Ryssiä
Albert Engström (1869–1940)
Ruotsalaisen kirjailijan ja taiteilijan matkakuvaus suuntautuu 1920-luvun alun Neuvosto-Venäjälle. Teos sisältää havaintoja matkasta Helsingin kautta Moskovaan, tapaamisia vallankumousjohtajien kanssa sekä kuvauksia kaupungin kaduilta ja maanalaisista pesistä.
Albert Engströmin 'Ryssiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1818. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
RYSSIÄ
Kirj.
Albert Engström
Tekijän luvalla suomentanut
Eino Voionmaa
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
SISÄLLYS:
Itäänpäin.
Helsinki. Matkalla. Rajan yli. Kysymyksiä ja vastauksia. Moskova. Katu. Retkeilyjä.
Punaisen Venäjän sydämestä. Audienssilla Trotskin luona. Kolmesataa penikulmaa halki Venäjän maan. Katuojan syvyyksistä ja salonkien korkeuksista Neuvosto-Venäjän
punaisessa tasavallassa.
Neuvosto-herroja ja venäläisiä kerjäläisiä. Kadunkurjien, pyhien isien, diplomaattien ja finanssimiesten
seurassa Moskovassa.
Moskovan maanalaiset pesät. Hornankuiluja.
ITÄÄNPÄIN.
Rauhallisen matkan jälkeen Tukholmasta "Torneå"-laivalla, jossa virallisen kolmen meripenikulman kieltorajan asemesta nyt noudatettiin vain kolmen metrin rajaa, saavuin Helsingin laituriin väristen kuin terrier-koira uteliaana näkemään, olivatko ystäväni ja kaupunki ja maa yleensä hyvin muuttuneet. Sillä jälkeen vuoden 1905 en ollut vieraillut siellä ja paljon oli sillä välin tapahtunut. Silloin tulimme Zorn ja minä purjehtien hänen "Mejt"-aluksellaan ja laiturilla seisoi Edelfelt, Gallén, Stigell ja monta muuta, ja meidät otettiin vastaan niinkuin vain suomalaiset voivat sen tehdä. Me purjehdimme Haikkoon Edelfeltin kotiin ja teimme unohtumattomia retkeilyjä Kiialaan ja Porvooseen.
Entä nyt! "Nyt oli maa vapaa ja vihollinen voitettu."
Helsinki.
Mutta vanhoista ystävistä oli moni kuollut! Kuitenkin – tullinuoran takana välkähti professori Akseli Gallén-Kallelan monokkeli ja vierellä häämöitti hämärässä Wentzel Hagelstamin hienon harmaa Daudet-tyylinen tukka ja parta, jotka vielä kaksi vuotta sitten Suomen lähetystössä Pariisissa olin nähnyt niin kaunisaaltoisen ruskeina. Näiden toverien kanssa nousin odottavaan automobiiliin ja lasken nyt keveän verhon illan tapahtumien ylle. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että kummasteltiin päätöstäni matkustaa Venäjälle, että Arne Cederholmin kotona ihailin Eugen Schaumanin jaloja nuorukaispiirteitä pronssiin valettuina ja että tyhjensin jättiläiskulhon rapuja kaupungin hienoimmassa kerhossa, missä Gallén-Kallelan monokkeli vaihdettiin Euroopan suurimpiin ja omituisimpiin kultareunaisiin kakkuloihin, jotka muistuttivat kolmannella neljänneksellä olevia kuita ja joilla hän koetti lieventää mustien silmiensä hehkua, niin pian kuin puhe sattui minun suunnittelemaani matkaan. Hänen seurassaan oli hänen sihteerinsä, eräs hyvin oppinut maisteri, joka kirjoitti muistiin kaikki, mitä sanottiin. Sinä yönä otin ensimmäisiä askeleitani diplomatian koluisella polulla. Jälkeenpäin piirsin hänen kuvansa hiukan tehostettuna. Aniharva kai nykyään elävistä taiteilijoista on voinut vaikuttaa maahansa niin paljon kuin hän. Ja maailmassa lienee muuten harvoja niin ilmeisen synnynnäisiä taiteilijoita kuin hän.
Mutta miksikä matkustan Venäjälle? No, sitä minulta oli kysytty kotonakin. Vanhat ystävät olivat lausuneet pelkäävänsä, että minut ammuttaisiin, että häviäisin jäljettömiin, kuolisin nälkään. Ja vanhat ja uudet viholliset kirkuivat ääneen palstoillansa, että minä olin myynyt itseni juutalaisille ja bolshevikeille, että olin maankavaltaja, että velvollisuuteni oli erota niistä akatemioista, joihin minulla on kunnia kuulua. Minä olin kuitenkin päättänyt uhmata kaikkia vaaroja ja minut oli varustettu kaikkinaisilla sellaisilla varuksilla, joita Länsi-Eurooppa pitää välttämättöminä Venäjän matkaa varten – parhaanlaatuisilla silkkialusvaatteilla voidakseni vapauttaa itseni mahdollisista syöpäläisistä, joiden sanotaan luikahtavan ja nyrjäyttävän jalkansa sellaisella kankaalla, matka-apteekilla, jossa oli erilaisia lääkkeitä maassa alituisesti raivoavan koleeran ehkäisemiseksi ja aikaansaamiseksi, unijauhetta ja syöpäläisjauhetta. Minä tunsin olevani osittain kuin vanhempi kevyt naikkonen ja osittain kuin viisas ukko, siis peräti harvinainen sekasikiö.
"Niin, hyvät herrat, minä matkustan sentähden, että se huvittaa minua, ja sentähden, että olen saanut luvan päästä Venäjälle. Sitä ei tähän aikaan anneta kenelle hyvänsä. Minusta tiedetään, että en ole poliitikko ja voin sangen ennakkoluulottomasti katsella elämän ilmiöitä. Saan nähdä, mitä tahdon, ja kirjoittaa, mitä tahdon. Aniharvoilla ihmisillä Euroopassa on sellaisia tilaisuuksia kuin minulla nähdä ja oppia juuri nyt – se houkuttaa! Ja arvokashan on tilaisuus saada läheltä tarkata, kuinka jälleen rakennetaan maailmansodan ja vallankumouksen jälkeen ja – minkä vallankumouksen! Sen kauhujen rinnalla sanotaan Ranskan vallankumouksen olleen vain ujoa hyväilyä. Lukemattomia ihmisiä, korvaamattomia kulttuuriarvoja sanotaan hävitetyn mitä barbaarimaisimmissa oloissa. Maailmansota on jo unohdettu sen rinnalla, mitä on tapahtunut ja mitä nyt tapahtuu Venäjällä. Niin helposti unohtavat ihmiset... Mutta minä en usko, että asia on aivan niinkuin Eurooppa huutaa – – –".
Aikaisin seuraavana aamuna olin pystyssä ja työssä. Minun täytyi valmistautua, koska olin matkalla vallankumousmaahan, ja menin katsomaan senaatintaloa ja sitä paikkaa, missä Eugen Schaumannin teko tehtiin 16:ntena kesäkuuta 1904, teko, joka on yläpuolella arvostelun. Minun on vaikea hyväksyä murhamiehiä, jotka pakenevat. Mutta kun maksaa omalla hengellänsä, ei arvostelulla liene paljon lisättävää – varsinkaan tässä tapauksessa.
Eräs vahtimestari näytti minulle paikkaa, ja minä tein siitä pikapiirroksen, perspektiivivaikeuksista huolimatta. Hän oli itse ollut läsnä ja kuvaili nauraen Bobrikovin hassunkurisia eleitä, ennenkuin revolverin teho lopullisesti vaikutti. Mutta minä en voinut löytää asemassa unssiakaan huumoria.
Söin kerran Lontoossa päivällistä kolmen valtiollisen murhamiehen kanssa, jotka olivat eläneet tekonsa jälkeen. Minä en milloinkaan unohda heidän hermostuneisuuttaan, leimaa, jonka teko oli heihin syövyttänyt. Heiltä oli kaikilta tietysti puuttunut se korkea moraali, joka voi oikeuttaa väkivallanteon. He olivat olleet aseita toisten käsissä ja heikkoja, typeriä ja ennenkaikkea – he eivät olleet kuitanneet tekoansa omalla hengellään.
Mutta nyt tekee mieleni nähdä, miltä ne miehet näyttävät, jotka ovat tehneet vallankumouksen Venäjällä. Ne eivät ole pelkkiä murhamiehiä.
Matkalla.
Ehdin käydä lähetystötalossamme ja todeta, että se, kiitos olkoon hienon arkkitehtuurin ja ministeri Elmquistin harrastuksen ja vaivannäön, tulee olemaan – ja jo on "Palais de Suéde", kaunistus kaupungille ja kunnia Ruotsin maalle. Meillä pitää olla kaunis edustustalo Suomessa, ja meidän tulee edustaa kulttuuriamme siellä myöskin ulkonaisesti. Sisäinen edustus siellä on – ja niinkuin fiikus-kukkia Tukholman porvariskodeissa on jäljennöksiä Edelfeltin "Maaherrasta" levinnyt laajalti Suomen talonpoikaiskoteihin, todistaen vanhaa ruotsalaisuutta myöskin suomeapuhuvien keskuudessa. Semmoista on vaikea muuttaa, mutta se täytyy myöntää, ettei myöskään ole helppoa tehdä uutta valtiota ja saada sitä heti nykyaikaiseksi ja vapaaksi kaikista vanhoista lisäkkeistä. Minun yksityinen mielipiteeni on kuitenkin, että Suomen kosketuksen länsimaisen kulttuurin kanssa täytyy käydä Ruotsin kautta. Luulenpa myöskin tietäväni, että tämä on todella sivistyneiden suomalaisten ajatus.
Hyvästi, Helsinki, ja hyvästi, ystäväni siellä!
Juna Pietariin. Pysähdys Viipurissa ja tilaisuus syödä aamiaista hotellissa, joka on hyvästä ruoastaan tunnettu. Minä ja seurani menimme sinne ja sen hyvä maine osoittautui oikeaksi. Eräs nainen seurassa pyysi maitoa – sitä ei ollut. Mutta viinaa oli! Minä olin jo Helsingissä havainnut, että kieltolaki on todellinen vaara Suomelle. Pirtua tarjotaan kaikkialla, vieläpä melkein peittelemättä. Väitetään, ja syystä kyllä, että suomalaiset eivät milloinkaan historian tietämän aikana ole juoneet niin hirvittävästi, kuin nykyään. Viron pirtu tekee ihmiset mielenvikaisiksi. Tarvitsee avata vain mikä sanomalehti tahansa nähdäkseen, kuinka kamalasti tämä kielto vaikuttaa mitä raaimpien lainrikosten muodossa.
Minä kysyin tarjoilijalta, miten silloin menetellään, jos matkustavaisella perheellä on mukanaan lapsi, joka tarvitsee maitoa. Minä sain vastaukseksi aivan ymmärtämättömän katseen, joka sitten vähitellen muuttui hymyileväksi! Minut oli tunnettu ja – kysymystäni katsottiin leikinlaskun ilmaukseksi! Maaraukka! Kuinka voidaan kieltointoilijan antaa kokeilla kansansielulla tällä mielettömällä tavalla?
Me jatkoimme matkaa. Tutut asemain nimet Terijoki ja Kuokkala muistuttivat minulle vanhoja aikoja, jolloin purjehdin Zornin kanssa Suomen rannikolla. Me olimme saaneet kutsun käydä tervehtimässä Maksim Gorjkia, joka silloin asui lähistöllä, mutta Zorn ei tahtonut. Minä arvelin kuitenkin, että siitä voisi tulla jotakin muistamisen arvoista ja pyysin häntä uhraamaan pari päivää siihen käyntiin.
Mutta hän vastasi:
"Ei, me olemme purjehtimassa, emmekä seurustelemassa sanomalehtimiesten kanssa."
Rajan yli.
Me pääsimme rajan yli ilman vaikeuksia – jätän huomioonottamatta, että meidän täytyi ottaa ylimääräinen juna saadaksemme kiinni sen junan, jonka oli määrä viedä meidät Valkeasaarelta Pietariin, sillä Suomen ja Venäjän kulkuyhteys ei sopinut oikein hyvin yhteen sinä päivänä. Pietarin junassa olimme me ainoat ulkomaalaiset.
Venäläiset vaunut ovat ensiluokkaisia, ainakin ensiluokan vaunut, ja ravintolavaunu ei jättänyt mitään toivomisen varaa. Ruoka oli suurenmoinen.
Oliko tämä Venäjää? Oliko tämä Potemkinin kulissi, neuvoston vartavasten minua varten laatima? Siinä tapauksessa se oli suurenmoisesti järjestetty. Mattoja lattialla, kiiltävän valkoiset pöytäliinat, olutta, jonka vertaista ei meillä vielä ole Ruotsissa, valtavat annokset, sillä venäläiset syövät enemmän kuin mikään muu kansa, jota olen tarkannut. Jälkiruoat olisivat kunniaksi Café de Parisille.
Pietari. Mutta siellä oli meillä vain muutama tunti aikaa, sillä meidän piti jatkaa samana päivänä Moskovaan. Me tapasimme pienen ruotsalaisen siirtolan koolla insinööri Tuneldin luona, joka väsymättömässä ruotsalaisuusveljeydessä osoittaa verratonta rakastettavaisuutta ja avuliaisuutta.
Rautatie Pietari–Moskova. Makuuvaunut ovat ensiluokkaisia, tilavampia ja ilmavampia raiteiden suuremman leveyden vuoksi kuin Ruotsissa. Lakanat, patjat ja peitteet ovat uusia ja sopivia vanhemmille, paremmille herrasmiehille. Minulla ei ole mitään käytäntöä syöpäläisjauheilleni, – mutta minähän unohdan kertoa, minkä pikavaikutelman sain Pietarista, missä olin ollut kerran viisitoista vuotta sitten. Se oli nyt aivan toisenlainen kuin silloin. Harmaa ja synkkä, ihmiset olivat harmaita. Ei kuljeksittu enää Nevski prospektilla iloisten, eleganttien kävelijäin parissa. Siellä oli kuollutta ja harmaata – kolmannen luokan odotussalin tunnelma. Kadun puukate oli täynnä reikiä, talojen seinissä mustanaan luotien jälkiä. Monet ikkunat olivat laudoilla peitetyt ja kiinninaulatut. Toista oli viime kerralla, jolloin päivät olivat juhlia ja yöt satuja, ja täytyi varkain joskus livahtaa karkuun voidakseen saada yksinäisen hetken Eremitagessa, missä Rembrandt odotti hyvänä, vilvoittavana, vapauttavana ja majesteetillisena. Se oli tsaari-ajan Pietari. Orjuutta ja ylimielisyyttä, kurjuutta ja hurjistelua, kulttuuria ja sen täydellistä puutetta sekaisin. Mitenkä on nyt?
Sitä olen tullut tutkimaan. Minä nukuin mukavassa vuoteessani junassa, eikä ole pälkähtänyt päähänikään sitoa kiinni pyjamani hihoja ja lahkeita estääkseni syöpäläisten joukkorynnäkköä. Ei, täällä on puhdasta ja nuhteetonta. Nyt olen siis matkalla Venäjän sydämeen... Hyvää yötä!
Kysymyksiä ja vastauksia.
Minä herään aikaisin aamulla, pukeudun mukavammin kuin missään muussa makuuvaunussa Euroopassa ja asetun sitten katselemaan ohikiitävää maaseutua. Ei mitään minulle, se on liian lakeaa ja arkipäiväistä. Me pysähdymme eräällä suuremmalla asemalla, ja minä menen sinne juomaan teetä. Siellä on harmaata ja likaista – minä etsin ensimmäisen tai toisen luokan ruokasalia, mutta muistan äkkiä, että luokat on hävitetty – paitsi junassa. Mehän olemme köyhälistömaassa, missä luokkaeroajatuskin on kauhistus. Huono kuva Leninistä, inhoittava öljymaalaus, riippuu seinällä punaisista rievuista sommitellun koristeen ympäröimänä. Äkkiä lyö eräs mies olalleni – se on nuori venäläinen, jonka kanssa eilen olin puhunut vaunuosastoni ulkopuolisessa käytävässä. Hän puhuu ranskaa pärisevin tataarilaisin rr-äänin.
"Mitä Te täältä etsitte, teetäkö haluatte? Karttakaa sitä sotkua! Paljon parempaa on ravintolavaunussa. Menemmekö yhdessä? Minä vakuutan Teille, että Te ette voi syödä noita leivoksia, joita kaikki moukat ovat peukaloineet."
Ja samassa teki hän ristinmerkin.
Minä katson hänen palvontansa esinettä ja olen arvatenkin kummastuneen näköinen, minkä vuoksi hän nauraen selittää:
"Kommunistit ovat ottaneet pois suuren pyhäinkuvan, joka ennen oli tuossa nurkassa. Siinä näkyy vielä sen sija... Mutta meillä on vielä hyvää aikaa, ennenkuin juna lähtee. Kävellään hetken aikaa!"
Likaisissa liinavaatteissa ja niinikengissä oleva ihmisjoukko kulkee ohitsemme kumarassa, suuret reput selässä ja rinnalla. Me kävelemme edelleen ja tulemme veturitallin luo, minkä kohdalla kymmenkunta naista on kuokkimassa ja lapioimassa. Ne ovat rautatiejätkiä, ja ensimmäistä kertaa näin sellaisia naishahmossa. He ahertavat pitkän miehenroikaleen valvonnan alaisena, joka polttaa paperossia ja antaa käskyjä. Minä huomautan siitä, ja seuralaiseni selittää:
"Niin, – mutta he eivät ole niin laiskoja kuin miehet, ja sitäpaitsi on miehillä muuta tekemistä juuri nyt syksyllä, ja toisekseen on naisia enemmän kuin miehiä. Mutta Te ette sitä kysyisi, ellette olisi Venäjällä ensimmäistä kertaa. Kauanko aiotte viipyä täällä?"
"En tiedä, ainakin kunnes olen nähnyt tarpeekseni!"
"Sitten ette viivy kauan! Mutta nyt on aika nousta vaunuun ja juoda teetä."
Ravintolavaunussa on nuori mies hyvin utelias saadakseen tietää matkani tarkoitusta, mutta ei saa muuta tietoa kuin että aion käydä Moskovan näyttelyssä. Onko minulla tuttuja Moskovassa? Onko passini oikein kunnossa? Hän tarjoaa minulle palveluksiansa, sillä hänellä on suhteita, ja saattaa olla vaikeata matkustaa Venäjällä nykyjään ilman niitä. Vihdoin käy hän tunkeilevaksi. Minä poistun ja menen seurani pariin makuuvaunuun. Odottaessani, että matkatoverini on kypsä kunnolliselle aamiaiselle, tulee mies käytävään ja asettuu katselemaan maisemaa ja kuuntelemaan, selkä meidän avoimeen oveemme päin. Mitähän miehiä se mahtaa olla? Minä olen kuullut puhuttavan venäläisestä vakoilusta, – mutta minullahan on hyvä omatunto ja takkini taskussa mitä parhaat paperit.
Niin, minä aion todellakin tutkia Moskovan yleisvenäläistä näyttelyä, joka aatteena on suurisuuntaisin, mistä milloinkaan olen kuullut puhuttavan. Pietarissa olen saanut kuulla, että aloitteen on tehnyt juuri se mies, jolta olen saanut hienot paperini, nimittäin herra Osinski, Venäjän Tukholmassa olevan kauppadelegation päällikkö ja arvattavasti vastainen lähettiläs siellä, jos diplomaattinen yhteys neuvoston kanssa voidaan saada aikaan. Osinski on vain "nom de guerre", ottonimi, jos sitä nimitystä sopii käyttää. Hänen todellinen nimensä on V. Obolenski, nimi, joka ei liene tuntematon niiden keskuudessa, jotka jonkunverran tuntevat Venäjää, mutta jolla, mitä tähän suvunhaaraan tulee, on yksinomaan intellektuelli kaiku. Herra Osinski on syntynyt 1887. Liittyi 1907 bolsheviki-puolueeseen, on ollut kauppakorkeakoulun dosenttina Harkovissa ja on kirjoittanut useita teoksia kansantalouden alalta.
Moskovan näyttelyn on määrä kestää viisi vuotta ja sen tarkoituksena on osoittaa venäläisille itselleen, mitä suunnattomia mahdollisuuksia heidän maallaan on, laajentaa tietoa näistä ja parhaasta tavasta niiden käyttämiseen. Jokainen täysikäinen mies Moskovan kuvernementissa saa nähdä näyttelyn ilmaiseksi – mutta ei siinä kyllin. Jokaisessa kylässä kautta koko valtaisen valtakunnan valitaan kaksi älykästä talonpoikaa, jotka saavat saman edun levittääkseen sitten tietoja ja parantaakseen maatalousmenetelmiä kotiseuduillansa. Ajatus on suurenmoinen, vaikka ei sitä voitaisikaan toteuttaa taloudellisesti siinä laajuudessa kuin sen suunnittelijat ovat ajatelleet. Se on ilmaus venäläisestä patriotismista, joka epäilemättä on riippumaton kaikesta kommunismista.
Herra Osinskin avulla pääsen minä Venäjälle ja saan nähdä ja kertoa mitä tahdon, mutta Moskovassa en laisinkaan tule olemaan sovjetin vieraana, kuten on vihjailtu, vaan olen pyydetty oleskelemaan erään lapsuudenystävän, smoolantilaisen insinööri Adolf Laurinin luona, joka oli Ruotsin sikäläisen kauppadelegation johtaja (ennen nykyistä lähetystöneuvos v. Heidenstamia). Herra Laurin on etevimpiä Venäjän ruotsalaisia. Hänen nimellään on hyvä kaiku koko maassa, ja hänen perusteellisia tietojaan siitä on käytetty monin tavoin, muun muassa siinä kauniissa työssä, jota hän on tehnyt Punaisen Ristin palveluksessa vaikeimpana aikana nälkäalueilla. Hän on synnynnäinen organisaattori, viisas ja hyvä mies, joka on elänyt mukana Venäjän viimeiset kovat vuodet kiinteämmin kuin useimmat venäläiset.
Moskova.
Seurani ja minä olemme lopettaneet ateriamme ja minä koetan parlöörin avulla perehtyä venäjänkielen salaisuuksiin. Se ei ole helppoa ja siitä on neljäneljättä vuotta kuin kuukauden ajan lueskelin venättä ja kyllästyin. Nyt on kysymys vain laskusanoista ja lauseesta: "mitä maksaa?" Muuten pääsee aika pitkälle merkkikielellä, sillä venäläiset ovat tottunut siihen ja yrittävät todellakin ymmärtää. He eivät näe mitään naurettavaa ulkomaalaisten yrityksissä tehdä dramaattisia tai antediluvianisen alkeellisia eleitä. He ovat täynnä suvaitsevaisuutta avutonta muukalaisidioottia kohtaan ja tarkoittavat alunperin hyvää. Minun parlöörini maksaa kruunun ja väittää kansilehdellään sisältävänsä kaikki tarpeelliset puheenparret kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Se on tietysti painettu Saksassa. Siinä seisoo esimerkiksi "Ravintola"-nimikkeen alla: "Mitä helvettiä, ettekö Te kuule?"
Ilmeisesti ystävällistä puhuttelua tarjoilijalle. Ponnistellessani oppimaan tämän rakastettavan lauseen oikeata venäläistä ääntämistä, nukahdan ja herään ystävälliseen ravistukseen:
"Albert, pian ollaan Moskovassa!"
Minä hypähdän pystyyn ja syöksyn ikkunaan. Harmaita taloja, puutarhoja, omituispiirteinen silhuetti ja sen yllä auringonpaisteessa välkähtävä kultainen kupooli – ei yhtä, vaan monia, eikä vain kultaisia, vaan vihreitä ja punaisia – minä heräjän täydelleen. Mutta eikö tuolta kaukaa näy Eiffeltorni? Olenko oikein hereillä? Ei – se on vain joku radiokoje tai jotakin muuta. Minä olen tosin Aasiassa, mutta peräti uudenaikaisessa Aasiassa! Mitä lintuja nuo tuolla ovat? Ah, nehän ovat vain lentokoneita – – "Nitshevo! Harasho!"
Puolen tunnin kuluttua tungeksimme Nikolainaseman uloskäytävää kohti sangen eksoottisessa seurassa. Se vaikuttaa tatarilaiselta, kiinalaiselta, kirgiisiläiseltä, ja minä ajattelen taas syöpäläisjauhettani. Lompakkoni on liivini sisätaskussa ja minun otteeni matkalaukuistani voisi vain sormiatleetti irroittaa – on vain pidettävä silmällä tuota kunniallista palvelevaa veljeä, joka kantaa muita kappaleitani, jotta en kokonaan menetä häntä näkyvistäni –. Minä tiedän, että nämä ihmiset ovat luotettavia kuin kulta, mutta kuitenkin – –. Nyt kuulemme me iloisia ääniä. Tuolla seisoo Adolf Laurin ja muutamia muita siirtolan jäseniä. Tuossa tuokiossa olemme sijoitettuna automobiiliin. Vihdoinkin ollaan Moskovassa. Kerjäläisiä tungeksii palveluksiansa tarjoellen. Revolverivöisiä santarmeja partaisten musikkain joukossa, paljasjalkajätkiä, yllään lammasnahkalakki ja repaleinen turkki, juoksee perässämme turhaan ojennellen likaisia käsiänsä – – ja kaiken yllä on aurinko hehkuvan kuumana ja ilma pölyä täynnä. Harmaankeltainen on väri, khakin, aavikon ja itämaiden väri.
Katu.
Kaikkein ensimmäinen, minkä näin Moskovassa aseman edustalla, oli hurjan risainen, paljasjalkainen poika, päässä suunnattoman suuri lakki. Hän seisoi ja nauroi eräälle naiselle, joka juuri oli auttanut pientä poikaansa eräässä tarpeellisessa toimituksessa ja asianomaisten tarvikkeiden puutteessa – – no, ei liikaa yksityiskohtia! Mutta ensimmäinen vaikutelma pysyi kauimmin ja on jälellä aivoissani vielä, ja se harmaankeltainen aavikkoväri, vieläpä eräs kameeli, joka katosi erääseen kujaan, majesteetillisesti vaappuen ja ylenkatsoen kaikkea. Kameeli ei kuitenkaan ole jokapäiväistä leipää Moskovassa. Se kuului näyttelyyn, mutta se on syöpynyt mieleeni.
On ilmeisesti valhetta kaikki, mitä on kerrottu Venäjän nälkiintymisestä. Me kuljimme torien poikki, jotka olivat tulvillaan ruokaa, vesimelooneja, kaalinkupuja, juustoja, lihaa, rypäleitä, päärynöitä, omenoita, kaviaarin ja kalojen kauppiaita, paperossinmyyjiä, puoteja täynnä tavaraa, tungosta kaduilla, olutkapakoita, ravintoloita.
Mutta ehkä se kaikki on onttoa! Kenties tämä on vain kulissia. Minun täytyy olla epäileväinen ja odottaa, tutkia!
Ehdin nähdä vilahduksen Kremliä ennenkuin tulimme Ruotsin kauppadelegation taloon, joka on Brjussovski-kadun varrella, kaupungin keskustassa, kahden sen pääkadun Tverskajan ja Bolshaja Nikitskajan välillä. Kreml, josta olin lukenut ja uneksinut! Sen muurit sisältävät historiaa, barbariaa, runoutta – mutta minä palajan siihen toiste.
Nyt olen siis Moskovassa olevassa "Palais de Suéde'ssämme", molemmat talonapurit, toverit Ivan ja Vera ovat ottaneet vaatteeni esille matkalaukuista ja antaneet minulle kylvyn, mutta minä olen kummastellut, miksikä he nauroivat epäilevästi, kun minä puhuttelin heitä tovereiksi (tavarishtsh). Täällähän ovat kaikki tovereita, enkä minä vähimmin. Täällä olemme kaikki kommunisteja ja aiomme esiintyä sellaisina. Minulle ei tämä filosofia ole uutta. Niin kauas kuin muistan en ole koskaan pitänyt luokkaerotuksesta, mutta jos joku on astunut nenälleni, olen kivahtanut, ja heti on toveruus käynyt hiukan viileämmäksi.
Minä olen oikeastaan ainoa, joka omistan jotakin Ruotsin kauppadelegation talossa, sillä minun omaisuuttani, joka sivumennen sanoen on sangen pieni, ja pitovaatteitani, silkkisiä alushousujani ja kauluksennappeja ei vielä ole kansallistutettu. Olen iloinen, että olen täällä vierailemassa vapaassa maassa, missä kaikki ovat yhtä hyviä. Ja nyt lähden ulos tutustumaan kaupungin ulkomuotoon.
Mutta ensin syömme päivällistä vanhassa kauniissa puutarhassa delegation talon pihalla. Kokki on erinomainen, ilta-aurinko paistaa vallankumouksen pippuroimiin talonseiniin. Kaikkihan on niin uutta eikä vielä ole ehditty korjata vaurioita, – tehdä remonttia s.o. panna uudestaan pystyyn, sanotaan nykyään Venäjällä. Sillä on syvempi sisällys kuin vain korjailulla. Illalla tahtoivat isäntäni näyttää minulle jotakin hienostelevasta Moskovasta. Me päädyimme erääseen paikkaan illastamaan. Siellä oli aivan samanlaista kuin Parisissa, Nizzassa, entisessä Berlinissä, Budapestissa, vain se eroa, että naiset olivat täällä enemmän maalattuja, enemmän paklattuja ja kokainistisia, ja samalla ujostelemattomuudella, joka alkaa kotiutua Tukholmaankin, ottivat he silloin tällöin esiin muurilaastavehkeensä kultaisista laukuistaan ja parantelivat jumalankuvaansa. Samppanja poreili heidän laseissaan, jazz humusi aivankuin Tukholmassa. Ainoa ero oli, että he olivat kuvankauniimpia kuin meillä ja rehellisempiä rappeutumisessaan. Sillä välin soitti mustalaismusiikki ja merkillisen väärentämättömät hampurilaiset ja berliniläiset donnat lauloivat ja esiintyivät muka mustalaisina, vaikka hiukan teatraalisemmin ja kömpelömmin. Joku todellinenkin ziganka oli kai mukana, mutta kokonaisuus oli kurja.
Kolmen ja puolen kuukauden aikana en sitten milloinkaan käynyt tällaisissa paikoissa, vaan ryhdyin vakavasti tutkimaan oikeata väärentämätöntä Moskovaa.
Mutta miksi oli Länsi-Eurooppaan levitetty tietoa, että yleinen kurjuus Venäjällä oli niin pöyristyttävä, että ihmiset söivät toisiansa leivän puutteessa? Jokaisessa pikkukapakassa istui väkeä ja hörppi itseensä kaalisoppaa ja lihavia silavankimpaleita. Kaikki polttivat paperossia kadulla. Naurettiin ja laulettiin. Noh – olihan niitäkin, joiden olot eivät olleet niin hyvät ja ne olivat niin sanottua intelligenssia, mutta siihen tulen tuonnempana. Ensimmäinen iltani Moskovassa muistutti iltoja Pariisissa, Münchenissä, nuoruuteni keväässä. Yleinen hätä – jos sitä oli – oli siinä tapauksessa erinomaisen hyvin peitetty. Se ei vaikuttanut myöskään tanssilta tulivuoren päällä, vaan olemattomalta.
Mutta tietysti on kuiluja! Täynnä epäilyä palasin kotiin ja menin vuoteelleni aprikoimaan kommunistista ongelmaa. Ei tarvinnut kauan mietiskellä, ennenkuin nukuin.
Ja minä jatkoin miettimistäni, kun Ivan herätti minut, tullessaan hakemaan vaatteitani harjattavaksi. Ne olivat niin hienot, että minua hävetti. Mitä Ivan ajattelee minusta? Minä olen tietysti porvari, "bursuj", joka en ole kypsä kommunistivaltiossa elämään. Hän tekee työtä enemmän kuin minä. Hän on proletaari ja minä olen bursui, joka makaan laiskottelemassa, kun hän harjaa, jos harjaa, – mutta hänhän voi kostaa porvaristolle olemalla harjaamatta niin tarkoin. Minä puolestani makaan ja mietin, mitä kirjoitan, sillä kirjoittaminen ja ajatteleminen on minun ammattini. Mutta siitä ei Ivan tiedä mitään.
Retkeilyjä.
Olen lähtenyt ulos aamiaisen jälkeen otettuani kartalta selville, missä asun. Olen kulkenut Kremlin ympäri ja nauttinut punaisista muureista ja kupooleista. Tiedän ihan tarkalleen, kuinka on kulettava takaisin kotiin, mutta teen taktillisesti kevytmielisen liikkeen, pysähdyn eräässä kadunkulmassa ja koetan perehtyä topografiaan. Sillä mieleni palaa eräälle pienelle kadulle, jossa näin muutamia vanhoja taloja, joita kannattaa katsella ja jotka ovat vallankumouksen kuulien repimiä. Äkkiä havaitsen unohtaneeni karttani pöydälle delegation talossa – ja samassa on hienon älykäs strategiani supistunut mitättömiin, en tiedä, mille suunnalle olisi mentävä, sillä taivas on pilvessä ja aurinko poissa. Minä alan kävellä ja eksyä, sillä en ole vielä käsittänyt katujen säteittäisyysjärjestelmän tarkoitusta enkä ympyräjärjestelmää. Ellei sitä ymmärrä, saattaa harhailla kuin hullu ympäri kaupunkia, jos ei osaa sanaakaan venättä, sillä Moskova on sangen vanha kaupunki, jossa on pikkukatuja ja ihmeellisiä kujia.
Äkkiä tapaan erään nahkapukuisen nuoren miehen – kommunistien tunnuspuku – mutta hänen tukkansa on pitkä ja hänen silmänsä hehkuvat rillien takana. Hän kantaa vasemmassa kainalossaan muutamia kirjoja ja minä ajattelen: tuo mies on ylioppilas; hän osaa kieliä – ja kysyn tietä Brjussovskille. Minä puhun ranskaa.
Joo – hän vastaa, mutta pyytää saada puhua saksaa. Me alamme keskustella ja hän on niin herttainen, että on valmis saattamaan minua kappaleen matkaa. Minä vastustelen, mutta hän on itsepäinen. Hän on lääkäri, dosentti jossakin, mutta pantu pois, kun ei ollut kyllin oikeauskoinen kommunisti. Tämän saan häneltä ongituksi senjälkeen, kun olen esittänyt itseni. No niin – minä kutsuin hänet aamiaiselle erääseen pieneen kahvilaan, pivnajaan, ja meistä tuli hyvät ystävät. Häneltä olen minä saanut kokemukseni Venäjästä ja järjestelmästä – jos saan puhua kokemuksesta vain kolmen ja puolen kuukauden oleskelun jälkeen maassa. Me tapasimme usein, mutta ihan salassa. Kerran on se mies lahjakkaisuudellansa nouseva kuin tähdenlento – ellei sitä ennen kuole nälkään.
Venäjällä saa oppia vaikenemaan. Ne ihmiset, joita joka päivä tapasin, eivät kertoneet mitään. Minä en myöskään kysynyt mitään, mutta tältä nuorelta lääkäriltä sain tietoja, jotka ovat jättäneet syviä jälkiä sieluuni.
Minä tulin sitten vähitellen kotiin Brjussovskille, jossa luultiin minulle jo tapahtuneen jotakin vaarallista. Mutta eihän sitä mies ole suotta Smoolannista kotoisin. Ei sille voi mitään tapahtua, jos hän vain säilyttää kotiseutunsa metsien tyyneyden! Mutta vielä on minulla paljon kertomista ennenkuin tulen siihen, mihin pyrin.
PUNAISEN VENÄJÄN SYDÄMESTÄ. AUDIENSSILLA TROTSKIN LUONA.
Niiden kahden käytävän välillä, jotka Voskresenskajatorilta johtavat kaameamuistoiselle Punaiselle torille, on pieni, ulkoa mitätön, mutta sisältä merkityksellinen kappeli, Iberian Madonnan kappeli, Venäjän kukaties pyhin paikka. Siellä täytyi tsaarin pysähtyä ja rukoilla ennenkuin meni Kremlin muurien sisäpuolelle: Nyt koristaa läheistä seinää eräs taulu, jossa neuvostotähden alla on seuraava kirjoitus: "Uskonto, opiumia kansalle."
Milloinkaan en unohda ensimmäistä käyntiäni siellä ja sitä voimakasta vaikutelmaa, minkä siellä sain Venäjän kansansielusta. Portaiden kolmella astuimella ja pienellä korokkeella oven edessä makaili, istui ja seisoi kerjäläisiä. Minä kuljin heidän ojennettujen käsiensä ohi kappeliin. Vähää ennen olin huomannut, että eräs elegantti auto pysähtyi kappelin edustalle ja kallisarvoisissa turkeissa oleva herra antoi ohjeita ajajalle. No niin – minä tulin palavain vahakynttilöiden ja suitsutuksen ilmapiiriin, puolihämärään, jossa oli pyhäinkuvia, jotka välkähtelivät keltaisessa valaistuksessa ja tungokseen saakka kaikenlaatuisia ihmisiä, talonpoikia, työmiehiä, naisia ja kerjäläisiä. Kaksi pappia luki ja lauloi ikonostasin edustalla, ojenteli ristiä ja pyhiä kirjoja uskovaisia kohti, jotka suutelivat ristiä ja kirjoja äänekkäillä, maiskuttavilla, märillä suudelmilla, senjälkeen suudellakseen pappien käsiä. Näin erään miehen, jolla oli kauheita ihottumia yli koko kasvojen, imeytyvän kiinni papin käteen ja sitten kuiskaavan jotain tämän korvaan ja pappi kuiskasi taas jotain takaisin. Teki ristinmerkin oikeauskoisen edessä ja suuteli häntä hänen inhoittavalle poskelleen.
Ja äkkiä tulee se hieno herra automobiilista sisään, kuiskaa papille, saa kuiskauksia takaisin, lankee polvilleen, painaa otsansa permantoon ollen vähällä potkaista minut nurin, kun hän ilmeisesti aikoo ojentautua maahan pitkin pituuttansa, nousee pystyyn, suutelee ojennettua ristiä ja alkaa sitten järjestelmällisesti suudella niin monia pyhäinkuvia kuin suinkin näkee. Pyhäinkuvain lasipeite on harmaana suuteloista, mutta hän suutelee, suutelee – – –
Minä tarkkaan hänen kasvojansa. Hän vaikuttaa ehdottomasti sivistyneeltä. Hänen tukkansa on moitteeton, hänen kaulahuivinsa on tiptop, hänen ulsterinsa uhkea, hänen housunsa kuin veitsenterät, hänen käyttämänsä hajuvesi tosin minulle vastenmielinen, mutta hän käyttää hajuvettä ja se on täysin hienoksi tunnustettua. Ja kun hän ulosmennessään pysähtyy suuren kynttilän eteen, jonka viereisessä hopeamaljassa öljy odottaa käyttämistä ja maljan märät laidat osoittavat, että sitä on käytetty, pistää hän sormensa maljakkoon ja sivelee ohimoitaan ja otsaansa tällä likaisella litkulla, sillä satoja sormia on siinä uitettu sitä ennen. Ja suuremmaksi varmuudeksi ottaa hän pienen hopeakauhan, joka varkaiden tähden on kiinnitetty maljakkoon ketjulla, täyttää sen öljyllä, tyhjentää sen ja ristii itsensä nöyrästi kumartaen ja menee odottavaan biiliinsä.
Minä ajattelin itsekseni, mitähän konnantöitä hän lie mahtanut tahtoa sovittaa näillä ankaran rituaalisilla toiminnoilla – vai rukoiliko hän ehkä pyhän Venäjän ja sen tulevaisuuden puolesta? Sillä vanhan kansan venäläiset pitävät asemaa epätoivoisena – mutta minä ajattelin enimmäkseen tämän ikoni- ja käsisuutelun ja ylimalkaan Venäjällä niin yleisen suutelemisen epäterveellisyyttä, sillä en hetkeäkään kiinnittänyt huomiota siihen, että bolshevikit yrittävät hävittää uskontoa. Se on mahdotonta. Uskonto on siellä niinkuin kaikkialla maailmassa muutosten alainen eikä sillä olisi olemassaolon oikeutusta, ellei se olisi kehittymistilassa, mutta tämä kehitys, tämä muutos, noudattaa lakeja, joista me tiedämme jokseenkin vähän. Johtavat miehet ovatkin jo yhä enemmän alkaneet huomata, että on vaarallista koskea kansan sieluun ja ryhtyneet vastustamaan uskontoa valistuksen, opetuksen avulla, mutta he ovat asettaneet tieteen tason liian alhaalle, ja kansalle on tarjottava ainoastaan kaikkein parasta. Usein ja enimmäkseen (ja, voimmepa sanoa, aina) epäonnistuvat kansan johtajat, kun he tässä suhteessa yrittävät tehdä hyppäyksiä. Joukkomurhista, vainoista ja kidutuksista huolimatta elävät uskonto ja tiede yhä vielä rinta rinnan. Jälkimmäinen on pahemmin uhattu ja asiantuntijat vakuuttavat, että Venäjä on jäänyt kokonaisen miespolven jäljelle tieteiden alalla, ensinnäkin sodan ja vallankumouksen, ja sittemmin opetuksen proletarisoinnin vuoksi.
Niinpä esimerkiksi on historian opetuksessa pääasiana marxilaisten opettajain hankkiminen. Kaikkia tieteen haaroja täytyy tutkia "historiallisen materialismin" pohjalla. Tekniikka ja luonnontieteet kärsivät tästä vähemmän, mutta oikeustiede, filosofia ja historia sitä enemmän. Ainoastaan oikeauskoisia marxilaisia suvaitaan ja yliopistoihin tyrkytetään väkisin punaisia professoreita sekä opettamaan kommunistista uskonoppia että tuomaan yliopistonopettajien keskuuteen agitatoorisia aineksia. On hyvin tavallinen ilmiö, että todella etevät tiedemiehet saavat väistyä huonojen, mutta oikeauskoisten tieltä.
Kuvaavaa sille menetelmälle, jolla nuorisoon syövytetään kommunistiohjelmaa, on seuraava: kuudentoista vanha poika tai tyttö, joka aikoo kielten opettajaksi, on pakotettu suorittamaan tutkintonsa kolmena vuonna. Tärkeintä on, että hän ahtaa itseensä:
Neuvosto-tasavallan hallitusmuodon.
Historiallisen materialismin.
Yhteiskuntamuotojen synnyn ja kehityksen.
Sosialismin historian.
Kansantaloustieteen.Nämä vaatimukset eivät ole pieniä. Vain sosialismin historiaa varten vaaditaan, että oppilas kuuntelee noin kolmekymmentä luentoa. Kun hän ottaa tutkintonsa, on hän ulosoppinut "Chronschough".
Olaf Broch, jonka erinomaista kirjaa "Proletariaatin diktatuuri" tahdon suositella, kertoo pari kaskua opetustavasta. Eräältä ylioppilaalta kysyttiin, missä Lenin asuu. Vastaus oli: "Kremlissä". Se oli väärin. Oikea oli: "Venäjän kansan sydämessä".
Henkilöiden, jotka kauan sitten olivat kuuluneet opettajakuntaan, täytyi käydä kursseja kommunismissa ja suorittaa tutkintoja erikoisten komiteain edessä. Eräältä tutkittavalta kysyttiin: "Mitä te tekisitte, jos syttyisi kapina nykyistä hallitusta vastaan?" Tutkittava vastasi: "Semmoista mahdollisuutta en voisi edes kuvitellakaan!"
Vastausta pidettiin täysin tyydyttävänä.
Mutta sittenkään ei pidä katsoa asiaa liian pessimistiseltä kannalta ja luopua toivomasta parempia aikoja. Sillä huolimatta karkoituksista ja erottamisista elää tieteellinen henki, eikä mikään kommunismi voi hävittää todellista sivistystä. Sääli vain niitä verrattomia, vielä työskenteleviä tiedemiehiä, jotka elävät nälkärajalla ja joiden on pakko valita joko kommunismi tai toimeentulonsa loppu.
Anteeksi, mutta minä kirjoitan niinkuin ajatukset kulkevat! Täällä, tässä valtavassa maassa, joka, jos sitä oikein hoidettaisiin, olisi maailman onnellisin ja mahtavin, joka voisi antaa ruokaa koko maailmalle loppumattomien rikkauksiensa, ennenkaikkea maan, multamaan nojalla, täällä tulee ajatelleeksi yhtä ja toista. Kaikkien vallankumouksien jälkeen on sentapaisia teorioja tehty ja muutamat ovat aina koettaneet toteuttaa niitä terrorin avulla. Se näyttää olevan luonnonlaki ja sikäli sitä voi, joskaan ei hyväksyä, niin kuitenkin ymmärtää. Mutta johtajien ei sovi, ei tule karkein käsin koskea sieluihin, eikä antaa edelleen "matruusien" edustaa itseänsä. Venäjä on kärsinyt kylliksi. Ja olkoon nyt hetken aikaa kylliksi puhuttu siitäkin, mitä tässä olen sanonut!
Minä kuljen ympäri Punaista toria ja katselen Kremlin kauneita, pykällettyjä muureja. Halajan niiden sisäpuolelle ja tiedän, että pian pääsen sinne, mutta erinäisiä muodollisuuksia täytyy noudattaa, sillä siellä sijaitsee hallitus eikä voi niin visusti tietää, mikä mies minä olen. Tosin näytän vaaralliselta, mutta minulla on tuttavana herra Dmitri Florinski, "Directeur de Departement au Commissariat du Peuple pour les Affaires Etrangéres", tunnettu myöskin Tukholmassa. Minä tahdon ennenkaikkea tavata herra Trotskin, Venäjän mahtavimman miehen, sen jälkeen kuin Lenin kaikista huhuista päättäen on tullut kykenemättömäksi johtamaan maansa kohtaloita. Eräs ystävällinen venäläinen oli niin tavattoman rakastettava, että oli hankkinut minulle mahdollisuuden päästä rouva Leninin puheille ja antanut minulle toiveita, että ainakin saisin nähdä Venäjän epäjumalan, mutta minä kieltäydyin, sillä olisi vastenluontoista vain seisoa ja töllistää sairasta miestä ja kenties vielä häiritä häntä. Minä kieltäydyin siis jyrkästi. Tahdoin tavata vain eläviä, terveitä ihmisiä.
Istuuduin eräälle penkille Kremlin muurin edustalla. Pitkin koko seinämää lepää punaisia vallankumoussankareita kukitettujen hautakumpujen alla. Ajattelen mielessäni, olisiko Iivana Julma aikoinaan sallinut sellaista tai ylimalkaan mitään vallankumousta. Kauimpana oikealla kädelläni on fantastinen kirkko, Vasili Blasennyi, jonka rakennusmestarilta Iivana puhkaisutti silmät, ettei tämä ryhtyisi rakentamaan toista yhtä muhkeata mestariteosta. Edessäni on teloituspaikka, joka arvatenkin on siinä yhä varoituksena. Täällä kuohuu tori historiaa ja hirmuja. Täällä pystytettiin hirsipuita, täällä kasattiin polttorovioita, täällä kaadettiin ihmisten päälle vuorotellen jääkylmää ja tulikuumaa vettä, leikeltiin nahkaviipaleita selästä, vuodatettiin verta ja kärsittiin tuskia; täällä oli ilmetty helvetti.
Ja juuri nyt, samalla hetkellä kuin kirjoitan tätä, tulen ajatelleeksi parasta ja enimmin keskitettyä luonteenkuvausta, mitä minun tietääkseni kirjallisuudessa milloinkaan on tehty. Se on J.L. Runebergin kuvaus Kulnevista, ja sillä kuvaa hän koko Venäjän kansaa, sen itämaista luontoa, sen aasialaista hurjuutta:
"Hän suuteli ja surmasi
juur' yhtä hartaasti."Se on taidetta ja ymmärtämystä! Monet lahjakkaat venäläiset ovat samaa mieltä.
Käytävillä hautojen välissä kulkee Venäjän kansaa ohitseni. Minä näen vanhoja laihtuneita herroja, jotka torkahtelevat sohvilla. Ohi kulkee pappeja, useimmat tympäiseviä ja lihavia, toiset tympäiseviä ja laihoja ja kauhtanat risaisia. Harvoin olen nähnyt miellyttävän ja kunnioitusta herättävän papin Venäjällä, mutta kukaties, ei pidä tuomita ulkomuodon mukaan, tai – ehkä sentään, sillä heidän suunnaton tietämättömyytensä kuvastuu kasvoissa, ja juuri nyt tarvitsee Venäjä tietorikkaita pappeja. Vielä sangen kauan, ylinäkemättömän kauan.
Muuan vanha vaimo seisoo erästä hautaa katselemassa. Lihava pappi kulkee ohi ja vaimo menee häntä kohti ja sanoo jotakin. Pappi ei pysähdy, mutta tekee ohimennen huolimattoman ristinmerkin hänen kasvojensa edessä ja vaimo seisoo siinä kumarrellen tämän lihavan syöpäläisen edessä – vaikka kenties ei papilla ole sentään kovinkaan hauskaa juuri nyt, sillä hänellä ei ole mitään tuloja valtiolta, mutta hän hankkii itsellensä kyllä ruokaa kuitenkin aivan niinkuin meikäläiset vapaakirkolliset, sillä hän on lihava ja pöhöttynyt.
Siellä ja täällä kaupungin seinillä suositellaan kommunistien uskonnonvastaista aikakauskirjaa, jonka nimi käännettynä on "Jumalaton". Se on kuvitettu ja koettaa kuvillansa ja naiivilla tekstillään naurunalaiseksi tekemällä hävittää Jumala-käsitettä. Piirustukset ovat sangen hyviä ja uudenaikaisten taiteilijain tekemiä, mutta teksti on aivan ala-arvoista. Se on ilman huumoria ja vain kömpelö yritys teennäisen naiivilla tavalla vaikuttaa kansaan. Eräs heidän reklaamijulistuksensa on käännettynä suunnilleen seuraava:
Toveri.
Sinä sanot: "Minä olen itsetietoinen ihminen, minä en usko
pappien loruja, minä en tunnusta Jumalaa." Se on erinomaisen
hyvä, että sanot niin, mutta oletko tutkinut itseäsi, eikö
sinun huoneessasi ole pyhimysten kuvia, etkö anna pappien
tulla lukemaan rukouksia luoksesi, etkö aio antaa siunata
pääsiäisleipääsi?
Oletko vaikuttanut vaimoosi, auttaaksesi häntä pääsemään irti
pappien hullutuksista, kasvavatko sinun lapsesi vapaudessa ja
pelottomuudessa, etkö anna anoppisi ja muiden vanhojen
naissukulaisiesi, noiden elävien ruumiiden, yhä myrkyttää
yksinkertaista lapsenuskoa pappien raaoilla renkutuksilla?
Toveri, sinä et voi puolustaa itseäsi sanoilla! On välttämätöntä
tehdä mielipiteesi eläviksi. Ennenkaikkea omassa perheessäsi;
auta sen jälkeen vasta toisia.
Jumalankieltäjä koneen ääressä
M. K. R. K. P.
(Kommunistisen puolueen Moskovan osasto.)Tämä julistus on musta. Toinen on värillinen ja koettaa pilkata kolmea Jumalaa, joita Venäjällä palvellaan kreikkalaiskatolista lukuunottamatta, roomalaiskatolista, muhamettilaista ja juutalaista. Kun eräässä Moskovan sanomalehtimyymälässä pyysin ostaa muutamia kappaleita kaikesta, millä on tekemistä aikakauskirja "Jumalattoman" kanssa, kysyttiin minulta, mitä aihetta minulla oli ottaa sellaista mukaani Venäjältä. Minä vastasin, että oli tarkoitus jättää nämä kappaleet Ruotsin kirjastoihin. Eräs nuori nainen puodissa teki ristinmerkin.
Samana iltana olin päivällisillä eräässä venäläisessä perheessä, ja palvelija, jonka haltuun aioin antaa sanomalehtikäärön, kieltäytyi siihen koskemasta. Mutta minun täytyi myöntää, että seurustelin myöskin perheissä, joissa asia otettiin humoristisemmalta kannalta, vaikka palvelijat yleensä vastustelivat, jos annoin heidän haltuunsa sellaisia asiakirjoja. Ei! Muutamissa vuosissa ei muuteta niin vanhoillista kansaa kuin Venäjän. Ei edes miespolvissa, vuosisadoissa, ehkäpä ei vuosituhansissakaan, riippukoon se sitten ilmastosuhteista tai muista seikoista. Ja talonpoikiin ei ole hyvä koskea. He elävät omaa elämäänsä itsekseen ja omistavat niin sanotusta kulttuurista juuri sen verran kuin heille soveltuu. Talonpojilla on aina ruokaa ja he antavat meille ruokaa soveliaita arvoja vastaan. Kaikkien sotien ja vallankumousten jälkisammutusten aikana on talonpojilla ollut hyvä olo. Heidän itsekkäisyytensä on oikeutettu senvuoksi, että se on biologisesti tervettä reaktiota hävitystä vastaan. Voi ampua mäsäksi kaupunkeja ja yliopistoja, mutta peltomaata on vaikea hävittää, vaikka sitäkin joskus voi myllertää pahanlaisesti niinkuin äskettäin on tapahtunut Pohjois-Ranskassa muutamien vuosien granaattipenkomisella – mutta talonpoika kaivaa sen kuntoon taas ja hankkii itselleen ja herroille ruokaa. Herrat eivät pysty siihen, eikä niin sanottu proletariaatti, joka nyt tahtoo hallita ilman tietoja, vain väkivallalla ja tukahduttamalla, hävittämällä intelligenssin ja sivistyksen ja siivouden. Viimeinen käsite ei ole huonoin.
Antakaa minun kertoa. Minä istuin kerran odotushuoneessa erään kommissariaatin eteisessä Moskovassa ihmisten kanssa, joista useimmat tuntuivat olevan 'pauvres honteux' kuluneissa, osittain repaleisissa vaatteissa ja huonoissa jalkineissa. Kaikki polttivat paperossia. Permanto oli kuin tuhka-astian pohja. Parroittuneita, katkeroituneita kasvoja, laihoja, lontollisia poskia.
Eräs nuori nainen istuu kirjoituskoneen ääressä työssä. Hänen naamansa on maalattu ja hän polttaa paperossin toisensa jälkeen. Kommissaari on luvannut ottaa minut vastaan määrätyllä kellonlyönnillä, ja kun kello on lyönyt, käännyn minä erään tavarishtshin puoleen, jolla on asian kanssa tekemistä, sanon, että aikani on rajoitettu ja että minä luotan komissaarin sanaan. Hän nauraa ja pyytää minua kääntymään kirjoituskoneen ääressä olevan tytön puoleen. Tämä siirtelee paperossiansa toisesta suupielestä toiseen puhuessaan – muuten erinomaisen sujuvaa ranskaa. Kyllä hän järjestää heti asian, niin että pääsen asianomaisen luo, ja nousee yhä edelleen polttaen. Samalla astuu sisään fantastinen olento, nuori nainen nahkanutussa, nahkahousuissa ja saappaissa. Tällä on tukka lyhyeksi leikattu, naama valkoiseksi ja punaiseksi maalattu ja niinikään paperossi suussa – ja hän sanoo jotakin kirjoituskone-neidille. Minä saan odottaa kokonaisen tunnin, ennenkuin pääsen tuon korkean viranomaisen luo. Olen harvoin nähnyt niin hävyttömän nykyaikaista ilmiötä kuin tämä donna. Jos meidän nuoret naisemme käyvät sitä tietä, niin säälin heitä ja meitä! Kun vihdoin pääsin asianomaisen puheille, oli tämä nainen ovella minua vastassa ja puhalsi paperossin savua ihan vasten naamaani, minun – vanhan, kohteliaan herran! Minä lausuin yhden niitä harvoja lauseita, joita osasin venäjäksi: "Pyydän anteeksi!"
Nainen nauroi ja näytti kultaplombejansa. Hän tuijotti minuun ja mittasi minua kiireestä kantapäähän. Minä olin liian hieno, liian hyvin puettu. Jos minulla olisi ollut nahkavaatteet ja muutama kilo Moskovan lokaa saappaissa, olisin luultavasti ollut todellinen tavarishtsh, hyvä toveri.
Ei – sitä tietä ei venäläisten pidä kulkea! Vielä on maailmassa kohteliaisuutta, arvonantoa, siivoa sävyä, miellyttävää käytöstapaa. Ajan pitkään ei voita mitään sillä, että heittää kaiken semmoisen hunningolle. Ja tämä kohteliaisuus, ystävällisyys, rakastettavuus, jonka kommunistien huonoimmat edustajat arvioivat tarpeettomaksi, kuuluu juuri niihin ominaisuuksiin, jotka vanhan kannan venäläisille ovat tunnusomaisia. Juuri tämä seurustelun miellyttävyys on venäläisessä kansanluonteessa synnynnäistä ja vertaansa vailla missään muussa maassa.
Tekee mieli kysyä, mistä ovat kommunistit oppineet tämän siivottoman käytöstavan? Eivät johtajiltaan, sillä nämä käyttäytyvät gentlemannin tavoin. En tahdo myöskään sanoa, että kaikki kommunistit ovat sellaisia kuin edellämainittu naishirviö, sillä minä olen tavannut heidän parissaan myöskin varsin vastakkaista. Mutta kasvatuskaan ei ole ihan tuhma juttu ja semmoista pitäisi opettaa taitavampien taitamattomille. Siivoja tapoja noudattamalla olisi uuden Venäjän paljoa helpompi päästä kosketuksiin muun maailman kanssa.
Johtavat henkilöt tekivät minuun yksinomaan miellyttävän vaikutuksen. Pitää kertoa siitä, kuinka tapasin Trotskin. Olin eräältä venäläiseltä naiselta saanut kuulla, että minulla kukaties saattaisi olla mahdollisuus saada piirtää hänen kuvansa, sillä minähän en tullut Venäjälle poliitikkona, vaan ainoastaan taiteilijana ja kirjailijana – siis yksinomaan pelkkänä ihmisenä. Sain erään henkilön kautta tietää, että hän aikoi vastaanottaa minut, mutta asia viipyi. Minähän tiesin, että hän työskenteli tavattomasti ja että hänen aikansa oli ylen rajoitettu, mutta samalla tiesin myöskin, että hänellä oli suhteita Ruotsissa oleskelunsa jälkeen siellä ja että hän saattoi olla asiaan kiinnostunut. Luulin jo hänen unohtaneen minut, kun eräänä päivänä sain puhelintiedon, että hän saattoi ottaa minut vastaan eräänä määräpäivänä. Minun piti vain olla määrähetkellä kotona. Niin tein ja pari ulkoministeriön herraa tuli sovjetbiilillä noutamaan minua asunnostani. Minut jätettiin hänen komissariaattitalonsa eteen ja sain kulkea useiden sulkujen läpi, kunnes viimein eräs nuori upseeri ohjasi minut huoneeseen, jossa ilmoitti hänen olevan. Hän tuntui olevan hyvin vartioitu, ja useiden ovien edessä seisoi hampaisiin saakka aseistettuja sotilaita. Omituista kyllä, ei minun tarvinnut näyttää mitään papereita. Pääsin sulkujen läpi viattoman naamani nojalla – tai ehkä koska minut tunnettiin.
Huoneessa, jota sanottiin Trotskin työhuoneeksi, tapahtui hassunkurinen välikohtaus. Minähän olin nähnyt hänestä monta kuvaa, mutta se mies, joka nousi työpöydän äärestä ja lausui minut tervetulleeksi, ei mitenkään saattanut olla hän. Tämä oli liian nuori ja minä sanoin sen. Tosin en paljoa uskonut eurooppalaisiin karikatyyreihin, mutta jotakin yhtäläisyyttä täytyi olla. Nuorukainen nauroi ja ilmoitti olevansa Trotskin adjutantti tai sihteeri tai joku muu sentapainen toimihenkilö. Hän oli nuori upseeri, viimeisenä ja vaarallisimpana sulkuna. Minä sain odottaa muutaman minuutin, kunnes annettiin merkki ja ovi avautui sisimpään ja viimeisimpään huoneeseen. Minä seisoin Venäjän silloin ja ehkäpä nytkin mahtavimman miehen edessä.
Hän teki heti hyvin miellyttävän vaikutuksen minuun tullessaan puristamaan kättäni. Hän pyysi minua ymmärtämään, että hänen aikansa oli peräti täpärä ja toivoi, että hänen mallinaistumisensa ei tulisi kovin pitkäksi. Tuskin olin ehtinyt sen hänelle luvata, kun jo adjutantti tuli tuomaan paperia, joka Trotskin täytyi lukea.
"No, kuinka minun pitää istua?"
"Kuinka tahansa, – tuolla esimerkiksi!" ja viittasin erästä pöytää ikkunan vieressä. Venäläiset huoneet ovat yleensä pimeitä ja jotenkin sopimattomia sellaiseen työhön kuin minun. Juuri kun hän oli istuutunut, tuotiin uutta paperia, joka vaati tarkastusta – ja sitten uutta – ja vielä sittenkin.
"Tämä ei käy", sanoi Trotski. "Sallitteko, että luen, sillä välin kuin te työskentelette?"
"Tietysti."
Sellaiset kasvot kuin hänellä on helppo piirtää – ei niiden itämaisen luonteen, vaan joka piirteessä ilmenevän elinvoiman ja tarmon nojalla.
Mies teki eheän, elinvoimaisen ja miehisen vaikutuksen. Varsinkin viimeksimainittua ominaisuutta tahtoisin tehostaa. Älykkäisyys loistaa hänen silmistään – ja vaikkapa koko Eurooppa nousisi sanojani vastaan, niin luin niistä hyvyyttä.
Minä en voi olla sanomatta – me puhuimme saksaa – että minä juuri ihmettelin, että hän kaikissa ulkomaisissa julkaisuissa, missä olin hänen kuviansa nähnyt, oli esitetty pirulliseksi demooniksi.
"Niin", sanoi hän ja katsoi minua suoraan silmiin, sanoisinko itsepilkallisella hymyllä, "oikeastaan ei minulla ole mitään vastaan, että minusta tehdään demooni! Meillähän on kaikilla heikkoutemme."
Paperien tuontien välillä tapahtui pieni pysähdys ja me saimme tilaisuutta keskustella. Hän tahtoi tietää, minkä verran olin nähnyt Venäjällä taidetta ja museoita. Minä kerroin ja hän sanoi kohteliaasti, että minä siinä tapauksessa olin Venäjän taiteesta nähnyt enemmän kuin hän. Hän oli ollut ulkomailla kauan – helposti ymmärrettävistä syistä – ja tunsi Ruotsin ja Ranskan taidetta enemmän kuin Venäjän, ja nyt oli hänellä niin vähän aikaa – –
No – sen käsitin.
Me puhuimme yhteisistä tuttavista ja kirjallisuudesta, jota molemmat tunsimme – mutta nyt alkoi paperien tuonti taas ja minä nousin lähteäkseni.
"Näyttäkää minulle piirustus! No, ehkä kyllä – mutta antakaa, ennenkuin lähdette, näyttää kuvaa tovereilleni!"
Hän otti piirroskirjani ja katosi sotaministeriöön. Kun hän muutaman, minuutin kuluttua tuli takaisin, ilmoitti hän työtoveriensa selittäneen, että se oli ainoa todella hänen näköisensä kuva, mitä he hänestä olivat nähneet.
"Ja nyt – kuinka kauan viivytte Venäjällä?"
"Kunnes olen nähnyt niin paljon kun voin sulattaa."
Hän kirjoitti nimensä piirroksen alle.
"Jos Teille sattuisi joitakin vaikeuksia ja tarvitsisitte apua, niin kääntykää suoraan minun puoleeni."
Hänen kädenantonsa oli miehen kädenlyönti ja minä olen aina säilyttävä tavattoman mieluisan muiston kohtauksestamme. Minun ei koskaan tarvinnut kääntyä hänen puoleensa apua pyytääkseni, mutta tuntui kuin siitä hetkestä koko Venäjä olisi auennut minulle. Minä sain nähdä, mitä tahdoin, ja sain apua ja selityksiä, minne ikinä tulin.
Mutta minä sain käydä edelleenkin kauan Kremlin ulkopuolella ja ympärillä ennenkuin sen sisälle pääsin. Vain muutamia muodollisuuksia, sanottiin minulle ulkoministeriössä. Sillä välin tutkistelin kaupunkia ja kuljeksin, kuljeksin. En milloinkaan ole kävellyt niin paljoa missään kaupungissa, enkä missään ole oppinut niin paljoa. Muun muassa sain oppia olemaan milloinkaan mistään kummastumatta, ja se on jo isonpuoleinen oppi.
Mielenkiintoisimpia ja miellyttävimpiä tuttavuuksia, joita Moskovassa olevien ulkomaalaisten keskuudessa tein, oli Saksan ministeri, kreivi v. Brockdorff-Rantzau, diplomaattikunnan vanhin, "l'ancien regimen" herra, patriootti, hienostunut, kaikista elämän ilmiöistä kiinnostunut. Hänen sangen opettavaisen tuttavuutensa muistolla lopetan tällä kertaa.
Mutta Kreml! Mutta Kreml!
KOLMESATAA PENIKULMAA HALKI VENÄJÄN MAAN.
"Kommunismi on kuollut, mutta kukaan ei kykene sitä hautaamaan", oli iskusana, jonka usein kuulin venäläisten kesken Moskovassa, ja siinä on paljon totuutta. Se sukeltaa näet esiin jokaisen suuren mullistuksen jälkeen, näköjään välttämättömänä reaktiona ylen suurten omaisuuksien kertymistä vastaan harvaliston haltuun. Mutta samalla liukuu luonnonvälttämättömyydellä kaikki vähitellen takaisin entisille urille ja yksityinen yritteliäisyys pääsee taas oikeuksiinsa. Venäjän vallankumouksen toimeenpanijoita moititaan siitä, että he kävivät liian karkeasti käsiksi vanhaan järjestelmään ja vuodattivat liian paljon verta, mutta varsinkin siitä, että he edelleenkin jatkavat sen intelligenssin vainoamista, joka tuntee seisovansa laajakantoisemmalla tasolla eikä tahdo mukautua puolisivistyksen periaatteisiin.
Mutta vallankumousta ei voi suorittaa samettihansikkain – eikä ole helppoa korjata mullistuksen jälkiä. Unohdetaan, että Venäjä on aasialainen maa, missä ihmishengellä ei katsota olevan samaa arvoa kuin meillä, ja tuntuu kuin olisi jo unohdettu maailmansodan kauhut – sen miljoonat ja taas miljoonat kuolleet ihmiset ja kenties korvaamattomat arvot – Venäjän vallankumouksen ja niiden tapahtumien vuoksi, joita nyt tapahtuu tässä valtavassa maassa. Minä olen vakuutettu, että liioitellaan, kun epäillään korkeimman johdon tahtoa korjata oloja tämän kamalan järkytyksen jälkeen, ja täytyy olla likeltä nähnyt sen työtä ymmärtääkseen, mikä taakka sen harteilla on, sillä nämä miehet tekevät työtä uskomattoman sitkeästi ja pyrkivät eteenpäin keskellä vaikeuksia, jotka kohtaavat heitä joka taholta. Ajateltakoon, että heidän työnsä on ihmiskunnan historiassa aivan uudenlaatuista, vaikkakin me toiset olemme vakuutettuja, että heidän pian täytyy nähdä, että ihmisiä ei voi viedä uusille urille heidän periaatteittensa mukaan. Kaikesta tästä puhuttiin yhtä päätä ja melkein yksinomaan venäläisten keskuudessa, ja kysymyksiä käänneltiin ja väänneltiin sillä sanarikkaudella, joka on tämän kansan erikoisia tunnusmerkkejä.
Kaikki kävisi nopeammin, ellei itämainen monimutkaisuus olisi kansan luonteen peruspiirteitä ja jos venäläiset enemmän arvostaisivat Aikaa. Tuntuu kuin sitä joskus ei lainkaan otettaisi lukuun taikka sitten melkein kuin neljäntenä ulottuvaisuutena, josta meillä vielä on sangen vähän todellista tietoa – ainakaan ei niin paljoa, että se sanottavassa määrässä häiritsisi tähänastisia filosofisia käsitteitämme neljännen ulottuvaisuuden kannalta.
Venäläinen ottaa aniharvoin ajasta vaarin. Tapaamista koskeva sopimus on hänestä merkityksetön tai venyvä. Hän tulee – olkoon kuinka sivistynyt ja eurooppalainen tahansa muissa suhteissa – aivan häikäilemättä ja vastustamattoman rakastettavasti tuntia taikka kahta myöhemmin esimerkiksi päivällisille. Eurooppalaisen, jolla on paljon tehtävää, on Venäjällä mahdotonta jakaa päivänsä käytännöllisellä tavalla. Kahden ihmisen tapaaminen eri, jopa hyvinkin eri aikoina samana päivänä on harvinaista, olkoon tapaamishetki määrätty kuinka tarkoin tahansa. Kolmen tapaaminen on mahdottomuus. Yhden tapaaminen voi onnistua, mutta ei melkein milloinkaan minuutilleen ja niin sanottu akateeminen neljännes venyy tuntimääriksi.
Viime aikoina ovat johtavat henkilöt kuitenkin huomanneet, että tämä käy ajan mittaan mahdottomaksi, kehitystä ehkäiseväksi ja yhteyttä toisten kansojen kanssa häiritseväksi. On senvuoksi muodostettu yhdistys, jonka tarkoituksena on ajan vaarinotto, Liga Vremeni, "League of Time".
Minä luulen, että en erehdy arvellessani herra P. Kershentseviä tämän erittäin järkevän ajatuksen alkuunpanijaksi. Minulla oli kunnia päästä hänen puheilleen ja saada häneltä itseltään kuulla, missä määrin yhdistys voittaa alaa. Siinä oli, ellen väärin muista, käyntini aikana yli 80,000 jäsentä kaikkialla Venäjällä ja niistä 4000 yksin Moskovassa. En kuitenkaan mene vastuuseen numerojen tarkasta täsmällisyydestä. Jotakin siihen suuntaan se kuitenkin oli; yhdistys julkaisi sanomalehteä vaikuttaakseen nuorempaan sukupolveen. Vanhempi ei liene vastaanottoinen tähän suuntaan käyville vaikutuksille. Muistan erään tapauksen, jolloin muun muassa useita ministereitä oli saapuvilla ja me odotimme ainakin kaksi tuntia paria korkeampaa virkamiestä, joista lopulta sitten toinen tuli. Hänen tuloansa odottaessa rohkenin, kun seura alkoi hermostua, ääneen kummastella, eivätkö korkeimmat virkamiehet olleet Aikaliigan kunniajäseniä, joten heidän tietenkään ei tarvinnut olla pienekkään täsmällisiä, jota lausuntoa pidettiin miltei herjaavana, vaikka se minun puoleltani oli yksinomaan leikinlaskua ja itselläni sitäpaitsi sillä kertaa sattui olemaan runsaasti aikaa, joten viivytys ei minua vaivannut.
Tässä tapauksessa oli viipyjillä puolustusta. Puhuttiin levottomuuksista Puolan rajalla, Kremlissä työskenneltiin ylimääräisesti ja asianomaiset soittivat tosiaan odotuksemme aikana, että he olivat kiinni kiireisessä työssä. Mutta tapaus on tyypillinen. Ruotsalainen emäntä tulisi epätoivoiseksi ajatellessaan lientä ja paistia, mutta venäläinen emäntä oli aivan levollinen.
Yleensä ei minun tarvinnut kauan odottaa niiden hallituksenjäsenten puheille pääsyä, jotka sen minulle olivat myöntäneet – ja muuten, ei ole helppoa määrätä aikoja, kun ollaan uudestirakennustyössä vallankumouksen jälkeen. Minua kohdeltiin aina niin hyväntahtoisesti ja minulla oli niin monta tilaisuutta tarkastella ihmisiä odotushuoneessa, että odotukseni päinvastoin oli runsaasti korvattu.
Vihdoin olivat muodollisuudet ohi, esteet poistetut ja minä sain tulla Kremliin, mikä kävikin hyvin mukavasti, sillä herra Osinski oli niin herttainen, että tuli eräälle sovitulle portille minua vastaan. Keskusteltuamme hetken aikaa hänen kirjoja ja papereita kuohullaan olevassa virkahuoneessaan ja kun hän oli näyttänyt minulle osan siitä hallitusrakennuksesta, jossa hän jokapäiväistä työtään suoritti, saattoi hän minua lyhyelle kävelylle katedraalien ja palatsien aukeamalle. Oli ihmeen ihana syyskuun päivä. Puut alkoivat kellastua ja syysaurinko valaisi sitä kirkonkupoolien satua, joka on Moskova. Mutta kenties kaikkein tunnelmallisimmalta tuntui minusta vanha puisto eteläisen muurin vieressä ja puunrunkojen ja lehvistön lomitse vilkkuva muuri. Siellä olisin tahtonut istua maalaamassa ja sivellinvetojen välillä ajattelemassa historiaa.
Kremliä ei voi kuvata, se täytyy nähdä. Minä kävin siellä monta kertaa, kiitos olkoon ulkoministeriön ystävällisen suosiollisuuden, mutta maalaamisesta ei tullut mitään. Oli mahdotonta niin lyhyenä aikana keskittää mieltänsä mihinkään erikoiseen. Senvuoksi asuu Kreml ajatuksissani kullan ja vihannuuden, marmorin ja auringon unennäkönä. Mutta joskus palajan käynteihini siellä.
Mieluisimpia muistojani oli vanha Feliks Kohn, joka oli vuoden 1882 vallankumous-yrityksen tärkeimpiä miehiä. Yli kaksikymmenvuotinen kuritushuoneessaolo Siperiassa ei ole voinut olla jättämättä leimaansa hänen kasvonpiirteisiinsä. Hän on kuulunut toimeenpaneviin komiteoihin Puolassa ja Ukrainassa ja on nyt Moskovan toimeenpanevan komitean sihteeri. Hän otti minut vastaan virkahuoneessaan Kremlissä ja salli minun piirtää kuvansa. En tahtonut vaivata vanhaa miestä pitkällä istunnolla, vaan tein vain kiireisen luonnoksen, vaikka hän tarjosi minulle pitempää aikaa. Hänen puhelunsa oli erittäin mielenkiintoista ja hänen innoituksensa ja uskonsa kansojen kohtaloiden valkenemiseen oli varmaankin sama nyt kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Mielipiteiden eroavaisuudesta huolimatta on sellainen toteaminen suurta, hyväätekevää ja opettavaista.
Minut otti vastaan myöskin Kalinin, pääministeri, aitovenäläinen tyyppi, varma, mutta jokseenkin talonpoikaissävyinen. Herra Kalinin puhuu ainoastaan venättä, ja ajatustenvaihto jäi senvuoksi ihan mitättömäksi, vaikka tulkkini teki parastaan saadakseen vilkkautta keskusteluumme. Pääministeri on käynyt Tukholmassa, mutta piti kaupunkia ikävänä. Niinpä hän ilmeisestikään ei ollut tavannut oikeita aito tukholmalaisia.
En ollut vielä ollut kovinkaan kauan Moskovassa, kun eräänä päivänä minulle tehtiin tarjous, jota en voinut olla vastaanottamatta. Minut kutsuttiin näet ottamaan osaa kansainväliseen automobiilikilpailuun, joka oli suuri tapahtuma ja jonka ratana oli Moskova–Smolensk–Vitebsk–Pihkova–Pietari–Tver–Moskova. Minä saisin nähdä suuren osan Länsi-Venäjää, ja kaupungeissa ja kylissä viivähdettäisiin usein ja jokseenkin kauan. Muutamilla tuttavillani oli kilpailuun ilmoitetut biilinsä Pietarissa. Ne oli nyt nopeasti saatava Moskovaan. Niinpä istuuduimme eräänä iltana junaan ja matkustimme Pietariin järjestääksemme kaikki kilpailua varten ja koettaaksemme saada kulkuneuvot vahingoittumattomina pääkaupunkiin. Nyt saisin siis vähän lähemmältä nähdä Pietaria. Viime kerrallahan saatoin viipyä siellä vain muutaman tunnin. Tosin olin ollut siellä viikon vuonna 1909, mutta se matka oli huvimatka enkä ollut kaupungista nähnyt paljoa muuta kuin Nevski prospektin, Hotel Europeen ja Akvariumin. Nyt saisin ainakin nähdä Eremitagen ja vilvoittaa sieluani Rembrandtia katselemalla.
Matkatovereinani olivat, paitsi Moskovan ruotsalaisen kauppadelegation entistä päällikköä, herra Laurinia, eräs amerikkalainen kauppias jostakin Mandshurian puolelta, mr H. ja eräs venäläinen lääkäri, joka kierreltyään kolme vuotta Euroopassa nyt oli palannut kotimaahan. Mehän voimme sanoa häntä Sergei Sergejevitshiksi. Hänen isoisänsä oli kasakkahetman. Isoäiti oli fanaattisen uskonnollinen ja suunnattomien jalokivimäärien omistaja. Hän rakennutti luostarin neljällä miljoonalla ruplalla ja sijoitti kalleutensa sinne. Kun hän kuoli, huomattiin jalokivet vaihdetuiksi väärennettyihin. Alkuperäiset olivat maksaneet kahdeksan miljoonaa ruplaa. Luostarin munkit olivat toimeenpanneet tämän pienen vaihdon. Asia saatettiin Pyhän Synodin tietoon ja oli siellä herättänyt suurta hämillisyyttä. Kaikki tämä tapahtui noin neljä-viisikymmentä vuotta sitten.
Sergein isä karkasi vanhempiensa luota Siperiaan. Aloitti siellä turkis- ja voikaupan, tuli suunnattoman rikkaaksi ja oli nyt menettänyt kaikki. Sergei itse oli lääkärinä erittäin etevä, mutta ryhtyi Euroopanmatkaltaan palattuansa liikemieheksi.
Mr H. asuu Harbinissa ja tekee kauppaa kaikenkaltaisilla taloustarpeilla, joita Kiinan ja Siperian väestö saattaa tarvita ja sitäpaitsi millä muulla tahansa.
Matkoilla tutustuu helposti, ja minä ainakin viihdyin näiden herrojen seurassa. Matka-apteekissani – mikä muuten on varsin tarpeen Venäjällä, oli minulla pieni pullo malitippoja vatsaa varten. Sen avulla onnistui minun sekoittaa mr H:lle ihmeellinen drink, cocktail, jonka hän selitti olevan mitä perehtyneimmän baarimestarin tekemä U.S.A:n pirullisimmista baareista. Hän oli tyytyväinen.
Me tulimme Pietariin – myöhempään Petrogradiin, nykyiseen Leningradiin – ja minä asetuin asumaan Hotel Europeen. Kuinka suuresti muuttunutta oli kaikki vuodesta 1909! Silloinen loisto oli poissa. Tosin syötiin pöytäliinoilta, joissa oli keisarilliset nimikirjaimet ja pyyhittiin suuta mitä hienoimmilla pyyhkeillä, joihin oli kudottu monogrammit N II tai A II kotkineen ja kruunuineen. Mutta kuitenkin! Minä kysyin eräältä hovimestarilta, mitenkä nämä liinatavarat olivat tänne joutuneet. Hän vastasi vain eleellä, jota on mahdoton matkia ja epämääräisellä, mitä hyvänsä merkitsevällä tatarilaisella hymyllä. Makuuhuoneista puuttui uutimia, ja tarvittiin kokonaisen tunnin puuhailu, ennenkuin saatiin lämmintä kylpyvettä. Oli mahdotonta saada huoneen lämpöä kohoamaan yli 5 lämpöasteen. Minua paleli hirveästi, varsinkin kun vuoteessa oli vain yksi huopapeite, mutta kun olin pukeutunut alusvaatteisiini ja ulsteriini, oli olo sentään siedettävä. Muutoin oli kaikki erinomaista. Ruoka runsasta, palvelus moitteetonta.
Seuraavana päivänä saapui ensimmäinen haastattelija, eräs herra Krasnaja Gazeta Vetshernajasta (Punaisesta Iltalehdestä). Hän tahtoi saada selkoa Ruotsin nykyisestä kirjallisuudesta, ja minä pidin hänelle siitä pitkän esitelmän.
Leningradissa on vain kaksi uutislehteä, luonnollisestikin samaa laatua. Yllämainittu Krasnaja ja Pravda (Totuus). Oli olemassa kolmaskin lehti, Vjestnik Petrosovjeta, mutta se sisälsi vain asetuksia ja julistuksia. Kenties oli tai on olemassa neljäskin, Ekonomitseskaja Gazeta, jonka sisällyksen ymmärtää nimestä.
Minä halusin tarjota haastattelijalle teetä eikä tällä ollut mitään ehdotusta vastaan. Minä soitin ja tarjoilija vastasi tietenkin: "Hetikohta". On tyypillistä, että hetikohta on venäjäksi "seitshas", joka sanan mukaan käännettynä merkitsee: "tällä tunnilla", ja – sillä rajoituksella on palvelus nuhteetonta.
Samoin kuin edellisellä kerralla otti minut mitä herttaisimmin huoltoonsa insinööri John Tuneld, tohtori Rosell ja Ruotsin kauppadelegation päällikkö Leningradissa herra Harry Malmström. Minulla oli aikaa käydä sekä Eremitagessa että Aleksanterin museossa, edellisessä sulkemisajan jälkeen, kiitos olkoon tiedeakatemian sihteerin, herra Makarovin tavattoman kohteliaisuuden. Euroopassa oli puhuttu, että kaikki kallisarvoiset taulut oli leikattu kehyksistään ja viety mikä minnekin. Mutta yhtään taulua ei puuttunut. Kallisarvoisimmat oli sodan aikana, kun pelättiin saksalaisten rynnäkköä, lähetetty Moskovaan. Nyt oli kaikki taas paikoillaan ja suurenmoisessa kunnossa, paremmin ja sopivammille paikoille ripustettuna. Ja tietenkin olivat kokoelmat entistään runsaampia, kun erinäisiä yksityiskokoelmia oli kansallistutettu. Aleksanterin museossa näin Makovskia, Rjepiniä, Sjerovia, Shishkiniä, Maljavinia. En puhukaan Rembrandtista Eremitagessa. Hän on sanoin kuvaamaton.
Me teemme biileillämme pikaisen koematkan. Kadut ovat kamalat. Puupäällystä on poissa tai vialla monessa kohdin, mutta hävitettyjen katuosien kuntoonpanemiseksi työskennellään kuumeisella kiireellä. Talot ovat kuulien pippuroimia, monet raunioina ja luhistumaisillaan, kun puuainesta käytettiin pulakautena polttopuiksi. Mutta tuulisesta Mars-kentästä, missä ennenaikaan pöly pyrysi, on tehty puisto – järkevä toimenpide. Illalla päädyimme Dononin ravintolaan syömään päivällistä. Siellä tuntuu kolkolta, ja mustalaisorkesteri, jonka soittajista toinen puoli on hampurilaisia tai berliniläisiä tyttöjä, yrittää turhaan saada eloa ilottomuuteen. Rouva Lopuhova, Leningradin kiitetyin ballerina, tulee sisään seurueineen ja herättää sekunniksi huomiotaan loisteliaalla puvullaan. Ruoka on ainoa todella erinomainen. Sellaista savustettua siikaa, savustettua ankeriasta, sellaista sterlettiä tai sellaisia hedelmiä ei saa missään muualla, puhumattakaan kaviaarista, johon jo olen kyllästynyt.
Sitä seuraavana päivänä on määrä lähteä matkaan kuudella automobiililla, sittenkun loppumattomien sotkujen jälkeen on saatu hankituksi muutamia jotenkuten luotettavia ajajia ja varastettujen ruuvien ja putkien ja erinäisten muiden kojeiden tilalle saatu uudet.
Odottaessani seuraani katselen harmaan ikkunan ja lohduttoman tihkusateen läpi katua kylmästä huoneestani Europessa. Hotellista viteeseen on eräs pieni kappeli, ja ihmiset tekevät kumarruksia ja ristinmerkkejä sen edessä niinkuin 15 vuotta sitten. Pieniä, repaleisia, paljasjalkaisia poikia juoksee pois täyteen ahdettujen raitiotievaunujen tieltä. Jättiläiskokoinen ilmoitusplakaatti Einsteinin teoriaa koskevasta esitelmästä on asetettu erään vastapäisen talon seinää vasten, ja minä näen pitkän työläisjonon, joka on matkalla esitelmään – kuten sittemmin saan kuulla.
Uusi haastattelija saapuu ja tahtoo kuulla jotakin tulevasta automobiilikilpailusta, mutta minä en tiedä siitä mitään. En ole asiantuntija, olen vain kutsuvieras. Minä tarjoan hänelle teetä lämmikkeeksi. Hän kyselee Ruotsin taloudellisia oloja. Minä en ole talousmies, enkä voi antaa hänelle mitään tietoja. Sen sijaan kertoo hän uusimman kaskun ja kysyy, enkö minä ehkä voisi sitä jossakin käyttää:
Herrat Finkelstein, Edelstein, Beinleben, Rosenzweig, Lilienduft ja Ivanov ovat perustaneet pankkiyhtiön.
"Ivanov!" huudahtaa eräs toinen pankkimies. "Kuka on Ivanov?"
"Eräs venäläinen... Hm! Ne venäläiset alkavat tosiaan käydä yhä röyhkeämmiksi!"
Pian olen taas yksin. Menee tuntikausia, mutta vihdoin tulee matkatoveri, ja lasku kolmepäiväisestä oleskelusta hotellissa on suoritettava. Automobiilit odottavat valmiina lähtemään. "Seitshas", sanoo tarjoilija ja tulee takaisin puolen tunnin kuluttua.
Kalliiksi ei oloa Europessa voi sanoa. Lasku teki 8 miljardia 419 miljoonaa ruplaa.
Lähtö. Me kuljemme yli Fontankan, Leningradin suurimman kanavan. Kerrotaan, että Pietari I rakennutti sitä ruotsalaisilla sotavangeilla, ja että nimi tulee sanoista "fan ta er" (piru teidät vieköön) tai jostakin sen kaltaisesta, jota ruotsalaiset olivat usein toistaneet. Huomio, kielimiehet! – Me lähdemme Leningradista Moskovanportin kautta ja olemme pian kaameimmilla, kuoppaisimmilla ja likaisimmilla teillä, mitä milloinkaan olen ajanut, mutta se on sateen ja esikaupunkien syy. Tie paranee pian, paitsi kylien kohdalla; siellä on lokasaasta sanoin kuvaamaton. Mutta talot ovat siistejä ja sato näyttää lupaavalta. Talonpojat seisovat paljasjalkaisina lapsineen ja vaimoineen loassa ja katsovat meidän kulkuettamme. Tulee ilta ja me toivomme ehtivämme Novgorodiin ennen puoltayötä, vaikka olemme lähteneet matkalle myöhään.
Saavumme Tshudovon asemayhteiskuntaan, mihin me ensimmäisellä autolla ajajat pysähdymme odottamaan toisia. Olemme suuressa tulitikkutehdaspiirissä, jonka keskipisteenä on seuraava kylä, Spaskaja Polist. Tshudovossa on väki hyväntuulista, ja pian kokoontuu satoja talonpoikia biilimme ympärille kummastelemaan ja kyselemään ja laskemaan leikkiä. Pilkkopimeässä kuljemme Spaskaja Polistin läpi, sittenkuin muut viisi biiliä olivat meihin liittyneet, mutta siellä jäävät toiset taas jälelle jalansyvyiseen lokaan. Toverini katsoo kuitenkin, että meidän on jatkettava matkaamme niin nopeasti kuin mahdollista, kun tie alkaa parantua, ehtiäksemme järjestää toisten vastaanottoa Novgorodissa. Hän istuu ohjaustangon ääressä, minä hänen oikealla puolellaan. Meidän takanamme biilin peräistuimella istuu ajaja.
Äkkiä nakataan nyrkinkokoinen kivi metsästä, ja se sattuu ajajan poskeen ja leukaan. Kun hän istui pimeässä meidän takanamme, on heiton täytynyt tarkoittaa meitä, jotka istuimme lyhtyjen valossa, mutta jalo heittäjä ei kaiketi osannut ihan tarkoin laskea automobiilimme vauhtia. No, roistojahan on, sen pahempi kaikissa maissa!
Jos kivi olisi sattunut ajajan ohimoon, olisi hän nyt ollut vainaja, mutta insinööri Laurinilla on sidelaatikko. Me pysähdymme, ja herra Laurin sitoo suuren, vahvasti vertavuotavan haavan, ja me tulemme ajatelleeksi, mitenkähän olisi käynyt, jos kivi olisi osunut herra Lauriniin, joka istui ohjaamassa!
Kello kaksitoista yöllä olemme Novgorodissa ja saamme asunnon jonkinlaisessa "Grand Hôtel"-nimisessä paikassa. Vähitellen saapuvat sitten kaikki toveritkin. Meidän jälkeiseltämme biililtä olivat etupyörien kumit särkyneet tukkeihin, joita tulitikkupiirin alueella oli heidän tielleen viskottu poikkiteloin.
Myöhään unohtanen inhan yöllisen tunnelman Novgorodin "Grand Hôtellin" kapakkahuoneessa. Meidän oli määrä saada bentsiiniä kaupungista, mutta siellä selitettiin bentsiinin olevan lopussa. Muutamien kiristysyritysten jälkeen erinäisten bentsiinikeinottelijain puolelta ja käyttämällä heidän keskinäistä kateuttaan saimme vihdoin kuitenkin, mitä tarvitsimme. Nyt oli aika syödä, ja me avasimme ruokalaukkumme kapakkasalin pöydälle, kutsuimme erään bentsiinikeinottelijan, inhoittavan näköisen ent. upseerin kiitollisuudesta hänen lievimmin sanoen epäilyttävästä avuliaisuudestaan ottamaan osaa ateriaamme ja juomaan hiukan maan viiniä kanssamme, mutta huomasimme pian, että mies lähemmin tarkastaessamme oli humalassa ja aikoi tehdä meille uusia vaikeuksia, minkä vuoksi äkkiä lopetimme aterian ja kapusimme huojuvia portaita ylös ullakolle, missä meitä oli odottamassa vuoteet, joissa ei ollut minkäännäköisiä muita makuuvaatteita kuin huopapeite kummassakin. Kun kysyimme yöastioita, viitattiin ikkunaan! Niinpian kuin olimme, ulsterit yllämme, tietenkin lainkaan riisuuntumatta laskeutuneet vuoteille, tuli tarjoilija tuomaan laskua yösijasta, ilmeisesti epäillen, että joko emme kykenisi maksamaan tai yrittäisimme yön kuluessa livahtaa tiehemme maksamatta. Kahden tuuman pituinen kynttilänpätkä pullonsuussa oli ainoana valaistuskeinona, kun asetuimme noille kammottaville huopapeitteille saadaksemme parin tunnin lepoa, sillä meidän täytyi lähteä kello 4 aamulla ehtiäksemme seuraavana iltana tai yönä Moskovaan.
Ei päästy matkaan kello 4. Huihai! Muutamien biilien renkaat oli rikki, bentsiini ei riittänyt, oli tapahtunut jos jotakin. Minä ja eräs toveri saimme hyvää aikaa katsastaa tätä vanhaa viikinki-kaupunkia. Vaikka yön inhoittavuus oli ollut vähällä hävittää kaikennäköisen historianharrastuksen, silloinkin kun se koski Rurikia, Venäjän valtakunnan ruotsalaista perustajaa, kaupungin Kremlin kaunista muuria, 1000-luvulla perustetun Sofia-katedraalin kupooleja, kellotapuleita, – puhumattakaan tuhansista naakoista, jotka aamusarastuksessa riitelivät sen kuparikatoilla.
Mutta vihdoin saatoimme jälleen lähteä. Nyt piti matka Valdain ylängölle, missä Volgan lähteet ovat. Täällä muistuttavat seudut Ångermanlantia sinertävine kukkuloineen toinen toistensa takana kauniskumpuisine maastoineen. Väestökin muistuttaa ruotsalaisia, voisi luulla olevansa Upplannissa, Smoolannissa, tai Norrlannissa. Samat valkoveriset tyypit, samat tukevat, aivan epäaasialaiset vartalot, voimakkaat, tyynet ja muhkeat, kaunismuotoiset naiset. Me poikkeamme tupiin. Hirsiseiniä, pyhäinkuvia, lamppu edessä palamassa, gramofoneja ja hyvinvointia. Seuraavassa huoneessa sikoja, kanoja ja ankkoja.
Sää on tullut kauniimmaksi, aurinko paistaa joskus, ja me katamme päivällisemme maantien varteen ylistäen elämää. Joka pysäyspaikalla tarjoaa mr H. kuvitellun cocktailin. Hän huutaa metsään kuviteltua baarimestaria ja huutaa "Hello boy!" jotta kaiku kiirii kumpujen välissä. Hän ei voi unohtaa junassa saamaansa malicoktailia.
Paimenet ajavat karjojansa vaarallisten koneiden tieltä pois. Talonpojat tempovat ja piiskaavat hevosiansa aivankuin meillä, kun heidän sensijaan pitäisi olla tyyniä. Joku härkäpäinen ja jolsa ajaja ei ole kuulevinaan, vaikka me toitotamme hänen takanaan. Me talutamme hänen hevosensa syrjään ja hän näkee meidän silmistämme, että meidän kanssamme ei ole leikkimistä, jos hän tahtoo niskuroimistaan jatkaa.
Me kuljemme Vyshni Volotshokin ohi ja tulemme nyt sille linjasuoralle viertotielle, joka yhdistää Leningradin ja Moskovan. Täällä on tie erinomaista paitsi kylien kohdilla. Huimaa vauhtia kiidämme Tverin läpi.
Ilta pimenee ja puoliyön aikana olemme kotona Moskovassa, kaikki kuusi biiliä tallella ja hyvissä ajoin muutamia päiviä ennen kilpailujen alkamista.
Minun ensimmäinen ja viimeinen automobiilikilpailuni! Niin häikäilemättömässä menossa olisi meidät Ruotsissa hetipaikalla julistettu kelvottomiksi kilpailuun osaaottamaan. Rohkenenpa väittää, että ainoa todellinen gentleman-ajaja tässä voimannäytteessä oli insinööri Adolf Laurin, joka ajatteli sekä kumppaneitansa että kilpailijoitaan, konettaan ja teitä. Oli inhoittavaa nähdä tämän nahkapukuisen, likaisen ihmisrodun, pihdit ja mutterinavaimet käsinä ja päässä bentsiiniä, putkia ja muttereita aivojen asemesta, ajattelevan ainoastaan ohiporhaltamista ja perillepääsyä ennen muita, toisistaan välittämättä. Eräällä osanottajalla oli kolme biiliä ja itse istui hän ohjaamassa viimeistä. Ne kulkivat peräkkäin samassa luokassa. Äkkiä kaatuu tämän gentlemannin edellä ajava biili ja kuukahtaa nurinpäin ojaan. Hän ei pysähdy ottamaan selkoa, kuinka kaatuneiden on käynyt, ei pidä lukua, ovatko he jääneet eloon vai eivätkö! Hän vain porhaltaa ohi onnettomuuspaikan.
Itse vaihdoin biiliä kolme kertaa tutkiakseni koneiden eri hoitotapoja. Vihdoin päädyin kilpailun suurimpaan, sata-hevosvoimaiseen katettuun Pierce Arrowiin. Ajajana oli eräs vähäläntä venäläinen, entinen sotilaslentäjä. Hän ei huolinut ottaa lukuun erään siltarummun koroketta, ja niin minä pompahdin kattoon, löin pääni sen rautakehää vasten ja sain suuren haavan otsaani. Silmissäni musteni ja minä luulin niskani katkenneen. Kesti kauan ennenkuin toivuin täysiin tuntoihini.
Häikäilemättömimpiä olivat kenties saksalaiset ajajat. Useimmilla heistä oli sodanaikaiset kokemukset ja tavat.
Aitovenäläistä oli, että kilpailijoita saattoi teatterijoukkue, joka niissä kaupungeissa, missä viivähdimme muutaman päivän, näytteli kappaleita meidän iloksemme ja innostaakseen rohkeuttamme. Venäläiset ovat erinomaisia näyttelijöitä ja me nautimme sanomattomasti, s.o. en juuri minä, mutta minähän en ole muutoinkaan mikään teatterin ihailija.
Kun jälkeenpäin ajattelen koko matkaa, vaikuttaa se hullujen hurjalta menolta. Joka kylässä ja kaupungissa oli meitä vastaanottamassa soittokuntia, jotka esittivät Internationalea ja muita enemmän tai vähemmän uudenaikaisia sävellyksiä. Minä kuulin sekä sitä että Marseljeesia soitettavan ainakin kymmenellä eri tavalla. Näyttelijättärille annettiin kukkavihkoja ja heitä juhlittiin kaikilla ajateltavilla miesmäisillä tavoilla. Samppanja ja muu viini valui alas kurkusta ja yli pöydänlaitojen. Niin, koko meno oli yhtä juhlaa. Saksalaiset olivat eräässä pikkukaupungissa ilman muuta anastaneet erään meidän tilaamamme huoneen hotellissa. Sillä kertaa oli vähällä syttyä sota Ruotsin ja Saksan välillä, mutta me voitimme onneksi tarvitsematta käydä käsiksi anastajiin.
Hauskinta matkalla olivat pysähdykset kylissä ja kaupungeissa. Ensimmäinen pitempi pysähdyksemme tapahtui Juhnovin kaupungissa, missä meidän seuramme vuokrasi huoneet Juda Abraham Epsteinin, kunnianmiehen luona, joka pihamaallansa, sikojen, lehmien, kalkkunain ja kanojen keskessä, valeli alastomia yläruumiitamme vedellä huuhdellakseen pois pahimman pölyn ja sitten panetti kuntoon siistit vuoteet ja pöydän, jolle saatoimme kattaa eväitämme. Me olimme keskellä juutalaisaluetta, missä lähes 90 % on israelilaisia. Semmoiseksi saattaa kuvitella muinaista Palestiinaa, ennenkuin kulttuuri on sinnekin tuonut kaikkinaisia uudenaikaisuuksiaan. Syödessämme tulivat rouva Epstein ja hänen tyttärensä sisään yllään silkkihameet, korvarenkaat ja sormukset ja istuutuivat tarkkaamaan meidän syöntitapaamme.
Illalla teatterinäytös. Kauhea tungos ja jälkeenpäin ankara vaatteidentarkastus.
Seuraava pitempi pysähdys tehtiin Smolenskissa, missä viivyimme kaksi päivää ja varsin perusteellisesti tutkimme tätä "Venäjän porttia ja avainta", Dnjepriä, jonka matalassa vedessä liikkuu siipialuksia, vanhaa linnoituksen muuria, siltaa ja sen särkynyttä puukatetta, Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumiskirkkoa – ainoata paikkaa Venäjällä, missä totesin saaneeni syöpäläisiä – lehmiä, jotka iltaisin tulivat kotiin katukäytäviä pitkin, hevosia, joita valtoimina ajettiin pitkin katuja, vankijonoja, toria, missä kaikki talonpojat näyttivät olevan kuin smoolantilaisia Eksjön markkinoilta ja missä ostimme munia ja tunsimme kotoista tunnetta.
Teatterinäytös taas eräänä iltana.
Mutta hotelliin! Lasken unohduksen verhon ainakin sen mukavuuslaitoksen ylle!
Seuraava kaupunki oli Vitebsk ja siellä siisti Grand Hôtel, missä söimme hauskan päivällisen ja paljon krapuja ja päätimme päivän eräässä elävien kuvien teatterissa katsellen filmiä, joka oli niin vanha ja käytetty, että se vaikutti rankkasateelta. Arvatenkin joku murhenäytelmä, ellei ollut luonnonfilmi! Vitebskissä on 100,000 asukasta, joista sangen suuri prosentti on juutalaisia, mutta se on liian siisti herättääkseen varsinaista mielenkiintoa tutkimusmatkailijan puolelta. Emme huolineet käydä teatterinäytännössä.
Pihkova oli vielä elegantimpi eikä siis niin mielenkiintoinen, vaikka siinä on 46 kirkkoa ja asukkaita vain 40,000.
Teatterinäytännössä en käynyt. Sen ravintolan hovimestari, missä söin, kertoi, että väestö hautajaistilaisuuksissa syö lihapullia, joita pyöritetään punaisessa sokerissa.
Pohjoiseen Lugan kautta ja niin vähitellen Hatsinan ja Tsarskoje Selon läpi, jonka ihmeenihanan puiston kautta meidän annettiin kohteliaasti ajaa Leningradiin, missä meitä vastaanottamassa oli valtavia soittokuntia ja vielä muhkeampia puheita. Kahden päivän pysähdys, jota käytin katsellakseni Rembrandtia ja nauttiakseni insinööri Tuneldin vierasvaraisuutta, sillä koko kaupungissa ei ollut saatavissa ainoatakaan siistiä huonetta hotellissa. Eräs ilta Dononissa, mutta mikä muutos! Sekä täällä että Europessa oli niinä päivinä, jotka olimme olleet matkoilla, ehditty tehdä kaikki siistiksi ja elegantiksi, niin ettei tahtonut paikkoja tuntea samoiksi. Arvokkaita mattoja permannoilla, säälliset huonekalut, ehjät pöytäkalustot. Uudistustyö Venäjällä käy tosiaan nopeasti! Kävin myöskin ruotsalaisessa kirkossa ja tutkin sen vanhoja henkiluetteloita, mikä ruotsalaiselle tietenkin on sangen mielenkiintoista.
Sitten taas kaakkoa kohti Moskovaan, loppumatonta, ikävystyttävän suoraa viertotietä, josta ennestään tunsin osan Vyshni-Volotshokiin saakka. Koko matka oli niellyt yli 3000 kilometriä ja minä olin saanut tavata tuhansia venäläisiä, niiden joukossa sangen paljon talonpoikia. Mutta en tee ikinä sitä matkaa samalla tavalla, niin opettavainen kuin se olikin.
Nyt kaipasin takaisin Medvjedin pieneen kaukasialaiseen ravintolaan, jossa tarjottiin niin erinomaista shashlikkia. Leikkaa lampaanrasvaa pieniksi paloiksi ja valkosipulia ohuiksi viipaleiksi! Rivitä kaikki sopivasti ja runsaasti vaihdellen perätysten, pistä hopeavarras läpi, hiero tätä pötkyä suolalla ja paprikalla ja käristä se! Sinä olet siitä nauttiva. Se on itämaiden ihanaa ravintoa.
Ja nyt teki mieleni myöskin käyttää vastasaamaani metsästyspassia ja ehkäpä päästä suden ajoon.
Mutta ennen kaikkea tutkia Moskovan markkinoita, maailman omituisimpia ja suurimpia. Minä palaan asiaan.
KATUOJAN SYVYYKSISTÄ JA SALONKIEN KORKEUKSISTA NEUVOSTO-VENÄJÄN
PUNAISESSA TASAVALLASSA.
Olin eräänä aamupäivänä erään komissariaatin odotushuoneessa. Komissaarin tapaamisaika oli tarkoin määrätty, ja minulla oli kiire – niinkuin kai hänelläkin, ehkäpä vielä enemmän kuin minulla. No, minä tunsin jo venäläisten ajan halveksumisen ja koetin alistua kohtalooni, sillä akateeminen neljännestunti oli aikoja kulunut. Rauhoitin itseäni ja ryhdyin tarkkaamaan toisia odottajia. Vahinko vain, etten voinut ottaa esiin luonnoskirjaani ja piirtää.
Äkkiä tuli eräs virkamies luokseni tuoden terveisiä päälliköltä, että asianhaarat vaativat, että minun tarvitsi odottaa vielä tunnin. Hänen rakastettavat anteeksipyyntönsä olivat niin vakuuttavia, että hän voitti sydämeni. Minähän olin sitäpaitsi oikeastaan vain kiusankappale, mies, joka uteliaisuudellani vain rasitin, vaikka en koskaan tullut haastattelemaan. Sain muutamia erinomaisia paperosseja ja aloin polttaa kiinni muita läsnäolevia. Ilma oli paksuna tupakkapilvenä, huonoimmasta mahorkasta hienoimpaan ja opiumpitoisimpaan itämaiseen tupakkaan. Mutta sitten olikin seura sekalaista – luonnollinen asia kommunistisessa maassa, Niinivirsuisia talonpoikia, riepuja käärittynä säärien ympärille, rinta rinnan maalattujen naisten kanssa, joilla oli uhittelevan lyhyet hameet, silkkisukat ja kalliit turkikset, nahkapukuisia kommunisteja, jotka olivat parroittuneita ja syljeksivät auringonkukan siemeniä kaikkialle ympärilleen, sotilaita ja herrasmiehiä, jotka näyttivät nähneen parempia päiviä, ja oli professoreita ja kimnaasinopettajia, nukkavieruisissa nutuissa ja kauluksissa, jotka olivat pesussa kuluneet harsonhienoiksi.
Eräs herra, joka istui saman pöydän ääressä kuin minä, katsoi hermostuneesti kelloansa ja samassa alkoi minun ranskalainen 'reveil-eterna'-kelloni kilistä herätyssoittoansa liivintaskussani. Minä olin unohtanut kääntää sulkunastan kohdalleen. Ääni, joka tuntui tulevan vatsani syvyydestä, kuului perin kummalliselta ja epätodelliselta. Minä otin esiin kelloni ja pysäytin tärinän. Me katsoimme toisiimme ja hymyilimme, naapurini ja minä. Hän tuntui samoinkuin minäkin alistuneen kohtaloonsa mahtavan miehen puheille pääsyyn nähden ja otti taskustaan käärön, jonka sisällön hän levitti pöydälle. En voinut olla silmäämättä hänen aarteitaan. Ne olivat kuvalaattavedoksia erilaisista eläimistä. Niiden joukossa näin kuvan, joka kaukaa muistutti visenttiä.
Nyt heräsi uteliaisuuteni todenteolla. Minähän olin hartaasti seurannut Alarik Behmin työtä Skansenin visenttikannan aikaansaamiseksi. En voinut olla puhuttelematta miestä. Hän oli itse Zavadovski, eläintieteen professori Moskovan yliopistossa, tunnettu muun muassa Steinach-kokeistaan. Hän saattoi huoleti tehdä kanan kukosta ja muita ihmeellisiä asioita.
Keskustelumme tapahtui kaikilla kolmella kulttuurikielellä ja kävi kyllä hakaltelemalla, mutta ennen pitkää olimme syventyneet puhelemaan ristisiitoksesta, luonnonsuojeluksesta ja kansallispuistoista. Sattumalta oli sillä virastolla, joka oli saanut kansallispuistoaatteen hoitoonsa, huoneistonsa samassa talossa, jossa juuri olimme, ja muutamien minuuttien kuluttua seisoin valtavan Venäjänkartan edessä, jonka avulla eräs saksaapuhuva innostunut ja asiantunteva virkamies innokkaasti selitteli luonnonsuojelustoimenpiteitä. Hallitus tuntui panevan vakavaa huomiota tähän tärkeään ja todella kulttuuriinkuuluvaan asiaan.
Venäjällä on parasta kättä – minulle annettujen tietojen mukaan – 92 kansallispuistoa, mutta Venäjä on suuri ja sillä on tilaa sellaiselle. Lisäksi on aikomus samaa tarkoitusta varten panna kuntoon noin 100 puistoa, jotka ovat kuuluneet suuriin, nyttemmin kansallistutettuihin tiloihin. Tärkein on Krimin pohjoispuolella sijaitseva kansallispuisto Askania-nova, jossa on sellaisia harvinaisuuksia kuin Equus Przewalskii, kameelikurkia, seebroja, biisonihärkiä, antilooppeja ja useita eri kaurislajien sekasikiöitä.
Pensan kuvernementissä on aroa järjestetty kansallispuistoksi. Voronezissa on majava-alue. Majava on Venäjällä rauhoitettu vielä viisi vuotta eteenpäin. Baikalin järven rannalla on valtava alue varattu ja suojattu niitä varten samoinkuin Astrakanissa. Mutta siihen ilmoitukseen nähden, että Venäjällä vielä olisi jäljellä 50 visenttiä, täytyy minun suhtautua hiukan epäilevästi, niinkuin minun täytyy kääntyä asiantuntijain puoleen kysymyksessä, onko olemassa biisonin ja visentin sekasikiöitä, jolle on annettu nimi Bison taurinus – mutta huomaan meneväni yli puitteiden ja lopetan. Kuitenkaan en olisi voinut käyttää paremmin aikaani odottaessani alussa mainitsemaani mahtimiestä. Melkein vastenmielisesti seurasin nuorta upseeria, joka vihdoin saapui viemään minua kaikkein pyhimpään.
Pääsin myöskin Tshitsherinin puheille. Ensimmäiselläkään kertaa ei ajatustenvaihto ollut sanottavan suuri, sillä hänellä oli tavaton kiire, mutta siitä huolimatta oli hän myöntänyt minulle muutaman minuutin. Sittemmin näin hänet parilla diplomaatti-päivällisillä ja me vaihdoimme muutamia sanoja – ei ajatuksia. Huom! Hän on vanhan venäläisen tyyppi, joka todellakin ajattelee isänmaatansa ja on läpeensä sivistynyt. Jokainen poliitikko Euroopassa tuntenee hänet muuten, joten lisäesittely on tarpeeton.
Minä tapasin Krasinin, joka on tunnettu myöskin Ruotsissa, missä hän on oleskellut jonkin aikaa. Hän huomautti kuvasta, jonka olin hänestä piirtänyt, että olin tehnyt hänet juutalaisen näköiseksi. Minä en ehtinyt muuttaa hänen piirteitänsä hänen mielikseen, mutta lupasin kirjoittaa hänen arvostelunsa siitä. Sen olen nyt tehnyt, mutta itse puolestani olen sitä mieltä, että kuva on näköinen. Sille venäläiselle, joka oli toimittanut minut hänen luokseen, kerroin keskustelumme ja hän hymyili, kun huomautin mielipiteenäni, että Venäjä juuri nyt tarvitsee seemiläisen rodun tarmoa, jotta ei kokonaan lusahtaisi lysyyn. Krasin ei ole juutalainen – yksi niitä harvoja hallituksessa, jotka eivät ole sitä, ja hän huomautti sitä asiaa.
Esittelijäni kertoi erään antisemiittisen pilajutun, joita nykyään yleisesti on liikkeessä, vaikka niitä kerrotaan enimmäkseen kuiskaten.
Eräs hallituksenjäsen oli tarkastamassa kansakoulua. Kaikissa kouluissa on tärkeimpäin kansankomissaarien kuvat. Hän kysyi eräältä nuorukaiselta, mitä tarkoitettiin käsitteellä "hallitus". Poika vain töllisti.
"No, kuka tuo on?" Hän viittasi Leninin kuvaan.
"Lenin."
"Entä tuo?"
"Te itse, tavarishtsh."
"Entä tuo?"
"Lunatsharski."
"Tuo?" j.n.e.
"Mitä me sitten olemme kaikki yhteensä?"
"Juutalaiskopla."
Tuo nyt ei ole eri sukkelaa, eikä anna mitään todellista kuvaa asemasta. Onhan Venäjän monien juutalaisten keskuudessa paljonkin huonoja aineksia, ja niitä arvelen antisemitismin koskevan. Yhtenä ilmauksena siitä on, että aivan äskettäin karkoitettiin muutamia tuhansia liikemiehiä ja lähetettiin niin kauas keskustasta, etteivät aivan pian voine ajatella palaamista, varsinkin kun heitä on kielletty kauppoja tekemästä. Mitä hyvänsä muuta, mutta ei kauppoja! Hakatkoot halkoja, viljelkööt maata, menkööt kaivostöihin, mutta älkööt ryhtykö kaupantekoon! Niin monen karkoitetun joukossa on tietenkin joitakin viattomia joutunut syyttömästi kärsimään toisten synneistä. Tapaus on omituinen, mutta minä en pidä sitä ollenkaan kummana, enpä edes vääränä. Toivon viimeiseen saakka, että se on hallituksen puolelta terveellinen toimenpide, vaikka se onkin verraten raakamainen teko rotuveljille.
Sain tavata myöskin Khintshukin, joka oli jonkinlainen komissaari taiteen ja tieteen alalla. Hänessä tuntui olevan rotua ja sivistystä. Muutoin alkoi ominaisuuteni hallituksen kuvittajana tuntua koko oudolta. Muutamissa minuuteissa ei ihmistä opi tuntemaan. Voi kenties tavata jonkin luonteenomaisen piirteen kasvoissa. Tosinhan sanotaan silmiä sielun peiliksi, mutta silmät ja katseen voi myöskin totuttaa diplomaattiseen tahtiin, kohteliaisuuteen, läpinäkymättömyyteen. Kun vakavasti pääsee sanomaan "kädet ylös", voi ehkä nähdä vilahduksen todellista sielua.
Minä sain kutsumuksen tulla katsomaan vallankumouksen kuudennen vuosipäivän johdosta pidettävää sotilasparaatia. Ulkoministeriön – varsinkin herra Florinskin – kohteliaisuudesta sain lippuni diplomaattiaitioon, jonka edessä hallitus vastaanotti sotajoukkojen paraatin. Se oli todellakin mahtipontinen.
Punaisella Torilla Kremlin muurien edustalla toimitettiin paraati. Minä ajattelen, että kaikki, mitä Moskovassa oli poliisivoimaa ja etsiviä, vakoojia ja yllyttäjiä, oli sinä päivänä liikkeessä. Minun täytyi kulkea kahdeksan sulun kautta, missä jokaisessa huolellisesti tarkastettiin sekä paperini että ulkomuotoni, ennenkuin pääsin paikalleni. Kaksi lihavaa diplomaattia kiinnitti erikoista huomiotani tyyneydellään ja sillä vanhalla kulttuurilla, joka heidän piirteitänsä leimasi. Heidän rinnallaan näyttivät erinäisten muiden valtioiden edustajat melkein katupojilta, mutta hienoin kaikista oli kreivi Brockdorff-Rantzau, Saksan ministeri. Oli omituista nähdä häntä kunnia-asennossa, kantapäät yhdessä ja pää paljaana, joka kerta kun internationalea laulettiin. Mitähän ajatuksia mahtoi hänen ylimyksellisissä aivoissaan liikkua? Eiköhän hän lopultakin mahtanut tuntea joutuneensa "väärään rekeen".
Noin 50,000 miestä jalkaväkeä reunusti Punaisen Torin laitoja ja kaikki polttivat paperossia tai pureksivat auringonkukansiemeniä. Siunatkoon, minkä näköinen tori oli jälkeenpäin!
Toimitus alkoi Leo Kamenjevin, Leninin sijaisen, pitämällä, arvatenkin korkealentoisella puheella. Oikeastaan oli Trotskin määrä puhua, mutta hän oli huonovointinen.
Internationale. Lakit pois, pakkasesta huolimatta! Minun kalju pääni kärsi tuskia.
Uusia puheita. Vanha, kouluutettu vallankumousnainen, saksalainen Clara Zettkin – "rientänyt ammoin sadat tappotantereet" – toi esiin suurella paatoksella tervehdyksen Saksan kommunisteilta. Muija näytti sangen hauskalta. Hänen puheensa ymmärsin, sillä hän puhui saksaa, ja joku käänsi hänen puheensa sitten venäjäksi. Puhujalavalla näkyi suuri joukko johtavia miehiä. Siellä oli muun muassa kenraali Moralov, muuan armeijan tunnetuimpia ja merkitsevimpiä henkilöitä. Ehdottoman sotainen tyyppi, jota ei olisi hauska tavata pimeänä yönä. Siellä oli myöskin Felix Kohn, jonka silmät loistivat hyvyyttä ja tyytyväisyyttä tilaisuuteen. Täällä mahtoi harmaantunut vallankumousveteraani olla oikeassa elementissään.
Minä kysyin eräältä venäläiseltä diplomaatilta, sainko ottaa esiin luonnoskirjani, ja hän hymyili hyväntahtoista hymyä, minkä minä diplomaattisesti käsitin myönnytykseksi, mutta en ehtinyt paljoa, kun ympärilleni syntyi tungos, minkävuoksi, piirrettyäni vain Clara Zettkinin, Kamenjevin ja kenraali Moralovin, pistin kirjan taskuuni ja ryhdyin harjoittamaan vain havaintojen teon taidetta.
Internationale aina vain! Kaljupäitä. Kylmettymisiä.
Nyt alkoi eri aselajien paraati. Ilmeisesti valittua väkeä. Ensiluokkainen aseistus, preussilainen, melkein preussilainen paraatimarssi. Sen kestäessä soitti jättiläissoittokunta – tietysti ensin heitettyään pois paperossin pätkät – ainakin huilujen ja torvien soittajat sen tekivät. Jalkaväkeä, ratsuväkeä, tykistöä, kaikkia lajia – vieläpä osasto tankkeja tuli uhkaavasti vyöryen kuin juggernaut-vaunut.
Ja koko näytöksen ajan kierteli sikermä lentokoneita kauniisti vaihtelevassa järjestyksessä paikan yllä.
Mutta kauneinta oli ratsuväki, sillä venäläiset osaavat ratsastaa. On kaunista nähdä kasakkaupseerin ohjailevan kiiltävää orittansa, kättentaputuksia. Internationale! Lakit pois! Marseljeesi, ja taas lakit pois!
Kaikkein viimeksi alkoi maan todellisten herrain, työmiesten summaton kulkue, joka kantoi lippuja ja kommunistisia merkkejä ja ihmeitä.
Mutta missä olivat talonpojat? Sanokaa minulle, milloin he saavat tulla kulkueihin ja nauttia musiikin rytmistä ja tuntea olevansa niitä, jotka hankkivat ruokaa kaikille, jotka täällä kirkuvat internationalea?
Minä läksin pois, sillä päätäni palelsi kaikesta ulkonaisen säädyllisyyden noudattamisesta. Menin kaukasialaiseen mieliravintolaani ja otin virolaisen ryypyn ja kaalilientä, sillä en halunnut kuolla viluun. Tosin oli näytelmä lämmittänyt minua monta kertaa, sillä kaikesta huolimatta me ihmiset rakastamme pohjaltamme jotakin "circenses" (huvituksia), mutta ajan mittaan on kuitenkin "panis", leipä, se, joka luotettavimmin ja tehokkaimmin lämmittää.
Ja leivän hankkivat meille talonpojat. Missä olivat talonpojat? – Voiko kukaan selittää? Mutta pitäkää varanne, herrat, jos talonpojat toimeenpanevat vallankumouksen! Sen vallankumouksen rinnalla on viimeinen kuin vain kaunista unta.
Oli monen asteen pakkanen. Oli marraskuun 7:s päivä ja talvi oli tullut aikaisin Moskovaan. Minä olin aikeissa mennä kotiin ja kuljin pitkin Nikitskajaa, mutta siellä oli liian paljon kansaa liikkeellä päivän merkityksen johdosta, ja noudattaen äkillistä mielenjohdetta käännyin Leontjevskille, joka oli tyhjänä. Keskellä katua seisoi valtava asfalttikeittäjä, jonka uuninaukko oli auki, ja tulisijan sisästä kuului puhetta ja naurua. Muutamat ryysyläiset olivat huomanneet, että tuhka oli vielä lämmintä, sillä sellainen uuni säilyttää lämpöänsä kauan. He olivat ryömineet sisään ja makasivat siellä vyörytellen itseään tuhkassa, heitettyään pois tarpeettomat vaatekappaleet. Jonkinlaisia vaatteidennäköisiä riepuja oli ulkopuolella. Minä menin paikalle ja lahjoitin heille muutamia miljooneja ruplia. He kiittivät! He kiittivät todellakin, ja rynnivät ulos pukeutumaan mennäkseen ostamaan paperosseja tai ehkäpä leipää tai karamelleja.
Jatkoin kulkuani koillista kohti, sillä nyt olin kaupunkiin perehtynyt. Tahdoin kuten tavallista tarkastaa mielipaikkaani Suharevaa, valtavia markkinoita, missä joka päivä läpi vuoden tungeksii noin neljä- viisikymmentä tuhatta ihmistä meluten ja kauppoja hieroen. Minä tunkeuduin väkijoukon läpi Suharevin tornin itäpuolitse ja olin juuri menossa tervehtimään ystävääni pyhäin kuvien kauppiasta, kun eräs seikka kiinnitti huomiotani. Muutamia repaleisia poikia oli tehnyt nuotion katukäytävälle ja istui sen ympärillä lämmittelemässä, ja kaksi muuta, joilla ei ollut paikkaa nuotion ääressä, oli sytyttänyt puuhiilikappaleita ja puhalteli niitä pitääkseen hehkua voimassa ja siten lämmitelläkseen kylmästä kangistuneita sormiansa! Minä annoin heille muutamia miljooneja sitä vastaan, että saisin heidät piirtää, ja he hyväksyivät ajatukseni ihastuksella, joka oli vilpitön.
Jos kysyy joltakin venäläiseltä, missä nuo nulikat oikeastaan asuvat, vastaa hän epämääräisellä eleellä ja sanoo, että on olemassa lastenkoteja, turvakoteja ja ojennuslaitoksia – ja ties mitä kaikkea.
Pojat olivat tehneet tulen.
Mutta poliisi tekee joskus razzioita kaukaisissa ja rappeutuneissa rakennuksissa, kellareissa ja sensemmoisissa. Muutamia päiviä sitten oli 850 kahdeksan ja viidentoista ikävuoden välillä olevaa lasta passitettu n.s. lastenkoteihin. Siellä pidettiin heitä muutamia päiviä ja laskettiin sitten taas irti – alkamaan samaa elämää kuin ennenkin. Tytöt eivät ole tietämättömiä prostitutiosta ja kokaiinista, ja pojat ovat niin kokeneita kuin vanhat elostelijat. Siinä on hallituksella jotain tekemistä! Mutta minä olen nähnyt sellaisten poikain saavan käydä tahdissa vanhempien rinnalla ja laulavan vallankumouslauluja porvaristoa vastaan, joka kuitenkin huolsi lapsiansa – ainakin paremmin.
Mutta kello alkoi lähestyä päivällisaikaa, ja minä otin ajurin, joka neljästä miljaardista ajoi minut viihtyisään kotiin, missä "sakuska" jo oli pöydällä ja verraton Vasili odotti päästäkseen tarjoamaan.
He puhaltelivat liekkiä lämmittääkseen kohmettuneita sormiaan.
Mitä olisikaan muuten elämä ilman vastakohtia? Harmaata, eikä mitään kirjoittamisen arvoista.
Moskovassa sanotaan olevan neljä ihmettä. Ensimmäinen on tsaarin kello Kremlissä, maailman suurin kirkonkello, keisarinna Annan valattama vuonna 1735. Se turmeltui eräässä tulipalossa, jolloin siitä lohkesi kappale. Toinen on eräs tsaarin kanuuna, valettu Feodor I Ivanovitsin aikana vuonna 1586. Se painaa 39,000 kiloa ja on Kremlissä kasarmin edustalla.
Muukalaiselle kuvattiin näitä neljää ihmettä näin:
Kello, joka ei soi.
Kanuuna, jolla ei voi ampua.
Hallitsija, joka ei voi puhua. (Lenin.)
Raha, joka ei kilise. (Paperi.)
Mutta koko Moskovahan on ihme.
* * * * *Minun suurin taidenautintoni oli Moskovan historiallisessa museossa.
Arkkitehti Colly, parhaillaan pidettävän maanviljelysnäyttelyn tyylin, omituisen ja ehkä barbaarisen, mutta kansallisen tyylin luoja, oli kuullut kerrottavan, että olin erikoisesti kiinnostunut pyhäinkuviin. Hän oli niin rakastettava, että vei minut museoon ja hankki minulle parhaan oppaan, jota saattoi ajatella, professorin, arkkitehdin ja maalarin Baklanovin, joka on sangen etevä ikonologi. Sivumennen sanoen valmisteli hän nykyään teosta Daghestanista, alueesta, joka tähän saakka on jäänyt ilman taitavien ja etevien tutkijain huomiota. Suvaitsen huomauttaa, että Daghestan on Kaukasuksen pohjoisrinteellä ja erikoisen villinluontoinen vuorimaa. Sen väestö, noin puoli miljoonaa, on sekarotua noin kolmestakymmenestä eri heimosta, ja tämä hajanaisuus on ihmeellisellä tavalla ilmennyt taiteessa, kotiteollisuudessa ja arkkitehtuurissa. Baklanov on oleskellut Daghestanissa pitkiä aikoja ja tuonut sieltä paitsi omia maalauksiansa ja piirroksiansa ainoalaatuisen kokoelman kansatieteellisiä esineitä esihistorialliselta ajalta nykyaikaan saakka. Hänen teoksensa tulee herättämään suunnatonta huomiota, kun – tai suru sanoa – jos hän saa tilaisuutta sen julkaisemiseen. Ajat Venäjällä eivät ole senlaatuiselle tuotannolle suotuisia. Harvoin minulla on ollut niin mielenkiintoista opasta niin mielenkiintoisessa kokoelmassa. Mutta pyhäinkuviin! Veisi liian pitkälle puhua eri kouluista tai käsitellä kysymystä, ovatko quattrosentistit vaikuttaneet ikonitaiteeseen tai päinvastoin. Mutta voin huoleti vakuuttaa, etten koskaan ole nähnyt niin kaunista väriä kuin tässä. Täällä voi tutkia ikonin valmistuksen kaikkia eri asteita ja eri väriasteikkoja Novgorodin koulun räikeistä tummanvärisempiin, joita on maalattu lännempänä ja etelämpänä. Minä luulen, että tämä on kauneinta, mitä elämässäni olen nähnyt taiteen alalla. Tänne on sitäpaitsi koottu useita kuuluisia ikoneja, kuten esim. ihmeitätekevä madonna, tarun mukaan pyhän Luukkaan maalaama. Museo ei vielä ole järjestetty, sillä Venäjällä on niin paljon muuta tekemistä juuri nyt, mutta saisi kommunismi tehdä hiukan tilaa näille ihanuuksille, joita nyt on suurissa pinoissa tuhansia ja taas tuhansia! Jokaisella kuvalla on oma omituinen kauneutensa, ja vivahteet ovat lukemattomia. Sellaista värien harmoniaa ei ole ennen eikä jälkeenpäin saavutettu.
Lähettäkää sinne nuoret ja vanhat maalarimme ja opettakaa heitä tuntemaan kunnioitusta ja jumalaista tasapainoa! Se on uskon mystiikkaa, jos mikään. Näiden ikonien keskessä vietin todella subliimiluonteista juhlaa.
Mutta ei siitä enempää, se on liian kaunista sanottavaksi, se täytyy tuntea.
Minä siirryn pelkkään proosaan. Eräänä päivänä tapasin kommunistin, joka monta vuotta sitten oli työskennellyt Uralissa. Hän kertoi seuraavan peräti omituisen jutun. Tsarismin aikana antoi valtio valtausluvan sikäläisten kulta-alueiden muokkaamiseen. Muutamin paikoin sai kaivaa kolmen ja puolen metrin syvyyteen, mutta siinä sanoi valtio "topp tykkänään", sillä siinä tiesi se tutkimusten nojalla kultakerroksen alkavan. Näin ryhtyi valtio asiaan, sittenkuin kullankaivajat olivat suorittaneet esityöt! Näin rikollinen menettely on onneksi nyt mahdotonta, kun työläisvaltio on ryhtynyt asiain hoitoon.
"No mutta kuka saa kullan?" kysyin minä. Hän nauroi: "Ei ruveta taas riitelemään!" Sillä me olimme puhuneet muutamia kertoja ennen kommunismi-käsitteestä ja sen seurauksista.
"Meillä on ollut täällä ruotsalaisia työmiehiä uuden järjestelmän aikana. Ovatko he valittaneet? Eikö heillä ole ollut olo kaikin puolin hyvää?"
Olin tosin kuullut, että joukko ruotsalaisia oli ollut työnhaussa Venäjällä, mutta heidän ajatuksistaan bolshevismista, jouduttuaan sen kanssa välittömiin kosketuksiin, ei minulla ollut aavistustakaan.
Jonkun ajan kuluttua sain kuitenkin kuulla seuraavaa:
Kaksitoista hyvin jyrkkämielistä rautatietyöläistä olivat kommunistit houkutelleet Venäjälle taistelemaan yhteisen suuren päämäärän hyväksi. Jonkin aikaa oltuansa joutilaina Pietarissa saivat he vapaan matkan Moskovaan ja sieltä jollekin rautatienrakennukselle. He saivat asua eräässä rautatievaunussa ja tehdä työtä urakalla yhdessä venäläisten kanssa. Ruotsalaisilla oli työnsä valmiina jo kello 1 päivällä, mutta venäläiset lopettivat vasta kello 5. Venäläiset työnsivät ratakiskoja pyörillä, mutta ruotsalaiset kantoivat niitä olallaan. Ne olivat oikeita miehiä, kookkaita ja rotevia, sanoi kertojani, smoolantilaisia, skoonelaisia.
Venäläiset olivat tullakseen heidän kanssaan toimeen hankkineet tulkin, hilpeän tukholmalaisnulikan, entisen sirkustaiteilijan, hurjan nuorukaisen. Mutta tämä ei uskaltanut kääntää kaikkea, mitä ruotsalaiset sanoivat, sillä jo ensimmäisenä päivänä oli ollut kahnaus. Venäläinen pomo oli sanonut jotain tulkille ja ruotsalaiset kysyivät, mitä se "ryki", varsinkin kun mies samalla oli ottanut kuokan ja tehnyt sillä muutamia liikkeitä.
"Joo, hän tahtoo opettaa teitä käsittelemään kuokkaa."
Jätkät katsoivat kummastuneina toisiinsa ja pomoon. Vihdoin suuttui eräs smoolantilainen.
"Mitä helvettiä, yritätkö sinä opettaa meitä käsittelemään työkalua?" ja tarttui pomoa vyöhön ja nakkasi menemään ratavallia alas. Sirkustaiteilija ei halunnut olla leikissä mukana sen kauempaa, sillä hän katsoi, että asia alkoi näyttää vaaralliselta. Hän livahti tiehensä ja meni ongelle eräälle joelle lähellä työpaikkaa, mutta saatiin pian kiinni, sillä ruotsalaiset tahtoivat saada muutoksia kaikkiin oloihinsa. He eivät hyväksyneet, että ruoka tuotiin ämpärissä, josta kaikki onkivat itselleen herkkupalat lusikoilla ja niillä esineillä, mitä vain käteen sattui. Eivätkä he tahtoneet maata pelkillä heinillä rautatievaunussa. Pomo lupasi hankkia pytyn, josta ruotsalaiset saisivat syödä yhteisesti.
"Pytynkö? Lautasia me tahdomme, emmehän me ole sentään porsaita! – Ja hanki myös lakanoita!"
Nämä rautatiejätkät havaitsivat menneensä väärään rekeen ja että heidän olonsa Ruotsissa oli ollut paljoa parempi. Tosin olivat he monien penikulmien päässä Moskovasta, mutta lähtivät matkaan onnenkaupalla. He palasivat kotiin.
Kuinka he ensinnäkin pääsivät Moskovaan metsien ja vainioiden halki, on arvoitus.
Mutta perille he vain pääsivät. Eräänä aamuna oli eräs Moskovan ruotsalaisia matkalla työhönsä ja näki erään omituisen kohtauksen eräässä kadunkulmassa. Muutamia surumielisen näköisiä miehiä, jotka olivat suuria kuin talot, puheli parin venäläisen kanssa kieltä, jota hän luuli ymmärtävänsä, ja hätisteli näille nuttua, jonka yksi oli ottanut yltään. Moskovan ruotsalainen meni paikalle ja totesi, että ne olivat ruotsalaisia, jotka halusivat myydä nutun. He olivat aivan nälkiintyneitä. Seurasi selityksiä ja ymmärtämys. Maamies pelasti heidät nälkäkuolemasta ja toimitti niin, että he pian olivat kotimatkalla varustettuina sekä rahalla että kielitaitoisella seuralla.
"Mutta oletko kuullut", jatkoi kertoja, "neljästätoista smoolantilaisesta rantajätkästä Urgassa? Urgassa, ymmärrätkö, kaukana Mongoliassa, Gobin erämaan takana! Se ei ole mikään pikku juttu. He olivat myöskin joutuneet niin kauas kommunistien uskotteluiden johdosta, mutta havaitsivat samassa joutuneensa väärään paikkaan. Mongolia on, Herra nähköön, myöskin bolshevikinen nykyjään ja hienosti järjestetty kaikin puolin. Ja siellä on Urgassa varusväkikin oikeita bolshevikisotilaita, niin että paikka on aivan uudenaikainen ja hyvin varustettu.
"Mutta kun smoolantilaiset käsittivät, että he eivät tulisi viihtymään, alkoivat he heti tapella. He antoivat selkään koko kaupungille. Päällystö kielsi sotamiehiä menemästä ulos kello 8 jälkeen illalla. Vain naiset uskalsivat näyttäytyä kadulla, sillä naisistahan smoolantilaiset aina ovat pitäneet!
"Kuinka ne smoolantilaiset tulivat kotia, sitä en tiedä – arvatenkin Japanin kautta – mutta kotiin ne kuitenkin tulivat! Mutta semmoisesta suoriutuakseen täytyy tietenkin olla – smoolantilainen!"
NEUVOSTO-HERROJA JA VENÄLÄISIÄ KERJÄLÄISIÄ.
Eräs Moskovan asianajaja kertoi seuraavan tarinan, jonka hän pyysi minun panemaan muistiini senvuoksi, että se oli erikoisen kuvaavaa venäläiselle kansansielulle.
Juna suistui radalta. Syntyi kauhea onnettomuus. Ja satoja henkilöitä kuoli tai haavoittui. Rataa tutkittiin ja havaittiin, että kiskojen liitemutterit oli laajalla alalla ruuvattu irti. Asiaa tutkittiin ja paikkakunnan väestöä kuulusteltiin. Eräs talonpoika tunnusti peittelemättä tehneensä sen. Tuli tietysti oikeudenkäynti, ja tuomari kysyi häneltä, minkä vuoksi hän sen oli tehnyt. – "Täytyihän minulla olla painoja verkkoihini!" selitti talonpoika.
Kertojani vakuutti, että juttu oli tosi ja että talonpoika oli kunniallinen ja viaton sielu, joka ei olisi tahtonut kenellekään tehdä pahaa. Hän tarvitsi vain painoja ja otti ne. Tosin tapahtui tämä Venäjän rautateiden lapsuudenaikana, mutta jutussa on jotakin kuvaavaa. Hän jatkoi:
Venäläinen, joka on hiukan hiprakassa, on parhaita ja viattomimpia hilpeitä ihmisiä, joita voi tavata. Hän tahtoo suudella ja syleillä koko maailmaa, mutta voi myöskin tehdä mielettömimpiä ja julmimpia tekoja, kaikki samalla hyväntahtoisella hartaudella. Ja päästäksensä tähän hilpeään mielialaansa voi hän tehdä mitä tahansa. Voitteko arvata, mitä työläiset ja talonpojat Omskissa tekivät muutamia vuosia sitten pahimpana pulakautena, kun ei ollut pirtua? Söivät painohiivaa ja joivat sokerijuomaa päälle! Tuloshan oli ainoalaatuinen. Voitteko kuvitella mikä?
"En", vastasin minä.
"No, kysykää keneltä lääkäriltä tahansa! Ja tätä kansaa pitäisi nyt sivistää! Ne ihmiset, jotka ovat siihen ryhtyneet, ovat ryhtyneet jättiläistyöhön. Se on kuin kiinalainen muuri. Se hallitsija, joka ryhtyi tähän maailman suurimpaan rakennusyritykseen, ainoaan, jonka mahdollisesti voisi nähdä kuusta, on mies, johon verraten Aleksanteri suuri ja Napoleon olivat kääpiöitä. Lukekaa W. E. Geilin kirja 'The great wall of China'! Jotakin sellaista tarkoitti Lenin, mutta hän oli liian häikäilevä. Te nauratte, mutta niin asia kuitenkin on, sen sanon!"
Mitä olisin siihen vastannut? Leniniä en ikävä kylläkään saanut tavata, mutta melkein kaikki muut johtavat miehet. Minä tapasin heitä yksinomaan taiteilijana ja kirjailijana, kuten ehkä jo olen edellä sanonut – siis ainoastaan ihmisenä, enkä haastattelijana tai poliittisena puoskarina. Minä en ole koskaan haastatellut ketään, senvuoksi että katson sellaista tekoa epäkohteliaaksi. Mutta minä olen erittäin kohteliaissa ja siivoissa muodoissa tahtonut katsoa erinäisiä herroja siltnänvalkuaiseen. Se on minulle onnistunut – ja erikoisesti Venäjällä, missä minua kohdeltiin ainutlaatuisella rakastettavaisuudella ja sain luvan sanoa vapaasti sydämestäni mitä halusin ja häikäilemättä, sillä minähän tarkoitan vain hyvää kaikessa, vaikka en hyväksykään kaikkea, minkä havaitsen.
Minä tein esimerkiksi herra Scheinmannin, Venäjän valtakunnanpankin päällikön tuttavuutta, miehen, joka oli täynnä vilkkautta, sulavaa käytöstä, epäilyä ja ulkomuodoltaan peräti omituisen ja tataarilaisen näköinen. Minä luulen, että hän on juutalainen. Kysyin häneltä, olivatko kamalat merkit hänen otsallaan sodan vai vallankumouksen jälkiä, mutta hän vakuutti, että ne olivat syntymämerkkejä. Saksalainen tukkukauppias olisi vannonut, että ne olivat muistoja juoksuhaudoista Marnen varrella – mutta nyt istuin minä ainakin puolituntia herra Scheinmannin kanssa ja puhuin talouden runoudesta ja valuutan ylevästä filosofiasta, ongelmista, joita ei Ford eikä Morgan tai Vanderbildt voi ikinä ratkaista. Mutta eikö ihanne itse ole ongelma, senvuoksi että sitä koskaan ei voida ratkaista? Me ihmiset kun vielä olemme liian oppimattomia, kun on kysymys useammasta kuin neljästä tuntemattomasta arvosta. On olemassa lukematon joukko tuntemattomia, niin että kyllä lapsillamme tulee olemaan riittävästi puuhaa! Minä neuvoisin heitä kaikkia menemään latinakouluun, missä ei vaadita niin paljon matematiikkaa.
Tapasin Lunatsharskin, opetusministerin, useita kertoja. Ensi kertaa hänen työhuoneessaan moninkertaisten, revolvereilla ja kivääreillä varustettujen sotamiessulkujen takana. Hän puhuu kaikkia kulttuurikieliä ja tuntee eurooppalaista kirjallisuutta, myöskin ruotsalaista. Minä en ole samaa mieltä kuin hän kansanvalistuskysymyksestä, enkä yleensä kulttuurin kehityksestä. Mutta on aina mieluisaa puhua todella lahjakkaan miehen kanssa, vaikka käsitykset tieteellisesti korkeasta tasosta ovatkin erilaiset.
Minulla oli kerran ilo ja kunnia tulla esitellyksi rouva Trotskille, erittäin intelligentille naiselle, joka ei ollut puettu kommunistisiin nahkavaatteisiin. Hän on johtajana komissionissa, jonka tarkoituksena on Venäjän taiteellisten muistomerkkien säilyttäminen ja niiden hävittämisen ja maasta viennin ehkäiseminen – todella kaunis ja isänmaallinen tehtävä. Hänen hyväntahtoisuutensa ja Lunatsharskin rakastettavaisuuden avulla sain ottaa mukaani muutamia niistä miljoonista ikoneista, jotka muutoin olisi hävitetty tai poltettu – nyt kun maassa virallisesti ei ole mitään uskontoa. Minä olin ostanut ne markkinoilla ja katsoin niitä omaisuudekseni. Asiasta tuli puhetta, sillä Venäjältä ei saa viedä maasta pois mitään hyvää taidetta. Minä sain taiteilijana ottaa ne mukaani muistoksi käynnistäni. Siitä pyydän kiittää rouva Trotskia ja herra Lunatsharskia.
Minä tein kuvan herra Litvinovista, joka nyt eurooppalaisten sanomalehtien mukaan kiertelee Lontoon Cityssä rahaa hankkimassa. Mutta me emme ymmärtäneet toisiamme. Hän askaroi moninaisten taloudellisten ongelmain kimpussa, ja kun minä ensinnäkään en käsittänyt niitä ja toiseksi olisin pitänyt sopimattomana antaa neuvoja, ei meidän välillämme syntynyt minkäänlaista henkistä vaihtoa. Sähkösanomia saapui ja lähetettiin menemään, tehtiin työtä kuumeisesti kaikissa osastoissa ja minä tunsin itseni liikanaiseksi. Ihmettelenpä, eikö herra Litvinov itsekin pian ole liikanainen. Mutta hän on toistaiseksi suuri finanssikyky, joka osaa kuulla kullan kilinän ja setelien, shekkien ja arvopaperien kahinan kautta maapallon.
Minä tapasin monta muuta Neuvoston johtavaa miestä – yksityisesti, diplomaattipäivällisillä, vastaanotoilla lähetystöissä ja me söimme kaviaaria, savustettua siikaa, ihmeellistä lihaa ja joimme yhdessä samppanjaa. Mutta joskus paloi mieleni kerjäläistenkin luokse.
Sillä kerjuu, joka Ruotsissa on kiellettyä, on Venäjällä erityinen laitos. Se on ammatti yhtä hyvä ja yhtä suvaittu kuin mikä muu tahansa. En tiedä, ovatko kerjäläiset muodostaneet mitään ammattiyhdistystä lakkoineen ja muine asiaan kuuluvine laitoksineen. Mutta joka tapauksessa ovat he maassa arvossapidettyjä ja kunnioitettuja. Heillä ei kaiken varmuuden mukaan ole kahdeksan tunnin työpäivää, sillä he ovat järjestön, luokkataistelun ja yhteisvastuun yläpuolella. Ainoat, jotka todella edustavat vapautta Neuvosto-Venäjällä. Sillä he saavat tehdä kaikkea, mikä heidän päähänsä pälkähtää. Puettuina repaleihin, jotka paljastavat sen, mikä muuten tavallisesti peitetään, lihavina hyvinvoinnista tai täiden ja haavojen laihduttamina kulkevat he ympäri piireissään. Sillä niinkuin ketuilla ja kotkilla on heillä oma pyydysmaansa, eivätkä he salli kenenkään syrjäisen sinne tunkeutua. Muutamat ovat tosin sotarampoja ja pistävät kädetöntä käsivarttaan ohikulkijan nenän alle, mutta useimmat ovat ammattikerjäläisiä, joita korttelin työtätekevä väestö melkein kunnioittaa. Suuria, rotevia miehiä, joita tekisi mieli ensin antaa kunnollisesti selkään ja sitten panna johonkin polkumyllyyn tai muuhun semmoiseen. Minulla oli erikoiskerjäläiseni, joka oleskeli Tverskajalla ja sen ja Bolshaja Nikitskajan välisillä poikkikaduilla. Minä yritin ensin antaa hänelle kymmenen miljoonan ruplan setelin, mutta se ylhäisen halveksiva katse, jonka hän minuun loi, sai minut vaipumaan melkein asfaltin läpi. Vähin, mitä hän otti vastaan, oli sata miljoonaa ruplaa. Hän sai setelin, ja lausui jotakin ihmeellistä hokua, joka oli joko siunaus tai kirous, hyvin puetulle muukalaiselle, joka ei ymmärtänyt hänen todella hädänalaista tilaansa. Joka tapauksessa kiinnosti hän mieltäni, ja minä päätin seurata häntä matkan päässä, nähdäkseni kuinka hänen kauppansa luisti. Minä tarkkasin miestä kahdeksan tuntia ja laiminlöin oman päivälliseni hänen vuokseen. Venäläiset ovat äärettömän hyväntahtoisia ja avuliaita, ja hän sai summattomasti rahaa. Monesta pienestä purosta kasvaa suuri joki. Kello kuuden aikana illalla meni hän erääseen pivnajaan, olutkapakkaan, jossa alkoi syödä päivällistä. Minä istuin erään pöydän ääreen ja tilasin lasin teetä. Ennenkuin kerjäläinen istahti, kulki hän ympäri kapakan, joka oli täynnä ajureita, työmiehiä ja talonpoikia, ja kerjäsi ruokarahaa. Hän sai rahaa joka pöydästä, ja vihdoin istui hän, teki useita ristinmerkkejä kaalikulhonsa edessä, söi jättiläiskimpaleen mustaa leipää, sai sarkan kvassia, sytytti paperossin ja tilasi kurkun, söi sen ja vaipui unelmoimaan. Sillä hän oli pöhöllään ruokaa, lihava ja hikinen hyvinvoinnista. Tällä välin tuli uutta väkeä kapakkaan, ja kun hän lähti, teki hän taas uuden kierroksen, kerjäsi joka pöydän ääressä ja sai useimmissa.
Mies kiinnosti minua suuresti, sillä hän oli todella merkillisen näköinen ja hänen pukunsa oli repaleiden mestariteos. Pyynnöstäni suostui eräs ystäväni esittämään minut hänelle. Minä tahdoin nimittäin hänet malliksi tunnin ajaksi asuntooni. Kysymys tehtiin mitä kohteliaammassa muodossa ja koski hintaa. Hän pyysi summan, joka Ruotsin rahassa oli yli 50 kruunun. No hyvä, minä maksan sen. Kohtaamisaika sovittiin vähän myöhemmäksi samana iltana. Mutta mies ei tullut. Me tapasimme hänet seuraavana päivänä.
"Miksi te ette tullut?"
"Ei kannattanut. Minun aikani on liian kallis. Mutta jos maksatte viisi tservonetsia (siihen aikaan noin 100 kruunua), voin seisoa mallina neljännestunnin. Ymmärrättehän, että minun aikani on kallista!"
Röyhkeämpiä kerjäläisiä kuin moskovalaiset ei ole tässä maailmassa.
Minä tutkin erästä toista kerjäläistä, jonka pyydysalue oli Arbatskaja-tori. Hän istui erään lihapuodin ikkunapielessä. Hän ei oikeastaan kerjännyt, hän vaikutti avuttomuudellaan, sillä hän oli rampa molemmilta jaloiltaan ja laahusti itseään eteenpäin kahden kainalosauvan varassa, kun hänen joskus piti muuttaa varjosta auringonpaisteeseen, missä hän viihtyi. Hän oli suuriruhoinen jättiläishahmo, jonka sääret ja käsivarret olivat julman karheat. Hänen kasvoillaan oli kuollut hymy ja niistä puuttui ehdottomasti kaikki kulttuuri. Kauhean pahalta haiseva sanomalehtipaperista kääräisty mahorkka-paperossi riippui aina toisessa suupielessä, kun hän lakkaamatta pureksi auringonkukansiemeniä ja syleksi niiden kuoria ohikulkevien päälle. Joka ilta kello 8 aikaan tuli eräs nainen käsirattailla noutamaan häntä. Minä maksoin hänelle pari kertaa veroni, sillä yhteen aikaan kävi tieni hänen piirinsä läpi. Minä tarkastelin häntä, kun hän siirtyi päästäksensä pois varjosta. Sama näky toistui alati. Hän koetti moneen kertaan nousta ikkunalaudalta, mutta turhaan, ja joka kerta hymyili hän taivasta kohti suunnattua pilkallista hymyä, istahti taas, ravisti suurta päätänsä ja tuntui sanovan: "Kuinka tuhma sinä olet Jumala, kun et tee minusta loppua kerrallaan! Onhan naurettavaa, että minä yritän liikahtaa! Jalkani käyvät huonommiksi päivä päivältä!"
Ja niin yritti hän uudelleen. Hänen suuret säärensä tutisivat, hän nauroi katkerasti, ja vähitellen onnistui hänen siirtyä puoli metriä.
Mutta eräänä iltana, kun muija tuli noutamaan häntä ja oli hyväntahtoisten ihmisten avulla saanut hänet työntörattaille, teki mieleni seurata heitä nähdäkseni, missä ja miten he asuivat. Oli jokseenkin myöhäinen ilta ja alkoi tulla pimeä. He poikkesivat Bolshaja Moltsanovkalle, kääntyivät siitä vasemmalle Trubnikovskin kohdalla, ja siellä nousi kerjäläinen pois työntörattailta, jätti ne muijan haltuun ja livahti itse erääseen pieneen kapakkaan aivan lähellä Novinskin bulevardia. Mies oli atleetti, painijatyyppi. Minä olen vakuutettu, että harvat professorit ansaitsivat päivässä niin paljon kuin tämä täydellinen roisto. Mutta hänen näyttelemisensä oli mestarillista – noh, kaikki venäläisethän ovat näyttelijöitä, mutta tämä oli Talma, Coquelin, Irving, venäläinen.
Tarkkasin niinikään erästä kerjäläistä, joka vallitsi yhtä osaa vilkkaalla Arbatkadulla. Hän makasi tavallisesti polvillaan ja teki yhtä mittaa ristinmerkkejä, vakuutellen olevansa vanha venäläinen ja uskovainen, todella uskonnollinen ilmiö. Hänelle tarjosin kerran pullon pihlajanmarjaviiniä. Hän pani pullon silmänräpäyksessä suulleen vasemmalla kädellään, mutta oikealla hän kerjäsi koko ajan ja luki rukouksia kulausten välillä. Ei sekunniksikaan pois roolistansa! Monia kerjäläisiä opin tuntemaan, mutta lukijaa ei kenties huvittaisi lähempi tuttavuus heidän kanssaan. Rampoja, jotka makaavat katukäytävällä näyttäen kamalia haavojaan, täyttä apatiaa teeskenteleviä, jotka eivät suo jalolle antajalle edes katsetta. Kerjääviä pappeja, yllään repaleinen papinkauhtana ja kasvot alkoholin runtelemat, soittoniekkoja, jotka seinää vasten nojaten soittelevat kaihomielisiä arosäveleitä, eläviä luurankoja, jotka kuolisivat nälkään, jos lihoisivat, vanhoja upseereita, jotka kuiskaten kerjäävät yhtä miljaardia saadakseen kulhon kaalilientä – – –. Oo, sellaisia on Venäjällä paljon, mutta ehkä eniten Moskovassa!
Moskovassa oleskeluni aikana liikuskeli kaupungin keskustassa pari viikkoa rosvojoukko, joka teki usein myöhäisen kotiinvaelluksen jännittäväksi. Noin viikon tietämiin rosvottiin 60 yökulkijaa. Tavallisesti kello 3-5 välillä, jolloin siellä yleensä vallitsee lepo. Pimeällä kadulla tuli vastaan pari kolme miestä revolverit kädessä komentaen "kädet ylös!" Siinä oli vain toteltava ja pysyttävä tyynenä. Valaistus oli huono säästäväisyyssyistä.
Uhrit riisuttiin usein kokonaan ja saivat taivaltaa kotiaan ilkialastomina. Parhaassa tapauksessa riistettiin heiltä vain turkit, nahkalakit, jalkineet ja lompakot. Poliisi teki vilpittömiä ja kiitettäviä ponnistuksia saadakseen nämä epäkohdat oikaistuksi, jotka olisivat olleet korjatut niin yksinkertaisella keinolla kuin valo. Mutta valo maksaa rahaa! Moni minun tuttavistani oli joutunut näiden lurjusten kynsiin. Erikoisesti muistan kaksi, Tanskan ministerin, herra Schoun ja erään Venäjän suurimpia finanssimiehiä, herra Tarnovskin. Me olimme samoilla päivällisillä samoissa lähetystöissä. Minuun ei kukaan ollut koskenut, vaikka asuin verrattain autiolla seudulla. Tanskan ministerillä oli onneksi sillä kertaa yllään tavallinen päällysnuttu kallisarvoisen turkkinsa asemesta, ja hän pääsi pälkähästä päällysnuttunsa ja lompakkonsa luovuttamalla. Mutta herra Tarnovski menetti todella kallisarvoiset turkit ynnä lihavan lompakon. Minä kysyin herra Tarnovskilta miksei hän vanhana upseerina – hän oli tsaarin aikana kuulunut johonkin kaartinrykmenttiin – puolustanut itseänsä ja tapellut kuin vimmattu. Mutta se ei ehkä ole niin helppoa, kun eteen astuu sikermä roistoja ja alkaa kaivella toisen nenää browningeillaan! Minä sanoin, että ruotsalainen iskee silmänräpäyksessä ja aivan automaattisesti. – Niin, semmoista saattaa sanoa, mutta todellisuus muodostuu aivan toisenlaiseksi. Pitäkää varanne!
No – jouduin minäkin kokemaan yhden hyökkäyksen. Olin ollut poissa päivällisillä ja aika meni myöhäiseksi. Kello oli kai jonkun verran yli kolme ja minä pyysin isäntääni hankkimaan minulle ajurin, joita tavallisesti oli Tverskajan ja Brjussovskin kulmassa. Minähän en osaa venättä. Asuin Bolshaja Nikitskajan varrella ja ajoin tavallisesti Tverskajaa pitkin, Tverskoin bulevardille, missä liike on vilkkaampaa kuin pikkukaduilla, joita myöten päivisin kuljin. Äkkiä kääntyi ajuri Leontjevskikadulle, joka ennen maailmassa oli hieno ja hiljainen katu. Minä koetin selittää, että halusin bulevardille, mutta puhuin kuuroille korville. Leontjevski oli melkein pilkkopimeä, mutta minä tunsin itseni turvalliseksi ajopeleissä. Tie oli oikea, ja rosvot kävivät tavallisesti vain jalankulkijain kimppuun. Kun olimme ehtineet jotenkin keskikohdalle Leontjevskiä, lähestyi muutamia juoksevia henkilöitä takaapäin. Minä ajattelin, nuo ovat kai ukkeleita, joilla on kiire – ja istuin kädet ulsterin taskuissa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi kaksi miestä pysähdyttämään hevosen ja yksi hyppäsi rattaille viereeni. Minä iskin silmänräpäyksessä ja onnistuin osumaan leukaan miestä, joka kuupertui taaksepäin ja putosi pää edellä katuun. No – siinä hän makasi. Hevosen pään luona olleet molemmat miehet läksivät heti tiehensä ja katosivat Nikitskajalle päin. Ajuri alkoi tehdä ristinmerkkejä ja sanoi jotakin, jota minä tietenkään en ymmärtänyt.
Minä en milloinkaan unohda sitä inhoittavaa ääntä, kun roiston takaraivo sattui katuun. Ajattelin: nyt olen tappanut ihmisen, ja ensimmäinen ajatukseni oli hakea apua.
Kuski teki koko ajan ristinmerkkejä. Minä nousin rattailta ja kumarruin kaatuneen puoleen, mutta paikalla oli niin pimeä, etten voinut erottaa melkein mitään. Näin vain, että hän oli nuori mies. Hän makasi aivan liikkumattomana, kädet ojona taaksepäin. Minulla ei ollut tulitikkuja, vaan pyysin ajuria, joka edelleen teki ristinmerkkejä, lainaamaan minulle tikkujansa, mutta äkkiä iski tämä hevosta ohjasperillä ja ajopelit lähtivät tiehensä huimaa vauhtia! Siinä seisoin yksinäni miehen kanssa, jonka kuolemaan kenties olin syypää. Minä juoksin Nikitskajaa myöten hakemaan apua. Juoksin ilman mitään selkeää ajatusta. Mutta muutamien sekuntien kuluttua muistin, että vähän kauempana tämän kadun varrella asui eräs venäläinen perhe, jonka vieraana olin ollut, ja pidin viisaampana kysyä heidän neuvoansa ennenkuin käännyin poliisin puoleen. Pelkästä hermostuksesta juoksin silloin takaisin miehen luo ja näin ilokseni, että hän liikutti käsiänsä. Minä koetin nostaa häntä pystyyn, mutta hän makasi kuin lihamöhkäle – ei saanut mistään oikeata otetta. Riensin tuttavieni asunnolle ja tapasin heidät vielä valveilla. Keskellä jazzia ja madeiraa ja muita ihmeellisimpiä juomia, sillä venäläiset eivät oikeastaan milloinkaan tahdo mennä maata! Kun olin esittänyt asiani, sanoi perheen isäntä aivan tyynesti: "Nitshevo! Jos mies on kuollut, niin olette tehnyt maalle palveluksen. Tiedättekö, että meitä venäläisiä on niin paljon, että yksi enemmän tai vähemmän ei merkitse mitään. Istukaa, syökää ja juokaa ja olkaa iloinen, älkääkä sommitelko itsellenne tunnonvaivoja!"
Ja – sellainen on minun luontoni – minä istuin, join, söin ja tulin vähitellen iloiseksi!
Me emme koskaan kuulleet puhuttavan mistään väkivaltaisesta äkillisestä kuolemasta sillä kadulla. Arvatenkin oli mies siitä vähitellen tointunut.
Mutta isäntäni kertoi eräästä rosvouksesta, joka oli tapahtunut pari päivää ennen. Erään kansakoulunopettajan oli kotimatkalla pidättänyt kolme roistoa, jotka riisuivat hänet ilkialasti, ottivat häneltä vielä hänen rillinsäkin, mutta kun mies oli hyvin lyhytnäköinen, oli hän armona pyytänyt heiltä saada takaisin rillejänsä, sillä niitä ilman oli hän aivan avuton. Hetken neuvottelun jälkeen sai hän ne takaisin todistukseksi heidän hyvästä sydämestään, ja tallusti kotiinsa ilkialastomana, rillejä lukuunottamatta. Hän asui parin kilometrin päässä kaupungista, ja tämä tapahtui marraskuun alussa. Minä hytisen pakkasesta ja säälistä, kun koetan asettua hänen tilalleen.
En tahdo tällä jutulla väittää, että epävarmuus on suurempi Moskovassa kuin missä muussa suurkaupungissa tahansa. Muistammehan kuinka apashijoukot viikkokausia pitivät eräitä Pariisin osia terrorin vallassa – mainitakseni vain yhden esimerkin. Sittenkin olivat alituiset vankisaattueet vaarallisempia! Joka päivä näki kaduilla joukoittain vangituita, revolverilla varustettujen sotamiesten tai santarmien saattamina. Sattui joskus, että joku pidätetyistä koetti livahtaa karkuun jossakin sopivassa kadunkulmassa. Pang, pang, pang! Revolverit alkoivat toimia. Kerran sai eräs vanha viaton kuskiraukka kuulan selkäänsä istuessaan tyynesti ja rauhallisesti kuskipenkillään. Minä menin sinne ja totesin verilätäkön sillä paikkaa, missä ajopelit olivat olleet. Mutta yksikään venäläinen ei kiinnittänyt tapahtumaan huomiota, sillä venäläisiähän on niin paljon – – –
Minä lensin Moskovan yllä eräänä ihanana syyspäivänä. Erikoisen kohteliaisuuden johdosta Junkersyhtiön puolelta sain kokea tämän kiintoisan elämyksen. Muistelen, että Valdemar Langlett, joka läpimatkalla oli Moskovassa, ja jolla oli suhteita, oli innostuttanut jotakin yhtiön virkamiestä ottamaan minut mukaan. Tuhannen metrin korkeus. Allamme oli kaupunki ja ympäristö; sanoin kuvaamattomassa viheriän ja punasinisen väriseoksessa ja kultaiset kupoolit loistivat kuin pyhät tulet, loimusivat kuin liekit meitä kohti. Muuten ei semmoista voi kuvata – se täytyy elää.
Minä lensin toisen kerran vesitasolla, joka kuului näyttelyyn. Me lensimme matalalla sillä kertaa, tuskin kolmensadan metrin korkeudella. Ilma oli sumuista ja harmaata, surullista ja alakuloista. Mutta juuri kun lensimme Kremlin yli, tuli auringon säde ja heitti kuin kultaisen kaaren seudun ylle vain pariksi sekunniksi, mutta se riitti. Valkoiset luostarit hehkuivat, kiemurteleva Moskovanjoki oli tuulenvirien väreilyttämä ja syyskultaiset puistot olivat palavia kuloja, jotka seuraavassa silmänräpäyksessä sammuivat. Ohjausmies kääntyi ja hymyili ja viittasi alas vapaalla kädellään. "Ole rauhassa poikani, minä tarkkaan kaikilla aistimillani!" tahdoin sanoa, mutta me tarkoitimme kai samaa asiaa ja niin jäi se sanomatta.
Moskovan edustalla oleva lentokenttä on ihanteellinen, ja siellä harjoitellaan täyttä päätä. Venäläiset eivät ehkä vielä ole erityisen hyvin lentäjiä, mutta he tulevat siksi, kun ovat voittaneet itämaisen "soromnoo"-kantansa ja varomattoman rohkeutensa. Sen he oppivat ilmassa. Vielä ovat saksalaiset etunenässä kokeneine sotalentäjineen. On todellinen ilo lentää saksalaisen kanssa, joka taitaa ammattinsa.
Mutta on myöskin mielenkiintoista nähdä ihmeellistä elämää Hodynin kentällä, missä on satoja koneita ja lentäjiä jos jonkin rotuisia. Pieniä pikimustia kaukasialaisia upseereita, jotka jyräyttävät r-kirjaintansa, kuin puhuisivat vain rrosvouksista ja rryövärreistä, tai kauniita, samettisilmäisiä, siroliikkeisiä gruusialaisia tai Krimin poikia, joilla on kylpylä-eleganssia ja moitteettomat englantilaiset puvut. Mutta siellä oli myöskin todellisia "nahkapoikia", kommunistityyppejä, joilla ei ole aavistusta niin sanotusta ulkonaisesta siivollisuudesta – puhumattakaan sisäisestä.
Siellä eletään innoittunutta elämää, joka tempaa mukaan. Mieli pyrkii pilvien päälle, ja minun ikäiseni mies alkaa epäillä olevansa kukaties liian vanha ymmärtämään nykyaikaa ja ennustamaan, mitä päiväntapahtumat tietävät.
Eräs kasakkaupseeri kertoi minulle lentokentällä kuvaavan jutun. Oli kommunistimobilisointi ja runsaasti erinomaista sotilasaineistoa. Mutta, surullista kyllä, oli suuri joukko simulantteja, tekosairaita, – aivan niinkuin meillä Ruotsissa.
Ensimmäinen tekosairas: "Minä olen niin kovasti kipeä."
Lääkäri: "Mikä sinua vaivaa?"
"Minulla on huono sydän."
"Jaa, niin on Rykovillakin, mutta hän tekee kuitenkin työtä. Mene sinä myöskin riviin!"
Toinen tekosairas: "Minä olen niin kovasti kipeä."
"Mikä sinulla on vikana?"
"Minulla on vatsasyöpä."
"Se on Trotskillakin, mutta hän tekee kuitenkin työtä. Sinut hyväksytään!"
Kolmas tekosairas: "Minä olen niin kovasti kipeä."
"Mikä sinun on?"
"Minä olen hullu."
"Niin Leninkin en, mutta hän tekee työtä kuitenkin. Kyllä sinä kelpaat."
KADUNKURJIEN, PYHIEN ISIEN, DIPLOMAATTIEN JA FINANSSIMIESTEN SEURASSA
MOSKOVASSA.
Tolstovskikadulla, joka on yksi Smolenski Rynokista, suurelta markkinatorilta, lähteviä katuja, seisoo pieni ruhtinatar Irina Vasiljevna ja palelee tihkusateessa. Hän seisoo katuojassa, sillä hänen takanaan täytyy olla tilaa jalankulkijoille. Hänen edessään loasta tahmaisella, epätasaisella katukiveyksellä on matonpätkä ja sen päällä muutamia kuppeja vanhaa Sèvres-porsliinia, puolitusinaa kullatuita teelusikoita, vaakunalla ja ruhtinaskruunulla koristettuja, hopeainen päivänvarjostinpidin ja kaunis kristallinen teelasi kehyksineen. Hänen vierellään on koppa ja siinä on hänellä kappale kultabrokadia ja muutamia vanhoja pitsejä, jotka kerran olivat koristaneet hänen äitiänsä siihen aikaan, kun tämä oli emäntänä hänen isänsä palatsissa, jossa nyt asuu muutamia satoja puolinälkiintyneitä ihmisiä, sittenkun talo on niukuinnaukuin saatu asuttavaan kuntoon vallankumouksen jälkeen. Itse hän ei siellä asu. Hän asuu kaukana Dorogomilovskajan esikaupungissa lähellä Brjanskin asemaa vanhan isoäitinsä ja pienen veljensä Igor-raukan kanssa, jolla on keuhkotauti, suuressa huoneessa yhdessä neljän muun perheen kanssa. Hänen isänsä teloitettiin jo vallankumouksen alussa, ja hänen äitinsä – – – viimeinen, mitä hän äidistään muistaa, oli parahdus – ja nyt hän on poissa; ellei häntä ole tapettu, on hän varmaan itse tappanut itsensä!
Pikku ruhtinatar on vain kaksikymmenvuotias ja elättää vanhaa babuskaansa (isoäitiänsä) ja pikku veljeänsä. Hänen kätensä ovat punaiset kovasta työstä. Rinta alkaa painua sisään ja hän rykii hiukan. Hänen päällysvaippansa on sangen kulunut, ja pieni puuhka, joka verhoaa hänen laihaa kaulaansa, on koin syömä. Mutta hänen silmänsä ovat kuin sammuneet tähdet, lempeät ja suloiset, ja hänen tukkansa on musta kuin itse yö.
Hänen oikealla puolellaan seisoo punanenäinen, pörröpartainen ja tahkeatukkainen mies, päässään valtava lammasnahkalakki. Kadulla tämän edessä on kasa ikoneja ja joukko pieniä hopea- ja messinkiristejä vanhassa kauniissa kuparikulhossa, joka on koristettu punaisilla ja vihreillä emaljikuvilla. Irina Vasiljevnan vasemmalla puolella seisoo lihava, vanha vaimo, jolla on sinipunervat kasvot ja joka kirkuen kauppaa aarteitansa: käsiompelukonetta, hanuria ja kahta hirvittävää öljypainosta leveissä, kärpästen tahrimissa kullatuissa kehyksissä.
Niin kauas kuin silmä kantaa oikealle ja vasemmalle Irina Vasiljevnasta seisoo ihmisiä kaupittelemassa mitä tavallisimpia ja harvinaisimpia esineitä, vanhoja vaatteita, tuoleja, pöytiä, kiinalaisia pronssiesineitä, vanhoja kenkiä, kultaisia rintasolkia, yöastioita ja pesukannuja, rannerenkaita, helmiä, kubistisia ja futuristisia tauluja, vanhoja rahoja, patjoja ja tyynyjä, posetiiveja, sukkia ja käsineitä, heilurikelloja, nahkaliivejä, Knut Hamsunin kirjoja, kaukasialaisia pikareita, vilttejä, valokuvauskoneita, valokuvauslaattoja ja paljon sellaista, joka ei siedä päivänvaloa. Ja kadun toinen puoli on yhtä täynnä väkeä ja tavaraa. Näiden myyjärivien välillä liikkuu ostajien ja uteliaiden virta. On hyvinpuettuja, mutta myös paljon nahkapoikia, nahkapukuisia kommunisteja tai pseudokommunisteja, sillä nahkapuku on hyödyllinen ja käytännöllinen suojelevana yhtäläisyysmerkkinä tässä epävapaassa vapauden maassa, jota hallitaan rautakourin.
Ja täällä tehdään todella kauppoja! Likaiset setelit vaihtavat usein omistajaa, ja täytyy melkein yhtä usein ihmetellä, mihinkä onnellinen ostaja saattaa käyttää ostamiansa kummallisia esineitä.
Sillä täällä on yksi Moskovan monista "marches aux puces", kirppumarkkinoista, vaikka se on jonkinverran korkeammassa arvossa kuin parisilainen, missä enin osa on romua. Ja täällä seisoo monia, monia, jotka ovat nähneet parempia päiviä ja nyt koettavat myyskennellä sitä vähää, mikä heidän kenties on onnistunut pelastaa vallankumouksen rosvojoukkojen käsistä. Katua reunustaa monta epätoivoista tai tylsään välinpitämättömyyteen jähmettynyttä sydäntä, mutta myöskin viekkaita ja ovelia roisto-sieluja, varkaita ja maanalaisia olioita, jotka yhdestä kolikosta ovat valmiita mihin rikokseen tahansa.
Tässä seurassa seisoo pieni ruhtinatar Irina Vasiljevna hankkiakseen ruokaa babuskalle ja Igor-raukalle. Hänellä ei ole mitään rikosta omallatunnollaan. Hänellä on lapsen viattomuus. Hän ei ole syypää siihen, että hän seisoo täällä, sielu ja ruumis palellen, mutta kenen on syy? Kenen on syy? Älkää luulko, herrat kommunistit, että minä säälin häntä senvuoksi, että hän on ruhtinatar – anteeksi: ollut ruhtinatar – mutta se on viaton sydän, joka kärsii. Ja minne olette toimittaneet hänen äitinsä?
Kuta lähemmäksi Smolenski Rynokia tulee, sitä tiheämmäksi käy väkijoukko, ollen melkein tiivistä massaa itse markkinapaikalla. Täällä täytyy seurata virran mukana, joka joskus käy niin tiiviiksi, että jalat irtautuvat maasta ja kulkija kantautuu pois. Täällä tungeksivat valtavan Venäjän kaikki kansanrodut, pitkien kaupparivien välillä, missä maan kaikkia tuotteita kaupataan.
Mutta kaikki käy tyynesti ja järjestys on moitteeton. Täällä näkee venäläisen mielialan aitona. On kuin yksi ainoa suuri iloinen perhe olisi huvimatkalla, joukko iloisia lapsia – vaikka muutamat ovatkin kokolailla pahantapaisia. Täällä voi joskus, vaikka hyvin harvoin, nähdä jonkun juopuneen, mutta juopunut venäläinen on niin onnellinen, niin ystävällinen, niin viattoman iloinen, että häntä melkein kadehtii. Hän tahtoo hyvää koko maailmalle, hän tahtoo haudata sinun naamasi suureen partaansa ja suudella sinua niinkuin olisit hänen rakastajattarensa. Mutta ruotsalainen joutuu usein vimmaiseen raivoon saatuaan muutaman lasin. En mahda mitään, että tulen tehneeksi vertauksia!
En tiedä, kuinka monta kertaa olen käynyt tässä Smolenski Rynokissa ja, vielä suuremmilla Suharevski-markkinoilla. Ystäväni, mainion Moskovan-tuntijan Olof Ohlssonin, Nordiska Kompanietin Moskovan-osaston entisen johtajan kanssa, joka väsymättömällä hyväntahtoisuudella antoi aikansa ja kokemuksensa minun käytettäväkseni, auttoi minua babylonialaisesta sekamelskasta ja muista pienistä onnettomuuksista, opasti ja selitti, sillä nämä markkinat ovat Moskovalle mitä tunnusomaisimpia. Niiden vilinä ja elämä on vastustamattoman houkuttelevaa minunluontoiselleni taiteilijalle. Ne ovat muutoin maailman suurimmat pysyväiset markkinat. Väen paljouden Suharevalla arvioidaan joka päivä tekevän noin neljäkymmentä – kuusikymmentätuhatta henkeä. Smolenski Rynok on koko joukon pienempi, mutta yhtä eloisa.
Suhareva on valtava, siellä on kaupan kaikkea, timanteista ja turkooseista vanhoihin vaatteisiin ja rautaromuihin saakka, ja siellä on kauppoja tekemässä väkeä Venäjän kaikista osista Vladivostokista Leningradiin saakka, puhumattakaan naapurimaiden kauppamiehistä. On laskettu, että Venäjällä on noin satakaksitoista eri kansanheimoa. Enimmin kiintyy huomio suurilla markkinoilla tatareihin, juutalaisiin, gruusialaisiin, kiinalaisiin, persialaisiin, armenialaisiin ja bashkiireihin. Aamusta iltaan käy kauppa. Syödään ja juodaan taivasalla tai erityisissä ruokakojuissa. Pidetään pörssiä ja tehdään valuuttakauppoja. Suudellaan tai vaihdetaan ystävällisiä haukkumasanoja. Kokonaisuus ei ole yhtä värikästä kuin itämaisissa basaareissa yleensä, sillä lika tekee kaikki harmaaksi, mutta tämä on itämaata, tämä on Aasiaa. Ja jos on, niinkuin minä, immuuni kaikkinaisiin syöpäläisiin nähden, niin on sanomaton nautinto sekaantua väkijoukkoon, kuljeksia ympäri tuntikausia, tarkata, tutkia ja kuunnella eri kielien sorinaa ja katsella eri tyyppejä, ostella, ja ennenkaikkea tinkiä. Ikävä kyllä on mahdoton käyttää luonnoskirjaa. Täytyy luottaa muistiinsa ja lopulta jättää luonnoskirja kotiin ja sukeltaa ilman teknillisiä apukeinoja tämän ihmeen alkeellisen ja kuitenkin ovelan, meille melkein epätodellisen vieraan ihmismeren ja keskitetyn elämän ryöppyihin. Jos on kuluttanut kenkänsä anturat, korjaa ne kädenkäänteessä joku sadoista suutareista, jotka istuvat Suhareva-torin takana työpaja taskussaan. Mutta on kenties hauskempi katsoa, kuinka venäläinen talonpoika korjauttaa saappaitansa ja sillä välin tarkata hänen jalkojansa, jotka ovat sanoin kuvaamattomia kappaleita. Ja jos on nälkä, voi – ellei rohkene käydä käsiksi lampaanlihaan ja sipuliin, jota pikimusta kaukasiatar sorminensa tarjoilee kannettavasta rautakeittiöstään, jonka yllä pöllyää sadan kansallisuuden nostattama tomu – ostaa ihmeen ihanan Krimin päärynän, tai rykelmän viinirypäleitä, jumalaista, hiukan pitkulaista turkestanilaista lajia, jonka nimenä on "damskije paltsiki" – "naissormirypäleitä" – käänsi minulle eräs venäläinen, ja minä kysyin, miksi niillä oli semmoinen nimi.
"Kun ne ovat niin hyvänmakuisia!" Mies oli vanha venäläinen, naisten ihailija sormenpäihin saakka, suuri hulivili muuten.
Ja kun vihdoin on väsynyt Suharevaan, kääntyy, aivot täynnä outoja ja viliseviä vaikutuksia, etelää kohti pitkin leveitä ja mainioita, vaikka ehkä liian harmaita katuja, Spelenkaa tai Lubjankaa myöten, päätyy vihdoin henki- ja mieliravintolaansa, kaukasialaiseen Medvjediin, missä saa tomaattisalaattia ja porsasta, ellei ole kutsuttu johonkin perheeseen vieraaksi, kuten minun laitani usein oli. Ja venäläinen ruoka on ihmeellistä, kun sitä syödään vanhassa hyvässä venäläisessä perheessä, joka polveutuu paremmilta ajoilta. Siellä on vieraanvaraisuus rajatonta ja sitä käytetään myöskin. Tuossa tuokiossa voi pöydän ääressä olla tiheä reunus kutsumattomia ja kuitenkin tervetulleita vieraita, ja kaviaaria ja kaikkinaisia herkkuja käsittävä sakuska loihditaan esiin. Monet alkavat ristinmerkillä. Oikea venäläinen ottaa aina kolme lasia votkaa ennenkuin alkaa mitään pureksia, mutta sitten on hän valmis syömään niin että eurooppalainen kalpenee.
Ja runsaan ja täyttävän ruuan jälkeen tulee esille kahvi ja liköörit. Kenties on onnistuttu pelastamaan suuresta hävityksestä varasto vanhoja juomia, jotka ennen vallankumousta kultasivat elämää. Siinä tapauksessa on pöytä pian notkollaan mitä ihmeellisimmänmuotoisia pulloja. Siellä on "rjabinovaja nesinskajaa" (pihlajanmarjalikööriä). Siellä tuoksuu "pomerantsevaja", siellä kirvelee "pertsovaja" (punapippuripaloviina), siellä lievittää "anisovaja" (anisviina), siellä hehkuu tummana hyvä "spotikas" (musta kirsikka), siellä loistaa "kljukvennaja" (karpalo) ja "brusnitsnaja" (puolukka), mehevä "slivjanka" (sininen luumu), siellä odottaa aromaattinen "subrovka" (hyvänhajuinen ruoho) ja punainen "malinovaja" (vattulikööri) ymmärtäväistä nauttijaansa.
Ja kitara ja balalaikka otetaan alas seinältä, laulut kajahtavat, raskasmielisiä tai villejä lauluja aroilta tai vuorilta tai liikuttavia lemmenlauluja, kuumia kaipuusta tai synkkiä epäilystä tai riemuitsevia voitonvarmuudesta.
Sillä venäläiset elävät soitossa.
Kolmantena päivänä joulukuuta, päivää ennen Venäjän kirkon suurta juhlapäivää, oli iltajumalanpalvelus Donskoi Muzskoi-monastirissa (Donin Jumalanäidin luostarissa) ja minä sain tilaisuuden olla siinä läsnä. Sen piti olla hyvin juhlallista, sillä Venäjän kirkon pää, patriarkka Tihon itse tulisi pitämään messun. Täällä oli hän istunut vankina vuoden bolshevikivastaisesta propagandasta. Väitetään, että johtajien tarkoitus oli teloituttaa hänet, mutta viisaus voitti, ja hän sai elää. Sen sijaan saivat muutamat piispat ja joukko muita pappeja maksaa hengellään mielipiteensä.
Luostari on Venäjän mahtavimpia ja vuonna 1592 tsaari Feodor I:n perustama. Muhkea katedraali on vuonna 1684 Pietari I:n sisaren Jekaterinan perustama. Muuten on luostariryhmää ympäröivien mahtavien punaisten muurien sisällä vielä kuusi kirkkoa, kirkkomaa ja erinäisiä dormitorioita. Kirkkomaahan on haudattu Moskovan vanhan ylimystön kerma ynnä suuri joukko sen oppineita ja runoilijoita.
Oli kylmä, 15 astetta Celsiusta, ja lämpimästi puettuna istuin seurani joukkoon automobiiliin, jonka oli määrä viedä luostariin. Se on kaupungin eteläisessä laidassa verrattain yksinäisenä seudussa, jota pidetään epävarmana ja runsaan puolentunnin matkan päässä asunnostani. Lumi oli jo ollut maassa lähes kuukauden ajan, ja matka oli kaunis lyhtyjemme mystillisessä valaistuksessa, sillä oli jo iltamyöhäinen. Kaupunki tuli yhä autiommaksi, jota kauemmaksi keskuksesta tultiin ja pitkä Donskajakatu näytti olevan kuollut. Täällä en tahtoisi kävellä yksinäni iltamyöhään tai yön aikana. Muuten olimme viime päivinä kuulleet useista päällekarkauksista ja ryöväyksistä juuri tällä seudulla. Vihdoin olimme perillä. Me olimme ilmeisesti myöhäisiä, sillä katedraali oli täpösen täynnä väkeä. Valtavien, kultaisten vahakynttilöiden valossa kimmeltävien ikonien edessä liikkui pappeja, kuoripoikia ja nunnia – tai ehkä ne olivat laupeudensisaria. Nämä järjestelivät laulukuoroa, ja pian kaikui laulu juhlallisena ja kauniina.
Eräs nainen seurassamme kuiskasi äkkiä:
"Teidän pitää tavata patriarkka. Hän puhuu varmaan englantia. Hän on näet oleskellut Amerikassa."
"Mutta minä en lainkaan halua tavata patriarkkaa, eihän minun sovi häiritä häntä hänen virkansa toimituksessa!"
"Oo, siihen menee kauan, ennenkuin hän esiintyy! Odottakaa vain tässä."
Ja hän katosi erääseen pimeään nurkkaan. Muutaman minuutin kuluttua tuli hän takaisin.
"Ei, Te ette voi tavata häntä, hän ei uskalla puhua ulkomaalaisten kirjailijain kanssa. Hän luuli ilmeisesti, että oli kysymys jostakin haastattelusta, vaikka minä vakuutin, ettei niin olisi laita. Eikähän ole kumma, jos hän on varovainen kaiken sen jälkeen, mitä on saanut kokea! Mutta Te saatte nähdä hänet, kun häntä puetaan messupukuun."
"Enhän minä halua häntä lainkaan nähdä, ennenkuin hän esiintyy täällä toimessaan."
"Mitä joutavia, tulkaa nyt vain!" Ja hän veti minut ilman muuta muutamien pilarien ohi läpi väkijoukon, joka sillä kohtaa ei ollut niin tiivistä. Puoleksi vastahakoisesti mukauduin ystävällisen ja tarmokkaan naisen toivomukseen. Me tulimme erään ristikko-oven eteen, jonka luona eräs ystävällisen näköinen, vaikka vähän likainen vanha pappi odotti. Naisella oli ilmeisesti suhteita kirkollisellakin taholla. Että hänellä oli poliittisia suhteita, sen tiesin ennestään.
Vanha pappi virnisti ystävällisesti minulle, otti minua käsipuolesta, ja seuraavassa hetkessä olin eräässä huoneessa ikonostaasin takana, josta näkyi pääalttarin yli, ympärilläni ainakin kaksikymmentä pappia, jotka kuitenkaan eivät osoittaneet minkäänlaista kummastusta minun läsnäolostani. He puhelivat keskenään hyväntuulisesti ja varsin äänekkäästi. Eräällä pöydällä oli muutamia kasoja ehtoollisleipää, jota he laskivat ja tuntuivat jakelevan keskenään. Muutamat popsivat häikäilemättä pyhiä leipiä ja puhelivat puru suussa.
Minä kysyin saattajaltani, joka edelleen piti minua käsipuolesta, puhuiko hän muuta kuin venättä, mutta hän pudisti päätään, veti minua loistavissa messupuvuissa olevien hengenmiesten joukon läpi, asetti minut seinää vasten, viittasi likaisella sormellaan erästä vanhaa, väsyneen näköistä ja valkopartaista miestä, ja sanoi jotakin, josta ymmärsin sanat patriarkka ja Tihon. Sitten otti hän taskustaan kirjan, aukaisi sen ja teki surureunaisella etusormellaan muutamia viivoja, ikäänkuin olisi piirtänyt kirjaan, virnisti ystävällisesti ja sanoi "pazaluista" (olkaa hyvä!), minkä jälkeen hän katosi. Hän tarkoitti siis, että minä voisin häikäilemättä alkaa piirustaa, mutta minulla ei ollut luonnoskirjaa. Ainoat aseeni sillä alalla olivat pieni muistikirja ja kurja lyijykynänpätkä. Sitäpaitsi katsoin sopimattomaksi ammattini harjoittamista tässä paikassa ja tässä tilaisuudessa. Muutaman askeleen päässä minusta oli pääalttari, valoa, monstransseja ja muita välkkyviä pyhiä esineitä, joiden käyttöä en ymmärtänyt, ja sen ympärillä kumarteli ja notkisteli korkeampia ja alhaisempia pappeja kullan ja hopeanhohtoisissa kauhtanoissa.
Eräällä tuolilla istui patriarkka ja näytti edelleen väsyneeltä. Äkkiä lähestyi häntä eräs messupukuinen pappi, ilmeisesti piispa, päässään päärynänmuotoinen päähine, kiiltävä ja hohtokivillä koristettu. Hänen pukunsa oli kullankimmeltävä. Patriarkka istui yksinkertaiseen, valkoiseen kauhtanaan puettuna, pää paljaana. Hän ojensi kättä piispalle, joka kumarsi syvään, suuteli esimiestään poskille, suulle ja kädelle, kumarsi ja niiasi ja kuiskasi jotakin vanhuksen korvaan, suuteluiden välillä. Sitten viittasi piispa ja muutamia toisia yhtä loistavia pappeja tuli lisäksi, ja nämä alkoivat pukea patriarkkaa pyhään toimitukseen, mikä tapahtui monin merkein ja ilmein.
Ja nyt muistin minä, mitä kaikkitietäväinen opastajattareni muutamia päiviä sitten oli kertonut, että patriarkka tänään tulisi kantamaan valkoista tiaraa, jossa ylimpänä on timanttiristi, joka on niin ja niin monen miljoonan arvoinen.
Ja nyt lähestyi suuri hetki. Muutamat papit – niitä oli vähitellen kertynyt yhä enemmän – avasivat erään kaapin ja ottivat esiin joukon päärynänmuotoisia ja jalokivikoristeisia mitroja ja koettivat niitä omiinsa ja toistensa päihin. He tungeksivat ympärilläni ja minusta tuntui kuin olisin ollut eksynyt smoolantilainen poikaraukka, suoraan metsästä tuotu. Minä tunsin itseni liikanaiseksi, tielläolevaksi, elämässä väärälle paikalle joutuneeksi, ja nyt vasta huomasin, että palelin aivan kauheasti. Ulkona oli 15 asteen pakkanen ja sisällä kirkossa ainakin 5 astetta kylmää. Papeilla oli kauhtanoittensa alla suuret huopasaappaat, ja he suoriutuivat kyllä, mutta minulla oli ohuet kengät eikä edes kalosseja. Eikä myöskään käynyt laatuun ruveta hyppelemään ja lyömään korkoja yhteen tai lämmittelemään itseään ajurin tavoin. Minä aloin väsyä koko asiaan ja ajatella keuhkotulehdusta. Kivipermanto oli varmaan 15 astetta kylmä. Melkein epätoivoissani kysyin lähimmältä korkealta papilta, osasiko tämä puhua mitään kulttuurikieltä, mutta tämä vain nauroi ystävällisesti ja pudisti pitkätukkaista ja pitkäpartaista päätänsä järjestellen suortuviansa, mitä muuten kaikki tekivät. Tuntui siltä, että hiusten piti olla järjestetty jollakin erikoisella rituaalisella tavalla.
Minä kysyin kaikilta lähellä olevilta, osasivatko he puhua ranskaa, saksaa, englantia tai latinaa, mutta he vain pudistelivat hiuksiansa ja hymyilivät.
Ulkoa kirkosta kuului laulu kaukaisena ja kauniina. Minä tunkeuduin kalterin luo, josta olin tullut, mutta se oli sulettu. Kun käännähdin, sain kummakseni nähdä erittäin elegantin frakkipukuisen herran keskellä messukauhtanoita. Hän oli juuri suutelemassa erästä piispaa poskille ja käsille. Minä lähestyin häntä ja kysyin hampaat kalisten, osasiko hän puhua ranskaa.
"Kyllä, hyvä herra."
Minä pyysin, että minut laskettaisiin ulos.
"Mutta eikö teidän ensin pidä piirtää patriarkka, vai oletteko jo ehkä tehnyt sen? Ettekö? Pitäkää sitten kiirettä – Teillä on vain pari minuuttia aikaa. Älkää empikö. Tehkää pikaluonnos. Asettukaa tähän." Ja hän työnsi syrjään pari pappia.
"Minä olen parooni P. Teidän ei tarvitse esitellä itseänne. Me näimme toisemme sotilasparaadissa muutama päivä sitten."
Minä otin esiin kurjan muistikirjani ja tein patriarkan muutamalla viivalla. Parooni katseli työtäni olkani takaa.
"Mainiota, monsieur Engström! Mutta tehän palelette! Tehän hytisette! Anteeksi, minun täytyy lähteä. Hyvästi! Näkemiin!"
Hän juoksi pääalttarin taakse tehden muutamia pikaisia ristinmerkkejä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui käteeni ensimmäinen vanha pappi, se, jolla oli ne surureunussormet, ja saattoi minut nyt jälleen avatulle ristikkoportille. Sen toisella puolella oli naisystäväni ja hymyili.
"Eikö se ollut mielenkiintoista?"
"Oli. Mutta minä olen paleltumassa kuoliaaksi."
"No, mutta ensin täytyy meidän nähdä itse juhlallisuus."
Seitsemän piispan saattamana kulki Tihon majesteetillisesti läpi kirkon ja siunasi meitä kaikkia. Riisuttiin taas komeista koruistansa kaikkien nähden ja katosi, sillä välin kun minä hurjasti yritin potkia lämpöä kankeiksi paleltuneisiin jalkoihini erään paksun pilarin takana. Minä olin saanut kyllikseni ja nähnyt kyllikseni. Mutta olinhan joka tapauksessa nähnyt sen kallisarvoisen timanttiristin ja saanut muistoksi väsyneet vanhat kasvot, joiden takana oli sangen paljon kulttuuria, vaikka piirteet muuten olivat hyvinkin poroporvarilliset.
Kotimatkalla kalisi koko luuranko ruumiissani. Minä panin maata, hytisten siemaistuani sisääni suuren lasin teetä ja muutaman gramman kiniiniä ja heräsin seuraavana aamuna Moskovan parhaan nuhan vallassa.
Ketään ei kummastuttanut, kun kerroin, että kukaan niistä monista papeista ja piispoista, joita olin tavannut, ei minua ymmärtänyt. Kun tietää, että venäläiset ovat tunnettuja todellisiksi kielineroiksi, tuntuu tila lohduttomalta, ja voi käsittää osan bolshevikien vastenmielisyyttä pappeja kohtaan!
Venäjän kauppapankki, jonka esimiehenä oli pankinjohtaja Olof Aschberg, oli minun oleskellessani Moskovassa ainoa Venäjällä oleva pankki, joka ei ollut kuin "hollitupa", tahrainen liasta ja permanto täynnä paperossinpätkiä ja auringonkukansiemeniä. Se sijaitsi Petrovkan ja Kusnetski Mostin kulmassa, jotka ovat kaupungin päävaltimoita. Se oli eleganssin, mukavuuden, eloisuuden ja liikkeen perikuva. Jo sen vuoksi, että taloa hoidettiin paremmin kuin mitään muuta taloa Moskovassa. Se ikäänkuin valaisi seudun harmaata repaleisuutta ja teki sen lohdullisemmaksi katsella. Sen loisteliaassa johtokunnanhuoneistossa ja varsinkin sen lunch-huoneissa, jotka olivat maukkaasti ja yksinkertaisen vankalla mukavuudella sisustettuja, oli minulla ilo tavata monta Venäjän etevintä henkilöä monilla aloilla, ei ainoastaan taloudellisella. Ja siellä tiesi tapaavansa myöskin ruotsalaisia. Monta huonetta oli sisustettu vieraiden vastaanottamista varten, joilla jostakin syystä oli suhteita pankin kanssa, ja siellä saattoi viettää päivänsä ilman tuntua siitä, että oltiin osittain rikkiammutussa kaupungissa, missä kerjäläiset ja muut onnettomat tai laiskat ihmiset reunustivat katua. Pankissa oli toimessa yli 500 henkeä. Ihmettelenpä, minkähänlaista siellä mahtaa olla juuri nyt. – – –
Siellä tapasin melkein joka päivä herra Tarnovskin, joka on Venäjän etevimpiä taloudellisia kykyjä, entinen kaartinupseeri ja hyvin tunnettu Urgasta Novgorodiin.
Siellä tapasin kerran miehen, jolla oli hallussaan kaunein Murillo, mitä milloinkaan olen nähnyt – ja se ei ole vähän. Hän tahtoi siitä vain kymmenentuhatta puntaa, ja sen arvoinen se kyllä oli, mutta minulla ei sillä hetkellä sattunut olemaan sitä summaa lompakossani. Sinne tuli nuori ruhtinas G. ja näytti minulle miniatyyrejä. Ihania taideteoksia, kuvia esi-isistä, jotka kai olisivat kääntyneet haudoissaan, jos olisivat tietäneet poikasen teoista. Mutta hän oli ahtaalla ja luuli, että minä olin rikas mies senvuoksi, että oleskelin niin paljon pankissa. Olen pahoillani, että vastoin tahtoani tulin hänelle tuottaneeksi pettymystä.
Mutta ennenkaikkea: siellä oli minulla kunnia ja ilo tavata Madame Kollontay, maailman ensimmäinen naisministeri, nykyään Neuvosto-Tasavallan diplomaattinen edustaja Norjassa, peräti viehättävä ministeri.
Hän oli eräänä päivänä saanut kutsun lunchille pankkiin yhdessä muiden diplomaattien, eräiden pankinjohtajain ja minun vähäpätöisyyteni kanssa. Minun piti tehdä hänen kuvansa ja hänen tuttavuuttaan, enkä tietenkään laiminlyönyt valmistautua hyvissä ajoin kohtaamaan niin maailmanhistoriallista henkilöä. Siitä tuli todella muistorikkaita hetkiä. Kuva oli pian tehty, sillä niin luonteenomaiset piirteet eivät voi olla innostuttamatta. Lunch alkoi ja me kuuntelimme kaikki viehättyneinä hänen säkenöivää keskusteluansa.
Sillä Madame Kollontay on nainen, jolla on tavattoman suuri kokemus kaikilla aloilla juuri niinkuin diplomaatilla pitääkin. Hän lienee yksi nykyajan vapaamielisimpiä naisia, ja hänen teoriansa rakkaudesta ovat liian hyvin tunnettuja, jotta niitä olisi tarvis tässä toistaa. Hän edustaa todellista kommunismia sen ilmeikkäimmissä muodoissa, ja voipa sanoa kukaties, että hän on noudattanut sitä myöskin käytännössä.
Aivan äskettäin nimitti hallitus hänet Neuvosto-laivaston kunnialämmittäjäksi, joka kunnianosoitus lienee tullut vain harvan naisen osaksi. Enpä luule, että edes hänen miehellään aikanansa oli tätä kunnia-arvoa, vaikka hän olisi voinut olla siihen pätevä merimiehenä.
Norjassa kerrotaan viattoman hauska kasku hänen virallisesta astumisestaan vastuunalaiselle paikalleen.
Kun hovimarski ilmoitti Madamelle, että hänen majesteettinsa Kuningas aikoi ottaa hänet vastaan juhlalliseen audienssiin määrättynä päivänä, vastasi Madame, että se päivä ei oikein hyvin sopinut hänelle, sillä hänen pukunsa ei voinut tulla valmiiksi siihen mennessä; mihinkä hovimarski hiukan korskasti vastasi, että ulkomaisilla ministereillä aina oli tapana pitää univormunsa kunnossa, ollakseen valmiina minä päivänä tahansa, kun majesteetti suvaitsi ottaa hänet vastaan.
Eikö tämä aitonaisellinen piirre ole viehättävä? Hänen majesteettinsa Nainen hänen majesteettiansa Kuningasta vastaan!
Madame Kollontayn täytyi ikäväkseen käyttää vanhempaa pukua kuin olisi halunnut ja hän ilmestyi paikalle määräaikana puettuna vanhaan, mutta varmaankin sangen eleganttiin pukuunsa, jota koristi Neuvostotähti ja se nauha, joka kuuluu Neuvostolaivaston kunnialämmittäjän korkeaan arvoon.
Sillä bolshevikit ovat vähitellen huomanneet ritarimerkkien ja ulkonaisten kunniamerkkien tarpeellisuuden, ja norjalainen kertojani lisää ehkä enemmän kärkevästi kuin kavaljeerin tapaan, että Madame Kollontay ei kenties sittenkään ollut ihan vapaa villin naiivista mausta kiiltäviä ja värikkäitä koriste-esineitä kohtaan. Niin ilkeitä saattavat miehet olla! Mutta ministerinkin täytyy sietää leikkiä turhista suuttumatta, sillä se vahvistaa hänen asemaansa.
Loppukesällä tänä vuonna, kun vielä oli sangen lämmin, sattui Moskovassa useita exhibitionismi-"taudin" tapauksia, mikäli täysin luotettavat henkilöt ovat minulle kertoneet. Moskovan pääkaduilla esiintyi miehiä ja naisia ilkialastomina, ellei oteta lukuun rinnan yli kulkevaa nauhaa. Nauhassa seisoi: "Pois väärä häveliäisyys!"
Tämmöiset äärimmäisen vapaamielisyyden ilmaukset kiellettiin kuitenkin, sittenkuin niitä oli jatkunut jonkun aikaa, mikä toimenpide tuntuu minusta viisaalta, vaikka se ei ole aivan johdonmukainen. Samanlaisia kokemuksia on Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisiltä päiviltä ja ehkäpä kaikkien maailmaa järkyttävien suurten mullistusten ajoilta. Mutta vähitellen ottavat ihmiset vaatteet taas yllensä. Vähitellen liukuu kaikki takaisin vanhoille urille tai ainakin urille, jotka eivät vallan paljon poikkea vanhasta.
Mutta tuo tuommoinen kenties ei ole niin vaarallista. Se voi olla vallattomuutta, sairaalloisuutta tai tuhmuutta. Se voi myöskin olla naurettavaa, ja samassa se on kuolemaan tuomittua.
Mutta minä näin eräänä päivänä Moskovassa jotakin, joka sai minut suuttumaan ja vihastumaan. Yksityistalon pihalla, jonka kerran oli omistanut arvossapidetty ja etevä, maallensa kunniaa tuottanut kielimies, makasi omistajan marmorinen, Rodinin tekemä rintakuva, yksi taiteilijan parhaita teoksia. Se makasi puoliksi rikkaruohon peittämänä, likaisena, pahoinpideltynä. Lurjukset, jotka olivat ryöstäneet tämän tieteen rauhaisan asunnon, terrorisoineet sen naisia ja lapsia, hävittäneet ja repineet, ampuneet ja lyöneet murskaksi, eivät olleet jaksaneet raahata taideteosta kauemmaksi tai olivat joutuneet yllätetyiksi kesken tihutyötänsä. Se oli maannut siellä vuoden, ehkä kaksikin.
Minun tieni kulki talon ohi melkein joka päivä. Eräänä aamuna oli rintakuva poissa, kuten toivon, pelastettuna.
Nyt tiedän sangen hyvin, että nykyään on semmoinen mahdotonta, senvuoksi, että korkein johto on valpas ja kunnioittaa taidetta. Mutta tämmöistä on kuitenkin saattanut tapahtua, ja voimia, joita ei ole voitu hallita, on tietoisesti laskettu irti.
MOSKOVAN MAANALAISET PESÄT.
Yhden asian sain perusteellisesti oppia Moskovassa: olla mitään kummastumatta. Mahdollisesti olen menettänyt siinä yhden inhimillisen ominaisuuden, mutta otan niskoilleni sen puutteen, sillä sen seurauksena oleva tyyneys vastaa epäilemättä menetystä. Kerjäläisten mitä uskomattomin vaatteiden puute, mikä alussa sai minut salaisesti tutkimaan heidän ammattiansa, lakkasi pian hämmästyttämästä. Vangitsemiset kaduilla ja revolverien esiinvetäminen menettivät ennen pitkää mieltäkiinnostavan vaikutuksensa. Syöpäläiset, joita näin hiuksissa ja vaatteissa ryömivän, eivät jonkun ajan kuluttua herättäneet minkäänlaista pelkoa, ja likakin sai jonkinlaista sovittavaa sävyä. Se oli eräänlainen "aerugo nobilis" (jalo home), sillä se on yhtä vanha kuin itämaat. Tuhansien kupoolien kullan ja niiden harmaiden ihmisriepujen vastakohtaa, jotka loppumattomana virtana tungeksivat syvyydessä niiden alla, oli aluksi vähän vaikea sulattaa, mutta niinkauan kuin harmaat ryysyläiset suutelevat kirkkojen liasta harmaita portaita ja voivat siitä hyvin, käy katselija miettiväksi ja lykkää tuomiotansa.
Verrattain lähellä kaupungin keskustaa on tori, jonka nimi on Hitryi Rynok – "Lurjustoriksi" voisi sen suomentaa. Sitä ympäröivät rappeutuneet talot, täynnä kapakoita, jotka ovat olleet ja ovat maanalaisten ja rappiolle joutuneiden mies- ja naisolioiden tyyssijana. Hallituksen on tosin razzioilla onnistunut tehdä vahingottomaksi tuntuva prosentti sitä peljättävää sakia, joka oleilee täällä ja tämän paikan lähistöllä, mutta aukot täyttyvät uudelleen, ja katuojien loassa leikkivä nuoriso on perehtynyt kaikkeen, millä on tekemistä lainrikkomusten kanssa, yleensä kaikkeen inhimilliseen, joka lähentelee eläimellistä. Kerrottiin, että torin seudun roistoilla on taksat erilaatuisista murhista. Minun kaupungissa oleskellessani tehtiin pari semmoista murhaa, joiden tekijäin todettiin olevan tätä väkeä.
Torin varrella oli erään suuren talon rauniot. Minä katsoin tyhjistä ikkunanluukuista sisään, ja siinä oli näkemisen arvoista.
Kaikki puuaines talosta oli poissa, ja maapermannolla, kellarin portailla, kolkissa ja nurkissa tungeksi miehiä ja naisia. Ja entä permanto, multa! Raunio oli ilmeisesti koko seudun mukavuuslaitoksena ja samalla ilotalona! Ikkunasta tuleva haju oli heittää minut selälleni. Eräs pieni poika ojensi minulle kieltään ja pari puolialastonta naista nauroi ja viittoi luokseen.
Mutta minä olin jo karaistu yllätyksiä vastaan ja poistuin inho sielussani mietiskellen, milloin neuvostovalta mahtaa saada varoja hävittääkseen nämä korttelit ja rakennuttaakseen palatseja tilalle, kuten aikanaan tehtiin samanlaisille paikoille Lontoossa. Minä menin erääseen pivnajaan, vaikka seurani väitti sen olevan vaarallista tämän torin lähettyvillä. Sain huonoa olutta, joka minun täytyi juoda pullon suusta, sillä lasi ei houkutellut käyttöön. Minua töllisteltiin muutama sekunti, sillä olin liian hyvissä pukeissa, mutta ei häiritty sen enempää. Ja minä olin pian nähnyt kyllikseni ryysyjä ja tyrtymistä. Menin ulos ja sain ajurin, joka muutamasta miljaardista vei minut kotiin hyvien ystävien ja kulttuurin pariin.
Mutta ennenkuin jätin Hitryi Rynokin, olin saanut nähdä miehen, joka kulki poikki torin, yllään ainoastaan yksi vaatekappale, joka kerran oli ollut jonkunlainen päällysvaate, pari risaisia alushousuja, yhden kengän ja yhden kalossin rippeet. Kun hän kynsi kainalokuoppiaan, missä hänellä nähtävästi oli tärkeimmät eläintarhansa, avasi hän kauhtanansa niin että koko alaston yläruumis tuli näkyviin karvaisena, arpisena ja naarmuille kynsittynä. Hänen mustan, takkuisen otsatukkansa alla paloi pari älykkäitä, mutta sammuvia silmiä, ja hän loi minuun niin ylevämmyyttä ilmaisevan katseen, etten jaksanut sitä sietää – mikä myöskään ei ollut tarkoitus, sillä en tahtonut häiritä – mutta katse tuntui kysyvän: "Mitä sinulla täällä on tekemistä? Jos tahdot tietää jotain elämästä, niin älä minulta kysy, minä en aio kertoa, vaikka kyllä tietäisin, minä tietäisin."
"Täällä on paljon ylioppilaita", sanoi seuralaiseni, se venäläinen lääkäri, "ja täällä ovat kaikki yhteiskuntaluokat edustettuina. Tuo näytti siltä kuin hän olisi ollut filosofianprofessori ennen vallankumousta. Epäilemättä hän oli joku intelligenssin mies, joka oli soveltanut stoalaisuutta käytännössä. Semmoinen on hyvin ymmärrettävää näinä aikoina."
Venäläiset ovat ihmeellisiä näyttelijöitä. Teatteri, plastiikka ja kaikki, millä on tekemistä näytelmätaiteen kanssa, on heillä veressä. En milloinkaan unohda vanhaa Starostinia, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin entistä henkimetsästäjää, vanhanajan talonpoikaissäätyistä venäläistä, kun hän minun kuulteni kuvasi eräälle toverilleen karhunmetsästyksen kulkua. Minähän en ymmärrä venättä, mutta muutamien sekuntien kuluttua olin mukana. Hänen äänensä, hänen liikkeensä muodostuivat metsästyksen eri tilanteiden mukaisiksi niin tarkoin suoraan todellisuudesta otettuina, että tosiaan hengessä elin metsästyksen mukana, sanaakaan ymmärtämättä. Hänen tapansa liikuttaa käsiään, hänen ilmeikkäät mustat silmänsä, hänen kulmakarvojensa eloisuus ja suunsa hurjuus, kaikki teki hänen kertomuksensa draamalliseksi elämykseksi minulle. Ja kun sittemmin sain tilaisuutta olla hänen kanssaan metsällä muutamia penikulmia Moskovan ulkopuolella, sain lisävahvistuksen tähän kansansielun erityiseen ilmaukseen.
Me olimme jänisjahdilla ja minä jouduin äkkiä yksikseni erääseen sotkuiseen suomaastoon kauas seurastani. Oli samea ilma, melkein sumuinen, ja minä eksyin. Kompassistani ei ollut suurta apua. Olin pari tuntia sitten menettänyt kosketuksen metsästystoverien kanssa. Tulin pajuja kasvavalle hyllysuolle ja katsoin lopulta parhaaksi pysähtyä sinne, jotta en joutui todelliseen vaaraan. En kuullut enää koirain haukuntaa. Huhuilin ja huusin, mutta Venäjän suuri tyhjyys vastasi minulle. Noin tuntikauden odotettuani päätin koettaa kulkea suon ympäri.
"Jos tapaat jonkun vieraan metsästäjän, niin pidä pyssysi varalla", oli minulle sanottu. "Täällä on paljon omituista väkeä, vankilasta karanneita ihmisiä, metsänsamoilijoita, jotka eivät pidä suurta väliä muutamasta litrasta verta. Jos sinua kohti tähdätään, niin ammu, ammu turvallisesti!"
Vähitellen tulin suosta kuusikkoon. Aloin huhuilla – ja hetken kuluttua kuulin lähestyviä askelia. Kaksi pyssymiestä, ei haulikolla vaan kiväärillä varustettua, katkaisi tieni. He näyttivät kamalilta ja sanoivat jotakin, jota tietenkään en ymmärtänyt. Minä en päästänyt heitä kuitenkaan lähelle, vaan viritin pyssyni hanat – se oli muuten verraton pyssy, suuriruhtinaan lahja Starostinille – ja valmistauduin myymään henkeni niin kalliisti kuin mahdollista.
Toisella oli yllään repaleinen punainen pusero, roimahousut ja niinijalkineet. Toisella oli tataarilainen neuvosto-sotilaslakki ja siinä punainen tähti, lammasnahkanuttu ja mustat lammasnahkahousut, mutta hän oli paljasjalkainen – ja kun me siinä seisoimme tuijottaen toisiamme, ilmestyi Starostin hiipien kuin kettu, hiljaa kuin henki ja huusi äkkiä: "Stoi!" joka merkitsee seis.
Ja nyt se alkoi.
Luulenpa, että voisin kirjoittaa näiden kolmen välisen keskustelun. Kaikki olivat yhtä dramaattisia, ja näytelmä ylen kiinnostava. Siitä tuli näytös, jossa oli suuria eleitä, hehkuvia katseita, olankohautuksia, kaikkea, ja lopulta kävi selville, että kummallakaan eränkävijällä ei ollut metsästyspassia, joka taas Starostinilla ja minulla oli. Heidän täytyi luovuttaa patruunansa. Me olisimme voineet ottaa heidän pyssynsä, mutta emme ruvenneet kanneksimaan enempää kuin oli välttämätöntä.
Myöhemmin heidät vangittiin. Toinen oli jostakin varusväestä karannut sotamies, toinen tutkintovankeudesta livistänyt vanki. Ellei Starostin olisi tullut oikeaan aikaan, olisi minun välini heidän kanssaan käynyt kylläkin jännittäväksi, mutta minä olisin ampunut – olisin ehdottomasti, jos he olisivat yrittäneet lähestyä. Venäläiset sanovat itse tällaisista tapahtumista: "Nitshevoo, jäähän venäläisiä jälelle kuitenkin niin paljon!"
Mutta sanontani ei ehkä ole ihan kohdalleen osuvaa, ehkä eivät venäläiset ole niinkään näyttelijöitä, kuin tunneihmisiä, jotka ilmaisevat sieluntilansa intensiivisemmällä ja plastillisemmalla tavalla kuin me – heissä on itämaisuutta, naiivisuutta, rakastettavaa julmuutta, alkeellista tunteellisuutta, hyvyyttä niin valtavasti, että se voi kuohahtaa sen vastakohdaksi.
Teattereissa kävin sangen vähän, sillä rakastan enemmän itse elämää. Uudenaikaisissa liioitteluissa ovat venäläiset menneet pitemmälle kuin muu Eurooppa. Minä näin "Prinsessa Turandottea" näyteltävän futuristisesti, futuristisin koristein, mikä on ihmisille arvotonta hullutusta. Se on taiteen täydellinen rappio. Ja minä näin erästä kappaletta, jonka nimen olen unohtanut ja jonka sisällystä en ymmärtänyt, näyteltävän tavalla, jossa näyttelijät koettivat hävittää itsestään kaiken inhimillisen. He mulauttelivat silmiään, kävelivät jalat sisäänpäin, koettivat väännellä kasvojaan ja jäseniään äärimmäisiin saakka. Kierittelivät itseään, raahasivat, koettivat vaikuttaa rammoilta, pitivät irtokalvosimia nilkoissaan, kauluksia käsivarsiensa ympärillä, koettivat vaikuttaa hulluinhuoneessa asuvilta, mylvivät ja sähisivät. Minä en voinut jäädä katsomaan. En suinkaan meritaudin vuoksi, vaan minä läksin pois sentähden, että se oli ikävää, ikävää ja typerää.
Mutta minä kuulin myöskin "Aidan" oopperassa. Ensiluokkaista, sillä suuri osa Venäjän sielua on soittoa.
Kuitenkin kaikitenkin – mitään niin uudenaikaista teatterin ja taiteen alalla ylimalkaan – jos teatteria saa lukea taidelajeihin – kuin Venäjällä, ei Euroopassa ole. Venäjä on liioittelun maa. Mitään niin mielenvikaisen futuristista, dadaistista, niin gagaistista – lukijahan tietänee, että dadaismi on lasten taidetta, mutta gagaismi sitä, jota harjoittavat niin vanhat ukot, että ovat jo tulleet lapsiksi uudelleen ja osaavat sanoa ainoastaan: "Gaga, gaga" – kuin olen nähnyt maalattuna ja piirrettynä Venäjällä, ei muualla ole. Se on ehdottomasti ainutlaatuista ja sitä täytyy pitää sotapsykoosina, suorastaan patologisena ilmiönä.
Ja tätä psykoosia – sairaalloista mielenhuumetta – edistää tietysti se hallitsevien ryhmä, joka kannattaa puolisivistystä, ei tahallaan, vaan seurauksena siitä järjestelmästä, joka julistaa kelpaamattomaksi tiedemiehen, joka ei ole kommunisti. Kun tästä kysymyksestä keskusteli hyvinkin sivistyneiden venäläisten kanssa, valittavat he Leninin poismenoa. Sillä hän oli käytännöllinen mies ja huomasi, milloin kommunismin johtopäätökset kävivät liian kouraantuntuviksi. Hän yksin voimakkaan persoonallisuutensa nojalla uskalsi sanoa "seis" ja "ei" oikeana psykologisena hetkenä.
Nuorella Venäjällä on kuitenkin niin paljon hyvää ja tervettä taidetta ja kirjallisuutta, että niillä on mahdollisuus voittaa, ja niin paljon arvokasta tiedettä, että se kerran vainoamisesta ja nälästä huolimatta on pääsevä oikeuksiinsa. Nälkärajan mailla on monia, monia innoitettuja, jotka kokoavat ja järjestävät ainehistoa, jota vallankumous ei ehtinyt hävittää, ja tekevät uusia valloituksia. On tulisieluja, jotka uskovat tieteen voittoon, jotka palavalla mielellä työskentelevät ja odottavat, odottavat sillä välin kuin poliitikot teoretisoivat ja hävittävät maailmaa, panevat uhkapeliin kansan tulevaisuuden, huomatessaan, että kaikki on lipumassa taaksepäin jotakin sellaista kohti, joka lähenee entisiä oloja. Onko se itsepäisyyttä, onko se suuruudenhulluutta vaiko sivistyksen puutetta? Joka tapauksessa osoittaa se puutetta historian ja kansansielun tuntemisessa.
Onko Euroopassa vanhoillisempaa kansaa kuin Venäjän kansa? Luulenpa, että englantilaisetkin jäävät siinä suhteessa jälelle! Radikaalien lukumäärä on niin vähäinen, että heidän prosenttinsa on naurettavan pieni.
Eräs yksityiskohta, joka kenties näyttää mitättömältä, mutta johon minä panen merkitystä: harvat venäläiset osaavat laskea ilman helmitaulua. Vaikka on laskettavana vain pari kaksinumeroista lukua yhteen, käyttävät he helmitauluansa aivankuin päässälasku tai numerolasku paperilla ei voisi tulla kysymykseenkään. Vielä on paljon vanhoja, entisiä liikemiehiä, jotka ovat lukutaidottomia, ja jos he vastoin kommunistista aatetta yrittäisivät tehdä kauppoja omin päinsä, mikä ei ole luvallista tai ainakin on karsaasti katsottua, vaikka tämäkin on muuttumassa ja liukumassa ennalleen, hoitavat he kirjanpitonsa liitumerkeillä seinään aivan omaperäisten järjestelmien mukaan.
Lukutaidoton kauppias, joka oli kuullut, että täytyi seurata aikaansa, lähetti poikansa kauppaopistoon. Kun poika oli kunnialla läpikäynyt tämän laitoksen, sai hän paikan isänsä liikkeessä kirjanpitäjänä. Tilinpäätös osoitti, että liike oli kärsinyt kolmentuhannen ruplan tappion. Silloin sanoi ukko: "Poikani, sinä näet nyt, että kirjanpito on vahingollista, minkä minä jo kyllä ennestään tiesin. Se, jolla on minulta jotakin saatavaa, saa muistaa minut. Sitä, joka minulle on jotakin velkaa, en minä unohda."
Hän katsoi kauppaopistoja renkaaksi alkavan rappeutumisen sarjassa, eikä kukaties ollutkaan kovin väärässä. Tuli sota ja vallankumous. Ukko ammuttiin, sillä hän ei voinut mukautua uusiin oloihin, mutta poika oli ovelampi ja onnistui säilyttämään henkensä. Olipa hän saanut pelastetuksi osan isänsä rihkamavarastoa, jossa oli joukko naisten silkkisukkia. Kuten useimmilla venäläisillä, oli hänelläkin suuri heikkous naisten suhteen, ja kun hänen naistuttavansa köyhtyneinä, menetettyänsä isät ja veljet ja jouduttuansa yksityisen yritteliäisyyden varaan, yksitellen kävivät hänen luonaan, antoi hän heille itsekullekin vain yhden silkkisukan, sillä hän oli vakuutettu, että he tulisivat takaisin ainakin kerran vielä, tämän viisaan teon johdosta, eikä hän erehtynyt.
Minä tunsin sen miehen, ja hän kuvasi minulle oloja Venäjän porvarillisista piireistä vuonna 1921, joka n.s. tavallisille säädyllisille ihmisille oli ehkä kriitillisin vuosi. Yhdellä sokeri- tai kahvitötteröllä, muutamalla suklaakappaleella tekivät ovelat liikemiehet mitä suurimpia vaihtokauppoja. Kaikki moraali loppui. Tanssittiin hurjassa epätoivossa ja luovuttiin epätoivosta. Mukauduttiin oloihin, ja naisesta tuli uudenuutukainen maailmankansalainen, nainen, joka tekee, mitä hänen päähänsä pälkähtää ilman vastuuntunnetta ja häikäilyä. Nälkäisinä ja janoisina sukelsivat he päistikkaa elämän mysterioihin ja huomasivat niiden pian olevan realiteetteja, joita he käyttivät hyväkseen, melkein ammattimaisesti...
Sellaisina näin sangen suuren prosentin Venäjän sivistyneitä naisia.
Mutta mikä viehätys sittenkin! Täytyy ihmetellä Venäjän sivistynyttä naista silloinkin, kun tämä on valmis tekemään hyppäyksen pimeitä kohtaloita kohti. Sillä hänelle on elämä juuri nyt helvettiä, jos hän on kyllin lahjakas ajattelemaan, ja samalla kulttuuritasolla oleville miehille on tämä helvetti vielä hehkuvampi, vaikka heillä on suurempi vastustuskyky.
Minä olin ollut eräillä sangen mielenkiintoisilla päivällisillä, missä kaikenlaatuisia ihmisiä oli tavannut toisensa. Kansoja eri kansakunnista, erittäinkin reunavaltioista. Siellä oli lähetystöjen edustajia, neuvostovirkamiehiä, pankkimiehiä, kirjailijoita, liikemiehiä ja pari kommunistia, jotka varmaankaan eivät rohkene poistua Venäjän rajain ulkopuolelle. Yksi heistä oli sangen etevä jäsen toimeenpanevassa komiteassa, ja hänen väitettiin allekirjoittaneen monta kuolemantuomiota. Hän oli hauska mies ja poikkeuksellisesti varsin suuren humanistisen sivistyksen omistaja – jos nyt kommunistisivistystä sopii sanoa humanistiseksi. Me puhuimme kauan toistemme kanssa ja väittelimme ystävällisesti kommunismin aatteesta ja ihanteellisesta sisällyksestä. Vähitellen huomasimme, että emme voineet sopia missään muussa kohdassa kuin siinä, jossa sanotaan "maljanne!" ja hän kertoi sangen humoristisesti erään lähetystön tulosta Neuvosto-Venäjälle. Eräs valtio oli tullut itsenäiseksi, ja naapurivaltiona piti sillä tietenkin olla lähetystö ja palatsi Moskovassa. Mutta tuolla valtiolla ei ollut rahoja. Ministeri ja lähetystöneuvokset ja muut ylhäiset ja alhaiset palvelusmiehet tahtoivat ruokaa, rahoja ja asumuksia, sillä pirukaan ei voi palvella maataan ilman palkkaa, varsinkin kun vielä täytyy edustaa.
Nyt saavat, kuten tunnettua, lähetystön jäsenet tuoda tavaroitaan persoonallista tarvettaan varten maahan tullivapaasti, ja puheenalainen valtio pani lyijysinettiin kaksi rautatievaunua, jotka olivat täynnä yhdeksänkymmenenkuuden prosenttista vironpirtua ja lähettivät ne lähetystön mukana. Tarkoitus oli, että tämä pirtua myymällä Venäjällä hankkisi itselleen ne rahat, joita maalla ei ollut varaa antaa sille palkkana. Venäjällä ei sillä kertaa saanut nauttia väkevämpiä kuin 20-prosenttisia väkijuomia. Niinpä katsottiin puheenalaisen valtion tekoa salakuljetusyritykseksi. Tosin joivat sen valtion diplomaatit ja palvelusmiehet hirvittävästi, mutta kahden rautatievaunullisen saattoi kuitenkin katsoa menevän yli heidän mieskohtaisen tarpeensa, minkä vuoksi neuvosto-hallitus teki huomautuksen ja antoi reunavaltion hankkia rahoja toiselta taholta lainaamalla – elleivät he ehkä tehneet vekseliä. Jollakin tavoin on asian täytynyt järjestyä, sillä lähetystö toimii edelleen yhtä turvallisesti kuin sen työnantaja – niinkauan kuin sitä sitten mahtaa kestää.
Tämä juorujuttu oikeastaan vain sivumennen. Muuten on se täysin totuudenmukainen. Mutta minä jatkan ajatustani venäläisen sivistyneen säätyläisnaisen asemasta.
Myöhään aamulla lopetimme hauskan juhlan, ja minä läksin muutamien uusien tuttavien kanssa kotimatkalle. Me asuimme kaikki jokseenkin samalla suunnalla.
Kun olimme tulleet muutamia askeleita Bolshaja Nikitskajalle, kääntyi joukkomme johtaja tarkoituksellisesti Leontjevskille. Hyvä, sitä tietä saatoin minäkin mennä. Sehän vei minun suunnalleni. Mutta juuri kun luulin, että kääntyisimme Tverskajalle, pysähtyi hän erään oven eteen, joka näytti siltä kuin olisi se ollut jonkinlaisen huonomman perunakellarin ovenluukku. Hän koputti ja muutaman minuutin kuluttua avautui salaperäinen ovi. Me sukelsimme maan alle pitkin likaisia ja liukkaita portaita. Helvetillinen melu jyrisi korvakalvojamme vastaan. Me olimme eräässä Moskovan etevimmistä yökahviloista; tätä sanottiin hiukan liioitellen "cabaretiksi".
Minä olen ollut aikanani monissa epäilyttävän arvoisissa cabareteissa, mutta tämä voitti rohkeimmatkin unelmani. Minä olen nähnyt erilaatuisia infernoja Lontoossa, New-Yorkissa, Parisissa, Hampurissa, Berlinissä ja Antwerpenissä, mutta kaikki nämä olivat vain lastenleikkiä tähän kulttuurikeskukseen verrattuna! Rasvanahan, huonon tupakan, väljähtyneen oluen, väkijuomien ja sipulin haju pelmahti vastaani. Mustalaisorkesteri soitti tanssimusiikkia, ja puolialastomat naiset tanssivat nahkapukuisten bolshevikien kanssa. Ihmiset kirkuivat ja nauroivat, lauloivat ja vihelsivät. Minun tuttavillani mahtoi olla hyvät suhteet laitokseen, sillä parissa sekunnissa poistui erittäin epäilyttävältä näyttävä seurue erään pöydän äärestä – kunniapaikka vastapäätä jonkinlaista lavaa ja me saimme istua sen ääreen. Eräs mies, parta sängellä, nahkanutussa ja nahkahousuissa ja pitkävartisissa saappaissa tuli tervehtimään. Hänet esiteltiin cabaretin "conferencieriksi" – minä en olisi halunnut tavata häntä pimeällä syrjäkadulla, sillä hän oli ilmeinen nyrkkeilijä tai ulosheittäjä, mikä voi merkitä jokseenkin samaa. Hän toimi ilmeisesti myöskin hovimestarina, sillä hän hoiti tilauksen, ja ennen pitkää oli meillä muutamia pulloja madeiraa tahraisella pöydällämme. Tupakansavu seisoi nyt kuin seinä silmiemme edessä, ja vasta pitkän ajan kuluttua saatoin alkaa tutkia ympäristöä. Siellä oli kaikenlaista väkeä, eikä ainoastaan nahkaihmisiä: siellä oli elegantteja naisia ja herroja – ilmeisesti oli cabaret suosittu nachspiel-paikka. Viiniä joka pöydällä, monilla samppanjaa. Mistä saa nälkää näkevä Venäjä rahaa semmoiseen?
Mutta kiintoisaa ja sangen opettavaa oli tarkata jazzia. Yksinomaan uudenaikaisia tansseja. Se antaumus, millä naiset hiipivät liki tanssittajainsa vartaloita, oli yhtä viehättävää kuin se huolellisuus, millä nämä koettivat vastata luottamukseen.
Väliaika.
Kaksi nuorta naista tunkeutuu meidän pöytäämme kohti ja tulee tervehtimään. Mitä näenkään? Luulenpa näkeväni unia. Toinen on nuori professorinrouva Z., naimisissa erään mitä etevimmän moskovalaisen tiedemiehen kanssa. Toinen on rouva Y., erään biologiandosentin vaimo. Minä olen tavannut heidät hienoston seurapiireissä. Molemmilla on paljaat käsivarret ja syvä kaulauurre, kumpikin on puuteroitu ja keveästi maalattu, ja rouva Y. sanoo:
"Minä luulen, että mieheni tulee vähän myöhemmin." (Kello on lähes neljä.) "Ja hän on varmaan ihastunut saadessaan tavata Teidät... sanokaa, ettehän toki mene vielä?"
"Madame! Minä en mene milloinkaan... Mutta ettekö tahdo istua?"
"Sitävartenhan me tulemmekin teidän pöytäänne. Madame Z. on myöskin yksin."
Paitsi minua tuntevat he pari muutakin meistä. Toiset esitellään. Samppanjaa ja kaikkein parhaita paperosseja.
Kun soitto taas alkaa, käy madame Y. levottomaksi, mutta rauhoittuu, kun eräs tummaihoinen mies, jolla on pienet mustat viikset ja silmät kuin hyväilevät hornanlieskat, pyytää häntä tanssiin. Minä sanon professorinrouva Z:lle:
"Minä toivoisin osaavani tanssia paremmin kuin kukaan muu Teidän vuoksenne. Mutta minä en tanssi lainkaan."
Madame Z. ei vastaa, mutta ottaa käsilaukustaan pienoispeilin ja pienen pätkän huulisminkkiä ja tekee tualettiansa aivan niinkuin mikä pieni maalaajatar tai kokotti tahansa Rotonden edustalla Montparnassessa. Ja verkalleen nostamiensa silmäripsien alta luo hän minuun vihdoin katseen silmistä, jotka ovat kuin mustat kirsikat ja sanoo:
"Näinhän se on hyvä, – eikö totta?"
Minä vanha miesparka olen haltioitunut ja kohotan täynnä kunnioitusta lasini nuoruudelle ja kauneudelle, Madame Z:n suloisen ilmestyksen muodossa.
Ennen maailmassa luettiin romantillisissa kirjoissa ihmeen kauniista cirkassittarista, mutta tuolla eräällä nurkkasohvalla istuu tosiaan tsherkessiläinen nainen, joka on kauneuden ihme. Hänen yhteiskunnallista asemaansa ja hänen säätyänsä ja arvoansa en voinut tässä loistavassa seurassa määritellä, sillä käsitteeni ovat hämääntyneet. Yhtä kaunis gruusialainen – sillä he ovat tunnettuja kauneudestaan – autonajajan puvussa, vähän tahrainen pehmeä kaulus kaulassaan, on hänen kavaljeerinansa toisten hiukan humalaisten herrain kateellisesti avustamana. Mahdollista, että nämä kaikki kosiskelijat ovat kaukasialaisia ruhtinaita, joilla on intohimoja ja sukujuuret, joiden rinnalla meidän ritarihuoneemme luhistuisi raunioiksi haluttomuudesta ja väsymyksestä. Mutta yhtä mahdollista on, että he ovat hyvin halpasäätyisiä kavereita.
Madame Y. tulee hiukan hengästyneenä takaisin meidän pöytäämme ja ihmettelee edelleenkin, miksei hänen miestään kuulu.
Äkkiä syntyy rähinää tsherkessittären ympärillä. Käsivarret kohoavat uhkaavasti, massa tiivistyy, huudetaan. Minä kuulen sanan revolveri, massa väljenee, tiivistyy taas ja vyöryy vaarallisen lähelle meidän pöytäämme. Se työntäisee pöytää, ja meidän pullomme kaatuvat, valaen sisällyksensä naisten vaaleille tualeteille ja meidän smoking-pukimillemme. Asema kärjistyy. Tsherkessitär, jonka käsivarsiin on tartuttu, kirkuu meloodisesti. Meidän seuramme nostaa pullot pystyyn ja huutaa jotakin vakavaa vandaaleille. Massa vyöryy poispäin ja tuntuu rauhoittuvan, mutta seuraavassa hetkessä on se jälleen liikkeessä, ja nyt on kysymys vakavasta rähinästä. Eräs mies paiskataan meidän pöytäämme vasten ja meidän pullomme kierivät taas kyljellään naisten syliin ja meidän polvillemme.
Jalo smoolantilainen suuttumus nousee kuin punainen protuberanssi minun sydämestäni, ja minä nousen, raivaan tietäni käsivarsillani, menen läpi meluavan joukon ihmeenkauniin tsherkessittären luo ja suutelen häntä kädelle.
Huoneessa syntyy ehdoton hiljaisuus. Ei kukaan korota kättään, ei kukaan tee mitään. Säilyttääksemme arvokkuutemme istumme vielä muutaman minuutin, maksamme ja menemme. Mutta rouvat Y. ja Z. jäävät sinne ja liikkuvat jaloin, sopusointuisin ja antautuvin liikkein tanssinpyörteessä odotellessaan myöhästyneitä miehiänsä. Ennenkuin olemme ehtineet ulos, tulee partansa ajamaton conferencieri luoksemme ja koettaa selitellä, mutta me emme tarvitse mitään selityksiä. Me olemme saaneet silmätä Venäjän kansan sieluun sellaisena kuin se on juuri nyt. Toverini tunsivat kyllä sen ennestään, mutta minulle se oli ilmestys. Ja minä ajattelen vanhoja välejämme Venäjän kanssa. Niin yksinkertaista oli se nyt – vain yksi ele, yksi päättäväinen liike, ja heti vallitsi lepo ja rauha – mutta kenties se ei ollut ihan niin yksinkertaista silloin.
Puolen tunnin kuluttua olin asuntoni edustalla ja soitin. Palvelija, ensiluokkainen Vasili, avasi oven raolleen ja katsoi tutkien pimeyteen varmuusketjun takaa. Ah, se oli vain gospodin Engström, eikä kotitarkastus!
Väitetään, että ensimmäisen hurjan hermostuneisuuden aikana vallankumouksen jälkeen tehtiin paljon malttamattomia tekoja. Kaikki oli tehtävä uudelleen, kaikki aloitettava alusta. Jumala pantava viralta, Venäjän kansa tehtävä raittiiksi. Tapahtui tosiaan, että mies, joka kadulla teki ristinmerkin tai haisi viinalta, ammuttiin. Ne eurooppalaiset, jotka ovat olleet näitä mielipuolisuuksia näkemässä, ovat saaneet muistoja, jotka eivät milloinkaan häivy pois. Tekijät olivat tietysti hirveitä alaluokkalaisia, jotka antoivat sanan tulla lihaksi ja toimivat harkitsematta. Kerrotaan, että eräs sotamies, joka seisoi katukäytävällä Snamenskajakadun ja Arbatskajatorin kulmassa, oli juopuneena kuin sika ja sylkien auringonkukansiemeniä ympärilleen ampuillut revolverillaan pilkkaan pappismiehiä. Tosin ei hän osannut kehenkään pappiin, mutta pari naista sai luoteja ruhoonsa, ja Hôtel Pragan ikkunaruutuja helähteli rikki. Mies seisoi ja nauroi ja sylki ja ampui, kunnes eräs nuori ylioppilas, joka ei ollut nyrkkeilytaitoon harjaantumaton, antoi hänelle iskun leukaan. Mutta – se ylioppilas vangittiin ja ammuttiin oikeudenkäynnin jälkeen, jonka kulku ei ollut hänen asianajajallensa kunniaksi. Se, mitä Moskovassa tänä hurjana aikana tapahtui, on jäävä ikuisiksi häpeätahroiksi sivistyneen Euroopan silmissä, vaikkakin täytyy myöntää, että hallitsevilla oli liian paljon tekemistä voidakseen valvoa tämänkaltaisia pikkuseikkoja. Silloin oli roistojen kultainen aika, mieskohtainen koston tilaisuus, puukoniskuja jaeltiin takaapäin, tapahtui uskomattomia asioita kaduilla, perheissä ja kodeissa, joiden omistajat olivat mitä nuhteettomimpia kansalaisia. Alas porvaristo!
Alas porvarit! Kuinka usein olenkaan kuullut ja nähnyt Moskovassa nahkapukuisten huligaanien istuvan kapakoissa ja juovan olutta ja madeiraa ja pihlajanmarjalikööriä sekaisin ja ulisevan vihaansa ja muljottavan luihusti minuun senvuoksi, että minulla sattumalta oli siisti nuttu ja kiiltävät kengät. Mutta minä myönnän, että yhtä usein ja useammin olen saattanut antautua keskusteluun sellaisten kanssa ja, venäläisen ystäväni, lääkärin avulla ja tulkinnalla, koettanut saada selkoa siitä, mihin he pyrkivät. He olivat rakastettavia idiootteja, jotka eivät tahtoneet tehdä työtä. He tahtoivat saada takaisin ne miljaardit, jotka me, minä ja kaikki muut todella rikkaat miljoonamiehet, olimme varastaneet heiltä tuhansien vuosien kuluessa. Ja siitähän ei voi mitään pahaa sanoa. Mutta se kauhea kyynillisyys, jota he osoittivat keskustelussa – siitä voisi mahdollisesti jotakin sanoa. Jos nämä kerran saavat vallan, silloin murskataan kaikki kulttuuri, kaikki tieto, kaikki siivot vaatteet ja kiiltävät kengät. Mutta meidän ei tule takoa eikä valaa aseita heille. Pitäkäämme tietomme salassa oman itsemme eduksi, me, jotka tahdomme ja toivomme hyvää kaikille ihmisille!
Näistä barbaareista niihin venäläisiin, jotka edelleen kaikesta huolimatta, köyhyyden ja kommunistien harjoittaman vainon uhalla ja muista alituisista selkkauksista välittämättä pitävät tieteen lippua korkealla ja tekevät työtä tieteen ja työn itsensä vuoksi, on askel pitkä. Ja nämä miehet tulevat kerran voittamaan, nämä laihat, sitkeät, köyhät miehet, joilla on hehkuva tahto ja palava sydän, jotka opintohuoneissaan valmistavat hyvää pyhälle suurelle isänmaalleen. Minä olen tavannut monta sen laadun miestä.
HORNANKUILUJA.
Miksikä Aleksei Gregorjevitsh äkkiä vangittiin, sitä hän ei tiedä eikä koskaan saa tietää. No niin – eräs poliisikonstaapeli saapui, revolveri ojona ja etusormi liipasimella, eräänä aamupäivänä hänen huoneeseensa ja kehoitti häntä tulemaan mukaansa. Hän kysyi, mitä hän oli tehnyt. Mies kohautti olkapäitään ja sanoi, että nyt oli kiire. Aleksei tiesi, että vastaansanominen ei auttanut, pisti taskuunsa pari laatikkoa paperosseja ja tulitikkuja, katsoi peiliin, pyyhkäisi pois pölyhiutaleen hienolta kravatiltaan, veti yllensä englantilaisen ulsterinsa, pani hiukan harmaantuneeseen päähänsä moitteettoman hattunsa ja lähti portaita alas, konstaapeli inhoittavan likellä kintereillä. Kusnetski Mostilla – sillä tämän muinoin hienon kadun varrella oli ystävällämme vaatimaton asuntonsa entisessä loistohuoneistossa, jonka silkkiset seinäverhot oli rikkirevitty, parkettipermanto aukimurrettu ja katon kalleissa stukkokoristeissa kuulien reikiä – odotti pieni, mutta valittu seura hänen tuloansa. Siellä oli kolme muuta konstaapelia, jotka revolverit ojolla vartioivat repaleisessa turkissa olevaa kiinalaista, erästä pitkätukkaista ja takkupartaista entistä munkkia, erästä kevytmielisen näköistä naista, jolla oli vasikannahkanuttu ja miehensaappaat. Aleksei Gregorjevitsh sytytti paperossin ja kulkue lähti liikkeelle tutkintovankilaa kohti.
Harvat kadulla kävelijöistä kiinnittivät huomiota tämän pienen joukkueen kulkuun, sillä sellaiset näytelmät ovat ylen tavallisia nykyajan Moskovassa. Mutta Bolshaja Lubjankan kulmassa tuli Natalia Ivanovna tepsutellen luonnottoman pienillä mokkanahkakengillään uhkeana turkisten pöyhentämänä, säteilevänä, vastamaalattuna ja tarunihanana. Hän pysähtyi, huudahti ja tarttui molemmin käsinsä suunnilleen sydämen kohdalle – Aleksei Gregorjevitsh?!! Hänkö, jonka kaksi tuntia myöhemmin tänä päivänä piti noutaa Natalia Ivanovna omallaan – tai jonkun muun – maanalaisella keinottelulla hankitulla 80-hevosvoimaisella loistobuickilla ajelumatkalle, ennen kuin mentäisiin päivällisille Empireen ja senjälkeen Prinsessa Turandottea katsomaan futuristiseen Taiteilijateatteriin!
Aleksei näki hänet myöskin. Ja teki alun liikkeeseen, jonka määrä oli sisältää jonkinlaatuinen avuton selitys, mutta hyvissä ajoin tuli hän ajatelleeksi, että tämä ele olisi voinut tulla liian suureksi ja kenties aiheuttaa väärinkäsitystä revolverimiesten puolelta. Hän rajoitti siis liikkeensä katseeseen, joka mahtoi sisältää kokonaisen kirjakaapin, sytytti uuden paperossin ja oli seuraavassa sekunnissa kadonnut Natalia Ivanovnan näköpiiristä huutelevien ajurien ja kiirehtivien jalankävijäin joukkoon.
Minä olin tullut tuntemaan Aleksei Gregorjevitshin eräässä diplomaattien, tieteenharjoittajain ja rahamiesten piirissä, yhdessä niistä, joita vallankumous oli synnyttänyt, mutta ei vielä ehtinyt demokratisoida. Hän on asianajaja ja on kerran näytellyt suurta osaa – no niin, voi olla yhdentekevä missä. – Hänellä on hienosti sivistyneen venäläisen tavaton maailmantottumus ja kevyt, minua miellyttävä ironiansävy. Hän on tyypillinen jäte siltä ajalta, jolloin venäläinen ylimys puhui venättä vain Jumalansa, ranskaa vertaistensa, saksaa palvelijainsa kanssa, ja hänellä on huumoria, joka on auttanut häntä kestämään vallankumouksen kauhut, sulattamaan kommunistien otteet hänen yksityisvarallisuuteensa ja kantamaan köyhyyttä valittamatta.
Me olimme tavanneet melkein joka päivä muutamien viikkojen aikana eräässä kerhossa, johon joukko ihmisraunioita kokoontuu samovaarin ääreen pohtimaan ajan ongelmia. Hovimestarina siellä on eräs ruhtinas P., entinen ratsuväenupseeri, joka kantaa kulunutta nuttuansa ja uutta arvoansa samalla tyyneydellä, millä hän kadulla kerran ampui vallasnaista ahdistelevan sotamiehen. Hänen luokseen tuli Natalia Ivanovna ja kertoi monin kyynelin – pannessaan samassa puuteria poskilleen ja vähän enemmän punaa huuliraukoillensa – että Aleksei Gregorjevitsh oli vangittu. Hän oli nähnyt sen itse ja sellaisessa seurassa. Eikö voitu tehdä mitään hänen vapauttamisekseen? Sillä Aleksei ei ollut tehnyt mitään! Natalia saattoi vannoa sen kaikkien pyhimysten nimessä. Ja hän katsoi avuttomana seinällä olevaa nelikulmaista vaaleaa laikkaa, missä ikoni ennen oli ollut, kunnes eräs juopunut kommunisti oli repinyt sen alas ja tallannut rikki. Hän tiesi, että Jakov Gavrilovitsh oli läheinen ystävä erään X-kommissariaatin virkamiehen kanssa ja tämä vuorostaan taas sukua kaikkivaltiaan Y:n palveluksessa olevan sihteerin kanssa, joka vuorostaan – j.n.e.
Natalia Ivanovna voi olla levollinen, selitti hovimestari. Kerhossa ei ollut ketään, joka ei olisi ollut vangittuna, eikähän vangitseminen nyttemmin enää merkinnyt niin paljon. Tahdottiin ehkä vain tutkia, oliko Aleksei Gregorjevitshin asunto sovelias hänen terveydelleen – – –. Mutta hänen ystävilleen ilmoitettaisiin asia, ja kaikki, mikä ihmisvoimin voitiin, tehtäisiin hänen hyväkseen. Natalia Ivanovna poistui tyynenä siinä tietämyksessä, että oli ottanut ensiaskeleen hänen pelastamisekseen.
Illalla ilmoitettiin meille Aleksein kohtalo. Kummastuksekseni hänen ystävänsä tuskin värähtivät, vieläpä katsoivat minua puoliksi säälien, kun lausuin huolestumiseni. Jakov Gavrilovitsh otti mennäkseen vankilaan saadakseen asiasta jotakin selkoa. Hän palasi saamatta tavata vangittua, eikä virkamiehistä taas kukaan tiennyt mitään vangitsemisen syystä. Kohautettiin vain harteita, leviteltiin käsiä ja sanottiin: "tjaah, sattuuhan semmoista! Ja saadaanhan nähdä, mitä tuloksia tutkinnosta on. Siihen saakka ei hän ole missään vaarassa".
Minä puhuin muutamien gentlemannien kanssa siinä hienossa piirissä, jossa ensin olin tavannut hänet, ja kohtasin siellä saman fatalistisen katsantokannan kuin kerhossa. Kukapa diplomaatti, professori tai pankkiiri ei joskus olisi ollut vangittuna? Muistattehan, että Pietarissa kerran vangittiin kaikki ulkomaiset lähetystötkin. Minkä vuoksi ei myöskin Aleksei Gregorjevitsh saisi maistaa, miltä se tuntuu. Älkää välittäkö pikkuseikoista, Albert Lavrentjevitsh! Ja eikö teidän itsenne tekisi mieli olla hetken vangittuna, teidän, joka olette Venäjää tutkimassa? Se olisi jotakin erikoista teille! Oppisitte vain ihailemaan järjestelmää. Ettekö tiedä, että ihmiset Venäjällä luokitelleen kolmeen luokkaan? Ne, jotka ovat olleet vangittuina, ne, jotka ovat vangittuina, ja ne, jotka vastedes vangitaan. Juokaa teetä, se tyynnyttää!
Minä join teetä ja se tyynnytti, mutta Aleksei Gregorjevitsh oli joka tapauksessa poissa, ja me kaipasimme häntä kaikki. Vähitellen muuttui hän sitten muistissani yhä epätodellisemmaksi – sillä me olemme kaikki egoisteja, mutta minun täytyy esittää puolustuksekseni, että päiväni olivat täynnä vakavia, mitä erilaisimpia tutkimuksia. Minä tein muun muassa kuvia niistä tärkeimmistä miehistä, jotka nyt johtavat Venäjän kohtaloita, ja kaikki asettivat he mitä suurimmalla herttaisuudella ulkomuotonsa ja muutaman minuutin kallista aikaansa minun käytettäväkseni. Mutta heidän luoksensa pääsy vei aikaa, ja minä olen aina inhonnut eteisissä odottelemista – – –. No niin, minä olin melkein unohtanut Aleksei Gregorjevitshin, – kun hän päivälleen kuukautta jälkeen vangitsemisensa äkkiä ilmestyi erään yhteisen ystävän luo samaan huoneeseen, jossa minä juuri olin muutamien muiden seurassa.
Hän tuli sisään yhtä tyynenä kuin olisi lähtenyt luotamme edellisenä päivänä, ehkä entistä kalpeampana ja kenties hiukan enemmän ironiaa hymyssään kuin ennen.
"Aljosha! Ei, oletko se todellakin sinä? Tervetuloa, rakas Aljosha! No, miltä se tuntui?" huudettiin kuorossa.
"Mainiolta! Minä sain käydä ulkona kylpemässäkin kunniasanaani vastaan, ja olo oli tyyntä ja mieluisaa. Minä sain tutkia ihmisiä ja tulin ystäväksi erään varkaan, tavattoman jaloluontoisen, kerrassaan gentlemannin kanssa."
Ja Aleksei Gregorjevitsh kertoi. Hänellä oli ollut olo tyynempää kuin monena päivänä ennen. Niin tyyntä, että saattoi todella olympialaisella tyyneydellään todeta senkin, että kaikki hänen tavaransa oli hänen poissaollessaan varastettu. Enimmin suri hän erään kaulaliinakokoelman menettämistä, jonka laatu oli sellaista, että sitä ei voinut nykyisen hallituksen aikana korvata. Mutta sehän oli joka tapauksessa vain tämän maailman suruja. Nitshevo! Vanginvartijan suosion oli hän voittanut tarjoamalla miehelle parhaita paperosseja, mitä Venäjällä on, ja se ei merkitse vähää. Olipa hän saanut – – mutta sitä minulla ei ole oikeutta kertoa. – Samassa huoneessa kuin hän, oli eräs kansakoulunopettaja, joka oli vangittu, koska oli ottanut osaa erääseen kirkkokuoroon – hirvittävä rikos, sillä kommunistithan ovat erottaneet virallisesti Jumalan, ja raamatun sekä katkismuksen sijasta luetaan kouluissa marxismia. Marx saa toistaiseksi korvata Jumalan, vaikka mielipiteet ovat eroavaisia siitä, oliko tämä tuon vanhan idealistin tarkoitus teorioillaan elämänsä päivinä vai eikö.
Kansakoulunopettaja näki kerran eräässä käytävässä entisen oppilaansa, aivan nuoren pojan, joka oli paljasjalkainen. Kun hän muisti, että pojalla oli ollut jalkineet koulussa, kysyi hän, minne ne olivat joutuneet. Poika ei ensin tahtonut tunnustaa totuutta, mutta ilmoitti lopulta, että hänen huonekumppaninsa, jotka olivat yksinomaan varkaita ja murhamiehiä, olivat ottaneet ne häneltä. Hän ei ollut heti uskaltanut sitä ilmiantaa näiden koston pelosta. Silloin tarttui Aleksei Gregorjevitsh asiaan, ja hänen onnistui saada vanginvartija vakuutetuksi, että seura ei ollut oikein sopivaa niin nuorelle vangille. Poika muutettiin heti Aleksein, koulunopettajan ja näiden tovereiden huoneeseen, jotka olivat vähemmän paatuneita rikollisia. Asiasta toimeenpantiin tutkimus ja saatiin selville, että varkaat olivat pelanneet niistä korttia – tietenkin ilman, että pojan mielipidettä oli kysytty. Hän ei edes ollut saanut ottaa osaa peliin, saadakseen yhden voittomahdollisuuden. Onnellinen voittaja oli myynyt kengät kolmanteen huoneeseen.
Asia oli mutkikas. Vanginvartija mietiskeli, ja tuloksena oli, että hän uhkasi kovennettua rangaistusta, ellei kenkiä heti palautettu omistajalle. Varas lupasi varkaan kunniasanalla, jonka hän selitti olevan enemmän arvoisen kuin n.s. kunniallisten ihmisten, että poika saisi kengät haltuunsa seuraavana aamuna kello kymmenen, minkä jälkeen varas meni siihen huoneeseen, missä ostaja oli, ja pelasi korttia tämän kanssa kengistä, voitti ja toi kengät takaisin määräaikana.
Tämä varas kiinnosti suuresti Aleksei Gregorjevitshin mieltä, ja heistä tuli pian läheiset ystävät. Hän oli tavattoman älykäs mies ja antoi Alekseille opastusta vankilaelämän sekä valo- että varjopuolissa. Oli hyvin tavallista, että kaksi pelasi kolmannen omaisuudesta. Eräs talonpoika istui tutkintoa odottaen samassa huoneessa kuin Petja Petrovitsh – se oli varkaan nimi. Tällä talonpojalla oli erinomainen nahkanuttu, ja muutamat roistot pelasivat siitä ilman talonpojan tietoa. Petja voitti ja meni talonpojan luo, joka istui nukkumassa eräässä nurkassa, herätti hänet ja sanoi:
"Riisu nuttusi, moukka!"
"Miksikä minä riisuisin nuttuni?"
"Siksi, että minä olen sen voittanut kunniallisessa korttipelissä, pässinpää? Riisu nuttusi, muutoin..."
Ja talonpojan täytyi luovuttaa nahkanuttunsa.
"Niin se käy", sanoi Petja voitonriemuisena ja näytti uutta nahkanuttuansa. "Tämä se on."
Petja laskettiin pian vapaaksi todistusten puutteessa. Ennen lähtöänsä vankilasta antoi hän Aleksei Gregorjevitshille osoitteensa ja sanomalehtipaperista tehdyn korttipelin, jolla hän oli voittanut sekä pojan kengät ja maalaisen nahkanutun, että myöskin joukon muita esineitä, muun muassa hyvän määrän rahaa. Tämän ja paljon muuta kertoi Aleksei Gregorjevitsh vankila-ajaltaan. Kun vanginvartija eräänä päivänä ilmoitti, että hän oli vapaa, pyysi hän päästä sen virkamiehen puheille, jolla oli ollut tekemistä hänen vangitsemisensa kanssa. Hän tahtoi tietää syytä, mutta kukaan ei tietänyt mitään. "Semmoista tapahtuu!" Ja hän sai lähteä ihmetellen ja aprikoiden vapauteen ja ihanaan syysilmaan.
Minä kerroin kerran Aleksei Gregorjevitshille, että jo kauan olin ollut kiinnostunut n.s. maanalaiseen maailmaan. Hän sai tietää, että minä jo nuorena tunnetun Lontoon etsivän Mr. Moserin seurassa olin samonnut läpi Whitechapelin köyhäinkorttelin ja rikollisluolat, että tämän välityksellä olin päässyt kuuluisan Mr. Goronin, Parisin silloisen mahtavan etsiväinpäällikön luo ja saanut tilaisuuden tutkia Ranskan pääkaupungin hornankuiluja, ja sittemmin vanhemmalla iällä asiantuntevalla johdolla käynyt The Boweryssä, New-Yorkin infernossa.
Muutamaa päivää myöhemmin tuli hän ja antoi minulle pienen paketin. Se sisälsi sanomalehtipaperista tehdyn korttipelin.
"Onko se varkaanne peli?"
"On, ja jos tahdotte pitää sen muistona, niin olkaa niin hyvä! Niin, minä olen tavannut varkaani ja hän oli sangen miellyttävä, sama gentlemanni kuin vankilassa. Hän kiinnostui Teihin, kun kerroin käynneistänne erinäisissä maanalaisissa paikoissa. Jos tahdotte olla lähtövalmis ensi perjantaina, järjestää hän niin, että saatte nähdä asioita, joiden rinnalla kaikki, mitä tähän saakka olette nähnyt, on lastenleikkiä. Minä olen pitänyt huolta, että saamme yhden poliisiupseerin mukaamme siltä varalta, että jotakin tapahtuisi. Jaa, pukuko? Tulkaa niinkuin olette, mutta ottakaa mukaanne paljon paperosseja, aivan niinkuin Parisissa. Meitä tulee viisi henkeä, yhteinen ystävämme Oleg Andrejevitsh, Te, minä, poliisiupseeri ja varas. Sopiiko? Te saatte nähdä, että kun kaikki Euroopan ja Aasian kurjuus tapaa toisensa ja sekaantuu toisiinsa Venäjän sydämessä, on risteytys pahempi kuin Euroopan tai Aasian erikseen. Ja Teidän on tarkoin pidettävä varanne varkaani suhteen. Täällä Moskovassa teemme eron kuivien ja märkien varkaiden välillä. Kuiviksi kutsutaan niitä, jotka varastavat murhaamatta, ja märiksi niitä, jotka murhaavat varastaakseen. Petja on kuiva, todella herrasvaras."
Kello kymmenen perjantaiaamuna tapasimme toisemme Oleg Andrejevitsh, Aleksei Gregorjevitsh ja minä, otimme pari ajuria ja ajoimme koillista kohti. Pysähdyimme jossakin Domnikovskajan tienoilla. Aleksei Gregorjevitsh katosi ja palasi puolen tunnin kuluttua poliisiupseerin kanssa, hauskan miehen, jolla oli luottamustaherättävä ulkomuoto. Hän oli siviilipuvussa, mutta puseron alta pisti esiin revolverivyö vakavana ja kunnioitusta herättävänä. Me ajoimme edelleen, kunnes sekosin tiestä, joka vei kujasta toiseen, katua ylös, toista alas. Talot tulivat yhä köyhemmiksi ja likaisemmiksi ja samoin ihmisten vilinä. Talonpoikia, kaikenlaatuisia työmiehiä, kerjäläisiä loppumattomiin tungeksi toistensa kanssa. Erään puoliksi kokoonlusahtaneen talon edessä pysähdyimme ja maksoimme ajurit. Menimme sisään eräästä pimeästä portista, avasimme oven kapakkaan, joka oli täynnä meluavia, syöviä ja juovia ihmisiä. Sisällä vallitsi melkein täydellinen hämärä, ja kesti monta sekuntia ennenkuin saattoi erottaa yksityiskohtia. Eräs mies tuli puristamaan Aleksei Gregorjevitshin kättä.
Se oli hänen varkaansa, Petja Petrovitsh. Esittelyn jälkeen joimme pari lasia teetä. Keskustelusta en ymmärtänyt sanaakaan, mutta sain vihdoin selville, että Petja veisi meidät eräälle lähistöllä olevalle kentälle, suunnattoman suurelle takapihalle, jossa saisimme tavata muutamia hänen tuttaviansa. Sitä kauemmaksi hän itse ei tahtonut tulla, mutta hänen ystävänsä antaisivat meille lisäohjeita. Tärkeintä oli, että saimme nähdä Gastinitsa Garjatsi Kljutsin – "Lämpimän Lähteen Hotellin", käänsi Aleksei Gregorjevitsh. Lämpimän Lähteen hotelli, jonka nimen hirtehishuumori oli antanut paikalle senvuoksi, että yksi kaupungin kloaakkeja purkautuu sillä kohdalla. Tämän lokaviemärin ympärillä asuu ihmisiä taivasalla, sillä lokaviemärin vesi on hiukan lämpimämpää kuin ilma.
Tämän hotellin sanoi Vasili Vasiljevitsh, poliisiupseeri, tuntevansa ja arveli meidän suoriutuvan ilman Petjaa, jolla oli tärkeitä tehtäviä toisella taholla.
Petja komeili edelleen talonpojan nahkanutussa.
Me läksimme matkaan. Pitkän, pimeän käytävän kautta tulimme pihalle, jossa loka ulottui nilkkoihin, sillä edellisenä päivänä oli satanut, ja ilma oli harmaiden pilvien alla kosteata. Rappeutuneita taloja, jotka seisoivat toistensa tukemina, kaikki samaa tyyliä kuin kurjimmat maalaishökkelit muutamien penikulmien päässä Moskovasta. Nurkissa hiiviskeli mystillisiä henkilöitä, verhottuina lammasnahkaturkkien riekaleisiin, riepuja käärittyinä säärien ympäri ja jalassa niinivirsut. Eräästä nurkasta käännyttyämme olimme kentällä, josta Petja oli puhunut. Olimme siis saapuneet ensimmäiseen päämääräämme, ja Petja kiiruhti sanomaan hyvästi. Maassa kasvoi kurjaa ruohoa, ja haisevien lätäköiden välissä makaili ihmissikermiä, useimmat pelaten korttia, miehiä, naisia ja lapsia sekaisin.
Minä luulin ennen omistavani jonkun verran mielikuvitusta, mutta huomasin, että olin potenut arveluttavaa itseliioittelua. Ihmettelen, mahtaisiko edes paperitehtaalla olla käytäntöä sellaisille lumpuille, jotka verhosivat näitä ruumiita, ainakin useimpien. Mutta heidän ilmeensä ei ollut onnettomien ihmisten. He olivat päinvastoin hilpeänröyhkeän näköisiä, eivätkä antaneet meidän lähestymisemme häiritä itseään.
"Ottakaa esille luonnoskirjanne ja piirtäkää", sanoi Vasili Vasiljevitsh. Minä muistin äkkiä, että minulla tosiaankin oli sellainen taskussani. – Mutta tuntui vastenluontoiselta ryhtyä sitä käyttämään. Ja kuitenkin – minkä vuoksi olin tullut tänne, ellen piirtämään, tutkimaan? Otin siis esiin kirjan ja tein muutamia pikapiirroksia salamannopeasti, häpeissäni, parissa minuutissa. Sitten en saattanut enää. Muutoin alkoivat mallitkin käydä liian kiinnostuneiksi. Ennen pitkää tungeksi heitä ympärilläni uteliaina ja naureskellen. Minä pistin kirjan taskuuni ja aloin sen sijaan jaella paperosseja.
Sitä päivää en ikinä unohda, en voi unohtaa. Minä en ole milloinkaan tuntenut sellaista häpeätä siitä, että minulla oli lämmin ulsteri, että olin kylläinen, että kuuluin yhteiskuntaan ja nautin sen suojelusta.
Nämä ihmiset eivät kerjänneet, ei ainoakaan käsi ojentunut pyytämään.
Ja naiset! Ne katsoivat meitä suoraan silmiin, ei hävyttömästi, ei siivottomasti, mutta jotakin siinä oli, joka sanoi minulle, että loisto heidän silmissään – sillä ne loistivat todellakin – ei ollut luonnollista. Aleksei Gregorjevitsh oli arvannut äänettömän kysymykseni ja sanoi: "Kokaiinia, kokaiinia, vain kokaiinia!"
Ja nyt näin samanlaisia katseita myöskin miehillä ja muutamilla lapsilla.
Vähän syrjempänä muutamien lahojen puiden päällä istui puolitusinaa naisia ja miehiä ikäänkuin nukkuen, päät ristissäolevien käsivarsien varassa etukumarassa.
"Noilla ei ole kokaiinia, tai ovat heidän annoksensa lakanneet vaikuttamasta", sanoi Vasili Vasiljevitsh. "Mutta jos annatte heille kolikon, juoksevat he heti hankkimaan annoksensa. Kaikki, mitä he saavat varastetuksi tai kerjätyksi, menee kokainiin. Kokaiini ja korttipeli ovat heidän intohimonsa. Mistä saavat he kokaiinia? Niin, joskus, mutta ei usein, onnistuu meidän saada otetuksi joku heidän varastonsa, kun teemme razzioita, mutta vähän ajan kuluttua lipuu kaikki taas entiseen uomaansa."
"Missä he asuvat? Missä he makaavat öisin?"
"Asuvatko? Ryömivät, minne saattavat ja minne sattuu. Noihin vanhoihin hökkeleihin tuolla, kellareihin tai myöskin makaavat taivasalla siinä, missä nyt loikovat ja pelaavat. Kylmää sietävät he aivan ihmeellisessä määrässä."
Jota enemmän katselin heitä, sen kamalammilta he vaikuttivat. Heidän ryysynsä eivät läheskään riittäneet verhoamaan heitä. Siellä ja täällä näkyi paljas rinta, tuolla vatsa, täällä takapuoli, kaikki ylevän välinpitämättömästi näytettyinä.
Äkkiä tulee verkalleen kulkien kentän yli eräs nuori mies. Hänen pukunsa oli ihmeellisin, mitä olen nähnyt, ja hän kantoi sitä niin hirtehishumoristisella grandezzalla, että sormiani syyhytti, sillä minä aloin vähitellen tyyntyä. "Seiso alallasi hetken, niin saat miljaardin!" Mutta mies vain nauroi vastaukseksi ja jatkoi vaellustaan, kunnes katosi lähimmän hökkelin taakse.
Me olimme seisseet paikallamme pitkän aikaa ja aloimme palella. Ilma saattoi olla noin 5 tai 6 astetta lämmintä, vai oliko ehkä kylmempi. Kuinka saattoivat nämä melkein alastomat olennot sitä kestää?
"Nyt täytyy meidän lähteä, jos tahdomme ehtiä päivän ohjelman loppuun", sanoi Aleksei Gregorjevitsh, "meillä on vielä hyvä taival Lämpimän Lähteen Hotelliin."
He istuivat ikäänkuin nukuksissa.
Me läksimme ja suuri osa ryysyläisistä viittoili meille hyvästiä.
Ennen sotaa alettiin rakentaa rautatiesiltaa, jonka määränä on yhdistää Nikolain ja Kurskin asemat. Työtä on nyt jälleen ryhdytty jatkamaan. Matka Nikolain ja Jaroslavin asemain välillä on aina ollut epävarma. Siellä pysäytettiin usein vallankumouksen aikana ja sitä ennen ajureita, ja matkalaukut ryöstettiin. Rakenteilla oleva silta kaikkine piilopaikkoineen on tietenkin otollinen oleskelupaikka tämänlaatuisille ihmisille. Tämän sillan alla ja sen lähettyvillä on se alue, jota sanotaan Lämpimän Lähteen Hotelliksi. Kun tulimme sillalle, jossa joukko naisia oli rautatientöissä miehisen päällystön valvonnan alaisena, pysähdyttivät meidät pistinniekkasotamiehet, mutta kun Vasili Vasiljevitsh esitti syyn, minkä vuoksi hän oli siviilipuvussa, saimme kulkea ohi. Mahtavien, ratavallilla olevien graniittimöhkäleiden välillä, jotka odottavat siirtämistä paikoillensa, asui väkeä, jopa käsityöläisiäkin, räätäleitä ja suutareita, vaikka ryysyisiä. He korjailivat vaatteita ja jalkineita, jotka olisivat rumentaneet kurjinta ja kelvottominta linnunpelättiä jollakin Ruotsin pellolla, ja paikkaustyön kestäessä seisoivat kundit puolialastomina ja paljasjalkaisina odottamassa. Me kuljimme rataa pitkin hypellen poikkipuilla, joiden välillä allamme ammotti kuilu, kivien ja hietakasojen sekamelska pohjallansa. Radan vasemmalla puolella syvällä alhaalla pisti vallista esiin suuri viemäriputki, se putki, joka on antanut paikalle nimen.
Mutta radalla kohtasimme pikku Misan ja meidän täytyi pysähtyä. Ajatelkaa, seitsenvuotias ipana, yllään jotakin, joka kauan sitten on ollut jonkinlainen nuttu, ja muutoin ihan ilkialasti. Hän oli vuosi sitten tullut tänne junalla pakolaisten kanssa eräältä nälkäalueelta. Hän ei tiennyt mitään isästään tai äidistään, ja asui nyt sillan alla, missä hän öisin kaivoi itsensä hiekkaan. Hän eli siellä satojen muiden kanssa, vanhempien ja nuorempien, ja eli – mistä? Mutta hän ei ollut laiha, eikä myöskään surullinen. Hänen ruumiinsa hytisi hiukan, sillä nuttu oli aivan läpimärkä. Hänellä oli ollut vanha lammasnahkaturkki, mutta se oli häneltä varastettu. Muuten voi hän hyvin. Hän sai sata miljoonaa ruplaa ja minä piirsin hänen kuvansa. Mitään muuta ei hänelle voinut tehdä. Misan odottamaton onni sai toisen samannimisen, jo aikamiehen, sillä hän oli jo kolmetoistavuotias, tarjoutumaan malliksi. Hän oli iloinen ja punatukkainen. Eikä tuntenut mitään surua maailmassa, vaikka hänellä oli nuttuna vain vanha säkki ja housut, jotka tuntuivat olevan enimmäkseen rei'istä kokoonpannut. Hänkin sai sata miljoonaa ruplaa ja sanoi antajaa Oleg Andrejevitshia "djadjaksi" (sedäksi), kun kiitti. Hän tahtoi nähdä kuvansa, ja nauroi hilpeästi ja lapsellisesti, niinkuin lapsen tulee nauraa. Hän suoriutuu kyllä.
"Mutta mitä on tuleva pikku Misasta, seitsenvuotiaasta?" ajattelin minä ääneen.
"Pikku Misasta tulee varas", vastasi Aleksei Gregorjevitsh, syvä vakavuus äänessään.
Me kapusimme alas lokaviemärin luo, ja minä aloin piirtää Gastinitsa Garjatsi Kljutsia. Aivan jalkaini alapuolella istui kokonainen ryysyläisperhe ja pelasi korttia, mutta tämä oli poikkeus heidän muutoin yksitoikkoisessa elämässään – he panivat kortit syrjään ja tulivat katsomaan, mitä puuhaa minulla oli. Joukko puolikasvuisia ja täysikasvuisia lurjuksia alkoi tungeksia ympärilläni, asettua tielleni, kolhia ja kyhniä minua. Minä ajoin heidät pois, sillä minähän piirsin vain heidän hotelliansa. He tulivat takaisin, kynsien päitään vaarallisen lähellä. He kylmäsivät hävittömästi itselleen paperossit, joita heille tarjosin. Heidän lukunsa kasvoi. Lopulta täytyi minun huutaa Vasili Vasiljevitshia, joka tuli ja karkoitti heidät revolveriaan heristäen. Silloin oli minun kuitenkin onnistunut saada valmiiksi pikakuvani hotellista, jolle arvatenkaan ei Baedekerissa pantaisi tähdenmerkkiä. Vasili Vasiljevitsh katsoi viisaammaksi, että lähtisimme, sillä tuntui varusteluita mielenosoitukseen, ja me poistuimme hitaasti arvokkuutemme säilyttäen.
Jälleen sukelsimme kujiin, vaikka minua alkoi tämä kaikki jo väsyttää. Elämä tuntui minusta niin tarkoituksettomalta, niin tarpeettomalta, niin vähän elämisen arvoiselta!
Erään puoleksiluhistuneen tiilimuurin luona tapasimme kokonaisen siirtolan miehiä ja naisia, jotka makasivat liikkumattomina riepujen, pahvipalojen, kattolevyjen ja mitä ihmeellisimpien peitteiden alla. He tuntuivat nukkuvan, mutta kun tulimme heidän luokseen, havaitsimme, että he olivat valveilla ja alasti, muutamat aivan alasti näiden peitteiden alla. Vasili Vasiljevitsh puhutteli heitä. He eivät voineet nousta, sillä heillä ei ollut vaatteita. Pari naista paljasti yläruumiinsa ja näytti, että se oli totta. Oleg Andrejevitsh antoi tavallisella anteliaisuudellaan heille pari miljaardia. Silloin alkoi liukas keskustelu, joka vähitellen kiihtyi riidaksi. Minä sain tietää, että he riitelivät siitä, kuka menisi ostamaan jotakin rahoilla, jotka heille äkkiä olivat pudonneet kuin taivaasta. Miehet makasivat tyyninä ja tuijottivat meihin tylsästi. Eräs ryysykasa kohosi äkkiä kuin kupla liejusta. Eräs nuori nainen oli ottanut vaihtaakseen miljaardisetelit tavaroihin. Silloin näin minä, kuinka he makasivat. Kiemurtautuneina toisiinsa, toistensa päällä, etsien lämpöä säärillä ja käsivarsilla, päillä ja vatsoilla. Naisen oli vaikeata päästä ylös jäsenten sekasotkusta. Ihmisiä oli ainakin kaksi vertaa niin monta kuin olin alussa luullut! He makasivat niinkuin kasa sisälmyksiä – – ja entä heidän haavansa, heidän paiseensa, heidän likansa!
Tämä oli Inferno, Gehenna, Scheol! Nyt saattoi riittää! Nyt oli aika mennä kotiin ja syödä lämmin, hyvä päivällinen, palan paineena lasi punaviiniä ja ehkä hiukkanen madeiraa jälkiruuan mukana ja sitten kahvi ja sikaari...
Hah, hah, haa!
Ja päivällisen jälkeen katsomaan uutta balettia, maailman parasta, Moskovan, Venäjän ylpeyttä.
Me kuljimme hitaasti kotiinpäin. Erään kadun kulmassa sanoi Vasili Vasiljevitsh: "Tulkaa vain muutama askel ja saatte katsahtaa taloon, jossa olemme ottaneet takavarikkoon paljon kokaiinia. Siellä on myöskin varmaan monta mielenkiintoista tyyppiä."
Me tulimme paikalle, avasimme vanhan kitisevän portin ja olimme suurella tunnusomaisella moskovalaisella pihalla, jossa oli jonkunlaisen puutalon raunioita. Itse talo oli rauniona. Vanha yksityistalo, jonka parveke tuntui olevan putoamassa ja johon johtavat portaat olivat vaaralliset nousta. Muutamia inhoittavia olentoja katseli meitä parvekkeelta epäluuloisesti.
"Menkää ylös ja katsokaa, piirtäkää, tehkää mitä tahdotte!" sanoi Vasili Vasiljevitsh. "Minut on tunnettu. Käynti ei ole vaarallista."
Mutta kenen tapaan portaissa? Tytön, joka oli saanut miljaardit! Hänen silmänsä loistavat, poskensa hehkuivat ja hän viittoili minulle iloista tuntemista. Repaleinen saali putosi hänen hartioiltaan ja hän seisoi siinä alastomana vyötäisiin saakka ja nauroi. Hän sanoi jotakin. Sitten hyppäsi hän ohitseni ja katosi, laahustaen saalia perässään. Minä palasin taas alas. Asetuin parvekkeen alle ja piirsin vanhat portaat. Toverit tulivat luokseni. He olivat jääneet portille.
"Tapasitteko tytön?" kysyi Aleksei Gregorjevitsh. "Tiedättekö, mitä hän oli tehnyt? Hän oli ostanut kokaiinia koko seuralle, ja tarpeen se oli. Mutta ensin otti hän aimo annoksen itse!"
Minä sanoin hyvästit seuralaiselleni ja lähdin kotiinpäin. Tverskajalla poikkesin jo vanhasta tottumuksesta Brjussovskille, jossa Ruotsin kauppadelegatio sijaitsee ja missä olin asunut kuukauden. Ei mitään kirjeitä. No, olematon kirje on hyvä kirje. Bolshaja Nikitskajalla tapasin isäntäni Adolf Adolfovitshin ja Gösta Ivanovitshin, hyviä ja uskollisia smoolantilaisia molemmat. Pian olimme saapuneet viihtyisään asuntoomme. Palvelija, verraton Vasili, joka oli saanut kasvatuksensa ruhtinas Gagarinin luona, auttoi päällysnutut yltämme. Kokki, verraton Aleksei, hänkin saman ruhtinaan talonväkeä, oli valmistanut päivällisen, ja tunnin kuluttua on se, mitä olen elänyt, melkein vain unta, mutta unta, joka on vainoava minua niin kauan kuin elän.