Asiasanasto.fi

← Tekijänoikeusvapaa kirjasto

Sherlock Holmesin seikkailut I

Arthur Conan Doyle (1859–1930)

Novelli·1892·suom. 1933·3 t 24 min·37 551 sanaa

Kokoelma sisältää Sherlock Holmesin ja tohtori Watsonin varhaisia tutkimuksia Lontoossa. Holmes ratkaisee terävällä päättelykyvyllään rikoksia ja mysteereitä, kuten kuninkaan pulmallisen tilanteen, Punatukkaisten säätiön arvoituksen sekä Boscombe-laakson salaisuuden.


Arthur Conan Doylen 'Sherlock Holmesin seikkailut I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1822. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

Lataa .txt

SHERLOCK HOLMESIN SEIKKAILUT I

Kuningas pulassa

Kirj.

ARTHUR CONAN DOYLE

Englannin kielestä suomentanut O.E.J.

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1933.

SISÄLLYS:

Kuningas pulassa.
Punatukkaisten säätiö.
Kadonnut sulhanen.
Boscombe-laakson salaisuus.
Viisi appelsiininsiementä.
Halkihuulinen kerjäläinen.

KUNINGAS PULASSA.

I.

Sherlock Holmesille hän on aina nainen. Olen vain ani harvoin kuullut
Holmesin mainitsevan häntä millään muulla nimellä. Hänen silmissään hän
saattaa varjoon kaikki muut sukupuolensa edustajat ja on heitä
korkeammalla. Syynä ei ollut se, että hän oli tuntenut jotakin
rakkauden tapaista Irene Adleria kohtaan. Kaikki tunteet ja
mielenliikutukset, varsinkin rakkaus, olivat hänen kylmälle,
täsmälliselle ja ihailtavan tyynelle luonteelleen vastenmieliset.
Johtopäätösten ja huomioiden tekemisessä hän oli mielestäni täydellisin
ajattelukone, mitä maailmassa on konsanaan nähty, mutta rakastajaksi
hän ei sopinut. Hän ei puhunut milloinkaan hellemmistä tunteista muuten
kuin ivaten ja pilkaten. Tutkijalle ne olivat ihailtavia asioita –
vallan erinomaisia, kun oli kysymys ihmisten vaikuttimien ja tekojen
paljastamisesta. Mutta jos tottunut, harkitseva ajattelija avaisi
herkän ja huolellisesti tarkistetun mielensä moisille tungettelijoille,
niin se merkitsisi, että hänen elämäänsä ilmestyisi samalla häiritsevä
tekijä, joka voisi saattaa hänen ajatustyönsä tulokset epäilyksen
alaisiksi. Jos herkkään soittokoneeseen heitettäisiin hiekkaa, tai jos
Holmesin tehokkaasen suurennuslasiin tulisi halkeama, niin se ei voisi
matkaansaattaa suurempaa häiriötä, kuin minkä voimakas tunnekiihtymys
aiheuttaisi hänen kaltaisessaan luonteessa. Ja hänen mieleensä oli
kuitenkin painunut yksi nainen, ja tämä nainen on nyttemmin kuollut
Irene Adler, muistossa hämärä ja epäilyttävä.
Viime aikoina olin nähnyt Holmesin hyvin harvoin. Avioliittoni oli
loitontanut meidät toisistamme. Oma täydellinen onneni ja kodin
ympärille keskittyvät harrastukset, joita aina ilmestyy, kun mies
pääsee niin pitkälle, että hän istuu oman pöydän ääressä, saivat
kaiken huomioni kohdistumaan niihin; kun taas Holmes, joka koko
boheemi-sielustaan inhosi seuraelämää kaikissa sen muodoissa, jäi
asumaan huoneistoomme Baker Streetille, vanhojen kirjojensa pariin
hautautuen ja omistaen aikansa viikosta toiseen milloin kokaiinille,
milloin omalle kunnianhimolleen, käyttämänsä myrkyn aiheuttamalle
uneliaisuudelle ja läpitunkevan neronsa musertavalle tarmolle. Rikoksen
tutkiminen kiinnosti häntä edelleenkin aivan yhtä syvästi kuin
ennenkin, ja hän käytti tavattomat lahjansa ja harvinaisen
huomiokykynsä jälkien seuraamiseen ja arvoitusten ratkaisemiseen, jotka
virallinen poliisi oli jättänyt toivottomina tapauksina sikseen.
Silloin tällöin kuulin epämääräisiä huhuja hänen edesottamisistaan:
hänen kutsumisestaan Odessaan Trepovin murhan johdosta, Trincomaleessa
tapahtuneen, Atkinsonin veljeksiä koskevan omituisen murhenäytelmän
selvittämisestä ja lopuksi tehtävästä, jonka hän oli niin
hienotunteisesti ja mestarillisesti suorittanut Hollannin
kuningasperheelle. Näiden elonmerkkien lisäksi, jotka näin
päivälehdistä, kuten kaikki muutkin niiden lukijat, en tiennyt juuri
mitään muuta vanhasta ystävästäni ja asuintoveristani.
Eräänä iltana – maaliskuun 20 päivänä 1888 – ollessani kotimatkalla
potilaan luota (olin näet jälleen alkanut harjoittaa yksityistä
lääkärintointani) – tulin poikenneeksi Baker Streetille. Mennessäni
tutun oven ohi, johon kihlausaikani ja "Purppuratutkielmassa"
selostetut synkät tapaukset mielessäni erottamattomasti liittyivät,
minut valtasi kiihkeä halu tavata Holmesia ja saada tietää, mihin
asioihin hänen ajatuskykynsä harvinainen terävyys nyt mahdollisesti
kohdistui. Hänen huoneensa olivat kirkkaasti valaistut, ja katsoessani
ylös näin hänen pitkän ja laihan vartalonsa pari kertaa ikkunassa,
tummana varjokuvana kierrekaihtimeen kuvastuen. Hän käveli edestakaisin
huoneessaan, nopeasti ja tarmokkaasti, kädet selän takana ja pää
painuksissa. Minulle, joka tunsin hänen kaikki mielentilansa ja
tapansa, tämä asento ja käveleminen puhuivat omaa kieltään. Hän oli
jälleen työssä. Hän oli ravistautunut valveille huumausmyrkyn luomista
unelmista ja oli ahnaasti käynyt käsiksi johonkin uuteen tehtävään.
Soitin kelloa, ja minut vietiin huoneeseen, jota olimme ennen
yhteisesti käyttäneet.
Hänen käytöksessään ei ollut mitään erityistä ihastumiseen viittaavaa.
Hän oli hillitty, kuten aina, mutta luulen hänen olleen iloisen
nähdessään minut. Sanomatta tuskin sanaakaan, mutta luoden minuun
ystävällisen katseen hän viittasi nojatuoliin, siirsi sikarilaatikkonsa
eteeni ja nyökäytti kehoittavasti päätään sinnepäin, jossa tiesin
viskyn ja soodan olevan. Sitten hän jäi seisomaan takkavalkean eteen ja
katseli minua tutkivasti omalla erikoisella tavallaan.
"Aviosääty sopii sinulle", hän huomautti. "Luulenpa, Watson, että
painosi on lisääntynyt seitsemän ja puoli naulaa sen jälkeen kun
viimeksi näin sinut."

"Seitsemän", oikaisin.

"Olisin todellakin arvioinut lisäyksen hiukan suuremmaksi. Vain hiukan
suuremmaksi, Watson. Ja sinä työskentelet jälleen. Viimeksi
tavatessamme et maininnut mitään siitä, että aioit jälleen ruveta
valjaisiin."

"Mistä sen nyt tiedät?"

"Näen sen, totean päätelmillä. Mistä voin esimerkiksi tietää, että olet
hiljan kastunut perin pohjin ja että sinulla on mitä kömpelöin ja
huolimattomin palvelustyttö?"
"Hyvä Holmes, tämä on liikaa. Sinut olisi varmasti poltettu roviolla,
jos olisit elänyt joitakin vuosisatoja aikaisemmin. On totta, että tein
torstaina jalkamatkan maalle ja tulin kotiin kamalassa siivossa, mutta
koska olen sen jälkeen muuttanut vaatteet, niin en voi kuvitellakaan,
mistä huomaat sen, Mary Jane on kylläkin auttamaton, ja vaimoni on
sanonut hänet irti, mutta en voi sittenkään käsittää, mistä näet kaiken
tämän."

Hän naurahti hiljaa ja hieroi pitkiä, hermostuneita käsiään.

"Maailman yksinkertaisin asia", hän huomautti; "silmäni sanovat
minulle, että vasemman kenkäsi sisäsivulla, juuri siinä, johon tulen
loimu nyt sattuu, on nahassa kuusi melkein yhdensuuntaista naarmua. Ne
ovat ilmeisesti syntyneet siten, että joku on kuivunutta likaa
poistaessaan varsin huolimattomasti raapinut pohjan reunaa. Siitä,
näetkös, tein molemmat johtopäätökseni, että olet ollut ulkona sateessa
ja että sinulla on palveluksessasi kaikesta välinpitämätön ja
erityisesti jalkineita tärvelevä lontoolainen raataja. Mitä taas
työhösi tulee – no, jos huoneeseesi tulee henkilö, joka levittää
ympärilleen jodoformin hajua ja jolla on oikean käden etusormessa musta
laapistahra ja hatussaan kuhmu, joka ilmaisee, mihin hän on kätkenyt
kuulotorven, niin olisinpa todellakin typerä, ellen määrittelisi hänen
kuuluvan lääkeopillisen ammattikunnan toimiviin jäseniin."
En voinut olla nauramatta kuultuani selityksen, kuinka vaivattomasti
hän oli tehnyt johtopäätöksensä. "Selostettuasi kaikki", huomautin,
"asia tuntuu aina niin naurettavan yksinkertaiselta, että minunkin
olisi pitänyt kyetä selvittämään se, mutta siitä huolimatta olen joka
kerta, kun tämmöistä tapahtuu, täysin ymmällä, kunnes taas selität,
miten olet menetellyt. Ja kuitenkin uskon, että minulla on yhtä hyvät
silmät kuin sinullakin."
"Aivan niin", hän vastasi, sytyttäen savukkeen ja istahtaen
nojatuoliin. "Sinä näet, mutta et huomaa. Erotus on päivänselvä. Sinä
olet esimerkiksi nähnyt monta monituista kertaa eteisestä tänne
johtavat portaat."

"Niin olen."

"Kuinka monesti?"

"Satoja kertoja."

"Kuinka monta on porrasaskelmia?"

"Kuinkako monta? Sitä en todellakaan tiedä."

"Juuri niin! Sinä et ole huomannut. Ja kuitenkin olet nähnyt.
Siihen tahdoin tullakin. Minä puolestani tiedän portaita olevan
seitsemäntoista, koska olen sekä nähnyt että huomannut. Mutta asiasta
toiseen. Koska nämä pienet tehtävät huvittavat sinua ja kun olet hyvän
hyvyyttäsi vaivautunut merkitsemään muistiin joitakin sinänsä aivan
mitättömiä aikaansaannoksia, niin tämä ehkä kiinnostaa sinua." Hän
ojensi minulle paksulle, punertavalle paperille kirjoitetun kirjeen,
joka oli ollut koko ajan avoimena pöydällä. "Se tuli äsken postissa.
Lue se ääneen!"

Kirjeessä ei ollut päiväystä, ei allekirjoitusta eikä osoitetta.

"Tänä iltana neljännestä yli seitsemän", sanottiin siinä, "Teitä tulee
tapaamaan eräs henkilö, joka haluaa neuvotella kanssanne sangen
tärkeästä asiasta. Teidän eräälle Euroopan kuninkaalliselle perheelle
äskettäin tekemänne palvelukset ovat osoittaneet, että Teille voi
turvallisesti uskoa asioita, joiden merkitystä tuskin voidaan arvioida
liian suureksi. Tämmöisen arvostelun olemme Teistä joka taholta
saaneet. Olkaa siis kotona sanottuun aikaan älkääkä loukkaantuko siitä,
että vieraanne salaa kasvonsa naamiolla."
"Tämä on todellakin salaperäistä", huomautin. "Mitä luulet sen
tarkoittavan?"
"Minulla ei ole vielä mitään lähtökohtaa. Ja ruveta arvailemaan ja
rakentelemaan olettamuksia ilman kiinteätä lähtökohtaa on
perusteellinen erehdys. Siinä alkaa aivan huomaamattaan muokata
tosiasioita otaksumiin sopiviksi, vaikka otaksumat pitää päinvastoin
laatia tosiasioiden mukaan. Mutta itse kirje? Mitä päätelmiä teet
siitä?"

Tarkastin huolellisesti sekä käsialaa että paperin.

"Tämän kirjoittaja on todennäköisesti varakas mies", huomautin sitten,
koettaen jäljitellä ystäväni menettelytapaa. "Tämmöinen paperi on
ilmeisesti sangen kallista – se on harvinaisen paksua ja jäykkää."
"Harvinaisen paksua ja jäykkää – sinäpä sen sanoit. Se ei olekaan
Englannissa tehtyä. Katsele sitä valoa vasten."
Minä tein niin ja huomasin vesileiman, jossa oli iso E pienen g:n
keralla, iso P ja sitten iso G pienen t:n seuraamana.

"Mitä sanot siitä?" Holmes kysyi.

"Että siinä on valmistajan nimi, tai ainakin hänen nimikirjaimensa."

"Eipäs olekaan. G ja t yhdessä merkitsevät 'Gesellschaft', joka on
saksalainen vastine sanalle 'yhtiö'. Tämä lyhennys on siellä yhtä
tavallinen kuin meillä 'Co'. P merkitsee luonnollisesti 'Papier'.
Sitten seuraa Eg. Katsotaanpa tietosanakirjastamme." Hän etsi
hyllyiltään paksun ruskean kirjan. "Eglow, Eglonitz – kas tässä: 'Eger.
Saksankielisessä seudussa Böömissä lähellä Carlsbadia. Tunnettu
Wallensteinin kuolemasta ja lukuisista lasi- ja paperitehtaistaan.'
Mitä sanot siitä, poikaseni?" Hänen silmänsä loistivat ja hän puhalsi
riemuitsevasti sinisen savupilven kattoon.

"Että paperi on valmistettu Böömissä."

"Aivan niin. Ja mies, joka kirjoitti kirjeen, on saksalainen.
Huomaatko, kuinka omituisesti hän on laatinut lauseen: 'Tämmöisen
arvostelun olemme Teistä joka taholta saaneet'? Sen kirjoittaja ei ole
ranskalainen eikä venäläinenkään. Vain saksalainen on noin epäkohtelias
teonsanojaan kohtaan. Nyt on siis jäljellä vain kysymys mitä tämä
saksalainen tahtoo, joka kirjoittaa böömiläiselle paperille eikä halua
näyttää kasvojaan, vaan esiintyy mieluummin naamioituna. Ja siinä hän
tuleekin, ellen erehdy, itse vastaamaan kaikkiin kysymyksiimme."
Hänen vielä puhuessaan kuulimme kavioiden kopinaa ja pitkän raapaisun,
kun vaununpyörät sattuivat katukäytävän reunaan, minkä jälkeen
ovikelloa soitettiin kiivaasti. Holmes vihelsi.
"Parivaljakko, äänestä päättäen", hän sanoi mennen ikkunan ääreen.
"Niinpä onkin. Pienet umpivaunut ja kaksi komeata hevosta, jotka
kumpikin maksavat melkoisen summan. Tähän tapaukseen sisältyy ainakin
rahaa, Watson, vaikkapa siinä ei olisikaan mitään muuta."

"Minun lienee parasta mennä nyt, Holmes?"

"Ei suinkaan, tohtori. Istu vain alallasi. Ilman sihteeriäni en tule
toimeen. Ja tämä näyttää varsin lupaavalta. Olisi vahinko jättää se
merkitsemättä muistiin."

"Mutta asiakkaasi –"

"Hänestä ei väliä. Voimmehan molemmat tarvita apuasi. Nyt hän tulee.
Siirry tuohon nojatuoliin, tohtori, ja pidä korvat ja silmät auki."
Portaista ja käytävästä kuuluneet raskaat ja hitaat askeleet
pysähtyivät oven taakse, johon samassa koputettiin kovasti ja
vaativasti.

"Sisään!" Holmes kehoitti.

Huoneeseen astui mies, jonka pituus tuskin saattoi olla vähempää kuin
kolme kyynärää ja kuusi tuumaa ja jolla oli Herkuleen hartiat ja
jäsenet. Hänen ulkoasunsa oli upea, mutta koristeltu tavalla, jota
Englannissa olisi sanottu mauttomaksi. Kahden puolen napitettavassa
päällystakissa oli muhkea astrakaanikaulus ja hihansuissa leveät
reunukset samasta nahasta, ja olkapäitä verhoava tummansininen viitta,
vuori heleänpunaista silkkiä, oli kiinnitetty leuan alle suurella,
säihkyvällä beryllineulalla. Pohkeiden puoliväliin ulottuvat saappaat,
joiden suut olivat reunustetut kallisarvoisella ruskealla turkiksella,
täydensivät ja ehensivät hänen tekemäänsä yleisvaikutusta: barbaarin
loisteliaisuutta, joka muuten ilmeni hänen koko esiintymistavastaankin.
Kädessä hänellä oli leveälierinen hattu, ja kasvojen yläosaa peitti
poskipäiden alapuolelle saakka ulottuva musta samettinaamio, jonka hän
oli ilmeisesti juuri ovelle astuessaan asettanut paikoilleen, koskapa
hän vielä hypisteli sitä. Kasvojen alaosasta päättäen hän oli voimakas
luonne; paksu, hiukan riippuva alahuuli ja pitkä, suora leuka
viittasivat itsepäisyyttä lähentelevään päättäväisyyteen.
"Te saitte kirjeeni?" hän kysyi syvällä, karhealla äänellä ja vahvasti
saksaksi murtaen. "Mainitsin siinä haluavani tavata teitä." Hän katsoi
meihin, epävarmana, kumpaa hänen oli puhuteltava.
"Olkaa hyvä, käykää istumaan", Holmes kehoitti. "Tämä on ystäväni ja
työtoverini tohtori Watson, joka silloin tällöin hyväntahtoisesti
avustaa minua. Ketä minulla on kunnia puhutella?"
"Voitte sanoa minua kreivi von Krammiksi. Olen böömiläinen aatelismies.
Tämä ystävänne on varmaankin, kuten ymmärrän, luotettava mies ja
salaisuuksien suhteen niin vaitelias, että voin uskoa hänelle
tärkeimmätkin asiat. Muussa tapauksessa tahtoisin mieluummin puhua
kanssanne kahden kesken."
Minä nousin, mutta Holmes tarttui ranteeseeni ja painoi minut takaisin
tuoliin. "Joko molemmille tai ei kummallekaan", hän vastasi. "Voitte
sanoa tälle herralle kaiken, minkä aiotte sanoa minullekin."
Kreivi kohautti leveitä olkapäitään. "Sitten minun täytyy ensin vaatia
teitä kumpaakin pitämään asia ehdottomasti salassa kaksi vuotta, minkä
jälkeen sillä ei ole mitään merkitystä. Nyt asiani voi kuitenkin käydä
niin kohtalokkaaksi, ettei ole liioiteltua sanoa sen saattavan
vaikuttaa Euroopan historiaan."

"Lupaan sen", Holmes sanoi.

"Minä myös."

"Pyydän teitä suomaan anteeksi naamioni", omituinen vieraamme jatkoi.
"Ylhäinen päämieheni tahtoo asiamiehensä pysyvän teille tuntemattomana,
ja omasta puolestani voin samalla tunnustaa, ettei äsken sanomani nimi
oikeastaan ole omani."

"Tiesin sen", Holmes huomautti kuivasti.

"Asia on mitä arkaluontoisin ja siihen on käytävä käsiksi mitä
varovaisemmin, sillä jos sitä ei saada nyt lopullisesti haudatuksi,
niin seurauksena voi olla suunnaton häväistysjuttu, joka vakavasti
loukkaa erästä Euroopan kuninkaallista perhettä. Se koskee suoraan
sanoen Ormsteinien, Böömin perinnöllisten kuninkaiden, suurta sukua."
"Siitäkin olin selvillä", Holmes mutisi painautuen syvemmälle
nojatuoliinsa ja ummistaen silmänsä.
Vieraamme katseli ilmeisesti hämmästyneenä hänen velttoa asentoaan ja
ilmeettömiä kasvojaan, miestä, joka oli epäilemättä kuvattu hänelle
Euroopan terävimmäksi ajattelijaksi ja tarmokkaimmaksi salapoliisiksi.
Holmes avasi hitaasti silmänsä ja loi kärsimättömän katseen
jättiläismäiseen asiakkaaseensa.
"Jos teidän majesteettinne suvaitsisi selostaa kysymyksessä olevan
asian", hän lausui, "niin minun olisi helpompi avustaa teitä
neuvoillani."
Mies hypähti tuolistaan ja alkoi kävellä kiihtyneesti edestakaisin.
Sitten, tehden alistuvan eleen, hän tempaisi naamion kasvoiltaan ja
heitti sen lattialle. "Olette oikeassa!" hän huudahti. "Olen Böömin
kuningas. Mitäpä sen salaaminen hyödyttäisi?"
"Ei mitään", hymähti Holmes. "Teidän majesteettinne ei ollut vielä
ehtinyt sanoa sanaakaan, ennen kuin jo tiesin, että edessäni seisoi
Vilhelm Gottsreich Sigismund von Ormstein, Cassel-Felsteinin
suurherttua ja Böömin kuningas."
"Sittenpä ymmärtänettekin", harvinainen vieraamme sanoi, istuutuen
jälleen ja sivellen korkeata, valkoista otsaansa, "sittenpä
ymmärtänettekin, etten ole tottunut itse toimittamaan tämmöisiä
asioita. Asiani on kuitenkin niin arkaluontoinen ja asemani sellainen,
etten katsonut voivani käyttää minkäänlaisia välikäsiä. Olen
matkustanut tuntemattomana Prahasta saakka neuvotellakseni kanssanne."

"Olkaa hyvä ja jatkakaa", Holmes kehoitti ja ummisti jälleen silmänsä.

"Selostan lyhyesti yksityiskohdat. Vieraillessani noin viisi vuotta
sitten jonkin ajan Varsovassa tutustuin tunnettuun seikkailijattareen
Irene Adleriin. Nimi lienee varmaankin tuttu."
"Ole ystävällinen, tohtori, ja etsi hänet hakemistostani", Holmes sanoi
avaamatta silmiään.
Hänellä oli jo monta vuotta ollut tapana merkitä huolellisesti ja
järjestelmällisesti muistiin nimiä ja tapahtumia, ja tämä hakemisto oli
nyt niin täydellinen, että oli vaikea löytää edes jonkin verran
huomiota herättänyttä tapahtumaa tai henkilöä, josta hän ei olisi
voinut heti antaa tietoja. Irene Adleria koskevan merkinnän löysin
juutalaisen rabbinin ja erään esikuntaupseerin välistä, joista
jälkimmäinen oli kirjoittanut tutkielman syvänmeren kaloista.
"Näytäppäs tänne", Holmes sanoi. "Jahah! Syntynyt New Jerseyssä 1858.
Matala altto – hm! La Scala – hm! Primadonna Varsovan keisarillisessa
oopperassa, aivan niin! Ei esiinny enää oopperoissa – jahah! Asuu
nykyisin Lontoossa. Teidän majesteettinne antautui, mikäli ymmärrän,
tekemisiin tämän nuoren naisen kanssa, kirjoitti hänelle joitakin
uskallettuja kirjeitä, ja haluaa nyt saada ne takaisin."

"Juuri niin, mutta mistä te –"

"Tulitteko solmineeksi salaisen avioliiton?"

"Emme."

"Onko olemassa mitään laillisia asiakirjoja tai sitoumuksia?"

"Ei".

"Sitten en ymmärrä teidän majesteettianne. Jos tuo nuori nainen tekisi
kirjeet tunnetuiksi saadakseen aikaan häväistysjutun tai muussa
tarkoituksessa, niin millä hän todistaisi niiden alkuperän?"

"Se ilmenisi käsialasta."

"Eikö mitä! Väärennetty."

"Yksityisestä kirjepaperistani."

"Varastettua."

"Sinetistäni."

"Jäljennös."

"Valokuvastani."

"Ostettu."

"Meidät on valokuvattu samalle kortille."

"Niinkö? Se on paha juttu. Teidän majesteettinne on menetellyt varsin
varomattomasti."

"Olin hullu – aivan järjiltäni."

"Te olette antanut hänelle vaarallisen aseen."

"Olin siihen aikaan vain kruununprinssi ja nuori vielä. Eihän ikäni ole
nytkään enempää kuin kolmekymmentä."

"Se täytyy saada takaisin,"

"Olemme yrittäneet ja epäonnistuneet."

"Teidän majesteettinne saa luvan maksaa. Sen täytyy olla ostettavissa."

"Hän ei suostu myymään sitä."

"Sitten se on varastettava."

"Viisi yritystä on jo tehty. Palkkaamani murtovarkaat ovat kaksi eri
kertaa tarkastaneet hänen asuntonsa läpikotaisin. Kerran olemme
anastaneet hänen matkatavaransakin hänen ollessaan matkalla. Ja
kahdesti olemme käyneet hänen kimppuunsa. Kaikki turhaan."

"Kuvasta ei ole nähty jälkeäkään?"

"Ei merkkiäkään."

Holmes naurahti. "Tämähän taitaa ollakin koko näppärä tapaus."

"Minulle erittäin vakava asia", kuningas huomautti moittivasti.

"Tietysti. Entä mitä hän aikoo tehdä valokuvalla?"

"Tuhota minut."

"Millä tavalla?"

"Aion juuri mennä naimisiin."

"Olen kuullut siitä."

"Tuleva puolisoni on Clotilde Lothman von Saxe-Meningen, Skandinavian
kuninkaan toinen tytär. Te kait olette kuullut puhuttavan hänen
perheensä jyrkistä periaatteista. Hän itse on mitä hienoin ja
herkkätunteisin nuori nainen. Entisyyteeni kohdistuva epäilyksen
varjokin tekisi koko asian tyhjäksi."

"Ja Irene Adler –?"

"Uhkaa lähettää kuvan hänelle. Ja sen hän tekeekin. Olen siitä aivan
varma. Te ette tunne häntä, mutta hänellä on teräksinen tahto. Hänellä
on kauniimmat kasvot kuin monella tunnetulla kaunottarella ja
päättäväisempi luonne kuin monella miehellä. Hän ei salli minun mennä
naimisiin kenenkään toisen kanssa. Sen estämiseksi hän tulee menemään
vaikka kuinka pitkälle."

"Oletteko varma, ettei hän ole vielä lähettänyt kuvaa?"

"Olen."

"Ja minkä perusteella?"

"Koska hän on sanonut lähettävänsä sen samana päivänä, jolloin kihlaus
virallisesti julkaistaan. Ja se tapahtuu ensi maanantaina."
"Sittenhän meillä on vielä aikaa kolme päivää", Holmes sanoi
haukotellen. "Sehän sopii mainiosti, sillä minulla on juuri nyt pari
kolme tärkeätä asiaa toimitettavinani. Teidän majesteettinne jää
tietysti toistaiseksi Lontooseen?"
"Luonnollisesti. Tapaatte minut hotelli Langhamista kysyessänne kreivi
von Krammia."

"Ilmoitan parilla rivillä, miten asia edistyy."

"Tehkää se. Odotan mitä kiihkeimmin pienintäkin uutista."

"Entä rahallinen puoli?"

"Siinä suhteessa teillä on vapaa toimivalta."

"Ilman mitään ehtoja?"

"Sanon teille, että olen valmis uhraamaan kokonaisen maakunnan
kuningaskunnastani, jos vain saan takaisin tuon valokuvan."

"Ja siihen mennessä –?"

Kuningas otti viittansa alta painavan säämiskäpussin ja pani sen
pöydälle. "Siinä on kolmesataa puntaa kultana ja seitsemänsataa
seteleinä", hän ilmoitti.
Holmes kirjoitti kuitin muistikirjansa lehdelle, repäisi lehden irti ja
ojensi sen hänelle.

"Entä neidin osoite?"

"Briony Lodge, Serpentine Avenue, St. Johns Wood."

Holmes merkitsi sen muistiin. "Vielä yksi kysymys. Oliko se
kabinettikuva?"

"Oli."

"Hyvää yötä sitten, teidän majesteettinne. Todennäköisesti voimme
piakkoin antaa teille hyviä uutisia. Ja hyvää yötä sinullekin, Watson",
hän lisäsi hetkisen kuluttua, kun kuninkaalliset ajoneuvot lähtivät
vierimään pois. "Jos vaivaudut tulemaan luokseni huomenna iltapäivällä
kolmen aikana, niin keskustelisin mielelläni tästä pikkutapauksesta
kanssasi."

II.

Tulin Baker Streetille täsmälleen kello kolme, mutta Holmes ei ollut
vielä palannut kaupungilta. Emännöitsijä ilmoitti hänen menneen ulos
heti kahdeksan jälkeen aamulla. Istahdin sen tähden valkean eteen ja
päätin odottaa, viipyisipä hän kuinka kauan hyvänsä. Omasta puolestani
olin jo syvästi kiinnostunut tähän tehtävään, vaikka siinä ei
näkynytkään jälkeäkään mistään sellaisesta, joka oli tehnyt molemmat
ennen selostamani rikokset niin kaameiksi ja eriskummallisiksi, mutta
tapaus oli sinänsä sellainen ja asianomaisen henkilön asema niin
korkea, että ne jo tekivät sen omalaatuiseksi. Ja olipa itse tutkittava
tapaus minkälainen hyvänsä, niin ystäväni mestarillisessa asiain tilan
käsittämisessä ja hänen terävässä ja läpitunkevassa ajattelussaan oli
aina jotakin, joka sai minut nautinnolla tutkimaan hänen työtapaansa ja
seuraamaan hänen nopeita ja nerokkaita päätelmiään, sillä juuri niiden
avulla hän selvitti monimutkaisimmatkin arvoitukset. Olin jo niin
tottunut hänen aina uudistuvaan onnistumiseensa, etten tullut enää
ajatelleeksikaan hänen voivan erehtyä.
Kello läheni jo neljää, kun ovi avautui ja huoneeseen tuli juopunut
mies, jonka punaista ja tulehtunutta naamaa kehysti ruokkoamaton
poskiparta ja vanuttunut tukka ja jolla oli yllään pahasti ryvettynyt
tallirengin puku. Vaikka olinkin tottunut ystäväni hämmästyttävään
naamioitumistaituruuteen, minun täytyi katsoa häneen kolmesti,
ennenkuin oli varma, että hän se todellakin oli. Nyökäten minulle hän
hävisi makuuhuoneeseen ja tuli viiden minuutin kuluttua takaisin,
pestynä, kammattuna ja tavallinen arkipuku yllään. Työntäen kädet
taskuihin hän istuutui verkalleen nojatuoliinsa, ojensi jalat tulta
kohti ja alkoi sitten nauraa sydämensä pohjasta.
"No totta tosiaan!" hän huudahti ja nauroi taas, kunnes hänen täytyi,
hervottomana ja menehtymäisillään, nojautua tuolinsa selkämykseen.

"Mistä on kysymys?"

"Tämä on todellakin aivan liian hullunkurista. Sinä et varmastikaan
kykenisi konsanaan arvaamaan, missä olen ollut koko aamupäivän ja mitä
olen tehnyt."
"En osapuillekaan. Mutta todennäköisesti olet tutkinut neiti Irene
Adlerin tapoja ja ehkä hänen asuntoaankin."
"Aivan niin, mutta loppu oli jotensakin yllättävä. Kerron sinulle
kaikki. Minä lähdin kotoa tänä aamuna heti kahdeksan jälkeen, työtä
hakevaksi tallirengiksi pukeutuneena. Kaikkien kesken, jotka ovat
tekemisissä hevosten kanssa, vallitsee ihmeellinen, jonkinlaiseen
vapaamuurariuteen vivahtava yhteistunto. Jos kuulut heihin, niin pääset
ilman muuta selville kaikesta, mitä heidän keskuudessaan kulloinkin
tiedetään. Briony Lodgen löysin heti. Pieni ja hienonhieno
kaksikerroksinen huvila, julkisivu kadussa kiinni. Ovessa patenttilukko
ja takana puutarha. Oikealla on tilava, hienosti sisustettu olohuone,
jonka korkeat ikkunat ulottuvat melkein lattiaan saakka. Ne on
varmistettu noilla mahdottomilla englantilaisilla haoilla, jotka
lapsikin voi aukaista. Huvilan takapuolella en huomannut mitään
erityistä, paitsi että käytävän ikkunaan pääsee vaunujen katolta.
Kiersin huvilan ympäri ja tutkin sen joka taholta, mutta muuta
mielenkiintoista en nähnyt.
"Sitten jatkoin verkalleen matkaani ja löysin, kuten olin odottanutkin,
puutarhan toisella sivulla olevasta kujasta tallin, jossa hevosten
sukiminen oli parhaillaan käynnissä. Ryhdyin avustamaan ja sain
vaivojeni palkkioksi kaksi penceä, viskygrogin, hyppysellisen tupakkaa
ja niin paljon tietoja neiti Adlerista, kuin saatoin toivoa, ja
sitäpaitsi vielä ainakin kymmenestä muusta naapuristossa asuvasta
henkilöstä, joista en olisi lainkaan välittänyt, mutta joiden
elämäkerrat minun täytyi samalla kuulla.

"Mitä sinulle kerrottiin Irene Adlerista?"

"Hän on pannut sillä kulmalla kaikki miehet pyörälle. Suloisin olento
koko tällä taivaankappaleella, sanovat Serpentine Avenuen tallin miehet
yksimielisesti. Hän elää vaatimattomasti, laulaa konserteissa, lähtee
joka päivä viiden aikana ajelemaan ja palaa täsmälleen kello seitsemän
päivälliselle. Muina aikoina hän menee sangen harvoin ulos,
lukuunottamatta niitä kertoja, jolloin hän käy laulamassa. Hänen
luonaan käy vain yksi miesvieras, mutta hänet nähdään siellä varsin
usein, jopa kahdestikin päivässä. Hän on tumma, kaunispiirteinen ja
pukeutuu erittäin hienosti, nimeltään Godfrey Norton ja ammatiltaan
lakimies. Siinä näet, kuinka hyödyllistä on olla tuttavallisissa
väleissä tavallisen vuokra-ajurin kanssa. Serpentine-tallin miehet
olivat vieneet hänet kotiin ainakin parikymmentä kertaa ja tiesivät
hänestä kaikki. Saatuani kuulla kaikki mitä miehet yleensä tiesivät
heistä, lähdin kuljeskelemaan Briony Lodgen ympäristöön ja ryhdyin
laatimaan sotasuunnitelmaa.
"Tämä Godfrey Norton oli ilmeisesti tärkeä ja huomioonotettava tekijä.
Hän oli lakimies – se tuntui arveluttavalta. Mikä suhde oli heidän
välillään ja mikä aiheutti hänen tiheät käyntinsä? Oliko neiti Adler
hänen asiakkaansa, ystävänsä, vai hänen rakastajattarensa?
Ensimmäisessä tapauksessa hän oli todennäköisesti luovuttanut valokuvan
hänen haltuunsa. Toisessa ja kolmannessa tapauksessa se tuskin saattoi
olla mahdollista. Tämän kysymyksen selvittäminen ratkaisisi, oliko
minun jatkettava tutkimuksiani Briony Lodgessa, vai pitikö minun
kohdistaa huomioni herra Nortonin Templessä olevaan asuntoon. Tämä oli
arka kohta, ja se laajensi tutkimusaluettani huomattavasti. Nämä
yksityiskohdat ovat tietenkin väsyttäviä, mutta ellen selosta
kohtaamiani pikku vaikeuksia, niin koko asian tila jää sinulle
hämäräksi.

"Seuraan koko ajan kiinteästi mukana."

"Pohtiessani siinä asiaa puoleen ja toiseen näin pienten vaunujen
pysähtyvän huvilan eteen ja nuoren herrasmiehen hypähtävän ulos. Hän
oli huomattavan kaunis mies, tumma, hienopiirteinen ja solakka –
ilmeisesti sama, josta olin kuullut. Hänellä näytti olevan kova kiire,
mikä ilmeni siitä, että hän melkeinpä ärjäisemällä käski ajurin odottaa
ja syöksyi juoksujalkaa portaita ylös, pyyhkäisten ovelle rientäneen
palvelustytön tieltään kuten ainakin mies, joka on talossa kuin
kotonaan.
"Hän viipyi sisällä noin puoli tuntia, ja tähyillessäni olohuoneen
ikkunoihin näin hänen kävelevän edestakaisin, kiihkeästi puhuen ja
elehtien. Neiti Adleria en nähnyt. Hänen vieraansa poistui yhtä
kiireesti ja äkkiä kuin oli tullutkin ja näytti entistä
kiihtyneemmältä. Noustessaan vaunuihin hän otti taskustaan kultakellon
ja katsoi siihen miettivästi. 'Aja kuin paholainen', huudahti hän
sitten ajurille, 'ensin Gross & Hankeylle Regent Streetille ja sitten
St. Monican kirkon eteen Edgware Roadille! Saat hyvät juomarahat, jos
ehdimme sinne kahdessakymmenessä minuutissa.
"Vaunut kiitivät pois, ja minä aloin jo ajatella olevan parasta
kiiruhtaa niiden jälkeen, kun huvilan sivulla olevasta kujasta ilmestyi
pieni, kepeä landoo, jonka ajajan takki oli napitettu vain puoliväliin,
kaulaliinan solmu korvan kohdalla ja valjaisiin kuuluvien solkivöiden
päät kaikki irrallaan. Se oli tuskin päässyt portaiden eteen, kun ovi
lensi auki ja vaunuihin hypähti eräs nainen. Näin hänet vain
vilahdukselta, mutta kaunis hän oli, kasvot niin suloiset, että mies
voi niiden takia vaikka uhrata henkensä.
"'St. Monican kirkkoon, John!' hän huudahti. 'Viisi shillinkiä sinulle,
jos ehdimme sinne kahdessakymmenessä minuutissa.'
"Tässä oli tilaisuus, jota en saanut päästää käsistäni. Ollessani vielä
kahden vaiheilla, koettaisinko päästä juosten ajoissa perille, vai
kiidättäisinkö itseni sinne vaunujen takana riippuen, tuli samassa
ajuri näkyviin. Ajaja silmäili ynseästi niin epäilyttävän näköistä
kyydittävää kuin minä olin, mutta minä hyppäsin vaunuihin, ennen kuin
hän ehti sanoa mitään. 'St. Monican kirkkoon', käskin sitten, 'ja viisi
shillinkiä on teidän, jos ehdimme sinne kahdessakymmenessä minuutissa!'
Kello oli kahtakymmentäviittä vailla kaksitoista, ja niin ollen oli
aivan selvää, mistä oli kysymys. [Englannissa toimitetaan avioliittoon
vihkiminen aina ennen kello kahtatoista.]
"Ajurillani oli nopea hevonen. Luulenpa, etten ole milloinkaan ajanut
sellaista vauhtia, mutta toiset olivat sittenkin ehtineet perille ennen
minua. Vaunut ja landoo seisoivat, hevoset märkinä, kirkon oven edessä
saapuessani paikalle. Maksoin ajurille ja riensin sisään. Kirkossa ei
näkynyt muita kuin ne kaksi, joiden jälkeen olin kiiruhtanut, ja
virkapukuinen pappi, joka tuntui selittävän heille jotakin. He
seisoivat kaikki kolme kuorissa alttarin edessä. Minä tallustelin
verkalleen peremmälle sivukäytävää pitkin, kuten ainakin
tyhjäntoimittaja, joka on sattumalta pistäytynyt kirkkoon. Suureksi
hämmästyksekseni kaikki kolme kääntyivät äkkiä minuun päin, ja Godfrey
Norton tuli aivan juoksujalkaa luokseni.
"'Jumalan kiitos!' hän huudahti. 'Teistä saamme todistajan. Tulkaa!
Pian, pian!'

"'Minne sitten?' minä kysyin.

"'Tulkaa nyt vain! Meillä on aikaa vain kolme minuuttia!'

"Minut kiidätettiin melkeinpä raahaamalla alttarin eteen, ja ennen kuin
oikeastaan tiesinkään, missä olin, huomasin mutisevani korvaani
kuiskattuja vastauksia ja vahvistavani todeksi asioita, joista minulla
ei ollut aavistustakaan, ja yleensä avustavani kahlehtimaan lailliseen
avioliittoon neiti Irene Adlerin ja Godfrey Nortonin, 'kumpikin
avioliittoon esteetön'. Toimitus kesti vain tuokion, ja siinä minä
sitten seisoin, kiittelevä herra toisella ja yhtä sydämellisesti
kiittelevä nainen toisella puolellani ja edessäni pappi, joka katseli
meitä suopeasti hymyillen. Tilanne oli niin mahdoton, etten ole
konsanaan mokomampaa nähnyt, ja sehän se sai minut vielä äskenkin niin
sydämellisesti nauramaan. Heidän lupatodistuksessaan näyttää olleen
jokin sellainen puutteellisuus, ettei pappi katsonut voivansa vihkiä
ilman todistajaa, ja minun läsnäoloni, joka katsottiin onnelliseksi
sattumaksi, säästi sulhaselta vaivan lähteä hakemaan todistajaa
kadulta. Morsian antoi minulle kultarahan, jonka aion kiinnittää
kellonvitjoihini tapauksen muistoksi."

"Sehän oli todellakin odottamaton käänne. Entä sitten?"

"Minä ymmärsin, että koko suunnitelmani uhkasi epäonnistua. Nuoripari
saattoi kaikesta päättäen lähteä heti häämatkalle, ja siinä tapauksessa
minun oli viipymättä ryhdyttävä nopeisiin ja tarmokkaisiin
toimenpiteisiin. Mutta kirkon ovella he kuitenkin erosivat; Norton
lähti Templeen ja nuorikko kotiinsa. 'Lähden viiden aikana ajelemaan,
kuten tavallisesti', hän sanoi noustessaan ajopeleihinsä. Enempää en
kuullut. He ajoivat eri tahoille, ja minä menin matkoihini hoitamaan
omia asioitani."

"Ja ne ovat?"

"Viipale kylmää lihaa ja lasi olutta", hän vastasi ja soitti kelloa.
"Minulla on ollut liian paljon tekemistä ehtiäkseni ajattelemaan
syömistä, ja tänä iltana minulla on todennäköisesti vielä enemmän
puuhaa. Kuulehan, Watson, tahtoisitko hiukan auttaa minua?"

"Mielihyvällä."

"Sinä ehkä joudut rikkomaan lakia."

"Samantekevää."

"Sinut voidaan vangitakin."

"Hyvän asian puolesta olen valmis siihenkin."

"Asiamme on suurenmoinen!"

"Sitten odotan vain määräyksiäsi."

"Olin varma, että voisin luottaa sinuun."

"Mutta mitä oikeastaan tahdot minun tekevän?"

"Kun rouva Turner on tuonut tarjottimen sisään, selitän sinulle kaikki.
Kas niin", hän jatkoi, käyden ahnaasti pyytämänsä vaatimattoman
annoksen kimppuun, "minun täytyy puhua syödessäni, sillä aika rientää.
Kello on jo melkein viisi, ja kahden tunnin kuluttua meidän pitää olla
Briony Lodgessa, jonne neiti Irene, tahi oikeammin rouva, palaa
ajeluretkeltään täsmälleen kello seitsemän."

"Ja sitten?"

"Sen saat jättää minun huolekseni. Olen jo järjestänyt kaikki, mitä
siellä tulee tapahtumaan. Sinun suhteesi on vain yksi kohta minulle
hyvin tärkeä. Sinä et saa sekaantua asiaan, tapahtuipa mitä hyvänsä.
Ymmärrätkö?"

"Minun on siis oltava vain sivustakatsojana?"

"Sinä et saa tehdä mitään muuta kuin mitä minä sanon. Siellä tulee
tapahtumaan yhtä ja toista yllättävää, mutta älä välitä siitä. Lopuksi
minut kannetaan sisään huvilaan. Neljä tahi viisi minuuttia myöhemmin
avataan olohuoneen ikkuna. Sinä asetut sen läheisyyteen."

"Niin."

"Sinä tulet näkemään minut koko ajan ja sinun on pidettävä silmällä
minua."

"Niin."

"Ja kun nostan kättäni – näin – niin sinä heität huoneeseen jotakin,
jonka annan sinulle sitä varten, ja samalla huudat, että tuli on irti.
Kaikki selvää, vai mitä?"

"Täydellisesti."

"Mitään todellista vaaraa emme matkaansaata", hän jatkoi, ottaen
taskustaan pitkulaisen, sikarinmuotoisen esineen. "Tämä on aivan
tavallinen savuraketti, kummassakin päässä nalli, joka tekee sen
itsestään syttyväksi. Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin heittää
tämä ikkunasta sisään ja huutaa, että tuli on irti. Huutoosi yhtyy
useita muitakin, minkä jälkeen voit mennä seuraavaan kadunkulmaan
odottamaan minua. Tulen sinne kymmenen minuutin kuluttua. Oletko nyt
selvillä kaikesta?"
"Minun pitää esiintyä toimettomana sivustakatsojana, asettua ikkunan
taakse, katsella sinua, heittää merkin saatuani tämä kapine huoneeseen,
huutaa tulen olevan irti ja sitten odottaa sinua lähimmässä
kadunkulmassa."

"Aivan niin."

"Sitten voit turvallisesti luottaa minuun."

"Oivallista. Kello näkyy olevan jo niin paljon, että minun täytynee
tehdä kaikki valmiiksi uutta osaani varten, jota aion näytellä tänä
iltana."
Hän meni makuuhuoneeseensa ja palasi hetkisen kuluttua ystävälliseksi
ja vaatimattomaksi metodistipapiksi pukeutuneena. Leveälierinen musta
hattu, väljät housut, valkoinen kaulaliina, rakastettava hymy ja hiukan
lapsekas ilme, jossa oli rahtunen hyvänsuopaa uteliaisuuttakin,
muodostivat niin mestarillisen ja eheän kokonaisuuden, että ainoastaan
suuri näyttelijä olisi kyennyt aikaansaamaan jotakin samantapaista.
Holmes ei muuttanut vain ulkomuotoaan. Hänen puhe- ja käytöstapansa ja
hänen koko sielunsakin näyttivät muuttuvan jokaista uutta valepukua ja
uutta osaa vastaaviksi. Näyttämö menetti suuren taiteilijan ja taide
suuren ajattelijan, kun hän otti rikokset erikoisalakseen.
Kello oli neljännestä yli kuusi, kun lähdimme Baker Streetiltä ja
kymmentä vailla seitsemän saapuessamme Serpentine Avenuelle. Oli tullut
pimeä ja katulyhtyjä sytytettiin parhaillaan, kun astelimme
edestakaisin Briony Lodgen edustalla, odotellen sen hallitsijattaren
saapumista. Rakennus vastasi täsmälleen kuvaa, jonka olin saanut
Holmesin suppeasta selostuksesta, mutta ympäristö ei näyttänyt
läheskään niin rauhalliselta kuin olin odottanut. Pienellä kadulla oli
päinvastoin silmäänpistävän paljon väkeä liikkeellä. Kadun kulmassa
vetelehti ryhmä tupakoivia ja meluavia sakilaisia, saksien teroittaja
seisoi rattaansa vieressä hiukan kauempana, pari kaartilaista
nauratteli punastelevaa palvelustyttöä ja joukko hyvin pukeutuneita
nuoria miehiä käveli edestakaisin, sikarit suussa.
"Kuten ymmärrät", Holmes sanoi kävellessämme huvilan edustalla, "tämä
avioliitto tekee asian paljon yksinkertaisemmaksi. Valokuva on nyt
kaksiteräinen ase, sillä rouva Norton pelkää aivan yhtä paljon
mahdollisuutta, että hänen miehensä saisi nähdä sen, kuin meidän
asiakkaamme sitä, että kuva joutuisi prinsessan käsiin. Nyt on vain
kysymys siitä, mistä löydämme sen."

"Niin, mistä?"

"Ei ole lainkaan luultavaa, että hän kuljettaa sitä mukanaan. Se on
kabinettikuva, jotka ovat yleensä niin kookkaita, ettei nainen voi
mukavasti piilottaa niitä vaatteisiinsa. Ja hän tietää, ettei kuningas
yhtään arkaile antaa kätyriensä käydä hänen kimppuunsa ja tarkastaa
häntä. Kaksi yritystä on jo tehty. Voimme siis pitää varmana, ettei
hänellä ole sitä mukanaan."

"Missä voisi otaksua hänen säilyttävän sitä?"

"Joko pankkiirinsa tai lakimiehensä huostassa. Nämä kaksi
mahdollisuutta ovat olemassa, mutta omasta puolestani olen taipuvainen
ajattelemaan, ettei meidän tarvitse ottaa huomioon kumpaistakaan.
Naiset ovat luonnostaan taipuvaisia toimimaan salassa eivätkä
mielellään ilmaise salaisuuksiaan muille. Hän voi luottaa omaan
valppauteensa, mutta hän ei kykene arvostelemaan, minkä verran
yksityiset tai valtiolliset seikat voivat vaikuttaa liikemieheen. Kenen
huostaan hän siis uskoisi kuvansa? Sinun on sitäpaitsi muistettava,
että hän on luvannut täyttää uhkauksensa aivan näinä päivinä. Hän siis
säilyttää sitä paikassa, josta se on helposti saatavissa. Hän on
kätkenyt sen omaan kotiinsa."

"Mutta taloonhan on jo murtauduttu kahdesti."

"Niin, mutta piilopaikkaa ei löydetty."

"Tiedätkö sinä sen?"

"En, enkä aio etsiäkään."

"Mitä tarkoitat?"

"Järjestän niin, että hän itse näyttää sen minulle."

"Hän kieltäytyy varmasti."

"Siihen hän ei saa tilaisuutta. Nyt kuulen vaunujen tulevan. Varmaankin
hän. Tee nyt täsmälleen niin kuin olen sanonut."
Hänen vielä puhuessaan näimme vaunujen sivulyhtyjen ilmestyvän kadun
kaarteeseen, ja heti sen jälkeen pysähtyi pieni siro landoo Briony
Lodgen oven eteen. Samassa juoksi yksi kulmassa vetelehtivistä miehistä
avaamaan vaunujen ovea ansaitakseen jonkin lantin, mutta hänet tyrkkäsi
syrjään toinen tyhjäntoimittaja, joka riensi paikalle samassa
tarkoituksessa. Seurauksena oli kiivas sanasota, joka vain yltyi, kun
kaartilaiset sekaantuivat asiaan ja rupesivat kiihtyneesti kannattamaan
ensinmainittua asianomaista, saaden heti tiukan vastustajan
saksienteroittajasta, joka taas oli kiivaasti jälkimmäisen puolella.
Tulisin joukosta iski jo nyrkillään, ja ehtimättä enää peräytyä
vaunuista astunut nuori nainen joutui hurjasti tappelevien miesten
keskelle, jotka huhtoivat ympärilleen nyrkeillä ja kepeillä. Holmes
syöksähti paikalle suojelemaan naista, mutta päästyään tämän luo hän
huudahti valittavasti ja kaatui maahan, kasvot verissä. Nähdessään
hänen kaatuvan miehet hajaantuivat heti ja lähtivät pakoon,
kaartilaiset yhtäälle ja muut toisaalle. Hiukan loitompana oli koko
ajan seissyt toimettomina sivustakatsojina joitakin hienomman näköisiä
henkilöitä, jotka nyt tulivat tarjoamaan apuaan naiselle ja katsomaan,
miten vanhan herran oli käynyt. Irene Adler, joksi häntä yhä vieläkin
sanon, oli juossut portaita ylös ja seisoi niiden yläpäässä meitä
katsellen, kaunis ja sopusuhtainen vartalo piirtyen ovesta loistavaa
valoa vasten.

"Onko se miesparka pahasti loukkautunut?" hän kysyi.

"Hän on kuollut!" huudahtivat useat äänet.

"Ei, ei, hän kyllä elää vielä", joku oikaisi, "mutta hän heittää
varmasti henkensä, ennen kuin hänet ehditään saada sairaalaan."
"Rohkea mies", lausui eräs nainen. "Ne olisivat vieneet varmasti rouvan
kukkaron ja kellon, ellei hän olisi sekaantunut asiaan. Ne kuuluivat
kaikki yhteen, ja silloin ne tekevät mitä vain. Ah – hän virkoaa nyt."
"Mutta eihän hän voi maata tässä kadulla. Saammeko tuoda hänet sisään,
rouva?"
"Tietysti. Kantakaa hänet olohuoneeseen. Siellä on mukava sohva. Tänne
näin, olkaa hyvä!"
Holmes kannettiin hitaasti ja juhlallisesti taloon ja laskettiin
olohuoneen sohvalle, minun seuratessani asian kulkua ikkunan takaa,
jonne olin sillä aikaa siirtynyt. Huoneessa paloi lamppu, ja kun
kaihtimia ei ollut vielä laskettu alas, saatoin nähdä hänet
aivan selvästi. En tiedä, mahtoiko hän tällä hetkellä tuntea
omantunnonvaivoja esittämänsä osan johdosta, mutta omasta puolestani
tunnustan suoraan, etten ole konsanaan ollut niin häpeissäni kuin
katsellessani tuota ihanaa naista, jota vastaan parhaillaan vehkeilin,
kuinka sydämellisesti ja ystävällisesti hän hoiteli loukkautunutta. Ja
kuitenkin olisin pettänyt Holmesin mitä katalimmin, jos olisin nyt
luopunut tehtävästäni, jonka hän oli antanut minulle. Siispä paadutin
sydämeni ja otin savuraketin takkini taskusta, ajatellen, etteihän
tarkoituksemme ollut matkaansaattaa vahinkoa naiselle itselleen, vaan
estää häntä vahingoittamasta muita.
Holmes oli noussut istumaan, ja minä näin hänen liikuttavan kättään
sairaan tavoin, joka haluaa raitista ilmaa. Palvelustyttö juoksi
huoneen poikki ja avasi ikkunan. Holmes kohotti kättään, ja nähdessäni
merkin minä heitin raketin sisään ja huusin: "Tuli on irti!" Tuskin
olin saanut sanat suustani, kun kaikki katselijat, sekä miehet että
naiset, yhtyivät huutooni. Huone oli täynnä savua, joka tuprusi
sankkana pilvenä ulos ikkunasta. Näin vilahdukselta jonkun juoksevan
huoneen poikki ja hetkistä myöhemmin kuulin Holmesin rauhallisesti
selittävän, että hälytys oli ollut väärä. Minä pujottauduin levottoman
ja äänekkään väkijoukon halki ja kävelin verkalleen kadun kulmaukseen.
Tuntiessani kymmenen minuutin kuluttua Holmesin käden painuvan
kainalooni olin iloinen saadessani poistua tästä rauhattomuuksien
paikasta. Holmes kulki nopeasti ja sanaakaan virkkamatta muutamia
minuutteja, kunnes käännyimme eräälle niistä hiljaisista kaduista,
jotka johtavat Edgware Roadille.
"Sinä hoidit tehtäväsi hyvin", hän huomautti. "Sitä ei olisi voitu
tehdä paremmin. Kaikki onnistui mainiosti."

"Saitko valokuvan?"

"Tiedän missä se on."

"Ja miten sait sen selville?"

"Hän näytti minulle kätköpaikan, kuten sanoin hänen tekevänkin."

"En käsitä vieläkään."

"Tarkoitukseni ei ole salata sitä sinulta", hän sanoi nauraen. "Kaikki
oli sangen yksinkertaista. Ymmärsithän tietenkin heti, että kaikki nuo
kadulla olijat olivat apulaisiani. Olin palkannut heidät vain tätä
iltaa varten."

"Sen kykenin arvaamaan."

"Kun miehet alkoivat tapella, minä sivelin kosteata puumaalia toiseen
käteeni. Sitten syöksähdin esiin, kaaduin ja sipaisin samassa kädelläni
kasvojani ja jäin siihen lojumaan säälittävän pahasti loukkautuneena.
Vanha temppu."

"Senkin oivalsin."

"Minut kannettiin sisään – sillä mitäpä hän olisi osannut muutakaan
tehdä? Ja hän opasti meidät olohuoneeseensa, juuri samaan, jossa
epäilin kuvan olevan. Epäluuloni kohdistuivat myös makuuhuoneeseen, ja
nyt minun täytyi saada selville, kummassa hän säilytti sitä. Minut
laskettiin sohvalle, ja sitten pyysin saada raitista ilmaa. Heidän oli
pakko avata ikkuna, ja silloin tuli sinun vuorosi sekaantua asiaan."

"Mitä apua sinulla siitä oli?"

"Se oli kaikkein tärkeintä. Kun nainen luulee tulen olevan irti, hän
syöksyy vaistomaisesti pelastamaan sitä, mikä hänestä on
kallisarvoisinta. Tämä vaisto on täysin ylivoimainen, ja minä olen
usein käyttänyt sitä hyväkseni. Darlingtonin jutussa minulla oli siitä
suurta hyötyä samoin kuin Arnsworth Castlen tapauksen selvittämisessä.
Äiti ajattelee heti lastaan, ja naimaton nainen korujaan. Tässä
tapauksessa olin varma, ettei talossa, jossa juuri olimme, ollut sen
hallitsijattaren mielestä mitään muuta niin kallisarvoista kuin kuva,
jota etsimme. Sitä hän rientäisi pelastamaan. Tulipalohälytys onnistui
ihailtavan hyvin. Savu ja huudot olisivat olleet liikaa rautaisillekin
hermoille. Ja hän käyttäytyi juuri niin kuin olin odottanutkin.
Valokuva on soittokellon koskettimen yläpuolelle seinälaudoitukseen
kätketyssä lokerossa. Hän juoksi suoraan sinne, ja minä näin kuvan
vilahdukselta, kun hän veti sen puoleksi esiin. Huudahtaessani, että
hälytys oli väärä, hän työnsi sen takaisin, katsahti rakettiin ja
poistui kiireesti, minkä jälkeen en enää nähnyt häntä. Minä nousin ja
livahdin tieheni, esitettyäni anteeksipyynnön kaiken aiheuttamani
vaivannäön johdosta. Poistuessani olin kyllä kahden vaiheilla,
yrittäisinkö ottaa kuvan heti huostaani, mutta huoneeseen sillä aikaa
ilmestynyt kuski piti niin valppaasti silmällä minua, että harkitsin
olevan viisainta odottaa. Pieninkin hätiköiminen voisi turmella
kaikki."

"Entä mitä aiot nyt tehdä?"

"Tehtävämme on oikeastaan suoritettu. Huomenna menen kuninkaan ja sinun
kanssasi tervehtimään häntä, jos tahdot tulla mukaan. Meidät viedään
olohuoneeseen rouvaa odottamaan, mutta tullessaan sinne hän ei
todennäköisesti näe meistä eikä valokuvasta jälkeäkään. Hänen
majesteetilleen lienee melkoinen tyydytys saada ottaa se omin käsin
haltuunsa."

"Mihin aikaan aiotte mennä?"

"Kello kahdeksan aamulla. Silloin hän ei ole vielä noussut, niin että
saamme toimia vapaasti. Meidän täytyy saattaa asia päätökseen ripeästi
ja aikaa hukkaamatta, sillä tämä avioliitto voi aikaansaada täydellisen
muutoksen hänen elämässään ja tavoissaan. Sähkötän heti kuninkaalle."
Näin jutellen olimme saapuneet Baker Streetille ja pysähtyneet oven
eteen. Holmesin etsiessä avainta taskustaan joku ohikulkija toivotti
hilpeästi:

"Hyvää yötä, herra Sherlock Holmes!"

Käytävällä seisoi useampia henkilöitä, mutta tervehdyksen oli
ilmeisesti lausunut solakka nuorukainen, joka samassa meni kiireesti
ohitsemme.
"Tuon äänen olen kuullut ennenkin", Holmes sanoi jääden tuijottamaan
hänen jälkeensä. "Kukahan se mahtoi olla?"

III.

Sen yön nukuin Holmesin luona, ja istuessamme aamiaispöydässä paahdetun
leivän ja kahvin ääressä Böömin kuningas syöksähti sisään.
"Oletteko todellakin saanut sen?" hän kysyi tarttuen molemmin käsin
Holmesin olkapäihin ja katsoen häneen kiihkeästi.

"En vielä."

"Teillä on kuitenkin hyviä toiveita?"

"Niin on."

"Tulkaa sitten. En malta odottaa enää."

"Meidän täytyy ottaa hevonen."

"Vaununi odottavat oven edessä."

"Oivallista."

Me kiiruhdimme ulos ja suuntasimme vielä kerran matkamme Briony
Lodgeen.

"Irene Adler on mennyt naimisiin", Holmes huomautti.

"Naimisiin? Milloin?"

"Eilen."

"Kenen kanssa?"

"Norton-nimisen englantilaisen lakimiehen kanssa."

"Voidaanko otaksua hänen rakastavan miestään?"

"Minä puolestani toivon vilpittömästi niin olevan."

"Miksi?"

"Koska teidän majesteettinne ei tarvitse siinä tapauksessa enää pelätä
mitään ikävyyksiä hänen taholtaan, ei nyt eikä milloinkaan. Jos hän
rakastaa miestään, niin hän ei rakasta teidän majesteettianne. Ja kun
hän ei rakasta teidän majesteettianne, niin hänellä ei ole mitään syytä
sekaantua teidän majesteettinne asioihin."
"Aivan oikein. Ja kuitenkin – no niin, en voi muuta kuin toivoa, että
hän olisi ollut vertaiseni. Kuinka suurenmoinen kuningatar hänestä
olisi tullutkaan!" Hän vaipui ajatuksiinsa eikä virkkanut sanaakaan,
ennen kuin saavuimme Serpentine Avenuelle.
Briony Lodgen ovi oli auki, ja portailla seisoi vanhahko nainen, joka
katseli meitä samalla sekä uteliaasti että pilkallisesti
laskeutuessamme vaunuista.

"Varmaankin herra Sherlock Holmes?" hän sanoi.

"Olen Holmes", ystäväni vastasi ja katsoi häneen kysyvästi ja
hämmästyneesti.
"Rouva näet sanoi olevansa melkein varma, että tulette tänään tänne.
Hän matkusti tänä aamuna 5.15 lähtevällä junalla Charing Crossin
asemalta miehensä kanssa mannermaalle."
"Mitä!" Holmes peräytyi pari askelta, kalpeana mielipahasta ja
hämmästyksestä. "Tarkoitatteko, että hän on poistunut Englannista?"

"Ainiaaksi."

"Entä valokuva?" kuningas huudahti tukahtuneesti. "Kaikki on hukassa!"

"Sen saamme pian nähdä." Holmes juoksi portaita ylös ja me jäljessä
palvelijan ohi suoraan olohuoneeseen. Huonekalut olivat hujan hajan,
hyllyt ammottivat tyhjinä, kaikki laatikot oli vedetty auki ja viskelty
sinne tänne, aivan kuin omistaja olisi ennen pakoaan kiireesti
tarkastanut ne kaikki. Holmes loikkasi parilla askeleella soittokellon
luo, sysäsi sivulle pienen, laudoitukseen sovitetun luukun, pisti
kätensä lokeroon ja veti esiin valokuvan ja kirjeen. Kuva esitti Irene
Adleria, yllään loistava iltapuku, ja kirjeessä oli osoitteena: "Herra
Sherlock Holmes. Käteen." Ystäväni repäisi kuoren auki, ja me luimme
kirjeen kaikki yhdessä. Se oli kirjoitettu myöhään edellisenä iltana ja
kuului:
    "Hyvä Herra Sherlock Holmes.

    Näyttelitte osanne todella hyvin. Petitte minut täydellisesti. En
    osannut epäillä mitään vielä silloinkaan, kun hälytettiin tulen
    olevan irti. Mutta huomattuani, että olin ilmaissut salaisuuteni,
    aloin ajatella asiaa. Minua oli varoitettu Teistä jo kuukausia
    sitten. Minulle oli sanottu, että jos kuningas päättäisi
    käyttää välikäsiä, hän varmasti kääntyisi Teidän puoleenne. Ja
    osoitteennekin tiesin. Mutta kaikesta huolimatta Te saitte minut
    ilmaisemaan, mitä tahdoitte tietää. Vielä sen jälkeenkin kun
    epäluuloni olivat heränneet, minun oli vaikea uskoa pahaa niin
    herttaisen ja kiltin näköisestä vanhasta papista. Mutta, kuten
    tiedätte, minäkin olen näyttelijä. Miehen puku ei ole minulle
    uutuus. Käytän usein hyväkseni sen suomaa vapautta, ja niinpä
    annoin Johnille, kuskilleni, määräyksen pitää silmällä Teitä ja
    kiiruhdin yläkertaan, jossa muutin ylleni 'kävelypukuni', ja
    tulin alas juuri kuin poistuitte.

    Sitten seurasin jäljessänne ovellenne saakka, sillä tahdoin olla
    varma, että olin todellakin ollut kuuluisan Sherlock Holmesin
    mielenkiinnon kohteena. Mennessäni ohitsenne toivotin Teille,
    varomattomasti kyllä, hyvää yötä ja jatkoin matkaani mieheni luo
    Templeen.

    Tulimme molemmat siihen lopputulokseen, että saatuamme niin
    peloittavan vastustajan meidän oli parasta paeta, ja niinpä
    tapaattekin pesän tyhjänä, kun tulette huomenna minua etsimään.
    Valokuvan puolesta asiakkaanne voi olla täysin levollinen.
    Rakastan miestä, joka on häntä parempi ja joka myös rakastaa
    minua. Kuningas voi nyt toteuttaa kaikki suunnitelmansa, hänen
    tarvitsematta pelätä mitään sekaantumista sen taholta, jolle
    hän on tehnyt julmaa vääryyttä. Valokuvan pidän, mutta vain
    omaa turvallisuuttani ajatellen. Se on ase, joka tulee aina
    suojelemaan minua toimenpiteiltä, joihin hän voisi vastaisuudessa
    ryhtyä minun suhteeni. Sen tilalle jätän toisen valokuvan, jonka
    hän ehkä haluaa omistaa, ja kirjoitan täten, parahin herra
    Holmes, vilpittömällä kunnioituksella

                                                    Teidän
                                                 Irene Norton,
                                                  synt. Adler."
"Mikä nainen – ah, mikä nainen!" kuningas huudahti, kun olimme
lukeneet kirjeen. "Sanoinhan teille, että hän on sekä älykäs että
päättäväinen! Hänestä olisi tullut suurenmoinen kuningatar. Eikö olekin
sääli, ettei hän ollut vertaiseni?"
"Siitä päättäen, mitä olen nähnyt, hän näyttää todellakin olevan aivan
eri tasolla kuin teidän majesteettinne", Holmes vastasi kuivasti. "Olen
pahoillani, etten kyennyt paremmalla menestyksellä suorittamaan teidän
majesteettinne minulle antamaa tehtävää."
"Päinvastoin, hyvä herra", kuningas lausui. "Paremmin ei olisi voinut
käydä. Minä tiedän, että hänen sanaansa voi luottaa. Valokuva on nyt
yhtä varmassa tallessa, kuin jos se olisi poltettu."

"Minua ilahduttaa kuulla teidän majesteettinne sanovan niin."

"Olen teille sanomattomasti kiitollinen. Millä tavalla voin palkita
vaivanne? Tämä sormus –" Hän veti sormestaan käärmeen muotoisen
smaragdisormuksen ja piti sitä kämmenellään.
"Teidän majesteetillanne on jotakin, joka on minusta vieläkin
kallisarvoisempi."

"Sanokaa, pyydän."

"Tämä valokuva!"

Kuningas tuijotti häneen kummastuneena.

"Irenen valokuva!" hän huudahti. "Tietysti – varsin kernaasti."

"Kiitän teidän majesteettianne. Tämä asia on nyt valmis minun
puolestani. Minulla on kunnia toivottaa teidän majesteetillenne
onnellista matkaa." Holmes kumarsi ja kääntyi ympäri, näkemättä
kuninkaan tarjoamaa kättä, ja lähti minun kanssani rauhallisesti
kävelemään kotiin päin.
Kaikki tämä tapahtui silloin, kun Böömin kuningaskuntaa uhkasi suuri
häväistysjuttu ja kun naisen äly teki tyhjäksi suunnitelman, joka oli
Sherlock Holmesin nerokkaimpia. Ennen hän aina pilkkasi naisen
oveluutta, mutta viime aikoina en ole enää kuullut mitään sellaista.
Puhuessaan Irene Adlerista tai näyttäessään hänen kuvaansa hän tosin
aina käyttää sanaa nainen, mutta erittäin kunnioittavasti.

PUNATUKKAISTEN SÄÄTIÖ.

Viime syksynä poikkesin eräänä päivänä katsomaan ystävääni Sherlock
Holmesia. Raottaessani ovea näin hänen puhelevan vilkkaasti lihavan ja
punakan, vanhahkon herran kanssa, jolla oli heleänpunainen tukka.
Pyysin anteeksi, että olin häirinnyt, ja aioin poistua, mutta Holmes
veti minut ilman muuta sisään ja sulki oven.
"Sopivampaan aikaan olisit tuskin voinut tulla, hyvä Watson", hän sanoi
sydämellisesti.

"Sinä olet jälleen työssä, ja sen tähden pelkäsin häiritseväni."

"Niin olen. Kovassa työssä."

"Sitten odotan viereisessä huoneessa."

"Aivan tarpeetonta."

"Herra Wilson", hän kääntyi vieraaseensa, "tämä on hyvä ystäväni
tohtori Watson, joka on tehokkaasti auttanut minua selvittämään monta
pulmallista tapausta. Olen varma, että tulen jälleen tarvitsemaan hänen
apuaan ryhtyessäni tutkimaan teidän asiaanne."
Puhuteltu kohottautui hiukan tuolistaan, nyökäytti päätään
tervehdykseksi ja loi minuun nopean, tutkivan katseen pienistä,
ihrapoimujen supistamista silmistään.
"Käy istumaan", Holmes kehoitti, painautuen nojatuoliinsa ja sovittaen
sormenpäät vastakkain, kuten hänellä oli tapana tehdä ollessaan
puhetuulella. "Minä tiedän, hyvä Watson, että kaikki eriskummallinen
ja sellainen, joka poikkeaa tavallisuudesta ja on arkielämän
säännölliselle kululle vierasta, viehättää sinua yhtä paljon kuin
minuakin. Olet ilmaissut sen aivan selvästi, sillä onhan tämä
kiintymyksesi suorastaan pakottanut sinut merkitsemään muistiin ja
selostamaan muillekin monta pientä seikkailuani ja, salli minun sanoa,
melkoisesti kaunistelemaan niitä."
"Tutkimuksesi ovat todellakin olleet minusta erittäin
mielenkiintoisia."
"Kuten muistat, huomautin joitakin päiviä sitten juuri vähää ennen kuin
kävimme käsiksi neiti Sutherlandin tarjoamaan varsin vähäpätöiseen
tehtävään, että eriskummallisimmat tapaukset ja omituisimmat syiden ja
seurausten yhdistelmät löydetään itse elämästä, joka on jo sinänsä
paljon rohkeampi seikkailu, kuin mikään mielikuvituksen aikaansaannos."

"Väite, jonka todenperäisyyttä suvaitsin epäillä."

"Aivan niin, tohtori, mutta lopuksi sinun on pakko hyväksyä se, sillä
minä latelen sinulle toinen toistaan sitovampia todistuksia niin kauan,
että sinun täytyy myöntää minun olevan oikeassa. Mutta asiaan. Herra
Jabez Wilson on huomaavaisesti kääntynyt puoleeni ja kertonut seikkoja,
joista näyttää kehittyvän varsin kummallinen juttu. Minulla on, kuten
tiedät, tapana sanoa, että omituisimmat ja harvinaisimmat ilmiöt hyvin
usein sisältyvät pieniin rikoksiin, eivätkä suuriin. Itse tapahtuma voi
usein olla niin mitätön ja jokapäiväisen näköinen, ettei ensin tiedä,
onko mitään rikosta tehtykään. Sen perusteella, mitä herra Wilson on
tähän saakka kertonut, minun on vielä mahdotonta sanoa, olemmeko tässä
tapauksessa tekemisissä rikoksen kanssa, mutta tapahtumien kulku
näyttää varsin omituiselta. Ehkä saan vaivata teitä, herra Wilson,
kertomaan kaikki uudelleen. Pyyntöni ei johdu vain siitä, ettei tohtori
Watson ole kuullut asian alkuvaiheita, vaan myös siitä, että tahdon,
koska tapaus näyttää niin kummalliselta, painaa kaikki yksityiskohdat
mahdollisimman tarkasti mieleeni. Yleensä kykenen jo sen nojalla, mitä
minulle kerrotaan tapahtumien kulusta, löytämään oikean tien ja
tekemään oikeat johtopäätökset, vertaamalla niitä mieleeni johtuviin
tuhansiin muihin samansuuntaisiin tapauksiin, mutta nyt minun täytyy
myöntää, etten löydä mitään vastinetta."
Hänen hyvinvoipa asiakkaansa oikasihe hiukan ylpeästi tuolissaan ja
veti povitaskustaan likaisen ja rypistyneen sanomalehden. Hänen
tutkiessaan ilmoitussivua pää kumarassa ja lehti polvilla minä
tarkastelin häntä kiinteästi ja koetin ystäväni menettelytapaa
noudattaen päätellä hänen puvustaan ja ulkomuodostaan, mikä hän oli
miehiään.
Tutkimukseni tulos oli kuitenkin verraten laiha. Vieraamme oli kaikista
merkeistä päättäen aivan tavallinen englantilainen liikemies, lihava,
itsekylläinen ja rauhallinen. Hänellä oli harmaat ja hiukan rypistyneet
ruudukkaat housut, musta, jonkin verran nuhrautunut pitkätakki, ruskeat
liivit ja paksut, messinkiset kellonvitjat, joissa killui
nelikulmaisesta reiästä pieni metalliraha. Kulunut silkkihattu ja
samettikauluksinen, ruskea ja haalistunut päällystakki oli pantu
tuolille hänen viereensä. Katselinpa kuinka tarkasti hyvänsä, miehessä
ei ollut muuta huomiota herättävää kuin hänen tulipunainen tukkansa ja
äärimmäisen huolestunut ilmeensä.
Holmes huomasi heti pienen askarteluni ja pudisti hymyillen päätään
kohdatessaan kysyvän katseeni. "Lukuunottamatta seikkoja, jotka
selvästi ilmaisevat, että hän on jonkin ajan tehnyt ruumiillista työtä,
että hän nuuskaa, on vapaamuurari, on ollut Kiinassa ja että hänellä on
viime aikoina ollut paljon kirjoitustyötä, en huomaa muuta", hän
luetteli sitten.
Herra Jabez Wilson suoristautui äkkiä ja tuijotti ystävääni vilpittömän
hämmästyneesti.
"Mistä ihmeestä olette saanut tietää kaiken tuon, herra Holmes?" hän
kysyi. "Mistä esimerkiksi tiedätte minun tehneen ruumiillista työtä?
Sillä on totta kuin evankeliumi, että olin aluksi merillä
kirvesmiehenä."
"Sen näkee käsistänne. Oikea on vasenta huomattavasti suurempi. Sillä
on tehty työtä, minkä tähden lihakset ovat kehittyneemmät."

"Entä nuuskaaminen ja vapaamuurarius?"

"Sen selittäminen voisi tuntua teistä jonkin verran loukkaavalta,
varsinkin kun te, vastoin veljeskuntanne ankaria sääntöjä, käytätte
rintaneulaa, jossa on ympyrä ja harppi."

"Aivan niin, sitä en tullut nähkääs ajatelleeksi. Mutta kirjoitustyö?"

"Oikean hihanne alapuoli on aivan kiiltävä viiden tuuman laajuudelta ja
vasemmassa on kiiltävä läikkä kyynärpään lähellä paikassa, joka painuu
kirjoittaessanne pöytää vasten. Voisiko se merkitä mitään muuta?"

"Eipä kylläkään. Entä Kiina?"

"Tuo oikean ranteenne yläpuolella oleva kalankuva on voitu tatuoida
ainoastaan Kiinassa. Olen jonkin verran tutkinut tatuointimerkkejä ja
selostanut niitä kirjallisuudessakin. Suomujen värittäminen noin
kauniisti punertaviksi on erityinen taito, joka osataan vain Kiinassa.
Kun lisään, että näen kiinalaisen rahan kellonvitjoissanne, niin asia
käy vielä yksinkertaisemmaksi."
Herra Jabez Wilson nauroi sydämellisesti. "Mikään ei ole sen selvempää.
Ensin luulin teidän tehneen ihan ihmeitä, mutta nythän huomaankin,
ettei siinä ollut mitään ihmeellistä."
"Minusta alkaa tuntua, Watson, että johtopäätöksieni selittäminen on
tyhmää", Holmes sanoi. "'Omne ignotum pro magnifico'. Pieni
kuuluisuuteni, niin vaatimaton kuin se onkin, tekee varmasti
haaksirikon, jos olen näin avomielinen. Ettekö löydä ilmoitusta, herra
Wilson?"
"Kyllä, tässä se on." Hän osoitti paksulla, punaisella sormellaan
melkein sivun keskustaa. "Siinä se on. Ja siitähän tämä kaikki sai
alkunsa. Lukekaa se itse, herra."

Minä otin lehden ja luin:

"Punatukkaisten säätiö. Sen mukaisesti, mitä nyttemmin kuollut
Ezekiah Hopkins, Lebanon, Penn., U.S.A., on testamentissaan määrännyt,
on Punatukkaisien säätiössä jälleen paikka vapaana, jonka haltija,
säätiön jäseneksi hyväksytty henkilö, on oikeutettu saamaan neljä
puntaa viikossa vain nimellisestä työstä. Vaalikelpoisia ovat kaikki
ruumiiltaan ja sielultaan terveet, 21 vuotta täyttäneet punatukkaiset
miehet. Henkilökohtainen ilmoittautuminen maanantaina kello 11 Duncan
Rossille säätiön toimistoon, 7, Pope's Court, Fleet Street."
"Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?" huudahdin, luettuani tämän kummallisen
ilmoituksen kahteen kertaan.
Holmes nauroi ja käänsihe pari kertaa tuolissaan, kuten hänellä oli
tapana ollessaan hyvällä tuulella. "Hiukan toisenlaista, kuin mihin
olemme tottuneet, vai mitä?" hän huomautti. "Nyt on teidän vuoronne
jatkaa, herra Wilson. Kertokaa meille kaikki itsestänne,
toimeentulostanne ja kotioloistanne ja millä tavalla tämä ilmoitus
vaikutti elämäänne. Mutta tohtori merkitköön ensin muistiin lehden
nimen ja päiväyksen."
"The Morning Chronicle huhtikuun 27 päivältä 1890. Täsmälleen kaksi
kuukautta vanha."

"Hyvä on. No, herra Wilson?"

"Kuten jo kerroin teille, herra Holmes", Jabez Wilson aloitti, pyyhkien
nenäliinalla otsaansa, "minulla on pieni panttilainausliike Coburg
Squarella lähellä Cityä. Liike on verraten pieni eikä ole viime vuosina
tuottanut enempää, kuin että olen nipin napin tullut toimeen. Ennen
minulla oli aina kaksi apulaista, mutta nyt vain yksi, ja ellei hän
tyytyisi puoleen palkkaan sen tähden, että tahtoo perehtyä alaan, niin
enpä tiedä, kykenisinkö pitämään häntäkään."

"Mikä on tuon avuliaan nuorukaisen nimi?" Holmes keskeytti.

"Vincent Spaulding. Hänen iästään en ole selvillä, mutta nuorukaiseksi
häntä tuskin voi sanoa. Parempaa apulaista en saisi mistään, herra
Holmes, ja minä tiedän vallan hyvin, että hän voisi ansaita muualla
kaksi kertaa enemmän kuin minun palveluksessani, mutta kun hän on
tyytyväinen, niin mikäpä pakko minun on ruveta puhuman hänelle järkeä
siinä suhteessa."
"Aivan tarpeetonta. Olihan päinvastoin suuri onni, että saitte
apulaisen, joka ei vaadi täyden taksan mukaista palkkaa. Sellaista
sattuu työnantajille varsin harvoin tähän aikaan. Minusta alkaa melkein
tuntua, että apulaisenne on aivan yhtä merkillinen kuin tuo
ilmoituskin."
"Hänelläkin on oma vikansa", herra Wilson murahti. "Hän on aivan
hullaantunut valokuvaukseen. Juuri silloin kun hän voisi oppia jotakin,
hän näpsyttelee konettaan ja häviää kellariin kuin kaniini koloonsa
kuviaan kehittämään. Se on hänen suurin vikansa, mutta yleensä hän on
taitava ja ahkera. Mitään sen pahempaa en ole huomannut hänessä."

"Hän on yhä edelleenkin palveluksessanne?"

"Kyllä. Hän ja neljäntoistavuotias tyttö, joka pitää huolen
siivouksesta ja osaa jo hiukan valmistaa ruokaakin. Muita ei olekaan,
sillä minä olen leskimies ja lapseton. Elämämme on sangen vaatimatonta.
Kunhan meillä on katto pään päällä ja kykenemme maksamaan veromme, niin
muusta ei väliä. Tämä ilmoitus oli ensimmäinen rauhamme häiritsijä.
Päivälleen kahdeksan viikkoa sitten Spaulding tuli konttoriin juuri
tämä lehti kädessään ja sanoi:

"'Toivonpa totisesti, herra Wilson, että tukkani olisi punainen.'

"'Kuinka niin?' minä kysyin.

"'Punatukkaisten säätiössä on jälleen avoin paikka. Sen saaminen
merkitsee pientä omaisuutta, ja näitä paikkoja sanotaan olevan enemmän
kuin niihin pyrkijöitä, niin ettei säätiön hallitus tahdo mitenkään
saada rahoja sijoitetuiksi. Jospa tukkani voisi muuttaa väriään, niin
tässähän olisi nyt näppärä eläkepaikka tarjolla.'
"'Millä tavalla tarjolla?' minä tiukkasin. Kuten olette jo tietysti
ymmärtänyt, herra Holmes, minä istun enimmäkseen kotona, ja kun
asiakkaani tulevat luokseni, minun tarvitsematta mennä heidän
puheilleen, voi mennä viikkoja, etten pistä jalkaani kynnyksen yli.
Niin ollen en tiedä juuri mitään, mitä maailmassa milloinkin tapahtuu,
ja sentähden minusta on aina hauskaa saada kuulla uutisia.
"'Ettekö ole milloinkaan kuullut Punatukkaisten säätiöstä?' hän
ihmetteli silmät suurina.

"'En milloinkaan.'

"'Sepä kummallista, sillä tehän kuulutte itsekin niihin, joilla on
oikeus hakea noita paikkoja.'

"'Paljonko tuollainen paikka antaa tuloja?' kysyin.

"'Vain parisataa puntaa vuodessa, mutta työ on helppoa eikä
sanottavasti vaikeuta muun toimen hoitamista.'
"Voitte helposti kuvitella, että kaikki tuo sai minut höristämään
korviani, sillä liikkeeni on viime vuosina tuottanut niin vähän, että
parin sadan punnan lisätulo olisi tehnyt oikein hyvää.

"'Kertokaa, mitä tiedätte asiasta', minä kehoitin.

"'Kuten itse näette', hän sanoi ojentaen lehden minulle, 'säätiössä on
paikka avoinna, ja siinä on osoitekin, johon tarkempia tietoja
haluavien pitää ilmoittautua. Säätiön perusti, minulle on kerrottu,
amerikkalainen miljonääri Ezekiah Hopkins, joka on ollut tavallaan
hyvin omituinen mies. Hän oli itsekin punatukkainen ja tunsi suurta
myötätuntoa kaikkia punatukkaisia miehiä kohtaan, mikä lopuksi johti
siihen, että hän testamentissaan uskoi suunnattoman omaisuutensa
nimittämiensä uskottujen miesten haltuun, määräten, että korot oli
käytettävä helpon toimen varaamiseen miehille, joilla oli samanvärinen
tukka kuin hänellä. Mikäli olen kuullut, palkka on hyvä ja työtä vain
nimeksi.'

"'Mutta voihan halukkaita punatukkaisia olla miljoonia', huomautin.

"'Ei sentään niin monta, kuin voisi luulla', hän vastasi. 'Säätiö on
näettekös vain Lontoossa asuvia täysikasvuisia miehiä varten. Tämä
amerikkalainen oli lähtenyt maailmalle Lontoosta ja tahtoi tehdä
jotakin vanhan kotikaupunkinsa hyväksi. Sitäpaitsi olen kuullut, ettei
paikkaa kannata yrittääkään saada, jos tukka on vaalean- tai
tummanpunainen. Vain tulipunainen kelpaa. Jos esimerkiksi te, herra
Wilson, välittäisitte vaivautua sinne, niin olen varma, että teidät
hyväksyttäisiin, mutta teidän asemassanne oleva mies tuskin välittää
nähdä niin paljon vaivaa vain parin sadan punnan lakia.'
"Tukkani on, kuten herrat itsekin näkevät, todellakin melkeinpä räikeän
punainen, juuri oikeata lajia, minkä tähden arvelin, että minulla piti
olla aivan yhtä hyvät mahdollisuudet kuin kenellä hyvänsä toisella
saada tuo paikka, jos niinkuin kilpailu tulisi kysymykseen. Ja kun
Vincent Spaulding näytti tietävän asiasta aika paljon, päätin käyttää
häntä hyväkseni. Käskin häntä sulkemaan liikkeen siksi päiväksi ja
lähtemään heti mukaani. Vapaapäivän saaminen oli hänestä hyvin
mieluista, ja niin me löimme konttorin kiinni ja lähdimme etsimään
ilmoituksessa mainittua osoitetta.
"Toivon, ettei minun tarvitse enää milloinkaan nähdä sellaista näkyä,
herra Holmes. Pohjoisesta ja etelästä, idästä ja lännestä olivat kaikki
miehet, joiden tukka hiukankin vivahti punaiseen, kerääntyneet sinne.
Fleet Street oli tungokseen saakka täynnä punatukkaisia, ja Pope's
Court oli kuin appelsiinimyymälä. En olisi konsanaan uskonut koko
maassa olevan niin paljon punapäitä, kuin mitä tuo ilmoitus oli
houkutellut paikalle. Siellä näki punavärin kaikki vivahdukset –
kellertävästä tummanruskeaan saakka – mutta, kuten Spaulding
huomautti, juuri tämmöistä heleänpunaista tukkaa ei ollut monella.
Nähtyäni pyrkijöitä olevan niin tavattoman paljon aioin heittää koko
homman sikseen ja lähteä tieheni, mutta Spaulding ei ollut
kuulevinaankaan vastaväitteitäni. Miten hän oikeastaan menetteli, en
tiedä, mutta tuuppien ja kyynärpäitään käytellen hän pujottelihe joukon
halki, kunnes pääsimme toimistoon viepään porraskäytävään, joka oli
täynnä väkeä. Toiset pyrkivät toiveikkaan näköisinä ylöspäin, toiset
astelivat alakuloisina ja masentuneina pois, mutta me emme seisahtuneet
odottamaan, vaan jatkoimme matkaa samalla tavalla tuuppien ja tyrkkien,
kunnes seisoimme toimistohuoneessa."
"Kaikki tämä on erittäin mielenkiintoista", Holmes huomautti, kun hänen
asiakkaansa virkisti muistiaan aimo hyppysellisellä nuuskaa. "Olkaa
hyvä, jatkakaa jännittävää kertomustanne."
"Huoneessa oli vain pari puutuolia ja maalaamaton pöytä, jonka ääressä
istui pieni, hintelä mies. Huomioni kiintyi heti hänen tukkaansa, joka
oli vielä punaisempi kuin minun. Hän sanoi pari sanaa jokaiselle
tarjokkaalle, joka tuli pöydän luo, ja onnistui aina keksimään heissä
jonkin puutteellisuuden, jonka takia heidät täytyi hylätä.
Puheenaolevan paikan saaminen ei näyttänyt olevan niinkään helppoa.
Mutta miten olikaan, tämä pikku mies kohteli minua paljon suopeammin
kuin kaikkia edeltäjiäni. Kun vuoromme tuli, hän sulki oven saadakseen
keskustella kanssamme kenenkään häiritsemättä.
"'Tämä on herra Jabez Wilson', apulaiseni esitteli, 'ja hän haluaisi
mielellään saada säätiössä nyt avoinna olevan paikan.'
"'Ja hän sopiikin siihen ihailtavan hyvin', toinen vastasi. 'Hän
täyttää vaatimukset joka suhteessa. En muista konsanaan nähneeni mitään
noin hienoa.' Hän peräytyi pari askelta, pani päänsä kallelleen ja
katseli tukkaani niin kauan, että minua alkoi ujostuttaa. Sitten hän
äkkiä hypähti luokseni, puristi kättäni ja onnitteli minua lämpimästi
menestykseni johdosta.
"'Epäröiminen olisi vääryyttä', hän lausui, 'mutta minun täytyy silti
olla varovainen, minkä antanette anteeksi.' Samassa hän tarttui
molemmin käsin tukkaani ja tukisti niin rajusti, etten voinut olla
huutamatta. 'Hyvä on', hän julisti ja hellitti otteensa. 'Teillä on
vedet silmissä, mikä osoittaa kaiken olevan niin kuin ollakin pitää.
Meidän on näettekös pakko olla varuillamme, sillä meitä on kahdesti
petetty tekotukalla ja kerran väriä käyttämällä. Voisin kertoa teille
sellaisia tarinoita suutarinvahasta, että teidän täytyisi surkutella
ihmisluonteen vilpillisyyttä.' Hän meni ikkunaan ja huusi minkä jaksoi,
että paikka oli täytetty. Alhaalta kuului pettymyksen muminaa, ja
väkijoukko hajaantui eri tahoille, kunnes läsnä ei ollut muita
punapäitä kuin minä ja toimiston johtaja.
"'Nimeni on Duncan Ross', hän sanoi sitten, 'ja nautin itsekin eläkettä
tästä jalon hyväntekijämme perustamasta säätiöstä. Oletteko naimisissa,
herra Wilson? Onko teillä perhettä?'

"Vastasin, ettei ollut.

"Hänen kasvonsa synkistyivät.

"'Sepä ikävää', hän pahoitteli, 'todella ikävää. Säätiö perustettiin
luonnollisesti siinä tarkoituksessa, että punatukkaisten avustaminen
samalla myös edistäisi niiden lisääntymistä. Olipa se nyt onnetonta,
että olette vanhapoika.'
"Naamani venähti pitkäksi kuullessani tämän, herra Holmes, sillä olin
jo varma, etten saisikaan paikkaa, mutta mietittyään hetkisen hän
tuumi, että asia voidaan järjestää.
"'Toisten suhteen tämä seikka olisi välttämättä otettava huomioon', hän
selitti, 'mutta meidän täytyy tehdä poikkeus miehen takia, jolla on
niin kaunis tukka kuin teillä. Milloin voitte vastaanottaa uuden
toimenne?'
"'Sen järjestäminen käy ehkä hiukan vaikeaksi, sillä minulla on
ennestään toimi', vastasin hänelle.
"'Siitä teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne, herra Wilson',
Spaulding huomautti. 'Osaanhan minä toki sen verran, että hoidan sen
teidän puolestanne.'

"'Mitkä tunnit minun olisi oltava työssä?' kysyin.

'Kymmenestä kahteen.'

"Nyt on otettava huomioon, herra Holmes, että panttilainausasiat
toimitetaan yleensä enimmäkseen iltapäivällä, varsinkin torstai- ja
perjantai-iltoina ennen kuin palkat maksetaan, minkä tähden minusta oli
hyvin sopivaa ansaita hiukan sivusta aamupäivällä. Sitäpaitsi tiesin
voivani luottaa siihen, että apulaiseni hoitaisi liikkeen
tyydyttävästi.

"'Aika sopii mainiosti', vastasin. 'Entä palkka?'

"'Neljä puntaa viikossa.'

"'Ja työ?'

"'Vain nimellistä.'

"'Mitä tarkoitatte sanoessanne sen olevan vain nimellistä?'

"'Että teidän on oltava koko aika toimistossa tai ainakin tässä
huoneistossa. Jos poistutte talosta, menetätte paikkanne ainiaaksi.
Testamentin tämä kohta on aivan selvä. Te rikotte ehdot, jos poistutte
toimistosta näinä tunteina.'
"'Se ei johtuisi mieleenikään, sillä onhan kysymys vain neljästä
tunnista päivässä', selitin hänelle.
"'Syitä ei oteta huomioon, olivatpa ne mitä hyvänsä', Duncan Ross
jatkoi, 'ei sairautta, ei liikeasioita, ei kerrassaan mitään. Teidän on
pysyttävä toimistossa, tai muuten menetätte eläkkeenne.'

"'Mitä minun on tehtävä?'

"'Kirjoitettava jäljennös Encyclopedia Britannicasta. Ensimmäinen nide
on tuossa kaapissa. Teidän pitää itse hankkia paperi, kynät ja muste,
ja me luovutamme käytettäväksenne tämän pöydän ja tuolin. Voitteko
tulla jo huomenna?'

"'Aivan varmasti', vastasin.

"'Näkemiin siis, herra Wilson, ja sallikaa minun vielä kerran onnitella
teitä tämän edullisen ja hyvän aseman johdosta, johon teillä oli onni
päästä.' Hän saatteli meidät kumarrellen ovelle, ja niin minä menin
kotiin apulaiseni kanssa, hyvästä onnestani niin mielissäni, etten
oikein tiennyt, mitä sanoisin tai tekisin.
"Ajattelin asiaa koko sen päivän, ja iltaan mennessä hyvä tuuleni
häipyi vähitellen olemattomiin, sillä kuta enemmän tätä juttua pohdin,
sitä varmemmalta minusta näytti, että sen täytyi olla joko pilaa tai
petosta alusta loppuun saakka, minun kuitenkaan saamatta edes
arvailemalla minkäänlaista käsitystä sen mahdollisesta tarkoituksesta.
Sellainen testamentti tuntui aivan uskomattomalta, tai että niin
yksinkertaisesta työstä kuin Encyclopedia Britannican jäljentämisestä
maksettaisiin sellainen palkka. Spaulding koetti parhaansa mukaan
rohkaista minua, mutta levolle mennessäni olin jo karkoittanut koko
asian mielestäni. Aamulla päätin kuitenkin mennä kurkistamaan Duncan
Rossin toimistoon, minkä tähden ostin pullon mustetta, sulkakynän ja
seitsemän arkkia paperia ja lähdin Pope's Courtiin.
"Suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni kaikki oli kunnossa. Pöytä oli
valmiina minua varten ja herra Duncan Ross oli myös saapuvilla
auttaakseen minua pääsemään hyvään alkuun. Hän kehoitti minua
aloittamaan aivan alusta, A-kirjaimesta, ja poistui, mutta pistäytyi
sitten aina tämän tästä katsomaan, miten kulutin aikani. Kello kaksi
hän sanoi minulle hyvästi, kiiteltyään ensin ahkeruuttani, että olin
ehtinyt kirjoittaa niin paljon, ja saatteli minut ovelle, jonka hän
lukitsi.
"Tämä toistui säännöllisesti joka päivä, herra Holmes, ja lauantaina
johtaja pani pöydälleni lupaamansa viikkopalkkani, neljä kultapuntaa.
Samoin kävi seuraavalla ja sitä seuraavalla viikolla. Joka aamu tulin
sinne kymmeneltä ja poistuin kello kaksi. Vähitellen herra Ross alkoi
harventaa käyntejään. Hän nähtävästi harkitsi riittävän, että poikkesi
kerran sisään heti aamulla, ja lopulta saattoi mennä monta päivää,
etten nähnyt häntä ollenkaan. Siitä huolimatta en tohtinut tietystikään
poistua toimistosta hetkeksikään, sillä enhän voinut tietää, milloin
hän saattoi ilmestyä, ja paikka oli niin edullinen ja sopi minulle niin
hyvin, etten tahtonut sitä hevillä menettää.
"Tällä tavalla meni kahdeksan viikkoa, ja minä olin jo päässyt Attikaan
saakka ja toivoin ahkerasti työskentelemällä pian pääseväni käsiksi
B-kirjaimeen. Paperia meni aika paljon, sillä minä uurastin niin
uskollisesti, että valmiita arkkeja oli kokonainen pino. Ja sitten koko
homma loppui kuin leikaten."

"Loppui?"

"Niin, herra Holmes. Ja juuri tänä aamuna. Menin työhöni kello
kymmenen, kuten muulloinkin, mutta ovi oli kiinni. Ja lujasti.
Keskimmäiseen lautaan oli nastalla kiinnitetty pieni nelikulmainen
paperipala. Tässä se on, niin että voitte itse lukea sen."
Hän otti esille noin puolen kirjearkin kokoisen valkean paperin. Siihen
oli kirjoitettu:;
        "Punatukkaisten säätiö on lakkautettu
                lokak. 9 p:nä 1890."
Holmes ja minä katselimme tätä lyhyttä ilmoitusta ja sitä pitelevän
miehen masentunutta naamaa, kunnes asian koomillinen puoli peitti
kaikki muut näkökohdat niin täydellisesti, että purskahdimme molemmat
kaikuvaan nauruun.
"Minä en huomaa siinä mitään erityisemmän lystikästä!" vieraamme
huudahti, punastuen närkästyksestä. "Ellette voi tehdä muuta kuin
nauraa minulle, niin voin yhtä hyvin mennä muualle."
"Ei, ei." Holmes painoi hänet takaisin tuolille, josta hän oli jo
puolittain noussut. "En tahtoisi todellakaan millään hinnalla menettää
tätä tilaisuutta, sillä tapaus on niin poikkeuksellinen, että se ihan
virkistää. Mutta siinä on kaikesta huolimatta, suokaa anteeksi, että
sanon, niin, jotakin, joka panee hymyilemään. Pyydän teitä kertomaan,
mitä teitte nähtyänne tuon ilmoituksen."
"Olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä tehdä. Sitten kävin kaikissa
lähistöllä olevissa konttoreissa, kyselin ja tiedustelin, mutta kukaan
ei näyttänyt tietävän asiasta tämän taivaallista. Lopuksi menin talon
isännän luo, joka asuu pohjakerroksessa, ja kysyin, tiesikö hän ehkä
jotakin punatukkaisten säätiön kohtalosta. Hän sanoi, ettei hän ollut
koskaan kuullut puhuttavankaan sellaisesta säätiöstä. Sitten kysyin,
kuka Duncan Ross oli. Nimi oli hänelle aivan outo.

"'Kuka sitten asui nelosessa?' kysyin.

"'Tarkoitatteko sitä punatukkaista herraa?'

"'Sitä juuri.'

"'Hänen nimensä on William Norris. Hän on asianajaja ja käytti
huonettani tilapäisesti, kunnes hänen oma toimistohuoneistonsa
valmistuisi. Hän muutti eilen.'

"'Missä voisin tavata häntä?'

"'Hänen uudessa konttorissaan. Hän antoi minulle osoitteensa. Kas
tässä: 17, King Edward Street, lähellä St. Paulin kirkkoa.'
"Lähdin sinne heti, herra Holmes, mutta perille tultuani huomasin, että
etsimäni talo oli tehdas, jossa valmistetaan polvenlämmittäjiä. William
Norrisista tai Duncan Rossista ei ollut kukaan kuullut puhuttavankaan."

"Entä mihin menitte sitten?" Holmes kysyi.

"Menin kotiin ja kysyin neuvoa apulaiseltani. Mutta hän ei voinut
auttaa minua millään tavalla. Hän ei osannut sanoa muuta kuin että
odottaisin, kunnes minulle kirjoitettaisiin asiasta. Mutta siihen en
tyytynyt, herra Holmes. Paikka oli niin edullinen, etten halunnut
menettää sitä noin vain ilman muuta, ja kuultuani teidän ennenkin
auliisti auttaneen hätään joutuneita köyhiä ihmisiä, tulin suoraa päätä
tänne."
"Ja siinä te menettelitte viisaasti", Holmes vastasi. "Asia näyttää
niin kummalliselta, että syvennyn siihen mielihyvällä. Kaikki, mitä
olette nyt kertonut, saa minut ajattelemaan, että sen yhteydessä voi
olla kysymys suuremmista ja tärkeämmistä asioista, kuin miltä aluksi
näyttää."
"Onhan siinä tärkeyttä tarpeeksi, kun menettää neljä puntaa viikossa!"
Jabez Wilson huokasi.
"Mitä teihin henkilökohtaisesti tulee", Holmes huomautti, "niin teillä
ei pitäisi olla mitään valittamisen syytä tämän merkillisen säätiön
suhteen. Olettehan ymmärtääkseni nyt päinvastoin noin kolmekymmentä
puntaa rikkaampi kuin ennen, puhumattakaan tiedoista, jotka olette
saanut yksityiskohtaisen tarkasti kaikista A-kirjaimella alkavista
asioista. Te ette ole menettänyt mitään."
"Enpä kylläkään, herra Holmes, mutta minä tahdon päästä selvyyteen
heistä – ketä he ovat ja mikä oli tämän pilanteon tarkoitus, jos se
sitten oli pilaa. Se oli melkoisen kallista lystiä, sillä se maksoi
heille kolmekymmentä kaksi puntaa."
"Koetamme selvittää kaikki. Mutta ensin pari kysymystä, herra Wilson.
Tuo teidän apulaisenne, joka ensin kiinnitti huomionne ilmoitukseen –
kuinka kauan hän oli silloin ollut palveluksessanne?"

"Noin kuukauden ajan."

"Millä tavalla tulitte ottaneeksi hänet?"

"Hän vastasi ilmoitukseen."

"Oliko hän ainoa tarjokas?"

"Ei – vastauksia oli ainakin tusina."

"Miksi otitte hänet?"

"Koska hän oli vikkelä ja palkan suhteen halpa."

"Hän tyytyi puoleen palkkaan, eikö niin?"

"Aivan niin."

"Miltä hän näyttää, tuo Vincent Spaulding?"

"Lyhyt, tanakka ja sukkelaliikkeinen ja aivan parraton, vaikka hänen
täytyy jo olla melkoisesti yli kolmenkymmenen. Otsassa on jonkin hapon
polttama valkoinen arpi."
Holmes kumartui kiihkeästi puhujan päin. "Sitä ajattelinkin. Onko hänen
korvanlehdissään reiät korvanrenkaita varten?"

"On. Hän sanoi mustalaisten tehneen ne hänen ollessaan pikku poika."

"Hm!" Holmes painautui takaisin tuoliinsa. "Onko hän vieläkin
luonanne?"

"Hän jäi kotiin, kun lähdin tänne."

"Ja liikkeenne hoidosta on huolehdittu poissa ollessanne?"

"Ei mitään valittamista, herra Holmes. Aamupäivällä ei ole milloinkaan
erityisempää kiirettä."
"Hyvä on, herra Wilson. Parin päivän kuluttua voin todennäköisesti
ilmoittaa teille mielipiteeni asiasta. Tänään on lauantai, ja ehkäpä
pääsemme johonkin ratkaisuun jo ennen maanantaita. Niin ainakin
toivon."
"No, Watson", Holmes virkkoi, kun vieraamme oli poistunut, "mitä
ajattelet tästä kaikesta?"

"En mitään", sanoin suoraan. "Peräti omituinen juttu."

"Onhan aivan tavallista", Holmes huomautti, "että omituisimmat ja
kummallisimmat asiat osoittautuvat hyvin yksinkertaisiksi, kun taas
tuollaisen jokapäiväisen rikoksen selvittäminen, jossa ei huomaa mitään
erikoispiirrettä, on tosiasiallisesti mitä pulmallisin tehtävä, aivan
yhtä vaikea kuin tavallisten kasvojen erottaminen toisista
samanlaisista. Mutta minun täytyy käydä heti käsiksi tähän asiaan."

"Mitä aiot tehdä?" tiedustelin.

"Tupakoida", hän vastasi. "Tämä tehtävä vaatii ainakin kolme
piipullista, minkä tähden pyydän, ettet puhu minulle viiteenkymmeneen
minuuttiin." Nostaen kapeat polvensa leuan alle hän kyyristyi
nojatuoliinsa ja jäi siihen istumaan silmät ummessa, mustaksi
paahtuneen savipiipun pistäessä esiin polvien ylitse kuin jonkin
eriskummallisen linnun nokka. Luulin hänen jo nukahtaneen ja aloin
itsekin torkahdella, kun hän äkkiä hypähti pystyyn jäntevästi kuin
mies, joka on tehnyt päätöksensä.
"Sarasate soittaa tänä iltana St. James Hallissa", hän huomautti pannen
piippunsa uunin reunalle. "Mitä arvelet siitä, Watson? Voisivatko
potilaasi tulla toimeen muutamia tunteja ilman sinua?"
"Minulla ei ole mitään tekemistä tänään. Niin että sen puolesta voin
aivan hyvin tulla."
"Ota sitten hattusi. Ensin menen Cityyn, ja lounaan voimme syödä
matkalla. Huomaan ohjelmassa olevan aika runsaasti saksalaista
musiikkia, josta oikeastaan pidänkin enemmän kuin italialaisesta ja
ranskalaisesta. Se on levollista ja sitä kuunnellessaan voi lepuuttaa
aivojaan."
Me ajoimme maanalaisella Aldergatelle ja käveltyämme lyhyen matkan
saavuimme Saxe-Coburg Squarelle, aamulla kuulemamme omituisen
kertomuksen näyttämölle, likaiselle ja rappeutuneen näköiselle,
nelisivuiselle aukealle, jota ympäröivät kaksikerroksiset tiilitalot
näyttivät yhtä likaisilta. Keskelle oli aidattu rikkaruohoa kasvava
nurmikko, jonka reunoilla kitukasvuiset laakeripensaat kävivät
savuisessa ja ummehtuneessa ilmassa kovaa taistelua olemassaolostaan.
Kolme kullattua palloa ja ruskea kilpi, johon oli maalattu valkoisilla
kirjaimilla: Jabez Wilson, ilmaisivat, missä punatukkainen ystävämme
harjoitti liikettään. Holmes pysähtyi talon eteen ja tarkasteli sitä
kiinteästi pää kallellaan ja silmät puolittain ummessa. Sitten hän
käveli hitaasti katua ylös kulmaan saakka ja palasi samaa tietä
takaisin toiseen kulmaan, katsellen taloja koko ajan yhtä kiinteästi.
Lopuksi hän pysähtyi panttiliikkeen eteen, löi kepillään joitakin
kertoja voimakkaasti kivitykseen ja koputti sitten oveen. Sen avasi
heti parraton, älykkäännäköinen nuori mies, joka kehoitti meitä
tulemaan sisään.
"Paljon kiitoksia", Holmes sanoi, "mutta tarkoitukseni oli vain kysyä,
mistä täältä mennään Strandiin."
"Kolmas oikealle, neljäs vasemmalle", apulainen vastasi nopeasti ja löi
oven kiinni.
"Sukkela poika", Holmes huomautti poistuessamme. "Minun mielestäni hän
on neljänneksi älykkäin ja yritteliäin mies koko Lontoossa, ja mitä
rohkeuteen tulee, niin en ole lainkaan varma, etteikö hän ole kolmas.
Olen ollut hänen kanssaan ennenkin tekemisissä."
"Herra Wilsonin apulainen näyttelee ilmeisesti sangen suurta osaa tässä
Punatukkaisten säätiön jutussa. Olen varma, että teit kysymyksesi vain
saadaksesi nähdä hänet."

"En häntä."

"Mitä sitten?"

"Vain hänen polvensa."

"Ja mitä näit?"

"Mitä odotinkin."

"Minkä tähden tunnustelit kivitystä?"

"Hyvä tohtori, nyt on aika tehdä havaintoja, eikä jutella. Me olemme
vakoojia vihollismaassa. Saxe-Coburg Squaren tunnemme jo osapuilleen.
Tutkikaamme nyt, mitä sen takana on."
Katu, jolle käännyimme yksinäisen Saxe-Coburg Squaren kulmasta, oli sen
yhtä suuri vastakohta kuin taulun etu- ja takasivu keskenään. Se oli
valtasuonia, joita myöten Cityn liikenne suuntautuu pohjoiseen ja
länteen. Ajokadun täytti kahdessa rivissä vastakkaisiin suuntiin
liikkuva ajoneuvojen virta ja käytävät kuhisivat mustanaan joka taholle
kiiruhtavia jalankulkijoita. Katsellessamme hienojen myymälöiden ja
komeiden liikehuoneistojen upeata riviä meidän oli vaikea käsittää,
että tuo rappeutunut ja unteloinen aukea, josta olimme juuri
poistuneet, oli aivan niiden takana.
"Katsotaanpa nyt hiukan", Holmes sanoi, pysähtyen kulmaukseen ja
silmäillen ympärilleen. "Tahtoisin mielelläni muistaa, missä
järjestyksessä talot ovat tässä, sillä Lontoon tarkka tunteminen kuuluu
myös harrastuksiini. Tuossa on Mortimerin tupakkakauppa, tuossa pieni
sanomalehtimyymälä, City- ja Suburbanpankin Coburgin-konttori,
kasvisravintola ja McFarlanen vaunukoritehdas. Sen toiselta puolelta
alkaa jo toinen kortteli. Nyt, tohtori, olemme tehneet, mitä tehtävissä
on, niin että meidän on jo aika hiukan huvitellakin. Voileipä, kuppi
kahvia, ja sitten suoraan sävelten maailmaan, jossa kaikki on onnea,
autuutta ja sopusointua ja jossa punatukkaiset asiakkaat eivät pääse
kiusaamaan meitä sotkuisilla ongelmillaan."
Ystäväni oli innostunut musiikkimies. Hän soitti viulua erittäin hyvin
ja oli sitäpaitsi säveltäjänäkin keskitasoa korkeammalla. Nytkin hän
istui koko iltapäivän aitiossaan mitä täydellisimmän onnentunteen
lumoissa, pitkien ja hentojen sormien liikahtaessa silloin tällöin
hiljaa seuraamaan sävellysten sulavaa poljentoa. Kasvoille hiipinyt
lempeä hymy ja silmien uneksiva katse melkeinpä pakottivat unohtamaan,
että vieressäni istuva mies oli vainukoira Holmes – hellittämätön,
nerokas ja nopeasti iskevä Holmes. Hänen omituisen luonteensa kaksi eri
puolta tulivat näkyviin vuorotellen, ja usein ajattelin, että hänen
äärimmäinen perinpohjaisuutensa ja ajatuksensa hämmästyttävä terävyys
olivat sen puolen jonkinlaista vastavaikutusta, joka toisinaan vaivutti
hänet runollisuuteen ja mietiskelyyn. Hänen luonteensa heilahteli
suurimmasta toimettomuudesta mitä kiihkeimpään toimeliaisuuteen, ja
minä tiesin kokemuksestani, ettei hän ollut milloinkaan peloittavampi
kuin venyskeltyään päiväkausia nojatuolissaan viulunsa ja vanhojen
kirjojensa parissa. Silloin hänet saattoi äkkiä vallata tavaton
metsästyskiihko, ja silloin hänen loistava havaintokykynsä ja taitonsa
tehdä johtopäätöksiä terävöityivät niin selvästi näkeväksi, että
henkilöt, jotka eivät tietäneet mitään hänen menetelmistään, katsoivat
häneen kysyvästi ja hämmästyneesti kuin ihmiseen, joka tietää enemmän
kuin muut kuolevaiset. Katsellessani häntä tänä iltana St. James
Hallissa ja nähdessäni, kuinka täydellisesti hän oli vaipunut musiikin
maailmaan, minä tunsin, että niitä, joiden ajoon hän oli lähtenyt,
uhkasi tuho ja turmio.
"Sinä aiot varmaankin mennä kotiin, vai mitä, tohtori?" hän kysäisi
poistuessamme.

"Mitäpä tässä enää muutakaan tekisi?"

"Minulla on vielä vähän toimitettavaa, joka vie noin pari tuntia. Tämä
Coburg Squaren juttu on vakava asia."

"Millä tavalla vakava?"

"Tekeillä on suuri rikos, mutta minulla on pätevä syy uskoa, että
ehdimme estää sen. Ja se, että tänään on lauantai, tekee asian
kiireelliseksi. Tarvitsen apuasi jo tänä yönä."

"Mihin aikaan?"

"Kello kymmenen."

"Tulen Baker Streetille täsmälleen kymmenen."

"Hyvä on. Ja kuulehan, tohtori, ole hyvä ja pistä sotilasrevolverisi
taskuusi, sillä voihan käydä, että sitäkin tarvitaan."
Hän heilautti kättään, pyörähti ympäri ja oli samassa hävinnyt
väkijoukkoon.
Omasta mielestäni en ole muita ihmisiä typerämpi, mutta ollessani
tekemisissä Sherlock Holmesin kanssa minusta tuntuu aina kuin olisin
säkissä. Olinhan nytkin kuullut aivan samat asiat kuin hänkin, nähnyt,
mitä hän oli nähnyt, ja kuitenkin hänen sanansa ilmaisivat, että hän
näki aivan selvästi, ei vain sitä, mitä oli tapahtunut, vaan senkin,
mitä tuli tapahtumaan, kun taas koko juttu oli minulle yhä vieläkin
toivottoman sekava ja hämärä alusta loppuun saakka. Ajaessani kotiini
Kensingtoniin kertasin mielessäni kaikki, "Encyclopedia Britannican"
jäljentäjän kummallisesta kertomuksesta alkaen Coburg Squarelle
tekemäämme retkeen saakka, unohtamatta liioin tuota salaperäistä
neuvoa, jonka ystäväni oli erotessamme antanut. Mikä oli tämä yöllinen
retki, ja miksi minun piti ottaa ase mukaani? Mihin menisimme ja mille
asialle? Holmes oli vihjaissut, että panttilainaajan parraton apulainen
oli vaarallinen mies – kyllin rohkea pelaaman suurtakin peliä. Koetin
arvailla ja päästä selvyyteen, mutta lopuksi harmistuin ja karkoitin
mielestäni koko jutun, kunnes yö antaisi vastauksen kaikkiin
kysymyksiin.
Kello oli neljännestä yli yhdeksän, kun lähdin kotoa ja menin Parkin ja
Oxford Streetin kautta Baker Streetille. Oven edessä seisoi kaksi
hevosta, ja tultuani eteiseen kuulin ääniä ylhäältä. Astuessani
ystäväni huoneeseen tapasin Holmesin keskustelemassa vilkkaasti kahden
miehen kanssa, joista toinen oli Peter Jones, virallisen poliisin
edustaja, ja toinen pitkä, laiha ja surumielisen näköinen herra, jolla
oli välkkyvän kiiltävä silkkihattu ja arvokkaan hieno pitkä takki.
"Jahah, joukkomme on täysilukuinen", Holmes sanoi, napittaen
päällystakkinsa ja ottaen naulakosta tukevan piiskan. "Herra Jonesin
Scotland Yardista tunnet jo ennestään. Salli minun esittää sinulle
herra Merryweather, joka myös tulee olemaan kanssamme tämän yön
seikkailussa."
"Me metsästämme jälleen parittain, tohtori", Jones virkkoi
mahtipontiseen tapaansa. "Tämä ystävämme on ajon alkuunpanijana
ihmeteltävän taitava, mutta saadakseen otuksen kiinni hänellä pitää
olla vanha ja kokenut ajokoira apunaan."
"Minä puolestani toivon vain, ettei meidän tarvitsisi lopuksi nähdä
lähteneemme tähän ajoon turhanpäiten", herra Merryweather huomautti
nyreästi.
"Te voitte luottaa herra Holmesiin", Jones vastasi ponnekkaasti.
"Hänellä on omat menettelytapansa, jotka tosin ovat, minun sallittaneen
sanoa, hiukan epäkäytännöllisiä ja toisinaan eriskummallisiakin, mutta
hänellä on hyvän salapoliisin kaikki edellytykset. En liioittele
sanoessani, että hän on parikin kertaa, kuten esimerkiksi Sholton
murhassa ja Agran aarrejutussa, osunut oikeampaan kuin virallinen
poliisi."
"Jos olette sitä mieltä, herra Jones, niin olen tyytyväinen", vieras
lausui kunnioittavasti. "Mutta minun täytyy sittenkin tunnustaa, että
kaipaan kortti-iltaani. Tämä on ensimmäinen lauantai kahteenkymmeneen
seitsemään vuoteen, jolloin ystäväni saavat pelata skruuvinsa ilman
minua."
"Minä puolestani luulen", Holmes huomautti, "että saatte tänä yönä
nähdä pelaavanne korkeampaa peliä kuin konsanaan elämässänne ja
sitäpaitsi paljon jännittävämpää. Teille, herra Merryweather, siinä on
panoksena noin kolmekymmentätuhatta puntaa, ja teille, Jones, mies,
jonka haluatte erittäin mielellänne saada käsiinne."
"Niin, John Clay, murhaaja, varas, rosvo ja väärentäjä. Hän on vielä
nuori mies, herra Merryweather, mutta siitä huolimatta ammattikuntansa
ensimmäisiä, pahantekijä, jonka käsiin kiinnittäisin rannerenkaani
paljon mieluummin kuin kenenkään muun rikollisen ranteisiin koko
Lontoossa. Hän on merkillinen mies, tämä nuori John Clay. Hänen
isoisänsä oli herttua, ja hän itse on opiskellut sekä Oxfordissa että
Etonissa. Hänen aivonsa ovat yhtä ovelat kuin hänen sormensa sukkelat,
ja vaikka me löydämme hänen jälkiään, mihin hyvänsä nenämme
pistämmekin, emme milloinkaan tiedä, mistä meidän pitäisi etsiä häntä.
Päästyään kerran karkuun Scotland Yardilta murtautumalla ulos kopistaan
hänen kuultiin jo seuraavalla viikolla keränneen Cornwallissa rahaa
lastenkodin rakentamista varten. Olen seurannut hänen jälkiään
vuosikausia, mutta en ole nähnyt häntä vielä kertaakaan."
"Toivon saavani tänä yönä esitellä teidät toisillenne. Herra John Clay
on jo pari kertaa osunut minunkin tielleni, ja minä olen aivan samaa
mieltä kanssanne, että hän on etevimpiä ammatissaan. Kello on jo yli
kymmenen, niin että meidän on aika lähteä. Ajakaa te kaksi edellä, niin
minä tulen Watsonin kanssa jäljessä."
Holmes ei puhunut juuri mitään koko matkalla, vaan istui selustaan
veltosti nojaten joko äänettömänä tai iltapäivällä kuulemiamme säveliä
huolettomasti hyräillen. Me ajoimme kaasuvalossa torkkuvien
katusokkeloiden halki, jotka eivät tuntuneet koskaan loppuvan, ja
vihdoin saavuimme Fardington Streetille.
"Pian olemme perillä", ystäväni huomautti. "Herra Merryweather on
pankinjohtaja, jota tämä asia koskee henkilökohtaisesti. Mitä taas
Jonesiin tulee, niin katsoin parhaaksi ottaa hänetkin mukaan.
Ammatissaan hän on tosin täydellinen tomppeli, mutta muuten kunnon mies
ja siinä suhteessa erinomainen, että hän on peloton kuin verikoira ja
hellittämätön kuin hummeri saadessaan jonkun kynsiinsä. Kas niin,
olemme perillä ja meitä odotetaan."
Edessämme oli sama vilkasliikenteinen valtakatu, jossa olimme käyneet
aamupäivällä. Lähetettyämme pois ajurit herra Merryweather opasti
meidät kapeata katusolaa myöten pienelle takaovelle, jonka hän avasi ja
josta tulimme kapeahkoon käytävään. Toisessa päässä oli vankka
rautaovi, jonka hän samoin avasi, ja sitten laskeuduimme kivisiä
kiertoportaita myöten alas ja pysähdyimme toisen vielä jykevämmän
rautaoven eteen. Herra Merryweather sytytti lyhdyn, avasi oven ja astui
edellämme pimeään käytävään, jossa tuntui voimakas mullan haju ja jonka
toisessa päässä oli vielä kolmas rautaovi. Sen sisäpuolella oli avara
holvi tai kellari, täynnä hyllyjä ja laatikoita.
"Tänne ei ole helppo tunkeutua ylhäältäpäin", Holmes huomautti, nostaen
lyhtyä ja katsellen ympärilleen.
"Eikä alhaaltapäin", herra Merryweather sanoi ja löi kepillään
permannon kivilaattoihin. "Mutta sehän kuulostaa aivan ontolta!" lisäsi
hän ja katsoi kummastuneesti meihin.
"Minun täytyy todellakin pyytää teitä liikkumaan vähän hiljemmin",
Holmes sanoi vakavasti. "Koko matkamme voi muuten epäonnistua. Pyydän,
olkaa hyvä ja istukaa jollekin noista laatikoista, älkääkä sekaantuko
asiaan."
Arvokkaan jäykkä herra Merryweather istuutui varsin loukkaantuneen
näköisenä erään laatikon laidalle, kun taas Holmes painautui polvilleen
lattialle ja alkoi lyhdyn valossa suurennuslasilla tarkasti tutkia
kivilaattojen välisiä rakoja. Hetkisen kuluttua hän ponnahti
seisaalleen ja pisti suurennuslasin taskuunsa.
"Saamme odottaa ainakin tunnin", hän huomautti, "sillä he tuskin voivat
tehdä mitään, ennen kuin se kunnon panttilainaaja on varmasti mennyt
levolle. Sitten he eivät enää haaskaa minuuttiakaan, sillä kuta
pikemmin työ on tehty, sitä pidemmän ajan he saavat paetakseen. Me
olemme nyt, tohtori – kuten epäilemättä olet jo oivaltanut – Lontoon
erääseen suurpankkiin kuuluvan sivukonttorin kellarissa Cityssä. Herra
Merryweather, joka on johtokunnan puheenjohtaja, selittänee sinulle,
minkä tähden Lontoon uskaliaimpien pahantekijöiden huomio juuri nyt
kohdistuu tähän kellariin."
"Syynä on ranskalainen kultamme", johtaja kuiskasi. "Meitä on jo
monesti varoitettu, että se aiotaan yrittää ryöstää."

"Ranskalainen kultanne?"

"Niin. Joitakin kuukausia sitten harkitsimme olevan syytä vahvistaa
vararahastoamme ja lainasimme siinä tarkoituksessa 30.000 napoleonia
Ranskan pankilta. Ja tieto siitä, ettei meillä ole vielä ollut aihetta
purkaa kultalähetystä, vaan että rahat ovat vielä kellarissamme, on
jollakin tavalla tihkunut julkisuuteen. Esimerkiksi tässä laatikossa,
jonka laidalla istun, on 2,000 napoleonia, ladottuina tinapaperilehtien
väliin. Kultavarastomme on nyt paljon suurempi, kuin mitä
sivukonttoreissa tavallisesti säilytetään, ja hallitus on sen johdosta
hyvin huolissaan."
"Ja siihen onkin syytä", Holmes huomautti. "Meidän on nyt aika
valmistautua pienen hyökkäyssuunnitelmamme toimeenpanemiseen, sillä
minusta tuntuu, että kaikki on ohi tunnin kuluttua. Meidän täytyy
ensinnäkin sulkea lyhty, herra Merryweather."

"Ja istua pimeässä?"

"Niin, ei auta. Minulla on tosin korttipakka taskussani, sillä
ajattelin, etteihän teidän näinkään ollen tarvitse menettää
skruuvi-iltaanne, koska meitä kerran on neljä miestä, mutta huomaan
vihollisen päässeen valmisteluissaan niin pitkälle, että tulen
pitäminen olisi liian uskallettua. Ensin meidän kuitenkin pitää asettua
asemiimme. Vastustajamme ovat rohkeita miehiä, jotka voivat
vahingoittaa meitä, ellemme ole varovaisia, vaikkakin yllätämme heidät.
Minä seison tämän laatikon takana, ja te piiloudutte noiden suojaan.
Kun avaan lyhdyn, teidän pitää heti hyökätä niihin käsiksi. Jos ne
ampuvat, Watson, niin ammu arkailematta vastaan ja tarkasti."
Minä panin revolverini, hana vireessä, laatikon kannelle, jonka taakse
kyyristyin. Holmes sulki lyhdyn, ja me jäimme pilkkopimeään – niin
sysimustaan, etten ollut konsanaan ajatellutkaan pimeyden voivan olla
niin läpitunkematonta. Kuumentuneen metallin haju oli ainoa merkki,
josta tiesimme valon olevan valmiina leimahtamaan esiin millä hetkellä
hyvänsä. Minuun, jonka hermot odotus jännitti äärimmilleen, tämä
äkillinen pimeys ja kellarin kylmänkostea ilma tekivät varsin
ahdistavan ja tukalan vaikutuksen.
"Niillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta koettaa paeta, kuin pyrkiä
takaisin Saxe-Coburg Squaren varrella olevaan taloon ja sieltä ulos",
Holmes kuiskasi. "Toivon teidän tehneen, mitä pyysin, Jones."
"Siellä on ylikonstaapeli ja kaksi konstaapelia ulko-ovea
vartioimassa."
"Sitten olemme tukkineet kaikki reiät. Nyt meillä ei ole muuta
tekemistä kuin olla vaiti ja odottaa."
Kuinka pitkältä aika tuntuikaan! Todellisuudessa odotimme vain tunnin
ja neljänneksen, kuten jälkeenpäin totesimme, mutta minusta tuntui,
että yö ehti kulua melkein loppuun ja että päivän täytyi jo sarastaa
yläpuolellamme. Raajani puutuivat ja jäykistyivät, kun en tohtinut
muuttaa asentoani, mutta hermoni olivat koko ajan äärimmilleen
jännittyneet ja kuuloni niin herkistynyt, että kykenin erottamaan
pankinjohtajan kevyen hengityksen lihavan Jonesin lyhyemmistä ja
raskaammista hengenvedoista. Tuijotin edessäni olevan laatikon yli
lattiaa kohti. Silmiini osui äkkiä valon välähdys.
Aluksi näin vain loistavan pisteen kivilattiassa. Sitten se piteni
keltaiseksi juovaksi, kunnes lattiaan ilmestyi nopeasti ja äänettömästi
kuin leveä, valaistu halkeama ja siihen käsi – valkoinen, melkein
naisellinen käsi, joka haparoi ilmaa. Se oli näkyvissä noin minuutin
ajan, mutta sitten se hävisi yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin, ja
ympärillämme oli jälleen pimeätä, lukuunottamatta valojuovaa, joka oli
jälleen ohentunut kapeaksi viiruksi.
Käden katoaminen oli kuitenkin tilapäistä. Alhaalta kuului kolahtelua,
ja samassa nousi lattian suurista, valkoisista kivilaatoista yksi
ritisten paikoiltaan ja kääntyi hitaasti sivulle syrjälleen. Lattiaan
jäi nelikulmainen ammottava aukko, josta näkyi lyhdyn valoa ja johon
hetkisen kuluttua ilmestyi parraton, nuorekas mies. Katseltuaan
tutkivasti ympärilleen hän tarttui käsillään aukon reunoihin ja veti
itsensä vähitellen niin korkealle, että toinen polvi nojasi reunaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi lattialla ja veti luokseen
toveria, joka oli yhtä pieni ja heiveröinen kuin hänkin, mutta jolla
oli kalpeat kasvot ja hehkuvan punainen tukka.
"Kaikki selvää", hän kuiskasi. "Onko sinulla taltta ja pussit? No
saamari! Hyppää alas, Archie, sukkelaan! Menen hirteen sinunkin
puolestasi!"
Holmes oli hypännyt esiin ja siepannut rosvoa kauluksesta kiinni.
Toinen sukelsi takaisin aukkoon, ja minä kuulin hänen takkinsa
repeävän, kun Jones sai kiinni sen liepeestä. Lyhdyn valossa välähti
revolverin piippu, mutta Holmesin metsästyspiiska osui samalla miehen
käteen, ja ase kirposi lattialle.
"Vastarinta on hyödytöntä, John Clay", Holmes sanoi kylmästi; "teillä
ei ole mitään mahdollisuutta päästä livistämään."
"Huomaan sen", toinen vastasi äärimmäisen rauhallisesti. "Toivon, että
toverillani on parempi onni, vaikkakin näen teidän saaneen hänen
takkinsa liepeen muistoksi."

"Ovella on kolme miestä häntä odottamassa", Holmes ilmoitti.

"Niinkö? Te näytätte tehneen kaikki perusteellisesti. Minun täytyy ihan
onnitella."
"Ja minun teitä", Holmes vastasi. "Tuo punatukkaisten säätiö oli aivan
uusi ja varsin onnistunut keksintö."
"Te saatte pian nähdä toverinne jälleen, vaikka hän onkin minua
sukkelampi, kun on kysymys tämmöisiin rotankoloihin luikertamisesta",
Jones huomautti. "Ojentakaahan kätenne, että saan nämä rannerenkaat
paikoilleen."
"Pyydän teitä olemaan koskematta minuun likaisilla käsillänne", vanki
vastasi käsirautoja ranteisiin lukittaessa. "Ette ehkä tiedäkään, että
suonissani virtaa kuninkaallista verta. Muistakaa siis aina sanoa 'sir'
ja 'olkaa hyvä', kun puhuttelette minua."
"Hyvä on", Jones sanoi, katsellen häntä pilkallisesti. "Suvaitkaa siis,
sir, nousta portaita ylös, niin otamme ajurin ja viemme teidän
korkeutenne poliisiasemalle."
"Se kuulostaa paremmalta", John Clay huomautti rauhallisesti. Hän
kumarsi hyvin kohteliaasti meille kolmelle ja poistui tyynesti
salapoliisin kanssa.
"En todellakaan tiedä, herra Holmes, millä tavalla pankin tulisi
kiittää teitä tai korvata sille tekemänne palvelus", herra Merryweather
lausui noustessamme portaita ylös. "Tämä pankinryöstöyritys, jonka
suunnittelusta te pääsitte selville ja jonka te torjuitte mitä
täydellisimmin, on rohkeimpia ja vaarallisimpia, mistä olen konsanaan
kuullut puhuttavan."
"Asiaan vaikutti myös se, että tahdoin omasta puolestanikin
selvittää välini John Clayn kanssa", Holmes vastasi. "Vähäpätöiset
henkilökohtaiset kuluni pankki korvannee minulle, mutta muuten riittää
palkkiokseni täydellisesti tämä seikkailumme, joka on kokemuksena
monessa suhteessa ainutlaatuinen, samoin kuin se, että minulla oli
kunnia päästä Punatukkaisten säätiön tarkastajaksi."
"Heti alusta alkaen oli aivan selvää", Holmes selitti istuessamme
myöhemmin samana aamuna viskyn ja soodan ääressä Barker Streetillä,
"ettei tuolla lievimmin sanoen eriskummallisella ilmoituksella
punatukkaisten säätiöstä ja tehtäväksi annetulla tietosanakirjan
jäljentämisellä voinut olla muuta tarkoitusta kuin saada
panttilainaajamme, joka ei suinkaan ole niitä sukkelajärkisimpiä, pois
tieltä määrätunneiksi joka päivä. Menettelytapa oli omituinen, mutta
paremmankin keksiminen olisi hyvin vaikeata. Ja tuskinpa erehdyn
sanoessani, että älykäs John Clay saa kiittää siitä kumppaninsa tukan
väriä. Neljän punnan viikkopalkka on kyllin houkutteleva syötti, ja
mitäpä sen maksaminen merkitsi miehille, jotka laskivat saavansa puntia
tuhansittain. Ilmoitus pannaan lehteen; toinen hyväkäs panee pystyyn
jonkinlaisen toimiston tapaisen; toinen viekoittelee panttilainaajan
paikan hakuun; ja näin heidän onnistuu päästä niin pitkälle, että mies
on poissa tieltä joka aamupäivä. Kuultuani, että hänen apulaisensa oli
jo tarjoutuessaan ilmoittanut tyytyvänsä puoleen palkkaan, älysin heti,
että juuri tämän paikan saaminen oli jonkin tärkeän syyn takia hänelle
välttämätöntä."

"Mutta mistä saatoit arvata, mikä tämä syy oli?"

"Jos talossa olisi ollut naisia, olisin voinut epäillä kaiken kuuluneen
aivan tavallisen ja arkipäiväisen juonen kehittämiseen. Mutta tässä
tapauksessa se ei ollut ajateltavissa. Liike oli pieni, eikä talossa
ollut mitään, jonka anastamiseksi olisi kannattanut ryhtyä niin
laajoihin valmisteluihin ja uhrata niin paljon rahaa, kuin mitä he
panivat menemään. Syyn täytyi siis olla talon ulkopuolella. Mikä se
saattoi olla? Mieleeni juolahti apulaisen valokuvaamiskiihko ja hänen
tapansa pistäytyä kellariin. Kellari! Siinä oli tämän sekavan vyyhden
pää. Sitten ryhdyin hankkimaan tietoja tuosta salaperäisestä
apulaisesta, kunnes totesin olevani tekemisissä miehen kanssa, joka on
Lontoon pelottomimpia ja uskaliaimpia pahantekijöitä. Hän teki jotakin
kellarissa – jotakin, johon meni monta tuntia päivittäin kuukaudesta
toiseen. Mitä se mahtoi olla? En osannut ajatella muuta, kuin että hän
kaivoi käytävää johonkin toiseen taloon.
"Niin pitkälle olin päässyt mennessämme katsomaan itse
tapahtumapaikkaa. Sinua kummastutti, kun löin kivitykseen kepilläni,
mutta sen tein tutkiakseni, oliko kellari talon etupuolella. Se ei
ollut etupuolella. Sitten soitin kelloa, ja kuten toivoin, apulainen
tuli avaamaan. Olen ollut jo aikaisemminkin hänen kanssaan tekemisissä
parissa pienemmässä jutussa, mutta vasta silloin näin hänet aivan
vierestä. Siitä huolimatta tuskin katsahdin häntä kasvoihin, sillä
tarkoitukseni oli vain saada nähdä hänen polvensa. Sinunkin täytyi
huomata, kuinka kuluneet, ryppyiset ja tahriintuneet ne olivat. Ne
kertoivat ahkerasta maan kaivamisesta. Nyt oli vain saatava selville
tämän kaivamistyön syy. Kävelin kulman ympäri ja näin, että City- ja
Suburbanpankin rakennus oli pihan puolella panttilainaajamme lähin
naapuri. Tunsin ratkaisseeni tehtäväni. Sillä aikaa kuin sinä ajoit
konsertista kotiin, minä kävin Scotland Yardilla ja pankin johtokunnan
puheenjohtajan luona tuloksella, jonka itse näit."

"Entä mistä tiesit yrityksen tapahtuvan juuri tänä yönä?"

"Punatukkaisten säätiön toimiston sulkeminen oli merkki, etteivät he
enää välittäneet, oliko herra Jabez Wilson saapuvilla vai ei; he olivat
toisin sanoen saaneet käytävän valmiiksi. Ja heidän oma etunsahan
vaati, että sitä oli käytettävä mahdollisimman pian, ennen kuin se
huomattaisiin tai kulta siirrettäisiin muualle. Lauantai sopi heille
paremmin kuin muut päivät, koska he laskivat siten saavansa kaksi
päivää paetakseen. Sen tähden odotin heidän tulevan tänä yönä."
"Olet ajatellut kaikki todellakin erinomaisen hyvin", sanoin, voimatta
muuta kuin vilpittömästi ihailla häntä. "Ketju on pitkä, ja jokainen
rengas sopii siihen aivan täsmälleen."
"Se pelasti minut kuolemasta ikävään", hän vastasi haukotellen. "Mutta
valitettavasti tunnen sen taas hiiviskelevän ympärilläni. Koko elämäni
on arkipäivän yksitoikkoisuuden alituista pakoilemista. Nämä pienet
tehtävät ovat siinä suurena apuna."

"Sinä olet ihmiskunnan hyväntekijä", sanoin siihen.

Hän kohautti olkapäitään. "Niin, voihan minusta olla jolloinkin hiukan
hyötyäkin", hän myönsi. "Ihminen ei ole mitään – teot ovat kaikki,
kuten Gustave Flaubert kirjoitti Georges Sandille."

KADONNUT SULHANEN.

"Hyvä ystävä", Holmes aloitti istuessamme eräänä päivänä hänen
huoneessaan Baker Streetillä takkavalkean ääressä, "todellisessa
elämässä tapahtuu paljon asioita, jotka ovat niin kummallisia ja
omituisia, ettei ihminen konsanaan kykenisi itse keksimään niitä. Me
emme uskaltaisi keksiä emmekä uskotella toisille asioita, jotka ovat
tavallisessa elämässä jokapäiväisiä tapauksia. Jos voisimme käsi
kädessä lentää ulos tuosta ikkunasta, liidellä tämän suuren kaupungin
yläpuolella, nostaa katot hiljaa paikoiltaan ja päästä näkemään, mitä
kaikkea eriskummallista niiden alla tapahtuu, niin kaikessa ilmenevä
omituinen yhteensattuvaisuus, suunnitelmat ja vastasuunnitelmat,
ihmeelliset tapausten sarjat, jotka ulottuvat sukupolvesta toiseen ja
johtavat mitä uskomattomimpiin seurauksiin, avaisivat silmämme
näkemään, että mielikuvituksen luoma tapahtuma on aina kulunut ja
sisällyksetön. Ratkaisu on määrätty edeltäpäin ja sovinnaisuuksien
välttäminen on mahdotonta."
"Omasta puolestani en ole siitä sentään aivan varma", minä huomautin.
"Tapaukset, jotka tulevat julkisuuteen sanomalehtien välityksellä, ovat
tavallisesti riittämiin saakka sekä kuivia että arkipäiväisiä.
Poliisiraporteissamme alaston totuus paljastetaan äärimmäistä rajaa
myöten, mutta minun täytyy sanoa, ettei tulos ole puoleensavetävä eikä
taiteellinenkaan."
"Realistisen vaikutuksen aikaansaaminen vaatii jonkin verran
valikoimis- ja arvostelukykyä", Holmes vastasi. "Sitä ei ole
poliisiraportissa, jossa pannaan enemmän painoa tuomioistuimessa
lausuttuihin mauttomuuksiin kuin yksityiskohtiin, seikkoihin, joilla on
sivustakatsojan mielestä olennaisin merkitys koko asiassa. Usko minua,
mikään ei ole luonnottomampaa kuin tavallisin jokapäiväisyys."
Minä hymyilin ja pudistin päätäni. "Voin aivan hyvin ymmärtää sinun
ajattelevan noin. Onhan luonnollista, että sinä, joka yksityisenä
henkilönä annat neuvoja ja apua kaikille tyhmistyneille ihmisille
kolmessa maanosassa, olet joutunut tekemisiin kaiken omituisen ja
eriskummallisen kanssa. Mutta" – minä otin aamulehden, joka oli
pudonnut lattialle – "katsokaamme, kestääkö väitteesi käytännössä.
Ottakaamme esimerkiksi tämä otsake. 'Aviomiehen julmuus vaimoaan
kohtaan.' Tekstiä on puoli palstaa, mutta tiedän lukemattakin, että
kaikki on ennestään täysin tuttua. Siinä kerrotaan tietysti
rakastajattaresta, ryypiskelyistä, pahoinpitelystä, lyönneistä,
mustelmista ja myötätuntoisesta sisaresta tai vuokraemännästä, joka
rientää apuun. Tökeröinkään kirjailija ei voisi kirjoittaa mitään niin
arkipäiväistä."
"Valitsemasi tapaus sopii todellisuudessa sangen huonosti väitteesi
tueksi"; Holmes huomautti, ottaen lehden ja silmäillen mainitsemaani
uutista. "Tämä koskee Dundasien avioerojuttua, jonka yhteydessä minut
otettiin selvittämään pari pikkuseikkaa. Mies on ehdottomasti raitis,
ketään toista naista ei ollut, ja syynä koko juttuun oli vain se, että
mies aina aterian päätyttyä irroitti tekohampaansa ja heitti niillä
vaimoaan, minkä sinäkin myöntänet olevan tottumuksena niin harvinaista,
että se tuskin voi johtua tavallisen romaaninkirjoittajan mieleenkään.
Ota tästä nuuskaa, tohtori, ja tunnusta, että olen lyönyt sinut omalla
esimerkilläsi."
Hän ojensi minulle kultaisen nuuskarasiansa, jonka kannessa oli suuri
ametisti. Rasian upeus erosi niin jyrkästi hänen vaatimattomasta
elämästään ja koruttomasta ympäristöstään, etten voinut olla
huomauttamatta siitä.
"Unohdin kokonaan, etten ole nähnyt sinua pariin viikkoon. Tämä on
pieni muisto Böömin kuninkaalta, kiitos hänelle antamastani avusta
Irene Adlerin asian selvittämisessä."
"Entä tuo sormus?" jatkoin minä, sillä katseeni oli samalla kiintynyt
kauniiseen hohtokiveen, joka sädehti hänen sormessaan.
"Sen olen saanut Hollannin kuningasperheeltä, mutta heille suorittamani
tehtävä oli niin arkaluontoinen, etten voi kertoa sitä sinullekaan,
vaikkakin olet ystävällisesti selostanut joitakin pieniä
aikaansaannoksiani."
"Onko sinulla juuri nyt jotakin selvitettävänäsi?" tiedustelin
kiinnostuneesti.
"Kymmenen tai kaksitoistakin eri juttua, mutta niistä ei ole ainoakaan
millään tavalla poikkeuksellinen. Niillä on merkityksensä, mutta ne
eivät ole mielenkiintoisia. Yleensä olenkin huomannut, että juuri niin
sanotut vähäpätöiset tapaukset tarjoavat suurimmat mahdollisuudet
huomioiden tekemiseen ja syyn ja seurauksen nopeaan määrittelyyn ja
tekevät siten tutkimisen viehättäväksi. Suuremmat rikokset ovat
yksinkertaisempia, sillä kuta suurempi rikos sitä ilmeisempi on
tavallisesti syykin. Näissä jutuissa, joita nyt tutkin, ei ole
ainoatakaan mielenkiintoista piirrettä, lukuunottamatta yhtä
Marseille'ssa tapahtunutta varsin hämärää asiaa, josta on tiedusteltu
minunkin mielipidettäni. Voihan kuitenkin käydä, että minulla on jo
parin minuutin kuluttua parempaa pohdittavaa, sillä hän tuolla on
matkalla juuri tänne, ellen suuresti erehdy."
Hän oli noussut tuolistaan ja katseli uutimien takaa ikävälle,
yksitoikkoiselle Lontoon kadulle. Kurkistaen hänen olkansa yli näin
vastapäisellä käytävällä kookkaan naisen, jolla oli tuuhea turkispuuhka
hartioillaan ja suuri punainen sulka leveäreunaisessa, hiukan toiselle
korvalliselle sovitetussa hatussa. Kaiken tämän komeuden keskeltä hän
tähyili hermostuneesti ja arasti ikkunoihimme, liikahteli levottomasti
ja hypisteli koko ajan hansikkaansa nappeja. Äkkiä, kuten uimari, joka
hyppää veteen, hän syöksyi kadun poikki, ja samassa me kuulimme
ovikellon soivan kimeästi.
"Samat oireet olen nähnyt ennenkin", Holmes huomautti, heittäen
savukkeensa uuniin. "Tuollaisen levottomuuden takana on aina
rakkaussuhde muodossa tai toisessa. Hän tahtoo mielellään kysyä neuvoa,
mutta pelkää samalla, että asia on liian arkaluontoinen vieraalle
uskottavaksi. Tässäkin voi erottaa eri asteita. Kun mies tekee
tahallaan ja tunnottomasti vääryyttä naiselle, niin tämä ei epäröi eikä
viivyttele kahden vaiheilla, mitä olisi tehtävä, vaan käy suoraan
asiaan, ja tavallinen oire on poikkikiskaistu kellon nyöri. Nytkin on
aivan varmasti kysymys rakkausasiasta, mutta tyttö on enemmän
hämmästynyt ja pahoillaan kuin suutuksissa. Mutta siinä hän tuleekin
itse päästämään meidät epätietoisuudestamme."
Hänen vielä puhuessaan koputettiin oveen, ja eteispoika ilmoitti neiti
Mary Sutherlandin, joka purjehti hänen jäljessään sisään suurena ja
rehevänä kuin täysin purjein kulkeva kauppalaiva pienen luotsiveneen
perässä. Holmes tervehti häntä luontevan kohteliaasti ja sulki oven.
Kehoitettuaan sitten pienellä, mutta yhtä kohteliaalla kumarruksella
vierasta istumaan, hän katseli tätä tutkivasti, mutta samalla jonkin
verran hajamielisen näköisenä, mikä on hänelle ominaista.
"Eikö teistä tunnu hiukan vaikealta, kun olette likinäköinen,
kirjoittaa niin paljon koneella?" hän kysyi sitten.
"Alussa tuntui", vieras vastasi, "mutta nyt tiedän katsomatta, missä
kirjaimet ovat." Oivaltaen samassa Holmesin sanojen omituisuuden hän
säpsähti ja jäi tuijottamaan meihin, leveillä ja hyväntahtoisilla
kasvoillaan hämmästynyt ja pelästynyt ilme. "Te olette kuullut minusta,
herra Holmes", hän huudahti, "sillä ettehän voi muuten tietää sitä."
"Samantekevää", Holmes vastasi naurahtaen, "minun asiani on tietää yhtä
ja toista. Ehkäpä olen opetellut näkemään sellaista, jota toiset eivät
huomaa. Ellei niin olisi, niin miksi tultaisiin kysymään neuvoa
minulta."
"Tulin luoksenne, sir, kuultuani teistä rouva Etheregeltä, jonka miehen
löysitte niin helposti, vaikka poliisit ja kaikki jo otaksuivat hänen
kuolleen. Voi, herra Holmes, toivoisin teidän tahtovan auttaa minua
samalla tavalla. En ole rikas, mutta minulla on korkoja sata puntaa
vuodessa ja ansaitsenhan minä koneellanikin jonkin verran, minkä kaiken
annan teille, jos vain saan tietää, mihin herra Hosmer Angel on
joutunut."
"Miksi te lähditte sellaisella kiireellä tänne?" Holmes kysyi katse
katonrajassa ja sormenpäät vastakkain.
Neiti Sutherlandin muuten ilmeettömillä kasvoilla kuvastui jälleen
hämmästys ja säikähdys. "Niin, lähdin todellakin juoksujalkaa kotoa,
sillä minua suututti nähdä, kuinka kevyesti herra Windibank –
tarkoitan, isäni – suhtautui asiaan. Hän ei tahtonut ilmoittaa asiasta
poliisille, eikä tahtonut lähteä teidänkään luo, ja lopuksi, kun hän ei
ryhtynyt mihinkään, vaan sanoi ja jankutti, ettei mitään ollut
tapahtunutkaan, minä kiivastuin ja työnnyin ulos ja riensin suorinta
tietä tänne."
"Isänne", Holmes toisti, "tarkoitatte varmaankin, että hän on
isäpuolenne, koska nimi ei ole sama."
"Aivan niin, hän on isäpuoleni. Sanon häntä isäksi, niin hullua kuin se
onkin. Hän on vain viisi vuotta ja kaksi kuukautta minua vanhempi."

"Elääkö äitinne?"

"Kyllä, hän elää ja voi oikein hyvin. Minua ei muuten lainkaan
miellyttänyt, herra Holmes, että hän meni isän kuoltua niin pian uusiin
naimisiin, ja miehen kanssa, joka on melkein viisitoista vuotta häntä
nuorempi. Isäni oli levyseppä, ja häneltä jäi pieni, mutta hyvä liike,
jota äitini jatkoi työnjohtajan, herra Hardyn avulla, mutta herra
Windibankin tultua liike myytiin, koska hän on olevinaan erittäin hieno
herra, kauppamatkustaja ja viinien myyjä. Oikeudesta ja itse liikkeestä
saatiin neljä ja puoli tuhatta puntaa, mikä ei ole läheskään niin
paljon, kuin mitä isä olisi saanut siitä, jos olisi elänyt."
Olin odottanut, että Holmes kävisi maltittomaksi tämän
asiaankuulumattoman ja verraten pitkän selostuksen kestäessä, mutta hän
päinvastoin kuunteli koko ajan mitä tarkkaavaisimmin.

"Johtuuko korkotulonne liikkeen myynnistä?" hän kysyi.

"Ei, sir. Se on aivan eri asia. Aucklandissa asuva setäni Ned lahjoitti
minulle Uuden Seelannin obligatioita kahdentuhannenviidensadan punnan
arvosta, mutta minä saan käyttää vain korot."
"Kaikki tämä on erittäin mielenkiintoista", Holmes sanoi. "Kun teillä
on käytettävänänne niin suuri summa kuin sata puntaa vuodessa, lisänä
se, mitä itse ansaitsette, niin te varmaankin matkustelette hiukan ja
elätte kaikin puolin huoletonta elämää. Uskon, näettekös, että
kuusikymmentä puntaa vuodessa riittää jotakuinkin hyvin yksinäisen
naisen toimeentuloon."
"Tulisin toimeen paljon vähemmälläkin, herra Holmes, mutta, kuten
ymmärrätte, asuessani kotona minä en tahdo olla vanhempieni taakkana,
vaan sallin heidän käyttää rahojani niin kauan kuin olen heidän
luonaan. Luonnollisesti vain toistaiseksi. Herra Windibank nostaa
korkoni neljä kertaa vuodessa ja luovuttaa rahat äidilleni, ja minä
puolestani tulen hyvin toimeen sillä, mitä ansaitsen koneellani."
"Te olette selittänyt kaikki hyvin selvästi", Holmes virkkoi. "Tämä on
ystäväni, tohtori Watson, jonka läsnä ollessa voitte puhua aivan yhtä
vapaasti, kuin jos olisin yksin. Olkaa ystävällinen ja kertokaa nyt
suhteestanne herra Hosmer Angeliin."
Neiti Sutherland punastui ja hypisteli hermostuneesti päällystakkinsa
reunustaa. "Kohtasin hänet ensimmäisen kerran kaasutyöläisten
tanssiaisissa", hän aloitti hiukan epäröiden. "Isän eläessä heillä oli
tapana lähettää hänelle pääsylippuja, eivätkä he ole unohtaneet meitä
hänen kuoltuaankaan, vaan lähettävät lippuja äidille. Herra Windibank
ei tahtonut päästää meitä; hän ei laskisi meitä milloinkaan minnekään.
Hän voi aivan vimmastua, jos esimerkiksi ilmoitan osallistuvani
sunnuntaikoulun huviretkeenkin. Mutta tällä kerralla olin päättänyt
mennä, ja meninkin, sillä hänellä ei ole mitään oikeutta holhota minua.
Hän sanoi sinne tulevan väkeä, joiden kanssa meidän ei sopinut
seurustella, ja kuitenkin tiesimme kohtaavamme siellä isän kaikki
vanhat ystävät. Hän sanoi vielä, etteihän minulla ollut sopivaa
pukuakaan, vaikka olin juuri saanut punaisen plyyshileninkini, jota en
ollut vielä ottanut laatikostakaan. Lopuksi, kun ei mikään auttanut,
hän matkusti Ranskaan liikkeensä asioille, ja äiti, minä ja herra
Hardy, entinen työnjohtajamme, menimme tanssiaisiin, jossa kohtasin
herra Hosmer Angelin."
"Otaksun", Holmes huomautti, "että herra Windibank oli Ranskasta
palattuaan sangen närkästynyt tanssiaisissa käynnistänne."
"Ei. Hän tuskin oli siitä tietääkseenkään. Hän nauroi, kohautti
olkapäitään ja sanoi, etteihän naiselta hyödytä kieltää mitään, koska
hän kuitenkin tekee niinkuin itse tahtoo."
"Aivan niin. Noissa tanssiaisissa te siis tutustuitte mieheen, joka
sanoi nimensä olevan Hosmer Angel?"
"Niin, sir. Siellä kohtasin hänet, ja seuraavana päivänä hän tuli
tervehtimään meitä ja kysyi, olimmeko tulleet onnellisesti kotiin.
Myöhemmin olimme – tarkoitan, että minä olin kaksi kertaa kävelemässä
hänen kanssaan, mutta sitten isäpuoleni tuli jälleen kotiin, eikä herra
Angel voinut enää tulla taloon vieraisille."

"Eikö?"

"Ei, sillä ymmärrättehän, ettei isä siedä mitään sellaista. Meillä ei
välitetä vieraista, mikäli hän saa määrätä, ja hänellä onkin tapana
sanoa, että nainen on onnellisin omassa perhepiirissään. Minä taas
sanon aina äidille, että päästäkseen niin pitkälle naisen täytyy ensin
saada oma piirinsä, jota minä en ollut vielä saanut."

"Entä herra Angel? Eikö hän koettanutkaan saada tavata teitä?"

"Viikon kuluttua isän piti jälleen matkustaa Ranskaan, ja Hosmer
kirjoitti olevan parasta, että tapaisimme toisemme vasta hänen
lähdettyään. Voisimmehan sillä aikaa tyytyä kirjeisiin, ja hän
kirjoittikin joka päivä. Eikä isä tietänyt niistä mitään, minä kun otan
joka aamu postin suoraan kantajalta."

"Olitteko silloin jo kihloissa herra Angelin kanssa?"

"Olin, herra Holmes. Menimme kihloihin ensimmäisellä kävelyretkellämme.
Hosmer – herra Angel – toimi kassanhoitajana eräässä konttorissa
Leadenhall Streetillä – ja –"

"Missä konttorissa?"

"Sepä tässä onkin onnettominta, herra Holmes, etten tiedä sitä."

"Missä hän asui?"

"Siellä, missä konttorikin oli."

"Ettekä te tiedä hänen osoitettaan?"

"En – en muuta kuin että hän ilmoitti konttorin olevan Leadenhall
Streetillä."

"Mihin sitten osoititte kirjeenne?"

"Leadenhall Streetin postitoimistoon sieltä noudettaviksi. Hän sanoi,
että jos kirjoittaisin hänelle konttoriin, niin toiset alkaisivat tehdä
hänestä pilaa, kun hän sai kirjeitä naiselta. Ehdotin, että
kirjoittaisin ne koneella, kuten hänkin kirjoitti omansa, mutta siihen
hän ei tahtonut suostua, vaan sanoi, että nähdessään käsialani hän
tiesi niiden tulevan välittömästi minulta. Koneella kirjoitetun kirjeen
saadessaan hänestä tuntuisi, että kone oli tunkeutunut väliimme.
Siitähän näkee, herra Holmes, kuinka lämpimästi hän piti minusta ja
että pienetkin seikat olivat siinä suhteessa hänestä tärkeitä."
"Erittäin mielenkiintoista", Holmes lausui. "Minulla on jo kauan ollut
sääntönä, että pikku seikat ovat kaikista tärkeimmät. Muistatteko vielä
muitakin pikku seikkoja herra Angelista?"
"Hän oli aina hyvin ujo, herra Holmes. Hänestä oli mieluisampaa kävellä
kanssani illalla kuin päivällä, sillä hän sanoi inhoavansa huomion
herättämistä. Vaatimaton ja kaikin puolin hieno mies. Äänikin oli
matala ja hiljainen. Hän kertoi sairastaneensa lapsena ankaran
kurkkutulehduksen, joka oli jättänyt kaulaan sellaisen arkuuden, että
hän aina puhui hidastellen ja jonkin verran kuiskaamalla. Puku oli aina
hieno, vaikkakin yksinkertainen, ja varjellakseen heikkoja silmiään –
hän oli likinäköinen, kuten minäkin – hän käytti aina värillisiä
silmälaseja."

"Mitä tapahtui sitten kun isänne matkusti Ranskaan?"

"Herra Angel alkoi jälleen käydä meillä ja ehdotti, että menisimme
naimisiin, ennen kuin isäni tulee kotiin. Hän puhui hyvin vakavasti ja
pani minut vannomaan, sormet raamatulla, että luottaisin häneen, mitä
ikinä tapahtuisi. Äiti sanoi hänen tehneen aivan oikein, ja että valan
tahtominen osoitti entistä selvemmin, kuinka palavasti hän rakasti
minua. Äiti suosi häntä ensi hetkestä alkaen ja piti hänestä melkeinpä
enemmän kuin minä. Kun he sitten rupesivat suunnittelemaan, että meidät
vihittäisiin jo sillä viikolla, niin kysyin, mitä isä sanoisi asiasta,
mutta molemmat vastasivat, että sanokoon hän, mitä haluaa.
Avioliitostamme ilmoitettaisiin hänelle jolloinkin myöhemmin, ja äiti
sanoi, että hän kyllä hoitaisi sen asian. En oikein pitänyt siitä,
herra Holmes. Luvan pyytäminen häneltä tuntui joutavalta, hän kun on
vain joitakin vuosia minua vanhempi, mutta kun en liioin tahtonut ottaa
tätä askelta, ilmoittamatta siitä hänelle, niin kirjoitin hänelle
Bordeaux'hon liikkeen pääkonttoriin. Mutta kirje tuli takaisin juuri
hääpäiväni aamuna."

"Hän ei ollut siis saanut sitä?"

"Ei, sir, koska hän oli lähtenyt paluumatkalle juuri ennen sen
saapumista."

"Sepä ikävää. Oliko tarkoitus, että teidät vihittäisiin kirkossa?"

"Kyllä, sir, mutta aivan vaatimattomasti. Meidät piti vihittämän St.
Saviour-kirkossa, siellä King's Crossin lähellä, ja aamiainen oli
päätetty syödä vihkimisen jälkeen St. Pancrasin ravintolassa. Hosmer
tuli hakemaan meitä tavallisella ajurilla, mutta kun ajurin rateille
mahtuu vain kaksi henkeä, niin äiti ja minä nousimme niihin, ja Hosmer
otti umpivaunut, jotka sattuivat olemaan siinä lähellä. Me saavuimme
ensin perille, ja kun vaunut tulivat, me odotimme hänen astuvan ulos,
mutta niin ei käynytkään, ja kun ajaja laskeutui pukiltaan katsomaan,
vaunut olivat aivan tyhjät! Ajaja sanoi omin silmin nähneensä herran
nousseen vaunuihin, ja ettei hänellä ollut aavistustakaan, mihin hän
oli sitten joutunut. Tämä tapahtui viime perjantaina, herra Holmes. Sen
jälkeen en ole kuullut hänestä mitään, en pienintäkään hiiskausta,
josta voisin edes arvailla, mitä hänelle on tapahtunut."
"Minusta näyttää, että teitä on petkutettu varsin halpamaisesti",
Holmes virkkoi.
"Ah ei, sir. Hän oli liian hyvä ja liian helläsydäminen hylätäkseen
minut sillä tavalla. Juuri silloin hän toisti minulle koko aamupäivän
yhä uudelleen, että minun piti luottaa häneen, mitä ikinä tapahtuisi.
Siinäkin tapauksessa, että jokin aivan odottamaton seikka erottaisi
meidät toisistamme, minun piti aina muistaa olevani sidottu häneen, ja
että hän ennemmin tai myöhemmin palaisi luokseni ja vetoaisi valaani.
Nämä olivat omituisia sanoja hääpäivän aamuna, mutta se, mitä sitten
tapahtui, osoittaa niiden sanotun tarkoituksellisesti."
"Se näyttää aivan varmalta. Oma mielipiteenne on siis, että häntä on
kohdannut jokin tapaturma."
"Niin, sir. Uskon hänen aavistaneen, että häntä uhkasi jokin vaara,
sillä muuten hän ei olisi puhunut sillä tavalla. Ja sitten kävi juuri
niinkuin hän pelkäsikin."
"Eikä teillä itsellännekään ole vähintäkään aavistusta, mitä hänelle on
voinut tapahtua?"

"Ei."

"Vielä yksi kysymys. Millä tavalla äitinne suhtautui asiaan?"

"Hän oli hirveän vihainen ja sanoi, etten saisi konsanaan puhua hänelle
sanaakaan koko jutusta."

"Entä isänne? Kerroitteko asiasta hänelle?"

"Kyllä, ja hän näytti olevan samaa mieltä kuin minäkin, että jotakin
oli tapahtunut ja että minä kyllä saisin vielä kuulla Hosmerista. Eihän
kenelläkään, hän sanoi, voinut olla mitään etua siitä, että toi minut
kirkonovelle saakka ja jätti minut siihen. Jos Hosmer olisi lainannut
minulta rahaa tai mennyt kanssani naimisiin ja päässyt siten rahoihini
käsiksi ja saanut ne haltuunsa, niin siinähän olisi ainakin
jonkinlainen selitys, mutta hän oli varakas eikä välittänyt rahoistani.
Mutta mitä hänelle on voinut tapahtua? Ja miksi hän ei kirjoita? Nämä
kysymykset tekevät minut hulluksi; ne vievät unenkin!" Hän kiskaisi
käsipuuhkastaan pienen nenäliinan ja alkoi itkeä katkerasti.
"Minä pohdin nyt asiaa teidänkin puolestanne", Holmes sanoi, nousten
tuolistaan, "enkä epäilekään, ettemmekö onnistu selvittämään sitä.
Siirtäkää nyt taakkanne minun kannettavakseni, älkääkä enää miettikö
koko juttua. Ja antakaa ennen kaikkea herra Hosmer Angelin hävitä
muististanne yhtä täydellisesti, kuin hän on poistunut elämästännekin."

"Te siis uskotte, etten näe häntä enää milloinkaan?"

"Pelkään niin käyvän."

"Mitä hänelle on sitten tapahtunut?"

"Jättäkää tuo kysymys minun ratkaistavakseni. Tahtoisin mielelläni
saada tarkan kuvauksen hänestä ja joitakin hänen kirjeitään, jos käy
päinsä."
"Panin viime lauantain Chronicleen hänestä kuulutuksen, jonka leikkasin
irti ja otin mukaani. Se on tässä ja neljä hänen kirjettään."

"Paljon kiitoksia. Entä osoitteenne?"

"31, Lyon Place, Camberwell."

"Herra Angelin osoitetta ette koskaan saanut, kuten ymmärsin. Mikä on
isänne liikeosoite?"
"Hän matkustaa Westhouse & Marbankin edustajana. Liike välittää
punaviinejä, ja konttori on Fenchurch Streetillä."
"Kiitos. Olette selostanut asianne hyvin selvästi. Jättäkää kirjeet
tänne, älkääkä unohtako antamaani neuvoa. Olkoon kaikki, mitä on
tapahtunut, teille kuin sinetöity kirja, joka ei saa häiritä
elämäänne."
"Olette hyvin ystävällinen, herra Holmes, mutta se on mahdotonta.
Luotan Hosmeriin ja olen uskollinen hänelle. Palatessaan luokseni hän
tapaa minut odottamasta."
Me unohdimme vieraamme mahdottoman hatun ja arkipäiväiset kasvot, sillä
hänen koruttomassa uskollisuudessaan oli jotakin niin ylevää, ettei
sitä voinut olla kunnioittamatta. Hän pani pienen paperikäärönsä
pöydälle ja poistui, luvattuaan tulla takaisin heti sanan saatuaan.
Holmes istui joitakin minuutteja aivan vaiti ja tuijotti kattoon,
sormenpäät jälleen vastakkain ja jalat ojennettuina lattialle. Sitten
hän kurkotti uunin reunalta käteensä vanhuuttaan mustuneen
savipiippunsa, joka oli hänelle kuin neuvonantaja, ja sytytettyään sen
hän painautui takaisin tuoliinsa, paksujen, sinertävien savuhattaroiden
alkaessa leijailla hiljaa kattoa kohti. Ilme oli muuttunut äärimmäisen
väsyneeksi.
"Tuo tyttö oli varsin mielenkiintoinen elämys", hän huomautti. "Minusta
hän oli paljon kiinnostavampi kuin hänen selostamansa pikku tapaus,
joka on, sivumennen sanoen, sangen jokapäiväinen. Jos katsot
hakemistostani, niin huomaat, että Andoverin eräässä tuomioistuimessa
oli esillä samanlainen juttu vuonna 1877, ja viime vuonna sattui
Haagissakin melkeinpä yhtäläinen tapaus. Ajatus on vanha ja kulunut,
mutta nyt siinä oli pari yksityiskohtaa, jotka ovat minulle uusia. Itse
tyttö oli kuitenkin kaikista mielenkiintoisin."
"Sinä ilmeisesti huomasit hänessä paljon asioita, jotka olivat minulle
täysin näkymättömiä", sanoin siihen.
"Eivät näkymättömiä, vaan sellaisia, joita et huomannut, Watson. Sinä
et tiennyt, mihin huomio olisi ollut kohdistettava, ja sen tähden et
nähnyt seikkoja, jotka olivat hänen henkilöllisyytensä suhteen
tärkeimmät. En saa sinua koskaan käsittämään, kuinka tärkeä tekijä hiha
on, kuinka paljon peukaloiden kynnet ilmaisevat ja kuinka suuriin
tuloksiin voi päästä tutkimalla kenkien nauhoja. Mitä johtopäätöksiä
teit vieraamme ulkonäöstä? Kerro, miltä hän näytti."
"Harmahtava, leveäreunainen olkihattu ja siinä tiilenpunainen sulka.
Päällystakki oli musta, koristeina mustia helmiompeluksia ja helmistä
sommiteltu ripsureunus. Leninki ruskea, kahvinruskeaa melkeinpä
tummempi, kauluksessa ja hihansuissa plyyshireunus. Hansikkaat
vaaleanharmaat ja oikeaan etusormeen oli kulunut reikä. Kenkiä en
katsonut. Korvissa oli pienet riippuvat korvarenkaat, arvatenkin
kultaa, ja yleensä hän vaikutti hyvinvoivalta ja jonkin verran
mukavuutta rakastavalta kansan naiselta."

Holmes taputti hiljaa käsiään ja naurahti.

"Sinähän edistyt ihmeteltävästi, Watson. Kuvauksesi on tarkka ja hyvä.
Kaikki tärkeät seikat ovat tosin jääneet sinulta huomaamatta, mutta
sinä olet löytänyt oikean menetelmän, väriaistisi on herkkä. Älä luota
milloinkaan yleisvaikutukseen, vaan keskitä huomiosi yksityiskohtiin.
Puhuessani naisen kanssa silmäilen aina ensimmäiseksi hänen hihojaan,
ja jos asiakkaani on mies, katselen housujen polvia. Kuten näit, tällä
naisella oli hihoissa plyyshiä, jossa kaikki näkyy erinomaisen
selvästi. Hiukan ranteen yläpuolelle painunut kaksoisjuova ilmaisi
hänen kirjoittavan koneella, sillä käden se kohta painuu koneella
kirjoittajalla aina pöydän reunaa vasten. Käsin kierrettävä ompelukone
jättää samanlaisen merkin, mutta vain vasempaan käteen hihan
ulkosivuun, eikä sen poikki, kuten tällä tytöllä oli. Sitten katsoin
häntä kasvoihin, ja nähdessäni nenän juuressa silmälasien
nipistimien jättämät merkit rohkenin mainita likinäköisyydestä
koneellakirjoittamisen yhteydessä mikä näytti hämmästyttävän häntä."

"Minäkin hämmästyin."

"Mutta sehän oli aivan selvää. Minä puolestani hämmästyin myös, mutta
vasta sitten kun näin hänen kenkänsä, sillä vaikka ne näyttivät
samanlaisilta, ne olivat eri paria. Toisen kärkilappu oli hiukan
koristeltu, toisen aivan sileä. Toisessa kengässä oli vain kaksi alinta
nappia viidestä kiinni, toisessa taas ylimmäinen, kolmas ja viides. Ja
kun luoksesi tulee kohtalaisen hyvin pukeutunut nuori nainen, jonka
kengät ovat eri paria ja vain puoleksi napitetut, niin sinun ei liene
vaikea päätellä, että kotoa lähtö on tapahtunut hyvin kiireesti."
"Mitä muuta näit?" Ystäväni johtopäätösten kuunteleminen oli saanut,
kuten aina kävi, mielenkiintoni täysin vireille.
"Huomasin ohimennen, että hän oli kirjoittanut kirjeen juuri ennen
kotoa lähtöään. Sinä näit, että oikean hansikkaan etusormessa oli
reikä, mutta samalla sinulta jäi ilmeisesti näkemättä, että hansikas ja
reiästä näkyvä sormi olivat tahriintuneet musteeseen. Hänellä oli ollut
kiire kirjoittaessaan, ja kynää oli kastettu liian syvälle. Sen on
täytynyt tapahtua tänä aamuna, sillä sormeen tullut tahra ei olisi
muuten ollut niin selvä. Kaikki tämä on hyvin yksinkertaista ja selvää,
mutta sittenkin mielenkiintoista ja huvittavaa. Ehkäpä luet nyt minulle
herra Hosmer Angelia koskevan ilmoituksen."

Otin pöydältä sanomalehdestä leikatun pienen paperipalan ja luin:

    Tietoja halutaan.

    Tämän kuun 4. päivän aamuna katosi eräs herra, nimeltä Hosmer Angel.
    Pituus noin 172 cm, leveät hartiat, musta tukka, päälaki hiukan
    kalju, musta poski-parta, mustat tuuheat viikset, ja käyttää
    sinisiä silmälaseja. Puhuu hiukan änkyttäen. Viimeksi nähtäessä
    hänellä oli musta silkkivuorinen pitkätakki, mustat liivit,
    kultaiset kellonperät, harmaat housut, ruskeat damaskit ja
    patiinat. Hänen tiedetään olleen jonkin Leadenhall Streetillä
    olevan konttorin palveluksessa. Henkilöitä, jotka, voivat antaa
    hänestä j.n.e.
"Se riittää", Holmes sanoi. "Näissä taas", hän jatkoi ja silmäili
kirjettä, "ei ole mitään erityisempää. Ne eivät valaise vähimmälläkään
tavalla herra Hosmer Angelin henkilöllisyyttä, paitsi että hän yhdessä
kohdassa siteeraa Balzacia. Niissä on kuitenkin eräs omituisuus, jonka
sinäkin lienet huomannut."

"Ne on kirjoitettu koneella."

"Niin, eikä vain itse kirjeet, vaan allekirjoituksetkin. Katsohan,
kuinka somasti tämänkin alareunaan on naputettu 'Hosmer Angel.' Kirjeet
on päivätty, mutta paikaksi on merkitty vain Leadenhall Street, joka on
sangen epämääräinen osoite. Allekirjoituksien salaperäisyys ilmaisee
meille kuitenkin niin paljon, että voimme pitää sitä ratkaisevana
tekijänä."

"Kuinka niin?"

"Etkö todellakaan huomaa, kuinka olennaisesti ja välittömästi se
liittyy tähän asiaan?"
"Mitään sellaista en voi sanoa näkeväni. Mutta ehkäpä tuo
salaperäisyys johtuu siitä, että hän on siten tahtonut varata itselleen
mahdollisuuden allekirjoituksen kieltämiseen, jos hänet haastettaisiin
oikeuteen lupauksen rikkomisesta."
"Ei, en tarkoittanut sitä. Mutta oli miten oli, nyt kirjoitan kaksi
kirjettä, jotka saattavat asian ratkaisuun. Toisen Cityssä olevalle
viinien välitysliikkeelle ja toisen herra Windibankille, neiti
Sutherlandin isäpuolelle, jota pyydän tulemaan puheillemme kello kuusi
huomen illalla, sillä minusta tuntuu, että meidän on parasta neuvotella
asiasta perheen miespuolisen jäsenen kanssa. Toistaiseksi emme voi
tehdä mitään, ennen kuin noihin kirjeisiin vastataan, ja niinpä
annammekin tämän pikku tehtävämme olla siihen saakka omassa
rauhassaan."
Olin jo tottunut täydellisesti luottamaan ystäväni erinomaiseen
huomiokykyyn, hänen ajattelunsa kaikkiläpäisevään terävyyteen ja hänen
ainutlaatuiseen toimintatarmoonsa, minkä tähden tiesin, ettei hän
voinut ilman muuta suhtautua näin kevyen ja huolettoman tuntuisesti
asiaan, joka oli mielestäni mitä vakavin ja jonka hän oli luvannut
selvittää. Hänellä täytyi olla siihen pätevät syyt. Olen vain kerran
nähnyt hänen epäonnistuvan, nimittäin Irene Adlerin valokuvajutussa,
mutta muistellessani "Neljän merkin" kaameata arvoitusta ja
"Purppuratutkielman" ainutlaatuista seikkailua tiesin, että vyyhden,
jota Holmes ei kykenisi selvittämään, täytyisi olla mitä sekavin.
Minä jätin hänet tupruttamaan mustaa savipiippuaan, varmana siitä, että
palatessani huomen illalla hänellä olisi käsissään kaikki neiti Mary
Sutherlandin sulhasen katoamista koskevan salaisuuden avaimet.
Omien asiakkaitteni keskuudessa oli samaan aikaan sattunut hyvin vakava
sairaustapaus, jonka takia jouduin viettämään koko seuraavan päivän
sairasvuoteen ääressä. Kello oli jo melkein kuusi, kun vihdoin pääsin
lähtemään. Otin hevosen ja kiiruhdin Baker Streetille, hiukan
peloissani, että myöhästyisin kuulemani salaperäisen tapahtuman
loppuselvityksestä. Holmes oli kuitenkin aivan yksin ja torkkui
puolinukuksissa, jalat allansa, syvässä nojatuolissaan. Peloittava
määrä pulloja ja koeputkia ja kloorin pistävä haju ilmaisivat hänen
käyttäneen sen päivän kemian tutkimiseen, jota hän niin mielellään
harrasti.

"Oletko päässyt siitä selville?" kysyin jo ovelta.

"Kyllä. Se oli bariumsulfaattia."

"Ei, ei, minä puhun siitä sulhasen katoamisesta."

"Sitäkö sinä tarkoitit. Minä taas ajattelin suolaa, jonka kimpussa olen
työskennellyt. Siinä katoamisjutussa ei ollut mitään salaperäistä,
mutta pari yksityiskohtaa tekivät sen mielenkiintoiseksi, kuten jo
eilen sanoin. Pahinta vain on, ettei roistoon, joka on kaiken tämän
matkaansaattanut, pääse käsiksi minkään lain nojalla."

"Kuka hän sitten on ja minkä tähden hän hylkäsi neiti Sutherlandin?"

Holmes aikoi juuri vastata kysymykseeni, kun käytävästä kuului raskaita
askelia ja oveen koputettiin.
"Tytön isäpuoli, herra James Windibank", Holmes selitti. "Hän kirjoitti
tulevansa kello kuusi. Sisään!"
Tulija oli hartiakas, parraton ja noin kolmenkymmenen ikäinen
keskikokoinen mies. Ihon väri oli kalpeahko, silmät harmaat ja katse
omituisen pistävä ja läpitunkeva. Käytös vaikutti samalla sekä
julkealta että mielistelevältä. Hän katsahti meihin tutkivasti, asetti
välkkyvän silkkihattunsa pöydän kulmalle ja istuutui kevyesti kumartaen
lähimmälle tuolille.
"Hyvää iltaa, herra Windibank", Holmes lausui. "Otaksun tämän koneella
kirjoitetun kirjeen olevan teiltä, koska siinä sanotaan, että tulette
tänne juuri tähän aikaan."
"Aivan niin, sir. Pelkään myöhästyneeni hiukan, mutta en voinut sille
mitään, koska en ole kokonaan oma herrani. Olen pahoillani, että neiti
Sutherland on vaivannut teitä tämän jutun johdosta, sillä eihän
sellaisia asioita sovi vetää julkisuuteen, ja tänne hän tuli vastoin
minun tahtoani. Hän on ajattelematon ja hyvin herkkä kiihtymään, minkä
ehkä tekin huomasitte, eikä häntä ole helppo ohjata, jos hän saa
jotakin päähänsä. Olin luonnollisesti iloinen, että hän kääntyi juuri
teidän puoleenne, joka ette kuulu viralliseen poliisiin, sillä eihän
ole mieluista, että läheiset perheasiat toitotetaan koko maailmalle.
Koko homma on sitäpaitsi aivan turhaa, sillä mitenkäpä te kykenisitte
löytämään tuon Hosmer Angelin."
"Päinvastoin", Holmes huomautti kuivasti. "Minulla on pätevät syyt
uskoa, että löydän herra Angelin."
Herra Windibank säpsähti huomattavasti ja pudotti hansikkaansa. "Sepä
olisi hyvä", hän sanoi.
"On muuten hyvin omituista", Holmes huomautti, "että kirjoituskoneen
jättämä jälki on aivan yhtä yksilöllinen kuin tavallinen käsiala.
Vaikka koneet ovat aivan samanlaiset, niin ne eivät kirjoita konsanaan
tarkalleen samalla tavalla, elleivät ole aivan uudet. Toiset kirjaimet
kuluvat enemmän, toiset vähemmän, ja toisista kuluu vain toinen puoli.
Jos katselette tätä kirjettänne, herra Windibank, niin huomaatte, että
e on joka paikassa muita kirjaimia hämärämpi, ja että r:n alaosassa on
kaikkialla pieni puutteellisuus. Muita samanlaisia puutteellisuuksia on
neljätoista kaikkiaan, mutta nämä ovat selvimmät."
"Konttorimme koko kirjeenvaihto kirjoitetaan tällä koneella, minkä
tähden se voi olla jonkin verran kulunut", vieraamme selitti ja
katsahti terävästi Holmesiin.
"Nyt näytän teille jotakin erittäin mielenkiintoista, herra Windibank",
Holmes jatkoi. "Olen aikonut näinä päivinä kirjoittaa pienen tutkielman
kirjoituskoneista ja niiden käyttämisestä rikollisiin tarkoituksiin. Ja
sitä varten olen jo hiukan syventynyt asiaan. Tässä on neljä kirjettä,
joiden ilmoitetaan saapuneen neiti Sutherlandin kadonneelta sulhaselta.
Ne on kaikki kirjoitettu koneella. Niissäkin ovat kaikki e:t hämäriä,
kaikki r:t vaillinaisia, mutta sitäpaitsi löydätte niistä, jos tahdotte
käyttää suurennuslasiani, kaikki muutkin puutteellisuudet, joihin äsken
viittasin."
Herra Windibank hypähti tuolistaan ja sieppasi hattunsa. "Minä en tahdo
enkä voi tuhlata aikaani moisen jaarittelun kuuntelemiseen!" hän
huudahti. "Jos kerran kykenette saamaan miehen käsiinne, niin tehkää se
ja ilmoittakaa minulle, kun olette löytänyt hänet."
"Kernaasti", vastasi Holmes, mennen ovelle ja lukiten sen. "Siispä
ilmoitan teille löytäneeni hänet!"
"Miten? Mistä?" herra Windibank huudahti, käyden tuskallisen kalpeaksi
ja katsellen ympärilleen kuin loukkuun joutunut rotta.
"Tuo on aivan turhaa – todellakin aivan turhaa", Holmes sanoi
kohteliaasti. "Teillä ei ole mitään mahdollisuutta kieltää
syyllisyyttänne. Koko juttu on aivan liian läpinäkyvä, ja väitteenne,
että niin yksinkertaisen tehtävän ratkaiseminen olisi minulle
mahdotonta, oli varsin epäonnistunut kohteliaisuus. Niin juuri!
Istukaa, niin selvitämme tämän asian."
Vieraamme lysähti tuolille, kasvot kalmankalpeina ja otsa hiestä
märkänä. "Ette – ette voi syyttää minua tuomioistuimessa", hän
änkytti.
"Pelkään suuresti, etten todellakaan voi. Mutta näin meidän
kesken sanoen, herra Windibank, tekonne oli julma ja itsekäs ja
tunnottomuudessaan niin katala, että se oli uutta minullekin. Nyt
selostan tapahtumien kulun, ja teidän on huomautettava ja oikaistava,
jos sattuisin erehtymään."
Mies istui äänettömänä tuolillaan, pää painuksissa, ja näytti
täydellisesti murtuneelta. Holmes nosti jalkansa uunin jalustalle,
pisti kädet housuntaskuihin, otti mukavan asennon ja alkoi puhua,
enemmän itsekseen kuin meille.
"Puheena oleva mies meni naimisiin häntä paljon vanhemman naisen kanssa
rahojen takia, ja hän sai myös käyttää tytärpuolensa rahoja niin kauan
kuin tämä asui heidän luonaan. Heidän asemassaan oleville ihmisille
tytärpuolen korkotulot olivat melkoinen summa, jonka menettäminen olisi
tuntunut kipeästi. Tilanne oli niin edullinen, että kannatti yrittää
varmistaa se pysyväiseksi. Tytöllä oli rakastettava luonne, hän oli
hyväsydäminen ja mukautuvainen ja ystävyyssuhteissaan vilpitön ja
uskollinen, minkä tähden oli ilmeistä, kun vielä ottaa huomioon hänen
pienen omaisuutensa, että hän menisi pian naimisiin. Ja siitä seuraisi,
että isäpuoli menettäisi tuloistaan sata puntaa vuodessa. Mitä siis
isäpuoli tekee sen estämiseksi? Ensin hän menettelee, kuten sellaisissa
tilanteissa tavallisesti menetellään: tytön pitää pysyä kotona ja
kaikki seurustelu samanikäisten kanssa kielletään. Mutta hän huomaa
pian, ettei se tepsi. Tyttö käy kapinalliseksi, vetoaa oikeuksiinsa ja
ilmoittaa lopuksi lujasti päättäneensä mennä eräisiin tanssiaisiin.
Mitä hänen isäpuolensa silloin tekee? Hän keksii tempun, joka on
enemmän lähtöisin hänen aivoistaan kuin sydämestään. Vaimonsa
suostumuksella ja avulla hän naamioi itsensä tuntemattomaksi, piilottaa
terävät silmänsä värillisten lasien taakse, liimaa huuleensa viikset ja
poskiin tuuhean poskiparran, alentaa äänensä viettelevän kuiskaavaksi
ja esiintyy, tytön likinäköisyyteen luottaen, täysin turvallisesti
herra Hosmer Angelina. Rupeamalla siten itse kosijaksi hän pitää kaikki
muut kosijat loitolla."
"Kaikki oli ensin vain leikkiä", vieraamme voihkaisi. "Emme tulleet
ajatelleeksikaan, että hän hurmaantuisi niin täydellisesti."
"Todennäköisesti ette. Joka tapauksessa tyttö rakastui vakavasti, ja
ollen aivan varma, että isäpuoli oli matkustanut Ranskaan, hänelle ei
pälkähtänyt päähänkään epäillä petosta. Mies, johon hän oli tutustunut
tanssiaisissa, käyttäytyi aina hienosti ja huomaavaisesti, ja kun
äitikin näkyi vilpittömästi ihailevan hänen ystäväänsä, niin vaikutus
oli sitä tehokkaampi. Sitten herra Angel alkoi käydä talossa, sillä
olihan selvää, että asia oli saatettava mahdollisimman pitkälle, jos
tahdottiin päästä hyvään ja pysyväiseen tulokseen. Seurustelu jatkui,
ja niin herra Angel meni kihloihin tytön kanssa, ollakseen lopullisesti
varma, ettei tyttö enää kiintyisi keneenkään toiseen. Mutta petosta ei
voitu jatkaa loppumattomiin. Ja nuo valematkat Ranskaan kävivät
vaivalloisiksi. Ei ollut siis muuta keinoa kuin tehdä asiasta loppu
niin järkyttävällä tavalla, että se painuisi pysyväisesti tytön mieleen
ja pitäisi ainakin toistaiseksi kaikki uudet ihailijat poissa.
Uskollisuudenvalat, jotka piti vannoa sormet raamatulla, ja
viittaukset, että jotakin voisi tapahtua juuri hääpäivän aamuna,
tarkoittivat kaikki sitä. James Windibank tahtoi sitoa tytön niin
lujasti Hosmer Angeliin, ettei hän ainakaan kymmeneen vuoteen
välittäisi kenestäkään toisesta. Hän vei morsiamensa kirkon ovelle
saakka, ja koska hän ei voinut enää mennä pidemmälle, hän hävisi
mukavasti ja vaivattomasti jäljettömiin, astumalla vaunuihin toisesta
ja pujahtamalla tiehensä toisesta ovesta. Vanha temppu, joka onnistui
hyvin, eikä neiti Sutherlandin pitänyt konsanaan saada mitään varmaa
tietoa sulhasensa kohtalosta. Tämä on minun käsitykseni asian kulusta,
herra Windibank!"
Vieraamme oli Holmesin puhuessa vähitellen toipunut säikähdyksestään.
Nousten seisomaan hän katsoi meihin kylmästi ja pilkallisesti.
"Onko kuvauksenne oikea, vai väärä, siitä en sano mitään, herra
Holmes", hän lausui, "mutta pitäisihän teidän, jos kerran olette niin
älykäs kuin sanotaan, huomata, että te tässä rikotte lakia, enkä minä.
Tekoni ei ole sellainen, että siitä voitaisiin oikeudessa syyttää,
mutta tuon oven lukitseminen ja lukittuna pitäminen antaa minulle
oikeuden syyttää teitä vapauden riistämisestä ja laittomasta
vangitsemisesta."
"Laki ei pääse, kuten sanotte, käsiksi teihin", Holmes vastasi, avaten
lukon ja sysäten oven auki, "mutta maailmassa ei ole miestä, joka olisi
teitä paremmin ansainnut joutua rangaistavaksi. Jos tytöllä olisi veli
tai ystävä, niin hän antaisi teidän maistaa ruoskaa. Jumaliste!" hän
lisäsi nähdessään miehen ivallisen hymyn, joka nostatti veret hänen
poskilleen, "vaikka metsästyspiiskani, joka riippuu tuossa, ei olekaan
asiakkaitani varten, niin minun tekee totisesti mieli –" Hän otti
askeleen piiskaa kohti, mutta ennen kuin hän sai sen käteensä, kuulimme
vieraamme syöksyvän hurjaa vauhtia portaita alas, raskas ulko-ovi
jysähti kiinni, ja ikkunasta katsoessamme me näimme herra James
Windibankin juoksevan pois niin nopeasti kuin suinkin pääsi.
"Siinä oli oikein harkitseva ja paatunut roisto", Holmes sanoi nauraen
palatessaan tuoliinsa. "Tuo miekkonen vaeltaa elämässään rikoksesta
toiseen ja tekee lopuksi niin paljon pahaa, että saa kuolla
hirsipuussa. Tämä tapaus oli tavallaan mielenkiintoinenkin."

"En ole vieläkään oikein selvillä johtopäätöstesi perusteista."

"Alusta alkaen oli aivan ilmeistä, että tuolla herra Hosmer Angelilla
täytyi olla jokin pakottava syy käyttäytyä niin omituisesti kuin hän
menetteli, ja yhtä selvää oli, mikäli silloin saatoimme nähdä, että
isäpuoli oli ainoa henkilö, jolle saattoi olla etua hänen
katoamisestaan. Ja tosiasia, etteivät nämä miehet olleet kertaakaan
yht'aikaa saapuvilla, oli hyvä opas. Ja kuullessani värillisistä
silmälaseista, omituisesta puhetavasta ja tuuheasta poskiparrasta
ajattelin heti valepukua. Epäluulojani vahvisti erittäinkin se, että
kirjeiden allekirjoituskin oli kirjoitettu koneella, mikä johtui
luonnollisesti siitä, että tyttö, joka tunsi hänen käsialansa
perinpohjin, olisi muuten voinut ruveta epäilemään petosta. Kaikki nämä
eri seikat viittaavat, kuten näet, samaan suuntaan."

"Miten totesit olevasi oikeassa?"

"Saatuani selville, keneen minun piti kohdistaa huomioni, kaikki muu
oli helppoa. Minä tiesin, minkä liikkeen palveluksessa hän oli. Sitten
tarkastelin ilmoituksessa lueteltuja tuntomerkkejä, ja riisuttuani pois
kaikki, joka saattoi kuulua valepukuun – poskiparran, silmälasit ja
puhetavan – lähetin kuvauksen liikkeeseen ja pyysin ilmoittamaan,
oliko liikkeen palveluksessa kauppamatkustajana henkilö, johon
tuntomerkit sopivat. Olin silloin jo huomannut nuo kirjoituskoneesta
johtuneet puutteellisuudet, minkä tähden kirjoitin miehelle itselleen
suoraan konttoriin ja pyysin häntä ilmoittamaan kirjeellä, voisiko hän
tulla puheilleni seuraavana päivänä. Vastaus oli, kuten odotinkin,
kirjoitettu koneella, ja siinä oli täsmälleen samat puutteellisuudet
kuin kirjeissäkin. Samassa postissa sain kirjeen liikkeen johtajalta,
joka ilmoitti, että tuntomerkit sopivat tarkalleen heidän
palveluksessaan olevaan James Windibankiin. Siinä kaikki!"

"Aiotko ilmoittaa asiasta neiti Sutherlandille?"

"Jos sanon hänelle totuuden, hän ei usko minua. Muistanet vanhan
persialaisen sananlaskun: 'On vaarallista ryöstää tiikeriltä pentu ja
vaarallista myös riistää naiselta harhaluulo.' Hafizin sanoissa on yhtä
paljon viisautta kuin Horatiuksen säkeissä ja yhtä paljon
maailmantuntemustakin."

BOSCOMBE-LAAKSON SALAISUUS.

Istuessamme eräänä aamuna aamiaispöydässä, vaimoni ja minä,
palvelustyttö toi minulle sähkösanoman. Se oli Holmesilta ja kuului:
    "Voitko ottaa parin päivän loman? Minut on juuri kutsuttu
    sähkösanomalla Länsi-Englantiin Boscombe-laaksossa sattuneen
    tapauksen takia. Olen iloinen, jos voit tulla mukaan. Ihana
    paikka ja ilma. Lähden Paddingtonin asemalta 11.15."
"Mitä aiot tehdä?" vaimoni kysyi, katsoen minuun pöydän yli. "Lähdetkö
sinne?"

"En todellakaan tiedä. Minulla on juuri nyt paljon potilaita."

"Kyllä Anstruther pitää niistä huolen. Olet käynyt viime aikoina hiukan
kalpeaksi, minkä tähden oletan pienen matkan tekevän sinulle hyvää. Ja
olethan aina mielihyvällä ottanut osaa herra Sherlock Holmesin
tutkimuksiin."
"Muu olisi kiittämättömyyttä, kun ajattelen, mitä eräs niistä on
antanut minulle. Mutta jos aion matkustaa, niin minun täytyy heti panna
matkalaukkuni kuntoon, sillä tässähän on aikaa vain puoli tuntia."
Afganistanissa viettämästäni leirielämästä oli ainakin se hyöty, että
olin oppinut liikkumaan ja toimimaan ripeästi matkalle lähtiessäni.
Varusteeni olivat pienet, ja niinpä istuinkin hyvissä ajoin,
matkalaukku vierelläni, ajurin rattailla matkalla Paddingtonin
asemalle. Holmes käveli edestakaisin laiturilla, pieni matkalakki
tiukasti päässään ja nilkkoja hipova harmaa sadetakki yllään, joka teki
hänen pitkän ja laihan olemuksensa entistä kapeammaksi.
"Olen oikein hyvilläni, että tulet mukaan, Watson", hän sanoi
lämpimästi. "Minulla on hyvin tärkeätä, että mukanani on joku, johon
voin täydellisesti luottaa. Itse paikalla saatavissa olevat avustajat
ovat joko aivan kykenemättömiä tai puolueellisia. Varaa ikkunapaikat,
niin menen ostamaan liput."
Osasto, johon sijoituimme, oli aivan tyhjä. Astuessaan junaan
Holmesilla oli kainalossaan kokonainen kantamus kaikenlaisia
sanomalehtiä, ja hän luki, mietiskeli ja teki muistiinpanoja aina
Readingiin saakka, mutta sitten hän rutisti lehdet suureksi palloksi ja
heitti ne ylös verkkoon.

"Oletko jo kuullut tapauksesta?" hän kysyi.

"En sanaakaan. En ole joutanut lukemaan lehtiä pariin päivään."

"Lontoon lehtien selostukset ovat suppeanpuoleisia. Olen juuri
selaillut läpi kaikki viime päivien lehdet ja poiminut talteen
yksityiskohdat. Saamistani tiedoista päättäen tapaus näyttää kuuluvan
niihin, joita sanon yksinkertaisiksi, ja joiden selvittäminen on
yleensä äärimmäisen vaikeata."

"Tuo kuulostaa hiukan eriskummalliselta."

"Mutta se on totta. Jos rikoksessa on jotakin outoa, niin ratkaisuun
johtavan langan löytää melkeinpä poikkeuksetta juuri siitä. Mutta kuta
jokapäiväisernpi ja tavallisempi rikos on, sitä vaikeampi se on
selvittää. Tässä tapauksessa näyttää kuitenkin jo ilmenneen sangen
raskauttavia asianhaaroja murhatun poikaa vastaan."

"Onko siis kysymys murhasta?"

"Niin ainakin otaksutaan. Minä puolestani en usko mitään, ennen kuin
olen henkilökohtaisesti tutustunut asiaan. Selostan sinulle lyhyesti,
mitä olen ehtinyt saada tietää."
"Boscombe-laakso on samannimisessä piirikunnassa Herefordshiressä
lähellä Rossia. Paikkakunnan suurimman maatilan omistaa eräs John
Turner, joka muutti seudulle joitakin vuosia sitten, rikastuttuaan
Australiassa. Hänellä on siellä toinenkin, pienempi talo, nimeltä
Hatherley, mutta sen hän on vuokrannut eräälle Charles McCarthylle,
joka on myös oleskellut ennen Australiassa. He olivat tuttavia jo
siellä, minkä tähden ei ollut lainkaan kummallista, että he kotimaahan
palattuaan asettuivat asumaan mahdollisimman lähellä toisiaan. Turner
oli ilmeisesti rikkaampi, niin että McCarthysta tuli hänen
vuokramiehensä, mutta muuta eroa heidän välillään ei näytä olleen,
koska he olivat alituisesti yhdessä. McCarthylla oli poika,
kahdeksantoistavuotias nuorukainen, ja Turnerilla samanikäinen tytär,
mutta muuten he olivat yksinäisiä leskimiehiä. Vaimot lienevät kuolleet
jolloinkin aikaisemmin. He näyttävät karttaneen kaikkea seurustelua
naapuriensa kanssa ja eläneen omissa oloissaan, vaikkakin molemmat
McCarthyt, sekä isä että poika, pitivät urheilusta ja olivat usein
läsnä seudun kilpa-ajoissa. McCarthylla oli kaksi palvelijaa – renki
ja palvelijatar. Turnerilla oli suuri talous ja ainakin kuusi
palvelijaa. Nyt siirryn itse tapaukseen.
"Kesäkuun 3 päivänä, siis viime maanantaina, McCarthy lähti kotoaan
Hatherleystä ja meni Boscomben lammelle, joka ei ole oikeastaan lampi,
vaan Boscombe-laakson halki virtaavan joen suvanto. Hän oli käynyt
aamulla Rossissa renkinsä kanssa, jolle oli sanonut, että hänellä oli
kiire kotiin, koska hänen piti kolmen aikana kohdata eräs henkilö. Ketä
hän tarkoitti, ei varmasti tiedetä, mutta sille tielle hän jäi.
"Hatherleystä on Boscomben lammelle vajaa kilometri, ja kaksi henkilöä
näki hänet matkalla sinne, eräs vanha vaimo, jonka nimeä ei mainita, ja
Turnerin metsänvartija William Crowder. Kumpikin todistaa, että
McCarthy kulki yksin, minkä lisäksi metsänvartija kertoo, että pari
minuuttia sen jälkeen kun McCarthy oli mennyt hänen ohitseen, hän näki
tämän pojan, James McCarthyn, menevän samaan suuntaan, pyssy
kainalossa. Mikäli hän muistaa, isä oli silloin vielä näkyvissä, niin
että poika seurasi häntä. Hän ei ajatellut asiaa sen enempää, ennen
kuin kuuli illalla, mitä oli tapahtunut.
"Molemmat McCarthyt nähtiin vielä senkin jälkeen kun he olivat
hävinneet metsänvartijan näkyvistä. Lammen rannat ovat matalat ja
kaislikkoiset, ja sitä ympäröi joka taholla tiheä metsä. Eräs
neljäntoistavuotias tyttö, Patience Moran, jonka isä toimii Boscomben
kartanon isännöitsijänä, oli metsässä kukkia poimimassa. Hän kertoo
nähneensä molemmat McCarthyt, isän ja pojan, aivan lammen rannalla, ja
että he näyttivät riitaantuneen jostakin. Hän kuuli vanhemman McCarthyn
puhuvan hyvin kiivastuneesti ja näki pojan nostavan kätensä aivan kuin
lyödäkseen isäänsä. Siitä hän säikähtyi niin suunniltaan, että juoksi
suoraan kotiin, jossa kertoi äidilleen, että McCarthyt riitelivät
lammen rannalla ja että hän pelkäsi riidan kiihtyvän ilmitappeluksi.
Hän oli tuskin lopettanut, kun nuori McCarthy tuli juosten heille ja
ilmoitti löytäneensä isänsä kuolleena metsästä ja pyysi isännöitsijää
tulemaan apuun. Hän oli hyvin kiihtynyt, avopäin ja ilman pyssyä, ja
hänen oikeassa kädessään ja hihassaan näkyi tuoreita veritahroja.
He seurasivat häntä ja löysivät isän ruumiin ruohikkoiselta
rantapengermältä. Takaraivo oli murskattu jollakin raskaalla, tylsällä
aseella. Vamma oli sellainen, että se olisi aivan hyvin voitu aiheuttaa
pojan pyssyllä, joka löytyi ruohikosta parin askeleen päästä. Näin
ollen nuori mies vangittiin heti. Poliisikuulustelu toimitettiin
tiistaina, ja syytettynä harkitusta murhasta häntä kuulusteltiin
keskiviikkona Rossin tuomioistuimessa, joka siirsi jutun seuraavaan
istuntoon. Siinä ovat koronerin ja tuomioistuimen tähän saakka selville
saamat yksityiskohdat."
"Sekava juttu, niin sekava, että tuskin voin kuvitellakaan kummempaa",
minä huomautin. "Mutta jos otetaan huomioon vain todennäköisyys, niin
tässä tapauksessa se todistaa selvästi, kuka on syyllinen."
"Todennäköisyys on useimmiten hyvin harhaanjohtava todistaja", Holmes
vastasi mietteliäästi. "Se voi viitata näköjään aivan selvästi jollekin
varmalle taholle, mutta jos vähänkin muuttaa omaa kantaansa, niin voi
käydä, että se viittaa aivan yhtä selvästi ja varmasti toiseen
suuntaan. Kuitenkin täytyy myöntää, että asia näyttää sangen pahalta
tuon nuorukaisen suhteen, ja voihan olla, että hän todellakin on
syyllinen. Paikkakunnalla on tosin paljon niitäkin, jotka uskovat hänen
olevan syyttömän, muiden muassa neiti Turner, mainitsemani Turnerin
tytär, ja he ovat kutsuneet Lestraden, jonka ehkä muistat
Purppuratutkielmasta, ajamaan hänen asiaansa. Jouduttuaan tavalla tai
toisella umpikujaan hän sähkötti vuorostaan minulle, ja siinä syy,
miksi tässä on nyt kaksi ikämiestä matkalla länteen kahdeksankymmenen
kilometrin vauhdilla tunnissa sen sijaan, että he istuisivat kotona ja
sulattelisivat rauhassa aamiaistaan."
"Pelkään asian olevan sinulle niin selvän, kunhan pääset tutkimaan sitä
tapahtumapaikalla, että selvität sen kädenkäänteessä."
"Mikään ei ole niin petollinen kuin ilmeinen tosiasia", hän vastasi
nauraen. "Ja voimmehan sitäpaitsi huomata muitakin ilmeisiä
tosiseikkoja, joita Lestrade ei ole kyennyt näkemään. Tunnet minut
liian hyvin ajatellaksesi minun kerskailevan sanoessani, että minä joko
todistan hänen otaksumansa täysin paikkansapitäviksi tai kumoan ne
keinoilla, joihin hän ei pysty ja joita hän ei edes ymmärrä. Pieni
esimerkki. Näen aivan selvästi, että sinulla on makuuhuoneessasi
kuvastin ikkunasta vasemmalle, ja kuitenkin kysyn, olisiko Lestrade
kyennyt huomaamaan niin ilmeistä seikkaa."

"Mistä ihmeestä!"

"Tunnen sinut hyvin, ystäväiseni, ja tiedän tapasi. Pukeutumisen
suoritat aina sotilaallisen täsmällisesti. Partasi ajat joka aamu, ja
tähän aikaan teet sen päivänvalossa, ja kun vasen poskesi on huonommin
ajeltu kuin oikea, varsinkin korvan seutuvilla, niin lieneehän selvää,
että se puoli on ollut huonommin valaistu. En voi kuvitella, että
sinunlaisesi mies olisi tyytynyt tuollaiseen tulokseen, jos valo olisi
jakautunut tasan kummallekin puolelle. Otin tämän vain esimerkiksi,
miten huomiota ja johtopäätöksiä tehdään. Se kuuluu ammattiini, ja
voihan olla, että tästä kyvystäni on jotakin hyötyä tapauksessa, jota
olemme nyt menossa tutkimaan. Poliisikuulustelussa tuli ilmi vielä pari
pienempää seikkaa, joihin kannattaa kiinnittää huomiota."

"Mitkä ne ovat?"

"Poikaa ei vangittu heti, vaan vasta sitten kun hän palasi
Hatherleyhin. Konstaapelin ilmoittaessa tulleensa vangitsemaan häntä,
hän sanoi, ettei se kummastuttanut häntä ja ettei hän ansainnutkaan
muuta. Tämä huomautus luonnollisesti pyyhkäisi pois viimeisetkin
epäilykset, joita koronerin valamiehillä vielä ehkä oli hänen
syyllisyydestään."

"Sehän oli tunnustus!" minä huudahdin.

"Ei, sillä heti sen jälkeen hän vannoi olevansa syytön."

"Niin raskauttavien asianhaarojen kukkuraksi se oli ainakin mitä
epäilyttävin huomautus."
"Se on päinvastoin kirkkain repeämä, minkä näen häntä saartavassa
synkässä pilvessä. Olipa hän syyllinen tai syytön, niin hölmö hän ei
kuitenkaan voi olla, ettei hän oivaltanut, kuinka raskaasti kaikki
todisti häntä vastaan. Jos hän olisi hämmästynyt vangitsemisen
johdosta, tai ollut närkästyvinään, niin olisin pitänyt sitä hyvin
epäilyttävänä. Hämmästyminen ja suuttuminen sellaisessa tilanteessa ei
ole luonnollista, mutta syyllisyyttään peittelevä henkilö olisi
todennäköisesti käyttäytynyt juuri siten. Hän suhtautui asiaan rehdisti
ja pelottomasti, mikä on selitettävissä siten, että hän on joko syytön
tai sitten henkilö, joka hallitsee itsensä täydellisesti. Hänen
huomautuksensa, ettei hän ansainnutkaan muuta, ei ole sekään luonnoton,
jos otat huomioon, että hän seisoi isänsä ruumiin ääressä. Hän oli
hiukan aikaisemmin samana päivänä riidellyt isänsä kanssa, sanonut
tälle katkeria sanoja ja lopuksi unohtanut asemansa niin tyystin, että
oli, tytön selostuksen mukaan, joka on tärkeimpiä todistuksia, nostanut
kätensä aivan kuin lyödäkseen häntä. Huomautuksessa kuvastuva
itsesyytös ja katumus ovat mielestäni enemmän terveen mielentilan kuin
huonon omantunnon merkkejä."
Minä ravistin päätäni. "Monta on hirtetty heikompienkin todistusten
nojalla."

"Niin on. Ja monta on hirtetty aivan syyttömästikin."

"Mitä hän itse sanoo?"

"Hänen oma selostuksensa voi tuskin olla muuta kuin masentava niille,
jotka ovat hänen puolellaan. Siinä on kuitenkin pari kohtaa, joihin voi
sisältyä paljon. Se on otettu lehtiin sellaisenaan, niin että voit itse
lukea sen."
Hän kopeloi laukustaan Herefordshiren paikallisen sanomalehden ja
osoitti minulle kirjoituksen, johon nuorukaisen oma kertomus
tapahtumasta sisältyi. Nojauduin sohvan kulmaukseen ja luin
kirjoituksen huolellisesti. Se kuului:
"Herra James McCarthy, murhatun ainoa poika, kutsuttiin sitten sisään,
ja kertoi hän seuraavaa: 'Olin ollut kolme päivää poissa kotoa
Bristolissa, josta palasin maanantaiaamuna tämän kuun 3 päivänä. Isäni
ei ollut kotona, ja palvelustyttö kertoi hänen ajaneen renkimme, John
Cobbin kanssa Rossiin. Pian sen jälkeen kuulin jonkun ajavan pihaan ja
katsoessani ikkunasta näin hänen nousevan kärryistä ja poistuvan
kiireesti, minun kuitenkaan näkemättä, minne hän meni. Sitten otin
pyssyni ja lähdin kuljeksimaan lammelle päin, aikoen mennä katsomaan
sen toisella puolella olevaa kaniinitarhaa. Matkalla näin metsänvartija
William Crowderin, kuten hän on todistuksessaan maininnut, mutta hän
erehtyy luullessaan, että seurasin isääni. Minulla ei ollut
aavistustakaan, että hän kulki edelläni. Päästyäni niin lähelle lampea,
että rantaan oli noin viisikymmentä metriä, kuulin jonkun huutavan:
'Kooee!' joka oli minun isäni tavallinen merkkihuuto. Lähdin juoksemaan
ja tapasin hänet rannalla. Hän näytti suuresti hämmästyvän nähdessään
minut ja kysyi vihaisesti, mitä minulla oli siellä tekemistä.
Vaihdoimme joitakin sanoja, joista aiheutui kiivas väittely ja lopuksi
melkeinpä tappelu, sillä isäni oli hyvin äkkipikainen ja herkkä
suuttumaan. Nähdessäni, ettei hän enää kykenisi hillitsemään itseään,
jätin hänet siihen ja lähdin kävelemään kotiinpäin. Mutta tuskin olin
kulkenut sataakaan metriä, kun kuulin takaani hirveän huudon, joka sai
minut heti kääntymään takaisin. Löysin isäni makaamasta maassa
kuolemaisillaan, päässä ammottava haava. Heitin pyssyni ruohikkoon ja
otin hänet syliini, mutta hän kuoli melkein heti. Polvistuin hetkeksi
hänen viereensä ja kiiruhdin sitten Boscomben kartanon isännöitsijän
luo, jonka asunto on siinä lähellä. En nähnyt isäni luona ketään, enkä
voi käsittää, miten haava oli syntynyt. Hänestä ei pidetty, sillä hän
vaikutti aina jonkin verran tylyltä ja poistyöntävältä, mutta toiselta
puolelta olen jotakuinkin varma, ettei hänellä ollut vihamiehiäkään.
Muuta en tiedä.'
"Oikeuden puheenjohtaja: Ilmoittiko isänne teille mitään ennen
kuolemaansa?
"Syytetty: Hän mutisi jotakin, mutta niin hiljaa, etten erottanut
muuta kuin viimeisen sanan loppuosan, joka oli 'arat'.

"Puheenjohtaja: Mitä se ilmaisi teille?

"Syytetty: Ei mitään. Arvelin hänen hourineen.

"Puheenjohtaja: Mikä aiheutti tämän viimeisen riitanne isänne kanssa?

"Syytetty: Siihen kysymykseen en tahtoisi vastata.

"Puheenjohtaja: Pelkään, että teidän on pakko.

"Syytetty: Sen ilmaiseminen on minulle mahdotonta. Mutta niin paljon
voin sanoa, ja siihen saatte täydellisesti luottaa, ettei sillä ollut
mitään tekemistä tämän surullisen tapahtuman kanssa.
"Puheenjohtaja: Sen ratkaisee oikeus. Minun ei tarvinne huomauttaa,
että haluttomuutenne vastata äsken esittämääni kysymykseen tekee
asianne huomattavasti pahemmaksi kaikissa asteissa, joihin asianne ehkä
joutuu.

"Syytetty: Minun täytyy sittenkin kieltäytyä.

"Puheenjohtaja: Oliko kuulemanne huuto: 'Kooee!' isänne ja teidän
tavallinen merkkihuuto?

"Syytetty: Oli.

"Puheenjohtaja: Mistä sitten johtui, että isänne käytti sitä, ennen
kuin näki teidät, ja ennen kuin hän edes tiesi teidän palanneen
Bristolista?

"Syytetty (huomattavasti hämmästyneenä): Sitä en todellakaan tiedä.

"Eräs valamies: Huomasitteko mitään epäilyttävää palattuanne rantaan
huudon kuultuanne ja löydettyänne isänne pahasti haavoittuneena?

"Syytetty: En mitään erityisempää.

"Puheenjohtaja: Mitä tarkoitatte sillä?

"Syytetty: Olin niin hämmästynyt ja pelästynyt syöksyessäni takaisin
rantaan, että huomioni kohdistui vain isääni. Kuitenkin minulla on
vieläkin sellainen tunne, että juostessani isäni luo näin jotakin
maassa vasemmalla, jotakin harmaata, täkin tai viitan tai jonkin
sentapaisen esineen. Noustessani jälleen ylös ja kääntyessäni
katsomaan, mikä se mahtoi olla, se oli hävinnyt.

"'Tarkoitatteko sen hävinneen, ennen kuin kiiruhditte hakemaan apua?'

"'Kyllä, se oli poissa.'

"'Te ette tiedä, mikä se oli?'

"'En. Minusta vain tuntui, että maassa oli jotakin.'

"'Kuinka etäällä ruumiista?

"'Noin kymmenen metrin päässä.'

"'Ja kuinka kaukana metsän reunasta?'

"'Suunnilleen yhtä etäällä.'

"'Sekö siis hävisi, teidän ollessanne siitä kymmenen metrin päässä?'

"'Niin, mutta minä olin selin siihen.'

"Syytetyn kuulustelu päättyi tähän."

"Koroner näyttää suhtautuneen jotakuinkin ankarasti nuoreen
McCarthyyn", huomautin silmäillessäni palstaa vielä kerran. "Hänen
huomionsa kohdistuu erityisesti siihen ristiriitaisuuteen, että isä
huusi pojalleen, ennen kuin tämä oli näkyvissäkään, ja yhtä paljon
siihenkin, ettei syytetty suostunut ilmaisemaan, mistä hän ja isä
puhuivat, ja pojan varsin kummalliseen selostukseen isänsä viimeisestä
sanasta. Kaikki nämä seikat ovat, kuten hän huomauttaa, pojalle hyvin
raskauttavia."
Holmes naurahti ja oikaisihe pitkäkseen sohvalle. "Sekä sinä että
koroner olette vaivautuneet seulomaan esiin juuri ne seikat, jotka
enimmän puhuvat nuorukaisen puolesta. Etkö huomaa, että hänellä on
sinun mielestäsi vuoroin liian paljon mielikuvitusta ja vuoroin liian
vähän? Liian vähän, ellei hän todellakaan kyennyt keksimään riidalle
aihetta, joka olisi saanut valamiehet suhtautumaan häneen
myötätuntoisesti, ja liian paljon, jos hänen selostuksensa vainajan
viimeisestä sanasta ja takin häviämisestä oli tuulesta tempaistu. Ei,
ryhtyessäni tutkimaan tätä asiaa minä puolestani lähden siltä pohjalta,
että pojan selostus on tosi. Sittenhän saamme nähdä, mihin se tie
johtaa. Ja nyt otan esiin Petrarcani, enkä virka sanaakaan koko
asiasta, ennen kuin saavumme tapahtumapaikalle. Lounaan syömme
Swindonissa, jonne tulemme kahdenkymmenen minuutin kuluttua."
Kello oli jo lähes neljä, kun junamme vihdoin porhalsi kauniin
Stroud-laakson halki ja leveän, uomassaan kimaltelevan Severnin poikki
pieneen ja maalaukselliseen Rossiin. Hintelä, viekkaan näköinen ja
ympärilleen luihusti pälyilevä mies odotti meitä asemalaiturilla, mutta
ruskeasta suojustakista ja nahkasäärystimistä huolimatta, jotka tosin
olivat täysin ympäristön mukaiset, tunsin heti Lestraden Scotland
Yardilta. Hänen kanssaan ajoimme "Hereford Arms'iin", josta meille oli
varattu huone.
"Olen jo tilannut hevosen", hän sanoi juodessamme teetä. "Tiedän,
kuinka tarmokkaasti te aina käytte asioihin käsiksi, minkä tähden ette
saa varmastikaan nytkään rauhaa, ennen kuin olette käynyt
tapahtumapaikalla."
"Se oli hyvin ystävällistä ja huomaavaista", Holmes kiitti, "mutta
lähtömme sinne on kokonaan ilmapuntarin varassa."
Lestrade näytti ällistyneeltä. "Nyt en oikein ymmärrä, mitä
tarkoitatte."
"Mitä ilmapuntari näyttää? Kahtakymmentäyhdeksää. Ei tuule, eikä
taivaalla näy pilvenhattaraakaan. Koteloni on täynnä savukkeita, jotka
on poltettava, ja sohva on paljon parempi kuin tavallisesti maaseudun
hotelleissa. Minusta on hyvin todennäköistä, etten tarvitse hevosta
tänä iltana."
Lestrade naurahti merkitsevästi. "Olette varmaankin jo tehnyt
johtopäätöksenne sanomalehdissä olleitten selostusten perusteella.
Asiassa ei ole mitään hämärää, ja kuta enemmän siihen syventyy, sitä
selvemmäksi se käy. Mutta eihän naisen pyyntöä voi luonnollisestikaan
ilman muuta evätä, varsinkin kun pyytäjä on aivan varma asiastaan ja
peräänantamaton. Hän on kuullut teistä ja tahtoi saada tietää
mielipiteenne asiasta, vaikka sanoin hänelle sanomasta päästyänikin,
ettei täällä voida tehdä mitään, jota en olisi jo tehnyt. Mutta
totisesti! Hänen vaununsahan seisovat tuolla oven edessä."
Hän oli tuskin vaiennut, kun huoneeseen syöksähti nuori tyttö,
kauneimpia, mitä olen konsanaan nähnyt. Sinisten silmien loiste,
puoliavoimet huulet, poskille noussut heleä puna – kaikki osoitti,
ettei hänen tuskassaan ja hädässään enää ollut sijaa luonnolliselle
pidättyväisyydelle.
"Ah, herra Holmes!" hän huudahti, katsoen meihin kumpaankin ja ojentaen
samassa, naisen nopeasti tuntevan vaiston opastamana, kätensä
toverilleni. "Olen niin iloinen, että tulitte. Ajoin tänne vartavasten
sanoakseni sen teille. Tiedän, ettei James ole tehnyt sitä. Olen siitä
aivan varma ja tahdon, että tekin tiedätte sen jo työhön ryhtyessänne.
Älkää konsanaan epäilkö minun olevan väärässä. Olemme tunteneet
toisemme lapsuudesta saakka, ja minä tiedän hänen vikansa paremmin kuin
kukaan toinen, mutta niistä huolimatta hän on liian helläsydäminen
tehdäkseen pahaa kärpäsellekään. Kaikkien mielestä, jotka todella
tuntevat hänet, syytös on aivan mahdoton."
"Toivon kaiken päättyvän onnellisesti", Holmes vastasi. "Voitte luottaa
siihen, että teen kaiken voitavani, neiti Turner."
"Oletteko lukenut todistajien lausunnot? Mitä ajattelette asiasta.
Ettekö näe mitään poispääsyä, mitään aukkoa todistuksissa? Oletteko
sitä mieltä, että hän on syytön?"

"Minusta se on hyvin todennäköistä."

"Siinä kuulitte!" hän huudahti ja katsoi uhittelevasti Lestradeen. "Te
kuulitte! Hän antaa minulle toivoa!"
Lestrade kohautti olkapäitään. "Pelkään, että virkatoverini on tehnyt
johtopäätöksensä liian nopeasti."
"Mutta hän on oikeassa! Tiedän hänen olevan oikeassa. James ei ole
tehnyt sitä. Ja mitä hänen ja hänen isänsä väliseen riitaan tulee, niin
olen varma, että hän kieltäytyi vastaamasta koronerin kysymykseen vain
säästääkseen minua, jota asia koski."

"Millä tavalla?" Holmes kysyi.

"Nyt on aika ilmaista kaikki. James ja hänen isänsä joutuivat monta
kertaa vastatusten minun takiani. Herra McCarthy tahtoi välttämättä,
että meistä tulisi aviopari. James ja minä olemme aina pitäneet
toisistamme kuin veli ja sisar, mutta hän on niin nuori ja kokematon –
eikä – eikä tietenkään vielä ajatellut naimisiin menoa. Se aiheutti
paljon epäsopua heidän välillään, ja olen varma, että tämäkin riita
johtui siitä."
"Entä teidän oma isänne? Suhtautuiko hän asiaan suopeasti?" Holmes
kysyi.
"Ei, hän pani vastaan. Vain herra McCarthy ehdotti ja vaati sitä."
Tytön raikkaat, nuoret kasvot punehtuivat äkkiä, kun Holmes samassa
katsahti häneen tutkivasti.
"Kiitän ilmoituksestanne", Holmes lausui. "Onko isänne tavattavissa,
jos tulen huomenna teille?"

"Pelkään, ettei lääkäri salli hänen ottaa vastaan ketään."

"Lääkäri?"

"Niin. Ettekö ole kuullut? Isä parka on ollut jo monta vuotta
sairaalloinen, ja tämä tapaus mursi hänet täydellisesti. Hän on ollut
siitä lähtien vuoteenomana, ja tohtori Willows sanoo, että hän tuskin
nousee enää. Henkilöistä, jotka tunsivat isän jo silloin, kun hän oli
Victoriassa, ei ollut minun tietääkseni enää elossa muita kuin herra
McCarthy."

"Mitä? Victoriassako? Se on tärkeä seikka."

"Niin, hän oli siellä kullankaivajana."

"Aivan oikein – sieltähän herra Turnerin omaisuuden sanottiin olevan
peräisin. Paljon kiitoksia antamistanne tiedoista, neiti Turner. Olette
suuresti auttanut minua."
"Ilmoitattehan minulle, jos tiedätte huomenna jotakin uutta?
Epäilemättä käytte Jamesin puheilla vankilassa. Viekää hänelle
tervehdykseni, herra Holmes, että tiedän hänen olevan syyttömän."

"Sen teen, neiti Turner."

"Nyt minun täytyy palata kotiin, sillä isä on hyvin huonona ja hän
kaipaa minua koko ajan, kun olen poissa. Hyvästi ja Jumala auttakoon
teitä saamaan totuuden ilmi." Hän poistui huoneesta yhtä nopeasti kuin
oli tullutkin, ja me kuulimme hänen ajavan pois.
"Minua ihan hävettää, Holmes", Lestrade lausui arvokkaasti hetkisen
kuluttua. "Miksi annatte toiveita, jotka kuitenkin pettävät? En ole
hempeämielinen, mutta sittenkin sanon, että sellainen on julmaa."
"Minulla on omat syyni olettaa, että kykenen vapauttamaan James
McCarthyn", Holmes vastasi. "Onko teillä passia, joka oikeuttaa
tapaamaan häntä vankilassa?"

"On, mutta vain teille ja itselleni."

"Sitten teen pienen muutoksen tämän illan ohjelmaan. Mehän pääsemme
vielä junalla Herefordiin niin ajoissa, että saamme tavata häntä?"

"Pääsemme varmasti."

"Sitten teemme niin. Ilta voi tuntua sinusta pitkältä, Watson, mutta
todennäköisesti palaan jo parin tunnin kuluttua."
Saattelin heidät asemalle, minkä jälkeen kuljeskelin hetkisen
kaupungilla ja palasin sitten verkalleen hotelliin, jonka sohvalla
loikoen koetin syventyä laukustani onkimaani romaaniin. Sen juoni oli
kuitenkin niin heikko ja mitätön, kun vertasin sitä täällä aution
metsälammen rannalla tapahtuneeseen murhenäytelmään, että ajatukseni
alituisesti siirtyivät romaanin lehdiltä todellisuuteen, kunnes lopulta
heitin sen menemään ja rupesin yksinomaan pohtimaan päivän tapahtumia.
Jos onnettoman nuorukaisen selostus oli tosi, niin mitkä helvetin
voimat olivat olleet liikkeellä sillä välin kun hän poistui isänsä
luota ja kiiruhti takaisin tämän hätähuudon kutsumana? Mikä oli se
täysin odottamaton ja vieläkin selvittämätön tapaus, jonka uhriksi
hänen isänsä joutui? Sen on täytynyt olla kauhistuttava. Mutta
mikä? Eikö vamman laatu ilmaisisi jotakin minulle, joka olen
lääkäri? Soitin kelloa ja pyysin saada lehden, jossa tiesin
ruumiintarkastustilaisuudessa laaditun pöytäkirjan olevan. Lääkärin
lausunnosta ilmeni muun muassa, että päälaen takaosa ja takaraivon
vasen puoli oli murskattu jollakin raskaalla, tylsällä aseella.
Tunnustelin omaa päätäni ja määrittelin ruhjoutuman paikan. Oli selvää,
että isku oli annettu takaapäin. Tämä huomio tuki jonkin verran
nuorukaisen väitettä, että hän oli syytön, sillä riidellessään isänsä
kanssa hänen oli nähty seisovan tämän edessä. Mutta hänen asemaansa se
ei parantaisi, sillä olihan isä voinut sitten kääntyä selin häneen.
Ehkäpä kuitenkin kannatti puhua asiasta Holmesille. Sitten seurasi tuo
merkillinen sanan sirpale "arat". Mitähän se mahtoi tarkoittaa?
Hourailua se ei ollut, sillä äkillisen, kuolettavankin iskun saanut
ihminen ei tavallisesti houraile. Tuskinpa saattoi otaksua muuta, kuin
että hän oli koettanut ilmaista pojalleen, mitä oli tapahtunut. Mutta
mitä tuo sana merkitsi? Minä vaivasin päätäni, mutta en löytänyt mitään
uskottavaa ratkaisua. Entä se harmaa takki, jonka nuori McCarthy sanoo
nähneensä? Jos hän puhuu totta, niin murhaajan on täytynyt paetessaan
pudottaa jokin vaatekappaleensa, todennäköisesti nuttunsa, ja hakea se
pois, pojan ollessa polvillaan ruumiin vieressä selin metsään vain
kymmenen metrin päässä. Kuinka sekava ja salaperäinen koko juttu
olikaan! Lestraden kanta ei ihmetyttänyt minua, mutta luottamukseni
Holmesin kykyyn oli niin suuri, etten aikonut lakata toivomasta
nuorukaisen pelastuvan niin kauan kuin ilmeni edes jotakin, joka näytti
tukevan Holmesin vakaumusta hänen syyttömyydestään.
Oli jo myöhä, kun Holmes palasi matkaltaan. Hän tuli yksin, sillä
Lestrade asui jossakin muualla.
"Ilmapuntari on vieläkin korkealla", hän huomautti istuutuessaan. "On
tärkeätä, ettei sataisi ennen, kuin olemme tutkineet tapahtumapaikan.
Ja sellaiseen tehtävään ryhtyessään miehen pitää olla kaikin puolin
hyvässä kunnossa, järki selvänä ja ajatus terävimmillään, minkä tähden
en välittänyt lähteä sinne pitkästä matkasta väsyneenä. Minä tapasin
nuoren McCarthyn."

"Kertoiko hän sinulle mitään uutta?"

"Ei mitään."

"Eikö asia selvinnyt ollenkaan?"

"Ei yhtään. Olin jo taipuvainen ajattelemaan, että hän tiesi kaikki ja
koetti vain suojella teon tekijää, mutta sitten huomasin, että hän on
aivan yhtä ymmällä kuin kaikki hänen puolustajansakin. Järkensä
puolesta hän ei ole aivan sukkelimpia, mutta muuten hyvin komea poika
ja, mikäli ymmärrän, henkisesti täysin terve."
"Hänen makuaan en ymmärrä", minä huomautin, "jos on totta, että hän
kieltäytyi menemästä naimisiin niin viehättävän tytön kanssa kuin neiti
Turner on."
"Sen takana on eräs varsin kiusallinen juttu. Poika on aivan
intohimoisesti rakastunut häneen, mutta joitakin vuosia sitten,
ollessaan vielä aivan nuori ja ennen kuin hän oikeastaan tunsikaan
neiti Turneria, joka oli ollut viisi vuotta poissa kotoa jossakin
tyttöopistossa, hän joutui, tyhmänsekainen kun on, jonkun
tarjoilijattaren kynsiin Bristolissa ja meni tämän kanssa
siviiliavioliittoon. Hän on visusti salannut sen, eikä sitä tiedä
kukaan, mutta voithan kuvitella, kuinka tuskastuttavaa hänestä on
täytynyt olla kuulla soimauksia asiasta, jolle hän ei mahtanut mitään.
Hän olisi antanut vaikka silmän päästään, jos hän olisi voinut tehdä
niinkuin isä tahtoi, mikä oli hänen hartain toivomuksensa, mutta sehän
oli mahdotonta, minkä hän itse parhaiten tiesi. Vain tuskassaan ja
avuttomuudessaan hän heitti kätensä ylös, kun isä, heidän tavatessaan
viimeisen kerran, jälleen hätyytti häntä kosimaan neiti Turneria.
Toimeentulon suhteen hän oli sitäpaitsi täydellisesti riippuvainen
isästään, joka olisi armotta karkottanut hänet luotaan, jos totuus
olisi tullut ilmi. Hän oli, kuten muistanet, viime viikolla kolme
päivää Bristolissa, isän tietämättä siitä mitään, ja ne hän vietti
juuri tuon tarjoilijattaren luona. Tämä seikka on hyvin tärkeä. Mutta
siinä suhteessa pahasta on ollut jotakin hyvääkin. Nähtyään
sanomalehdistä hänen joutuneen pahaan pulaan ja että hänet
todennäköisesti hirtetään, tarjoilijatar on hylännyt hänet kokonaan ja
vieläpä kirjoittanut olevansa jo ennestään naimisissa erään sittemmin
Bermudaan muuttaneen miehen kanssa, niin että heidän avioliittonsa on
ollut alunperin pätemätön. Luulen tuon uutisen saaneen nuoren McCarthyn
unohtamaan kaikki kärsimyksensä."

"Mutta jos hän on syytön, niin kuka sitten murhasi hänen isänsä?"

"Kukako? Tahtoisin kohdistaa huomiosi kahteen seikkaan. McCarthyn piti
kohdata joku lammen rannalla, ja me tiedämme varmasti, ettei tämä
henkilö voinut olla hänen poikansa, koska nuori McCarthy oli
matkustanut pois, eikä isä tietänyt, milloin hän palaisi. Toinen on se,
että hänen kuultiin huutavan: 'Kooee!' ennen kuin hän tiesi pojan
palanneen matkaltaan. Nämä kaksi tosiasiaa ratkaisevat asian pojan
hyväksi. Mutta nyt juttelemme George Meredithistä ja annamme kaiken
muun levätä huomiseen saakka."
Sadetta ei tullut, kuten Holmes oli ennustanutkin, ja aamu valkeni
kirkkaana ja pilvettömänä. Yhdeksän aikana Lestrade tuli hakemaan
meitä, ja heti sen jälkeen lähdimme ajamaan Hatherleyhin ja Boscomben
lammelle.
"Kuulin surullisen uutisen tänä aamuna", Lestrade virkkoi. "Herra
Turner kuuluu olevan niin huonona, että pelätään hänen kuolevan."

"Vanhanpuoleinen mies, vai mitä?" Holmes kysyi.

"Kuudenkymmenen vaiheilla, luulisin. Pitkällinen siirtomaissa oleskelu
lienee aluksi murtanut hänen terveytensä, ja viime aikoina hän on
sairastellut yhtenään. Tämä juttu on koskenut häneen kovasti. Hän ja
McCarthy olivat vanhoja ja sitäpaitsi niin hyviä ystäviä, ettei
McCarthyn tarvinnut maksaa mitään vuokraakaan Hatherleystä."

"Niinkö! Sepä mielenkiintoista", Holmes ihmetteli.

"Kuten sanoin, ja hän auttoi vainajaa monella muullakin tavalla. Kaikki
puhuvat, kuinka hyvä hän oli McCarthya kohtaan."
"Vai sillä tavalla? Eikö teistä näytä hiukan omituiselta, että tämä
McCarthy, joka tuskin lienee omistanut mitään ja joka oli täydellisesti
riippuvainen Turnerista, kuitenkin kovisti ja vaatimalla vaati
poikaansa ottamaan vaimokseen Turnerin tyttären, joka on tietääkseni
isänsä suuren omaisuuden ainoa perillinen, ja puhui asiasta niin
varmassa äänilajissa, ettei pojan tarvitsisi muuta kuin kosia, niin
asia olisi selvä? Ja se muuttuu vielä omituisemmaksi, kun tiedämme,
että Turner itse oli vastustavalla kannalla. Tytärhän sanoi niin. Eikö
se ilmaise teille mitään?"
"Nyt tulemme jälleen johtopäätöksiin", Lestrade hymähti ja iski silmää
minulle. "Se on sillä tavalla, ettei minulla ole aikaa juosta ja
haihatella kaikenlaisten otaksumien ja kuvittelujen perässä, kun
tosiasioidenkin tutkiminen antaa työtä aivan tarpeeksi."
"Siinä olette oikeassa", Holmes sanoi tyynesti; "tosiasioiden
käsittäminen on teille todellakin vaikeata."
"Olen kuitenkin käsittänyt erään asian, jota te ette näytä oivaltavan",
Lestrade huomautti hiukan kiihtyneesti.

"Minkä sitten?"

"Että McCarthy vanhemman murhasi McCarthy nuorempi ja että kaikki
muualle viittaavat otaksumat ovat vain tyhjää kuunpaistetta!"
"Kuutamo on kuitenkin sumua selvempi", Holmes huomautti nauraen. "Mutta
talo tuolla vasemmalla lienee Hatherley, ellen erehdy."

"Niin on."

Hatherley oli pitkä, kaksikerroksinen ja tilavan näköinen
liuskekattoinen rakennus, jonka harmaissa seinissä näkyi suuria
sammalläikkiä. Suljetut kaihtimet ja elottomat savupiiput tekivät sen
aution ja synkän näköiseksi, aivan kuin murhenäytelmän koko kauhu olisi
vielä painanut sitä. Me koputimme oveen, ja Holmesin pyynnöstä
palvelustyttö toi nähtäviksemme isäntänsä saappaat, jotka hänellä oli
ollut jaloissaan lammelle mennessään, ja pojankin kengät, mutta ei
niitä, joita hän oli käyttänyt tuona kohtalokkaana päivänä. Mitattuaan
molemmat parit seitsemästä tai kahdeksasta eri kohdasta Holmes pyysi,
että meidät opastettaisiin talon takapihalle, josta lähdimme seuraamaan
lammelle viepää, mutkittelevaa polkua.
Holmes oli aina kuin toinen mies päästyään niin pitkälle, että riistan
ajo alkoi. Ihmiset, jotka olivat nähneet Baker Streetin yksinäisessä
miehessä vain hiljaisen ja omaa elämäänsä elävän ajattelijan, eivät
olisi tunteneet häntä nyt. Kasvot punoittivat ja kulmakarvat olivat
nipistyneet kahdeksi tummaksi viivaksi, joiden alta silmät säihkyivät
kirkkaina ja kovina kuin teräs. Hän katsoi koko ajan eteensä, hartiat
kumarassa, huulet tiukasti yhdessä ja tehtäväänsä niin kiinnostuneena,
että pitkän ja jäntevän kaulan verisuonet näkyivät ihon alta selvästi
kuin piiskan siimat. Sieraimet värähtelivät aivan kuin hänet olisi
vallannut eläimellinen metsästyskiihko; hän näytti olevan kuuro
kaikille kysymyksille ja huomautuksille, ja jos hän kuuli, niin
vastaukseksi sai vain kärsimättömän murahduksen. Hän kulki kiireesti ja
vaieten edellämme polkua pitkin, joka kiemurteli niittyjen halki ja
sitten metsän läpi Boscomben lammelle. Maa oli pehmeätä ja suoperäistä,
kuten kaikkialla sielläpäin, ja sekä polulla että heinikossa sen
kummallakin puolella näkyi paljon jalan jälkiä. Parissa paikassa hän
pysähtyi äkkiä katsomaan jotakin, ja kerran hän teki pienen kierroksen
polulta suoraan sivulle. Lestrade näytti suhtautuvan hänen puuhailuunsa
täysin välinpitämättömästi, jopa halveksivastikin, kun taas minä
seurasin hänen työskentelyään mitä suurimmalla mielenkiinnolla, koska
olin varma siitä, että kaikki, mitä hän teki, toi lopullisen ratkaisun
yhä lähemmäksi.
Boscomben lampi on aivan Hatherleyn tilusten ja Turnerin yksityisen
puiston rajalla. Lammen toiselta puolelta metsän takaa näkyi hänen
linnansa kolme punaista torninhuippua; rikkaan maanomistajan upea
asunto. Hatherleyn puoleisella rannalla metsä oli hyvin tiheä ja
ulottui noin kahdenkymmenen metrin päähän vedenrajasta, jonka merkkinä
huojui korkea kaislikko. Metsän ja kaislikon välissä oli vesiperäinen
heinikkoinen luhta. Lestrade näytti meille paikan, josta murhattu oli
löydetty, ja maa oli todellakin niin märkää ja pehmeätä, että erotin
vieläkin selvästi jäljet, jotka olivat syntyneet hänen kaatuessaan.
Huomasin Holmesin kiihkeästä ilmeestä ja nopeasti paikasta toiseen
siirtyvästä katseesta, että tallatussa heinikossa näkyi paljon
muutakin. Hän tutki joka kohdan, juoksi sinne ja tänne tähystellen ja
kyykistellen kuin metsäkoira joka on pääsemäisillään jäljille. Sitten
hän kääntyi äkkiä Lestradeen.

"Mitä te teitte kaislikossa?"

"Tutkin haravalla pohjaa löytääkseni aseen, jolla murha tehtiin, tai
jotakin muuta asiaa valaisevaa. Mutta mistä ihmeestä –?"
"Vaiti, vaiti, nyt en jouda! Näen vasemman jalkanne ja sen sisäänpäin
kääntyvän kärjen joka paikassa. Jäljet ovat niin selvät, että sokea
kanakin huomaisi ne, ja tuossa ne häviävät kaislikkoon. Kuinka selvää
kaikki olisi ollut, jos olisin päässyt tänne, ennen kuin jäljet
sotkettiin, kuin jos puhvelilauma olisi laukannut tästä. Nämä ovat
isännöitsijän väen jälkiä, ja ruumiin ympärillä päivitellessään he ovat
sotkeneet kaikki muut jäljet kahden ja puolen metrin leveydeltä. Mutta
siitä huolimatta olen löytänyt kolme saman jalan tekemää jälkeä, jotka
eivät kuulu niihin." Hän otti suurennuslasinsa ja laskeutui, nähdäkseen
paremmin, pitkälleen sadetakkinsa päälle, puhuen koko ajan enemmän
itsekseen kuin meille. "Nämä ovat nuoren McCarthyn jälkiä. Hän on kaksi
kertaa kävellyt ja kerran juossut hyvin kiivaasti, koska anturat ovat
painuneet paljon syvempään kuin kannat, joiden painanteita tuskin
huomaa. Täsmälleen, kuten hän kertoo. Hän juoksi nähdessään isänsä
maassa. Tässä on isä kävellyt edestakaisin odottaessaan. Mikäs tämä on?
Sen teki pyssynperä, kun poika seisoi ja kuunteli, mitä isällä oli
sanottavaa. Entä tämä? No totisesti! Kas vain! Joku on liikkunut tässä
varpaisillaan. Tasakärkiset, aivan erilaiset kengät kuin muilla. Ne
tulevat, menevät, ja tulevat taas – tietysti takkia hakemaan. Mutta
mistä ne sitten tulevat?" Hän hypähti ylös ja alkoi etsiä. Jäljet
hävisivät välillä, mutta löytyivät taas, ja lopulta seisoimme metsän
reunassa suuren pyökin juurella. Holmes kiersi vähitellen puun toiselle
puolelle ja painautui sitten jälleen pitkälleen, huudahtaen
tyytyväisesti. Hän makasi kauan maassa, käänteli lehtiä ja kuivuneita
oksia, poimi kirjekuoreen joitakin tomukokkareita, kuten minusta
näytti, ja tutki suurennuslasillaan ei vain maan, vaan pyökin rungonkin
niin korkealle kuin ylettyi. Sammalikossa oli teräväsärmäinen, nyrkin
kokoinen kivi. Senkin hän tutki huolellisesti ja korjasi taiteensa.
Sitten hän lähti seuraamaan metsän läpi kiemurtelevaa polkua, kunnes
saavuimme maantielle, johon kaikki jäljet loppuivat.
"Tämä on harvinainen, mielenkiintoinen tapaus", hän huomautti, jälleen
täysin entisellään. "Tuo harmaa talo oikealla lienee isännöitsijän
koti. Minulla on hiukan asiaa Moranille ja samalla kirjoitan pienen
kirjeenkin. Tehtyäni sen ajamme takaisin hotelliin lounaalle. Tehän
voitte sillä aikaa kävellä Hatherleyhin, johon jätimme hevosemme; minä
tulen heti jäljessä."
Kymmenen minuutin kuluttua olimme perillä, ja kun Holmes oli yhtynyt
meihin, ajoimme Rossiin. Hänellä oli metsästä ottamansa kivi vieläkin
taskussaan.
"Tämä ehkä kiinnostaa teitä, Lestrade", hän sanoi, näyttäen kiveä.
"Murha tehtiin sillä."

"Eihän siinä näy mitään."

"Ei näykään."

"Mistä sitten tiedätte?"

"Koska ruoho oli aivan tuoretta sen alla. Se on ollut siinä paikassa
vain joitakin päiviä. Eikä koloa, josta se oli otettu, näkynyt missään.
Ja tämä sopii murhatun päässä olevaan haavaan. Muunlaisesta aseesta ei
näy merkkiäkään."

"Entä murhaajasta?"

"Hän on pitkä, vasenkätinen mies, joka ontuu oikeata jalkaansa. Hänellä
on paksupohjaiset metsästyskengät, harmaa takki ja tylsä kynäveitsi
liivin taskussa, ja hän polttaa intialaisia sikareja imukkeella.
Tuntomerkkejä on paljon muitakin, mutta nämä riittävät auttamaan meitä
löytämään hänet."
Lestrade nauroi. "Taidanpa olla epäilijä vieläkin. Teoriat ovat hyviä
olemassa, mutta nyt olemme tekemisissä kylmästi harkitsevan
englantilaisen tuomioistuimen kanssa."
"Sittenhän saamme nähdä", Holmes lausui tyynesti. "Te työskentelette
omalla tavallanne ja minä omallani. Minulla on tänään vielä paljon
tekemistä ja todennäköisesti matkustan Lontooseen iltajunalla."

"Ja jätätte kaikki kesken!"

"En suinkaan."

"Mutta tämä juttu –"

"On selvitetty."

"Kuka hänet sitten murhasi?"

"Henkilö, jonka kuvasin teille."

"Mutta kuka hän on?"

"Häntä ei ole varmastikaan vaikea löytää, seutu kun on näin harvaan
asuttu."
Lestrade kohautti olkapäitään. "Olen käytännön mies, enkä voi
todellakaan ruveta harhailemaan maita ja mantereita ja kyselemään
pitkää miestä, joka on vasenkätinen ja ontuu toista jalkaansa. Koko
Scotland Yard nauraisi sitä."
"Kuten tahdotte", Holmes sanoi sävyisästi. "Olen kuitenkin tehnyt hänen
löytämisensä teille mahdolliseksi. Tässä on asuntonne. Hyvästi.
Kirjoitan teille pari riviä, ennen kuin matkustan."
Lestraden noustua pois jatkoimme matkaa hotelliimme, jossa lounas
odotti. Holmes aterioi ääneti ja omiin mietteisiinsä vaipuneena, jotka
eivät olleet, kiusaantuneesta ilmeestä päättäen, lainkaan mieluisia.
"Watson", hän virkkoi, heti kun ruoka oli korjattu pois, "istupas tähän
tuoliin ja salli minun saarnata sinulle hetkinen. En oikein tiedä miten
minun pitäisi menetellä, niin että neuvo nyt minua. Sytytä sikari, niin
selostan asian."

"Ole hyvä."

"Nuoren McCarthyn kertomuksessa on, kuten muistat, kaksi kohtaa, joihin
huomiomme heti kohdistui ja joista olimme sikäli eri mieltä, että minä
ymmärsin ne hänelle edullisiksi ja sinä häntä vahingoittaviksi. Toinen
on se, että hänen kertomuksensa mukaan isä huusi 'Kooee' ennen, kuin
näki hänet. Toinen tuo kummallinen 'arat', jonka isä mutisi
heittäessään henkensä. Hän sanoi useampia sanoja, kuten ymmärrät, mutta
poika ei erottanut muuta. Ottakaamme nyt nämä kaksi seikkaa
lähtökohdaksi, uskomalla samalla, että pojan kertomus on tosi."

"Mitä siis sanot huudosta?"

"On ilmeistä, ettei se ollut tarkoitettu pojalle. Poikahan oli, kuten
tiedämme, Bristolissa käymässä ja tuli paikalle aivan sattumalta. Huuto
oli tarkoitettu sille, jota isä oli mennyt kohtaamaan. Ja 'Kooee' on
erityinen australialainen merkkihuuto, jota sikäläiset neekerit
käyttävät keskenään. Voimme pätevillä syillä olettaa, että henkilö,
jota vanhempi McCarthy odotti lammen rannalla, on myös oleskellut
Australiassa."

"Mitä 'arat' sitten tarkoittaa?"

Holmes otti taskustaan parista kohdasta taitetun paperin ja avasi sen
pöydälle. "Tämä on Victoria-maan kartta. Pyysin sen eilen illalla
Bristolista." Hän peitti erään kohdan kädellään. "Mitä näet tuossa?"

"ARAT", luin minä.

"Entä nyt?" Hän otti kätensä pois.

"BALLARAT."

"Niin. Juuri sen sanan kuoleva lausui pojan erottamatta siitä enempää
kuin kaksi viimeistä tavua. Hän koetti sanoa, kuka hänet tappoi. Se ja
se Ballarat'ista."

"Ihmeellistä!"

"Sehän on aivan ilmeistä. Tutkittava alue on, kuten huomaat, jo
melkoisesti supistunut. Ja että miehellä oli harmaa takki, on varmaa,
ellei poika nähnyt väärin. Haparoiminen päättyy siihen, sillä nythän
tiedämme, että mies on kotoisin Australiasta, Ballaratista, ja että
hänellä on harmaa takki."

"Aivan niin."

"Ja että hän tuntee seudun hyvin, sillä lammelle päästään vain
Hatherleystä ja Turnerin puolelta teitä pitkin, joita vieras tuskin
löytää."

"Niin."

"Sitten tulemme tämänpäiväiseen käyntiimme lammella. Tutkimalla
tarkasti kaikki, mitä suinkin huomasin, laadin kuvauksen, jonka sanoin
Lestradelle murhaajasta."

"Mutta miten sait sen selville?"

"Sinähän tiedät menettelytapani. Kaikki perustuu pikkuseikkojen
huolelliseen tutkimiseen."
"Pituuden voinet suunnilleen määritellä askelista, ja kengän muodon
näki tietenkin jäljestä."

"Aivan, ja sitäpaitsi ne olivat hyvin omituiset kengät."

"Mutta mistä tiedät, että hän ontuu?"

"Koska oikean jalan jälki oli kaikkialla matalampi kuin vasemman, mikä
osoittaa hänen aristavan oikeaa jalkaansa."

"Entä sen, että hän on vasenkätinen?"

"Ihmetyttihän sinua itseäsikin, mitä lääkäri sanoo lausunnossaan
haavasta. Isku oli annettu aivan vierestä takaa, mutta vasemmalle
puolelle. Kuinka se voisi olla mahdollista, ellei lyöjä ole
vasenkätinen? Isän ja pojan riidellessä rannalla hän oli seisonut
pyökin alla. Ja hän oli tupakoinut odottaessaan. Löysin sikarin tuhkaa,
josta totesin, erikoistuntija kun olen, että hän polttaa intialaisia
sikareja. Olen hiukan tutkinut sitä alaa, kuten tiedät, ja kirjoittanut
pienen tutkielman sadanneljänkymmenen eri tupakkalajin tuhasta,
piippu-, sikari- ja savuketupakasta. Löydettyäni tuhkaa katselin
ympärilleni ja löysinkin hänen sikaristaan jääneen pätkän sammalikosta,
johon se oli polkaistu. Sikari oli intialainen, sellainen, joita
tehdään Rotterdamissa."

"Mistä tiedät hänen käyttävän imuketta?"

"Näin pätkästä, ettei hän ollut pitänyt sikaria suussaan. Hänellä
täytyi siis olla imuke. Sikaria ei ollut katkaistu puraisemalla, vaan
leikkaamalla, ja kun leikkauspinta oli karkea, päättelin, että hänellä
on tylsä kynäveitsi."
"Holmes, sinä olet kietonut miehen verkkoon niin lujasti, että hänen on
mahdotonta päästä luiskahtamaan siitä pois, ja samalla olet pelastanut
syyttömän miehen kuolemasta yhtä varmasti, kuin jos olisit katkaissut
nuoran, jossa hän jo melkein riippui. Näin jo, mihinpäin tämä kaikki
viittaa. Murhaaja on –"

"Herra John Turner", ilmoitti samassa hotellin tarjoilija, avaten oven.

Miehessä, joka astui sisään, oli jotakin outoa ja samalla vaikuttavaa.
Hidas, ontuva käynti ja kumarat hartiat viittasivat vanhuuden
raihnaisuuteen, mutta ankarat, syvien vakojen uurtamat, kulmikkaat
kasvot ja jättiläismäinen vartalo ilmaisivat, että hän oli vieläkin
harvinaisen voimakas mies sekä ruumiillisesti että henkisesti. Muhkea
parta, harmaa tukka ja tuuheat, eteenpäin työntyvät kulmakarvat
tehostivat hänen olemuksensa jykevää mahtipontisuutta, mutta kasvot
olivat kuoleman kalpeat, ja huulien ja sierainten ympärillä näkyi
tummia, paikotellen melkeinpä mustia varjoja. Näin yhdellä
silmäyksellä, että vanhus sairasti jotakin kuolettavaa, pitkällistä
tautia.
"Käykää istumaan, olkaa hyvä", Holmes sanoi kohteliaasti. "Te saitte
kirjeeni?"
"Kyllä. Isännöitsijäni toi sen minulle. Ilmoititte haluavanne puhutella
minua täällä."
"Ajattelin, että syntyisi turhia puheita, jos olisin tullut teidän
luoksenne."
"Ja minkä tähden halusitte tavata minua?" Katse, jonka hän samalla loi
Holmesiin, oli väsynyt ja toivoton, aivan kuin hän olisi tietänyt
vastauksen edeltäpäin.
"Niin, tiedän kaikki", Holmes lausui, vastaten enemmän katseeseen kuin
kysymykseen. "Asia on selvä."
Vanhus painoi kasvonsa käsiinsä. "Jumala minua armahtakoon!" hän
parahti. "Nuorukaiselle en olisi kuitenkaan sallinut mitään pahaa
tapahtua. Vannon, että olisin ilmaissut kaikki, jos hänet olisi
tuomittu."
"Olen iloinen kuullessani teidän sanovan niin", Holmes lausui
vakavasti.
"Olisin puhunut jo nyt, ellen olisi ajatellut tytärtäni. Hän ei olisi
kestänyt sitä – hänen sydämensä pakahtuu, kun hän saa kuulla, että
minut on vangittu."
"Voihan käydä, ettei meidän tarvitse mennä niin pitkälle", Holmes
sanoi.

"Mitä!"

"Minä en ole täällä virallisen poliisin edustajana. Olen tullut tänne
tyttärenne pyynnöstä. Hän on toimeksiantajani, ja minun tehtäväni on
auttaa häntä saamaan nuori McCarthy vapautetuksi."
"Minulla ei ole enää kauaa jäljellä", vanha Turner lausui
soinnuttomasti. "Olen jo monta vuotta potenut sokeritautia. Lääkärini
sanoo, ettei ole varmaa, elänkö enää kuukauttakaan. Sen tähden kuolisin
mieluummin oman kattoni alla kuin vankilassa."
Holmes nousi ja siirtyi pöydän ääreen, kynä ja lehtiö kädessään.
"Sanokaa meille totuus", hän kehoitti, "niin laadin tähän
pääasioista yhtenäisen selostuksen, jonka te sitten vahvistatte
nimikirjoituksellanne. Watson tässä voi todistaa sen. Pahimmassa
tapauksessa, ellei nuoren McCarthyn pelastaminen ole muuten
mahdollista, vetoan tähän tunnustukseenne, mutta lupaan
kunniasanallani, etten käytä sitä, ennen kuin minun on ehdottomasti
pakko."
"Hyvä on", vanhus vastasi, "tehkäämme niin, sillä tuskinpa enää
olenkaan elävien kirjoissa silloin, kun juttu tulee seuraavan kerran
esille, mutta soisin Alicen tähden, että saisin viedä salaisuuteni
mukanani hautaan. Nyt kerron teille kaikki; ja vaikka asiani
kokonaisuudessaan juontaa alkunsa kaukaa menneisyydestä, niin se on
pian puhuttu."
"Te ette tuntenut tätä McCarthya. Sanon teille, että hän oli
paholainen, eikä ihminen. Jumala varjelkoon teitä joutumasta sellaisen
miehen kynsiin. Hän on kiduttanut ja kiusannut minua kaksikymmentä
vuotta ja tuhonnut koko elämäni. Mutta kerronpa ensin, miten jouduin
hänen armoillensa."
"Se tapahtui 60-luvun alkupuolella Australian kultakentillä. Olin
silloin nuori mies, raju ja huimapäinen, valmis mihin tahansa. Jouduin
huonoon seuraan, opin juomaan, kullankaivamisesta ei tullut mitään, ja
lopuksi pakenin metsiin pahantekojani piilemään. Minusta tuli, kuten
täällä sanotaan, maantierosvo. Meitä oli kuusi kaikkiaan, ja me elimme
vapaata, hurjaa elämää. Postiasemat tyhjensimme milloin siellä milloin
täällä, ja välillä verotimme kultakentille menijöitä ja sieltä
tulijoita. Musta Jack Ballaratista oli silloin nimeni, eikä Ballaratin
sakkia, josta puhuttiin kaikkialla, ole varmasti vielä nytkään kokonaan
unohdettu alhaalla Victoriassa.
"Eräänä päivänä olimme jälleen väijymässä Melbournen tien varressa,
sillä olimme kuulleet, että Ballaratista oli lähdetty samana aamuna
viemään sinne suurta kultalähetystä, jonka kimppuun sitten kävimmekin.
Saattueena oli kuusi sotilasta, niin että olimme tasaväkiset.
Ensimmäinen laukauksemme kaatoi neljä, mutta meistäkin menetti kolme
henkensä, ennen kuin pääsimme vaunuihin käsiksi. Minä painoin
pistoolini ajajan ohimolle, joka oli juuri tämä sama McCarthy, enkä
kadu mitään niin hartaasti, etten ampunut häntä silloin, mutta minun
tuli häntä surku ja niin annoin hänen olla, vaikka huomasinkin hänen
ilkeistä pienistä silmistään, että hän koetti painaa joka piirteeni
mieleensä. Me anastimme kullan, tulimme rikkaiksi ja hävisimme
jäljettömiin – kotiin Englantiin, jossa meistä ei tiedetty mitään.
Sitten sanoimme toisillemme hyvästit, ja minä päätin elää loppuikäni
omassa rauhassani, kunniallisena kansalaisena. Niin ostin tämän
maatilan, joka sattui olemaan myytävänä, ja aloin harjoittaa jonkin
verran hyväntekeväisyyttä rahoillani pahantekojeni sovitukseksi. Menin
naimisiin, mutta vaimoni kuoli nuorena, jättäen minulle muistoksi
rakkaan Aliceni, ja ollessaan vielä aivan pienikin tyttöseni pysytti
minut hyvällä tiellä. Hennoilla käsillään hän ohjasi minua vakavammin
kuin mikään muu. Lyhyesti, elämäni kirjassa kääntyi uusi lehti, ja minä
koetin parhaani mukaan sovittaa menneisyyteni. Kaikki meni hyvin,
kunnes McCarthy ilmestyi toisen kerran elämääni.
"Olin matkustanut asioille Lontooseen, jossa kohtasin hänet Regent
Streetillä niin kurjassa kunnossa, että hänellä tuskin oli takkia
yllään ja kenkiä jaloissaan.
"'Täällähän sinäkin olet, Jack!' hän tervehti ja otti minua
käsivarresta kiinni. 'Nythän meidän sopiikin tulla sinun luoksesi,
minun ja pojan, ja sinä saat pitää huolen meistä. Ellet tee sitä, niin
tiedä myös – että Englannissa on tiukka esivalta ja poliisi joka kadun
kulmassa.'
"He tulivat tänne, eihän siinä mikään auttanut, ja siitä saakka he ovat
pitäneet ilmaiseksi parasta taloani. Minulla ei ole sen jälkeen ollut
hetkenkään lepoa eikä rauhaa eikä unohdusta, sillä meninpä minne
hyvänsä, niin hänen viekas, irvistelevä naamansa oli joka paikassa
minua vaanimassa. Ja Alicen kasvaessa suuremmaksi tilanne vain paheni.
Hän huomasi, että entisyyteni paljastuminen Alicelle olisi minusta
ollut paljon hirveämpää kuin poliisin käsiin joutuminen. Mitä ikinä hän
vaati, hän sai, minun kysymättä mitään – maata, rahaa, kaikkea, kunnes
hän lopulta esitti vaatimuksen, johon en voinut suostua. Hän vaati
minulta Alicea.
"Hänen poikansa oli varttunut mieheksi ja tyttäreni naiseksi, ja kun
terveyteni tiedettiin heikontuneen, niin hän laski, poikaansa
ajatellen, että nyt oli sopiva aika tehdä hänestä omaisuuteni tuleva
isäntä. Mutta m;nä en antanut perään. Välillämme ei voinut
minkäänlainen sukulaisuussuhde tulla kysymykseenkään; poikaa vastaan
sellaisenaan minulla ei ollut mitään muistuttamista, mutta hänen
suonissaan virtasi isän kirottu veri, ja se riitti. Olin järkähtämätön.
McCarthy rupesi uhkailemaan, mutta minä en välittänyt siitäkään, vaan
uhmasin häntä ja ajoin hänet ulos. Hän ei hellittänyt sittenkään, vaan
kiristi minulta lupauksen, että kohtaisimme toisemme ja puhuisimme
vielä kerran asiasta seuraavana päivänä kolmen aikana lammen rannalla.
"Saapuessani paikalle huomasin hänen keskustelevan poikansa kanssa,
minkä tähden sytytin sikarin ja jäin puun taakse odottamaan, että poika
menisi tiehensä. Mutta kuullessani, mitä hän sanoi, tuntui kaikki
sisimpääni patoutunut viha ja katkeruus ryöstäytyvän pinnalle. Hän
käski ja vaati poikaansa ottamaan tyttäreni vaimokseen, viittaamatta
sanallakaan siihen, mitä tämä asiasta ajattelisi, ja puhuen hänestä
kuin jostakin katuenkelistä. Ajatus, että kaikki, joka oli minulle
maailmassa kalleinta, joutuisi tuon miehen käsiin, teki minut hulluksi.
Enkö voisi katkaista kahlettani? Olinhan jo kuolemaan tuomittu, kaiken
toivonsa menettänyt mies. Tiesin, että kohtaloni oli ratkaistu, vaikka
voimani eivät olleetkaan vielä kokonaan ehtyneet. Tässä oli kysymys
ainoasta lapsestani ja maineestani. Molemmat pelastettaisiin, jos vain
saisin tuon häijyn kielen vaikenemaan. Minä tein sen, herra Holmes. Ja
olisin valmis tekemään sen toistamiseenkin. Olen tehnyt paljon syntiä
elämässäni, mutta kärsimyksilläni olen paljon sovittanutkin. Ajatus,
että tyttäreni kiedottaisiin samaan verkkoon, jossa olin itse kitunut,
oli kuitenkin enemmän, kuin mihin saatoin alistua. Iskin hänet hengiltä
yhtä kylmästi kuin inhottavan, myrkyllisen eläimen. Kuullessaan hänen
huutonsa poika kääntyi takaisin ja juoksi hänen luokseen, mutta
silloin olin jo päässyt metsän peittoon, hänen tuskin huomaamatta
viittaanikaan, jonka pudotin paetessani ja joka minun täytyi hakea
pois. Nyt olen selostanut teille kaikki, hyvät herrat, ja joka sana on
totta."
"Minun asiani ei ole tuomita teitä", Holmes lausui, kun vanhus
allekirjoitti tunnustuksen. "Suokoon Jumala, ettei meidän konsanaan
tarvitsisi joutua sellaiseen kiusaukseen."

"Entisyyteni nousi minua vastaan. Mitä aiotte nyt tehdä?"

"Ottaen huomioon heikon terveytenne, en mitään, sillä kuten itse
parhaiten tiedätte, te joudutte pian vastaamaan teostanne tuomarille,
joka on kaikkia muita korkeampi. Otan tunnustuksen haltuuni, ja jos
nuori McCarthy tuomitaan, minun on pakko käyttää sitä. Muussa
tapauksessa hävitän sen, en näytä sitä kenellekään, ja salaisuutenne on
varmassa tallessa, jäättepä eloon tai ette."
"Hyvästi siis!" vanhus lausui juhlallisesti. "Kun teidän aikanne tulee
ja lähdön hetki koittaa teillekin, niin tieto siitä, että päästitte
kerran vanhan ja murtuneen miehen rauhaan menemään, koituu silloin
huojennukseksi." Horjuen ja koko jättiläismäinen vartalo vavisten hän
ontui hitaasti huoneestamme.
"Jumala armahtakoon meitä!" Holmes sanoi hetkisen kuluttua hiljaa.
"Minkä tähden kohtalo leikittelee noin säälimättömästi kanssamme, jotka
olemme vain avuttomia ja turvattomia maan matosia? Kuullessani
tämmöisistä tapauksista en voi milloinkaan olla sovittamatta Baxterin
sanoja itseeni: 'Siinä menee Sherlock Holmes, mutta vain Jumalan
armosta'."
James McCarthy vapautettiin todistusten nojalla, jotka Holmes toimitti
hänen puolustajilleen. Vanha Turner eli vielä seitsemän kuukautta
keskustelumme jälkeen. Nyt hän on poissa, eivätkä nuoret tiedä mitään
hänen synkästä entisyydestään, joka mustan pilven lailla uhkasi tuhota
heidän elämänsä, särkeä ja hävittää heidän onnensa, joka nyt jatkunee,
häiriintymättömänä ja eheänä, heidän elämänsä loppuun saakka.

VIISI APPELSIININSIEMENTÄ.

Silmäillessäni Sherlock Holmesin tutkittavina olleista tapauksista
tekemiäni muistiinpanoja ja kirjoittamiani selostuksia vuosilta
1882-1890 huomaan melkeinpä joka asiassa niin omituisia ja
mielenkiintoisia piirteitä, että on vaikea ratkaista, mitkä jättäisin
pois valikoimasta, jonka aion julkaista. Joitakin olen jo varhemmin
julkaissut sanomalehdissä, ja muut ovat enimmäkseen sellaisia, ettei
niissä saa kyllin selvästi näkyviin ystäväni ainutlaatuista
henkilöllisyyttä ja hänen harvinaisia ja eriskummallisia henkisiä
kykyjään, joiden kuvaaminen on tämän kokoelman pääasiallinen tarkoitus.
Joukossa on sitäpaitsi muutamia sellaisiakin, joita hänkään ei ole
kyennyt selvittämään kaikesta taitavuudestaan huolimatta ja joista niin
ollen tulisi kertomus ilman loppua, ja vielä pari kolme, jotka on
selvitetty vain osittain, enemmän arvailemalla ja otaksumiin
turvautumalla kuin pätevien johtopäätösten nojalla, joille Holmes antoi
suurimman arvon. Viimeksimainituista on kuitenkin eräs niin
mielenkiintoinen, että muistellessani sen mitä eriskummallisimpia
yksityiskohtia ja täysin yllättävää ratkaisua minun tekee mieli saattaa
se julkisuuteen, siitäkin huolimatta, että siinä on kohtia, joihin ei
saatu eikä todennäköisesti tulla konsanaan saamaankaan mitään
selitystä.
Vuonna 1887 meillä oli joukoittain enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia
tapauksia, joista kaikista tein tarkat muistiinpanot. Silloin
kirjoittamistani otsakkeista ovat huomattavimmat: Paradol-kammion
seikkailu, Amatöörikerjäläisten seura, jolla oli upea kerhohuoneisto
erään tavaratalon varastoholveissa, Fregatti Sophy Andersonin
katoaminen, Grice Patersonin kummalliset seikkailut Uffan saarella ja
Camberwellin myrkytysjuttu. Viimeksimainitussa tapauksessa Holmes,
kuten muistettaneen, määritteli ajan, jolloin kuollut oli mennyt
levolle, ja sai sen myös todistetuksi. Heti paikalle saavuttuaan hän
veti vainajan kellon ja totesi, että edellisestä vetämisestä oli
kulunut täsmälleen kaksi tuntia, huomio, joka osoitti kellon omistajan
menneen juuri silloin levolle ja joka johti syyllisen jäljille. Voihan
olla, että julkaisen ne kaikki jolloinkin myöhemmin, mutta mitä
yksityiskohtien omituisuuteen ja tapahtumien ketjun kummallisuuteen
tulee, niistä ei ole yksikään niin ainutlaatuinen kuin tämä, jonka aion
nyt kertoa.
Oli syyskuun loppupuoli ja syyspäiväntasaukselle ominaiset myrskyt
raivosivat poikkeuksellisen rajuina. Tuuli oli ulvonut koko päivän ja
sade pieksi ikkunoitamme niin kiivaasti, että suuren Lontoon
sydämessäkin meidän oli pakko havahtua katsomaan temmeltäviä
luonnonvoimia, joiden riehuntaa ihminen ei kykene hillitsemään. Ne
karjuvat hänelle kuin villipedot muureista huolimatta, jotka hän on
sivistyksen kehittämänä kyennyt pystyttämään ympärilleen. Illan tullen
myrsky vain kiihtyi, ja tuuli itki ja nyyhkytti savupiipussa kuin
lapsi. Holmes istui nojatuolissaan takan ääressä ja järjesti ääneti
muistiinpanojaan, ja minä olin niin syventynyt erääseen Clark Russellin
meriromaaniin, että tuulen ulvonta tuntui vähitellen sekaantuvan
luettavaani ja sateen rapina taajenevan valtameren aaltojen kumeaksi
pauhinaksi. Vaimoni oli matkustanut erään tätinsä luo, ja sen tähden
asuin jälleen muutamia päiviä entisessä huoneessani Baker Streetillä.
"Eikös ovikello soinut?" kysyin, havahtuen äkkiä todellisuuteen.
"Kukahan mahtaa olla liikkeellä tällaisella ilmalla? Olisikohan joku
ystäväsi lähtenyt katsomaan sinua?"
"Sinua lukuunottamatta minulla ei ole ketään", Holmes vastasi. "En
välitä vierailuista."

"Joku asiakas sitten?"

"Siinä tapauksessa asia on hyvin tähdellinen. Mikään muu ei saisi
ketään lähtemään tuommoiseen ilmaan varsinkaan tähän aikaan. Minä
puolestani luulen, että tulija on emäntämme tuttavia."
Holmes erehtyi kuitenkin, sillä käytävästä kuului askelia ja heti sen
jälkeen koputettiin oveen. Ojentaen pitkän kätensä hän käänsi lampun
niin, että asiakkaille varattu tuoli oli kirkkaasti valaistu, hänen
jäädessään varjoon. "Sisään!" hän käski sitten.
Tulija oli kookas, kaunisvartaloinen ja ulkonäöstä päättäen noin
kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen nuori mies. Vettä valuva
sateenvarjo ja pitkä, märkyyttään kiiltävä sadetakki osoittivat,
minkälaisessa ilmassa hän oli ollut liikkeellä. Hän katseli pelokkaasti
ympärilleen, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat
ja katse levoton ja tuskallinen, kuin ihmisellä, jota painaa raskas
huoli.
"Pyydän teitä antamaan anteeksi, että tunkeudun näin myöhällä kotiinne
ja ehkä aivan sopimattomastikin", hän sanoi ja sovitti sitten
silmälasit nenälleen. "Pelkään tuoneeni myrskystä ja sateesta rippeitä
kodikkaaseen huoneeseennekin."
"Antakaa minulle takkinne ja sateenvarjonne", Holmes kehoitti.
"Ripustan ne naulakkoon, jossa ne pian kuivuvat. Näen teidän tulevan
lounaasta."

"Kyllä, Horshamista."

"Kenkienne kärkiin tarttuneen saven ja kalkin sekoituksen tuntee
helposti."

"Tulin pyytämään neuvoa."

"Niitä saatte."

"Ja apua."

"Sen saaminen voi välistä olla vaikeampaa."

"Olen kuullut teistä, herra Holmes. Tehän pelastitte majuri
Prendergastin Tankerville-kerhon häväistysjutussa. Hän on itse kertonut
siitä minulle."

"Häntä syytettiin aiheettomasti väärinpelaamisesta."

"Hän sanoi, että maailmassa tuskin on asiaa, jota ette kykenisi
selvittämään."

"Hän liioitteli."

"Hän sanoi, että olette aina selviytynyt tehtävistänne voittajana."

"Olen neljä kertaa joutunut tappiolle – kolmasti miehiä ja kerran
naista vastaan."

"Mutta eihän se merkitse mitään voittojenne lukumäärään verraten."

"Yleensä olen onnistunut hyvin, se on totta."

"Sitten toivon, että voisitte auttaa minuakin yhtä menestyksellisesti."

"Pyydän teitä vetämään tuolinne lähemmäksi tulta ja selostamaan asianne
kohta kohdalta."

"Kysymyksessä ei ole mikään tavallinen tapaus."

"Minulle uskotut tapaukset ovat kaikki tavallisuudesta poikkeavia.
Minuun vedotaan, nähkääs, aina vasta sitten kun muut asteet on
koeteltu."
"Kodissani sattuneet tapaukset ovat kuitenkin niin salaperäisiä ja
selittämättömiä, että on melkeinpä mahdotonta uskoa teidän joutuneen
aikaisemmin tekemisiin niin kummallisten asioiden kanssa."
"Te teette minut varsin uteliaaksi", Holmes sanoi. "Kertokaa kaikki
alusta loppuun saakka. Saatuani selville, mitkä yksityiskohdat ovat
tärkeimmät, kyselen niistä tarkemmin."
Nuori mies vetäisi tuolinsa lähemmäksi ja ojensi märät jalkansa tulen
hohteeseen.
"Nimeni on John Openshaw, mutta mikäli voin ymmärtää, minulla itselläni
ei ole henkilökohtaisesti mitään tekemistä tämän hirveän asian kanssa.
Se näyttää kulkeutuneen kotiini jonkinlaisena perintönä, ja saadaksemme
siitä oikean käsityksen, minun täytyy aloittaa jotakuinkin kaukaa
menneisyydestä.
"Isoisälläni oli kaksi poikaa – setäni Elias ja isäni, jonka nimi oli
Joseph. Isäni omisti pienen konepajan Coventryssä, ja kun polkupyörä
keksittiin, hän laajensi liikettään huomattavasti. Hän keksi Openshawin
kulumattomat renkaat, ja liike menestyi niin hyvin, että myytyään sen
hän siirtyi rikkaana miehenä lepoon ja rauhaan.
"Setäni Elias muutti jo aivan nuorena Amerikkaan, jossa hänen kerrotaan
eläneen maanviljelijänä Floridassa ja koonneen suuren omaisuuden.
Sisällisessä sodassa hän taisteli ensin Jacksonin ja sitten Hoodin
armeijassa, jossa yleni everstiksi. Kun Lee antautui, setäni palasi
maatilalleen ja oli siellä noin neljä vuotta. Vuonna 1869 tai 1870 hän
palasi takaisin Eurooppaan ja osti pienen maatilan Sussexista,
Horshamin läheltä. Hän oli, kuten mainitsin, koonnut melkoisen
omaisuuden Amerikassa, ja kotiinpaluu johtui luultavasti siitä, ettei
hän sietänyt neekereitä enempää kuin sodan jälkeen valtaan päässyttä
politiikkaakaan, jossa neekerien vapauttaminen oli tärkein asia. Hän
oli omituinen mies, tulinen, äkkipikainen ja suuttuessaan hyvin
karkeasanainen. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, vaan eli omissa
oloissaan maatilallaan. Rakennuksen ympärillä oli puutarha ja pari
kolme laajahkoa peltoa, ja siellä hän työskenteli halutessaan
liikuntoa, mutta usein kävi niin, ettei hän poistunut huoneestaan
pariin viikkoon. Hän joi melkoisesti ja tupakoi vahvasti, mutta
seurasta hän ei välittänyt, ei omasta veljestäänkään.
"Minuun hän suhtautui ystävällisesti, ja voin sanoa, että hän
kiintyikin minuun, joka olin silloin, kun hän näki minut ensimmäisen
kerran, kahdentoistavuotias poikanen. Se tapahtui 1878, hänen oltuaan
Englannissa kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Hän pyysi, että isäni
antaisi minun asua hänen luonaan, ja omalla tavallaan hän kohteli minua
erittäin hyvin. Selvänä ollessaan hän pelasi mielellään kaikenlaisia
pelejä, minun piti edustaa häntä kaikissa palvelijoita ja taloutta
koskevissa asioissa, niin että olin kuudentoista ikäisenä kuin isäntä
talossa. Kaikki avaimet olivat hallussani, ja minä sain mennä, mihin
tahdoin, ja tehdä, mitä halusin, kunhan en vain häirinnyt häntä omassa
huoneessaan. Eräs omituinen poikkeus oli kuitenkin olemassa. Hänellä
oli ullakolla pieni varastohuone, jonka ovi oli aina lukittu ja johon
hän ei päästänyt milloinkaan ketään, ei minuakaan. Olin tietysti
utelias, kuten pojat ainakin, mutta kurkistaessani avaimenreiästä näin
vain vanhoja arkkuja ja kaikenlaisia kääröjä, joita tavallisesti
säilytetään tuommoisissa ullakkohuoneissa.
"Eräänä päivänä – maaliskuussa 1883 – setäni lautasen vieressä oli
kirje, jossa oli ulkomaalainen postimerkki. Hän sai kirjeitä
aniharvoin, sillä kaikki laskut maksettiin käteisellä, eikä hän ollut
kirjeenvaihdossa kenenkään kanssa. 'Intiasta!' hän sanoi kummastellen,
ottaen kirjeen käteensä. 'Leimattu Pondicherryssä! Keneltäkähän se on?'
Hän avasi sen nopeasti, ja kuoresta putosi viisi kuivaa appelsiinin
siementä rapisten hänen lautaselleen. Minua nauratti, mutta nauru
tukahtui kurkkuuni, kun katsahdin häneen. Hän tuijotti suu auki, kasvot
tuhkanharmaina ja äärimmäisen kauhistuneen näköisenä kirjekuoreen, joka
tuskin pysyi hänen vapisevassa kädessään. 'K.K.K.', hän huudahti, 'nyt
minua rangaistaan synneistäni!'

"'Mikä teidän on, setä?' minä kysyin. 'Mitä siinä kirjeessä oli?'

"'Kuolema!' hän vastasi kumeasti ja nousi pöydästä ja meni
huoneeseensa, jättäen minut vapisemaan kauhusta. Sitten otin
kirjekuoren ja huomasin, että sisäpuolelle oli juuri liimauksen
yläpuolelle piirretty punaisella iso K-kirjain kolme kertaa.
Appelsiinin siemeniä lukuunottamatta kuoressa ei ollut mitään muuta.
Miksi hän oli niin tavattomasti kauhistunut? Minäkin jätin aamiaisen
kesken, ja kun menin yläkertaan, hän tuli portaissa vastaan, ruostunut
avain kädessään ja pieni vaskinen lipas, jonkinlainen rahalaatikko,
kainalossaan.
"'Tehkööt, mitä tahtovat, mutta minua he eivät nujerra', hän mutisi
kiroten. 'Sano Marylle, että takkaani on heti tehtävä tuli, ja lähetä
hakemaan asianajaja Fordhamia, joka asuu Horshamissa.'
"Tein, kuten hän käski, ja kun asianajaja saapui, setä pyysi minuakin
tulemaan huoneeseensa. Tuli paloi kirkkaasti, ja takan pohjalla oli
korkea kasa hiiltynyttä kevyttä tuhkaa, josta päättäen setä oli
polttanut papereita. Vaskinen lipas ammotti tyhjänä pöydällä.
Katsoessani siihen huomasin säpsähtäen, että kanteen oli piirretty
punaisella sama kolminkertainen K, jonka olin nähnyt kirjekuoressakin.
"'Tahtoisin sinun todistavan testamenttini', setäni sanoi. 'Minä jätän
omaisuuteni ja kaikki sen mukana seuraavat edut ja epäkohdat
veljelleni, sinun isällesi, joka vuorostaan epäilemättä jättää sen
sinulle. Jos saat ja voit nauttia siitä rauhassa, niin hyvä on! Mutta
jos toisin käy, niin noudata neuvoani, poikaseni, ja luovuta se
pahimmalle vihamiehellesi. Olen pahoillani, että lahjani on niin
epäilyttävä, mutta tällä hetkellä en tiedä vielä, miten asiat lopulta
kääntyvät. Ole hyvä ja kirjoita nimesi tähän paperiin, kohtaan, jonka
herra Fordham näyttää sinulle.'
"Tein niin, ja asianajaja otti testamentin mukaansa. Tämä kummallinen
tapaus teki, kuten voitte ajatella, syvän vaikutuksen minuun, ja minä
mietin ja pohdin sitä joka taholta, pääsemättä kuitenkaan mihinkään
tulokseen ja voimatta karkoittaa mielestäni epämääräistä pelontunnetta,
jonka se oli jättänyt. Niin meni monta viikkoa, ja kun ei tapahtunut
mitään, joka olisi häirinnyt elämämme tavallista kulkua, aloin
rauhoittua. Setäni oli muuttunut entistä umpimielisemmäksi. Hän joi
enemmän kuin konsanaan eikä käynyt enää missään, tuskin ulkonakaan,
vaan istui enimmäkseen huoneessaan, ovi sisäpuolelta lukittuna. Mutta
ollen melkein aina juovuksissa hän sai välistä hirveän raivokohtauksen.
Silloin hän syöksyi ulos ja riehui puutarhassa, revolveri kädessään,
karjui ja huusi, ettei hän pelännyt ketään koko maailmassa ja ettei hän
aikonut enää pakoilla eikä piileskellä neljän seinän sisällä kuin
lammas karsinassaan, olipa vastassa ihminen tai piru. Kun kohtaus meni
ohi, hän palasi nopeasti huoneeseensa ja telkesi ovensa entistä
lujemmin, kuten ainakin ihminen, joka ei kykene vapautumaan sieluunsa
hiipineettä, kuristavasta pelosta. Sellaisina hetkinä olen nähnyt hänen
kasvonsa niin märkinä hiestä, että olisi voinut luulla hänen valelleen
niitä vedellä.
"Minun lienee tarpeetonta selostaa asian tätä vaihetta sen tarkemmin,
minkä tähden ja etten panisi kärsivällisyyttänne liian kovalle
koetukselle, herra Holmes, kerron lyhyesti, miten se päättyi. Kun hän
eräänä iltana tuommoisen raivokohtauksen saatuaan jälleen riehui
puutarhassa, häntä ei kuulunutkaan takaisin, ja kun lähdimme etsimään,
löysimme hänet vihdoin puiston perältä pienestä lammikosta, jossa on
vettä vain puoli metriä. Ja kun hänessä ei huomattu mitään sellaista,
joka olisi viitannut väkivaltaan, niin poliisiviranomaiset selittivät,
koska setäni oli tunnetusti omituinen, tapauksen itsemurhaksi. Omasta
puolestani en voinut uskoa sitä, koska tiesin, että kuoleman pelkkä
ajatteleminenkin sai hänet kauhistumaan. Asia ei antanut kuitenkaan
aihetta muihin toimenpiteisiin, ja niin maatila ja pankkiin talletetut
varat, joita oli noin neljätoistatuhatta puntaa, siirtyivät isälleni."
"Vain hetkinen", Holmes keskeytti. "Kertomuksenne on, kuten kaikesta
huomaan, omituisimpia, mitä olen konsanaan kuullut. Sanokaa, olkaa
hyvä, minä päivänä hän sai kirjeen ja minä päivänä hän kuoli."
"Kirje saapui maaliskuun 10 päivänä 1883. Ja setäni kuoli seitsemän
viikkoa myöhemmin toukokuun toisena päivänä myöhään illalla."

"Kiitän. Jatkakaa, olkaa hyvä."

"Kun setäni maatila siirtyi isälleni, niin ullakkohuone, joka oli ollut
aina lukittu, tutkittiin minun pyynnöstäni mitä huolellisimmin.
Vaskinen lipas löytyi sieltä, vaikkakin tyhjänä. Kannen sisäpuolelle
oli liimattu paperikaistale, johon oli kirjoitettu ennen mainitsemani
kirjaimet K.K.K. ja niiden alle sanat: 'Kirjeitä, muistiinpanoja,
kuitteja ja luettelo.' Olimme isän kanssa sitä mieltä, että nämä
merkinnät suunnilleen ilmaisivat, mitä papereita setäni oli hävittänyt.
Mitään muuta mielenkiintoista emme löytäneet. Parissa arkussa oli
paljon vanhoja papereita ja muistikirjoja, joihin tehtyjen merkintöjen
huomasimme koskevan hänen Amerikassa viettämiään vuosia. Niistä ilmeni,
että hän oli ollut hyvä ja kunnollinen upseeri, joka oli suorittanut
kaikki tehtävänsä urhoollisesti ja täsmällisesti. Toiset koskettelivat
etelävaltioiden uudelleenjärjestämistä ja olivat enimmäkseen
valtiollista laatua. Setäni oli niistä päättäen ollut kaikessa
pohjoisista valtioista lähetettyjen asiamiesten kiivas vastustaja.
"Isäni muutti Horshamiin tammikuussa 1884, eikä rauhaamme häiritty
vähimmälläkään tavalla, ennen kuin seuraavassa tammikuussa. Istuessamme
neljäntenä päivänä uuden vuoden jälkeen aamiaispöydässä kuulin isäni
huudahtavan hämmästyneesti. Hänellä oli kirjekuori toisessa ja viisi
kuivunutta appelsiinin siementä toisessa kädessään. Hän oli aina
nauranut, kuten hän sanoi, 'mahdottomalle jutulleni' sedästäni, mutta
näytti nyt sekä hämmästyneeltä että pelästyneeltä, kun sama tapahtui
hänelle itselleen.

"'Mitä ihmettä tämä merkitsee, John?' hän sopersi.

"'Se on K.K.K.', vastasin hätääntyneesti.

"Hän avasi kuoren uudelleen. 'Niin on', hän huudahti. 'Kirjaimet ovat
tuossa. Mutta mitä on kirjoitettu niiden yläpuolelle?'

"'Pankaa paperit aurinkokellon laatalle', luin hänen olkansa yli.

"'Mitkä paperit? Mikä aurinkokello?' hän kyseli.

"'Puutarhassa on aurinkokello, ja papereilla tarkoitetaan varmasti
niitä, jotka setä hävitti', selitin minä.
"'Lorua!' hän sanoi ja näytti närkästyvän. 'Asummehan sivistyneessä
maassa, jossa tuommoinen hassuttelu ei voi tulla kysymykseenkään. Mistä
kirje on lähetetty?'

"'Dundeesta', vastasin, vilkaistuani postileimaan.

"'Tämä on luonnollisesti typerää pilaa', hän selitti. 'Mitä tekemistä
minulla on kaiken maailman papereiden ja aurinkokellojen kanssa? Ei
niin mitään!'

"'Teidän sijassanne ilmoittaisin asiasta poliisille', ehdotin minä.

"'Ja tekisin itseni aivan naurettavaksi! Ei kiitoksia.'

"'Antakaa sitten minun ilmoittaa!'

"'En! Moisen hölynpölyn takia ei hälytetä poliisia liikkeelle.'

"Enempi taivuttelu olisi ollut hyödytöntä, sillä hän oli aina
äärimmäisen itsepäinen. Kirje oli tehnyt minut levottomaksi, ja minua
ahdisti koko ajan epämääräinen aavistus, että jotakin tapahtuisi.
"Kolmantena päivänä sen jälkeen kun kirje oli saapunut, isäni lähti
tervehtimään erästä vanhaa ystäväänsä, majuri Freebodya, joka toimii
Portsdown Hillin linnoituksessa patterin päällikkönä. Olin iloinen
hänen lähdöstään, sillä minusta tuntui, että hän oli paremmassa
turvassa muualla kuin kotonaan. Siinä kuitenkin erehdyin. Päivää
myöhemmin sain sähkösanoman majurilta, joka pyysi minua kiireimmiten
tulemaan sinne. Isäni oli suistunut syvään kalkkilouhimoon, joita on
sielläpäin lukuisasti, ja makasi nyt hänen luonaan tajuttomana ja
päälaki murskana. Kiiruhdin heti hänen luokseen, mutta hän kuoli,
tulematta tuntoihinsa. Hän oli kaikesta päättäen ollut iltahämärässä
paluumatkalla Farehamista linnoitukseen, ja kun seutu oli hänelle outo
ja kalkkilouhimo aitaamaton, niin poliisiviranomaiset selittivät ilman
muuta, että hän oli kuollut tapaturmaisesti. Tutkin huolellisesti
kaikki hänen kuolemaansa liittyneet seikat, mutta en löytänyt mitään,
joka olisi viitannut murhaan. Väkivallasta ei näkynyt merkkiäkään,
häneltä ei ollut ryöstetty mitään, eikä seudulla ollut huomattu
liikkuvan ketään tuntemattomia henkilöitä. Lienee tarpeetonta sanoa,
ettei tulos tyydyttänyt minua. Olin päinvastoin aivan varma, että hän
oli joutunut jonkin kaamean salajuonen uhriksi.
"Näin surullisissa olosuhteissa otin perintöni haltuuni, ja te
kysynette, miksi en myynyt maatilaa. Se johtui siitä, että tunsin meitä
kohdanneitten onnettomuuksien johtuvan jostakin setäni elämässä
sattuneesta tapahtumasta, ja niin ollen sama vaara uhkasi minua,
asuinpa missä hyvänsä.
"Isäni kuoli tammikuussa 1885. Siitä on nyt siis kulunut kaksi vuotta
ja kahdeksan kuukautta. Koko sen ajan olen saanut olla rauhassa
Horshamissa ja alkanut vähitellen uskoa, ettei setääni ja isääni
vainonnut kohtalo ulotukaan minuun. Siinä kuitenkin erehdyin. Eilen
aamulla minulle kävi aivan samoin kuin varhemmin sedälle ja isälleni."
Vieraamme otti povitaskustaan rypistyneen kirjekuoren ja karisti
pöydälle viisi kuivunutta appelsiinin siementä.
"Ne tulivat tässä kuoressa", hän jatkoi, "ja postileimasta päättäen se
on lähetetty Lontoosta. Sisäpuolella on aivan sama merkintä kuin
isänikin saamassa kirjeessä. 'K.K.K. Pankaa paperit aurinkokellon
laatalle!'"

"Mitä olette tehnyt?" Holmes kysyi.

"En mitään."

"Ette mitään?"

"Totta puhuen" – hän painoi kasvonsa valkoisiin, hyvin hoidettuihin
käsiinsä — "olen tuntenut olevani aivan avuton. Lamaantunut kuin
rotta, jota kohti käärme matelee. Minua näyttää vainoavan jokin
säälimätön ja järkähtämättä tuhoava paha, jonka otteesta en kykene
vapautumaan, ryhdyinpä mihin varokeinoihin hyvänsä."
"Noin ei saa puhua!" Holmes huudahti. "Teidän täytyy toimia, mies,
muuten olette hukassa. Vain ripeä ja tarmokas toiminta voi pelastaa
teidät. Nyt ei ole aikaa vaipua epätoivoon."

"Olen jo ilmoittanut asiasta poliisille."

"Niinkö?"

"Mutta siellä suhtauduttiin kertomukseeni säälivästi hymyillen.
Tarkastaja, jonka kanssa puhuin, oli aivan varmasti sitä mieltä, että
kaikki kolme kirjettä olivat vain pilaa ja että setäni ja isäni
kuolivat molemmat tapaturmaisesti, kuten silloin oli virallisesti
todettu. Kirjeillä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä, hän selitti."

Holmes heristi nyrkkiään ilmaan. "Sellaisia tomppeleita!" hän huudahti.

"Sain kuitenkin mukaani konstaapelin, jonka pitää asua toistaiseksi
luonani ja vartioida taloa."

"Onko hän nyt mukananne?"

"Ei, hänellä on määräys vartioida vain taloa."

Holmes pui jälleen nyrkkiään.

"Miksi tulitte tänne?" hän tiuskaisi; "ja ennen kaikkea, miksi ette
tullut heti?"
"Kuulin teistä vasta tänään, kun puhuin huolistani majuri
Prendergastille. Hän se neuvoi minut tänne."
"Tämän kirjeen saapumisesta on jo kulunut kaksi kokonaista päivää.
Meidän olisi pitänyt toimia silloin heti. Ettekö ole huomannut kaiken
sen lisäksi, mitä olette nyt kertonut, mitään erillistä yksityiskohtaa,
joka voisi auttaa meitä, ilmaisemalla edes jotakin?"
"Eräs sellainen on todellakin olemassa", John Openshaw vastasi. Hän
kaiveli povitaskujaan ja veti sitten esiin haalistuneen, sinertävän
paperin, jonka asetti pöydälle. "Muistan hämärästi, että silloin, kun
setäni poltti papereitaan, tuhkaan oli jäänyt joitakin pienempiä
paloja, jotka kaikki olivat tämän värisiä. Tämän liuskan löysin hänen
huoneestaan lattialta, ja ajatellessani asiaa tarkemmin olen
jotakuinkin varma, että tämäkin kuuluu niihin. Se on sedän huomaamatta
jotenkin luiskahtanut toisten välistä ja jäänyt siten polttamatta.
Siinä tosin puhutaan appelsiinin siemenistä, mutta en luule siitä
olevan mitään apua. Käsiala on ilmeisesti setäni, ja ymmärtääkseni tämä
liuska on irtautunut jostakin yksityisestä päiväkirjasta."
Holmes siirsi lampun lähemmäksi, ja me kumarruimme molemmat tutkimaan
pöydälle levitettyä paperia, jonka resuisesta reunasta näki, että se
oli todellakin repäisty kirjasta. Yläreunaan oli kirjoitettu
otsakkeeksi: "Maaliskuu 1869." Ja sen alapuolelle oli tehty seuraavat
arvoitukselliset merkinnät:

"4 p. Hudson tuli. Entinen vanha laituri.

"7 p. Siemenet lähetetty McCauleylle Paramoreen ja John Swainille St.
Augustineen.

"9 p. McCauley selvä.

"10 p. John Swain selvä.

"12 p. Käyty Paramoressa. Kaikki hyvin."

"Paljon kiitoksia!" Holmes sanoi, taittaen paperin kokoon ja ojentaen
sen vieraallemme. "Nyt ette saa millään ehdolla hukata enää
minuuttiakaan. Meillä ei ole edes aikaa neuvotella asiasta. Teidän
täytyy heti palata kotiin ja toimia."

"Mitä minun on tehtävä?"

"Vain yksi asia, sillä muuta emme enää voi. Ja se on tehtävä heti.
Teidän pitää panna meille näyttämänne paperi mainitsemaanne vaskiseen
lippaaseen selityksen keralla, jossa sanotte, että setänne on polttanut
kaikki muut paperit ja että niistä on vain tämä jäljellä. Teidän pitää
sitäpaitsi kirjoittaa selitys sellaiseen muotoon, että se uskotaan.
Tehtyänne kaiken tämän te asetatte vaskilippaan heti aurinkokellon
laatalle, kuten kirjeessä käsketään. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti."

"Karkoittakaa kosto ja kaikki sellainen toistaiseksi kokonaan
mielestänne. Toivon pääsevämme niin pitkälle, että laki antaa teille
täyden hyvityksen, mutta meidän täytyy ensin kutoa verkkomme valmiiksi.
Vainoojanne on jo virittänyt omansa. Teitä välittömästi uhkaava vaara
on ensin saatava siirretyksi loitommalle, ja vasta sitten voimme ryhtyä
selvittämään salaisuutta ja lähteä murhaajien jäljille."
"Kiitän teitä", nuorukainen sanoi lämpimästi ja otti sadetakkinsa
naulakosta. "Olette antanut minulle rohkeutta ja toivoa. Teen
täsmälleen niinkuin sanoitte."
"Älkää viivytelkö hetkeäkään. Ja olkaa ennen kaikkea varuillanne, sillä
minun käsittääkseni ei ole epäilystäkään, etteikö teitä uhkaa suuri ja
aivan välitön vaara. Millä tavalla aiotte mennä kotiin?"

"Junalla Waterloon asemalta."

"Kadulla on vielä runsaasti väkeä, koska kello on vasta neljännestä
vailla yhdeksän, niin että luulen teidän pääsevän onnellisesti perille.
Mutta liian varovainen ette voi sittenkään olla."

"Minulla on ase mukanani."

"Se on hyvä. Huomenna ryhdyn tutkimaan asiaa."

"Tuletteko Horshamiin?"

"En, sillä salaisuutenne avain on nyt Lontoossa. Vain sieltä voin
löytää sen."
"Sitten tulen huomenna tai ylihuomenna kertomaan, mitä tiedän
lippaasta. Menettelen tarkalleen niinkuin olette neuvonut." Hän sanoi
hyvästi ja poistui. Tuulen temmellyksestä ja ikkunoihin lyövästä
sateesta kuulimme, ettei myrsky ollut vieläkään lainkaan asettunut.
Juuri kuulemamme kaamea ja eriskummallinen kertomus näytti lennähtäneen
huoneeseemme riehuvien luonnonvoimien keskeltä – singahtaneen
ylitsemme myrskytuulen tuomana kuin rannalle paiskautuva levärykelmä,
jonka seuraava laine jo huuhtaisee mukaansa ja kiidättää pois.
Holmes istui kauan ääneti ja tuijotti pää kumarassa tuleen. Sitten hän
sytytti piippunsa, otti mukavan asennon ja katseli sinertävien
savukiehkuroiden rauhallista nousua kattoa kohti.
"Tuskinpa erehdyn, Watson, kun sanon, että tämä lienee kaikista
tutkimistamme tapauksista eriskummallisin", hän huomautti vihdoin.

"Neljän merkkiä ehkä lukuunottamatta."

"Niin, ehkä. Mutta sittenkin minusta näyttää, että tämä John Openshaw
on vielä suuremmassa vaarassa, kuin mikä vaani Sholtoja."

"Onko sinulla jo jonkinlainen käsitys siitä, mikä se vaara on?"

"Sen laadusta ei ole epäilystäkään", hän vastasi.

"Mikä se sitten on? Kuka on tämä K.K.K. ja miksi hän vainoaa tuota
onnetonta perhettä?"
Holmes ummisti silmänsä, nosti kyynärpäänsä tuolinsa käsinojille ja
sovitti verkalleen sormenpäät vastakkain. "Johdonmukaisuuteen
totuttautunut huomioiden tekijä ja ajattelijanero kykenisi", hän
huomautti, "näkemään yhdestäkin tosiseikasta, joka selostettaisiin
hänelle koko laajuudessaan, ei vain kaikkia niitä tapahtumia, jotka
johtavat siihen, vaan kaikki seurauksetkin, jotka se aiheuttaa. Cuvier
kykeni täysin oikein kuvaamaan koko eläimen nähdessään vain yhden luun,
ja samoin pitäisi tapahtumienkin tutkijan, nähdessään yksityiskohdan,
joka kuuluu kuin renkaana kokonaiseen tapausten ketjuun ja jossa ei ole
mitään hämärää, kyetä täsmälleen määrittelemään kaikki, mitä sen
yhteydessä on tapahtunut aikaisemmin ja jälkeenpäin. Pelkän järjen
avulla tullaan vielä pääsemään tuloksiin, jotka nyt tuntuvat meistä
käsittämättömiltä. Tapaukset, joita ei ole kyetty selvittämään vain
aisteja käyttämällä, selvitetään silloin tutkijan työhuoneessa. Tämän
taidon kehittyminen huippuunsa edellyttää kuitenkin, että tutkija
kykenee täydellisesti käyttämään hyväkseen kaikkia tietoonsa tulleita
asioita. Tämä taas ei ole mahdollista muuten, kuin että hänellä on mitä
laajimmat ja perusteellisimmat tiedot elämän kaikilta aloilta sekä
tieteellisesti että käytännöllisesti, mikä on kuitenkin, ilmaisesta
opetuksesta ja tietosanakirjoista huolimatta, ylen harvinaista. Ihminen
voi, jos tahtoo, omata kaiken sen tiedon, jota hän tarvitsee työssään,
ja juuri siihen olen omasta puolestani aina pyrkinyt. Ystävyytemme
alkuaikoinahan sinä kerran laadit, ellen muista aivan väärin, tarkan
luettelon tiedoistani koulutodistuksen muotoon."
"Laadinpa hyvinkin", nauroin minä. "Ja se olikin merkillinen asiakirja.
Muistan selvästi, että sait filosofiassa, tähtitieteessä ja
politiikassa arvosanaksi nollan. Kasvioppi oli välttävä, mutta geologia
kiitettävä sen tähden, että tunsit perinpohjin Lontoon ja sen
ympäristön kaikki maalajit. Kemiassa sinulla oli 'laajat ja syvälliset
tiedot', anatomiassa 'hyvät, mutta sekavat' ja jännityskirjallisuudessa
ja rikosjutuissa 'ainutlaatuiset'. Sitäpaitsi olit viulunsoittaja,
nyrkkeilijä, miekkailija, lainoppinut ja kaiken kukkuraksi mies, joka
myrkytti itsensä kokaiinilla ja tupakalla. Nämä olivat, mikäli muistan,
'todistuksesi' pääkohdat."
Holmes teki pienen irvistyksen mainitessani luettelon viimeisen kohdan.
"Sanon nyt, kuten sanoin silloinkin", hän huomautti sitten, "että
ihmisen pitää varastoida päänsä ullakolle kaikki se, jota hän huomaa
aina tarvitsevansa, ja sijoittaa loput kirjastonsa hyllyille tarpeen
vaatiessa esilleotettaviksi. Mutta sellaisen tapauksen selvittämiseen,
joka meille äskettäin selostettiin, tarvitaan kaikki käytettävissämme
olevat apulähteet. Ole hyvä ja anna minulle vierestäsi hyllyltä
amerikkalaisen tietosanakirjan K-osa. Kiitos. Nyt tarkastelemme
tapausta sellaisenaan ja katsomme, saammeko siitä mitään irti. Minusta
näyttää ensiksikin jotakuinkin varmalta, että eversti Openshawin
poistuminen Amerikasta perustui päteviin syihin. Hänen iällään mies ei
enää mielellään muuta tapojaan eikä vaihda vapaaehtoisesti ihanaa
Floridaa englantilaisen maaseudun yksinäiseen ja yksitoikkoiseen
elämään. Ja tänne tultuaan hän ei seurustellut kenenkään kanssa, vaan
eristäytyi täydellisesti koko ympäristöstään, mikä lähinnä viittaa
siihen, että hän pelkäsi. Voimme siis olettaa, että syynä hänen
Amerikasta lähtöönsä oli pelko. Mitä hän sitten pelkäsi? Siinä meillä
ei ole muuta johtolankaa kuin nuo kaameat kirjeet. Panitko mieleesi,
mistä ne oli lähetetty?"

"Ensimmäinen oli Pondicherrystä, toinen Dundeesta ja kolmas Lontoosta."

"Itä-Lontoosta. Mitä päättelet siitä?"

"Ne ovat kaikki satamia. Kirjoittaja on jossakin laivassa."

"Oikein! Olemme jo jäljillä. Tuskinpa voinee olla epäilystäkään siitä,
etteikö kirjeitä toimitettu postiin laivasta. Tarkastellaanpa nyt
erästä toista kohtaa. Pondicherrystä lähetetyn kirjeen saapumisesta
kului seitsemän viikkoa uhkauksen täyttymiseen, mutta kirjeen saapuessa
Dundeesta väliaika oli vain kolme neljä päivää. Mitä arvelet siitä?"

"Edellisessä tapauksessa matka oli paljon pidempi."

"Kirje kulki saman matkan."

"Sitten en ymmärrä, mistä erotus johtuu."

"Minun käsittääkseni siitä ilmenee, että kirjeiden lähettäjä tai
lähettäjät ovat purjelaivassa. Ja kaikesta päättäen he lähettivät
kummallisen varoituksensa aina juuri vähää ennen kuin itse lähtevät
suorittamaan tehtäväänsä. Kirjeen tullessa Dundeesta teko tehtiin
melkein heti sen jälkeen kuin varoitus oli saapunut perille. Jos he
olisivat matkustaneet Pondicherrystä höyrylaivassa, niin he olisivat
saapuneet perille melkein yhtä pian kuin kirjekin. Mutta, kuten
tiedämme, eversti Openshaw sai olla rauhassa seitsemän viikkoa, minkä
selittäisin siten, että kirje, joka tuli postilaivassa, saapui perille
seitsemän viikkoa aikaisemmin kuin sen kirjoittaja, joka tuli
purjelaivassa."

"Se tuntuu hyvin uskottavalta."

"Enemmän kuin uskottavalta. Se on aivan varmaa. Nyt käsität, miksi
sanoin nuorelle Openshawille, ettei hän saanut hukata minuuttiakaan, ja
miksi kehoitin häntä olemaan joka hetki varuillaan. Pantuaan kirjeen
postiin kirjoittaja on aina samalla itsekin matkustanut sen
määräpaikkaan, ja isku on kummassakin tapauksessa annettu heti kun hän
on saapunut perille. Ja kun hänen saamansa kirje on lähetetty
Lontoosta, niin aika on täpärällä."

"Hyvä Jumala! Mitä tämä hellittämätön vainoaminen merkitsee?"

"Eversti Openshawin huostassa olleissa papereissa on täytynyt olla
asioita, joiden takia nuo purjelaivassa olevat henkilöt välttämättä
tahtovat saada ne haltuunsa. Olen näet varma, että heitä täytyy olla
useampia, sillä yksi henkilö ei olisi voinut tehdä kahta murhaa niin
taitavasti, että poliisiviranomaisetkin selittävät kummankin tapauksen
itsemurhaksi. He ovat rohkeita, älykkäitä ja tarmokkaita miehiä, jotka
ovat päättäneet anastaa nuo paperit, olivatpa ne kenen hallussa
hyvänsä. K.K.K. ei ole yksityisen henkilön nimimerkki, vaan seuran
tunnus."

"Minkä seuran?"

"Etkö ole milloinkaan" – Holmes kumartui ja melkein kuiskasi – "etkö
ole milloinkaan kuullut Ku Klux Klanista?"

"En."

Holmes selaili hyllyltä ottamaani kirjaa. "Tässä se on", hän sanoi
hetkisen kuluttua. "Ku Klux Klan. Nimen sanotaan johtuvan äänestä, joka
syntyy pyssyn hanaa viritettäessä. Tämän hirveän salaseuran perustivat
eräät etelävaltioiden sotilaat heti kansalaissodan päätyttyä, ja se
laajeni uskomattoman nopeasti, erillisinä osastoina, ympäri maata,
etenkin Tennesseehen, Louisianaan, Pohjois- ja Etelä-Carolinaan,
Georgiaan ja Floridaan. Seura käytti valtaansa pääasiallisesti
valtiollisiin tarkoituksiin, se vainosi neekereitä, jotka käyttivät
äänioikeuttaan, ja murhasi ja karkotti maasta henkilöitä, jotka eivät
hyväksyneet sen toimintaa. Langettamastaan tuomiosta seura ilmoitti
asianomaiselle aina tavalla, joka oli sekin hyvin eriskummallinen,
mutta jonka merkitys tiedettiin yleisesti – toisissa valtioissa
tuomituille lähetettiin tammenlehtiä, toisissa melonin- tai
appelsiininsiemeniä. Tällaisen varoituksen saatuaan tuomittu ei voinut
muuta kuin joko tehdä täyskäännöksen valtiollisessa kannassaan tai
yrittää paeta maasta. Ellei hän välittänyt varoituksesta, hänet
raivattiin välittömästi pois tieltä, mutta kukaan ei voinut edeltäpäin
sanoa, milloin, missä ja miten. Seuran toiminta oli järjestetty niin
kiinteäksi ja täsmälliseksi, ettei henkilöistä, jotka uhmasivat
saamaansa varoitusta, tiedetä ainoankaan pelastuneen. Tuomioiden
toimeenpanijoita ei ole liioin onnistuttu saamaan ilmi. Yhdysvaltain
hallituksen ponnistuksista huolimatta järjestö toimi täydellä teholla
useita vuosia, kunnes se vuonna 1869 äkkiä hajaantui, mutta liike
sellaisenaan on yhä vielä olemassa, vaikkakin toiminta on laadultaan
tilapäistä."
"Kuten huomaat", Holmes sanoi asettaen kirjan pöydälle, "seura hajosi
samana vuonna, jolloin eversti Openshaw palasi Amerikasta järjestön
paperit hallussaan. Niin ollen ei ole ihme, että häntä ja hänen
perillisiään vainotaan näin leppymättömästi. Voit ymmärtää, että
Amerikassa on vieläkin olemassa useita vaikutusvaltaisia ja korkeassa
asemassa olevia henkilöitä, joille eversti Openshaw'n hallussa olleet
paperit ja luettelot olivat hyvin vaarallisia asiakirjoja ja jotka
eivät nuku rauhallisesti, ennen kuin ne on saatu takaisin."

"Tuo päiväkirjan lehti..."

"Oli juuri sellainen kuin äsken lukemani selitys edellyttää. Siihen oli
merkitty, mikäli muistan, että siemenet oli lähetetty A:lle, B:lle ja
C:lle, mikä merkitsee, että seura oli lähettänyt noille ihmisille
varoituksensa. Sitten sanotuin, että A ja B olivat selviytyneet –
pääsivät todennäköisesti livistämään maasta – ja lopuksi, että C:n
luona oli käyty, mikä oli tälle arvatenkin varsin synkkä ja kohtalokas
vierailu. Luulenpa tosiaan, että tämä salaperäinen juttu alkaa selvitä
ja ettei nuori Openshaw voi toistaiseksi tehdä muuta kuin noudattaa
antamaani kehotusta. Tänä iltana emme voi enää ryhtyä mihinkään, niin
että ojenna minulle viuluni, niin unohdamme puoleksi tunniksi sekä
tämän kurjan ilman että lähimmäistemme sitäkin kurjemmat teot."
Seuraavaksi aamuksi taivas kirkastui, ja aurinko paistoi himmeänä
sumuvaipan takaa, johon suuri kaupunkimme oli kietoutunut. Holmes istui
jo aamiaispöydässä, kun tulin ruokasaliin.
"Suonet anteeksi, etten odottanut sinua", hän sanoi, "mutta nuoren
Openshawin asia on sellainen, että saan olla liikkeellä koko päivän."

"Mitä aiot tehdä?"

"Se riippuu ratkaisevasti siitä, minkälaisiin tuloksiin pääsen
paikoissa, joihin ensiksi menen. Ehkä käyn myöhemmin Horshamissakin."

"Et siis menekään sinne ensin?"

"En. Aloitan Citystä. Soita ja pyydä tyttöä tuomaan kahvisi."

Odottaessani otin käteeni sanomalehden, joka oli vielä avaamattomana
pöydällä, ja ryhdyin silmäilemään otsakkeita. Äkkiä näin sellaista,
mikä sai sydämeni melkein seisahtumaan.

"Holmes! Sinä myöhästyit!"

"Sitä minä pelkäsinkin", hän sanoi laskien kuppinsa pöydälle. "Mitä
siinä sanotaan?" Hän puhui rauhallisesti, mutta minä näin, että hän oli
syvästi järkyttynyt.
"Silmiini osui nimi Openshaw ja otsake Murhenäytelmä Waterloon sillan
luona. Uutinen kuuluu näin: – 'Eilen illalla yhdeksän ja kymmenen
välillä kuuli Waterloon sillan luona päivystävä konstaapeli Cook
avunhuutoja ja sen jälkeen äänekkään loiskahduksen. Ilta oli kuitenkin
niin pimeä ja myrskyinen, ettei veteen suistunutta saatu ylös useiden
ohikulkijoiden antamasta avusta huolimatta, ennenkuin jokipoliisi
kiiruhti paikalle hälytyksen kuultuaan. Apu tuli kuitenkin liian
myöhään. Onnettomuuden uhriksi joutuneen todettiin olevan kookas nuori
mies, jonka taskusta löydettiin Horshamiin John Openshawille osoitettu
kirjekuori. Hänen otaksutaan olleen matkalla Waterloon asemalle ja
aikoneen matkustaa kotiin viimeisellä junalla, joka lähtee juuri siihen
aikaan, ja että hän kiireessä ja kun paikka on aivan pimeä, poikkesi
jonkin verran sivulle ja joutui sillan läheisyydessä oleville
pursilaitureille ja siten veteen. Ruumiissa ei huomattu mitään merkkejä
väkivallasta, minkä tähden voitaneen ilman muuta sanoa, että
kysymyksessä on pelkkä tapaturma, jonka kuitenkin pitäisi saada
viranomaiset huomaamaan, kuinka kurjassa kunnossa kaupunkimme
jokilaiturit ovat.'"
Istuimme kauan mitään virkkamatta, Holmes niin masentuneena ja
järkytettynä, etten ollut ennen nähnyt häntä sellaisena.
"Tämä käy minun kunnialleni, Watson", hän sanoi lopulta. "Se kuulostaa
joutavalta ja turhamaiselta, mutta niin se vain on. Asia koskee nyt
yhtä paljon minuakin, ja jos Jumala antaa minun olla terveenä, niin
minä haen tuon joukon käsiini. Että saatoinkin lähettää hänet suoraan
kuolemaan, vaikka hän tuli tänne saamaan apua –!" Hän hypähti ylös ja
alkoi kävellä kiihtyneesti edestakaisin. Poskille nousi tumma puna, ja
pitkät luisevat sormet puristuivat tämän tästä hermostuneesti nyrkkiin.
"Niiden täytyy olla uskomattoman ovelia, oikeita paholaisia!" hän
huudahti. "Miten hänet saatiin menemään sinne? Eihän asemalle mennä
sitä tietä. Sillalla oli tietysti, myrskystä huolimatta, niin paljon
väkeä, etteivät he voineet nitistää häntä siellä. Mutta katsotaanhan,
Watson, kuka tässä lopuksi voittaa. Nyt lähden kaupungille."

"Poliisin puheilleko?"

"Nyt olen oma poliisini. Kudottuani ja viritettyäni verkkoni he saavat
tulla ottamaan kärpäset, mutta ei ennen."
Minulla oli koko päivän niin paljon työtä potilaistani, että pääsin
vasta iltamyöhällä palaamaan Baker Streetille. Holmes ei ollut vielä
tullut takaisin, ja kello oli lähes kymmenen, kun hän vihdoin tuli,
kalpeana ja väsyksissä. Hän meni suoraan kaapille, repäisi leivästä
suuren palan, söi sen aivan ahmimalla ja joi suuren lasillisen vettä
päälle.

"Sinulla näyttää olevan nälkä", huomautin.

"Melkeinpä nälänhätä. En ole syönyt mitään koko päivänä sen jälkeen kun
nousin aamiaispöydästä."

"Et mitään?"

"En muruakaan. Minulla ei ole ollut aikaa ajatella syömistä."

"Entä kuinka olet onnistunut tänään?"

"Hyvin."

"Olet siis päässyt heidän jäljilleen?"

"He ovat kaikki käsissäni. Nuoren Openshawin kuolema ei ole kauaa
kostamatta. Nyt, Watson, lyömme heidät omalla tehtaanmerkillään.
Oivallinen ajatus."

"Mitä tarkoitat?"

Hän otti kaapista appelsiinin, leikkasi sen halki ja puristi siemenet
ulos. Niistä hän otti viisi, pani ne kirjekuoreen ja kirjoitti kuoren
sisäpuolelle: "J.O:n puolesta S.H." Sitten hän sulki kuoren ja kirjoitti
osoitteeksi: "Kapteeni James Calhoun, Parkki Lone Star, Savannah,
Georgia."
"Tämän hän saa heti sinne saavuttuaan", Holmes sanoi ja naurahti
mielihyvästä. "Sinä yönä hän ei nuku paljoakaan, siitä olen varma. Ja
hän saa huomata olevansa mennyttä miestä yhtä varmasti kuin nuori
Openshaw murhattiin heti siemenet saatuaan."

"Kuka tämä kapteeni Calhoun on?"

"Joukon päämies. Minä tuhoan heidät kaikki, mutta ensin hänet!"

"Miten pääsit heidän jäljilleen?"

Hän otti taskustaan moneen kertaan taitetun paperin, joka oli täynnä
päivänmääriä ja nimiä.
"Olen tutkinut koko päivän Lloydin luetteloita ja vanhoja sanomalehtiä
ja otin selville, mitkä laivat olivat poikenneet Pondicherryyn
tammi- ja helmikuussa 1883, ja minne ne olivat sitten purjehtineet.
Merkintöjen mukaan siellä oli käynyt mainittuna aikana
kolmekymmentäkuusi suurempaa laivaa. Huomioni kohdistui heti erääseen
Lone Star-nimiseen parkkiin, jonka kotisatamaksi oli ilmoitettu
Lontoo, mutta joka siitä huolimatta lienee amerikkalainen, koska
varmasti muistan kuulleeni tuon nimen jostakin Yhdysvaltojen valtioista
puhuttaessa."

"Se on muistaakseni Texas."

"En jaksa nyt muistaa mikä, mutta siitä olen varma, että laiva on
todellisuudessa amerikkalainen."

"Ja sitten?"

"Sitten tutkin Dundeeta koskevat merkinnät ja tiedonannot, ja kun
totesin, että parkki Lone Star oli ollut siellä tammikuussa 1885,
niin epäluuloni syvenivät varmuudeksi. Otin heti selkoa, mitä laivoja
oli parhaillaan Lontoon satamassa."

"Niin?"

"Lone Star oli saapunut viime viikolla. Kiiruhdin Albertin telakoille
ja sain tietää, että se oli lähtenyt varhain tänä aamuna ja oli nyt
matkalla Savannahiin. Sähkötin Gravesendiin, josta ilmoitettiin sen
sivuuttaneen pari tuntia sitten. Nyt se lienee jo Goodwinien toisella
puolella suunnilleen Wight-saaren paikkeilla, kun on näin hyvä
itätuuli."

"Mitä aiot tehdä?"

"Ole huoletta, hän ei pääse enää käsistäni. Hän ja molemmat perämiehet
ovat ainoat amerikkalaiset koko laivassa; kaikki muut ovat suomalaisia
ja saksalaisia. Ja lastauttajalta kuulin, että he olivat kaikki kolme
maissa eilen illalla. Kirjeeni saapuu Savannahiin paljon aikaisemmin
kuin heidän purjehtiva laivansa, ja silloin on myös lennättimellä
ilmoitettu Savannahin poliisille, että noita kolmea herrasmiestä
kiihkeästi kaivataan Lontoossa, jossa heitä syytetään murhasta."
Mutta nerokkainkin ja parhainkin suunnitelma jää usein täyttymättä.
John Openshawin murhaajat eivät saaneet milloinkaan appelsiinin
siemeniä, joiden piti ilmaista heille, että heidän jälkiään seurasi nyt
mies, joka oli aivan yhtä ovela ja päättäväinen kuin hekin. Syksy oli
sinä vuonna harvinaisen myrskyinen ja pitkä. Odotimme kauan
Savannahista ilmoitusta, että Lone Star oli saapunut sinne, mutta
turhaan. Jonkin ajan kuluttua luimme sanomalehdestä, että kaukana
Atlantilla oli löydetty aalloilla ajelehtimasta laivan pirstoutunut
perävannas, jossa oli ollut, syvään leikattuina, kirjaimet "L.S." Sen
enempää emme ole milloinkaan kuulleet Lone Starin kohtalosta.

HALKIHUULINEN KERJÄLÄINEN.

Isa Whitney, St. Georgen yliopistossa jumaluusopillisen tiedekunnan
dekaanina toimineen Elias Whitney-vainajan veli, käytti opiumia aivan
ylettömästi. Tämä turmiollinen tapa lienee saanut alkunsa, minulle on
kerrottu, sellaisesta mielettömästä päähänpistosta, että hän oli kerran
ylioppilaana, luettuaan De Quinceyn kuvauksia unista ja näyistä,
kostuttanut tupakkansa opiumilla päästäkseen yhtäläiseen hurmiotilaan.
Hänkin sai kokea, minkä niin moni on huomannut ennen häntä, että pahan
tavan oppiminen on paljon helpompaa kuin sen jättäminen, ja hän oli
monta vuotta täydellisesti himonsa orja, surkuteltava haaska, jota sekä
ystävät että omaiset katselivat inhoten ja säälien. Voin vielä nytkin
nähdä, miltä hän näytti lojuessaan tylsänä nojatuolissaan, kasvot
kellertävinä ja pöhöttyneinä, luomet velttoina ja silmäterät pieninä
kuin neulankärki – ihmisraunio, joka oli ennen ollut hieno ja etevä
mies.
Eräänä iltana – kesäkuussa 1889 – ovikelloani soitettiin aikana,
jolloin tavallisesti alan haukotella ja vilkuilla kelloon. Kohentauduin
hiukan huomaavaisempaan asentoon, ja vaimoni pani ompeluksensa
pöydälle, katsahtaen minuun pettyneesti.

"Joku potilas!" hän sanoi. "Saat lähteä takaisin kaupungille."

Huokasin raskaasti, sillä olin juuri tullut kotiin pitkän päivätyön
jälkeen.
Kuulimme palvelustytön avaavan oven, joitakin kiireesti lausuttuja
sanoja ja sitten nopeita askeleita eteishallista. Huoneemme ovi
sysättiin auki ja kynnykselle ilmestyi hunnutettu nainen, jolla oli
tummahko päällystakki.
"Pyydän anteeksi, että tulen näin myöhään" – hän aloitti, mennen
vaimoni luo, mutta purskahti samassa hillittömään itkuun ja kietoi
kätensä hänen kaulaansa. "Olen niin hirveän levoton", hän nyyhkytti,
"tarvitsen apua."
"Mutta sehän on Kate Whitney!" vaimoni huudahti, nostaen huntua. "Hyi,
kuinka säikähdin, Kate! Tullessasi ovesta en osannut ajatellakaan, että
sinä se olit."

"En tiennyt, mitä minun piti tehdä, ja sen tähden tulin tänne."

Niin oli aina. Kaikki, joilla oli huolia ja murheita, kiiruhtivat
vaimoni luo kuin mehiläiset ruusupensaaseen.
"Olit oikein kiltti, kun tulit. Ota hiukan viiniä ja vettä ja istu
tuohon tuoliin ja kerro meille kaikki. Tai jos tahdot, niin lähetän
ensin Jamesin nukkumaan."
"Ei, ei. Tarvitsen tohtorinkin neuvoja ja apua. Asia koskee Isaa. Hän
ei ole ollut kotona kahteen päivään, ja minä olen aivan suunniltani
pelosta, että hänelle on tapahtunut jotakin."
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän puhui meille miehestään ja
huolistaan, minulle sen tähden, että olin lääkäri, ja vaimolleni sen
tähden, että he olivat koulutoverit ja muutenkin hyvät ystävät.
Koetimme rauhoittaa ja lohduttaa häntä parhaamme mukaan. Tiesikö hän,
missä hänen miehensä oli? Voisimmeko löytää hänet ja tuoda hänet
kotiin?
Se oli hyvin todennäköistä. Hän tiesi jotakuinkin varmasti, että hänen
miehensä oli viime aikoina, aina kuin himo kävi ylivoimaiseksi, mennyt
erääseen Cityn toisella puolella olevaan opiumiluolaan, mutta tähän
saakka hän oli aina tullut kotiin jo saman päivän iltana, vaikkakin
mitä surkuteltavimmassa tilassa. Mutta nyt hän oli ollut poissa kaksi
vuorokautta ja makasi epäilemättä tuon paikan kätköissä kaikenlaisten
hylkiöiden keskellä, imien myrkkyä ruumiiseensa tai nukkuen pois sen
tuottamaa huumausta. Hän oli varma, että hän oli Upper Sawandam-lanen
varrella olevassa "Kultaisessa tangossa". Mitä hänen oli tehtävä?
Saattoiko hän, nuori ja arka nainen, mennä hakemaan miestään
sellaisesta paikasta, kaikenlaisten roistojen pesästä?
Tämmöinen oli tilanne, johon hän oli nyt joutunut, ja minun
velvollisuuteni oli tietysti auttaa häntä. Mikä estäisi minua
lähtemästä hänen mukaansa? Mutta heti sen jälkeen ajattelin, etteihän
hänen ollut lainkaan tarpeellista mennä sinne. Isa Whitney noudatti
aina auliisti antamiani neuvoja ja ohjeita, ja niin ollen onnistuisin
ehkä paremmin, jos menisin sinne yksin. Lupasin kahden tunnin kuluessa
toimittaa hänen miehensä kotiin, jos löytäisin hänet paikasta, jossa
hänen otaksuttiin olevan, ja niin minä jätin mukavan tuolini ja
viihtyisän huoneeni ja istuin kymmenen minuutin kuluttua ajurin
rattailla, matkalla rouva Whitneyn antamaan osoitteeseen. Tunsin, että
tehtäväni oli omituinen, mutta siitä, mitä tulisin sen yhteydessä
kokemaan ja kuinka omituiseksi se lopulta osoittautuisi, minulla ei
ollut silloin aavistustakaan.
Kaikki meni hyvin. Upper Swandam-lane on likainen sola telakoiden
takana, jotka reunustavat Thamesin rantaa London Bridgen itäpuolella.
Löysin pian etsimäni paikan. Opiumiluola oli pienen vaatemyymälän
vieressä, ja sinne mentiin jyrkkiä portaita myöten, joiden alapäässä
ammotti musta aukko, kuin pimeä kellariholvi. Käskettyäni ajurin
odottaa menin portaita alas, joiden askelmat olivat kuluneet keskeltä
syvälle lovelle, ja löysin oven yläpuolella himmeästi palavan
öljylampun opastamana lukon kahvan. Tulin pitkään, matalaan huoneeseen,
joka oli täynnä opiumin kellertävää savua ja jonka seinillä oli
kahdessa kerroksessa puisia makuukomeroita kuin valtamerilaivan
siirtolaisosastossa.
Savun läpi, joka vaimensi muutenkin niukan valaistuksen melkein
olemattomaksi, erotin himmeästi, että komeroissa makasi ihmisiä mitä
omituisimmissa asennoissa, hartiat köyryssä, polvet koukistuneina
melkein rintaan saakka, pää taaksepäin hervahtaneena ja leuka
korkealla. Siellä täällä avautui musta, kiiluva silmä tuijottamaan
välinpitämättömästi tulijaan. Komeroiden pimennoissa hehkui pieniä
punertavia pisteitä, toiset kirkkaampina, toiset himmeämpinä, aina sen
mukaan, oliko pieniin metallipiippuihin pantu myrkky juuri sytytetty,
vai loppuunpalamassa. Useimmat olivat vaiti, ja toiset mutisivat
itsekseen tai juttelivat keskenään omituisen matalalla ja
yksitoikkoisella äänellä. Keskustelu oli ajoittaista, he vaikenivat
vähän väliä, ja minusta tuntui, että jokainen mutisi vain omia
ajatuksiaan, kiinnittämättä mitään huomiota toisten sanoihin. Huoneen
toisessa päässä oli pieni kolmijalka, täynnä hehkuvia sysiä, jonka
ääressä istui puujakkaralla, leuka kätten varassa, pitkä ja luiseva
vanhahko mies tuleen tuijottaen.
Luokseni kiiruhti heti huoneeseen tultuani vastenmielisen näköinen,
tumma laskari [intialainen merimies], joka tarjosi minulle piippua ja
pientä opiumiannosta ja viittasi erääseen tyhjään komeroon.
"Paljon kiitoksia, mutta tarkoitukseni ei ole jäädä tänne", sanoin
hänelle. "Täällä on eräs ystäväni, herra Isa Whitney, jota tahtoisin
tavata."
Jostakin oikealta kuului samassa liikettä ja huudahdus. Kääntyessäni
katsomaan erotin savun läpi Whitneyn, joka tuijotti minuun kalpeana ja
kurjan näköisenä.
"Hyvä Jumala – sehän on Watson!" hän sopersi. Pitkällisestä
opiumihumalastaan selvittyään hän oli nyt säälittävässä tilassa, joka
hermo riekaleina. "Mitä kello on, Watson?"

"Pian yksitoista."

"Mikä päivä tänään on?"

"Perjantai."

"Ja minä kun laskin, että tänään on keskiviikko. Miksi minua raukkaa
suotta säikyttelet? Tänään on keskiviikko! Täytyy olla!" Hän painoi
kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä lohduttomasti ja avuttomasti kuin
lapsi.
"Sanon sinulle, että tänään on perjantai. Vaimosi on odottanut sinua
kaksi vuorokautta. Saisit todellakin hävetä!"
"Niin häpeänkin. Mutta sinä erehdyt, Watson, sillä olen ollut täällä
vain pari tuntia ja polttanut vain kolme neljä piipullista – en muista
enää, montako. Mutta nyt lähden kanssasi kotiin. Tarkoitukseni ei ollut
suinkaan pelästyttää Katea – pientä Kate parkaa. Anna minulle kätesi!
Onko sinulla ajuri?"

"On, aivan oven edessä."

"Sitten lähdemme heti. Mutta kysy ensin, mitä olen velkaa, ja maksa
laskuni. Olen niin kurjassa kunnossa, etten edes kykene tekemään
sitäkään."
Hengitystäni pidätellen, sillä opiumin raskas savu alkoi huimata
päätäni, minä menin makuukomeroiden lomitse huoneen perille, etsien
isäntää. Päästyäni kolmijalan ääressä istuvan pitkän vanhuksen kohdalle
tunsin takkini helmassa nykäistävän ja kuulin jonkun kuiskaavan: "Mene
ohitseni ja katso sitten taaksesi." Sanat lausuttiin aivan selvästi.
Katsahdin sivulleni. Niitä ei ollut voinut lausua kukaan muu kuin
kolmijalan ääressä kyyhöttävä vanhus, mutta hänhän istui siinä aivan
välinpitämättömänä, laihana, ryppyisenä ja vanhuuden koukistamana,
opiumipiippu veltosti polvien väliin puristettuna, aivan kuin sen
sormissa piteleminen olisi ollut liian työlästä ja vaivalloista. Astuin
vielä pari askelta ja katsahdin taakseni. Olin vähällä huudahtaa
hämmästyksestä. Mies oli kääntynyt selin huoneeseen, niin ettei häntä
nähnyt kukaan muu kuin minä. Hän oli kauttaaltaan muuttunut. Rypyt
olivat poissa ja äsken niin tylsä ja ilmeetön katse oli nyt kirkas ja
virkeä – hiilivalkean ääressä istuva vanhus, joka nyt hymyili
ällistykselleni, ei ollut kukaan muu kuin ystäväni Sherlock Holmes. Hän
kehoitti pienellä kädenliikkeellä minua tulemaan lähemmäksi ja kääntyi
taas sivuttain muihin huoneessa olijoihin, muuttuen silmänräpäyksessä
samaksi vanhuuttaan tylsistyneeksi ja ryppyiseksi ukoksi, jota olin
äsken ihmetellen ja säälien katsellut.

"Holmes? Mitä ihmettä sinä täällä teet?"

"Puhu mahdollisimman hiljaa. Minulla on hyvät korvat. Ja jos olet niin
erinomaisen ystävällinen, että toimitat tuon väsyneen ystäväsi pois
seurastasi, niin iloitsen vilpittömästi, sillä tahtoisin kovin
mielelläni puhua kanssasi hetkisen."

"Ajuri odottaa minua kadulla."

"Lähetä hänet sillä kotiin. Voit tehdä sen täysin turvallisesti, sillä
hän näkyy olevan liian väsynyt lähteäkseen enää muualle seikkailemaan.
Samalla voit myös lähettää ajurin mukana kirjeen vaimollesi, että
kohtalo heitti minut tiellesi, minkä tähden tulet kotiin vasta
myöhemmin. Odota ulkopuolella, niin tulen viiden minuutin kuluttua."
Holmesin ehdotuksiin ja pyyntöihin oli aina hyvin vaikea vastata
kieltävästi. Niissä ei ollut milloinkaan korjaamisen varaa, minkä
lisäksi ne esitettiin tavalla, joka oli jo sinänsä määräävä ja
ratkaiseva. Tunsin sitäpaitsi, että olin täyttänyt velvollisuuteni,
heti kuin luovuttaisin Whitneyn ajurin huostaan, enkähän omasta
puolestani voinut toivoa parempaa kuin saada osallistua johonkin
mielenkiintoiseen ja omituiseen seikkailuun, joissa Holmes elämänsä
eli. Parin minuutin kuluttua olin kirjoittanut kirjeen, maksanut
Whitneyn laskun, taluttanut hänet ajurin rattaille ja nähnyt hänen
ajavan pois. Pian sen jälkeen opiumiluolasta hoippui ulos pitkä, kumara
vanhus, ja siinä minä nyt kävelin Holmesin vierellä katua alas. Hän
kulki ensin köyryssä ja horjahdellen, mutta sivuutettuamme pari
kadunkulmaa hän katsahti nopeasti ympärilleen ja oikaisihe suoraksi,
sydämellisesti nauraen.
"Taidatpa luulla, Watson", hän sanoi, "että olen nyt lisännyt kokaiinin
käyttööni opiumin polton ja kaikki muutkin pikku paheet, joiden
turmiollisuudesta olet niin monta kertaa luennoinut minulle."

"Minä todellakin hämmästyin nähdessäni sinut siellä."

"Tuskinpa enempää kuin minäkään nähdessäni sinut."

"Hain sieltä erästä tuttavaani, jonka löysinkin."

"Ja minä erästä vihollistani."

"Vihollista?"

"Niin, erästä luonnollista vihollistani, tai sanoisinko, luonnollista
saalistani. Tutkin näet parhaillani hyvin mielenkiintoista juttua ja
toivoin saavani edes joitakin viitteitä noiden hylkiöiden hajanaisista
puheista, kuten olen ennenkin saanut. Jos minut olisi tunnettu tuossa
pesässä, niin henkeni ei olisi ollut minkään arvoinen. Olen ennenkin
vakoillut siellä, ja tuo roistomainen laskari, joka omistaa paikan, on
vannonut kostavansa minulle. Talon takapuolella, lähellä Paulin telakan
kulmaa, on salaovi, joka tietäisi kertoa kaameita asioita taakoista,
joita siitä on kuljetettu ulos pimeinä öinä."

"Tarkoitatko ruumiita?"

"Niitä juuri, Watson. Olisimme rikkaita miehiä, jos meille
maksettaisiin tuhat puntaa jokaisesta, joka on menettänyt henkensä
siinä pesässä. Se on kaamein murhaluola koko jokivarressa, ja minä
pelkään, että Neville St. Clair on juuri siellä hävinnyt jäljettömiin.
Mutta ajurini pitäisi odottaa minua jossakin täällä." Pistäen etusormet
hampaiden väliin hän vihelsi kimakasti. Merkkiin vastattiin
samanlaisella vihellyksellä, ja heti sen jälkeen alkoi edestäpäin
kuulua nopeasti lähestyvää kavioiden kopsetta.
"Tulethan mukaan, Watson, eikö niin?" Holmes kysyi, kun kohdallemme
pysähtyivät korkeapyöräiset, keveät kiesit, joiden lyhtyjen kellertävä
valo puhkaisi kuin kaksi tunnelia pimeyteen.

"Jos minusta on jotakin hyötyä."

"Luotettavasta kumppanista ja hyvästä muistiinpanijasta on aina paljon
apua. Minulla on The Cedarsissa huone, jossa on kaksi vuodetta."

"The Cedarsissa?"

"Niin, herra St. Clairin huvilassa. Asun tutkittavanani olevan asian
takia toistaiseksi siellä."

"Missä se on?"

"Kentissä, lähellä Leetä. Sinne on runsaasti kymmenen kilometriä."

"Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tämä kaikki oikeastaan
tarkoittaa."
"Ei tietystikään ole. Mutta pian saat kuulla kaikki. Hyppää rattaille!
Kaikki hyvin, John, emme tarvitse enää apuanne. Huomenna voitte
yhdentoista tienoilla ruveta odottelemaan minua. Kas niin, suitset
tänne ja näkemiin!"
Hän näpsäytti hevosta piiskalla, ja niin me ajoimme hyvää kyytiä
matkoihimme lukemattomia pimeitä ja autioita katuja pitkin, leveän,
korkealla kaiteella suojatun sillan yli, jonka alla hitaasti virtaava
joki kimalsi synkkänä ja salaperäisenä ja jonka toisella puolella
kaupungin kivierämaa jatkui yhtä laajana. Silloin tällöin sivuutimme
yksinäisen poliisin, joka mittaili katua raskain, säännöllisin askelin,
ja välistä kantautui korviimme nukkuvan kaupungin sokkeloista
myöhästyneiden yökulkijoiden loilotus tai kovaääninen puhelu. Tummia,
uhkaavan näköisiä pilviä ajelehti taivaalla ja siellä täällä pilkahti
himmeästi tuikkiva tähti näkyviin niiden raoista. Holmes istui vaiti,
pää painuksissa ja ilmeestä päättäen syviin mietteisiin vaipuneena, ja
minä hänen vieressään kiihkeän uteliaana kuulemaan, mikä tämä uusi
tehtävä oli, joka niin kiinteästi askarrutti hänen ajatuksiaan, minun
tohtimatta kuitenkaan sanallakaan häiritä häntä. Olimme jo jättäneet
kaupungin taaksemme ja tulleet sitä ympäröivälle huvila-asutukselle,
kun hän äkkiä havahtui mietteistään, suoristautui ja sytytti piippunsa
niin tyytyväisen näköisenä, että tiesin hänen äsken äänettömänä
istuessaan perinpohjin harkinneen kaikkia tarjolla olevia
mahdollisuuksia ja hyväksyneen toimenpiteet, joihin hän oli tähän
saakka ryhtynyt.
"Sinä osaat suurenmoisen hyvin olla vaiti, Watson", hän virkkoi, "ja
olet sen tähden korvaamaton seuralainen. Mutta tänä iltana olen
onnellinen saadessani puhua jonkun kanssa, sillä omat ajatukseni eivät
suinkaan ole rattoisimpia. Mietiskelin äsken, mitä sanoisin
herttaiselle emännälleni, kun kohtaan hänet tänä iltana."

"Unohdat, etten tiedä mitään koko asiasta."

"Meillä on juuri sen verran aikaa, että ehdin selostaa tapauksen
pääkohdat, ennen kuin tulemme Leehen. Se näyttää aivan kiukustuttavan
yksinkertaiselta, mutta mihinkään lopulliseen tulokseen en pääse,
vaikka kuinka koettaisin. Johtolankoja on paljonkin, mutta oikeata päätä
en löydä, mikä hänessä sitten lienee. Haparoin aivan kuin pimeässä,
mutta ehkäpä sinä, Watson, osaat opastaa minut tielle, kunhan kerron
sinulle asian."

"Aloitahan sitten."

"Joitakin vuosia sitten – tarkemmin sanoen toukokuussa 1884 – Leehen
muutti eräs Neville St. Clair-niminen herra, jolla näytti olevan paljon
rahaa. Hän vuokrasi suuren huvilan, laitatti sen ympärille kauniin
puutarhan ja eli kuin rikas mies ainakin. Hän seurusteli naapuriensa
kanssa, sai ystäviä, ja vuonna 1887 hän meni naimisiin tytön kanssa,
jonka isällä on samalla paikkakunnalla suuri ja tuottava panimo. Heillä
on kaksi lasta. Hänellä ei ollut mitään vakinaista tointa, mutta
useampien yhtiöiden osakkaana hän matkusti Lontooseen joka aamu ja
palasi iltapäivällä kotiin junalla, joka lähtee 5.14 Cannon Streetiltä.
Herra St. Clair on nyt kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen,
tavoissaan kohtuullinen, hyvä puoliso ja hellä isä, sanalla sanoen
mies, josta kaikki pitävät. Voin vielä lisätä, että hänellä on velkoja,
mikäli olemme saaneet selville, 88 puntaa 10 shillinkiä, ja talletuksia
ainakin 220 puntaa eräässä Lontoon suurpankissa omalla tilillään. Niin
ollen ei ole mitään syytä otaksua rahahuolien rasittaneen häntä.
"Viime maanantaina hän lähti kaupunkiin tavallista aikaisemmin,
huomauttaen, että hänen piti toimittaa kaksi tärkeätä asiaa, ja sanoen
tuovansa illalla pojalleen rakennuspalikkalaatikon. Aivan sattumalta
hänen vaimonsa sai samana päivänä melkein heti sen jälkeen, kun hänen
miehensä oli mennyt, sähkösanoman, jossa ilmoitettiin, että
kallisarvoinen paketti, jota hän oli jo kauan odottanut, oli nyt
saapunut Aberdeenin laivayhtiön konttoriin. Jos tunnet Lontoon hyvin,
niin tiedät, että mainitun yhtiön konttori on Fresno Streetillä lähellä
Svandam Lanea, josta löysit minut tänä iltana. Heti lounaan syötyään
rouva St. Clair matkusti Lontooseen, kävi ostoksilla, poikkesi yhtiön
konttoriin, sai pakettinsa ja oli täsmälleen 4.35 Swandam Lanella
matkalla asemalle. Oletko seurannut mukana?"

"Koko ajan."

"Kuten muistat, maanantai oli harvinaisen helteinen päivä. Rouva St.
Clair käveli verkalleen asemalle päin ja pysähtyi sitten katsomaan
ympärilleen, toivoen näkevänsä ajurin, kun ympäristö alkoi käydä yhä
vastenmielisemmäksi. Näin kulkiessaan Swandam Lanea pitkin hän kuuli
äkkiä jonkun huutavan ja jäykistyi siihen paikkaan nähdessään miehensä
tuijottavan häneen erään talon pohjakerroksesta ja aivan kuin
viittaavan hänelle. Ikkuna oli auki, niin että hän näki selvästi
miehensä kasvot, joiden ilme oli ollut, kuten hän kertoi, hirveästi
kiihtynyt. Hän viittaili kiivaasti vaimolleen ja katosi samassa
ikkunasta, aivan kuin jokin vastustamaton voima olisi kiskaissut hänet
pois. Rouva St. Clair ehti kuitenkin huomata erään seikan, joka tuntui
hänestä hyvin kummalliselta. Hänen miehellään oli yllään sama tumma
puku, joka hänellä oli ollut kotoa lähtiessään, mutta ei kaulusta eikä
kaulaliinaa.
"Varmana siitä, että jotakin oli hullusti, hän syöksyi kadun poikki
taloon ja portaita alas – suoraan opiumiluolaan, josta löysit minut
tänä iltana – kiiruhti etuhuoneen läpi ja koetti pyrkiä portaille,
jotka vievät pohjakerrokseen, mutta portaiden juurella hän kohtasi
laskarin, josta mainitsin sinulle ja joka ei päästänyt häntä sen
pidemmälle, vaan työnsi hänet tanskalaisen apulaisensa kanssa takaisin
kadulle. Tuskasta ja pelosta suunniltaan hän kiiruhti umpimähkään
Fresno Streetille ja sattuikin kohtaamaan juuri sen kulmassa ryhmän
poliiseja, jotka olivat, ylikonstaapeli etunenässä, matkalla piiriinsä.
Ylikonstaapeli ja kaksi konstaapelia lähtivät hänen mukaansa. Laskarin
itsepintaisesta vastustelusta huolimatta he tunkeutuivat huoneeseen,
jonka ikkunassa herra St. Clair oli nähty, mutta hänestä ei näkynyt
jälkeäkään. Koko kerros tarkastettiin huolellisesti, mutta sieltä ei
löytynyt ketään muita kuin eräs kammottavan näköinen raajarikko mies,
joka näyttää asuneen laskarin luona. Sekä hän että laskari vannoivat,
ettei talossa ollut käynyt ketään koko iltapäivänä. Ja he sanoivat sen
niin varmasti, että ylikonstaapeli kävi epävarmaksi ja alkoi melkein
uskoa rouva St. Clairin erehtyneen. Samassa rouvan huomio kohdistui
tutunomaiseen, koristeelliseen puulaatikkoon, joka oli pöydällä.
Hän kiskaisi kannen auki ja kirkaisi. Laatikossa oli lasten
rakennuspalikoita, jollaiset hänen miehensä oli luvannut tuoda heidän
pikku pojalleen.
"Tämä löytö ja raajarikon ilmeinen hämminki saivat ylikonstaapelin
käsittämään, että siinä oli sittenkin tosi kysymyksessä. Huoneet
tarkastettiin uudelleen entistä perusteellisemmin ja nyt tuloksella,
joka viittasi kaameaan rikokseen. Kadun puoleinen huone oli kalustettu
jonkinlaiseksi olohuoneeksi ja siitä vei ovi pieneen makuuhuoneeseen,
talon sille puolelle, jossa telakat ovat. Aivan makuuhuoneen ikkunan
alla on kapea kanavantapainen, joka on pakoveden aikana aivan kuivilla,
mutta jossa on nousuveden tultua ainakin toista metriä vettä.
Makuuhuoneen ikkuna on leveä ja avautuu alhaalta ylöspäin alinta
ruutuparia nostamalla. Tutkittaessa huomattiin ikkunalaudalla verta, ja
huoneen lattiallakin nähtiin veripisaroita. Etuhuoneen eräästä sopesta,
jota oli vaikea huomata, löydettiin herra St. Clairin kaikki vaatteet,
takkia lukuunottamatta. Kengät, sukat, hattu, kello – ihan kaikki.
Vaatteissa ei huomattu mitään merkkejä väkivallasta, mutta herra St.
Clair oli ja pysyi poissa. Hänen oli täytynyt hävitä huoneesta ikkunan
kautta, sillä mitään muuta tietä ei löydetty, ja päättäen
ikkunalaudalle jääneistä paljonsanovista veritahroista hän tuskin oli
pelastunut uimallakaan, sillä nousuvesi oli juuri silloin
korkeimmillaan.
"Nyt siirryn noihin hyväkkäisiin, jotka näyttivät olevan lähinnä
syylliset hänen katoamiseensa. Laskarista tiedettiin, että hänellä oli
mitä rumin entisyys, mutta kun hän oli rouva St. Clairin kertomuksen
mukaan seisonut portaiden juurella pari sekuntia sen jälkeen kun hänen
miehensä oli hävinnyt ikkunasta, hän tuskin oli voinut osallistua
rikokseen itse teossa. Hän selitti, ettei hän tiennyt asiasta
kerrassaan mitään, ja väitti, ettei hän liioin tiennyt mitään
vuokralaisensa Hugh Boonen hommista ja puuhista. Miten herra St.
Clairin vaatteet olivat ilmestyneet tämän huoneeseen, ei liikuttanut
häntä.
"Raajarikko, joka asuu opiumiluolan yläkerrassa, näki siis viimeksi
herra St. Clairin. Hänen nimensä on Hugh Boone, ja melkeinpä jokainen,
joka useasti käy Cityssä, tuntee hänen kamalat kasvonsa. Hän on
ammattikerjäläinen, vaikka hän näön vuoksi kaupitteleekin vahatikkuja,
ettei poliisi rupeaisi hätyyttämään häntä. Threadneedle Streetin
alkupäässä on, kuten muistanet, vasemmalla puolella pieni syvennys
erään talon seinässä. Siinä hän istuu joka päivä, jalat ristissä allaan
ja pieni tulitikkuvarastonsa sylissään, ja kun hän on peräti
säälittävän näköinen, niin likaiseen nahkalakkiin, joka on hänen
vieressään katukäytävällä, putoilee almuja aamusta iltaan saakka. Olen
usein pysähtynyt katsomaan häntä, vaikka en ole tietystikään tullut
ajatelleeksikaan, että tutustuisin häneen näin viran puolesta, ja minua
on ihmetyttänyt rahan paljous, joka kerääntyy hänen lakkiinsa aivan
lyhyen ajan kuluessa. Hän on niin kummallisen näköinen, että jokainen
ohikulkija pakostakin huomaa hänet. Vanuttunut punaisenkellertävä
tukka, kalpeat kasvot, joita rumentaa kauhea, ylähuulen kokonaan
halkaissut arpi, jykevä leuka ja tummat, läpitunkevat silmät, jotka
eroavat omituisen jyrkästi hänen verraten vaaleasta tukastaan. Hänet
tuntisi tuhansien muiden kerjäläisten joukosta, ja päättäen sukkelista
vastauksista, jotka hänellä on heti valmiina kaikkiin ohikulkijoiden
heittämiin pilapuheisiin, hän on varsin älykäs mies. Nyt tiedämme, että
hän asuu vuokralaisena laskarin opiumiluolassa ja että hän näki
viimeksi henkilön, jota etsimme."
"Mutta hänhän on raajarikko!" minä huomautin. "Mitä hän olisi kyennyt
yksin tekemään vahvalle ja parhaassa miehuudeniässä olevalle miehelle?"
"Hän on raajarikko vain siinä suhteessa, että hän ontuu, mutta muuten
hän näyttää olevan terve ja voimakas mies! Lienethän huomannut,
varsinkin kun olet lääkäri, että jos jokin jäsen on puutteellinen, niin
muut ovat sitä voimakkaammat."

"Aivan niin, mutta jatkahan."

"Rouva St. Clair oli pyörtynyt nähdessään verta ikkunalaudalla, ja eräs
läsnä olleista poliiseista vei hänet kotiin ajurilla, koska oli itse
tutkimuksen suhteen samantekevää, oliko hän saapuvilla vai ei.
Tarkastaja Barton, joka sai asian selvitettäväkseen, tutki koko talon,
mutta ei löytänyt mitään, joka olisi vähimmälläkään tavalla auttanut
häntä pääsemään sen pidemmälle. Siinä tehtiin virhe, ettei Boonea
vangittu heti. Hän sai olla hetkisen kahden kesken ystävänsä laskarin
kanssa ja siis neuvotella asiasta, mutta erehdys korjattiin heti sen
jälkeen. Hänet pidätettiin ja tarkastettiin, mutta mitään raskauttavaa
ei löydetty. Paidan oikeassa hihassa oli tosin joitakin veripilkkuja,
mutta hän näytti vasemman kätensä nimetöntä sormea, jossa oli
pahanlainen haava kynnen juuressa, ja selitti veren tulleen siitä,
lisäten vielä, että hän oli vähän ennen seisonut ikkunan ääressä ja
että tahrat, jotka olimme huomanneet ikkunalaudalla, olivat myös
lähtöisin siitä. Hän kielsi jyrkästi milloinkaan nähneensä herra St.
Clairia ja vannoi, että tämän vaatteiden löytyminen hänen huoneestaan
oli hänelle aivan yhtä suuri arvoitus kuin poliisillekin. Rouva St.
Clairin väitteestä, että hän oli nähnyt miehensä ikkunassa, hän sanoi,
että rouva oli nähnyt näkyjä. Tarmokkaista vastalauseista huolimatta
hänet vietiin poliisivankilaan. Tarkastaja Barton jäi taloon odottamaan
nousuveden laskeutumista, toivoen löytävänsä kanavasta jotakin asiaa
valaisevaa.
"Ja hän löysikin, mutta ei sitä, mitä hän odotti. Liejusta löydettiin
herra St. Clairin takki, mutta ei häntä itseään. Ja mitä luulet olleen
takin taskuissa?"

"No mitä?"

"Sitä sinun on mahdoton arvata. Joka tasku oli pakattu täyteen pieniä
kuparirahoja – neljäsataa kaksikymmentä yksi pennyn rahaa ja
kaksisataa seitsemänkymmentä puolen pennyn rahaa. Ei siis ollut
lainkaan ihmeellistä, ettei nousuvesi ollut vienyt takkia. Mutta
ruumiin suhteen asia on toisin, sillä kanavassa on voimakas virta juuri
talon kohdalla. Raskas takki on painunut heti pohjaan ja tarttunut
liejuun, kun taas ruumis on mennyt virran mukana."
"Mutta kaikki muut vaatteethan löydettiin, kuten ymmärsin, raajarikon
huoneesta. Eikö ruumiin yllä ollut muuta kuin takki?"
"Älä käsitä minua väärin; en tarkoittanut sitä. Otaksukaamme, että
Boone pudotti St. Clairin ikkunasta kanavaan ja ettei kukaan nähnyt
hänen ilkityötään. Mitä hän sitten teki? Hän ajatteli luonnollisesti,
että vaatteet, jotka voisivat ilmaista hänet, oli myös hävitettävä. Hän
otti takin, heittääkseen sen menemään samaa tietä, mutta tuli
ajatelleeksi, että sehän pysyisi jonkin ajan pinnalla. Hänellä oli
kiire, sillä alhaalta kuului ääniä, kun rouva St. Clair pyrki portaita
ylös, ja ehkäpä laskari, hänen liittolaisensa, kävi heti sen jälkeen
ilmoittamassa, että rouva oli kiiruhtanut hakemaan poliisia. Hän ei
saanut hukata sekuntiakaan. Ajattelen, että hänellä on huoneessaan
kätköpaikka, jossa hän säilyttää kerjäämällä saamiaan rahoja, ja että
hän tunki niitä kaikki taskut täyteen ollakseen varma takin
uppoamisesta. Sitten hän heitti takin kanavaan ja olisi heittänyt muut
vaatekappaleet heti perään, samalla tavalla kuormitettuina, ellei
poliisi olisi ehtinyt paikalle niin pian, että hän juuri kerkesi sulkea
ikkunan."

"Se tuntuu todellakin uskottavalta."

"Se on vain otaksuma, mutta siihen saamme toistaiseksi tyytyä paremman
puutteessa. Boone vangittiin, kuten mainitsin, ja vietiin
poliisivankilaan, mutta tutkittaessa hänen entisyyttään ei ole huomattu
mitään raskauttavaa. Ammattikerjäläisenä hänet on tunnettu jo monta
vuotta, ja mitä hänen elämäänsä muuten tulee, niin siihen ei näytä
sisältyvän mitään rikoksellista. Näin on asiain tila tällä hetkellä, ja
nyt on ennen kaikkea saatava selville, mitä tekemistä herra St.
Clairilla oli opiumiluolassa, mitä hänelle siellä tapahtui, missä hän
nyt on, ja millä tavalla Hugh Boone on syyllinen hänen katoamiseensa.
Minun täytyy tunnustaa, etten muista ainoatakaan tapausta, joka olisi
ensi silmäyksellä näyttänyt niin peräti yksinkertaiselta, kuin miltä
tämä tuntui, ja osoittautunut sitten näin mahdottoman pulmalliseksi."
Holmesin selostaessa tätä omituista tapausta olimme ajaneet
esikaupunkien halki ja, sivuutettuamme viimeiset talot, tulleet
leveälle viertotielle, jota reunusti kummallakin puolella muhkea
pensasaita. Hänen juuri lopetellessa kertomustaan ajoimme parin pienen
kyläryhmän halki, ja vaikka oli jo hyvin myöhä, näimme siellä täällä
valoa ikkunoissa.
"Nyt olemme aivan Leen liepeillä", Holmes ilmoitti. "Tällä matkallamme
tulemme käyneiksi kolmessa eri kreivikunnassa. Me lähdimme
Middlesexistä, ajoimme Surreyn kärjen poikki ja nyt olemme Kentissä.
Näetkö tulta, joka vilkkuu tuolta puiden välistä? Se näkyy The
Cedarista, ja tuon lampun ääressä istuu nainen, joka on
nääntymäisillään hätään ja tuskaan ja joka on odottaessaan jo
varmaankin kuullut hevosemme kavioiden äänen."

"Mistä johtuu, ettet hoida tätä asiaa Baker Streetiltä käsin?"

"Siinä on niin monta seikkaa, jotka täytyy tutkia täällä. Rouva St.
Clair on ystävällisesti luovuttanut minulle kaksi huonetta, ja voit
olla varma, että ystäväni ja avustajani on lämpimästi tervetullut
taloon. Minun on niin vaikea mennä hänen luokseen, Watson, kun en tiedä
mitään hänen miehestään. Kas niin, olemme perillä."
Me pysähdyimme suuren huvilan edustalle, jota ympäröi kaikesta päättäen
tilava ja kaunis puisto. Jostakin ilmestyi reipas tallipoika pitelemään
hevostamme, ja kun Holmes oli antanut hänelle ohjeet seuraavaa aamua
varten, lähdimme verkalleen kulkemaan puiden lomitse mutkittelevaa,
kapeata sorakäytävää myöten huvilan pääportaita kohti. Lähestyessämme
niitä ovi lennähti auki ja kynnykselle ilmestyi hento vaalea nainen,
yllään kaunis ja pukeva iltaleninki, jossa oli punertavat
silkkiröyhelöt kaulan ja ranteiden ympärillä. Hän kurkottautui hiukan
eteenpäin, sopusuhtainen vartalo piirtyen ovesta loistavaa valoa
vasten, toinen käsi nojaten lukon kahvaan ja toinen kuin jännityksestä
hiukan koholla, huulet avoimina ja katseessa kiihkeä odotus – koko
olemus suurena, elävänä kysymyksenä.
"No!" hän huudahti toiveikkaasti nähdessään, että meitä oli kaksi,
mutta kun Holmes pudisti päätään ja kohautti olkapäitään, hänen
ilmeensä muuttui surulliseksi ja masentuneeksi.

"Ei siis mitään uutta?"

"Ei."

"Ettehän tietäne mitään pahaakaan?"

"En."

"No Jumalan kiitos! Mutta käykää toki sisään. Olette varmaankin
väsynyt, sillä teillä on ollut pitkä päivä tänään."
"Tämä on hyvä ystäväni tohtori Watson. Työskentelemme usein yhdessä, ja
hän on tehokkaasti auttanut minua selvittämään monta tapausta. Olen
erittäin hyvilläni, että onnellinen sattuma toi hänet juuri nyt
tielleni ja että sain hänet mukaani tänne."
"Olen iloinen, että tulitte", rouva St. Clair sanoi, puristaen
sydämellisesti kättäni. "Toivon teidän antavan anteeksi kaikki
puutteellisuudet, kun otatte huomioon iskun, joka niin äkkiä kohtasi
meitä."
"Hyvä rouva, olen matkoillani tottunut tyytymään siihen, mitä minulle
tarjotaan, ja ellei niin olisikaan, niin näen kyllä, että
anteeksipyyntönne on tarpeeton. Jos voin jotenkin auttaa teitä ja
ystävääni, en pyydä enempää."
"Herra Holmes", emäntämme sanoi mennessämme hyvin valaistuun
ruokasaliin, jonka pöydälle oli katettu kylmä illallinen, "tahtoisin
mielelläni tehdä pari kysymystä, joihin pyydän teitä vastaamaan suoraan
ja mitään salaamatta."

"Sen teen mielelläni."

"Teidän ei pidä lainkaan ajatella, miltä mikin seikka mahtaa minusta
tuntua. En ole hysteerinen, eikä minulla ole tapana pyörtyä. Tahdon
kuulla teidän oman, todellisen mielipiteenne asiasta."

"Sen mistä kohdasta?"

"Uskotteko, että Neville on hengissä?"

Holmes näytti neuvottomalta.

"Sanokaa!" rouva tiukkasi ja katsoi rävähtämättä Holmesiin, joka istui
korituolissa uunin edessä.
"Vastaten kysymykseenne vilpittömästi minun täytyy sanoa, rouva, etten
usko sitä."

"Uskotteko hänen kuolleen?"

"Niin uskon."

"Että hänet on murhattu?"

"Siitä en ole varma, mutta sekin voi olla mahdollista."

"Minä päivänä otaksutte hänen kuolleen?"

"Viime maanantaina."

"Mutta minä olen tänään saanut häneltä tämän kirjeen! Miten selitätte
sen, herra Holmes?"

Holmes hypähti tuolistaan kuin olisi saanut sähköiskun.

"Mitä?" hän huudahti.

"Niin juuri, sain sen tänään!" Rouva näytti riemuiten pientä
kirjekuorta.

"Saanko lukea sen?"

"Kernaasti."

Kiihkossaan Holmes melkein repäisi kirjeen hänen kädestään, kiiruhti
pöydän ääreen, veti lampun lähemmäksi ja alkoi tutkia kirjettä. Minäkin
olin noussut tuolistani ja katselin nyt sitä hänen olkansa yli. Kirje
oli kirjoitettu huonolle paperille ja kuori oli myös tavallista
halpahintaista lajia. Postimerkki oli leimattu Gravesendissä ja
postileiman päivämäärästä näimme, että kirje oli todellakin pantu
postiin juuri sinä päivänä.
"Tämä ei ole varmaankaan miehenne käsialaa, rouva?" Holmes kysyi,
näyttäen osoitetta. "Se on kirjoitettu kovin kömpelösti."

"Ei, mutta kirje on hänen kirjoittamansa."

"Henkilö, joka on kirjoittanut nimenne kuoreen, ei ole tiennyt
osoitettanne."

"Mistä näette sen?"

"Nimi on aivan musta, mikä osoittaa musteen kuivuneen itsestään. Muu
taas vivahtaa harmaaseen, mikä ilmaisee käytetyn imupaperia. Mutta jos
nimi ja osoite olisi kirjoitettu samalla kerralla, niin ne olisivat
kumpikin harmahtavia. Osoite on kirjoitettu myöhemmin, mikä ei voi
merkitä muuta kuin että kirjoittaja ei tiennyt sitä. Se on
luonnollisesti vain pikkuseikka, mutta nehän ovatkin aina kaikista
tärkeimmät. Katsokaamme nyt kirjettä. Ahaa! Siihen on ollut jotakin
käärittynä."

"Niin oli. Hänen sinettisormuksensa."

"Te olette siis varma, että tämä on hänen käsialaansa?"

"Aivan varma, vaikka hänen tavallinen käsialansa on aivan erilainen."

"Hänen tavallinen käsialansa?"

"Niin. Noin hän kirjoittaa vain silloin, kun hänellä on hyvin kiire,
mutta minä tunnen hänen käsialansa niin hyvin, ettei ole epäilystäkään,
etteikö hän olisi kirjoittanut itse kirjettä."
"'Rakkaani, älä ole peloissasi minun takiani. Kaikki kääntyy hyväksi.
On tapahtunut hirveä erehdys, jonka korjaaminen ei ole heti
mahdollista. Odota ja ole kärsivällinen. – Neville'" Holmes luki.
"Kirje on kirjoitettu lyijykynällä jonkin kirjan etulehdelle,
oktaavikoko, ilman vesileimaa. Hm! Miehellä, joka on vienyt sen
postiin, on likainen peukalo. Ja se, joka on liimannut kuoren kiinni,
puree tupakkaa, ellen nyt aivan erehdy. Oletteko todellakin aivan
varma, että tämä on miehenne käsialaa?"

"Olen, aivan varma."

"Kirje on pantu tänään postiin Gravesendissä", Holmes sanoi
miettivästi. "Pilvet näyttävät alkavan hajaantua, rouva St. Clair", hän
lisäsi sitten reippaasti, "mutta onko vaara kokonaan ohi, en vielä
tiedä."

"Hänen täytyy siis olla elossa, herra Holmes."

"Jos kirje on oikea, eikä vain ovela väärennys, niin hän on hengissä.
Sormus sinänsä ei todista mitään. Sehän on voitu riistää häneltä."

"Ei, ei! Kirje on, sen täytyy olla hänen kirjoittamansa!"

"Aivan niin, mutta voihan olla, että se on kirjoitettu maanantaina ja
pantu postiin vasta tänään."

"Sekin voi olla mahdollista."

"Sillä välin on voinut tapahtua paljon asioita."

"Te ette saa pelästyttää minua, herra Holmes. Tiedän hänen voivan
hyvin. Olemme kiintyneet niin läheisesti toisiimme, että olisin heti
tuntenut, jos hänelle olisi tapahtunut jotakin pahaa. Juuri silloin
maanantaina, jolloin näin hänet viimeksi, hän haavoitti sormensa
partaveitseen ylhäällä makuuhuoneessa, ja vaikka minä olin täällä
ruokasalissa, niin juoksin heti hänen luokseen varmana siitä, että
hänelle oli tapahtunut jotakin. Kun tunsin niin vähäpätöisen
tapaturman, niin kuinka en olisi tuntenut mitään, jos hän olisi näinä
päivinä menettänyt henkensä tavalla tai toisella?"
"Kokemuksestani tiedän paremmin kuin moni muu, että nainen voi vain
vaistomaisen aavistuksen nojalla usein löytää oikean tien paremmin kuin
johdonmukainen, irrallisista tosiasioista kokonaisuuksia rakentava
ajattelija. Ja tämä kirjehän todistaa teidän olevan oikeassa. Mutta
minkä tähden miehenne ei tule luoksenne, kun hän kerran on hengissä ja
kykenee kirjoittamaankin teille?"

"Se on aivan käsittämätöntä."

"Hän ei sanonut mitään tavallisuudesta poikkeavaa lähtiessään kotoa
maanantaina?"

"Ei."

"Ja te hämmästyitte suuresti nähdessänne hänet Swandam Lanella?"

"Niin hämmästyin."

"Oliko ikkuna auki?"

"Oli."

"Olisiko hän voinut puhua teille?"

"Aivan hyvin."

"Mutta te kuulitte hänen vain huudahtavan?"

"Niin."

"Teidän mielestänne hän huusi apua?"

"Niin. Hän viittasi minulle."

"Mutta hän ehkä huudahti hämmästyksestä. Nähdessään teidät aivan
odottamatta hän hämmästyi niin, ettei osannut muuta kuin viitata
teille."

"Ehkä."

"Teistä näytti, että hänet kiskaistiin pois ikkunasta?"

"Hän hävisi niin äkkiä."

"Hän saattoi yhtä hyvin hypähtää sivulle. Tehän ette nähnyt ikkunassa
ketään muita?"
"En, mutta tuo kauhea kerjäläinenhän tunnusti olleensa siellä koko
ajan, ja laskarin kohtasin portaiden juurella."
"Aivan niin. Ja mikäli ehditte nähdä, miehellänne oli yllään tavallinen
pukunsa?"
"Niin oli, mutta kaulusta ja kaulaliinaa hänellä ei ollut. Näin aivan
selvästi, että hänen kaulansa oli paljas."

"Onko hän puhunut teille Swandam Lanesta?"

"Ei kertaakaan."

"Huomasitteko milloinkaan, että hän olisi nauttinut opiumia?"

"En koskaan."

"Paljon kiitoksia, rouva St. Clair. Nyt olen saanut tietää kaikki, mitä
halusinkin. Syötyämme hiukan illallista menemme levolle, sillä meillä
voi olla huomenna paljon tekemistä."
Käytettäväksemme luovutetussa tilavassa vierashuoneessa oli kaksi
vuodetta, ja pitkästä työpäivästä väsyneenä minä lepäsin pian
lakanoiden välissä. Mutta kun Sherlock Holmes sai selvitettäväkseen
asian, joka antoi hänelle tavallista enemmän päänvaivaa, niin saattoi
mennä monta päivää, jopa kokonainen viikkokin, ettei hän levännyt
ollenkaan. Hän aivan kuin käänteli tapausta käsissään, tutki sitä joka
taholta, järjesti keksimänsä yksityiskohdat yhä uudelleen ja tarkisti
tekemänsä johtopäätökset moneen kertaan, kunnes hän joko selvitti koko
vyyhden tai totesi, että siitä, mitä hän oli saanut selville, vielä
puuttui jotakin. Huomasin pian, ettei hän aikonutkaan mennä nukkumaan.
Hän riisui takkinsa ja liivinsä, otti ylleen pitkän, sinisen yönutun ja
keräsi sitten sohvalta ja vuoteestaan kaikki pielukset lattialle kasaan
huoneen toiseen päähän. Kyhättyään niistä jonkinlaisen turkkilaisen
divaanin ja asetettuaan tupakkalaatikkonsa ja tulitikut sen eteen
lattialle hän painautui istumaan divaanilleen, kietaisten jalat
allensa. Lamppu valaisi himmeästi hänen luisevia, teräviä piirteitään,
jotka muistuttivat kotkaa, ja vaipuessani unen helmoihin hän jäi siihen
istumaan, tuijottamaan tyhjin näkemättömin katsein ylös katonrajaan,
äänettömänä ja liikkumattomana, vanha briaripiippu huulten välissä,
sinisten, ohuiden savukiemuroiden kohotessa verkalleen hämyistä kattoa
kohti. Ja siinä hän istui, kun havahduin unestani kuullessani hänen
huudahtavan. Ulkona oli täysi päivä, ja kesäaurinko paistoi kirkkaasti
huoneeseemme. Piippu oli entisessä paikassaan huulten välissä,
savuhattarat leijailivat yhä vieläkin kattoa kohti, mutta tupakasta,
jota oli ollut laatikossa melkoinen kasa, ei ollut mitään jäljellä.

"Oletko hereillä, Watson?"

"Olen."

"Valmis lähtemään aamuajelulle?"

"Milloin hyvänsä."

"Nouse sitten. Koko talo nukkuu vielä, mutta tallipojan löydän
helposti, ja herätettyäni hänet hevonen on pian valjaissa." Hän
naurahteli puhuessaan, silmät sädehtivät, eikä eilisillan syviin
mietteisiin vaipuneesta ajattelijasta näkynyt enää jälkeäkään.
Pukeutuessani katsahdin kellooni. Eipä ihme, että talossa vielä
nukuttiin. Kello oli kaksikymmentäviisi minuuttia yli neljä. Olin
valmis, kun Holmes tuli ilmoittamaan, että poika valjasti hevosta.
"Minun tekee kovasti mieli päästä koettamaan, onko ajatus, joka tänä
yönä nousi mieleeni, oikea", hän sanoi hymyillen. "Jos se on, niin nyt
näet edessäsi koko Euroopan suurimman tomppelin, jonka pitäisi saada
sellainen potku, että se lennättäisi hänet täältä Charing Crossin
asemalle saakka. Mutta minä luulen nyt löytäneeni salaisuuden avaimen."

"Ja mistä löysit sen?" kysyin hymyillen.

"Tämän talon kylpyhuoneesta. Älä yhtään naura, sillä tämä ei ole naurun
asia. Kävin siellä juuri äsken, ja avain on nyt tässä matkalaukussani.
Tule, poikaseni, niin lähdemme katsomaan, sopiiko se lukkoon."
Me laskeuduimme mahdollisimman hiljaa portaita alas ulos ihanaan
aamuaurinkoon. Hevosemme odotti portilla, puolipukuisen tallipojan
pidellessä sitä suitsista. Nousimme kieseihin ja lähdimme ajamaan
Lontoota kohti. Sivuutimme joitakin maalaisia, jotka olivat, kärryt
täynnä vihanneksia, matkalla pääkaupunkiin, mutta tietä reunustavat
huvilat nukkuivat vielä, äänettöminä ja elottomina.
"Tämä on ollut eräissä kohdissaan ainutlaatuinen tapaus", Holmes
virkkoi, hoputtaen hevosen vinhaan juoksuun. "Myönnän olleeni sokea
kuin myyrä, mutta onhan parempi viisastua myöhäänkin kuin ei
milloinkaan."
Ajaessamme Surreyn puolella olevien kaupunginosien halki ikkunoihin
alkoi siellä täällä ilmestyä uneliaita naamoja. Thamesin yli menimme
Waterloon siltaa myöten, jatkoimme matkaa Wellington Streetille,
ja käännyttyämme hetkisen kuluttua jyrkästi oikeaan tulimme
Bow Streetille, jossa pysähdyimme Lontoon etsivän poliisin pääkonttorin
edustalle. Holmes oli siellä vanha tuttu. Kumpikin ovella seisova
konstaapeli tervehti häntä, ja toinen heistä jäi pitelemään hevosta,
toisen ohjatessa meidät sisään.

"Kuka on päivystäjänä?" Holmes kysyi.

"Tarkastaja Bradstreet, sir."

"Ah, Bradstreet, mitä kuuluu?" Käytävään, jossa oli kivipermanto, oli
ilmestynyt kookas, lihavahko poliisiupseeri, jolla oli kalunoitu takki
ja päässä poliisimiehen korkea, kypärämäinen lakki. "Saammeko hiukan
puhua kanssanne, Bradstreet?"

"Mielihyvällä, herra Holmes. Tulkaa huoneeseeni."

Meidät opastettiin pieneen toimistontapaiseen huoneeseen, jossa oli
puhelin seinällä ja mahtavan kookas päiväkirja pöydällä.

"Millä tavoin voin palvella teitä, herra Holmes?"

"Tulin tapaamaan Boonea – kerjäläistä, joka vangittiin herra Neville
St. Clairin katoamisen yhteydessä."

"Niin, hänet pidätettiin kuulusteluja varten."

"Onko hän täällä?"

"On. Koppiosastolla."

"Onko hän rauhallinen?"

"Hänestä ei ole mitään vaivaa. Mutta likainen ja siivoton otus!"

"Likainen?"

"Niin. Naama musta kuin nokikolarilla, ja vaikka kuinka koettaisimme,
niin hän ei suostu pesemään muuta kuin kätensä. Mutta odottakoon.
Kunhan asia ratkaistaan lopullisesti, niin annamme hänelle oikein
perusteellisen vankilakylvyn. Näkisittepä hänet, niin myöntäisitte
hänen olevan sen tarpeessa."

"Tahtoisin mielelläni nähdä hänet."

"Niinkö? No se käy varsin mainiosti päinsä. Tätä tietä, olkaa hyvä.
Laukun voitte jättää tänne."

"Otan sen mukaan, jos sallitte."

"Kuten tahdotte." Hän vei meidät pitkään käytävään, avasi raskaan
ristikko-oven, joka jakoi sen kahtia, ja laskeutui kiertoportaita alas
valkoiseen, avaraan käytävään, jonka kummallakin puolella oli pitkä
rivi ovia.
"Kolmas koppi oikealla", saattajamme neuvoi. "Tämä tässä!" Hän työnsi
oven yläosaan sovitetun luukun varovasti sivulle ja katsahti sisään.
"Hän nukkuu. Näette hänet oikein hyvin."
Kurkistimme molemmat koppiin. Vanki nukkui sikeästi, kasvot oveen päin,
ja hengitti raskaasti. Hän oli keskikokoinen mies, yllään resuinen
takkikulu, jonka repeämistä näkyi likainen värillinen paita. Tarkastaja
oli oikeassa. Kasvot olivat aivan lian tummentamat, mutta niin paksulti
kuin sitä näytti olevankin, niiden inhottavaa rumuutta se ei kyennyt
peittämään. Kasvojen poikki meni otsasta suuhun saakka leveä
tummanpunainen arpi, joka oli parantuessaan ja kutistuessaan vetänyt
ylähuulen toisen puolen senverran koholle, että kolme hammasta oli
paljastunut pysyväiseen irvistykseen. Paksu ja vanuttunut punertava
tukka oli valahtanut otsalle ja silmille.

"Kaunis, vai mitä?" tarkastaja kysäisi hiljaa.

"Hänet pitäisi todellakin pestä", Holmes huomautti. "Aavistin hänen
olevan sen tarpeessa, minkä tähden rohkenin ottaa mukaani kapineen,
jolla se käy käden käänteessä." Hän avasi laukkunsa ja otti
hämmästyksekseni esiin suuren pesusienen.

"Teillä on aina omat keksintönne", tarkastaja huomautti hymyillen.

"Jos nyt avaatte oven mahdollisimman hiljaa, niin hän on pian paljon
siistimmän näköinen."
"Avataan vain", myönteli tarkastaja, "sillä tuossa kunnossa hän
häpäisee koko Bow Streetin." Lukko aukesi äänettömästi, ja me astuimme
kaikki kolme varpaisillamme sisään. Vanki liikahti, mutta ei herännyt.
Holmes pisti sienen vesiastiaan, joka oli vangin vuoteen vieressä
lattialla, ja painoi sienen sitten nopeasti miehen kasvoja vasten,
samalla voimakkaasti hangaten niitä.
"Sallikaa minua esittää", hän huudahti, "herra Neville St. Clair,
Leestä, Kentin kreivikunnasta!"
En ole konsanaan nähnyt mitään sen ihmeellisempää. Miehen kasvot
valkenivat sienen alla kuin puu, jota kuoritaan. Tumma, likainen väri
oli hävinnyt! Kauheasta rumentavasta arvesta ja ylähuulen inhottavasta
irvistyksestä ei liioin näkynyt jälkeäkään! Vanuttunut, punertava tukka
irtautui Holmesin käteen, hänen siitä lujasti nykäistessä, ja edessämme
istui vuoteen laidalla kalpea ja unelias, hienostuneen näköinen mies,
jolla oli musta tukka ja mitä silein hipiä. Hieroen silmiään hän
katseli tyhmistyneesti ympärilleen. Oivaltaen sitten, että hänet oli
paljastettu, hän huudahti epätoivoisesti ja painoi kasvonsa pielukseen.
"Suuri Jumala!" tarkastaja ihmetteli. "Hän se todellakin on. Tunnen
hänet valokuvasta."
"Entä sitten, vaikka olisinkin?" Vanki oli kääntynyt meihin päin ja
katsoi meihin sekä uhmaten että epätoivoisesti. "Pyydän saada tietää,
mistä minua syytetään?"
"Herra Neville St. Clairin murhasta, aioin sanoa", tarkastaja
vastasi nauraen, "mutta siitähän ei enää tule mitään, ellei asiaa
tulkita itsemurhayritykseksi. Olen ollut tässä talossa jo
kaksikymmentäseitsemän vuotta, mutta mitään näin kummallista en ole
vielä nähnyt."
"Jos olen Neville St. Clair, niin onhan selvää, etten ole murhannut
häntä ja että minua pidetään täällä aivan laittomasti."
"Mitään rikosta ette ole tehnyt, vaan suuren erehdyksen", Holmes
huomautti. "Teidän olisi pitänyt luottaa enemmän vaimoonne."
"Ajattelin enemmän lapsiani kuin vaimoani", vanki vastasi surullisesti.
"En tahtonut heidän joutuvan häpeään isänsä takia. Hyvä Jumala,
minkälainen paljastus! Mitä minä onneton nyt teen?"
Holmes istuutui hänen viereensä vuoteelle ja taputti häntä
ystävällisesti olalle.
"Jos asia menee tuomioistuimeen saakka, niin sen joutumista
julkisuuteen tuskin voitaneen välttää. Mutta jos voitte saada
poliisiviranomaiset uskomaan, ettei omallatunnollanne ole mitään, josta
teitä voitaisiin virallisesti syyttää, niin minun käsittääkseni asia
voidaan käsitellä täällä kaikessa hiljaisuudessa. Olen varma, että
tarkastaja Bradstreet varsin mielellään merkitsee muistiin, mitä nyt
kerrotte meille, ja alistaa sitten asian esimiestensä ratkaistavaksi.
Siinä tapauksessa sen ei tarvitse joutua tuomioistuimen tutkittavaksi."
"Jumala siunatkoon teitä!" vanki huudahti kiihkeästi. "Olisin ennemmin
virunut vankilassa koko elinaikani, noussut vaikka mestauslavallekin,
kuin jättänyt kurjan salaisuuteni lapsilleni häpeäksi.
"En ole konsanaan uskonut salaisuuttani kenellekään, niin että te
olette ensimmäiset, jotka kuulette sen. Isäni toimi opettajana
Chesterfieldissä, jossa sain oivallisen kasvatuksen. Nuorempana
matkustelin paljon, sitten rupesin näyttelijäksi ja lopuksi
minusta tuli lontoolaisen iltalehden reportteri. Eräänä päivänä
esimieheni sanoi, että lehteen pitäisi saada kirjoitus kaupunkimme
kerjäläistyypeistä ja itse kerjäämisestä. Minä lupasin kirjoittaa sen,
ja siitä tämä seikkailuni sai alkunsa, sillä minulla ei ollut kyllin
pätevän aineiston hankkimiseksi muuta keinoa kuin ruveta itse
kerjäläiseksi. Näyttelijänä ollessani olin oppinut naamioimistaidon
perinpohjin, jopa niin hyvin, että kaikki toverini ihailivat
taitavuuttani. Nyt se tuli hyvään tarpeeseen. Minä maalasin kasvoni,
sovitin niihin, näyttääkseni mahdollisimman säälittävältä,
kaameasti rumentavan arven ja vedin ylähuulen toisen puolen ylös
ihonvärisellä laastarilla. Päähäni panin punertavan tekotukan, hankin
tarkoituksenmukaisen puvun, ja niin minä eräänä kauniina päivänä
sijoituin Cityn vilkasliikenteisimpään kulmaukseen näennäisesti
tulitikkujen myyjäksi, mutta todellisuudessa kerjäläiseksi. Istuin
paikallani seitsemän tuntia, ja kun illalla tyhjensin taskuni kotiin
päästyäni, hämmästyin huomatessani, että olin saanut almuina kokonaista
kaksikymmentä kuusi shillinkiä ja neljä pennyä.
"Minä kirjoitin kuvauksen ja unohdin sitten koko asian, mutta joitakin
kuukausia myöhemmin minun oli pakko lunastaa erään tuttavani vekseli,
jonka määrä oli kaksikymmentä viisi puntaa. Ensin en tietänyt, mistä
hankkisin rahat, mutta sitten nousi eräs ajatus äkkiä mieleeni. Pyysin
työpaikastani kahden viikon loman, pukeuduin valepukuuni ja menin joka
päivä Cityyn – kerjäämään. Kymmenessä päivässä sain niin paljon
kokoon, että lunastin vekselin.
"Voittehan kuvitella, että palaaminen kuumeiseen ja raskaaseen
aherrukseen, josta maksettiin vain kaksi puntaa viikossa, tuntui
minusta äärimmäisen vastenmieliseltä, kun tiesin ansaitsevani saman
verran päivässä, vain tuhrimalla hiukan väriä naamaani, panemalla
lakkini eteeni katukäytävälle ja istumalla toimettomana. Ylpeyteni ja
raha kamppailivat kauan keskenään, mutta raha pääsi lopulta voitolle.
Minä jätin reportterintoimeni, palasin Cityyn entiselle paikalleni,
herätin sääliä silvotuilla kasvoillani ja täytin taskuni vaskella. Vain
yksi mies tiesi salaisuuteni. Swandam Lanen varrella olevan
opiumiluolan pitäjä, jonka luota lähdin joka aamu resuisena
kerjäläisenä ja joka ilta hienona herrana. Maksoin hänelle huoneista,
joita käytin, niin suuren vuokran, että tiesin salaisuuteni varmasti
säilyvän.
"Ennen pitkää totesin, että saatoin panna säästöön melkoisia summia. En
usko, että kaikki, jotka kerjäävät Lontoon kaduilla, ansaitsevat
seitsemänsataa puntaa vuodessa – keskimäärin sain enemmänkin – mutta
minä käytin hyväkseni naamioimistaitoani ja luontaista taipumustani
antaa sukkelia ja nasevia vastauksia, niin että minut tunnettiin pian
koko Cityssä. Lakkiini kilisi ehtymättömänä virtana pientä rahaa,
joukossa hopeaakin ja päivä, jolloin en saanut kokoon kahta puntaa, oli
huono.
"Rikastuessani vaatimuksenikin lisääntyivät. Vuokrasin kauniin huvilan
maaseudulta ja menin naimisiin, kenenkään tietenkään voimatta
aavistaakaan, millä tavalla ansaitsin rahani. Vaimoni kyllä tiesi, että
minulla oli liike Cityssä, mutta ei sen enempää.
"Muuttaessani viime maanantaina Citystä palattuani pukua opiumiluolan
yläpuolella olevassa huoneessa katsahdin sattumalta kadulle ja näin
kauhukseni ja hämmästyksekseni vaimoni kadun toisella puolella.
Huudahdin säikähdyksestä, heitin käteni ylös peittääkseni kasvoni,
syöksyin alas laskarin luo, joka oli uskottuni, ja pyysin ja rukoilin,
ettei hän päästäisi vaimoani luokseni. Kuulin vaimoni äänen alhaalta,
mutta luottaen laskariin tiesin, ettei häntä päästettäisi portaita
ylös. Riisuin heti vaatteeni, pukeuduin risoihini, maalasin kasvoni ja
panin peruukin päähäni. Valepukuni oli niin täydellinen, ettei oman
vaimonkaan katse kyennyt läpäisemään sitä. Mutta samassa tulin
ajatelleeksi, että huone voitaisiin tarkastaa ja että vaatteeni
ilmaisisivat minut. Kiskaisin ikkunan auki niin rajusti, että haavasta,
jonka olin saman päivän aamuna saanut sormeeni kotona makuuhuoneessani,
alkoi jälleen vuotaa verta, ja sieppasin takkini, jonka taskuihin olin
juuri sullonut kaikki sinä päivänä saamani kolikot, ja heitin sen
ikkunasta kanavaan, jonne se heti upposi. Muut vaatekappaleet olisivat
menneet samaa tietä, mutta juuri silloin konstaapelit hyökkäsivät
portaita ylös. Hiukan myöhemmin totesin sitten suureksi ilokseni,
tunnustan sen vilpittömästi, ettei kukaan heistä huomannut valepukuani
eikä löytänyt jäljettömiin hävinnyttä Neville St. Clairia, vaikka tämä
oli käden ulottuvilla, vaan että minut sen sijaan vangittiin, hänen
murhastaan syytettynä.
"Muuta kertomista minulla ei sitten enää olekaan. Olin päättänyt pysyä
tuntemattomana mahdollisimman kauan, ja siitä johtui, etten suostunut
pesemään kasvojani. Tietäen, että vaimoni oli suunniltaan pelosta,
annoin myöhemmin samana päivänä konstaapelin huomaamatta laskarille
sormukseni ja kiireesti kyhätyn kirjelipun, jossa ilmoitin vaimolleni,
ettei hänellä ollut mitään aihetta olla huolissaan minusta."

"Sen hän sai vasta eilen", Holmes huomautti.

"Hyvä Jumala! Minkälainen viikko hänellä onkaan ollut!"

"Laskaria on pidetty koko ajan silmällä", tarkastaja Bradstreet
ilmoitti, "minkä tähden ymmärrän vallan hyvin, että kirjeen
lähettäminen on ollut vaikeata. Todennäköisesti hän on antanut sen
jollekulle juopuneelle merimiehelle, joka on vasta muutamien päivien
kuluttua muistanut asian."
"Niin se on varmasti ollut", Holmes sanoi ja nyökäytti hyväksyvästi
päätään. "Mutta eikö teitä ole koskaan rangaistu kerjäämisestä?"

"Montakin kertaa, mutta mitäpä sakot merkitsivät minulle."

"Mutta nyt se saa loppua!" Bradstreet sanoi ankarasti. "Jos tahdotte
poliisin pitävän asian omana tietonaan, niin Hugh Boonen täytyy samalla
hävitä ainiaaksi."

"Olen luvannut sen pyhimmät valani vannoen."

"Siinä tapauksessa, että Boone haudataan ikiajoiksi, asian ei tarvinne
mennä sen pidemmälle. Mutta jos hän ilmestyy takaisin, niin kaikki
tulee heti ilmi. Saamme kiittää Sherlock Holmesia siitä, että asia
sentään selvisi näin pian. Haluaisinpa tietää, miten pääsit tähän
tulokseen."
Ystäväni vastasi: "Istumalla yhden yön viiden pieluksen varassa ja
polttamalla rasiallisen tupakkaa. Jos ajamme nyt Baker Streetille,
Watson, taidamme ehtiä juuri parahiksi aamiaiselle."

Lähde: Projekti Lönnrot — tekijänoikeusvapaa (public domain)

E-kirja nro 1822: Doyle, Arthur Conan — Sherlock Holmesin seikkailut I