[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fB6sy7Gm84QkkJzOb9RSuiS4q-pQMp4V4SZGuofnztS8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1820,"Kultahohde","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1820-london-jack-kultahohde","1820__London_Jack__Kultahohde",null,"romaani",[],[15],"amerikkalainen","fi",1905,1922,18480,120481,false,56936,[24,25,26,27],"Adventure stories, American -- Translations into Finnish","American fiction -- Translations into Finnish","Short stories","Western stories",[29,30],"American Literature","Novels","\"Kultahohde\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The story introduces readers to Lon Mc Fane and a narrator who embark on a journey to Surprise Lake amidst a harsh winter landscape. Upon reaching the lake, they encounter a mysterious woman whose beauty and enigma hint at a deeper story connected to a man named Dave Walsh.  At the start of the narrative, the characters are introduced in a tension-filled atmosphere, as Lon is reluctant to talk about their destination, and the narrator is eager for information. The revelation of the woman's history, intertwined with that of Dave Walsh—a revered local figure who has mysteriously disappeared—sets the stage for a tale deeply rooted in love, loss, and the harsh realities of life in the Yukon. As Lon and the narrator prepare for their stay at Surprise Lake, a sense of something ominous and unfinished surrounds the woman's connection to Walsh, drawing the reader into a complex web of emotion and intrigue that promises to unfold as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Kupiainen, Alpo",223,"Neljä erätarinaa sisältävä teos sijoittuu Alaskan ja Yukonin lumisiin maisemiin. Nimikertomuksessa seurataan salaperäistä ja uuvuttavaa takaa-ajoa halki erämaan, kun taas muissa tarinoissa käsitellään luottamusta ja selviytymistä ankarissa olosuhteissa.","Jack Londonin 'Kultahohde' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1820.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KULTAHOHDE\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut A. K. [Alpo Kupiainen]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Minerva Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKultahohde.\nLuottamustehtävä.\nNolattu.\nEl-Soo.\n\n\n\n\nKULTAHOHDE.\n\n\nLon Mc Fane oli hieman äreissään -- hän oli kadottanut tupakkapussinsa\n-- muuten hän olisi kertonut minulle jotain Surprise Laken majasta\nennen sinne saapumistamme. Koko päivän olimme matkanneet kulkien\nvuorotellen etunenässä polkemassa tietä koirille. Se oli kovaa\nlumikenkätyötä eikä se ollut omiaan saattamaan miestä puheliaaksi,\nmutta olisihan Lon Mc Fanen pitänyt keskipäivällä kahvia keittäessämme\nkuitenkin saada tarpeeksi hengähtää kertoakseen siitä minulle. Mutta\nhän ei kertonut. Surprise Lake (= yllätysjärvi) -- Yllätysmaja se oli\nminulle. En ollut milloinkaan ennen kuullut siitä puhuttavan. Myönnän,\nettä olin ollut jonkun verran väsyksissä. Olin jo tunnin ajan tuon\ntuostakin silmännyt Loniin odottaen, että hän minä hetkenä hyvänsä\nantaisi pysähtymismerkin yöpymistä varten. Mutta olin liian ylpeä\nehdottaakseni sitä tahi kysyäkseni hänen aikomuksiaan. Ja kuitenkin hän\noli minun palveluksessani, olin sievoisesta palkasta pestannut hänet\nhoitelemaan puolestani koiria ja tottelemaan määräyksiäni. Taisinpa\nolla hieman äreissäni itsekin. Hän ei virkkanut mitään ja minä olin\npäättänyt olla mitään kysymättä, kulkisimmepa sitten vaikka koko yön.\n\nÄkkiä oli maja edessämme. Viikon kestäneellä matkallamme emme olleet\ntavanneet ketään ja minusta oli tuntunut hyvin todennäköiseltä, ettemme\nvieläkään yhteen viikkoon tapaisi ketään. Ja yhtä kaikki tuossa oli\nmaja silmieni edessä. Sen ikkunasta loisti himmeä valo ja savu\nkiemurteli savupiipusta.\n\n\"Miksi et kertonut minulle --\" alotin, mutta Lon keskeytti minut\nmutisten:\n\n\"Surprise Lake -- puolen mailin päässä on pieni järvi, pelkkä\nlammikko.\"\n\n\"Vai niin, entä maja -- kuka siinä asuu?\"\n\n\"Eräs nainen\", vastasi Lon ja seuraavassa hetkessä hän jo kolkutti\novelle. Naisen ääni kehotti astumaan sisään.\n\n\"Oletteko nähnyt Davea äskettäin?\" kysyi nainen.\n\n\"En ole\", Lon vastasi huolettomasti. \"Olen ollut toisella suunnalla,\nCircle Cityn puolella. Dave kai on Dawsonissa päin, eikö niin?\"\n\nNainen nyökkäsi päätään ja Lon ryhtyi riisumaan koiria valjaista,\nsamalla kun minä purin kuorman ja kannoin yöpymisvehkeemme tupaan.\nMajassa oli vain yksi avara huone ja nainen asui ilmeisesti siinä\nyksin. Hän viittasi uuniin, jossa vesi jo oli kiehumassa, ja Lon ryhtyi\nvalmistamaan illallista, minä taas aukasin kalanipun ja syötin koirat.\nOdottelin, että Lon olisi esitellyt emännän ja minut toisillemme, mutta\nharmikseni hän ei sitä tehnyt, vaikkakin he nähtävästi olivat vanhoja\ntuttuja.\n\n\"Te olette Lon Mc Fane, ettekö olekin?\" kuulin naisen kysyvän. \"Niin,\nnyt muistan Teidät. Viimeksi näin Teidät höyrylaivalla, eikö totta?\nMuistan...\"\n\nÄkkiä puhe katkesi jonkun hirveän muiston johdosta, joka silmien\nkauhistuneesta ilmeestä päättäen kuvastui hänen sielussaan. Ja\nhämmästyksekseni olivat naisen puheet ja käyttäytyminen tehneet Loniin\nvoimakkaan vaikutuksen. Hänen kasvoistaan kuvastui epätoivo ja äänessä\noli sydämellisen lämmin sävy hänen sanoessaan:\n\n\"Viimeksi tapasimme Dawsonissa. Silloin oli kuningattaren\nvaltaistuinjuhla tahi syntymäpäivä tahi jotain sellaista --\nmuistatteko? -- kanoottikilpailut joella ja estejuoksukilpailu\npääkadulla.\"\n\nKauhu haihtui pois naisen silmistä ja lihaksien jännitys laukesi.\n\"Niin, kyllä, kyllä muistan\", hän sanoi. \"Ja Te voititte yhdessä\nkanoottikilpailussa.\"\n\n\"Miten ovat Daven puuhat viimeaikoina sujuneet? Yhtä hyvin kai kuin\nennenkin?\" kysyi Lon yhä vielä ilmeisesti hämmennyksissä.\n\nNainen nyökkäsi hymyillen ja sitten hän huomattuaan, että olin jo\npäästänyt vuodevehkeet siteistä, osoitti minulle, mihin saisin laittaa\nyösijan kuntoon. Hänen oma vuoteensa oli toisessa päässä tupaa.\n\n\"Arvelin Daven tulevan kuullessani teidän koirienne äänet\", hän sanoi.\n\nSenjälkeen hän oli vaiti tyytyen tarkastelemaan Lonin keittopuuhia\nsilloin tällöin heristäen korviaan, kuuluisiko koirien ääntä tieltä.\nOdotellessani illallista panin tupakaksi ja kävin vuodehuoville\npitkäkseni. Jotain ihmeellistä tässä piili, sen verran tajusin, mutta\nsen enempää en voinut saada selville. Miksi hitossa ei Lon ollut\nhituistakaan selittänyt minulle etukäteen? Katselin naisen huomaamatta\nhänen kasvojaan, ja mitä kauemmin niitä katselin, sitä vaikeampaa minun\noli irroittaa niistä silmiäni. Ne olivat ihmeellisen kauniit kasvot,\nyliluonnolliset, tekisi mieleni sanoa, ja niistä kuvastui sellainen\nvalo, ilme, yleensä jotakin sellaista, jota en milloinkaan ollut\nnähnyt. Pelko ja kauhu olivat täydelleen kadonneet ja naisen kasvot\nolivat rauhallisen kauniit -- jos sanalla \"rauhallinen\" voidaan\ntarkoittaa tuota käsittämätöntä, salaperäistä jotain, jota en osaa\nnimittää hohteeksi enkä valoksi sen enempää kuin ihmeeksikään.\n\nÄkkiä hän katsahti minuun, ikäänkuin hän olisi vasta silloin huomannut\nminut.\n\n\"Oletteko Te nähnyt Davea äskettäin?\" hän kysäsi. Kieleni kärjellä\npyöri kysymys: \"Ketä Davea?\", kun kiehuvan rasvan käryssä puuhaileva\nLon yskäsi. Yskäisy saattoi aiheutua kärystä, mutta minusta se tuntui\ntarkoitetulta ja jätin kysymyksen tekemättä. \"En ole nähnyt\", vastasin.\n\"Olen vasta äsken saapunut näille maille --.\"\n\n\"Mutta ette kai aikone sanoa\", hän keskeytti puheeni, \"ettette ole\nkuulleet puhuttavan Davesta -- suuresta Dave Walshista?\"\n\n\"Nähkääs\", puolustelin, \"olen uusi tulokas näillä mailla. Olen\nenimmäkseen elellyt alamaissa, Nomen puolella.\"\n\n\"Kertokaa hänelle Davesta!\" sanoi nainen Lonille.\n\nAluksi Lon näytti joutuvan hämilleen, mutta sitten hän alkoi puhua\nsamaan herttaisen sydämelliseen tapaan kuin aikaisemminkin. Se näytti\nhieman liian herttaiselta, liian sydämelliseltä, minkä vuoksi se\nvaivasi minua.\n\n\"Niin, Dave on hieno mies\", hän sanoi. \"Hänessä on miestä jokaikinen\ntuuma ja hän on sukkasillaan kuusi jalkaa neljä tuumaa pitkä. Hänen\nsanansa on yhtä hyvä kuin kirjoitettu sitoumus. Vain valehtelija voi\nväittää Daven milloinkaan puhuneen muuta kuin totta ja sellainen mies\nsaa tapella kanssani, myöskin minun -- jos hänestä jotain jää jäljelle,\nsenjälkeen kuin Dave on hänet pehmittänyt. Sillä Dave osaa tapella.\nTotisesti, hänessä on terästä. Hän kaatoi harmaan karhun 38 kaliiberin\npistoolilla. Joitakuita naarmuja hän silloin sai karhun kynsistä, mutta\nhän tiesi tehtävänsä. Hän meni luolaan juuri sitä karhua tappamaan.\nPelosta hän ei tiedä mitään. Ja valmis jakamaan toiselle omastaan,\nauliisti hän antaa rahansa, ja jos rahaa ei ole, niin viimeisen\npaitansa ja tulitikkunsa. Niin, täällä Surprise Lakella hän työskenteli\nkolme viikkoa ja ansaitsi yhdeksänkymmentätuhatta, eikö niin ollut?\"\nNainen punastui ylpeydestä ja nyökkäsi myöntäen. Koko puheen ajan oli\nhän hartaan tarkkaavasti kuunnellut jokaista sanaa. \"Ja myönnän\nmielihyvin\", jatkoi Lon, \"että minua harmittaa, kun en tavannut Davea\nnyt täällä.\"\n\nLon järjesti illallisen sahatuista kuusilaudoista kyhätyn pöydän\ntoiseen päähän ja istuuduimme syömään. Koirat alkoivat ulvoa ja nainen\nkiiruhti ovelle raottaen sitä hieman ja kuunnellen.\n\n\"Missä Dave Walsh on?\" kysyin hiljaa. \"Kuollut\", vastasi Lon.\n\"Helvetissä, kenties. En tiedä. Suu poikki.\"\n\n\"Mutta äskenhän sanoit, että odotit tapaavasi hänet tänä iltana\ntäällä\", huomautin.\n\n\"No, lopeta toki!\" vastasi Lon yhtä varovasti ja matalalla äänellä.\n\nNainen oli sulkenut oven palaten entiselle paikalleen ja minä istuin ja\nmietiskelin sitä seikkaa, että tämä mies, joka käskee minun pitämään\nsuuni kiinni, saa minulta palkkaa kaksisataaviisikymmentä dollaria\nkuukaudessa ja lisäksi ruuan.\n\nLonin pestessä ruokailuastiat minä polttelin tarkastellen naista. Hän\nnäytti entistäänkin kauniimmalta -- omituisen, lumotun kauniilta.\nKatseltuani häntä herkeämättä viisi minuuttia, minun oli pakko,\npäästäkseni takaisin tosioloihin, katsoa Lon Mc Fanea. Se auttoi minut\nilman pitempiä puheita uskomaan, että nainenkin oli todellinen. Aluksi\nolin arvellut, että hän on Dave Walshin vaimo, mutta jos kerran Dave\nWalsh oli kuollut, kuten Lon sanoi, niin hänen täytyi olla Daven leski.\n\nKävimme aikaisin levolle, sillä meitä odotti pitkä työpäivä. Ja kun Lon\nryömi vierelleni peitehuopien alle, käytin tilaisuutta kysyäkseni:\n\n\"Onko tuon naisen pää sekaisin?\"\n\n\"Niin sekaisin kuin saattaa olla\", vastasi hän, ja ennenkuin ehdin\npukea seuraavan kysymyksen sanoiksi, oli Lon Mc Fane, vannon sen,\nsikeässä unessa. Hän nukkui aina sillä tavoin -- heti ryömittyään\nhuopien sisään hän sulki silmänsä ja oli unessa hengittäen tasaisesti,\nhieman tavallista raskaammin. Lon ei milloinkaan kuorsannut.\n\nAamulla taas ei puheisiin ollut aikaa, nopea aamiainen, koirien\nruokkiminen, reen kuormaaminen ja sitten tielle. Lähtiessämme heitimme\nhyvästit ovella seisovalle naiselle, joka jäi katsomaan meitä\npoistuessamme. Koko ajan väikkyivät hänen yliluonnollisen kauniit\nkasvonsa mielessäni ja minun tarvitsi vain sulkea silmäni nähdäkseni\nhänet ilmielävänä edessäni. Tie oli ummessa, sillä Surprise Lake oli\nkaukana kulkuteistä ja vuorotellen olimme Lonin kanssa polkemassa\npehmeätä lunta suurine lumikenkinemme, että koirat pääsivät kulkemaan.\n\"Mutta sanoithan, että odotit tapaavasi Dave Walshin majassa\", pyöri\nsilloin tällöin kielelläni. Mutta ääneen en sitä lausunut. Saatoinhan\nodottaa siksi, kunnes keskipäivällä pysähtyisimme. Ja keskipäivällä\ntaas jatkoimme yhtä mittaa edelleen, sillä Lon selitti, että Teeleen\nhaaraantumassa oli hirvimetsästäjien majapaikka, minne voisimme saapua\nhämärissä. Mutta emme ehtineet sinne, sillä Brightilta, etumaiselta\nkoiraltamme, murtui lapaluu ja sitä hoidellessamme kului tunti,\nennenkuin lopetimme koiran kärsimykset laukauksella. Ja kun sitten\nTeeleen jäällä kuljimme tukkiruuhkan yli, särkyi rekemme, mikä pakoitti\nmeidät yöpymään ja korjailemaan rikkoutuneet jalakset kuntoon. Keitin\nruuan ja ruokin koirat Lonin korjatessa rekeä ja yhdessä hankimme yön\ntarpeiksi jäätä ja polttopuita. Kun sitten istuimme huopapeitteillämme\nmokkasiiniemme höyrytessä keppien nenässä tulen äärellä ja polttelimme\niltapiippujamme, Lon äkkiä kysäsi:\n\n\"Etkö tuntenut häntä?\" Pudistin päätäni.\n\n\"Panithan merkille hänen hiustensa, silmiensä ja ihonsa värin. Siitä\nhän juuri sai nimensäkin. Hän muistutti kultahohteisena nousevan\nauringon ensimäistä lämmintä hehkua. Häntä nimitettiin Kultahohteeksi.\nEtkö ole kuullut hänestä mitään?\"\n\nMinulla oli kaukainen ja hämärä aavistus, että olin joskus kuullut\ntämän nimen, mutta sillä ei ollut minulle mitään merkitystä.\n\"Kultahohde\", toistin, \"se kuulostaa tanssikapakan tytönnimeltä.\" Lon\npudisti päätään. \"Ei, hän oli hyvä nainen, ainakin siinä mielessä,\nvaikka hän tekikin suuren synnin.\"\n\n\"Mutta miksi käytät hänestä puhuessasi aina mennyttä aikaa, ikäänkuin\nhän olisi kuollut?\"\n\n\"Sentähden että hänen sielussaan on pimeys, joka on aivan samaa kuin\nkuolemanpimeys. Se Kultahohde, jonka minä ennen tunsin ja jonka Dawson\nja Forty Mile tunsivat, on kuollut. Se mykkä, mielipuolinen nainen,\njonka me viime yönä näimme, ei ollut Kultahohde.\"\n\n\"Entä Dave?\" kysäsin.\n\n\"Hän rakensi majan\", Lon vastasi, \"Kultahohdetta ja... itseään varten.\nNyt hän on kuollut ja nainen odottaa häntä siellä puoliksi uskoen,\nettei hän ole kuollut. Mutta kukapa voi tuntea mielipuolen sekavia\najatuksia? Kenties hän varmasti uskoo Daven elävän. Joka tapauksessa\nhän odottaa Davea tämän rakentamassa majassa. Kukapa herättäisi\nkuolleen henkiin. Ja sitten: kukapa herättäisi henkiin sellaisen elävän\nihmisen, joka on kuollut? Minä sitä en tee ja juuri senvuoksi olin\nodottavinani, että tapaisin Dave Walshin eilen illalla. Lyönpä vetoa\nhyvinkin paljosta, että minä olisin hämmästynyt enemmän kuin hän, jos\nolisin tavannut hänet siellä eilen.\"\n\n\"En ymmärrä vieläkään\", sanoin. \"Aloitahan alusta, niinkuin velkainen\nmies ainakin, ja kerro minulle koko juttu!\"\n\nJa Lon aloitti. \"Victor Chauvet oli vanha ranskalainen, kotoisin\nEtelä-Ranskasta. Hän tuli Californiaan kulta-aikoina. Hän oli\nuranaukaisijoita. Kultaa hän ei löytänyt, mutta hänestä tuli\nsensijaan pulloihin pannun auringonpaisteen valmistaja -- lyhyesti\nviininviljelijä ja -valmistaja. Hän seurasi myöskin kultakummun\naaltoilua. Se hänet saattoi ensimäisten mukana Alaskaan sekä Chilcootin\nylitse ja pitkin Yukonia jo paljon ennen Carmackin löytöä. Ten Milen\nvanha kaupunginpaikka oli Chauvet'n. Hän kuljetti ensimäisen postin\nArctic Cityyn. Hän valtasi Porcupinessa hiilikaivokset kaksitoista\nvuotta sitten. Nyt sattui niin, että Victor Chauvet oli hyvä\nkatolilainen, joka rakasti maailmassa kahta asiaa, viiniä ja naista.\nViiniä hän rakasti kaikenlajista, mutta naista vain yhtä, Marie\nChauvet'n äitiä.\"\n\nTällöin minä murahdin ääneen, ajatukseni olivat tietämättäni\nlentäneet siihen tosiasiaan, että minä maksoin tälle miehelle\nkaksisataaviisikymmentä dollaria kuukaudessa.\n\n\"Mikä nyt vaivaa?\" hän kysyi.\n\n\"Vaivaa?\" toistin. \"Ajattelin, että sinun piti kertoa minulle\nKultahohteen tarina. En minä tahdo kuulla vanhan ranskalaisen\nviinilallisi elämäkertaa.\"\n\nRauhallisesti Lon sytytti piippunsa, imasi hyvät savut ja pani sitten\npiipun syrjään sanoen: \"Sinähän käskit minun alkamaan alusta.\"\n\n\"Niin kyllä, alusta alkaen.\"\n\n\"Ja Kultahohteen kertomuksen alku on vanha ranskalainen viinilalli,\nsillä hän oli Marie Chauvet'n isä ja Marie Chauvet oli Kultahohde. Mitä\nvielä tahdot? Victor Chauvet'lla ei ollut puhumisenarvoisia\nonnenpotkaisuja. Hän eli omaa elämäänsä pitäen hyvän huolen Mariesta,\njoka muistutti hänen rakastamaansa naista. Oikein hyvän huolen.\nKultahohde oli hänen antamansa hyväilynimi. Flush of Gold Creek (=\nKultahohdepoukama) sai nimensä hänen mukaansa, Flush of Goldin kaupunki\nsamoin.\"\n\n\"Nyt\", sanoi Lon tehden yhden kirkkaista käänteistään, \"olet nähnyt\nhänet. Mitä arvelet hänestä, hänen näöstään, tarkoitan? Minkä\nvaikutuksen hän tekee sinun kauneusaistiisi?\"\n\n\"Hän on tavattoman kaunis\", vastasin. \"En milloinkaan ole nähnyt ketään\nhänen vertaistaan. Huolimatta siitä, että arvasin hänen olevan\nsekapäisen, en saanut eilen illalla silmiäni irti hänestä. Eikä se\njohtunut uteliaisuudesta. Se oli ihmettelyä, pelkkää ihmettelyä, hän\noli niin oudon kaunis.\"\n\n\"Hän oli vielä oudomman kaunis, ennenkuin pimeys lankesi hänen\npäällensä\", Lon sanoi hiljaa. \"Hän oli todella kultahohde. Hän käänsi\nkaikkien miesten sydämet... ja päät. Ponnistellen hän vielä jaksoi\nmuistaa, että kerran voitin Dawsonissa kanoottikilpailun -- minä, joka\nkerran rakastin häntä ja jota hän sanoi rakastavansa. Hänen kauneutensa\npakoitti kaikki miehet rakastumaan häneen. Hän olisi voinut saada\nPariksen omenan, jos hän olisi silloin ollut mukana, eikä Trojan sotaa\nolisi ollutkaan, ja loppujen lopuksi olisi hän voinut työntää Pariksen\npois luotaan. Ja nyt hän elää pimeydessä ja hän, joka ennen aina oli\nhuikentelevainen, on nyt ensimäistä kertaa pysyvästi ja uskollisesti\nrakastunut -- kiintynyt varjoon, kuolleeseen mieheen, jonka kuolemaa\nhän ei usko todeksi.\"\n\n\"Tapahtumien kulku oli seuraava. Muistatko, mitä eilen illalla kerroin\nDave Walshista, suuresta Dave Walshista? Hän oli sellainen kuin sanoin,\nja vielä enemmän, monin kerroin enemmän. Näille maille hän saapui\n80-luvun loppupuolella, hän on teidän tienraivaajianne. Silloin hän oli\n20-vuotias ja voimat kuin nuorella härällä. Kun oli 25-vuotias, niin\nhän jaksoi nostaa koholleen maasta kolmetoista 50-naulaista\njauhosäkkiä. Aluksi nälkä ajoi hänet majastaan joka syksy. Niihin\naikoihin oli tämä maa autiota seutua. Ei ollut jokihöyryjä, ei\nruokavarastoja, vain lohenmulloja ja jäniksenjälkiä. Mutta kun nälkä\noli karkoittanut hänet kolmena vuonna, niin hän sanoi, että\nkarkoituksia oli ollut tarpeeksi, ja seuraavana vuonna hän pysyi\npaikoillaan. Hän söi pelkästään lihaa, milloin hänen onnistui sitä\nsaada. Sinä talvena häneltä meni yksitoista koiraa ruuaksi. Mutta hän\npysyi paikallaan. Ja seuraavanakin talvena hän oli paikoillaan ja sitä\nseuraavana. Ei milloinkaan hän enää jättänyt näitä maita. Hän oli\nhärkä, suuri härkä. Hän kykeni ottamaan suuremman kantamuksen kuin\nchicatintiaani, kanootilla hän kulki nopeammin kuin stick ja jalat\nmärkinä hän voi jatkaa matkaa koko päivän 50° pakkasessa, ja se\nmerkitsee, sen sanon, hengen edestä kävelemistä. Sinun jalkasi\njäätyisivät 25° pakkasessa, jos ne kastuisivat ja sinä yrittäisit\njatkaa matkaa.\"\n\n\"Dave Walsh oli voimiltaan kuni härkä. Ja kuitenkin hän oli lauha ja\nherkkäluontoinen. Kuka hyvänsä voi häntä peijata, pahinkin nauta voi\nleiripaikalla valehdella häneltä viimeisen dollarin. 'Mutta mitäpä\nsiitä', hänellä oli tapana nauraa omaa herkkyyttään, 'ei se vie minulta\nyöunta.' Elkää silti kuitenkaan luulko, ettei hänellä ollut\nselkärankaa. Muistattehan, kun kerroin hänen menneen kaatamaan karhua\npistoolilla. Ja jos tappelu syntyi, niin Dave oli aina pahin kaikista.\nHän oli raja, jos sillä sanalla voin kuvata sitä, miten rajaton hän\noli, kun hän joutui liikkeeseen. Heikkojen oli helppo tulla hänen\nkanssaan toimeen, mutta vahvojen miesten oli väistyttävä hänen\ntieltään, jos siksi sattui. Ja hän oli sellainen mies, josta miehet\npitivät, hän oli miesten mies, mikä on sanoista kaikkein kaunein.\n\n\"Dave ei ollut mukana hurjassa riennossa Dawsoniin, silloin kun Carmack\nteki Bonanza-löydön. Nähkääs, juuri silloin Dave oli Mammon Creekin\nseuduilla ja teki siellä löydön itse. Hän keksi Mammon Creekin. Sinä\ntalvena hän hankki 84 tuhatta ja teki valtauksen, joka näytti tuottavan\nparisataatuhatta seuraavana talvena. Kun sitten kesän tullen maa kävi\nsohjoiseksi, niin hän pistäytyi Yukonia pitkin Dawsoniin katsomaan\nCarmackin löytöä. Ja siellä hän näki Kultahohteen. Muistan sen illan.\nMuistan sen ikäni. Kaikki kävi niin äkkiä ja melkeinpä hirvittää\najatellessa voimakasta miestä, joka menetti kaikki voimansa\nKultahohteen, heikon, vaalean naisen hempeiden silmien yhdestä\nkatseesta. Se tapahtui hänen isänsä, vanhan Victor Chauvet'n majassa.\nDaven olivat ystävät tuoneet sinne puhelemaan Mammon Creekin\ntalonpaikoista. Mutta varsin vähäisiä olivat hänen puheensa ja sekin\nvähä, mitä hän sanoi, oli pelkkää sekasotkua. Kultahohteen näkeminen\noli saattanut Daven pyörälle. Daven lähdettyä vanha Victor Chauvet\nväitti jyrkästi, että Dave oli ollut juovuksissa. Ja niin hän olikin.\nJuovuksissa hän oli, mutta se voimakas juoma, mistä hän oli juopunut,\noli Kultahohde.\n\n\"Se oli ratkaiseva tapahtuma Davelle, tämä Kultahohteen ensimäinen\nnäkeminen. Hän ei lähtenytkään takaisin Yukonia alaspäin viikon\nkuluttua, niinkuin oli aikonut. Hän vitkasteli kuukauden, kaksi\nkuukautta, koko kesän. Ja me, jotka olimme jo kärsineet, ymmärsimme sen\nja ihmettelimme, mihin se päättyisi. Meidän mielestämme oli\nepäilemättömän selvää, että Kultahohde oli löytänyt mestarinsa. Ja\nmiksikä ei? Dave Walshin elämässä oli paljon romantiikkaa. Hän oli\nMammonin kuningas, hän oli tehnyt Mammon Creekin löydön. Hän oli\nvanhaa, hapanta taikinaa, tämän maan vanhimpia tienraivaajia -- hänen\nkulkiessaan ohitse ihmiset tavallisesti katsoivat taakseen ja sanoivat\nkunnioituksensekaisella äänellä toisilleen: 'Siinä on Dave Walsh'. Ja\nmiksikä ei? Hän oli kuusi jalkaa neljä tuumaa pitkä, tukka\nkeltainen, niskasta kihartuva. Ja hän oli voimakas kuin härkä,\nkeltaharjainen härkä, ja ikää hänellä oli 31 vuotta.\n\n\"Ja Kultahohde rakasti häntä ja tanssittuaan keskenään koko kesän\nkestäneen kosinta-ajan he lopuksi julkaisivat kihlauksensa. Syksy oli\nkäsillä, Daven oli palattava talvisiin töihinsä Mammon Creekiin ja\nKultahohde kieltäytyi lähtemästä heti vihille. Dave pani Dusky Burnsin\nhoitamaan Mammon Creekin valtausta ja jäi itse edelleen Dawsoniin.\nMutta se ei auttanut. Kultahohde tahtoi olla vapaana vielä jonkun\naikaa, hänen täytyi saada olla vapaana ja hän suostuisi vihittäväksi\nvasta seuraavana vuonna. Ja niinpä lähtikin Dave Walsh ensimäisiä jäitä\nmyöten Yukonia pitkin alaspäin, yksin koirineen, uskoen, että\nvihkiäiset pidettäisiin, kun hän saapuisi seuraavana vuonna Dawsoniin\nensimäisellä höyrylaivalla.\n\n\"Niin, Dave oli varma kuin Pohjantähti ja Kultahohde taas petollinen\nkuin kompassineula magneettikuormassa. Dave oli yhtä tasainen ja vakava\nkuin Kultahohde huikentelevainen ja epävakainen ja jostakin syystä\nDave, joka ei milloinkaan ollut ketään epäillyt, epäili häntä. Kenties\noli se rakkaudesta johtuvaa kateellista itsekkyyttä, kenties\nKultahohteen sielusta hänen sieluunsa tarttunut aavistus. Joka\ntapauksessa Davea vaivasi Kultahohteen epävakaisuudesta aiheutunut\npelko. Hän pelkäsi uskoa Kultahohdetta yksin seuraavaan vuoteen asti,\nhänen täytyi se tehdä ja senvuoksi hän oli melkein vimmoissaan. Jonkun\nverran kertoi vanha Victor Chauvet minulle jälkeenpäin ja kaikesta\nsiitä, mitä sain kuulla, päättelin, että Chauvet'n majassa oli\njonkunlainen perhenäytös, ennen kuin Dave lähti koirineen. Hän oli\nseisonut vanhan ranskalaisen edessä Kultahohde rinnallaan ja selitti,\nettä he olivat sidotut toisiinsa. Hän oli ollut varsin dramaattinen,\nsilmät palaen, kertoi vanha Victor. Jotain hän oli puhunut siitä, että:\n'kunnes kuolema meidät erottaa'. Ja erikoisesti muisti vanha Victor,\nettä hän oli kerran tarttunut Kultahohteen olkapäähän suurella\nkädellään ja melkein puistellen tätä sanonut: 'Kuolemaankin asti sinä\nolet minun ja haudastanikin nousisin vaatimaan sinut omakseni.' Vanha\nVictor muisti sanasta sanaan sen lauseen: 'Kuolemaankin asti sinä olet\nminun ja haudastanikin nousisin vaatimaan sinut omakseni.' ja\njälkeenpäin hän kertoi minulle, että Kultahohde oli säikähtänyt hyvin\nkovasti ja että hän, Victor, oli myöhemmin kahden kesken selittänyt\nDavelle, että Kultahohteen säilyttämiseksi ei se ollut oikea tapa --\nettä hänen oli kohdeltava Kultahohdetta hellästi ja pidettävä hänet\niloisena, jos hän aikoi säilyttää hänet omanaan.\n\n\"Selvää on mielestäni, että Kultahohde oli säikähtänyt. Itse hän\nkohteli miehiä aivan mielivaltaisesti, kun taas miehet suhtautuivat\nhäneen kuten johonkin hyvin herkkään ja hentoon, jota ei millään\nehdolla saanut loukata. Hän ei tietänyt, mitä ankaruus oli... kunnes\nDave Walsh, kuuden jalan ja neljän tuuman korkuinen, voimakas härkä,\ntarttui häneen kiinni suurine käsineen ja vakuutti hänelle, että hän\noli hänen omansa kuolemaan asti, ja muuta sellaista. Ja lisäksi oli\nsinä talvena Dawsonissa eräs soittaja -- eräs noita makaroonileukaisia,\nrasvatenoorisia italialaisia -- ja Kultahohde menetti sydämensä\nhänelle. Kenties se oli vain luuloteltua ihastusta, en tiedä sitä.\nJoskus minusta tuntuu, että hän todella rakasti Dave Walshia. Kentiespä\njuuri sentähden, että Dave oli säikäyttänyt hänet puhumalla kuolemasta\nja haudasta nousemisesta ja muusta sellaisesta, hän lopuksikin kiintyi\nitalialaiseen soittelijaan. Mutta kaikki se on arvailua ja tosiseikat\novat pääasia kertomuksessa. Hän ei ollutkaan italialainen, hän oli\nvenäläinen kreivi -- siinä totuus. Eikä hän ammatiltaan ollut\npianonsoittaja eikä sentapainen. Hän soitteli viulua ja pianoa ja\nlauloi -- lauloi hyvin -- mutta hän lauloi omaksi huvikseen ja\nkuulijainsa huviksi. Rahaa hänellä oli myöskin -- ja juuri tässä\nkohdassa tahdon sanoa, ettei Kultahohde milloinkaan ollut välittänyt\nrahasta hituistakaan. Huikentelevainen hän oli, mutta likaista\nhalpuutta hänessä ei ollut.\n\n\"Mutta jatkan kertomusta. Kultahohde oli sidottu Daveen ja Daven piti\nsaapua ensimäisellä höyrylaivalla häntä noutamaan. Oli vuosi 1899 ja\nensimäistä höyrylaivaa odotettiin kesäkuun puolivälissä. Ja Kultahohde\nei uskaltanut hylätä Davea ja sitten kohdata häntä. Kaikki\nsuunniteltiin äkkiä. Venäläinen soittaja, kreivi, oli hänen nöyrä\norjansa. Kultahohde teki suunnitelman, tiedän sen. Niin paljon sain\nvanhalta Victorilta jälkeenpäin tietää. Kreivi sai Kultahohteelta\nmääräykset ja lähti ensimäisessä höyrylaivassa alaspäin jokea. Laiva\noli Golden Rocket. Ja Kultahohde lähti siinä myöskin. Ja minäkin\nlähdin. Aioin Circle Cityyn ja olinpa lopullisesti hämmästynyt\ntavatessani Kultahohteen laivalla. Hänen nimeään en ollut nähnyt\nmatkustajaluettelosta. Hän oli kreivin kanssa kaiken aikaa,\nonnellisena ja hymyilevänä, ja huomasin, että kreivin mukana oli\nmatkustajaluetteloon merkitty hänen vaimonsa. Niin se oli, huone,\nnumero ja kaikki. Ensi kerran sain tietää, että hän oli naimisissa,\nvaimosta vain en nähnyt jälkeäkään... jollei sillä tarkoitettu\nKultahohdetta. Olisivatko he kenties menneet avioliittoon ennen\nlähtöään, mietiskelin. Heistä oli kulkenut puheita Dawsonissa ja oli\nlyöty vetoja, että kreivi oli syrjäyttänyt Daven laudalta.\n\n\"Puhelin laivan kassanhoitajan kanssa. Hän ei tietänyt sen enempää kuin\nminäkään. Hän ei edes tuntenut Kultahohdetta ja lisäksi oli hänellä\ntyötä melkein yli voimien. Tiedät, minkälainen Yukonilla kulkeva\nhöyrylaiva on, mutta et voi arvatakaan, minkälaista oli elämä Golden\nRocketiila, kun se lähti Dawsonista kesäkuussa 1898. Ensimäisenä\nlaivana oli se saanut kuljettaakseen kaikki keripukkipotilaat ja muut\nsairaaloiden asukkaat. Ja sitten täytyi siinä olla ainakin parin\nmiljoonan arvosta Klondiken kultahietaa ja -jyviä, puhumattakaan\ntiukkaan sullotuista matkustajista, koirista ja muista eläimistä\nloppumattomiin asti. Ja rahti- ja matkatavaroita oli se reunojaan\nmyöten täynnä. Etusillalla oli niitä vuorenkorkuinen röykkiö ja lisää\ntuli jokaisessa pienessä pysähdyspaikassa matkan varrella. Näin, kun\nlaatikko tuotiin laivaan Teelee Portagessa, ja tiesin, kenenkä laatikko\nse oli, mutta en arvannut, minkälainen jookkeri sen sisälläolija oli.\nJa se nostettiin etusillalle tavararöykkiön huipulle eikä sitä edes\nasetettu liioin tanakasti sinne. Laivamies ajatteli tulla uudelleen\nsitä asettelemaan, mutta unohti sitten koko asian. Iso, äreä koira,\njoka kiipesi tavararöykkiölle ja asettui arkun viereen pitkälleen,\ntuntui silloin minusta tutulta. Ja sitten sivuutimme Dawsoniin matkalla\nolevan Glen dalen. Sen tervehtiessä meitä ajattelin Davea, joka oli\nmukana laivassa kiiruhtaen Dawsoniin noutamaan Kultahohdetta. Käännyin\nkatsomaan tätä. Hän seisoi laivan kaiteen vierellä silmät kirkkaina,\nmutta hieman pelokkaan näköisenä katsellen toista laivaa ja painautui\nlähemmäksi kreiviä ikäänkuin turvaa pyytäen. Hänen ei olisi pitänyt\nnojautua kreiviin niin turvautuvasti eikä minun olisi tarvinnut olla\nniin varma, että Dave Walsh saapuu Dawsoniin ja vimmastuu. Sillä Dave\nWalsh ei ollut Glen dalella. Monista seikoista en silloin ollut vielä\nselvillä, pian sain ne tietää, esim. sen, että paria ei vielä oltu\nvihitty. Puolen tunnin sisällä ryhdyttiin vihkimisvalmistuksiin. Kun\nsuuri kajuutta oli täynnä sairaita ja 'Golden Rocket' muutenkin\ntungokseen asti täynnä, niin sopivimmaksi paikaksi tätä juhlallisia\ntoimitusta varten huomattiin pieni tyhjä paikka alemmalla etukannella\nkaiteen ja laskuportaiden vierellä, suuren tavaravuoren juurella, jonka\nhuipulla oli ennen mainittu iso arkku ja nukkuva koira. Laivalla oli\nlähetyssaarnaaja, joka aikoi seuraavaan pysähdyspaikkaan, Eagle Cityyn,\njoten hänen apuunsa oli nopeasti turvauduttava. Ja he suunnittelivat\nsolmita avioliiton laivalla.\n\n\"Mutta olen kiiruhtanut tapahtumien edelle. Syy, minkä vuoksi Dave\nWalsh ei ollut 'Glen dale'lla', oli se, että hän oli 'Golden\nRocket'illa'. Näin se oli käynyt. Vitkasteltuaan Dawsonissa\nKultahohteen tähden hän lähti Mammon Creekiin jäitse. Siellä oli Dusky\nBurns hoitanut valtauksen asiat siksi hyvin, ettei häntä siellä\ntarvittu. Senvuoksi hän pani rekeen vähän ruokaa, valjasti koirat, otti\nmukaansa erään intiaanin ja lähti Surprise Lakea kohti. Hän oli aina\npitänyt siitä seudusta. Kenties et tiedä tämän seudun aikaisempia\ntapahtumia. Mutta edellytykset olivat siihen aikaan hyvät ja Dave\nryhtyi rakentamaan majaa Kultahohteelle ja itselleen. Siinä majassa me\nviime yönä nukuimme. Saatuaan sen valmiiksi hän lähti metsästämään\nhirviä Teeleen haarautumalle ottaen intiaanin mukaansa.\n\n\"Ja sitten kävi näin. Sattui ankara pakkasen puuska. Lämpömittari\npainui 40:een, 50:een, 60:een asteeseen nollan alapuolelle. Muistan ne\npakkaset, olin silloin Forty Milessa, ja muistan myös juuri saman\npäivänkin. Klo 11:n aikaan aamulla Pohjois-Alaskan Yhtiön\nvarastorakennuksella oleva spriilämpömittari painui 75 asteeseen nollan\nalapuolelle. Ja sinä aamuna oli Dave Walsh Teeleen haaraantuman\nläheisyydessä hirvijahdissa intiaaninsa kanssa. Kaiken sen kertoi\nintiaani minulle jälkeenpäin, kuljimme sittemmin yhdessä jäitse\nDyeahin. Sinä aamuna hra Intiaanin petti jää ja hän kastui vyötäisiään\nmyöten. Luonnollisestikin hän rupesi heti jäätymään. Ainoa oikea\nmenettely olisi ollut tulenteko. Mutta Dave Walsh oli härkä. Oli vain\npuolen mailin matka leiripaikalle, missä tuli oli entisestään\npalamassa. Minkävuoksi ryhtyä uutta sytyttelemään! Hän heitti hra\nIntiaanin olalleen -- ja juoksi tämä selässään -- puoli mailia --\nlämpömittarin osoittaessa 75 astetta pakkasta. Tiedätte, mitä se\nmerkitsee. Itsemurha. Muuta nimitystä ei sille voi antaa. Nähkääs, se\nintiaanipukki painoi yli kaksisataa naulaa ja Dave juoksi puoli mailia\nkantaen häntä selässään. Tietysti hän palellutti keuhkonsa. Niiden on\ntäytynyt paleltua melkein jääksi. Se oli mielettömin teko, minkä kukaan\nolisi voinut tehdä. Ja joka tapauksessa kuoli Dave Walsh muutamia\nviikkoja kestäneiden kauheiden tuskien jälkeen.\n\n\"Intiaani ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä ruumiille.\nTavallisuuden mukaanhan hänen olisi pitänyt haudata se ja antaa koko\nasian päättyä siihen. Mutta hän tiesi, että Dave Walsh oli suuri mies,\nsuurien rahojen arvoinen, 'hi-yu skookum' päällikkö. Myöskin oli hän\nnähnyt muitten hi-yu skookumien ruumiita kuljetettavan ympäri maata,\nikäänkuin niillä olisi suurikin arvo. Ja niinpä hän päätti viedä Daven\nruumiin Forty Mileen, Daven päämajaan. Tiedät, minkälaista jää on\nruohojen juurilla tässä maassa -- no, niin, intiaani pani Daven suon\nreunaan -- lyhyesti, hän jäädytti Daven. Dave olisi voinut jäädä sinne\ntuhanneksi vuodeksi ja yhä pysyä samana, entisenä Davena. Ymmärräthän,\naivan samalla tavoin kuin jäädytyslaitoksessa. Sitten intiaani nouti\nsahan Surprise Laken majalta ja sahasi tarpeeksi lautoja ruumisarkkua\nvarten. Ja ilmojen leutonemista odotellessaan hän metsästeli ampuen\nkymmenisentuhatta naulaa hirviä, jotka hän myös jäädytti. Ilmat\nleutonivat. Teeleesta lähtivät jäät. Hän rakensi lautan, lastasi sille\nlihat, Daven ruumisarkun sekä koiravaljakon ja laski sitten Teeleestä\nalaspäin.\n\n\"Lautta tarttui hirsiruuhkaan ja pääsi irti vasta kahden päivän\nkuluttua. Oli paahtavan kuumaa ja hra intiaani oli vähällä menettää\nhirvenlihansa. Kun hän sitten saapui Teelee Portageen, niin hän laski,\nettä höyrylaiva saapuisi Forty Mileen nopeammin kuin hänen lauttansa.\nHän siirsi tavaransa laivaan ja siten sattui niin, että 'Golden\nRocket'in' etusillalla oli Kultahohde juuri vihittävänä, samalla kuin\nDave Walsh suuressa arkussaan heitti varjonsa häneen. Ja yhden seikan\nunohdin kokonaan. Kun äreä koira tuli Teelee Portagessa laivaan, tuntui\nse minusta tutulta. Se oli Pee-lat, Dave Walshin valjakon johtaja ja\nhänen suosikkinsa -- kauhea tappelija, sekin. Se makasi arkun vieressä.\n\n\"Kultahohde näki minut, kutsui minut luokseen, pudisti kättäni ja\nesitti minut kreiville. Kultahohde oli kaunis. Olin häneen yhtä\nhullusti rakastunut kuin milloinkaan. Hän hymyili minulle sanoen, että\nminun oli merkittävä nimeni yhdeksi todistajaksi. Ja hänen pyyntöään\noli mahdoton evätä. Hän oli yhä lapsi, yhtä julma kuin lapset yleensä.\nMyöskin kertoi hän minulle, että hänen hallussaan oli ainoat kaksi\npulloa shampanjaa, jotka Dawsonissa olivat, tahi oikeammin, jotka\nolivat edellisenä iltana olleet Dawsonissa, ja ennenkuin osasin\narvatakaan, oli hän pyytänyt minua ottamaan lasin hänen ja kreivin\nonneksi. Laivassa olijat tunkeutuivat ympärille, muiden muassa laivan\nkapteeni hyvin tärkeännäköisenä, nähtävästi saadakseen kilistää\nviinilasia. Se oli kummallinen vihkimätilaisuus. Yläkannella onnettomat\npotilaat, monella jo toinen jalka haudassa, tuijottelivat alaspäin\nmeihin. Myöskin intiaaneja siellä oli, kaikki tunkeutuneina samaan\nkehään, sekä pukkeja ja kilejä puhumattakaan paristakymmenestäviidestä\nmurisevasta susikoirasta. Lähetyssaarnaaja asetti avioliittoon aikovat\nrinnakkain ja aloitti juhlallisen toimituksen. Ja juuri silloin\nrupesivat koirat tappelemaan tavararöykkiön päällä -- suuren arkun\nvieressä maannut Pee-lat ja erään intiaanin valkokarvainen koira.\nTappelun puhkeaminen ei käynyt äkkiä. Koirat parhaillaan murisivat\ntoisilleen jonkun matkan päästä, tiedättehän, ikäänkuin antaen keveitä\npitkiä napsauksia. Olihan niiden melu häiritsevää, mutta\nlähetyssaarnaajan ääni kuului kuitenkin selvästi.\n\n\"Ei ollut ensinkään helppoa päästä koirien lähelle niitä erottamaan\npaitsi röykkiön toiselta puolelta. Mutta siellä taas ei ollut ketään,\nkaikki olivat, nähkääs, keräytyneet katsomaan vihkimätoimitusta.\nSittenkin olisi kaikki saattanut sujua onnellisesti, jollei kapteeni\nolisi viskannut kalikalla koiria. Se pilasi kaiken. Kuten sanoin,\njollei kapteeni olisi viskannut kalikkaa, niin mitään ei olisi\ntapahtunut.\n\n\"Lähetyssaarnaaja oli juuri päässyt toimituksen siihen kohtaan, jossa\novat sanat 'myötä- ja vastoinkäymisessä' ja 'kunnes kuolema meidät\nerottaa'. Ja juuri silloin kapteeni heitti kalikan. Näin koko\ntapauksen. Kalikka sattui Pee-latiin ja samassa valkoinen koira\nhyökkäsi sen kimppuun. Kalikka sen sai aikaan. Koirat tyrkkäsivät\narkkua ja se alkoi liukua alas toinen pää edellä. Aluksi kävi\nliukuminen hitaasti, kunnes pitkähkö arkku joutui röykkiön äkkijyrkälle\nreunalle, josta se tuli alas yhdellä rysäyksellä. Sen puoleiselta\nkatsojakehältä ehtivät kaikki väistyä syrjään. Kultahohde ja kreivi\nseisoivat kehän vastaisella puolella kasvot arkkuun päin,\nlähetyssaarnaaja taas selin arkkuun. Arkku putosi ainakin kymmenen\njalkaa suoraan alaspäin tullen kannelle päälleen.\n\n\"Nyt on muistettava, ettei meistä kukaan tietänyt, että Dave Walsh oli\nkuollut. Luulimme hänen olevan 'Glen dale'lla' matkalla Dawsoniin.\nLähetyssaarnaaja oli siirtynyt hieman syrjään, joten Kultahohde ja\nkreivi olivat suoraan arkun vastassa sen pudotessa. Kaikki tapahtui\nkuten näyttämöllä, sen paremmin ei sitä olisi voitu suunnitella. Arkku\nputosi pää edellä ja juuri oikea pää edellä. Arkun kansi lennähti auki\nja siitä heilahti esille Dave Walsh seisoen, osaksi huopiin käärittynä,\nkeltainen tukka hulmuten ja välkkyen auringonpaisteessa. Niin, Dave\ntuli jaloilleen ja heilahti suoraan Kultahohdetta kohti. Tämä ei\ntietänyt, että hän oli kuollut, mutta epäilemättä hänestä saattoi\ntuntua, että Dave, maattuaan röykkiön päällä kaksi päivää arkussaan,\njuuri nyt, tällä hetkellä, nousi kuolleista vaatimaan häntä omakseen.\nMahdollisesti hän ajatteli niin, joka tapauksessa näky jähmetytti\nhänet. Liikkumattomana, jäykkänä hän seisoi katsoen, kun Dave Walsh\ntuli häntä noutamaan. Ja Dave sai hänet. Näytti melkein siltä, kuin\nolisi Dave kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen, mutta tapahtuipa\nniin tai ei, joka tapauksessa he yhdessä kaatuivat kannelle. Meidän oli\nensin nostettava Dave Walshin ruumis pois, ennenkuin pääsimme\nKultahohteeseen käsiksi. Hän oli pyörtynyt, mutta olisi ollut yhtä\nhyvä, jos hän ei olisi milloinkaan vironnut siitä pyörtymyksestä. Sillä\nvirottuaan hän alkoi kirkua mielipuolen tavoin. Sitä hän jatkoi\ntuntikausia väsyksiin asti... Niinpä kyllä, kyllä hän parani. Eilen\nillalla näit hänet ja tiedät, miten parantunut hän on. Ei hän raivoa,\nse on kyllä totta, mutta pimeydessä hän elää. Hän luulottelee\nodottavansa Dave Walshia ja siksi hän asuu tämän häntä varten\nrakentamassa majassa. Enää hän ei ole huikentelevainen. Yhdeksän vuotta\non hän nyt ollut Dave Walshille uskollinen ja luultavasti on hän\nuskollinen loppuun asti.\"\n\nLon Mc Fane työnsi huopien reunan alas ja valmistautui ryömimään\nvuoteeseen.\n\n\"Kuljetamme hänelle ruokavarat joka vuosi\", hän lisäsi, \"ja yhteisesti\npidämme hänestä huolta. Mutta vasta viime yönä hän ensi kertaa tunsi\nminut jälleen.\"\n\n\"Ketkä me?\" kysyin.\n\n\"Niin\", hän vastasi, \"kreivi ja vanha Victor Chauvet ja minä. Tiedätkö,\nvain kreivi on todella säälittävä. Dave Walsh ei saanut milloinkaan\ntietää, että Kultahohde oli uskoton hänelle. Ja Kultahohde ei kärsi,\njärjen pimeys on hänelle armelias.\"\n\nMakasin äänettömänä huopien alla minuutin verran.\n\n\"Vieläkö kreivi on näillä mailla?\" kysyin sitten.\n\nMutta kuului vain hiljaista, raskasta hengitystä ja tiesin, että Lon Mc\nFane oli nukkunut.\n\n\n\n\nLUOTTAMUSTEHTÄVÄ.\n\n\nKaikki köydet oli irroitettu ja Seattle N:o 4 irtaantui hitaasti\nrannasta. Kannelle oli kasattu korkeat röykkiöt lastia ja\nmatkatavaroita ja siellä vilisi kaikenkarvaisia intiaaneja, koiria,\najomiehiä, kullanhuuhtojia, kauppamiehiä ja kotiinpalaavia\nkullanetsijöitä. Melkoinen osa Dawsonin väestöä oli kerääntynyt\nrannalle hyvästelemään. Kun laskuportaat oli nostettu laivaan ja\naluksen keula kääntyi joelle, muuttui hyvästelijöiden melu\nkorviasärkeväksi. Yhdennellätoista hetkellä muisteli jokainen viimeisiä\njäähyväistietoja ja niitä lennäteltiin edestakaisin laivan ja rannan\nvälimatkan yhä kasvaessa. Kierrellen keltaisia viiksiään toisella\nkädellään Louis Bondell hitaasti heilutti toista kättään rannalla\noleville ystävilleen, kun hän äkkiä muisti vielä yhden unohtuneen asian\nja harppasi kaiteen ääreen.\n\n\"Hoi, Fred!\" hän kiljui \"Fred!\"\n\nFred työnsi parin muhkeita olkapäitä esille rannalla olevan väkijoukon\nensimäisen rivin lävitse koettaen kuulla Louis Bondellin ilmoitusta.\nViimeksimainitun kasvot punastuivat hänen yrittäessään turhaan huutaa\ntarpeeksi kovasti. Ja yhä vain laajeni höyrylaivan ja rannan välinen\netäisyys.\n\n\"Hei, kapteeni Scott!\" hän kiljasi ohjauskojuun. \"Seisattakaa laiva!\"\n\nKellot kilahtivat, suuri ruoriratas pyörähti ja laiva pysähtyi. Kaikki\nlaivalla ja rannalla käyttivät hyväkseen tätä armonaikaa vaihtaakseen\nhuiskutuksilla viimeiset uudet jäähyväiset. Entistä turhempia olivat\nLouis Bondellin yritykset saada äänensä kantamaan rannalle saakka.\nSeattle N:o 4 ajautui pois väylältä kulkeutuen virran mukana alaspäin\nja kapteeni Scottin täytyi panna koneet uudelleen hetkeksi käyntiin.\nHän pujahti ohjauskojuun tullen vähän ajan kuluttua uudelleen esiin\nsuuri megafooni kädessään.\n\nKapteeni Scottilla oli valtava ääni, ja kun hän kajahutti: \"Hiljaa!\"\nlaivan kannella ja rannalla meluavaan joukkoon, niin olisi tämä sana\nvoitu kuulla Moosehiden vuoren huipulla ja aina Klondikessa asti. Tämä\nvirallinen käsky saikin melun vaikenemaan.\n\n\"No, niin, mitä sanottavaa Teillä on?\" kysyi kapteeni Scott.\n\n\"Sanokaa Fred Churchillille -- hän on tuolla rannalla -- käskekää hänen\nmennä Macdonaldin luokse. Siellä on säilytettävänä pieni käsilaukku,\nminun omaisuuttani. Käskekää hänen ottaa se ja tuoda se mukanaan,\nsitten kun hän lähtee.\"\n\nHiljaisuuden vallitessa kapteeni Scott mylvi tämän sanoman rannalle\nmegafoonilla:\n\n\"Fred Churchill, menkää Macdonaldille -- hänen talletettavanaan --\npieni käsilaukku -- Louis Bondellin omaisuutta -- tärkeä! Tuokaa se\nmukananne, kun tulette! Kuulitteko?\"\n\nChurchill heilutti kättään kuulemisen merkiksi. Itse asiassa, jos\nMacdonald olisi avannut puolen mailin päässä olevan asuntonsa ikkunan,\nniin hänkin olisi sen kuullut. Hyvästelymelu kohosi jälleen, kellot\nkilisivät, ja Seattle N:o 4 lähti jatkamaan matkaansa, kääntyi\nmyötävirtaan ja alkoi painua Yukonia alaspäin Bondellin ja Churchillin\nheilutellessa käsiään hyvästiksi ja keskinäisen kiintymyksen\nvakuutteluiksi.\n\nTämä tapahtui juhannuksen aikana. Syksyllä W.H. Willis lähti Yukonia\npitkin ylöspäin mukanaan kaksisataa kotimatkalla olevaa matkalaista,\nniiden joukossa Churchill. Hänen kojussaan oli vaatemyttyyn kierrettynä\nLouis Bondellin laukku. Se oli pieni, jäykästä nahkasta tehty kapine ja\nsen paino, 40 naulaa, hermostutti kovasti Churchillia joka kerta, kun\nhän vain poistui vähääkään kauemmaksi siitä. Naapurihytissä olevalla\nmiehellä oli samoin vaatemyttyyn piilotettuna kokonainen aarre\nkultahiekkaa ja yhdessä he lopuksi päättivät pitää vuorotellen vahtia.\nSillä aikaa kuin toinen meni alas ruokailukajuttaan, jäi toinen\npitämään silmällä molempien hyttien ovia. Kun Churchillin mieli teki\npelata whistiä, oli toinen vahdissa, ja kun toinen tarvitsi lepuuttaa\nsieluaan, niin Churchill luki neljän kuukauden ikäisiä sanomalehtiä\nkenttätuolilla molempien ovien välissä.\n\nNäytti tulevan aikainen talvi ja varhaisesta aamusta iltahämärään ja\npitkälle pimeään asti oli yleisesti pohdinnanalaisena kysymyksenä,\nennättäisikö laiva perille ennen joen jäätymistä vai olisiko\nmatkustajien jatkettava matkaansa jäitse. Lisäksi sattui harmillisia\nviivytyksiä. Kahdesti vikaantuivat koneet ja niiden korjaamiseen meni\naikaa ja molemmilla kerroilla varoittelivat lumihiutaleet\nlaivassaolijoita uhkaavalla talventulolla. Yhdeksän kertaa sai W.H.\nWillis yrittää, ennenkuin se pääsi ylitse Five-Finger koskista\nheikkoine koneineen, ja kun se siinä lopuksi onnistui, oli se\nmyöhästynyt neljä päivää matkasuunnitelmastaan, joka sekin oli varsin\nvapaamielisesti valmistettu. Silloin oli kysymyksenalaista, odottaisiko\nhöyrylaiva Flora sitä enää Box Canonin yläpuolella. White Horse\nputousten alapuolelta Box Canonin yläpuolelle eivät höyrylaivat voineet\nkulkea jokea ja matkustajien oli senvuoksi siirryttävä sillä kohdalla\nmaitse toisesta laivasta toiseen. Puhelimia ei niillä mailla ollut eikä\nsiis minkäänlaisia mahdollisuuksia ilmoittaa odottavalle Floralle, että\nWillis oli myöhästynyt neljä päivää, mutta tulossa kuitenkin.\n\nKun W.H. Willis saapui White Horseen, niin saatiin tietää, että Flora\noli odottanut kolme päivää yli määräajan, mutta lähtenyt sitten vain\nmuutamia tunteja aikaisemmin. Myöskin saatiin tietää, että se\npysähtyisi Tagish Postissa klo 9:ään asti sunnuntaiaamuun. Nyt oli klo\n4 ja lauantai-ilta. Matkustajat pitivät neuvottelukokouksen. Laivalla\noli suuri vene, joka oli tarkoitettu Lake Bennettin päässä olevalle\npoliisiasemalle. He päättivät ottaa sen perillesaattamisen vastuulleen.\nJa sitten oli vapaaehtoisten ilmoittauduttava. Kaksi miestä tarvittiin\najamaan Floraa takaa. Vapaaehtoisia ilmoittautui koko joukko heti\npaikalla, muiden muassa Churchill, sillä hänen luonteensa mukaista oli\ntarjoutua vapaaehtoiseksi, ennenkuin hän ehti ajatella Bondellin\nkäsilaukkua. Kun se johtui hänen mieleensä, niin hän alkoi toivoa,\nettei häntä valittaisi. Mutta sellaisella miehellä, joka oli hankkinut\nitselleen maineen jo koulupoikana jalkapallojoukkueen kapteenina,\nsitten atleettiklubin puheenjohtajana, koirien ajajana ja Yukonin\nkulkijana ja jolla sen lisäksi oli sellaiset hartiat kuin hänellä,\nsellaisella miehellä ei ollut oikeutta kartella tätä kunniaa. Tehtävä\nuskottiin hänelle ja Nick Antonsenille, jättiläiskokoiselle\nnorjalaiselle.\n\nSillä aikaa kuin joukko muita matkalaisia vene olkapäillään lähti\nmarssimaan koskipaikkojen ohi, riensi Churchill hyttiinsä. Hän tyhjensi\nvaatemytyn sisällön lattialle ja otti laukun aikoen jättää sen\nnaapurihytissä olevan miehen huostaan. Mutta samalla iski hänen\npäähänsä ajatus, että laukku ei ollutkaan hänen ja ettei hänellä\nsenvuoksi ollut oikeutta luovuttaa sitä pois omasta hallustaan. Niinpä\nhän ottikin sen mukaansa juosten polkua myöten ja usein vaihtaen\nlaukkua kädestä toiseen samalla ihmetellen, etteikö se todellakaan\npainanut enempää kuin 40 naulaa.\n\nKlo oli 1/2 5 i.p. miesten lähtiessä. Thirty Milen virran juoksu oli\nsiksi vuolas, että he harvoin voivat turvautua airoihin. Ei auttanut\nmuu kuin juosta rantaa pitkin, vetohihna olalla, kolhiutua kiviin,\ntunkeutua vedenrajassa olevien pensaikkojen läpi, silloin tällöin\nliukahtaen veteen ja usein kahlaten polvia ja vyötäisiä myöten. Ja kun\nsitten sattui siksi jyrkkä kallio, että eteenpäinpääsy oli mahdotonta,\nniin miehet veneeseen, airot esille ja raju, kuluttava soutaminen\nvuolaan virran poikki toiselle rannalle, siellä taas airot pois ja\nrannalle, vetohihna olalle uudelleen. Se oli raskasta, väsyttävää\ntyötä. Antonsen raatoi, niinkuin hänen tapaiseltaan jättiläiseltä\nsaattoi odottaakin, valittamatta, jatkuvasti, mutta Churchillin\nvoimakas ruumis ja lannistumattomat aivot puristivat hänestä\nviimeisetkin voimat. Eivät kertaakaan he pysähtyneet levähtämään.\nEteenpäin, eteenpäin ja yhä sittenkin eteenpäin. Kylmä tuuli puhalsi\njokea alaspäin kohmetuttaen heidän kätensä ja pakoittaen heidät tuon\ntuostakin takomaan käsiään vastakkain saadakseen veren kiertämään\njähmettyneissä sormissa.\n\nPimeän tullessa oli heidän pakko jatkaa matkaansa umpimähkään, luottaen\nonneensa. Vähä väliä he kompastuivat tiettömillä rannoilla ja vaatteet\nrepeytyivät siekaleiksi pensaikoissa. Kumpikin olivat he pahasti\nnaarmuisia ja verisiä. Toistakymmentä kertaa he rajusti soutaessaan\nvirran poikki törmäsivät pohjaan tarttuneisiin puunrunkoihin ja vene\nkaatui. Kun se ensi kerran tapahtui, niin Churchill sai sukeltamalla\nhapuilla kolmen jalan syvyisestä vedestä käsilaukkua. Puoli tuntia\nkului, kunnes se löytyi ja sen jälkeen se sidottiin lujasti veneeseen.\nNiin kauan kuin vene pysyi veden pinnalla, oli laukkukin turvassa.\nAntonsen katseli laukkua synkkänä ja aamupuolella alkoi kiroilla sitä,\nmutta Churchill ei ryhtynyt mihinkään selittelyihin.\n\nViivytyksiä ja onnettomuuksia oli loppumattomasti. Eräässä jyrkässä\nkäänteessä, jossa virta kulki voimakkaana koskena, heiltä kului kaksi\ntuntia. Monta kertaa he saivat yrittää ylipääsyä ja vene kaatui\nkahdesti. Sillä kohdalla kohosi kummallakin rannalla jyrkät kalliot\nsyvästä vedestä, sekä hinaaminen että sauvominen oli mahdotonta ja\nsoutaa taas he eivät jaksaneet vuolasta virtaa vastaan. Joka\nyrityksellä he jännittivät soutaessa voimansa äärimmilleen ja joka\nkerran he uupuivat kesken ja virta työnsi heidät takaisin miesten\nsydämien miltei pakahtuessa ponnistuksista. Lopuksi he onnistuivat\nsattumalta. Virran tulisimmassa kohdassa lähellä toista putousta pyörre\ntempasi veneen Churchillin ohjausvallasta ja heitti sen kohti kalliota.\nChurchill hyppäsi umpimähkään kalliolle sattuen kallion halkeamaan.\nPitäen toisella kädellään kiinni kivestä hän toisella tarttui\nkumoutuneeseen veneeseen, kunnes Antonsen ryömi pois vedestä. Sitten he\nyhdessä nostivat veneen pystyyn ja levähtivät. Yrittämällä uusin voimin\nhe lopuksi pääsivät yli tästä tiukasta kohdasta ja heti taas rannalle\nja käsiksi vetohihnaan.\n\nPäivän valjetessa he olivat kaukana Tagish Postin alapuolella. Yhdeksän\naikana sunnuntaiaamuna he kuulivat Floran viheltävän sieltä lähtöään,\nja kun he klo 10 saapuivat sinne, niin he parhaiksi voivat nähdä Floran\nsavun kaukaa etelästä. Kaksi lopen uupunutta ryysyläistä saapui sinä\naamuna paikkakunnan ratsastavan poliisin kapteeni Jonesin luokse. Tämä\nlausui heidät tervetulleiksi ja antoi heille ruokaa. Myöhemmin siitä\nkertoessaan hän vakuutti, että niillä miehillä oli hirvittävin\nruokahalu, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Syötyään kävivät miehet\npitkälleen ja nukkuivat uunin ääressä märissä riekaleissaan. Kahden\ntunnin kuluttua Churchill nousi, vei päänalaisena pitämänsä Bondellin\nlaukun veneeseen, nyki Antonsenin hereille ja sitten taas Floraa\ntakaa-ajamaan.\n\n\"Eihän edeltäpäin voi sanoa, mitä saattaa tapahtua -- koneihin voi\nsattua vika, tahi joitain muuta sitten\", vastasi hän kapteeni Jonesin\nestelyihin. \"Minä otan kiinni laivan ja lähetän sen takaisin poikia\nnoutamaan.\"\n\nTagish Lake oli valkeana myrskystä, joka puhalsi heille vasten kasvoja.\nSuuret, vaahtopää aallot työnsivät vettä veneeseen pakoittaen toisen\nmiehen koko ajan mättämään sitä pois, joten vain toinen jäi airoihin.\nHeidän oli mahdoton päästä eteenpäin suoraa tietä. Täytyi juosta pitkin\nmatalaa rantaa, toinen rannalla vetäen hihnasta, toinen veneessä\nsauvoen. Miehet saivat ponnistella myrskyä vastaan vyötäisiään, usein\nkaulaansa myöten jäisessä vedessä, monasti kokonaan peittyen suuriin,\nkuohuisiin aaltoihin. Ei lepohetkeä, ei vähäisintäkään keskeytystä, yhä\nvain raskasta, tappavaa työtä. Sinä yönä he Tagish Laken päässä\ntapasivat Floran keskellä sakeata, purevaa lumivihuria. Antonsen kaatui\nkannelle, jäi liikkumatta samalle paikalle ja alkoi kuorsata. Churchill\noli villin näköinen. Vaatteet riippuivat pelkkinä siekaleina. Kasvot\nolivat jäässä ja turvoksissa vuorokauden kestäneistä tavattomista\nponnistuksista, kun taas kädet olivat niin pöhöttyneet, ettei hän\nsaanut sormiansa nyrkkiin. Ja jalat taas, niillä seisominen merkitsi\nsieluntuskaa.\n\nFloran kapteeni ei mielellään suostunut palaamaan White Horseen.\nChurchill vaati sitä jyrkästi ja hellittämättä. Kapteeni ei antanut\nperään. Lopuksi hän huomautti, että palaamisesta ei olisi vähääkään\nhyötyä, sillä ainoan Dyeassa olevan valtamerilaivan, Athenianin, piti\nlähteä tiistaiaamuna ja siihen mennessä hän ei ehtisi käydä noutamassa\nrannalle jääneitä matkalaisia ennättääkseen vielä Athenianin lähdölle.\n\n\"Mihin aikaan Athenian lähtee?\" kysyi Churchill.\n\n\"Klo 7 tiistaiaamuna.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Churchill, samalla antaen hyvän nykäisyn kuorsaavan\nAntonsenin kylkiluille. \"Te palaatte White Horseen. Me jatkamme matkaa\nja pysäytämme Athenian.\"\n\nUnen popperässä työnnettiin Antonsen veneeseen ja hän pääsi selville,\nmissä oli, vasta sitten, kun korkea aallokko antoi hänelle jääkylmän\nvesiryöpyn vasten kasvoja ja kuuli Churchillin pimeässä kiljuvan\nhänelle:\n\n\"Souda, etkö kykene! Tahdotko, että vene kaatuu?\"\n\nPäivän valjetessa olivat he saapuneet Caribon Crossingiin. Tuuli\ntyyntyi, mutta Antonsen ei enää kyennyt panemaan airoja veteen.\nChurchill laski veneen tyyneen poukamaan, missä he nukkuivat.\nVarovaisuuden vuoksi pani hän kätensä päänalaiseksi. Vähä väliä käden\nkuoleutuminen herätti hänet, minkä jälkeen hän aina katsoi kelloaan ja\nvaihtoi kättä. Kahden tunnin kuluttua hän tappeli Antonsenin kanssa\nsaadakseen tämän hereille. Sitten taas matkalle. Kolmenkymmenen mailin\npituinen Lake Bennett oli tyven kuin myllylampi, mutta puolivälissä\nsitä nousi ankara etelämyrsky, muuttaen vedenpinnan valkoiseksi. Tunnin\ntoisensa perästä jatkui ankara ponnistelu, miesten milloin sauvoessa,\nmilloin meloessa venettä eteenpäin, yltä päätä märkinä jääkylmästä\nvedestä. Lopuksi hyväluontoinen jättiläinen luhistui täydellisesti.\nSäälimättä Churchill pakoitti hänet ponnistamaan edelleen, mutta kun\nhän vihdoin kaatui venheestä ja oli hukkumaisillaan kolmen jalan\nsyvyiseen veteen, niin onki Churchill hänet veneeseen, jättäen hänet\nsitten rauhaan. Senjälkeen Churchill sai työskennellä yksin saapuen\nBennettin päässä olevalla poliisiasemalle päivän alkaessa kääntyä\niltapuoleen. Hän koetti auttaa Antonsenin pois veneestä, mutta siitä ei\ntullut mitään. Kuunnellessaan läpiväsyneen miehen raskasta hengitystä\nhän tunsi jonkunlaista kateutta ajatellessaan, mikä häntä itseään vielä\nodotti. Antonsen voi loikoa tuossa täydessä unessa, mutta hänen oli\nviivyttelemättä lähdettävä, kuljettava valtavan Chilcootin yli ja\nedelleen rannikolle. Pahin oli hänellä vielä edessä ja melkeinpä häntä\nharmittivat omat ruumiinvoimansa, jotka saattoivat tuottaa sellaisia\nkipuja samalle ruumiille.\n\nChurchill nykäsi veneen lahden rantaan, otti Bondellin laukun ja lähti\nnilkuttaen poliisiasemaa kohti.\n\n\"Rannalla on teille Dawsonista lähetetty vene\", hän kiireesti selitti\npoliisiupseerille, joka aukaisi oven hänen naputuksestaan. \"Ja siellä\non melkein kuollut mies. Ei mitään vaarallista ole tapahtunut. Pelkkä\nkuolemanväsymys. Pitäkää huolta hänestä. Minulla on kiire. Hyvästi.\nTäytyy saavuttaa Athenian.\"\n\nMailin pituinen polku yhdisti Lake Bennettin ja Lake Lindermanin ja\nviimeiset sanat hän huusi jo tieltä. Se oli tuskallista kulkua, mutta\nhän puri hammasta ja jatkoi unohtaen kivun pitkiksi ajoiksi kuumeisesti\nhuolehtiessaan käsilaukusta. Se oli raskas matkatoveri. Hän heilautteli\nsitä kädestä toiseen tuontuostakin, pistäen sen välillä kainaloonsakin.\nJoskus taas hän heitti sen toisella kädellä toisen olkansa taakse ja\nlaukku hyppi ja keikkui selässä hänen juostessaan. Tuskin hän\npuutuneine ja turvonneine sormineen kykeni sitä pitelemään ja monasti\nse putosikin. Kerran kättä vaihtaessa se luiskahti sormista juuri hänen\neteensä, hän kompastui siihen lentäen aikamoisella täräyksellä pitkin\npituuttaan maahan.\n\nPolun toisessa päässä hän osti vanhat kantohihnat, joihin hän ripusti\nlaukun. Samalla vuokrasi hän veneen kuljettamaan häntä kuuden mailin\nmatkan Lake Lindermanin yläpäähän, mihin hän saapui klo 4 iltapäivällä.\nAthenian lähtisi Dyeasta seuraavana aamuna klo 7. Dyea oli 28 mailin\npäässä ja välillä oli korkea Chilcoot. Hän istuutui korjaamaan\nsäärihihnojaan pitkää kiipeämistä varten ja heräsi samassa. Hän oli\nvaipunut uneen heti istuuduttuaan, vaikkei hän nukkunutkaan edes 30\nsekunttia. Häntä pelotti, että seuraava torkahdus olisi pitempi, minkä\nvuoksi hän lopetti hihnojen kiinnittämisen seisoallaan. Silloinkin uni\nvoitti hänet pieneksi hetkiseksi saattaen hänet vähäksi ajaksi\ntiedottomaksi. Kun hän pääsi siitä selville ruumiin velttona painuessa\nmaata kohti, hän taaskin karkaisi luontoaan, jännitti lihaksiaan\nsuonenvedontapaisesti ja sai kaatumisen estetyksi. Äkkiä siirtyessään\ntakaisin selvään tietoisuuteen hän tunsi olevansa sairas ja vapiseva.\nHän löi päätään nyrkillään, koettaen takomalla saada turtuneet aivot\nvalveutumaan.\n\nJack Burnsin muulikaravaani oli lähdössä Crater Lakeen tavaroita\nnoutamaan ja Churchillille tarjottiin paikka muulin selässä. Burns\nolisi tahtonut panna käsilaukun toisen eläimen selkään, mutta Churchill\npiti siitä kiinni kannattaen sitä satulansa nupilla. Mutta hän torkkui\nja laukku nuljahti vähä väliä nupilta milloin millekin puolelle joka\nkerran herättäen hänet hyvin tuskaisesti. Sitten illan hämärtyessä\nmuuli satutti hänet tien yli riippuvaan oksaan, joka jätti ammottavan\nhaavan hänen poskeensa. Ja kaiken päällisiksi muuli eksyi polulta ja\nkaatui heittäen sekä ratsastajan että käsilaukun kivikkoon. Senjälkeen\nChurchill käveli tahi paremminkin kompuroi polkuvaivaista pitkin\ntaluttaen muulia. Pistävä ja inhoittava löyhkä, joka kohosi polun\nkummaltakin puolelta, kertoi kultaa takaa-ajettaessa kuolleista\nhevosista. Mutta siitä hän ei välittänyt. Siihen oli hän liian uninen.\nLong Lakelle saavuttaessa hän kuitenkin oli jo päässyt irti\nunisuudestaan ja Deep Lakella hän uskoi käsilaukun Burnsille. Mutta\nsiitä lähtien hän piti Burnsia tarkoin silmällä tuikkivien tähtien\nhimmeässä valossa. Mitään onnettomuutta ei laukulle saanut tapahtua.\n\nCrater Lakella karavaani leiriytyi ja Churchill lähti kiipeämään\njyrkkää polkua harjanteen huipulle sidottuaan laukun selkäänsä. Vasta\ntällä jyrkällä rinteellä hän ensimäisen kerran täydelleen tunsi, miten\nväsynyt hän oli. Hän ryömi nelinkontin nääntyen omien jäsentensä\npainosta. Joka kerran vaati jalan nostaminen tuskallisen ponnistuksen.\nHänet valtasi mieletön tunne, että hänellä oli lyijykengät, kuten\nsukeltajilla, ja töin tuskin hän saattoi pidättyä kumartumasta\ntunnustellakseen lyijyanturoita. Ja Bondellin käsilaukku sitten! Oli\nkäsittämätöntä, että 40 naulaa saattoi painaa niin paljon. Se rusensi\nhäntä vuoren lailla ja hän muisteli hyvin epäillen sitä aikaa, kun hän\nvuosi sitten oli kiivennyt saman solan 150 naulaa selässään. Jos\nsilloinen kuorma oli painanut 150 naulaa, niin Bondellin laukun täytyi\npainaa viisisataa.\n\nEnsimäisellä rinteellä Crater Lakesta lähdettyä kulki tie poikki pienen\njäätikön. Siinä oli selvä polku. Mutta jäätikön yläpuolella, jossa puut\nmyöskin loppuivat, ei ollut muuta kuin paljaita kiviä ja tavattoman\nsuuria kallionmöhkäleitä. Siellä oli polkua pimeässä mahdoton nähdä ja\nhän harhautui polulta saaden ponnistella kolmin kerroin enemmän, kuin\nmuuten olisi ollut tarpeellista. Harjanteelle hän saapui ulvovassa\ntuulessa ja sakeassa lumituiskussa. Kohtalo ohjasi hänet kuitenkin\npienelle, asumattomalle kojulle, johon hän ryömi. Sieltä hän löysi\nmuutamia vanhoja, paistettuja perunoita ja puolisen tusinaa raakoja\nmunia, mitkä hän ahnaasti nielasi.\n\nTuiskun lakattua ja tuulen vaimettua hän aloitti melkein mahdottomalta\ntuntuvan laskeutumisen. Polkua ei ollut ja hän kompasteli usein viime\nhetkellä huomaten joutuneensa jyrkän rotkon partaalle, jonka syvyydestä\nhän ei voinut saada selkoa. Jonkun ajan kuluttua peittyivät tähdet\npilviin ja sitten hän täydellisessä pimeydessä luiskahti liukuen ja\nvierien satakunnan jalkaa päätyen kolhintuneena ja verisenä laajaan,\nmatalaan kuoppaan. Kaikkialta hänen ympäriltään kohosi hevosten\nraatojen löyhkä. Kuoppa oli polun reunalla ja kuormien kuljettajilla\noli tapana syöstä sinne loukkaantuneet, kuolevat juhtansa. Löyhkä\naiheutti hänelle vellovan pahoinvoinnin ja kuten painajaisen ajamana\nhän kompuroi sieltä pois. Puolitiessä hän muisti Bondellin käsilaukun.\nSe oli pudonnut kuoppaan hänen mukanaan, hihnat olivat ilmeisesti\nkatkenneet ja laukku oli unohtunut. Takaisin ruttoiseen loukkoon,\nmädänneiden raatojen keskelle ja siellä viipyi hän puolen tuntia\nryömien nelin kontin laukkua etsien. Kaikkiaan hän tapasi 17 kuollutta\nhevosta ja yhden vielä elossaolevan, jonka hän ampui revolverillaan,\nennenkuin hän löysi Bondellin laukun. Muistellessaan elämäänsä, jossa\noli ollut huomattaviakin tapahtumia, hän empimättä selitti itselleen,\nettä palatessaan laukkua noutamaan hän teki elämänsä sankarillisimman\nteon. Kahdesti oli hän menettämäisillään tajuntansa ennen kuopasta\npääsyään.\n\nLaskeuduttuaan Scalesiin asti oli Chilcootin jyrkkä rinne sivuutettu ja\ntie muuttui helpommin kuljettavaksi. Ei se silti hyvää ollut\nparhaimmissakaan paikoissa, mutta olihan se kuitenkin todellinen polku,\njota myöten hän olisi voinut kulkea nopeastikin, jos hän ei olisi ollut\nlopen väsynyt, jos hänellä olisi ollut lyhty ja jollei Bondellin\nkäsilaukkua olisi ollut. Hänelle, niin huonossa kunnossa kuin hän oli,\noli se hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Tuskin jaksaen kulkea edelleen\nhän vähänkin horjahtaessaan oli vähällä sortua laukun painosta. Ja\njoskin hän vältti luiskahdukset, tarttuivat puiden oksat pimeässä\nlaukun hihnoihin ja pysähdyttivät etenemisen.\n\nHän tunsi mielessään, että jos hän ei ennättäisi Athenianille ennen\ntämän lähtöä, niin syynä siihen olisi laukku. Vain kaksi seikkaa oli\nenää hänen tajunnassaan, Bondellin laukku ja lähtevä höyrylaiva. Vain\nne hän enää tunsi ja ne niin sanoakseni yhtyivät hänen sielussaan\ntärkeäksi tehtäväksi, jota varten hän oli kulkenut ja raatanut satoja\nvuosia. Hän marssi ja ponnisteli kuin unessa. Yhtenä kohtana tästä\nunesta oli hänen saapumisensa Sheep Campiin. Hän kompuroi erääseen\nkapakkaan, kiskoi olkansa irti hihnoista ja koetti asettaa laukun\njalkojensa viereen. Mutta se luiskahti hänen sormistaan ja putosi\nlattialle raskaasti kolahtaen, jonka kaksi juuri poistuvaa miestä pani\ntarkoin merkille. Churchill joi lasin wiskyä, käski kapakoitsijan\nherättää hänet 10 minuutin kuluttua ja istuutui jalat laukulla, pää\npolvilla.\n\nNiin pahasti oli hänen runneltu ruumiinsa jäykistynyt, että kun hänet\nherätettiin, niin tarvittiin vielä toiset 10 minuuttia ja toinen\nwiskylasi, ennenkuin hänen nivelensä oikenivat ja lihakset vertyivät.\n\n\"Hei! Ei sinnepäin!\" huusi kapakoitsija rientäen hänen perässään ja\nasettaen hänet pimeässä kulkemaan Canyon Cityä kohti. Jonkunlainen\nsisäisen vaiston puuska sanoi Churchillille, että hän oli oikealla\nsuunnalla ja jatkuvasti unessa hän lähti kulkemaan polkua. Ei hän\ntietänyt, mikä häntä varoitti, mutta kuljettuaan, kuten hänestä tuntui,\njoitakuita vuosisatoja, hän aavisti vaaraa ja veti revolverinsa esille.\nYhä unessa hän näki kahden miehen astuvan tiepuolesta ja kuuli niiden\nkäskevän häntä pysähtymään. Hänen revolverinsa laukesi neljästi ja hän\nnäki miesten revolverien laukausten välähdykset ja kuuli pamahdukset.\nMyöskin hän tajusi, että hänen reiteensä oli sattunut. Hän näki toisen\nmiehen kaatuvan, ja kun toinen kävi hänen kimppuunsa, hän antoi tälle\naimo iskun raskaalla revolverillaan vasten kasvoja. Sitten hän kääntyi\nja juoksi. Unesta hän heräsi vähää myöhemmin huomaten kulkevansa pitkin\npolkua livettävällä rinteellä. Ensimäiseksi lensivät hänen ajatuksensa\nlaukkuun. Se oli edelleenkin hänen selässään. Hän oli varma, että\näskeiset tapahtumat olivat unta, kunnes hän tunnusteli revolveriaan ja\nhuomasi, että se oli poissa. Sitten hän tunsi pistävää kipua reidessään\nja koettaessaan sitä kädellään sattui se lämpimään vereen. Haava oli\nmitätön, mutta varmasti se oli olemassa. Hän valveutui yhä enemmän ja\njatkoi ontuvaa juoksuaan Canyon Cityyn.\n\nHän löysi miehen, jolla oli hevonen ja rattaat ja sai tämän nousemaan\nvuoteestaan ja valjastamaan hevosen matkalle 20 dollarin maksusta.\nChurchill kiipesi rattaiden istuimelle ja nukkui laukku yhä selässään.\nTie oli huonoa, vesinen kivikkoura pitkin Dyean laaksoa. Mutta hän\nheräsi vain silloin, kun rattaat hyppivät vimmatuimmin, jollei hänen\nruumiinsa kohonnut rattaiden istuimelta yhtä jalkaa korkeammalle, niin\nei se häntä häirinnyt. Viimeinen maili oli tasaisempaa ja sen hän\nnukkui sikeästi.\n\nAamuhämärissä hän heräsi siihen, että saattomies pudisteli häntä\nvimmatusti ja ulvoi hänen korvaansa, että Athenian oli mennyt.\nChurchill tuijotti tyrmistyneenä tyhjää satamaa.\n\n\"Skagnaysta näkyy savua\", sanoi ajomies.\n\nChurchillin silmät olivat siksi turvonneet, ettei hän nähnyt niin\nkauaksi, mutta hän sanoi: \"Niinkö. Hankkikaa minulle vene!\"\n\nHyväntahtoisesti mies lähti etsimään ja löysikin veneen sekä miehen,\njoka suostui soutamaan 10 dollarista, maksu etukäteen. Churchill maksoi\nja hänet autettiin veneeseen. Itse ei hän kyennyt omin voimin sinne\npääsemään. Skagnayhin oli kuusi mailia ja hän sai siunatun ajatuksen\nnukkua ne kuusi mailia. Mutta mies ei osannut soutaa, joten Churchillin\ntäytyi ryhtyä airoihin ja raataa vielä joitakuita vuosisatoja. Ei\nikänään hän ollut kulkenut kuutta pitempää ja tuskallisempaa mailia.\nPieni, vihainen vihuri alkoi puhaltaa hidastaen matkaa. Churchillilla\noli tyhjyyden tunne vatsan kohdalla ja koko ruumis oli tunnoton ja\nturtunut. Hänen käskystään perässä istuva mies viskasi äyskärillä\nsuolaista vettä hänen kasvoilleen.\n\nAthenianin ankkuria parhaillaan nostettiin, kun he pääsivät laivan\nkupeelle, ja Churchillin voimat olivat lopullisesti raukeamaisillaan.\n\n\"Pysäyttäkää! Pysäyttäkää!\" hän koetti kiljua. \"Tärkeä tieto!\nPysäyttäkää laiva!\"\n\nSitten painui häneltä leuka rintaa vasten ja hän nukkui. Kun\npuolitusinaa miestä ryhtyi kantamaan häntä laskusiltaa myöten laivaan,\nniin hän heräsi ja tarttui laukkuun tarrautuen siihen kuin hukkuva.\n\nLaivan kannella häntä sääliteltiin ja ihmeteltiin.\n\nVaatteista, jotka hänellä olivat White Horsesta lähtiessään olleet\npäällään, oli jäljellä vain muutamia riepuja ja itse oli hän yhtä\nrepaleinen kuin vaatteetkin. Hän oli kulkenut 55 tuntia kiristäen\nkestävyyden äärimmilleen. Sinä aikana oli hän nukkunut kuusi tuntia ja\noli tullut 20 naulaa keveämmäksi kuin lähtiessään. Kasvot, kädet ja\nkoko ruumis olivat täynnä naarmuja ja mustelmia ja tuskin hän voi nähdä\nmitään. Hän koetti nousta seisaalleen, mutta ei päässyt, kellahtaen\nkannelle, syleillen laukkua ja kertoen asiansa.\n\n\"Ja nyt pankaa minut vuoteeseen!\" hän lopetti: \"Syön sitten, kun\nherään.\"\n\nHänelle tehtiin kunniaa ja hänet kannettiin repaleissaan kaikkine\nlikoineen, Bondellin laukku mukana, morsiushyttiin, laivan avarimpaan\nja loisteliaimpaan. Kahdesti kiersi kello ympäri hänen nukkuessaan ja\npeseytyneenä, ajeltuna ja kylläisenä hän sikaari hampaissa nojasi\nlaivan kaiteeseen kahdensadan matkalaisen saapuessa White Horsesta\nlaivan kupeelle.\n\nAthenianin saapuessa Seattleen Churchill oli päässyt täydelleen\ntakaisin entiseen kuntoonsa ja astui maihin Bondellin laukku kädessään.\nHän ylpeili siitä laukusta. Hänelle se merkitsi suurta saavutusta,\nuskotun tehtävän järkkymätöntä täyttämistä. \"Olen saattanut tavaran\nperille\", siihen suuntaan hän lausuili itselleen. Oli varhainen\niltahetki ja hän meni suoraa päätä Bondellin asuntoon. Iloisena otti\nBondell hänet vastaan lyöden kättä kaksin käsin ja vetäen hänet\nsisälle.\n\n\"Kiitos, vanha poika, olipa hyvä, että toit sen pois\", lausui Bondell\nsaadessaan käsilaukkunsa.\n\nHän heitti sen huolimattomasti sohvalle ja tuntijan silmällä näki\nChurchill sohvan vieterien painuvan laukun alla. Bondell teki hänelle\nkysymyksiä tulvimalla.\n\n\"Miten teitä onnisti? Miten pojat voivat? Miten on Bill Smithersille\nkäynyt? Ovatko Del Bishop ja Pierce edelleenkin yksissä? Ovatko koirani\nmyydyt? Miltä Sulphur Bottom näytti? Sinä olet komeannäköinen. Millä\nlaivalla lähdit?\"\n\nKaikkiin näihin kysymyksiin Churchill vastaili, kunnes puolen tunnin\nkuluttua keskustelu ensi kerran pääsi pysähtymään.\n\n\"Eikö olisi hyvä, jos katsoisit, onko tuo kunnossa?\" huomautti\nChurchill nyykäyttäen päätään käsilaukkuun päin.\n\n\"Noo, ei siellä ole mitään heikkoa\", vastasi Bondell. \"Onnistuiko\nMitchell laskelmiensa mukaan?\"\n\n\"Minusta olisi parempi, jos sinä tarkastaisit tuota\", jatkoi Churchill\nyhä. \"Kun tuon jonkun tavaran perille, niin tahdon saada selville, onko\nse kunnossa. Onhan aina se mahdollisuus, että joku olisi päässyt siihen\nkynsineen minun nukkuessani tahi muuta sellaista.\"\n\n\"Ei siinä ole mitään tärkeätä, vanha poika\", vastasi Bondell nauraen.\n\n\"Ei mitään tärkeätä\", kertasi Churchill matalasti ja heikosti. Sitten\nhän sanoi päättävästi: \"Louis, mitä tuossa laukussa on? Tahtoisin sen\ntietää.\"\n\nLouis katsoi häntä ihmetellen, poistui sitten huoneesta palaten\navainnippu kädessään. Hän pisti kätensä laukkuun ja veti esille raskaan\n44-kaliiberisen Coltin revolverin. Sitten tuli esille muutamia\nlaatikoita saman revolverin ja winchesterkiväärin patruunia.\n\nChurchill tarttui laukkuun ja tarkasteli sen sisältöä. Sitten hän\nkäänsi sen pohja ylöspäin ja puisteli sitä hiljaa.\n\n\"Revolveri on kokonaan ruostunut\", sanoi Bondell. \"Se on nähtävästi\nollut sateessa.\"\n\n\"Niin\", vastasi Churchill. \"Kyllä se kastui liian pahasti. Taisinpa\nolla hieman huolimaton.\"\n\nHän nousi ja meni ulos. Kymmenen minuutin kuluttua meni Louis Bondell\nperästä ja löysi hänet portailta istumasta, kyynärpäät polvilla, leuka\nkämmeniin nojaten, silmät jäykästi tuijottaen pimeyteen.\n\n\n\n\nNOLATTU.\n\n\nLoppu oli tullut. Subjenkow oli kulkenut kauan, hän oli viettänyt kovaa\nja raskasta kyyhkyselämää Europan pääkaupungeissa, ja nyt, hänen\njouduttuaan kauemmaksi kuin milloinkaan ennen, Venäjän Amerikkaan,\nmatka päättyi. Kädet selän taakse sidottuina hän istui hangella\nodotellen kidutusta. Kummallisin, sekavin tuntein hän tuijotti\nsuurikokoiseen kasakkaan, joka virui lumessa ähkyen tuskissaan. Miehet\nolivat jo käsitelleet jättiläistä ja jättäneet hänet sitten naisväen\nhaltuun. Naisten kekseliäisyys oli suurempi kuin miesten, sen\ntodistivat vangin päästämät tuskanhuudot.\n\nSubjenkow katseli tätä ja häntä värisytti. Kuolemaa hän ei pelännyt.\nSiksi usein oli hänen henkensä ollut vaarassa pitkällä, vaikealla\nmatkalla Varsovasta Nulatoon, että pelkkä kuolema ei häntä enää\nhirvittänyt. Mutta rääkkäystä hän ei sietänyt ajatella. Se loukkasi\nhänen sieluaan. Ja loukkaavaa siinä ei ollut yksinomaan kestettävä\nkärsimys, mutta ennen kaikkea se, että se saattaisi hänet käyttäytymään\nsurkeasti. Hän tiesi, että hän silloin rukoilisi, hartaasti rukoilisi\nkiusanhenkijään, aivan samoin kuin Iso-Iivana ja kaikki toiset olivat\ntehneet ennen häntä. Se ajatus oli vaikea. Lähteä rohkeasti ja\nnopeasti, hymy huulilla ja kättä heilauttaen. Kas sillä tavoin kelpaisi\nkuolla! Mutta menettää itsehillintäkykynsä, kun ruumiin tuskat nostavat\nsielun ikäänkuin tarjottimelle, kirkua ja älistä apinojen lailla,\nmuuttua eläimeksi, niin, se oli hirvittävää.\n\nNäin oli Kohtalo määrännyt, minkäänlaisia mahdollisuuksia ei hänellä\nollut ollut sen karttamiseen. Alusta alkaen oli hän haaveillessaan\ntulisia unelmia Puolan riippumattomuudesta joutunut Kohtalon\nleikkileluksi. Alusta alkaen, Varsovassa, Pietarissa, Siperian\nkaivoksilla, Kamtshatkalla, turkisrosvojen kehnoissa aluksissa,\nkaikkialla oli Kohtalo ajanut häntä tätä loppua kohti. Epäilemättä oli\ntämä määrätty hänen osakseen maailman perustuksia laskettaessa, hänen,\njonka luonne oli niin hieno ja tuntehikas, jonka hermoja iho tuskin\ntuntui peittävän, uneksijan, runoilijan, taiteilijan. Jo paljoa ennen,\nennenkuin hänestä oli maailmassa uneksittukaan, oli säädetty, että se\nvärähtelevä hermokimppu, joka hänet muodosti, oli tuomittu elämään\nraa'assa ja hurjassa ympäristössä ja kuolemaan tässä kaukaisessa\nmaassa, tässä hämäryydessä maailman äärimäisillä rajoilla.\n\nHän huokasi. Niin, tuo hänen edessään oleva möhkäle oli Iso-Iivana,\njättiläinen, rautainen mies, jolla ei ollut hermoja, lakien\nulkopuolella olevaksi merenkyntäjäksi muuttunut kasakka, joka oli yhtä\nflegmaattinen kuin härkä, jonka tuntohermot olivat niin vähän\nkehittyneet, että hän sivuutti kuin neulan piston kaiken sellaisen,\nmikä muille tuotti suurta tuskaa. Niinpä kyllä, mutta olivatpa\ntotisesti sittenkin nämä Nulato-intiaanit osanneet löytää Ison-Iivanan\nhermot ja niitä myöten tien hänen värisevään sieluunsa. Parhaillaan he\nsiellä puuhailivat. Oli käsittämätöntä, miten ihminen saattoi\nkuolematta kärsiä niin paljon. Siinä sai Iso-Iivana maksaa kalliin\nhinnan hermojensa herkkyyden puutteesta. Nyt hän jo oli kestänyt\nrääkkäystä kaksi kertaa niin kauan kuin kukaan muu.\n\nSubjenkow tunsi, että hänen oli mahdotonta enää kauempaa kestää kasakan\nkärsimyksiä. Miksi ei Iivana kuollut? Hän tulisi hulluksi, jolleivät\nnuo huudot lakkaisi. Mutta kun ne loppuisivat, silloin olisi hänen\nvuoronsa. Ja tuolla oli Yakaga häntä odottamassa irvistellen hänelle\njuuri nytkin, sama Yakaga, jonka hän vasta viime viikolla oli potkinut\nulos linnoituksesta jättäen hänen kasvoihinsa jäljen koirapiiskastaan.\nYakaga kyllä hoitelisi häntä. Epäilemättä Yakaga varaisi hänelle\nkorkeimmalle kehitetyn rääkkäyksen, parhaiten valitut piinaustavat.\nHuu! Nyt siellä on taaskin keksitty tepsivä keino päättäen Iivanan\nhuudoista. Iivanaan päin kumartuneet naiset astahtivat askeleen\ntakaisinpäin nauraa hohottaen ja taputtaen käsiään. Hirvittävä näky\npaljastui Subjenkowin katseille ja hän purskahti hysteeriseen nauruun.\nIntiaanit katsahtivat ihmeissään nauravaa miestä, mutta nauru jatkui\nvastoin Subjenkowin tahtoa.\n\nEi, tästä täytyi tulla loppu. Hän hillitsi itsensä ja\nsuonenvedontapainen, tempova nauru päättyi vähitellen. Hän antoi\najatuksensa kiertää muissa asioissa ja muisteli oman elämänsä vaiheita.\nHänen mieleensä tulivat isä ja äiti, pieni, täplikäs poni ja\nranskalainen kotiopettaja, joka oli opettanut häntä tanssimaan ja salaa\nantanut hänelle vanhan, kuluneen kappaleen Voltairea. Myöskin hän näki\najatuksissaan Pariisin, sumuisen Lontoon, iloisen Wienin ja Rooman. Hän\nnäki ryhmän hurjapäitä nuorukaisia, jotka hänen kanssaan olivat\nhaaveilleet riippumattomasta Puolasta ja Puolan kuninkaan\nvarsovalaisesta valta-istuimesta. Niin, siitä tämä pitkä kulku alkoi.\nJa hän oli kestänyt kauimman. Hän muisteli noiden rohkeiden henkien\nkuolemaa, yhtä kerrallaan alkaen molemmista Pietarissa teloitetuista.\nYhden oli vanginvartija pieksänyt kuoliaaksi ja toinen oli kaatunut\nkarkotettujen kulkemalla, verentahraamalle tielle, jota heidän täytyi\nmarssia loputtomia kuukausia saaden silloin tällöin osakseen iskuja ja\npahoinpitelyä kasakkasaattajiltaan. Aina oli elämä ollut hänelle villiä\nja raakaa, eläimellisen villiä. Kaikki toiset olivat kuolleet\nkaivoksilla, toiset kuumeeseen, toiset piiskasta. Kaksi viimeistä oli\nkaatunut taisteltaessa paon jälkeen kasakkojen kanssa ja yksin oli hän\npäässyt Kamtshatkalle mukanaan paperit ja rahat, jotka hän oli\nryöstänyt lumelle jättämältään matkustajalta.\n\nAina oli hänen kohtalonsa ollut samanlainen. Kaikkina niinä vuosina,\njolloin hänen sydämensä oli kiintynyt opintoihin, näyttämöön, naisiin,\naina vain oli sama villi elämä hänet keskeyttänyt. Verellä hän oli\nelämänsä ostanut. Kaikkialla oli ollut surmaa. Hän oli tappanut tuon\nmatkustajan saadakseen passin. Hän oli näyttänyt, että hänessä oli\nvoimaa ja taitoa suoriutumalla kaksintaistelusta kahta venäläistä\nupseeria vastaan samana päivänä. Hänen oli osoitettava voimiaan\npäästäkseen turkisvarkaiden joukkoon. Hänen täytyi saada paikka heidän\nkeskuudessaan. Takana oli tuhannen vuoden pituinen matka halki laajan\nSiperian ja Venäjän. Sitä tietä hän ei voinut pelastautua. Ainoa tie\noli suoraan eteenpäin yli pimeän ja kylmän Beringin meren Alaskaan. Se\ntie oli johtanut hänet villistä elämästä vielä villimpään.\nTurkisvarkaiden kehnoissa aluksissa olivat nälkää, janoa ja keripukkia\nkärsivät, myrskyisen meren loppumattomien vihurien puremat miehet\nmuuttuneet eläimiksi. Kolmasti oli hän purjehtinut Kamtshatkan\nitäpuolelle. Ja kolmasti mitä raskaimpien vastusten ja kärsimysten\njälkeen olivat eloonjääneet palanneet takaisin Kamtshatkalle. Paon\nmahdollisuuksia ei siellä ollut ja kulkemaansa tietä hän ei voinut\npalata, sillä siellä odottivat häntä kaivokset ja kasakanpamppu.\n\nVielä kerran, neljännen ja viimeisen, hän oli purjehtinut itään. Hän\noli ollut mukana, kun tarinoiden kertomat Hylje-saaret löydettiin.\nMutta hän ei ollut palannut toisten mukana takaisin Kamtshatkalle\njakamaan saalista mielettömissä mässäyksissä. Hän oli vannonut, ettei\nhän enää ikinä palaa sinne. Päästäkseen Europan pääkaupunkeihin, jotka\nolivat käyneet hänelle rakkaiksi, oli hänen jatkettava matkaa. Niinpä\nhän muuttikin toiseen laivaan ja jäi hämärän peittämään uuteen maahan.\nTovereinaan oli hänellä slaavilaisia metsästäjiä, venäläisiä\nseikkailijoita, mongooleja, tataareja ja Siperian alkuasukkaita.\nVerisen tien olivat he polkeneet uuden maailman villien seutujen halki.\nHe olivat teurastaneet kokonaisia kyläkuntia, kun nämä olivat\nkieltäytyneet suorittamasta heille turkisveroa, ja vartiolaivat olivat\nvuorostaan valmistaneet heille samanlaisia verilöylyjä. Eräästä\ntällaisesta oli hän yksin erään suomalaisen kanssa selviytynyt\nhengissä. Muutamalla Atentien saarella olivat he viettäneet talven\nyksinäisyydessä ja nälkää kärsien. Aivan sattumalta olivat he sitten\nkeväällä pelastuneet toiseen turkisrosvojen laivaan.\n\nMutta aina oli häntä ympäröinyt hirvittävä raakuus. Siirtyen laivasta\ntoiseen ja aina kieltäytyen palaamasta takaisin hän oli joutunut\nlaivaan, joka aikoi tutkimusmatkalle eteläänpäin. Kulkiessaan alaspäin\npitkin Alaskan rannikkoa eivät he olleet koko aikana kohdanneet ketään\nmuita kuin villejä alkuasukasparvia. Jokainen pysähdys karujen saarien\nväliin tahi mantereen uhkaavien kallioiden suojaan merkitsi joko\ntappelua tahi myrskyä. Joko puhalsi tuhoa uhkaava vihuri tahi sitten\nlähestyi sotakanootteja täynnä kiljuvia alkuasukkaita kasvot\nsotamaalauksessa saaden pian oppia tuntemaan merirosvojen ruudin\nverisen voiman. Yhä vain etelään he kulkivat pitkin rannikkoa taruihin\nkiedottua Californiaa kohti. Siellä kerrottiin olevan espanjalaisia\nseikkailijoita, jotka olivat asein raivanneet itselleen tien Mexicosta.\nNäihin espanjalaisiin seikkailijoihin hän oli kiinnittänyt toiveensa.\nJos hän pääsisi heidän luokseen, niin loppu olisi helppoa. Vuosi tahi\npari enemmän tahi vähemmän, mitäpä se merkitsisi, mutta hän pääsisi\nMexicoon, ja sitten laivaan ja Europpaan. Mutta he eivät olleet\ntavanneetkaan espanjalaisia. Yhä vain olivat he kohdanneet saman\njärkkymättömän viileyden. Näiden kaukaisten äärien sota-asuiset\nasukkaat olivat aina karkoittaneet heidät rannikolta. Kun vihdoin yksi\nvenhe oli joutunut saarroksiin ja koko sen miehistö saanut surmansa,\nluopui laivan päällikkö yrityksestä ja purjehti takaisin pohjoiseen.\n\nVuodet olivat vierineet. Hän oli palvellut Tebenkowin joukoissa\nMihailowskin linnoitusta rakennettaessa. Kaksi vuotta hän oli viettänyt\nKuskokwimin seuduilla. Kahdesti oli hän kesäkuuksi satuttanut itsensä\nKotzebuen salmelle. Niihin aikoihin kokoontuivat heimot sinne\nvaihtokauppaa varten. Sinne tuotiin täpläisiä hirvennahkoja Siperiasta,\nnorsunluuta Diomedeesta, mursunnahkoja arktisilta rannikoilta,\nkummallisia kivilamppuja, jotka kulkivat heimolta heimolle kenenkään\ntietämättä mistä ne olivat peräisin, ja kerran oli siellä myöskin\nenglantilainen metsästyspuukko, ja täällä, sen Subjenkow tiesi, oli\noikea maantieteen koulu. Sillä siellä hän tapasi eskimoita, jotka\nolivat tulleet Nortonin salmelta, Kuningassaarelta, St. Lawerencesta,\nWalesin prinssin niemeltä ja Barrow'n seuduilta. Nimet olivat vain\nkaikki toisenlaiset ja välimatkat oli mitattu päivissä.\n\nÄärettömän laajalta alueelta olivat nämä villit saapuneet kaupantekoon,\nmutta vielä kauempaa olivat kulkeutuneet nuo kivilamput ja tuo\nteräksinen veitsi. Subjenkow uhkaili, mielisteli ja lahjoi. Jokainen\npitkän matkan kulkija ja vierasheimoinen tuotiin hänen luokseen. He\nkertoivat lukemattomista, aavistamattomista vaaroista, villeistä\npedoista, vihollismielisistä heimoista, läpitunkemattomista metsistä ja\nvaltavista vuorijonoista. Mutta aina oli niiden takaa saapunut huhuja\nvalkoihoisista, sinisilmäisistä ja vaaleatukkaisista miehistä, jotka\ntappelivat pirujen tavalla ja aina etsivät turkiksia. He olivat\nidässäpäin, kaukana, hyvin kaukana. Ei kukaan ollut heitä nähnyt.\nKulkeva huhu vain oli heistä kertonut.\n\nSiinä koulussa oli oppiminen vaivaloista. Ei ollut kovinkaan helppoa\npäästä selville maantieteestä, kun kyseltävät puhuivat outoja murteita\nja heidän käsityksensä olivat sekavia, milloin totta, milloin tarua, ja\netäisyydet mitattiin päivämatkoilla, joiden pituus vaihteli\nkulkuvaikeuksien mukaan. Mutta vihdoinkin Subjenkow kuuli rohkaisevan\nkuiskeen. Idässä oli suuri joki ja sen varsilla oli noita sinisilmäisiä\nmiehiä. Joen nimi oli Yukon. Mihailowskin linnoitukseen laski toinen\nsuuri joki, josta venäläiset käyttivät nimeä Kwikpak. Ja kuiske kertoi,\nettä nämä molemmat joet olivat samaa jokea.\n\nSubjenkow palasi Mihailowskiin. Vuoden päivät hän siellä kehoitteli\nlähettämään retkikunnan tutkimaan Kwikpakin yläjuoksua. Viimein lähti\npuoliverinen venäläinen Malakow johtamaan jokea ylöspäin joukkiota,\njoka oli kokoonpantu villeimmistä ja hurjimmista Kamtshatkalta\nsaapuneista kadotuksenlapsista. Subjenkow oli mukana luutnanttina. He\nkulkivat halki Kwikpakin sotkuisen suistomaan, nousivat joen pohjoisen\nrannan ensimäisille matalille kummuille ja ponnistelivat sitten\npuolisen tuhatta mailia nahkakanooteissaan, jotka olivat ääriään myöten\nlastatut täyteen kauppatavaraa ja ampumatarpeita, vasten viiden solmun\nnopeudella juoksevaa virtaa, jonka useita maileja leveätä uomaa\nreunustivat monen sylen korkuiset rantaäyräät. Malakow päätti\nvarustautua leiriin Nulatoon. Subjenkow vaati matkan jatkamista. Mutta\npian hän kuitenkin suostui pysähtymään. Pitkä talvi teki tuloaan.\nOdottaminen olisi viisaampaa. Heti kun jäät keväällä lähtisivät, hän\nkatoaisi ja kulkisi Kwikpakia myöten jollekin Hudson-yhtiön\nkauppa-asemalle. Malakow ei ollut kuullut puhuttavan, että Kwikpak oli\nYukon, eikä Subjenkow sitä hänelle kertonut.\n\nLeirin rakentaminen alkoi. Työtä teetettiin ankarasti. Hirsiseinät\nkohosivat intiaanien huokaillessa ja valittaessa. Piiska vinkui heidän\nkorvissaan ja piiskaa heilutti merirosvojen rautainen käsi. Jotkut\nintiaanit karkasivat, mutta kun karkulaiset saatiin kiinni, niin saivat\nhe hirveän rangaistuksen varustusten edustalla, missä sekä he että\nheidän heimonsa oppivat tietämään, mitä pamppu on. Kaksi heistä kuoli\npiiskattaessa, muut saivat eliniäkseen vammoja. Ja jäljellejääneet\npainoivat opetuksen mieleensä eivätkä enää karanneet. Lunta sateli jo\nparhaillaan linnoituksen valmistuessa ja silloin oli turkisten aika.\nHeimolle määrättiin raskas verotus. Lyöntejä ja piiskansivalluksia\nsateli edelleen ja verojen pantiksi otettiin naiset ja lapset, joiden\nkohtelu oli siksi raakaa, että vain turkisrosvot siihen kykenivät.\n\nNiin, veristä oli kylvö ollut ja nyt oli sato saatu. Linnoitus oli\nmennyttä. Sen palon hohteessa oli puolet turkisvarkaista hakattu\nmaahan. Toinen puoli oli kuollut kestettyään kidutuksen. Vain Subjenkow\noli jäljellä, tahi Subjenkow ja Iso-Iivana, jos tuota lumella viruvaa,\nuikuttavaa ja ähkyvää oliota voi nimittää Isoksi-Iivanaksi. Subjenkow\nnäki, miten Yakaga irvisteli hänelle. Piiskan jälki näkyi vieläkin\nselvästi. Eipä Subjenkow todellakaan voinut häntä moittia, mutta\npahalta tuntui hänestä ajatella, mitä Yakaga hänelle tekisi. Hän arveli\nvedota korkeimpaan päällikköön Makamukiin. Mutta järki sanoi, että\nsellainen vetoomus olisi turha. Myöskin hän ajatteli repiä poikki\nkahleet ja kaatua taistellen. Silloin olisi loppu pikainen. Mutta\nsiteitä hän ei saanut katkeamaan. Hirvennahkaiset hihnat olivat hänelle\nliian vahvoja. Sitten hänelle välähti uusi ajatus. Hän antoi merkin\nMakamukille ja pyysi, että tuotaisiin tulkiksi sellainen intiaani, joka\nosasi rannikon murretta.\n\n\"Oi Makamuk\", hän sanoi, \"minua ei haluta kuolla. Olen suuri mies ja\nhulluutta olisi minun kuolla. Totisesti, minä en kuole. En ole\nsamanlainen kuin nuo toiset moukat.\"\n\nHän silmäsi ähkyvää oliota, joka kerran oli ollut Iso-Iivana, ja\nkosketti sitä halveksivasti varpaallaan.\n\n\"Olen liian viisas kuolemaan. Nähkääs, minulla on mainio lääke. Minä\nyksin tunnen sen lääkkeen. Siksi minä en kuole, annan sen sijaan\nlääkkeen teille.\"\n\n\"Minkälainen on tämä lääke?\" kysyi Makamuk.\n\n\"Se on ihmeellinen lääke.\"\n\nSubjenkow punnitsi hetkisen, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea luopua\nsalaisuudesta.\n\n\"Kerron sen. Kun tätä lääkettä vähän hierotaan ihoon, niin iho muuttuu\nlujaksi kuin kivi, kuin rauta, niin ettei mikään teräase siihen pysty.\nVoimakkainkin teräaseen isku on turhaa vaivaa. Luupuukko on kuin\nsavikappale ja myöskin valkoisten tuomien rautaisten veitsien terät\nkimmoavat ihosta takaisin. Mitä annat minulle, jos ilmoitan tämän\nlääkkeen salaisuuden?\"\n\n\"Annan elämäsi\", käski Makamuk tulkin vastata.\n\nSubjenkow nauroi pilkallisesti.\n\n\"Ja sinun pitää kuolemaasi asti olla orjani.\"\n\nPuolalainen nauroi entistä ivallisemmin.\n\n\"Päästä irti käteni ja jalkani, ja sitte puhelemme.\"\n\nPäällikkö antoi merkin. Irti päästyään kiersi Subjenkow paperossin ja\nsytytti sen.\n\n\"Tämä kaikki on turhaa puhetta, sanoi Makamuk. Sellaista lääkettä ei\nole olemassa. Se on mahdotonta. Teräaseet ovat pystyvämpiä kuin mitkään\nvoiteet.\"\n\nPäällikkö epäili, mutta oli kahdella päällä. Hän oli nähnyt niin paljon\nturkisrosvojen pirunkujeita, jotka olivat tepsineet. Senvuoksi ei hän\nvoinut täydelleen antautua epäilyksen valtaan.\n\n\"Annan sinulle elämäsi eikä sinun tarvitse jäädä orjaksi\", hän\nilmoitti.\n\n\"Enemmän!\"\n\nSubjenkow näytteli osaansa yhtä kylmästi kuin jos olisi ollut kyseessä\ntinkiminen ketunnahkan hinnasta.\n\n\"Lääke on hyvin suuri. Se on pelastanut elämäni monta kertaa. Tahdon,\nettä minulle annetaan reki koirineen ja kuusi metsästäjää saattamaan\nminua päivän matkan päähän Mihailowskin linnoituksesta.\"\n\n\"Sinun täytyy pysyä luonamme ja opettaa meille kaikki valkoisten\ntemput\", oli vastaus.\n\nSubjenkow kohautti olkapäitään ja vaikeni. Hän puhalteli tupakansavua\npakkasilmaan ja katseli tarkkaavasti ison kasakan rauniota.\n\n\"Entä mikä tuo on!\" sanoi Makamuk äkkiä osoittaen puolalaisen kaulaa,\nmissä heloitti arpi Kamtshatkan mellakoissa saadusta puukoniskusta.\n\n\"Lääkkeesi ei olekaan hyvä. Teräase on ollut tehoisampi kuin se.\"\n\n\"Sen iskun antaja oli voimakas mies.\" Mietittyään hieman Subjenkow\njatkoi: \"Vahvempi kuin sinä, vahvempi kuin voimakkain metsästäjänne,\nvahvempi kuin tuo.\"\n\nTaaskin hän mokkasiininsa kärjellä kosketti kasakkaan, joka hirvittävän\nnäköisenä makasi jo tiedottomana, mutta jonka raadellussa ruumiissa\nelämä vielä sykähteli.\n\n\"Myöskin oli lääke silloin heikkoa, sillä niillä paikoin ei kasvanut\neräitä ruohoja, joita täällä näkyy olevan yllin kyllin. Täällä\nvalmistettu lääke on tehokasta.\"\n\n\"Annan sinun lähteä jokea alas\", sanoi Makamuk lopuksi, \"ja saat reen\nkoirineen sekä kuusi metsästäjää turvaksesi.\"\n\n\"Olet hidas\", kuului kylmä vastaus. \"Olet loukannut lääkettäni sillä,\nettet heti hyväksynyt ehtojani. Katsos, nyt vaadin enemmän. Tahdon sata\nmajavannahkaa.\" (Makamuk rypisti kulmiaan.) \"Tahdon sata naulaa\nkuivattua kalaa.\" (Makamuk nyökkäsi myöntyen, sillä kaloja oli\nrunsaasti ja ne olivat halpoja.) \"Tahdon kaksi rekeä, toisen itseäni,\ntoisen nahkoja ja kaloja varten. Ja pyssyni pitää minun saada takaisin.\nJos et suostu tähän hintaan, niin vähän ajan kuluttua on hinta\nkalliimpi.\"\n\nYakaga kuiskutti jotain päällikölle.\n\n\"Mutta mistä tiedän, että lääkkeesi on todella sellaista?\" kysyi\nMakamuk.\n\n\"Se järjestyy helposti. Ensin menen metsään --.\"\n\nTaaskin Yakaga kuiskutti päällikölle ja tämä osoitti merkillä, että hän\nei suostu.\n\n\"Te voitte lähettää kaksikymmentä metsästäjää mukaani\", jatkoi\nSubjenkow. \"Nähkääs, minun on saatava sopivat yrtit ja juuret\nvalmistaakseni lääkkeen. Ja kun sitten olette tuonut reet ja\nkuormanneet niihin kalat, majavannahkat ja pyssyn sekä valinneet kuusi\nmetsästäjää minua saattamaan, niin sitten, kun kaikki se on valmis,\nniin minä hieron lääkettä niskaani ja panen pääni tuohon pölkylle.\nVoimakkain metsästäjänne saa sitten iskeä kirveellä kolmasti niskaani.\nSinä itse saat antaa ne kolme iskua.\"\n\nMakamukilta jäi suu auki, siksi valtava oli tämä viimeinen ja\nihmeellisin turkisrosvojen taikatemppu.\n\n\"Mutta kuitenkin\", lisäsi puolalainen nopeasti, \"jokaisen iskun jälkeen\ntäytyy minun saada hieroa uutta lääkettä. Kirves on raskas ja terävä ja\nvahinkoa tahdon karttaa.\"\n\n\"Saat kaikki, mitä pyysit\", huudahti Makamuk innoissaan. \"Ryhdy heti\nlääkettä valmistamaan!\"\n\nSubjenkow salasi riemunsa. Hänen pelinsä oli epätoivoinen eikä yhtään\nvirhettä saanut sattua. Hän puheli ylpeästi:\n\n\"Taaskin sinä vitkastelit. Lääkettäni on loukattu. Loukkauksen\nhyvittämiseksi on sinun annettava minulle tyttäresi.\"\n\nHän osoitti tytärtä, kauhean vastenmielistä oliota, jolla oli kaihi\ntoisessa silmässä ja välkkyvä torahammas suupielessä. Makamuk kiukkusi,\nmutta puolalainen pysyi kylmän rauhallisena kiertäen uuden paperossin\nja sytyttäen sen.\n\n\"Kiiruhda\", hän kehoitti. \"Jollet suostu nopeasti, niin vaadin lisää.\"\n\nNäitä sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana synkkä pohjolan maisema\nhaihtui pois hänen katseiltaan. Hän näki taaskin synnyinmaansa ja\nRanskan ja katsahdettuaan torahampaiseen tyttöön hän muisti toisen\ntytön, laulajattaren ja tanssijattaren, jonka hän oli tuntenut\nollessaan nuorukaisena ensi kertaa Pariisissa.\n\n\"Mitä varten tahdot tytön?\" kysyi Makamuk.\n\n\"Hänen pitää lähteä kanssani jokea alas.\" Subjenkow katseli tyttöä\ntarkkaan muka arvostellen: \"Hänestä tulee hyvä vaimo ja on lääkkeeni\narvoinen kunnia, että saan vaimon sinun suvustasi.\"\n\nTaaskin muisti hän laulajattarensa ja tanssijattarensa alkaen ääneen\nhyräillä tämän opettamaa laulua. Hän eli uudelleen entistä elämäänsä,\nmutta erikoisella tavalla, personattomasti, katsellen muistoista\nkohoavia oman elämänsä kuvia, ikäänkuin jonkun toisen ihmisen elämää\nkoskevaa kuvakirjaa. Päällikön ääni, joka äkkiä keskeytti hiljaisuuden,\nsai hänet säpsähtämään.\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi Makamuk. \"Tyttö lähteköön kanssasi jokea\nalas. Mutta tahdon itse antaa ne kolme iskua niskaasi kirveellä.\"\n\n\"Mutta joka kerran saa hieroa lääkettä uudelleen\", vastasi Subjenkow\nteeskennellen huonosti salattua aristelemista.\n\n\"Sinä saat hieroa lääkettä jokaisen iskun jälkeen. Kas tässä\nmetsästäjät vartioimaan, ettet karkaa, kun menet metsään kokoamaan\ntarpeita lääkkeeseen.\"\n\nPuolalaisen häikäilemätön varmuus oli saanut Makamukin vakuutetuksi\nlääkkeen arvosta. Mitenpä muuten olisi kuoleman kynsissä oleva mies\nvoinut ryhtyä tinkimään vanhan akan tavoin.\n\n\"Muuten\", kuiskasi Yakaga puolalaisen kadotessa vartioineen kuusien\nsekaan, \"sinähän voit helposti surmata hänet opittuasi valmistamaan\nlääkettä.\"\n\n\"Mutta miten voisin hänet surmata?\" järkeili Makamuk. \"Lääke suojelee\nhäntä.\"\n\n\"Onhan aina joku kohta, johon hän ei ole lääkettä hieronut\", vastasi\nYakaga. \"Siitä kohdasta saamme hänet surmatuksi. Kenties korvat.\nSilloin työnnämme keihään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.\nTahi silmät. Varmasti on lääke liian voimakasta silmiin hierottavaksi.\"\n\nPäällikkö nyökkäsi päätään. \"Sinä olet viisas, Yakaga. Jos hänellä ei\nole muita taikatemppuja, niin surmaamme hänet sitten.\"\n\nSubjenkow ei kuluttanut aikaa turhaan lääketarpeita kootessaan. Hän\nvalitsi, mitä käsiin sattui, kuten kuusen neulasia, pajun parkkia,\ntuohikappaleen ja karpaloita, joita hän kaivatti metsästäjillä lumen\nalta. Muutamia jäätyneitä juuria lisäksi ja varasto oli täysi, minkä\njälkeen palattiin takaisin leiriin.\n\nMakamuk ja Yakaga istua kyyröttivät hänen vierellään tarkasti painaen\nmieleensä, miten paljon hän kutakin ainetta pani kiehuvaan vesipataan.\n\n\"On tarkkaan katsottava, että karpalot joutuvat pataan ensiksi\",\nselitteli Subjenkow.\n\n\"Ja, niin, vielä yksi asia, miehen sormi. Kas niin, Yakaga, annapa kun\nleikkaan sormesi!\"\n\nMutta Yakaga pisti kädet selkänsä taakse ja väänti pahasti naamaansa.\n\n\"Aivan totta, pikkusormi tänne!\" komenteli Subjenkow.\n\n\"Yakaga, anna hänelle sormesi!\" määräsi Makamuk.\n\n\"Tuolla on lumessa sormia yllin kyllin\", murahti Yakaga osoittaen\nlumella viruvia kuoliaaksi rääkättyjen miesten tähteitä.\n\n\"Sen täytyy olla elävän miehen sormi\", huomautti puolalainen.\n\n\"Sitten saat elävän miehen sormen.\" Yakaga kumartui ja sivalsi sormen\nkasakalta.\n\n\"Hän ei ole vielä kuollut\", ilmoitti hän heittäen verisen sormen\npuolalaisen jalkoihin. \"Ja hyvä sormi se onkin, kun se on noin suuri.\"\n\nSubjenkow heitti sen tuleen padan alle ja alkoi hyvin juhlallisesti\nhyräillä ranskalaista rakkauslaulua hämmennellen keitostaan.\n\n\"Ilman näitä taikasanoja olisi lääke tehoton\", hän selitteli. \"Sanoissa\npiilee suurin voima. Kas noin, nyt se on valmis.\"\n\n\"Lausu sanat hitaasti, että minäkin ne oppisin\", käski Makamuk.\n\n\"Sitten kokeen jälkeen. Kun kirves on kolmasti kimmahtanut niskastani,\nopetan sinulle salaiset sanani.\"\n\n\"Mutta jos lääkkeesi ei olekaan tehokasta?\" kysäsi Makamuk huolissaan.\n\nSubjenkow käännähti häneen suuttuneena.\n\n\"Lääkkeeni on aina hyvää. Ja jos se ei ole hyvää, niin tee minulle\nkuten noille toisillekin. Leikatkaa minusta kappale kerrallaan,\nniinkuin tuostakin miehestä\", sanoi hän osoittaen kasakkaa. \"Nyt on\nlääke jäähtynyt. Ja nyt hieron sitä niskaani laulaen nämä toiset\ntaikasanat.\"\n\nHyvin juhlallisesti hän viritti \"Marsellaisen\" säkeen hangaten samalla\nhuolellisesti niskaansa ilkeänhajuisella liemellä.\n\nHuudahdus keskeytti näytelmän. Kasakkajättiläinen oli tavattoman\nelinvoimansa viimeisissä nykäyksissä ponnahtanut polvilleen. Nauraen\npäästivät intiaanit hämmästyksen huudahduksia ja taputtivat käsiään,\nkun Iso-Iivana uudelleen kaaduttuaan kierähteli lumessa rajuin\nnykäyksin.\n\nSubjenkow rupesi voimaan pahoin sitä katsoessaan, mutta hän nieli\nkuvotuksen ja teeskenteli suuttumusta.\n\n\"Tämä ei käy päinsä\", hän lausui. \"Lopeta hänet ja sitten teemme\nkokeen. No niin, Yakaga, tee loppu tästä melusta!\"\n\nSen jälkeen Subjenkow kääntyi uudelleen Makamukiin päin.\n\n\"Ja muistakin iskeä lujasti. Ei tämä ole lastenleikkiä. Tartupa\nkirveeseen ja iske tuota pölkkyä, että näen, annatko miehen iskun.\"\n\nMakamuk iski kahdesti, tarkkaan ja lujasti, niin että pölkystä kirposi\nsuuri kappale.\n\n\"Hyvin näkyy käyvän.\" Subjenkow katseli ympärillään seisovien villien\nkasvoja. Ne tuntuivat hänestä esittävän sitä raakuuden muuria, joka oli\npiirittänyt häntä aina siitä asti, kun tsaarin poliisit olivat ensi\nkerran vanginneet hänet Varsovassa. \"Seiso tuossa, Makamuk, kirveinesi!\nKäyn pitkäkseni, ja kun kohotan käteni, niin iske, iske voimiesi takaa!\nJa katso, ettei takanasi ole ketään. Lääke on hyvää ja kirves saattaa\nponnahtaa niskastani, niin että se kirpoaa käsistäsi.\"\n\nHän silmäsi kaloilla ja turkiksilla kuormattuja rekiä, joiden edessä\nkoirat seisoivat valjaissa. Pyssy oli majavannahkojen päällä. Kuusi\nhenkivartijaksi määrättyä metsästäjää oli myöskin valmiina.\n\n\"Missä on tyttö?\" kysyi puolalainen. \"Tuokaa hänet rekien ääreen,\nennenkuin koe tehdään!\"\n\nKun tyttö oli saapunut, kävi Subjenkow pitkäkseen nojaten päänsä\npölkylle kuten nukkumaisillaan oleva väsynyt lapsi. Eletyt synkät\nvuodet olivat todella väsyttäneet hänet.\n\n\"Nauran sinulle ja voimillesi, Makamuk\", hän sanoi. \"Iske ja iske\nlujasti!\"\n\nSubjenkowin käsi kohosi. Makamuk heilautti kirvestä, leveäteräistä\npiilua. Kirkas teräs välähti ilman halki, pysähtyi pieneksi hetkeksi\nylhäällä ja sitten putosi puolalaisen paljaaseen niskaan. Keveästi se\nkatkaisi jänteet ja luut vajoten syvälle allaolevaan pölkkyyn.\nÄllistyneet villit näkivät, miten pää lennähti kyynärän päähän verta\npursuavasta ruumiista.\n\nKauan oli hämmästys äänetöntä, kunnes villeille alkoi vähitellen\nselvetä, että puhe lääkkeestä oli ollut lavertelua. Turkisrosvo oli\nheidät peijannut. Kaikista vangeista oli hän yksin välttänyt\nkidutuksen. Siitä panoksesta hän oli pelannut. Joukko puhkesi mylvivään\nnauruun. Häpeästä painui Makamukin leuka rinnalle. Turkisrosvo oli\nvetänyt häntä nenästä. Hänen arvonsa oli mennyttä koko heimon silmissä.\nYhä jatkui naurunremakka. Makamuk käännähti ja asteli pois pää\npainuksissa. Hän tiesi, ettei häntä tästä lähtien nimitettäisi\nMakamukiksi. Hän tulisi olemaan Nolattu. Tämän häpeän muisto seuraisi\nhäntä hautaan asti. Ja kun heimot keväisin kokoontuisivat lohenkudulle\nja kesäisin markkinapaikoille, niin nuotiolta nuotiolle kulkisi\nkertomus, miten turkisrosvo sai kivuttoman kuoleman yhdellä ainoalla\niskulla Nolatun kädestä.\n\n\"Kuka oli Nolattu?\" oli hän kuulevinaan ylvästeleväin nuorukaisten\nkysyvän. \"Niin, Nolattu\", vastattaisiin, \"jonka nimi oli aikoinaan\nMakamuk, ennenkuin hän iski turkisrosvolta kaulan poikki.\"\n\n\n\n\nEL-SOO.\n\n\nEl-Soo oli ollut lähetysaseman ottotytär. Äiti oli kuollut hänen\nollessaan hyvin pieni ja sisar Alberta oli temmannut El-Soon eräänä\nkesäpäivänä kuin kekäleen tulesta ja vienyt hänet Pyhän Ristin\nlähetysasemalle vihkien hänet Jumalalle. El-Soo oli täysiverinen\nintiaani, mutta oli kuitenkin edellä kaikkia puoli- ja neljännesverisiä\ntyttöjä. Ei milloinkaan ollut hyvillä sisarilla ollut niin oppivaista\nja samalla niin terävä-älyistä kasvattia.\n\nEl-Soo oli vilkas, näppärä ja älykäs. Mutta ennen kaikkea hänessä oli\ntulta, persoonallisuuden liekki, johon sekaantui tahtoa, suloa ja\nuskallusta. Hänen isänsä oli päällikkö ja päällikön veri virtasi hänen\nsuonissaan. Hänelle oli kuuliaisuus järjestyskysymys. Intohimoisesti\nhän rakasti tasapuolisuutta ja oikeamielisyyttä ja kentiespä juuri\nsiitä syystä hän oli erittäin taitava matematiikassa.\n\nMutta hänellä oli muitakin vahvoja puolia. Hän oppi puhumaan ja\nkirjoittamaan englantia paremmin kuin kukaan lähetysaseman kasvatti\nmilloinkaan. Hän ohjasi muita tyttöjä laulussa ja lauluun hän\nsisällytti omaa olemustaan. Hän oli taiteilija ja hänessä paloi\nluomisen into. Jos hän olisi syntymästään joutunut suotuisampaan\nympäristöön, olisi hänestä tullut kirjailijatar tahi laulajatar.\n\nMutta sensijaan hän oli El-Soo, Klakee-Nahin, päällikön, tytär ja eli\nPyhän Ristin lähetysasemalla, missä ei ollut taiteilijoita, vaan\nainoastaan puhdassieluisia sisaria, joiden pyrkimyksenä olivat\nyksinomaan synnin karttaminen ja hyvä elämä sekä sielun onni tähtien\ntuollapuolen olevassa kuolemattomuuden maassa.\n\nVuodet vierivät. Kahdeksanvuotiaana oli hän saapunut lähetysasemalle.\nKun hän oli 16-vuotias ja sisaret olivat paraillaan kirjeenvaihdossa\npäämiestensä kanssa El-Soon lähettämisestä Yhdysvaltoihin kasvatustaan\ntäydentämään, saapui eräs hänen heimonsa mies Pyhän Ristin asemalle ja\nkeskusteli hänen kanssaan. El-Soo kammosteli häntä hieman. Hän oli\nlikainen, Calibanin tapainen olio, alkuperäisen vastenmielinen.\nTakkuista tukkaa ei milloinkaan oltu kammattu. Moittivaisesti hän\nkatsoi El-Soota ja kieltäytyi istuutumasta.\n\n\"Veljesi on kuollut\", hän sanoi lyhyesti.\n\nEl-Soota ei suru varsin pahasti vallannut. Hän muisti veljensä niin\nhämärästi. \"Isäsi on vanha mies ja yksinäinen\", jatkoi sanantuoja.\n\"Hänen kotinsa on avara ja autio ja hän tahtoisi kuulla äänesi ja nähdä\nkasvosi.\"\n\nIsänsä hän muisti, Klaake-Nahin, kylän pään, lähetys-saarnaajien ja\nkauppamiesten ystävän, jättiläislihaksisen, kookkaan miehen, jonka\nsilmät olivat lempeät ja käyttäytyminen käskevää ja joka kulki\najoneuvoissaan tietoisena alkuperäisestä kuninkuudestaan.\n\n\"Kerro hänelle, että minä tulen\", oli El-Soon vastaus.\n\nSuureksi suruksi sisarille roihusta temmattu kekäle palasi takaisin\nroihuun. Kaikki keinot, joilla El-Soohon koetettiin vaikuttaa, olivat\nturhia.\n\nMonia perusteluja ja vaatimuksia esitettiin, paljon kyyneleitä\nvuodatettiin. Sisar Alberta kertoi hänelle myöskin suunnitelmasta\nlähettää hänet Yhdysvaltoihin. Silmät levällään El-Soo tuijotti\nkultaisiin tulevaisuudenkuviin, jotka hänelle näin aukesivat, mutta\npudisti päätään. Hänen silmiensä edessä oli toinenkin kuva. Se oli\nYukonin valtava kaareutuma Tana-Naw'n aseman luona, toisella puolella\nPyhän Yrjön lähetystalo, toisella kauppa-asema ja niiden keskivälissä\nintiaanikylä sekä suuri hirsirakennus, jossa oleskeli vanha mies orjien\nhoitelemana.\n\nKaikki Yukonin rantojen asukkaat kahdenkymmenentuhannen mailin matkalta\ntunsivat tämän suuren hirsisen talon, vanhan miehen ja häntä hoitavat\norjat. Hyvin tunsivat sisaretkin tämän talon, sikäläiset loppumattomat\nmässäilyt, juhlimiset ja kepposet. Ja itkua olikin Pyhässä Ristissä\nEl-Soon lähtiessä.\n\nKun El-Soo saapui suureen taloon, niin pantiin siellä toimeen\nperinpohjainen suursiivous. Itse käskijäluonteisena Klakee-Nah\nvastusteli tätä nuoren tyttärensä isännöimistä, mutta lopuksi hän\nuneksuen barbariseen tapaansa mahtavuudesta ja arvosta poistui ja\nlainasi tuhat dollaria Porportuk-vanhukselta, jota rikkaampaa intiaania\nei Yukonin varrella ollut. Myöskin teki Klakee-Nah suuren laskun\nkauppa-asemalle. El-Soo laittoi suuren talon uuteen uskoon. Hän antoi\nsille uutta loistoa, samalla kuin Klakee-Nah jatkoi vanhaa, perittyä\nvierasvaraisuutta ja syöminkejä.\n\nKaikki tämä oli tavatonta Yukonin intiaanien keskuudessa, mutta\nKlakee-Nah olikin tavaton intiaani. Hänen vierasvaraisuutensa oli\nharvinainen, ja koska hän oli päällikkö ja ansaitsi hyvästi, niin hän\nkykeni sitä jatkamaan. Alkuperäisen kaupan aikana oli hänellä ollut\nmääräysvalta kansansa keskuudessa ja hän oli ollut edullisissa\nliikesuhteissa valkoisten miesten kauppayhtiöiden kanssa. Myöhemmin oli\nhän Porportukin kanssa tehnyt kultalöydön Koyokuk-joella. Sekä\ntottumuksiltaan että luonteeltaan Klakee-Nah oli aristokraatti.\nPorportuk oli porvari ja osti häneltä koko kultakaivoksen. Porportukin\nilona oli uurastaminen ja rahojen kokoaminen. Klakee-Nah palasi\ntakaisin isoon taloonsa ja ryhtyi tuhlaamaan. Porportukilla oli Alaskan\nrikkaimman intiaanin maine, Klakee-Nahilla valkoisimman. Porportuk oli\npankkiiri ja koronkiskuri. Klakee-Nah oli entisaikojen perimys,\nkeski-ajan jäte, taistelija ja juhlija, jonka onni oli viinissä ja\nlaulussa.\n\nEl-Soo sopeutui suureen taloon ja sen tapoihin yhtä helposti kuin hän\noli sopeutunut Pyhän Ristin lähetysasemaan ja sen tapoihin. Hän ei\npyrkinyt muuttamaan isäänsä eikä johtamaan hänen askeleitaan Jumalan\nluokse. Tosin hän moitti tätä, kun hän joi ylenmäärin ja kovin pitkään,\nmutta sen hän teki yksinomaan isän terveyden takia ja johtaakseen hänen\naskeleensa kiinteälle maaperälle.\n\nIson talon ovessa oli aina liikettä, ihmiset tulivat ja menivät. Suuren\narkituvan kattopalkit tärisivät juominkien melusta ja laulusta.\nPöydässä istui ihmisiä maailman kaikilta kulmilta ja kaukaisten\nheimojen päälliköitä -- englantilaisia ja siirtomaalaisia, laihoja --\nyankee-kauppiaita ja suurien yhtiöiden pulleavatsaisia virkailijoita,\nläntisten aavikoiden cowboyta, merien purjehtijoita, kaikkiin\nkansallisuuksiin kuuluvia metsästäjiä ja koiranajajia.\n\nEl-Soo hengitti kosmopoliittista ilmaa. Hän osasi puhua englantia yhtä\nhyvin kuin heimonsakin kieltä ja hän lauloi englantilaisia lauluja ja\nballadeja. Hän tunsi intiaanien muinaiset juhlamenot ja katoavat\nperinnäistavat. Hän tiesi, miten kulloinkin oli kannettava\npäälliköntyttären heimopukua. Turhaan hän ei ollut tehnyt neulomatyötä\nlähetysasemalla ja lisäksi hän oli synnynnäinen taiteilija. Hän kantoi\npukunsa valkoisen naisen tavalla ja hän ompeli sellaiset puvut, joita\nvoitiin siten kantaa.\n\nHänen käyttäytymisensä oli yhtä harvinaista kuin hänen isänsäkin ja\nyhtä ainoanlaatuinen oli myöskin se asema, mikä hänellä oli. Hän oli\nainoa intiaaninainen, joka tunnustettiin yhteiskunnallisesti\ntasa-arvoiseksi Tana-naw'n aseman valkoisten naisten kanssa. Hän oli\nainoa intiaaninainen, jota valkoiset miehet kunnioittaen kosivat. Ja\nhän oli ainoa intiaaninainen, jota kukaan valkoinen mies ei milloinkaan\nloukannut.\n\nSillä El-Soo oli kaunis, mutta hänen kauneutensa ei ollut samanlaista\nkuin valkoisten naisten eikä samanlaista kuin intiaaninaisten. Hänen\nsisäinen tulensa, joka ei ollut kasvonpiirteistä riippuvainen, teki\nhänet kauniiksi. Hänen kasvonsa olivat puhtaat intiaanikasvot. Tukka\noli tumma, iholla hieno pronssiväri, mustat silmät kirkkaat ja rohkeat,\nterävät kuin säilänterä ja ylpeät, nenä hienosti kaareutuva ohuine,\nvärähtelevine sieramineen, poskipäät korkeat, mutta eivät kovin\nulkonevat, huulet ohuet, mutta eivät liian ohuet. Mutta ennen kaikkea\nhänestä hehkui sisäinen tuli, selittämätön, hänen sielunsa, joka\nkuvastui hänen silmistään, milloin lämpöä hehkuen, milloin liekehtien,\nantaen värin hänen poskilleen, pannen sieramet värähtämään, kaareuttaen\nhuulen ja vaikka huuli ei olisi liikahtanutkaan, kuitenkin antaen sille\nilmeen.\n\nJa El-Soo oli älykäs, hänen älynsä oli harvinaisen valmis iskemään,\nmutta samalla nopea etsimään lieventäviä puolia. Hänen mielensä\niloisuus säihkyi hänestä joka puolelle ja kaikkialla ympäristössään se\nherätti vastakaikua. Ja kuitenkaan ei hän milloinkaan asettunut eikä\nsallinut itseään asetettavan keskeiseksi. Suuri talo kaikkine\nmerkillisyyksineen oli hänen isänsä ja joka paikan, viimeistä nurkkaa\nmyöten, täytti siitä tämän sankarimainen olemus, pitojen isäntä,\nsyöminkien ja juominkien ohjaaja, lainsäätäjä. Tosinhan El-Soo isän\nvoimien vähetessä otti pois vastuunalaisia tehtäviä heikontuneilta\nharteiltaan. Mutta näennäisesti isä yhä oli ohjaksissa, useinkin\npöydässä torkkuen juominkien murtamana, mutta kaikkien silmissä\nedelleenkin juhlan ohjaajana.\n\nJa isossa talossa liikkui Porportuk kaikkialla kuin uhkaava enne, pää\nvavisten ja kylmästi arvioiden kaikki, maksaen kaiken. Eihän hän\ntodellisuudessa maksanut, sillä hän kiskoi hävyttömän koron ja\nvähitellen nieli yhä suuremmat osat Klakee-Nahin omaisuudesta. Kerran\nPorportuk otti vapauden ryhtyä El-Soolle moitiskelemaan suuren talon\ntuhlaavia elintapoja -- se tapahtui silloin, kun hän juuri oli\nriistänyt melkein viimeiset Klakee-Nahin varallisuuden rippeet -- mutta\nmoitteitaan hän ei rohjennut enää milloinkaan toistaa. El-Soo oli\naristokraatti, kuten hänen isänsäkin, ja hänellä oli yhtä kireäksi\npingoittunut kunniantunto.\n\nMielessään nurkuen lainasi Porportuk rahaa edelleen ja yhä rahat\nhaihtuivat kultaisena savuna. Yhden asian oli El-Soo päättänyt, hänen\nisänsä tuli kuolla samalla tavoin kuin oli elänytkin. Häntä ei saanut\npakoittaa alentamaan elintapojaan, vähentämään vieraspitoja,\nsupistamaan rajatonta kestiystävyyttä. Kun sattui nälänhätä, niin\nintiaanit entisaikojen tapaan saapuivat valitellen suureen taloon ja\npoistuivat sieltä tyytyväisinä. Kun sattui nälänhätä eikä rahaa ollut,\nniin rahaa lainattiin Porportukilta ja intiaanit poistuivat yhtä kaikki\ntyytyväisinä. El-Soo olisi hyvinkin voinut toistaa entisaikojen ja\nmuiden maiden aristokraattien sanat, että hänen jälkeensä tulkoon\nvedenpaisumus. Tässä tapauksessa vedenpaisumus oli vanha Porportuk.\nJoka kerran rahaa lainattuaan tämä katseli El-Soota yhä enemmän\nomistajan silmillä ja tunsi rinnassaan jo ammoin sammuneen tulen\nviriävän uuteen liekkiin.\n\nMutta El-Soon silmät eivät katselleet häntä. Eivätkä ne katselleet\nniitä valkoisia miehiä, jotka olisivat tahtoneet viedä hänet vihille\nlähetysasemalle sormuksineen, pappeineen ja messukirjoineen. Sillä\nTana-naw'n asemalla oli nuori mies, Akoon, jonka suonissa virtasi sama\nveri kuin hänessäkin, joka kuului hänen kanssaan samaan heimoon ja\nkylään. Hän oli voimakas ja El-Soon mielestä kaunis, suuri metsästäjä,\nja vaikka hän oli paljon ja laajalti kulkenut, oli hän hyvin köyhä. Hän\noli ollut kaikissa tuntemattomissa paikoissa ja erämaissa, Sitkassa ja\nYhdysvalloissa. Hän oli kulkenut mantereen poikki Hudson-lahdelle ja\ntakaisin sekä hylkeenpyytäjänä purjehtinut Siperian ja Japanin\nrannoilla.\n\nPalattuaan Klondikestä kultaa etsimästä hän tapansa mukaan saapui\nsuureen taloon tekemään Klakee-Nahille selkoa kaikesta näkemästään. Ja\nsiellä hän ensi kerran näki El-Soon, kolme vuotta tämän kotiin\nsaapumisen jälkeen. Senjälkeen Akoon ei enää kulkenut. Hän kieltäytyi\nlähtemästä luotsiksi suurille höyrylaivoille, vaikka hänelle tarjottiin\npalkkaa 20 dollaria päivässä, jonkun verran hän metsästi ja kalasti,\nmutta aina Tana-naw'n aseman läheisyydessä, ja usein hän saapui\nsuurelle talolle ja viipyi siellä kauan. Ja El-Soo vertasi häntä moniin\nmiehiin ja huomasi hänet hyväksi. Akoon lauloi hänelle ja osoitti\nmuutenkin hehkuvaa rakkauttaan, kunnes koko Tana-naw tiesi, että hän\nrakasti El-Soota. Ja Porportuk vain irvisti ja lainasi lisää rahaa\nsuuren talon ylläpitoa varten.\n\nSitten tulivat Klakee-Nahin kuolinpidot. Hän istui mukana juhlapöydässä\nkuoleman kouristaessa hänen kurkkuaan, eikä viini voinut sitä hukuttaa.\nLaulu, pilapuheet ja nauru kajahtelivat ja Akoon kertoi jutun, joka sai\nkaiun kiirimään kattopalkeissa. Kyyneleitä ja huokauksia ei niissä\npidoissa ollut. Oli oikein ja kohtuullista, että Klakee-Nah saisi\nkuolla, kuten oli elänytkin, eikä kukaan tuntenut sitä paremmin kuin\nEl-Soo taiteilijavaistoineen. Entinen rymyjoukko oli siellä\nkokonaisuudessaan ja kuten tavallisesti oli mukana kolme\npakkasenpuremaa merimiestä, jotka juuri olivat palanneet napamatkalta\nainoina eloonjääneinä laivansa 74-henkisestä miehistöstä.\nKlakee-Nahin tuolin takana oli neljä vanhaa miestä, viimeiset hänen\nnuoruusaikaisista orjistaan. Sumenevin silmin he tarkkasivat hänen\ntarpeitaan ja vapisevin käsin täyttivät hänen lasinsa ja löivät häntä\nselkään lapojen väliin, kun kuolema tuijotti häntä silmiin ja hän sai\nvaikean yskimispuuskan.\n\nSe oli raju yö ja tuntien vieriessä sekä pilanaurun kaikuessa kuolema\nyhä tiukensi otettaan. Silloin Klakee-Nah lähetti noutamaan\nPorportukia. Ja Porportuk saapui ulkoa paukkuvasta pakkasesta moittivin\nsilmin katsellen pöydällä olevia liha- ja viinimääriä, jotka hän oli\nmaksanut. Mutta kun hän katseli punoittavan kasvorivin sivuitse pöydän\ntoiseen päähän ja keksi El-Soon, niin hänen silmissään leimahti liekki\nja hetkeksi moitteentunne haihtui.\n\nHänelle tehtiin tilaa Klakee-Nahin vierelle ja lasi asetettiin hänen\neteensä. Omin käsin Klakee-Nah kaatoi lasiin tulista juomaa. \"Juo!\" hän\nhuudahti. \"Eikö se ole hyvää?\"\n\nJa Porportukin silmiin kihosi vesi hänen nyykäyttäessään päätään ja\nmaiskauttaessaan huuliaan.\n\n\"Milloin olet kotonasi saanut sellaisen ryypyn?\" Klakee-Nah kysyi.\n\n\"En tahdo kieltää, että tämä juoma on hyvää vanhalle kurkulleni\",\nPorportuk sopersi vastaukseksi puhuen verkkaisesti ehtiäkseen täydentää\najatuksensa.\n\n\"Mutta se maksaa kovin paljon\", riemahti Klakee-Nah jatkaen hänen\najatustaan.\n\nPorportuk säpsähti pöydässä räjähtänyttä naurua ja hänen silmissään oli\nilkeä liekki. \"Olimme yhdessä poikina, samanikäisiä\", hän lausui.\n\"Sinun kurkkuasi puristaa kuolema. Minä olen vielä hyvissä voimissa.\"\n\nPahanenteinen murina kohosi seurueen keskuudesta. Klakee-Nah ryki\nmelkein tukehtumaisillaan ja vanhat orjat takoivat häntä hartioihin.\nHenkeä haukkoen hän selvisi kohtauksesta ja kohotti kätensä\nvaimentaakseen uhkaavan melun.\n\n\"Sinä olet sammuttanut tulenkin liedestäsi, koska puut maksavat liian\npaljon!\" hän kiljasi. \"Sinä olet tukahduttanut elämän. Eläminen on\nliian kallista ja sinä et ole tahtonut maksaa siitä vaadittua hintaa.\nElämäsi on ollut kuin maja, mistä tuli on sammunut ja jonka lattialla\nei ole vuodehuopia.\" Hän antoi orjalle merkin täyttää lasi, jonka hän\nsitten kohotti. \"Mutta minä olen elänyt. Ja minun elämäni on aina ollut\nlämmintä, sinun ei milloinkaan. Totta on, että sinä elät kauan. Mutta\npisimmät yöt ovat kylmiä miehen väristessä valveilla. Minun yöni ovat\nolleet lyhyitä, mutta minun on ollut lämmin nukkua.\"\n\nHän tyhjensi lasin. Orjan vapiseva käsi ei tavoittanut sitä sen\npudotessa lattialle sirpaleiksi. Klakee-Nah kallistui taaksepäin\nhuohottaen, katsellen juomaveikkojen huulille kallistuvia laseja ja\nhymyn kareillessa suun ympärillä suosionosoitusten johdosta. Merkin\nsaatuaan koetti kaksi orjaa auttaa häntä takaisin pystyyn istumaan.\nMutta he olivat heikkoja, Klakee-Nahin yläruumis oli valtavan suuri ja\nkaikki neljä vanhaa miestä vapisivat ponnistuksesta auttaessaan häntä\npystyyn.\n\n\"Mutta kumpikaan ei ole elänyt oikealla tavalla\", hän jatkoi. \"Ja\nmeillä, Porportuk, sinulla ja minulla, on muita asioita tänä iltana.\nVelat ovat ikäviä seikkoja ja minä olen velkaa sinulle. Miten suuri on\nvelkani?\"\n\nPorportuk etsi muistilistan lompakostaan. Hän pyyhkäsi silmälasejaan ja\nalkoi: \"Ensiksi elokuussa 1889 hyväksymäsi vekseli, 300 dollaria. Sen\nkorkoja ei ole kertaakaan maksettu. Sitten seuraavana vuonna 500\ndollarin vekseli. Se sisällytettiin kaksi kuukautta myöhemmin\nkirjoitettuun tuhannen dollarin paperiin. Sitten on --.\"\n\n\"Lörpöttelyä koko luetteleminen!\" Klakee-Nah huudahti kärsimättömästi:\n\"Pääni vain menee siitä sekaisin ja kaikki ajatukseni hämmentyvät.\nLopullinen velka! Tasaisin luvuin! Miten suuri se on?\"\n\nPorportuk tarkasteli muistilistaansa. \"Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa\nkuusikymmentäseitsemän dollaria, seitsemänkymmentäviisi senttiä\", hän\nluki huolellisen tarkasti.\n\n\"Tasoita se kuudeksitoistatuhanneksi\", sanoi Klakee-Nah ylhäisesti.\n\"Epätasaiset luvut ovat niin epämukavia. Ja sitten -- ja juuri tämän\nvuoksi olen antanut noutaa sinut -- kirjoita minulle uusi,\nkuudentoistatuhannen dollarin vekseli, hyväksyn sen. Korkoprosentti on\nsamantekevä. Kirjoita se niin suureksi kuin haluat ja merkitse vekseli\nmaksettavaksi tulevassa elämässä, kun tapaan sinut kaikkien intiaanien\nSuuren Isän nuotiolla. Silloin vekseli maksetaan. Sen lupaan. Se on\nKlakee-Nahin sana.\"\n\nPorportuk oli ällistyneen näköinen ja äänekäs nauru kajahti saattaen\nhuoneen tärisemään. Klakee-Nah kohotti kätensä. \"Ei\", hän huusi. \"Se ei\nole pilaa. Puhun vakavissani. Juuri sitä varten sinut noudatin,\nPorportuk. Kirjoita vekseli!\"\n\n\"Minulla ei ole liikesuhteita tulevan elämän kanssa\", Porportuk vastasi\nhitaasti.\n\n\"Etkö luule tapaavasi minua Suuren Isän luona!\" Klakee-Nah kysyi.\nSitten hän lisäsi: \"Minä olen varmasti siellä.\"\n\n\"En ole liikesuhteissa tulevaan elämään\", toisti Porportuk happamesti.\n\nKuoleva katseli häntä avoimen ihmettelevästi.\n\n\"En tunne ensinkään tulevaa elämää\", selitti Porportuk. \"Olen tämän\nmaailman liikemies.\"\n\nKlakee-Nahin kasvot kirkastuivat. \"Se johtuu siitä, että sinulla on\nollut kylmä öisin nukkuessasi\", hän nauroi. Mietittyään hetken hän\njatkoi: \"Sinulle on velka suoritettava tässä maailmassa. Minulla on\nvielä tämä talo. Ota se ja polta velkakirja tuon kynttilän liekissä.\"\n\n\"Talo on vanha eikä se ole velan arvoinen\", vastasi Porportuk.\n\n\"Entä Twisted Salmonilla olevat kaivokseni?\"\n\n\"Niissä ei ole milloinkaan kannattanut työskennellä\", kuului vastaus.\n\n\"Sitten osuuteni höyrylaivasta 'Koyokuk'. Minä omistan siitä puolet.\"\n\n\"Laiva on Yukonin pohjassa.\"\n\nKlakee-Nah säpsähti. \"Niin, unohdin. Sehän hukkui viime keväänä jäiden\nlähtiessä.\" Hän mietti jonkun aikaa lasien seisoessa pöydällä\nkoskemattomina ja koko seurueen odottaessa hänen sanojaan.\n\n\"Siis näyttää siltä, että olen velkaa sinulle rahaerän, jota en voi\nmaksaa... tässä maailmassa?\" Porportuk nyökkäsi ja silmäsi pöydän\ntoiseen päähän.\n\n\"Sinä, Porportuk, olet siis nähtävästi huono liikemies\", jatkoi\nKlakee-Nah ilkamoiden. Mutta Porportuk vastasi empimättä: \"En, vielä on\nyksi koskematon tae.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Klakee-Nah. \"Onko minulla vielä omaisuutta? Missä,\nsano, ja se on sinun ja olkoon velka kuitattu!\"\n\n\"Tuolla se on.\" Porportuk osoitti El-Soota.\n\nKlakee-Nah ei ymmärtänyt. Hän tuijotti yli pöydän, siristi silmiään ja\ntuijotti uudelleen.\n\n\"Tyttäresi, El-Soo -- hänet tahdon ja sitten olkoon velka kuitattu.\nPoltan velkakirjan tuon kynttilän liekissä.\"\n\nKlakee-Nahin suuri rinta kohosi ja laski raskaasti. \"Ha! ha! -- mikä\npila! -- ha! ha! ha!\" hän nauroi homeerisesti. \"Ja sinun kylmä vuoteesi\nja tyttäresi, jotka ovat tarpeeksi vanhoja El-Soon äidiksi! Ha! ha!\nha!\" Taas sai hän vaikean yskimiskohtauksen ja vanhat orjat takoivat\nhänen selkäänsä. \"Ha! ha!\" alkoi hän sitten uudelleen ja sai kohtauksen\ntoistamiseen.\n\nPorportuk odotti kärsivällisesti maistellen viiniä lasistaan ja\nsilmäillen pöydän kahden puolen istuvan seurueen kasvoja. \"Puheeni ei\nole pilaa\", hän lopuksi sanoi. \"Tarkoitan täyttä totta.\"\n\nKlakee-Nahin pää selvisi ja hän katsahti Porportukiin. Sitten\nkurottautui hän ottamaan lasiaan, mutta ei ulottunut. Orja ojensi sen\nhänelle ja täysi viinilasi lennähti vasten Porportukin kasvoja.\n\n\"Heittäkää hänet ulos!\" jyrisi Klakee-Nah juomatovereilleen, jotka\nodottivat innokkaina kuin koiraparvi metsästäjän merkkiä. \"Ja\nkieritelkää häntä lumessa!\"\n\nKiljuvan ja meluavan joukon poistuttua ovesta Klakee-Nah antoi merkin\norjilleen ja vapisevina nämä auttoivat hänet seisomaan. Suorana seisten\nhän otti vastaan palaavat juomaveikot, lasi kädessä kehoittaen heitä\njuomaan maljan lyhyelle yölle, jolloin miehen on lämmin nukkua.\n\nKlakee-Nahin perunkirjoitus oli nopeasti tehty. El-Soo kutsui\nkauppa-aseman kirjanpitäjän, pienen englantilaisen, Tommyn, avukseen.\nPesässä oli pelkästään velkoja, langenneita vekseleitä, kiinnitettyä\nomaisuutta, sekä arvokasta että arvotonta. Vekselien ja kiinnityksien\nhaltija oli Porportuk. Tuon tuostakin Tommy nimitteli häntä ryöväriksi\ntarkastaessaan korkoeriä.\n\n\"Onko se laillinen velka, Tommy?\" kysyi El-Soo.\n\n\"Se on ryöväystä\", vastasi Tommy.\n\n\"Mutta kuitenkin se on velka\", El-Soo toisti.\n\nTalvi meni menojaan ja alkukevät myöskin, mutta yhä olivat Porportukin\nsaatavat maksamatta. Tämä tapasi El-Soon usein ja selitteli hänelle\nlaveasti, kuten isällekin, miten velka voitaisiin kuitata. Myöskin hän\ntoi mukanaan vanhoja poppamiehiä selvittämään El-Soolle, että häntä\nikuisesti painaisi isänsä kirous, jollei velkaa maksettaisi. Kerran\nsitten tällaisen kohtauksen jälkeen El-Soo teki lopullisen ilmoituksen\nPorportukille.\n\n\"Sanon Teille kaksi seikkaa\", El-Soo lausui. \"Ensiksi: en ikinä\ntule vaimoksenne. Muistakaa se! Toiseksi: Teille maksetaan\nkuusitoistatuhatta dollaria viimeistä senttiä myöten.\"\n\n\"Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria\nseitsemänkymmentäviisi senttiä\", oikaisi Porportuk.\n\n\"Isäni sanoi kuusitoistatuhatta\", oli El-Soon vastaus. \"Ja ne Teille\nmaksetaan.\"\n\n\"Miten?\"\n\n\"En tiedä miten, mutta keinon kyllä keksin. Ja nyt saatte mennä,\nelkääkä kiusatko minua enää. Jos sen teette\" -- hän pysähtyi\nkeksiäkseen sopivan rangaistuksen -- \"jos sen teette, niin kieritytän\nTeitä lumessa vielä kerran, niin pian kuin lunta ensi kerran sataa.\"\n\nTämä tapahtui kevään alkupuolella ja vähää myöhemmin El-Soo valmisti\nyllätyksen. Pitkin Yukonia Chilcootilta joen suuhun saakka,\nmetsämajalta metsämajalle, syrjäisimpiin seutuihin asti, kulki sana,\nettä kesäkuussa, lohen alkaessa nousta, aikoi Klakee-Nahin tytär El-Soo\nmyydä itsensä julkisella huutokaupalla saadakseen Porportukin saatavat\nmaksetuksi. Turhaan häntä koetettiin kiellellä. Pyhän Yrjön aseman\nlähetyssaarnaaja yritti häntä taivuttaa, mutta sai vastauksen:\n\n\"Vain siitä, minkä olemme Jumalalle velkaa, tehdään tili tulevassa\nelämässä. Minkä olemme velkaa ihmisille, se kuuluu tähän maailmaan ja\ntässä maailmassa se on maksettava.\"\n\nAkoonin koettaessa vaikuttaa häneen hän vastasi:\n\n\"Rakastan sinua, Akoon, se on totta. Mutta kunnia on rakkautta\nkorkeampi, ja mikä tytär minä olisin, jos tahraisin isäni nimen?\"\n\nSisar Albertakin teki varta vasten pitkän matkan Pyhältä Ristiltä\nensimäisellä laivalla, mutta ei hänkään saavuttanut sen parempaa\ntulosta.\n\n\"Isäni kulkee synkissä ja loppumattomissa metsissä\", sanoi El-Soo. \"Ja\nhänen täytyy kulkea valittaen kadotettujen sielujen tavoin, kunnes\nvelka on maksettu. Sitten ja vasta sitten hän pääsee Suuren Isän\nmajaan.\"\n\n\"Ja uskotko sinä sellaista?\" kysyi sisar Alberta.\n\n\"En tiedä\", vastasi El-Soo, \"mutta se oli isäni usko.\"\n\nSisar Alberta kohautti olkapäitään osaamatta sanoa mitään.\n\n\"Kukapa tietää muuta kuin sen, että kaikki, mihin itse uskomme, on\ntotta?\" jatkoi El-Soo. \"Ja miksi ei? Teitä varten saattaa tulevassa\nelämässä olla taivas ja harppu. Isälleni on siellä suuri maja, jossa\nhän saa yhtä mittaa istua juhlimassa Jumalan kanssa.\"\n\n\"Entä sinulle?\" kysyi sisar Alberta. \"Minkälainen on tuleva elämä\nsinulle?\"\n\nEl-Soo vitkasteli, mutta vain hetken. \"Minä toivoisin vähän kumpaakin\",\nhän lausui. \"Toivoisin näkeväni siellä Teidän kasvonne samoinkuin\nisänikin.\"\n\nHuutokauppaa varten määrätty päivä valkeni. Tana-naw'n asemalla oli\nvilkas liike. Tapansa mukaan olivat heimot kerääntyneet odottamaan\nlohen nousua ja kuluttivat aikaansa tanssien ja iloiten, tehden kauppaa\nja tarinoiden. Vielä oli siellä tavanmukainen vilinä seikkailijoita,\nkauppiaita ja kullanetsijöitä sekä lisäksi paljon valkoisia, jotka\nolivat saapuneet harvinaisen tapauksen herättämän uteliaisuuden ja\nmielenkiinnon kannustamina.\n\nKevät oli ollut pitkä ja kolea, minkä vuoksi lohet nousivat hitaasti.\nTästä johtuva viivytys vain lisäsi ihmisten uteliaisuutta. Kun sitten\nhuutokauppapäivä tuli, ei Akoon enää jaksanut kestää jännitystä.\nHän teki julkisesti juhlallisen ilmoituksen, että se mies, joka\nostaisi El-Soon, olisi heti paikalla kuoleman oma. Heiluttaen\nwinchester-kivääriään hän antoi kuulijainsa arvata, mistä kuolema\naiheutuisi. El-Soota hänen menettelynsä suututti. Mutta Akoon ei\nryhtynyt puheisiin hänen kanssaan, vaan kiiruhti kauppa-asemalle\nhankkimaan lisää ampumatarpeita.\n\nEnsimäiset lohet saatiin klo 10 illalla ja puoliyön aikaan aloitettiin\nhuutokauppa. Se pidettiin Yukonin korkealla rantaäyräällä. Aurinko oli\npohjoisessa, juuri taivaanrannan alapuolella värjäten taivaan kalpean\npunertavaksi. Ihmisiä oli tungoksena töyryn korkeimmalle kohdalle\nsijoitetun pöydän ja kahden tuolin ympärillä. Etualalla oli useita\nvalkoisia miehiä ja eräitä päälliköitä. Ja ensimäisten joukossa, hyvin\nnäkyvällä paikalla, seisoi Akoon pyssy kädessä. El-Soon pyynnöstä oli\nTommy saapunut huutokauppaa toimittamaan, mutta alkajaispuheen piti\nEl-Soo itse tehden selkoa myytävistä tavaroista. Hän oli heimonsa\npäälliköntyttären loistavassa, barbarisessa kansallispuvussa seisoen\ntuolilla, että kaikki voisivat hänet hyvin nähdä.\n\n\"Ken tahtoo ostaa vaimon?\" hän kysyi. \"Katsokaa minua. Olen 20-vuotias\nja neito. Tahdon olla hyvä vaimo sille miehelle, joka minut ostaa. Jos\nhän on valkoinen, niin pukeudun valkoisten naisten tapaan. Jos hän\non intiaani, niin pukeudun kuten\" -- hän pysähtyi hieman --\n\"intiaanivaimo. Osaan itse valmistaa pukuni, ommella, pestä ja korjata\nne. Kahdeksan vuoden aikana minua opetettiin siihen Pyhän Ristin\nlähetysasemalla. Osaan lukea ja kirjoittaa englanninkieltä ja soitan\nurkuja. Myöskin osaan aritmetiikkaa ja algebraa jonkun verran. Minut\nmyydään korkeimman tarjouksen tekijälle ja hänelle kirjoitan\nkauppakirjan itsestäni. Unohdin sanoa, että laulan oikein hyvin enkä\nole eläessäni ollut sairas. Painoni on satakolmekymmentäkaksi naulaa.\nIsäni on kuollut eikä minulla ole ainoatakaan sukulaista. Ken tahtoo\nostaa minut?\"\n\nHän katsoi ihmisjoukkoa säihkyen rohkeutta ja astui alas tuolilta.\nTommyn pyynnöstä hän nousi tuolille uudelleen tämän noustessa toiselle\npitämään toimitusta.\n\nEl-Soon ympärillä seisoivat hänen isänsä vanhat orjat. Vanhuuden\nköyristäminä ja vapisevina he, menneen polven edustajat, hievahtamatta\ntarkastelivat nuoremman polven puuhia. Ihmisjoukon ensi rivissä oli\nmuutamia Eldoradon ja Bonanzan kuninkaita ja heidän rinnallaan pari\nmurtunutta, keripukin turvottamaa kullanetsijää. Keskellä joukkoa näkyi\nvilkasliikkeinen, villisilmäinen intiaaninainen ylisen Tana-naw'n\nsyrjäkulmilta. Rannikkoseudun kiertelevä sitka-intiaani seisoi rinnan\nLake le Bargen puolelta saapuneen stickin kanssa ja takalistolla oli\npuolisen tusinaa ranskalaisia matkailijoita omassa ryhmässään. Kaukaa\nkuului tuhatlukuisten lintuparvien häipyvä kirkuna pesimäpaikoilta.\nPääskyset kiisivät vettä hipuen pitkin Yukonin tyyntä pintaa ja\nkultarintakerttu lauloi. Piilossa olevan auringon säteet tunkeutuivat\nvinosti tuhannen mailin päässä palavasta metsästä levinneen savun läpi\nmuuttaen taivaan synkän punertavaksi maanpinnan punertuessa\nheijastuneesta valosta. Sama punainen hehku oli myöskin kaikkien\nsaapuvillaolijoiden kasvoilla ja se teki kaikki kummallisen ja\nsalaperäisen näköisiksi.\n\nTarjoukset alkoivat hitaasti. Sitka-intiaani, joka oli vasta puoli\ntuntia sitten tänne saapunut muukalainen, tarjosi sata dollaria\näänessään luottava sävy ja näki hämmästyksekseen Akoonin kääntävän\npyssynsä piipun häntä kohti. Tarjoukset jatkuivat. Eräs Tozikakatin\nintiaani, luotsi, tarjosi 150 dollaria ja hetken kuluttua eräs\nylämaasta karkoitettu peluri koroitti tarjouksen kahteensataan.\nEl-Soota harmitti, hänen ylpeyttään oli loukattu. Mutta sitäkin\nrohkeammin hän vain katseli joukkoa.\n\nKatsojien keskuudessa syntyi rauhatonta liikehtimistä Porportukin\ntunkeutuessa etualalle. \"Viisisataa dollaria!\" hän huusi kuuluvalla\näänellä silmäten sitten ympärilleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen hän\noli tehnyt.\n\nHän aikoi käyttää suurta omaisuuttaan nuijana vaimentaakseen kaiken\nkilpailun jo heti alussa. Mutta yksi matkailijoista, joka katseli\nEl-Soota säihkyvin silmin, koroitti tarjouksen sadalla dollarilla.\n\n\"Seitsemänsataa!\" vastasi Porportuk empimättä.\n\nJa yhtä nopeasti tuli: \"Kahdeksansataa\" matkustajalta.\n\nSilloin Porportuk heilautti uudelleen sotanuijaa. \"Tuhat kaksisataa!\"\nhän huudahti. Ilmeisesti pahoilla mielin matkailija hellitti.\nKorkeampia tarjouksia ei tehty. Tommy ponnisteli kehotellen, mutta ei\nsaanut ketään innostumaan.\n\nEl-Soo puhui Porportukille: \"Tekisitte viisaasti, Porportuk, jos\npunnitsisitte tarkoin tarjouksenne. Oletteko unohtanut, mitä Teille\nsanoin, etten ikinä tule vaimoksenne!\"\n\n\"Tämä on julkinen huutokauppa\", hän vastasi. \"Ostan Teidät ja teemme\nkauppakirjan. Olen tarjonnut tuhat kaksisataa dollaria. Te tulette\nminulle halvaksi.\"\n\n\"Kirotun halvaksi!\" kiljasi Tommy. \"Mitäpä se tekee, vaikka olenkin\nhuutokaupan toimittaja? Ei se estä minua tekemästä tarjousta. Koroitan\nsen tuhanteen kolmeensataan.\"\n\n\"Tuhat neljäsataa\", oli Porportukin tarjous. \"Ostan Teidät --\nsisarekseni\", kuiskasi Tommy El-Soolle ja jatkoi ääneen: \"Tuhat\nviisisataa!\"\n\nKahdessa tuhannessa ryhtyi yksi Eldoradon kuninkaista leikkiin ja Tommy\nväistyi.\n\nKolmannen kerran Porportuk heilautti varallisuusnuijaansa koroittaen\nyhdellä kertaa viisisataa dollaria. Mutta se koski Eldorado-kuninkaan\nylpeyteen. Häntä ei niin vain voitaisi säikäyttää. Ja hän koroitti\nlisää viisisataa.\n\nEl-Soon hinta oli nyt kolmetuhatta. Porportuk nosti sen\nkolmeentuhanteen viiteensataan ja ihmetteli suu auki, kun\nEldorado-kuningas lisäsi vielä tuhat dollaria. Uudelleen Porportuk\nkoroitti viidelläsadalla ja ällistyi yhäkin enemmän Eldorado-kuninkaan\nnostaessa vielä tuhannella.\n\nPorportuk oli raivoissaan. Hänen ylpeytensä oli pelissä ja hänen\nvoimaansa vedottiin, sillä voima oli häneen nähden samaa kuin rikkaus.\nHeikkouden häpeää hän ei ottaisi kantaakseen koko maailman nähden.\nEl-Soo itse jäi syrjäseikaksi. Pitkinä vuosina ja kylminä öinä\nsaituudella tehdyt säästöt olivat nyt valmiit tuhlattaviksi. El-Soon\nhinta oli noussut kuuteentuhanteen. Porportuk koroitti sen seitsemäksi.\nJa sitten nousi hinta tuhat dollaria kerrallaan, niin nopeasti kuin\nmiehet ehtivät tehdä tarjouksensa. Neljässätoistatuhannessa kilpailijat\npysähtyivät hengähtämään.\n\nSitten tapahtui odottamatonta. Vielä raskaampi nuija\nheilahti. Alkaneella väliajalla oli ennenmainittu peluri\nkeinottelumahdollisuuksia haistaen muodostanut yhtiön tovereittensa\nkanssa tarjoten kuusitoistatuhatta dollaria.\n\n\"Seitsemäntoistatuhatta\", sanoi Porportuk heikosti.\n\n\"Kahdeksantoistatuhatta\", lisäsi kuningas.\n\nPorportuk kokosi voimansa: \"Kaksikymmentätuhatta\".\n\nYhtiö luopui. Eldorado-kuningas koroitti tuhannen, Porportuk vastasi.\nJa heidän tehdessään tarjouksia Akoon kääntyi toisesta toiseen,\npuoleksi uteliaana, puoleksi uhkaavana, ikäänkuin nähdäkseen,\nminkälainen mies hänen on tapettava. Kun kuningas valmistautui tekemään\nseuraavaa tarjoustaan, oli Akoon tunkeutunut lähemmäksi ja kuningas\npäästi revolverin vyöstään, ennenkuin sanoi:\n\n\"Kaksikymmentäkolmetuhatta.\"\n\n\"Kaksikymmentäneljätuhatta\", jatkoi Porportuk. Hän naurahti ilkeästi,\nsillä varmuus, jolla hän koroitti, oli lopultakin alkanut horjuttaa\nkuningasta.\n\nViimemainittu siirtyi lähelle El-Soota tarkastaen tätä huolellisesti ja\npitkään.\n\n\"Ja viisisataa\", sanoi hän lopuksi.\n\n\"Kaksikymmentäviisituhatta\", nosti Porportuk.\n\nKuningas katseli tovin pudistaen päätään. Sitten hän katsahti vielä\nkerran ja lausui vastahakoisesti: \"Ja viisisataa.\"\n\n\"Kaksikymmentäkuusituhatta\", pamautti Porportuk.\n\nKuningas pudisteli päätään karttaen Tommyn kehoittavaa katsetta. Tällä\nvälin oli Akoon siirtynyt lähemmäksi Porportukia. Sen huomasi El-Soon\nvalpas silmä, ja sillä aikaa kuin Tommy koetti saada Eldorado-kuninkaan\nkoroittamaan tarjousta, hän kumartui kuiskuttamaan orjan korvaan.\nJa Tommyn sanojen, \"kaksikymmentäkuusituhatta, ensimäinen --\nkaksikymmentäkuusituhatta, toinen -- kaksikymmentäkuusituhatta --\"\nkaikuessa ilmassa orja meni Akoonin viereen ja kuiskutti vuorostaan\njotain tälle. Akoon ei osoittanut pienimmälläkään merkillä kuulleensa\nviestiä, vaikka El-Soo tarkkasi häntä huolissaan.\n\n\"Kolmas!\" lopetti Tommy. \"Korkein tarjous on Porportukin,\nkaksikymmentäkuusituhatta dollaria.\"\n\nPorportuk vilkasi Akooniin arkaillen. Kaikkien silmät kohdistuivat\nAkooniin, mutta tämä ei hievahtanutkaan.\n\n\"Tuokaa vaaka!\" sanoi El-Soo.\n\n\"Suoritan maksun kotonani\", epäsi Porportuk.\n\n\"Tuokaa vaaka!\" toisti El-Soo. \"Maksu on suoritettava täällä kaikkien\nnähden.\"\n\nKultavaaka noudettiin kauppa-asemalta ja Porportuk poistui asuntoonsa\npalaten mukanaan mies, kantaen selässään kultahietaa hirvennahkaisissa\npusseissa. Myöskin oli hänen mukanaan toinen mies, jolla oli pyssy\nkädessään ja joka ei katsonut minnekään muualle kuin Akooniin.\n\n\"Tässä ovat velkakirjat ja kiinnitykset\", sanoi Porportuk,\n\"viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria\nseitsemänkymmentäviisi senttiä.\"\n\nEl-Soo otti ne vastaan sanoen Tommylle: \"Ne on laskettava\nkuudeksitoistatuhanneksi.\"\n\n\"Jää vielä kymmenentuhatta dollaria maksettavaksi kullassa\", vastasi\nTommy.\n\nPorportuk nyökkäsi ja aukaisi pussien suut. Seisten rantatöyryn\nreunalla El-Soo repi paperit kappaleiksi ja lähetti ne leijailemaan\nYukoniin. Mittaaminen alkoi, mutta keskeytyi heti.\n\n\"Luonnollisesti seitsemäntoista dollaria\", oli Porportuk sanonut\nTommylle vaakaa aseteltaessa.\n\n\"Kuusitoista dollaria\", vastasi El-Soo terävästi.\n\n\"Kautta maan on tapana laskea kullan hinnaksi seitsemäntoista dollaria\nunssilta\", väitti Porportuk. \"Ja tämä myös on kauppasuoritus.\"\n\nEl-Soo nauroi: \"Se on uusi tapa. Se on päässyt käytäntöön tänä keväänä.\nViime vuonna ja sitä ennen on hinta ollut kuusitoista dollaria unssi.\nKun isäni velka tehtiin, oli se kuusitoista dollaria. Kun hän\nkauppa-asemalla osti tavaroita Teiltä saamallaan kullalla, annettiin\nhänelle unssista jauhoja kuudentoista dollarin arvosta eikä\nseitsemäntoista. Ja senvuoksi on Teidän maksettava minulle unssi\nkuudestatoista eikä seitsemästätoista dollarista.\" Muristen suostui\nPorportuk jatkamaan mittaamista.\n\n\"Punnitkaa se kolmeen osaan, Tommy!\" määräsi El-Soo. \"Tähän tuhat\ndollaria, tähän kolmetuhatta ja tähän kuusituhatta.\"\n\nMittaaminen oli hidasta puuhaa ja sen kestäessä kaikki seurasivat\ntarkoin Akoonin liikkeitä.\n\n\"Hän vain odottaa, kunnes maksu on suoritettu\", sanoi joku. Sanat\nkulkivat miehestä mieheen ja kaikki uskoivat ne todeksi odottaen\njännityksellä, mitä Akoon sitten tekisi. Myöskin Porportukin pyssymies\nodotti vahtien Akoonia.\n\nPunnitseminen oli suoritettu loppuun ja kultahiekka oli pöydällä\nkolmena tummankeltaisena kekona. \"Isäni on velkaa yhtiölle kolmetuhatta\ndollaria\", sanoi El-Soo. \"Ottakaa se, Tommy, yhtiön puolesta. Ja tässä,\nTommy, on neljä vanhaa miestä. Tunnette heidät. Ja tässä on tuhat\ndollaria. Ottakaa se ja pitäkää huolta siitä, etteivät nämä vanhukset\ntarvitse milloinkaan olla nälässä eivätkä tupakan puutteessa.\"\n\nTommy kokosi kullan pusseihin. Kuudentuhannen dollarin edestä jäi\npöydälle. El-Soo työnsi kauhan kultakekoon ja siroitti sisällön\näkkinäisellä liikkeellä Yukoniin kultaisena kuurona. Porportuk tarttui\nhäntä ranteeseen, kun hän toisen kerran työnsi kauhan kekoon.\n\n\"Kulta on minun\", El-Soo sanoi rauhallisesti.\n\nPorportuk hellitti otteensa hammasta purren ja synkin silmin katsellen,\nkun hän jatkoi kullan kylvämistä virtaan, kunnes pöytä oli tyhjä.\n\nKaikkien huomio oli kiintynyt Akooniin ja Porportukin miehellä oli\npyssynpiippu kyynärtaipeessa, sormi liipasimella ja pyssynsuu\ntähdättynä kyynärän päässä seisovaan Akooniin. Mutta Akoon ei\nhievahtanut.\n\n\"Laittakaa kauppakirja kuntoon\", sanoi Porportuk äreästi.\n\nJa Tommy valmisti kauppakirjan, jonka mukaan mies nimeltä Porportuk sai\nkaikki oikeudet naiseen nimeltä El-Soo. El-Soo kirjoitti nimensä\nasiakirjaan ja Porportuk taivutti sen pannen sen lompakkoonsa. Äkkiä\nhänen silmänsä välähtivät ja kiihkeästi hän kääntyi El-Soohon päin\npuhuen:\n\n\"Mutta minä en maksanut isänne velkaa. Teistä minä maksoin hinnan. Kun\nTeidät myytiin, oli se nykyhetken kauppaa eikä viimevuotista tahi\nvieläkin vanhempaa. Niistä kultaunsseista, jotka Teistä annoin,\nmaksetaan nyt kauppa-asemalla seitsemäntoista dollarin edestä jauhoja\neikä kuudentoista. Olen menettänyt dollarin kultakin unssilta, yhteensä\nkuusisataa kaksikymmentäviisi dollaria.\"\n\nEl-Soo mietti hetkisen ja huomasi tehneensä erehdyksen. Hän hymyili\npurskahtaen sitten nauruun.\n\n\"Olette oikeassa, minä erehdyin. Mutta myöhäistä on sitä enää oikaista,\nTe maksoitte ja nyt on kulta mennyttä. Teidän ajatusjuoksunne oli\nhidas. Vahinko on Teidän. Järkenne ei kulje nopeasti nykyisin,\nPorportuk. Te alatte olla vanha.\"\n\nPorportuk ei vastannut. Pälyen hän silmäsi Akooniin ja huomasi olevansa\nturvassa. Hänen huulensa painautuivat tiukasti yhteen ja julmuus\nkuvastui hänen kasvoissaan. \"Tulkaa\", sanoi hän sitten, \"menemme\nmajaani\".\n\n\"Muistatteko, mitkä kaksi seikkaa sanoin Teille keväällä?\" kysyi El-Soo\nliikahtamatta paikaltaan.\n\n\"Pääni olisi täynnä naisten puheita, jos säilyttäisin ne mielessäni\",\nvastasi Porportuk.\n\n\"Sanoin Teille, että saisitte saatavanne\", El-Soo jatkoi tasaisesti.\n\"Ja myöskin sanoin Teille, etten ikinä tule vaimoksenne.\"\n\n\"Mutta sen sanoitte, ennenkuin kauppakirja oli tehty.\" Porportuk pisti\nkätensä taskuun, missä asiakirja oli. \"Olen ostanut Teidät kaikkien\nnähden. Te olette minun. Ette kieltäne, että olette minun.\"\n\n\"Olen Teidän\", sanoi El-Soo vakavasti.\n\n\"Minun omani?\"\n\n\"Teidän omanne.\"\n\nPorportukin ääneen tuli voitonvarma sointu:\n\n\"Minun omani kuten koira?\"\n\n\"Kuten koira Teidän omanne\", toisti El-Soo rauhallisesti. \"Mutta,\nPorportuk, Te unohdatte sanani, jos joku toinen mies olisi minut\nostanut, niin olisin tullut hänen vaimokseen. Olisin ollut sille\nmiehelle hyvä vaimo. Sellainen oli aikomukseni. Mutta Teidän\nvaimoksenne en suostu ikinä tulemaan. Ja senvuoksi olen Teidän\nkoiranne.\"\n\nPorportuk tiesi leikkivänsä tulella ja päätti hoitaa pelinsä lujin\nottein. \"Sitten puhun Teille, en kuten El-Soolle, vaan kuten koiralle\",\nhän sanoi, \"ja käsken Teidän tulemaan kanssani\". Näin sanoessaan hän\nyritti tarttua El-Soon käsivarteen, mutta tämä torjui hänen otteensa:\n\n\"Ei niin kiirettä, Porportuk. Te ostatte koiran. Koira juoksee\nluotanne. Vahinko on Teidän. Olen koiranne. Entäpä jos karkaan?\"\n\n\"Koiran omistajana pieksän Teitä.\"\n\n\"Kun saatte minut kiinni?\"\n\n\"Kun saan Teidät kiinni.\"\n\n\"Ottakaa sitten minut kiinni!\"\n\nNopeasti hyökkäsi Porportuk häneen päin, mutta hän vältti. Nauraen\nkiersi El-Soo pöytää. \"Ota kiinni hänet!\" komensi Porportuk El-Soon\nlähellä olevalle pyssyintiaanille. Mutta kun intiaani ojensi kätensä\ntarttuakseen El-Soohon, niin Eldorado-kuningas kaatoi hänet maahan\nkorvanjuureen tähdätyllä nyrkiniskulla. Pyssy putosi kolisten maahan.\nSilloin olisi Akoonilla ollut tilaisuus. Hänen silmänsä liekehtivät,\nmutta hän ei hievahtanut.\n\nPorportuk oli vanha mies, mutta kylmät yöt olivat pitäneet hänet\nvirkeänä. Pöytää hän ei käynyt kauan kiertämään, vaan hyppäsi äkkiä sen\nyli. El-Soo ei osannut olla varuillaan. Hän hypähti taaksepäin\nkiljaisten säikähtyneenä ja Porportuk olisi saanut hänet kiinni, jollei\nTommy olisi sitä estänyt. Tommyn jalka ojentui. Porportuk kompastui ja\nlensi pitkälleen maahan. Ja silloin El-Soo lähti.\n\n\"Ottakaa sitten kiinni minut\", hän nauroi olkansa yli paetessaan. Hänen\njuoksunsa oli joustavaa ja kevyttä, mutta Porportuk juoksi nopeasti ja\nrajusti. Nuoruudessaan hän oli ollut nopein juoksija nuorten miesten\njoukossa. Ja nytkin hän oli nopeampi kuin El-Soo. Mutta tämä vältti\nhänet tehden nopeita mutkia. Kun hän oli heimopuvussaan, eivät\nhameenhelmat haitanneet hänen jalkojensa liikkeitä ja vikkelin kääntein\nhänen notkea vartalonsa luiskahti joka kerran pois Porportukin\nyrittäessä häneen tarttua.\n\nNauraen ja meluten yhteensulloutunut väkijoukko hajaantui katsomaan\najoa. Yhä mutkitellen ja kierrellen äkkinäisin kääntein El-Soo riensi\nintiaanien leiripaikan halki Porportuk kintereillään, milloin kadoten\ntelttojen taa seuraavana hetkenä tullakseen uudelleen näkyviin. Näytti\nsiltä, kuin olisi El-Soo käsineen nojannut ilmaan milloin puolelle,\nmilloin toiselle, ja jyrkimmissä käänteissä koko hänen ruumiinsa\nkallistui hyvin vinoon näyttäen heittäytyvän ilman varaan. Ja kuten\najokoira oli Porportuk hänen kantapäillään, aina yhden harppauksen\nverran jäljessä tahi jommallakummalla sivulla.\n\nHe juoksivat leiripaikan takana olevan kentän halki ja katosivat\nmetsään. Tana-naw'n asemalla odotettiin heidän palaamistaan, odotettiin\nkauan ja hartaasti, mutta turhaan.\n\nSillä välin Akoon söi ja nukkui usein viivyskellen laivasillalla\nkuuntelematta hänelle heitettyjä moitteita sen johdosta, ettei hän\nollut tehnyt mitään. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua palasi\nPorportuk väsyneenä ja raivoissaan. Hän ei virkkanut sanaakaan\nkellekään muulle kuin Akoonille, jonka kanssa hän koetti haastaa\nriitaa. Mutta Akoon vain kohautti olkiaan ja poistui. Porportuk ei\nantanut ajan kulua hukkaan. Hän varusti puoli tusinaa nuoria miehiä,\nvaliten parhaat jälkien seuraajat ja kestävimmät kulkijat, ja heidän\netunenässään hän painautui metsään.\n\nSeuraavana päivänä ylöspäin matkalla oleva höyrylaiva \"Seattle\" laski\nlaituriin ja otti halkoja. Kun kiinnitysköydet oli irroitettu ja laiva\neteni rannasta, oli Akoon mukana luotsikojussa. Ollessaan muutamia\ntunteja vuorollaan peräsimessä hän näki pienen tuohikanootin lähtevän\nrannasta. Siinä oli vain yksi ihminen. Tarkkaan sitä katseltuaan hän\nkäänsi peräsinratasta ja hiljensi vauhtia.\n\nKapteeni astui luotsikojuun. \"Mikä nyt on hätänä?\" hän kysäsi. \"Vesihän\non hyvää.\"\n\nAkoon murahti vain. Hän näki rannalta lähtevän isomman kanootin, jossa\noli useampia henkilöitä. \"Seattle\" joutui pois pääväylältä ja hän\nkäänsi peräsintä vielä hieman.\n\nKapteeni kiehahti. \"Sehän on vain intiaanivaimo\", hän vastusti.\n\nAkoon ei virkkanut mitään. Jännittyneenä hän seurasi naista ja\ntakaa-ajavaa kanoottia. Viimemainitussa pieksi kuusi melaa vettä, kun\ntaas naisen melominen kävi hitaasti.\n\n\"Te ajatte laivan kiinni pohjaan\", huusi kapteeni tarttuen\nohjausrattaaseen.\n\nMutta kaikin voimin Akoon nojautui rattaaseen ja katsahti kapteenia\nsilmiin. Hitaasti kapteeni irroitti kätensä tapeista.\n\n\"Ihmeellinen veijari\", hymisi hän itsekseen.\n\nAkoon piti \"Seattlen\" aivan matalan rinnassa, kunnes näki naisen\ntarttuvan keulapuolen reunaan. Sitten hän antoi merkin panna koneet\ntäyteen käyntiin ja kiersi ratasta. Suuri kanootti oli hyvin lähellä,\nmutta sen ja laivan väli leveni levenemistään.\n\nNauraen nainen nojautui laivan reunalle -- ja huusi: \"Ota kiinni minut,\nPorportuk!\"\n\nAkoon poistui laivasta Fort Yukonissa. Hän hankki pienen, sauvottavan\nveneen ja lähti Porcupine-jokea ylöspäin. Ja El-Soo oli hänen mukanaan.\nMatka oli raskas ja tie kulki maailman selkärangan poikki, mutta Akoon\noli ennenkin sen kulkenut. Päästyään Porcupinen latvoille he jättivät\nveneen ja kulkivat jalan Kalliovuorten poikki.\n\nHyvin mielellään Akoon kulki El-Soon jäljessä ja katseli\nhänen liikkeitään. Niissä oli sellaista musiikkia, jota hän\nrakasti. Ja erikoisesti hän oli ihastunut hyvinmuodostuneisiin,\npehmeiksiparkittujen nahkavarsien peittämiin sääriin, hoikkiin\nnilkkoihin ja pieniin jalkoihin, jotka eivät väsyneet pisimpänäkään\npäivänä.\n\n\"Sinä olet keveä kuin ilma\", hän sanoi katsoen El-Soohon. \"Sinulle ei\nkulkeminen ole raskasta. Kävelysi on kuin leijailua, niin keveätä on\njalkaisi nousu. Sinä olet kuin kauris, El-Soo, ja silmäsi ovat kuin\nkauriin silmät, kun joskus katsot minuun tahi kun kuulet äkillisen\näänen ja mieleesi tulee, onko vaara uhkaamassa. Silmäsi on kuin kauriin\nsilmät nyt, kun katsot minuun.\"\n\nJa säteilevänä ja liikutettuna El-Soo suuteli Akoonia.\n\n\"Kun saavumme Mackenzielle, niin jatkamme viipymättä matkaamme\", sanoi\nAkoon myöhemmin. \"Meidän on päästävä etelään, ennenkuin talvi meidät\ntavoittaa. Menemme kesämaihin, missä ei ole lunta ollenkaan. Mutta\npalaamme takaisin. Olen nähnyt paljon maailmaa, mutta missään ei ole\nsellaista maata kuin Alaska, ei sellaista aurinkoa kuin meillä, ja\npitkän kesän jälkeen on lumi tervetullut.\"\n\n\"Ja sinä opit lukemaan\", sanoi El-Soo.\n\nJa Akoon vastasi: \"Varmasti opin lukemaan.\"\n\nMutta heille sattui viivytys, kun he olivat saapuneet Mackenzielle. He\ntapasivat Mackenzie-intiaaneja ja metsästysretkellä näiden kanssa\nAkooniin sattui tapaturmalaukaus. Pyssy oli nuorukaisen kädessä. Kuula\nmursi Akoonin oikean käsivarren ja lisäksi kaksi kylkiluuta. Akoon\nosasi jonkunverran haavojen hoitoa ja El-Soo oli oppinut sitä Pyhän\nRistin lähetysasemalla. Luut asetettiin paikoilleen ja Akoon loikoili\nnuotion ääressä antaakseen niiden kasvaa vastakkain. Ja pitihän tulesta\nkohoava savu moskiitotkin loitolla.\n\nJuuri silloin saapui Porportuk kuuden nuoren miehensä kanssa. Akoon\nähkyi avuttomuuttaan ja vetosi Mackenzie-intiaaneihin. Mutta Porportuk\nesitti vaatimuksensa ja intiaanit olivat ymmällään. Porportuk halusi\nviedä El-Soon mukaansa, mutta sitä he eivät sallineet. Asiasta oli\nlangetettava tuomio, ja koska asia koski miestä ja naista, niin\nkutsuttiin vanhustenneuvosto koolle, etteivät nuoret miehet, joiden\nsydän oli lämmin, antaisi tämän sanelemaa päätöstä.\n\nVanhukset istuivat ympyrässä moskiittojen karkoittamiseksi sytytetyn\ntulen ääressä. He olivat laihoja ja ryppyisiä, hengitys raskasta ja\nläähättävää. Savu vaivasi heitä. Kuihtuneilla käsillään he silloin\ntällöin hätistelivät savua uhmaavia moskiittoja ja tällaisen\nponnistelun jälkeen he aina yskivät ontosti ja tuskallisesti. Eräät\nsylkivät verta ja yksi heistä istui hieman syrjässä pää eteenpäin\nkallellaan veren yhtämittaa hitaasti vuotaessa hänen suustaan. He\nolivat kuin kuolleita ja heidän päivänsä olivat luetut. Kuolemalle oli\nannettu tuomiovalta.\n\n\"Ja minä maksoin hänestä hyvin kalliin hinnan\", lopetti Porportuk\nsyytöksensä. \"Sellaista hintaa ette ole milloinkaan nähneet. Jos myytte\nkaiken, mitä teillä on, keihäänne, nuolenne ja pyssynne, nahkanne ja\nturkiksenne, telttanne, veneenne ja koiranne, jos myytte kaiken, niin\nette sittenkään saa kuin kenties tuhannen dollaria. Ja kuitenkin\nmaksoin tästä naisesta, El-Soosta, kaksikymmentäkuusi kertaa kaikkien\nkeihäittenne, nuolienne ja pyssyjenne, nahkojenne ja turkiksienne,\ntelttojenne, veneittenne ja koirienne hinnan. Se oli kallis hinta.\"\n\nVanhukset nyökkäsivät juhlallisesti, vaikka heidän ryppyjen ympäröimät\nsilmänsä menivätkin levälleen ihmetyksestä, että yksikään nainen olisi\nsellaisen omaisuuden arvoinen. Se heistä, jonka suusta verta vuosi,\nhieroi huuliaan. \"Onko tämä totta?\" hän kysyi jokaiselta Porportukin\nnuorelta mieheltä. Ja jokainen heistä vakuutti sen todeksi.\n\n\"Onko se totta?\" hän kysyi El-Soolta ja tämä vastasi: \"Se on totta.\"\n\n\"Mutta Porportuk ei ole maininnut, että hän on vanha\", sanoi Akoon, \"ja\nettä hänen tyttärensä ovat vanhempia kuin El-Soo.\"\n\n\"Se on totta, Porportuk on vanha mies\", varmensi El-Soo.\n\n\"Porportukin asia on arvioida oma ikänsä\", sanoi vanhus, jonka suusta\ntuli verta. \"Me olemme vanhoja. Mutta nähkääs! Ei ikä ole milloinkaan\nniin vanha, kuin sen nuoriso arvioi.\"\n\nJa ympyrässä istuvat vanhukset pureskelivat ikeniään, nyökyttelivät\npäitään hyväksymisen merkiksi ja yskivät.\n\n\"Minä sanoin hänelle, etten milloinkaan tule hänen vaimokseen\",\nhuomautti El-Soo.\n\n\"Ja kuitenkin otit häneltä kaksikymmentäkuusi kertaa niin paljon kuin\nkaikki meidän omaisuutemme?\" kysyi yksisilmäinen vanhus.\n\nEl-Soo vaikeni.\n\n\"Onko se totta?\" toisti vanhus ja hänen hehkuvan silmänsä katse\ntunkeutui El-Soohon kuin tulinen rauta.\n\n\"Se on totta\", myönsi tämä.\n\n\"Mutta minä pakenen uudelleen\", hän huudahti kiihkeästi hetken\nkuluttua. \"Pakenen aina.\"\n\n\"Se on Porportukin asia\", sanoi eräs toinen vanhus. \"Meidän asiamme on\nantaa tuomio.\"\n\n\"Kuinka paljon sinä maksoit hänestä?\" kysyttiin Akoonilta.\n\n\"En maksanut hänestä mitään\", vastasi tämä. \"Mikä hinta hyvänsä on\nliian vähän hänestä. En ole arvioinut häntä kultahiekassa, en koirissa,\nen teltoissa enkä turkiksissa.\"\n\nVanhukset väittelivät keskenään mumisten puoliääneen. \"Nämä vanhukset\novat jäätä\", sanoi Akoon englanninkielellä. \"En aio noudattaa heidän\nratkaisuaan, Porportuk. Jos otatte El-Soon, niin varmasti tapan\nTeidät.\"\n\nVanhukset keskeyttivät neuvottelunsa ja katselivat häntä\nepäluuloisesti. \"Emme ymmärrä sinun puhettasi\", sanoi heistä yksi.\n\n\"Hän vain sanoi aikovansa tappaa minut\", kiiruhti Porportuk\nselittämään. \"Olisi senvuoksi hyvä ottaa häneltä pois pyssy ja asettaa\njoitakuita nuoria miehiä hänen lähelleen, ettei hän pääsisi kimppuuni.\nHän on nuori ja mitä merkitsevät katkenneet luut nuorille!\"\n\nAvuttomana makaavalta Akoonilta otettiin pois pyssy ja veitsi ja hänen\npääpuolelleen asettui kaksi nuorta Mackenzie-intiaania. Yksisilmäinen\nvanhus nousi seisomaan ja puhui: \"Meitä ihmetyttää naisesta maksettu\nkallis hinta, mutta meidän asiamme ei ole harkita siinä piilevää\njärkeä. Olemme tuomitsemassa ja me annamme tuomion. Asia on selvä.\nKaikki tietävät, että Porportuk on maksanut hyvin kalliin hinnan tästä\nnaisesta, El-Soosta. Ja senvuoksi El-Soo kuuluu Porportukille eikä\nkellekään muulle.\" Hän istuutui raskaasti alkaen yskiä. Vanhukset\nnyökkäsivät yskien.\n\n\"Tapan Teidät\", huusi Akoon englanninkielellä.\n\nPorportuk nousi hymyillen. \"Olette antaneet oikean tuomion\", hän puhui\nneuvostolle, \"ja nuoret mieheni antavat teille paljon tupakkaa. Ja nyt\nkäskekää tuoda nainen luokseni\".\n\nAkoon kiristeli hampaitaan. Nuoret miehet tarttuivat El-Soon\nkäsivarsiin. Hän ei vastustellut, kun hänet vietiin Porportukin luokse,\nkasvot leimuten synkästi.\n\n\"Istu tuohon jalkojeni juureen, kunnes olen puhunut\", tämä komensi ja\npysähtyi sitten hetkeksi. \"On totta\", hän jatkoi sitten, \"että olen\nvanha mies. Mutta kuitenkin jaksan ymmärtää nuoria. Ei tuli vielä ole\nminusta tyyten sammunut. En ole enää nuori, mutta näine vanhoine\njalkoineni aion sittenkin juosta ikäni loppuvuodet. El-Soo juoksee\nnopeasti. Hän on hirvi. Tiedän sen, sillä olen sen nähnyt juostessani\nhänen perästään. Ei ole hyvä, että vaimo juoksee niin nopeasti. Maksoin\nhänestä kalliin hinnan ja hän karkaa minulta. Akoon ei maksanut hänestä\nmitään ja El-Soo juoksee kuitenkin hänen luokseen.\"\n\n\"Tullessani teidän luoksenne, Mackenzien kansa, oli päätökseni vakava.\nKuunnellessani neuvostossa ja ajatellessani El-Soon nopeita jalkoja\nhorjui entinen päätökseni. Nyt on päätökseni taaskin varma, mutta se ei\nole sama kuin se, mikä minulla oli tänne saapuessani. Sallikaa minun\nkertoa teille aikomukseni. Kun koira kerran karkaa isännältään, niin se\nkarkaa myöskin uudelleen. Miten usein se tuotaneekaan takaisin, aina se\nkarkaa uudelleen. Jos meillä on sellainen koira, niin myymme sen.\nEl-Soo on kuin karkaava koira. Aion myydä hänet. Onko neuvostossa joku,\nken tahtoo ostaa hänet?\"\n\nVanhukset yskivät ja vaikenivat.\n\n\"Akoon tahtoisi ostaa hänet\", Porportuk jatkoi, \"mutta hänellä ei ole\nrahaa. Ja senvuoksi tahdon antaa El-Soon hänelle, kuten hän sanoi,\nmaksutta. Vielä nytkin tahdon antaa El-Soon hänelle.\"\n\nKumartuen alas hän otti El-Soota kädestä ja talutti hänet makaavan\nAkoonin luokse.\n\n\"El-Soolla on paha tapa, Akoon\", jatkoi Porportuk sitten asettaen tytön\nistumaan Akoonin jalkapuoleen. \"Samoin kuin hän on tähän asti karannut\nminulta, saattaa hän karata sinulta vastaisuudessa. Mutta sinun, Akoon,\nei tarvitse millonkaan pelätä hänen karkaamistaan. Minä pidän siitä\nhuolen. Hän ei ikinä karkaa sinulta -- se on Porportukin sana. Hänellä\non hyvä järki. Tiedän sen, sillä usein on se antanut minulle iskun.\nMutta tällä kertaa aion antaa oman järkeni toimia. Ja siten tahdon\ntaata hänet sinulle, Akoon.\"\n\nPorportuk kumartui ja asetti El-Soon jalat ristiin nilkat päällekkäin.\nJa sitten hän, ennenkuin kukaan ehti arvata hänen aikomustaan, laukaisi\npyssynsä molempien nilkkojen läpi. Akoonin ponnistellessa noustakseen,\nnuorien miesten pitäessä häntä kiinni, murtuivat hänen katkenneet\nluunsa uudelleen naksahtaen poikki.\n\n\"Teko on oikea\", sanoivat vanhukset toisilleen.\n\nEl-Soo ei päästänyt ääntäkään. Hän istui katsellen murtuneita\nnilkkojaan, joilla hän ei enää milloinkaan kävelisi.\n\n\"Minun jalkani ovat vahvat, El-Soo\", sanoi Akoon. \"Mutta eivät\nmilloinkaan ne vie minua kauaksi luotasi.\"\n\nEl-Soo katsahti häneen ja ensi kerran Akoon näki kyyneleet hänen\nsilmissään.\n\n\"Silmäsi ovat kuin kauriin silmät, El-Soo\", puheli Akoon.\n\n\"Oliko tekoni oikea?\" kysyi Porportuk hymyillen ivallisesti savun\nreunamalta varustautuessaan poistumaan.\n\n\"Se oli oikea\", sanoivat vanhukset. Ja vaieten he istuivat edelleen.\n\n\n\n"]