Vanhoja käsikirjoituksia

VANHOJA KÄSIKIRJOITUKSIA

Kirj.

Joel Lehtonen

Otava, Helsinki, 1931.

SISÄLLYS:

Alkulause, ja – loppulausekin

VANHOJA KÄSIKIRJOITUKSIA

Veerti Hiiden linna "Vihreä helvetti" Taistelu uskonnosta Ne entisajan ihanteet Kongo Pähkinä Vertaus rikkaasta miehestä, Latsaruksesta ja koirasta Sunnuntailapsi

ALKULAUSE, JA -- LOPPULAUSEKIN

Nautin suuresti lasten seurasta, nauran, kummastelen heitä, aavistelen heissä piirteitä, joita he saavat kerran, kun ovat muka "aikuisia". Leikin mielelläni heidän kanssaan, tuntien itsenikin luoduksi – leikkimään...

Niinpä olen erinomaisesti nauttinut, makeasti nauranut, ja kummastellut kuin jotakin vierasta, jossa kuitenkin on paljon tuttua, kun nyt ensi kerran, jonkinmoisesta omasta huvitteluhalustani, jouduin katselemaan eräitä aikaisimpia sepitelmiäni – mikäli niitä löysin tai huolin etsiäkään –, valitakseni "koottujen" juhlallisella nimellä esiintyvien joukkoon jotakin myös sellaisista, joita ei ole ennen kirjoissa tai missään muuallakaan julkaistu ("Veerti", "Vihreä helvetti", "Sunnuntailapsi" y.m. yrittelyt koulu- ja ylioppilasvuosilta sekä "Nuoruus"-runoihin sovitetut lisärunot jotka muuten vaativat koko tuon sarjan järjestelynkin muuttamista lisätyn sisällyksen mukaiseksi: näin ollen lienee oikeastaan ollut aivan tarpeetonta syntymävuosien merkintä, tehty kylläkin vain sikäli kuin niitä vuosia muistin tai vanhoista papereista löysin, – sillä ei kai sattune olemaan sellaisia harvinaisuuksia, joita moinenkin turha huvittaisi). – Niin, paitsi että olen valinnut lisää eräitä kaikkein aikasimmistakin, – seuraten sitä yleensä hyväksyttyä tasapuolisuutta, että "lapsi kuin lapsi", – olen myöskin "karsinut" tai oikonut niitä ja eräitä toisiakin aikaisimpia, mikäli on – huvittanut (eräitä "Nuoruudessa". julkaistuja, "Permiä", "Mataleenaa", "Rakkaita muistoja", "Markkinoilta" ja "Munkkikammiota"). Myöhempiä en olisi halunnutkaan juuri kosketella: kävi leikkiessäni niin, että nuorimmat ovatkin vanhimpia, jotka heidän tekijänsä täytyy muka "ottaa huomioon", koska hän ei osaisi paljoakaan heitä neuvoa, kun hän ja he ovat jo liian läheisiä toisilleen. – "Mutta", virkkaa ehkä se – varmaan olematon – olento, johon äsken viittasin ja jota, jos hän olisi, kiittäisin siitä liikuttavasta ominaisuudesta, että hän on hartaampi kuin oikoilija itse, joka vain leikkii, – "mikä oikeus sinulla oli koskea historialliseen itseesi, kun kukaan ei sinulta sellaista edes pyytänyt? Ja eikö suhteesi varhaisimpiisi ole yhtä subjektiivinen, siis väärä, kuin pelkäisit sen olevan myöhempiin?" – Oikein; omin päin leikin nyt, niinkuin aina! Mutta mitä on historiallinen minun vähäisyydelleni, joka välitän vähät historioista, mutta rakastan elämän-tapaistani sen minkä suinkin jaksan? Eikö jokainen, kenellä on jonkinmoisia "lapsia", pidä melkoisena oikeutenaan oikaista heidän – mekkojaan, soperteluaan? Ja minä – tietäähän sen: minä, vanhempi, – olen ollut niin hellä, niin ymmärtäväinen teelmieni sielulle: usein vain palautunut kaikkein ensimmäiseen luonnokseen, joka oli välittömin, tai selventänyt "ajatusta", jota en silloin saanut ilmi; yleensä:

    "Miehuutt' ei, vaan tapaa moitti."

"Ajatuksista", jos niin tohtisin sanoakaan, ei meillä, ilokseni, ole oikaistujen kanssa mitään riitaa, olen siinä suhteessa yhä samanlainen lapsi kuin nekin. – Ja oikeus? Mikä on sitten oikeus? Sanopa se, sinä olematon tutkija, joka et osaa – leikkiä!

27.8.1931

J. L.

VANHOJA KÄSIKIRJOITUKSIA

VEERTI.

Kouluaine.

Hänen isävainajansa kulki yleensä nimellä Tipi-Peska. Oli näet kerran nuoruudessaan anastanut jostakin luvattomasti itselleen kanan. Siitä saakka hän sai olla tyytyväinen haukkumanimeen, niinkuin entinen "suurvoro" Lusikka-Paavo, joka lapsena oli pappilan tunkiolta taskuunsa pistänyt hopeisen teelusikan.

Oli siis "luonnolliset" syyt, miksi Veertiä lapsena monesti mainittiin Tipi-Peskan pojaksi. Mutta koska tuo peritty titteli näytti häntä kovin vähän miellyttävän, niin jättivät helläluontoiset ihmiset jo aikaisin sen pelkästään irvihampaiden käytettäväksi ja sanoivat Veertiä Liena-Kaisa Herttaisen pojaksi. Liena-Kaisa Herttainen oli keltaverinen, pienen-tallukka eukko.

Liena-Kaisa Herttainen nimitti Veertiään vain "meidän pojaksi". Omistussana "meidän" oli Liena-Kaisan mielessä niiltä ajoilta, jolloin Tipi-Peska vielä eli, viljeli ruotusotilaana perunamaataan, prameili pyhäisin komeassa soturinpuvussa ja toivoi sotia isänmaan ja keisarin kunniaksi.

Aikaisin juttu, minkä Veertistä muistan, polveutuu hänen ensimmäisiltä housuvuosiltaan. Liena-Kaisa sen jutun osasi parhaiten kertoa, ja vedet silmissä naurusta hän sen kertoi kulkiessaan kylillä hameet käärittyinä ja kerjuunyytti kainalossa.

Se juttu oli Veertin möröstä. Ja tällainen se oli:

Kerran pienenä pahaisena jätettiin Veerti heinäntekoaikaan yksin istumaan pientarelle, aikuisten niittäessä ja haravoidessa. Ihana siellä oli pienen ressun. Mutta tulipa nyt siihen rauhanhäiritsijä! Veertin silmät pyöristyivät yht'äkkiä suitsirenkaiksi, ja haivenet kohosivat pystyyn, ja hän alkoi pientarella kiljua minkä kurkusta ääntä pääsi:

"Mörkö raapii, mörkö raapii!"

Silloinkos aika hätä Liena-Kaisalle. Nakkasi haravansa ru'olle, alkoi juosta sen kuin ehti Veertin luo, ajatellen: Ehkäpä käärme on purrut siellä meidän poikaa!

"Mikä sinulla on?" tiuskii Liena-Kaisa, pudistelee, vanuttelee lasta, mutta ei vieläkään saa muuta vastausta kuin:

"Mörkö raapii!"

Viimein Liena-Kaisa ja muut hätään rientävät heinäakat löytävät Veertin pöksyistä sisiliskon, viisaan, kiiltäväselkäisen sisiliskon. No, sehän se oli se mörkö!

Sellainen oli se juttu Veertin möröstä. Liena-Kaisa nauroi aina sitä kertoessaan, niin että vedet silmiin nousivat... Hän kertoi asian kymmenesti kerrallaan ja hoki viisikymmentä kertaa: "Mörkö raapii, mörkö raapii!" Se oli hänen elämänsä ihanimpia juttuja, kun poika oli älynnyt huutaa niin mukavasti: "Mörkö raapii, mörkö raapii!" vaikk'ei housuissa ollutkaan muuta kuin viisas, kiiltäväselkäinen sisilisko.

Ja olihan se minustakin aika mukavaa, kun Veertin housuihin oli mennyt sisilisko ja Veerti oli huutanut: "Mörkö raapii, mörkö raapii!"

Palatakseni ajassa taaksepäin: ensi kerran muistan nähneeni Veertin Kukkolanpellon tulipalon aikana. Silloin oli hirveän kiire. Elävästi muistan vielä, miten savu naapurista nousi yli peltoisten alanteiden ja miten meiltä kiidätettiin raskaita palohakoja Kukkolanpellolle. Kaikki siellä paloi, päärakennus kultakelloineen, sormuksineen, kaikkine kalleuksineen. Vain pari luhtiaittaa jäi törröttämään kolkon pihamaan reunaan, jossa syreenipensaatkin olivat tulleet pahoin tallatuiksi tulipalon sekasorrossa. Eräänä päivänä tulipalon jälkeen pääsin uudestaan katsomaan suitsuavia raunioita ja surullisia mustia uuninröykkiöitä. – Silloin näin Veertinkin ensi kertaa.

Veertin äiti oli ollut loisena Kukkolanpellossa – kylläkin onnettomuudekseen, sillä tulipalo vei häneltä kaiken vähän omaisuuden: vaatteet, sängyn, vartaan leipiä, – kahvipannunkin se nielaisi punaiseen kitaansa. Pelastui ainoastaan pari suurta pärekoria, jotka olivat kukkuroillaan kenkärojua: miesten saappaita eri paria, naisten nauhakkaita ruojuja, kuluneita irvikärkisiä lipokkaita, kalosseja, kaikki vanhoja. Liena-Kaisan intohimo oli näet kerätä vanhoja kenkiä – yhtä suuri intohimo kuin kulkea kylillä talosta taloon ja itkeä...

Seisoi siellä palaneen talon aitan luhdissa nyt Liena-Kaisa, heilutti vartaloaan, pyyhki silmiään kirjavan huivin kolkalla ja itki, surkeita olojaan kertoen:

"Ei ole syömistä mitään ... ei ole, ei ole, ei ole. Kahvipannukin paloi, hyvähän se oli vielä. Kahvipannukin paloi, oikein sydänalaa pahasti panee. Aittakin on niin huono, vesi katon läpi pääsee, voi hyvä Isä kuitenkin toki... Ihan meidän poikakin paleltuu, kun vesi katosta läpi pääsee. Ei ole suuhun pistämistä, ei ole, ei ole, ei ole!"

No, kasvattiäitini kävi Liena-Kaisaa ja hänen poikaansa kovin sääliksi ja hän otti heidät loisiksi kartanoonsa, "hoviin". Siellä asui sitten Liena-Kaisa Veerteineen ja vanhoine kenkärajoineen pirtissä ovensuussa.

Veertistä ja minusta tuli hyvät ystävät.

Veerti oli sellainen liinatukkainen pojan tynkä, pullea kuin herneenpalko, vaikka olikin ruokittu homeisilla reikäleivillä. Veertin kädet olivat ruskeat kuin anturanahka, vaikka niitä koetettiinkin tarkoin piilotella liivihousujen kauluksen alla: sieltä paidan helman kohdalta eivät ne kädet mielellään kohonneet, ainakaan silloin kun oli vieraalle lyötävä kättä. Ei, kiskoa niitä Liena-Kaisan piti, ja nykiä ylös. Ja kun ne viimein oli saatu esiin, niin ne eivät heti lentäneet vieraan kämmenelle, vaan suuhun ne lensivät. Oli ensin mietittävä tätä pulmallista asiaa.

Veertin silmät olivat sellaiset harmaat, hellät ja – itsepäiset kuin juutas!

Olin kolme kuukautta Veertiä vanhempi. Olin tottunut aina siihen saakka, kun Veertiin tutustuin, elämään yksinäni, omine tuumineni, ilman lapsiseuraa. Yksinäni rakentelin metsän kallioille kivikirkkoja, joihin kokosin turilaita ja sittiäisiä vangiksi. Yksinäni oli minun pitänyt taistella pahimpia vainolaisiani, kylän sikalaumaa vastaan, joka tunkeusi alueelleni kirkkoja kumoon tonkimaan. Yksin rakentelin sanajaloista indiaanimajoja lepikkoon; yksin toimitin viimeiset kunnianosoitukset hiirille, jotka olin nakilla pyydystänyt, kahden pennin tapporahasta, ja sitten suuressa niittyrapakossa ne hukuttanut. Eikä Veerti ollut vielä lukkarina, vaan palvelustytöt, kun hautasin sitten hiiret pellonpientarelle suuren koivun juureen ja pystytin haudalle koreat ristit.

Minulla oli iso puuhevonen, jonka punainen satula oli kultanauhalla reunustettu ja jalustimet oikeasta raudasta. Minulla oli takki, jonka helmat olivat kauniiksi rimpsuiksi pyälletyt ja sinisellä veralla reunustetut!

Veerti hän ratsasteli kepillä, ja hänen liivihousuissaan oli alati reikiä, vaikka Liena-Kaisa koetti niitä parhaansa mukaan parsia ehjiksi, ommellen niihin kirjavia tilkkuja toisen toisensa päälle ja viereen.

Mutta pianpa osoitti minulle onni, ettei Veertiä saanut noin tuostaan housumitalla mitata.

Olin kovasti kunnian-ahne. Kesävieraat, joita talo suviseen aikaan kuhisi, opettivat minulle ulkoa lastenlorut, Onnimannit, Myllärin Lassit, Matti-papin saarnat y.m. Näitä taitojani tuli minun tavan takaa näyttää yleisölle, kotiyleisölle.

Mutta enpä tietysti suurin surminkaan olisi aivan näkyvissä ryhtynyt skandeeraamaan:

    "Aadolf ristitty on mies,
    paitaressu ois sopivampaa!"

En, sillä olisihan kenties väitetty, että minä olin juuri se ressu, josta runossa kerroin. Valitsin siis esiintymispaikakseni, ruokasalissa nimittäin, jossa "julkisuuteen astumiseni" yleensä tapahtui, keittiön oven vieressä olevan nurkan. Sinne oli suuren pöydän levyt kallistettu vinoon kuin jonkinlaiseksi katoksi, jonka alla tai takana oli selkeällä päivälläkin hämärä. Siellä hämyssä lausuin sitten rohkeasti runoja, kuuntelijain istuessa ruokasalissa kahvipöydän ympärillä. Olin siellä piilossa niinkuin jäniksen poika pajupensaassa.

Ruumiinvoimiltani olin niin heikko, etten jaksanut edes kiskoa saapasta kasvattiveljeni, verevän nuoren luutnantin jalasta.

Sattuipa silloin kesäaikaan, että Veerti, joka siihen asti oli elellyt omilla "metsästysmaillaan" aivan yksinään, pisti kätensä mankelin rulliin ja litisti pari sormeaan hyvin pahasti. Toinen kasvattiveli, joka luki lääketiedettä yliopistossa, ryhtyi nyt parantelemaan Veertin musertuneita sormia, ja lääkitsemisen aikana Veerti "osoitti" sellaista kylmäveristä miehuutta, ettei kertaakaan kirkaissut, vaikka kynsien poiskiskominen ja puhdistus mahtoi koskea hirveästi. Minun arvoni aleni arveluttavasti, kun uuden tulokkaan tähti näin yht'äkkiä ja odottamatta kohosi.

Ihmekö siis, että kesävieraat keksivät ryhtyä ärsyttämään minua ja Veertiä kilpailuun. Runoja ja loruja ei Veerti tosin huolinut harrastaa, niissä pysyin kuin pysyinkin yksinvaltiaana, mutta hän rupesi yhä enemmän ja enemmän vaatimaan minua ruumiilliseen taisteluun. Kesävieraat häntä yllyttivät, ja minulle he nauroivat, kun en alussa näyttänyt edes oireitakaan tappeluhaluun. Viimein saivat he minut kuitenkin yrittämään.

Monta kertaa juosta tömistimme Veertin kanssa kilpaa pitkin hiekkakäytävää, vieras-ovelta portille ja taas takaisin. Tukkamme tuulessa liehui, posket pullistuivat, rinta jyskyi, ja varpaat iskivät tulta kivissä. Voittaja sai palkintona karamellin, nisua tai vaskipatruunan, jollaisia me voimme sovittaa, muuten vain, "kepin nenään".

Voitettu oli aina kylläkin nimellisesti voitettu, mutta ei lannistettu: hän katseli voittajaa syrjäsilmällä, puri hammasta, ja pieninkin yllytys sai hänet yrittämään uudelleen.

Heitettiinpä kilpaa häränpyllyjä ja lehmänpyllyjä, heitettiin niin, että niskat olivat mennä nurin! Vedettiin kynsihakkia ja sormikoukkua; toisenkin kerran sai Veerti kuulla, ettei hän ollut leikannut kynsiään kymmeneen vuoteen! Kiskottiin kapulaa ja kissanhäntää, heitettiin painia... Ja, oi, lopuksi tartuttiin toistemme tukkaan, ja yhtenä puuskuttavana ja potkivana neljän koiven ja käden keränä me nyt pyörimme pitkin tanhuan tuuheita ruohokenttiä. Se oli koko riivattua, se tukkanuotanveto: se pani korvat soimaan kuin pyypillit ja silmät raivosta puolisokeiksi. Kesäherrat, hulivilit, nauroivat; eivätkä he luopuneet ilveistään koskaan, ennenkuin kasvattiäitini juoksi pelästyneenä tappelevain väliin ja erotti meidät. Sitten pistivät kesäherrat taistelleiden kouraan kummallekin kiiltävän suutarinmarkan.

Kerran menin tapani mukaan pirttiin, jossa Veerti äitinsä kanssa asui. Oli ilta ja niin myöhä, että rengit olivat palanneet viemästä hevosia hakaan. Veerti makasi perälavitsalla, vatsallaan, sääret ristissä ja naama käsivarsien varassa. Makasi päivän uuvuttama mies, ja nenä tuhisi. Tietysti rengit halusivat nähdä "hispanjalaista kukkosotaa". Alkavatpa he minua kohta yllyttää:

"Mene, vedä Tipi-Peskan poika lattialle!"

Epäilytti minua vähän: tuntui raukkamaiselta hätyyttää nukkuvaa vihamiestä! Mutta Janne-renki, joka oli saanut osakseen rajattoman ihailuni laivantekijänä, kuiskutteli minulle:

"Mene, vedä Tipi-Peskan poika penkiltä! Saat uuden laivan! Ka, teen oikein neljämastoisen!"

Se naula veti. Huvin hiljaa Veertin luo, ja karjaisten hänen korvaansa: "Tipi-Peskan poika, hei!" iskin kynsilläni Veertin tuuheaan tukkaan, ja kolisten putosi Veerti permannolle.

Aluksi hän ei ymmärtänyt koko yllätystä, mutta pian renkien nauru hänet herätti tajuntaan. Itkien hän kavahti ylös ja tarrasi täysin voimin hiuksiini. Siinä pyörittiin, muksittiin toisiamme lattiapalkkeihin.

Sillä kertaa minä sain Veertiltä aika löylyn, mutta neljämastoisesta laivasta en lastuakaan!

Vihamiehet olimme kauan Veertin kanssa. Viimein huomasimme, että muuthan ne meidän kiistastamme ilon saivat! Silloin sovimme, verivihollisista tuli ystävät!

Meistä tuli talon kaksi pienoista pirua, kaksi salaliittolaista, sissiä ilman vertaa.

Aluksi uskottiin yhteiseksi kaikki omaisuus: kirkkoni, kaarnalaivastoni, joka käsitti kaksikymmentä "kaleeria" ja saman määrän "torpedoja"; Veertin saviläjä, josta yhdessä voisimme tehdä tulitikkulaatikolla valettuja pikku tiiliä; sitten Veertin "hurrittaja", nuoraan pistetty iso nappi, joka hurisi, kun sitä ilmassa pyöritti; ja kaikki muu. Ja vähitellen otettiin harkittavaksi useita raskaita kysymyksiä.

Minne hilkutille metsässä rakentaa sellainen uuni, että siinä voisi polttaa oikeaa tulta? Savu ei saisi näkyä kartanolle, sillä meitä on kielletty tulitikkujen kanssa metsässä kulkemasta?

Miten hilkutilla saada nurin iso honganjuurikka, joka oli asetettu rajapyykiksi isolle aholle? Sehän pitäisi välttämättömästi saada nurin, olisi niin hilkutin komeaa nähdä sen pöyhkeän juurikkaan pyllyilevän maahan.

Mistä hilkutilla kiertää kellarin katolle laskemaan mäkeä, nimittäin päästä sinne niin salaa, ettei kukaan näkisi? Meille oli sanottu, ettemme saisi hangata housujamme kellarin katosta mäkeä laskemalla. Kitsaita ne nyt ovat näistä housuista!

Ken muistaisi ne sadat kerrat, jolloin kuhistiin hernehalmeissa, sotkettiin hernemaa ja syötiin vatsamme turpeiksi kiellettyä hedelmää! Ken näki meidän ojaa pitkin ryömivän puutarhaan "tikkeri"-pensaisiin, joiden oksat riippuivat raskaina punaisista ja valkeista marjoista. Ja jos meitä epäiltiin rikoksista, niin eipä kuulunut tunnustaminen periaatteisiimme, ehei! Kun liiterissä oli uusista rilloista kierretty pyörät irti, "tykin pyöriksi", niin ei niitä ollut kukaan irti kiertänyt!... Jos jokin talouskalu katosi, heti huudettiin:

"Missä pojat!"

Mutta pojat tiesivät silloin olla visusti piilossaan.

"Niillä on sellainen hyppystyyttö!" tuskaili usein kasvattiäitini. "Hyppystyyttö" oli hänen lempisanojaan ja merkitsi kai jonkinlaista syyhyä pienten poikanaskalien kämmenissä.

Usein uhkasi meitä molempia hirveä selkäsauna. Ellei silloin yhdessä ennätetty juosta metsään pakoon, kunnes viha kotona oli lauhtunut, niin silloin piti kummankin pelastautua vitsasta omilla keinoillaan. Minun tavallisin keinoni oli se, että olin menevinäni pyörryksiin. Se auttoikin aina, paitsi kerran, jolloin olin purrut Kyökki-Marian käsivarteen haavan. – Veertin kurittaminen, niin, se alkoi kylläkin pian käydä tuiki mahdottomaksi. Hän oli niin mainio potkimaan. Liena-Kaisa ei yksinään mahtanut "meidän pojalle" mitään, hänen täytyi huutaa avukseen kaikki talon loisakat. Yhdessä ajettiin silloin otus kiinni, yhdessä hänet kaadettiin permannolle mahalleen, yhdessä avattiin häneltä housut, yksi akka piti Veertiä jalasta, toinen toisesta, yksi vangitsi oikeaa kättä, toinen vasenta. Liena-Kaisa oli äitinä itseoikeutettu patukkaa heiluttamaan, ja Veerti poikana potkimaan ja kirkumaan ja noitumaan niin, että tuvan katto tärisi.

Monetpa kengänanturat oli länttään astuttu, monetpa housunpakarat reikiin kulutettu. Iso poika oli Veerti jo, lihava ja pulloposkinen homeisista leivistä. Minäpä olin yhä laiha rihvelikinttu ja pelkäsin kovasti kalanmaksaöljyä.

Yht'aikaa seikkailujemme kanssa olin tutustunut aapisen ylpeästi kiekahtelevaan kotilintuun, mutta Veerti puolestaan kammoi koko sivistyspuuhia. Vain voivotteluilla, tukkapöllyillä ja loiseukkojen suosiollisella patukka-avulla sai Liena-Kaisa ajetuksi hänen päähänsä nuo ihmeelliset: "Aurinko, Babiaani, Gaselli, Dromedaari" ynnä muut vanhassa aapisessa luetellut maailman perusihmeet. Niin, Veerti-ystäväni aapiskukko muni vain tukkapöllyjä!

Sitten minulle ilmoitettiin, että minun oli mentävä kouluun. Siihen olin valmis; vain yksi seikka minua suretti: Veertin kouluttamisesta ei puhuttu sanaakaan...

Veerti parka: hyvä, että emo hänet kotonakin elättää jaksoi. Monta kuontaloa saikin rihmaksi kehrätä, ennenkuin olivat ansaitut pojan leipäköntät!

Voin kuvitella Veertin mielessäni, muistan hänet tarkoin sillä hetkellä, kun keltahäkkiset turunrattaat minua pihaportilta maantielle ja kouluun veivät. Hän seisoi portin pylvästä vasten ... alakuloisena, pää kallellaan ... rikkonaiset nauhakengät jalassa ja – minun vanha takkini yllään.

Miehen pää painui rintaa vasten, harmaissa silmissä oli suruinen, miettivä ilme...

Silmiini tulivat vedet, mutta sellainenhan olen: nauroin suruani peittääkseni, kun notkuvilta rattailta hänelle hyvästiksi hattuani huiskautin.

Syksy kului, ja lumi taivaasta laskeutui yli pikkukaupungin. Se koulu oli vasta kansakoulua, lukeminen ei vielä aivan tärkeää. Me lapset temmelsimme iltapimeään saakka ulkona hangessa. Ja ulkoisen pimeän vallitessa jyrysimme sisällä suuressa luokkasalissa, jota leveälieriset kattolamput valaisivat, – jyrysimme ja telmimme opettajan lasten kanssa, – minä asuin kansakoulunopettajan luona. Useinpa kaatui huojuva karttajalka, useinpa paukahtaen ja rymisten puhkesi pulpetin kansi. Silloinkos hiljainen, leppeä isäntä avasi sinisen kamarinsa oven, seisoi suuttuneena kynnyksellä ja polki lihavaa jalkaansa. Vaikeni melske hetkeksi silloin, selvitettiin synnit ja otettiin nöyrinä synninpäästö...

Mutta iltayöstä, kun vuoteellani loioin, en saanutkaan aina heti unta: ajatus kiiti kauas maalle, missä öisessä kuutamossa koti uinui hiljaisena ja rauhallisena. Taloa piirittäväin mäntyjen oksat olivat ihanat lumesta, joka niitä painoi alhaalle, raskaana ja pehmeänä kuin joulukuusen pumpuli ... kiteet aivan sinisinä ja sähköisinä kuutamossa kiiluivat. Mitähän ne kotonakin tänä iltana lienevät hommailleet? Keittiössä, himmeän lampun alla, Hilma on kai hyräillyt ja kartannut villoja, Selma hieronut viluista selkäänsä takan kuumaan kylkeen... Kasvattiäiti rakas on istunut kamarissaan suuressa nojatuolissa, lamppu on palanut ... sitä vihreää amppelia ei sytytetä muulloin kuin vieraiden tullessa. Talvinen tuuli on ulkona hiljaa viheltänyt, lämpömittari ikkunassa omituisen yksitoikkoisesti, ikäänkuin laulamalla, rämissyt yhä vain, surunvoittoisesti. Metsän laidassa ovat lumiset puut kimaltaneet talvisessa, äänettömässä kuutamossa.

Pirtin puolella ovisopessa on istunut Liena-Kaisa, kitupiikki on savunnut ... ja Liena-Kaisa on sen kitkerässä savussa paikannut Veertin takkia. Ja Veerti: niin, Veerti, mitähän se on tehnyt? Lukenutkohan on ... vai mitä ihmettä se on tehnyt, se Veerti! – Veerti!

Ikävöiden vaivuin uneen, sielussani kodin kuutamoinen talviyö.

Kun lauantaiehtoona kotiin saavuin, niin tuli roihusi keittiön takassa, sen ääressä asetettiin poika pöydän kulmalle istumaan, riisuttiin kengät jalasta ja jalkapohjat tulenhehkussa lämmitettiin. Kyseltiin kuulumisia puolelta ja toiselta; juteltiin, naureskeltiin. Ja Veertikin, Veerti juosta pinkaisi sieltä pirtin puolelta luokseni: avosuin ja silmät suurina hän kuunteli, kun kerroin, miten kouluni pihalla uljaita linnoja rakennetaan...

Veerti tarinoi metsän yksijalkaisesta menninkäisestä, jolla on hirmuisen isot korvat ... kuin karvaiset kintaat. Sen oli torppari Tirkkonen nähnyt puiden välissä, silloin kun sai sen suuren ryssänjäniksen lankaan.

Pyhänä en saanut kotona juoksennella "kirkkoaikaan". Silloin luin läksyjäni. Ainoastaan katkismusta en viitsinyt lukea, ajattelin aina: ennättäähän sen vielä huomisaamunakin. Mutta huomisaamuna – en sitä edes lukaissut.

Veertiäkin piinattiin "kirkkoaikaan": piplianhistorian ääressä. Aukaisi Veerti kirjaa vähän, katsoi sisään: tapernaakkelihan siihen kohtaan oli painettu. Veerti kai aprikoi, minkälainen se tapernaakkeli oikeastaan oli, tuumi, raapaisi päätänsä... Näki kissan hyrräävän pankolla, meni kissan luo, silitteli vähän, kissa köyristi selkäänsä, Veerti kiskaisi litteäsilmäistä petoa hännästä. Silloin juoksi Liena-Kaisa virsikirjansa luota kissan avuksi, voivotteli, nyhtäisi Veertiä käsipuolesta, nipisti korvasta, pyöritti niska-untuvista, kyyditsi jäisen ikkunan pieleen ... lukemaan.

Iltapäivillä hiihtelimme pimentyvillä järvenselillä, joita jylhät, mäyräin asumat kalliot ympäröivät.

Kului pari vuotta, ja minä olin tullut lyseoon. Se oli paimenkuningas Kyyroksen, pyhän Yrjänän, lohikäärmeiden ja Troian sankarien aikaa. Rakensin pahvilaatikoista uljaita, hopeakattoisia linnoja ja leikkelin paperista sadoittain turkkilaisia linnan muureille.

Kaivoimmepa kerran Veertin kanssa talvisena lauantaina sinne maalaiskodin kanahäkkiin ison labyrinttilinnan; mahallamme maaten ja potkimalla teimme hankeen pyöreitä käytäviä, kuin myyränreikiä. Käytäväin solmuissa oli keskellä kinosta sali, jonka seiniä koristivat kirjavat kuvat, ja kuvien edessä paloivat pienet kynttilät. Permannolla oli monta kupoa olkia.

Ihania hetkiä siellä lumen alla Veertin kanssa vietimme, vesipisarain katosta tippuessa. Kun jälleen maanantaina läksin kouluun, niin lähtiessäni nimitin linnaan erityisen voudin, joka siitä huolta pitäisi viikon ajalla. Veertihän se vouti oli, ja hyvin hän linnan hoiti: joka päivä lapioi tien auki pääportille; monesti päivässä pujahti myyränä monet sokkelot lävitse.

Tämän jälkeen muutti, en tiedä miksi, Liena-Kaisa meiltä pois ja vei Veertin mukanaan Tilajoen torppaan. Siellä kaislaisen lahden perukassa he sitten asuivat.

Veerti oli jo niin iso poika, että vallan mainiosti kykeni harjoittamaan köyhän surullisia ammatteja: kierteli talvisin haarapussi kainalossa kylillä pyytämässä "vähän särpimen apua"; mutta kesällä oli kerättävä luita ihmisten kesannoilta: lähtihän niistäkin leipää.

Mutta eipä hän kauan kerrallaan viitsinyt tallustella auringonpaahteista, pölisevää peltoa. Pian hän nakkasi kivirauniolle luukopan ja juoksi rannoille ja puroille seiluuttamaan laivoja toisten lasten kanssa. Kun Veerti palasi kotitorpalleen, niin äiti kysymään:

"Missä luukori?"

Äiti porusi ja pauhasi... Oi, eipä sentään hennonut olla lohkaisematta nälkäiselle pojalleen aimo könttää kuivasta reikäleivästä.

Kesällä olin vapaa, ja kun ei ollut talossa veikkoa vehkeisiin, niin lippasin usein Tilajoen mökille Veertin luokse. Turhaan Liena-Kaisa koetteli estää "meidän poikaa" lähtemästä mukaani laiskoittelemaan aurinkoisille mansikka-ahoille, kaislarannoille ja myllypuroille...

Sopipa yhdessä elää, kierrellä, katsella ... istutella punaisia orjanruusunvesoja leikkitarhoihimme...

Seppälän, naapuritalon, kujan suussa oli isoja savihautoja, joita auringonpaiste kiehutteli ja kuivaili. Näiden lamparoiden omistamisesta kilpailivat kanssamme "Tornion herrat", röhisevä sikalauma. Aina ne siat tunkeilivat siihen lämpöiseen rapakkoon tonkimaan ja kyljellään köllöttämään, mutakylpyjä ottamaan, ja me tahdoimme uittaa siinä laivoja!

Pari päivää vuolimme vankkoja jännepyssyjä, kolmantena tahkosimme kärkiä nuoliin ja neljäntenä olimme valmiit villisianjahtiin! Kasvot mustikoilla ja viinimarjoilla kirjaviksi maalattuina ja hiuksissa kauneimman kanan pyrstösulat hiipivät Suuri Käärme ja Unkas Seppälän kujan suuta kohti. Pyssyt olivat vireessä, kun nelinkontin ryömittiin ison kivimöykyn taakse, jonka lähellä siat lepäilivät rapakossa. Ammuttiin nuoli, – ylitse se lensi. Ammuttiin toinen, rapakkoon se lensi. Kolmas laskettiin: sattui suoraan isoimman sian lihavaan selkään. Kauheasti vinkaisi sika, kavahti pystyyn, ja uusia nuolia tuiskahti sateena sikalaumaan. Röhinää, hyvin syvää ja juhlallista röhinää. Harjat pystyssä koko kylpevä joukko juoksentelee pitkin kujaa. Mepä pojat nostettiin sotakarjunta ja hyökättiin aseinemme esiin. Ammuttiin: jokaisen possun niskassa tökötti jo päreinen "piili". Ympäri metsiä, ahoja laukattiin nyt sikoja ajaen, niin että vinkui. Kun nuolet loppuivat, temmattiin ammutut nuolet irti pakenijain niskasta ja ammuttiin ne uudelleen. Se oli oikeaa Assurin metsästystä! Mutta kylläpä varottiin, etteivät siat saaneet nuolet selässä kotiinsa juosta! Se olisi ennustanut meille tutkintoa, tunnustuksia ja selkäsaunaa.

Kun jahdista väsyneinä ja voitokkaina palattiin kotiin, juoksin oitis ruokakonttoriin voileipää tekemään. Mutta Veerti jäi arkana ja nöyränä seisomaan keittiön ovinurkkaan ... odottamaan muruja, jotka rikkaan pöydältä kylläkin pian putosivat.

Sitten Veerti pääsi kuitenkin kansakouluun!

En voi kuvailla iloani!

Koko edellisen suven olin nähnyt hänet niin totisena ja miettivänä. Ja usein oli ystäväni haastanut minulle: "Kun pääsisin kansakouluun!"

Ja nyt olivat hyvät ihmiset toimittaneet hänet kansakouluun.

Muistan, miten Veerti talvella istui kuskipenkillä Selman rinnalla, kun minua maanantaiaamuna vietiin kouluun. Paikattu talvipalttoo oli hänellä yllään ja punainen kaulahuivi käärittynä monin kerroin korville. Siinä hän istui ... kyssäniskoin ... posket ja nenänpää paistoivat punaisina pakkastähtien kalvetessa.

Mutta Liena-Kaisa se hääräsi ja haastoi, kymmenesti kääräisi hameensa helmat juostakseen kaupungin ja Tilajoen väliä.

"Eiköhän tuo meidän poika jo siellä koulussa nälkään kuole!" hän haastoi kylillä. "Kauankos sille yksi leipä riittää, kun ei särvintäkään ole. Kun saisi vähän särvintä, ettei se poika ihan nälkään kuolisi."

Ensimmäisen kouluvuoden loputtua Veerti sai koulusta palkinnon, kymmenen markan palkinnon.

Liena-Kaisa haastoi:

"Mitäs tuosta, senkös tuosta, viikonkos tuolla! Mitäs tuosta, kauankos tuolla, senkös tuolla."

Liena-Kaisa osti sillä kymmenmarkkasella välttämättömintä:

"Ei ole särvintä, ei ole, ei ole, ei ole. Oikein sydänalasta pahasti panee."

Kun Veerti oli ollut ensimmäisen vuotensa koulussa, heräsivät hänessä suvella suuret tuumat.

Hänellä oli eno, sellainen laiha ja pitkä, harvasanainen kaima Ferdinand, joka kesällä pyydysteli kaloja ja talvella myrkytteli kettuja. Tämä kaima se Veertin päähän ajoi suuret tuumat.

"Kunhan tämän kansakoulun jaksaisi käydä läpi, niin ottaisi velan ja menisi seminaariin!" tuumi Veerti minulle, ollessaan meillä kesärenkinä.

Mutta muu väki sen kesän aikana panetteli Veertiä kovasti: "Ei suinkaan hänelle se suuri tuuma lie mennyt päähän?"

Rengit panettelivat Veertiä:

"Ei se tee muuta kuin syö ja makaa. Niin sitä koulussa herroja ja laiskureita värkätään..."

Vanha, puolisokea Samuli kapsahti sängystään lojumasta ja alkoi:

"Niin sitä koulussa laiskureita värkätään! Ei tahdo aamusella saada ylös pelillä millään! Kun nykäisee olkapäähän, niin se vain möyryää. Kun on nostanut istualleen, niin vetää loimen korvilleen ja nukkuu uudestaan! Jaa, jaa!"

"No ihmekös tuo on, jos Veertiä nukuttaa", sanoin Samulille. "Monesti saa Veerti koko yön rämpiä sateessa lehmiä kotiin hakemassa!"

Karjakko kuuli lehmistä puhuttavan ja kivahti hänkin:

"Hehee: hyvästi se sitten lehmiä paimentaa! Paksulla kepillä pieksää, kellot vain kalisevat, kun karja korpea ravaa! Ja menepäs siitä sitä torumaan, niin huulet törröllään vastaan ärjäisee! Ai ai, jos rouva tietäisi, miten Veerti sitä hevostakin, Hippoa ... he-hee!"

Ja koko väki yltyi porisemaan, miten Veerti oli lyönyt Hippoa korennolla!

Minun tuli paha olla... Kaikki pelkkää valhetta ... kateutta. Lähdin pirtistä pois.

Sunnuntaisin suvella olimme yksissä: kuljeksimme metsissä tai makasimme auringonpaisteessa, tarinoimme, salaa piippuja imien. Mutta kun tulimme kotiin, niin Liena-Kaisa Veertille päivittelemään:

"No missä se nyt koko Jumalan pyhän taas...? Voi hyvä Isä toki kuitenkin tuota poikaa, kaikki lapikkaansakin kuleksiessaan kuluttaa. Eikö kesäkuumalla jaksaisi paljain jaloinkin juosta! Ja ei niin paljon kuin piplan ottaisi käteensä kirkkoaikaan, ihan sydänalasta pahasti panee. Voi, voi, voi sitä poikaa!"

Veertistä oli tämä päivitteleminen kiusallista, hän murjotteli, viskeli olkapäitään, tiuskaisi ja matki Liena-Kaisaa: "Voi voi voi sitä poikaa!"

Veerti lähti ulos ja paiskasi oven kiinni, niin että pamahti.

Silloin Liena-Kaisa poloinen:

"Voi, Herra siunaa kuitenkin. On sitä koettanut kasvattaa, vaan sellainen ruoja siitä tuli kuitenkin ... että oikein sydänalasta pahasti panee! Voi, voi, voi!"

Seuraavana talvena ei Veerti enää päässytkään kouluun. Ei enää kukaan hommannut... Kai se jo riitti, muka. Kotiin hän jäi, makailemaan: ei ollut talvella renkipojalle talossa paljon töitä... Laski mäkeä.

Hankiaisten aikaan laski suksilla kurkkunsa puhki aidanseipääseen mäen alla. Veri vuoti. Pääsi henkihieverissä kotiin. Alkoi äiti aluksi Veertiä torua mäenlaskusta, mutta selälleen oli lentää, kun yht'äkkiä näki Veertin verisen kurkun. Toraten ja itkien juosta luuhotteli Liena-Kaisa kylillä hakemassa "karpuulia" ja riikapalsamia.

Niillä voiteilla sitten pojan kurkkua voideltiin.

Meni taas kultainen vuosi. – Silloin sain tietää, että minun seuraavasta syksystä alkaen oli siirryttävä toiseen kaupunkiin koulua jatkamaan. Kasvattajaäitini oli vanha, harmaahiuksinen jo, eipä hän yksin enää jaksanut tilaa hoitaa. Tuli ostaja: mitä puuttui!

Uuteen maailmaan, outoon maailmaan päästä: mikä onni minulle! Iäti on ihanin onneni käydä yhä oudompia oloja kohti.

Palvelijoihin vaikutti omituisesti tieto, että tilan entinen omistaja muuttaa syksyllä pois. Vanha, puolisokea Samuli, joka meillä oli ollut toistakymmentä vuotta, tuli sanattomaksi ... ja suoritti tehtävänsä melkein tuskallisen tarkalla huolella.

Tilajoen Liena-Kaisa Herttainen itki usein hovin keittiössä, itki jäähyväiskyynelensä jo kauan ennen jäähyväispäivää.

Se jäähyväispäivä oli syksyllä.

Puut alkavat kellastua, ja kukkaset lavoissaan pihalla ovat kuihtuneet.

Iloisena kuljin antamassa kättä talon palvelijoille. Vanha Samuli, Janne ja Mari-piika puristivat kättäni, katsoivat minuun kummallisen kalsein, kiillottomin silmin...

Liena-Kaisan tapasin harmaan saunan kulmalla. Hänen silmänsä olivat vuolaat kuin kevätpurot.

Veertiä ei ollut näkynyt koko päivänä!

Mutta juuri kun minun piti lähteä, hän ilmaantui keittiöön ja pyysi päästä kuskiksi kaupunkiin ajettaessa.

Veerti kuskaa, minä istun hänen vieressään.

Hän on alakuloinen istuessaan siinä ohjakset kädessä. Muistin lapsuudenkotini sen ihanimpana aikana, juhannuksena, kun koivut olivat vihreät ja tanhuan tiheä ruoho lemusi ja ylhäinen, lempeä tuuli suhisi suurissa hongissa.

"Tunnen tien ja veräjän. Muistan pihan ja tuvan. Kaikki on siellä minulle niin perin tuttua. – Näitä portaita usein astuin, tämän oven usein avasin. – Kotini minä tunnen kyllä."

Nämä pienenä luetetut sanat johtuivat mieleeni. Laulaa yritin, laulu vaikeni.

Haastelin Veertille tulevista tuumistani. Ainoa, millä hän vastasi, oli hiljainen, alakuloinen myhähdys.

"No – ne sinun seminaarihommasi?"

"Taisivat ne iäksi jäädä... Milläpäs se köyhä", vastasi Veerti hiljaa, surullisesti. Rintaani koski kipeästi.

Oltiin kaupungissa. Sieltä minun piti seuraavana aamuna matkustaa laivassa uusille olinpaikoille.

Tutun perheen joukossa olin... Puuhasivat matkatavarain kimpussa, puhelivat, nauroivat.

Minun oli vaikea olla. Tuntui vieraalta ja vastenmieliseltä tämä tuttu joukko.

En osannut nauraa. En puhellut. Outo tuska minua kalvoi.

Yht'äkkiä tultiin ilmoittamaan, että Veerti oli nyt lähdössä takaisin maalle, tahtoi minua hyvästellä.

Säpsähdin. Jokin äänetön, sanaton viilsi sydäntäni.

Menin ulos. Siellä oli jo pimeä, syksyn helmassa suhisi talon puisto. Valo lankesi ikkunasta ulos: valovirrassa näin alhaalla portaiden edessä kunnon ystäväni.

Menin alas hänen luokseen. Siinä hän seisoi edessäni rikkinäisine nuttuineen, vanha huopahattu syvään otsalle painettuna. Pää oli painunut vasten rintaa. Harmaat, alakuloiset silmät katsoivat minuun tutkien; niiden katse tuotti tuskaa.

Oli kuin sydäntä olisi rinnastani riistetty, koko lapsuusajan ystävyyttä koetettu hävittää.

"No nytkö sinun jo pitää lähteä?" kysyin, koettaen hillitä vapisevaa ääntäni.

"Pitäähän sitä ... tulee yö... Talvisalolla on pimeää!" vastasi Veerti hiljalleen ja jäi tuijottamaan eteensä.

"No niin! Hyvästi sitten, hyvä veli!"

Kovensin ääntäni, mutta en voinut estää sitä vapisemasta. Ojensin käteni. Hän siihen verkalleen tarttui.

"Veerti, kiitoksia paljon! – Älä unohda minua, Veerti!"

Sanat hukkuivat nuoren tunteen hyrskyyn. Syleillen toisiamme hyvästelimme.

Jatkoin:

"Kuule, muistathan sen minun vaatevenheeni, jonka tein viime kesänä? Jolla yhdessä melottiin Vuohisaareen? Ja oltiin hukkua. Sinä saat sen! Minä upotin sen sinne ison kiven luo Nuottasaaren eteen. Nosta se sieltä! Ota nyt se ... ota! Ja se purjelaivani, ota nyt se ... ota!"

Veerti lupasi.

Veerti päästi hevosen riimunvarren. Talutti hevosen portille. Siellä hän kömpi rattaille: vielä kerran puristettiin kättä – valo ikkunoista virtasi portillekin – näin Veertin silmät.

"Jos voisit joskus kirjoittaa!" hän pyysi arasti.

"Niin – kirjoittaa – kyllä, Veerti-kulta, minä lupaan, kyllä minä kirjoitan, kyllä minä – lupaan."

Veerti nykäisi hevosen liikkeelle, rattaat rämähtivät katuojassa, hevonen alkoi juosta lönkyttää.

Sinne häipyi pimeään yöhön Veerti...

Mutta kirjoittaa – en ole hänelle muistanut tähän päivään asti.

Kuitenkin ilmestyy hän usein eteeni ... uskoo ystävälle huolensa, köyhyytensä surun.

Sydämeni ylpeä rauha on mykkä haikeuttaan.

Ja lamppu äänettömässä huoneessani himmeästi tuikkii.

1900.

HIIDEN LINNA.

Ei vallan lähellä ihmisasunnoita on mykkä ja synkkä järvi: päivin musta kuin piki, illoin, – kun aurinko laskussaan, helteisen päivän jälkeen, hikoilee usvapilvissä, – punainen kuin hyytyvää vertä.

Sen järven rannat ovat repaleisia sokkeloita: täynnä hämäriä lahtia, perättömiä, suruisia, kaislaisia. Joskus kohoaa järvestä harmaa ja rosoinen kallio, jyrkkä kuin kirkonseinä, joskus on vedenpartaalla alko, jossa kasvaa hoikkavartisia koivuja, tuuheaa vihvilää; ja mättäillä suopursut väkevästi tuoksuvat.

Suruisen järven pohjukassa aukeaa laakso, joka kiertelee kukkulain välitse metsän kaukaisuuteen. Kiemurtaa vuorten helmoitse kuin kääpiö, joka koettaa välttää vihoittamiensa sokeain jättiläisten käsiä, jättiläiskumpuja: montapa lienee jättiläistä, vieri vieressä on vuoria, yhä komeampia, kuta kauemmaksi kuljet korpeen. Tuolla taivaanrannalla ne vuoret kuumottavat sinertävinä päivänsauhussa, salaperäisinä, himmeinä kuin auer, mahtavin rinnoin.

Louhisten vuorten välissä, alhojen rydöissä, aukeaa joskus niitty. Päivä niityllä paistaa. Vihreänä hohtaa ruoho, sylenkorkuinen, niin että siinä kainaloihisi kahlaat. Kiiluu mutainen puro, jonka yli ei ole porraspuuta. Säpsähdät käärmettä, joka kivellä päivänpaisteessa pelästyy ja sukeltaa, vettä pyörtäen, vihviläin sekaan.

Ja kas, mikä on tuolla keskellä niittyä? Valkea se on... Hirvi se on, komea hirvi keskellä lemuavaa ruohikkoa. Kaunis ja norja niin, että sitä hyväillä haluaisit. Mutta kuinka tylyinä ja ylpeinä sen silmät palavat: tulisina kuin suden silmät. Ylpeästi se kääntyy ... etenee salon hämäryyteen.

Syvemmällä metsässä kiertelee mutaisia jokia, paikoin näkyvissä, paikoin verhoutuen saniaisiin. – Ja korpi sakenee, mustuu. Tulee aivan kuin yö keskellä heleää päivää. Suurten kuusien havukatto luhistuu maata kohti painostavana, raskaana. Siellä katon yläpuolella viheltävät haukat, keltarinnat, koukkunokkaiset, niillä on kynsissään riistan sykähtelevää lihaa. – Mutta alhaalla kuusikon pimeässä, siellä kyyröttävät harmaat huuhkajat oksilla. Ne siristelevät ihmisen nähdessään silmiään, mullistelevat hämmästyneinä, epäluuloisina. Ne huhahtelevat toisilleen ... lehahtavat lentoon. Ne rähähtelevät nauruun, niin että salo räikkyy.

Siellä ristihämähäkit verkkojaan kokevat... Siellä pitävät käräjiään kyyt: kun niitä lähestyt, ne säikähtävät, piiloutuvat pesiinsä juurikkojen alle; sieltä katselevat vihrein silmin, sähisevät...

Nyt tulee metsälampi, suruinen, yksinäinen. Komeat kuikat siellä soutavat, mustat, valkorintaiset.

Ja senpä lammen äyräs on louhia hirmuisia: onkaloita, ukonjyrykiviä, joiden välissä ammottaa halkeamia kuin kaivoja. Ja kun kierrät kallion juurta, kohoaa edessäsi kallionseinä jyrkkänä kuin muuri; katsot ylös: päätäsi huimaa, – näet kuin pilvissä hongat, joita kasvaa kallion kupeissa; – varo, ettet selällesi kaadu!

Ja sielläpä on Hiitola, Hiiden linna. Harmaa ja jäkältynyt. Katto korkea... Sauhu sinertävänä ylös helteisen taivaan sameuteen pyrkii.

Hiisi itse pirtissään peränurkassa istuu. Pirtin seinät ja orret ovat jättiläishonkain jyhkeimmistä. Sellaisista, joiden myrskyssä kaatuessa ryske kauas kuuluu.

Pirtissä Hiisi istuu pöydän päässä. Punaisessa kauhtanassa ... tukka sinimusta ... silmät kavalasti välkähtelevät... Miekkaa hän kirkastelee, teräväksi hioo. Miekan lape punaisena välkähtää, kun hän sitä kääntelee ja katsoo. Suun ympärillä hänellä on ilme kuin puukon selkääsi haluaisi lyödä.

Suuripa roihu rätisee liedessä. Pata mahdoton! keittoa padassa? Äitelälle sen höyry hajahtaa.

Pitkä, musta Hiiden akka liikkuu ja askaroi lieden luona ... ruokotonta lauleskelee hampaattomin ikenin.

Hämmentelee pataa akka. Kissa hyppää keittoon kurkistamaan: akka kapustalla kattia kalloon, kissa volahtaa ... alas syöksyy ... turkkiaan pudistaa...

Hiiden satavuotias tutiseva vaari hommailee nurkassa selin. Raha-arkun edessä hän kyyröttää, lukee rahoja. Hiiden muori, pitkäleuka, värttinällä rihmaa kehrää. Paksu lukki auttaa häntä siinä työssä...

Hiiden punapäiset pojat punovat jousenjänteitä. Myrkkyyn he kastavat nuolenkärkiä. Sulittavat vihaisia vasamoita.

Mutta Hiiden nuori tyttö, – tukka kullan-kiiltävä, posket maidon-hienot, ääni vienon-helisevä, silmät viisaat, – hän seisoo peilin edessä: hymyilee, laulelee, vartaloaan notkistelee, tukkaansa järjestää. – Se Hiiden kaunis ja viekas impi kevät-illan hämyssä viekoittelee erämiehen koskeen synkän korven.

Nyt Hiiden punapäiset pojat alkavat telmiä ja teikaroida. Tekevät kiusaa taatollensa: taatto vaikenee, viimein miekkansa välkähtää, – kiroten ja naurulla hän kiusaajat karkoittaa. – Tekevät kiusaa mummollensa: hienot paulalangat sotkevat, käsistä riistävät. Muorin suu vihasta vääristyy, kynnet tutisevat... Kostoa hän salassa uhkaa. – Vaarin luo karkaavat: vaari arkkunsa kiinni lyö, päälle istuu, huokaa ja siunaa. – Viimein he käyvät siskonsa kimppuun: hänen punaposkensa nokeavat ... sisko vapisee, kynsillään heidän silmänsä sanoo repivänsä.

Ovensuussa jauhavat käsikivellä orjatytöt. Heillekin nyt punapäiset pojat tekevät ilkaa. Inho suulla vetäytyvät pois kalpeat orjat. Hiiden akka purskahtaa nauruun. Äitiäänkin, keittäjää, pojat pilkkaavat. Viimein toisiinsa suuttuvat: sanoja murhaavia sinkauttavat, puukkoja teräviä välkyttävät.

Silloinpa tömisee, kumisee seinän takana: Hiiden orhitpa, kultaharjat, ne siellä telmävät, toisiaan potkivat, purevat. Niiden silmät loimuavat, sieraimista höyryää.

Raisut Hiiden pojat oitis orhien luokse. Siellä he pakottavat suitsiraudat ratsujensa suuhun. Lennättävät pihasauramolle: kuule, miten kallio kumisee, kaviot polkevat, kivet ilmaan sinkoavat! Siitäpä nuo punapäät ratsaille hyppäävät. Kilvalla vuorelta alas korpeen syöksyvät.

Kuuluu silloin villi, vallaton kirkuna. Oksat katkeavat räiskyen, kun he aukovat vaon metsään: iki-puut kaatuvat rydöksi kuin myrskyn edessä.

Kun he palaavat, kun ovat raisulla ajolla luontonsa purkaneet, – kun kumuten saapuvat ylös vaaralle, niin Hiisi sen kuminan kuulee: vihaisena hän ulos astuu, näkee orhit vaahdossa pilalle ajettuina, – hiki oivista orheista kuohuu. Silloin hän uhkaa poikia hirteen heilumaan. Mutta pojat hänen selkänsä takana hymyilevät. Hiiden akka nauraa heidän ilkuntaansa. Mutta mummo isäntää kostoon yllyttää...

Mutta Hiitolan viisas, kultakiharainen tyttö veikkojen orheille kädestään kultakauroja syöttää.

"VIHREÄ HELVETTI"

Minne vie talvi-illan hämärissä luminen syrjäkatu? Ja ruosteinen pelti-ovi ränsistyneessä vanhassa talossa? Leveä pelti-ovi, jonka päällä heiluu tuulessa himmeän-vihreä lyhty? Ovelle kiiruhtaa tummia hahmoja, se aukeilee ja nielee ahnaasti kulkijoita. Sisältä, kellarikerroksesta, kuu luu äänien porinaa ja hurinaa.

Minne vie se ovi? "Helvettiin", kiihkoilisi joku raittiusintoilija, joka ei ehkä tiedä paikan nimeä, sillä sitä ei ole kirjoitettu ovikilpeen, vaan ainoastaan sana: Olutkullu. – "Häh?" kummastelisi silloin hänelle joku koirankuono, oluenjanoinen junni, joka on juuri auki rämähtävästä ovesta alas kellariin laskeutumassa. "Häh, helvettiinkö? Tuhat tulimmaista: mistäs se sitten kapakkaan vie, jos tämä ovi helvettiin?"

Kuitenkin ovat he molemmat oikeassa: ruosteinen ovi vie "Vihreä helvetti"-nimiseen olutkulluun, – sellainen nimi sillä on kundien kesken, joskaan ei ovikilvessä. Niin, se vie onnelliseen helvettiin: ikävyydestä unhoon, – se vie lumesta märkiä portaita alas lämpöisen kellarin hämärään.

Himmeäin sauhujen keskeltä kuumottaa kellarin leveälierinen kattolamppu. Varjot asuvat holvikaton syvänteissä, ne asuvat olut-märkien pöytäin alla ja valkean takan sopissa; valo taas unisena himmottaa kalkituilla seinillä ja hohtaa lasien kullankeltaisessa sisällössä. Mutta ylhäältä holvikaton rajasta, hikisestä ikkunasta, tuijottaa sisään talvi-illan synkkyys.

Täälläkös kihinää, täälläkös poru käy! "Terve, pullo ja lasi kirkas; terve, unohdus!"

Keltaisen pöytänsä ympärillä könöttää ryty-hartioin kuusi jykevää poikaa: lankunkantaja-jätkiä höyryhaminasta, – köyryselkäisiä, kolusaappaisia, – lahkeet märkinä, vanhat, ruttuiset karvalakit päässä. Punaisina karvanaamat paistavat, hikisinä nenät kiiluvat. Kaikki suut polittavat yht'aikaa: öisistä tappeluista, pollareista, Mimmi Villapäästä, ison nyrkin vallasta... Yksikään korva ei toisten sanoja kuunnella viitsi...

Ovi aukenee, huuruaa. Sisään tulee, ikkunan alle asettuu mikä lienee herrasmies: laiha, keltainen, kaljupää, rillit nenällä; – kehnoissa vaatteissa. Hän vetää povestaan esille ruttuisen sanomalehden, katsoa tirraa luettavaansa kirjaviisaan hajamielisin, rasittunein silmin, mittailee palstoja pikkusormen pään ja kämmenkuopan välissä. Sanomalehtimies, – senttimetrikirjoittaja? – Mutta vaihteeksi hän vaahtoisesta lasistansa hitaasti hörppää.

Jykevät junnit alkavat olla mahtavalla, rohkealla päällä! Heidän punaiset verensä kiehahtavat, kun he näkevät herran ilopaikassaan. "Herra? Nuuskija? Minkä tutkiskelija?" Siispä junnit, nuo karvasuut, alkavat keskenään supatella, vastakkain sipistä, – salaa katsella vierasta... Ja sitten murista, – irviä keskenään muka, mutta jo ääneen pistellä. Ja sitten herran ilmeitä matkia. Onpa yhdellä junnilla silmälasit, hän panee ne nyt nenälleen: "Tuollainen kakkula-nokka!" pistelee hän ... on hänelläkin silmälasit muka!

Siinä junnit jankuttavat pitkän aikaa yhtä samaa roskaa, – herran rilleistä: "Kas vaan, kuinka hän tuplaikkunoista katsoo!" Sitten hänen laihasta, pitkästä kaulastaan: "Kaula kuin kurjella ennen maailman loppua"; "laiha kuin pyy ennen maailman loppua". Hänen isoista korvistaan: "Kas vaan tuollaisia korvia! Lepakon siivet! Melkeinpä saattaisi noilla korvilla lentää! Lentää kuin laiha varis siiven-kotuksillaan lentää!"

Porisevat junnit ilkeästi... Herrasmies istuu hajamielisenä, hän tuskin kuulee heitä, hän tuijottelee, lukee lehteään. Ja joskus hän lasistansa hörppii...

Mutta lihava, punaviiksinen muurari, jonka mekko on paksussa tiilenpölyssä, on junnien herraa haukkuessa katsellut herraan jo kauan aroin, epätietoisin silmin: – Mikä lienee ... kehnot vaatteet ... kärsivällinen ... ei vastaa haukkujille.

Ja vihdoinpa muurari hänen puoltajakseen ryhtyy.

Hän on kuunnellut junnien puheenporinaa jonkin aikaa, kärsimätönnä pulloaan keikistellyt. Ja kun jätkäin räyskeestä ei tule loppua, – "Haha, herra ... köyhäpä on, kelpaa tänne tulla!" – niin vihdoin muurari yht'äkkiä lihavalla perällään käännähtää ja avaa ison suunsa punaisten partakarvojen sisästä näkyviin ja pitää jätkille jalon, lyhyen saarnan ihmistavoista ja koiramiehistä: "Mitä teillä on ihmisten kanssa tekemistä? Hänen korviensa ... ja karvojensa? Itsekin olette sellaisia ... pö-hö-höö ... olette mitä olette!" – Ja siinä ohella, jätkiä pilkatessaan, hän jalosti, itsetietoisesti herraan katsoo.

Mutta junnitpa nyt muurariin niinkuin ampiaiset: "Mitä se sinuun...? Koiria? Huut suusi! Ketkä koiramiehiä! Itse olet koira ... karvasuu mopsi... Haha! Mopseilla ennen oli toki mulisuu, tällä on punaiset viikset! Viikset kuin tallin pilttuuluudat! Haha ... koiria!"

Muurari kiukuissaan heihin selin kääntyy. Hän ei ehdi vastata, niin nopeasti toiset haukkuvat; hän vain pulloaan äkäisesti keikuttaa. Ja pyörähtää joskus leveällä takalistollaan ja ampuu olutheraisten viiksiensä alta jätkille myrkyllisen pistosanan.

Kapakka-akka, kenoselkä ja pystypää, "Vihreän helvetin" keisarinna, hän on kuunnellut riitaa eteisessä pilarin takana. Yht'äkkiä hän nyt tupaan sisälle lennähtää: niinkuin hirveä tykinkuula keskelle vihollisten laumaa, – niinkuin räiskyvä, säihkyvä koirapommi junnien joukkoon.

Seisoo siinä "Vihreän helvetin" keisarinna. Seisoo hetkisen vaiti, tuo muhkea kupupovi; seisoo kädet mahtipuuskassa, pää pystyssä, – pienet silmät säkenöivät. Sitten hän polkee jalkaansa, kerran, pari... Hän on jumalainen mykässä vihassaan... Korvissa tutisevat kiiltävät renkaat... Vihreään röijyyn ja likaisiin pitseihin verhottu povi aaltoilee kuin meri myrskyssä. Vielä hän ei ole sanaakaan virkkanut. Hän katselee vain jätkiin uhaten, – tilille vaatien.

Murahtavat jätkät jotakin... Mutta silloinkos heille räsähtää vasten naamaa raekuuro sanoja! Murahtavat lisää: oikeuden sankarittaren ääni se kohoaa, kimisee ... kimisee kuin yhäti pingoitettu viulunkieli, – vallan katketakseen. Hän puhuu kuin majesteetti purppurassa ja kullassa! Maanpaolla hän uhkaa: helvetistä ulos "fokkaamisella"... Vähintään salaman ja ukkosen luulisi hänen kostonsa välikappaleina omistavan.

Eivät usko junnit vieläkään, he murisevat yhä: "Ei tarvis huutaa! Kyllä me kuullaan. Ulvoa ei tarvis... Eikä kotkottaa... Vähempää suuta... On meillä korvat..."

"On teillä korvat! Selässä korvat! Ette kuule, jos ei teitä potkaise! Korvat selänpäässä!" kiljaisee olutkullun emäntä vastaan.

Kolmesti hän poistuu, ja kolmesti jälleen sisälle syöksyy, ison kätensä kattoon kohottaa: vapisee povi, tutisevat pitsit, korvahelat keikkuvat. Hän uhkaa ulos paiskata mokomaiset rentut, ihmisten haukkujat, siistin paikan häpäisijät ... olutnaamat ... hepokatit... Humalaiset! Maailman kiusan ja kuonan! – Ympärillä kuunnellaan, nauretaan ... rähistään.

Vihdoin junnit alistuvat, vaikenevat, sisällään perkeleitä! Keisarinna: ylpeänä ja ilkkuen hän poistuu eteiseen, päätänsä keikuttaen.

Himmeässä uuninsopessa istuu jokin lihasäkki: mustaviiksinen, höllähousuinen ryssä, aliupseeri. Välkkyvän suoliremelinsä hän on riisunut viereensä tuolille, että paremmin mahtuisi masuun olut; lättälakki toisella ohimolla hän istuu.

Ryssää vastapäätä ja hänen pöydässään könöttää mikä lienee mies: vanha, laiha, – sormet luuta ja nahkaa, – naama valkea kuin liitu, mutta siinä nenä punainen kuin olisi kaiken muun ruumiin veri keräytynyt juuri siihen kapeaan nenänselkään. Pitkä parta ulottuu rinnoille, musta luuhkahattu on syvälle päähän painettu. – "Kuka tuo on?" kysyn olutpiikaselta, pieneltä, tihrusilmältä, hammasrikolta.

"Turun-hulluksi sanotaan, – kuuluu olevan maisteri", sipisee tyttö.

Turun-hullu, hän on parhaalla tuulella: hän laulaa renkutusta Palpan Killistä, Kaisa-keisarinnan sinettivaakunasta... Hän venyttelee kurkkuaan, kallistelee päätänsä, näyttää ja laksauttaa kieltään ... tuuheat, harmaat kulmakarvat liikkuvat. Hän ilmehtii sormillaan juutalaistapaan ... ja renkuttaa...

Solttu painautuu lähemmäksi renkuttajaa, koettaa ymmärtää laulua, silmiään siristelee, virnistää suutansa, ja valkeina hampaat kiiltävät. Joskus, parhaissa paikoissa, hän päästää rähänaurun. Turun-hullu anelee sotamiestä: "Jei bohu, toikka minule purkki oljtta..."

Viereisestä huoneesta kuuluu sekavana korkkikoneen lonkutus, vaskirahain hilske, loruavain sorinaa... Ja soittoa: milloin tahdissa kumuavaa ja kirkkaasti helähtelevää kuin harpun, – milloin piipattavaa kuin säkkipillin. Epätasaista kuin olisi soittaja torkku-humalassa.

Siellä on pieni, mustapäinen tyttö, – tukka sellainen nokimusta, että kätesi luulisit nokeutuvan, jos hänen kiharoihinsa koskisit. Ja hillittömän vapaasti välkkyvät hänen mustat silmänsä... Hän soittaa huonoa harppua tottuneesti ja hyvästi; – istuu siellä kera vanhan, puhkuilevan isänsä, joka puhaltaa pilliä.

Ja mitä he soittavat? Jotakin vanhaa, surumielisenlivertelevää venäläistä laulua: "Älä toru minua, kyyhkysein..."

Yksinäni hämärässä nurkassa istun, nojaselin seinään, jalat jakkaralla...

Pääni on raskas... Sekaviin huuruihin tuijotan ... ihmishahmoihin... Sielussani liikkuvat muistot, kalpeat houreet, – ilmestyvät, katoavat...

Niin: hän... Näen hänet etäällä ... tuolla... Hän väikkyy kuin ruskotus... Häviää... Ja taas – hänen kuvansa kirkastuu...

Hän se on: poski käteen nojaa ... tukka oudosti sädehtii ... silmät hymyilevät...

Niin, ne silmät oudosti kimaltavat ... hymy on suopea... Kuin hän kysyisi jotakin ... kaukaa...

Ääni soi kaukaa ... ääni, joka sydäntäni järkyttää:

"Mitä teet – mitä teet sinä – täällä?" soi ääni kuin etäinen kaiku.

"Maljasi juonhan!" vastaan. "Ah maljasi, suloinen impi!"

Hän katsoo, ja on niinkuin lohduton huokaus syvältä povensa pohjista kohoaisi.

"Älä toru minua, kyyhkysein. Miksi kuvasi minua tännekin seuraa? Minua ... joka olen vain – kuutamon mies, mynttien vähäisien lyöjä. – Jos sinua rakastan ... jos sinua ikävöin, kun olet nyt poissa, – jos järkeni tähtesi antaisin ehkä; mitä se sinuun kuuluu? – Jos sinua rakastan, en silti sinua tahdo! Jos sinua rakastan, ja juuri siksi: – mitä se sinuun kuuluu?"

Ulkoa helähtää kirkontornin kilkkaraudan soitto ... se ilmoittaa, että yö on tullut.

Kapakka-akka, tuo kupupovi, tuo pystypäinen "Vihreän helvetin" keisarinna, heitättää ja itsekin nakkaa nyt vaivaiset-syntiset kadulle, – langenneet enkelit taivaasta taivasalle.

Eteisessä pullikoidaan keisarinnaa vastaan. Siellä käy ryminä, tappelunnujakka. Ovi kadulle on jo auki, – eteisessä huuruaa pakkanen.

Kun juopuneet enkelit on paiskattu ulos taivaasta, "Vihreästä helvetistä", niin rautaiset ovet rämähtävät takanamme kiinni...

Kadulla hengitys höyryten suusta ulos sohisee. Korkealla taivaalla pakkaskuu, – ja kylminä tuikkivat tähdet, jotka eivät paljon huoli matalasta maasta, missä me vaivaiset-syntiset harhaamme...

Olisinpa joku apostoli tuolla korkealla kirkonpäädyssä, katolla: alas kiveykseen pudottautuisin, iljankoon heittäytyisin...

"Älä toru minua, kyyhkysein...!"

1901.

TAISTELU USKONNOSTA.

Kaupungin kartanot törröttivät usvain helmassa kuin jättien linnat, ja kattojen harjoilla punersi illan rusko. Iltaiset tulet syttyivät katukujille kimaltamaan.

Kävelin syrjäisille kaduille, missä lyhtyjen liekit lekuttivat himmeinä ja hikisinä, missä juutalaispojat, pitkänenäiset vekkulit, kurkkivat puotiensa ovilta kiiluvin silmin.

Tulin kapakkain luo. Rämähtipä erään olutkullun ovi auki, ja sisältä, lierilamppujen hämystä ja katkusta ja oluen äitelistä huuruista, kuului iloisten poikien porina, lasien kilinä, kuparilanttien helinä.

Mutta mikä kahakka juuri silloin siellä syntyi? Mikä poru ja riita? Kiroukset kapakasta kajahtelivat... Painuin alas olutkulluun: katsoa pitää maailmassa kaikkea...

"Hei, väistäkää! Kaksi junnia rupeaa tappelemaan", huudetaan minulle. No niin, sovitin itseni turvapaikkaan tiskin viereen, josta helposti pääsi suojaan tiskin taakse, ja parhaaseen paikkaan: mahtavan kapakka-akan rinnalle. Ja alkoipa nyt totinen sirkusnäytös!

Kaksi vanhaa hampuusia, naamoiltaan mustanpunaisina, mulkoili toisiinsa ryppyisten kulmakarvain alta, – kaksi ryysyjakkuista jurrikkaa, seisoen hytkähtelevin säärin, rähisi ja riiteli, toisiaan likaisin nyrkein hosui.

Mistä oli syntynyt riita? Miksi luomet muljahtelivat kuin tappelevilla kukoilla? Miksi nyrkit pian alkoivat paukahdella kumiseviin rintakehiin?

Vallan tyhjästä oli alkanut riita, jonnin-joutavasta! Humalassa nimittäin, ja ihan liian monelle selvänäkin, pistää usein päähän merkillisiä mietteitä. Humala on näet sellainen: kun pikari huulille tulee, niin se vetää suun hauskasti väärälleen, pistää nenään turkinpippuria, ja olkapäitä väristää, ja päätä hytkyttää, ja nenää päristää. Mutta sitten neste alas solahtaa kuin notkea, tulinen pistomiekka. Sen jälkeen se rintaa raittiisti laajentaa, ja panee nyrkiniskun voimaa jysähtämään, ja kirkastaa ajatukset, ja kirvoittaa kielen ketterästi lausuilemaan. Mutta uudet pikarit ne loihtivat sanat vuotamaan sielusta lauluina, – kuin valinkauhasta sulan metallin; – mutta sitten ne irtauttavat kielen palpattamaan korkeita hullutuksia ja riitelemään turhasta, tappelemaankin, – ennenkuin tulee tuo humalan suloinen kuolema, tajuttomuus: pisto väkijuoman ohuesta miekasta suoraan sydämeen ja takaraivoon, – ja ihminen ei ajattele enää: hänen päänsä nuokkuu vain kuin helteestä uupunut kukka varressaan, jos enää nuokkuukaan, – ellei lepää jollakin pieluksella, penkillä tai ravikivellä, – lepää kuin pääkallo.

No, nämä miehet olivat juuri sillä asteella, joka panee kielen palpattamaan niitä hullutuksia, joita aivot – eivät keksi. Ja niinpä nyt toinen pöhönaama ärähti toiselle:

"Jos ei Jumalata olisi, niin...

"Mutta se on!" örähti toinen.

"Niin, niin, onhan... Mutta jos ei Jumalata olisi..."

"Se on, se on!" ärähti toinen taas.

"Enhän minä sanokaan, ettei sitä ole. Mutta jos sitä ei olisi, niin tuhokohan..."

"Jumala on, totisesti se on!" karjaisi toinen ja paiskasi punaisen nyrkkinsä pullopatteriin: särkyivät lasit, repeytyi käsi, – raivostui väittäjä: kävi veljeä käsirysyyn, tuo uskonsankari, puolesta asian pyhän!

Syntyi siinä roiske ja saappaiden romina, jakkarain paiskinta pöytien alle, heilahti huimasti savuileva lierilamppu. Muut pakenivat kiroillen ovelle. Röhisivät tappelijain rinnat, korisivat kuristetut kurkut, kun sinisenpuhuvin naamoin tuimasti oteltiin.

Kuinka jatkui taistelu? Se loppui siten, että toinen junni paiskasi veljeä pullolla kalloon, karjaisten:

"Mutta jos ei olisi!" ja sinne kaatui kaadettu pöytäin alle, kiroten:

"Mutta se on, piru!" Ja valahti permannolle uljaan miehen helmeilevä hurme.

Tulivat poliisit patukoin ja pampuin, laupiaaseen huostaansa veivät vapaudenpuoltajan.

Se oli taistelu taivaallisista, jotka eivät maallisia olleet.

Ottelevathan moisista, sanaputeleilla, monet oppineetkin, juutalaisvekkulien epäloogillista kirjaa lukeneet. Täyttävät päänsä takaperin alkavilla ajatuksilla, nuo ylvään juhlalliset teologit ja hienon seesteiset teosofit, niinkuin – minäkin. Samoin ateistit ja – materialistit, – ja pudota mätkähtävät tavalliseen elämään kuin puusta: lukevat elämää lopusta alkuunpäin kuin hebreaa, turhia tuumiskellen, tyhjästä innostuen, – metafysiikasta, sellaisista, joista kukaan ei tiedä mitään. Sen pituinen se!

1902.

NE ENTISAJAN IHANTEET...

Matalaotsainen, isoleukainen ukko sarkahousuissa ja haikarasortuutissa, – karkeaharjaksinen ukko, joka elää erillään vaimostaan ja on ihastunut nuoreen poikaan kuin Zeus Ganymedeeseen, – platonisesti kuin Sokrates Alkibiadeeseen, niin hän kai luulee, ja mittaa metrinauhalla salaa öisin hänen kehitystään ja ylistää sen suurenmoisuutta viattomana minullekin, – tuo sortuuttiin ja saappaisiin puettu ukko varoittelee, opettaa minua:

"Älä sinä nyt suutu minuun... Sinulla on kylmät ja ylpeät silmät ... sinä et ymmärrä minua!"

"No mikä nyt, setä?" sanon nauraen.

"Mutta istutaanpas nyt. Minulle juolahti mieleen eräs juttu. Minä haluaisin sen kertoa..."

Ihastuin. Minunhan täytyy yhäti oppia.

Ukko, tämä viattoman-perverssi, omasta mielestään siveä köriläs, katsoi minua litteistä silmäkoloistaan pienillä, vihertävillä silmillään. Hän alkoi hätäisesti, ja isoa nenäänsä kaivellen, kertoa:

"Minä aion nyt puhua ... kun minä en ymmärrä nuoria... Miksi he repivät niin paljon alas antamatta mitään sijaan ... ihanteita!"

"Kyllä he aina antavat sijaan!" vastasin.

"Mitä? En minä sitä näe!" sanoi ukko harmistuneena ja hätäisesti.

"He antavat oman itsensä! Nuoruutensa, terveytensä, – epäitsekkään pyrkimyksensä siihen, mitä he pitävät oikeana..."

"Niin. Voivathan he antaa. Mutta mitä siitä on vanhoille, jotka emme sitä ymmärrä? Mekin haluamme ihanteita, meilläkin on omat ihanteemme!"

"Ettekö voi niitä sitten jyrkästi seurata? Välittämättä nuorista?" sanoin.

"Niin, siinäpä se on!" kiivastui ukko ja alkoi selkä koukussa kävellä kyssyttää nurkasta nurkkaan. "Silloin tulee – riita, kun kukin seuraa omaansa. Ja minä en, en halua riitaa! Se on kamalaa. Riita on hirmuista... Ihmiset riitelevät!"

"Asiat riitelevät!"

"Niin, niin. Nykyajan nuoriso ei tahdo seurata rakkaudenoppia, se ei anna perään..."

Purskahdin nauruun:

"No, mutta se juttu?"

Ukon puhelu keskeytyi. Hän seisahtui, katsellen hetken kattoon, ja jatkoi sitten:

"Se juttu, jaa. Siinä minä tahdoin valaista juuri sitä kohtaa... Mikä on rakkaus? Nykyaikainen nuoriso se käsittää rakkauden niin ... vapaasti, häikäilemättä... Ymmärrä nyt minua! Siinä jutussa on sellainen luottamus sallimaan ... ja, miks'en sanoisi, Jumalaan ... että sitä sanotaan rakkaudeksi."

Ukko aloitti juttunsa:

"Minulla oli ystävä ... nainen ... en sano nimeä... Tähän naiseen juuri tahdon kiinnittää huomiotasi...

"Oltiin lapsuudenystäviä. Hän oli herttainen tyttö...

"Tyttö joutui sitten naimisiin eräälle maanmittausinsinöörille. Insinöörin kanssa olimme työtovereita, ja minä tiedän hyvin, minkälainen mies insinööri oli. Hän joi ja mässäsi hirvittävästi. Oli juonut jo koulupoikana ... hänellä oli sellainen tavattoman vankka, hillitsemätön fysiikka... Sangen raju mies.

"Kun hän palasi perheensä luo maanmittausretkiltään, oli hän aina – aivan sikahumalassa: joi töiden päättäjäisiksi niin, että hänet täytyi vetää reellä kotiin. Retkotti talonpoikien resloilla selällään kuin kuollut, aivan tiedottomana.

"Mutta nyt tulee se jutun ihanteellisin osa. – Vaikka insinööri aina tuotiin tällaisessa tilassa kotiin, ei hänen vaimonsa kuitenkaan suuttunut! Kyllä vaimo tosin itki. Antoi kantaa miehen sänkyyn, ja kun tämä oli siinä päivänajan vironnut, valmisti hän lämpöisen saunan, riisui miehen omin käsin, talutti kylpyyn ja virvoitti, puhdisti..."

"Olipa se ihanteellinen aviosiippa!" huudahdin.

"Niin se oli!" myönsi ukko innostuneena. "Niin se oli, ihanteellinen nainen tosiaan! Sellaisia on vähän nykyaikaan! – Mies virkosi humalastaan. Monesti hän olisi kuollut alkoholiin ilman hellää vaimoaan...

"Niin he elivät sovussa pitkät vuodet – sovussa. Ei se vaimo häirinnyt miehensä naissuhteitakaan, – hän oli vanhankansan kiltti nainen. Heillä oli kolme lasta, tyttöjä. Kaksi niistä oli mykkiä ja puolisokeita, vanhin vain terve. – Mitä sanot?" keskeytti hän. "Että mistäkö on usein seurauksena, että lapsista voi tulla sellaisia vajanaisia? Tiedän kyllä, – mutta se ei tähän ihanteelliseen juttuun kuulu! Tiedänhän, että insinöörissä oli paha tauti, ja olenhan jo sanonut, että hän mässäili naisväenkin kanssa, – inhottavaa. Mutta minähän tahdoin nyt puhua ihanteellisesta vaimosta, – en hänen miehestään. No. Mies kuoli, ja ystäväni, tuo nainen, jäi leskeksi. Hänellä oli nyt yksin hoidettavana nuo kolme tyttöstään, joista kaksi oli mykkiä ja puolisokeita.

"Hän elätti perhettään neuloen koneompeluksia ja tehden kaikenlaisia pikkutöitä kaupungin rikkaille. Hyvin hän eli, sillä hän oli niin ystävällinen, iloinen ja nöyrä.

"Lopulta hän sai terveen tyttärensä konttorineidiksi. Se oli ahkera ja hyvin kasvatettu, se tytär, ja sai pian hyviä palkkoja.

"Kahdeksan vuotta tytär teki raskasta, väsymätöntä työtä ja elätti äidin kanssa siskoja ja pani vielä säästöönkin rahoja. – No, kuinkas ollakaan! Paikkakunnalla joutui muuan pientilallinen konkurssiin, ja kaukana asuvan velkojan oli otettava talo haltuunsa. Velkoja ei olisi välittänyt talosta ja tuumi: Jos joku sen minulta ostaisi, niin olisi se asia siunattu! – Hän oli konttorineidin tuttu ja sanoi tälle: Ostakaa minulta tuo talo!

"Neiti vastasi: Milläs minä ostan, – ei ole kuin puolet hintaa säästöissäni.

"No, toiset puolet maksatte sitten kun jaksatte. Saatte nyt talon kuitenkin, – sanoi velkoja. – Ja hän kiusasi neitiä kunnes kauppa syntyi. Sitten ottivat neiti ja hänen äitinsä tilalle vuokraajan, ja hyvin he siellä elivät aistiviallisine holhotteineen."

Minä en malttanut olla kysymättä:

"Entä se ihanteellinen nainen?"

Ukko jatkoi:

"No, hän oli vasta mielissään! Kun minä hänet tapasin, niin hän sanoi minulle kuin muillekin: Kyllä Jumala sentään on hyvä! Lahjoitti meille vielä tuollaisen tilan!"

Minä ihmettelin:

"Eikö setä jutellut äsken, että sekä leski että hänen tyttärensä olivat olleet kovin ahkeria kaiken ikänsä?"

Ukko kiivastui:

"Niin, niin, juttelinhan minä. Mutta eihän kaikille onnistu, vaikka ovat miten ahkeria. Mutta tämä nainen oli rakastanut miestään ja lapsiaan."

"Minun mielestäni, jos ei setä pahastu", väitin, "ei hän ollut rakastanut ainakaan lapsiaan, koska hän niistä salli tulla sokeita ja mykkiä".

"Mutta herranen aika, eihän naisrukka voinut tietää miehensä syntejä!"

"Haha!" nauroin. "Ei voinut tietää! Miksi ei voinut? Eevalla oli tiedonhalu suuri, mutta tällä hänen jälkeläisellään – Jumala varjelkoon moisista ihannenaisista, vanhankansan siveistä, jotka sulkevat silmänsä, korvansa kaikelta:"

"Arvasinhan, että kannatat nykyajan nuorten hillittömiä, kylmiä mielipiteitä", hermostui vanhus.

"Ja kun tulen vanhaksi, on ensimmäinen velvollisuuteni vetäytyä syrjään, pois mestaroimasta uutta aikaa, – ja uskoa nuorten terveyteen."

"Varo: kerran ehkä kadut näitä sanoja!"

"Se saadaan nähdä!"

1904.

KONGO.

Kalosseja ei hänellä ole. Hän käyttää paksupohjaisia, englantilaisia patiineja.

Hän vetää hitaasti punertavat hansikkaat kömpelöistä käsistään, pistää ne taskuunsa ja avaa huolellisesti uuden, keltaisen palttoonsa napit. Sitten hän asettaa palttoon vakavasti klubihuoneiston eteisen naulaan, astuu kuvastimen eteen ja sukii tummaa, villan-kiharaa tukkaansa.

Hän on pitkä, harteva, lihava mies. Etelän päivä on paahtanut hänen kasvonsa ruskeiksi kuin savustettu siankinkku. Tuon ruskean nahan huokosista tihkuu alati hikipisaroita. Hänen huulensa ovat tylysti törröllään, ja silmät muljahtelevat vihaisesti sivuille kuin härällä tai – neekerillä. Vasemman käden peukalossa on hänellä leveä, arabialaisilla koukerokirjaimilla koristettu vaskisormus, ja liivien rinnuksessa, takin liepeiden raossa, kiiluu hopeinen kunniamerkki kirjavassa nauhassaan.

Kun hän, jäykkänä ja silmiään muljautellen, astuu klubisaliin, jossa kaupungin herrat viettävät iltaansa lasien ääressä, kattolamppujen alla, käy kohta sisälläolijain joukossa riemukas huuto: "Kongo, Kongo!"

He ovat ristineet Poku Jurvelanderin Kongoksi, sillä hän on oleksinut Belgian Kongossa monta vuotta, – ja kun hän puhuu, niin ei hän osaa puhua muusta kuin Kongosta.

Klubihuoneen seinällä on kullatuissa puitteissa taulu, johon on kirjoitettu kaikkien klubin jäsenien nimet titteleineen. Siellä on kauppiaita ja konttoristeja, lääninsihteerit ja panimomestarit, toimittajia ja kaupunginvouteja, mutta Poku Jurvelanderin nimen perään on kirjoitettu arvonimeksi: Kongo.

Siis: Jurvelander, Kongo.

Oikeastaan Poku Jurvelander väittää itseään insinööriksi ja on kerran vetänyt taskustaan kaupungin herrain eteen kellastuneet englanninkieliset todistuksetkin väitteeseensä. Mutta herrat eivät ota häntä uskoakseen. Hän saa yhä olla sekä titteliltään että nimeltään vain Kongo.

Kongo menee nyt herrain pöydän ääreen. Herrat teeskentelevät harrasta hiljaisuutta: ovat muka syventyneet lehtien lukemiseen, vaikka miehen tuloa äsken niin riemulla tervehtivät.

Kongo hieroo rauhattomana itseään nojatuolissa, ja – odottaa juttelun alkavan. Yksikään ei virka ainoaa sanaa.

Kongo muljauttelee epäluuloisena suurilla silmillään totisiin miehiin. Toisten hartaissa kasvoissa ei värekään liiku, vaikka heidän silmänsä nauravat.

Viimein Kongo tuskastuu merkilliseen äänettömyyteen, nousee tuolistaan, pistää kädet takintaskuihin ja alkaa, ikäänkuin jotakin kaivaten, kävellä edestakaisin permannolla.

Kävelee, kävelee, ja viheltää hiljaa itsekseen. Viimein astuu herrain pöydän luo, asettuu siihen vakavasti seisomaan ja sanoo lopulta:

"Siellä sataa ulkona tänään."

"Niin sataa!" vastaa joku jörösti, nostamatta katsettaan lukemisestaan.

Odottaa jälleen Kongo pitkän aikaa, eikö tarina vieläkään ota sujuakseen. Huomaa pettyneensä. Alkaa taas marssia pitkin salin lattiaa. Tulee uudelleen pöydän luo ja virkkaa haukotellen ja verkkaan:

"Saahan nähdä, tuleeko huomenna kaunis ilma, kun siellä sataa tänään."

"No – saahan nähdä!" vastaa joku herra. – Ja siihen se juttu jäi.

Kongo on epätoivoissaan. Hän marssii kiivaasti permannolla, raapaisee päätänsä, kiiruhtaa pöytäseuran eteen ja sanoo äkäisesti:

"Minä näin herra Dundermanin kadulla tänään. Ja hänellä oli keppi kädessä!"

Kaikki pidättävät nauruaan. – Pian taasen entinen pyhä hiljaisuus.

Kongo rykii ja mulkoilee. Pyyhkii punaisella nenäliinallaan hikipisaroita poskiltaan, ja sanoo mairittelevasti:

"Minkähän tähden kultaseppä Kinnusen lasisilmät ovat valkeat?"

"Mitkä lasisilmät?"

"Mitkä lasisilmät!" öyhkäisee Kongo kurkkuäänellä. "Ne isot lasisilmät, jotka riippuvat kylttinä kellokaupan nurkalla. Hah?"

"Pitäisikö niiden sitten olla punaiset?"

"Miks'ei punaiset! Tai siniset. Mutta ne ovat valkeat!" sanoo Kongo taas surullisena.

"Neekerit pitävät kovasti punaisesta väristä!" huomauttaa joku. "Eikö heillä ole punaiset alushousut?"

"Hah!" huutaa Kongo kumeasti. "Mitkä alushousut? Sen verran sinä tiedät! Häh! Ei neekereillä ole mitään alushousuja, kaliiseja. Heillä on paljas kinttu vain."

Kaikki nauravat. Nyt alkaa juttu juosta.

Kongo kertoo asioita, jotka on jo kymmenesti ennen kertonut.

"Neekeri on julma poika!" sanoo Kongo. "Kun istuu ruualla, niin pitää olla varuillaan: neekeri voi takaa iskeä kahvelin niskaan. Kuulittekos? Häh! Neekeri on julma poika. Pitää olla varuillaan: jos konnankoukkuja huomaa, niin pitää potkaista kintuille. Sitä se pelkää. Sen kinttuihin koskee. Jos sitä sylkäisee silmille, niin ei se ole kuin hyvillään. Se vain nauraa. Mutta kun potkaisee, niin se aavistaa, että on sopimatonta tulla luo. Ymmärsittekö, häh? Mitäs te ymmärsitte! – Neekeri on koira. Ei sille pidä antaa tavallisia rahoja, se laittaa niistä koristuksia. Sille pitää maksaa työ maronkineuloilla, paksuilla vaskisilla maronkineuloilla. Se on nikrulle raha. Sillä se ostaa itselleen vaimoja. Kolmella maronkineulalla saa lihavan vaimon ja kahdella laihan."

Joku kysäisee Kongolta:

"Lihavako sinulla on vai laiha?"

"Häh! Et sinä mitään tiedä: lihavako minulla on vai laiha!" kehuu Kongo, huulillaan voitokas hymy.

"Entäs sitten se suuri sota?" kysytään.

"Häh! Mikä suuri sota? Sekö, kun me tapettiin kolmesataa neekeriä? – Meillä ja musulmannineekereillä oli suuri sota. Yöllä musulmannineekerit istuivat tulen luona metsässä. Heillä oli leiri siellä. He aikoivat sotia yöllä meidän kimppuumme. Mutta me maalattiin kaikki naamat noella mustiksi ja mentiin musulmannineekerien kimppuun. Olimme ystäviä. Mutta piilossa oli meillä pistoolit ja patruunat. Musulmannineekereillä ei ollut kuin keihäät ja kepit – hahaha! Yht'äkkiä me hyökätään ja ammutaan neekerien päälle. Tapetaan kolmesataa – hahaha! Maalattiin naamamme mustiksi!" nauroi Kongo vedet silmissä.

"Valehtelet!" huusi joku Kongoa ärsyttääkseen.

"Häh! Mistä sinä tiedät? Oletko sinä sodassa ollut? Vai valehtelen!"

"No jatka, jatka!" pyysi joku toinen, toivoen Kongon suusta jotakin uutta tulevan.

Kongo jatkaa:

"Neekeri: julma poika. Sitä pitää tappaa ja sitoa muurahaisten pesään kuolemaan. Tiedättekö, miten iso muurahainen on Afrikassa?"

"Kuin hevonen!" vastaa muuan herra.

"Häh! Mitäs sinä tiedät! Kuin hevonen! Ei. Muurahainen Afrikassa on niin iso kuin peukalo!"

"Pienipä se onkin!" virnistelee äskeinen herra.

"Vai pieni! Kun se sinua puraisisi, niin tietäisit onko se pieni! Mutta nyt minä kerron oikein hauskan jutun. Kongossa oli norjalainen. Se oli raju poika, se oli mies! Kun neekeri tulee vastaan, niin heti norjalainen hakkaa nenän, korvan pois! Hahaha!"

Kongo nauraa niin, että ihastuksen kyynelet tippuvat silmistä.

"Mites sitten kävi? Tehtiinkö siitä Kongon varakuningas?"

"Häh! Vai varakuningas! Kongon varakuningas on Belgian kuningas. Häneltä minä olen omasta kädestä saanut mitalin."

"Siivosta käytöksestä?" kysytään.

"Ei! Minä en ole siivo käytös. Minä olen insinööri ja kuljetan Kongo-virralla laivaa. Minä potkin rannalla rikki neekerien sotarummut. Minä kaadan neekerien rivit!"

Naurua ja rähinää.

"Mutta mites sen norjalaisen kävi?" kysytään.

"Mitenkä kävi? Te ette tiedä mistään. Engelsmanni sai kiinni ja pisti putkaan. Engelsmannin alueella norjalainen tappoi neekerin."

"Se oli oikein, että putkaan joutui!" huudetaan.

"Mitä oikein?" kysyy Kongo.

"Sorratte neekereitä!"

"Vai sorramme!" huusi Kongo mustanpunaisena. "Te valehtelette! Se on britti, joka valehtelee meidän päälle. Sanoo koko Europalle, että me sorramme neekereitä. Britti on kade. Se tahtoisi elefantinhampaan ja kultaa. Meidän Kongossa on elefantinhampaita ja kultaa paljon."

"Mutta itsehän kerroit äsken, että sidotte neekereitä muurahaispesään kuolemaan!"

"Häh! Sinä et ymmärrä mitään. Neekeri on koira, neekeri on laiska, neekeri rukoilee kiviä. Jos ei anna itseään kastaa ja tee työtä, niin annetaan koirankyytiä. Hahaha. Neekeri huutaa, kun koskee, hahahaa!"

Kongo nauraa taas niin, että vedet silmistä tippuvat.

Jo keväällä Kongo saapui Afrikasta katsomaan tätä armasta synnyinkaupunkiaan ja sukulaisiaan. Ja nyt on jo syksy. Jo keväällä me asuimme Kongon kanssa sattumalta samassa huoneessa ja tarinoimme monet ihmeelliset tarinat.

Mutta keväällä ei hän kauan kaupungissa viipynyt.

Parin viikon päästä hän matkusti Brysseliin, jossa oleksi puolet kesäkuusta, heinäkuun ja elokuun. Hänellä oli varaa matkustella, sillä hän oli Kongossa nostanut palvelemainsa viiden vuoden palkat yht'aikaa, ja se on suuri summa. Niin ilkeillä seuduilla europalainen mies ansaitsee lujasti, joskin on joka hetki vaarassa kuolla pikaiseen kuumeeseen, jolloin hallituksen tallettama palkka voi helposti jäädä tallettajain kukkaroon.

Niin, nyt oli syksy. Syyskuun alussa Kongo palasi jälleen Brysselistä. Silloin olivat viiden vuoden ankarat ansiot hänellä sangen vähissä. Hyvä, että oli seitsemästätuhannesta jäljellä matkaraha Kongoon takaisin... Sillä sinne hän sanoi lähtevänsä.

Mutta mikä merkillinen mies: lähtöpäivästään hän ei ilmoittanut mitään sukulaisilleen, vaikka he asuivat tässä samassa kaupungissa.

Eräänä aamuna varhain nykii hän minut hereille. Seisoo sängyn vieressä, ojentaa lihavaa kouraansa ja sanoo hiljaa:

"Hyvästi nyt! Kiitoksia paljon seurasta! Minä matkustan Kongoon nyt!"

"Mitä! Eihän siitä ollut eilen puhetta. Nytkö jo, aamujunassa? Mitä?" huudahdin minä kavahtaen istualleni.

"Hst! Minä lähden täältä sukulaisteni tietämättä. Ainoastaan eräille klubilla ja sinulle olen puhunut ennakolta. Minä – karkaan, hahaha. Minä en tahdo sanoa sukulaisilleni, etenkään siskolleni, jäähyväisiä..."

"Kuinka? Etkö tahdo sanoa heille jäähyväisiä? Ja menet Kongoon! Hulluko sinä olet!"

"En minä ole!" väitti Kongo. "Mutta minä en heistä pidä. En sisarestani. Hän valehtelee miehelleen minusta."

Minä ihmettelen, vetäessäni housuja jalkaani:

"Valehtelee miehelleen sinusta?"

"Niin ... häh! Sinä et tiedä! Mistäpä sinä! Isämme joi, ja äiti oli aikaisin kuollut. En ole nähnyt äitiä ikinäni. Minä kävin koulua, lyseota. Kaksi luokkaa. Karkasin merille. En tullut kotona toimeen isän kanssa. Sitten isä kuoli, ja minä ja sisko saimme vähän periä. Minä olin nuori, ja sisko vielä nuorempi. Meille pantiin holhoojat. Ymmärrätkö, häh?"

"Ymmärrän, ymmärrän! Jatka!"

"Holhooja varasti meiltä. En minä osannut varoa. Minä joinkin vähän siihen aikaan. Vasta Kongossa opin olemaan juomatta. Siellä saa europalainen heti kuumeen, jos maistaa väkeviä. Kuolee heti. – No. Holhooja valehteli siskolleni, että minä olin juonut ja tuhlannut kaikki rahat, niin ettei siskolleni jäänyt kuin muutama sata, kun tuli täyteen ikään. Ymmärrätkö, häh?"

"Ja yhä sinua sisko vihaa – tuon tähden?"

"Niin. Olethan sen sinäkin nähnyt. Se nauraa mulle ivallisesti kuin muutkin... Ja minä toin keväällä sukulaisilleni lahjaksi Kongon lipun ja musulmannineekerien aseita! Koristeeksi seinille. Eivät huolineet. Voi, voi! Ali right, olen yksin!"

Kongo huokasi raskaasti. Täysissä tosissaan, sillä pullottavat, mustat silmät olivat himmeät kyynelistä.

"Minä ... olisin ... antanut heille rahaakin ... sitä minä aioin ... hyvittää sisartani. Minun on niin vaikea puhua, selittää ... miten lienee", hän nyyhkytti. "Mutta kun eivät huolineet lippua edes, – niin minä – en antanut. En! Minä en kerjää! Ja minä en sano heille hyvästi! Minä menen ... Kongoon ... kuolemaan ... kuumeeseen ... ei kuin pari tuntia kipeänä, ja sitten seilivaatteeseen, kiireesti kuoppaan."

Hän lähti vihreine, raudoitettuine matka-arkkuineen takaisin Kongoon.

1904.

PÄHKINÄ.

Tunsi pähkinän ydin luisen kuorensa sisällä pimeydessä kerran, kuin olisi ollut janoisen kuuma sydän ja kaipuunsa olisi ollut avara kuin iankaikkisuus.

Näki pähkinän ydin luisen kuorensa sisällä unta sellaista, kuin ympärillään olisi ollut lämmin, kuohkea multa, aurinko olisi multaan paistanut ja sade siihen siunaavana langennut. Lämpö olisi luisen kuoren avannut, ja pähkinä olisi alkanut itää.

Pyhässä mullassa olisi pähkinä itänyt, maa olisi pähkinän taimen helmastaan ulos putkauttanut, taimi olisi alkanut kasvaa puuksi. Se olisi kukkinut kauniisti ja tehnyt monta oivallista hedelmää, – monta kovaa pähkinää purtavaksi vanhain ennakkoluulojen suojelijoille, monta kovaa pähkinää.

Niin tunsi ja uneksi pähkinän ydin kerran. Mutta huomattava on, että kun se tätä tunsi ja uneksi, niin ei se ollutkaan vihannilla, vehmailla pähkinämailla, vaan syksyisellä maantiellä, johon sen köyhä koulupoika oli kotimatkallaan pudottanut.

Kun pähkinän ydin heräsi unestaan, niin se huomasi, miten kylmänä sitä kiristi kuori, syksyinen rapakko oli sen ympärille kiiltäväksi kuplaksi jäätynyt.

Vilu viiltää pähkinän ydintä kuin suru ihmissydäntä.

Viimein ohjaa työmies tietä pitkin rahtirattaitaan, ja raudoitettu hevosenkavio polkee pähkinän halki. Pähkinän ydin paleltuu itämättömäksi.

Enkä tästä nyt niin suuresti surisi, jos pähkinä olisi poljettu rikki ja kylmettynyt itämättömäksi ennenkuin se näki unta itämisestään, ja jos se olisi saanut surmansa juuri lämpöisimmin uneksiessaan.

Mutta että se ehti nähdä pettymyksensä: se on surkeaa!

1904.

VERTAUS RIKKAASTA MIEHESTÄ, LATSARUKSESTA JA KOIRASTA.

Usein on mieltäni kiinnittänyt vanha hebrealaissatu rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Tässä sadussa on, kuten nimikin jo osoittaa, kaksi päähenkilöä, nimittäin rikas mies ja Latsarus.

Rikasta miestä on onni potkaissut, – ei vasten leukaa, vaan takapuoleen. Oli se onni sitten joko edellisten sukupolvien terveys ja uuttera työ tai hänen vanhempiensa viisaus, kun he kasvattivat poikansa näkemään suurta siinä, mikä oikeastaan on vain pientä, tai hänen itsekasvatuksensa, tahi kaikki yhteensä, – joka tapauksessa oli häntä onni potkaissut oikeaan paikkaan, tyrkäten miestä eteenpäin.

Rikas, terve mies, – hänen sairaudestaan ei ainahan hebrealaistaru puhu –, kemuilee voittojensa jälkeen komeassa salissaan. Hän lojuu kyljellään silkkisellä vuoteella. Hänen pukunsa on purppuraa ja kallista liinavaatetta. Niin, silkkipusseilla hän lojuu, kalliiden pilarien parvessa, ja hymyilee voimakkaana kuin pakanallinen jumala. Hän hymyilee ja katselee, kuinka tanssivien naisten povet hohtavat, kuulee, kuinka heidän naurunsa helähtelee, silkkihamoset kahisevat ja huilut, harput, kanteleet soivat hänelle karkelosäveltä. Kun nardus lemahtaa, niin hänen sieraimensa leviävät ja punertuvat, ja kun ruusut tanssivain tukassa tuoksahtavat, niin hän, hän on mielestään poikaa. Hän hymyilee sen hymyä, jolle onni on viisauden ja voiman antanut. Mitään ei hän pelkää. Mitään ei hän sure. Hän on turvansa saanut kokoon, ja nyt hän siitä nauttii. Seppelöi ohimonsa, sieppaa karkelosta armaan itselleen, täyttää maljan, nostaa sen valitsemansa naisen huulille ja sitten omilleen.

Latsarus jälleen: hän istuu ulkoisessa pimeydessä, ja sateessa, ja vilussa, rikkaan alimmalla portaalla. Kipeänä ja kainalosauvoineen hän siinä istuu. Häntä ei ole onni potkaissut. Hänellä ei liene suurta, vankkaa, rikasta sukua. Itse ei hän ole saanut edes tervettä ruumista, saati viisautta. Kovaonni on kupannut hänen ihonsa täyteen paisumia. Hän on tuomittu istumaan rikkaan miehen astuimella.

Kun rikkaan miehen ovet lentävät auki, niin Latsaruksen silmiä häikäisee koreus, nenää vaivaa hekuman haju, niin, se aivan kurisuttaa vatsaakin.

Satu taitaa kertoa, että rikas mies tuskin antoi Latsarukselle muruja pöydältään.

Kuinka lienee sadunkertojan elämänkatsomus ja sen totuudenmukaisuus ... en niitä ymmärrä. Lieneekö totuudenmukainen se episodi, jossa kerrotaan koirien nuolleen Latsaruksen paisumia? Koirat kyllä nuolevat yleensä ainoastaan omistajaansa tai sellaista, jolla on niille jotakin antaa. Lieneekö myöskään totta, että rikas mies saa kerran kärsiä onnestaan ja Latsarus nauttia – köyhyydestään? Yhdessä suhteessa vain tahtoisin tätä kaunista tarinaa hieman muodostella. Minä lisäisin siihen kolmannen päähenkilön, tai oikeammin symbolistisen olennon, ja se olisi yksi niistä koirista, jotka Latsaruksen keralla jäivät ulkopuolelle rikkaan miehen kemusalia.

Sillä kolmea pääluokkaa ovat minusta ihmisetkin: rikkaita miehiä, Latsaruksia ja – koiria. Viisassieluja eli onnen auttamia, tyhmäsieluja eli onnen leukaan-potkaisemia, ja koirasieluja he ovat.

Viisassieluja on kymmenen tuhatta, tyhmäsieluja on sata kertaa kymmenen tuhatta. Mutta koirasieluja, niitä on vähän.

Fantiseeraan seuraavaa:

Kun Latsarus rukoili turhaan rikkaan miehen armoa, huippasi kadulta kemusaliin kulkurikoira. Portaisiin se jätti rumat jäljet, vartijain pohkeet se likasi märällä turkillaan. Naisten harsohelmat se tahrasi, – sen kuolainen kita oli peloittavampi kuin sen terävät, vahvat hampaat. Silmänräpäyksessä se tempasi pöydältä parhaan palan ja – pakeni ulos, – tosin vartijoilta selkäänsä saaden.

Siinä se nyt syö paistiaan aivan Latsaruksen edessä. Latsarukselle se – näyttää niskakarvojaan, ja kun voimme, satua kertoen, olettaa, että eläimet vielä tähän aikaan puhuivat, niin se puhuukin, – sen nimi on muuten Kyon.

"Miksi nöyränä ja mairitellen kerjäät, punaluominen, itkusilmäinen? Se on koirasielun ominaisuus, että se ottaa, eikä – kerjää. Kyllä saa ottaa, kun tohtii myös – selkäänsä ottaa. Ottamaan minä olen mainio. Mutta miksi ei minulla sitten ole mitään – koiralla? Ei linnoja, orjia, naisia? Siksi, että ne arvottomina pidän. – Turhuus kaikki! – Mutta miksi en tee itseäni tyhjäksi, koska kaiken turhuus minua painaa? Siksi, että olen yhtä heikko kuin sinäkin, Latsarus. Siinä suhteessa olemme samanlaisia. Mutta onpa meillä eroakin. Sinä et lähde kurjuudestasi, kun pelkäät – ikuisuutta. Minä: onko koiralla ikuisuutta? – Kuka on antanut sinulle valtakirjan Abrahamin helmaan, jos jaksat kärsiä? Väität, että rikas mies joutuu ikuiseen tuleen, koska oli sinulle armoton. Rikas mies on siis oikeastaan – köyhempi kuin sinä. Miksi kerjäät köyhältä lähimmäiseltäsi? Minä en voi kerjätä. Minulle ei tosin liene annettu hampaat sitä varten, että niillä purisin, mutta minä puren, kun olen saanut hampaat! Sinulla ei ole hampaita, – siksi kerjäät."

Tämä kyynikko ja sofisti mietti tuokion ja jatkoi:

"Rikkaan miehen kanssa on kulkurikoira monessa suhteessa aivan samanlainen. Mutta rikas mies uskoo toki järkeen, iloon, kauneuteen, unohdukseen. Koirasielu, mihin hän voi uskoa? Hänen kohtalonsa on kurjin, sillä hän on sankarillisin, – vaikk'ei päässäni sankarillejä olisikaan. Sieluni katsoo tyhjyyttä suoraan silmiin, kaunistelematta. Pimeys on minulla takana, pimeys edessä. Sitä valaisevat vain koiran sähköiset silmät. Ethän vain pelkää niiden loimua, Latsarus?"

Lihattomaksi kalvetun luun Latssarukselle jättäen koira juoksi omille teilleen öisille kaduille.

"Älä johdata meitä kiusaukseen, – se koira oli pahahenki", rukoili Latsarus, luoden silmänsä taivaaseen.

SUNNUNTAILAPSI.

VIHREÄN METSÄN MYLLY.

Juhannus, loistava ruhtinas juhannus on tullut! Sen edellä kulkivat kukkia kylväen kevään airutpoikaset, pääskysineen, peippoineen, kiuruineen. Nyt on tullut itse ruhtinas, jonka kruunu kultaisena aurinkona säihkyy, jonka asu on vihreä ja kukkasilla koristettu, jonka kädessä on kukkiva tuomenoksa.

Korkea vaara ja siellä vihreä metsä on kuningas Juhannuksen valtasali. Siellä hän valtikoi kukkia tuoksuvalla istuimella ja ottaa hymyillen vastaan ihmislasten ylistykset, ne taivaan korkealle Taatolle viedäkseen. Kummallakin puolen ruhtinaan istuinta rehottaa lemuileva tuomi.

Leppiäinen, pikku lintu, tulee vaaralle, istuutuu tuomen oksalle hetkeksi onneaan visertämään; pian se lähtee jälleen laaksoon, kerää kiireesti korsia pesäänsä... Kohtapa on pesässä sinisiä munia...

Laakson jättiläiskoivikko on kuin vihreää silkkiä – aivan kuin aurinko kahisevan silkkivaatteen läpi metsään paistaisi. Jylseät, rosokylkiset koivut tätä suhisevaa silkkikangasta ylhäällä, äärettömässä korkeudessa pitävät, – ihminen liikkuu koivujen varjossa puolihämärässä.

Koivikossa on lampi.

Taivaalla liikkuvat poutapilvet valkeina, – mahtavina kuin lumiset jättiläiset. Katsot lampeen: kas, sielläkin liikkuvat samat jättiläiset! Lammen rannoilla on paikoin tuuheaa sammalta, ja paikoin kiertää nuottaruoho valkeana rivinä sen äyrästä. Aurinko paistaa täydeltä terältä, lammen vesi säihkyy, ja sudenkorennot lentelevät välkkyvin siivin, koettaen saavuttaa toisiaan. Lampi kapenee toisesta päästään sotkuiseksi suppiloksi. Suppiloon tulee niskajoki syvänä ja mustana. Mustat kuikat naukuvat siellä pohjukassa, edestakaisin soudellen – kuikkien ääni on kavala ja ilvehtivä, ja niin silmätkin.

Mutaista sammalnevaa ovat lammen äyräät. Vain yhdellä kohtaa on jyrkkä kallioranta. Kalliolle näkyy punainen mylly.

Niin, yhdellä lammen laidalla väreilee vedenpinta levottomina pyörteinä, kieppuu mustina häränsilminä. Siitä kuplehtivasta kohdasta alkaa myllyn vesiränni, joka vie myllyyn veden.

Ränninnielun kohdalla pyörii häränsilmissä rupaa, lastuja, koivunkuoria ja kaarnankappaleita, jotka ovat veteen joutuneet. Mutta rännin sihti tekee näille ilkivaltaa: se ei päästä niitä ränniin, myllyn rataskellariin, hopeisena purnuavaan koskeen, suureen järveen; turhaan kieppuvat sihdin edessä kaarnat.

Jykevä, honkapölkkyinen rännin sulku on ravistunut ja päästää alhaalla ollessaankin monta sohisevaa vesisuihkua lävitseen. – Sulun yllä on muinoin ollut nelipilarinen pärekatos; nyt se on kaatunut ja maatuu rännin vierellä, koivujen rosoisia runkoja vasten nojallaan.

Vesiränni on tehty kymmenien kannatinpylväiden varaan, mutta sekin päästää jo vettä lävitseen, pohja on rakoinen, huonossa kunnossa, ja vuotaa homeisten pylväiden hartioille. Rännin kupeetkin muutamia suihkuja tihkuvat.

Rännin alla, siellä on pimento, ainainen kosteus ja viileys. Kyynärää korkeana siellä rikkaruoho kasvaa.

Mylly on ihanan koivikon notkelmassa, paljon alempana lampea. Kuin kylmään kaivoon syöksyy kirkas vesi rataskellariin, josta, hornanhinkalosta, kuuluu päivällä veden vihainen sohina ja jättiläisrattaan raskas rytinä, kun ratas honkanavoillaan ympäri kieppuu ja nakkelee vettä pimeihin seiniin. Rattaan alitse syöksyy vesi jälleen valoon: koskeen, joka vaahtoisena kohisee myllyn seinävierellä, ahtaiden kallioiden välissä.

Auringonpaisteessa helottaa putouksen yllä sorea sateenkaari.

Mutta onpa vielä toinenkin koski, tätä paljon suurempi: se on joen pääväylä, joka juoksee ohi myllyn ja ohi lammen, joka on erotettu siitä padolla ja on vain yksi joen suvannoista. Etenkin tuo koskinen pääväylä tulvehtii rajusti keväällä, ja usein syksylläkin.

Vehmailta alangoilta kapuilee vanhalle myllylle auringonpaisteinen maantie, joka viimein, myllyn kohdalla, levenee puolipyöreäksi aukeamaksi. Tälle aukeamalle päin on myllyn pääty. Se on aikoinaan ollut punaiseksi maalattu, mutta on nyt jauhoontunut ja tomuuntunut. Kaari-ikkuna tuijottaa mustana ullakolta. Kaksipuolinen ovi, josta hevonen kärryineen, jauhosäkkeineen pulskasti mahtuisi sisään, on rappeutunut ja riippuu toisesta saranastaan.

Ovesta voi nähdä myllyn sisustaan, – näkee isot kivet, jauhoiset tuutit ja häkki- eli vaihtorattaat yläpermannon alta. Yläpermannolla on särkyneitä vanteenkappaleita, vanhoja tuutteja ja muuta romua, alhaalla taas jauhosäkkejä.

Matalain ikkunain ruudut ovat vanhuuttaan vihertävät. Eräät niistä ovat haljenneet, ja rei'istä puhaltelee myllyn sisustaan viileä tuuli.

Mutta jos itse jauhamishuone on rappeutunut ja pimeä, on mylläri Tanelin pieni tupa kumminkin valoisa ja soma. Tosin se on rakennettu kummalliselle perustalle: vallan vesirataskellarin yläpuolelle, – kuin mikäkin vankityrmä tai keskiaikainen kidutuskammio, – joten ainainen kosteus tuntuu asunnossa, ja rattaan rutiseminen liikuttelee siellä siltapalkkeja myllyn käydessä. Mutta Urpo Taneli onkin asunut monta kymmentä Herran vuotta vaimoineen samaisessa tuvassa ja tottunut sekä kosteuteen että lattian tutinaan.

Tuvassa on kirkas ikkuna lammelle, joka suvipäivinä kimaltelee koivikon läpi kuin siihen sataisi taivaasta sulaa hopeaa. Takka mataline pankkoineen on valmis hehkumaan, jos kosteus uhkaa liiaksi ahdistaa. Takka on valkea; ja valkeiksi sivutuilla seinillä loistaa kirjavia pyhän hebrealaistarun kuvia, markkinoilta tai kuljeksivilta laukkuryssiltä tai italialaisilta ostettuja. Permannolle on vetäisty koreat tilkkumatot.

Seitsemän, niin seitsemän kissaa nukkuu tai kisailee matolla, sillä myllyllä on paljon rottia, eikä Taneli suinkaan tahdo antaa rottien varastaa jauhattajain viljaa. Kovin on Taneli vihainen, närkästynyt niille, kuten kaikille varkaille, koska ei itsekään niin hyppysellistä jauhoja yli jauhatuskappojensa ota, – ja milloin lainaa niitä, aina maksaa sitten takaisin. Nyt luulisivat, noiden rottien tähden vielä, että hän se näpistää.

Lisäksi leveä sänky valkeine pieluksineen, pari tuolia, pieni, mustunut seinäkello, – siinä koko tuvan sisustus.

Emäntä on Katri-muori: sentähden on tupa niin siisti.

Urpo Taneli on viime aikoina ollut hieman välinpitämätön, – vanha mylly on päässyt entistä enemmän rempalleen.

HIENO VIERAS.

Juhannusaatto on tullut. Aurinko etenee ehtoopäivään.

Tuomenkukilla on Katri tupasensa koristanut. Iso kukkaskimppu rehottaa pöydällä ikkunan ääressä, johon aurinko lännestä paistaa.

Aarnikoivut ikkunan takana värisevät kultaisina auringon valoa. Lammen vettä pitkin hengähtää tuuli, viriä edellään ajellen.

Mylly on juhlaksi pysähdytetty, jauhamattomat jyvät on jätetty seuraavan arjen työksi. Ei isoratas kellarissa enää rutise, eivät laklata häkkirattaat...

Kirkonkellot, niin kauan sitten ne ovat soittaneet kansan kirkosta, – nyt se palaa kotiin tuolta järven takaa, joka ei ole etäällä myllystä. Siitä ohitse ajaa ensimmäisinä nuorta väkeä, huimaa vauhtia kärryillään tärisyttäen, kilpaa, – riehakkaita ääniä kajahtelee lammen taustan kanervanummi. Harmonikkakin soi, nauru remahtelee...

Mutta myllärivanhus: siinä, hän istuu vaimoineen tupasessaan minnekään juhannus-illan viettoon aikomatta ... laiha mylläri Urpo ja hänen hento Kaisunsa.

Aurinko laskee... Lammen vesi päilyy keveänä...

Kun aurinko laskee, niin hiljainen humahdus käy yli maan. Koivikko suhisee, hyönteisten siivet hurisevat väsyneesti; kaikki hiljenee kuiskeeksi.

Kaukaisten mäntyjen huipuissa auringon tuli hyppelee kuin keltasirkut.

Hyttyset tanssivat auringonlaskussa. Kalat puhkaisevat veden välkkyvän kalvon, – pulahtaa, kilahtaa – hopeiset piirit syli-sylissä kiertävät...

Sitten auringon liekit sammuvat yht'äkkiä... Taivas punertaa vaaleasti, pilvet ovat seisahtuneet: ne ovat pehmoiset kuin olisi maalari ne kevein siveltimin taivaalle pyyhkäissyt... Veden syvyyteenkin laskeutuu korkeuden väri, vesi punertaa... Ja sitten liikkuu usva lampeen metsästä jokea pitkin.

Metsän väki, haltiat, tulevat lammen rannalle ... katselevat ihmetellen lammelle, terhenetärten tanssiin...

Yöperhoja alkaa liidellä. Kokot syttyvät kaukana, ilmassa tuntuu heikkoa kydönhajua... Nuorten etäältä kajahtelee...

Kauan ovat mylläri ja hänen vaimonsa ääneti istuneet ikkunan ääressä yön saapuessa...

"Kaisu", virkkaa viimein Urpo värähtelevällä äänellä; "kolmekymmentä vuotta olemme nyt täällä myllyllä ahertaneet. Yli viidenkymmenen ikäinen olen ... lähes viisikymmentä sinäkin... Vanhuus tulee... Varsin monethan minun iälläni ovat tuiki reippaat, mutta minä tunnen, että vanhenen ennen ikääni. Ainakaan työ ei harmaita päähäni lisää! – Et sinäkään yhtä ripeänä liiku kuin silloin, kun sinut, yhdeksäntoistavuotiaana tyttönä, tänne myllylle toin, – niin, sinullekin ikä tulee. Nuori olin silloin, väkevä. Rikkautta tiesin jaksavani koota, kun mylläri Petrovainajalta myllyn äitini perinnöllä ostin... Ravistumaan on nyt päässyt mylly, – kestäneehän siksi, kunnes lepoon lähdemme. Rikkautta keräämään ei haluni ole moneen vuoteen ollut... Turhaan olemme kai eläneet..."

"Mutta onhan meillä ollut varsin hyvä", vastaa muori. "Olemme tarvitsevillekin voineet antaa: moni vaivainen on saanut apua, monen köyhän haarasäkki on leipäkimpaleilla täyttynyt... Siitä lienee taivas meitä varoilla siunannut. Emmekö ole saaneet elää terveinä ja rauhassa...?"

Mies on katkeralla tuulella.

"Niin, olemme muita auttaneet, ja se on hyvä. Edes hevosta emme ole itsellemme hankkineet: mies on vetänyt auraa, ämmä astellut aurankurjessa, kun on perunamaamme kynnetty. Sillä, se on totuus: me olemme antaneet ne rahat, joilla hevosenkin olisi voinut hankkia, tarvitseville. – Taivas siunannut meitä?... Olisimme voineet, yhäti runsaasti muille jakaen, itse edelleenkin edistyä, uskomattomasti vaurastua: joillakin uusilla yrityksillä, tarkoitan, jotavastoin nyt olen jäänyt pelkäksi mylläriksi. Kuka tiesi, mihin minä olisin pystynyt, ja mihin sinä? Mutta – kenelle, kenelle olisimme koonneet, kenen hyväksi tehneet työtä? – Ei ole meillä kenelle olisimme koonneet!"

"Taneli, älä soimaa kohtaloa", sanoo vaimo, painaa käsiin päänsä, mutta toistaa tuskin kuuluvasti:

"Ei ole ollut kenelle koota."

"Ja elämänpäivä sammuu minulta vähitellen", vahvistaa mies. Jatkaa kuitenkin: "Mutta miksi, kuten sanoit, kohtaloa soimaan? Olemmehan saaneet terveyttä, saaneet varallisuutta näinkin, ja rauhaa, kuten sanoit. Moni on ollut sairas syntymästään: me emme koskaan. Täytyyhän meidän olla tyytyväisiä. – Ja tahdomme tyytyväisiä ja kiitollisia olla!" lausuu viimein mies.

He ojentavat toisilleen kätensä, istuvat käsi kädessä. Vesiperhoset liitelevät tuolla koskessa. Kuuluu veden uninen pirahtelu ulkoa ränsistyneestä rännistä. Ja jostakin etäältä raikuvia harmonikan säveliä, – nyt vilahtaa mäeltä liekki, kokko leimahtaa palamaan kylässä, kaikuu hurraaminen ja hälinä.

Heillä, siellä myllyssä, on niin hiljaista. He ovat aivan kahden.

"Iltaa", kajahtaa yht'äkkiä ovensuusta nuorekas ääni.

Puolisot säpsähtävät hieman, koska eivät ole kuulleet, tai huomanneet tulijan ovessa liikkuvan. He käännähtävät vastaamaan istualta, mutta nousevat kiireesti, kun havaitsevat vieraan olevan kovin komean ja hienon. Samettinen, valkea mantteli on hänellä hartioillaan, – omituinen pukine, joka kimaltelee kultatikkauksia. Manttelin alla on hänellä valkea takki, joka on vyötäröiltä niin hoikka, että hän näyttää muurahaiselta. Hän on pitkä ja solakka. Kasvonsa ovat kuin kauniin pappilanmamsellin, kaikkein kauneimman pappilanmamsellin, niin, ne ovat ihan kuin naisen, vaikka hän lienee mies, sillä hänellä ei ole rintoja, mutta hiukan viiksenhaituvia, ja hän tuoksuu hajuvesille. Hänen silmänsä hohtavat sinisinä, vaalean- tai haaleansinisinä. Hattua ei hänellä ole, vaan pitkä tukka valuu hartioille keltaisina kiharoina, – keltaisina kuin kesävoi.

Hänellä on polvihousut – kuin herrasväen pikkupojilla, polvet paljaina. Ja keppi, jonka nuppi kiiltää kuin lasi, vaikeissa käsissä. Ja sormissa, joiden kynnet ovat sileät ja punertavat, paljon sormuksia.

"Herran rauhaa", tervehtii vieras uudelleen. "Asuukohan vanha mylläri Taneli täällä?"

"Juu, kyllä", sopertaa Taneli. Hän pelkää... Mikähän noin uljaan herran hänen mökkiinsä toi? – Katri kiiruhtaa toimittamaan vieraalle istuinta: "Istuute, tehkää niin hyvin." Hän aikoo tuoli-kehnoista parhaan nostaa oven suuhun, mutta muistaa yht'äkkiä kauhukseen olevan hienompaa kutsua herra huoneen perälle kuin viedä hänelle tuoli ovensuuhun. Urpokin huomaa Katrin erehdyksen ja moittien katsahtaa Kaisu-parkaansa.

Mutta vieras vain leppeästi hymyilee ja käy keinuvin ja kevein askelin ikkunan luo, jossa hänelle istuinpaikkaa tarjotaan.

Hän istuu sitten tuolilla sängyn vierellä, silittelee kummallisen pitkiä kiharoitaan ja ojentaa jalkansa suoriksi, – ne ulottuvat melkein toiselle puolelle tupaa, – ja oikoilee selkäänsä kuin olisi hyvin väsynyt. Sitten hän ottaa pöydältä käteensä tuomentertun ja leikittelee sillä, puhellen huolettomasti:

"No ehtipä sitä vihdoinkin perille. Pitkä olikin matka ... fi donc ... mutta ihmeen ihana! Maa on alla tumma ... näkee auringon kultaisena siirtyvän maan alle... Kokkotulia syttyy maailmaan rotkojen äyräille... Majoissa ovat vanhukset kuisteissa, juhannuskoivujen lehtimajoissa, kun nuoret tulten ympärillä karkeloivat... Vanhukset Luojaa kiittävät menneiden juhannusten nautinnoista..."

Urpo on kyllä juttua kuunnellut, vaikk'ei sitä tajua, mutta Katri ei ole muistanut kuunnellakaan, niin kummallista tämä on.

"Menepä, Urpo, viemään herran hevoset suojaan", kuiskaa Katri. "Kai ne ovat väsyneet, kun – mistä te, herra, tulittekaan? – Ja anna kauroja Karolan säkistä ... kyllähän naapurille sitten maksamme", kuiskaa vaimo aivan hiljaa miehelleen lopuksi.

"Ei kiitoksia", kieltää herra leikillisellä äänellä. "En tullut vaunuilla enkä sotaorheilla... Älkää naapurinne Karolan säkkiä turhaan avatko..."

Katri ihmettelee mielessään: – Mistähän se kuuli, että minä Urpolle kauroista kuiskasin...?

"Vai ette hevosella?" ihmettelee Urpo. – Ja kuitenkin vieras itse sanoi tulleensa pitkän matkan päästä. – Harvoin ne isot herrat jalkaisin: vaunuilla ne ryöhäävät... Mutta ... koreaahan onkin näin kesällä kävellä... Mikäpäs: mielikseen sitä vanhempikin jalkaisin nyt kirkolle kulkisi ... jos ei maantie olisi niin paha pölyämään. – "Niin, mutta – mistäs herra sanoi olevansakaan?" tokaisee hän yht'äkkiä ja pelästyy samassa taas: eihän sitä niin saa vierailta udella, saati sitten herroilta...

"Paradiisista!" vastaa vieras.

"Ahaa, Pariisista! No sitten..."

"En Pariisista, rakas mylläri, vaan Paradiisista, mon Dieu!"

"Hah?" sanoo Urpo, ja on niin nolo muka omasta tyhmyydestään, että jouduttautuu kääntämään puhettaan toisaalle... "Ehkä olette väsynyt... Jano se rupeaa kurkkua kutkuttamaan, kun auringonpaisteessa kulkee ... eikähän sitä lämmintä järvivettä halua janoonsa..."

Urpo säikähtää jälleen: säikähdyksen tuo nyt Katrin hätääntyvä katse, joka puhuu näin: – Nyt alkaa Urpo höpistä janosta, – kohta kysytään juomaa, mutta mitä meillä noin suurelle herralle olisi antaa! Kaljaako vain, ja piimää?... Simaa ei tänä juhannuksena ole tullut pannuksi, se on jäänyt viime vuosina...

"Niin – janoko?" alkaakin herra veitikkamaisesti hymyillen... "Eihän teidän nyt tarvitse..."

Katri nykii miestään, vaatii puhumaan, mutta Urpo tuskailee vaiti. Ja nyt täytyy Katrin itsensä aloittaa, hätäisesti ja nolona:

"Olisihan sitä sahtia, mutta sekin on niin väljähtynyttä... Mutta jos herra ... kun janottaa ... niin saisihan sitä ehkä kylältä parempaa... Tai kenties kahvia..."

"Lie muilla jyviä ja viiniä: eloni on Sinussa, Herra!" lausuu vieras yht'äkkiä. "Kiitos! En juomaanne tarvitsekaan. On janoni ikuisesti leponsa saanut..."

"Jano leponsa saanut", sen kuulevat puolisot viimeiseksi. Mitä tuo herra puhuu? Onko hän hu-hullu...? Tai, Jumala paratkoon, pilkkaa heitä: arvaahan sen, ettei herralle heidän piimänsä ja kahvinsa kelpaisi!...

Ja sitten herra nousee seisomaan, ja jatkaa juhlallisesti äskeistä – löpinäänsä ... niin, sitä merkillistä puhetta: "Jos muilla viiniä, jyviä olisi: Sinä olet iloni, Herra! Iloni on Hän, Herra! Sanaini sävel Hänelle paisukoon, sanaini sävel paisuttakoon heleytensä, paisuttakoon ylistyksensä heleyden hänelle! Hän on suonut ruuakseni valkeuden kesäyönä, jolloin tähtien tuike kultaisena uinuu kuultavalla taivaalla... Ruokani on suvituomen tuoksunta, ruokani neitosunelma rauhaisessa hiljaisuudessa. Jos minä isoon, en minä sitä sano teille, rakkaat ystävät; luulettekos minun syövän härjän lihaa? – Ja juovan hapanta piimää? Ei, minun juomani on aamunkajastus kaukaa kylmien maiden takaa... Viinini on aamurusko, joka helottaa itäiset kukkulat kullaten. Ja säteilevä aamu, joka leijuttaa hallaisia usvia, tuo huulilleni kasteen virkistävän pisaran. Kun lintujen viserrys kilvan kajahtaa, ravitsee se sieluni uusilla makeuksilla."

Mitä se haastelee? "Ruoka aamunkajastus? Tuomentuoksu?" Sitäkö se – syö? Kaste, lintujen viserrys hänen viininsä? Kun ei liene täynnänsä makiaa viinaa, kuten raamatussa sanotaan!

Mutta herra jatkaa niin juhlallisesti: "Minäkö väsynyt? Jamais! Minun leponi on väsyä Jumalan käskyyn ... liihoittaa kuin hattara maailmojen yli taivaan ilmojen ihanassa helmassa, Sela! Syvyyksien yli, jotka pauhaavat kovin, niin että yksi syvyys pauhaa tässä, ja toinen syvyy siellä, ja vesikosket paisuvat, vesikosket paisuttavat pauhinansa, vesikoskien paisutus ratki paisuttuu, Sela! – Minun asuntoni ovat kulta-utuina uinuvat maat. On eloni kuin uni, ovat taivaan säveliä unelmani. Aamuin herään ruskojen ruusutarhoissa, silmäni aukenevat ilmojen kultaloistoon. Päiväni on se, että ikuisuudet odottavat minua ikuisuuksien takana. – Iltani ei tule koskaan: aamuinen ihanuus valaisee iäti kasvojani. – Tule, kesäinen tuuli, nouse, lounatuuli, kanna kiitokseni Herralle ja Kuninkaalle, minun leponi on täyttää tarkoin hänen käskyjään..."

Ja nyt tapahtuu jotakin ihmeellistä: mylläri ja hänen vaimonsa alkavat kuulla soittoa. Ja on kuin tähtiä heidän edessään kimaltelisi... He näkevät ilmassa puhkeavan kukkia: jokainen puhkeaa, lemahtaa, katoaa; ja taas uusi pulpahtaa sijaan... Hämmästyneenä katsoo Katri Urpoon, Urpo Katriin. Urut soivat jossakin kuin kirkossa ... soittavat virttä, tahdissa, joka kohoaa ja laskee...

"Se syö yön hämärää ja aamunruskoa. Se on hullu!'" huudahtaa Katri viimein.

Mutta silloinkos Urpo ja Katri vasta pelästyvät: he näkevät yht'äkkiä vieraan olkapäihin valkeain siipien puhkeavan... Vai mantteliko se hänen hartioillaan noin pullistuu?

"Herjesta!" Katri painautuu Urpoon kiinni, ja he molemmat vetäytyvät ovelle. Vieraan ympärillä, koko tuvassa on kuin kirkkain auringonpaiste, vaikka ruskokin on ulkona pitkän aikaa sitten sammunut. Vieras se valaisee, – ja hän on läpinäkyvä: hänen vatsansa läpi näkyy sänky toiselta seinämältä, ja näkyy tuoli, ja hänen leukansa kohdalla heiluu seinäkellon lerkku! Siivet, – niissä on vihreitä silmiä kuin riikinkukon höyhenissä, joita posetiivarit myyvät. Kädessä palmunoksa. Silmät loistavat ... niissäpä vasta kilo!...

Ja nyt hän yhä pitenee. Urpo ja Katri lysähtävät maahan, siinä he katselevat ylös hengitystään pidättäen. Enkelin siipisulat menevät laipion läpi ... ja hän puhuu:

"Mistä olen tullut ja matkustanut? Hyvin kaukaa! Ovat asuntoni siellä, missä Jumalan kaupunki on ihana virtoineen. Minun vaatteeni ovat sula mirrham, aloes ja ketsia, Sela! Hän on minut kaunistanut kauneudella ja koroittanut minun sarveni kuin yksisarviaisen. – Miksi te, suuret vuoret, kippaatte, sillä se asunto on Herran vuori, joka istuu ylimmäisten taivasten päällä. Punasiipisten kerubimien päällä hän matkustaa tyhjyydessä huiluilla, harpuilla ja kanteleilla, jalossa kielten leikissä ja helisemisellä, helisevillä basunoilla. Laulajat käyvät edellä, ja sitten leikarit piikain kanssa. Sinisiipisten serafien seljässä hän vaaran hartioille laskeutuu, ja askeleensa tiukkuvat rasvasta, ja laaksossa on tihkiästi jyviä, mutta hän nuhtelee ruovon petoa ja härkäin laumaa kansain vasikkain kanssa, Sela! Hän häilyttää korven; hän katsoo alas istuimeltansa, ja vilja alkaa kultaisena heilimöidä. Herra kantaa korven kaarneet. Herra on hyvä, iloitkoot siitä ihmiset, olkoot saaret riemuiset niin monta kuin niitä on, kiittäkööt häntä aurinko ja kuu ja taivasten taivaat ja vedet, jotka taivasten päällä ovat, ja valaskalat ja kaikki syvyydet, Halleluja! – Minä, Gabriel, iloisia sanomia saatan teille. Olette vaeltaneet hurskaasti Jumalan kasvojen edessä. Eivät auta meitä ihmiset, eivät maan vallat ja pääruhtinaat, eivät myös orhit auta, vaan Herra, Herra. Hän voitelee teidän iloöljyllä: sunnuntailapsesta, onnen lapsesta onnellisesta olette saavat iloita. Kuovilintu piipattaa öisellä erämaan suolla: Herra lohduttaa itkevän kuirin..."

"Mitä helkkaria!" huudahtaa mylläri. "Ethän sinä, muori, vain ole pannut sahtiin viinaa!"

Näky on kadonnut. Pari huomaa istuvansa paikoillaan ikkunan ääressä.

"Viinaa? Häpeäisit!" vastaa Katri. "Milloin minä ennenkään sitä olisin tehnyt? Milloin meillä on ollut sellaista pahaa ainetta?"

"Niin, eipä milloinkaan", vastaa mies. "Mutta, helkkari..."

"Siunaa, sinähän kiroat", siunailee Katri.

"Kyllä ... mutta muulloin en milloinkaan juuri."

"Etpä niin. Ja minustakin tuntuu niin hullulta."

"Mitä, mitä se oikein sanoi? Ja – minne se meni?"

He katsovat ulos ikkunasta: ulkona ei näy ketään.

"Mitä se sanoi ja – hullutteli?" toistaa Katri, ja hän nauraa.

Urpo rypistelee kulmakarvojaan. He vaipuvat kumpikin ällistyneeseen mietiskelyyn. Sitten Urpo ottaa raamatun ja alkaa availla sitä:

"Ja Sarai sanoi Abramille: Katso nyt, mene siis minun piikani viereen... Ei, tätä se ei ollut, jumala varjelkoon."

Ja hän tähystelee eräästä toisesta kohtaa:

"Ja Abraham lankesi kasvoillensa ja naurahti ... ja sanoi sydämessänsä: Syntyykö sadan-ajastaikaiselle poika... No, eihän tässä nyt sadassa vielä! Ei se tätä sanonut."

Sitten hän lukee:

"Yhtenä päivänä ympärileikattiin Abraham ja Ismael ja kaikki miehenpuoli hänen huoneessansa."

"Siunatkoon!" huudahtaa Katri.

"Ei, ei se tätäkään ollut", sanoo Urpo. "Odotahan: Sallikaat tuottaa vähän vettä pestäksenne teidän jalkanne... Ei se sitäkään! – Ja minä tuon teidän eteenne kappaleen leipää... Tästä se alkaa."

"Mutta tämä ei kahviakaan tahtonut", huomauttaa Katri.

"... Ja voita ja maitoa. Ja he sanoivat hänelle: – Kussa on Sara, sinun emäntäs. Hän vastasi: Täällä majassa. – Tässä se on, katsos, Katri, tämä!"

Katri lukee nyt mukana. Mutta kun joudutaan siihen kohtaan, jossa sanotaan: "Ja Sara nauroi itsellensä", silloin tulee Urpolle syy huudahtaa:

"Ja ... sinäkin naurat? Onko Herralle jotakin mahdotonta?"

"En minä nauranut, en toki!" väittää nyt Katri.

"Nauroit sinä!" inttää Urpo moittien; ja he tulevat taas aivan äänettömiksi ja miettivät äskeistä ihmettä. – Viimein Katri sanoo:

"Se oli enkeli. Minä uskon – se oli enkeli, – tai sitten näimme unta istuallamme, mutta kaunista unta."

"Niin, unta maar, – nukkuen kuin kissatkin tuossa lattialla. Mutta ylen, ylen kaunista unta", myöntää mylläri.

Ja he hieroivat silmiään kuin unesta heränneet.

KIRKONKELLOT.

Miten iloisesti heidän mielestään seuraavana päivänä kirkonkellot soivat!

Isompi kello soi:

"Pompom, pompom, – tottahan mylläri Tapanilla täytyy poika olla, hyvällä miehellä, lauhkealla miehellä, lupsakalla miehellä."

"Ja Katrille pieni hyssyteltävä, maidolla juoteltava, kunnes se isoksi kasvaa eikä maitoa enää maista, kun sattuu sille ilopäälle, kilinkalin, kilinkalin."

Välkkyviä hopearahoja, eivätkä tinanappeja niinkuin joku kunnoton veijari, pistivät Urpo Taneli ja Katri Taneli kirkossa pitkävartisiin kolehtipusseihin. Eivätpä he Luojalle maksua tuoneet, eiväthän toki, vaan kiitostaan ja onneaan he ilmaisivat puhtailla pennosilla. Nuorekasta ja vilkasta iloa heidän kasvonsa paistoivat.

Kauniit olivat vainiot, hyvää satoa lupasivat. Ja aurinko oli kuuma.

Eivät malta Tanelit olla kotimatkallaan tuttavilleen eilisestä ihmeestä puhumatta.

"Niin kukako ei meillä käynyt?" sanoo Katri. "Itse Herran enkelipä meillä kävi!"

"Ohoh!" huudahtaa naapuri ja katsoo avioparia silmät levällään – tietämättä olisiko nauru sopiva tilaisuuteen.

Omituisia he alati olivat nuo Urpo ja Katri Taneli olleet: kahden kesken, kylistä välittämättä, he asuivat myllyllään. Kumminkin olivat siivoja ihmisiä ... eivät kenenkään elosäkistä ottaneet, kissoja pitivät kymmenkunnan – etteivät hiiret olisi myllyä saattaneet rumaan huutoon... Mutta nytpä myllyläiset ihan äärettömiä höpisivät!

"Ohoh. Vai oikea Herran enkeli ... ihan kuin Topiaalle."

"Ihan kuin Sakariaalle, Sakariaalle!" väitti hyvillään Urpo Taneli. "Ihan kuin Sakariaan luona se enkeli minun luonani kävi..."

"Vai sinun luonasi se muka kävi", sekautui Katri juttuun. "Eikö se sitten lainkaan minun luonani käynyt? Vai enkö minä siinä ollut? Vai kuka se sanoi: Istuute, hyvä herra..."

"Herrako se olikin? Mikä lie kulkeva herra ollut!" tuumii säälitellen naapuri...

"Kuka sanoi: Hyvä herra, istuute?" jatkaa Katri. "Kuka tarjosi tuolin Herran enkelille..."

"Kuka tarjosi tuolin sille – ovensuuhun?" pistelee Urpo. "Kuka höpisi, että hän on hullu? – enkeli, näes, naapuri, sanoi ... hm ... neitsykäisten unia syövänsä... Niin ne vissiin enkelit, – nälkä on heille – ruokaa." – Urpo kääntyy jälleen Katrin puoleen, joka palpattaa: "Minähän vain aioin viedä sille tuolin ovensuuhun, mutta peruutin nopsasti." – "Mutta se sahti ja piimä, joita sille tarjosit", väittelee Urpo. "Pitäisihän sinun ymmärtää, ettei maanruokia ja -juomia sellaisille. Ja eikö hän ensiksi kysynyt minua – eikä sinua, kun tuli meille? Sanoi: Onko vanha mylläriukko Taneli kotona..."

"Vai niin se sanoi?" toistaa Katri. "Vai niin se muka sanoi! Eikö se sanonut: asuuko vanha mylläri Taneli täällä...? Ja mitäs hän olisi sinun luonasi tehnyt? Eikö asia koske minuun yhtä paljon kuin sinuun? Minäkö sen pojan saan vai sinäkö? Vai sinäkö sen saat?"

"Pojanko vai tytön, herraties mikä siitä tulee! Pojan tai tytön, – mutta jos en minäkin sitä saa, niin en kai sille nimeänikään anna. – Vai mitä arvelet, naapuri, pitääkö minun antaa nimeksi Taneli sille, jonka isä en ole, naapuri?..."

"Kuules mokomaa, Urpo!" huudahtaa Katri. "Enkö minä ole sinun uskollinen Kaisusi?"

"Mitäs siinä sitten sanoit, ettei lapsi muka minunkin olisi. Minua ei saa härnätä, tämä on vakava asia, ja sellaisista suutun."

"Mutta itsehän sanoit Herran enkelin käyneen ainoastaan sinun luonasi..."

Ja he jatkoivat kinaa kotimyllylle saakka...

Naapuri pudisti surkutellen päätänsä, kun erosi heistä.

Eiväthän Tanelit juuri koskaan riidelleet keskenään, tosissaan eivät milloinkaan; mutta tämä oli vakava asia, ylen vakava: yhden lisämukulan tulo maailmaan.

MITÄ TAIVAASSA ASIASTA TIEDETTIIN.

Taivas on korkea vuori, jossakin, ilmojen päällä. Ja se on suuri kaupunki, jonka valkeus on kalleimman kiven muotoinen, niinkuin kirkas jaspis. Ja siinä on suuri ja korkea muuri, jossa on toistakymmentä tuhatta porttia, ja porteissa seisovat enkelit vahtikopeissaan, – idässä portteja, pohjoisessa portteja, etelässä portteja, lännessä portteja. Siis melkein pelkkiä portteja. Ja se kaupunki on pantu nelikulmaiseksi, ja sen pituus on niin suuri kuin sen leveys. Ja sen pituus ja leveys ja korkeus ovat yhtäläiset. Ja sen muurin rakennus on jaspiksesta, ja itse kaupunki puhtaasta kullasta: puhtaan lasin kaltainen. Ja sen muurin perustus on: ensimmäinen jaspis, toinen sapkirus, kolmas calcedonis, neljäs smaragdus, viides sardius, kuudes sardinus, seitsemäs rosolitus, kahdeksas ripellus, yhdeksäs topeska, kymmenes chrysoprasustus, yhdestoistakymmenes hyväcinthus eli siankinthus, kahdestoistakymmenestuhannes amethystus.

Ja huomatkaa: se kahdestoistakymmenestuhannes portti on päärlyä, siis helmeä, – tehty yhdestä ainoasta päärlystä.

Ja sen kaupungin kadut ovat puhdas kulta, niinkuin läpikuultavainen lasi.

Eikä siellä ole yötä eikä päivää, vaan iankaikkisuus, eikä siellä tarvita kynttilää, vaan siellä vallitsee ikuinen valo.

Tämän kahdennentoistakymmenennentuhannennen portin luo, kun palaamme ajassa taaksepäin, keskittyi, vähän ennen enkeli Gabrielin matkaa, iso kina. Siellä, missä ei tarvitse tehdä mitään, ei ihmismielessä edes syödä, juoksennellaan ja kiistellään ja jutellaan varsin joutavia – ajankuluksi. Taivaassahan ainoastaan enkelit puuhailevat: käskyläisinä, sotureina, palvelijoina. Sitävastoin ihmisautuaat vain soittavat ja laulavat, – ovat tietysti työstä, elämämme pahimmasta maanvaivasta, rauhoitetut.

Mutta taivaan muureista vielä sananen. Ne ovat ulkoapäin tietysti jylhät ja mustat, – tavallista kiveä, – mutta sisällä on muuta, jota ette arvaakaan.

Ja sillä päärlyportilla seisoo ensinnäkin ulkovartija: rauta-asuun puettu jättiläiskerubi tulinen miekka kädessä. Hän seisoo jäykkänä, kylmänä keskellä portin aukeamaa. Hänen kuparilevyillä päällystetyt siipensä ovat levällään, porttiaukkoa sulkien. Korkeaa, kylmää otsaa kattaa kypärin kiiltävä otsalevy. Huulet ovat päättävästi yhteen puristetut; kalpeista kasvoista kiiltää kaksi silmää kuin soturin ainakin. Niin, hän seisoo ... kuin kivipatsas miekkansa nojassa, joka säihkyy sinisiä revontulia. Kerubin vyötäröllä riippuu sitäpaitsi kultapasuuna: kun hän siihen puhaltaa, niin ukkonen alkaa jylistä, ja osasto enkeleitä kiiruhtaa hätään. Kun hän miekkaansa kohottaa, niin salama leimahtaa ja tappaa, – aivan heti ei hänen tarvitse apua hälyttääkään.

Portin sisäpuolella seisoo kuitenkin aina vartiosto: legioona soturienkeleitä alati valmiina sotaan, jos ulkoa vartijan pasuuna soi. Silloin legioona kavahtaa rintamaan.

Mutta autuaat, he kävelevät laiskoina taivaan lasisilla kaduilla tai soittimet käsissä virtojen vierellä, laulaen Luojansa ylistystä...

Sinä olemattomana päivänä, jona enkeli Gabriel lähti maailmaan, näkivät joutilaat autuaat hänen tulevan hyvin toimeliaana ja vakavana Isä-Jumalan taivaasta, joka on taivaista ylimmäinen ja tulisin. Juhlallinen, totinen ilme, joka silloin oli Gabrielin tavallisesti iloisilla ja nais-autuaita ihastuttavilla kasvoilla, kertoi jotakin tärkeää olevan tekeillä.

Toisilleen huudellen kiiruhtivat autuaat silloin Gabrielin ympärille utelemaan matkan tarkoitusperää, – näkiväthän tyhmimmätkin ainakin Gabrielin hienoista vaatteista ja turistimaisista polvihousuista, että hän lähtisi matkalle, ja hienolle matkalle. Mutta juhlallisesti kädellään viitaten ja mitään hiiskumatta Gabriel torjui heidät. Ja autuaat jäivät hiukan närkästyneinä katsomaan Gabrielia, kun tämä korkeana, mutta ripein askelin kulki taivaan penikulmanleveää valtakatua. Sinne hän, valkosiipinen naisten lemmikki, eteni, kadun päähän, kauas ilmanrannalle, päärlyportille.

Pyhä Pietari ei valitettavasti ole viime aikoina yliportinvartijan- toimestaan välittänyt. Herransa suosioon rajattomasti luottaa ukko ... uskaltaa antaa porttien avaimet heti aamusta soturipäälliköille. Itse hän menee ruusuvuoteelleen, heittää kultakiekon päänsä ympäriltä lattialle, ja suu suloisessa myhäilyssä hän vetelee unia... Eikä kukkokaan täällä laula. Ei kukko taivaaseen pääse.

Sisällä vartiovuorolla olevan päärlyportin-legioonan päämies, virkaintoinen kerubi, vaatii nähdä Gabrielin matkapassia. Onhan hänellä siihen oikeus... Pietari itsekin aina passit katsoi, silloin kun vielä portilla seisoi ja kulkevia taivaasta maailmaan, ei, maailmasta taivaaseen päästi. Täältä ei kukaan enää pois pääse, nimittäin ihminen.

Gabriel vetää poveltaan hyvänhajuisen kirjoituksen, se tuoksuu kuin mirrham ja myski. Siinä on vihreäin palmunlehväin keskellä liekehtivää kirjoitusta: allekirjoituksena on kolmikulmainen "Jumalan silmä". Tämä kirjoitus on matkapassi arkkienkeli Gabrielille hänen ollakseen Kastajan kaulanleikkauspäivän aattoehtoona mylläri Tanelin luona vihreässä koivikossa...

Passin näkee legioonan päämies, mutta itse asiakirjelmää ei hän saa nähdä. Se on luettava julki vasta alhaalla, surunlaaksossa...

Hän päästää Gabrielin menemään. Se tapahtuu siten, että hän komentaa punasiipiset legioonalaisensa kunniaan, miekat välähtävät, helisten aukeaa lasiportti silloin itsestään. Ulkovartija antaa nyt tietä: Gabriel levittää valkeat siipensä ja vaipuu tyhjyyteen...

Kun Gabriel näytti passia päällikölle, oli muuan utelias legioonakerubi tarkalla silmällään havainnut siinä mylläri Urpo Tanelin nimen. Pian levisi tämän utelijan kautta tieto Gabrielin matkan määrästä koko legioonaan...

Mutta mitähän asiaa mahtoi Gabrielilla olla myllärille? Sitä eivät taivaan enkelitkään aavistaneet.

Autuas-raukat: he olivat enkeleitäkin tietämättömämpiä. Ei heillä ollut aavistusta edes siitäkään, minne Gabriel oli lähtenyt... Mutta uteliaisuutta he paloivat, – niinkuin ikuinen tuli olisi heitä polttanut.

Päärlyportin sotamiesten vilkkaasta ja salaperäisestä juttelemisesta arvasivat ihmisautuaat enkelien tietävän tästä asiasta enemmän kuin he itse. Mutta mitenkä päästä enkelien tietoa jakamaan? Se nyt oli varma asia, etteivät enkelit heille, autuaille, mitään mielisuosiolla ilmaisisi – eivät ainakaan nuo kopeat kerubit, jotka olivat ikäänkuin taivaan kansalliskaarti.

Viekkaudella oli nyt näiltä enkeleiltä tieto otettava!

Pieni kerubi-lapsi, putto Adriel, hän heitteli kiekkoa taivaan kadulla, niin että paidan helma heilui ja naarmut lasikatuun jäivät.

Pyhä Martti, ihmisautuas, joka oli aikoinaan maailmassa ollut aika veitikka, muuttanut vettä viiniksi, – Pyhä Martti meni pikku Adrielin luo:

"Kuules, pikku punatulkku. Jo tulee sota. Paholaiset voivat särkeä portit ja päästä taivaaseen. Ja musta Asasel pistää sinut kypäriinsä töyhdöksi, kun sinulla on niin punaiset siipityngät ja punaisia höyheniä rinnassakin."

"Älä!" vastasi Adriel ja seisahtui hajasäärin Pyhän Martin eteen.

"Niin, jylisevä sota, ja Asasel pistää sinut lintukoristeena hattuunsa."

"Sinut myöskin!"

"Ei... Minä tiedän mennä pakoon. Mutta sinä olet niin pieni vätys, et jaksa siivilläsi pitkälle räpiköidä..."

"Eihän sinulla ole pieniäkään siipiä."

"Niin, mutta sitä isommat korvat ... niinkuin preussilaisilla luutnanteilla. Minä lennän pakoon korvillani. Mutta sinut pistetään koristeeksi piru-mummon hattuun."

"Kuka sen sanoi, että tulee iso sota?"

"Kah: Gabriel vei sodanjulistusta."

"Sanoiko hän sinulle, että vei sodanjulistusta?"

"Eikä. Mutta kerubeille sanoi."

"Älä. Ja kerubit sanoivat sinulle?"

Pyhä Martti nolostui: ei hänen maksanut vaivaa vaittääkään, että ylpeät kerubit olisivat hänelle kertoneet salaisuuksia, ihmiselle. Sitä ei Adriel olisi uskonut. – Pikku Adrielissakin oli jo kerubiylpeyttä...

"Kas niin, mitä nyt, Martti, noljotat? Älä luule, että sitä niin pussiin mennään... Taisit koettaa salaisuuksia urkkia?... Olisit, suoraan sanoen, pyytänyt minulta apua!" lopetti Adriel, joka oli imarreltu, kun oli saanut pyhimystä kerubiälyllään nöyryyttää.

Ja sitten Adriel ja Pyhä Martti liittoutuivat.

Adrielilla oli vartiolegioonalaisissa erittäin hyvä ystävä: parrakas enkeli Jared. Tältä tiesi Adriel saavansa salaisuuden udelluksi.

Päärlyportin legioona lojui portin ääressä mahdottoman laajalla silkkikentällä, – oikoi punaisia siipiään kuin kylläiset kanat; ja miehet juttelivat äskeisestä Gabrielin matkasta.

Adriel jätti kiekkonsa keskelle lasikatua... Hän juoksi päärlyportille ja hyppäsi suoraan vanhan ystävänsä Jaredin syliin. Hän itki:

"Peloittaa niin... Tulee iso sota... Gabriel vei pirulle sodanjulistusta..."

Vanha, punapartainen Jared alkoi nauraa ääneensä:

"Sodanjulistusta? Eikös tyhjää! Kas: vihreät ja keltaiset auringothan kieppuvat yhä rauhallisina navoissaan. Mutta silloin kun tulee sota, alkavat auringot ulvoa ja muuttuvat vertä tippuviksi, punaisiksi."

Adriel ei ota uskoakseen. Hän väittää:

"Tulee sota, tulee! Ja minun pitää mennä rumpalina itse helvettiä vastaan, ja Asasel pistää minut töyhtönä äitinsä hattuun. Martti sanoi, Martti!"

"Martti, – ihminen! Kävisi tässä toinen vilske, jos sota tulisi. Piikkejä kuumennettaisiin, mörssärit portille asetettaisiin... Miksi se sinut äitinsä hattuun panisi?"

"Kun olen niin kaunis. Töyhtökin minulla on päässä."

"Leikataan tukkasi pois."

"Ja millainen minä tukatta olisin! Kuin mikäkin munakalloinen Belsebubin poika!" Ja Adriel itkeskelee muka yhä.

Jaredin tulee sääli pikku ystäväänsä:

"Se Martti on sinut pettänyt taas! Ei se Gabriel sodanjulistusta vienyt, ei sinnepäinkään!"

"Mitäs hän sitten vei? Parhaat prässihousut olivat jalassaan ja uudet, färskit siivet hartioillaan."

"Mikä tiesi, mitä hän vei! Mikä tiesi, minne hän lähti! Salaisuus!"

"Vai et sano! Minäpä alan jälleen pelätä sotaa!"

Ja Adriel alkaa porata niin, että Jaredin, vanhan enkelin, korvia särkee. Muut enkelit naureskelevat heidän kujeilleen, suullaan nurmikolla maaten, vatsansa pohjasta ihan. Joku sanoo viimein:

"Viitsii, vanha kerubi, vinguttaa tuota pallonpotkijaa!"

"Kiru sitten, Ari!" närkästyy Jared. "Kiru! Johan sanoin, ettei tarvitse sotaa pelätä. Kiru pahemmin, kas niin: päämies luulee, että tänne on tullut piru, ja nakkauttaa sinut suinpäin tyhjään..."

"Enpäs kiru! Menenpäs kertomaan Pyhälle Agatalle, että olet tuhma, vaikka hänen rintojaan kerran halailit!"

Jared, kuten moni muu vanhapoika, pitää paljon ihanista naisista, niin enkeli kuin onkin...

Jared punastelee: kaikki tuo pikkuvanha Adriel tietääkin!

Adriel lähtee alahuuli lerpallaan tallustamaan kaupungille päin.

Jared tuumii: antaahan vähän matkaa mennä ... ehkä palaa.

Mutta Adriel ei ota palatakseen. Viimein Jared huutaa:

"Hei, Ari! Hei, pikkuinen kultarassi! Tule takaisin, kullanmuru, punatulkku, niin sanon sinulle jotakin."

Adriel seisahtuu, kääntyy; hän asettuu seisomaan pyöreät jalat levällään, – lerpauttaa alahuultaan ja sanoo:

"Niin ... mitä sitten tahdot, Jared?"

"Tule vähän takaisin..."

"Niin ... sitten?"

"Älä ole tuhma, Adriel!" houkuttelee Jared. Imeläin houkuttelujen jälkeen tuleekin Adriel takaisin hänen luokseen.

"Jokos nyt kerrot?" kiusoittelee Adriel Jaredia.

"Mitä kerrot! Enhän minä voi kertoa! Ymmärräthän itsekin: olisi häpeä koko viidennellesadannelletuhannennelle miljardille kerubi-legioonalle, jos taivaan salaisuuksia ilmaisisin kenellekään."

"Kenellekään? Olenko minä kenelle? Olenko minä pöllö? Vai punatulkku? Olenko minä kertonut kenellekään, että Pyhää Agataa likistelet?... Kuules, Jared, minä voin sinua auttaa sotamiehestä senturiksi, – kun Agatalle ja ylhäisille pyhimyksille sinua kehun!"

"Ah, voisitko? Oijoi, minä olen ollut raakana solttuna yhdeksäntoistatuhatta vuotta!"

"Tukista minua niin, että siipihöyhenet pölisevät, jos kerron."

"Tukista sinua! Mitä kerrottu sinä paranisi?"

"Sama se: jos et kerro, niin menen ja kantelen Agatalle. Kauttamaar menen!... Kas, Agatahan se tahtoisi tietää sitä asiaa."

Jaredin valtaa autuas liikutus. Vai Agata se tahtoi sitä tietää. Agata, Agata, armas Agata! – Agatalle hän ilmoittaisi ... mitä hyvänsä!

"Katsos, Adriel, tule syliin, niin jutellaan, hiljaa vain."

Adriel istuu nyt enkelin sylissä, imee sormeaan ja on tyhmänä katsoa töllöttävinään aurinkoihin ja niistä muka Jaredilta jotakin kysyvinään, – etteivät muut legioonalaiset huomaisi salaisuuksia juteltavan.

"Katsos, pikku punatulkku. Se on näin, että siellä, minne Gabriel meni, on ränni, jossa juoksee vettä... Rumaa, mustahkoa, maallista lammen vettä."

Jared arvuuttelee, mutta Adriel ei vielä ymmärrä.

"Siellä on kiekkoja, mitkä pyörivät näin, näin!..."

Jared näyttää kämmenillään rattaiden pyörimistä. – Ei ymmärrä Adriel vieläkään.

"Siellä on säkkejä, lihavia kuin rovastit, – säkkejä?"

"Vesimylly?" huudahtaa Adriel.

"St, st! Mylläri Tanelin mylly... Mutta älä vain kerro muille ... kuin upeapoviselle Agatalle."

Adriel on kavahtanut pois Jaredin sylistä, hän juosta touhuaa jo kaupungille. Ei hän enää kuule, miten Jared itsekseen päivittelee: "Kunhan se kultainen pallero ei vain sittenkin kertoisi kaikille."

"Urpo Tanelin myllylle!" huutaa Adriel hengästyneenä, kun autuaat vastaan juosten hänet uteliaina ympäröivät. "Mutta en sano, keneltä sain tietää, muuten Jared suuttuu, ja hänen voi käydä nolosti."

"Hahaha, älä sano. Mutta – miksi Gabriel myllylle lähti?"

"En minä sitä tiedä..."

"Niin, et kysynytkään sitä, nykerö?"

"Vai nykerö! Minä olen kerubi! Minä kostan teille ... menen Jaredin luo: hän on legioonan vahvin mies... Hän näyttää teille, olenko nykerö!"

Mitähän tietoa Gabriel vei Tanelin myllylle? Sitä eivät autuaat voi arvata. Hyvää Tanelille kai on luvattu: niin hurskas on hän aina ollut. Hurskas ja yksinkertainen: niinkuin lammas. Mutta mitä hyvää? Sitä ei tietää saateta.

Eivätkä edes taivaan enkelitkään tiedä sitä.

Gabriel palaa hienona, loistavana taivaaseen. Hän aikoo lentää suoraan ylös Isä-Jumalan palatsiin ilmoittamaan käskyn täyttämisestä. Mutta nyt sekä enkelit että autuaat ympäröivät jälleen hänet. Nauraen ja kilvan he huutavat Gabrielille:

"Mitä ukko Urpo sanoi? Entä Kaisu? Kiittivätkö nöyrimmästi?..."

Gabriel hämmästyy vallan surkeaksi. Isä-Jumala lausui ilmoittavansa asian autuaille vasta sitten, kun hän, airut, maailmasta olisi palannut. Mitenkä on salaisuus jo ilmi tullut?

"Onko majesteettinen jumaluus teille asian kuuluttanut?" kysyy Gabriel tuimasti.

Sitä eivät autuaat uskalla väittää, se olisi liian karkeaa pilantekoa. Noloina he vaikenevat.

"Älkää kysykö sitten!" sanoo nauraen Gabriel ja lentää ylös seitsemänteen taivaaseen.

Hyvä Jumala, kyllä hän on kuullut autuaiden uteliaisuudesta ja rauhattomuudesta. Hän tietää kaiken jo ennakolta. – Ja kyllä hän tahtookin ilmoittaa näille rakkaille lapsilleen salaisuuden, tuon hauskan ja tärkeän asian, – jos Urpo ja Katri vain ovat olleet hänelle kiitollisia lahjalupauksesta. Mutta miksi eivät olisi, nuo vanhankansan kelpo ihmiset.

Ja nyt Gabriel kertookin Tanelilaisten kovin riemastuneen. Kertoo vain muodon vuoksi, sillä tietäähän Herra sen muutenkin... Isä-Jumala on uutisesta hyvillään ja aikoo antaa kohta enkeleilleen ja autuaillekin mielihyväänsä. Mutta ensin täytyy liika-uteliasten ja salaisuuden- ilmoittajain toki saada rangaistuksensa.

Joku airutpoikasista soittaa taivaan asukkaat kokoon siniselle torille, jota ihanat virrat ympäröivät. Autuaita on siellä valkeana merenulappana, – kerubien siipiä kuin punaisia pilviä, serafien kuin sinistä taivasta...

Airut kuuluttaa erään palatsin korkeilta portailta:

"Ken tänään tietää rikkoneensa, tulkoon esiin!"

Autuaat säikähtävät kuin salaman iskua. Toiset heistä eivät tiedä koko asiasta mitään; kalpeina he kyselevät: Mitä on tapahtunut? Onko joku varastanut paratiisin puista?... Jos kysytty kuuluu uteliaihin, tulee hän kysyjääkin kalpeammaksi ja alkaa vavista... Kaikki vaikenevat...

Airut huutaa toistamiseen. Samalla ilmestyvät hänen taakseen kylmäkatseinen Kosmiel-enkeli, kultavaaoilla koristetussa punaisessa asussaan, sitten Mikael jättiläismiekkoineen, ynnä Tanatos, synkkä kuolema, kalpeine seuroineen...

Taivaalaiset alkavat vajota polvilleen, anella armoa.

Päärlyportin vartijalegioonan päämies astuu nyt esiin ja lupaa päänsä, jos hänen kerubinsa ovat rikkoneet. Itse on hän viaton, sen hän vakuuttaa...

Jared-soturi tulee murtuneena ja sanoo ilmoittaneensa salaisuuden eräälle, mutta pyytää saada yksin kärsiä, koska utelija on ollut lapsi, viaton raukka.

"Ei lainkaan viaton!" nyyhkyttää Adriel ja lentää suoraan Tanatoksen jalkoihin kuin varpunen, jolta siipi on ammuttu rikki. "Musta Tanatos, ota minut! Kosmielin ei tarvitse tuomita minua: tuomitsen itse itseni, kun tunnustan... Mikaelin ei tarvitse minua sidottaa kahleisiin: kuolen vapaaehtoisesti, jos vain voin kuolla. Mutta Jared on syytön."

"Me yllytimme kerubi-lasta!" huutavat silloin eräät autuaat, etupäässä Pyhä Martti. Ja koko taivaan lauma tulvii portaiden eteen.

"Koko rikos sai alkunsa minusta!" tunnustaa viimein se kerubi, joka oli kurkistellut Jumalan kirjeeseen silloin, kun Gabriel sitä päärlyportin legioonan päämiehelle näytti.

"Siinä tapauksessa kärsin kerallasi", sanoo Gabriel ja laskeutuu suppuisin siivin, – hyvin nolo siipien asento, – alas portailta. "Miksi en suojannut paremmin kirjettä? Kehno airut olen. Mikael, sido ystäväsi Gabriel ensimmäisenä."

"Armoa, armoa!" huutavat autuaat ja enkelit kilpaa. "Olemme kaikki uteliaita, juoruavaisia, lavertelijoita. Muutenhan ei olisi mitään puhumista. Olemme kaikki syyllisiä..."

Luojalle tuli silmiin liikutuksen kyynel, kun hän lastensa rehellisyyden ja uhraavaisuuden näki. Joutavaahan oli heitä niin pahasti säikytellä.

Siispä Jumala antoi anteeksi koko jutun.

Ja sitten Gabriel julisti salaisuuden kokonaisuudessaan: Isä-Jumala oli päättänyt hurskaille Taneleille antaa armon osoituksena onnellisen pojan, sunnuntailapsen. Oi ihmettä: ilman lapsia ei maailma pysy pystyssä, mutta onnellinen lapsi on ylen ihmeellinen.

Kaikki soittimet yht'aikaa paisuttivat pauhinansa, "raikkaasti laulu siellä raikui, valtava kuin vetten pauhina". Kisat pantiin toimeen heti torilla. Itse Isä astui joukkoon alas elephantinluisesta linnastaan. Ilo tärkeästä tapauksesta: lapsi, jopa onnenpoika, on syntyvä vesimyllyllä.

Mutta tuskin olivat ilonremakka ja ylistyslaulut sitten vaienneet, niin jopa alkoivat taivaalliset kiistellä siitä, mikä muka pojasta oli ammatiltaan tuleva, että hän tosiaan olisi oikea todellinen sunnuntailapsi. Onnihan on niin taivaallinen, suloinen sana.

Lyhyt, lihava onahim-senturi kulki ähkien onahim-lapsostensa keralla taivaan puistoon saamaan varjoa ainaiselta valolta.

Herran-enkeli-sotureita on nimittäin kolmea päälajia: kerubit, serafit ja onahimit. Kerubit ovat punasiipisiä, keltakiharaisia; heidän rintansa säihkyvät punaisia rubiineja. Serafit ovat sinisiipisiä; heillä on musta tukka ja kalpeat kasvot. Onahimit ovat siltä väliltä, vähän kuin kirjavia ja puetut opaalinväriseen ja kultaan. Eivät hullumpia.

Lihava, ähkävä onahim-senturi meni siis puistoon, ja siellä hän seisahtui tarkatakseen autuaiden kiistaa: puistossa he näet riitelivät. Onahim-lapset, – niitä ne hänen "lapsensa" olivat, enkelin, – niin, nuo lapset, joita tuotiin sotaharjoituksista, olivat mielissään seisauttamisesta, oikoivat siipysiään kuin kyyhkyset ja venyttelivät selkäänsä, haukottelivat pyörein suin.

Kuunneltuaan kiistan syyn alkoi onahim-senturi mahtavasti, kädet puuskassa:

"Sotasankari hänestä tulee. Kuka on onnellisempi kuin meidän päällikkömme arkkienkeli. Mikaelin upseerit? Ensinnä siis hänen asevelvollisuutensa suorittaa täytyy, ja sitten kadettikouluun."

"Tai junkkarikouluun? Tarkoitatko ryssäin junkkarikoulua Pietarissa?" huomautti joku. "Aseleikki on kyllä onnellista täällä – taivaassa. Mutta maailmassa: hapankaalia Pietarissa, ja jefreitterin korvapuusteja Potsdamissa. Entä ammatti, johon äkseerauksella pyritään! Murhata ihmisiä, lähimmäisiään, joita ei edes tunne, polttaa heidän majansa ... hyi! Se ei ole sotaa lohikäärmettä vastaan. Belsebub ei ansaitse sääliä, senkin piru, mutta kyllä ihmispoloiset. Helvetin tuleen se, joka lähimmäisiään surmaa... Ihmissotapäälliköistä ovatkin useimmat joutuneet tuonne alakerran hiilistölle, katsokaa!"

"Mutta elämässä he ovat tehneet suuria, välttämättömiä tehtäviä", väitti onahim-senturi.

"Caesar? Aleksanteri Suuri? Tamerlan? Napoleon?" väitti äskeinen. "Mutta – olivatko he onnellisia, sunnuntailapsia? Heitä poltti ainainen, inhottava kunnianhimo, joka ei saavuttanut koskaan rajaansa: se oli helvetin esimakua jo maailmassa. – Caesar, joka hakkautti erään gallialaisen kaupungin kymmeniltätuhansilta vettään seinään heittäviltä kädet poikki, ja luuli olevansa lempeä, – ja sortui itse tikareihin, joita parhaat ystävänsäkin häneen iskivät. Aleksanterille ei Indus-virtakaan määräksi riittänyt olisi, – onneksi kuoli kesken. Tamerlan: joukkopyöveli, joka muka osti yhteiskuntansa onnen verellä, – ikäänkuin se olisi mahdollista. Napoleon: St. Helena..."

"Ei hänestä soturia tule", jatkaa muuan valkopartainen vanhus, nykerönenä, muistuttava Sokratesta. "Filosofia on toista."

"Filosofia", ilveilee enkeli Ariel. "Miten on filosofia ihmisiä auttanut? Sangen vähän: he ovat satoja vuosia pysyneet osapuin samanlaisina. – Entä filosofia itseään? Ajattelun voima loppuu, kun vain saa liian ahtaan kengän jalkaansa: kenkärisan puristaessa varpaita ei filosofia auta. – Tai hammassäryn: ken hampaankolotuksen Kantin kategorisella imperatiivilla poistanut on? Filosofia: teoriaa tai hätäapua, pettuleipää, joka ei pitkälle ravitse, – narrillista."

"Entä Sokrateen kuolema?" väittää taanoinen.

"Ainakin myrkky hänen vatsaansa vihloi", vastaa enkeliveitikka. "Oliko se muka onnea, – vatsanväänteet?"

"Diplomaatti siis?" joku esittää.

"Fyi saakeli", sylkäisee joku. "Tyhjäntoimittaja: onnihan on oikeassa positiivisessa työssä, joka pätii! Mutta kuljetella ensin visiittikortteja lähettiläille, ja sitten lähettiläänä laverrella kongresseissa, joiden tarkoituskaan ei ole kansoja auttaa, – valehdella ja vätystellä ja luulla tekevänsä työtä, – Tanelin poikaa siihen ei koskaan!"

"Mutta mainetta, ihanaa, jumalallista mainetta hänen toki saaman pitää", päivitteli toinen Rafaelin-enkeleistä, jotka ovat siitä omituiset, ettei heillä ole alaruumista: vain pää ja rinta ja siivet. "Ei unohdukseen, ei tavallista nimettömäksi jäämistä. Maalari Tanelin pojasta tulee. Ja minä lennän hänen luokseen alas maailmaan malliksi ja istun hänen pöytänsä taakse pää vinossa, toinen kämmen poskea vasten, toinen käsivarsi pöydän laidalla... Ja Tanelin poika pyhästi innostuu ja maalaa minut jonkin verrattoman madonnataulun alareunaan, Pietarin jalkain juureen, ja sitten hän pääsee taivaaseen, ja täällä minä saan kiikkua hänen polvellaan kuin Rafaelinkin polvella kiikun!"

"Ja enkös minä sitten muka Rafaelin polvella saa kiikkua! Ja enkös minä sitten muka Tanelin tauluun tule?" huutaa toinen Rafaelin-enkeli.

"Sinä? Makaat niin rumasti molemmat kyynärpäät pöydänlaidalla: kelpaisit varoituskuvaksi kouluihin: Älä istu näin. – Tanelista tulee säntillinen mies, ei hän sinunlaisistasi pulpettimakaajista pidä."

"Vai ei? Mistä sen tiedät! Vai pidätkö Tanelia viisaampana kuin Rafaelia, – tyhmää Taneliasi? Miksikö tyhmä? Kun on syntymätönkin vielä ... haha!"

Ei uskalla toinen Rafaelin-enkeli väittää, että Taneli olisi maalarina etevämpi Rafaelia...

"Värisutit! Tanelilla ei ole mitään tekemistä kanssanne!" ilkkuu Rafaelin-enkeleille muuan vanhan Hellaan valkea amoriinimalli. "Marmorissa ja pronssissa säilyy mestarityö vuosituhansia kauemmin kuin kankaalla: minä olen ikuinen. Minä olen säilynyt ilman naarmuakaan vuosituhansia, vain keltaiseksi ja kuolleen näköiseksi olen tullut, niin ettei nykyaika minua, antiikkia, enää ymmärrä. Praksiteles veisti minut kerran, Pheidias toisen... Katsokaas sitä!"

"Pakanoiden malli!" kirkaisevat yhteen ääneen äskeiset riitaveljet, Rafaelin-enkelit. "Olet säilynyt vuosituhansia – harvinaista kyllä. Mutta ihmekös on säilyä – taivaassa. Maan päällä on tuhottu sodissa ja uskonhartaudessa miljoonia sinunlaisiasi taiteen mestariteoksia, – ja sinä puhut ikuisuudestasi, maineestasi. Ja niinhän mekin, tyhmät. Oi, ei ole ikuisuutta muualla kuin taivaassa. Ja sinä, sinä: ikuinen muka, suuri! Entäpäs jos kolauttaa sinua täällä näin, – siitä saat, jotta käsivartesi katkeavat, sinä pakana!"

Ja Rafaelin pörröpäiset pojat alkoivat amoriinia heilutella ja iskeä ja raapia niin, että hän oli kaatua ja hänen helmenvalkea ihonsa oli vaarassa, kunnes autuaat tulivat väliin ja vapauttivat amoriininsa. Naiset toruvat Rafaelin-enkeleitä:

"No, hienot rafaeliitat! Herran käskystähän amoriini lopultakin meni malliksi Hellaan mestarien luo. Ette saa olla pahoja rakkaalle amoriinille!"

Eräs nainen ottaa amoriinin syliinsä ja suutelee hänen kuumat kyynelensä pois.

"Niin, siellä sinä nyt kykötät paossa mamman sylissä!" ivaavat silloin Rafaelin-enkelit. "Mutta veistäpäs kuutamoa, sinä valkea simpukkahelmi!"

"Kissat! Kynsitte! Mhyh ... ja miksi en veistä ... miksi en? Veistän kuun saveen .. se paistaa yli järven..." itkee amoriini.

"Mutta sillä ei ole valoa..."

"Onkos teidän tauluillanne valoa? Jos pimeään viedään, tokko niillä on valoa? Ja luuletteko sitten, että kuulla on valo? Auringolta se sen lainaa, – paitsi taivaallinen kuu, joka paistaa täällä niin, ettei kynttilää tarvita."

Amoriini alkaa itkunsa lomassa nauraa ja pititellä Rafaelin-enkeleitä.

"Ja maalatkaapas te kukkuva käki", sanoo hän.

"Miksi emme? Taidemaalaus on ihmeitätekevä. Maalaamme käen puun oksalle kaula ojona: kah, se on kukkuva käki!"

"Mutta sepä ei kuku: ei kuulu ääntä!"

"Niin!... Veistäpäs itse sitten kukkuva käki! Miten sen veistät?"

"Veistän kyllä minä!" sanoo amoriini, ja tuossa tuokiossa hän sieppaa jostakin savea ja muovaa savesta käen...

"No, kuinka se kukkuu?"

"Poraan käen perään reiän. Pyrstön alle minä poraan reiän, ja kylkeen raon... Siipien kohdalle selkään tulevat aukot tuohon pillireikään. Kun lintuun puhaltaa takaa ja sormillaan reikiä näppäilee, niin kukkuu käki!"

"Niin, savikukko!" halveksivat Rafaelin-enkelit. "Okariina!"

"Ei kuin – savikäki!" riemuitsee amoriini.

Autuaat, etenkin naiset, iloitsevat valkean amoriinin sukkeluudesta: naisille kelpaavat vähäiset sukkeluudet, niinsanotut vanhat vitsit. Ja Rafaelin-enkelit ovat nyt kauhean nolatut, oijoi.

"Maamies hänestä tulee", sanoo eräs autuas, jonka valkeat vaatteet ovat savessa ja joka soittaa kultaharppuaan hyvin tökerösti, känsäisin kämmenin. "Itsevaltias valtakunnassaan, mutaa ei murhaa..."

"Paitsi vasikoita, härkiä ja sikoja ynnä muuta", huomauttaa joku.

"... ja täysin vapaa: Jumalalta kasvun toivoi. Maamies on ainoastaan itsestään riippuva, omasta ahkeruudestaan. Maamiehen työ on ainoa arvokas ammatti."

"Entä verot, joista hän nääntyy? Entä virkamiehet, jotka vetävät häntä nenästä? Entä kaupunkilaiset, nuo nautintojensa vuoksi vihatut?"

"Tehkäämme Tanelin pojasta, – mikä on pojan nimi muuten? – hyvin yksinkertaisesti vain virkamies", naurahtaa eräs haukotellen. "Menee aamulla virkaan, selailee papereita, kaivautuu paperikasoihin, – on tärkeää: on virka-, virkamies. Jaa-hah, täytyy polttaa välillä sikari, ei monta päivässä: vain jokin säntillinen sikari. Tärkeää, – kanslia kuuma: Oi niitä onnellisia, jotka saavat vapaina juoksennella, huhkia; mutta se vie lopulta päin mäntyä: millä elättävät perheensä, joka on vakavaa, tärkeää. Täytyy tässä kelmetä, naama muuttuu kellastuneeksi kaappi kellon tauluksi; mutta toisilla punaiseksi, pyöreäksi: hehheh, kyllähän tässä, mutta vakavat, kovat työt, ja saatava vielä stanislafka, prenikka, ja ... ei, ei, ei, poika-parat, kun teissä olisi neroutta, ei, ei, ei, hihii. – Tehkäämme hänestä ensin ylimääräinen kopisti."

Kajahtaapa silloin heleä, kaunis naisen ääni:

"Kas vain pikku lemmityistäni amoriinia! Oivallisesti on hän puoltanut itseään, mutta vielä oivallisemmin minua, oi minua, todellakin! Säveltaidehan se savilintua kukuttaa. Oi sävel: sinä ilmaista voit kaikki, mitä eloon syntynyt suinkin tuntee. Säveltäjä olla: sehän on onnen korkeus... Rakas Päärly, – sen on Urpo Tanelin poika nimeksensä saava, kuulin salaisuutena... Päärly, minun lapseni sinusta tulee!"

Hempeä nainen on Pyhä Cecilia. Hänen tukkansa on pehmoinen, tumma; hopeakiekko liihottelee kiharain ympärillä. Käsivarret ovat paljaat, olkapäät paljaat, valkeat. Vaatetus on valkea. Valkeat liljat nousevat maanhelmasta joka kerta, kun hän astuu.

"Sinäkin, täti Cecilia, olet meitä vastaan, vaikka Rafael sinutkin maalasi!" nurisevat Rafaelin-enkelit.

"Oi, niin moni muu on minut maalannut, pikku vastustajan!" hymyilee Cecilia, silmiään ummistaen kuin kaino neitonen ainakin. "Oi Carlo Dolci, sinä sentään mun pehmoiset käteni kaikkein parhaiten olet ymmärtänyt, käteni kuin veden lepäävä utu. Suurempi Rafaelia olet, Carlo Dolci."

"Sukunimensä mukainen", väittää eräs Cimabuen synkkä enkeli. "Sormesi ovat Dolcin taulussa kuin vehnätaikinaleperoita, joista tippoja palmikoidaan. Tyttösten ja naisten taidetta."

"Maamies, maamies", huutaa äskeinen savella tahrautunut autuas.

"Päällikkö, sotapäällikkö!" – "Diplomaatti, diploomi-insinööri!" toiset.

Melu on niin kova, että joku ehdottaa, että se hukutettaisiin musiikkiin.

"Soita, soita!" huutavat pian monetkin Cecilialle.

Lasiset, niin, kristalliset jättiläisurut lennätetään riemuiten onahimien avulla paikalle. Ja Cecilia istuu, soittaa pehmoisin, vehnätaikinaisin käsin. Autuaat hymyilevät. – He itkevät. Ja paratiisin kukkasista puhkeaa pienoisia enkeleitä – sävelien mahdilla... Rafaelin-enkelit: ne itkevät, kovin uikuttavat ... pyrkivät Cecilian suloiseen syliin.

"Ei kukaan pidä kirjallisuuden puolta. Anteeksiantamatonta laiminlyöntiä", hurpattaa muuan arvokas kerubi, jolle Cecilia on usein ylhäisesti nauranut.

"Liian korkea puollettavaksi, puhuttavaksi", sanoo eräs nuori autuas, joka seisoo urkujen toista kylkeä vasten, taivaallinen uneksinta kasvoillaan. – Cecilian soittaessa on urkujen ympäriltä maasta puhjennut liljoja, niin että nuori autuaskin seisoo rintaansa asti väkevästi lemuavain liljojen keskellä. "Runouden pitäisi kynällä osata samalla kertaa maalata, soittaa ja veistää... – Sellainen monipuolisuus tappaa nälkään..."

"Höps", sanoo joku vanhus. "Suuri nero luo tyhjästä kaikkeuden."

"Niin, en ollutkaan tähän asiaan nähden juuri ehdoton uskovainen, vaan pikku syntinen ainoastaan", vastaa vainaja. "Ei runous jaksanut luoda onneani. Mutta nyt olen toki täällä, ja – onnellinen."

Pyhä Birgittakin käy paikalle nunnajoukkoineen. Hän on lihava, mutta näivettyneen kalpea. Birgitta seisahtuu hetkeksi äänetönnä tarkkaamaan taivaallisten puhetta.

"Mitäpä te juttelette maineista ja taiteista!" puhuu jäykällä, soinnuttomalla äänellä Latsarus, joka muinoin kerjäsi fariseukselta. "Rikkautta ja kultaa, sitä ihmisen tulee saada, että onnellinen elämässään voisi olla. Rikkautta, kultaa, ja salvaa ajoksiin, ja leipää... Ilman tavaraa ei siellä maailmassa mitään onnea."

"Niinkö luulet!" tiuskaisee nyt Latsaruksen selän takana Birgitta, astuu esille ja katsoo tuimasti Latsarukseen, joka on asettunut loikomaan Cecilian sävel-liljoille. – Birgitta jatkaa: "Helpompi on kameelin käydä neulansilmän lävitse kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan! Katso jalkojesi alle lasin läpi: siellä pinnistelee liekeissä rikas mies, katsoo ammottavin kidoin sinua, joka hänen päänsä päällä liljoja lahmaat."

"Niin mutta, jos minä olisin maan päällä rikas, niin minä koettaisin olla hyvä ja pääsisin taivaaseen rikkaanakin", väittää Latsarus.

"Se, jolla on tilaisuus rikkoa, myöskin rikkoo. Helvetissä olisit nyt", vastaa Birgitta, joka ei vastaväitteitä siedä. "Jumalan ansio, jos ken hurskaana pysyy."

"Sinä et siis hyväksy Latsarusta, et Diogenesta, et Odysseuksen sikopaimenta, Birgitta? Kannatat Pyhän Cecilian kantaa?"

"Pyhän?" toistaa kiihkosta punastunut Birgitta. "Tanelista ei tule koskaan taideniekkaa, itsetärkeää, äitelää. Sellainen typeryys asuu taideniekoissa ... ja lisäksi ainainen, villitty lihanhimo. Nunna hänestä tulee?"

"Nunna!" huutavat autuaat hämmästyneinä.

"Kastraattiko – se sentään liikaa olisi", sanoo Pyhä Cecilia.

"Tarkoitan munkkia, – yhden ja saman tekee", korjaa Birgitta. "Mennä luostariin! Elää Herralle!"

"Oikeassa on Pyhä Birgitta", ääntää kaljupäinen Pyhä Antonius. "Munkkina, erakkona ja pyhänä eläen saa varmasti taivaankruunun!"

"Hahaa, olipa sinusta onnellista elämää olosi Egyptin hietikoissa! Kiduit kaikkea, sitäkin, että näit alastomia naisia suloisesti kellottavan edessäsi hiekassa!" huutaa moni.

"Te rienaajat!" huutaa raivostuva Antonius. Pitkillä käsivarsillaan hän alkaa hosua joukkoon:

"Näin minä karkoitan teidät, riettaat, niinkuin ennen korvessa perkeleen, joka ruokakaapin hahmossa tuli eteeni."

"Varo sinä kaikkien siveäin kanssa hyvän ja pahan tiedon puuta!" nauretaan Antoniukselle.

Tummasilmäinen, haaveellinen Tanatos-enkeli huokaisee, kumarapäin:

"Parasta olisi ihmisen jo kuolla silloin, kun häntä ei olekaan."

"Siis äitinsä kohdussa?" vastataan. "Kastamattomana? Helvetti hänet silloin sieppaisi. Ei, ei."

"Ei, ei, ei, kenraali hänestä!" huutavat nyt kaikki kilpaa. – "Pappi!" – "Diplomaattikekkuli!" – "Pörröpää hämäräsilmä säveltäjä." – "Lihava posessionaatti!" – "Kirjailija, niin itserakas, että haisee kuin manttaalintalon tunkiot!" – "Maanviljelijä!" – "Maanilveilijä." – "Kopisti ... koppivankilaanko?" – "Asessyöri, kemisti, spiritisti." – "Journalisti, uutiskontti..."

Ja Tanatos nyökäyttää mietteissään päätänsä.

Silloinpa paukahtavat pasuunat fanfaaria: itse taivaan kuningatar, neitsyt Maaria, tulee sinne saattojoukkoineen, kultaa kuhisten.

Enkelit liihottavat kyyhkysineen hänen edellään, niinkuin Venuksen muinoin, ja antavat orvokkien lemuten sataa hänen tielleen. Tosin ei hänen jalkainsa kukkastiehen koskea tarvitse: välkkyvät sirppikuut vierivät eteenpäin: ja kannattavat ruhtinatartaan kuin hattaraa...

Tähdet tuikkivat, syttyvät hänen ihanan päänsä ympärillä, kun hän lähenee. Enkelisaatto laulaa ja soittaa...

Hän näkee riitelevän joukon, katsoo kummastuneena autuaihin ja enkeleihin:

"Kuinka, Antonius? Sinä hosut veljiäsi kuin vihamiehiäsi?... Pääsi on tosin jo hopeakiharoistakin kalju, mutta pitäisi sinun kumminkin, vaikka olet vanha ja itsekäs, edes tietää olevasi arvokas mies."

Antonius häpeää ja kumartelee...

"Mitä te kiistelette, Jumalan lapset?" jatkaa neitsyt. "Lapsen tulevaisuudesta kiistelette? Kuinka kiistaatte siitä, minkä määrääminen ei vallassanne ole? – Kuinka sanotte onnettomuudeksi sitä tai onneksi tätä? Lapset! Ettekö tiedä säihkyvien tähtien Herran voivan tehdä ihmiselämän onnelliseksi, kului se sitten vankilassa tai purppuraistuimella? Missä tilassa tahansa, kopistina tai konsulenttina? Vain tähtien Herra tietää, mikä hänestä tulee, mutta sen, että hänestä onnellinen tulee, tiedätte jo kaikki, lapseni: se riittää. Tyytyväinen hänestä tulee, koska tulee onnellinen."

Hän keskeyttää. Ja sitten jatkaa:

"Mutta mitä varten oikeastaan tänne tulin? Niin, sitäpä minun piti ilmoittaa, että olemme äsken tuolla ylimmissä keksineet olemattomalle nimenkin. Siitä tulin teille juttelemaan. Katso, hänen nimensä pitää kutsuttaman Päärly, se on niin paljon kuin: päärlyportin kautta on hänet taivaan tielle elämään kutsuttu. Päärly, helmi, – mutta Helmi ei sovellu. Päärly, Sela. Soita, ihana Cecilia."

Cecilia soitti, enkelit ja autuaat lauloivat, taivaassa oli iso ilo, "in dulci jubilo"!

PÄÄRLYN METKUT.

Mylläri ja hänen muorinsa olivat hienon vieraan käynnin jälkeen – nuorentuneet. Tämä tapaus, josta niin paljon melua pidettiin taivaassa, mutta maailmassa ei kerrassa yhtään muualla paitsi myllärin perheessä, – jos kahta ihmistä voi perheeksi sanoa, – sillä myllyllä se oli hyvin tärkeä, vielä tärkeämpi kuin taivaassa, tärkein tapaus maailmassa, oikea maailman napa, – tämä tapaus palautti pariskunnalle heidän oikean ikänsä, jonka miltei kitkerä mielipaha oli riistänyt. Mies ei nyt enää luullut itseään isä Abrahamiksi, saati sitten Metusalemiksi, – hänen poskensa punoittivat yhä enemmän; ja muija arveli itseään varsin ripsakaksi, vaikka kelmeni vinhakasti.

Urpo Taneli autteli köyhiä – melkein yhtä paljon kun ennenkin. Mutta hän ei nukkunut aamuisin niin pitkälle kuin ennen, – ei päivitellyt kukkoa, kun se alkoi ikkunan alla kiekua. – Ei tarvinnut muorin kesken uniaan aamuisin nousta kelteisillään ajaa-pöllyttämään loitommaksi kenokaulaa, kun se alkoi laulaa. Jo ennenkuin kukko kahdesti lauloi, kupperoi Urpo ulos, nosti myllynsulun luukun, ja elot tuuttiin valuivat, ja hän touhusi jauhoissa yltäpäätä.

Hän teki uuden pulskan katoksen myllynsulkujen päälle, hän korjasi vuotavan vesirännin, paikkasi myllyn ikkunat ja kohotti raskaat ovet saranoilleen.

Ihan ihmetellä täytyi sitä siisteyttä, mikä myllyyn oli ilmestynyt, sitä ripeyttä, jolla mylläri aherteli.

"Ei tarvitse lapseni opetella jokeltamaan: – Voi, voi mikä siivoton, laiska pappa minulla poloisella on!" tuumi Kaisulleen mylläri.

Urpo osti juhdan: hevosen. Urpo osti toisen lehmän. Hän osti lampaan, hän osti sianporsaan. Hän vuokrasi lisää heinämaata.

Mutta rikastui yhä, siltä näytti. Pahanilkiset väittivät, että hän hissuksiin vei hyppysellisen silloin tällöin myllykappojen lisäksi jauhattajain pusseista, mutta se nyt oli julkeinta valhetta.

Katri se veisaili alinomaa yhtä ja samaa hengellistä laulua:

    "Kautta päärlyporttien."

Entä sitten? – Vanha sananparsi sanoo:

    "Kolme viikkoa kaakattava,
    neljä kuuta naukuva,
    viisi kuuta vinkuva,
    kuusi kuuta rääkyvä,
    seitsemän kuuta mäkättävä,
    kahdeksan kuuta naurava,
    yhdeksän kuuta vakava,
    kymmenen kuuta ammuva."

Ja sitten se ylen harvinainen tapahtuma tapahtui, – tietenkin sunnuntaina. Olipa Urpon suu huolesta väärällään, – hän oli kuin syntipukki Jumalan edessä, ei uskaltanut jauhattajia silmiin katsoa, kulkea köpsötti ja töytäili sinne ja tänne, työnsi rukkasensa erehdyksestä myllyntuuttiin, – kunnes sai pitää kämmenillään tuota punanaamaista umpisilmäänsä. Ilostapa itki Urpo Taneli, kun seisoi, vääräsääri, vuoteen vieressä kuin lurjus ja syntipukki Jumalan edessä.

"Nyt se on tehty", sanoi Katri.

"Tehty kuin tehty, oojaa", hoki Urpo ylpeillen, meni, harvinaisuuden vuoksi, lähimpään naapuriin kyläilylle, istui kauan pää torkuksissa pirtin penkillä, ei mitään haastanut, myhäili vain, ja kovin punoitti, sylkäisi, tissautti, viimein, ja lausui:

"Nyt sitä meilläi jo kahdesta tipistä kisitään."

"Se on korea ... sen silmät ovat niin suuret ja siniset", sanoi Katri. – "Se on ihana kuin helmi simpukassa, se on päärly, kalleus. Päärlyksi tahdon sen ristittävän."

Tämä oli taivaallista inspiraatiota.

"Niin, Määrly Urpo Immanuel pitää kutsuttaman hänen nimensä", sanoi Urpo Taneli.

"Määrly? Mikä se on: Määrly?"

"Määrlyportit, määrlyportit", vastasi mylläri. "Niinhän lauloit näitä tehdessäsi."

"Määrlyportit? En minä niin laulanut. Mistä sinä mieleesi sen saanut olet, Urposeni?"

"Mikäs sitten? Portissahan ne on määrlyt ja haat ja muut värkit."

"Ei se ollut määrly, vaan päärly: taivaalliset portit!"

"No, – niinpä hänen nimensä Päärly Immanuel Urpo Taneli olla saakoon!" myöntyi Urpo Taneli, lupsakka mies.

Mitä sitten enemmän sanomista Päärlystä on ja hänen elämästään ja siitä, mitä hän tehnyt on? Se ei ole kirjoitettuna missään aikakirjoissa.

Päärly kastettiin, ja potki, kun sai vettä niskaansa. Häntä vaivasi hyvin pienenä hyvin kova vatsatauti: kai se johtui liiasta maidonjuottamisesta ja nisun- ja sokerinsyöttämisestä ja ainaisesta lullassa lullittelemisesta. Lulla oli ihka uusi ja vahva: kyllä se kesti. Kylläpä siinä Päärlyä lulliteltiin, hyssytettiin, tyssytettiin, vatkattiin, muokattiin: luultiin, että hän siten olisi kuin helmi raakunkuoressa, siinä keikkuvassa tuutusessa. Papan myllyntuutissa olisi Päärlyn ollut parempi kuin lullassa. – Alati tahtoi pappa Päärlyä myöskin kämmenillään pitää, jokellella hänelle, ylös alas häntä heiluttaa...

Alkoi Päärly sangen pian sanoja tapailla: alkoi matkia pappaansa ja mammaansa, kun ne hänestä riitelivät.

"Älä ota sitä, nenäsi on jauhoissa!" sanoi Kaisu Urpolle, joka hänen rinnoiltaan Päärlyä pois tahtoi...

"Kaisu! Älä härnää minua ... anna tänne."

"Pa-pa-pa-pa, mene kittan ännän alle", jokelsi Päärly, joka iloisena potki Kaisun sylissä.

"Siinä sen kuulit, Urpo ... hihihi..." riemuitsi Katri, ylpeänä poikansa lahjakkuudesta, siitä, että Päärly oppi puhumaan.

"Tantti, tantti, tattijalka, kiiku, kiiku kittanhäntä", alkoi Päärly yht'äkkiä rallattaa, kun Kaisu häntä polvellaan hypitti.

"Nyt se puhuu jo, – nyt laulaakin", sanoi Kaisu.

Entäpä sitten?

Kevätpäiviä, kevätpäiviä! Koivut vaaleita kulta-urpujaan keinuttivat. Alempana helotti kulleroita kukkiva niitty. Metsämättäät olivat täynnä käenkaalia ja kiemurtelevia harakanvarpaita. Myllyjoki kohisi valtavina koskina, etenkin ison suvannon alapuolella. Sudenkorennoita alkoi lammelle ilmestyä. Linnut visertelivät vihreissä lehvissä. Sirot pääskyset kiitelivät alkaen rakentaa pesää...

Repaleinen sälli Issakka heilui telineillä myllynpäätyä vihreäksi maalaten. Issakka lauloi hoilasi, koivunritvojen seassa, ihanaan kevät-ilmaan kevätlaulua. Päärly istui päivänpaisteessa myllyn kuumalla kiviportaalla, hän suti kynsiään vihreiksi maalitikulla.

Issakka lauloi:

    "Maantie on pitkä ja sannoitettu."

Päärly jatkoi yht'äkkiä:

    "Ja ponssarin vatsa on pannoitettu."

"Mitä sinä laulat?" kysyi Issakka ylhäällä. – Ja hetken päästä hän aloitti toisen laulun:

    "Ei linnut liiku, ei oks', ei puu."

Päärly jatkoi nerokkaasti:

    "Turlullia, lullin-luu."

"Mitä sinä, hilihuli, siellä matkit?" ärjäisi laulunsa keskeyttäen Issakka ja pudotti laajalierisen hattunsa alas Päärlyn päähän... Päärly peittyi kuin yön pimeyteen. "Turlullia, lullin-luu", kuului hatun sisästä.

Muutama vuosi myöhemmin, kun Päärly kävi jo kansakoulua, oli eräs runoniekka kesäksi maalle tullut, loikoi tien vieressä, josta Päärly kulki ohi lehmiä metsään vieden.

Kelmeä oli runoniekka; taiteilijakravatti, suuri kuin kylpömätön saunavasta, peitti hänen rintansa; tukka oli pitkä, ja tukku siitä liimattu liimalla kiharaksi otsalle. Hän lausuili Schillerin runoa:

    "Auch ich war in Arkadien geboren",

tahtoen sen suomennella:

"Ma myöskin syntyn't olin Arkadiass'... Ei, ei mene mitenkään! Myös ma ... ei mene. Arkadiassa synnyin makin ... ei, ei. Arkadiassa synnyin minäkin..."

Päärly kuunteli, – ja mietiskeli: – Arkadia? Mikä se on? Arkadia, Akhaia, Elis, Messenia, Lakonia: nämä hän muisti historiasta. – Arkadia: se oli paimenrunouden maa. Hänkin tässä paimensi Punikkia ja Herttaa. Ja nyt hän runoili:

    "Arkadiaan myös minut luotu lie.
    Ja minkä tähden? Kun en kelpaa muuhun!
    Ja jos en kelpaa sinnekään, niin vie
    mua matka riemumielin vaikka kuuhun."

Suutahti runoniekka:

"Runoton runo runosi on", sanoi hän. "Olet runoton sielu."

Päärly nauroi:

"Miten kukin tykkää."

Mutta runoillut hän oli: suutari on rajasuutarikin.

Ja – runo oli enteellinen, profeetallinen, sen nähdä saamme. Eikö hän myöskin profeetta siis ollut?

Entäpä sitten?

Säkättäviä harakoita ja harmaasaalisia variksia oli Päärly ahkera risupesistä alas ottamaan. Keväällä hän niitä poikasia lentämään opetti, ilmaan niitä riivatusti nakkeli, – niin että ne, untuvakerät, avuttomina maahan tupsahtelivat, – kunnes osasivat lentää. Kokkelilla Päärly niitä syötteli, mitämaks...

Mutta mitämaks Päärlyn hoito ja hommat? Syksyllä kesytetyt harakat ja varikset pois pakenivat, – menivät villisukulaistensa kanssa pelloille parveilemaan: ihmisten aumoja haaskaamaan!

Mitämaks, jos Päärly kärsi senkin, että linnut suviaamulla varhain lensivät ikkunaan ja alkoivat rääkkyä kokkelia punaiseen kitaansa ... syksyllä ne elättäjänsä jättivät.

Alkoi Päärly nauriista, niin, valtavan suurista kaskinauriista, hoppia vuolla: pehmyttä hommaa. "Hevosmies hänestä tuleva on", sanoi Urpo Taneli, ja veisti isosta pölkystä pojalle oikean hevosen, jylhän konkarin. Mutta Päärlypä päästi sen uimaan myllyn ränniin. Konkari tyynesti köllötteli rataskellaria kohti... Konkari meni vesirattaaseen... Päärly etsi komeaa konkariaan kolme päivää: löysi sen kolmen päivän jälkeen alhaalta niityltä virran ruohikosta päättömänä: liimaus oli auennut, lionnut. "Hui", tuumi Päärly, "kylläpä se vesiratas pahasti nakkasi!"

Ja puujaloilla Päärly marssi myllyn edustalla: antoi papan pujahdella jalkojensa välitse... Jättiläinen oli hän olevinaan, ja papan piti häntä rukoilla:

"Älä, hyvä jätti, minua jalkojesi väliin litistä! Anna mun päästä kirkonkylään vielä yhden vähäisen kerran, sinä iso mies. Tuon sieltä riunalla rinkelii, kopekalla konjakkii, mutta sinulle en anna, Koljatti. Ei, ostanpa tervaa ja pikiöljyä, ja siitä saat maistella kolme tynnyriä..."

Päärly oli rallattaja ynnä matkija, – näyttelijä, komeljanttari, hevosmies ja hevosentekijä, ynnä puujaloilla korkealla kuljeksiva: koturneilla. Mutta olipa Päärly myös arkkitehti: lammen rannalle auringonpaisteessa kalliolle rakensi.

Tiilikivistä rakensi hän sinne korkuisensa kirkon, – mikä ei ollut korkea, – tapuleineen, sakasteineen. Päivä koreasti loisti kirkkoon lasisiruisten, putelilasisten, ikkunain läpi...

Kun ilta tuli, päivä viileni, niin sittiäisiä alkoi lehdossa lennellä. Päärly sieppasi sittiäisiä ihan lennosta kiinni, tai kaivoi sittain alta ja pisti vangiksi: laulamaan kirkkoon. Sittiäiset liikkuivat kirkossa, ja siksattaen ne etsivät aukkoa, mistä ulos päästä, mutt'eivät löytäneet...

Mutta yöllä röykäsivät vihamiehet, siat, kalliolle, töytäsivät kirkon kumoon ja päästivät sittiseurakunnan lentää pomahtelemaan ja etsimään hyviä kasoja.

Arkkitehti, arkkitehti!

Rakensipa poika oikein kaupungin, kiemuraisine katuineen, rannalle kalliolle. Apuna hänellä oli naapurimökin Lassi, mainiosti nenäänsä kaivava, pullea, pyöreä, vaikka köyhän lapsi: mahavärkki kunnossa! – Siinä kaupungissa, veden partaalla, oli suuri satama laivoineen: kaarnalaivoja, kana-allas ja kaisloista tehtyjä pursia. Laivat sidotaan toisiinsa rullarihmalla – Kaisan varastoista varastetulla –, purjeet nostetaan; ja merimiehet, ruskeankiiltävät ja haisevat muurahaiset, ajetaan väkisten laivoihin. Laivasto, – ne masinat, – kiitää yhtenä rivinä auringonkimaltavaa ulappaa lammen toiselle rannalle... Muurahaiset juoksentelevat edestakaisin laivoissa, keulasta perään, perästä keulaan ... kiipeävät mastoon ... nuuskivat laidoilta veteen, vihdoin sokeasti siihen syöksyvät, pyrkivät vaikeasti uiden maalle: heille tuli koti-ikävä ... he karkasivat, meripojat: inhottava asia... Lassi nauroi makeasti niiden hukkumiselle.

Leppoisesti leyhähtelee tuuli, taivaan sinessä valkeat hattarat väikkyvät... Päärly ja Lassi ovat nukahtaneet lämpöiselle kalliolle kaupunkinsa viereen, – molemmat lihavia mölliköitä.

Mutta älköön unohdettako kertoa, kuten oli tapahtua, että Päärly Taneli oli paitsi laivanvarustaja ynnä eläinten kesyttäjä, sittiäisten ja muurahaisten, jotka hän väkisten keräsi ja tunki kirkkoon ja kaarnalaivoihin, myöskin pappi: kirkossaan hän kuvitteli saarnaavansa sittiäisille ja iloitsi, kun ne eivät löytäneet rakoa, minkä kautta päästä kirkosta pois, hänen saarnaansa kuulemasta. – Kaikki taivaan toivomukset toteutuivat.

Kulkeva sotamies, posliinipöksyinen reserviläinen, teki Päärlystä soturinkin. Esimerkillään vain!

Sapeleita Päärly rimoista veistää... Myllyn viileältä ullakolta, joka romujensa vuoksi on Päärlylle erinomaisen hupainen paikka, löytyy kiiltäviä läkkipellinkappaleita vanhojen kenkärisain joukosta. Sotakypärin Päärly niistä pellinkappaleista tekee. Vanhasta voipytyn kannesta kilven itselleen laittaa. Kilpi oli Koljatillakin ... kai, niin on pappa lukenut.

Kirkkonsa vihollisia vastaan käy Päärly lihavan Lassin kanssa sotaa. Viholliset, siat, röhöttävät auringonpaahteessa lokarapakossa, yhkivät tyytyväisinä. Päärly ja Lassi aikovat ajaa sikolauman äkkijyrkältä mereen, myllykoskeen. Siat panevat vastaan. Poikain kiljunta ja sikain röhkinä kaikuu kauas myllylle petäjiköstä.

"Herrani ja Joosuani! Täällä ne ovat!" huutaa käskyn mukaan Lassi, joka mahdotonta lihasammion kantta selässään kantaen hikoilee ja ajaa sikoja Päärlyn ammuttavaksi...

Mutta tästäpä metsästyksestä naapurit ovat väkevästi kiukkuiset. Joku paimen on kuullut sikojen röhinän kankaalla ja nähnyt poikien niitä ajelevan... Viisasta on lopettaa koko metsästys: onhan kirkko jo kostettu, siat on kuitiksi ajettu.

On myllärillä paitsi kahta, niin, kolmea lehmää, nykyjään myöskin juhta, kuten tiedämme, ruuna. Ratsastaa Päärly ruunaa uittamaan rantaan. Alastomana istuu Päärly hevosen selässä, kun se ui ja päristää vettä sieraimistaan, – vesi hopeisena kuohuu... Ranta on viileä, suurine koivikkoineen...

Alaston Päärly Immanuel heiluttaa käsivarsiaan, – hän on Faarao, joka ajaa Punaiseen mereen. Ukko Urpo seisoo rannalla ja katselee hiukan tihruisin silmin, – on valmis sysäämään ruuhen vesille, jos vaara poikaa uhkaisi. Ja hän ajattelee:

– Pojan pakarat kuluvat nilelle, kun hän paljaassa juhdan selässä paljaana ratsastaa. Täytyy tehdä miehelle satula!

Kah, vanha puusetolkka löytyy. Siihen pieni pussi heinillä täytettynä: satula on valmis. Siinä satulassa ratsastaa Päärly kirkolle ja takaisin kotiin.

Ruuna on laiska eli hidas, se ei juoksisi milloinkaan muulloin kuin alamäessä – ei edes kotiinkaan päin tultaessa. Mutta juuri alamäissä on Päärly tuuskahtaa pois selästä: siis hän ei voi ajaa juoksua kuin sankari. Siis ruuna koko ajan kävelee, kuono nurpassa, ja Päärly vain leikillä hoputtaa. Sitten ruuna menee omin päin heinää tien varrelta haukkaamaan tai vettä juomaan. Tämä Päärlyä suututtaa, mutta... Ruuna juoda kurisuttaa, ilta viilenee ... vesi välkkyy kirkkaana. Tuomet luovat lemuaan. Päärly, Joosua, istuu satulassa käsi puuskassa: hän on menossa sotaan, hän pysähdyttää auringon ja kuun paikoilleen, – eikä ruuna liiku minnekään.

Hän on nyt kenraali: Joosua. Hänellä on sotamiehiä: koko Israel! Punaisesta petäjänkaarnasta hän vuoli sotureita, – leikkasi aina sormiinsa ja imi vertä; – kunkin israeliitan päälaella huojui tupsu niittyvillaa, kuten tupsu israeliitoilla raamatun kuvissa. Mahallaan könöttivät Lassi ja Päärly lämpöisellä kalliolla. Piirittivät kaupunkia, nakkelivat sitä kivillä. Ei ollut hyvä poskeisten tulla kalliolle, kun sota kävi! Naapurin Liisu kerran maantietä käydessään poikkesi sinne ja polki pään poikki Koljatilta. Päärly suuttui, hyppäsi Liisun kimppuun ja puraisi haavan hänen käsivarteensa. Hän oli hallitseva luonne! Häpeissään oli hän sitten vähän; mutta oikeuttaan hän ei paljoa epäillyt, vaikka saikin halaten pyytää anteeksi Liisulta. Se halaileminen Päärlyä enimmän hävetti, ja salahankkeissa hän Lassin kera elokuussa pommitti Liisun ruosteenkarvaiset hiukset täyteen takiaisia, kostoksi. Lassi sai siitä selkäänsä äidiltään, mutta Päärly: hän kitisi niin surkeasti, kun Kaisu aikoi häntä vitsoa, ettei vitsomisesta tullut mitään.

Mutta Päärlypä rakensi myöskin linnan. Ja luostarin, – se tapahtui siihen aikaan, kun hän alkoi käydä kansakoulua, – munkkikammioineen. Kymmenisen naapuripoikaa kerääntyi niitä ihmeitä katsomaan. Päärly pisti heidät työhön, kiukkuisesti: he saivat ruveta tekemään kaarnaihmisiä, kymmeniä. Kärpäsruuti sähisee kalliolla, teräshaarniskaiset kaarnamiehet kaatuvat linnan muurilla. Turkkilaiset syöksyvät sisään! Linnan laskusilta revitään alas. Portti murretaan. Linnan herra – mestataan. Ja nunnat ja linnan pappi hirtetään ylimmän tornin huippuun... Ei hullumpaa historianlukua!

Sitten Päärly alkoi leikkiä metsärosvoa. Koivikossa töhrättiin naamat mustikoilla, kirveillä hakattiin pitkiä keihäitä... Joukko jakautui kahtia, ja osastot rupesivat vastatusten söhimään toisiaan seipäillä. Kapinoitsijat saivat rangaistuksen. Vastusteli kerran iso, vääräsäärinen poika syöksymästä mahalleen vesirapakkoon, kun rosvojen takaa-ajo niin vaati. Päärly huutaa:

"Sukella virtaan, Jaakko, muuten ammutaan!"

"Enkä... Ampaise, jos uskallat!"

Päärly Immanuel sieppaa vyöstään nuolen, johon hän on tehnyt terän äitinsä parsinneulasta. Viuh! poika kirkuu, nuoli riippuu hänen kämmenessään, vertä vuotaa.

Päärly on hallitseva luonne! Vain Lassi saa selkäänsä. – Katri ei tiedä asiasta mitään: Päärly osasi ammutun lepytellä, sillä hän on diplomaatti.

Mutta nytpä tämä taidoistaan ylpeä hallitseva luonne alkaa myöskin piirrellä kuvia, – kuvia hiilellä. Saa Katri niitä kuvia pyyhkiä joka paikasta: myllyn seiniltä, tupasen seiniltä, pikkulan seiniltä. – Kallioissa on hakattuja kuvia, vesirännin kyljessä, myllyn oven päällä korkealla näkyy puujaloilla seisoen kuvattuja kuvia. "Ihmeellistä", ihastelee Kaisu. "Mikä hänestä tulee? Kuvaaja?" Älkää säikähtäkö: eivät ne ole hävyttömiä kuvia, joita pikku pojat mieluimmin alkavat piirtää, sillä Päärly on vielä, ja aina, hyvin viaton. Mutta ne ovat pilkkakuvia naapureista, joten niitäkin täytyy pyyhkiä. "Kansakoulussako ne tuollaista opettavat ... mitä varten?" siunailee Kaisu. "Ihmeellistä... jotakin hänestä tulee..."

"Johom, juu", sanoo siihen Taneli, se vanha nimittäin.

Mutta työtä se Päärly ei vain halua tehdä!

"Menisitkös, sydänkäpy, edes pari rikkaruohoa hernepenkistä noppimaan?" hyväilee Katri.

"Kyllä!" helistää Päärly taivaallisella äänellään ja hän lähtee heti...

Mutta siinä auringonpaisteessa, mullassa istuessa, tomun sieraimiin tunkiessa, väsyttää: tulee yksitoikkoiseksi... Metsässä hyppelevät linnut. "Tilk, tilk, tilk!" pilputtaa oluentiputtaja... Pitäähän sitä mennä katsomaan, onko sillä monta munaa, puhuu Päärly itsekseen.

Päärly livistää hernelavoilta. Mutta hän unohtaa oluentiputtajan ja samoaa nyt vihreän metsän läpi naapurin hakaan. Siellä hän vuolaisee huilun: kas, mitä metsän pensaissa vilkistää: somia, nauravia tyttösiä... Kun hän aikoo lopettaa soiton, katoavat tytöt...

Usein on Päärlyn mieleen tullut: mitähän ihmettä ne oikeastaan tahtovat, nuo tyttöset?...

Vasikat etsivät paarmoilta suojaa pajukon varjossa. Hupaisa on vasikoita säikytellä. "Prrr!..." pörisee Päärly niinkuin pistävä paarma. Häntä pystyssä loikkaavat typerät vasikat pakoon, nuo mulkosilmäiset tupsuotsat. Entäpä sitten? Mitä enemmän Päärlystä ja hänen elämästään sanomista on, se ei ole kirjoitettu missään aikakirjoissa: hän oli onnen lapsi, ja sanotaan, ettei onnellisilla kansoilla ja kunniallisilla naisilla mitään historiaa ole, ja tämä sopii Päärlyyn: hän oli vielä hyvin kunniallinen, aivan viaton.

AGNEETA.

Hänen elämänsä oli pelkkää kesää. Se oli kuin kukkasniitty, jossa hänen ympärillään sinikellot nuokkuivat ja angervot suloisesti tuoksuivat... Läpättivät suvisesti niityn laidalla haapain punervat lehdet... Ylempänä vihreä koivikko suhisi. Tuolla virtasi kohisten myllykoski... Vielä ylempänä oli mäntynummi, jolta tuuli lämpöisenä leyhyttäen lensi.

Uinuu Päärly aurinkokunnaalla, tuoksujen keskellä. Katsoo sinistä taivasta, missä valkeat jättiläiset, pilvet, kulkevat. Pilvien varjot joskus yli aurinkoisen alhon lennähtävät.

Uinuu Päärly pehmoisin miettein, laulelee, sirittelee, kilpaa sirkkain kanssa kukista, metsänkeijuista...

Poskia aurinko lämpöisesti sivelee, viettelevää väsymystä sieluun tuo, kunnes se silmäluomet pehmoisesti suutelee umpeen... Uneen uupuu Päärly, heinäkuun heleyteen, sirkkain sirinään, kukkain suloon...

Silloin alkaa herätä hänen rinnassaan nuorukaiskipu, vaivaten, ja kuitenkin autuaallisena: se on kummallista.

Pappilaan on tullut kesäksi nuori mamselli, bonni, kotiopettajatar. Päärly näkee kirkonkylässä käydessään hänet; jolla on vaaleat kasvot ja ruskeahko, hieman kihara tukka.

Ja häneen Päärly lemmestyy...

Vaikk'ei suinkaan tiedä, mitä se on, tämä ihana, suloinen, tämä auvo: tämä onni, joka tulee.

Kummallista: alussa Päärly vain pilkkasi Lassille ja muille leikkitovereilleen pappilan uuden mamsellin ääntä, heleää ääntä:

"Niin hän piipattaa kuin hiiri: Pipipii... Ja kikattaa kuin... Pyh, pappilan mamselli. Akkoja mamsellitkin."

Mutta kuinkas käy? Siltä ensi käynniltä nauttii hän kuitenkin salaa ja itsekseen, pieneksi harmikseen, sitä käyntiä muistellessaan; nauttii tuon naisen äänen viattomasta helinästä; – hänen hampaistaan, jotka kirkkaina loistavat; – siitä hänen äänensä viattomasta helinästä, – viattomasta! Illalla uneen vaipuessaan hän muistelee niitä, aamulla, sen ensi käynnin jälkeen, kavahtaa kiiruusti istualleen: ikävöi Agneetaa nähdä, – se on mamsellin nimi.

Nytpä hän keksii tärkeää asiaa kirkonkylään ja pappilaan. Hän pääsee Agneetaa lähelle.

Mitä tapahtuu? Agneetan silmät, jotka ovat Päärlyn mielestä surulliset, ovat hänet maahan sortaa. Hän ei voi, ei voi niihin katsoa...

Hän, Päärly, on niin viaton. Hiljaisesti, lapsellisesti, salaa hän rakastaa.

Niin, Päärly, joka on koulussa vähän historiaa lukenut, kuten huomataan, alkaa unelmoida madonnasta.

Vai onko tämä taivaallisen neitsyt Maarian edeltämääräys, että hän tulisi onnelliseksi?

Se madonna, Agneeta, seisoo illoin kauniin myllylammen äyräällä, sen toisella puolella, – vaikka onkin pappilassa eikä myllyllä. Hän on verhottu ihmeelliseen harsoon... Ilta hämärtyy, rusko luo olentoon punertavan hohdon.

Mutta – taas menee Päärly jollekin keksimälleen asialle Agneetan luo; vie hänelle marjoja, meheviä mesikoita.

Agneetan hiusten lemu poikasta autuaasti kiduttaa.

Autuaasti kiduttaa? Niin, ei ole suloisempaa tuskaa!

Mitä tämä on? Päärly tuskin kummastelee: hän ei tiedä mistään mitään; hän on kuin lampaanvuona.

Nyt hän illoin, – ja päivälläkin salaa itsekseen, – mutta illoin ääneensä – rukoilee Agneetan puolesta – ei tiedä miksi.

Ja hän etsii tilaisuutta päästä todellakin katsahtamaan Agneetan sinisiin silmiin, jotka hänestä niin lempeästi säteilevät: siltä pojasta tuntuu. Kylläpä nyt pappilaan kannetaan mesikoita, mansikoita, mustikoita: myllyn poika kanneksii! – Mutta kun Agneeta Päärlyä lähestyy, niin taas Päärly ihan huumautuu: hän sulkee silmänsä, hänen täytyy sulkea: Agneeta hänet häikäisee ihanammin kuin aurinko... Hän nääntyy autuudesta. Hän on onnellinen!

Mutta kun Agneeta hänen käteensä koskee, – ja tapahtuuhan sitä: Agneeta ei tiedä vielä mistään mitään, – niin polttaa se käteenkosketus koko Päärlyn sielua: autuus kasvaa liian suureksi, Päärly on menehtyä autuuteen. Se on ihanaa tuskaa, maailmassa taivaan mannaa...

Joskus, milloin marjakauppaa pappilassa ei ole tehnyt Agneeta, vaan joku muu, tai kun Agneeta marjat ostettuaan lähtee pois Päärlyn luota, – eroaa hänestä: silloin Päärly huomaa tuskallisesti, ettei ollutkaan jaksanut Agneetan silmiin katsoa ... katsella kylliksi. Ei kylliksi kuunnella, tarkata hänen ääntänsä.

Silloin hän, kotimatkalla tai kotona, järven ja kosken rantoja kauniisti kiemurtelevalla, kivisellä myllytiellä tai myllyn yliskamarissa, jonka Urpo on pojalleen laittanut, – silloin hän häpeää itseään: että hän oli uskaltanutkin koettaa katsella noihin aurinkoihin: Agneetan silmiin. Ja muistelee, minkälaiset ne silmät oikeastaan olivat. Ei hän muista: hän on niihin vilkaissut, mutta ei nähnyt mitään, vaan häikäistynyt.

Hän ei siis niitä muista. Siispä hän sadattelee itseään, syyttää itseään tylyydestä Agneetaa kohtaan...! On julkeaa, ettei hän millä tuokiolla tahansa voi, jaksa Agneetan katsetta, silmiä, niin, koko Agneetan hymyilevää kuvaa sieluunsa loihtia.

Hän on niin määrättömän onnellinen. Taivaan tahto tuntuu toteutuvan. Hän itkee eräänä iltana yliskamarissaan, pöytäänsä vasten vaipuneena, onnesta. Mitä se onni on, sitä ei tiedä hän: se on vain – autuutta. Hän itkee onnen kyyneliä. Ja rukoilee Agneetalle taivaan siunausta, – miksi: eihän Agneetaa mikään vaara uhkaa?

Päärlyhän on laiska, suoraan sanoen, esimerkiksi rikkaruohoja potattipellosta nyhtämään. Eikä Urpo, saati sitten Katri, sitä vaadikaan. Mutta nyt hän kitkee potattivakoja, kaalispenkkejä. Se on Agneetan ansiota, josta Agneeta ei tiedä mitään. Päärlystä tuntuu, hänen mullan pölyssä kyyköttäessään, kuin hänen ympärillään olisi Agneetan sielu!

Päärly on nyt rajattoman onnellinen: hän on sunnuntailapsi!

Ja kuitenkin – hänen sielunsa ikävöi ja janoaa yhäti. Jotakin korkeaa, säihkyvää!

Niin, hiljaa, hiljaa hän ennen oli rakastanut.

Kas, nyt hän tietää, että hän rakastaa! Ken on hänelle sen opettanut? Kukkasetko, aurinko?

Mutta nyt hän tahtoo, hän tahtoo kohota ihailusta, hiljaisesta ihailusta – jumaloimiseen.

Mitä hän uskaltaa – vaatia?

Ennen hän oli ikäänkuin haparoinut hämärässä. Nyt hän tahtoo valoa! Lisää valoa!

Mutta ei: nämä ajatukset, tämä vaatiminen, se on pyhää! Päärly-poika on hyvin vakava: ei hän voi enää piirrellä pilakuviakaan naapureista myllyn seiniin puujaloilla seisten. Hän puujaloilla ... kuin pitkäkoipinen kurki ... nyt!

Mutta paitsi puujalat on hän muutakin unohtanut: metsän suhinan, hyppelevien purojen ja laukkaavan kosken laulut... Agneetaa hän kaipaa: puhdasta, hiljaista...

Puhdasta!...

Ei madonnan, vaan nunnan uneksii Päärly nyt näkevänsä lammen pinnalla heinäkuun punertavina kuutamoöinä... Nunna läheni valkeaotsaisena ... hymyili, katosi kuun kirkastuessa.

Joskus, ja yhä useammin, oli vilkas Päärly nyt umpimielinen: sellaiseksi oli Agneetan hiljainen sielu hänet tehnyt.

"Suloinen sielu!" sanoi itsekseen Päärly. Eikä poika jaksanut tyytyä pelkkään muistoon Agneetasta. Sitä hän kyllä koetti, mutta...

Hän lähti taas pappilaan, vattuja viemään, ja näki Agneetan.

Iski siellä salama häneen: hän tunsi Agneetaa hehkuen rakastavansa.

Hehkuen!

Rakkaus oli hänestä kuin tuli. Kuin roihuava kaski. Se oli kuin jättiläinen!

Jos hän oli ennen rakastanut Agneetan poveakin, niin nyt hän vasta rakasti Agneetan sielua, joka hänet ympäröi kuin – syleilyyn. "Sielukkaasti rakastaa", sanoi itsekseen Päärly. "Agneetan silmien hyväilyä."

Ei hän enää uneksinut nunnasta, vaan metsännaisista, haltiattarista, keijuista, jotka liikkuvat maan povella heinäkuun vaaleina öinä. Öinä, jolloin angervojen tuoksu pakahduttaa, juovuttaa.

Ja kuitenkin koski Päärlyn sydämeen kuin tunnonvaiva se, ettei hän voinut ainoastaan muistella Agneetaa, joka oli herättänyt hänen sielunsa, vaan ikävöi Agneetan povea, lämmintä povea, – puristaa hänen pehmoisia käsiään, suudella hänen palavia huuliaan. Tuntui kuin hän olisi täten Agneetan surmannut: siten että kaipasi muuta, – muuta puhdasta ja hiljaista, – kuin Agneetan muisto, kuin Agneetan sielu.

Niin kaipaa Päärly naista hehkuvaa: elävää... Hän nauraa keiju-unelmilleen. Mutta tuntee itsensä rikolliseksi Agneetaa kohtaan, kun näin kaipaa.

Hän muuttuu niin merkillisesti: yhä suljetummaksi.

Ja synkäksi.

Ja ärtyiseksi: hän tahtoo kuljeksia yksin, – hän viis välittää kaalispenkkien kitkemisestä. Hän kulkee yksin, tuijottavin katsein.

Joskus hänen tekisi mieli mennä koskeen...

Hän tuntee haluavansa elävää naista, – ei toki Agneetaa, vaan naista vain, – jolla on lämmin povi ja suloiset kädet, mutta jonka sielu on niinkuin Agneetan: syvä ja suuri.

Ja vaikka hän joskus haluaisi koskeenkin, niin hän on äärettömän onnellinen.

Niin, hän on nyt onnen poika, sunnuntailapsi!

MITÄ HELVETISSÄ ASIASTA ARVELTIIN.

"Haloo! Haloo! Missä se on? Missä ... se ... on! – Helvetissäkö se on!"

Helvetin telefoni soi riivatusti, ja Belsebub, joka itse on telefonissa, kiroilee:

"Piru soi", hän kiroilee omaan nimeensä, ja se on aika paljon. "Piru soi... Missä se on? Onko se Hiitolassa? Mitä hittoa? Taivaassako? Mitä se neiti taas siellä sotkee? Onko siellä sentraalissa hännätön vai hännäkäs? Kutsukaa tirehtööri Origenes telefoniin: minä kantelen teidän päällenne hänelle: te sotkette aina, te kurtiseeraatte, ja kuuntelette salaa muita linjoja. – Mutta joutuin, – tai saa kirkkoisä Origenes, se taivaan ja helvetin yhdistäjä, dualismin tasoittelija, antaa neidille apskeetit, – potkun takamanttaaliin."

Pienet pirunpojat, Asasel ja Samael, isänsä takana purskahtelevat nauruun kiukkuaan vaahtoavan Belsebubin rohkeille sukkeluuksille. Tanssien he laulavat:

    "Vi ha en telefon,
    som går tili himlens tron,
    och när man ringer på,
    så svarar Gud: Hallå!"

"Turpa kiinni!" huutaa Belsebub heille. "Ei tässä nyt ole helvetinkään asiaa hempeään taivaaseen... Numero 567832154600. Selvä? Selvä. – Onko nyt Hiitolassa? Haloo, kuuluuko? Haloo, haloo, haloo-jaa! Täällä puhuu Belsebub! Onko isäntä kotona? Jaha, telefonissa. On kiire asia, hyvin tärkki. Jumala soikoon, maailmaan on tungettu onnellinen ihminen, myllärin poika Päärly. Asuu siellä teitä lähellä... Hän on sokea, hillitön, haltioitunut, autuas rakkaudesta: sokeudesta, – itserakkaudesta ja -luulottelusta. Se on estettävä. Eikö teillä siellä ole ketään joutilasta, joka tähän tenän tekisi, pojalta hyvän paistin nenän edestä sieppaisi, – ja vastapuolueelta, Yläkartanon ukolta? Aha, tyttäresi? Hyvä, sopii, mainiota. Hänet heti toimeen pane, tai et ole keisarin ystävä. Hyvästi, – tarkoitan pahasti: voi siis pahasti!"

Ja Belsebub, joka oli saanut soitetuksi Hiitolaan, Hiiden linnaan, rämäytti telefonin kiinni.

"Älkää häiritkö pappaa, Asasel ja Samael", sanoi hän pojilleen, "papalla on paljon työtä. Ja menkää mummon luo ja anokaa, että hän paistaisi pari enkeliä välipalaksi papalle: lokattava, kärvennettävä, kynkät sidottava, värskissä voissa paistettava, – päitä ei tarvitse lokata, italialaista leivospaistia. Mutta kiireesti, kova veto hellaan, kuivia, kestäviä halkoja: sylys napoleoneja, bismarckeja, kenraalikuvernöörejä."

Hiiden linna on mahtava kartano korvessa, järven rannalla, mustan kuin piki. Se on Autiovuorella, jonka rinteet ovat louhia hirmuisia. Ja musta Hiisi, punaisena välkähtelevää miekkaa hiova, on siellä isäntänä. Tai jonkinmoisena Belsebubin vuokraajana, arentimiehenä.

Kartanossa, siinä rakennuksessa, jossa isäntäväki tai niin sanoaksemme herrasväki asuu, on komeaa ja uljasta. Mutta palvelusväki, rengit ja piiat, asuvat luolassa Autiovuoren alla. Sammakot kutevat aivan luolan suulla, kurnuttavat homeisessa lätäkössä, – sammakonkudussa kahlaten täytyy hittojen, – siivetöntä lajia olevien nimittäin, – luolaansa mennä; puolisiipiset jälleen hyppivät lätäkön yli kuin siipioravat, oksalta oksalle; mutta täyssiipiset, kuin suunnattomat yösiipat, lentävät suoraan ovesta sisään.

Rengit ja piiat kyyröttävät luolassa nuotion ympärillä, alastomina, sellaisina kuin Päärly oli nähnyt heidät kuvattuina, piirroksina, suomalaisessa kansansatukirjassa, jonka oli kirkonkylän lainakirjastosta lukenut. Heillä oli kaikilla syitä-pitkät, karvattomat hännät.

Hiiden kultakiharainen, laiha tytär ilmestyi lätäkön toiselle äyräälle. Hänellä on ratsastussaappaat jalassa, ja kultavartista ratsupiiskaa hän vimmatusti lätki:

"Rengit, koirat: satuloimaan vanhimman veljeni orhi! Valtiattarellanne on asiaa Urpo Tanelin vesimyllylle. – Piiat: tuokaa minulle näkymättömyyden myssy. – Veljeni eivät nyt jouda: heidän täytyy riidellä ja tapella mummuni kanssa."

Rengit ja piiat kahlasivat, lensivät, räpiköivät ulos. Hiiden kultakutrinen tyttö heille läiskyn ruoskan siimalla pakaroille antoi:

"Hei kiirettä... Tulee ihanaa: Päärly on onnellinen, autuas, se vietävä, – sunnuntailapsi, kun on saanut rakkauden. Hän on sokea. Hän ikävöi, haluaa naista valkeaa, – Agneetaa. Hänen silmänsä kääntää täytyy: näyttäköön tuo tyttö hänestä sellaiselta, että hänen sielunsa on meidän sieluamme. Sen tehtävän on isäni minulle antanut. Teen sen näkymättömänä, – nykyään eivät enkelitkään juuri näyttäydy. Pettyköön Päärly, tulkoon hän syöstyksi pois onnestaan, silloin hän on hukassa; hänen järkensä silloin on vaarassa; ja hän sadattelee kirottua Jumalaa, ja jonakin yönä me laahaamme hänet tänne Hiitolan louhihinkaloihin, niinhän, rengit, Rietu ja Ranssi?"

"Ahkeruus on ilomme, neiti kapteeni!" karjaisivat alastomat rengin-roikaleet Rietu ja Ranssi.

Pienet, kaljupäiset hitonpojat, piikojen ja renkien pojat, tanssivat pitkin luolan lattiaa palavat kekäleet kädessä.

Pian tuli paikalle jylisten, roimain renkien taluttamana ja hyppien, Hiiden musta orhi. Piiat riippuvin rinnoin toivat näkymättömäksi tekevän myssyn, jonka kultakutrinen vetäisi päähänsä ja katosi. Myöskin orhi katosi: näkymättömyyden voima meni ratsastajasta siihen. Kuului vain ukkosenjyrähdys, – se kuului vihreän metsän myllyllä myös, ja Hiiden tytär oli jo kuiskuttelemassa Päärlyn korvaan.

"Hei, takaisin kotiin!" oli hän huutanut pihalla ratsulleen. "Kun täältä vihellän, minua noutamaan kiidä!" Ja ratsu palasi Hiitolaan.

Päärly oli sillä hetkellä, elokuun iltana, lähdössä, parhaissa pukimissaan, pappilaan: hän oli päättänyt mennä ihan Agneetan kamariin ... jonkin tekosyyn hän aina keksisi!

Hän haluaa todellista naista, – mutta suurisieluista ... Agneetaa. Niin, jalosieluista naista!

KÄYNTI PAPPILASSA.

Pappila on korkealla mäellä lähellä järven rantaa. Herrasrakennus, suuri, vanha, matala, rappeutunut; mutta valtavat vaahterat siimestävät sitä, vaahterat kultana helottavin kämmenlehdin, sillä syys on jo saapunut. Sisällä on sali fiikuksineen ja eräine muine kasveineen, joiden juuret longertavat näkyvissä, longertavat kuin käärmeet, ja joiden kämmenen ja sormien muotoiset lehdet ovat vielä paljon isommat kuin ulkona vaahterain. Ja lisäksi on sisällä välikamari, jonka katossa mollottaa vaaleanpunainen amppeli; ja pitkä ruokasali, ja "vörmaaki" vääräjalkaisine toppatuoleineen, ja – sen takana Agneetan, opettajattaren kamari, jonka valkeuteen vaahterat ulkoa luovat kultaista siimestä.

Pääsi Päärly Agneetan kamariin, – Hiiden tyttö, hänen rinnallaan kulkien, siinä auttoi, – astui sisään. Agneetan Päärly jälleen näkee: sinisinä välkkyvät Agneetan silmät, ja tukka, ruskea tukka, se näyttää Päärlystä niin tummalta.

"Ihana – ei korpilla mustempaa päätä kuin hänellä", kuiskaa joku Päärlyn korvaan: se Hiiden näkymätön tyttö.

Päärly tahtoo huudahtaa: Oi nainen suloinen. Nyt sinut vihdoin löysin, ihana. Miten pehmeä povesi on, – hekumallinen...

Silloin, kun hänet valtaa kaikkein autuain onni, huomaa hän, että kamarissa on muitakin: nuoria ylioppilaita, – kukat rinnassa, puna-mustilla osakuntanauhoilla liivien ryntämykset ristittyinä, – leikkien panttisilla Agneetan ja pappilan lasten kanssa.

Päärlyn on vaikea, niin, vaikea kieltäytyä heittäytymästä keskellä leikkivää parvea Agneetan povelle:

"Hekumapovelle", jokin ääni, äskeinen, hänen korvaansa kuiskaten toistaa.

Ja samassa Päärly huomaa jotakin lisää: tosin hän on parhaisiinsa pukeutunut, – mutta näihin moniin herroihin verraten, ah: hänen takkinsa hihat ovat liian pitkät, ne yltävät milteipä sormenpäihin... Hänellä on lipokkaat jalassa, keltaiset lipokkaat, kippurakärkiset kuin tukkilaisten kansallispieksut.

"Vilkaise peiliin, vilkaise peiliin!" supattaa se jokin ääni hänen korvaansa.

Hän vilkaisee kuvastimeen, isoon ja pyöreään, jonka kultakehyksiin on punaisia omenia leikattu, ja näkee, että hänen housunsa lököttävät takapuolelta, ne ovat vallan leveät suusta. Hänen jalkansa ovat liian lyhyet, – liian lyhyet. Pää isonlainen:

"Kuin lanttu", kuiskaa hänen sielussaan.

Hän on vain sellainen pojan-mulli, tuo kuvastimessa löntystelevä Päärly.

Ja – hän ei voi puhua. Hän ei ole tervehtinytkään: Agneetaa hän vain on ajatellut, olisi pyhyydenhäväistys ajatella nyt sellaisia sanoja kuin "hyvää iltaa". – Ja mitä hän noille ylioppilaille puhuisi? Hän on vain – nuori poika, joka ei ole tottunut seurustelemaan:

"Lavertelemaan", kuiskaa Hiiden tyttösen pienoinen suu hänen korvaansa. "Leikkimään pyhillä asioilla."

Onneton myllynpoika, – joka tahtoo vain Agneetaa, ei noita Hiiden herroja, ylioppilaita. Köyhä poika: sillä hänen isänsä varakkuus on sittenkin etupäässä vain hurskasta tyytyväisyyttä!

Hänen asiansa, tekosyynsä, jonka hän oli aikonut keksiä Agneetan kamariin päästäkseen? Päärly seisoo nyt suu ammollaan: hän – ei sitä keksi. Hän on niin onneton.

Hän on vielä niin viaton, niin auttamaton, avuton.

Seurue katsoo häneen ihmetellen, – Agneetalla kummasteleva, kysyvä aavistus miettivissä silmissään ja pieni hymy huulilla.

"Hän riemuitsee, ilkkuu sinulle, tolvanalle", neuvoo se ääni Päärlyn korvaan. "Niin, kuule, kuinka hän nyt alkaa nauraa, helistää. Hänen silmänsä säteilevät itseviehätyksen nautintoa."

Päärly muuttuu tulipunaisesta kalpeaksi. Hänen paksunlaiset huulensa ovat vääristyneet tuskalliseen nauruun, – hänen silmiinsä hersyvät kyynelet; hän pakenee kamarista vörmaakiin, sieltä välihuoneeseen, syöksyy ulos, lyö valtakuistin oven paukkeella kiinni: hän on suomalainen poika.

Hän juoksee kotiinsa.

"Miten nolo olit. Häpeä! Osaatko hävetä, tollo?" kähisee ääni hänen korvaansa. "Onnettomuus on tullut, se on nyt alkanut. Osaatko sadatella kuuta, joka järvellä ja koskella paistaa, kuuta, joka ei anna sinun, häpeävän ja onnettoman, pimeydessä kulkea: peittyä häpeääsi..."

Ja Päärly – sadattelee kirkasta, tenhoisaa kuuta!

Oikeastaan hän sadattelee sitä, että nuo kirotut ylioppilaat olivat siellä olleet, notkeat, sulavat, leikilliset, iloiset:

"Hävyttömät", oikaisee ja neuvoo se ääni.

Sitä, että hän oli ja on niin kömpelö, avuton, – yksinäisyyteen tottunut ja vain omassa piirissään puhelias, – hyvinkin puhelias; niin ruma, lyhytjalka, tallajalka.

Ja niin onneton: Agneeta oli hänelle riemusta ilkkuen nauranut.

Koko yön valvoo myllyn poika yliskamarissaan myllyllä.

"Vihastu – Jumalalle, kohtalolle, Päärly!" kuiskii, kähisee ääni vuoteen vierestä, "miten voisi Agneeta, pappilan Agneeta-neiti, mamselli Agneeta, rikas ehkä, – mitämaks: miten voisi Agneeta rakastaa sinua – nääntyvää raukkaa? Sadattele Jumalaa!"

Päivällä, seuraavana päivänä, kahtena, kolmena päivänä Päärly kuljeskelee kankailla myllyn ympärillä kuin haamu. Kalpeana. Katri luulee, että hän on sairas, kun ei syökään, ja kyselee, mutta Päärly ei kyselyitä siedä, vaan vihastuu äidilleen ja karkaa pois yhä pidemmäksi aikaa. Hän vain kuljeskelee, tuijottaa maahan. Mutta korvissaan hän kuulee sen Hiiden tytön äänen:

"Ne ylioppilaat! Ne iloiset ylioppilaat, ne saavat leikkiä Agneetan seurassa. Agneetan – kanssa! Ne ovat – kevytmielisiä, sinä olet vakava. – Agneeta antaa heidän siten leikitellä: etkö nähnyt hänen silmissään jotakin inhottavaa, – kiiluvaa – kauhistavaa? Minkälaiset hänen silmänsä oikein ovat? Siniset kaiketi? Etkö näe, että ne ovat mustat? Mustalaisen silmät."

"Haha, mustalainen", nauraa Päärly vastaan. "Himon, kylmyyden silmät. Ja niitä minä olin voinut pitää taivaallisina!"

Ei Päärly mitään mustasukkaisuudesta tiedä: jos hän sen sanan kirjoista lukenut lienee, on se hänelle ontto sana, kuollut sana, kuin raa'at ja karkeat ja rivot sanat viattomalle lapselle, – tehottomia, vaarattomia. Eikä Hiiden tyttö nyt sitä suinkaan hänelle selitä: antaa Päärlyn paatua viattomuuteensa! – Siispä Päärly nauraa, pilkkaa itsekseen sitä, jota rakastaa kuollakseen:

"Mustalainen olet, Agneeta: siitä sait! Siitä sait, ähäs! Mistä olet syntyisin, mistä kotoisin...?"

"Etkö ymmärrä mitään, typerä moukka?" selittää Hiiden tytön ääni. "Etkö ole nähnyt mitään? Nähnyt mustalaisten leiriä, jonka he myllyn eteen aholle pystyttivät? Mustaa, vanhaa, rumaa, raakaa mustalaisämmää ja hänen – kaunista tytärtään? Tytär istui teltassa matrassilla, jalat allaan, – heleät kasvot, mutta pää niin musta, ettei korpilla kiilto mustempi: Agneeta. Tytär tanssi, helistäen kulkusrumpua. Äiti povasi kämmenistä ja kananmunista, ja kuppasi ihmisiä... Mistä on Agneeta siniset silmänsä saanut, vaikka äidillä on mustat, rähmäisenkiiltävät? Hän on noiduttu, noita! Miten tämä on selitettävä? Ann' olla: mustalainen hän on, julma, kavala, ilkkuva, heittiö."

"Haha, mustalainen", nauroi Päärly niin, että kanervia kukkiva autio kangas kajahteli.

"Mitä vaikuttaa rakkauteen, vaikka rakastettu olisi – mustalainenkin?" jatkoi kauhean kiusaajattaren ääni Päärlyn korvissa. "Ei mitään – tavallisille pojille. Sinä – et ole tavallinen. Kyllä kelpaa Agneeta niille pojille, joiden hän antaa itseään halailla. Antaa suudella. – Anna suudella, sanoo hänelle äiti, mustalaisakka. – Kokeile, sanoo hän, – anna monen suudella, ja valitse vasta sitten, niin saat parhaimman. Valitse, älä heitä arpaa, kruunaa ja klaavaa! – Siispä pojat, – ne pojat häntä ihailevat, liehivät, rakastavat. Häntä rakastavat..."

"Häntä ei voi rakastaa", purskahtaa Päärly nauruun, iloiten uudesta sanamuodostaan. "Agneeta-parka!" jatkoi hän. "Antaa itseänsä halata, suudella. Antaa – syyttä suotta! On kylmä, – liian viisas! Niin, viisas... Mutta siksipä hän onkin hyväilyihin väsynyt: eipä saa niistä nuorekasta, elonantavaa voimaa."

"Juuri niin, oijoi, miten oikeassa olet, Päärly-poika!" sanoi se ääni.

"Hän yhteen kyllästyy. Ihastuu toiseen", jatkoi Päärly. "Kiemailee – pauloo uutta..."

"Rikasta: manttaalitalojen ylioppilaita", neuvoi ääni.

"Ja jos ei rikas heti kietoutua halua, niin Agneeta..."

"Raivoaa, hihi", neuvoi taas Hiiden tytön ääni. "No, siitäpä ei rikaskaan pidä, vaan ainoastaan leikkii. Hullusti siksi Agneetan käy: häntä ei voi rakastaa! Ja on jo käynytkin vallan huonosti: hän on itse väsynyt, hän ei osaa antaa kenellekään lemmeniloa; hän haukottelee kaikelle; hänestä on tullut vanha! Niin, etkö ole huomannut, Päärly, miten veltoiksi himmentyneet hänen silmänsä ovat...? Suu on leventynyt ... nautinnoista..."

Ja kuitenkin tuo suureen yksinäisyyteen ja säteileviin mielikuviinsa tottunut ja niistä sanomattoman onnellinen, seurusteluun hienojen kanssa tottumaton ja vakava myllyn Päärly on niin puhdas ja viaton: hän vain rakastaa Agneetaa. Kuitenkin hän niin usein istuu yliskamarissaan, aivan tunteettomana surusta: siitä, että hän tietää, ettei osaa olla Agneetan lähellä sellaisena kuin pitäisi! Silloin hän itkee kuumia kyyneliä. Ja vielä enemmän sitä, ettei hän voi kumminkaan uskoa, että ihana Agneeta olisi niin rumasieluinen kuin jokin hänessä, Päärlyssä, tahtoo: hän inhoaa itseään tällaisista syytöksistä!

Hän rakastaa.

Pari kolme kertaa sen elokuun aikana hän koetti lähestyä Agneetaa, mutta aina oli pappilassa väkeä Agneetan lähellä, ja Päärly oli mykkä ja kömpelö: hän ei voinut puhua!

Ja Hiiden tyttö on aina Päärlyn seurassa, kahlitsee hänet pauloihinsa kuin syvyyden salaperäiset voimat ainakin.

Päärly on sairas. Hän kuljeksii horjuen. Hänen päässään eivät liiku enää edes mielikuvat: hän on tylsä, raukka, hänen silmänsä ovat aina melkein ummessa kuin unissakulkijan.

No, Urpo Taneli ja Katri-muori ovat tästä hyvin onnettomat. He koettavat Päärlyn vaivaa hellästi udella, – mutta viimein Päärly silloin kohottaa vihansa heitä vastaan; hän ajattelee, etteivät he, vanhat, muka tajua hänen puhtaudenkaipuutaan: sitä, että hän kärsii siitä, että Agneeta on kuin mustalaistyttö! Ja kun Päärly näkee vanhempainsa itkevän, niin hän kiristelee hammasta.

Tätä hän kyllä katuu – itsekseen. Mutta miksi he eivät ymmärrä häntä? Eikä Agneeta edes...! Sitä, että hän etsii elämänsä sielua, mutta Agneeta ei sitä käsitä...

Päärly kuljeskelee syksyn kuutamossa usvaisia teitä. Rankkasateessakin, joka nykyisin lorisee päivät päästänsä, nostaen joen putoukset pauhukoskiksi. Hän on synkkä, suree sitä, että on paha vanhemmilleen; suree, että on liian köyhä, kömpelö, avuton Agneetalle.

"Jospa kuolema sinua auttaisi?" kuiskii hänen korvaansa tuttu ääni, nyt niin hellästi.

Ja Päärly huokaisee helpotuksesta, kun kuulee ne sanat. Hän näkee kankaalla tumman miehen tulevan vastaansa kuutamossa. Miehellä on viikate, – myöhästynyt heinäntekijä.

"Me ymmärrämme toisemme", kuiskii itsekseen Päärly, kun mies on mennyt ohi. "Yhdessä lähdemme hiljaa kulkemaan tummille maille."

Mutta: oikeastaan se mies ei ollutkaan mikään myöhästynyt heinäntekijä, vaan hän oli Tanatos, kuolonenkeli, joka oli taivaasta lähetetty, tavallisen väsyneen, koukkupolvin astelevan työmiehen hahmossa...

Kuitenkin ovat nämä Päärlyn viisaat katumuksen hetket ja kauniit suloisen väsymyksen tuokiot harvinaisia, koska hän on rakastunut ensi kertaa; sillä Hiiden tytär pysyy aina hänen vieressään, hänen tehtävänsä on Päärly tuhota! Hän saa pojan todella oikein vihaamaan vanhempiaan, vihaamaan kotiaan, vihaamaan vanhempiensa surua, – vihaamaan kaikkea, mikä on hänen ympärillään: sillä se kaikki tuo mieleen Agneetan.

"Julman Agneetan!" sanoo se ääni.

Koti, kaunis mylly, on Päärlylle kuin vankityrmä. Ja eräänä iltana hän sanoo Urpo Tanelille ja Kaisu-muorille jäähyväiset: hän inttää lähtevänsä merille. Amerikaan! Hän, – niin nuori poika-parka!

Estelyt eivät auta: hän suorastaan juoksee pois myllyltä! Ainoakaan kyynel ei vierähdä hänen silmistään vanhempien vuoksi, joita hän muka – vihaa!

Hän menee isoimmalle suvannolle myllyn alapuolelle. Aikoo sysätä venheen vesille: soutaa kosken ohi järvelle. Kaupunkiin. Sieltä maailmaan, jonka hän tuntee maantiedosta, – niin, tarkkaan hän sen tuntee.

"Eikö missään ole avaraa vedenulappaa, jonne ei hiiskahdusta maailmasta kuulu? Vaikka myrskyssä meren kohisevilla aalloilla olisin, niin aina kuulen sanat: Maailma iloitsee ja on kaunis, mutta minä olen Jumalan kiroama, Jumalan, jota kiroan!"

SUNNUNTAILAPSI.

Origenes pudisti telefonisentraalissa päätänsä ja huokaili:

"Ei tule dualismin lopettamisesta mitään! No mutta, Maaria, Maaria..."

Neitsyt Maaria huusi nimittäin puhelimessa:

"Kuka siellä puhuu kuin hollirenki? Itse hornan päämies: arvasinhan, – se on vallan uskomatonta. Tiedättekö, mikä minä olen! Kuinka? Minäkö abnormi, hysteerikko, luonnonvastainen olento? Hänkö myöskin luonnonvastainen, minun poikani? Myöskö Buddha Indiassa samoin syntynyt: valkean norsun isyydestä? Sietämätöntä pyhyyden häpäisyä! Ja nyt alkaa sota! Saatte Mikaelin kimppuunne kaikkine taivaallisine laumoineen, – enkä väsy, ennenkuin olette kahleissa, – hollirenki! Te olette uskaltanut punoa juonia minun suosikilleni, minun! Hänelle, josta on päätetty tehdä onnen lapsi! Ettekö tiedä, että minulla on valta, niin kauan kuin hän ei ole kironnut minua, joskin on kironnut jopa ylhäistä Isää, temmata ja pelastaa hänet vaikka hornan syvyydestä? Ettekö sitä tiedä, te, jonka pitäisi muka olla sivistynyt, Faustin tuntija..."

Kuulotorvi putosi hänen ihanasta kädestään.

"Miten inhottavan, pöyristävän raakaa!" hän huudahti. Telefonista kuului ruma pärähdys.

Mutta nytpä matkasi taivasten kuningatar kaikessa komeudessaan, kyyhkystensä vetämänä, kuu jalkain alla ja tähtien muodostama kehä ympärillään, Agneetan luo, joka sillä välin oli Päärlyä ajatellut, kummastunut, muistellut taas: hänen sanattomuuttaan, hänen silmiensä omituista ilmettä ja hehkua; ja hämmästynyt, hymyillyt itsekseen, iloinnut, nauranutkin. Näkymättömäksi tekevä tykkimyssy päässä tuli neitsyt Maariakin, – niinkuin Hiiden kultatukkainen tyttö Päärlyn vieressä aina kulki, – sillä Agneeta oli kovin viisas, joten ilmeistä näkyä ei hän uskonut olisi, ja silloin se ei näkynyt olisi. Ja hiljaisuutta soittavana yönä kuiski jumalallinen armo Agneetalle:

"Siis Päärly on rakastunut sinuun, Agneeta. Mitä pahaa siinä? Ei ole ihmislapsi koskaan puhtaammin, itsetiedottomammin, palavammin rakastanut. Mitä pahaa siinä, että hän sinut nähden kaiken unohtaa, on avuton, sanaton, raivokas, hullunkurinen, – hän on vain nuori myllyn poika, joka kuitenkin on minun suosikkini, – ja jolle ei saa käydä onnettomasti ja jonka on mahdotonta tulla onnettomaksi: sellainen hän on, se on taivaissa määrätty! – Onko pahaa se hullunkurisuus, että hän pitää sinua kauneimpana maailmassa, sinua, joka, totta kyllä, oletkin varsin soma, mutta... Sitä on rakkauden ihana sokeus! – Että hän sielusi korkeutta jumaloi? Pyri korkeaksi: yhdistä älyysi, jota niin suuresti sinulle suonut olen, armo; yhdistä siihen sydän; ilman ymmärtämystä on järki raajarikko. Anna hänelle onnen kuvittelu! Kuluuko kätesi siitä, jos sen hänelle ensin ojennat? Tai ehkä huulesi, – oi, hän ei ole todella tohtinut niitä ajatellakaan: hänen päänsä ajatukset ovat silloin sekaisin menneet. Eikö ole suuri onni olla rakastettu?..."

Näinpä taivasten viisas kuningatar puhui. Kuu loisti merkillisesti, tähdet kultaisina säteilivät, ilma näytti selkenevän. – Seuraavana päivänä Agneeta pukeutui kyläilylle; heitti valkean, häilyvän liinan hartioilleen, jätti päänsä paljaaksi: sade oli lakannut, mutta vielä vihreän metsän kapealla polulla koivujen ritvat ja tummain leppien lehvät värähtelivät ja karistivat hänen tukkaansa vesipisaroita, niin että se kimalteli aivan kuin täynnä kastetta.

Päärly ei ollut muutamaan päivään käynyt pappilassa. Nöyrtyi Agneeta nyt, älykäs ja hyvä; Agneeta oli lähtenyt suomaan hänelle suopeuden lahjan, Tanelien myllylle.

Agneetan rientäessä ohi korkean kallion, jonka hyllyillä punersivat puolukat, kajahti ilmoista vihellys, kirpeä ja kimeä. Kai haukan, joka tuolla rotkojen yllä leijui? Ei, Hiiden kultakiharainen tyttö se vihelsi, – nolona ja kiukuissaan: kutsui takaisin uljasta orhiaan ... Ilmoissa jylähti, – ukkonen – näin syksyllä? Ratsu se rynnisti noutamaan valtiatartaan, joka sen satulassa pian kotiinsa pakeni.

Kun Agneeta joutui erään tulvivan putouksen kohdalle, näki hän Päärlyn ylempänä suvannolla sauvovan. Agneeta huudahti Päärlyn nimeä. Eikö Päärly olisi sitä yli putouksen pauhun kuullut? Se ääni oli ikäänkuin tulisilla kirjaimilla hänen sieluunsa piirretty; taivaisilla sanoilla sen jokainen vivahdus siihen merkitty. Hän käännähti, tunsi Agneetan toisella rannalla. Näki koko hänen olemuksessaan jotakin, hänen vakavissa silmissään jotakin, joka pyyhkäisi pois pitkät murheet ja katkeruuden kuin taikasauva.

Oli lauhkea syksyn päivä. Taivas, vaaleansininen, hohteli pehmeäin, harmaiden hattarain lomista. Aurinko lämmitti vielä, – oli melkein tyyni. Puut rannoilla kimaltelivat, ja kimalsi Agneetan tukka, päähineellä verhoamaton, kuin kalliita helmiä.

Päärly näkee kaiken, ja riemuitsee, ja näkee vain Agneetan, jossa se kaikki yhdistyy. Hän haltioituu, hänen täytyy puhua:

"Taivas häikäisee, ilma hehkuu, huumaavaa lämpöä henkii. Sudenkorennot lentelevät välkkyvin siivin... Kaunis on Jumalan maailma. Rintani paisuu kuin vangin, jolta kahle katkesi ... rintani on kuin ääretön avaruus, sydämeeni koskee, kuin sinusta siihen suitsuaisi tuli... Kun sinuun katson, sinuun, jonka eteen häpeän heikkona tulla, niin näännyn, etten voi riemuani ilmaista – kuin myrsky metsän-aarniossa. Yhtä ainoaa sanaa etsin olentoasi kuvatakseni, sanaa, joka löisi minut itsenikin, tuon sanan kuullessani, polvilleni... Jumalan hengen sinä puhallat sieluuni. Koko maailmaa tahtoisin syleillä: sinä olet enemmän kuin koko maailma, Agneeta. Voisin vastustaa itse taivasta sinua ajatellen, Agneeta, taistella tuhansia vastaan, – miksi, Agneeta? Sinä olet kaikkeuteni sykkivä, hehkuva sydän... Mitä on elämäni tähän saakka ollut? Kuin mykkä, joka tahtoo puhua! Miten olet ihmeellinen, Agneeta! Auringon loistossa ikäänkuin säteilevät siivet olkapäilläsi kuultavat. Miksi hymyilet sanoilleni: ne ovat totta..."

Venhe, jota sauvoo poika, on vanha ja huono, siihen tihkuu, vuotaa vettä: hän ei näe sitä, ei kuule huutoja rannalta, vanhempiensa ja Agneetan: sillä se, jonka hän näki rannalla loistavasiipisenä, on nyt liihotellut itse venheeseen. Sauvoimensa pois Päärly heittää, se putoaa.

"Sydämesi on lähelläni, se on kuin oma sydämeni... Miten oletkaan ihmeellinen! Suloisempi kevättuomia on äänesi sointi. Valkeampi tuomen valkeutta vaippasi, vielä valkeampi sielusi. Silmäni minun täytyy ummistaa ja onnelleni hymyillä. Olen löytänyt, kuin korpeen eksynyt, tuttavan, – itken ilosta. Sinun tähtesi olisi tervetullut vaikka itse kuolema..."

Venhe huojuu, se liukuu putousta kohti. Ja se, joka seisoo hänen kanssaan venheessä, – sillä hurmiossaan on Päärly noussut seisomaan, – ei ole loistavasiipinen, vaan tummat siivet hänellä on: hän on Tanatos. Mutta Päärly ei sitä näe. Jatkaa:

"Ken oletkaan, Agneeta? Olen niin usein unessa nähnyt sinulla nuo kimaltelevat siivet, ja pääsi täynnä kastetta, yön-pisaroita! Miten ihana on maailma! Miten raitis, – kuin ikuinen kevätaamu. Kiitän rajattomasta onnestani Jumalaa! Miten rakastan kotiani ... tuolla välkkyvät myllyn jauhettaviksi kylän viljat kuin kulta-aaltoinen ulappa... Tuolla lehdon koski vilkuttaa lempeänä hopeista vaahtoaan. Elämä: kevät! Riemua. Onnea! Kukat tuoksuvat, perhoset liihottelevat... Järvi: kultaa, – kuin itse taivas olisi siihen vaihtunut..."

Putous, hopeana kiiltävä, kiskaisee yht'äkkiä venheen, joka nuolena kiitää, kuohuihin, jotka putouksen alla vaahtoavat. Venhe vaipuu, katoaa.

Kosken alta löysivät Urpo ja Kaisu Taneli ja Agneeta päärlyn ruumiin. Mutta Tanatos oli tummilla mahtavilla siivillään sielun taivaaseen vienyt, kultaisiin kartanoihin.

Vanhalle myllärille ja hänen vaimolleen, joiden silmät olivat itkusta punaiset ja kasvot epätoivosta harmaat, ilmestyi jälleen Gabriel, lohduttaja, – viisas Agneeta ei sitä lohduttajaa tarvinnut, – ja vakuutti:

"Taivaassa on Päärly. Hän kuoli onnellisena, – pahasta maailmasta ei hän juuri mitään tietänyt... Sunnuntailapseksi määrätty! Kuka olisi maailmassa onnellinen? – Hän oli kuollessaan, ja iki-autuas taivaassa."

Mitämaks vielä kertoa Päärlystä?... Lohdutuksen saaden hurskas Katri hyräili, Urpo Tanelin päätänsä nyökytellen kuunnellessa:

    "Meilt' on nyt Päärly poissa,
    hän muutti taivaaseen.
    Siell' Isän asunnoissa
    on Päärly pienoinen."

Lystillinen laulu. Mutta sellainen lohduttaa. Hyvä laulu.

1902.