[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEZ5FRmB8GuPGUWWDL03VCncnmolw16XD694r2zBlfG0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},1816,"Kultakuningas","Karila, Olli (oik. Pärnänen, Niilo) 1897-1936)",null,"1816-karila-olli-kultakuningas","1816__Karila_Olli__Kultakuningas","Seikkailuromaani","romaani",[],[],"fi",1926,35012,228748,true,[],[],[],"Vauhdikas seikkailuromaani alkaa New Yorkista, missä purukumimiljonääri James Businessin närkästys herättää lehdistön huomion. Teos kuvaa liikemaailman valtataistelua ja salaperäistä vastustajaa nimeltä Isonen, joka haastaa miljonäärin aseman ja omaisuuden.","Olli Karilan 'Kultakuningas' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1816.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KULTAKUNINGAS\n\nSeikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nOLLI KARILA\n\n\n\n\n\nPorissa,\nSatakunnan Kirjateollisuus Oy,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\nMr. James Business oli närkästynyt.\n\n\nUutiset suurten miesten sekä mielen- että terveydentilasta leviävät\nnopeasti.\n\nKaikki tiesivät, että mr. James Business, New Yorkista, oli\nnärkästynyt. Sanomalehtimiehet tiesivät sen jo niin aikaiseen aamulla,\nettä he olivat kokoontuneet mr. James Businessin liikepalatsin pääoven\nedustalle, ennenkuin mr. Business sinne oli vielä saapunutkaan.\n\nSitten mr. Business saapui ja satalukuisen sanomalehtimiesjoukon\nviimeisetkin unentähteet kaikkosivat, kun he koettelivat kuroitella\nkaulojaan nähdäkseen jotakin ja pienempikokoiset -- pienemmistä\nsanomalehdistä, sillä suuremmilla sanomalehdillä oli aina varastossa\npitkiä miehiä tällaisia tärkeitä tilaisuuksia varten -- koettelivat\nkysellä toisilta, mitä he näkivät.\n\nJa äkkiä tapahtui se, mikä vahvisti sanomalehtimiesten pahimmatkin\nepäluulot oikeiksi:\n\nMr. James Business nousi autostaan. Hänen leukansa liikkuivat. Hän\njauhoi suussaan purukumia.\n\n(Mr. Businessin leuat jauhoivat aina purukumia. Mr. Businessilla oli\nnimittäin purukumitehdas ja kaikki, hänen alaisensa, hänen\nliiketuttavansa, hänen velallisensa ja hänen velallisiksiin pyrkivät,\nkaikki he kunnioituksesta ja alamaisuudesta myöskin jauhoivat\npurukumia. Jos Kaarle V saattoi sanoa, ettei hänen valtakunnassaan\naurinko milloinkaan laskenut, niin saattoi mr. Business sanoa, etteivät\nhänen valtakuntansa alamaisten leuat olleet milloinkaan jauhamatta, ei\nyöllä eikä päivällä.)\n\nNo niin, mr. Business nousi autostaan. Kaksi vahtimestaria oli ovea\navaamassa ja heidän takanaan näkyi rivi juoksupoikia.\n\nSanomalehtimiehet kuroittelivat kaulojaan.\n\nMr. Business meni kiireesti katukäytävän yli. (Mr. Business meni aina\nkiireesti.) Hän ei tervehtinyt ketään. Vahtimestarit valahtivat\nkalpeiksi, juoksupojat jäykistyivät, sanomalehtimiesten joukosta kuului\nkäheä huudahdus ja kaikkien leuat pysähtyivät silmänräpäyksen ajaksi\njauhamistouhussaan.\n\nMr. Business ei ollut ketään tervehtinyt!\n\nSe oikeutti jokaisen ajattelemaan mitä hyvänsä, se saattoi merkitä\nmaailmansotaa, se saattoi merkitä sopivankokoista maanjäristystä taikka\ntäydellistä pyörremyrskyä pörssissä. Sillä jokainen tiesi, että milloin\nmr. Business autosta astuessaan ei tervehtinyt, silloin olivat vakavat,\näärimmäisen vakavat asiat kysymyksessä.\n\n\"Maailmankaikkeuden\" ensimäinen reportteri uskalsi astua kaksi askelta.\nHän lähestyi vasemmanpuolista vahtimestaria. Hänen kätensä vapisivat,\nmutta hän oli sanomalehtimies.\n\n\"Kuulkaa, anteeksi...\" sanoi hän.\n\nVahtimestari silmäsi häneen verenhimoisesti ja sanoi julmasti, mutta\nhiljaa:\n\n\"Pois!\"\n\n\"Ameriikan Toivon\" reportteri yritti lähetä autonkuljettajaa.\nAutonkuljettaja heilautti kädessään tyhjää bensiinikannua. Reportteri\nvetäytyi takaisin.\n\nIlmeisesti elettiin historiallisia hetkiä.\n\nVahtimestarit sulkivat ovet kalpeina. Juoksupojat katosivat näkyvistä.\nSanomalehtimiehet kiiruhtivat toimituksiinsa miettien otsikoita ja\nalaotsikoita.\n\nMitä tapahtuu mr. James Businessin konttorissa? Mitä James Business\najattelee?\n\nMutta sitä ei toistaiseksi tietänyt kukaan muu kuin mr. Business itse.\nEikä hän sitä sanonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMr. Business nousi hissiin. Sen ajan, minkä hän oli hississä, oli\nhissipoika hengittämättä. Sillä, niinkuin sanottu, mr. Business oli\nnärkästynyt. Hän meni omaan huoneeseensa (ei tarvinne huomauttaa, että\nkaikki huoneet olivat mr. Businessin). Hän ei ollut antanut\nvahtimestareille ei hattuaan, ei keppiään, ei hansikkaitaan eikä\npäällystakkiaan. Se oli äärimmäisen paha merkki. Ilmapuntari osoitti\nhirmumyrskyä, horisontti oli pikimusta.\n\nMr. Business riisui päällystakin ja heitti sen, sekä kepin, hatun ja\nkäsineet yhdelle niistä norsunnahkaisista nojatuoleista, joita hänen\nhuoneessaan oli kaksitoista. (Huom.! Taattua norsunnahkaa. Businessin\nhuonekalut ovat parhaat maailmassa!) Mr. Business osasi itse riisua.\nHän osasi taidon niiltä ajoilta, jolloin hän riisui vaatteita muilta ja\nsai viisisenttisiä.\n\nSitten hän istuutui toiselle niistä kahdestatoista nojatuolista ja\npainoi kellonnappulaa.\n\nMr. Money, hänen ensimäinen sihteerinsä, ilmaantui kuin Mefisto\nFaustissa yhdestä niistä kuudesta ovesta, jotka olivat huoneessa.\n\n\"Ääh...\" äänsi mr. Business raivoissaan.\n\n\"Aivan oikein, mr. Business\", sanoi mr. Money kunnioittavasti. Hän\nsanoi aina kaikki kunnioittavasti.\n\n\"Mi... mi... mitääh?\" jatkoi mr. Business.\n\n\"Niin.\"\n\nSitten mr. Businessin ja mr. Moneyn leuat jauhoivat hetken aikaa\npurukumia. Purukumi vaikutti tyynnyttävästi mr. Businessiin.\n\n\"Sähkösanoma!\" sanoi mr. Business.\n\n\"Aivan oikein, sain sen tänä aamuna. Kuuluu: Mr. Businessista hävytön\nkirjoitus Suomessa. Pieni roskalehti. Asialla ei mitään merkitystä.\nMikään lehti ei ole lainannut.\"\n\n\"Ääh...\", ähkyi mr. Business. \"Onko siinä 'hävytön'?\"\n\n\"Aivan oikein, mr. Business: hävytön.\"\n\n\"Hä-vy-tön!\" kertasi mr. Business.\n\n\"Aivan oikein.\"\n\nMr. Business jauhoi purukumia.\n\n\"Kirjoitus! Lukekaa!\"\n\nMr. Money livahti huoneesta sähkön- ja palasi valon nopeudella,\nkädessään muutamia paperiliuskoja.\n\n\"Istukaa!\"\n\nMr. Money istui niin nopeasti, että oli vähällä istahtaa lattialle.\nHänellä ei ollut aikaa katsoa, oliko hänellä tuoli takanaan, eikä mr.\nBusiness sietänyt viivyttelyä.\n\nMr. Money uskalsi yskäistä ja alkoi sitten:\n\n\"Ylös orjuudesta! Euroopan Yhdysvaltoja rakentamaan!\"\n\n\"Eurooppa elää Ameriikan orjuudessa. Maailmansota ja keskinäiset\nriitamme ovat meidät köyhdyttäneet, mutta, me emme ole mitään oppineet\nemmekä mitään unhoittaneet. Me emme ole kohoittaneet työtä sille\nkuuluvaan arvoon, vaan me olemme tehneet velkaa, velkaa ja taaskin\nvelkaa. Me olemme lainanneet Ameriikalta, taikka, miksi emme sanoisi\nasiaa suoraan, mr. James Businessilta, sillä Ameriikka on sama kuin mr.\nBusiness. Ja mr. Business on meille lainannut. Miljaardin miljaardin\njälkeen. Me olemme nyt velassa Ameriikalle korviamme myöten,\nenemmänkin, meidän lakkimme tupsuakaan ei enää näy siitä dollarisuosta,\njohon me olemme uponneet. Me olemme velkaorjuudessa. Meidän maamme ja\nomaisuutemme, meidän luonnonrikkautemme ja tuotantolaitoksemme, meidän\nsatomme ja meidän työmme, kaikki on pantattu mr. Businessille. Me emme\ntee työtä syödäksemme, emme edes elääksemme, me teemme työtä\nmaksaaksemme velkojemme korot. Niitä korkoja me saamme maksaa\nhiessäpäin ja niitä korkoja maksaa jokainen: rikas -- eihän Euroopassa\nole ainoatakaan oikeata rikasta! -- pääomallaan, köyhä työllään ja\nruumiinsa kärsimyksillä. Me emme jaksa maksaa korkojakaan, emme\nmitenkään. Siten velkamme suurenee ja orjuutemme lujittuu.\nJos emme mitään tee, olemme orjia ikämme ja orjiksi jäävät\njälkeentulevaisemmekin, orjiksi mr. Businessille ja tuleville pikku\nmr. Businesseille.\"\n\n\"Mutta kaikella täytyy olla rajansa. Meidän velkaorjuutemme täytyy\nloppua. Se on käynyt sietämättömäksi jo nyt. Sillä me emme vain saa\ntehdä palkatonta työtä orjaisännillemme, vaan meidän kaikki muutkin\noikeudet ovat riistetyt. Mitä ovat meidän presidenttimme ja\nkuninkaamme, hallituksemme ja valtiomiehemme? Eivät mitään muuta kuin\n-- pakosta kyllä -- mr. Businessin juoksupoikia, ehkä vain hieman\nparemmin palkattuja, mutta ei suinkaan paremmin kohdeltuja. Mr.\nBusiness voi sekä tahtoo sekaantua kaikkiin asioihin, hallituksiemme\nvalitsemisesta aina kyläpoliisin nimitykseen saakka. Hän voi, sillä\nhänellä on rahaa ja hänellä ovat meidän velkakirjamme.\"\n\n\"Mutta meilläkin on mahdollisuuksia. Omena on hyvä syödä viipaleina,\nmutta jos kerralla tunkee suuhunsa, voi tukehtua. Mr. Business voi mitä\nhelpoimmin nauttia Euroopan valtioista valikoiden aina yhden\nkerrallaan. Toiset, saaden kerrankin kuin tupakkahetken, katsovat\npäältä, surkutellen mahdollisesti, mutta sormeakaan nostamatta. Siten\nmr. Business viipaleittain meitä syö.\"\n\n\"Siinä on hänen voimansa, mutta siinä on myöskin hänen heikkoutensa.\nSinä päivänä, jolloin mr. Businessilla ei ole edessään yksitellen joku\nEnglanti tai Tanska, joku Ranska taikka Suomi, Italia taikka Saksa,\nvaan Euroopan Yhdysvallat, silloin on mr. Businessin Lucullus-ateria\nlopussa. Yhtykäämme ja puolustakaamme etujamme, sopikaamme ehdoista --\ninhimillisistä ehdoista. Mr. Business on saapa omansa, mikäli hän ei\nole niitä jo saanut, mutta ei senttiäkään yli. Ja senjälkeen on mr.\nBusiness Euroopassa vain vieras, jolle ollaan kohteliaita, mutta joka\nei voi tulla määräämään, mihin aikaan isäntä nousee ylös ja syökö hän\nkovia vai puolikypsiä kananmunia. Jos kerran ameriikkalaiset haluavat\nAmeriikan ameriikkalaisille, niin totisesti me eurooppalaiset haluamme\nmyöskin pitää Euroopan eurooppalaisilla. Me olemme, luoja paratkoon,\nosanneet hoitaa tätä Eurooppaa ainakin kolmatta vuosituhatta ja Luojan\navulla uskomme osaavamme hoitaa sen edelleenkin tarvitsematta mr.\nBusinessin neuvoja joka asiassa.\n\n\"Eurooppalaiset, Euroopan Yhdysvaltoja rakentamaan!\"\n\nMr. Money lopetti. Hän istui tuolilla varovaisesti, sillä mr.\nBusinessilla oli eräitä omituisuuksia.\n\nMutta mr. Business ei liikahtanut. Hänen silmänsä tuijottivat kattoon\nulkonaisesti katsoen, mutta sisäisesti katsoen ne tähystelivät\ntulevaisuuteen, siihen kauheaan tulevaisuuteen, jolloin Euroopan\nYhdysvallat -- United States of Europe eli U.S.E. -- olisi todellisuus.\n\nMutta hän ei tuijottanut kahta sekuntia kauempaa. Mr. Businessilla oli\nkaikkea, maata ja rahaa ja maallista hyvää, mutta aikaa hänellä ei\nollut.\n\n\"Vaarallinen kirjoitus!\"\n\n\"Aivan oikein, mr. Business\" lausui mr. Money kunnioittavasti. \"Kovin\nvaarallinen!\"\n\n\"Minulleko?\" ärähti mr. Business.\n\n\"Ei, ei suinkaan\", ehätti mr. Money sanomaan.\n\n\"Minulle tietenkin, tomppeli! Onko painos hävitetty?\"\n\n\"Kaikki, mitä on käsille saatu.\"\n\n\"Saatava kaikki!\"\n\n\"Käskynne mukaan, mr. Business.\"\n\nRahamies mietti hetken, se ei ollut sekuntia pitempi.\n\n\"Kirjoittaja?\"\n\n\"Muuan tohtori Kalle Matti Isonen.\"\n\n\"Hm, lehti?\"\n\n\"Maan Ääni.\"\n\n\"Suomessa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kenen kirjapaino?\"\n\n\"Kirjoittajan.\"\n\n\"Ostakaa.\"\n\n\"Ei myy.\"\n\nMr. Businessin hämmästys oli kosmillinen. Hän katsoi, luultavasti\ntoisen kerran elämässään, mr. Moneyta ja huomasi hänet kuivaksi ja\nkalpeaksi, mutta hän oli todella mielenkiintoinen. Ensimäisen kerran\nhavaitsi mr. Business, että mr. Money saattoi olla huvittava. Mr.\nBusiness nauroi niin, että mr. Money pelkäsi hänen puolestaan.\n\n\"Ei myy, mr. Money?\"\n\n\"Aivan oikein, mr. Business.\"\n\nMiljardöörin nyrkki pamahti pöytään. Mr. Money oli huvittavaisuudessaan\nliian yksitoikkoinen.\n\n\"Leikki pois! Ostakaa!\"\n\n\"Mr. Business, hän ei myy\", vakuutti mr. Money onnettomana.\n\nToisen kerran mr. Business pysähtyi ja hämmästyi. Mr. Money ei tavannut\nlaskea leikkiä. Hänellä ei siihen ollut ainakaan minkäänlaisia\nsynnynnäisiä taipumuksia.\n\n\"Tarjottu?\"\n\n\"Satatuhatta.\"\n\n\"Arvo?\"\n\n\"Korkeintaan kaksituhatta.\"\n\n\"Hoo!\"\n\nMr. Businessin huudahdus kaikui korkeana ja kovana. Tämä oli uutta,\ntotisesti se oli uutta. Tosin eurooppalaisilla oli päässään\nkaikenlaisia hyödyttömiä hullutuksia, mutta tämä vei voiton kaikesta.\nMutta mr. Business päätti tehdä lopun leikistä kerta kaikkiaan.\n\n\"Maksakaa miljoona!\" sanoi hän kylmästi ja lähti.\n\nMr. Money kumarsi. Häntä eivät luvut hätkähdyttäneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMr. Business oli jo unhoittanut koko selkkauksen, kun hän mennessään\nlunchia syömään silmäili aamulehtiä. Niissä kerrottiin hänen\nnärkästyksestään. Sehän oli luonnollista hänestä. Hän merkitsi enemmän\nkuin Euroopan kaikkien presidenttien ja kuninkaitten elämä taikka\nkuolema, maanjäristys Japanissa taikka pyörremyrsky Texasissa.\n\nHän heitti lehdet ikävystyneenä kädestään. Hän oli jo asian\nselvittänyt. Niin hän ainakin luuli. Mutta vaikka hän ei usein\nerehtynyt, hän tällä kertaa kuitenkin erehtyi. Sitä ei hän kuitenkaan\ntietänyt.\n\n\n\n\nII.\n\nOsoitetaan, että suuretkin finanssinerot voivat erehtyä arvioinnissaan.\n\n\nTapahtumat kehittyivät nopeasti, tavattoman nopeasti.\n\nKun mr. James Business tuli iltapäivällä konttoriin, seisoivat\nsanomalehtimiehet totutun tavan mukaan ovella. Hän hymyili ja tervehti.\n\nVahtimestarit hymyilivät.\n\nJuoksupojat irvistelivät.\n\nJa sanomalehtimiehet, jotka tunsivat kansakuntien kohtaloitten lepäävän\nkirjoituskoneittensa varassa, huokasivat helpoituksesta.\n\nMr. Businessin närkästys olikin siis ollut vain ohimenevä pyörremyrsky.\nEi ollut odotettavissa maailmansotaa eikä maailmanpaniikkia pörssissä.\nOli toistaiseksi rauha.\n\nJa he riensivät kirjoittamaan.\n\nMutta jos he olisivat tietäneet, mitä tapahtui vajaa minuutti\nsenjälkeen kuin mr. Business oli kadonnut pääovesta, he olisivat\nhillinneet kirjoituskoneitaan ja pidättyneet liian optimistisista\notsikoista.\n\nTultuaan huoneeseensa, jossa oli kaksitoista taatusti norsunnahkaista\nnojatuolia ja kuusi ovea, soitti mr. Business heti mr. Moneyta.\n\n\"No?\"\n\nHänen kysyvässä äänessään oli aina oma sointunsa, asian mukaan, ja mr.\nMoney, kone, olisi osannut tuon äänensävyn perusteella määritellä,\nkoskiko se sardiinin kalastusta Biskayan lahdella vaiko kivihiiltä\nHuippuvuorilla.\n\nTämä \"no\" merkitsi erehtymättömästi \"Maan Äänen\" kirjoitusta, Kalle\nMatti Isosta ja hänen kirjapainoaan.\n\n\"Ei, hän ei suostu\", uskalsi mr. Money kuiskata. \"Mutta...\"\n\n\"Jatkakaa!\"\n\n\"Hän on painattanut 50,000 kappaletta tuota kirjoitusta ja aikoi ne\njakaa ympäri maata ilmaiseksi...\"\n\n\"Ja...?\"\n\n\"Me ostimme kaikki. Kymmenen dollaria kappale. Yhteensä 500,000\ndollaria.\"\n\n\"Äh!\"\n\n\"Ja... sitten...\", aloitti mr. Money. Hän ei aloittanut milloinkaan,\nmutta nyt oli tilanne niin ihmeellinen.\n\n\"Jatkakaa!\" karjaisi mr. Business.\n\n\"Ja hän ilmoitti, että mikäli niitä vielä haluttaisiin, hän painattaisi\nlisää. Kaksikymmentä dollaria kappale. Ja hän painattaa niitä paraikaa.\nMe olemme valmiit ostamaan.\"\n\nMr. Business ähkäisi, hän puhkasi ja sitten hän huokasi.\n\n\"Se mies on nero. Minun on saatava hänet palvelukseemme.\"\n\n\"Me koetimme...\", aloitti mr. Money jälleen.\n\n\"Ja...?\"\n\n\"Niin, hän sanoi... mutta...\"\n\n\"Suu puhtaaksi!\" raivosi mr. Business ja hyökkäsi ylös,\n\n\"Niin, hän sanoi, ettei mr. James Businessilla ole milloinkaan ollut,\nei ole eikä milloinkaan tule olemaan niin paljon rahaa taikka muuta\nomaisuutta, että mr. Business kykenisi palkkaamaan mr. Kalle Matti\nIsosen palvelukseensa, mutta lisäsi mr. Isonen, mikäli mr. Business\nhaluaisi ruveta hänen kanssaan liikeyhteyteen, ottaisi hän jatkuvasti,\nainakin kymmenen vuoden aikana painattaakseen tuota kirjoitusta\nrajattomia määriä à 20 dollaria. Niin hän sanoi. Ja minä luulen\",\nlisäsi mr. Money, joka ei milloinkaan mitään luullut, mutta jolle\ntilanteen outous antoi rohkeutta, \"minä luulen, että se tulee liian\nkalliiksi\".\n\n\"Kirottua!\" sanoi mr. Business.\n\n\"Aivan oikein\", vakuutti mr. Money.\n\n\"Nyt on ryhdyttävä kaikkiin toimenpiteisiin, ymmärrättekö kaikkiin\",\nmääräsi mr. Business.\n\nMr. Money kumarsi ja katosi. Hän tiesi, mitä tarkoitettiin \"kaikilla\ntoimenpiteillä\". Se merkitsi kuolemantuomiota mr. Businessin\nyksityisessä kielenkäytössä, Ja vaikka mr. Money ei suinkaan ollut arka\neikä kokematon, niin häntä värisytti sen hullun suomalaisen puolesta,\njoka oli ollut niin hullu, että oli tallannut mr. Businessin\nliikavarpaille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaportit saapuivat päivittäin. Eri trustit olivat saaneet määräyksensä\nja luvanneet luonnollisestikin totella. Paperitrusti ei tulisi myymään\npostimerkinkään vertaa paperia \"Maan Äänelle\", yhtä vähän kuin\npainoväritrusti antaisi sille painomustetta. Ennemmin taikka myöhemmin\ntäytyisi tohtori Kalle Matti Isosen lakata sanomalehti- ja\nkirjapainotyöstään. Se oli kyllä selvä.\n\nMutta, kaikki tiedot eivät suinkaan olleet yhtä lohdullisia.\nAsianomainen kirjoitus oli herättänyt, kaikesta huolimatta, ansaittua\nhuomiota ja eräänä päivänä saapui mr. Money, kasvoiltaan entistä\nkalvakkampana ilmoittamaan, että Isosen artikkeli oli kaikessa\nhiljaisuudessa käännetty muillekin kielille ja että sitä oli, tosin\nrajoitetussa määrässä, levitetty ulkomaille.\n\nMeidän kirjoituskoneemme hento rakenne estää meitä kuvaamasta tätä\nilmoitusta seurannutta kohtausta.\n\nSitten tuli muita tietoja, tietoja siitä, että Kalle Matti Isonen oli\nviisaampi mies kuin olisi voitu otaksuakaan. Kävi ilmi, että hän oli\najoissa aavistanut häntä uhkaavat vaarat ja tilannut ja hankkinut\nvarastoon runsaasti sekä paperia että painoväriä.\n\nMr. Business kirosi synkästi, mutta ei puhunut mitään. Hän odotti. Hän\nei nimittäin voinut mitään muutakaan tehdä.\n\nMutta varmaa on, että Kalle Matti Isonen oli muodostunut hänelle\nkiusaksi ja taakaksi, tuo mitätön suomalainen tohtori, jolla oli\nmikroskooppinen kirjapaino, hiukan huonoa paperia ja painoväriä.\nTohtori Isonen oli kuin elokuun kärpänen, pieni ja voimaton, mutta\nkuitenkin riittävän keinokas riistämään päivällisunen rikkaalta\ntukkukauppiaalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä sitten astui mr. Money mr. Businessin yksityiseen\nkonttoriin loistavin ilmein ja ilmoitti, että \"Maan Äänen\" sekä paperi\nettä painomuste olivat loppuneet. Mr. Business murahti tyytyväisenä.\n\nMr. Businessin ja mr. Moneyn tyytyväisyys kesti täsmälleen viisi\ntuntia, sillä saapunut sähkösanoma ilmoitti \"Maan Äänen\" toistaiseksi\nselvinneen vaikeuksistaan.\n\nTohtori Isonen oli nimittäin kirjakaupoista ostanut tavallista\npostipaperia, käärepaperia y.m. sellaista sekä lisäksi varsin\nhuomattavan määrän seinäpapereita. Hän aikoi ryhtyä painamaan niiden\nnurealle puolelle. Painoväri korvattaisiin eräänlaisella\ntervasekoituksella. Kaiken varalta oli tohtori Isonen varannut\nitselleen riittävän määrän tervaa.\n\n\"Ostakaa se kirottu kirjapaino!\" karjui mr. Business. \"Ostakaa tai\nhävittäkää taikka polttakaa, mutta loppu on tästä tehtävä.\"\n\n\"Aivan oikein!\" sanoi mr. Money.\n\nJa uskomaton tapahtui: tohtori Isonen myi kirjapainonsa. Kauppahinnasta\nei milloinkaan puhuttu, ei julkisuudessa eikä yksityisesti. Mr. Money\ntahtoi säästää mr. Businessin rasittuneita hermoja. Kun vastaanotto oli\ntapahtunut, matkusti mr. Business omalla loistokuunarilliaan Etelämeren\nsaarille lepäämään. Hänen korvissaan soivat tohtori Kalle Matti Isosen\nsanat, jotka hänen kerrottiin lausuneen kaupantekotilaisuudessa:\n\n\"Sanokaa mr. Businessille, että nyt vasta taistelu alkaa. Siitä on\ntuleva ankara. Minä olen varoittanut ja kellä on korvat, se kuulee.\"\n\nMr. Business imaisi sikaariaan.\n\n\"Pyh, oliko tuo olevinaan ennustus!\"\n\nKaiken varalta oli hän lähtiessään antanut jyrkän määräyksen, että\ntohtori Isosen toimia olisi mitä tarkimmin pidettävä silmällä ja\nyleensä kaikilla tavoilla vaikeutettava, Ja hän oli varma siitä, että\nhänen käskyjään toteltiin.\n\n\n\n\nIII.\n\nTohtori Kalle Matti Isonen huomaa, että helposti saatu on helposti\nmennyt.\n\n\nTohtori Kalle Matti Isonen oli nyt rikas mies, ainakin eurooppalaisessa\nmerkityksessä. \"Maan Ääni\" oli tuottanut sievoisen summan ja jos\ntohtorin setävainaja, joka hänelle oli mainitun kirjapainon ja\nsanomalehden osakkeet jättänyt perinnöksi, olisi aavistanut niiden\ntuottaman voiton, hän olisi kai kääntynyt haudassaan. Hän ei ollut\nkertaakaan saanut leikata kuponkeja.\n\nTohtori Kalle Matti Isonen loikoili leposohvallaan eräänä aamuna savuke\nsuussaan ja selaili veltosti sanomalehtiä. Hän tutki pintapuolisesti\nulkomaanosastoa, ja siksipä hän vasta pitkähkön ajan jälkeen kiinnitti\nhuomionsa oman maan tapahtumiin. Mutta kun hän sen sitten teki, haihtui\nvelttous ja aamupäivän raukeus yhdellä iskulla hänestä.\n\nTotisesti! jupisi hän ja syventyi ahmimaan muuatta pitkähköä ja\nhuomattavaa uutista. Siinä kerrottiin kylmästi ja asiallisesti, että\nKauppapankki oli lakkauttanut maksunsa, että se tekisi kaikesta\npäättäen vararikon ja että tallettajat saisivat nähtävästi ehkä noin 3-\n4 % talletuksistaan.\n\nTohtori Kalle Matti Isonen kuului sattumalta Kauppapankin tallettajiin,\nvieläpä suurimpiin, sillä hän oli sijoittanut mainittuun pankkiin lähes\npuolet mr. Businessilta saamistaan rahoista.\n\nTohtori hyppäsi puhelimen ääreen ja soitti pankkiin. Numero ei ollut\nvapaa eikä se vapautunut ainakaan puoleen tuntiin. Epäilemättä oli\nmonia muitakin, joilla samaan aikaan oli kyseltävää pankista. Isonen\nvaipui takaisin leposohvalleen.\n\nKauppapankki vararikossa! Johan nyt jotakin! Sehän tuntui aivan\nuskomattomalta. Vakavarainen, vanha pankki, jota hoidettiin suureksi\nosaksi vielä vanhojen, varovaisten periaatteiden mukaan!\n\nMr. Business!\n\nTämä ajatus välähti heti tohtori Isosen mieleen. Hän ei kuvitellut\nmerkitystään millään tavalla liian suureksi ja tärkeäksi, mutta\nmahdotonta ei ollut, että hän oli aiheuttanut toiminnallaan tuon\nkeikahduksen pankille. Mr. Business oli aloittanut kostonsa ja valinnut\nvarsin käytännöllisen tavan: hän riisti takaisin tohtori Isosen saamat\nrahat. Mr. Business ei ollut mitään unhoittanut eikä mitään\nanteeksiantanut.\n\nIltapäivällä tohtori Isonen tapasi yhden Kauppapankin johtajista ja\ntämä vakuutti hänelle, että sanomalehden uutinen oli kyllä aivan tosi.\nTilanne oli ehkä vieläkin huonompi kuin sanomalehden esittämä. Syy?\nTjah, epäonnistuneet sijoitukset, siinä kaikki.\n\nTohtori Isonen vihelsi eikä puhunut mitään. Oli sentään onni, etteivät\nhänen kaikki rahansa olleet tuossa sijoituksessa. Hän oli ollut\nrikkaana niin vähän aikaa, ettei häneen menetys erikoisemmin koskenut,\nkun hänellä oli kuitenkin vielä jäljelläkin sata kertaa enemmän kuin\nhän milloinkaan oli kuvitellut omistavansa, Mutta siihen nähden, että\nhän aikoi jatkaa taistelua mr. Businessia vastaan, siihen nähden\nseikalla oli ikävä merkitys, sillä sotaan tarvittiin rahaa ja tuokin\nsumma olisi ollut hyvänä apuna.\n\nMutta tohtori Isonen oli melkoisessa määrässä filosofi eikä hän antanut\ntappion painaa mieltään. Hän vain vihelteli ja lähti päivällisen\njälkeen iloisena ja reippaana kävelemään pääkaupungin rantapuolelle,\nmissä hän oli vuokrannut pienen ja vanhan huvilan laboratoriokseen. Hän\nkokeili ja jos mr. Businessilla olisi ollut aavistus hänen kokeittensa\nlaadusta, hän ei olisi niin huolettomasti retkeillyt Etelämeren\nparatiisillisessa saaristossa.\n\nEnnenkuin ryhdymme tarkemmin selostamaan Isosen toimintaa, luokaamme\nlyhyt katsaus hänen tähänastisiin elämänvaiheisiinsa, hänen, joka oli\nuskaltanut, vaikkakin tietoisena sekä omasta että koko kansansa\nvähäväkisyydestä, nostaa uhmaavan kätensä kaikkivaltiasta mr.\nBusinessia vastaan.\n\nHän oli syntynyt, niinkuin hänen oli tapana sanoa, siellä jossakin\nSavon ja Karjalan rajamailla ja niin onnellisella paikalla ja ajalla,\nettä oli perinyt kummankin heimon parhaat ominaisuudet. Eikä se ole\nvähän, sanoi hän itse. Ja kun hänen kasvattajanaan oli ollut\nHämeessä ikänsä elänyt täti ja ensimäisenä opettajana oikein\npuukkojunkkarisukuinen pohjalainen, niin vaikutuksia oli riittävästi.\n\nMe sivuutamme hänen kouluvuotensa vaitiololla, siitäkin huolimatta,\nettä -- jos ketä haluttaisi vakuuttautua tämän kertomuksen\ntodenperäisyydestä -- ne täyttävät yhteensä monta sivua koulun n.s.\nmustassa kirjassa. Yliopistossa hän suoritti tohtorin, alalta, jota\nemme ymmärrä ja jonka nimen me olemme unohtaneet -- valitettava, mutta\ntoivottavasti anteeksiannettava unohdus. Jotakin fysiikkaa ja kemiaa\nkoskevaa se oli joka tapauksessa.\n\nHän ei ollut mikään tavallinen tohtori, joka arvon saatuaan hakee\nvanhemman lehtorin virkoja, tai puoluepomon paikkoja taikka sulkeutuu\nvakuutustoimistoihin. Ei, sillä tohtori Isonen ei viihtynyt pitkää\naikaa samassa paikassa eikä samassa toimessa. Ja niin olikin sitten\nkäynyt, että hän oli koetellut hiukan kaikkea ja hänestä oli\nmuovautunut, tahtoen taikka tahtomattaan, juuri tällaisen hyvän\nseikkailuromaanin päähenkilö. Hän ei ollut kirjatoukka, jotka ovat niin\nkiitollisia osia puhenäyttämöllä, eikä hän ollut yliatleetti, mikä saa\nelävienkuvien yleisön haltioihinsa.\n\nHän tunsi maanviljelystä, joutoaikoinaan hän korjaili kenkiään. Hän\nolisi voinut itseään lainkaan yliarvioimatta ottaa viedäkseen\nkohtalaisen kokoisen purjelaivan Englantiin, ja, ellei hänen\nruumiinpainonsa olisi ollut esteenä, hän olisi epäilemättä saavuttanut\nmenestystä jockeyna. Hänellä oli ilmeisiä näyttelijätaipumuksia ja\nhänen pilakuvansa olivat olleet aikoinaan kuuluja ja pelättyjä\nosakunnassa, missä ei myöskään kukaan halunnut ryhtyä selvittelemään\nhänen kanssaan periaatteellisia erimielisyyksiä nyrkeillä. Ja se, että\nhän kerran itse leikkasi oman juhlapukunsa eräässä räätäliliikkeessä,\nse kuuluu vähäpätöisyyksiin. Hänellä oli ollut aikaa kaikkeen ja hän\noli aikansa hyvin käyttänyt.\n\n\"Hyvää iltaa, herra tohtori!\" helähti aivan Isosen vieressä ja hän\nheräsi mietteistään. Hänen edessään seisoi kaksi ihmistä, nuori\nneitonen ja nuori herra, jotka tervehtivät häntä.\n\n\"Iltaa!\" jupisi tohtori Isonen ilman erikoista sydämellisyyttä. Nuo\nkaksi henkilöä olivat taiteilijoita, näyttelijätär ja runoilija, eikä\ntohtori Isonen yleensä välittänyt taiteilijoista, ehkäpä siksi, että\nhän soittotaiteilijana oli perinpohjin epäonnistunut, ainoa ala muuten,\njossa hän tappion oli kärsinyt. Senjälkeen hän suhtautui taiteeseen ja\ntaiteilijoihin kylmästi ja pidättyvästi, vaikka ei hyväksynytkään erään\ntuttunsa, muutaman tohtorin, lupausta. Tämä tohtori näet vihasi\ntaidetta ja taiteilijoita siihen määrään, että oli juhlallisesti\nluvannut, jos huomaisi lapsissaan pienimpiäkään orastavia\ntaiteilijalahjoja ja -haluja, antaa näille niin pitkän ja\nperinpohjaisen selkäsaunan, että se karsisi kaikki taipumukset ja\nhalut. Luoja oli kuitenkin viisaudessaan pitänyt siitä huolta, ettei\nhurjimmallakaan mielikuvituksella varustettu täti keksinyt\nminkäänlaista neronkipinää noissa lapsosissa. He siis säästyivät\nselkäsaunasta.\n\nNeiti Irja Marja Ii oli näyttelijätär, jonka Ophelialle oli töissäkin\nkerroksen yleisö nauranut, mutta joka kreivitär Marizana oli\nmykistyttänyt pukujensa loistolla arvostelijat ja samojen pukujen\nlaskuilla saattanut epätoivoon teatterin taloudenhoitajan. Hän oli\ntäydellisen siveä, pelkäsi lihomista, oli aina rahatta ja korvasi\naamiaiset ja päivälliset juomalla kahvia. Sitäpaitsi hän piti\nameriikkalaisista revolveri- ja ratsastusfilmeistä ja etsi todellista\nmiestä, joka yhdistäsi itseensä mestarinyrkkeilijän ja sydämen\naatelismiehen ominaisuudet. Hän oli alkanut kiinnittää jonkunlaista\nhuomiota runoilija Kalervo Jykevään, läsnäolevaan seuralaiseensa, joka\nrustasi runoja kuin kivikirveellä, oli säälimätön ja armoton\nhengennäyissään, myllerteli mitä kylmimmällä välinpitämättömyydellä\nhelvetit ja taivaat, liikutteli miljoonamassoja, vihasi loppusointuja\nja varoi tarkasti vilustumista eikä senvuoksi milloinkaan istuutunut\nikkunan lähelle. Hän halveksi naisia, mutta oli keksinyt neiti Irja\nMarja Iissä ennenaavistamattomia ominaisuuksia, joista hän runoili\nja jotka hän leimasi uuden, koittavan aikakauden henkisiksi\nvaltamerkeiksi. Hän oli hirmuinen taistelijaluonne, joka vuodatti verta\nrunoissaan, vaikka hänet oli likinäköisyyden takia hyljättykin\nsotapalveluksesta.\n\nMolemmat he tunsivat tohtori Isosen jo pitkän ajan takaa ja Isonen\ntiesi, että irtipääseminen oli mahdoton. Kun hänellä oli kuitenkin\nsyynsä olla viemättä heitä laboratorioonsa, ei hänen auttanut muu kuin\nsuostua heidän kehoitukseensa ja kääntyä heidän kanssaan kävelemään,\nilmaisemattomana, mutta varmana päämääränä konserttikahvila, missä\nneiti Irja Marja Ii söisi kolme annosta jäätelöä ja Kalervo Jykevä\nsipulipihvin. Tohtori Isonen tunsi seuralaisensa ja tiesi, että\nkeskustelu tulisi koskettelemaan teatterimaailman juoruja ja\nkustantajien hävyttömyyttä, nämä kun eivät osanneet antaa tarpeeksi\narvoa, varsinkaan rahallisessa mielessä, Kalervo Jykevän\ntanakkatekoiselle runoudelle.\n\nMutta kohtalo oli kuitenkin päättänyt niin, että neiti Irja Marja Ii\njäisi tällä kertaa ilman jäätelöään. Sanomalehtipoika tuli juosten ja\nhuudellen iltalehtiä. Tohtori Isonen, vaikkakin hänellä oli niin ikävät\naamulliset kokemukset sanomalehtien lukemisesta, viittasi pojan\nluokseen ja osti lehdet. Hän vilkaisi niihin kävellessään ja äkkiä hän\nkiljasi, kiljasi niin, että torkkuva poliisikin teroitti näköään.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän hyppäsi ohikiitävään autoon ja hävisi\nnäkyvistä, ennenkuin neiti Irja Marja Ii ja Kalervo Jykevä olivat\nehtineet suutaan avata. Tapahtumain käänne oli sitäkin ikävämpi, kun\nneiti Irja Marja Iillä ei ollut lainkaan rahaa ja Kalervo Jykevä taas\noli jo aikoja sitten ilmoittanut tuttavapiirilleen, että hän aina ja\nehdottomasti on ilman rahaa, niin ettei siinä suhteessa häntä\nmilloinkaan tarvitse vaivata kysymyksillä.\n\nUutinen, joka oli saanut tohtori Isosen suunniltaan, oli todellakin\njärkyttävä. Kun ottaa huomioon, että aamupäivällä on menettänyt toisen\npuolen omaisuuttaan, ei ole ihmettelemistä, vaikka hermostuukin, kun\niltapäivällä saa tietää menettäneensä toiset puolet.\n\n\"Neuvostolähetystöön!\" kiljasi tohtori Isonen autonkuljettajalle ja\nheittäytyi takaistuimelle. Auto kiiti matkoihinsa ja pysähtyi muutaman\nhetken kuluttua asianomaiselle paikalle. Tohtori Isonen hyppäsi autosta\nja unohti maksaa, mutta autonkuljettaja jäi paikoilleen odottamaan\ntilaisuutta, jolloin hän voisi tästä muistamattomuudesta huomauttaa.\n\nTohtori Isonen syöksyi sisään, heitti syrjään pari vahtimestaria ja\nsäntäsi suoraan odotushuoneeseen. Hän tiesi, ettei nyt kylläkään ollut\nmikään vastaanottoaika, mutta sellaisesta pikkuseikasta hän ei juuri\ntällä haavaa välittänyt. Hänen täytyi saada tavata lähettiläs.\n\nHengästyneet ja ällistyneet vahtimestarit riensivät hänen perässään kai\njo peläten, että hänellä oli jotakin vastavallankumouksellisuutta\nmielessä. Tohtori heitti heille nimikorttinsa ja huusi, että hänen\ntäytyy saada tavata lähettilästä.\n\n\"Hetipaikalla, sijuu minuutu, tshort paberii!\" kiljui hän kuin\nbolshevikikomisario ja vahtimestarit, mihin hänen luja ja häikäilemätön\nkäytöksensä sekä vielä lujempi tuuppauksensa olivat tehneet syvän\nvaikutuksen, riensivät asiasta ilmoittamaan. Nähtävästi heidän\nkertomuksensa oli tarpeeksi räikeä, sillä muutaman minuutin kuluttua,\njolla aikaa tohtori Isonen käveli odotushuoneessa kuin raivostunut\nprimadonna, ilmoitettiin, että lähettiläs suvaitsi ottaa hänet vastaan.\nHänet saatettiin lähettilään työhuoneeseen. Tohtori Isonen ei tuhlannut\nsanoja.\n\n\"Onko tämä totta?\" hän kysyi ja näytti lähettiläälle, joka oli\nhämmästynyt, kun ei edes hyvääpäivää sanottu, äsken ostamassaan\nsanomalehdessä olevaa uutista. Siinä kerrottiin, että Venäjän\nsosialististen neuvostotasavaltojen liiton talousneuvosto oli\nlakkauttanut sveitsiläisen yhtymän konsessio-oikeudet ja takavarikoinut\nyhtymän Venäjällä olevan omaisuuden.\n\n\"Onko tämä totta?\" kysyi tohtori Isonen toistamiseen käheällä äänellä.\n\"Vastatkaa!\" kiljasi hän.\n\nLähettiläs tunsi arvonsa loukatuksi.\n\n\"Herraseni...\", aloitti hän.\n\n\"Minä en ole teille mikään herraseni\", kiljui tohtori Isonen vastaan,\n\"minä olen herra ja vaadin teiltä nyt vastausta kysymykseen.\"\n\n\"En ole tottunut tuollaiseen käytökseen, herra.\"\n\n\"Ei se tee mitään, te totutte kyllä. Ettekös te ennen ollutkin\nrantajätkä? Kyllä vanhat muistot pian palaavat! Onko tämä totta?\"\n\nLähettiläs silmäsi tohtori Isosta, mutta havaitsi, että tämän\nulosheittäminen oli ehdottomasti pikemmin ajateltavissa kuin\ntoteutettavissa.\n\n\"Kyllä, se on totta. Konsessio-oikeudet on lakkautettu.\"\n\n\"Ja miksi, jos saan luvan kysyä?\" kähisi tohtori.\n\n\"Onhan siinä selitys\", sanoi lähettiläs ja viittasi sanomalehteen.\n\n\"Ranskalainen insinööri, joka oli yhtymän palveluksessa, on lyönyt\nkorvalle kommunistista komisariota\", luki Isonen. \"On siinä syy, on.\nLyönyt! Nähtävästi senjälkeen kuin häntä oli lyöty ja loukattu. Ehkäpä\nmainittu komisariolurjus on lähennellyt hänen vaimoaan. Tunnen\ninsinöörin. Ja tällaisen syyn takia siis riistetään oikeudet ja\nryöstetään kymmenien miljoonien markkojen omaisuus. Kyllä te olette\nroistoja ja rosvoja ja ryöväreitä, senhän olen aina tietänyt enkä\nsuinkaan milloinkaan epäillytkään...\n\n\"Hyvä herra, te loukkaatte...\"\n\n\"Ei, sitä en tee, sillä teitä on mahdoton loukata. Tuollainen\nläpinäkyvä, naurettava tekosyy! Ah, toivonpa, että insinööri on antanut\nkunnollisen korvapuustin.\"\n\nLähettiläs oli tällä välin menettänyt malttinsa ja hän huudahti äkkiä:\n\n\"Ulos!\"\n\nTohtori Isonen jännittyi.\n\n\"Ei totisesti, ei ennen ainakaan kuin olen antanut toisen korvapuustin.\nTiedän kyllä, mitä tällä on tarkoitettu ja kuka on ollut juonen takana.\nTe olette sen keksinyt, mr. Business määrännyt ja tuo rosvojoukko\nMoskovassa toimeenpannut. Kas tässä!\"\n\nSe ei ollut mikään hellävarainen korvapuusti, jonka lähettiläs sai. Hän\nhuusi ja soitti ja seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsi huoneeseen\njoukko apulaisia. Mutta tohtori Isonen hyökkäsi heitä vastaan ja hurja\npainiskelu syntyi. Isosen nyrkkeilytaito tuli varsin hyvään tarpeeseen\neikä hän suinkaan iskujaan säästellyt. Muutamassa hetkessä hän oli\nraivannut tien vapaaksi ja lähti peräytymään jaellen edelleen iskujaan.\nRyssät voivottivat ja pitelivät korviaan ja neniään ja rymisten,\nhuutaen ja kiroillen syöksyi joukko Isosen jäljessä tämän juostessa\nvihdoin rappuja alas.\n\n\"No niin, siinä on konsessioneista!\" huusi hän ja iski vahtimestarin\npitkälleen, hyppäsi uskollisesti odottaneeseen autoon ja ajoi matkaansa\nennenkuin hänet ehdittiin pidättää.\n\nTohtori Isonen veti henkeään. Kiivas taistelu oli hiukan\nhengästyttänyt. Hän nojautui taaksepäin ja sytytti savukkeen.\n\n\"Minne ajetaan?\" kysyi ohjaaja.\n\nAivan oikein, sen hän oli unhottanut. Niin, minne? Hän mietti hetkisen.\nAsuntoon? Ei, sinne hänellä ei ollut mitään asiaa.\n\n\"Ajakaa Rantakatua pitkin!\"\n\nHänen asemansa ei ollut mikään erikoisen hauska, se oli helppo todeta.\nOmaisuutensa, jonka hän niin helposti oli \"Maan Äänen\" avulla\nansainnut, sen hän oli nyt yhtä helposti ja nopeasti menettänyt. Siitä\nei ollut kuin rippeitä jäljellä. Ja kaiken lisäksi hän oli\ntoimeenpannut täydellisen ja häpeämättömän tappelun vieraan vallan\ndiplomaattisen edustajan luona. Hän arvasi, ettei hänen päätään siitä\nhyvästä silitetä. Lähettiläs vaatii tietenkin hyvitystä eikä hallitus\nsaata jättää vaatimusta huomioonottamatta. Hän oli menetellyt\nsopimattomasti, sen hän tunnusti itselleen, sopimattomasti ja\nharkitsemattomasta mutta häntä ei käytöksensä lainkaan kaduttanut.\nAinoa ilo ja tyydytys, mikä hänellä oli tuon sveitsiläisen yhtymän\nyritykseen sijoittamistaan rahoista, oli se, minkä hän oli tuntenut\nantaessaan selkään noille ryssille. Kauppapankkiin sijoittamistaan\nrahoista hän ei ollut saanut sitäkään. No niin, hänet tietenkin\npidätettäisiin ja tuomittaisiin sopivaan rangaistukseen. Se ei\nnähtävästi rajoittuisi sakkoihin, vaan saisi hän tutustua\nvankilakomentoonkin. Hän naurahti itsekseen huomatessaan, ettei hänellä\nollut minkäänlaista halua siihen. Hän ei antaisi pidättää itseään.\n\nLyhdyt olivat syttyneet ja iltapukuista yleisöä käveli pitkin\nRantakatua auton liukuessa melkoisen hitaasti katuviertä. Tohtori\nIsonen koetti miettiä seuraavia toimiaan.\n\nBusiness oli tämän kaiken takana, se oli selvä hänen mielestään.\nBolshevikit eivät olisi uskaltaneet ilman hänen suostumustaan ryhtyä\ntuollaiseen tekoon, mikä muodosti peloittavan ennakkotapauksen\nmuidenkin konsessioitten omistajille. Isonen tunsi vihansa kasvavan ja\nsyvenevän tuota maailmanvaltiasta kohtaan. Hän oli aloittanut taistelun\nmr. Businessia vastaan ja totisesti, hänen täytyi taistella se loppuun,\nvoittoon taikka kuolemaan saakka. Muu ei auttanut. Mr. Business\npakoittamalla pakoitti hänet tuohon taisteluun.\n\nSiinä autossa istuessaan tohtori Isonen päätti lopultakin omistaa\nkaikki voimansa tuohon taisteluun, syventyä siihen koko sielullaan eikä\npitää sitä jonkunlaisena sunnuntaimetsästyksenä, Ja kun hän oli\npäätöksen tehnyt, hän huomasi, ettei hän millään ehdolla saanut\njättäytyä pidätettäväksi.\n\nHän pysähdytti auton, maksoi ja lähti kävelemään aprikoiden, minne\nsuuntaisi kulkunsa. Asuntoon hän ei uskaltanut mennä eikä se ollut\nvälttämätöntäkään. Siellä ei ollut mitään tärkeää. Mutta laboratoriossa\noli kylläkin, sinne hänen täytyi välttämättömästi mennä ja poistaa\nsieltä eräät muistiinpanot ja koe-esineet.\n\nNeiti Irja Marja Ii ja Kalervo Jykevä oli jatkaneet kävelyään, sillä se\nei maksanut mitään ja ilta oli todellakin kaunis, lämmin ja kuulakas\nkevätilta. Niinpä tapahtuikin, että he tapasivat tohtori Isosen\ntoistamiseen.\n\n\"Minne te karkasitte?\" huudahti Irja Marja.\n\n\"Tappelemaan\", vastasi tohtori lyhyesti ja epäystävällisesti, sillä\nkohtaus ei ollut hänelle lainkaan mieleen. Mutta tarkemmin ajateltuaan\nhän huomasi voivansa siitä hyötyäkin. Neiti Irja Marja vain oli saatava\nensin pois, sillä naisiin ei tohtori Isonen ollut oppinut luottamaan,\nei sittenkään, vaikka he olisivat olleetkin niin kauniita ja herttaisia\nkuin Irja Marja.\n\n\"Tappelemaan? Missä te tappelitte?\" kyseli Irja Marja epäuskoisesti,\nmutta huomasi samassa tohtori Isosen käden, joka oli veressä ja\nmustelmissa. Hän huudahti heikosti. \"Mutta tehän olette todellakin\nollut tappelemassa! Herra varjelkoon! Mitä te olette oikein tehnyt? Ja\nkasvoissanne on teillä myöskin mustelma!\"\n\nTohtori Isonen ei ollut todellakaan vielä ehtinyt kiinnittää huomiotaan\nulkomuotoonsa. Oikea käsi oli veressä ja mustelmissa ja sitä pakoitti.\nTohtori Isonen hymyili julmasti: jos hänen kättään särki, niin\ntotisesti särki sitäkin, mihin hänen kätensä oli sattunut. Otsassa\nhänellä oli mustelma ja toinen leuassa.\n\nHän kertoi seikkailunsa emmekä salaa, etteikö neiti Irja Marja\nkuunnellut sitä ahmivalla mielenkiinnolla. Taisteluintoinen runoilija\nilmaisi niinikään tyytyväisyytensä.\n\n\"Kuinka suurenmoista!\" huudahteli neiti Irja Marja. Hän katsahti\nkelloonsa, \"Voi, minun täytyy mennä harjoituksiin! Kuinka ikävää!\nOlisin halunnut kuunnella vielä!\"\n\n\"Velvollisuus ennen kaikkea!\" sanoi tohtori tyytyväisenä ja he lähtivät\nsaattamaan näyttelijätärtä teatteriin. Jäätyään kahden kääntyi tohtori\nrunoilijan puoleen.\n\n\"Missä asut?\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Minut kai aiotaan pidättää tuon jupakan takia ja ajattelin senvuoksi\ntulla joksikin aikaa 'kiinaamaan' sinun luoksesi. Sieltä ei arvata ensi\nhätään etsiä. Sopiiko?\"\n\nRunoilija näytti miettiväiseltä.\n\n\"Hm, miksei. Minulla on kyllä suuri huone ja se tuntuu sitäkin\nsuuremmalta, kun siinä ei kalustona ole muuta kuin vuode, leposohva,\npöytä, kaksi tuolia ja matka-arkku.\"\n\n\"Sehän sopii mainiosti. Mutta lähtekäämme ensin laboratoriooni. Minulla\non siellä hiukan tarkasteltavaa.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nPeräänkuulutettu tohtori Kalle Matti Isonen perustaa\nyleiseurooppalaisen salaliiton mr. Businessia ja hänen miljaardejaan\nvastaan.\n\n\nSeuraavana päivänä nauroi sanomalehtiä lukeva yleisö ahmiessaan\nselostusta \"murhayrityksestä Venäjän lähettilästä vastaan hänen omassa\ntyöhuoneessaan\". Mutta hallitusta ei naurattanut ja jos se olisi saanut\ntohtori Isosen käsiinsä, se olisi opettanut tälle käytöstapoja.\nVenäjän lähettiläälle, joka \"sairauden takia\" ei voinut näyttäytyä,\nesitettiin valittelu ja anteeksipyyntö ja tohtori Isonen määrättiin\npidätettäväksi. Mutta häntä ei saatu käsille ei sinä eikä\nseuraavinakaan päivinä. Hän oleskeli kolme vuorokautta runoilija\nKalervo Jykevän luona muuttaen tämän ullakkokamarin täydelliseksi\nlaboratorioksi ja poistumatta sieltä hetkeksikään. Hänen mielentilansa\noli loistava eikä hän ilmi tulemisen vaarasta huolimatta voinut olla\nviheltämättä ja lauleskelematta. Ja kun hänellä oli selvästi enemmän\nhalua kuin kykyä näihin musikaalisiin esityksiin, kärsi runoilija\nniistä suuresti, mutta hän lohdutteli itseään niillä herkullisilla\naterioilla, joilla tohtori Isonen kestitsi sekä itseään että häntä.\n\nSanomalehdissä jatkui tapauksen käsittely, sitäkin vilkkaammin, kun\ntohtori Isonenkin tarttui kynään ja selvitti, mitkä syyt tuon\nselkkauksen olivat aiheuttaneet, kuinka sekä hänen että kymmenien\nmuitten varat oli joutavan tekosyyn nojalla anastettu. Hän vakuutti,\nettä lähettilään tulisi olla tyytyväinen, kun hän yhden korvapuustin\nhinnalla oli saanut hankituksi isännilleen sellaiset summat.\n\nNeljäntenä iltana, pimeän tultua, sanoi tohtori Isonen hyvästit\nrunoilijalle. Tämän kysymykseen, minne hän aikoi, hän vastasi, ettei\nhän vielä tiennyt ja vaikka olisi tiennytkin, ei sanoisi. Sillä kun\nihminen ei mitään tiedä, hän ei voi sitä vahingossakaan ilmaista. Ja\nolinpaikkansa tahtoi tohtori Isonen säilyttää salaisuutena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme viikkoa tämän katoamisen jälkeen häärittiin Lucullus-ravintolassa\nkiireisesti. Ravintolan suurin pianohuone oli tilattu siksi\nillaksi ja pianohuoneeseen \"paras mahdollinen illallinen\nkahdellekymmenellekolmelle hengelle\". Kirjeellistä tilausta oli\nseurannut pyöreähkö rahasumma, niin että hovimestari oli heti ryhtynyt\nponteviin toimiin ravintolan maineen ylläpitämiseksi. Illallinen oli\ntodellakin hieno, niin hieno, että hän itsekin katsoi voivansa sitä\nsyödä ja se oli korkein kiitos, minkä hän saattoi kokeille antaa.\n\nKello 9 aikaan illalla alkoivat vieraat saapua. He olivat\npääasiallisesti liike- ja teollisuuspiirien edustajia. Jokainen heistä\nesitti käyntikorttinsa ja saatettiin pianohuoneeseen. Useimmat olivat\ntuttuja keskenään ja hämmästyivät hiukan toisensa tavatessaan.\n\n\"Kuka on tuo Pierre d'Aux ja Rikhard Ström?\" kyselivät he toisiltaan,\nmutta kukaan ei tietänyt varmaa. Kutsun tähän tilaisuuteen olivat\nlähettäneet tuon nimelliset herrasmiehet tai niin ainakin oli\nkutsukirjeessä ilmoitettu. Kokouksen tarkoitukseksi ilmoitettiin\nkeskustelu toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä Kauppapankin\nvararikon takia ja sveitsiläisen yhtymän asiassa. Keskustelu noista\nkysymyksistä herätti mitä vilkkainta mielenkiintoa herroissa, sillä\nkaikki he olivat menettäneet tuntuvia summia noissa keikahduksissa,\nuseat melkein kaiken omaisuutensa.\n\nJotenkin täsmälleen kello 9 saatettiin huoneeseen siistiin sarkapukuun\npukeutunut mieshenkilö, jonka silmillä olivat mustahkot silmälasit.\nIltapukuiset herrat silmäilivät häntä uteliaasti, mutta hän kumarsi\nheille kohteliaasti. Kun ovi vahtimestarin jälkeen oli sulkeutunut,\notti vieras silmälasit pois ja pyysi hiljaisuutta.\n\nTohtori Isonen! kuului ääniä.\n\n\"Pari sanaa vain! Olen pyytänyt teitä saapumaan tänne. Minä olen sekä\nPierre d'Aux että Rikhard Ström. Se oli vain varovaisuutta. Minulla on\nteille todellakin tärkeää sanomista. Luotan vaitioloonne.\nTarjoilijoitten takia minun täytyy pitää silmälaseja. Saavun juuri\nmaaseudulta, olen hiukan myöhästynyt enkä ehtinyt käydä muuttamassa\npukuani, jota pyydän anteeksi.\"\n\nHerrat kumarsivat. He tunsivat tohtori Isosen, tiesivät, että hän oli\npaljon menettänyt, eikä heillä ollut mitään syytä ilmiantaa häntä.\n\nIllallinen sujui hilpeästi ja nopeasti, sillä vaikka herkut olivatkin\nvalikoituja, oli kaikilla kiire päästä kuulemaan, mitä tohtori Isosella\noli sanottavana. He aavistivat, että se oli tärkeää, sillä tohtori\nIsonen ei ollut niitä miehiä, jotka leikittelevät.\n\nKun kahvi oli tuotu pöytään, nousi tohtori Isonen ylös, sulki oven ja\nväänsi sen lukkoon.\n\n\"Nyt asiaan, hyvät herrat!\"\n\nKaksikymmentäkaksi henkeä katsoi häneen.\n\n\"Te olette kaikki jotakin menettänyt Kauppapankin vararikossa ja\nsveitsiläisen yhtymän nurinmenossa\", hän alkoi. \"Toiset teistä eivät\ntällä hetkellä ole juuri keppikerjäläistä rikkaampia. Tiedättekö, kuka\non syynä tappioonne?\"\n\nHerrat pudistivat päätään.\n\nTohtori Isonen hymyili.\n\n\"Minä olen syntipukki.\"\n\nOsoitettiin ihmettelyä ja epäuskoa.\n\n\"Niin, totta se on. Mutta tahtomattani minä olen teidät syössyt\nhäviöön. Tahdottiin iskeä minua ja samalla oli pakko iskeä teitäkin.\nKaiken tämän takana on mr. Business. Hän ei ole antanut anteeksi\nminulle hänelle tekemääni kepposta 'Maan Äänessä' ja hän on kostanut.\"\n\nHerrat hätkähtivät. Mr. Businessin nimi vaikutti jäykistyttävästi.\nTuollaista selitystä he eivät olleet tulleet ajatelleeksikaan.\nEpäilemättä tohtori Isonen oli oikeassa. Mr. Business oli hirvittävä,\nvoittamaton vastustaja. Tämä usko kuvastui selvästi kaikkien kasvoilla.\n\nTohtori Isonen jatkoi:\n\n\"Minä olen saattanut teidät häviöön, minun velvollisuuteni on antaa\nteille korvauskin. Ja minä annan sen. Minä aion ryhtyä ratkaisevaan\ntaisteluun mr. Businessia vastaan. Älkää naurako, minä olen vakavissani\nja takaan, että tekin hetken kuluttua tulette vakaviksi.\"\n\nNauru taukosi, sillä tohtori Isosen kasvot ja ilmeet osoittivat hänen\naikovan vimmastua.\n\n\"Niin, minä korvaan teille tappionne, mutta vain sillä ehdolla, että te\nliitytte minuun ja yhdytte taisteluuni.\"\n\n\"Mutta mr. Business on voittamaton!\" uskalsi muuan herroista\nhuomauttaa. Tohtori Isonen viittasi kädellään.\n\n\"Hän on mahtava, sen myönnän, mutta hän ei ole voittamaton. Sanokaas,\nmihin hänen voimansa ja valtansa perustuu?\"\n\n\"Kultaan, dollareihin!\"\n\n\"Aivan oikein. Mutta jos niin olisi, että minullakin olisi kultaa ja\ndollareita, vieläpä enemmän kuin hänellä, sanoisitteko silloinkin, että\nhän on voittamaton?\"\n\nHerrat hymyilivät huvitettuina.\n\n\"No niin, jättäkäämme tuo, minä palaan siihen hetken kuluttua.\nTarkoitukseni on taistelu mr. Businessia vastaan, toisin sanoen, hänen\nvaikutuksensa vähentäminen ja tyhjäksitekeminen ennenkaikkea Euroopassa\nja mahdollisuuden mukaan muuallakin sekä Euroopan Yhdysvaltojen\nluominen. Siinä suhteessa mr. Business on paljon jo tehnyt ja paljon\nvielä tulee tekemään. Hän pakoittamalla pakoittaa eurooppalaiset\nturvautumaan toisiinsa ja meidän tehtävämme on tätä auttaa ja\njouduttaa. Ehdotan teille siis, hyvät herrat, seuraavaa: te ryhdytte\nminun palvelukseeni muodostaen seuran Euroopan Yhdysvallat eli U.S.E.\nmr. Businessin kiusaksi. Seuran tarkoituksena on Euroopan Yhdysvaltojen\nluominen. Se on salainen ja toimii suurimmaksi osaksi salaisuudessa,\npaitsi propagandaosastoa, jonka tehtävänä on vaikuttaa laajoihin\nkansankerroksiin. Seuran johtaja ja määrääjä olen minä ja minua on\nehdottomasti toteltava. Kaikenlaiset säännöt ovat tarpeettomia, sillä\njokaisen jäsenen on vain toteltava minua ja tehtävä mitä minä määrään,\nkysymättä ja arvelematta. Seura on muodostettava yleiseurooppalaiseksi,\njokaiseen Euroopan maahan täytyy saada osasto. Työ on aloitettava\ntäältä käsin. Teillä kaikilla on suhteita ja tuttavuuksia ulkomailla.\nTeidän on lähdettävä ja autettava asia alkuun. Meillä täytyy olla\njokaisessa maassa, jokaisessa kaupungissa ja jokaisessa kylässä\nauttajia ja puoluelaisia, niistä suurin osa julkisia; kyvykkäimmät,\nsalaisiin tehtäviin pystyvät kuitenkin salaisina. Minä määrään\npäälliköt ja alapäälliköt. En esitä minkäänlaisia suunnitelmia, vaan\npidän ne omana tietonani. Suostutteko, hyvät herrat?\"\n\nIlmeisesti seurue oli hämillään. Ehdotus oli häikäilemätön, ehkäpä\nröyhkeäkin. Tohtori Isonen ilman muuta asettautui käskijäksi ja\nmäärääjäksi, hän vaati ehdotonta tottelevaisuutta eikä millään tavalla\npaljastanut suunnitelmiaan. Se oli hiukan liikaa.\n\n\"Mutta millä varoilla tuota taistelua käytäisiin?\" kysyi muuan\nseurasta. \"Se maksaa paljon rahaa.\"\n\nTohtori Isonen nyökäytti päätään.\n\n\"Odotin tuota kysymystä. Se on minulla selvillä. Kuulkaa, hyvät herrat,\nte tunnette minut ja huomaatte kai, etten ole löylynlyömä enkä puhele\ntyhjiä. Saatte uskoa, että rahapuoli taistelussamme on jo oikeastaan\njärjestetty. Rahasta, kullasta, ei tule olemaan puutetta. Te saatte\nsitä rajattomasti. Sitä myönnän minä sekä kohtuulliseksi palkaksi, että\nmyöskin käyttövaroiksi. Minä aion taistella mr. Businessia vastaan\nhänen omilla aseillaan. Mistä, ja millä tavalla minä varoja saan, se\njää minun salaisuudekseni, mutta sen voin vakuuttaa, että se tapahtuu\ntäysin kunniallisesti lukuunottamatta muuatta erää, jonka aion nyt\naivan lähitulevaisuudessa anastaa sekä siksi, että sen tarvitsen, että\nkostaakseni ja hankkiakseni korvausta mr. Businessilta ja Venäjän\nrosvohallitukselta.\"\n\nIlmoitus teki syvän vaikutuksen. Mutta sittenkin katseltiin vielä\ntohtori Isosta.\n\n\"Mitä te tarkoitatte sanalla 'rajaton'?\" kysyttiin seurueesta.\n\n\"Sanokaamme nyt aluksi muutamia miljaardeja\", vastasi tohtori tyynesti.\nHerrat huokasivat. Miljaardi herätti ehdottomasti kunnioitusta eikä\ntohtori osoittanut minkäänlaisia alkavan eikä loppuvan hulluuden\nmerkkejä.\n\n\"Niin, tehdäkseni lopun tästä jutusta ilmoitan, etten keneltäkään vaadi\nminkäänlaisia palveluksia, ennenkuin olen maksanut palkan ja antanut\nkäyttövaroja. Tämä tapahtuu aivan lähimmässä tulevaisuudessa. Siihen\nmennessä pyydän vain ehdotonta vaitioloa. Lähetän rahat sekä\nyksityiskohtaiset ohjeet. Niitä on seurattava kirjaimellisesti ja jos\nniitä seurataan, niin mr. Business saa havaita, että halveksittu ja\nköyhä Eurooppa on sittenkin liian kova pähkinä purtavaksi hänelle,\njonka leuat ovat tottuneet purukumiin. Eläköön U.S.E.! Ja hyvästi nyt,\nhyvät herrat!\"\n\nTohtori Isonen poistui ennenkuin kukaan ehti mitään sanoa. Seurue jäi\njäljelle, hämmästyneenä ja ällistyneenä, sillä niin nopea oli ollut\ntohtorin toiminta, niin häikäilemätön hänen esityksensä ja niin suuri\nhänen varmuutensa, että nämä suuriin yrityksiin tottuneet miehetkin\nmenettivät malttinsa.\n\n\"Ka, jos vain Isosella rahaa riittää, niin kyllä parhaamme teemme!\"\nhuudahti muuan seurueesta ja hän kai lausui kaikkien muidenkin\nmielipiteen.\n\n\n\n\nV.\n\nTohtori Isonen tutustuu Topi Nukariin ja tekee kaupat hänen kanssaan.\n\n\nKehnonpuoleisessa viipurilaisessa matkustajakodissa istui liikemies\nTopi Nukari ja odotti. Hänen mielentilansa vaihteli toivon ja pelon\nvälillä eikä edes höyryävä tee, jota hän vähän väliä terästeli\nlitteästä pullosta, voinut hänen mielentilaansa vakaannuttaa.\n\nLiikemies Topi Nukari oli vaikeassa asemassa eikä hänellä\ntällähaavaa ollut minkäänlaista syytä esimerkiksi tutustua Suomen\npoliisilaitokseen. Hän ei tosin ollut peräänkuulutettu, mutta\nepäilemättä olisi häneltä, jos hänet olisi tavattu, tiedusteltu monia\nasioita ja tehty kysymyksiä, jotka hänestä tuntuivat lievimmin sanoen\nainakin epämukavilta.\n\nAsianlaita oli siten, että liikemies Topi Nukari oli tähän saakka\nharjoittanut liikeyhteyttä Suomen ja Eestin välillä ja tällä\nliikeyhteydellä herättänyt määrättyjä eikä suinkaan aiheettomia\nepäluuloja tullimiehissä ja poliiseissa, joiden uteliaisuus on\ntunnettu. Topi Nukari ei kuitenkaan yleensä antautunut tyydyttämään\nheidän uteliaisuuttaan ja olikin saanut sen vältetyksi.\n\nNyt oli kuitenkin sattunut niin, että hän laivallaan \"Neito\" oli tuonut\nkiiltävän ja pulputtelevan lastin Eestistä Suomen rannikolle ja\nsopimuksen mukaan laskenut lastin mereen. Hän oli ehtinyt päättää tämän\ntyön juuri parhaiksi, kun paikalle ilmestyi tullimoottori, jonka\nmelkoisen helpoksi ja hauskaksi tehtäväksi jäi nostaa ylös mainittu\nlasti. Topi Nukari ei jäänyt katsomaan, millä tavalla se onnistui, vaan\nhöyrysi matkoihin. Tullimiesten saaliiksi jäi parikymmentätuhatta\nlitraa Eestin kirkkainta pirtua ja suonenisku kyllä tuntui Topi Nukarin\nlompakossa. Hänen liikepääomansa oli mennyt, jäljellä oli vain laiva,\njonka hän varmuuden vuoksi oli ensiksi vienyt Eestin rannikolle,\nsiirtänyt sen toisen nimiin ja sitten vasta kuljetuttanut sen takaisin,\nSuomeen. Nyt hän aikoi sen myydä ja odotteli paraikaa ostajaa, jonka\noli määrä kohdakkoin tulla. Topi Nukari tarvitsi rahaa, kipeästi ja\nnopeasti, hänellä oli sitoumuksia, jotka oli pakko täyttää, jos mieli\nkerran vielä päästä jaloilleen. Ostaja oli tohtori Isonen, mutta sitä\nei Topi Nukari suinkaan tiennyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori Isonen oli työskennellyt ankarasti ja salaperäisesti. Hän oli\nmatkustellut ja kuulustellut, vakoillut ja neuvotellut ja vihdoin\nalkoivat asiat järjestäytyä. Hänelle oli vielä jäänyt rahaa senverran,\nettä alkuvalmistukset voitiin vaivatta kustantaa ja toimeenpanna se\nkaappauskin, josta tohtori Isonen oli maininnut kokouksessa.\n\nKulkiessaan eräänä päivänä Viipurissa tohtori ei voinut olla hiljaa\nhuudahtamatta.\n\n\"Paavo!\"\n\nPuhuteltu, sotilaspukuinen mies, kääntyi hetipaikalla.\n\n\"Ole hiljaa ja tule mukaan!\" jatkoi tohtori Isonen ja lähti sotilaan\nkanssa puistoa kohden. Valittuaan yksinäisen penkin hän istahti ja\nojensi kätensä.\n\n\"Mitäs sinulle kuuluu, Paavo?\"\n\nSotilas tarkasteli häntä hetkisen ja löi sitten polveensa.\n\n\"Totisesti, sehän on Isonen! Kas vain, et ole vielä kiinnijoutunut!\"\n\n\"En, enkä toivo joutuvanikaan.\"\n\n\"No et ainakaan minun seurassani\", vakuutti sotilas nauraen. \"Se\nkorvapuusti oli mainio juttu.\"\n\n\"Mitäs sinä nykyisin puuhailet?\"\n\n\"Ka, etkö näe, olen rajavartiostossa.\"\n\n\"Hauska homma, vai?\"\n\nRajavartijasotilas naurahti.\n\n\"On se kyllä hauskempaa kuin komennella nahkapoikia kentällä. No niin,\neipä tuo ainakaan helppoa ole. Saa siinä rämpiä sateessa ja tuulessa,\nyöllä ja päivällä, soilla ja metsissä. Se ei ole rauhaa eikä se ole\nsotaa, onpahan siltä väliltä. Mutta kasarmielämään en sitä vaihda. Minä\nolen vääpelinä eikä minulla ole valittamista muuta kuin että ikävä\npyrkii sielläkin tulemaan, vaikka toisinaan saa salakuljettajien ja\nkommunistiagenttien kanssa paukutellakin.\"\n\nPaavo Torikka oli synnynnäinen sotilas ja olikin syntynyt oikeaan\naikaan. Otettuaan ensin osaa vapaussotaan hän oli ollut aina siellä,\nmissä ryssiä vastaan paukuteltiin, ensin Vienan-Karjalassa, sitten\nAunuksessa, sitten jälleen Vienassa, välillä Virossa. Latviassa ja\nehtipä hän tutustua puolalaisiinkin ollen niissä kärkijoukoissa, jotka\nlöivät takaisin bolshevikien hyökkäyksen Varsovan porteilla.\nSenjälkeen, kun rauha oli tehty, hän tutustui puolalaiseen\nkeskitysleiriin, minne hänet suljettiin rauhanmääräysten mukaisesti,\nryssät kun vaativat, että nämä ulkomaalaiset auttajat ovat\npidätettävät. No niin, keskitysleiri osoittautui liian heikoksi\npaikaksi, voidakseen häntä pidättää, vaan hän ilmestyi eräänä kauniina\npäivänä Danzigissa olevan Suomen konsulin luo pyytämään konsulikyytiä\nkotimaahan. Senjälkeen hän oli ehtinyt olla armeijassa ja tämän jälkeen\nrajavartiostossa. Hän oli taatusti köyhä, taatusti iloinen, taatusti\nrohkea ja neuvokas eikä häntä vaivannut mikään muu kuin rauhallinen ja\nseikkailuton aika. Tohtori Isonen, joka oli ollut Torikan\npäällikkönäkin -- niinkuin sanottu, tohtori oli ehtinyt mukaan kaikkeen\n-- käsitti miehen arvon.\n\n\"Kuinka kauaksi olet sitoutunut?\" kysyi hän kursailematta.\n\n\"Viikon kuluttua päättyy aika ja siihen mennessä on minulla lomaa.\"\n\nTohtori Isonen ilmaisi vilpittömän tyytyväisyytensä.\n\n\"Tuleppa minun asioihini\", hän ehdotti.\n\nPaavo Torikan ilme muuttui heti. Kasvot jännittyivät.\n\n\"Onko sinulla jotakin sopivaa tiedossasi?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Ei siis mitään makailemista?\"\n\n\"Kyllä minä luulen, että sinun tekee vielä mieli monta kertaa\nmakaillakin, mutta silloin ei sinulla ole siihen tilaisuutta. Reipas\nhomma, usko vain!\"\n\n\"Ja ketä vastaan?\"\n\n\"Ensiksi ryssiä vastaan.\"\n\n\"Sehän sopii erinomaisesti. Ne pahukset ampuivatkin tässä viime\nviikolla uuden lakin päästäni ja se lensi likalätäkköön. Minulla on\ntäysi syy maksaa sekin laukaus.\"\n\n\"Ole huoleti, toivosi saat täytetyksi.\"\n\nHe keskustelivat puolisen tuntia, minkä jälkeen löivät kättä. Vääpeli\nPaavo Torikka sitoutui tohtori Isosen ajutantiksi sovittua palkkaa\nvastaan ja sillä lupauksella, että hän saa riittävästi tilaisuutta\nosoittaa, mihin kaikkeen hän pystyy niin maalla kuin merelläkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiikemies Topi Nukari säpsähti ja hörppäsi kiireesti loput teestään.\nOvelle oli koputettu.\n\n\"Sisään!\"\n\nKaksi henkilöä astui sisään ja Topi Nukari katsoi heihin tarkasti. Hm,\ntoinen oli aivan tuntematon, mutta toinen...? Toinen tuntui hänestä\njollakin tavalla tutulta, mutta hän ei jaksanut muistaa, missä ja\nmilloin hän olisi hänet tavannut.\n\n\"Oletteko liikemies Nukari?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Minä olen liikemies Seppä ja tässä on apulaiseni Paavo Torikka\",\nesitti tohtori Isonen itsensä ja seuralaisensa. \"Asiamme, niinkuin jo\nilmoitin, koskee 'Neitoa'. Se on myytävänä, vai?\"\n\nTopi Nukari nyökäytti verkalleen päätä. Hän ei pitänyt siitä, että\nhypättiin niin suoraa päätä asiaan. Olisihan ollut aikaa jutellakin.\n\n\"Kyllä, kun vain hinnasta sovitaan.\"\n\nLiikemies Seppä alias Isonen katsoi kelloaan.\n\n\"No niin, olen tutustunut laivaan, sehän on täällä satamassa. Se\ntäyttää kyllä vaatimukseni. Hinta?\"\n\nTopi Nukari tunsi hermostuvansa. Silläpä miehellä oli kiire. Eihän\nlaivankauppaa nyt päätetty yhtä nopeasti ja helposti kuin jos olisi\nostanut parin rukkasia.\n\n\"Niin, hinta! 'Neito' on hyvä laiva...\"\n\n\"Tiedän. Tunnen laivan nyt aivan tarkalleen. Kysyn vain, mikä on\nhintanne.\"\n\nTopi Nukari jäi miettimään. Itse asiassa hän ei suinkaan miettinyt\nlaivan hintaa, sillä se oli mietitty jo aikoja sitten, mutta hän\nkoetteli muistutella mieleen, missä hän olisi mahdollisesti ostajansa\nennen tavannut ja mikä tämä oikeastaan oli miehiään. Topi Nukari oli\nluonnostaan utelias ja hän hakisi vastustamattomasti saada tietää, kuka\nja mikä se henkilö oli, joka sai hänen laivansa.\n\n\"Mihinkäs te aiotte sitä laivaa käyttää?\" kysäsi hän viattomasti.\nTohtori Isonen iski nyrkkinsä pöytään.\n\n\"Se ei kuulu teille enkä aio sitä sanoa. Se seikkahan on teille\nkokonaan merkityksetön. Hinta, sanokaa hintanne, sillä minulla ei ole\nliikaa aikaa!\"\n\nTopi Nukari oli loukkautunut ja hän laittoi vaieten itselleen uuden\nlasillisen. Hitto vieköön, sepäs oli kiukkuinen mies!\n\n\"Niin hintako!\" aloitti hän verkalleen. \"Minä olen aikonut lahjoittaa\nsen neljästäsadastatuhannesta.\"\n\nTohtori Isonen naurahti kuivasti.\n\n\"Minä olen valmis vastaanottamaan tuon lahjoituksen kolmestasadasta\nviidestäkymmenestätuhannesta eikä penniäkään enemmän. Kelpaako?\"\n\nTopi Nukarin teki mieli hihkaista. Totisesti, jos mies hätäilikin, ei\nhän siekaillut myöskään maksaessaan. Hänen tarjouksensa oli enemmän\nkuin Topi Nukari oli uskaltanut kuvitellakaan. Pyytää hän tietenkin\nilkesi kuinka paljon hyvänsä. Mutta hän olisi ollut huono kauppias, jos\nhän olisi ilmaissut tyytyväisyytensä. Hän yrittikin alkaa tinkimisen,\nmutta tohtori Isonen keskeytti sen alkuunsa.\n\n\"Minulla ei ole aikaa, hyvä herra! Kysyn vain, kelpaako tarjoukseni vai\neikö.\"\n\nTopi Nukari kiemurteli, mutta hänen oli vihdoin tunnustettava, että\ntarjous kelpasi.\n\nTohtori Isonen kaivoi taskustaan joukon papereita.\n\n\"Kas tässä on kauppakirjat. Kirjoitutin ne valmiiksi ajan\nvoittamiseksi. Teillähän on kai tarpeelliset paperit mukananne? No\nniin, allekirjoittakaa siis vain!\"\n\nHän työnsi Topi Nukarin ulottuville mustepullon ja kynän, painoi\nsähkökelloa ja pyysi paria hotellin palvelijaa tulemaan todistajiksi.\nViiden minuutin kuluttua olivat muodollisuudet suoritetut, Senjälkeen\ntohtori Isonen avasi mukanaan tuomansa pienen matkalaukun ja otti\nsieltä esille setelipinkan ja luki todellakin hämmästyneelle Nukarille\nkoko summan pöytään Suomen tasavallan tuhannen-markan seteleissä.\n\n\"Onko selvä?\" kysyi hän Topi Nukarin hieman vapisevin käsin lukiessa ja\njärjestellessä seteleitä.\n\n\"Kyllä, kyllä, kyllä niitä on oikea määrä.\" Eikä Topi Nukari malttanut\nenää pitää suutaan kiinni. \"Hitto vie, mutta kyllä tämä kauppa nyt\näkkiä syntyi. Ei kai herra vielä tänäiltana aio lähteä laivalla\nmatkaan?\"\n\n\"Mitäs turhasta viivytyksestä, herra Nukari!\" vastasi tohtori Isonen\nnousten ja ojentaen kätensä. \"Hyvästi ja kiitoksia!\"\n\nTopi Nukari puristi hänen kättään. Hän oli vieläkin ällistyksissään ja\nennenkuin hän oli ehtinyt siitä selvitä, olivat molemmat vieraat,\njoista toinen ei ollut lausunut halaistua sanaakaan, poistuneet.\n\n\"Lempo soi!\" hihkasi äkkiä Topi Nukari, kun muuan muisto ja ajatus\npalasi hänen mieleensä. Nyt hän tiesi, kenen kanssa hän oli ollut\ntekemisissä.\n\nTohtori Isosen!\n\nErehdys oli mahdoton. Tohtori Isonen oli siis ostanut \"Neidon\".\n\nTopi Nukari kaatoi säästelemättä litteästä pullosta terästystä teehen\nja jäi miettimään. Hän ei ollut tyytyväinen. Hänestä tuntui, kuin olisi\n\"Neito\" häneltä puoleksi ryöstetty. Hän ei ollut saanut tarpeeksi\ntinkiä, tarpeeksi puhua. Kaikki oli käynyt liian nopeasti, liian\nhelposti. Tuntui kuin olisi häntä petetty. Tohtori Isonen! Totisesti!\nMitähän hän aikoi tehdä laivalla? Se olisi hauska tietää. Noniin, Topi\nNukari oli luonnostaan utelias ja hän päätti kuin päättikin ottaa\nselvän entisen laivansa tulevasta kohtalosta. Heh, hänen kelpasi olla\nnyt ja elellä. Rahaa hänellä oli ensi hätään, ja kukapa, kukapa tietää\nmitä hän vielä keksisi. Tohtori Isosen puuhia oli mielenkiintoista\ntarkastella. Siitä voisi jotakin hyötyäkin eikä Topi Nukari ollut\nniitä, jotka lain tuolla puolen tyytyvät vain yhteen ainoaan\nrajoitettuun alaan. Topi Nukari oli kaikkiruokainen, hän otti mistä sai\nja millä tavalla hyvänsä. Tohtori Isosen lähettyvillä oli mahdollista\nsaada hajua yhdestä ja toisesta, mistä voisi puristaa rahaa. Topi\nNukari tiesi, että m.m. neuvostohallituksen edustus epäilemättä antaisi\njotakin tiedosta, missä tohtori Isonen oleskeli ja mitä hän toimitteli.\nEi niin, että, Topi Nukari aikoisi antaa ilmi tohtorin. Ei, ei ainakaan\ntoistaiseksi. Sitten, no niin... se nähtäisiin... -- Ja siinä itsekseen\nistuessaan ja hörppiessään terästettyä teetä liikemies Topi Nukari\npäätti kaikessa hiljaisuudessa ryhtyä seuraamaan tohtori Isosen toimia\neikä hänellä ollut aavistustakaan, mitä seurauksia hänen päätöksellään\ntulisi olemaan. Hän aavisti sitä yhtä vähän kuin tohtori Isonen, jolle\nei pälkähtänyt päähänkään, että tuo pirtulta tuoksuva salakuljettaja\nolisi hänet tuntenut.\n\n\n\n\nVI.\n\nTohtori Isonen ryhtyy kuittaamaan saataviaan mr. James Businessilta ja\nneuvostohallitukselta.\n\n\nRajajoen--Helsingin yöjuna oli saapunut Kouvolan asemalle. Matkustajat\nriensivät kiireisesti asemaravintolaan juomaan kahvia ja haukkaamaan\nmuutamia maukkaita voileipiä. Laaja asemasilta oli täynnänsä väkeä,\nvaikka olikin sateinen ja pimeä yö, oikeastaan harvinaisen ikävä ja\nkehno näin myöhäiskevään taikka paremminkin alkukesän ilmaksi.\nRautatiematkustajista, etenkin yömatkustajista, tämä asiantila oli\nkuitenkin varsin yhdentekevä, mutta tohtori Isonen ja hänen\najutanttinsa, jotka seisoivat asemarakennuksen sivustalla, pimeimmässä\nvarjossa, olivat mitä tyytyväisimpiä. Heillä oli siihen pätevät syyt,\nsillä tänä yönä, tarkemmin sanottuna seuraavan tunnin aikana, heidän\ntuli suorittaa tohtori Isosen jo aikoja sitten suunnittelema kaappaus,\nkaappaus, jonka suoritus pakostakin muodostui rohkeaksi ja\nuskalletuksi.\n\nTohtori Isonen vapisi jännityksestä, vaikka hän koettikin purra\nhampaansa yhteen. Hän, ja vain hän tiesi, kuinka paljon riippui tämän\nkaappauksen onnistumisesta. Siitä riippui hänen taistelunsa mr.\nBusinessia vastaan, ellei aivan kokonaan, niin kuitenkin suurimmaksi\nosaksi, sillä jos epäonnistuttiin, oli taistelun aloittaminen pakko\nlykätä hyvinkin epävarmaan tulevaisuuteen.\n\nTohtori Isonen tarvitsi rahaa ja hän aikoi anastaa sitä tuosta junasta,\njoka nyt niin rauhallisena puhkui raiteilla. Hän tiesi, mitä\nmatkustajat eivät tietäneet: junassa oli kultaa, kokonainen\nvaununlastillinen kultaa, puhdasta harkkokultaa. Se oli salaisuus,\njonka perillä olivat vain kullan vartijat, neljä kommunistia, sekä\njunailija. Kulta oli läpikulkumatkalla Venäjältä Hankoon. Se oli\nneuvostohallituksen kultaa, minkä se aikoi luovuttaa suoritukseksi mr.\nBusinessin edustajille Hangossa. Tiedon tästä suorituksesta ja sen\nsuorittamistavasta tohtori Isonen oli saanut jo aikoja sitten, mutta\nkaikista ponnistuksistaan huolimatta hän ei ollut saanut selville,\nmillä tavalla sitä aiottiin vartioida. Jokatapauksessa hän oli\nryhtynyt kaikkiin mahdollisiin valmisteluihin ottaen huomioon eri\nmahdollisuudet. Hän oli arvellut, että kulta lähetettäisiin vain\nsuljetussa vaunussa, ja vartijat seuraisivat mukana matkustajavaunussa.\nSilloin hän olisi koettanut sopivalla kohdalla irroittaa kultavaunun\nmuusta junasta. Mutta vaunu olikin vartioitu: neljä miestä oleskeli\nsisällä. Sen seikan tohtori Isonen oli saanut selville jo Rajajoella,\nmistä saakka hän ajutanttinsa kanssa oli kultakuormaa seurannut.\nEräistä syistä hän oli päättänyt toimeenpanna kaappauksen Kouvolan\ntienoilla ja lähdettyään Viipurista hän oli yhdessä Torikan kanssa\npohtinut eri menetelmiä.\n\n\"Siinä ei auta nyt hienous\", vakuutti Torikka. \"Suora rynnäkkö ja sillä\nselvä!\"\n\nTohtori Isonen ei suinkaan pelännyt \"suoraa rynnäkköä\", mutta häntä\ntavallaan kainostutti, sillä Suomessa ei olla totuttu junarosvoihin ja\ntämä kaappaus muistutti sitä erehdyttävässä määrässä. Mutta hänen\ntäytyi myöntää, eri mahdollisuuksia punnittuaan, että Torikka oli\noikeassa. Vain äärimmäinen häikäilemättömyys saattoi auttaa, sellainen\nhäikäilemättömyys, jollaista eivät edes bolshevikit voineet edellyttää.\nVaunu oli vallattava Kouvolan asemalla, kaikkien nähden ja reippaasti.\nKaikki saisivat sen nähdä, mutta kukaan ei saisi aavistaa, mikä oli\nkysymyksessä.\n\nKaikki valmistukset olivat suoritetut. Kun tohtori ajutantteineen oli\nilmestynyt ulos vaunusta, oli hänelle ilmoitettu, että kaikki oli\nkunnossa. Hän tiesi, että mikäli hän Torikan kanssa saisi vaunun\nvaltaansa, sikäli olisi kaikki voitettu.\n\nMutta vaunun valtaaminen ihmisiä täynnä olevalla asemalla, kun vaunu on\nvartioitu ja vartijat, hyvin tietäen mitä vartioivat, varuillaan, ei\nole suinkaan aivan helppo toteuttaa.\n\nTohtori silmäili hermostuneena asemakelloa ja katseli asemaravintolaan\npäin. Kaksi vartijaa oli mennyt sinne kai teetä juomaan. Tuohon\nseikkaan hän olikin perustanut koko suunnitelmansa. Hän oli huomannut\nSimolassa, että kaksi vartijaa pistäytyi ulos toisten kahden jäädessä\nvaunuun. Hän arveli, että vaunuun jääneet luultavasti käyttäisivät\nvuoroaan Kouvolassa. Eikä hän erehtynytkään.\n\n\"Nyt!\"\n\nKaksi bolshevikia tuli asemaravintolasta, sytyttivät savukkeet ja\nlähtivät, sadetakinkaulus pystyssä, kävelemään pitkin asemasiltaa.\nMolemmat seikkailijat riensivät heidän jälkeensä. Bolshevikit\npoistuivat pian verkkaan kävellen aivan asemasillan toiseen päähän,\njossa ei ollut ihmisiä ja jossa oli melkoisen pimeää.\n\n\"Minä otan oikeanpuoleisen!\" kuiskasi tohtori käheästi ja syöksähti\neteenpäin Torikan seuratessa. Kostea maa vaimensi askelten äänet\neivätkä bolshevikit aavistaneet mitään ennenkuin tunsivat lujan käden\ntarttuvan kurkkuunsa ja estävän heitä huutamasta. Samassa painettiin\nkostea vaate heidän nenälleen. Hetkisen he ponnistelivat vastaan, mutta\ntaipuivat sitten menettäen tajuntansa. Hyökkäykseen ei oltu tuhlattu\naikaa kuin hetkinen. Sekä tohtori että Torikka kannattelivat\nvastustajiaan pystyssä. Yleisöstä ei kai kukaan ollut pannut merkille\ntapahtumaa.\n\n\"Ja nyt tuonne!\" sanoi Torikka ja osoitti toisella raiteella olevia\ntyhjiä rautatievaunuja. Kumpikin tarttui uhriinsa ja heitä puoleksi\nkannatellen, puoleksi vetäen riensivät miehet nopeasti taakkoineen\nraiteitten yli. Muutaman umpinaisen rautatievaunun ovi oli auki.\nHätäilemättä, mutta nopeasti he nostivat miehet sisään sitä ennen\nkuitenkin riisuttuaan heiltä sadetakit ja hatut, mitkä vaihtoivat\nomiinsa. Ympärilleen vilkuillen he sitten palasivat asemasillalle.\nMatkustajat kävelivät edelleenkin rauhallisesti, junailija katseli\nkelloaan: kukaan ei ollut huomannut hyökkäystä.\n\n\"Kaksi!\" virkkoi Torikka tyytyväisenä. \"Saa nähdä, missä miehet\nheräävät! Jossakin Savon puolessa nähtävästi. No niin, alku on nyt\ntehty! Miten aiomme jatkaa?\"\n\nTohtori oli saanut takaisin kaiken kylmäverisyytensä. Äskeinen\nvälikohtaus oli karkoittanut kaiken hermostumisen.\n\n\"Rynnäkköön vain! Kyllä me nyt niistä kahdestakin selviämme!\"\n\nAsemaravintolassa soitettiin kelloa ja matkustajat kiirehtivät\nvaunuihin. Junanlähettäjä ilmestyi näkyviin, viittasi kädellään,\njunailija vihelsi ja juna lähti verkalleen liikkeeseen. Kun se oli jo\nsaanut kohtalaisen vauhdin, hyppäsivät molemmat seikkailijat\ntavaravaunuun, missä kultaa kuljetettiin. Molemmat vaunussa olevat\nbolshevikit ojensivat heille kätensä avuksi ja seuraavassa hetkessä\nmiehet olivat vaunussa. Katossa heilui himmeä lyhty, mutta senkin\nheikossa valossa bolshevikit havaitsivat, että jotakin oli hullusti:\ntulijat eivät olleetkaan tovereita, vaan ventovieraita. Heille ei\nkuitenkaan jäänyt aikaa ihmettelemiseen, Torikka vetäsi nopeasti vaunun\noven kiinni juuri kun vaunu sivuutti asemarakennuksen, ja molemmat\nsuomalaiset hyökkäsivät. Bolshevikit, vaikkakin yllätettyinä, tekivät\nlujaa vastarintaa. Kumpikin oli voimakas mies eikä nähtävästi\nensimäistä kertaa ottelussa. Mutta tohtorin nyrkkeilytaito ja Torikan\nvikkelyys sekä voima ratkaisivat ottelun ja huohottaen painoivat he\nvastustajansa alleen. Huumausainetta annettiin hiukan hengitettäväksi\nja pian olivat bolshevikit täysin avuttomia tietämättä mitään tästä\nmaailmasta.\n\nVoittajat loivat silmäyksen ympärilleen. Vaunussa ei ollut mitään muuta\nkuin kaksi isohkoa, jykevän tekoista laatikkoa. Niissä siis oli kultaa.\nHe koettivat liikahuttaa laatikoita. Ne eivät hievahtaneetkaan, vaikka\nhe ponnistivat kaikki voimansa.\n\n\"Lempo!\" manasi tohtori. \"Kulta on tässä, mutta milläs tavalla me\nsaamme sen vaunusta? Minä toki luulin, että kulta on pakattu pieniin,\nliikuteltaviin laatikkoihin. Näitähän ei jaksa jättiläinenkään\nliikahuttaa.\"\n\nTorikka ei puhunut mitään, vaan kaivoi housunkauluksen alta pienen,\ntammivartisen metsästyskirveen.\n\n\"Eiköhän tämän avulla laatikoita saada pienemmiksi!\" tuumasi hän ja\nryhtyi tarmokkaasti työhön. Laatikot olivat lujaa tekoa, mutta pian\nTorikka oli sittenkin saanut niihin loven ja senjälkeen edistyi työ\nnopeasti. Lautoja kiskottiin irti ja laatikoitten sisällys paljastui.\nNiissä oli kummassakin joukko pienempiä laatikoita, niin raskaita, että\nmies jaksoi juuri ja juuri ne nostaa.\n\n\"Ahaa, tämähän kelpaa!\" naurahteli tohtori ja nosteli laatikoita\nvaununlattialle. Pian olivat molemmat suuret arkut tyhjät ja\npikkulaatikot oli ladottu vaununoven eteen.\n\nTorikka raoitti ovea ja tohtori, sytyttäen savukkeen, asettui sen\nääreen pyyhkeillen hikeä. Kullan nosteleminen oli raskasta työtä. Hän\nkatseli tarkkaan pimeydestä häilähteleviin valoihin ja koetti saada\nselville, missä kulloinkin oltiin.\n\n\"Hei, nyt!\"\n\nKauempaa radanvarrelta loisti suurehko valo nähtävästi metsänreunassa.\nSe oli sovittu merkki. Yhteisvoimin työnsivät Torikka ja tohtori\nkultalaatikoita vaunusta radalle. Pino romahti yhdellä kertaa ja loput\nhe viskasivat mahdollisimman nopeasti. Vaunussa ei ollut enää jäljellä\nhiukkastakaan. Kultalaatikot olivat kadonneet yön pimeyteen. Juna\njatkoi matkaansa kaikessa rauhassa.\n\nParin kolmen kilometrin päästä juna äkkiä hiljensi vauhtia ja pysähtyi\nkeskellä metsää. Junailija näkyi harppaavan veturia kohden ja joukko\nmatkustajia laskeutui niinikään radalle.\n\nMikä oli kysymyksessä? Miksi juna oli pysähtynyt?\n\nTohtori ja Torikka eivät jääneet odottamaan selityksiä. He olisivat\nvoineet kyllä antaa pätevimmän selityksen: yksi kisko oli irroitettu\nheidän toimestaan ja asiasta oli hyvissä ajoin ilmoitettu ratavahdille,\njoka pysähdytti junan. Junan pysäyttäminen oli välttämätön, jotta\nseikkailijat pääsisivät turvallisesti junasta tarvitsematta matkustaa\nseuraavalle asemalle saakka. Niin ollen laskeutuivatkin tohtori ja\nTorikka kaikessa hiljaisuudessa vaunusta, sulkivat oven ja Torikka\nkuiskasi:\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nBolshevikit makasivat vaunun lattialla. Miehet hyppäsivät ojan yli ja\nkatosivat radan varrella olevaan pensaikkoon, kiipesivät aidan yli,\nkulkivat pellon poikki ja saapuivat maantielle lähtien painumaan\ntakaisin Kouvolaa kohden. Kuljettuaan puolisen kilometriä he näkivät\npienen punaisen valon tuikkivan tiellä: auto. Kaikki oli todellakin\nkäynyt täsmälleen ja jos vain miehet olivat huolellisesti koonneet\nkultalaatikot radan varrelta, oli kaikki hyvin.\n\nTohtori ja Torikka nousivat autoon, joka lähti heti liikkeelle. Ajaja\ntiesi suunnan ja päämäärän.\n\n\n\n\nVII.\n\nTopi Nukari toimittaa tutkimuksia omaan laskuunsa.\n\n\nJätimme herra liikemies ja laivanomistaja Topi Nukarin maistelemaan\nteetä viipurilaisessa matkustajakodissa. Mitä kauemmin hän maisteli,\nsitä tyytyväisemmäksi hän tuli eikä päätös seurata tohtori Isosen\ntoimia suinkaan ollut omiaan tätä mielialaa turmelemaan.\n\nJo samana iltana lähti Topi Nukari käväisemään \"Neidolla\", joka oli\neteläsatamassa. Aivan oikein, tohtori Isonen ei ollut vielä käynyt\nlaivalla eikä ollut mitään ilmoittanut, että se oli vaihtanut\nomistajaa. Topi Nukari viittasi kapteenin kajuuttaan ja ilmoitti\ntälle, että hän oli tehnyt kaupat ja että kapteenin toimi hänen\npalveluksessaan oli siis loppunut. Kapteeni saisi sopia uuden omistajan\nkanssa palvelussopimuksen mahdollisesta jatkamisesta. Kapteeni vakuutti\nikäväänsä, että oli menettänyt niin hauskan ja sopuisan isännän. Tosin\nTopi Nukari oli itserakas, mutta hänellä oli kuitenkin kohtalainen\nmäärä tavallista tervettä järkeä, eivätkä kapteenin vakuutukset siksi\ntuntuneet hänestä vilpittömiltä. Hänellä ja kapteenilla oli ollut monta\nkertaa mitä perinpohjaisimpia erimielisyyksiä, joiden selvittelyssä oli\nkäytetty pari kertaa ruumiillisiakin voimia, ja tällöin kapteeni oli\neittämättömästi todistanut olevansa oikeassa. Siitä oli Topi Nukarilla\nvieläkin muutamia mustelmia muistona. Mutta Topi Nukari ei halunnut\nolla pikkumainen, vaan hänellä oli omia suunnitelmia. Siksi hän pyysi\nkapteenia tulemaan kaupungille, missä sitten veljellisessä sovussa\nmuutamassa kahvilassa verestettiin muistoja ja tarinoitiin mukavia.\nTopi Nukarin käytös oli niin hillittyä ja myöntyisää sekä anteliasta,\nettä kapteenin entiset käsitykset laivanomistajasta alkoivat\njonkunverran horjua.\n\nSeuraavana päivänä saapui Paavo Torikka ja otti laivan vastaan tohtori\nIsosen puolesta. Hän tarkasti laivaväen ja kapteenin. Totta puhuen ei\ntarkastettavista kukaan herättänyt hänessä mieltymystä eikä\nluottamusta, mutta ei ollut aikaa valikoida. Oli mahdotonta hankkia\nlaivaväkeä uudelleen muutamassa päivässä. Niin ollen Torikka hyväksyi\nkoko entisen laivaväen. Tästä seikasta sai Topi Nukari heti tiedon ja\nhän myhäili itsekseen. Hän pysytteli kiinteästi kapteenin seurassa\ntämän iloksi ja ihmeeksi, kulki hänen mukanaan kapakoissa ja\nkahviloissa ja veljeili oikein sydämellisesti.\n\nKolmantena päivänä, kun Topi Nukari taas uskollisesti ilmestyi\nlaivalle, tapasi hän laivaväen ahkerassa työssä. Laivaa siivottiin ja\nlaitettiin kuntoon kaikin tavoin.\n\n\"Jokos tuli matka?\" kysyi Nukari.\n\n\"Joo, huomenna iltapuolella lähdetään!\" selitti kapteeni, joka valvoi\nväkensä työskentelyä.\n\n\"No, lähdetään sitten hiukan maistamaan matkan kunniaksi ja onneksi!\"\nesitti Nukari eikä kapteenin nuori-ikäinen ahkeruus voinut kutsua\nvastustaa.\n\n\"No, Eestiinkö matka pitää?\" kysäsi Nukari kuin ohimennen, kun miehet\nistuivat kahvilassa norrikuppi kummankin nenän alla.\n\n\"Eikö hittoa! En minä tiedä, mitä tämä uusi isäntä aikonee laivalla\nkuljetella, mutta huomenna me lähdemme tuonne Virolahden rannikolle\",\nselvitteli kapteeni, ja mainitsi täsmälleen paikan, missä laivan tuli\nlaskea rantaan. \"Siinä on sellainen vanha, hyljätty laituri, mutta\n'Neidon' kokoinen laiva pääsee siihen vieläkin. Minä kyllä tunnen\npaikan.\"\n\nTopi Nukari tuijotti kuppiinsa. Mitä ihmettä tohtori Isonen teki\nVirolahden rannikolla? Minkälaista lastia se mahtaisi olla?\nIlmeisestikään kysymys ei ollut salakuljetuksesta, mutta jotakin\nsalaperäistä tuntui pohjalla piilevän.\n\n\"Mitäs sinä arvelet tuosta hommasta, tarkoitan, minkälaista lastia\nluulet sieltä otettavan?\" tutkiskeli Nukari kapteenia. Kapteeni\nviittasi kädellään.\n\n\"Siihen puoleen en puutu. Minä saan määräyksen ja tottelen ja sillä\nhyvä. Vaikka, totta on, etten minä lainkaan ymmärrä, mitä siellä\naiotaan lastata.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö oli pimeä ja sateinen. Vanhan, hyljätyn laivalaiturin ääressä keinui\npienehkö höyrylaiva. Savu tuprusi hiljalleen piipusta ja kajuutan\nikkunoista loisti valo. Se oli \"Neito\", joka saamansa määräyksen mukaan\nodotti lastiaan. Se oli vastikään saapunut ja oli karien ja luotojen\nlomitse päässyt onnellisesti perille.\n\nKannella ei näkynyt ketään, sillä sää ei houkutellut oleskelemaan\nulkona. Niinpä oli Topi Nukari päässyt kenenkään huomaamatta\npujahtamaan kannelle ja makaili nyt, vedettyään öljykankaan peitokseen,\nperässä olevalla köysikasalla ja odotti. Hänen uteliaisuutensa ei ollut\nhellittänyt, vaan hän oli heti aamulla matkustanut autolla Viipurista\nVirolahdelle ja sitten kävellyt tälle laiturille. Olisi tietenkin ollut\nhauskempaa istua kapteenin kanssa kajuutassa, mutta silloin olisi ollut\nvälttämätöntä selittää äkillinen läsnäolo eikä Topi Nukari siihen\nkyennyt, ainakaan tyydyttävästi.\n\nTunnit kuluivat hitaasti eikä sade hellittänyt. Topi Nukari manaili\nhiljaa, mutta hartaasti, sillä hänen alkoi tulla vilu, nälkä ja jano.\nTupakkaa hän uskalsi poltella, mutta sitäkin kovin varoen, sillä hän ei\nhalunnut tulla keksityksi. Tosin hän ei ollut tehnyt mitään rikosta,\nmutta hänen uteliaisuutensa näyttäisi kovin ihmeelliseltä.\n\nYö kului ja Topi Nukari aikoi jo monta kertaa luopua yrityksestään,\njosta ei tuntunut tulevan mitään. Mutta toiselta puolen hän ajatteli,\nettä hän oli jo värjöttänyt niin kauan, että voisi värjötellä vieläkin.\nHänen sitkeytensä tulikin palkituksi.\n\nAamu sarasti pimeänä ja sateisena, kun rannalta päin äkkiä alkoi kuulua\nauton surinaa. Ahaa, siellä oli joku tulossa! Ja aivan oikein: laiturin\npäähän pysähtyi hetken kuluttua kaksi kuorma-autoa ja niiden takana\nnäkyi kolmaskin, henkilöauto. Samassa kuului liikettä laivaltakin:\nlaivaväki nousi kannelle vastaanottamaan tulijoita. Kaikki kävi varsin\nnopeasti. Autoista nousi yhteensä seitsemän henkeä, jotka kukin\ntarttuivat pieniin puulaatikkoihin ja alkoivat kantaa niitä laivaan.\n\n\"Peräkajuuttaan!\" kuului komennus ja Topi Nukari tunsi äänestä tohtori\nIsosen.\n\nKansi kaikui askelista. Miehet tulivat ja menivät kantaen laatikoita,\njotka pienestä koostaan huolimatta tuntuivat olevan tavattoman\nraskaita. Topi Nukari tirkisteli tarkasti piilopaikastaan eikä jaksanut\nymmärtää, mitä nuo laatikot saattoivat sisältää, jotka olivat niin\nperäti painavia. Hän näki kapteeninkin, voimakkaan miehen, läähättäen\nkantavan tuollaista pientä kapinetta.\n\nPaljon ei noita laatikoita ollutkaan, ne olivat pian kannetut laivaan.\nSitten autot lähtivät liikkeelle ja katosivat metsän suojaan ja niissä\nolleet miehet niiden mukana, lukuunottamatta tohtori Isosta ja Paavo\nTorikkaa, jotka jäivät laivaan.\n\nJa sitten tapahtui jotakin, mitä Topi Nukari ei ollut lainkaan\nodottanut, vaikka se oli mitä luonnollisinta: kiinnitysköydet\nirroitettiin ja laiva työnnettiin irti laiturista. Äkkiä jysähtivät\nkoneet käyntiin ja \"Neito\", perä edellä, etääntyi verkalleen\nlaiturista. Topi Nukari jäi, tahtoen taikka tahtomattaan, laivalle. Hän\noli niin kokonaan kiintynyt miettimään, mitä nuo salaperäiset laatikot\nsisälsivät, ettei ollut muistanut lainkaan vaania tilaisuutta päästä\npujahtamaan laivasta. Nyt se oli myöhäistä, ellei halunnut hypätä\nveteen eikä Topi Nukari sitä halunnut. Sillä vesi oli kaikesta päättäen\nkylmää ja Topi Nukarilla oli kylmä jo ennestäänkin.\n\nPian poistuivat kaikki kannelta ja vain perämiehen kopista näkyi tuli\nvilkkuvan. Tohtori Isonen ja Torikka olivat menneet peräkajuuttaan.\n\n\"Kas niin, Paavo\", sanoi tohtori Isonen tyytyväisyydestä huoaten, \"nyt\non alku tehty. Nyt on meillä kultaa aluksi.\"\n\n\"Aluksi? Minä luulisin, että tuolla määrällä pitäisi päästä jo\nloppuunkin\", tuumi Torikka hämmästyneenä, Tohtori Isonen nauroi.\n\n\"Minähän sanoin, että minä saan kultaa rajattomasti.\"\n\n\"No eikös tässä sitten olekin rajattomasti. Kyllä tällä kullalla jo\ntaistelee bolshevikeja ja mr. Businessia vastaan.\"\n\n\"Tämä on vain alkua, alkua, poikaseni. Minä tarvitsin hiukan\nkäyttövaroja, kun mr. Business ja bolshevikit ryöstivät minulta\nomaisuuteni. Minä osaan tehdä kultaa.\"\n\nPaavo Torikka naurahti ikävystyneenä ja sytytti savukkeen,\n\n\"Niin, niin, älä luule, että minä olen hullu. Ethän sinä toki liene\nsellaisia oireita minussa hallinnut. Kun minä sanoin, että osaan tehdä\nkultaa, en minä sillä tarkoittanut aivan kirjaimellisesti totta. Mutta\nminä osaan ottaa kultaa sieltä, mistä ei kukaan muu osaa ottaa, vaikka\nse olisi jokaisen otettavissa.\"\n\n\"Mistä sitten?\"\n\n\"No niin, jätetään se vielä salaisuudeksi. Mutta saat uskoa, ettet\nköyhän kelkkaan istahtanut, kun minun mukaani lyöttäydyit. Minä lähetin\nkerran mr. Businesille terveiset, ettei hänellä ole ollut, ei ole eikä\nmilloinkaan tule olemaan niin paljon kultaa, että hän voisi palkata\nminut palvelukseensa. Ja katsos, minä tarkoitin sillä totta, vaikka\nminulla ei silloin ollutkaan niitä tietoja, niitä varmoja tosiasioita,\njoita minulla nyt on. Minulla ei ole niin paljon rahaa kuin mr.\nBusinessilla, mutta minä tiedän, mistä ja millä tavalla minä saan\nenemmänkin. Mutta se siitä. Katsotaanpas, onko bolshevikien kulta\noikeaa. Painosta päättäen ovat ne taitaneet tällä kertaa luopua\npetkuttamasta.\"\n\nTorikan kirveellä murrettiin yksi pieni laatikko ja ent. vääpeli vetäsi\nnäkyviin punakeltaisen metallikappaleen. Se oli kultaharkko.\n\n\"Oikeaa tavaraa näkyy olevan\", lausui tohtori Isonen tarkoin\ntutkittuaan leimaa ja itse metallia. \"Hupsua ajatella, mutta totta on,\nettä näillä metallikappaleilla me vielä saamme aikaan yhtä ja toista,\nmikä järkyttää mr. Businessia hänen maailmanvaltias-rauhassaan.\"\n\nMolemmat miehet olivat vajonneet katselemaan himmeästi kiiltävää\nmetallikappaletta pienen ja heikon lampun valossa. Kulta tehosi heihin,\nniinkuin se tehoaa useimpaan, tuo pehmeä, raskas ja himmeäloisteinen\nmetalli. Heidän mieltään nostatti tieto, että heillä oli sitä\ntavallisen ihmisen mittapuun mukaan suunnaton määrä. Eikä heidän\nomaatuntoaan lainkaan soimannut se, että he olivat tuon kullan\nryöstäneet. Se oli ryöstetty viholliselta, vastustajilta, ja se oli\ntarkoitettu taisteluun käytettäväksi. Siitä sen arvo vain kasvoi heidän\nsilmissään. He olivat hetkisen niin kokonaan kullan lumoamina, etteivät\nedes kuulleet heikkoa ähkäisyä kannelta, pienen, peittämättömän ikkunan\ntakaa.\n\n\"Ja minne nyt?\" kysyi Torikka ja laski kultaharkon toisten viereen.\n\n\"Ensiksi Ahvenanmaan saaristoon. Kätkemme kullan aluksi sinne, sillä\nolisi uhkarohkeata lähteä kaikkine laatinemme johonkin satamaan.\nMinulla on jo kaikki järjestyksessä. Kauppaamme kullan ja saamme sijaan\nseteleitä ja arvopapereita. Ja sitten, kauas, kauas, kauas...!\"\n\n\"Minne päin maailmaa, jos saan luvan kysyä?\" tiedusti Torikka ja ryhtyi\nvetämään saappaita jaloistaan.\n\n\"Etelään, kauas etelään!\"\n\n\"Hyvä on!\" myöntyi Torikka. \"Mutta emmeköhän kävisi nukkumaankin. Eihän\nmeitä tarvita kannella.\"\n\n\"Ei, käydään vain nukkumaan.\"\n\nHetken kuluttua olivat molemmat miehet riisuneet saappaat jaloistaan ja\nheittäytyivät muuten vaatteissaan pitkälleen. Torikka sammutti sitä\nennen lampun.\n\nTopi Nukari oli hiipinyt jo sitä ennen köysikasalleen. Hän oli kuullut\njoka sanan ja nähnyt kaikki.\n\nKultaa!\n\nPuhdasta, väärentämätöntä, oikeaa, painavaa, keltaista kultaa!\n\nEi grammottain, ei kilottain, ei kourallisittain, vaan sadoin, ehkä\ntuhansin kiloin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTopi Nukari veti henkeään. Hänen päätään huimasi. Hänen ohimoissaan\njyskytti. Hän tunsi käsiensä vapisevan ja ruumiinsa nytkähtelevän.\nHäntä vuoroin kylmi, vuoroin oli kuuma. Hän oli, lyhyesti sanoen,\njärkytetty, suunniltaan, ehkäpä hulluksi tulemaisillaan.\n\nKultaa!\n\nHän koetti koota ajatuksiaan. Ne kirmailivat kuin keväiset vasikat.\nTotisesti, jotakin hän oli aavistanut, mutta ei ikinä tätä. \"Neidolla\"\noli lasti, jonka arvon määrittelemiseksi Topi Nukarilta puuttui tietoja\nja taitoja.\n\nJa sitten: mistä tohtori Isonen oli saanut tuollaisen suunnattoman\npaljouden kultaa? Eihän koko Suomessa ollut kultaa noin paljon,\nvaltiokonttoria lukuunottamatta. Eikä hänen tietääkseen täällä ollut\nkultakaivoksiakaan; jos toisin oli, oli hän ajastaan todellakin\nsurkuteltavan jäljessä.\n\nTopi Nukari tunsi seisovansa mysteerion edessä, johon hän kyllä uskoi,\nmutta jota hän ei lainkaan tajunnut. Hän uskoi silmiinsä ja hän uskoi\nkorviinsa, mutta hänen järkiparkansa ei voinut selvittää hänelle\nnäkemäänsä ja kuulemaansa. Vain vähitellen ja suurin tahdonponnistuksin\nhän rauhoittui. Ja mikäli hän rauhottui, sikäli alkoi asia ilmetä\nhänelle uudessa valastuksessa. Oli todellakin sivuasia, mistä tohtori\nIsonen oli tuon kullan saanut. Pääasia oli, että se oli tuolla\nkajuutassa, monta laatikollista. Topi Nukarin valtasi kullanhimo, joka\noli vallannut niin monta muuta ja häntä parempaakin miestä. Topi Nukari\ntahtoi saada osan tuosta kullasta, vaikkapa vain yhden laatikollisen,\nvaikkapa vain yhden harkon, ei, se olisi sentään liian vähän, yksi tai\nehkä pari laatikollista. Hän tyytyisi siihen, mutta se hänen pitäisi\nsaada.\n\nSiihen näytti olevan vain hieman vaikea päästä käsiksi. Kajuutassa\nolivat tohtori Isonen ja Torikka, kumpikin sellaisia miehiä, jotka\nkykenivät pitämään hänet aisoissa. Hm, jos ilmoittaisi kapteenille! Ei,\nse oli liian uskallettua. Sitäpaitsi voisi kapteeni jättää hänet ilman\nosaa. Paras oli toimia yksinään ja hiljaisuudessa.\n\nHän tiesi, minne tohtori Isonen aikoi kätkeä kullan. Sitä tuskin\nvartioitaisiin. No niin, hänkin tietäisi tehtävänsä, mutta sitä ennen\nhänen täytyisi päästä pois tästä kirotusta laivasta. Se taas oli\nhelpommin sanottu kuin tehty. Laiva tuskin pysähtyisi missään; sillä\ntuntui olevan puitakin riittämiin. Ei auttaisi siis mikään muu kuin\nhypätä veteen. Se ei ollut hauska keino, mutta kulta kutsui ja veti.\n\nTopi Nukari tähysteli väylää, jota pitkin laiva kulki. Hän tunsi kyllä\ntienoot, sillä hän oli monta kertaa näillä vesillä ollut omilla\nmatkoillaan tuomassa kirkasta ja makiaa. Aivan niin, kohta\nsivuutettaisiin sopiva saari. Laiva kulkisi aivan sen vieritse. Siinä\nolisi hyvä ja ainoa tilaisuus hypätä. \"Neito\" lähestyi saarta, Topi\nNukari näki, että saaren rannalla oli vene. Tosiaankin, sehän oli\nvälttämätöntä. Kulta oli jo sekoittanut hänen ajatuksensa. Vene oli\nvälttämätön, jos mieli päästä mantereelle ja sitten edelleen.\n\nTopi Nukari vilkaisi kannelle. Ketään ei ollut näkyvissä; nähtävästi\nkaikki nukkuivat valvottuaan yön odotellessa. Hyvä, olikin parasta,\nettei minkäänlaisia epäluuloja heräisi.\n\nTopi Nukari ei ajatellut kylmää, hän ei ajatellut vettä eikä uimista,\nvaan hän ajatteli vain kultaa kiivetessään laivan partaan ylitse ja\ntarttuessaan kiinnitysköyden lyhyeen loppupäähän. Hän irroitti kätensä\npartaasta, laskeutui köyden varaan, irroitti kätensä ja pehmeästi ja\näänettömästi vajosi tummaan veteen. Seuraavassa hetkessä laiva oli jo\nkulkenut hänen ohitseen. Se katosi saaren taa, kun Topi Nukari\nponnisteli uiden saarta kohti. Kukaan laivalla ei tiennyt, että\nsalainen vieras oli poistunut eikä tohtori Isonen aavistanut, että oli\njoku, joka tiesi \"Neidon\" lastista, joku muukin kuin U.S.E.-seuran\nsalaiset jäsenet, jotka olivat autoineen tuoneet kullan radan viereltä\nlaivaan. Tohtori Isonen ei aavistanut, että hänen suunnitelmiaan uhkasi\ntuho ja ilmitulo taholta, jota hän ei tiennyt olevan olemassakaan.\n\nUintimatka ei kyennyt jäähdyttämään Topi Nukarin palavaa himoa ja\nkiihkoa. Jos kultaa olisi ollut yksi harkko, olisi Topi Nukari varmasti\nvilustunut tällä matkallaan, jos sitä olisi ollut yksi laatikollinen,\nolisi hän tuntenut kylmyyden, mutta kun sitä oli monta laatikollista,\nei Topi Nukari tuntenut eikä huomannut mitään. Hän kömpi maahan\ntouhuissaan ja reippaana rientäen heti veneen luo.\n\nVene ei ollut lukittu. Siinä olivat airotkin, tosin kehnot, mutta airot\nkuitenkin ja Topi Nukari olisi ollut valmis maksamaan niistä vaikka\nniiden painon kullassa.\n\nVoimakkaalla sysäyksellä Topi Nukari työnsi veneen vesille, istahti\nteljolle ja alkoi soutaa. Lähimpään saareen oli matkaa ehkä noin neljä\nkilometriä, mantereelle ehkä kuusi taikka seitsemän. Heh, soutaminen\nkelpasi; siinä ei ehtinyt tulla kylmäkään.\n\nTopi Nukari souti niin että vesi kokassa vaahtosi ja airot vääntyivät.\nHän varoi vain, etteivät ne katkenneet. Hän olisi maksanut\nruhtinaallisesti moottorivenematkasta taikka minkälaisesta\nkulkuneuvosta tahansa, jolla olisi päässyt nopeammin. Mutta kun kukaan\nei ilmestynyt tarjoamaan palveluksiaan, hän tyytyi veneeseen.\n\nVene oli nähtävästi talvella ravistunut, sillä siihen virtasi vettä\nkosolti. No niin, siihen seikkaan ei Topi Nukari kiinnittänyt\npaljonkaan huomiota. Hän oli yltyleensä märkä, niin ettei vesi häntä\nhaitannut. Tulkoon vain!\n\nNiin, hän pääsisi pian mantereelle. Sitten kyydillä rautatien varteen\nja rautateitse Turkuun. Sieltä hän voisi vuokrata taikka ostaa\nmoottoriveneen ja sitten Ahvenanmaan saaristoon.\n\nKas pakana, vettä tuli liiaksi! Topi Nukari katsoi neuvottomana\nympärilleen. Vene oli tuossa tuokiossa täyttymässä. Hänellä ei ollut\nmitään, jolla olisi voinut ammentaa vettä. Ja äkkiä hän huomasi, että\nvene uppoaisi tuossa tuokiossa. Hän ei ehtisi sillä soutaa lähimpään\nsaareen eikä siihenkään, mistä oli äsken lähtenyt. Hän katsoi\nhuolissaan välimatkaa: hän oli ehtinyt soutaa jo lähes puoli\nkilometriä.\n\nOttaen toisen airon käteensä Topi Nukari toistamiseen samana aamuna\nsukelsi veteen. Nyt se tuntui jo kylmältäkin. Tuskin hän oli ehtinyt\npoistua veneen luota, kun se jo upposikin. Se oli nähtävästi vanha,\nikäkulu kapine ja lisäksi vielä talvisessa kunnossaan.\n\nAivan kohmetuksissaan, jääkylmänä ja jäykkänä pääsi Topi Nukari vihdoin\nrantaan. Hän ei moneen hetkeen ollut enää muistanutkaan kultaa.\n\nTakataskussa oli litteä pullo. Sen sisällys kelpasi nyt erinomaisesti.\nSe lämmitti hiukan ja tästä lämmikkeestä rohkaistuneena lähti Topi\nNukari samoilemaan saarta pitkin. Ei, kirous ja kuolema, toista venettä\nei saarella ollut. Mutta jotakin oli sentään saarella, mikä oli ehkä\nterveellisempää kuin vene: kalasauna. Eikä vain kalasauna, vaan\nkalasaunan hyllyllä oli laatikollinen kuivia tulitikkuja.\n\nTopi Nukarin hampaat löivät loukkua, mutta hän siemasi vielä kerran\nlitteästä pullosta ja ryhtyi kantamaan sisään kuivia puita ja karahkoja\nlaittaakseen tulen ja lämmitelläkseen. Monen yrityksen jälkeen saikin\nhän tulen vihdoin syttymään. Hän puhdisti hiukan ruosteista pataa,\ntäytti sen vedellä ja asetti tulelle. Senjälkeen hän ryhtyi riisumaan\nmärkiä vaatteita yltään. Pieni, tiiviisti rakennettu sauna lämpisi\ntuotapikaa ja pian vaatteetkin höyrysivät ja vesi kiehui. Vanhaan\näyskäriin laittoi Topi Nukari tuiman todin ja siemasi sen sisäänsä\nkuumana ojentautuen sitten pitkälleen penkille. Tuli loimusi kirkkaana\nja lämpimänä ja kohta palasi lämmin ruumiiseenkin, niin, tulipa\nkuumakin. Alusvaatteet kuivuivat melkoisen pian ja muutaman tunnin\nkuluttua ei Topi Nukari ollut ei köyhä eikä kipeä siemaistuaan sitä\nennen useammankin todin äyskäristä. Ja silloin olivat hänen ajatuksensa\njälleen kullassa. Hän melkein itki surkeuttaan, kun saarella ei ollut\nvenettä. Hän seisoskeli koko iltapäivän, niin kauan kuin valoisaa\nriitti, rannalla ja koetti tähystellä venettä taikka laivaa. Mutta ei\nainoatakaan näkynyt. Pimeän tultua hän sytytti nuotion rannalle, mutta\nei senkään loimu houkutellut ainoatakaan uteliasta.\n\n\"Taitaa olla trokareita saaressa!\" sanoivat pari kalastajaa, jotka\nsoutivat ehkä kilometrin päässä. Eivätkä he niin pahasti\nerehtyneetkään, vaikka Topi Nukari ei tällä kerralla ollutkaan niissä\nasioissa.\n\nKohtalo leikki julmaa leikkiään Topi Nukarin kanssa. Hän tiesi, missä\nkultaa oli, hän tiesi voivansa siepata sitä käsiinsä ja hänen täytyi\nveneen puutteessa istua kököttää pienellä saarella, ilman ruokaa,\njuomana keitetty, pahanmakuinen merivesi ja pirtu.\n\nMutta sellainen oli Topi Nukarin kohtalo. Eikä sillä hyvä, että hän\nkärsi julman pettymyksen ensimäisenä päivänä ja yönä, vaan hän sai\nistua kuusi päivää ja kuusi yötä saarellaan, niin että hän väliin\nalakuloisena ajatteli jo kuolevansa nälkään melkein kulta-aarteen\nvierelle. Mutta ne ahvenenruipelot, jotka hän sai pyydystetyksi\nkalasaunasta löytämällään koukulla, ne pysyttivät hänessä kuitenkin\nhengen.\n\nMutta jättäkäämme Topi Nukari toistaiseksi saarelleen.\n\n\n\n\nVIII.\n\nTohtori Isonen saa joukon odottamattomia henkeviä vieraita ja esiintyy\nepäkohteliaasti.\n\n\nIlma seestyi jonkunverran, mutta tuuli kävi voimakkaammaksi, kun\n\"Neito\" vaatimattomalla vauhdillaan kynti Suomenlahden suolaisia vesiä\nsaarien ja salmien lomitse. Laivalla nukkuivat kaikki muut paitsi\nkoneenkäyttäjä, lämmittäjä ja perämies. Tohtori Isonen nukkui raskaasti\nja makeasti, näkemättä mitään unia; Torikka nukkui niinikään raskaasti,\nmutta näki unia, ei siksi, että oli ollut mukana pienessä seikkailussa,\nvaan siksi, ettei ollut syönyt pitkään aikaan. Niinpä ollen ei näillä\nseikkailijoilla ollut minkäänlaista tajunnanalaistakaan aavistusta,\nettä irvikurinen kohtalo parhaillaan kutoi ja sommitteli vähemmän\ntervetullutta yllätystä aamu-unisille sankareillemme.\n\nPerämies seisoi kojussaan ja ohjaili laivaa tuhansien karien\nsokkelossa, kun hän äkkiä suurehkolla selällä näki kumoonpurjehtineen\nveneen. Veneen harjalla näkyi selvästi kolme henkeä. \"Neito\" saapui\naivan oikeaan aikaan haaksirikkoisia pelastamaan.\n\nPerämies ei halunnut herättää kapteenia, sillä hän arvasi kapteenin\närtyvän. Laivan omistajaa ei taas hänen mieleensäkään pälkähtänyt\nhäiritä, sillä mitäpä tällä olisi asiassa tekemistä. Olihan selvää,\nettä haaksirikkoiset täytyi pelastaa. Purjevene saattoi upotakin millä\nhetkellä hyvänsä. Ja tämä hyväntahtoinen perämies, joka sääli kapteenin\nja omistajan unta, huusi konehuoneeseen ja pyysi koneenkäyttäjää\nherättämään pari miestä. Muutaman minuutin kuluttua nämä olivat\nkannella.\n\nPerämies viittasi haaksirikkoisiin.\n\n\"Laskekaa vene vesille!\" komensi hän ja miehet ryntäsivät\npelastusveneen kimppuun. Laiva hiljensi vauhtiaan ja kääntyi\nhaaksirikkoisia kohti. Ponnistelun jälkeen saatiin vene lasketuksi ja\nmiehet soutivat kumoonpurjehtineitten luokse. Muutamassa hetkessä oli\nkaikki saatu veneeseen ja varsin onnellisesti, vaikka seurueen kolmas\njäsen, pienehkö ja pyöreähkö herrasmies, olikin peloissaan ja\nkiireissään kaataa veneen nurin. Muutoin ei pelastus tullut millään\ntavalla liian aikaisin, sillä tuskin oli pelastusvene päässyt muutaman\nmetrin päähän, kun kumollaan ollut vene kääntyi, pysytteli hetkisen\nkallellaan ja vajosi sitten kauniisti ja äänettömästi pohjaan.\n\n\"Ka, sepä pulahti hiljaisesti\", ihasteli toinen pelastajista\nsoutaessaan väylällä olevaa laivaa kohti. Kymmenen minuutin kuluttua\nolivat pelastetut laivassa, läpimärkinä, viluisina, mutta onnellisina,\nkaksi miestä ja kaunis nainen, niinkuin perämies merimiehen tarkalla\nsilmällä heti totesi. Heidät komennettiin konehuoneeseen lämmittelemään\nja kuivailemaan itseään ja toinen laivamiehistä sai käskyn hankkia\nkeittiöstä kuumaa kahvia ja \"vähän muuta sieltä peräkaapista\".\n\nTämä jälkimäinen oli vähällä aiheuttaa ikävän selkkauksen, sillä kun\npienehkö ja pyöreähkö mies hörppäsi kuumaa kahvia, johon oli sekoitettu\n\"sitä vähän muuta sieltä peräkaapista\", hänen silmänsä laajenivat\nhämmästyksestä ja ehkä suuttumuksestakin.\n\n\"Mitä tämä on?\" huusi hän lujalla äänellä.\n\n\"Kahvia ja pirtua\", selitti laivamies yksinkertaisesti. \"Se tekee hyvää\nkylmän jälkeen.\"\n\n\"Tässä on siis alkohoolia?\" tiedusti herra yhä jylhemmällä äänellä.\nLaivamies näytti epäröivän.\n\n\"En minä tiedä, mitä alkohoolia siinä olisi, mutta pirtua siinä on,\nvirolaista\", sanoi hän avuttomana.\n\n\"Mutta tämähän on...\" karjui herra aivan suunniltaan, kun toinen\npelastuneista keskeytti:\n\n\"Älkää välittäkö, mitä siinä on, vaan juokaa, sillä totisesti se tekee\nhyvää tuon kylvyn jälkeen. Irvistäkää, mutta juokaa!\"\n\nPieni herrasmies vaikeni ja nieleskeli ääneti norriaan eikä laivamies\nsaanut milloinkaan tietää, mitä hän oli aikonut sanoa. Hm, eipä norri\nollutkaan hullumpaa, ei. Tämä se siis oli sitä virolaista, hm! Tosin\ntämä nyt oli lainrikkomista, mutta, luoja paratkoon, tässähän oli juuri\npelastuttu yhdenlajisesta kuolemasta, niin täytyihän sitä varoa, ettei\nkuolisi toisella tavalla, vilustumiseen. Tämähän oli lääkettä, juu,\ntotisesti, lääkettä. Se tuntuikin aivan lääkkeeltä. Piti irvistelläkin\nniinkuin lääkettä otettaessa. Eikähän tuo mitään merkitsisi, vaikka nyt\nottaisikin, sellainenkin, joka kuului kieltolakikomiteaan. Joo, kylmä\noli, kylmäpä. Joo, sehän loppuikin jo. Niin, ei tuo kylmä vielä ollut\nlähtenyt.\n\n\"Saisinko minä toisenkin kupillisen!\"\n\nPieni herrasmies oli pyytäjä.\n\n\"Ja saa sitä panna sekaan... sitä niin... virolaista... pirtua.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua olivat pelastetut muuttaneet ylleen kuivat\npukimet. Heidän omat vaatteensa kuivuivat höyrykattilan luona.\nKonehuoneessa oli lämmin ja kahvi ja \"se muu\" hiukan raukaisi. Herrat\npolttelivat savukkeita ja nuori nainen torkkui.\n\n\"Sinne se minun 'Hylkeeni' meni\", huokasi pienehkö herrasmies hiukan\nsurumielisesti. \"Se oli minun veneeni\", hän selitti koneenkäyttäjälle.\n\n\"Niin, sittenhän se menikin pohjaan kuin ammuttu hylje! Sitä näet pitää\nosata purjehtia\", arveli koneenkäyttäjä opettavaisesti. Pientä herraa\npisti vihaksi.\n\n\"Minä osaankin purjehtia, mutta en tiedä, pakanako siihen veneeseen\nmeni, kun nurin heitti. Muuten, minnekkä tämä laiva on matkalla?\"\n\n\"Jaa sitä kun minä en näet tiedä. Kysykää kapteenilta!\"\n\n\"Missäs kapteeni on?\"\n\n\"Kajuutassaan!\"\n\n\"Missäspäin se kajuutta on?\"\n\n\"Tuolla peräpuolella.\"\n\nPienehkö herrasmies nousi ylös ja lähti rappusia ylös. Hän oli juuri\npääsemäisillään kannelle, kun koneenkäyttäjä huomautti rauhallisesti:\n\n\"Kapteeni nukkuu eikä häntä saa herättää.\"\n\nPieni herra päästi epäselvän murahduksen.\n\n\"Milloinkas kapteeni herää?\"\n\n\"En minä vain tiedä.\"\n\nHetkisen vallitsi konehuoneessa äänettömyys. Sitten koneenkäyttäjä\nhuomautti:\n\n\"Minä muuten luulen, ettei kapteenikaan tiedä.\"\n\nPieni herrasmies liikahti kärsimättömästi paikallaan.\n\n\"Kukas sen sitten tietää? Totta kai täällä laivalla joku tietää, minne\nollaan menossa?\"\n\n\"Kyllä kai. Mahtaisikohan se omistaja tietää!\"\n\n\"Omistajako? Onko hän laivalla?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Missäs hän on?\"\n\n\"Kajuutassaan.\"\n\n\"Missäs hänen kajuuttansa on?\"\n\n\"Se on aivan perällä.\"\n\nPieni herra nousi ylös ja lähti kiipeämään portaita. Puolivälissä hän\npysähtyi ja kysäsi:\n\n\"Nukkuuko omistajakin?\"\n\n\"Nukkuu\", selitti koneenkäyttäjä sävyisästi.\n\nPieni mies tuhautti jotakin nenäänsä, mutta ei sanonut mitään.\nKoneenkäyttäjä oli niin rauhallinen ja lauhkeannäköinen. Nuori nainen\nsensijaan hymyili peittelemättä. Nämä olivat mukavia, nämä merimiehet.\nHe eivät puhuneet liikoja yhdellä kertaa.\n\nTunnin kuluttua kapteeni heräsi ja tuli kannelle. Perämies selitti\ntapahtuman ja kapteeni antoi siunauksensa perämiehen menettelylle.\nPerämies oli tyytyväinen.\n\nPuolentoista tunnin kuluttua heräsi tohtori Isonen, herätti Torikan ja\npyysi laivamiestä tuomaan itselleen kahvia. Ovea avatessaan hän äkkiä\njoutui vastakkain vastikään pelastuneen neitosen kanssa. Hämmästys oli\nperinpohjainen molemmin puolin.\n\n\"Tohtori Isonen!\"\n\n\"Neiti Irja Marja Ii!\"\n\n\"Te täällä!\"\n\nTohtori Isonen! Nyt tohtori vasta muisti, kuka hän oli ja mitä hän\npuuhaili. Hän vetäsi nopeasti neiti Irja Marja Iin kajuuttaan ja sulki\noven. Hänen ilmeensä oli kaikkia muuta kuin ystävällinen. Paavo\nTorikka, herkkänä niinkuin sotilas ainakin naiselliselle kauneudelle,\nkumarsi kohteliaasti, toinen saapas jalassa ja toinen kädessä.\n\n\"Kuinka perhanassa te olette tänne joutunut?\" kysyi tohtori kiihkeästi.\n\"Ja mitä tekemistä teillä täällä on?\"\n\nNeiti Irja Marja tunsi loukkautuvansa. Moni loukkautuu paljon\nvähemmästäkin. Olla nainen, nuori, kaunis, joutua haaksirikkoon ja\ntulla pelastetuksi ja senjälkeen joutua töykeän kohtelun alaiseksi, se\nkuohuttaisi vaikka enkelin sisua. Eikä neiti Irja Marja ollut enkeli.\n\n\"Te olette moukka!\" sanoi hän lyhyesti ja painavasti ja käänsi tohtori\nIsoselle selkänsä. Samalla hän huomasi laatikkopinon, joka ulottui\npöydän korkeudelle ja ylimmäisessä laatikossa hän näki keltaisen\nmetalliharkon. Naisen ja harakan vaistolla hän arvasi, mitä se oli.\n\n\"Kultaa!\" hän huudahti.\n\nTohtori Isonen tarttui tuuheaan tukkaansa ja hänen ilmeensä oli\nkärsivän keruubin ilme. Voi luoja ja kohtalo, minkälainen soppa tästä\nnyt tulisi! Nainen laivalla, nainen, joka tunsi ja tiesi hänet, joka\nnyt oli keksinyt varastetun kullan ja joka sotkisi kaikki maailmaa\nkäsittävät suunnitelmat, taistelun mr. Businessia vastaan. Mikä lempo\noli naisen tähän lennättänyt, tänne merelle, kun hän oli jo luullut\npahimmasta suoriutuneensa!\n\n\"Mistä te olette saanut niin paljon kultaa, tohtori Isonen?\" helähti\nuudelleen neiti Irja Marjan ääni. Tohtorin epätoivo kasvoi, mutta\nTorikka katseli peittelemättömällä ihastuksella sievää neitosta.\n\n\"Kuulkaas, neiti Ii! Mistä, mistä lemmosta te olette tänne laivalle\ntullut?\" kyseli tohtori kiihtyneenä.\n\n\"Minut pelastettiin. Minä olin vähällä hukkua!\"\n\n\"Kuka teidät pelasti?\"\n\n\"Ka, laivaväki, merimiehet tietysti!\"\n\n\"Kenen penteleen luvalla...\" aloitti tohtori, mutta hillitsi sentään\nitsensä. -- \"Selittäkää, hyvä neiti, selittäkää!\"\n\nNeiti Irja Marja katseli tohtoria pitkään.\n\n\"Minusta tuntuu\", sanoi hän kylmästi, \"niinkuin minun läsnäoloni ei\nolisi miellyttävä.\"\n\n\"Sen saatte uskoa, Minä olen suora mies ja minä sanon suoraan, että\nminä näkisin teidät mieluummin hukkuneena, palaneena taikka yleensä\nmitä muuta vain, kunhan ette olisi täällä.\"\n\n\"Vai niin! Sehän on helposti autettu. Teidän ei tarvitse olla minun\nseurassani hetkeäkään liian kauan. Minä poistun heti ensimäisessä\npaikassa, minne tämä laiva poikkeaa.\"\n\nTohtori Isonen nauroi, nauroi kovasti ja äänekkäästi, mutta se ei ollut\nmitään kaunista eikä ystävällistä naurua.\n\n\"Minne tämä laiva poikkeaa! Hahhaa! Tämä laiva ei poikkea aivan\nlähiaikoina minnekään.\"\n\nTohtori näki tyrmistyksellä, mihin tämän kaiken täytyi pakostakin\njohtaa. Neiti Irja Marja Ii tiesi liian paljon, häntä ei voitaisi\nlaskea maihin ennenkuin juttu olisi selvitetty, vaan hänen täytyisi,\njoko hän sitten tahtoi taikka ei, seurata mukana. Lempo sentään,\nkaikkien huolten ja hoppujen lisäksi vielä nuori, oikullinen nainen\nlaivassa!\n\nNeiti Irja Marja kohotti silmänsä ja loi ne tohtori Isoseen.\n\n\"Minä toivon, että laivan omistaja, joka kuuleman mukaan on laivassa,\non kohteliaampi kuin te, herra tohtori Isonen!\"\n\n\"Minä olen laivan omistaja, hyvä neiti. Ja nyt aivan ensiksi pari\nasiaa: minä en ole tohtori Isonen, vaan minä olen liikemies Seppä.\nYmmärrättekö!\"\n\n\"Liikemies Seppä! Kuinka hassua! Kuljetteko te salanimellä tuon\nselkkauksen takia?\"\n\n\"Kuinka hyvänsä, pyydän, että puhuttelisitte minua mainitsemallani\ntavalla. Ja toiseksi: kertokaa nyt vihdoinkin, millä tavalla jouduitte\nlaivaan!\"\n\n\"Me lähdimme eilenillalla...\"\n\n\"Kutka me?\"\n\n\"Tietysti minä, herra Jykevä ja kansanedustaja Rauhanen... ah\ntodellakin, te ette ole heitä vielä tavannut...\"\n\n\"Ketä tavannut?\"\n\n\"Herra Jykevää ja kansanedustaja Rauhasta!\"\n\n\"Herran nimessä, puhukaa... ovatko he täällä, laivassa?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nTohtori Isonen vaipui istumaan.\n\n\"Tämä on suurenmoista... kuulitteko... suurenmoista... tämä on\nnaurettavaa... tämä on raivostuttavaa. Minulla on siis täällä nainen\nelikkä harakka, sitten on minulla kansanedustaja eli räkättirastas ja\nsitten runoilijassa pöyhkeä riikinkukko! Auta armias! Neiti, hyvä\nneiti, minä tulen hulluksi! Ettekö huomaa, että minä olen\ntulemaisillani hulluksi!\"\n\n\"Minun mielestäni te olette ollut koko ajan minkä nyt täällä olen teitä\nnähnyt.\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Mutta suokaa nyt anteeksi hulluraukalle ja jatkakaa\nkiintoisaa kertomustanne. Te siis eilenillalla...\"\n\n\"Me lähdimme eilenillalla purjehtimaan. Herra Rauhanen ohjasi. Me\npurjehdimme liian kauas, tuli sade ja pimeä. Herra Rauhanen eksyi ja\nlaski erään saaren rantaan. Tänä aamuna me lähdimme paluumatkalle, kun\nvene kaatui ja me jouduimme veteen. Me pääsimme kaikki veneen pohjalle\nja pysyttelimme siinä, kunnes meidät pelastettiin. Siinä on koko\nkertomus.\"\n\n\"Voi miksi, miksi te ette hukkuneet! Minä olisin niin vilpittömän\niloisesti surrut!\"\n\n\"Voittehan te vieläkin hukuttaa meidät!\" sanoi neiti Irja Marja eikä\nmalttanut enää olla naurahtamatta. Tämä oli liian hassua, ollakseen\ntotta! Mikä kumma oli tohtori Isoseen mennyt.\n\nEikä tohtori Isonenkaan voinut olla nauramatta, niin raivoissaan kuin\nhän olikin kohtalolle ja sen kauniille edustajattarelle. Ja häntä\nsuututti se vieläkin enemmän, ettei voinut pysyä vakavana. Neiti Irja\nMarja ja hänen seurueensa olivat hänelle mitä vaivaloisimmat ja\nepämukavimmat.\n\n\"Vakuutan, että tekisin sen mielelläni, ripustaisin vaikka vanhan\nmyllynkiven kaulaanne, mutta en voi. On joitakin tapoja ja lakeja,\njoita minäkin noudatan. Voitte siis olla huoletta!\"\n\n\"Kiitän!\"\n\n\"Torikka, käy pyytämässä, ei, käskemässä tänne herrat Jykevä ja\nRauhanen!\"\n\nMuutaman hetken kuluttua astuivat molemmat pelastetut kajuuttaan,\nkummankin kasvoilla vielä ohut punerrus, jonka norrikupit olivat\nnostattaneet. Herra kansanedustaja (mieluummin Kansanedustaja, ja vielä\nmieluummin, jos olisi ollut mahdollista, Kansan Edustaja) Kaino Urho\nRauhanen kumarsi armollisesti.\n\nKun Kaino Urho Rauhanen oli vielä pikku lapsi, hän puhui ja leperteli\nalinomaan, milloin ei huutanut. Kaukonäköinen täti ennusti hänestä\nkansanedustajaa ja kaunopuheinen täti oli oikeassa. Hänestä tuli\nkansanedustaja. Hän puhui aina, syödessään, juodessaan ja\nnukkuessaankin. Hän oli kolme kertaa saanut ruodon kurkkuunsa, kun oli\nkalaruokaa syödessä puhunut, mutta hän puhui tukehtumisenkin uhalla.\nHän puhui kaikista asioista, sekä niistä, joista jotakin tiesi, että\nniistä, joista ei mitään tietänyt, ja kun näitä jälkimäisiä oli\nverrattomasti enemmän, hän enimmäkseen puhui sellaista, mitä ei\ntietänyt. Se ei kuitenkaan millään tavalla häntä häirinnyt. \"Puhumalla\nasiat selviävät\" oli hänen mielilauseensa ja siksi hän puhui.\nKuunteleminen oli hänelle mahdotonta. Hän poistui aina, kun joku toinen\nryhtyi puhumaan. Siksi hänellä olikin niin järkkymätön vakaumus\nkaikista asioista: mitkään todistukset eivät häneen tehonneet, sillä\nhän ei kuullut mitään todistuksia. Hän oli ihanteellinen puoluemies ja\nhän tiesi, että hänestä tehtäisiin ministeri ei seuraavaan, vaan sitä\nseuraavaan hallitukseen. Hänen nimensä oli vuoroaan odottavien\nlistalla.\n\n\"Hyvät naiset ja herrat! Minulla on kunnia...\" aloitti herra\nkansanedustaja, mutta tohtori keskeytti hänet.\n\n\"Ei mitään puheita, pyydän! Minulla ei ole aikaa eikä varsinkaan halua\nniitä kuunnella...\"\n\n\"Hyvä herra...\", yritti herra Rauhanen loukkautuneena.\n\n\"Äsh, johan minä sanoin. Laivaväkeni on teidät tietämättäni pelastanut.\nSille en voi mitään enää, niin kirotun harmillista kuin se onkin. Minun\ntäytyy mukautua välttämättömyyteen. Mutta, hyvät herrat ja te, hyvä\nneiti, saatte myös nyt luvan mukautua välttämättömyyteen. Katsokaas!\"\n\nTohtori Isonen osoitti puulaatikoita.\n\n\"Tuossa on kultaa. Siinä on kymmenien miljoonien arvosta kultaa. Minä\nolen sen ryöstänyt. Kas siinä vastaus kysymykseenne, neiti Ii, jonka\näsken teitte. No niin, te tiedätte nyt siis sen. Tästä tiedosta johtuu,\netten voi laskea teitä vapaasti menemään, sillä te lörpöttelisitte,\nellei nyt jokaiselle, niin ainakin muutamalle hyvälle tutulle, koko\njutun. Minä pidän nahkastani ja siksi toiseksi minulla on niin suuria\nsuunnitelmia, etten anna pikkuseikkojen itseäni häiritä. Minulla on\ntässä neitonen, anteeksi,, neiti Ii. Hän on nainen enkä ikinä usko\nnaisen säilyttävän salaisuutta kolmea tuntia kauempaa. Sitten minulla\non kansanedustaja enkä ole kuullut, että kansanedustajat yleensä ja te,\nherra Rauhanen, erikoisesti, olisitte tunnettuja vaiteliaisuudestanne.\nJa sinä, Jykevä, olet kyllä muuten kelpo poika, mutta ah, sinä olet\nrunoilija ja runoilijoille on kaikki luvallista. Minä en siis voi\nluottaa teihin kehenkään ja siksi minun täytyy pidättää teidät\nsäilyäkseni vapaana ja rauhassa.\"\n\n\"Mi... mi... mitä te herra... puhutte? Pidättää? Minut? Minä olen\nkansanedustaja! Ettekö sitä tiedä? Minä olen loukkaamaton. Ettekö sitä\ntiedä? Mikä teidän nimenne on? Kuha te oikeastaan olette?\"\n\nHerra kansanedustaja veti henkeään.\n\n\"Minä olen tohtori Kalle Matti Isonen.\"\n\n\"Sekö, joka aikaansai häiriön ja selkkauksen diplomaattisissa\nsuhteissamme ystävälliseen naapurivaltaan? Oletteko sama mies?\n\n\"Aivan varmasti! Voin ilmoittaa, että olen tehnyt voitavani tuon\nhäiriön lisäämiseksi, sillä tuo kulta tuossa, sen minä ryöstin\nneuvostohallitukselta.\"\n\n\"Käsittämätöntä! Minä valitan, että olen joutunut seuraanne!\"\n\n\"Niin totisesti valitan minäkin. Minusta on hiivatin kiusallista, että\nte jouduitte tielleni, mutta en voi sille mitään. Mutta niinkuin\nsanoin, minun on pakko pidättää teidät toistaiseksi laivalla!\"\n\n\"Sitä te ette uskalla tehdä! Minä panen vastalauseeni.\"\n\n\"Hirvittävään edesvastuuseen minä kyllä joudun, mutta minun täytyy\nuskaltaa, olkaa siitä vakuutettu.\n\n\"Muuten, mitä vastalauseeseen tulee, niin Torikka, käy kapteenin luona\nja pyydä häneltä paperia, mustetta ja kynä: herra kansanedustaja haluaa\nkirjoittaa vastalauseen kohtelua vastaan.\"\n\nTorikan oli tehnyt mieli jo pitemmän aikaa puuttua keskusteluun, sillä\nhänen herkkään sydämeensä koski neiti Irja Marja Iin osaksi tullut\nkohtelu. Hän ymmärsi kyllä tohtori Isosen näkökannan, mutta\nsittenkin... Mutta kun hän nyt kuuli, että tohtori Isosen tarkoitus oli\npidättää pelastetut laivassa, hän oli valmis ensimäisenä antamaan apua\ntämän väkivallan toteuttamisessa. Ja mitä kansanedustajaan tuli, niin\nhänestä saataisiin vielä varmasti paljonkin hauskuutta. Torikka riensi\nsiis asialleen.\n\nKun hän oli tuonut pyydetyt esineet, istuutui herra Rauhanen kiukusta\npuhisten pöydän ääreen ja kirjoitti.\n\n\"Siinä on vastalauseeni! Se on osoitettu hallitukselle!\"\n\nIvallisesti kumartaen tohtori Isonen otti mainitun juhlallisen paperin\nvastaan.\n\n\"Lähetän sen vakuutetussa kirjeessä -- muutamien päivien kuluttua tai\njoskus. Siihen mennessä, niin, ja senkin jälkeen, pyydän teitä kaikkia\nolemaan sekä siedettyinä että siedettävinä vierainani.\"\n\n\"Kuinka pitkälliseksi tämä häpeällinen pidätys muodostuu?\" kysyi\nkansanedustaja.\n\nTohtori Isonen hymyili arvoituksellisesti.\n\n\"En tiedä, ehkä pariksi vuodeksi!\" hän sanoi. Kansanedustaja kääntyi:\nhän ei suvainnut leikkiä, sillä hän ei leikkiä ymmärtänyt, hyvin\nyleinen vika juhlallisissa henkilöissä.\n\nMutta hän erehtyi nyt: tohtori Isonen ei nimittäin laskenut lainkaan\nleikkiä.\n\n\"Neito\" höyrysi eteenpäin kultalasteineen, seikkailijoineen ja\nvankeineen.\n\n\n\n\nIX.\n\nWilliam West ja Pjotr Kusmitsh Vorov ryhtyvät ajamaan takaa tohtori\nIsosta kultalasteineen ja saavat Topi Nukarilta arvokkaita tietoja.\n\n\nNeuvostohallituksen erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri\nHelsingissä Hänen Ylhäisyytensä Vladimir Iljitsh Ljentjaj (ristimä- ja\nisännimen olivat kaukonäköiset vanhemmat osanneet etukäteen antaa\nSuuren Iljitshin mukaisiksi, mistä nyt puheenaolevalla Vladimir\nIljitshilla oli ollut monenkaltaista etua) oli noussut tänä aamuna\nsuorastaan hävyttömän aikaisin ja joi nyt sirosti kalustetussa ja\nsisustetussa ruokasalissaan aamusuklaataan.\n\nHaukotutti.\n\nVladimir Iljitsh selaili lehtiä. Ei mitään uutta ja kiintoisaa, ei\nkerrassaan. Kommunistista lehteä hän ei viitsinyt vilkaistakaan:\nniinkauan kuin maksettiin sen toimitukselle, niin kauan tiedettiin,\nmitä se kirjoitti. Saman, vain hieman sujuvammassa muodossa, sai lukea\nomista moskovalaisista lehdistä.\n\nIkävystytti.\n\nTosin Helsingillä oli eräitä etuja: ei tarvinnut m.m. pelätä, että\ntsheka jonakin odottamattomana yönä tulisi ja veisi komeroihinsa. Sillä\nsellaista voi sattua lähettiläällekin. Olihan, näet, muitakin, jotka\nmahdollisesti halusivat päästä lähettilääksi. Ja sehän oli\nyksinkertaisin keino.\n\nTaas haukotutti. Ja ikävystytti. Helsinki oli sittenkin ikävä kaupunki.\nAh, Pietari ennenaikaan, ennen vallankumousta, vot! No niin,\nvallankumous oli tietenkin pyhä, mutta eihän sokeakaan voinut olla\nnäkemättä, että se ajan mittaan kävi ikäväksi.\n\nI-k-ä-v-ä-k-s-i!\n\nHerra ministeri nousi kävelemään ja vilkasi peiliin. Hm, eipä\nhullumpaa! Ei jälkeäkään enää tuon hullun suomalaisen iskusta! Varjele,\nkuinka äkkipikainen ihminen ja raaka! Noh, onpa asia: mieheltä\nsiepattiin joitakin miljooneja. Ja tämä lyömään, niinkuin hyvästäkin!\nNäkisitpä, veikkonen, Venäjällä! Siellä siepataan miljoonat ja\nsiepataan henkikin etkä sittenkään uskalla kättäsi nostaa esivaltaa ja\nkomisarioita vastaan! Raakaa kansaa, nämä suomalaiset, ja ylpeitä! Jei\nbohu!\n\nHerra ministeri meni työhuoneeseensa. Hetken kuluttua kuului ovelta\nluja ja kiireinen koputus.\n\n\"Sisään!\"\n\nVahtimestari astui sisään.\n\n\"Toveri ministeri, siellä on kaksi pyrkimässä puheille! Tässä on\npaperit!\"\n\nMinisteri, joka puhuttelun kuulleessaan oli rypistänyt kulmiaan, otti\npaperit vastaan, mutta ehti niihin tuskin vilkaistakaan, kun jo\nkarjasi:\n\n\"Sisään, laske heti paikalla sisään! Tollo!\"\n\nToveri tollo vilahti viivana huoneesta ja kohta astui sijaan kaksi\nkalpeata, hengästynyttä ja pelokasta miestä. Herra ministeri näki\nheidän kasvoistaan, että jotakin on hullusti, vieläpä perin hullusti.\n\n\"No?\"\n\nToinen miehistä vilkasi arasti ympärilleen.\n\n\"Me tulimme sen kultavaunun mukana. Mutta... kulta... niin... meiltä...\nvarastettiin...\"\n\nHerra ministeri mykistyi, mutta hyppäsi seuraavassa hetkessä\npaikoiltaan.\n\n\"Varastettiin! Kokonainen rautatievaunullinen kultaa! Varastettiin!\nTaskuunsako varkaat sen vaunun pistivät! Nukuitteko te? Oletteko te\nhulluja, roistot?\n\nMiehet katselivat hermostuneina toisiinsa.\n\n\"Niin, kulta varastettiin\", vakuutti äskeinen puhuja. \"Kyllä se on\ntotta.\"\n\nLähettiläs silmäsi miehiä. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Uneksiko\nhän? Mitä hullua! Vaunulastillinen kultaa varastettu! Suomessa!\nMahdotonta! Jossakin Venäjällä, Etelä-Venäjällä, no niin, siellä oli\nkaikki mahdollista, mutta Suomessa! Se oli mahdotonta!\n\n\"Oletteko ryypänneet?\" kysäsi hän ja onnitteli jo itseään. Tietysti nuo\nlurjukset olivat ryypänneet.\n\n\"Emme, toveri, emme ole ryypänneet!\"\n\n\"No kertokaa sitten\", jyrähti ministeri. \"Ja missä ovat kaksi\ntoverianne?\"\n\n\"Emme tiedä.\"\n\n\"Ette tiedä! Miehet, te teette minut hulluksi! Kertokaa!\"\n\n\"Eipä meillä ole paljon kertomista. Kaikki meni hyvin Kouvolaan saakka,\nei mitään häiriötä. Mutta Kouvolassa... Kaksi meistä meni ravintolaan,\nme jäimme tämän toverin kanssa vaunuun. Noita toisia tovereitamme ei\nnäy eikä kuulu. Juuri kun juna on lähdössä, niin he hyökkäävät vaunua\nkohti. Me autoimme heidät sisään. Mutta eivät he olleetkaan tovereita.\"\n\n\"Mitä sinä nyt puhut? Olivat tovereita eivätkä olleet tovereita! Mitä\nse on?\"\n\n\"Ka niinpä vain: oli toverien lakit ja vaatteet, mutta eivät olleet\ntovereita!\"\n\n\"Ja te?\"\n\n\"Ka mitäs me: tuskin kerittiin vetää henkeä, kun toinen niistä löi oven\nkiinni ja kumpikin hyökkäsivät meidän kimppuumme. Vahvoja miehiä ne\nolivat, kovin vahvoja, ja vaikka kovasti vastaan panimmekin, niin\nvoittivat pakanat, kapitalistit! Ja sitten haistattivat meille jotakin\nja me nukuimme ja heräsimme vasta vähän ennenkuin tulimme Helsinkiin.\nKatsomme: vaunussa ei ketään muuta. Laatikot on rikottu ja tyhjillään!\nKullasta ei ole mitään tietoa. Niin meidän kävi, toveri!\"\n\n\"Kautta pyhän Iljitshin ja ikuisen vallankumouksen!\"\n\nLähettiläs haroi tukkaansa: se oli turha vaiva, sillä hänellä ei ollut\ntukkaa.\n\n\"Kulta varastettu, ryöstetty, rosvottu, kokonainen vaununlastillinen\nkultaa! Voi niitä roistoja! Tiedättekö, kuka tämän teki!\"\n\n\"Emme aavistakaan!\"\n\n\"Ette tietystikään, samassa juonessa olette! No, kyllä tsheka teistä\nselvän ottaa!\"\n\nHerra ministeri soitti kelloa. Vahtimestari tuli paikalla sisään.\n\n\"Kolme miestä etuhuoneeseen! Vartioikoot, etteivät nämä pääse\nmihinkään!\"\n\nVahtimestari kumarsi ja poistui.\n\n\"Ja missäs toverinne ovat?\"\n\n\"Emme tiedä, murhatut kai!\"\n\nMutta ei, verinen aavistus osoittautui kokonaan vääräksi, sillä\nvahtimestari toi samassa sähkösanoman. Se oli päivätty Kuopiossa:\n\n    \"Kimppuumme hyökkäsi kaksi tuntematonta miestä. Meidät\n    huumattiin ja nostettiin tyhjään rautatievaunuun. Heräsimme\n    vasta Kuopiossa. Olemme matkalla Helsinkiin.\"\n\nSiinä, siinä oli siis selitys noihin kahteen nähden. Mutta kulta,\nkulta! No niin, eipähän se hänen, ministerin, syynsä ollut! Hänellä ei\nollut asiassa oikeastaan mitään tekemistä tähän saakka, mutta tästä\nlähtien! Ah, äsken oli ikävä olla, nyt oli tukala! Kirottua,\nkaikenlaisiin asioihin täytyykin tässä puuttua. Nyt on tietysti hänen\nvelvollisuutensa löytää tuo varastettu kulta, hänen, jolla on muutenkin\ntyötä yli korvien.\n\nEi auttanut, täytyi ryhtyä toimiin. Hän viittasi molemmat vartijat\nmenemään. Senjälkeen hän käski vahtimestarin hakemaan Pjotr Kusmitsh\nVorovin luokseen. Tämä saapui kymmenen minuutin kuluttua.\n\nPjotr Kusmitsh Vorov oli tshekan miehiä, etsivä. Hänen elämäntehtävänsä\noli olla synkkä, epäluuloinen ja tutkiva. Hän epäili kaikkea, toisinaan\nitseäänkin, mikä ei ollut niinkään luonnotonta, sillä hän oli aikoinaan\npalvellut innolla ja antaumuksella tsaarillisessa ohranassa eivätkä\ntämän ajan itsevaltaiset muistot ja taipumukset voineet aivan yhtäkkiä\nkadota hänen tultuaan tshekaan. Hän oli laiha, kalpea, melkein\nkeltainen, mustatukkainen ja mustaviiksinen, ja hän osasi ammattinsa.\nEllei hän saanut jostakin tutkittavasta tunnustusta tai paljastusta\nesille, niin tutkittava saattoi todellakin olla viaton taikka\ntietämätön. Hänellä ei ollut hermoja eikä mielipiteitä, hänellä oli\nvain epäluuloja. Hän maksoi kaksinkertaisen painonsa kullassa\nneuvostohallitukselle, sillä hänen tekemänsä palvelukset olivat monet\nja suuret. Hän oli Venäjällä suorastaan korvaamaton, mutta jonkunverran\nepäonnistuneempi ulkomailla, sillä ulkomailla ei yleensä sopinut\nkäyttää niitä mielikuvitusta ja sommittelukykyä todistavia keinoja,\njoita ulkomailla naurettavan hellätuntoisesti nimitettiin kidutuksiksi.\n\nMinisteri ojensi hänelle kätensä: Pjotr Kusmitshin kanssa tuli olla\nhyvissä väleissä, sillä ministeri tiesi, että hän epäili häntäkin,\nministeriä. Vaikka hyvissä väleissä oleminen ei asiaa paljon auttanut:\nPjotr Kusmitsh epäili sittenkin ja vielä suuremmalla syyllä. Hän näki\nvastavallankumouksellisia kaikkialla ja useimpiin nähden hän oli aivan\noikeassa, sillä vastavallankumouksellisia oli paljon, paljon enemmän\nkuin vakaumuksellisia kommunisteja. Ja niistäkin suurin osa oli\nepäiltäviä. Oli hetkiä, jolloin Pjotr Kusmitsh epäili, että tuskin\nVladimir Iljitsh Leninkään oli ollut oikein vakaumuksellinen\nkommunisti. Mutta se kysymys meni ulkopuolelle virkatehtävien, sillä\ntoveri Iljitsh oli kuollut ja siis poissa ulottuvilta.\n\n\"Pjotr Kusmitsh, kultalasti on varastettu, ryöstetty!\"\n\nPjotr Kusmitsh nyökkäsi. Hänen tapoihinsa ei kuulunut hämmästyä\nainakaan varkauksien alalla. Hän oli itse ollut varastamassa aikoinaan\nkokonaista museota Pietarissa. Heitä oli yli kaksikymmentä henkeä ja\nkymmenen kuorma-autoa. Varkaus huomattiin vasta viikon kuluttua.\nRautatievaunullinen! Hah, sehän oli pikkuasioita. Katosihan Venäjällä\nkokonaisia juniakin!\n\n\"Onko teillä minkäänlaista epäilystä, kuka tämän olisi voinut tehdä,\nPjotr Kusmitsh? Epäilettekö ketään noin ennakolta?\"\n\n\"Kaikkia.\"\n\nMinisteri vaikeni. Hän tunsi miehen. Mutta sitten hän kertoi lyhyesti\ntapauksen kulun.\n\n\"Miehet ovat odotushuoneessa. Voitte itse kuulustella heitä.\"\n\nPjotr Kusmitsh nousi ja lähti. Hän puhui harvoin, paitsi silloin kun\nhän kuulusteli. Ministeriä tuskin maksoi vaivan kuulustella: hän oli\nollut Helsingissä. Se oli totta, koska hän itse oli ollut ministerin\nmukana.\n\nKuulustelu kesti puolituntia. Pjotr Kusmitsh ehti siinä ajassa tehdä\nsatakahdeksankymmentä kysymystä eivätkä vastaukset kertaakaan olleet\nristiriitaisia. Se oli epäilyttävä merkki, sillä se tuntui mietityltä,\nvalmistetulta. Mutta hän jätti kuitenkin miehet rauhaan, sillä hänellä\nei ollut mitään muuta perustetta heitä vastaan kuin yleinen epäluulo.\n\nMinisteri odotti häntä.\n\n\"No?\"\n\n\"Ikävä kyllä, he tuntuvat puhuvan totta.\"\n\n\"Mitäs me teemme, Pjotr Kusmitsh, mitäs me teemme? Tämä on kauhea\njuttu!\"\n\n\"Kutsukaamme William West avuksi! Tässähän ovat kysymyksessä myöskin\nmr. Businessin edut.\"\n\n\"Oikein, aivan oikein! William West, se oli mainio ajatus! Te yhdessä,\nte yhdessä kykenette kyllä selvittämään tämän asian.\"\n\nPjotr Kusmitsh kumarsi. Hänellä oli oma ajatuksensa, mutta hänellä ei\nollut tapana ilmaista omia ajatuksiaan. Toisten ajatuksia hän sensijaan\nhyvin mielellään kuunteli.\n\nAsianlaita oli siten, että koko avarassa maailmassa oli vain yksi mies,\njota Pjotr Kusmitsh Vorov kunnioitti, pelkäsi ja kadehti. Se ei ollut\nVladimir Iljitsh eikä kukaan hänen opetuslapsistaan, ei edes tshekan\npäällikkö, vaan se oli mr. William West, mr. Businessin yksityinen\netsiväpoliisi, jonka maine oli melkein yhtä laaja kuin jonkun\nfilminäyttelijän. Pjotr Kusmitsh toivoi kohtaavansa tämän miehen,\nsaavansa työskennellä yhdessä hänen kanssaan ja sitten onnistuvansa\nyksinään ratkaisemaan kysymyksen. Se oli Pjotr Kusmitshin\ntarkoituksena, kun hän kehoitti pyytämään William Westiä avuksi.\n\n\"Minä lähden tutkimaan, ensin rautatievaunun ja sitten matkustan\nKouvolaan. Mutta älkää mainitko asiasta mitään sanomalehdille.\"\n\nMinisteri lupasi. Turha olikin sanomalehtiä sekoittaa asiaan. Ratkaisua\nei sillä suinkaan helpoitettu. Saisivat vain joutavaa hammastelemisen\naihetta, vahingoniloa. Mutta hallitukselle ja mr. Businessin\nedustajille asia oli ilmoitettava, välttämättömästi. Kummaltakin\ntaholta tuli saada apua tutkimuksia varten.\n\nAh, näitä virkamiehen vaivoja! Kirotut rosvot, kun eivät anna olla\nrauhassa! Nytkin olisi kaunis, kesäinen päivä, ja lähdeppä nyt\nvirallisille vierailuille. Mutta ei auta, virka ja velvollisuus\nennenkaikkea!\n\nMinisteri soitti.\n\n\"Autoni, hattuni, takkini, keppini ja käsineeni!\"\n\n\"Heti!\"\n\nViiden minuutin kuluttua istuutui ministeri autoonsa.\n\n\"Ulkoministeriöön.\"\n\nUlkoministeriössä ei ensin tahdottu uskoa koko juttua, mutta täytyihän\nse lopuksi tehdä kuitenkin.\n\n\"Mutta kenelläkäs saattaisi olla tieto koko tästä lähetyksestä?\"\nkysyttiin.\n\nVladimir Iljitsh pudisteli päätään. Se juuri oli ihmeellistä, sillä\ntieto lähetyksestä oli vain muutamilla ja taatusti luotettavilla.\nLähettiläs ei sanonut ymmärtävänsä.\n\nHänelle luvattiin joka tapauksessa apua.\n\n\"Eikö sanomalehdille mitään ilmoiteta? Ajatelkaas, jos täällä Suomessa\nyritettäisiin myydä tuota kultaa!\"\n\nVladimir Iljitsh pudisti päätään taaskin.\n\n\"Täällä ei ole niin paljon rahaa!\"\n\nSe oli totta: sellaista summaa ei Suomessa saataisi kokoon\nkuukaudessakaan.\n\nUlkoministeriöstä ajoi Vladimir Iljitsh mr. Businessin edustajien luo.\nKohtaus oli jonkunverran epämiellyttävä: hänen puheeseensa ei uskottu\nja se sanottiin hänelle suoraan. Ei ollut suinkaan ensimäinen kerta,\nkun bolshevikit yrittivät pettää. Ministeri vakuutti, että tällä kertaa\nei ollut kysymyksessä petos, vaan rikos: kulta oli ryöstetty. Mr.\nBusinessin edustajat näyttivät epäuskoisilta. Sitäpaitsi, asiahan ei\nkuulunut heille: heidän oli määrä vastaanottaa kulta vasta Hangossa. He\nodottaisivat sitä edelleenkin. Toivottavasti kulta löydettäisiin.\nEllei, niin kaipa olisi toista kultaa antaa sijaan.\n\nMinisteri kiemurteli ja hänen oli pakko tunnustaa, että ellei kultaa\nsaataisi takaisin, täytyisi suorituksen lykkäytyä epämääräiseen\ntulevaisuuteen: neuvostohallituksella ei ollut ainakaan tällä haavaa\nliikenevää kultaa. Mr. Businessin edustajat kohottivat olkapäitään:\nasia ei kuulunut heille.\n\n\"Me toimitamme tarmokkaasti tutkimuksia\", vakuutti ministeri. \"Etevä\netsivämme Pjotr Vorov on jo ryhtynyt asiaan käsiksi. Pyytäisin, että te\npuolestanne kehottaisitte mr. Westiä tulemaan avuksi.\"\n\nSitä vastaan ei voitu sanoa mitään. Mr. Westin apu luvattiin aivan\nensitilassa.\n\nPjotr Vorov tutki ryöstetyn tavaravaunun. Siitä ei ilmennyt mitään\nerikoista. Ilmeisesti oli pienet laatikot heitetty junasta. Pjotr Vorov\nmatkusti hänen avukseen komennetun poliisimiehen kanssa Kouvolaan.\n\nIhmeellistä! Todellakin ihmeellistä! Asemalla ei kukaan tietänyt\nasiasta mitään. Minkäänlaista merkkiä, mitään epäjärjestystä, tappelua\ntaikka muuta sellaista ei ollut sattunut.\n\nPjotr Vorov lähti kulkemaan rataa pitkin seuralaisensa kanssa. Hän\nkulki ja tarkasteli ja kohtalo ja sattuma olivat hänelle suosiolliset:\nhän löysi epäämättömän jäljen, arvokkaan jäljen, sillä ojassa\nradanvarrella hän keksi pienen puulaatikon, joka oli puoleksi\nvedessä erään pensaan juurella. Pjotr Vorov ei ollut nähnyt\nkultaharkkolaatikoita, mutta hän arvasi, että tuollaisia ne olivat. Hän\narvasi oikein. Hän nosti seuralaisensa avulla laatikon ylös. Se oli\nhävyttömän painava. Rosvot eivät nähtävästi sitä pimeässä olleet\nhuomanneet. Siis näillä paikoilla oli rosvous tapahtunut.\n\nPjotr Vorov teki tutkimuksia koko päivän ja illalla hän olikin jo melko\npitkällä: hän oli saapunut sen vanhan ja hyljätyn laiturin luo, mistä\n\"Neito\" oli lähtenyt. Mutta sen pitemmälle hän ei päässyt. Kukaan ei\nollut nähnyt laivaa. Ei voitu edes sanoa, oliko laivaa ollutkaan. Mutta\nPjotr Vorov oli siitä kylläkin varma: kultalaatikoita ei suinkaan tuotu\nlaiturille veteen heitettäviksi. Laiva oli ollut, mutta mikä laiva,\nminkälainen ja minne se oli mennyt? Se oli tietymätöntä ja turhaan\ntirkisteli Pjotr Vorov salmiin ja saarille. Siellä ei näkynyt mitään.\n\nHän päätti odottaa mr. William Westiä.\n\nMr. William West saapui jo seuraavana päivänä. Hän tuli lentokoneella.\n\nMr. William West oli ihannemies. Hän hymyili kuin William Hart, hurmasi\nkuin Rodolpho Valentino, oli akrobaatti kuin Douglas Fairbanks ja\nsyvämietteinen kuin Charlie Chaplin. Hän oli ollut cowboyna, jolta\najalta oli peräisin hänen oikein ameriikkalaisesti intohimoinen\nrevolverinkäyttönsä: hän ampui revolverilla kiroilemisen sijasta. Sitä\nvarten hänellä oli aina mukana paukkupatruunia. Hän oli mestaripoliisi,\nrohkea ja taitava. Hän osasi mainiosti käyttää valepukuja. Niinpä hän\nkerran oli pukeutunut egyptiläiseksi muumioksi ja antanut sijoittaa\nitsensä museoon, ja asiantuntijat vakuuttivat, että hän oli suorittanut\npukeutumisen niin täydelleen, että jos kääreet olisi äkillisesti ja\nvaromattomasti poistettu, hän olisi muuttunut tomuksi ja tuhkaksi.\n\nRikolliset pelkäsivät häntä tavattomasti. Sanottiin, että mihin\nkaupunkiin hän vain tuli, sieltä livistivät samaan aikaan kaikki ne,\njoiden omatunto ei ollut puhdas ja ettei hänen oleskeluaikanaan\nmilloinkaan tehty rikosta. Monet ameriikkalaiset kaupungit tyhjenivät\nsiten kokonaan. Hän oli tieteellinen salapoliisi ja mukanaan\nmatkoillaankin hän kuljetti matkalaboratoriota, mitä varten tarvittiin\nkahdeksan tavaravaunua ja missä työskenteli yhteensä kahdeksan\nkemistiä, insinööriä sekä erikoistuntijaa.\n\nMr. West saapui rannalle, katseli, kuunteli ja ampui sitten\nrevolverilla. Se merkitsi siis \"perhana!\" Ilmeisesti mr. West oli\nhermostunut. Se tiedettiinkin, niinkuin yleensä kaikki tämän suuren\nmiehen pienet omituisuudet. Hän ei esim. voinut nukkua muuhun kuin\nrevolverinpaukkeeseen. Se tottumus oli peräisin cowboy-ajoilta sekä\nameriikkalaisista filmeistä.\n\n\"Odotan laboratoriotani!\"\n\nKun laboratorio ja erikoistuntijat saapuivat, toimitettiin tarkkoja\ntutkimuksia. Laiturin kivien laatu määriteltiin, maaperä analysoitiin,\nkasvisto tutkittiin, toimitettiin meteorologisia ja arkelogisia\nmittauksia, mutta mikään näistä tutkimuksista ei luonut selvyyttä\ntilanteeseen.\n\nSilloin lähtivät mr. West, Pjotr Vorov ja komennettu poliisimies\nmoottoriveneellä kiertelemään salmia ja selkiä. Se oli kyllä neulan\netsimistä heinäkasasta, mutta varsinkin Pjotr Vorov olisi ollut valmis\nsitä etsimään vaikka heinäladosta säkkipimeällä.\n\nTopi Nukari oli jo oikeastaan mukautunut kohtaloonsa, joksi näytti\ntulevan kuoleminen nälkään. Topi Nukarilta oli loppunut viina, häneltä\noli loppunut tupakka ja tuo ainokainen ongenkoukkukin oli katkennut.\nTopi Nukari oli paastonnut jo päivän.\n\nNyt hän näki jälleen moottoriveneen luovailevan selällä. Hän oli nähnyt\nuseampiakin moottoriveneitä ja veneitä, mutta niistä ei oltu nähty\nhäntä. Hän huusi ja kiljui ja viittoili ja, ihme ja kumma, moottorivene\nkääntyi rantaa kohti. Topi Nukari odotti sydän jännityksestä vavisten:\nnyt pääsisi hän matkalleen, nyt pääsisi hän käsiksi tohtori Isosen\nhallussa olevaan kultaan.\n\nMoottorivene laski aivan rantaan ja Topi Nukari kahlasi sen luo. Hän\nselitti muutamalla sanalla tilanteensa ja kiipesi veneeseen. Tällöin\nhän vasta silmäsi tarkemmin koneen ääressä puuhaillutta miestä. Yllätys\noli epämieluinen.\n\n\"Herra Partanen!\" jupisi Topi Nukari puolittain itsekseen.\n\n\"Kas vain, Nukari! Mitäs te täällä saarella olitte tekemässä?\"\n\nSiinä nyt sitten oltiin. Poliisimies tunsi Nukarin hyvin, hänen\nmielestään tarpeettomankin hyvin. Oli ilmeistä, että hänellä oli\naihetta kysymykseensä. Yksinäisellä saarella ei oleskella ilman\nriittävää syytä, ei ainakaan ilman poispääsyn mahdollisuuksia.\n\nPjotr Vorov katseli tarkasti Topi Nukaria. Hän epäili kaikkia, mutta\nTopi Nukari tuntui hänestä ilmetyltä syyllisyydeltä, elävältä huonolta\nomaltatunnolta. Hm, mies oli tavattu rikospaikalta, epäilyttävissä\nolosuhteissa ja epäilyttävän näköisenä.\n\nPoliisimies Partanen muisti samalla, että Topi Nukari oli\nlaivanomistaja. Tosiaankin! Hehän etsiskelivät juuri tuntematonta\nlaivaa. Tuntui siltä kuin olisi osuttu jäljille. Ja poliisimies teki\ntiukan kysymyksen:\n\n\"Missäs teidän laivanne on, Nukari?\"\n\nTopi Nukari näytti hämmentyneeltä.\n\n\"Niin laivaniko...?\"\n\n\"Niin, niin laivanne?\"\n\n\"Minä olen sen myynyt.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi poliisimies venytellen. \"Ja kenelle, jos saan luvan\nkysyä?\"\n\n\"Tohtori Isos... ei kun liikemies Sepälle^\"\n\nTopi Nukari raivostui itselleen. Hän olisi halunnut purra poikki\nkielensä tai nyhtää sen juurineen pois. Mutta se oli liian myöhäistä.\nPoliisimies oli kuullut tarpeeksi. Hän oli nyt täynnä intoa.\n\n\"Vai tohtori Isoselle!\"\n\n\"Minä sanoin väärin. Minä tarkoitin liikemies Seppää, liikemies Robert\nSeppää. Kas tässä, tässä on kauppakirja!\"\n\nJa Topi Nukari näytti veden lioittamaa paperia. Mutta ei tämäkään\ntodistus tehonnut. Hän oli auttamattomasti ilmiantanut itsensä.\n\n\"Kas niin, älkää kiemurrelko! Laiva on siis myyty tohtori Isoselle.\nHänet tunnetaan. Missä hän nyt on? Ja missä on laiva? Oliko tämä laiva\ntuolla laiturissa muutamia päiviä sitten?\"\n\nKas niin, siinä oli kysymyksiä, joihin Topi Nukari olisi niin kovin,\nkovin mielellään ollut vastaamatta. Ja hän koettikin olla, mutta se ei\nonnistunut. Hänen omatuntonsa ei ollut puhdas ja kun mr. West\nkiusaantui keskustelun viipymisestä, jota hän ei ymmärtänyt, ja\nkiroilemisen sijasta ryhtyi ampumaan, pelästyi Topi Nukari\nlopullisesti. Tunnissa hän kertoi kaikki, salaamatta mitään. Tunnustus\nkyllä kirveli, mutta häntä lohdutti jonkunverran se tieto, että hän\nsittenkin saisi osan tuosta kullasta. Palkkioksi tiedoistaan. Pjotr\nVorov ei kylläkään ollut tyytyväinen, asia oli selvinnyt liian\nhelposti, mutta mr. West purki tyytyväisyytensä revolverinpaukkeeseen.\nHänestä oli samaa, millä tavalla juttu selvitettiin, kunhan se vain\nselvitettiin.\n\nRosvot olivat siis Ahvenanmaan saaristossa! Hyvä. Nyt siis vain\nkiireesti sinne. Oli tuskin otaksuttavaa, että he olisivat ehtineet jo\npoistua. Kullan muuttaminen rahaksi ei suinkaan ollut käynyt niin pian\npäinsä.\n\nTulisella kiireellä lähdettiin kuitenkin takaa-ajoon. Topi Nukari sai\nseurata mukana oppaana. Turkuun matkattiin autoilla ja vauhdilla, joka\noli mieletön. Turussa noustiin suureen ja nopeakulkuiseen\nmoottoriveneeseen, mikä pian hävisi saarien ja salmien sokkeloon. Topi\nNukari ohjasi.\n\nHe löysivät todellakin saaren ja saarelta he löysivät joukon\npuulaatikkojen lautoja. Mutta lautojen joukossa ei ollut ainoatakaan\nharkkoa kultaa. Saarella oli niinikään mökki. Mökissä oli ilmeisesti\naivan äskettäin asuttu, mutta nyt se oli tyhjä ja autio. Pöydällä oli\npaperi ja paperiin oli kirjoitettu:\n\n    \"Jos joku tämän löytää, olkoon niin hyvä ja ilmoittakoon\n    mr. James Businessille, New York, ja neuvostohallituksen\n    lähettiläälle Helsingissä, että tohtori Isonen kuittaa heidän\n    velkansa sillä kullalla, minkä hän on lupaa kysymättä ottanut\n    lähellä Kouvolan asemaa. Tohtori Kalle Matti Isonen.\"\n\nKirje oli lyhyt ja selvä, mutta juttu ei päättynytkään niin\nyksinkertaisesti ja helposti kuin Pjotr Kusmitsh Vorov oli pelännyt.\n\nKun kirje oli käännetty mr. Westille, hän ampui revolverinsa tyhjäksi.\n\n\n\n\nX.\n\nMr. James Business palaa virkistysmatkaltaan ja mr. Moneylla on hänen\nkanssaan vaikea keskustelu.\n\n\nMr. James Business oli omalla loistopurrellaan \"Dollarilla\" risteillyt\nEtelämeren ihanassa saaristossa. Hän tarvitsi lepoa ja rauhaa. Hän\nolikin levännyt, lukuunottamatta erästä hirmumyrskyä, joka ei väistänyt\nedes \"Dollaria\", vaan oli vähällä päättää sen matkat kertakaikkiaan\nEtelämeren pohjaan.\n\nMr. Business nousi hilpeänä ja hyväntuulisena konttoriinsa New\nYorkissa. Hän ei nimittäin ollut lainkaan kuullut mitään\nepämiellyttäviä uutisia. Mr. Money oli salannut ne tunnontarkasti.\nHänen isäntänsä kaipasi lepoa eikä häntä sopinut häiritä\nmieltäkuohuttavilla asioilla. Mutta nyt oli aika puuttua niihinkin ja\nmr. Money oli vaivannut viime viikot päätään keksiäkseen sopivimman\ntavan näiden paljastusten tekemiseksi. Hän arvasi, että ne\naiheuttaisivat myrskyn, hirmumyrskyn, ja hän pelkäsi.\n\nMr. Business istuutui ja sytytti sikaarin. Mr. Money seisoi ja odotti\nkädessään joukko papereita.\n\n\"Hyvää päivää, mr. Business! Toivon, että olette virkistynyt!\"\n\n\"Kiitos! Tunnen itseni erittäin reippaaksi! Istukaa, mr. Money!\"\n\nMr. Moneyn sydän oli vähällä heltyä. Mr. Business oli niin\nansaitsemattoman kohtelias ja hyväntahtoinen hänelle. Hän ei\naavistanut, mitä hän saisi piankin kuulla.\n\nMutta sen täytyi tapahtua. Mr. Money rykäsi.\n\n\"Mr. Business!\"\n\n\"Jaa!\"\n\n\"Määräyksenne mr. Isoseen nähden on pantu täytäntöön!\"\n\n\"Mr. Isoseen? Ah, niin, nyt muistan! Sehän oli se suomalainen narri!\"\n\n\"Niin, hän petkutti meiltä paljon rahaa. No niin, sitten hän sijoitti\nrahojaan Suomalaiseen Kauppapankkiin. Me pidimme huolta siitä, että\npankki teki vararikon. Loput varoistaan hän sijoitti sveitsiläiseen\nkonsessio-yhtymään Venäjällä. Konsessio-oikeudet on lakkautettu,\nosakkeilla ei ole mitään arvoa.\"\n\nMr. Business hieroi käsiään.\n\n\"Hyvä, varsin hyvä! Se oli opetus mr. Isoselle, ettei hän toista kertaa\nenää puutu asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Hyvin suoritettu, mr.\nMoney. Minä olen tyytyväinen.\"\n\nMr. Money tunsi kuvaamattomia tuskia. Mr. Business oli kiittänyt: se\noli jotakin tavatonta, se oli suurenmoista. Mutta...\n\n\"Mr. Business, minä pelkään...\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Niin... minä... tuota... pelkään, ettei tuo opetus... tuo mr. Isoselle\ntarkoitettu opetus... ole vaikuttanut häneen odotetulla tavalla.\"\n\n\"Kuinka niin? Miten se olisi voinut jäädä vaikuttamatta?\"\n\nMr. Money ei vastannut suoraan. Hän oli päättänyt tehdä paljastukset\nasteettain aloittaen vähimmin vaarallisista.\n\n\"Niin, katsokaas, Euroopassa on perustettu U.S.E.-seura ja meillä on\nsyytä otaksua, että mr. Isonen on sen johdossa, vaikka asiaa ei olekaan\nvoitu todistaa.\"\n\nMr. Business muuttui tarkkaavaiseksi. Mr. Money näytti hänestä\nepäilyttävän onnettomalta.\n\n\"U.S.E.! Mitä se on?\"\n\n\"United States of Europe.\"\n\n\"Euroopan Yhdysvallat! Mutta mitä se tarkoittaa?\"\n\nMr. Money katsoi rukoilevasti mr. Businessiin.\n\n\"Seuran tarkoituksena on edistää Euroopan Yhdysvaltojen muodostumista\nja vaikeuttaa ja vastustaa kaikkea ameriikkalaisuutta kaikilla aloilla.\nEläkööt Euroopan Yhdysvallat! Alas mr. Business! niin huutavat seuran\njäsenet. He tahtovat tehdä Euroopankin rikkaaksi, niin ettei sen\ntarvitse vain Ameriikkaa rikastuttaa!\"\n\nMr. Business löi nyrkkinsä pöytään.\n\n\"Rikkaaksi! Eurooppa tulee rikkaaksi kun piru kuolee eikä sillä vielä\nole päänkivistystäkään. Millä tavalla seura toimii?\"\n\n\"Se harjoittaa julkisesti kiihoitusta 'aatteensa' puolesta puhutun ja\npainetun sanan avulla.\"\n\n\"Lempo! Kuka niille on sanomalehtiä antanut?\"\n\n\"He ovat itse perustaneet sanomalehtiä!\"\n\nMr. Business ponnahti paikaltaan.\n\n\"Ja niillekö myydään paperia ja painovärejä? Mitä?\"\n\nMr. Money painoi päänsä alas.\n\n\"Niillä on omia paperitehtaita, johon ne saavat raaka-aineet omista\nmetsistään. Me emme mahda mitään.\"\n\nMr. Business katseli ällistyneenä mr. Moneyta.\n\n\"Paperitehtaita! Te sanoitte paperitehtaita, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, mr. Business!\"\n\n\"Niillä on siis rahaa?\"\n\n\"On, niin on. Rahaa niillä on.\"\n\nMr. Businessin ällistys kasvoi.\n\n\"Niillä on rahaa, niillä on rahaa!\" toisteli hän. Sitten hän purskahti\nnauramaan. \"Mutta mistä ihmeestä ne saavat rahaa? Eihän Euroopassa ole\nrahaa liialti. Ja kuka niille uskaltaisi antaa? Mitä hullua tässä\noikein nyt on?\"\n\nMr. Money huokaili tuolillaan. Hänellä oli näet aavistus, mistä rahaa\nsaatiin.\n\n\"Mr. Business, muistatte kai, että neuvostohallituksen piti lähettää\nmeille kultaa...\"\n\n\"Kyllä, mutta mitä se tähän kuuluu?\"\n\n\"Niin, katsokaas, neuvostohallitus ei voinutkaan lähettää tuota\nkultaa.\"\n\n\"Ei voinut? No, te kai opetitte sen voimaan?\"\n\n\"Emme mekään siihen kyenneet. Tuo kulta nimittäin ryöstettiin.\"\n\nMr. Business katsoi epäillen mr. Moneyta. Olikohan tuo raukka saanut\nliiaksi ponnistella hänen poissaollessaan?\n\n\"Vaunulastillinen kultaa ryöstetty! Sehän on satua! Missä se olisi\ntapahtunut? Venäjällä? Hm, siellä se olisi mahdollista.\"\n\n\"Se ryöstettiin Suomessa.\"\n\n\"Mutta tämähän on merkillistä.\"\n\n\"Niin, kulta oli matkalla ja vartioituna, kun vartijat voitettiin ja\nkulta ryöstettiin.\"\n\n\"No, ryöstäjät kai istuvat tietyssä paikassa?\"\n\n\"Ei, mr. Business\", kuului mr. Moneyn heikko kuiskaus. \"Eivät ne istu.\nNe ovat edelleenkin vapaalla jalalla. Eikä kultaa ole saatu takaisin.\"\n\nNyt mr. Business raivostui. Tämä oli jo liikaa, tämä oli kymmenen\nkertaa enemmän kuin hän millään muotoa saattoi sietää. Se, että hän\noli näinkin paljon sietänyt, johtui nähtävästi äskeisestä\nvirkistysmatkasta.\n\n\"Ryöstetty, ryöstetty! Minulle kuuluvaa kultaa ryöstetty! Mutta sehän\non mieletöntä, sehän on mahdotonta! Kuka, kuka uskaltaisi satuttaa\nkätensä minun kultaani, minun rahoihini? Mr. Money, kuulitteko, kuka?\"\n\nMr. Money nousi ja siirrähti askeleen lähemmäksi yhtä kuudesta ovesta.\n\n\"Mr. Kalle Matti Isonen!\"\n\nMr. Business menetti tajunnan. Hänen mieleensä ei vaikuttanut suinkaan\nse, että hän oli menettänyt kultaa, vaan se, että häneltä oli\nuskallettu ryöstää, _häneltä_. Tuo pyhyydenloukkauksen jättimäinen\nsuuruus ja röyhkeys vaikutti häneen nuijaniskun tavoin. Mr. Money sai\nhänet tointumaan kymmenen minuutin kuluttua.\n\n\"Mr. Isonen?\" kiljasi mr. Business heti, kun pisara konjakkia oli hänet\nherättänyt.\n\nMr. Money oli saanut takaisin rohkeutensa. Nyt oli pahin sivuutettu.\nNyt saattoi jo hengähtääkin.\n\n\"Niin, mr. Isonen. Hän huumasi vartijat, heitti kullan radalle,\nkuljetti sen rannikolle ja lastasi laivaan. Senjälkeen hän katosi. Hän\njätti jälkeensä tervehdyksen, jossa hän ilmoittaa ottaneensa kullan\nkorvaukseksi niistä tappioista, jotka hän on kärsinyt mr. Businessin\ntakia.\"\n\nMr. Business ähki. Hänen päätänsä särki. Tämä kaikki tuntui\npainajaisunelta! Oliko hän todellakin valveilla?\n\n\"Te sanotte, että hän katosi. Katosi? Eikö häntä ole etsitty? Missä on\nmr. West?\"\n\n\"Hän on siellä. Mutta toistaiseksi ovat tutkimukset olleet\ntuloksettomia.\"\n\nNyt oli mr. Business jo päässyt ennalleen. Hänen kiukkunsa puhkesi\nuudelleen.\n\n\"Tuloksettomia! Hiiteen mr. West! Eroittakaa! Ottakaa toisia tilalle!\nPalkatkaa kaikki salapoliisit tutkimaan! Julistakaa palkintoja! Sata\nmiljoonaa sille, joka vangitsee mr. Isosen!\"\n\nMr. Money uskalsi huomauttaa:\n\n\"Mr. West saa kyllä hänet kiinni, mr. Business. Hän on sanonut, että\nmikäli mr. Isonen ei ole muuttanut pois maapallolta, sikäli hän saa\nhänet kiinni ja edesvastuuseen.\"\n\n\"Sanoiko mr. West niin! No, olkoon sitten! Mutta mr. Isonen on saatava\nkiinni. Niin, ja sitten se U.S.E.-seura! Sillä on rahaa, sanoitte!\nKautta Pyhän Dollarin ja Centin, nyt minä ymmärrän...\"\n\nMr. Businessin ääni salpautui, hänen kurkussaan korisi, hänen suonensa\npullistuivat ja hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin.\n\n\"Nyt minä ymmärrän... tuo Isonen\", kähisi hän, \"tuo Isonen on ryöstänyt\nrahat ja... ja... hän on niin röyhkeä ja häikäilemätön, että hän käy\ntaistelua minua vastaan minun omilla rahoillani! Kuulumatonta,\nmahdotonta! Mr. Money, onko maailmanloppu tulossa?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi mr. Money totuudenmukaisesti. Hän näki, että myrsky\nei vielä ollut sivuutettu.\n\nMr. Business käveli edestakaisin huoneessa, missä oli kaksitoista\ntaatusti norsunnahkaista nojatuolia. Mr. Money seurasi häntä arkana\nsilmillään, varuillaan, niinkuin kesytettyä tiikeriä, johon ei saata\ntäydellisesti luottaa. Hän olikin oikeassa ollessaan varuilla, sillä\näkkiä mr. Business raivostui aivan silmittömäksi.\n\n\"Mutta tämähän on kapinaa! Ja miksi, kautta Pyhän Dollarin, minulle ei\ntätä ole ilmoitettu ajoissa? Mitä te sanotte? Vastatkaa? Luuletteko,\nettä minua voi pitää syrjässä kuin pikkulasta? Mitä?\"\n\nMr. Money siirtyi vieläkin lähemmäksi ovea.\n\n\"Minä... minä... en tahtonut häiritä virkistysmatkaa\", änkytti hän.\n\n\"Häiritä! Ette tahtoneet häiritä, mutta teistä oli samantekevää, vaikka\nminulta riistettäisiin viimeinen paitanikin yltä!\"\n\nMr. Money ei vastannut mitään. Hänellä ei ollut mitään vastaamista.\nAjatus, että mr. Businessilta riistettäisiin viimeinenkin paita, tuntui\nhullunkuriselta. Mr. Businessin tehtaat valmistivat ainakin kolme\nmiljoonaa paitaa päivässä. Mutta ehkäpä mr. Business ei sitä seikkaa\nmuistanut.\n\n\"Ja millä menestyksellä tuo seura toimii? Onko se yhtään menestynyt?\nOnko se saanut noita hulluja eurooppalaisia narratuksi?\"\n\nMr. Moneyn oli täytettävä raskas velvollisuus.\n\n\"Kyllä, sillä on ollut menestystä. Sillä on ollut peloittava menestys.\nSillä on nyt haara-osasto jokaisessa Euroopan valtiossa. Siihen kuuluu\ntällä hetkellä ainakin seitsemäntoista miljoonaa jäsentä. Se julkaisee\nyli kolmekymmentä lehteä sekä viisitoista aikakauslehteä. Se kiihoittaa\nmielialaa. Se on aikaansaanut, että Unkariin valittiin kuningas, jota\nme vastustimme. Se sotkeutui Saksan presidentinvaaliin ja voitti saaden\nehdokkaansa valituksi. Tarton poliisimestariksi nimitettiin sen\nsuosittama mies. Meidän ehdokkaamme syrjäytettiin. Italian kuningas\nkieltäytyi nimittämästä kreiviksi meidän margariinitehtaittemme\njohtajaa. Hyönteispulveritehtaamme johtajan rouvaa ei kutsuttu\nEnglannin hovin suureen vastaanottoon. Ameriikkalaiselle\nsäveltaiteelle, jazz-musiikille, vihelletään Euroopassa. Suuri\ntaiteilijamme, Bill Devil, joka saavutti niin suuren taiteellisen\nvoiton teidän, mr. Business, toimeenpanemassanne jazz-konsertissa\ntäällä, on Euroopassa saanut osakseen melkein yksinomaan halventavia\narvosteluja, lukuunottamatta niitä sanomalehtiä, jotka ovat kokonaan\nmeidän hallussamme. Amerikkalaisia filmejä ei katsella, niitä ei saa\nlainkaan kaupaksi. Ja eurooppalaiset aatelismiehet, kuninkaat,\nruhtinaat, herttuat, kreivit, paroonit ja muut, alkavat osoittaa\ntäydellistä välinpitämättömyyttä. He eivät suostu enää vaihtamaan\narvonimeään dollareihin ja dollariprinsessoihin. Ystävänne Moppertonin\ntytär sai hiljattain rukkaset muutamalta saksalaiselta paroonilta.\nEurooppalaiset tiedemiehet pilkkaavat meikäläistä tiedettä. Ystävänne\nSilas Campbellin teos, jossa hän sitovasti osoittaa, että Marsin\nasukkailla on kahdeksan aistia, herättää naurua Euroopassa. Ja\neurooppalaiset valtiomiehet tulevat yhä vastahakoisemmiksi. Kreikka on\nuskaltanut esittää ehtojakin meille. Asiat ovat surkealla kannalla,\nvaikka me olemmekin tehneet kaiken voitavamme. Me olemme koettaneet\nkylvää eripuraisuutta eri valtioitten kesken, me olemme käyttäneet\nrahaa sekä uhkauksia ja lupauksia, ja me olemme suuressa määrässä\nonnistuneet. Mutta U.S.E.-seuralle me emme mahda mitään.\"\n\n\"Tukkikaa suu siltä!\"\n\n\"Se ei ole tukittavissa. Johtomiehet eivät ole lahjottavissa. He\nsanovat, ettei heillä ole puutetta taskurahoista. Ja seura toimii\nlaillisesti, ainakin laillisia muotoja noudattaen. Se on muodostunut\nhyvin kansanomaiseksi, mutta etenkin kaikki sivistyneet piirit ovat jo\nmelkein kokonaan siihen liittyneet.\"\n\nMr. Business jatkoi kävelyään.\n\nJuttu oli epäilemättä naurettava, mutta se harmitti. Se oli kuin itikka\ntai kärpänen, joka ei antanut rauhaa. Luonnollisesti ei koko tuosta\nU.S.E.-seuran touhusta tulisi mitään, korkeintaan kelpo pannukakku.\n\nJa äkkiä välähtikin mr. Businessin päähän ajatus. Tosiaankin, hän oli\nehtinyt sen jo unhoittaa!\n\n\"Mutta, mr. Money, eiväthän ne tohtori Isosen rahat voi riittää\nkovinkaan pitkälle! Kun ne loppuvat, kutistuu seura kokoon! Se ei voi\npalkata virkailijoita, ei kustantaa sanomalehtiä, ei puhujakuluja, ei\nmitään! Kun se jää aivan pelkän vapaaehtoisuuden varaan, sillä ei enää\nole mitään merkitystä! Mutta joka tapauksessa on sitä nytkin\nvastustettava.\"\n\nMr. Money muisti, mitä Topi Nukarin kerrottiin sanoneen mr. Isosen\nsuunnitelmista. Mr. Moneyn olisi tehnyt mieli salata, mutta hän ei\nuskaltanut. Paras oli valmistaa mr. Businessia pahimpaan.\n\n\"Mr. Business, minä pelkään, etteivät tuon seuran varat lopu niinkään\npian.\"\n\nMr. Business käännähti kuin pistettynä.\n\n\"Mihin te tuon pelkonne perustatte?\"\n\n\"Katsokaas, on kuultu tohtori Isosen puhuvan suunnitelmistaan. Ja\nsilloin hän on ilmaissut, että hänellä on keino, jolla voi hankkia\nkultaa, paljon, rajattomasti. Hän kertoi hankkivansa sitä sieltä, mistä\nei kenenkään mieleen pälkähdä sitä hakea. Ja, mr. Business, suokaa\nanteeksi rohkeuteni, mutta minulla on omat luuloni. Sanottakoon mr.\nIsosesta muuten mitä hyvänsä, hän tähän saakka ei kertaakaan ote vielä\nvalehdellut. Ja kun hän äsken kertomani oli puhunut tuttavallisessa\nkeskustelussa auttajalleen, en näe olevan syytä epäillä. Mr. Business,\ntohtori Isonen on vaarallinen mies. Hän on taitava, hän on rohkea ja\njos hän nyt vielä lisäksi saa käsiinsä, tavalla taikka toisella,\nriittävästi kultaa, voi hänestä koitua mitä pahin este omille\nsuunnitelmillemme.\"\n\nMr. Business ei puhunut mitään. Hän istui kuin lumottuna. Hänestä\ntuntui, niinkuin joku ilkeä velho olisi muuttanut hänet kiveksi taikka\nkannoksi. Hän ei uskaltanut moneen hetkeen selvästi ajatella. Kaikki\ntuntui häilyvän ja heiluvan hänen ympärillään. Tohtori Isonen! U.S.E.!\nKultaa!\n\nTohtori Isonen aikoi hankkia kultaa. Mutta mistä? Kultakaivokset, ne\nolivat hänen hallussaan. Mikähän olikaan tohtori Isosen salaisuus? Se\nkauhistutti häntä.\n\nOliko tohtori Isonen mahdollisesti löytänyt jonkun suunnattoman\nentisaikaisen aarteen? Vai oliko hän löytänyt uuden, suunnattoman\ntuottavan kultakaivoksen?\n\nVai, luoja varjelkoon, tohtori Isonenhan oli kemisti! Olisiko hän\nkeksinyt kullan keinotekoisen valmistuksen ja halvalla? Kyllähän kultaa\nvoitiin valmistaa, mutta se maksoi enemmän kuin kaivettu kulta.\n\nKylmä hiki kohosi mr. Businessin otsalle. Ensimäisen kerran pitkään,\npitkään aikaan hän tunsi pelkoa, vapisuttavaa, hyydyttävää, kammottavaa\npelkoa. Hän oli tottunut valta-asemaansa; hän oli tottunut siihen, että\nhänen sanansa oli ratkaiseva kaikissa asioissa, olivatpa ne sitten\nsuuria tai pieniä; hän oli tottunut ajatukseen, että hän oli oikeastaan\nkoko maanpiirin kruunaamaton valtias, että hänelle kuului koko orbis\nterrarum, että ihmiskunnan oli häntä palveltava ja kummarrettava.\n\nJa nyt tämä!\n\nHän tiesi, mihin hänen mahtinsa perustui: rahaan, Pyhään Dollariin ja\nCenttiin. Siihen se perustui. Niiden kahden suojeluspyhän avulla hän\nhallitsi maailmaa, hallitsi Eurooppaakin, joka nyt oli alkanut osoittaa\nkapinan merkkejä. Eurooppa oli hänelle velkaa, se oli velkaa niin\npaljon, ettei se ikinä jaksaisi sitä suorittaa. Ja niin kauan kuin se\nolisi velkaa, olisi hän sen valtias. Se oli selvää. Se oli hajaantunut\npikkuvaltioihin ja niitä oli helppo hoidella.\n\nMutta ah, jos Eurooppa, jos muut maanosat kerran voisivat maksaa\nhänelle velkansa, silloin olisi hänen valtansa lopussa. Hän saisi\nkultaa, mutta kullan saadessaan hän menettäisi vallan. Nyt hän sai\nkumpaakin.\n\nJa mistäpä Eurooppa saisi niin paljon kultaa?\n\nTohtori Isonen!\n\nHänellähän kerrottiin olevan keinon! Se oli mahdotonta, mutta tohtori\nIsonen oli alkanut häntä peloittaa. Se mies oli hänelle tuottanut\nharmia jo kyllin.\n\n\"Mr. Money, tohtori Isonen on saatava kiinni! Käyttäkää rajattomasti\nvarojani siihen tarkoitukseen. Kaikki apukeinoni ovat valmiina\nkäytettäviksi. Ilmoittakaa mr. Westille. Ja järjestäkää\nsuunnitelmallinen taistelu U.S.E.-seuraa vastaan. Sen työ on tehtävä\ntyhjäksi. Minä olen vielä toistaiseksi herra ja valtias, minä, James\nBusiness!\"\n\nMr. Money kumarsi.\n\n\"Määräyksenne täytetään, mr. Business.\"\n\nMr. Business aikoi lähteä, kun hän äkkiä muisti jotakin ja kääntyi\nhieman hämillään mr. Moneyn puoleen.\n\n\"Te puhuitte äsken jotakin eurooppalaisista aatelismiehistä. Alkaneet\nhalveksia dollareita, vai? Ei kai yleisesti? Minä olen näet luvannut\nZanelleni, joka pääsee tänä keväänä seuraelämään, että ensimäisiin\ntanssiaisiin hankin pari tusinaa eurooppalaisia ylimyksiä, mitä\nvanhempia sitä parempi. Kyllä kai niitä on saatavissa, mr. Money?\"\n\nMr. Money viittasi tyynnyttävästi kädellään.\n\n\"Kyllä, kyllä, kyllä niitä aina pari tusinaa saa hankituksi.\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\nAsumattomalle saarelle syntyy salainen, kukoistava siirtokunta.\n\n\n\"Puoli vauhtia! Hiljaa! Taakse! Seis! Selvä on! Ankkuri veteen!\"\n\nKomennukset kajahtivat lyhyinä, täsmällisinä ja terävinä. Ankkurit\nmolskahtivat veteen, rautaketjut kalisivat, pingottuivat ja\npysähtyivät.\n\n\"Perillä ollaan!\"\n\nLaiva oli syvässä, kapeassa lahdessa. Korkeat, rehevän kasvullisuuden\npeittämät rannat kaartuivat ympyränmuotoisina ympärillä. Vain kapea\nväylä johti tähän pieneen, mutta ihanteellisesti suojattuun satamaan ja\nkun sekin teki mutkan, ei aavaa valtamerta näkynyt lainkaan. Luuli\nolevansa pienellä sisäjärvellä.\n\n\"Totisesti, on tämä satama! Täällä tuskin hirmumyrskykään saa\nvedenpintaa väreilemään\", ihasteli kevytpukeinen kapteeni. \"Mutta,\nhitto vieköön, kuuma täällä on! Tänne ei meren henki käy.\"\n\nJa kapteeni pyyhkieli, turhaan muuten, hikoilevia kasvojaan ja\nkaulaansa.\n\n\"Hyvähän satama on ja hyvä sen pitää ollakin. Kas niin, ja nyt\nlähdetään maihin!\"\n\nJälkimäinen puhuja on tohtori Isonen.\n\nEtelämeren saaristo, jolla oli äsken ollut kunnia nähdä kaikkivoipainen\nmr. James Business vieraanaan, oli nyt saanut, vaikka sillä ei siitä\nollut aavistustakaan, väliaikaiseksi asukkaakseen tohtori Kalle Matti\nIsosen seurueineen, johon kuuluivat ajutanttina ja uskottuna ent.\nvääpeli Paavo Torikka sekä vastentahtoisina vieraina herra\nkansanedustaja Kaino Urho Rauhanen, näyttelijätär, neiti Irja Marja Ii\nja runoilija Kalervo Jykevä.\n\nTilanpuutteen vuoksi sivuutamme tohtori Isosen vaiheet ja seikkailut\ntällä välillä. Niistä saa kyllä aivan tarkat ja yksityiskohtaiset sekä\nluotettavat tiedot teoksesta \"Euroopan Yhdysvaltojen syntyhistoria\",\nosa I, sivut 799-1041. Sanomme vain, että hän oli yhtä yksinkertaisella\nkuin nerokkaallakin tavalla välttänyt herrojen William Westin ja Pjotr\nVorovin takaa-ajon, saanut anastetun kullan muutetuksi seteleiksi sekä\njälkiensä hävittämiseksi upottanut \"Neidon\" muutamaan syrjäiseen ja\nsyvään salmeen Ahvenanmaan saaristossa, Senjälkeen hän oli rahoineen,\najutantteineen ja vankeineen matkustanut Etelämeren saaristoon\nlaivalla, jonka miehistö oli taattua väkeä kuuluen kaikki\nU.S.E.-seuraan. Niiden puolelta ei ollut mitään kavallusta\npelättävissä.\n\nVangit suhtautuivat eri tavalla asemaansa. Runoilija Jykevä oli hyvin\ntyytyväinen. Hän ei ollut millään tavalla esittänyt vastalausettaan.\nHänelle riitti, että hän sai olla rauhassa, sai tehdä mitä mieli ja\nkutsuttiin muutamia kertoja päivässä hyvinkatetun pöydän ääreen. Hän ei\nollut kotiin jättänyt muuta kuin hiukan pieniä velkoja, joista ei\ntarvinnut huolehtia, ja joitakin vekseleitä, jotka menisivät protestiin\nsäädetyssä järjestyksessä. Hän runoili ja tohtori Isonen kohteli häntä\ntäysin vaarattomana.\n\nNeiti Irja Marja Ii oli aluksi ollut epäuskoinen. Sitten hän oli\nhuutanut ja uhkaillut. Sitten hän itki ja pyysi. Kun mikään näistä ei\nauttanut, hän sulkeutui itseensä ja jaksoi säilyttää luotaantyöntävän\nsfinksimäisyyden kokonaista kolme ja puoli päivää. Senjälkeen hän\nyritti toista viikkoa mitä moninaisimpia, kekseliäitä, mutta\nmahdottomia ja naurettavia pakokeinoja, jotka kaikki epäonnistuivat.\nSitten hän yritti olla pilkallinen, mutta tohtori Isonen nauroi\nvilpittömästi hänen yrityksilleen. Lopuksi, kun hän näki, että oli\nalistuttava, hän ryhtyi nauttimaan matkasta ja kuhertelemaan. Hän oli\npannut päämääräkseen saattaa tohtori Isosen pään pyörälle. Hän yritti\nsitä edelleenkin eikä suinkaan ollut heittänyt toivoaan. Hän oli nuori,\nhän oli kaunis ja hän oli vilkas. Hän rakastuttaisi tohtori Isosen\nitseensä ja sitten hän kostaisi tälle ivallaan ja halveksumisellaan.\nAh, se olisi suloista!\n\nHerra kansanedustaja Rauhanen oli muuttumattomasti tyytymätön ja äreä.\nHän ei tosin enää kirjoittanut vastalausetta, laadittuaan niitä kolme\nkappaletta, jotka kaikki olivat tohtori Isosen taskussa, mutta hän ei\nvoinut hillitä kiukkuaan. Ensiksikään hänellä ei ollut tilaisuutta\npuhua. Tohtori Isonen eli omissa suunnitelmissaan, Torikka vihelteli ja\nkalasteli, lauloi ja nauroi ja hakkaili neiti Iitä, runoilija lausuili\nitsekseen. Ketään eivät huvittaneet hänen mielipiteensä, eivät edes\nkapteenia, joka nautti vuoroin kiniiniä ja vuoroin whiskyä ja rommia,\neivätkä laivamiehistöä, joka pelasi korttia, nyrkkeili ja lauloi,\nmilloin se ei syönyt taikka nukkunut.\n\nToiseksi herra kansanedustaja huomasi kauhistuksella, miten äärettömän\ntakapajulle hän jäisi ennenpitkää maan asioihin ja puoluerientoihin\nnähden. Hän ei saanut sanomalehtiä eikä kiertokirjeitä.\n\nJa kolmanneksi ja lopuksi, hän aavisti, että hänen poistumisensa\nministerijonosta aiheuttaisi sen, että hänen sijalleen asetettaisiin\njoku toinen. Hän menettäisi tilaisuuden eikä hän enää milloinkaan\npääsisi ministeriksi. Se oli raivostuttavaa eikä hän tätä suinkaan\ntohtori Isoselta salannut. Mutta hänen täytyi kuitenkin tyytyä yleensä\nverrattain hillittyyn esiintymiseen, sillä tohtori Isonen oli kauhea\nmies. Hän oli kerran, alkumatkalla, kyllästynyt herra Rauhasen\nmarisemiseen ja käskenyt häntä lopettamaan. Kun hänen käskyään ei\ntoteltu, suljetutti hän kansanedustajan tyhjään ja autioon keulakoppiin\nja piti häntä siellä kaksi vuorokautta. Hänelle annettiin tosin\nriittävästi ruokaa, mutta se ei ollut erikoisemman valittua. Herra\nRauhasen oli tullut todellakin ikävä ja hän oli pyytänyt vapautusta\nluvaten esiintyä tästä lähtien ihmisiksi. Tämän lupauksen täyttäminen\ntuntui hänestä monasti ylivoimaiselta, mutta tohtori Isosen silmäys oli\nriittävän kaunopuheinen, jotta hän ponnisti voimansa äärimmilleen ja\npiti suunsa kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPian olivat kaikki rannalla. Kapea laakso johti rantakallioiden lomitse\nsisäosiin ja tätä pitkin lähtivät tohtori Isonen ja Torikka vankeineen\nkävelemään. Laivaväki sekä laivalla tuotu saarelaisjoukko, kuningas ja\nviisikymmentä miestä ja naista, jäivät purkamaan ja maihin tuomaan\nlastia sekä rakentamaan väliaikaisia varastokatoksia tavaroille.\n\nLaaksotie oli tasainen ja mukava, rehevän, puolikorkean ruohon\npeittämä. Paratiisillinen luonto lumosi väkisinkin eikä edes\nkansanedustaja muistanut lausua ilmi harmiaan.\n\nSaaren molemmissa päissä kohosivat ympäristöä huomattavasti korkeammat\nkukkulat. Seikkailijat nousivat lähimmälle ja siitä heillä olikin\nesteetön näköala yli koko saaren.\n\nKoralliriutta kiersi kehänä koko saarta ja sitä vastaan särkyivät\nvalkovaahtoiset mainingit. Rannattomana laajeni sen takana valtameri,\nvihertävä ja harmaa. Riutan sisäpuolella oleva laguuni oli kirkas ja\ntyyni, lukuunottamatta niitä kohtia, joissa riutta oli rikkoutunut\nmuodostaen muutamia luonnollisia väyliä laguuniin.\n\nEtelärannalla oli tuo vino ja syvä satamalahti. Sen länsiranta oli\nkorkea ja kapea, metsänpeittämä, oikeastaan erillinen saari eikä niemi,\nsillä pääsaarelta virtasi pieni puro lahteen ja tämä puro melkein\neroitti niemen saarimantereesta.\n\nSaari aleni itäänpäin ja levittäytyi harvametsäiseksi tasangoksi.\n\n\"Tässä on sopivat asuinpaikat!\" osoitti tohtori Isonen. \"Tuonne\nrakennetaan talot meille, tuonne alkuasukkaille. Tehdas rakennetaan\nlahden rannalle ja sulattamo tuonne länsirannalle, tuonne rotkoon.\nSiellä se on taatuimmassa suojassa.\"\n\nKaikki kuuntelivat hänen puhettaan. Tohtori ei sanallakaan ollut\nviitannut suunnitelmiinsa.\n\n\"Tehdas! Mikä tehdas?\" kysyi kansanedustaja.\n\n\"Kultatehdas\", vastasi tohtori Isonen hymyillen.\n\nKansanedustaja katsoi häneen pitkään. Oliko tuo mies...?\n\n\"Kultatehdas? Aiotteko ryhtyä laittamaan kultaa?\"\n\n\"Luonnollisesti! Mikään ei ole sen helpompaa.\"\n\nKansanedustajaa värisytti. Hän oli siis joutunut autiolle saarelle\nhullun ja ymmärtämättömän, raa'an sotamiehen kanssa. Kansanedustaja ei\nollut tietääkseenkään Torikan tosiasiallisesta sotilasarvosta. Hän oli\nsotamies ja siis raaka.\n\n\"Mistä te aiotte laittaa kultaa? Elohopeasta? Onko teillä viisasten\nkivi?\"\n\nHän toivoi keksivänsä tohtorin vastauksesta totuuden. Se tyrmistytti\nhänet.\n\n\"Elohopeasta? Se on liian kallista. Mitä viisasten kiveen tulee, niin\nkyllä se minulla oikeastaan onkin. Ja minun kultakaivokseni on tuolla!\"\n\nTohtori Isonen viittasi rannattomalle merelle.\n\n\"Tuolla on kultaa, ah, suunnattomasti kultaa!\"\n\nKansanedustaja etääntyi kolme askelta. Hänen vakaumuksensa oli nyt\njärkkymätön: tohtori Isonen oli mielipuoli. Hän tunsi kangistuvansa\nkauhusta, kun muisti, millä tavalla hän tätä vaarallista hullua oli\nhärnännyt. Huh! Totisesti, tästä lähtien hän ei virkkaisi sanaakaan,\nvaan myöntyisi kaikkeen. Niin oli viisainta. Hänen täytyisi varoittaa\ntoisiakin. Neiti Ii ei aavistanut mitään, herra Jykevä eli omissa\nrunomaailmoissaan ja tuo sotamies oli taas tietenkin liian typerä\nmitään huomaamaan.\n\nSeurue lähti takaisin rannalle. Kansanedustaja jättäytyi neiti Iin\nseuraan.\n\n\"Kuulkaas\", sanoi hän, \"huomasitteko, kuinka oudosti tohtori Isosen\nsilmät välähtivät, kun hän puhui kullan tekemisestä?\"\n\n\"En, mitä sitten?\"\n\n\"Minä luulen, minä olen vakuutettu siitä, että tämä ystävänne on, hm,\njollakin tavalla, hm, omituinen. Tehdä kultaa! Sehän on hullua! Sehän\non mieletöntä! Minä tunsin erään miehen, joka yritti tehdä\nikiliikkujaa. Katsokaas, minä olen vakuutettu, ettei tohtori Isosella\nole kaikki oikein täällä.\"\n\nJa kansanedustaja osoitti päätään. Neiti Irja Marja katsoi häneen\nkummissaan. Tohtori Isonenko löylynlyömä? Ei, siltä ei totisesti\ntuntunut. Mutta kullantekeminen, sehän oli kai mahdotonta! Vaikka eihän\nhän tosiaankaan niitä asioita niin tarkkaan tietänyt. Maailmassahan\ntehtiin niin hirveän paljon keksintöjä. Elävätkuvat, gramofooni, niin,\nja puhelin! Eihän niitä ennen ollut. Niille olisi ennen naurettu.\nVoitiinhan hyvinkin keksiä kullantekeminenkin. Hän päätti joka\ntapauksessa pitää silmällä tohtori Isosta, ilmenisikö hänessä joitakin\nmuitakin merkkejä.\n\nNeiti Iitä ei kansanedustaja siis saanut täydelleen vakuutetuksi.\nRunoilijaan nähden hän onnistui vieläkin huonommin, sillä runoilija\nmietti juuri mahtavaa runoa kookospalmusta ja merestä. Hän tuskin\nkuuli, mitä toinen sanoi ja nyökäytti päätään.\n\n\"Vai niin, sepä hauskaa! Kiitos tiedosta!\"\n\nKansanedustaja poistui hänen luotaan harmissaan. Runoilijoita hän ei\nvoinut sietää, ei ainakaan sellaisia runoilijoita, jotka eivät\njaksaneet häntä kuunnella.\n\nJa kun hän rohkaisi mielensä ja ilmoitti huomionsa ja pelkonsa\nTorikalle, niin tämä iloluontoinen sotilas puhkesi raikkaaseen,\nkaunistelemattomaan nauruun ja ilmoitti suorasukaisesti, että jo\ntuollainen ajatuskin ilmaisi, että jos kenen päässä oli vikaa, niin se\noli tuon mainitun ajattelijan.\n\nKansanedustaja jäi yksin luuloineen ja pelkoineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyöhön ryhdyttiin ripeästi ja melkoisen helppoa se olikin, sillä\ntohtori Isonen oli tuonut mukanaan valmista puutavaraa. Tuota pikaa\nkohosivat kevyet, ilmavat bungalowit tasangolle, metsän suojaan. Metsää\nraivattiin vain sen verran tieltä, että saatiin ilmaa ja valoa\nriittämiin ja tilaa puutarhalle. Sen suunnitteleminen ja hoitaminen\njätettiin neiti Irja Marja Iille, joka sai avukseen muutamia\nviehättävän peloittavia ja ihastuttavan rumia alkuasukkaita.\n\n\"Ne ovat ihmissyöjiä, kun niikseen sattuu!\" rauhoitti tohtori Isonen\nhäntä ja niinpä työskentely heidän kanssaan tarjosikin kutkuttavaa\njännitystä. Varsinkin heidän kuninkaansa, kookas, voimakas ja\nsuorastaan rajattoman ruma mies, joka pöyhisteli koristuksissaan ja\nmaalauksessaan, herätti vilkasta mielenkiintoa Irja Marjassa.\n\nToinen pää valkoihoisten suuresta bungalowista eroitettiin neiti Irja\nMarja Iille ja hänen kahdelle tummalle, litteänenäiselle\npalvelijattarelleen.\n\n\"Tässä on teille kaksi kamarineitsyttä. Ne ovat tottelevaisia, mutta\nlaiskoja; luotettavia, mutta varastelevia sekä hienotunteisia, mutta\neivät säpsähdä, jos tarjoutuu tilaisuus syödäkin teidät.\"\n\nSellaista puhetta ei neiti Ii kuitenkaan uskonut. Hänestä nuo tytöt\nnäyttivät peräti kilteiltä, jos kohta eivät erikoisen kauniilta. No,\nkilpailua ei ainakaan tarvinnut pelätä!\n\nHän oli elämäänsä tyytyväinen, toistaiseksi. Hänen mieltään kiehtoi\nihana luonto, aava meri, outo ympäristö; sitä lämmitti Torikan\npeittelemätön ihailu ja siihen loi jännitystä tuo hienoinen juonittelu\ntohtori Isoseen nähden. Hän oli päättänyt voittaa tuon miehen ja hän\nkoitti keinojaan. Päivällisillä ja illallisilla, tyyninä iltahetkinä,\nkun juteltiin ja pelattiin, soutu- ja kalastusmatkoilla, harhaillessa\nympäri saarta lintuja ampumassa, kaikkialla. No niin, tuloksia ei vielä\ntoistaiseksi ollut sanottavasti näkyvissä.\n\nVarastorakennukset olivat ympärillä ja vierellä oli suuri laivaväen\nbungalowi. Alkuasukkaitten rakennukset olivat kauempana: siellä oli\nkokonainen pieni kylä kaislakattoisine majoineen, asianmukaisine\n\"klubihuoneineen\" ja kuninkaantaloineen. Kukin perhe asui omassa\nmajassaan ja vain nuoret naimattomat miehet ja tytöt asuivat kahdessa\nsuuressa yhteisessä majassa. Asumusten takana oli raivattu ala peltoa,\nmissä kasvatettiin vihanneksia ja juurikasveja, sivulla oli aitauksia\nkanoja ja sikoja varten, olipa siellä valkoihoisten varalta kaksi\nlehmääkin sekä erinäisiä töitä varten kaksi hevosta. Alhaalla rannassa\noli paja ja rautasulattamo, jota varten kaikki tarpeet oli tuotu\nlaivalla.\n\nParhaillaan lastattiin laivasta isoja ja raskaita kone-osia. Laiva oli\nsaatu; aivan lähelle rantaan, niin että nostokurjen avulla voitiin\ntavarat laskea suoraan kalliopenkereelle. Alkuasukkaat katselivat\nihmeissään noita rauta- ja teräskappaleita, joiden merkitystä ja\nkäyttöä he eivät käsittäneet. Mutta eihän se heille kuulunutkaan.\nValkoinen mies tiesi kai, mitä teki. Ja he hinasivat noita raskaita\nesineitä kauemmaksi saareen, kukkulan juurella olevan rotkon partaalle,\nminne tohtori Isonen oli määrännyt ne hinattaviksi. Siellä rakennettiin\nparhaillaan suurta katosta ja suuria, kivisiä perustuksia, joiden\nvaraan nuo rautaesineet asetettaisiin. Tohtori Isonen ei ollut\nunohtanut mitään, vaan hänellä oli laivaväen joukossa muuan\nrakennusmestarikin, jonka tiedot ja taidot kyllä riittivät näiden\npienten tehdasrakennusten sommitteluun. Savea, hiekkaa ja kalkkia oli\nsaarella yltäkyllin, niin ettei muurausaineista tullut mitään puutetta.\n\nAnkarana ja hellittämättömänä jatkui työ päivästä päivään. Tohtori\nIsonen ei laiskotellut eikä antanut muidenkaan laiskotella. Laivaväki\noli myöskin kokonaisuudessaan auttamassa ja työvelvollisuudesta olivat\nvapautetut vain \"vangit\", ehkäpä siksikin, ettei heistä olisi ollut\nsanottavaa apua. Niinikään laivan kapteenin velvollisuuksiin kuului\nvain väkensä silmälläpito.\n\nRakennukset saatiin valmiiksi ja ylpeänä ja tyytyväisenä katseli\ntohtori Isonen tehtaitaan.\n\n\"Pienet nämä ovat, pienet ja vaatimattomat, mutta ne merkitsevät\nnykyisen maailmanjärjestyksen mukaan enemmän kuin mr. Businessin\ntehtaat yhteensä -- pörssissä\", lausui hän seuralaisilleen näitä\ntehtaita näytellessään. Kansanedustaja pudisteli päätään. Hän ei\nymmärtänyt tohtori Isosta. Mies näytti kyllä täysijärkiseltä, mutta\nhänen puheensa toisinaan! Luoja paratkoon, mitähän hän nytkin taas\ntarkoitti? Vertasi näitä hökkeleitä mr. Businessin tehtaisiin! Mutta ei\nhän hullulta näyttänyt, siinä kun hän seisoi valkoisessa helletakissaan\nja hellekypäri päässään! Ei, sitä ei voinut sanoa. Revolverin pää\nkimalsi auringonpaisteessa. Huh, hänellä oli revolveri. Niin, no,\nolihan se kansanedustajallakin. Tohtori itse sen hänelle oli antanut.\nKaiken varalta, alkuasukkaisiin ei voinut täydelleen luottaa.\n\n\"Ettekö pelkää, että minä voin tämän revolverin avulla vapauttaa itseni\ntästä vankeudesta?\" oli kansanedustaja kysynyt, kun tohtori antoi\nhänelle aseen.\n\n\"En\", oli tohtori vastannut kuivasti. \"Te ette uskalla sitä käyttää. Se\non teillä näön vuoksi niinkuin silmälasit.\"\n\nTuo vastaus oli häntä suututtanut, mutta tohtori oli ollut oikeassa.\nSitäpaitsi, vaikka hänellä olisikin tohtori vallassaan, niin milläpä\nhän lähtisi saarelta tiehensä. Ei, aseellisena taikka aseettomana, hän\noli tohtorin vankina, siitä ei voinut kiistellä.\n\n\n\n\nII.\n\nKansanedustaja Kaino Urho Rauhanen huomaa hämmästyksekseen, ettei\ntohtori Isonen ole lainkaan hullu.\n\n\n\"Huomenna alkaa työ konepajassa\", ilmoitti tohtori Isonen, \"mutta\ntänään juhlitaan. Saan ilmoittaa, että illan ohjelma on seuraava:\npuutarhajuhla ensiksi, värillisiä lyhtyjä, soittoa, esittää\ntaiteilijatar neiti Ii, lausuntoa, esittää runoilija Jykevä, puhe,\nmutta hyvin lyhyt, esittää kansanedustaja Rauhanen, pukutanssi,\nesittävät kuningas seuralaisineen ja lopuksi illallinen, joksi kuuluu\ntulevan kilpikonnanlientä, paistettua sianlihaa, kasviksia, kalaa,\nlintua, säilykkeitä y.m., y.m. Ohjelmaa saadaan lisätä ja oikeus\nohjelman muutokseenkin pidätetään.\"\n\nSiitä tuli iloinen ilta. Kaikki olivat tyytyväisiä, vieläpä\nkansanedustajakin, joka piti puolen tuntia kestäneen tervehdyspuheen.\nMe emme ole ikävä kyllä tilaisuudessa sitä selostamaan, mutta kaikki\npaukuttivat sille käsiään, kun se loppui. Kansanedustaja kumarsi\nyleisölle. Hän olisi voinut puhua vielä hyvästi kolme tuntia. Hän sanoi\nsen itse.\n\nNeiti Irja Marja soitti, soitti vienoja, tunteellisia kappaleita ja\npyysi tohtori Isosen kääntämään nuotteja. Tohtori Isonen esiintyi\ngentlemannina, mikä yleensä tapahtui perin harvoin. Hän oli aina\nasiallisen kohtelias, ei enempää. Neiti Irja Marja oli hienosti,\nsuorastaan loistavasti puettu ja tällä seikalla epäilemättä oli\nmerkityksensä. Emme malta tässä yhteydessä olla kertomatta neiti Irja\nMarjan pukujen hankinnasta. Hän oli ilmaissut vaatimuksenaan, että\nkoska hänet vangittiin, täytyi vangitsijan huolehtia hänen\npuvuistaankin. Siihen vaatimukseen tohtori Isonen oli kumartaen\nsuostunut. Mutta hän oli asian unohtanut ja ollut pakoitettu viime\nhetkessä jättämään hankinnan erään merimiehen tehtäväksi. Merimies sai\nohjeekseen, että pukujen tuli olla vaihtelevia ja kalliita,\nparhaimmasta tukholmalaisesta liikkeestä. Merimies oli seurannut\nohjeita ja käsittänyt vaihtelevaisuudella ennenkaikkea värin. Hän oli\ntuonut mukanaan kokonaisen omaisuuden arvosta yksinkertaisesti punaisia\nja sinisiä, valkeita ja mustia, vihreitä ja keltaisia, harmaita ja\nruskeita pukuja, sillä hänen tilauksensa, joka oli saattanut koko\nsuuren liikkeen aivan sekaisin, oli kuulunut karskina ja koruttomana:\n\n\"Pari kolme tusinaa hienoja, kalliita ja erivärisiä naisten pukuja. Ja\nsukkelaan!\"\n\nLiikkeessä osattiin käyttää hyväkseen tilaisuutta.\n\nHänelle työnnettiin mukaan kaikki vanhemmat, muodista poisjoutuneet\nleningit, silkkiset ja samettiset, villaiset ja pumpuliset, iltapuvut\nja kävelypuvut, mutta ei tietenkään ainoatakaan arkipukua. Ja kalliita\nne olivat, se näkyi laskusta. Neiti Irja Marja kylläkin pyörtyi, kun\nhän oli penkonut koko kasan, mutta tohtori Isonen oli vain nauranut.\nKyllähän niistä sommittelemalla aina sai mitä hyvänsä kokoon ja olihan\nneiti Iillä hyvää aikaa. Irja Marja oli siis tointunut tainnoksista ja\nryhtynyt sommittelemaan. Tulos tästä ahkeroimisesta ei ollutkaan\nhullumpi ja asianomainen merimies tunsi itsensä ylpeäksi selvittyään\nniin vaativasta tehtävästä.\n\nTohtori Isonen seuraili mielihyvällä neiti Irja Marjan kauniiden\nsormien hyppelyä pianon valkeilla koskettimilla. Neiti Irja Marja\nhuomasi sen kyllä. Ah, olivathan he Etelämeren saaristossa, rakkauden\nluvatussa maassa, saarilla, joissa neitoset solmivat kukkaseppeleitä,\nkaunistivat niillä itsensä ja rakastettunsa, lauloivat ja uneksivat\nkorkean taivaan alla, vehmaassa luonnossa, tähtikirkkaina öinä. Olihan\ntohtori Isonenkin vain mies, yhtä tyhmä ja yhtä varomaton kuin koko\nhänen ylpeä ja itsevarma sukupuolensakin. Ja eikö hän jo aikaisemminkin\nollut ajatellut neiti Irja Marjaa! Varmasti. Olihan hän tuonut kautta\nvaltameren pianonkin! Se ei olisi johtunut neiti Irja Marjan mieleen,\njos hän olisi ollut tohtori Isosen asemassa.\n\nTohtori Isonen oli ihastunut. Hän huomasi sen itsekin. Oliko tuo vaalea\nja solakka tyttö todellakin voittanut hänen ajatuksensa? Hänestä tuntui\nse mahdottomalta. No niin, tosin hän oli nuori ja kaunis, tyhmä ja\niloinen...! Mutta ihmeelliset silmät hänellä todellakin olivat! Ne\nkatsoivat häneen nauraen, kun hän kumartui nuotteja kääntämään. Mitä ne\nnauroivat?\n\nTohtori Isonen ei huomannut, kuinka itsepintaisesti hänen silmänsä\nseurasivat neiti Irja Marjan jokaista liikettä, eikä hän huomannut\nniitä salattuja, kiukkuisia ja vihaisia katseita, joita häneen\nloivat Torikka, runoilija Jykevä ja vieläpä kansanedustajakin\nministerihaaveissaan. Ah, he olivat kaikki rakastuneet neiti Irja Marja\nIihin. Hän oli saaren kuningatar ja hänellä oli ainakin neljä orjaa.\nHän oli jo taivuttanut kaikkien päät ja hän aavisti sen kylläkin.\nSiksipä hänen silmänsä loistivatkin ja heikko punerrus hohti hänen\nposkillaan. Ah, oli ihanaa elää täällä paratiisillisessa saaristossa,\nelää ja olla rakastettu. Niin, olla rakastettu! Eikö hän sitten\nrakastanut? Ehkä, ehkä, mutta ken olisi hänen valittunsa? Sitä hän ei\nvielä ollut millään tavalla osoittanut. Hän vain lauloi, nauroi ja\nleikki.\n\nUlkona alkuasukkaat soittivat ja lauloivat sekä tanssivat suurien\nnuotioitten loimussa. Heillä oli kukkaseppeleet päässään ja hekin\nolivat iloisia.\n\nKorkealla ylhäällä tuikkivat etelän kirkkaat, hohtavat tähdet ja\nkoralliriutalta kantautui valtameren kumea kohu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä aloitettiin työ tohtori Isosen johdolla. Hän tunsi\nolevansa kuumeessa ja jännityksessä nyt, kun hänen keksintöään\nryhdyttiin käytännössä toteuttamaan, ja hänen kuumeensa tarttui\nmuihinkin. Kansanedustajan oli pakko luopua kuvitelmastaan, että\ntohtorilla olisi joku ruuvi höltynyt. Hän ei totisesti tehnyt sellaista\nvaikutusta.\n\nLaivan konemestari oli ylimpänä apulaisena, mutta hänellekään tohtori\nIsonen ei paljastanut suunnitelmistaan muuta kuin osan ja senkin\nvähitellen. Oli kysymyksessä valmistaa eräänlaista metallisekoitusta,\njonka kokoonpanon tiesi yksin tohtori Isonen. Suuria rautaharkkoja\nsulatettiin samaan aikaan kuin tohtori Isonen konepajan luona olevassa\nlaboratoriossaan valmisti omaa sekoitustaan. Mitä se oli, siitä ei\nkenelläkään ollut minkäänlaista aavistusta. Laivalla oli tuotu useita\nkymmeniä eri laatikoita, jotka sisälsivät erilaisia kemiallisia\naineita, ja nämä laatikot oli kuljetettu laboratorioon. Tohtori Isonen\nsulkeutui sinne ja kielsi ampumisen uhalla ketään tulemaan lähelle. Hän\nviipyi laboratoriossa koko päivän ja vasta iltapuolella ovi avautui ja\ntohtori ilmestyi näkyviin.\n\n\"Kas niin, kantakaa nämä pajaan!\" huusi hän muutamille alkuasukkaille,\njotka odottivat määräyksiä, ja viittasi kahteen tynnöriin, jotka olivat\npuolillaan jotakin hiekkamaista ainetta. Tynnörit kannettiin\nmiesvoimalla konepajaan ja tohtori valvoi itse, kun niiden sisällys\nkaadettiin sulaan rautaan. Kirpeä, läpitunkeva haju täytti samassa\nympäristön, mutta se haihtui pian.\n\nTohtori oli laivallaan tuonut muutamia vanhoja, mutta ei vielä\nkäyttökelvottomia koneita, jotka osoittautuivat olevan tarkoitettuja\nrautapellin valmistamiseksi. Ja tuosta rautasekoituksesta valmistettiin\npeltiä, huonoa, epätasaista ja melkoisen paksua, mutta peltiä siitä\nsyntyi jokatapauksessa ja tohtori Isonen oli varsin tyytyväinen, vaikka\nlaivamies, joka johti töitä, katselikin epäillen ja tyytymättömänä\ntuota valmistetta. Alkuasukkaat hikoilivat ilkialastomina sulan raudan\nääressä.\n\nKahden viikon kuluttua näkivät kaikki, mitä tohtori oli halunnut\nvalmistaa: suippoja suppiloita, joihin kiinnitettiin tukeva rengas\nsellaiseen kohtaan, että suppilo pysyi melkein vaakasuorassa asennossa,\navonainen, leveä pää hieman korkeammalla kuin suljettu suippo pää.\nAamuvarhaisesta myöhään iltaan alkuasukkaat olivat näitä suppiloita\nkalkutelleet alasimillaan ja alkuasukkaitten työn näköisiä ne\nolivatkin, kömpelöitä, erilaisia ja avuttomia. Mutta tohtori oli\nedelleenkin tyytyväinen. Hän ei välittänyt näöstä.\n\n\"Lähdetäänpä kokemaan!\" virkkoi hän eräänä iltapäivänä Torikalle ja\n'vangeille'. \"Nyt minä näytän teille jotakin.\"\n\nKaikki lähtivät. Tohtori otti mukaansa yhden tuollaisen suppilon,\nmuutamia metrejä köyttä ja heitti molemmat veneen pohjalle. Torikka\nkävi soutamaan ja tohtori istui perään. Sää oli tyyni eikä merellä\nkäynyt edes sanottavia maininkejakaan. Ennenpitkää he olivat riutan\nulkopuolella. Tohtori sitoi köyden suppilon renkaaseen ja upotti\nsuppilon veteen. Torikka souti hiljalleen eteenpäin.\n\nKaikki olivat jännityksissä, tohtorikin, vaikka hän tiesi, että oli\ntäydelleen onnistunut.\n\nNoin tunnin soudun jälkeen tohtori nosti suppilon vedestä. Sen\nraudankarvaisella pinnalla oli jotakin vihertävää tai ruskahtavaa ja\njoitakin himmeitä keltaisia pilkkuja. Hän levitti peräteljolle palan\npaperia ja siveli sitten huolellisesti suppilon pintaa sekä sisä- että\nulkopuolelta. Paperille kertyi pieni kasa epämääräisen väristä pölyä.\n\nTohtori kokosi pölyn tarkasti yhdeksi kasaksi.\n\n\"Kas tässä, koettakaapas!\"\n\nHän kaatoi koko kasan neiti Irja Marjan käteen. Neitonen huudahti\nheikosti.\n\n\"Kuinka raskasta! Mitä tämä on?\"\n\nJa tohtori Isonen vastasi tyyneesti, mutta hehkuvin silmin:\n\n\"Se on kultaa, hyvä neiti, se on kultaa!\"\n\nKultaa!\n\nTuon sanan vaikutus oli valtava. Runoilijakin heräsi haaveistaan.\n\n\"Kultaako?\" änkytti kansanedustaja katsellen suu auki tuota tummaa\nkasaa, jota neiti Ii piti kädellään. \"Kultaa?\"\n\n\"Niin, hyvä herra, kultaa, aivan tavallista kultaa! Kultapölyä! Ei\nkultahiekkaa, vaan kultapölyä, niin hienoa, että sitä on vaikea\nkäsittää.\"\n\n\"Ja tätä te saatte merestä? Onko meressä siis kultaa?\"\n\n\"Kyllä, meressä on kultaa.\"\n\n\"Ja paljonko?\"\n\n\"Eipä paljoakaan, mutta on kuitenkin.\"\n\n\"Mutta kuinka paljon?\"\n\n\"Määrää ei luonnollisestikaan ole tarkalleen mitattu, mutta on\nlaskettu, että kultaa on meressä noin kaksikymmentämiljoonaa tonnia.\"\n\n\"Kaksikymmentä... miljoonaa... tonnia... kultaa...\" soperteli\nkansanedustaja. Hän katsoi jälleen tohtoriin. Oliko tuo mies...?\n\n\"Niin, niin, uskokaa vain! Kyllä siellä on, näettehän itsekin.\"\n\nKansanedustaja horjui kuin iskun saaneena.\n\n\"Ja aiotteko te... ottaa kaiken tuon... kullan...?\" kysyi hän heikosti.\n\nTohtori Isonen nauroi vilpittömästi.\n\n\"En, minä tyydyn kyllä vähempään. Kyllä minä jätän teidänkin\nosallenne.\"\n\nKaikki tunsivat, että elivät tavatonta hetkeä. He katsoivat\nvaltamerelle. Se oli siis suunnaton, läikkyvä kultahauta, pohjaton ja\nrannaton kultameri. Mittaamattomat rikkaudet lepäsivät sen sylissä ja\ntuossa oli mies, joka kykeni ne ammentamaan.\n\n\"Millä tavalla te keksitte koota kultaa merestä?\" kysyi vihdoin\nkansanedustaja.\n\n\"Sattuma ja hyvä onneni auttoivat minua. Minä olen työskennellyt\nkeksintöni hyväksi jo useita vuosia, ja silloin, kun kirjoitin 'Maan\nÄäneen' tuntemanne artikkelin, silloin oli keksintöni teoreettisesti\nratkaistu. Siksipä uskalsinkin nauraa mr. Businessille. Tiesin, että\nolin häntä rikkaampi jonkun ajan kuluttua.\"\n\n\"Tämä on suurenmoista, tämä on suorastaan tavatonta!\" puhkui\nkansanedustaja. \"Siitähän tulee kerrallaan uusi elinkeinonhaara.\"\n\n\"Jaa, kullan kalastaminen!\" nauroi tohtori. \"Ei, minä luulen, etten\nminä kenellekään ilmoita salaisuuttani. Kulta ei tuo mitään onnea eikä\nautuutta. Se saa levätä ja lainehtia meressä niinkuin tähänkin saakka.\nMinä otan sitä sieltä vain niin paljon kuin tarvitsen mr. Businessin\nkukistamiseksi.\"\n\n\"Mutta mihin teidän keksintönne perustuu?\" uteli neiti Irja Marja\nloistavin silmin.\n\n\"Siitä minä puhun mahdollisimman vähän, ettekä te sitäpaitsi\nymmärtäisikään. Sanon vain, että kysymyksessä on eräänlainen\nmagnetismi. Tämä suppilo on valmistettu aineesta, jolla on kyky vetää\nluokseen meressä uiskentelevat kultahiukkaset ja tämä magneettinen kyky\non hämmästyttävän voimakas. Tällainen suppilo imee itseensä kullan\nlaajalta, laajalta alalta. Sen jälkeen ei ole mitään muuta tehtävää\nkuin sulattaa kulta, jolloin se samalla myös puhdistuu kaikenlaisista\nsiihen tarttuneista aineista.\"\n\nÄäneti ja mietteissään palasivat kaikki takaisin saarelle.\nKansanedustaja ei hymyillyt. Hän huomasi nyt, että mr. Businessilla oli\ntodellakin vaarallinen vastustaja. Ja äkkiä hän huomasi, että\nhänellähän oli suorastaan korvaamaton tilaisuus tulla ystäväksi,\nniin, vieläpä vaikuttavaksikin ystäväksi maailman rikkaimman miehen\nkanssa. Sellainen ystävyys merkitsisi paljon, hänellekin, ja se\nvoisi edullisella tavalla vaikuttaa hänen uhattuun asemaansa\nministerijonossakin. Hän päätti käyttää tilaisuutta kaikin mokomin\nhyväkseen.\n\nSeuraavana päivänä kuljetettiin kaikki suppilot laivaan, ankkuri\nirroitettiin ja laiva höyrysi hiljaa ja varovasti satamasta. Tohtori\nIsonen seurasi mukana, kun taas Torikka oli jätetty saaren\nitsevaltiaaksi hallitsijaksi, jonka käskyjä tuli kaikkien totella.\n\n\"Siitähän tulee siis suunnaton selkäsiima\", huomautti kapteeni, kun\nsuppiloita oli ryhdytty laskemaan mereen. \"Nuo suppilot vastaavat\nkoukkuja.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi tohtori.\n\n\"Siiman\", jonka muodosti ohut, mutta tukeva sinkkiköysi, päähän\nkiinnitettiin suurehko puinen, lipulla varustettu lautta, joka toimitti\nkohon virkaa, ja aina määrättyjen välimatkojen päästä sijoitettiin\npienempi lautta pitämään suppiloita pohjan yläpuolella. Iltaan mennessä\noli suppilot saatu lasketuiksi säännöttömän ympyrän muotoiseen kehään.\n\nKullan kalastaminen oli alkanut. Jo seuraavana iltana toi laiva\nsatamaan ensimäisen kallisarvoisen lastinsa, jonka alkuasukkaat sitten\nkäsirattailla kuljettivat sulattamon luo. Ja kultaa oli enemmän kuin\ntohtori Isonen oli uskaltanut toivoakaan. Hänen työnsä saarella\npäättyisi pikemmin kuin hän oli laskenut ja hän voisi aloittaa\nratkaisevan taistelun mr. Businessia vastaan paljon aikaisemmin.\n\nPäivät seurasivat toistaan samanlaisina, mutta ei sittenkään\nyksitoikkoisina. Laiva kävi muutamia kertoja hakemassa hiiliä,\nvarovaisesti ja salaperäisesti, ollakseen herättämättä huomiota, mutta\nmuuten jatkui kullan kalastaminen entiseen tapaansa. Meri ei ehtynyt,\nsuppilot olivat täynnä kultaa ja sitä oli paksuna kerroksena\ntakertunut niiden ulkopintaan. Sulattamossa työskenneltiin niinikään\ntäydellä voimalla ja kultaharkko toisensa jälkeen, kaikki suuria ja\nraskaita, valmistui. Ne ladottiin rotkon pohjalle ja piiloitettiin\nodottamaan hetkeä, jolloin ne lähtisivät mullistamaan maailmaa ja\ntuottamaan lisää harmia mr. Businessille. Niin, olihan osa jo\nmaailmalla, vaikka siitä vain harvat tiesivät. Laiva oli viimeisellä\nmatkallaan vienyt myöskin kultaa. Se oli salateitse myyty ja rahat\nolivat parhaillaan matkalla U.S.E.-seuralle. Sen taistelu ei saanut\nhetkeksikään pysähtyä rahanpuutteen takia.\n\n\n\n\nIII.\n\nNeiti Irja Marja saavuttaa neljä voittoa, mutta huomaakin itsensä\nvoitetuksi.\n\n\nOli tullut talvi, Etelämeren talvi. Lämpötila oli laskenut\nmahdollisesti pari astetta, mutta viileyttä ei suinkaan tuntunut.\nPäinvastoin, ilma oli tukahuttavaa, raskasta ja olo tuntui vaikealta.\n\nNeiti Irja Marja oli kävelemässä metsässä, ei siksi, että se olisi\nhäntä huvittanut, vaan siksi, että hän oli taas järjestyksessään\nkyllästynyt makaamaan riippumatossa kuistilla. Hänen seurassaan oli\nkansanedustaja, jolla oli sekä ikävä että kuuma. Herra kansanedustaja\noli yrittänyt käyttää tällä haavaa hyödyttömiä puhujalahjojaan\nalkuasukasparkojen valistamiseksi, mutta hänen yrityksensä olivat\nonnistuneet huonosti. Alkuasukkaat eivät välittäneet hänen\nkaunopuheisuudestaan, vaikka pitivätkin häntä suurimpana herrana\nkaikista. Tämä omituinen käsitys, josta kansanedustaja ikäväkseen oli\ntäysin tietämätön, johtui siitä seikasta, ettei kansanedustaja tehnyt\nminkäänlaista työtä. Tosin ei herra runoilija Jykeväkään tehnyt, mutta\nhäntä pitivät alkuasukkaat mieltäkiinnittävänä, hauskana ja\nvaarattomana hupsuna, joka unelmissaan kulkien kompasteli mättäisiin,\njuuriin ja kiviin eikä näköjään tiennyt ympäröivästä maailmasta mitään.\nKansanedustajalla ei ollut tuollaisia ominaisuuksia, ja kun hän ei\ntehnyt minkäänlaista työtä, laskettiin hänet empimättä kuuluvaksi\nkaikkein suurimpien herrojen joukkoon. Mutta hänen puhumisyrityksiään\nhe vain sietivät, ennenkaikkea siksi, että kansanedustajalla oli hyvänä\ntapana tarjota tupakkaa sekä ennen että puheensa jälkeen. Sen seikan\nalkuasukkaat kyllä oivalsivat ja niinpian kuin he vain näkivät\nkansanedustajan, ottivat sekä miehet että naiset nenä- tai\nkorvarei'istään esille pienet savipiiput ja mankuivat häneltä tupakkaa.\n\nMutta ah, kansanedustaja ei elänyt vain näissä, jollakin tavalla\nparlamenttaarisissa ajatuksissa. Hänellä oli muitakin. Ehkä niihin oli\nsyynä ympäristö, hänen viettämänsä elämä, ehkä kohtalo tai ehkäpä\njotkut laskelmatkin. Ja olihan kansanedustajalla sitäpaitsi sydänkin.\nJoka tapauksessa hän seurasi katseellaan uskollisesti ja hellittämättä\nneiti Irja Marjan kävelyä, hänen liikkeitään, kun hän kumartui\npoimimaan jonkun kukan taikka sieppaamaan jonkun hedelmän. Ja tuossa\nkatseessa oli selvää, lojaalista ihailua. Syynä saattoi olla polttava\nkuumuus, ihmeellinen ympäristö, ikävystyneisyys, neiti Irja Marjan\nolemus taikka joku muu seikka, jota emme ryhdy arvailemaan emmekä\nluettelemaan, totta vain on, että kansanedustaja rikkoi äänettömyyden\nja lausui vilpittömästi, jos kohta ei erikoisemman nerokkaasti:\n\n\"Nyt on kuuma, neiti Ii!\"\n\nIrja Marja pysähtyi. Häntä eivät pysähdyttäneet sanat, vaan sävy.\nOlihan hän nainen ja olihan hänellä joku ylimääräinen aisti. Mutta\nvastauksessaan hän oli myöskin nainen.\n\n\"Kolme astetta kylmempi kuin viime viikolla\", hän virkkoi ja taittoi\nmuutaman hohtavanvalkoisen liljan.\n\nKansanedustajan oli myönnettävä, että hän oli oikeassa. Keskustelu ei\nottanut viritäkseen.\n\n\"Emmekö levähdä?\" kysäsi kansanedustaja, kun oli tultu hienoiselle\nnurmikolle, missä leipäpuut, ties kenen sinne aikoinaan istuttamat,\nloivat tervetullutta varjoa. Neiti Irja Marja nyökkäsi. Hän istuutui\nmuitta mutkitta, mutta herra Rauhanen tutki tarkoin ympäristön, ettei\nsiinä olisi vain käärmeitä, krokodiileja eikä skorpiooneja, vaikka\nhänelle oli ainakin kolmekymmentäseitsemän kertaa vakuutettu, että\nmainittuja eläviä ei ollut tavattavissa näillä paratiisista jälkeen\njääneillä saarilla.\n\nKansanedustaja pyyhki hikeä otsaltaan ja katsahti seuralaisensa\npuoleen. Todella, neiti Irja Marja oli soma. Kansanedustaja muutti\nhiukan asentoaan ja sanoi:\n\n\"Hyvä neiti...\"\n\n\"Mitä niin?\" kysäsi Irja Marja.\n\n\"Katsokaas, tämä ehkä hämmästyttää teitä... niin... tilaisuus ei ehkä\nole erikoisen sopiva... hm, keskipäivällä... mutta minä en peittele\ntoimiani yön pimeyteen... niin, hyvä neiti...\"\n\nIrja Marja katsahti tutkivasti seuralaiseensa. Änkyttävä kansanedustaja\non tavallaan harvinaisuus: kansanedustajan huulilta täytyy sanojen\nvirrata vuolaasti. Ehkä syynä tähän änkyttämiseen oli, että\nkansanedustajan oli tällä kertaa puhuttava asiasta ja asiallisesti.\n\n\"Niin katsokaas... me olemme tavallaan kohtalotovereita... me olemme\nvankeja... kaukana asumattomalla saarella... niin, täällä minä en ole\nmitään... minä saan olla niinkuin tuo kirottu tohtori määrää... mutta\nminä en luule... niin, minä luulen... niin, että minulla on\nkotimaassani... hyvä yhteiskunnallinen asema... niin, minusta tulee\nministeri... Hyvä neiti, minä olen ollut jo monta kertaa ehdolla\nministeriksi ja minun kykyni on tunnustettu, mutta minulle on sanottu,\nettä minun tulisi odottaa vuoroani. Minun vuoroni tulee kohta. Neiti\nIi, minä olen punninnut ja harkinnut: tahdotteko tulla vaimokseni? Minä\nolen huomannut, että minun on vaikea olla yksin. Tässä kerrankin,\npresidentin kutsuissa, muuan ulkovallan lähettiläs kysyi minulta,\nkuinka minun ihastuttava puolisoni voi. Minun täytyi vastata, ettei\nminulla ollut puolisoa. Lähettiläs erehtyi. Minun täytyy järjestää\nniin, ettei sellaisia kiusallisia erehdyksiä minun osalleni enää satu.\nNeiti Ii, tahdotteko tulla vaimokseni? Te osaatte käyttäytyä, te olette\nnuori ja kaunis, minä pidän teistä paljon ja teistä tulee\nministerinrouva. Neiti Ii, tahdotteko tulla vaimokseni?\"\n\nKansanedustaja kuivasi hikeä otsaltaan. Tämä oli asiallisin puhe, minkä\nhän milloinkaan oli pitänyt, eikä se muodostunut sellaiseksi,\njollaiseksi hän sen oli suunnitellut.\n\nNeiti Irja Marja punastui. Se kuului hyviin tapoihin. Kosinta oli\nvilpitön. Sen saattoi huomata kaikesta. Hänellä oli mahdollisuus päästä\nministerin rouvaksi. Mutta hän pudisti päätään.\n\n\"Minä en sovellu ministerin rouvaksi. Minä olen liian kevytmielinen!\"\n\n\"Eikö mitä! Kyllä minä ymmärrän. Minä olen hyvin vapaamielinen.\"\n\n\"Sitä en lainkaan epäile. Mutta minusta on politiikka ikävää. Sanokaas,\nminä saisin teidän rouvananne olla mukana presidentin kutsuissa,\nulkoministerin illallisilla, pääministerin aamiaisilla...?\n\n\"Kaikkialla, kaikkialla...\", vakuutti kansanedustaja.\n\nNeiti Irja Marja pudisti päätään.\n\n\"Sitä minä juuri pelkäsinkin. Minä pelkään kauheasti kaikkia virallisia\ntilaisuuksia. Minä en voisi olla ripoittamatta pippuria jonkun\nlähettilään leivokselle taikka sokeria sardiineihin. Minä olen niin\ntavattoman vallaton, että minua itseänikin se ominaisuus kiusaa.\"\n\nJa Irja Marja näytti onnettomalta.\n\nKansanedustaja oli ilmeisesti hämillään.\n\n\"Pippuria leivokselle ja sokeria sardiineihin! Hm, eihän sellainen\nsovi! Mutta ettehän te sellaista tee! En minä usko.\"\n\n\"Kyllä vain\", sanoi Irja Marja surkeana. \"Minä kerrankin kaadoin\netikkaa marjamehuun. Minä en voi sille mitään. Minulla on sellainen\ntaiteellinen luonne.\"\n\nKansanedustaja epäröi.\n\n\"Hm\", sanoi hän.\n\n\"Niin, sellainen minä olen\", vakuutti Irja Marja. \"Mutta jos te\nluopuisitte kansanedustajan toimestanne, niin...\"\n\nHerra Rauhanen pelästyi.\n\n\"Niin, katsokaas, minä pidän teistä paljon. Oikeastaan äärettömästi.\nMinä en ole vielä tähän saakka kosinut ketään. Mutta velvollisuus\nennenkaikkea. Ah, luoja paratkoon, minulla on velvollisuuksia! Kansa on\nminut valinnut ja minun täytyy pysyä sille uskollisena.\"\n\n\"No niin, me siis pysymme ystävinä!\" sanoi Irja Marja ja ojensi\nkätensä. Herra Rauhanen tarttui siihen ja puristi. Hän huokasi, emme\nsano suoraan, että helpoituksesta, mutta huokauksessa ei ollut\neroitettavissa mitään traagillisiakaan sävyjä. Hm, oli vaikeaa olla\nilman vaimoa lähettiläitten erehdysten takia, mutta, luoja paratkoon,\nhelpompi sentään kuin sellaisten kanssa, joilla oli tapana siroittaa\npippuria... pippuria... Noojaa, viisas mies ei hämmästy mistään. Herra\nRauhanen katsoi sisällisesti surkutellen neiti Irja Marjaa, joka oli\nmenettänyt mahdollisuutensa päästä ministerin rouvaksi. Täytyi kyllä\ntunnustaa, ettei hän näyttänyt olevan tästä tappiosta millänsäkään.\n\nHe palasivat bungalowiin. Herra Rauhanen nautti kaksi annosta kiniiniä.\nHän ei halunnut saada kuumetta, vaikka tiesikin, että hän sen saisi,\nvaikka söisi kiniiniä kuin hevonen.\n\nMetsäidylli oli vaikuttanut neiti Irja Marjan hermoihin. Kosinta on\nsentään aina kosinta, vaikka kosijana olisi Tuhkimo taikka herra\nRauhanen. Neiti Ii ilmaisi halunsa olevan lähteä kalastamaan, vaikka\nsiirtokunnalla ei ollut suinkaan minkäänlaista kalan puutetta.\nOdottamatta ja arvelematta runoilija Jykevä tarjoutui seuralaiseksi. Se\noli ihmeellistä, sillä runoilija ei juuri ollut sanottavan kohtelias\neikä sanottavan halukas vaivaamaan itseään pienimmälläkään tavalla.\nNeiti Irja Marja hyväksyi tarjouksen.\n\nHe olivat kalastaneet jo ehkä noin puolituntia, millä ajalla Irja Marja\noli saanut tusinan verran kaloja, sekä syötäväksi kelpaavia että\nvarsinkin syötäväksi kelpaamattomia, mikä hänen kannaltaan oli\nsamantekevää, kun runoilija, luoden silmänsä neiti Iihin, sanoi\nvakaumuksella:\n\n\"Nyt on kaunis ilma, vaikka vähän kuuma.\"\n\nNeiti Irja Marja nyökkäsi. Asia oli todellakin niin. Ilma oli todella\nkaunis, mihin hän oli jo ehtinyt tottua, ja että se taas oli kuuma,\nlankesi luonnostaan.\n\n\"Oletteko, neiti Ii, milloinkaan ajatellut, mitä oikeastaan sisältyy\nluomiskertomukseen?\"\n\nIrja Marja pudisti päätään.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\nRunoilija loi katseensa aavalle merelle.\n\n\"Minä näettekös olen ajatellut, että me elämme parhaillaan\nparatiisissa, vaikka emme sitä itse huomaakaan.\"\n\n\"Niin, onhan täällä aika hauskaa! Lämmintä ja vapaata!\"\n\n\"Luonto, luonto on paratiisillinen! Ja ihmiset! Nuo alkuasukkaat, nuo\norjat, jotka nyt raatavat konepajassa ja sulattamossa, ne ovat ihmisiä,\nsellaisia, jotka ovat kelvollisia paratiisiin! Ah, minä haluaisin, minä\nhaluaisin todellakin jäädä ikuisesti tänne paratiisiin, tähän ihanaan\nympäristöön.\"\n\nNeiti Irja Marja tunsi äkillistä mielenkiintoa.\n\n\"Mutta sehän on helppoa. Teidänhän ei tarvitse muuta kuin sanoa siitä\ntohtori Isoselle, niin hän jättää teidät kyllä tänne saarelle.\"\n\nRunoilija oli vaiti muutaman hetken.\n\n\"Ettekö, neiti Irja Marja, suokaa anteeksi tämä puhuttelu, ettekö te\ntodellakaan huomaa, että leukalihakseni liikkuvat?\"\n\nNeiti Irja Marja tarkasti vaieten.\n\n\"Todellakin! Särkeekö teidän hammastanne?\"\n\n\"Ei\", sanoi runoilija painokkaasti, \"ei, mutta teidän täytyy olla\nsokea, ellette te huomaa, että minä rakastan teitä hulluuteen saakka.\nNyt se on sanottu.\"\n\nVenheessä oltiin vaiti muutama hetki. Runoilijan leukalihakset, niin,\nposkilihaksetkin liikkuivat. Neiti Irja Marja oli painanut päänsä alas.\n\n\"Katsokaas, katsokaas, neiti Ii! Tämä on paratiisi! Täällä ei tarvitse\nkyntää eikä kylvää eikä edes sadon korjaamisessa tarvitse mainittavasti\nhikipisaroita vuodattaa. Oi neiti Ii, minulla on parhaillaan tekeillä\nrunoelma, jonka nimenä on 'Paratiisi'. Jos vanha Dante saa sen kuulla,\nnähdä ja ymmärtää, hän kääntyy kolminkerroin haudassaan. Mutta, neiti\nIi, paratiisi ei ole täydellinen, ellei siinä ole naista! Oi, neiti Ii.\ntulkaa te minun paratiisini Eevaksi, minun paratiisini käärmeeksi! Minä\nlaulan ja runoilen teistä, minun on mahdoton elää runoilematta ja minun\non mahdoton runoilla ilman teitä. Siis, neiti Ii, tulkaa!\"\n\nIrja Marja tunsi itsensä imarrelluksi: toinen tarjosi hänelle paikkaa\nparatiisissa, toinen paikkaa ministerin rouvana. Mutta vaikka hän\npitikin Jykevästä, hän oli jo ehtinyt havaita, ettei tämä vastannut\nhänen miesihannettaan.\n\n\"Ei, herra Jykevä, teidän paratiisinne rauha olisi mennyttä, jos minä\nsinne asettuisin. Sitäpaitsi minä olen kokonaan kyllästynyt tähän\nerämaaelämään. Minua tämä paratiisi ei lainkaan miellytä. Minä\nhaluaisin päästä kaupunkiin, kuulemaan operetteja, jazzia... ah! Olen\nhyvä ystävänne, mutta en enempää.\"\n\nNeiti Irja Marja loi suuret, kirkkaat silmänsä runoilijaan. Hänen\nsilmissään oli alistuva, surumielinen ilme, juuri sellainen, jonka\njokainen nainen osaa saada silmiinsä antaessaan rukkaset.\n\nRunoilija ei puhunut mitään: hän aavisti, että se olisi turhaa.\nSanaakaan puhumatta hän alkoi soutaa rantaa kohti. Hänen mielensä oli\nsynkkä ja surullinen ja tästä synkkyydestä ja surusta alkoi hiljalleen,\nkenenkään aavistamatta, muovautua uusi runo toivottomasta rakkaudesta\nkaukana suuren valtameren sylissä. Runoilija oli menettänyt rakastetun,\nmutta oli sensijaan saanut runon aiheen. Se oli, jos asiaa harkitsi,\nparempi kuin ei mitään.\n\nTuli ilta ja pimeä. Ilma oli tukahuttava, sietämätön. Ei hengähdyskään\nsitä vilvoittanut. Neiti Irja Marja makasi vuoteellaan ja koetti\nnukkua, mutta uni ei ottanut tullakseen.\n\nYhtäkkiä kävi kuin suunnaton kohahdus ulkona ja hentoinen rakennus\nvavahti. Puut ulkona kuuluivat huokailevan ja rannalta kajahti valtava\nhumahdus. Muutaman hetken kuluttua lankesi kosken kaltaisella\npauhinalla rankkasade maahan. Bungalowi tärähti sen painosta.\nHirmumyrsky oli alkanut, sen neiti Irja Marja tiesi. Ja muutamaa hetkeä\nmyöhemmin jyrähti ukkonen korviahuumaavasti ja kirkkaankeltaisen\nsalaman valossa Irja Marja näki metsän kuin meressä, puut taipuneina,\nveden myllertäessä maata. Kaikki kuohui ja kohisi. Salamat ja\njyrähdykset seurasivat toisiaan ja Irja Marja näki puitten katkeilevan,\nhän näki, kuinka myrsky kiidätti oksia ja lehtiä, kuinka se paiskasi ne\nbungalowin seiniä vastaan ja kuinka rakennus vapisi jokaisessa\nliitoksessaan. Onneksi oli metsä sen suojana, muutoin olisi myrsky sen\njo kaatanut. Tuo luonnonvoimien alkuvoimaisen mahtava raivo mykistytti\nja kauhistutti Irja Marjan, hän hyppäsi vuoteestaan, puki kiireesti,\nvapisevin käsin ja kalisevin hampain, hiukan vaatteita ylleen ja\nkiiruhti ruokasaliin.\n\nNurkkapöydän ääressä, pienen lampun valossa, istui tohtori Isonen ja\npoltteli sikaaria. Hän kavahti seisoalleen, kun Irja Marja ilmestyi\nnäkyviin.\n\n\"Ah, minä pelkään!\" sopersi tyttö ja vajosi istumaan lähimmälle\ntuolille. Hän oli aivan kalpea ja hänen ruumiinsa vapisi. Nopeasti ja\ntottuneesti sekoitti tohtori whiskyä ja soodaa ja ojensi groggin Irja\nMarjalle.\n\n\"Juokaa tämä, se tyynnyttää! Meillä ei täällä ole mitään hätää, mutta\nvoi niitä, jotka ovat nyt merellä! Jumala olkoon heidän sieluilleen\narmollinen!\"\n\nNeiti Irja Marja siemasi virvoittavan juoman ahnaasti. Hänen pelkonsa\noli jo osaksi haihtunut. Eihän vaaraa ollut minkäänlaista, olihan hän\nlujalla maalla. Hänen silmänsä loistivat jo hänen ojentaessaan lasin\ntakaisin.\n\n\"Kiitoksia! Se oli oikein hyvää. Minä olen vain niin turhan\nhermostunut. En ymmärrä lainkaan, mistä se johtuu.\"\n\nTohtori Isonen katsoi Irja Marjaa. Lampun heikko valo lankesi hänen\nhienohipiäisille kasvoilleen ja hänen ihastuttavalle tukalleen. Hän oli\nkaunis, se täytyi tohtorin myöntää itselleen lopullisesti. Ja hän oli\nherttainenkin ja miellyttävä. Tohtori tunsi, että hänen sisässään jokin\noli ilmenemässä, jokin purkautumassa. Tuo ulkona raivoava hirmumyrsky\noli hänet ikäänkuin herättänyt.\n\nHän nojasi päätään käteen ja katseli vaivihkaa neiti Iitä, joka istui\ntuolillaan ja tuijotti ulos, missä salamat edelleenkin leimahtelivat\nvalaisten virtanaan valuvan veden lävitse takana häämöittävän metsän.\n\n\"Neiti Ii!\"\n\nTohtorin kuiskaus oli käheä ja kiihkeä. Irja Marja unohti siinä\ntuokiossa hirmumyrskyn ja entisen pelkonsa. Hän käännähti ja katsahti\ntohtorin kasvoihin. Hänen hengityksensä tuntui salpautuvan kurkkuun:\nhän tiesi jo, mitä toinen aikoi sanoa, hän tiesi ja pelkäsi. Sitä hän\noli tahtonut, siihen hän oli pyrkinyt leikillä ja uhmalla, mutta voi,\nnyt hän ei lainkaan iloinnut voitostaan. Ei, se peloitti häntä, sillä\ntohtori ei ollut niitä miehiä, jonka saattoi karistaa kuin takkiaisen\nhihastaan. Hän oli voimakas, kiihkeä ja, luoja varjelkoon, hän oli\nväkivaltainen mies.\n\nTohtori oli noussut ylös. Hänen tavallinen välinpitämättömyytensä ja\nylimielisyytensä oli poissa, hänen silmänsä loistivat ja hänen\nliikkeissään ilmeni pidätetty kiihko.\n\n\"Irja Marja, minä rakastan sinua!\"\n\nIrja Marja hypähti ylös, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ottaa\naskeltakaan, oli tohtori hänen vieressään tarttuen hänen käsiinsä.\n\n\"Kuuletko, Irja Marja, minä rakastan sinua!\"\n\nUlkona kohisi hirmumyrsky, kohisi sade seiniä ja peltikattoa vastaan,\npuut taipuivat ja salamat leimahtelivat, mutta hirvittävämpi myrsky\nraivosi kahden ihmisen rinnassa, jotka vierivieressä, uskaltamatta\npuhua, uskaltamatta liikkua, katsoivat toisiinsa. Neiti Irja Marjaa\nkauhistutti, hän pelkäsi sisäntään myöten, sillä hän tiesi itsensä\nsyylliseksi, hän tiesi leikkinsä saaneen huonon lopun. Niin, tuossa oli\nnyt hänen voittamansa mies, mutta ah, hän ei ollutkaan nöyrä, hän ei\npyytänyt eikä rukoillut, hän ei langennut maahan hänen jalkojensa\njuureen. Hän sanoi vain \"minä rakastan sinua!\" ja noissa sanoissa oli\nkäsky, noissa sanoissa oli pakoitus. Hän ei voinut nauraa, hän ei\nvoinut ilkamoiden työntää miestä luotaan. Hän ei todellakaan voinut\nnauraa; itkeä hän olisi tahtonut, mutta kyyneleet tuntuivat kuivuneen.\nHän seisoi siinä hämärässä, kädet tohtorin kädessä, ruumis väristen ja\nohuen vaatteen alla nousivat ja laskivat hänen kiinteät rintansa,\nsuonet hohtavan valkoisella kaulalla paisuivat sinertävinä, ohuina\njuovina ja puoliavoimien, lumivalkoisten hammasten reunustamien\npehmeitten huulien lomitse kävi hengitys kiivaana ja katkonaisena. Mies\nkatsoi häneen, katsoi häneen hulluna kiihkosta ja intohimosta ja\nmiehenkin voimakkaat kädet vapisivat ja niistä levisi hänen jäseniinsä\npeloittava, mutta suloinen väristys, joka uhkasi hänet masentaa, uhkasi\npuuduttaa ja raukaista. Ja heidän silmänsä olivat rävähtämättä\nsuuntautuneet toisiinsa.\n\n\"Irja Marja, minä rakastan sinua! Tule omakseni! Minä olen kuningas,\nah, minä olen kultakuningas! Minulla on maailman aarteet! Mitään, mitä\nkullalla saa, ei sinulta tule puuttumaan. Sinä saat kaikki, saat\nenemmän kuin mikään nainen on sinua ennen saanut! Loistoa ja\nylellisyyttä ei sinulta tule puuttumaan, sinä vain käsket ja käskysi\ntäytetään. Sinä saat valtaa, sinä saat mainetta ja rikkautta ja sinä\nsaat minun rakkauteni! Tule minun omakseni! Minä taistelen suurta\ntaistelua! En ole naiseen milloinkaan kiinnittänyt huomiotani, en ennen\nkuin tänä yönä. Sinä olet minun vankini, minun suloinen vankini, ja\nsinun on tultava omakseni! Sano, rakastatko minua?\"\n\nTohtori kumartui. Hänen katseensa imeytyi Irja Marjan katseeseen. Hänen\ntulinen, katkonainen, huohottava puheensa oli sekoittanut tytön\najatukset. Todella, tohtori oli kuningas, kultakuningas, jolle\nvaltameri oli aarreaitta, jonka tarvitsi vain kahmaista vettä ja käsi\ntuli täyteen välkkyvää metallia. Hän oli maailmanvaltiaita, vaikka hän\nnyt olikin piilossa ja salassa täällä kaukana meren ulapalla. Ah, hänen\ntarjouksensa merkitsi rikkautta, se merkitsi mittaamatonta\nylellisyyttä, se merkitsi rajatonta valtaa! Se merkitsi kaikkea, mitä\nnainen on aina halunnut ja haluaa vieläkin. Mutta merkitsikö se myös\nrakkautta? Ah, sitä hän ei tiennyt. Intohimoa se merkitsi, se oli\nvarma, mutta rakkautta, suurta, pysyvää rakkautta? Hän, Irja Marja, ei\ntiennyt. Tohtori peloitti häntä sisimpään saakka. Hän oli liian suuri,\nliian voimakas ja liian mahtava. Hänen suunnitelmansa syleilivät koko\nmaailmaa ja hän oli vain pieni, pieni, heikko ja ah, tohtorin rinnalla,\nniin perin, perin tyhmä nainen. Hän ei voisi milloinkaan lannistaa,\nmilloinkaan masentaa tohtoria, siihen hän oli liian heikko, milloinkaan\nhän ei tuntisi itseään tasa-arvoiseksi, milloinkaan hän ei voisi oppia\nsuhtautumaan häneen aivan luottavasti ja arkailematta.\n\n\"Sano, rakastatko minua?\"\n\nTuo kysymys oli kova, se oli kiirehtivä ja kiihkoinen. Irja Marja tunsi\nhorjuvansa. Hän olisi paennut, mutta hän ei päässyt mihinkään. Tohtorin\nkädet puristivat hänen käsiään ja tuskin kumpikaan huomasi, kuinka\ntiukka tuo ote oikeastaan oli. Ah, tuo kysymys! Siihen pitäisi vastata.\nSe oli tyrmistyttävää. Irja Marja olisi niin mielellään valehdellut,\nvain lykätäkseen ratkaisevan hetken, kohdatakseen sen kirkkaalla\npäivällä, valossa, eikä nyt, yöllä, hirmumyrskyn raivotessa, kun hän\ntunsi itsensä niin turvattomaksi ja araksi ja avuttomaksi. Mutta hänen\noli vastattava ja hiljaisena hänen vastauksensa kuului:\n\n\"En!\"\n\nTohtori horjahti taaksepäin ja hänen silmänsä paloivat. Nopeasti,\nkooten kaikki voimansa, yritti Irja Marja hypähtää huoneesta. Mutta hän\nei ehtinyt, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä tohtori oli jälleen\ntarttunut hänen käsiinsä.\n\n\"Sinä et rakasta! Ei, se on mahdotonta! Sinähän olet koko ajan, pitkän\naikaa, osoittanut, että minä merkitsen sinulle jotakin. Minä en ole\nsokea, vaikka en luule olevani itserakaskaan. Mitä se merkitsee? Sinä\net rakasta! Sano, että puhuit tyhjää, sano...\n\nIrja Marja ponnistautui suoremmaksi.\n\n\"Puhuin totta! Minä olen leikkinyt teidän kanssanne!\"\n\nTohtori tempasi hänet voimakkaasti puoleensa. Tytön vartalo taipui, kun\ntohtori puristi hänet itseään vastaan. Hänen päänsä taipui takaperin,\nhänen rintansa huohotti.\n\n\"Leikkinyt! Vai leikkinyt! Hyvä, hyvä, minäkin leikin! Sen leikin minä\nmaksan!\"\n\nJa tohtori kumartui painaakseen huulensa tytön puoliavoimille,\nvärähteleville huulille. Mutta Irja Marja taisteli, hän taisteli kaikin\nvoimin. Mutta tohtori oli kiihkonsa vallassa, raivo oli hänet vallannut\nja käheänä hän soperteli:\n\n\"Minä rakastan sinua, kuuletko, minä rakastan sinua! Minä olen\nkultakuningas, minä, ja sinä olet orjattareni! Leikkinyt! Minä maksan,\nah, minä maksan sen leikin! Niin, nuo huulesi sen maksavat!\"\n\nKamppailu jatkui. Irja Marja tunsi voimiensa vähenevän. Pelko\njäykistytti hänen jäseniään.\n\nTohtori tempasi hänet uudelleen rintaansa vastaan.\n\n\"Minä vannon, että sinä tulet...\"\n\n\"Älä vanno!\" kajahti lyhyt, jyrkkä ääni, joka yhdellä iskulla rikkoi\ntuon hämärän, hirmumyrskyn kohinan ja riehahtaneitten intohimojen\nsynnyttämän lumouksen. Tohtori käännähti rajusti päästäen Irja Marjan,\njoka horjahti seinää vastaan. Huoneen ovella seisoi Torikka leveillä\nkasvoillaan synkkä ja päättävä ilme.\n\n\"Sinä... sinä!\" sopersi tohtori ja kumartui ikäänkuin hyppyyn\nvalmistautuakseen. Torikka ei liikahtanutkaan, mutta Irja Marja, joka\nnäki hänet kuin sumun ja usvan läpi, tiesi, että hänkin oli valmiina.\nHuohottaen ja synkkinä seisoivat miehet vastakkain. Irja Marja seisoi\nsyrjässä odottaen milloin ottelu -- vanha tarina kahdesta miehestä ja\nyhdestä naisesta -- alkaisi. Mutta äkkiä pyyhkäsi tohtori otsaansa ja\nsanoi käheästi:\n\n\"Sanotaan, että valkoisista miehistä tropiikissa tulee joko pyhimyksiä\ntaikka paholaisia! Suokaa anteeksi, neiti Ii! Ja kiitos sinulle,\nTorikka! Minä olen hullu!\"\n\nTohtori kaatoi itselleen lasiin kolmanneksen verran laimentamatonta\nwhiskyä, siemasi sen ja poistui nopeasti. Kukaan ei sanonut sanaakaan.\n\nTorikan silmät kiintyivät neiti Irja Marjaan, joka vavisten ja heikkona\nnojasi seinään. Hänen äänensä rauhallisuus kaikui ihanalta tytön\nkorvissa.\n\n\"Kas niin, hyvä neiti! Rauhoittukaa! Jokainen meistä saattaa joskus\nunhoittaa itsensä.\"\n\nHän lähestyi Irja Marjaa.\n\n\"Huudanko tänne palvelijattaren? Tehän olette aivan kalpea! Kas niin,\nmenkää nyt nukkumaan!\"\n\nIrja Marja ei luonut katsettaan syrjään Torikasta. Hän näki ja aavisti,\nettä tälläkin olisi hänelle jotakin sanottavaa... Ja Torikka oli hänet\npelastanut! Niin, mistä? Vaarastako? Tuskin, mutta ehkä enemmänkin\nomalta itseltään. Ja äkkiä, ennenkuin hän oli ehtinyt itse mitään\nharkita taikka Torikka käsittää, hän nojautui Torikkaa vastaan, nousi\nhieman varpailleen ja suuteli Torikkaa nopeasti ja lujaan. Seuraavassa\nhetkessä hän oli livahtanut huoneesta. Torikka seisoi hetkisen\nliikkumattomana, katsahti sitten sulkeutuvan oven jälkeen ja virkahti\nitsekseen:\n\n\"Kas vain kuinka näppärästi se kävi!\"\n\nSenjälkeen hänkin laittoi itselleen lasillisen groggia. Mutta omassa\nhuoneessaan makasi Irja Marja valveillaan. Hän oli saavuttanut samana\npäivänä neljä voittoa, mutta ah, hän tunsi sittenkin itsensä\nvoitetuksi. Niin, hänet oli voitettu, ja voittaja oli tarvinnut vain\nkaksi sanaa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nParatiisiin ilmestyy joukko vaarallisia käärmeitä, jotka osoittavat,\nettä kiittämättömyys on maailman palkka.\n\n\nVasta kolmantena vuorokautena myrsky laantui, mutta mainingit kävivät\nhirvittävinä riutalla. Tuuli ajoi edelleenkin vaahtoa rannalle.\n\nSiirtokunta oli selviytynyt vähäisin vaurioin. Pajan katto oli\ntiessään, mutta se merkitsi vähän; joukko alkuasukkaitten majoja oli\nhajoitettu, mutta sekin oli pian autettu. Metsässä oli joukottain\nkaatuneita puita, mutta nekään eivät mitään merkinneet. Laiva oli\ntäydessä kunnossa ja turvassa: myrsky ei ollut vaikuttanut sen\nsuojaiseen satamalahteen.\n\nSeurue oli rantakalliolla ihailemassa tyrskyjä riutalla. Tohtori oli\nmukana mutta neiti Irja Marja pysytteli bungalowin tienoilla. Asia oli\nkyllä selvinnyt, vaikka sanaakaan ei oltu puhuttu, mutta Irja Marja\ntunsi vieläkin jonkunlaista arkuutta sekä tohtoriin että varsinkin\nTorikkaan nähden ja kunnon vääpelikin tunsi olevansa hämillään niinkuin\nansaitsematta kiitoksen saanut.\n\n\"Hei!\" sanoi kapteeni äkkiä ja osoitti merelle. \"Mikä tuolla on tai\nonko siellä mikään?\"\n\nTohtori tähysti tarkkaan, samoin Torikka, mutta he eivät nähneet mitään\nmuuta kuin vaahtoavan meren.\n\n\"Haeppa kiikari!\" sanoi kapteeni laivamiehelle, joka oli muiden mukana\nrannalla.\n\nKiikari tuotiin hetken kuluttua ja kapteeni ojensi sen merelle. Hän\nehti tuskin siihen vilkaistakaan, kun hän huudahti:\n\n\"Eivätpä vanhat silmäni pettäneet! Vene siellä on ja tulossa\nperhananmoista vauhtia tänne, tänne saarelle, siitä panen vetoon\nlaivani ruuhta vastaan!\"\n\nTohtori sieppasi kiikarin ja hänen huuliltaan pääsi synkeä manaus.\nTosiaankin, vene oli ulapalla, kaukana vielä, puoleksi peittyen\naaltojen harjojen väliin. Se lähestyi melkein myötätuulessa saarta.\n\n\"Se on suuri vene ja mastossa on hiukan riepuakin!\" totesi kapteeni\notettuaan kiikarin jälleen haltuunsa. \"Jos nuo pakanat nyt laskevat\nvain saarelle myötätuuleen, niin taivas ja helvetti kyllä perivät\nosansa. Kyllähän niillä miekkosilla olisi täysi työ yrittää\nsuojapuolelta vastatuuleen, mutta ainoa keino se sittenkin olisi.\nNoista tyrskyistä ei selviä ihmisen rakentama vene millään!\"\n\nTohtorin täytyi tunnustaa itselleen, että hänen ajatuksensa olivat\nhäpeäksi hänelle. Hän melkein toivoi, että koko vene menisi nurin ja\nhän säästyisi ikävyyksistä. Mutta se ei ollut niinkään varmaa. Kun vene\noli vieläkin pystyssä, ei näyttänyt todennäköiseltä, että se ilman\nmuuta menisi nurin. Hänen oli kiiruhdettava.\n\n\"Kapteeni, sanokaa miehillenne, etteivät millään tavalla, sanallakaan,\nhiiskahda tulijoille, mitä täällä ollaan toimittamassa. Kaikki\nsuppilothan ovat laivalla! No niin, puolet miehistä viettäkööt ensi yön\nlaivalla ja aina kahden on pidettävä vahtia. Vieraita ei saa päästää\nlaivaan vilkaisemaankaan. Tämä määräys koskee tulevaisuuttakin, ei vain\ntätä päivää ja ensi yötä. Ja nyt sulattamolle, Torikka!\"\n\nPuolijuoksua lähtivät miehet rannalta. Tohtori ja Torikka riensivät\nalkuasukasmajoille ja komensivat kuninkaan kansansa kanssa tulemaan\nmukaan. Sulattamon luona hävitettiin kaikki jäljet, josta olisi voitu\npäättää, mitä siellä valmistettiin ja rotkossa oleva kulta peitettiin\nentistä huolellisemmin turpeilla, mullalla ja hiekalla. Mikään ei\nosoittanut, että soran alla oli kätkettynä suunnaton aarre. Kun\nsulattamolle ei johtanut mitään varsinaista tietä -- sinne mentäessä ja\nsieltä tultaessa oli tohtorin nimenomaisesta määräyksestä aina käytetty\neri tietä, ettei polkua syntyisi -- oli todennäköistä, ettei koko\nlaitosta löydettäisi tuosta pienestä, salatusta rotkolaaksosta.\n\nKapteeni oli ilmoittanut miehilleen tohtorin määräykset. Lisäksi käski\ntohtori laivasta tuomaan maihin joukon kivääreitä sekä ammuksia, mitkä\nhän Torikan kanssa kätki. Hän ei jättänyt mitään sattuman varaan. Hän\ntiesi ja tunsi, ettei Etelämeren saaristossa purjehtivat miehet olleet\nmitään enkeleitä ja heidän asemansa täällä saarella, ilman mitään\nselvää ja näkyväistä syytä, oli ehdottomasti omansa synnyttämään\nepäluuloja haaksirikkoisissa. Heidän täytyi olla varuillaan, sillä\nheitähän oli oikeastaan vain kaksi miestä, tohtori ja Torikka, sillä\nrunoilijasta ja kansanedustajasta ei olisi mitään apua, jos voimia ja\nrohkeutta kysyttäisiin. Laivaväki oli kylläkin taattua eikä laivan\nollessa satamassa ollutkaan mitään pelkoa, mutta laivan ollessa\npäiväkausia merellä, niin, ja sen ollessa matkoilla muualla, viikko- ja\nkuukausikaupalla, olisi asia toinen. Olihan heillä kylläkin joukko\nalkuasukkaita, mitkä varmasti jo jossakin määrin olivat heihin\nkiintyneet, sillä heidän työnsä oli melkoisen helppoa, palkka runsas ja\nkohtelu kaikinpuolin moitteeton, vaikkakin luja. Mutta alkuasukkaitten\nmielipiteen mukaanhan silloin kaikki olikin reilassa. Näihin\nalkuasukkaisiin ei sittenkään voinut täydelleen luottaa eikä tohtori\nollut halukas jakamaan niille ampuma-aseita ilman äärimmäisen\npakottavaa hätää. Alkuasukkaat olivat täydelleen aseettomia, sillä\nheidän keihäänsä ja jousensakin olivat takavarikoituina laivassa.\nHeillä oli vain työssä tarvittavia kirveitä ja puukkoja.\n\nNo niin, ehkäpä tämä kaikki touhu olikin turhaa! Voivathan lähestyjät\nolla vaikka kuinkakin kunnollista väkeä. Tohtori antoi määräyksiä, että\nvarustettaisiin ruokaa, juomaa ja lääkkeitä sekä makuutiloja tyhjillään\nolevan varastohuoneen lattialle.\n\nPian senjälkeen oli koko miespuolinen siirtokunta rannalla.\n\nVene oli nyt jo niin paljon lähestynyt, että paljaalla silmälläkin\nsiinä saattoi eroittaa ainakin toistakymmentä henkeä. Sitä ohjattiin\nkaikesta päättäen varmalla kädellä ja taitavasti.\n\n\"Ei, eivät yritä tältä rannalta!\" totesi kapteeni, kun vene kiersi\nkaukaa riutan ja näytti sivuuttavan saaren. \"Suojapuolelle pyrkivät.\nKas niin, on kai tästä lähdettävä sinne!\"\n\nHe riensivät saaren vastakkaiselle rannalle. Vene oli nyt melkoisen\nkaukana ulapalla ja lähestyi vaivaloisesti luovien saarta. Miehet\nnäkyivät tarttuvan airoihinkin ja vitkalleen, mutta varmasti alkoi vene\nlähestyä riuttaa. Maininki kävi täälläkin, mutta ei läheskään niin\nvaltavana kuin toisella rannalla.\n\n\"Ja minä lyön vetoa, etteivät ne läpäise tässäkään!\" vakuutti kapteeni.\n\"Vene on liiassa lastissa! Pohjaan se menee.\"\n\nKapteenin ennustus ei näyttänyt pitävän paikkaansa. Vene lähestyi ja\nkatosi tyrskyihin, mutta ilmestyi jälleen näkyviin. Se ponnisteli\neteenpäin vakavasti ja saattoi nähdä miesten taipuneet selät, kun he\nahersivat airoissa.\n\n\"Hei, veteen nyt!\" kiljasi kapteeni alkuasukkaille eikä näille\ntarvinnut käskyä toistaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä pulahti\nkolmisenkymmentä mustanruskeaa ruumista laguuniin. \"Johan minä sanoin!\"\n\nVene oli keikahtanut kumoon ollessaan juuri pääsemässä tyrskyjen läpi.\nVedessä näkyi kamppailevia miehiä, joiden avuksi villit, notkeina ja\nnopeina kuin kalat, nyt uivat täyttä vauhtia.\n\n\"Ennättävät ne pakanat avuksi!\" huudahteli kapteeni. \"Kyllä nämä pojat\nuida osaavat. Niiden kai olisi mahdoton hukkua vaikka tahtoisivatkin.\"\n\nJa todella villit pitivät puolensa tyrskyissäkin, mitkä eivät sentään\nriutan tällä puolen olleetkaan enää peloittavia. Aukko riutassa oli\nsiksi kapea, että tyrskyjen voima heikentyi tavattomasti. Mustat päät\nja ruumiit vilahtelivat vedessä, mustat kädet tarttuivat veden varassa\nkamppaileviin miehiin ja alkoivat sitten tempoa heitä rannalle käsin.\nEnnenpitkää palaili alkuasukasjoukko rantaa kohti ja heidän\nkannatteleminaan ponnisteli vedessä toistakymmentä haaksirikkoista.\n\nAlkuasukkaat nostivat rannalle pelastetut. Heidän rasvatut, solakat\nruumiinsa kiilsivät auringonpaisteessa. He eivät olleet väsyneet,\nponnistelu vedessä ja hukkuvien pelastaminen ei ollut heitä\nhengästyttänytkään. Tohtorin täytyi vasten tahtoaankin ihailla\nkuningasta, joka oli tuonut maihin kaksi miestä ja joka nosti heidät\nkummatkin kuivalle miesten ollessa jo aivan näännyksissä ja maahan\nvajoamaisillaan.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" huusi hän villille ja ojensi tälle kukikkaan ja värikkään\nkaulahuivinsa, kuninkaan mielestä todella kuninkaallisen lahjan,\nenemmän arvoisen kuin koko kultakasa rotkossa. Mies irvisti\ntyytyväisyydestä ja pudisti ruumistaan, niin että vesipisarat valuivat\nrasvatulta iholta.\n\n\"Neljätoista miestä!\" ilmoitti Torikka ja lisäsi sitten hiljempaan: \"Ja\nkuusi kivääriä ja neljätoista revolveria!\"\n\n\"Neljätoistako?\" kysyi raukealla äänellä muuan haaksirikkoutunut.\n\"Silloin on kaksi miestä hukkunut tuossa riutan luona. Vielä meitä\npuolituntia sitten oli kuusitoista.\"\n\nAlkuasukkaisiin nojaten saatettiin pelastetut verkalleen rakennusten\nluo, missä heille sitten tarjottiin ruokaa ja juomaa ja annettiin\ntoiset vaatteet. Kulautettuaan tukevat ryypyt kävivät he ahnaasti\nkäsiksi tuoreisiin ruokiin ja raikkaaseen veteen ja pian heidän\nvoimansakin palasivat.\n\nKapteeni viittasi tohtorin syrjään.\n\n\"Minä en pidä noista naamoista\", hän sanoi. \"Tuo ei ole oikein\nrehellistä joukkoa. Panenpa melkein syntisen sieluni pantiksi, että ne\novat jostakin ooppiumialuksesta taikka muusta sellaisesta. Kaikilla\naseet! Hm, ja kuudella miehellä vielä kivääritkin, joita eivät\nhellittäneet edes vedessä. Pitäkää silmänne auki! Ja jos nuo saavat\ntietää, mitä on rotkossa, niin älkää nukkuko lainkaan, vaan olkaa\nvalmis tappelemaan minä hetkenä hyvänsä. Minä olen varoittanut \"\n\nTohtori manaili synkästi.\n\n\"Tämä on kirottua! Vaarallista on heitä pitää täällä saarella, mutta ei\nole ajattelemistakaan laskea heitä tiehensä ennenkuin asiani on selvä.\nJa siihen menee vielä aikaa. Mitäs ajattelette, jos yrittäisi maksaa\nniille!\"\n\nKapteeni pudisteli päätään epäuskoisena.\n\n\"Niin, onhan teillä kultaa. Ja kullalla voi ostaa paljon, vaitiolonkin.\nMutta minä en usko, että nuo miehet tyytyisivät vähempään kuin\nkaikkeen. Jos he saavat jonkunverran, he koettavat ottaa itse loput. Ne\novat toisenlaista joukkoa kuin me. Me saamme palkan, hävyttömän hyvän\npalkan, ja tiedämme, että mikäli täytämme tehtävämme kunnolleen, sikäli\nmeistä tulee rikkaita miehiä jokainoasta ja täysin kunniallisella\ntavalla. Emmehän me silti voi maailmoja ostaa, mutta me tyydymme paljon\nvähempäänkin. Ja kun me kerran olemme sanamme antaneet, niin siinä me\npysymmekin. No niin, olemmehan me lisäksi U.S.E.-läisiä, niin että\nsekin velvoittaa meitä, ja seuraammehan mekin ehkä yhtä suurella\nmielenkiinnolla taisteluanne kuin itse tohtori. Mutta minä sanon\nteille: älkää antako ropoakaan, ei saituudesta, vaan viisaudesta. Älkää\nvihjaiskokaan, että teillä on kultaa. Ja sittenkin, sittenkin olen\nvarma, että nuo lurjukset keksivät sen seikan ennemmin taikka\nmyöhemmin. Niillä on sellainen nenä, joka kullan haistaa vaikka\nmaanraosta,\"\n\nTohtori käveli ja mietti.\n\n\"No niin, yhden seikan ainakin tiedän: aseet niiltä on saatava pois.\nKutsukaa miehenne huomaamatta syrjään ja käskekää heidän aseistautua\nsekä saapua takaisin tänne. Paras on olla täydellisen varovainen!\"\n\nKapteeni täytti tohtorin käskyn nopeasti ja taitavasti. Laivamiehet\nsiirtyivät syrjään toinen toisensa jälkeen ja saivat käskyn käydä\nasunnoistaan hakemassa revolverit. Ennenpitkää olivat kaikki\naseistautuneet ja saapuneet haaksirikkoisten luo, jotka niinikään\nolivat pitäneet aseensa huolimatta vaatteiden muutosta. Revolverit\nolivat heillä vyöllään ja maassa oli puolitusinaa kivääreitä käden\nulottuvilla. He söivät ja joivat vaieten katsellen kulmainsa alta\npelastajiaan. Joukko ei todellakaan ollut miellyttävä, turhaan haki sen\nkeskuudesta rohkeita, avonaisia ja iloisia merimiehen kasvoja. Miehet\ntekivät yleensä luihun ja ränstyneen vaikutuksen.\n\nTohtori astui heidän eteensä ja hänen sivullaan näkyi suuri\nnagan-pistooli tupessaan.\n\n\"Pyydän, luovuttakaa aseenne!\" hän sanoi kohteliaasti, mutta lujasti.\nSilmänräpäyksessä miehet lakkasivat syömästä, mutta kukaan ei koskenut\naseihin eikä kukaan näyttänyt aikovankaan totella.\n\n\"Aseet tänne!\" komensi tohtori ja laski kätensä pistoolin perälle.\nSamassa hetkessä tempasivat haaksirikkoiset aseensa, mutta yhdenkään\nase ei kohonnut, sillä laivamiehet olivat myöskin ojentaneet aseensa ja\nvieraat huomasivat olevansa uhkaavien revolverinsuitten ympäröiminä.\nMiehiä oli sekä edessä että takana. Vastarinta oli hyödytön.\n\n\"Kädet ylös!\" sanoi tohtori tuimasti ja kaikkien kädet kohosivat\nsamalla kun revolverit putosivat maahan. Osa merimiehistä kokosi aseet\nyhteen kasaan joka sitten kannettiin pois. Alkuasukkaat olivat\nhypähtäneet pystyyn nähdessään paljastetut aseet.\n\n\"Mitä pirua tämä tarkoittaa?\" huudahti muuan haaksirikkoutuneista.\n\n\"Täällä ei tarvita aseita\", selitti kapteeni ystävällisesti pistäessään\nraskaan revolverinsa koteloon. \"Muuten, nyt lienee aika jo kuulla\nhiukan teidän vaiheistanne. Mistä ja minne olitte matkalla?\"\n\nKysyjä loi karsaan silmäyksen ystävälliseen kapteeniin, jonka\näänensävystä ei voinut, vaikka olisi tahtonutkin, erehtyä.\n\n\"Saarilta Melbourneen kopralastissa. Teräsparkki Anna. Vanha astia.\nKesti kyllä myrskyn, mutta sai vuodon. Jätimme laivan viime yönä.\nPaikanmääritystä ei kahteen päivään voitu toimittaa. Kapteeni,\nensimäinen ja toinen perämies hukkuivat heti laivasta poistuttua.\nVieläkö mitä?\"\n\nMiehen äänensävy oli ivallisen ärsyttävä. Kapteeniin se tehosi juuri\nsaman verran kuin vesi hanhen niskaan.\n\n\"Ja kaikilla miehillä revolverit, kiväärit ja taskuissa ooppiumia!\" hän\nsanoi entistäkin ystävällisemmin.\n\nMies kirosi karkeasti.\n\n\"Se ei kuulu kenellekään.\"\n\n\"Ei, eipä minulle varsinkaan. Mutta täällä ei tarvita aseita. Täällä\nollaan ja eletään rauhassa. Ja minä toivon, ettei elämä täällä muutu\ntoisenlaiseksi teidänkään tänne saavuttua!\"\n\n\"Mutta täällähän on laiva. Minä olen muuten kolmas perämies ja minun\nnimeni on Burnett. Täällä on laiva, tiedän ma, ja sillähän me voimme\npäästä jonnekin satamapaikkaan.\"\n\nKapteeni pudisti päätään.\n\n\"Täällä on kyllä laiva\", hän sanoi hitaasti, \"mutta se ei ole\nsattumalta käytettävissä. Sillä ei voida teitä, mr. Burnett, eikä\narvoisia tovereitanne viedä mihinkään. Teidän täytyy jäädä tänne\ntoistaiseksi.\"\n\n\"Olemmeko siis vankeja? Ja millä oikeudella tulee osaksemme tällainen\nkohtelu?\"\n\n\"Saatte ajatella mitä hyvänsä. Teiltä ei tule puuttumaan täällä mitään,\nmutta toistaiseksi ette myöskään voi poistua täältä.\"\n\nMiehet katsoivat synkkinä toisiinsa. Heitä ei niinkään paljon\nkiukuttanut ajatus pakollisesta jäämisestään saarelle kuin oikeutettu\nepäluulo, että kaiken takana oli joku suuri salaisuus, mitä heille ei\ntahdottu ilmaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTorikka ei saanut unta eräänä iltana, vaan makaili ja tupakoi\nvuoteellaan. Hän tunsi kyllästyvänsä saaren rauhalliseen ja\nyksitoikkoiseen elämään, vaikka viime aikoina olikin haaksirikkoisten\nsilmälläpito luonut siihen jonkinlaista jännitystä. Hän oli aivan varma\nsiitä, että nuo miehet suunnittelivat jotakin keskuudessaan, yhtä varma\nkuin siitä, että he tavalla taikka toisella olivat saaneet vihiä\nkultasalaisuudesta. Ja jos tuo todella oli totta, silloin saattoivat\nhän ja tohtori odottaa mitä hyvänsä. Heidän unensa olikin ollut herkkää\nja varovaista, sillä he eivät lopultakaan voineet luottaa kehenkään\nmuuhun kuin itseensä. Kansanedustajasta ja runoilijasta ei ollut paljon\napua, Irja Marjasta vielä vähemmän eikä alkuasukkaistakaan liioin.\nTosin he olivat antaneet kahden alkuasukkaan, joihin he enimmin\nluottivat, tehtäväksi vartioida bungalowia, mutta nuo alkuasukkaat\nolivat laiskoja ja huolimattomia. Laiva oli jälleen lähtenyt\nmatkoilleen, ja jos samalla nuo miehet olivat menettäneet toivon päästä\ntoistaiseksi saarelta, niin tunsivat he epäilemättä lopultakin,\naseettomuudestaan huolimatta, olevansa saaren oikeita isäntiä.\n\nTorikka nousi vuoteeltaan ja lähti ruokasaliin, sillä tulitikut olivat\nloppuneet. Hän avasi oven käytävään, mutta pysähtyi samalla\nhiiskumattomaksi: hän oli ollut kuulevinaan käytävästä taikka käytävän\npäässä olevan ikkunan takaa ihmisääniä. Hän ei jäänyt kuuntelemaan\nenemmän eikä varmistautumaan, vaan pujahti samassa takaisin\nhuoneeseensa, vetäsi saappaat jalkaansa ja nopein, tottunein käsin\nkiinnitti revolveri- ja patruunavyön ylleen sekä sieppasi seinältä\nkiväärin. Senjälkeen hän lähestyi ovea ja kuunteli. Hän tunsi ruumiinsa\nvavahtavan, sillä hänen korvansa ei ollut häntä äsken pettänyt:\n\nKäytävässä oli ihmisiä. Heidän kimppuunsa oli nähtävästi nyt hyökätty\neivätkä alkuasukasvartijat olleet heitä varoittaneet.\n\nHän salpasi nopeasti oven, tempasi ikkunan auki ja yhdellä\nloikkauksella hypäten ulos laukaisi revolverinsa hälyytykseksi.\nRevolverin leimahtaessa hän näki melkoisen lähellä itseään puutarhassa\npari miestä, jotka heti kääntyivät häntä kohti, mutta hän pujahti\npensaitten lomaan lähtien juoksemaan puutarhaovea kohti hyökätäkseen\nsen kautta rakennukseen. Mutta hän huomasi heti, että hän oli\nmyöhästynyt: rakennuksessa ja sen ulkopuolella oli miehiä ja nämä\nolivat kaikesta päättäen huomanneet hänen pakonsa, sillä he laukoivat\nrevolverejaan umpimähkään pimeässä. Tohtori ja muut olivat jo\nilmeisesti voitetut. Mistä miehet olivat saaneet aseita, sitä ei\nTorikka suinkaan tiennyt, mutta hänestä olikin pääasia, että heillä\nniitä oli.\n\nHän painautui rakennuksen luo, juoksi takaisin, sysäsi kumoon häntä\nvastaan juosseen miehen sekä syöksyi tiehensä metsää kohti. Pimeys oli\nhänelle ratkaisevana etuna: hän tunsi puutarhan ja uskalsi juosta.\nHänen pakonsa onnistuikin erinomaisesti, umpimähkään ammutut laukaukset\neivät häneen sattuneet, vaan saavutti hän metsänreunan muutamien\nhetkien kuluttua. Siellä tiesi hän olevansa täydessä turvassa ainakin\npäivänkoittoon saakka.\n\nHän pysähtyi henkäisemään.\n\nHänen asemansa ei ollut suinkaan helppo, vaikka hän ei pitänytkään sitä\nmillään tavalla toivottomana. Hänellä olivat aseensa ainakin tallella\nja niitä hän osasi kyllä käytellä.\n\nMikä oli yllyttänyt nuo miehet hyökkäykseen? Heillähän ei ollut\nmahdollisuuksia päästä saarelta. Hm, uskomatonta, mutta ehkä sittenkin\ntotta oli, että he olivat perustaneet laskelmansa ja toivonsa pieneen\njahtiin, minkä tohtori oli hankkinut kalastusta varten. Niin, se kantoi\nkyllä koko joukon ja saattoi ottaa hiukan lastiakin, mutta sittenkin\noli äärimmäisen uhkarohkeata lähteä sillä purjehtimaan aavalle merelle,\nilman kompassia ja ilman tietoa lähtöpaikan pituus- ja leveysasteesta.\nJahdin kompassi oli piiloitettu samoin kuin purjeetkin, mutta tietenkin\nvoitiinhan ne löytää ja saattoivathan miehet pakoittaa tohtorin\nilmaisemaan niiden piilopaikan.\n\nJahti, siinä oli arvoituksen ratkaisu. Miehet olivat siis päättäneet\nuskaltaa sen varaan.\n\nTorikka ei hukannut montakaan hetkeä mietteisiin, vaan jonkunlainen\nsuunnitelma syntyi piankin hänen nokkelassa päässään, joka oli monta\nkertaa ennenkin pelastanut omistajansa pälkähästä.\n\nKiertäen pitkin metsänreunaa Torikka kiiruhti alkuasukkaitten majoille.\nSiellä oli ääntä ja hälinää ja Torikka lähestyi asumuksia varovaisesti.\nMiehet näyttivät kantavan soihtuja, mutta niiden lepattavassa ja\nepäselvässä valossa ei Torikka voinut varmasti päättää, oliko\nhaaksirikkoisia paikalla. Hän hiipi puitten ja pensaitten varjossa\nlähemmäksi, mutta ei vieläkään eroittanut ainoatakaan valkoihoista\nmiestä. Miehet näyttivät kokoontuneen päällikön ympärille ja olevansa\nymmällään. Nähtävästikin laukaukset olivat ajaneet koko kyläkunnan\njalkeille.\n\nTorikka pysytteli piilossa kymmenisen minuuttia, ennenkuin uskalsi\ntulla näkyviin. Kaikesta päättäen haaksirikkoiset olivat jättäneet\nalkuasukkaat aivan rauhaan tietäen, ettei näillä ollut minkäänlaisia\naseita.\n\nTorikka hypähti keskelle soihtujen valaisemaa piiriä ja kutsui\npäällikön luokseen. Päällikkö nähtävästi arvasi tilanteen, sillä\nTorikka sai muutamilla katkonaisilla ja kiireessä valituilla sanoilla\nhänet käsittämään asian täydellisesti. Torikka käski päällikön ja\nmiesten seurata itseään, minkä käskyn villit, arvaten pääsevänsä\ntappeluun, mielellään täyttivät. Tultuaan metsään Torikka pysähtyi ja\nmääräsi soihdut sammutettaviksi. He eivät olleet vielä turvassa.\n\nTorikan suunnitelmana oli vallata tuo purje-alus, haaksirikkoisten\nainoa pelastuksen toivo. Kun purjealus olisi vallattu, eivät ryöstäjät\npääsisi saarelta, vaan heidän täytyisi jäädä odottamaan höyrylaivan\ntuloa, jolloin heidän tappionsa olisi varma. Samasta syystä he eivät\nuskaltaisi vahingoittaa vankejaan.\n\nNopeasti, mutta äänettömästi riensivät miehet rantaan, Torikka ja\npäällikkö etunenässä, tunkeutuivat metsän läpi, sivuuttivat pimeän\nkonepajan ja syöksyivät rantapensaikkoon. Mutta tuskin he olivat\nehtineet puoliväliin, kun he pysähtyivät: edessä häämöitti valoa ja\nkuului ääniä. Torikka viittasi päällikön mukaansa ja käski miesten\nodottaa. Hän ryömi hiukan sivulle ja lähestyi pensaikon laitaa.\nRannalla paloi kaksi suurta nuotiota, soutuvenheet olivat poissa ja\nkauempana kalliokielekkeen suojassa näkyi muutamia haaksirikkoisia.\nHeidän kimppuunsa oli mahdoton hyökätä joutumatta alttiiksi\nampumiselle. Nuotiot valaisivat välillä olevan alueen täydelleen. Jos\nalkuasukkailla olisi ollut aseita, olisi hyökkäys voitu suorittaa, nyt\nsitä oli turha ajatellakaan.\n\nTorikka manasi puoliääneen. Nyt täytyi toimia, jos mieli jotakin saada\naikaan, sillä haaksirikkoiset eivät ilmeisestikään viivyttelisi, vaan\nheti aamun tullen ryhtyisivät lastaamaan kultaa niin paljon kuin alus\nsitä voisi kantaa, ja purjehtisivat sitten matkoihinsa. Päiväsaikaan\nTorikka olisi avuton heidän ylivoimaansa vastaan.\n\nNiin, alusta ei voitu vallata. Mutta ehkä se voitaisiin tuhota. Se\nolisi melkein sama asia.\n\nTorikka antoi päällikölle merkin ja he hiipivät takaisin miesten luo,\njotka odottivat uskollisesti ja hiljaa. Paluumatkalle lähdettiin yhtä\nvarovaisesti.\n\nLähelle konepajaa ja laboratoriota tultuaan Torikka kuunteli. Kaikki\noli aivan hiljaa eikä valoa näkynyt missään.\n\nLaboratorio oli lukossa, mutta tikariveitsensä avulla sai Torikka\navatuksi ikkunan ja ryömi sisään, käskien päällikön pitää vahtia. Hän\nsai käsiinsä pöydälle levitetyn vahakankaan ja sen hän pingoitti\nikkunan yli, minkä jälkeen hän sytytti taskulamppunsa. Sen valossa\nryhtyi hän kiireisesti kokoamaan kaikkea mitä tarvitsi. Ensimäiseksi\nhän takavarikoi läkkipeltisen astian, korkean ja pyöreän, jossa olleen\naineen hän kaatoi lattialle. Senjälkeen hän irroitti veitsensä avulla\nmuutaman lattialaudan ja kaivoi mullasta esille useampia punaisessa\nkäärepaperissa olevia pötkyjä sekä kaksi varrellista käsikranaattia.\nOtettuaan vielä nuoraa taskuunsa hän sammutti lampun, sieppasi\nvahakankaan kainaloonsa ja ryömi ulos ikkunasta. Hänen toimiaan ei\nhäiritty millään tavalla.\n\nTorikalla oli taaskin täydellinen suunnitelma ja jos hän itse olisi\nollut kelvollinen sen toimeenpanemaan, hän ei olisi epäillyt\nonnistumista laisinkaan. Mutta tehtävän suoritus täytyi jättää\npäällikölle.\n\nRantaa kiertäen miehet tulivat aikaisemmin mainitun puron varrelle,\nkulkivat sen yli ja pysähtyivät kapealla kannaksella, joka yhdisti\nsatamaa kiertävän niemen muuhun saareen.\n\nTorikka jätti muutamia miehiä puron varrelle vahtiin, mutta asettui\nmuiden kanssa viidakon keskelle ja antoi miesten sytyttää soihtunsa,\nvaikka varjelikin huolellisesti kantamustaan tulelta. Mitään\npuhumatta hän irroitti molempien käsikranaattien päät, työnsi ne\nläkkipeltitötterön pohjalle, asetti sitten punapaperiset pötkyt niiden\nväliin ja päälle, työnsi käsikranaattien varsien päissä olevat nallit\nnoiden pötkyjen sisään ja tiivisti turpeilla ja ruoholla koko\nlaitoksensa kiinteäksi.\n\nSitten hän hitaasti ja perinpohjaisesti selitti päällikölle, mitä tämän\ntulisi tehdä. Lyhyesti sanoen Torikan tarkoituksena oli räjähdyttämällä\nupottaa purjealus. Päällikön tuli uida alukselle hiljaa ja huomaamatta,\nsitoa pommi, jossa oli kolme pyroksiliinipötkyä, keulapuun tukiköysiin\nmahdollisimman lähelle runkoa ja vedenpintaa, sekä sitten pitkää,\nsytytyslankaa nykäisemällä toimeenpanna räjähdys. Käsikranaattien\nnallit kyllä räjähdyttäisivät pyroksiliinin. Vaikeus oli päästä\nhuomaamatta lähelle ja sitten huomaamatta puuhata aluksen kupeella.\n\nMutta päällikkö ei epäröinyt. Hän oli nähtävästi niin kauan ollut\nproosallisessa kopran keruussa ja sellaisessa, että tällainen seikkailu\njo ruumiin terveyden kannalta oli hänelle välttämätön. Hän antoi sitoa\nkoko laitoksen päähänsä ja esiintyi niin huolettomana ja iloisena, että\nTorikkaa hiukan kammotti. Hän koetti miehelle selittää, että se panos,\njota hän päänsä päällä kantoi, riitti toimittamaan sekä koko hänen\nkansansa että kansan naapuritkin toiseen tuntemattomaan olotilaan.\nTorikka varoitti häntä liikkumaan harkitusti ja etenkin olemaan tarkka\nsytytyslankaa käsitellessään. Torikka kysyi, tiesikö päällikkö tarkasti\naluksen paikan ja tämä vakuutti sen kyllä löytävänsä.\n\nPäällikkö laskeutui hiljaa ja kuulumattomasti veteen rannalta ja hävisi\nkohta pimeyteen. Nyt ei Torikalla ollut muuta tekemistä kuin odotella.\n\nTorikka oli kyllä vaiherikkaan elämänsä aikana saanut tottua\nodottelemiseen sodassa etenkin, mutta tämä odotus oli hänestä ilkeää,\nsitäkin ilkeämpää, kun hän ajatteli kumppaneitaan, jotka nyt kaikesta\npäättäen olivat noiden haaksirikkoisten vallassa. Torikalla on hiukan\nhuono omatunto, ettei hän ollut yrittänyt tarmokkaammin heitä pelastaa,\nmutta hänen terve järkensä sanoi, että hän menettelemällä niinkuin oli\nmenetellyt hyödytti kaikkein enimmän.\n\nTorikka tuijotti pimeyteen ja villit kyyhöttivät hänen ympärillään. Oli\nkulunut arviolta yli puolituntia ja Torikka tunsi tuskastuvansa\ntäydelleen. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt tummalta lahdelta. Vain\nkaukana toisella rannalla paloivat haaksirikkoisten sytyttämät nuotiot,\nmutta purjealus ei joutunut niiden valopiiriin.\n\nÄkkiä leimahti lahdella valtava tulipatsas ja sen valossa näkyi\nhetkisen ajan purjealus keula pystyssä, niin että melkein koko alus oli\nkoholla vedestä. Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin tärisytti ilmaa\nhuumaava pamahdus, jonka rantakallioitten kaiku monisti. Näytelmää ei\nkestänyt montakaan hetkeä, ennenkuin valo sammui ja pimeys oli jälleen\ntäydellinen.\n\nMutta vaikka kaikki oli kestänyt vain hetken, vain välähdyksen, oli\nselvää, että päällikkö oli onnistunut. Purje-alus oli tuhottu ja\nhaaksirikkoiset olivat auttamattomasti ja pääsemättömästi vangitut\nsaarelle.\n\nNeljännestunnin kuluttua kuului hiljaista loisketta lahdelta ja\npäällikkö tuli rannalle melkein samaan paikkaan mistä oli lähtenytkin,\neheänä, terveenä ja hyvällä tuulella. Hän vakuutti, ettei sitä alusta\npysty kukaan paikkaamaan enää ja Torikka kyllä uskoi hänen\nvakuutuksensa. Haaksirikkoisten voitto oli kääntynyt heidän tappiokseen\nennenkuin he olivat voineet aavistaakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTorikka oli viettänyt yönsä miten oli parhaiten taitanut eikä yönvietto\nollut hänen mielestään hauska. Mutta hän oli tottunut pahempaankin ja\nkun tuli valoisa, ei hänen mielentilassaan ollut mitään valittamista.\n\nKatse, jonka hän loi lahdelle, vahvisti hänen yöllistä käsitystään:\npurjealuksesta ei ollut merkkiäkään.\n\nTätä tosiasiaa olivat kai haaksirikkoisetkin toteamassa, sillä heitä\nseisoi joukko vastakkaisella rannalla. Miehet näyttivät hiukan\nhölmistyneiltä vieläkin. He olivat kyllä herroja ja valtiaita saarella,\nmutta he eivät päässeet mihinkään.\n\nTorikka odotti jännityksellä, mihin toimiin vastustajat aikovat ryhtyä.\nHän sai odotella puolelle päivin ennenkuin näki kannasta lähenevän\nharvassa ketjussa joukon haaksirikkoisia. He olivat ilmeisestikin\netsiskelemässä, missä alkuasukkaat ja heidän käsistään karkuunpäässyt\nvalkoihoinen oleskelivat. Torikka silmäsi auttajiaan, joilla ei ollut\nmuita aseita kuin kirveitä ja veitsiä. Hän oli yksin, mutta hänen\nasemansa kalliolla, viidakon suojassa, oli erinomainen ja hyökkääjien\ntäytyisi osoittaa melkoista rohkeutta ennenkuin uskaltaisivat hyökätä\npuron luona olevan aukeaman yli.\n\nMutta he hyökkäsivät kuitenkin.\n\nTorikka tähtäsi huolellisesti ja ampui. Mies kaatui. Siitä välittämättä\nTorikka tähtäsi ja ampui toista. Tämäkin suistui maahan. Se riittikin\nsillä kertaa, sillä hyökkääjät vetäytyivät nopeasti harvahkoon metsään,\nmistä sitten jonkun ajan kuluttua tuli esille neljä aseetonta miestä,\njotka pitivät käsiään koholla. Ilmeisesti he aikoivat korjata\nkaatuneensa taikka haavoittuneensa. Torikka vartioi heitä tarkkaan,\nmutta ei häirinnyt. Miehet kantoivat toverinsa metsään.\n\nHiljaisuus palasi.\n\nRuuasta ei Torikalla ollut puutetta, sillä kokospähkinöitä oli\nsaatavilla, samoin vettä ja ne kyllä riittivät ensi aluksi.\n\nEhti kulua noin tunti, kun metsän reunaan ilmestyi mies, jonka Torikka\nheti tunsi kansanedustaja Kaino Urho Rauhaseksi. Herra kansanedustajan\nolivat haaksirikkoiset valinneet rauhanneuvottelijaksi. Herra Rauhanen,\njolla ei pitkiin aikoihin ollut tilaisuutta puhua ja neuvotella,\nvastaanotti vaalin tyytyväisin mielin, sitäkin suuremmalla syyllä, kun\nhän tunsi mitä suurinta ja luonnollisinta pelkoa uusia valtiaitaan\nkohtaan.\n\n\"Herra Torikka!\" huusi hän.\n\n\"Täällä ollaan!\" kajahutti Torikka suojapaikastaan. \"Mikä on hätänä?\"\n\n\"Saanko minä tulla lähemmäksi?\"\n\n\"Olkaa toki niin hyvä, vaikka kuinka lähelle!\"\n\nKaino Urho Rauhanen lähestyi, ei kuitenkaan liiaksi, sillä ilmeisesti\nhänen päämiehensä pitivät silmällä hänen toimiaan metsän suojasta.\nPuron varrella hän pysähtyi. Ääni kantautui sieltä mainiosti.\n\n\"Minua on pyydetty vaatimaan, että te jättäisitte aseenne ja\nantautuisitte. Teidän on mahdoton tehdä vastarintaa.\"\n\n\"Ja kuka on teille antanut tämän kunniakkaan tehtävän?\" kysyi Torikka\nhyväntuulisena.\n\nKaino Urho Rauhanen silmäili hiukan sivulleen.\n\n\"Ne... ne... herrat, jotka ottivat meidät vangiksi.\"\n\n\"Jaha, vai herrat! Miten muut jaksavat, tohtori, neiti Ii ja\nrunoilija?\"\n\n\"He jaksavat hyvin.\"\n\n\"Ovatko he haavoittumattomia?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, aivan terveitä. Tohtori ei ehtinyt käyttää aseitaan.\"\n\n\"Se on hyvä. Mutta mitäs minulle tehdään siinä tapauksessa, että\npäähäni pälkähtäisi kieltäytyä vaatimuksestanne?\"\n\n\"Jaa, siinä tapauksessa teidät ammutaan.\"\n\n\"Vai niin, vai niin. Minusta tuntuu, että se on helpompi sanoa kuin\ntehdä.\"\n\n\"Mutta ajatelkaahan toki: tehän olette yksinänne.\"\n\n\"Yksinäni, en suinkaan! Minulla on täällä koko joukko reippaita\nveitikoita apunani ja nuo herrat, joiden pyyntöä te olette täyttämässä,\ntietävät sen kyllä hyvin. Minä ennustan, etteivät he lähiaikoina tule\nmainittavasti nukkumaan. Minä otan pitääkseni siitä huolta.\"\n\nKaino Urho Rauhanen näytti tuskastuneelta. Neuvottelut täällä\ntropiikissa eivät tuntuneet menestyvän.\n\n\"Mikä on siis vastauksenne?\"\n\nTorikka mietti hetkisen.\n\n\"Ehtoni ovat seuraavat: merimiehet tuovat kaikki aseet tuohon puron\nreunalle, mistä minä haetan ne pois. Senjälkeen minä lupaan, ettei\nheille mitään pahaa tapahdu, vaan he joutuvat vain tarkan vartioinnin\nalaisiksi, kunnes laiva tulee. Ellei näihin ehtoihin suostuta, tulen\ntaistelemaan, ja vakuutan, että taistelusta on tuleva ankara. Minulla\non panoksia riittävästi ja osaan kyllä käyttää asettani. Senhän\nmerimiehet tietävät jo omasta kokemuksestaan.\"\n\nKaino Urho Rauhanen näytti hämmästyneeltä.\n\n\"Tekö siis vaaditte heitä antautumaan?\"\n\n\"Minä juuri. Ja voitte lisätä, että jos tohtorille, neiti Iille,\nrunoilijalle taikka teille pienintäkään vahinkoa tapahtuu, ei\nkostollani ole mitään rajoja. Siinä kaikki.\"\n\nKaino Urho Rauhanen vetäytyi metsään.\n\nMerimiehet älysivät varsin pian asemansa kestämättömyyden. Heillä ei\nollut minkäänlaista halua hyödyttömän urhoollisuuden osoittamiseen\neivätkä he siis vakavasti hätyyttäneet Torikkaa. Mutta Torikka\nhätyytteli heitä sitä enemmän. Alkuasukkaat osoittautuivat taitaviksi\nja halukkaiksi sotilaiksi, paljon paremmiksi kuin työmiehinä, ja heidän\navullaan Torikka saattoi mielinmäärin häiritä vastustajiaan etenkin\nöiseen aikaan. Alkuasukkaat uivat kuin kalat eivätkä merimiesten vahdit\nvoineet heitä pidättää. Kolmeen vuorokauteen eivät he saaneet nukkua\nlainkaan, tuskin syödäkään rauhassa, sillä villejä parveili varovaisina\nja näkymättöminä heidän ympärillään. Pienessä kahakassa he lisäksi\nmenettivät kaksi kivääriä ammuksineen, niin että Torikan\ntaisteluvalmius lisäytyi huomattavasti.\n\nKolmantena päivänä haaksirikkoiset antautuivat niinkuin Torikka oli\naavistanutkin. Alkuasukkaat rakensivat lujan paaluaitauksen\nsuojakatoksineen ja koko joukko, kahta haavoittunutta lukuunottamatta,\nsuljettiin sinne.\n\nMutta sitä ennen tohtori oli tehnyt tyrmistyttävän havainnon: Burnett\nja muuan toinen haaksirikkoinen olivat kadonneet ja heidän mukanaan oli\nkadonnut muuan laivavene, jossa olivat purjeet. Miehet olivat\nnähtävästi uskaltautuneet tuossa pähkinänkuoressa valtamerelle. Oli\ntietenkin todennäköistä, yhdeksän mahdollisuutta kymmenestä, että\nmiehet hukkuisivat, mutta jäljellejäänyt yksi mahdollisuus riitti\nhermostuttamaan tohtorin perinpohjin. Jos Burnett oli aikaisemmin\nkuullut jotakin hänestä ja hänen toimistaan, hän varmasti oli arvannut,\nkuka hän oli; ellei niin ollut asianlaita, hän varmasti saisi tietää ja\nepäilemättä ilmoittaisi huomionsa asianomaisille.\n\nSaarta ja kulta-aarretta koskeva salaisuus oli vaarassa. Tohtori odotti\nlevottomana laivaa ja päätti iskeä iskunsa ennemmin kuin alkuaan oli\nsuunnitellut.\n\n\n\n\nV.\n\nMr. James Business saa joukon kultaa, mikä tekee hänet levottomaksi.\n\n\nMr. James Business ja mr. Money, hänen apulaisensa, istuivat mr.\nBusinessin konttorissa ja neuvottelivat. Heidän mielialansa oli\nhillitty ja alakuloinen. He puhelivat juoksevista asioista, mutta\nmolemmat he ajattelivat, vaikka eivät siitä mitään puhuneetkaan,\ntohtori Kalle Matti Isosta ja U.S.E.-seuraa.\n\nTuo seura, jota mr. Business oli aluksi pitänyt naurettavana\nintoilijoitten ja haihattelijoitten yhtymänä, oli kasvanut ja\nlaajentunut peloittavaksi tekijäksi. Koko Euroopassa ei ollut maata,\njossa sillä ei olisi ollut voimakasta ja vaikutusvaltaista järjestöä.\nSe oli tunkeutunut kaikkialle. Sen jäseninä oli professoreita ja\ntyömiehiä, valtiomiehiä ja taiteilijoita, pikkueläjiä ja kapitalisteja.\nOli ollut pakko todeta, että etenkin sivistyneet säädyt kaikissa\nEuroopan maissa melkein kokonaisuudessaan kuuluivat tuohon seuraan, ja\ntuolla eurooppalaisella sivistyneistöllä, vaikka sillä ei ollutkaan\nrahaa, oli kuitenkin vaikutusvaltaa, mitä ei mr. Businesskaan kaikkine\nmiljaardeineen voinut tehdä tyhjäksi. Kautta Euroopan oli käynnissä\nhillitty ja rauhallinen, mutta sitä keskeytymättömämpi ja voimakkaampi\nkiihoitus Euroopan Yhdysvaltojen hyväksi. Tuon liikkeen johtajat kyllä\noivalsivat tarkoitusperänsä vaikeuden ja mr. Business ymmärsi sen myös.\nSiihen hän olikin luottanut senjälkeen kuin hän oli huomannut, ettei\nseura ainakaan verenvähyyteen kuole. Mutta nyt alkoi näyttää siltä,\nettä tuokin vaikeus voitettaisiin. Alkoi näyttää siltä, etteivät\nEuroopan lukuisat historialliset, kansalliset, maantieteelliset,\ntaloudelliset ja yhteiskunnalliset erilaisuudet ja ristiriidat\nsittenkään olleet voittamaton vaikeus, sillä Euroopan kaikilla\nkansoilla oli sittenkin yksi yhteinen ja luja samankaltaisuus:\nlänsimainen sivistys, jonka kehittäjänä ja ylläpitäjänä Eurooppa oli ja\njonka olemusta keskinäiset, useimmiten pienet ja lyhytnäköiset riidat\nja taistelut jäytivät. Ja kun Eurooppa näiden taistelujensa uuvuttamana\noli joutumassa tai jo oikeastaan joutunut Ameriikan vasalliksi\nulkonaisesti taloudellisessa, mutta tosiasiallisesti myöskin\nvaltiollisessa suhteessa, silloin kokosi Eurooppa viimeiset voimat\ntaisteluun itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa puolustamiseksi.\nPitkä ja katkera kokemus oli opettanut, että oli kyllä tärkeää ja hyvä\nolla ranskalainen ja italialainen, saksalainen ja suomalainen, mutta\nettä tärkeämpää ja tähdellisempää oli ensiksi olla eurooppalainen. Niin\npaljon vastakohtia ja etujen ristiriitoja kuin Euroopassa olikin, oli\nsillä kuitenkin suuria, yleiseurooppalaisia yhteisiä etuja valvottavana\nja puolustettavana. Jos se olikin menettänyt omasta syystään ehdottoman\nylivaltiutensa maailmanpolitiikassa, halusi se kuitenkin olla\ntasavertainen muiden tekijäin kanssa. Taistelutta se ei aikonut antaa\nalentaa itseään tahdottomaksi palvelijaksi.\n\nMr. Business ymmärsi, että taistelu oli käynnissä kahden maanosan\nvälillä, oikeastaan kahden sivistysmuodonkin, vanhan ja kunniakkaan\neurooppalaisen ja sen poikapuolen, ameriikkalaisuuden, välillä. Tätä\ntaistelua ei käyty aseilla, luojan kiitos, vaan rahalla ja henkisin\nvoimin. Jälkimäisessä suhteessa oli Eurooppa sentään aina Eurooppa,\nsiinä suhteessa ei Ameriikan tarvinnut voittoa kuvitellakaan, mutta\ntaloudellisesti oli Eurooppa musertavasti alakynnessä.\n\nNäitä seikkoja selvitti U.S.E.-seura eurooppalaisille ja teki sen\nsellaisella tarmolla ja niin perusteellisesti, että suuret joukotkin\nalkoivat vähitellen huomata taistelun merkityksen. Yhtenä ja\nyhtenäisenä oli Eurooppa vieläkin maailmanmahti ja voittamaton;\nhajanaisena se oli jokaisen saalis ja jokaisen käskyläinen.\n\nMillä tavalla tuo Euroopan Yhdysvaltojen muodostaminen toteutettaisiin,\nmitkä muodot otettaisiin käytäntöön, se jäisi vielä tulevaisuuden\nasiaksi. Yhteinen edustus ulospäin ja eurooppalaisten kysymysten\nratkaisemisen pidättäminen yksistään eurooppalaisille, siinä olivat\npääkohdat, ja ellei hyvää tahtoa puuttuisi, saavutettaisiin varmasti\nyksimielisyys. Tätä tahtoa lietsoi juuri U.S.E.-seura.\n\nMr. Business ei olisi ollut niin levoton, jos tuon seuran toiminta\nolisi rajoittunut tähän aatteelliseen puoleen. Mutta se sekaantui\nmyöskin käytännölliseen toimintaan mitä hämmästyttävimmällä tavalla.\n\nMr. Business ja mr. Money lopettivat hiili- ja rahtimarkkinoita\nkoskevan keskustelunsa.\n\n\"Mitäs uutta U.S.E.-seurasta?\" kysyi mr. Business koettaen huonolla\nmenestyksellä tekeytyä huolettomaksi ja hymyillä.\n\nMr. Money näytti vaivautuneelta.\n\n\"Kreikka on maksanut kuoletuslainansa ja Puola kaikki lyhytaikaiset\nsitoumuksensa.\"\n\nMr. Businessin teeskennelty huolettomuus oli kuin poispuhallettu.\n\n\"Kreikka ja Puola! Mutta mistä ne ovat saaneet rahaa?\"\n\nMr. Businessin hämmästys ei ollut lainkaan teeskennelty. Kreikkaa ja\nPuolaa oli pidetty varmoina alueina, sellaisina, jotka mielellään\nlainaavat, mutta jotka eivät hyvästä tahdostaan huolimatta kykene\nhoitamaan maksujaan kehuttavasti.\n\n\"Mistä ne ovat saaneet rahaa?\" toisti mr. Business kysymyksensä.\n\n\"Yleiseurooppalaisesta pankista\", vastasi mr. Money hiljaa.\n\n\"Siitäkö, joka hiljakkoin perustettiin?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\nMr. Business vaikeni. Hän ajatteli yleiseurooppalaista pankkia, joka\noli kyennyt rahoittamaan kahden suuren valtion maksut. Eihän asiassa\nollut mitään ihmeellistä. Hänhän saattoi rahoittaa koko Euroopan. Mutta\nmr. Businessin hämmästyksen syy piili siinä, ettei hän omistanut\nainoatakaan Yleiseurooppalaisen pankin osaketta. Se oli liikeyritys,\njossa hänellä ei ollut mitään tekemistä.\n\n\"Mikä tuo pankki oikeastaan on?\" kysyi hän mr. Moneylta, vaikka hän\naavistikin vastauksen.\n\n\"Minä luulen... minä luulen, että se on U.S.E.-seuran pankki\", vahvisti\nmr. Money hänen aavistuksensa.\n\nTämä huomio ei ilahduttanut mr. Businessia. Hänen vaikutusvaltansa\nEuroopassa oli näissä puhtaasti taloudellisissakin asioissa taantunut\nhuikeasti. Hänen velallisensa maksoivat velkansa. Se oli ihmeellistä,\nmutta se oli totta. Kaivoksen kaivoksen jälkeen, tehtaan tehtaan\njälkeen mr. Business oli menettänyt. Velalliset maksoivat, vaativat ja\nsaivat takaisin täyteen hallintaansa pantatun omaisuutensa. Ja mikä\nilkeintä, he maksoivat nopeammin kuin alkuaan oli sovittu. Jokainen\npäivä toi viestejä, että mr. Business oli menettänyt niin ja niin\npaljon korkoja, kun velka oli maksettu ennen määräaikaa. Mr.\nBusinessille virtasi rahaa, mutta kukaan ei sitä enää pyytänyt\nlainaksi. Mr. Business saattoi nukkua rahojensa päällä, mutta korkoa ne\neivät enää tuottaneet.\n\nTohtori Kalle Matti Isosen väite, että hän kykeni tekemään kultaa,\nkummitteli nyt pahanenteisenä mr. Businessin mielessä. Todellakin,\nmuulla tavalla tätä Euroopan äkillistä rikastumista tuskin saattoi\nselittää.\n\nJa missä oli tuo tohtori!\n\nHän tuntui kadonneen maan päältä. Mr. West ja Vorov olivat häntä\netsineet kaikkialta, mutta kaikkialta yhtä turhaan. Hän ei ollut\njättänyt mitään jälkiä itsestään, tai jos olikin jättänyt, ei niitä\noltu löydetty. Eikä hänestä oltu kuultu sen koommin kuin hän oli\nanastanut kultalähetyksen Suomessa.\n\nTavallinen ryöväri! koetti mr. Business ajatella, mutta hän ei saanut\nitseään vakuutetuksi, että tohtori Isonen olisi piiloutunut johonkin\nmaailmankolkkaan nauttiakseen rauhassa anastamastaan kullasta.\nMr. Businessilla oli vahva aavistus, että hän ohjaili ja johti\nU.S.E.-seuran toimintaa pysytellen niin näkymättömissä, etteivät seuran\nmuut johtohenkilötkään tienneet hänen olinpaikkaansa. Siitä oli\nkoetettu ottaa selvä ja sellaiseen tulokseen oli mr. Westkin tullut.\n\n\"Kirottua!\" tuhahti mr. Business ja nousi kävelemään. Hän ei välittänyt\nrahasta, sitä hänellä oli tarpeeksi tai liikaakin, mutta hän himoitsi\nvaltaa, kunniaa ja mainetta kuin joku sotapäällikkö. Ja hän oli\nsotapäällikkö, suurempi ja mahtavampi kuin entiset, sillä hänen\narmeijansa, dollarit, olivat lukemattomat ja tehokkaat. \"Tohtori Isonen\non saatava kiinni, hinnalla millä hyvänsä!\" hän päätti keskustelun\nniinkuin monasti ennenkin.\n\n\"Kyllä\", vakautti mr. Money kai sadannen kerran.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä syöksähti mr. Money kiihkoissaan mr. Businessin\nyksityiskonttoriin. Hän läähätti ja hänen silmänsä pyörivät.\n\n\"Kultaa... tohtori Isonen... kultaa... hän on maksanut...\"\n\nMr. Business tuijotti apulaiseensa. Mr. Money oli järkytetty\nperinjuurin ja mr. Business tiesi, ettei mr. Money, jos rahasta on\nkysymys, hevillä menetä tasapainoaan. Hän odotti uutta iskua.\n\n\"Mistä nyt on kysymys?\" kysyi hän äänellä, jota hän turhaan koetti\nsaada rauhalliseksi.\n\nMr. Money istahti ja hengähti syvään.\n\n\"Tohtori Isonen on maksanut sen kullan, jonka hän ryösti\", lausui hän\nhitaasti, sana sanalta. \"Ja lisäksi korkoineen.\"\n\nMr. Business rauhottui äkkiä. Hän tunsi jonkunlaista epätoivoista\nvälinpitämättömyyttä.\n\n\"Selittäkää!\" hän määräsi.\n\nMr. Money kokosi ajatuksiaan, jotka harhailivat kaikkialla.\n\n\"Saimme kirjeen\", hän sanoi ja ojensi mr. Businessille paperin. Mr.\nBusiness luki:\n\n    \"Mr. James Business, New York.\n\n    Korvaukseksi siitä kultamäärästä, minkä anastin Suomessa viime\n    keväänä, luovutan saman määrän takaisin sekä lisäksi kuluneelta\n    ajalta koron 15 %:n mukaan. Kulta on vapaasti noudettavissa\n    alempanaolevan osoitteen mukaan. Se on pakattu puulaatikoihin,\n    jotka on ladottu ensimäisen kerroksen etumaiseen huoneeseen.\n\n    Pyytämättä kuittia ja ilmoittaen täydelleen turhaksi tiedustella\n    millä tavalla kulta on taloon joutunut merkitsen\n\n                                                  kunnioittaen\n\n                                               Kalle Matti Isonen\n                                                 fil. tohtori.\"\n\nMr. Business naurahti hermostuneesti.\n\n\"Tämähän on pilaa!\" hän sanoi. \"Narripeliä!\"\n\nMr. Money pudisti päätään.\n\n\"Voi olla, että se on narripeliä, mutta kulta oli ainakin siellä missä\nsen ilmoitettiin olevankin.\"\n\n\"Mitä?\" jyrähti mr. Business.\n\n\"Niin, saatuani kirjeen lähetin hetipaikalla, asiasta selvääottamaan,\nvieläpä lähdin itsekin. Ja kulta oli laatikoissa niinkuin\nilmoitettiinkin.\"\n\n\"Oliko se kultaa?\"\n\n\"Kyllä, annoin muutamia kappaleita kemistin tutkittavaksi ja hän\nvakuutti sen olevan kultaa.\"\n\nMr. Business ajatteli hetkisen.\n\n\"Se on nähtävästi samaa kultaa minkä tohtori anasti\", hän lausui\nhelpoituksesta huoaten.\n\nMr. Money näytti onnettomalta, mutta pudisti taaskin päätään.\n\n\"Minä annoin verrata sitä neuvostohallitukselta saamaamme kultaan. Se\nei ollut samaa. Värivivahdus oli ratkaisevasti erilainen.\"\n\nMr. Business vaipui tuolilleen. Nyt hän oli varma siitä, että tohtori\nIsonen osasi valmistaa kultaa. Tohtori oli halunnut saada hänet siitä\nvakuutetuksi tällaisella vaikuttavalla tavalla. Ja jos tohtori Isonen\nkerran osasi valmistaa kultaa, silloin oli taistelu häntä vastaan\ntoivoton. Mr. Business osasi haalia kultaa, mutta hän ei osannut sitä\nvalmistaa.\n\nMutta ei, se oli sittenkin mahdotonta! Kultaa ei voitu valmistaa\nainakaan niin halvalla että valmistaminen olisi kannattanut. Tohtori\nIsosella täytyi olla muita keinoja.\n\n\"Missä mr. West nykyisin oleskelee?\" kysyi mr. Business. \"Täytyi ryhtyä\ntoimimaan.\"\n\n\"Hän on kai Mesopotamiassa\", vastasi mr. Money.\n\n\"Hänen piti matkustaa sinne Persiasta, missä hän viimeksi on etsinyt\ntohtori Isosta.\"\n\n\"Sähköittäkää, että hänen on heti saavuttava luokseni. Ja antakaa\ntutkia, mistä tuo kulta on tuotu ja millä tavalla.\"\n\n\"Siitä minä annoin määräyksen jo toista tuntia sitten\", ilmoitti mr.\nMoney.\n\n\"Hyvä. Vielä ei meitä sentään ole voitettu.\"\n\nJa mr. Business kaatoi itselleen vahvan groggin vahvistaakseen\ntaistelu-uskoaan.\n\n\n\n\nVI.\n\nMr. West, Vorov ja Topi Nukari saavat vihdoinkin aavistuksen, ettei\ntohtori Isonen ole poistunut maapallolta.\n\n\nMr. West, toveri Vorov ja Topi Nukari olivat Southamptonissa ja\nodottelivat parhaillaan höyrylaivan lähtöä New Yorkiin, minne mr.\nBusinessin kutsu oli pakoittanut mr. Westin lähtemään. Tosin olisi\nlentokoneella voitu matka suorittaa nopeammin, mutta vaikka mr. West\npiti kaikista tieteellisistä keksinnöistä, hän toistaiseksi katsoi\nlaivan varmemmaksi kulkuvälineeksi Atlannilla kuin lentokoneen. Ja mr.\nWest halusi säästää itseään, sillä hän oli vannonut löytävänsä tohtori\nIsosen eikä halunnut panna henkeään ja terveyttään vaaranalaiseksi.\n\nToveri Vorov seurasi häntä, ei siksi, että hänen olisi pitänyt\nmatkustaa New Yorkiin, vaan siksi, että hän arveli löytävänsä tohtori\nIsosen yhtä hyvin sieltä kuin Mesopotamiastakin.\n\nTopi Nukari seurasi siksi, että hänen oli seuraaminen. Hän ei varmasti\ntiennyt, oliko hän auttaja vai syytetty eivätkä muut vaivautuneet\nhänelle selittämään. Hän roikkui perässä tahdottomana. Mutta Topi\nNukari kyllä tiesi arvonsa, sillä hän oli niitä harvoja saatavissa\nolevia henkilöitä, jotka voivat ja tahtoivat tuntea tohtori Isosen. Oli\nnimittäin käynyt selville, ettei tohtori Isosesta ollut mitään\nkelvollista valokuvaa. Yksi löydettiin, mutta se esitti tohtori Isosta\nkeltanokkaylioppilaana viattomine, lammasmaisine ilmeineen ja suurine\nkorvineen. Tuota kuvaa oli koetettu saatujen tietojen perusteella\nparannella ja sitten se oli julkaistu kaikissa mahdollisissa\nsanomalehdissä, mutta seurauksena oli ollut, että monia kymmeniä\nviattomia henkilöitä oli vangittu tohtori Isosena ja Topi Nukari oli\nsaanut matkustella kaupungista kaupunkiin niitä tutkimassa ja vapaaksi\npäästämässä.\n\nTohtori Isonen oli ja pysyi näkymättömissä. Mr. Westin tieteelliset\nmenettelytavat ja toveri Vorovin synnynnäinen epäluuloisuus ja intuitio\neivät olleet auttaneet vähääkään. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta\nhe eivät olleet löytäneet edes \"Neitoa\". Sen kapteenin ja laivamiehet\nhe olivat kyllä tavanneet, mutta nämä eivät asiasta tienneet mitään.\nHeidät oli kuljetettu muutamalle saarelle ja jätetty sinne. Minne\n\"Neito\" oli joutunut, siitä ei heillä ollut aavistustakaan.\n\nMr. West oli tutkinut heitä tieteellisesti, toveri Vorov oli käyttänyt\nkaiken kuulustelukykynsä, mutta hänenkin oli ollut pakko myöntää,\nainakin itselleen, että miehet puhuivat taaskin totta. Heillä ei ollut\naavistustakaan.\n\nYhtävähän kuin heillä, mr. Westillä ja toveri Vorovilla.\n\nHe istuivat hotellihuoneessa. Mr. West oli äreä, toveri Vorov synkkä ja\nvain Topi Nukari oli tyytyväinen, sillä hänellä oli edessään oikeaa\nwhiskyä ja soodaa.\n\nMr. West ja toveri Vorov oli vähitellen ja huomaamatta vaihtaneet\nuskoaan. Mr. West uskoi nyt sattumaan, intuitioon ja sellaiseen, kun\ntaas toveri Vorov alkoi turvautua jonkunlaiseen järjestelmään. Mutta\ntuota järjestelmää hän ei vain keksinyt. Vaikka tätä maailmaa\nsanotaankin pieneksi, osoittautui se kuitenkin tarpeeksi suureksi\nkätkemään tohtori Isosen.\n\nMr. West ei toivonut mitään hyvää neuvottelusta mr. Businessin kanssa\neikä toveri Vorov liioin. Mutta käsky oli käsky. Ja tuo kulta, siitä ei\nvarmastikaan mitään keksittäisi! Mr. Westillä oli sellainen luulo, että\nellei tohtori Isosta ilman muuta keksittäisi omassa persoonassaan, ei\nhänen jäljille päästäisikään. Kohtalo oli kuitenkin järjestänyt toisin,\nniin että mr. West tuli hetipaikalla vakuutetuksi erehdyksestään.\n\nOvelle nimittäin koputettiin ja sisään astuva lakeija ilmoitti, että\nkaksi miestä halusi tavata mr. Westin heti tärkeässä asiassa.\n\n\"Kaksi miestä!\" räjähti mr. West. \"Mitkä heidän nimensä ovat? Missä\novat käyntikortit?\"\n\nLakeija oli hieman ymmällään tuikeasta puhuttelusta, mutta vastasi\nsitten:\n\n\"Nimiään he eivät sanoneet enkä minä luule, että he ovat tottuneet\nkäyttämään käyntikortteja.\"\n\nMr. West tuijotti äreänä lakeijaan ja murahti sitten:\n\n\"Tulkoot sisään!\"\n\nMuutaman hetken kuluttua astui kaksi miestä huoneeseen. Merimiehiä!\npäätteli mr. West heti. Todella epäilyttäviä! ajatteli toveri Vorov.\n\n\"Asianne ja nimenne taikka päinvastoin!\" ärjäsi mr. West. Tuo karkea ja\nloukkaava puhuttelu ei kuitenkaan näkynyt tepsivän miehiin, sillä he\neivät olleet millänsäkään.\n\n\"Oletteko te mr. West?\" kysyi toinen.\n\n\"Kyllä. Pitääkö minun se todistaa?\"\n\n\"Melkeinpä\", arveli mies häiriytymättä. \"Mutta olkoon se sinänsä.\nNimeni on Burnett, perämies. Tekö se etsitte muuatta suomalaista,\ntohtori Isosta?\"\n\nToveri Vorov kohotti silmäluomiaan, kuullessaan tohtori Isosen nimeä\nmainittavan. Mr. Westinkin käytöksestä haihtui kaikki äreys.\n\n\"Kyllä, tiedättekö te mitä hänestä?\"\n\nMies näytti hävyttömältä ja viivytteli tahallaan vastausta.\n\n\"Kyllä me hänet tapasimme ja tiedämme, missä hän on nytkin.\"\n\nToveri Vorov tunsi kasvojaan kuumottavan: hänen vaistonsa sanoi, että\nmies puhui totta tai ainakin uskoi puhuvansa totta. Mr. West nousi ylös\nja astui miehen luo.\n\n\"Vastaatteko puheestanne?\"\n\n\"Se nyt on varma.\"\n\n\"Siis: missä hän on?\"\n\n\"Eräällä Etelämeren saarella.\"\n\n\"Millä saarella?\"\n\n\"Sitä emme tiedä.\"\n\n\"Missä tuo saari sijaitsee?\"\n\n\"Sitäkään emme osaa tarkalleen sanoa, mutta risteilemällä sen kyllä\nlöytää.\"\n\n\"Miten te sinne jouduitte?\"\n\nMr. Burnett esitti salapoliisille kertomuksen vaiheistaan,\nhaaksirikosta, olostaan saarella, paostaan ja seikkailuistaan merellä,\nsiksi kunnes muuan kopra-alus hänet tovereineen pelasti ajelehtimasta\nja toimitti satamapaikkaan. Mr. Burnett höysti kertomustaan lisillä,\njotka todistivat hyvää mielikuvitusta ja huonoa totuudenrakkautta,\nmutta enemmän kuin puolet hänen kertomuksestaan oli totta ja tuohon\npuoleen sisältyi juuri tohtori Isonen puuhineen. Ja sitte mr. Burnett\ntovereineen pyysi luvattua palkkiota, minkä mr. West puolestaan lupasi,\nmutta se maksettaisiin silloin kun heidän ilmoituksensa oli havaittu\noikeaksi. Mr. Burnettin naama venähti hiukan, mutta hän tarjoutui\ntulemaan mukaan. Mr. West hyväksyi hänen tarjouksensa.\n\nMr. Westiin tuli eloa ja elämää. Hän sähköitti mr. Businessille\nlöytäneensä jäljet ja aikovansa niitä seurata. Sitten hän hankki\nitselleen sopivan laivan, pestasi siihen kapteenin ja miehistön,\npalkkasi kymmenkunta apulaista ja hylkäsi kohteliaasti, mutta\npäättävästi toveri Vorovin tarjouksen, että hyökkäysjoukoksi\notettaisiin muutamia kymmeniä kommunistikurssilaisia. Mr. West\narveli, että näillä kurssilaisilla oli kyllä tarpeeksi tekemistä\nmaailmanvallankumousta puuhatessaan, ettei heidän aikansa sallinut olla\nmukana tällaisissa seikkailuissa.\n\nNeljäntenä päivänä mr. West, toveri Vorov ja Topi Nukari lähtivät\nmerelle. Mr. West oli toivorikas eikä hänellä ollut aavistustakaan\nsiitä, että laivalla oli kokonaista neljä U.S.E.-seuran jäsentä, jotka\ntiesivät vallan hyvin matkan tarkoituksen ja jotka olivat saaneet omat\nsalaiset määräyksensä.\n\n\n\n\nVII.\n\nMr. Business huomaa, että 20:nnelläkin vuosisadalla voidaan suorittaa\nuskomattomia asioita.\n\n\nMr. James Business sekä hänen apulaisensa mr. Money olivat saapuneet\nEurooppaan ottaakseen osaa yhteen niistä jo lukemattomiksi käyneistä\nkonferensseista, joissa Euroopan asioita oli koetettu ratkaista. Mr.\nBusinessilla ei ollut mitään virallisia valtuuksia, mutta hän merkitsi\nenemmän kuin leimattu valtakirja, sillä hänen takanaan oli rahaa. Mr.\nBusiness ei ottanut osaa julkisiin neuvotteluihin, mutta hänen tahtonsa\nsai nuo neuvottelut sujumaan melkein mihin suuntaan hyvänsä. Mr.\nBusinessilla oli valta eikä minkäänlaisia velvollisuuksia, kaikki\nkunnia, mutta ei edesvastuuta.\n\nMr. Business oli jonkunverran rauhoittunut. Tosin vastaanotto oli ollut\njonkunverran pidättyvä: hänelle ei enää osoitettu ehdotonta\nkunnioitusta ja alamaisuutta, mutta hän ei voinut suoraan valittaakaan.\nIkäviä nämä konferenssit olivat, perinpohjaisen ikäviä, mutta hänen\ntäytyi läsnäolollaan lisätä vaikutusvaltaansa. Eurooppa oli alkanut\nniskotella ja hänen tuli sitä taltuttaa.\n\nPieni belgialainen kylpypaikka oli täynnä väkeä, sekä kylpyvieraita\nettä politikkoja, sanomalehtimiehiä ja valokuvaajia. Eilen olivat\nkonferenssin avajaiset ja tänään illalla olisivat juhlat läheisessä\naatelislinnassa. Sinne oli mr. Businesskin kutsuttu ja hänen täytyi\nmennä sinne, ei siksi, että häntä olisi huvittanut, vaan siksi, että se\nhuvitti hänen tytärtään. Mr. Business ei ollut ihastunut Eurooppaan,\nmutta miss Business jumaloi Eurooppaa ja ennenkaikkea eurooppalaisia\naatelisarvoja, ei tavallisia, mutta vanhoja ja korkeita. Hän ei olisi\nmillään ehdolla jäänyt pois sellaisesta loistavasta tilaisuudesta\nkatsella eurooppalaista ylimystöä, näytellä itseään ja näytellä\nrikkauttaan. Juhlassa tulisi olemaan koolla notkeuden, rahan, älyn ja\nsuvun ylimystöä, eurooppalaista kermaa, ja siksi miss Business\nvalmistautui sekä huolellisesti että odottaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMr. Business nyökkäsi hyväksyvästi astuessaan rinnan tyttärensä kanssa\nsaliin, mikä loisti marmoria, kultaa ja kristallia. Ei hullumpaa, ei\nlaisinkaan hullumpaa, vaikka hän kyllä olisi voinut kustantaa\nkomeammankin palatsin, kaksi tusinaa komeampia palatseja.\nMutta eurooppalaisiin oloihin nähden tämä oli kyllä komea\nyksityisasumukseksi, oojaa.\n\nHänelle esiteltiin henkilöitä, ennenkaikkea valtiomiehiä, joista hän\nhyvin harvoja tunsi näöltään ja melkein yhtä harvoja maineeltaan. Tjah,\nvaltiomiehethän vaihtuivat niin nopeasti.\n\nJuhla meni menoaan niinkuin mr. Business oli tottunut niiden menevän.\nHän harhaili huoneissa, vaihtoi muutaman sanan milloin kenenkin kanssa\nja tunsi ehdotonta ikävää.\n\nMiss Business tanssi. Sen mr. Business kyllä tiesi. Hän ei huolehtinut\ntyttärestään. Olihan tällä tätinsä ja serkkunsa mukanaan. Huvitelkoon\nparhaansa mukaan, yhtä perusteellisesti kuin mr. Business puolestaan\ntunsi ikävää.\n\nHän ajatteli tohtori Isosta. No niin, se juttu kai olisi pian lopussa.\nKun kerran mr. West oli päässyt jäljille, silloin ei ollut mitään\nhätää. Mr. Business oli jo näkevinään tohtorin vangittuna. Totisesti,\nhän ei antaisi anteeksi. Olihan tohtori kyllä kuitannut anastuksensa,\nmutta lain silmissä hän oli rikollinen. Ja mr. Business pitäisi kyllä\nhuolen siitä, että tohtori saisi mitä laki sellaisissa tapauksissa\nmääräsi.\n\nJoku kosketti arasti hänen käsivarteensa. Hän käännähti ja näki\nlakeijan.\n\n\"Mr. Business, olkaa hyvä!\"\n\nLakeija ojensi hänelle tarjottimella pienen kirjekuoren. Hän repäsi sen\nauki, luki nopeasti kirjelipun ja kääntyi lakeijan puoleen.\n\n\"Ohjatkaa!\"\n\nKirjelipussa pyydettiin häntä pistäytymään muutamassa sivuhuoneessa.\nOli keskusteltava hetkinen eräästä ranskalaisesta ehdotuksesta, mikä\nhuomenna esitettäisiin konferenssille. Niinpä niin, olihan tämä\npoliittinen juhla; harvat täällä huvittelivat.\n\nMr. Business pujottelihe arvokkaasti ihmisjoukossa lakeijan jäljessä,\nlaskeutui ensimäiseen kerrokseen ja etääntyi kokonaan rauhoitettuihin\nhuoneisiin. Lakeija avasi ja sulki ovet.\n\nMr. Business ihmetteli hiukan, että neuvotteluhuone oli etsitty niin\nperäti kaukaa, mutta hän ei puhunut mitään, vaan kulki lakeijan\nopastamana. Hän astui juuri neljänteen taikka viidenteen huoneeseen,\nkun hänen kimppuunsa äkkiä hyökättiin, sormet puristivat hänen\nkurkkuaan ja toinen käsivarsipari puristi hänen kätensä taakse.\nIlmiömäisen nopeasti työnnettiin hänelle jotakin suuhun, paksu peite\nheitettiin hänen päänsä yläpuolelle ja häntä lähdettiin kuljettamaan\neteenpäin. Hän ei ollut ehtinyt tehdä pienintäkään vastarintaa ja kun\nhän vihdoinkin oli saanut selväksi itselleen, että hänen, mr. James\nBusinessin, kimppuun oli uskallettu hyökätä, että hänet oli kapuloitu\nja että häntä väkivalloin kuljetettiin ties minne, oli vastarinnan\najatteleminen myöhäistä. Hän tunsi tulleensa ulkoilmaan, häntä\ntyönnettiin muutamia askeleita, nostettiin ja laskettiin sitten\nistumaan jollekin pehmeälle, samalla kun jonkun kädet näppärästi\nnaksauttivat käsiraudat hänen ranteisiinsa.\n\nHänet oli istutettu autoon, siitä hän oli varma, ja äkkiä hän tunsi,\nettä auto lähti liikkeelle. Hän ei voinut päästää ääntäkään ja hänen\nkätensä oli kytketyt selän taakse. Hän ei nähnyt mitään eikä voinut\ntehdä mitään.\n\nAjo kesti noin puolituntia, auto pysähtyi, hänet autettiin maahan ja\nohjattiin kulkemaan eteenpäin. Hän laskeutui muutamia askelmia ja hän\narvasi olevansa jossakin merenrannalla taikka satamassa. Niinpä niin,\nhänet istutettiin veneeseen, jota lähdettiin soutamaan merelle päin.\n\nHukuttaako ne aikovat? mietti mr. Business.\n\nMutta häntä ei hukutettu. Vene pysähtyi nähtävästi jonkun laivan\nkupeella, sillä hänet autettiin astumaan pitkin laivatikkaita,\nkuljetettiin sinne ja tänne, hän laskeutui alas ja viimein kuului ovea\navattavan ja hänen annettiin istuutua nojatuolille. Peite otettiin\nhänen kasvoiltaan ja suukapula päästettiin irti.\n\nHän huomasi istuvansa jonkun laivan komeahkossa hytissä ja katselevansa\nkahta moitteettomaan iltapukuun puettua, täysin tuntematonta\nherrasmiestä.\n\n\"Olkaa aivan rauhallinen, teille ei tapahdu mitään! Meluaminen ja\npakoonyrittäminen on aivan hyödytöntä. Olen tohtori Isonen!\"\n\nToinen miehistä kumarsi vakavana ja molemmat katosivat ovesta, joka\nlukittiin.\n\nTohtori Isonen!\n\nMr. Business ei liikkunut pitkään aikaan.\n\nTohtori Isonen!\n\nHän oli siis tohtori Isosen vallassa. Tohtori Isosen, jota mr. West\nparhaillaan etsi toiselta puolen maapalloa. Mr. West oli lähtenyt kolme\npäivää sitten matkalle. Mitä tohtori aikoisi tehdä? Miksi hän oli\nvanginnut hänet?\n\nMr. Business oli kokonaan ymmällä. Sen, että leikki alkoi kääntyä\nhänelle varsin surulliseen suuntaan, sen hän hyvin tajusi.\n\nKului ehkä tunnin verran, kun mr. Business äkkiä kuuli, että koneet\nalkoivat jyskää. Jostakin kuului ankkuriketjun kalinaa. Laiva siis\nalkoi valmistautua lähtöön. Mutta minne?\n\nKymmenen minuutin kuluttua mr. Business totesi laivan olevan\nliikkeellä. Se kulki eikä mr. Businessilla ollut aavistustakaan sen\nsuunnasta. Hän koetti katsoa hytin ikkunasta, mutta hän näki vain\nvälähteleviä valoja satamasta. Ne häipyivät vähitellen ja täydellinen\npimeys tuijotti ikkunasta. He olivat tulleet avoimelle merelle.\n\nHytin ovi avattiin ja muuan mieshenkilö tuli sisään. Hän avasi mitään\npuhumatta mr. Businessin käsiraudat ja vei ne mennessään ilmoittaen\nlyhyesti, että mikäli mr. Business halusi aterioida, hänelle tuotaisiin\nruokaa hyttiin. Mr. Businessilla ei ollut nälkä. Mies ilmoitti tällöin,\nettä siinä tapauksessa hän olisi tilaisuudessa käymään levolle viitaten\nsamalla valmistettuun vuoteeseen.\n\nMr. Business yritti kysellä mieheltä syytä ja tarkoitusta kaikkeen\ntähän, mutta mies kieltäytyi vastaamasta, kumarsi, poistui ja sulki\noven.\n\nMr. Business nukkui vasta aamupuolella yötä, mutta sitten hän nukkuikin\nsikeästi. Nähtävästi meri-ilma vaikutti häneen, ehkäpä myöskin tämä\nihmeellinen seikkailu.\n\nHän heräsi pirteänä ja löysi ihmeekseen muutaman matkalaukuistaan\nvalmiiksi avattuna tuolilta. Siinä oli kaikki, mitä hän tarvitsi\npukeutuakseen, myöskin muutamia sopivia pukuja.\n\nHän oli juuri ehtinyt pukeutua, kun ovelta kuului koputus ja pian\nsenjälkeen se avattiin.\n\n\"Aamiainen on katettu ruokasalissa, mr. Business!\" ilmoitti sama mies,\njoka illalla oli päästänyt hänet käsiraudoista. Mr. Business astui\nkäytävään ja seurasi miestä.\n\nAhaa, laiva olikin suurehko lastilaiva eikä matkustajalaiva, sen mr.\nBusiness huomasi nyt. Hän astui ruokasaliin, melkoisen suureen ja\nmelkoisen komeaan. Hän sai vaivoin pidätetyksi hämmästyksen\nhuudahduksensa: hän ei ollutkaan yksin tässä seikkailussa, vaan äkkiä\nhän näki useampia Euroopan valtioiden pää- ja ulkoministereitä, hän\nnäki mr. Moneyn surkeana ja hämmästyneenä, ja, näkikö hän oikein,\nsiellä oli myöskin hänen tyttärensä ja hänen tätinsä. Mitä ihmettä tämä\nkaikki saattoi merkitä?\n\nAamiaispöytä oli katettu ja se näytti lupaavalta. Nälkään heitä ei\nainakaan aiottu näännyttää.\n\nMr. Business aikoi juuri kysyä Ranskan ulkoministeriltä, millä tavalla\ntämä oli laivaan joutunut, kun hän näki tohtori Isosen astuvan sisään.\nKaikkien katseet kääntyivät tohtoria kohti, sillä nähtävästikin hän oli\nillalla kaikille esittäytynyt samalla tavalla kuin mr. Businessillekin.\n\n\"Arvoisat naiset ja herrat!\" kuului tohtorin selkeä ääni. \"Arvaan, että\nodotatte selitystä, mutta pöytä odottaa ensiksi! Olkaa hyvä!\"\n\nVieraat istuutuivat pöytään hämillään ja epäröiden. He eivät\nymmärtäneet tapahtuneesta mitään, mutta tohtori Isonen ei selittänyt ja\nniinpä vieraatkin mukautuivat syömään ensin aamiaisen. Puhelu oli\nväkinäistä, kyseltiin ja vastailtiin vain, millä tavalla laivaan oli\njouduttu. Kävi selville, että melkein kaikki olivat joutuneet\nhoukutelluiksi sensuuntaisesti kuin mr. Businesskin. Kaikki oli käynyt\nniin hiljaa ja huomaamatta, ettei kukaan ollut ehtinyt ajatellakaan\nvastarintaa.\n\nAamiaisen loputtua tohtori Isonen nousi ylös, pyysi hiljaisuutta ja\nlausui:\n\n\n\n\nVIII.\n\nTohtori Isonen pitää puheen, missä esitetyt ajatukset toteutetaan.\n\n\n\"Arvoisat naiset ja herrat! Ensiksi pyydän anteeksi tapaa, millä teidät\non tänne tuotu. Se ei ollut kohtelias, mutta se oli välttämätön.\nJokatapauksessa meneteltiin niin varovasti kuin mahdollista.\n\n\"Toiseksi tahdon sanoa, ettei paosta ole toivoa, ei paosta eikä\nvapautuksesta ennenkuin minä siihen suostun. Tietenkin on niin monen\ntärkeän henkilön katoaminen herättävä suunnatonta huomiota, mutta me,\ntarkoitan U.S.E.-seuraa, olemme varanneet viranomaisille riittävästi\nharhauttavia jälkiä. Meitä ei ajeta takaa, ei ainakaan ennenkuin se on\nliian myöhäistä.\n\n\"Kolmanneksi ilmoitan, että tarkoituksena tällä kaappauksella oli\nedistää Euroopan Yhdysvaltojen luomista. En katsonut käytännölliseksi\npohtia niitä ajatuksia, joita aion esittää, missään mannermaalla.\nSiellä ovat vaikutukset liian moninaiset ja minun vaikutukseni liian\nvähäinen. Täällä on nyt koolla sellainen määrä sellaisia miehiä, että\nheidän yhteinen päätöksensä merkitsee ratkaisua. Minä aion esittää\nheille muutamia tosiasioita, jotka varmasti tulevat edistämään\nkysymyksen ratkaisua myönteiseen suuntaan. Ja sitten on täällä myöskin\nmr. Business, jonka kanssa voimme alustavasti, tai jaa, mikseipä\nlopullisestikin neuvotella eurooppalaisten velkojen järjestelystä\nkertakaikkiaan. Ehdotukseni aion jakaa teille kirjallisesti, niin että\nvoitte sitten aloittaa neuvottelut keskenänne.\"\n\n\"Me kieltäydymme neuvottelemasta\", kuului ääni.\n\n\"Hyvä, siinä tapauksessa jäätte vieraikseni niin kauaksi kunnes\nmuutatte mieltänne. Olkaa huoleti, ehdotukseni ansaitsee varmasti\nhuomiota. Ja lopuksi ilmoitan, että paikkaa, minne aion teidät viedä,\nen ilmaise eikä sitä tiedä laivallakaan vielä kukaan. Laivamiehistö on\nkokonaisuudessaan minulle uskollista väkeä, jota on turha yrittää\nhoukutella. Kaikki kuuluvat U.S.E.-seuraan. Mikäli muuten\nviihtymiseenne ja oloonne laivalla tulee, niin kaikki toivomuksenne\ntäytetään mikäli suinkin on mahdollista. Tämä on, niinkuin olette\nhuomannut, vain lastilaiva, joka valittiin siksi, ettei se herättänyt\nminkäänlaisia epäluuloja, ja siksi ei täällä ole kaikkia mukavuuksia.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nDiplomaatit istuivat ja miettivät. Tilanne oli kummallinen, naurettava\nja mahdoton, mutta se oli tosi. He neuvottelivat, neuvottelivat\nhikihatussa, sillä tohtorin ehdotus ei ollut hullumpi, ei lainkaan.\nKuka tahansa heistä olisi mielellään tunnustautunut tuon suunnitelman\nisäksi.\n\nTohtori ei ottanut osaa neuvotteluihin. Hän seurusteli vieraittensa\nkanssa vain väliaikoina ja koetti etenkin huvittaa miss Businessia ja\ntämän tätiä, jotka aivan sattumalta olivat joutuneet mukaan oltuaan\nvasten tahtoaan todistajia erään diplomaatin pidättämiseen. Siksi\nheidätkin pidätettiin.\n\nMikä syynä lie ollutkin, mutta neuvottelut sujuivat hedelmällisesti jo\nlaivallakin. Ranskan ja Saksan ja Saksan ja Puolan väliset selkkaukset\ntuntuivat nyt merkillisen helpoilta ratkaista. Monen monet muutkin\nkysymykset osoittautuivat merellä käsiteltyinä aivan toisenlaisiksi\nkuin maissa.\n\n\"Katselkaa Eurooppaa ja eurooppalaisia kysymyksiä kerran Euroopan\nulkopuoleltakin, niin huomaatte, että ne näyttävät toisen näköisiltä\",\nsanoi tohtori Isonen.\n\nHän olisi voinut myöskin ilmaista syyn neuvottelujen edistymiseen,\nmutta sitä hän ei suinkaan tehnyt. Hän oli nimittäin suoraan ja\nmutkattomasti ilmoittanut eri valtioitten edustajille takaavansa niin\nja niin suuret lainat, joiden avulla mainitut valtiot saisivat\nraha-asiansa järjestetyiksi. Tällä tavoin luvattuna kulta tasoitti\nihmeellisesti erimielisyyksiä ja synnytti sopua siellä, missä ennen oli\nollut riitaa ja toraa.\n\nMutta täydellinen yksimielisyys oli sentään vielä varsin kaukana, sillä\nliian paljon oli ristiriitoja ja etujen vastakkaisuuksia, jotta niistä\nolisi voitu äkkiä sopia.\n\nTohtori Isonen ei kiirehtinyt. Hän vain muistutti, että \"vieraanaolo\"\npäättyisi vasta, kun yksimielisyys olisi saavutettu.\n\nOloonsa olivat \"vieraat\" mukautuneet. Aavalla merellä ei ollut\nyrittämistä pakoon eivätkä diplomaatit olleet muutenkaan\nseikkailunhaluisia. Kukaan ei ajanut heitä takaa.\n\nVain mr. Business keskusteli hiljaa ja salaperäisesti mr. Moneyn\nkanssa. He ajattelivat mr. Westiä ja hänen retkiään. Mutta ei edes\najatus mr. Westistä voinut tuottaa mr. Businessille varsinaista\nlohdutusta. Hän oli menettänyt osan ja suuren osan varmuudestaan.\nTohtori Isonen ei ollut hullu eikä narri, vaan mies, joka tiesi mitä\ntahtoi ja joka uskalsi hämmästyttävällä tavalla toteuttaa tahtonsa,\npelkäämättä mitään.\n\nJa hän oli rikas. Kuinka rikas, sitä ei mr. Business tiennyt eikä\noikein uskaltanut ajatellakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Huomisaamuna olemme perillä!\" ilmoitti tohtori Isonen\nillallispöydässä.\n\n\"Perillä? Missä perillä?\" huudahti miss Business, joka jo aikoja sitten\noli myöntänyt itselleen, että tohtori Isonen osasi olla huvittava\nsilloin kuin tahtoi, vaikka hänellä ei ollutkaan rekisteröityjä\nesi-isiä puolta tusinaakaan, eivätkä edes nekään aatelisia.\n\n\"Saarellani, miss Business, saarellani!\"\n\nTohtori Isonen puhui oikein, sillä kun virkuimmat \"vieraat\" seuraavana\naamuna katsahtivat ulos, he huomasivat, että laiva oli ankkuroinut\npienelle, sievälle lahdelle, jota ympäröivät vihreän kasvillisuuden\npeittämät rantakalliot. Ja rannalla he näkivät joukon alkuasukkaita\nkoreissa ja kirjavissa pukimissa. Torikka, joka tohtorin poissaollessa\noli toiminut saaren komentajana, oli näet jakanut heille joukon\ntohtorin ennakolta hankkimia vaatteita, jotka olivat juuri niin koreita\nkuin villit saattoivat toivoa. Kapteeni oli nimittäin tuonut ne\nedellisellä matkallaan: kokonaisen suuren loisto-operetin entisen\npuvuston.\n\nVieraat vietiin vähitellen maihin, missä tohtori otti heidät\njuhlallisesti vastaan yhdessä Kaino Urho Rauhasen, neiti Irja Marja Iin\nja runoilija Jykevän kanssa. Entisen bungalowin lähistölle oli\nrakennettu laaja asumus vieraita varten. Sen olivat alkuasukkaat\nrakentaneet Torikan valvonnan alaisina, Torikan, joka nautti heidän\nkeskuudessaan täyttä arvoa seikkailun jälkeen merimiesten kanssa.\nMerimiehetkin oli nyt laskettu irti ja tuijottelivat kummissaan\ntulijoita.\n\nMr. Business tunsi pettymystä, täydellistä pettymystä. Mr. West ei siis\nollut löytänyt tätä saarta! Vapautuksesta ei siis ollut toivoa. Hän\nhuokasi: hän ei enää ollut maailmanvaltias.\n\nJos kuka oli perinjuurin iloissaan vieraitten tulemisesta, niin ainakin\nKaino Urho Rauhanen. Hän suorastaan säteili, sillä tämä oli enemmän\nkuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Hänhän joutuisi nyt keskelle\nkiihkeintä eurooppalaista politiikkaa. Tohtori Isonen esitteli hänet\nkaikille, mutta vaikeni paljosta häneen nähden, ettei pilaisi hänen\nasemaansa.\n\nSeuraavana päivänä kokoontuivat diplomaatit tohtorin kutsusta yhteiseen\nneuvotteluun.\n\n\"Neuvottelunne ovat edistyneet, mutta eivät tarpeeksi paljon. Minä en\ntuonut teitä tänne turhan takia, vaan haluan ilmoittaa ja näyttää, että\nminulla on mahti, joka on otettava huomioon nyt ja tulevaisuudessa.\nOlkaa hyvä ja seuratkaa minua!\"\n\nTohtori Isonen lähti kulkemaan ja opasti koko seurueen kultavarastolle,\njoka oli paljastettu juuri tätä tilaisuutta varten. Vieraat katselivat\ntuota suurta keltaista kasaa rotkossa. He aavistivat jotakin, mutta\neivät olleet varmat.\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Se on kultaa. Tuossa on kultaa tarpeeksi, jotta Saksan velka\nliittoutuneille tulisi maksetuksi ja siinä on tarpeeksi, jotta Euroopan\nvelka Amerikalle tulee kuitatuksi. Ja lisäksi, hyvät herrat, ilmoitan,\nettä saan hankituksi tätä kultaa monta vertaa enemmänkin, jos haluan,\nniin paljon, että saan kullan arvon kokonaan horjumaan.\"\n\nDiplomaatit katselivat kultakasaa ja heidän mieleensä nousi ajatus,\nettä miehellä, joka omisti tuon kullan, oli suunnaton valta. Tohtori\njatkoi:\n\n\"Teillä on ehdotukseni. Teidän on se hyväksyttävä ja luvattava\nvilpittömästi sitä kannattaa palattuanne Eurooppaan. Ellette te niin\ntee, toimitutan minä kullan Eurooppaan, maksatan sillä velat ja\nilmoitan, millä tavalla ja miten kultaa on saatavissa melkein\nmittaamattomia määriä, Ja lisäksi olen tekevä parhaani selittääkseni\nEuroopan kansoille, millä tavalla te olette menetelleet. Teidän\nvaltanne on siitä hetkestä lähtien lopussa, siitä voitte olla\nvakuutetut. Puhukaa nyt kerran kylliksenne ja päättäkää sitten\njotakin!\"\n\nDiplomaatit tunsivat, että hänen sanansa eivät olleet olleet tyhjiä ja\nmerkityksettömiä. He poistuivat neuvottelemaan, mutta mr. Business\najatteli mr. Westiä.\n\n\n\n\nIX.\n\nMr. West toteaa, että sananlasku \"parempi myöhään kuin ei milloinkaan\"\non huono sananlasku.\n\n\nMr. Westin ja toveri Vorovin sekä heidän mukanaan seuraavan Topi\nNukarin matka ei muodostunut niin helpoksi ja mutkattomaksi kuin\nolletikin mr. West oli sen kuvitellut.\n\nAlkumatka sujui jotenkuten, mitään mainittavampaa ei tapahtunut, mutta\nsitten eräänä päivänä vioittuivat koneet. Ne saatiin täydelliseen\nkuntoon vasta kolmen päivän kuluttua.\n\nEi kulunut pitkääkään aikaa, niin jotakin rikkoutui peräsinlaitteessa\nja sen korjaamiseen meni kaksi päivää.\n\nMr. West manasi, mutta toveri Vorov epäili. Hän ei kuitenkaan keksinyt\nmitään, mutta ei lakannut ihmettelemästä, että niin hyvässä kunnossa\noleva laiva reistaili vähän väliä.\n\nJonkun aikaa meni kaikki hyvin, mutta sitten tehtiinkin se\nhämmästyttävä havainto, että laiva oli kulkenut aivan toiseen suuntaan\nkuin minne sen piti. Poikkeaminen oli niin suuri, ettei kapteeni\nuskonut silmiään.\n\nMr. West raivosi. Hän syytti ja solvasi kapteenia ja väitti, että tämä\noli jonkunlaisessa salaliitossa häntä vastaan. Kapteeni vannoi ja\nvakuutti syyttömyyttään, jolloin mr. West ilmoitti, ettei kapteeni\nosannut toimittaa paikanmäärittelyä, mistä väitteestä kapteeni\nsydämistyi ja sanoi kulkeneensa kolmattakymmentä vuotta merillä ja\nosanneensa kyllä paikat määrätä.\n\nRiita ei auttanut mitään, mutta kapteeni ei voinut asiaa myöskään\nymmärtää. Hän toimitti mittaukset erittäin huolellisesti ja antoi\nmuidenkin toimittaa. Etelämerelle tultuaan osoittautuivat\npaikanmäärittelyt kuitenkin virheellisiksi, ei paljon, mutta niin\npaljon kuitenkin, että kapteeni tunsi tukkansa harmaantuvan\nihmetyksestä. Hän ei voinut torjua ajatusta luotaan, että Vanha Kehno\noli pelissä.\n\nKapteenin taikauskoinen käsitys ei ollut kuitenkaan oikea. Syynä\nkaikkiin näihin kommelluksiin olivat vain U.S.E.-seuran miehet, jotka\nparantelivat tarpeen mukaan sekstantteja, kronometriä ja kompassia,\nniin ettei kukaan ollut varma, missä kulloinkin oltiin. Ja kun nämä\nsalaiset vastustajat saivat tietää, että alettiin lähestyä niitä vesiä,\nmissä tohtorin saaren tuli olla, silloin katosivat eräänä päivänä\nmainittuja alueita esittävät merikortit sekä laivan kaksi sekstanttia.\nJa kun kronometrikin rikottiin yöllä, ei matkan jatkamista voitu\najatellakaan.\n\nMr. West olisi paiskannut yli laidan syyllisen tai syylliset näihin\nkonnankujeisiin, mutta hän ei keksinyt niitä ensi hätään. Toveri Vorov\ntoimeenpani kuulustelun ja pidätti keularuumaan neljä miestä, joista\ntäsmällisesti puolet olivat syyllisiä ja puolet syyttömiä. Kahta\nsyyllistä hän ei keksinyt lainkaan, sillä niistä toinen oli ensimäinen\nperämies eikä toveri Vorov, vaikka epäilikin kaikkia, osannut häntä\nepäilläkään.\n\nEnnenkuin laivaan oli saatu uudet sekstantit ja merikortit sekä\nkronometri, siihen meni aikaa, kun täytyi palata satamapaikkaan\nmuutamalla saarella. Mutta mr. West ei suinkaan hellittänyt ja vartioi\nvuoroin toveri Vorovin kanssa noita merenkulun välineitä.\n\nKahden jäljellejääneen U.S.E.-seuran jäsenen ponnistukset eivät nyt\nenää johtaneet tuloksiin, vaan tohtorin asuttama saari ilmestyi kuin\nilmestyikin vihdoin näkyviin. Ainakin Burnett ja hänen toverinsa\nvakuutti tuntevansa saaren sen ääriviivoista ja kun tultiin lähemmäksi,\nsanoivat molemmat miehet, että ehdottomasti oli löydetty aivan oikea\npaikka.\n\nIllansuussa ajoi laiva hiljalleen saaren luonnonsatamaan entisten\nhaaksirikkoisten neuvoessa väylää. Mr. West miehineen sekä toveri Vorov\nolivat piilossa ja täysissä aseissa. Laiva pääsi satamaan ja mr. West\nhuudahti hämmästyksestä: satamassa oli kaksi höyrylaivaa ankkuroituna.\nHän ei ymmärtänyt asiantilasta mitään, ei ainakaan muuta, kuin että\ntoisen höyrylaivan läsnäolo tuskin ennusti mitään hyvää.\n\nHän oli oikeassa, sillä kun hän, kenenkään estämättä, lähti miehineen\nsoutamaan rannalle, hän näki rannalle rientävän miehen, joka tuntui\nhänestä tutulta.\n\nMr. Business! Ilmeisesti se oli mr. Business!\n\nMr. West puri sormeensa, mutta mr. Business ei kadonnut hänen\nsilmistään.\n\nHän hyppäsi ensimäisenä rannalle ja juoksi mr. Businessia vastaan.\n\n\"Missä on tohtori Isonen?\"\n\nMr. Business levitti avuttomana kätensä.\n\n\"Ah, mr. West, te tulitte liian myöhään, liian myöhään! Me olemme, me\nolemme sopineet tohtori Isosen kanssa. Häntä ei voi vangita.\"\n\n\n\n\nX.\n\nTopi Nukari jää tyytymättömäksi.\n\n\nAsia oli todellakin niinkuin mr. Business oli sanonut: yksimielisyys\noli saavutettu, alustava sopimus ja luonnos Euroopan Yhdysvaltojen\nluomiseksi oli allekirjoitettu. Ja se oli tapahtunut edellisenä iltana.\nMr. West oli todellakin myöhästynyt. Mutta, saattoi mr. Business häntä\nlohduttaa, mikäli sitä saattoi sellaiseksi käsittää, ei olisi ollut\napua, vaikka hän olisi saapunut hiukan aikaisemminkin. Tohtori Isosella\noli valtit kädessään.\n\nIllalla oli saarelaisten yleinen juhla, jonka kestäessä tohtori Isonen\nmolempien asianomaisten vastalauseista huolimatta julkaisi neiti Irja\nMarja Iin ja ent. vääpeli Paavo Torikan kihlauksen. Se herätti\nhilpeyttä, mutta Kaino Urho Rauhanen, joka oli elänyt viime ajat\nsuoranaisessa onnen huumeessa saadessaan puhua ja neuvotella,\nennenkaikkea puhua, tunsi loukkautuvansa. Siis hänet oli neiti Ii\nhyljännyt, mutta mielistynyt vääpeliin! Oh naiset, naiset! Runoilija\noli jo oikeastaan hänet unhoittanut, hänellä ei nimittäin sattunut\nolemaan minkäänlaista puutetta aiheista.\n\nNeiti Irja Marja oli onnellinen eikä Torikkakaan tuntunut surulliselta.\nHeidän tarinansa oli alkanut paratiisillisessa saaristossa ja se\ntuntuikin paratiisilliselta. Kuinka he tähän olivat lopultakin\njohtuneet, eivät he tienneet, mutta varmasti Torikan reippaalla\ntoiminnalla haaksirikkoisten hyökkäyksen aikana oli ollut\nvaikutuksensa. Ja kun Torikka tuli sitten tohtorin poissaollessa saaren\nkomentajaksi, osasi hän kyllä löytää tilaisuuden kunnioituksensa ja\nihailunsa osoittamiseksi.\n\nMr. Business katseli tohtorin tanssia tyttärensä kanssa ja hän ajatteli\njotakin, niin, ehkäpä miltä tuntuisi olla maailman rikkaimman miehen\nappena. Tyytyväisyyttä hän näki kaikkialla. Hänkin oli lopulta\ntyytyväinen, diplomaatit olivat jotenkin tyytyväisiä eikä mr.\nWestilläkään ollut syytä tyytymättömyyteen. Hänhän oli löytänyt tohtori\nIsosen. Hänen syynsä ei ollut, jos hänen määräyksensä muutettiin.\n\nToveri Vorov istui laivan kannella ja haukotteli. Huomenna lähtisivät\nkaikki laivat paluumatkalle. Toveri Vorovista oli kaikki yhdentekevää,\nsoromnoo!\n\nLähellä istui Topi Nukari. Hän oli tyytymätön, sillä hänet oli raahattu\ntänne ja nyt unhoitettu. Eikä hän ollut päässyt edes näkemään tohtori\nIsosta, kun tämä nyt kerrankin oli löydetty.\n\n\n\n"]