[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxg0OCO-LBHIUM7nGLiVKaumkEBSp8cBFoOPSFzv5ZkM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},182,"Vanhoja käsikirjoituksia","Lehtonen, Joel",1881,1934,"182-lehtonen-joel-vanhoja-kasikirjoituksia","182__Lehtonen_Joel__Vanhoja_käsikirjoituksia",null,"novelli",[],[],"fi",1931,25786,161213,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää kirjailijan varhaisia, koulu- ja ylioppilasvuosina syntyneitä kertomuksia, luonnostelmia ja kirjoituksia. Esipuheessa tarkastellaan näitä nuoruudentöitä ja niiden merkitystä osana laajempaa tuotantoa.","Joel Lehtosen 'Vanhoja käsikirjoituksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 182. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VANHOJA KÄSIKIRJOITUKSIA\n\nKirj.\n\nJoel Lehtonen\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1931.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause, ja -- loppulausekin\n\nVANHOJA KÄSIKIRJOITUKSIA\n\nVeerti\nHiiden linna\n\"Vihreä helvetti\"\nTaistelu uskonnosta\nNe entisajan ihanteet\nKongo\nPähkinä\nVertaus rikkaasta miehestä, Latsaruksesta ja koirasta\nSunnuntailapsi\n\n\n\n\nALKULAUSE, JA -- LOPPULAUSEKIN\n\n\nNautin suuresti lasten seurasta, nauran, kummastelen heitä, aavistelen\nheissä piirteitä, joita he saavat kerran, kun ovat muka \"aikuisia\".\nLeikin mielelläni heidän kanssaan, tuntien itsenikin luoduksi --\nleikkimään...\n\nNiinpä olen erinomaisesti nauttinut, makeasti nauranut, ja kummastellut\nkuin jotakin vierasta, jossa kuitenkin on paljon tuttua, kun nyt ensi\nkerran, jonkinmoisesta omasta huvitteluhalustani, jouduin katselemaan\neräitä aikaisimpia sepitelmiäni -- mikäli niitä löysin tai huolin\netsiäkään --, valitakseni \"koottujen\" juhlallisella nimellä esiintyvien\njoukkoon jotakin myös sellaisista, joita ei ole ennen kirjoissa\ntai missään muuallakaan julkaistu (\"Veerti\", \"Vihreä helvetti\",\n\"Sunnuntailapsi\" y.m. yrittelyt koulu- ja ylioppilasvuosilta sekä\n\"Nuoruus\"-runoihin sovitetut lisärunot jotka muuten vaativat koko tuon\nsarjan järjestelynkin muuttamista lisätyn _sisällyksen_ mukaiseksi:\nnäin ollen lienee oikeastaan ollut aivan tarpeetonta syntymävuosien\nmerkintä, tehty kylläkin vain sikäli kuin niitä vuosia muistin tai\nvanhoista papereista löysin, -- sillä ei kai sattune olemaan sellaisia\nharvinaisuuksia, joita moinenkin turha huvittaisi). -- Niin, paitsi\nettä olen valinnut lisää eräitä kaikkein aikasimmistakin, -- seuraten\nsitä yleensä hyväksyttyä tasapuolisuutta, että \"lapsi kuin lapsi\", --\nolen myöskin \"karsinut\" tai oikonut niitä ja eräitä toisiakin\naikaisimpia, mikäli on -- huvittanut (eräitä \"Nuoruudessa\".\njulkaistuja, \"Permiä\", \"Mataleenaa\", \"Rakkaita muistoja\",\n\"Markkinoilta\" ja \"Munkkikammiota\"). Myöhempiä en olisi halunnutkaan\njuuri kosketella: kävi leikkiessäni niin, että _nuorimmat_ ovatkin\nvanhimpia, jotka heidän tekijänsä täytyy muka \"ottaa huomioon\", koska\nhän ei osaisi paljoakaan heitä neuvoa, kun hän ja he ovat jo _liian_\nläheisiä toisilleen. -- \"Mutta\", virkkaa ehkä se -- varmaan olematon --\nolento, johon äsken viittasin ja jota, jos hän olisi, kiittäisin siitä\nliikuttavasta ominaisuudesta, että hän on hartaampi kuin oikoilija\nitse, joka vain leikkii, -- \"mikä _oikeus_ sinulla oli koskea\nhistorialliseen itseesi, kun kukaan ei sinulta sellaista edes pyytänyt?\nJa eikö suhteesi varhaisimpiisi ole yhtä subjektiivinen, siis väärä,\nkuin pelkäisit sen olevan myöhempiin?\" -- Oikein; omin päin leikin nyt,\nniinkuin aina! Mutta mitä on _historiallinen_ minun vähäisyydelleni,\njoka välitän vähät historioista, mutta rakastan elämän-tapaistani sen\nminkä suinkin jaksan? Eikö jokainen, kenellä on jonkinmoisia \"lapsia\",\npidä melkoisena oikeutenaan oikaista heidän -- mekkojaan, soperteluaan?\nJa minä -- tietäähän sen: _minä_, vanhempi, -- olen ollut _niin_ hellä,\n_niin_ ymmärtäväinen teelmieni _sielulle_: usein vain palautunut\nkaikkein ensimmäiseen luonnokseen, joka oli välittömin, tai selventänyt\n\"ajatusta\", jota en silloin saanut ilmi; yleensä:\n\n    \"Miehuutt' ei, vaan tapaa moitti.\"\n\n\"Ajatuksista\", jos niin tohtisin sanoakaan, ei meillä, ilokseni, ole\noikaistujen kanssa mitään riitaa, olen siinä suhteessa yhä samanlainen\nlapsi kuin nekin. -- Ja oikeus? Mikä on sitten _oikeus_? Sanopa se,\nsinä olematon tutkija, joka et osaa -- leikkiä!\n\n27.8.1931\n\nJ. L.\n\n\n\n\n\n\nVANHOJA KÄSIKIRJOITUKSIA\n\n\n\n\nVEERTI.\n\nKouluaine.\n\n\nHänen isävainajansa kulki yleensä nimellä Tipi-Peska. Oli näet kerran\nnuoruudessaan anastanut jostakin luvattomasti itselleen kanan. Siitä\nsaakka hän sai olla tyytyväinen haukkumanimeen, niinkuin entinen\n\"suurvoro\" Lusikka-Paavo, joka lapsena oli pappilan tunkiolta taskuunsa\npistänyt hopeisen teelusikan.\n\nOli siis \"luonnolliset\" syyt, miksi Veertiä lapsena monesti mainittiin\nTipi-Peskan pojaksi. Mutta koska tuo peritty titteli näytti häntä kovin\nvähän miellyttävän, niin jättivät helläluontoiset ihmiset jo aikaisin\nsen pelkästään irvihampaiden käytettäväksi ja sanoivat Veertiä\nLiena-Kaisa Herttaisen pojaksi. Liena-Kaisa Herttainen oli\nkeltaverinen, pienen-tallukka eukko.\n\nLiena-Kaisa Herttainen nimitti Veertiään vain \"meidän pojaksi\".\nOmistussana \"meidän\" oli Liena-Kaisan mielessä niiltä ajoilta, jolloin\nTipi-Peska vielä eli, viljeli ruotusotilaana perunamaataan, prameili\npyhäisin komeassa soturinpuvussa ja toivoi sotia isänmaan ja keisarin\nkunniaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikaisin juttu, minkä Veertistä muistan, polveutuu hänen ensimmäisiltä\nhousuvuosiltaan. Liena-Kaisa sen jutun osasi parhaiten kertoa, ja vedet\nsilmissä naurusta hän sen kertoi kulkiessaan kylillä hameet käärittyinä\nja kerjuunyytti kainalossa.\n\nSe juttu oli Veertin möröstä. Ja tällainen se oli:\n\nKerran pienenä pahaisena jätettiin Veerti heinäntekoaikaan yksin\nistumaan pientarelle, aikuisten niittäessä ja haravoidessa. Ihana\nsiellä oli pienen ressun. Mutta tulipa nyt siihen rauhanhäiritsijä!\nVeertin silmät pyöristyivät yht'äkkiä suitsirenkaiksi, ja haivenet\nkohosivat pystyyn, ja hän alkoi pientarella kiljua minkä kurkusta ääntä\npääsi:\n\n\"Mörkö raapii, mörkö raapii!\"\n\nSilloinkos aika hätä Liena-Kaisalle. Nakkasi haravansa ru'olle, alkoi\njuosta sen kuin ehti Veertin luo, ajatellen: Ehkäpä käärme on purrut\nsiellä meidän poikaa!\n\n\"Mikä sinulla on?\" tiuskii Liena-Kaisa, pudistelee, vanuttelee lasta,\nmutta ei vieläkään saa muuta vastausta kuin:\n\n\"Mörkö raapii!\"\n\nViimein Liena-Kaisa ja muut hätään rientävät heinäakat löytävät Veertin\npöksyistä sisiliskon, viisaan, kiiltäväselkäisen sisiliskon. No, sehän\nse oli se mörkö!\n\nSellainen oli se juttu Veertin möröstä. Liena-Kaisa nauroi aina sitä\nkertoessaan, niin että vedet silmiin nousivat... Hän kertoi asian\nkymmenesti kerrallaan ja hoki viisikymmentä kertaa: \"Mörkö raapii,\nmörkö raapii!\" Se oli hänen elämänsä ihanimpia juttuja, kun poika oli\nälynnyt huutaa niin mukavasti: \"Mörkö raapii, mörkö raapii!\" vaikk'ei\nhousuissa ollutkaan muuta kuin viisas, kiiltäväselkäinen sisilisko.\n\nJa olihan se minustakin aika mukavaa, kun Veertin housuihin oli mennyt\nsisilisko ja Veerti oli huutanut: \"Mörkö raapii, mörkö raapii!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalatakseni ajassa taaksepäin: ensi kerran muistan nähneeni Veertin\nKukkolanpellon tulipalon aikana. Silloin oli hirveän kiire. Elävästi\nmuistan vielä, miten savu naapurista nousi yli peltoisten alanteiden ja\nmiten meiltä kiidätettiin raskaita palohakoja Kukkolanpellolle. Kaikki\nsiellä paloi, päärakennus kultakelloineen, sormuksineen, kaikkine\nkalleuksineen. Vain pari luhtiaittaa jäi törröttämään kolkon pihamaan\nreunaan, jossa syreenipensaatkin olivat tulleet pahoin tallatuiksi\ntulipalon sekasorrossa. Eräänä päivänä tulipalon jälkeen pääsin\nuudestaan katsomaan suitsuavia raunioita ja surullisia mustia\nuuninröykkiöitä. -- Silloin näin Veertinkin ensi kertaa.\n\nVeertin äiti oli ollut loisena Kukkolanpellossa -- kylläkin\nonnettomuudekseen, sillä tulipalo vei häneltä kaiken vähän omaisuuden:\nvaatteet, sängyn, vartaan leipiä, -- kahvipannunkin se nielaisi\npunaiseen kitaansa. Pelastui ainoastaan pari suurta pärekoria, jotka\nolivat kukkuroillaan kenkärojua: miesten saappaita eri paria, naisten\nnauhakkaita ruojuja, kuluneita irvikärkisiä lipokkaita, kalosseja,\nkaikki vanhoja. Liena-Kaisan intohimo oli näet kerätä vanhoja kenkiä --\nyhtä suuri intohimo kuin kulkea kylillä talosta taloon ja itkeä...\n\nSeisoi siellä palaneen talon aitan luhdissa nyt Liena-Kaisa, heilutti\nvartaloaan, pyyhki silmiään kirjavan huivin kolkalla ja itki, surkeita\nolojaan kertoen:\n\n\"Ei ole syömistä mitään ... ei ole, ei ole, ei ole. Kahvipannukin\npaloi, hyvähän se oli vielä. Kahvipannukin paloi, oikein sydänalaa\npahasti panee. Aittakin on niin huono, vesi katon läpi pääsee, voi hyvä\nIsä kuitenkin toki... Ihan meidän poikakin paleltuu, kun vesi katosta\nläpi pääsee. Ei ole suuhun pistämistä, ei ole, ei ole, ei ole!\"\n\nNo, kasvattiäitini kävi Liena-Kaisaa ja hänen poikaansa kovin sääliksi\nja hän otti heidät loisiksi kartanoonsa, \"hoviin\". Siellä asui sitten\nLiena-Kaisa Veerteineen ja vanhoine kenkärajoineen pirtissä ovensuussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeertistä ja minusta tuli hyvät ystävät.\n\nVeerti oli sellainen liinatukkainen pojan tynkä, pullea kuin\nherneenpalko, vaikka olikin ruokittu homeisilla reikäleivillä. Veertin\nkädet olivat ruskeat kuin anturanahka, vaikka niitä koetettiinkin\ntarkoin piilotella liivihousujen kauluksen alla: sieltä paidan helman\nkohdalta eivät ne kädet mielellään kohonneet, ainakaan silloin kun oli\nvieraalle lyötävä kättä. Ei, kiskoa niitä Liena-Kaisan piti, ja nykiä\nylös. Ja kun ne viimein oli saatu esiin, niin ne eivät heti lentäneet\nvieraan kämmenelle, vaan suuhun ne lensivät. Oli ensin mietittävä tätä\npulmallista asiaa.\n\nVeertin silmät olivat sellaiset harmaat, hellät ja -- itsepäiset kuin\njuutas!\n\nOlin kolme kuukautta Veertiä vanhempi. Olin tottunut aina siihen\nsaakka, kun Veertiin tutustuin, elämään yksinäni, omine tuumineni,\nilman lapsiseuraa. Yksinäni rakentelin metsän kallioille kivikirkkoja,\njoihin kokosin turilaita ja sittiäisiä vangiksi. Yksinäni oli minun\npitänyt taistella pahimpia vainolaisiani, kylän sikalaumaa vastaan,\njoka tunkeusi alueelleni kirkkoja kumoon tonkimaan. Yksin rakentelin\nsanajaloista indiaanimajoja lepikkoon; yksin toimitin viimeiset\nkunnianosoitukset hiirille, jotka olin nakilla pyydystänyt, kahden\npennin tapporahasta, ja sitten suuressa niittyrapakossa ne hukuttanut.\nEikä Veerti ollut vielä lukkarina, vaan palvelustytöt, kun hautasin\nsitten hiiret pellonpientarelle suuren koivun juureen ja pystytin\nhaudalle koreat ristit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla oli iso puuhevonen, jonka punainen satula oli kultanauhalla\nreunustettu ja jalustimet oikeasta raudasta. Minulla oli takki, jonka\nhelmat olivat kauniiksi rimpsuiksi pyälletyt ja sinisellä veralla\nreunustetut!\n\nVeerti hän ratsasteli kepillä, ja hänen liivihousuissaan oli alati\nreikiä, vaikka Liena-Kaisa koetti niitä parhaansa mukaan parsia\nehjiksi, ommellen niihin kirjavia tilkkuja toisen toisensa päälle ja\nviereen.\n\nMutta pianpa osoitti minulle onni, ettei Veertiä saanut noin tuostaan\nhousumitalla mitata.\n\nOlin kovasti kunnian-ahne. Kesävieraat, joita talo suviseen aikaan\nkuhisi, opettivat minulle ulkoa lastenlorut, Onnimannit, Myllärin\nLassit, Matti-papin saarnat y.m. Näitä taitojani tuli minun tavan takaa\nnäyttää yleisölle, kotiyleisölle.\n\nMutta enpä tietysti suurin surminkaan olisi aivan näkyvissä ryhtynyt\nskandeeraamaan:\n\n    \"Aadolf ristitty on mies,\n    paitaressu ois sopivampaa!\"\n\nEn, sillä olisihan kenties väitetty, että minä olin juuri se ressu,\njosta runossa kerroin. Valitsin siis esiintymispaikakseni, ruokasalissa\nnimittäin, jossa \"julkisuuteen astumiseni\" yleensä tapahtui, keittiön\noven vieressä olevan nurkan. Sinne oli suuren pöydän levyt kallistettu\nvinoon kuin jonkinlaiseksi katoksi, jonka alla tai takana oli selkeällä\npäivälläkin hämärä. Siellä hämyssä lausuin sitten rohkeasti runoja,\nkuuntelijain istuessa ruokasalissa kahvipöydän ympärillä. Olin siellä\npiilossa niinkuin jäniksen poika pajupensaassa.\n\nRuumiinvoimiltani olin niin heikko, etten jaksanut edes kiskoa saapasta\nkasvattiveljeni, verevän nuoren luutnantin jalasta.\n\nSattuipa silloin kesäaikaan, että Veerti, joka siihen asti oli elellyt\nomilla \"metsästysmaillaan\" aivan yksinään, pisti kätensä mankelin\nrulliin ja litisti pari sormeaan hyvin pahasti. Toinen kasvattiveli,\njoka luki lääketiedettä yliopistossa, ryhtyi nyt parantelemaan Veertin\nmusertuneita sormia, ja lääkitsemisen aikana Veerti \"osoitti\" sellaista\nkylmäveristä miehuutta, ettei kertaakaan kirkaissut, vaikka kynsien\npoiskiskominen ja puhdistus mahtoi koskea hirveästi. Minun arvoni aleni\narveluttavasti, kun uuden tulokkaan tähti näin yht'äkkiä ja odottamatta\nkohosi.\n\nIhmekö siis, että kesävieraat keksivät ryhtyä ärsyttämään minua ja\nVeertiä kilpailuun. Runoja ja loruja ei Veerti tosin huolinut\nharrastaa, niissä pysyin kuin pysyinkin yksinvaltiaana, mutta hän\nrupesi yhä enemmän ja enemmän vaatimaan minua ruumiilliseen taisteluun.\nKesävieraat häntä yllyttivät, ja minulle he nauroivat, kun en alussa\nnäyttänyt edes oireitakaan tappeluhaluun. Viimein saivat he minut\nkuitenkin yrittämään.\n\nMonta kertaa juosta tömistimme Veertin kanssa kilpaa pitkin\nhiekkakäytävää, vieras-ovelta portille ja taas takaisin. Tukkamme\ntuulessa liehui, posket pullistuivat, rinta jyskyi, ja varpaat iskivät\ntulta kivissä. Voittaja sai palkintona karamellin, nisua tai\nvaskipatruunan, jollaisia me voimme sovittaa, muuten vain, \"kepin\nnenään\".\n\nVoitettu oli aina kylläkin nimellisesti voitettu, mutta ei lannistettu:\nhän katseli voittajaa syrjäsilmällä, puri hammasta, ja pieninkin\nyllytys sai hänet yrittämään uudelleen.\n\nHeitettiinpä kilpaa häränpyllyjä ja lehmänpyllyjä, heitettiin niin,\nettä niskat olivat mennä nurin! Vedettiin kynsihakkia ja sormikoukkua;\ntoisenkin kerran sai Veerti kuulla, ettei hän ollut leikannut kynsiään\nkymmeneen vuoteen! Kiskottiin kapulaa ja kissanhäntää, heitettiin\npainia... Ja, oi, lopuksi tartuttiin toistemme tukkaan, ja yhtenä\npuuskuttavana ja potkivana neljän koiven ja käden keränä me nyt\npyörimme pitkin tanhuan tuuheita ruohokenttiä. Se oli koko riivattua,\nse tukkanuotanveto: se pani korvat soimaan kuin pyypillit ja silmät\nraivosta puolisokeiksi. Kesäherrat, hulivilit, nauroivat; eivätkä he\nluopuneet ilveistään koskaan, ennenkuin kasvattiäitini juoksi\npelästyneenä tappelevain väliin ja erotti meidät. Sitten pistivät\nkesäherrat taistelleiden kouraan kummallekin kiiltävän suutarinmarkan.\n\nKerran menin tapani mukaan pirttiin, jossa Veerti äitinsä kanssa asui.\nOli ilta ja niin myöhä, että rengit olivat palanneet viemästä hevosia\nhakaan. Veerti makasi perälavitsalla, vatsallaan, sääret ristissä ja\nnaama käsivarsien varassa. Makasi päivän uuvuttama mies, ja nenä\ntuhisi. Tietysti rengit halusivat nähdä \"hispanjalaista kukkosotaa\".\nAlkavatpa he minua kohta yllyttää:\n\n\"Mene, vedä Tipi-Peskan poika lattialle!\"\n\nEpäilytti minua vähän: tuntui raukkamaiselta hätyyttää nukkuvaa\nvihamiestä! Mutta Janne-renki, joka oli saanut osakseen rajattoman\nihailuni laivantekijänä, kuiskutteli minulle:\n\n\"Mene, vedä Tipi-Peskan poika penkiltä! Saat uuden laivan! Ka, teen\noikein neljämastoisen!\"\n\nSe naula veti. Huvin hiljaa Veertin luo, ja karjaisten hänen korvaansa:\n\"Tipi-Peskan poika, hei!\" iskin kynsilläni Veertin tuuheaan tukkaan, ja\nkolisten putosi Veerti permannolle.\n\nAluksi hän ei ymmärtänyt koko yllätystä, mutta pian renkien nauru hänet\nherätti tajuntaan. Itkien hän kavahti ylös ja tarrasi täysin voimin\nhiuksiini. Siinä pyörittiin, muksittiin toisiamme lattiapalkkeihin.\n\nSillä kertaa minä sain Veertiltä aika löylyn, mutta neljämastoisesta\nlaivasta en lastuakaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihamiehet olimme kauan Veertin kanssa. Viimein huomasimme, että\nmuuthan ne meidän kiistastamme ilon saivat! Silloin sovimme,\nverivihollisista tuli ystävät!\n\nMeistä tuli talon kaksi pienoista pirua, kaksi salaliittolaista, sissiä\nilman vertaa.\n\nAluksi uskottiin yhteiseksi kaikki omaisuus: kirkkoni,\nkaarnalaivastoni, joka käsitti kaksikymmentä \"kaleeria\" ja saman\nmäärän \"torpedoja\"; Veertin saviläjä, josta yhdessä voisimme tehdä\ntulitikkulaatikolla valettuja pikku tiiliä; sitten Veertin\n\"hurrittaja\", nuoraan pistetty iso nappi, joka hurisi, kun sitä ilmassa\npyöritti; ja kaikki muu. Ja vähitellen otettiin harkittavaksi useita\nraskaita kysymyksiä.\n\nMinne hilkutille metsässä rakentaa sellainen uuni, että siinä voisi\npolttaa oikeaa tulta? Savu ei saisi näkyä kartanolle, sillä meitä on\nkielletty tulitikkujen kanssa metsässä kulkemasta?\n\nMiten hilkutilla saada nurin iso honganjuurikka, joka oli asetettu\nrajapyykiksi isolle aholle? Sehän pitäisi välttämättömästi saada nurin,\nolisi niin hilkutin komeaa nähdä sen pöyhkeän juurikkaan pyllyilevän\nmaahan.\n\nMistä hilkutilla kiertää kellarin katolle laskemaan mäkeä, nimittäin\npäästä sinne niin salaa, ettei kukaan näkisi? Meille oli sanottu,\nettemme saisi hangata housujamme kellarin katosta mäkeä laskemalla.\nKitsaita ne nyt ovat näistä housuista!\n\nKen muistaisi ne sadat kerrat, jolloin kuhistiin hernehalmeissa,\nsotkettiin hernemaa ja syötiin vatsamme turpeiksi kiellettyä hedelmää!\nKen näki meidän ojaa pitkin ryömivän puutarhaan \"tikkeri\"-pensaisiin,\njoiden oksat riippuivat raskaina punaisista ja valkeista marjoista. Ja\njos meitä epäiltiin rikoksista, niin eipä kuulunut tunnustaminen\nperiaatteisiimme, ehei! Kun liiterissä oli uusista rilloista kierretty\npyörät irti, \"tykin pyöriksi\", niin ei niitä ollut kukaan irti\nkiertänyt!... Jos jokin talouskalu katosi, heti huudettiin:\n\n\"Missä pojat!\"\n\nMutta pojat tiesivät silloin olla visusti piilossaan.\n\n\"Niillä on sellainen hyppystyyttö!\" tuskaili usein kasvattiäitini.\n\"Hyppystyyttö\" oli hänen lempisanojaan ja merkitsi kai jonkinlaista\nsyyhyä pienten poikanaskalien kämmenissä.\n\nUsein uhkasi meitä molempia hirveä selkäsauna. Ellei silloin yhdessä\nennätetty juosta metsään pakoon, kunnes viha kotona oli lauhtunut, niin\nsilloin piti kummankin pelastautua vitsasta omilla keinoillaan. Minun\ntavallisin keinoni oli se, että olin menevinäni pyörryksiin. Se\nauttoikin aina, paitsi kerran, jolloin olin purrut Kyökki-Marian\nkäsivarteen haavan. -- Veertin kurittaminen, niin, se alkoi kylläkin\npian käydä tuiki mahdottomaksi. Hän oli niin mainio potkimaan.\nLiena-Kaisa ei yksinään mahtanut \"meidän pojalle\" mitään, hänen täytyi\nhuutaa avukseen kaikki talon loisakat. Yhdessä ajettiin silloin otus\nkiinni, yhdessä hänet kaadettiin permannolle mahalleen, yhdessä\navattiin häneltä housut, yksi akka piti Veertiä jalasta, toinen\ntoisesta, yksi vangitsi oikeaa kättä, toinen vasenta. Liena-Kaisa oli\näitinä itseoikeutettu patukkaa heiluttamaan, ja Veerti poikana\npotkimaan ja kirkumaan ja noitumaan niin, että tuvan katto tärisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonetpa kengänanturat oli länttään astuttu, monetpa housunpakarat\nreikiin kulutettu. Iso poika oli Veerti jo, lihava ja pulloposkinen\nhomeisista leivistä. Minäpä olin yhä laiha rihvelikinttu ja pelkäsin\nkovasti kalanmaksaöljyä.\n\nYht'aikaa seikkailujemme kanssa olin tutustunut aapisen ylpeästi\nkiekahtelevaan kotilintuun, mutta Veerti puolestaan kammoi koko\nsivistyspuuhia. Vain voivotteluilla, tukkapöllyillä ja loiseukkojen\nsuosiollisella patukka-avulla sai Liena-Kaisa ajetuksi hänen päähänsä\nnuo ihmeelliset: \"Aurinko, Babiaani, Gaselli, Dromedaari\" ynnä muut\nvanhassa aapisessa luetellut maailman perusihmeet. Niin,\nVeerti-ystäväni aapiskukko muni vain tukkapöllyjä!\n\nSitten minulle ilmoitettiin, että minun oli mentävä kouluun. Siihen\nolin valmis; vain yksi seikka minua suretti: Veertin kouluttamisesta ei\npuhuttu sanaakaan...\n\nVeerti parka: hyvä, että emo hänet kotonakin elättää jaksoi. Monta\nkuontaloa saikin rihmaksi kehrätä, ennenkuin olivat ansaitut pojan\nleipäköntät!\n\nVoin kuvitella Veertin mielessäni, muistan hänet tarkoin sillä\nhetkellä, kun keltahäkkiset turunrattaat minua pihaportilta maantielle\nja kouluun veivät. Hän seisoi portin pylvästä vasten ... alakuloisena,\npää kallellaan ... rikkonaiset nauhakengät jalassa ja -- minun vanha\ntakkini yllään.\n\nMiehen pää painui rintaa vasten, harmaissa silmissä oli suruinen,\nmiettivä ilme...\n\nSilmiini tulivat vedet, mutta sellainenhan olen: nauroin suruani\npeittääkseni, kun notkuvilta rattailta hänelle hyvästiksi hattuani\nhuiskautin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy kului, ja lumi taivaasta laskeutui yli pikkukaupungin. Se koulu\noli vasta kansakoulua, lukeminen ei vielä aivan tärkeää. Me lapset\ntemmelsimme iltapimeään saakka ulkona hangessa. Ja ulkoisen pimeän\nvallitessa jyrysimme sisällä suuressa luokkasalissa, jota leveälieriset\nkattolamput valaisivat, -- jyrysimme ja telmimme opettajan lasten\nkanssa, -- minä asuin kansakoulunopettajan luona. Useinpa kaatui\nhuojuva karttajalka, useinpa paukahtaen ja rymisten puhkesi pulpetin\nkansi. Silloinkos hiljainen, leppeä isäntä avasi sinisen kamarinsa\noven, seisoi suuttuneena kynnyksellä ja polki lihavaa jalkaansa.\nVaikeni melske hetkeksi silloin, selvitettiin synnit ja otettiin\nnöyrinä synninpäästö...\n\nMutta iltayöstä, kun vuoteellani loioin, en saanutkaan aina heti unta:\najatus kiiti kauas maalle, missä öisessä kuutamossa koti uinui\nhiljaisena ja rauhallisena. Taloa piirittäväin mäntyjen oksat olivat\nihanat lumesta, joka niitä painoi alhaalle, raskaana ja pehmeänä kuin\njoulukuusen pumpuli ... kiteet aivan sinisinä ja sähköisinä kuutamossa\nkiiluivat. Mitähän ne kotonakin tänä iltana lienevät hommailleet?\nKeittiössä, himmeän lampun alla, Hilma on kai hyräillyt ja kartannut\nvilloja, Selma hieronut viluista selkäänsä takan kuumaan kylkeen...\nKasvattiäiti rakas on istunut kamarissaan suuressa nojatuolissa, lamppu\non palanut ... sitä vihreää amppelia ei sytytetä muulloin kuin\nvieraiden tullessa. Talvinen tuuli on ulkona hiljaa viheltänyt,\nlämpömittari ikkunassa omituisen yksitoikkoisesti, ikäänkuin\nlaulamalla, rämissyt yhä vain, surunvoittoisesti. Metsän laidassa ovat\nlumiset puut kimaltaneet talvisessa, äänettömässä kuutamossa.\n\nPirtin puolella ovisopessa on istunut Liena-Kaisa, kitupiikki on\nsavunnut ... ja Liena-Kaisa on sen kitkerässä savussa paikannut Veertin\ntakkia. Ja Veerti: niin, Veerti, mitähän se on tehnyt? Lukenutkohan\non ... vai mitä ihmettä se on tehnyt, se Veerti! -- Veerti!\n\nIkävöiden vaivuin uneen, sielussani kodin kuutamoinen talviyö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun lauantaiehtoona kotiin saavuin, niin tuli roihusi keittiön takassa,\nsen ääressä asetettiin poika pöydän kulmalle istumaan, riisuttiin\nkengät jalasta ja jalkapohjat tulenhehkussa lämmitettiin. Kyseltiin\nkuulumisia puolelta ja toiselta; juteltiin, naureskeltiin. Ja\nVeertikin, Veerti juosta pinkaisi sieltä pirtin puolelta luokseni:\navosuin ja silmät suurina hän kuunteli, kun kerroin, miten kouluni\npihalla uljaita linnoja rakennetaan...\n\nVeerti tarinoi metsän yksijalkaisesta menninkäisestä, jolla on\nhirmuisen isot korvat ... kuin karvaiset kintaat. Sen oli torppari\nTirkkonen nähnyt puiden välissä, silloin kun sai sen suuren\nryssänjäniksen lankaan.\n\nPyhänä en saanut kotona juoksennella \"kirkkoaikaan\". Silloin luin\nläksyjäni. Ainoastaan katkismusta en viitsinyt lukea, ajattelin aina:\nennättäähän sen vielä huomisaamunakin. Mutta huomisaamuna -- en sitä\nedes lukaissut.\n\nVeertiäkin piinattiin \"kirkkoaikaan\": piplianhistorian ääressä. Aukaisi\nVeerti kirjaa vähän, katsoi sisään: tapernaakkelihan siihen kohtaan oli\npainettu. Veerti kai aprikoi, minkälainen se tapernaakkeli oikeastaan\noli, tuumi, raapaisi päätänsä... Näki kissan hyrräävän pankolla,\nmeni kissan luo, silitteli vähän, kissa köyristi selkäänsä, Veerti\nkiskaisi litteäsilmäistä petoa hännästä. Silloin juoksi Liena-Kaisa\nvirsikirjansa luota kissan avuksi, voivotteli, nyhtäisi Veertiä\nkäsipuolesta, nipisti korvasta, pyöritti niska-untuvista, kyyditsi\njäisen ikkunan pieleen ... lukemaan.\n\nIltapäivillä hiihtelimme pimentyvillä järvenselillä, joita jylhät,\nmäyräin asumat kalliot ympäröivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului pari vuotta, ja minä olin tullut lyseoon. Se oli paimenkuningas\nKyyroksen, pyhän Yrjänän, lohikäärmeiden ja Troian sankarien aikaa.\nRakensin pahvilaatikoista uljaita, hopeakattoisia linnoja ja leikkelin\npaperista sadoittain turkkilaisia linnan muureille.\n\nKaivoimmepa kerran Veertin kanssa talvisena lauantaina sinne\nmaalaiskodin kanahäkkiin ison labyrinttilinnan; mahallamme maaten ja\npotkimalla teimme hankeen pyöreitä käytäviä, kuin myyränreikiä.\nKäytäväin solmuissa oli keskellä kinosta sali, jonka seiniä koristivat\nkirjavat kuvat, ja kuvien edessä paloivat pienet kynttilät. Permannolla\noli monta kupoa olkia.\n\nIhania hetkiä siellä lumen alla Veertin kanssa vietimme, vesipisarain\nkatosta tippuessa. Kun jälleen maanantaina läksin kouluun, niin\nlähtiessäni nimitin linnaan erityisen voudin, joka siitä huolta pitäisi\nviikon ajalla. Veertihän se vouti oli, ja hyvin hän linnan hoiti: joka\npäivä lapioi tien auki pääportille; monesti päivässä pujahti myyränä\nmonet sokkelot lävitse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän jälkeen muutti, en tiedä miksi, Liena-Kaisa meiltä pois ja vei\nVeertin mukanaan Tilajoen torppaan. Siellä kaislaisen lahden perukassa\nhe sitten asuivat.\n\nVeerti oli jo niin iso poika, että vallan mainiosti kykeni\nharjoittamaan köyhän surullisia ammatteja: kierteli talvisin haarapussi\nkainalossa kylillä pyytämässä \"vähän särpimen apua\"; mutta kesällä oli\nkerättävä luita ihmisten kesannoilta: lähtihän niistäkin leipää.\n\nMutta eipä hän kauan kerrallaan viitsinyt tallustella\nauringonpaahteista, pölisevää peltoa. Pian hän nakkasi kivirauniolle\nluukopan ja juoksi rannoille ja puroille seiluuttamaan laivoja toisten\nlasten kanssa. Kun Veerti palasi kotitorpalleen, niin äiti kysymään:\n\n\"Missä luukori?\"\n\nÄiti porusi ja pauhasi... Oi, eipä sentään hennonut olla lohkaisematta\nnälkäiselle pojalleen aimo könttää kuivasta reikäleivästä.\n\nKesällä olin vapaa, ja kun ei ollut talossa veikkoa vehkeisiin, niin\nlippasin usein Tilajoen mökille Veertin luokse. Turhaan Liena-Kaisa\nkoetteli estää \"meidän poikaa\" lähtemästä mukaani laiskoittelemaan\naurinkoisille mansikka-ahoille, kaislarannoille ja myllypuroille...\n\nSopipa yhdessä elää, kierrellä, katsella ... istutella punaisia\norjanruusunvesoja leikkitarhoihimme...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeppälän, naapuritalon, kujan suussa oli isoja savihautoja, joita\nauringonpaiste kiehutteli ja kuivaili. Näiden lamparoiden omistamisesta\nkilpailivat kanssamme \"Tornion herrat\", röhisevä sikalauma. Aina ne\nsiat tunkeilivat siihen lämpöiseen rapakkoon tonkimaan ja kyljellään\nköllöttämään, mutakylpyjä ottamaan, ja me tahdoimme uittaa siinä\nlaivoja!\n\nPari päivää vuolimme vankkoja jännepyssyjä, kolmantena tahkosimme\nkärkiä nuoliin ja neljäntenä olimme valmiit villisianjahtiin! Kasvot\nmustikoilla ja viinimarjoilla kirjaviksi maalattuina ja hiuksissa\nkauneimman kanan pyrstösulat hiipivät Suuri Käärme ja Unkas Seppälän\nkujan suuta kohti. Pyssyt olivat vireessä, kun nelinkontin ryömittiin\nison kivimöykyn taakse, jonka lähellä siat lepäilivät rapakossa.\nAmmuttiin nuoli, -- ylitse se lensi. Ammuttiin toinen, rapakkoon se\nlensi. Kolmas laskettiin: sattui suoraan isoimman sian lihavaan\nselkään. Kauheasti vinkaisi sika, kavahti pystyyn, ja uusia nuolia\ntuiskahti sateena sikalaumaan. Röhinää, hyvin syvää ja juhlallista\nröhinää. Harjat pystyssä koko kylpevä joukko juoksentelee pitkin kujaa.\nMepä pojat nostettiin sotakarjunta ja hyökättiin aseinemme esiin.\nAmmuttiin: jokaisen possun niskassa tökötti jo päreinen \"piili\". Ympäri\nmetsiä, ahoja laukattiin nyt sikoja ajaen, niin että vinkui. Kun nuolet\nloppuivat, temmattiin ammutut nuolet irti pakenijain niskasta ja\nammuttiin ne uudelleen. Se oli oikeaa Assurin metsästystä! Mutta\nkylläpä varottiin, etteivät siat saaneet nuolet selässä kotiinsa\njuosta! Se olisi ennustanut meille tutkintoa, tunnustuksia ja\nselkäsaunaa.\n\nKun jahdista väsyneinä ja voitokkaina palattiin kotiin, juoksin oitis\nruokakonttoriin voileipää tekemään. Mutta Veerti jäi arkana ja nöyränä\nseisomaan keittiön ovinurkkaan ... odottamaan muruja, jotka rikkaan\npöydältä kylläkin pian putosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten Veerti pääsi kuitenkin kansakouluun!\n\nEn voi kuvailla iloani!\n\nKoko edellisen suven olin nähnyt hänet niin totisena ja miettivänä. Ja\nusein oli ystäväni haastanut minulle: \"Kun pääsisin kansakouluun!\"\n\nJa nyt olivat hyvät ihmiset toimittaneet hänet kansakouluun.\n\nMuistan, miten Veerti talvella istui kuskipenkillä Selman rinnalla, kun\nminua maanantaiaamuna vietiin kouluun. Paikattu talvipalttoo oli\nhänellä yllään ja punainen kaulahuivi käärittynä monin kerroin\nkorville. Siinä hän istui ... kyssäniskoin ... posket ja nenänpää\npaistoivat punaisina pakkastähtien kalvetessa.\n\nMutta Liena-Kaisa se hääräsi ja haastoi, kymmenesti kääräisi hameensa\nhelmat juostakseen kaupungin ja Tilajoen väliä.\n\n\"Eiköhän tuo meidän poika jo siellä koulussa nälkään kuole!\" hän\nhaastoi kylillä. \"Kauankos sille yksi leipä riittää, kun ei\nsärvintäkään ole. Kun saisi vähän särvintä, ettei se poika ihan nälkään\nkuolisi.\"\n\nEnsimmäisen kouluvuoden loputtua Veerti sai koulusta palkinnon,\nkymmenen markan palkinnon.\n\nLiena-Kaisa haastoi:\n\n\"Mitäs tuosta, senkös tuosta, viikonkos tuolla! Mitäs tuosta, kauankos\ntuolla, senkös tuolla.\"\n\nLiena-Kaisa osti sillä kymmenmarkkasella välttämättömintä:\n\n\"Ei ole särvintä, ei ole, ei ole, ei ole. Oikein sydänalasta pahasti\npanee.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Veerti oli ollut ensimmäisen vuotensa koulussa, heräsivät hänessä\nsuvella suuret tuumat.\n\nHänellä oli eno, sellainen laiha ja pitkä, harvasanainen kaima\nFerdinand, joka kesällä pyydysteli kaloja ja talvella myrkytteli\nkettuja. Tämä kaima se Veertin päähän ajoi suuret tuumat.\n\n\"Kunhan tämän kansakoulun jaksaisi käydä läpi, niin ottaisi velan ja\nmenisi seminaariin!\" tuumi Veerti minulle, ollessaan meillä\nkesärenkinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta muu väki sen kesän aikana panetteli Veertiä kovasti: \"Ei suinkaan\nhänelle se suuri tuuma lie mennyt päähän?\"\n\nRengit panettelivat Veertiä:\n\n\"Ei se tee muuta kuin syö ja makaa. Niin sitä koulussa herroja ja\nlaiskureita värkätään...\"\n\nVanha, puolisokea Samuli kapsahti sängystään lojumasta ja alkoi:\n\n\"Niin sitä koulussa laiskureita värkätään! Ei tahdo aamusella saada\nylös pelillä millään! Kun nykäisee olkapäähän, niin se vain möyryää.\nKun on nostanut istualleen, niin vetää loimen korvilleen ja nukkuu\nuudestaan! Jaa, jaa!\"\n\n\"No ihmekös tuo on, jos Veertiä nukuttaa\", sanoin Samulille. \"Monesti\nsaa Veerti koko yön rämpiä sateessa lehmiä kotiin hakemassa!\"\n\nKarjakko kuuli lehmistä puhuttavan ja kivahti hänkin:\n\n\"Hehee: hyvästi se sitten lehmiä paimentaa! Paksulla kepillä pieksää,\nkellot vain kalisevat, kun karja korpea ravaa! Ja menepäs siitä sitä\ntorumaan, niin huulet törröllään vastaan ärjäisee! Ai ai, jos rouva\ntietäisi, miten Veerti sitä hevostakin, Hippoa ... he-hee!\"\n\nJa koko väki yltyi porisemaan, miten Veerti oli lyönyt Hippoa\nkorennolla!\n\nMinun tuli paha olla... Kaikki pelkkää valhetta ... kateutta. Lähdin\npirtistä pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntaisin suvella olimme yksissä: kuljeksimme metsissä tai makasimme\nauringonpaisteessa, tarinoimme, salaa piippuja imien. Mutta kun tulimme\nkotiin, niin Liena-Kaisa Veertille päivittelemään:\n\n\"No missä se nyt koko Jumalan pyhän taas...? Voi hyvä Isä toki\nkuitenkin tuota poikaa, kaikki lapikkaansakin kuleksiessaan kuluttaa.\nEikö kesäkuumalla jaksaisi paljain jaloinkin juosta! Ja ei niin paljon\nkuin piplan ottaisi käteensä kirkkoaikaan, ihan sydänalasta pahasti\npanee. Voi, voi, voi sitä poikaa!\"\n\nVeertistä oli tämä päivitteleminen kiusallista, hän murjotteli, viskeli\nolkapäitään, tiuskaisi ja matki Liena-Kaisaa: \"Voi voi voi sitä\npoikaa!\"\n\nVeerti lähti ulos ja paiskasi oven kiinni, niin että pamahti.\n\nSilloin Liena-Kaisa poloinen:\n\n\"Voi, Herra siunaa kuitenkin. On sitä koettanut kasvattaa, vaan\nsellainen ruoja siitä tuli kuitenkin ... että oikein sydänalasta\npahasti panee! Voi, voi, voi!\"\n\nSeuraavana talvena ei Veerti enää päässytkään kouluun. Ei enää kukaan\nhommannut... Kai se jo riitti, muka. Kotiin hän jäi, makailemaan: ei\nollut talvella renkipojalle talossa paljon töitä... Laski mäkeä.\n\nHankiaisten aikaan laski suksilla kurkkunsa puhki aidanseipääseen mäen\nalla. Veri vuoti. Pääsi henkihieverissä kotiin. Alkoi äiti aluksi\nVeertiä torua mäenlaskusta, mutta selälleen oli lentää, kun yht'äkkiä\nnäki Veertin verisen kurkun. Toraten ja itkien juosta luuhotteli\nLiena-Kaisa kylillä hakemassa \"karpuulia\" ja riikapalsamia.\n\nNiillä voiteilla sitten pojan kurkkua voideltiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeni taas kultainen vuosi. -- Silloin sain tietää, että minun\nseuraavasta syksystä alkaen oli siirryttävä toiseen kaupunkiin koulua\njatkamaan. Kasvattajaäitini oli vanha, harmaahiuksinen jo, eipä hän\nyksin enää jaksanut tilaa hoitaa. Tuli ostaja: mitä puuttui!\n\nUuteen maailmaan, outoon maailmaan päästä: mikä onni minulle! Iäti on\nihanin onneni käydä yhä oudompia oloja kohti.\n\nPalvelijoihin vaikutti omituisesti tieto, että tilan entinen omistaja\nmuuttaa syksyllä pois. Vanha, puolisokea Samuli, joka meillä oli ollut\ntoistakymmentä vuotta, tuli sanattomaksi ... ja suoritti tehtävänsä\nmelkein tuskallisen tarkalla huolella.\n\nTilajoen Liena-Kaisa Herttainen itki usein hovin keittiössä, itki\njäähyväiskyynelensä jo kauan ennen jäähyväispäivää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe jäähyväispäivä oli syksyllä.\n\nPuut alkavat kellastua, ja kukkaset lavoissaan pihalla ovat kuihtuneet.\n\nIloisena kuljin antamassa kättä talon palvelijoille. Vanha Samuli,\nJanne ja Mari-piika puristivat kättäni, katsoivat minuun kummallisen\nkalsein, kiillottomin silmin...\n\nLiena-Kaisan tapasin harmaan saunan kulmalla. Hänen silmänsä olivat\nvuolaat kuin kevätpurot.\n\nVeertiä ei ollut näkynyt koko päivänä!\n\nMutta juuri kun minun piti lähteä, hän ilmaantui keittiöön ja pyysi\npäästä kuskiksi kaupunkiin ajettaessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeerti kuskaa, minä istun hänen vieressään.\n\nHän on alakuloinen istuessaan siinä ohjakset kädessä. Muistin\nlapsuudenkotini sen ihanimpana aikana, juhannuksena, kun koivut olivat\nvihreät ja tanhuan tiheä ruoho lemusi ja ylhäinen, lempeä tuuli suhisi\nsuurissa hongissa.\n\n\"Tunnen tien ja veräjän. Muistan pihan ja tuvan. Kaikki on siellä\nminulle niin perin tuttua. -- Näitä portaita usein astuin, tämän oven\nusein avasin. -- Kotini minä tunnen kyllä.\"\n\nNämä pienenä luetetut sanat johtuivat mieleeni. Laulaa yritin, laulu\nvaikeni.\n\nHaastelin Veertille tulevista tuumistani. Ainoa, millä hän vastasi, oli\nhiljainen, alakuloinen myhähdys.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"No -- ne sinun seminaarihommasi?\"\n\n\"Taisivat ne iäksi jäädä... Milläpäs se köyhä\", vastasi Veerti hiljaa,\nsurullisesti. Rintaani koski kipeästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin kaupungissa. Sieltä minun piti seuraavana aamuna matkustaa\nlaivassa uusille olinpaikoille.\n\nTutun perheen joukossa olin... Puuhasivat matkatavarain kimpussa,\npuhelivat, nauroivat.\n\nMinun oli vaikea olla. Tuntui vieraalta ja vastenmieliseltä tämä tuttu\njoukko.\n\nEn osannut nauraa. En puhellut. Outo tuska minua kalvoi.\n\nYht'äkkiä tultiin ilmoittamaan, että Veerti oli nyt lähdössä takaisin\nmaalle, tahtoi minua hyvästellä.\n\nSäpsähdin. Jokin äänetön, sanaton viilsi sydäntäni.\n\nMenin ulos. Siellä oli jo pimeä, syksyn helmassa suhisi talon puisto.\nValo lankesi ikkunasta ulos: valovirrassa näin alhaalla portaiden\nedessä kunnon ystäväni.\n\nMenin alas hänen luokseen. Siinä hän seisoi edessäni rikkinäisine\nnuttuineen, vanha huopahattu syvään otsalle painettuna. Pää oli\npainunut vasten rintaa. Harmaat, alakuloiset silmät katsoivat minuun\ntutkien; niiden katse tuotti tuskaa.\n\nOli kuin sydäntä olisi rinnastani riistetty, koko lapsuusajan\nystävyyttä koetettu hävittää.\n\n\"No nytkö sinun jo pitää lähteä?\" kysyin, koettaen hillitä vapisevaa\nääntäni.\n\n\"Pitäähän sitä ... tulee yö... Talvisalolla on pimeää!\" vastasi Veerti\nhiljalleen ja jäi tuijottamaan eteensä.\n\n\"No niin! Hyvästi sitten, hyvä veli!\"\n\nKovensin ääntäni, mutta en voinut estää sitä vapisemasta. Ojensin\nkäteni. Hän siihen verkalleen tarttui.\n\n\"Veerti, kiitoksia paljon! -- Älä unohda minua, Veerti!\"\n\nSanat hukkuivat nuoren tunteen hyrskyyn. Syleillen toisiamme\nhyvästelimme.\n\nJatkoin:\n\n\"Kuule, muistathan sen minun vaatevenheeni, jonka tein viime kesänä?\nJolla yhdessä melottiin Vuohisaareen? Ja oltiin hukkua. Sinä saat sen!\nMinä upotin sen sinne ison kiven luo Nuottasaaren eteen. Nosta se\nsieltä! Ota nyt se ... ota! Ja se purjelaivani, ota nyt se ... ota!\"\n\nVeerti lupasi.\n\nVeerti päästi hevosen riimunvarren. Talutti hevosen portille. Siellä\nhän kömpi rattaille: vielä kerran puristettiin kättä -- valo ikkunoista\nvirtasi portillekin -- näin Veertin silmät.\n\n\"Jos voisit joskus kirjoittaa!\" hän pyysi arasti.\n\n\"Niin -- kirjoittaa -- kyllä, Veerti-kulta, minä lupaan, kyllä minä\nkirjoitan, kyllä minä -- lupaan.\"\n\nVeerti nykäisi hevosen liikkeelle, rattaat rämähtivät katuojassa,\nhevonen alkoi juosta lönkyttää.\n\nSinne häipyi pimeään yöhön Veerti...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kirjoittaa -- en ole hänelle muistanut tähän päivään asti.\n\nKuitenkin ilmestyy hän usein eteeni ... uskoo ystävälle huolensa,\nköyhyytensä surun.\n\nSydämeni ylpeä rauha on mykkä haikeuttaan.\n\nJa lamppu äänettömässä huoneessani himmeästi tuikkii.\n\n1900.\n\n\n\n\nHIIDEN LINNA.\n\n\nEi vallan lähellä ihmisasunnoita on mykkä ja synkkä järvi: päivin musta\nkuin piki, illoin, -- kun aurinko laskussaan, helteisen päivän jälkeen,\nhikoilee usvapilvissä, -- punainen kuin hyytyvää vertä.\n\nSen järven rannat ovat repaleisia sokkeloita: täynnä hämäriä lahtia,\nperättömiä, suruisia, kaislaisia. Joskus kohoaa järvestä harmaa ja\nrosoinen kallio, jyrkkä kuin kirkonseinä, joskus on vedenpartaalla\nalko, jossa kasvaa hoikkavartisia koivuja, tuuheaa vihvilää; ja\nmättäillä suopursut väkevästi tuoksuvat.\n\nSuruisen järven pohjukassa aukeaa laakso, joka kiertelee kukkulain\nvälitse metsän kaukaisuuteen. Kiemurtaa vuorten helmoitse kuin kääpiö,\njoka koettaa välttää vihoittamiensa sokeain jättiläisten käsiä,\njättiläiskumpuja: montapa lienee jättiläistä, vieri vieressä on vuoria,\nyhä komeampia, kuta kauemmaksi kuljet korpeen. Tuolla taivaanrannalla\nne vuoret kuumottavat sinertävinä päivänsauhussa, salaperäisinä,\nhimmeinä kuin auer, mahtavin rinnoin.\n\nLouhisten vuorten välissä, alhojen rydöissä, aukeaa joskus niitty.\nPäivä niityllä paistaa. Vihreänä hohtaa ruoho, sylenkorkuinen, niin\nettä siinä kainaloihisi kahlaat. Kiiluu mutainen puro, jonka yli ei ole\nporraspuuta. Säpsähdät käärmettä, joka kivellä päivänpaisteessa\npelästyy ja sukeltaa, vettä pyörtäen, vihviläin sekaan.\n\nJa kas, mikä on tuolla keskellä niittyä? Valkea se on... Hirvi se on,\nkomea hirvi keskellä lemuavaa ruohikkoa. Kaunis ja norja niin, että\nsitä hyväillä haluaisit. Mutta kuinka tylyinä ja ylpeinä sen silmät\npalavat: tulisina kuin suden silmät. Ylpeästi se kääntyy ... etenee\nsalon hämäryyteen.\n\nSyvemmällä metsässä kiertelee mutaisia jokia, paikoin näkyvissä,\npaikoin verhoutuen saniaisiin. -- Ja korpi sakenee, mustuu. Tulee aivan\nkuin yö keskellä heleää päivää. Suurten kuusien havukatto luhistuu\nmaata kohti painostavana, raskaana. Siellä katon yläpuolella viheltävät\nhaukat, keltarinnat, koukkunokkaiset, niillä on kynsissään riistan\nsykähtelevää lihaa. -- Mutta alhaalla kuusikon pimeässä, siellä\nkyyröttävät harmaat huuhkajat oksilla. Ne siristelevät ihmisen\nnähdessään silmiään, mullistelevat hämmästyneinä, epäluuloisina. Ne\nhuhahtelevat toisilleen ... lehahtavat lentoon. Ne rähähtelevät\nnauruun, niin että salo räikkyy.\n\nSiellä ristihämähäkit verkkojaan kokevat... Siellä pitävät käräjiään\nkyyt: kun niitä lähestyt, ne säikähtävät, piiloutuvat pesiinsä\njuurikkojen alle; sieltä katselevat vihrein silmin, sähisevät...\n\nNyt tulee metsälampi, suruinen, yksinäinen. Komeat kuikat siellä\nsoutavat, mustat, valkorintaiset.\n\nJa senpä lammen äyräs on louhia hirmuisia: onkaloita, ukonjyrykiviä,\njoiden välissä ammottaa halkeamia kuin kaivoja. Ja kun kierrät kallion\njuurta, kohoaa edessäsi kallionseinä jyrkkänä kuin muuri; katsot ylös:\npäätäsi huimaa, -- näet kuin pilvissä hongat, joita kasvaa kallion\nkupeissa; -- varo, ettet selällesi kaadu!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sielläpä on Hiitola, Hiiden linna. Harmaa ja jäkältynyt. Katto\nkorkea... Sauhu sinertävänä ylös helteisen taivaan sameuteen pyrkii.\n\nHiisi itse pirtissään peränurkassa istuu. Pirtin seinät ja orret ovat\njättiläishonkain jyhkeimmistä. Sellaisista, joiden myrskyssä kaatuessa\nryske kauas kuuluu.\n\nPirtissä Hiisi istuu pöydän päässä. Punaisessa kauhtanassa ... tukka\nsinimusta ... silmät kavalasti välkähtelevät... Miekkaa hän\nkirkastelee, teräväksi hioo. Miekan lape punaisena välkähtää, kun hän\nsitä kääntelee ja katsoo. Suun ympärillä hänellä on ilme kuin puukon\nselkääsi haluaisi lyödä.\n\nSuuripa roihu rätisee liedessä. Pata mahdoton! keittoa padassa?\nÄitelälle sen höyry hajahtaa.\n\nPitkä, musta Hiiden akka liikkuu ja askaroi lieden luona ... ruokotonta\nlauleskelee hampaattomin ikenin.\n\nHämmentelee pataa akka. Kissa hyppää keittoon kurkistamaan: akka\nkapustalla kattia kalloon, kissa volahtaa ... alas syöksyy ...\nturkkiaan pudistaa...\n\nHiiden satavuotias tutiseva vaari hommailee nurkassa selin. Raha-arkun\nedessä hän kyyröttää, lukee rahoja. Hiiden muori, pitkäleuka,\nvärttinällä rihmaa kehrää. Paksu lukki auttaa häntä siinä työssä...\n\nHiiden punapäiset pojat punovat jousenjänteitä. Myrkkyyn he kastavat\nnuolenkärkiä. Sulittavat vihaisia vasamoita.\n\nMutta Hiiden nuori tyttö, -- tukka kullan-kiiltävä, posket\nmaidon-hienot, ääni vienon-helisevä, silmät viisaat, -- hän seisoo\npeilin edessä: hymyilee, laulelee, vartaloaan notkistelee, tukkaansa\njärjestää. -- Se Hiiden kaunis ja viekas impi kevät-illan hämyssä\nviekoittelee erämiehen koskeen synkän korven.\n\nNyt Hiiden punapäiset pojat alkavat telmiä ja teikaroida. Tekevät\nkiusaa taatollensa: taatto vaikenee, viimein miekkansa välkähtää, --\nkiroten ja naurulla hän kiusaajat karkoittaa. -- Tekevät kiusaa\nmummollensa: hienot paulalangat sotkevat, käsistä riistävät. Muorin suu\nvihasta vääristyy, kynnet tutisevat... Kostoa hän salassa uhkaa. --\nVaarin luo karkaavat: vaari arkkunsa kiinni lyö, päälle istuu, huokaa\nja siunaa. -- Viimein he käyvät siskonsa kimppuun: hänen punaposkensa\nnokeavat ... sisko vapisee, kynsillään heidän silmänsä sanoo repivänsä.\n\nOvensuussa jauhavat käsikivellä orjatytöt. Heillekin nyt punapäiset\npojat tekevät ilkaa. Inho suulla vetäytyvät pois kalpeat orjat. Hiiden\nakka purskahtaa nauruun. Äitiäänkin, keittäjää, pojat pilkkaavat.\nViimein toisiinsa suuttuvat: sanoja murhaavia sinkauttavat, puukkoja\nteräviä välkyttävät.\n\nSilloinpa tömisee, kumisee seinän takana: Hiiden orhitpa, kultaharjat,\nne siellä telmävät, toisiaan potkivat, purevat. Niiden silmät\nloimuavat, sieraimista höyryää.\n\nRaisut Hiiden pojat oitis orhien luokse. Siellä he pakottavat\nsuitsiraudat ratsujensa suuhun. Lennättävät pihasauramolle: kuule,\nmiten kallio kumisee, kaviot polkevat, kivet ilmaan sinkoavat! Siitäpä\nnuo punapäät ratsaille hyppäävät. Kilvalla vuorelta alas korpeen\nsyöksyvät.\n\nKuuluu silloin villi, vallaton kirkuna. Oksat katkeavat räiskyen, kun\nhe aukovat vaon metsään: iki-puut kaatuvat rydöksi kuin myrskyn edessä.\n\nKun he palaavat, kun ovat raisulla ajolla luontonsa purkaneet, -- kun\nkumuten saapuvat ylös vaaralle, niin Hiisi sen kuminan kuulee:\nvihaisena hän ulos astuu, näkee orhit vaahdossa pilalle ajettuina, --\nhiki oivista orheista kuohuu. Silloin hän uhkaa poikia hirteen\nheilumaan. Mutta pojat hänen selkänsä takana hymyilevät. Hiiden akka\nnauraa heidän ilkuntaansa. Mutta mummo isäntää kostoon yllyttää...\n\nMutta Hiitolan viisas, kultakiharainen tyttö veikkojen orheille\nkädestään kultakauroja syöttää.\n\n\n\n\n\"VIHREÄ HELVETTI\"\n\n\nMinne vie talvi-illan hämärissä luminen syrjäkatu? Ja ruosteinen\npelti-ovi ränsistyneessä vanhassa talossa? Leveä pelti-ovi, jonka\npäällä heiluu tuulessa himmeän-vihreä lyhty? Ovelle kiiruhtaa tummia\nhahmoja, se aukeilee ja nielee ahnaasti kulkijoita. Sisältä,\nkellarikerroksesta, kuu luu äänien porinaa ja hurinaa.\n\nMinne vie se ovi? \"Helvettiin\", kiihkoilisi joku raittiusintoilija,\njoka ei ehkä tiedä paikan nimeä, sillä sitä ei ole kirjoitettu\novikilpeen, vaan ainoastaan sana: Olutkullu. -- \"Häh?\" kummastelisi\nsilloin hänelle joku koirankuono, oluenjanoinen junni, joka on juuri\nauki rämähtävästä ovesta alas kellariin laskeutumassa. \"Häh,\nhelvettiinkö? Tuhat tulimmaista: mistäs se sitten kapakkaan vie, jos\ntämä ovi helvettiin?\"\n\nKuitenkin ovat he molemmat oikeassa: ruosteinen ovi vie \"Vihreä\nhelvetti\"-nimiseen olutkulluun, -- sellainen nimi sillä on kundien\nkesken, joskaan ei ovikilvessä. Niin, se vie onnelliseen helvettiin:\nikävyydestä unhoon, -- se vie lumesta märkiä portaita alas lämpöisen\nkellarin hämärään.\n\nHimmeäin sauhujen keskeltä kuumottaa kellarin leveälierinen\nkattolamppu. Varjot asuvat holvikaton syvänteissä, ne asuvat\nolut-märkien pöytäin alla ja valkean takan sopissa; valo taas unisena\nhimmottaa kalkituilla seinillä ja hohtaa lasien kullankeltaisessa\nsisällössä. Mutta ylhäältä holvikaton rajasta, hikisestä ikkunasta,\ntuijottaa sisään talvi-illan synkkyys.\n\nTäälläkös kihinää, täälläkös poru käy! \"Terve, pullo ja lasi kirkas;\nterve, unohdus!\"\n\nKeltaisen pöytänsä ympärillä könöttää ryty-hartioin kuusi jykevää\npoikaa: lankunkantaja-jätkiä höyryhaminasta, -- köyryselkäisiä,\nkolusaappaisia, -- lahkeet märkinä, vanhat, ruttuiset karvalakit\npäässä. Punaisina karvanaamat paistavat, hikisinä nenät kiiluvat.\nKaikki suut polittavat yht'aikaa: öisistä tappeluista, pollareista,\nMimmi Villapäästä, ison nyrkin vallasta... Yksikään korva ei toisten\nsanoja kuunnella viitsi...\n\nOvi aukenee, huuruaa. Sisään tulee, ikkunan alle asettuu mikä lienee\nherrasmies: laiha, keltainen, kaljupää, rillit nenällä; -- kehnoissa\nvaatteissa. Hän vetää povestaan esille ruttuisen sanomalehden, katsoa\ntirraa luettavaansa kirjaviisaan hajamielisin, rasittunein silmin,\nmittailee palstoja pikkusormen pään ja kämmenkuopan välissä.\nSanomalehtimies, -- senttimetrikirjoittaja? -- Mutta vaihteeksi hän\nvaahtoisesta lasistansa hitaasti hörppää.\n\nJykevät junnit alkavat olla mahtavalla, rohkealla päällä! Heidän\npunaiset verensä kiehahtavat, kun he näkevät herran ilopaikassaan.\n\"Herra? Nuuskija? Minkä tutkiskelija?\" Siispä junnit, nuo karvasuut,\nalkavat keskenään supatella, vastakkain sipistä, -- salaa katsella\nvierasta... Ja sitten murista, -- irviä keskenään muka, mutta jo ääneen\npistellä. Ja sitten herran ilmeitä matkia. Onpa yhdellä junnilla\nsilmälasit, hän panee ne nyt nenälleen: \"Tuollainen kakkula-nokka!\"\npistelee hän ... on hänelläkin silmälasit muka!\n\nSiinä junnit jankuttavat pitkän aikaa yhtä samaa roskaa, -- herran\nrilleistä: \"Kas vaan, kuinka hän tuplaikkunoista katsoo!\" Sitten hänen\nlaihasta, pitkästä kaulastaan: \"Kaula kuin kurjella ennen maailman\nloppua\"; \"laiha kuin pyy ennen maailman loppua\". Hänen isoista\nkorvistaan: \"Kas vaan tuollaisia korvia! Lepakon siivet! Melkeinpä\nsaattaisi noilla korvilla lentää! Lentää kuin laiha varis\nsiiven-kotuksillaan lentää!\"\n\nPorisevat junnit ilkeästi... Herrasmies istuu hajamielisenä, hän tuskin\nkuulee heitä, hän tuijottelee, lukee lehteään. Ja joskus hän lasistansa\nhörppii...\n\nMutta lihava, punaviiksinen muurari, jonka mekko on paksussa\ntiilenpölyssä, on junnien herraa haukkuessa katsellut herraan jo kauan\naroin, epätietoisin silmin: -- Mikä lienee ... kehnot vaatteet ...\nkärsivällinen ... ei vastaa haukkujille.\n\nJa vihdoinpa muurari hänen puoltajakseen ryhtyy.\n\nHän on kuunnellut junnien puheenporinaa jonkin aikaa, kärsimätönnä\npulloaan keikistellyt. Ja kun jätkäin räyskeestä ei tule loppua, --\n\"Haha, herra ... köyhäpä on, kelpaa tänne tulla!\" -- niin vihdoin\nmuurari yht'äkkiä lihavalla perällään käännähtää ja avaa ison suunsa\npunaisten partakarvojen sisästä näkyviin ja pitää jätkille jalon,\nlyhyen saarnan ihmistavoista ja koiramiehistä: \"Mitä teillä on ihmisten\nkanssa tekemistä? Hänen korviensa ... ja karvojensa? Itsekin olette\nsellaisia ... pö-hö-höö ... olette mitä olette!\" -- Ja siinä ohella,\njätkiä pilkatessaan, hän jalosti, itsetietoisesti herraan katsoo.\n\nMutta junnitpa nyt muurariin niinkuin ampiaiset: \"Mitä se sinuun...?\nKoiria? Huut suusi! Ketkä koiramiehiä! Itse olet koira ... karvasuu\nmopsi... Haha! Mopseilla ennen oli toki mulisuu, tällä on punaiset\nviikset! Viikset kuin tallin pilttuuluudat! Haha ... koiria!\"\n\nMuurari kiukuissaan heihin selin kääntyy. Hän ei ehdi vastata, niin\nnopeasti toiset haukkuvat; hän vain pulloaan äkäisesti keikuttaa. Ja\npyörähtää joskus leveällä takalistollaan ja ampuu olutheraisten\nviiksiensä alta jätkille myrkyllisen pistosanan.\n\nKapakka-akka, kenoselkä ja pystypää, \"Vihreän helvetin\" keisarinna, hän\non kuunnellut riitaa eteisessä pilarin takana. Yht'äkkiä hän nyt tupaan\nsisälle lennähtää: niinkuin hirveä tykinkuula keskelle vihollisten\nlaumaa, -- niinkuin räiskyvä, säihkyvä koirapommi junnien joukkoon.\n\nSeisoo siinä \"Vihreän helvetin\" keisarinna. Seisoo hetkisen vaiti, tuo\nmuhkea kupupovi; seisoo kädet mahtipuuskassa, pää pystyssä, -- pienet\nsilmät säkenöivät. Sitten hän polkee jalkaansa, kerran, pari... Hän on\njumalainen mykässä vihassaan... Korvissa tutisevat kiiltävät renkaat...\nVihreään röijyyn ja likaisiin pitseihin verhottu povi aaltoilee kuin\nmeri myrskyssä. Vielä hän ei ole sanaakaan virkkanut. Hän katselee vain\njätkiin uhaten, -- tilille vaatien.\n\nMurahtavat jätkät jotakin... Mutta silloinkos heille räsähtää vasten\nnaamaa raekuuro sanoja! Murahtavat lisää: oikeuden sankarittaren ääni\nse kohoaa, kimisee ... kimisee kuin yhäti pingoitettu viulunkieli, --\nvallan katketakseen. Hän puhuu kuin majesteetti purppurassa ja\nkullassa! Maanpaolla hän uhkaa: helvetistä ulos \"fokkaamisella\"...\nVähintään salaman ja ukkosen luulisi hänen kostonsa välikappaleina\nomistavan.\n\nEivät usko junnit vieläkään, he murisevat yhä: \"Ei tarvis huutaa! Kyllä\nme kuullaan. Ulvoa ei tarvis... Eikä kotkottaa... Vähempää suuta... On\nmeillä korvat...\"\n\n\"On teillä korvat! Selässä korvat! Ette kuule, jos ei teitä potkaise!\nKorvat selänpäässä!\" kiljaisee olutkullun emäntä vastaan.\n\nKolmesti hän poistuu, ja kolmesti jälleen sisälle syöksyy, ison kätensä\nkattoon kohottaa: vapisee povi, tutisevat pitsit, korvahelat keikkuvat.\nHän uhkaa ulos paiskata mokomaiset rentut, ihmisten haukkujat, siistin\npaikan häpäisijät ... olutnaamat ... hepokatit... Humalaiset! Maailman\nkiusan ja kuonan! -- Ympärillä kuunnellaan, nauretaan ... rähistään.\n\nVihdoin junnit alistuvat, vaikenevat, sisällään perkeleitä! Keisarinna:\nylpeänä ja ilkkuen hän poistuu eteiseen, päätänsä keikuttaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHimmeässä uuninsopessa istuu jokin lihasäkki: mustaviiksinen,\nhöllähousuinen ryssä, aliupseeri. Välkkyvän suoliremelinsä hän on\nriisunut viereensä tuolille, että paremmin mahtuisi masuun olut;\nlättälakki toisella ohimolla hän istuu.\n\nRyssää vastapäätä ja hänen pöydässään könöttää mikä lienee mies: vanha,\nlaiha, -- sormet luuta ja nahkaa, -- naama valkea kuin liitu, mutta\nsiinä nenä punainen kuin olisi kaiken muun ruumiin veri keräytynyt\njuuri siihen kapeaan nenänselkään. Pitkä parta ulottuu rinnoille, musta\nluuhkahattu on syvälle päähän painettu. -- \"Kuka tuo on?\" kysyn\nolutpiikaselta, pieneltä, tihrusilmältä, hammasrikolta.\n\n\"Turun-hulluksi sanotaan, -- kuuluu olevan maisteri\", sipisee tyttö.\n\nTurun-hullu, hän on parhaalla tuulella: hän laulaa renkutusta Palpan\nKillistä, Kaisa-keisarinnan sinettivaakunasta... Hän venyttelee\nkurkkuaan, kallistelee päätänsä, näyttää ja laksauttaa kieltään ...\ntuuheat, harmaat kulmakarvat liikkuvat. Hän ilmehtii sormillaan\njuutalaistapaan ... ja renkuttaa...\n\nSolttu painautuu lähemmäksi renkuttajaa, koettaa ymmärtää laulua,\nsilmiään siristelee, virnistää suutansa, ja valkeina hampaat kiiltävät.\nJoskus, parhaissa paikoissa, hän päästää rähänaurun. Turun-hullu anelee\nsotamiestä: \"Jei bohu, toikka minule purkki oljtta...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nViereisestä huoneesta kuuluu sekavana korkkikoneen lonkutus,\nvaskirahain hilske, loruavain sorinaa... Ja soittoa: milloin tahdissa\nkumuavaa ja kirkkaasti helähtelevää kuin harpun, -- milloin piipattavaa\nkuin säkkipillin. Epätasaista kuin olisi soittaja torkku-humalassa.\n\nSiellä on pieni, mustapäinen tyttö, -- tukka sellainen nokimusta, että\nkätesi luulisit nokeutuvan, jos hänen kiharoihinsa koskisit. Ja\nhillittömän vapaasti välkkyvät hänen mustat silmänsä... Hän soittaa\nhuonoa harppua tottuneesti ja hyvästi; -- istuu siellä kera vanhan,\npuhkuilevan isänsä, joka puhaltaa pilliä.\n\nJa mitä he soittavat? Jotakin vanhaa, surumielisenlivertelevää\nvenäläistä laulua: \"Älä toru minua, kyyhkysein...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksinäni hämärässä nurkassa istun, nojaselin seinään, jalat\njakkaralla...\n\nPääni on raskas... Sekaviin huuruihin tuijotan ... ihmishahmoihin...\nSielussani liikkuvat muistot, kalpeat houreet, -- ilmestyvät,\nkatoavat...\n\nNiin: hän... Näen hänet etäällä ... tuolla... Hän väikkyy kuin\nruskotus... Häviää... Ja taas -- hänen kuvansa kirkastuu...\n\nHän se on: poski käteen nojaa ... tukka oudosti sädehtii ... silmät\nhymyilevät...\n\nNiin, ne silmät oudosti kimaltavat ... hymy on suopea... Kuin hän\nkysyisi jotakin ... kaukaa...\n\nÄäni soi kaukaa ... ääni, joka sydäntäni järkyttää:\n\n\"Mitä teet -- mitä teet sinä -- täällä?\" soi ääni kuin etäinen kaiku.\n\n\"Maljasi juonhan!\" vastaan. \"Ah maljasi, suloinen impi!\"\n\nHän katsoo, ja on niinkuin lohduton huokaus syvältä povensa pohjista\nkohoaisi.\n\n\"Älä toru minua, kyyhkysein. Miksi kuvasi minua tännekin seuraa? Minua\n... joka olen vain -- kuutamon mies, mynttien vähäisien lyöjä. -- Jos\nsinua rakastan ... jos sinua ikävöin, kun olet nyt poissa, -- jos\njärkeni tähtesi antaisin ehkä; mitä se sinuun kuuluu? -- Jos sinua\nrakastan, en silti sinua tahdo! Jos sinua rakastan, ja juuri siksi: --\nmitä se sinuun kuuluu?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkoa helähtää kirkontornin kilkkaraudan soitto ... se ilmoittaa, että\nyö on tullut.\n\nKapakka-akka, tuo kupupovi, tuo pystypäinen \"Vihreän helvetin\"\nkeisarinna, heitättää ja itsekin nakkaa nyt vaivaiset-syntiset kadulle,\n-- langenneet enkelit taivaasta taivasalle.\n\nEteisessä pullikoidaan keisarinnaa vastaan. Siellä käy ryminä,\ntappelunnujakka. Ovi kadulle on jo auki, -- eteisessä huuruaa pakkanen.\n\nKun juopuneet enkelit on paiskattu ulos taivaasta, \"Vihreästä\nhelvetistä\", niin rautaiset ovet rämähtävät takanamme kiinni...\n\nKadulla hengitys höyryten suusta ulos sohisee. Korkealla taivaalla\npakkaskuu, -- ja kylminä tuikkivat tähdet, jotka eivät paljon huoli\nmatalasta maasta, missä me vaivaiset-syntiset harhaamme...\n\nOlisinpa joku apostoli tuolla korkealla kirkonpäädyssä, katolla: alas\nkiveykseen pudottautuisin, iljankoon heittäytyisin...\n\n\"Älä toru minua, kyyhkysein...!\"\n\n1901.\n\n\n\n\nTAISTELU USKONNOSTA.\n\n\nKaupungin kartanot törröttivät usvain helmassa kuin jättien linnat, ja\nkattojen harjoilla punersi illan rusko. Iltaiset tulet syttyivät\nkatukujille kimaltamaan.\n\nKävelin syrjäisille kaduille, missä lyhtyjen liekit lekuttivat himmeinä\nja hikisinä, missä juutalaispojat, pitkänenäiset vekkulit, kurkkivat\npuotiensa ovilta kiiluvin silmin.\n\nTulin kapakkain luo. Rämähtipä erään olutkullun ovi auki, ja sisältä,\nlierilamppujen hämystä ja katkusta ja oluen äitelistä huuruista, kuului\niloisten poikien porina, lasien kilinä, kuparilanttien helinä.\n\nMutta mikä kahakka juuri silloin siellä syntyi? Mikä poru ja riita?\nKiroukset kapakasta kajahtelivat... Painuin alas olutkulluun: katsoa\npitää maailmassa kaikkea...\n\n\"Hei, väistäkää! Kaksi junnia rupeaa tappelemaan\", huudetaan minulle.\nNo niin, sovitin itseni turvapaikkaan tiskin viereen, josta helposti\npääsi suojaan tiskin taakse, ja parhaaseen paikkaan: mahtavan\nkapakka-akan rinnalle. Ja alkoipa nyt totinen sirkusnäytös!\n\nKaksi vanhaa hampuusia, naamoiltaan mustanpunaisina, mulkoili toisiinsa\nryppyisten kulmakarvain alta, -- kaksi ryysyjakkuista jurrikkaa,\nseisoen hytkähtelevin säärin, rähisi ja riiteli, toisiaan likaisin\nnyrkein hosui.\n\nMistä oli syntynyt riita? Miksi luomet muljahtelivat kuin tappelevilla\nkukoilla? Miksi nyrkit pian alkoivat paukahdella kumiseviin\nrintakehiin?\n\nVallan tyhjästä oli alkanut riita, jonnin-joutavasta! Humalassa\nnimittäin, ja ihan liian monelle selvänäkin, pistää usein päähän\nmerkillisiä mietteitä. Humala on näet sellainen: kun pikari huulille\ntulee, niin se vetää suun hauskasti väärälleen, pistää nenään\nturkinpippuria, ja olkapäitä väristää, ja päätä hytkyttää, ja nenää\npäristää. Mutta sitten neste alas solahtaa kuin notkea, tulinen\npistomiekka. Sen jälkeen se rintaa raittiisti laajentaa, ja panee\nnyrkiniskun voimaa jysähtämään, ja kirkastaa ajatukset, ja kirvoittaa\nkielen ketterästi lausuilemaan. Mutta uudet pikarit ne loihtivat sanat\nvuotamaan sielusta lauluina, -- kuin valinkauhasta sulan metallin; --\nmutta sitten ne irtauttavat kielen palpattamaan korkeita hullutuksia ja\nriitelemään turhasta, tappelemaankin, -- ennenkuin tulee tuo humalan\nsuloinen kuolema, tajuttomuus: pisto väkijuoman ohuesta miekasta\nsuoraan sydämeen ja takaraivoon, -- ja ihminen ei ajattele enää: hänen\npäänsä nuokkuu vain kuin helteestä uupunut kukka varressaan, jos enää\nnuokkuukaan, -- ellei lepää jollakin pieluksella, penkillä tai\nravikivellä, -- lepää kuin pääkallo.\n\nNo, nämä miehet olivat juuri sillä asteella, joka panee kielen\npalpattamaan niitä hullutuksia, joita aivot -- eivät keksi. Ja niinpä\nnyt toinen pöhönaama ärähti toiselle:\n\n\"Jos ei Jumalata olisi, niin...\n\n\"Mutta se on!\" örähti toinen.\n\n\"Niin, niin, onhan... Mutta _jos_ ei Jumalata olisi...\"\n\n\"Se on, se on!\" ärähti toinen taas.\n\n\"Enhän minä sanokaan, ettei sitä ole. Mutta jos sitä ei olisi, niin\ntuhokohan...\"\n\n\"Jumala on, totisesti se on!\" karjaisi toinen ja paiskasi punaisen\nnyrkkinsä pullopatteriin: särkyivät lasit, repeytyi käsi, -- raivostui\nväittäjä: kävi veljeä käsirysyyn, tuo uskonsankari, puolesta asian\npyhän!\n\nSyntyi siinä roiske ja saappaiden romina, jakkarain paiskinta pöytien\nalle, heilahti huimasti savuileva lierilamppu. Muut pakenivat kiroillen\novelle. Röhisivät tappelijain rinnat, korisivat kuristetut kurkut, kun\nsinisenpuhuvin naamoin tuimasti oteltiin.\n\nKuinka jatkui taistelu? Se loppui siten, että toinen junni paiskasi\nveljeä pullolla kalloon, karjaisten:\n\n\"Mutta jos ei olisi!\" ja sinne kaatui kaadettu pöytäin alle, kiroten:\n\n\"Mutta se on, piru!\" Ja valahti permannolle uljaan miehen helmeilevä\nhurme.\n\nTulivat poliisit patukoin ja pampuin, laupiaaseen huostaansa veivät\nvapaudenpuoltajan.\n\nSe oli taistelu taivaallisista, jotka eivät maallisia olleet.\n\nOttelevathan moisista, sanaputeleilla, monet oppineetkin,\njuutalaisvekkulien epäloogillista kirjaa lukeneet. Täyttävät päänsä\ntakaperin alkavilla ajatuksilla, nuo ylvään juhlalliset teologit ja\nhienon seesteiset teosofit, niinkuin -- minäkin. Samoin ateistit ja --\nmaterialistit, -- ja pudota mätkähtävät tavalliseen elämään kuin\npuusta: lukevat elämää lopusta alkuunpäin kuin hebreaa, turhia\ntuumiskellen, tyhjästä innostuen, -- metafysiikasta, sellaisista,\njoista kukaan ei tiedä mitään. Sen pituinen se!\n\n1902.\n\n\n\n\nNE ENTISAJAN IHANTEET...\n\n\nMatalaotsainen, isoleukainen ukko sarkahousuissa ja haikarasortuutissa,\n-- karkeaharjaksinen ukko, joka elää erillään vaimostaan ja on\nihastunut nuoreen poikaan kuin Zeus Ganymedeeseen, -- platonisesti kuin\nSokrates Alkibiadeeseen, niin hän kai luulee, ja mittaa metrinauhalla\nsalaa öisin hänen kehitystään ja ylistää sen suurenmoisuutta viattomana\nminullekin, -- tuo sortuuttiin ja saappaisiin puettu ukko varoittelee,\nopettaa minua:\n\n\"Älä sinä nyt suutu minuun... Sinulla on kylmät ja ylpeät silmät ...\nsinä et ymmärrä minua!\"\n\n\"No mikä nyt, setä?\" sanon nauraen.\n\n\"Mutta istutaanpas nyt. Minulle juolahti mieleen eräs juttu. Minä\nhaluaisin sen kertoa...\"\n\nIhastuin. Minunhan täytyy yhäti oppia.\n\nUkko, tämä viattoman-perverssi, omasta mielestään siveä köriläs, katsoi\nminua litteistä silmäkoloistaan pienillä, vihertävillä silmillään. Hän\nalkoi hätäisesti, ja isoa nenäänsä kaivellen, kertoa:\n\n\"Minä aion nyt puhua ... kun minä en ymmärrä nuoria... Miksi he repivät\nniin paljon alas antamatta mitään sijaan ... ihanteita!\"\n\n\"Kyllä he aina antavat sijaan!\" vastasin.\n\n\"Mitä? En minä sitä näe!\" sanoi ukko harmistuneena ja hätäisesti.\n\n\"He antavat oman itsensä! Nuoruutensa, terveytensä, -- epäitsekkään\npyrkimyksensä siihen, mitä he pitävät oikeana...\"\n\n\"Niin. Voivathan he antaa. Mutta mitä siitä on vanhoille, jotka emme\nsitä ymmärrä? Mekin haluamme ihanteita, meilläkin on omat ihanteemme!\"\n\n\"Ettekö voi niitä sitten jyrkästi seurata? Välittämättä nuorista?\"\nsanoin.\n\n\"Niin, siinäpä se on!\" kiivastui ukko ja alkoi selkä koukussa kävellä\nkyssyttää nurkasta nurkkaan. \"Silloin tulee -- riita, kun kukin seuraa\nomaansa. Ja minä en, en halua riitaa! Se on _kamalaa_. Riita on\n_hirmuista_... Ihmiset riitelevät!\"\n\n\"Asiat riitelevät!\"\n\n\"Niin, niin. Nykyajan nuoriso ei tahdo seurata rakkaudenoppia, se ei\nanna perään...\"\n\nPurskahdin nauruun:\n\n\"No, mutta se juttu?\"\n\nUkon puhelu keskeytyi. Hän seisahtui, katsellen hetken kattoon, ja\njatkoi sitten:\n\n\"Se juttu, jaa. Siinä minä tahdoin valaista juuri sitä kohtaa... Mikä\non rakkaus? Nykyaikainen nuoriso se käsittää rakkauden niin ...\nvapaasti, häikäilemättä... Ymmärrä nyt minua! Siinä jutussa on\nsellainen luottamus sallimaan ... ja, miks'en sanoisi, Jumalaan ...\nettä sitä sanotaan rakkaudeksi.\"\n\nUkko aloitti juttunsa:\n\n\"Minulla oli ystävä ... nainen ... en sano nimeä... Tähän naiseen juuri\ntahdon kiinnittää huomiotasi...\n\n\"Oltiin lapsuudenystäviä. Hän oli herttainen tyttö...\n\n\"Tyttö joutui sitten naimisiin eräälle maanmittausinsinöörille.\nInsinöörin kanssa olimme työtovereita, ja minä tiedän hyvin,\nminkälainen mies insinööri oli. Hän joi ja mässäsi hirvittävästi. Oli\njuonut jo koulupoikana ... hänellä oli sellainen tavattoman vankka,\nhillitsemätön fysiikka... Sangen raju mies.\n\n\"Kun hän palasi perheensä luo maanmittausretkiltään, oli hän aina --\naivan sikahumalassa: joi töiden päättäjäisiksi niin, että hänet täytyi\nvetää reellä kotiin. Retkotti talonpoikien resloilla selällään kuin\nkuollut, aivan tiedottomana.\n\n\"Mutta nyt tulee se jutun ihanteellisin osa. -- Vaikka insinööri aina\ntuotiin tällaisessa tilassa kotiin, ei hänen vaimonsa kuitenkaan\nsuuttunut! Kyllä vaimo tosin itki. Antoi kantaa miehen sänkyyn, ja kun\ntämä oli siinä päivänajan vironnut, valmisti hän lämpöisen saunan,\nriisui miehen omin käsin, talutti kylpyyn ja virvoitti, puhdisti...\"\n\n\"Olipa se ihanteellinen aviosiippa!\" huudahdin.\n\n\"Niin se oli!\" myönsi ukko innostuneena. \"Niin se oli, ihanteellinen\nnainen tosiaan! Sellaisia on vähän nykyaikaan! -- Mies virkosi\nhumalastaan. Monesti hän olisi kuollut alkoholiin ilman hellää\nvaimoaan...\n\n\"Niin he elivät sovussa pitkät vuodet -- sovussa. Ei se vaimo häirinnyt\nmiehensä naissuhteitakaan, -- hän oli vanhankansan kiltti nainen.\nHeillä oli kolme lasta, tyttöjä. Kaksi niistä oli mykkiä ja\npuolisokeita, vanhin vain terve. -- Mitä sanot?\" keskeytti hän. \"Että\nmistäkö on usein seurauksena, että lapsista voi tulla sellaisia\nvajanaisia? Tiedän kyllä, -- mutta se ei tähän ihanteelliseen juttuun\nkuulu! Tiedänhän, että insinöörissä oli paha tauti, ja olenhan jo\nsanonut, että hän mässäili naisväenkin kanssa, -- inhottavaa. Mutta\nminähän tahdoin nyt puhua ihanteellisesta _vaimosta_, -- en hänen\nmiehestään. No. Mies kuoli, ja ystäväni, tuo nainen, jäi leskeksi.\nHänellä oli nyt yksin hoidettavana nuo kolme tyttöstään, joista kaksi\noli mykkiä ja puolisokeita.\n\n\"Hän elätti perhettään neuloen koneompeluksia ja tehden kaikenlaisia\npikkutöitä kaupungin rikkaille. Hyvin hän eli, sillä hän oli niin\nystävällinen, iloinen ja nöyrä.\n\n\"Lopulta hän sai terveen tyttärensä konttorineidiksi. Se oli ahkera ja\nhyvin kasvatettu, se tytär, ja sai pian hyviä palkkoja.\n\n\"Kahdeksan vuotta tytär teki raskasta, väsymätöntä työtä ja elätti\näidin kanssa siskoja ja pani vielä säästöönkin rahoja. -- No, kuinkas\nollakaan! Paikkakunnalla joutui muuan pientilallinen konkurssiin, ja\nkaukana asuvan velkojan oli otettava talo haltuunsa. Velkoja ei olisi\nvälittänyt talosta ja tuumi: Jos joku sen minulta ostaisi, niin olisi\nse asia siunattu! -- Hän oli konttorineidin tuttu ja sanoi tälle:\nOstakaa minulta tuo talo!\n\n\"Neiti vastasi: Milläs minä ostan, -- ei ole kuin puolet hintaa\nsäästöissäni.\n\n\"No, toiset puolet maksatte sitten kun jaksatte. Saatte nyt talon\nkuitenkin, -- sanoi velkoja. -- Ja hän kiusasi neitiä kunnes kauppa\nsyntyi. Sitten ottivat neiti ja hänen äitinsä tilalle vuokraajan, ja\nhyvin he siellä elivät aistiviallisine holhotteineen.\"\n\nMinä en malttanut olla kysymättä:\n\n\"Entä se ihanteellinen nainen?\"\n\nUkko jatkoi:\n\n\"No, hän oli vasta mielissään! Kun minä hänet tapasin, niin hän sanoi\nminulle kuin muillekin: Kyllä Jumala sentään on hyvä! Lahjoitti meille\nvielä tuollaisen tilan!\"\n\nMinä ihmettelin:\n\n\"Eikö setä jutellut äsken, että sekä leski että hänen tyttärensä olivat\nolleet kovin ahkeria kaiken ikänsä?\"\n\nUkko kiivastui:\n\n\"Niin, niin, juttelinhan minä. Mutta eihän kaikille onnistu, vaikka\novat miten ahkeria. Mutta tämä nainen oli _rakastanut_ miestään ja\nlapsiaan.\"\n\n\"Minun mielestäni, jos ei setä pahastu\", väitin, \"ei hän ollut\nrakastanut ainakaan lapsiaan, koska hän niistä salli tulla sokeita ja\nmykkiä\".\n\n\"Mutta herranen aika, eihän naisrukka _voinut_ tietää miehensä\nsyntejä!\"\n\n\"Haha!\" nauroin. \"Ei voinut tietää! Miksi ei voinut? Eevalla oli\ntiedonhalu suuri, mutta tällä hänen jälkeläisellään -- Jumala\nvarjelkoon moisista ihannenaisista, vanhankansan siveistä, jotka\nsulkevat silmänsä, korvansa kaikelta:\"\n\n\"Arvasinhan, että kannatat nykyajan nuorten hillittömiä, kylmiä\nmielipiteitä\", hermostui vanhus.\n\n\"Ja kun tulen vanhaksi, on ensimmäinen velvollisuuteni vetäytyä\nsyrjään, pois mestaroimasta uutta aikaa, -- ja uskoa nuorten\nterveyteen.\"\n\n\"Varo: kerran ehkä kadut näitä sanoja!\"\n\n\"Se saadaan nähdä!\"\n\n1904.\n\n\n\n\nKONGO.\n\n\nKalosseja ei hänellä ole. Hän käyttää paksupohjaisia, englantilaisia\npatiineja.\n\nHän vetää hitaasti punertavat hansikkaat kömpelöistä käsistään, pistää\nne taskuunsa ja avaa huolellisesti uuden, keltaisen palttoonsa napit.\nSitten hän asettaa palttoon vakavasti klubihuoneiston eteisen naulaan,\nastuu kuvastimen eteen ja sukii tummaa, villan-kiharaa tukkaansa.\n\nHän on pitkä, harteva, lihava mies. Etelän päivä on paahtanut hänen\nkasvonsa ruskeiksi kuin savustettu siankinkku. Tuon ruskean nahan\nhuokosista tihkuu alati hikipisaroita. Hänen huulensa ovat tylysti\ntörröllään, ja silmät muljahtelevat vihaisesti sivuille kuin härällä\ntai -- neekerillä. Vasemman käden peukalossa on hänellä leveä,\narabialaisilla koukerokirjaimilla koristettu vaskisormus, ja liivien\nrinnuksessa, takin liepeiden raossa, kiiluu hopeinen _kunniamerkki_\nkirjavassa nauhassaan.\n\nKun hän, jäykkänä ja silmiään muljautellen, astuu klubisaliin, jossa\nkaupungin herrat viettävät iltaansa lasien ääressä, kattolamppujen\nalla, käy kohta sisälläolijain joukossa riemukas huuto: \"Kongo, Kongo!\"\n\nHe ovat ristineet Poku Jurvelanderin Kongoksi, sillä hän on oleksinut\nBelgian Kongossa monta vuotta, -- ja kun hän puhuu, niin ei hän osaa\npuhua muusta kuin Kongosta.\n\nKlubihuoneen seinällä on kullatuissa puitteissa taulu, johon on\nkirjoitettu kaikkien klubin jäsenien nimet titteleineen. Siellä on\nkauppiaita ja konttoristeja, lääninsihteerit ja panimomestarit,\ntoimittajia ja kaupunginvouteja, mutta Poku Jurvelanderin nimen perään\non kirjoitettu arvonimeksi: Kongo.\n\nSiis: Jurvelander, Kongo.\n\nOikeastaan Poku Jurvelander väittää itseään insinööriksi ja on\nkerran vetänyt taskustaan kaupungin herrain eteen kellastuneet\nenglanninkieliset todistuksetkin väitteeseensä. Mutta herrat eivät ota\nhäntä uskoakseen. Hän saa yhä olla sekä titteliltään että nimeltään\nvain Kongo.\n\nKongo menee nyt herrain pöydän ääreen. Herrat teeskentelevät harrasta\nhiljaisuutta: ovat muka syventyneet lehtien lukemiseen, vaikka miehen\ntuloa äsken niin riemulla tervehtivät.\n\nKongo hieroo rauhattomana itseään nojatuolissa, ja -- odottaa juttelun\nalkavan. Yksikään ei virka ainoaa sanaa.\n\nKongo muljauttelee epäluuloisena suurilla silmillään totisiin miehiin.\nToisten hartaissa kasvoissa ei värekään liiku, vaikka heidän silmänsä\nnauravat.\n\nViimein Kongo tuskastuu merkilliseen äänettömyyteen, nousee tuolistaan,\npistää kädet takintaskuihin ja alkaa, ikäänkuin jotakin kaivaten,\nkävellä edestakaisin permannolla.\n\nKävelee, kävelee, ja viheltää hiljaa itsekseen. Viimein astuu herrain\npöydän luo, asettuu siihen vakavasti seisomaan ja sanoo lopulta:\n\n\"Siellä sataa ulkona tänään.\"\n\n\"Niin sataa!\" vastaa joku jörösti, nostamatta katsettaan lukemisestaan.\n\nOdottaa jälleen Kongo pitkän aikaa, eikö tarina vieläkään ota\nsujuakseen. Huomaa pettyneensä. Alkaa taas marssia pitkin salin\nlattiaa. Tulee uudelleen pöydän luo ja virkkaa haukotellen ja verkkaan:\n\n\"Saahan nähdä, tuleeko huomenna kaunis ilma, kun siellä sataa tänään.\"\n\n\"No -- saahan nähdä!\" vastaa joku herra. -- Ja siihen se juttu jäi.\n\nKongo on epätoivoissaan. Hän marssii kiivaasti permannolla, raapaisee\npäätänsä, kiiruhtaa pöytäseuran eteen ja sanoo äkäisesti:\n\n\"Minä näin herra Dundermanin kadulla tänään. Ja hänellä oli _keppi_\nkädessä!\"\n\nKaikki pidättävät nauruaan. -- Pian taasen entinen pyhä hiljaisuus.\n\nKongo rykii ja mulkoilee. Pyyhkii punaisella nenäliinallaan\nhikipisaroita poskiltaan, ja sanoo mairittelevasti:\n\n\"Minkähän tähden kultaseppä Kinnusen lasisilmät ovat valkeat?\"\n\n\"Mitkä lasisilmät?\"\n\n\"Mitkä lasisilmät!\" öyhkäisee Kongo kurkkuäänellä. \"Ne isot lasisilmät,\njotka riippuvat kylttinä kellokaupan nurkalla. Hah?\"\n\n\"Pitäisikö niiden sitten olla punaiset?\"\n\n\"Miks'ei punaiset! Tai siniset. Mutta ne ovat valkeat!\" sanoo Kongo\ntaas surullisena.\n\n\"Neekerit pitävät kovasti punaisesta väristä!\" huomauttaa joku. \"Eikö\nheillä ole punaiset alushousut?\"\n\n\"Hah!\" huutaa Kongo kumeasti. \"Mitkä alushousut? Sen verran sinä\ntiedät! Häh! Ei neekereillä ole mitään alushousuja, kaliiseja. Heillä\non paljas kinttu vain.\"\n\nKaikki nauravat. Nyt alkaa juttu juosta.\n\nKongo kertoo asioita, jotka on jo kymmenesti ennen kertonut.\n\n\"Neekeri on julma poika!\" sanoo Kongo. \"Kun istuu ruualla, niin pitää\nolla varuillaan: neekeri voi takaa iskeä kahvelin niskaan. Kuulittekos?\nHäh! Neekeri on julma poika. Pitää olla varuillaan: jos konnankoukkuja\nhuomaa, niin pitää potkaista kintuille. Sitä se pelkää. Sen kinttuihin\nkoskee. Jos sitä sylkäisee silmille, niin ei se ole kuin hyvillään. Se\nvain nauraa. Mutta kun potkaisee, niin se aavistaa, että on sopimatonta\ntulla luo. Ymmärsittekö, häh? Mitäs te ymmärsitte! -- Neekeri on koira.\nEi sille pidä antaa tavallisia rahoja, se laittaa niistä koristuksia.\nSille pitää maksaa työ maronkineuloilla, paksuilla vaskisilla\nmaronkineuloilla. Se on nikrulle raha. Sillä se ostaa itselleen\nvaimoja. Kolmella maronkineulalla saa lihavan vaimon ja kahdella\nlaihan.\"\n\nJoku kysäisee Kongolta:\n\n\"Lihavako sinulla on vai laiha?\"\n\n\"Häh! Et sinä mitään tiedä: lihavako minulla on vai laiha!\" kehuu\nKongo, huulillaan voitokas hymy.\n\n\"Entäs sitten se suuri sota?\" kysytään.\n\n\"Häh! Mikä suuri sota? Sekö, kun me tapettiin kolmesataa\nneekeriä? -- Meillä ja musulmannineekereillä oli suuri sota. Yöllä\nmusulmannineekerit istuivat tulen luona metsässä. Heillä oli leiri\nsiellä. He aikoivat _sotia_ yöllä _meidän kimppuumme_. Mutta me\nmaalattiin kaikki naamat noella mustiksi ja mentiin musulmannineekerien\nkimppuun. Olimme ystäviä. Mutta piilossa oli meillä pistoolit ja\npatruunat. Musulmannineekereillä ei ollut kuin keihäät ja kepit --\nhahaha! Yht'äkkiä me hyökätään ja ammutaan neekerien päälle. Tapetaan\nkolmesataa -- hahaha! Maalattiin naamamme mustiksi!\" nauroi Kongo vedet\nsilmissä.\n\n\"Valehtelet!\" huusi joku Kongoa ärsyttääkseen.\n\n\"Häh! Mistä sinä tiedät? Oletko sinä sodassa ollut? Vai valehtelen!\"\n\n\"No jatka, jatka!\" pyysi joku toinen, toivoen Kongon suusta jotakin\nuutta tulevan.\n\nKongo jatkaa:\n\n\"Neekeri: julma poika. Sitä pitää tappaa ja sitoa muurahaisten pesään\nkuolemaan. Tiedättekö, miten iso muurahainen on Afrikassa?\"\n\n\"Kuin hevonen!\" vastaa muuan herra.\n\n\"Häh! Mitäs sinä tiedät! Kuin hevonen! Ei. Muurahainen Afrikassa on\nniin iso kuin peukalo!\"\n\n\"Pienipä se onkin!\" virnistelee äskeinen herra.\n\n\"Vai pieni! Kun se sinua puraisisi, niin tietäisit onko se pieni! Mutta\nnyt minä kerron oikein hauskan jutun. Kongossa oli norjalainen. Se oli\nraju poika, se oli mies! Kun neekeri tulee vastaan, niin heti\nnorjalainen hakkaa _nenän, korvan pois_! Hahaha!\"\n\nKongo nauraa niin, että ihastuksen kyynelet tippuvat silmistä.\n\n\"Mites sitten kävi? Tehtiinkö siitä Kongon varakuningas?\"\n\n\"Häh! Vai varakuningas! Kongon varakuningas on Belgian kuningas.\nHäneltä minä olen omasta kädestä saanut mitalin.\"\n\n\"Siivosta käytöksestä?\" kysytään.\n\n\"Ei! Minä en ole siivo käytös. Minä olen insinööri ja kuljetan\nKongo-virralla laivaa. Minä potkin rannalla rikki neekerien sotarummut.\nMinä kaadan neekerien rivit!\"\n\nNaurua ja rähinää.\n\n\"Mutta mites sen norjalaisen kävi?\" kysytään.\n\n\"Mitenkä kävi? Te ette tiedä mistään. Engelsmanni sai kiinni ja pisti\nputkaan. Engelsmannin alueella norjalainen tappoi neekerin.\"\n\n\"Se oli oikein, että putkaan joutui!\" huudetaan.\n\n\"Mitä oikein?\" kysyy Kongo.\n\n\"Sorratte neekereitä!\"\n\n\"Vai sorramme!\" huusi Kongo mustanpunaisena. \"Te valehtelette! Se on\nbritti, joka valehtelee meidän päälle. Sanoo koko Europalle, että me\nsorramme neekereitä. Britti on kade. Se tahtoisi elefantinhampaan ja\nkultaa. Meidän Kongossa on elefantinhampaita ja kultaa paljon.\"\n\n\"Mutta itsehän kerroit äsken, että sidotte neekereitä muurahaispesään\nkuolemaan!\"\n\n\"Häh! Sinä et ymmärrä mitään. Neekeri on koira, neekeri on laiska,\nneekeri rukoilee kiviä. Jos ei anna itseään kastaa ja tee työtä, niin\nannetaan koirankyytiä. Hahaha. Neekeri huutaa, kun koskee, hahahaa!\"\n\nKongo nauraa taas niin, että vedet silmistä tippuvat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo keväällä Kongo saapui Afrikasta katsomaan tätä armasta\nsynnyinkaupunkiaan ja sukulaisiaan. Ja nyt on jo syksy. Jo keväällä me\nasuimme Kongon kanssa sattumalta samassa huoneessa ja tarinoimme monet\nihmeelliset tarinat.\n\nMutta keväällä ei hän kauan kaupungissa viipynyt.\n\nParin viikon päästä hän matkusti Brysseliin, jossa oleksi puolet\nkesäkuusta, heinäkuun ja elokuun. Hänellä oli varaa matkustella, sillä\nhän oli Kongossa nostanut palvelemainsa viiden vuoden palkat yht'aikaa,\nja se on suuri summa. Niin ilkeillä seuduilla europalainen mies\nansaitsee lujasti, joskin on joka hetki vaarassa kuolla pikaiseen\nkuumeeseen, jolloin hallituksen tallettama palkka voi helposti jäädä\ntallettajain kukkaroon.\n\nNiin, nyt oli syksy. Syyskuun alussa Kongo palasi jälleen Brysselistä.\nSilloin olivat viiden vuoden ankarat ansiot hänellä sangen vähissä.\nHyvä, että oli seitsemästätuhannesta jäljellä matkaraha Kongoon\ntakaisin... Sillä sinne hän sanoi lähtevänsä.\n\nMutta mikä merkillinen mies: lähtöpäivästään hän ei ilmoittanut mitään\nsukulaisilleen, vaikka he asuivat tässä samassa kaupungissa.\n\nEräänä aamuna varhain nykii hän minut hereille. Seisoo sängyn vieressä,\nojentaa lihavaa kouraansa ja sanoo hiljaa:\n\n\"Hyvästi nyt! Kiitoksia paljon seurasta! Minä matkustan Kongoon nyt!\"\n\n\"Mitä! Eihän siitä ollut eilen puhetta. Nytkö jo, aamujunassa? Mitä?\"\nhuudahdin minä kavahtaen istualleni.\n\n\"Hst! Minä lähden täältä sukulaisteni tietämättä. Ainoastaan eräille\nklubilla ja sinulle olen puhunut ennakolta. Minä -- karkaan, hahaha.\nMinä en tahdo sanoa sukulaisilleni, etenkään siskolleni,\njäähyväisiä...\"\n\n\"Kuinka? Etkö tahdo sanoa heille jäähyväisiä? Ja menet Kongoon! Hulluko\nsinä olet!\"\n\n\"En minä ole!\" väitti Kongo. \"Mutta minä en heistä pidä. En\nsisarestani. Hän valehtelee miehelleen minusta.\"\n\nMinä ihmettelen, vetäessäni housuja jalkaani:\n\n\"Valehtelee miehelleen sinusta?\"\n\n\"Niin ... häh! Sinä et tiedä! Mistäpä sinä! Isämme joi, ja äiti oli\naikaisin kuollut. En ole nähnyt äitiä ikinäni. Minä kävin koulua,\nlyseota. Kaksi luokkaa. Karkasin merille. En tullut kotona toimeen isän\nkanssa. Sitten isä kuoli, ja minä ja sisko saimme vähän periä. Minä\nolin nuori, ja sisko vielä nuorempi. Meille pantiin holhoojat.\nYmmärrätkö, häh?\"\n\n\"Ymmärrän, ymmärrän! Jatka!\"\n\n\"_Holhooja varasti_ meiltä. En minä osannut varoa. Minä joinkin vähän\nsiihen aikaan. Vasta Kongossa opin olemaan juomatta. Siellä saa\neuropalainen heti kuumeen, jos maistaa väkeviä. Kuolee heti. -- No.\nHolhooja _valehteli_ siskolleni, että _minä_ olin juonut ja _tuhlannut\nkaikki rahat_, niin ettei siskolleni jäänyt kuin muutama sata, kun tuli\ntäyteen ikään. Ymmärrätkö, häh?\"\n\n\"Ja yhä sinua sisko vihaa -- tuon tähden?\"\n\n\"Niin. Olethan sen sinäkin nähnyt. Se nauraa mulle ivallisesti kuin\nmuutkin... Ja minä toin keväällä sukulaisilleni lahjaksi Kongon lipun\nja musulmannineekerien aseita! Koristeeksi seinille. _Eivät huolineet_.\nVoi, voi! Ali right, olen yksin!\"\n\nKongo huokasi raskaasti. Täysissä tosissaan, sillä pullottavat, mustat\nsilmät olivat himmeät kyynelistä.\n\n\"Minä ... olisin ... antanut heille rahaakin ... sitä minä aioin ...\nhyvittää sisartani. Minun on niin vaikea puhua, selittää ... miten\nlienee\", hän nyyhkytti. \"Mutta kun eivät huolineet lippua edes, -- niin\nminä -- en antanut. En! Minä en kerjää! Ja minä en sano heille hyvästi!\nMinä menen ... Kongoon ... kuolemaan ... kuumeeseen ... ei kuin pari\ntuntia kipeänä, ja sitten seilivaatteeseen, kiireesti kuoppaan.\"\n\nHän lähti vihreine, raudoitettuine matka-arkkuineen takaisin Kongoon.\n\n1904.\n\n\n\n\nPÄHKINÄ.\n\n\nTunsi pähkinän ydin luisen kuorensa sisällä pimeydessä kerran, kuin\nolisi ollut janoisen kuuma sydän ja kaipuunsa olisi ollut avara kuin\niankaikkisuus.\n\nNäki pähkinän ydin luisen kuorensa sisällä unta sellaista, kuin\nympärillään olisi ollut lämmin, kuohkea multa, aurinko olisi multaan\npaistanut ja sade siihen siunaavana langennut. Lämpö olisi luisen\nkuoren avannut, ja pähkinä olisi alkanut itää.\n\nPyhässä mullassa olisi pähkinä itänyt, maa olisi pähkinän taimen\nhelmastaan ulos putkauttanut, taimi olisi alkanut kasvaa puuksi. Se\nolisi kukkinut kauniisti ja tehnyt monta oivallista hedelmää, -- monta\nkovaa pähkinää purtavaksi vanhain ennakkoluulojen suojelijoille, monta\nkovaa pähkinää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin tunsi ja uneksi pähkinän ydin kerran. Mutta huomattava on, että\nkun se tätä tunsi ja uneksi, niin ei se ollutkaan vihannilla, vehmailla\npähkinämailla, vaan syksyisellä maantiellä, johon sen köyhä koulupoika\noli kotimatkallaan pudottanut.\n\nKun pähkinän ydin heräsi unestaan, niin se huomasi, miten kylmänä sitä\nkiristi kuori, syksyinen rapakko oli sen ympärille kiiltäväksi kuplaksi\njäätynyt.\n\nVilu viiltää pähkinän ydintä kuin suru ihmissydäntä.\n\nViimein ohjaa työmies tietä pitkin rahtirattaitaan, ja raudoitettu\nhevosenkavio polkee pähkinän halki. Pähkinän ydin paleltuu\nitämättömäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnkä tästä nyt niin suuresti surisi, jos pähkinä olisi poljettu rikki\nja kylmettynyt itämättömäksi _ennenkuin_ se näki unta itämisestään, ja\njos se olisi saanut surmansa juuri lämpöisimmin uneksiessaan.\n\nMutta että se ehti nähdä pettymyksensä: se on surkeaa!\n\n1904.\n\n\n\n\nVERTAUS RIKKAASTA MIEHESTÄ, LATSARUKSESTA JA KOIRASTA.\n\n\nUsein on mieltäni kiinnittänyt vanha hebrealaissatu rikkaasta miehestä\nja Latsaruksesta. Tässä sadussa on, kuten nimikin jo osoittaa, kaksi\npäähenkilöä, nimittäin rikas mies ja Latsarus.\n\nRikasta miestä on onni potkaissut, -- ei vasten leukaa, vaan\ntakapuoleen. Oli se onni sitten joko edellisten sukupolvien terveys ja\nuuttera työ tai hänen vanhempiensa viisaus, kun he kasvattivat poikansa\nnäkemään suurta siinä, mikä oikeastaan on vain pientä, tai hänen\nitsekasvatuksensa, tahi kaikki yhteensä, -- joka tapauksessa oli häntä\nonni potkaissut oikeaan paikkaan, tyrkäten miestä eteenpäin.\n\nRikas, terve mies, -- hänen sairaudestaan ei ainahan hebrealaistaru\npuhu --, kemuilee voittojensa jälkeen komeassa salissaan. Hän lojuu\nkyljellään silkkisellä vuoteella. Hänen pukunsa on purppuraa ja\nkallista liinavaatetta. Niin, silkkipusseilla hän lojuu, kalliiden\npilarien parvessa, ja hymyilee voimakkaana kuin pakanallinen jumala.\nHän hymyilee ja katselee, kuinka tanssivien naisten povet hohtavat,\nkuulee, kuinka heidän naurunsa helähtelee, silkkihamoset kahisevat ja\nhuilut, harput, kanteleet soivat hänelle karkelosäveltä. Kun nardus\nlemahtaa, niin hänen sieraimensa leviävät ja punertuvat, ja kun ruusut\ntanssivain tukassa tuoksahtavat, niin hän, hän on mielestään poikaa.\nHän hymyilee sen hymyä, jolle onni on viisauden ja voiman antanut.\nMitään ei hän pelkää. Mitään ei hän sure. Hän on turvansa saanut\nkokoon, ja nyt hän siitä nauttii. Seppelöi ohimonsa, sieppaa karkelosta\narmaan itselleen, täyttää maljan, nostaa sen valitsemansa naisen\nhuulille ja sitten omilleen.\n\nLatsarus jälleen: hän istuu ulkoisessa pimeydessä, ja sateessa, ja\nvilussa, rikkaan alimmalla portaalla. Kipeänä ja kainalosauvoineen hän\nsiinä istuu. Häntä ei ole onni potkaissut. Hänellä ei liene suurta,\nvankkaa, rikasta sukua. Itse ei hän ole saanut edes tervettä ruumista,\nsaati viisautta. Kovaonni on kupannut hänen ihonsa täyteen paisumia.\nHän on tuomittu istumaan rikkaan miehen astuimella.\n\nKun rikkaan miehen ovet lentävät auki, niin Latsaruksen silmiä\nhäikäisee koreus, nenää vaivaa hekuman haju, niin, se aivan kurisuttaa\nvatsaakin.\n\nSatu taitaa kertoa, että rikas mies tuskin antoi Latsarukselle muruja\npöydältään.\n\nKuinka lienee sadunkertojan elämänkatsomus ja sen totuudenmukaisuus ...\nen niitä ymmärrä. Lieneekö totuudenmukainen se episodi, jossa kerrotaan\nkoirien nuolleen Latsaruksen paisumia? Koirat kyllä nuolevat yleensä\nainoastaan omistajaansa tai sellaista, jolla on niille jotakin antaa.\nLieneekö myöskään totta, että rikas mies saa kerran kärsiä onnestaan ja\nLatsarus nauttia -- köyhyydestään? Yhdessä suhteessa vain tahtoisin\ntätä kaunista tarinaa hieman muodostella. Minä lisäisin siihen\nkolmannen päähenkilön, tai oikeammin symbolistisen olennon, ja se olisi\nyksi niistä koirista, jotka Latsaruksen keralla jäivät ulkopuolelle\nrikkaan miehen kemusalia.\n\nSillä kolmea pääluokkaa ovat minusta ihmisetkin: rikkaita miehiä,\nLatsaruksia ja -- koiria. Viisassieluja eli onnen auttamia,\ntyhmäsieluja eli onnen leukaan-potkaisemia, ja koirasieluja he ovat.\n\nViisassieluja on kymmenen tuhatta, tyhmäsieluja on sata kertaa kymmenen\ntuhatta. Mutta koirasieluja, niitä on vähän.\n\nFantiseeraan seuraavaa:\n\nKun Latsarus rukoili turhaan rikkaan miehen armoa, huippasi kadulta\nkemusaliin kulkurikoira. Portaisiin se jätti rumat jäljet, vartijain\npohkeet se likasi märällä turkillaan. Naisten harsohelmat se tahrasi,\n-- sen kuolainen kita oli peloittavampi kuin sen terävät, vahvat\nhampaat. Silmänräpäyksessä se _tempasi pöydältä parhaan palan_ ja --\npakeni ulos, -- tosin vartijoilta selkäänsä saaden.\n\nSiinä se nyt syö paistiaan aivan Latsaruksen edessä. Latsarukselle se\n-- näyttää niskakarvojaan, ja kun voimme, satua kertoen, olettaa, että\neläimet vielä tähän aikaan puhuivat, niin se puhuukin, -- sen nimi on\nmuuten Kyon.\n\n\"Miksi nöyränä ja mairitellen kerjäät, punaluominen, itkusilmäinen? Se\non koirasielun ominaisuus, että se ottaa, eikä -- kerjää. Kyllä _saa_\nottaa, kun tohtii myös -- selkäänsä ottaa. Ottamaan minä olen mainio.\nMutta miksi ei minulla sitten ole mitään -- koiralla? Ei linnoja,\norjia, naisia? Siksi, että ne _arvottomina_ pidän. -- Turhuus kaikki!\n-- Mutta miksi en tee itseäni tyhjäksi, koska kaiken turhuus minua\npainaa? Siksi, että olen yhtä _heikko_ kuin sinäkin, Latsarus. Siinä\nsuhteessa olemme samanlaisia. Mutta onpa meillä eroakin. Sinä et lähde\nkurjuudestasi, kun pelkäät -- ikuisuutta. Minä: onko koiralla\nikuisuutta? -- Kuka on antanut sinulle valtakirjan Abrahamin helmaan,\njos jaksat kärsiä? Väität, että rikas mies joutuu ikuiseen tuleen,\nkoska oli sinulle armoton. Rikas mies on siis oikeastaan -- köyhempi\nkuin sinä. Miksi _kerjäät_ köyhältä lähimmäiseltäsi? Minä en voi\nkerjätä. Minulle ei tosin liene annettu _hampaat_ sitä varten, että\nniillä purisin, mutta minä puren, kun olen _saanut_ hampaat! Sinulla ei\nole hampaita, -- siksi kerjäät.\"\n\nTämä kyynikko ja sofisti mietti tuokion ja jatkoi:\n\n\"Rikkaan miehen kanssa on kulkurikoira monessa suhteessa aivan\nsamanlainen. Mutta rikas mies uskoo toki järkeen, iloon, kauneuteen,\nunohdukseen. Koirasielu, mihin hän voi uskoa? Hänen kohtalonsa on\nkurjin, sillä hän on sankarillisin, -- vaikk'ei päässäni sankarillejä\nolisikaan. Sieluni katsoo tyhjyyttä suoraan silmiin, kaunistelematta.\nPimeys on minulla takana, pimeys edessä. Sitä valaisevat vain koiran\nsähköiset silmät. Ethän vain pelkää niiden loimua, Latsarus?\"\n\nLihattomaksi kalvetun luun Latssarukselle jättäen koira juoksi omille\nteilleen öisille kaduille.\n\n\"Älä johdata meitä kiusaukseen, -- se koira oli pahahenki\", rukoili\nLatsarus, luoden silmänsä taivaaseen.\n\n\n\n\nSUNNUNTAILAPSI.\n\n\n\nVIHREÄN METSÄN MYLLY.\n\nJuhannus, loistava ruhtinas juhannus on tullut! Sen edellä kulkivat\nkukkia kylväen kevään airutpoikaset, pääskysineen, peippoineen,\nkiuruineen. Nyt on tullut itse ruhtinas, jonka kruunu kultaisena\naurinkona säihkyy, jonka asu on vihreä ja kukkasilla koristettu, jonka\nkädessä on kukkiva tuomenoksa.\n\nKorkea vaara ja siellä vihreä metsä on kuningas Juhannuksen valtasali.\nSiellä hän valtikoi kukkia tuoksuvalla istuimella ja ottaa hymyillen\nvastaan ihmislasten ylistykset, ne taivaan korkealle Taatolle\nviedäkseen. Kummallakin puolen ruhtinaan istuinta rehottaa lemuileva\ntuomi.\n\nLeppiäinen, pikku lintu, tulee vaaralle, istuutuu tuomen oksalle\nhetkeksi onneaan visertämään; pian se lähtee jälleen laaksoon, kerää\nkiireesti korsia pesäänsä... Kohtapa on pesässä sinisiä munia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaakson jättiläiskoivikko on kuin vihreää silkkiä -- aivan kuin aurinko\nkahisevan silkkivaatteen läpi metsään paistaisi. Jylseät, rosokylkiset\nkoivut tätä suhisevaa silkkikangasta ylhäällä, äärettömässä korkeudessa\npitävät, -- ihminen liikkuu koivujen varjossa puolihämärässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoivikossa on lampi.\n\nTaivaalla liikkuvat poutapilvet valkeina, -- mahtavina kuin lumiset\njättiläiset. Katsot lampeen: kas, sielläkin liikkuvat samat\njättiläiset! Lammen rannoilla on paikoin tuuheaa sammalta, ja paikoin\nkiertää nuottaruoho valkeana rivinä sen äyrästä. Aurinko paistaa\ntäydeltä terältä, lammen vesi säihkyy, ja sudenkorennot lentelevät\nvälkkyvin siivin, koettaen saavuttaa toisiaan. Lampi kapenee toisesta\npäästään sotkuiseksi suppiloksi. Suppiloon tulee niskajoki syvänä ja\nmustana. Mustat kuikat naukuvat siellä pohjukassa, edestakaisin\nsoudellen -- kuikkien ääni on kavala ja ilvehtivä, ja niin silmätkin.\n\nMutaista sammalnevaa ovat lammen äyräät. Vain yhdellä kohtaa on jyrkkä\nkallioranta. Kalliolle näkyy punainen mylly.\n\nNiin, yhdellä lammen laidalla väreilee vedenpinta levottomina\npyörteinä, kieppuu mustina häränsilminä. Siitä kuplehtivasta kohdasta\nalkaa myllyn vesiränni, joka vie myllyyn veden.\n\nRänninnielun kohdalla pyörii häränsilmissä rupaa, lastuja, koivunkuoria\nja kaarnankappaleita, jotka ovat veteen joutuneet. Mutta rännin sihti\ntekee näille ilkivaltaa: se ei päästä niitä ränniin, myllyn\nrataskellariin, hopeisena purnuavaan koskeen, suureen järveen; turhaan\nkieppuvat sihdin edessä kaarnat.\n\nJykevä, honkapölkkyinen rännin sulku on ravistunut ja päästää alhaalla\nollessaankin monta sohisevaa vesisuihkua lävitseen. -- Sulun yllä on\nmuinoin ollut nelipilarinen pärekatos; nyt se on kaatunut ja maatuu\nrännin vierellä, koivujen rosoisia runkoja vasten nojallaan.\n\nVesiränni on tehty kymmenien kannatinpylväiden varaan, mutta sekin\npäästää jo vettä lävitseen, pohja on rakoinen, huonossa kunnossa, ja\nvuotaa homeisten pylväiden hartioille. Rännin kupeetkin muutamia\nsuihkuja tihkuvat.\n\nRännin alla, siellä on pimento, ainainen kosteus ja viileys. Kyynärää\nkorkeana siellä rikkaruoho kasvaa.\n\nMylly on ihanan koivikon notkelmassa, paljon alempana lampea. Kuin\nkylmään kaivoon syöksyy kirkas vesi rataskellariin, josta,\nhornanhinkalosta, kuuluu päivällä veden vihainen sohina ja\njättiläisrattaan raskas rytinä, kun ratas honkanavoillaan ympäri\nkieppuu ja nakkelee vettä pimeihin seiniin. Rattaan alitse syöksyy vesi\njälleen valoon: koskeen, joka vaahtoisena kohisee myllyn seinävierellä,\nahtaiden kallioiden välissä.\n\nAuringonpaisteessa helottaa putouksen yllä sorea sateenkaari.\n\nMutta onpa vielä toinenkin koski, tätä paljon suurempi: se on joen\npääväylä, joka juoksee ohi myllyn ja ohi lammen, joka on erotettu siitä\npadolla ja on vain yksi joen suvannoista. Etenkin tuo koskinen pääväylä\ntulvehtii rajusti keväällä, ja usein syksylläkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVehmailta alangoilta kapuilee vanhalle myllylle auringonpaisteinen\nmaantie, joka viimein, myllyn kohdalla, levenee puolipyöreäksi\naukeamaksi. Tälle aukeamalle päin on myllyn pääty. Se on aikoinaan\nollut punaiseksi maalattu, mutta on nyt jauhoontunut ja tomuuntunut.\nKaari-ikkuna tuijottaa mustana ullakolta. Kaksipuolinen ovi, josta\nhevonen kärryineen, jauhosäkkeineen pulskasti mahtuisi sisään, on\nrappeutunut ja riippuu toisesta saranastaan.\n\nOvesta voi nähdä myllyn sisustaan, -- näkee isot kivet, jauhoiset\ntuutit ja häkki- eli vaihtorattaat yläpermannon alta. Yläpermannolla on\nsärkyneitä vanteenkappaleita, vanhoja tuutteja ja muuta romua, alhaalla\ntaas jauhosäkkejä.\n\nMatalain ikkunain ruudut ovat vanhuuttaan vihertävät. Eräät niistä ovat\nhaljenneet, ja rei'istä puhaltelee myllyn sisustaan viileä tuuli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jos itse jauhamishuone on rappeutunut ja pimeä, on mylläri\nTanelin pieni tupa kumminkin valoisa ja soma. Tosin se on rakennettu\nkummalliselle perustalle: vallan vesirataskellarin yläpuolelle, -- kuin\nmikäkin vankityrmä tai keskiaikainen kidutuskammio, -- joten ainainen\nkosteus tuntuu asunnossa, ja rattaan rutiseminen liikuttelee siellä\nsiltapalkkeja myllyn käydessä. Mutta Urpo Taneli onkin asunut monta\nkymmentä Herran vuotta vaimoineen samaisessa tuvassa ja tottunut sekä\nkosteuteen että lattian tutinaan.\n\nTuvassa on kirkas ikkuna lammelle, joka suvipäivinä kimaltelee koivikon\nläpi kuin siihen sataisi taivaasta sulaa hopeaa. Takka mataline\npankkoineen on valmis hehkumaan, jos kosteus uhkaa liiaksi ahdistaa.\nTakka on valkea; ja valkeiksi sivutuilla seinillä loistaa kirjavia\npyhän hebrealaistarun kuvia, markkinoilta tai kuljeksivilta\nlaukkuryssiltä tai italialaisilta ostettuja. Permannolle on vetäisty\nkoreat tilkkumatot.\n\nSeitsemän, niin seitsemän kissaa nukkuu tai kisailee matolla, sillä\nmyllyllä on paljon rottia, eikä Taneli suinkaan tahdo antaa rottien\nvarastaa jauhattajain viljaa. Kovin on Taneli vihainen, närkästynyt\nniille, kuten kaikille varkaille, koska ei itsekään niin hyppysellistä\njauhoja yli jauhatuskappojensa ota, -- ja milloin lainaa niitä, aina\nmaksaa sitten takaisin. Nyt luulisivat, noiden rottien tähden vielä,\nettä hän se näpistää.\n\nLisäksi leveä sänky valkeine pieluksineen, pari tuolia, pieni, mustunut\nseinäkello, -- siinä koko tuvan sisustus.\n\nEmäntä on Katri-muori: sentähden on tupa niin siisti.\n\nUrpo Taneli on viime aikoina ollut hieman välinpitämätön, -- vanha\nmylly on päässyt entistä enemmän rempalleen.\n\n\n\nHIENO VIERAS.\n\nJuhannusaatto on tullut. Aurinko etenee ehtoopäivään.\n\nTuomenkukilla on Katri tupasensa koristanut. Iso kukkaskimppu rehottaa\npöydällä ikkunan ääressä, johon aurinko lännestä paistaa.\n\nAarnikoivut ikkunan takana värisevät kultaisina auringon valoa. Lammen\nvettä pitkin hengähtää tuuli, viriä edellään ajellen.\n\nMylly on juhlaksi pysähdytetty, jauhamattomat jyvät on jätetty\nseuraavan arjen työksi. Ei isoratas kellarissa enää rutise, eivät\nlaklata häkkirattaat...\n\nKirkonkellot, niin kauan sitten ne ovat soittaneet kansan kirkosta, --\nnyt se palaa kotiin tuolta järven takaa, joka ei ole etäällä myllystä.\nSiitä ohitse ajaa ensimmäisinä nuorta väkeä, huimaa vauhtia kärryillään\ntärisyttäen, kilpaa, -- riehakkaita ääniä kajahtelee lammen taustan\nkanervanummi. Harmonikkakin soi, nauru remahtelee...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta myllärivanhus: siinä, hän istuu vaimoineen tupasessaan minnekään\njuhannus-illan viettoon aikomatta ... laiha mylläri Urpo ja hänen hento\nKaisunsa.\n\nAurinko laskee... Lammen vesi päilyy keveänä...\n\nKun aurinko laskee, niin hiljainen humahdus käy yli maan. Koivikko\nsuhisee, hyönteisten siivet hurisevat väsyneesti; kaikki hiljenee\nkuiskeeksi.\n\nKaukaisten mäntyjen huipuissa auringon tuli hyppelee kuin keltasirkut.\n\nHyttyset tanssivat auringonlaskussa. Kalat puhkaisevat veden välkkyvän\nkalvon, -- pulahtaa, kilahtaa -- hopeiset piirit syli-sylissä\nkiertävät...\n\nSitten auringon liekit sammuvat yht'äkkiä... Taivas punertaa vaaleasti,\npilvet ovat seisahtuneet: ne ovat pehmoiset kuin olisi maalari ne\nkevein siveltimin taivaalle pyyhkäissyt... Veden syvyyteenkin laskeutuu\nkorkeuden väri, vesi punertaa... Ja sitten liikkuu usva lampeen\nmetsästä jokea pitkin.\n\nMetsän väki, haltiat, tulevat lammen rannalle ... katselevat ihmetellen\nlammelle, terhenetärten tanssiin...\n\nYöperhoja alkaa liidellä. Kokot syttyvät kaukana, ilmassa tuntuu\nheikkoa kydönhajua... Nuorten etäältä kajahtelee...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan ovat mylläri ja hänen vaimonsa ääneti istuneet ikkunan ääressä\nyön saapuessa...\n\n\"Kaisu\", virkkaa viimein Urpo värähtelevällä äänellä; \"kolmekymmentä\nvuotta olemme nyt täällä myllyllä ahertaneet. Yli viidenkymmenen\nikäinen olen ... lähes viisikymmentä sinäkin... Vanhuus tulee... Varsin\nmonethan minun iälläni ovat tuiki reippaat, mutta minä tunnen, että\nvanhenen ennen ikääni. Ainakaan työ ei harmaita päähäni lisää!\n-- Et sinäkään yhtä ripeänä liiku kuin silloin, kun sinut,\nyhdeksäntoistavuotiaana tyttönä, tänne myllylle toin, -- niin,\nsinullekin ikä tulee. Nuori olin silloin, väkevä. Rikkautta tiesin\njaksavani koota, kun mylläri Petrovainajalta myllyn äitini perinnöllä\nostin... Ravistumaan on nyt päässyt mylly, -- kestäneehän siksi, kunnes\nlepoon lähdemme. Rikkautta keräämään ei haluni ole moneen vuoteen\nollut... Turhaan olemme kai eläneet...\"\n\n\"Mutta onhan meillä ollut varsin hyvä\", vastaa muori. \"Olemme\ntarvitsevillekin voineet antaa: moni vaivainen on saanut apua, monen\nköyhän haarasäkki on leipäkimpaleilla täyttynyt... Siitä lienee taivas\nmeitä varoilla siunannut. Emmekö ole saaneet elää terveinä ja\nrauhassa...?\"\n\nMies on katkeralla tuulella.\n\n\"Niin, olemme muita auttaneet, ja se on hyvä. Edes hevosta emme ole\nitsellemme hankkineet: mies on vetänyt auraa, ämmä astellut\naurankurjessa, kun on perunamaamme kynnetty. Sillä, se on totuus: me\nolemme antaneet ne rahat, joilla hevosenkin olisi voinut hankkia,\ntarvitseville. -- Taivas siunannut meitä?... Olisimme voineet, yhäti\nrunsaasti muille jakaen, itse edelleenkin edistyä, uskomattomasti\nvaurastua: joillakin uusilla yrityksillä, tarkoitan, jotavastoin nyt\nolen jäänyt pelkäksi mylläriksi. Kuka tiesi, mihin minä olisin\npystynyt, ja mihin sinä? Mutta -- kenelle, _kenelle_ olisimme koonneet,\nkenen hyväksi tehneet työtä? -- Ei ole meillä kenelle olisimme\nkoonneet!\"\n\n\"Taneli, älä soimaa kohtaloa\", sanoo vaimo, painaa käsiin päänsä, mutta\ntoistaa tuskin kuuluvasti:\n\n\"Ei ole ollut kenelle koota.\"\n\n\"Ja elämänpäivä sammuu minulta vähitellen\", vahvistaa mies. Jatkaa\nkuitenkin: \"Mutta miksi, kuten sanoit, kohtaloa soimaan? Olemmehan\nsaaneet terveyttä, saaneet varallisuutta näinkin, ja rauhaa, kuten\nsanoit. Moni on ollut sairas syntymästään: me emme koskaan. Täytyyhän\nmeidän olla tyytyväisiä. -- Ja tahdomme tyytyväisiä ja kiitollisia\nolla!\" lausuu viimein mies.\n\nHe ojentavat toisilleen kätensä, istuvat käsi kädessä. Vesiperhoset\nliitelevät tuolla koskessa. Kuuluu veden uninen pirahtelu ulkoa\nränsistyneestä rännistä. Ja jostakin etäältä raikuvia harmonikan\nsäveliä, -- nyt vilahtaa mäeltä liekki, kokko leimahtaa palamaan\nkylässä, kaikuu hurraaminen ja hälinä.\n\nHeillä, siellä myllyssä, on niin hiljaista. He ovat aivan kahden.\n\n\"Iltaa\", kajahtaa yht'äkkiä ovensuusta nuorekas ääni.\n\nPuolisot säpsähtävät hieman, koska eivät ole kuulleet, tai huomanneet\ntulijan ovessa liikkuvan. He käännähtävät vastaamaan istualta, mutta\nnousevat kiireesti, kun havaitsevat vieraan olevan kovin komean ja\nhienon. Samettinen, valkea mantteli on hänellä hartioillaan, --\nomituinen pukine, joka kimaltelee kultatikkauksia. Manttelin alla on\nhänellä valkea takki, joka on vyötäröiltä niin hoikka, että hän näyttää\nmuurahaiselta. Hän on pitkä ja solakka. Kasvonsa ovat kuin kauniin\npappilanmamsellin, kaikkein kauneimman pappilanmamsellin, niin, ne ovat\nihan kuin naisen, vaikka hän lienee mies, sillä hänellä ei ole rintoja,\nmutta hiukan viiksenhaituvia, ja hän tuoksuu hajuvesille. Hänen\nsilmänsä hohtavat sinisinä, vaalean- tai haaleansinisinä. Hattua ei\nhänellä ole, vaan pitkä tukka valuu hartioille keltaisina kiharoina, --\nkeltaisina kuin kesävoi.\n\nHänellä on polvihousut -- kuin herrasväen pikkupojilla, polvet\npaljaina. Ja keppi, jonka nuppi kiiltää kuin lasi, vaikeissa käsissä.\nJa sormissa, joiden kynnet ovat sileät ja punertavat, paljon sormuksia.\n\n\"Herran rauhaa\", tervehtii vieras uudelleen. \"Asuukohan vanha mylläri\nTaneli täällä?\"\n\n\"Juu, kyllä\", sopertaa Taneli. Hän pelkää... Mikähän noin uljaan herran\nhänen mökkiinsä toi? -- Katri kiiruhtaa toimittamaan vieraalle\nistuinta: \"Istuute, tehkää niin hyvin.\" Hän aikoo tuoli-kehnoista\nparhaan nostaa oven suuhun, mutta muistaa yht'äkkiä kauhukseen olevan\nhienompaa kutsua herra huoneen perälle kuin viedä hänelle tuoli\novensuuhun. Urpokin huomaa Katrin erehdyksen ja moittien katsahtaa\nKaisu-parkaansa.\n\nMutta vieras vain leppeästi hymyilee ja käy keinuvin ja kevein askelin\nikkunan luo, jossa hänelle istuinpaikkaa tarjotaan.\n\nHän istuu sitten tuolilla sängyn vierellä, silittelee kummallisen\npitkiä kiharoitaan ja ojentaa jalkansa suoriksi, -- ne ulottuvat\nmelkein toiselle puolelle tupaa, -- ja oikoilee selkäänsä kuin olisi\nhyvin väsynyt. Sitten hän ottaa pöydältä käteensä tuomentertun ja\nleikittelee sillä, puhellen huolettomasti:\n\n\"No ehtipä sitä vihdoinkin perille. Pitkä olikin matka ... _fi donc_\n... mutta ihmeen ihana! Maa on alla tumma ... näkee auringon kultaisena\nsiirtyvän maan alle... Kokkotulia syttyy maailmaan rotkojen äyräille...\nMajoissa ovat vanhukset kuisteissa, juhannuskoivujen lehtimajoissa, kun\nnuoret tulten ympärillä karkeloivat... Vanhukset Luojaa kiittävät\nmenneiden juhannusten nautinnoista...\"\n\nUrpo on kyllä juttua kuunnellut, vaikk'ei sitä tajua, mutta Katri ei\nole muistanut kuunnellakaan, niin kummallista tämä on.\n\n\"Menepä, Urpo, viemään herran hevoset suojaan\", kuiskaa Katri. \"Kai ne\novat väsyneet, kun -- mistä te, herra, tulittekaan? -- Ja anna kauroja\nKarolan säkistä ... kyllähän naapurille sitten maksamme\", kuiskaa vaimo\naivan hiljaa miehelleen lopuksi.\n\n\"Ei kiitoksia\", kieltää herra leikillisellä äänellä. \"En tullut\nvaunuilla enkä sotaorheilla... Älkää naapurinne Karolan säkkiä turhaan\navatko...\"\n\nKatri ihmettelee mielessään: -- Mistähän se kuuli, että minä Urpolle\nkauroista kuiskasin...?\n\n\"Vai ette hevosella?\" ihmettelee Urpo. -- Ja kuitenkin vieras itse\nsanoi tulleensa pitkän matkan päästä. -- Harvoin ne isot herrat\njalkaisin: vaunuilla ne ryöhäävät... Mutta ... koreaahan onkin näin\nkesällä kävellä... Mikäpäs: mielikseen sitä vanhempikin jalkaisin nyt\nkirkolle kulkisi ... jos ei maantie olisi niin paha pölyämään. --\n\"Niin, mutta -- mistäs herra sanoi olevansakaan?\" tokaisee hän\nyht'äkkiä ja pelästyy samassa taas: eihän sitä niin saa vierailta\nudella, saati sitten herroilta...\n\n\"Paradiisista!\" vastaa vieras.\n\n\"Ahaa, Pariisista! No sitten...\"\n\n\"En Pariisista, rakas mylläri, vaan Paradiisista, _mon Dieu_!\"\n\n\"Hah?\" sanoo Urpo, ja on niin nolo muka omasta tyhmyydestään, että\njouduttautuu kääntämään puhettaan toisaalle... \"Ehkä olette väsynyt...\nJano se rupeaa kurkkua kutkuttamaan, kun auringonpaisteessa kulkee ...\neikähän sitä lämmintä järvivettä halua janoonsa...\"\n\nUrpo säikähtää jälleen: säikähdyksen tuo nyt Katrin hätääntyvä katse,\njoka puhuu näin: -- Nyt alkaa Urpo höpistä janosta, -- kohta kysytään\njuomaa, mutta mitä meillä noin suurelle herralle olisi antaa! Kaljaako\nvain, ja piimää?... Simaa ei tänä juhannuksena ole tullut pannuksi, se\non jäänyt viime vuosina...\n\n\"Niin -- janoko?\" alkaakin herra veitikkamaisesti hymyillen... \"Eihän\nteidän nyt tarvitse...\"\n\nKatri nykii miestään, vaatii puhumaan, mutta Urpo tuskailee vaiti. Ja\nnyt täytyy Katrin itsensä aloittaa, hätäisesti ja nolona:\n\n\"Olisihan sitä sahtia, mutta sekin on niin väljähtynyttä... Mutta jos\nherra ... kun janottaa ... niin saisihan sitä ehkä kylältä parempaa...\nTai kenties kahvia...\"\n\n\"Lie muilla jyviä ja viiniä: eloni on Sinussa, Herra!\" lausuu vieras\nyht'äkkiä. \"Kiitos! En juomaanne tarvitsekaan. On janoni ikuisesti\nleponsa saanut...\"\n\n\"Jano leponsa saanut\", sen kuulevat puolisot viimeiseksi. Mitä tuo\nherra puhuu? Onko hän hu-hullu...? Tai, Jumala paratkoon, pilkkaa\nheitä: arvaahan sen, ettei herralle heidän piimänsä ja kahvinsa\nkelpaisi!...\n\nJa sitten herra nousee seisomaan, ja jatkaa juhlallisesti äskeistä --\nlöpinäänsä ... niin, sitä merkillistä puhetta: \"Jos muilla viiniä,\njyviä olisi: Sinä olet iloni, Herra! Iloni on Hän, Herra! Sanaini sävel\nHänelle paisukoon, sanaini sävel paisuttakoon heleytensä, paisuttakoon\nylistyksensä heleyden hänelle! Hän on suonut ruuakseni valkeuden\nkesäyönä, jolloin tähtien tuike kultaisena uinuu kuultavalla\ntaivaalla... Ruokani on suvituomen tuoksunta, ruokani neitosunelma\nrauhaisessa hiljaisuudessa. Jos minä isoon, en minä sitä sano teille,\nrakkaat ystävät; luulettekos minun syövän härjän lihaa? -- Ja juovan\nhapanta piimää? Ei, minun juomani on aamunkajastus kaukaa kylmien\nmaiden takaa... Viinini on aamurusko, joka helottaa itäiset kukkulat\nkullaten. Ja säteilevä aamu, joka leijuttaa hallaisia usvia, tuo\nhuulilleni kasteen virkistävän pisaran. Kun lintujen viserrys kilvan\nkajahtaa, ravitsee se sieluni uusilla makeuksilla.\"\n\nMitä se haastelee? \"Ruoka aamunkajastus? Tuomentuoksu?\" Sitäkö se --\nsyö? Kaste, lintujen viserrys hänen viininsä? Kun ei liene täynnänsä\nmakiaa viinaa, kuten raamatussa sanotaan!\n\nMutta herra jatkaa niin juhlallisesti: \"Minäkö väsynyt? _Jamais!_ Minun\nleponi on väsyä Jumalan käskyyn ... liihoittaa kuin hattara maailmojen\nyli taivaan ilmojen ihanassa helmassa, Sela! Syvyyksien yli, jotka\npauhaavat kovin, niin että yksi syvyys pauhaa tässä, ja toinen syvyy\nsiellä, ja vesikosket paisuvat, vesikosket paisuttavat pauhinansa,\nvesikoskien paisutus ratki paisuttuu, Sela! -- Minun asuntoni ovat\nkulta-utuina uinuvat maat. On eloni kuin uni, ovat taivaan säveliä\nunelmani. Aamuin herään ruskojen ruusutarhoissa, silmäni aukenevat\nilmojen kultaloistoon. Päiväni on se, että ikuisuudet odottavat minua\nikuisuuksien takana. -- Iltani ei tule koskaan: aamuinen ihanuus\nvalaisee iäti kasvojani. -- Tule, kesäinen tuuli, nouse, lounatuuli,\nkanna kiitokseni Herralle ja Kuninkaalle, minun leponi on täyttää\ntarkoin hänen käskyjään...\"\n\nJa nyt tapahtuu jotakin ihmeellistä: mylläri ja hänen vaimonsa alkavat\nkuulla soittoa. Ja on kuin tähtiä heidän edessään kimaltelisi... He\nnäkevät ilmassa puhkeavan kukkia: jokainen puhkeaa, lemahtaa, katoaa;\nja taas uusi pulpahtaa sijaan... Hämmästyneenä katsoo Katri Urpoon,\nUrpo Katriin. Urut soivat jossakin kuin kirkossa ... soittavat virttä,\ntahdissa, joka kohoaa ja laskee...\n\n\"Se syö yön hämärää ja aamunruskoa. Se on hullu!'\" huudahtaa Katri\nviimein.\n\nMutta silloinkos Urpo ja Katri vasta pelästyvät: he näkevät yht'äkkiä\nvieraan olkapäihin valkeain siipien puhkeavan... Vai mantteliko se\nhänen hartioillaan noin pullistuu?\n\n\"Herjesta!\" Katri painautuu Urpoon kiinni, ja he molemmat vetäytyvät\novelle. Vieraan ympärillä, koko tuvassa on kuin kirkkain\nauringonpaiste, vaikka ruskokin on ulkona pitkän aikaa sitten sammunut.\nVieras se valaisee, -- ja hän on läpinäkyvä: hänen vatsansa läpi näkyy\nsänky toiselta seinämältä, ja näkyy tuoli, ja hänen leukansa kohdalla\nheiluu seinäkellon lerkku! Siivet, -- niissä on vihreitä silmiä kuin\nriikinkukon höyhenissä, joita posetiivarit myyvät. Kädessä palmunoksa.\nSilmät loistavat ... niissäpä vasta kilo!...\n\nJa nyt hän yhä pitenee. Urpo ja Katri lysähtävät maahan, siinä he\nkatselevat ylös hengitystään pidättäen. Enkelin siipisulat menevät\nlaipion läpi ... ja hän puhuu:\n\n\"Mistä olen tullut ja matkustanut? Hyvin kaukaa! Ovat asuntoni siellä,\nmissä Jumalan kaupunki on ihana virtoineen. Minun vaatteeni ovat sula\nmirrham, aloes ja ketsia, Sela! Hän on minut kaunistanut kauneudella ja\nkoroittanut minun sarveni kuin yksisarviaisen. -- Miksi te, suuret\nvuoret, kippaatte, sillä se asunto on Herran vuori, joka istuu\nylimmäisten taivasten päällä. Punasiipisten kerubimien päällä hän\nmatkustaa tyhjyydessä huiluilla, harpuilla ja kanteleilla, jalossa\nkielten leikissä ja helisemisellä, helisevillä basunoilla. Laulajat\nkäyvät edellä, ja sitten leikarit piikain kanssa. Sinisiipisten\nserafien seljässä hän vaaran hartioille laskeutuu, ja askeleensa\ntiukkuvat rasvasta, ja laaksossa on tihkiästi jyviä, mutta hän nuhtelee\nruovon petoa ja härkäin laumaa kansain vasikkain kanssa, Sela! Hän\nhäilyttää korven; hän katsoo alas istuimeltansa, ja vilja alkaa\nkultaisena heilimöidä. Herra kantaa korven kaarneet. Herra on hyvä,\niloitkoot siitä ihmiset, olkoot saaret riemuiset niin monta kuin niitä\non, kiittäkööt häntä aurinko ja kuu ja taivasten taivaat ja vedet,\njotka taivasten päällä ovat, ja valaskalat ja kaikki syvyydet,\nHalleluja! -- Minä, Gabriel, iloisia sanomia saatan teille. Olette\nvaeltaneet hurskaasti Jumalan kasvojen edessä. Eivät auta meitä\nihmiset, eivät maan vallat ja pääruhtinaat, eivät myös orhit auta, vaan\nHerra, Herra. Hän voitelee teidän iloöljyllä: _sunnuntailapsesta_,\nonnen lapsesta onnellisesta olette saavat iloita. Kuovilintu piipattaa\nöisellä erämaan suolla: Herra lohduttaa itkevän kuirin...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mitä helkkaria!\" huudahtaa mylläri. \"Ethän sinä, muori, vain ole\npannut sahtiin viinaa!\"\n\nNäky on kadonnut. Pari huomaa istuvansa paikoillaan ikkunan ääressä.\n\n\"Viinaa? Häpeäisit!\" vastaa Katri. \"Milloin minä ennenkään sitä olisin\ntehnyt? Milloin meillä on ollut sellaista pahaa ainetta?\"\n\n\"Niin, eipä milloinkaan\", vastaa mies. \"Mutta, helkkari...\"\n\n\"Siunaa, sinähän kiroat\", siunailee Katri.\n\n\"Kyllä ... mutta muulloin en milloinkaan juuri.\"\n\n\"Etpä niin. Ja minustakin tuntuu niin hullulta.\"\n\n\"Mitä, mitä se oikein sanoi? Ja -- minne se meni?\"\n\nHe katsovat ulos ikkunasta: ulkona ei näy ketään.\n\n\"Mitä se sanoi ja -- hullutteli?\" toistaa Katri, ja hän nauraa.\n\nUrpo rypistelee kulmakarvojaan. He vaipuvat kumpikin ällistyneeseen\nmietiskelyyn. Sitten Urpo ottaa raamatun ja alkaa availla sitä:\n\n\"Ja Sarai sanoi Abramille: Katso nyt, mene siis minun piikani\nviereen... Ei, tätä se ei ollut, jumala varjelkoon.\"\n\nJa hän tähystelee eräästä toisesta kohtaa:\n\n\"Ja Abraham lankesi kasvoillensa ja naurahti ... ja sanoi sydämessänsä:\nSyntyykö sadan-ajastaikaiselle poika... No, eihän tässä nyt sadassa\nvielä! Ei se tätä sanonut.\"\n\nSitten hän lukee:\n\n\"Yhtenä päivänä ympärileikattiin Abraham ja Ismael ja kaikki\nmiehenpuoli hänen huoneessansa.\"\n\n\"Siunatkoon!\" huudahtaa Katri.\n\n\"Ei, ei se tätäkään ollut\", sanoo Urpo. \"Odotahan: Sallikaat tuottaa\nvähän vettä pestäksenne teidän jalkanne... Ei se sitäkään! -- Ja minä\ntuon teidän eteenne kappaleen leipää... Tästä se alkaa.\"\n\n\"Mutta tämä ei kahviakaan tahtonut\", huomauttaa Katri.\n\n\"... Ja voita ja maitoa. Ja he sanoivat hänelle: -- Kussa on Sara,\nsinun emäntäs. Hän vastasi: Täällä majassa. -- Tässä se on, katsos,\nKatri, tämä!\"\n\nKatri lukee nyt mukana. Mutta kun joudutaan siihen kohtaan, jossa\nsanotaan: \"Ja Sara nauroi itsellensä\", silloin tulee Urpolle syy\nhuudahtaa:\n\n\"Ja ... sinäkin naurat? Onko Herralle jotakin mahdotonta?\"\n\n\"En minä nauranut, en toki!\" väittää nyt Katri.\n\n\"Nauroit sinä!\" inttää Urpo moittien; ja he tulevat taas aivan\näänettömiksi ja miettivät äskeistä ihmettä. -- Viimein Katri sanoo:\n\n\"Se oli enkeli. Minä uskon -- se oli enkeli, -- tai sitten näimme unta\nistuallamme, mutta kaunista unta.\"\n\n\"Niin, unta maar, -- nukkuen kuin kissatkin tuossa lattialla. Mutta\nylen, ylen kaunista unta\", myöntää mylläri.\n\nJa he hieroivat silmiään kuin unesta heränneet.\n\n\n\nKIRKONKELLOT.\n\nMiten iloisesti heidän mielestään seuraavana päivänä kirkonkellot\nsoivat!\n\nIsompi kello soi:\n\n\"Pompom, pompom, -- tottahan mylläri Tapanilla täytyy poika olla,\nhyvällä miehellä, lauhkealla miehellä, lupsakalla miehellä.\"\n\n\"Ja Katrille pieni hyssyteltävä, maidolla juoteltava, kunnes se isoksi\nkasvaa eikä maitoa enää maista, kun sattuu sille ilopäälle, kilinkalin,\nkilinkalin.\"\n\nVälkkyviä hopearahoja, eivätkä tinanappeja niinkuin joku kunnoton\nveijari, pistivät Urpo Taneli ja Katri Taneli kirkossa pitkävartisiin\nkolehtipusseihin. Eivätpä he Luojalle maksua tuoneet, eiväthän toki,\nvaan kiitostaan ja onneaan he ilmaisivat puhtailla pennosilla.\nNuorekasta ja vilkasta iloa heidän kasvonsa paistoivat.\n\nKauniit olivat vainiot, hyvää satoa lupasivat. Ja aurinko oli kuuma.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEivät malta Tanelit olla kotimatkallaan tuttavilleen eilisestä ihmeestä\npuhumatta.\n\n\"Niin kukako ei meillä käynyt?\" sanoo Katri. \"Itse Herran enkelipä\nmeillä kävi!\"\n\n\"Ohoh!\" huudahtaa naapuri ja katsoo avioparia silmät levällään --\ntietämättä olisiko nauru sopiva tilaisuuteen.\n\nOmituisia he alati olivat nuo Urpo ja Katri Taneli olleet: kahden\nkesken, kylistä välittämättä, he asuivat myllyllään. Kumminkin olivat\nsiivoja ihmisiä ... eivät kenenkään elosäkistä ottaneet, kissoja\npitivät kymmenkunnan -- etteivät hiiret olisi myllyä saattaneet rumaan\nhuutoon... Mutta nytpä myllyläiset ihan äärettömiä höpisivät!\n\n\"Ohoh. Vai oikea Herran enkeli ... ihan kuin Topiaalle.\"\n\n\"Ihan kuin Sakariaalle, Sakariaalle!\" väitti hyvillään Urpo Taneli.\n\"Ihan kuin Sakariaan luona se enkeli minun luonani kävi...\"\n\n\"Vai sinun luonasi se muka kävi\", sekautui Katri juttuun. \"Eikö se\nsitten lainkaan minun luonani käynyt? Vai enkö minä siinä ollut? Vai\nkuka se sanoi: Istuute, hyvä herra...\"\n\n\"Herrako se olikin? Mikä lie kulkeva herra ollut!\" tuumii säälitellen\nnaapuri...\n\n\"Kuka sanoi: Hyvä herra, istuute?\" jatkaa Katri. \"Kuka tarjosi tuolin\nHerran enkelille...\"\n\n\"Kuka tarjosi tuolin sille -- ovensuuhun?\" pistelee Urpo. \"Kuka höpisi,\nettä hän on hullu? -- enkeli, näes, naapuri, sanoi ... hm ...\nneitsykäisten unia syövänsä... Niin ne vissiin enkelit, -- nälkä on\nheille -- ruokaa.\" -- Urpo kääntyy jälleen Katrin puoleen, joka\npalpattaa: \"Minähän vain _aioin_ viedä sille tuolin ovensuuhun, mutta\nperuutin nopsasti.\" -- \"Mutta se sahti ja piimä, joita sille tarjosit\",\nväittelee Urpo. \"Pitäisihän sinun ymmärtää, ettei maanruokia ja -juomia\nsellaisille. Ja eikö hän ensiksi kysynyt minua -- eikä sinua, kun tuli\nmeille? Sanoi: Onko vanha mylläriukko Taneli kotona...\"\n\n\"Vai niin se sanoi?\" toistaa Katri. \"Vai niin se muka sanoi! Eikö se\nsanonut: asuuko vanha mylläri Taneli täällä...? Ja mitäs hän olisi\nsinun luonasi tehnyt? Eikö asia koske minuun yhtä paljon kuin sinuun?\nMinäkö sen pojan saan vai sinäkö? Vai sinäkö sen saat?\"\n\n\"Pojanko vai tytön, herraties mikä siitä tulee! Pojan tai tytön, --\nmutta jos en minäkin sitä saa, niin en kai sille nimeänikään anna. --\nVai mitä arvelet, naapuri, pitääkö minun antaa nimeksi Taneli sille,\njonka isä en ole, naapuri?...\"\n\n\"Kuules mokomaa, Urpo!\" huudahtaa Katri. \"Enkö minä ole sinun\nuskollinen Kaisusi?\"\n\n\"Mitäs siinä sitten sanoit, ettei lapsi muka minunkin olisi. Minua ei\nsaa härnätä, tämä on vakava asia, ja sellaisista suutun.\"\n\n\"Mutta itsehän sanoit Herran enkelin käyneen ainoastaan sinun\nluonasi...\"\n\nJa he jatkoivat kinaa kotimyllylle saakka...\n\nNaapuri pudisti surkutellen päätänsä, kun erosi heistä.\n\nEiväthän Tanelit juuri koskaan riidelleet keskenään, tosissaan eivät\nmilloinkaan; mutta tämä oli vakava asia, ylen vakava: yhden lisämukulan\ntulo maailmaan.\n\n\n\nMITÄ TAIVAASSA ASIASTA TIEDETTIIN.\n\nTaivas on korkea vuori, jossakin, ilmojen päällä. Ja se on suuri\nkaupunki, jonka valkeus on kalleimman kiven muotoinen, niinkuin kirkas\njaspis. Ja siinä on suuri ja korkea muuri, jossa on toistakymmentä\ntuhatta porttia, ja porteissa seisovat enkelit vahtikopeissaan, --\nidässä portteja, pohjoisessa portteja, etelässä portteja, lännessä\nportteja. Siis melkein pelkkiä portteja. Ja se kaupunki on pantu\nnelikulmaiseksi, ja sen pituus on niin suuri kuin sen leveys. Ja sen\npituus ja leveys ja korkeus ovat yhtäläiset. Ja sen muurin rakennus on\njaspiksesta, ja itse kaupunki puhtaasta kullasta: puhtaan lasin\nkaltainen. Ja sen muurin perustus on: ensimmäinen _jaspis_, toinen\n_sapkirus_, kolmas _calcedonis_, neljäs _smaragdus_, viides _sardius_,\nkuudes _sardinus_, seitsemäs _rosolitus_, kahdeksas _ripellus_,\nyhdeksäs _topeska_, kymmenes _chrysoprasustus_, yhdestoistakymmenes\n_hyväcinthus_ eli _siankinthus_, kahdestoistakymmenestuhannes\n_amethystus_.\n\nJa huomatkaa: se kahdestoistakymmenestuhannes portti on päärlyä, siis\nhelmeä, -- tehty yhdestä ainoasta päärlystä.\n\nJa sen kaupungin kadut ovat puhdas kulta, niinkuin läpikuultavainen\nlasi.\n\nEikä siellä ole yötä eikä päivää, vaan iankaikkisuus, eikä siellä\ntarvita kynttilää, vaan siellä vallitsee ikuinen valo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän kahdennentoistakymmenennentuhannennen portin luo, kun palaamme\najassa taaksepäin, keskittyi, vähän ennen enkeli Gabrielin matkaa, iso\nkina. Siellä, missä ei tarvitse tehdä mitään, ei ihmismielessä edes\nsyödä, juoksennellaan ja kiistellään ja jutellaan varsin joutavia --\najankuluksi. Taivaassahan ainoastaan enkelit puuhailevat: käskyläisinä,\nsotureina, palvelijoina. Sitävastoin ihmisautuaat vain soittavat ja\nlaulavat, -- ovat tietysti työstä, elämämme pahimmasta maanvaivasta,\nrauhoitetut.\n\nMutta taivaan muureista vielä sananen. Ne ovat ulkoapäin tietysti\njylhät ja mustat, -- tavallista kiveä, -- mutta sisällä on muuta, jota\nette arvaakaan.\n\nJa sillä päärlyportilla seisoo ensinnäkin ulkovartija: rauta-asuun\npuettu jättiläiskerubi tulinen miekka kädessä. Hän seisoo jäykkänä,\nkylmänä keskellä portin aukeamaa. Hänen kuparilevyillä päällystetyt\nsiipensä ovat levällään, porttiaukkoa sulkien. Korkeaa, kylmää otsaa\nkattaa kypärin kiiltävä otsalevy. Huulet ovat päättävästi yhteen\npuristetut; kalpeista kasvoista kiiltää kaksi silmää kuin soturin\nainakin. Niin, hän seisoo ... kuin kivipatsas miekkansa nojassa, joka\nsäihkyy sinisiä revontulia. Kerubin vyötäröllä riippuu sitäpaitsi\nkultapasuuna: kun hän siihen puhaltaa, niin ukkonen alkaa jylistä, ja\nosasto enkeleitä kiiruhtaa hätään. Kun hän miekkaansa kohottaa, niin\nsalama leimahtaa ja tappaa, -- aivan heti ei hänen tarvitse apua\nhälyttääkään.\n\nPortin sisäpuolella seisoo kuitenkin aina vartiosto: legioona\nsoturienkeleitä alati valmiina sotaan, jos ulkoa vartijan pasuuna soi.\nSilloin legioona kavahtaa rintamaan.\n\nMutta autuaat, he kävelevät laiskoina taivaan lasisilla kaduilla tai\nsoittimet käsissä virtojen vierellä, laulaen Luojansa ylistystä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä olemattomana päivänä, jona enkeli Gabriel lähti maailmaan,\nnäkivät joutilaat autuaat hänen tulevan hyvin toimeliaana ja vakavana\nIsä-Jumalan taivaasta, joka on taivaista ylimmäinen ja tulisin.\nJuhlallinen, totinen ilme, joka silloin oli Gabrielin tavallisesti\niloisilla ja nais-autuaita ihastuttavilla kasvoilla, kertoi jotakin\ntärkeää olevan tekeillä.\n\nToisilleen huudellen kiiruhtivat autuaat silloin Gabrielin ympärille\nutelemaan matkan tarkoitusperää, -- näkiväthän tyhmimmätkin ainakin\nGabrielin hienoista vaatteista ja turistimaisista polvihousuista, että\nhän lähtisi matkalle, ja hienolle matkalle. Mutta juhlallisesti\nkädellään viitaten ja mitään hiiskumatta Gabriel torjui heidät. Ja\nautuaat jäivät hiukan närkästyneinä katsomaan Gabrielia, kun tämä\nkorkeana, mutta ripein askelin kulki taivaan penikulmanleveää\nvaltakatua. Sinne hän, valkosiipinen naisten lemmikki, eteni, kadun\npäähän, kauas ilmanrannalle, päärlyportille.\n\nPyhä Pietari ei valitettavasti ole viime aikoina yliportinvartijan-\ntoimestaan välittänyt. Herransa suosioon rajattomasti luottaa ukko ...\nuskaltaa antaa porttien avaimet heti aamusta soturipäälliköille. Itse\nhän menee ruusuvuoteelleen, heittää kultakiekon päänsä ympäriltä\nlattialle, ja suu suloisessa myhäilyssä hän vetelee unia... Eikä\nkukkokaan täällä laula. Ei kukko taivaaseen pääse.\n\nSisällä vartiovuorolla olevan päärlyportin-legioonan päämies,\nvirkaintoinen kerubi, vaatii nähdä Gabrielin matkapassia. Onhan hänellä\nsiihen oikeus... Pietari itsekin aina passit katsoi, silloin kun vielä\nportilla seisoi ja kulkevia taivaasta maailmaan, ei, maailmasta\ntaivaaseen päästi. Täältä ei kukaan enää pois pääse, nimittäin ihminen.\n\nGabriel vetää poveltaan hyvänhajuisen kirjoituksen, se tuoksuu kuin\nmirrham ja myski. Siinä on vihreäin palmunlehväin keskellä liekehtivää\nkirjoitusta: allekirjoituksena on kolmikulmainen \"Jumalan silmä\". Tämä\nkirjoitus on matkapassi arkkienkeli Gabrielille hänen ollakseen\nKastajan kaulanleikkauspäivän aattoehtoona mylläri Tanelin luona\nvihreässä koivikossa...\n\nPassin näkee legioonan päämies, mutta itse asiakirjelmää ei hän saa\nnähdä. Se on luettava julki vasta alhaalla, surunlaaksossa...\n\nHän päästää Gabrielin menemään. Se tapahtuu siten, että hän komentaa\npunasiipiset legioonalaisensa kunniaan, miekat välähtävät, helisten\naukeaa lasiportti silloin itsestään. Ulkovartija antaa nyt tietä:\nGabriel levittää valkeat siipensä ja vaipuu tyhjyyteen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Gabriel näytti passia päällikölle, oli muuan utelias legioonakerubi\ntarkalla silmällään havainnut siinä mylläri Urpo Tanelin nimen. Pian\nlevisi tämän utelijan kautta tieto Gabrielin matkan määrästä koko\nlegioonaan...\n\nMutta mitähän asiaa mahtoi Gabrielilla olla myllärille? Sitä eivät\ntaivaan enkelitkään aavistaneet.\n\nAutuas-raukat: he olivat enkeleitäkin tietämättömämpiä. Ei heillä ollut\naavistusta edes siitäkään, minne Gabriel oli lähtenyt... Mutta\nuteliaisuutta he paloivat, -- niinkuin ikuinen tuli olisi heitä\npolttanut.\n\nPäärlyportin sotamiesten vilkkaasta ja salaperäisestä juttelemisesta\narvasivat ihmisautuaat enkelien tietävän tästä asiasta enemmän kuin he\nitse. Mutta mitenkä päästä enkelien tietoa jakamaan? Se nyt oli varma\nasia, etteivät enkelit heille, autuaille, mitään mielisuosiolla\nilmaisisi -- eivät ainakaan nuo kopeat kerubit, jotka olivat ikäänkuin\ntaivaan kansalliskaarti.\n\nViekkaudella oli nyt näiltä enkeleiltä tieto otettava!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPieni kerubi-lapsi, _putto_ Adriel, hän heitteli kiekkoa taivaan\nkadulla, niin että paidan helma heilui ja naarmut lasikatuun jäivät.\n\nPyhä Martti, ihmisautuas, joka oli aikoinaan maailmassa ollut aika\nveitikka, muuttanut vettä viiniksi, -- Pyhä Martti meni pikku Adrielin\nluo:\n\n\"Kuules, pikku punatulkku. Jo tulee sota. Paholaiset voivat särkeä\nportit ja päästä taivaaseen. Ja musta Asasel pistää sinut kypäriinsä\ntöyhdöksi, kun sinulla on niin punaiset siipityngät ja punaisia\nhöyheniä rinnassakin.\"\n\n\"Älä!\" vastasi Adriel ja seisahtui hajasäärin Pyhän Martin eteen.\n\n\"Niin, jylisevä sota, ja Asasel pistää sinut lintukoristeena\nhattuunsa.\"\n\n\"Sinut myöskin!\"\n\n\"Ei... Minä tiedän mennä pakoon. Mutta sinä olet niin pieni vätys, et\njaksa siivilläsi pitkälle räpiköidä...\"\n\n\"Eihän sinulla ole _pieniäkään_ siipiä.\"\n\n\"Niin, mutta sitä isommat korvat ... niinkuin preussilaisilla\nluutnanteilla. Minä lennän pakoon korvillani. Mutta sinut pistetään\nkoristeeksi piru-mummon hattuun.\"\n\n\"Kuka sen sanoi, että tulee iso sota?\"\n\n\"Kah: Gabriel vei sodanjulistusta.\"\n\n\"Sanoiko hän sinulle, että vei sodanjulistusta?\"\n\n\"Eikä. Mutta kerubeille sanoi.\"\n\n\"Älä. Ja _kerubit_ sanoivat sinulle?\"\n\nPyhä Martti nolostui: ei hänen maksanut vaivaa vaittääkään, että ylpeät\nkerubit olisivat hänelle kertoneet salaisuuksia, ihmiselle. Sitä ei\nAdriel olisi uskonut. -- Pikku Adrielissakin oli jo kerubiylpeyttä...\n\n\"Kas niin, mitä _nyt_, Martti, noljotat? Älä luule, että sitä niin\npussiin mennään... Taisit koettaa salaisuuksia urkkia?... Olisit,\nsuoraan sanoen, pyytänyt minulta apua!\" lopetti Adriel, joka oli\nimarreltu, kun oli saanut pyhimystä kerubiälyllään nöyryyttää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten Adriel ja Pyhä Martti liittoutuivat.\n\nAdrielilla oli vartiolegioonalaisissa erittäin hyvä ystävä: parrakas\nenkeli Jared. Tältä tiesi Adriel saavansa salaisuuden udelluksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäärlyportin legioona lojui portin ääressä mahdottoman laajalla\nsilkkikentällä, -- oikoi punaisia siipiään kuin kylläiset kanat; ja\nmiehet juttelivat äskeisestä Gabrielin matkasta.\n\nAdriel jätti kiekkonsa keskelle lasikatua... Hän juoksi päärlyportille\nja hyppäsi suoraan vanhan ystävänsä Jaredin syliin. Hän itki:\n\n\"Peloittaa niin... Tulee iso sota... Gabriel vei pirulle\nsodanjulistusta...\"\n\nVanha, punapartainen Jared alkoi nauraa ääneensä:\n\n\"Sodanjulistusta? Eikös tyhjää! Kas: vihreät ja keltaiset auringothan\nkieppuvat yhä rauhallisina navoissaan. Mutta silloin kun tulee sota,\nalkavat auringot _ulvoa_ ja muuttuvat vertä tippuviksi, punaisiksi.\"\n\nAdriel ei ota uskoakseen. Hän väittää:\n\n\"Tulee sota, tulee! Ja minun pitää mennä rumpalina itse _helvettiä_\nvastaan, ja Asasel pistää minut töyhtönä äitinsä hattuun. Martti sanoi,\n_Martti_!\"\n\n\"Martti, -- ihminen! Kävisi tässä toinen vilske, jos sota tulisi.\nPiikkejä kuumennettaisiin, mörssärit portille asetettaisiin... Miksi se\nsinut äitinsä hattuun panisi?\"\n\n\"Kun olen niin kaunis. Töyhtökin minulla on päässä.\"\n\n\"Leikataan tukkasi pois.\"\n\n\"Ja millainen minä tukatta olisin! Kuin mikäkin munakalloinen\nBelsebubin poika!\" Ja Adriel itkeskelee muka yhä.\n\nJaredin tulee sääli pikku ystäväänsä:\n\n\"Se Martti on sinut pettänyt taas! Ei se Gabriel sodanjulistusta\nvienyt, ei sinnepäinkään!\"\n\n\"Mitäs hän sitten vei? Parhaat prässihousut olivat jalassaan ja uudet,\nfärskit siivet hartioillaan.\"\n\n\"Mikä tiesi, mitä hän vei! Mikä tiesi, minne hän lähti! Salaisuus!\"\n\n\"Vai et sano! Minäpä alan jälleen pelätä sotaa!\"\n\nJa Adriel alkaa porata niin, että Jaredin, vanhan enkelin, korvia\nsärkee. Muut enkelit naureskelevat heidän kujeilleen, suullaan\nnurmikolla maaten, vatsansa pohjasta ihan. Joku sanoo viimein:\n\n\"Viitsii, vanha kerubi, vinguttaa tuota pallonpotkijaa!\"\n\n\"Kiru sitten, Ari!\" närkästyy Jared. \"Kiru! Johan sanoin, ettei\ntarvitse sotaa pelätä. Kiru pahemmin, kas niin: päämies luulee, että\ntänne on tullut piru, ja nakkauttaa sinut suinpäin tyhjään...\"\n\n\"Enpäs kiru! Menenpäs kertomaan Pyhälle Agatalle, että olet tuhma,\nvaikka hänen rintojaan kerran halailit!\"\n\nJared, kuten moni muu vanhapoika, pitää paljon ihanista naisista, niin\nenkeli kuin onkin...\n\nJared punastelee: kaikki tuo pikkuvanha Adriel tietääkin!\n\nAdriel lähtee alahuuli lerpallaan tallustamaan kaupungille päin.\n\nJared tuumii: antaahan vähän matkaa mennä ... ehkä palaa.\n\nMutta Adriel ei ota palatakseen. Viimein Jared huutaa:\n\n\"Hei, Ari! Hei, pikkuinen kultarassi! Tule takaisin, kullanmuru,\npunatulkku, niin sanon sinulle jotakin.\"\n\nAdriel seisahtuu, kääntyy; hän asettuu seisomaan pyöreät jalat\nlevällään, -- lerpauttaa alahuultaan ja sanoo:\n\n\"Niin ... mitä sitten tahdot, Jared?\"\n\n\"Tule vähän takaisin...\"\n\n\"Niin ... sitten?\"\n\n\"Älä ole tuhma, Adriel!\" houkuttelee Jared. Imeläin houkuttelujen\njälkeen tuleekin Adriel takaisin hänen luokseen.\n\n\"Jokos nyt kerrot?\" kiusoittelee Adriel Jaredia.\n\n\"Mitä kerrot! Enhän minä voi kertoa! Ymmärräthän itsekin: olisi häpeä\nkoko viidennellesadannelletuhannennelle miljardille kerubi-legioonalle,\njos taivaan salaisuuksia _ilmaisisin_ kenellekään.\"\n\n\"Kenellekään? Olenko minä _kenelle_? Olenko minä pöllö? Vai punatulkku?\nOlenko minä kertonut kenellekään, että Pyhää Agataa likistelet?...\nKuules, Jared, minä voin sinua auttaa sotamiehestä senturiksi, -- kun\nAgatalle ja ylhäisille pyhimyksille sinua kehun!\"\n\n\"Ah, voisitko? Oijoi, minä olen ollut raakana solttuna\nyhdeksäntoistatuhatta vuotta!\"\n\n\"Tukista minua niin, että siipihöyhenet pölisevät, jos kerron.\"\n\n\"Tukista sinua! Mitä kerrottu sinä paranisi?\"\n\n\"Sama se: jos et kerro, niin menen ja kantelen Agatalle. Kauttamaar\nmenen!... Kas, Agatahan se tahtoisi tietää sitä asiaa.\"\n\nJaredin valtaa autuas liikutus. Vai Agata se tahtoi sitä tietää. Agata,\nAgata, armas Agata! -- Agatalle hän ilmoittaisi ... mitä hyvänsä!\n\n\"Katsos, Adriel, tule syliin, niin jutellaan, hiljaa vain.\"\n\nAdriel istuu nyt enkelin sylissä, imee sormeaan ja on tyhmänä katsoa\ntöllöttävinään aurinkoihin ja niistä muka Jaredilta jotakin kysyvinään,\n-- etteivät muut legioonalaiset huomaisi salaisuuksia juteltavan.\n\n\"Katsos, pikku punatulkku. Se on näin, että siellä, minne Gabriel meni,\non ränni, jossa juoksee vettä... Rumaa, mustahkoa, maallista lammen\nvettä.\"\n\nJared arvuuttelee, mutta Adriel ei vielä ymmärrä.\n\n\"Siellä on kiekkoja, mitkä pyörivät näin, näin!...\"\n\nJared näyttää kämmenillään rattaiden pyörimistä. -- Ei ymmärrä Adriel\nvieläkään.\n\n\"Siellä on säkkejä, lihavia kuin rovastit, -- säkkejä?\"\n\n\"Vesimylly?\" huudahtaa Adriel.\n\n\"St, st! Mylläri Tanelin mylly... Mutta älä vain kerro muille ... kuin\nupeapoviselle Agatalle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAdriel on kavahtanut pois Jaredin sylistä, hän juosta touhuaa jo\nkaupungille. Ei hän enää kuule, miten Jared itsekseen päivittelee:\n\"Kunhan se kultainen pallero ei vain sittenkin kertoisi kaikille.\"\n\n\"Urpo Tanelin myllylle!\" huutaa Adriel hengästyneenä, kun autuaat\nvastaan juosten hänet uteliaina ympäröivät. \"Mutta en sano, keneltä\nsain tietää, muuten Jared suuttuu, ja hänen voi käydä nolosti.\"\n\n\"Hahaha, älä sano. Mutta -- _miksi_ Gabriel myllylle lähti?\"\n\n\"En minä sitä tiedä...\"\n\n\"Niin, et kysynytkään sitä, nykerö?\"\n\n\"Vai nykerö! Minä olen _kerubi_! Minä kostan teille ... menen Jaredin\nluo: hän on legioonan vahvin mies... Hän näyttää teille, olenko\nnykerö!\"\n\nMitähän tietoa Gabriel vei Tanelin myllylle? Sitä eivät autuaat voi\narvata. Hyvää Tanelille kai on luvattu: niin hurskas on hän aina ollut.\nHurskas ja yksinkertainen: niinkuin lammas. Mutta mitä hyvää? Sitä ei\ntietää saateta.\n\nEivätkä edes taivaan enkelitkään tiedä sitä.\n\nGabriel palaa hienona, loistavana taivaaseen. Hän aikoo lentää suoraan\nylös Isä-Jumalan palatsiin ilmoittamaan käskyn täyttämisestä. Mutta nyt\nsekä enkelit että autuaat ympäröivät jälleen hänet. Nauraen ja kilvan\nhe huutavat Gabrielille:\n\n\"Mitä ukko Urpo sanoi? Entä Kaisu? Kiittivätkö nöyrimmästi?...\"\n\nGabriel hämmästyy vallan surkeaksi. Isä-Jumala lausui ilmoittavansa\nasian autuaille vasta sitten, kun hän, airut, maailmasta olisi\npalannut. Mitenkä on salaisuus jo ilmi tullut?\n\n\"Onko majesteettinen jumaluus teille asian kuuluttanut?\" kysyy Gabriel\ntuimasti.\n\nSitä eivät autuaat uskalla väittää, se olisi liian karkeaa pilantekoa.\nNoloina he vaikenevat.\n\n\"Älkää kysykö sitten!\" sanoo nauraen Gabriel ja lentää ylös\nseitsemänteen taivaaseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvä Jumala, kyllä hän on kuullut autuaiden uteliaisuudesta ja\nrauhattomuudesta. Hän tietää kaiken jo ennakolta. -- Ja kyllä hän\ntahtookin ilmoittaa näille rakkaille lapsilleen salaisuuden, tuon\nhauskan ja tärkeän asian, -- jos Urpo ja Katri vain ovat olleet hänelle\nkiitollisia lahjalupauksesta. Mutta miksi eivät olisi, nuo vanhankansan\nkelpo ihmiset.\n\nJa nyt Gabriel kertookin Tanelilaisten kovin riemastuneen. Kertoo vain\nmuodon vuoksi, sillä tietäähän Herra sen muutenkin... Isä-Jumala on\nuutisesta hyvillään ja aikoo antaa kohta enkeleilleen ja autuaillekin\nmielihyväänsä. Mutta ensin täytyy liika-uteliasten ja salaisuuden-\nilmoittajain toki saada rangaistuksensa.\n\nJoku airutpoikasista soittaa taivaan asukkaat kokoon siniselle torille,\njota ihanat virrat ympäröivät. Autuaita on siellä valkeana\nmerenulappana, -- kerubien siipiä kuin punaisia pilviä, serafien kuin\nsinistä taivasta...\n\nAirut kuuluttaa erään palatsin korkeilta portailta:\n\n\"Ken tänään tietää rikkoneensa, tulkoon esiin!\"\n\nAutuaat säikähtävät kuin salaman iskua. Toiset heistä eivät tiedä koko\nasiasta mitään; kalpeina he kyselevät: Mitä on tapahtunut? Onko joku\nvarastanut paratiisin puista?... Jos kysytty kuuluu uteliaihin, tulee\nhän kysyjääkin kalpeammaksi ja alkaa vavista... Kaikki vaikenevat...\n\nAirut huutaa toistamiseen. Samalla ilmestyvät hänen taakseen\nkylmäkatseinen Kosmiel-enkeli, kultavaaoilla koristetussa punaisessa\nasussaan, sitten Mikael jättiläismiekkoineen, ynnä Tanatos, synkkä\nkuolema, kalpeine seuroineen...\n\nTaivaalaiset alkavat vajota polvilleen, anella armoa.\n\nPäärlyportin vartijalegioonan päämies astuu nyt esiin ja lupaa päänsä,\njos hänen kerubinsa ovat rikkoneet. Itse on hän viaton, sen hän\nvakuuttaa...\n\nJared-soturi tulee murtuneena ja sanoo ilmoittaneensa salaisuuden\neräälle, mutta pyytää saada yksin kärsiä, koska utelija on ollut lapsi,\nviaton raukka.\n\n\"Ei lainkaan viaton!\" nyyhkyttää Adriel ja lentää suoraan Tanatoksen\njalkoihin kuin varpunen, jolta siipi on ammuttu rikki. \"Musta Tanatos,\nota minut! Kosmielin ei tarvitse tuomita minua: tuomitsen itse itseni,\nkun tunnustan... Mikaelin ei tarvitse minua sidottaa kahleisiin: kuolen\nvapaaehtoisesti, jos vain voin kuolla. Mutta Jared on syytön.\"\n\n\"Me yllytimme kerubi-lasta!\" huutavat silloin eräät autuaat, etupäässä\nPyhä Martti. Ja koko taivaan lauma tulvii portaiden eteen.\n\n\"Koko rikos sai alkunsa minusta!\" tunnustaa viimein se kerubi, joka oli\nkurkistellut Jumalan kirjeeseen silloin, kun Gabriel sitä päärlyportin\nlegioonan päämiehelle näytti.\n\n\"Siinä tapauksessa kärsin kerallasi\", sanoo Gabriel ja laskeutuu\nsuppuisin siivin, -- hyvin nolo siipien asento, -- alas portailta.\n\"Miksi en suojannut paremmin kirjettä? Kehno airut olen. Mikael, sido\nystäväsi Gabriel ensimmäisenä.\"\n\n\"Armoa, armoa!\" huutavat autuaat ja enkelit kilpaa. \"Olemme kaikki\nuteliaita, juoruavaisia, lavertelijoita. Muutenhan ei olisi mitään\npuhumista. Olemme kaikki syyllisiä...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuojalle tuli silmiin liikutuksen kyynel, kun hän lastensa\nrehellisyyden ja uhraavaisuuden näki. Joutavaahan oli heitä niin\npahasti säikytellä.\n\nSiispä Jumala antoi anteeksi koko jutun.\n\nJa sitten Gabriel julisti salaisuuden kokonaisuudessaan: Isä-Jumala oli\npäättänyt hurskaille Taneleille antaa armon osoituksena onnellisen\npojan, sunnuntailapsen. Oi ihmettä: ilman lapsia ei maailma pysy\npystyssä, mutta onnellinen lapsi on ylen ihmeellinen.\n\nKaikki soittimet yht'aikaa paisuttivat pauhinansa, \"raikkaasti laulu\nsiellä raikui, valtava kuin vetten pauhina\". Kisat pantiin toimeen heti\ntorilla. Itse Isä astui joukkoon alas elephantinluisesta linnastaan.\nIlo tärkeästä tapauksesta: lapsi, jopa onnenpoika, on syntyvä\nvesimyllyllä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tuskin olivat ilonremakka ja ylistyslaulut sitten vaienneet, niin\njopa alkoivat taivaalliset kiistellä siitä, mikä muka pojasta oli\nammatiltaan tuleva, että hän tosiaan olisi oikea todellinen\nsunnuntailapsi. _Onnihan_ on niin taivaallinen, suloinen sana.\n\nLyhyt, lihava onahim-senturi kulki ähkien onahim-lapsostensa keralla\ntaivaan puistoon saamaan varjoa ainaiselta valolta.\n\nHerran-enkeli-sotureita on nimittäin kolmea päälajia: kerubit, serafit\nja onahimit. Kerubit ovat punasiipisiä, keltakiharaisia; heidän\nrintansa säihkyvät punaisia rubiineja. Serafit ovat sinisiipisiä;\nheillä on musta tukka ja kalpeat kasvot. Onahimit ovat siltä väliltä,\nvähän kuin kirjavia ja puetut opaalinväriseen ja kultaan. Eivät\nhullumpia.\n\nLihava, ähkävä onahim-senturi meni siis puistoon, ja siellä hän\nseisahtui tarkatakseen autuaiden kiistaa: puistossa he näet riitelivät.\nOnahim-lapset, -- _niitä_ ne hänen \"lapsensa\" olivat, enkelin, -- niin,\nnuo lapset, joita tuotiin sotaharjoituksista, olivat mielissään\nseisauttamisesta, oikoivat siipysiään kuin kyyhkyset ja venyttelivät\nselkäänsä, haukottelivat pyörein suin.\n\nKuunneltuaan kiistan syyn alkoi onahim-senturi mahtavasti, kädet\npuuskassa:\n\n\"Sotasankari hänestä tulee. Kuka on onnellisempi kuin meidän\npäällikkömme arkkienkeli. Mikaelin upseerit? Ensinnä siis hänen\nasevelvollisuutensa suorittaa täytyy, ja sitten kadettikouluun.\"\n\n\"Tai junkkarikouluun? Tarkoitatko ryssäin junkkarikoulua Pietarissa?\"\nhuomautti joku. \"Aseleikki on kyllä onnellista täällä -- taivaassa.\nMutta maailmassa: hapankaalia Pietarissa, ja jefreitterin korvapuusteja\nPotsdamissa. Entä ammatti, johon äkseerauksella pyritään! Murhata\nihmisiä, lähimmäisiään, joita ei edes tunne, polttaa heidän majansa ...\nhyi! Se ei ole sotaa lohikäärmettä vastaan. Belsebub ei ansaitse\nsääliä, senkin piru, mutta kyllä ihmispoloiset. Helvetin tuleen se,\njoka lähimmäisiään surmaa... Ihmissotapäälliköistä ovatkin useimmat\njoutuneet tuonne alakerran hiilistölle, katsokaa!\"\n\n\"Mutta elämässä he ovat tehneet suuria, välttämättömiä tehtäviä\",\nväitti onahim-senturi.\n\n\"Caesar? Aleksanteri Suuri? Tamerlan? Napoleon?\" väitti äskeinen.\n\"Mutta -- olivatko he onnellisia, sunnuntailapsia? Heitä poltti\nainainen, inhottava kunnianhimo, joka ei saavuttanut koskaan rajaansa:\nse oli helvetin esimakua jo maailmassa. -- Caesar, joka hakkautti erään\ngallialaisen kaupungin kymmeniltätuhansilta vettään seinään heittäviltä\nkädet poikki, ja luuli olevansa lempeä, -- ja sortui itse tikareihin,\njoita parhaat ystävänsäkin häneen iskivät. Aleksanterille ei\nIndus-virtakaan määräksi riittänyt olisi, -- onneksi kuoli kesken.\nTamerlan: joukkopyöveli, joka muka osti yhteiskuntansa onnen verellä,\n-- ikäänkuin se olisi mahdollista. Napoleon: St. Helena...\"\n\n\"Ei hänestä soturia tule\", jatkaa muuan valkopartainen vanhus,\nnykerönenä, muistuttava Sokratesta. \"Filosofia on toista.\"\n\n\"Filosofia\", ilveilee enkeli Ariel. \"Miten on filosofia ihmisiä\nauttanut? Sangen vähän: he ovat satoja vuosia pysyneet osapuin\nsamanlaisina. -- Entä filosofia itseään? Ajattelun voima loppuu, kun\nvain saa liian ahtaan kengän jalkaansa: kenkärisan puristaessa varpaita\nei filosofia auta. -- Tai hammassäryn: ken hampaankolotuksen Kantin\nkategorisella imperatiivilla poistanut on? Filosofia: teoriaa tai\nhätäapua, pettuleipää, joka ei pitkälle ravitse, -- narrillista.\"\n\n\"Entä Sokrateen kuolema?\" väittää taanoinen.\n\n\"Ainakin myrkky hänen vatsaansa vihloi\", vastaa enkeliveitikka. \"Oliko\nse muka onnea, -- vatsanväänteet?\"\n\n\"Diplomaatti siis?\" joku esittää.\n\n\"Fyi saakeli\", sylkäisee joku. \"Tyhjäntoimittaja: onnihan on oikeassa\npositiivisessa työssä, joka pätii! Mutta kuljetella ensin\nvisiittikortteja lähettiläille, ja sitten lähettiläänä laverrella\nkongresseissa, joiden tarkoituskaan ei ole kansoja auttaa, --\nvalehdella ja vätystellä ja luulla tekevänsä työtä, -- Tanelin poikaa\nsiihen ei koskaan!\"\n\n\"Mutta mainetta, ihanaa, jumalallista mainetta hänen toki saaman\npitää\", päivitteli toinen Rafaelin-enkeleistä, jotka ovat siitä\nomituiset, ettei heillä ole alaruumista: vain pää ja rinta ja siivet.\n\"Ei unohdukseen, ei tavallista nimettömäksi jäämistä. _Maalari_ Tanelin\npojasta tulee. Ja minä lennän hänen luokseen alas maailmaan malliksi ja\nistun hänen pöytänsä taakse pää vinossa, toinen kämmen poskea vasten,\ntoinen käsivarsi pöydän laidalla... Ja Tanelin poika pyhästi innostuu\nja maalaa minut jonkin verrattoman madonnataulun alareunaan, Pietarin\njalkain juureen, ja sitten hän pääsee taivaaseen, ja täällä minä saan\nkiikkua hänen polvellaan kuin Rafaelinkin polvella kiikun!\"\n\n\"Ja enkös minä sitten muka Rafaelin polvella saa kiikkua! Ja enkös minä\nsitten muka Tanelin tauluun tule?\" huutaa toinen Rafaelin-enkeli.\n\n\"Sinä? Makaat niin rumasti _molemmat_ kyynärpäät pöydänlaidalla:\nkelpaisit varoituskuvaksi kouluihin: _Älä istu näin_. -- Tanelista\ntulee säntillinen mies, ei hän sinunlaisistasi pulpettimakaajista\npidä.\"\n\n\"Vai ei? Mistä sen tiedät! Vai pidätkö Tanelia viisaampana kuin\nRafaelia, -- tyhmää Taneliasi? Miksikö tyhmä? Kun on syntymätönkin\nvielä ... haha!\"\n\nEi uskalla toinen Rafaelin-enkeli väittää, että Taneli olisi maalarina\netevämpi Rafaelia...\n\n\"Värisutit! Tanelilla ei ole mitään tekemistä kanssanne!\" ilkkuu\nRafaelin-enkeleille muuan vanhan Hellaan valkea amoriinimalli.\n\"Marmorissa ja pronssissa säilyy mestarityö vuosituhansia kauemmin kuin\nkankaalla: minä olen ikuinen. Minä olen säilynyt ilman naarmuakaan\nvuosituhansia, vain keltaiseksi ja kuolleen näköiseksi olen tullut,\nniin ettei nykyaika minua, antiikkia, enää ymmärrä. Praksiteles veisti\nminut kerran, Pheidias toisen... Katsokaas sitä!\"\n\n\"Pakanoiden malli!\" kirkaisevat yhteen ääneen äskeiset riitaveljet,\nRafaelin-enkelit. \"Olet säilynyt vuosituhansia -- harvinaista kyllä.\nMutta ihmekös on säilyä -- taivaassa. Maan päällä on tuhottu sodissa ja\nuskonhartaudessa miljoonia sinunlaisiasi taiteen mestariteoksia, -- ja\nsinä puhut ikuisuudestasi, maineestasi. Ja niinhän mekin, tyhmät. Oi,\nei ole ikuisuutta muualla kuin taivaassa. Ja sinä, sinä: ikuinen muka,\nsuuri! Entäpäs jos kolauttaa sinua täällä näin, -- siitä saat, jotta\nkäsivartesi katkeavat, sinä _pakana_!\"\n\nJa Rafaelin pörröpäiset pojat alkoivat amoriinia heilutella ja iskeä ja\nraapia niin, että hän oli kaatua ja hänen helmenvalkea ihonsa oli\nvaarassa, kunnes autuaat tulivat väliin ja vapauttivat amoriininsa.\nNaiset toruvat Rafaelin-enkeleitä:\n\n\"No, hienot rafaeliitat! Herran käskystähän amoriini lopultakin meni\nmalliksi Hellaan mestarien luo. Ette saa olla pahoja rakkaalle\namoriinille!\"\n\nEräs nainen ottaa amoriinin syliinsä ja suutelee hänen kuumat\nkyynelensä pois.\n\n\"Niin, siellä sinä nyt kykötät paossa mamman sylissä!\" ivaavat silloin\nRafaelin-enkelit. \"Mutta _veistäpäs_ kuutamoa, sinä valkea\nsimpukkahelmi!\"\n\n\"Kissat! Kynsitte! Mhyh ... ja miksi en veistä ... miksi en? Veistän\nkuun saveen .. se paistaa yli järven...\" itkee amoriini.\n\n\"Mutta sillä ei ole valoa...\"\n\n\"Onkos teidän tauluillanne valoa? Jos pimeään viedään, tokko niillä on\nvaloa? Ja luuletteko sitten, että kuulla on valo? Auringolta se sen\nlainaa, -- paitsi taivaallinen kuu, joka paistaa täällä niin, ettei\nkynttilää tarvita.\"\n\nAmoriini alkaa itkunsa lomassa nauraa ja pititellä Rafaelin-enkeleitä.\n\n\"Ja maalatkaapas te kukkuva käki\", sanoo hän.\n\n\"Miksi emme? Taidemaalaus on ihmeitätekevä. Maalaamme käen puun oksalle\nkaula ojona: kah, se on kukkuva käki!\"\n\n\"Mutta sepä ei kuku: ei kuulu ääntä!\"\n\n\"Niin!... Veistäpäs itse sitten kukkuva käki! Miten sen veistät?\"\n\n\"Veistän kyllä minä!\" sanoo amoriini, ja tuossa tuokiossa hän sieppaa\njostakin savea ja muovaa savesta käen...\n\n\"No, kuinka se kukkuu?\"\n\n\"Poraan käen perään reiän. Pyrstön alle minä poraan reiän, ja kylkeen\nraon... Siipien kohdalle selkään tulevat aukot tuohon pillireikään. Kun\nlintuun puhaltaa takaa ja sormillaan reikiä näppäilee, niin kukkuu\nkäki!\"\n\n\"Niin, savikukko!\" halveksivat Rafaelin-enkelit. \"Okariina!\"\n\n\"Ei kuin -- savikäki!\" riemuitsee amoriini.\n\nAutuaat, etenkin naiset, iloitsevat valkean amoriinin sukkeluudesta:\nnaisille kelpaavat vähäiset sukkeluudet, niinsanotut vanhat vitsit. Ja\nRafaelin-enkelit ovat nyt kauhean nolatut, oijoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Maamies hänestä tulee\", sanoo eräs autuas, jonka valkeat vaatteet ovat\nsavessa ja joka soittaa kultaharppuaan hyvin tökerösti, känsäisin\nkämmenin. \"Itsevaltias valtakunnassaan, mutaa ei murhaa...\"\n\n\"Paitsi vasikoita, härkiä ja sikoja ynnä muuta\", huomauttaa joku.\n\n\"... ja täysin vapaa: Jumalalta kasvun toivoi. Maamies on ainoastaan\nitsestään riippuva, omasta ahkeruudestaan. Maamiehen työ on ainoa\narvokas ammatti.\"\n\n\"Entä verot, joista hän nääntyy? Entä virkamiehet, jotka vetävät häntä\nnenästä? Entä kaupunkilaiset, nuo nautintojensa vuoksi vihatut?\"\n\n\"Tehkäämme Tanelin pojasta, -- mikä on pojan nimi muuten? -- hyvin\nyksinkertaisesti vain virkamies\", naurahtaa eräs haukotellen. \"Menee\naamulla virkaan, selailee papereita, kaivautuu paperikasoihin, -- on\ntärkeää: on virka-, virkamies. Jaa-hah, täytyy polttaa välillä sikari,\nei monta päivässä: vain jokin säntillinen sikari. Tärkeää, -- kanslia\nkuuma: Oi niitä onnellisia, jotka saavat vapaina juoksennella, huhkia;\nmutta se vie lopulta päin mäntyä: millä elättävät perheensä, joka on\nvakavaa, tärkeää. Täytyy tässä kelmetä, naama muuttuu kellastuneeksi\nkaappi kellon tauluksi; mutta toisilla punaiseksi, pyöreäksi: hehheh,\nkyllähän tässä, mutta vakavat, kovat työt, ja saatava vielä\nstanislafka, prenikka, ja ... ei, ei, ei, poika-parat, kun teissä olisi\nneroutta, ei, ei, ei, hihii. -- Tehkäämme hänestä ensin ylimääräinen\nkopisti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKajahtaapa silloin heleä, kaunis naisen ääni:\n\n\"Kas vain pikku lemmityistäni amoriinia! Oivallisesti on hän puoltanut\nitseään, mutta vielä oivallisemmin minua, oi minua, todellakin!\nSäveltaidehan se savilintua kukuttaa. Oi sävel: sinä ilmaista voit\nkaikki, mitä eloon syntynyt suinkin tuntee. Säveltäjä olla: sehän on\nonnen korkeus... Rakas Päärly, -- sen on Urpo Tanelin poika nimeksensä\nsaava, kuulin salaisuutena... Päärly, minun lapseni sinusta tulee!\"\n\nHempeä nainen on Pyhä Cecilia. Hänen tukkansa on pehmoinen, tumma;\nhopeakiekko liihottelee kiharain ympärillä. Käsivarret ovat paljaat,\nolkapäät paljaat, valkeat. Vaatetus on valkea. Valkeat liljat nousevat\nmaanhelmasta joka kerta, kun hän astuu.\n\n\"Sinäkin, täti Cecilia, olet meitä vastaan, vaikka Rafael sinutkin\nmaalasi!\" nurisevat Rafaelin-enkelit.\n\n\"Oi, niin moni muu on minut maalannut, pikku vastustajan!\" hymyilee\nCecilia, silmiään ummistaen kuin kaino neitonen ainakin. \"Oi Carlo\nDolci, sinä sentään mun pehmoiset käteni kaikkein parhaiten olet\nymmärtänyt, käteni kuin veden lepäävä utu. Suurempi Rafaelia olet,\nCarlo Dolci.\"\n\n\"Sukunimensä mukainen\", väittää eräs Cimabuen synkkä enkeli. \"Sormesi\novat Dolcin taulussa kuin vehnätaikinaleperoita, joista tippoja\npalmikoidaan. Tyttösten ja naisten taidetta.\"\n\n\"Maamies, maamies\", huutaa äskeinen savella tahrautunut autuas.\n\n\"Päällikkö, sotapäällikkö!\" -- \"Diplomaatti, diploomi-insinööri!\"\ntoiset.\n\nMelu on niin kova, että joku ehdottaa, että se hukutettaisiin\nmusiikkiin.\n\n\"Soita, soita!\" huutavat pian monetkin Cecilialle.\n\nLasiset, niin, kristalliset jättiläisurut lennätetään riemuiten\nonahimien avulla paikalle. Ja Cecilia istuu, soittaa pehmoisin,\nvehnätaikinaisin käsin. Autuaat hymyilevät. -- He itkevät. Ja\nparatiisin kukkasista puhkeaa pienoisia enkeleitä -- sävelien\nmahdilla... Rafaelin-enkelit: ne itkevät, kovin uikuttavat ... pyrkivät\nCecilian suloiseen syliin.\n\n\"Ei kukaan pidä kirjallisuuden puolta. Anteeksiantamatonta\nlaiminlyöntiä\", hurpattaa muuan arvokas kerubi, jolle Cecilia on usein\nylhäisesti nauranut.\n\n\"Liian korkea puollettavaksi, puhuttavaksi\", sanoo eräs nuori autuas,\njoka seisoo urkujen toista kylkeä vasten, taivaallinen uneksinta\nkasvoillaan. -- Cecilian soittaessa on urkujen ympäriltä maasta\npuhjennut liljoja, niin että nuori autuaskin seisoo rintaansa asti\nväkevästi lemuavain liljojen keskellä. \"Runouden pitäisi kynällä osata\nsamalla kertaa maalata, soittaa ja veistää... -- Sellainen\nmonipuolisuus tappaa nälkään...\"\n\n\"Höps\", sanoo joku vanhus. \"Suuri nero luo tyhjästä kaikkeuden.\"\n\n\"Niin, en ollutkaan tähän asiaan nähden juuri ehdoton uskovainen, vaan\npikku syntinen ainoastaan\", vastaa vainaja. \"Ei runous jaksanut luoda\nonneani. Mutta nyt olen toki täällä, ja -- onnellinen.\"\n\nPyhä Birgittakin käy paikalle nunnajoukkoineen. Hän on lihava, mutta\nnäivettyneen kalpea. Birgitta seisahtuu hetkeksi äänetönnä tarkkaamaan\ntaivaallisten puhetta.\n\n\"Mitäpä te juttelette maineista ja taiteista!\" puhuu jäykällä,\nsoinnuttomalla äänellä Latsarus, joka muinoin kerjäsi fariseukselta.\n\"Rikkautta ja kultaa, sitä ihmisen tulee saada, että onnellinen\nelämässään voisi olla. Rikkautta, kultaa, ja salvaa ajoksiin, ja\nleipää... Ilman tavaraa ei siellä maailmassa mitään onnea.\"\n\n\"Niinkö luulet!\" tiuskaisee nyt Latsaruksen selän takana Birgitta,\nastuu esille ja katsoo tuimasti Latsarukseen, joka on asettunut\nloikomaan Cecilian sävel-liljoille. -- Birgitta jatkaa: \"Helpompi on\nkameelin käydä neulansilmän lävitse kuin rikkaan tulla taivaan\nvaltakuntaan! Katso jalkojesi alle lasin läpi: siellä pinnistelee\nliekeissä rikas mies, katsoo ammottavin kidoin sinua, joka hänen päänsä\npäällä liljoja lahmaat.\"\n\n\"Niin mutta, jos minä olisin maan päällä rikas, niin minä koettaisin\nolla hyvä ja pääsisin taivaaseen rikkaanakin\", väittää Latsarus.\n\n\"Se, jolla on tilaisuus rikkoa, myöskin rikkoo. Helvetissä olisit nyt\",\nvastaa Birgitta, joka ei vastaväitteitä siedä. \"Jumalan ansio, jos ken\nhurskaana pysyy.\"\n\n\"Sinä et siis hyväksy Latsarusta, et Diogenesta, et Odysseuksen\nsikopaimenta, Birgitta? Kannatat Pyhän Cecilian kantaa?\"\n\n\"Pyhän?\" toistaa kiihkosta punastunut Birgitta. \"Tanelista ei tule\nkoskaan taideniekkaa, itsetärkeää, äitelää. Sellainen typeryys asuu\ntaideniekoissa ... ja lisäksi ainainen, villitty lihanhimo. Nunna\nhänestä tulee?\"\n\n\"Nunna!\" huutavat autuaat hämmästyneinä.\n\n\"Kastraattiko -- se sentään _liikaa_ olisi\", sanoo Pyhä Cecilia.\n\n\"Tarkoitan munkkia, -- yhden ja saman tekee\", korjaa Birgitta. \"Mennä\nluostariin! Elää Herralle!\"\n\n\"Oikeassa on Pyhä Birgitta\", ääntää kaljupäinen Pyhä Antonius.\n\"Munkkina, erakkona ja pyhänä eläen saa varmasti taivaankruunun!\"\n\n\"Hahaa, olipa sinusta onnellista elämää olosi Egyptin hietikoissa!\nKiduit kaikkea, sitäkin, että näit alastomia naisia suloisesti\nkellottavan edessäsi hiekassa!\" huutaa moni.\n\n\"Te rienaajat!\" huutaa raivostuva Antonius. Pitkillä käsivarsillaan hän\nalkaa hosua joukkoon:\n\n\"Näin minä karkoitan teidät, riettaat, niinkuin ennen korvessa\nperkeleen, joka ruokakaapin hahmossa tuli eteeni.\"\n\n\"Varo sinä kaikkien siveäin kanssa hyvän ja pahan tiedon puuta!\"\nnauretaan Antoniukselle.\n\nTummasilmäinen, haaveellinen Tanatos-enkeli huokaisee, kumarapäin:\n\n\"Parasta olisi ihmisen jo kuolla silloin, kun häntä ei olekaan.\"\n\n\"Siis äitinsä kohdussa?\" vastataan. \"Kastamattomana? Helvetti hänet\nsilloin sieppaisi. Ei, ei.\"\n\n\"Ei, ei, ei, kenraali hänestä!\" huutavat nyt kaikki kilpaa. -- \"Pappi!\"\n-- \"Diplomaattikekkuli!\" -- \"Pörröpää hämäräsilmä säveltäjä.\" --\n\"Lihava posessionaatti!\" -- \"Kirjailija, niin itserakas, että haisee\nkuin manttaalintalon tunkiot!\" -- \"Maanviljelijä!\" -- \"Maanilveilijä.\"\n-- \"Kopisti ... koppivankilaanko?\" -- \"Asessyöri, kemisti, spiritisti.\"\n-- \"Journalisti, uutiskontti...\"\n\nJa Tanatos nyökäyttää mietteissään päätänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloinpa paukahtavat pasuunat fanfaaria: itse taivaan kuningatar,\nneitsyt Maaria, tulee sinne saattojoukkoineen, kultaa kuhisten.\n\nEnkelit liihottavat kyyhkysineen hänen edellään, niinkuin Venuksen\nmuinoin, ja antavat orvokkien lemuten sataa hänen tielleen. Tosin ei\nhänen jalkainsa kukkastiehen koskea tarvitse: välkkyvät sirppikuut\nvierivät eteenpäin: ja kannattavat ruhtinatartaan kuin hattaraa...\n\nTähdet tuikkivat, syttyvät hänen ihanan päänsä ympärillä, kun hän\nlähenee. Enkelisaatto laulaa ja soittaa...\n\nHän näkee riitelevän joukon, katsoo kummastuneena autuaihin ja\nenkeleihin:\n\n\"Kuinka, Antonius? Sinä hosut veljiäsi kuin vihamiehiäsi?... Pääsi on\ntosin jo hopeakiharoistakin kalju, mutta pitäisi sinun kumminkin,\nvaikka olet vanha ja itsekäs, edes tietää olevasi arvokas mies.\"\n\nAntonius häpeää ja kumartelee...\n\n\"Mitä te kiistelette, Jumalan lapset?\" jatkaa neitsyt. \"Lapsen\ntulevaisuudesta kiistelette? Kuinka kiistaatte siitä, minkä määrääminen\nei vallassanne ole? -- Kuinka sanotte onnettomuudeksi sitä tai onneksi\ntätä? Lapset! Ettekö tiedä säihkyvien tähtien Herran voivan tehdä\nihmiselämän onnelliseksi, kului se sitten vankilassa tai\npurppuraistuimella? Missä tilassa tahansa, kopistina tai konsulenttina?\nVain tähtien Herra tietää, mikä hänestä tulee, mutta sen, että hänestä\nonnellinen tulee, tiedätte jo kaikki, lapseni: se riittää. Tyytyväinen\nhänestä tulee, koska tulee onnellinen.\"\n\nHän keskeyttää. Ja sitten jatkaa:\n\n\"Mutta mitä varten oikeastaan tänne tulin? Niin, sitäpä minun piti\nilmoittaa, että olemme äsken tuolla ylimmissä keksineet olemattomalle\nnimenkin. Siitä tulin teille juttelemaan. Katso, hänen nimensä pitää\nkutsuttaman _Päärly_, se on niin paljon kuin: päärlyportin kautta on\nhänet taivaan tielle elämään kutsuttu. Päärly, helmi, -- mutta Helmi ei\nsovellu. Päärly, Sela. Soita, ihana Cecilia.\"\n\nCecilia soitti, enkelit ja autuaat lauloivat, taivaassa oli iso ilo,\n\"_in dulci jubilo_\"!\n\n\n\nPÄÄRLYN METKUT.\n\nMylläri ja hänen muorinsa olivat hienon vieraan käynnin jälkeen --\nnuorentuneet. Tämä tapaus, josta niin paljon melua pidettiin taivaassa,\nmutta maailmassa ei kerrassa yhtään muualla paitsi myllärin perheessä,\n-- jos kahta ihmistä voi perheeksi sanoa, -- sillä myllyllä se oli\nhyvin tärkeä, vielä tärkeämpi kuin taivaassa, tärkein tapaus\nmaailmassa, oikea maailman napa, -- tämä tapaus palautti pariskunnalle\nheidän oikean ikänsä, jonka miltei kitkerä mielipaha oli riistänyt.\nMies ei nyt enää luullut itseään isä Abrahamiksi, saati sitten\nMetusalemiksi, -- hänen poskensa punoittivat yhä enemmän; ja muija\narveli itseään varsin ripsakaksi, vaikka kelmeni vinhakasti.\n\nUrpo Taneli autteli köyhiä -- melkein yhtä paljon kun ennenkin. Mutta\nhän ei nukkunut aamuisin niin pitkälle kuin ennen, -- ei päivitellyt\nkukkoa, kun se alkoi ikkunan alla kiekua. -- Ei tarvinnut muorin kesken\nuniaan aamuisin nousta kelteisillään ajaa-pöllyttämään loitommaksi\nkenokaulaa, kun se alkoi laulaa. Jo ennenkuin kukko kahdesti lauloi,\nkupperoi Urpo ulos, nosti myllynsulun luukun, ja elot tuuttiin\nvaluivat, ja hän touhusi jauhoissa yltäpäätä.\n\nHän teki uuden pulskan katoksen myllynsulkujen päälle, hän korjasi\nvuotavan vesirännin, paikkasi myllyn ikkunat ja kohotti raskaat ovet\nsaranoilleen.\n\nIhan ihmetellä täytyi sitä siisteyttä, mikä myllyyn oli ilmestynyt,\nsitä ripeyttä, jolla mylläri aherteli.\n\n\"Ei tarvitse lapseni opetella jokeltamaan: -- Voi, voi mikä siivoton,\nlaiska pappa minulla poloisella on!\" tuumi Kaisulleen mylläri.\n\nUrpo osti juhdan: hevosen. Urpo osti toisen lehmän. Hän osti lampaan,\nhän osti sianporsaan. Hän vuokrasi lisää heinämaata.\n\nMutta rikastui yhä, siltä näytti. Pahanilkiset väittivät, että hän\nhissuksiin vei hyppysellisen silloin tällöin myllykappojen lisäksi\njauhattajain pusseista, mutta se nyt oli julkeinta valhetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatri se veisaili alinomaa yhtä ja samaa hengellistä laulua:\n\n    \"_Kautta päärlyporttien_.\"\n\nEntä sitten? -- Vanha sananparsi sanoo:\n\n    \"Kolme viikkoa kaakattava,\n    neljä kuuta naukuva,\n    viisi kuuta vinkuva,\n    kuusi kuuta rääkyvä,\n    seitsemän kuuta mäkättävä,\n    kahdeksan kuuta naurava,\n    yhdeksän kuuta vakava,\n    kymmenen kuuta ammuva.\"\n\nJa sitten se ylen harvinainen tapahtuma tapahtui, -- tietenkin\nsunnuntaina. Olipa Urpon suu huolesta väärällään, -- hän oli kuin\nsyntipukki Jumalan edessä, ei uskaltanut jauhattajia silmiin katsoa,\nkulkea köpsötti ja töytäili sinne ja tänne, työnsi rukkasensa\nerehdyksestä myllyntuuttiin, -- kunnes sai pitää kämmenillään tuota\npunanaamaista umpisilmäänsä. Ilostapa itki Urpo Taneli, kun seisoi,\nvääräsääri, vuoteen vieressä kuin lurjus ja syntipukki Jumalan edessä.\n\n\"Nyt se on tehty\", sanoi Katri.\n\n\"Tehty kuin tehty, oojaa\", hoki Urpo ylpeillen, meni, harvinaisuuden\nvuoksi, lähimpään naapuriin kyläilylle, istui kauan pää torkuksissa\npirtin penkillä, ei mitään haastanut, myhäili vain, ja kovin punoitti,\nsylkäisi, tissautti, viimein, ja lausui:\n\n\"Nyt sitä meilläi jo kahdesta tipistä kisitään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Se on korea ... sen silmät ovat niin suuret ja siniset\", sanoi Katri.\n-- \"Se on ihana kuin helmi simpukassa, se on päärly, kalleus. Päärlyksi\ntahdon sen ristittävän.\"\n\nTämä oli taivaallista inspiraatiota.\n\n\"Niin, Määrly Urpo Immanuel pitää kutsuttaman hänen nimensä\", sanoi\nUrpo Taneli.\n\n\"Määrly? Mikä se on: Määrly?\"\n\n\"Määrlyportit, määrlyportit\", vastasi mylläri. \"Niinhän lauloit näitä\ntehdessäsi.\"\n\n\"Määrlyportit? En minä niin laulanut. Mistä sinä mieleesi sen saanut\nolet, Urposeni?\"\n\n\"Mikäs sitten? Portissahan ne on _määrlyt_ ja haat ja muut värkit.\"\n\n\"Ei se ollut _määrly_, vaan _päärly_: taivaalliset portit!\"\n\n\"No, -- niinpä hänen nimensä Päärly Immanuel Urpo Taneli olla saakoon!\"\nmyöntyi Urpo Taneli, lupsakka mies.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä sitten enemmän sanomista Päärlystä on ja hänen elämästään ja\nsiitä, mitä hän tehnyt on? Se ei ole kirjoitettuna missään\naikakirjoissa.\n\nPäärly kastettiin, ja potki, kun sai vettä niskaansa. Häntä vaivasi\nhyvin pienenä hyvin kova vatsatauti: kai se johtui liiasta\nmaidonjuottamisesta ja nisun- ja sokerinsyöttämisestä ja ainaisesta\nlullassa lullittelemisesta. Lulla oli ihka uusi ja vahva: kyllä se\nkesti. Kylläpä siinä Päärlyä lulliteltiin, hyssytettiin, tyssytettiin,\nvatkattiin, muokattiin: luultiin, että hän siten olisi kuin helmi\nraakunkuoressa, siinä keikkuvassa tuutusessa. Papan myllyntuutissa\nolisi Päärlyn ollut parempi kuin lullassa. -- Alati tahtoi pappa\nPäärlyä myöskin kämmenillään pitää, jokellella hänelle, ylös alas häntä\nheiluttaa...\n\nAlkoi Päärly sangen pian sanoja tapailla: alkoi matkia pappaansa ja\nmammaansa, kun ne hänestä riitelivät.\n\n\"Älä ota sitä, nenäsi on jauhoissa!\" sanoi Kaisu Urpolle, joka hänen\nrinnoiltaan Päärlyä pois tahtoi...\n\n\"Kaisu! Älä härnää minua ... anna tänne.\"\n\n\"Pa-pa-pa-pa, mene kittan ännän alle\", jokelsi Päärly, joka iloisena\npotki Kaisun sylissä.\n\n\"Siinä sen kuulit, Urpo ... hihihi...\" riemuitsi Katri, ylpeänä\npoikansa lahjakkuudesta, siitä, että Päärly oppi puhumaan.\n\n\"Tantti, tantti, tattijalka, kiiku, kiiku kittanhäntä\", alkoi Päärly\nyht'äkkiä rallattaa, kun Kaisu häntä polvellaan hypitti.\n\n\"Nyt se puhuu jo, -- nyt laulaakin\", sanoi Kaisu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntäpä sitten?\n\nKevätpäiviä, kevätpäiviä! Koivut vaaleita kulta-urpujaan keinuttivat.\nAlempana helotti kulleroita kukkiva niitty. Metsämättäät olivat täynnä\nkäenkaalia ja kiemurtelevia harakanvarpaita. Myllyjoki kohisi valtavina\nkoskina, etenkin ison suvannon alapuolella. Sudenkorennoita alkoi\nlammelle ilmestyä. Linnut visertelivät vihreissä lehvissä. Sirot\npääskyset kiitelivät alkaen rakentaa pesää...\n\nRepaleinen sälli Issakka heilui telineillä myllynpäätyä vihreäksi\nmaalaten. Issakka lauloi hoilasi, koivunritvojen seassa, ihanaan\nkevät-ilmaan kevätlaulua. Päärly istui päivänpaisteessa myllyn kuumalla\nkiviportaalla, hän suti kynsiään vihreiksi maalitikulla.\n\nIssakka lauloi:\n\n    \"Maantie on pitkä ja sannoitettu.\"\n\nPäärly jatkoi yht'äkkiä:\n\n    \"Ja ponssarin vatsa on pannoitettu.\"\n\n\"Mitä sinä laulat?\" kysyi Issakka ylhäällä. -- Ja hetken päästä hän\naloitti toisen laulun:\n\n    \"Ei linnut liiku, ei oks', ei puu.\"\n\nPäärly jatkoi nerokkaasti:\n\n    \"Turlullia, lullin-luu.\"\n\n\"Mitä sinä, hilihuli, siellä matkit?\" ärjäisi laulunsa keskeyttäen\nIssakka ja pudotti laajalierisen hattunsa alas Päärlyn päähän... Päärly\npeittyi kuin yön pimeyteen. \"Turlullia, lullin-luu\", kuului hatun\nsisästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutama vuosi myöhemmin, kun Päärly kävi jo kansakoulua, oli eräs\nrunoniekka kesäksi maalle tullut, loikoi tien vieressä, josta Päärly\nkulki ohi lehmiä metsään vieden.\n\nKelmeä oli runoniekka; taiteilijakravatti, suuri kuin kylpömätön\nsaunavasta, peitti hänen rintansa; tukka oli pitkä, ja tukku siitä\nliimattu liimalla kiharaksi otsalle. Hän lausuili Schillerin runoa:\n\n    \"Auch ich war in Arkadien geboren\",\n\ntahtoen sen suomennella:\n\n\"_Ma myöskin syntyn't olin Arkadiass'_... Ei, ei mene mitenkään! _Myös\nma_ ... ei mene. _Arkadiassa synnyin makin_ ... ei, ei. _Arkadiassa\nsynnyin minäkin_...\"\n\nPäärly kuunteli, -- ja mietiskeli: -- Arkadia? Mikä se on? Arkadia,\nAkhaia, Elis, Messenia, Lakonia: nämä hän muisti historiasta. --\nArkadia: se oli paimenrunouden maa. Hänkin tässä paimensi Punikkia ja\nHerttaa. Ja nyt hän runoili:\n\n    \"Arkadiaan myös minut luotu lie.\n    Ja minkä tähden? Kun en kelpaa muuhun!\n    Ja jos en kelpaa sinnekään, niin vie\n    mua matka riemumielin vaikka kuuhun.\"\n\nSuutahti runoniekka:\n\n\"Runoton runo runosi on\", sanoi hän. \"Olet runoton sielu.\"\n\nPäärly nauroi:\n\n\"Miten kukin tykkää.\"\n\nMutta runoillut hän oli: suutari on rajasuutarikin.\n\nJa -- runo oli enteellinen, profeetallinen, sen nähdä saamme. Eikö hän\nmyöskin profeetta siis ollut?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntäpä sitten?\n\nSäkättäviä harakoita ja harmaasaalisia variksia oli Päärly ahkera\nrisupesistä alas ottamaan. Keväällä hän niitä poikasia lentämään\nopetti, ilmaan niitä riivatusti nakkeli, -- niin että ne, untuvakerät,\navuttomina maahan tupsahtelivat, -- kunnes osasivat lentää. Kokkelilla\nPäärly niitä syötteli, mitämaks...\n\nMutta _mitämaks_ Päärlyn hoito ja hommat? Syksyllä kesytetyt harakat ja\nvarikset pois pakenivat, -- menivät villisukulaistensa kanssa pelloille\nparveilemaan: ihmisten aumoja haaskaamaan!\n\nMitämaks, jos Päärly kärsi senkin, että linnut suviaamulla varhain\nlensivät ikkunaan ja alkoivat rääkkyä kokkelia punaiseen kitaansa ...\nsyksyllä ne elättäjänsä jättivät.\n\nAlkoi Päärly nauriista, niin, valtavan _suurista_ kaskinauriista,\nhoppia vuolla: pehmyttä hommaa. \"Hevosmies hänestä tuleva on\", sanoi\nUrpo Taneli, ja veisti isosta pölkystä pojalle _oikean_ hevosen,\njylhän konkarin. Mutta Päärlypä päästi sen uimaan myllyn ränniin.\nKonkari tyynesti köllötteli rataskellaria kohti... Konkari meni\nvesirattaaseen... Päärly etsi komeaa konkariaan kolme päivää: löysi sen\nkolmen päivän jälkeen alhaalta niityltä virran ruohikosta päättömänä:\nliimaus oli auennut, lionnut. \"Hui\", tuumi Päärly, \"kylläpä se\nvesiratas pahasti nakkasi!\"\n\nJa puujaloilla Päärly marssi myllyn edustalla: antoi papan pujahdella\njalkojensa välitse... Jättiläinen oli hän olevinaan, ja papan piti\nhäntä rukoilla:\n\n\"Älä, hyvä jätti, minua jalkojesi väliin litistä! Anna mun päästä\nkirkonkylään vielä yhden vähäisen kerran, sinä iso mies. Tuon sieltä\nriunalla rinkelii, kopekalla konjakkii, mutta sinulle en anna,\nKoljatti. Ei, ostanpa tervaa ja pikiöljyä, ja siitä saat maistella\nkolme tynnyriä...\"\n\nPäärly oli rallattaja ynnä matkija, -- näyttelijä, komeljanttari,\nhevosmies ja hevosentekijä, ynnä puujaloilla korkealla kuljeksiva:\nkoturneilla. Mutta olipa Päärly myös arkkitehti: lammen rannalle\nauringonpaisteessa kalliolle rakensi.\n\nTiilikivistä rakensi hän sinne korkuisensa kirkon, -- mikä ei ollut\nkorkea, -- tapuleineen, sakasteineen. Päivä koreasti loisti kirkkoon\nlasisiruisten, putelilasisten, ikkunain läpi...\n\nKun ilta tuli, päivä viileni, niin sittiäisiä alkoi lehdossa lennellä.\nPäärly sieppasi sittiäisiä ihan lennosta kiinni, tai kaivoi sittain\nalta ja pisti vangiksi: laulamaan kirkkoon. Sittiäiset liikkuivat\nkirkossa, ja siksattaen ne etsivät aukkoa, mistä ulos päästä,\nmutt'eivät löytäneet...\n\nMutta yöllä röykäsivät vihamiehet, siat, kalliolle, töytäsivät kirkon\nkumoon ja päästivät sittiseurakunnan lentää pomahtelemaan ja etsimään\nhyviä kasoja.\n\nArkkitehti, arkkitehti!\n\nRakensipa poika oikein kaupungin, kiemuraisine katuineen, rannalle\nkalliolle. Apuna hänellä oli naapurimökin Lassi, mainiosti nenäänsä\nkaivava, pullea, pyöreä, vaikka köyhän lapsi: mahavärkki kunnossa! --\nSiinä kaupungissa, veden partaalla, oli suuri satama laivoineen:\nkaarnalaivoja, kana-allas ja kaisloista tehtyjä pursia. Laivat sidotaan\ntoisiinsa rullarihmalla -- Kaisan varastoista varastetulla --, purjeet\nnostetaan; ja merimiehet, ruskeankiiltävät ja haisevat muurahaiset,\najetaan väkisten laivoihin. Laivasto, -- ne masinat, -- kiitää yhtenä\nrivinä auringonkimaltavaa ulappaa lammen toiselle rannalle...\nMuurahaiset juoksentelevat edestakaisin laivoissa, keulasta perään,\nperästä keulaan ... kiipeävät mastoon ... nuuskivat laidoilta veteen,\nvihdoin sokeasti siihen syöksyvät, pyrkivät vaikeasti uiden maalle:\nheille tuli koti-ikävä ... he karkasivat, meripojat: inhottava asia...\nLassi nauroi makeasti niiden hukkumiselle.\n\nLeppoisesti leyhähtelee tuuli, taivaan sinessä valkeat hattarat\nväikkyvät... Päärly ja Lassi ovat nukahtaneet lämpöiselle kalliolle\nkaupunkinsa viereen, -- molemmat lihavia mölliköitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta älköön unohdettako kertoa, kuten oli tapahtua, että Päärly Taneli\noli paitsi laivanvarustaja ynnä eläinten kesyttäjä, sittiäisten ja\nmuurahaisten, jotka hän väkisten keräsi ja tunki kirkkoon ja\nkaarnalaivoihin, myöskin pappi: kirkossaan hän kuvitteli saarnaavansa\nsittiäisille ja iloitsi, kun ne eivät löytäneet rakoa, minkä kautta\npäästä kirkosta pois, hänen saarnaansa kuulemasta. -- Kaikki taivaan\ntoivomukset toteutuivat.\n\nKulkeva sotamies, posliinipöksyinen reserviläinen, teki Päärlystä\nsoturinkin. Esimerkillään vain!\n\nSapeleita Päärly rimoista veistää... Myllyn viileältä ullakolta, joka\nromujensa vuoksi on Päärlylle erinomaisen hupainen paikka, löytyy\nkiiltäviä läkkipellinkappaleita vanhojen kenkärisain joukosta.\nSotakypärin Päärly niistä pellinkappaleista tekee. Vanhasta voipytyn\nkannesta kilven itselleen laittaa. Kilpi oli Koljatillakin ... kai,\nniin on pappa lukenut.\n\nKirkkonsa vihollisia vastaan käy Päärly lihavan Lassin kanssa sotaa.\nViholliset, siat, röhöttävät auringonpaahteessa lokarapakossa, yhkivät\ntyytyväisinä. Päärly ja Lassi aikovat ajaa sikolauman äkkijyrkältä\nmereen, myllykoskeen. Siat panevat vastaan. Poikain kiljunta ja sikain\nröhkinä kaikuu kauas myllylle petäjiköstä.\n\n\"Herrani ja Joosuani! Täällä ne ovat!\" huutaa käskyn mukaan Lassi, joka\nmahdotonta lihasammion kantta selässään kantaen hikoilee ja ajaa sikoja\nPäärlyn ammuttavaksi...\n\nMutta tästäpä metsästyksestä naapurit ovat väkevästi kiukkuiset. Joku\npaimen on kuullut sikojen röhinän kankaalla ja nähnyt poikien niitä\najelevan... Viisasta on lopettaa koko metsästys: onhan kirkko jo\nkostettu, siat on kuitiksi ajettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn myllärillä paitsi kahta, niin, kolmea lehmää, nykyjään myöskin\njuhta, kuten tiedämme, ruuna. Ratsastaa Päärly ruunaa uittamaan\nrantaan. Alastomana istuu Päärly hevosen selässä, kun se ui ja päristää\nvettä sieraimistaan, -- vesi hopeisena kuohuu... Ranta on viileä,\nsuurine koivikkoineen...\n\nAlaston Päärly Immanuel heiluttaa käsivarsiaan, -- hän on Faarao, joka\najaa Punaiseen mereen. Ukko Urpo seisoo rannalla ja katselee hiukan\ntihruisin silmin, -- on valmis sysäämään ruuhen vesille, jos vaara\npoikaa uhkaisi. Ja hän ajattelee:\n\n-- Pojan pakarat kuluvat nilelle, kun hän paljaassa juhdan selässä\npaljaana ratsastaa. Täytyy tehdä miehelle satula!\n\nKah, vanha puusetolkka löytyy. Siihen pieni pussi heinillä täytettynä:\nsatula on valmis. Siinä satulassa ratsastaa Päärly kirkolle ja takaisin\nkotiin.\n\nRuuna on laiska eli hidas, se ei juoksisi milloinkaan muulloin kuin\nalamäessä -- ei edes kotiinkaan päin tultaessa. Mutta juuri alamäissä\non Päärly tuuskahtaa pois selästä: siis hän ei voi ajaa juoksua kuin\nsankari. Siis ruuna koko ajan kävelee, kuono nurpassa, ja Päärly vain\nleikillä hoputtaa. Sitten ruuna menee omin päin heinää tien varrelta\nhaukkaamaan tai vettä juomaan. Tämä Päärlyä suututtaa, mutta... Ruuna\njuoda kurisuttaa, ilta viilenee ... vesi välkkyy kirkkaana. Tuomet\nluovat lemuaan. Päärly, Joosua, istuu satulassa käsi puuskassa: hän on\nmenossa sotaan, hän pysähdyttää auringon ja kuun paikoilleen, -- eikä\nruuna liiku minnekään.\n\nHän on nyt kenraali: Joosua. Hänellä on sotamiehiä: koko Israel!\nPunaisesta petäjänkaarnasta hän vuoli sotureita, -- leikkasi aina\nsormiinsa ja imi vertä; -- kunkin israeliitan päälaella huojui tupsu\nniittyvillaa, kuten tupsu israeliitoilla raamatun kuvissa. Mahallaan\nkönöttivät Lassi ja Päärly lämpöisellä kalliolla. Piirittivät\nkaupunkia, nakkelivat sitä kivillä. Ei ollut hyvä poskeisten tulla\nkalliolle, kun sota kävi! Naapurin Liisu kerran maantietä käydessään\npoikkesi sinne ja polki pään poikki Koljatilta. Päärly suuttui, hyppäsi\nLiisun kimppuun ja puraisi haavan hänen käsivarteensa. Hän oli\nhallitseva luonne! Häpeissään oli hän sitten vähän; mutta _oikeuttaan_\nhän ei paljoa epäillyt, vaikka saikin halaten pyytää anteeksi Liisulta.\nSe halaileminen Päärlyä enimmän hävetti, ja salahankkeissa hän Lassin\nkera elokuussa pommitti Liisun ruosteenkarvaiset hiukset täyteen\ntakiaisia, kostoksi. Lassi sai siitä selkäänsä äidiltään, mutta Päärly:\nhän kitisi niin surkeasti, kun Kaisu aikoi häntä vitsoa, ettei\nvitsomisesta tullut mitään.\n\nMutta Päärlypä rakensi myöskin linnan. Ja luostarin, -- se tapahtui\nsiihen aikaan, kun hän alkoi käydä kansakoulua, -- munkkikammioineen.\nKymmenisen naapuripoikaa kerääntyi niitä ihmeitä katsomaan. Päärly\npisti heidät työhön, kiukkuisesti: he saivat ruveta tekemään\nkaarnaihmisiä, kymmeniä. Kärpäsruuti sähisee kalliolla,\nteräshaarniskaiset kaarnamiehet kaatuvat linnan muurilla. Turkkilaiset\nsyöksyvät sisään! Linnan laskusilta revitään alas. Portti murretaan.\nLinnan herra -- mestataan. Ja nunnat ja linnan pappi hirtetään ylimmän\ntornin huippuun... Ei hullumpaa historianlukua!\n\nSitten Päärly alkoi leikkiä metsärosvoa. Koivikossa töhrättiin naamat\nmustikoilla, kirveillä hakattiin pitkiä keihäitä... Joukko jakautui\nkahtia, ja osastot rupesivat vastatusten söhimään toisiaan seipäillä.\nKapinoitsijat saivat rangaistuksen. Vastusteli kerran iso,\nvääräsäärinen poika syöksymästä mahalleen vesirapakkoon, kun rosvojen\ntakaa-ajo niin vaati. Päärly huutaa:\n\n\"Sukella virtaan, Jaakko, muuten ammutaan!\"\n\n\"Enkä... Ampaise, jos uskallat!\"\n\nPäärly Immanuel sieppaa vyöstään nuolen, johon hän on tehnyt terän\näitinsä parsinneulasta. Viuh! poika kirkuu, nuoli riippuu hänen\nkämmenessään, vertä vuotaa.\n\nPäärly on hallitseva luonne! Vain Lassi saa selkäänsä. -- Katri ei\ntiedä asiasta mitään: Päärly osasi ammutun lepytellä, sillä hän on\ndiplomaatti.\n\nMutta nytpä tämä taidoistaan ylpeä hallitseva luonne alkaa myöskin\npiirrellä kuvia, -- kuvia hiilellä. Saa Katri niitä kuvia pyyhkiä joka\npaikasta: myllyn seiniltä, tupasen seiniltä, pikkulan seiniltä. --\nKallioissa on hakattuja kuvia, vesirännin kyljessä, myllyn oven päällä\nkorkealla näkyy puujaloilla seisoen kuvattuja kuvia. \"Ihmeellistä\",\nihastelee Kaisu. \"Mikä hänestä tulee? Kuvaaja?\" Älkää säikähtäkö: eivät\nne ole hävyttömiä kuvia, joita pikku pojat mieluimmin alkavat piirtää,\nsillä Päärly on vielä, ja aina, hyvin viaton. Mutta ne ovat pilkkakuvia\nnaapureista, joten niitäkin täytyy pyyhkiä. \"Kansakoulussako ne\ntuollaista opettavat ... mitä varten?\" siunailee Kaisu. \"Ihmeellistä...\n_jotakin_ hänestä tulee...\"\n\n\"Johom, juu\", sanoo siihen Taneli, se vanha nimittäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta työtä se Päärly ei vain halua tehdä!\n\n\"Menisitkös, sydänkäpy, edes pari rikkaruohoa hernepenkistä noppimaan?\"\nhyväilee Katri.\n\n\"Kyllä!\" helistää Päärly taivaallisella äänellään ja hän lähtee heti...\n\nMutta siinä auringonpaisteessa, mullassa istuessa, tomun sieraimiin\ntunkiessa, väsyttää: tulee yksitoikkoiseksi... Metsässä hyppelevät\nlinnut. \"Tilk, tilk, tilk!\" pilputtaa oluentiputtaja... Pitäähän sitä\nmennä katsomaan, onko sillä monta munaa, puhuu Päärly itsekseen.\n\nPäärly livistää hernelavoilta. Mutta hän unohtaa oluentiputtajan ja\nsamoaa nyt vihreän metsän läpi naapurin hakaan. Siellä hän vuolaisee\nhuilun: kas, mitä metsän pensaissa vilkistää: somia, nauravia\n_tyttösiä_... Kun hän aikoo lopettaa soiton, katoavat tytöt...\n\nUsein on Päärlyn mieleen tullut: mitähän ihmettä ne oikeastaan\ntahtovat, nuo tyttöset?...\n\nVasikat etsivät paarmoilta suojaa pajukon varjossa. Hupaisa on\nvasikoita säikytellä. \"Prrr!...\" pörisee Päärly niinkuin pistävä\npaarma. Häntä pystyssä loikkaavat typerät vasikat pakoon, nuo\nmulkosilmäiset tupsuotsat. Entäpä sitten? Mitä enemmän Päärlystä ja\nhänen elämästään sanomista on, se ei ole kirjoitettu missään\naikakirjoissa: hän oli onnen lapsi, ja sanotaan, ettei onnellisilla\nkansoilla ja kunniallisilla naisilla mitään historiaa ole, ja tämä\nsopii Päärlyyn: hän oli vielä hyvin kunniallinen, aivan viaton.\n\n\n\nAGNEETA.\n\nHänen elämänsä oli pelkkää kesää. Se oli kuin kukkasniitty, jossa hänen\nympärillään sinikellot nuokkuivat ja angervot suloisesti tuoksuivat...\nLäpättivät suvisesti niityn laidalla haapain punervat lehdet...\nYlempänä vihreä koivikko suhisi. Tuolla virtasi kohisten myllykoski...\nVielä ylempänä oli mäntynummi, jolta tuuli lämpöisenä leyhyttäen lensi.\n\nUinuu Päärly aurinkokunnaalla, tuoksujen keskellä. Katsoo sinistä\ntaivasta, missä valkeat jättiläiset, pilvet, kulkevat. Pilvien varjot\njoskus yli aurinkoisen alhon lennähtävät.\n\nUinuu Päärly pehmoisin miettein, laulelee, sirittelee, kilpaa sirkkain\nkanssa kukista, metsänkeijuista...\n\nPoskia aurinko lämpöisesti sivelee, viettelevää väsymystä sieluun tuo,\nkunnes se silmäluomet pehmoisesti suutelee umpeen... Uneen uupuu\nPäärly, heinäkuun heleyteen, sirkkain sirinään, kukkain suloon...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin alkaa herätä hänen rinnassaan _nuorukaiskipu_, vaivaten, ja\nkuitenkin autuaallisena: se on kummallista.\n\nPappilaan on tullut kesäksi nuori mamselli, bonni, kotiopettajatar.\nPäärly näkee kirkonkylässä käydessään hänet; jolla on vaaleat kasvot ja\nruskeahko, hieman kihara tukka.\n\nJa häneen Päärly lemmestyy...\n\nVaikk'ei suinkaan tiedä, mitä se on, tämä ihana, suloinen, tämä auvo:\n_tämä onni_, joka tulee.\n\nKummallista: alussa Päärly vain pilkkasi Lassille ja muille\nleikkitovereilleen pappilan uuden mamsellin ääntä, heleää ääntä:\n\n\"Niin hän piipattaa kuin hiiri: Pipipii... Ja kikattaa kuin... Pyh,\npappilan mamselli. Akkoja mamsellitkin.\"\n\nMutta kuinkas käy? Siltä ensi käynniltä nauttii hän kuitenkin salaa ja\nitsekseen, pieneksi harmikseen, sitä käyntiä muistellessaan; nauttii\ntuon naisen äänen viattomasta helinästä; -- hänen hampaistaan, jotka\nkirkkaina loistavat; -- siitä hänen äänensä viattomasta helinästä, --\nviattomasta! Illalla uneen vaipuessaan hän muistelee niitä, aamulla,\nsen ensi käynnin jälkeen, kavahtaa kiiruusti istualleen: ikävöi\nAgneetaa nähdä, -- se on mamsellin nimi.\n\nNytpä hän keksii tärkeää asiaa kirkonkylään ja pappilaan. Hän pääsee\nAgneetaa lähelle.\n\nMitä tapahtuu? Agneetan silmät, jotka ovat Päärlyn mielestä surulliset,\novat hänet maahan sortaa. Hän ei voi, ei voi niihin katsoa...\n\nHän, Päärly, on niin viaton. Hiljaisesti, lapsellisesti, salaa hän\nrakastaa.\n\nNiin, Päärly, joka on koulussa vähän historiaa lukenut, kuten\nhuomataan, alkaa unelmoida _madonnasta_.\n\nVai onko tämä taivaallisen neitsyt Maarian _edeltämääräys_, että hän\ntulisi onnelliseksi?\n\nSe madonna, Agneeta, seisoo illoin kauniin myllylammen äyräällä, sen\ntoisella puolella, -- vaikka onkin pappilassa eikä myllyllä. Hän on\nverhottu ihmeelliseen harsoon... Ilta hämärtyy, rusko luo olentoon\npunertavan hohdon.\n\nMutta -- taas menee Päärly jollekin keksimälleen asialle Agneetan luo;\nvie hänelle marjoja, meheviä mesikoita.\n\nAgneetan hiusten lemu poikasta autuaasti kiduttaa.\n\nAutuaasti _kiduttaa_? Niin, ei ole suloisempaa tuskaa!\n\nMitä tämä on? Päärly tuskin kummastelee: hän ei tiedä mistään mitään;\nhän on kuin lampaanvuona.\n\nNyt hän illoin, -- ja päivälläkin salaa itsekseen, -- mutta illoin\nääneensä -- rukoilee Agneetan puolesta -- ei tiedä miksi.\n\nJa hän etsii tilaisuutta päästä todellakin katsahtamaan Agneetan\nsinisiin silmiin, jotka hänestä niin lempeästi säteilevät: siltä\npojasta tuntuu. Kylläpä nyt pappilaan kannetaan mesikoita, mansikoita,\nmustikoita: myllyn poika kanneksii! -- Mutta kun Agneeta Päärlyä\nlähestyy, niin taas Päärly ihan huumautuu: hän sulkee silmänsä, hänen\ntäytyy sulkea: Agneeta hänet häikäisee ihanammin kuin aurinko... Hän\nnääntyy autuudesta. Hän on _onnellinen_!\n\nMutta kun Agneeta hänen käteensä koskee, -- ja tapahtuuhan sitä:\nAgneeta ei tiedä vielä mistään mitään, -- niin polttaa se\nkäteenkosketus koko Päärlyn _sielua_: autuus kasvaa liian suureksi,\nPäärly on menehtyä autuuteen. Se on ihanaa tuskaa, maailmassa taivaan\nmannaa...\n\nJoskus, milloin marjakauppaa pappilassa ei ole tehnyt Agneeta, vaan\njoku muu, tai kun Agneeta marjat ostettuaan lähtee pois Päärlyn luota,\n-- eroaa hänestä: silloin Päärly huomaa tuskallisesti, ettei ollutkaan\n_jaksanut_ Agneetan silmiin katsoa ... katsella kylliksi. Ei kylliksi\nkuunnella, tarkata hänen ääntänsä.\n\nSilloin hän, kotimatkalla tai kotona, järven ja kosken rantoja\nkauniisti kiemurtelevalla, kivisellä myllytiellä tai myllyn\nyliskamarissa, jonka Urpo on pojalleen laittanut, -- silloin hän häpeää\nitseään: että hän oli uskaltanutkin koettaa katsella noihin\naurinkoihin: Agneetan silmiin. Ja muistelee, minkälaiset ne silmät\noikeastaan olivat. Ei hän muista: hän on niihin vilkaissut, mutta ei\nnähnyt mitään, vaan häikäistynyt.\n\nHän ei siis niitä muista. Siispä hän sadattelee itseään, syyttää\nitseään tylyydestä Agneetaa kohtaan...! On julkeaa, ettei hän millä\ntuokiolla tahansa voi, jaksa Agneetan katsetta, silmiä, niin, koko\nAgneetan hymyilevää kuvaa sieluunsa loihtia.\n\nHän on niin määrättömän onnellinen. Taivaan tahto tuntuu toteutuvan.\nHän itkee eräänä iltana yliskamarissaan, pöytäänsä vasten vaipuneena,\nonnesta. Mitä se onni on, sitä ei tiedä hän: se on vain -- autuutta.\nHän itkee onnen kyyneliä. Ja rukoilee Agneetalle taivaan siunausta, --\nmiksi: eihän Agneetaa mikään vaara uhkaa?\n\nPäärlyhän on laiska, suoraan sanoen, esimerkiksi rikkaruohoja\npotattipellosta nyhtämään. Eikä Urpo, saati sitten Katri, sitä\nvaadikaan. Mutta nyt hän kitkee potattivakoja, kaalispenkkejä. Se on\nAgneetan ansiota, josta Agneeta ei tiedä mitään. Päärlystä tuntuu,\nhänen mullan pölyssä kyyköttäessään, kuin hänen _ympärillään_ olisi\nAgneetan _sielu_!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäärly on nyt rajattoman onnellinen: hän on _sunnuntailapsi_!\n\nJa kuitenkin -- hänen sielunsa ikävöi ja janoaa yhäti. Jotakin korkeaa,\nsäihkyvää!\n\nNiin, hiljaa, hiljaa hän ennen oli rakastanut.\n\nKas, nyt hän tietää, että hän rakastaa! Ken on hänelle sen opettanut?\nKukkasetko, aurinko?\n\nMutta nyt hän tahtoo, hän tahtoo _kohota_ ihailusta, hiljaisesta\nihailusta -- jumaloimiseen.\n\nMitä hän uskaltaa -- _vaatia_?\n\nEnnen hän oli ikäänkuin haparoinut hämärässä. Nyt hän tahtoo _valoa_!\nLisää valoa!\n\nMutta ei: nämä ajatukset, tämä vaatiminen, se on pyhää! Päärly-poika on\nhyvin vakava: ei hän voi enää piirrellä pilakuviakaan naapureista\nmyllyn seiniin puujaloilla seisten. Hän puujaloilla ... kuin\npitkäkoipinen kurki ... nyt!\n\nMutta paitsi puujalat on hän muutakin unohtanut: metsän suhinan,\nhyppelevien purojen ja laukkaavan kosken laulut... Agneetaa hän kaipaa:\npuhdasta, hiljaista...\n\nPuhdasta!...\n\nEi madonnan, vaan _nunnan_ uneksii Päärly nyt näkevänsä lammen pinnalla\nheinäkuun punertavina kuutamoöinä... Nunna läheni valkeaotsaisena ...\nhymyili, katosi kuun kirkastuessa.\n\nJoskus, ja yhä useammin, oli vilkas Päärly nyt umpimielinen:\nsellaiseksi oli Agneetan hiljainen sielu hänet tehnyt.\n\n\"_Suloinen sielu_!\" sanoi itsekseen Päärly. Eikä poika jaksanut tyytyä\npelkkään muistoon Agneetasta. Sitä hän kyllä koetti, mutta...\n\nHän lähti taas pappilaan, vattuja viemään, ja näki Agneetan.\n\nIski siellä salama häneen: hän tunsi Agneetaa hehkuen rakastavansa.\n\nHehkuen!\n\nRakkaus oli hänestä kuin tuli. Kuin roihuava kaski. Se oli kuin\njättiläinen!\n\nJos hän oli ennen rakastanut Agneetan poveakin, niin nyt hän vasta\nrakasti Agneetan sielua, joka hänet ympäröi kuin -- syleilyyn.\n\"Sielukkaasti rakastaa\", sanoi itsekseen Päärly. \"Agneetan silmien\nhyväilyä.\"\n\nEi hän enää uneksinut nunnasta, vaan metsännaisista, haltiattarista,\nkeijuista, jotka liikkuvat maan povella heinäkuun vaaleina öinä. Öinä,\njolloin angervojen tuoksu pakahduttaa, juovuttaa.\n\nJa kuitenkin koski Päärlyn sydämeen kuin tunnonvaiva se, ettei hän\nvoinut ainoastaan _muistella_ Agneetaa, joka oli herättänyt hänen\nsielunsa, vaan ikävöi Agneetan povea, lämmintä povea, -- puristaa hänen\npehmoisia käsiään, suudella hänen _palavia_ huuliaan. Tuntui kuin hän\nolisi täten Agneetan surmannut: siten että kaipasi muuta, -- muuta\npuhdasta ja hiljaista, -- kuin Agneetan muisto, kuin Agneetan sielu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kaipaa Päärly naista _hehkuvaa_: elävää... Hän nauraa\nkeiju-unelmilleen. Mutta tuntee itsensä rikolliseksi Agneetaa\nkohtaan, kun näin kaipaa.\n\nHän muuttuu niin merkillisesti: yhä suljetummaksi.\n\nJa synkäksi.\n\nJa ärtyiseksi: hän tahtoo kuljeksia yksin, -- hän viis välittää\nkaalispenkkien kitkemisestä. Hän kulkee yksin, tuijottavin katsein.\n\nJoskus hänen tekisi mieli mennä koskeen...\n\nHän tuntee haluavansa _elävää_ naista, -- ei toki Agneetaa, vaan naista\nvain, -- jolla on lämmin povi ja suloiset kädet, mutta jonka sielu on\nniinkuin Agneetan: syvä ja suuri.\n\nJa vaikka hän joskus haluaisi koskeenkin, niin hän on äärettömän\n_onnellinen_.\n\nNiin, hän on nyt onnen poika, _sunnuntailapsi_!\n\n\n\nMITÄ HELVETISSÄ ASIASTA ARVELTIIN.\n\n\"Haloo! Haloo! Missä se on? Missä ... se ... on! -- Helvetissäkö se\non!\"\n\nHelvetin telefoni soi riivatusti, ja Belsebub, joka itse on\ntelefonissa, kiroilee:\n\n\"Piru soi\", hän kiroilee omaan nimeensä, ja se on aika paljon. \"Piru\nsoi... Missä se on? Onko se Hiitolassa? Mitä hittoa? Taivaassako? Mitä\nse neiti taas siellä sotkee? Onko siellä sentraalissa hännätön vai\nhännäkäs? Kutsukaa tirehtööri Origenes telefoniin: minä kantelen teidän\npäällenne hänelle: te sotkette aina, te kurtiseeraatte, ja kuuntelette\nsalaa muita linjoja. -- Mutta joutuin, -- tai saa kirkkoisä Origenes,\nse taivaan ja helvetin yhdistäjä, dualismin tasoittelija, antaa\nneidille apskeetit, -- potkun takamanttaaliin.\"\n\nPienet pirunpojat, Asasel ja Samael, isänsä takana purskahtelevat\nnauruun kiukkuaan vaahtoavan Belsebubin rohkeille sukkeluuksille.\nTanssien he laulavat:\n\n    \"Vi ha en telefon,\n    som går tili himlens tron,\n    och när man ringer på,\n    så svarar Gud: Hallå!\"\n\n\"Turpa kiinni!\" huutaa Belsebub heille. \"Ei tässä nyt ole helvetinkään\nasiaa hempeään taivaaseen... Numero 567832154600. Selvä? Selvä. -- Onko\nnyt Hiitolassa? Haloo, kuuluuko? Haloo, haloo, haloo-jaa! Täällä puhuu\nBelsebub! Onko isäntä kotona? Jaha, telefonissa. On kiire asia, hyvin\ntärkki. Jumala soikoon, maailmaan on tungettu onnellinen ihminen,\nmyllärin poika Päärly. Asuu siellä teitä lähellä... Hän on sokea,\nhillitön, haltioitunut, autuas rakkaudesta: sokeudesta, --\nitserakkaudesta ja -luulottelusta. Se on estettävä. Eikö teillä siellä\nole ketään joutilasta, joka tähän tenän tekisi, pojalta hyvän paistin\nnenän edestä sieppaisi, -- ja vastapuolueelta, Yläkartanon ukolta? Aha,\ntyttäresi? Hyvä, sopii, mainiota. Hänet heti toimeen pane, tai et ole\nkeisarin ystävä. Hyvästi, -- tarkoitan pahasti: voi siis pahasti!\"\n\nJa Belsebub, joka oli saanut soitetuksi Hiitolaan, Hiiden linnaan,\nrämäytti telefonin kiinni.\n\n\"Älkää häiritkö pappaa, Asasel ja Samael\", sanoi hän pojilleen,\n\"papalla on paljon työtä. Ja menkää mummon luo ja anokaa, että hän\npaistaisi pari enkeliä välipalaksi papalle: lokattava, kärvennettävä,\nkynkät sidottava, värskissä voissa paistettava, -- päitä ei tarvitse\nlokata, italialaista leivospaistia. Mutta kiireesti, kova veto hellaan,\nkuivia, kestäviä halkoja: sylys napoleoneja, bismarckeja,\nkenraalikuvernöörejä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiiden linna on mahtava kartano korvessa, järven rannalla, mustan kuin\npiki. Se on Autiovuorella, jonka rinteet ovat louhia hirmuisia. Ja\nmusta Hiisi, punaisena välkähtelevää miekkaa hiova, on siellä isäntänä.\nTai jonkinmoisena Belsebubin vuokraajana, arentimiehenä.\n\nKartanossa, siinä rakennuksessa, jossa isäntäväki tai niin sanoaksemme\nherrasväki asuu, on komeaa ja uljasta. Mutta palvelusväki, rengit ja\npiiat, asuvat luolassa Autiovuoren alla. Sammakot kutevat aivan luolan\nsuulla, kurnuttavat homeisessa lätäkössä, -- sammakonkudussa kahlaten\ntäytyy hittojen, -- siivetöntä lajia olevien nimittäin, -- luolaansa\nmennä; puolisiipiset jälleen hyppivät lätäkön yli kuin siipioravat,\noksalta oksalle; mutta täyssiipiset, kuin suunnattomat yösiipat,\nlentävät suoraan ovesta sisään.\n\nRengit ja piiat kyyröttävät luolassa nuotion ympärillä, alastomina,\nsellaisina kuin Päärly oli nähnyt heidät kuvattuina, piirroksina,\nsuomalaisessa kansansatukirjassa, jonka oli kirkonkylän\nlainakirjastosta lukenut. Heillä oli kaikilla syitä-pitkät, karvattomat\nhännät.\n\nHiiden kultakiharainen, laiha tytär ilmestyi lätäkön toiselle äyräälle.\nHänellä on ratsastussaappaat jalassa, ja kultavartista ratsupiiskaa hän\nvimmatusti lätki:\n\n\"Rengit, koirat: satuloimaan vanhimman veljeni orhi! Valtiattarellanne\non asiaa Urpo Tanelin vesimyllylle. -- Piiat: tuokaa minulle\nnäkymättömyyden myssy. -- Veljeni eivät nyt jouda: heidän täytyy\nriidellä ja tapella mummuni kanssa.\"\n\nRengit ja piiat kahlasivat, lensivät, räpiköivät ulos. Hiiden\nkultakutrinen tyttö heille läiskyn ruoskan siimalla pakaroille antoi:\n\n\"Hei kiirettä... Tulee ihanaa: Päärly on onnellinen, autuas, se\nvietävä, -- sunnuntailapsi, kun on saanut rakkauden. Hän on sokea. Hän\nikävöi, haluaa naista valkeaa, -- Agneetaa. Hänen silmänsä kääntää\ntäytyy: näyttäköön tuo tyttö hänestä sellaiselta, että hänen sielunsa\non meidän sieluamme. Sen tehtävän on isäni minulle antanut. Teen sen\nnäkymättömänä, -- nykyään eivät enkelitkään juuri näyttäydy. Pettyköön\nPäärly, tulkoon hän syöstyksi pois onnestaan, silloin hän on hukassa;\nhänen järkensä silloin on vaarassa; ja hän sadattelee kirottua Jumalaa,\nja jonakin yönä me laahaamme hänet tänne Hiitolan louhihinkaloihin,\nniinhän, rengit, Rietu ja Ranssi?\"\n\n\"Ahkeruus on ilomme, neiti kapteeni!\" karjaisivat alastomat\nrengin-roikaleet Rietu ja Ranssi.\n\nPienet, kaljupäiset hitonpojat, piikojen ja renkien pojat, tanssivat\npitkin luolan lattiaa palavat kekäleet kädessä.\n\nPian tuli paikalle jylisten, roimain renkien taluttamana ja hyppien,\nHiiden musta orhi. Piiat riippuvin rinnoin toivat näkymättömäksi\ntekevän myssyn, jonka kultakutrinen vetäisi päähänsä ja katosi. Myöskin\norhi katosi: näkymättömyyden voima meni ratsastajasta siihen. Kuului\nvain ukkosenjyrähdys, -- se kuului vihreän metsän myllyllä myös, ja\nHiiden tytär oli jo kuiskuttelemassa Päärlyn korvaan.\n\n\"Hei, takaisin kotiin!\" oli hän huutanut pihalla ratsulleen. \"Kun\ntäältä vihellän, minua noutamaan kiidä!\" Ja ratsu palasi Hiitolaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäärly oli sillä hetkellä, elokuun iltana, lähdössä, parhaissa\npukimissaan, pappilaan: hän oli päättänyt mennä ihan Agneetan kamariin\n... jonkin tekosyyn hän aina keksisi!\n\nHän haluaa _todellista_ naista, -- mutta suurisieluista ... Agneetaa.\nNiin, jalosieluista _naista_!\n\n\n\nKÄYNTI PAPPILASSA.\n\nPappila on korkealla mäellä lähellä järven rantaa. Herrasrakennus,\nsuuri, vanha, matala, rappeutunut; mutta valtavat vaahterat siimestävät\nsitä, vaahterat kultana helottavin kämmenlehdin, sillä syys on jo\nsaapunut. Sisällä on sali fiikuksineen ja eräine muine kasveineen,\njoiden juuret longertavat näkyvissä, longertavat kuin käärmeet, ja\njoiden kämmenen ja sormien muotoiset lehdet ovat vielä paljon isommat\nkuin ulkona vaahterain. Ja lisäksi on sisällä välikamari, jonka katossa\nmollottaa vaaleanpunainen amppeli; ja pitkä ruokasali, ja \"vörmaaki\"\nvääräjalkaisine toppatuoleineen, ja -- sen takana Agneetan,\nopettajattaren kamari, jonka valkeuteen vaahterat ulkoa luovat\nkultaista siimestä.\n\nPääsi Päärly Agneetan kamariin, -- Hiiden tyttö, hänen rinnallaan\nkulkien, siinä auttoi, -- astui sisään. Agneetan Päärly jälleen näkee:\nsinisinä välkkyvät Agneetan silmät, ja tukka, ruskea tukka, se näyttää\nPäärlystä niin tummalta.\n\n\"Ihana -- ei korpilla mustempaa päätä kuin hänellä\", kuiskaa joku\nPäärlyn korvaan: se Hiiden näkymätön tyttö.\n\nPäärly tahtoo huudahtaa: Oi nainen suloinen. Nyt sinut vihdoin löysin,\nihana. Miten pehmeä povesi on, -- hekumallinen...\n\nSilloin, kun hänet valtaa kaikkein autuain onni, huomaa hän, että\nkamarissa on muitakin: nuoria ylioppilaita, -- kukat rinnassa,\npuna-mustilla osakuntanauhoilla liivien ryntämykset ristittyinä, --\nleikkien panttisilla Agneetan ja pappilan lasten kanssa.\n\nPäärlyn on vaikea, niin, vaikea kieltäytyä heittäytymästä keskellä\nleikkivää parvea Agneetan povelle:\n\n\"Hekumapovelle\", jokin ääni, äskeinen, hänen korvaansa kuiskaten\ntoistaa.\n\nJa samassa Päärly huomaa jotakin lisää: tosin hän on parhaisiinsa\npukeutunut, -- mutta näihin moniin herroihin verraten, ah: hänen\ntakkinsa hihat ovat liian pitkät, ne yltävät milteipä sormenpäihin...\nHänellä on lipokkaat jalassa, keltaiset lipokkaat, kippurakärkiset kuin\ntukkilaisten kansallispieksut.\n\n\"Vilkaise peiliin, vilkaise peiliin!\" supattaa se jokin ääni hänen\nkorvaansa.\n\nHän vilkaisee kuvastimeen, isoon ja pyöreään, jonka kultakehyksiin on\npunaisia omenia leikattu, ja näkee, että hänen housunsa lököttävät\ntakapuolelta, ne ovat vallan leveät suusta. Hänen jalkansa ovat liian\nlyhyet, -- liian lyhyet. Pää isonlainen:\n\n\"Kuin lanttu\", kuiskaa hänen sielussaan.\n\nHän on vain sellainen pojan-mulli, tuo kuvastimessa löntystelevä\nPäärly.\n\nJa -- hän ei voi puhua. Hän ei ole tervehtinytkään: Agneetaa hän vain\non ajatellut, olisi pyhyydenhäväistys ajatella nyt sellaisia sanoja\nkuin \"hyvää iltaa\". -- Ja mitä hän noille ylioppilaille puhuisi? Hän on\nvain -- nuori poika, joka ei ole tottunut seurustelemaan:\n\n\"Lavertelemaan\", kuiskaa Hiiden tyttösen pienoinen suu hänen korvaansa.\n\"Leikkimään pyhillä asioilla.\"\n\nOnneton myllynpoika, -- joka tahtoo vain Agneetaa, ei noita Hiiden\nherroja, ylioppilaita. Köyhä poika: sillä hänen isänsä varakkuus on\nsittenkin etupäässä vain hurskasta tyytyväisyyttä!\n\nHänen asiansa, tekosyynsä, jonka hän oli aikonut keksiä Agneetan\nkamariin päästäkseen? Päärly seisoo nyt suu ammollaan: hän -- ei sitä\nkeksi. Hän on niin onneton.\n\nHän on vielä niin viaton, niin auttamaton, avuton.\n\nSeurue katsoo häneen ihmetellen, -- Agneetalla kummasteleva, kysyvä\naavistus miettivissä silmissään ja pieni hymy huulilla.\n\n\"Hän riemuitsee, ilkkuu sinulle, tolvanalle\", neuvoo se ääni Päärlyn\nkorvaan. \"Niin, kuule, kuinka hän nyt alkaa nauraa, helistää. Hänen\nsilmänsä säteilevät itseviehätyksen nautintoa.\"\n\nPäärly muuttuu tulipunaisesta kalpeaksi. Hänen paksunlaiset huulensa\novat vääristyneet tuskalliseen nauruun, -- hänen silmiinsä hersyvät\nkyynelet; hän pakenee kamarista vörmaakiin, sieltä välihuoneeseen,\nsyöksyy ulos, lyö valtakuistin oven paukkeella kiinni: hän on\nsuomalainen poika.\n\nHän juoksee kotiinsa.\n\n\"Miten nolo olit. Häpeä! Osaatko hävetä, tollo?\" kähisee ääni hänen\nkorvaansa. \"Onnettomuus on tullut, se on nyt alkanut. Osaatko sadatella\nkuuta, joka järvellä ja koskella paistaa, kuuta, joka ei anna sinun,\nhäpeävän ja onnettoman, pimeydessä kulkea: peittyä häpeääsi...\"\n\nJa Päärly -- sadattelee kirkasta, tenhoisaa kuuta!\n\nOikeastaan hän sadattelee sitä, että nuo kirotut ylioppilaat olivat\nsiellä olleet, notkeat, sulavat, leikilliset, iloiset:\n\n\"Hävyttömät\", oikaisee ja neuvoo se ääni.\n\nSitä, että hän oli ja on niin kömpelö, avuton, -- yksinäisyyteen\ntottunut ja vain omassa piirissään puhelias, -- hyvinkin puhelias; niin\nruma, lyhytjalka, tallajalka.\n\nJa niin onneton: Agneeta oli hänelle riemusta ilkkuen nauranut.\n\nKoko yön valvoo myllyn poika yliskamarissaan myllyllä.\n\n\"Vihastu -- Jumalalle, kohtalolle, Päärly!\" kuiskii, kähisee ääni\nvuoteen vierestä, \"miten voisi Agneeta, pappilan Agneeta-neiti,\nmamselli Agneeta, rikas ehkä, -- mitämaks: miten voisi Agneeta rakastaa\nsinua -- nääntyvää raukkaa? Sadattele Jumalaa!\"\n\nPäivällä, seuraavana päivänä, kahtena, kolmena päivänä Päärly\nkuljeskelee kankailla myllyn ympärillä kuin haamu. Kalpeana. Katri\nluulee, että hän on sairas, kun ei syökään, ja kyselee, mutta Päärly ei\nkyselyitä siedä, vaan vihastuu äidilleen ja karkaa pois yhä pidemmäksi\naikaa. Hän vain kuljeskelee, tuijottaa maahan. Mutta korvissaan hän\nkuulee sen Hiiden tytön äänen:\n\n\"Ne ylioppilaat! Ne iloiset ylioppilaat, ne saavat leikkiä Agneetan\nseurassa. Agneetan -- kanssa! Ne ovat -- kevytmielisiä, sinä olet\nvakava. -- Agneeta antaa heidän siten leikitellä: etkö nähnyt hänen\nsilmissään jotakin inhottavaa, -- kiiluvaa -- kauhistavaa? Minkälaiset\nhänen silmänsä oikein ovat? Siniset kaiketi? Etkö näe, että ne ovat\nmustat? Mustalaisen silmät.\"\n\n\"Haha, mustalainen\", nauraa Päärly vastaan. \"Himon, kylmyyden silmät.\nJa niitä minä olin voinut pitää taivaallisina!\"\n\nEi Päärly mitään _mustasukkaisuudesta_ tiedä: jos hän sen sanan\nkirjoista lukenut lienee, on se hänelle ontto sana, kuollut sana, kuin\nraa'at ja karkeat ja rivot sanat viattomalle lapselle, -- tehottomia,\nvaarattomia. Eikä Hiiden tyttö nyt sitä suinkaan hänelle selitä: antaa\nPäärlyn paatua viattomuuteensa! -- Siispä Päärly nauraa, pilkkaa\nitsekseen sitä, jota rakastaa kuollakseen:\n\n\"Mustalainen olet, Agneeta: siitä sait! Siitä sait, ähäs! Mistä olet\nsyntyisin, mistä kotoisin...?\"\n\n\"Etkö ymmärrä mitään, typerä moukka?\" selittää Hiiden tytön ääni. \"Etkö\nole nähnyt mitään? Nähnyt mustalaisten leiriä, jonka he myllyn eteen\naholle pystyttivät? Mustaa, vanhaa, rumaa, raakaa mustalaisämmää ja\nhänen -- kaunista tytärtään? Tytär istui teltassa matrassilla, jalat\nallaan, -- heleät kasvot, mutta pää niin musta, ettei korpilla kiilto\nmustempi: Agneeta. Tytär tanssi, helistäen kulkusrumpua. Äiti povasi\nkämmenistä ja kananmunista, ja kuppasi ihmisiä... Mistä on Agneeta\nsiniset silmänsä saanut, vaikka äidillä on mustat, rähmäisenkiiltävät?\nHän on noiduttu, noita! Miten tämä on selitettävä? Ann' olla:\nmustalainen hän on, julma, kavala, ilkkuva, heittiö.\"\n\n\"Haha, mustalainen\", nauroi Päärly niin, että kanervia kukkiva autio\nkangas kajahteli.\n\n\"Mitä vaikuttaa rakkauteen, vaikka rakastettu olisi -- mustalainenkin?\"\njatkoi kauhean kiusaajattaren ääni Päärlyn korvissa. \"Ei mitään --\ntavallisille pojille. Sinä -- et ole tavallinen. Kyllä kelpaa Agneeta\nniille pojille, joiden hän antaa itseään halailla. Antaa suudella. --\nAnna suudella, sanoo hänelle äiti, mustalaisakka. -- Kokeile, sanoo\nhän, -- anna _monen_ suudella, ja valitse vasta sitten, niin saat\nparhaimman. Valitse, älä heitä arpaa, kruunaa ja klaavaa! -- Siispä\npojat, -- _ne_ pojat häntä ihailevat, liehivät, rakastavat. Häntä\nrakastavat...\"\n\n\"_Häntä_ ei voi rakastaa\", purskahtaa Päärly nauruun, iloiten uudesta\nsanamuodostaan. \"Agneeta-parka!\" jatkoi hän. \"Antaa itseänsä halata,\nsuudella. Antaa -- _syyttä suotta_! On kylmä, -- _liian_ viisas! Niin,\nviisas... Mutta siksipä hän onkin hyväilyihin väsynyt: eipä saa niistä\nnuorekasta, elonantavaa voimaa.\"\n\n\"Juuri niin, oijoi, miten oikeassa olet, Päärly-poika!\" sanoi se ääni.\n\n\"Hän yhteen kyllästyy. Ihastuu toiseen\", jatkoi Päärly. \"Kiemailee --\npauloo uutta...\"\n\n\"_Rikasta_: manttaalitalojen ylioppilaita\", neuvoi ääni.\n\n\"Ja jos ei _rikas_ heti kietoutua halua, niin Agneeta...\"\n\n\"Raivoaa, hihi\", neuvoi taas Hiiden tytön ääni. \"No, siitäpä ei\nrikaskaan pidä, vaan ainoastaan leikkii. Hullusti siksi Agneetan käy:\n_häntä_ ei voi rakastaa! Ja on jo käynytkin vallan huonosti: hän on\nitse väsynyt, hän ei osaa antaa _kenellekään_ lemmeniloa; hän\nhaukottelee kaikelle; hänestä on tullut vanha! Niin, etkö ole\nhuomannut, Päärly, miten veltoiksi himmentyneet hänen silmänsä ovat...?\nSuu on _leventynyt_ ... nautinnoista...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kuitenkin tuo suureen yksinäisyyteen ja säteileviin mielikuviinsa\ntottunut ja niistä sanomattoman onnellinen, seurusteluun hienojen\nkanssa tottumaton ja vakava myllyn Päärly on niin puhdas ja viaton: hän\nvain rakastaa Agneetaa. Kuitenkin hän niin usein istuu yliskamarissaan,\naivan tunteettomana surusta: siitä, että hän tietää, ettei osaa olla\nAgneetan lähellä sellaisena kuin pitäisi! Silloin hän itkee kuumia\nkyyneliä. Ja vielä enemmän sitä, ettei hän voi kumminkaan uskoa, että\nihana Agneeta olisi niin rumasieluinen kuin jokin hänessä, Päärlyssä,\ntahtoo: hän inhoaa _itseään_ tällaisista syytöksistä!\n\nHän rakastaa.\n\nPari kolme kertaa sen elokuun aikana hän koetti lähestyä Agneetaa,\nmutta aina oli pappilassa väkeä Agneetan lähellä, ja Päärly oli mykkä\nja kömpelö: hän ei voinut puhua!\n\nJa Hiiden tyttö on aina Päärlyn seurassa, kahlitsee hänet pauloihinsa\nkuin syvyyden salaperäiset voimat ainakin.\n\nPäärly on sairas. Hän kuljeksii horjuen. Hänen päässään eivät liiku\nenää edes mielikuvat: hän on tylsä, raukka, hänen silmänsä ovat aina\nmelkein ummessa kuin unissakulkijan.\n\nNo, Urpo Taneli ja Katri-muori ovat tästä hyvin onnettomat. He\nkoettavat Päärlyn vaivaa hellästi udella, -- mutta viimein Päärly\nsilloin kohottaa vihansa heitä vastaan; hän ajattelee, etteivät he,\nvanhat, muka tajua hänen puhtaudenkaipuutaan: sitä, että hän kärsii\nsiitä, että Agneeta on kuin mustalaistyttö! Ja kun Päärly näkee\nvanhempainsa itkevän, niin hän _kiristelee_ hammasta.\n\nTätä hän kyllä katuu -- itsekseen. Mutta miksi he eivät ymmärrä häntä?\nEikä Agneeta edes...! Sitä, että hän etsii elämänsä sielua, mutta\nAgneeta ei sitä käsitä...\n\nPäärly kuljeskelee syksyn kuutamossa usvaisia teitä. Rankkasateessakin,\njoka nykyisin lorisee päivät päästänsä, nostaen joen putoukset\npauhukoskiksi. Hän on synkkä, suree sitä, että on paha vanhemmilleen;\nsuree, että on liian köyhä, kömpelö, avuton Agneetalle.\n\n\"Jospa kuolema sinua auttaisi?\" kuiskii hänen korvaansa tuttu ääni, nyt\nniin hellästi.\n\nJa Päärly huokaisee helpotuksesta, kun kuulee ne sanat. Hän näkee\nkankaalla tumman miehen tulevan vastaansa kuutamossa. Miehellä on\nviikate, -- myöhästynyt heinäntekijä.\n\n\"Me _ymmärrämme_ toisemme\", kuiskii itsekseen Päärly, kun mies on\nmennyt ohi. \"Yhdessä lähdemme hiljaa kulkemaan tummille maille.\"\n\nMutta: oikeastaan se mies ei ollutkaan mikään myöhästynyt heinäntekijä,\nvaan hän oli Tanatos, kuolonenkeli, joka oli taivaasta lähetetty,\ntavallisen väsyneen, koukkupolvin astelevan työmiehen hahmossa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuitenkin ovat nämä Päärlyn viisaat katumuksen hetket ja kauniit\nsuloisen väsymyksen tuokiot harvinaisia, koska hän on rakastunut ensi\nkertaa; sillä Hiiden tytär pysyy aina hänen vieressään, hänen\ntehtävänsä on Päärly tuhota! Hän saa pojan todella oikein vihaamaan\nvanhempiaan, vihaamaan kotiaan, vihaamaan vanhempiensa surua, --\nvihaamaan kaikkea, mikä on hänen ympärillään: sillä se kaikki tuo\nmieleen Agneetan.\n\n\"Julman Agneetan!\" sanoo se ääni.\n\nKoti, kaunis mylly, on Päärlylle kuin vankityrmä. Ja eräänä iltana hän\nsanoo Urpo Tanelille ja Kaisu-muorille jäähyväiset: hän inttää\nlähtevänsä merille. Amerikaan! Hän, -- niin nuori poika-parka!\n\nEstelyt eivät auta: hän suorastaan juoksee pois myllyltä! Ainoakaan\nkyynel ei vierähdä hänen silmistään vanhempien vuoksi, joita hän muka\n-- vihaa!\n\nHän menee isoimmalle suvannolle myllyn alapuolelle. Aikoo sysätä\nvenheen vesille: soutaa kosken ohi järvelle. Kaupunkiin. Sieltä\nmaailmaan, jonka hän tuntee maantiedosta, -- niin, tarkkaan hän sen\ntuntee.\n\n\"Eikö missään ole avaraa vedenulappaa, jonne ei hiiskahdusta maailmasta\nkuulu? Vaikka myrskyssä meren kohisevilla aalloilla olisin, niin aina\nkuulen sanat: Maailma iloitsee ja on kaunis, mutta minä olen Jumalan\nkiroama, Jumalan, jota _kiroan_!\"\n\n\n\nSUNNUNTAILAPSI.\n\nOrigenes pudisti telefonisentraalissa päätänsä ja huokaili:\n\n\"Ei tule dualismin lopettamisesta mitään! No mutta, Maaria, Maaria...\"\n\nNeitsyt Maaria huusi nimittäin puhelimessa:\n\n\"Kuka siellä puhuu kuin hollirenki? Itse hornan päämies: arvasinhan, --\nse on vallan uskomatonta. Tiedättekö, mikä minä olen! Kuinka? Minäkö\nabnormi, hysteerikko, luonnonvastainen olento? Hänkö myöskin\nluonnonvastainen, minun poikani? Myöskö Buddha Indiassa samoin\nsyntynyt: valkean norsun isyydestä? Sietämätöntä pyhyyden häpäisyä! Ja\nnyt alkaa sota! Saatte Mikaelin kimppuunne kaikkine taivaallisine\nlaumoineen, -- enkä väsy, ennenkuin olette kahleissa, -- hollirenki! Te\nolette uskaltanut punoa juonia minun suosikilleni, minun! Hänelle,\njosta on päätetty tehdä onnen lapsi! Ettekö tiedä, että minulla on\nvalta, niin kauan kuin hän ei ole kironnut minua, joskin on kironnut\njopa ylhäistä Isää, temmata ja pelastaa hänet vaikka hornan syvyydestä?\nEttekö sitä tiedä, te, jonka pitäisi muka olla sivistynyt, Faustin\ntuntija...\"\n\nKuulotorvi putosi hänen ihanasta kädestään.\n\n\"Miten inhottavan, pöyristävän raakaa!\" hän huudahti. Telefonista\nkuului ruma pärähdys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nytpä matkasi taivasten kuningatar kaikessa komeudessaan,\nkyyhkystensä vetämänä, kuu jalkain alla ja tähtien muodostama kehä\nympärillään, Agneetan luo, joka sillä välin oli Päärlyä ajatellut,\nkummastunut, muistellut taas: hänen sanattomuuttaan, hänen silmiensä\nomituista ilmettä ja hehkua; ja hämmästynyt, hymyillyt itsekseen,\niloinnut, nauranutkin. Näkymättömäksi tekevä tykkimyssy päässä tuli\nneitsyt Maariakin, -- niinkuin Hiiden kultatukkainen tyttö Päärlyn\nvieressä aina kulki, -- sillä Agneeta oli kovin viisas, joten ilmeistä\nnäkyä ei hän uskonut olisi, ja silloin se ei näkynyt olisi. Ja\nhiljaisuutta soittavana yönä kuiski jumalallinen armo Agneetalle:\n\n\"Siis Päärly on rakastunut sinuun, Agneeta. Mitä pahaa siinä? Ei ole\nihmislapsi koskaan puhtaammin, itsetiedottomammin, palavammin\nrakastanut. Mitä pahaa siinä, että hän sinut nähden kaiken unohtaa, on\navuton, sanaton, raivokas, hullunkurinen, -- hän on vain nuori myllyn\npoika, joka kuitenkin on minun suosikkini, -- ja jolle ei saa käydä\nonnettomasti ja jonka on mahdotonta tulla onnettomaksi: sellainen hän\non, se on taivaissa määrätty! -- Onko pahaa se hullunkurisuus, että hän\npitää sinua kauneimpana maailmassa, sinua, joka, totta kyllä, oletkin\nvarsin soma, mutta... Sitä on rakkauden ihana sokeus! -- Että hän\nsielusi korkeutta jumaloi? Pyri korkeaksi: yhdistä älyysi, jota niin\nsuuresti sinulle suonut olen, armo; yhdistä siihen sydän; ilman\nymmärtämystä on järki raajarikko. Anna hänelle onnen kuvittelu! Kuluuko\nkätesi siitä, jos sen hänelle ensin ojennat? Tai ehkä huulesi, -- oi,\nhän ei ole todella tohtinut niitä ajatellakaan: hänen päänsä ajatukset\novat silloin sekaisin menneet. Eikö ole suuri onni olla rakastettu?...\"\n\nNäinpä taivasten viisas kuningatar puhui. Kuu loisti merkillisesti,\ntähdet kultaisina säteilivät, ilma näytti selkenevän. -- Seuraavana\npäivänä Agneeta pukeutui kyläilylle; heitti valkean, häilyvän liinan\nhartioilleen, jätti päänsä paljaaksi: sade oli lakannut, mutta vielä\nvihreän metsän kapealla polulla koivujen ritvat ja tummain leppien\nlehvät värähtelivät ja karistivat hänen tukkaansa vesipisaroita, niin\nettä se kimalteli aivan kuin täynnä kastetta.\n\nPäärly ei ollut muutamaan päivään käynyt pappilassa. Nöyrtyi Agneeta\nnyt, älykäs ja hyvä; Agneeta oli lähtenyt suomaan hänelle suopeuden\nlahjan, Tanelien myllylle.\n\nAgneetan rientäessä ohi korkean kallion, jonka hyllyillä punersivat\npuolukat, kajahti ilmoista vihellys, kirpeä ja kimeä. Kai haukan, joka\ntuolla rotkojen yllä leijui? Ei, Hiiden kultakiharainen tyttö se\nvihelsi, -- nolona ja kiukuissaan: kutsui takaisin uljasta orhiaan ...\nIlmoissa jylähti, -- ukkonen -- näin syksyllä? Ratsu se rynnisti\nnoutamaan valtiatartaan, joka sen satulassa pian kotiinsa pakeni.\n\nKun Agneeta joutui erään tulvivan putouksen kohdalle, näki hän Päärlyn\nylempänä suvannolla sauvovan. Agneeta huudahti Päärlyn nimeä. Eikö\nPäärly olisi sitä yli putouksen pauhun kuullut? Se ääni oli ikäänkuin\ntulisilla kirjaimilla hänen sieluunsa piirretty; taivaisilla sanoilla\nsen jokainen vivahdus siihen merkitty. Hän käännähti, tunsi Agneetan\ntoisella rannalla. Näki koko hänen olemuksessaan jotakin, hänen\nvakavissa silmissään jotakin, joka pyyhkäisi pois pitkät murheet ja\nkatkeruuden kuin taikasauva.\n\nOli lauhkea syksyn päivä. Taivas, vaaleansininen, hohteli pehmeäin,\nharmaiden hattarain lomista. Aurinko lämmitti vielä, -- oli melkein\ntyyni. Puut rannoilla kimaltelivat, ja kimalsi Agneetan tukka,\npäähineellä verhoamaton, kuin kalliita helmiä.\n\nPäärly näkee kaiken, ja riemuitsee, ja näkee vain Agneetan, jossa se\nkaikki yhdistyy. Hän haltioituu, hänen täytyy puhua:\n\n\"Taivas häikäisee, ilma hehkuu, huumaavaa lämpöä henkii. Sudenkorennot\nlentelevät välkkyvin siivin... Kaunis on Jumalan maailma. Rintani\npaisuu kuin vangin, jolta kahle katkesi ... rintani on kuin ääretön\navaruus, sydämeeni koskee, kuin sinusta siihen suitsuaisi tuli... Kun\nsinuun katson, sinuun, jonka eteen häpeän heikkona tulla, niin näännyn,\netten voi riemuani ilmaista -- kuin myrsky metsän-aarniossa. Yhtä\nainoaa sanaa etsin olentoasi kuvatakseni, sanaa, joka löisi minut\nitsenikin, tuon sanan kuullessani, polvilleni... Jumalan hengen sinä\npuhallat sieluuni. Koko maailmaa tahtoisin syleillä: sinä olet enemmän\nkuin koko maailma, Agneeta. Voisin vastustaa itse taivasta sinua\najatellen, Agneeta, taistella tuhansia vastaan, -- miksi, Agneeta? Sinä\nolet kaikkeuteni sykkivä, hehkuva sydän... Mitä on elämäni tähän saakka\nollut? Kuin mykkä, joka tahtoo puhua! Miten olet ihmeellinen, Agneeta!\nAuringon loistossa ikäänkuin säteilevät siivet olkapäilläsi kuultavat.\nMiksi hymyilet sanoilleni: ne ovat totta...\"\n\nVenhe, jota sauvoo poika, on vanha ja huono, siihen tihkuu, vuotaa\nvettä: hän ei näe sitä, ei kuule huutoja rannalta, vanhempiensa ja\nAgneetan: sillä se, jonka hän näki rannalla loistavasiipisenä, on nyt\nliihotellut itse venheeseen. Sauvoimensa pois Päärly heittää, se\nputoaa.\n\n\"Sydämesi on lähelläni, se on kuin oma sydämeni... Miten oletkaan\nihmeellinen! Suloisempi kevättuomia on äänesi sointi. Valkeampi tuomen\nvalkeutta vaippasi, vielä valkeampi sielusi. Silmäni minun täytyy\nummistaa ja onnelleni hymyillä. Olen löytänyt, kuin korpeen eksynyt,\ntuttavan, -- itken ilosta. Sinun tähtesi olisi tervetullut vaikka itse\nkuolema...\"\n\nVenhe huojuu, se liukuu putousta kohti. Ja se, joka seisoo hänen\nkanssaan venheessä, -- sillä hurmiossaan on Päärly noussut seisomaan,\n-- ei ole loistavasiipinen, vaan tummat siivet hänellä on: hän on\nTanatos. Mutta Päärly ei sitä näe. Jatkaa:\n\n\"Ken oletkaan, Agneeta? Olen niin usein unessa nähnyt sinulla nuo\nkimaltelevat siivet, ja pääsi täynnä kastetta, yön-pisaroita! Miten\nihana on maailma! Miten raitis, -- kuin ikuinen kevätaamu. Kiitän\nrajattomasta onnestani Jumalaa! Miten rakastan kotiani ... tuolla\nvälkkyvät myllyn jauhettaviksi kylän viljat kuin kulta-aaltoinen\nulappa... Tuolla lehdon koski vilkuttaa lempeänä hopeista vaahtoaan.\nElämä: kevät! Riemua. Onnea! Kukat tuoksuvat, perhoset liihottelevat...\nJärvi: kultaa, -- kuin itse taivas olisi siihen vaihtunut...\"\n\nPutous, hopeana kiiltävä, kiskaisee yht'äkkiä venheen, joka nuolena\nkiitää, kuohuihin, jotka putouksen alla vaahtoavat. Venhe vaipuu,\nkatoaa.\n\nKosken alta löysivät Urpo ja Kaisu Taneli ja Agneeta päärlyn ruumiin.\nMutta Tanatos oli tummilla mahtavilla siivillään sielun taivaaseen\nvienyt, kultaisiin kartanoihin.\n\nVanhalle myllärille ja hänen vaimolleen, joiden silmät olivat itkusta\npunaiset ja kasvot epätoivosta harmaat, ilmestyi jälleen Gabriel,\nlohduttaja, -- viisas Agneeta ei sitä lohduttajaa tarvinnut, -- ja\nvakuutti:\n\n\"Taivaassa on Päärly. Hän kuoli onnellisena, -- pahasta maailmasta ei\nhän juuri mitään tietänyt... Sunnuntailapseksi määrätty! Kuka olisi\nmaailmassa onnellinen? -- Hän oli kuollessaan, ja iki-autuas\ntaivaassa.\"\n\nMitämaks vielä kertoa Päärlystä?... Lohdutuksen saaden hurskas Katri\nhyräili, Urpo Tanelin päätänsä nyökytellen kuunnellessa:\n\n    \"Meilt' on nyt Päärly poissa,\n    hän muutti taivaaseen.\n    Siell' Isän asunnoissa\n    on Päärly pienoinen.\"\n\nLystillinen laulu. Mutta sellainen lohduttaa. Hyvä laulu.\n\n1902.\n\n\n\n"]