[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQHdmfB-J9KcYrjp1aQJ8K64whtAXpMlMtgfQCwSuFEQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1815,"Kahden reportterin seikkailut","Karila, Olli (oik. Pärnänen, Niilo) 1897-1936)",null,"1815-karila-olli-kahden-reportterin-seikkailut","1815__Karila_Olli__Kahden_reportterin_seikkailut","Seikkailuromaani","romaani",[13],"seikkailu",[],"fi",1922,36575,255268,false,57386,[22,23],"Adventure stories","Finnish fiction -- 20th century",[25,26],"Adventure","Novels","\"Kahden reportterin seikkailut: Seikkailuromaani\" by Olli Karila is an adventure novel written in the early 20th century. The book seems centered around two main characters, a Grand Duke named Ivan Ivanovitsh and his friend Matvei Matvejevitsh, who delve into the world of gambling and face the experiences and challenges that arise from their escapades.   The opening of the novel introduces a lavish casino atmosphere, where the sounds of chatter and the spinning roulette wheels create a vibrant backdrop. As Ivan plays and loses his money, Matvei expresses his inner turmoil and frustration regarding their situation, fearing for their future meals and expressing concern over the Grand Duke's gambling addiction. The story highlights Matvei's cling to hope and his pessimistic outlook, contrasting the excitement and allure of the casino world. Through their interactions at the casino and subsequent events, readers are drawn into their complex friendship, foreshadowing further misadventures tied to their political and personal challenges. (This is an automatically generated summary.)",[],249,"Seikkailuromaani seuraa kahden reportterin vauhdikkaita vaiheita eri puolilla Eurooppaa. Tarina alkaa loistokkaista pelisaleista ja kuljettaa päähenkilöitä suuriruhtinaiden, uhkapelin ja kansainvälisten juonittelujen pyörteisiin, vieden heidät muun muassa Vilnan kaduille.","Olli Karilan 'Kahden reportterin seikkailut' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1815. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.\n\n\n\n\nKAHDEN REPORTTERIN SEIKKAILUT\n\nSeikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nOLLI KARILA\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\n\nPelisaleissa kävi kuin maininkien vaimeneva kohina. Vihreäfrakkiset\nvirkailijat liukuivat ihmisjoukossa ja suhisevin äänin muistuttivat,\nettä rahan ja intohimon pyhätössä täytyi olla hiljaa. Säihkyvien\nsähkökruunujen valossa loistivat kirjavaväriset marmoriseinät\nkorinttilaisine pylväineen, kuvapatsaineen ja korkokuvineen, parketti\nkumisi satojen hillittyjen askelten ääntä, ja vihreäverkaisilla\npöydillä liukuivat norsunluiset ja paperiset pelimarkat äänettömästi.\nRoulette pyöri, boule pyöri, poule royale pyöri, ja baccaraat-pöytien\nääressä lentelivät kortit croupierin ilmiömäisen taitavan käden\nheitteleminä. Ihmisjoukko aaltoili, tungeskeli pöytien äärellä, pelasi,\ntarkkasi, odotti ja toivoi, toivoi rouletten neulan pysähtyvän heidän\nnumeronsa kohdalle, toivoi korttien silmien täyttävän heidän\ntoivomuksensa. Vanhat ja nuoret, elämäniloiset liikemiehet, huolettomat\nupseerit, nauravat huvimatkailijat, ijäkkäät, sairaaloisen kiihkeät\nnaiset oli pelihimo vallannut, se jännitti heidän katseitaan, se\nsaattoi heidän silmänsä kuumeisesti loistamaan, ja pelimarkkoja\nhermostuneesti hypistellen he tarkkasivat hengitystään pidätellen\nroulette-pyörän vinhaa vauhtia. Outo, kuumeinen ja kiihkeä ilmapiiri\nvaikutti kaikkiin, se pani käden vavahtelemaan, se punastutti ja\nkalvistutti kasvot, ja joskus puhkesi tappion katkeruus tai voiton\nriemu hillittyyn huudahdukseen. Mutta kaiken yllä vakavina, kylminä ja\nvälinpitämättöminä istuivat tarkastajat korkeissa nojatuoleissaan ja\nylimielisin silmäyksin kuin mammonan kuvat tarkastelivat jalkojensa\njuurella kiihkoilevaa laumaa.\n\nSuuriruhtinas Ivan Ivanovitsh istui roulette-pöydän ääressä ja pelasi.\nJa hävisi. Mutta pelasi kaikesta huolimatta. Hänen ystävänsä Matvei\nMatvejevitsh seisoi hänen tuolinsa takana ja katsoi hänen peliään, ja\ntäytyisi valehdella, jos väittäisi hänen olleen tyytyväisen näkemäänsä.\nPäinvastoin. Matvei Matvejevitsh kiroili, ei ääneen, sillä sitä hän ei\nuskaltanut tehdä, ei pelihelvetin sääntöjen eikä suuriruhtinaan\nläsnäolon takia, mutta sisimmässään hän kiroili kahta voimakkaammin.\nHän tunsi mielestään oikeutettua suuttumusta Ivan Ivanovitshin\npelihimon takia. Olisi liikaa vaadittu, jos hän suorastaan\nperiaatteellisesti olisi ollut pelaamista vastustavalla ja\ntuomitsevalla kannalla. Ei, mutta hän oli tilanneihminen, ja tietäen\nsen, että suuriruhtinaan koko irtain omaisuus -- ja muunlaista\nomaisuutta ei suuriruhtinaalla ollutkaan -- oli sijoitettu\npelimarkkoihin, mikä sijoitus ei näyttänyt takaavan pääomaakaan,\nkoroista puhumattakaan, ja tuntien, ettei hänellä olisi ollut mitään\nmaukasta illallista, puolta tusinaa bierseideleitä ja pullollista\nunkarilaista viiniä vastaan, ent. todellinen salaneuvos Matvei\nMatvejevitsh tunsi melkein siveellistä suuttumusta ruhtinaallista\nystäväänsä kohtaan.\n\nKun hän pari tuntia sitten oli Ivan Ivanovitshin kanssa lähtenyt\nkävelemään, oli hänen mielessään kangastanut miellyttävä mahdollisuus\nsyödä kunnollinen illallinen rantakasinon parvekkeella. Mutta tuskin\noli suuriruhtinas nähnyt pelisalien tulien loistavan puutarhaan, kun\nMatvei Matvejevitshin tuulentuvat oli kylmä todellisuus särkenyt. Jos\nruhtinas olisi voittanut, olisi Matvei Matvejevitsh ollut maailman\ntyytyväisin ihminen, mutta kun hän hävisi, tunsi Matvei Matvejevitsh\nkatkeroituvansa ruhtinaita kohtaan yleensä ja Ivan Ivanovitshia vastaan\nerikoisesti. Illallismahdollisuudet hupenivat hitaasti ja varmasti\ncroupierin veltosti haravoidessa pankkiin norsunluisia pelimarkkoja,\njoitten joukossa oli aina myös suuriruhtinaan osuus.\n\nMatvei Matvejevitshia väsytti seisominen, mutta hän ei kunnioituksesta\nuskaltanut lähteä sivuhuoneeseen istumaan, särkyneet illallishaaveet\nmyllersivät hänen mieltään ja tietoisuus auttamattoman tyhjästä\nlompakosta teki Matvei Matvejevitshista ehdottoman pessimistin.\nJonkinlaista tuskallista mielihyvää tuotti hänelle kuitenkin tunne\nsiitä, että hän oli marttyyri, että hän taisteli ja kärsi ruhtinaansa\npuolesta, ja slaavilaisen alistuvaisesti hän paisutteli tuota\nmieleenjohtumaa.\n\nMatvei Matvejevitshin pulleahkot, hyväntahtoiset kasvot alkoivat\npunoittaa, hänen lyhyet lihavat sormensa takertuivat lujemmin\ntuolinnojaan ja pakostakin täytyi hänen vähänväliä vaihtaa jalkaa.\nRuhtinas pelasi häiriintymättömästi. Hän näytti unohtaneen kaiken muun\nja vajonneen kokonaan tarkkaamaan roulette-pyörän liikettä. Hänen\nkalpeahkot kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja kyllästymistä, tummat\nsilmät olivat puoliummessa ja naisellinen käsi hypisteli pelimarkkoja.\n\nNiin jatkui peli tuntikausia. Matvei Matvejevitsh tunsi vajoavansa\njonnekin syvälle ja kauas, hänen tajuntansa ohi livahti kuin varkain\niloisia, meluisia kuvia entisestä Pietarista laskiaisineen, Pariisista,\nRivieralta, tanssiaisista, päivällisistä, juhlista, paraateista, mutta\nvoimakkaimpana, kiihoittavimpana kalvoi hänen mieltään muisto mustasta,\nsuurirakeisesta kaviaarista, eräästä hänen mieliviinistään ja joistakin\nmuista samansuuntaisista pöytäiloista. Matvei Matvejevitsh huokasi\nsyvään, hänenkin maatilallaan oli nyt sanomalehtitietojen mukaan\nperustettu kommunistinen osuusviljelys, jonka komisariona oli hänen\nentinen sikopaimenensa.\n\nJa nyt hän oli täällä, kirotussa Danzigissa, yhdessä Ivan Ivanovitshin\nkanssa, ja huokaili haihtuneen illallishaaveen takia...\n\nHäikäisevä kirkkaus tulvahti pelisaliin, kun virkailija vetäsi raskaat\nsamettiset ikkunaverhot syrjään ja auringon sokaiseva valo pääsi\nvapaasti sisään. Biljoonat tomuhiukkaset sädehtivät sen vuossa,\nmarmoripylväät kiilsivät lukemattomin värivivahduksin ja pöytien vihreä\nverka aivankuin elostui. Oli jo aamu, pelisalin ilma oli raskasta ja\ntukahuttavaa, sininen tupakansavu leijaili paksuina pilvinä ja croupier\nja tarkastaja istuivat valjuina ja väsyneinä istuimillaan.\n\nIvan Ivanovitsh pelasi vielä ja Matvei Matvejevitsh tajusi istuvansa\nhänen vieressään. Roulette pyöri, mutta pysähtyi yhtä säännöllisesti\nkuin aikaisemminkin aina väärälle numerolle, ja pelimarkat -- viimeiset\n-- soluivat suuriruhtinaan käden ulottuvilta croupierin huostaan.\nMatvei Matvejevitsh ei enää tajunnut ajan kulumista, hän tunsi\nvastustamatonta, raivostuttavan voimakasta unen tarvetta, eikä mikään\nmahti voinut pitää hänen silmiään avoinna.\n\nViimein ruhtinas nousi ja tuskin huomattava ilon ja tyytyväisyyden hymy\nkirkasti croupierin kalpeat kasvot.\n\n\"Matvei Matvejevitsh, lähtekäämme aamiaiselle!\"\n\nSanoilla oli ihmeellinen vaikutus ent. salaneuvokseen. Hän avasi\nsilmänsä ja jaksoi ne pitää auki, hän jaksoi nousta ylös ja seurata\nruhtinasta marmoriportaita alas ja sitten puutarhaan. Hm, lempo\nvieköön, ruhtinas oli sittenkin voittanut, ja jos illallinen olikin\nlopullisesti vaitiololla sivuutettu, ei aamiaista mitenkään sopinut\nhalveksia.\n\nIvan Ivanovitsh hengitti raikasta aamuilmaa ja haisteli mereltä\npuhaltavaa tuulta.\n\n\"Matvei Matvejevitsh, mennään uimaan!\"\n\nEnt. salaneuvos katsoi hämmästyneenä ruhtinaaseen. Uimaan! Hän tunsi\nkylmiä väreitä selässään. Tietysti se virkistäisi, mutta sittenkin --\nnäin aamulla! Mutta aamiaisen toivo oli kirkas ja voimakas, ja yhtäkkiä\ntunsi Matvei Matvejevitsh ihmeellistä reippautta ja yrittäen suoristaa\nhyllyvää ryhtiään hän ilmoitti suostuvansa.\n\nHuh, hiekka oli kylmää, hiton kylmää, vesi suorastaan hirmuista, mutta\nMatvei Matvejevitsh kahlasi urhoollisesti, kunnes vesi ulottui aivan\nrintaan saakka. Hän heittäytyi veteen ja hänen onnistui todellakin\nkastautua, lähtien sitten peräytymään innolla ja taitavuudella, mistä\nvain venäläiset voivat peräytymisretkillään ylpeillä. Hän pukeutui\nhämmästyttävän nopeasti ja jäi sitten hampaat kalisten odottamaan Ivan\nIvanovitshia, jolla ei ollut samanlaista kiirettä. Matvei Matvejevitsh\najatteli -- eikä hän voinut mitään sille, että hänen ajatuksensa\nkulkivat samaa rataa kuin riihtä puivan hevosen -- maukasta aamiaista\nlämpimine annoksineen ja snapseineen.\n\nRantakasinon parveke oli tyhjä, kun he molemmat hätäilemättä ja\nkiirehtimättä nousivat loivia portaita ylös. Tarjoilija, jonka kasvot\ntodistivat, ettei pistäytyminen meressä hänellekään tekisi pahaa,\nriensi heidän luokseen, ja vanhan herkuttelijan hätäilemättömyydellä\nMatvei Matvejevitsh syventyi tutkimaan annoslistaa, antoi määräyksensä\nja kiinnitti sitten huomionsa viinilistaan.\n\nNeljännestunnin kuluttua, auringon alkaessa kohota yhä korkeammalle ja\nsaadessa vihertävän meren loistamaan valkoisine purjeineen ja liitävine\nlokkeineen, kirkastui Matvei Matvejevitshinkin mieli hitaasti, mutta\nvarmasti, ja leikellessään kylmää siankyljystä kolmannen snapsin\npainimeksi hän oli jo aivan loistavalla tuulella.\n\n\"Ivan Ivanovitsh\", -- he käyttivät tätä korutonta puhuttelutapaa --\n\"luuletteko, että kenraalimme saa järjestetyksi konferenssin mielemme\nmukaan. Totta puhuen, Ivan Ivanovitsh, minä en ole milloinkaan sietänyt\njuutalaisia, en ollenkaan, mutta Amos Andrejevitsh on jonkinlainen\npoikkeus säännöstä. Hän on liukas mies ja osaa kyllä yhtä ja toista.\nJa hän palvelee nyt hyvää asiaa. Voimat täytyy koota, sanon minä, ja\nkoota ne teidän, Ivan Ivanovitsh, nimen ja olennon ympärille. Ah,\nVolga-maatushka!\" huudahti Matvei Matvejevitsh hempeämielisesti kaataen\nitselleen neljännen snapsin ja ajatellen Volgan sampien kaviaaria.\n\nIvan Ivanovitsh nyökkäsi vaieten. Hän ei mielellään puhunut\npolitiikkaa. Politiikka oli ikävää ja Ivan Ivanovitsh ei mitään niin\nkammonnut kuin ikävää. Hänellä oli kyllä velvollisuuksia, hän tunsi ja\ntunnusti, että täytyihän hänenkin tehdä jotakin pyhän Venäjän hyväksi,\nmutta Ivan Ivanovitsh tunsi tehneensä tarpeeksi asettuessaan asioitten\njohtoon, s.o. antaessaan muitten vapaasti toimia hänen puolestaan.\nNiinkuin esimerkiksi Amos Andrejevitshin, jonka hän oli palkinnut\nkenraalin arvolla ja nimittänyt sotaministeriksi valtakuntaan, jota\nhänellä ei ollut, ja armeijaan, josta hän ei uskaltanut uneksiakaan.\n\nMatvei Matvejevitsh söi. Hän kosti sen, ettei ollut syönyt illallista,\nja hänen vilpitön innostuksensa ja kiintymyksensä käsilläolevaan\ntehtävään nostatti ymmärtävän hymyn suuriruhtinaan kasvoille. Matvei\nMatvejevitsh ei sitä huomannut, ja vaikka olisi huomannutkin, ei olisi\npahastunut. Matvei Matvejevitsh oli ihminen, ja hän uskalsi myöskin\nolla ja esiintyä ihmisenä.\n\nAteria loppui ja Matvei Matvejevitsh laski ruokaliinan pöydälle,\nvalitsi sikaarin ja sen sytytettyään nojautui tuolin selkään.\n\n\"Tämä Zoppot on sittenkin aika hauska paikka\", totesi hän puhaltaen\nvaltavan savupilven.\n\nRuhtinas nyökäytti päätään.\n\n\"Se ei tosin vedä vertoja Rivieralle, mutta täälläkin voi sentään\nihminen elää säädyllisesti.\"\n\nRuhtinas nyökäytti taas päätään, mutta hänen mieltään askarrutti jokin\najatus. Matvei Matvejevitshkin vaikeni ja jäi nauttimaan sikaarista,\nautereisesta ilmasta, hivelevästä tuulesta, rannattomasta loistavasta\nmerestä ja yleisestä rauhallisuuden ja tyytyväisyyden tunteestaan.\nMatvei Matvejevitsh tunsi taaskin muuttuvansa horjumattomaksi ja\njyrkäksi optimistiksi ja häntä jollakin tavoin kainostutti ajatus, että\nyöllä oli ollut vajota pessimismiin.\n\n\"Lähdemmekö nukkumaan, Matvei Matvejevitsh?\"\n\nEnt. salaneuvoksella ei ollut mitään tätä ajatusta vastaan. Pieni uni\nei tekisi pahaa, ei ollenkaan. Sitten olisi taas illalla virkeämpi. Hän\nilmoitti myöntyvänsä.\n\n\"No niin, lähtekäämme sitten! Pidähän huolta laskusta!\"\n\nJos sanoisimme, että Matvei Matvejevitsh tyrmistyi näistä sanoista,\nkuvaisimme vain tuhannesosan voimalla sitä mielenliikutusta, mikä hänet\nvaltasi. Matvei Matvejevitshin pienet silmät jäykistyivät, hänen päänsä\nasento jännittyi ja sikaari pysähtyi puolitiehen. Hän menetti hetkeksi\nkäsityskykynsä sekä tapahtuneesta että olletikin tapahtuvasta.\n\n\"Lasku!\" änkytti hän vihdoin. \"Lasku!\"\n\nIvan Ivanovitsh katsoi häntä kummissaan, niinkuin hiukan\nepämiellyttävää ja ikävystyttävää pilailua.\n\n\"Tietysti lasku! Onhan meidän maksettava aamiaisestamme.\"\n\nMatvei Matvejevitsh tarttui etikkapulloon, mutta huomasi viime\nhetkessä, ettei se sopisi hermojen rauhoituslääkkeeksi.\n\n\"Mutta paras Ivan Ivanovitsh, millä minä maksan laskun? Eihän minulla\nole rahaa ollenkaan.\"\n\nNyt vajosi Ivan Ivanovitsh takaisin istuimelleen, josta hän jo puoliksi\noli kohottautunut ja näytti todella harmistuneelta.\n\n\"Sinulla ei ole rahaa! Jätä nyt leikki pois! Eihän minulla ole yhtään\npfennigiä, menetin kaikki tuolla pelihelvetissä.\"\n\nMajesteetillisesti kuin sankari antiikkisessa draamassa peitti Matvei\nMatvejevitsh punoittavat kasvonsa lihavilla sormillaan ja nojautui\npöytää vastaan, pöytää, jonka valkoisella liinalla lepäsivät äsken niin\nkiihoittavan aamiaisen surkeat tähteet.\n\nMenettänyt!\n\nJa Matvei Matvejevitsh kun oli luullut, että Ivan Ivanovitsh oli\nviimeisillä minuuteilla jotakin voittanut, voittanut ainakin kahden\naamiaisen hinnan. Raskaasti huoaten kohottautui Matvei Matvejevitsh\nylös ja katsoi ystäväänsä, jonka kasvot kuvastivat myös melkein kauhua.\nHe olivat ankkurissa, auttamattomasti ankkurissa, ei niinkuin ennen\nPietarissa ja Moskovassa ja Pariisissa, jolloin kaikki oli ollut vain\nhauskaa ja jännittävää, jolloin hovimestari oli säteillyt kuin Saharan\nkeskipäivän aurinko, vaan proosallisen epäluuloisessa Danzigissa, jossa\ntulitikkulaatikkokin täytyi maksaa käteisellä. Ja he, suuriruhtinas\nIvan Ivanovitsh, pyhän Venäjän tuleva tsaari, Puolan kuningas, Suomen\nsuuriruhtinas y.m. y.m. ja hän, Matvei Matvejevitsh, todellinen\nsalaneuvos! Se oli liian uskomatonta, ollakseen totta, mutta myöskin\nliian totta, ollakseen uskomatonta.\n\n\"Ja nyt... \", aloitti Matvei Matvejevitsh.\n\n\"... mitä me teemme...\", jatkoi suuriruhtinas.\n\n\"... pelastuaksemme kunnialla...\", täydensi Matvei Matvejevitsh.\n\n\"... tästä hiton harmillisesta jutusta?\" lopetti Ivan Ivanovitsh.\n\nMolemmat miettivät.\n\n\"Rahaa ei meillä ole, ei täällä eikä kotona.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Entäpä jos\", ja Matvei Matvejevitsh alensi ääntään ja vilkaisi\ntorkkuvaan palvelijaan, joka oli heihin melkein selin, \"entäpä jos\nlivistäisimme! Se olisi jännittävää! Tulisimme sitten toisen kerran ja\nmaksaisimme, jos tahtoisimme, vaikka luulenkin, että meitä on täällä\nniin paljon nyletty, ettei olisi ollenkaan kohtuutonta että\ntarjoaisivat meille vaivaisen aamiaisen.\"\n\nIvan Ivanovitsh pudisti päätään, mutta Matvei Matvejevitshin valtasi\njokin poikuusaikuinen puuska ja hän tarttui lujasti Ivan Ivanovitshin\nkäteen.\n\n\"Koettakaamme! Kukaan ei näe ja yritys onnistuu.\"\n\nRuhtinas epäröi, mutta taipui. Molemmat nousivat äärimmäisen hiljaa ja\nalkoivat hiljaa hiipiä sivuportaita kohti, Matvei Matvejevitshin koko\najan pitäessä tarkkaan silmällä tarjoilijaa, niin tarkkaan, että hän\njätti tarkastamatta kulkusuunnan, sillä seurauksella, että törmäsi\nkeveätä rautaista puutarhatuolia vastaan, se horjahti, Matvei\nMatvejevitsh kurottautui epätoivoisesti sitä tavottamaan, jalka\nliukahti, salaneuvos menetti tasapainonsa ja puutarhatuolin rämisevä ja\nsalaneuvoksen jysähtävä kaatuminen herättivät tarjoilijan, joka\nhämmästyneenä katseli salaneuvoksen enemmän sammakkoa kuin salaneuvosta\nmuistuttavia, epätoivoisen arvokkaita yrityksiä päästä jaloilleen.\nPakoyritys oli auttamattomasti epäonnistunut. Mutta Matvei\nMatvejevitsh, huolimatta kaatumisesta ja sen aiheuttamasta\nhämmennyksestä, hallitsi hermonsa ja meni kylmäverisesti\nsanomalehtihyllyn luo, valitsi itselleen pari lehteä ja palasi\narvokkaasti paikalleen, Ivan Ivanovitshin sanatonna seuratessa.\n\n\"Hyi hitto!\" puuskutti salaneuvos sanomalehden takana. \"Olipa käydä\nhullusti. Mitä me nyt teemme?\"\n\nOli todellakin helpompi kysyä kuin vastata. Ivan Ivanovitsh sai äkkiä\nloistavan ajatuksen.\n\n\"Minä menen hakemaan kenraalimme Amos Andrejevitshin!\"\n\nMatvei Matvejevitshin kasvot kirkastuivat. Kenraali oli kyllä\njuutalainen, mutta tilanne ei sallinut valikoida, kunhan vain\njuutalaisella oli tarpeeksi rahaa. Ajatus oli loistava siltä kannalta,\nmutta ei siltä, että Ivan Ivanovitsh lähtisi kenraalia hakemaan. Matvei\nMatvejevitsh olisi paljon mieluummin itse uhrautunut, vaikka hänen\nolemuksensa todistikin, että hän mahdollisuuden mukaan vältti\nliikehtimistä. Ivan Ivanovitsh nyökkäsi keveästi ja poistui\narvokkaasti, tarjoilijan osaamatta edes aavistaa, mikä tarkoitus hänen\npoistumisellaan oli.\n\nMatvei Matvejevitsh istui ja katseli merelle. Sitten hän luki tai oli\nlukevinaan. Ja poltti sikaareita, kunnes kurkkua alkoi kuivaa. Hän oli\nvarma siitä, että kenraalilla on rahaa ja siihen luottaen hän tilasi\njoitakin olutseideleitä. Aurinko kiipesi yhä korkeammalle, vieraita\ntuli ja meni, merenranta tarjosi kirjavan näyn kylpijöineen ja\nuimakojuineen, helle alkoi tuntua, mutta Matvei Matvejevitsh istui yhtä\nuskollisesti kuin edellisenä yönä oli seisonut. Hän onnitteli itseään,\nettä oli sittenkin valinnut hiukan paremman osan yöhön verrattuna,\nsitten hän arveli, että Ivan Ivanovitsh voisi jo vallan hyvin\npalatakin, sitten hän alkoi kursailematta haukotella, joi muutamia\nseideleitä ja katsoi kelloaan. Kautta patriarkan parran, Ivan\nIvanovitsh oli viipynyt poissa kokonaista kuusi tuntia. Matvei\nMatvejevitsh kirosi puoliääneen, hän tunsi kylmän väreitä selässään\nsitä mahdollisuutta ajatellessaan, että Ivan Ivanovitshia oli jokin\nonnettomuus kohdannut, ja ehti jo kirota ja manata nykyaikaiset\nhirmunopeat kulkuneuvot, mutta alistui sitten kohtaloonsa, minkä\nlieventämiseksi tilasi itselleen herkullisen päivällisen. Jos hän\njoutuisi kiinni jatkuvasta petkutuksesta, niin petkutussumma voisi\nhaitatta olla hieman suurempikin. Emme voi sanoa, että Matvei\nMatvejevitshin mieli olisi ollut loistava, mutta siitä huolimatta\npäivällinen kyllä maistui, ja kulautettuaan voileipäruokien välillä\nmuutamia ryyppyjä, varmistui salaneuvos ihmeellisesti uskossaan siihen,\nettä pelastus oli vielä tuleva, muodossa tai toisessa. Ryhtyessään\nkäsiksi paistiin ajatteli Matvei Matvejevitsh kärsimyksen jalostavaa\nvaikutusta ihmiseen ja huokasi, sillä hän oli mielestään jalostunut\njotenkin tarpeeksi, yöllä ja nyt ravintolassa istuessaan.\n\nSalaneuvos olisi huudahtanut ääneen ilosta, ellei maukas kalkkunakukon\nviipale olisi sattunut paraikaa olemaan suussa, sillä hän huomasi\nvihdoinkin Ivan Ivanovitshin ja hänen kanssaan kenraalin ja\nsotaministerin, monsieur Amos Aron Nagelkopfin. Molemmat lähestyivät\nhänen pöytäänsä.\n\nRavintolassa oli runsaasti vieraita, mutta kukaan ei kiinnittänyt\nhuomiota kenraaliin. Ja kuitenkin hän olisi sen, olematta itserakas,\nansainnut. Paljon suuremmalla syyllä kuin joku Chaplin, joku\noperettitähti tai kolmannen luokan diplomaatti. Sillä kenraali Amos\nAron Nagelkopf oli lajissaan ensimäinen ja ainokainen. Kukaan ei\ntuntenut häntä, mutta hän tunsi kaikki, oli ollut kaikkialla ja tiesi\nkaikki. Hän oli osoittanut ja moneen kertaan todistanut, etteivät edes\nmaailmansodan aikuiset kovennetut ja tiukennetut passi- ja\nmatkustusmääräykset, jotka tavallisilta kunniallisilta kuolevaisilta\nehkäisivät kaiken matkustuksen, mitään itse asiassa ja käytännössä\nmerkinneet, että parhaimpienkin poliisilaitosten osote- ja\nhenkilöllisyysosastot toimivat naurettavan huonosti, ja tämän kaiken\ntodistamiseksi hänen olisi tarvinnut ainoastaan mainita, että hän\nvenäläisten hyökätessä Karpaateille oleskeli Moskovassa; kun Bukarest\nvalloitettiin, oli hän ensimäisten joukkojen mukana kaupungissa\nja kun länsirintama alkoi horjua, istui hän tyynesti Pariisin\nbulevardikahviloissa. Hän olisi ehkä saattanut kertoa yhtä ja toista\nmielenkiintoistakin Kappin yrityksestä, Unkarin Kaarlen retkistä, hän\nolisi jotakin tietänyt Fiumesta ja d'Annunziosta eikä myöskään kenraali\nZeligovskin politiikka hänelle olisi ollut mikään kysymysmerkki. Mutta\nvaikka hän oli oleillut kaikkialla, ei häntä, niinkuin jo mainittiin,\nkukaan tuntenut. Kukaan ei tietänyt, että tuhatsavupiippuinen Lodz oli\nhänen kotikaupunkinsa, kukaan ei olisi osannut kertoa, miten hän tuli\njättäneeksi uskonveljensä, jotka sen kaduilla paimentelevat pieniä\nhanhilaumoja tai myyskentelevät kolmasti käännettyjä ja viidesti\nkäytettyjä vaatteita, kuinka hän oli tullut ensin Varsovaan, sitten\nPietariin, Berliiniin, Pariisiin, kuinka Lodzin inhoittava löyhkä oli\nhänelle enää kalpea ja valju muisto ja koko hänen entisyydestään\njäljellä vain rotunenä, musta tukka ja valkoiset hampaat sekä\nsammumaton halu ja himo saada valtaa, voimaa ja rikkautta. Hän ei ollut\nsotapäällikkö, ei valtiomies, ei taiteilija; hän oli liikemies,\ntukkukauppias, mutta hän ei ostanut eikä myynyt, ei käytettyjä eikä\nuusia vaatteita, ei hoidellut tehdasta, ei keinotellut valuutalla eikä\nosakkeilla, vaan hän kauppasi politiikkaa, osti ja myi poliittisia\ntosiasioita, diplomaattisia suunnitelmia ja asiakirjoja, periaatteenaan\ntodellinen liikeperiaate: kaikkia on palveltava. Ja hän olikin kaikkia\npalvellut, keskusvaltoja ja ympärysvaltoja, puolueettomia maita,\nbolsheviikkeja, uusia valtioita, valkoista rotua ja värillisiä rotuja.\nHänellä ei ollut ennakkoluuloja, hän vaati vain, että rahan tuli olla\noikeaa, ja jos sillä oli huonompi kurssi, niin sitä enemmän. Jos hän\nolisi otaksunut, että maailma on tarpeeksi uudenaikainen ja rehellinen,\nhän olisi avannut jossakin suuremmassa paikassa konttorin ja\nmaalauttanut sen kylttiin:\n\n                   O.y. Politiikka.\n\n    Ostetaan ja myydään poliittisia asiakirjoja, suunnitelmia\n    ja mielipiteitä, hankitaan nopeaan ja kohtuullisin hinnoin\n    kaikkea alaan kuuluvaa tavaraa.\n\nMutta kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi aikansa ja sen ihmiset eikä\nmaalauttanut mitään kylttiä, eipä käyttänyt edes nimikilpeä eikä\nmillään tavalla tehnyt liikkeestään reklaamia.\n\nTapa, millä hän oli joutunut tekemisiin suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin\nkanssa, ansaitsisi oman selvityksensä, mutta siihen tuskin lienee\nsittenkään syytä. Pääasia on, että monsieur Nagelkpof oli tyytyväinen\nuuteen seuraansa, syistä, jotka ehkä voivat myöhemmin selvitä, ja että\ntaas Ivan Ivanovitsh oli tyytyväinen, sen todistaa parhaiten se seikka,\nettä hän oli tämän Israelin kansan jälkeläisen koroittanut kenraaliksi,\nkylläkin ilman vastaavaa virkaa ja olletikin vastaavaa palkkaa, ja\nnimittänyt hänet sotaministerikseen, mikä toimi ei sotilaallisesti\nmuodostunut kovinkaan rasittavaksi, sillä kahdesta, mitä sotaan\ntarvitaan, nimittäin armeijasta ja vihollisesta, Ivan Ivanovitshilla\noli ainoastaan vihollinen. Mutta kenraali Amos Aron Nagelkopf oli\nantanut niin monta hyvää neuvoa suuriruhtinaalle poliittisissa,\ntaloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä, että Ivan Ivanovitsh\nei ollenkaan epäillyt, etteikö kenraali pystyisi johtamaan myöskin\narmeijaa, jos sellainen mistä ilmestyisi. Ivan Ivanovitshilla oli\nkäsitys, että sotapäällikkö tarvitsee hiukan taitoa ja runsaasti onnea,\nja hänest tuntui, niinkuin kenraali Amos Aron Nagelkopfilla ainakin\njälkimäistä olisi ollut riittävästi.\n\nKenraalin roteva olemus uhkui hyvinvointia, silmissä oli alati naurava\nilme ja suu oli harvoin, jos milloinkaan kiinni. Hänessä oli sulavuutta\nja arvokkuutta, oli velikultaa ja maailmanmiestä, mutta ennenkaikkea\nliikemiestä, nopeata, taitavaa liikemiestä, minkä näki hänen käsiensä\nliikkeistä, kun hän vähänväliä hieroi niitä vastakkain, hänen maireasta\nhymystään ja vilkkuvista silmistään, jotka näyttivät arvostelevan\nkaikkea sen mukaan, kuinka monta prosenttia voisi saada voittoa.\n\nKenraali ojensi kätensä Matvei Matvejevitshille.\n\n\"Te olette käynyt haihduttamaan ikäväänne päivällisellä! Olin oikeassa,\nkun sanoin sen jo etukäteen Ivan Ivanovitshille. Teitä ei niin helposti\nlannisteta.\"\n\nKenraali nauroi, Matvei Matvejevitsh, joka nyt vasta täysin tunsi\nkalkkunakukkonsa maukkauden, nauroi myös ja Ivan Ivanovitshkin hymyili.\n\nJos Matvei Matvejevitsh luuli, että päivän epämiellyttävät yllätykset\nsupistuivat tähän, niin hän erehtyi hyvin ikävästi. Kun he kaikki\nkolme, Matvei Matvejevitsh kylläisenä ja tyytyväisenä, Ivan Ivavovitsh\nikävystyneenä kuten aina ja kenraali Amos Aron Nagelkopf puheliaana ja\nvilkkaana saapuivat kaupunkiin ja hotelliinsa tultuaan istahtivat\nnojatuoleihin, aukeni ovi ja Saska, Ivan Ivanovitshin ja Matvei\nMatvejevitshin kamaripalvelija, lähetti, henkivartija y.m. tuli\nhuoneeseen, teki yritteliään ja hyvää tahtoa mutta heikonpuoleista\nkykyä todistavan hovikumarruksen ja ojensi tarjottimella, ei\nhopeatarjottimella, sillä sellaista ei hotellissa ollut, vaan\ntavallisella nikkelitarjottimella Ivan Ivanovitshille paperin.\n\n\"Teidän Majesteettinne, suvaitkaa vastaanottaa\", Saska puhutteli aina\nhovitapojen mukaisesti -- \"lasku huoneista ja ruuasta. Se on maksettava\nennen klo 6:ta tänä iltana, uhalla, että Teidän Majesteettinne\nhäädetään huoneesta.\"\n\nSaska kumarsi uudelleen ja liukui äänettömästi huoneesta. Sen taidon\nhän oli oppinut ties mistä, ja se olikin hänen ainoita avujaan, ellei\nota lukuun hänen ehdottomasti tsaarivaltaisia periaatteitaan, jotka hän\noli imenyt henkeen ja vereen entiseltä isännältään, eräältä\nhoviräätäliltä, jonka palveluksesta hän kuitenkin, huolimatta\npoliittisten mielipiteitten yhtäläisyydestä, oli saanut yhtä nopeat\nkuin tepsivätkin lähdöt, sillä seurauksella, että hyvä onni ja sattuma\noli hänelle hankkinut pääsyn keisarillisen hovin palvelusväen joukkoon,\nollen nyt samaisesta palvelusväestä ainoa, joka oli seurannut Ivan\nIvanovitshia.\n\nIvan Ivanovitsh istui äänetönnä, Matvei Matvejevitsh tunsi haihtuvansa\nilmaan tukevasta päivällisestä huolimatta ja kenraali Amos Aron\nNagelkopfkin naputteli hermostuneesti pöytään sormillaan. Niin,\ntosiaankin, hotellilasku! Sen oli Ivan Ivanovitsh tyyten unhoittanut.\nHän ei ollut tottunut kiinnittämään huomiota tuollaisiin\npikkuseikkoihin, mutta hän näki nyt selvästi edessään, että pikkuseikat\novat toisinaan elävässä elämässä yhtä ratkaisevia kuin millimetrin tai\npuolen hairahdus tähtäyksessä joissakin tarkka-ammuntakilpailuissa.\n\nIvan Ivanovitshilla ei ollut rahaa, eikä hänellä ollut tietoa mistä\nsitä saadakaan. Hänellä oli ollut, mutta hänen rahansa olivat\npelihelvetin pankissa. Hän oli pelannut. Tietysti hän oli pelannut.\nMitä muutakaan hän olisi voinut tehdä! Täytyihän ihmisen hiukan\nhuvitellakin, koettaa jotenkin poistaa kirottua yksitoikkoisuutta. Ja\nhänkin oli vain ihminen. Mutta rahat olivat joka tapauksessa menneet.\n\nMatvei Matvejevitshilla ei myöskään ollut rahaa. Hän oli syönyt, oli\nsyönyt hermostuttavan säännöllisesti aamiaisen, päivällisen ja\nillallisen ja tätä yksitoikkoisuuteen vivahtavaa säännöllisyyttä\nsotkeakseen yhtä säännöttömän säännöllisesti joitakin väliaterioita,\nkaikki niihin kuuluvine viineineen ja jälkiruokineen. Matvei\nMatvejevitsh piti viineistä, niinkuin Ivan Ivanovitsh piti rouletten\npyörästä tai korteista, ja kenraali Amos Aron Nagelkopf kauniista\nnaisista. Niin, kenraali oli hakkaillut madame Heloise Pirardia jo\nviikon ajan, eikä Ivan Ivanovitsh saattanut otaksua, että kenraalinkaan\nkassa olisi tyhjentymätön.\n\nIvan Ivanovitsh piti laskua kädessään. Matvei Matvejevitsh huokasi,\nyhtä paljon surusta kuin hengästymisestäkin, ja kenraali tuijotti\nleikkiviä amoriineja.\n\n\"Amos Andrejevitsh, onko teillä rahaa?\"\n\nKenraali kumartui kohteliaasti, mutta pudisti päähän.\n\n\"Ei ole, paras Ivan Ivanovitsh, mutta minun -- tarkoitan meidän --\ntäytyy saada rahaa millä keinoilla tahansa.\"\n\nMatvei Matvejevitsh oli samaa mieltä ja hän oli valmis kiitollisuudella\ntarkkaavasti kuuntelemaan jokaista järkevää ehdotusta tämän päämäärän\nsaavuttamiseksi. Kenraali ei tiennyt, että hänen sanoillaan tulisi\nolemaan, ellei nyt maailmanhistoriallinen niin ainakin historiallinen\nmerkitys, Ivan Ivanovitsh ei aavistanut, että hänen kädessään oleva\nlasku johtaisi merkillisesti kansainvälisiin selkkauksiin. Matvei\nMatvejevitsh ei tietysti aavistanut mitään. Hän ei yleensä milloinkaan\naavistanut mitään, lukuun ottamatta ruoka-ajan lähestymistä.\n\nKenraali mietti. Häntä kiukutti. Hänellä oli monta rautaa tulessa,\npaljon enemmän kuin Ivan Ivanovitsh olisi mielikuvituksensa ollessa\nvillimmilläänkään saattanut otaksua ja enemmän kuin kenraali olisi\ntahtonut vihjaistakaan, mutta niille kaikille yhteistä ja ikävää oli\nse, etteivät ne vielä olleet tarpeeksi kuumia. Ivan Ivanovitsh Matvei\nMatvejevitsheineen ja Saskoineen oli myös yksi rauta kenraali Amos Aron\nNagelkopfin tulessa, tällä kertaa sellainen, ettei kenraali tahtonut\npäästää sitä käsistään.\n\nMutta tilanne oli pulmallinen. Kenraalilla oli kyllä rahaa maksaa tuo\nkirottu lasku, mutta sitten hän jäisi aivan ilman pääomaa eikä hän\nsellaista mitenkään uskaltanut. Ei kävisi myöskään päinsä antaa Ivan\nIvanovitshin, tsaariehdokkaan ja erään emigranttiryhmän toivon ja uskon\njoutua häädetyksi hotellista.\n\nKenraali nousi.\n\n\"Odottakaa! Minä käyn kaupungilla ja koetan tehdä voitavani. Tulen\nennen kello kuutta. Näkemiin.\"\n\nKenraali poistui. Sekä Ivan Ivanovitsh että Matvei Matvejevitsh jäivät\nmakaamaan nojatuoleihin, uskaltamatta ajatella ja uskaltamatta olla\najattelematta.\n\nIhmeellinen oli sattuma: kenraali ei poikennut huoneessaan eikä\ntietänyt mitään erään kylläkin rakkaan, mutta vähemmän toivotun vieraan\nsaapumisesta. Hän näki eräässä kulmauksessa puolalaisen asiamiehen, pan\nJozef Gurnickin ja seurasi tätä aina siihen saakka, kun tämä meni Suomen\nkonsulaattiin, mutta ei nähnyt eikä aavistanutkaan minun läsnäoloani ja\nsitä, että olin huomannut hänen huomanneen Jozef Gurnickin. Ja\nkuitenkin tällä huomiollani oli melkoiset seuraukset sekä itselleni\nettä kenraalille, jatkoin matkaani, sivuutin kenraali Nagelkopfin, joka\nodotti vastapäisellä puolen katua ja menin myöskin Suomen\nkonsulaattiin.\n\nTästä hetkestä lähtien voin katsoa kesälomani seikkailujen alkaneen.\nSeuraavassa enemmän siitä, miten ja miksi astelin Danzigissa Suomen\nkonsulaattiin.\n\n-- \"Kas, Taksi! Pysyhän poissa!\"\n\nTietysti se oli Laura, joka näin nenäkkäästi minua puhutteli.\nHän oli ainoa ihminen maailmassa, joka uskalsi minua vielä\nkahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä puhutella Taksiksi, vanhalla\nlapsuus- ja kouluaikaisella hyväily- ja pilkkanimellä. Minun nimeni on\nMax, Max Haapala. En totisesti ole milloinkaan pitänyt nimestäni enkä\njaksa ymmärtää, mikä idea arvoisilla vanhemmillani lienee ollut kastaa\nsupisuomalainen poika Maxiksi, josta tietenkin ensimäinen irvileuka\nväänsi Taksin. Mikään ei minussa muistuta taksikoiraa. Minulla on\njäntevä vartalo, ystäväni sanovat vaaleahkoja, mutta päivänpolttamia\nkasvojani avoimiksi ja rehellisiksi, ja omasta mielestäni olen varsin\nlaatuunkäypä nuori mies kaikissa suhteissa. Taksi-nimi aiheutti\naikoinaan lukuisia epäjärjestyksiä koulussa ja epäilemättä kehitti\nluonteeni väkivaltaista puolta. Jos olisin ollut heikko, ei kamppailu\nTaksi-nimeä vastaan olisi tullut kysymykseenkään, mutta kun painissa ja\nnyrkkeilyssä saatoin melko vaivattomasti käsitellä kahta, jopa\nkolmeakin ikäistäni, saattoi Taksi-nimi kajahtaa ainoastaan\npoikkeustapauksessa, silloin kun olin ehdottomasti ja varmasti\nalakynnessä. Mutta Lauraan nähden eivät voimani auttaneet. Laura oli\nensimäinen, joka avasi silmäni näkemään naissukupuolen kierouden:\nluottaen ritarillisuuteeni hän häikäilemättä esiintyi epäritarillisesti\nminua kohtaan. Ei sen puolesta, että olisin Laurasta välittänyt! En\ntodellakaan. Niin no, oli kerran aika, konventin alaluokilla, jolloin\nolin jotakin tuntevinani, etenkin sen jälkeen kun ensimäinen -- ja\nviimeinen -- intohimoinen runokokeeni löysi tiensä paperikoriin eikä\ntoverikunnan sanomalehden palstoille, mutta Laura oli siihen aikaan\nenemmän innostunut mäenlaskuun ja \"ryöväri- ja poliisileikkiin\"\nluistinradalla kuin jambin ja anapestin, alku- ja loppusointujen\nsokkeloihin, ja kävi niin, että Nietzsche ja Schopenhauer tulivat\nlohduttajikseni.\n\nTämä pitkä selostukseni on, jos katsotaan draamalliselta kannalta,\nsijoitettu harkitun sopimattomasti, sillä Lauran huudahdus hätkäytti\nminut todellakin, se oli täydellinen yllätys, yhtä varmaan kuin minun\nilmestykseni hänen eteensä vaikutti samaa. En todellakaan olisi luullut\nhäntä täältä tapaavani, Libaun hiekkadyyneiltä, kiireisesti solmiamassa\ntottelemattomia ruskeita suortuviaan, mikä todisti, että hän juuri oli\nnoussut rannalle merestä. Olin kävellyt ajatuksissani pehmeässä,\nhohtavan valkoisessa, mutta upottavassa hiekassa ja miettinyt juuri,\nkannattaisiko riisuutua ja rientää meren ja vaahtopäisten maininkien\nsyliin, kun kiertäessäni muuatta kitukasvuista pensasta Lauran huuto\nminut pysäytti.\n\nTapaaminen herätti minussa varsin sekavia tunteita. Lauran kanssa ei\nole helppo tulla toimeen, hän voi olla kyllä huvittava, mutta pistävä\nmyös, eikä hänellä ole tunteita. Tunteeton nainen on minulle kauhistus.\nMe olemme muutenkin Lauran kanssa vastakohdat: minä olen jäykkä\nvanhoillinen, Laura taas intoa ja tarmoa uhkuva radikaali, innostunut\nnaisliikkeeseen (kerran hänen luonaan käydessäni työnsi hän käteeni\nkaksi vuosikertaa \"Naisten Lehteä\", silläaikaa kuin itse keitti\nkahvia), vaikka pukeutuukin pariisilaisesti, minä ihailen modernia\nmaalaustaidetta, Laura ei häikäile julkisessa paikassakaan julistamasta\nsitä roskaksi ja niin edelleen, ja sitten me olemme kilpailijoita:\nLaura on \"Päivän\" reportteri, minä taas \"Aamulehden\", ja hän on tässä\nkilpailussa tehnyt minulle monia vielä maksamattomia kolttosia. Mikä\nminua enimmin kiukuttaa, on Lauran suojeleva käytös minua kohtaan.\nMutta enhän minä voi mitenkään esiintyä suojelevana naista kohtaan,\njoka maksaa itse kahviannoksensa ravintolassa. Laura on lukenut\nkansantaloutta ja minä olen sitä mieltä, että tämä aine olisi kokonaan\nkiellettävä naisilta, niinkuin ennen latina. Laura suorastaan pursuu\nkansantaloutta, esittää viiden minuutin sitaattia minulle\ntuntemattomilta auktoriteeteilta ja pitää aina viimeisen sanan. Ainoa\nheikko kohta hänen kansantaloudellisuudessaan on se, että hän käyttää\nsilkkisukkia. Kansantaloudellisesti se on tuhlausta minun mielestäni,\nmutta Laura sanoo, että miehet ovat tyranneja, itse he polttavat\nkallista tupakkaa ja juovat salakuljetettua virolaista, mutta eivät\nantaisi naisraukkojen edes \"säädyllisesti pukeutua\". Minun mielestäni\non Lauran kanssa mahdoton loogillisesti väitellä, mutta Laura sanoo,\nettä miehet turvautuvat \"halpamaiseen todisteluun\".\n\nNo niin, olin saanut lomaa toimituksesta, tariffin mukaan puolitoista\nkuukautta, ja samalla määräyksen olla lehden kirjeenvaihtajana\nreunavaltioitten konferenssissa Varsovassa heinäkuun puolivälissä. En\nlähtenytkään särkiä narraamaan Saimaan rannoille kuten aikaisemmin,\nvaan päätin tehdä ulkomaamatkan huonovaluuttaisiin reunavaltioihin ja\nmatkakuvauksia kirjoittamalla ansaita ainakin osan kuluistani. Pidin\nmatkani salassa, pujahdin vaivihkaa \"Ebba Munckiin\" Helsingin satamassa\nja saavuin Tallinnaan, jatkaen sieltä matkaani Eesti Vabariikin hieman\nvaatimattomissa rautatievaunuissa Tarton ja Valkin kautta Riikaan ja\nsieltä Libauhun, sillä tahdoin nähdä, kun kerran tilaisuus oli,\njääkäriemme taistelualueet Missen rannoilla, Mitaut ja Olain\nkirkonkylät. Minulla oli jo valmiina kuvaus sateisesta ja sumuisesta\nsuomaisemasta, jonka halki juoksuhaudat, rintavarustukset ja\npiikkilanka-aidat kiemurtelevat silmänkantamattomiin vehnä- ja\nruispeltojen, suopälvekkeitten ja pikku metsikköjen lomitse. Olin\nvarma, että draamallista voimaa uhkuva kuvaukseni miellyttäisi\npäätoimittajaa, mikä käytännössä merkitsi minulle runsasta\nsenttipalkkiota. Hieman kevytmielisen huvitteleva iltakuvaus Riian\n\"Casinosta\" ja \"Frankfurt am Mainista\" jazzeineen, baarityttöineen ja\nmeillä kiellettyine lihavamahaisine savisine likööripulloineen ei liene\nollut myöskään hullumpi. Kotimaassa takasi rehelliselle miehelle\nainoastaan nuha, lentsu ja espanjalainen laillisen iloillan muutamine\nsatoine grammoineen; vilkas kuvaus barbaarisista kieltolaittomista\nmaista ei kai vähentäisi \"Aamulehden\" miehistä lukijakuntaa.\n\nLibau, tuo jääkärien ylistämä Libau, ei tuntunut minusta paratiisilta,\nei sinne päinkään, mutta olihan eri asia saapua sinne kuraisista\njuoksuhaudoista kuin iloisen iloisesta Riiasta. Jotakin kuollutta,\ntaantunutta, väsähtänyttä ja uinahtanutta oli Libaussa, tuossa\nepäilyttävän siistissä kaupungissa, jonka Rosenplatz osoittautui\nkurjaksi hiilitomuiseksi puistikoksi. Kun en osannut lätinkieltä,\nmarssin \"Libauscher Zeitungiin\" ja tapasin toimittajan, jolta tiedustin\nkulkuvuoroja Danzigiin ja sensellaista. Hm, toimitushuoneusto ei ollut\nimponeeraava, muistutti meikäläistä kuopiontakaista toimitusta, mutta\ntoimittajalla oli komea aatelisnimi, mies kuului yhteen Baltian\nmahtavimmista suvuista, vaikka aateluudesta ei ollutkaan enää muuta\njäljellä kuin siisti kaulus ja puhtaat kalvosimet. Söin aatelisessa\n\"Musse\"-klubissa ja sain kunnian raaputtaa maatiaisen nimeni\nmatrikkeliin, jonka sivuja koristivat keisarien ja kuninkaitten\nomakätiset nimikirjoitukset. Hiljaista ja nukkunutta ja tunnelmallista\noli puolihämärissä klubihuoneissa ja vanhoilliset vaistoni virkosivat.\nKulttuuria oli ympärilläni, traditiot katsoivat minua kaikkialta,\nkansanvaltaisen maan poikaa, mutta päivällinen ja sen höysteenä ollut\nlaiha olut eivät olleet, paratkoon, kovinkaan aatelisia maultaan ja\nlaadultaan, jos kohta eivät myöskään hinnaltaan.\n\nTyydytettyäni sangen stoalaisesti vatsani vaatimukset,\nsanoin kolminkertaisin kumarruksin ja viisinkertaisin\nkiitollisuudenvakuutuksin hyvästit ystävälliselle aateliselle\ntoimitussihteerille ja lähdin kaupungille, jonka katujen varsilla\nliköörikaupat ja meren vahakorumyymälät olivat sekä lukuisimmat että\nhuomattavimmat, kunnes jouduin Libaun kylpyrannalle valkoiselle\nhietikolle, vaivaismäntyjä kasvavalle. Autiota ja hiljaista siellä oli,\nautio oli rappeutunut \"Kurhaus\", uimakojut olivat hautautuneet hiekkaan\nja navakka merituuli kahisutti surumielisesti rannan kaislakasoja.\nMieleen hiipi alakuloinen tunnelma näitä pieniä pittoreskeja\nkatsellessa vihertävän, vaahtoisen Itämeren rannalla, mutta juuri kun\nolin tähän luonteelleni ominaiseen romanttisuuteen vaipumassa, kajahti\nLauran huudahdus ja minä näin hänet ja -- Edit Bergin.\n\nEdit Bergillä on musikaalisia taipumuksia ja juuri siksi en voi häntä\nsietää. En siedä naisia, joilla on musikaalisia taipumuksia. Minä itse\nen ole musikaalinen ja nautin ainoastaan torvisoittokunnan esittämästä\n\"Porilaisten marssista\" jossakin paraatissa. Ehkä minussakin piili\naikoinaan joitakin musikaalisuuden ituja, mutta kotini naapuristossa\nasui muuan neiti, jolla oli musikaalisia taipumuksia, ja kun neljän\nvuoden aikana olin pakottanut itseni olemaan raivostumatta -- turhaan\n-- pianonrämpytyksestä, tuntuvat minusta senjälkeen maailmantaiteilijan\nviulusoolo ja neekerikylän sotatanssirämpytys jotenkin samanlaisilta ja\nyhtä vähän nautittavilta. Sivistyksessäni on aukko, ehdoton ja\nauttamaton, mutta siihen on syynä nainen, jolla oli musikaalisia\ntaipumuksia. Muuten on Edit kunnon tyttö, säntillinen kuin\ntyttökoululainen ja yhtä säädyllinen, ei ymmärrä mitään Vapaudesta,\nlukee saksalaisia siirappikirjailijoita ja on innostunut historiaan\nniinkuin vain nainen voi olla, ja nimet ja vuosiluvut muodostavat hänen\nhistoriallisen harrastuksensa ja tietämyksensä pääkiinnekohdan. Hänellä\non lempeä ja hiljainen puhetapa, mutta hän on sietämättömän itsepäinen,\non tunteellinen ja kuuluu eläinsuojelusyhdistykseen ja neuvoo\nkerjäläispojan menemään huoltokeskukseen, antamatta kahtakymmentäviittä\npenniä hänelle, ei kitsaudesta, vaan periaatteesta. Edit on\npitkänpuoleinen, solakka -- ystävättäret sanovat laihaksi --, käyttää\ntummia värejä ja suoria viivoja pukeutumisessaan ja kampaa tukkansa\nsäädyllisen ja minusta runottoman sileäksi. Sormet ovat ylhäiset ja\nkasvoilla asuu ankeus kuin muistona niiltä ajoilta, jolloin sormia\nrääkättiin oktaavipituutta varten. Hänellä on periaate, että voi olla\ntaiteilija olematta boheemi, mutta luulen, että hän periaatteineen tai\nilman niitä jää joka tapauksessa istumaan taiteen puun alimmille\noksille ja luultavasti menee onnelliseen avioliittoon jonkun\nhistorian- ja suomenkielen lehtorin kanssa, jonka korvien rumpukalvot\nsaattavat kestää pianonsoittoa muutaman tunnin päivässä.\n\nLaura ja Edit yhdessä, siinä olisi ollut kammoittava yhtymä kenelle\nhyvänsä, ei vain minulle, toisella puolen häikäilemätön aktiivisuus,\ntoisella läpitunkematon pettämätön passiivisuus. Mutta kohtaloaan ei\nvoi kukaan paeta ja niinpä seisoin muutaman minuutin pensaan suojassa,\nennenkuin Laura lupasi astua näkyviin.\n\n\"Oletko sinä täällä?\" sanoi Laura ja ojensi kätensä.\n\n\"Teet tarpeettomia kysymyksiä, sikäli kuin saatat aisteihisi uskoa\",\nvastasin, mutta puristin hänen ja Editin kättä.\n\nLauralla oli hyvin tummanpunainen kävelypuku ja samanvärinen hattu,\nEdit oli tietenkin harmaa. Laura ei näyttänyt ollenkaan hullummalta,\nollakseen kansantaloudellinen nainen, istuessaan siinä raikkaana ja\ntuoreena ja punaisena valkoisella hiekalla, ja hänen silmänsä, jotka\neivät olleet vähimmässäkään määrin omituiset, olivat kuitenkin yhtä\neloisat ja vilkkaat kuin kissanpoikasella päivänpaisteessa. Hänen\nnenänsä olisi Praxiteles ylimielisesti hyljännyt mallina käytettäväksi,\nmutta sen urhea yiöspäin pyrkiminen antoi kasvoille reippaan ja\nyritteliään leiman, ja valkoisesta hammasrivistä olisi mikä\nteatteridiiva tahansa ollut ylpeä.\n\n\"Luuletko, että valuuttamme paranee, kun sinä rehentelet tuolla\nmerenvahapiipullasi?\" kysyi Laura iskien kiinni heti mieliaineeseensa.\n\nRaitis merituuli ja kävely ja minun yleensä vapaa tunnelmani antoivat\nminulle voimaa ja uskallusta vastata musertavasti:\n\n\"Luuletko sinä, että valuuttamme paranee, kun kaikki nuoret naiset\nkuluttavat markkojamme turhiin ulkomaanmatkoihin, käyttävät\npariisilaisia silkkisukkia ja englantilaisia pukukankaita, sensijaan\nettä istuisivat Sysmässä ja kirnuisivat voita ja kutoisivat pellavista\nja villoista itselleen kestäviä ja halpoja pukukankaita?\"\n\nLauraa ei nolattu niin helpolla ja ylimielinen olankohotus oli ainoa\nvastaus.\n\n\"Et suinkaan sinä aikone Danzigiin?\" sanoi hän hetken kuluttua.\n\n\"Aionpa niinkin.\"\n\n\"Ja sitten Varsovan konferenssiin?\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Kauhistuksen kanahäkki! Luulin saavani olla yksin, mutta tietenkin\nkoettaa 'Aamulehti' jollakin tavoin saada palstantäytettä kurjasti\nhoidettuun uutisosastoonsa. No niin, eihän tässä muukaan auta! Saat\ntulla!\"\n\n\"Vai niin\", vastasin ainoastaan tästä pyytämättömästä luvasta\nhymähtäen.\n\n\"Kuules, Edit\", sanoi Laura kääntyen musikaalisen naisen puoleen,\n\"luuletko, että tuosta miehestä meille olisi jotakin hyötyä tai huvia?\nKelpaahan hän kyllä lipunostajaksi, voi auttaa matkatavaroita\nkannettaessa ja valloittaa paikkoja rautatievaunussa. Käytännöllisen\nhyödyn takia hän ehkä voi seurata meitä, vai mitä?\"\n\nEdit nyökkäsi ajattelevana. Minä tunsin, että vanha aatamini alkoi taas\nosoittaa elonmerkkejä. Käytännöllistä hyötyä! Keskusteltiin ainoastaan\nsiitä, saisinko tulla mukaan, mutta ei ollenkaan siitä, haluttiko\nminua.\n\n\"Nuori nainen\", aloin minä hiljaa, mutta lujasti, \"minä en ole mikään\nsateenvarjo tai hattuaski tai muu sellainen, jota liikutellaan tai\nollaan liikuttelematta mielen mukaan. Kysymys ei ole vain siitä, saanko\nminä tulla mukaanne, vaan myöskin siitä, haluanko minä. Ja minä en\ntiedä ollenkaan, haluanko.\"\n\n\"Sinä alat kehittyä kyllä terveeseen suuntaan\", lausui Laura kylmästi,\n\"mutta älä koeta minulle esiintyä koppavampana kuin uskallat olla. Sinä\ntulet mukaan ja sillä hyvä!\"\n\n\"Onko se oikein sopivaa\", kuiskasi Edit.\n\n\"Kittiä kans, totta kai\", sanoi Laura ja nousi hiekasta. \"Nyt voimme\nlähteä hiukan kaupungille ja sitten laivaan.\"\n\nTeimme niin ja Laura malttoi pysyä suhteellisen siedettävänä koko ajan.\nIllan tullen olimme me itse ja tavaramme suuressa saksalaisessa\nhöyrylaivassa ja päivän alkaessa juuri painua taivaanrannan taa,\nhöyrysimme suojaisesta satamasta ohi hyljätyn näköisen laajan\nsotasatama-alueen merelle.\n\nItämeri oli juhlallisen kaunis auringonsäteitten leikkiessä sen\nvaahtopäälaineilla ja veden, vihertävän ja sinisen ja harmaan,\nkimallellessa tuhansin värein, valoin ja varjoin. Vesivuoret vyöryivät\nlaivaa kohti, laiva nousi niitten harjalle ja painui taas laaksoon. Se\noli hurmaavaa, raitista leikkiä ja Laura hihkui ihastuksesta, mutta\ntunnin, puolitoista kannella seistyäni aloin tuntea joitakin omituisia\noireita, koetin urhoollisesti kiinnittää katseeni kaukaisuuteen, mutta\nväkisinkin vajosivat silmäni veden pyörryttävään viheriään ja\nvalkoiseen myllerrykseen, kunnes minun täytyi todeta, että olin\nmerisairas. Vilkaisin ympärilleni: Edit oli kadonnut, mutta Laura\npiteli kaiteesta, hiukset roiskuvien vesipisaroitten kastelemina, puku\ntuulen painamana vartalon mukaiseksi, ja oli iloisen ja tyytyväisen\nnäköinen. Pujahdin niin salaa kuin saatoin alas ja painuin hyttiini.\nPahin meni ohitse, mutta tunsin, että turvallisinta oli olla\npätkällään, ja tuudittauduin veden loiskeesta, puolisäännöllisestä\nkeinumisesta ja koneen jyskytyksestä uneen, josta heräsin vasta aamulla\nPillauhun saavuttuamme. Totesin, ettei laiva keinunut ja totesin sen\nmyös, ettei kone jyskännyt, ja hytin akkunasta tirkistettyäni näin,\nettä laiva oli laituriin lujasti kiinnitetty. Pukeuduin nopeasti ja\nriensin ruokasaliin, jossa sekä Laura, terveenä ja hyvinvoipana, että\nEdit, hiukan kalpeana ja väsyneenä, jo istuivat. Otin pienen\nruokatäräyksen, söin hiukan suolaista ja sitten mainion siankyljyksen,\nja aloin tuntea itseni täysin ihmiseksi, kun tupakkakin maistui.\n\nPillau on pieni hansatyylinen rantakaupunki taitteisine punaisine\nliuskakivikattoineen ja vanhoine rakennuksineen, vaikka emme\nehtineetkään siihen tarkemmin tutustua. Painuimme uudelleen Itämerelle.\nTuuli kävi yhtä navakkana kuin ennenkin, meri loisti ja laineet\nvaahtosivat ja, mikä pahinta, laiva alkoi jälleen keinua yhtä\nepämiellyttävällä tavalla ja vähintäinkin yhtä epämiellyttävillä\nseurauksilla. Ihminen voi yhtä ja toista, mutta tunnustan itseni\nainakin toistaiseksi kykenemättömäksi taistelemaan meritautia vastaan.\nSinne jäivät Itämeri ja laineet ja raitis tuuli ja hajahiuksinen Laura,\nkun painuin alas kajuuttaan ja oikaisin itseni vuoteelle. Kiukutti,\nmutta kiukku ei auttanut, ei vaikka Laura oli tehnyt voitavansa\npumpatakseen minut täyteen enemmän tai vähemmän valikoituja, mutta\naina yhtä sattuvia sukkeluuksia viikinkitaipumuksistani ja\nmerikarhuolemuksestani. Lauraan ei pysty mikään, hän oli yhtä\nhyvätuulinen ja yhtä ärsyttävä Pillausta lähdettäessä kuin sinne\nsaavuttaessakin.\n\nOli jo ilta, kun Danzigin tornit piirtyivät taivaanrannalle, mutta\nvasta kun olimme päässeet aallonmurtajan suojaan, kiipesin kannelle.\nDanzig on maalauksellinen kaupunki, hansatuntu kaikkialla, ja\nliukuessamme Neufahrwasseria pitkin, ohi idyllisen pienen\nWeichselmunde-linnoituksen, särjettyjen rantapattereitten,\nsukellusvenehylkyjen, loppumattomien varastomakasiinien ja kapeitten,\nkorkeitten talojen, tunsi siirtyvänsä keskiaikaan, jolloin ahkerat ja\nahneet saksat lastasivat korkeakokka-aluksensa suolalla ja kankailla ja\nryydeillä ja makealla mummalla ja purjehtivat pohjoiseen aina Viipurin\nlahteen ja Pohjanlahden perukoille. Laura ehti tehdä lukemattomia\nparannusehdotuksia hygieenisessä, kansantaloudellisessa ja ties missä\nsuhteessa, Edit tietenkin tutki jostakin saamaansa historiallista\nopasta ja minä tyydyin vain yksinkertaisesti tarkkaamaan ja nauttimaan\nsilmien edessä aukeavaa ja alati muuttuvaa satama- ja rantakuvaa.\n\nFreie Stadt Danzigin tulli- ja passitarkastus oli perinpohjainen,\nakateemisen säntillinen saksalaiseen malliin, mutta selvittiin siitäkin\nja ajettiin Frankfurter Hofiin. Laura yritti olla pilkallinen, mutta\npysyin lujana ja suoriuduin nukkumaan, ja tällä kertaa oli Lauran\ntaivuttava, kun musikaalinen nainen myös ilmoitti noudattavansa\nesimerkkiäni. Vasta aamupuolella vakuuttauduin siitä, etten keinunut\nItämerellä, vaan tukevassa hotellivuoteessa, ja aurinko oli korkealla,\nkun viimeinkin laskeuduin ruokasaliin. Aterioimme -- sain vihdoinkin\nkunnollista bieriä -- ja sitten Laura määräsi minut menemään konsulimme\nluo järjestämään eräitä pieniä, aina kiusallisia, mutta välttämättömiä\nmuodollisuuksia. Sanoin, että määräsi, ja niin hän todellakin teki,\neikä minun ritarillisuuteni antanut minulle röyhkeyttä vastustaa.\nLuulen, että Laura olisi kuitenkin ajatellut, jos olisi tietänyt, että\ntämä käynti konsulin luona oli alkuna jonkunverran jännittävään ja\nkaikkea muuta kuin lepoaikana soveliaaseen tapahtumasarjaan. Sillä\nLaura ei ole seikkailunhaluinen, hän on sotainen rauhanrakkaudessaan,\nja vaikka ei pelkääkään hiirtä, niin pelkää hän kissoja ja etenkin\nhärkävasikoita. Edit ei pelkää mitään, mutta hän ei kai myöskään\nmilloinkaan -- vahingossakaan -- joudu sellaiseen tilanteeseen, että\nolisi pakoitettu osoittamaan rohkeuttaan. Laura ei anna suurta arvoa\nrohkeudelleni eikä vapaussodassa saamani risti ole kyennyt muuttamaan\nhänen mielipiteitään. Hän viittaa vain niihin reservivänrikkeihin,\njotka ansaitsevat arvonsa makaamalla piilotettujen perunasäkkien päällä\nkellareissa. Lähdin siis ulos.\n\nDanzig on siisti kaupunki, niinkuin kaikki saksalaiset. Mutta siinä on\njotakin levotonta, väliaikaista, mikä ei sovellu yhteen kapeitten,\npaikoin mutkikkaitten katujen, sammaltuneitten vanhojen rakennusten,\nvarjoisten holvikäytävien, juhlallisten historiallisten kirkkojen ja\nsanalla sanoen sen viehättävän idyllisen museomaisen näön kanssa.\nUusi viini ei tunnu oikein sopivan vanhaan leiliin. Onhan Danzig\nmonessa suhteessa ihmeellisimpiä kaupunkeja maailmassa, kiitos\nVersailles-rauhan rikkiviisaitten laatijain. Se on samannimisen valtion\npääkaupunki, valtion, joka ei ole valtio, eikä kaupunki, eikä\noikeastaan mitään. Varsinaista maaseutua kuuluu Danzigin valtioon juuri\nsenverran, että danzigilaiset perheenemännät saavat riittävästi\nkotimaisia vihanneksia soppiinsa, ja siinä onkin kaikki. Danzig on kuin\njuureton kukka, joka puolelta sitä ympäröi vieras valtakunta, raja on\nmelkein pyssynkantaman päässä joka puolella, ja rajan mukana tullit ja\nsensellaiset. Danzigilla on hallussaan Weikselin suu, mutta muu\nWeikseli kuuluu Puolalle, tulli- ja kuljetuskysymykset ovat hämäriä,\neikä Danzig voi elää kauttakulkuliikenteellä ja laivarahtauksella\nniinkuin ennen, sen asetehtaat on rauhan vuoksi suljettu, kauppaa ei\nvoi käydä ja sanalla sanoen danzigilaiset saavat olla itsenäisiä miten\nhaluavat, mutta mitään kunniallista elinkeinoa he eivät voi harjoittaa.\nValtion suurin tulolähde onkin Zoppotin pelihelvetti, ja siellä\npuolalaiset ja juutalaiset ja monet muut maksavat kyllä runsaat verot\nvaltiolle ja kaupungille. Danzig on ihanteellinen kaupunki\npoliittiselle juonittelijalle, siellä kulkevat lukemattomat langat ja\nvaltaa pitävät saksalainen senaatti ja eduskunta presidentteineen,\npuolalainen ylikomisario ja kansainliiton valtuutettu, puhumattakaan\nsiitä, että Saksan ja ympärysvaltain lähettiläillä ja edustajilla on\nsuuri vaikutusvalta kaupungin ja valtion asioihin.\n\nAjattelin tätä kaikkea katuja pitkin astellessani, kunnes, kuten jo\naikaisemmin mainittu, mieltäni ja huomiotani kiinnitti kenraali Amos\nAron Nagelkopf, jonka tosin en tiennyt olevan kenraalin, mutta joka\nepäilemättä oli hyvin huvitettu pienestä tummasta herrasmiehestä, joka\njuuri oli poikennut Suomen konsulaattiin. En osannut aavistaa tällä\nkohtauksella olevan mitään merkitystä, yhtä vähän kuin sitäkään, mitä\nsuunnitelmia iloinen ja vilkas Amos Aron hautoi tunnustetusti\nterävähkössä päässään.\n\nNousin muutamia portaita ja soitin. Palvelija avasi ja kysymykseeni\nkonsulista vastasi hän myöntävästi. Tunsin konsulin persoonallisesti ja\ntervehdys oli molemminpuolin sekä iloinen että sydämellinen. Konsulin\nhuoneessa oli äsken kadulla näkemäni herra. Konsuli esitti.\n\n\"Toimittaja Haapala Helsingistä -- herra Gurnicki Varsovasta.\"\n\nAhaa, mies oli siis puolalainen. Kumarsin kohteliaasti, mutta tunsin\nitseni auttamattoman kömpelöksi vilkaistuani vieraan kumarrusta, joka\noli niin moitteettoman notkea ja sulava, ettei sirompaa kai olisi voitu\nvaatia \"aurinkokuninkaankaan\" hovissa seremoniamestariltakaan.\n\nKonsuli keskusteli monsieur Gurnickin kanssa hetkisen, minkä jälkeen\npuolalainen uudisti kumarruksensa ja lähti.\n\n\"Siinä on vaikutusvaltainen mies\", lausui konsuli oven sulkeuduttua.\n\n\"Niinkö\", virkahdin ja siirryin huomaamattani ikkunan viereen. Kenraali\nNagelkopf oli edelleen vastapäisellä puolella odottamassa. Puolalainen\nmeni yli kadun ja samassa kenraalikin lähti liikkeelle, puolalainen\nhuomasi hänet, pysähtyi, he tervehtivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa\nyhdessä. Viittasin konsulille ja kysyin, tunsiko hän mahdollisesti\ntuota toista.\n\n\"Se on jokin kenraali Nagelkopf, mikäli tiedän. Jos olisin diplomaatti,\npitäisin korvani auki ja suuni kiinni tuon miehen läsnäollessa.\"\n\nNyökkäsin päätäni ja kysyin tarkemmin puolalaisesta.\n\n\"Hän palvelee Puolan ulkoministeriössä ja tietää nähtävästi hyvin\npaljon, vaikka ulkonaista asemaa ei miehellä olekaan juuri\nminkäänlaista. Nyt hän otaksuttavasti puuhaa jotakin Varsovan\nkonferenssin valmistamiseksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti ja johdonmukaisesti, ja ennenkuin\nsaatoin aavistakaan, olin niitten keskellä ja polttopisteessä.\n\nKonsulin luota palattuani lähdimme kaikki kolme kävelemään kaupungille,\nkunnes ehdotin konsulin neuvon mukaan matkaa Zoppotiin. Nousimme autoon\nja ennenpitkää kiidimme vinhaa vauhtia kaupungista, yli parin kapean\nsillan, ohi keisari Wilhelm II:n perustaman komean teknillisen opiston\nsuuren lehtokujan viivasuoralle, sileälle ja leveälle tielle, jota\nmolemmin puolin reunusti ihana poppeli-, lehmus-, vaahtera- ja\npyökkipuisto. Raitiovaunut ja auto-omnibukset ponnistelivat samaan\nsuuntaan, joku yksityinen loistoauto viiletti nuolena ohitsemme, mutta\nse ei häirinnyt nautintoamme, joka minustakin oli melkoinen, sillä\nnopea vauhtimme esti Lauraa lausuilemasta tavanmukaisia tyhmyyksiään ja\npakoitti hänet äänettömänä joko ihailemaan tai olemaan ihailematta\npuistomaisemaa.\n\nAuto kääntyi sivutielle, jonka kahden puolen oli puutarhojen kätkemiä\nkivisiä, liuskakattoisia ja yleensä saksalaistyylisiä huviloita\nkorkeine pensasaitoineen. Siellä täällä liehui lipputangossa Danzigin\npunainen, kahden valkoristin ja kruunun koristama lippu. Auto\nmutkitteli kapeilla kaduilla tai kujilla, pysähtyen viimein\nkunnianarvoisan, vaaleanharmaan kivirakennuksen eteen, jonka arvasin\nOliwan tuomiokirkoksi. Astuimme kirkkoon. Se on vanha fransiskaanien\nluostarin kirkko, selvää romaanista tyyliä, täynnä naivin hartaita\npuuleikkauksia pyhästä historiasta, aatelisten kilpiä ja sukumerkkejä,\nfreskoja ja joitakin sotalippuja, valaistus samalla kertaa kirkas ja\ntunnelmallinen. Laura käveli kirkossa sangen ennakkoluulottomasti, minä\ntyydyin taaskin ihailemaan kokonaisvaikutusta ja yritin vaivuttautua\ntunnelmaan, mutta Edit -- taaskin itselleen uskollisena -- kulki\nkuvalta kuvalle ja vertasi niitä kirjaansa, luki siitä nimiä ja\nvuosilukuja ja nautti omalla tavallaan historiasta.\n\nÄkkiä tulvahti koko temppeli täyteen säveliä: urut olivat alkaneet\nsoida. Vaistomaisesti istuuduin penkkiin, hienoon, samettireunuksiseen\naatelispenkkiin. Edessäni näin pari surupukuista naista, jotka olivat\npainaneet päänsä penkinnojaa vastaan. Urut soivat edelleen ja\nväkisinkin niitten syvä ja harras sävelmä sekä kirkon hämärä tunnelma\ntempasi minut mukaansa nauttimaan. Huomasin vasta hetken kuluttua, että\nLaura istui vieressäni. Hänen silmänsä katsoivat jonnekin\nkaukaisuuteen, niissä oli melkein uneksiva ja lempeä katse, ilme\nsellainen, etten sentapaista milloinkaan ollut Laurassa huomannut,\nsiinä oli jotakin naisellista ja vienoa, jolle kansantalous ja\nkovaääninen liberalismi olivat vieraita. Mielessäni välähti muuan\ntalvi-ilta siihen aikaan, jolloin olin vielä koulussa ja runoilin ja\nolin hiukan pihkassa Lauraan, kuinka hänen ilmeensä kerran kirkon ohi\nkuljettaessa, urkujen äänen tunkeutuessa ulos pehmeään talviseen\nhämärään, muutamaksi hetkeksi oli muuttunut uneksivaksi eikä puoleen\ntuntiin sanonut ainoatakaan kirpaisevaa sukkeluutta.\n\nIstuimme molemmat ja kuuntelimme. Tyynesti, vienosti ja vaikuttavasti\nkumpusivat säveleet näkymättömistä uruista, palavain kynttiläin heikko,\nmutta huumaava aroomi tuntui sieraimissa ja silmät sulkeutuivat\npuoleksi viihdyttävässä hämärässä.\n\n\"Kuinka kaunista!\" kuiskasi Laura hiljaa, ja äänestä päättäen ei tässä\nLaurassa ollut hituistakaan siitä, joka luki \"Naisten Lehteä\" ja\nkansantaloutta. Otaksuin jo hetken, että Laurassakin oli joskus\nherkkyyttä.\n\nJos Lauran mielenmuutos liekin ollut vilpitön ja aito, ei se ollut\nainakaan pitkäaikainen. Noustuamme jälleen autoon ja pysähdyttyämme\nKurhausin luona Zoppotissa, oli Laura taasen oma tavallinen itsensä.\n\nKylpyläelämä oli vilkkaimmillaan. Saksalaiset \"mutterit\" paimentelivat\nlapsilaumojaan, juutalaiset liikemiehet pönäköine ja pyntättyine\nSaaroineen ja Raakeleineen liikkuivat mahtavina ja tietoisina\nlompakkonsa paksuudesta, pariisilaispukuisia puolattaria liukui ohi,\nvenäläisiä, englantilaisia ja ranskalaisia. Ulkoilmaravintolain\npikkupöytien ääressä istui iloisia seurueita, kaikkialla kuului puhetta\nja melua, kahvilaorkesterien säveleet sulautuivat maininkien kohuun ja\nlapsiparvien riehakkaan mekastukseen. Laura aivan pursui huomautuksia,\nja tultuamme hietikolle, joka erehdyttävästi muistutti sunnuntaipäivää\njossakin neekerikylässä Atlannin rannalla Afrikassa, syventyi hän\nhartaasti vertailemaan Rousseaun teoriaa luontoon palaamisesta ja sen\nsilminnähtävää soveltamista käytäntöön. Valkoisella, hienon hienolla\npehmeällä hietikolla makasi, istui ja käveli määrätön ihmispaljous,\nlapsia, nuoria ja vanhoja, kaikkia sukupuolia ja kansallisuuksia,\nkaikissa mahdollisissa ja etenkin mahdottomissa värivivahduksissa,\nlapset laittelivat hiekkalinnoja, polskuttelivat vettä, ijäkkäät naiset\nolivat kaivautuneet kuumaan hiekkaan tai loikoilivat uimakojuissa,\nuimapukuiset nykyaikaiset Eevat, kirjavat kuin perhoset ja iloiset kuin\nleivoset, kisailivat keikari-Aatamien kanssa hiekalla ja vedessä.\nHiekka hohti aurinkoa ja lämpöä, meri vihreänä ja sinisenä ja harmaana\ntarmoa ja reippautta, ja kaiken yllä sädehti elämänilon ja -voiman\ntunto.\n\nOi nainen! Kun mies vetää ylleen uimapuvun, riittää hänen mielestään\nse, että se on uimiseen sovelias, mutta nainen, hän käyttää\nuimapukuunsa kaikki huutavat ja kirkuvat värit, ruusukkeet ja\nnauhakkeet, tekee itsestään milloin tarhapöllön, sammakon, kalan tai\nmeritähden, mutta aina myös naisen, joka ei hetkeksikään unohda, että\nhänen tehtäväänsä kuuluu miehen valloittaminen ja kiehtominen.\n\nKuljimme rantaa pitkin ja tarkastelimme näkyä. Minulla oli\nvalokuvauskone mukanani ja näppäilin muutamia kuvia tilanteista ja\nasennoista, joitten humoristisesta vaikuttavaisuudesta saattoi olla\nvarma. Viimeisen kuvan näpättyäni tarkastin hieman lähemmin\nvalokuvausintoni uhreja, ja tunsin äkkiä, että toinen, kookas ja\ntäyteläinen uimapukuinen mieshenkilö, joka makasi nojaten päätään aito\nkoketilta vaikuttavan ranskattaren polviin, oli kenraali Amos Aron\nNagelkopf. En tietänyt, että kenraalin mielentila oli vähässä ajassa\nihmeellisesti parantunut, en sitä, että erään suuriruhtinas Ivan\nIvanovitshin hotellilasku oli maksettu ja että kenraali veltosti\nhiekalla lojuessaan ajatteli ovelaa temppua, joka takaisi hänelle taas\njoksikin aikaa huolettoman olon ja elämän.\n\nIllalla istuimme rantakasinon parvekkeella moniväristen lyhtyjen\nvalossa ja söimme illallista. Sivulla istui kenraali Amos Aron\nNagelkopf monsieur Gurnickin ja kahden hienosti puetun naisen kanssa,\njoista toinen oli hietikolla istunut ranskatar. Jos olisin tuntenut,\nolisin nähnyt lähelläni myöskin ent. salaneuvos Matvei Matvejevitshin,\njoka uusin innoin ja heikentymättömin voimin oli taas käynyt käsiksi\nvelvollisuuteensa, illallisen syömiseen, ruokaillen tällä kertaa\nyksin, sillä Ivan Ivanovitsh oli lähtenyt härnäämään onnetarta ja\nroulette-pyörää.\n\nKonsulilta olin saanut suositukset, Laura valehteli ikänsä vuotta\nsuuremmaksi ja runsaanlaisen pääsymaksun suoritettuamme nousimme kaikki\nkolme pelihelvettiin leveitä, komeita marmoriportaita, joita peittivät\nupottavat, pehmeät matot. Salit olivat yleisöä tulvillaan, kevyttä,\niloista ja huvittelevaa yleisöä, joka tahtoi osan matkakassastaan\nkäyttää tällä miellyttävällä tavalla tukeakseen Danzigin kaupungin\nhieman sekavia raha-asioita.\n\nTietysti me pelasimme, Laura etupäässä. Olen aina ollut varma, että\npieni viehättävä kiusaus käytännössä kykenee kumoamaan vuorenvahvuiset\nteoriat ja ainakin Lauraan nähden piti tämä paikkansa. Laura pelasi ja\nmenetti. Minä uskalsin jo koettaa leikilläni häntä hillitäkin,\nmuistuttaen hänen teorioistaan, mutta Laura puolustautui helposti.\n\n\"Olen täysi-ikäinen ja hallitsen vapaasti omaisuuttani.\"\n\nMe pelasimme kaikki ja kaikki menetimme. Tosin pari kertaa voitimmekin,\nmutta emme tietenkään malttaneet lakata, vaan yritimme edelleen, sillä\nseurauksella, että katsoimme lopulta tulleemme kyllin verotetuiksi ja\npoistuimme. Oli kaunis, tähtikirkas kesäyö, pimeämpi, paljon pimeämpi\nkuin meillä pohjolassa, mutta Zoppot oli kuin tuikkiva valomeri,\nkahviloitten ja ravintolain ja kesäteatterien lamput loistivat\nkaikkialta, huvilat olivat valaistut ja teillä liukui autoja\nhäikäisevine lyhtyineen. Ilakoivia ihmisiä kulki ohi, nauru ja riemu\nkaikui vapaana ja rohkeana hämärässä, kirjavalakkiset saksalaiset\nylioppilaat kuiskailivat aina vanhaa ja aina uutta Kätcheneilleen ja\nvenäläiskaunottaret jättivät ohimennessään jälkeensä huumaavan\nhajuvesien tuoksun. Ilo oli välitöntä ja tarttuvaa ja minäkin sain\ntartunnan, pujottauduin nopeasti Lauran ja Editin väliin, otin\nkummankin käsivarren kainalooni ja hypähdin pari melkein tanssiaskelta.\nLaura huudahti vilpittömästi kummastuneena, Edit tuntui hiukan\nvastustelevan, mutta rauhoittui sitten kuitenkin. Ehdotin loppuillan\nvietettäväksi operettiteatterissa ja ehdotukseeni suostuttiin. Oli jo\naamupuoli, kun vihdoinkin torkuimme auto-omnibuksen huojuvalla katolla\nja viilettelimme typötyhjää \"suurta lehtokujaa\" pitkin kaupunkiin ja\nhotelliin.\n\nSeuraavana iltana oli Zoppotissa kylpyläkarnevaalit ja \"venetsialainen\nilta\", ja matkaseurani tahtoi välttämättömästi olla niissä mukana.\nVarustauduimme siis niihin, kun ensin olin Lauralta ottanut lupauksen,\nettä hän ei puhuisi halaistua sanaa teorioistaan koko aikana, minkä\nlupauksen Laura myös hetken mietittyään antoikin. Kun aikaa oli vielä\nrunsaasti, päätimme ennen iltaa pistäytyä Helan niemelle, minkä\npäätöksen myös toteutimme.\n\nEtsiessämme rannalta sopivaa moottorivenettä, joka veisi meidät tuolle\nPuolaan kuuluvalle niemelle, huomasin taas kenraali Nagelkopfin, joka\nkeskusteli erään rotevaluisen mustapintaisen purjevenemiehen kanssa\nkylpylälaiturilla. Sovimme oman koneenkäyttäjämme ja perämiehemme\nkanssa hinnasta, mikä meistä tuntui huimaavalta ja pakoitti minut\nmiettimään, millä tavoin saisin tyylini kehitetyksi yhä hiotummaksi ja\nsiis myös paremmin maksetuksi.\n\nMeri oli melkein tyyni, moottori kulki nopeaan ja tasaisesti ja minä\nnautin tästä merimatkasta yhtä paljon kuin olin Itämerta inhonnut\nLibaun ja Danzigin välillä. Helan laiturin luona oli joukko somia\nkalastajaveneitä ja pari moottoria sekä Puolan sotalaivastoon kuuluva\nrannikkoristeilijä \"Marsalkka Pilsudski\". Laiturillaolijat kiinnittivät\nhuomioni äkkiä kokonaan. Ensimäinen, jonka huomasin, oli ilmetty,\ntäydessä puvussaan keikaroiva kasakkasotilas yrjönristeineen ja\npystylakkeineen. Niin, Helan niemelle oli sijoitettu sotavankeja eikä\nniillä tosiaankaan näyttänyt täällä olevan kovin ikävät oltavat. Kirkas\ntaivas, vihreä meri ja tuoksuva mäntymetsä takasivat terveellisen\nympäristön. Puolan hallitus piti huolen ruuasta ja juomasta, ja työn\nteosta ei ollut taikaa, sillä sitä ei mikään mahti maailmassa saa\nbolshevikia tekemään.\n\nHelan kylä on idyllinen kalastajakylä, puhtaasti hollantilaisine,\nnukkemaisine ja siisteine taloineen, joitten huoneet muistuttivat\nlaivakajuuttoja kaksiosaisine ovineen, vanhoine hienoine porsliineineen\nja hollantilaissukuisine asukkaineen, joista vanhat mummot valkoisine\ntärkättyine päähineineen, nuoret tytöt pönkkähameineen ja meren\nruskettamat miehet merenvahapiippuineen johdattivat mielen kukkien ja\npatojen maahan. Ihailimme kylää, kahlasimme upottavassa polttavassa\nhiekassa ja nousimme vihdoin korkeaan tulikuumaan rautaiseen\nmajakkatorniin, mistä katse sai vapaasti kiitää rannattomalle\nItämerelle pohjoisessa ja yli Danzigin, Zoppotin ja kuin\nkirjavatilkkuisen maaseudun viljelyksineen ja puutarhoineen. Tätä\nniemeä ja sen nokassa sijaitsevaa kaupunkia olivat ruotsalaiset\nsotalaivat aikoinaan pommittaneet ja sitten kaupungin kokonaan\nhävittäneet, mutta hollantilainen siirtolaisasutus säilyi kaikesta\nhuolimatta, Helan kaupunki muuttui Helan kyläksi ja matkailija tuntee\nZoppotista tullessaan siirtyneensä ajassa ja elämässä vuosisatoja\ntaaksepäin.\n\nMeille tuli nälkä ja saimme kuin saimmekin, kiitos Lauran silmien\nvaikutuksen muutaman talon riuskaan nuoreen isäntään ja minun\nkohteliaan kumarrukseni saman talon todella ihastuttavalle tyttärelle,\nnauttia ateriamme tuollaisessa talossa, syödä porsliinilautasilta,\njotka olisivat ihastuttaneet ketä antikviteettikeräilijää tai\ntaiteentuntijaa tahansa. Keskustelu oli vilkasta, jos kohta ei\nmilloinkaan voinut olla varma siitä, miten omat sanat ymmärrettiin tai\nmitä toisen sanat itse asiassa merkitsivät. Käyttelimme tarkkaan kaiken\ntaitomme saksan-, venäjän- ja ruotsinkielissä, ja koettelimme arvailla\nisäntäväkemme puheesta, mihin kieleen mikäkin sana kuului. Mutta\niloisia me olimme ja se olikin pääasia.\n\nHämärsi jo tuntuvasti, kun vihdoin lähdimme kuivalta, mäntypihkaiselta\nniemeltä ja nousimme moottoriin. Saapuisimme juuri kreivin aikaan\nkarnevaaleihin. Laura jutteli, Edit lauloi hillitysti ja minä katselin\ntummaa hämärtyvää merta, kunnes äkkiä kaikki kuulimme -- olimme silloin\nmuutaman kilometrin päässä rannasta -- vedestä hätähuutoja, naurua ja\npolskuttelua. Pysäytimme moottorin ja kuuntelimme. Aivan oikein.\n\nApuun! Apuun!\n\nJokin huviseurue kai oli kärsinyt haaksirikon. Käänsimme moottorin\nääntä kohti.\n\nKieltämättä kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi pientä jännitystä. Hän\noli ryhtymässä nyt tekoon, jollaiseen hän ei ollut tottunut, mutta\nmuutakaan neuvoa ei ollut. Sitä hän mietti loikoillessaan edellisenä\npäivänä hietikolla, sitä hän oli miettinyt yöllä.\n\nHitto sittenkin, Jozef Gurnicki ei ollut helposti käsiteltävissä.\nKenraali oli kyllä tehnyt pienen kaupan, myynyt pari pientä\ndiplomaattista tietoa ja saanut niistä maksun, mikä riitti Ivan\nIvanovitshin hotellilaskuun, Matvei Matvejevitshin säännöllisen\nruokajärjestyksen ylläpitoon y.m.s. vähäpätöiseen, mutta kenraali\nNagelkopf tarvitsi rahaa, hän tarvitsi paljon rahaa ja hänen täytyi\nsitä tavalla tai toisella saada. Hän oli keskustellut Heloisen --\ntahtoo sanoa madame Pirardin kanssa suunnitelmasta ja saanut sen\njärjestykseen. Jozef Gurnickilla oli rahaa, hän oli rikas eikä pieni\nsuonenisku häntä nujertaisi. Sitäpaitsi hänellä saattoi olla papereita,\nmitkä ehkä olivat kultaakin kalliimpia. Hm, täytyi uskaltaa, ja\nkenraali Amos Aron Nagelkopf esitti Jozef Gurnickille madame Heloise\nPirardin ja tämän ystävättären, mademoiselle Olga Volkovskajan ja he\nviettivät illan yhdessä.\n\nSeuraavana iltana he lähtivät purjehtimaan. Tuuli oli kohtalainen, vene\nkiiti kevyenä ja madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja juttelivat\nkevyesti ja viehättävästi kohteliaan Jozef Gurnickin kanssa, kenraali\nAmos Aron Nagelkopfin nojatessa veneen laitaan ja poltellessa sikaaria.\nRotevaluinen ja mustapintainen venemies istui perässä ja hoiteli\npurjeita ja peräsintä.\n\nJozef Gurnicki ei aavistanut mitään, eikä kenraalikaan, vaikka\naavistikin jotain, olisi voinut aavistaa sitä, mikä seurasi. Ei, mutta\nmadame Pirardin silmien välkkeestä olisi ehkä voinut jotakin päätellä,\nsamoinkuin hänen ja mademoiselle Volkovskajan puvuista, jotka olivat\nkeveitä ja utuisia kuin unelma, vanhaa koulutyttötermiä käyttääksemme.\nMolemmat viehättävät naiset muistuttivat kuivalle vedettyjä\nvedenneitoja ja somat uimamyssyt sitoivat heidän kiharansa. Jos Jozef\nGurnicki olisi ollut varsinainen salapoliisi, hän ehkä olisi ruvennut\nepäilemään heidän todellakin enemmän uima- kuin iltapäiväpukua\nmuistuttavaa vaatetustaan, heidän jalkineitaan, jotka eivät painaneet\nuntuvaa enemmän ja heidän koko olennossaan ilmenevää iloisen\nhermostunutta odotusta.\n\nJozef Gurnicki, Puolan ulkoministeriön vaikutusvaltainen virkamies,\nrikas tehtailija ja maailmanmies, kuunteli juuri kohteliaasti hymyillen\nmadame Pirardin esitelmää Pariisista ja katseli hänen vienosti\nruskettunutta kaulaansa, kun perältä kajahti tuikea ja raaka ääni:\n\"Kädet ylös, arvoisa herrasväki!\" Jozef Gurnicki ei uskonut korviaan,\nmutta silmiään hän uskoi, nähdessään metrin päässä isokokoisen\nrevolverinpiipun ammottavan pahaenteisen onttona rotevaluisen ja\nmustapintaisen venemiehen kädessä. Kenraali oli jo nostanut kätensä,\nmolemmat naiset, naisellisesti huudahtaen, nostivat myös, ja Jozef\nGurnicki ei siekaillut noudattaessaan heidän hyvää esimerkkiään. Koska\nkenraalikin antautui, ei vastarinnasta kai ollut toivoa. Merenpinta oli\ntyhjä, purjeita näkyi, mutta ne olivat kaukana, kun taas\nrevolverinpiippu oli epämiellyttävän lähellä.\n\nJozef Gurnicki tunsi hien kohoavan otsalleen. Aikoiko venemies heidät\nryöstää vai murhata? Jälkimäinen vaihtoehto oli hyvin ilkeä, hyvin\nvastenmielinen Jozef Gurnickille, mutta ei edellinenkään ollut paljon\nvaloisampi. Ei sen puolesta, lompakkonsa hän luovutti kyllä\nmielelläänkin, mutta muuan paperi, jos se joutuisi vieraisiin käsiin,\nvoisi saattaa hänelle ikävyyksiä, joitten laatua ja laajuutta hän ei\nuskaltanut ryhtyä edes aavistelemaan.\n\n\"Hyvä herrasväki, lompakot, käsilaukut, sormukset, kellot,\npaperossikotelot tänne.\"\n\nJozef Gurnicki kirosi, mutta luovutti kaikki pyydetyt esineet. Hän\nyritti piiloittaa paperossikotelonsa, mutta venemies huomasi yrityksen\nja revolverinpiippu heilahti uhkaavasti. Madame Pirard ja mademoiselle\nVolkovskaja eivät olleet menettäneet malttiaan, vaan pyysivät\nkohteliaasti anteeksi, ettei heillä sattunut olemaan mitään muuta\nluovutettavaa kuin muutama sormus. Kenraali ojensi huoaten lompakkonsa,\nsikaarikotelonsa ja kellonsa.\n\nMerirosvo viittasi Jozef Gurnickia luokseen.\n\n\"Pitäkää kädet ylhäällä!\" sanoi hän tutkien hänen taskunsa tarkkaan ja\nperusteellisesti. \"Saatte istua!\"\n\nKenraali sai suorittaa saman tempun. Merirosvo laski sitten aseen,\nmutta piti sitä edelleenkin kädessään.\n\n\"Olkaa hyvä ja avatkaa etuluukku\", virkkoi hän kenraalille. Tämä\ntotteli ja nosti luukkua.\n\n\"Vetäkää ne sieltä esille!\" komensi rosvo edelleen.\n\nKenraali Amos Aron Nagelkopf kumartui ja veti esille suuren\npelastusrenkaan, sitten toisen, kolmannen ja neljännen, Jozef Gurnickin\ntuijottaessa ymmällä hänen puuhaansa.\n\n\"Kas niin, pelastusrenkaat kyllä kannattavat, vesi on lämmintä ja ilma\nhyvä eikä rantakaan ole kovin kaukana! Pyydän, hyvä herrasväki,\npitämään kiirettä! Arvoisat naiset, olkaa hyvät ja kajuuttaan! Siellä\non uimapukuja! Nopeasti!\"\n\nRevolveri heilahti ja vilauksessa katosivat molemmat naiset kajuuttaan,\nja Jozef Gurnicki oli niin sekaisin kaikesta, ettei ollenkaan huomannut\nsitä vallatonta veitikkaa, mikä molempien silmistä liekehti.\n\nNaiset eivät viipyneet alhaalla pitkääkään aikaa, vaan ilmestyivät\nnäkyviin siroissa loistavanvärisissä uimapuvuissa. Rosvo viittasi\nkenraalille ja Jozef Gurnickille, jotka vuorostaan laskeutuivat pieneen\npuolipimeään kajuuttaan.\n\n\"Mitä ihmettä tämä oikein merkitsee?\" kuiskasi puolalainen kenraalille,\njoka nopeasti aukoi kengän nauhojaan.\n\n\"En ymmärrä, en ymmärrä, tällainen skandaali!\" puhisi kenraali\nvihaisena. Jozef Gurnicki huokasi ja alkoi riisuutua, pukien senjälkeen\nylleen uimapuvun.\n\nKun kaikki olivat kannella, kehoitti rosvo heitä tarttumaan\npelastusrenkaisiin.\n\n\"Kas niin, hyvä herrasväki, nyt mereen ja nopeasti! En kehoita\nhuutamaan. Rantaan ei ole pitkälti. Vaatteet lähetän teille hotelliin.\nVeteen!\"\n\nKiukuttavan pahanenteinen revolveri heilahti ja ennenpitkää löysi koko\nkarnevaaliseurue itsensä merestä, kellumasta lämpimässä vedessä\npelastusrenkaiden varassa. Madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja\neivät näyttäneet olevan millään koko seikkailusta, se oli heistä vain\nhurmaava poikkeus jokapäiväisyydestä, mutta Jozef Gurnicki ja kenraali,\njotka ehtimiseen syljeskelivät suolaista vettä suustaan, olivat\nkiukkuisia. Kiukku ei kuitenkaan auttanut, vene rosvoineen häipyi\nhämärään ja oli selvä, että rantaa kohti täytyi alkaa ponnistella.\n\nOn onni, ajatteli Jozef Gurnicki, ettei Itämeressä ole haikaloja,\nmuuten tämä uimamatka olisi monta vertaa epämiellyttävämpi. He uivat\nkaikki neljä rantaa kohti, hitaasti ja vaivaloisesti, sillä\npelastusrenkaat hidastuttivat kulkua, mutta kukaan ei uskaltanut\nirroittaa kättään niistä.\n\nViimein alkoi kuulua jyskytystä, hämärästä sukelsi esiin jotakin mustaa\nja kuin yhdestä suusta kajahuttivat \"haaksirikkoiset\" avunpyyntönsä.\nMusta läheni ja he saattoivat huomata sen moottoriveneeksi. He olivat\npelastetut, mutta Jozef Gurnickin paperi oli kadonnut.\n\nSe oli tärkeä paperi ja sen katoamista ajatellessaan tunsi Jozef\nGurnicki kuumenevansa vilpoisessa vedessäkin.\n\nMinä olen tunteellinen ihminen, mutta nähdessäni ja tuntiessani\nkenraali Nagelkopfin ja Jozef Gurnickin kauniine seuralaisineen\najelehtimassa meressä pelastusrenkaiden varassa, surkean ja avuttoman\nnäköisinä, en voinut pidättää nauruani. Luulen, ettei Laurakaan voinut\nsitä tehdä, mutta Editin mielestä kaikki oli epäonnistunutta, ja mikä\npahempi, varsin sopimatonta pilaa. Mutta hänen täytyi tyytyä\nkohtaloonsa, s.o. istumaan vettä tippuvien, mutta kaikesta huolimatta\nvirkeitten madame Pirardin ja mademoiselle Volkovskajan vieressä,\nsamaan aikaan kun minä sain puolelleni molemmat herrasmiehet.\n\nAlkoi tulla ilta, merituuli puhalsi raittiina, varmastikin aivan liian\nraittiina haaksirikkoisten mielestä, jotka vedestä nostettuina\nvärjöttelivät uimapuvuissaan varsin humoristisen näköisinä. Veneessä ei\nollut mitään vaatteita eikä peitteitä, yhtä vähän kuin itsellämmekään,\nniin ettemme voineet auttaa.\n\nKun Jozef Gurnicki oli saanut puhalletuksi suustaan enimmän suolaveden,\nryhtyi hän kiroilemaan tavalla ja nopeudella, jota en olisi luullut\ntapaavani diplomaatissa. Pieni vilkas mies aivan hytisi kiukusta\nja raivosta. Sain hyvin katkonaisen kuvauksen tapauksesta,\nmustapintaisesta miehestä revolvereineen, rosvouksineen, uimapukuineen\nja pelastusrenkaineen. Madame Pirard nauroi, niin että valkeat hampaat\nnäkyivät, mutta mykistyi sitten katseesta, jonka kenraali loi häneen.\n\n\"Olette siis menettäneet kaikki, mitä teillä oli mukananne?\" kysyi\nLaura.\n\n\"Kaikki, ja vastalahjaksi olemme saaneet nämä uimapuvut\", raivosi\npuolalainen. \"Tosin rosvo lupasi lähettää vaatteemme hotelliin, mutta\nrosvojen ja ryssien lupauksiin en luota.\"\n\nMoottori kiiti eteenpäin hyvää vauhtia, vaikka olikin kaksinkertaisessa\nlastissa. Jozef Gurnicki vilkasi olemustaan ja minä näin, että hän\nhätkähti. Hän punastui, niinkuin vain todellinen diplomaatti voi\npunastua, kun huomaa rikkoneensa etikettiä vastaan. \"Pardon, hyvät\nnaiset ja herrat! En todellakaan ole seurustelupuvussa, yhtä vähän kuin\nvielä oikein hallitsen hermojanikaan. En ole tottunut uimaan, ja tämä\nuimamatka minusta oli ilkein puoli seikkailussamme.\"\n\nHän loi anteeksipyytävän katseen ympärilleen, jolloin Laura purskahti\nnauramaan, mutta Edit käänsi päänsä poispäin. Kenraali ei virkkanut\nhalaistua sanaa, istui ja murjotti ja poltti sikaaria, jonka olin\nhänelle tarjonnut. Hänen seuralaisensa supattelivat keskenään.\n\nRannan alkaessa lähestyä selvisi Jozef Gurnickille äkkiä tilanteen koko\npulmallisuus.\n\n\"Ah, mitenkä me pääsemme hotelliin? Mistä me saamme vaatteita? Tämähän\non täydellinen skandaali!\"\n\nKoetin lohduttaa häntä parhaani mukaan ja kun moottori vihdoinkin\npysähtyi laiturin viereen, pyysin koko seuruetta toistaiseksi jäämään\nsinne. Riensin kylpylaitokselle ja onnistuin hyvän juomarahan ja\nluotettavan ulkomuotoni avulla lainaamaan sieltä neljä suurta\nkylpylakanaa, jotka kuljetin veneelle.\n\n\"Kas tässä! Nämä ylle ja sitten nopeasti autoon, joka odottaa aivan\nlähellä!\"\n\nJozef Gurnickin kasvot saivat epätoivoisen ilmeen.\n\n\"Lakanoissa, pitääkö minun kulkea lakanoissa rantakasinon ohi tähän\naikaan vuorokaudesta! Hyvä Jumala!\"\n\nMadame Pirard päästi raikkaan naurun.\n\n\"Ei mitään hätää! Täällähän ovat nyt parhaillaan karnevaalit. Nämä\nkylpylakanat eivät ole ollenkaan hullumpi naamiopuku!\"\n\nAjatus oli oivallinen, vaikka Jozef Gurnicki, kenraali ja Edit tuskin\npitivät sen keksimistä kovinkaan onnistuneena. Kenraali kietoi\nkylpylakanan ylleen majesteetillisesti kuin roomalainen senaattori\ntoogansa, pieni Jozef Gurnicki aivan häipyi sen laajoihin poimuihin,\nkun taas molemmat naiset kohdallaan esiintyivät hyvinkin viehättävinä\nitämaalaisina kaunottarina.\n\nLähdimme nopeasti liikkeelle. Huomasin, että Edit jättäytyi jäljelle.\nHän ei nyt kerta kaikkiaan osannut mukautua mihinkään tavallisuudesta\nhiukankaan poikkeavaan tilanteeseen, Laura kulki sitävastoin reippaana\nrinnallani ja jäljessäni hyppivät lakanapeittoiset seikkailijat,\nkenraali juhlallisena ja vakavana, molemmat naiset hihittäen, kun\nhiekka kutitutti jalkapohjia, ja puolalainen diplomaatti arkana ja\navuttomana, toivoen vajoavansa maan alle.\n\nKarnevaalit olivat jo alkaneet. Puistossa oli pimeä, vain värilliset\nlyhdyt loivat valoaan käytäville, joilla tungeskeli iloinen ja vallaton\nkarnevaaliyleisö, melkein kaikki naamioituneina, tyrkkien toisiaan,\nlausuillen sukkeluuksia kaikilla kielillä. Kuulin, että molemmat\nnaisemme saivat osakseen joitakin huomautuksia, joihin he kyllä\npuolestaan vastasivat, mutta kaiken kaikkiaan, niin tavatonta kuin\nolikin kylpylakanoissa marssia frakki- ja yleensä juhlapukuisen yleisön\nkeskitse, ei matkueemme herättänyt ollenkaan tarpeellisessa määrässä\nhuomiota, vaan Editin ja Jozef Gurnickin suureksi ihmeeksi pääsimme\naivan rauhassa autollemme.\n\nPuolalainen huokasi vilpittömästi helpoituksesta, kun auto liikahti.\nKun sain tietää, että asuimme samassa hotellissa ja kun lisäksi\npelastetut ehdottomasti vaativat meitä juhlaillalliselle, seurasimme\nheitä.\n\nNeljännestunnin ajomatkan jälkeen olimme kaupungissa ja auto pysähtyi\nhotellin eteen. Väläyksessä katosivat kylpypukuiset seikkailijat hieman\nällistyneen ovenvartijan silmien ohi, kenraali edellä. Pysähdyin\nhetkiseksi alas tiedustaakseni, oliko kenraalille mahdollisesti tuotu\njotakin pakettia. Kyllä, ja se oli viety huoneeseen. Vaatteet siis\nrosvo oli lupauksensa mukaan toimittanut takaisin.\n\nNousin nopeasti portaita ylös ajatellen, että seikkailu olisi\nerinomainen matkakirjeessä kuvattavaksi, kun äkkiä pysähdyin. Kaksi\najatusta tai oikeastaan muistoa tunki mieleeni: konsulin sanat\nkenraalista ja huomioni, että kenraali oli keskustellut kuvatun\nmuotoisen venemiehen kanssa päivällä. Vainusin, että jotakin oli\ntapahtunut ja päätin toimia nopeasti. Monsieur Gurnickin suosio ja\nmyötätunto ei ollut minulle lainkaan yhdentekevä.\n\nLaura ja Edit olivat menneet huoneeseensa, mutta minä päätin pistäytyä\nseikkailijoitten luo. Pelastajaominaisuudessani se ehkä kävisi päinsä\nilman muuta. Ja tuskin oli ovi Jozef Gurnickin jälkeen sulkeutunut, kun\navasin sen jälleen ja pysähdyin.\n\nMinulla oli syytä pysähtyä, kun kuulin seuraavat sanat:\n\n\"Amos Aron!\"\n\nKatse ja äänenpaino, jolla nämä sanat lausuttiin, jäykistyttivät\nkenraalin ennestäänkin jäykät jäsenet, hän kalpeni ja punastui ja\nkoetti kietoa kylpylakanan tiukemmin ympärilleen.\n\n\"Amos Aron!\"\n\nÄäni jyrähti ja katse leimahti ja sekä madame että mademoiselle\nkoettivat epäonnistuneesti tekeytyä olemattomiksi. Karnevaali oli\nauttamattomasti lopussa, henkilössä, joka tarkasteli uitettua\nseuruetta, ei näkynyt jälkeäkään mistään karnevaali-ymmärtämyksestä.\nPuolalaisen diplomaatin hampaat kalisivat todellisesta pelosta.\n\n\"Mutta rakas Rebekka! Anna minun selittää!\"\n\n\"Amos Aron!\"\n\nPuhuttelu oli niin tuikea, että ymmärsin Rebekalla olevan eittämättömiä\noikeuksia kenraaliin, että hän oli tavannut rakkaansa hyvin vaikeasti\nselvitettävässä tilanteessa, seurassa ja puvussa, mitä Rebekka ei\nkyennyt eikä kai liioin tahtonutkaan ymmärtää, ja että Rebekalla oli\nsuuri, ellei ehdotonkin ylivalta, niin nainen kuin hän ja niin kenraali\nkuin Amos Aron olikin.\n\nJa hän oli suuri ja roteva nainen, aito Israelin tytär, täynnä pyhää\nvihaa kuin naisellinen Mooses, ja valmis tuomitsemaan erehtyväisen Amos\nAronin siekailematta.\n\nEn silloin tietänyt, kuinka urhoollinen kenraali lienee mahtanut olla\ngranaattitulessa, mutta ilmeistä oli, että Rebekan kasvojen tuikeus oli\nriistänyt häneltä kaiken rohkeuden. Lisäksi oli Rebekan ilmaantuminen\nhänelle enemmän kuin yllätys, sillä hän ei ollut käynyt huoneessaan\neikä siis myöskään ollut huomannut saapunutta sähkösanomaa.\n\n\"Ah, Rebekka! Onnettomuus, suuri onnettomuus! Tuskin hengissä\npelastuimme. Odota hetkinen, niin selitän kaikki!\"\n\nKenraali koetti epätoivoisesti kietoa kiusallista kylpylakanaa\nympärilleen ja samalla avata lattialla olevaa pakettia, jossa arvasin\nseurueen vaatteitten olevan. Madame Pirard oli saanut takaisin\nmalttinsa ja otti omansa ja mademoisellen vaatteet, jotka olivat\ntoisessa paketissa, varsin näppärästi ja nopeasti kainaloonsa, kadoten\nsitten. Kenraali ojensi Jozef Gurnickille tämän vaatteet ja yhdessä\npuolalaisen kanssa livahdin minäkin huoneesta, jättäen kenraalin\nselviytymään ristikuulustelusta ja kiirastulesta, minkä\nepämiellyttävyydestä minulla oli vain heikko, mutta silti kaamea\nkäsitys arvoisan Rebekka-rouvan katseesta ja olennosta päättäen.\n\nSeurasin puolalaista, joka näytti olevan aivan suunniltaan. Tultuani\nhänen huoneeseensa soitin ja tilasin hiukan lämmikettä. Puolalainen\npujahti kylpyhuoneeseen, josta ilmestyi neljännestunnin kuluttua\ntäydellisenä gentlemannina.\n\n\"Pyydän tuhannesti kiittää teitä palveluksestanne\", lausui hän minulle\nyhtä kohteliaasti kuin sydämellisestikin, vaikka selvästi huomasin\nhänen olevan äärimmilleen hermostuneen. Päätin hyökätä umpimähkään.\n\n\"Herra Gurnicki, arvaan, että teiltä on varastettu jotakin tärkeää!\"\n\nPuolalainen säpsähti kuin satutettuna ja hänen olentonsa ilmaisi\nvarovaisuutta.\n\n\"Niin, katsokaas, teidän ilmeenne pettää teidät. Te olette huolissanne.\nTiedän sattumalta teidät rikkaaksi mieheksi. Syynä huolestumiseenne ei\nsiis voi olla jonkun rahasumman ja arvoesineitten menetys seikkailussa.\nTe olette menettänyt jotakin muuta. Tärkeämpää!\"\n\nKatsoin häntä kiinteästi silmiin. Mutta puolalainen hillitsi itsensä\ntäydellisesti ja naurahtaen suopeasti hän huolettomasti istuutui.\n\n\"Te päättelette nopeasti!\"\n\n\"En ollenkaan, ja joka tapauksessa oikein! Mutta luulen, että minulla\nolisi keino...\"\n\nJozef Gurnicki tarkasteli minua vaieten.\n\n\"Keino?\" toisti hän hitaasti.\n\n\"Niin, ei oikeastaan keinokaan, vaan epäluulo. Epäilettekö ketään?\"\n\nPuolalainen pudisti päätään.\n\n\"Ettekö tuntenut venemiestä?\"\n\n\"Otimme veneen aivan sattumalta, madame Pirard ehdotti ja me\nsuostuimme. Minulla ei ollut aavistustakaan, että tällainen yleensä oli\nmahdollista.\"\n\nMietin pari silmänräpäystä ja punnitsin mahdollisuuksia.\n\n\"Minulla olisi ehdotus teille. Olen sanomalehtimies ja matkalla\nVarsovan konferenssiin. Haluaisin saada suosituksia, todella\nensiluokkaisia suosituksia, voidakseni loistaa reporteerauskyvylläni.\nTarjoudun auttamaan teitä ehdolla, että lupaatte minulle suosituksenne.\nTiedän, että se merkitsee paljon. Minulla on vielä runsaasti aikaa ja\npieni seikkailu olisi suurin virkistys. Suostutteko?\"\n\nJozef Gurnicki tarkasteli minua kiinteästi, minkä tarkastelun kestin\nlevollisena.\n\n\"Ellette luottaisi minuun, mikä ei olekaan ihmeteltävää jo\ntuttavuutemme sekä laatuun että pituuteeni katsoen, voi kai konsulimme\nantaa teille minusta tarpeelliset suositukset.\"\n\nJozef Gurnicki sytytti savukkeen.\n\n\"Olkoon menneeksi.\"\n\n\"Kas niin. Te olette siis jotakin menettänyt?\"\n\n\"Kyllä, erään paperin, minkä säilyminen minun hallussani olisi\nratkaisevan tärkeä juuri Varsovan konferenssin onnistumiselle. Se\nkoskee Puolan ja Suomen suhteita.\"\n\n\"Tiedetäänkö sellaisen paperin olemassaolosta?\"\n\n\"Olen varma siitä, ettei ainoakaan asiaton henkilö tiedä mitään siitä.\"\n\n\"Ette siis luule, että ryöväys olisi ollut tarkoitettu tuon paperin\nanastamiseksi?\"\n\n\"En ollenkaan, koko juttuhan on tavallinen rosvous ja siis sitä pahempi\nminulle. On melkein toivotonta yrittää saada käsiin mies, joka meidät\nrosvosi.\"\n\nHymähdin kieltävästi.\n\n\"Juttu ei ole tavallinen rosvous.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Toistan, ettei juttu ole tavallinen rosvous, yhtä vähän kuin venemies\noli sattumalta valittu.\"\n\nJozef Gurnicki hypähti pystyyn.\n\n\"Olisiko...?\"\n\n\"Hiljempaan! Muuten, tunnetteko kenraalin tarkemmin?\"\n\n\"En kovin hyvin, mutta hiukan kuitenkin. Hän on auttanut minua muutamia\nkertoja.\"\n\n\"Maksusta?\"\n\n\"Niin kyllä.\"\n\n\"Missä asioissa nyt olitte hänen kanssaan?\"\n\n\"Parissa pienessä aivan.\"\n\n\"Muistatteko, mitä hän sanoi teille eilen, kun tapasitte toisenne\nSuomen konsulaatin luona?\"\n\nPuolalainen katsoi minua hieman ällistyneenä.\n\n\"Mistä te sen tiedätte? Ahaa, niin, tehän olitte konsulin luona. No\nniin, kenraali ei sanonut mitään erikoista. Tapaaminen oli aivan\nsatunnainen.\"\n\n\"Muistatteko, sanoiko kenraali teitä odottaneensa?\"\n\n\"Ei, hän ei huomannut minua ollenkaan ensiksi, vaan minä hänet.\"\n\n\"Niinkö, tietäkää siis, että kenraali odotti teitä koko ajan, kun\nolitte konsulin luona. Hän seurasi teitä, kun menitte konsulin luo ja\njäi sitten odottamaan toiselle puolelle katua.\"\n\n\"Vai niin\", ja diplomaatin äänessä oli miettivä sävy. \"Siinä ei olisi\nmitään ihmeellistä. Kenraali ei suinkaan ole luotetuimpia.\"\n\n\"Ja sitten\", jatkoin minä, \"tietäkää se, että kenraali tänään\nkeskusteli erään venemiehen kanssa laiturilla, miehen, joka täydelleen\nvastaa kuvaustanne rosvosta.\"\n\n\"Tuli ja leimaus! Silloin minä olen hukassa!\"\n\n\"Ei ollenkaan! Katsokaas, meillä on kuitenkin yksi etu: me epäilemme\ntai oikeastaan minä epäilen kenraalia, mutta kenraali ei tiedä mitään\ntästä epäilyksestä. Ellei hän tiedä paperin olemassaolosta, on meillä\nvielä aikaakin. Missä te säilytätte sitä?\"\n\n\"Se oli paperossikotelossani, kuoren sisällä, mistä sitä ei aivan heti\nkeksi.\"\n\n\"Kas niin, sehän parantaakin asiaa melkoisesti. Meidän on nyt pidettävä\nkenraalia silmällä ja muu saa toistaiseksi jäädä riippumaan\nsattumasta.\"\n\n\"Mutta, monsieur Haapala\", kysyi puolalainen, \"kuinka te sitten\nselitätte sen, että myöskin kenraali ryöstettiin? Olisiko se vain tehty\nasian salaamiseksi?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Mutta kenraali näytti olevan ja todella olikin aivan kiukkuinen, kun\nrosvo komensi meidät hyppäämään mereen?\"\n\n\"Sitä on todellakin hieman vaikeampi selittää, mutta tuskinpa\nmahdotonta. Huomasitteko muuatta asiaa, mikä ehkä voi luoda valoa\nasiaan ja minkä minäkin nyt vasta älyän?\"\n\n\"Nimittäin?\"\n\n\"Naisten käytöksen. Molemmat olivat iloisia ja reippaita ja ilmeisesti\nseikkailu heitä huvitti. Minusta madame Pirard tuntuu kykenevän\nparantamaan itsensä kenraalin suunnitelmia ja ällistyttämään häntäkin.\nSamalla koko juttu sai entistä uskottavamman leiman.\"\n\n\"Te siis otaksutte, että madame Pirard...?\"\n\n\"... on voinut vallan yksinkertaisesti mademoiselle Volkovskajan kanssa\nja kenraalin tietämättä muuttaa rosvoussuunnitelmaa sikäli, että teidät\nkaikki loppujen lopuksi heitettiin mereen. Minusta madame Pirard tuntuu\nvarsin naurunhaluiselta ja täytyy tunnustaa, että jos minä\ntoimeenpanisin tämänlaatuisen suunnitelman, minullekin nauru\njälkeenpäin maistuisi. On otaksuttavaa, että alunperin oli tarkoitus\nviedä teidät Helan niemelle ja jättää sinne jonnekin autioon kohtaan,\nmutta ilmitulon ja kiinnijoutumisen vaara olisi tällöin ollut paljon\nsuurempi.\"\n\n\"Se etu otaksumallanne ainakin on, ettei se ole mahdoton.\"\n\n\"Ei ollenkaan. Nyt on kysymys siitä, missä varastetut tavarat ovat ja\nmillä tavoin me voimme saada ne takaisin.\"\n\n\"Siinä onkin pulmaa tarpeeksi.\"\n\n\"On kyllä. Mutta muuan seikka: jättäkää asia näennäisesti poliisin\nhuostaan, puhukaa ainoastaan rahoista ja arvoesineistä, niin juttu saa\nkenraalinkin mielestä viattoman muodon.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\nKeskustelimme vielä jonkun aikaa, kunnes ovelta kuului koputusta.\n\n\"Sisään, olkaa hyvä!\"\n\nKenraali näyttäytyi ovessa, täysin puettuna ja alistuvaisesti\nhymyillen. Ilmeisesti välien selvittely esivallan kanssa oli ollut\nrasittava.\n\n\"Lähdemme siis illalliselle. Kiitän omasta ja vaimoni puolesta teitä,\nherra Haapala, ystävällisestä avustanne, jota ilman me kai vieläkin\najelehtisimme meressä.\"\n\nEn ollut kovinkaan varma Lauran ja Editin suostumisesta, mutta lähdin\nkuitenkin suostuttelemaan. Molemmat olivat pukeutuneet iltapukuunsa ja\nLaura olletikin oli viehättävä, minkä hänelle sanoinkin saaden\nvastaukseksi yhden noita Lauralle luonteenomaisia olankohotuksia.\n\n\"Luulenpa, että sinä alat ulkomailla vähitellen muuttua kohteliaaksi!\"\n\n\"Tarkoitukseni ei suinkaan ollut se. Olet pukeutunut varsin\nsiedettävästi ja olen siitä tyytyväinen, kun minun täytyy esiintyä\nsinun seurassasi!\"\n\nLaura oli valmis niin ollen lähtemään, ja Edit, vaikka vastahakoisena,\nmyös. Laskeuduimme alas, missä kenraali Rebekkoineen, monsieur Gurnicki\nja sekä madame että mademoiselle odottivat. Huomasin, että myrsky oli\ntyyntynyt, vaikka Rebekka-rouva loikin taistelunhaluisia silmäyksiä\nmolempiin seikkailijattariin, saaden osakseen hyväntahtoista, mutta\nselvästi hieman pilkallista kylmyyttä. Kenraali vaikutti koulupojalta,\njoka on saanut kolttosensa ehdollisesti anteeksi.\n\nAutot odottivat ja ennenpitkää istuimme rantakasinon valaistulla\nparvekkeella illallispöydän ääressä. Tumma meri kohisi hiljalleen\nrannan hietikkoa vastaan, loistavien moniväristen rakettien aika ajoin\nsuhisten valaistessa sen metallikiiltoista pintaa. Päivän helteen\njälkeen tuntui raikas yöilma miellyttävältä, mustalaisorkesterin\nintohimoinen musiikki sointui hyvin yhteen riehakkaan iloisen\nkarnevaalitunnelman kanssa, ja vähitellen, mutta varmasti suli myöskin\nRebekka-rouvan jäinen ja myrskyinen mieliala, ja hän heitti, ellei\ntosin lempeitä niin ainakin aivan siedettäviä, silmäyksiä huonompaan\npuoliskoonsa. Madame Pirard oli loistavalla tuulella, hänen\nleikinlaskunsa ja päähänpistonsa saivat sekä Rebekka-rouvan että\nEditinkin hymyilemään, minusta ja Jozef Gurnickista puhumattakaan.\nAinoa, jota pirteä ranskatar ei tuntunut erikoisemmin huvittavan, oli\nLaura. Lauralla on aina niin kummallisia päähänpistoja, etten ruvennut\nvaivaamaan päätäni, mikä tällä kertaa hänen pidättyväisyyteensä oli\nsyynä. Kenraali piristyi myös vähitellen, sekä yleisen tunnelman että\nmyös otaksuttavasti viinin vaikutuksesta, joten kaikki tuntuivat\ntyytyväisiltä.\n\nTehtävääni en suinkaan unohtanut, vaan seurasin tarkkaan kaikkea, mitä\npöydässä tapahtui. Tiesin, että kysymyksessä oli paljon, hyvin paljon,\nenemmän kuin kenraalikaan aavisti.\n\nEn ole milloinkaan väittänyt, etteikö minulla silloin tällöin olisi\nonnea, mutta en olisi sittenkään luullut, että madame Pirard -- minun\nja etenkin Jozef Gurnickin onneksi -- erehtyisi luulemaan minun\njalkaani ja kättäni kenraali Amos Aron Nagelkopfin kädeksi ja jalaksi.\nMutta kävi kuitenkin niin. Tunsin äkkiä lämpöisen naiskäden koskettavan\nomaani ja sormieni väliin työntyi paperipala. Hillitsin itseni,\npuristin paperin kouraani ja huomaamatta työnsin taskuuni. Sanomalehtiä\nostaakseni poistuin pöydästä ja piiloon päästyäni luin paperin. Se oli\nlyhyt ja selvä: \"Huomenna klo 10 täällä.\"\n\nMadame Pirardilla ja kenraali Amos Aronilla oli siis kohtaus huomenna\nkello 10 rantakasinossa. Hyvä, aioin tavalla tai toisella hyötyä tuosta\nkohtauksesta. Nyt täytyi vain toimittaa paperi kenraalille hänen\nhuomaamattaan. Odotin pitkän hetken, kunnes tuli sopiva tilaisuus ja\nsujautin sitten paperin hänelle. Kenraali ei kääntänyt päätäänkään, ei\nilmettäkään muuttanut, kun hän ovelasti työnsi paperin taskuunsa.\nJonkun ajan kuluttua hän luki sen, harvinaisen rohkeasti ja\nkylmäverisesti huolimatta peloittavasta Rebekastaan. Asia oli sikäli\nselvä.\n\nMutta Jozef Gurnicki istui kuin tulisilla hiilillä. Näin, että pienen\ndiplomaatin oli äärimmäisen vaikea olla. Hän ajatteli niitä vaaroja ja\nvaikeuksia, jotka syntyisivät, jos tuo tärkeä paperi joutuisi\nsopimattomien henkilöitten käsiin. Oli selvä, että ainakin bolshevikit\nja Venäjän tsaarimieliset emigrantit tekisivät kaikkensa, saadakseen\nItämerenmaitten lähestymisen ja yhteistoiminnan epäonnistumaan.\n\nAjattelin tätä kaikkea kotimatkalla, istuessani autossa Lauran\nvieressä. Laura ei aavistanutkaan, että moottoriseikkailullamme oli\ntällainen vakavampi tausta. Minulla ei ollut mitään syytä hänelle sitä\nmyöskään ilmoittaa. Hän oli kilpailijani ja tiesin, että seikkailu\nvoisi minulle merkitä ratkaisevaa yliotetta kilpailussamme. Kuvittelin\njo ensiluokkaisia haastatteluja, merkkihenkilöitten tapaamisia ja\nennakkouutisia, joita saisin hankituksi Jozef Gurnickin suosituksilla.\n\nOhikiitävien autolyhtyjen ja katulamppujen valon sattuessa meihin\nkiinnitti Laura ennen pitkää kuitenkin mieleni, melkein vastoin\ntahtoani. Hän oli todella miellyttävä, ei kaunis, mutta\npuoleensavetävä, reipas ja kodikas, ja ellei hänellä olisi ollut\nsietämättömän terävää kieltä ja uppiniskaista luontoa, olisi hän ollut\nihastuttava matkakumppani. Erittelin juuri näitä vaikutteitani, kun\ntunsin jonkun katseen sattuvan itseeni. Käänsin nopeasti pääni ja\nennätin tavoittaa katseen. Se oli Lauran, ja, ihme ja kumma, mutta\nolisin voinut vannoa, että tuossa katseessa, minuunkin kohdistuneena,\noli hyväntahtoisuutta ja ystävällistä uteliaisuutta, ei mitään\nviisastelua, nenäkästä ja pilkallista. Mutta samassa ilme myöskin\nkatosi ja Laura vajosi entiseen velttouteensa auton pehmeällä\ntakaistuimella.\n\nLaura ihmetteli aamulla, kun alhaalla ruokailtuamme ilmoitin lähteväni\nomille asioilleni muutamiksi tunneiksi. Näin, että hän oli äärettömän\nutelias. Hän kai vainusi, että minulla oli jotakin kierroksessa\nlehteäni varten. Minä en kuitenkaan selittänyt mitään, vaikka Laura\nkoetti olla myrkyllinenkin. Kadulle tultuani pysähdyin lähimpään\nkulmaan, varmistuakseni, ettei Laura minua seuraisi. Sellainen veto\nhänen puoleltaan ei suinkaan olisi ollut mahdottomuus. Hän oli kerran\naikaisemminkin sen jo tehnyt minulle Helsingissä. Kun häntä ei\nkuitenkaan kuulunut, harppasin torin yli asemalle ja hetken kuluttua\nolin paikallisjunassa matkalla Zoppotiin.\n\nMinulla oli vielä aikaa yli puoli tuntia. Etsin itselleni mukavan\npaikan, jossa itse olin näkymättömissä, mutta saatoin pitää silmällä\nkasinon sisäänkäytävää. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa, vaan\npäätin koettaa mahdollisuuden mukaan hyväkseni käyttää tarjoutuvaa\ntilaisuutta ja toimia sen mukaan.\n\nYleisöä liikkui jo kohtalaisesti ja hietikolta kuului lasten iloinen\nmekastus. Minun oli helppo pysyä piilossa, mutta ei ollenkaan yhtä\nhelppo tarkastaa tulijoita ja menijöitä. Jotenkin täsmälleen kello\nkymmenen ilmestyivät kuitenkin odottamani näkyviin, pujahdin\nsuojapaikastani ja seurasin heitä, jättäen turvakseni melkoisen\njuutalaisseurueen itseni ja seurattavieni väliin. He nousivat\nrantakasinon parvekkeelle ja arvelin jo, että aikeeni oli mennyt\nmyttyyn. Avoimella parvekkeella en voisi päästä kuulomatkan päähän.\nMutta taaskin suosi minua onni. Kenraali ja madame eivät pysähtyneet\nparvekkeelle, vaan jatkoivat matkaansa sisälle. Halki suuren salin\nkulki kukin koristettu matalahko eroittava suojus, jonka molemmin\npuolin oli pieniä kolmiseinäisiä komeroita pöytineen ja tuoleineen.\nOvelle ehtiessäni ennätin juuri nähdä kenraalin istuutuvan yhteen\nsellaiseen. Hiivin nopeasti ja hiljaa lähemmäksi ja ääntä päästämättä\nistuuduin suojustimen vastapäiselle puolelle komeroon. Saatoin kuulla\nkaikki eikä minua huomattu ollenkaan. Hiljaisella äänellä tilasin\nitselleni hiukan juotavaa ja asettauduin sitten kuuntelemaan. Se ei\nsuinkaan ollutkaan vaikeata, sillä kenraali käytti jotenkin rohkeasti\nääntään. Huomasin heti, että puheena oli eilinen seikkailu.\n\n\"Madame, viimeinen temppu ei ollut teiltä kauniisti tehty. Hypätä\nmereen! Ajatelkaa, jos olisimme hukkuneet!\"\n\n\"Mutta, hyvä kenraali, näinhän oli varmempaa. Jos olisimme suorittaneet\ntempun Helan niemellä, olisi vaara ollut moninkertainen. Siellä on\npuhelin ja mies olisi ehkä napattu kiinni ennenkuin ehti edes\nveneellään maihin. Ja näin oli juttu myös paljon uskottavampi Gurnickin\nmielestä. Hän tuskin osannee epäilläkään. Ja sitten, minusta oli\näärettömän hauskaa nähdä kaikkien pelästynyt, avuton ilme! Te olitte,\nparas kenraali, suorastaan voittamattoman näköinen!\"\n\nKenraali naurahti hieman väkinäisesti.\n\n\"Teissä on pirua, madame, ja rohkeutta enemmän kuin tarvitaankaan.\nKylpy oli epämiellyttävä, hiton epämiellyttävä, mutta nyt kelpaa kyllä\nnauraa. En ole teille ollenkaan vihainen.\"\n\nMadame huudahti hiukan iroonisesti. Minä kuuntelin ja olin kuulemaani\ntyytyväinen. Otaksumani olivat olleet oikeita. Rosvous oli järjestetty\nja järjestetty varsin taitavasti. Siinä ilmennyt romanttinen rohkeus\nhaihdutti epäluulot ja ellen sattumalta olisi nähnyt kenraalin ja\nvenemiehen kohtausta, minä tuskin olisin itsekään kiinnittänyt asiaan\nhuomiota. En ole nero, kaukana siitä, mutta osaan kyllä joskus tehdä\nhuomioita, ja tieto, että huomioni ja päätelmäni olivat olleet oikeita,\ntyydytti minua suuresti.\n\n\"Miten arvoisa rouvanne jaksaa?\" kysyi madame ilakoivasti.\n\nKenraali mutisi jotakin vastaukseksi, mistä en saanut selvää, vaikka\nolinkin varma, ettei kenraali ollut suinkaan tyytyväinen rakkaan\npuolisonsa saapumiseen, tuskinpa yleensä koko avioliittoonkaan.\n\nMadame nauroi.\n\n\"Alkaa olla jo aika lähteä Helaan, vielä kymmenen minuuttia, ja sitten\nlähtee moottorivene.\"\n\n\"Minä uskallan paljon, madame, teidän kauniitten silmienne ja hauskan\nseuranne takia\", sanoi kenraali ja minä kuulin hänen nousevan. \"Kello\nkolme täytyy minun viimeistään olla hotellissa.\"\n\nKuulin, että heidän luokseen tuli tarjoilija, kenraali maksoi ja\nmolemmat poistuivat.\n\nPunnitsin tilannetta. Olin ratkaissut, ketkä olivat rosvouksen\njärjestäneet ja olisin saattanut, jos olisin tahtonut, turvautua\njärjestysvallan apuun. Mutta se tuskin kannatti. Tämänluontoinen asia\noli hoidettava hiljaisuudessa, ainakin niinkauan kuin olimme\nDanzigissa. Jos olisimme olleet Puolan alueella, olisi asianlaita ehkä\nollut toinen.\n\nMutta missä olivat rosvotut tavarat, ennenkaikkea puolalaisen\npaperossikotelo? Kenraali ei ollut siitä maininnut sanaakaan. Olivatko\nne edelleenkin hänen apulaisellaan, venemiehellä, vai oliko kenraali\nottanut ne haltuunsa. En epäillyt, etteikö kenraali olisi ottanut jo\nrahoja ja papereita, mutta viaton paperossikotelo olisi hyvinkin voinut\njoutua vain palkkioksi venemiehelle, sellaiselle, joka voi sen helposti\nmuuttaa rahaksi.\n\nYllättäisinkö kenraalin ja kiristämällä pakoitttaisin hänet\nilmoittamaan tavarain kätköpaikan? Sellainen menettely oli mahdollinen,\njos kohta sekä uskallettu että vaikea. Missä saisin kenraalin tavatuksi\nniin, ettei todistajia olisi, joten voisin vapaasti uhata häntä\nväkivallallakin? Ja kauanko hän viipyisi Danzigissa? Ei, minun olisi\ntoimittava nopeasti. Mieleeni johtui, että ehkä voisin käyttää\nhyväkseni hänen matkaansa. Ryhtyisinkö etsiskelemään venemiestä?\nToivoton työ niinkin suuressa kaupungissa kuin Danzig.\n\nEntä jos? Niin, juuri niin oli tehtävä. Sitten voisin turvautua vaikka\nkiristysmenettelyyn. Olin keksinyt keinon.\n\nMaksoin, hyppäsin autoon ja olin puolessa tunnissa kaupungissa.\nRiensin nopeasti puolalaisen huoneeseen. Monsieur Gurnicki istui\nkirjoittamassa.\n\n\"Herran tähden, mitä uutta?\" huudahti hän huoneeseen astuessani ja\nhänen sinijuovaisista kasvoistaan näin selvästi, ettei hän yöllä ollut\npaljoa nukkunut.\n\n\"Hyvää\", vastasin lyhyesti ja kerroin sitten kohtaukseni, joka oli\nvahvistanut päätelmäni oikeiksi. Puolalainen kuunteli jännittyneenä ja\nhänen ilmeensä tuskallisuus katosi vähitellen.\n\n\"Madame, madame!\" mutisi hän. \"Ovela ja rohkea!\"\n\nKeskeytin hänen mietelmänsä.\n\n\"Onko teillä aikaa?\" kysyin.\n\n\"Ei juuri. Kirjoitan parhaillani muutamia välttämättömän tärkeitä\nkirjeitä. Mitä sitten?\"\n\n\"Jättäkää nyt kirjeet rauhaan. Teidän on lähdettävä nyt Helan\nniemelle.\"\n\n\"Mitä ihmettä?\"\n\n\"Ei mitään ihmettä, vaan heti paikalla. Ja lähdettävä sinne madame\nNagelkopfin kanssa.\"\n\n\"Tuon Rebekan?\"\n\nPuolalainen näytti onnettomalta.\n\n\"Niin juuri. Minulla ei ole liioin halua eikä aikaa selittää kaikkea.\nMutta niin on teidän tehtävä. Ehdottomasti. Menette kohteliaasti hänen\nluokseen visiitille. Kenraali ei ole kotona, kuten jo sanoin. Menette\nsiis hänen luokseen, keskustelette hetkisen ja pyydätte häntä sitten\nkävelylle. Sitten ehdotatte pientä retkeä Helan niemelle. Tehän\ntunnette madame Nagelkopfin jo ennestään?\"\n\n\"Hiukan, mutta....\"\n\n\"Ei mitään vastustusta. Muistakaa, että tässä on paljon kysymyksessä.\nVoi käydä niin, että teillä takaisin tullessanne on paperi jo\npöydällänne.\"\n\nPuolalainen vilkastui huomattavasti, ja, tekemättä enää vastaväitteitä,\nalkoi viimeistellä pukeutumistaan. Odotin, kunnes hän oli valmis ja\nlähdin sitten ulos. Menin vastapäisellä puolella katua olevaan\nsikaarikauppaan ja ryhdyin ikkunan ääressä valikoimaan itselleni eri\nlaatuja. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua astuivat hotellin ovesta\nmadame Nagelkopf räikeän viheriässä kesäpuvussa, muistuttaen elävästi\nsuunnatonta kaalinkupua, ja hänen rinnallaan puolalainen, joka näytti\npäivänpaisteesta huolimatta surulliselta ja onnettomalta. Puolalainen\nviittasi auton, he nousivat siihen ja minä olin saanut suunnitelmani\nalulle. Naurahdin mielessäni, ajatellessani mahdollisuutta, että madame\nRebekka kohtaisi kenraalinsa Helan niemellä yhdessä sen toisen madamen\nkanssa. Siitä varmasti syntyisi ikuistettavan arvoinen kohtaus.\n\nEn tahtonut kuitenkaan siekailla. Menin hotelliin ja ottaessani\novenvartijan huoneessa olevalta taulukolta oman huoneeni avaimen,\npistin myöskin kenenkään huomaamatta kenraalin huoneen avaimen taskuuni\nja nousin rauhallisesti portaita ylös. Kenraalin huone oli kerrosta\nalempana omaani. Käytävässä liikkui pari henkilöä. Pysähdyin\nsytyttämään savukkeeni ja odotin, kunnes käytävä oli tyhjä, hiivin\novelle, avasin sen ja pujahdin sisään.\n\nKenraalilla oli hallussaan kaksi huonetta, toinen seurustelu- ja toinen\nmakuuhuone. Päätin toimeenpanna omin luvin pienen kotitarkastuksen. Oli\nmahdollista, että kenraali, vakuutettuna, ettei häntä kukaan epäillyt,\nolisi tuonut varastetut tavarat huoneeseensa. Minun tehtäväni oli ottaa\nselvä siitä.\n\nRyhdyin tutkimaan. Huoneessa oli suuri kirjoituspöytä, mutta huomasin\nkaikkien laatikoitten olevan lukossa ja päätin toimituttaa sen\ntutkimisen viimeiseksi. Etsin ensin kaikkialta muualta, tunnustelin\nsohvan ja tuolit, tarkastelin verhojen takaa, tutkin kaapit, vuoteet,\npesuhyllyn, uunit, kukka-astiat, seinätapeetit, tullasin kaikki\nmatkalaukut, jotka olivat auki, mutta en löytänyt mitään. Tavarat\nolivat joko lukitun kirjoituspöydän laatikossa tai parissa samoin\nlukitussa matkalaukussa tai ei niitä ollut ollenkaan.\n\nAlkoi tulla kuuma ja luonnollinen hermostumiseni lisäsi sitä. Päätin\nkumminkin tutkia kirjoituspöytää. Koputtelin varovaisesti sitä eri\npuolilta ja pääsin vihdoin ainakin yhdestä seikasta selville: suurin\nosa laatikoista oli tyhjiä, ainoastaan parissa ylälaatikossa tuntui\nolevan jotakin.\n\nMinulla ei ollut tiirikkaa eikä kauhavalaisen puukkoni terä olisi\nkestänyt tammista jykevää pöytää käsiteltäessä. Tarkastellessani ja\nmiettiessäni parhainta hyökkäysmenettelyä, sattuivat käteni pöydän alle\nja tunsin, että ainakin pari alalautaa oli höllässä. Ryömin pöydän alle\nja tutkin tarkemmin.\n\nAivan oikein: alalaudat liikkuivat ja mikä vielä tärkeämpää, ne eivät\nolleet lujaa tammea, vaan jotakin paljon pehmeämpää ja kevyempää\npuulajia. Vedin esille puukkoni ja aloin työskennellä pöydän alla.\n\nEllen olisi ollut niin kiihkoissani ja jännityksissä, olisin ehkä\nhieman miettinyt tilannetta ja ihmetellyt, kuinka minä, joka tähän\nsaakka olin suurin piirtein katsoen vaeltanut nuhteettomasti lain ja\noikeuden puitteissa, nyt ilman muuta muutuin murtovarkaaksi, istuin\nvieraassa kaupungissa vieraassa huoneessa ja kaikin voimin yritin\ntunkeutua lukittuun laatikkoon. Tosin minulla oli epäilykseni, mutta en\nvoisi niitä edes todistaa, eivätkä ne missään tapauksessa oikeuttaneet\nminua tällaiseen menettelyyn. Mutta minä en ajatellut, vaan koetin\npuukkoani katkaisematta saada laudan luiskahtamaan kolostaan.\n\nViimein se onnistui. Laudan toinen pää oli irti. Pistin puukkoni\ntuppeen ja vedin lautaa, niin että se kokonaan irtautui. Samalla putosi\nlattialle joukko papereita ja useita esineitä.\n\nHuudahdin heikosti: lattialla oli hujan hajan koko ryöstösaalis ja ensi\nhetkessä näin, että joukossa oli myös komea hopeinen paperossikotelo\nJ.G.-monogrammeineen. Diplomaatin paperossikotelo. Sieppasin sen\nkäteeni ja kiihkoissani painoin taitavasti salattua ponninta. Sisäkuori\naukeni ja sen sisällä oli sievästi taitettuna paperi.\n\nKenraali ei ollut paperia siis huomannut. Avasin ja tarkastelin sen. Se\noli ranskankielinen, ja jo muutamista sanoista pääsin selville, että\npaperi oli oikea. Tehtäväni oli onnistunut yli odotusten ja saatoin\nolla varma suositusten saamisesta.\n\nTarkastelin muut esineet. Puolalaisen lompakko oli myös joukossa ja se\nsisälsi vieläkin huomattavan rahasumman. En uskaltanut kuitenkaan ottaa\nrahoja pois, sillä summa ei sinänsä Gurnickille mitään merkinnyt, mutta\nsen katoaminen paljastaisi käyntini. Pistin kaikki esineet takaisin\nlaatikkoon tekemästäni reiästä, ainoastaan tuon paperin pidätin\nitselleni ja sovitin laudan paikoilleen. Olin melkein varma, ettei\ntekemääni kepposta niinkään helposti huomattaisi. Ellei kenraali ollut\nvain tarkoin merkinnyt esineitten paikkoja laatikossa, ei hän huomaisi\nmitään.\n\nViimeistelin juuri käyntini jälkiä makuuhuoneessa, kun kauhukseni\nkuulin ovea avattavan. Salamana välähti nyt vasta mielessäni tekemäni\ntyperyys, joka ei ollut enää korjattavissa: olin jättänyt avaimen oven\nulkopuolelle.\n\nAjatustakin nopeammin sukelsin sänkyjen alle. Sydämeni jyskytti\nnopeasti, kun koetin kuunnella, kuka oli tulija. Oliko kenraali jo\npalannut tai hänen Rebekkansa? Ei, se tuskin oli luultavaa, näin pian\nse oli melkein mahdotonta.\n\nKuuntelin.\n\nViereisessä huoneessa liikehti joku, kuului pari lasin helähdystä,\ntuolia siirrettiin, sitten hangattiin tasaisesti. Minulle selveni asia:\nhuoneeseen oli tullut siivoojatar. Hän puhdisti laseja, pyyhki tomua ja\nparatkoon, kai lakaisi myös lattiaa. Kuulin, miten pehmeä harja liukui\nlattialla viereisessä huoneessa ja muutaman hetken kuluttua,\nennenkuin olin ehtinyt mitään edes miettiä, sen vähemmin päättää,\npelastuksekseni, lähenivät askeleet. Siivoojatar oli tullut huoneeseen.\n\nEn pidä talousaskareista, mutta ei milloinkaan ennen eikä kai\njälkeenpäinkään ole tavallinen lattiaharja herättänyt minussa\nepämiellyttävämpiä tunteita. Minä vuoroin hikosin, vuoroin kylmin\nmaatessani herrasväki Nagelkopfin vuoteitten alla, ja odotin sydän\nkylmänä, milloin pehmeä harja sattuisi minuun, siivoojatar keksisi\nmiehenroikaleen sängyn alta, kiljaisisi ja sitten säntäisi huoneesta,\ntullakseen parin hetken kuluttua takaisin kokonaisen armeijan kanssa,\nmikä armeija epäilemättä silmänräpäystäkään julistaisi minut\nmurtovarkaaksi ja menettelisi sen mukaan, seurauksin, joita en\nuskaltanut käydä aavistelemaan.\n\nSiivoojatar lakaisi huonetta ja harja kiiti lattialla. Odotus tuntui\nsuorastaan piinalliselta, mutta en uskaltanut oikein hengittääkään.\nOdotin hetkestä hetkeen, että vuodepeitot nostettaisiin ylös ja nainen\ntyöntäisi harjansa vuoteen alle.\n\nHuomasin, että olin uskonut liian hyvää ihmisistä. Siivoojatar, jonka\ntyötä ei kukaan ollut tarkastamassa, jolla oli vielä monta huonetta\nsiistittävänä, ei ollut turhantarkka: hän ei kohottanut vuodepeittoja\neikä kertaakaan pistänyt harjaansa vuoteitten alle. Hän siivosi toisin\nsanoen anteeksiantamattoman leväperäisesti huoneen, mutta minä kiitin\nsallimusta ja bolshevismia ja yleistä rappeutuneisuutta, jotka olivat\ntämän saksalaisessa hotellissa hieman epätavallisen ilmiön syinä.\nSiivoojatar ei lakaissut vuoteitten alta ja minulla oli nyt\nmahdollisuus pelastua.\n\nNainen viipyi kymmenen minuuttia huoneissa, vaikka aika minusta oli\ntuntunut ainakin tunnilta. Sitten hän kokosi harjansa ja pyyhinriepunsa\nja vesisoikkonsa ja lähti. Kuulin oven kolahtavan kiinni hänen\njälkeensä.\n\nPuoli minuuttia senjälkeen olin minäkin jo keskilattialla ja oikoilin\njäseniäni. Sitten hiivin ovelle, tartuin ovenripaan ja painoin. Se\nmyötäsi kyllä, mutta ovi ei avautunut.\n\nOvi oli lukossa eikä minulla ollut avainta. Siivoojatar oli tietenkin\nluullut, huomatessaan avaimen ovessa, että se oli siihen unohdettu, ja\nottanut sen mukaansa jättääkseen ovenvartijalle.\n\nOlin ollut aasi unohtaessani avaimen ja nyt olin lopullisesti ansassa,\nvieläpä omassa valmistamassani. Paperi oli minulla kyllä, mutta itse en\npäässyt minnekään.\n\nMinua raivostutti, sitäkin enemmän, kun minun täytyi hiljaa ja kiltisti\nniellä raivoni. Jos olisin saanut sitä hiukan purkaa, olisi ehkä ollut\nhelpompi olla, mutta näin ollen minua aivan tukehdutti.\n\nJa sitten minua alkoi peloittaa. Minut keksittäisiin. En voisi oloani\nhuoneessa mitenkään selittää, paljastamatta samalla koko seikkailuani.\nTietenkin, loppujen lopuksihan minulla kyllä olisi oikeus puolellani,\nmutta ennenkuin oltaisiin niin pitkällä, voisi kulua hukkaan kallista\naikaa ja vieläkin kalliimpaa kesälomaani. Jos Laura olisi tietänyt\ntilanteeni, olisin varmasti saanut naapurilehdestä lukea kuvitetun\nkertomuksen, värikkään ja huvittavan, itsestäni ja seikkailustani\nlattiaharjan lähettyvillä.\n\nOli myöskin toisenlainen mahdollisuus: kenraali voisi, jos hän katsoisi\nsen tarpeelliseksi -- ja olisin luullut, että hän olisi ymmärtänyt\ntilanteen muuttuneen hänellekin hyvin vakavaksi -- käyttää\nomankädenoikeutta minua kohtaan. Millä minä voisin puolustautua?\nMinulla oli vain puukko. Jos jollakin vastustajistani olisi ampuma-ase,\nolisin avuton. He voisivat ampua minut kuin jäniksen ja selittää\nmurtovarkaaksi.\n\nMinulla ei ollut mitään halua erota sittenkään tästä elämästä, ei\nainakaan niin kurjissa, jos kohta romanttisissakin, olosuhteissa. Tosin\nosani elämästä ei ollut lihavimpia eikä ihanimpia, mutta tarpeeksi\nmaukas minulle kuitenkin. Kävin läpi kaikki mielentilat, synkimmästä\napaattisesta pessimismistä aina riehuvimpaan, epätoivoisimpaan\naktiivisuuteen, väliin päätin alistua kohtalooni, väliin taistella\nvastaan, odottaa oven luona, kunnes joku avaisi, hyökätä esiin ja\nsysätä sen tai ne syrjään ja paeta mistään välittämättä.\n\nOloni alkoi tässä pakollisessa vankeudessa käydä sietämättömäksi.\nTunsin nälkää enkä voinut sitä tyydyttää muuten kuin varovaisesti vettä\njuomalla, tupakantuska oli kauhein, mutta en uskaltanut tupakoida,\nennenkuin hyvin varovaisesti, joka hetki peläten ja varoen, muistaen\nkoulunaikuisen tempun, avasin uuninpellit ja suuluukun ja asetuin\nkyyrysilläni sen eteen tupakoimaan.\n\nKatsoin kelloa. Se lähenteli puolta yhtä. Olin ollut jo toista tuntia\nhuoneessa.\n\nPunnitsin lukemattomia keinoja, mutta kaikki olivat mahdottomia. Ovea\nei maksanut vaivaa yrittääkään avata, ikkuna oli liian korkealla, jotta\nolisin uskaltanut hypätä, eikä ulkoseinällä ollut ränniäkään, jota\npitkin olisi voinut laskeutua maahan.\n\nHeitin vihdoin perinpohjin kyllästyneenä miettimiset sikseen ja\nvetäydyin turvapaikkaani vuoteitten alle, koettaen tehdä oloni niin\nmukavaksi kuin paljas kova lattia sen suinkin salli. Huone oli\nkohtalaisen lämmin ja minua, huolimatta jännityksestä ja pelosta, alkoi\njo raukaista vähitellen, suljin silmäni ja luulen, että nukahdin, ja\nnukahdinkin aivan perinpohjaisesti, sillä kello oli jo yli kaksi, kun\nvihdoin heräsin.\n\nHeräsinkin hyvään aikaan, sillä tuskin olin ennättänyt vilkaista\nkelloani, kun kuulin avainta kierrettävän lukossa. Unisuus oli kuin\npoispuhallettu.\n\nOvi avattiin ja huoneeseen astui kaksi henkilöä. Minulle oli heti\nselvä, että tulijat olivat kenraali Amos Aron Nagelkopf ja hänen\naviopuolisonsa Rebekka.\n\nHe olivat luultavastikin kohdanneet toisensa Helan niemellä.\n\nMinun ei tarvinnut olla hetkeäkään kaikesta tästä epätietoinen.\n\nRebekka-rouva poisti tämän epätietoisuuden niin selvästi ja samalla\näänekkäästi, että lievemmin kuollutkin olisi kuullut, uskonut ja\ntajunnut kaiken. Rebekka-rouva oli n.s. myrskytuulella, kaikki hänessä\nkuohui ja kohisi ja melusi, hän ei tuntunut olevan tyytyväinen tuolien\njärjestykseen koska ne kolisivat pitkin lattiaa, päivävarjo kuului\nlentävän nurkkaan, Rebekka-rouva otti askeleita, joista huone vapisi ja\nalakerran asukkaat varmasti luulivat jotakin vakavampaakin olevan\ntulossa, ja koko ajan hän puhui, huusi, kirkui, nauroi, itki huutaen ja\nhuusi nauraen, samaan aikaan kuin hänen ylhäisyytensä armeijaton\nkenraali Amos Aron Nagelkopf teki heikkoja, suorastaan avuttoman\nheikkoja yrityksiä tyynnyttää tätä n.s. perhemyrskyä, koettaen puhua\nhiljaisesti ja lempeästi, ja minä luulin jo muutaman hetken, kun\nRebekka-rouva pysähtyi, että rauha palaisi maahan, mutta huomasin\nerehtyneeni, siliä Rebekka-rouva pysähtyi vain pakosta, ei\nvakuutuksesta.\n\nHänen täytyi vetää henkeään.\n\nSillä aikaa kuin viereisessä huoneessa, johon ovi oli auki, raivosi\nmyrsky, makasin minä vuoteitten alla ja olisin nauranut sydämeni\npohjasta, ellen juuri olis maannut vuoteitten alla.\n\nRebekka-rouva pauhasi väsymättömällä voimalla ja minä sain täydellisen\nselvityksen kenraali Nagelkopfin syntyperästä, asemasta, maallisesta\nvaelluksesta sekä todennäköisestä osasta tämän maallisen elämän\njälkeen, eikä Rebekka-rouva todellakaan maalannut tätä osaa\nruusunhohtoisin värein, vaan niin mustin ja synkin, että selkäpiitäni\nolisi kylmänyt, ellei huoneessa olisi alkanut tuntua kuumalta kaikesta\nhuolimatta.\n\n\"Mike shine olet tai mike shine luulet olevash? Mike shine olet ilman\nminua? Mine olen rikash, entä shine? Lodzin juutalainen, köyhä\nshaamari! Ja shine petät minua, kuljeshkelet kaikenlaishten kanssha. Et\nshaa penniekään minulta, kun pappa kuolee, et shaa.\"\n\nYmmärsin, mistä Rebekka-rouvan valta, eikä vain valta, vaan suorastaan\nylivalta, johtui: hän oli rikas perijätär, kun taas kenraaliparka oli\nköyhä, ja tätä heidän suunnatonta eroaan koetti Rebekka-rouva parhaan\nkykynsä, taitonsa ja etenkin voimansa mukaan teroittaa kevytmieliselle\naviopuolisolleen.\n\nKenraali koetti sanoa jonkun sanan, mutta hänen jokainen yrityksensä\ntukahutettiin alkuunsa ja hänen täytyi, en voinut nähdä, mutta\nkuvitella kyllä, istua kädet ristissä ja tyynesti odottaa myrskyn\nlauhtumista joko leppymisen tai väsymisen muodossa. Minun tuli melkein\nsääli häntä, sillä itsehän olin tämän kaiken järjestänyt. Ellen minä\nolisi sekaantunut asiaan, olisi kenraali kaikessa rauhassa ja\nviattomuudessa hakkaillut kaunista madame Pirardia ja tullut yhtä\nrauhassa takaisin, eikä hänen olisi tarvinnut, miehen, jolla hetki\naikaisemmin oli ollut aikamoinen valta kansojen ja maitten kohtaloon,\nalistua kuuntelemaan tätä liiankin kansantajuista ja vilkasta esitelmää\naviomiehen, etenkin köyhän, pienistä oikeuksista ja monista suurista\nvelvollisuuksista.\n\nPuolisen tuntia pauhasi Rebekka-rouva heikentymättömällä voimalla ja\nminun korvani alkoivat jo niin täydellisesti tottua hänen kirkuvaan\nsopraanoonsa, että aioin uudelleen nukahtaa. Kenraali oli viisas mies,\nsillä hän valitsi lopuksi oikean keinon: oli aivan hiljaa.\n\nSe raivostutti ensin Rebekka-rouvan äärimmilleen, mutta hänenkin\nvoimansa uupuivat. Kukaan ei jaksa huutaa seinille ja kenraali tuntui\nolevan kuin seinä.\n\nRebekka-rouva veti henkeään, murahteli hiukan päättäjäisiksi ja vaikeni\nviimein kokonaan. Pari tuolia kolahti, askeleet kaikuivat, mutta\nilmeistä oli, että myrsky oli tyyntymässä.\n\n\"Mine lähden shyömään!\" sanoi Rebekka-rouva ja samassa läjähti ulko-ovi\nkiinni.\n\nEn todellakaan sitä ihmetellyt. Nälkä tulee vähemmästäkin ja\nvähemmästäkin ansaitsee saada syödä kunnollisen päivällisen. Tervehdin\nitsekseni tyytyväisyydellä Rebekka-rouvan päätöstä ja välittömästi\nseurannutta tekoa.\n\nHiljaisuus palasi, kenraali tuntui sytyttävän sikaarin ja kuului hieman\nviheltävänkin, mistä päättäen hän ei ollut kovinkaan järkytetty\nmyrskystä, minkä hän oli saanut kestää. Kenraali Amos Aron Nagelkopf\ntuntui maailmaa ymmärtävältä ja mukautuvalta mieheltä, mutta\nloppujenkin lopuksi: minä olin edelleenkin vuoteitten alla eikä\npoispääsystä ollut tietoakaan. Mieleeni välähti ajatus, että kenraali\nei poistuisikaan enää ollenkaan huoneestaan ennenkuin aamulla.\nSellaisessa tapauksessa joutuisin viettämään yöni sängyn alla. Ajatus\nei tuntunut houkuttelevalta.\n\nSitten sydämeni sykähti: kuulin, että kenraali helisytti avaimia ja\nryhtyi avaamaan kirjoituspöydän laatikoita.\n\nKeksisikö hän käyntini?\n\nKului viisi minuuttia, mutta mitään epäilystä herättävää en kuullut\nenkä havainnut. Varovaisesti siirtäydyin piilossani niin, että saatoin\nkatsella toiseen huoneeseen. Kenraalia en nähnyt, mutta osan nojatuolia\nnäin. Aloin todenteolla hermostua. En keksinyt mitään keinoa päästä\nhuoneesta pois, käyttämättä väkivaltaa ja tulematta huomatuksi.\n\nUlko-ovelta kuului koputus ja hetken kuluttua astui sisään kaksi\nmieshenkilöä.\n\nNe olivat suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh ja ent. salaneuvos Matvei\nMatvejevitsh, kuten jälkeenpäin sain tietää. En totisesti ollut heidän\ntulostaan hyvilläni, mutta siinä kohdin ei kysytty mielipidettäni.\nKenraali tervehti kohteliaasti ja molemmat istuutuivat, niin että\nsaatoin heidät nähdä. Minulla ei ollut aavistusta, että tunkeutuessani\nkenraalin luo joutuisin vastoin tahtoani tekemään suuren paljastuksen.\nMinulla oli kyllä jo paljonkin epäluuloja kenraalia vastaan. Kenraali,\njoka toimeenpanee merirosvouksia, herättää kieltämättä jonkunverran\najatuksia, ja kun kenraali lisäksi kuuluu Israelin hajoitettuun\nheimoon, jonka lapset nykypäivinä mieluummin tekevät kauppaa kuin\nsotivat, muuttuu asia yhä arveluttavammaksi.\n\n\"Miten asiat luistavat, parahin Amos Andrejevitsh?\" kysyi tsaariehdokas,\njoka sivumennen sanoen edellisenä yönä oli taas tuntuvasti tukenut\nDanzigin kaupungin raha-asioita Zoppotin pelihelvetissä.\n\n\"Kaikki järjestyy, niin että voimme pitää konferenssin sovittuna\naikana. Wrangelilta en ole vielä saanut tietoja. Lähetti on viipynyt\nmatkalla, mutta otaksun, että hänkin yhtyy rintamaamme. Varmaksi käy\nasia vasta sitten, kun ensin konferenssissa olemme sopineet yhteisestä\nohjelmasta ja saaneet länsivaltojen vahvistetun avustuslupauksen.\nSotaanhan tarvitaan kolme seikkaa, nimittäin rahaa, rahaa, rahaa.\"\n\nAsemani sängyn alla tuntui äkkiä omituisen helpolta ja mukavalta,\nsuorastaan mielenkiintoiselta. Olihan se kyllä hieman omituinen,\nlievimmin sanottuna, paikka kuunnella tärkeitä diplomaattisia\nkeskusteluja ja suunnitelmia, jotka tarkoittivat, ei enemmän eikä\nvähemmän, kuin bolshevikien vallan kukistamista ja yleensä Itä-Euroopan\nkysymysten ratkaisemista venäläisten tsaariemigranttien toivomaan\nsuuntaan.\n\nKenraalilla oli siis rautansa täälläkin. Todellakin hauska kuulla.\nNautin mielessäni siitä hämmästyksestä, minkä eloisasti kirjoitettu\nartikkelini näistä asioista varmasti herättäisi.\n\nKenraali ja suuriruhtinas keskustelivat suhteellisen kauan, Matvei\nMatvejevitshin uskollisesti torkkuessa tuolillaan. Vastikään nautittu\nhyvä päivällinen ilmeisesti raukaisi häntä. Matvei Matvejevitsh tuntui\ntyytyväiseltä toisten suunnitelmiin, sillä edellytyksellä, ettei\ntarvinnut liiaksi kieltäytyä jokapäiväisestä leivästä. Sain varsin\nhyvän ja verrattain tarkan kuvauksen venäläisten tsaarimielisten\nemigranttien salaisista hankkeista, ohjelmasta ja menettelytavoista, ja\npäätin hiljaa mielessäni, että tavalla tai toisella olisin läsnä siinä\nlopullisessa ratkaisevassa konferenssissa, jossa sovittaisiin\nyhteisestä tsaariehdokkaasta ja käännyttäisiin salaisesti länsivaltojen\npuoleen avunpyynnöllä. Minä aloin tuntea herpaisematonta mielenkiintoa\nkysymykseen, eikä se seikka, että kotimaani nimi siiloin tällöin\nmainittiin hankkeitten yhteydessä, joitten mahdollisuuskin nostattaisi\njoka miehen aseisiin, suinkaan mielenkiintoani vähentänyt. Päätin, että\nminäkin sanon sanani Itä-Euroopan kysymyksessä, ja vieläpä niin, että\nse jotakin merkitsee. Tunnin kuluttua molemmat vieraat lähtivät ja\ntsaarintekijä-kenraali jäi uudelleen yksin. Ja minä jäin tietysti myös.\nEn yritä kuvailla mielentilaani. Tantalos-tuskat olivat lapsenleikkiä\noman tilani rinnalla. Minä, sanomalehtimies, reportteri, olin\nkirjaimellisesti ymmärrettynä ahdettu täyteen mitä tärkeimpiä, mitä\nvilleimpiä uutisia, sellaisia, että lukijat ne suorastaan ahmisivat,\nmutta en voinut noita tietojani levittää, en jakaa kenellekään, en\nkuiskata edes itselleni.\n\nKenraali nousi kävelemään ja piilostani näin, että hän katsoi pari\nkertaa kelloaan. Hän siis odotti jotakin.\n\nAivan oikein, pari kolme minuuttia yli neljän koputettiin uudelleen\novelle ja tällä kertaa oli tulijoita vain yksi. Hän oli pienehkö, laiha\nmies, iho omituisen kellertävä, tummat viikset ja palavat silmät,\nsiististi ja huolellisesti, mutta erittäin vähän silmiinpistävästi\npuettu. Tulija istuutui tervehtimättä tuolille.\n\n\"Miten onnistuitte Gurnickiin nähden?\" kysyi vieras.\n\n\"Hyvin kyllä, mutta en löytänyt mitään papereita, ainoastaan rahaa ja\narvoesineitä\", vastasi kenraali.\n\n\"Arvoesineitä!\" huudahti vieras. \"Oliko niitten joukossa myös hopeinen\npaperossikotelo?\"\n\nKenraali näytti hämmästyneeltä ja minä vapisin.\n\n\"Oli kyllä ja minulla se on vieläkin.\"\n\n\"Oivallista! Missä se on?\"\n\nKenraali otti avaimen taskustaan ja aukaisi kirjoituspöydän laatikon.\nMinä pidätin hengitystäni. Kaikki saattoi riippua seuraavista\nsilmänräpäyksistä. Jos minut keksittäisiin, ei tuon pienen miehen\nkanssa ollut leikkimistä. Minä en pitänyt hänen silmistään. Niissä oli\nvaarallisen häikäilemätön loiste.\n\n\"Kas tässä!\" Kenraali ojensi paperossikotelon.\n\nKiihkeästi tarttui vieras koteloon, avasi sen ja painoi salaponninta.\nLokero avautui, mutta se oli tyhjä. Paperi oli minun taskussani. Vieras\npäästi pettymyksen huudon.\n\n\"Tyhjä! Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Ette suinkaan ole täältä\nmitään ottanut?\"\n\n\"En\", vakuutti kenraali.\n\n\"Eikä kukaan muukaan ole sitä tietämättänne käsitellyt?\"\n\n\"Ei kukaan, voin sen vakuuttaa\", vastasi kenraali käyden yhä enemmän\nhämilleen. \"Mitä siellä olisi pitänyt olla?\"\n\n\"Paperi, muuan tärkeä, ensiluokkainen paperi! Saimme vasta tänään\ntiedon salaisuudesta, siitä, että Gurnicki säilyttää tärkeitä\npapereitaan tässä paperossikotelossa. Hm, ei tietenkään ole mahdotonta,\nettä hän on piiloittanut sen jonnekin muualle. Mutta harmillinen juttu\ntämä on, peräti harmillinen. Jos paperi olisi ollut tässä kotelossa,\nolisitte huomenna voinut pankista nostaa miljoonan markkaa.\"\n\n\"Perhana\", pääsi kenraalilta. \"Miljoonan! Mutta eikö paperia vieläkin\nvoitaisi hankkia?\"\n\n\"Tuskin. Gurnicki on varmasti nyt niin varuillaan, että yritys olisi\nturha.\"\n\nKenraali noitui hiljaa, mutta niin hartaasti, että ymmärsin häntä\nsatutetun arkaan paikkaan. Eikäpä ihme, miljoona markkaa on hieman arka\npaikka kenelle tahansa. Niin, tosiaankin, olisinhan voinut tulla nyt\nmiljoonamieheksi muutamassa hetkessä. Paperihan oli minulla. Eikä\nminulla kuitenkaan ollut juuri sanottavaa heikkoutta langeta\nkiusaukseen. Tietysti käyttäisin paperia hyväkseni, mutta omalla\ntavallani, joka, ellei se olisikaan niin tuottava, olisi kuitenkin\nhieman kunniallisempi.\n\nMutta kuka oli tuo vieras? En todellakaan voinut olla varma. Hän\npuhui venäjää, sujuvasti ja vaivattomasti, niin että venäjä tuntui\nkaikesta päättäen olevan hänen äidinkielensä. Olisiko hänkin siis\nemigranttivehkeilijöitä? Ei tuntunut siltäkään, hän ei kertaakaan edes\nsattumalta maininnut mitään sensuuntaista.\n\nTodellakin, olihan vielä mahdollisuus ja vieläpä erittäin\ntodennäköinen: mies oli bolsheviki. Mutta miten olisi selitettävissä\nhänen suhteensa kenraaliin, joka puuhasi tsaaria Venäjän tyhjälle\nvaltaistuimelle? Selitys oli yksinkertainen: kenraalilla oli\nvapaanlaiset käsitykset politiikasta. Hänellä ei ollut ennakkoluuloja.\nEilen puolalaisen diplomaatin kanssa, vastikään tsaarivehkeilijän ja\nnyt bolshevikin. Hieman eripuraista tuo seurakunta oli, mutta eihän\nkenraali kai ollut niin turhantarkka.\n\nHän tietysti toivoi ja lypsikin rahaa kaikilta, palveli kaikkia ja\npetti kaikkia. Vaarallinen, mutta tuottava ammatti epäilemättä.\n\n\"Yritys täytyy kai katsoa epäonnistuneeksi\", sanoi vieras. \"Riittää\nsiitä siis. Mutta minulla on teille toinen ehdotus. Olisitteko halukas\ntekemään pienen matkan?\"\n\n\"Miksei!\" Kenraali naurahti huolettomasti. \"Kun vain ne pikku\nmuodollisuudet järjestetään.\"\n\n\"Tietysti. Paljonko tahdotte?\"\n\n\"Hm, riippuu siitä, minkälainen tehtävä.\"\n\n\"Kohtalaisen yksinkertainen ja melkein vaaraton mutta vaatii pientä\nnäppäryyttä.\"\n\n\"Siis paperi?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Anastettava?\"\n\n\"Ei, päinvastoin toimitettava.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Vilnassa.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Ymmärrättekö?\"\n\n\"Aavistan. Zeligovski...?\"\n\n\"Niin kyllä.\"\n\n\"Siellä on rauhallista.\"\n\n\"Liiankin.\"\n\n\"Ei siis pieni virkistys haittaisi?\"\n\n\"Ei ollenkaan.\"\n\n\"Liettualaisille?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Ja paperi?\"\n\n\"On minulla.\" Vieras osoitti taskuaan. \"Paljonko siis?\"\n\n\"Viisikymmentä.\"\n\n\"Olkoon menneeksi. Frangia?\"\n\n\"Niinkuin ennenkin.\"\n\n\"Asia on siis tällainen: teidän on toimitettava paperi liettualaisille\njonkun puolalaisen avulla, tämän tietämättä mitään. Ilmoitatte siitä\nMooseksen kautta. Aika ja paikka ehdottoman tarkasti. Loppu hoidetaan\nilman teitä.\"\n\n\"Hyvä. Onko paperi oikea?\"\n\n\"Ei, mutta hyvin tehty ja erittäin todennäköinen. Siellä voi pian alkaa\npaukkua.\"\n\n\"Hm, tietysti ennen Varsovan konferenssia?\"\n\n\"Niin pian kuin mahdollista.\"\n\n\"Ja maksu?\"\n\n\"Tässä on kuitti. Mooses saa merkitä kuittauksen, kun asia on selvä.\nRahat nostatte Varsovasta, tehän tiedätte.\"\n\n\"Selvä.\"\n\n\"Tämän täytyy onnistua. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Se onnistuu varmasti.\"\n\nMinä en voinut mitenkään olla, hyvinkin luonnollisista syistä, yhtä\nvakuutettu yrityksen onnistumisesta kuin kenraali. Myönnän kyllä, että\njos kenraalilla olisi ollut tuhannesosankaan aavistus siitä, mikä\nmakuuhuoneen vuoteitten alla makasi ja huokaili, ei hänkään olisi ollut\nvarma. Mutta hän teki siinä anteeksiantamattoman virheen, että meni\njotakin vannomaan tulevaisuudesta.\n\nVieras nousi ja ojensi kätensä. Kenraali saattoi hänet ovelle ja itse\npalasi paperi kädessä pöydän luo.\n\nMinä olin kiihkoissani. Sanomalehtimiehenä olin tullut niin paljon\nseuranneeksi n.s. ulkopolitiikkaa, että täydellisesti tajusin, mitä\nbolshevikiagentti suunnitteli. Vilnan kysymys oli arka, tulipalon arka\nkohta reunavaltioitten välisessä yhteisymmärryksessä. Bolshevikien\nkannalta oli niin muodoin tärkeää, että Vilnan kysymystä hiukan\nherätettiin siitä uneliaisuuden tilasta, missä se jo jonkun aikaa oli\nollut. Tarkoitus oli ilmeisesti toimittaa liettualaisille jokin\nväärennetty asiakirja uusista anastushankkeista kenraali Zeligovskin\ntaholta, ja toimittaa se niin, etteivät liettualaiset epäilisi\nollenkaan sen alkuperää eivätkä puolalaiset asiasta aavistaisikaan.\nSelkkaus, sangen todennäköisesti aseellinen, olisi silloin varma, ja\nmitä se merkitsisi juuri Varsovan konferenssin kynnyksellä, oli\nitsestään selvä. Kenraali Amos Aron Nagelkopf suorittaisi yrityksen\nkäytännöllisen osan ja epäilemättä suorittaisi sen tyydyttävästi.\n\nEllei!\n\nEllei joku pistäisi sormiaan väliin. Minulla oli täysi aikomus se\ntehdä, mutta niin kauan kuin olin kenraalin huoneessa vuoteen alla, ei\nminun aktiivisuuteni mitään merkinnyt. Olisin suorastaan palanut\nhalusta saada jutella Gurnickin kanssa, kertoa kaikki ja kysyä neuvoa.\nMinulla oli hallussani suunnattoman arvokkaita tietoja, tietoja, jotka\nvoisivat merkitä minulle kunniaa ja kultaa ja menestystä, mutta minun\ntäytyi maata hiljaa kuin hiiri ja pidättää hengitystäni hänen\nylhäisyytensä juutalaisen kenraalin takia, joka ei edes ollut kenraali,\nsiitäkin olin nyt miltei varma. Tietenkin suuriruhtinas oli\nitseottamallaan vallalla hänet sellaiseksi koroittanut.\n\nKenraali tupakoi ja käveli huoneessaan ilmeisestikin jotakin miettien,\nmutta mikään ei osoittanut, että hän aikoisi poistua huoneestaan. Minun\ntäytyi odottaa, odottaa vaikka tuomiopäivään saakka. Odottelin vain\nhenki kurkussa, milloin äänekäs Rebekka-rouva palaisi, mutta häntä ei\nkuulunut. Hän oli nähtävästi lähtenyt ulos lauhduttelemaan tuultaan.\n\nKenraali käveli puolisen tuntia, ja sitten, minun osaamatta ollenkaan\naavistaa, tuli makuuhuoneeseen. Sydämeni aivan pysähtyi, kun hän\nistahti vuoteen viereen tuolille ja alkoi avata kengännauhojaan.\n\nAikoiko kenraali käydä nukkumaan? Se vielä puuttuisi, mutta tunsin\nvähitellen, ettei kohtapuoleen puuttuisi paljon siitä, että\nturvautuisin barbaariseen väkivaltaan. En missään tapauksessa oltu\nluotu koko päivää makaamaan sängyn alla. Ja oli nälkäkin ja tupakansavu\nsuorastaan raivostutti, kun ei itse voinut tupakoida.\n\nKenraali riisui kengät jaloistaan ja, käteni kiertyivät väkisinkin\npuukonkahvan ympärille, kumartui sängyn alle. Hän kohotti jo peitettä\nja vaivoin sain hillityksi itseni huudahtamasta. Näin, että hänen\nkätensä sukelsi sängyn alle ja tarttui kenkäpariin, joka oli aivan\npääni vieressä.\n\nEn hengittänyt enkä tuntenut ja tietänyt mitään. Näin ainoastaan\nlihavahkon, pehmeän käden, joka piti kiinni kengistä, veti ne\nverkalleen sängyn alta pois, ja, uskomatonta, äkkiä laskeutui peiton\nkulma jälleen paikoilleen.\n\nKenraali ei ollut nähnyt minua.\n\nMakasin aivan voimattomana. Jännitys oli ollut liiallinen tai ehkä\nmyöskin jo kauan kestämäni kuumuus sen vaikutti, mutta tunsin itseni\ntodellakin aivan kykenemättömäksi mihinkään. Kuulin vain hämärästi,\nettä kenraali veti kengät jalkaansa, nauhoitti ne ja äkkiä sysäsi\ntoiset kengät sängyn alle, niin että ne liukuivat aivan minuun asti.\nSitten kenraali poistui toiseen huoneeseen, sulki pari laatikkoa ja, en\ntahtonut uskoa korviani, avasi oven, läimäytti sen kiinni ja kiersi\navainta lukossa.\n\nOlin vihdoinkin yksin.\n\nMakasin kuitenkin ainakin viisi minuuttia sängyn alla, ennenkuin\nuskaltauduin turvapaikastani. Jäseneni olivat aivan puutuneet ja olin\ntaaskin kohtalaisen pölyinen. Vuoteitten alla oleva lattia ei\nnähtävästi kovin usein tehnyt tuttavuutta lattiaharjan kanssa. Olinhan\nsen itsekin havainnut varsin selvästi.\n\nNiin, olin kyllä yksin mutta ovi oli lukittu ja pulma oli sama kuin\nennenkin. Tunsin, kuinka veri alkoi pelosta hyytyä suonissani ja minua\npuistatti. Senjälkeen kun olin kuullut sen, mitä olin kuullut, ei\nhenkeni varmastikaan ollut neuvostoruplankaan arvoinen. Minä tiesin\nliian paljon ja liian vaarallista.\n\nMutta vaara kiihoitti myös hermostoani ja älyäni. Mietin, koetin\najatella kylmästi ja järjestelmällisesti, mutta en keksinyt mitään, en\nyhtään mitään, mikä olisi voinut tuoda pelastuksen. Kävellessäni\nhuoneessa satuin vahingossa koskettamaan muuatta räikeänväristä\nhametta, joka -- hieman epäsiistiin juutalaiseen tapaan seinällä\nriippuen -- putosi lattialle. Kumarruin nopeasti sitä nostamaan ylös,\nmutta suoristautuessani huudahdin ääneen.\n\nPuhelin!\n\nHuoneessahan oli puhelin. En ollut tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi,\nkun en ollut sitä huomannut. Siinä oli toki keino, mikä saattaisi minut\npelastaa.\n\nVapisevin käsin tartuin puhelintorveen. Hotellinkeskus vastasi.\n\n\"Huone 48.\"\n\nOdotin pitkän aikaa, mutta vastausta ei kuulunut. Puolalainen ei ollut\nsiis kotona. Entäpä Laura? Kääntyä hänen puoleensa? Hänen täytyisi\nuskaltaa varastaa avain alhaalta ja tulla sitten minua vapauttamaan. En\nsiekaillut kuitenkaan.\n\n\"Huone 73.\"\n\nOdotin jännittyneenä. Olisikohan Laurakaan hotellissa?\n\nOli.\n\n\"Max puhuu. Kuule nyt äläkä kysele mitään: mene heti alas ovenvartijan\nluo ja keinolla millä tahansa hanki huomaamatta käsiisi huoneen n:o 32\navain. Minä olen siellä. Avaa ovi silloin, kun ei ketään ole\nkäytävässä. Usko nyt äläkä kysele. Henkeni on kysymyksessä. Kymmenen\nminuutin kuluttua voin selittää kyllä.\"\n\nPistin torven paikoilleen ja jäin odottamaan. Minä olin saanut odottaa\nmonta tuntia, mutta nämä viimeiset minuutit tuntuivat loppumattomilta.\nOnnistuisiko Laura? Kysymys oli ainoastaan siitä, uskaltaisiko hän\ntoimia tarpeeksi kylmäverisesti.\n\nSeisoin hievahtamatta, jokainen hermo ja lihas jännitettynä valmiina\nsyöksymään joko ulos tai tarpeen vaatiessa pakenemaan uudelleen vuoteen\nalle. Ulkoa kuului askeleita, avain työnnettiin hiljaa lukkoon, sitä\nkierrettiin. Seisoin patsaana. Oliko tulija Laura?\n\nOli.\n\nAvain kiertyi ja ovi raoittui. Silmänräpäyksessä olin käytävässä Lauran\nvieressä, työnsin oven hiljaa kiinni, lukitsin sen ja pistin avaimen\ntaskuuni sanaakaan sanomatta.\n\nVihdoinkin olin vapaa, mutta...\n\nKylmä hiki kohosi otsalleni. Ei, en ollut erehtynyt. Portailta kuului\nselvästi Rebekka-rouvan ääni, tuikea ja äreä. Varmastikin molemmat\nolivat tulossa. Entä nyt? He eivät olleet saaneet avainta\novenvartijalta. Nuolennopeudella sieppasin avaimen ja pistin sen\navaimenreikään kiertämättä lukkoa, tempasin Lauraa kädestä ja vedin\nhänet puoliväkisin, mutta vastustamattomasti käytävässä olleeseen\nkylpyhuoneeseen, jonka oven taakse jäin hengästyneenä kuuntelemaan ja\nodottamaan. Aivan oikein, äänet lähenivät, eroitin selvästi\nkenraalinkin äänen ja kuulin hänen huudahduksensa, kun hän löysi\navaimen. Ovi avattiin ja suljettiin ja käytävässä oli jälleen\nhiljaista.\n\nNopeasti, mutta äänettömästi juoksin Lauran kanssa käytävän päähän ja\nportaille. Nyt olin lopullisesti pelastettu.\n\nLaura vei minut huoneeseensa. Hän kai näki kasvoistani, että olin ollut\nvakavassa leikissä, koskapa ensi työkseen tilasi huoneeseensa hiukan\nsyötävää ja juotavaa. Minulle maistuikin ruoka ja myöskin juoma, ja kun\naloin vähitellen käsittää, että olin leikissä päässyt voiton puolelle,\nnousi mielialani aivan kattoon.\n\nLaura huomasi hetken tulleen.\n\n\"Kerroppa nyt, Taksi, mikä syy sai sinut tuon juutalaiskenraalin\nhuoneeseen? Missä sinä olet ollut koko päivän?\"\n\nMinulla ei todellakaan ollut halua kertoa. Olin tullut sen luvanneeksi\nhetken kiihtymyksessä, mutta mahdotonta oli täyttää tuota lupausta.\nNaiselle ei voinut uskoa sellaisia salaisuuksia. Ja Laurahan oli\nsitäpaitsi minun kilpailijani. Ei sopinut ollenkaan.\n\n\"Minulla ei nyt ole aikaa\", vastasin ja nousin seisomaan. \"Kerron\njoskus toiste, mutta en nyt.\"\n\nLaura naurahti taistelunhaluisesti.\n\n\"Ei aikaa! Se on selvä, mutta epäonnistunut hätävalhe. Ajatteles, jos\nminä olisin tullut päästämään sinut puolituntia myöhemmin. Sinulla\nolisi ollut aikaa vallan mainiosti istua huoneessa.. Sinun olisi\ntäytynyt istua. Tuo syy ei siis vetele ollenkaan.\"\n\nEn osannut sanoa mitään, enhän voinut viitatakaan seikkailuuni Lauran\naavistamatta, kuinka suuret asiat olivat kysymyksessä. Mutta nainenhan\non itsepäinen, eikä Laura, luoja paratkoon, ainakaan siinä suhteessa\nole mikään ilahuttava poikkeus. Hän oli utelias, kieltämättä utelias,\nja se hiveli kyllä minun itserakkauttani, sillä en milloinkaan ennen\nollut huomannut voivani herättää hänen uteliaisuuttaan. Mutta en\nmitenkään voinut sitä tyydyttää, vaikka Laura tekikin kaikkensa niinä\nkymmenenä minuuttina, jotka vielä viivyin huoneessa. Hän nauroi, hän\npilkkasi, pyysi, häikäilemättömästi niinkuin vain nainen voi pyytää, ja\nlopuksi uhkasi menevänsä kysymään kenraalilta, mitä tekemistä minulla\noli hänen huoneessaan. Minä hätkähdin ja Laura huomasi sen ja ärsytti\nminua yhä enemmän. Mutta olin kuitenkin varma, ettei Laura toteuttaisi\nuhkaustaan. Lupasin viimein hänelle hankkia erinomaisia aiheita\nmatkakirjeisiin ja sain hänet tyytymään, kun hän vakuuttautui siitä,\netten missään tapauksessa pitemmälle myöntyisi. Mutta minä näin hänen\nsilmistään, että Laura tekisi kaikkensa, saadakseen selville\nsalaisuuteni, ja myöskin kostaakseen minulle samalla mitalla. Kysyin\nkohteliaisuuden vuoksi, millä tavalla hän oli saanut avaimen.\n\n\"Pyh, tuo nyt oli helppoa. Edit keskusteli ovenvartijan kanssa\njoistakin osotteista ja sillä aikaa minä kaikessa rauhassa valitsin\nitselleni avaimen.\"\n\n\"Edit!\"\n\nMinä en todellakaan olisi uskonut, että musikaalinen nainen antautuisi\nsellaiseen seikkailuun, mutta Edit nyökkäsi päätään, että niin hän joka\ntapauksessa oli tehnyt. Edit ei näyttänyt uteliaalta, hän selaili\nparhaillaan hartaasti Danzigin kaupungin kartastoa ja historiallista\nopasta ja kirjoitti matkamuistojaan paksuun mustakantiseen vihkoon\npystyllä, suoralla ja selvällä tyttökoululaiskäsialallaan.\n\nNiin, mutta Jozef Gurnicki!\n\nMennessäni alhaalta hakemaan huoneeni avainta, antoi ovenvartija\nminulle kirjeen. Arvasin, keneltä se oli. Monsieur Gurnicki ilmoitti\nolevansa puolalaisen ylikomisarin luona. Riensin huoneeseeni ja soitin\nhänelle, pyytäen häntä kiireellisesti saapumaan hotelliin.\n\nEi kulunut puolta tuntiakaan ennenkuin ovelle koputettiin ja Jozef\nGurnicki astui sisään.\n\n\"Missä te olette ollut koko päivän?\" Puolalainen paloi uteliaisuudesta\nja jännityksestä.\n\n\"Kenraali Amos Aron Nagelkopfin huoneessa sängyn alla.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Aivan varmasti, ja todistukseksi siitä voin antaa tämän\", sanoin\nojentaen hänelle tuon tärkeän paperin. Puolalainen tuli aivan\nsuunniltaan ilosta ja ennenkuin kerkesin edes aavistaa, oli hän\nkietonut kätensä kaulani ympäri ja moiskauttanut minua molemmille\nposkille. Kukin tavallaan, ajattelin vain, ja suuteleminenhan kuuluu\npuolalaisiin tapoihin niinkuin nenänhierominen kiinalaisiin.\n\n\"Kertokaa, kertokaa!\" ja puolalainen heittäytyi nojatuoliin. \"Tehän\nolette kuin Scherlock Holmes!\"\n\nMinun täytyi nauraa ja nauraminen teki minulle hyvää vuoteen alla\nmakaamisen jälkeen.\n\n\"Ennenkuin kerron\", sanoin, \"kuvailkaapa minulle, minkälainen\nkohtaus teille sattui Helan niemellä?\"\n\nPuolalainen nauroi hiukan harmistuneesti.\n\n\"Olimme ehtineet juuri niemen toiselle rannalle, meren puoleiselle, ja\nsitä pitkin kävellessämme huomasin hiekalla erään pensaan varjossa\nistumassa kaksi henkilöä. Samalla myöskin madame Nagelkopf huomasi\nheidät ja päästi huudon, mikä varmasti kuului kylään saakka. Istujat\nolivat madame Pirard ja kenraali. En tahdo kuvata, mitä seurasi.\nLopputulos oli joka tapauksessa, että seura vaihtui, madame otti\nkenraalinsa ja minä madame Pirardin. Tiesittekö te, että kenraali oli\nmennyt Helaan?\"\n\n\"Tiesin.\"\n\n\"Te olette velikulta, totisesti. En tahtoisi uudelleen joutua\nsamanlaiseen tilanteeseen. Kaikki ihmiset katsoivat meitä.\"\n\n\"Täytyy kärsiä. Minäkin sain jo tarpeekseni.\"\n\nSitten kerroin yksityiskohtaisesti koko seikkailuni ja puolalainen\nistui kuin neuloilla, niin innostunut ja jännittynyt hän oli.\nKeskustelimme vielä tunnin, minkä jälkeen sovimme menettelytavasta.\n\nIlmoitin matkakumppaneilleni, että lähdemme illalla Vilnaan. Editin ja\nLauran vastalauseet kaikuivat kuuroille korville.\n\n\"Sinä edistyt liian huimaavasti\", sanoi Laura ja keikahutti niskaansa.\n\"Kuvitteletko sinä todellakin että minä, kun olen päättänyt olla\nDanzigissa viikon, lähden noin vain, sinun käskystäsi, Vilnaan?\"\n\n\"Minä en kuvittele\", vastasin kuivasti, \"minä olen varma siitä. Aivan\nyksinkertaisesti. Sinulla ei ole valinnan mahdollisuutta. Ellet seuraa\nminun neuvojani ja ohjeitani ja määräyksiäni, et pääse Vilnaan eikä\nlehtesi saa sieltä mitään.\"\n\nMinä korostin sanoja \"määräyksiäni\" ja \"pääse\". Näin, että se teki\noikein hyvää Lauralle. Olin varma, että hänen kilpailijaolemuksensa\nvoittaisi ja siksi saatoin uskaltaa verrattain pitkälle. Laura oli aina\nennen määrännyt. Nyt määräsin minä ja tuskin tiesin, miten muutos oli\ntapahtunut. Toistaiseksi saatoin olla varma ylivallastani, mutta tunsin\nLauraa siksi hyvin, että tiesin, jos tästä ylivalta-asemastani aioin\npitää kiinni, vielä seuraavan katkeria taisteluja.\n\n\"Entä passit?\" kysyi Laura jokapäiväisimmällä äänellään.\n\n\"Sinä älä huolehdi niistä, vaan katso, että itse ja tavarasi,\nsamoinkuin Edit ja hänen kamppeensa ovat pian valmiina.\"\n\nLaura kääntyi kunnioittamatta minua edes halveksivalla silmäyksellä.\nAavistin, että matka Vilnaan tuskin tulisi erikoisemman helläksi. Mutta\nvälitin siitä viisi. Minulla olivat omat asiani ja ne olivat paljon\njännittävämmät kuin jonkun naisen mielialan vaihtelut.\n\nSamana iltana istuimme kaikki junassa ja porhalsimme kohti Posenia.\nOlin päättänyt matkustaa kiertoteitse Vilnaan, osaksi siitä syystä,\nettä se minua yleensä huvitti, osaksi siitä, etten pelännyt kenraalin\nehtivän ennen meitä. Hän ei osannut odottaa mitään sellaista.\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\nOlimme saaneet makuupaikat, ja kun seuralaiseni olivat poistuneet\nosastoonsa, vetäydyin minäkin levolle. Vaunu oli hyvä saksalainen\nvaunu, mutta sota-ajan vaikutus tuntui vielä edelleenkin peittojen ja\ntyynyjen puutteessa. Minä osaan sentään yhden taidon: matkustaa. Se ei\nole mikään pieni taito, se edellyttää sekä järkeä että kokemusta, ja\njälkimäistä minulla on hiukan. Niinpä minulla oli mukanani sekä peite\nettä tyyny, joten viiden minuutin kuluttua saatoin tilapäiseen\nvuoteeseeni olla varsin tyytyväinen.\n\nUni ei sittenkään maistanut. Olin vieläkin liian kiihoittunut enkä sitä\nihmetellytkään. Vaikka sanomalehtimiehenä joutuukin kokemaan paljon\nmerkillistä ja tylsyy ihmeihin, ylittivät Danzigin seikkailut minun\ntavallisen kokemuspiirini rajat. Puolessatoista vuorokaudessa olin\nehtinyt saada jotenkin runsaasti kokemuksia, ja vaistoni sanoi, että\nkaikki oli vain alkua, että kesälomani muodostuisi kyllä\nmielenkiintoiseksi ja jännittäväksi, mutta tuskin kovinkaan hermoja\nrauhoittavaksi. Koettelin takataskuani ja tunsin siellä illalla\nostamani revolverin. Revolveri ei ole mikään hermolääke, vaikka\nuseimmiten onkin niin, ettei revolveria käyttävä mies kaipaakaan\nhermolääkkeitä.\n\nJozef Gurnicki oli palkinnut seikkailuni tavalla, jota olin\ntoivonutkin. Laura pääsisi kyllä Vilnaan ja voisi kuvata vaikutelmiaan,\nmutta minulla oli taskussani varmasti tehoava suositus Puolan\nd'Annunziolle, kenraali Zeligovskille. Se merkitsi ensiluokkaista\nhaastattelua lehdelleni ja itselleni sekä kunniaa että hitusen kultaa.\nNiistä senteistä, jotka siitä kirjoittaisin, voisin vallan hyvin vaatia\nrunsaanlaisen korvauksen.\n\nTätä ja kenraali Amos Aron Nagelkopfin suunnitelmia mielessäni hautoen\nviimein nukuin junan yksitoikkoiseen tärinään. Näin unta suunnattoman\nsuuresta lattiaharjasta, millä minut koetettiin lakaista maanpinnalta\nja unissani käsitin maan pannukakun muotoiseksi ukko-Ptolemaion teorian\nmukaan. Harja läheni minua ja tunsin liukuvani sileätä pintaa pitkin\nreunaa kohti ja sitten tipahtavani pohjattomaan syvyyteen.\n\nHeräsin ja katsoin kelloani. Se lähenteli puolta kuutta. Tunnin\nkuluttua olisimme siis Posenin kaupungissa. Hyppäsin ripeästi\nlattialle, kaivoin esille toilettivehkeeni ja neljännestunnin kuluttua\nolin peseytynyt ja kammattu. Kupillinen kuumaa kahvia ei olisi\nhaitannut, mutta siitä tuskin oli toivoa ennenkuin Posenissa.\n\nMenin kävelemään käytävään ja antauduin ihailemaan ohikiitäviä\nmaisemia. Posen on ihana maakunta, Puolan valtakunnan kehto, vanhojen\npoljaanien kotiseutu, joista puolalaiset ovat nimensäkin saaneet.\nKaikkialla näkyi saksalaisen kulttuurin vaikutus, eikä se ainakaan\nulkokuoreltaan tuntunut vastenmieliseltä, niin paljon kuin\nsaksalaisuutta siellä on moitittukin. Päinvastoin. Hyvin\nhoidetut, reheväkasvuiset pellot, kirjavat niityt, valkeat\npunatiilikattoiset talot, viivasuorat erinomaiset maantiet poppeli- ja\nlehmusreunusteineen, kaikki muistutti Saksan viljavia ja vaalittuja\nseutuja, kaikkialla näkyi järjestys ja järkiperäisyys, pienoinen\nidyllimäisyys ja herttaisuus. Ja kuitenkin oltiin Puolassa, kansa oli\npuolalaista, sen tunsi kyllä siksi sen rientäessä työhön pelloille ja\nniityille. Niin, Posen on Puolan viljavin ja kehittynein maakunta, ja\nPosenin puolalaiset koko kansan terveintä, säännöllisintä ja\ntyöteliäintä väestöä.\n\nJuna pysähtyi kuitenkin keskikokoiselle asemalle ennen Posenia ja minä\nkiiruhdin ulos saadakseni jotakin lämmintä sisääni. Vaikka olikin kesä,\neivät yöt suinkaan olleet liian polttavia. Samassa näin Lauran ja\nsanoin hänelle hyvänhuomenen. Sain todellakin vastauksen, vaikka olin\njo melkein varma, etten saa, niin epäröivältä näytti Laura\nvastatessaan.\n\nJoin kaikessa kiireessä kupillisen kahvia ja nielaisin pienen\nvoileivän. Kaikki maistui erinomaiselta ja hinnat olivat halvat,\nainakin Suomen rahaa käyttäessä. Uskalsin huomauttaa myös Lauralle,\nettä hänenkin tulisi pitää kiirettä, sillä juna kai seisoisi vain pari\nkolme minuuttia asemalla. Laura ei kuitenkaan suvainnut vastata, mutta\nEdit, sanaakaan sanomatta, seurasi kyllä neuvoani. Juuri kun olimme\nehtineet junaan, vihelsi junailija ja juna lähti jotenkin reippaasti\nliikkeelle. Laura ei ollut vielä tullut. Juna oli jo ehtinyt kulkea\nainakin viisitoista metriä ja sen nopeus kasvoi joka sekunti, kun\nhuomasimme Lauran kiiruhtavan asemaravintolasta.\n\nHän juoksi, juoksi todellakin, mutta junakin lisäsi vauhtia ja minä\nhavaitsin, että Laura saa pistää tiukalle, jos mieli päästä enää\nmukaan. Edit oli hermostunut.\n\nMutta Laura juoksi ja tavoitti junan. Se oli kuitenkin ehtinyt jo\nasemalaiturilta ja nyt kävi ilmi, että hyppääminen vaununastuimelle oli\nLauralle ilman siipiä likipitäen ylivoimainen tehtävä. Suutuin todella,\nsillä oli selvää, että Laura jäisi nyt jälkeen ja me saisimme häntä\nodotella, vaikka toiselta puolen ei ollenkaan haitannut, että Laura sai\ntaas pienen muistutuksen itsepäisyytensä seurauksista.\n\nSallimus suvaitsi kuitenkin tällä kertaa esiintyä ja esiintyä\nkomeanlaisen, tanakan ja reippaan puolalaisen luutnantin muodossa. Tämä\nRadzivillien ritari hypähti nopeasti alimmalle astuimelle, kumartui\nalas ja ojensi kätensä Lauralle, mihin tämä puolestaan ollenkaan\nvitkastelematta tarttui. Hetki vielä, ja Laura teki komean hieman\npyristelevän kaaren ilmassa, mutta putosi kuin putosikin astuimelle,\nmistä hänen ritarinsa hänet nopeasti ja taitavasti toimitti\nvaununsillalle.\n\nLaura oli punainen ja hämmästynyt. Hän ei näyttänyt oikein tajuavan\nlentomatkaansa, mutta sievä hän oli, se täytyi myöntää minunkin, joka\npurskahdin kainostelemattomaan nauruun.\n\n\"Mutta kiitähän toki nyt, Laura, siitä, ettei sinun tarvinnut jäädä\nkoko päiväksi juomaan kahvia tuohon asemaravintolaan.\"\n\nSilmänräpäyksessä oli Laura oma itsensä, hän hymyili demoonisen\nviehättävästi -- jos tällaisia rakkausromaanien termejä voidaan\npystynenäiseen Lauraan soveltaa -- ja lausui kiitoksensa\npeittelemättömän ihailevalle ritarilleen. Ei kulunut viittä\nminuuttiakaan, ennenkuin he molemmat olivat innokkaassa keskustelussa,\npuolalainen luutnantti kutsuttiin seuralaisteni vaununosastoon, mutta\nminut jätettiin ulkopuolelle, jotta sitä syvemmin ja painavammin saisin\ntuntea armottomuuden ja epäsuosion auringonpaisteen kylmyyden.\n\nOlin todellakin yksin. Uskaltauduin pari kertaa Lauran osaston sivu,\nmutta puolalainen luutnantti istui uskollisesti siellä ja noilla\nkolmella näytti olevan eittämättömän hauskaa. Luutnantti kuului puhuvan\nsaksaa aivan virheettömästi, joten kielikään ei tuottanut haittaa.\nKuulin jonkun sanan ja niistä ymmärsin, että puhe koski sota-asioita.\nOi nainen, ajattelin. Laura oli ankara antimilitaristi, kannatti\nkorkeintaan kansanmiliisiä, mutta hänen teoriansa tuntuivat toinen\ntoisensa jälkeen sortuvan, kun hän joutui niitä soveltamaan käytäntöön.\nPuhelun sävy oli niin haltioitunutta ja ihailevaa, että otaksuin vallan\noikein, ettei puolalainen luutnantti ainakaan kansanmiliisistä puhuisi\nsillä tavoin.\n\nTulimme Poseniin. Juna seisoisi asemalla joukon toista tuntia, niin\nettä hyvin ehtisimme käydä kaupungilla ainakin syömässä. Minua alkoi\nnaurattaa ja suututtaa arkuuteni, yksin en aikonut lähteä syömään, ja\nniinpä kokosin kaiken röyhkeyteni ja menin Lauran luo.\n\n\"Aiotko lähteä syömään?\" kysyin sangen välinpitämättömästi suomeksi,\nsillä puolalainen luutnantti seisoi hänen vieressään ja näytti\nihastuneelta. Kyllähän Laura osasi olla hurmaava, kun tahtoi, tiesin\nsen kyllä.\n\n\"Lähden kyllä, mutta en sinun kanssasi. Minulla on hauskaakin seuraa\",\nsanoi Laura niin viattomalla äänensävyllä, ettei puolalainen ainakaan\nvoinut aavistaa, minkälaisia kohteliaisuuksia hänen miellyttävä\nmatkakumppaninsa minulle lateli.\n\n\"Sinä erehdyt\", virkoin kylmästi ja tein jotakin, mikä Lauraa\nsuorastaan raivostutti. Minä nimittäin kumarsin ja esitin itseni.\nPuolalainen oli pelkkää kohteliaisuutta ja esittäytyi myös, mutta\nnimestä en saanut selvää, en sinne päinkään, vaikka en luule\npuolalaisen kostuneen omasta nimestäni sen enempää. Ristin hänet\nmielessäni Pan Twardowskiksi ja sillä hyvä. Pan Twardowski on\npuolalainen legendasankari, Faustin kummi ja kaima, mutta paljon\niloisempi ja vapaampi, ei niin germaanisen jykevä ja juhlallinen.\nLähdimme kaupungille, eikä Laura skandaalin pelosta uskaltanut ajaa\nminua seurasta. Minä olin muutamassa päivässä aivan harvinaisessa\nmäärässä kehittynyt röyhkeydessä.\n\nPosen on saksalaistyylinen kaupunki, puhdas, siisti ja -- ikävä,\nniinkuin minulle oli vakuutettu. Kadut olivat todellakin hyvät,\nliikkeet komeita ja järjestettyjä, katujärjestys oivallinen ja kaiken\nyllä lepäsi kuin työn ja toimeliaisuuden henki. Katselimme vanhaa\nraatihuonetta, hauskannäköistä teatteritaloa, ajoimme ohi maankuulun\nKantorovieczin likööritehtaan, jonka alla puolalainen luutnantti kertoi\nolevan kokonaisen maanalaisen kaupunginosan kilometrimääräisine\nkatuineen viina- ja likööritynnöreitä. Kieltolakimaan poikana minä\nkuitenkin urhoollisesti pidätyin vajoamasta tämän kielletyn hedelmän\nkuvitteluihin.\n\nSöimme erittäin maukkaan aamiaisen \"Hotel d'Angleterressa\", minkä\naikana vilkas keskustelu pääasiassa liikkui sota-asioissa, Puolan\narmeijassa ja Suomen suojeluskunnissa ja mihin keskusteluun Laurakin\notti innokkaasti osaa. Edit vain oli kuin ennenkin, vastasi silloin\nkuin kysyttiin, mutta ei itse aloittanut milloinkaan puhetta.\n\nLähdimme jälleen matkaan. En vaivaa matkakuvauksella. Minusta tuntui,\nsiitä huolimatta, että puolalainen luutnantti oli joka suhteessa\nerittäin hauska ja hieno mies, jonka kanssa saattoi keskustella, ja\nälykkäästi, kaikesta tämän auringon alla, että oli todellakin hieman\nkiusallista, kun hänellä oli täsmälleen sama matka kuin meilläkin, siis\npäätekohtana Vilna tai Vilno, kuten se puolaksi oikeastaan kuuluu.\nMutta en voinut tietenkään protesteerata, ja Laura oli ihastuksissaan,\njopa niin peittelemättömästi, että Edit katsoi kerran olevan syytä\nhuomauttaa hänelle varovaisuuden hyödystä. Laura nauroi vain ja sanoi\ntietävänsä, mitä teki. Hänen päänsä ei menisi pyörälle ja mitä taas\ntoiseen tuli, oli se tämän oma asia.\n\nKiidimme halki Puolan tasangoitten, kirjavien peltojen, niittyjen,\nsoitten ja nummien, joilla näkyi hanhi- ja hevoslaumoja, karjaa, ohi\npienten metsiköitten, valkeitten savikylien, joitten kellertävät\nolkikatot hauskasti kohosivat keskellä kirsikka- ja omenatarhoja, halki\nentisten sota-alueitten, joilla piikkilanka-aita kiemurteli\nloppumattomana jonona, yli peltojen, mäkien ja kukkuloitten,\npiikkilanka-aita ja juoksuhaudat pomminsuojineen, tykkiasemineen ja\nsortuneine rintavarustuksineen. Ruoho ja vilja viheriöitsi verisessä\nmullassa, piikkilanka-aita peittyi puoleksi luonnon rehevyyteen, mutta\nsitkeä se vielä oli, yhtä sitkeä kuin sodan muisto ihmisten mielissä.\n\nJa sitten yhtäkkiä alkoi minusta tuntua, että Laura hautoi jotakin,\nhänellä oli jokin suunnitelma, minkä hän tarkoin salasi minulta, mutta\njosta Edit jotakin tiesi ja missä puolalaisella luutnantilla oli\nmyöskin osuus. Koetin varmistautua luulossani, mutta en saanut sitä\nvahvistetuksi enkä kumotuksi.\n\nJa olihan minulla omanikin. Kun vihdoin saavuimme Vilnaan,\nhaihtuivat päästäni kaikki luuloni ja epäilyni Laurasta. Oma tehtäväni\nvaltasi minut. Kenraali Amos Aron Nagelkopf tuskin saisi noita\nviittäkymmentätuhattansa. Ja Varsovan konferenssi onnistuisi kaikesta\npäättäen, jos yleensä olisi onnistuakseen, Vilnan kysymyksen ainakaan\ntekemättä tavallista suurempaa haittaa.\n\nVilnan asema oli täynnä sotilaita, reippaita ja pirteitä poikia\npuolittaisissa puolalaisissa univormuissaan; aseita ja vahteja näkyi\nkaikkialla. Onhan Vilna sotatilassa Liettuaa vastaan, niin ettei\njärjestyksessä ollut ihmettelemistä.\n\nTihkusade loi omituisen tunnelman, kun istuuduimme autoon ja ajoimme\npuolipimeitä, kosteita, kiemurtelevia katuja pitkin hotelliin.\nAistimiimme tunki tuoksu tai oikeastaan haju, josta Vilna on kuuluisa,\nraskas, vahvasti epämiellyttävä ja tukahuttava haju, johon sekottautui\ntuoreen mullan ja kosteain lehtien tuoksu. Niin, Vilnan haju, joka\nnousee sen juutalaiskorttelista, sen pohjattoman likaisesta\nkorttelista, mihin hajuun kyllä voi tottua, mutta jota ei saa\npoistetuksi niinkauan kuin tuo kortteli on pystyssä.\n\nOlimme kaikki matkasta väsyneitä, joten heti, hieman ruokailtuamme,\nmenimme levolle. Laura oli salaperäisen, mutta voitonvarman näköinen,\nja luulin jo hetkisen, että tulinen puolalainen luutnantti oli ehtinyt\ntehdä rakkaudentunnustuksen Pohjolan kylmälle ja oikulliselle\ntyttärelle. En tiennyt Lauran suunnitelmia, ja tästä tietämättömyydestä\njohtui, että seuraavana päivänä jouduin seikkailuun, minkä rinnalla\nseikkailuni Danzigissa oli melkoisen vaaraton.\n\nAamu valkeni kirkkaana ja sateettomana, kun lähdin kaupungille ennen\nnaisten ilmestymistä. Puolalainen luutnantti istui ruokasalissa ja\nnyökäytti minulle ystävällisesti päätään.\n\nIlma oli todella kaunis, ja kun kävi raitis tuuli, ei kaupungin\nominaishajukaan tuntunut häiritsevän voimakkaalta. Saatoin niin ollen\nrauhassa harhailla ja tarkastella kaupunkia, jonka vaiheet\nmaailmansodan ja sen jälkeisten melskeitten aikana ovat olleet sekä\nmonet että merkilliset.\n\nKaupunki teki jotenkin ränsistyneen vaikutuksen. Näkyi, että se oli\nsaanut kestää sotaa. Eivätkä mustakauhtanaiset ja kalottipäiset,\nsietämättömän likaiset juutalaiset suinkaan kohottaneet kaupungin\nulkonaista vaikutusta, juutalaisissa on Vilnankin kysymyksen ydin, tuon\nkysymyksen, jossa kaikki tavallaan ovat oikeassa ja kaikki väärässä,\nPuola vedotessaan eittämättömään historialliseen oikeuteensa ja\nkansanäänestykseen, Liettua siihen, että Liettua ilman Vilnaa on\nmahdoton. Nykypäivien Liettua tarvitsee Vilnaa, se on selvä, yhtä selvä\nkuin se, että historiallisesti Vilna kuuluu Puolaan, niinkuin Puolan ja\nLiettuan historia on käsi kädessä kulkenut, ja yhtä selvä kuin se, että\nkansanäänestys ei ollenkaan sovi Vilnan alueeseen. Puolalaisia on\nhuomattavasti, samoin maaseudulla liettualaisia, mutta äänestyksen\ntulos ei riipukaan näistä, vaan juutalaisista, joilla ei ole\nkansallisuutta eikä isänmaata siinä merkityksessä kuin muilla\nkansoilla. Juutalainen äänestäisi sen mukaan mistä luulisi enimmin\nhyötyä tulevan.\n\nKysyttyäni sain tietää kenraali Zeligovskin majailevan vanhassa\naatelispalatsissa, missä myöskin Napoleon aikoinaan oli pitänyt\nasuntoa, vastapäätä Vilnan yliopistoa. Arvelin kuitenkin aivan oikein,\nettei aika ollut vielä sovelias tervehdyskäynnille ja senvuoksi,\nharhailtuani tarpeeksi kaupungilla, palasin hotelliin. Ryhdyin\nkirjoittamaan matkakuvausta enkä huomannut ollenkaan ajan kulumista.\n\nYhtäkkiä temmattiin huoneeni ovi auki ja Edit syöksähti sisään. Näin\nhänen kasvoistaan, että jotakin oli tapahtunut.\n\n\"Laura!\" läähätti Edit ja vaipui tuolille.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Laura on joutunut vangiksi.\"\n\nEdit painoi sydänalaansa kuin teatterilavalla.\n\n\"Vangiksi?\"\n\n\"Niin, hän on joutunut liettualaisten vangiksi.\"\n\nIstuin todellakin ymmällä. Muutamia tunteja sitten hän oli ollut\nhotellissa. En ymmärtänyt mitään.\n\n\"Mutta selitähän toki.\"\n\nEdit kuivaili hikeä otsaltaan ja koetti rauhoittua.\n\n\"Me lähdimme tänä aamuna automatkalle...\"\n\n\"Kutka?\"\n\n\"Laura, se puolalainen luutnantti ja minä. Lähdimme automatkalle ja\najoimme puolueettoman alueen rajalle, siis rintamalle. Mutta Laura ei\ntyytynyt siihen. Hän tahtoi välttämättömästi mennä yli rajan, hän\ntiesi, että sinulla on aikomuksia mennä haastattelemaan kenraali\nZeligovskia ja hän tahtoi saada jonkunlaisen korvauksen. No niin,\nluutnantti seurasi häntä, kun he lähtivät autolla.\"\n\n\"Entä sinä?\"\n\n\"Minä en seikkaile\", vastasi Edit kylmästi. \"No niin, he lähtivät,\nmutta jonkun kymmenen minuutin kuluttua kuului tieltä laukauksia,\nzeligovskilaiset lähettivät patrullin, mutta se ei saanut mitään muuta\naikaan, toi vain tiedon, että luutnantti ja hänen seuralaisensa olivat\njoutuneet liettualaisen patrullin vangiksi. Auto oli tiellä\nläpiammuttuna. Liettualaiset vetäytyivät vanhojen raunioitten turviin.\nNe eivät pääse sieltä poistumaan ennenkuin tulee pimeä, sillä\nzeligovskilaisten konekiväärit estävät peräytymisen.\"\n\nMinä todellakin kirosin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, tuskin\npaheksuttavaakaan. Laura oli antautunut kevytmieliseen seikkailuun ja\noli oikein, että hän sai siitä rangaistuksensa. Mutta en voinut\nmyöskään jättää häntä vangiksi. Hänen kohtalostaan täytyi ottaa selvä,\nmikä ei varmastikaan ollut aivan helppoa, kun tiesi vallitsevat\nsekasortoiset, järjestymättömät olot. Varmaa oli, että juttu aiheutti\nviivästystä matkallemme.\n\nEdit alkoi vähitellen tyyntyä, mutta minä mietin tilannetta. Oli onni,\nettä minulla oli suositus kenraali Zeligovskille. Hänen avullaan ehkä\nsaattoi tehdä jotakin.\n\n\"Ehkä kenraali voisi antaa jonkun neuvon\", sanoi Edit kuin ajatusteni\nlukijana.\n\n\"Ehkä\", virkoin, \"ja aionkin lähteä häntä tervehtimään.\"\n\n\"Hän käskikin sanoa sinulle terveisiä\", jatkoi Edit.\n\nHypähdin pystyyn.\n\n\"Terveisiä? Kenraali Zelikovski?\"\n\nEdit silmäsi minua kummastuneena.\n\n\"Ei, vaan kenraali Nagelkopf, muistathan sieltä Danzigista.\"\n\nVaivuin takaisin tuolille enkä saanut sanaa suustani muutamaan\nminuuttiin.\n\nOliko kenraali Nagelkopf täällä?\n\n\"Missä tapasitte hänet?\" kysyin.\n\n\"Hän asuu täällä hotellissa\", vastasi Edit, \"ja keskusteli kanssamme\nennen matkaamme. Hän neuvoi Lauralle juuri nuo rauniot, missä Laura nyt\nistuu liettualaisten vangitsemana.\"\n\n\"Neuvoi rauniot!\" Ajatus, kirkas ja tyrmistyttävä, lensi päähäni:\nkenraalinhan oli määrä toimittaa kompromettoiva paperi liettualaisille.\nOliko hän valinnut Lauran viejäksi? Miksei, hänhän tiesi Lauran ajavan\npuolalaisen upseerin kanssa sotilasautossa. Epäluuloni muuttui\nsilmänräpäyksessä varmuudeksi.\n\n\"Eikö kenraali sanonut mitään muuta?\"\n\n\"En ainakaan muista hänen mitään erinomaisempaa sanoneen.\"\n\nJa sitten pääasia:\n\n\"Antoiko hän Lauralle joitakin papereita?\"\n\n\"En ainakaan muista.\"\n\nNyt olivat hyvät neuvot kalliita. Täytyi toimia sekä nopeasti että\nharkitusti. Yllättäisinkö ensin kenraalin Nagelkopfin vai pyrkisinkö\nkenraali Zeligovskin luo? Laura täytyi saada vapautetuksi ennen yön\ntuloa ja siihen tarvitsin kenraali Zeligovskin apua, tarvitsin\nsotilaita ja upseereita.\n\nTartuin hattuuni ja soitin auton.\n\n\"Mene alas\", sanoin Editille, \"ja pidä silmällä kenraali Nagelkopfia.\nJos hän menee ulos, niin koeta seurata häntä huomaamatta, mutta jätä\nminulle hotelliin sana siitä. Missään tapauksessa älä sano hänelle\nmitään Lauran vangiksijoutumisesta. Valehtele jotakin sopivaa.\"\n\nRiensin alas ja hyppäsin autoon. Viiden minuutin kuluttua auto vieri\npalatsin portista sisään. Virkapukuinen ovenvartija hypähti esiin ja\nauttoi minut alas, ohjaten eteiseen. Kirjoitin nopeasti nimikortille\nmuutamia sanoja ja annoin sen hovimestarille, joka myös oli ilmestynyt\nnäkyviin. Portaitten alapäässä seisoi kaksi kuvapatsaan tapaista\nhusaaria miekat paljastettuina.\n\nHovimestari kumarsi ja poistui, heitettyään tutkivan katseen hiukan\nkiihoittuneeseen ulkomuotooni. Kävelin avarassa eteisessä pitkän aikaa,\nmutta hovimestaria ei kuulunut palaavaksi. Punnitsin juuri,\nonnistuisiko väkivaltainen läpimurtautuminen noitten kahden miekallisen\nCerberoksen ohi, kun siviilipukuinen herrasmies, yksityissihteeriltä\nvaikuttava, laskeutui portaita alas ja tuli luokseni.\n\n\"Anteeksi, mutta mikä on asianne?\" kysyi hän kohteliaasti, mutta\ntutkivasti.\n\n\"Minulla on tehtävä tärkeä paljastus. Eikö Jozef Gurnickin nimi riitä\ntakaamaan, etten tule turhan takia.\" Minun suomalainen sisuni alkoi jo\nkiehua. Olihan kysymys hetkistä, korvaamattoman kallisarvoisista\nhetkistä.\n\n\"Olkaa siinä tapauksessa hyvä ja seuratkaa minua\", lausui herrasmies\nmuuttumattoman kohteliaasti ja lähti nousemaan portaita, minun\nseuratessani. Kuljimme usean komean palatsihuoneen läpi, kunnes tulimme\ntalon taaimmaiselle siivelle pieneen, ylellisesti mutta hauskasti ja\nkodikkaasti kalustettuun huoneeseen. Ohjaajani viittasi tuolia.\n\n\"Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen. Kenraali tulee aivan pian.\"\n\nIstuuduin, mutta en suinkaan ollut tyytyväinen. Olisin tahtonut\ntoimia nopeasti, salamannopeasti. Ja sitten pälkähti päähäni,\nmitenkähän Lauraa kohdellaan. En luottanut ollenkaan nykyisen ajan\nsodankäyntitapoihin. Ja häntä tietenkin pidetään lisäksi vakoilijana ja\nkiihoittajana. Ei, mitään pahaa ei Lauralle saanut tapahtua.\n\nOvi avautui ja sihteerin saattamana astui sisään kenraali Zeligovski\nmitä yksinkertaisimpaan sotilaspukuun puettuna, ilman ainoatakaan\nmerkkiä tai tähteä tai yleensä prameilua, mies yli keski-iän, hieman\nlihavahko, tuuheaviiksinen ja hyväntahtoisen näköinen, tiesin, että\nhänen sotilaansa häntä melkein jumaloivat, hän on todellinen\nkansansankari, vaikka ei olisikaan onnistunut poliitikko, satumaisen\nrohkea. Hänet olivat sotilaat lukemattomia kertoja nähneet tulilinjassa\nrauhallisesti johtamassa taistelua samaan aikaan kuin hänen ympärillään\nmiehiä kaatui ja haavoittui. Häntä on usein verrattu italialaiseen\nd'Annunzioon, mutta yhtymäkohdat ovat vain poliittisia, kenraali\nZeligovskissa ei ole mitään italialaisen sotilasdemagoogin\nvastustamattomasta tulisuudesta, pidättämättömästä räiskyväisyydestä,\nhänen vaikutuksensa on isällistä ja leppoisaa, hänen koko\nolennossaan on jotakin jälkeä vanhasta Liettuasta ja sen leveästä\nhyväntahtoisuudesta sentapaisena kuin se uhkuaa \"Pan Tadeuszin\"\nkuvauksissa. Mielikuva, joka syntyy lukiessa hänen rohkeasta, mutta\npoliittisesti turmiollisesta ja puolustamattomasta Vilnan alueen\nvaltauksestaan, ei vastaa todellisuutta, kun joutuu hänen kanssaan\npersoonalliseen kosketukseen.\n\nSihteeri esitti minut ja kävin suoraa päätä asiaan.\n\n\"Niinkuin tiedätte, tekevät bolshevikit kaikkensa sotkeakseen teidän ja\nKovnon hallituksen välit entistä pahemmin. Minulla on syytä otaksua,\nettä on taas tehty uusi yritys siihen suuntaan, entistä vakavampi,\nsellainen, joka luultavasti johtaa uuteen aseelliseen selkkaukseen.\"\n\nKenraalin myhäilevät kasvot saivat huolestuneen ilmeen ja jännittyivät.\n\nKerroin lyhyesti, mutta tarkasti seikkailuni Danzigissa, sikäli kuin se\nkoski Vilnan kysymystä sekä sitten Lauran vangiksijoutumisen, lausuen\narvelunani, että kenraali Nagelkopf oli tavalla tai toisella\ntoimittanut Lauran mukaan tuon väärennetyn tärkeän paperin. Sihteeri,\njoka oli läsnä keskustelussa, ei salannut levottomuuttaan. Kenraali\nsilmäili minua tutkivasti ja kysyvästi.\n\n\"Kirottu juttu!\" sanoi kenraali. \"Tilanne on sellainen, että vältän\nkaikkea väkivaltaa viimeiseen saakka. Varsovan konferenssi täytyy saada\nonnistumaan. Luulisitteko voivanne jollakin tavoin järjestää asiaa?\"\n\nMiettimättä hetkeäkään esitin suunnitelmani, jonka olin laatinut\nautossa istuessani.\n\n\"Komentakaa minulle avuksi kunnollinen upseeri ja antakaa hänelle\nvaltuus järjestää patrulli. Yrittäisin vapauttaa vangitut ennen yötä.\nSitä ennen koetan hoitaa asian kenraali Nagelkopfin kanssa.\"\n\n\"Hyvä on, suostun ehdotukseen. Voisihan kenraalin myöskin vangita...\"\n\n\"Ja joutua siten selkkauksiin\", keskeytin minä sangen epäkohteliaasti\ntosin, mutta mielestäni järkevästi.\n\n\"Mahdollista kyllä\", myönsi kenraali. \"Tulkaa sitten huomenna, ja\nkertokaa, miten yritys on onnistunut.\"\n\nNousin ja kenraali ojensi minulle kätensä.\n\n\"Odottakaa hetkinen, niin lähetän upseerin luoksenne\", sanoi hän ja\npoistui viereiseen huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua astui luokseni\nupseeri, jonka huomasin kapteeniksi, tumma ja tanakka, sotilaallisen\nnäköinen mies, joka esitti itsensä. Laskeuduimme alas sihteerin\nsaattamina. Maksoin oman autoni ja lähetin sen pois, nousten kapteenin\nkanssa sotilasautoon. Ajoimme ohi Vilnan Ihmeitätekevän Neitsyt Marian\nkappelin, jonka edustalla satalukuinen joukko ihmisiä, rikkaita ja\nköyhiä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, sivistyneitä ja\nsivistymättömiä, ryömi maassa sitä hartaasti suudellen. Minun mieltäni\nei näky jaksanut pitempää kiinnittää, paljastin vain pääni niinkuin\nnäin sekä ohjaajan että kapteenin tekevän, ja koetin miettiä, miten\nyllättäisin kenraalin. Hän oli vanha ja kokenut kettu ja selvää oli,\nettei hän aivan vähällä aikonut antautua. Auto pysähtyi hotellin eteen,\nhyppäsin katukäytävälle ja kehoitin kapteenia palaamaan tunnin\nkuluttua. Hänellä oli vielä joitakin asioita toimitettavanaan. Nousin\nhitaasti huoneeseeni, kunnes muuan onnellinen ajatus pälkähti päähäni.\nTarkistin revolverini ja pistin sen takin taskuun ja menin sitten\nkenraalin huoneen ovelle. Koputettuani kuulin kenraalin kehoittavan:\n\"sisään!\" Hän oli siis kotona.\n\nAvasin oven ja astuin sisään. Näin heti, että kenraali oli ollut\nlähtöpuuhissa, matkalaukuista oli osa jo pakattu ja toisia hän oli\nollut pakkaamassa. Hän piti asiaansa jo lopullisesti järjestettynä.\n\nKenraali tervehti ystävällisesti ja viittasi minua istumaan. Tunsin\nasemani jotenkin omituiseksi sen takia, mitä aioin, mutta nyt ei enää\nvoinut suunnitelmaa muuttaa. Lauran asema oli alkanut minua yhä enemmän\nhuolestuttaa. Jos häneltä oli paperi löydetty, ei ollut ollenkaan\nmahdotonta, että hänet heti ammuttaisiin. Vakoilijoihin ja\nprovokaattoreihin nähden ei näissä oloissa liikoja kursailtu.\n\nKenraali käänsi minulle hetkeksi selkänsä. Salamannopeasti vedin\nrevolverin esille.\n\n\"Kädet ylös!\"\n\nKenraali käännähti niin nopeasti, että huomasin hänen joskus ennenkin\njoutuneen samanlaiseen tilanteeseen, mutta nähdessään vakavan naamani\nja kylmän revolverin, hän empimättä nosti kätensä, mutta hänen ilmeensä\noli vastaisista ponnistuksista huolimatta niin hullunkurisen avuton ja\nällistynyt, etten voinut olla hymyilemättä.\n\n\"Mitä perhanaa!\" pääsi häneltä tahtomattaankin.\n\n\"Kääntäkää selkänne!\" komensin karskisti ja kenraali totteli. Lähestyin\nhäntä varovasti ja kopeloin hänen taskunsa. Aivan oikein, takataskussa\noli revolveri, mutta hetken kuluttua se oli minun taskussani.\n\n\"Istukaa!\" määräsin lyhyesti ja istuuduin vastapäätä pitäen koko ajan\ntarkasti silmällä vankiani. \"Milloin saavuitte Vilnaan?\"\n\n\"Toissapäivänä.\" Kenraalin ilme vaihteli lakkaamatta. Hän oli\ntodellakin tullut yllätetyksi. Mitään tämäntapaista hän ei ollut voinut\nkuvitellakaan.\n\n\"Mutta millä ihmeellä te olette niin nopeasti ehtinyt?\"\n\n\"Lentokoneella ja autolla.\"\n\nVihelsin pitkään. Näitä nykyajan kulkuneuvoja en ollut lainkaan ottanut\nhuomioon.\n\n\"Mitä pirua te minusta tahdotte?\" kysyi kenraali teeskentelemättömän\nkummastuneena vihdoin.\n\n\"Yhtä ja toista\", sanoin kylmästi ja laskin aseeni alas, mutta pidin\nsitä edelleenkin käsissäni. Tarkastelin häntä kiinteästi hetken ja\niskin sitten äkkiä:\n\n\"Mihin kätkitte paperit, jotka annoitte neiti Soinille?\"\n\nKenraali kalpeni tällä kertaa täydellisesti. Rohkea otaksumani oli\nollut oikea, sen todisti edessäni istuva seikkailija. Mutta jos\nkuvittelin, että hän ilman muuta nyt oli vallassani, niin erehdyin. En\nsitä tosin kuvitellutkaan. Minulla oli vielä joitakin keinoja.\n\n\"Ei kuulu teille missään tapauksessa\", sanoi hän hiukan ivallisesti.\nMinä näin, että hän oli jo malttanut mielensä. Asemani italialaisena\nmaantierosvona ei tästä huomiosta lainkaan tullut viehättävämmäksi.\nRevolveri jossakin yksinäisessä paikassa on sangen vaikuttava\ntodistus- ja taivutusväline, mutta hotellihuoneessa, kun\nrevolverinpitäjä ei halua aiheuttaa melua, se ei ole kovinkaan\nvaarallinen. Kenraali tajusi aseman vallan mainiosti.\n\n\"Vai niin\", vastasin sanoja venyttäen, \"vai ei kuulu minulle. Minä\nkuitenkin sattumalta tarvitsen välttämättömästi tämän tiedon. Toistan\nsen vuoksi kysymykseni vielä kerran.\"\n\n\"Ja minä toistan kieltävän vastaukseni.\" Kenraali naurahti\nhuolettomasti ja sytytti savukkeen yhtä huolettomasti. Minulla olisi\nollut suuri halu todellakin turvautua aseeseeni, mutta sellainen ei\nsopinut. Yritin uhkausta.\n\n\"Minä voin vangituttaa teidät millä hetkellä hyvänsä.\"\n\n\"Epäilemättä\", myönsi kenraali rauhallisesti, \"muuten ette olisi\nuskaltanut toimeenpanna tätä revolverikomediaakaan. Mutta haluaisin\ntietää, mitä sillä voittaisitte?\"\n\n\"Otaksun, että teillä olisi yhdeksänkymmentä yhdeksän mahdollisuutta\nsadasta kärsiä sotilaallinen sankarillinen kuolema puolenkymmenen\nsotilaan ja upseerin läsnäollessa jossakin syrjäisessä paikassa.\"\n\nKenraalin äänen sävy muuttui isälliseksi. Huomasin, että hän nautti\ntilanteesta, mikä antoi hänelle tilaisuuden osoittaa joustavuuttaan ja\ntaitoaan.\n\n\"Nuori mies, te päättelette vallan loistavasti, mutta, kuten sanotte,\non minulla vielä yksi mahdollisuus selviytyä toisellakin tavalla. Ja se\nmahdollisuus minut pelastaakin.\"\n\n\"Ja se mahdollisuus olisi?\"\n\n\"Olette utelias, mutta olkoon menneeksi: minä, katsokaas, tiedän liian\npaljon, ja voin myöskin aikaansaada liian paljon, jotta uskallettaisiin\nminusta selviytyä niin mutkattomalla tavalla.\"\n\nPurin huuliani. Humpuukimestari oli ilmeisesti oikeassa. Muistin\nkenraali Zeligovskin epäröivän äänensävyn, kun hän puhui\nvangitsemisesta.\n\n\"Ammun teidät sitten itse, ellette anna vaatimiani tietoja\", sanoin\npäättävästi.\n\nKenraali nauroi ääneensä.\n\n\"Sellainen mahdollisuus on olemassa, mutta epäilen kuitenkin\nuskallustanne. Ja otaksun myöskin, että käsitätte, ettei kuolleelta\nihmiseltä saa mitään tietoja.\"\n\nEi, minun täytyi muuttaa taktiikkaani. Voimakeinot tuskin auttaisivat.\n\n\"Paljonko tahdotte tuosta tiedosta?\" kysyin kursailematta. Kenraali\nsilmäsi minua hiukan hämmästyneenä enkä sitä ihmetellytkään. Hänellä ei\nkai vieläkään ollut mitään aavistusta seikkailustani hänen sänkynsä\nalla, ja niin ollen täysi syy ihmetellä, mitenkä saatoin yleensä näistä\nasioista niin paljon ja niin tarkoin tietää. Juuri epätietoisuus tästä\nlujitti asemaani.\n\n\"Sataviisikymmentätuhatta!\" Kenraali napsautti sormiaan.\n\nMinä aloin tuntea raivoa. Aika kului hukkaan keskustellessa.\n\n\"Ei hyvä kenraali, niin paljon en maksa. Se olisi kolme kertaa enemmän\nkuin bolshevikit teille maksavat. Te annatte sen tiedon ilmaiseksi.\"\n\n\"Tosiaankin?\" Kenraalin ääni kuulosti väsyneen ivalliselta.\n\n\"Kyllä!\" vakuutin lujasti ja kaivoin vasemmalla kädelläni taskustani\nvalokuvan. Onnittelin itseäni, että joskus olin tullut innostuneeksi\namatöörivalokuvaukseen.\n\n\"Ellette viiden minuutin kuluttua ilmoita minulle vaadittua tietoa ja\nehdottoman oikein, lähetän tämän valokuvan arvoisalle puolisollenne\nyksityiskohtaisen selostuksen mukana.\"\n\nOjensin valokuvan kenraalille ja näin toisen kerran hänen kalpenevan.\nValokuvassa oli ikuistettu kohtaus Zoppotin hiekkarannalta, missä\nkenraali Amos Aron Nagelkopf ja madame Heloise Pirard paratiisillisissa\npuvuissa istuivat tai oikeastaan makasivat sangen herttaisessa\nidyllimäisessä asennossa. Valokuva matkaansaattaisi varmastikin\nräjähdyksen tulenaran Rebekka-rouvan tunteissa.\n\nKenraali ei vieläkään antautunut.\n\n\"Mitä minua tällaiset tyhmyydet liikuttavat?\"\n\n\"Kuulkaapa kenraali, minua alkaa tämä keskusteleminen jo väsyttää.\"\n\n\"Lopettakaa sitten.\"\n\n\"En lopeta, ennenkuin olen saanut asiasta selvän. Te, kenraali, olette\nköyhä mies, mutta Rebekka-rouva on rikas nainen. Teillä ei\ntotisestikaan ole varaa menettää hänen suosiotaan. Tiedän sen kyllä.\nSiis nyt ehdottomasti ja viimeisen kerran: missä ovat paperit?\"\n\nKenraali pyöritteli neuvottomana savuketta käsissään. Ilmeistä oli,\nettä hän mietti jotakin rohkeaa ja hurjaa temppua, millä pelastautua\nvielä kahdennellatoista hetkelläkin. Istuin kärsivällisesti ja odotin,\nsillä aikaahan vielä oli.\n\n\"Olkoon menneeksi\", taipui kenraali vihdoinkin, \"ilmoitan siis. Paperit\novat neiti Soinin käsilaukussa.\"\n\n\"Siis hänen mukanaan?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Miten onnistuitte ne panemaan käsilaukkuun?\"\n\n\"Se oli peräti helppoa, neiti Soini poistui hetkeksi käytävään ja\nsillaikaa työnsin ne suurenlaiseen käsilaukkuun aivan pohjalle. Ne\neivät ottaneet suurtakaan tilaa.\"\n\nOlin saanut tietää aivan tarpeeksi. Kenraalista en kuitenkaan vielä\nollut selvä, en voinut antaa hänen poistua ennenaikojaan, hänhän olisi\nvoinut huomattavasti haitata suunnitelmaani. Mietin, millä tavalla\nasian järjestäisin ja päätin sitten soittaa kapteenille, joka oli\nsanonut menevänsä esikuntaan. Hän voisi komentaa sieltä reippaan\nsotilaan pitämään kenraalia kotiarestissa ainakin seuraavaan aamuun.\nAloin tuntea, että asia järjestyy vähitellen.\n\nKumarruin juuri tarttuakseni puhelintorveen, kun äkkiä tunsin lujan\nsormiotteen kietoutuvan oikean ranteeni ympärille ja revolverin\ntempaistavan kädestäni. Olin antanut yllättää itseni viimeisellä\nhetkellä. Yritin tempautua pystyyn, mutta kenraali heitti minut\ntakaisin ja hetken kuluttua täytyi minun kädet ylhäällä tuijottaa\nkahteen revolveriin, joista toinen oli omani ja toinen kenraalin.\nTottuneen taitavasti oli kenraali senkin siepannut taskustani. Pelini\nalkoi todella käydä vaaralliseksi.\n\n\"Kas niin, nuori mies\", virkkoi kenraali isällisesti ja istahti\nnojatuoliin. \"Osat ovat vaihtuneet, sillä vuoroinhan vieraissa käydään.\nNyt minäkin asetan teille muutamia tehtäviä. Antakaa ensiksi valokuva\ntänne!\"\n\nTottelin, mutta en voinut olla hymyilemättä mielessäni: olihan minulla\nfilmi ja siitä saatoin ottaa jäljennöksiä niin paljon kuin halusin.\n\n\"Mistä olette niin vietävän hyvin perehtynyt minun vaatimattoman\npersoonani toimintaan?\" Revolverien suut olivat ilkeitä, mutta en\nsittenkään pelännyt. Kenraali ei uskaltaisi ampua muuta kuin\näärimmäisessä hädässä.\n\n\"Minä pidän asiani omana tietonani.\"\n\nKenraali katseli vuoroin minua, vuoroin revolvereja, punniten niitä\nkäsissään. Mutta minulla oli yliote, se hänen täytyi tuntea eikä hän\nenää udellut minulta mitään.\n\n\"Hyvä niinkin. Minulla ei, ikävä kyllä, nyt ole aikaa tutkia teitä\ntarpeeksi, mutta pidän huolta siitä, että teille jää riittävästi aikaa\nmietiskellä sellaisia pikkuseikkoja kuin varmistetun revolverin\nkäsittelyä silloin, kun varmistin on vain tiellä.\"\n\nYmmärsin, mistä kenraalin äkillinen rohkeus oli lähtöisin: innoissani\nen ollut huomannut ottaa revolveristani varmistinta, minkä huomattuaan\nkenraali uskaltautui riistämään aseeni kädestäni. Olin todellakin ollut\naasi.\n\n\"Nouskaa ja astukaa edeltä tuonne alkooviin!\"\n\nTottelin.\n\n\"Istuutukaa tuohon tuolille!\"\n\nIstuuduin tukevalle tammituolille ja ennenkuin osasin edes aavistaa\nkohtaloani, tunsin lujan köyden kiertyvän käsieni ympäri, se vedettiin\ntaakse ja muutaman minuutin kuluttua oli minut ensiluokkaisesti sidottu\ntuoliin, kädet tuolinselustaan takana.\n\n\"Toivoakseni ette huuda, mutta en voi olla siitä varma ja siksi pidän\nsiitäkin puolesta huolen.\"\n\nKenraali sitoi kohteliaasti, mutta lujasti pyyheliinan suuni eteen.\nOlin nyt jotenkin vaaraton vihollinen. Kenraali tutki taskuni, mutta ei\nlöytänyt mitään mainittavaa. Kaikki paperini olin jättänyt omaan\nhuoneeseeni ja olin mielissäni varovaisuudestani.\n\nVarmistauduttuaan minun kykenemättömyydestäni häiritsemään hänen\ntoimintaansa kenraali nopeasti pakkasi matkalaukkunsa, soitti\npalvelijaa ja antoi tämän kantaa matkalaukut alas. Istuin alkoovissa\neikä palvelija mitään aavistanut, kun ei mitään nähnytkään.\n\n\"Kas niin, näkemiin sitten!\" kuiskasi kenraali korvaani ja poistui\nnopeasti.\n\nMietin hieman asemaani. Kapteeni tulisi pian. Hän tiesi, kenen luokse\nolin mennyt ja ellei minua näkyisi sovittuna aikana, hän tietenkin\ntulisi minua etsimään. Hänelle sanottaisiin, että kenraali oli jo\nlähtenyt. Hän tulisi huoneeseen, mutta ei näkisi mitään. Oli\nepäiltävää, pistäisikö hänen mieleensä vilkaista alkooviin.\nSuunnitelmani toteuttaminen voisi viivästyä, etenkin kun kenraali oli\nvapaana. Häneen nähden tosin otaksuin, että hän kiirehtisi\nmahdollisimman pian karistamaan Vilnan tomut jaloistaan. Mutta\nkuitenkin, en voinut jäädä odottamaan. Käsiäni ja jalkojani en voinut\nvapauttaa. Muistin heti puhelimen. Olinhan Danzigissa ollut\nsamanlaisessa tilanteessa. Mutta side suuni edessä ehkäisisi\npuhelinkeskustelun. Koetin irroittaa siteen ja sain pääni painetuksi\nterävää sängynsärmää vastaan. Painoin voimakkaasti kasvojani särmää\nvastaan ja työnsin. Todellakin, side liukui hiukan alaspäin. Jatkoin\nponnistuksiani hellittämättä ja kymmenen minuutin kuluttua olin saanut\nsiteen työnnetyksi kaulalleni.\n\nVaikka käteni ja jalkani olivatkin sidotut, havaitsin varsin pian, että\nsaatoin tuolin varassa vaivaloisesti kulkea. Laahustin hitaasti, mutta\nvarmasti pöydän luo, jossa oli puhelin, pudotin torven hampaillani\npöydälle ja kumarruin pöydälle puhumaan torven maatessa suuni edessä.\n\nHotellin keskuksesta vastattiin. En pyytänyt apua hotellin\npalveluskunnalta, sillä en tahtonut aiheuttaa hämminkiä, vaan pyysin,\nettä ovenvartija ilmoittaisi kapteeni S:lle, että tämä tulisi tapaamaan\nminua kenraalin huoneeseen.\n\nKului ehkä puoli tuntia, kunnes ovelle koputettiin. Kapteeni astui\nsisään ja huudahti nähdessään jonkunverran epämukavan ja epätavallisen\noloni.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi hän ihmeissään rientäen minua vapauttamaan.\n\n\"Pieni seikkailu vain, satuin joutumaan alakynteen ja kenraali\nNagelkopf köytti minut varmuuden vuoksi tähän tuoliin. Tiedättekö\nmuuten, lähteekö tähän aikaan mitään junia?\"\n\n\"Kyllä, noin puolituntia sitten lähti juna etelään.\"\n\nYmmärsin, että kenraali oli livistänyt. En tahtonut häntä pidättää.\nMinulla oli omat syyni eikä niistä vähin se, että toivoin pääseväni\nmukaan tsaristien konferenssiin.\n\nMutta nyt oli toinen tehtävä edessäni ja muutaman hetken kuluttua\nkiidimme autossa kohti \"puolueettoman alueen\" rajaa.\n\nTie kulki halki tasangon, missä kiemurteli vihreitten niittyrantojen\nvälissä puro piilipuineen ja poppeleineen. Ajoimme leveätä lehmusten\nreunustamaa valtatietä pitkin, johon armeijoitten kulku oli syvälle\nsyöpynyt. Tykkejä, tykkejä ja ihmisiä, ihmisiä oli kulkenut tietä\npitkin, milloin länteen, milloin itään, ohi savikylien kaisla- ja\nolkikattoineen.\n\nSaavuimme puolueettoman alueen rajalle ja auto pysähtyi erään\nesikunnan, vanhan maalaiskartanon, edustalle. Sotilaita näkyi\nkaikkialla ja tuntui kuin olisi eletty keskellä sotaa. Pihalla näkyi\npuolenkymmentä kenttäharmaata tykkiä, ammusvaunuja ja hevosia.\n\nKiipesin kapteenin jäljessä yläkertaan ja astuin esikuntahuoneeseen.\nMuutamia upseereita istui pöydän ympärillä teetä juomassa, mutta kaikki\nkavahtivat pystyyn kapteenin astuessa sisään.\n\nKuuntelin tapahtuman selostuksen. Se vahvisti Editin kertomuksen.\nUpseerit olivat vakuutetut siitä, ettei vankeja oltu vielä kuljetettu\netemmäksi, vaan että heidät luultavastikin oli sijoitettu raunioitten\nläheisyydessä olevaan mökkiin.\n\nLähdin tähystämään paikkaa. Kapteeni ohjasi minut tähystyspaikkaan,\npienen, puutarhan ympäröimän idyllisen kirkon kellotapuliin. Sieltä oli\nlaaja näköala yli tasangon metsikköineen, peltoineen ja kylineen.\nJoittenkin kilometrien päässä näkyi pieni kukkula, puoleksi metsikön\npeitossa, ja kukkulalla eroitti silmäni muutamia rauniomuureja. Laura\noli siis siellä.\n\nKapteeni selitti asemaa. Aivan oikein, kukkulalta poistuminen oli\nvaikeaa, ehkä suorastaan mahdoton päiväsaikaan, sillä zeligovskilaisten\nkonekiväärit saattoivat haitatta pyyhkiä tasangolle kukkulan taakse.\nMutta pimeän tullen ei poistuminen kai tuottanut mitään vaikeutta.\n\nOlin ollut hiukan mukana sodassa ja omasin siis hiukan kokemusta.\nKoetin maaston perusteella suunnitella pientä partioretkeä tuonne\nkukkulalle. Sinne täytyi päästä huomaamatta, niin, etteivät\nliettualaiset ehtineet lähettää apua. Yllätys onnistuisi kai helposti,\nliettualaiset tuskin odottivat varsinaista hyökkäystä, sen tekeminen\noli kyllä uhkarohkeaa, sillä kukkulaa oli vaikeahko lähestyä.\n\nMutta. Vinottain yli alueen kulki matalahko harjanne, mikä päättyi\njuuri kukkulaan. Mutta kukkula ei ollut aivan suoraviivaisessa linjassa\nharjanteen kanssa, vaan jonkunverran sen edessä. Kukkulalta ei siis\nniin ollen voitu nähdä harjanteen taa. Liettualaisten rintama oli kyllä\nsillä puolella, mutta paljon kauempana, ja päävaara uhkasi sittenkin\nkukkulan taholta.\n\nHuomautin tästä huomiostani kapteenille ja hän hyväksyi näkökantani.\nJos partio etenisi kukkulan takana, olisi siitä sekin etu, ettei\nkukkulalla oleva vihollisen partio osaisi odottaa hyökkäystä sieltä\npäin, oikeastaan selkäpuoleltaan.\n\nPalasimme esikuntaan ja laadimme tarkan hyökkäyssuunnitelman. Toinenkin\nupseeri, joka tunsi lähiseutujen maaston, liittyi yritykseen ja\nmiehistöksi valittiin kymmenen reipasta ja innostunutta vapaaehtoista.\nNiitä ei suinkaan ollut vaikea saada. Puolittainen toimettomuus kiusasi\nmiehistöä, sotilaallisesti erinomaisen hyvää ja rohkeaa joukkoa, niin\nettä jokainen seikkailua lupaava tilaisuus oli tervetullut. Miehistö\naseistettiin taskuaseilla ja käsipommeilla sekä valopistooleilla.\nKiväärit jätettiin. Ne olisivat haitanneet hiipimistä.\n\nTunnissa oli kaikki valmiina, mutta oli vielä aivan liian aikaista\nryhtyä yritykseen. Täytyi odottaa.\n\nTunsin hienoista jännitystä. Omituista todellakin, olin lähtemässä\nselvään sotaan, vapauttamaan vangittuja ja todennäköisesti vangitsemaan\nvangitsijoita. Tulin ajatelleeksi, miten viime vuosina melkein koko\nmaailma oli väliin saanut olla vangitsijana tai vangittuna.\nEnglantilaiset olivat saksalaisten sukellusveneitten vankina, Saksa oli\nkokonaisuudessaan koko sota-ajan liittolaisten vankina. Tuhansia ja\ntaas tuhansia partioretkiä oli tehty, tuhansia ja taas tuhansia\nvangittuja oli vapautettu tai vangitsijoita vangittu, ja sama toiminta\njatkui taukoamatta edelleenkin.\n\nHeti, kun hiukkasen alkoi hämärtää, lähdimme liikkeelle. Silmäsin\nhiukan surumielisenä matkailupukuani, sillä otaksuin, että se olisi\ntoisenlaisessa kunnossa hiivittyämme muutamia kilometrejä.\n\nKuljimme ensin kylän talojen lomitse mutkitellen, kunnes saavuimme\npieneen metsikköön. Siitä täytyi hiipimisemme alkaa. Upseerit\nkertasivat vielä kerran suunnitelman yksityiskohdat, tunnussanat ja\nkomennukset. Sotilaat kuuntelivat vaieten, silmäillen minua\nkummastuneena. Siviilimies lähtemässä ei aivan vaarattomalle\npatrullimatkalle!\n\nLähdimme kulkemaan. Kohta metsikön luona alkoi syvänlainen oja ja sen\nkuivalla pohjalla kävi eteneminen varsin nopeasti. Voimme olla varmat\nsiitä, ettei partiotamme mistään nähty. Sitten oja loppui ja edessä oli\nkaistale aukeaa peltoa. Täytyi ryömiä, kunnes pääsimme muutaman\nkiviaidan suojaan ja sen takana saatoimme edetä, puoleksi hiipien\npuoleksi ryömien, mutta nopeasti joka tapauksessa. Huomasin heti, että\nretkellä tulisi olemaan kohtalaisen lämmin.\n\nHarjanne oli edessämme, mutta suoraan emme voineet kiivetä sen yli. Oli\noikeastaan vielä aivan valoisaa, niin että meidät varmastikin olisi\nkeksitty. Mutta jo jonkun matkan päässä takanamme oli puro ja\nennenpitkää ryömimme sen uoman suojaan. Näin pääsimme harjanteen\ntoiselle puolelle ja silloin huomasimme, että olimme valinneet oikean\ntien. Pitkin harjanteen rinnettä kulki kiviaitaus, noin metrin\nkorkuinen, ja sen takana olimme täydelleen suojassa liettualaisten\ntähystykseltä. Lähdimme ryömimään. Mitään erikoisen hauskaa se ei\nollut, mutta eihän hauskuudesta ollut kysymyskään. Pääasia oli, että\nonnistuimme tehtävässämme. Minä paloin halusta pelastaa Lauran\nvoidakseni hänet sitten kunnollisesti nolata ajattelemattomasta\ntempustaan. Näillä seuduin ja näissä oloissa ei sellaisissa asioissa\nymmärretä leikkiä yhtä vähän kuin Arizonassa hevosvarkaudessa. Kuuma\ntuli ja kulku hidastui. Meillä ei ollutkaan kiirettä, sillä ehtisimme\nhyvin hämäränkin aikana kukkulan juurelle ja voisimme niin ollen estää\nvihollispartion poistumisen.\n\nPuolentoista tunnin kuluttua pysähdyimme lopullisesti, ryömittyämme\nlaajaan suojaavaan maakuoppaan, jonka minä uskalsin olettaa syntyneen\ntykinammuksen räjähtämisestä. Vetäydyimme kuopan pohjalle pitkällemme,\nparin miehen pitäessä varovaisesti vahtia. Vaistomaisesti kaivoin\ntaskuani ja vedin esille savukelaatikkoni. Tupakka maistui todellakin.\nMutta juuri kun aioin raapaista tulitikkua, tarttui kapteeni käteeni.\nMinua hieman nolotti, kun en ollut huomannut tilanteen vaatimusta.\nTupakansavu voisi tyynessä, kuulaassa ilmassa ilmiantaa meidät\ntäydellisesti. Pistin tupakkani takaisin taskuun.\n\nNoin puolentoista sadan metrin päässä edessämme oli kukkula. Rauniot\npilkottivat puitten välistä, samoin pieni mökki, joku vahtimaja tai\njotakin sellaista. Ihmisiä en kukkulalla huomannut. Upseerit\ntarkastelivat kukkulaa kiinteästi kaukoputkillaan ja vihdoin molemmat\nhuudahtivat yhtaikaa.\n\n\"Kaksi vahtia!\" kuiskasi kapteeni minulle ja osoitti muuatta syvennystä\nkukkulan rinteellä. Tartuin kaukoputkeen ja aivan oikein: puoleksi\npensaitten peitossa näin kaksi sotilasta makaamassa kiväärit kädessä ja\ntähystämässä puolalaisten rintamalle päin. Mikään ei osoittanut, että\nheillä olisi ollut tietoa tulostamme ja läsnäolostamme. Olimme päässeet\nhuomaamatta melkein perille, mutta kauemmaksi emme voineet liikkua\nniinkauan kuin oli valoisa. Meidät olisi ehdottomasti keksitty.\n\nSodassa ja metsästyksessä saa tottua kärsivällisyyteen, vaikka eihän\nsota itse asiassa olekaan muuta kuin hyödyttömin ja raain laji\nmetsästystä. Makasimme siis kuopassamme ja odotimme pimeää. Se tuli,\nmutta tuli varsin verkalleen ja mikä enimmin kiukutti, samalla kuin\nauringon valo heikkeni heikkenemistään, kiipesi hopeanhohtoinen\ntunnelmallinen täysikuu taivaalle ja loi romanttisen, mutta aikeillemme\nmahdollisimman epäedullisen valon tasangolle, kukkulalle ja raunioille.\n\n\"Kirottua!\" noitui kapteeni ja osoitti kuuta. Olin samaa mieltä hänen\nkanssaan, vaikka tuo kylmä taivaankappale tavallaan jalosti hämyllään\nseikkailumme.\n\nKapteeni katsoi kelloaan ja ilmoitti kuiskaten, että toiminnan hetki\noli tullut. Meillä ei ollut ollenkaan tietoa siitä, kuinka suuri\nvihollisjoukko oli, mutta oletimme, ettei se voinut olla kymmentä\nmiestä suurempi. Meitä oli kaikkiaan neljätoista, kymmenen sotilasta,\naliupseeri, kaksi upseeria ja minä. Otaksuimme, että vangit oli\nsijoitettu mökkiin, ja että partiojoukko itse oli asettunut asemiin\nraunioitten suojaan.\n\nHitaasti ja äärettömän varovasti ryömimme kuopastamme, laskeuduimme\npieneen notkoon ja aloimme kiivetä kukkulan rinnettä ylöspäin. Kuu\npaistoi jotenkin kirkkaasti, mutta ruoho oli kohtalaisen pitkää eivätkä\nvihertävän ruskeat pukumme juuri eroittuneet maastosta. Metri metriltä\nryömimme eteenpäin, joka hetki valmiina hyökkäykseen. Lauran paperit\noli saatava hinnalla millä hyvänsä takaisin. Helpoituksesta huoaten\npääsimme puitten suojaan. Mitään emme olleet kuulleet. Meitä ei kai\noltu keksitty, vaikka oli tietenkin mahdollista, että niinkin oli\nkäynyt, ja että vihollinen antoi meidän vapaasti lähestyä tuhotakseen\nsitten meidät äkkiarvaamatta ja täydellisesti.\n\nKapteeni viittasi aliupseerin luokseen ja kuiskasi tälle jotakin. Mies\nhävisi kuin varjo metsikköön.\n\n\"Maahan ja hiljaa!\" kuului kuiskaava komennus ja me paneuduimme\nruohikkoon. Aliupseeri oli kai mennyt tiedustelemaan. Makasimme hiljaa\nja koetimme kuunnella, mutta emme kuulleet muuta kuin oman sydämemme\nlyönnit.\n\nKuu paistoi kirkkaasti ja puut loivat aavemaisia varjoja. No niin,\nellemme me pitäneet kuusta, niin tuskin vihollisetkaan siitä pitivät.\nTasangon yli ei ollut helppo kulkea, etenkin kun oli vankeja matkassa\nja zeligovskilaisten konekiväärit olivat ampumamatkan päässä.\n\nKului ehkä puolituntia, kunnes kiihoittunut kuulomme eroitti\näärimmäisen varovaista hiivintää. Pimeydestä sukelsi aliupseeri esiin\nhiipien kapteenin viereen. Kuulin, että kapteeni huudahti hillitysti,\nselvästi hyvillään.\n\n\"Tehtävä on helpompi kuin luulinkaan\", selitti hän. \"Vangit ovat\nmökissä ja heitä vartioi vain yksi mies. Vahdit kuopasta ovat\nvetäytyneet raunioille ja siellä on kahdeksan miestä. Nyt teemme niin,\nettä te, luutnantti, ja te, herra Haapala, sekä yksi sotilas hiivitte\nmökille ja yllätätte vartijan, kun taas minä aliupseerin ja yhdeksän\nmiehen kanssa lähden raunioille ja otan koko joukon vangiksi.\nTarkistakaamme kellot! Kas niin, neljännestunnin kuluttua täsmälleen\nhyökkäämme, ei yhtään ennen, ellei ole suoranainen pakko! Onko selvä?\"\n\nNyökäytimme myöntymyksen merkiksi. Seikkailu alkoi käydä vietävän\njännittäväksi eikä yöilma tuntunut lainkaan kylmältä. Lähdimme\nliikkeelle eroten omille tahoillemme. Viiden minuutin kuluttua olimme\nme kolme mökin luona puitten suojassa, tuskin kymmenen metrin päässä\nvartijasta, joka seinän vieressä seisoen nojaili kivääriinsä.\n\nOn sanottu, että sota on yhdeksän päivää marssia ja yksi päivä\ntaistelua, mutta voi sanoa myös, että taistelu useimmassa tapauksessa\non yhdeksän tuntia odotusta ja tunti ammuntaa. Kymmenen minuuttia\ntuntuivat sietämättömän pitkiltä. Kun viisari tuntui vihdoin lähenevän,\njännittyivät lihakseni. Vaaraa ei juuri ollut, edessämmehän oli vain\nyksi mies eikä sekään aavistanut mitään pahaa, mutta mökissä saattoi\nolla lisää, samoin metsässä, ja aina oli kaunis mahdollisuus saada\nsurmansa epäilyttävän sankarillisessa yöllisessä mellakassa.\n\n\"Valmiit!\" komensi luutnantti. \"Syöksyyn!\"\n\nHypähdimme nopeasti ylös ja ryntäsimme ällistyneen vahtimiehen luo.\nSotilas ei ehtinyt nostaa kivääriä edes maasta. Vastarinnasta ei ollut\npuhettakaan ja puolen minuutin kuluttua oli vihollissotilas aseeton,\nmaaten maassa sotilaamme vartioimana. Melua ei ollut syntynyt\nminkäänlaista, tuskin ääntäkään, kun samassa kuulimme kukkulalta pari\nvaimennettua huudahdusta. Puristimme lujasti aseitamme, mutta mitään\nmuuta ei kuulunut. Kapteenin yllätys oli kaikesta päättäen onnistunut\nyhtä täydellisesti kuin omamme, koska ei ammuttu laukaustakaan.\n\nTartuin mökin oveen. Se oli lukitsematon ja niin astuin sisään.\nHengityksestä kuulin, että sisällä oli ihminen. Väläytin äkkiä\nsähkölamppuni sädekehän huoneeseen. Yritys oli onnistunut, olkien\npäällä lattialla virui Laura, ei erikoisemman onnettoman, mutta hiukan\nväsyneen näköisenä, kun taas pienellä penkillä seinän vierustalla\nmakasi sotilaspukuinen henkilö käsivarsi siteessä. Oliko Pan Twardowski\nhaavoittunut?\n\nSähkövalo sokaisi Lauran silmät eikä hän tuntenut minua, ennenkuin,\nvaromattomasti kyllä, sytytin pöydällä huomaamani kynttilän.\n\n\"Hyvä Jumala, Taksi! Sinä täällä!\"\n\nNiin vilpittömän riemuista huudahdusta ei olemukseni milloinkaan ennen\nollut kyennyt herättämään Laurassa. Se oli minulle yllätys, mutta aivan\ntyrmistyin, kun mielenpurkaus ei pysähtynyt tähän, vaan tunsin äkkiä\nLauran käsivarret kaulassani. Silmänräpäyksessä huomasin, että Laura\noli itkenyt, ja kaikki vahingoniloni katsoi samassa hetkessä. Hitto\nvie, Laura oli soma siinä kynttilän lepattavassa valossa, tukka hiukan\nepäjärjestyksessä, silmissä kyynelten jäljet, mutta kaikesta huolimatta\nniin raikkaana, reippaana ja tuoreena. Silmänräpäyksessä, mitään\najattelematta, mitään punnitsematta, alkuihmisen raa'alla väkivallalla\nja hillitsemättömällä vaistolla, niinkuin sitten erittelin toimintani\nvaikuttimet, puristin Lauran rintaani vastaan ja painoin huuleni hänen\nhyvinmuodostuneille kosteille huulilleen. Eikä Laura vastustanut, vaan\nhänen huulensa painautuivat -- niin minusta tuntui ainakin, vaikka\nLaura väitti sitä sitten itserakkaudeksi ja keksinnöksi -- minun\nhuuliani vastaan.\n\nOlin saanut palkintoni, jos tätä palkintona saattoi pitää, ja Laura\nsamalla rangaistuksensa.\n\nParin hetken kuluttua aukeni ovi ja kapteeni astui sisään, kumartaen\nkohteliaasti Lauralle. Pan Twardowski oli myös herännyt ja silmäili\nhämmästyneenä ympärilleen. Kapteeni selitti nopeasti tilanteen.\nRaunioissa piileskellyt partio oli antautunut ilman vastustusta ja oli\naseista riisuttuna ja vartioituna siellä.\n\nMutta pääasia sitten: paperit.\n\nKysyin Lauralta, missä hänen käsilaukkunsa oli.\n\n\"Kas tässä!\" vastasi hän ojentaen kapineen minulle. Aukasin sen\nnopeasti, mutta siellä ei ollut mitään.\n\n\"Onko sinulta kukaan vaatinut käsilaukkua nähtäväkseen?\"\n\nLaura näytti vähän hämmästyneeltä.\n\n\"Sitä minulta kysyttiin heti, mutta annettiin sitten takaisin.\"\n\n\"Kuka sen otti?\"\n\n\"Varmaankin joukon johtaja, joku aliupseeri.\"\n\nKapteeni käski tuoda aliupseerin mökkiin. Tämä tuotiin, mutta\nperinpohjaisesta tarkastuksesta huolimatta ei häneltä mitään löydetty.\nSama oli tulos sotilaihin nähden. Aloin jo tuntea epätoivoa. Noin\ntunnin ajan etsimme papereita, mutta yhtä huonolla menestyksellä.\nAliupseeri kielsi mitään papereita ottaneensakaan. Emme uskoneet häntä,\nmutta emme myöskään mitään löytäneet.\n\nTäytyi lakata etsimästä ja lähteä paluumatkalle. Olomme kukkulalla ei\nollut vaaraton. Sijoitimme vangit jonoon ja sitten laskeuduimme\nkukkulan toiselle puolelle valtatielle. Pan Twardowskilla oli vain\nvaaraton lihashaava käsivarressa, sekin oikeastaan vahingossa saatu,\nniin ettei hän tuottanut häiriötä. Minusta tuntui, että hän\nromanttisesta siteestään huolimatta oli mennyt kurssissa huikeasti\nalaspäin Lauran silmissä.\n\nLaura vältti minua enkä minä koettanut asettautua hänen tielleen. Minä\nolin nyt moninkertainen voittaja.\n\nKapteeni antoi sähkölampullaan suojaisesta paikasta merkkejä ja jonkun\najan kuluttua liukui pehmeästi suhisten kolme autoa kukkulan juurelle,\nsammutetuin valoin ja äänenvaimentajin. Nousimme etumaiseen vaunuun,\ntoiseen sijoitettiin vangit ja muutamia vartijoita, viimeisessä tulivat\nsotilaamme. Ennenpitkää olimme puolalaisten rintamalla ja ennen aamua\njo Vilnassa.\n\n\"Ethän sinä vain mainitse mitään siitä siellä mökissä?\" pyysi Laura\nerotessaan omaan huoneeseensa hotellissa.\n\n\"En, jos saan toisen\", vastasin nauraen. Minä sain toisen. En ollut\nkuitenkaan tyytyväinen tulokseen. Papereita emme olleet löytäneet.\nMahdollista oli, että asia aamulla selvenisi, kun miehet\nperusteellisesti tutkittaisiin, mutta epäiltävää sekin oli. Olin juuri\nalkamassa riisuutua, kun ovelle koputettiin. Samassa ryntäsi Laura\nsisään heiluttaen käsilaukkuaan.\n\n\"Hiphei! Paperit ovat täällä!\" huusi hän ja veti todellakin pienen\nmytyn papereita esille. Katsoin häneen kummastuneena. Eihän\nkäsilaukussa minun sitä tarkastaessani ollut mitään.\n\n\"Kenraali erehtyi kerrankin, hän oli pistänyt paperit Editin\nkäsilaukkuun luullen sitä minun laukukseni.\"\n\nSieppasin Lauran syliini ja suutelin kolmannen kerran. Tilanne vaati\nsitä, mutta Laura ei näyttänyt nyt ollenkaan ihastuneelta.\n\nSeuraavana aamuna matkustimme kaikki kolme Varsovaa kohti.\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\nEn ole milloinkaan pitänyt rautatiematkoista. Minä rakastan mukavuutta,\nja niinkauan kuin ei ole joku ameriikkalainen rautatiekuningas, täytyy\nrautatiellä matkustaessa kieltäytyä paljosta.\n\nMutta kuitenkaan ei Varsova-matkamme minusta tuntunut ikävältä, en\ntiedä kyllä miksi. Ehkä tarkastelin ja suhtauduin Lauraan toisella\ntavalla kuin ennen. Minä koetin, en tunkeutua, vaan \"hiipiä\" hyvin\nhiljaa Lauran sieluntilaan ja -elämään. Varmaa oli, että vanhat jumalat\nolivat edellisenä päivänä saaneet ankaran kolauksen, mutta uusia\njumalia tuskin oli vielä virallisesti hyväksytty. Olisin määritellyt\nLauran sieluntilan jotenkin seuraavasti: Lauraa suututti ja nolotti\nedellisen illan tapahtumat, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen,\netteivät ne sittenkään tuntuneet hullummilta, ja kun Laura niin ollen\nei voinut olla niin vihainen kuin olisi tahtonut, oli hän vieläkin\nvihaisempi itselleen, mutta tietysti naisellisella johdonmukaisuudella\npurki vihansa muihin. Tein kumminkin ratkaisevan, tärkeän huomion, mikä\ntäytti minut hiljaisella, hyväntahtoisen vahingoniloisella tunteella:\nLaura ei ollut enää niin vuorenvarma itsestään.\n\nOma sieluntilani ei myöskään ollut kehuttava. Minä en oikein\nymmärtänyt, mitä minun piti tehdä ja mitä jättää tekemättä. Olin\nsuudellut Lauraa. Lauraa! Todellakin, eilisiltaan mennessä olisi\npäähäni saattanut aivan yhtä hyvin pälkähtää mennä suutelemaan\nHavis-Amandaa tai ukko Lönnrotia tai Runebergia. Laura oli minulle\n\"tuollapuolen hyvän ja pahan\", niinkuin Nietzsche sanoo, mutta illalla\nolin mitä vakuuttavammin tuntenut, että Lauralla oli raikkaat pehmeät\nhuulet ja että hän saattoi suudella! Suudella! Uskomatonta, mutta\ntotta. Olisin voinut ennemmin kuvitella Lauran raatimiehenä\njossakin kaupungin raastuvanoikeudessa langettavan päiväsakkoja\nkieltolakirikoksista kuin suutelevan.\n\nTutkimuksissani tulin vihdoin siihen kaikkea muuta kuin lohdulliseen\njohtopäätökseen, että kaikki entiset käsitykseni, tietoni ja\nkokemukseni Laurasta oli heitettävä romukoppaan ja että minun\nvälittömästi oli alettava aivan ennakkoluulottomasti, niinkuin tuntisin\nhänet vasta ensi päivää, tutkia häntä uudelleen. Aloin aavistaa, ettei\nhän ollut vain kansantaloudellinen nainen, vaan että hän ainakin\njoskus saattoi olla pelkästään nainen, täydellinen Eeva sanan\nparatiisillisessa merkityksessä.\n\n\"Edit, aiotko suorittaa laudatuurin historiassa lisensiaattia varten?\"\nkysyin hyvin viattoman näköisenä. Edit nosti pehmeitä silmäluomiaan ja\nloi vaaleahkoista silmistään minuun vilpittömästi kummastuneen katseen.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä selitän. Kysymykseni oli tietenkin vain tarkoitettu\nhumoristiseksi herätysyritykseksi. Sinuun se ei tehonnut. Nainen ei\nymmärrä huumoria, ellei se ole satiiria. Hyvästä ystävättärestä\nlausuttu satiiri on naisesta huumoria. Mutta asiaan palatakseni minä\nkysyn sinulta vielä: miksi sinä matkustelet ulkomailla?\"\n\n\"Nähdäkseni, nauttiakseni, oppiakseni.\"\n\n\"Varsin sirosti vastattu. Mutta saavutatkohan tarkoitustasi! Epäilen.\nSinä et matkusta, et näe, et nauti etkä opi mitään, sinä luet, luet\nkehnosti toimitettuja, epätarkkoja ja kuivia turistioppaita\nhistoriallisista muistoista. Voisit kaiken lukea kotona. Akateeminen\nkirjakauppa kyllä kykenee hankkimaan tällaisen kirjallisuuden, paljon\nparemman vain. Sinä et yksinkertaisesti näe mitään. Ehkä häthätää\nvilkaiset jonkun 'historiallisen' paikan, mutta nykyhetkien elämästä et\nsaa muuta käsitystä kuin minkä hotellien ovenvartijat ja tarjoilijat\naikaansaavat. Lempo soi, minä en ymmärrä sinun matkustustapaasi!\"\n\nTietysti nainen osaa olla myrkyllinen, etenkin silloin kun tietää\nolevansa väärässä.\n\n\"Eihän kukaan oletakaan sinun ymmärtävän\", sanoi Edit vienosti ja\nsyventyi uudelleen tutkimaan jotakin kirjaa.\n\nLauran kanssa keskustelu kyllä sujui. Tuli vain pitkähköjä pausseja,\njotka eivät ennustaneet hyvää, kunnes Laura keksi jonkun huvittavan\nyksityiskohdan maisemassa ja katkennut langanpätkä saatiin taas kiinni.\nLaura jutteli kaikkea, vapaasti ja ilakoiden, vaikkakin sielunelämässä\ntapahtunut bolshevistinen kumous ilmeni monella tavalla. Edellisen\npäivän seikkailu tarjosi kiitollisen puheenaiheen ja Laura teki\nkaikkensa, saadakseen tietoonsa kenraali Nagelkopfia koskevat\nyksityiskohdat. En kertonut, sillä tiesin jotenkin varmasti joutuvani\nkaranneen kenraalin kanssa tekemisiin Varsovassakin. Jozef Gurnicki oli\nkai jo sinne saapunut ja päätin tarjota hänelle palvelustani.\nPuolalaisella diplomaatilla oli vielä kana kynittävänä kenraali\nNagelkopfin kanssa.\n\nJuna alkoi lähestyä Varsovaa, kuljimme keltavetisen ja jyrkkä-äyräisen\nVeikselin yli ja kiidimme halki Praga-esikaupungin. Sodan jälkiä\nhavaitsi selvästi, joitakin rikkiammuttuja taloja, raunioita, mutta\nmitään suurempaa ulkonaista hävitystä ei sota ollut aikaansaanut,\nlukuunottamatta Varsovan komeita siltoja, jotka ryssät peräytyessään\nräjähyttivät ilmaan kai muistuttaakseen tämän vuosisadan ihmisille,\nettä vanhoista tavoista pidetään kiinni: mikä keino Kutusoville\nNapoleonin sodassa kelpasi, se kelpasi myöskin Nikolai II:n armeijalle\nWilhelmiä vastaan taisteltaessa.\n\nVarsovaa on sanottu idän Pariisiksi. En tiedä, kuinka paljon tuossa\nvertailussa lienee perää, mutta erinomaisen miellyttävän ja länsimaisen\nvaikutuksen Varsova meihin teki. Se on suurkaupunki kaikkine etuineen\nja varjopuolilleen, kiihkeästi elävä, työtätekevä ja huvitteleva,\netenkin huvitteleva. Varsova on aina ollut maineessa huveistaan ja\niloisesta elämästään, minkä pääasiallisen viehätyksen aikaansaavat\ntietenkin varsovattaret, ihastuttavat puolattaret pariisilaisine\npukuineen, majesteetillisine ryhteineen ja valloittavan elämäniloisine\nluonteineen.\n\nKatselin katukuvaa kiitäessämme autossa hotelliin pitkin kuhisevan\ntäyteisiä katuja. Suurkaupungin kiire löi leimansa kaikkialle. Siinä\ntuntui kuin nuoren elämänvoimaisen kansan valtimonlyönti sen\nponnistaessa voimansa äsken saavutetun vapautensa ja itsenäisyytensä\nturvaamiseksi. Meillä on väärä käsitys puolalaisista, me pidämme heitä\nliian slaaveina, romanttisina, vapaudenhaluisina ja sotilaallisina.\nOikein kyllä, puolalainen on intohimoinen vapaustaistelija, hän on\nensiluokkainen ja romanttinen sotilas, mutta hänessä on myös sitkeyttä\nja tarmoa ja työhalua jokapäiväiseen proosalliseen aherrukseenkin\ntehtaissa ja kaivoksissa ja konttoreissa ja pelloilla ja niityillä, hän\nei ole vain lahjakas ja taiteellinen niinkuin slaavit yleensä, hän on\nmyöskin tarmokas ja tietoinen kulttuuri-ihminen, joka osaa antaa työlle\nsille tulevan arvon. Hänellä on kaikki edellytykset muodostaa\nonnellinen kansa ja onnellinen, rikas ja mahtava valtio, ja hän tekee\nsen myös, tekee kaikista vastuksista, sekä ulkonaisista että\nsisäisistä, huolimatta.\n\nOn kaksi Varsovaa, vanha ja uusi, nykyaikainen komeine\nliikepalatseineen, leveine katuineen, ihanine puistoineen, ja vanha\nvuosisataisine kapeapäätyisine taloineen, ahtaine, tunnelmallisine\nkujineen, joilla auton on vaikea puikkelehtia, joitten varrella\npikkukäsityöläiset harjoittavat ammattiaan kuten satoja vuosia sitten\npuolittain kadulla, missä on sekä likaa että tunnelmaa. Molemmat ovat\nkauniit, sillä molemmat ovat aitoja, sekä nykyajan viivasuorat\nliikepalatsit että romaanilais- ja goottilaistyyliset antiikkitalot\ntammiportteineen ja lyijyikkunoineen, joitten kaiverrukset, veistokset\nja koristukset monasti ovat todellisia taideteoksia, pikku helmiä,\ntosin lian ja tomun peittämiä, mutta tarkkaavan silmän nautittavia\nsiitäkin huolimatta.\n\nAjoimme Varsovan pääkatua, leveää, osittain puulla laskettua\nbulevardia, leveää ja hienoa, ohi julkisten rakennusten, muistomerkkien\nja puistojen, kunnes auto pysähtyi kaupungin suurimman ja komeimman\nhotellin, \"Bristolin\" eteen, missä talossa maailmansodan aikana\nmolempien sotivien puolten suuret rintamaesikunnat olivat majailleet,\njättäen jälkensä kaikkeen, punaisiin samettimattoihin, laudoituksiin ja\nkoristeihin, niin että vain hohtavan sileä marmori, pylväitten kultaus\nja kristalliseinät eivät olleet vaurioita kärsineet.\n\nBristol osoittautui ensiluokkaiseksi hotelliksi suomalaisenkin\nmielestä, mikä on jo sangen paljon, sillä vaikka me eräissä suhteissa\nluulemme maastamme ja oloistamme hyvinkin vaatimattomia, ei siihen ole\nmitään syytä. Järjestys ja siisteys parhaimmissa hotelleissamme on\nmalliksikelpaavaa. Siistiydyimme perusteellisesti pitkän rautatiematkan\njälkeen ja laskeuduimme sitten kaikki alas komeaan ruokasaliin, minkä\nikkunat olivat ihanaan etelämaiseen pihapuistoon päin. Kansainvälisyys\nruokasalissa oli täydellinen, kaikki eurooppalaiset kielet kaikuivat\nkorvaamme, ei tosin suomi, mutta pian sekin sekottui ääntensorinaan.\nAamiainen oli sekä hyvä -- puolalaiset ovat tunnetusti herkkusuita --\nettä kallis. Puolan markka osoittaa tunnetusti itsepintaista pyrkimystä\nneuvostoruplan rinnalle. Sinne on vielä matkaa, mutta huimaava on jo\nero meidänkin vaatimattomaan markkaamme nähden.\n\nMinä olin nyt kerta kaikkiaan päässyt seikkailujen makuun enkä tahtonut\nhellittää. Kenraali Nagelkopfin kanssa täytyi välit selvittää. En\nepäillyt ollenkaan, etteikö hän olisi jo Varsovassa. Hänellähän oli\nnostettava täältä kunnioitettava summa bolshevikien kultaa. Ja\nsuuriruhtinas Ivan Ivanovitsh ja salaneuvos Matvei Matvejevitsh olivat\nkai myöskin täällä. Minun mieltäni kiinnitti tavattomasti heidän\ntoimensa. Jozef Gurnicki oli antanut minulle osoitteensa ja päätin\nturvautua häneen. Kun hän oli pyytänyt myöskin seuralaisiani käymään\nluonaan, tein ehdotuksen, minkä naisellinen esivaltani hyväksyi.\nIstuuduimme autoon ja neljännestunnin kuluttua olimme perillä.\nDiplomaatti asui ensi kerroksessa, komeassa vanhanaikaisessa talossa\njäykkine ikkunariveineen ja livrèpukuisine ovenvartijoineen. En ollut\nollenkaan varma, tapaisinko hänet, mutta onni suosi meitä ja viiden\nminuutin kuluttua istuimme kaikki hänen ylellisen aistikkaasti\nsisustetussa vierashuoneessaan. Hän ja hänen puolisonsa ylläpitivät\nkeskustelua aitopuolalaisella kohteliaisuudella ja joustavuudella ja\nEditinkin kasvoilta katosi tuo \"riutuva\" ankeus. Pujahdimme ennen\npitkää diplomaatin työhuoneeseen.\n\n\"Onnittelen!\" lausui hän sydämellisesti ja ojensi kätensä. \"Te hoiditte\nasian mainiosti.\"\n\n\"Te tiedätte jo?\"\n\n\"Oh, siinä ei ole mitään ihmeellistä, meidän täytyy sellaiset asiat\ntietää aikanaan. Entäs nyt?\"\n\n\"Niin, entäs nyt?\" kertasin.\n\n\"Kenraali on kaupungissa\", sanoi puolalainen.\n\n\"Todellakin, oletteko tavannut hänet?\"\n\n\"En, mutta tiedän hänen saapuneen tänne. Emme ole vielä onnistuneet\nkeksimään hänen asuinpaikkaansa. Hänellä on tosin täällä oma vakinainen\nasuntonsa, mutta hän ei tietenkään ole pitänyt oikein terveellisenä\nedes käydä siellä. Minulla on kuitenkin suunnitelma, millä voisin\nmaksaa kenraalille hänen kepposensa Danzigissa.\"\n\nOdotin jännittyneenä. Puolalainen veti taskustaan paperin.\n\n\"Kas tässä on syötti, ja luulenpa, että kala tarttuu. Mitäs pidätte\ntästä?\"\n\nTartuin paperiin ja silmäsin sitä. Huomasin heti, että paperilla oli\nsuuri arvo, se koski Puolan rajanpuolustusjärjestelyä ja bolshevikit\nvarmaankin olisivat kernaasti tutustuneet sen sisältöön. Alla oli\nsotaministerin omakätinen allekirjoitus.\n\n\"Mitä te tällä paperilla aiotte tehdä?\" kysyin.\n\n\"Aion myydä sen kenraali Nagelkopfille hyvästä hinnasta.\"\n\n\"Myydä? Mutta sehän olisi...\"\n\nPuolalainen teki rauhoittavan eleen.\n\n\"Se ei olisi mitään. Paperi on täydellisesti arvoton. Siinä ei ole\ntotta sanaakaan.\"\n\n\"Mutta allekirjoitus? Väärennetty?\"\n\n\"Ei, ainoastaan varastettu.\" Puolalainen hymyili.\n\n\"Varastettu nimikirjoitus?\" En todellakaan ymmärtänyt mitään.\n\n\"Niin, katsokaas, se ei ole väärennetty eikä se ole alkuperäinen. Se on\nyksinkertaisesti varastettu.\"\n\n\"Mutta millä tavalla?\"\n\n\"Hyvin luonnollisesti. Minulla oli eilen pari paperia, jotka\nsotaministerin täytyi allekirjoittaa. Silloin pisti päähäni tämä\nsuunnitelma. Annoin muutaman tuttavani, erään kapteenin, joka on\nperehtynyt rajanpuolustukseen, laatia aivan mielikuvituksellisen, mutta\nensi silmäyksellä kyllä aidolta näyttävän rajanpuolustussuunnitelman.\nSiihen häneltä meni täsmälleen kaksi tuntia puhtaaksikirjoituksineen\ny.m. Niinkuin näette, ei tämä ole alkuperäinen, vaan monistettu\nkappale. Alkuperäistä ei tietenkään olisi voinut lähteä\nkaupittelemaankaan. Mutta allekirjoituksen, vieläpä alkuperäisen, tämä\njäljennös kyllä tarvitsi. Ja minä sen hankin. Papereitten väliin, jotka\nsotaministeri allekirjoitti, asetin pienen liuskan monistuspaperia ja\ntämän suunnitelman viimeisen liuskan. Ministeri ei edes tarkastanut\npapereita, ja kun hän allekirjoitti ne kosmos-kynällä, sain hänen\ntietämättään myöskin allekirjoituksen omaan suunnitelmaani. Olisin ehkä\nvoinut saada sen muutenkin, mutta en halunnut näihin omiin asioihini\nketään sotkea. Olen varma siitä, että kenraali ei huomaa petosta, vaan\nostaa paperin ja maksaa hyvän hinnan. Saan täten takaisin Danzigissa\nrosvotut rahani ja samalla tuuditan bolshevikit ainakin joksikin aikaa\nrauhaan meidän rajanpuolustussuunnitelmiimme nähden. Moskovassa ei\nvarmastikaan huomata heti, että kaikki on bluffia.\"\n\n\"Mutta mistä me saamme kenraalin käsiimme?\"\n\n\"Hän kyllä tulee. Te menette Pankki-Israelin luo ja kauppaatte hänelle\npaperin.\"\n\n\"Minä?\"\n\n\"Niin juuri, jos haluatte hiukan seikkailla. Pankki-Israel tuntee kyllä\nminut ja luulee minua täydelliseksi roistoksi. Olen hänelle todella\nmyynytkin eräitä papereita, oikeita, vaikka hiukan vanhentuneita, ja\nsiten päässyt hänen luottamuksestaan osalliseksi. Hänen työnsä ja\ntoimensa tiedetään, vaikka hän ei mitään aavista. Menette hänen\nluokseen ja myytte paperin. Olen varma siitä, että Pankki-Israel\nhankkii kenraalin käsiinsä päivän parin kuluessa ja vuorostaan myy\npaperin tälle, ottaen tietenkin kohtuullisen välityspalkkion. Asetan\nsiksi aikaa vahdit lähistölle, niin että pääsen kenraalin jäljille.\nSuostutteko osaanne?\"\n\nMietin todellakin hiukan. Seikkailu tuntui täällä työhuoneessa istuen\nkyllä vaarattomalta, mutta sellainen se ei ollut.\n\n\"Missä Pankki-Israel asuu?\" kysyin.\n\n\"Hän asuu juutalaiskorttelissa.\" Epämiellyttävä väre kulki pitkin\nselkäpiitäni. Juutalaiskorttelilla ei suinkaan ollut hyvää kaikua\nkorvissani.\n\n\"Niin, en tahdo salata, etteikö seikkailulla olisi myöskin vähemmän\nhuvittavia puolia. Juutalaiskortteli ei ole mikään lain ja järjestyksen\npyhättö ja sinne on monta henkilöä kadonnut jättämättä jälkeäkään\",\nsanoi puolalainen.\n\nTunsin kuitenkin olevani suomalainen. Seikkailu viehätti minua joka\ntapauksessa ja tahdoin uskaltaa. Olihan minulla kaksi vahvanlaista\nkäsivartta ja revolveri, jonka olin hankkinut Vilnassa.\n\n\"Olkoon menneeksi\", virkoin tarttuen puolalaisen käteen. \"Minä lähden\nPankki-Israelin luo ja myyn paperin.\"\n\n\"Hyvä on. Saatte minulta suosituksen. Juutalainen puhuu saksaa, niin\nettä tulette hänen kanssaan kyllä toimeen.\"\n\n\"Milloin lähtisin?\"\n\n\"Hm, miksikä ei jo tänä iltana. Sitten on sekin asia suoritettu ja\nvoimme senjälkeen rauhassa katsella kaupunkia.\"\n\nNousin ylös. Muuan ajatus juolahti mieleeni.\n\n\"Otan neiti Soinin avukseni. Hän voi vartioida kadulla, ja jos minulle\nsattuisi käymään hullusti, voi hän hälyyttää viranomaiset.\"\n\nPuolalainen silmäsi kummastuneena.\n\n\"Uskaltaisiko hän?\"\n\nNauroin vilpittömästi.\n\n\"Luulisin todella, että hän uskaltaisi paljon enemmänkin.\"\n\nPalasimme molemmat vierashuoneeseen ja yhdyimme vilkkaaseen\nkeskusteluun. Katsoin vihdoin ajan tulleeksi hyvästellä ja ennenpitkää\nkävelimme Varsovan kaduilla. Palasimme syömään päivällistä hotelliin,\nja kun Edit senjälkeen ilmoitti lähtevänsä hiukan lepäämään, katsoin\ntilaisuuden sopivaksi keskustella Lauran kanssa. Menimme molemmat\npuutarhaan pienen sivupöydän ääreen ja tilasimme virvokkeita,\nerinomaista puolalaista mustaa kahvia ja leivoksia.\n\n\"Haluatko seikkailla?\" kysyin Lauralta. Uteliaisuus leimahti hänen\nsilmissään.\n\n\"Miksikä ei\", vastasi hän pitkitellen. Hän muisti kai moniaita\nepämiellyttäviä hetkiään liettualaisten vankina ollessaan.\n\nSytytin savukkeen ja aloin kertoa. Lauran mielenkiinto pysyi\nherpaantumattomana koko ajan. Kohosin hänen silmissään varmastikin pari\nastetta. Sillä loppujenkin lopuksi on nainen aina nainen ja sellaisena\nrakastaa romantiikkaa, hämärää ja seikkailuja, vaikka olisikin\npäivänvalolla innostunut kansantalouteen ja yhteiskunnallisiin\nkysymyksiin. Raha, asema, oppi, viisaus, henkevyys, taide ei ole mitään\nromantiikan rinnalla naisen mielestä, romantiikan, johon sisältyy\nsalaperäisyyttä, odottamattomuutta, jännitystä ja ennen kaikkea\nvaihtelua.\n\nLaura ei suinkaan ollut poikkeus, kaukana siitä. Hänen temperamenttinsa\noli paljon kiihkeämpi ja vilkkaampi kuin hän tahtoi myöntää, paljon\nvähemmän objektiivinen kuin olin uskaltanut odottaakaan. Innokkaasti\nhän antautui kanssani pohtimaan pienen seikkailumme suunnittelua. Hän\ntuli luottavaiseksi ja kohteli minua tasa-arvoisena, suhde, mikä\nhänelle ei aikaisemmin ollut mieleenkään juolahtanut.\n\nPäätimme pujahtaa seikkailemaan ennen Editin heräämistä. Soitin\nsenvuoksi hra Gurnickille ja pyysin häntä lähettämään meille oppaan\njuutalaiskortteliin. Puolisen tuntia odotettuamme opas saapuikin,\npieni vilkas poikanen, aito suurkaupunkilaislapsi pikkuvanhoine\nsananparsineen ja ilmeineen.\n\nLähdimme kulkemaan, poika edellä jonkun matkan päässä.\nIltapäiväliikenne oli vilkkaimmillaan pääkaduilla, kun poikkesimme\nahtaalle kujalle, joka vei vanhaan kaupunginosaan. Kuljimme sen läpi\ntunnelmallisessa puolihämärässä nauttien alati vaihtuvasta, mutta aina\ntyylikkäästä ja viehättävästä katukuvasta. Järjestys oli täälläkin\nmoitteeton, mutta ei suinkaan puhtaus. Hymyilimme mielessämme\najatellen, mitähän meidän kaupunkiemme terveydenhoitolautakunnat\nsanoisivat ja tekisivät tällaista nähdessään, mutta täällä tuntui se\nluonnolliselta, niin, melkeinpä asiaankuuluvalta, ja liittyi jollakin\ntavoin itse tunnelmaan.\n\nTämä ei kuitenkaan ollut vielä mitään, juutalaiskorttelissa me vasta\nsaimme täysin nähdä saavutuksia tässä suhteessa. Oppaamme kulki\nsynnynnäisen kaupunkilaisen varmuudella, huolettomana ja\nvälinpitämättömänä. Tulimme ensin juutalaistorille, narinkkaam. En\nolisi voinut uskoa aikaisemmin, että ihmisen hajuaistit saattaisivat\nkestää kaikki ne hajut, tuoksut ja lemut, mitkä tästä paikasta\nsuorastaan uhosivat. Katutomu, lika, peittämättömät lihat, vihannekset,\nöljyt, vanhat vaatteet ja tuhannet muut tavarat ja esineet sekä\nlikaiset, kirjaimellisesti lian peittämät ihmiset erittivät\nkukin erikseen ja kaikki yhteisesti lemuja, joitten sekoitus,\nmäärittelemätöntä kemiallista kokoomusta, nostatti melkein kyyneleet\nsilmiimme kuten liian väkevä sinappi. Myriaadit kärpäset tunkeutuivat\njoka paikkaan, niitten kuhina peloitta, ja yleisnäky, mustakalottiset\nahdasviittaiset juutalaiset, ellotti mieltä. Me olimme muutamassa\nhetkessä astuneet länsimaisen sivistyksen, puhtauden, järjestyksen ja\nterveyden ilmakehästä aivan toiseen maailmaan, niin hullunkurisen\nomituiseen ja vastenmielisen vaikuttavaan, että hetkisen tuntui kaikki\nepätodelliselta.\n\nTunkeuduimme askel askeleelta tämän meluavan, kirkuvan, huutavan,\ntinkivän ja nauravan kaaoksen läpi, me vaistomaisesti vältimme\nkosketusta, me emme uteliaisuudessakaan uskaltaneet katsoa\ntodellisuutta suoraan silmiin, vaan meillä oli vain yksi halu ja yksi\ntoivo, päästä mahdollisimman nopeasti tästä kaaoksesta.\n\nTulimme ahtaalle kujalle, jonka kummallakin puolen oli rivi avonaisia\nmyymälöitä ja verstaita, yhtä tunkkaisia ja yhtä haisevia kuin\ntorillakin. Ilettävän näköisiä juutalaisia ja vieläkin kaameampia\njuutalaisnaisia seisoskeli ovilla, ja kadun liassa ja pölyssä,\nrasvaisessa, öljyisessä tomussa leikki liuta puolialastomia,\nkähärätukkaisia ruskeanlikaisia lapsia, joitten kirkuna särki korvan\nrumpukalvoa. Minua halutti kääntyä ympäri, seikkailu tympäsi minua ja\nminä näin Lauran kasvoista, että hänen ajatuksensa olivat myöskin\nsamalla suunnalla. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä peräytyä. Pahempaa\ntuskin enää tulisi, ja joka tapauksessa oli kokemus kaikessa\nvastenmielisyydessään sittenkin sekä voimakas että mielenkiintoinen.\nJatkoimme kulkuamme.\n\nOppaamme pysähtyi erään ränsistyneen antikviteettikaupan kohdalla ja\nmeihin katsahtamattakaan lausui nopeasti, hiljaa, mutta selvästi:\n\"Vastapäinen talo, toinen kerros!\" Pysähdyin myös ikkunan luo ja sanoin\npojalle, että hänkin jäisi vartioimaan. Kuiskasin Lauralle, että hän\nkävelisi kujaa pitkin eteenpäin. Se näyttikin rauhalliselta. En\nviipyisi kauan ja tulisin sitten samaan suuntaan. Tunnustelin\nrevolveriani ja astuin porraskäytävään, pimeään, ummehtuneeseen ja\ntietysti likaiseen. Kiipesin hitaasti ja varovaisesti toiseen\nkerrokseen.\n\nOvella oli nimikilpi: Israel Rosenbaum. Siis Pankki-Israel.\n\nKolkutin. Sormeni hypistelivät revolveria.\n\nJonkun minuutin kuluttua kuului sisältä tassuttelevia askeleita ja\nsärkynyt käheä ääni kysyi nimeäni ja asiaani. Nimeäni en sanonut ja\nasiakseni sanoin vain \"geschäft\". Tietysti oli sana yhtä vaikuttava\nkuin sadun \"sesam\" ja ovi avattiin. Aukossa näin pitkähkön, laihan\nvanhan juutalaisukon haalistuneeseen mustaan halattiin puettuna.\n\"Liikemies\" ei taloudessaan käyttänyt ainakaan liikaa saippuaa.\n\nHän oli Pankki-Israel ja tarkasteli minua kieltämättömän uteliaana.\nHänen luonaan kävi varmasti paljonkin ihmisiä ja monesta\nyhteiskuntaluokasta, mutta minun persoonani herätti jossakin suhteessa\nhänen erikoista huomiotaan.\n\nHän ohjasi minut huoneeseen, jonka sisustus oli kuin juutalaisnarinkka\npienoiskoossa. Törkyä oli monenlaista, siivo ja haju sen mukainen.\nIstuuduin hyvin varovaisesti tuolin reunalle, jota hän osoitti minulle.\nHän itse vajosi rikkinäiseen, jollakin kirjavalla peitteellä verhottuun\nnojatuoliin.\n\n\"Miten voin palvella?\"\n\nHänen käheässä äänessään oli mielistelyä, mutta myös levotonta\nuteliaisuutta.\n\n\"Terveisiä Jozef Gurnickilta.\"\n\nJuutalaisäijään tuli aivan yhtäkkiä eloa. Hän tunsi \"geschäftin\"\ntuoksun sieraimissaan, suuren ja edullisen \"geschäftin\". Hänen silmänsä\niskeytyivät minuun.\n\n\"Paperi?\" kysyi hän jännittyneenä.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Tärkeä?\"\n\n\"Korvaamaton.\"\n\nUkon silmät paloivat, mutta hän tukahutti intonsa ja esiintyi kylmänä.\nHän tiesi, että puhe kääntyisi pian hintaan ja siinä hänen täytyi pitää\npuolensa. Se oli pääasia.\n\n\"Näyttäkääpä.\"\n\nKaivoin hitaasti ja varovaisesti paperin taskustani ja luovutin sen\nhyvin vastahakoisen näköisenä Pankki-Israelille. Hän syventyi siihen\nkiihkeästi ja päästi kuulumattoman huudahduksen lukiessaan\nsotaministerin allekirjoituksen. Ilmeensä hän kuitenkin täydelleen\nhallitsi eikä se kuvastanut suinkaan sitä, mitä hän todella tunsi.\n\n\"Tjah, miksi ei! Paljonko tämä maksaisi?\"\n\nMainitsin summan, joka oli noin kaksi vertaa suurempi kuin\nsuunnittelemamme. Pankki-Israel levitti avuttomana kätensä, mutta loi\nminuun samalla tutkivan silmäyksen. Pysyin osassani ja ojensin käteni\npaperia kohti.\n\n\"Te laskette leikkiä\", kuiskasi juutalainen käheästi.\n\nNäytin ikävystyneeltä ja otin paperin.\n\n\"En suinkaan. Ellei hinta miellytä, en voi mitään. Tällaisia papereita\nei myydä joka päivä.\"\n\nTaitoin paperin huolellisesti kokoon ja panin lompakkooni. Juutalainen\nseurasi ahneena liikkeitäni. Olin varma siitä, että hän antaisi minun\nmennä hyvin pitkälle, saadakseen selville, tarkoitinko totta, vaiko\nainoastaan tingin tällä tavalla. Pistin senvuoksi lompakon tyynesti\ntaskuuni, tartuin hattuuni ja nousin.\n\n\"Olen erehtynyt henkilössä\", sanoin kylmästi ja otin askeleen ovea\nkohti. Juutalainen vapisi kiihkosta. \"Geschäfti\" oli suuri ja varma ja\nedullinen, mutta mainitsemani hinta oli todellakin suuri. Pankki-Israel\nei mielellään luovuttanut rahaa, ei vaikka voittokin oli tiedossa.\nTaistelu riehui hänen sisimmässään, mutta ratkaisu tapahtui ennenkuin\nolin vielä ehtinyt ovellekaan.\n\n\"Istukaa nyt toki ja keskustellaan rauhassa\", sanoi hän pyytävästi ja\nminä myönnyin, hitaasti ja epäröiden.\n\nAloimme tinkimisen ja Pankki-Israel olisi varmastikin, jos puolueeton\nasiantuntijalautakunta olisi seurannut keskusteluamme, voinut vaatia\nitselleen tohtorinarvon tässä jalossa taidossa. Kaunopuheliaisuus,\nvakuuttelut, todistelut, hienoiset moitteet, imartelu, peitetty uhkaus,\nkaikki seurasi katkeamatta, pysähtymättä toistaan yhtenä ryöppyävänä,\nkiihkeänä ja hypnotisoivana puhetulvana. Ellei minulla olisi ollut\nkiire, olisin varmaankin pitkittänyt keskustelua ties kuinka kauan,\nmutta nyt minun täytyi joutua ja niinpä aloin hiljalleen ja taiteen\nkaikkien sääntöjen mukaan peräytyä. Aloimme vähitellen päästä\nyksimielisyyteen ja tehtyäni sitten ratkaisevan myönnytyksen oli kauppa\nselvä.\n\n\"Tietysti käteismaksu?\" kysyi Pankki-Israel taistelusta lämmenneenä.\nNaurahdin hiukan ivallisesti.\n\n\"Luonnollisesti.\"\n\n\"Antakaa paperi minulle.\"\n\nTäytin hänen pyyntönsä ja Pankki-Israel meni kassakaapilleen, avasi sen\nmonimutkaisen lukon, piiloitti paperin sinne ja otti esille suurehkon\nsetelipinkan.\n\nTemppumme oli onnistunut, mutta en rahoja lukiessa aavistanut, että se\noikeastaan onnistuu yli odotusten. Sulloin juuri pinkkaa taskuuni, kun\nulko-ovelta kuului koputus. Sävähdin koko ruumiiltani ja ajatustakin\nnopeammin sulki Pankki-Israel kassakaappinsa. Kuuntelimme molemmat.\nKoputus uusiutui.\n\n\"Tuonne!\" kuiskasi juutalainen ja työnsi minut alkoovin taa. Kyyristyin\nistumaan vuoteelle ja vedin revolverini esiin. Juutalainen itse\ntassutteli ovelle ja kuului avaavan sen.\n\nHätkähdin rajusti, kun pari sekuntia senjälkeen kuulin tulijan äänen.\n\nTulija oli kenraali Amos Aron Nagelkopf.\n\nPuristin revolveriani ja purin huuliani. Hetki oli kieltämättä\njännittävä. Minulla ei todellakaan ollut halua kohdata kenraalia ja jos\nkenraali keksisi minut, olisi seurauksena epäilemättä taistelu. Samalla\nhän voisi paljastaa minut myöskin Pankki-Israelille. Olin tosin varma\nsiitä, ettei juutalainen kertoisi minusta mitään kenraalille, mutta\npelkäsin jotakin sattumaa, jotakin onnettomuutta, joka ilmiantaisi\nminut ja käyntini.\n\nKenraali tuli huoneeseen ja istuutui tuolille, jolla itse olin muutama\nhetki aikaisemmin istunut.\n\n\"Viisikymmentä tuhatta, tässä on kuitti\", virkkoi hän juutalaiselle.\nKului ehkä minuutti, minkä jälkeen Pankki-Israel helisytti avaimia.\n\n\"Hyvä on\", vastasi hän ja kuulin, että hän avasi kassakaapin. \"Niin,\nmutta minulla olisi teille ehkä jotakin\", lisäsi hän sitten.\n\n\"Nimittäin mitä?\" kysyi kenraali.\n\n\"Paperi, oikein hyvä ja kallis paperi. Ostin sen pari päivää sitten.\"\n\n\"Antakaahan kun katson.\"\n\nKassakaappi avattiin, kuulin paperin kahinaa ja sitten tuli hiljaisuus.\nKenraali nähtävästi luki myymääni paperia.\n\n\"Paljonko maksaa?\"\n\nHymyilin, kuullessani juutalaisen mainitsevan hinnan. Se oli täsmälleen\nsama kuin mitä minä olin ensin pyytänyt. Kenraali mutisi jotakin\nitsekseen. Sitten he alkoivat tinkiä ja tätä tinkimistä, mihin verraten\nomani oli ollut taitamatonta tuherrusta, kesti joukon yli puoli tuntia.\nAloin tulla levottomaksi, Laura ulkona hätäili jo varmasti. En voinut\nolla tuntematta vilunväreitä ajatellessani hänen oleskelevan ahtaalla\npimeällä kujalla rikollisessa juutalaiskorttelissa, yksinään ja\nturvattomana. Pieni oppaamme ei voinut häntä vähimmässäkään määrin\nauttaa, jos niikseen tuli.\n\nPankki-Israel piti hyvin puolensa ja ansaitsi muutamassa hetkessä\nvarsin kunnioitettavan välityspalkkion.\n\n\"Hyvä on\", sanoi kenraali lopuksi. \"Suostun kauppaan, kuitenkin niin,\nettä loppusumman ja lisäksi kymmenentuhatta, mitkä nyt sattumalta\ntarvitsen, suoritan myöhemmin. Tehän tiedätte minut, että minulta\nsaatte velkani yhtä varmasti kuin nyt itse tässä kaupassa voititte\nainakin 50 %.\"\n\nJuutalainen ilmaisi myöntymyksensä, kenraali luki rahat itselleen,\nhyvästeli ja lähti. Pujahdin piilostani viipymättä. Minun täytyi joutua\nseuraamaan kenraalia. Sanoin senvuoksi juutalaiselle, että olin jo\nmyöhästynyt tärkeästä kohtauksesta ja syöksyin käytävään. Kenraali oli\nalhaalla, kuulin vielä hänen askeleensa hänen astuessaan kadulle.\nVilkaisin varovasti ovesta. Aivan oikein, parinkymmenen metrin päässä\nkulki kenraali nopein askelin. Lauraa ei näkynyt, mutta pieni opas\nseisoskeli taas antikviteettikaupan edustalla. Annoin kenraalin kääntyä\nkadun kulmasta, minkä jälkeen riensin oppaan luo.\n\n\"Ohjaa neiti 'Bristoliin'. Tulen sinne aivan kohta. Sano hänelle, että\nmenin tärkeälle asialle.\"\n\nEn kiinnittänyt enempää huomiota siihen, ettei Laura ollut näkyvissä,\nvaan lähdin nopeasti seuraamaan kenraalia. Sain hänet näkyviini\nseuraavalla kujalla eikä seuraaminen tuottanut vaikeuksia. Liikenne oli\nhieman vähentynyt eikä kenraali vilkaissut kertaakaan taakseen.\nKävelimme niin ollen nopeasti ja selviydyimme ennenpitkää\njuutalaiskorttelista. Saavuimme Varsovan vanhaan kaupunginosaan ja\ntulimme sievälle \"Staroje Miasto\"-torille. Kenraalilla tuntui olevan\naivan tietty päämäärä, ja hämmästyin senvuoksi melkoisesti, kun hän\nvähääkään arvelematta kulki torin poikki ja meni vanhaan Fukierin\nviinitupaan, pieneen Varsovan nähtävyyteen, viinitupaan, mikä on\ntuotteistaan kuuluisa kautta Euroopan viinintuntijoitten piireissä,\npieneen, ulkonaisesti tuskin huomattavaan. Sen ainoa merkki on\nkömpelöhkö rautainen kilpi, missä on vain sana Fukier ja vuosiluku\n1609.\n\nSeisahduin epäröiden ulkopuolelle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä,\nodottaako ulkona vaiko mennä sisään ja yllättää kenraali ilman muuta.\nPäätin tehdä jälkimäisen ja astuin sisään. Tulin ensin pieneen\npuolipimeään myymälähuoneeseen. Ei mikään muu kuin puhelin osoittanut,\nettä elimme 20:nnellä vuosisadalla, huonekalut, seinälaudoitus, kaikki\noli vanhaa, tummaa tammea, kivipermanto ja ilmassa vanhan sammaltuneen\nkiven ja viinin tuoksu. Korkeajalkaisen pulpetin takana istuva mies\nosoitti minulle peräseinällä olevaa ovea. Avasin sen ja menin toiseen\nhuoneeseen.\n\nSe oli vielä pienempi, pitkä ja kapea huone, tummine\ntammilaudoituksineen, kivi- ja kuparipiirroksineen ja ihanine\nantiikkisine huonekaluineen. Valoa tuli toisessa päässä olevasta\npienestä lyijypuitteisesta pihan puolella olevasta ikkunasta. Ikkunan\nluona seisovan pöydän luona istui mies.\n\nSe oli kenraali Nagelkopf. Odotin, että hän hämmästyisi perinpohjin,\nmutta hämmästykseni oli rajaton, kun hän nousi ja hieman ivallisesti\nkumarsi.\n\n\"Te tulitte kumminkin. Luulin jo, ettette tulisi. Myöhästyin itsekin\nhiukan, ja kun ei ketään kuitenkaan ollut täällä sillä välin käynyt,\narvelin jo, että oli turha odottaa. Tuleeko myöskin monsieur Gurnicki?\"\n\nTotisesti, tämä oli minulle liikaa. Olin sattumalta keksinyt miehen,\nseurannut häntä luullakseni aivan salaa, ja nyt minut, sensijaan että\nolisin aikaansaanut täydellisen hämmingin, lausuttiin odotetuksi ja\ntervetulleeksi! En osannut sanoa mitään, mikä ehkä olikin parasta.\n\nKenraali nauroi.\n\n\"Te olette hämmästynyt. En ihmettele. Mutta minulla on teille muuan\nehdotus ja senvuoksi olen vaivannut teidät tänne. Odotan vielä hetken\nmonsieur Gurnickia. Ehkä sillä aikaa tilaamme pullon Tokayer-viiniä\nvuodelta 1830. Se ei ole ollenkaan hullumpaa täällä.\"\n\nNyökkäsin päätäni ja päätin pitää suuni kiinni. Tässä oli jotakin\nhaudattuna ja aioin odottaa sen paljastumista. Kenraali tilasi viinin\nja maistelimme sitä hitaasti ja nauttien pikareistamme. Viini oli\ntodellakin ihmeellistä, sen aroomi oli ihanaa. Mitään siihen\nverrattavaa en ollut juonut. Tupakoimme ja joimme. Aikaa kului ehkä\nneljännestunti. Kuulimme silloin ulkona auton pysähtyvän lähistölle Ja\nvähän senjälkeen avattiin ovi ja hra Gurnicki tuli sisään.\n\nHän näytti myöskin hämmästyneeltä.\n\n\"Mitä tämä ilveily oikein merkitsee?\" Puolalainen ei tuntunut ollenkaan\nystävälliseltä.\n\n\"Malttakaa hiukan mielenne\", sanoi kenraali ystävällisesti. \"Selitän\nheti. Minulla on muuan ehdotus. Olkaa hyvä, tässä on tuoli ja tässä\npikari. Viini on hyvää.\"\n\nPuolalainen heitti hattunsa sohvalle ja istuutui. Kenraali pyöritteli\nsavuketta sormiensa välissä. Hän ei oikein tietänyt, mistä ja miten\nalkaa.\n\n\"Meillä on ollut keskenämme eräitä väärinkäsityksiä....\" alkoi hän,\nmutta puolalainen keskeytti.\n\n\"Väärinkäsityksiä! Yrityksiänne ei voine käsittää väärin.\"\n\nKenraali jatkoi hermostumatta.\n\n\"Niin, väärinkäsityksiä, joitten kumminkin toivon nyt selvenevän\nlopullisesti. En kiellä ollenkaan tekojani, mutta tahtoisin ansaita\nanteeksiantonne.\"\n\n\"Todellakin!\" Puolalaisen huudahdus kuulosti pilkalliselta.\n\n\"Niin, ja siksi olenkin teidät tänne kutsunut.\" Kutsunut! Oliko meidät\ntänne kutsuttu? En ymmärtänyt todellakaan mitään.\n\n\"Tilanne on siis tällainen: olen tehnyt teille pari kepposta, te\ntahdotte hyvitystä, minä haluan synninpäästön. Voimme kai niin ollen\nsopia, vai?\"\n\nMinun täytyi todellakin ihmetellä kenraalin joustavaa röyhkeyttä. Hän\nkeskusteli puijaamiensa ja ryöstämiensä henkilöitten kanssa varsin\nrauhallisesti.\n\n\"Mitä te synninpäästöllä teette?\" kysyi puolalainen. \"Ei suinkaan\nteillä ole omantunnontuskia!\"\n\nKenraali naurahti alistuvaisesti.\n\n\"Ei ole, ikävä kyllä. Mutta synninpäästöä tarvitsen todella. Miksi, se\non oma asiani.\"\n\n\"Ja millä voisitte sen ansaita?\" kysyin hieman huvitettuna.\n\n\"Paljastan muutaman suunnitelman.\"\n\nPuolalainen pudisti päätään.\n\n\"Teidän suunnitelmistanne en anna neuvostoruplaakaan.\"\n\n\"Varmasti annatte, mutta teidän täytyy vakuuttaa minulle, että jos\npaljastukseni on todellakin jonkinarvoinen, minä saan synninpäästön.\"\n\n\"Sen voi aina luvata. Entä sitten?\"\n\n\"Niin, paljastus sinänsä on jo suuriarvoinen, mutta se johtaa lisäksi\ntoimintaan, missä henki ei ole minkään arvoinen.\"\n\n\"Te puhutte salaperäisesti!\"\n\n\"Kuulkaapa nyt!\" Kenraali alensi ääntään. \"Tänä iltana kello 9 on\neräässä juutalaiskahvilassa, minkä tiedän, kokous. Siellä hyväksytään\nlopullinen suunnitelma marsalkka Pilsudskin murhaamiseksi.\"\n\nPuolalainen ponnahti pystyyn.\n\n\"Onko tuo totta?\" kuiskasi hän kiihtyneen käheästi.\n\n\"Varmasti. Mutta kuulkaa nyt edelleen. Sain tämän tietää paikassa ja\ntavalla, joka ei teitä liikuta. Enempää en tiedä, mutta sen tiedän,\nettä minua epäillään, enkä voi niin ollen mennä kokoukseen. Päästäkseen\nsinne täytyy omata erikoinen jäsenkortti. Ymmärrättehän tietysti, että\nkoko piiri on kommunisteja, suurin osa palkattuja venäläisiä kätyreitä\nja lisäksi joukko mielipuolisuuden rajoilla olevia kiihkoilijoita.\nSinne kokoukseen täytyisi päästä millä keinoilla tahansa. Poliisiin ei\nmaksa vaivaa turvautua, sillä ennenkuin kahvila saataisiin\npiiritetyksi, ehtisivät kaikki paeta, kokoontua jossakin muualla ja\ntoimeenpanna suunnitelman kaikesta huolimatta. Ymmärrän, että\nbolshevikit tahtovat ehdottomasti raivata marsalkka Pilsudskin tieltä\npois, hän on vaarallisin mies bolshevikien sotahankkeille ja hänen\njohdollaan on Puola peloittavan voimakas vastustaja.\"\n\nPuolalainen vapisi kiihtymyksestä.\n\n\"Millä tavalla voimme sitten estää aikeen? Milloin yritys aiotaan\nsuorittaa?\"\n\n\"Sitä en tiedä ollenkaan. Meidän täytyy saada suunnitelma tietoomme.\nMuuan keino on sitä varten olemassa, vaarallinen ja vaikea, mutta keino\nkumminkin.\"\n\n\"Ja se olisi?\"\n\n\"Tiedän kolmen venäläisen kommunistin asunnon. He ovat olevinaan\ntyöläisiä, mutta itse asiassa he ovat vain kiihoittajia ja\nvakoilijoita. Jos yllättäisimme heidät, saisimme heiltä jäsenkortit ja\nvoisimme tunkeutua kokoukseen. Otaksun, että siellä esiinnytään\nnaamioituna, joten yrityksemme olisi hieman helpompi.\"\n\n\"Yrittäkäämme sitten!\" huudahti puolalainen. Näin, ettei hän nyt\nkammoisi mitään keinoa, ei välttäisi mitään vaaraa. Minua vain\nihmetytti ja epäilytti kenraalin \"kääntymys\". Huomautin siitä\npuolalaiselle, mutta kenraali vakuutti niin pyhästi ja hartaasti, ettei\nhänellä ole mitään kavalia aikeita, että vasten tahtoakin täytyi uskoa.\n\nSuunnittelimme nopeasti yrityksemme ensi osan. Se oli hurjan rohkea, ja\nsillä oli kaikki edellytykset epäonnistua. Yllättää ja kaapata kolme\nkommunistiagenttia Varsovan juutalaiskorttelissa, se ei ollut mikään\nhelppo tehtävä, eikä vaaraton ainakaan. Mutta emme sitä ajatelleet.\nTehtävän tärkeys valtasi meidät ja aioin, maksoi mitä maksoi, antautua\ntaisteluun bolshevikeja vastaan heidän omalla alueellaan. Olimme juuri\npoislähdössä, kun tulin ajatelleeksi Lauraa. Soitin hotelliin.\nPuhelimessa ei ollut Laura, vaan Edit. Edit oli äärimmäisen levoton.\nLaura ei ollut vielä palannut. Entä opas? Opas oli tullut, löytämättä\nLauraa. Hän ei osannut virkkaa mitään. Menetin kokonaan malttini. Laura\nkadonnut juutalaiskortteliin!\n\nKoetin kaikesta huolimatta rauhoittaa Editiä ja pyysin häntä\nlähettämään oppaan luokseni Fukierille. Kerroin seuralaisilleni\ntapahtumasta. Ei kumpikaan yrittänytkään salata levottomuuttaan. Jäimme\nodottamaan opasta ja kenraali tiedusti tarkemmin tapahtumaa. En\ntietänyt, mitä tehdä, mutta päätin sitten kuitenkin paljastaa käyntini\nPankki-Israelin luona. Kenraali nauroi hyväntahtoisesti, kun kerroin\nhänelle tekemäni kepposen.\n\n\"Minä olin jättänyt kutsun teille hotelliin, mutta te siis löysitte\nminut muuten. Antaa olla nyt, kun asiat ovat näin. Pankki-Israel joutuu\nmaksamaan lystin. Kaappaukseni Danzigissa suoritan kyllä hieman\nmyöhemmin. Mutta neiti Soinin katoaminen on vakava asia. Lempo vieköön,\nse sattui pahaan aikaan. Meidän täytyisi nyt yrittää saada selväksi\nkaksi asiaa samalla kertaa. No, kunhan opas tulee!\"\n\nPoika saapui neljännestunnin kuluttua. Hänen kertomuksensa oli lyhyt\neikä valaissut paljonkaan asemaa. Hän oli nähnyt Lauran kadulla. Muuan\nmies tuli juuri häntä kohti ja silloin oli Laura vetäytynyt erääseen\nporttikäytävään.\n\nAjatus pälkähti päähäni.\n\n\"Kuules, eikö tuo mies muistuttanut tätä herraa?\" kysyin ja osoitin\nkenraalia.\n\n\"Kyllä!\" kuului pojan viivyttelemätön vastaus.\n\nAsia oli ainakin sikäli selvä. Laura oli tuntenut kenraalin ja\nvälttääkseen kohtaamista piiloutunut porttikäytävään. Mutta siinä\nolikin kaikki. Senjälkeen ei poika ollut häntä huomannut, mutta hän oli\nluullut Lauran poikenneen sivukujalle.\n\n\"Muistatko porttikäytävän?\" kysyin pojalta.\n\n\"Varmasti!\"\n\n\"No sitten ei muuta kuin nopeasti matkalle. Päätämme sitten paikalla,\nmitä on tehtävä\", sanoi kenraali ja me lähdimme kaikki neljä,\nhajaantuen kumminkin kadulla niin, että kuljimme kahdessa osassa.\n\nTulimme jälleen juutalaiskortteliin ja vihdoin kujalle, minkä varrella\nPankki-Israel asui. Poika osoitti muuatta pimeää ja ahdasta\nporttikäytävää. Sinne oli Laura vetäytynyt.\n\nKenraali vihelsi hiljaa ja jättäytyi kohdallemme.\n\n\"Omituista, omituista!\" mutisi hän. \"Tässä juuri asuvat nuo\nkommunistitkin. Olisivatkohan ne ehkä sotkeutuneet asiaan?\"\n\nSattuma oli todellakin omituinen. Ei ollut aikaa arvella. Meidän täytyi\ntoimia. Mahdotonta ei ollut, että kommunistit olivat vainunneet heitä\nvakoiltavan ja siepanneet luulotellun vaaniskelijan talteen. Hiivimme\nkaikki porttikäytävään.\n\n\"Ottakaa revolverit esille ja ampukaa arvelematta, jos vaara uhkaa!\nNäitten kanssa ei saa häikäillä vähääkään. Lähden edellä!\"\n\nKäytävässä oli pimeä ja seiniä tunnustellen hiivimme eteenpäin, kunnes\nkeksimme oven. Se johti alas, kellarikerrokseen. Aivan äänettöminä\nlaskeuduimme kymmenen porrasta ja seisoimme taas oven edessä. Siinä oli\nsiis asunto.\n\nHyvin varovaisesti sytytin salalyhtyni ja tutkin portaita ja eteistä.\nEn huomannut mitään merkkejä, että väkivaltaa olisi tapahtunut.\nSydämemme jyskyttivät kuuluvasti.\n\n\"Kun ovi aukeaa, rynnätkää sisään heti! Pieni melu ei merkitse mitään.\nTäältä ei kuulu mihinkään. Painautukaa seinään kiinni!\"\n\nPuristimme revolverit kouraamme ja lyyhistyimme seinän viereen.\nKenraali koputti pari kertaa omituisesti. Ilmeisesti se oli joku\nmerkki. Sisältä kuului liikettä ja hiljainen ääni oven takana kuiskasi\njonkun sanan.\n\n\"Moskova!\" sanoi kenraali äänekkäästi.\n\nAvain kiertyi lukossa ja ovi aukeni. Samalla hetkellä tempasi kenraali\noven avaajan ulos, tarttui hänen kurkkuunsa ja estäen siten\npienimmänkään äänen kuulumasta, painoi revolverinsa vangin ohimolle.\n\n\"Ei hiiskaustakaan!\"\n\nSalamannopeasti syöksähdimme sisään. Eteisessä ei ollut muuta kuin yksi\novi. Tempasin sen auki ja hetken kuluttua nosti kaksi huoneessa ollutta\nmiestä kätensä ylös. Selvä kauhu kuvastui heidän katseessaan. Hyökkäys\noli onnistunut arvaamattoman hyvin. Kaikki oli käynyt hiljaa ja\nmelutta. Kenraali raahasi miehensä sisään, sulki oven ja kymmenen\nminuutin kuluttua olivat kaikki kolme aseettomina, sidottuina ja\nkykenemättöminä minkäänlaiseen vastarintaan.\n\n\"Kas niin, nyt voimme huoahtaa\", sanoi kenraali ja istuutui tuolille\nheittäen revolverinsa pöydälle. Katseeni harhailivat ympäri huonetta,\nmutta Lauraa ei näkynyt. Aloin kuitenkin tutkia huonetta ja melkein\nheti keksin puolittain verhotun ja piiloitetun oven. Avasin sen, Se\njohti toiseen, vielä pienempään huoneeseen ja huudahdin rajusta ilosta.\n\nVuoteella makasi Laura sidottuna ja kapuloituna. Riensin hänen luokseen\nja vapautin hänet siteistä.\n\n\"Onko kaikki hyvin?\" En voinut mitään sille, että ääneni värähti. Laura\ntuntui uupuneelta ja voimattomalta, mutta hän hymyili kuitenkin.\n\n\"Kaikki hyvin, mutta mistä ihmeestä keksit tulla tänne?\"\n\n\"Kerron myöhemmin, mutta miten jouduit tänne?\"\n\n\"Pujahdin piiloon kenraali Nagelkopfia tähän porttikäytävään. Silloin\näkkiä tunsin, kuinka paksu huivi heitettiin kasvoilleni, käsivarret\nkiertyivät ympärilleni ja ennenkuin ehdin ajatellakaan vastarintaa,\nminut oli jo tuotu tänne kellariin. Miehet penkoivat taskuni ja\nkäsilaukkuni ja kyselivät minulta omituisia asioita poliiseista ja\nsellaisista, mutta en tietenkään osannut vastata mitään. Luulen\nmelkein, että he olivat erehtyneet luulemaan minua joksikin toiseksi.\"\n\nTalutin Lauran toiseen huoneeseen.\n\n\"Kenraali!\"\n\nAmos Aron Nagelkopf kumarsi kohteliaasti.\n\n\"Osat ovat taas hiukan vaihtuneet, hyvä neiti!\"\n\nMeillä ei kuitenkaan ollut aikaa pitkiin selvittelyihin. Tutkimme\nmiesten taskut ja löysimme perin viattomilta näyttävät \"työkirjat\",\nmitkä kenraali selitti juuri haetuiksi jäsenkorteiksi. Naulakossa\nriippui joukko juutalaishalatteja. Vedimme ne muitten vaatteitten ylle,\npainoimme kalotit päähän ja paranneltuamme ulkoasumme parhaamme mukaan\nme hämärässä saatoimme olla tulokseen tyytyväisiä. Me muistutimme\nerehdyttävästi niitä tuhansia ja taas tuhansia mustatakkeja, joita koko\nkortteli oli tulvillaan, Jozef Gurnicki kirjoitti kenraalin sanelun\nmukaan pienen tiedonannon, joka annettiin Lauralle. Ellemme määrätyn\najan kuluttua palaisi, olisi Lauran jätettävä tuo tiedonanto\npoliisille. Tarkastimme vankiemme siteet, niin että saatoimme olla\nvarmat heidän pysymisestään huoneessa ja lähdimme sitten kaikki ulos.\nKenraali sulki oven ja jätti avaimen Lauralle.\n\nPieni oppaamme odotteli uskollisesti kadulla. Jätimme Lauran hänen\nhaltuunsa ja sanoimme hyvästit. Laura lähti hotelliin ja me taas\njatkamaan seikkailuamme.\n\nKahvila, johon kenraali meidät vei, voitti kaikki kuvitelmani. Se oli\nkellarikerroksessa, suuri, matala ja likainen, täynnä tukahuttavaa\nhajua, ruokahöyryjä, tupakansavua ja maasta uhoavaa kosteutta. Yleisö\noli varsin sekalaista, pääasiallisesti juutalaista, mutta näkyi siellä\nmyös venäläisiä, puolalaisia ja ruteeneja, kaikki yhtä siivottomia ja\nyhtä roistomaisia. Tulomme ei herättänyt mitään erikoisempaa huomiota.\nJuuri edellämme kulki muuan juutalainen. Hän ohjasi tiensä läpi\nensimäisen huoneen ja kenraali seurasi pysähtymättä perässä. Tulimme\ntoiseen huoneeseen. Se oli samanlainen, vaikka siinä olikin yleisöä\nvähemmän. Juutalainen kulki edelleen. Kolmas huone oli aivan tyhjä,\nmutta samalla kun astuimme sisään, pujahti vastapäiseltä puolen pieni\nkäppyräinen juutalaisukko, joka silmäsi meitä tutkivasti. Kenraali\nvilautti hänelle \"työkirjaansa\", minkä ukko tutki perusteellisesti.\nMeille tehtiin samoin, minkä jälkeen ukko avasi peräoven ja viittasi.\nOven takana alkoivat kapeat portaat, mitkä johtivat alas. Laskeuduimme.\nEmme voineet kääntyä takaisin, vaikka eteneminenkin alkoi näyttää hyvin\nuhkaavalta.\n\nTulimme pitkään matalaan huoneeseen. Se oli selvästi umpinainen\nkellari, sillä ikkunoita ei ollut ollenkaan. Pieni sähkölamppu loi\nheikon valon. Huoneessa oli noin parikymmentä naamioitua miestä,\nuseimmat juutalaispuvuissa. Keskellä oli ränsistynyt pöytä ja sivuilla\njoitakin laatikoita, joitten päällä salaliittolaiset istuivat. Olin jo\naikoja sitten arvellut \"salaliittojen\" ja \"rosvoliigojen\" kuuluvan\nromanttiseen menneisyyteen, mutta minun täytyi nyt tarkistaa\nkäsitystäni. Olin itse sellaisen joukon keskellä, vaarallisen ja\nvaikutusvaltaisen joukon, joka rahasta teki mitä hyvänsä ja uskalsi\nhenkensäkin.\n\nOlimme portailla asettaneet naamiot kasvoillemme. Kukaan ei sanonut\nmitään, kun astuimme sisään. Kenraali istuutui lähelle ovea ja me\nseurasimme esimerkkiä. Puhua emme uskaltaneet. Eivät muutkaan puhuneet.\n\nOdotusta kesti noin neljännestunnin. Huoneeseen tuli vielä neljä\nhenkilöä, kaikki naamioituina, ja viimeisen saavuttua näki kaikesta,\nettä kokous alkaisi.\n\nMuuan mies alkoi puhua nousematta seisomaan.\n\n\"Te tiedätte kaikki suunnitelman. Mutta kertaan sen vielä, ettei mitään\nerehdystä sattuisi: toinen menee näyttelyrakennukseen, esittää\nanomuksen ja koettaa sen aikana ampua. Auto odottaa rakennuksen takana.\nTulee hypätä ikkunasta ja rientää autoon. Pelastus on melkein varma.\nSiltä varalta, että tämä suunnitelma syystä tai toisesta epäonnistuisi,\njää toinen vahtiin ulkopuolelle ja koettaa marsalkan rakennuksesta\npoistuessa suorittaa työn.\"\n\nSuunnitelma oli varsin yksinkertainen, mutta sillä oli epäilemättä\nonnistumisen edellytyksiä. Presidentti Pilsudski ei ollut erikoisemmin\nvartioitu. Hänen luokseen saattoi päästä jollakin tekosyylläkin. Hän\noli tarkastamassa teollisuusnäyttelyn avajaisia ja näyttelyn\ntungoksessa ja ihmisvilinässä murhayritys varmastikin onnistuisi.\nOlimme saaneet tietää tarpeeksi, me voisimme ehkäistä suunnitelman,\nmutta -- sitä emme olleet tulleet ajatelleeksi -- me emme voineet\npoistua kokouspaikasta epäluuloja herättämättä.\n\nPuhuja jatkoi:\n\n\"Suunnitelma on yksityiskohtia myöten aikaisemmin selostettu. Palkkion\ntiedätte. Nyt vedämme vain arpaa, kuka joutuu suorittajaksi.\"\n\nHän astui pöydän luo, samoin pari muuta miestä, ja toinen näistä kaivoi\nluiset arpanappulat taskustaan.\n\n\"Ne kaksi, jotka saavat suurimman silmämäärän, joutuvat suorittajiksi\",\nilmoitti puheenjohtaja.\n\nArpominen alkoi. Naamioista huolimatta tunsin, että miehet olivat\nkiihtyneitä. Palkkio mahtoi olla huimaava, mutta tehtävän vaarallisuus\noli myös ilmeisen selvä: pieninkin epäonnistuminen merkitsi hengen\nmenettämistä.\n\nKuitenkin miehet heittivät. Seurasin jännittyneenä. Kolmas heittäjä sai\nkuusi ja kuusi, pari heitti neljä ja viisi ja neljä ja neljä.\nHätkähdin, kun kenraalikin tarttui noppiin. Tosiaankin, olihan\nmeidänkin susien joukossa ulvottava susien lailla. Kenraali sai vain\nkaksi ja kolme, Gurnicki yksi ja kuusi ja silloin oli minun vuoroni.\nHeitin huolettomasti, mitään ajattelematta, mutta toiselta puolen\nkauhistuin, toiselta puolen olin purskahtaa nauruun.\n\nKuusi ja viisi! Olin saanut toiseksi korkeimman silmämäärän ja\njoutuisin siis aktiiviseksi murhayrittelijäksi.\n\nOlipa se heitto, jota en ollut odottanut.\n\nAlkoi yleinen keskustelu. Suunnitelman yksityiskohdat punnittiin\nkaikesta huolimatta uudelleen. Maa poltti jalkojemme alla\nkuvaannollisesti puhuen. Emme voineet keskenämme keskustella, mutta\njokaisella oli vain yksi ajatus, päästä lähtemään mitä pikimmin\nvaroittamaan ja ehkäisemään tuhotyötä. Toinen puoli suunnitelmasta oli\nkyllä jo ehkäisty, sillä kun toisen yrityksen suorittaminen joutui\nminulle, ei siitä ollut sen enempää vaaraa. Mutta pääyritys oli vielä\njäljellä.\n\nMies, joka oli heittänyt nuo kohtalokkaat kuutoset, oli pitkä ja laiha.\nKasvot, sikäli kuin niitä näkyi naamion takaa, olivat kalpeat.\nJuutalainen hän ei ollut, vaan luultavastakin puolalainen, fanaattinen\nintoilija.\n\nKauhistuimme, kun hän viimein nousi ja lähti, erään toisen seuratessa.\n\n\"Kas niin, on jo aika teidänkin!\" virkkoi puheenjohtaja vilkaisten\nminuun. Nousin nopeasti ja riensin ovelle. Näin, että kenraali ja\nGurnicki seurasivat ilmitulon uhallakin minua. Mutta kukaan ei sanonut\nmitään. Nousimme kahvilaan ja riensimme kadulle. Oli jo varsin pimeä.\nKadun kulmassa kuulin äkkiä moottorin sätkytystä.\n\n\"Auto!\" huudahti kenraali ja kirosi. Murhaaja oli tietenkin noussut\nodottavaan autoon. Juoksimme kulmaan kaikin voimin, mutta sinne\nsaavuttuamme oli auto jo liikkeellä ja kiiti hyvää vauhtia kapealla\nkujalla.\n\nMe emme voineet sitä enää tavoittaa.\n\nTilanteen vaarallisuus selvisi meille silmänräpäyksessä. Murhaaja\najaisi suoraa päätä näyttelypaikalle ja hetkeäkään siekailematta\ntoteuttaisi suunnitelmansa. Me emme voisi edes varoittaa marsalkka\nPilsudskia. Rakennukseen tuskin oli puhelinta, emmekä ainakaan\ntietäneet sen numeroa. Muutenkin oli puhelin epämukava ja epävarma\nkeino.\n\nRiensimme nopeasti kaupunkiin päin. Näissä osissa kaupunkia ei ollut\nautoja, me tiesimme sen, mutta tähystelimme siitä huolimatta\nympärillemme. Me juoksimme herkeämättä ja ihmiset katsoivat\nkummastuneina jälkeemme. Emme huomanneet sitä, että olimme edelleenkin\njuutalaispuvuissa, mitkä vaikuttivat hullunkurisilta.\n\nKas, tuolla välähti valo! Aivan oikein! Auto tuli syrjäkadulta,\nverkalleen ja varovasti, ja jo kaukaa huomasimme sen punavalkoisista\nmerkeistään ja vaakunoistaan sotilasautoksi.\n\n\"Meidän täytyy vallata tuo auto\", sanoi kenraali. \"Revolverit esille,\nselvitämme kaappauksen jälkeenpäin!\"\n\nEmme ollenkaan jääneet miettimään niitä vähemmän miellyttäviä\nseurauksia, mitkä johtuvat sotilasauton aseellisesta kaappauksesta\nkeskellä katua, vaan kenraali hyppäsi kadun toiselle puolelle, minun ja\npuolalaisen jäädessä toiselle.\n\nAuto läheni ja sen ollessa noin kymmenen metrin päässä hypähdimme\nkaikki kadulle.\n\n\"Seis!\" huusi kenraali ja heilutti käsiään. \"Meillä on tavattoman\ntärkeä asia, ottakaa meidät autoon!\"\n\nKuljettaja, joka oli puoliksi nukuksissa, hämmästyi tästä\nodottamattomasta kohtauksesta niin, että pysäytti auton. Juoksimme sen\nluo. Muuan nuori luutnantti kopeloi parhaillaan asetta esille, mutta\nehdimme ennemmin.\n\n\"Kädet ylös!\" hihkasi pieni diplomaattimme ja luutnantti antautui.\nKenraali kiipesi ohjaajan viereen, minä ja puolalainen istuuduimme\nluutnanttia vastapäätä ja muutamalla sanalla selvitimme asiamme.\nHeitimme juutalaispuvut yltämme.\n\n\"Hyvä jumala!\" huusi tämä ja komensi ohjaajan ottamaan nopeimman\nmahdollisen vauhdin. Kone syöksähti eteenpäin, oli keikahtaa nurin\nensimäisessä kadunkulmassa, mutta säilytti kuitenkin tasapainonsa ja\nlähti melkein lentäen kiitämään kapeita katuja. Selvisimme vanhasta\nkaupungista vaurioitta, vaikka hengenvaara monasti oli paljon lähempänä\nkuin osasimme aavistaakaan, auton täydessä vauhdissa syöksyessä\npimeisiin holvikäytäviin ja kääntyessä kapealta kujalta toiselle.\n\nTulimme uuteen kaupunginosaan ja vauhti lisääntyi vieläkin. Vaikka\nkadut olivat leveitä ja suoria, oli vaara entistä suurempi, sillä\nyhteentörmäyksen uhka erilaisiin ajoneuvoihin ja ihmisiin suureni\ntavattomasti. Mutta ohjaajamme oli kuitenkin mestari. Hän pujotteli\najoneuvojen ja ihmisten lomitse, vältti poliisit, jotka tekivät\nmerkintöjään ja antoi koneen kiitää eteenpäin. Muutamassa kulmassa\nkäännähti moottoripyörä sivuvaunuineen jälkeemme.\n\nLuutnantti kirosi. Se oli poliisimoottori. Sekin kiiti kuin vimmattu\njäljessämme ja ajaja viittoi meitä pysähtymään. Emme totelleet tätä\nliikennepoliisin määräystä, vaan jatkoimme matkaamme. Yleisö\nkatukäytävillä tuijotti sanattomana kulkuamme. Kukaan ei käynyt\nestämään, sillä automme vaakunat ja sotilasmerkit suojelivat meitä,\nmutta poliisimoottori surisi kuin vihainen ampiainen takanamme.\n\nAloimme lähestyä näyttelypaikkaa. Päästäksemme pääsisäänkäytävän eteen,\ntäytyi meidän kiertää rakennuksen taitse. Silloin näimme äkkiä\nedessämme auton. Se puhkui katukäytävän vierellä.\n\nMurhaajan auto!\n\nRakennuksen ikkunat olivat valaistut, kun syöksähdimme ohi. Samalla\nkuului sisältä kolme laukausta ja hetki senjälkeen hyppäsi tumma haamu\nikkunasta kadulle.\n\nOlimme myöhästyneet. Tuska kouristi sydäntämme, mutta ohjaaja, tajuten\ntehtävänsä, lennätti auton äkkiä ympäri, niin hurjan rohkeasti ja niin\ntaitavasti, että meiltä salpautui hengitys. Poliisimoottori, voimatta\npysähtyä, suhahti ohitsemme.\n\nSamalla katuvierellä odotellut auto liikahti. Murhaaja oli päässyt\nsiihen ja aikoi paeta. Emme voineet pysäyttää autoa, mutta ajatustakin\nnopeammin vedin coltini esiin ja ammuin. Kuului laukaus ja sitä\nvälittömästi seurasi ontto paukaus.\n\nOlin todellakin osunut ja ampunut auton takakumin rikki. Se kulki vielä\nparikymmentä metriä, mutta alkoi vikuroida ja pysähtyi. Samalla olimme\nmekin paikalla ja neljä revolveria suuntautui murhaajaa kohti.\nSilmänräpäystä myöhemmin luutnantti oli paiskannut hänet auton\npohjalle, riisunut aseista ja sitonut.\n\nRakennuksesta kuului melua ja huutoa, poliisimoottori kiersi takaisin\nja pysähtyi kohdallemme. Puolalainen luutnantti selitti vihaisesti\ntilanteen, jättäen vangin poliisien käsiin. Myöskin autonkuljettaja\nvangittiin. Syöksyimme sitten näyttelyrakennukseen. Jozef Gurnickin\nääni ja nimi avasi meille tien sisälle. Täydellinen hämminki vallitsi\nsiellä, mutta ensimäinen, jonka näimme keskellä suurta salia, oli\nmarsalkka, presidentti Jozef Pilsudski, tarmokkaana, tanakkana\naistikkaassa sotilaspuvussaan, ja mikä tärkeintä, kaikesta päättäen\nvahingoittumattomana.\n\nJozef Gurnicki tunkeutui eteenpäin. Viiden minuutin kuluttua olin\ntullut esitellyksi marsalkalle samoinkuin kenraali Nagelkopfkin.\nIlmeni, että marsalkan oli kiittäminen pelastuksestaan sattumaa. Hän\noli mennyt toiseen päähän rakennusta silloin kun murhaaja oli tullut\nsisään. Eräät henkilöt, tästä marsalkan poistumisesta tietämättöminä,\nolivat kuitenkin neuvoneet murhaajan kokonaan väärään huoneeseen. Hän\nmeni sinne, mutta kun hänelle siellä ilmoitettiin, ettei marsalkka\nollut tavattavissa, ei hän uskonut, vaan hetken kiihtymyksessä otaksui,\nettä marsalkka olisi viereisessä huoneessa. Hän ampui umpimähkään kolme\nlaukausta oven läpi -- tyhjään huoneeseen ja pakeni sitten, kenenkään\nennättämättä estää, ikkunasta.\n\nPuolalaisella kohteliaisuudella ja sujuvuudella selosti Jozef Gurnicki\nseikkailumme. Marsalkan harmaat, tutkivat silmät eivät väistyneet hänen\nkasvoistaan. Katselin häntä ja minun täytyi myöntää, että hänessä\npersonoitui, jo ulkomuodossa, Puolan sitkeä vapaudenunelma, tuossa\nylpeässä, majesteetillisessa asennossa, tuossa kasvojen jäyhässä ja\njyrkässä ilmeessä, niskan hiukan kumarassa taivutuksessa ja ennen\nkaikkea koko olemuksen tietoisessa levollisessa aktiivisuudessa. Kaikki\nmuu oli hillittyä, kylmää ja harkittua, mutta silmissä paloi väsymätön\nja kiihkeä toiminnan ja elämän tuli.\n\nHänen äänensä säpsäytti minua, niin metallinkirkasta, miehekästä, mutta\nsamalla sointuvaa ja vaikuttavaa ääntä en ollut kai milloinkaan ennen\nkuullut. En ihmetellyt, nähtyäni marsalkan läheltä, hänen nauttimaansa\ntavatonta kansansuosiota, ei vain alemman kansan, vaan kaikkien\npiirien, säätyjen ja yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Sitä suosiota ei\nvoi selittää yksistään hänen suorastaan sankarillinen toimintansa\nPuolan vapauden hyväksi koko maailmansodan ajan, hänen kärsimyksensä,\nhänen loistavat voittonsa, vaan varmasti johtuu se osaksi myöskin hänen\nvalloittavasta, miehekkäästä ja lujasta persoonallisuudestaan.\n\nKeskustelimme hänen kanssaan hetkisen, minkä aikana hän lupasi minulle\nseuraavana päivänä yksityisen haastattelutilaisuuden. Sanomalehteni\nhyötyi todellakin seikkailuistani. Jozef Gurnicki oli sillävälin\nsoittanut poliisilaitokselle ja puolen tunnin kuluttua oli meillä\nkäytettävissä yli viisikymmentä miestä.\n\nMarsalkka sanoi meille hyvästi ja niin lähdimme uudelleen\nseikkailemaan. Istuuduimme suljettuihin autoihin ja painuimme\njuutalaiskortteliin. Mutta me tulimme liian myöhään. Kolme vankiamme\noli poissa, joku oli heidät vapauttanut ja juutalaiskahvila oli myös\naivan autio. Kepposemme oli paljastunut ja roistot olivat livistäneet.\n\n\"Nyt ei minun henkeni ole monen kopeekan arvoinen\", sanoi kenraali,\nkun lähdimme paluumatkalle. \"Nuo roistot koettavat varmasti kostaa!\"\n\nEmme kiinnittäneet siihen enempää huomiota. Mielialamme oli joka\ntapauksessa mitä pirtein. Hotelliin tultuamme tapasimme Lauran\nlevottomana odottamassa. Edit uhkaili jo Suomeen-lähdöllä. Hän oli\nkyllästynyt seikkailuihin, vaikka ei itse ollutkaan sellaisiin\njoutunut. Mutta hänkin oli jo varsin hyvällä tuulella, kun yöllä\nistuimme Taiteilijakahvilassa, kuuntelimme mustalaissoittoa ja nautimme\nviiniannoksiamme.\n\nTarkastelin salia ja siinä kuohuvaa raisua iloa, kun äkkiä näin\nmuutaman pöydän ääressä vanhan ystävämme salaneuvos Matvei\nMatvejevitshin entisellä antaumuksella tutkivan varsovalaista\nillallista.\n\nSuuriruhtinas Ivan Ivanovitsh istui hänen vierellään.\n\nArvasin, että minulla oli vieläkin jotakin hauskaa edessäni.\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\n\nViivyimme vielä muutamia päiviä Varsovassa ja tutustuimme, nyt\nilman mainittavia seikkailuja, tähän Puolan valtiolliseen ja\nyhteiskunnalliseen pääkaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Emme ehtineet\npaljoon, mutta hiukan kuitenkin, näimme ihanan kylpyläpalatsin\n\"Lazienki'n\", kävimme vanhoilla valleilla ja vankikomeroissa,\nmissä venäläiset olivat ruoskimalla rääkänneet puolalaisia\nvapaustaistelijoita kuoliaaksi, nautimme Varsovan voittamattomasta\nbaletista ja väliajat harhailimme ilman varsinaista päämäärää\nvilkasliikkeisillä kaduilla.\n\nKenraalin tapasin vielä kerran ja kysyin häneltä silloin suoraan, mitä\nhän oikeastaan aikoi suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa.\nKysymykseni hämmästytti taaskin kenraalia, hänhän ei tietänyt vieläkään\nseikkailuani Danzigissa, mutta hän lupasi minulle, että saisin tutustua\nsiihenkin puoleen hänen toimintaansa.\n\n\"Venäläiset tsaristit ovat pettäneet tai aikovat pettää minut. He\nluulevat, etten sitä tiedä. Mutta minä tiedän sen sekä myös sen, millä\ntavalla maksan velkani ja karhuan saatavani. Siitä tulee hauska juttu,\nodottakaa vain!\"\n\nKenraali tuntui hyvin muuttuneelta. Hän oli antautunut, ellei\nkunnialliselle, niin ainakin lain hyväksymälle tielle, ja tämä muutos\npainoi leimansa häneen. En osannut arvaillakaan, mikä oli hänet saanut\nniin yhtäkkiä tekemään kokokäännöksen. Jos hän olisi tehnyt kaiken\nhyvää palkkiota vastaan, en olisi ihmetellyt, mutta nythän hän ei edes\nvihjaissut siihen suuntaan. Minua liikutti tuo sangen vähän. Pääasia\noli, että jollakin tavoin saatoin käyttää kenraalia hyväkseni.\n\nHaastatteluni marsalkka Pilsudskin luona onnistui erinomaisesti ja sain\noikein sähköteitse kiitokset päätoimittajalta. Tunsin, että osakkeeni\nkotimaassa olivat nousseet varsin paljon.\n\nRyssien konferenssiin oli aikaa vielä lähes pari viikkoa,\njoten saatoimme matkustaa aivan rauhassa. Jozef Gurmckilta sain\nerinomaisia suosituksia pysähdyspaikkoihin ja niitten turvissa pääsin\ntunkeutumaan melkein kaikkialle. Matkustimme ensin Lodziin, enemmän\nvelvollisuudentunnosta kuin huvitteluhalusta. Tuo tuhatpiippuinen,\nyksitoikkoinen, kivihiilitomuinen, likainen ja laakea kaupunki ei\nviehätä silmää, alituinen tuuli tupruuttaa silmät täyteen kivihiiltä,\nmustakalottiset juutalaiset muodostavat täälläkin katukuvan ja\nsuljetut, laudoin peitetyt, saksalaisten, venäläisten ja bolsheviikkien\nryöstämät tehtaat aikaansaavat etenkin illan tullen melkein kaamean\ntunnelman. Mutta kuitenkin on kaupungilla viehätyksensäkin, se piilee\nsen alituisessa työssä ja toiminnassa. Vaikka sadat tehtaat\nseisovatkin, ovat sadat toiminnassakin ja niitten koneet jyskävät läpi\npäivän ja yön.\n\nMatkaseuramme oli vähitellen alkanut sulautua yhteen ja seurustelumme\nmuuttui yhä vilkkaammaksi ja miellyttävämmäksi. Laura oli muuttunut\nenimmin, mutta sehän olikin kohtuullista, sillä hänessä oli enimmin\nsärmiä ollutkin. Edit malttoi tuntikausiksi irtautua \"oppaistaan\" eikä\nLaura Vilnasta lähdettyään kai ollut puhunut halaistua sanaa\nkansantaloudesta. Hänen seurastaan saattoi toisinaan suoraan nauttia,\nkun hän yltyi \"säkenöiväksi\", ja ihmeekseni havaitsin, että hän saattoi\nkeskustella järkevästi ja miellyttävästi melkein kaikista asioista\nauringon alla, aina omintakeisena ja sukkelana. Ylimielisyys karisi\npala palalta pois, sufragettinainen väistyi taka-alalle ja esiin tuli\naina uusi ja aina vanha paratiisin Eeva hyveineen ja heikkouksineen.\nNiitäkin havaitsin koko joukon ja jokaisen keksiminen tuotti minulle\nvilpitöntä iloa. Laura ei kaikesta päättäen ollutkaan jumala, ei edes\npyhimys, vaan aivan tavallinen enemmän tai vähemmän syntinen ihminen,\nniin että hänen lähimmäisensä saattoi suhtautua häneen pelotta ja\nvavistuksetta.\n\nKun mielemme teki käväistä Ylä-Schlesian kysymyksen takia kuuluisilla\npuolalaisilla kivihiilialueilla, olin Jozef Gurnickilta hankkinut\nmuutamia suosituksia kaivostenjohtajille. Päätimme niin ollen matkustaa\nsinne ja illalla junaan noustuamme ja ruvettuamme nukkumaan, heräsimme\naamulla parhaaseen aikaan. Puolen tunnin kuluttua, ennätettyämme juuri\nsiistiytyä, pysähtyi juna Dabrovan asemalla ja me nousimme pois.\n\nOlimme keskellä teollisuusseutua, sellaista, mihin emme kotimaassamme\nole ollenkaan tottuneet. Se ei ole kaupunkia, ei kylää, ei maaseutua,\nvaan jotakin siltä väliltä, talorykelmät tien kahden puolen jatkuvat\npeninkulmamäärin, kaikkialla nousee tehtaitten savupiippuja, mutta\nlomissa pilkahtaa aaltoilevia viljalaihoja loivilla kummuilla, näkyy\nkaukaisia kyliä kastanjoineen ja poppeleineen, sieviä kirkkoja,\ntuulimyllyjä, ja halki tämän alueen kulkee viivasuoria, mustia,\nvaikeitten kivien ja valkeiksi kalkittujen lehmusten ja poppelien\nreunustamia teitä. Haukkasimme aamiaista pienessä sievässä ja siistissä\nkyläravintolassa murattiköynnösten peittämässä huvimajassa ja käytyäni\nensin erään kaivostenjohtajan, puolalais-saksalaisen insinöörin luona,\nnousimme kohteliaasti tarjottuun autoon ja lähdimme vaeltamaan.\nMaisema ei muuttunut matkalla, samat piiput, ilmanvaihtotorvet,\nkaivosaukkorakennukset jatkuivat kaikkialla. Tiellä, leveällä, sileällä\nja kivitetyllä, ajoi vastaamme talonpoikia omituisissa leveissä kahden\nhevosen kärryissään, juutalaisia ijänikuisine mustine halatteineen ja\nkalotteineen. Punaiset, valkoiset ja harmaat tiilimuurit, koristellut\ntalojen päädyt, savikourukatot ja aina raitis, syvänvihreä muratti\nvilahteli silmissämme, kun automme kiiti aina 80 km:n vauhdilla\nmainioita teitä, nostattaen mustia tomupilviä, niin että kasvomme\nkirjaimellisesti peittyivät mustiksi, hengityksemme vaikeutui emmekä\nenää voineet silmiämmekään avata. Viimein ajettuamme samaa vauhtia läpi\nBendzinin kaupungin ja Grodzin, pysähdyimme muutaman kaivoksen\nkohdalla. Tulostamme oli nähtävästi jo ilmoitettu, sillä työtä johtava\ninsinööri riensi heti luoksemme ja ohjasi meidät kaivosaukolle, minkä\nmustista uumenista teräsvaunu teräsvaunun jälkeen kohosi ylös, täynnä\nkiiltävän mustaa, kristallikimalteista kivihiiltä, painuakseen heti\ntakaisin tyhjänä. Valtava ryske ja jyske kävi rakennuksessa, kun\nmurskaajakoneet työskentelivät pienentäen hiilen sopivan kokoisiin\npalasiin ja lajitellen ne automaattisesti. Kaikki oli mustaa, emmekä me\ntehneet poikkeusta, työmiehet, lattiat, koneet, ilmakin, jota\nhengitimme, oli kyllästetyn täynnä hienon hienoa yskittävää\nhiilentomua. Insinööri kulki edellä ja selitti, mutta emme jaksaneet\nkiinnittää hänen selityksiinsä huomiota. Meitä innosti enemmän itse\nnäkyvä toiminta, koneitten vinha liike, huumaava räiske ja ryske,\ntyömiesten ja -naisten tarmokkaat, tottuneet liikkeet ja kaiken yllä\nlepäävä työn henki.\n\nPäätimme kaikki laskeutua kaivokseen, kun kerran tilaisuus meille\ntarjottiin. Kiinnitimme päällämme nahkakypärät loukkaantumisen varalta,\nheitimme yllemme kaivosmanttelin, sinisen pumpuliviitan, ja otettuamme\nkäteen pienen kaivostuikun kiipesimme hieman jännittyneinä tuollaiseen\ntyhjään hiilivaunuun kaivosaukossa. Portti suljettiin ja yhtäkkiä\ntunsimme vajoavamme suunnattoman nopeasti pohjattomaan syvyyteen.\nKaivostuikkumme sammuivat, mutta alasmeno jatkui yhä kiihtyvällä\nvauhdilla, tasaisesti ja kolauksitta, pilkkosen pimeässä. Sitten hissi\npysähtyi, portti avattiin ja silmiimme tunki kirkas sähkövalo. Olimme\ntulleet keskimäiseen kaivoskerrokseen. Insinööri ryhtyi taaskin\noppaaksemme ja ennen pitkää kuljimme hanhenmarssia kaivoskäytävillä,\nkumarassa ja varoen, ja kaivostuikkujen oudossa liehuvassa valossa\nnäytimme kaikki kuin naamiaisilmiöiltä tai satuolennoilta. Ilma oli\nalhaalla lämmintä, mutta kosteaa, korvissa suhisi mahtava ilmanvaihtaja\nja siellä täällä käytävien risteyksissä loisti sähkölamppu. Olimme\nmaanalaisessa kaupungissa, yhtä oudossa kuin ihmeellisessäkin.\nTarkastimme hiilen louhintaa ilmaporan ja räjähdysainesten avulla,\nmatkustimme maanalaisella sähköraitiotiellä ja tutustuimme\nnerokkaaseen, mahtavaan ilmanvaihtolaitteeseen, minkä epäkuntoon\njoutuminen tietäisi välttämätöntä kuolemaa niille sadoille ja\ntuhansille, jotka työskentelevät maan alla. Mielenkiintoinen oli pieni\nmatkamme maan uumeniin, mutta hieman painostava ja hiostava ilma sekä\njoltinenkin jännitys tekivät sen, että olimme kaikki tyytyväisiä\npäästyämme taas luojan kirkkaan taivaan alle.\n\nIltaan saakka harhailimme kivihiiliseuduilla. Söimme illallisen\nSosnowieczissa, aivan Ylä-Schlesian rajalla, ja nousimme sitten taas\njunaan. Aamulla olimme Krakovassa. Seikkailumme alkoivat uudelleen.\n\nHotellissa tapasin kenraalin, mutta hänen aikaisemman pyyntönsä\nmukaisesti en ryhtynyt puheisiin. Ivan Ivanovitsh ja Matvei\nMatvejevitsh olivat hänen kanssaan. Kenraali kuitenkin tuli luokseni ja\nilmoitti, että saatoin vielä vapaasti käyttää moniaita päiviä ja\nkatsella Krakovaa. Kiitin häntä ilmoituksesta ja aamiaisen jälkeen\nlähdimme kaupungille.\n\nJos Varsova on Puolan valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän keskus,\njos Lodz on työn ja tehtaitten kaupunki, niin Krakova on Puolan\nkansallinen, historiallinen ja taiteellinen pyhättö. Krakovassa on\npuolalaisuus kauneimpana ja elinvoimaisempana säilynyt vaikeimpienkin\nvainojen aikana, sieltä on saanut alkunsa Puolan nykyinen vapaus ja\nsiellä on nytkin puolalaisella kansallishengellä tukevimmat juurensa.\n\nEdit oli kuin kala vedessä. Hän oli vihdoinkin päässyt oikeaan\nympäristöön. Krakova henkii todellakin historiaa, historiaa henkivät\nsen kapeat romanttiset kujat, sen lukemattomat vanhat rakennukset,\nporttiholvit, linnoitustornit, kirkko- ja kellotapulit, kirkot ja\nluostarit ja ennenkaikkea henkii historiaa, suurta ja ihanaa, kuuluisa\nmahtava Wawel-linna, Puolan kuninkaitten linna, missä he kaikki ovat\nsaaneet viimeisen leposijansa jylhässä, komeassa tuomiokirkossa tai sen\nalla olevissa holveissa. Wawel-linna ei ole yhtenäinen rakennus, se on\nsuunnaton rakennusryhmä korkealla yli kaupungin kohoavalla töyräällä,\nvalleineen, vallisarvineen, rintavarustuksineen, torneineen,\nhautoineen ja kirkkoineen. Siinä on osia kaikilta ajoilta, kaikkia\nrakennustyylejä, värejä, muotoja ja tarkoituksia. Siihen, Puolan\nkuninkaitten kruunaus- ja hautapaikkaan, on kokoontunut, tiivistettynä\nja keskitettynä, romanttisena ja kauniina, Puolan koko historia,\nmuistot sen elinvoimaisilta alkuajoilta, sen mahtavuuden, loiston ja\nvallan vuosilta sekä myös tappioitten, alennusten, kansallisen häpeän\nja kärsimysten ajoilta. Kuljimme tuntikausia sen pihoilla, holveissa,\nvalleilla, tuomiokirkossa, vankikomeroissa, katakombeissa, tuntematta\nväsymystä tai kyllästymystä, ja minusta alkoi vähitellen tuntua siltä,\nettei Editiä saada paikalta poistumaan muuta kuin väkivallalla.\n\nMutta ruumiimme alkoi lopulta osoittaa omia vaatimuksiaan, mitä tuli\nruokaan ja juomaan, ja niin ollen täytyi meidän jättää Wawel-linna ja\npalata kaupunkiin. Ruokailimme nopeasti pienessä ravintolassa torin\nlaidalla, katsellen elämää. Näillä seuduin käytetään vielä helakoita ja\nkauniita kansallispukuja, ei paljon, mutta käytetään kuitenkin, ja\nKrakovan kuuluisia huiveja näkyi sekä käytännössä että kaupan. Krakova\non puutarhojen ja puistojen kaupunki, sen asemakaava on säännötön\nympyrä ja kolme laajenevaa puutarhakehää kiertää koko kaupungin. Vanhaa\nsammaltunutta harmaata, punaliuskaisia kattoja, lasimaalausta sekä\nkaikkialla rehevää tummaa vihreää, siinä on Krakovan värivaikutelma.\n\nEmme edes pistäytyneet hotellissa, vaan vilkaisimme pikimmältä Krakovan\nmainiota taulugalleriaa, Puolan klassillisen taiteen ihaninta\nkokoelmaa, ja vuokrasimme senjälkeen auton ajaaksemme kaupungin\nulkopuolella olevalle Kosciusczkon kukkulalle. Sitä ajomatkaa emme\nhevin unohda. Auto mutkitteli ensin halki kaupungin ahtaita kujia\nmyöten, selviytyen vihdoin tyylikkäälle huvila-alueelle, jonka\npuutarhat kukkivine kirsikkapuineen, akaasioineen, kastanjoineen,\npoppeleineen ja lehmuksineen vilahtelivat silmissämme. Tie nousi\nhitaasti ja vakaantui viimein leveäksi, mahtavien poppeleitten\nvarjostamaksi valtatieksi, jonka molemmin puolin lainehtivat kuin\nmerenä hedelmälliset viljalaihot, vasemmalla välkkyi Veikselin\nhopeainen uoma ja lauha ilmanhenki hyväili kasvojamme. Parin kolmen\nkilometrin päässä automme kiersi pienen linnoituksen portista sisään,\njonka portilla seisova nelikolkkahattuinen sotilas laski meidät\nesteettä. Nousimme autosta ja lähdimme kiipeämään itse \"kukkulalle\",\nmulta- ja hiekkatöyräälle, jonka on rakentanut, mullan ja hiekan\nomakätisesti paikalle kantanut Puolan kansa, rikkaat ja köyhät,\nsivistyneet ja sivistymättömät, suurimman ihannoiduimman\nkansallissankarinsa kunniaksi ja muistoksi. Niin on syntynyt tuo toista\nsataa metriä korkea kumpu, jonka laella on vain yksinkertainen jykevä\ngraniittilohkare kirjoituksineen: Kosciusczkolle, yhtä yksinkertainen\nja koruton kuin tämä Puolan intohimoinen isänmaanystävä ja\nvapaustaistelija itsekin oli, ja yhtä jykevä ja vaikuttava kuin hänen\ntoimintansa onnettoman isänmaansa hyväksi. Ihanan suurenmoinen oli myös\nnäköala tältä kummulta yli Galizian viljavan tasangon, aaltoilevine,\nviljalaihojen kiertämine kumpuineen, valkotaloisine ja punakattoisine\nkylineen, valkeine vihreäreunusteisine teineen, pienine metsikköineen,\nkarjalaumoineen, Veikselin hopeanhohtoisine uomineen, kellanruskeine ja\nvalkoisine liituvuorineen sekä kaukana, kaukana etelässä siintävine\nlumihuippuisine Karpaatteineen. Krakova lepäsi jalkaimme juuressa\npuutarhoineen, kirkkoineen, Waweleineen ja ilma väreili tyynenä,\nkuulakkaana kesäiltana. Parempaa paikkaa ja onnistuneempaa muotoa ei\nvoisi keksiä kansallissankarin muiston kunnioittamiseksi, sillä tämä\nmuistomerkki ohjaa muukalaisenkin siihen, mikä sankaria oli\ninnoittanut, maan ja kansan ihailuun ja rakastamiseen.\n\nLaura oli äänetön, niinkuin muistin hänen olleen Oliwan tuomiokirkossa\nDanzigissa. Hän nautti mitään puhumatta, mitään sanomatta, eikä\nEditkään turvautunut oppaaseensa, vaan nautti, ei järjellään eikä\ntiedoillaan, vaan silmillään ja korvillaan, jokaisella hermollaan, mitä\nilmanhenki ja melkein rannattoman avaruuden tuntu hyväilivät.\n\nHämärsi jo, kun jälleen istuuduimme autoon ja huimaa vauhtia -- tie\nkävi nyt alamäkeä -- kiidimme takaisin kaupunkiin. Seuralaiseni\ntahtoivat välttämättömästi pistäytyä hotellissa -- aioimme käydä\nteatterissa -- pukuaan muuttamassa. Kenraalia ei näkynyt alhaalla,\njoten ilman muuta kiipesin kerrokseeni ja avasin huoneeni oven.\n\nTahtomattanikin päästin huudahduksen: huoneessani oli joku käynyt ja\njättänyt jälkeensä hävityksen kauhistuksen, kaikki matkalaukkuni oli\navattu ja pengottu, tavarat olivat hajallaan lattialla, kaapit oli\navattu, pöydänlaatikot vedetty esille ja huone muistutti erehdyttävästi\nvenäläisten santarmien toimeenpanemaa kotitarkastusta.\n\nEn ollut vielä ehtinyt koota ajatuksiani, kun seuralaiseni juoksivat\nhuoneeseen:\n\n\"Meiltä on yritetty varastaa'\" huusivat he molemmat, mutta jäivät\nsanattomiksi nähdessään, etten minäkään ollut yritykseltä säästynyt.\nRyhdyin kiireesti tarkastamaan tavaroitani. Rahaa ei matkalaukuissani\nollut eikä oikeastaan mitään arvokkaampaa. Vaatteeni olivat tallella,\nkaikki taskut oli tosin käännetty nurin, liinavaatteet oli reposteltu,\nmutta puolen tunnin tarkastuksen jälkeen saatoin todeta, ettei mitään,\nainakaan muistini ja tietojeni mukaan, ollut hävinnyt. Saman tiedon\ntoivat sekä Laura että Edit omista tavaroistaan.\n\nMitä tämä \"kotitarkastus\" siis merkitsi? On ilmeistä, ettei\nkysymyksessä ollut tavallinen varkaus. Vaikka varas olisikin olettanut\nlöytävänsä jotakin arvokasta ja huomannut sitten pettyneensä, olisi hän\nkuitenkin varmasti jotakin anastanut. Sen verran arvoesineitäkin oli\nmatkassamme. Mutta niin ei oltu tehty. Ja sitten se seikka, että yritys\noli tehty koko seuruettamme vastaan? Ilmeistä oli, että varas tai\ntunkeilija, oli etsinyt jotakin, sitä kuitenkaan löytämättä. Mutta mitä\nhän olisi saattanut etsiä? En ymmärtänyt ollenkaan. Jotakin tavattoman\ntärkeää sen täytyi olla, sillä muutoin ei olisi antauduttu niin suureen\nvaaraan. Murtautua keskellä päivää vilkasliikkeisessä hotellissa\nkahteen huoneeseen ja toimittaa täydellinen kotitarkastus! Ilmitulon\nvaara oli peloittavan suuri.\n\nEditiin minä kumminkin harmistuin. Hän oli suunniltaan, hän laski\nkaiken tämän kohtalon, sallimuksen, Jumalan ja ties minkä\nrangaistukseksi synneistämme, s.o. enemmän tai vähemmän tahtomistamme\nja suorittamistamme seikkailuista. Hän hermostui perinpohjin ja\nhermostutti Laurankin. Kiukustuin puolestani ja määräsin lyhyesti ja\njyrkästi, ettei asia itkusta parane ja että jos arvoisat naiset\nhaluavat tulla teatteriin, täytyy heidän viimeistään puolen tunnin\nkuluttua olla valmiina, s.o. pukeutuneina. Heidän mentyään jäin\nmiettimään tapahtumaa.\n\nEi ollut ihmeellistä, jos ajatukseni johtivat seikkailuun Varsovan\njuutalaiskorttelissa. Mutta en sittenkään ymmärtänyt. Kostoon oli\nkommunisteilla kyllä syytä, mutta eihän tämä ollut kostoa. En jaksanut\nkäsittää, mitä he saattoivat etsiä meiltä, sillä emmehän olleet mitään\nottaneet. Selvää oli vain, että salaperäinen tuntematon vaara uhkasi\nmeitä. Vaistoni sanoi, ettei juttu loppuisi tähän, mutta minkälaisia\nmuotoja se vastedes saisi, en osannut arvatakaan.\n\nAsetin tavarani järjestykseen joka tapauksessa ja tarkistin\nrevolverini. Se ei näyttänyt olevan mikään ylellisyyskapine nykyisissä\noloissa. Seuralaiseni tulivat määräyksen mukaan puolen tunnin kuluttua\nja lähdimme kaikin ulos. Alhaalla tapasin kenraalin erään\namerikkalaiselta, puoleksi turistilta, puoleksi taiteilijalta tai\nsanomalehtimieheltä tai joltakin sellaiselta näyttävän miehen seurassa.\nYankee-tyyppi oli selvä, mutta miehen ammatista en päässyt selville.\n\nKerroin kenraalille tapahtuman. Hän kiihtyi odottamattomasti.\n\n\"Todellakin, todellakin! Siis myöskin te! Minun luokseni on tehty\nsamanlainen murto!\"\n\nVavahdin. Yhteys Varsova-seikkailuun vahvistui, mutta tarkoitusta en\nvieläkään ymmärtänyt. Kenraali pudisteli myöskin päätään.\n\n\"En ymmärrä ollenkaan, en ollenkaan! Ne valmistelevat jotakin, ne\netsivät jotakin, mutta mitä? Ettehän ole ilmoittanut viranomaisille\ntapahtumasta?\"\n\n\"En tietenkään. Joutuisin vain turhiin rettelöihin eikä ilmoittamisesta\nkuitenkaan olisi vastaavaa hyötyä.\"\n\nKeskustelin vielä jonkun aikaa kenraalin kanssa ja lopputuloksena oli,\nettä odottaisimme toistaiseksi ryhtymättä mihinkään laajempiin\ntoimenpiteisiin. Mutta varovaisia meidän täytyi olla. Ensi yritys\ntarkoitti tavaroitamme, mikään ei taannut, etteikö seuraava yritys\ntarkoittaisi henkeämme.\n\nSeuraavana päivänä pistäydyimme Wieliczkan kuuluisassa\nsuolakaivoksessa, tuossa todellisessa maanalaisessa kaupungissa suolaan\nhakattuine kirkkoineen, kappeleineen, tanssisaleineen, rautateineen,\nsähkövaloineen, järvineen ja puroineen. Kuljimme monta tuntia sen\nvaloisia, leveitä ja korkeita käytäviä pitkin, ihailimme vanhojen\nkaivosmiesten hakkaamia pyhäinkuvia ikivanhoissa kappeleissa, suolasta\nveistettyä mestarillista kattokruunua suuressa kirkossa ja tanssisalin\nsuurta freskoa.\n\nHarhailtuamme illan kaupungilla ja istuttuamme pari tuntia vilkkaassa\nja huvittavassa varietee-teatterissa, päätimme aamulla käväistä ensin\nuudelleen Wawelia ihailemassa ja iltapuolella tehdä automatkan Tyniecin\nvanhaan, ruotsalaisten ja suomalaisten 1650-luvulla osaksi hävittämään\nluostariin. Iltapäivällä saimmekin vuokratuksi hyvän ja nopean auton ja\npainuimme matkaan. Tie kulki Wawelin sivuitse, halki huvila-alueen, yli\nVeikselin ja suuntautui sitten, liituvuorien ja kukkaniittyjen lomitse,\npuuttomalle maaseudulle viivasuorana, kovana ja sileänä. Auton vauhti\nkiihoitti mieltä ja sai veren virtaamaan nopeammin. Maisema oli\nyksitoikkoinen tasaisuudessaan, niityt ja pellot vilahtelivat ohitse ja\npari kertaa sivuutimme sievän, puutarhojen lomiin kätkeytyneen\nmaalaiskylän savimajoineen ja olkikattoineen. Tie kohosi hiukan,\nmutkitteli kylän halki ja kääntyi oikealle Veikseliä kohti ja kaarsi\nsitten vanhasta muuriportista sisään.\n\nOlimme perillä.\n\nVasemmalla oli vanha, jykevärakenteinen, matalahko tyylipuhdas\nromaaninen kirkko, oikealla korkea, puoleksi sortunut seinä ja\nsammaltunut ja raunioitunut rintavarustus, taustalla seinäraunioita ja\nkeskellä nurmipeittoinen, paikoin kivitetty, siisti ja kodikas piha,\nentinen luostarin sisäpiha. Rauniot kokonaisuudessaan sijaitsivat\nparikymmentä metriä Veikselin pinnasta, äkkijyrkällä joen äyräällä,\nniin että paikka aikoinaan, täydessä varustuksessaan oli kummullaan\nollut melkein valloittamaton. Ruotsalaiset ja suomalaiset, samoinkuin\nkerran aikaisemmin tataarit, olivat sen kumminkin valloittaneet ja\nhävittäneet, ruotsalaiset ryöstettyään sieltä tynnörittäin kultaa ja\narvoesineitä. Luostarin paikka oli idyllinen ja kaunis, näköala yli\njuurella virtaavan, kaislarantaisen ja niittyisen Veikselin taustalla\nkohoaville loiville, puutarhojen peittämille kummuille kylineen ja\nkirkkoineen, hanhilammikkoineen ja karjalaumoineen, rauhallinen ja\nviihdyttävä laakeudessaan ja sopusoinnussaan.\n\nAstuimme vanhaan kirkkoon ja kuljimme sen kumahtelevia lattiakiviä\npitkin. Se oli koruton ja yksinkertainen vanha katolilainen kirkko,\nankaran askeettinen vihreänharmaassa värityksessään valon langetessa\nläpi värillisten ikkunaruutujen ja kimallellessa pyhimysten kuvilla ja\nalttariliinoilla. Hartaus täytti mielen ja hiljaa kuljimme sakastiin.\nHerttainen näky kohtasi silmäämme: pari kolme heleäpukuista, raikkaan\ntervettä, nuorta ja somaa maalaistyttöä koristeli parhaillaan, hartaina\nja toimeliaina, vanhaa pyhimyksen kuvaa köynnöksillä ja kukilla ja\nmyrttiseppeleillä kai jotakin pyhäinkulkuetta varten. Hillitty, vieno\nvalaistus, joka lankesi ankaraan harmauteen, naivin koruton\npyhimyksenkuva, kansallispukuiset nuoret tytöt vilpitön innostus\nkasvoillaan ja punaisilla poskillaan, kaikki tämä muodosti taulun,\nmissä tunnelma, värien sopusointu, asennot ja hartauden henki\nsulautuivat harvinaiseen eheäksi kokonaisuudeksi. Astuimme hiljaa\npihalle jälleen ja nojauduimme rintavarustusta vasten. Edit otti\nskitsikirjansa ja kiipesi rintavarustuksen yli laskeutuen hiukan\nalemmaksi voidakseen piirtää luonnoksen kirkosta ja raunioista. Laura\nja minä siirryimme aivan huomaamattamme raunioille, löysimme kolmelta\npuolen suojatun nurkkauksen ja istuuduimme sammaltuneille kiville\njääden ihailemaan lännessä avautuvaa maisemaa auringon aletessa\nlaskuaan kohti.\n\nMieli oli tyyni ja tyytyväinen ja onnentunne valtasi ihmisen. Loin\nkatseeni Lauraan ja sävähdin. Laura oli viehättävä siinä laskevan\nauringon säteitten leikkiessä hänen ihollaan ja hiuksillaan. Minä\nkatsoin ja näin, että hän oli nuori ja verevä, raitis ja miellyttävä,\nhänestä henki vastaani naisellinen sulo, herkkä ja koskematon. Minä\nolen tietenkin narri, mutta en voi sille mitään. Tietysti ei Laura\nollut sen kummempi kuin muulloinkaan, väitellessään kansantaloudesta ja\npilkatessaan kaikkia lähimmäisiään, mutta minä olin, en hänen,\nvaan ympäristön, maiseman rauhallisuuden ja luonnon onnentunteen\nvallassa, lauha iltatuuli sai minut hempeäksi, värien sopusointu teki\nminut idealistiksi ja Lauran punaiset huulet houkuttelivat\nvastustamattomasti. Olin suudellut niitä Vilnassa, ja nyt olisin taas\ntahtonut suudella. Mutta en voinut saada itseäni tarpeelliseen\nvireeseen. Minulla ei ollut rohkeutta, mutta mitä kauemmin katselin\nhänen huuliaan, hienohipiäistä kaulaa ja rauhallisesti värähtelevää\npovea, sitä sekavammaksi ja oudommaksi tunsin mielentilani. Minä\nmuistin Lauran Danzigissa Oliwan kirkossa, Vilnassa, liettualaisten\nvankina, juutalaiskorttelissa, Kosciuszckon kukkulalla, mutta ennen\nkaikkea minä muistin hänet pitkäpalmikkoisena raisuna koulutyttönä,\njolloin olin samaan aikaan huokaillut hänen sekä jambien ja anapestien\ntakia. Kaikki oli tietenkin kuvittelua, mutta tuo kuvittelu oli niin\nvoimakasta, että se vastasi todellisuutta. Minä vaivuin ihailemaan\nLauraa ja mitä enemmän ihailin, sitä varmemmaksi kasvoi vakaumus, etten\nhänestä ilman muuta eroaisi. Hänessä oli kultaa pohjalla, kirkasta ja\npuhdasta kultaa, ja minä kuvittelin jo, että olisin se kullanetsijä,\njoka nuo aarteet saisin päivänvaloon.\n\nNopeasti koetin määritellä itselleni tunteeni laadun ja havaitsin\nhämmästyksekseni ja ilokseni, että olin kai rakastunut Lauraan. Kai?\nEi, minä olin rakastunut todenteolla, syvästi ja kiihkeästi. Laurassa\nei ollut mitään ihmeellistä, hyvin vähän salaperäistä, hän oli avoin,\nluonnollinen, reipas ja iloinen, ei varsin tyhmä (en juuri mielellään\nanna naiselle korkeampaa tunnustusta) eikä yksitoikkoinen. Hänessä oli\nluontaista vallanhimoa, määräämisvimmaa, kapinallisuutta ja\nteoreettista liberalismia, mutta nuo haitat kyllä jaksaisin sietää.\n\nSietää! Minä melkein häpesin ja nolostuin: tässä oli pienin kysymys\nminun sietämisestäni, paljon suurempi oli se, sietäisikö Laura minun\nsuuria vikojani ja arvostelisiko hän miksikään pienet etuni.\n\nMinä tunsin palan nousevan kurkkuuni, ohimoni tuntuivat kuumilta\neivätkä silmäni tajunneet enää maiseman yksityiskohtia. Minä aioin\nottaa ratkaisevan askeleen, aioin saada joko kaikki tai jäädä ilman\nmitään. Olin nyt kerta kaikkiaan siinä tunnelmassa ja otaksuin\nhämärästi, että Laurakin olisi tavallista suopeammalla tuulella. Emme\nolleet enää moneen päivään edes riidelleetkään.\n\nSytytin hermostuneesti savukkeen ja poltin sen nopeasti loppuun. Olin\ntodellakin hermostunut ja arka eikä savuke auttanut mitään. Silmäsin\nvielä kerran tasangolle kuin kuolemaantuomittu ennen teloitusta, ja\npuristaen käteni yhteen lausuin hiljaa, niin luonnollisesti ja hellästi\nkuin osasin:\n\n\"Laura!\"\n\nLaura käänsi päänsä ja hänen silmiensä välke antoi minulle murto-osaksi\nsekuntia toivoa. Mutta ainoastaan niin kauaksi, sillä tuhannesosa\nsekuntia senjälkeen saivat Lauran kasvot aivan uuden ja oudon ilmeen,\nne kuvastivat pelkoa, ehkäpä kauhuakin, ja hämmästystä. Otaksuin jo\nhetken, että kaikki oli menetetty, että Laura oli ymmärtänyt ja\nkauhistunut rohkeuttani tai röyhkeyttäni, niinkuin epäonnistunutta\nkosimista tavallisesti naisellisen epäjohdonmukaisesti nimitetään.\n\nMutta ei!\n\nMinäkin vavahduin, en Lauran katseesta, vaan siitä, että tukeva ote,\nraudanlujat sormet kiertyivät kaulani ympäri ja tunsin korvani juuressa\nkylmän reiän painautuvan ihoa vasten.\n\n\"Kädet ylös ja hiljaa!\" komensi hillitty, mutta uhkaava ääni. Laura oli\njo nostanut kätensä. Kosintani oli varsin omituisesti keskeytynyt.\n\nOlen rauhallinen ja tyyniluontoinen mies, mutta en kärsi keskeytyksiä.\nMinä en pidä siitä, että puheeni keskeytetään, mutta vielä vähemmän\nsiitä, että varsin harvalukuiset kosintani ehkäistään. Minä raivostuin,\nja ellei korvani taa painetun revolverin piippu olisi muistuttanut\nminua raivostumisen välittömästä seurauksesta, olisin varmasti antanut\nsen ilmetä hyvinkin voimakkaasti. Nyt en voinut tehdä mitään, vaan\nminun täytyi istua hiljaa ja odottaa jatkoa.\n\nOdotus ei kestänyt kauan. Ote niskassani heltisi, sain käskyn kääntyä\nja silloin näin kaksi siististi puettua miestä, jotka olivat\nhyökkäyksen tehneet. Heillä oli kummallakin revolveri kädessä ja heidän\nilmeensä eivät olleet vähintäkään hullunkuriset, vaikka miehet\nolivatkin tietoiset siitä, että olivat varsin brutaalisesti\nkeskeyttäneet hienon tunnelmahetken.\n\nYritys oli rohkea, mutta hyvin suunniteltu. Aivan lähellä, kymmenen\nviidentoista metrin päässä oli ihmisiä, Edit istui melkein allamme,\nmutta meitä ei voitu nähdä mistään, ja niin olimme täydellisesti\nroistojen vallassa. Olisin voinut huutaa, mutta huutamisen seurausta ei\ntarvinnut epäillä.\n\nEnnenkuin oikein tajusinkaan, riistettiin minulta revolveri, toisen\nkerran jo matkallani, lompakkoni pengottiin perinpohjin, taskuni\ntarkastettiin ja sitten toimeenpantiin varsin perusteellinen\nruumiintarkastus. Lauran käsilaukku joutui samanlaisen tutkimuksen\nesineeksi, mutta -- ihmeellistä taaskin -- mitään ei viety, revolveria\nlukuunottamatta.\n\nKoko näytelmään kului vajaa kymmenen minuuttia. Senjälkeen molemmat\nrosvot pujahtivat muuriaukkoon ja hävisivät sille tielleen. Aseettomana\nen uskaltanut lähteä takaa-ajamaan ja melua ei minulla ollut taaskaan\nhalua herättää.\n\n\"Editille ei sanota mitään!\" kuiskasi Laura ja ehdotus oli minusta\njärkevä kyllä. Edit hermostuisi aivan suunnattomasti, saadessaan\ntietää, että olimme järjestelmällisen vainon alaisina.\n\nSe oli nyt epäämätön tosiasia. Meitä vakoiltiin, meidät tunnettiin ja\nmatkamme ja toimemme olivat tiedossa. Jotakin tahdottiin saada meiltä,\nmutta mitä? Arvoesineitä ei, ei rahaa eikä sen sellaista. Mutta mitä\nsitten?\n\nEn voinut keksiä mitään ratkaisua, mutta päätin mielessäni, etten enää\nliiaksi erkanisi joukosta. Meidän täytyi pysytellä ihmisten keskellä.\nSilloin olisimme suuremmassa turvassa. Missään tapauksessa en aikonut\nkeskeyttää matkaani joittenkin rosvojen vainon takia.\n\nMutta lumous oli haihtunut ja kun Laura toivuttuamme hämmästyksestä\nkysyi, mitä olin aikonut sanoa, punastuin kyllä hiukan, mutta tekeydyin\nkokonaan muistamattomaksi. Minulla oli nyt muuta ajattelemista.\nTulevaisuus näytti uhkaavalta, eivätkä kenraalin otaksumat, kun\nkaupunkiin palatessani keskustelin hänen kanssaan, minua ollenkaan\nrauhoittaneet. Olin varuillani koko yön, mutta mitään ei tapahtunut.\n\nSeuraavana iltana nousimme junaan ja painuimme kohti Karpaatteja.\nSiellä seikkailumme loppuivat, mutta vähältä piti, etteivät ne\nloppuneet hyvinkin ikävästi. Alku Danzigissa oli ollut humoristinen,\nmutta loppu vuoristossa uhkasi muodostua kohtalokkaaksi.\n\nSamassa junassa, vaikkakin toisessa vaunussa, matkustivat myös Ivan\nIvanovitsh ja Matvei Matvejevitsh, \"uuden Venäjän\" miehet, joilla, yhtä\nvähän kuin bolshevikeilla, oli sympatioita reunavaltioitten liittoa ja\nyhteistyötä kohtaan.\n\nHeräsimme vuoristossa ja riensimme käytävään ihailemaan näköalaa. Juna\nkulki syvän laakson rinnettä pitkin, sen vieressä kohisi vallaton\nryöppyävä vuoristopuro ja molemmin puolin kohosivat korkeuksiin\nKarpaatit, rinteet heleitten niittyjen ja peltotilkkujen sekä tummien\nkuusimetsien, ylempänä kanervakankaitten peitossa, sitten vain jylhät\nruskeat ja harmaat kalliot ponnistelivat korkeuksiin ja niitten\nrotkoissa ja huipuilla loisti ikuinen lumi aamuauringon säteissä\nhuikaisevan kirkkaana.\n\nOlimme Puolan Sveitsissä, täydellisessä, ihanassa alppiseudussa,\nsuhteellisen koskemattomassa ja alkuperäisessä sekä vaikuttavan\nmahtavassa ainakin meistä, mäkimaan, metsien ja soitten maan lapsista.\n\nJuna ponnisteli yhä ylöspäin. Aamuilma oli kirpaisevan kylmää,\nniityillä näkyi valkoista kuuraa, mutta ilma oli juovuttavan\nhyvänmakuista, kirkasta ja raitista. Rinta laajeni itsestään ja ahmi\nsisäänsä tätä ohennettua nektaria.\n\nZakopanen, Puolassa tunnetun vuoristokylpylän ja huvilapaikan, asema\noli pieni, sievä ja siisti, kun nousimme junasta. Rata päättyikin tähän\nja korkealle se oli noussutkin, joukon toistatuhatta metriä yli\nmerenpinnan. Valkoisiin, tiukkoihin sarkahousuihin, valkeisiin,\nkirjailtuihin paitoihin ja hihattomiin, kullalla ja hopealla\nkoristeltuihin lammasnahkaisiin liiveihin sekä pieniin töyhtöpäisiin\nvuoristohattuihin pukeutuneita ajureita oli vastassa. Istuuduimme\ntuollaisiin omituisiin vuoristossa käytettyihin ajoneuvoihin,\nparihevoset edessä, ja lähdimme nopeasti liikkeelle. Kylään tai\nkauppalaan oli matkaa kilometrin verran, mutta ei se pitkältä tuntunut.\nYmpärilläoleva luonto veti kaiken huomiomme puoleensa.\n\nHotel Stamary, suuri, komea kolmikerroksinen rakennus sijaitsi\nkauppalan laidalla puutarhan keskellä huimaavan korkean vuoren seinän\nlähettyvillä. Se teki hauskan vaikutuksen valkoisine seinineen ja\npunaisine kattoineen, se oli siisti ja parvekkeella oli miellyttävä\noleskella ja katsella kaukaisia vuorenhuippuja, joista eräällä lähellä\nolevalla eroitimme pienen ristin, mikä ei itse asiassa ollut lainkaan\npieni, vaan noin kolmekymmentä metriä korkea, vaikka näyttikin\nsilmissämme vain pari kolme senttimetriä korkealta.\n\nKenraali saapui myöskin hotelliin, samoin Ivan Ivanovitsh\nsalaneuvoksineen ja saapuipa Krakovassa näkemäni yankee-mieskin monine\nmatkalaukkuineen. Olin juuri ehtinyt siistiytyä, kun ovelleni\nkolkutettiin ja kenraali tuli sisään. Arvasin, että hänellä oli nyt\nvihdoinkin jotakin tärkeää asiaa. Venäläiset tsaristit olivat jo kauan\nvaivanneet mieltäni, mutta kun kenraali kerran oli luvannut pitää\nhuolen kaikesta, en vaivannut häntä kysymyksilläni.\n\n\"Nyt on kaikki selvää\", sanoi hän istuutuen. \"Tänään saatte kokea\njotakin hauskaa, nähdä näytöksen mukiinmenevästä poliittisesta\nfarssista. Seuratkaa vain ohjeitani, niin kaikki käy kuin rasvattu. Ah,\nsaanpa nauraa kerrankin.\"\n\nKatsoin juutalaista \"kenraalia\". Hän oli itse elämänilo, nuortea ja\nreipas ja näytti nauttivan olemassaolostaan. Pingottuneisuus ja\njonkunlainen väijyväisyys, minkä olin pannut merkille Danzigissa, oli\nhänestä hävinnyt. Hän aikoi kai antautua kunnialliseksi mieheksi.\n\n\"Mitä te aiotte oikeastaan tehdä?\" kysyin.\n\n\"En mitään erikoista. Maksan vain pienen velan. Katsokaas, kun ihminen,\nvaikkakin itsekkäistä vaikuttimista, on tehnyt rehellistä, niin,\nuskokaa todella, rehellistä työtä hieman epäilyttävien poliittisten\npäämäärien ja tarkoitusten hyväksi, pannut vapautensa, henkensä ja\nkunniansa, sikäli kuin sitä on ollut pantavissa, vaaralle alttiiksi, ja\nkun tällainen mies ei työstään saa minkäänlaista tunnustusta,\npalkkiosta puhumattakaan, vaan, niinkuin on vakava syy olettaa, hänelle\nsanotaan vain, että Mauri on tehnyt tehtävänsä ja Mauri saa mennä,\nsilloin on tällä miehellä kuitenkin jonkunlainen moraalinen oikeus\njärjestää kostoksi pieni kepponen, joka ei vahingoita ei henkeä, ei\nruumista eikä omaisuutta yhtä vähän kuin kunniaakaan. Ja sellainen mies\nolen minäkin ja eräät poliittiset seikkailijat saavat sen kyllä tuntea.\nVakuutan vieläkin, että juttu on puhtaasti humoristinen ja minä tarjoan\nteille tilaisuuden tutustua siihen, ehdolla, että puhutte minusta Jozef\nGurnickille hiukan hyvää.\"\n\nAnnoin suostumukseni. Minua itse asiassa liikutti perin vähän, mitä\nvenäläiset tsaristit puuhailivat ja onnistuisiko heidän syöstä\nbolshevikit vallasta. Venäläisille siitä tuskin olisi onnettomuuttakaan\nkoitunut. Mutta ensiksikin kiinnitti juttu mieltäni puhtaasti\njournalistiselta kannalta ja toiseksi aioin tehdä kyllä kaikkeni, ettei\ntie tsaarinistuimelle kulkisi ainakaan oman isänmaani elinetujen\nvastaisesti. Ymmärsin kyllä venäläisiä emigrantteja, mutta käsitin\nheidän puuhiensa vaarallisuuden maalleni...\n\nKenraali oli ripeä hankkeissaan. Hän pyysi minua odottamaan hetkisen ja\npalasi sitten yankee-miehen kanssa.\n\n\"Saanko esitellä: mr Craig -- mr Haapala.\"\n\nKumarsin jäykästi. En ymmärtänyt, mitä kenraali tarkoitti.\n\n\"Kas niin, te tulette tavallaan olemaan osakkaita yrityksessä. Mr Craig\naikoo tutustua myöskin siihen, mihin tekin, herra Haapala. Ja kuulkaa\nnyt ohjeeni!\"\n\nKymmenessä minuutissa oli juttu selvä. Ymmärsin kyllä juonen, vaikka en\ntietänytkään, mitä seuraisi. Jännitys olikin näin paljon suurempi.\nLähdimme ensin aamiaiselle, esitettyäni mr Craigin seuralaisilleni, ja\nistuimme hetken kuluttua Karpoviezcin taiteilijamaisessa ravintolassa\naivan kuohuvan vuoristopuron reunalla ja keskustelu sujui itsestään.\nMinua peloitti Editin ottaminen mukaan, mutta muutakaan neuvoa ei\nollut. Mr Craig osoittautui varsin miellyttäväksi yankeeksi, mutta\nhänen ammatistaan en päässyt perille. Hänellä oli mukanaan suuri\nmatkalaukku, enkä tietänyt, mitä se sisälsi.\n\nNousimme sitten autoon ja lähdimme syvemmälle vuoristoon. Zakopane\nsijaitsee Karpaattien jylhimmillä ja korkeimmilla seuduilla ja maisemat\nvaltasivat mielemme kokonaan. Melkein äkkijyrkät vuorenseinät, jotka\nkohosivat tuhannen metrin korkeuteen, reunustivat väliin tietä, väliin\ntaas rinteet loivenivat ja niillä loistivat niityt karjoineen ja tummat\nsalskeat kuusimetsät. Siellä täällä kohisi puro, rinteillä näkyi\nmatalia alppimajoja, joitten katolla oli irrallisia kiviä varapainoina\nrajuilmojen varalta. Kuljimme väliin kuin kourussa, kuin jossakin\nsuppilossa, emme nähneet muuta kuin ylöspäin huimaaville huipuille,\nväliin kiipesi auto paljaslakisille vuorille, joilta levisi\nsilmänkantamaton näköala yli alemman vuoriston kylineen, peltoineen,\nmetsineen ja puroineen. Ilma oli ihanaa hengittää ja nautimme\najomatkastamme majesteetillisen luonnon keskellä.\n\nParinkymmenen kilometrin päässä auto kääntyi pienelle syrjätielle ja\nennenpitkää keksimme pienen alppimajan tuuhean kuusikon ja avoimen\nviettävän niityn reunassa. Auto pysähtyi, nousimme pois ja käännyttyään\nlähti auto takaisin. Kuljettajalla oi ohjeensa.\n\nLähenimme majaa ja Laura katsahti hämmästyneenä meihin, sillä maja oli\ntosin avoin, mutta tyhjä kuitenkin. Selitin lyhyesti hänelle matkamme\ntarkoituksen ja kiirehdin sisään. Mr Craig seurasi minua ja naiset\nmyös. Nousimme ullakolle ja aivan oikein: siellä olevasta ikkunasta oli\nmeillä esteetön näköala rakennuksen taakse, metsään, niitylle ja sen\nreunassa kohisevalle purolle. Mr Craig avasi laukkunsa ja veti sieltä\nesiin esineen, minkä nähdessäni en voinut olla purskahtamatta nauruun.\n\nEsine oli suuri filmikone. Mr Craig oli siis filmivalokuvaaja.\n\nMinulle selvisi nyt kenraalin kostosuunnitelma. Se oli sekä tepsivä\nettä sukkela. Ja vaaraton.\n\nOdottelimme ehkä puoli tuntia, kun tieltä alkoi kuulua moottorin\nsurinaa. Aivan oikein, sieltä tuli kolme autoa. Ihmettelin kenraalin\nkykyä, kun hänen oli onnistunut houkutella poliittiset seikkailijat\ntällaiseen syrjäpaikkaan, Karpaateille, niinkuin he eivät olisi voineet\nkokoontua yhtä turvallisesti jossakin muuallakin.\n\nAutot jäivät paikalle jonkun matkan päähän, mutta niistä nousi\ntoistakymmentä herrasmiestä, jotka minä määrittelin venäläisiksi,\n\"kenraalia\" lukuunottamatta. Rakennuksen taakse kannettiin pöytä ja\njoukko istuimia ja niin oli konferenssi valmis alkamaan.\n\nSe alkoi, mutta en olisi voinut kuvitella, että se alkaisi sillä\ntavalla. Kuten kaikissa säädyllisissä kokouksissa, niin täytyi\ntässäkin valita puheenjohtaja. Oletin, että Ivan Ivanovitsh olisi\nitseoikeutettu ja samaa mieltä tuntui olevan myöskin hän itse sekä\nMatvei Matvejevitsh. Mutta muut eivät olleet. Huomasin, että tämä oli\narka arvokysymys, ja ennen pitkää selveni minulle, ettei Ivan\nIvanovitsh suinkaan ollut ainoa tsaarinarvon tavoittelija, vaan että\nläsnäolijoitten joukossa oli kaksi muutakin, ja nämä omine\nkannattajineen katsoivat olevansa vähintäinkin yhtä itseoikeutettuja\npuheenjohtajan arvoon ja kunniaan. Kokous kävi meluisaksi, mutta mr\nCraig veti suojustimen syrjään koneestaan ja pyöritti muutamia metrejä.\nKenraali pysyi äänetönnä, mutta olin huomaavinani hänen kasvoillaan\ntyytyväisen kajastuksen. Mielipiteitten vaihto kävi edelleenkin yhtä\nkiihkeänä kuin selvänäkin, ja tulin ajatelleeksi, että jos samaa tarmoa\nolisi osoitettu taistelussa bolshevikeja vastaan kuin tässä taistelussa\npuheenjohtajan paikasta, ei Leninin ja Trotskin oleskelu Kremlissä\nolisi tullut varsin pitkäaikaiseksi. Venäjän esitaistelijat tuntuivat\nvarsin katkeroituneilta ja minä koetin parhaani mukaan merkitä\nmuistikirjaani mehevimmät lausunnot. Matvei Matvejevitshkin oli\ninnostunut, vieläpä siihen määrään, että kiipesi tuolille ja vaati\nhiljaisuutta, mihin vaatimukseen toiset vastasivat entistä\nkiihkeämmällä vastalauseitten tulvalla.\n\nVihdoin kenraali karjaisi, ja kuin tästä hävyttömyydestä ymmällään\nlakkasi melu hetkeksi.\n\n\"Minä ryhdyn puheenjohtajaksi, sillä muuten emme ennen maailmanloppua\npääse alkuunkaan\", huusi hän voimallisesti ja istuutui pöydän ääreen.\n\"Silentium!\"\n\nKaikki kiristelivät hampaitaan, mutta kukaan ei vastustanut.\n\n\"Ensimäinen asia: yhteinen ohjelma. Luen teille ehdotuksen.\"\n\nKenraali kaivoi taskustaan paperin ja luki. Hän ei lukenut pitkään.\nOhjelma oli lyhyt ja selvä sekä varsin kansanvaltainen. Reunavaltoja ei\noltu myöskään unohdettu. Ne saisivat jonkinlaisen autonomian, mikä\ntarkemmin määrättäisiin Venäjän perustavassa kokouksessa,\nfederatiivisin perustein.\n\nKiitos! ajattelin itsekseni.\n\nOhjelma ei aiheuttanut lainkaan keskustelua. Kellään ei ollut\nvasta- eikä parannusehdotuksia esitettävänä. Tuntui siltä, että aivan\nharvinainen yksimielisyys vallitsi osanottajien keskuudessa. Mutta olin\ntehnyt päätelmäni liian aikaiseen.\n\n\"Toinen asia: tsaariehdokas. On ehdotettu Ivan Ivanovitshia, Mishka\nMukulajevitshia ja Stepan Fomitshia.\"\n\nNyt puhkesi melu kuin kohtalaisessa tiikeritarhassa, jonka hoidokit\novat viikon olleet syömättä. Jokaisen nimen jälkeen huusivat toiset\nhurraa! ja toiset alas! ja lopuksi oli huuto yleinen.\n\nKenraali takoi vimmatusti pöytää. Tässä kokouksessa vaadittiin\npuheenjohtajalta ruumiillista voimaa niinkuin ennen Juuassa\nkärsivällisyyttä kunnanvaltuuston puheenjohtajan lukutaidottomuuden\ntakia. Melu lakkasikin hetkiseksi. Mr Craig pyöritti konettaan ja minä\nja Laura teimme merkintöjämme. Jutusta tulisi mainio alakerta\nsanomalehteen.\n\n\"Koska tämä asia tuntuu aiheuttavan erimielisyyttä, niin uskallan,\nkoska minulla ei ole aikaa, ehdottaa käsittelyjärjestykseen pienen\nmuutoksen: otetaan ensin esille palkkakysymykseni. Määrän tiedätte.\nPyydän pankkiosoitusta vain ja sitten olen tyytyväinen.\"\n\nNäitä sanoja seurasi jäätävä hiljaisuus, Kenraali oli koskettanut\narkaan kohtaan. Vihdoin muuan osanottaja pyysi puheenvuoron.\n\n\"Ehdotan, ettei vaatimus anna aihetta mihinkään toimenpiteeseen\npuoleltamme. Kenraali on saanut runsaan korvauksen vaivoistaan\nsaadessaan kenraalin arvon ja aseman.\"\n\nYleinen hyväksyvä mutina seurasi esitystä. Kenraali nousi verkkaan ja\nkatsahti kokousta.\n\n\"Vai niin, vai olen minä saanut korvauksen! Kenraalin arvon! Totta\ntotisesti! Kenraali ilman armeijaa ja palkkaa! Mutta minä saan kyllä\nkorvauksen vaivoistani tai olen oikeastaan sen jo saanutkin. Olette\nkyllä kaikki suuria roistoja, mutta en usko sentään, että kykenette\nvetämään suurvaltoja nenästä, ette ainakaan nyt, kun minä luovun\nleikistä. Tsaariehdokkaita! Luuletteko, että minä olen lapsi? Te\nluulette pettävänne sekä toisianne että minua. Toisianne saatatte\npettää, mutta ette minua. Ja jotta teille olisi helpompi päästä\nyksimielisyyteen tsaariehdokasta valitessanne, tutustutan teidät\nlähemmin toisiinne. Kas näin: Ivan Ivanovitsh on entinen, hieman\nrappiolle joutunut, mutta ei varsin kyvytön jalkaväenkapteeni, Mishka\nMukulajevitsh on poliisikomisario Odessasta ja Stepan Fomitsh on\nentinen sanomalehtimies ja ohranan agentti. Kyllähän teistä tsaarin\nsaisi! Hyvästi nyt siis ja kiitos seurasta!\"\n\nLuulin, että joukko ryntäisi kenraalin päälle, mutta hänen sanojensa\nvaikutus olikin musertava. Kukaan ei estänyt hänen lähtöään.\nVehkeilijöitten naamat olivat ihanat katsella ja mr Craig pyöritti\nkonettaan vimmatusti.\n\nKenraali poistui autossa ja neljännestunti senjälkeen läksivät\nvehkeilijätkin. Koko heidän puuhansa oli romahtanut kokoon, ja loppu\noli kuin olikin humoristinen. Kenraali oli ennustanut oikein.\nVale-Dmitrejä kaikki tyyni ja tarkoituksena, ei suinkaan\nvaltaistuimelle pääsy, se nyt oli mahdotonta, mutta rahojen saanti\ntavalla tai toisella piireistä, missä tsaaripuuhia suosittiin.\n\nMinulla oli riittävä ainehisto ensiluokkaista poliittista pilajuttua\nvarten ja mr Craigilla oli noin neljäsataa metriä kieltämättä\nomintakeista filmiä. Hän ansaitsisi sillä vielä rahaa, vaikka en\nepäillytkään, etteikö kenraali ollut ottanut häneltä hyvää maksua tästä\nnäytöksestä.\n\nAutomme saapui tielle ja nousimme siihen. Tunnelma oli todellakin\nsamanlainen kuin olisimme tulleet jostakin teatterinäytöksestä, missä\nolimme nauraneet aitoameriikkalaisvauhtiselle farssille.\n\nAlppimajan ullakolta näkemämme farssi ei ollut lajissaan hulluimpia.\n\nAuto kääntyi valtatielle ja kiiti huimaavaa vauhtia alaspäin,\nkäänteissä suorastaan hirvittävästi kallistuen, rotkojen ammottaessa\nkummallakin puolen.\n\nIllalla istuimme Laura, Edit, kenraali, mr Craig ja minä pienellä\nkasinolla, missä parhaillaan oli vaatimaton varietee-näytös.\nVuoristolaiset esittivät kauniita ja tulisia tanssejaan, \"oikeat\"\nvuoristolaiset, nuo kaikkien myllerrysten, valtiollisten vainojen ja\nsorron aikanakin itsenäisyytensä ja vapautensa säilyttäneet voimakkaat\nja notkeat vuoristolaiset. He esittivät tanssien ja laulaen vanhaa\nballaadia vapaasta vuoristorosvosta, slaavilaisesta mieliaiheesta,\nrosvosta, joka ryösti rikkaita ja auttoi köyhiä, joten tarinalla oli\noma sosiaalinen pohjansa. Lauran veri ja vaisto huomasi tämän heti,\nmutta minä nautin puolestani jakamattomasti noitten täysien\nluonnonlasten esityksestä, ihmisten, jotka tulivat suoraan niityltä ja\nkarjapihasta tanssiakseen ja laulaakseen hetkisen. En ihmetellyt, että\nvuoristosta on kirjoitettu ja sävelletty lukemattomia pieniä ja suuria\nlaulunäytelmiä, siihen on kyllä aihetta ja syytä.\n\n\"Tsaariehdokkaat\" olivat jo matkustaneet, sen kuulin kenraalilta. Ne\neivät olleet lausuneet edes uhkauksia, mikä olikin turhaa. Heidän\npelinsä oli paljastettu ja paljastettu kaiken lisäksi heidän oman\ntyperyytensä takia. Herra Nagelkopf -- nimitän häntä niin, sillä eihän\nhän ollut kenraali nyt enää millään varjollakaan, oli varsin\ntyytyväinen tulokseen. Mr Craig ilmoitti sovittavansa filmaamansa\nkohtauksen johonkin suurempaan filmiin. Siitä tulisi varmastikin\ntäydellinen succès.\n\nUlkona oli yö, pimeä, musta yö, mutta taivaalla tuikkivat tähdet\nkirkkaina ja suurina. Ilma oli raikas, mutta kylmä, niin että vilu\npuistatti. Laura pyysi minua käymään hotellissa ja tuomaan hänen ja\nEditin päällystakit. Minulla ei ollut halua irtautua iloisesta seurasta\nja viinilasin äärestä, mutta kun huomasin savukkeitteni -- käytin\nsuomalaisia, mitkä ovat puolalaisia monin verroin parempia -- olevan\nlopussa, suostuin vaivautumaan ja puikahdin pimeälle tielle. Kuljin\nnopeasti ja sivuutin kuiskailevia pareja saapuen ennenpitkää hotellin\nluo. Aivan sattumalta vilkaisin ylös ja silloin näin kummastuksekseni,\nettä siellä vilahti valoa, heikkoa ja häipyvää, mutta valoa kuitenkin.\nSamassa silmänräpäyksessä pälkähti mieleeni tavaroittemme tutkiminen\nKrakovassa sekä Lauran ja minun yllättämiseni Tyniecissa. Päätin ottaa\nasiasta selon. Ehkä saisin kerrankin kutsumattoman vieraan verekseltä\nkiinni.\n\nRevolverini oli kunnossa -- kolmas jo tällä matkalla -- kun aioin astua\nhotellin ovesta sisään. Muutin mieltäni kuitenkin ja hiivin puutarhaan.\nHuoneeni oli toisessa kerroksessa. Aamulla olin nähnyt seinän vierellä\ntikapuut. Tunnustelin pimeässä ja löysinkin ne. Hitaasti ja\nvarovaisesti vedin ne esiin ja asetin seinää vastaan. Kuuntelin, mutta\nvain vuoristopuron kohina kantautui korviini. Olin kylmä ja levollinen.\nMinun täytyi vihdoinkin saada vierailijasta selko.\n\nHitaasti ja varovasti kiipesin tikkaita pitkin pysähtyen aina\nkuuntelemaan. Tartuin kiviparvekkeen reunaan ikkunani kohdalla ja\näärimmäisen varovasti hilauduin parvekkeelle jääden makaamaan sen\nlattialle. Olin ollut oikeassa.\n\nSisällä oli joku.\n\nMinä kuulin pientä, tuskin huomaamatonta rapinaa, pari kolahdusta,\njotka osoittivat kutsumattoman vieraan puuhailevan jotakin pimeässä.\nTuo pimeys juuri haittasi minua. En osannut rynnätä umpimähkään sisään\nnäkemättä ketä ja mitä vastaan.\n\nOdotin kärsivällisesti. Sisällä vilahti valo, kohottauduin hieman ja\nvilkaisin sisään. Näin vain tumman haahmon, en muuta, ja samalla\nvalokin sammui.\n\nKoetin varovasti ikkunaa, tai oikeastaan ovea, sillä se oli molempia,\nmutta muistin samalla, että olin sulkenut sen sisältä. Tätä kautta oli\nminun niin ollen mahdotonta tunkeutua sisään.\n\nPudottauduin hiljaa tikkaille ja laskeuduin maahan. Yöllinen seikkailu\nalkoi kiihoittaa mieltäni. Mies oli nyt satimessa, ikkunasta hän ei\npääsisi pakenemaan, ja ovelle aioin minä itse asettua.\n\nPujahdin hotellin eteiseen ja parilla sanalla selitin ovenvartijalle\ntilanteen. Tämä hämmästyi ja hätääntyi tavattomasti, hotellin maine oli\nvaarassa ja sen sellaista, mutta koetin rauhoittaa ja lupasin hoitaa\nkaikki hiljaisuudessa. Parissa hetkessä hankki ovenvartija minulle\nkolme tukevaa ja tanakkaa hotellirenkiä. Asetin heistä kaksi ulos\nikkunan alle, ja itse kolmannen kanssa hiivin huoneeni ovelle, jonka\nkahden puolen me jäimme väijymään. En uskaltanut tunkeutua lukittuun ja\npimeään huoneeseen. Roisto käyttäisi epäilemättä asetta ja halusin\nsentään hieman kunniakkaampaa kuolemaa.\n\nVäijyimme kärsivällisesti ehkä noin neljännestunnin, kunnes vihdoin\nkuulimme avaimen kiertyvän lukossa. Roisto aikoi tulla ulos.\n\nHän avasi oven äärimmäisen varovasti ja vilkaisi ympärilleen, mutta me\nolimme painautuneet seinään kiinni, niin ettei meitä huomattu. Mies\npujahti kokonaan käytävään ja samalla hetkellä annoin merkin rengille.\nHän hyökkäsi roiston kimppuun arvelematta ja ennenkuin ehdin huutaa\nedes käsiä ylös, oli roisto maassa pitkin pituuttaan.\n\nKatsoin vankiani, jonka kasvot olivat vääristyneet ankarasta heitosta\nja tunsin hänet. Hän oli yksi niistä kolmesta, jotka olimme yllättäneet\njuutalaiskorttelissa.\n\n\"Kas niin, sisään nyt!\" komensin ja avasin oven huoneeseen.\nRenki talutti miehen sisään ja vartioi häntä kuin lohikäärme\nkuninkaantytärtä. Avasin parvekkeelle vievän oven ja kutsuin vartijat\nalhaalta pois. Kun he olivat tulleet huoneeseen, aloitin kuulustelun.\nVanki osoitti niin ilmeisiä hermostumisen merkkejä, että minua\nnauratti. Juutalaiskorttelissa ei sellaisesta ollut jälkeäkään.\n\n\"No, mikä sinut tänne toi?\" kysyin hiukan pilkallisesti.\n\nMies ei vastannut. Hänen katseensa osoitti vaivautumista, mitä en\nollenkaan ihmetellyt rengin otteesta päättäen.\n\n\"Mitä sinä täällä teit?\" toistin kysymykseni.\n\n\"Varastin\", tunnusti mies.\n\n\"Niinkö, mitä sitten? Tutkikaapa hänen taskunsa, miehet!\"\n\nMiehet tekivät työtä käskettyä, mutta vangin taskuista he eivät\nkeksineet mitään sellaista. Olin ollutkin varma siitä edeltäkäsin.\n\n\"No, ei vetele valhe. Vielä kerran ja viimeisen, mitä teit täällä?\"\nMinun ei tarvinnut koettaakaan olla uhkaava. Onnistuin mainiosti.\n\n\"Tulin etsimään\", sanoi mies hiljaa.\n\n\"Etsimään, mutta mitä pirua te olette sitten etsinyt koko ajan?\nLinnunmaitoa vai?\"\n\n\"Luetteloa.\"\n\n\"Mitä jeevelin luetteloa?\"\n\nMiehen katse ilmaisi hämmästystä, vaikka hermostuminen oli edelleenkin\nvallitsevin piirre.\n\n\"Nimiluetteloa\", sanoi hän.\n\nKoetin miettiä. Mitä nimiluetteloa? En tietänyt sellaisesta mitään.\n\n\"Kuka sen sitten on ottanut?\"\n\n\"Te.\"\n\nTämä lyhyt, mutta selvä syytös varkaudesta minuun nähden tuli\nodottamatta.\n\n\"Mutta missä sitten?\"\n\nMies näytti kiusaantuneelta.\n\n\"En tiedä, mitä te tällä nyt tarkoitatte, mutta voinhan sanoakin asian,\njonka itse tiedätte vallan yhtä hyvin kuin minäkin. Otitte\nnimiluettelon tunkeutuessanne luoksemme Varsovassa. Luettelo oli\nneulottu juutalaispuvun vuorin alle.\"\n\nVihdoinkin oli asia selvä. Totta totisesti, se oli tärkeä tieto. Mutta\nmissähän olivat nyt nuo juutalaispuvut? Muistin hämärästi, että olimme\nne heittäneet autoon, mutta sitten en tietänyt niitten kohtalosta\nmitään.\n\nMutta sittenkin mies valehteli käyntinsä tarkoituksen. Mitään ei oltu\npengottu eikä tutkittu. Jokin muu tarkoitus hänellä oli ollut.\n\n\"Et petä minua\", sanoin kylmästi. \"Sano heti, mitä teit täällä?\"\n\nMies katsoi avuttomana ympärilleen. Ja avuton hän olikin. Hänen\nvierellään seisoi kolme tanakkaa renkiä ja minä leikittelin revolverini\nkanssa. Mutta vieläkään hän ei taipunut, vaikka hermostuminen alkoi\nminua suorastaan oudostuttaa. Kuinka ollakaan, livahti hänen katseensa\nkuin varkain pesupöytää kohti ja hän vavahti.\n\nKaamea ajatus tuli mieleeni, kun samassa hetkessä hypähdin pesukaapin\nluo ja avasin sen. Huudahdin sekä ilosta että raivosta:\n\nTakana oli pieni läkkipeltinen astia, mistä kulki kaksi lankaa\nsähköjohtoihin. Vuoteeni viereen oli asetettu helvetinkone ja tämä\nlisämukavuus olisi kaikesta päättäen toimittanut minut yöllä toiseen,\njoko parempaan tai pahempaan maailmaan. Kiskaisin langat poikki ja\nupotin turmiontuojan pesukannuun.\n\nSe vaara oli kuitenkin ohi.\n\nMies lysähti kokoon. Hän tiesi nyt, ettei häntä mikään pelastaisi.\nMutta en pysähtynyt tähän. Tutkin koko huoneen, mutta yhteen koneeseen\noli tyydytty.\n\n\"Kaksi huonetta vielä!\" kuiskasi mies ja osoitti käytävään. Noilla\nsanoillaan hän pelasti henkensä. Nuolena syöksyin käytävään. Lauran ja\nEditin sekä kenraalin huoneissa oli siis samat panokset. Mies ei\nvalehdellut, mutta kymmenen minuutin kuluttua oli ne tehty\nvaarattomiksi.\n\nNyt saatoin hengittää rauhallisesti. Tiesin, mikä ja miksi vaara meitä\nuhkasi, ja voin nyt vastustaa sitä. Vaikka sitä ei enää tarvittukaan.\n\nHuoneeseeni tultuani tuli sinne myöskin hotellipoika ja ojensi minulle\nsähkösanoman. Se oli Jozef Gurnickilta:\n\n    \"Juutalaispuvusta löydetty nimiluettelo ja toimintasuunnitelma.\n    Toinenkin murhayritys ehkäisty Lembergissä. Useimmat vangittu.\n    Varokaa, sillä teitä seuraa mies. Salapoliisit tulevat, joilla\n    on tuntomerkit.\"\n\nKun palasin kasinolle, otti seurue minut vastaan hieman pilkallisesti.\nOlinkin viipynyt melkoisen ajan. Ojensin naisille päällystakit ja\nsytytin savukkeen.\n\n\"Taisit nukahtaa\", virkkoi Laura.\n\n\"En, vaan laitoin sinulle vuoteen hiukan mukavammaksi\", vastasin\nhuolettomasti. \"Poistin helvetinkoneen.\"\n\nKerroin heille seikkailuni. Se nauratti jälkeenpäin, mutta minua ei\nnaurattanut, ajatellessani mahdollisuutta, etten olisi huomannut valoa\ntai etten olisi lähtenyt hotelliin.\n\nSinä iltana selvitin paljon, myöskin syyn kenraalin \"kääntymiseen\".\n\n\"Niin, katsokaas, syy on selvä ja yksinkertainen. Appiukkoni on\nkuolemaisillaan. Saan häneltä suuren perinnön. Saadakseni sen ja\nvoidakseni nauttia siitä täytyy minun olla kunniallisen henkilön\nkirjoissa. Siinä koko juttu. Minun luonnollani ja taipumuksillani voi\nolla vain rikkaana täysin kunniallinen. Sellaisiakin ihmisiä on.\"\n\nMutta paljon suurempi selvitys tapahtui kuitenkin myöhemmin samana\nyönä. Todistajina olivat vain tummat vuoret ja loistavat tähdet. Minä\njatkoin siitä, mihin Tyniecissa olin lopettanut ja -- onnistuin.\n\nMinulle ei maatamennessäni edes tupakka maistunut.\n\nOlin liian onnellinen.\n\nSeuraavana päivänä teimme ihanan automatkan kauas vuoristoon,\nkuuluisalle \"Morskie Oko\"-nimiselle alppijärvelle keskelle korkeita\nalppeja. Järven terässininen ja vihreä vesi viehätti kyllä silmääni,\nmutta oli jotakin, mikä viehätti vielä enemmän.\n\nLähdimme kiipeämään ylemmäksi, noin kolmesataa metriä korkeammalle\nolevalle Czarny Stav-järvelle, mistä huimaava vuoripuro laski kohisten\n\"Merensilmään\", Morskie Okoon.\n\n\"Tämä on oikeaa seikkailua!\" huudahti Laura keikkuen vaarallisen\nhuolettomasti kapealla paadella ammottavan kuilun reunalla.\n\n\"Onpa vain. Luulen, että muut seikkailut saavat nyt jäädä. Jos pidät\nluontosi, niin riittää minulle terveellistä, eikä aina niin\nvaaratontakaan seikkailua koko loppuijäkseni.\"\n\nLaura hyppäsi syliini tuolta paadelta ja Edit käänsi päänsä\nhienotunteisesti syrjään. Hän olikin koko päivän tuijottanut meitä,\nensin itkenyt, sitten nauranut, ja lopuksi ollut rajattoman ihmeissään.\n\n\"Mutta tehän olette riidelleet koko matkan\", sanoi hän ymmällään.\n\n\"Ja aiomme edelleenkin riidellä\", pisti Laura, \"ellei Taksi (taas tuli\nvanha nimi) muuta rutivanhoillisia mielipiteitään. Ja luulenpa melkein,\nettei muuta.\"\n\nMutta Edit nautti tapahtumasta. Se oli hänestä niin \"pikantti\".\n\n\n\n"]