Sherlock Holmesin seikkailut I
Arthur Conan Doyle (1859–1930)
Kokoelma sisältää Sherlock Holmesin ja tohtori Watsonin varhaisia tutkimuksia Lontoossa. Holmes ratkaisee terävällä päättelykyvyllään rikoksia ja mysteereitä, kuten kuninkaan pulmallisen tilanteen, Punatukkaisten säätiön arvoituksen sekä Boscombe-laakson salaisuuden.
Arthur Conan Doylen 'Sherlock Holmesin seikkailut I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1822. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SHERLOCK HOLMESIN SEIKKAILUT I
Kuningas pulassa
Kirj.
ARTHUR CONAN DOYLE
Englannin kielestä suomentanut O.E.J.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933.
SISÄLLYS:
Kuningas pulassa. Punatukkaisten säätiö. Kadonnut sulhanen. Boscombe-laakson salaisuus. Viisi appelsiininsiementä. Halkihuulinen kerjäläinen.
KUNINGAS PULASSA.
I.
Sherlock Holmesille hän on aina nainen. Olen vain ani harvoin kuullut Holmesin mainitsevan häntä millään muulla nimellä. Hänen silmissään hän saattaa varjoon kaikki muut sukupuolensa edustajat ja on heitä korkeammalla. Syynä ei ollut se, että hän oli tuntenut jotakin rakkauden tapaista Irene Adleria kohtaan. Kaikki tunteet ja mielenliikutukset, varsinkin rakkaus, olivat hänen kylmälle, täsmälliselle ja ihailtavan tyynelle luonteelleen vastenmieliset. Johtopäätösten ja huomioiden tekemisessä hän oli mielestäni täydellisin ajattelukone, mitä maailmassa on konsanaan nähty, mutta rakastajaksi hän ei sopinut. Hän ei puhunut milloinkaan hellemmistä tunteista muuten kuin ivaten ja pilkaten. Tutkijalle ne olivat ihailtavia asioita – vallan erinomaisia, kun oli kysymys ihmisten vaikuttimien ja tekojen paljastamisesta. Mutta jos tottunut, harkitseva ajattelija avaisi herkän ja huolellisesti tarkistetun mielensä moisille tungettelijoille, niin se merkitsisi, että hänen elämäänsä ilmestyisi samalla häiritsevä tekijä, joka voisi saattaa hänen ajatustyönsä tulokset epäilyksen alaisiksi. Jos herkkään soittokoneeseen heitettäisiin hiekkaa, tai jos Holmesin tehokkaasen suurennuslasiin tulisi halkeama, niin se ei voisi matkaansaattaa suurempaa häiriötä, kuin minkä voimakas tunnekiihtymys aiheuttaisi hänen kaltaisessaan luonteessa. Ja hänen mieleensä oli kuitenkin painunut yksi nainen, ja tämä nainen on nyttemmin kuollut Irene Adler, muistossa hämärä ja epäilyttävä.
Viime aikoina olin nähnyt Holmesin hyvin harvoin. Avioliittoni oli loitontanut meidät toisistamme. Oma täydellinen onneni ja kodin ympärille keskittyvät harrastukset, joita aina ilmestyy, kun mies pääsee niin pitkälle, että hän istuu oman pöydän ääressä, saivat kaiken huomioni kohdistumaan niihin; kun taas Holmes, joka koko boheemi-sielustaan inhosi seuraelämää kaikissa sen muodoissa, jäi asumaan huoneistoomme Baker Streetille, vanhojen kirjojensa pariin hautautuen ja omistaen aikansa viikosta toiseen milloin kokaiinille, milloin omalle kunnianhimolleen, käyttämänsä myrkyn aiheuttamalle uneliaisuudelle ja läpitunkevan neronsa musertavalle tarmolle. Rikoksen tutkiminen kiinnosti häntä edelleenkin aivan yhtä syvästi kuin ennenkin, ja hän käytti tavattomat lahjansa ja harvinaisen huomiokykynsä jälkien seuraamiseen ja arvoitusten ratkaisemiseen, jotka virallinen poliisi oli jättänyt toivottomina tapauksina sikseen. Silloin tällöin kuulin epämääräisiä huhuja hänen edesottamisistaan: hänen kutsumisestaan Odessaan Trepovin murhan johdosta, Trincomaleessa tapahtuneen, Atkinsonin veljeksiä koskevan omituisen murhenäytelmän selvittämisestä ja lopuksi tehtävästä, jonka hän oli niin hienotunteisesti ja mestarillisesti suorittanut Hollannin kuningasperheelle. Näiden elonmerkkien lisäksi, jotka näin päivälehdistä, kuten kaikki muutkin niiden lukijat, en tiennyt juuri mitään muuta vanhasta ystävästäni ja asuintoveristani.
Eräänä iltana – maaliskuun 20 päivänä 1888 – ollessani kotimatkalla potilaan luota (olin näet jälleen alkanut harjoittaa yksityistä lääkärintointani) – tulin poikenneeksi Baker Streetille. Mennessäni tutun oven ohi, johon kihlausaikani ja "Purppuratutkielmassa" selostetut synkät tapaukset mielessäni erottamattomasti liittyivät, minut valtasi kiihkeä halu tavata Holmesia ja saada tietää, mihin asioihin hänen ajatuskykynsä harvinainen terävyys nyt mahdollisesti kohdistui. Hänen huoneensa olivat kirkkaasti valaistut, ja katsoessani ylös näin hänen pitkän ja laihan vartalonsa pari kertaa ikkunassa, tummana varjokuvana kierrekaihtimeen kuvastuen. Hän käveli edestakaisin huoneessaan, nopeasti ja tarmokkaasti, kädet selän takana ja pää painuksissa. Minulle, joka tunsin hänen kaikki mielentilansa ja tapansa, tämä asento ja käveleminen puhuivat omaa kieltään. Hän oli jälleen työssä. Hän oli ravistautunut valveille huumausmyrkyn luomista unelmista ja oli ahnaasti käynyt käsiksi johonkin uuteen tehtävään. Soitin kelloa, ja minut vietiin huoneeseen, jota olimme ennen yhteisesti käyttäneet.
Hänen käytöksessään ei ollut mitään erityistä ihastumiseen viittaavaa. Hän oli hillitty, kuten aina, mutta luulen hänen olleen iloisen nähdessään minut. Sanomatta tuskin sanaakaan, mutta luoden minuun ystävällisen katseen hän viittasi nojatuoliin, siirsi sikarilaatikkonsa eteeni ja nyökäytti kehoittavasti päätään sinnepäin, jossa tiesin viskyn ja soodan olevan. Sitten hän jäi seisomaan takkavalkean eteen ja katseli minua tutkivasti omalla erikoisella tavallaan.
"Aviosääty sopii sinulle", hän huomautti. "Luulenpa, Watson, että painosi on lisääntynyt seitsemän ja puoli naulaa sen jälkeen kun viimeksi näin sinut."
"Seitsemän", oikaisin.
"Olisin todellakin arvioinut lisäyksen hiukan suuremmaksi. Vain hiukan suuremmaksi, Watson. Ja sinä työskentelet jälleen. Viimeksi tavatessamme et maininnut mitään siitä, että aioit jälleen ruveta valjaisiin."
"Mistä sen nyt tiedät?"
"Näen sen, totean päätelmillä. Mistä voin esimerkiksi tietää, että olet hiljan kastunut perin pohjin ja että sinulla on mitä kömpelöin ja huolimattomin palvelustyttö?"
"Hyvä Holmes, tämä on liikaa. Sinut olisi varmasti poltettu roviolla, jos olisit elänyt joitakin vuosisatoja aikaisemmin. On totta, että tein torstaina jalkamatkan maalle ja tulin kotiin kamalassa siivossa, mutta koska olen sen jälkeen muuttanut vaatteet, niin en voi kuvitellakaan, mistä huomaat sen, Mary Jane on kylläkin auttamaton, ja vaimoni on sanonut hänet irti, mutta en voi sittenkään käsittää, mistä näet kaiken tämän."
Hän naurahti hiljaa ja hieroi pitkiä, hermostuneita käsiään.
"Maailman yksinkertaisin asia", hän huomautti; "silmäni sanovat minulle, että vasemman kenkäsi sisäsivulla, juuri siinä, johon tulen loimu nyt sattuu, on nahassa kuusi melkein yhdensuuntaista naarmua. Ne ovat ilmeisesti syntyneet siten, että joku on kuivunutta likaa poistaessaan varsin huolimattomasti raapinut pohjan reunaa. Siitä, näetkös, tein molemmat johtopäätökseni, että olet ollut ulkona sateessa ja että sinulla on palveluksessasi kaikesta välinpitämätön ja erityisesti jalkineita tärvelevä lontoolainen raataja. Mitä taas työhösi tulee – no, jos huoneeseesi tulee henkilö, joka levittää ympärilleen jodoformin hajua ja jolla on oikean käden etusormessa musta laapistahra ja hatussaan kuhmu, joka ilmaisee, mihin hän on kätkenyt kuulotorven, niin olisinpa todellakin typerä, ellen määrittelisi hänen kuuluvan lääkeopillisen ammattikunnan toimiviin jäseniin."
En voinut olla nauramatta kuultuani selityksen, kuinka vaivattomasti hän oli tehnyt johtopäätöksensä. "Selostettuasi kaikki", huomautin, "asia tuntuu aina niin naurettavan yksinkertaiselta, että minunkin olisi pitänyt kyetä selvittämään se, mutta siitä huolimatta olen joka kerta, kun tämmöistä tapahtuu, täysin ymmällä, kunnes taas selität, miten olet menetellyt. Ja kuitenkin uskon, että minulla on yhtä hyvät silmät kuin sinullakin."
"Aivan niin", hän vastasi, sytyttäen savukkeen ja istahtaen nojatuoliin. "Sinä näet, mutta et huomaa. Erotus on päivänselvä. Sinä olet esimerkiksi nähnyt monta monituista kertaa eteisestä tänne johtavat portaat."
"Niin olen."
"Kuinka monesti?"
"Satoja kertoja."
"Kuinka monta on porrasaskelmia?"
"Kuinkako monta? Sitä en todellakaan tiedä."
"Juuri niin! Sinä et ole huomannut. Ja kuitenkin olet nähnyt. Siihen tahdoin tullakin. Minä puolestani tiedän portaita olevan seitsemäntoista, koska olen sekä nähnyt että huomannut. Mutta asiasta toiseen. Koska nämä pienet tehtävät huvittavat sinua ja kun olet hyvän hyvyyttäsi vaivautunut merkitsemään muistiin joitakin sinänsä aivan mitättömiä aikaansaannoksia, niin tämä ehkä kiinnostaa sinua." Hän ojensi minulle paksulle, punertavalle paperille kirjoitetun kirjeen, joka oli ollut koko ajan avoimena pöydällä. "Se tuli äsken postissa. Lue se ääneen!"
Kirjeessä ei ollut päiväystä, ei allekirjoitusta eikä osoitetta.
"Tänä iltana neljännestä yli seitsemän", sanottiin siinä, "Teitä tulee tapaamaan eräs henkilö, joka haluaa neuvotella kanssanne sangen tärkeästä asiasta. Teidän eräälle Euroopan kuninkaalliselle perheelle äskettäin tekemänne palvelukset ovat osoittaneet, että Teille voi turvallisesti uskoa asioita, joiden merkitystä tuskin voidaan arvioida liian suureksi. Tämmöisen arvostelun olemme Teistä joka taholta saaneet. Olkaa siis kotona sanottuun aikaan älkääkä loukkaantuko siitä, että vieraanne salaa kasvonsa naamiolla."
"Tämä on todellakin salaperäistä", huomautin. "Mitä luulet sen tarkoittavan?"
"Minulla ei ole vielä mitään lähtökohtaa. Ja ruveta arvailemaan ja rakentelemaan olettamuksia ilman kiinteätä lähtökohtaa on perusteellinen erehdys. Siinä alkaa aivan huomaamattaan muokata tosiasioita otaksumiin sopiviksi, vaikka otaksumat pitää päinvastoin laatia tosiasioiden mukaan. Mutta itse kirje? Mitä päätelmiä teet siitä?"
Tarkastin huolellisesti sekä käsialaa että paperin.
"Tämän kirjoittaja on todennäköisesti varakas mies", huomautin sitten, koettaen jäljitellä ystäväni menettelytapaa. "Tämmöinen paperi on ilmeisesti sangen kallista – se on harvinaisen paksua ja jäykkää."
"Harvinaisen paksua ja jäykkää – sinäpä sen sanoit. Se ei olekaan Englannissa tehtyä. Katsele sitä valoa vasten."
Minä tein niin ja huomasin vesileiman, jossa oli iso E pienen g:n keralla, iso P ja sitten iso G pienen t:n seuraamana.
"Mitä sanot siitä?" Holmes kysyi.
"Että siinä on valmistajan nimi, tai ainakin hänen nimikirjaimensa."
"Eipäs olekaan. G ja t yhdessä merkitsevät 'Gesellschaft', joka on saksalainen vastine sanalle 'yhtiö'. Tämä lyhennys on siellä yhtä tavallinen kuin meillä 'Co'. P merkitsee luonnollisesti 'Papier'. Sitten seuraa Eg. Katsotaanpa tietosanakirjastamme." Hän etsi hyllyiltään paksun ruskean kirjan. "Eglow, Eglonitz – kas tässä: 'Eger. Saksankielisessä seudussa Böömissä lähellä Carlsbadia. Tunnettu Wallensteinin kuolemasta ja lukuisista lasi- ja paperitehtaistaan.' Mitä sanot siitä, poikaseni?" Hänen silmänsä loistivat ja hän puhalsi riemuitsevasti sinisen savupilven kattoon.
"Että paperi on valmistettu Böömissä."
"Aivan niin. Ja mies, joka kirjoitti kirjeen, on saksalainen. Huomaatko, kuinka omituisesti hän on laatinut lauseen: 'Tämmöisen arvostelun olemme Teistä joka taholta saaneet'? Sen kirjoittaja ei ole ranskalainen eikä venäläinenkään. Vain saksalainen on noin epäkohtelias teonsanojaan kohtaan. Nyt on siis jäljellä vain kysymys mitä tämä saksalainen tahtoo, joka kirjoittaa böömiläiselle paperille eikä halua näyttää kasvojaan, vaan esiintyy mieluummin naamioituna. Ja siinä hän tuleekin, ellen erehdy, itse vastaamaan kaikkiin kysymyksiimme."
Hänen vielä puhuessaan kuulimme kavioiden kopinaa ja pitkän raapaisun, kun vaununpyörät sattuivat katukäytävän reunaan, minkä jälkeen ovikelloa soitettiin kiivaasti. Holmes vihelsi.
"Parivaljakko, äänestä päättäen", hän sanoi mennen ikkunan ääreen. "Niinpä onkin. Pienet umpivaunut ja kaksi komeata hevosta, jotka kumpikin maksavat melkoisen summan. Tähän tapaukseen sisältyy ainakin rahaa, Watson, vaikkapa siinä ei olisikaan mitään muuta."
"Minun lienee parasta mennä nyt, Holmes?"
"Ei suinkaan, tohtori. Istu vain alallasi. Ilman sihteeriäni en tule toimeen. Ja tämä näyttää varsin lupaavalta. Olisi vahinko jättää se merkitsemättä muistiin."
"Mutta asiakkaasi –"
"Hänestä ei väliä. Voimmehan molemmat tarvita apuasi. Nyt hän tulee. Siirry tuohon nojatuoliin, tohtori, ja pidä korvat ja silmät auki."
Portaista ja käytävästä kuuluneet raskaat ja hitaat askeleet pysähtyivät oven taakse, johon samassa koputettiin kovasti ja vaativasti.
"Sisään!" Holmes kehoitti.
Huoneeseen astui mies, jonka pituus tuskin saattoi olla vähempää kuin kolme kyynärää ja kuusi tuumaa ja jolla oli Herkuleen hartiat ja jäsenet. Hänen ulkoasunsa oli upea, mutta koristeltu tavalla, jota Englannissa olisi sanottu mauttomaksi. Kahden puolen napitettavassa päällystakissa oli muhkea astrakaanikaulus ja hihansuissa leveät reunukset samasta nahasta, ja olkapäitä verhoava tummansininen viitta, vuori heleänpunaista silkkiä, oli kiinnitetty leuan alle suurella, säihkyvällä beryllineulalla. Pohkeiden puoliväliin ulottuvat saappaat, joiden suut olivat reunustetut kallisarvoisella ruskealla turkiksella, täydensivät ja ehensivät hänen tekemäänsä yleisvaikutusta: barbaarin loisteliaisuutta, joka muuten ilmeni hänen koko esiintymistavastaankin. Kädessä hänellä oli leveälierinen hattu, ja kasvojen yläosaa peitti poskipäiden alapuolelle saakka ulottuva musta samettinaamio, jonka hän oli ilmeisesti juuri ovelle astuessaan asettanut paikoilleen, koskapa hän vielä hypisteli sitä. Kasvojen alaosasta päättäen hän oli voimakas luonne; paksu, hiukan riippuva alahuuli ja pitkä, suora leuka viittasivat itsepäisyyttä lähentelevään päättäväisyyteen.
"Te saitte kirjeeni?" hän kysyi syvällä, karhealla äänellä ja vahvasti saksaksi murtaen. "Mainitsin siinä haluavani tavata teitä." Hän katsoi meihin, epävarmana, kumpaa hänen oli puhuteltava.
"Olkaa hyvä, käykää istumaan", Holmes kehoitti. "Tämä on ystäväni ja työtoverini tohtori Watson, joka silloin tällöin hyväntahtoisesti avustaa minua. Ketä minulla on kunnia puhutella?"
"Voitte sanoa minua kreivi von Krammiksi. Olen böömiläinen aatelismies. Tämä ystävänne on varmaankin, kuten ymmärrän, luotettava mies ja salaisuuksien suhteen niin vaitelias, että voin uskoa hänelle tärkeimmätkin asiat. Muussa tapauksessa tahtoisin mieluummin puhua kanssanne kahden kesken."
Minä nousin, mutta Holmes tarttui ranteeseeni ja painoi minut takaisin tuoliin. "Joko molemmille tai ei kummallekaan", hän vastasi. "Voitte sanoa tälle herralle kaiken, minkä aiotte sanoa minullekin."
Kreivi kohautti leveitä olkapäitään. "Sitten minun täytyy ensin vaatia teitä kumpaakin pitämään asia ehdottomasti salassa kaksi vuotta, minkä jälkeen sillä ei ole mitään merkitystä. Nyt asiani voi kuitenkin käydä niin kohtalokkaaksi, ettei ole liioiteltua sanoa sen saattavan vaikuttaa Euroopan historiaan."
"Lupaan sen", Holmes sanoi.
"Minä myös."
"Pyydän teitä suomaan anteeksi naamioni", omituinen vieraamme jatkoi. "Ylhäinen päämieheni tahtoo asiamiehensä pysyvän teille tuntemattomana, ja omasta puolestani voin samalla tunnustaa, ettei äsken sanomani nimi oikeastaan ole omani."
"Tiesin sen", Holmes huomautti kuivasti.
"Asia on mitä arkaluontoisin ja siihen on käytävä käsiksi mitä varovaisemmin, sillä jos sitä ei saada nyt lopullisesti haudatuksi, niin seurauksena voi olla suunnaton häväistysjuttu, joka vakavasti loukkaa erästä Euroopan kuninkaallista perhettä. Se koskee suoraan sanoen Ormsteinien, Böömin perinnöllisten kuninkaiden, suurta sukua."
"Siitäkin olin selvillä", Holmes mutisi painautuen syvemmälle nojatuoliinsa ja ummistaen silmänsä.
Vieraamme katseli ilmeisesti hämmästyneenä hänen velttoa asentoaan ja ilmeettömiä kasvojaan, miestä, joka oli epäilemättä kuvattu hänelle Euroopan terävimmäksi ajattelijaksi ja tarmokkaimmaksi salapoliisiksi. Holmes avasi hitaasti silmänsä ja loi kärsimättömän katseen jättiläismäiseen asiakkaaseensa.
"Jos teidän majesteettinne suvaitsisi selostaa kysymyksessä olevan asian", hän lausui, "niin minun olisi helpompi avustaa teitä neuvoillani."
Mies hypähti tuolistaan ja alkoi kävellä kiihtyneesti edestakaisin. Sitten, tehden alistuvan eleen, hän tempaisi naamion kasvoiltaan ja heitti sen lattialle. "Olette oikeassa!" hän huudahti. "Olen Böömin kuningas. Mitäpä sen salaaminen hyödyttäisi?"
"Ei mitään", hymähti Holmes. "Teidän majesteettinne ei ollut vielä ehtinyt sanoa sanaakaan, ennen kuin jo tiesin, että edessäni seisoi Vilhelm Gottsreich Sigismund von Ormstein, Cassel-Felsteinin suurherttua ja Böömin kuningas."
"Sittenpä ymmärtänettekin", harvinainen vieraamme sanoi, istuutuen jälleen ja sivellen korkeata, valkoista otsaansa, "sittenpä ymmärtänettekin, etten ole tottunut itse toimittamaan tämmöisiä asioita. Asiani on kuitenkin niin arkaluontoinen ja asemani sellainen, etten katsonut voivani käyttää minkäänlaisia välikäsiä. Olen matkustanut tuntemattomana Prahasta saakka neuvotellakseni kanssanne."
"Olkaa hyvä ja jatkakaa", Holmes kehoitti ja ummisti jälleen silmänsä.
"Selostan lyhyesti yksityiskohdat. Vieraillessani noin viisi vuotta sitten jonkin ajan Varsovassa tutustuin tunnettuun seikkailijattareen Irene Adleriin. Nimi lienee varmaankin tuttu."
"Ole ystävällinen, tohtori, ja etsi hänet hakemistostani", Holmes sanoi avaamatta silmiään.
Hänellä oli jo monta vuotta ollut tapana merkitä huolellisesti ja järjestelmällisesti muistiin nimiä ja tapahtumia, ja tämä hakemisto oli nyt niin täydellinen, että oli vaikea löytää edes jonkin verran huomiota herättänyttä tapahtumaa tai henkilöä, josta hän ei olisi voinut heti antaa tietoja. Irene Adleria koskevan merkinnän löysin juutalaisen rabbinin ja erään esikuntaupseerin välistä, joista jälkimmäinen oli kirjoittanut tutkielman syvänmeren kaloista.
"Näytäppäs tänne", Holmes sanoi. "Jahah! Syntynyt New Jerseyssä 1858. Matala altto – hm! La Scala – hm! Primadonna Varsovan keisarillisessa oopperassa, aivan niin! Ei esiinny enää oopperoissa – jahah! Asuu nykyisin Lontoossa. Teidän majesteettinne antautui, mikäli ymmärrän, tekemisiin tämän nuoren naisen kanssa, kirjoitti hänelle joitakin uskallettuja kirjeitä, ja haluaa nyt saada ne takaisin."
"Juuri niin, mutta mistä te –"
"Tulitteko solmineeksi salaisen avioliiton?"
"Emme."
"Onko olemassa mitään laillisia asiakirjoja tai sitoumuksia?"
"Ei".
"Sitten en ymmärrä teidän majesteettianne. Jos tuo nuori nainen tekisi kirjeet tunnetuiksi saadakseen aikaan häväistysjutun tai muussa tarkoituksessa, niin millä hän todistaisi niiden alkuperän?"
"Se ilmenisi käsialasta."
"Eikö mitä! Väärennetty."
"Yksityisestä kirjepaperistani."
"Varastettua."
"Sinetistäni."
"Jäljennös."
"Valokuvastani."
"Ostettu."
"Meidät on valokuvattu samalle kortille."
"Niinkö? Se on paha juttu. Teidän majesteettinne on menetellyt varsin varomattomasti."
"Olin hullu – aivan järjiltäni."
"Te olette antanut hänelle vaarallisen aseen."
"Olin siihen aikaan vain kruununprinssi ja nuori vielä. Eihän ikäni ole nytkään enempää kuin kolmekymmentä."
"Se täytyy saada takaisin,"
"Olemme yrittäneet ja epäonnistuneet."
"Teidän majesteettinne saa luvan maksaa. Sen täytyy olla ostettavissa."
"Hän ei suostu myymään sitä."
"Sitten se on varastettava."
"Viisi yritystä on jo tehty. Palkkaamani murtovarkaat ovat kaksi eri kertaa tarkastaneet hänen asuntonsa läpikotaisin. Kerran olemme anastaneet hänen matkatavaransakin hänen ollessaan matkalla. Ja kahdesti olemme käyneet hänen kimppuunsa. Kaikki turhaan."
"Kuvasta ei ole nähty jälkeäkään?"
"Ei merkkiäkään."
Holmes naurahti. "Tämähän taitaa ollakin koko näppärä tapaus."
"Minulle erittäin vakava asia", kuningas huomautti moittivasti.
"Tietysti. Entä mitä hän aikoo tehdä valokuvalla?"
"Tuhota minut."
"Millä tavalla?"
"Aion juuri mennä naimisiin."
"Olen kuullut siitä."
"Tuleva puolisoni on Clotilde Lothman von Saxe-Meningen, Skandinavian kuninkaan toinen tytär. Te kait olette kuullut puhuttavan hänen perheensä jyrkistä periaatteista. Hän itse on mitä hienoin ja herkkätunteisin nuori nainen. Entisyyteeni kohdistuva epäilyksen varjokin tekisi koko asian tyhjäksi."
"Ja Irene Adler –?"
"Uhkaa lähettää kuvan hänelle. Ja sen hän tekeekin. Olen siitä aivan varma. Te ette tunne häntä, mutta hänellä on teräksinen tahto. Hänellä on kauniimmat kasvot kuin monella tunnetulla kaunottarella ja päättäväisempi luonne kuin monella miehellä. Hän ei salli minun mennä naimisiin kenenkään toisen kanssa. Sen estämiseksi hän tulee menemään vaikka kuinka pitkälle."
"Oletteko varma, ettei hän ole vielä lähettänyt kuvaa?"
"Olen."
"Ja minkä perusteella?"
"Koska hän on sanonut lähettävänsä sen samana päivänä, jolloin kihlaus virallisesti julkaistaan. Ja se tapahtuu ensi maanantaina."
"Sittenhän meillä on vielä aikaa kolme päivää", Holmes sanoi haukotellen. "Sehän sopii mainiosti, sillä minulla on juuri nyt pari kolme tärkeätä asiaa toimitettavinani. Teidän majesteettinne jää tietysti toistaiseksi Lontooseen?"
"Luonnollisesti. Tapaatte minut hotelli Langhamista kysyessänne kreivi von Krammia."
"Ilmoitan parilla rivillä, miten asia edistyy."
"Tehkää se. Odotan mitä kiihkeimmin pienintäkin uutista."
"Entä rahallinen puoli?"
"Siinä suhteessa teillä on vapaa toimivalta."
"Ilman mitään ehtoja?"
"Sanon teille, että olen valmis uhraamaan kokonaisen maakunnan kuningaskunnastani, jos vain saan takaisin tuon valokuvan."
"Ja siihen mennessä –?"
Kuningas otti viittansa alta painavan säämiskäpussin ja pani sen pöydälle. "Siinä on kolmesataa puntaa kultana ja seitsemänsataa seteleinä", hän ilmoitti.
Holmes kirjoitti kuitin muistikirjansa lehdelle, repäisi lehden irti ja ojensi sen hänelle.
"Entä neidin osoite?"
"Briony Lodge, Serpentine Avenue, St. Johns Wood."
Holmes merkitsi sen muistiin. "Vielä yksi kysymys. Oliko se kabinettikuva?"
"Oli."
"Hyvää yötä sitten, teidän majesteettinne. Todennäköisesti voimme piakkoin antaa teille hyviä uutisia. Ja hyvää yötä sinullekin, Watson", hän lisäsi hetkisen kuluttua, kun kuninkaalliset ajoneuvot lähtivät vierimään pois. "Jos vaivaudut tulemaan luokseni huomenna iltapäivällä kolmen aikana, niin keskustelisin mielelläni tästä pikkutapauksesta kanssasi."
II.
Tulin Baker Streetille täsmälleen kello kolme, mutta Holmes ei ollut vielä palannut kaupungilta. Emännöitsijä ilmoitti hänen menneen ulos heti kahdeksan jälkeen aamulla. Istahdin sen tähden valkean eteen ja päätin odottaa, viipyisipä hän kuinka kauan hyvänsä. Omasta puolestani olin jo syvästi kiinnostunut tähän tehtävään, vaikka siinä ei näkynytkään jälkeäkään mistään sellaisesta, joka oli tehnyt molemmat ennen selostamani rikokset niin kaameiksi ja eriskummallisiksi, mutta tapaus oli sinänsä sellainen ja asianomaisen henkilön asema niin korkea, että ne jo tekivät sen omalaatuiseksi. Ja olipa itse tutkittava tapaus minkälainen hyvänsä, niin ystäväni mestarillisessa asiain tilan käsittämisessä ja hänen terävässä ja läpitunkevassa ajattelussaan oli aina jotakin, joka sai minut nautinnolla tutkimaan hänen työtapaansa ja seuraamaan hänen nopeita ja nerokkaita päätelmiään, sillä juuri niiden avulla hän selvitti monimutkaisimmatkin arvoitukset. Olin jo niin tottunut hänen aina uudistuvaan onnistumiseensa, etten tullut enää ajatelleeksikaan hänen voivan erehtyä.
Kello läheni jo neljää, kun ovi avautui ja huoneeseen tuli juopunut mies, jonka punaista ja tulehtunutta naamaa kehysti ruokkoamaton poskiparta ja vanuttunut tukka ja jolla oli yllään pahasti ryvettynyt tallirengin puku. Vaikka olinkin tottunut ystäväni hämmästyttävään naamioitumistaituruuteen, minun täytyi katsoa häneen kolmesti, ennenkuin oli varma, että hän se todellakin oli. Nyökäten minulle hän hävisi makuuhuoneeseen ja tuli viiden minuutin kuluttua takaisin, pestynä, kammattuna ja tavallinen arkipuku yllään. Työntäen kädet taskuihin hän istuutui verkalleen nojatuoliinsa, ojensi jalat tulta kohti ja alkoi sitten nauraa sydämensä pohjasta.
"No totta tosiaan!" hän huudahti ja nauroi taas, kunnes hänen täytyi, hervottomana ja menehtymäisillään, nojautua tuolinsa selkämykseen.
"Mistä on kysymys?"
"Tämä on todellakin aivan liian hullunkurista. Sinä et varmastikaan kykenisi konsanaan arvaamaan, missä olen ollut koko aamupäivän ja mitä olen tehnyt."
"En osapuillekaan. Mutta todennäköisesti olet tutkinut neiti Irene Adlerin tapoja ja ehkä hänen asuntoaankin."
"Aivan niin, mutta loppu oli jotensakin yllättävä. Kerron sinulle kaikki. Minä lähdin kotoa tänä aamuna heti kahdeksan jälkeen, työtä hakevaksi tallirengiksi pukeutuneena. Kaikkien kesken, jotka ovat tekemisissä hevosten kanssa, vallitsee ihmeellinen, jonkinlaiseen vapaamuurariuteen vivahtava yhteistunto. Jos kuulut heihin, niin pääset ilman muuta selville kaikesta, mitä heidän keskuudessaan kulloinkin tiedetään. Briony Lodgen löysin heti. Pieni ja hienonhieno kaksikerroksinen huvila, julkisivu kadussa kiinni. Ovessa patenttilukko ja takana puutarha. Oikealla on tilava, hienosti sisustettu olohuone, jonka korkeat ikkunat ulottuvat melkein lattiaan saakka. Ne on varmistettu noilla mahdottomilla englantilaisilla haoilla, jotka lapsikin voi aukaista. Huvilan takapuolella en huomannut mitään erityistä, paitsi että käytävän ikkunaan pääsee vaunujen katolta. Kiersin huvilan ympäri ja tutkin sen joka taholta, mutta muuta mielenkiintoista en nähnyt.
"Sitten jatkoin verkalleen matkaani ja löysin, kuten olin odottanutkin, puutarhan toisella sivulla olevasta kujasta tallin, jossa hevosten sukiminen oli parhaillaan käynnissä. Ryhdyin avustamaan ja sain vaivojeni palkkioksi kaksi penceä, viskygrogin, hyppysellisen tupakkaa ja niin paljon tietoja neiti Adlerista, kuin saatoin toivoa, ja sitäpaitsi vielä ainakin kymmenestä muusta naapuristossa asuvasta henkilöstä, joista en olisi lainkaan välittänyt, mutta joiden elämäkerrat minun täytyi samalla kuulla.
"Mitä sinulle kerrottiin Irene Adlerista?"
"Hän on pannut sillä kulmalla kaikki miehet pyörälle. Suloisin olento koko tällä taivaankappaleella, sanovat Serpentine Avenuen tallin miehet yksimielisesti. Hän elää vaatimattomasti, laulaa konserteissa, lähtee joka päivä viiden aikana ajelemaan ja palaa täsmälleen kello seitsemän päivälliselle. Muina aikoina hän menee sangen harvoin ulos, lukuunottamatta niitä kertoja, jolloin hän käy laulamassa. Hänen luonaan käy vain yksi miesvieras, mutta hänet nähdään siellä varsin usein, jopa kahdestikin päivässä. Hän on tumma, kaunispiirteinen ja pukeutuu erittäin hienosti, nimeltään Godfrey Norton ja ammatiltaan lakimies. Siinä näet, kuinka hyödyllistä on olla tuttavallisissa väleissä tavallisen vuokra-ajurin kanssa. Serpentine-tallin miehet olivat vieneet hänet kotiin ainakin parikymmentä kertaa ja tiesivät hänestä kaikki. Saatuani kuulla kaikki mitä miehet yleensä tiesivät heistä, lähdin kuljeskelemaan Briony Lodgen ympäristöön ja ryhdyin laatimaan sotasuunnitelmaa.
"Tämä Godfrey Norton oli ilmeisesti tärkeä ja huomioonotettava tekijä. Hän oli lakimies – se tuntui arveluttavalta. Mikä suhde oli heidän välillään ja mikä aiheutti hänen tiheät käyntinsä? Oliko neiti Adler hänen asiakkaansa, ystävänsä, vai hänen rakastajattarensa? Ensimmäisessä tapauksessa hän oli todennäköisesti luovuttanut valokuvan hänen haltuunsa. Toisessa ja kolmannessa tapauksessa se tuskin saattoi olla mahdollista. Tämän kysymyksen selvittäminen ratkaisisi, oliko minun jatkettava tutkimuksiani Briony Lodgessa, vai pitikö minun kohdistaa huomioni herra Nortonin Templessä olevaan asuntoon. Tämä oli arka kohta, ja se laajensi tutkimusaluettani huomattavasti. Nämä yksityiskohdat ovat tietenkin väsyttäviä, mutta ellen selosta kohtaamiani pikku vaikeuksia, niin koko asian tila jää sinulle hämäräksi.
"Seuraan koko ajan kiinteästi mukana."
"Pohtiessani siinä asiaa puoleen ja toiseen näin pienten vaunujen pysähtyvän huvilan eteen ja nuoren herrasmiehen hypähtävän ulos. Hän oli huomattavan kaunis mies, tumma, hienopiirteinen ja solakka – ilmeisesti sama, josta olin kuullut. Hänellä näytti olevan kova kiire, mikä ilmeni siitä, että hän melkeinpä ärjäisemällä käski ajurin odottaa ja syöksyi juoksujalkaa portaita ylös, pyyhkäisten ovelle rientäneen palvelustytön tieltään kuten ainakin mies, joka on talossa kuin kotonaan.
"Hän viipyi sisällä noin puoli tuntia, ja tähyillessäni olohuoneen ikkunoihin näin hänen kävelevän edestakaisin, kiihkeästi puhuen ja elehtien. Neiti Adleria en nähnyt. Hänen vieraansa poistui yhtä kiireesti ja äkkiä kuin oli tullutkin ja näytti entistä kiihtyneemmältä. Noustessaan vaunuihin hän otti taskustaan kultakellon ja katsoi siihen miettivästi. 'Aja kuin paholainen', huudahti hän sitten ajurille, 'ensin Gross & Hankeylle Regent Streetille ja sitten St. Monican kirkon eteen Edgware Roadille! Saat hyvät juomarahat, jos ehdimme sinne kahdessakymmenessä minuutissa.
"Vaunut kiitivät pois, ja minä aloin jo ajatella olevan parasta kiiruhtaa niiden jälkeen, kun huvilan sivulla olevasta kujasta ilmestyi pieni, kepeä landoo, jonka ajajan takki oli napitettu vain puoliväliin, kaulaliinan solmu korvan kohdalla ja valjaisiin kuuluvien solkivöiden päät kaikki irrallaan. Se oli tuskin päässyt portaiden eteen, kun ovi lensi auki ja vaunuihin hypähti eräs nainen. Näin hänet vain vilahdukselta, mutta kaunis hän oli, kasvot niin suloiset, että mies voi niiden takia vaikka uhrata henkensä.
"'St. Monican kirkkoon, John!' hän huudahti. 'Viisi shillinkiä sinulle, jos ehdimme sinne kahdessakymmenessä minuutissa.'
"Tässä oli tilaisuus, jota en saanut päästää käsistäni. Ollessani vielä
kahden vaiheilla, koettaisinko päästä juosten ajoissa perille, vai
kiidättäisinkö itseni sinne vaunujen takana riippuen, tuli samassa
ajuri näkyviin. Ajaja silmäili ynseästi niin epäilyttävän näköistä
kyydittävää kuin minä olin, mutta minä hyppäsin vaunuihin, ennen kuin
hän ehti sanoa mitään. 'St. Monican kirkkoon', käskin sitten, 'ja viisi
shillinkiä on teidän, jos ehdimme sinne kahdessakymmenessä minuutissa!'
Kello oli kahtakymmentäviittä vailla kaksitoista, ja niin ollen oli
aivan selvää, mistä oli kysymys. [Englannissa toimitetaan avioliittoon
vihkiminen aina ennen kello kahtatoista.]"Ajurillani oli nopea hevonen. Luulenpa, etten ole milloinkaan ajanut sellaista vauhtia, mutta toiset olivat sittenkin ehtineet perille ennen minua. Vaunut ja landoo seisoivat, hevoset märkinä, kirkon oven edessä saapuessani paikalle. Maksoin ajurille ja riensin sisään. Kirkossa ei näkynyt muita kuin ne kaksi, joiden jälkeen olin kiiruhtanut, ja virkapukuinen pappi, joka tuntui selittävän heille jotakin. He seisoivat kaikki kolme kuorissa alttarin edessä. Minä tallustelin verkalleen peremmälle sivukäytävää pitkin, kuten ainakin tyhjäntoimittaja, joka on sattumalta pistäytynyt kirkkoon. Suureksi hämmästyksekseni kaikki kolme kääntyivät äkkiä minuun päin, ja Godfrey Norton tuli aivan juoksujalkaa luokseni.
"'Jumalan kiitos!' hän huudahti. 'Teistä saamme todistajan. Tulkaa! Pian, pian!'
"'Minne sitten?' minä kysyin.
"'Tulkaa nyt vain! Meillä on aikaa vain kolme minuuttia!'
"Minut kiidätettiin melkeinpä raahaamalla alttarin eteen, ja ennen kuin oikeastaan tiesinkään, missä olin, huomasin mutisevani korvaani kuiskattuja vastauksia ja vahvistavani todeksi asioita, joista minulla ei ollut aavistustakaan, ja yleensä avustavani kahlehtimaan lailliseen avioliittoon neiti Irene Adlerin ja Godfrey Nortonin, 'kumpikin avioliittoon esteetön'. Toimitus kesti vain tuokion, ja siinä minä sitten seisoin, kiittelevä herra toisella ja yhtä sydämellisesti kiittelevä nainen toisella puolellani ja edessäni pappi, joka katseli meitä suopeasti hymyillen. Tilanne oli niin mahdoton, etten ole konsanaan mokomampaa nähnyt, ja sehän se sai minut vielä äskenkin niin sydämellisesti nauramaan. Heidän lupatodistuksessaan näyttää olleen jokin sellainen puutteellisuus, ettei pappi katsonut voivansa vihkiä ilman todistajaa, ja minun läsnäoloni, joka katsottiin onnelliseksi sattumaksi, säästi sulhaselta vaivan lähteä hakemaan todistajaa kadulta. Morsian antoi minulle kultarahan, jonka aion kiinnittää kellonvitjoihini tapauksen muistoksi."
"Sehän oli todellakin odottamaton käänne. Entä sitten?"
"Minä ymmärsin, että koko suunnitelmani uhkasi epäonnistua. Nuoripari saattoi kaikesta päättäen lähteä heti häämatkalle, ja siinä tapauksessa minun oli viipymättä ryhdyttävä nopeisiin ja tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Mutta kirkon ovella he kuitenkin erosivat; Norton lähti Templeen ja nuorikko kotiinsa. 'Lähden viiden aikana ajelemaan, kuten tavallisesti', hän sanoi noustessaan ajopeleihinsä. Enempää en kuullut. He ajoivat eri tahoille, ja minä menin matkoihini hoitamaan omia asioitani."
"Ja ne ovat?"
"Viipale kylmää lihaa ja lasi olutta", hän vastasi ja soitti kelloa. "Minulla on ollut liian paljon tekemistä ehtiäkseni ajattelemaan syömistä, ja tänä iltana minulla on todennäköisesti vielä enemmän puuhaa. Kuulehan, Watson, tahtoisitko hiukan auttaa minua?"
"Mielihyvällä."
"Sinä ehkä joudut rikkomaan lakia."
"Samantekevää."
"Sinut voidaan vangitakin."
"Hyvän asian puolesta olen valmis siihenkin."
"Asiamme on suurenmoinen!"
"Sitten odotan vain määräyksiäsi."
"Olin varma, että voisin luottaa sinuun."
"Mutta mitä oikeastaan tahdot minun tekevän?"
"Kun rouva Turner on tuonut tarjottimen sisään, selitän sinulle kaikki. Kas niin", hän jatkoi, käyden ahnaasti pyytämänsä vaatimattoman annoksen kimppuun, "minun täytyy puhua syödessäni, sillä aika rientää. Kello on jo melkein viisi, ja kahden tunnin kuluttua meidän pitää olla Briony Lodgessa, jonne neiti Irene, tahi oikeammin rouva, palaa ajeluretkeltään täsmälleen kello seitsemän."
"Ja sitten?"
"Sen saat jättää minun huolekseni. Olen jo järjestänyt kaikki, mitä siellä tulee tapahtumaan. Sinun suhteesi on vain yksi kohta minulle hyvin tärkeä. Sinä et saa sekaantua asiaan, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ymmärrätkö?"
"Minun on siis oltava vain sivustakatsojana?"
"Sinä et saa tehdä mitään muuta kuin mitä minä sanon. Siellä tulee tapahtumaan yhtä ja toista yllättävää, mutta älä välitä siitä. Lopuksi minut kannetaan sisään huvilaan. Neljä tahi viisi minuuttia myöhemmin avataan olohuoneen ikkuna. Sinä asetut sen läheisyyteen."
"Niin."
"Sinä tulet näkemään minut koko ajan ja sinun on pidettävä silmällä minua."
"Niin."
"Ja kun nostan kättäni – näin – niin sinä heität huoneeseen jotakin, jonka annan sinulle sitä varten, ja samalla huudat, että tuli on irti. Kaikki selvää, vai mitä?"
"Täydellisesti."
"Mitään todellista vaaraa emme matkaansaata", hän jatkoi, ottaen taskustaan pitkulaisen, sikarinmuotoisen esineen. "Tämä on aivan tavallinen savuraketti, kummassakin päässä nalli, joka tekee sen itsestään syttyväksi. Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin heittää tämä ikkunasta sisään ja huutaa, että tuli on irti. Huutoosi yhtyy useita muitakin, minkä jälkeen voit mennä seuraavaan kadunkulmaan odottamaan minua. Tulen sinne kymmenen minuutin kuluttua. Oletko nyt selvillä kaikesta?"
"Minun pitää esiintyä toimettomana sivustakatsojana, asettua ikkunan taakse, katsella sinua, heittää merkin saatuani tämä kapine huoneeseen, huutaa tulen olevan irti ja sitten odottaa sinua lähimmässä kadunkulmassa."
"Aivan niin."
"Sitten voit turvallisesti luottaa minuun."
"Oivallista. Kello näkyy olevan jo niin paljon, että minun täytynee tehdä kaikki valmiiksi uutta osaani varten, jota aion näytellä tänä iltana."
Hän meni makuuhuoneeseensa ja palasi hetkisen kuluttua ystävälliseksi ja vaatimattomaksi metodistipapiksi pukeutuneena. Leveälierinen musta hattu, väljät housut, valkoinen kaulaliina, rakastettava hymy ja hiukan lapsekas ilme, jossa oli rahtunen hyvänsuopaa uteliaisuuttakin, muodostivat niin mestarillisen ja eheän kokonaisuuden, että ainoastaan suuri näyttelijä olisi kyennyt aikaansaamaan jotakin samantapaista. Holmes ei muuttanut vain ulkomuotoaan. Hänen puhe- ja käytöstapansa ja hänen koko sielunsakin näyttivät muuttuvan jokaista uutta valepukua ja uutta osaa vastaaviksi. Näyttämö menetti suuren taiteilijan ja taide suuren ajattelijan, kun hän otti rikokset erikoisalakseen.
Kello oli neljännestä yli kuusi, kun lähdimme Baker Streetiltä ja kymmentä vailla seitsemän saapuessamme Serpentine Avenuelle. Oli tullut pimeä ja katulyhtyjä sytytettiin parhaillaan, kun astelimme edestakaisin Briony Lodgen edustalla, odotellen sen hallitsijattaren saapumista. Rakennus vastasi täsmälleen kuvaa, jonka olin saanut Holmesin suppeasta selostuksesta, mutta ympäristö ei näyttänyt läheskään niin rauhalliselta kuin olin odottanut. Pienellä kadulla oli päinvastoin silmäänpistävän paljon väkeä liikkeellä. Kadun kulmassa vetelehti ryhmä tupakoivia ja meluavia sakilaisia, saksien teroittaja seisoi rattaansa vieressä hiukan kauempana, pari kaartilaista nauratteli punastelevaa palvelustyttöä ja joukko hyvin pukeutuneita nuoria miehiä käveli edestakaisin, sikarit suussa.
"Kuten ymmärrät", Holmes sanoi kävellessämme huvilan edustalla, "tämä avioliitto tekee asian paljon yksinkertaisemmaksi. Valokuva on nyt kaksiteräinen ase, sillä rouva Norton pelkää aivan yhtä paljon mahdollisuutta, että hänen miehensä saisi nähdä sen, kuin meidän asiakkaamme sitä, että kuva joutuisi prinsessan käsiin. Nyt on vain kysymys siitä, mistä löydämme sen."
"Niin, mistä?"
"Ei ole lainkaan luultavaa, että hän kuljettaa sitä mukanaan. Se on kabinettikuva, jotka ovat yleensä niin kookkaita, ettei nainen voi mukavasti piilottaa niitä vaatteisiinsa. Ja hän tietää, ettei kuningas yhtään arkaile antaa kätyriensä käydä hänen kimppuunsa ja tarkastaa häntä. Kaksi yritystä on jo tehty. Voimme siis pitää varmana, ettei hänellä ole sitä mukanaan."
"Missä voisi otaksua hänen säilyttävän sitä?"
"Joko pankkiirinsa tai lakimiehensä huostassa. Nämä kaksi mahdollisuutta ovat olemassa, mutta omasta puolestani olen taipuvainen ajattelemaan, ettei meidän tarvitse ottaa huomioon kumpaistakaan. Naiset ovat luonnostaan taipuvaisia toimimaan salassa eivätkä mielellään ilmaise salaisuuksiaan muille. Hän voi luottaa omaan valppauteensa, mutta hän ei kykene arvostelemaan, minkä verran yksityiset tai valtiolliset seikat voivat vaikuttaa liikemieheen. Kenen huostaan hän siis uskoisi kuvansa? Sinun on sitäpaitsi muistettava, että hän on luvannut täyttää uhkauksensa aivan näinä päivinä. Hän siis säilyttää sitä paikassa, josta se on helposti saatavissa. Hän on kätkenyt sen omaan kotiinsa."
"Mutta taloonhan on jo murtauduttu kahdesti."
"Niin, mutta piilopaikkaa ei löydetty."
"Tiedätkö sinä sen?"
"En, enkä aio etsiäkään."
"Mitä tarkoitat?"
"Järjestän niin, että hän itse näyttää sen minulle."
"Hän kieltäytyy varmasti."
"Siihen hän ei saa tilaisuutta. Nyt kuulen vaunujen tulevan. Varmaankin hän. Tee nyt täsmälleen niin kuin olen sanonut."
Hänen vielä puhuessaan näimme vaunujen sivulyhtyjen ilmestyvän kadun kaarteeseen, ja heti sen jälkeen pysähtyi pieni siro landoo Briony Lodgen oven eteen. Samassa juoksi yksi kulmassa vetelehtivistä miehistä avaamaan vaunujen ovea ansaitakseen jonkin lantin, mutta hänet tyrkkäsi syrjään toinen tyhjäntoimittaja, joka riensi paikalle samassa tarkoituksessa. Seurauksena oli kiivas sanasota, joka vain yltyi, kun kaartilaiset sekaantuivat asiaan ja rupesivat kiihtyneesti kannattamaan ensinmainittua asianomaista, saaden heti tiukan vastustajan saksienteroittajasta, joka taas oli kiivaasti jälkimmäisen puolella. Tulisin joukosta iski jo nyrkillään, ja ehtimättä enää peräytyä vaunuista astunut nuori nainen joutui hurjasti tappelevien miesten keskelle, jotka huhtoivat ympärilleen nyrkeillä ja kepeillä. Holmes syöksähti paikalle suojelemaan naista, mutta päästyään tämän luo hän huudahti valittavasti ja kaatui maahan, kasvot verissä. Nähdessään hänen kaatuvan miehet hajaantuivat heti ja lähtivät pakoon, kaartilaiset yhtäälle ja muut toisaalle. Hiukan loitompana oli koko ajan seissyt toimettomina sivustakatsojina joitakin hienomman näköisiä henkilöitä, jotka nyt tulivat tarjoamaan apuaan naiselle ja katsomaan, miten vanhan herran oli käynyt. Irene Adler, joksi häntä yhä vieläkin sanon, oli juossut portaita ylös ja seisoi niiden yläpäässä meitä katsellen, kaunis ja sopusuhtainen vartalo piirtyen ovesta loistavaa valoa vasten.
"Onko se miesparka pahasti loukkautunut?" hän kysyi.
"Hän on kuollut!" huudahtivat useat äänet.
"Ei, ei, hän kyllä elää vielä", joku oikaisi, "mutta hän heittää varmasti henkensä, ennen kuin hänet ehditään saada sairaalaan."
"Rohkea mies", lausui eräs nainen. "Ne olisivat vieneet varmasti rouvan kukkaron ja kellon, ellei hän olisi sekaantunut asiaan. Ne kuuluivat kaikki yhteen, ja silloin ne tekevät mitä vain. Ah – hän virkoaa nyt."
"Mutta eihän hän voi maata tässä kadulla. Saammeko tuoda hänet sisään, rouva?"
"Tietysti. Kantakaa hänet olohuoneeseen. Siellä on mukava sohva. Tänne näin, olkaa hyvä!"
Holmes kannettiin hitaasti ja juhlallisesti taloon ja laskettiin olohuoneen sohvalle, minun seuratessani asian kulkua ikkunan takaa, jonne olin sillä aikaa siirtynyt. Huoneessa paloi lamppu, ja kun kaihtimia ei ollut vielä laskettu alas, saatoin nähdä hänet aivan selvästi. En tiedä, mahtoiko hän tällä hetkellä tuntea omantunnonvaivoja esittämänsä osan johdosta, mutta omasta puolestani tunnustan suoraan, etten ole konsanaan ollut niin häpeissäni kuin katsellessani tuota ihanaa naista, jota vastaan parhaillaan vehkeilin, kuinka sydämellisesti ja ystävällisesti hän hoiteli loukkautunutta. Ja kuitenkin olisin pettänyt Holmesin mitä katalimmin, jos olisin nyt luopunut tehtävästäni, jonka hän oli antanut minulle. Siispä paadutin sydämeni ja otin savuraketin takkini taskusta, ajatellen, etteihän tarkoituksemme ollut matkaansaattaa vahinkoa naiselle itselleen, vaan estää häntä vahingoittamasta muita.
Holmes oli noussut istumaan, ja minä näin hänen liikuttavan kättään sairaan tavoin, joka haluaa raitista ilmaa. Palvelustyttö juoksi huoneen poikki ja avasi ikkunan. Holmes kohotti kättään, ja nähdessäni merkin minä heitin raketin sisään ja huusin: "Tuli on irti!" Tuskin olin saanut sanat suustani, kun kaikki katselijat, sekä miehet että naiset, yhtyivät huutooni. Huone oli täynnä savua, joka tuprusi sankkana pilvenä ulos ikkunasta. Näin vilahdukselta jonkun juoksevan huoneen poikki ja hetkistä myöhemmin kuulin Holmesin rauhallisesti selittävän, että hälytys oli ollut väärä. Minä pujottauduin levottoman ja äänekkään väkijoukon halki ja kävelin verkalleen kadun kulmaukseen. Tuntiessani kymmenen minuutin kuluttua Holmesin käden painuvan kainalooni olin iloinen saadessani poistua tästä rauhattomuuksien paikasta. Holmes kulki nopeasti ja sanaakaan virkkamatta muutamia minuutteja, kunnes käännyimme eräälle niistä hiljaisista kaduista, jotka johtavat Edgware Roadille.
"Sinä hoidit tehtäväsi hyvin", hän huomautti. "Sitä ei olisi voitu tehdä paremmin. Kaikki onnistui mainiosti."
"Saitko valokuvan?"
"Tiedän missä se on."
"Ja miten sait sen selville?"
"Hän näytti minulle kätköpaikan, kuten sanoin hänen tekevänkin."
"En käsitä vieläkään."
"Tarkoitukseni ei ole salata sitä sinulta", hän sanoi nauraen. "Kaikki oli sangen yksinkertaista. Ymmärsithän tietenkin heti, että kaikki nuo kadulla olijat olivat apulaisiani. Olin palkannut heidät vain tätä iltaa varten."
"Sen kykenin arvaamaan."
"Kun miehet alkoivat tapella, minä sivelin kosteata puumaalia toiseen käteeni. Sitten syöksähdin esiin, kaaduin ja sipaisin samassa kädelläni kasvojani ja jäin siihen lojumaan säälittävän pahasti loukkautuneena. Vanha temppu."
"Senkin oivalsin."
"Minut kannettiin sisään – sillä mitäpä hän olisi osannut muutakaan tehdä? Ja hän opasti meidät olohuoneeseensa, juuri samaan, jossa epäilin kuvan olevan. Epäluuloni kohdistuivat myös makuuhuoneeseen, ja nyt minun täytyi saada selville, kummassa hän säilytti sitä. Minut laskettiin sohvalle, ja sitten pyysin saada raitista ilmaa. Heidän oli pakko avata ikkuna, ja silloin tuli sinun vuorosi sekaantua asiaan."
"Mitä apua sinulla siitä oli?"
"Se oli kaikkein tärkeintä. Kun nainen luulee tulen olevan irti, hän syöksyy vaistomaisesti pelastamaan sitä, mikä hänestä on kallisarvoisinta. Tämä vaisto on täysin ylivoimainen, ja minä olen usein käyttänyt sitä hyväkseni. Darlingtonin jutussa minulla oli siitä suurta hyötyä samoin kuin Arnsworth Castlen tapauksen selvittämisessä. Äiti ajattelee heti lastaan, ja naimaton nainen korujaan. Tässä tapauksessa olin varma, ettei talossa, jossa juuri olimme, ollut sen hallitsijattaren mielestä mitään muuta niin kallisarvoista kuin kuva, jota etsimme. Sitä hän rientäisi pelastamaan. Tulipalohälytys onnistui ihailtavan hyvin. Savu ja huudot olisivat olleet liikaa rautaisillekin hermoille. Ja hän käyttäytyi juuri niin kuin olin odottanutkin. Valokuva on soittokellon koskettimen yläpuolelle seinälaudoitukseen kätketyssä lokerossa. Hän juoksi suoraan sinne, ja minä näin kuvan vilahdukselta, kun hän veti sen puoleksi esiin. Huudahtaessani, että hälytys oli väärä, hän työnsi sen takaisin, katsahti rakettiin ja poistui kiireesti, minkä jälkeen en enää nähnyt häntä. Minä nousin ja livahdin tieheni, esitettyäni anteeksipyynnön kaiken aiheuttamani vaivannäön johdosta. Poistuessani olin kyllä kahden vaiheilla, yrittäisinkö ottaa kuvan heti huostaani, mutta huoneeseen sillä aikaa ilmestynyt kuski piti niin valppaasti silmällä minua, että harkitsin olevan viisainta odottaa. Pieninkin hätiköiminen voisi turmella kaikki."
"Entä mitä aiot nyt tehdä?"
"Tehtävämme on oikeastaan suoritettu. Huomenna menen kuninkaan ja sinun kanssasi tervehtimään häntä, jos tahdot tulla mukaan. Meidät viedään olohuoneeseen rouvaa odottamaan, mutta tullessaan sinne hän ei todennäköisesti näe meistä eikä valokuvasta jälkeäkään. Hänen majesteetilleen lienee melkoinen tyydytys saada ottaa se omin käsin haltuunsa."
"Mihin aikaan aiotte mennä?"
"Kello kahdeksan aamulla. Silloin hän ei ole vielä noussut, niin että saamme toimia vapaasti. Meidän täytyy saattaa asia päätökseen ripeästi ja aikaa hukkaamatta, sillä tämä avioliitto voi aikaansaada täydellisen muutoksen hänen elämässään ja tavoissaan. Sähkötän heti kuninkaalle."
Näin jutellen olimme saapuneet Baker Streetille ja pysähtyneet oven eteen. Holmesin etsiessä avainta taskustaan joku ohikulkija toivotti hilpeästi:
"Hyvää yötä, herra Sherlock Holmes!"
Käytävällä seisoi useampia henkilöitä, mutta tervehdyksen oli ilmeisesti lausunut solakka nuorukainen, joka samassa meni kiireesti ohitsemme.
"Tuon äänen olen kuullut ennenkin", Holmes sanoi jääden tuijottamaan hänen jälkeensä. "Kukahan se mahtoi olla?"
III.
Sen yön nukuin Holmesin luona, ja istuessamme aamiaispöydässä paahdetun leivän ja kahvin ääressä Böömin kuningas syöksähti sisään.
"Oletteko todellakin saanut sen?" hän kysyi tarttuen molemmin käsin Holmesin olkapäihin ja katsoen häneen kiihkeästi.
"En vielä."
"Teillä on kuitenkin hyviä toiveita?"
"Niin on."
"Tulkaa sitten. En malta odottaa enää."
"Meidän täytyy ottaa hevonen."
"Vaununi odottavat oven edessä."
"Oivallista."
Me kiiruhdimme ulos ja suuntasimme vielä kerran matkamme Briony Lodgeen.
"Irene Adler on mennyt naimisiin", Holmes huomautti.
"Naimisiin? Milloin?"
"Eilen."
"Kenen kanssa?"
"Norton-nimisen englantilaisen lakimiehen kanssa."
"Voidaanko otaksua hänen rakastavan miestään?"
"Minä puolestani toivon vilpittömästi niin olevan."
"Miksi?"
"Koska teidän majesteettinne ei tarvitse siinä tapauksessa enää pelätä mitään ikävyyksiä hänen taholtaan, ei nyt eikä milloinkaan. Jos hän rakastaa miestään, niin hän ei rakasta teidän majesteettianne. Ja kun hän ei rakasta teidän majesteettianne, niin hänellä ei ole mitään syytä sekaantua teidän majesteettinne asioihin."
"Aivan oikein. Ja kuitenkin – no niin, en voi muuta kuin toivoa, että hän olisi ollut vertaiseni. Kuinka suurenmoinen kuningatar hänestä olisi tullutkaan!" Hän vaipui ajatuksiinsa eikä virkkanut sanaakaan, ennen kuin saavuimme Serpentine Avenuelle.
Briony Lodgen ovi oli auki, ja portailla seisoi vanhahko nainen, joka katseli meitä samalla sekä uteliaasti että pilkallisesti laskeutuessamme vaunuista.
"Varmaankin herra Sherlock Holmes?" hän sanoi.
"Olen Holmes", ystäväni vastasi ja katsoi häneen kysyvästi ja hämmästyneesti.
"Rouva näet sanoi olevansa melkein varma, että tulette tänään tänne. Hän matkusti tänä aamuna 5.15 lähtevällä junalla Charing Crossin asemalta miehensä kanssa mannermaalle."
"Mitä!" Holmes peräytyi pari askelta, kalpeana mielipahasta ja hämmästyksestä. "Tarkoitatteko, että hän on poistunut Englannista?"
"Ainiaaksi."
"Entä valokuva?" kuningas huudahti tukahtuneesti. "Kaikki on hukassa!"
"Sen saamme pian nähdä." Holmes juoksi portaita ylös ja me jäljessä palvelijan ohi suoraan olohuoneeseen. Huonekalut olivat hujan hajan, hyllyt ammottivat tyhjinä, kaikki laatikot oli vedetty auki ja viskelty sinne tänne, aivan kuin omistaja olisi ennen pakoaan kiireesti tarkastanut ne kaikki. Holmes loikkasi parilla askeleella soittokellon luo, sysäsi sivulle pienen, laudoitukseen sovitetun luukun, pisti kätensä lokeroon ja veti esiin valokuvan ja kirjeen. Kuva esitti Irene Adleria, yllään loistava iltapuku, ja kirjeessä oli osoitteena: "Herra Sherlock Holmes. Käteen." Ystäväni repäisi kuoren auki, ja me luimme kirjeen kaikki yhdessä. Se oli kirjoitettu myöhään edellisenä iltana ja kuului:
"Hyvä Herra Sherlock Holmes.
Näyttelitte osanne todella hyvin. Petitte minut täydellisesti. En
osannut epäillä mitään vielä silloinkaan, kun hälytettiin tulen
olevan irti. Mutta huomattuani, että olin ilmaissut salaisuuteni,
aloin ajatella asiaa. Minua oli varoitettu Teistä jo kuukausia
sitten. Minulle oli sanottu, että jos kuningas päättäisi
käyttää välikäsiä, hän varmasti kääntyisi Teidän puoleenne. Ja
osoitteennekin tiesin. Mutta kaikesta huolimatta Te saitte minut
ilmaisemaan, mitä tahdoitte tietää. Vielä sen jälkeenkin kun
epäluuloni olivat heränneet, minun oli vaikea uskoa pahaa niin
herttaisen ja kiltin näköisestä vanhasta papista. Mutta, kuten
tiedätte, minäkin olen näyttelijä. Miehen puku ei ole minulle
uutuus. Käytän usein hyväkseni sen suomaa vapautta, ja niinpä
annoin Johnille, kuskilleni, määräyksen pitää silmällä Teitä ja
kiiruhdin yläkertaan, jossa muutin ylleni 'kävelypukuni', ja
tulin alas juuri kuin poistuitte.
Sitten seurasin jäljessänne ovellenne saakka, sillä tahdoin olla
varma, että olin todellakin ollut kuuluisan Sherlock Holmesin
mielenkiinnon kohteena. Mennessäni ohitsenne toivotin Teille,
varomattomasti kyllä, hyvää yötä ja jatkoin matkaani mieheni luo
Templeen.
Tulimme molemmat siihen lopputulokseen, että saatuamme niin
peloittavan vastustajan meidän oli parasta paeta, ja niinpä
tapaattekin pesän tyhjänä, kun tulette huomenna minua etsimään.
Valokuvan puolesta asiakkaanne voi olla täysin levollinen.
Rakastan miestä, joka on häntä parempi ja joka myös rakastaa
minua. Kuningas voi nyt toteuttaa kaikki suunnitelmansa, hänen
tarvitsematta pelätä mitään sekaantumista sen taholta, jolle
hän on tehnyt julmaa vääryyttä. Valokuvan pidän, mutta vain
omaa turvallisuuttani ajatellen. Se on ase, joka tulee aina
suojelemaan minua toimenpiteiltä, joihin hän voisi vastaisuudessa
ryhtyä minun suhteeni. Sen tilalle jätän toisen valokuvan, jonka
hän ehkä haluaa omistaa, ja kirjoitan täten, parahin herra
Holmes, vilpittömällä kunnioituksella
Teidän
Irene Norton,
synt. Adler.""Mikä nainen – ah, mikä nainen!" kuningas huudahti, kun olimme lukeneet kirjeen. "Sanoinhan teille, että hän on sekä älykäs että päättäväinen! Hänestä olisi tullut suurenmoinen kuningatar. Eikö olekin sääli, ettei hän ollut vertaiseni?"
"Siitä päättäen, mitä olen nähnyt, hän näyttää todellakin olevan aivan eri tasolla kuin teidän majesteettinne", Holmes vastasi kuivasti. "Olen pahoillani, etten kyennyt paremmalla menestyksellä suorittamaan teidän majesteettinne minulle antamaa tehtävää."
"Päinvastoin, hyvä herra", kuningas lausui. "Paremmin ei olisi voinut käydä. Minä tiedän, että hänen sanaansa voi luottaa. Valokuva on nyt yhtä varmassa tallessa, kuin jos se olisi poltettu."
"Minua ilahduttaa kuulla teidän majesteettinne sanovan niin."
"Olen teille sanomattomasti kiitollinen. Millä tavalla voin palkita vaivanne? Tämä sormus –" Hän veti sormestaan käärmeen muotoisen smaragdisormuksen ja piti sitä kämmenellään.
"Teidän majesteetillanne on jotakin, joka on minusta vieläkin kallisarvoisempi."
"Sanokaa, pyydän."
"Tämä valokuva!"
Kuningas tuijotti häneen kummastuneena.
"Irenen valokuva!" hän huudahti. "Tietysti – varsin kernaasti."
"Kiitän teidän majesteettianne. Tämä asia on nyt valmis minun puolestani. Minulla on kunnia toivottaa teidän majesteetillenne onnellista matkaa." Holmes kumarsi ja kääntyi ympäri, näkemättä kuninkaan tarjoamaa kättä, ja lähti minun kanssani rauhallisesti kävelemään kotiin päin.
Kaikki tämä tapahtui silloin, kun Böömin kuningaskuntaa uhkasi suuri häväistysjuttu ja kun naisen äly teki tyhjäksi suunnitelman, joka oli Sherlock Holmesin nerokkaimpia. Ennen hän aina pilkkasi naisen oveluutta, mutta viime aikoina en ole enää kuullut mitään sellaista. Puhuessaan Irene Adlerista tai näyttäessään hänen kuvaansa hän tosin aina käyttää sanaa nainen, mutta erittäin kunnioittavasti.
PUNATUKKAISTEN SÄÄTIÖ.
Viime syksynä poikkesin eräänä päivänä katsomaan ystävääni Sherlock Holmesia. Raottaessani ovea näin hänen puhelevan vilkkaasti lihavan ja punakan, vanhahkon herran kanssa, jolla oli heleänpunainen tukka. Pyysin anteeksi, että olin häirinnyt, ja aioin poistua, mutta Holmes veti minut ilman muuta sisään ja sulki oven.
"Sopivampaan aikaan olisit tuskin voinut tulla, hyvä Watson", hän sanoi sydämellisesti.
"Sinä olet jälleen työssä, ja sen tähden pelkäsin häiritseväni."
"Niin olen. Kovassa työssä."
"Sitten odotan viereisessä huoneessa."
"Aivan tarpeetonta."
"Herra Wilson", hän kääntyi vieraaseensa, "tämä on hyvä ystäväni tohtori Watson, joka on tehokkaasti auttanut minua selvittämään monta pulmallista tapausta. Olen varma, että tulen jälleen tarvitsemaan hänen apuaan ryhtyessäni tutkimaan teidän asiaanne."
Puhuteltu kohottautui hiukan tuolistaan, nyökäytti päätään tervehdykseksi ja loi minuun nopean, tutkivan katseen pienistä, ihrapoimujen supistamista silmistään.
"Käy istumaan", Holmes kehoitti, painautuen nojatuoliinsa ja sovittaen sormenpäät vastakkain, kuten hänellä oli tapana tehdä ollessaan puhetuulella. "Minä tiedän, hyvä Watson, että kaikki eriskummallinen ja sellainen, joka poikkeaa tavallisuudesta ja on arkielämän säännölliselle kululle vierasta, viehättää sinua yhtä paljon kuin minuakin. Olet ilmaissut sen aivan selvästi, sillä onhan tämä kiintymyksesi suorastaan pakottanut sinut merkitsemään muistiin ja selostamaan muillekin monta pientä seikkailuani ja, salli minun sanoa, melkoisesti kaunistelemaan niitä."
"Tutkimuksesi ovat todellakin olleet minusta erittäin mielenkiintoisia."
"Kuten muistat, huomautin joitakin päiviä sitten juuri vähää ennen kuin kävimme käsiksi neiti Sutherlandin tarjoamaan varsin vähäpätöiseen tehtävään, että eriskummallisimmat tapaukset ja omituisimmat syiden ja seurausten yhdistelmät löydetään itse elämästä, joka on jo sinänsä paljon rohkeampi seikkailu, kuin mikään mielikuvituksen aikaansaannos."
"Väite, jonka todenperäisyyttä suvaitsin epäillä."
"Aivan niin, tohtori, mutta lopuksi sinun on pakko hyväksyä se, sillä minä latelen sinulle toinen toistaan sitovampia todistuksia niin kauan, että sinun täytyy myöntää minun olevan oikeassa. Mutta asiaan. Herra Jabez Wilson on huomaavaisesti kääntynyt puoleeni ja kertonut seikkoja, joista näyttää kehittyvän varsin kummallinen juttu. Minulla on, kuten tiedät, tapana sanoa, että omituisimmat ja harvinaisimmat ilmiöt hyvin usein sisältyvät pieniin rikoksiin, eivätkä suuriin. Itse tapahtuma voi usein olla niin mitätön ja jokapäiväisen näköinen, ettei ensin tiedä, onko mitään rikosta tehtykään. Sen perusteella, mitä herra Wilson on tähän saakka kertonut, minun on vielä mahdotonta sanoa, olemmeko tässä tapauksessa tekemisissä rikoksen kanssa, mutta tapahtumien kulku näyttää varsin omituiselta. Ehkä saan vaivata teitä, herra Wilson, kertomaan kaikki uudelleen. Pyyntöni ei johdu vain siitä, ettei tohtori Watson ole kuullut asian alkuvaiheita, vaan myös siitä, että tahdon, koska tapaus näyttää niin kummalliselta, painaa kaikki yksityiskohdat mahdollisimman tarkasti mieleeni. Yleensä kykenen jo sen nojalla, mitä minulle kerrotaan tapahtumien kulusta, löytämään oikean tien ja tekemään oikeat johtopäätökset, vertaamalla niitä mieleeni johtuviin tuhansiin muihin samansuuntaisiin tapauksiin, mutta nyt minun täytyy myöntää, etten löydä mitään vastinetta."
Hänen hyvinvoipa asiakkaansa oikasihe hiukan ylpeästi tuolissaan ja veti povitaskustaan likaisen ja rypistyneen sanomalehden. Hänen tutkiessaan ilmoitussivua pää kumarassa ja lehti polvilla minä tarkastelin häntä kiinteästi ja koetin ystäväni menettelytapaa noudattaen päätellä hänen puvustaan ja ulkomuodostaan, mikä hän oli miehiään.
Tutkimukseni tulos oli kuitenkin verraten laiha. Vieraamme oli kaikista merkeistä päättäen aivan tavallinen englantilainen liikemies, lihava, itsekylläinen ja rauhallinen. Hänellä oli harmaat ja hiukan rypistyneet ruudukkaat housut, musta, jonkin verran nuhrautunut pitkätakki, ruskeat liivit ja paksut, messinkiset kellonvitjat, joissa killui nelikulmaisesta reiästä pieni metalliraha. Kulunut silkkihattu ja samettikauluksinen, ruskea ja haalistunut päällystakki oli pantu tuolille hänen viereensä. Katselinpa kuinka tarkasti hyvänsä, miehessä ei ollut muuta huomiota herättävää kuin hänen tulipunainen tukkansa ja äärimmäisen huolestunut ilmeensä.
Holmes huomasi heti pienen askarteluni ja pudisti hymyillen päätään kohdatessaan kysyvän katseeni. "Lukuunottamatta seikkoja, jotka selvästi ilmaisevat, että hän on jonkin ajan tehnyt ruumiillista työtä, että hän nuuskaa, on vapaamuurari, on ollut Kiinassa ja että hänellä on viime aikoina ollut paljon kirjoitustyötä, en huomaa muuta", hän luetteli sitten.
Herra Jabez Wilson suoristautui äkkiä ja tuijotti ystävääni vilpittömän hämmästyneesti.
"Mistä ihmeestä olette saanut tietää kaiken tuon, herra Holmes?" hän kysyi. "Mistä esimerkiksi tiedätte minun tehneen ruumiillista työtä? Sillä on totta kuin evankeliumi, että olin aluksi merillä kirvesmiehenä."
"Sen näkee käsistänne. Oikea on vasenta huomattavasti suurempi. Sillä on tehty työtä, minkä tähden lihakset ovat kehittyneemmät."
"Entä nuuskaaminen ja vapaamuurarius?"
"Sen selittäminen voisi tuntua teistä jonkin verran loukkaavalta, varsinkin kun te, vastoin veljeskuntanne ankaria sääntöjä, käytätte rintaneulaa, jossa on ympyrä ja harppi."
"Aivan niin, sitä en tullut nähkääs ajatelleeksi. Mutta kirjoitustyö?"
"Oikean hihanne alapuoli on aivan kiiltävä viiden tuuman laajuudelta ja vasemmassa on kiiltävä läikkä kyynärpään lähellä paikassa, joka painuu kirjoittaessanne pöytää vasten. Voisiko se merkitä mitään muuta?"
"Eipä kylläkään. Entä Kiina?"
"Tuo oikean ranteenne yläpuolella oleva kalankuva on voitu tatuoida ainoastaan Kiinassa. Olen jonkin verran tutkinut tatuointimerkkejä ja selostanut niitä kirjallisuudessakin. Suomujen värittäminen noin kauniisti punertaviksi on erityinen taito, joka osataan vain Kiinassa. Kun lisään, että näen kiinalaisen rahan kellonvitjoissanne, niin asia käy vielä yksinkertaisemmaksi."
Herra Jabez Wilson nauroi sydämellisesti. "Mikään ei ole sen selvempää. Ensin luulin teidän tehneen ihan ihmeitä, mutta nythän huomaankin, ettei siinä ollut mitään ihmeellistä."
"Minusta alkaa tuntua, Watson, että johtopäätöksieni selittäminen on tyhmää", Holmes sanoi. "'Omne ignotum pro magnifico'. Pieni kuuluisuuteni, niin vaatimaton kuin se onkin, tekee varmasti haaksirikon, jos olen näin avomielinen. Ettekö löydä ilmoitusta, herra Wilson?"
"Kyllä, tässä se on." Hän osoitti paksulla, punaisella sormellaan melkein sivun keskustaa. "Siinä se on. Ja siitähän tämä kaikki sai alkunsa. Lukekaa se itse, herra."
Minä otin lehden ja luin:
"Punatukkaisten säätiö. Sen mukaisesti, mitä nyttemmin kuollut Ezekiah Hopkins, Lebanon, Penn., U.S.A., on testamentissaan määrännyt, on Punatukkaisien säätiössä jälleen paikka vapaana, jonka haltija, säätiön jäseneksi hyväksytty henkilö, on oikeutettu saamaan neljä puntaa viikossa vain nimellisestä työstä. Vaalikelpoisia ovat kaikki ruumiiltaan ja sielultaan terveet, 21 vuotta täyttäneet punatukkaiset miehet. Henkilökohtainen ilmoittautuminen maanantaina kello 11 Duncan Rossille säätiön toimistoon, 7, Pope's Court, Fleet Street."
"Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?" huudahdin, luettuani tämän kummallisen ilmoituksen kahteen kertaan.
Holmes nauroi ja käänsihe pari kertaa tuolissaan, kuten hänellä oli tapana ollessaan hyvällä tuulella. "Hiukan toisenlaista, kuin mihin olemme tottuneet, vai mitä?" hän huomautti. "Nyt on teidän vuoronne jatkaa, herra Wilson. Kertokaa meille kaikki itsestänne, toimeentulostanne ja kotioloistanne ja millä tavalla tämä ilmoitus vaikutti elämäänne. Mutta tohtori merkitköön ensin muistiin lehden nimen ja päiväyksen."
"The Morning Chronicle huhtikuun 27 päivältä 1890. Täsmälleen kaksi kuukautta vanha."
"Hyvä on. No, herra Wilson?"
"Kuten jo kerroin teille, herra Holmes", Jabez Wilson aloitti, pyyhkien nenäliinalla otsaansa, "minulla on pieni panttilainausliike Coburg Squarella lähellä Cityä. Liike on verraten pieni eikä ole viime vuosina tuottanut enempää, kuin että olen nipin napin tullut toimeen. Ennen minulla oli aina kaksi apulaista, mutta nyt vain yksi, ja ellei hän tyytyisi puoleen palkkaan sen tähden, että tahtoo perehtyä alaan, niin enpä tiedä, kykenisinkö pitämään häntäkään."
"Mikä on tuon avuliaan nuorukaisen nimi?" Holmes keskeytti.
"Vincent Spaulding. Hänen iästään en ole selvillä, mutta nuorukaiseksi häntä tuskin voi sanoa. Parempaa apulaista en saisi mistään, herra Holmes, ja minä tiedän vallan hyvin, että hän voisi ansaita muualla kaksi kertaa enemmän kuin minun palveluksessani, mutta kun hän on tyytyväinen, niin mikäpä pakko minun on ruveta puhuman hänelle järkeä siinä suhteessa."
"Aivan tarpeetonta. Olihan päinvastoin suuri onni, että saitte apulaisen, joka ei vaadi täyden taksan mukaista palkkaa. Sellaista sattuu työnantajille varsin harvoin tähän aikaan. Minusta alkaa melkein tuntua, että apulaisenne on aivan yhtä merkillinen kuin tuo ilmoituskin."
"Hänelläkin on oma vikansa", herra Wilson murahti. "Hän on aivan hullaantunut valokuvaukseen. Juuri silloin kun hän voisi oppia jotakin, hän näpsyttelee konettaan ja häviää kellariin kuin kaniini koloonsa kuviaan kehittämään. Se on hänen suurin vikansa, mutta yleensä hän on taitava ja ahkera. Mitään sen pahempaa en ole huomannut hänessä."
"Hän on yhä edelleenkin palveluksessanne?"
"Kyllä. Hän ja neljäntoistavuotias tyttö, joka pitää huolen siivouksesta ja osaa jo hiukan valmistaa ruokaakin. Muita ei olekaan, sillä minä olen leskimies ja lapseton. Elämämme on sangen vaatimatonta. Kunhan meillä on katto pään päällä ja kykenemme maksamaan veromme, niin muusta ei väliä. Tämä ilmoitus oli ensimmäinen rauhamme häiritsijä. Päivälleen kahdeksan viikkoa sitten Spaulding tuli konttoriin juuri tämä lehti kädessään ja sanoi:
"'Toivonpa totisesti, herra Wilson, että tukkani olisi punainen.'
"'Kuinka niin?' minä kysyin.
"'Punatukkaisten säätiössä on jälleen avoin paikka. Sen saaminen merkitsee pientä omaisuutta, ja näitä paikkoja sanotaan olevan enemmän kuin niihin pyrkijöitä, niin ettei säätiön hallitus tahdo mitenkään saada rahoja sijoitetuiksi. Jospa tukkani voisi muuttaa väriään, niin tässähän olisi nyt näppärä eläkepaikka tarjolla.'
"'Millä tavalla tarjolla?' minä tiukkasin. Kuten olette jo tietysti ymmärtänyt, herra Holmes, minä istun enimmäkseen kotona, ja kun asiakkaani tulevat luokseni, minun tarvitsematta mennä heidän puheilleen, voi mennä viikkoja, etten pistä jalkaani kynnyksen yli. Niin ollen en tiedä juuri mitään, mitä maailmassa milloinkin tapahtuu, ja sentähden minusta on aina hauskaa saada kuulla uutisia.
"'Ettekö ole milloinkaan kuullut Punatukkaisten säätiöstä?' hän ihmetteli silmät suurina.
"'En milloinkaan.'
"'Sepä kummallista, sillä tehän kuulutte itsekin niihin, joilla on oikeus hakea noita paikkoja.'
"'Paljonko tuollainen paikka antaa tuloja?' kysyin.
"'Vain parisataa puntaa vuodessa, mutta työ on helppoa eikä sanottavasti vaikeuta muun toimen hoitamista.'
"Voitte helposti kuvitella, että kaikki tuo sai minut höristämään korviani, sillä liikkeeni on viime vuosina tuottanut niin vähän, että parin sadan punnan lisätulo olisi tehnyt oikein hyvää.
"'Kertokaa, mitä tiedätte asiasta', minä kehoitin.
"'Kuten itse näette', hän sanoi ojentaen lehden minulle, 'säätiössä on paikka avoinna, ja siinä on osoitekin, johon tarkempia tietoja haluavien pitää ilmoittautua. Säätiön perusti, minulle on kerrottu, amerikkalainen miljonääri Ezekiah Hopkins, joka on ollut tavallaan hyvin omituinen mies. Hän oli itsekin punatukkainen ja tunsi suurta myötätuntoa kaikkia punatukkaisia miehiä kohtaan, mikä lopuksi johti siihen, että hän testamentissaan uskoi suunnattoman omaisuutensa nimittämiensä uskottujen miesten haltuun, määräten, että korot oli käytettävä helpon toimen varaamiseen miehille, joilla oli samanvärinen tukka kuin hänellä. Mikäli olen kuullut, palkka on hyvä ja työtä vain nimeksi.'
"'Mutta voihan halukkaita punatukkaisia olla miljoonia', huomautin.
"'Ei sentään niin monta, kuin voisi luulla', hän vastasi. 'Säätiö on näettekös vain Lontoossa asuvia täysikasvuisia miehiä varten. Tämä amerikkalainen oli lähtenyt maailmalle Lontoosta ja tahtoi tehdä jotakin vanhan kotikaupunkinsa hyväksi. Sitäpaitsi olen kuullut, ettei paikkaa kannata yrittääkään saada, jos tukka on vaalean- tai tummanpunainen. Vain tulipunainen kelpaa. Jos esimerkiksi te, herra Wilson, välittäisitte vaivautua sinne, niin olen varma, että teidät hyväksyttäisiin, mutta teidän asemassanne oleva mies tuskin välittää nähdä niin paljon vaivaa vain parin sadan punnan lakia.'
"Tukkani on, kuten herrat itsekin näkevät, todellakin melkeinpä räikeän punainen, juuri oikeata lajia, minkä tähden arvelin, että minulla piti olla aivan yhtä hyvät mahdollisuudet kuin kenellä hyvänsä toisella saada tuo paikka, jos niinkuin kilpailu tulisi kysymykseen. Ja kun Vincent Spaulding näytti tietävän asiasta aika paljon, päätin käyttää häntä hyväkseni. Käskin häntä sulkemaan liikkeen siksi päiväksi ja lähtemään heti mukaani. Vapaapäivän saaminen oli hänestä hyvin mieluista, ja niin me löimme konttorin kiinni ja lähdimme etsimään ilmoituksessa mainittua osoitetta.
"Toivon, ettei minun tarvitse enää milloinkaan nähdä sellaista näkyä, herra Holmes. Pohjoisesta ja etelästä, idästä ja lännestä olivat kaikki miehet, joiden tukka hiukankin vivahti punaiseen, kerääntyneet sinne. Fleet Street oli tungokseen saakka täynnä punatukkaisia, ja Pope's Court oli kuin appelsiinimyymälä. En olisi konsanaan uskonut koko maassa olevan niin paljon punapäitä, kuin mitä tuo ilmoitus oli houkutellut paikalle. Siellä näki punavärin kaikki vivahdukset – kellertävästä tummanruskeaan saakka – mutta, kuten Spaulding huomautti, juuri tämmöistä heleänpunaista tukkaa ei ollut monella. Nähtyäni pyrkijöitä olevan niin tavattoman paljon aioin heittää koko homman sikseen ja lähteä tieheni, mutta Spaulding ei ollut kuulevinaankaan vastaväitteitäni. Miten hän oikeastaan menetteli, en tiedä, mutta tuuppien ja kyynärpäitään käytellen hän pujottelihe joukon halki, kunnes pääsimme toimistoon viepään porraskäytävään, joka oli täynnä väkeä. Toiset pyrkivät toiveikkaan näköisinä ylöspäin, toiset astelivat alakuloisina ja masentuneina pois, mutta me emme seisahtuneet odottamaan, vaan jatkoimme matkaa samalla tavalla tuuppien ja tyrkkien, kunnes seisoimme toimistohuoneessa."
"Kaikki tämä on erittäin mielenkiintoista", Holmes huomautti, kun hänen asiakkaansa virkisti muistiaan aimo hyppysellisellä nuuskaa. "Olkaa hyvä, jatkakaa jännittävää kertomustanne."
"Huoneessa oli vain pari puutuolia ja maalaamaton pöytä, jonka ääressä istui pieni, hintelä mies. Huomioni kiintyi heti hänen tukkaansa, joka oli vielä punaisempi kuin minun. Hän sanoi pari sanaa jokaiselle tarjokkaalle, joka tuli pöydän luo, ja onnistui aina keksimään heissä jonkin puutteellisuuden, jonka takia heidät täytyi hylätä. Puheenaolevan paikan saaminen ei näyttänyt olevan niinkään helppoa. Mutta miten olikaan, tämä pikku mies kohteli minua paljon suopeammin kuin kaikkia edeltäjiäni. Kun vuoromme tuli, hän sulki oven saadakseen keskustella kanssamme kenenkään häiritsemättä.
"'Tämä on herra Jabez Wilson', apulaiseni esitteli, 'ja hän haluaisi mielellään saada säätiössä nyt avoinna olevan paikan.'
"'Ja hän sopiikin siihen ihailtavan hyvin', toinen vastasi. 'Hän täyttää vaatimukset joka suhteessa. En muista konsanaan nähneeni mitään noin hienoa.' Hän peräytyi pari askelta, pani päänsä kallelleen ja katseli tukkaani niin kauan, että minua alkoi ujostuttaa. Sitten hän äkkiä hypähti luokseni, puristi kättäni ja onnitteli minua lämpimästi menestykseni johdosta.
"'Epäröiminen olisi vääryyttä', hän lausui, 'mutta minun täytyy silti olla varovainen, minkä antanette anteeksi.' Samassa hän tarttui molemmin käsin tukkaani ja tukisti niin rajusti, etten voinut olla huutamatta. 'Hyvä on', hän julisti ja hellitti otteensa. 'Teillä on vedet silmissä, mikä osoittaa kaiken olevan niin kuin ollakin pitää. Meidän on näettekös pakko olla varuillamme, sillä meitä on kahdesti petetty tekotukalla ja kerran väriä käyttämällä. Voisin kertoa teille sellaisia tarinoita suutarinvahasta, että teidän täytyisi surkutella ihmisluonteen vilpillisyyttä.' Hän meni ikkunaan ja huusi minkä jaksoi, että paikka oli täytetty. Alhaalta kuului pettymyksen muminaa, ja väkijoukko hajaantui eri tahoille, kunnes läsnä ei ollut muita punapäitä kuin minä ja toimiston johtaja.
"'Nimeni on Duncan Ross', hän sanoi sitten, 'ja nautin itsekin eläkettä tästä jalon hyväntekijämme perustamasta säätiöstä. Oletteko naimisissa, herra Wilson? Onko teillä perhettä?'
"Vastasin, ettei ollut.
"Hänen kasvonsa synkistyivät.
"'Sepä ikävää', hän pahoitteli, 'todella ikävää. Säätiö perustettiin luonnollisesti siinä tarkoituksessa, että punatukkaisten avustaminen samalla myös edistäisi niiden lisääntymistä. Olipa se nyt onnetonta, että olette vanhapoika.'
"Naamani venähti pitkäksi kuullessani tämän, herra Holmes, sillä olin jo varma, etten saisikaan paikkaa, mutta mietittyään hetkisen hän tuumi, että asia voidaan järjestää.
"'Toisten suhteen tämä seikka olisi välttämättä otettava huomioon', hän selitti, 'mutta meidän täytyy tehdä poikkeus miehen takia, jolla on niin kaunis tukka kuin teillä. Milloin voitte vastaanottaa uuden toimenne?'
"'Sen järjestäminen käy ehkä hiukan vaikeaksi, sillä minulla on ennestään toimi', vastasin hänelle.
"'Siitä teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne, herra Wilson', Spaulding huomautti. 'Osaanhan minä toki sen verran, että hoidan sen teidän puolestanne.'
"'Mitkä tunnit minun olisi oltava työssä?' kysyin.
'Kymmenestä kahteen.'
"Nyt on otettava huomioon, herra Holmes, että panttilainausasiat toimitetaan yleensä enimmäkseen iltapäivällä, varsinkin torstai- ja perjantai-iltoina ennen kuin palkat maksetaan, minkä tähden minusta oli hyvin sopivaa ansaita hiukan sivusta aamupäivällä. Sitäpaitsi tiesin voivani luottaa siihen, että apulaiseni hoitaisi liikkeen tyydyttävästi.
"'Aika sopii mainiosti', vastasin. 'Entä palkka?'
"'Neljä puntaa viikossa.'
"'Ja työ?'
"'Vain nimellistä.'
"'Mitä tarkoitatte sanoessanne sen olevan vain nimellistä?'
"'Että teidän on oltava koko aika toimistossa tai ainakin tässä huoneistossa. Jos poistutte talosta, menetätte paikkanne ainiaaksi. Testamentin tämä kohta on aivan selvä. Te rikotte ehdot, jos poistutte toimistosta näinä tunteina.'
"'Se ei johtuisi mieleenikään, sillä onhan kysymys vain neljästä tunnista päivässä', selitin hänelle.
"'Syitä ei oteta huomioon, olivatpa ne mitä hyvänsä', Duncan Ross jatkoi, 'ei sairautta, ei liikeasioita, ei kerrassaan mitään. Teidän on pysyttävä toimistossa, tai muuten menetätte eläkkeenne.'
"'Mitä minun on tehtävä?'
"'Kirjoitettava jäljennös Encyclopedia Britannicasta. Ensimmäinen nide on tuossa kaapissa. Teidän pitää itse hankkia paperi, kynät ja muste, ja me luovutamme käytettäväksenne tämän pöydän ja tuolin. Voitteko tulla jo huomenna?'
"'Aivan varmasti', vastasin.
"'Näkemiin siis, herra Wilson, ja sallikaa minun vielä kerran onnitella teitä tämän edullisen ja hyvän aseman johdosta, johon teillä oli onni päästä.' Hän saatteli meidät kumarrellen ovelle, ja niin minä menin kotiin apulaiseni kanssa, hyvästä onnestani niin mielissäni, etten oikein tiennyt, mitä sanoisin tai tekisin.
"Ajattelin asiaa koko sen päivän, ja iltaan mennessä hyvä tuuleni häipyi vähitellen olemattomiin, sillä kuta enemmän tätä juttua pohdin, sitä varmemmalta minusta näytti, että sen täytyi olla joko pilaa tai petosta alusta loppuun saakka, minun kuitenkaan saamatta edes arvailemalla minkäänlaista käsitystä sen mahdollisesta tarkoituksesta. Sellainen testamentti tuntui aivan uskomattomalta, tai että niin yksinkertaisesta työstä kuin Encyclopedia Britannican jäljentämisestä maksettaisiin sellainen palkka. Spaulding koetti parhaansa mukaan rohkaista minua, mutta levolle mennessäni olin jo karkoittanut koko asian mielestäni. Aamulla päätin kuitenkin mennä kurkistamaan Duncan Rossin toimistoon, minkä tähden ostin pullon mustetta, sulkakynän ja seitsemän arkkia paperia ja lähdin Pope's Courtiin.
"Suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni kaikki oli kunnossa. Pöytä oli valmiina minua varten ja herra Duncan Ross oli myös saapuvilla auttaakseen minua pääsemään hyvään alkuun. Hän kehoitti minua aloittamaan aivan alusta, A-kirjaimesta, ja poistui, mutta pistäytyi sitten aina tämän tästä katsomaan, miten kulutin aikani. Kello kaksi hän sanoi minulle hyvästi, kiiteltyään ensin ahkeruuttani, että olin ehtinyt kirjoittaa niin paljon, ja saatteli minut ovelle, jonka hän lukitsi.
"Tämä toistui säännöllisesti joka päivä, herra Holmes, ja lauantaina johtaja pani pöydälleni lupaamansa viikkopalkkani, neljä kultapuntaa. Samoin kävi seuraavalla ja sitä seuraavalla viikolla. Joka aamu tulin sinne kymmeneltä ja poistuin kello kaksi. Vähitellen herra Ross alkoi harventaa käyntejään. Hän nähtävästi harkitsi riittävän, että poikkesi kerran sisään heti aamulla, ja lopulta saattoi mennä monta päivää, etten nähnyt häntä ollenkaan. Siitä huolimatta en tohtinut tietystikään poistua toimistosta hetkeksikään, sillä enhän voinut tietää, milloin hän saattoi ilmestyä, ja paikka oli niin edullinen ja sopi minulle niin hyvin, etten tahtonut sitä hevillä menettää.
"Tällä tavalla meni kahdeksan viikkoa, ja minä olin jo päässyt Attikaan saakka ja toivoin ahkerasti työskentelemällä pian pääseväni käsiksi B-kirjaimeen. Paperia meni aika paljon, sillä minä uurastin niin uskollisesti, että valmiita arkkeja oli kokonainen pino. Ja sitten koko homma loppui kuin leikaten."
"Loppui?"
"Niin, herra Holmes. Ja juuri tänä aamuna. Menin työhöni kello kymmenen, kuten muulloinkin, mutta ovi oli kiinni. Ja lujasti. Keskimmäiseen lautaan oli nastalla kiinnitetty pieni nelikulmainen paperipala. Tässä se on, niin että voitte itse lukea sen."
Hän otti esille noin puolen kirjearkin kokoisen valkean paperin. Siihen oli kirjoitettu:;
"Punatukkaisten säätiö on lakkautettu
lokak. 9 p:nä 1890."Holmes ja minä katselimme tätä lyhyttä ilmoitusta ja sitä pitelevän miehen masentunutta naamaa, kunnes asian koomillinen puoli peitti kaikki muut näkökohdat niin täydellisesti, että purskahdimme molemmat kaikuvaan nauruun.
"Minä en huomaa siinä mitään erityisemmän lystikästä!" vieraamme huudahti, punastuen närkästyksestä. "Ellette voi tehdä muuta kuin nauraa minulle, niin voin yhtä hyvin mennä muualle."
"Ei, ei." Holmes painoi hänet takaisin tuolille, josta hän oli jo puolittain noussut. "En tahtoisi todellakaan millään hinnalla menettää tätä tilaisuutta, sillä tapaus on niin poikkeuksellinen, että se ihan virkistää. Mutta siinä on kaikesta huolimatta, suokaa anteeksi, että sanon, niin, jotakin, joka panee hymyilemään. Pyydän teitä kertomaan, mitä teitte nähtyänne tuon ilmoituksen."
"Olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä tehdä. Sitten kävin kaikissa lähistöllä olevissa konttoreissa, kyselin ja tiedustelin, mutta kukaan ei näyttänyt tietävän asiasta tämän taivaallista. Lopuksi menin talon isännän luo, joka asuu pohjakerroksessa, ja kysyin, tiesikö hän ehkä jotakin punatukkaisten säätiön kohtalosta. Hän sanoi, ettei hän ollut koskaan kuullut puhuttavankaan sellaisesta säätiöstä. Sitten kysyin, kuka Duncan Ross oli. Nimi oli hänelle aivan outo.
"'Kuka sitten asui nelosessa?' kysyin.
"'Tarkoitatteko sitä punatukkaista herraa?'
"'Sitä juuri.'
"'Hänen nimensä on William Norris. Hän on asianajaja ja käytti huonettani tilapäisesti, kunnes hänen oma toimistohuoneistonsa valmistuisi. Hän muutti eilen.'
"'Missä voisin tavata häntä?'
"'Hänen uudessa konttorissaan. Hän antoi minulle osoitteensa. Kas tässä: 17, King Edward Street, lähellä St. Paulin kirkkoa.'
"Lähdin sinne heti, herra Holmes, mutta perille tultuani huomasin, että etsimäni talo oli tehdas, jossa valmistetaan polvenlämmittäjiä. William Norrisista tai Duncan Rossista ei ollut kukaan kuullut puhuttavankaan."
"Entä mihin menitte sitten?" Holmes kysyi.
"Menin kotiin ja kysyin neuvoa apulaiseltani. Mutta hän ei voinut auttaa minua millään tavalla. Hän ei osannut sanoa muuta kuin että odottaisin, kunnes minulle kirjoitettaisiin asiasta. Mutta siihen en tyytynyt, herra Holmes. Paikka oli niin edullinen, etten halunnut menettää sitä noin vain ilman muuta, ja kuultuani teidän ennenkin auliisti auttaneen hätään joutuneita köyhiä ihmisiä, tulin suoraa päätä tänne."
"Ja siinä te menettelitte viisaasti", Holmes vastasi. "Asia näyttää niin kummalliselta, että syvennyn siihen mielihyvällä. Kaikki, mitä olette nyt kertonut, saa minut ajattelemaan, että sen yhteydessä voi olla kysymys suuremmista ja tärkeämmistä asioista, kuin miltä aluksi näyttää."
"Onhan siinä tärkeyttä tarpeeksi, kun menettää neljä puntaa viikossa!" Jabez Wilson huokasi.
"Mitä teihin henkilökohtaisesti tulee", Holmes huomautti, "niin teillä ei pitäisi olla mitään valittamisen syytä tämän merkillisen säätiön suhteen. Olettehan ymmärtääkseni nyt päinvastoin noin kolmekymmentä puntaa rikkaampi kuin ennen, puhumattakaan tiedoista, jotka olette saanut yksityiskohtaisen tarkasti kaikista A-kirjaimella alkavista asioista. Te ette ole menettänyt mitään."
"Enpä kylläkään, herra Holmes, mutta minä tahdon päästä selvyyteen heistä – ketä he ovat ja mikä oli tämän pilanteon tarkoitus, jos se sitten oli pilaa. Se oli melkoisen kallista lystiä, sillä se maksoi heille kolmekymmentä kaksi puntaa."
"Koetamme selvittää kaikki. Mutta ensin pari kysymystä, herra Wilson. Tuo teidän apulaisenne, joka ensin kiinnitti huomionne ilmoitukseen – kuinka kauan hän oli silloin ollut palveluksessanne?"
"Noin kuukauden ajan."
"Millä tavalla tulitte ottaneeksi hänet?"
"Hän vastasi ilmoitukseen."
"Oliko hän ainoa tarjokas?"
"Ei – vastauksia oli ainakin tusina."
"Miksi otitte hänet?"
"Koska hän oli vikkelä ja palkan suhteen halpa."
"Hän tyytyi puoleen palkkaan, eikö niin?"
"Aivan niin."
"Miltä hän näyttää, tuo Vincent Spaulding?"
"Lyhyt, tanakka ja sukkelaliikkeinen ja aivan parraton, vaikka hänen täytyy jo olla melkoisesti yli kolmenkymmenen. Otsassa on jonkin hapon polttama valkoinen arpi."
Holmes kumartui kiihkeästi puhujan päin. "Sitä ajattelinkin. Onko hänen korvanlehdissään reiät korvanrenkaita varten?"
"On. Hän sanoi mustalaisten tehneen ne hänen ollessaan pikku poika."
"Hm!" Holmes painautui takaisin tuoliinsa. "Onko hän vieläkin luonanne?"
"Hän jäi kotiin, kun lähdin tänne."
"Ja liikkeenne hoidosta on huolehdittu poissa ollessanne?"
"Ei mitään valittamista, herra Holmes. Aamupäivällä ei ole milloinkaan erityisempää kiirettä."
"Hyvä on, herra Wilson. Parin päivän kuluttua voin todennäköisesti ilmoittaa teille mielipiteeni asiasta. Tänään on lauantai, ja ehkäpä pääsemme johonkin ratkaisuun jo ennen maanantaita. Niin ainakin toivon."
"No, Watson", Holmes virkkoi, kun vieraamme oli poistunut, "mitä ajattelet tästä kaikesta?"
"En mitään", sanoin suoraan. "Peräti omituinen juttu."
"Onhan aivan tavallista", Holmes huomautti, "että omituisimmat ja kummallisimmat asiat osoittautuvat hyvin yksinkertaisiksi, kun taas tuollaisen jokapäiväisen rikoksen selvittäminen, jossa ei huomaa mitään erikoispiirrettä, on tosiasiallisesti mitä pulmallisin tehtävä, aivan yhtä vaikea kuin tavallisten kasvojen erottaminen toisista samanlaisista. Mutta minun täytyy käydä heti käsiksi tähän asiaan."
"Mitä aiot tehdä?" tiedustelin.
"Tupakoida", hän vastasi. "Tämä tehtävä vaatii ainakin kolme piipullista, minkä tähden pyydän, ettet puhu minulle viiteenkymmeneen minuuttiin." Nostaen kapeat polvensa leuan alle hän kyyristyi nojatuoliinsa ja jäi siihen istumaan silmät ummessa, mustaksi paahtuneen savipiipun pistäessä esiin polvien ylitse kuin jonkin eriskummallisen linnun nokka. Luulin hänen jo nukahtaneen ja aloin itsekin torkahdella, kun hän äkkiä hypähti pystyyn jäntevästi kuin mies, joka on tehnyt päätöksensä.
"Sarasate soittaa tänä iltana St. James Hallissa", hän huomautti pannen piippunsa uunin reunalle. "Mitä arvelet siitä, Watson? Voisivatko potilaasi tulla toimeen muutamia tunteja ilman sinua?"
"Minulla ei ole mitään tekemistä tänään. Niin että sen puolesta voin aivan hyvin tulla."
"Ota sitten hattusi. Ensin menen Cityyn, ja lounaan voimme syödä matkalla. Huomaan ohjelmassa olevan aika runsaasti saksalaista musiikkia, josta oikeastaan pidänkin enemmän kuin italialaisesta ja ranskalaisesta. Se on levollista ja sitä kuunnellessaan voi lepuuttaa aivojaan."
Me ajoimme maanalaisella Aldergatelle ja käveltyämme lyhyen matkan saavuimme Saxe-Coburg Squarelle, aamulla kuulemamme omituisen kertomuksen näyttämölle, likaiselle ja rappeutuneen näköiselle, nelisivuiselle aukealle, jota ympäröivät kaksikerroksiset tiilitalot näyttivät yhtä likaisilta. Keskelle oli aidattu rikkaruohoa kasvava nurmikko, jonka reunoilla kitukasvuiset laakeripensaat kävivät savuisessa ja ummehtuneessa ilmassa kovaa taistelua olemassaolostaan. Kolme kullattua palloa ja ruskea kilpi, johon oli maalattu valkoisilla kirjaimilla: Jabez Wilson, ilmaisivat, missä punatukkainen ystävämme harjoitti liikettään. Holmes pysähtyi talon eteen ja tarkasteli sitä kiinteästi pää kallellaan ja silmät puolittain ummessa. Sitten hän käveli hitaasti katua ylös kulmaan saakka ja palasi samaa tietä takaisin toiseen kulmaan, katsellen taloja koko ajan yhtä kiinteästi. Lopuksi hän pysähtyi panttiliikkeen eteen, löi kepillään joitakin kertoja voimakkaasti kivitykseen ja koputti sitten oveen. Sen avasi heti parraton, älykkäännäköinen nuori mies, joka kehoitti meitä tulemaan sisään.
"Paljon kiitoksia", Holmes sanoi, "mutta tarkoitukseni oli vain kysyä, mistä täältä mennään Strandiin."
"Kolmas oikealle, neljäs vasemmalle", apulainen vastasi nopeasti ja löi oven kiinni.
"Sukkela poika", Holmes huomautti poistuessamme. "Minun mielestäni hän on neljänneksi älykkäin ja yritteliäin mies koko Lontoossa, ja mitä rohkeuteen tulee, niin en ole lainkaan varma, etteikö hän ole kolmas. Olen ollut hänen kanssaan ennenkin tekemisissä."
"Herra Wilsonin apulainen näyttelee ilmeisesti sangen suurta osaa tässä Punatukkaisten säätiön jutussa. Olen varma, että teit kysymyksesi vain saadaksesi nähdä hänet."
"En häntä."
"Mitä sitten?"
"Vain hänen polvensa."
"Ja mitä näit?"
"Mitä odotinkin."
"Minkä tähden tunnustelit kivitystä?"
"Hyvä tohtori, nyt on aika tehdä havaintoja, eikä jutella. Me olemme vakoojia vihollismaassa. Saxe-Coburg Squaren tunnemme jo osapuilleen. Tutkikaamme nyt, mitä sen takana on."
Katu, jolle käännyimme yksinäisen Saxe-Coburg Squaren kulmasta, oli sen yhtä suuri vastakohta kuin taulun etu- ja takasivu keskenään. Se oli valtasuonia, joita myöten Cityn liikenne suuntautuu pohjoiseen ja länteen. Ajokadun täytti kahdessa rivissä vastakkaisiin suuntiin liikkuva ajoneuvojen virta ja käytävät kuhisivat mustanaan joka taholle kiiruhtavia jalankulkijoita. Katsellessamme hienojen myymälöiden ja komeiden liikehuoneistojen upeata riviä meidän oli vaikea käsittää, että tuo rappeutunut ja unteloinen aukea, josta olimme juuri poistuneet, oli aivan niiden takana.
"Katsotaanpa nyt hiukan", Holmes sanoi, pysähtyen kulmaukseen ja silmäillen ympärilleen. "Tahtoisin mielelläni muistaa, missä järjestyksessä talot ovat tässä, sillä Lontoon tarkka tunteminen kuuluu myös harrastuksiini. Tuossa on Mortimerin tupakkakauppa, tuossa pieni sanomalehtimyymälä, City- ja Suburbanpankin Coburgin-konttori, kasvisravintola ja McFarlanen vaunukoritehdas. Sen toiselta puolelta alkaa jo toinen kortteli. Nyt, tohtori, olemme tehneet, mitä tehtävissä on, niin että meidän on jo aika hiukan huvitellakin. Voileipä, kuppi kahvia, ja sitten suoraan sävelten maailmaan, jossa kaikki on onnea, autuutta ja sopusointua ja jossa punatukkaiset asiakkaat eivät pääse kiusaamaan meitä sotkuisilla ongelmillaan."
Ystäväni oli innostunut musiikkimies. Hän soitti viulua erittäin hyvin ja oli sitäpaitsi säveltäjänäkin keskitasoa korkeammalla. Nytkin hän istui koko iltapäivän aitiossaan mitä täydellisimmän onnentunteen lumoissa, pitkien ja hentojen sormien liikahtaessa silloin tällöin hiljaa seuraamaan sävellysten sulavaa poljentoa. Kasvoille hiipinyt lempeä hymy ja silmien uneksiva katse melkeinpä pakottivat unohtamaan, että vieressäni istuva mies oli vainukoira Holmes – hellittämätön, nerokas ja nopeasti iskevä Holmes. Hänen omituisen luonteensa kaksi eri puolta tulivat näkyviin vuorotellen, ja usein ajattelin, että hänen äärimmäinen perinpohjaisuutensa ja ajatuksensa hämmästyttävä terävyys olivat sen puolen jonkinlaista vastavaikutusta, joka toisinaan vaivutti hänet runollisuuteen ja mietiskelyyn. Hänen luonteensa heilahteli suurimmasta toimettomuudesta mitä kiihkeimpään toimeliaisuuteen, ja minä tiesin kokemuksestani, ettei hän ollut milloinkaan peloittavampi kuin venyskeltyään päiväkausia nojatuolissaan viulunsa ja vanhojen kirjojensa parissa. Silloin hänet saattoi äkkiä vallata tavaton metsästyskiihko, ja silloin hänen loistava havaintokykynsä ja taitonsa tehdä johtopäätöksiä terävöityivät niin selvästi näkeväksi, että henkilöt, jotka eivät tietäneet mitään hänen menetelmistään, katsoivat häneen kysyvästi ja hämmästyneesti kuin ihmiseen, joka tietää enemmän kuin muut kuolevaiset. Katsellessani häntä tänä iltana St. James Hallissa ja nähdessäni, kuinka täydellisesti hän oli vaipunut musiikin maailmaan, minä tunsin, että niitä, joiden ajoon hän oli lähtenyt, uhkasi tuho ja turmio.
"Sinä aiot varmaankin mennä kotiin, vai mitä, tohtori?" hän kysäisi poistuessamme.
"Mitäpä tässä enää muutakaan tekisi?"
"Minulla on vielä vähän toimitettavaa, joka vie noin pari tuntia. Tämä Coburg Squaren juttu on vakava asia."
"Millä tavalla vakava?"
"Tekeillä on suuri rikos, mutta minulla on pätevä syy uskoa, että ehdimme estää sen. Ja se, että tänään on lauantai, tekee asian kiireelliseksi. Tarvitsen apuasi jo tänä yönä."
"Mihin aikaan?"
"Kello kymmenen."
"Tulen Baker Streetille täsmälleen kymmenen."
"Hyvä on. Ja kuulehan, tohtori, ole hyvä ja pistä sotilasrevolverisi taskuusi, sillä voihan käydä, että sitäkin tarvitaan."
Hän heilautti kättään, pyörähti ympäri ja oli samassa hävinnyt väkijoukkoon.
Omasta mielestäni en ole muita ihmisiä typerämpi, mutta ollessani tekemisissä Sherlock Holmesin kanssa minusta tuntuu aina kuin olisin säkissä. Olinhan nytkin kuullut aivan samat asiat kuin hänkin, nähnyt, mitä hän oli nähnyt, ja kuitenkin hänen sanansa ilmaisivat, että hän näki aivan selvästi, ei vain sitä, mitä oli tapahtunut, vaan senkin, mitä tuli tapahtumaan, kun taas koko juttu oli minulle yhä vieläkin toivottoman sekava ja hämärä alusta loppuun saakka. Ajaessani kotiini Kensingtoniin kertasin mielessäni kaikki, "Encyclopedia Britannican" jäljentäjän kummallisesta kertomuksesta alkaen Coburg Squarelle tekemäämme retkeen saakka, unohtamatta liioin tuota salaperäistä neuvoa, jonka ystäväni oli erotessamme antanut. Mikä oli tämä yöllinen retki, ja miksi minun piti ottaa ase mukaani? Mihin menisimme ja mille asialle? Holmes oli vihjaissut, että panttilainaajan parraton apulainen oli vaarallinen mies – kyllin rohkea pelaaman suurtakin peliä. Koetin arvailla ja päästä selvyyteen, mutta lopuksi harmistuin ja karkoitin mielestäni koko jutun, kunnes yö antaisi vastauksen kaikkiin kysymyksiin.
Kello oli neljännestä yli yhdeksän, kun lähdin kotoa ja menin Parkin ja Oxford Streetin kautta Baker Streetille. Oven edessä seisoi kaksi hevosta, ja tultuani eteiseen kuulin ääniä ylhäältä. Astuessani ystäväni huoneeseen tapasin Holmesin keskustelemassa vilkkaasti kahden miehen kanssa, joista toinen oli Peter Jones, virallisen poliisin edustaja, ja toinen pitkä, laiha ja surumielisen näköinen herra, jolla oli välkkyvän kiiltävä silkkihattu ja arvokkaan hieno pitkä takki.
"Jahah, joukkomme on täysilukuinen", Holmes sanoi, napittaen päällystakkinsa ja ottaen naulakosta tukevan piiskan. "Herra Jonesin Scotland Yardista tunnet jo ennestään. Salli minun esittää sinulle herra Merryweather, joka myös tulee olemaan kanssamme tämän yön seikkailussa."
"Me metsästämme jälleen parittain, tohtori", Jones virkkoi mahtipontiseen tapaansa. "Tämä ystävämme on ajon alkuunpanijana ihmeteltävän taitava, mutta saadakseen otuksen kiinni hänellä pitää olla vanha ja kokenut ajokoira apunaan."
"Minä puolestani toivon vain, ettei meidän tarvitsisi lopuksi nähdä lähteneemme tähän ajoon turhanpäiten", herra Merryweather huomautti nyreästi.
"Te voitte luottaa herra Holmesiin", Jones vastasi ponnekkaasti. "Hänellä on omat menettelytapansa, jotka tosin ovat, minun sallittaneen sanoa, hiukan epäkäytännöllisiä ja toisinaan eriskummallisiakin, mutta hänellä on hyvän salapoliisin kaikki edellytykset. En liioittele sanoessani, että hän on parikin kertaa, kuten esimerkiksi Sholton murhassa ja Agran aarrejutussa, osunut oikeampaan kuin virallinen poliisi."
"Jos olette sitä mieltä, herra Jones, niin olen tyytyväinen", vieras lausui kunnioittavasti. "Mutta minun täytyy sittenkin tunnustaa, että kaipaan kortti-iltaani. Tämä on ensimmäinen lauantai kahteenkymmeneen seitsemään vuoteen, jolloin ystäväni saavat pelata skruuvinsa ilman minua."
"Minä puolestani luulen", Holmes huomautti, "että saatte tänä yönä nähdä pelaavanne korkeampaa peliä kuin konsanaan elämässänne ja sitäpaitsi paljon jännittävämpää. Teille, herra Merryweather, siinä on panoksena noin kolmekymmentätuhatta puntaa, ja teille, Jones, mies, jonka haluatte erittäin mielellänne saada käsiinne."
"Niin, John Clay, murhaaja, varas, rosvo ja väärentäjä. Hän on vielä nuori mies, herra Merryweather, mutta siitä huolimatta ammattikuntansa ensimmäisiä, pahantekijä, jonka käsiin kiinnittäisin rannerenkaani paljon mieluummin kuin kenenkään muun rikollisen ranteisiin koko Lontoossa. Hän on merkillinen mies, tämä nuori John Clay. Hänen isoisänsä oli herttua, ja hän itse on opiskellut sekä Oxfordissa että Etonissa. Hänen aivonsa ovat yhtä ovelat kuin hänen sormensa sukkelat, ja vaikka me löydämme hänen jälkiään, mihin hyvänsä nenämme pistämmekin, emme milloinkaan tiedä, mistä meidän pitäisi etsiä häntä. Päästyään kerran karkuun Scotland Yardilta murtautumalla ulos kopistaan hänen kuultiin jo seuraavalla viikolla keränneen Cornwallissa rahaa lastenkodin rakentamista varten. Olen seurannut hänen jälkiään vuosikausia, mutta en ole nähnyt häntä vielä kertaakaan."
"Toivon saavani tänä yönä esitellä teidät toisillenne. Herra John Clay on jo pari kertaa osunut minunkin tielleni, ja minä olen aivan samaa mieltä kanssanne, että hän on etevimpiä ammatissaan. Kello on jo yli kymmenen, niin että meidän on aika lähteä. Ajakaa te kaksi edellä, niin minä tulen Watsonin kanssa jäljessä."
Holmes ei puhunut juuri mitään koko matkalla, vaan istui selustaan veltosti nojaten joko äänettömänä tai iltapäivällä kuulemiamme säveliä huolettomasti hyräillen. Me ajoimme kaasuvalossa torkkuvien katusokkeloiden halki, jotka eivät tuntuneet koskaan loppuvan, ja vihdoin saavuimme Fardington Streetille.
"Pian olemme perillä", ystäväni huomautti. "Herra Merryweather on pankinjohtaja, jota tämä asia koskee henkilökohtaisesti. Mitä taas Jonesiin tulee, niin katsoin parhaaksi ottaa hänetkin mukaan. Ammatissaan hän on tosin täydellinen tomppeli, mutta muuten kunnon mies ja siinä suhteessa erinomainen, että hän on peloton kuin verikoira ja hellittämätön kuin hummeri saadessaan jonkun kynsiinsä. Kas niin, olemme perillä ja meitä odotetaan."
Edessämme oli sama vilkasliikenteinen valtakatu, jossa olimme käyneet aamupäivällä. Lähetettyämme pois ajurit herra Merryweather opasti meidät kapeata katusolaa myöten pienelle takaovelle, jonka hän avasi ja josta tulimme kapeahkoon käytävään. Toisessa päässä oli vankka rautaovi, jonka hän samoin avasi, ja sitten laskeuduimme kivisiä kiertoportaita myöten alas ja pysähdyimme toisen vielä jykevämmän rautaoven eteen. Herra Merryweather sytytti lyhdyn, avasi oven ja astui edellämme pimeään käytävään, jossa tuntui voimakas mullan haju ja jonka toisessa päässä oli vielä kolmas rautaovi. Sen sisäpuolella oli avara holvi tai kellari, täynnä hyllyjä ja laatikoita.
"Tänne ei ole helppo tunkeutua ylhäältäpäin", Holmes huomautti, nostaen lyhtyä ja katsellen ympärilleen.
"Eikä alhaaltapäin", herra Merryweather sanoi ja löi kepillään permannon kivilaattoihin. "Mutta sehän kuulostaa aivan ontolta!" lisäsi hän ja katsoi kummastuneesti meihin.
"Minun täytyy todellakin pyytää teitä liikkumaan vähän hiljemmin", Holmes sanoi vakavasti. "Koko matkamme voi muuten epäonnistua. Pyydän, olkaa hyvä ja istukaa jollekin noista laatikoista, älkääkä sekaantuko asiaan."
Arvokkaan jäykkä herra Merryweather istuutui varsin loukkaantuneen näköisenä erään laatikon laidalle, kun taas Holmes painautui polvilleen lattialle ja alkoi lyhdyn valossa suurennuslasilla tarkasti tutkia kivilaattojen välisiä rakoja. Hetkisen kuluttua hän ponnahti seisaalleen ja pisti suurennuslasin taskuunsa.
"Saamme odottaa ainakin tunnin", hän huomautti, "sillä he tuskin voivat tehdä mitään, ennen kuin se kunnon panttilainaaja on varmasti mennyt levolle. Sitten he eivät enää haaskaa minuuttiakaan, sillä kuta pikemmin työ on tehty, sitä pidemmän ajan he saavat paetakseen. Me olemme nyt, tohtori – kuten epäilemättä olet jo oivaltanut – Lontoon erääseen suurpankkiin kuuluvan sivukonttorin kellarissa Cityssä. Herra Merryweather, joka on johtokunnan puheenjohtaja, selittänee sinulle, minkä tähden Lontoon uskaliaimpien pahantekijöiden huomio juuri nyt kohdistuu tähän kellariin."
"Syynä on ranskalainen kultamme", johtaja kuiskasi. "Meitä on jo monesti varoitettu, että se aiotaan yrittää ryöstää."
"Ranskalainen kultanne?"
"Niin. Joitakin kuukausia sitten harkitsimme olevan syytä vahvistaa vararahastoamme ja lainasimme siinä tarkoituksessa 30.000 napoleonia Ranskan pankilta. Ja tieto siitä, ettei meillä ole vielä ollut aihetta purkaa kultalähetystä, vaan että rahat ovat vielä kellarissamme, on jollakin tavalla tihkunut julkisuuteen. Esimerkiksi tässä laatikossa, jonka laidalla istun, on 2,000 napoleonia, ladottuina tinapaperilehtien väliin. Kultavarastomme on nyt paljon suurempi, kuin mitä sivukonttoreissa tavallisesti säilytetään, ja hallitus on sen johdosta hyvin huolissaan."
"Ja siihen onkin syytä", Holmes huomautti. "Meidän on nyt aika valmistautua pienen hyökkäyssuunnitelmamme toimeenpanemiseen, sillä minusta tuntuu, että kaikki on ohi tunnin kuluttua. Meidän täytyy ensinnäkin sulkea lyhty, herra Merryweather."
"Ja istua pimeässä?"
"Niin, ei auta. Minulla on tosin korttipakka taskussani, sillä ajattelin, etteihän teidän näinkään ollen tarvitse menettää skruuvi-iltaanne, koska meitä kerran on neljä miestä, mutta huomaan vihollisen päässeen valmisteluissaan niin pitkälle, että tulen pitäminen olisi liian uskallettua. Ensin meidän kuitenkin pitää asettua asemiimme. Vastustajamme ovat rohkeita miehiä, jotka voivat vahingoittaa meitä, ellemme ole varovaisia, vaikkakin yllätämme heidät. Minä seison tämän laatikon takana, ja te piiloudutte noiden suojaan. Kun avaan lyhdyn, teidän pitää heti hyökätä niihin käsiksi. Jos ne ampuvat, Watson, niin ammu arkailematta vastaan ja tarkasti."
Minä panin revolverini, hana vireessä, laatikon kannelle, jonka taakse kyyristyin. Holmes sulki lyhdyn, ja me jäimme pilkkopimeään – niin sysimustaan, etten ollut konsanaan ajatellutkaan pimeyden voivan olla niin läpitunkematonta. Kuumentuneen metallin haju oli ainoa merkki, josta tiesimme valon olevan valmiina leimahtamaan esiin millä hetkellä hyvänsä. Minuun, jonka hermot odotus jännitti äärimmilleen, tämä äkillinen pimeys ja kellarin kylmänkostea ilma tekivät varsin ahdistavan ja tukalan vaikutuksen.
"Niillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta koettaa paeta, kuin pyrkiä takaisin Saxe-Coburg Squaren varrella olevaan taloon ja sieltä ulos", Holmes kuiskasi. "Toivon teidän tehneen, mitä pyysin, Jones."
"Siellä on ylikonstaapeli ja kaksi konstaapelia ulko-ovea vartioimassa."
"Sitten olemme tukkineet kaikki reiät. Nyt meillä ei ole muuta tekemistä kuin olla vaiti ja odottaa."
Kuinka pitkältä aika tuntuikaan! Todellisuudessa odotimme vain tunnin ja neljänneksen, kuten jälkeenpäin totesimme, mutta minusta tuntui, että yö ehti kulua melkein loppuun ja että päivän täytyi jo sarastaa yläpuolellamme. Raajani puutuivat ja jäykistyivät, kun en tohtinut muuttaa asentoani, mutta hermoni olivat koko ajan äärimmilleen jännittyneet ja kuuloni niin herkistynyt, että kykenin erottamaan pankinjohtajan kevyen hengityksen lihavan Jonesin lyhyemmistä ja raskaammista hengenvedoista. Tuijotin edessäni olevan laatikon yli lattiaa kohti. Silmiini osui äkkiä valon välähdys.
Aluksi näin vain loistavan pisteen kivilattiassa. Sitten se piteni keltaiseksi juovaksi, kunnes lattiaan ilmestyi nopeasti ja äänettömästi kuin leveä, valaistu halkeama ja siihen käsi – valkoinen, melkein naisellinen käsi, joka haparoi ilmaa. Se oli näkyvissä noin minuutin ajan, mutta sitten se hävisi yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin, ja ympärillämme oli jälleen pimeätä, lukuunottamatta valojuovaa, joka oli jälleen ohentunut kapeaksi viiruksi.
Käden katoaminen oli kuitenkin tilapäistä. Alhaalta kuului kolahtelua, ja samassa nousi lattian suurista, valkoisista kivilaatoista yksi ritisten paikoiltaan ja kääntyi hitaasti sivulle syrjälleen. Lattiaan jäi nelikulmainen ammottava aukko, josta näkyi lyhdyn valoa ja johon hetkisen kuluttua ilmestyi parraton, nuorekas mies. Katseltuaan tutkivasti ympärilleen hän tarttui käsillään aukon reunoihin ja veti itsensä vähitellen niin korkealle, että toinen polvi nojasi reunaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi lattialla ja veti luokseen toveria, joka oli yhtä pieni ja heiveröinen kuin hänkin, mutta jolla oli kalpeat kasvot ja hehkuvan punainen tukka.
"Kaikki selvää", hän kuiskasi. "Onko sinulla taltta ja pussit? No saamari! Hyppää alas, Archie, sukkelaan! Menen hirteen sinunkin puolestasi!"
Holmes oli hypännyt esiin ja siepannut rosvoa kauluksesta kiinni. Toinen sukelsi takaisin aukkoon, ja minä kuulin hänen takkinsa repeävän, kun Jones sai kiinni sen liepeestä. Lyhdyn valossa välähti revolverin piippu, mutta Holmesin metsästyspiiska osui samalla miehen käteen, ja ase kirposi lattialle.
"Vastarinta on hyödytöntä, John Clay", Holmes sanoi kylmästi; "teillä ei ole mitään mahdollisuutta päästä livistämään."
"Huomaan sen", toinen vastasi äärimmäisen rauhallisesti. "Toivon, että toverillani on parempi onni, vaikkakin näen teidän saaneen hänen takkinsa liepeen muistoksi."
"Ovella on kolme miestä häntä odottamassa", Holmes ilmoitti.
"Niinkö? Te näytätte tehneen kaikki perusteellisesti. Minun täytyy ihan onnitella."
"Ja minun teitä", Holmes vastasi. "Tuo punatukkaisten säätiö oli aivan uusi ja varsin onnistunut keksintö."
"Te saatte pian nähdä toverinne jälleen, vaikka hän onkin minua sukkelampi, kun on kysymys tämmöisiin rotankoloihin luikertamisesta", Jones huomautti. "Ojentakaahan kätenne, että saan nämä rannerenkaat paikoilleen."
"Pyydän teitä olemaan koskematta minuun likaisilla käsillänne", vanki vastasi käsirautoja ranteisiin lukittaessa. "Ette ehkä tiedäkään, että suonissani virtaa kuninkaallista verta. Muistakaa siis aina sanoa 'sir' ja 'olkaa hyvä', kun puhuttelette minua."
"Hyvä on", Jones sanoi, katsellen häntä pilkallisesti. "Suvaitkaa siis, sir, nousta portaita ylös, niin otamme ajurin ja viemme teidän korkeutenne poliisiasemalle."
"Se kuulostaa paremmalta", John Clay huomautti rauhallisesti. Hän kumarsi hyvin kohteliaasti meille kolmelle ja poistui tyynesti salapoliisin kanssa.
"En todellakaan tiedä, herra Holmes, millä tavalla pankin tulisi kiittää teitä tai korvata sille tekemänne palvelus", herra Merryweather lausui noustessamme portaita ylös. "Tämä pankinryöstöyritys, jonka suunnittelusta te pääsitte selville ja jonka te torjuitte mitä täydellisimmin, on rohkeimpia ja vaarallisimpia, mistä olen konsanaan kuullut puhuttavan."
"Asiaan vaikutti myös se, että tahdoin omasta puolestanikin selvittää välini John Clayn kanssa", Holmes vastasi. "Vähäpätöiset henkilökohtaiset kuluni pankki korvannee minulle, mutta muuten riittää palkkiokseni täydellisesti tämä seikkailumme, joka on kokemuksena monessa suhteessa ainutlaatuinen, samoin kuin se, että minulla oli kunnia päästä Punatukkaisten säätiön tarkastajaksi."
"Heti alusta alkaen oli aivan selvää", Holmes selitti istuessamme myöhemmin samana aamuna viskyn ja soodan ääressä Barker Streetillä, "ettei tuolla lievimmin sanoen eriskummallisella ilmoituksella punatukkaisten säätiöstä ja tehtäväksi annetulla tietosanakirjan jäljentämisellä voinut olla muuta tarkoitusta kuin saada panttilainaajamme, joka ei suinkaan ole niitä sukkelajärkisimpiä, pois tieltä määrätunneiksi joka päivä. Menettelytapa oli omituinen, mutta paremmankin keksiminen olisi hyvin vaikeata. Ja tuskinpa erehdyn sanoessani, että älykäs John Clay saa kiittää siitä kumppaninsa tukan väriä. Neljän punnan viikkopalkka on kyllin houkutteleva syötti, ja mitäpä sen maksaminen merkitsi miehille, jotka laskivat saavansa puntia tuhansittain. Ilmoitus pannaan lehteen; toinen hyväkäs panee pystyyn jonkinlaisen toimiston tapaisen; toinen viekoittelee panttilainaajan paikan hakuun; ja näin heidän onnistuu päästä niin pitkälle, että mies on poissa tieltä joka aamupäivä. Kuultuani, että hänen apulaisensa oli jo tarjoutuessaan ilmoittanut tyytyvänsä puoleen palkkaan, älysin heti, että juuri tämän paikan saaminen oli jonkin tärkeän syyn takia hänelle välttämätöntä."
"Mutta mistä saatoit arvata, mikä tämä syy oli?"
"Jos talossa olisi ollut naisia, olisin voinut epäillä kaiken kuuluneen aivan tavallisen ja arkipäiväisen juonen kehittämiseen. Mutta tässä tapauksessa se ei ollut ajateltavissa. Liike oli pieni, eikä talossa ollut mitään, jonka anastamiseksi olisi kannattanut ryhtyä niin laajoihin valmisteluihin ja uhrata niin paljon rahaa, kuin mitä he panivat menemään. Syyn täytyi siis olla talon ulkopuolella. Mikä se saattoi olla? Mieleeni juolahti apulaisen valokuvaamiskiihko ja hänen tapansa pistäytyä kellariin. Kellari! Siinä oli tämän sekavan vyyhden pää. Sitten ryhdyin hankkimaan tietoja tuosta salaperäisestä apulaisesta, kunnes totesin olevani tekemisissä miehen kanssa, joka on Lontoon pelottomimpia ja uskaliaimpia pahantekijöitä. Hän teki jotakin kellarissa – jotakin, johon meni monta tuntia päivittäin kuukaudesta toiseen. Mitä se mahtoi olla? En osannut ajatella muuta, kuin että hän kaivoi käytävää johonkin toiseen taloon.
"Niin pitkälle olin päässyt mennessämme katsomaan itse tapahtumapaikkaa. Sinua kummastutti, kun löin kivitykseen kepilläni, mutta sen tein tutkiakseni, oliko kellari talon etupuolella. Se ei ollut etupuolella. Sitten soitin kelloa, ja kuten toivoin, apulainen tuli avaamaan. Olen ollut jo aikaisemminkin hänen kanssaan tekemisissä parissa pienemmässä jutussa, mutta vasta silloin näin hänet aivan vierestä. Siitä huolimatta tuskin katsahdin häntä kasvoihin, sillä tarkoitukseni oli vain saada nähdä hänen polvensa. Sinunkin täytyi huomata, kuinka kuluneet, ryppyiset ja tahriintuneet ne olivat. Ne kertoivat ahkerasta maan kaivamisesta. Nyt oli vain saatava selville tämän kaivamistyön syy. Kävelin kulman ympäri ja näin, että City- ja Suburbanpankin rakennus oli pihan puolella panttilainaajamme lähin naapuri. Tunsin ratkaisseeni tehtäväni. Sillä aikaa kuin sinä ajoit konsertista kotiin, minä kävin Scotland Yardilla ja pankin johtokunnan puheenjohtajan luona tuloksella, jonka itse näit."
"Entä mistä tiesit yrityksen tapahtuvan juuri tänä yönä?"
"Punatukkaisten säätiön toimiston sulkeminen oli merkki, etteivät he enää välittäneet, oliko herra Jabez Wilson saapuvilla vai ei; he olivat toisin sanoen saaneet käytävän valmiiksi. Ja heidän oma etunsahan vaati, että sitä oli käytettävä mahdollisimman pian, ennen kuin se huomattaisiin tai kulta siirrettäisiin muualle. Lauantai sopi heille paremmin kuin muut päivät, koska he laskivat siten saavansa kaksi päivää paetakseen. Sen tähden odotin heidän tulevan tänä yönä."
"Olet ajatellut kaikki todellakin erinomaisen hyvin", sanoin, voimatta muuta kuin vilpittömästi ihailla häntä. "Ketju on pitkä, ja jokainen rengas sopii siihen aivan täsmälleen."
"Se pelasti minut kuolemasta ikävään", hän vastasi haukotellen. "Mutta valitettavasti tunnen sen taas hiiviskelevän ympärilläni. Koko elämäni on arkipäivän yksitoikkoisuuden alituista pakoilemista. Nämä pienet tehtävät ovat siinä suurena apuna."
"Sinä olet ihmiskunnan hyväntekijä", sanoin siihen.
Hän kohautti olkapäitään. "Niin, voihan minusta olla jolloinkin hiukan hyötyäkin", hän myönsi. "Ihminen ei ole mitään – teot ovat kaikki, kuten Gustave Flaubert kirjoitti Georges Sandille."
KADONNUT SULHANEN.
"Hyvä ystävä", Holmes aloitti istuessamme eräänä päivänä hänen huoneessaan Baker Streetillä takkavalkean ääressä, "todellisessa elämässä tapahtuu paljon asioita, jotka ovat niin kummallisia ja omituisia, ettei ihminen konsanaan kykenisi itse keksimään niitä. Me emme uskaltaisi keksiä emmekä uskotella toisille asioita, jotka ovat tavallisessa elämässä jokapäiväisiä tapauksia. Jos voisimme käsi kädessä lentää ulos tuosta ikkunasta, liidellä tämän suuren kaupungin yläpuolella, nostaa katot hiljaa paikoiltaan ja päästä näkemään, mitä kaikkea eriskummallista niiden alla tapahtuu, niin kaikessa ilmenevä omituinen yhteensattuvaisuus, suunnitelmat ja vastasuunnitelmat, ihmeelliset tapausten sarjat, jotka ulottuvat sukupolvesta toiseen ja johtavat mitä uskomattomimpiin seurauksiin, avaisivat silmämme näkemään, että mielikuvituksen luoma tapahtuma on aina kulunut ja sisällyksetön. Ratkaisu on määrätty edeltäpäin ja sovinnaisuuksien välttäminen on mahdotonta."
"Omasta puolestani en ole siitä sentään aivan varma", minä huomautin. "Tapaukset, jotka tulevat julkisuuteen sanomalehtien välityksellä, ovat tavallisesti riittämiin saakka sekä kuivia että arkipäiväisiä. Poliisiraporteissamme alaston totuus paljastetaan äärimmäistä rajaa myöten, mutta minun täytyy sanoa, ettei tulos ole puoleensavetävä eikä taiteellinenkaan."
"Realistisen vaikutuksen aikaansaaminen vaatii jonkin verran valikoimis- ja arvostelukykyä", Holmes vastasi. "Sitä ei ole poliisiraportissa, jossa pannaan enemmän painoa tuomioistuimessa lausuttuihin mauttomuuksiin kuin yksityiskohtiin, seikkoihin, joilla on sivustakatsojan mielestä olennaisin merkitys koko asiassa. Usko minua, mikään ei ole luonnottomampaa kuin tavallisin jokapäiväisyys."
Minä hymyilin ja pudistin päätäni. "Voin aivan hyvin ymmärtää sinun ajattelevan noin. Onhan luonnollista, että sinä, joka yksityisenä henkilönä annat neuvoja ja apua kaikille tyhmistyneille ihmisille kolmessa maanosassa, olet joutunut tekemisiin kaiken omituisen ja eriskummallisen kanssa. Mutta" – minä otin aamulehden, joka oli pudonnut lattialle – "katsokaamme, kestääkö väitteesi käytännössä. Ottakaamme esimerkiksi tämä otsake. 'Aviomiehen julmuus vaimoaan kohtaan.' Tekstiä on puoli palstaa, mutta tiedän lukemattakin, että kaikki on ennestään täysin tuttua. Siinä kerrotaan tietysti rakastajattaresta, ryypiskelyistä, pahoinpitelystä, lyönneistä, mustelmista ja myötätuntoisesta sisaresta tai vuokraemännästä, joka rientää apuun. Tökeröinkään kirjailija ei voisi kirjoittaa mitään niin arkipäiväistä."
"Valitsemasi tapaus sopii todellisuudessa sangen huonosti väitteesi tueksi"; Holmes huomautti, ottaen lehden ja silmäillen mainitsemaani uutista. "Tämä koskee Dundasien avioerojuttua, jonka yhteydessä minut otettiin selvittämään pari pikkuseikkaa. Mies on ehdottomasti raitis, ketään toista naista ei ollut, ja syynä koko juttuun oli vain se, että mies aina aterian päätyttyä irroitti tekohampaansa ja heitti niillä vaimoaan, minkä sinäkin myöntänet olevan tottumuksena niin harvinaista, että se tuskin voi johtua tavallisen romaaninkirjoittajan mieleenkään. Ota tästä nuuskaa, tohtori, ja tunnusta, että olen lyönyt sinut omalla esimerkilläsi."
Hän ojensi minulle kultaisen nuuskarasiansa, jonka kannessa oli suuri ametisti. Rasian upeus erosi niin jyrkästi hänen vaatimattomasta elämästään ja koruttomasta ympäristöstään, etten voinut olla huomauttamatta siitä.
"Unohdin kokonaan, etten ole nähnyt sinua pariin viikkoon. Tämä on pieni muisto Böömin kuninkaalta, kiitos hänelle antamastani avusta Irene Adlerin asian selvittämisessä."
"Entä tuo sormus?" jatkoin minä, sillä katseeni oli samalla kiintynyt kauniiseen hohtokiveen, joka sädehti hänen sormessaan.
"Sen olen saanut Hollannin kuningasperheeltä, mutta heille suorittamani tehtävä oli niin arkaluontoinen, etten voi kertoa sitä sinullekaan, vaikkakin olet ystävällisesti selostanut joitakin pieniä aikaansaannoksiani."
"Onko sinulla juuri nyt jotakin selvitettävänäsi?" tiedustelin kiinnostuneesti.
"Kymmenen tai kaksitoistakin eri juttua, mutta niistä ei ole ainoakaan millään tavalla poikkeuksellinen. Niillä on merkityksensä, mutta ne eivät ole mielenkiintoisia. Yleensä olenkin huomannut, että juuri niin sanotut vähäpätöiset tapaukset tarjoavat suurimmat mahdollisuudet huomioiden tekemiseen ja syyn ja seurauksen nopeaan määrittelyyn ja tekevät siten tutkimisen viehättäväksi. Suuremmat rikokset ovat yksinkertaisempia, sillä kuta suurempi rikos sitä ilmeisempi on tavallisesti syykin. Näissä jutuissa, joita nyt tutkin, ei ole ainoatakaan mielenkiintoista piirrettä, lukuunottamatta yhtä Marseille'ssa tapahtunutta varsin hämärää asiaa, josta on tiedusteltu minunkin mielipidettäni. Voihan kuitenkin käydä, että minulla on jo parin minuutin kuluttua parempaa pohdittavaa, sillä hän tuolla on matkalla juuri tänne, ellen suuresti erehdy."
Hän oli noussut tuolistaan ja katseli uutimien takaa ikävälle, yksitoikkoiselle Lontoon kadulle. Kurkistaen hänen olkansa yli näin vastapäisellä käytävällä kookkaan naisen, jolla oli tuuhea turkispuuhka hartioillaan ja suuri punainen sulka leveäreunaisessa, hiukan toiselle korvalliselle sovitetussa hatussa. Kaiken tämän komeuden keskeltä hän tähyili hermostuneesti ja arasti ikkunoihimme, liikahteli levottomasti ja hypisteli koko ajan hansikkaansa nappeja. Äkkiä, kuten uimari, joka hyppää veteen, hän syöksyi kadun poikki, ja samassa me kuulimme ovikellon soivan kimeästi.
"Samat oireet olen nähnyt ennenkin", Holmes huomautti, heittäen savukkeensa uuniin. "Tuollaisen levottomuuden takana on aina rakkaussuhde muodossa tai toisessa. Hän tahtoo mielellään kysyä neuvoa, mutta pelkää samalla, että asia on liian arkaluontoinen vieraalle uskottavaksi. Tässäkin voi erottaa eri asteita. Kun mies tekee tahallaan ja tunnottomasti vääryyttä naiselle, niin tämä ei epäröi eikä viivyttele kahden vaiheilla, mitä olisi tehtävä, vaan käy suoraan asiaan, ja tavallinen oire on poikkikiskaistu kellon nyöri. Nytkin on aivan varmasti kysymys rakkausasiasta, mutta tyttö on enemmän hämmästynyt ja pahoillaan kuin suutuksissa. Mutta siinä hän tuleekin itse päästämään meidät epätietoisuudestamme."
Hänen vielä puhuessaan koputettiin oveen, ja eteispoika ilmoitti neiti Mary Sutherlandin, joka purjehti hänen jäljessään sisään suurena ja rehevänä kuin täysin purjein kulkeva kauppalaiva pienen luotsiveneen perässä. Holmes tervehti häntä luontevan kohteliaasti ja sulki oven. Kehoitettuaan sitten pienellä, mutta yhtä kohteliaalla kumarruksella vierasta istumaan, hän katseli tätä tutkivasti, mutta samalla jonkin verran hajamielisen näköisenä, mikä on hänelle ominaista.
"Eikö teistä tunnu hiukan vaikealta, kun olette likinäköinen, kirjoittaa niin paljon koneella?" hän kysyi sitten.
"Alussa tuntui", vieras vastasi, "mutta nyt tiedän katsomatta, missä kirjaimet ovat." Oivaltaen samassa Holmesin sanojen omituisuuden hän säpsähti ja jäi tuijottamaan meihin, leveillä ja hyväntahtoisilla kasvoillaan hämmästynyt ja pelästynyt ilme. "Te olette kuullut minusta, herra Holmes", hän huudahti, "sillä ettehän voi muuten tietää sitä."
"Samantekevää", Holmes vastasi naurahtaen, "minun asiani on tietää yhtä ja toista. Ehkäpä olen opetellut näkemään sellaista, jota toiset eivät huomaa. Ellei niin olisi, niin miksi tultaisiin kysymään neuvoa minulta."
"Tulin luoksenne, sir, kuultuani teistä rouva Etheregeltä, jonka miehen löysitte niin helposti, vaikka poliisit ja kaikki jo otaksuivat hänen kuolleen. Voi, herra Holmes, toivoisin teidän tahtovan auttaa minua samalla tavalla. En ole rikas, mutta minulla on korkoja sata puntaa vuodessa ja ansaitsenhan minä koneellanikin jonkin verran, minkä kaiken annan teille, jos vain saan tietää, mihin herra Hosmer Angel on joutunut."
"Miksi te lähditte sellaisella kiireellä tänne?" Holmes kysyi katse katonrajassa ja sormenpäät vastakkain.
Neiti Sutherlandin muuten ilmeettömillä kasvoilla kuvastui jälleen hämmästys ja säikähdys. "Niin, lähdin todellakin juoksujalkaa kotoa, sillä minua suututti nähdä, kuinka kevyesti herra Windibank – tarkoitan, isäni – suhtautui asiaan. Hän ei tahtonut ilmoittaa asiasta poliisille, eikä tahtonut lähteä teidänkään luo, ja lopuksi, kun hän ei ryhtynyt mihinkään, vaan sanoi ja jankutti, ettei mitään ollut tapahtunutkaan, minä kiivastuin ja työnnyin ulos ja riensin suorinta tietä tänne."
"Isänne", Holmes toisti, "tarkoitatte varmaankin, että hän on isäpuolenne, koska nimi ei ole sama."
"Aivan niin, hän on isäpuoleni. Sanon häntä isäksi, niin hullua kuin se onkin. Hän on vain viisi vuotta ja kaksi kuukautta minua vanhempi."
"Elääkö äitinne?"
"Kyllä, hän elää ja voi oikein hyvin. Minua ei muuten lainkaan miellyttänyt, herra Holmes, että hän meni isän kuoltua niin pian uusiin naimisiin, ja miehen kanssa, joka on melkein viisitoista vuotta häntä nuorempi. Isäni oli levyseppä, ja häneltä jäi pieni, mutta hyvä liike, jota äitini jatkoi työnjohtajan, herra Hardyn avulla, mutta herra Windibankin tultua liike myytiin, koska hän on olevinaan erittäin hieno herra, kauppamatkustaja ja viinien myyjä. Oikeudesta ja itse liikkeestä saatiin neljä ja puoli tuhatta puntaa, mikä ei ole läheskään niin paljon, kuin mitä isä olisi saanut siitä, jos olisi elänyt."
Olin odottanut, että Holmes kävisi maltittomaksi tämän asiaankuulumattoman ja verraten pitkän selostuksen kestäessä, mutta hän päinvastoin kuunteli koko ajan mitä tarkkaavaisimmin.
"Johtuuko korkotulonne liikkeen myynnistä?" hän kysyi.
"Ei, sir. Se on aivan eri asia. Aucklandissa asuva setäni Ned lahjoitti minulle Uuden Seelannin obligatioita kahdentuhannenviidensadan punnan arvosta, mutta minä saan käyttää vain korot."
"Kaikki tämä on erittäin mielenkiintoista", Holmes sanoi. "Kun teillä on käytettävänänne niin suuri summa kuin sata puntaa vuodessa, lisänä se, mitä itse ansaitsette, niin te varmaankin matkustelette hiukan ja elätte kaikin puolin huoletonta elämää. Uskon, näettekös, että kuusikymmentä puntaa vuodessa riittää jotakuinkin hyvin yksinäisen naisen toimeentuloon."
"Tulisin toimeen paljon vähemmälläkin, herra Holmes, mutta, kuten ymmärrätte, asuessani kotona minä en tahdo olla vanhempieni taakkana, vaan sallin heidän käyttää rahojani niin kauan kuin olen heidän luonaan. Luonnollisesti vain toistaiseksi. Herra Windibank nostaa korkoni neljä kertaa vuodessa ja luovuttaa rahat äidilleni, ja minä puolestani tulen hyvin toimeen sillä, mitä ansaitsen koneellani."
"Te olette selittänyt kaikki hyvin selvästi", Holmes virkkoi. "Tämä on ystäväni, tohtori Watson, jonka läsnä ollessa voitte puhua aivan yhtä vapaasti, kuin jos olisin yksin. Olkaa ystävällinen ja kertokaa nyt suhteestanne herra Hosmer Angeliin."
Neiti Sutherland punastui ja hypisteli hermostuneesti päällystakkinsa reunustaa. "Kohtasin hänet ensimmäisen kerran kaasutyöläisten tanssiaisissa", hän aloitti hiukan epäröiden. "Isän eläessä heillä oli tapana lähettää hänelle pääsylippuja, eivätkä he ole unohtaneet meitä hänen kuoltuaankaan, vaan lähettävät lippuja äidille. Herra Windibank ei tahtonut päästää meitä; hän ei laskisi meitä milloinkaan minnekään. Hän voi aivan vimmastua, jos esimerkiksi ilmoitan osallistuvani sunnuntaikoulun huviretkeenkin. Mutta tällä kerralla olin päättänyt mennä, ja meninkin, sillä hänellä ei ole mitään oikeutta holhota minua. Hän sanoi sinne tulevan väkeä, joiden kanssa meidän ei sopinut seurustella, ja kuitenkin tiesimme kohtaavamme siellä isän kaikki vanhat ystävät. Hän sanoi vielä, etteihän minulla ollut sopivaa pukuakaan, vaikka olin juuri saanut punaisen plyyshileninkini, jota en ollut vielä ottanut laatikostakaan. Lopuksi, kun ei mikään auttanut, hän matkusti Ranskaan liikkeensä asioille, ja äiti, minä ja herra Hardy, entinen työnjohtajamme, menimme tanssiaisiin, jossa kohtasin herra Hosmer Angelin."
"Otaksun", Holmes huomautti, "että herra Windibank oli Ranskasta palattuaan sangen närkästynyt tanssiaisissa käynnistänne."
"Ei. Hän tuskin oli siitä tietääkseenkään. Hän nauroi, kohautti olkapäitään ja sanoi, etteihän naiselta hyödytä kieltää mitään, koska hän kuitenkin tekee niinkuin itse tahtoo."
"Aivan niin. Noissa tanssiaisissa te siis tutustuitte mieheen, joka sanoi nimensä olevan Hosmer Angel?"
"Niin, sir. Siellä kohtasin hänet, ja seuraavana päivänä hän tuli tervehtimään meitä ja kysyi, olimmeko tulleet onnellisesti kotiin. Myöhemmin olimme – tarkoitan, että minä olin kaksi kertaa kävelemässä hänen kanssaan, mutta sitten isäpuoleni tuli jälleen kotiin, eikä herra Angel voinut enää tulla taloon vieraisille."
"Eikö?"
"Ei, sillä ymmärrättehän, ettei isä siedä mitään sellaista. Meillä ei välitetä vieraista, mikäli hän saa määrätä, ja hänellä onkin tapana sanoa, että nainen on onnellisin omassa perhepiirissään. Minä taas sanon aina äidille, että päästäkseen niin pitkälle naisen täytyy ensin saada oma piirinsä, jota minä en ollut vielä saanut."
"Entä herra Angel? Eikö hän koettanutkaan saada tavata teitä?"
"Viikon kuluttua isän piti jälleen matkustaa Ranskaan, ja Hosmer kirjoitti olevan parasta, että tapaisimme toisemme vasta hänen lähdettyään. Voisimmehan sillä aikaa tyytyä kirjeisiin, ja hän kirjoittikin joka päivä. Eikä isä tietänyt niistä mitään, minä kun otan joka aamu postin suoraan kantajalta."
"Olitteko silloin jo kihloissa herra Angelin kanssa?"
"Olin, herra Holmes. Menimme kihloihin ensimmäisellä kävelyretkellämme. Hosmer – herra Angel – toimi kassanhoitajana eräässä konttorissa Leadenhall Streetillä – ja –"
"Missä konttorissa?"
"Sepä tässä onkin onnettominta, herra Holmes, etten tiedä sitä."
"Missä hän asui?"
"Siellä, missä konttorikin oli."
"Ettekä te tiedä hänen osoitettaan?"
"En – en muuta kuin että hän ilmoitti konttorin olevan Leadenhall Streetillä."
"Mihin sitten osoititte kirjeenne?"
"Leadenhall Streetin postitoimistoon sieltä noudettaviksi. Hän sanoi, että jos kirjoittaisin hänelle konttoriin, niin toiset alkaisivat tehdä hänestä pilaa, kun hän sai kirjeitä naiselta. Ehdotin, että kirjoittaisin ne koneella, kuten hänkin kirjoitti omansa, mutta siihen hän ei tahtonut suostua, vaan sanoi, että nähdessään käsialani hän tiesi niiden tulevan välittömästi minulta. Koneella kirjoitetun kirjeen saadessaan hänestä tuntuisi, että kone oli tunkeutunut väliimme. Siitähän näkee, herra Holmes, kuinka lämpimästi hän piti minusta ja että pienetkin seikat olivat siinä suhteessa hänestä tärkeitä."
"Erittäin mielenkiintoista", Holmes lausui. "Minulla on jo kauan ollut sääntönä, että pikku seikat ovat kaikista tärkeimmät. Muistatteko vielä muitakin pikku seikkoja herra Angelista?"
"Hän oli aina hyvin ujo, herra Holmes. Hänestä oli mieluisampaa kävellä kanssani illalla kuin päivällä, sillä hän sanoi inhoavansa huomion herättämistä. Vaatimaton ja kaikin puolin hieno mies. Äänikin oli matala ja hiljainen. Hän kertoi sairastaneensa lapsena ankaran kurkkutulehduksen, joka oli jättänyt kaulaan sellaisen arkuuden, että hän aina puhui hidastellen ja jonkin verran kuiskaamalla. Puku oli aina hieno, vaikkakin yksinkertainen, ja varjellakseen heikkoja silmiään – hän oli likinäköinen, kuten minäkin – hän käytti aina värillisiä silmälaseja."
"Mitä tapahtui sitten kun isänne matkusti Ranskaan?"
"Herra Angel alkoi jälleen käydä meillä ja ehdotti, että menisimme naimisiin, ennen kuin isäni tulee kotiin. Hän puhui hyvin vakavasti ja pani minut vannomaan, sormet raamatulla, että luottaisin häneen, mitä ikinä tapahtuisi. Äiti sanoi hänen tehneen aivan oikein, ja että valan tahtominen osoitti entistä selvemmin, kuinka palavasti hän rakasti minua. Äiti suosi häntä ensi hetkestä alkaen ja piti hänestä melkeinpä enemmän kuin minä. Kun he sitten rupesivat suunnittelemaan, että meidät vihittäisiin jo sillä viikolla, niin kysyin, mitä isä sanoisi asiasta, mutta molemmat vastasivat, että sanokoon hän, mitä haluaa. Avioliitostamme ilmoitettaisiin hänelle jolloinkin myöhemmin, ja äiti sanoi, että hän kyllä hoitaisi sen asian. En oikein pitänyt siitä, herra Holmes. Luvan pyytäminen häneltä tuntui joutavalta, hän kun on vain joitakin vuosia minua vanhempi, mutta kun en liioin tahtonut ottaa tätä askelta, ilmoittamatta siitä hänelle, niin kirjoitin hänelle Bordeaux'hon liikkeen pääkonttoriin. Mutta kirje tuli takaisin juuri hääpäiväni aamuna."
"Hän ei ollut siis saanut sitä?"
"Ei, sir, koska hän oli lähtenyt paluumatkalle juuri ennen sen saapumista."
"Sepä ikävää. Oliko tarkoitus, että teidät vihittäisiin kirkossa?"
"Kyllä, sir, mutta aivan vaatimattomasti. Meidät piti vihittämän St. Saviour-kirkossa, siellä King's Crossin lähellä, ja aamiainen oli päätetty syödä vihkimisen jälkeen St. Pancrasin ravintolassa. Hosmer tuli hakemaan meitä tavallisella ajurilla, mutta kun ajurin rateille mahtuu vain kaksi henkeä, niin äiti ja minä nousimme niihin, ja Hosmer otti umpivaunut, jotka sattuivat olemaan siinä lähellä. Me saavuimme ensin perille, ja kun vaunut tulivat, me odotimme hänen astuvan ulos, mutta niin ei käynytkään, ja kun ajaja laskeutui pukiltaan katsomaan, vaunut olivat aivan tyhjät! Ajaja sanoi omin silmin nähneensä herran nousseen vaunuihin, ja ettei hänellä ollut aavistustakaan, mihin hän oli sitten joutunut. Tämä tapahtui viime perjantaina, herra Holmes. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään, en pienintäkään hiiskausta, josta voisin edes arvailla, mitä hänelle on tapahtunut."
"Minusta näyttää, että teitä on petkutettu varsin halpamaisesti", Holmes virkkoi.
"Ah ei, sir. Hän oli liian hyvä ja liian helläsydäminen hylätäkseen minut sillä tavalla. Juuri silloin hän toisti minulle koko aamupäivän yhä uudelleen, että minun piti luottaa häneen, mitä ikinä tapahtuisi. Siinäkin tapauksessa, että jokin aivan odottamaton seikka erottaisi meidät toisistamme, minun piti aina muistaa olevani sidottu häneen, ja että hän ennemmin tai myöhemmin palaisi luokseni ja vetoaisi valaani. Nämä olivat omituisia sanoja hääpäivän aamuna, mutta se, mitä sitten tapahtui, osoittaa niiden sanotun tarkoituksellisesti."
"Se näyttää aivan varmalta. Oma mielipiteenne on siis, että häntä on kohdannut jokin tapaturma."
"Niin, sir. Uskon hänen aavistaneen, että häntä uhkasi jokin vaara, sillä muuten hän ei olisi puhunut sillä tavalla. Ja sitten kävi juuri niinkuin hän pelkäsikin."
"Eikä teillä itsellännekään ole vähintäkään aavistusta, mitä hänelle on voinut tapahtua?"
"Ei."
"Vielä yksi kysymys. Millä tavalla äitinne suhtautui asiaan?"
"Hän oli hirveän vihainen ja sanoi, etten saisi konsanaan puhua hänelle sanaakaan koko jutusta."
"Entä isänne? Kerroitteko asiasta hänelle?"
"Kyllä, ja hän näytti olevan samaa mieltä kuin minäkin, että jotakin oli tapahtunut ja että minä kyllä saisin vielä kuulla Hosmerista. Eihän kenelläkään, hän sanoi, voinut olla mitään etua siitä, että toi minut kirkonovelle saakka ja jätti minut siihen. Jos Hosmer olisi lainannut minulta rahaa tai mennyt kanssani naimisiin ja päässyt siten rahoihini käsiksi ja saanut ne haltuunsa, niin siinähän olisi ainakin jonkinlainen selitys, mutta hän oli varakas eikä välittänyt rahoistani. Mutta mitä hänelle on voinut tapahtua? Ja miksi hän ei kirjoita? Nämä kysymykset tekevät minut hulluksi; ne vievät unenkin!" Hän kiskaisi käsipuuhkastaan pienen nenäliinan ja alkoi itkeä katkerasti.
"Minä pohdin nyt asiaa teidänkin puolestanne", Holmes sanoi, nousten tuolistaan, "enkä epäilekään, ettemmekö onnistu selvittämään sitä. Siirtäkää nyt taakkanne minun kannettavakseni, älkääkä enää miettikö koko juttua. Ja antakaa ennen kaikkea herra Hosmer Angelin hävitä muististanne yhtä täydellisesti, kuin hän on poistunut elämästännekin."
"Te siis uskotte, etten näe häntä enää milloinkaan?"
"Pelkään niin käyvän."
"Mitä hänelle on sitten tapahtunut?"
"Jättäkää tuo kysymys minun ratkaistavakseni. Tahtoisin mielelläni saada tarkan kuvauksen hänestä ja joitakin hänen kirjeitään, jos käy päinsä."
"Panin viime lauantain Chronicleen hänestä kuulutuksen, jonka leikkasin irti ja otin mukaani. Se on tässä ja neljä hänen kirjettään."
"Paljon kiitoksia. Entä osoitteenne?"
"31, Lyon Place, Camberwell."
"Herra Angelin osoitetta ette koskaan saanut, kuten ymmärsin. Mikä on isänne liikeosoite?"
"Hän matkustaa Westhouse & Marbankin edustajana. Liike välittää punaviinejä, ja konttori on Fenchurch Streetillä."
"Kiitos. Olette selostanut asianne hyvin selvästi. Jättäkää kirjeet tänne, älkääkä unohtako antamaani neuvoa. Olkoon kaikki, mitä on tapahtunut, teille kuin sinetöity kirja, joka ei saa häiritä elämäänne."
"Olette hyvin ystävällinen, herra Holmes, mutta se on mahdotonta. Luotan Hosmeriin ja olen uskollinen hänelle. Palatessaan luokseni hän tapaa minut odottamasta."
Me unohdimme vieraamme mahdottoman hatun ja arkipäiväiset kasvot, sillä hänen koruttomassa uskollisuudessaan oli jotakin niin ylevää, ettei sitä voinut olla kunnioittamatta. Hän pani pienen paperikäärönsä pöydälle ja poistui, luvattuaan tulla takaisin heti sanan saatuaan.
Holmes istui joitakin minuutteja aivan vaiti ja tuijotti kattoon, sormenpäät jälleen vastakkain ja jalat ojennettuina lattialle. Sitten hän kurkotti uunin reunalta käteensä vanhuuttaan mustuneen savipiippunsa, joka oli hänelle kuin neuvonantaja, ja sytytettyään sen hän painautui takaisin tuoliinsa, paksujen, sinertävien savuhattaroiden alkaessa leijailla hiljaa kattoa kohti. Ilme oli muuttunut äärimmäisen väsyneeksi.
"Tuo tyttö oli varsin mielenkiintoinen elämys", hän huomautti. "Minusta hän oli paljon kiinnostavampi kuin hänen selostamansa pikku tapaus, joka on, sivumennen sanoen, sangen jokapäiväinen. Jos katsot hakemistostani, niin huomaat, että Andoverin eräässä tuomioistuimessa oli esillä samanlainen juttu vuonna 1877, ja viime vuonna sattui Haagissakin melkeinpä yhtäläinen tapaus. Ajatus on vanha ja kulunut, mutta nyt siinä oli pari yksityiskohtaa, jotka ovat minulle uusia. Itse tyttö oli kuitenkin kaikista mielenkiintoisin."
"Sinä ilmeisesti huomasit hänessä paljon asioita, jotka olivat minulle täysin näkymättömiä", sanoin siihen.
"Eivät näkymättömiä, vaan sellaisia, joita et huomannut, Watson. Sinä et tiennyt, mihin huomio olisi ollut kohdistettava, ja sen tähden et nähnyt seikkoja, jotka olivat hänen henkilöllisyytensä suhteen tärkeimmät. En saa sinua koskaan käsittämään, kuinka tärkeä tekijä hiha on, kuinka paljon peukaloiden kynnet ilmaisevat ja kuinka suuriin tuloksiin voi päästä tutkimalla kenkien nauhoja. Mitä johtopäätöksiä teit vieraamme ulkonäöstä? Kerro, miltä hän näytti."
"Harmahtava, leveäreunainen olkihattu ja siinä tiilenpunainen sulka. Päällystakki oli musta, koristeina mustia helmiompeluksia ja helmistä sommiteltu ripsureunus. Leninki ruskea, kahvinruskeaa melkeinpä tummempi, kauluksessa ja hihansuissa plyyshireunus. Hansikkaat vaaleanharmaat ja oikeaan etusormeen oli kulunut reikä. Kenkiä en katsonut. Korvissa oli pienet riippuvat korvarenkaat, arvatenkin kultaa, ja yleensä hän vaikutti hyvinvoivalta ja jonkin verran mukavuutta rakastavalta kansan naiselta."
Holmes taputti hiljaa käsiään ja naurahti.
"Sinähän edistyt ihmeteltävästi, Watson. Kuvauksesi on tarkka ja hyvä. Kaikki tärkeät seikat ovat tosin jääneet sinulta huomaamatta, mutta sinä olet löytänyt oikean menetelmän, väriaistisi on herkkä. Älä luota milloinkaan yleisvaikutukseen, vaan keskitä huomiosi yksityiskohtiin. Puhuessani naisen kanssa silmäilen aina ensimmäiseksi hänen hihojaan, ja jos asiakkaani on mies, katselen housujen polvia. Kuten näit, tällä naisella oli hihoissa plyyshiä, jossa kaikki näkyy erinomaisen selvästi. Hiukan ranteen yläpuolelle painunut kaksoisjuova ilmaisi hänen kirjoittavan koneella, sillä käden se kohta painuu koneella kirjoittajalla aina pöydän reunaa vasten. Käsin kierrettävä ompelukone jättää samanlaisen merkin, mutta vain vasempaan käteen hihan ulkosivuun, eikä sen poikki, kuten tällä tytöllä oli. Sitten katsoin häntä kasvoihin, ja nähdessäni nenän juuressa silmälasien nipistimien jättämät merkit rohkenin mainita likinäköisyydestä koneellakirjoittamisen yhteydessä mikä näytti hämmästyttävän häntä."
"Minäkin hämmästyin."
"Mutta sehän oli aivan selvää. Minä puolestani hämmästyin myös, mutta vasta sitten kun näin hänen kenkänsä, sillä vaikka ne näyttivät samanlaisilta, ne olivat eri paria. Toisen kärkilappu oli hiukan koristeltu, toisen aivan sileä. Toisessa kengässä oli vain kaksi alinta nappia viidestä kiinni, toisessa taas ylimmäinen, kolmas ja viides. Ja kun luoksesi tulee kohtalaisen hyvin pukeutunut nuori nainen, jonka kengät ovat eri paria ja vain puoleksi napitetut, niin sinun ei liene vaikea päätellä, että kotoa lähtö on tapahtunut hyvin kiireesti."
"Mitä muuta näit?" Ystäväni johtopäätösten kuunteleminen oli saanut, kuten aina kävi, mielenkiintoni täysin vireille.
"Huomasin ohimennen, että hän oli kirjoittanut kirjeen juuri ennen kotoa lähtöään. Sinä näit, että oikean hansikkaan etusormessa oli reikä, mutta samalla sinulta jäi ilmeisesti näkemättä, että hansikas ja reiästä näkyvä sormi olivat tahriintuneet musteeseen. Hänellä oli ollut kiire kirjoittaessaan, ja kynää oli kastettu liian syvälle. Sen on täytynyt tapahtua tänä aamuna, sillä sormeen tullut tahra ei olisi muuten ollut niin selvä. Kaikki tämä on hyvin yksinkertaista ja selvää, mutta sittenkin mielenkiintoista ja huvittavaa. Ehkäpä luet nyt minulle herra Hosmer Angelia koskevan ilmoituksen."
Otin pöydältä sanomalehdestä leikatun pienen paperipalan ja luin:
Tietoja halutaan.
Tämän kuun 4. päivän aamuna katosi eräs herra, nimeltä Hosmer Angel.
Pituus noin 172 cm, leveät hartiat, musta tukka, päälaki hiukan
kalju, musta poski-parta, mustat tuuheat viikset, ja käyttää
sinisiä silmälaseja. Puhuu hiukan änkyttäen. Viimeksi nähtäessä
hänellä oli musta silkkivuorinen pitkätakki, mustat liivit,
kultaiset kellonperät, harmaat housut, ruskeat damaskit ja
patiinat. Hänen tiedetään olleen jonkin Leadenhall Streetillä
olevan konttorin palveluksessa. Henkilöitä, jotka, voivat antaa
hänestä j.n.e."Se riittää", Holmes sanoi. "Näissä taas", hän jatkoi ja silmäili kirjettä, "ei ole mitään erityisempää. Ne eivät valaise vähimmälläkään tavalla herra Hosmer Angelin henkilöllisyyttä, paitsi että hän yhdessä kohdassa siteeraa Balzacia. Niissä on kuitenkin eräs omituisuus, jonka sinäkin lienet huomannut."
"Ne on kirjoitettu koneella."
"Niin, eikä vain itse kirjeet, vaan allekirjoituksetkin. Katsohan, kuinka somasti tämänkin alareunaan on naputettu 'Hosmer Angel.' Kirjeet on päivätty, mutta paikaksi on merkitty vain Leadenhall Street, joka on sangen epämääräinen osoite. Allekirjoituksien salaperäisyys ilmaisee meille kuitenkin niin paljon, että voimme pitää sitä ratkaisevana tekijänä."
"Kuinka niin?"
"Etkö todellakaan huomaa, kuinka olennaisesti ja välittömästi se liittyy tähän asiaan?"
"Mitään sellaista en voi sanoa näkeväni. Mutta ehkäpä tuo salaperäisyys johtuu siitä, että hän on siten tahtonut varata itselleen mahdollisuuden allekirjoituksen kieltämiseen, jos hänet haastettaisiin oikeuteen lupauksen rikkomisesta."
"Ei, en tarkoittanut sitä. Mutta oli miten oli, nyt kirjoitan kaksi kirjettä, jotka saattavat asian ratkaisuun. Toisen Cityssä olevalle viinien välitysliikkeelle ja toisen herra Windibankille, neiti Sutherlandin isäpuolelle, jota pyydän tulemaan puheillemme kello kuusi huomen illalla, sillä minusta tuntuu, että meidän on parasta neuvotella asiasta perheen miespuolisen jäsenen kanssa. Toistaiseksi emme voi tehdä mitään, ennen kuin noihin kirjeisiin vastataan, ja niinpä annammekin tämän pikku tehtävämme olla siihen saakka omassa rauhassaan."
Olin jo tottunut täydellisesti luottamaan ystäväni erinomaiseen huomiokykyyn, hänen ajattelunsa kaikkiläpäisevään terävyyteen ja hänen ainutlaatuiseen toimintatarmoonsa, minkä tähden tiesin, ettei hän voinut ilman muuta suhtautua näin kevyen ja huolettoman tuntuisesti asiaan, joka oli mielestäni mitä vakavin ja jonka hän oli luvannut selvittää. Hänellä täytyi olla siihen pätevät syyt. Olen vain kerran nähnyt hänen epäonnistuvan, nimittäin Irene Adlerin valokuvajutussa, mutta muistellessani "Neljän merkin" kaameata arvoitusta ja "Purppuratutkielman" ainutlaatuista seikkailua tiesin, että vyyhden, jota Holmes ei kykenisi selvittämään, täytyisi olla mitä sekavin.
Minä jätin hänet tupruttamaan mustaa savipiippuaan, varmana siitä, että palatessani huomen illalla hänellä olisi käsissään kaikki neiti Mary Sutherlandin sulhasen katoamista koskevan salaisuuden avaimet.
Omien asiakkaitteni keskuudessa oli samaan aikaan sattunut hyvin vakava sairaustapaus, jonka takia jouduin viettämään koko seuraavan päivän sairasvuoteen ääressä. Kello oli jo melkein kuusi, kun vihdoin pääsin lähtemään. Otin hevosen ja kiiruhdin Baker Streetille, hiukan peloissani, että myöhästyisin kuulemani salaperäisen tapahtuman loppuselvityksestä. Holmes oli kuitenkin aivan yksin ja torkkui puolinukuksissa, jalat allansa, syvässä nojatuolissaan. Peloittava määrä pulloja ja koeputkia ja kloorin pistävä haju ilmaisivat hänen käyttäneen sen päivän kemian tutkimiseen, jota hän niin mielellään harrasti.
"Oletko päässyt siitä selville?" kysyin jo ovelta.
"Kyllä. Se oli bariumsulfaattia."
"Ei, ei, minä puhun siitä sulhasen katoamisesta."
"Sitäkö sinä tarkoitit. Minä taas ajattelin suolaa, jonka kimpussa olen työskennellyt. Siinä katoamisjutussa ei ollut mitään salaperäistä, mutta pari yksityiskohtaa tekivät sen mielenkiintoiseksi, kuten jo eilen sanoin. Pahinta vain on, ettei roistoon, joka on kaiken tämän matkaansaattanut, pääse käsiksi minkään lain nojalla."
"Kuka hän sitten on ja minkä tähden hän hylkäsi neiti Sutherlandin?"
Holmes aikoi juuri vastata kysymykseeni, kun käytävästä kuului raskaita askelia ja oveen koputettiin.
"Tytön isäpuoli, herra James Windibank", Holmes selitti. "Hän kirjoitti tulevansa kello kuusi. Sisään!"
Tulija oli hartiakas, parraton ja noin kolmenkymmenen ikäinen keskikokoinen mies. Ihon väri oli kalpeahko, silmät harmaat ja katse omituisen pistävä ja läpitunkeva. Käytös vaikutti samalla sekä julkealta että mielistelevältä. Hän katsahti meihin tutkivasti, asetti välkkyvän silkkihattunsa pöydän kulmalle ja istuutui kevyesti kumartaen lähimmälle tuolille.
"Hyvää iltaa, herra Windibank", Holmes lausui. "Otaksun tämän koneella kirjoitetun kirjeen olevan teiltä, koska siinä sanotaan, että tulette tänne juuri tähän aikaan."
"Aivan niin, sir. Pelkään myöhästyneeni hiukan, mutta en voinut sille mitään, koska en ole kokonaan oma herrani. Olen pahoillani, että neiti Sutherland on vaivannut teitä tämän jutun johdosta, sillä eihän sellaisia asioita sovi vetää julkisuuteen, ja tänne hän tuli vastoin minun tahtoani. Hän on ajattelematon ja hyvin herkkä kiihtymään, minkä ehkä tekin huomasitte, eikä häntä ole helppo ohjata, jos hän saa jotakin päähänsä. Olin luonnollisesti iloinen, että hän kääntyi juuri teidän puoleenne, joka ette kuulu viralliseen poliisiin, sillä eihän ole mieluista, että läheiset perheasiat toitotetaan koko maailmalle. Koko homma on sitäpaitsi aivan turhaa, sillä mitenkäpä te kykenisitte löytämään tuon Hosmer Angelin."
"Päinvastoin", Holmes huomautti kuivasti. "Minulla on pätevät syyt uskoa, että löydän herra Angelin."
Herra Windibank säpsähti huomattavasti ja pudotti hansikkaansa. "Sepä olisi hyvä", hän sanoi.
"On muuten hyvin omituista", Holmes huomautti, "että kirjoituskoneen jättämä jälki on aivan yhtä yksilöllinen kuin tavallinen käsiala. Vaikka koneet ovat aivan samanlaiset, niin ne eivät kirjoita konsanaan tarkalleen samalla tavalla, elleivät ole aivan uudet. Toiset kirjaimet kuluvat enemmän, toiset vähemmän, ja toisista kuluu vain toinen puoli. Jos katselette tätä kirjettänne, herra Windibank, niin huomaatte, että e on joka paikassa muita kirjaimia hämärämpi, ja että r:n alaosassa on kaikkialla pieni puutteellisuus. Muita samanlaisia puutteellisuuksia on neljätoista kaikkiaan, mutta nämä ovat selvimmät."
"Konttorimme koko kirjeenvaihto kirjoitetaan tällä koneella, minkä tähden se voi olla jonkin verran kulunut", vieraamme selitti ja katsahti terävästi Holmesiin.
"Nyt näytän teille jotakin erittäin mielenkiintoista, herra Windibank", Holmes jatkoi. "Olen aikonut näinä päivinä kirjoittaa pienen tutkielman kirjoituskoneista ja niiden käyttämisestä rikollisiin tarkoituksiin. Ja sitä varten olen jo hiukan syventynyt asiaan. Tässä on neljä kirjettä, joiden ilmoitetaan saapuneen neiti Sutherlandin kadonneelta sulhaselta. Ne on kaikki kirjoitettu koneella. Niissäkin ovat kaikki e:t hämäriä, kaikki r:t vaillinaisia, mutta sitäpaitsi löydätte niistä, jos tahdotte käyttää suurennuslasiani, kaikki muutkin puutteellisuudet, joihin äsken viittasin."
Herra Windibank hypähti tuolistaan ja sieppasi hattunsa. "Minä en tahdo enkä voi tuhlata aikaani moisen jaarittelun kuuntelemiseen!" hän huudahti. "Jos kerran kykenette saamaan miehen käsiinne, niin tehkää se ja ilmoittakaa minulle, kun olette löytänyt hänet."
"Kernaasti", vastasi Holmes, mennen ovelle ja lukiten sen. "Siispä ilmoitan teille löytäneeni hänet!"
"Miten? Mistä?" herra Windibank huudahti, käyden tuskallisen kalpeaksi ja katsellen ympärilleen kuin loukkuun joutunut rotta.
"Tuo on aivan turhaa – todellakin aivan turhaa", Holmes sanoi kohteliaasti. "Teillä ei ole mitään mahdollisuutta kieltää syyllisyyttänne. Koko juttu on aivan liian läpinäkyvä, ja väitteenne, että niin yksinkertaisen tehtävän ratkaiseminen olisi minulle mahdotonta, oli varsin epäonnistunut kohteliaisuus. Niin juuri! Istukaa, niin selvitämme tämän asian."
Vieraamme lysähti tuolille, kasvot kalmankalpeina ja otsa hiestä märkänä. "Ette – ette voi syyttää minua tuomioistuimessa", hän änkytti.
"Pelkään suuresti, etten todellakaan voi. Mutta näin meidän kesken sanoen, herra Windibank, tekonne oli julma ja itsekäs ja tunnottomuudessaan niin katala, että se oli uutta minullekin. Nyt selostan tapahtumien kulun, ja teidän on huomautettava ja oikaistava, jos sattuisin erehtymään."
Mies istui äänettömänä tuolillaan, pää painuksissa, ja näytti täydellisesti murtuneelta. Holmes nosti jalkansa uunin jalustalle, pisti kädet housuntaskuihin, otti mukavan asennon ja alkoi puhua, enemmän itsekseen kuin meille.
"Puheena oleva mies meni naimisiin häntä paljon vanhemman naisen kanssa rahojen takia, ja hän sai myös käyttää tytärpuolensa rahoja niin kauan kuin tämä asui heidän luonaan. Heidän asemassaan oleville ihmisille tytärpuolen korkotulot olivat melkoinen summa, jonka menettäminen olisi tuntunut kipeästi. Tilanne oli niin edullinen, että kannatti yrittää varmistaa se pysyväiseksi. Tytöllä oli rakastettava luonne, hän oli hyväsydäminen ja mukautuvainen ja ystävyyssuhteissaan vilpitön ja uskollinen, minkä tähden oli ilmeistä, kun vielä ottaa huomioon hänen pienen omaisuutensa, että hän menisi pian naimisiin. Ja siitä seuraisi, että isäpuoli menettäisi tuloistaan sata puntaa vuodessa. Mitä siis isäpuoli tekee sen estämiseksi? Ensin hän menettelee, kuten sellaisissa tilanteissa tavallisesti menetellään: tytön pitää pysyä kotona ja kaikki seurustelu samanikäisten kanssa kielletään. Mutta hän huomaa pian, ettei se tepsi. Tyttö käy kapinalliseksi, vetoaa oikeuksiinsa ja ilmoittaa lopuksi lujasti päättäneensä mennä eräisiin tanssiaisiin. Mitä hänen isäpuolensa silloin tekee? Hän keksii tempun, joka on enemmän lähtöisin hänen aivoistaan kuin sydämestään. Vaimonsa suostumuksella ja avulla hän naamioi itsensä tuntemattomaksi, piilottaa terävät silmänsä värillisten lasien taakse, liimaa huuleensa viikset ja poskiin tuuhean poskiparran, alentaa äänensä viettelevän kuiskaavaksi ja esiintyy, tytön likinäköisyyteen luottaen, täysin turvallisesti herra Hosmer Angelina. Rupeamalla siten itse kosijaksi hän pitää kaikki muut kosijat loitolla."
"Kaikki oli ensin vain leikkiä", vieraamme voihkaisi. "Emme tulleet ajatelleeksikaan, että hän hurmaantuisi niin täydellisesti."
"Todennäköisesti ette. Joka tapauksessa tyttö rakastui vakavasti, ja ollen aivan varma, että isäpuoli oli matkustanut Ranskaan, hänelle ei pälkähtänyt päähänkään epäillä petosta. Mies, johon hän oli tutustunut tanssiaisissa, käyttäytyi aina hienosti ja huomaavaisesti, ja kun äitikin näkyi vilpittömästi ihailevan hänen ystäväänsä, niin vaikutus oli sitä tehokkaampi. Sitten herra Angel alkoi käydä talossa, sillä olihan selvää, että asia oli saatettava mahdollisimman pitkälle, jos tahdottiin päästä hyvään ja pysyväiseen tulokseen. Seurustelu jatkui, ja niin herra Angel meni kihloihin tytön kanssa, ollakseen lopullisesti varma, ettei tyttö enää kiintyisi keneenkään toiseen. Mutta petosta ei voitu jatkaa loppumattomiin. Ja nuo valematkat Ranskaan kävivät vaivalloisiksi. Ei ollut siis muuta keinoa kuin tehdä asiasta loppu niin järkyttävällä tavalla, että se painuisi pysyväisesti tytön mieleen ja pitäisi ainakin toistaiseksi kaikki uudet ihailijat poissa. Uskollisuudenvalat, jotka piti vannoa sormet raamatulla, ja viittaukset, että jotakin voisi tapahtua juuri hääpäivän aamuna, tarkoittivat kaikki sitä. James Windibank tahtoi sitoa tytön niin lujasti Hosmer Angeliin, ettei hän ainakaan kymmeneen vuoteen välittäisi kenestäkään toisesta. Hän vei morsiamensa kirkon ovelle saakka, ja koska hän ei voinut enää mennä pidemmälle, hän hävisi mukavasti ja vaivattomasti jäljettömiin, astumalla vaunuihin toisesta ja pujahtamalla tiehensä toisesta ovesta. Vanha temppu, joka onnistui hyvin, eikä neiti Sutherlandin pitänyt konsanaan saada mitään varmaa tietoa sulhasensa kohtalosta. Tämä on minun käsitykseni asian kulusta, herra Windibank!"
Vieraamme oli Holmesin puhuessa vähitellen toipunut säikähdyksestään. Nousten seisomaan hän katsoi meihin kylmästi ja pilkallisesti.
"Onko kuvauksenne oikea, vai väärä, siitä en sano mitään, herra Holmes", hän lausui, "mutta pitäisihän teidän, jos kerran olette niin älykäs kuin sanotaan, huomata, että te tässä rikotte lakia, enkä minä. Tekoni ei ole sellainen, että siitä voitaisiin oikeudessa syyttää, mutta tuon oven lukitseminen ja lukittuna pitäminen antaa minulle oikeuden syyttää teitä vapauden riistämisestä ja laittomasta vangitsemisesta."
"Laki ei pääse, kuten sanotte, käsiksi teihin", Holmes vastasi, avaten lukon ja sysäten oven auki, "mutta maailmassa ei ole miestä, joka olisi teitä paremmin ansainnut joutua rangaistavaksi. Jos tytöllä olisi veli tai ystävä, niin hän antaisi teidän maistaa ruoskaa. Jumaliste!" hän lisäsi nähdessään miehen ivallisen hymyn, joka nostatti veret hänen poskilleen, "vaikka metsästyspiiskani, joka riippuu tuossa, ei olekaan asiakkaitani varten, niin minun tekee totisesti mieli –" Hän otti askeleen piiskaa kohti, mutta ennen kuin hän sai sen käteensä, kuulimme vieraamme syöksyvän hurjaa vauhtia portaita alas, raskas ulko-ovi jysähti kiinni, ja ikkunasta katsoessamme me näimme herra James Windibankin juoksevan pois niin nopeasti kuin suinkin pääsi.
"Siinä oli oikein harkitseva ja paatunut roisto", Holmes sanoi nauraen palatessaan tuoliinsa. "Tuo miekkonen vaeltaa elämässään rikoksesta toiseen ja tekee lopuksi niin paljon pahaa, että saa kuolla hirsipuussa. Tämä tapaus oli tavallaan mielenkiintoinenkin."
"En ole vieläkään oikein selvillä johtopäätöstesi perusteista."
"Alusta alkaen oli aivan ilmeistä, että tuolla herra Hosmer Angelilla täytyi olla jokin pakottava syy käyttäytyä niin omituisesti kuin hän menetteli, ja yhtä selvää oli, mikäli silloin saatoimme nähdä, että isäpuoli oli ainoa henkilö, jolle saattoi olla etua hänen katoamisestaan. Ja tosiasia, etteivät nämä miehet olleet kertaakaan yht'aikaa saapuvilla, oli hyvä opas. Ja kuullessani värillisistä silmälaseista, omituisesta puhetavasta ja tuuheasta poskiparrasta ajattelin heti valepukua. Epäluulojani vahvisti erittäinkin se, että kirjeiden allekirjoituskin oli kirjoitettu koneella, mikä johtui luonnollisesti siitä, että tyttö, joka tunsi hänen käsialansa perinpohjin, olisi muuten voinut ruveta epäilemään petosta. Kaikki nämä eri seikat viittaavat, kuten näet, samaan suuntaan."
"Miten totesit olevasi oikeassa?"
"Saatuani selville, keneen minun piti kohdistaa huomioni, kaikki muu oli helppoa. Minä tiesin, minkä liikkeen palveluksessa hän oli. Sitten tarkastelin ilmoituksessa lueteltuja tuntomerkkejä, ja riisuttuani pois kaikki, joka saattoi kuulua valepukuun – poskiparran, silmälasit ja puhetavan – lähetin kuvauksen liikkeeseen ja pyysin ilmoittamaan, oliko liikkeen palveluksessa kauppamatkustajana henkilö, johon tuntomerkit sopivat. Olin silloin jo huomannut nuo kirjoituskoneesta johtuneet puutteellisuudet, minkä tähden kirjoitin miehelle itselleen suoraan konttoriin ja pyysin häntä ilmoittamaan kirjeellä, voisiko hän tulla puheilleni seuraavana päivänä. Vastaus oli, kuten odotinkin, kirjoitettu koneella, ja siinä oli täsmälleen samat puutteellisuudet kuin kirjeissäkin. Samassa postissa sain kirjeen liikkeen johtajalta, joka ilmoitti, että tuntomerkit sopivat tarkalleen heidän palveluksessaan olevaan James Windibankiin. Siinä kaikki!"
"Aiotko ilmoittaa asiasta neiti Sutherlandille?"
"Jos sanon hänelle totuuden, hän ei usko minua. Muistanet vanhan persialaisen sananlaskun: 'On vaarallista ryöstää tiikeriltä pentu ja vaarallista myös riistää naiselta harhaluulo.' Hafizin sanoissa on yhtä paljon viisautta kuin Horatiuksen säkeissä ja yhtä paljon maailmantuntemustakin."
BOSCOMBE-LAAKSON SALAISUUS.
Istuessamme eräänä aamuna aamiaispöydässä, vaimoni ja minä, palvelustyttö toi minulle sähkösanoman. Se oli Holmesilta ja kuului:
"Voitko ottaa parin päivän loman? Minut on juuri kutsuttu
sähkösanomalla Länsi-Englantiin Boscombe-laaksossa sattuneen
tapauksen takia. Olen iloinen, jos voit tulla mukaan. Ihana
paikka ja ilma. Lähden Paddingtonin asemalta 11.15.""Mitä aiot tehdä?" vaimoni kysyi, katsoen minuun pöydän yli. "Lähdetkö sinne?"
"En todellakaan tiedä. Minulla on juuri nyt paljon potilaita."
"Kyllä Anstruther pitää niistä huolen. Olet käynyt viime aikoina hiukan kalpeaksi, minkä tähden oletan pienen matkan tekevän sinulle hyvää. Ja olethan aina mielihyvällä ottanut osaa herra Sherlock Holmesin tutkimuksiin."
"Muu olisi kiittämättömyyttä, kun ajattelen, mitä eräs niistä on antanut minulle. Mutta jos aion matkustaa, niin minun täytyy heti panna matkalaukkuni kuntoon, sillä tässähän on aikaa vain puoli tuntia."
Afganistanissa viettämästäni leirielämästä oli ainakin se hyöty, että olin oppinut liikkumaan ja toimimaan ripeästi matkalle lähtiessäni. Varusteeni olivat pienet, ja niinpä istuinkin hyvissä ajoin, matkalaukku vierelläni, ajurin rattailla matkalla Paddingtonin asemalle. Holmes käveli edestakaisin laiturilla, pieni matkalakki tiukasti päässään ja nilkkoja hipova harmaa sadetakki yllään, joka teki hänen pitkän ja laihan olemuksensa entistä kapeammaksi.
"Olen oikein hyvilläni, että tulet mukaan, Watson", hän sanoi lämpimästi. "Minulla on hyvin tärkeätä, että mukanani on joku, johon voin täydellisesti luottaa. Itse paikalla saatavissa olevat avustajat ovat joko aivan kykenemättömiä tai puolueellisia. Varaa ikkunapaikat, niin menen ostamaan liput."
Osasto, johon sijoituimme, oli aivan tyhjä. Astuessaan junaan Holmesilla oli kainalossaan kokonainen kantamus kaikenlaisia sanomalehtiä, ja hän luki, mietiskeli ja teki muistiinpanoja aina Readingiin saakka, mutta sitten hän rutisti lehdet suureksi palloksi ja heitti ne ylös verkkoon.
"Oletko jo kuullut tapauksesta?" hän kysyi.
"En sanaakaan. En ole joutanut lukemaan lehtiä pariin päivään."
"Lontoon lehtien selostukset ovat suppeanpuoleisia. Olen juuri selaillut läpi kaikki viime päivien lehdet ja poiminut talteen yksityiskohdat. Saamistani tiedoista päättäen tapaus näyttää kuuluvan niihin, joita sanon yksinkertaisiksi, ja joiden selvittäminen on yleensä äärimmäisen vaikeata."
"Tuo kuulostaa hiukan eriskummalliselta."
"Mutta se on totta. Jos rikoksessa on jotakin outoa, niin ratkaisuun johtavan langan löytää melkeinpä poikkeuksetta juuri siitä. Mutta kuta jokapäiväisernpi ja tavallisempi rikos on, sitä vaikeampi se on selvittää. Tässä tapauksessa näyttää kuitenkin jo ilmenneen sangen raskauttavia asianhaaroja murhatun poikaa vastaan."
"Onko siis kysymys murhasta?"
"Niin ainakin otaksutaan. Minä puolestani en usko mitään, ennen kuin olen henkilökohtaisesti tutustunut asiaan. Selostan sinulle lyhyesti, mitä olen ehtinyt saada tietää."
"Boscombe-laakso on samannimisessä piirikunnassa Herefordshiressä lähellä Rossia. Paikkakunnan suurimman maatilan omistaa eräs John Turner, joka muutti seudulle joitakin vuosia sitten, rikastuttuaan Australiassa. Hänellä on siellä toinenkin, pienempi talo, nimeltä Hatherley, mutta sen hän on vuokrannut eräälle Charles McCarthylle, joka on myös oleskellut ennen Australiassa. He olivat tuttavia jo siellä, minkä tähden ei ollut lainkaan kummallista, että he kotimaahan palattuaan asettuivat asumaan mahdollisimman lähellä toisiaan. Turner oli ilmeisesti rikkaampi, niin että McCarthysta tuli hänen vuokramiehensä, mutta muuta eroa heidän välillään ei näytä olleen, koska he olivat alituisesti yhdessä. McCarthylla oli poika, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, ja Turnerilla samanikäinen tytär, mutta muuten he olivat yksinäisiä leskimiehiä. Vaimot lienevät kuolleet jolloinkin aikaisemmin. He näyttävät karttaneen kaikkea seurustelua naapuriensa kanssa ja eläneen omissa oloissaan, vaikkakin molemmat McCarthyt, sekä isä että poika, pitivät urheilusta ja olivat usein läsnä seudun kilpa-ajoissa. McCarthylla oli kaksi palvelijaa – renki ja palvelijatar. Turnerilla oli suuri talous ja ainakin kuusi palvelijaa. Nyt siirryn itse tapaukseen.
"Kesäkuun 3 päivänä, siis viime maanantaina, McCarthy lähti kotoaan Hatherleystä ja meni Boscomben lammelle, joka ei ole oikeastaan lampi, vaan Boscombe-laakson halki virtaavan joen suvanto. Hän oli käynyt aamulla Rossissa renkinsä kanssa, jolle oli sanonut, että hänellä oli kiire kotiin, koska hänen piti kolmen aikana kohdata eräs henkilö. Ketä hän tarkoitti, ei varmasti tiedetä, mutta sille tielle hän jäi.
"Hatherleystä on Boscomben lammelle vajaa kilometri, ja kaksi henkilöä näki hänet matkalla sinne, eräs vanha vaimo, jonka nimeä ei mainita, ja Turnerin metsänvartija William Crowder. Kumpikin todistaa, että McCarthy kulki yksin, minkä lisäksi metsänvartija kertoo, että pari minuuttia sen jälkeen kun McCarthy oli mennyt hänen ohitseen, hän näki tämän pojan, James McCarthyn, menevän samaan suuntaan, pyssy kainalossa. Mikäli hän muistaa, isä oli silloin vielä näkyvissä, niin että poika seurasi häntä. Hän ei ajatellut asiaa sen enempää, ennen kuin kuuli illalla, mitä oli tapahtunut.
"Molemmat McCarthyt nähtiin vielä senkin jälkeen kun he olivat hävinneet metsänvartijan näkyvistä. Lammen rannat ovat matalat ja kaislikkoiset, ja sitä ympäröi joka taholla tiheä metsä. Eräs neljäntoistavuotias tyttö, Patience Moran, jonka isä toimii Boscomben kartanon isännöitsijänä, oli metsässä kukkia poimimassa. Hän kertoo nähneensä molemmat McCarthyt, isän ja pojan, aivan lammen rannalla, ja että he näyttivät riitaantuneen jostakin. Hän kuuli vanhemman McCarthyn puhuvan hyvin kiivastuneesti ja näki pojan nostavan kätensä aivan kuin lyödäkseen isäänsä. Siitä hän säikähtyi niin suunniltaan, että juoksi suoraan kotiin, jossa kertoi äidilleen, että McCarthyt riitelivät lammen rannalla ja että hän pelkäsi riidan kiihtyvän ilmitappeluksi. Hän oli tuskin lopettanut, kun nuori McCarthy tuli juosten heille ja ilmoitti löytäneensä isänsä kuolleena metsästä ja pyysi isännöitsijää tulemaan apuun. Hän oli hyvin kiihtynyt, avopäin ja ilman pyssyä, ja hänen oikeassa kädessään ja hihassaan näkyi tuoreita veritahroja. He seurasivat häntä ja löysivät isän ruumiin ruohikkoiselta rantapengermältä. Takaraivo oli murskattu jollakin raskaalla, tylsällä aseella. Vamma oli sellainen, että se olisi aivan hyvin voitu aiheuttaa pojan pyssyllä, joka löytyi ruohikosta parin askeleen päästä. Näin ollen nuori mies vangittiin heti. Poliisikuulustelu toimitettiin tiistaina, ja syytettynä harkitusta murhasta häntä kuulusteltiin keskiviikkona Rossin tuomioistuimessa, joka siirsi jutun seuraavaan istuntoon. Siinä ovat koronerin ja tuomioistuimen tähän saakka selville saamat yksityiskohdat."
"Sekava juttu, niin sekava, että tuskin voin kuvitellakaan kummempaa", minä huomautin. "Mutta jos otetaan huomioon vain todennäköisyys, niin tässä tapauksessa se todistaa selvästi, kuka on syyllinen."
"Todennäköisyys on useimmiten hyvin harhaanjohtava todistaja", Holmes vastasi mietteliäästi. "Se voi viitata näköjään aivan selvästi jollekin varmalle taholle, mutta jos vähänkin muuttaa omaa kantaansa, niin voi käydä, että se viittaa aivan yhtä selvästi ja varmasti toiseen suuntaan. Kuitenkin täytyy myöntää, että asia näyttää sangen pahalta tuon nuorukaisen suhteen, ja voihan olla, että hän todellakin on syyllinen. Paikkakunnalla on tosin paljon niitäkin, jotka uskovat hänen olevan syyttömän, muiden muassa neiti Turner, mainitsemani Turnerin tytär, ja he ovat kutsuneet Lestraden, jonka ehkä muistat Purppuratutkielmasta, ajamaan hänen asiaansa. Jouduttuaan tavalla tai toisella umpikujaan hän sähkötti vuorostaan minulle, ja siinä syy, miksi tässä on nyt kaksi ikämiestä matkalla länteen kahdeksankymmenen kilometrin vauhdilla tunnissa sen sijaan, että he istuisivat kotona ja sulattelisivat rauhassa aamiaistaan."
"Pelkään asian olevan sinulle niin selvän, kunhan pääset tutkimaan sitä tapahtumapaikalla, että selvität sen kädenkäänteessä."
"Mikään ei ole niin petollinen kuin ilmeinen tosiasia", hän vastasi nauraen. "Ja voimmehan sitäpaitsi huomata muitakin ilmeisiä tosiseikkoja, joita Lestrade ei ole kyennyt näkemään. Tunnet minut liian hyvin ajatellaksesi minun kerskailevan sanoessani, että minä joko todistan hänen otaksumansa täysin paikkansapitäviksi tai kumoan ne keinoilla, joihin hän ei pysty ja joita hän ei edes ymmärrä. Pieni esimerkki. Näen aivan selvästi, että sinulla on makuuhuoneessasi kuvastin ikkunasta vasemmalle, ja kuitenkin kysyn, olisiko Lestrade kyennyt huomaamaan niin ilmeistä seikkaa."
"Mistä ihmeestä!"
"Tunnen sinut hyvin, ystäväiseni, ja tiedän tapasi. Pukeutumisen suoritat aina sotilaallisen täsmällisesti. Partasi ajat joka aamu, ja tähän aikaan teet sen päivänvalossa, ja kun vasen poskesi on huonommin ajeltu kuin oikea, varsinkin korvan seutuvilla, niin lieneehän selvää, että se puoli on ollut huonommin valaistu. En voi kuvitella, että sinunlaisesi mies olisi tyytynyt tuollaiseen tulokseen, jos valo olisi jakautunut tasan kummallekin puolelle. Otin tämän vain esimerkiksi, miten huomiota ja johtopäätöksiä tehdään. Se kuuluu ammattiini, ja voihan olla, että tästä kyvystäni on jotakin hyötyä tapauksessa, jota olemme nyt menossa tutkimaan. Poliisikuulustelussa tuli ilmi vielä pari pienempää seikkaa, joihin kannattaa kiinnittää huomiota."
"Mitkä ne ovat?"
"Poikaa ei vangittu heti, vaan vasta sitten kun hän palasi Hatherleyhin. Konstaapelin ilmoittaessa tulleensa vangitsemaan häntä, hän sanoi, ettei se kummastuttanut häntä ja ettei hän ansainnutkaan muuta. Tämä huomautus luonnollisesti pyyhkäisi pois viimeisetkin epäilykset, joita koronerin valamiehillä vielä ehkä oli hänen syyllisyydestään."
"Sehän oli tunnustus!" minä huudahdin.
"Ei, sillä heti sen jälkeen hän vannoi olevansa syytön."
"Niin raskauttavien asianhaarojen kukkuraksi se oli ainakin mitä epäilyttävin huomautus."
"Se on päinvastoin kirkkain repeämä, minkä näen häntä saartavassa synkässä pilvessä. Olipa hän syyllinen tai syytön, niin hölmö hän ei kuitenkaan voi olla, ettei hän oivaltanut, kuinka raskaasti kaikki todisti häntä vastaan. Jos hän olisi hämmästynyt vangitsemisen johdosta, tai ollut närkästyvinään, niin olisin pitänyt sitä hyvin epäilyttävänä. Hämmästyminen ja suuttuminen sellaisessa tilanteessa ei ole luonnollista, mutta syyllisyyttään peittelevä henkilö olisi todennäköisesti käyttäytynyt juuri siten. Hän suhtautui asiaan rehdisti ja pelottomasti, mikä on selitettävissä siten, että hän on joko syytön tai sitten henkilö, joka hallitsee itsensä täydellisesti. Hänen huomautuksensa, ettei hän ansainnutkaan muuta, ei ole sekään luonnoton, jos otat huomioon, että hän seisoi isänsä ruumiin ääressä. Hän oli hiukan aikaisemmin samana päivänä riidellyt isänsä kanssa, sanonut tälle katkeria sanoja ja lopuksi unohtanut asemansa niin tyystin, että oli, tytön selostuksen mukaan, joka on tärkeimpiä todistuksia, nostanut kätensä aivan kuin lyödäkseen häntä. Huomautuksessa kuvastuva itsesyytös ja katumus ovat mielestäni enemmän terveen mielentilan kuin huonon omantunnon merkkejä."
Minä ravistin päätäni. "Monta on hirtetty heikompienkin todistusten nojalla."
"Niin on. Ja monta on hirtetty aivan syyttömästikin."
"Mitä hän itse sanoo?"
"Hänen oma selostuksensa voi tuskin olla muuta kuin masentava niille, jotka ovat hänen puolellaan. Siinä on kuitenkin pari kohtaa, joihin voi sisältyä paljon. Se on otettu lehtiin sellaisenaan, niin että voit itse lukea sen."
Hän kopeloi laukustaan Herefordshiren paikallisen sanomalehden ja osoitti minulle kirjoituksen, johon nuorukaisen oma kertomus tapahtumasta sisältyi. Nojauduin sohvan kulmaukseen ja luin kirjoituksen huolellisesti. Se kuului:
"Herra James McCarthy, murhatun ainoa poika, kutsuttiin sitten sisään, ja kertoi hän seuraavaa: 'Olin ollut kolme päivää poissa kotoa Bristolissa, josta palasin maanantaiaamuna tämän kuun 3 päivänä. Isäni ei ollut kotona, ja palvelustyttö kertoi hänen ajaneen renkimme, John Cobbin kanssa Rossiin. Pian sen jälkeen kuulin jonkun ajavan pihaan ja katsoessani ikkunasta näin hänen nousevan kärryistä ja poistuvan kiireesti, minun kuitenkaan näkemättä, minne hän meni. Sitten otin pyssyni ja lähdin kuljeksimaan lammelle päin, aikoen mennä katsomaan sen toisella puolella olevaa kaniinitarhaa. Matkalla näin metsänvartija William Crowderin, kuten hän on todistuksessaan maininnut, mutta hän erehtyy luullessaan, että seurasin isääni. Minulla ei ollut aavistustakaan, että hän kulki edelläni. Päästyäni niin lähelle lampea, että rantaan oli noin viisikymmentä metriä, kuulin jonkun huutavan: 'Kooee!' joka oli minun isäni tavallinen merkkihuuto. Lähdin juoksemaan ja tapasin hänet rannalla. Hän näytti suuresti hämmästyvän nähdessään minut ja kysyi vihaisesti, mitä minulla oli siellä tekemistä. Vaihdoimme joitakin sanoja, joista aiheutui kiivas väittely ja lopuksi melkeinpä tappelu, sillä isäni oli hyvin äkkipikainen ja herkkä suuttumaan. Nähdessäni, ettei hän enää kykenisi hillitsemään itseään, jätin hänet siihen ja lähdin kävelemään kotiinpäin. Mutta tuskin olin kulkenut sataakaan metriä, kun kuulin takaani hirveän huudon, joka sai minut heti kääntymään takaisin. Löysin isäni makaamasta maassa kuolemaisillaan, päässä ammottava haava. Heitin pyssyni ruohikkoon ja otin hänet syliini, mutta hän kuoli melkein heti. Polvistuin hetkeksi hänen viereensä ja kiiruhdin sitten Boscomben kartanon isännöitsijän luo, jonka asunto on siinä lähellä. En nähnyt isäni luona ketään, enkä voi käsittää, miten haava oli syntynyt. Hänestä ei pidetty, sillä hän vaikutti aina jonkin verran tylyltä ja poistyöntävältä, mutta toiselta puolelta olen jotakuinkin varma, ettei hänellä ollut vihamiehiäkään. Muuta en tiedä.'
"Oikeuden puheenjohtaja: Ilmoittiko isänne teille mitään ennen kuolemaansa?
"Syytetty: Hän mutisi jotakin, mutta niin hiljaa, etten erottanut muuta kuin viimeisen sanan loppuosan, joka oli 'arat'.
"Puheenjohtaja: Mitä se ilmaisi teille?
"Syytetty: Ei mitään. Arvelin hänen hourineen.
"Puheenjohtaja: Mikä aiheutti tämän viimeisen riitanne isänne kanssa?
"Syytetty: Siihen kysymykseen en tahtoisi vastata.
"Puheenjohtaja: Pelkään, että teidän on pakko.
"Syytetty: Sen ilmaiseminen on minulle mahdotonta. Mutta niin paljon voin sanoa, ja siihen saatte täydellisesti luottaa, ettei sillä ollut mitään tekemistä tämän surullisen tapahtuman kanssa.
"Puheenjohtaja: Sen ratkaisee oikeus. Minun ei tarvinne huomauttaa, että haluttomuutenne vastata äsken esittämääni kysymykseen tekee asianne huomattavasti pahemmaksi kaikissa asteissa, joihin asianne ehkä joutuu.
"Syytetty: Minun täytyy sittenkin kieltäytyä.
"Puheenjohtaja: Oliko kuulemanne huuto: 'Kooee!' isänne ja teidän tavallinen merkkihuuto?
"Syytetty: Oli.
"Puheenjohtaja: Mistä sitten johtui, että isänne käytti sitä, ennen kuin näki teidät, ja ennen kuin hän edes tiesi teidän palanneen Bristolista?
"Syytetty (huomattavasti hämmästyneenä): Sitä en todellakaan tiedä.
"Eräs valamies: Huomasitteko mitään epäilyttävää palattuanne rantaan huudon kuultuanne ja löydettyänne isänne pahasti haavoittuneena?
"Syytetty: En mitään erityisempää.
"Puheenjohtaja: Mitä tarkoitatte sillä?
"Syytetty: Olin niin hämmästynyt ja pelästynyt syöksyessäni takaisin rantaan, että huomioni kohdistui vain isääni. Kuitenkin minulla on vieläkin sellainen tunne, että juostessani isäni luo näin jotakin maassa vasemmalla, jotakin harmaata, täkin tai viitan tai jonkin sentapaisen esineen. Noustessani jälleen ylös ja kääntyessäni katsomaan, mikä se mahtoi olla, se oli hävinnyt.
"'Tarkoitatteko sen hävinneen, ennen kuin kiiruhditte hakemaan apua?'
"'Kyllä, se oli poissa.'
"'Te ette tiedä, mikä se oli?'
"'En. Minusta vain tuntui, että maassa oli jotakin.'
"'Kuinka etäällä ruumiista?
"'Noin kymmenen metrin päässä.'
"'Ja kuinka kaukana metsän reunasta?'
"'Suunnilleen yhtä etäällä.'
"'Sekö siis hävisi, teidän ollessanne siitä kymmenen metrin päässä?'
"'Niin, mutta minä olin selin siihen.'
"Syytetyn kuulustelu päättyi tähän."
"Koroner näyttää suhtautuneen jotakuinkin ankarasti nuoreen McCarthyyn", huomautin silmäillessäni palstaa vielä kerran. "Hänen huomionsa kohdistuu erityisesti siihen ristiriitaisuuteen, että isä huusi pojalleen, ennen kuin tämä oli näkyvissäkään, ja yhtä paljon siihenkin, ettei syytetty suostunut ilmaisemaan, mistä hän ja isä puhuivat, ja pojan varsin kummalliseen selostukseen isänsä viimeisestä sanasta. Kaikki nämä seikat ovat, kuten hän huomauttaa, pojalle hyvin raskauttavia."
Holmes naurahti ja oikaisihe pitkäkseen sohvalle. "Sekä sinä että koroner olette vaivautuneet seulomaan esiin juuri ne seikat, jotka enimmän puhuvat nuorukaisen puolesta. Etkö huomaa, että hänellä on sinun mielestäsi vuoroin liian paljon mielikuvitusta ja vuoroin liian vähän? Liian vähän, ellei hän todellakaan kyennyt keksimään riidalle aihetta, joka olisi saanut valamiehet suhtautumaan häneen myötätuntoisesti, ja liian paljon, jos hänen selostuksensa vainajan viimeisestä sanasta ja takin häviämisestä oli tuulesta tempaistu. Ei, ryhtyessäni tutkimaan tätä asiaa minä puolestani lähden siltä pohjalta, että pojan selostus on tosi. Sittenhän saamme nähdä, mihin se tie johtaa. Ja nyt otan esiin Petrarcani, enkä virka sanaakaan koko asiasta, ennen kuin saavumme tapahtumapaikalle. Lounaan syömme Swindonissa, jonne tulemme kahdenkymmenen minuutin kuluttua."
Kello oli jo lähes neljä, kun junamme vihdoin porhalsi kauniin Stroud-laakson halki ja leveän, uomassaan kimaltelevan Severnin poikki pieneen ja maalaukselliseen Rossiin. Hintelä, viekkaan näköinen ja ympärilleen luihusti pälyilevä mies odotti meitä asemalaiturilla, mutta ruskeasta suojustakista ja nahkasäärystimistä huolimatta, jotka tosin olivat täysin ympäristön mukaiset, tunsin heti Lestraden Scotland Yardilta. Hänen kanssaan ajoimme "Hereford Arms'iin", josta meille oli varattu huone.
"Olen jo tilannut hevosen", hän sanoi juodessamme teetä. "Tiedän, kuinka tarmokkaasti te aina käytte asioihin käsiksi, minkä tähden ette saa varmastikaan nytkään rauhaa, ennen kuin olette käynyt tapahtumapaikalla."
"Se oli hyvin ystävällistä ja huomaavaista", Holmes kiitti, "mutta lähtömme sinne on kokonaan ilmapuntarin varassa."
Lestrade näytti ällistyneeltä. "Nyt en oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte."
"Mitä ilmapuntari näyttää? Kahtakymmentäyhdeksää. Ei tuule, eikä taivaalla näy pilvenhattaraakaan. Koteloni on täynnä savukkeita, jotka on poltettava, ja sohva on paljon parempi kuin tavallisesti maaseudun hotelleissa. Minusta on hyvin todennäköistä, etten tarvitse hevosta tänä iltana."
Lestrade naurahti merkitsevästi. "Olette varmaankin jo tehnyt johtopäätöksenne sanomalehdissä olleitten selostusten perusteella. Asiassa ei ole mitään hämärää, ja kuta enemmän siihen syventyy, sitä selvemmäksi se käy. Mutta eihän naisen pyyntöä voi luonnollisestikaan ilman muuta evätä, varsinkin kun pyytäjä on aivan varma asiastaan ja peräänantamaton. Hän on kuullut teistä ja tahtoi saada tietää mielipiteenne asiasta, vaikka sanoin hänelle sanomasta päästyänikin, ettei täällä voida tehdä mitään, jota en olisi jo tehnyt. Mutta totisesti! Hänen vaununsahan seisovat tuolla oven edessä."
Hän oli tuskin vaiennut, kun huoneeseen syöksähti nuori tyttö, kauneimpia, mitä olen konsanaan nähnyt. Sinisten silmien loiste, puoliavoimet huulet, poskille noussut heleä puna – kaikki osoitti, ettei hänen tuskassaan ja hädässään enää ollut sijaa luonnolliselle pidättyväisyydelle.
"Ah, herra Holmes!" hän huudahti, katsoen meihin kumpaankin ja ojentaen samassa, naisen nopeasti tuntevan vaiston opastamana, kätensä toverilleni. "Olen niin iloinen, että tulitte. Ajoin tänne vartavasten sanoakseni sen teille. Tiedän, ettei James ole tehnyt sitä. Olen siitä aivan varma ja tahdon, että tekin tiedätte sen jo työhön ryhtyessänne. Älkää konsanaan epäilkö minun olevan väärässä. Olemme tunteneet toisemme lapsuudesta saakka, ja minä tiedän hänen vikansa paremmin kuin kukaan toinen, mutta niistä huolimatta hän on liian helläsydäminen tehdäkseen pahaa kärpäsellekään. Kaikkien mielestä, jotka todella tuntevat hänet, syytös on aivan mahdoton."
"Toivon kaiken päättyvän onnellisesti", Holmes vastasi. "Voitte luottaa siihen, että teen kaiken voitavani, neiti Turner."
"Oletteko lukenut todistajien lausunnot? Mitä ajattelette asiasta. Ettekö näe mitään poispääsyä, mitään aukkoa todistuksissa? Oletteko sitä mieltä, että hän on syytön?"
"Minusta se on hyvin todennäköistä."
"Siinä kuulitte!" hän huudahti ja katsoi uhittelevasti Lestradeen. "Te kuulitte! Hän antaa minulle toivoa!"
Lestrade kohautti olkapäitään. "Pelkään, että virkatoverini on tehnyt johtopäätöksensä liian nopeasti."
"Mutta hän on oikeassa! Tiedän hänen olevan oikeassa. James ei ole tehnyt sitä. Ja mitä hänen ja hänen isänsä väliseen riitaan tulee, niin olen varma, että hän kieltäytyi vastaamasta koronerin kysymykseen vain säästääkseen minua, jota asia koski."
"Millä tavalla?" Holmes kysyi.
"Nyt on aika ilmaista kaikki. James ja hänen isänsä joutuivat monta kertaa vastatusten minun takiani. Herra McCarthy tahtoi välttämättä, että meistä tulisi aviopari. James ja minä olemme aina pitäneet toisistamme kuin veli ja sisar, mutta hän on niin nuori ja kokematon – eikä – eikä tietenkään vielä ajatellut naimisiin menoa. Se aiheutti paljon epäsopua heidän välillään, ja olen varma, että tämäkin riita johtui siitä."
"Entä teidän oma isänne? Suhtautuiko hän asiaan suopeasti?" Holmes kysyi.
"Ei, hän pani vastaan. Vain herra McCarthy ehdotti ja vaati sitä." Tytön raikkaat, nuoret kasvot punehtuivat äkkiä, kun Holmes samassa katsahti häneen tutkivasti.
"Kiitän ilmoituksestanne", Holmes lausui. "Onko isänne tavattavissa, jos tulen huomenna teille?"
"Pelkään, ettei lääkäri salli hänen ottaa vastaan ketään."
"Lääkäri?"
"Niin. Ettekö ole kuullut? Isä parka on ollut jo monta vuotta sairaalloinen, ja tämä tapaus mursi hänet täydellisesti. Hän on ollut siitä lähtien vuoteenomana, ja tohtori Willows sanoo, että hän tuskin nousee enää. Henkilöistä, jotka tunsivat isän jo silloin, kun hän oli Victoriassa, ei ollut minun tietääkseni enää elossa muita kuin herra McCarthy."
"Mitä? Victoriassako? Se on tärkeä seikka."
"Niin, hän oli siellä kullankaivajana."
"Aivan oikein – sieltähän herra Turnerin omaisuuden sanottiin olevan peräisin. Paljon kiitoksia antamistanne tiedoista, neiti Turner. Olette suuresti auttanut minua."
"Ilmoitattehan minulle, jos tiedätte huomenna jotakin uutta? Epäilemättä käytte Jamesin puheilla vankilassa. Viekää hänelle tervehdykseni, herra Holmes, että tiedän hänen olevan syyttömän."
"Sen teen, neiti Turner."
"Nyt minun täytyy palata kotiin, sillä isä on hyvin huonona ja hän kaipaa minua koko ajan, kun olen poissa. Hyvästi ja Jumala auttakoon teitä saamaan totuuden ilmi." Hän poistui huoneesta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja me kuulimme hänen ajavan pois.
"Minua ihan hävettää, Holmes", Lestrade lausui arvokkaasti hetkisen kuluttua. "Miksi annatte toiveita, jotka kuitenkin pettävät? En ole hempeämielinen, mutta sittenkin sanon, että sellainen on julmaa."
"Minulla on omat syyni olettaa, että kykenen vapauttamaan James McCarthyn", Holmes vastasi. "Onko teillä passia, joka oikeuttaa tapaamaan häntä vankilassa?"
"On, mutta vain teille ja itselleni."
"Sitten teen pienen muutoksen tämän illan ohjelmaan. Mehän pääsemme vielä junalla Herefordiin niin ajoissa, että saamme tavata häntä?"
"Pääsemme varmasti."
"Sitten teemme niin. Ilta voi tuntua sinusta pitkältä, Watson, mutta todennäköisesti palaan jo parin tunnin kuluttua."
Saattelin heidät asemalle, minkä jälkeen kuljeskelin hetkisen kaupungilla ja palasin sitten verkalleen hotelliin, jonka sohvalla loikoen koetin syventyä laukustani onkimaani romaaniin. Sen juoni oli kuitenkin niin heikko ja mitätön, kun vertasin sitä täällä aution metsälammen rannalla tapahtuneeseen murhenäytelmään, että ajatukseni alituisesti siirtyivät romaanin lehdiltä todellisuuteen, kunnes lopulta heitin sen menemään ja rupesin yksinomaan pohtimaan päivän tapahtumia. Jos onnettoman nuorukaisen selostus oli tosi, niin mitkä helvetin voimat olivat olleet liikkeellä sillä välin kun hän poistui isänsä luota ja kiiruhti takaisin tämän hätähuudon kutsumana? Mikä oli se täysin odottamaton ja vieläkin selvittämätön tapaus, jonka uhriksi hänen isänsä joutui? Sen on täytynyt olla kauhistuttava. Mutta mikä? Eikö vamman laatu ilmaisisi jotakin minulle, joka olen lääkäri? Soitin kelloa ja pyysin saada lehden, jossa tiesin ruumiintarkastustilaisuudessa laaditun pöytäkirjan olevan. Lääkärin lausunnosta ilmeni muun muassa, että päälaen takaosa ja takaraivon vasen puoli oli murskattu jollakin raskaalla, tylsällä aseella. Tunnustelin omaa päätäni ja määrittelin ruhjoutuman paikan. Oli selvää, että isku oli annettu takaapäin. Tämä huomio tuki jonkin verran nuorukaisen väitettä, että hän oli syytön, sillä riidellessään isänsä kanssa hänen oli nähty seisovan tämän edessä. Mutta hänen asemaansa se ei parantaisi, sillä olihan isä voinut sitten kääntyä selin häneen. Ehkäpä kuitenkin kannatti puhua asiasta Holmesille. Sitten seurasi tuo merkillinen sanan sirpale "arat". Mitähän se mahtoi tarkoittaa? Hourailua se ei ollut, sillä äkillisen, kuolettavankin iskun saanut ihminen ei tavallisesti houraile. Tuskinpa saattoi otaksua muuta, kuin että hän oli koettanut ilmaista pojalleen, mitä oli tapahtunut. Mutta mitä tuo sana merkitsi? Minä vaivasin päätäni, mutta en löytänyt mitään uskottavaa ratkaisua. Entä se harmaa takki, jonka nuori McCarthy sanoo nähneensä? Jos hän puhuu totta, niin murhaajan on täytynyt paetessaan pudottaa jokin vaatekappaleensa, todennäköisesti nuttunsa, ja hakea se pois, pojan ollessa polvillaan ruumiin vieressä selin metsään vain kymmenen metrin päässä. Kuinka sekava ja salaperäinen koko juttu olikaan! Lestraden kanta ei ihmetyttänyt minua, mutta luottamukseni Holmesin kykyyn oli niin suuri, etten aikonut lakata toivomasta nuorukaisen pelastuvan niin kauan kuin ilmeni edes jotakin, joka näytti tukevan Holmesin vakaumusta hänen syyttömyydestään.
Oli jo myöhä, kun Holmes palasi matkaltaan. Hän tuli yksin, sillä Lestrade asui jossakin muualla.
"Ilmapuntari on vieläkin korkealla", hän huomautti istuutuessaan. "On tärkeätä, ettei sataisi ennen, kuin olemme tutkineet tapahtumapaikan. Ja sellaiseen tehtävään ryhtyessään miehen pitää olla kaikin puolin hyvässä kunnossa, järki selvänä ja ajatus terävimmillään, minkä tähden en välittänyt lähteä sinne pitkästä matkasta väsyneenä. Minä tapasin nuoren McCarthyn."
"Kertoiko hän sinulle mitään uutta?"
"Ei mitään."
"Eikö asia selvinnyt ollenkaan?"
"Ei yhtään. Olin jo taipuvainen ajattelemaan, että hän tiesi kaikki ja koetti vain suojella teon tekijää, mutta sitten huomasin, että hän on aivan yhtä ymmällä kuin kaikki hänen puolustajansakin. Järkensä puolesta hän ei ole aivan sukkelimpia, mutta muuten hyvin komea poika ja, mikäli ymmärrän, henkisesti täysin terve."
"Hänen makuaan en ymmärrä", minä huomautin, "jos on totta, että hän kieltäytyi menemästä naimisiin niin viehättävän tytön kanssa kuin neiti Turner on."
"Sen takana on eräs varsin kiusallinen juttu. Poika on aivan intohimoisesti rakastunut häneen, mutta joitakin vuosia sitten, ollessaan vielä aivan nuori ja ennen kuin hän oikeastaan tunsikaan neiti Turneria, joka oli ollut viisi vuotta poissa kotoa jossakin tyttöopistossa, hän joutui, tyhmänsekainen kun on, jonkun tarjoilijattaren kynsiin Bristolissa ja meni tämän kanssa siviiliavioliittoon. Hän on visusti salannut sen, eikä sitä tiedä kukaan, mutta voithan kuvitella, kuinka tuskastuttavaa hänestä on täytynyt olla kuulla soimauksia asiasta, jolle hän ei mahtanut mitään. Hän olisi antanut vaikka silmän päästään, jos hän olisi voinut tehdä niinkuin isä tahtoi, mikä oli hänen hartain toivomuksensa, mutta sehän oli mahdotonta, minkä hän itse parhaiten tiesi. Vain tuskassaan ja avuttomuudessaan hän heitti kätensä ylös, kun isä, heidän tavatessaan viimeisen kerran, jälleen hätyytti häntä kosimaan neiti Turneria. Toimeentulon suhteen hän oli sitäpaitsi täydellisesti riippuvainen isästään, joka olisi armotta karkottanut hänet luotaan, jos totuus olisi tullut ilmi. Hän oli, kuten muistanet, viime viikolla kolme päivää Bristolissa, isän tietämättä siitä mitään, ja ne hän vietti juuri tuon tarjoilijattaren luona. Tämä seikka on hyvin tärkeä. Mutta siinä suhteessa pahasta on ollut jotakin hyvääkin. Nähtyään sanomalehdistä hänen joutuneen pahaan pulaan ja että hänet todennäköisesti hirtetään, tarjoilijatar on hylännyt hänet kokonaan ja vieläpä kirjoittanut olevansa jo ennestään naimisissa erään sittemmin Bermudaan muuttaneen miehen kanssa, niin että heidän avioliittonsa on ollut alunperin pätemätön. Luulen tuon uutisen saaneen nuoren McCarthyn unohtamaan kaikki kärsimyksensä."
"Mutta jos hän on syytön, niin kuka sitten murhasi hänen isänsä?"
"Kukako? Tahtoisin kohdistaa huomiosi kahteen seikkaan. McCarthyn piti kohdata joku lammen rannalla, ja me tiedämme varmasti, ettei tämä henkilö voinut olla hänen poikansa, koska nuori McCarthy oli matkustanut pois, eikä isä tietänyt, milloin hän palaisi. Toinen on se, että hänen kuultiin huutavan: 'Kooee!' ennen kuin hän tiesi pojan palanneen matkaltaan. Nämä kaksi tosiasiaa ratkaisevat asian pojan hyväksi. Mutta nyt juttelemme George Meredithistä ja annamme kaiken muun levätä huomiseen saakka."
Sadetta ei tullut, kuten Holmes oli ennustanutkin, ja aamu valkeni kirkkaana ja pilvettömänä. Yhdeksän aikana Lestrade tuli hakemaan meitä, ja heti sen jälkeen lähdimme ajamaan Hatherleyhin ja Boscomben lammelle.
"Kuulin surullisen uutisen tänä aamuna", Lestrade virkkoi. "Herra Turner kuuluu olevan niin huonona, että pelätään hänen kuolevan."
"Vanhanpuoleinen mies, vai mitä?" Holmes kysyi.
"Kuudenkymmenen vaiheilla, luulisin. Pitkällinen siirtomaissa oleskelu lienee aluksi murtanut hänen terveytensä, ja viime aikoina hän on sairastellut yhtenään. Tämä juttu on koskenut häneen kovasti. Hän ja McCarthy olivat vanhoja ja sitäpaitsi niin hyviä ystäviä, ettei McCarthyn tarvinnut maksaa mitään vuokraakaan Hatherleystä."
"Niinkö! Sepä mielenkiintoista", Holmes ihmetteli.
"Kuten sanoin, ja hän auttoi vainajaa monella muullakin tavalla. Kaikki puhuvat, kuinka hyvä hän oli McCarthya kohtaan."
"Vai sillä tavalla? Eikö teistä näytä hiukan omituiselta, että tämä McCarthy, joka tuskin lienee omistanut mitään ja joka oli täydellisesti riippuvainen Turnerista, kuitenkin kovisti ja vaatimalla vaati poikaansa ottamaan vaimokseen Turnerin tyttären, joka on tietääkseni isänsä suuren omaisuuden ainoa perillinen, ja puhui asiasta niin varmassa äänilajissa, ettei pojan tarvitsisi muuta kuin kosia, niin asia olisi selvä? Ja se muuttuu vielä omituisemmaksi, kun tiedämme, että Turner itse oli vastustavalla kannalla. Tytärhän sanoi niin. Eikö se ilmaise teille mitään?"
"Nyt tulemme jälleen johtopäätöksiin", Lestrade hymähti ja iski silmää minulle. "Se on sillä tavalla, ettei minulla ole aikaa juosta ja haihatella kaikenlaisten otaksumien ja kuvittelujen perässä, kun tosiasioidenkin tutkiminen antaa työtä aivan tarpeeksi."
"Siinä olette oikeassa", Holmes sanoi tyynesti; "tosiasioiden käsittäminen on teille todellakin vaikeata."
"Olen kuitenkin käsittänyt erään asian, jota te ette näytä oivaltavan", Lestrade huomautti hiukan kiihtyneesti.
"Minkä sitten?"
"Että McCarthy vanhemman murhasi McCarthy nuorempi ja että kaikki muualle viittaavat otaksumat ovat vain tyhjää kuunpaistetta!"
"Kuutamo on kuitenkin sumua selvempi", Holmes huomautti nauraen. "Mutta talo tuolla vasemmalla lienee Hatherley, ellen erehdy."
"Niin on."
Hatherley oli pitkä, kaksikerroksinen ja tilavan näköinen liuskekattoinen rakennus, jonka harmaissa seinissä näkyi suuria sammalläikkiä. Suljetut kaihtimet ja elottomat savupiiput tekivät sen aution ja synkän näköiseksi, aivan kuin murhenäytelmän koko kauhu olisi vielä painanut sitä. Me koputimme oveen, ja Holmesin pyynnöstä palvelustyttö toi nähtäviksemme isäntänsä saappaat, jotka hänellä oli ollut jaloissaan lammelle mennessään, ja pojankin kengät, mutta ei niitä, joita hän oli käyttänyt tuona kohtalokkaana päivänä. Mitattuaan molemmat parit seitsemästä tai kahdeksasta eri kohdasta Holmes pyysi, että meidät opastettaisiin talon takapihalle, josta lähdimme seuraamaan lammelle viepää, mutkittelevaa polkua.
Holmes oli aina kuin toinen mies päästyään niin pitkälle, että riistan ajo alkoi. Ihmiset, jotka olivat nähneet Baker Streetin yksinäisessä miehessä vain hiljaisen ja omaa elämäänsä elävän ajattelijan, eivät olisi tunteneet häntä nyt. Kasvot punoittivat ja kulmakarvat olivat nipistyneet kahdeksi tummaksi viivaksi, joiden alta silmät säihkyivät kirkkaina ja kovina kuin teräs. Hän katsoi koko ajan eteensä, hartiat kumarassa, huulet tiukasti yhdessä ja tehtäväänsä niin kiinnostuneena, että pitkän ja jäntevän kaulan verisuonet näkyivät ihon alta selvästi kuin piiskan siimat. Sieraimet värähtelivät aivan kuin hänet olisi vallannut eläimellinen metsästyskiihko; hän näytti olevan kuuro kaikille kysymyksille ja huomautuksille, ja jos hän kuuli, niin vastaukseksi sai vain kärsimättömän murahduksen. Hän kulki kiireesti ja vaieten edellämme polkua pitkin, joka kiemurteli niittyjen halki ja sitten metsän läpi Boscomben lammelle. Maa oli pehmeätä ja suoperäistä, kuten kaikkialla sielläpäin, ja sekä polulla että heinikossa sen kummallakin puolella näkyi paljon jalan jälkiä. Parissa paikassa hän pysähtyi äkkiä katsomaan jotakin, ja kerran hän teki pienen kierroksen polulta suoraan sivulle. Lestrade näytti suhtautuvan hänen puuhailuunsa täysin välinpitämättömästi, jopa halveksivastikin, kun taas minä seurasin hänen työskentelyään mitä suurimmalla mielenkiinnolla, koska olin varma siitä, että kaikki, mitä hän teki, toi lopullisen ratkaisun yhä lähemmäksi.
Boscomben lampi on aivan Hatherleyn tilusten ja Turnerin yksityisen puiston rajalla. Lammen toiselta puolelta metsän takaa näkyi hänen linnansa kolme punaista torninhuippua; rikkaan maanomistajan upea asunto. Hatherleyn puoleisella rannalla metsä oli hyvin tiheä ja ulottui noin kahdenkymmenen metrin päähän vedenrajasta, jonka merkkinä huojui korkea kaislikko. Metsän ja kaislikon välissä oli vesiperäinen heinikkoinen luhta. Lestrade näytti meille paikan, josta murhattu oli löydetty, ja maa oli todellakin niin märkää ja pehmeätä, että erotin vieläkin selvästi jäljet, jotka olivat syntyneet hänen kaatuessaan. Huomasin Holmesin kiihkeästä ilmeestä ja nopeasti paikasta toiseen siirtyvästä katseesta, että tallatussa heinikossa näkyi paljon muutakin. Hän tutki joka kohdan, juoksi sinne ja tänne tähystellen ja kyykistellen kuin metsäkoira joka on pääsemäisillään jäljille. Sitten hän kääntyi äkkiä Lestradeen.
"Mitä te teitte kaislikossa?"
"Tutkin haravalla pohjaa löytääkseni aseen, jolla murha tehtiin, tai jotakin muuta asiaa valaisevaa. Mutta mistä ihmeestä –?"
"Vaiti, vaiti, nyt en jouda! Näen vasemman jalkanne ja sen sisäänpäin kääntyvän kärjen joka paikassa. Jäljet ovat niin selvät, että sokea kanakin huomaisi ne, ja tuossa ne häviävät kaislikkoon. Kuinka selvää kaikki olisi ollut, jos olisin päässyt tänne, ennen kuin jäljet sotkettiin, kuin jos puhvelilauma olisi laukannut tästä. Nämä ovat isännöitsijän väen jälkiä, ja ruumiin ympärillä päivitellessään he ovat sotkeneet kaikki muut jäljet kahden ja puolen metrin leveydeltä. Mutta siitä huolimatta olen löytänyt kolme saman jalan tekemää jälkeä, jotka eivät kuulu niihin." Hän otti suurennuslasinsa ja laskeutui, nähdäkseen paremmin, pitkälleen sadetakkinsa päälle, puhuen koko ajan enemmän itsekseen kuin meille. "Nämä ovat nuoren McCarthyn jälkiä. Hän on kaksi kertaa kävellyt ja kerran juossut hyvin kiivaasti, koska anturat ovat painuneet paljon syvempään kuin kannat, joiden painanteita tuskin huomaa. Täsmälleen, kuten hän kertoo. Hän juoksi nähdessään isänsä maassa. Tässä on isä kävellyt edestakaisin odottaessaan. Mikäs tämä on? Sen teki pyssynperä, kun poika seisoi ja kuunteli, mitä isällä oli sanottavaa. Entä tämä? No totisesti! Kas vain! Joku on liikkunut tässä varpaisillaan. Tasakärkiset, aivan erilaiset kengät kuin muilla. Ne tulevat, menevät, ja tulevat taas – tietysti takkia hakemaan. Mutta mistä ne sitten tulevat?" Hän hypähti ylös ja alkoi etsiä. Jäljet hävisivät välillä, mutta löytyivät taas, ja lopulta seisoimme metsän reunassa suuren pyökin juurella. Holmes kiersi vähitellen puun toiselle puolelle ja painautui sitten jälleen pitkälleen, huudahtaen tyytyväisesti. Hän makasi kauan maassa, käänteli lehtiä ja kuivuneita oksia, poimi kirjekuoreen joitakin tomukokkareita, kuten minusta näytti, ja tutki suurennuslasillaan ei vain maan, vaan pyökin rungonkin niin korkealle kuin ylettyi. Sammalikossa oli teräväsärmäinen, nyrkin kokoinen kivi. Senkin hän tutki huolellisesti ja korjasi taiteensa. Sitten hän lähti seuraamaan metsän läpi kiemurtelevaa polkua, kunnes saavuimme maantielle, johon kaikki jäljet loppuivat.
"Tämä on harvinainen, mielenkiintoinen tapaus", hän huomautti, jälleen täysin entisellään. "Tuo harmaa talo oikealla lienee isännöitsijän koti. Minulla on hiukan asiaa Moranille ja samalla kirjoitan pienen kirjeenkin. Tehtyäni sen ajamme takaisin hotelliin lounaalle. Tehän voitte sillä aikaa kävellä Hatherleyhin, johon jätimme hevosemme; minä tulen heti jäljessä."
Kymmenen minuutin kuluttua olimme perillä, ja kun Holmes oli yhtynyt meihin, ajoimme Rossiin. Hänellä oli metsästä ottamansa kivi vieläkin taskussaan.
"Tämä ehkä kiinnostaa teitä, Lestrade", hän sanoi, näyttäen kiveä. "Murha tehtiin sillä."
"Eihän siinä näy mitään."
"Ei näykään."
"Mistä sitten tiedätte?"
"Koska ruoho oli aivan tuoretta sen alla. Se on ollut siinä paikassa vain joitakin päiviä. Eikä koloa, josta se oli otettu, näkynyt missään. Ja tämä sopii murhatun päässä olevaan haavaan. Muunlaisesta aseesta ei näy merkkiäkään."
"Entä murhaajasta?"
"Hän on pitkä, vasenkätinen mies, joka ontuu oikeata jalkaansa. Hänellä on paksupohjaiset metsästyskengät, harmaa takki ja tylsä kynäveitsi liivin taskussa, ja hän polttaa intialaisia sikareja imukkeella. Tuntomerkkejä on paljon muitakin, mutta nämä riittävät auttamaan meitä löytämään hänet."
Lestrade nauroi. "Taidanpa olla epäilijä vieläkin. Teoriat ovat hyviä olemassa, mutta nyt olemme tekemisissä kylmästi harkitsevan englantilaisen tuomioistuimen kanssa."
"Sittenhän saamme nähdä", Holmes lausui tyynesti. "Te työskentelette omalla tavallanne ja minä omallani. Minulla on tänään vielä paljon tekemistä ja todennäköisesti matkustan Lontooseen iltajunalla."
"Ja jätätte kaikki kesken!"
"En suinkaan."
"Mutta tämä juttu –"
"On selvitetty."
"Kuka hänet sitten murhasi?"
"Henkilö, jonka kuvasin teille."
"Mutta kuka hän on?"
"Häntä ei ole varmastikaan vaikea löytää, seutu kun on näin harvaan asuttu."
Lestrade kohautti olkapäitään. "Olen käytännön mies, enkä voi todellakaan ruveta harhailemaan maita ja mantereita ja kyselemään pitkää miestä, joka on vasenkätinen ja ontuu toista jalkaansa. Koko Scotland Yard nauraisi sitä."
"Kuten tahdotte", Holmes sanoi sävyisästi. "Olen kuitenkin tehnyt hänen löytämisensä teille mahdolliseksi. Tässä on asuntonne. Hyvästi. Kirjoitan teille pari riviä, ennen kuin matkustan."
Lestraden noustua pois jatkoimme matkaa hotelliimme, jossa lounas odotti. Holmes aterioi ääneti ja omiin mietteisiinsä vaipuneena, jotka eivät olleet, kiusaantuneesta ilmeestä päättäen, lainkaan mieluisia.
"Watson", hän virkkoi, heti kun ruoka oli korjattu pois, "istupas tähän tuoliin ja salli minun saarnata sinulle hetkinen. En oikein tiedä miten minun pitäisi menetellä, niin että neuvo nyt minua. Sytytä sikari, niin selostan asian."
"Ole hyvä."
"Nuoren McCarthyn kertomuksessa on, kuten muistat, kaksi kohtaa, joihin huomiomme heti kohdistui ja joista olimme sikäli eri mieltä, että minä ymmärsin ne hänelle edullisiksi ja sinä häntä vahingoittaviksi. Toinen on se, että hänen kertomuksensa mukaan isä huusi 'Kooee' ennen, kuin näki hänet. Toinen tuo kummallinen 'arat', jonka isä mutisi heittäessään henkensä. Hän sanoi useampia sanoja, kuten ymmärrät, mutta poika ei erottanut muuta. Ottakaamme nyt nämä kaksi seikkaa lähtökohdaksi, uskomalla samalla, että pojan kertomus on tosi."
"Mitä siis sanot huudosta?"
"On ilmeistä, ettei se ollut tarkoitettu pojalle. Poikahan oli, kuten tiedämme, Bristolissa käymässä ja tuli paikalle aivan sattumalta. Huuto oli tarkoitettu sille, jota isä oli mennyt kohtaamaan. Ja 'Kooee' on erityinen australialainen merkkihuuto, jota sikäläiset neekerit käyttävät keskenään. Voimme pätevillä syillä olettaa, että henkilö, jota vanhempi McCarthy odotti lammen rannalla, on myös oleskellut Australiassa."
"Mitä 'arat' sitten tarkoittaa?"
Holmes otti taskustaan parista kohdasta taitetun paperin ja avasi sen pöydälle. "Tämä on Victoria-maan kartta. Pyysin sen eilen illalla Bristolista." Hän peitti erään kohdan kädellään. "Mitä näet tuossa?"
"ARAT", luin minä.
"Entä nyt?" Hän otti kätensä pois.
"BALLARAT."
"Niin. Juuri sen sanan kuoleva lausui pojan erottamatta siitä enempää kuin kaksi viimeistä tavua. Hän koetti sanoa, kuka hänet tappoi. Se ja se Ballarat'ista."
"Ihmeellistä!"
"Sehän on aivan ilmeistä. Tutkittava alue on, kuten huomaat, jo melkoisesti supistunut. Ja että miehellä oli harmaa takki, on varmaa, ellei poika nähnyt väärin. Haparoiminen päättyy siihen, sillä nythän tiedämme, että mies on kotoisin Australiasta, Ballaratista, ja että hänellä on harmaa takki."
"Aivan niin."
"Ja että hän tuntee seudun hyvin, sillä lammelle päästään vain Hatherleystä ja Turnerin puolelta teitä pitkin, joita vieras tuskin löytää."
"Niin."
"Sitten tulemme tämänpäiväiseen käyntiimme lammella. Tutkimalla tarkasti kaikki, mitä suinkin huomasin, laadin kuvauksen, jonka sanoin Lestradelle murhaajasta."
"Mutta miten sait sen selville?"
"Sinähän tiedät menettelytapani. Kaikki perustuu pikkuseikkojen huolelliseen tutkimiseen."
"Pituuden voinet suunnilleen määritellä askelista, ja kengän muodon näki tietenkin jäljestä."
"Aivan, ja sitäpaitsi ne olivat hyvin omituiset kengät."
"Mutta mistä tiedät, että hän ontuu?"
"Koska oikean jalan jälki oli kaikkialla matalampi kuin vasemman, mikä osoittaa hänen aristavan oikeaa jalkaansa."
"Entä sen, että hän on vasenkätinen?"
"Ihmetyttihän sinua itseäsikin, mitä lääkäri sanoo lausunnossaan haavasta. Isku oli annettu aivan vierestä takaa, mutta vasemmalle puolelle. Kuinka se voisi olla mahdollista, ellei lyöjä ole vasenkätinen? Isän ja pojan riidellessä rannalla hän oli seisonut pyökin alla. Ja hän oli tupakoinut odottaessaan. Löysin sikarin tuhkaa, josta totesin, erikoistuntija kun olen, että hän polttaa intialaisia sikareja. Olen hiukan tutkinut sitä alaa, kuten tiedät, ja kirjoittanut pienen tutkielman sadanneljänkymmenen eri tupakkalajin tuhasta, piippu-, sikari- ja savuketupakasta. Löydettyäni tuhkaa katselin ympärilleni ja löysinkin hänen sikaristaan jääneen pätkän sammalikosta, johon se oli polkaistu. Sikari oli intialainen, sellainen, joita tehdään Rotterdamissa."
"Mistä tiedät hänen käyttävän imuketta?"
"Näin pätkästä, ettei hän ollut pitänyt sikaria suussaan. Hänellä täytyi siis olla imuke. Sikaria ei ollut katkaistu puraisemalla, vaan leikkaamalla, ja kun leikkauspinta oli karkea, päättelin, että hänellä on tylsä kynäveitsi."
"Holmes, sinä olet kietonut miehen verkkoon niin lujasti, että hänen on mahdotonta päästä luiskahtamaan siitä pois, ja samalla olet pelastanut syyttömän miehen kuolemasta yhtä varmasti, kuin jos olisit katkaissut nuoran, jossa hän jo melkein riippui. Näin jo, mihinpäin tämä kaikki viittaa. Murhaaja on –"
"Herra John Turner", ilmoitti samassa hotellin tarjoilija, avaten oven.
Miehessä, joka astui sisään, oli jotakin outoa ja samalla vaikuttavaa. Hidas, ontuva käynti ja kumarat hartiat viittasivat vanhuuden raihnaisuuteen, mutta ankarat, syvien vakojen uurtamat, kulmikkaat kasvot ja jättiläismäinen vartalo ilmaisivat, että hän oli vieläkin harvinaisen voimakas mies sekä ruumiillisesti että henkisesti. Muhkea parta, harmaa tukka ja tuuheat, eteenpäin työntyvät kulmakarvat tehostivat hänen olemuksensa jykevää mahtipontisuutta, mutta kasvot olivat kuoleman kalpeat, ja huulien ja sierainten ympärillä näkyi tummia, paikotellen melkeinpä mustia varjoja. Näin yhdellä silmäyksellä, että vanhus sairasti jotakin kuolettavaa, pitkällistä tautia.
"Käykää istumaan, olkaa hyvä", Holmes sanoi kohteliaasti. "Te saitte kirjeeni?"
"Kyllä. Isännöitsijäni toi sen minulle. Ilmoititte haluavanne puhutella minua täällä."
"Ajattelin, että syntyisi turhia puheita, jos olisin tullut teidän luoksenne."
"Ja minkä tähden halusitte tavata minua?" Katse, jonka hän samalla loi Holmesiin, oli väsynyt ja toivoton, aivan kuin hän olisi tietänyt vastauksen edeltäpäin.
"Niin, tiedän kaikki", Holmes lausui, vastaten enemmän katseeseen kuin kysymykseen. "Asia on selvä."
Vanhus painoi kasvonsa käsiinsä. "Jumala minua armahtakoon!" hän parahti. "Nuorukaiselle en olisi kuitenkaan sallinut mitään pahaa tapahtua. Vannon, että olisin ilmaissut kaikki, jos hänet olisi tuomittu."
"Olen iloinen kuullessani teidän sanovan niin", Holmes lausui vakavasti.
"Olisin puhunut jo nyt, ellen olisi ajatellut tytärtäni. Hän ei olisi kestänyt sitä – hänen sydämensä pakahtuu, kun hän saa kuulla, että minut on vangittu."
"Voihan käydä, ettei meidän tarvitse mennä niin pitkälle", Holmes sanoi.
"Mitä!"
"Minä en ole täällä virallisen poliisin edustajana. Olen tullut tänne tyttärenne pyynnöstä. Hän on toimeksiantajani, ja minun tehtäväni on auttaa häntä saamaan nuori McCarthy vapautetuksi."
"Minulla ei ole enää kauaa jäljellä", vanha Turner lausui soinnuttomasti. "Olen jo monta vuotta potenut sokeritautia. Lääkärini sanoo, ettei ole varmaa, elänkö enää kuukauttakaan. Sen tähden kuolisin mieluummin oman kattoni alla kuin vankilassa."
Holmes nousi ja siirtyi pöydän ääreen, kynä ja lehtiö kädessään. "Sanokaa meille totuus", hän kehoitti, "niin laadin tähän pääasioista yhtenäisen selostuksen, jonka te sitten vahvistatte nimikirjoituksellanne. Watson tässä voi todistaa sen. Pahimmassa tapauksessa, ellei nuoren McCarthyn pelastaminen ole muuten mahdollista, vetoan tähän tunnustukseenne, mutta lupaan kunniasanallani, etten käytä sitä, ennen kuin minun on ehdottomasti pakko."
"Hyvä on", vanhus vastasi, "tehkäämme niin, sillä tuskinpa enää olenkaan elävien kirjoissa silloin, kun juttu tulee seuraavan kerran esille, mutta soisin Alicen tähden, että saisin viedä salaisuuteni mukanani hautaan. Nyt kerron teille kaikki; ja vaikka asiani kokonaisuudessaan juontaa alkunsa kaukaa menneisyydestä, niin se on pian puhuttu."
"Te ette tuntenut tätä McCarthya. Sanon teille, että hän oli paholainen, eikä ihminen. Jumala varjelkoon teitä joutumasta sellaisen miehen kynsiin. Hän on kiduttanut ja kiusannut minua kaksikymmentä vuotta ja tuhonnut koko elämäni. Mutta kerronpa ensin, miten jouduin hänen armoillensa."
"Se tapahtui 60-luvun alkupuolella Australian kultakentillä. Olin silloin nuori mies, raju ja huimapäinen, valmis mihin tahansa. Jouduin huonoon seuraan, opin juomaan, kullankaivamisesta ei tullut mitään, ja lopuksi pakenin metsiin pahantekojani piilemään. Minusta tuli, kuten täällä sanotaan, maantierosvo. Meitä oli kuusi kaikkiaan, ja me elimme vapaata, hurjaa elämää. Postiasemat tyhjensimme milloin siellä milloin täällä, ja välillä verotimme kultakentille menijöitä ja sieltä tulijoita. Musta Jack Ballaratista oli silloin nimeni, eikä Ballaratin sakkia, josta puhuttiin kaikkialla, ole varmasti vielä nytkään kokonaan unohdettu alhaalla Victoriassa.
"Eräänä päivänä olimme jälleen väijymässä Melbournen tien varressa, sillä olimme kuulleet, että Ballaratista oli lähdetty samana aamuna viemään sinne suurta kultalähetystä, jonka kimppuun sitten kävimmekin. Saattueena oli kuusi sotilasta, niin että olimme tasaväkiset. Ensimmäinen laukauksemme kaatoi neljä, mutta meistäkin menetti kolme henkensä, ennen kuin pääsimme vaunuihin käsiksi. Minä painoin pistoolini ajajan ohimolle, joka oli juuri tämä sama McCarthy, enkä kadu mitään niin hartaasti, etten ampunut häntä silloin, mutta minun tuli häntä surku ja niin annoin hänen olla, vaikka huomasinkin hänen ilkeistä pienistä silmistään, että hän koetti painaa joka piirteeni mieleensä. Me anastimme kullan, tulimme rikkaiksi ja hävisimme jäljettömiin – kotiin Englantiin, jossa meistä ei tiedetty mitään. Sitten sanoimme toisillemme hyvästit, ja minä päätin elää loppuikäni omassa rauhassani, kunniallisena kansalaisena. Niin ostin tämän maatilan, joka sattui olemaan myytävänä, ja aloin harjoittaa jonkin verran hyväntekeväisyyttä rahoillani pahantekojeni sovitukseksi. Menin naimisiin, mutta vaimoni kuoli nuorena, jättäen minulle muistoksi rakkaan Aliceni, ja ollessaan vielä aivan pienikin tyttöseni pysytti minut hyvällä tiellä. Hennoilla käsillään hän ohjasi minua vakavammin kuin mikään muu. Lyhyesti, elämäni kirjassa kääntyi uusi lehti, ja minä koetin parhaani mukaan sovittaa menneisyyteni. Kaikki meni hyvin, kunnes McCarthy ilmestyi toisen kerran elämääni.
"Olin matkustanut asioille Lontooseen, jossa kohtasin hänet Regent Streetillä niin kurjassa kunnossa, että hänellä tuskin oli takkia yllään ja kenkiä jaloissaan.
"'Täällähän sinäkin olet, Jack!' hän tervehti ja otti minua käsivarresta kiinni. 'Nythän meidän sopiikin tulla sinun luoksesi, minun ja pojan, ja sinä saat pitää huolen meistä. Ellet tee sitä, niin tiedä myös – että Englannissa on tiukka esivalta ja poliisi joka kadun kulmassa.'
"He tulivat tänne, eihän siinä mikään auttanut, ja siitä saakka he ovat pitäneet ilmaiseksi parasta taloani. Minulla ei ole sen jälkeen ollut hetkenkään lepoa eikä rauhaa eikä unohdusta, sillä meninpä minne hyvänsä, niin hänen viekas, irvistelevä naamansa oli joka paikassa minua vaanimassa. Ja Alicen kasvaessa suuremmaksi tilanne vain paheni. Hän huomasi, että entisyyteni paljastuminen Alicelle olisi minusta ollut paljon hirveämpää kuin poliisin käsiin joutuminen. Mitä ikinä hän vaati, hän sai, minun kysymättä mitään – maata, rahaa, kaikkea, kunnes hän lopulta esitti vaatimuksen, johon en voinut suostua. Hän vaati minulta Alicea.
"Hänen poikansa oli varttunut mieheksi ja tyttäreni naiseksi, ja kun terveyteni tiedettiin heikontuneen, niin hän laski, poikaansa ajatellen, että nyt oli sopiva aika tehdä hänestä omaisuuteni tuleva isäntä. Mutta m;nä en antanut perään. Välillämme ei voinut minkäänlainen sukulaisuussuhde tulla kysymykseenkään; poikaa vastaan sellaisenaan minulla ei ollut mitään muistuttamista, mutta hänen suonissaan virtasi isän kirottu veri, ja se riitti. Olin järkähtämätön. McCarthy rupesi uhkailemaan, mutta minä en välittänyt siitäkään, vaan uhmasin häntä ja ajoin hänet ulos. Hän ei hellittänyt sittenkään, vaan kiristi minulta lupauksen, että kohtaisimme toisemme ja puhuisimme vielä kerran asiasta seuraavana päivänä kolmen aikana lammen rannalla.
"Saapuessani paikalle huomasin hänen keskustelevan poikansa kanssa, minkä tähden sytytin sikarin ja jäin puun taakse odottamaan, että poika menisi tiehensä. Mutta kuullessani, mitä hän sanoi, tuntui kaikki sisimpääni patoutunut viha ja katkeruus ryöstäytyvän pinnalle. Hän käski ja vaati poikaansa ottamaan tyttäreni vaimokseen, viittaamatta sanallakaan siihen, mitä tämä asiasta ajattelisi, ja puhuen hänestä kuin jostakin katuenkelistä. Ajatus, että kaikki, joka oli minulle maailmassa kalleinta, joutuisi tuon miehen käsiin, teki minut hulluksi. Enkö voisi katkaista kahlettani? Olinhan jo kuolemaan tuomittu, kaiken toivonsa menettänyt mies. Tiesin, että kohtaloni oli ratkaistu, vaikka voimani eivät olleetkaan vielä kokonaan ehtyneet. Tässä oli kysymys ainoasta lapsestani ja maineestani. Molemmat pelastettaisiin, jos vain saisin tuon häijyn kielen vaikenemaan. Minä tein sen, herra Holmes. Ja olisin valmis tekemään sen toistamiseenkin. Olen tehnyt paljon syntiä elämässäni, mutta kärsimyksilläni olen paljon sovittanutkin. Ajatus, että tyttäreni kiedottaisiin samaan verkkoon, jossa olin itse kitunut, oli kuitenkin enemmän, kuin mihin saatoin alistua. Iskin hänet hengiltä yhtä kylmästi kuin inhottavan, myrkyllisen eläimen. Kuullessaan hänen huutonsa poika kääntyi takaisin ja juoksi hänen luokseen, mutta silloin olin jo päässyt metsän peittoon, hänen tuskin huomaamatta viittaanikaan, jonka pudotin paetessani ja joka minun täytyi hakea pois. Nyt olen selostanut teille kaikki, hyvät herrat, ja joka sana on totta."
"Minun asiani ei ole tuomita teitä", Holmes lausui, kun vanhus allekirjoitti tunnustuksen. "Suokoon Jumala, ettei meidän konsanaan tarvitsisi joutua sellaiseen kiusaukseen."
"Entisyyteni nousi minua vastaan. Mitä aiotte nyt tehdä?"
"Ottaen huomioon heikon terveytenne, en mitään, sillä kuten itse parhaiten tiedätte, te joudutte pian vastaamaan teostanne tuomarille, joka on kaikkia muita korkeampi. Otan tunnustuksen haltuuni, ja jos nuori McCarthy tuomitaan, minun on pakko käyttää sitä. Muussa tapauksessa hävitän sen, en näytä sitä kenellekään, ja salaisuutenne on varmassa tallessa, jäättepä eloon tai ette."
"Hyvästi siis!" vanhus lausui juhlallisesti. "Kun teidän aikanne tulee ja lähdön hetki koittaa teillekin, niin tieto siitä, että päästitte kerran vanhan ja murtuneen miehen rauhaan menemään, koituu silloin huojennukseksi." Horjuen ja koko jättiläismäinen vartalo vavisten hän ontui hitaasti huoneestamme.
"Jumala armahtakoon meitä!" Holmes sanoi hetkisen kuluttua hiljaa. "Minkä tähden kohtalo leikittelee noin säälimättömästi kanssamme, jotka olemme vain avuttomia ja turvattomia maan matosia? Kuullessani tämmöisistä tapauksista en voi milloinkaan olla sovittamatta Baxterin sanoja itseeni: 'Siinä menee Sherlock Holmes, mutta vain Jumalan armosta'."
James McCarthy vapautettiin todistusten nojalla, jotka Holmes toimitti hänen puolustajilleen. Vanha Turner eli vielä seitsemän kuukautta keskustelumme jälkeen. Nyt hän on poissa, eivätkä nuoret tiedä mitään hänen synkästä entisyydestään, joka mustan pilven lailla uhkasi tuhota heidän elämänsä, särkeä ja hävittää heidän onnensa, joka nyt jatkunee, häiriintymättömänä ja eheänä, heidän elämänsä loppuun saakka.
VIISI APPELSIININSIEMENTÄ.
Silmäillessäni Sherlock Holmesin tutkittavina olleista tapauksista tekemiäni muistiinpanoja ja kirjoittamiani selostuksia vuosilta 1882-1890 huomaan melkeinpä joka asiassa niin omituisia ja mielenkiintoisia piirteitä, että on vaikea ratkaista, mitkä jättäisin pois valikoimasta, jonka aion julkaista. Joitakin olen jo varhemmin julkaissut sanomalehdissä, ja muut ovat enimmäkseen sellaisia, ettei niissä saa kyllin selvästi näkyviin ystäväni ainutlaatuista henkilöllisyyttä ja hänen harvinaisia ja eriskummallisia henkisiä kykyjään, joiden kuvaaminen on tämän kokoelman pääasiallinen tarkoitus. Joukossa on sitäpaitsi muutamia sellaisiakin, joita hänkään ei ole kyennyt selvittämään kaikesta taitavuudestaan huolimatta ja joista niin ollen tulisi kertomus ilman loppua, ja vielä pari kolme, jotka on selvitetty vain osittain, enemmän arvailemalla ja otaksumiin turvautumalla kuin pätevien johtopäätösten nojalla, joille Holmes antoi suurimman arvon. Viimeksimainituista on kuitenkin eräs niin mielenkiintoinen, että muistellessani sen mitä eriskummallisimpia yksityiskohtia ja täysin yllättävää ratkaisua minun tekee mieli saattaa se julkisuuteen, siitäkin huolimatta, että siinä on kohtia, joihin ei saatu eikä todennäköisesti tulla konsanaan saamaankaan mitään selitystä.
Vuonna 1887 meillä oli joukoittain enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia tapauksia, joista kaikista tein tarkat muistiinpanot. Silloin kirjoittamistani otsakkeista ovat huomattavimmat: Paradol-kammion seikkailu, Amatöörikerjäläisten seura, jolla oli upea kerhohuoneisto erään tavaratalon varastoholveissa, Fregatti Sophy Andersonin katoaminen, Grice Patersonin kummalliset seikkailut Uffan saarella ja Camberwellin myrkytysjuttu. Viimeksimainitussa tapauksessa Holmes, kuten muistettaneen, määritteli ajan, jolloin kuollut oli mennyt levolle, ja sai sen myös todistetuksi. Heti paikalle saavuttuaan hän veti vainajan kellon ja totesi, että edellisestä vetämisestä oli kulunut täsmälleen kaksi tuntia, huomio, joka osoitti kellon omistajan menneen juuri silloin levolle ja joka johti syyllisen jäljille. Voihan olla, että julkaisen ne kaikki jolloinkin myöhemmin, mutta mitä yksityiskohtien omituisuuteen ja tapahtumien ketjun kummallisuuteen tulee, niistä ei ole yksikään niin ainutlaatuinen kuin tämä, jonka aion nyt kertoa.
Oli syyskuun loppupuoli ja syyspäiväntasaukselle ominaiset myrskyt raivosivat poikkeuksellisen rajuina. Tuuli oli ulvonut koko päivän ja sade pieksi ikkunoitamme niin kiivaasti, että suuren Lontoon sydämessäkin meidän oli pakko havahtua katsomaan temmeltäviä luonnonvoimia, joiden riehuntaa ihminen ei kykene hillitsemään. Ne karjuvat hänelle kuin villipedot muureista huolimatta, jotka hän on sivistyksen kehittämänä kyennyt pystyttämään ympärilleen. Illan tullen myrsky vain kiihtyi, ja tuuli itki ja nyyhkytti savupiipussa kuin lapsi. Holmes istui nojatuolissaan takan ääressä ja järjesti ääneti muistiinpanojaan, ja minä olin niin syventynyt erääseen Clark Russellin meriromaaniin, että tuulen ulvonta tuntui vähitellen sekaantuvan luettavaani ja sateen rapina taajenevan valtameren aaltojen kumeaksi pauhinaksi. Vaimoni oli matkustanut erään tätinsä luo, ja sen tähden asuin jälleen muutamia päiviä entisessä huoneessani Baker Streetillä.
"Eikös ovikello soinut?" kysyin, havahtuen äkkiä todellisuuteen. "Kukahan mahtaa olla liikkeellä tällaisella ilmalla? Olisikohan joku ystäväsi lähtenyt katsomaan sinua?"
"Sinua lukuunottamatta minulla ei ole ketään", Holmes vastasi. "En välitä vierailuista."
"Joku asiakas sitten?"
"Siinä tapauksessa asia on hyvin tähdellinen. Mikään muu ei saisi ketään lähtemään tuommoiseen ilmaan varsinkaan tähän aikaan. Minä puolestani luulen, että tulija on emäntämme tuttavia."
Holmes erehtyi kuitenkin, sillä käytävästä kuului askelia ja heti sen jälkeen koputettiin oveen. Ojentaen pitkän kätensä hän käänsi lampun niin, että asiakkaille varattu tuoli oli kirkkaasti valaistu, hänen jäädessään varjoon. "Sisään!" hän käski sitten.
Tulija oli kookas, kaunisvartaloinen ja ulkonäöstä päättäen noin kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen nuori mies. Vettä valuva sateenvarjo ja pitkä, märkyyttään kiiltävä sadetakki osoittivat, minkälaisessa ilmassa hän oli ollut liikkeellä. Hän katseli pelokkaasti ympärilleen, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja katse levoton ja tuskallinen, kuin ihmisellä, jota painaa raskas huoli.
"Pyydän teitä antamaan anteeksi, että tunkeudun näin myöhällä kotiinne ja ehkä aivan sopimattomastikin", hän sanoi ja sovitti sitten silmälasit nenälleen. "Pelkään tuoneeni myrskystä ja sateesta rippeitä kodikkaaseen huoneeseennekin."
"Antakaa minulle takkinne ja sateenvarjonne", Holmes kehoitti. "Ripustan ne naulakkoon, jossa ne pian kuivuvat. Näen teidän tulevan lounaasta."
"Kyllä, Horshamista."
"Kenkienne kärkiin tarttuneen saven ja kalkin sekoituksen tuntee helposti."
"Tulin pyytämään neuvoa."
"Niitä saatte."
"Ja apua."
"Sen saaminen voi välistä olla vaikeampaa."
"Olen kuullut teistä, herra Holmes. Tehän pelastitte majuri Prendergastin Tankerville-kerhon häväistysjutussa. Hän on itse kertonut siitä minulle."
"Häntä syytettiin aiheettomasti väärinpelaamisesta."
"Hän sanoi, että maailmassa tuskin on asiaa, jota ette kykenisi selvittämään."
"Hän liioitteli."
"Hän sanoi, että olette aina selviytynyt tehtävistänne voittajana."
"Olen neljä kertaa joutunut tappiolle – kolmasti miehiä ja kerran naista vastaan."
"Mutta eihän se merkitse mitään voittojenne lukumäärään verraten."
"Yleensä olen onnistunut hyvin, se on totta."
"Sitten toivon, että voisitte auttaa minuakin yhtä menestyksellisesti."
"Pyydän teitä vetämään tuolinne lähemmäksi tulta ja selostamaan asianne kohta kohdalta."
"Kysymyksessä ei ole mikään tavallinen tapaus."
"Minulle uskotut tapaukset ovat kaikki tavallisuudesta poikkeavia. Minuun vedotaan, nähkääs, aina vasta sitten kun muut asteet on koeteltu."
"Kodissani sattuneet tapaukset ovat kuitenkin niin salaperäisiä ja selittämättömiä, että on melkeinpä mahdotonta uskoa teidän joutuneen aikaisemmin tekemisiin niin kummallisten asioiden kanssa."
"Te teette minut varsin uteliaaksi", Holmes sanoi. "Kertokaa kaikki alusta loppuun saakka. Saatuani selville, mitkä yksityiskohdat ovat tärkeimmät, kyselen niistä tarkemmin."
Nuori mies vetäisi tuolinsa lähemmäksi ja ojensi märät jalkansa tulen hohteeseen.
"Nimeni on John Openshaw, mutta mikäli voin ymmärtää, minulla itselläni ei ole henkilökohtaisesti mitään tekemistä tämän hirveän asian kanssa. Se näyttää kulkeutuneen kotiini jonkinlaisena perintönä, ja saadaksemme siitä oikean käsityksen, minun täytyy aloittaa jotakuinkin kaukaa menneisyydestä.
"Isoisälläni oli kaksi poikaa – setäni Elias ja isäni, jonka nimi oli Joseph. Isäni omisti pienen konepajan Coventryssä, ja kun polkupyörä keksittiin, hän laajensi liikettään huomattavasti. Hän keksi Openshawin kulumattomat renkaat, ja liike menestyi niin hyvin, että myytyään sen hän siirtyi rikkaana miehenä lepoon ja rauhaan.
"Setäni Elias muutti jo aivan nuorena Amerikkaan, jossa hänen kerrotaan eläneen maanviljelijänä Floridassa ja koonneen suuren omaisuuden. Sisällisessä sodassa hän taisteli ensin Jacksonin ja sitten Hoodin armeijassa, jossa yleni everstiksi. Kun Lee antautui, setäni palasi maatilalleen ja oli siellä noin neljä vuotta. Vuonna 1869 tai 1870 hän palasi takaisin Eurooppaan ja osti pienen maatilan Sussexista, Horshamin läheltä. Hän oli, kuten mainitsin, koonnut melkoisen omaisuuden Amerikassa, ja kotiinpaluu johtui luultavasti siitä, ettei hän sietänyt neekereitä enempää kuin sodan jälkeen valtaan päässyttä politiikkaakaan, jossa neekerien vapauttaminen oli tärkein asia. Hän oli omituinen mies, tulinen, äkkipikainen ja suuttuessaan hyvin karkeasanainen. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, vaan eli omissa oloissaan maatilallaan. Rakennuksen ympärillä oli puutarha ja pari kolme laajahkoa peltoa, ja siellä hän työskenteli halutessaan liikuntoa, mutta usein kävi niin, ettei hän poistunut huoneestaan pariin viikkoon. Hän joi melkoisesti ja tupakoi vahvasti, mutta seurasta hän ei välittänyt, ei omasta veljestäänkään.
"Minuun hän suhtautui ystävällisesti, ja voin sanoa, että hän kiintyikin minuun, joka olin silloin, kun hän näki minut ensimmäisen kerran, kahdentoistavuotias poikanen. Se tapahtui 1878, hänen oltuaan Englannissa kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Hän pyysi, että isäni antaisi minun asua hänen luonaan, ja omalla tavallaan hän kohteli minua erittäin hyvin. Selvänä ollessaan hän pelasi mielellään kaikenlaisia pelejä, minun piti edustaa häntä kaikissa palvelijoita ja taloutta koskevissa asioissa, niin että olin kuudentoista ikäisenä kuin isäntä talossa. Kaikki avaimet olivat hallussani, ja minä sain mennä, mihin tahdoin, ja tehdä, mitä halusin, kunhan en vain häirinnyt häntä omassa huoneessaan. Eräs omituinen poikkeus oli kuitenkin olemassa. Hänellä oli ullakolla pieni varastohuone, jonka ovi oli aina lukittu ja johon hän ei päästänyt milloinkaan ketään, ei minuakaan. Olin tietysti utelias, kuten pojat ainakin, mutta kurkistaessani avaimenreiästä näin vain vanhoja arkkuja ja kaikenlaisia kääröjä, joita tavallisesti säilytetään tuommoisissa ullakkohuoneissa.
"Eräänä päivänä – maaliskuussa 1883 – setäni lautasen vieressä oli kirje, jossa oli ulkomaalainen postimerkki. Hän sai kirjeitä aniharvoin, sillä kaikki laskut maksettiin käteisellä, eikä hän ollut kirjeenvaihdossa kenenkään kanssa. 'Intiasta!' hän sanoi kummastellen, ottaen kirjeen käteensä. 'Leimattu Pondicherryssä! Keneltäkähän se on?' Hän avasi sen nopeasti, ja kuoresta putosi viisi kuivaa appelsiinin siementä rapisten hänen lautaselleen. Minua nauratti, mutta nauru tukahtui kurkkuuni, kun katsahdin häneen. Hän tuijotti suu auki, kasvot tuhkanharmaina ja äärimmäisen kauhistuneen näköisenä kirjekuoreen, joka tuskin pysyi hänen vapisevassa kädessään. 'K.K.K.', hän huudahti, 'nyt minua rangaistaan synneistäni!'
"'Mikä teidän on, setä?' minä kysyin. 'Mitä siinä kirjeessä oli?'
"'Kuolema!' hän vastasi kumeasti ja nousi pöydästä ja meni huoneeseensa, jättäen minut vapisemaan kauhusta. Sitten otin kirjekuoren ja huomasin, että sisäpuolelle oli juuri liimauksen yläpuolelle piirretty punaisella iso K-kirjain kolme kertaa. Appelsiinin siemeniä lukuunottamatta kuoressa ei ollut mitään muuta. Miksi hän oli niin tavattomasti kauhistunut? Minäkin jätin aamiaisen kesken, ja kun menin yläkertaan, hän tuli portaissa vastaan, ruostunut avain kädessään ja pieni vaskinen lipas, jonkinlainen rahalaatikko, kainalossaan.
"'Tehkööt, mitä tahtovat, mutta minua he eivät nujerra', hän mutisi kiroten. 'Sano Marylle, että takkaani on heti tehtävä tuli, ja lähetä hakemaan asianajaja Fordhamia, joka asuu Horshamissa.'
"Tein, kuten hän käski, ja kun asianajaja saapui, setä pyysi minuakin tulemaan huoneeseensa. Tuli paloi kirkkaasti, ja takan pohjalla oli korkea kasa hiiltynyttä kevyttä tuhkaa, josta päättäen setä oli polttanut papereita. Vaskinen lipas ammotti tyhjänä pöydällä. Katsoessani siihen huomasin säpsähtäen, että kanteen oli piirretty punaisella sama kolminkertainen K, jonka olin nähnyt kirjekuoressakin.
"'Tahtoisin sinun todistavan testamenttini', setäni sanoi. 'Minä jätän omaisuuteni ja kaikki sen mukana seuraavat edut ja epäkohdat veljelleni, sinun isällesi, joka vuorostaan epäilemättä jättää sen sinulle. Jos saat ja voit nauttia siitä rauhassa, niin hyvä on! Mutta jos toisin käy, niin noudata neuvoani, poikaseni, ja luovuta se pahimmalle vihamiehellesi. Olen pahoillani, että lahjani on niin epäilyttävä, mutta tällä hetkellä en tiedä vielä, miten asiat lopulta kääntyvät. Ole hyvä ja kirjoita nimesi tähän paperiin, kohtaan, jonka herra Fordham näyttää sinulle.'
"Tein niin, ja asianajaja otti testamentin mukaansa. Tämä kummallinen tapaus teki, kuten voitte ajatella, syvän vaikutuksen minuun, ja minä mietin ja pohdin sitä joka taholta, pääsemättä kuitenkaan mihinkään tulokseen ja voimatta karkoittaa mielestäni epämääräistä pelontunnetta, jonka se oli jättänyt. Niin meni monta viikkoa, ja kun ei tapahtunut mitään, joka olisi häirinnyt elämämme tavallista kulkua, aloin rauhoittua. Setäni oli muuttunut entistä umpimielisemmäksi. Hän joi enemmän kuin konsanaan eikä käynyt enää missään, tuskin ulkonakaan, vaan istui enimmäkseen huoneessaan, ovi sisäpuolelta lukittuna. Mutta ollen melkein aina juovuksissa hän sai välistä hirveän raivokohtauksen. Silloin hän syöksyi ulos ja riehui puutarhassa, revolveri kädessään, karjui ja huusi, ettei hän pelännyt ketään koko maailmassa ja ettei hän aikonut enää pakoilla eikä piileskellä neljän seinän sisällä kuin lammas karsinassaan, olipa vastassa ihminen tai piru. Kun kohtaus meni ohi, hän palasi nopeasti huoneeseensa ja telkesi ovensa entistä lujemmin, kuten ainakin ihminen, joka ei kykene vapautumaan sieluunsa hiipineettä, kuristavasta pelosta. Sellaisina hetkinä olen nähnyt hänen kasvonsa niin märkinä hiestä, että olisi voinut luulla hänen valelleen niitä vedellä.
"Minun lienee tarpeetonta selostaa asian tätä vaihetta sen tarkemmin, minkä tähden ja etten panisi kärsivällisyyttänne liian kovalle koetukselle, herra Holmes, kerron lyhyesti, miten se päättyi. Kun hän eräänä iltana tuommoisen raivokohtauksen saatuaan jälleen riehui puutarhassa, häntä ei kuulunutkaan takaisin, ja kun lähdimme etsimään, löysimme hänet vihdoin puiston perältä pienestä lammikosta, jossa on vettä vain puoli metriä. Ja kun hänessä ei huomattu mitään sellaista, joka olisi viitannut väkivaltaan, niin poliisiviranomaiset selittivät, koska setäni oli tunnetusti omituinen, tapauksen itsemurhaksi. Omasta puolestani en voinut uskoa sitä, koska tiesin, että kuoleman pelkkä ajatteleminenkin sai hänet kauhistumaan. Asia ei antanut kuitenkaan aihetta muihin toimenpiteisiin, ja niin maatila ja pankkiin talletetut varat, joita oli noin neljätoistatuhatta puntaa, siirtyivät isälleni."
"Vain hetkinen", Holmes keskeytti. "Kertomuksenne on, kuten kaikesta huomaan, omituisimpia, mitä olen konsanaan kuullut. Sanokaa, olkaa hyvä, minä päivänä hän sai kirjeen ja minä päivänä hän kuoli."
"Kirje saapui maaliskuun 10 päivänä 1883. Ja setäni kuoli seitsemän viikkoa myöhemmin toukokuun toisena päivänä myöhään illalla."
"Kiitän. Jatkakaa, olkaa hyvä."
"Kun setäni maatila siirtyi isälleni, niin ullakkohuone, joka oli ollut aina lukittu, tutkittiin minun pyynnöstäni mitä huolellisimmin. Vaskinen lipas löytyi sieltä, vaikkakin tyhjänä. Kannen sisäpuolelle oli liimattu paperikaistale, johon oli kirjoitettu ennen mainitsemani kirjaimet K.K.K. ja niiden alle sanat: 'Kirjeitä, muistiinpanoja, kuitteja ja luettelo.' Olimme isän kanssa sitä mieltä, että nämä merkinnät suunnilleen ilmaisivat, mitä papereita setäni oli hävittänyt. Mitään muuta mielenkiintoista emme löytäneet. Parissa arkussa oli paljon vanhoja papereita ja muistikirjoja, joihin tehtyjen merkintöjen huomasimme koskevan hänen Amerikassa viettämiään vuosia. Niistä ilmeni, että hän oli ollut hyvä ja kunnollinen upseeri, joka oli suorittanut kaikki tehtävänsä urhoollisesti ja täsmällisesti. Toiset koskettelivat etelävaltioiden uudelleenjärjestämistä ja olivat enimmäkseen valtiollista laatua. Setäni oli niistä päättäen ollut kaikessa pohjoisista valtioista lähetettyjen asiamiesten kiivas vastustaja.
"Isäni muutti Horshamiin tammikuussa 1884, eikä rauhaamme häiritty vähimmälläkään tavalla, ennen kuin seuraavassa tammikuussa. Istuessamme neljäntenä päivänä uuden vuoden jälkeen aamiaispöydässä kuulin isäni huudahtavan hämmästyneesti. Hänellä oli kirjekuori toisessa ja viisi kuivunutta appelsiinin siementä toisessa kädessään. Hän oli aina nauranut, kuten hän sanoi, 'mahdottomalle jutulleni' sedästäni, mutta näytti nyt sekä hämmästyneeltä että pelästyneeltä, kun sama tapahtui hänelle itselleen.
"'Mitä ihmettä tämä merkitsee, John?' hän sopersi.
"'Se on K.K.K.', vastasin hätääntyneesti.
"Hän avasi kuoren uudelleen. 'Niin on', hän huudahti. 'Kirjaimet ovat tuossa. Mutta mitä on kirjoitettu niiden yläpuolelle?'
"'Pankaa paperit aurinkokellon laatalle', luin hänen olkansa yli.
"'Mitkä paperit? Mikä aurinkokello?' hän kyseli.
"'Puutarhassa on aurinkokello, ja papereilla tarkoitetaan varmasti niitä, jotka setä hävitti', selitin minä.
"'Lorua!' hän sanoi ja näytti närkästyvän. 'Asummehan sivistyneessä maassa, jossa tuommoinen hassuttelu ei voi tulla kysymykseenkään. Mistä kirje on lähetetty?'
"'Dundeesta', vastasin, vilkaistuani postileimaan.
"'Tämä on luonnollisesti typerää pilaa', hän selitti. 'Mitä tekemistä minulla on kaiken maailman papereiden ja aurinkokellojen kanssa? Ei niin mitään!'
"'Teidän sijassanne ilmoittaisin asiasta poliisille', ehdotin minä.
"'Ja tekisin itseni aivan naurettavaksi! Ei kiitoksia.'
"'Antakaa sitten minun ilmoittaa!'
"'En! Moisen hölynpölyn takia ei hälytetä poliisia liikkeelle.'
"Enempi taivuttelu olisi ollut hyödytöntä, sillä hän oli aina äärimmäisen itsepäinen. Kirje oli tehnyt minut levottomaksi, ja minua ahdisti koko ajan epämääräinen aavistus, että jotakin tapahtuisi.
"Kolmantena päivänä sen jälkeen kun kirje oli saapunut, isäni lähti tervehtimään erästä vanhaa ystäväänsä, majuri Freebodya, joka toimii Portsdown Hillin linnoituksessa patterin päällikkönä. Olin iloinen hänen lähdöstään, sillä minusta tuntui, että hän oli paremmassa turvassa muualla kuin kotonaan. Siinä kuitenkin erehdyin. Päivää myöhemmin sain sähkösanoman majurilta, joka pyysi minua kiireimmiten tulemaan sinne. Isäni oli suistunut syvään kalkkilouhimoon, joita on sielläpäin lukuisasti, ja makasi nyt hänen luonaan tajuttomana ja päälaki murskana. Kiiruhdin heti hänen luokseen, mutta hän kuoli, tulematta tuntoihinsa. Hän oli kaikesta päättäen ollut iltahämärässä paluumatkalla Farehamista linnoitukseen, ja kun seutu oli hänelle outo ja kalkkilouhimo aitaamaton, niin poliisiviranomaiset selittivät ilman muuta, että hän oli kuollut tapaturmaisesti. Tutkin huolellisesti kaikki hänen kuolemaansa liittyneet seikat, mutta en löytänyt mitään, joka olisi viitannut murhaan. Väkivallasta ei näkynyt merkkiäkään, häneltä ei ollut ryöstetty mitään, eikä seudulla ollut huomattu liikkuvan ketään tuntemattomia henkilöitä. Lienee tarpeetonta sanoa, ettei tulos tyydyttänyt minua. Olin päinvastoin aivan varma, että hän oli joutunut jonkin kaamean salajuonen uhriksi.
"Näin surullisissa olosuhteissa otin perintöni haltuuni, ja te kysynette, miksi en myynyt maatilaa. Se johtui siitä, että tunsin meitä kohdanneitten onnettomuuksien johtuvan jostakin setäni elämässä sattuneesta tapahtumasta, ja niin ollen sama vaara uhkasi minua, asuinpa missä hyvänsä.
"Isäni kuoli tammikuussa 1885. Siitä on nyt siis kulunut kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta. Koko sen ajan olen saanut olla rauhassa Horshamissa ja alkanut vähitellen uskoa, ettei setääni ja isääni vainonnut kohtalo ulotukaan minuun. Siinä kuitenkin erehdyin. Eilen aamulla minulle kävi aivan samoin kuin varhemmin sedälle ja isälleni."
Vieraamme otti povitaskustaan rypistyneen kirjekuoren ja karisti pöydälle viisi kuivunutta appelsiinin siementä.
"Ne tulivat tässä kuoressa", hän jatkoi, "ja postileimasta päättäen se on lähetetty Lontoosta. Sisäpuolella on aivan sama merkintä kuin isänikin saamassa kirjeessä. 'K.K.K. Pankaa paperit aurinkokellon laatalle!'"
"Mitä olette tehnyt?" Holmes kysyi.
"En mitään."
"Ette mitään?"
"Totta puhuen" – hän painoi kasvonsa valkoisiin, hyvin hoidettuihin käsiinsä — "olen tuntenut olevani aivan avuton. Lamaantunut kuin rotta, jota kohti käärme matelee. Minua näyttää vainoavan jokin säälimätön ja järkähtämättä tuhoava paha, jonka otteesta en kykene vapautumaan, ryhdyinpä mihin varokeinoihin hyvänsä."
"Noin ei saa puhua!" Holmes huudahti. "Teidän täytyy toimia, mies, muuten olette hukassa. Vain ripeä ja tarmokas toiminta voi pelastaa teidät. Nyt ei ole aikaa vaipua epätoivoon."
"Olen jo ilmoittanut asiasta poliisille."
"Niinkö?"
"Mutta siellä suhtauduttiin kertomukseeni säälivästi hymyillen. Tarkastaja, jonka kanssa puhuin, oli aivan varmasti sitä mieltä, että kaikki kolme kirjettä olivat vain pilaa ja että setäni ja isäni kuolivat molemmat tapaturmaisesti, kuten silloin oli virallisesti todettu. Kirjeillä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä, hän selitti."
Holmes heristi nyrkkiään ilmaan. "Sellaisia tomppeleita!" hän huudahti.
"Sain kuitenkin mukaani konstaapelin, jonka pitää asua toistaiseksi luonani ja vartioida taloa."
"Onko hän nyt mukananne?"
"Ei, hänellä on määräys vartioida vain taloa."
Holmes pui jälleen nyrkkiään.
"Miksi tulitte tänne?" hän tiuskaisi; "ja ennen kaikkea, miksi ette tullut heti?"
"Kuulin teistä vasta tänään, kun puhuin huolistani majuri Prendergastille. Hän se neuvoi minut tänne."
"Tämän kirjeen saapumisesta on jo kulunut kaksi kokonaista päivää. Meidän olisi pitänyt toimia silloin heti. Ettekö ole huomannut kaiken sen lisäksi, mitä olette nyt kertonut, mitään erillistä yksityiskohtaa, joka voisi auttaa meitä, ilmaisemalla edes jotakin?"
"Eräs sellainen on todellakin olemassa", John Openshaw vastasi. Hän kaiveli povitaskujaan ja veti sitten esiin haalistuneen, sinertävän paperin, jonka asetti pöydälle. "Muistan hämärästi, että silloin, kun setäni poltti papereitaan, tuhkaan oli jäänyt joitakin pienempiä paloja, jotka kaikki olivat tämän värisiä. Tämän liuskan löysin hänen huoneestaan lattialta, ja ajatellessani asiaa tarkemmin olen jotakuinkin varma, että tämäkin kuuluu niihin. Se on sedän huomaamatta jotenkin luiskahtanut toisten välistä ja jäänyt siten polttamatta. Siinä tosin puhutaan appelsiinin siemenistä, mutta en luule siitä olevan mitään apua. Käsiala on ilmeisesti setäni, ja ymmärtääkseni tämä liuska on irtautunut jostakin yksityisestä päiväkirjasta."
Holmes siirsi lampun lähemmäksi, ja me kumarruimme molemmat tutkimaan pöydälle levitettyä paperia, jonka resuisesta reunasta näki, että se oli todellakin repäisty kirjasta. Yläreunaan oli kirjoitettu otsakkeeksi: "Maaliskuu 1869." Ja sen alapuolelle oli tehty seuraavat arvoitukselliset merkinnät:
"4 p. Hudson tuli. Entinen vanha laituri.
"7 p. Siemenet lähetetty McCauleylle Paramoreen ja John Swainille St. Augustineen.
"9 p. McCauley selvä.
"10 p. John Swain selvä.
"12 p. Käyty Paramoressa. Kaikki hyvin."
"Paljon kiitoksia!" Holmes sanoi, taittaen paperin kokoon ja ojentaen sen vieraallemme. "Nyt ette saa millään ehdolla hukata enää minuuttiakaan. Meillä ei ole edes aikaa neuvotella asiasta. Teidän täytyy heti palata kotiin ja toimia."
"Mitä minun on tehtävä?"
"Vain yksi asia, sillä muuta emme enää voi. Ja se on tehtävä heti. Teidän pitää panna meille näyttämänne paperi mainitsemaanne vaskiseen lippaaseen selityksen keralla, jossa sanotte, että setänne on polttanut kaikki muut paperit ja että niistä on vain tämä jäljellä. Teidän pitää sitäpaitsi kirjoittaa selitys sellaiseen muotoon, että se uskotaan. Tehtyänne kaiken tämän te asetatte vaskilippaan heti aurinkokellon laatalle, kuten kirjeessä käsketään. Ymmärrättekö?"
"Täydellisesti."
"Karkoittakaa kosto ja kaikki sellainen toistaiseksi kokonaan mielestänne. Toivon pääsevämme niin pitkälle, että laki antaa teille täyden hyvityksen, mutta meidän täytyy ensin kutoa verkkomme valmiiksi. Vainoojanne on jo virittänyt omansa. Teitä välittömästi uhkaava vaara on ensin saatava siirretyksi loitommalle, ja vasta sitten voimme ryhtyä selvittämään salaisuutta ja lähteä murhaajien jäljille."
"Kiitän teitä", nuorukainen sanoi lämpimästi ja otti sadetakkinsa naulakosta. "Olette antanut minulle rohkeutta ja toivoa. Teen täsmälleen niinkuin sanoitte."
"Älkää viivytelkö hetkeäkään. Ja olkaa ennen kaikkea varuillanne, sillä minun käsittääkseni ei ole epäilystäkään, etteikö teitä uhkaa suuri ja aivan välitön vaara. Millä tavalla aiotte mennä kotiin?"
"Junalla Waterloon asemalta."
"Kadulla on vielä runsaasti väkeä, koska kello on vasta neljännestä vailla yhdeksän, niin että luulen teidän pääsevän onnellisesti perille. Mutta liian varovainen ette voi sittenkään olla."
"Minulla on ase mukanani."
"Se on hyvä. Huomenna ryhdyn tutkimaan asiaa."
"Tuletteko Horshamiin?"
"En, sillä salaisuutenne avain on nyt Lontoossa. Vain sieltä voin löytää sen."
"Sitten tulen huomenna tai ylihuomenna kertomaan, mitä tiedän lippaasta. Menettelen tarkalleen niinkuin olette neuvonut." Hän sanoi hyvästi ja poistui. Tuulen temmellyksestä ja ikkunoihin lyövästä sateesta kuulimme, ettei myrsky ollut vieläkään lainkaan asettunut. Juuri kuulemamme kaamea ja eriskummallinen kertomus näytti lennähtäneen huoneeseemme riehuvien luonnonvoimien keskeltä – singahtaneen ylitsemme myrskytuulen tuomana kuin rannalle paiskautuva levärykelmä, jonka seuraava laine jo huuhtaisee mukaansa ja kiidättää pois.
Holmes istui kauan ääneti ja tuijotti pää kumarassa tuleen. Sitten hän sytytti piippunsa, otti mukavan asennon ja katseli sinertävien savukiehkuroiden rauhallista nousua kattoa kohti.
"Tuskinpa erehdyn, Watson, kun sanon, että tämä lienee kaikista tutkimistamme tapauksista eriskummallisin", hän huomautti vihdoin.
"Neljän merkkiä ehkä lukuunottamatta."
"Niin, ehkä. Mutta sittenkin minusta näyttää, että tämä John Openshaw on vielä suuremmassa vaarassa, kuin mikä vaani Sholtoja."
"Onko sinulla jo jonkinlainen käsitys siitä, mikä se vaara on?"
"Sen laadusta ei ole epäilystäkään", hän vastasi.
"Mikä se sitten on? Kuka on tämä K.K.K. ja miksi hän vainoaa tuota onnetonta perhettä?"
Holmes ummisti silmänsä, nosti kyynärpäänsä tuolinsa käsinojille ja sovitti verkalleen sormenpäät vastakkain. "Johdonmukaisuuteen totuttautunut huomioiden tekijä ja ajattelijanero kykenisi", hän huomautti, "näkemään yhdestäkin tosiseikasta, joka selostettaisiin hänelle koko laajuudessaan, ei vain kaikkia niitä tapahtumia, jotka johtavat siihen, vaan kaikki seurauksetkin, jotka se aiheuttaa. Cuvier kykeni täysin oikein kuvaamaan koko eläimen nähdessään vain yhden luun, ja samoin pitäisi tapahtumienkin tutkijan, nähdessään yksityiskohdan, joka kuuluu kuin renkaana kokonaiseen tapausten ketjuun ja jossa ei ole mitään hämärää, kyetä täsmälleen määrittelemään kaikki, mitä sen yhteydessä on tapahtunut aikaisemmin ja jälkeenpäin. Pelkän järjen avulla tullaan vielä pääsemään tuloksiin, jotka nyt tuntuvat meistä käsittämättömiltä. Tapaukset, joita ei ole kyetty selvittämään vain aisteja käyttämällä, selvitetään silloin tutkijan työhuoneessa. Tämän taidon kehittyminen huippuunsa edellyttää kuitenkin, että tutkija kykenee täydellisesti käyttämään hyväkseen kaikkia tietoonsa tulleita asioita. Tämä taas ei ole mahdollista muuten, kuin että hänellä on mitä laajimmat ja perusteellisimmat tiedot elämän kaikilta aloilta sekä tieteellisesti että käytännöllisesti, mikä on kuitenkin, ilmaisesta opetuksesta ja tietosanakirjoista huolimatta, ylen harvinaista. Ihminen voi, jos tahtoo, omata kaiken sen tiedon, jota hän tarvitsee työssään, ja juuri siihen olen omasta puolestani aina pyrkinyt. Ystävyytemme alkuaikoinahan sinä kerran laadit, ellen muista aivan väärin, tarkan luettelon tiedoistani koulutodistuksen muotoon."
"Laadinpa hyvinkin", nauroin minä. "Ja se olikin merkillinen asiakirja. Muistan selvästi, että sait filosofiassa, tähtitieteessä ja politiikassa arvosanaksi nollan. Kasvioppi oli välttävä, mutta geologia kiitettävä sen tähden, että tunsit perinpohjin Lontoon ja sen ympäristön kaikki maalajit. Kemiassa sinulla oli 'laajat ja syvälliset tiedot', anatomiassa 'hyvät, mutta sekavat' ja jännityskirjallisuudessa ja rikosjutuissa 'ainutlaatuiset'. Sitäpaitsi olit viulunsoittaja, nyrkkeilijä, miekkailija, lainoppinut ja kaiken kukkuraksi mies, joka myrkytti itsensä kokaiinilla ja tupakalla. Nämä olivat, mikäli muistan, 'todistuksesi' pääkohdat."
Holmes teki pienen irvistyksen mainitessani luettelon viimeisen kohdan. "Sanon nyt, kuten sanoin silloinkin", hän huomautti sitten, "että ihmisen pitää varastoida päänsä ullakolle kaikki se, jota hän huomaa aina tarvitsevansa, ja sijoittaa loput kirjastonsa hyllyille tarpeen vaatiessa esilleotettaviksi. Mutta sellaisen tapauksen selvittämiseen, joka meille äskettäin selostettiin, tarvitaan kaikki käytettävissämme olevat apulähteet. Ole hyvä ja anna minulle vierestäsi hyllyltä amerikkalaisen tietosanakirjan K-osa. Kiitos. Nyt tarkastelemme tapausta sellaisenaan ja katsomme, saammeko siitä mitään irti. Minusta näyttää ensiksikin jotakuinkin varmalta, että eversti Openshawin poistuminen Amerikasta perustui päteviin syihin. Hänen iällään mies ei enää mielellään muuta tapojaan eikä vaihda vapaaehtoisesti ihanaa Floridaa englantilaisen maaseudun yksinäiseen ja yksitoikkoiseen elämään. Ja tänne tultuaan hän ei seurustellut kenenkään kanssa, vaan eristäytyi täydellisesti koko ympäristöstään, mikä lähinnä viittaa siihen, että hän pelkäsi. Voimme siis olettaa, että syynä hänen Amerikasta lähtöönsä oli pelko. Mitä hän sitten pelkäsi? Siinä meillä ei ole muuta johtolankaa kuin nuo kaameat kirjeet. Panitko mieleesi, mistä ne oli lähetetty?"
"Ensimmäinen oli Pondicherrystä, toinen Dundeesta ja kolmas Lontoosta."
"Itä-Lontoosta. Mitä päättelet siitä?"
"Ne ovat kaikki satamia. Kirjoittaja on jossakin laivassa."
"Oikein! Olemme jo jäljillä. Tuskinpa voinee olla epäilystäkään siitä, etteikö kirjeitä toimitettu postiin laivasta. Tarkastellaanpa nyt erästä toista kohtaa. Pondicherrystä lähetetyn kirjeen saapumisesta kului seitsemän viikkoa uhkauksen täyttymiseen, mutta kirjeen saapuessa Dundeesta väliaika oli vain kolme neljä päivää. Mitä arvelet siitä?"
"Edellisessä tapauksessa matka oli paljon pidempi."
"Kirje kulki saman matkan."
"Sitten en ymmärrä, mistä erotus johtuu."
"Minun käsittääkseni siitä ilmenee, että kirjeiden lähettäjä tai lähettäjät ovat purjelaivassa. Ja kaikesta päättäen he lähettivät kummallisen varoituksensa aina juuri vähää ennen kuin itse lähtevät suorittamaan tehtäväänsä. Kirjeen tullessa Dundeesta teko tehtiin melkein heti sen jälkeen kuin varoitus oli saapunut perille. Jos he olisivat matkustaneet Pondicherrystä höyrylaivassa, niin he olisivat saapuneet perille melkein yhtä pian kuin kirjekin. Mutta, kuten tiedämme, eversti Openshaw sai olla rauhassa seitsemän viikkoa, minkä selittäisin siten, että kirje, joka tuli postilaivassa, saapui perille seitsemän viikkoa aikaisemmin kuin sen kirjoittaja, joka tuli purjelaivassa."
"Se tuntuu hyvin uskottavalta."
"Enemmän kuin uskottavalta. Se on aivan varmaa. Nyt käsität, miksi sanoin nuorelle Openshawille, ettei hän saanut hukata minuuttiakaan, ja miksi kehoitin häntä olemaan joka hetki varuillaan. Pantuaan kirjeen postiin kirjoittaja on aina samalla itsekin matkustanut sen määräpaikkaan, ja isku on kummassakin tapauksessa annettu heti kun hän on saapunut perille. Ja kun hänen saamansa kirje on lähetetty Lontoosta, niin aika on täpärällä."
"Hyvä Jumala! Mitä tämä hellittämätön vainoaminen merkitsee?"
"Eversti Openshawin huostassa olleissa papereissa on täytynyt olla asioita, joiden takia nuo purjelaivassa olevat henkilöt välttämättä tahtovat saada ne haltuunsa. Olen näet varma, että heitä täytyy olla useampia, sillä yksi henkilö ei olisi voinut tehdä kahta murhaa niin taitavasti, että poliisiviranomaisetkin selittävät kummankin tapauksen itsemurhaksi. He ovat rohkeita, älykkäitä ja tarmokkaita miehiä, jotka ovat päättäneet anastaa nuo paperit, olivatpa ne kenen hallussa hyvänsä. K.K.K. ei ole yksityisen henkilön nimimerkki, vaan seuran tunnus."
"Minkä seuran?"
"Etkö ole milloinkaan" – Holmes kumartui ja melkein kuiskasi – "etkö ole milloinkaan kuullut Ku Klux Klanista?"
"En."
Holmes selaili hyllyltä ottamaani kirjaa. "Tässä se on", hän sanoi hetkisen kuluttua. "Ku Klux Klan. Nimen sanotaan johtuvan äänestä, joka syntyy pyssyn hanaa viritettäessä. Tämän hirveän salaseuran perustivat eräät etelävaltioiden sotilaat heti kansalaissodan päätyttyä, ja se laajeni uskomattoman nopeasti, erillisinä osastoina, ympäri maata, etenkin Tennesseehen, Louisianaan, Pohjois- ja Etelä-Carolinaan, Georgiaan ja Floridaan. Seura käytti valtaansa pääasiallisesti valtiollisiin tarkoituksiin, se vainosi neekereitä, jotka käyttivät äänioikeuttaan, ja murhasi ja karkotti maasta henkilöitä, jotka eivät hyväksyneet sen toimintaa. Langettamastaan tuomiosta seura ilmoitti asianomaiselle aina tavalla, joka oli sekin hyvin eriskummallinen, mutta jonka merkitys tiedettiin yleisesti – toisissa valtioissa tuomituille lähetettiin tammenlehtiä, toisissa melonin- tai appelsiininsiemeniä. Tällaisen varoituksen saatuaan tuomittu ei voinut muuta kuin joko tehdä täyskäännöksen valtiollisessa kannassaan tai yrittää paeta maasta. Ellei hän välittänyt varoituksesta, hänet raivattiin välittömästi pois tieltä, mutta kukaan ei voinut edeltäpäin sanoa, milloin, missä ja miten. Seuran toiminta oli järjestetty niin kiinteäksi ja täsmälliseksi, ettei henkilöistä, jotka uhmasivat saamaansa varoitusta, tiedetä ainoankaan pelastuneen. Tuomioiden toimeenpanijoita ei ole liioin onnistuttu saamaan ilmi. Yhdysvaltain hallituksen ponnistuksista huolimatta järjestö toimi täydellä teholla useita vuosia, kunnes se vuonna 1869 äkkiä hajaantui, mutta liike sellaisenaan on yhä vielä olemassa, vaikkakin toiminta on laadultaan tilapäistä."
"Kuten huomaat", Holmes sanoi asettaen kirjan pöydälle, "seura hajosi samana vuonna, jolloin eversti Openshaw palasi Amerikasta järjestön paperit hallussaan. Niin ollen ei ole ihme, että häntä ja hänen perillisiään vainotaan näin leppymättömästi. Voit ymmärtää, että Amerikassa on vieläkin olemassa useita vaikutusvaltaisia ja korkeassa asemassa olevia henkilöitä, joille eversti Openshaw'n hallussa olleet paperit ja luettelot olivat hyvin vaarallisia asiakirjoja ja jotka eivät nuku rauhallisesti, ennen kuin ne on saatu takaisin."
"Tuo päiväkirjan lehti..."
"Oli juuri sellainen kuin äsken lukemani selitys edellyttää. Siihen oli merkitty, mikäli muistan, että siemenet oli lähetetty A:lle, B:lle ja C:lle, mikä merkitsee, että seura oli lähettänyt noille ihmisille varoituksensa. Sitten sanotuin, että A ja B olivat selviytyneet – pääsivät todennäköisesti livistämään maasta – ja lopuksi, että C:n luona oli käyty, mikä oli tälle arvatenkin varsin synkkä ja kohtalokas vierailu. Luulenpa tosiaan, että tämä salaperäinen juttu alkaa selvitä ja ettei nuori Openshaw voi toistaiseksi tehdä muuta kuin noudattaa antamaani kehotusta. Tänä iltana emme voi enää ryhtyä mihinkään, niin että ojenna minulle viuluni, niin unohdamme puoleksi tunniksi sekä tämän kurjan ilman että lähimmäistemme sitäkin kurjemmat teot."
Seuraavaksi aamuksi taivas kirkastui, ja aurinko paistoi himmeänä sumuvaipan takaa, johon suuri kaupunkimme oli kietoutunut. Holmes istui jo aamiaispöydässä, kun tulin ruokasaliin.
"Suonet anteeksi, etten odottanut sinua", hän sanoi, "mutta nuoren Openshawin asia on sellainen, että saan olla liikkeellä koko päivän."
"Mitä aiot tehdä?"
"Se riippuu ratkaisevasti siitä, minkälaisiin tuloksiin pääsen paikoissa, joihin ensiksi menen. Ehkä käyn myöhemmin Horshamissakin."
"Et siis menekään sinne ensin?"
"En. Aloitan Citystä. Soita ja pyydä tyttöä tuomaan kahvisi."
Odottaessani otin käteeni sanomalehden, joka oli vielä avaamattomana pöydällä, ja ryhdyin silmäilemään otsakkeita. Äkkiä näin sellaista, mikä sai sydämeni melkein seisahtumaan.
"Holmes! Sinä myöhästyit!"
"Sitä minä pelkäsinkin", hän sanoi laskien kuppinsa pöydälle. "Mitä siinä sanotaan?" Hän puhui rauhallisesti, mutta minä näin, että hän oli syvästi järkyttynyt.
"Silmiini osui nimi Openshaw ja otsake Murhenäytelmä Waterloon sillan luona. Uutinen kuuluu näin: – 'Eilen illalla yhdeksän ja kymmenen välillä kuuli Waterloon sillan luona päivystävä konstaapeli Cook avunhuutoja ja sen jälkeen äänekkään loiskahduksen. Ilta oli kuitenkin niin pimeä ja myrskyinen, ettei veteen suistunutta saatu ylös useiden ohikulkijoiden antamasta avusta huolimatta, ennenkuin jokipoliisi kiiruhti paikalle hälytyksen kuultuaan. Apu tuli kuitenkin liian myöhään. Onnettomuuden uhriksi joutuneen todettiin olevan kookas nuori mies, jonka taskusta löydettiin Horshamiin John Openshawille osoitettu kirjekuori. Hänen otaksutaan olleen matkalla Waterloon asemalle ja aikoneen matkustaa kotiin viimeisellä junalla, joka lähtee juuri siihen aikaan, ja että hän kiireessä ja kun paikka on aivan pimeä, poikkesi jonkin verran sivulle ja joutui sillan läheisyydessä oleville pursilaitureille ja siten veteen. Ruumiissa ei huomattu mitään merkkejä väkivallasta, minkä tähden voitaneen ilman muuta sanoa, että kysymyksessä on pelkkä tapaturma, jonka kuitenkin pitäisi saada viranomaiset huomaamaan, kuinka kurjassa kunnossa kaupunkimme jokilaiturit ovat.'"
Istuimme kauan mitään virkkamatta, Holmes niin masentuneena ja järkytettynä, etten ollut ennen nähnyt häntä sellaisena.
"Tämä käy minun kunnialleni, Watson", hän sanoi lopulta. "Se kuulostaa joutavalta ja turhamaiselta, mutta niin se vain on. Asia koskee nyt yhtä paljon minuakin, ja jos Jumala antaa minun olla terveenä, niin minä haen tuon joukon käsiini. Että saatoinkin lähettää hänet suoraan kuolemaan, vaikka hän tuli tänne saamaan apua –!" Hän hypähti ylös ja alkoi kävellä kiihtyneesti edestakaisin. Poskille nousi tumma puna, ja pitkät luisevat sormet puristuivat tämän tästä hermostuneesti nyrkkiin.
"Niiden täytyy olla uskomattoman ovelia, oikeita paholaisia!" hän huudahti. "Miten hänet saatiin menemään sinne? Eihän asemalle mennä sitä tietä. Sillalla oli tietysti, myrskystä huolimatta, niin paljon väkeä, etteivät he voineet nitistää häntä siellä. Mutta katsotaanhan, Watson, kuka tässä lopuksi voittaa. Nyt lähden kaupungille."
"Poliisin puheilleko?"
"Nyt olen oma poliisini. Kudottuani ja viritettyäni verkkoni he saavat tulla ottamaan kärpäset, mutta ei ennen."
Minulla oli koko päivän niin paljon työtä potilaistani, että pääsin vasta iltamyöhällä palaamaan Baker Streetille. Holmes ei ollut vielä tullut takaisin, ja kello oli lähes kymmenen, kun hän vihdoin tuli, kalpeana ja väsyksissä. Hän meni suoraan kaapille, repäisi leivästä suuren palan, söi sen aivan ahmimalla ja joi suuren lasillisen vettä päälle.
"Sinulla näyttää olevan nälkä", huomautin.
"Melkeinpä nälänhätä. En ole syönyt mitään koko päivänä sen jälkeen kun nousin aamiaispöydästä."
"Et mitään?"
"En muruakaan. Minulla ei ole ollut aikaa ajatella syömistä."
"Entä kuinka olet onnistunut tänään?"
"Hyvin."
"Olet siis päässyt heidän jäljilleen?"
"He ovat kaikki käsissäni. Nuoren Openshawin kuolema ei ole kauaa kostamatta. Nyt, Watson, lyömme heidät omalla tehtaanmerkillään. Oivallinen ajatus."
"Mitä tarkoitat?"
Hän otti kaapista appelsiinin, leikkasi sen halki ja puristi siemenet ulos. Niistä hän otti viisi, pani ne kirjekuoreen ja kirjoitti kuoren sisäpuolelle: "J.O:n puolesta S.H." Sitten hän sulki kuoren ja kirjoitti osoitteeksi: "Kapteeni James Calhoun, Parkki Lone Star, Savannah, Georgia."
"Tämän hän saa heti sinne saavuttuaan", Holmes sanoi ja naurahti mielihyvästä. "Sinä yönä hän ei nuku paljoakaan, siitä olen varma. Ja hän saa huomata olevansa mennyttä miestä yhtä varmasti kuin nuori Openshaw murhattiin heti siemenet saatuaan."
"Kuka tämä kapteeni Calhoun on?"
"Joukon päämies. Minä tuhoan heidät kaikki, mutta ensin hänet!"
"Miten pääsit heidän jäljilleen?"
Hän otti taskustaan moneen kertaan taitetun paperin, joka oli täynnä päivänmääriä ja nimiä.
"Olen tutkinut koko päivän Lloydin luetteloita ja vanhoja sanomalehtiä ja otin selville, mitkä laivat olivat poikenneet Pondicherryyn tammi- ja helmikuussa 1883, ja minne ne olivat sitten purjehtineet. Merkintöjen mukaan siellä oli käynyt mainittuna aikana kolmekymmentäkuusi suurempaa laivaa. Huomioni kohdistui heti erääseen Lone Star-nimiseen parkkiin, jonka kotisatamaksi oli ilmoitettu Lontoo, mutta joka siitä huolimatta lienee amerikkalainen, koska varmasti muistan kuulleeni tuon nimen jostakin Yhdysvaltojen valtioista puhuttaessa."
"Se on muistaakseni Texas."
"En jaksa nyt muistaa mikä, mutta siitä olen varma, että laiva on todellisuudessa amerikkalainen."
"Ja sitten?"
"Sitten tutkin Dundeeta koskevat merkinnät ja tiedonannot, ja kun totesin, että parkki Lone Star oli ollut siellä tammikuussa 1885, niin epäluuloni syvenivät varmuudeksi. Otin heti selkoa, mitä laivoja oli parhaillaan Lontoon satamassa."
"Niin?"
"Lone Star oli saapunut viime viikolla. Kiiruhdin Albertin telakoille ja sain tietää, että se oli lähtenyt varhain tänä aamuna ja oli nyt matkalla Savannahiin. Sähkötin Gravesendiin, josta ilmoitettiin sen sivuuttaneen pari tuntia sitten. Nyt se lienee jo Goodwinien toisella puolella suunnilleen Wight-saaren paikkeilla, kun on näin hyvä itätuuli."
"Mitä aiot tehdä?"
"Ole huoletta, hän ei pääse enää käsistäni. Hän ja molemmat perämiehet ovat ainoat amerikkalaiset koko laivassa; kaikki muut ovat suomalaisia ja saksalaisia. Ja lastauttajalta kuulin, että he olivat kaikki kolme maissa eilen illalla. Kirjeeni saapuu Savannahiin paljon aikaisemmin kuin heidän purjehtiva laivansa, ja silloin on myös lennättimellä ilmoitettu Savannahin poliisille, että noita kolmea herrasmiestä kiihkeästi kaivataan Lontoossa, jossa heitä syytetään murhasta."
Mutta nerokkainkin ja parhainkin suunnitelma jää usein täyttymättä. John Openshawin murhaajat eivät saaneet milloinkaan appelsiinin siemeniä, joiden piti ilmaista heille, että heidän jälkiään seurasi nyt mies, joka oli aivan yhtä ovela ja päättäväinen kuin hekin. Syksy oli sinä vuonna harvinaisen myrskyinen ja pitkä. Odotimme kauan Savannahista ilmoitusta, että Lone Star oli saapunut sinne, mutta turhaan. Jonkin ajan kuluttua luimme sanomalehdestä, että kaukana Atlantilla oli löydetty aalloilla ajelehtimasta laivan pirstoutunut perävannas, jossa oli ollut, syvään leikattuina, kirjaimet "L.S." Sen enempää emme ole milloinkaan kuulleet Lone Starin kohtalosta.
HALKIHUULINEN KERJÄLÄINEN.
Isa Whitney, St. Georgen yliopistossa jumaluusopillisen tiedekunnan dekaanina toimineen Elias Whitney-vainajan veli, käytti opiumia aivan ylettömästi. Tämä turmiollinen tapa lienee saanut alkunsa, minulle on kerrottu, sellaisesta mielettömästä päähänpistosta, että hän oli kerran ylioppilaana, luettuaan De Quinceyn kuvauksia unista ja näyistä, kostuttanut tupakkansa opiumilla päästäkseen yhtäläiseen hurmiotilaan. Hänkin sai kokea, minkä niin moni on huomannut ennen häntä, että pahan tavan oppiminen on paljon helpompaa kuin sen jättäminen, ja hän oli monta vuotta täydellisesti himonsa orja, surkuteltava haaska, jota sekä ystävät että omaiset katselivat inhoten ja säälien. Voin vielä nytkin nähdä, miltä hän näytti lojuessaan tylsänä nojatuolissaan, kasvot kellertävinä ja pöhöttyneinä, luomet velttoina ja silmäterät pieninä kuin neulankärki – ihmisraunio, joka oli ennen ollut hieno ja etevä mies.
Eräänä iltana – kesäkuussa 1889 – ovikelloani soitettiin aikana, jolloin tavallisesti alan haukotella ja vilkuilla kelloon. Kohentauduin hiukan huomaavaisempaan asentoon, ja vaimoni pani ompeluksensa pöydälle, katsahtaen minuun pettyneesti.
"Joku potilas!" hän sanoi. "Saat lähteä takaisin kaupungille."
Huokasin raskaasti, sillä olin juuri tullut kotiin pitkän päivätyön jälkeen.
Kuulimme palvelustytön avaavan oven, joitakin kiireesti lausuttuja sanoja ja sitten nopeita askeleita eteishallista. Huoneemme ovi sysättiin auki ja kynnykselle ilmestyi hunnutettu nainen, jolla oli tummahko päällystakki.
"Pyydän anteeksi, että tulen näin myöhään" – hän aloitti, mennen vaimoni luo, mutta purskahti samassa hillittömään itkuun ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Olen niin hirveän levoton", hän nyyhkytti, "tarvitsen apua."
"Mutta sehän on Kate Whitney!" vaimoni huudahti, nostaen huntua. "Hyi, kuinka säikähdin, Kate! Tullessasi ovesta en osannut ajatellakaan, että sinä se olit."
"En tiennyt, mitä minun piti tehdä, ja sen tähden tulin tänne."
Niin oli aina. Kaikki, joilla oli huolia ja murheita, kiiruhtivat vaimoni luo kuin mehiläiset ruusupensaaseen.
"Olit oikein kiltti, kun tulit. Ota hiukan viiniä ja vettä ja istu tuohon tuoliin ja kerro meille kaikki. Tai jos tahdot, niin lähetän ensin Jamesin nukkumaan."
"Ei, ei. Tarvitsen tohtorinkin neuvoja ja apua. Asia koskee Isaa. Hän ei ole ollut kotona kahteen päivään, ja minä olen aivan suunniltani pelosta, että hänelle on tapahtunut jotakin."
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän puhui meille miehestään ja huolistaan, minulle sen tähden, että olin lääkäri, ja vaimolleni sen tähden, että he olivat koulutoverit ja muutenkin hyvät ystävät. Koetimme rauhoittaa ja lohduttaa häntä parhaamme mukaan. Tiesikö hän, missä hänen miehensä oli? Voisimmeko löytää hänet ja tuoda hänet kotiin?
Se oli hyvin todennäköistä. Hän tiesi jotakuinkin varmasti, että hänen miehensä oli viime aikoina, aina kuin himo kävi ylivoimaiseksi, mennyt erääseen Cityn toisella puolella olevaan opiumiluolaan, mutta tähän saakka hän oli aina tullut kotiin jo saman päivän iltana, vaikkakin mitä surkuteltavimmassa tilassa. Mutta nyt hän oli ollut poissa kaksi vuorokautta ja makasi epäilemättä tuon paikan kätköissä kaikenlaisten hylkiöiden keskellä, imien myrkkyä ruumiiseensa tai nukkuen pois sen tuottamaa huumausta. Hän oli varma, että hän oli Upper Sawandam-lanen varrella olevassa "Kultaisessa tangossa". Mitä hänen oli tehtävä? Saattoiko hän, nuori ja arka nainen, mennä hakemaan miestään sellaisesta paikasta, kaikenlaisten roistojen pesästä?
Tämmöinen oli tilanne, johon hän oli nyt joutunut, ja minun velvollisuuteni oli tietysti auttaa häntä. Mikä estäisi minua lähtemästä hänen mukaansa? Mutta heti sen jälkeen ajattelin, etteihän hänen ollut lainkaan tarpeellista mennä sinne. Isa Whitney noudatti aina auliisti antamiani neuvoja ja ohjeita, ja niin ollen onnistuisin ehkä paremmin, jos menisin sinne yksin. Lupasin kahden tunnin kuluessa toimittaa hänen miehensä kotiin, jos löytäisin hänet paikasta, jossa hänen otaksuttiin olevan, ja niin minä jätin mukavan tuolini ja viihtyisän huoneeni ja istuin kymmenen minuutin kuluttua ajurin rattailla, matkalla rouva Whitneyn antamaan osoitteeseen. Tunsin, että tehtäväni oli omituinen, mutta siitä, mitä tulisin sen yhteydessä kokemaan ja kuinka omituiseksi se lopulta osoittautuisi, minulla ei ollut silloin aavistustakaan.
Kaikki meni hyvin. Upper Swandam-lane on likainen sola telakoiden takana, jotka reunustavat Thamesin rantaa London Bridgen itäpuolella. Löysin pian etsimäni paikan. Opiumiluola oli pienen vaatemyymälän vieressä, ja sinne mentiin jyrkkiä portaita myöten, joiden alapäässä ammotti musta aukko, kuin pimeä kellariholvi. Käskettyäni ajurin odottaa menin portaita alas, joiden askelmat olivat kuluneet keskeltä syvälle lovelle, ja löysin oven yläpuolella himmeästi palavan öljylampun opastamana lukon kahvan. Tulin pitkään, matalaan huoneeseen, joka oli täynnä opiumin kellertävää savua ja jonka seinillä oli kahdessa kerroksessa puisia makuukomeroita kuin valtamerilaivan siirtolaisosastossa.
Savun läpi, joka vaimensi muutenkin niukan valaistuksen melkein olemattomaksi, erotin himmeästi, että komeroissa makasi ihmisiä mitä omituisimmissa asennoissa, hartiat köyryssä, polvet koukistuneina melkein rintaan saakka, pää taaksepäin hervahtaneena ja leuka korkealla. Siellä täällä avautui musta, kiiluva silmä tuijottamaan välinpitämättömästi tulijaan. Komeroiden pimennoissa hehkui pieniä punertavia pisteitä, toiset kirkkaampina, toiset himmeämpinä, aina sen mukaan, oliko pieniin metallipiippuihin pantu myrkky juuri sytytetty, vai loppuunpalamassa. Useimmat olivat vaiti, ja toiset mutisivat itsekseen tai juttelivat keskenään omituisen matalalla ja yksitoikkoisella äänellä. Keskustelu oli ajoittaista, he vaikenivat vähän väliä, ja minusta tuntui, että jokainen mutisi vain omia ajatuksiaan, kiinnittämättä mitään huomiota toisten sanoihin. Huoneen toisessa päässä oli pieni kolmijalka, täynnä hehkuvia sysiä, jonka ääressä istui puujakkaralla, leuka kätten varassa, pitkä ja luiseva vanhahko mies tuleen tuijottaen.
Luokseni kiiruhti heti huoneeseen tultuani vastenmielisen näköinen,
tumma laskari [intialainen merimies], joka tarjosi minulle piippua ja
pientä opiumiannosta ja viittasi erääseen tyhjään komeroon."Paljon kiitoksia, mutta tarkoitukseni ei ole jäädä tänne", sanoin hänelle. "Täällä on eräs ystäväni, herra Isa Whitney, jota tahtoisin tavata."
Jostakin oikealta kuului samassa liikettä ja huudahdus. Kääntyessäni katsomaan erotin savun läpi Whitneyn, joka tuijotti minuun kalpeana ja kurjan näköisenä.
"Hyvä Jumala – sehän on Watson!" hän sopersi. Pitkällisestä opiumihumalastaan selvittyään hän oli nyt säälittävässä tilassa, joka hermo riekaleina. "Mitä kello on, Watson?"
"Pian yksitoista."
"Mikä päivä tänään on?"
"Perjantai."
"Ja minä kun laskin, että tänään on keskiviikko. Miksi minua raukkaa suotta säikyttelet? Tänään on keskiviikko! Täytyy olla!" Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä lohduttomasti ja avuttomasti kuin lapsi.
"Sanon sinulle, että tänään on perjantai. Vaimosi on odottanut sinua kaksi vuorokautta. Saisit todellakin hävetä!"
"Niin häpeänkin. Mutta sinä erehdyt, Watson, sillä olen ollut täällä vain pari tuntia ja polttanut vain kolme neljä piipullista – en muista enää, montako. Mutta nyt lähden kanssasi kotiin. Tarkoitukseni ei ollut suinkaan pelästyttää Katea – pientä Kate parkaa. Anna minulle kätesi! Onko sinulla ajuri?"
"On, aivan oven edessä."
"Sitten lähdemme heti. Mutta kysy ensin, mitä olen velkaa, ja maksa laskuni. Olen niin kurjassa kunnossa, etten edes kykene tekemään sitäkään."
Hengitystäni pidätellen, sillä opiumin raskas savu alkoi huimata päätäni, minä menin makuukomeroiden lomitse huoneen perille, etsien isäntää. Päästyäni kolmijalan ääressä istuvan pitkän vanhuksen kohdalle tunsin takkini helmassa nykäistävän ja kuulin jonkun kuiskaavan: "Mene ohitseni ja katso sitten taaksesi." Sanat lausuttiin aivan selvästi. Katsahdin sivulleni. Niitä ei ollut voinut lausua kukaan muu kuin kolmijalan ääressä kyyhöttävä vanhus, mutta hänhän istui siinä aivan välinpitämättömänä, laihana, ryppyisenä ja vanhuuden koukistamana, opiumipiippu veltosti polvien väliin puristettuna, aivan kuin sen sormissa piteleminen olisi ollut liian työlästä ja vaivalloista. Astuin vielä pari askelta ja katsahdin taakseni. Olin vähällä huudahtaa hämmästyksestä. Mies oli kääntynyt selin huoneeseen, niin ettei häntä nähnyt kukaan muu kuin minä. Hän oli kauttaaltaan muuttunut. Rypyt olivat poissa ja äsken niin tylsä ja ilmeetön katse oli nyt kirkas ja virkeä – hiilivalkean ääressä istuva vanhus, joka nyt hymyili ällistykselleni, ei ollut kukaan muu kuin ystäväni Sherlock Holmes. Hän kehoitti pienellä kädenliikkeellä minua tulemaan lähemmäksi ja kääntyi taas sivuttain muihin huoneessa olijoihin, muuttuen silmänräpäyksessä samaksi vanhuuttaan tylsistyneeksi ja ryppyiseksi ukoksi, jota olin äsken ihmetellen ja säälien katsellut.
"Holmes? Mitä ihmettä sinä täällä teet?"
"Puhu mahdollisimman hiljaa. Minulla on hyvät korvat. Ja jos olet niin erinomaisen ystävällinen, että toimitat tuon väsyneen ystäväsi pois seurastasi, niin iloitsen vilpittömästi, sillä tahtoisin kovin mielelläni puhua kanssasi hetkisen."
"Ajuri odottaa minua kadulla."
"Lähetä hänet sillä kotiin. Voit tehdä sen täysin turvallisesti, sillä hän näkyy olevan liian väsynyt lähteäkseen enää muualle seikkailemaan. Samalla voit myös lähettää ajurin mukana kirjeen vaimollesi, että kohtalo heitti minut tiellesi, minkä tähden tulet kotiin vasta myöhemmin. Odota ulkopuolella, niin tulen viiden minuutin kuluttua."
Holmesin ehdotuksiin ja pyyntöihin oli aina hyvin vaikea vastata kieltävästi. Niissä ei ollut milloinkaan korjaamisen varaa, minkä lisäksi ne esitettiin tavalla, joka oli jo sinänsä määräävä ja ratkaiseva. Tunsin sitäpaitsi, että olin täyttänyt velvollisuuteni, heti kuin luovuttaisin Whitneyn ajurin huostaan, enkähän omasta puolestani voinut toivoa parempaa kuin saada osallistua johonkin mielenkiintoiseen ja omituiseen seikkailuun, joissa Holmes elämänsä eli. Parin minuutin kuluttua olin kirjoittanut kirjeen, maksanut Whitneyn laskun, taluttanut hänet ajurin rattaille ja nähnyt hänen ajavan pois. Pian sen jälkeen opiumiluolasta hoippui ulos pitkä, kumara vanhus, ja siinä minä nyt kävelin Holmesin vierellä katua alas. Hän kulki ensin köyryssä ja horjahdellen, mutta sivuutettuamme pari kadunkulmaa hän katsahti nopeasti ympärilleen ja oikaisihe suoraksi, sydämellisesti nauraen.
"Taidatpa luulla, Watson", hän sanoi, "että olen nyt lisännyt kokaiinin käyttööni opiumin polton ja kaikki muutkin pikku paheet, joiden turmiollisuudesta olet niin monta kertaa luennoinut minulle."
"Minä todellakin hämmästyin nähdessäni sinut siellä."
"Tuskinpa enempää kuin minäkään nähdessäni sinut."
"Hain sieltä erästä tuttavaani, jonka löysinkin."
"Ja minä erästä vihollistani."
"Vihollista?"
"Niin, erästä luonnollista vihollistani, tai sanoisinko, luonnollista saalistani. Tutkin näet parhaillani hyvin mielenkiintoista juttua ja toivoin saavani edes joitakin viitteitä noiden hylkiöiden hajanaisista puheista, kuten olen ennenkin saanut. Jos minut olisi tunnettu tuossa pesässä, niin henkeni ei olisi ollut minkään arvoinen. Olen ennenkin vakoillut siellä, ja tuo roistomainen laskari, joka omistaa paikan, on vannonut kostavansa minulle. Talon takapuolella, lähellä Paulin telakan kulmaa, on salaovi, joka tietäisi kertoa kaameita asioita taakoista, joita siitä on kuljetettu ulos pimeinä öinä."
"Tarkoitatko ruumiita?"
"Niitä juuri, Watson. Olisimme rikkaita miehiä, jos meille maksettaisiin tuhat puntaa jokaisesta, joka on menettänyt henkensä siinä pesässä. Se on kaamein murhaluola koko jokivarressa, ja minä pelkään, että Neville St. Clair on juuri siellä hävinnyt jäljettömiin. Mutta ajurini pitäisi odottaa minua jossakin täällä." Pistäen etusormet hampaiden väliin hän vihelsi kimakasti. Merkkiin vastattiin samanlaisella vihellyksellä, ja heti sen jälkeen alkoi edestäpäin kuulua nopeasti lähestyvää kavioiden kopsetta.
"Tulethan mukaan, Watson, eikö niin?" Holmes kysyi, kun kohdallemme pysähtyivät korkeapyöräiset, keveät kiesit, joiden lyhtyjen kellertävä valo puhkaisi kuin kaksi tunnelia pimeyteen.
"Jos minusta on jotakin hyötyä."
"Luotettavasta kumppanista ja hyvästä muistiinpanijasta on aina paljon apua. Minulla on The Cedarsissa huone, jossa on kaksi vuodetta."
"The Cedarsissa?"
"Niin, herra St. Clairin huvilassa. Asun tutkittavanani olevan asian takia toistaiseksi siellä."
"Missä se on?"
"Kentissä, lähellä Leetä. Sinne on runsaasti kymmenen kilometriä."
"Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tämä kaikki oikeastaan tarkoittaa."
"Ei tietystikään ole. Mutta pian saat kuulla kaikki. Hyppää rattaille! Kaikki hyvin, John, emme tarvitse enää apuanne. Huomenna voitte yhdentoista tienoilla ruveta odottelemaan minua. Kas niin, suitset tänne ja näkemiin!"
Hän näpsäytti hevosta piiskalla, ja niin me ajoimme hyvää kyytiä matkoihimme lukemattomia pimeitä ja autioita katuja pitkin, leveän, korkealla kaiteella suojatun sillan yli, jonka alla hitaasti virtaava joki kimalsi synkkänä ja salaperäisenä ja jonka toisella puolella kaupungin kivierämaa jatkui yhtä laajana. Silloin tällöin sivuutimme yksinäisen poliisin, joka mittaili katua raskain, säännöllisin askelin, ja välistä kantautui korviimme nukkuvan kaupungin sokkeloista myöhästyneiden yökulkijoiden loilotus tai kovaääninen puhelu. Tummia, uhkaavan näköisiä pilviä ajelehti taivaalla ja siellä täällä pilkahti himmeästi tuikkiva tähti näkyviin niiden raoista. Holmes istui vaiti, pää painuksissa ja ilmeestä päättäen syviin mietteisiin vaipuneena, ja minä hänen vieressään kiihkeän uteliaana kuulemaan, mikä tämä uusi tehtävä oli, joka niin kiinteästi askarrutti hänen ajatuksiaan, minun tohtimatta kuitenkaan sanallakaan häiritä häntä. Olimme jo jättäneet kaupungin taaksemme ja tulleet sitä ympäröivälle huvila-asutukselle, kun hän äkkiä havahtui mietteistään, suoristautui ja sytytti piippunsa niin tyytyväisen näköisenä, että tiesin hänen äsken äänettömänä istuessaan perinpohjin harkinneen kaikkia tarjolla olevia mahdollisuuksia ja hyväksyneen toimenpiteet, joihin hän oli tähän saakka ryhtynyt.
"Sinä osaat suurenmoisen hyvin olla vaiti, Watson", hän virkkoi, "ja olet sen tähden korvaamaton seuralainen. Mutta tänä iltana olen onnellinen saadessani puhua jonkun kanssa, sillä omat ajatukseni eivät suinkaan ole rattoisimpia. Mietiskelin äsken, mitä sanoisin herttaiselle emännälleni, kun kohtaan hänet tänä iltana."
"Unohdat, etten tiedä mitään koko asiasta."
"Meillä on juuri sen verran aikaa, että ehdin selostaa tapauksen pääkohdat, ennen kuin tulemme Leehen. Se näyttää aivan kiukustuttavan yksinkertaiselta, mutta mihinkään lopulliseen tulokseen en pääse, vaikka kuinka koettaisin. Johtolankoja on paljonkin, mutta oikeata päätä en löydä, mikä hänessä sitten lienee. Haparoin aivan kuin pimeässä, mutta ehkäpä sinä, Watson, osaat opastaa minut tielle, kunhan kerron sinulle asian."
"Aloitahan sitten."
"Joitakin vuosia sitten – tarkemmin sanoen toukokuussa 1884 – Leehen muutti eräs Neville St. Clair-niminen herra, jolla näytti olevan paljon rahaa. Hän vuokrasi suuren huvilan, laitatti sen ympärille kauniin puutarhan ja eli kuin rikas mies ainakin. Hän seurusteli naapuriensa kanssa, sai ystäviä, ja vuonna 1887 hän meni naimisiin tytön kanssa, jonka isällä on samalla paikkakunnalla suuri ja tuottava panimo. Heillä on kaksi lasta. Hänellä ei ollut mitään vakinaista tointa, mutta useampien yhtiöiden osakkaana hän matkusti Lontooseen joka aamu ja palasi iltapäivällä kotiin junalla, joka lähtee 5.14 Cannon Streetiltä. Herra St. Clair on nyt kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen, tavoissaan kohtuullinen, hyvä puoliso ja hellä isä, sanalla sanoen mies, josta kaikki pitävät. Voin vielä lisätä, että hänellä on velkoja, mikäli olemme saaneet selville, 88 puntaa 10 shillinkiä, ja talletuksia ainakin 220 puntaa eräässä Lontoon suurpankissa omalla tilillään. Niin ollen ei ole mitään syytä otaksua rahahuolien rasittaneen häntä.
"Viime maanantaina hän lähti kaupunkiin tavallista aikaisemmin, huomauttaen, että hänen piti toimittaa kaksi tärkeätä asiaa, ja sanoen tuovansa illalla pojalleen rakennuspalikkalaatikon. Aivan sattumalta hänen vaimonsa sai samana päivänä melkein heti sen jälkeen, kun hänen miehensä oli mennyt, sähkösanoman, jossa ilmoitettiin, että kallisarvoinen paketti, jota hän oli jo kauan odottanut, oli nyt saapunut Aberdeenin laivayhtiön konttoriin. Jos tunnet Lontoon hyvin, niin tiedät, että mainitun yhtiön konttori on Fresno Streetillä lähellä Svandam Lanea, josta löysit minut tänä iltana. Heti lounaan syötyään rouva St. Clair matkusti Lontooseen, kävi ostoksilla, poikkesi yhtiön konttoriin, sai pakettinsa ja oli täsmälleen 4.35 Swandam Lanella matkalla asemalle. Oletko seurannut mukana?"
"Koko ajan."
"Kuten muistat, maanantai oli harvinaisen helteinen päivä. Rouva St. Clair käveli verkalleen asemalle päin ja pysähtyi sitten katsomaan ympärilleen, toivoen näkevänsä ajurin, kun ympäristö alkoi käydä yhä vastenmielisemmäksi. Näin kulkiessaan Swandam Lanea pitkin hän kuuli äkkiä jonkun huutavan ja jäykistyi siihen paikkaan nähdessään miehensä tuijottavan häneen erään talon pohjakerroksesta ja aivan kuin viittaavan hänelle. Ikkuna oli auki, niin että hän näki selvästi miehensä kasvot, joiden ilme oli ollut, kuten hän kertoi, hirveästi kiihtynyt. Hän viittaili kiivaasti vaimolleen ja katosi samassa ikkunasta, aivan kuin jokin vastustamaton voima olisi kiskaissut hänet pois. Rouva St. Clair ehti kuitenkin huomata erään seikan, joka tuntui hänestä hyvin kummalliselta. Hänen miehellään oli yllään sama tumma puku, joka hänellä oli ollut kotoa lähtiessään, mutta ei kaulusta eikä kaulaliinaa.
"Varmana siitä, että jotakin oli hullusti, hän syöksyi kadun poikki taloon ja portaita alas – suoraan opiumiluolaan, josta löysit minut tänä iltana – kiiruhti etuhuoneen läpi ja koetti pyrkiä portaille, jotka vievät pohjakerrokseen, mutta portaiden juurella hän kohtasi laskarin, josta mainitsin sinulle ja joka ei päästänyt häntä sen pidemmälle, vaan työnsi hänet tanskalaisen apulaisensa kanssa takaisin kadulle. Tuskasta ja pelosta suunniltaan hän kiiruhti umpimähkään Fresno Streetille ja sattuikin kohtaamaan juuri sen kulmassa ryhmän poliiseja, jotka olivat, ylikonstaapeli etunenässä, matkalla piiriinsä. Ylikonstaapeli ja kaksi konstaapelia lähtivät hänen mukaansa. Laskarin itsepintaisesta vastustelusta huolimatta he tunkeutuivat huoneeseen, jonka ikkunassa herra St. Clair oli nähty, mutta hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Koko kerros tarkastettiin huolellisesti, mutta sieltä ei löytynyt ketään muita kuin eräs kammottavan näköinen raajarikko mies, joka näyttää asuneen laskarin luona. Sekä hän että laskari vannoivat, ettei talossa ollut käynyt ketään koko iltapäivänä. Ja he sanoivat sen niin varmasti, että ylikonstaapeli kävi epävarmaksi ja alkoi melkein uskoa rouva St. Clairin erehtyneen. Samassa rouvan huomio kohdistui tutunomaiseen, koristeelliseen puulaatikkoon, joka oli pöydällä. Hän kiskaisi kannen auki ja kirkaisi. Laatikossa oli lasten rakennuspalikoita, jollaiset hänen miehensä oli luvannut tuoda heidän pikku pojalleen.
"Tämä löytö ja raajarikon ilmeinen hämminki saivat ylikonstaapelin käsittämään, että siinä oli sittenkin tosi kysymyksessä. Huoneet tarkastettiin uudelleen entistä perusteellisemmin ja nyt tuloksella, joka viittasi kaameaan rikokseen. Kadun puoleinen huone oli kalustettu jonkinlaiseksi olohuoneeksi ja siitä vei ovi pieneen makuuhuoneeseen, talon sille puolelle, jossa telakat ovat. Aivan makuuhuoneen ikkunan alla on kapea kanavantapainen, joka on pakoveden aikana aivan kuivilla, mutta jossa on nousuveden tultua ainakin toista metriä vettä. Makuuhuoneen ikkuna on leveä ja avautuu alhaalta ylöspäin alinta ruutuparia nostamalla. Tutkittaessa huomattiin ikkunalaudalla verta, ja huoneen lattiallakin nähtiin veripisaroita. Etuhuoneen eräästä sopesta, jota oli vaikea huomata, löydettiin herra St. Clairin kaikki vaatteet, takkia lukuunottamatta. Kengät, sukat, hattu, kello – ihan kaikki. Vaatteissa ei huomattu mitään merkkejä väkivallasta, mutta herra St. Clair oli ja pysyi poissa. Hänen oli täytynyt hävitä huoneesta ikkunan kautta, sillä mitään muuta tietä ei löydetty, ja päättäen ikkunalaudalle jääneistä paljonsanovista veritahroista hän tuskin oli pelastunut uimallakaan, sillä nousuvesi oli juuri silloin korkeimmillaan.
"Nyt siirryn noihin hyväkkäisiin, jotka näyttivät olevan lähinnä syylliset hänen katoamiseensa. Laskarista tiedettiin, että hänellä oli mitä rumin entisyys, mutta kun hän oli rouva St. Clairin kertomuksen mukaan seisonut portaiden juurella pari sekuntia sen jälkeen kun hänen miehensä oli hävinnyt ikkunasta, hän tuskin oli voinut osallistua rikokseen itse teossa. Hän selitti, ettei hän tiennyt asiasta kerrassaan mitään, ja väitti, ettei hän liioin tiennyt mitään vuokralaisensa Hugh Boonen hommista ja puuhista. Miten herra St. Clairin vaatteet olivat ilmestyneet tämän huoneeseen, ei liikuttanut häntä.
"Raajarikko, joka asuu opiumiluolan yläkerrassa, näki siis viimeksi herra St. Clairin. Hänen nimensä on Hugh Boone, ja melkeinpä jokainen, joka useasti käy Cityssä, tuntee hänen kamalat kasvonsa. Hän on ammattikerjäläinen, vaikka hän näön vuoksi kaupitteleekin vahatikkuja, ettei poliisi rupeaisi hätyyttämään häntä. Threadneedle Streetin alkupäässä on, kuten muistanet, vasemmalla puolella pieni syvennys erään talon seinässä. Siinä hän istuu joka päivä, jalat ristissä allaan ja pieni tulitikkuvarastonsa sylissään, ja kun hän on peräti säälittävän näköinen, niin likaiseen nahkalakkiin, joka on hänen vieressään katukäytävällä, putoilee almuja aamusta iltaan saakka. Olen usein pysähtynyt katsomaan häntä, vaikka en ole tietystikään tullut ajatelleeksikaan, että tutustuisin häneen näin viran puolesta, ja minua on ihmetyttänyt rahan paljous, joka kerääntyy hänen lakkiinsa aivan lyhyen ajan kuluessa. Hän on niin kummallisen näköinen, että jokainen ohikulkija pakostakin huomaa hänet. Vanuttunut punaisenkellertävä tukka, kalpeat kasvot, joita rumentaa kauhea, ylähuulen kokonaan halkaissut arpi, jykevä leuka ja tummat, läpitunkevat silmät, jotka eroavat omituisen jyrkästi hänen verraten vaaleasta tukastaan. Hänet tuntisi tuhansien muiden kerjäläisten joukosta, ja päättäen sukkelista vastauksista, jotka hänellä on heti valmiina kaikkiin ohikulkijoiden heittämiin pilapuheisiin, hän on varsin älykäs mies. Nyt tiedämme, että hän asuu vuokralaisena laskarin opiumiluolassa ja että hän näki viimeksi henkilön, jota etsimme."
"Mutta hänhän on raajarikko!" minä huomautin. "Mitä hän olisi kyennyt yksin tekemään vahvalle ja parhaassa miehuudeniässä olevalle miehelle?"
"Hän on raajarikko vain siinä suhteessa, että hän ontuu, mutta muuten hän näyttää olevan terve ja voimakas mies! Lienethän huomannut, varsinkin kun olet lääkäri, että jos jokin jäsen on puutteellinen, niin muut ovat sitä voimakkaammat."
"Aivan niin, mutta jatkahan."
"Rouva St. Clair oli pyörtynyt nähdessään verta ikkunalaudalla, ja eräs läsnä olleista poliiseista vei hänet kotiin ajurilla, koska oli itse tutkimuksen suhteen samantekevää, oliko hän saapuvilla vai ei. Tarkastaja Barton, joka sai asian selvitettäväkseen, tutki koko talon, mutta ei löytänyt mitään, joka olisi vähimmälläkään tavalla auttanut häntä pääsemään sen pidemmälle. Siinä tehtiin virhe, ettei Boonea vangittu heti. Hän sai olla hetkisen kahden kesken ystävänsä laskarin kanssa ja siis neuvotella asiasta, mutta erehdys korjattiin heti sen jälkeen. Hänet pidätettiin ja tarkastettiin, mutta mitään raskauttavaa ei löydetty. Paidan oikeassa hihassa oli tosin joitakin veripilkkuja, mutta hän näytti vasemman kätensä nimetöntä sormea, jossa oli pahanlainen haava kynnen juuressa, ja selitti veren tulleen siitä, lisäten vielä, että hän oli vähän ennen seisonut ikkunan ääressä ja että tahrat, jotka olimme huomanneet ikkunalaudalla, olivat myös lähtöisin siitä. Hän kielsi jyrkästi milloinkaan nähneensä herra St. Clairia ja vannoi, että tämän vaatteiden löytyminen hänen huoneestaan oli hänelle aivan yhtä suuri arvoitus kuin poliisillekin. Rouva St. Clairin väitteestä, että hän oli nähnyt miehensä ikkunassa, hän sanoi, että rouva oli nähnyt näkyjä. Tarmokkaista vastalauseista huolimatta hänet vietiin poliisivankilaan. Tarkastaja Barton jäi taloon odottamaan nousuveden laskeutumista, toivoen löytävänsä kanavasta jotakin asiaa valaisevaa.
"Ja hän löysikin, mutta ei sitä, mitä hän odotti. Liejusta löydettiin herra St. Clairin takki, mutta ei häntä itseään. Ja mitä luulet olleen takin taskuissa?"
"No mitä?"
"Sitä sinun on mahdoton arvata. Joka tasku oli pakattu täyteen pieniä kuparirahoja – neljäsataa kaksikymmentä yksi pennyn rahaa ja kaksisataa seitsemänkymmentä puolen pennyn rahaa. Ei siis ollut lainkaan ihmeellistä, ettei nousuvesi ollut vienyt takkia. Mutta ruumiin suhteen asia on toisin, sillä kanavassa on voimakas virta juuri talon kohdalla. Raskas takki on painunut heti pohjaan ja tarttunut liejuun, kun taas ruumis on mennyt virran mukana."
"Mutta kaikki muut vaatteethan löydettiin, kuten ymmärsin, raajarikon huoneesta. Eikö ruumiin yllä ollut muuta kuin takki?"
"Älä käsitä minua väärin; en tarkoittanut sitä. Otaksukaamme, että Boone pudotti St. Clairin ikkunasta kanavaan ja ettei kukaan nähnyt hänen ilkityötään. Mitä hän sitten teki? Hän ajatteli luonnollisesti, että vaatteet, jotka voisivat ilmaista hänet, oli myös hävitettävä. Hän otti takin, heittääkseen sen menemään samaa tietä, mutta tuli ajatelleeksi, että sehän pysyisi jonkin ajan pinnalla. Hänellä oli kiire, sillä alhaalta kuului ääniä, kun rouva St. Clair pyrki portaita ylös, ja ehkäpä laskari, hänen liittolaisensa, kävi heti sen jälkeen ilmoittamassa, että rouva oli kiiruhtanut hakemaan poliisia. Hän ei saanut hukata sekuntiakaan. Ajattelen, että hänellä on huoneessaan kätköpaikka, jossa hän säilyttää kerjäämällä saamiaan rahoja, ja että hän tunki niitä kaikki taskut täyteen ollakseen varma takin uppoamisesta. Sitten hän heitti takin kanavaan ja olisi heittänyt muut vaatekappaleet heti perään, samalla tavalla kuormitettuina, ellei poliisi olisi ehtinyt paikalle niin pian, että hän juuri kerkesi sulkea ikkunan."
"Se tuntuu todellakin uskottavalta."
"Se on vain otaksuma, mutta siihen saamme toistaiseksi tyytyä paremman puutteessa. Boone vangittiin, kuten mainitsin, ja vietiin poliisivankilaan, mutta tutkittaessa hänen entisyyttään ei ole huomattu mitään raskauttavaa. Ammattikerjäläisenä hänet on tunnettu jo monta vuotta, ja mitä hänen elämäänsä muuten tulee, niin siihen ei näytä sisältyvän mitään rikoksellista. Näin on asiain tila tällä hetkellä, ja nyt on ennen kaikkea saatava selville, mitä tekemistä herra St. Clairilla oli opiumiluolassa, mitä hänelle siellä tapahtui, missä hän nyt on, ja millä tavalla Hugh Boone on syyllinen hänen katoamiseensa. Minun täytyy tunnustaa, etten muista ainoatakaan tapausta, joka olisi ensi silmäyksellä näyttänyt niin peräti yksinkertaiselta, kuin miltä tämä tuntui, ja osoittautunut sitten näin mahdottoman pulmalliseksi."
Holmesin selostaessa tätä omituista tapausta olimme ajaneet esikaupunkien halki ja, sivuutettuamme viimeiset talot, tulleet leveälle viertotielle, jota reunusti kummallakin puolella muhkea pensasaita. Hänen juuri lopetellessa kertomustaan ajoimme parin pienen kyläryhmän halki, ja vaikka oli jo hyvin myöhä, näimme siellä täällä valoa ikkunoissa.
"Nyt olemme aivan Leen liepeillä", Holmes ilmoitti. "Tällä matkallamme tulemme käyneiksi kolmessa eri kreivikunnassa. Me lähdimme Middlesexistä, ajoimme Surreyn kärjen poikki ja nyt olemme Kentissä. Näetkö tulta, joka vilkkuu tuolta puiden välistä? Se näkyy The Cedarista, ja tuon lampun ääressä istuu nainen, joka on nääntymäisillään hätään ja tuskaan ja joka on odottaessaan jo varmaankin kuullut hevosemme kavioiden äänen."
"Mistä johtuu, ettet hoida tätä asiaa Baker Streetiltä käsin?"
"Siinä on niin monta seikkaa, jotka täytyy tutkia täällä. Rouva St. Clair on ystävällisesti luovuttanut minulle kaksi huonetta, ja voit olla varma, että ystäväni ja avustajani on lämpimästi tervetullut taloon. Minun on niin vaikea mennä hänen luokseen, Watson, kun en tiedä mitään hänen miehestään. Kas niin, olemme perillä."
Me pysähdyimme suuren huvilan edustalle, jota ympäröi kaikesta päättäen tilava ja kaunis puisto. Jostakin ilmestyi reipas tallipoika pitelemään hevostamme, ja kun Holmes oli antanut hänelle ohjeet seuraavaa aamua varten, lähdimme verkalleen kulkemaan puiden lomitse mutkittelevaa, kapeata sorakäytävää myöten huvilan pääportaita kohti. Lähestyessämme niitä ovi lennähti auki ja kynnykselle ilmestyi hento vaalea nainen, yllään kaunis ja pukeva iltaleninki, jossa oli punertavat silkkiröyhelöt kaulan ja ranteiden ympärillä. Hän kurkottautui hiukan eteenpäin, sopusuhtainen vartalo piirtyen ovesta loistavaa valoa vasten, toinen käsi nojaten lukon kahvaan ja toinen kuin jännityksestä hiukan koholla, huulet avoimina ja katseessa kiihkeä odotus – koko olemus suurena, elävänä kysymyksenä.
"No!" hän huudahti toiveikkaasti nähdessään, että meitä oli kaksi, mutta kun Holmes pudisti päätään ja kohautti olkapäitään, hänen ilmeensä muuttui surulliseksi ja masentuneeksi.
"Ei siis mitään uutta?"
"Ei."
"Ettehän tietäne mitään pahaakaan?"
"En."
"No Jumalan kiitos! Mutta käykää toki sisään. Olette varmaankin väsynyt, sillä teillä on ollut pitkä päivä tänään."
"Tämä on hyvä ystäväni tohtori Watson. Työskentelemme usein yhdessä, ja hän on tehokkaasti auttanut minua selvittämään monta tapausta. Olen erittäin hyvilläni, että onnellinen sattuma toi hänet juuri nyt tielleni ja että sain hänet mukaani tänne."
"Olen iloinen, että tulitte", rouva St. Clair sanoi, puristaen sydämellisesti kättäni. "Toivon teidän antavan anteeksi kaikki puutteellisuudet, kun otatte huomioon iskun, joka niin äkkiä kohtasi meitä."
"Hyvä rouva, olen matkoillani tottunut tyytymään siihen, mitä minulle tarjotaan, ja ellei niin olisikaan, niin näen kyllä, että anteeksipyyntönne on tarpeeton. Jos voin jotenkin auttaa teitä ja ystävääni, en pyydä enempää."
"Herra Holmes", emäntämme sanoi mennessämme hyvin valaistuun ruokasaliin, jonka pöydälle oli katettu kylmä illallinen, "tahtoisin mielelläni tehdä pari kysymystä, joihin pyydän teitä vastaamaan suoraan ja mitään salaamatta."
"Sen teen mielelläni."
"Teidän ei pidä lainkaan ajatella, miltä mikin seikka mahtaa minusta tuntua. En ole hysteerinen, eikä minulla ole tapana pyörtyä. Tahdon kuulla teidän oman, todellisen mielipiteenne asiasta."
"Sen mistä kohdasta?"
"Uskotteko, että Neville on hengissä?"
Holmes näytti neuvottomalta.
"Sanokaa!" rouva tiukkasi ja katsoi rävähtämättä Holmesiin, joka istui korituolissa uunin edessä.
"Vastaten kysymykseenne vilpittömästi minun täytyy sanoa, rouva, etten usko sitä."
"Uskotteko hänen kuolleen?"
"Niin uskon."
"Että hänet on murhattu?"
"Siitä en ole varma, mutta sekin voi olla mahdollista."
"Minä päivänä otaksutte hänen kuolleen?"
"Viime maanantaina."
"Mutta minä olen tänään saanut häneltä tämän kirjeen! Miten selitätte sen, herra Holmes?"
Holmes hypähti tuolistaan kuin olisi saanut sähköiskun.
"Mitä?" hän huudahti.
"Niin juuri, sain sen tänään!" Rouva näytti riemuiten pientä kirjekuorta.
"Saanko lukea sen?"
"Kernaasti."
Kiihkossaan Holmes melkein repäisi kirjeen hänen kädestään, kiiruhti pöydän ääreen, veti lampun lähemmäksi ja alkoi tutkia kirjettä. Minäkin olin noussut tuolistani ja katselin nyt sitä hänen olkansa yli. Kirje oli kirjoitettu huonolle paperille ja kuori oli myös tavallista halpahintaista lajia. Postimerkki oli leimattu Gravesendissä ja postileiman päivämäärästä näimme, että kirje oli todellakin pantu postiin juuri sinä päivänä.
"Tämä ei ole varmaankaan miehenne käsialaa, rouva?" Holmes kysyi, näyttäen osoitetta. "Se on kirjoitettu kovin kömpelösti."
"Ei, mutta kirje on hänen kirjoittamansa."
"Henkilö, joka on kirjoittanut nimenne kuoreen, ei ole tiennyt osoitettanne."
"Mistä näette sen?"
"Nimi on aivan musta, mikä osoittaa musteen kuivuneen itsestään. Muu taas vivahtaa harmaaseen, mikä ilmaisee käytetyn imupaperia. Mutta jos nimi ja osoite olisi kirjoitettu samalla kerralla, niin ne olisivat kumpikin harmahtavia. Osoite on kirjoitettu myöhemmin, mikä ei voi merkitä muuta kuin että kirjoittaja ei tiennyt sitä. Se on luonnollisesti vain pikkuseikka, mutta nehän ovatkin aina kaikista tärkeimmät. Katsokaamme nyt kirjettä. Ahaa! Siihen on ollut jotakin käärittynä."
"Niin oli. Hänen sinettisormuksensa."
"Te olette siis varma, että tämä on hänen käsialaansa?"
"Aivan varma, vaikka hänen tavallinen käsialansa on aivan erilainen."
"Hänen tavallinen käsialansa?"
"Niin. Noin hän kirjoittaa vain silloin, kun hänellä on hyvin kiire, mutta minä tunnen hänen käsialansa niin hyvin, ettei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi kirjoittanut itse kirjettä."
"'Rakkaani, älä ole peloissasi minun takiani. Kaikki kääntyy hyväksi. On tapahtunut hirveä erehdys, jonka korjaaminen ei ole heti mahdollista. Odota ja ole kärsivällinen. – Neville'" Holmes luki. "Kirje on kirjoitettu lyijykynällä jonkin kirjan etulehdelle, oktaavikoko, ilman vesileimaa. Hm! Miehellä, joka on vienyt sen postiin, on likainen peukalo. Ja se, joka on liimannut kuoren kiinni, puree tupakkaa, ellen nyt aivan erehdy. Oletteko todellakin aivan varma, että tämä on miehenne käsialaa?"
"Olen, aivan varma."
"Kirje on pantu tänään postiin Gravesendissä", Holmes sanoi miettivästi. "Pilvet näyttävät alkavan hajaantua, rouva St. Clair", hän lisäsi sitten reippaasti, "mutta onko vaara kokonaan ohi, en vielä tiedä."
"Hänen täytyy siis olla elossa, herra Holmes."
"Jos kirje on oikea, eikä vain ovela väärennys, niin hän on hengissä. Sormus sinänsä ei todista mitään. Sehän on voitu riistää häneltä."
"Ei, ei! Kirje on, sen täytyy olla hänen kirjoittamansa!"
"Aivan niin, mutta voihan olla, että se on kirjoitettu maanantaina ja pantu postiin vasta tänään."
"Sekin voi olla mahdollista."
"Sillä välin on voinut tapahtua paljon asioita."
"Te ette saa pelästyttää minua, herra Holmes. Tiedän hänen voivan hyvin. Olemme kiintyneet niin läheisesti toisiimme, että olisin heti tuntenut, jos hänelle olisi tapahtunut jotakin pahaa. Juuri silloin maanantaina, jolloin näin hänet viimeksi, hän haavoitti sormensa partaveitseen ylhäällä makuuhuoneessa, ja vaikka minä olin täällä ruokasalissa, niin juoksin heti hänen luokseen varmana siitä, että hänelle oli tapahtunut jotakin. Kun tunsin niin vähäpätöisen tapaturman, niin kuinka en olisi tuntenut mitään, jos hän olisi näinä päivinä menettänyt henkensä tavalla tai toisella?"
"Kokemuksestani tiedän paremmin kuin moni muu, että nainen voi vain vaistomaisen aavistuksen nojalla usein löytää oikean tien paremmin kuin johdonmukainen, irrallisista tosiasioista kokonaisuuksia rakentava ajattelija. Ja tämä kirjehän todistaa teidän olevan oikeassa. Mutta minkä tähden miehenne ei tule luoksenne, kun hän kerran on hengissä ja kykenee kirjoittamaankin teille?"
"Se on aivan käsittämätöntä."
"Hän ei sanonut mitään tavallisuudesta poikkeavaa lähtiessään kotoa maanantaina?"
"Ei."
"Ja te hämmästyitte suuresti nähdessänne hänet Swandam Lanella?"
"Niin hämmästyin."
"Oliko ikkuna auki?"
"Oli."
"Olisiko hän voinut puhua teille?"
"Aivan hyvin."
"Mutta te kuulitte hänen vain huudahtavan?"
"Niin."
"Teidän mielestänne hän huusi apua?"
"Niin. Hän viittasi minulle."
"Mutta hän ehkä huudahti hämmästyksestä. Nähdessään teidät aivan odottamatta hän hämmästyi niin, ettei osannut muuta kuin viitata teille."
"Ehkä."
"Teistä näytti, että hänet kiskaistiin pois ikkunasta?"
"Hän hävisi niin äkkiä."
"Hän saattoi yhtä hyvin hypähtää sivulle. Tehän ette nähnyt ikkunassa ketään muita?"
"En, mutta tuo kauhea kerjäläinenhän tunnusti olleensa siellä koko ajan, ja laskarin kohtasin portaiden juurella."
"Aivan niin. Ja mikäli ehditte nähdä, miehellänne oli yllään tavallinen pukunsa?"
"Niin oli, mutta kaulusta ja kaulaliinaa hänellä ei ollut. Näin aivan selvästi, että hänen kaulansa oli paljas."
"Onko hän puhunut teille Swandam Lanesta?"
"Ei kertaakaan."
"Huomasitteko milloinkaan, että hän olisi nauttinut opiumia?"
"En koskaan."
"Paljon kiitoksia, rouva St. Clair. Nyt olen saanut tietää kaikki, mitä halusinkin. Syötyämme hiukan illallista menemme levolle, sillä meillä voi olla huomenna paljon tekemistä."
Käytettäväksemme luovutetussa tilavassa vierashuoneessa oli kaksi vuodetta, ja pitkästä työpäivästä väsyneenä minä lepäsin pian lakanoiden välissä. Mutta kun Sherlock Holmes sai selvitettäväkseen asian, joka antoi hänelle tavallista enemmän päänvaivaa, niin saattoi mennä monta päivää, jopa kokonainen viikkokin, ettei hän levännyt ollenkaan. Hän aivan kuin käänteli tapausta käsissään, tutki sitä joka taholta, järjesti keksimänsä yksityiskohdat yhä uudelleen ja tarkisti tekemänsä johtopäätökset moneen kertaan, kunnes hän joko selvitti koko vyyhden tai totesi, että siitä, mitä hän oli saanut selville, vielä puuttui jotakin. Huomasin pian, ettei hän aikonutkaan mennä nukkumaan. Hän riisui takkinsa ja liivinsä, otti ylleen pitkän, sinisen yönutun ja keräsi sitten sohvalta ja vuoteestaan kaikki pielukset lattialle kasaan huoneen toiseen päähän. Kyhättyään niistä jonkinlaisen turkkilaisen divaanin ja asetettuaan tupakkalaatikkonsa ja tulitikut sen eteen lattialle hän painautui istumaan divaanilleen, kietaisten jalat allensa. Lamppu valaisi himmeästi hänen luisevia, teräviä piirteitään, jotka muistuttivat kotkaa, ja vaipuessani unen helmoihin hän jäi siihen istumaan, tuijottamaan tyhjin näkemättömin katsein ylös katonrajaan, äänettömänä ja liikkumattomana, vanha briaripiippu huulten välissä, sinisten, ohuiden savukiemuroiden kohotessa verkalleen hämyistä kattoa kohti. Ja siinä hän istui, kun havahduin unestani kuullessani hänen huudahtavan. Ulkona oli täysi päivä, ja kesäaurinko paistoi kirkkaasti huoneeseemme. Piippu oli entisessä paikassaan huulten välissä, savuhattarat leijailivat yhä vieläkin kattoa kohti, mutta tupakasta, jota oli ollut laatikossa melkoinen kasa, ei ollut mitään jäljellä.
"Oletko hereillä, Watson?"
"Olen."
"Valmis lähtemään aamuajelulle?"
"Milloin hyvänsä."
"Nouse sitten. Koko talo nukkuu vielä, mutta tallipojan löydän helposti, ja herätettyäni hänet hevonen on pian valjaissa." Hän naurahteli puhuessaan, silmät sädehtivät, eikä eilisillan syviin mietteisiin vaipuneesta ajattelijasta näkynyt enää jälkeäkään.
Pukeutuessani katsahdin kellooni. Eipä ihme, että talossa vielä nukuttiin. Kello oli kaksikymmentäviisi minuuttia yli neljä. Olin valmis, kun Holmes tuli ilmoittamaan, että poika valjasti hevosta.
"Minun tekee kovasti mieli päästä koettamaan, onko ajatus, joka tänä yönä nousi mieleeni, oikea", hän sanoi hymyillen. "Jos se on, niin nyt näet edessäsi koko Euroopan suurimman tomppelin, jonka pitäisi saada sellainen potku, että se lennättäisi hänet täältä Charing Crossin asemalle saakka. Mutta minä luulen nyt löytäneeni salaisuuden avaimen."
"Ja mistä löysit sen?" kysyin hymyillen.
"Tämän talon kylpyhuoneesta. Älä yhtään naura, sillä tämä ei ole naurun asia. Kävin siellä juuri äsken, ja avain on nyt tässä matkalaukussani. Tule, poikaseni, niin lähdemme katsomaan, sopiiko se lukkoon."
Me laskeuduimme mahdollisimman hiljaa portaita alas ulos ihanaan aamuaurinkoon. Hevosemme odotti portilla, puolipukuisen tallipojan pidellessä sitä suitsista. Nousimme kieseihin ja lähdimme ajamaan Lontoota kohti. Sivuutimme joitakin maalaisia, jotka olivat, kärryt täynnä vihanneksia, matkalla pääkaupunkiin, mutta tietä reunustavat huvilat nukkuivat vielä, äänettöminä ja elottomina.
"Tämä on ollut eräissä kohdissaan ainutlaatuinen tapaus", Holmes virkkoi, hoputtaen hevosen vinhaan juoksuun. "Myönnän olleeni sokea kuin myyrä, mutta onhan parempi viisastua myöhäänkin kuin ei milloinkaan."
Ajaessamme Surreyn puolella olevien kaupunginosien halki ikkunoihin alkoi siellä täällä ilmestyä uneliaita naamoja. Thamesin yli menimme Waterloon siltaa myöten, jatkoimme matkaa Wellington Streetille, ja käännyttyämme hetkisen kuluttua jyrkästi oikeaan tulimme Bow Streetille, jossa pysähdyimme Lontoon etsivän poliisin pääkonttorin edustalle. Holmes oli siellä vanha tuttu. Kumpikin ovella seisova konstaapeli tervehti häntä, ja toinen heistä jäi pitelemään hevosta, toisen ohjatessa meidät sisään.
"Kuka on päivystäjänä?" Holmes kysyi.
"Tarkastaja Bradstreet, sir."
"Ah, Bradstreet, mitä kuuluu?" Käytävään, jossa oli kivipermanto, oli ilmestynyt kookas, lihavahko poliisiupseeri, jolla oli kalunoitu takki ja päässä poliisimiehen korkea, kypärämäinen lakki. "Saammeko hiukan puhua kanssanne, Bradstreet?"
"Mielihyvällä, herra Holmes. Tulkaa huoneeseeni."
Meidät opastettiin pieneen toimistontapaiseen huoneeseen, jossa oli puhelin seinällä ja mahtavan kookas päiväkirja pöydällä.
"Millä tavoin voin palvella teitä, herra Holmes?"
"Tulin tapaamaan Boonea – kerjäläistä, joka vangittiin herra Neville St. Clairin katoamisen yhteydessä."
"Niin, hänet pidätettiin kuulusteluja varten."
"Onko hän täällä?"
"On. Koppiosastolla."
"Onko hän rauhallinen?"
"Hänestä ei ole mitään vaivaa. Mutta likainen ja siivoton otus!"
"Likainen?"
"Niin. Naama musta kuin nokikolarilla, ja vaikka kuinka koettaisimme, niin hän ei suostu pesemään muuta kuin kätensä. Mutta odottakoon. Kunhan asia ratkaistaan lopullisesti, niin annamme hänelle oikein perusteellisen vankilakylvyn. Näkisittepä hänet, niin myöntäisitte hänen olevan sen tarpeessa."
"Tahtoisin mielelläni nähdä hänet."
"Niinkö? No se käy varsin mainiosti päinsä. Tätä tietä, olkaa hyvä. Laukun voitte jättää tänne."
"Otan sen mukaan, jos sallitte."
"Kuten tahdotte." Hän vei meidät pitkään käytävään, avasi raskaan ristikko-oven, joka jakoi sen kahtia, ja laskeutui kiertoportaita alas valkoiseen, avaraan käytävään, jonka kummallakin puolella oli pitkä rivi ovia.
"Kolmas koppi oikealla", saattajamme neuvoi. "Tämä tässä!" Hän työnsi oven yläosaan sovitetun luukun varovasti sivulle ja katsahti sisään. "Hän nukkuu. Näette hänet oikein hyvin."
Kurkistimme molemmat koppiin. Vanki nukkui sikeästi, kasvot oveen päin, ja hengitti raskaasti. Hän oli keskikokoinen mies, yllään resuinen takkikulu, jonka repeämistä näkyi likainen värillinen paita. Tarkastaja oli oikeassa. Kasvot olivat aivan lian tummentamat, mutta niin paksulti kuin sitä näytti olevankin, niiden inhottavaa rumuutta se ei kyennyt peittämään. Kasvojen poikki meni otsasta suuhun saakka leveä tummanpunainen arpi, joka oli parantuessaan ja kutistuessaan vetänyt ylähuulen toisen puolen senverran koholle, että kolme hammasta oli paljastunut pysyväiseen irvistykseen. Paksu ja vanuttunut punertava tukka oli valahtanut otsalle ja silmille.
"Kaunis, vai mitä?" tarkastaja kysäisi hiljaa.
"Hänet pitäisi todellakin pestä", Holmes huomautti. "Aavistin hänen olevan sen tarpeessa, minkä tähden rohkenin ottaa mukaani kapineen, jolla se käy käden käänteessä." Hän avasi laukkunsa ja otti hämmästyksekseni esiin suuren pesusienen.
"Teillä on aina omat keksintönne", tarkastaja huomautti hymyillen.
"Jos nyt avaatte oven mahdollisimman hiljaa, niin hän on pian paljon siistimmän näköinen."
"Avataan vain", myönteli tarkastaja, "sillä tuossa kunnossa hän häpäisee koko Bow Streetin." Lukko aukesi äänettömästi, ja me astuimme kaikki kolme varpaisillamme sisään. Vanki liikahti, mutta ei herännyt. Holmes pisti sienen vesiastiaan, joka oli vangin vuoteen vieressä lattialla, ja painoi sienen sitten nopeasti miehen kasvoja vasten, samalla voimakkaasti hangaten niitä.
"Sallikaa minua esittää", hän huudahti, "herra Neville St. Clair, Leestä, Kentin kreivikunnasta!"
En ole konsanaan nähnyt mitään sen ihmeellisempää. Miehen kasvot valkenivat sienen alla kuin puu, jota kuoritaan. Tumma, likainen väri oli hävinnyt! Kauheasta rumentavasta arvesta ja ylähuulen inhottavasta irvistyksestä ei liioin näkynyt jälkeäkään! Vanuttunut, punertava tukka irtautui Holmesin käteen, hänen siitä lujasti nykäistessä, ja edessämme istui vuoteen laidalla kalpea ja unelias, hienostuneen näköinen mies, jolla oli musta tukka ja mitä silein hipiä. Hieroen silmiään hän katseli tyhmistyneesti ympärilleen. Oivaltaen sitten, että hänet oli paljastettu, hän huudahti epätoivoisesti ja painoi kasvonsa pielukseen.
"Suuri Jumala!" tarkastaja ihmetteli. "Hän se todellakin on. Tunnen hänet valokuvasta."
"Entä sitten, vaikka olisinkin?" Vanki oli kääntynyt meihin päin ja katsoi meihin sekä uhmaten että epätoivoisesti. "Pyydän saada tietää, mistä minua syytetään?"
"Herra Neville St. Clairin murhasta, aioin sanoa", tarkastaja vastasi nauraen, "mutta siitähän ei enää tule mitään, ellei asiaa tulkita itsemurhayritykseksi. Olen ollut tässä talossa jo kaksikymmentäseitsemän vuotta, mutta mitään näin kummallista en ole vielä nähnyt."
"Jos olen Neville St. Clair, niin onhan selvää, etten ole murhannut häntä ja että minua pidetään täällä aivan laittomasti."
"Mitään rikosta ette ole tehnyt, vaan suuren erehdyksen", Holmes huomautti. "Teidän olisi pitänyt luottaa enemmän vaimoonne."
"Ajattelin enemmän lapsiani kuin vaimoani", vanki vastasi surullisesti. "En tahtonut heidän joutuvan häpeään isänsä takia. Hyvä Jumala, minkälainen paljastus! Mitä minä onneton nyt teen?"
Holmes istuutui hänen viereensä vuoteelle ja taputti häntä ystävällisesti olalle.
"Jos asia menee tuomioistuimeen saakka, niin sen joutumista julkisuuteen tuskin voitaneen välttää. Mutta jos voitte saada poliisiviranomaiset uskomaan, ettei omallatunnollanne ole mitään, josta teitä voitaisiin virallisesti syyttää, niin minun käsittääkseni asia voidaan käsitellä täällä kaikessa hiljaisuudessa. Olen varma, että tarkastaja Bradstreet varsin mielellään merkitsee muistiin, mitä nyt kerrotte meille, ja alistaa sitten asian esimiestensä ratkaistavaksi. Siinä tapauksessa sen ei tarvitse joutua tuomioistuimen tutkittavaksi."
"Jumala siunatkoon teitä!" vanki huudahti kiihkeästi. "Olisin ennemmin virunut vankilassa koko elinaikani, noussut vaikka mestauslavallekin, kuin jättänyt kurjan salaisuuteni lapsilleni häpeäksi.
"En ole konsanaan uskonut salaisuuttani kenellekään, niin että te olette ensimmäiset, jotka kuulette sen. Isäni toimi opettajana Chesterfieldissä, jossa sain oivallisen kasvatuksen. Nuorempana matkustelin paljon, sitten rupesin näyttelijäksi ja lopuksi minusta tuli lontoolaisen iltalehden reportteri. Eräänä päivänä esimieheni sanoi, että lehteen pitäisi saada kirjoitus kaupunkimme kerjäläistyypeistä ja itse kerjäämisestä. Minä lupasin kirjoittaa sen, ja siitä tämä seikkailuni sai alkunsa, sillä minulla ei ollut kyllin pätevän aineiston hankkimiseksi muuta keinoa kuin ruveta itse kerjäläiseksi. Näyttelijänä ollessani olin oppinut naamioimistaidon perinpohjin, jopa niin hyvin, että kaikki toverini ihailivat taitavuuttani. Nyt se tuli hyvään tarpeeseen. Minä maalasin kasvoni, sovitin niihin, näyttääkseni mahdollisimman säälittävältä, kaameasti rumentavan arven ja vedin ylähuulen toisen puolen ylös ihonvärisellä laastarilla. Päähäni panin punertavan tekotukan, hankin tarkoituksenmukaisen puvun, ja niin minä eräänä kauniina päivänä sijoituin Cityn vilkasliikenteisimpään kulmaukseen näennäisesti tulitikkujen myyjäksi, mutta todellisuudessa kerjäläiseksi. Istuin paikallani seitsemän tuntia, ja kun illalla tyhjensin taskuni kotiin päästyäni, hämmästyin huomatessani, että olin saanut almuina kokonaista kaksikymmentä kuusi shillinkiä ja neljä pennyä.
"Minä kirjoitin kuvauksen ja unohdin sitten koko asian, mutta joitakin kuukausia myöhemmin minun oli pakko lunastaa erään tuttavani vekseli, jonka määrä oli kaksikymmentä viisi puntaa. Ensin en tietänyt, mistä hankkisin rahat, mutta sitten nousi eräs ajatus äkkiä mieleeni. Pyysin työpaikastani kahden viikon loman, pukeuduin valepukuuni ja menin joka päivä Cityyn – kerjäämään. Kymmenessä päivässä sain niin paljon kokoon, että lunastin vekselin.
"Voittehan kuvitella, että palaaminen kuumeiseen ja raskaaseen aherrukseen, josta maksettiin vain kaksi puntaa viikossa, tuntui minusta äärimmäisen vastenmieliseltä, kun tiesin ansaitsevani saman verran päivässä, vain tuhrimalla hiukan väriä naamaani, panemalla lakkini eteeni katukäytävälle ja istumalla toimettomana. Ylpeyteni ja raha kamppailivat kauan keskenään, mutta raha pääsi lopulta voitolle. Minä jätin reportterintoimeni, palasin Cityyn entiselle paikalleni, herätin sääliä silvotuilla kasvoillani ja täytin taskuni vaskella. Vain yksi mies tiesi salaisuuteni. Swandam Lanen varrella olevan opiumiluolan pitäjä, jonka luota lähdin joka aamu resuisena kerjäläisenä ja joka ilta hienona herrana. Maksoin hänelle huoneista, joita käytin, niin suuren vuokran, että tiesin salaisuuteni varmasti säilyvän.
"Ennen pitkää totesin, että saatoin panna säästöön melkoisia summia. En usko, että kaikki, jotka kerjäävät Lontoon kaduilla, ansaitsevat seitsemänsataa puntaa vuodessa – keskimäärin sain enemmänkin – mutta minä käytin hyväkseni naamioimistaitoani ja luontaista taipumustani antaa sukkelia ja nasevia vastauksia, niin että minut tunnettiin pian koko Cityssä. Lakkiini kilisi ehtymättömänä virtana pientä rahaa, joukossa hopeaakin ja päivä, jolloin en saanut kokoon kahta puntaa, oli huono.
"Rikastuessani vaatimuksenikin lisääntyivät. Vuokrasin kauniin huvilan maaseudulta ja menin naimisiin, kenenkään tietenkään voimatta aavistaakaan, millä tavalla ansaitsin rahani. Vaimoni kyllä tiesi, että minulla oli liike Cityssä, mutta ei sen enempää.
"Muuttaessani viime maanantaina Citystä palattuani pukua opiumiluolan yläpuolella olevassa huoneessa katsahdin sattumalta kadulle ja näin kauhukseni ja hämmästyksekseni vaimoni kadun toisella puolella. Huudahdin säikähdyksestä, heitin käteni ylös peittääkseni kasvoni, syöksyin alas laskarin luo, joka oli uskottuni, ja pyysin ja rukoilin, ettei hän päästäisi vaimoani luokseni. Kuulin vaimoni äänen alhaalta, mutta luottaen laskariin tiesin, ettei häntä päästettäisi portaita ylös. Riisuin heti vaatteeni, pukeuduin risoihini, maalasin kasvoni ja panin peruukin päähäni. Valepukuni oli niin täydellinen, ettei oman vaimonkaan katse kyennyt läpäisemään sitä. Mutta samassa tulin ajatelleeksi, että huone voitaisiin tarkastaa ja että vaatteeni ilmaisisivat minut. Kiskaisin ikkunan auki niin rajusti, että haavasta, jonka olin saman päivän aamuna saanut sormeeni kotona makuuhuoneessani, alkoi jälleen vuotaa verta, ja sieppasin takkini, jonka taskuihin olin juuri sullonut kaikki sinä päivänä saamani kolikot, ja heitin sen ikkunasta kanavaan, jonne se heti upposi. Muut vaatekappaleet olisivat menneet samaa tietä, mutta juuri silloin konstaapelit hyökkäsivät portaita ylös. Hiukan myöhemmin totesin sitten suureksi ilokseni, tunnustan sen vilpittömästi, ettei kukaan heistä huomannut valepukuani eikä löytänyt jäljettömiin hävinnyttä Neville St. Clairia, vaikka tämä oli käden ulottuvilla, vaan että minut sen sijaan vangittiin, hänen murhastaan syytettynä.
"Muuta kertomista minulla ei sitten enää olekaan. Olin päättänyt pysyä tuntemattomana mahdollisimman kauan, ja siitä johtui, etten suostunut pesemään kasvojani. Tietäen, että vaimoni oli suunniltaan pelosta, annoin myöhemmin samana päivänä konstaapelin huomaamatta laskarille sormukseni ja kiireesti kyhätyn kirjelipun, jossa ilmoitin vaimolleni, ettei hänellä ollut mitään aihetta olla huolissaan minusta."
"Sen hän sai vasta eilen", Holmes huomautti.
"Hyvä Jumala! Minkälainen viikko hänellä onkaan ollut!"
"Laskaria on pidetty koko ajan silmällä", tarkastaja Bradstreet ilmoitti, "minkä tähden ymmärrän vallan hyvin, että kirjeen lähettäminen on ollut vaikeata. Todennäköisesti hän on antanut sen jollekulle juopuneelle merimiehelle, joka on vasta muutamien päivien kuluttua muistanut asian."
"Niin se on varmasti ollut", Holmes sanoi ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. "Mutta eikö teitä ole koskaan rangaistu kerjäämisestä?"
"Montakin kertaa, mutta mitäpä sakot merkitsivät minulle."
"Mutta nyt se saa loppua!" Bradstreet sanoi ankarasti. "Jos tahdotte poliisin pitävän asian omana tietonaan, niin Hugh Boonen täytyy samalla hävitä ainiaaksi."
"Olen luvannut sen pyhimmät valani vannoen."
"Siinä tapauksessa, että Boone haudataan ikiajoiksi, asian ei tarvinne mennä sen pidemmälle. Mutta jos hän ilmestyy takaisin, niin kaikki tulee heti ilmi. Saamme kiittää Sherlock Holmesia siitä, että asia sentään selvisi näin pian. Haluaisinpa tietää, miten pääsit tähän tulokseen."
Ystäväni vastasi: "Istumalla yhden yön viiden pieluksen varassa ja polttamalla rasiallisen tupakkaa. Jos ajamme nyt Baker Streetille, Watson, taidamme ehtiä juuri parahiksi aamiaiselle."