[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fY6vh-gQOHGq8AA6b8UOtC7XJHaocw_aBF6GvF8Ew8h0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1822,"Sherlock Holmesin seikkailut I","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"1822-doyle-arthur-conan-sherlock-holmesin-seikkailut-i","1822__Doyle_Arthur_Conan__Sherlock_Holmesin_seikkailut_I",null,"novelli",[],[],"fi",1892,1933,37551,244200,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää Sherlock Holmesin ja tohtori Watsonin varhaisia tutkimuksia Lontoossa. Holmes ratkaisee terävällä päättelykyvyllään rikoksia ja mysteereitä, kuten kuninkaan pulmallisen tilanteen, Punatukkaisten säätiön arvoituksen sekä Boscombe-laakson salaisuuden.","Arthur Conan Doylen 'Sherlock Holmesin seikkailut I' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1822. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SHERLOCK HOLMESIN SEIKKAILUT I\n\nKuningas pulassa\n\n\nKirj.\n\nARTHUR CONAN DOYLE\n\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut O.E.J.\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKuningas pulassa.\nPunatukkaisten säätiö.\nKadonnut sulhanen.\nBoscombe-laakson salaisuus.\nViisi appelsiininsiementä.\nHalkihuulinen kerjäläinen.\n\n\n\n\n\n\nKUNINGAS PULASSA.\n\n\nI.\n\nSherlock Holmesille hän on aina _nainen_. Olen vain ani harvoin kuullut\nHolmesin mainitsevan häntä millään muulla nimellä. Hänen silmissään hän\nsaattaa varjoon kaikki muut sukupuolensa edustajat ja on heitä\nkorkeammalla. Syynä ei ollut se, että hän oli tuntenut jotakin\nrakkauden tapaista Irene Adleria kohtaan. Kaikki tunteet ja\nmielenliikutukset, varsinkin rakkaus, olivat hänen kylmälle,\ntäsmälliselle ja ihailtavan tyynelle luonteelleen vastenmieliset.\nJohtopäätösten ja huomioiden tekemisessä hän oli mielestäni täydellisin\najattelukone, mitä maailmassa on konsanaan nähty, mutta rakastajaksi\nhän ei sopinut. Hän ei puhunut milloinkaan hellemmistä tunteista muuten\nkuin ivaten ja pilkaten. Tutkijalle ne olivat ihailtavia asioita --\nvallan erinomaisia, kun oli kysymys ihmisten vaikuttimien ja tekojen\npaljastamisesta. Mutta jos tottunut, harkitseva ajattelija avaisi\nherkän ja huolellisesti tarkistetun mielensä moisille tungettelijoille,\nniin se merkitsisi, että hänen elämäänsä ilmestyisi samalla häiritsevä\ntekijä, joka voisi saattaa hänen ajatustyönsä tulokset epäilyksen\nalaisiksi. Jos herkkään soittokoneeseen heitettäisiin hiekkaa, tai jos\nHolmesin tehokkaasen suurennuslasiin tulisi halkeama, niin se ei voisi\nmatkaansaattaa suurempaa häiriötä, kuin minkä voimakas tunnekiihtymys\naiheuttaisi hänen kaltaisessaan luonteessa. Ja hänen mieleensä oli\nkuitenkin painunut_ yksi_ nainen, ja tämä nainen on nyttemmin kuollut\nIrene Adler, muistossa hämärä ja epäilyttävä.\n\nViime aikoina olin nähnyt Holmesin hyvin harvoin. Avioliittoni oli\nloitontanut meidät toisistamme. Oma täydellinen onneni ja kodin\nympärille keskittyvät harrastukset, joita aina ilmestyy, kun mies\npääsee niin pitkälle, että hän istuu oman pöydän ääressä, saivat\nkaiken huomioni kohdistumaan niihin; kun taas Holmes, joka koko\nboheemi-sielustaan inhosi seuraelämää kaikissa sen muodoissa, jäi\nasumaan huoneistoomme Baker Streetille, vanhojen kirjojensa pariin\nhautautuen ja omistaen aikansa viikosta toiseen milloin kokaiinille,\nmilloin omalle kunnianhimolleen, käyttämänsä myrkyn aiheuttamalle\nuneliaisuudelle ja läpitunkevan neronsa musertavalle tarmolle. Rikoksen\ntutkiminen kiinnosti häntä edelleenkin aivan yhtä syvästi kuin\nennenkin, ja hän käytti tavattomat lahjansa ja harvinaisen\nhuomiokykynsä jälkien seuraamiseen ja arvoitusten ratkaisemiseen, jotka\nvirallinen poliisi oli jättänyt toivottomina tapauksina sikseen.\nSilloin tällöin kuulin epämääräisiä huhuja hänen edesottamisistaan:\nhänen kutsumisestaan Odessaan Trepovin murhan johdosta, Trincomaleessa\ntapahtuneen, Atkinsonin veljeksiä koskevan omituisen murhenäytelmän\nselvittämisestä ja lopuksi tehtävästä, jonka hän oli niin\nhienotunteisesti ja mestarillisesti suorittanut Hollannin\nkuningasperheelle. Näiden elonmerkkien lisäksi, jotka näin\npäivälehdistä, kuten kaikki muutkin niiden lukijat, en tiennyt juuri\nmitään muuta vanhasta ystävästäni ja asuintoveristani.\n\nEräänä iltana -- maaliskuun 20 päivänä 1888 -- ollessani kotimatkalla\npotilaan luota (olin näet jälleen alkanut harjoittaa yksityistä\nlääkärintointani) -- tulin poikenneeksi Baker Streetille. Mennessäni\ntutun oven ohi, johon kihlausaikani ja \"Purppuratutkielmassa\"\nselostetut synkät tapaukset mielessäni erottamattomasti liittyivät,\nminut valtasi kiihkeä halu tavata Holmesia ja saada tietää, mihin\nasioihin hänen ajatuskykynsä harvinainen terävyys nyt mahdollisesti\nkohdistui. Hänen huoneensa olivat kirkkaasti valaistut, ja katsoessani\nylös näin hänen pitkän ja laihan vartalonsa pari kertaa ikkunassa,\ntummana varjokuvana kierrekaihtimeen kuvastuen. Hän käveli edestakaisin\nhuoneessaan, nopeasti ja tarmokkaasti, kädet selän takana ja pää\npainuksissa. Minulle, joka tunsin hänen kaikki mielentilansa ja\ntapansa, tämä asento ja käveleminen puhuivat omaa kieltään. Hän oli\njälleen työssä. Hän oli ravistautunut valveille huumausmyrkyn luomista\nunelmista ja oli ahnaasti käynyt käsiksi johonkin uuteen tehtävään.\nSoitin kelloa, ja minut vietiin huoneeseen, jota olimme ennen\nyhteisesti käyttäneet.\n\nHänen käytöksessään ei ollut mitään erityistä ihastumiseen viittaavaa.\nHän oli hillitty, kuten aina, mutta luulen hänen olleen iloisen\nnähdessään minut. Sanomatta tuskin sanaakaan, mutta luoden minuun\nystävällisen katseen hän viittasi nojatuoliin, siirsi sikarilaatikkonsa\neteeni ja nyökäytti kehoittavasti päätään sinnepäin, jossa tiesin\nviskyn ja soodan olevan. Sitten hän jäi seisomaan takkavalkean eteen ja\nkatseli minua tutkivasti omalla erikoisella tavallaan.\n\n\"Aviosääty sopii sinulle\", hän huomautti. \"Luulenpa, Watson, että\npainosi on lisääntynyt seitsemän ja puoli naulaa sen jälkeen kun\nviimeksi näin sinut.\"\n\n\"Seitsemän\", oikaisin.\n\n\"Olisin todellakin arvioinut lisäyksen hiukan suuremmaksi. Vain hiukan\nsuuremmaksi, Watson. Ja sinä työskentelet jälleen. Viimeksi\ntavatessamme et maininnut mitään siitä, että aioit jälleen ruveta\nvaljaisiin.\"\n\n\"Mistä sen nyt tiedät?\"\n\n\"Näen sen, totean päätelmillä. Mistä voin esimerkiksi tietää, että olet\nhiljan kastunut perin pohjin ja että sinulla on mitä kömpelöin ja\nhuolimattomin palvelustyttö?\"\n\n\"Hyvä Holmes, tämä on liikaa. Sinut olisi varmasti poltettu roviolla,\njos olisit elänyt joitakin vuosisatoja aikaisemmin. On totta, että tein\ntorstaina jalkamatkan maalle ja tulin kotiin kamalassa siivossa, mutta\nkoska olen sen jälkeen muuttanut vaatteet, niin en voi kuvitellakaan,\nmistä huomaat sen, Mary Jane on kylläkin auttamaton, ja vaimoni on\nsanonut hänet irti, mutta en voi sittenkään käsittää, mistä näet kaiken\ntämän.\"\n\nHän naurahti hiljaa ja hieroi pitkiä, hermostuneita käsiään.\n\n\"Maailman yksinkertaisin asia\", hän huomautti; \"silmäni sanovat\nminulle, että vasemman kenkäsi sisäsivulla, juuri siinä, johon tulen\nloimu nyt sattuu, on nahassa kuusi melkein yhdensuuntaista naarmua. Ne\novat ilmeisesti syntyneet siten, että joku on kuivunutta likaa\npoistaessaan varsin huolimattomasti raapinut pohjan reunaa. Siitä,\nnäetkös, tein molemmat johtopäätökseni, että olet ollut ulkona sateessa\nja että sinulla on palveluksessasi kaikesta välinpitämätön ja\nerityisesti jalkineita tärvelevä lontoolainen raataja. Mitä taas\ntyöhösi tulee -- no, jos huoneeseesi tulee henkilö, joka levittää\nympärilleen jodoformin hajua ja jolla on oikean käden etusormessa musta\nlaapistahra ja hatussaan kuhmu, joka ilmaisee, mihin hän on kätkenyt\nkuulotorven, niin olisinpa todellakin typerä, ellen määrittelisi hänen\nkuuluvan lääkeopillisen ammattikunnan toimiviin jäseniin.\"\n\nEn voinut olla nauramatta kuultuani selityksen, kuinka vaivattomasti\nhän oli tehnyt johtopäätöksensä. \"Selostettuasi kaikki\", huomautin,\n\"asia tuntuu aina niin naurettavan yksinkertaiselta, että minunkin\nolisi pitänyt kyetä selvittämään se, mutta siitä huolimatta olen joka\nkerta, kun tämmöistä tapahtuu, täysin ymmällä, kunnes taas selität,\nmiten olet menetellyt. Ja kuitenkin uskon, että minulla on yhtä hyvät\nsilmät kuin sinullakin.\"\n\n\"Aivan niin\", hän vastasi, sytyttäen savukkeen ja istahtaen\nnojatuoliin. \"Sinä näet, mutta et huomaa. Erotus on päivänselvä. Sinä\nolet esimerkiksi nähnyt monta monituista kertaa eteisestä tänne\njohtavat portaat.\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Kuinka monesti?\"\n\n\"Satoja kertoja.\"\n\n\"Kuinka monta on porrasaskelmia?\"\n\n\"Kuinkako monta? Sitä en todellakaan tiedä.\"\n\n\"Juuri niin! Sinä et ole huomannut. Ja kuitenkin olet nähnyt.\nSiihen tahdoin tullakin. Minä puolestani tiedän portaita olevan\nseitsemäntoista, koska olen sekä nähnyt että huomannut. Mutta asiasta\ntoiseen. Koska nämä pienet tehtävät huvittavat sinua ja kun olet hyvän\nhyvyyttäsi vaivautunut merkitsemään muistiin joitakin sinänsä aivan\nmitättömiä aikaansaannoksia, niin tämä ehkä kiinnostaa sinua.\" Hän\nojensi minulle paksulle, punertavalle paperille kirjoitetun kirjeen,\njoka oli ollut koko ajan avoimena pöydällä. \"Se tuli äsken postissa.\nLue se ääneen!\"\n\nKirjeessä ei ollut päiväystä, ei allekirjoitusta eikä osoitetta.\n\n\"Tänä iltana neljännestä yli seitsemän\", sanottiin siinä, \"Teitä tulee\ntapaamaan eräs henkilö, joka haluaa neuvotella kanssanne sangen\ntärkeästä asiasta. Teidän eräälle Euroopan kuninkaalliselle perheelle\näskettäin tekemänne palvelukset ovat osoittaneet, että Teille voi\nturvallisesti uskoa asioita, joiden merkitystä tuskin voidaan arvioida\nliian suureksi. Tämmöisen arvostelun olemme Teistä joka taholta\nsaaneet. Olkaa siis kotona sanottuun aikaan älkääkä loukkaantuko siitä,\nettä vieraanne salaa kasvonsa naamiolla.\"\n\n\"Tämä on todellakin salaperäistä\", huomautin. \"Mitä luulet sen\ntarkoittavan?\"\n\n\"Minulla ei ole vielä mitään lähtökohtaa. Ja ruveta arvailemaan ja\nrakentelemaan olettamuksia ilman kiinteätä lähtökohtaa on\nperusteellinen erehdys. Siinä alkaa aivan huomaamattaan muokata\ntosiasioita otaksumiin sopiviksi, vaikka otaksumat pitää päinvastoin\nlaatia tosiasioiden mukaan. Mutta itse kirje? Mitä päätelmiä teet\nsiitä?\"\n\nTarkastin huolellisesti sekä käsialaa että paperin.\n\n\"Tämän kirjoittaja on todennäköisesti varakas mies\", huomautin sitten,\nkoettaen jäljitellä ystäväni menettelytapaa. \"Tämmöinen paperi on\nilmeisesti sangen kallista -- se on harvinaisen paksua ja jäykkää.\"\n\n\"Harvinaisen paksua ja jäykkää -- sinäpä sen sanoit. Se ei olekaan\nEnglannissa tehtyä. Katsele sitä valoa vasten.\"\n\nMinä tein niin ja huomasin vesileiman, jossa oli iso E pienen g:n\nkeralla, iso P ja sitten iso G pienen t:n seuraamana.\n\n\"Mitä sanot siitä?\" Holmes kysyi.\n\n\"Että siinä on valmistajan nimi, tai ainakin hänen nimikirjaimensa.\"\n\n\"Eipäs olekaan. G ja t yhdessä merkitsevät 'Gesellschaft', joka on\nsaksalainen vastine sanalle 'yhtiö'. Tämä lyhennys on siellä yhtä\ntavallinen kuin meillä 'Co'. P merkitsee luonnollisesti 'Papier'.\nSitten seuraa Eg. Katsotaanpa tietosanakirjastamme.\" Hän etsi\nhyllyiltään paksun ruskean kirjan. \"Eglow, Eglonitz -- kas tässä: 'Eger.\nSaksankielisessä seudussa Böömissä lähellä Carlsbadia. Tunnettu\nWallensteinin kuolemasta ja lukuisista lasi- ja paperitehtaistaan.'\nMitä sanot siitä, poikaseni?\" Hänen silmänsä loistivat ja hän puhalsi\nriemuitsevasti sinisen savupilven kattoon.\n\n\"Että paperi on valmistettu Böömissä.\"\n\n\"Aivan niin. Ja mies, joka kirjoitti kirjeen, on saksalainen.\nHuomaatko, kuinka omituisesti hän on laatinut lauseen: 'Tämmöisen\narvostelun olemme Teistä joka taholta saaneet'? Sen kirjoittaja ei ole\nranskalainen eikä venäläinenkään. Vain saksalainen on noin epäkohtelias\nteonsanojaan kohtaan. Nyt on siis jäljellä vain kysymys mitä tämä\nsaksalainen tahtoo, joka kirjoittaa böömiläiselle paperille eikä halua\nnäyttää kasvojaan, vaan esiintyy mieluummin naamioituna. Ja siinä hän\ntuleekin, ellen erehdy, itse vastaamaan kaikkiin kysymyksiimme.\"\n\nHänen vielä puhuessaan kuulimme kavioiden kopinaa ja pitkän raapaisun,\nkun vaununpyörät sattuivat katukäytävän reunaan, minkä jälkeen\novikelloa soitettiin kiivaasti. Holmes vihelsi.\n\n\"Parivaljakko, äänestä päättäen\", hän sanoi mennen ikkunan ääreen.\n\"Niinpä onkin. Pienet umpivaunut ja kaksi komeata hevosta, jotka\nkumpikin maksavat melkoisen summan. Tähän tapaukseen sisältyy ainakin\nrahaa, Watson, vaikkapa siinä ei olisikaan mitään muuta.\"\n\n\"Minun lienee parasta mennä nyt, Holmes?\"\n\n\"Ei suinkaan, tohtori. Istu vain alallasi. Ilman sihteeriäni en tule\ntoimeen. Ja tämä näyttää varsin lupaavalta. Olisi vahinko jättää se\nmerkitsemättä muistiin.\"\n\n\"Mutta asiakkaasi --\"\n\n\"Hänestä ei väliä. Voimmehan molemmat tarvita apuasi. Nyt hän tulee.\nSiirry tuohon nojatuoliin, tohtori, ja pidä korvat ja silmät auki.\"\n\nPortaista ja käytävästä kuuluneet raskaat ja hitaat askeleet\npysähtyivät oven taakse, johon samassa koputettiin kovasti ja\nvaativasti.\n\n\"Sisään!\" Holmes kehoitti.\n\nHuoneeseen astui mies, jonka pituus tuskin saattoi olla vähempää kuin\nkolme kyynärää ja kuusi tuumaa ja jolla oli Herkuleen hartiat ja\njäsenet. Hänen ulkoasunsa oli upea, mutta koristeltu tavalla, jota\nEnglannissa olisi sanottu mauttomaksi. Kahden puolen napitettavassa\npäällystakissa oli muhkea astrakaanikaulus ja hihansuissa leveät\nreunukset samasta nahasta, ja olkapäitä verhoava tummansininen viitta,\nvuori heleänpunaista silkkiä, oli kiinnitetty leuan alle suurella,\nsäihkyvällä beryllineulalla. Pohkeiden puoliväliin ulottuvat saappaat,\njoiden suut olivat reunustetut kallisarvoisella ruskealla turkiksella,\ntäydensivät ja ehensivät hänen tekemäänsä yleisvaikutusta: barbaarin\nloisteliaisuutta, joka muuten ilmeni hänen koko esiintymistavastaankin.\nKädessä hänellä oli leveälierinen hattu, ja kasvojen yläosaa peitti\nposkipäiden alapuolelle saakka ulottuva musta samettinaamio, jonka hän\noli ilmeisesti juuri ovelle astuessaan asettanut paikoilleen, koskapa\nhän vielä hypisteli sitä. Kasvojen alaosasta päättäen hän oli voimakas\nluonne; paksu, hiukan riippuva alahuuli ja pitkä, suora leuka\nviittasivat itsepäisyyttä lähentelevään päättäväisyyteen.\n\n\"Te saitte kirjeeni?\" hän kysyi syvällä, karhealla äänellä ja vahvasti\nsaksaksi murtaen. \"Mainitsin siinä haluavani tavata teitä.\" Hän katsoi\nmeihin, epävarmana, kumpaa hänen oli puhuteltava.\n\n\"Olkaa hyvä, käykää istumaan\", Holmes kehoitti. \"Tämä on ystäväni ja\ntyötoverini tohtori Watson, joka silloin tällöin hyväntahtoisesti\navustaa minua. Ketä minulla on kunnia puhutella?\"\n\n\"Voitte sanoa minua kreivi von Krammiksi. Olen böömiläinen aatelismies.\nTämä ystävänne on varmaankin, kuten ymmärrän, luotettava mies ja\nsalaisuuksien suhteen niin vaitelias, että voin uskoa hänelle\ntärkeimmätkin asiat. Muussa tapauksessa tahtoisin mieluummin puhua\nkanssanne kahden kesken.\"\n\nMinä nousin, mutta Holmes tarttui ranteeseeni ja painoi minut takaisin\ntuoliin. \"Joko molemmille tai ei kummallekaan\", hän vastasi. \"Voitte\nsanoa tälle herralle kaiken, minkä aiotte sanoa minullekin.\"\n\nKreivi kohautti leveitä olkapäitään. \"Sitten minun täytyy ensin vaatia\nteitä kumpaakin pitämään asia ehdottomasti salassa kaksi vuotta, minkä\njälkeen sillä ei ole mitään merkitystä. Nyt asiani voi kuitenkin käydä\nniin kohtalokkaaksi, ettei ole liioiteltua sanoa sen saattavan\nvaikuttaa Euroopan historiaan.\"\n\n\"Lupaan sen\", Holmes sanoi.\n\n\"Minä myös.\"\n\n\"Pyydän teitä suomaan anteeksi naamioni\", omituinen vieraamme jatkoi.\n\"Ylhäinen päämieheni tahtoo asiamiehensä pysyvän teille tuntemattomana,\nja omasta puolestani voin samalla tunnustaa, ettei äsken sanomani nimi\noikeastaan ole omani.\"\n\n\"Tiesin sen\", Holmes huomautti kuivasti.\n\n\"Asia on mitä arkaluontoisin ja siihen on käytävä käsiksi mitä\nvarovaisemmin, sillä jos sitä ei saada nyt lopullisesti haudatuksi,\nniin seurauksena voi olla suunnaton häväistysjuttu, joka vakavasti\nloukkaa erästä Euroopan kuninkaallista perhettä. Se koskee suoraan\nsanoen Ormsteinien, Böömin perinnöllisten kuninkaiden, suurta sukua.\"\n\n\"Siitäkin olin selvillä\", Holmes mutisi painautuen syvemmälle\nnojatuoliinsa ja ummistaen silmänsä.\n\nVieraamme katseli ilmeisesti hämmästyneenä hänen velttoa asentoaan ja\nilmeettömiä kasvojaan, miestä, joka oli epäilemättä kuvattu hänelle\nEuroopan terävimmäksi ajattelijaksi ja tarmokkaimmaksi salapoliisiksi.\nHolmes avasi hitaasti silmänsä ja loi kärsimättömän katseen\njättiläismäiseen asiakkaaseensa.\n\n\"Jos teidän majesteettinne suvaitsisi selostaa kysymyksessä olevan\nasian\", hän lausui, \"niin minun olisi helpompi avustaa teitä\nneuvoillani.\"\n\nMies hypähti tuolistaan ja alkoi kävellä kiihtyneesti edestakaisin.\nSitten, tehden alistuvan eleen, hän tempaisi naamion kasvoiltaan ja\nheitti sen lattialle. \"Olette oikeassa!\" hän huudahti. \"Olen Böömin\nkuningas. Mitäpä sen salaaminen hyödyttäisi?\"\n\n\"Ei mitään\", hymähti Holmes. \"Teidän majesteettinne ei ollut vielä\nehtinyt sanoa sanaakaan, ennen kuin jo tiesin, että edessäni seisoi\nVilhelm Gottsreich Sigismund von Ormstein, Cassel-Felsteinin\nsuurherttua ja Böömin kuningas.\"\n\n\"Sittenpä ymmärtänettekin\", harvinainen vieraamme sanoi, istuutuen\njälleen ja sivellen korkeata, valkoista otsaansa, \"sittenpä\nymmärtänettekin, etten ole tottunut itse toimittamaan tämmöisiä\nasioita. Asiani on kuitenkin niin arkaluontoinen ja asemani sellainen,\netten katsonut voivani käyttää minkäänlaisia välikäsiä. Olen\nmatkustanut tuntemattomana Prahasta saakka neuvotellakseni kanssanne.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja jatkakaa\", Holmes kehoitti ja ummisti jälleen silmänsä.\n\n\"Selostan lyhyesti yksityiskohdat. Vieraillessani noin viisi vuotta\nsitten jonkin ajan Varsovassa tutustuin tunnettuun seikkailijattareen\nIrene Adleriin. Nimi lienee varmaankin tuttu.\"\n\n\"Ole ystävällinen, tohtori, ja etsi hänet hakemistostani\", Holmes sanoi\navaamatta silmiään.\n\nHänellä oli jo monta vuotta ollut tapana merkitä huolellisesti ja\njärjestelmällisesti muistiin nimiä ja tapahtumia, ja tämä hakemisto oli\nnyt niin täydellinen, että oli vaikea löytää edes jonkin verran\nhuomiota herättänyttä tapahtumaa tai henkilöä, josta hän ei olisi\nvoinut heti antaa tietoja. Irene Adleria koskevan merkinnän löysin\njuutalaisen rabbinin ja erään esikuntaupseerin välistä, joista\njälkimmäinen oli kirjoittanut tutkielman syvänmeren kaloista.\n\n\"Näytäppäs tänne\", Holmes sanoi. \"Jahah! Syntynyt New Jerseyssä 1858.\nMatala altto -- hm! La Scala -- hm! Primadonna Varsovan keisarillisessa\noopperassa, aivan niin! Ei esiinny enää oopperoissa -- jahah! Asuu\nnykyisin Lontoossa. Teidän majesteettinne antautui, mikäli ymmärrän,\ntekemisiin tämän nuoren naisen kanssa, kirjoitti hänelle joitakin\nuskallettuja kirjeitä, ja haluaa nyt saada ne takaisin.\"\n\n\"Juuri niin, mutta mistä te --\"\n\n\"Tulitteko solmineeksi salaisen avioliiton?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Onko olemassa mitään laillisia asiakirjoja tai sitoumuksia?\"\n\n\"Ei\".\n\n\"Sitten en ymmärrä teidän majesteettianne. Jos tuo nuori nainen tekisi\nkirjeet tunnetuiksi saadakseen aikaan häväistysjutun tai muussa\ntarkoituksessa, niin millä hän todistaisi niiden alkuperän?\"\n\n\"Se ilmenisi käsialasta.\"\n\n\"Eikö mitä! Väärennetty.\"\n\n\"Yksityisestä kirjepaperistani.\"\n\n\"Varastettua.\"\n\n\"Sinetistäni.\"\n\n\"Jäljennös.\"\n\n\"Valokuvastani.\"\n\n\"Ostettu.\"\n\n\"Meidät on valokuvattu samalle kortille.\"\n\n\"Niinkö? Se on paha juttu. Teidän majesteettinne on menetellyt varsin\nvaromattomasti.\"\n\n\"Olin hullu -- aivan järjiltäni.\"\n\n\"Te olette antanut hänelle vaarallisen aseen.\"\n\n\"Olin siihen aikaan vain kruununprinssi ja nuori vielä. Eihän ikäni ole\nnytkään enempää kuin kolmekymmentä.\"\n\n\"Se täytyy saada takaisin,\"\n\n\"Olemme yrittäneet ja epäonnistuneet.\"\n\n\"Teidän majesteettinne saa luvan maksaa. Sen täytyy olla ostettavissa.\"\n\n\"Hän ei suostu myymään sitä.\"\n\n\"Sitten se on varastettava.\"\n\n\"Viisi yritystä on jo tehty. Palkkaamani murtovarkaat ovat kaksi eri\nkertaa tarkastaneet hänen asuntonsa läpikotaisin. Kerran olemme\nanastaneet hänen matkatavaransakin hänen ollessaan matkalla. Ja\nkahdesti olemme käyneet hänen kimppuunsa. Kaikki turhaan.\"\n\n\"Kuvasta ei ole nähty jälkeäkään?\"\n\n\"Ei merkkiäkään.\"\n\nHolmes naurahti. \"Tämähän taitaa ollakin koko näppärä tapaus.\"\n\n\"Minulle erittäin vakava asia\", kuningas huomautti moittivasti.\n\n\"Tietysti. Entä mitä hän aikoo tehdä valokuvalla?\"\n\n\"Tuhota minut.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Aion juuri mennä naimisiin.\"\n\n\"Olen kuullut siitä.\"\n\n\"Tuleva puolisoni on Clotilde Lothman von Saxe-Meningen, Skandinavian\nkuninkaan toinen tytär. Te kait olette kuullut puhuttavan hänen\nperheensä jyrkistä periaatteista. Hän itse on mitä hienoin ja\nherkkätunteisin nuori nainen. Entisyyteeni kohdistuva epäilyksen\nvarjokin tekisi koko asian tyhjäksi.\"\n\n\"Ja Irene Adler --?\"\n\n\"Uhkaa lähettää kuvan hänelle. Ja sen hän tekeekin. Olen siitä aivan\nvarma. Te ette tunne häntä, mutta hänellä on teräksinen tahto. Hänellä\non kauniimmat kasvot kuin monella tunnetulla kaunottarella ja\npäättäväisempi luonne kuin monella miehellä. Hän ei salli minun mennä\nnaimisiin kenenkään toisen kanssa. Sen estämiseksi hän tulee menemään\nvaikka kuinka pitkälle.\"\n\n\"Oletteko varma, ettei hän ole vielä lähettänyt kuvaa?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ja minkä perusteella?\"\n\n\"Koska hän on sanonut lähettävänsä sen samana päivänä, jolloin kihlaus\nvirallisesti julkaistaan. Ja se tapahtuu ensi maanantaina.\"\n\n\"Sittenhän meillä on vielä aikaa kolme päivää\", Holmes sanoi\nhaukotellen. \"Sehän sopii mainiosti, sillä minulla on juuri nyt pari\nkolme tärkeätä asiaa toimitettavinani. Teidän majesteettinne jää\ntietysti toistaiseksi Lontooseen?\"\n\n\"Luonnollisesti. Tapaatte minut hotelli Langhamista kysyessänne kreivi\nvon Krammia.\"\n\n\"Ilmoitan parilla rivillä, miten asia edistyy.\"\n\n\"Tehkää se. Odotan mitä kiihkeimmin pienintäkin uutista.\"\n\n\"Entä rahallinen puoli?\"\n\n\"Siinä suhteessa teillä on vapaa toimivalta.\"\n\n\"Ilman mitään ehtoja?\"\n\n\"Sanon teille, että olen valmis uhraamaan kokonaisen maakunnan\nkuningaskunnastani, jos vain saan takaisin tuon valokuvan.\"\n\n\"Ja siihen mennessä --?\"\n\nKuningas otti viittansa alta painavan säämiskäpussin ja pani sen\npöydälle. \"Siinä on kolmesataa puntaa kultana ja seitsemänsataa\nseteleinä\", hän ilmoitti.\n\nHolmes kirjoitti kuitin muistikirjansa lehdelle, repäisi lehden irti ja\nojensi sen hänelle.\n\n\"Entä neidin osoite?\"\n\n\"Briony Lodge, Serpentine Avenue, St. Johns Wood.\"\n\nHolmes merkitsi sen muistiin. \"Vielä yksi kysymys. Oliko se\nkabinettikuva?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Hyvää yötä sitten, teidän majesteettinne. Todennäköisesti voimme\npiakkoin antaa teille hyviä uutisia. Ja hyvää yötä sinullekin, Watson\",\nhän lisäsi hetkisen kuluttua, kun kuninkaalliset ajoneuvot lähtivät\nvierimään pois. \"Jos vaivaudut tulemaan luokseni huomenna iltapäivällä\nkolmen aikana, niin keskustelisin mielelläni tästä pikkutapauksesta\nkanssasi.\"\n\n\nII.\n\nTulin Baker Streetille täsmälleen kello kolme, mutta Holmes ei ollut\nvielä palannut kaupungilta. Emännöitsijä ilmoitti hänen menneen ulos\nheti kahdeksan jälkeen aamulla. Istahdin sen tähden valkean eteen ja\npäätin odottaa, viipyisipä hän kuinka kauan hyvänsä. Omasta puolestani\nolin jo syvästi kiinnostunut tähän tehtävään, vaikka siinä ei\nnäkynytkään jälkeäkään mistään sellaisesta, joka oli tehnyt molemmat\nennen selostamani rikokset niin kaameiksi ja eriskummallisiksi, mutta\ntapaus oli sinänsä sellainen ja asianomaisen henkilön asema niin\nkorkea, että ne jo tekivät sen omalaatuiseksi. Ja olipa itse tutkittava\ntapaus minkälainen hyvänsä, niin ystäväni mestarillisessa asiain tilan\nkäsittämisessä ja hänen terävässä ja läpitunkevassa ajattelussaan oli\naina jotakin, joka sai minut nautinnolla tutkimaan hänen työtapaansa ja\nseuraamaan hänen nopeita ja nerokkaita päätelmiään, sillä juuri niiden\navulla hän selvitti monimutkaisimmatkin arvoitukset. Olin jo niin\ntottunut hänen aina uudistuvaan onnistumiseensa, etten tullut enää\najatelleeksikaan hänen voivan erehtyä.\n\nKello läheni jo neljää, kun ovi avautui ja huoneeseen tuli juopunut\nmies, jonka punaista ja tulehtunutta naamaa kehysti ruokkoamaton\nposkiparta ja vanuttunut tukka ja jolla oli yllään pahasti ryvettynyt\ntallirengin puku. Vaikka olinkin tottunut ystäväni hämmästyttävään\nnaamioitumistaituruuteen, minun täytyi katsoa häneen kolmesti,\nennenkuin oli varma, että hän se todellakin oli. Nyökäten minulle hän\nhävisi makuuhuoneeseen ja tuli viiden minuutin kuluttua takaisin,\npestynä, kammattuna ja tavallinen arkipuku yllään. Työntäen kädet\ntaskuihin hän istuutui verkalleen nojatuoliinsa, ojensi jalat tulta\nkohti ja alkoi sitten nauraa sydämensä pohjasta.\n\n\"No totta tosiaan!\" hän huudahti ja nauroi taas, kunnes hänen täytyi,\nhervottomana ja menehtymäisillään, nojautua tuolinsa selkämykseen.\n\n\"Mistä on kysymys?\"\n\n\"Tämä on todellakin aivan liian hullunkurista. Sinä et varmastikaan\nkykenisi konsanaan arvaamaan, missä olen ollut koko aamupäivän ja mitä\nolen tehnyt.\"\n\n\"En osapuillekaan. Mutta todennäköisesti olet tutkinut neiti Irene\nAdlerin tapoja ja ehkä hänen asuntoaankin.\"\n\n\"Aivan niin, mutta loppu oli jotensakin yllättävä. Kerron sinulle\nkaikki. Minä lähdin kotoa tänä aamuna heti kahdeksan jälkeen, työtä\nhakevaksi tallirengiksi pukeutuneena. Kaikkien kesken, jotka ovat\ntekemisissä hevosten kanssa, vallitsee ihmeellinen, jonkinlaiseen\nvapaamuurariuteen vivahtava yhteistunto. Jos kuulut heihin, niin pääset\nilman muuta selville kaikesta, mitä heidän keskuudessaan kulloinkin\ntiedetään. Briony Lodgen löysin heti. Pieni ja hienonhieno\nkaksikerroksinen huvila, julkisivu kadussa kiinni. Ovessa patenttilukko\nja takana puutarha. Oikealla on tilava, hienosti sisustettu olohuone,\njonka korkeat ikkunat ulottuvat melkein lattiaan saakka. Ne on\nvarmistettu noilla mahdottomilla englantilaisilla haoilla, jotka\nlapsikin voi aukaista. Huvilan takapuolella en huomannut mitään\nerityistä, paitsi että käytävän ikkunaan pääsee vaunujen katolta.\nKiersin huvilan ympäri ja tutkin sen joka taholta, mutta muuta\nmielenkiintoista en nähnyt.\n\n\"Sitten jatkoin verkalleen matkaani ja löysin, kuten olin odottanutkin,\npuutarhan toisella sivulla olevasta kujasta tallin, jossa hevosten\nsukiminen oli parhaillaan käynnissä. Ryhdyin avustamaan ja sain\nvaivojeni palkkioksi kaksi penceä, viskygrogin, hyppysellisen tupakkaa\nja niin paljon tietoja neiti Adlerista, kuin saatoin toivoa, ja\nsitäpaitsi vielä ainakin kymmenestä muusta naapuristossa asuvasta\nhenkilöstä, joista en olisi lainkaan välittänyt, mutta joiden\nelämäkerrat minun täytyi samalla kuulla.\n\n\"Mitä sinulle kerrottiin Irene Adlerista?\"\n\n\"Hän on pannut sillä kulmalla kaikki miehet pyörälle. Suloisin olento\nkoko tällä taivaankappaleella, sanovat Serpentine Avenuen tallin miehet\nyksimielisesti. Hän elää vaatimattomasti, laulaa konserteissa, lähtee\njoka päivä viiden aikana ajelemaan ja palaa täsmälleen kello seitsemän\npäivälliselle. Muina aikoina hän menee sangen harvoin ulos,\nlukuunottamatta niitä kertoja, jolloin hän käy laulamassa. Hänen\nluonaan käy vain yksi miesvieras, mutta hänet nähdään siellä varsin\nusein, jopa kahdestikin päivässä. Hän on tumma, kaunispiirteinen ja\npukeutuu erittäin hienosti, nimeltään Godfrey Norton ja ammatiltaan\nlakimies. Siinä näet, kuinka hyödyllistä on olla tuttavallisissa\nväleissä tavallisen vuokra-ajurin kanssa. Serpentine-tallin miehet\nolivat vieneet hänet kotiin ainakin parikymmentä kertaa ja tiesivät\nhänestä kaikki. Saatuani kuulla kaikki mitä miehet yleensä tiesivät\nheistä, lähdin kuljeskelemaan Briony Lodgen ympäristöön ja ryhdyin\nlaatimaan sotasuunnitelmaa.\n\n\"Tämä Godfrey Norton oli ilmeisesti tärkeä ja huomioonotettava tekijä.\nHän oli lakimies -- se tuntui arveluttavalta. Mikä suhde oli heidän\nvälillään ja mikä aiheutti hänen tiheät käyntinsä? Oliko neiti Adler\nhänen asiakkaansa, ystävänsä, vai hänen rakastajattarensa?\nEnsimmäisessä tapauksessa hän oli todennäköisesti luovuttanut valokuvan\nhänen haltuunsa. Toisessa ja kolmannessa tapauksessa se tuskin saattoi\nolla mahdollista. Tämän kysymyksen selvittäminen ratkaisisi, oliko\nminun jatkettava tutkimuksiani Briony Lodgessa, vai pitikö minun\nkohdistaa huomioni herra Nortonin Templessä olevaan asuntoon. Tämä oli\narka kohta, ja se laajensi tutkimusaluettani huomattavasti. Nämä\nyksityiskohdat ovat tietenkin väsyttäviä, mutta ellen selosta\nkohtaamiani pikku vaikeuksia, niin koko asian tila jää sinulle\nhämäräksi.\n\n\"Seuraan koko ajan kiinteästi mukana.\"\n\n\"Pohtiessani siinä asiaa puoleen ja toiseen näin pienten vaunujen\npysähtyvän huvilan eteen ja nuoren herrasmiehen hypähtävän ulos. Hän\noli huomattavan kaunis mies, tumma, hienopiirteinen ja solakka --\nilmeisesti sama, josta olin kuullut. Hänellä näytti olevan kova kiire,\nmikä ilmeni siitä, että hän melkeinpä ärjäisemällä käski ajurin odottaa\nja syöksyi juoksujalkaa portaita ylös, pyyhkäisten ovelle rientäneen\npalvelustytön tieltään kuten ainakin mies, joka on talossa kuin\nkotonaan.\n\n\"Hän viipyi sisällä noin puoli tuntia, ja tähyillessäni olohuoneen\nikkunoihin näin hänen kävelevän edestakaisin, kiihkeästi puhuen ja\nelehtien. Neiti Adleria en nähnyt. Hänen vieraansa poistui yhtä\nkiireesti ja äkkiä kuin oli tullutkin ja näytti entistä\nkiihtyneemmältä. Noustessaan vaunuihin hän otti taskustaan kultakellon\nja katsoi siihen miettivästi. 'Aja kuin paholainen', huudahti hän\nsitten ajurille, 'ensin Gross & Hankeylle Regent Streetille ja sitten\nSt. Monican kirkon eteen Edgware Roadille! Saat hyvät juomarahat, jos\nehdimme sinne kahdessakymmenessä minuutissa.\n\n\"Vaunut kiitivät pois, ja minä aloin jo ajatella olevan parasta\nkiiruhtaa niiden jälkeen, kun huvilan sivulla olevasta kujasta ilmestyi\npieni, kepeä landoo, jonka ajajan takki oli napitettu vain puoliväliin,\nkaulaliinan solmu korvan kohdalla ja valjaisiin kuuluvien solkivöiden\npäät kaikki irrallaan. Se oli tuskin päässyt portaiden eteen, kun ovi\nlensi auki ja vaunuihin hypähti eräs nainen. Näin hänet vain\nvilahdukselta, mutta kaunis hän oli, kasvot niin suloiset, että mies\nvoi niiden takia vaikka uhrata henkensä.\n\n\"'St. Monican kirkkoon, John!' hän huudahti. 'Viisi shillinkiä sinulle,\njos ehdimme sinne kahdessakymmenessä minuutissa.'\n\n\"Tässä oli tilaisuus, jota en saanut päästää käsistäni. Ollessani vielä\nkahden vaiheilla, koettaisinko päästä juosten ajoissa perille, vai\nkiidättäisinkö itseni sinne vaunujen takana riippuen, tuli samassa\najuri näkyviin. Ajaja silmäili ynseästi niin epäilyttävän näköistä\nkyydittävää kuin minä olin, mutta minä hyppäsin vaunuihin, ennen kuin\nhän ehti sanoa mitään. 'St. Monican kirkkoon', käskin sitten, 'ja viisi\nshillinkiä on teidän, jos ehdimme sinne kahdessakymmenessä minuutissa!'\nKello oli kahtakymmentäviittä vailla kaksitoista, ja niin ollen oli\naivan selvää, mistä oli kysymys. [Englannissa toimitetaan avioliittoon\nvihkiminen aina ennen kello kahtatoista.]\n\n\"Ajurillani oli nopea hevonen. Luulenpa, etten ole milloinkaan ajanut\nsellaista vauhtia, mutta toiset olivat sittenkin ehtineet perille ennen\nminua. Vaunut ja landoo seisoivat, hevoset märkinä, kirkon oven edessä\nsaapuessani paikalle. Maksoin ajurille ja riensin sisään. Kirkossa ei\nnäkynyt muita kuin ne kaksi, joiden jälkeen olin kiiruhtanut, ja\nvirkapukuinen pappi, joka tuntui selittävän heille jotakin. He\nseisoivat kaikki kolme kuorissa alttarin edessä. Minä tallustelin\nverkalleen peremmälle sivukäytävää pitkin, kuten ainakin\ntyhjäntoimittaja, joka on sattumalta pistäytynyt kirkkoon. Suureksi\nhämmästyksekseni kaikki kolme kääntyivät äkkiä minuun päin, ja Godfrey\nNorton tuli aivan juoksujalkaa luokseni.\n\n\"'Jumalan kiitos!' hän huudahti. 'Teistä saamme todistajan. Tulkaa!\nPian, pian!'\n\n\"'Minne sitten?' minä kysyin.\n\n\"'Tulkaa nyt vain! Meillä on aikaa vain kolme minuuttia!'\n\n\"Minut kiidätettiin melkeinpä raahaamalla alttarin eteen, ja ennen kuin\noikeastaan tiesinkään, missä olin, huomasin mutisevani korvaani\nkuiskattuja vastauksia ja vahvistavani todeksi asioita, joista minulla\nei ollut aavistustakaan, ja yleensä avustavani kahlehtimaan lailliseen\navioliittoon neiti Irene Adlerin ja Godfrey Nortonin, 'kumpikin\navioliittoon esteetön'. Toimitus kesti vain tuokion, ja siinä minä\nsitten seisoin, kiittelevä herra toisella ja yhtä sydämellisesti\nkiittelevä nainen toisella puolellani ja edessäni pappi, joka katseli\nmeitä suopeasti hymyillen. Tilanne oli niin mahdoton, etten ole\nkonsanaan mokomampaa nähnyt, ja sehän se sai minut vielä äskenkin niin\nsydämellisesti nauramaan. Heidän lupatodistuksessaan näyttää olleen\njokin sellainen puutteellisuus, ettei pappi katsonut voivansa vihkiä\nilman todistajaa, ja minun läsnäoloni, joka katsottiin onnelliseksi\nsattumaksi, säästi sulhaselta vaivan lähteä hakemaan todistajaa\nkadulta. Morsian antoi minulle kultarahan, jonka aion kiinnittää\nkellonvitjoihini tapauksen muistoksi.\"\n\n\"Sehän oli todellakin odottamaton käänne. Entä sitten?\"\n\n\"Minä ymmärsin, että koko suunnitelmani uhkasi epäonnistua. Nuoripari\nsaattoi kaikesta päättäen lähteä heti häämatkalle, ja siinä tapauksessa\nminun oli viipymättä ryhdyttävä nopeisiin ja tarmokkaisiin\ntoimenpiteisiin. Mutta kirkon ovella he kuitenkin erosivat; Norton\nlähti Templeen ja nuorikko kotiinsa. 'Lähden viiden aikana ajelemaan,\nkuten tavallisesti', hän sanoi noustessaan ajopeleihinsä. Enempää en\nkuullut. He ajoivat eri tahoille, ja minä menin matkoihini hoitamaan\nomia asioitani.\"\n\n\"Ja ne ovat?\"\n\n\"Viipale kylmää lihaa ja lasi olutta\", hän vastasi ja soitti kelloa.\n\"Minulla on ollut liian paljon tekemistä ehtiäkseni ajattelemaan\nsyömistä, ja tänä iltana minulla on todennäköisesti vielä enemmän\npuuhaa. Kuulehan, Watson, tahtoisitko hiukan auttaa minua?\"\n\n\"Mielihyvällä.\"\n\n\"Sinä ehkä joudut rikkomaan lakia.\"\n\n\"Samantekevää.\"\n\n\"Sinut voidaan vangitakin.\"\n\n\"Hyvän asian puolesta olen valmis siihenkin.\"\n\n\"Asiamme on suurenmoinen!\"\n\n\"Sitten odotan vain määräyksiäsi.\"\n\n\"Olin varma, että voisin luottaa sinuun.\"\n\n\"Mutta mitä oikeastaan tahdot minun tekevän?\"\n\n\"Kun rouva Turner on tuonut tarjottimen sisään, selitän sinulle kaikki.\nKas niin\", hän jatkoi, käyden ahnaasti pyytämänsä vaatimattoman\nannoksen kimppuun, \"minun täytyy puhua syödessäni, sillä aika rientää.\nKello on jo melkein viisi, ja kahden tunnin kuluttua meidän pitää olla\nBriony Lodgessa, jonne neiti Irene, tahi oikeammin rouva, palaa\najeluretkeltään täsmälleen kello seitsemän.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sen saat jättää minun huolekseni. Olen jo järjestänyt kaikki, mitä\nsiellä tulee tapahtumaan. Sinun suhteesi on vain yksi kohta minulle\nhyvin tärkeä. Sinä et saa sekaantua asiaan, tapahtuipa mitä hyvänsä.\nYmmärrätkö?\"\n\n\"Minun on siis oltava vain sivustakatsojana?\"\n\n\"Sinä et saa tehdä mitään muuta kuin mitä minä sanon. Siellä tulee\ntapahtumaan yhtä ja toista yllättävää, mutta älä välitä siitä. Lopuksi\nminut kannetaan sisään huvilaan. Neljä tahi viisi minuuttia myöhemmin\navataan olohuoneen ikkuna. Sinä asetut sen läheisyyteen.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sinä tulet näkemään minut koko ajan ja sinun on pidettävä silmällä\nminua.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja kun nostan kättäni -- näin -- niin sinä heität huoneeseen jotakin,\njonka annan sinulle sitä varten, ja samalla huudat, että tuli on irti.\nKaikki selvää, vai mitä?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Mitään todellista vaaraa emme matkaansaata\", hän jatkoi, ottaen\ntaskustaan pitkulaisen, sikarinmuotoisen esineen. \"Tämä on aivan\ntavallinen savuraketti, kummassakin päässä nalli, joka tekee sen\nitsestään syttyväksi. Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin heittää\ntämä ikkunasta sisään ja huutaa, että tuli on irti. Huutoosi yhtyy\nuseita muitakin, minkä jälkeen voit mennä seuraavaan kadunkulmaan\nodottamaan minua. Tulen sinne kymmenen minuutin kuluttua. Oletko nyt\nselvillä kaikesta?\"\n\n\"Minun pitää esiintyä toimettomana sivustakatsojana, asettua ikkunan\ntaakse, katsella sinua, heittää merkin saatuani tämä kapine huoneeseen,\nhuutaa tulen olevan irti ja sitten odottaa sinua lähimmässä\nkadunkulmassa.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Sitten voit turvallisesti luottaa minuun.\"\n\n\"Oivallista. Kello näkyy olevan jo niin paljon, että minun täytynee\ntehdä kaikki valmiiksi uutta osaani varten, jota aion näytellä tänä\niltana.\"\n\nHän meni makuuhuoneeseensa ja palasi hetkisen kuluttua ystävälliseksi\nja vaatimattomaksi metodistipapiksi pukeutuneena. Leveälierinen musta\nhattu, väljät housut, valkoinen kaulaliina, rakastettava hymy ja hiukan\nlapsekas ilme, jossa oli rahtunen hyvänsuopaa uteliaisuuttakin,\nmuodostivat niin mestarillisen ja eheän kokonaisuuden, että ainoastaan\nsuuri näyttelijä olisi kyennyt aikaansaamaan jotakin samantapaista.\nHolmes ei muuttanut vain ulkomuotoaan. Hänen puhe- ja käytöstapansa ja\nhänen koko sielunsakin näyttivät muuttuvan jokaista uutta valepukua ja\nuutta osaa vastaaviksi. Näyttämö menetti suuren taiteilijan ja taide\nsuuren ajattelijan, kun hän otti rikokset erikoisalakseen.\n\nKello oli neljännestä yli kuusi, kun lähdimme Baker Streetiltä ja\nkymmentä vailla seitsemän saapuessamme Serpentine Avenuelle. Oli tullut\npimeä ja katulyhtyjä sytytettiin parhaillaan, kun astelimme\nedestakaisin Briony Lodgen edustalla, odotellen sen hallitsijattaren\nsaapumista. Rakennus vastasi täsmälleen kuvaa, jonka olin saanut\nHolmesin suppeasta selostuksesta, mutta ympäristö ei näyttänyt\nläheskään niin rauhalliselta kuin olin odottanut. Pienellä kadulla oli\npäinvastoin silmäänpistävän paljon väkeä liikkeellä. Kadun kulmassa\nvetelehti ryhmä tupakoivia ja meluavia sakilaisia, saksien teroittaja\nseisoi rattaansa vieressä hiukan kauempana, pari kaartilaista\nnauratteli punastelevaa palvelustyttöä ja joukko hyvin pukeutuneita\nnuoria miehiä käveli edestakaisin, sikarit suussa.\n\n\"Kuten ymmärrät\", Holmes sanoi kävellessämme huvilan edustalla, \"tämä\navioliitto tekee asian paljon yksinkertaisemmaksi. Valokuva on nyt\nkaksiteräinen ase, sillä rouva Norton pelkää aivan yhtä paljon\nmahdollisuutta, että hänen miehensä saisi nähdä sen, kuin meidän\nasiakkaamme sitä, että kuva joutuisi prinsessan käsiin. Nyt on vain\nkysymys siitä, mistä löydämme sen.\"\n\n\"Niin, mistä?\"\n\n\"Ei ole lainkaan luultavaa, että hän kuljettaa sitä mukanaan. Se on\nkabinettikuva, jotka ovat yleensä niin kookkaita, ettei nainen voi\nmukavasti piilottaa niitä vaatteisiinsa. Ja hän tietää, ettei kuningas\nyhtään arkaile antaa kätyriensä käydä hänen kimppuunsa ja tarkastaa\nhäntä. Kaksi yritystä on jo tehty. Voimme siis pitää varmana, ettei\nhänellä ole sitä mukanaan.\"\n\n\"Missä voisi otaksua hänen säilyttävän sitä?\"\n\n\"Joko pankkiirinsa tai lakimiehensä huostassa. Nämä kaksi\nmahdollisuutta ovat olemassa, mutta omasta puolestani olen taipuvainen\najattelemaan, ettei meidän tarvitse ottaa huomioon kumpaistakaan.\nNaiset ovat luonnostaan taipuvaisia toimimaan salassa eivätkä\nmielellään ilmaise salaisuuksiaan muille. Hän voi luottaa omaan\nvalppauteensa, mutta hän ei kykene arvostelemaan, minkä verran\nyksityiset tai valtiolliset seikat voivat vaikuttaa liikemieheen. Kenen\nhuostaan hän siis uskoisi kuvansa? Sinun on sitäpaitsi muistettava,\nettä hän on luvannut täyttää uhkauksensa aivan näinä päivinä. Hän siis\nsäilyttää sitä paikassa, josta se on helposti saatavissa. Hän on\nkätkenyt sen omaan kotiinsa.\"\n\n\"Mutta taloonhan on jo murtauduttu kahdesti.\"\n\n\"Niin, mutta piilopaikkaa ei löydetty.\"\n\n\"Tiedätkö sinä sen?\"\n\n\"En, enkä aio etsiäkään.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Järjestän niin, että hän itse näyttää sen minulle.\"\n\n\"Hän kieltäytyy varmasti.\"\n\n\"Siihen hän ei saa tilaisuutta. Nyt kuulen vaunujen tulevan. Varmaankin\nhän. Tee nyt täsmälleen niin kuin olen sanonut.\"\n\nHänen vielä puhuessaan näimme vaunujen sivulyhtyjen ilmestyvän kadun\nkaarteeseen, ja heti sen jälkeen pysähtyi pieni siro landoo Briony\nLodgen oven eteen. Samassa juoksi yksi kulmassa vetelehtivistä miehistä\navaamaan vaunujen ovea ansaitakseen jonkin lantin, mutta hänet tyrkkäsi\nsyrjään toinen tyhjäntoimittaja, joka riensi paikalle samassa\ntarkoituksessa. Seurauksena oli kiivas sanasota, joka vain yltyi, kun\nkaartilaiset sekaantuivat asiaan ja rupesivat kiihtyneesti kannattamaan\nensinmainittua asianomaista, saaden heti tiukan vastustajan\nsaksienteroittajasta, joka taas oli kiivaasti jälkimmäisen puolella.\nTulisin joukosta iski jo nyrkillään, ja ehtimättä enää peräytyä\nvaunuista astunut nuori nainen joutui hurjasti tappelevien miesten\nkeskelle, jotka huhtoivat ympärilleen nyrkeillä ja kepeillä. Holmes\nsyöksähti paikalle suojelemaan naista, mutta päästyään tämän luo hän\nhuudahti valittavasti ja kaatui maahan, kasvot verissä. Nähdessään\nhänen kaatuvan miehet hajaantuivat heti ja lähtivät pakoon,\nkaartilaiset yhtäälle ja muut toisaalle. Hiukan loitompana oli koko\najan seissyt toimettomina sivustakatsojina joitakin hienomman näköisiä\nhenkilöitä, jotka nyt tulivat tarjoamaan apuaan naiselle ja katsomaan,\nmiten vanhan herran oli käynyt. Irene Adler, joksi häntä yhä vieläkin\nsanon, oli juossut portaita ylös ja seisoi niiden yläpäässä meitä\nkatsellen, kaunis ja sopusuhtainen vartalo piirtyen ovesta loistavaa\nvaloa vasten.\n\n\"Onko se miesparka pahasti loukkautunut?\" hän kysyi.\n\n\"Hän on kuollut!\" huudahtivat useat äänet.\n\n\"Ei, ei, hän kyllä elää vielä\", joku oikaisi, \"mutta hän heittää\nvarmasti henkensä, ennen kuin hänet ehditään saada sairaalaan.\"\n\n\"Rohkea mies\", lausui eräs nainen. \"Ne olisivat vieneet varmasti rouvan\nkukkaron ja kellon, ellei hän olisi sekaantunut asiaan. Ne kuuluivat\nkaikki yhteen, ja silloin ne tekevät mitä vain. Ah -- hän virkoaa nyt.\"\n\n\"Mutta eihän hän voi maata tässä kadulla. Saammeko tuoda hänet sisään,\nrouva?\"\n\n\"Tietysti. Kantakaa hänet olohuoneeseen. Siellä on mukava sohva. Tänne\nnäin, olkaa hyvä!\"\n\nHolmes kannettiin hitaasti ja juhlallisesti taloon ja laskettiin\nolohuoneen sohvalle, minun seuratessani asian kulkua ikkunan takaa,\njonne olin sillä aikaa siirtynyt. Huoneessa paloi lamppu, ja kun\nkaihtimia ei ollut vielä laskettu alas, saatoin nähdä hänet\naivan selvästi. En tiedä, mahtoiko hän tällä hetkellä tuntea\nomantunnonvaivoja esittämänsä osan johdosta, mutta omasta puolestani\ntunnustan suoraan, etten ole konsanaan ollut niin häpeissäni kuin\nkatsellessani tuota ihanaa naista, jota vastaan parhaillaan vehkeilin,\nkuinka sydämellisesti ja ystävällisesti hän hoiteli loukkautunutta. Ja\nkuitenkin olisin pettänyt Holmesin mitä katalimmin, jos olisin nyt\nluopunut tehtävästäni, jonka hän oli antanut minulle. Siispä paadutin\nsydämeni ja otin savuraketin takkini taskusta, ajatellen, etteihän\ntarkoituksemme ollut matkaansaattaa vahinkoa naiselle itselleen, vaan\nestää häntä vahingoittamasta muita.\n\nHolmes oli noussut istumaan, ja minä näin hänen liikuttavan kättään\nsairaan tavoin, joka haluaa raitista ilmaa. Palvelustyttö juoksi\nhuoneen poikki ja avasi ikkunan. Holmes kohotti kättään, ja nähdessäni\nmerkin minä heitin raketin sisään ja huusin: \"Tuli on irti!\" Tuskin\nolin saanut sanat suustani, kun kaikki katselijat, sekä miehet että\nnaiset, yhtyivät huutooni. Huone oli täynnä savua, joka tuprusi\nsankkana pilvenä ulos ikkunasta. Näin vilahdukselta jonkun juoksevan\nhuoneen poikki ja hetkistä myöhemmin kuulin Holmesin rauhallisesti\nselittävän, että hälytys oli ollut väärä. Minä pujottauduin levottoman\nja äänekkään väkijoukon halki ja kävelin verkalleen kadun kulmaukseen.\nTuntiessani kymmenen minuutin kuluttua Holmesin käden painuvan\nkainalooni olin iloinen saadessani poistua tästä rauhattomuuksien\npaikasta. Holmes kulki nopeasti ja sanaakaan virkkamatta muutamia\nminuutteja, kunnes käännyimme eräälle niistä hiljaisista kaduista,\njotka johtavat Edgware Roadille.\n\n\"Sinä hoidit tehtäväsi hyvin\", hän huomautti. \"Sitä ei olisi voitu\ntehdä paremmin. Kaikki onnistui mainiosti.\"\n\n\"Saitko valokuvan?\"\n\n\"Tiedän missä se on.\"\n\n\"Ja miten sait sen selville?\"\n\n\"Hän näytti minulle kätköpaikan, kuten sanoin hänen tekevänkin.\"\n\n\"En käsitä vieläkään.\"\n\n\"Tarkoitukseni ei ole salata sitä sinulta\", hän sanoi nauraen. \"Kaikki\noli sangen yksinkertaista. Ymmärsithän tietenkin heti, että kaikki nuo\nkadulla olijat olivat apulaisiani. Olin palkannut heidät vain tätä\niltaa varten.\"\n\n\"Sen kykenin arvaamaan.\"\n\n\"Kun miehet alkoivat tapella, minä sivelin kosteata puumaalia toiseen\nkäteeni. Sitten syöksähdin esiin, kaaduin ja sipaisin samassa kädelläni\nkasvojani ja jäin siihen lojumaan säälittävän pahasti loukkautuneena.\nVanha temppu.\"\n\n\"Senkin oivalsin.\"\n\n\"Minut kannettiin sisään -- sillä mitäpä hän olisi osannut muutakaan\ntehdä? Ja hän opasti meidät olohuoneeseensa, juuri samaan, jossa\nepäilin kuvan olevan. Epäluuloni kohdistuivat myös makuuhuoneeseen, ja\nnyt minun täytyi saada selville, kummassa hän säilytti sitä. Minut\nlaskettiin sohvalle, ja sitten pyysin saada raitista ilmaa. Heidän oli\npakko avata ikkuna, ja silloin tuli sinun vuorosi sekaantua asiaan.\"\n\n\"Mitä apua sinulla siitä oli?\"\n\n\"Se oli kaikkein tärkeintä. Kun nainen luulee tulen olevan irti, hän\nsyöksyy vaistomaisesti pelastamaan sitä, mikä hänestä on\nkallisarvoisinta. Tämä vaisto on täysin ylivoimainen, ja minä olen\nusein käyttänyt sitä hyväkseni. Darlingtonin jutussa minulla oli siitä\nsuurta hyötyä samoin kuin Arnsworth Castlen tapauksen selvittämisessä.\nÄiti ajattelee heti lastaan, ja naimaton nainen korujaan. Tässä\ntapauksessa olin varma, ettei talossa, jossa juuri olimme, ollut sen\nhallitsijattaren mielestä mitään muuta niin kallisarvoista kuin kuva,\njota etsimme. Sitä hän rientäisi pelastamaan. Tulipalohälytys onnistui\nihailtavan hyvin. Savu ja huudot olisivat olleet liikaa rautaisillekin\nhermoille. Ja hän käyttäytyi juuri niin kuin olin odottanutkin.\nValokuva on soittokellon koskettimen yläpuolelle seinälaudoitukseen\nkätketyssä lokerossa. Hän juoksi suoraan sinne, ja minä näin kuvan\nvilahdukselta, kun hän veti sen puoleksi esiin. Huudahtaessani, että\nhälytys oli väärä, hän työnsi sen takaisin, katsahti rakettiin ja\npoistui kiireesti, minkä jälkeen en enää nähnyt häntä. Minä nousin ja\nlivahdin tieheni, esitettyäni anteeksipyynnön kaiken aiheuttamani\nvaivannäön johdosta. Poistuessani olin kyllä kahden vaiheilla,\nyrittäisinkö ottaa kuvan heti huostaani, mutta huoneeseen sillä aikaa\nilmestynyt kuski piti niin valppaasti silmällä minua, että harkitsin\nolevan viisainta odottaa. Pieninkin hätiköiminen voisi turmella\nkaikki.\"\n\n\"Entä mitä aiot nyt tehdä?\"\n\n\"Tehtävämme on oikeastaan suoritettu. Huomenna menen kuninkaan ja sinun\nkanssasi tervehtimään häntä, jos tahdot tulla mukaan. Meidät viedään\nolohuoneeseen rouvaa odottamaan, mutta tullessaan sinne hän ei\ntodennäköisesti näe meistä eikä valokuvasta jälkeäkään. Hänen\nmajesteetilleen lienee melkoinen tyydytys saada ottaa se omin käsin\nhaltuunsa.\"\n\n\"Mihin aikaan aiotte mennä?\"\n\n\"Kello kahdeksan aamulla. Silloin hän ei ole vielä noussut, niin että\nsaamme toimia vapaasti. Meidän täytyy saattaa asia päätökseen ripeästi\nja aikaa hukkaamatta, sillä tämä avioliitto voi aikaansaada täydellisen\nmuutoksen hänen elämässään ja tavoissaan. Sähkötän heti kuninkaalle.\"\n\nNäin jutellen olimme saapuneet Baker Streetille ja pysähtyneet oven\neteen. Holmesin etsiessä avainta taskustaan joku ohikulkija toivotti\nhilpeästi:\n\n\"Hyvää yötä, herra Sherlock Holmes!\"\n\nKäytävällä seisoi useampia henkilöitä, mutta tervehdyksen oli\nilmeisesti lausunut solakka nuorukainen, joka samassa meni kiireesti\nohitsemme.\n\n\"Tuon äänen olen kuullut ennenkin\", Holmes sanoi jääden tuijottamaan\nhänen jälkeensä. \"Kukahan se mahtoi olla?\"\n\n\nIII.\n\nSen yön nukuin Holmesin luona, ja istuessamme aamiaispöydässä paahdetun\nleivän ja kahvin ääressä Böömin kuningas syöksähti sisään.\n\n\"Oletteko todellakin saanut sen?\" hän kysyi tarttuen molemmin käsin\nHolmesin olkapäihin ja katsoen häneen kiihkeästi.\n\n\"En vielä.\"\n\n\"Teillä on kuitenkin hyviä toiveita?\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Tulkaa sitten. En malta odottaa enää.\"\n\n\"Meidän täytyy ottaa hevonen.\"\n\n\"Vaununi odottavat oven edessä.\"\n\n\"Oivallista.\"\n\nMe kiiruhdimme ulos ja suuntasimme vielä kerran matkamme Briony\nLodgeen.\n\n\"Irene Adler on mennyt naimisiin\", Holmes huomautti.\n\n\"Naimisiin? Milloin?\"\n\n\"Eilen.\"\n\n\"Kenen kanssa?\"\n\n\"Norton-nimisen englantilaisen lakimiehen kanssa.\"\n\n\"Voidaanko otaksua hänen rakastavan miestään?\"\n\n\"Minä puolestani toivon vilpittömästi niin olevan.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Koska teidän majesteettinne ei tarvitse siinä tapauksessa enää pelätä\nmitään ikävyyksiä hänen taholtaan, ei nyt eikä milloinkaan. Jos hän\nrakastaa miestään, niin hän ei rakasta teidän majesteettianne. Ja kun\nhän ei rakasta teidän majesteettianne, niin hänellä ei ole mitään syytä\nsekaantua teidän majesteettinne asioihin.\"\n\n\"Aivan oikein. Ja kuitenkin -- no niin, en voi muuta kuin toivoa, että\nhän olisi ollut vertaiseni. Kuinka suurenmoinen kuningatar hänestä\nolisi tullutkaan!\" Hän vaipui ajatuksiinsa eikä virkkanut sanaakaan,\nennen kuin saavuimme Serpentine Avenuelle.\n\nBriony Lodgen ovi oli auki, ja portailla seisoi vanhahko nainen, joka\nkatseli meitä samalla sekä uteliaasti että pilkallisesti\nlaskeutuessamme vaunuista.\n\n\"Varmaankin herra Sherlock Holmes?\" hän sanoi.\n\n\"Olen Holmes\", ystäväni vastasi ja katsoi häneen kysyvästi ja\nhämmästyneesti.\n\n\"Rouva näet sanoi olevansa melkein varma, että tulette tänään tänne.\nHän matkusti tänä aamuna 5.15 lähtevällä junalla Charing Crossin\nasemalta miehensä kanssa mannermaalle.\"\n\n\"Mitä!\" Holmes peräytyi pari askelta, kalpeana mielipahasta ja\nhämmästyksestä. \"Tarkoitatteko, että hän on poistunut Englannista?\"\n\n\"Ainiaaksi.\"\n\n\"Entä valokuva?\" kuningas huudahti tukahtuneesti. \"Kaikki on hukassa!\"\n\n\"Sen saamme pian nähdä.\" Holmes juoksi portaita ylös ja me jäljessä\npalvelijan ohi suoraan olohuoneeseen. Huonekalut olivat hujan hajan,\nhyllyt ammottivat tyhjinä, kaikki laatikot oli vedetty auki ja viskelty\nsinne tänne, aivan kuin omistaja olisi ennen pakoaan kiireesti\ntarkastanut ne kaikki. Holmes loikkasi parilla askeleella soittokellon\nluo, sysäsi sivulle pienen, laudoitukseen sovitetun luukun, pisti\nkätensä lokeroon ja veti esiin valokuvan ja kirjeen. Kuva esitti Irene\nAdleria, yllään loistava iltapuku, ja kirjeessä oli osoitteena: \"Herra\nSherlock Holmes. Käteen.\" Ystäväni repäisi kuoren auki, ja me luimme\nkirjeen kaikki yhdessä. Se oli kirjoitettu myöhään edellisenä iltana ja\nkuului:\n\n    \"Hyvä Herra Sherlock Holmes.\n\n    Näyttelitte osanne todella hyvin. Petitte minut täydellisesti. En\n    osannut epäillä mitään vielä silloinkaan, kun hälytettiin tulen\n    olevan irti. Mutta huomattuani, että olin ilmaissut salaisuuteni,\n    aloin ajatella asiaa. Minua oli varoitettu Teistä jo kuukausia\n    sitten. Minulle oli sanottu, että jos kuningas päättäisi\n    käyttää välikäsiä, hän varmasti kääntyisi Teidän puoleenne. Ja\n    osoitteennekin tiesin. Mutta kaikesta huolimatta Te saitte minut\n    ilmaisemaan, mitä tahdoitte tietää. Vielä sen jälkeenkin kun\n    epäluuloni olivat heränneet, minun oli vaikea uskoa pahaa niin\n    herttaisen ja kiltin näköisestä vanhasta papista. Mutta, kuten\n    tiedätte, minäkin olen näyttelijä. Miehen puku ei ole minulle\n    uutuus. Käytän usein hyväkseni sen suomaa vapautta, ja niinpä\n    annoin Johnille, kuskilleni, määräyksen pitää silmällä Teitä ja\n    kiiruhdin yläkertaan, jossa muutin ylleni 'kävelypukuni', ja\n    tulin alas juuri kuin poistuitte.\n\n    Sitten seurasin jäljessänne ovellenne saakka, sillä tahdoin olla\n    varma, että olin todellakin ollut kuuluisan Sherlock Holmesin\n    mielenkiinnon kohteena. Mennessäni ohitsenne toivotin Teille,\n    varomattomasti kyllä, hyvää yötä ja jatkoin matkaani mieheni luo\n    Templeen.\n\n    Tulimme molemmat siihen lopputulokseen, että saatuamme niin\n    peloittavan vastustajan meidän oli parasta paeta, ja niinpä\n    tapaattekin pesän tyhjänä, kun tulette huomenna minua etsimään.\n    Valokuvan puolesta asiakkaanne voi olla täysin levollinen.\n    Rakastan miestä, joka on häntä parempi ja joka myös rakastaa\n    minua. Kuningas voi nyt toteuttaa kaikki suunnitelmansa, hänen\n    tarvitsematta pelätä mitään sekaantumista sen taholta, jolle\n    hän on tehnyt julmaa vääryyttä. Valokuvan pidän, mutta vain\n    omaa turvallisuuttani ajatellen. Se on ase, joka tulee aina\n    suojelemaan minua toimenpiteiltä, joihin hän voisi vastaisuudessa\n    ryhtyä minun suhteeni. Sen tilalle jätän toisen valokuvan, jonka\n    hän ehkä haluaa omistaa, ja kirjoitan täten, parahin herra\n    Holmes, vilpittömällä kunnioituksella\n\n                                                    Teidän\n                                                 _Irene Norton,\n                                                  synt. Adler_.\"\n\n\"Mikä nainen -- ah, mikä nainen!\" kuningas huudahti, kun olimme\nlukeneet kirjeen. \"Sanoinhan teille, että hän on sekä älykäs että\npäättäväinen! Hänestä olisi tullut suurenmoinen kuningatar. Eikö olekin\nsääli, ettei hän ollut vertaiseni?\"\n\n\"Siitä päättäen, mitä olen nähnyt, hän näyttää todellakin olevan aivan\neri tasolla kuin teidän majesteettinne\", Holmes vastasi kuivasti. \"Olen\npahoillani, etten kyennyt paremmalla menestyksellä suorittamaan teidän\nmajesteettinne minulle antamaa tehtävää.\"\n\n\"Päinvastoin, hyvä herra\", kuningas lausui. \"Paremmin ei olisi voinut\nkäydä. Minä tiedän, että hänen sanaansa voi luottaa. Valokuva on nyt\nyhtä varmassa tallessa, kuin jos se olisi poltettu.\"\n\n\"Minua ilahduttaa kuulla teidän majesteettinne sanovan niin.\"\n\n\"Olen teille sanomattomasti kiitollinen. Millä tavalla voin palkita\nvaivanne? Tämä sormus --\" Hän veti sormestaan käärmeen muotoisen\nsmaragdisormuksen ja piti sitä kämmenellään.\n\n\"Teidän majesteetillanne on jotakin, joka on minusta vieläkin\nkallisarvoisempi.\"\n\n\"Sanokaa, pyydän.\"\n\n\"Tämä valokuva!\"\n\nKuningas tuijotti häneen kummastuneena.\n\n\"Irenen valokuva!\" hän huudahti. \"Tietysti -- varsin kernaasti.\"\n\n\"Kiitän teidän majesteettianne. Tämä asia on nyt valmis minun\npuolestani. Minulla on kunnia toivottaa teidän majesteetillenne\nonnellista matkaa.\" Holmes kumarsi ja kääntyi ympäri, näkemättä\nkuninkaan tarjoamaa kättä, ja lähti minun kanssani rauhallisesti\nkävelemään kotiin päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki tämä tapahtui silloin, kun Böömin kuningaskuntaa uhkasi suuri\nhäväistysjuttu ja kun naisen äly teki tyhjäksi suunnitelman, joka oli\nSherlock Holmesin nerokkaimpia. Ennen hän aina pilkkasi naisen\noveluutta, mutta viime aikoina en ole enää kuullut mitään sellaista.\nPuhuessaan Irene Adlerista tai näyttäessään hänen kuvaansa hän tosin\naina käyttää sanaa _nainen_, mutta erittäin kunnioittavasti.\n\n\n\n\nPUNATUKKAISTEN SÄÄTIÖ.\n\n\nViime syksynä poikkesin eräänä päivänä katsomaan ystävääni Sherlock\nHolmesia. Raottaessani ovea näin hänen puhelevan vilkkaasti lihavan ja\npunakan, vanhahkon herran kanssa, jolla oli heleänpunainen tukka.\nPyysin anteeksi, että olin häirinnyt, ja aioin poistua, mutta Holmes\nveti minut ilman muuta sisään ja sulki oven.\n\n\"Sopivampaan aikaan olisit tuskin voinut tulla, hyvä Watson\", hän sanoi\nsydämellisesti.\n\n\"Sinä olet jälleen työssä, ja sen tähden pelkäsin häiritseväni.\"\n\n\"Niin olen. Kovassa työssä.\"\n\n\"Sitten odotan viereisessä huoneessa.\"\n\n\"Aivan tarpeetonta.\"\n\n\"Herra Wilson\", hän kääntyi vieraaseensa, \"tämä on hyvä ystäväni\ntohtori Watson, joka on tehokkaasti auttanut minua selvittämään monta\npulmallista tapausta. Olen varma, että tulen jälleen tarvitsemaan hänen\napuaan ryhtyessäni tutkimaan teidän asiaanne.\"\n\nPuhuteltu kohottautui hiukan tuolistaan, nyökäytti päätään\ntervehdykseksi ja loi minuun nopean, tutkivan katseen pienistä,\nihrapoimujen supistamista silmistään.\n\n\"Käy istumaan\", Holmes kehoitti, painautuen nojatuoliinsa ja sovittaen\nsormenpäät vastakkain, kuten hänellä oli tapana tehdä ollessaan\npuhetuulella. \"Minä tiedän, hyvä Watson, että kaikki eriskummallinen\nja sellainen, joka poikkeaa tavallisuudesta ja on arkielämän\nsäännölliselle kululle vierasta, viehättää sinua yhtä paljon kuin\nminuakin. Olet ilmaissut sen aivan selvästi, sillä onhan tämä\nkiintymyksesi suorastaan pakottanut sinut merkitsemään muistiin ja\nselostamaan muillekin monta pientä seikkailuani ja, salli minun sanoa,\nmelkoisesti kaunistelemaan niitä.\"\n\n\"Tutkimuksesi ovat todellakin olleet minusta erittäin\nmielenkiintoisia.\"\n\n\"Kuten muistat, huomautin joitakin päiviä sitten juuri vähää ennen kuin\nkävimme käsiksi neiti Sutherlandin tarjoamaan varsin vähäpätöiseen\ntehtävään, että eriskummallisimmat tapaukset ja omituisimmat syiden ja\nseurausten yhdistelmät löydetään itse elämästä, joka on jo sinänsä\npaljon rohkeampi seikkailu, kuin mikään mielikuvituksen aikaansaannos.\"\n\n\"Väite, jonka todenperäisyyttä suvaitsin epäillä.\"\n\n\"Aivan niin, tohtori, mutta lopuksi sinun on pakko hyväksyä se, sillä\nminä latelen sinulle toinen toistaan sitovampia todistuksia niin kauan,\nettä sinun täytyy myöntää minun olevan oikeassa. Mutta asiaan. Herra\nJabez Wilson on huomaavaisesti kääntynyt puoleeni ja kertonut seikkoja,\njoista näyttää kehittyvän varsin kummallinen juttu. Minulla on, kuten\ntiedät, tapana sanoa, että omituisimmat ja harvinaisimmat ilmiöt hyvin\nusein sisältyvät pieniin rikoksiin, eivätkä suuriin. Itse tapahtuma voi\nusein olla niin mitätön ja jokapäiväisen näköinen, ettei ensin tiedä,\nonko mitään rikosta tehtykään. Sen perusteella, mitä herra Wilson on\ntähän saakka kertonut, minun on vielä mahdotonta sanoa, olemmeko tässä\ntapauksessa tekemisissä rikoksen kanssa, mutta tapahtumien kulku\nnäyttää varsin omituiselta. Ehkä saan vaivata teitä, herra Wilson,\nkertomaan kaikki uudelleen. Pyyntöni ei johdu vain siitä, ettei tohtori\nWatson ole kuullut asian alkuvaiheita, vaan myös siitä, että tahdon,\nkoska tapaus näyttää niin kummalliselta, painaa kaikki yksityiskohdat\nmahdollisimman tarkasti mieleeni. Yleensä kykenen jo sen nojalla, mitä\nminulle kerrotaan tapahtumien kulusta, löytämään oikean tien ja\ntekemään oikeat johtopäätökset, vertaamalla niitä mieleeni johtuviin\ntuhansiin muihin samansuuntaisiin tapauksiin, mutta nyt minun täytyy\nmyöntää, etten löydä mitään vastinetta.\"\n\nHänen hyvinvoipa asiakkaansa oikasihe hiukan ylpeästi tuolissaan ja\nveti povitaskustaan likaisen ja rypistyneen sanomalehden. Hänen\ntutkiessaan ilmoitussivua pää kumarassa ja lehti polvilla minä\ntarkastelin häntä kiinteästi ja koetin ystäväni menettelytapaa\nnoudattaen päätellä hänen puvustaan ja ulkomuodostaan, mikä hän oli\nmiehiään.\n\nTutkimukseni tulos oli kuitenkin verraten laiha. Vieraamme oli kaikista\nmerkeistä päättäen aivan tavallinen englantilainen liikemies, lihava,\nitsekylläinen ja rauhallinen. Hänellä oli harmaat ja hiukan rypistyneet\nruudukkaat housut, musta, jonkin verran nuhrautunut pitkätakki, ruskeat\nliivit ja paksut, messinkiset kellonvitjat, joissa killui\nnelikulmaisesta reiästä pieni metalliraha. Kulunut silkkihattu ja\nsamettikauluksinen, ruskea ja haalistunut päällystakki oli pantu\ntuolille hänen viereensä. Katselinpa kuinka tarkasti hyvänsä, miehessä\nei ollut muuta huomiota herättävää kuin hänen tulipunainen tukkansa ja\näärimmäisen huolestunut ilmeensä.\n\nHolmes huomasi heti pienen askarteluni ja pudisti hymyillen päätään\nkohdatessaan kysyvän katseeni. \"Lukuunottamatta seikkoja, jotka\nselvästi ilmaisevat, että hän on jonkin ajan tehnyt ruumiillista työtä,\nettä hän nuuskaa, on vapaamuurari, on ollut Kiinassa ja että hänellä on\nviime aikoina ollut paljon kirjoitustyötä, en huomaa muuta\", hän\nluetteli sitten.\n\nHerra Jabez Wilson suoristautui äkkiä ja tuijotti ystävääni vilpittömän\nhämmästyneesti.\n\n\"Mistä ihmeestä olette saanut tietää kaiken tuon, herra Holmes?\" hän\nkysyi. \"Mistä esimerkiksi tiedätte minun tehneen ruumiillista työtä?\nSillä on totta kuin evankeliumi, että olin aluksi merillä\nkirvesmiehenä.\"\n\n\"Sen näkee käsistänne. Oikea on vasenta huomattavasti suurempi. Sillä\non tehty työtä, minkä tähden lihakset ovat kehittyneemmät.\"\n\n\"Entä nuuskaaminen ja vapaamuurarius?\"\n\n\"Sen selittäminen voisi tuntua teistä jonkin verran loukkaavalta,\nvarsinkin kun te, vastoin veljeskuntanne ankaria sääntöjä, käytätte\nrintaneulaa, jossa on ympyrä ja harppi.\"\n\n\"Aivan niin, sitä en tullut nähkääs ajatelleeksi. Mutta kirjoitustyö?\"\n\n\"Oikean hihanne alapuoli on aivan kiiltävä viiden tuuman laajuudelta ja\nvasemmassa on kiiltävä läikkä kyynärpään lähellä paikassa, joka painuu\nkirjoittaessanne pöytää vasten. Voisiko se merkitä mitään muuta?\"\n\n\"Eipä kylläkään. Entä Kiina?\"\n\n\"Tuo oikean ranteenne yläpuolella oleva kalankuva on voitu tatuoida\nainoastaan Kiinassa. Olen jonkin verran tutkinut tatuointimerkkejä ja\nselostanut niitä kirjallisuudessakin. Suomujen värittäminen noin\nkauniisti punertaviksi on erityinen taito, joka osataan vain Kiinassa.\nKun lisään, että näen kiinalaisen rahan kellonvitjoissanne, niin asia\nkäy vielä yksinkertaisemmaksi.\"\n\nHerra Jabez Wilson nauroi sydämellisesti. \"Mikään ei ole sen selvempää.\nEnsin luulin teidän tehneen ihan ihmeitä, mutta nythän huomaankin,\nettei siinä ollut mitään ihmeellistä.\"\n\n\"Minusta alkaa tuntua, Watson, että johtopäätöksieni selittäminen on\ntyhmää\", Holmes sanoi. \"'Omne ignotum pro magnifico'. Pieni\nkuuluisuuteni, niin vaatimaton kuin se onkin, tekee varmasti\nhaaksirikon, jos olen näin avomielinen. Ettekö löydä ilmoitusta, herra\nWilson?\"\n\n\"Kyllä, tässä se on.\" Hän osoitti paksulla, punaisella sormellaan\nmelkein sivun keskustaa. \"Siinä se on. Ja siitähän tämä kaikki sai\nalkunsa. Lukekaa se itse, herra.\"\n\nMinä otin lehden ja luin:\n\n\"_Punatukkaisten säätiö_. Sen mukaisesti, mitä nyttemmin kuollut\nEzekiah Hopkins, Lebanon, Penn., U.S.A., on testamentissaan määrännyt,\non Punatukkaisien säätiössä jälleen paikka vapaana, jonka haltija,\nsäätiön jäseneksi hyväksytty henkilö, on oikeutettu saamaan neljä\npuntaa viikossa vain nimellisestä työstä. Vaalikelpoisia ovat kaikki\nruumiiltaan ja sielultaan terveet, 21 vuotta täyttäneet punatukkaiset\nmiehet. Henkilökohtainen ilmoittautuminen maanantaina kello 11 Duncan\nRossille säätiön toimistoon, 7, Pope's Court, Fleet Street.\"\n\n\"Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?\" huudahdin, luettuani tämän kummallisen\nilmoituksen kahteen kertaan.\n\nHolmes nauroi ja käänsihe pari kertaa tuolissaan, kuten hänellä oli\ntapana ollessaan hyvällä tuulella. \"Hiukan toisenlaista, kuin mihin\nolemme tottuneet, vai mitä?\" hän huomautti. \"Nyt on teidän vuoronne\njatkaa, herra Wilson. Kertokaa meille kaikki itsestänne,\ntoimeentulostanne ja kotioloistanne ja millä tavalla tämä ilmoitus\nvaikutti elämäänne. Mutta tohtori merkitköön ensin muistiin lehden\nnimen ja päiväyksen.\"\n\n\"_The Morning Chronicle_ huhtikuun 27 päivältä 1890. Täsmälleen kaksi\nkuukautta vanha.\"\n\n\"Hyvä on. No, herra Wilson?\"\n\n\"Kuten jo kerroin teille, herra Holmes\", Jabez Wilson aloitti, pyyhkien\nnenäliinalla otsaansa, \"minulla on pieni panttilainausliike Coburg\nSquarella lähellä Cityä. Liike on verraten pieni eikä ole viime vuosina\ntuottanut enempää, kuin että olen nipin napin tullut toimeen. Ennen\nminulla oli aina kaksi apulaista, mutta nyt vain yksi, ja ellei hän\ntyytyisi puoleen palkkaan sen tähden, että tahtoo perehtyä alaan, niin\nenpä tiedä, kykenisinkö pitämään häntäkään.\"\n\n\"Mikä on tuon avuliaan nuorukaisen nimi?\" Holmes keskeytti.\n\n\"Vincent Spaulding. Hänen iästään en ole selvillä, mutta nuorukaiseksi\nhäntä tuskin voi sanoa. Parempaa apulaista en saisi mistään, herra\nHolmes, ja minä tiedän vallan hyvin, että hän voisi ansaita muualla\nkaksi kertaa enemmän kuin minun palveluksessani, mutta kun hän on\ntyytyväinen, niin mikäpä pakko minun on ruveta puhuman hänelle järkeä\nsiinä suhteessa.\"\n\n\"Aivan tarpeetonta. Olihan päinvastoin suuri onni, että saitte\napulaisen, joka ei vaadi täyden taksan mukaista palkkaa. Sellaista\nsattuu työnantajille varsin harvoin tähän aikaan. Minusta alkaa melkein\ntuntua, että apulaisenne on aivan yhtä merkillinen kuin tuo\nilmoituskin.\"\n\n\"Hänelläkin on oma vikansa\", herra Wilson murahti. \"Hän on aivan\nhullaantunut valokuvaukseen. Juuri silloin kun hän voisi oppia jotakin,\nhän näpsyttelee konettaan ja häviää kellariin kuin kaniini koloonsa\nkuviaan kehittämään. Se on hänen suurin vikansa, mutta yleensä hän on\ntaitava ja ahkera. Mitään sen pahempaa en ole huomannut hänessä.\"\n\n\"Hän on yhä edelleenkin palveluksessanne?\"\n\n\"Kyllä. Hän ja neljäntoistavuotias tyttö, joka pitää huolen\nsiivouksesta ja osaa jo hiukan valmistaa ruokaakin. Muita ei olekaan,\nsillä minä olen leskimies ja lapseton. Elämämme on sangen vaatimatonta.\nKunhan meillä on katto pään päällä ja kykenemme maksamaan veromme, niin\nmuusta ei väliä. Tämä ilmoitus oli ensimmäinen rauhamme häiritsijä.\nPäivälleen kahdeksan viikkoa sitten Spaulding tuli konttoriin juuri\ntämä lehti kädessään ja sanoi:\n\n\"'Toivonpa totisesti, herra Wilson, että tukkani olisi punainen.'\n\n\"'Kuinka niin?' minä kysyin.\n\n\"'Punatukkaisten säätiössä on jälleen avoin paikka. Sen saaminen\nmerkitsee pientä omaisuutta, ja näitä paikkoja sanotaan olevan enemmän\nkuin niihin pyrkijöitä, niin ettei säätiön hallitus tahdo mitenkään\nsaada rahoja sijoitetuiksi. Jospa tukkani voisi muuttaa väriään, niin\ntässähän olisi nyt näppärä eläkepaikka tarjolla.'\n\n\"'Millä tavalla tarjolla?' minä tiukkasin. Kuten olette jo tietysti\nymmärtänyt, herra Holmes, minä istun enimmäkseen kotona, ja kun\nasiakkaani tulevat luokseni, minun tarvitsematta mennä heidän\npuheilleen, voi mennä viikkoja, etten pistä jalkaani kynnyksen yli.\nNiin ollen en tiedä juuri mitään, mitä maailmassa milloinkin tapahtuu,\nja sentähden minusta on aina hauskaa saada kuulla uutisia.\n\n\"'Ettekö ole milloinkaan kuullut Punatukkaisten säätiöstä?' hän\nihmetteli silmät suurina.\n\n\"'En milloinkaan.'\n\n\"'Sepä kummallista, sillä tehän kuulutte itsekin niihin, joilla on\noikeus hakea noita paikkoja.'\n\n\"'Paljonko tuollainen paikka antaa tuloja?' kysyin.\n\n\"'Vain parisataa puntaa vuodessa, mutta työ on helppoa eikä\nsanottavasti vaikeuta muun toimen hoitamista.'\n\n\"Voitte helposti kuvitella, että kaikki tuo sai minut höristämään\nkorviani, sillä liikkeeni on viime vuosina tuottanut niin vähän, että\nparin sadan punnan lisätulo olisi tehnyt oikein hyvää.\n\n\"'Kertokaa, mitä tiedätte asiasta', minä kehoitin.\n\n\"'Kuten itse näette', hän sanoi ojentaen lehden minulle, 'säätiössä on\npaikka avoinna, ja siinä on osoitekin, johon tarkempia tietoja\nhaluavien pitää ilmoittautua. Säätiön perusti, minulle on kerrottu,\namerikkalainen miljonääri Ezekiah Hopkins, joka on ollut tavallaan\nhyvin omituinen mies. Hän oli itsekin punatukkainen ja tunsi suurta\nmyötätuntoa kaikkia punatukkaisia miehiä kohtaan, mikä lopuksi johti\nsiihen, että hän testamentissaan uskoi suunnattoman omaisuutensa\nnimittämiensä uskottujen miesten haltuun, määräten, että korot oli\nkäytettävä helpon toimen varaamiseen miehille, joilla oli samanvärinen\ntukka kuin hänellä. Mikäli olen kuullut, palkka on hyvä ja työtä vain\nnimeksi.'\n\n\"'Mutta voihan halukkaita punatukkaisia olla miljoonia', huomautin.\n\n\"'Ei sentään niin monta, kuin voisi luulla', hän vastasi. 'Säätiö on\nnäettekös vain Lontoossa asuvia täysikasvuisia miehiä varten. Tämä\namerikkalainen oli lähtenyt maailmalle Lontoosta ja tahtoi tehdä\njotakin vanhan kotikaupunkinsa hyväksi. Sitäpaitsi olen kuullut, ettei\npaikkaa kannata yrittääkään saada, jos tukka on vaalean- tai\ntummanpunainen. Vain tulipunainen kelpaa. Jos esimerkiksi te, herra\nWilson, välittäisitte vaivautua sinne, niin olen varma, että teidät\nhyväksyttäisiin, mutta teidän asemassanne oleva mies tuskin välittää\nnähdä niin paljon vaivaa vain parin sadan punnan lakia.'\n\n\"Tukkani on, kuten herrat itsekin näkevät, todellakin melkeinpä räikeän\npunainen, juuri oikeata lajia, minkä tähden arvelin, että minulla piti\nolla aivan yhtä hyvät mahdollisuudet kuin kenellä hyvänsä toisella\nsaada tuo paikka, jos niinkuin kilpailu tulisi kysymykseen. Ja kun\nVincent Spaulding näytti tietävän asiasta aika paljon, päätin käyttää\nhäntä hyväkseni. Käskin häntä sulkemaan liikkeen siksi päiväksi ja\nlähtemään heti mukaani. Vapaapäivän saaminen oli hänestä hyvin\nmieluista, ja niin me löimme konttorin kiinni ja lähdimme etsimään\nilmoituksessa mainittua osoitetta.\n\n\"Toivon, ettei minun tarvitse enää milloinkaan nähdä sellaista näkyä,\nherra Holmes. Pohjoisesta ja etelästä, idästä ja lännestä olivat kaikki\nmiehet, joiden tukka hiukankin vivahti punaiseen, kerääntyneet sinne.\nFleet Street oli tungokseen saakka täynnä punatukkaisia, ja Pope's\nCourt oli kuin appelsiinimyymälä. En olisi konsanaan uskonut koko\nmaassa olevan niin paljon punapäitä, kuin mitä tuo ilmoitus oli\nhoukutellut paikalle. Siellä näki punavärin kaikki vivahdukset --\nkellertävästä tummanruskeaan saakka -- mutta, kuten Spaulding\nhuomautti, juuri tämmöistä heleänpunaista tukkaa ei ollut monella.\nNähtyäni pyrkijöitä olevan niin tavattoman paljon aioin heittää koko\nhomman sikseen ja lähteä tieheni, mutta Spaulding ei ollut\nkuulevinaankaan vastaväitteitäni. Miten hän oikeastaan menetteli, en\ntiedä, mutta tuuppien ja kyynärpäitään käytellen hän pujottelihe joukon\nhalki, kunnes pääsimme toimistoon viepään porraskäytävään, joka oli\ntäynnä väkeä. Toiset pyrkivät toiveikkaan näköisinä ylöspäin, toiset\nastelivat alakuloisina ja masentuneina pois, mutta me emme seisahtuneet\nodottamaan, vaan jatkoimme matkaa samalla tavalla tuuppien ja tyrkkien,\nkunnes seisoimme toimistohuoneessa.\"\n\n\"Kaikki tämä on erittäin mielenkiintoista\", Holmes huomautti, kun hänen\nasiakkaansa virkisti muistiaan aimo hyppysellisellä nuuskaa. \"Olkaa\nhyvä, jatkakaa jännittävää kertomustanne.\"\n\n\"Huoneessa oli vain pari puutuolia ja maalaamaton pöytä, jonka ääressä\nistui pieni, hintelä mies. Huomioni kiintyi heti hänen tukkaansa, joka\noli vielä punaisempi kuin minun. Hän sanoi pari sanaa jokaiselle\ntarjokkaalle, joka tuli pöydän luo, ja onnistui aina keksimään heissä\njonkin puutteellisuuden, jonka takia heidät täytyi hylätä.\nPuheenaolevan paikan saaminen ei näyttänyt olevan niinkään helppoa.\nMutta miten olikaan, tämä pikku mies kohteli minua paljon suopeammin\nkuin kaikkia edeltäjiäni. Kun vuoromme tuli, hän sulki oven saadakseen\nkeskustella kanssamme kenenkään häiritsemättä.\n\n\"'Tämä on herra Jabez Wilson', apulaiseni esitteli, 'ja hän haluaisi\nmielellään saada säätiössä nyt avoinna olevan paikan.'\n\n\"'Ja hän sopiikin siihen ihailtavan hyvin', toinen vastasi. 'Hän\ntäyttää vaatimukset joka suhteessa. En muista konsanaan nähneeni mitään\nnoin hienoa.' Hän peräytyi pari askelta, pani päänsä kallelleen ja\nkatseli tukkaani niin kauan, että minua alkoi ujostuttaa. Sitten hän\näkkiä hypähti luokseni, puristi kättäni ja onnitteli minua lämpimästi\nmenestykseni johdosta.\n\n\"'Epäröiminen olisi vääryyttä', hän lausui, 'mutta minun täytyy silti\nolla varovainen, minkä antanette anteeksi.' Samassa hän tarttui\nmolemmin käsin tukkaani ja tukisti niin rajusti, etten voinut olla\nhuutamatta. 'Hyvä on', hän julisti ja hellitti otteensa. 'Teillä on\nvedet silmissä, mikä osoittaa kaiken olevan niin kuin ollakin pitää.\nMeidän on näettekös pakko olla varuillamme, sillä meitä on kahdesti\npetetty tekotukalla ja kerran väriä käyttämällä. Voisin kertoa teille\nsellaisia tarinoita suutarinvahasta, että teidän täytyisi surkutella\nihmisluonteen vilpillisyyttä.' Hän meni ikkunaan ja huusi minkä jaksoi,\nettä paikka oli täytetty. Alhaalta kuului pettymyksen muminaa, ja\nväkijoukko hajaantui eri tahoille, kunnes läsnä ei ollut muita\npunapäitä kuin minä ja toimiston johtaja.\n\n\"'Nimeni on Duncan Ross', hän sanoi sitten, 'ja nautin itsekin eläkettä\ntästä jalon hyväntekijämme perustamasta säätiöstä. Oletteko naimisissa,\nherra Wilson? Onko teillä perhettä?'\n\n\"Vastasin, ettei ollut.\n\n\"Hänen kasvonsa synkistyivät.\n\n\"'Sepä ikävää', hän pahoitteli, 'todella ikävää. Säätiö perustettiin\nluonnollisesti siinä tarkoituksessa, että punatukkaisten avustaminen\nsamalla myös edistäisi niiden lisääntymistä. Olipa se nyt onnetonta,\nettä olette vanhapoika.'\n\n\"Naamani venähti pitkäksi kuullessani tämän, herra Holmes, sillä olin\njo varma, etten saisikaan paikkaa, mutta mietittyään hetkisen hän\ntuumi, että asia voidaan järjestää.\n\n\"'Toisten suhteen tämä seikka olisi välttämättä otettava huomioon', hän\nselitti, 'mutta meidän täytyy tehdä poikkeus miehen takia, jolla on\nniin kaunis tukka kuin teillä. Milloin voitte vastaanottaa uuden\ntoimenne?'\n\n\"'Sen järjestäminen käy ehkä hiukan vaikeaksi, sillä minulla on\nennestään toimi', vastasin hänelle.\n\n\"'Siitä teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne, herra Wilson',\nSpaulding huomautti. 'Osaanhan minä toki sen verran, että hoidan sen\nteidän puolestanne.'\n\n\"'Mitkä tunnit minun olisi oltava työssä?' kysyin.\n\n'Kymmenestä kahteen.'\n\n\"Nyt on otettava huomioon, herra Holmes, että panttilainausasiat\ntoimitetaan yleensä enimmäkseen iltapäivällä, varsinkin torstai- ja\nperjantai-iltoina ennen kuin palkat maksetaan, minkä tähden minusta oli\nhyvin sopivaa ansaita hiukan sivusta aamupäivällä. Sitäpaitsi tiesin\nvoivani luottaa siihen, että apulaiseni hoitaisi liikkeen\ntyydyttävästi.\n\n\"'Aika sopii mainiosti', vastasin. 'Entä palkka?'\n\n\"'Neljä puntaa viikossa.'\n\n\"'Ja työ?'\n\n\"'Vain nimellistä.'\n\n\"'Mitä tarkoitatte sanoessanne sen olevan vain nimellistä?'\n\n\"'Että teidän on oltava koko aika toimistossa tai ainakin tässä\nhuoneistossa. Jos poistutte talosta, menetätte paikkanne ainiaaksi.\nTestamentin tämä kohta on aivan selvä. Te rikotte ehdot, jos poistutte\ntoimistosta näinä tunteina.'\n\n\"'Se ei johtuisi mieleenikään, sillä onhan kysymys vain neljästä\ntunnista päivässä', selitin hänelle.\n\n\"'Syitä ei oteta huomioon, olivatpa ne mitä hyvänsä', Duncan Ross\njatkoi, 'ei sairautta, ei liikeasioita, ei kerrassaan mitään. Teidän on\npysyttävä toimistossa, tai muuten menetätte eläkkeenne.'\n\n\"'Mitä minun on tehtävä?'\n\n\"'Kirjoitettava jäljennös Encyclopedia Britannicasta. Ensimmäinen nide\non tuossa kaapissa. Teidän pitää itse hankkia paperi, kynät ja muste,\nja me luovutamme käytettäväksenne tämän pöydän ja tuolin. Voitteko\ntulla jo huomenna?'\n\n\"'Aivan varmasti', vastasin.\n\n\"'Näkemiin siis, herra Wilson, ja sallikaa minun vielä kerran onnitella\nteitä tämän edullisen ja hyvän aseman johdosta, johon teillä oli onni\npäästä.' Hän saatteli meidät kumarrellen ovelle, ja niin minä menin\nkotiin apulaiseni kanssa, hyvästä onnestani niin mielissäni, etten\noikein tiennyt, mitä sanoisin tai tekisin.\n\n\"Ajattelin asiaa koko sen päivän, ja iltaan mennessä hyvä tuuleni\nhäipyi vähitellen olemattomiin, sillä kuta enemmän tätä juttua pohdin,\nsitä varmemmalta minusta näytti, että sen täytyi olla joko pilaa tai\npetosta alusta loppuun saakka, minun kuitenkaan saamatta edes\narvailemalla minkäänlaista käsitystä sen mahdollisesta tarkoituksesta.\nSellainen testamentti tuntui aivan uskomattomalta, tai että niin\nyksinkertaisesta työstä kuin Encyclopedia Britannican jäljentämisestä\nmaksettaisiin sellainen palkka. Spaulding koetti parhaansa mukaan\nrohkaista minua, mutta levolle mennessäni olin jo karkoittanut koko\nasian mielestäni. Aamulla päätin kuitenkin mennä kurkistamaan Duncan\nRossin toimistoon, minkä tähden ostin pullon mustetta, sulkakynän ja\nseitsemän arkkia paperia ja lähdin Pope's Courtiin.\n\n\"Suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni kaikki oli kunnossa. Pöytä oli\nvalmiina minua varten ja herra Duncan Ross oli myös saapuvilla\nauttaakseen minua pääsemään hyvään alkuun. Hän kehoitti minua\naloittamaan aivan alusta, A-kirjaimesta, ja poistui, mutta pistäytyi\nsitten aina tämän tästä katsomaan, miten kulutin aikani. Kello kaksi\nhän sanoi minulle hyvästi, kiiteltyään ensin ahkeruuttani, että olin\nehtinyt kirjoittaa niin paljon, ja saatteli minut ovelle, jonka hän\nlukitsi.\n\n\"Tämä toistui säännöllisesti joka päivä, herra Holmes, ja lauantaina\njohtaja pani pöydälleni lupaamansa viikkopalkkani, neljä kultapuntaa.\nSamoin kävi seuraavalla ja sitä seuraavalla viikolla. Joka aamu tulin\nsinne kymmeneltä ja poistuin kello kaksi. Vähitellen herra Ross alkoi\nharventaa käyntejään. Hän nähtävästi harkitsi riittävän, että poikkesi\nkerran sisään heti aamulla, ja lopulta saattoi mennä monta päivää,\netten nähnyt häntä ollenkaan. Siitä huolimatta en tohtinut tietystikään\npoistua toimistosta hetkeksikään, sillä enhän voinut tietää, milloin\nhän saattoi ilmestyä, ja paikka oli niin edullinen ja sopi minulle niin\nhyvin, etten tahtonut sitä hevillä menettää.\n\n\"Tällä tavalla meni kahdeksan viikkoa, ja minä olin jo päässyt Attikaan\nsaakka ja toivoin ahkerasti työskentelemällä pian pääseväni käsiksi\nB-kirjaimeen. Paperia meni aika paljon, sillä minä uurastin niin\nuskollisesti, että valmiita arkkeja oli kokonainen pino. Ja sitten koko\nhomma loppui kuin leikaten.\"\n\n\"Loppui?\"\n\n\"Niin, herra Holmes. Ja juuri tänä aamuna. Menin työhöni kello\nkymmenen, kuten muulloinkin, mutta ovi oli kiinni. Ja lujasti.\nKeskimmäiseen lautaan oli nastalla kiinnitetty pieni nelikulmainen\npaperipala. Tässä se on, niin että voitte itse lukea sen.\"\n\nHän otti esille noin puolen kirjearkin kokoisen valkean paperin. Siihen\noli kirjoitettu:;\n\n        \"Punatukkaisten säätiö on lakkautettu\n                lokak. 9 p:nä 1890.\"\n\nHolmes ja minä katselimme tätä lyhyttä ilmoitusta ja sitä pitelevän\nmiehen masentunutta naamaa, kunnes asian koomillinen puoli peitti\nkaikki muut näkökohdat niin täydellisesti, että purskahdimme molemmat\nkaikuvaan nauruun.\n\n\"Minä en huomaa siinä mitään erityisemmän lystikästä!\" vieraamme\nhuudahti, punastuen närkästyksestä. \"Ellette voi tehdä muuta kuin\nnauraa minulle, niin voin yhtä hyvin mennä muualle.\"\n\n\"Ei, ei.\" Holmes painoi hänet takaisin tuolille, josta hän oli jo\npuolittain noussut. \"En tahtoisi todellakaan millään hinnalla menettää\ntätä tilaisuutta, sillä tapaus on niin poikkeuksellinen, että se ihan\nvirkistää. Mutta siinä on kaikesta huolimatta, suokaa anteeksi, että\nsanon, niin, jotakin, joka panee hymyilemään. Pyydän teitä kertomaan,\nmitä teitte nähtyänne tuon ilmoituksen.\"\n\n\"Olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä tehdä. Sitten kävin kaikissa\nlähistöllä olevissa konttoreissa, kyselin ja tiedustelin, mutta kukaan\nei näyttänyt tietävän asiasta tämän taivaallista. Lopuksi menin talon\nisännän luo, joka asuu pohjakerroksessa, ja kysyin, tiesikö hän ehkä\njotakin punatukkaisten säätiön kohtalosta. Hän sanoi, ettei hän ollut\nkoskaan kuullut puhuttavankaan sellaisesta säätiöstä. Sitten kysyin,\nkuka Duncan Ross oli. Nimi oli hänelle aivan outo.\n\n\"'Kuka sitten asui nelosessa?' kysyin.\n\n\"'Tarkoitatteko sitä punatukkaista herraa?'\n\n\"'Sitä juuri.'\n\n\"'Hänen nimensä on William Norris. Hän on asianajaja ja käytti\nhuonettani tilapäisesti, kunnes hänen oma toimistohuoneistonsa\nvalmistuisi. Hän muutti eilen.'\n\n\"'Missä voisin tavata häntä?'\n\n\"'Hänen uudessa konttorissaan. Hän antoi minulle osoitteensa. Kas\ntässä: 17, King Edward Street, lähellä St. Paulin kirkkoa.'\n\n\"Lähdin sinne heti, herra Holmes, mutta perille tultuani huomasin, että\netsimäni talo oli tehdas, jossa valmistetaan polvenlämmittäjiä. William\nNorrisista tai Duncan Rossista ei ollut kukaan kuullut puhuttavankaan.\"\n\n\"Entä mihin menitte sitten?\" Holmes kysyi.\n\n\"Menin kotiin ja kysyin neuvoa apulaiseltani. Mutta hän ei voinut\nauttaa minua millään tavalla. Hän ei osannut sanoa muuta kuin että\nodottaisin, kunnes minulle kirjoitettaisiin asiasta. Mutta siihen en\ntyytynyt, herra Holmes. Paikka oli niin edullinen, etten halunnut\nmenettää sitä noin vain ilman muuta, ja kuultuani teidän ennenkin\nauliisti auttaneen hätään joutuneita köyhiä ihmisiä, tulin suoraa päätä\ntänne.\"\n\n\"Ja siinä te menettelitte viisaasti\", Holmes vastasi. \"Asia näyttää\nniin kummalliselta, että syvennyn siihen mielihyvällä. Kaikki, mitä\nolette nyt kertonut, saa minut ajattelemaan, että sen yhteydessä voi\nolla kysymys suuremmista ja tärkeämmistä asioista, kuin miltä aluksi\nnäyttää.\"\n\n\"Onhan siinä tärkeyttä tarpeeksi, kun menettää neljä puntaa viikossa!\"\nJabez Wilson huokasi.\n\n\"Mitä teihin henkilökohtaisesti tulee\", Holmes huomautti, \"niin teillä\nei pitäisi olla mitään valittamisen syytä tämän merkillisen säätiön\nsuhteen. Olettehan ymmärtääkseni nyt päinvastoin noin kolmekymmentä\npuntaa rikkaampi kuin ennen, puhumattakaan tiedoista, jotka olette\nsaanut yksityiskohtaisen tarkasti kaikista A-kirjaimella alkavista\nasioista. Te ette ole menettänyt mitään.\"\n\n\"Enpä kylläkään, herra Holmes, mutta minä tahdon päästä selvyyteen\nheistä -- ketä he ovat ja mikä oli tämän pilanteon tarkoitus, jos se\nsitten oli pilaa. Se oli melkoisen kallista lystiä, sillä se maksoi\nheille kolmekymmentä kaksi puntaa.\"\n\n\"Koetamme selvittää kaikki. Mutta ensin pari kysymystä, herra Wilson.\nTuo teidän apulaisenne, joka ensin kiinnitti huomionne ilmoitukseen --\nkuinka kauan hän oli silloin ollut palveluksessanne?\"\n\n\"Noin kuukauden ajan.\"\n\n\"Millä tavalla tulitte ottaneeksi hänet?\"\n\n\"Hän vastasi ilmoitukseen.\"\n\n\"Oliko hän ainoa tarjokas?\"\n\n\"Ei -- vastauksia oli ainakin tusina.\"\n\n\"Miksi otitte hänet?\"\n\n\"Koska hän oli vikkelä ja palkan suhteen halpa.\"\n\n\"Hän tyytyi puoleen palkkaan, eikö niin?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Miltä hän näyttää, tuo Vincent Spaulding?\"\n\n\"Lyhyt, tanakka ja sukkelaliikkeinen ja aivan parraton, vaikka hänen\ntäytyy jo olla melkoisesti yli kolmenkymmenen. Otsassa on jonkin hapon\npolttama valkoinen arpi.\"\n\nHolmes kumartui kiihkeästi puhujan päin. \"Sitä ajattelinkin. Onko hänen\nkorvanlehdissään reiät korvanrenkaita varten?\"\n\n\"On. Hän sanoi mustalaisten tehneen ne hänen ollessaan pikku poika.\"\n\n\"Hm!\" Holmes painautui takaisin tuoliinsa. \"Onko hän vieläkin\nluonanne?\"\n\n\"Hän jäi kotiin, kun lähdin tänne.\"\n\n\"Ja liikkeenne hoidosta on huolehdittu poissa ollessanne?\"\n\n\"Ei mitään valittamista, herra Holmes. Aamupäivällä ei ole milloinkaan\nerityisempää kiirettä.\"\n\n\"Hyvä on, herra Wilson. Parin päivän kuluttua voin todennäköisesti\nilmoittaa teille mielipiteeni asiasta. Tänään on lauantai, ja ehkäpä\npääsemme johonkin ratkaisuun jo ennen maanantaita. Niin ainakin\ntoivon.\"\n\n\"No, Watson\", Holmes virkkoi, kun vieraamme oli poistunut, \"mitä\najattelet tästä kaikesta?\"\n\n\"En mitään\", sanoin suoraan. \"Peräti omituinen juttu.\"\n\n\"Onhan aivan tavallista\", Holmes huomautti, \"että omituisimmat ja\nkummallisimmat asiat osoittautuvat hyvin yksinkertaisiksi, kun taas\ntuollaisen jokapäiväisen rikoksen selvittäminen, jossa ei huomaa mitään\nerikoispiirrettä, on tosiasiallisesti mitä pulmallisin tehtävä, aivan\nyhtä vaikea kuin tavallisten kasvojen erottaminen toisista\nsamanlaisista. Mutta minun täytyy käydä heti käsiksi tähän asiaan.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" tiedustelin.\n\n\"Tupakoida\", hän vastasi. \"Tämä tehtävä vaatii ainakin kolme\npiipullista, minkä tähden pyydän, ettet puhu minulle viiteenkymmeneen\nminuuttiin.\" Nostaen kapeat polvensa leuan alle hän kyyristyi\nnojatuoliinsa ja jäi siihen istumaan silmät ummessa, mustaksi\npaahtuneen savipiipun pistäessä esiin polvien ylitse kuin jonkin\neriskummallisen linnun nokka. Luulin hänen jo nukahtaneen ja aloin\nitsekin torkahdella, kun hän äkkiä hypähti pystyyn jäntevästi kuin\nmies, joka on tehnyt päätöksensä.\n\n\"Sarasate soittaa tänä iltana St. James Hallissa\", hän huomautti pannen\npiippunsa uunin reunalle. \"Mitä arvelet siitä, Watson? Voisivatko\npotilaasi tulla toimeen muutamia tunteja ilman sinua?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään tekemistä tänään. Niin että sen puolesta voin\naivan hyvin tulla.\"\n\n\"Ota sitten hattusi. Ensin menen Cityyn, ja lounaan voimme syödä\nmatkalla. Huomaan ohjelmassa olevan aika runsaasti saksalaista\nmusiikkia, josta oikeastaan pidänkin enemmän kuin italialaisesta ja\nranskalaisesta. Se on levollista ja sitä kuunnellessaan voi lepuuttaa\naivojaan.\"\n\nMe ajoimme maanalaisella Aldergatelle ja käveltyämme lyhyen matkan\nsaavuimme Saxe-Coburg Squarelle, aamulla kuulemamme omituisen\nkertomuksen näyttämölle, likaiselle ja rappeutuneen näköiselle,\nnelisivuiselle aukealle, jota ympäröivät kaksikerroksiset tiilitalot\nnäyttivät yhtä likaisilta. Keskelle oli aidattu rikkaruohoa kasvava\nnurmikko, jonka reunoilla kitukasvuiset laakeripensaat kävivät\nsavuisessa ja ummehtuneessa ilmassa kovaa taistelua olemassaolostaan.\nKolme kullattua palloa ja ruskea kilpi, johon oli maalattu valkoisilla\nkirjaimilla: _Jabez Wilson_, ilmaisivat, missä punatukkainen ystävämme\nharjoitti liikettään. Holmes pysähtyi talon eteen ja tarkasteli sitä\nkiinteästi pää kallellaan ja silmät puolittain ummessa. Sitten hän\nkäveli hitaasti katua ylös kulmaan saakka ja palasi samaa tietä\ntakaisin toiseen kulmaan, katsellen taloja koko ajan yhtä kiinteästi.\nLopuksi hän pysähtyi panttiliikkeen eteen, löi kepillään joitakin\nkertoja voimakkaasti kivitykseen ja koputti sitten oveen. Sen avasi\nheti parraton, älykkäännäköinen nuori mies, joka kehoitti meitä\ntulemaan sisään.\n\n\"Paljon kiitoksia\", Holmes sanoi, \"mutta tarkoitukseni oli vain kysyä,\nmistä täältä mennään Strandiin.\"\n\n\"Kolmas oikealle, neljäs vasemmalle\", apulainen vastasi nopeasti ja löi\noven kiinni.\n\n\"Sukkela poika\", Holmes huomautti poistuessamme. \"Minun mielestäni hän\non neljänneksi älykkäin ja yritteliäin mies koko Lontoossa, ja mitä\nrohkeuteen tulee, niin en ole lainkaan varma, etteikö hän ole kolmas.\nOlen ollut hänen kanssaan ennenkin tekemisissä.\"\n\n\"Herra Wilsonin apulainen näyttelee ilmeisesti sangen suurta osaa tässä\nPunatukkaisten säätiön jutussa. Olen varma, että teit kysymyksesi vain\nsaadaksesi nähdä hänet.\"\n\n\"En häntä.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Vain hänen polvensa.\"\n\n\"Ja mitä näit?\"\n\n\"Mitä odotinkin.\"\n\n\"Minkä tähden tunnustelit kivitystä?\"\n\n\"Hyvä tohtori, nyt on aika tehdä havaintoja, eikä jutella. Me olemme\nvakoojia vihollismaassa. Saxe-Coburg Squaren tunnemme jo osapuilleen.\nTutkikaamme nyt, mitä sen takana on.\"\n\nKatu, jolle käännyimme yksinäisen Saxe-Coburg Squaren kulmasta, oli sen\nyhtä suuri vastakohta kuin taulun etu- ja takasivu keskenään. Se oli\nvaltasuonia, joita myöten Cityn liikenne suuntautuu pohjoiseen ja\nlänteen. Ajokadun täytti kahdessa rivissä vastakkaisiin suuntiin\nliikkuva ajoneuvojen virta ja käytävät kuhisivat mustanaan joka taholle\nkiiruhtavia jalankulkijoita. Katsellessamme hienojen myymälöiden ja\nkomeiden liikehuoneistojen upeata riviä meidän oli vaikea käsittää,\nettä tuo rappeutunut ja unteloinen aukea, josta olimme juuri\npoistuneet, oli aivan niiden takana.\n\n\"Katsotaanpa nyt hiukan\", Holmes sanoi, pysähtyen kulmaukseen ja\nsilmäillen ympärilleen. \"Tahtoisin mielelläni muistaa, missä\njärjestyksessä talot ovat tässä, sillä Lontoon tarkka tunteminen kuuluu\nmyös harrastuksiini. Tuossa on Mortimerin tupakkakauppa, tuossa pieni\nsanomalehtimyymälä, City- ja Suburbanpankin Coburgin-konttori,\nkasvisravintola ja McFarlanen vaunukoritehdas. Sen toiselta puolelta\nalkaa jo toinen kortteli. Nyt, tohtori, olemme tehneet, mitä tehtävissä\non, niin että meidän on jo aika hiukan huvitellakin. Voileipä, kuppi\nkahvia, ja sitten suoraan sävelten maailmaan, jossa kaikki on onnea,\nautuutta ja sopusointua ja jossa punatukkaiset asiakkaat eivät pääse\nkiusaamaan meitä sotkuisilla ongelmillaan.\"\n\nYstäväni oli innostunut musiikkimies. Hän soitti viulua erittäin hyvin\nja oli sitäpaitsi säveltäjänäkin keskitasoa korkeammalla. Nytkin hän\nistui koko iltapäivän aitiossaan mitä täydellisimmän onnentunteen\nlumoissa, pitkien ja hentojen sormien liikahtaessa silloin tällöin\nhiljaa seuraamaan sävellysten sulavaa poljentoa. Kasvoille hiipinyt\nlempeä hymy ja silmien uneksiva katse melkeinpä pakottivat unohtamaan,\nettä vieressäni istuva mies oli vainukoira Holmes -- hellittämätön,\nnerokas ja nopeasti iskevä Holmes. Hänen omituisen luonteensa kaksi eri\npuolta tulivat näkyviin vuorotellen, ja usein ajattelin, että hänen\näärimmäinen perinpohjaisuutensa ja ajatuksensa hämmästyttävä terävyys\nolivat sen puolen jonkinlaista vastavaikutusta, joka toisinaan vaivutti\nhänet runollisuuteen ja mietiskelyyn. Hänen luonteensa heilahteli\nsuurimmasta toimettomuudesta mitä kiihkeimpään toimeliaisuuteen, ja\nminä tiesin kokemuksestani, ettei hän ollut milloinkaan peloittavampi\nkuin venyskeltyään päiväkausia nojatuolissaan viulunsa ja vanhojen\nkirjojensa parissa. Silloin hänet saattoi äkkiä vallata tavaton\nmetsästyskiihko, ja silloin hänen loistava havaintokykynsä ja taitonsa\ntehdä johtopäätöksiä terävöityivät niin selvästi näkeväksi, että\nhenkilöt, jotka eivät tietäneet mitään hänen menetelmistään, katsoivat\nhäneen kysyvästi ja hämmästyneesti kuin ihmiseen, joka tietää enemmän\nkuin muut kuolevaiset. Katsellessani häntä tänä iltana St. James\nHallissa ja nähdessäni, kuinka täydellisesti hän oli vaipunut musiikin\nmaailmaan, minä tunsin, että niitä, joiden ajoon hän oli lähtenyt,\nuhkasi tuho ja turmio.\n\n\"Sinä aiot varmaankin mennä kotiin, vai mitä, tohtori?\" hän kysäisi\npoistuessamme.\n\n\"Mitäpä tässä enää muutakaan tekisi?\"\n\n\"Minulla on vielä vähän toimitettavaa, joka vie noin pari tuntia. Tämä\nCoburg Squaren juttu on vakava asia.\"\n\n\"Millä tavalla vakava?\"\n\n\"Tekeillä on suuri rikos, mutta minulla on pätevä syy uskoa, että\nehdimme estää sen. Ja se, että tänään on lauantai, tekee asian\nkiireelliseksi. Tarvitsen apuasi jo tänä yönä.\"\n\n\"Mihin aikaan?\"\n\n\"Kello kymmenen.\"\n\n\"Tulen Baker Streetille täsmälleen kymmenen.\"\n\n\"Hyvä on. Ja kuulehan, tohtori, ole hyvä ja pistä sotilasrevolverisi\ntaskuusi, sillä voihan käydä, että sitäkin tarvitaan.\"\n\nHän heilautti kättään, pyörähti ympäri ja oli samassa hävinnyt\nväkijoukkoon.\n\nOmasta mielestäni en ole muita ihmisiä typerämpi, mutta ollessani\ntekemisissä Sherlock Holmesin kanssa minusta tuntuu aina kuin olisin\nsäkissä. Olinhan nytkin kuullut aivan samat asiat kuin hänkin, nähnyt,\nmitä hän oli nähnyt, ja kuitenkin hänen sanansa ilmaisivat, että hän\nnäki aivan selvästi, ei vain sitä, mitä oli tapahtunut, vaan senkin,\nmitä tuli tapahtumaan, kun taas koko juttu oli minulle yhä vieläkin\ntoivottoman sekava ja hämärä alusta loppuun saakka. Ajaessani kotiini\nKensingtoniin kertasin mielessäni kaikki, \"Encyclopedia Britannican\"\njäljentäjän kummallisesta kertomuksesta alkaen Coburg Squarelle\ntekemäämme retkeen saakka, unohtamatta liioin tuota salaperäistä\nneuvoa, jonka ystäväni oli erotessamme antanut. Mikä oli tämä yöllinen\nretki, ja miksi minun piti ottaa ase mukaani? Mihin menisimme ja mille\nasialle? Holmes oli vihjaissut, että panttilainaajan parraton apulainen\noli vaarallinen mies -- kyllin rohkea pelaaman suurtakin peliä. Koetin\narvailla ja päästä selvyyteen, mutta lopuksi harmistuin ja karkoitin\nmielestäni koko jutun, kunnes yö antaisi vastauksen kaikkiin\nkysymyksiin.\n\nKello oli neljännestä yli yhdeksän, kun lähdin kotoa ja menin Parkin ja\nOxford Streetin kautta Baker Streetille. Oven edessä seisoi kaksi\nhevosta, ja tultuani eteiseen kuulin ääniä ylhäältä. Astuessani\nystäväni huoneeseen tapasin Holmesin keskustelemassa vilkkaasti kahden\nmiehen kanssa, joista toinen oli Peter Jones, virallisen poliisin\nedustaja, ja toinen pitkä, laiha ja surumielisen näköinen herra, jolla\noli välkkyvän kiiltävä silkkihattu ja arvokkaan hieno pitkä takki.\n\n\"Jahah, joukkomme on täysilukuinen\", Holmes sanoi, napittaen\npäällystakkinsa ja ottaen naulakosta tukevan piiskan. \"Herra Jonesin\nScotland Yardista tunnet jo ennestään. Salli minun esittää sinulle\nherra Merryweather, joka myös tulee olemaan kanssamme tämän yön\nseikkailussa.\"\n\n\"Me metsästämme jälleen parittain, tohtori\", Jones virkkoi\nmahtipontiseen tapaansa. \"Tämä ystävämme on ajon alkuunpanijana\nihmeteltävän taitava, mutta saadakseen otuksen kiinni hänellä pitää\nolla vanha ja kokenut ajokoira apunaan.\"\n\n\"Minä puolestani toivon vain, ettei meidän tarvitsisi lopuksi nähdä\nlähteneemme tähän ajoon turhanpäiten\", herra Merryweather huomautti\nnyreästi.\n\n\"Te voitte luottaa herra Holmesiin\", Jones vastasi ponnekkaasti.\n\"Hänellä on omat menettelytapansa, jotka tosin ovat, minun sallittaneen\nsanoa, hiukan epäkäytännöllisiä ja toisinaan eriskummallisiakin, mutta\nhänellä on hyvän salapoliisin kaikki edellytykset. En liioittele\nsanoessani, että hän on parikin kertaa, kuten esimerkiksi Sholton\nmurhassa ja Agran aarrejutussa, osunut oikeampaan kuin virallinen\npoliisi.\"\n\n\"Jos olette sitä mieltä, herra Jones, niin olen tyytyväinen\", vieras\nlausui kunnioittavasti. \"Mutta minun täytyy sittenkin tunnustaa, että\nkaipaan kortti-iltaani. Tämä on ensimmäinen lauantai kahteenkymmeneen\nseitsemään vuoteen, jolloin ystäväni saavat pelata skruuvinsa ilman\nminua.\"\n\n\"Minä puolestani luulen\", Holmes huomautti, \"että saatte tänä yönä\nnähdä pelaavanne korkeampaa peliä kuin konsanaan elämässänne ja\nsitäpaitsi paljon jännittävämpää. Teille, herra Merryweather, siinä on\npanoksena noin kolmekymmentätuhatta puntaa, ja teille, Jones, mies,\njonka haluatte erittäin mielellänne saada käsiinne.\"\n\n\"Niin, John Clay, murhaaja, varas, rosvo ja väärentäjä. Hän on vielä\nnuori mies, herra Merryweather, mutta siitä huolimatta ammattikuntansa\nensimmäisiä, pahantekijä, jonka käsiin kiinnittäisin rannerenkaani\npaljon mieluummin kuin kenenkään muun rikollisen ranteisiin koko\nLontoossa. Hän on merkillinen mies, tämä nuori John Clay. Hänen\nisoisänsä oli herttua, ja hän itse on opiskellut sekä Oxfordissa että\nEtonissa. Hänen aivonsa ovat yhtä ovelat kuin hänen sormensa sukkelat,\nja vaikka me löydämme hänen jälkiään, mihin hyvänsä nenämme\npistämmekin, emme milloinkaan tiedä, mistä meidän pitäisi etsiä häntä.\nPäästyään kerran karkuun Scotland Yardilta murtautumalla ulos kopistaan\nhänen kuultiin jo seuraavalla viikolla keränneen Cornwallissa rahaa\nlastenkodin rakentamista varten. Olen seurannut hänen jälkiään\nvuosikausia, mutta en ole nähnyt häntä vielä kertaakaan.\"\n\n\"Toivon saavani tänä yönä esitellä teidät toisillenne. Herra John Clay\non jo pari kertaa osunut minunkin tielleni, ja minä olen aivan samaa\nmieltä kanssanne, että hän on etevimpiä ammatissaan. Kello on jo yli\nkymmenen, niin että meidän on aika lähteä. Ajakaa te kaksi edellä, niin\nminä tulen Watsonin kanssa jäljessä.\"\n\nHolmes ei puhunut juuri mitään koko matkalla, vaan istui selustaan\nveltosti nojaten joko äänettömänä tai iltapäivällä kuulemiamme säveliä\nhuolettomasti hyräillen. Me ajoimme kaasuvalossa torkkuvien\nkatusokkeloiden halki, jotka eivät tuntuneet koskaan loppuvan, ja\nvihdoin saavuimme Fardington Streetille.\n\n\"Pian olemme perillä\", ystäväni huomautti. \"Herra Merryweather on\npankinjohtaja, jota tämä asia koskee henkilökohtaisesti. Mitä taas\nJonesiin tulee, niin katsoin parhaaksi ottaa hänetkin mukaan.\nAmmatissaan hän on tosin täydellinen tomppeli, mutta muuten kunnon mies\nja siinä suhteessa erinomainen, että hän on peloton kuin verikoira ja\nhellittämätön kuin hummeri saadessaan jonkun kynsiinsä. Kas niin,\nolemme perillä ja meitä odotetaan.\"\n\nEdessämme oli sama vilkasliikenteinen valtakatu, jossa olimme käyneet\naamupäivällä. Lähetettyämme pois ajurit herra Merryweather opasti\nmeidät kapeata katusolaa myöten pienelle takaovelle, jonka hän avasi ja\njosta tulimme kapeahkoon käytävään. Toisessa päässä oli vankka\nrautaovi, jonka hän samoin avasi, ja sitten laskeuduimme kivisiä\nkiertoportaita myöten alas ja pysähdyimme toisen vielä jykevämmän\nrautaoven eteen. Herra Merryweather sytytti lyhdyn, avasi oven ja astui\nedellämme pimeään käytävään, jossa tuntui voimakas mullan haju ja jonka\ntoisessa päässä oli vielä kolmas rautaovi. Sen sisäpuolella oli avara\nholvi tai kellari, täynnä hyllyjä ja laatikoita.\n\n\"Tänne ei ole helppo tunkeutua ylhäältäpäin\", Holmes huomautti, nostaen\nlyhtyä ja katsellen ympärilleen.\n\n\"Eikä alhaaltapäin\", herra Merryweather sanoi ja löi kepillään\npermannon kivilaattoihin. \"Mutta sehän kuulostaa aivan ontolta!\" lisäsi\nhän ja katsoi kummastuneesti meihin.\n\n\"Minun täytyy todellakin pyytää teitä liikkumaan vähän hiljemmin\",\nHolmes sanoi vakavasti. \"Koko matkamme voi muuten epäonnistua. Pyydän,\nolkaa hyvä ja istukaa jollekin noista laatikoista, älkääkä sekaantuko\nasiaan.\"\n\nArvokkaan jäykkä herra Merryweather istuutui varsin loukkaantuneen\nnäköisenä erään laatikon laidalle, kun taas Holmes painautui polvilleen\nlattialle ja alkoi lyhdyn valossa suurennuslasilla tarkasti tutkia\nkivilaattojen välisiä rakoja. Hetkisen kuluttua hän ponnahti\nseisaalleen ja pisti suurennuslasin taskuunsa.\n\n\"Saamme odottaa ainakin tunnin\", hän huomautti, \"sillä he tuskin voivat\ntehdä mitään, ennen kuin se kunnon panttilainaaja on varmasti mennyt\nlevolle. Sitten he eivät enää haaskaa minuuttiakaan, sillä kuta\npikemmin työ on tehty, sitä pidemmän ajan he saavat paetakseen. Me\nolemme nyt, tohtori -- kuten epäilemättä olet jo oivaltanut -- Lontoon\nerääseen suurpankkiin kuuluvan sivukonttorin kellarissa Cityssä. Herra\nMerryweather, joka on johtokunnan puheenjohtaja, selittänee sinulle,\nminkä tähden Lontoon uskaliaimpien pahantekijöiden huomio juuri nyt\nkohdistuu tähän kellariin.\"\n\n\"Syynä on ranskalainen kultamme\", johtaja kuiskasi. \"Meitä on jo\nmonesti varoitettu, että se aiotaan yrittää ryöstää.\"\n\n\"Ranskalainen kultanne?\"\n\n\"Niin. Joitakin kuukausia sitten harkitsimme olevan syytä vahvistaa\nvararahastoamme ja lainasimme siinä tarkoituksessa 30.000 napoleonia\nRanskan pankilta. Ja tieto siitä, ettei meillä ole vielä ollut aihetta\npurkaa kultalähetystä, vaan että rahat ovat vielä kellarissamme, on\njollakin tavalla tihkunut julkisuuteen. Esimerkiksi tässä laatikossa,\njonka laidalla istun, on 2,000 napoleonia, ladottuina tinapaperilehtien\nväliin. Kultavarastomme on nyt paljon suurempi, kuin mitä\nsivukonttoreissa tavallisesti säilytetään, ja hallitus on sen johdosta\nhyvin huolissaan.\"\n\n\"Ja siihen onkin syytä\", Holmes huomautti. \"Meidän on nyt aika\nvalmistautua pienen hyökkäyssuunnitelmamme toimeenpanemiseen, sillä\nminusta tuntuu, että kaikki on ohi tunnin kuluttua. Meidän täytyy\nensinnäkin sulkea lyhty, herra Merryweather.\"\n\n\"Ja istua pimeässä?\"\n\n\"Niin, ei auta. Minulla on tosin korttipakka taskussani, sillä\najattelin, etteihän teidän näinkään ollen tarvitse menettää\nskruuvi-iltaanne, koska meitä kerran on neljä miestä, mutta huomaan\nvihollisen päässeen valmisteluissaan niin pitkälle, että tulen\npitäminen olisi liian uskallettua. Ensin meidän kuitenkin pitää asettua\nasemiimme. Vastustajamme ovat rohkeita miehiä, jotka voivat\nvahingoittaa meitä, ellemme ole varovaisia, vaikkakin yllätämme heidät.\nMinä seison tämän laatikon takana, ja te piiloudutte noiden suojaan.\nKun avaan lyhdyn, teidän pitää heti hyökätä niihin käsiksi. Jos ne\nampuvat, Watson, niin ammu arkailematta vastaan ja tarkasti.\"\n\nMinä panin revolverini, hana vireessä, laatikon kannelle, jonka taakse\nkyyristyin. Holmes sulki lyhdyn, ja me jäimme pilkkopimeään -- niin\nsysimustaan, etten ollut konsanaan ajatellutkaan pimeyden voivan olla\nniin läpitunkematonta. Kuumentuneen metallin haju oli ainoa merkki,\njosta tiesimme valon olevan valmiina leimahtamaan esiin millä hetkellä\nhyvänsä. Minuun, jonka hermot odotus jännitti äärimmilleen, tämä\näkillinen pimeys ja kellarin kylmänkostea ilma tekivät varsin\nahdistavan ja tukalan vaikutuksen.\n\n\"Niillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta koettaa paeta, kuin pyrkiä\ntakaisin Saxe-Coburg Squaren varrella olevaan taloon ja sieltä ulos\",\nHolmes kuiskasi. \"Toivon teidän tehneen, mitä pyysin, Jones.\"\n\n\"Siellä on ylikonstaapeli ja kaksi konstaapelia ulko-ovea\nvartioimassa.\"\n\n\"Sitten olemme tukkineet kaikki reiät. Nyt meillä ei ole muuta\ntekemistä kuin olla vaiti ja odottaa.\"\n\nKuinka pitkältä aika tuntuikaan! Todellisuudessa odotimme vain tunnin\nja neljänneksen, kuten jälkeenpäin totesimme, mutta minusta tuntui,\nettä yö ehti kulua melkein loppuun ja että päivän täytyi jo sarastaa\nyläpuolellamme. Raajani puutuivat ja jäykistyivät, kun en tohtinut\nmuuttaa asentoani, mutta hermoni olivat koko ajan äärimmilleen\njännittyneet ja kuuloni niin herkistynyt, että kykenin erottamaan\npankinjohtajan kevyen hengityksen lihavan Jonesin lyhyemmistä ja\nraskaammista hengenvedoista. Tuijotin edessäni olevan laatikon yli\nlattiaa kohti. Silmiini osui äkkiä valon välähdys.\n\nAluksi näin vain loistavan pisteen kivilattiassa. Sitten se piteni\nkeltaiseksi juovaksi, kunnes lattiaan ilmestyi nopeasti ja äänettömästi\nkuin leveä, valaistu halkeama ja siihen käsi -- valkoinen, melkein\nnaisellinen käsi, joka haparoi ilmaa. Se oli näkyvissä noin minuutin\najan, mutta sitten se hävisi yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin, ja\nympärillämme oli jälleen pimeätä, lukuunottamatta valojuovaa, joka oli\njälleen ohentunut kapeaksi viiruksi.\n\nKäden katoaminen oli kuitenkin tilapäistä. Alhaalta kuului kolahtelua,\nja samassa nousi lattian suurista, valkoisista kivilaatoista yksi\nritisten paikoiltaan ja kääntyi hitaasti sivulle syrjälleen. Lattiaan\njäi nelikulmainen ammottava aukko, josta näkyi lyhdyn valoa ja johon\nhetkisen kuluttua ilmestyi parraton, nuorekas mies. Katseltuaan\ntutkivasti ympärilleen hän tarttui käsillään aukon reunoihin ja veti\nitsensä vähitellen niin korkealle, että toinen polvi nojasi reunaan.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi lattialla ja veti luokseen\ntoveria, joka oli yhtä pieni ja heiveröinen kuin hänkin, mutta jolla\noli kalpeat kasvot ja hehkuvan punainen tukka.\n\n\"Kaikki selvää\", hän kuiskasi. \"Onko sinulla taltta ja pussit? No\nsaamari! Hyppää alas, Archie, sukkelaan! Menen hirteen sinunkin\npuolestasi!\"\n\nHolmes oli hypännyt esiin ja siepannut rosvoa kauluksesta kiinni.\nToinen sukelsi takaisin aukkoon, ja minä kuulin hänen takkinsa\nrepeävän, kun Jones sai kiinni sen liepeestä. Lyhdyn valossa välähti\nrevolverin piippu, mutta Holmesin metsästyspiiska osui samalla miehen\nkäteen, ja ase kirposi lattialle.\n\n\"Vastarinta on hyödytöntä, John Clay\", Holmes sanoi kylmästi; \"teillä\nei ole mitään mahdollisuutta päästä livistämään.\"\n\n\"Huomaan sen\", toinen vastasi äärimmäisen rauhallisesti. \"Toivon, että\ntoverillani on parempi onni, vaikkakin näen teidän saaneen hänen\ntakkinsa liepeen muistoksi.\"\n\n\"Ovella on kolme miestä häntä odottamassa\", Holmes ilmoitti.\n\n\"Niinkö? Te näytätte tehneen kaikki perusteellisesti. Minun täytyy ihan\nonnitella.\"\n\n\"Ja minun teitä\", Holmes vastasi. \"Tuo punatukkaisten säätiö oli aivan\nuusi ja varsin onnistunut keksintö.\"\n\n\"Te saatte pian nähdä toverinne jälleen, vaikka hän onkin minua\nsukkelampi, kun on kysymys tämmöisiin rotankoloihin luikertamisesta\",\nJones huomautti. \"Ojentakaahan kätenne, että saan nämä rannerenkaat\npaikoilleen.\"\n\n\"Pyydän teitä olemaan koskematta minuun likaisilla käsillänne\", vanki\nvastasi käsirautoja ranteisiin lukittaessa. \"Ette ehkä tiedäkään, että\nsuonissani virtaa kuninkaallista verta. Muistakaa siis aina sanoa 'sir'\nja 'olkaa hyvä', kun puhuttelette minua.\"\n\n\"Hyvä on\", Jones sanoi, katsellen häntä pilkallisesti. \"Suvaitkaa siis,\nsir, nousta portaita ylös, niin otamme ajurin ja viemme teidän\nkorkeutenne poliisiasemalle.\"\n\n\"Se kuulostaa paremmalta\", John Clay huomautti rauhallisesti. Hän\nkumarsi hyvin kohteliaasti meille kolmelle ja poistui tyynesti\nsalapoliisin kanssa.\n\n\"En todellakaan tiedä, herra Holmes, millä tavalla pankin tulisi\nkiittää teitä tai korvata sille tekemänne palvelus\", herra Merryweather\nlausui noustessamme portaita ylös. \"Tämä pankinryöstöyritys, jonka\nsuunnittelusta te pääsitte selville ja jonka te torjuitte mitä\ntäydellisimmin, on rohkeimpia ja vaarallisimpia, mistä olen konsanaan\nkuullut puhuttavan.\"\n\n\"Asiaan vaikutti myös se, että tahdoin omasta puolestanikin\nselvittää välini John Clayn kanssa\", Holmes vastasi. \"Vähäpätöiset\nhenkilökohtaiset kuluni pankki korvannee minulle, mutta muuten riittää\npalkkiokseni täydellisesti tämä seikkailumme, joka on kokemuksena\nmonessa suhteessa ainutlaatuinen, samoin kuin se, että minulla oli\nkunnia päästä Punatukkaisten säätiön tarkastajaksi.\"\n\n\"Heti alusta alkaen oli aivan selvää\", Holmes selitti istuessamme\nmyöhemmin samana aamuna viskyn ja soodan ääressä Barker Streetillä,\n\"ettei tuolla lievimmin sanoen eriskummallisella ilmoituksella\npunatukkaisten säätiöstä ja tehtäväksi annetulla tietosanakirjan\njäljentämisellä voinut olla muuta tarkoitusta kuin saada\npanttilainaajamme, joka ei suinkaan ole niitä sukkelajärkisimpiä, pois\ntieltä määrätunneiksi joka päivä. Menettelytapa oli omituinen, mutta\nparemmankin keksiminen olisi hyvin vaikeata. Ja tuskinpa erehdyn\nsanoessani, että älykäs John Clay saa kiittää siitä kumppaninsa tukan\nväriä. Neljän punnan viikkopalkka on kyllin houkutteleva syötti, ja\nmitäpä sen maksaminen merkitsi miehille, jotka laskivat saavansa puntia\ntuhansittain. Ilmoitus pannaan lehteen; toinen hyväkäs panee pystyyn\njonkinlaisen toimiston tapaisen; toinen viekoittelee panttilainaajan\npaikan hakuun; ja näin heidän onnistuu päästä niin pitkälle, että mies\non poissa tieltä joka aamupäivä. Kuultuani, että hänen apulaisensa oli\njo tarjoutuessaan ilmoittanut tyytyvänsä puoleen palkkaan, älysin heti,\nettä juuri tämän paikan saaminen oli jonkin tärkeän syyn takia hänelle\nvälttämätöntä.\"\n\n\"Mutta mistä saatoit arvata, mikä tämä syy oli?\"\n\n\"Jos talossa olisi ollut naisia, olisin voinut epäillä kaiken kuuluneen\naivan tavallisen ja arkipäiväisen juonen kehittämiseen. Mutta tässä\ntapauksessa se ei ollut ajateltavissa. Liike oli pieni, eikä talossa\nollut mitään, jonka anastamiseksi olisi kannattanut ryhtyä niin\nlaajoihin valmisteluihin ja uhrata niin paljon rahaa, kuin mitä he\npanivat menemään. Syyn täytyi siis olla talon ulkopuolella. Mikä se\nsaattoi olla? Mieleeni juolahti apulaisen valokuvaamiskiihko ja hänen\ntapansa pistäytyä kellariin. Kellari! Siinä oli tämän sekavan vyyhden\npää. Sitten ryhdyin hankkimaan tietoja tuosta salaperäisestä\napulaisesta, kunnes totesin olevani tekemisissä miehen kanssa, joka on\nLontoon pelottomimpia ja uskaliaimpia pahantekijöitä. Hän teki jotakin\nkellarissa -- jotakin, johon meni monta tuntia päivittäin kuukaudesta\ntoiseen. Mitä se mahtoi olla? En osannut ajatella muuta, kuin että hän\nkaivoi käytävää johonkin toiseen taloon.\n\n\"Niin pitkälle olin päässyt mennessämme katsomaan itse\ntapahtumapaikkaa. Sinua kummastutti, kun löin kivitykseen kepilläni,\nmutta sen tein tutkiakseni, oliko kellari talon etupuolella. Se ei\nollut etupuolella. Sitten soitin kelloa, ja kuten toivoin, apulainen\ntuli avaamaan. Olen ollut jo aikaisemminkin hänen kanssaan tekemisissä\nparissa pienemmässä jutussa, mutta vasta silloin näin hänet aivan\nvierestä. Siitä huolimatta tuskin katsahdin häntä kasvoihin, sillä\ntarkoitukseni oli vain saada nähdä hänen polvensa. Sinunkin täytyi\nhuomata, kuinka kuluneet, ryppyiset ja tahriintuneet ne olivat. Ne\nkertoivat ahkerasta maan kaivamisesta. Nyt oli vain saatava selville\ntämän kaivamistyön syy. Kävelin kulman ympäri ja näin, että City- ja\nSuburbanpankin rakennus oli pihan puolella panttilainaajamme lähin\nnaapuri. Tunsin ratkaisseeni tehtäväni. Sillä aikaa kuin sinä ajoit\nkonsertista kotiin, minä kävin Scotland Yardilla ja pankin johtokunnan\npuheenjohtajan luona tuloksella, jonka itse näit.\"\n\n\"Entä mistä tiesit yrityksen tapahtuvan juuri tänä yönä?\"\n\n\"Punatukkaisten säätiön toimiston sulkeminen oli merkki, etteivät he\nenää välittäneet, oliko herra Jabez Wilson saapuvilla vai ei; he olivat\ntoisin sanoen saaneet käytävän valmiiksi. Ja heidän oma etunsahan\nvaati, että sitä oli käytettävä mahdollisimman pian, ennen kuin se\nhuomattaisiin tai kulta siirrettäisiin muualle. Lauantai sopi heille\nparemmin kuin muut päivät, koska he laskivat siten saavansa kaksi\npäivää paetakseen. Sen tähden odotin heidän tulevan tänä yönä.\"\n\n\"Olet ajatellut kaikki todellakin erinomaisen hyvin\", sanoin, voimatta\nmuuta kuin vilpittömästi ihailla häntä. \"Ketju on pitkä, ja jokainen\nrengas sopii siihen aivan täsmälleen.\"\n\n\"Se pelasti minut kuolemasta ikävään\", hän vastasi haukotellen. \"Mutta\nvalitettavasti tunnen sen taas hiiviskelevän ympärilläni. Koko elämäni\non arkipäivän yksitoikkoisuuden alituista pakoilemista. Nämä pienet\ntehtävät ovat siinä suurena apuna.\"\n\n\"Sinä olet ihmiskunnan hyväntekijä\", sanoin siihen.\n\nHän kohautti olkapäitään. \"Niin, voihan minusta olla jolloinkin hiukan\nhyötyäkin\", hän myönsi. \"_Ihminen ei ole mitään -- teot ovat kaikki_,\nkuten Gustave Flaubert kirjoitti Georges Sandille.\"\n\n\n\n\nKADONNUT SULHANEN.\n\n\n\"Hyvä ystävä\", Holmes aloitti istuessamme eräänä päivänä hänen\nhuoneessaan Baker Streetillä takkavalkean ääressä, \"todellisessa\nelämässä tapahtuu paljon asioita, jotka ovat niin kummallisia ja\nomituisia, ettei ihminen konsanaan kykenisi itse keksimään niitä. Me\nemme uskaltaisi keksiä emmekä uskotella toisille asioita, jotka ovat\ntavallisessa elämässä jokapäiväisiä tapauksia. Jos voisimme käsi\nkädessä lentää ulos tuosta ikkunasta, liidellä tämän suuren kaupungin\nyläpuolella, nostaa katot hiljaa paikoiltaan ja päästä näkemään, mitä\nkaikkea eriskummallista niiden alla tapahtuu, niin kaikessa ilmenevä\nomituinen yhteensattuvaisuus, suunnitelmat ja vastasuunnitelmat,\nihmeelliset tapausten sarjat, jotka ulottuvat sukupolvesta toiseen ja\njohtavat mitä uskomattomimpiin seurauksiin, avaisivat silmämme\nnäkemään, että mielikuvituksen luoma tapahtuma on aina kulunut ja\nsisällyksetön. Ratkaisu on määrätty edeltäpäin ja sovinnaisuuksien\nvälttäminen on mahdotonta.\"\n\n\"Omasta puolestani en ole siitä sentään aivan varma\", minä huomautin.\n\"Tapaukset, jotka tulevat julkisuuteen sanomalehtien välityksellä, ovat\ntavallisesti riittämiin saakka sekä kuivia että arkipäiväisiä.\nPoliisiraporteissamme alaston totuus paljastetaan äärimmäistä rajaa\nmyöten, mutta minun täytyy sanoa, ettei tulos ole puoleensavetävä eikä\ntaiteellinenkaan.\"\n\n\"Realistisen vaikutuksen aikaansaaminen vaatii jonkin verran\nvalikoimis- ja arvostelukykyä\", Holmes vastasi. \"Sitä ei ole\npoliisiraportissa, jossa pannaan enemmän painoa tuomioistuimessa\nlausuttuihin mauttomuuksiin kuin yksityiskohtiin, seikkoihin, joilla on\nsivustakatsojan mielestä olennaisin merkitys koko asiassa. Usko minua,\nmikään ei ole luonnottomampaa kuin tavallisin jokapäiväisyys.\"\n\nMinä hymyilin ja pudistin päätäni. \"Voin aivan hyvin ymmärtää sinun\najattelevan noin. Onhan luonnollista, että sinä, joka yksityisenä\nhenkilönä annat neuvoja ja apua kaikille tyhmistyneille ihmisille\nkolmessa maanosassa, olet joutunut tekemisiin kaiken omituisen ja\neriskummallisen kanssa. Mutta\" -- minä otin aamulehden, joka oli\npudonnut lattialle -- \"katsokaamme, kestääkö väitteesi käytännössä.\nOttakaamme esimerkiksi tämä otsake. 'Aviomiehen julmuus vaimoaan\nkohtaan.' Tekstiä on puoli palstaa, mutta tiedän lukemattakin, että\nkaikki on ennestään täysin tuttua. Siinä kerrotaan tietysti\nrakastajattaresta, ryypiskelyistä, pahoinpitelystä, lyönneistä,\nmustelmista ja myötätuntoisesta sisaresta tai vuokraemännästä, joka\nrientää apuun. Tökeröinkään kirjailija ei voisi kirjoittaa mitään niin\narkipäiväistä.\"\n\n\"Valitsemasi tapaus sopii todellisuudessa sangen huonosti väitteesi\ntueksi\"; Holmes huomautti, ottaen lehden ja silmäillen mainitsemaani\nuutista. \"Tämä koskee Dundasien avioerojuttua, jonka yhteydessä minut\notettiin selvittämään pari pikkuseikkaa. Mies on ehdottomasti raitis,\nketään toista naista ei ollut, ja syynä koko juttuun oli vain se, että\nmies aina aterian päätyttyä irroitti tekohampaansa ja heitti niillä\nvaimoaan, minkä sinäkin myöntänet olevan tottumuksena niin harvinaista,\nettä se tuskin voi johtua tavallisen romaaninkirjoittajan mieleenkään.\nOta tästä nuuskaa, tohtori, ja tunnusta, että olen lyönyt sinut omalla\nesimerkilläsi.\"\n\nHän ojensi minulle kultaisen nuuskarasiansa, jonka kannessa oli suuri\nametisti. Rasian upeus erosi niin jyrkästi hänen vaatimattomasta\nelämästään ja koruttomasta ympäristöstään, etten voinut olla\nhuomauttamatta siitä.\n\n\"Unohdin kokonaan, etten ole nähnyt sinua pariin viikkoon. Tämä on\npieni muisto Böömin kuninkaalta, kiitos hänelle antamastani avusta\nIrene Adlerin asian selvittämisessä.\"\n\n\"Entä tuo sormus?\" jatkoin minä, sillä katseeni oli samalla kiintynyt\nkauniiseen hohtokiveen, joka sädehti hänen sormessaan.\n\n\"Sen olen saanut Hollannin kuningasperheeltä, mutta heille suorittamani\ntehtävä oli niin arkaluontoinen, etten voi kertoa sitä sinullekaan,\nvaikkakin olet ystävällisesti selostanut joitakin pieniä\naikaansaannoksiani.\"\n\n\"Onko sinulla juuri nyt jotakin selvitettävänäsi?\" tiedustelin\nkiinnostuneesti.\n\n\"Kymmenen tai kaksitoistakin eri juttua, mutta niistä ei ole ainoakaan\nmillään tavalla poikkeuksellinen. Niillä on merkityksensä, mutta ne\neivät ole mielenkiintoisia. Yleensä olenkin huomannut, että juuri niin\nsanotut vähäpätöiset tapaukset tarjoavat suurimmat mahdollisuudet\nhuomioiden tekemiseen ja syyn ja seurauksen nopeaan määrittelyyn ja\ntekevät siten tutkimisen viehättäväksi. Suuremmat rikokset ovat\nyksinkertaisempia, sillä kuta suurempi rikos sitä ilmeisempi on\ntavallisesti syykin. Näissä jutuissa, joita nyt tutkin, ei ole\nainoatakaan mielenkiintoista piirrettä, lukuunottamatta yhtä\nMarseille'ssa tapahtunutta varsin hämärää asiaa, josta on tiedusteltu\nminunkin mielipidettäni. Voihan kuitenkin käydä, että minulla on jo\nparin minuutin kuluttua parempaa pohdittavaa, sillä hän tuolla on\nmatkalla juuri tänne, ellen suuresti erehdy.\"\n\nHän oli noussut tuolistaan ja katseli uutimien takaa ikävälle,\nyksitoikkoiselle Lontoon kadulle. Kurkistaen hänen olkansa yli näin\nvastapäisellä käytävällä kookkaan naisen, jolla oli tuuhea turkispuuhka\nhartioillaan ja suuri punainen sulka leveäreunaisessa, hiukan toiselle\nkorvalliselle sovitetussa hatussa. Kaiken tämän komeuden keskeltä hän\ntähyili hermostuneesti ja arasti ikkunoihimme, liikahteli levottomasti\nja hypisteli koko ajan hansikkaansa nappeja. Äkkiä, kuten uimari, joka\nhyppää veteen, hän syöksyi kadun poikki, ja samassa me kuulimme\novikellon soivan kimeästi.\n\n\"Samat oireet olen nähnyt ennenkin\", Holmes huomautti, heittäen\nsavukkeensa uuniin. \"Tuollaisen levottomuuden takana on aina\nrakkaussuhde muodossa tai toisessa. Hän tahtoo mielellään kysyä neuvoa,\nmutta pelkää samalla, että asia on liian arkaluontoinen vieraalle\nuskottavaksi. Tässäkin voi erottaa eri asteita. Kun mies tekee\ntahallaan ja tunnottomasti vääryyttä naiselle, niin tämä ei epäröi eikä\nviivyttele kahden vaiheilla, mitä olisi tehtävä, vaan käy suoraan\nasiaan, ja tavallinen oire on poikkikiskaistu kellon nyöri. Nytkin on\naivan varmasti kysymys rakkausasiasta, mutta tyttö on enemmän\nhämmästynyt ja pahoillaan kuin suutuksissa. Mutta siinä hän tuleekin\nitse päästämään meidät epätietoisuudestamme.\"\n\nHänen vielä puhuessaan koputettiin oveen, ja eteispoika ilmoitti neiti\nMary Sutherlandin, joka purjehti hänen jäljessään sisään suurena ja\nrehevänä kuin täysin purjein kulkeva kauppalaiva pienen luotsiveneen\nperässä. Holmes tervehti häntä luontevan kohteliaasti ja sulki oven.\nKehoitettuaan sitten pienellä, mutta yhtä kohteliaalla kumarruksella\nvierasta istumaan, hän katseli tätä tutkivasti, mutta samalla jonkin\nverran hajamielisen näköisenä, mikä on hänelle ominaista.\n\n\"Eikö teistä tunnu hiukan vaikealta, kun olette likinäköinen,\nkirjoittaa niin paljon koneella?\" hän kysyi sitten.\n\n\"Alussa tuntui\", vieras vastasi, \"mutta nyt tiedän katsomatta, missä\nkirjaimet ovat.\" Oivaltaen samassa Holmesin sanojen omituisuuden hän\nsäpsähti ja jäi tuijottamaan meihin, leveillä ja hyväntahtoisilla\nkasvoillaan hämmästynyt ja pelästynyt ilme. \"Te olette kuullut minusta,\nherra Holmes\", hän huudahti, \"sillä ettehän voi muuten tietää sitä.\"\n\n\"Samantekevää\", Holmes vastasi naurahtaen, \"minun asiani on tietää yhtä\nja toista. Ehkäpä olen opetellut näkemään sellaista, jota toiset eivät\nhuomaa. Ellei niin olisi, niin miksi tultaisiin kysymään neuvoa\nminulta.\"\n\n\"Tulin luoksenne, sir, kuultuani teistä rouva Etheregeltä, jonka miehen\nlöysitte niin helposti, vaikka poliisit ja kaikki jo otaksuivat hänen\nkuolleen. Voi, herra Holmes, toivoisin teidän tahtovan auttaa minua\nsamalla tavalla. En ole rikas, mutta minulla on korkoja sata puntaa\nvuodessa ja ansaitsenhan minä koneellanikin jonkin verran, minkä kaiken\nannan teille, jos vain saan tietää, mihin herra Hosmer Angel on\njoutunut.\"\n\n\"Miksi te lähditte sellaisella kiireellä tänne?\" Holmes kysyi katse\nkatonrajassa ja sormenpäät vastakkain.\n\nNeiti Sutherlandin muuten ilmeettömillä kasvoilla kuvastui jälleen\nhämmästys ja säikähdys. \"Niin, lähdin todellakin juoksujalkaa kotoa,\nsillä minua suututti nähdä, kuinka kevyesti herra Windibank --\ntarkoitan, isäni -- suhtautui asiaan. Hän ei tahtonut ilmoittaa asiasta\npoliisille, eikä tahtonut lähteä teidänkään luo, ja lopuksi, kun hän ei\nryhtynyt mihinkään, vaan sanoi ja jankutti, ettei mitään ollut\ntapahtunutkaan, minä kiivastuin ja työnnyin ulos ja riensin suorinta\ntietä tänne.\"\n\n\"Isänne\", Holmes toisti, \"tarkoitatte varmaankin, että hän on\nisäpuolenne, koska nimi ei ole sama.\"\n\n\"Aivan niin, hän on isäpuoleni. Sanon häntä isäksi, niin hullua kuin se\nonkin. Hän on vain viisi vuotta ja kaksi kuukautta minua vanhempi.\"\n\n\"Elääkö äitinne?\"\n\n\"Kyllä, hän elää ja voi oikein hyvin. Minua ei muuten lainkaan\nmiellyttänyt, herra Holmes, että hän meni isän kuoltua niin pian uusiin\nnaimisiin, ja miehen kanssa, joka on melkein viisitoista vuotta häntä\nnuorempi. Isäni oli levyseppä, ja häneltä jäi pieni, mutta hyvä liike,\njota äitini jatkoi työnjohtajan, herra Hardyn avulla, mutta herra\nWindibankin tultua liike myytiin, koska hän on olevinaan erittäin hieno\nherra, kauppamatkustaja ja viinien myyjä. Oikeudesta ja itse liikkeestä\nsaatiin neljä ja puoli tuhatta puntaa, mikä ei ole läheskään niin\npaljon, kuin mitä isä olisi saanut siitä, jos olisi elänyt.\"\n\nOlin odottanut, että Holmes kävisi maltittomaksi tämän\nasiaankuulumattoman ja verraten pitkän selostuksen kestäessä, mutta hän\npäinvastoin kuunteli koko ajan mitä tarkkaavaisimmin.\n\n\"Johtuuko korkotulonne liikkeen myynnistä?\" hän kysyi.\n\n\"Ei, sir. Se on aivan eri asia. Aucklandissa asuva setäni Ned lahjoitti\nminulle Uuden Seelannin obligatioita kahdentuhannenviidensadan punnan\narvosta, mutta minä saan käyttää vain korot.\"\n\n\"Kaikki tämä on erittäin mielenkiintoista\", Holmes sanoi. \"Kun teillä\non käytettävänänne niin suuri summa kuin sata puntaa vuodessa, lisänä\nse, mitä itse ansaitsette, niin te varmaankin matkustelette hiukan ja\nelätte kaikin puolin huoletonta elämää. Uskon, näettekös, että\nkuusikymmentä puntaa vuodessa riittää jotakuinkin hyvin yksinäisen\nnaisen toimeentuloon.\"\n\n\"Tulisin toimeen paljon vähemmälläkin, herra Holmes, mutta, kuten\nymmärrätte, asuessani kotona minä en tahdo olla vanhempieni taakkana,\nvaan sallin heidän käyttää rahojani niin kauan kuin olen heidän\nluonaan. Luonnollisesti vain toistaiseksi. Herra Windibank nostaa\nkorkoni neljä kertaa vuodessa ja luovuttaa rahat äidilleni, ja minä\npuolestani tulen hyvin toimeen sillä, mitä ansaitsen koneellani.\"\n\n\"Te olette selittänyt kaikki hyvin selvästi\", Holmes virkkoi. \"Tämä on\nystäväni, tohtori Watson, jonka läsnä ollessa voitte puhua aivan yhtä\nvapaasti, kuin jos olisin yksin. Olkaa ystävällinen ja kertokaa nyt\nsuhteestanne herra Hosmer Angeliin.\"\n\nNeiti Sutherland punastui ja hypisteli hermostuneesti päällystakkinsa\nreunustaa. \"Kohtasin hänet ensimmäisen kerran kaasutyöläisten\ntanssiaisissa\", hän aloitti hiukan epäröiden. \"Isän eläessä heillä oli\ntapana lähettää hänelle pääsylippuja, eivätkä he ole unohtaneet meitä\nhänen kuoltuaankaan, vaan lähettävät lippuja äidille. Herra Windibank\nei tahtonut päästää meitä; hän ei laskisi meitä milloinkaan minnekään.\nHän voi aivan vimmastua, jos esimerkiksi ilmoitan osallistuvani\nsunnuntaikoulun huviretkeenkin. Mutta tällä kerralla olin päättänyt\nmennä, ja meninkin, sillä hänellä ei ole mitään oikeutta holhota minua.\nHän sanoi sinne tulevan väkeä, joiden kanssa meidän ei sopinut\nseurustella, ja kuitenkin tiesimme kohtaavamme siellä isän kaikki\nvanhat ystävät. Hän sanoi vielä, etteihän minulla ollut sopivaa\npukuakaan, vaikka olin juuri saanut punaisen plyyshileninkini, jota en\nollut vielä ottanut laatikostakaan. Lopuksi, kun ei mikään auttanut,\nhän matkusti Ranskaan liikkeensä asioille, ja äiti, minä ja herra\nHardy, entinen työnjohtajamme, menimme tanssiaisiin, jossa kohtasin\nherra Hosmer Angelin.\"\n\n\"Otaksun\", Holmes huomautti, \"että herra Windibank oli Ranskasta\npalattuaan sangen närkästynyt tanssiaisissa käynnistänne.\"\n\n\"Ei. Hän tuskin oli siitä tietääkseenkään. Hän nauroi, kohautti\nolkapäitään ja sanoi, etteihän naiselta hyödytä kieltää mitään, koska\nhän kuitenkin tekee niinkuin itse tahtoo.\"\n\n\"Aivan niin. Noissa tanssiaisissa te siis tutustuitte mieheen, joka\nsanoi nimensä olevan Hosmer Angel?\"\n\n\"Niin, sir. Siellä kohtasin hänet, ja seuraavana päivänä hän tuli\ntervehtimään meitä ja kysyi, olimmeko tulleet onnellisesti kotiin.\nMyöhemmin olimme -- tarkoitan, että minä olin kaksi kertaa kävelemässä\nhänen kanssaan, mutta sitten isäpuoleni tuli jälleen kotiin, eikä herra\nAngel voinut enää tulla taloon vieraisille.\"\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Ei, sillä ymmärrättehän, ettei isä siedä mitään sellaista. Meillä ei\nvälitetä vieraista, mikäli hän saa määrätä, ja hänellä onkin tapana\nsanoa, että nainen on onnellisin omassa perhepiirissään. Minä taas\nsanon aina äidille, että päästäkseen niin pitkälle naisen täytyy ensin\nsaada oma piirinsä, jota minä en ollut vielä saanut.\"\n\n\"Entä herra Angel? Eikö hän koettanutkaan saada tavata teitä?\"\n\n\"Viikon kuluttua isän piti jälleen matkustaa Ranskaan, ja Hosmer\nkirjoitti olevan parasta, että tapaisimme toisemme vasta hänen\nlähdettyään. Voisimmehan sillä aikaa tyytyä kirjeisiin, ja hän\nkirjoittikin joka päivä. Eikä isä tietänyt niistä mitään, minä kun otan\njoka aamu postin suoraan kantajalta.\"\n\n\"Olitteko silloin jo kihloissa herra Angelin kanssa?\"\n\n\"Olin, herra Holmes. Menimme kihloihin ensimmäisellä kävelyretkellämme.\nHosmer -- herra Angel -- toimi kassanhoitajana eräässä konttorissa\nLeadenhall Streetillä -- ja --\"\n\n\"Missä konttorissa?\"\n\n\"Sepä tässä onkin onnettominta, herra Holmes, etten tiedä sitä.\"\n\n\"Missä hän asui?\"\n\n\"Siellä, missä konttorikin oli.\"\n\n\"Ettekä te tiedä hänen osoitettaan?\"\n\n\"En -- en muuta kuin että hän ilmoitti konttorin olevan Leadenhall\nStreetillä.\"\n\n\"Mihin sitten osoititte kirjeenne?\"\n\n\"Leadenhall Streetin postitoimistoon sieltä noudettaviksi. Hän sanoi,\nettä jos kirjoittaisin hänelle konttoriin, niin toiset alkaisivat tehdä\nhänestä pilaa, kun hän sai kirjeitä naiselta. Ehdotin, että\nkirjoittaisin ne koneella, kuten hänkin kirjoitti omansa, mutta siihen\nhän ei tahtonut suostua, vaan sanoi, että nähdessään käsialani hän\ntiesi niiden tulevan välittömästi minulta. Koneella kirjoitetun kirjeen\nsaadessaan hänestä tuntuisi, että kone oli tunkeutunut väliimme.\nSiitähän näkee, herra Holmes, kuinka lämpimästi hän piti minusta ja\nettä pienetkin seikat olivat siinä suhteessa hänestä tärkeitä.\"\n\n\"Erittäin mielenkiintoista\", Holmes lausui. \"Minulla on jo kauan ollut\nsääntönä, että pikku seikat ovat kaikista tärkeimmät. Muistatteko vielä\nmuitakin pikku seikkoja herra Angelista?\"\n\n\"Hän oli aina hyvin ujo, herra Holmes. Hänestä oli mieluisampaa kävellä\nkanssani illalla kuin päivällä, sillä hän sanoi inhoavansa huomion\nherättämistä. Vaatimaton ja kaikin puolin hieno mies. Äänikin oli\nmatala ja hiljainen. Hän kertoi sairastaneensa lapsena ankaran\nkurkkutulehduksen, joka oli jättänyt kaulaan sellaisen arkuuden, että\nhän aina puhui hidastellen ja jonkin verran kuiskaamalla. Puku oli aina\nhieno, vaikkakin yksinkertainen, ja varjellakseen heikkoja silmiään --\nhän oli likinäköinen, kuten minäkin -- hän käytti aina värillisiä\nsilmälaseja.\"\n\n\"Mitä tapahtui sitten kun isänne matkusti Ranskaan?\"\n\n\"Herra Angel alkoi jälleen käydä meillä ja ehdotti, että menisimme\nnaimisiin, ennen kuin isäni tulee kotiin. Hän puhui hyvin vakavasti ja\npani minut vannomaan, sormet raamatulla, että luottaisin häneen, mitä\nikinä tapahtuisi. Äiti sanoi hänen tehneen aivan oikein, ja että valan\ntahtominen osoitti entistä selvemmin, kuinka palavasti hän rakasti\nminua. Äiti suosi häntä ensi hetkestä alkaen ja piti hänestä melkeinpä\nenemmän kuin minä. Kun he sitten rupesivat suunnittelemaan, että meidät\nvihittäisiin jo sillä viikolla, niin kysyin, mitä isä sanoisi asiasta,\nmutta molemmat vastasivat, että sanokoon hän, mitä haluaa.\nAvioliitostamme ilmoitettaisiin hänelle jolloinkin myöhemmin, ja äiti\nsanoi, että hän kyllä hoitaisi sen asian. En oikein pitänyt siitä,\nherra Holmes. Luvan pyytäminen häneltä tuntui joutavalta, hän kun on\nvain joitakin vuosia minua vanhempi, mutta kun en liioin tahtonut ottaa\ntätä askelta, ilmoittamatta siitä hänelle, niin kirjoitin hänelle\nBordeaux'hon liikkeen pääkonttoriin. Mutta kirje tuli takaisin juuri\nhääpäiväni aamuna.\"\n\n\"Hän ei ollut siis saanut sitä?\"\n\n\"Ei, sir, koska hän oli lähtenyt paluumatkalle juuri ennen sen\nsaapumista.\"\n\n\"Sepä ikävää. Oliko tarkoitus, että teidät vihittäisiin kirkossa?\"\n\n\"Kyllä, sir, mutta aivan vaatimattomasti. Meidät piti vihittämän St.\nSaviour-kirkossa, siellä King's Crossin lähellä, ja aamiainen oli\npäätetty syödä vihkimisen jälkeen St. Pancrasin ravintolassa. Hosmer\ntuli hakemaan meitä tavallisella ajurilla, mutta kun ajurin rateille\nmahtuu vain kaksi henkeä, niin äiti ja minä nousimme niihin, ja Hosmer\notti umpivaunut, jotka sattuivat olemaan siinä lähellä. Me saavuimme\nensin perille, ja kun vaunut tulivat, me odotimme hänen astuvan ulos,\nmutta niin ei käynytkään, ja kun ajaja laskeutui pukiltaan katsomaan,\nvaunut olivat aivan tyhjät! Ajaja sanoi omin silmin nähneensä herran\nnousseen vaunuihin, ja ettei hänellä ollut aavistustakaan, mihin hän\noli sitten joutunut. Tämä tapahtui viime perjantaina, herra Holmes. Sen\njälkeen en ole kuullut hänestä mitään, en pienintäkään hiiskausta,\njosta voisin edes arvailla, mitä hänelle on tapahtunut.\"\n\n\"Minusta näyttää, että teitä on petkutettu varsin halpamaisesti\",\nHolmes virkkoi.\n\n\"Ah ei, sir. Hän oli liian hyvä ja liian helläsydäminen hylätäkseen\nminut sillä tavalla. Juuri silloin hän toisti minulle koko aamupäivän\nyhä uudelleen, että minun piti luottaa häneen, mitä ikinä tapahtuisi.\nSiinäkin tapauksessa, että jokin aivan odottamaton seikka erottaisi\nmeidät toisistamme, minun piti aina muistaa olevani sidottu häneen, ja\nettä hän ennemmin tai myöhemmin palaisi luokseni ja vetoaisi valaani.\nNämä olivat omituisia sanoja hääpäivän aamuna, mutta se, mitä sitten\ntapahtui, osoittaa niiden sanotun tarkoituksellisesti.\"\n\n\"Se näyttää aivan varmalta. Oma mielipiteenne on siis, että häntä on\nkohdannut jokin tapaturma.\"\n\n\"Niin, sir. Uskon hänen aavistaneen, että häntä uhkasi jokin vaara,\nsillä muuten hän ei olisi puhunut sillä tavalla. Ja sitten kävi juuri\nniinkuin hän pelkäsikin.\"\n\n\"Eikä teillä itsellännekään ole vähintäkään aavistusta, mitä hänelle on\nvoinut tapahtua?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Vielä yksi kysymys. Millä tavalla äitinne suhtautui asiaan?\"\n\n\"Hän oli hirveän vihainen ja sanoi, etten saisi konsanaan puhua hänelle\nsanaakaan koko jutusta.\"\n\n\"Entä isänne? Kerroitteko asiasta hänelle?\"\n\n\"Kyllä, ja hän näytti olevan samaa mieltä kuin minäkin, että jotakin\noli tapahtunut ja että minä kyllä saisin vielä kuulla Hosmerista. Eihän\nkenelläkään, hän sanoi, voinut olla mitään etua siitä, että toi minut\nkirkonovelle saakka ja jätti minut siihen. Jos Hosmer olisi lainannut\nminulta rahaa tai mennyt kanssani naimisiin ja päässyt siten rahoihini\nkäsiksi ja saanut ne haltuunsa, niin siinähän olisi ainakin\njonkinlainen selitys, mutta hän oli varakas eikä välittänyt rahoistani.\nMutta mitä hänelle on voinut tapahtua? Ja miksi hän ei kirjoita? Nämä\nkysymykset tekevät minut hulluksi; ne vievät unenkin!\" Hän kiskaisi\nkäsipuuhkastaan pienen nenäliinan ja alkoi itkeä katkerasti.\n\n\"Minä pohdin nyt asiaa teidänkin puolestanne\", Holmes sanoi, nousten\ntuolistaan, \"enkä epäilekään, ettemmekö onnistu selvittämään sitä.\nSiirtäkää nyt taakkanne minun kannettavakseni, älkääkä enää miettikö\nkoko juttua. Ja antakaa ennen kaikkea herra Hosmer Angelin hävitä\nmuististanne yhtä täydellisesti, kuin hän on poistunut elämästännekin.\"\n\n\"Te siis uskotte, etten näe häntä enää milloinkaan?\"\n\n\"Pelkään niin käyvän.\"\n\n\"Mitä hänelle on sitten tapahtunut?\"\n\n\"Jättäkää tuo kysymys minun ratkaistavakseni. Tahtoisin mielelläni\nsaada tarkan kuvauksen hänestä ja joitakin hänen kirjeitään, jos käy\npäinsä.\"\n\n\"Panin viime lauantain Chronicleen hänestä kuulutuksen, jonka leikkasin\nirti ja otin mukaani. Se on tässä ja neljä hänen kirjettään.\"\n\n\"Paljon kiitoksia. Entä osoitteenne?\"\n\n\"31, Lyon Place, Camberwell.\"\n\n\"Herra Angelin osoitetta ette koskaan saanut, kuten ymmärsin. Mikä on\nisänne liikeosoite?\"\n\n\"Hän matkustaa Westhouse & Marbankin edustajana. Liike välittää\npunaviinejä, ja konttori on Fenchurch Streetillä.\"\n\n\"Kiitos. Olette selostanut asianne hyvin selvästi. Jättäkää kirjeet\ntänne, älkääkä unohtako antamaani neuvoa. Olkoon kaikki, mitä on\ntapahtunut, teille kuin sinetöity kirja, joka ei saa häiritä\nelämäänne.\"\n\n\"Olette hyvin ystävällinen, herra Holmes, mutta se on mahdotonta.\nLuotan Hosmeriin ja olen uskollinen hänelle. Palatessaan luokseni hän\ntapaa minut odottamasta.\"\n\nMe unohdimme vieraamme mahdottoman hatun ja arkipäiväiset kasvot, sillä\nhänen koruttomassa uskollisuudessaan oli jotakin niin ylevää, ettei\nsitä voinut olla kunnioittamatta. Hän pani pienen paperikäärönsä\npöydälle ja poistui, luvattuaan tulla takaisin heti sanan saatuaan.\n\nHolmes istui joitakin minuutteja aivan vaiti ja tuijotti kattoon,\nsormenpäät jälleen vastakkain ja jalat ojennettuina lattialle. Sitten\nhän kurkotti uunin reunalta käteensä vanhuuttaan mustuneen\nsavipiippunsa, joka oli hänelle kuin neuvonantaja, ja sytytettyään sen\nhän painautui takaisin tuoliinsa, paksujen, sinertävien savuhattaroiden\nalkaessa leijailla hiljaa kattoa kohti. Ilme oli muuttunut äärimmäisen\nväsyneeksi.\n\n\"Tuo tyttö oli varsin mielenkiintoinen elämys\", hän huomautti. \"Minusta\nhän oli paljon kiinnostavampi kuin hänen selostamansa pikku tapaus,\njoka on, sivumennen sanoen, sangen jokapäiväinen. Jos katsot\nhakemistostani, niin huomaat, että Andoverin eräässä tuomioistuimessa\noli esillä samanlainen juttu vuonna 1877, ja viime vuonna sattui\nHaagissakin melkeinpä yhtäläinen tapaus. Ajatus on vanha ja kulunut,\nmutta nyt siinä oli pari yksityiskohtaa, jotka ovat minulle uusia. Itse\ntyttö oli kuitenkin kaikista mielenkiintoisin.\"\n\n\"Sinä ilmeisesti huomasit hänessä paljon asioita, jotka olivat minulle\ntäysin näkymättömiä\", sanoin siihen.\n\n\"Eivät näkymättömiä, vaan sellaisia, joita et huomannut, Watson. Sinä\net tiennyt, mihin huomio olisi ollut kohdistettava, ja sen tähden et\nnähnyt seikkoja, jotka olivat hänen henkilöllisyytensä suhteen\ntärkeimmät. En saa sinua koskaan käsittämään, kuinka tärkeä tekijä hiha\non, kuinka paljon peukaloiden kynnet ilmaisevat ja kuinka suuriin\ntuloksiin voi päästä tutkimalla kenkien nauhoja. Mitä johtopäätöksiä\nteit vieraamme ulkonäöstä? Kerro, miltä hän näytti.\"\n\n\"Harmahtava, leveäreunainen olkihattu ja siinä tiilenpunainen sulka.\nPäällystakki oli musta, koristeina mustia helmiompeluksia ja helmistä\nsommiteltu ripsureunus. Leninki ruskea, kahvinruskeaa melkeinpä\ntummempi, kauluksessa ja hihansuissa plyyshireunus. Hansikkaat\nvaaleanharmaat ja oikeaan etusormeen oli kulunut reikä. Kenkiä en\nkatsonut. Korvissa oli pienet riippuvat korvarenkaat, arvatenkin\nkultaa, ja yleensä hän vaikutti hyvinvoivalta ja jonkin verran\nmukavuutta rakastavalta kansan naiselta.\"\n\nHolmes taputti hiljaa käsiään ja naurahti.\n\n\"Sinähän edistyt ihmeteltävästi, Watson. Kuvauksesi on tarkka ja hyvä.\nKaikki tärkeät seikat ovat tosin jääneet sinulta huomaamatta, mutta\nsinä olet löytänyt oikean menetelmän, väriaistisi on herkkä. Älä luota\nmilloinkaan yleisvaikutukseen, vaan keskitä huomiosi yksityiskohtiin.\nPuhuessani naisen kanssa silmäilen aina ensimmäiseksi hänen hihojaan,\nja jos asiakkaani on mies, katselen housujen polvia. Kuten näit, tällä\nnaisella oli hihoissa plyyshiä, jossa kaikki näkyy erinomaisen\nselvästi. Hiukan ranteen yläpuolelle painunut kaksoisjuova ilmaisi\nhänen kirjoittavan koneella, sillä käden se kohta painuu koneella\nkirjoittajalla aina pöydän reunaa vasten. Käsin kierrettävä ompelukone\njättää samanlaisen merkin, mutta vain vasempaan käteen hihan\nulkosivuun, eikä sen poikki, kuten tällä tytöllä oli. Sitten katsoin\nhäntä kasvoihin, ja nähdessäni nenän juuressa silmälasien\nnipistimien jättämät merkit rohkenin mainita likinäköisyydestä\nkoneellakirjoittamisen yhteydessä mikä näytti hämmästyttävän häntä.\"\n\n\"Minäkin hämmästyin.\"\n\n\"Mutta sehän oli aivan selvää. Minä puolestani hämmästyin myös, mutta\nvasta sitten kun näin hänen kenkänsä, sillä vaikka ne näyttivät\nsamanlaisilta, ne olivat eri paria. Toisen kärkilappu oli hiukan\nkoristeltu, toisen aivan sileä. Toisessa kengässä oli vain kaksi alinta\nnappia viidestä kiinni, toisessa taas ylimmäinen, kolmas ja viides. Ja\nkun luoksesi tulee kohtalaisen hyvin pukeutunut nuori nainen, jonka\nkengät ovat eri paria ja vain puoleksi napitetut, niin sinun ei liene\nvaikea päätellä, että kotoa lähtö on tapahtunut hyvin kiireesti.\"\n\n\"Mitä muuta näit?\" Ystäväni johtopäätösten kuunteleminen oli saanut,\nkuten aina kävi, mielenkiintoni täysin vireille.\n\n\"Huomasin ohimennen, että hän oli kirjoittanut kirjeen juuri ennen\nkotoa lähtöään. Sinä näit, että oikean hansikkaan etusormessa oli\nreikä, mutta samalla sinulta jäi ilmeisesti näkemättä, että hansikas ja\nreiästä näkyvä sormi olivat tahriintuneet musteeseen. Hänellä oli ollut\nkiire kirjoittaessaan, ja kynää oli kastettu liian syvälle. Sen on\ntäytynyt tapahtua tänä aamuna, sillä sormeen tullut tahra ei olisi\nmuuten ollut niin selvä. Kaikki tämä on hyvin yksinkertaista ja selvää,\nmutta sittenkin mielenkiintoista ja huvittavaa. Ehkäpä luet nyt minulle\nherra Hosmer Angelia koskevan ilmoituksen.\"\n\nOtin pöydältä sanomalehdestä leikatun pienen paperipalan ja luin:\n\n    Tietoja halutaan.\n\n    Tämän kuun 4. päivän aamuna katosi eräs herra, nimeltä Hosmer Angel.\n    Pituus noin 172 cm, leveät hartiat, musta tukka, päälaki hiukan\n    kalju, musta poski-parta, mustat tuuheat viikset, ja käyttää\n    sinisiä silmälaseja. Puhuu hiukan änkyttäen. Viimeksi nähtäessä\n    hänellä oli musta silkkivuorinen pitkätakki, mustat liivit,\n    kultaiset kellonperät, harmaat housut, ruskeat damaskit ja\n    patiinat. Hänen tiedetään olleen jonkin Leadenhall Streetillä\n    olevan konttorin palveluksessa. Henkilöitä, jotka, voivat antaa\n    hänestä j.n.e.\n\n\"Se riittää\", Holmes sanoi. \"Näissä taas\", hän jatkoi ja silmäili\nkirjettä, \"ei ole mitään erityisempää. Ne eivät valaise vähimmälläkään\ntavalla herra Hosmer Angelin henkilöllisyyttä, paitsi että hän yhdessä\nkohdassa siteeraa Balzacia. Niissä on kuitenkin eräs omituisuus, jonka\nsinäkin lienet huomannut.\"\n\n\"Ne on kirjoitettu koneella.\"\n\n\"Niin, eikä vain itse kirjeet, vaan allekirjoituksetkin. Katsohan,\nkuinka somasti tämänkin alareunaan on naputettu 'Hosmer Angel.' Kirjeet\non päivätty, mutta paikaksi on merkitty vain Leadenhall Street, joka on\nsangen epämääräinen osoite. Allekirjoituksien salaperäisyys ilmaisee\nmeille kuitenkin niin paljon, että voimme pitää sitä ratkaisevana\ntekijänä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Etkö todellakaan huomaa, kuinka olennaisesti ja välittömästi se\nliittyy tähän asiaan?\"\n\n\"Mitään sellaista en voi sanoa näkeväni. Mutta ehkäpä tuo\nsalaperäisyys johtuu siitä, että hän on siten tahtonut varata itselleen\nmahdollisuuden allekirjoituksen kieltämiseen, jos hänet haastettaisiin\noikeuteen lupauksen rikkomisesta.\"\n\n\"Ei, en tarkoittanut sitä. Mutta oli miten oli, nyt kirjoitan kaksi\nkirjettä, jotka saattavat asian ratkaisuun. Toisen Cityssä olevalle\nviinien välitysliikkeelle ja toisen herra Windibankille, neiti\nSutherlandin isäpuolelle, jota pyydän tulemaan puheillemme kello kuusi\nhuomen illalla, sillä minusta tuntuu, että meidän on parasta neuvotella\nasiasta perheen miespuolisen jäsenen kanssa. Toistaiseksi emme voi\ntehdä mitään, ennen kuin noihin kirjeisiin vastataan, ja niinpä\nannammekin tämän pikku tehtävämme olla siihen saakka omassa\nrauhassaan.\"\n\nOlin jo tottunut täydellisesti luottamaan ystäväni erinomaiseen\nhuomiokykyyn, hänen ajattelunsa kaikkiläpäisevään terävyyteen ja hänen\nainutlaatuiseen toimintatarmoonsa, minkä tähden tiesin, ettei hän\nvoinut ilman muuta suhtautua näin kevyen ja huolettoman tuntuisesti\nasiaan, joka oli mielestäni mitä vakavin ja jonka hän oli luvannut\nselvittää. Hänellä täytyi olla siihen pätevät syyt. Olen vain kerran\nnähnyt hänen epäonnistuvan, nimittäin Irene Adlerin valokuvajutussa,\nmutta muistellessani \"Neljän merkin\" kaameata arvoitusta ja\n\"Purppuratutkielman\" ainutlaatuista seikkailua tiesin, että vyyhden,\njota Holmes ei kykenisi selvittämään, täytyisi olla mitä sekavin.\n\nMinä jätin hänet tupruttamaan mustaa savipiippuaan, varmana siitä, että\npalatessani huomen illalla hänellä olisi käsissään kaikki neiti Mary\nSutherlandin sulhasen katoamista koskevan salaisuuden avaimet.\n\nOmien asiakkaitteni keskuudessa oli samaan aikaan sattunut hyvin vakava\nsairaustapaus, jonka takia jouduin viettämään koko seuraavan päivän\nsairasvuoteen ääressä. Kello oli jo melkein kuusi, kun vihdoin pääsin\nlähtemään. Otin hevosen ja kiiruhdin Baker Streetille, hiukan\npeloissani, että myöhästyisin kuulemani salaperäisen tapahtuman\nloppuselvityksestä. Holmes oli kuitenkin aivan yksin ja torkkui\npuolinukuksissa, jalat allansa, syvässä nojatuolissaan. Peloittava\nmäärä pulloja ja koeputkia ja kloorin pistävä haju ilmaisivat hänen\nkäyttäneen sen päivän kemian tutkimiseen, jota hän niin mielellään\nharrasti.\n\n\"Oletko päässyt siitä selville?\" kysyin jo ovelta.\n\n\"Kyllä. Se oli bariumsulfaattia.\"\n\n\"Ei, ei, minä puhun siitä sulhasen katoamisesta.\"\n\n\"Sitäkö sinä tarkoitit. Minä taas ajattelin suolaa, jonka kimpussa olen\ntyöskennellyt. Siinä katoamisjutussa ei ollut mitään salaperäistä,\nmutta pari yksityiskohtaa tekivät sen mielenkiintoiseksi, kuten jo\neilen sanoin. Pahinta vain on, ettei roistoon, joka on kaiken tämän\nmatkaansaattanut, pääse käsiksi minkään lain nojalla.\"\n\n\"Kuka hän sitten on ja minkä tähden hän hylkäsi neiti Sutherlandin?\"\n\nHolmes aikoi juuri vastata kysymykseeni, kun käytävästä kuului raskaita\naskelia ja oveen koputettiin.\n\n\"Tytön isäpuoli, herra James Windibank\", Holmes selitti. \"Hän kirjoitti\ntulevansa kello kuusi. Sisään!\"\n\nTulija oli hartiakas, parraton ja noin kolmenkymmenen ikäinen\nkeskikokoinen mies. Ihon väri oli kalpeahko, silmät harmaat ja katse\nomituisen pistävä ja läpitunkeva. Käytös vaikutti samalla sekä\njulkealta että mielistelevältä. Hän katsahti meihin tutkivasti, asetti\nvälkkyvän silkkihattunsa pöydän kulmalle ja istuutui kevyesti kumartaen\nlähimmälle tuolille.\n\n\"Hyvää iltaa, herra Windibank\", Holmes lausui. \"Otaksun tämän koneella\nkirjoitetun kirjeen olevan teiltä, koska siinä sanotaan, että tulette\ntänne juuri tähän aikaan.\"\n\n\"Aivan niin, sir. Pelkään myöhästyneeni hiukan, mutta en voinut sille\nmitään, koska en ole kokonaan oma herrani. Olen pahoillani, että neiti\nSutherland on vaivannut teitä tämän jutun johdosta, sillä eihän\nsellaisia asioita sovi vetää julkisuuteen, ja tänne hän tuli vastoin\nminun tahtoani. Hän on ajattelematon ja hyvin herkkä kiihtymään, minkä\nehkä tekin huomasitte, eikä häntä ole helppo ohjata, jos hän saa\njotakin päähänsä. Olin luonnollisesti iloinen, että hän kääntyi juuri\nteidän puoleenne, joka ette kuulu viralliseen poliisiin, sillä eihän\nole mieluista, että läheiset perheasiat toitotetaan koko maailmalle.\nKoko homma on sitäpaitsi aivan turhaa, sillä mitenkäpä te kykenisitte\nlöytämään tuon Hosmer Angelin.\"\n\n\"Päinvastoin\", Holmes huomautti kuivasti. \"Minulla on pätevät syyt\nuskoa, että löydän herra Angelin.\"\n\nHerra Windibank säpsähti huomattavasti ja pudotti hansikkaansa. \"Sepä\nolisi hyvä\", hän sanoi.\n\n\"On muuten hyvin omituista\", Holmes huomautti, \"että kirjoituskoneen\njättämä jälki on aivan yhtä yksilöllinen kuin tavallinen käsiala.\nVaikka koneet ovat aivan samanlaiset, niin ne eivät kirjoita konsanaan\ntarkalleen samalla tavalla, elleivät ole aivan uudet. Toiset kirjaimet\nkuluvat enemmän, toiset vähemmän, ja toisista kuluu vain toinen puoli.\nJos katselette tätä kirjettänne, herra Windibank, niin huomaatte, että\ne on joka paikassa muita kirjaimia hämärämpi, ja että r:n alaosassa on\nkaikkialla pieni puutteellisuus. Muita samanlaisia puutteellisuuksia on\nneljätoista kaikkiaan, mutta nämä ovat selvimmät.\"\n\n\"Konttorimme koko kirjeenvaihto kirjoitetaan tällä koneella, minkä\ntähden se voi olla jonkin verran kulunut\", vieraamme selitti ja\nkatsahti terävästi Holmesiin.\n\n\"Nyt näytän teille jotakin erittäin mielenkiintoista, herra Windibank\",\nHolmes jatkoi. \"Olen aikonut näinä päivinä kirjoittaa pienen tutkielman\nkirjoituskoneista ja niiden käyttämisestä rikollisiin tarkoituksiin. Ja\nsitä varten olen jo hiukan syventynyt asiaan. Tässä on neljä kirjettä,\njoiden ilmoitetaan saapuneen neiti Sutherlandin kadonneelta sulhaselta.\nNe on kaikki kirjoitettu koneella. Niissäkin ovat kaikki e:t hämäriä,\nkaikki r:t vaillinaisia, mutta sitäpaitsi löydätte niistä, jos tahdotte\nkäyttää suurennuslasiani, kaikki muutkin puutteellisuudet, joihin äsken\nviittasin.\"\n\nHerra Windibank hypähti tuolistaan ja sieppasi hattunsa. \"Minä en tahdo\nenkä voi tuhlata aikaani moisen jaarittelun kuuntelemiseen!\" hän\nhuudahti. \"Jos kerran kykenette saamaan miehen käsiinne, niin tehkää se\nja ilmoittakaa minulle, kun olette löytänyt hänet.\"\n\n\"Kernaasti\", vastasi Holmes, mennen ovelle ja lukiten sen. \"Siispä\nilmoitan teille löytäneeni hänet!\"\n\n\"Miten? Mistä?\" herra Windibank huudahti, käyden tuskallisen kalpeaksi\nja katsellen ympärilleen kuin loukkuun joutunut rotta.\n\n\"Tuo on aivan turhaa -- todellakin aivan turhaa\", Holmes sanoi\nkohteliaasti. \"Teillä ei ole mitään mahdollisuutta kieltää\nsyyllisyyttänne. Koko juttu on aivan liian läpinäkyvä, ja väitteenne,\nettä niin yksinkertaisen tehtävän ratkaiseminen olisi minulle\nmahdotonta, oli varsin epäonnistunut kohteliaisuus. Niin juuri!\nIstukaa, niin selvitämme tämän asian.\"\n\nVieraamme lysähti tuolille, kasvot kalmankalpeina ja otsa hiestä\nmärkänä. \"Ette -- ette voi syyttää minua tuomioistuimessa\", hän\nänkytti.\n\n\"Pelkään suuresti, etten todellakaan voi. Mutta näin meidän\nkesken sanoen, herra Windibank, tekonne oli julma ja itsekäs ja\ntunnottomuudessaan niin katala, että se oli uutta minullekin. Nyt\nselostan tapahtumien kulun, ja teidän on huomautettava ja oikaistava,\njos sattuisin erehtymään.\"\n\nMies istui äänettömänä tuolillaan, pää painuksissa, ja näytti\ntäydellisesti murtuneelta. Holmes nosti jalkansa uunin jalustalle,\npisti kädet housuntaskuihin, otti mukavan asennon ja alkoi puhua,\nenemmän itsekseen kuin meille.\n\n\"Puheena oleva mies meni naimisiin häntä paljon vanhemman naisen kanssa\nrahojen takia, ja hän sai myös käyttää tytärpuolensa rahoja niin kauan\nkuin tämä asui heidän luonaan. Heidän asemassaan oleville ihmisille\ntytärpuolen korkotulot olivat melkoinen summa, jonka menettäminen olisi\ntuntunut kipeästi. Tilanne oli niin edullinen, että kannatti yrittää\nvarmistaa se pysyväiseksi. Tytöllä oli rakastettava luonne, hän oli\nhyväsydäminen ja mukautuvainen ja ystävyyssuhteissaan vilpitön ja\nuskollinen, minkä tähden oli ilmeistä, kun vielä ottaa huomioon hänen\npienen omaisuutensa, että hän menisi pian naimisiin. Ja siitä seuraisi,\nettä isäpuoli menettäisi tuloistaan sata puntaa vuodessa. Mitä siis\nisäpuoli tekee sen estämiseksi? Ensin hän menettelee, kuten sellaisissa\ntilanteissa tavallisesti menetellään: tytön pitää pysyä kotona ja\nkaikki seurustelu samanikäisten kanssa kielletään. Mutta hän huomaa\npian, ettei se tepsi. Tyttö käy kapinalliseksi, vetoaa oikeuksiinsa ja\nilmoittaa lopuksi lujasti päättäneensä mennä eräisiin tanssiaisiin.\nMitä hänen isäpuolensa silloin tekee? Hän keksii tempun, joka on\nenemmän lähtöisin hänen aivoistaan kuin sydämestään. Vaimonsa\nsuostumuksella ja avulla hän naamioi itsensä tuntemattomaksi, piilottaa\nterävät silmänsä värillisten lasien taakse, liimaa huuleensa viikset ja\nposkiin tuuhean poskiparran, alentaa äänensä viettelevän kuiskaavaksi\nja esiintyy, tytön likinäköisyyteen luottaen, täysin turvallisesti\nherra Hosmer Angelina. Rupeamalla siten itse kosijaksi hän pitää kaikki\nmuut kosijat loitolla.\"\n\n\"Kaikki oli ensin vain leikkiä\", vieraamme voihkaisi. \"Emme tulleet\najatelleeksikaan, että hän hurmaantuisi niin täydellisesti.\"\n\n\"Todennäköisesti ette. Joka tapauksessa tyttö rakastui vakavasti, ja\nollen aivan varma, että isäpuoli oli matkustanut Ranskaan, hänelle ei\npälkähtänyt päähänkään epäillä petosta. Mies, johon hän oli tutustunut\ntanssiaisissa, käyttäytyi aina hienosti ja huomaavaisesti, ja kun\näitikin näkyi vilpittömästi ihailevan hänen ystäväänsä, niin vaikutus\noli sitä tehokkaampi. Sitten herra Angel alkoi käydä talossa, sillä\nolihan selvää, että asia oli saatettava mahdollisimman pitkälle, jos\ntahdottiin päästä hyvään ja pysyväiseen tulokseen. Seurustelu jatkui,\nja niin herra Angel meni kihloihin tytön kanssa, ollakseen lopullisesti\nvarma, ettei tyttö enää kiintyisi keneenkään toiseen. Mutta petosta ei\nvoitu jatkaa loppumattomiin. Ja nuo valematkat Ranskaan kävivät\nvaivalloisiksi. Ei ollut siis muuta keinoa kuin tehdä asiasta loppu\nniin järkyttävällä tavalla, että se painuisi pysyväisesti tytön mieleen\nja pitäisi ainakin toistaiseksi kaikki uudet ihailijat poissa.\nUskollisuudenvalat, jotka piti vannoa sormet raamatulla, ja\nviittaukset, että jotakin voisi tapahtua juuri hääpäivän aamuna,\ntarkoittivat kaikki sitä. James Windibank tahtoi sitoa tytön niin\nlujasti Hosmer Angeliin, ettei hän ainakaan kymmeneen vuoteen\nvälittäisi kenestäkään toisesta. Hän vei morsiamensa kirkon ovelle\nsaakka, ja koska hän ei voinut enää mennä pidemmälle, hän hävisi\nmukavasti ja vaivattomasti jäljettömiin, astumalla vaunuihin toisesta\nja pujahtamalla tiehensä toisesta ovesta. Vanha temppu, joka onnistui\nhyvin, eikä neiti Sutherlandin pitänyt konsanaan saada mitään varmaa\ntietoa sulhasensa kohtalosta. Tämä on minun käsitykseni asian kulusta,\nherra Windibank!\"\n\nVieraamme oli Holmesin puhuessa vähitellen toipunut säikähdyksestään.\nNousten seisomaan hän katsoi meihin kylmästi ja pilkallisesti.\n\n\"Onko kuvauksenne oikea, vai väärä, siitä en sano mitään, herra\nHolmes\", hän lausui, \"mutta pitäisihän teidän, jos kerran olette niin\nälykäs kuin sanotaan, huomata, että te tässä rikotte lakia, enkä minä.\nTekoni ei ole sellainen, että siitä voitaisiin oikeudessa syyttää,\nmutta tuon oven lukitseminen ja lukittuna pitäminen antaa minulle\noikeuden syyttää teitä vapauden riistämisestä ja laittomasta\nvangitsemisesta.\"\n\n\"Laki ei pääse, kuten sanotte, käsiksi teihin\", Holmes vastasi, avaten\nlukon ja sysäten oven auki, \"mutta maailmassa ei ole miestä, joka olisi\nteitä paremmin ansainnut joutua rangaistavaksi. Jos tytöllä olisi veli\ntai ystävä, niin hän antaisi teidän maistaa ruoskaa. Jumaliste!\" hän\nlisäsi nähdessään miehen ivallisen hymyn, joka nostatti veret hänen\nposkilleen, \"vaikka metsästyspiiskani, joka riippuu tuossa, ei olekaan\nasiakkaitani varten, niin minun tekee totisesti mieli --\" Hän otti\naskeleen piiskaa kohti, mutta ennen kuin hän sai sen käteensä, kuulimme\nvieraamme syöksyvän hurjaa vauhtia portaita alas, raskas ulko-ovi\njysähti kiinni, ja ikkunasta katsoessamme me näimme herra James\nWindibankin juoksevan pois niin nopeasti kuin suinkin pääsi.\n\n\"Siinä oli oikein harkitseva ja paatunut roisto\", Holmes sanoi nauraen\npalatessaan tuoliinsa. \"Tuo miekkonen vaeltaa elämässään rikoksesta\ntoiseen ja tekee lopuksi niin paljon pahaa, että saa kuolla\nhirsipuussa. Tämä tapaus oli tavallaan mielenkiintoinenkin.\"\n\n\"En ole vieläkään oikein selvillä johtopäätöstesi perusteista.\"\n\n\"Alusta alkaen oli aivan ilmeistä, että tuolla herra Hosmer Angelilla\ntäytyi olla jokin pakottava syy käyttäytyä niin omituisesti kuin hän\nmenetteli, ja yhtä selvää oli, mikäli silloin saatoimme nähdä, että\nisäpuoli oli ainoa henkilö, jolle saattoi olla etua hänen\nkatoamisestaan. Ja tosiasia, etteivät nämä miehet olleet kertaakaan\nyht'aikaa saapuvilla, oli hyvä opas. Ja kuullessani värillisistä\nsilmälaseista, omituisesta puhetavasta ja tuuheasta poskiparrasta\najattelin heti valepukua. Epäluulojani vahvisti erittäinkin se, että\nkirjeiden allekirjoituskin oli kirjoitettu koneella, mikä johtui\nluonnollisesti siitä, että tyttö, joka tunsi hänen käsialansa\nperinpohjin, olisi muuten voinut ruveta epäilemään petosta. Kaikki nämä\neri seikat viittaavat, kuten näet, samaan suuntaan.\"\n\n\"Miten totesit olevasi oikeassa?\"\n\n\"Saatuani selville, keneen minun piti kohdistaa huomioni, kaikki muu\noli helppoa. Minä tiesin, minkä liikkeen palveluksessa hän oli. Sitten\ntarkastelin ilmoituksessa lueteltuja tuntomerkkejä, ja riisuttuani pois\nkaikki, joka saattoi kuulua valepukuun -- poskiparran, silmälasit ja\npuhetavan -- lähetin kuvauksen liikkeeseen ja pyysin ilmoittamaan,\noliko liikkeen palveluksessa kauppamatkustajana henkilö, johon\ntuntomerkit sopivat. Olin silloin jo huomannut nuo kirjoituskoneesta\njohtuneet puutteellisuudet, minkä tähden kirjoitin miehelle itselleen\nsuoraan konttoriin ja pyysin häntä ilmoittamaan kirjeellä, voisiko hän\ntulla puheilleni seuraavana päivänä. Vastaus oli, kuten odotinkin,\nkirjoitettu koneella, ja siinä oli täsmälleen samat puutteellisuudet\nkuin kirjeissäkin. Samassa postissa sain kirjeen liikkeen johtajalta,\njoka ilmoitti, että tuntomerkit sopivat tarkalleen heidän\npalveluksessaan olevaan James Windibankiin. Siinä kaikki!\"\n\n\"Aiotko ilmoittaa asiasta neiti Sutherlandille?\"\n\n\"Jos sanon hänelle totuuden, hän ei usko minua. Muistanet vanhan\npersialaisen sananlaskun: 'On vaarallista ryöstää tiikeriltä pentu ja\nvaarallista myös riistää naiselta harhaluulo.' Hafizin sanoissa on yhtä\npaljon viisautta kuin Horatiuksen säkeissä ja yhtä paljon\nmaailmantuntemustakin.\"\n\n\n\n\nBOSCOMBE-LAAKSON SALAISUUS.\n\n\nIstuessamme eräänä aamuna aamiaispöydässä, vaimoni ja minä,\npalvelustyttö toi minulle sähkösanoman. Se oli Holmesilta ja kuului:\n\n    \"Voitko ottaa parin päivän loman? Minut on juuri kutsuttu\n    sähkösanomalla Länsi-Englantiin Boscombe-laaksossa sattuneen\n    tapauksen takia. Olen iloinen, jos voit tulla mukaan. Ihana\n    paikka ja ilma. Lähden Paddingtonin asemalta 11.15.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" vaimoni kysyi, katsoen minuun pöydän yli. \"Lähdetkö\nsinne?\"\n\n\"En todellakaan tiedä. Minulla on juuri nyt paljon potilaita.\"\n\n\"Kyllä Anstruther pitää niistä huolen. Olet käynyt viime aikoina hiukan\nkalpeaksi, minkä tähden oletan pienen matkan tekevän sinulle hyvää. Ja\nolethan aina mielihyvällä ottanut osaa herra Sherlock Holmesin\ntutkimuksiin.\"\n\n\"Muu olisi kiittämättömyyttä, kun ajattelen, mitä eräs niistä on\nantanut minulle. Mutta jos aion matkustaa, niin minun täytyy heti panna\nmatkalaukkuni kuntoon, sillä tässähän on aikaa vain puoli tuntia.\"\n\nAfganistanissa viettämästäni leirielämästä oli ainakin se hyöty, että\nolin oppinut liikkumaan ja toimimaan ripeästi matkalle lähtiessäni.\nVarusteeni olivat pienet, ja niinpä istuinkin hyvissä ajoin,\nmatkalaukku vierelläni, ajurin rattailla matkalla Paddingtonin\nasemalle. Holmes käveli edestakaisin laiturilla, pieni matkalakki\ntiukasti päässään ja nilkkoja hipova harmaa sadetakki yllään, joka teki\nhänen pitkän ja laihan olemuksensa entistä kapeammaksi.\n\n\"Olen oikein hyvilläni, että tulet mukaan, Watson\", hän sanoi\nlämpimästi. \"Minulla on hyvin tärkeätä, että mukanani on joku, johon\nvoin täydellisesti luottaa. Itse paikalla saatavissa olevat avustajat\novat joko aivan kykenemättömiä tai puolueellisia. Varaa ikkunapaikat,\nniin menen ostamaan liput.\"\n\nOsasto, johon sijoituimme, oli aivan tyhjä. Astuessaan junaan\nHolmesilla oli kainalossaan kokonainen kantamus kaikenlaisia\nsanomalehtiä, ja hän luki, mietiskeli ja teki muistiinpanoja aina\nReadingiin saakka, mutta sitten hän rutisti lehdet suureksi palloksi ja\nheitti ne ylös verkkoon.\n\n\"Oletko jo kuullut tapauksesta?\" hän kysyi.\n\n\"En sanaakaan. En ole joutanut lukemaan lehtiä pariin päivään.\"\n\n\"Lontoon lehtien selostukset ovat suppeanpuoleisia. Olen juuri\nselaillut läpi kaikki viime päivien lehdet ja poiminut talteen\nyksityiskohdat. Saamistani tiedoista päättäen tapaus näyttää kuuluvan\nniihin, joita sanon yksinkertaisiksi, ja joiden selvittäminen on\nyleensä äärimmäisen vaikeata.\"\n\n\"Tuo kuulostaa hiukan eriskummalliselta.\"\n\n\"Mutta se on totta. Jos rikoksessa on jotakin outoa, niin ratkaisuun\njohtavan langan löytää melkeinpä poikkeuksetta juuri siitä. Mutta kuta\njokapäiväisernpi ja tavallisempi rikos on, sitä vaikeampi se on\nselvittää. Tässä tapauksessa näyttää kuitenkin jo ilmenneen sangen\nraskauttavia asianhaaroja murhatun poikaa vastaan.\"\n\n\"Onko siis kysymys murhasta?\"\n\n\"Niin ainakin otaksutaan. Minä puolestani en usko mitään, ennen kuin\nolen henkilökohtaisesti tutustunut asiaan. Selostan sinulle lyhyesti,\nmitä olen ehtinyt saada tietää.\"\n\n\"Boscombe-laakso on samannimisessä piirikunnassa Herefordshiressä\nlähellä Rossia. Paikkakunnan suurimman maatilan omistaa eräs John\nTurner, joka muutti seudulle joitakin vuosia sitten, rikastuttuaan\nAustraliassa. Hänellä on siellä toinenkin, pienempi talo, nimeltä\nHatherley, mutta sen hän on vuokrannut eräälle Charles McCarthylle,\njoka on myös oleskellut ennen Australiassa. He olivat tuttavia jo\nsiellä, minkä tähden ei ollut lainkaan kummallista, että he kotimaahan\npalattuaan asettuivat asumaan mahdollisimman lähellä toisiaan. Turner\noli ilmeisesti rikkaampi, niin että McCarthysta tuli hänen\nvuokramiehensä, mutta muuta eroa heidän välillään ei näytä olleen,\nkoska he olivat alituisesti yhdessä. McCarthylla oli poika,\nkahdeksantoistavuotias nuorukainen, ja Turnerilla samanikäinen tytär,\nmutta muuten he olivat yksinäisiä leskimiehiä. Vaimot lienevät kuolleet\njolloinkin aikaisemmin. He näyttävät karttaneen kaikkea seurustelua\nnaapuriensa kanssa ja eläneen omissa oloissaan, vaikkakin molemmat\nMcCarthyt, sekä isä että poika, pitivät urheilusta ja olivat usein\nläsnä seudun kilpa-ajoissa. McCarthylla oli kaksi palvelijaa -- renki\nja palvelijatar. Turnerilla oli suuri talous ja ainakin kuusi\npalvelijaa. Nyt siirryn itse tapaukseen.\n\n\"Kesäkuun 3 päivänä, siis viime maanantaina, McCarthy lähti kotoaan\nHatherleystä ja meni Boscomben lammelle, joka ei ole oikeastaan lampi,\nvaan Boscombe-laakson halki virtaavan joen suvanto. Hän oli käynyt\naamulla Rossissa renkinsä kanssa, jolle oli sanonut, että hänellä oli\nkiire kotiin, koska hänen piti kolmen aikana kohdata eräs henkilö. Ketä\nhän tarkoitti, ei varmasti tiedetä, mutta sille tielle hän jäi.\n\n\"Hatherleystä on Boscomben lammelle vajaa kilometri, ja kaksi henkilöä\nnäki hänet matkalla sinne, eräs vanha vaimo, jonka nimeä ei mainita, ja\nTurnerin metsänvartija William Crowder. Kumpikin todistaa, että\nMcCarthy kulki yksin, minkä lisäksi metsänvartija kertoo, että pari\nminuuttia sen jälkeen kun McCarthy oli mennyt hänen ohitseen, hän näki\ntämän pojan, James McCarthyn, menevän samaan suuntaan, pyssy\nkainalossa. Mikäli hän muistaa, isä oli silloin vielä näkyvissä, niin\nettä poika seurasi häntä. Hän ei ajatellut asiaa sen enempää, ennen\nkuin kuuli illalla, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Molemmat McCarthyt nähtiin vielä senkin jälkeen kun he olivat\nhävinneet metsänvartijan näkyvistä. Lammen rannat ovat matalat ja\nkaislikkoiset, ja sitä ympäröi joka taholla tiheä metsä. Eräs\nneljäntoistavuotias tyttö, Patience Moran, jonka isä toimii Boscomben\nkartanon isännöitsijänä, oli metsässä kukkia poimimassa. Hän kertoo\nnähneensä molemmat McCarthyt, isän ja pojan, aivan lammen rannalla, ja\nettä he näyttivät riitaantuneen jostakin. Hän kuuli vanhemman McCarthyn\npuhuvan hyvin kiivastuneesti ja näki pojan nostavan kätensä aivan kuin\nlyödäkseen isäänsä. Siitä hän säikähtyi niin suunniltaan, että juoksi\nsuoraan kotiin, jossa kertoi äidilleen, että McCarthyt riitelivät\nlammen rannalla ja että hän pelkäsi riidan kiihtyvän ilmitappeluksi.\nHän oli tuskin lopettanut, kun nuori McCarthy tuli juosten heille ja\nilmoitti löytäneensä isänsä kuolleena metsästä ja pyysi isännöitsijää\ntulemaan apuun. Hän oli hyvin kiihtynyt, avopäin ja ilman pyssyä, ja\nhänen oikeassa kädessään ja hihassaan näkyi tuoreita veritahroja.\nHe seurasivat häntä ja löysivät isän ruumiin ruohikkoiselta\nrantapengermältä. Takaraivo oli murskattu jollakin raskaalla, tylsällä\naseella. Vamma oli sellainen, että se olisi aivan hyvin voitu aiheuttaa\npojan pyssyllä, joka löytyi ruohikosta parin askeleen päästä. Näin\nollen nuori mies vangittiin heti. Poliisikuulustelu toimitettiin\ntiistaina, ja syytettynä harkitusta murhasta häntä kuulusteltiin\nkeskiviikkona Rossin tuomioistuimessa, joka siirsi jutun seuraavaan\nistuntoon. Siinä ovat koronerin ja tuomioistuimen tähän saakka selville\nsaamat yksityiskohdat.\"\n\n\"Sekava juttu, niin sekava, että tuskin voin kuvitellakaan kummempaa\",\nminä huomautin. \"Mutta jos otetaan huomioon vain todennäköisyys, niin\ntässä tapauksessa se todistaa selvästi, kuka on syyllinen.\"\n\n\"Todennäköisyys on useimmiten hyvin harhaanjohtava todistaja\", Holmes\nvastasi mietteliäästi. \"Se voi viitata näköjään aivan selvästi jollekin\nvarmalle taholle, mutta jos vähänkin muuttaa omaa kantaansa, niin voi\nkäydä, että se viittaa aivan yhtä selvästi ja varmasti toiseen\nsuuntaan. Kuitenkin täytyy myöntää, että asia näyttää sangen pahalta\ntuon nuorukaisen suhteen, ja voihan olla, että hän todellakin on\nsyyllinen. Paikkakunnalla on tosin paljon niitäkin, jotka uskovat hänen\nolevan syyttömän, muiden muassa neiti Turner, mainitsemani Turnerin\ntytär, ja he ovat kutsuneet Lestraden, jonka ehkä muistat\nPurppuratutkielmasta, ajamaan hänen asiaansa. Jouduttuaan tavalla tai\ntoisella umpikujaan hän sähkötti vuorostaan minulle, ja siinä syy,\nmiksi tässä on nyt kaksi ikämiestä matkalla länteen kahdeksankymmenen\nkilometrin vauhdilla tunnissa sen sijaan, että he istuisivat kotona ja\nsulattelisivat rauhassa aamiaistaan.\"\n\n\"Pelkään asian olevan sinulle niin selvän, kunhan pääset tutkimaan sitä\ntapahtumapaikalla, että selvität sen kädenkäänteessä.\"\n\n\"Mikään ei ole niin petollinen kuin ilmeinen tosiasia\", hän vastasi\nnauraen. \"Ja voimmehan sitäpaitsi huomata muitakin ilmeisiä\ntosiseikkoja, joita Lestrade ei ole kyennyt näkemään. Tunnet minut\nliian hyvin ajatellaksesi minun kerskailevan sanoessani, että minä joko\ntodistan hänen otaksumansa täysin paikkansapitäviksi tai kumoan ne\nkeinoilla, joihin hän ei pysty ja joita hän ei edes ymmärrä. Pieni\nesimerkki. Näen aivan selvästi, että sinulla on makuuhuoneessasi\nkuvastin ikkunasta vasemmalle, ja kuitenkin kysyn, olisiko Lestrade\nkyennyt huomaamaan niin ilmeistä seikkaa.\"\n\n\"Mistä ihmeestä!\"\n\n\"Tunnen sinut hyvin, ystäväiseni, ja tiedän tapasi. Pukeutumisen\nsuoritat aina sotilaallisen täsmällisesti. Partasi ajat joka aamu, ja\ntähän aikaan teet sen päivänvalossa, ja kun vasen poskesi on huonommin\najeltu kuin oikea, varsinkin korvan seutuvilla, niin lieneehän selvää,\nettä se puoli on ollut huonommin valaistu. En voi kuvitella, että\nsinunlaisesi mies olisi tyytynyt tuollaiseen tulokseen, jos valo olisi\njakautunut tasan kummallekin puolelle. Otin tämän vain esimerkiksi,\nmiten huomiota ja johtopäätöksiä tehdään. Se kuuluu ammattiini, ja\nvoihan olla, että tästä kyvystäni on jotakin hyötyä tapauksessa, jota\nolemme nyt menossa tutkimaan. Poliisikuulustelussa tuli ilmi vielä pari\npienempää seikkaa, joihin kannattaa kiinnittää huomiota.\"\n\n\"Mitkä ne ovat?\"\n\n\"Poikaa ei vangittu heti, vaan vasta sitten kun hän palasi\nHatherleyhin. Konstaapelin ilmoittaessa tulleensa vangitsemaan häntä,\nhän sanoi, ettei se kummastuttanut häntä ja ettei hän ansainnutkaan\nmuuta. Tämä huomautus luonnollisesti pyyhkäisi pois viimeisetkin\nepäilykset, joita koronerin valamiehillä vielä ehkä oli hänen\nsyyllisyydestään.\"\n\n\"Sehän oli tunnustus!\" minä huudahdin.\n\n\"Ei, sillä heti sen jälkeen hän vannoi olevansa syytön.\"\n\n\"Niin raskauttavien asianhaarojen kukkuraksi se oli ainakin mitä\nepäilyttävin huomautus.\"\n\n\"Se on päinvastoin kirkkain repeämä, minkä näen häntä saartavassa\nsynkässä pilvessä. Olipa hän syyllinen tai syytön, niin hölmö hän ei\nkuitenkaan voi olla, ettei hän oivaltanut, kuinka raskaasti kaikki\ntodisti häntä vastaan. Jos hän olisi hämmästynyt vangitsemisen\njohdosta, tai ollut närkästyvinään, niin olisin pitänyt sitä hyvin\nepäilyttävänä. Hämmästyminen ja suuttuminen sellaisessa tilanteessa ei\nole luonnollista, mutta syyllisyyttään peittelevä henkilö olisi\ntodennäköisesti käyttäytynyt juuri siten. Hän suhtautui asiaan rehdisti\nja pelottomasti, mikä on selitettävissä siten, että hän on joko syytön\ntai sitten henkilö, joka hallitsee itsensä täydellisesti. Hänen\nhuomautuksensa, ettei hän ansainnutkaan muuta, ei ole sekään luonnoton,\njos otat huomioon, että hän seisoi isänsä ruumiin ääressä. Hän oli\nhiukan aikaisemmin samana päivänä riidellyt isänsä kanssa, sanonut\ntälle katkeria sanoja ja lopuksi unohtanut asemansa niin tyystin, että\noli, tytön selostuksen mukaan, joka on tärkeimpiä todistuksia, nostanut\nkätensä aivan kuin lyödäkseen häntä. Huomautuksessa kuvastuva\nitsesyytös ja katumus ovat mielestäni enemmän terveen mielentilan kuin\nhuonon omantunnon merkkejä.\"\n\nMinä ravistin päätäni. \"Monta on hirtetty heikompienkin todistusten\nnojalla.\"\n\n\"Niin on. Ja monta on hirtetty aivan syyttömästikin.\"\n\n\"Mitä hän itse sanoo?\"\n\n\"Hänen oma selostuksensa voi tuskin olla muuta kuin masentava niille,\njotka ovat hänen puolellaan. Siinä on kuitenkin pari kohtaa, joihin voi\nsisältyä paljon. Se on otettu lehtiin sellaisenaan, niin että voit itse\nlukea sen.\"\n\nHän kopeloi laukustaan Herefordshiren paikallisen sanomalehden ja\nosoitti minulle kirjoituksen, johon nuorukaisen oma kertomus\ntapahtumasta sisältyi. Nojauduin sohvan kulmaukseen ja luin\nkirjoituksen huolellisesti. Se kuului:\n\n\"Herra James McCarthy, murhatun ainoa poika, kutsuttiin sitten sisään,\nja kertoi hän seuraavaa: 'Olin ollut kolme päivää poissa kotoa\nBristolissa, josta palasin maanantaiaamuna tämän kuun 3 päivänä. Isäni\nei ollut kotona, ja palvelustyttö kertoi hänen ajaneen renkimme, John\nCobbin kanssa Rossiin. Pian sen jälkeen kuulin jonkun ajavan pihaan ja\nkatsoessani ikkunasta näin hänen nousevan kärryistä ja poistuvan\nkiireesti, minun kuitenkaan näkemättä, minne hän meni. Sitten otin\npyssyni ja lähdin kuljeksimaan lammelle päin, aikoen mennä katsomaan\nsen toisella puolella olevaa kaniinitarhaa. Matkalla näin metsänvartija\nWilliam Crowderin, kuten hän on todistuksessaan maininnut, mutta hän\nerehtyy luullessaan, että seurasin isääni. Minulla ei ollut\naavistustakaan, että hän kulki edelläni. Päästyäni niin lähelle lampea,\nettä rantaan oli noin viisikymmentä metriä, kuulin jonkun huutavan:\n'Kooee!' joka oli minun isäni tavallinen merkkihuuto. Lähdin juoksemaan\nja tapasin hänet rannalla. Hän näytti suuresti hämmästyvän nähdessään\nminut ja kysyi vihaisesti, mitä minulla oli siellä tekemistä.\nVaihdoimme joitakin sanoja, joista aiheutui kiivas väittely ja lopuksi\nmelkeinpä tappelu, sillä isäni oli hyvin äkkipikainen ja herkkä\nsuuttumaan. Nähdessäni, ettei hän enää kykenisi hillitsemään itseään,\njätin hänet siihen ja lähdin kävelemään kotiinpäin. Mutta tuskin olin\nkulkenut sataakaan metriä, kun kuulin takaani hirveän huudon, joka sai\nminut heti kääntymään takaisin. Löysin isäni makaamasta maassa\nkuolemaisillaan, päässä ammottava haava. Heitin pyssyni ruohikkoon ja\notin hänet syliini, mutta hän kuoli melkein heti. Polvistuin hetkeksi\nhänen viereensä ja kiiruhdin sitten Boscomben kartanon isännöitsijän\nluo, jonka asunto on siinä lähellä. En nähnyt isäni luona ketään, enkä\nvoi käsittää, miten haava oli syntynyt. Hänestä ei pidetty, sillä hän\nvaikutti aina jonkin verran tylyltä ja poistyöntävältä, mutta toiselta\npuolelta olen jotakuinkin varma, ettei hänellä ollut vihamiehiäkään.\nMuuta en tiedä.'\n\n\"_Oikeuden puheenjohtaja_: Ilmoittiko isänne teille mitään ennen\nkuolemaansa?\n\n\"_Syytetty_: Hän mutisi jotakin, mutta niin hiljaa, etten erottanut\nmuuta kuin viimeisen sanan loppuosan, joka oli 'arat'.\n\n\"_Puheenjohtaja_: Mitä se ilmaisi teille?\n\n\"_Syytetty_: Ei mitään. Arvelin hänen hourineen.\n\n\"_Puheenjohtaja_: Mikä aiheutti tämän viimeisen riitanne isänne kanssa?\n\n\"_Syytetty_: Siihen kysymykseen en tahtoisi vastata.\n\n\"_Puheenjohtaja_: Pelkään, että teidän on pakko.\n\n\"_Syytetty_: Sen ilmaiseminen on minulle mahdotonta. Mutta niin paljon\nvoin sanoa, ja siihen saatte täydellisesti luottaa, ettei sillä ollut\nmitään tekemistä tämän surullisen tapahtuman kanssa.\n\n\"_Puheenjohtaja_: Sen ratkaisee oikeus. Minun ei tarvinne huomauttaa,\nettä haluttomuutenne vastata äsken esittämääni kysymykseen tekee\nasianne huomattavasti pahemmaksi kaikissa asteissa, joihin asianne ehkä\njoutuu.\n\n\"_Syytetty_: Minun täytyy sittenkin kieltäytyä.\n\n\"_Puheenjohtaja_: Oliko kuulemanne huuto: 'Kooee!' isänne ja teidän\ntavallinen merkkihuuto?\n\n\"_Syytetty_: Oli.\n\n\"_Puheenjohtaja_: Mistä sitten johtui, että isänne käytti sitä, ennen\nkuin näki teidät, ja ennen kuin hän edes tiesi teidän palanneen\nBristolista?\n\n\"_Syytetty_ (huomattavasti hämmästyneenä): Sitä en todellakaan tiedä.\n\n\"_Eräs valamies_: Huomasitteko mitään epäilyttävää palattuanne rantaan\nhuudon kuultuanne ja löydettyänne isänne pahasti haavoittuneena?\n\n\"_Syytetty_: En mitään erityisempää.\n\n\"_Puheenjohtaja_: Mitä tarkoitatte sillä?\n\n\"_Syytetty_: Olin niin hämmästynyt ja pelästynyt syöksyessäni takaisin\nrantaan, että huomioni kohdistui vain isääni. Kuitenkin minulla on\nvieläkin sellainen tunne, että juostessani isäni luo näin jotakin\nmaassa vasemmalla, jotakin harmaata, täkin tai viitan tai jonkin\nsentapaisen esineen. Noustessani jälleen ylös ja kääntyessäni\nkatsomaan, mikä se mahtoi olla, se oli hävinnyt.\n\n\"'Tarkoitatteko sen hävinneen, ennen kuin kiiruhditte hakemaan apua?'\n\n\"'Kyllä, se oli poissa.'\n\n\"'Te ette tiedä, mikä se oli?'\n\n\"'En. Minusta vain tuntui, että maassa oli jotakin.'\n\n\"'Kuinka etäällä ruumiista?\n\n\"'Noin kymmenen metrin päässä.'\n\n\"'Ja kuinka kaukana metsän reunasta?'\n\n\"'Suunnilleen yhtä etäällä.'\n\n\"'Sekö siis hävisi, teidän ollessanne siitä kymmenen metrin päässä?'\n\n\"'Niin, mutta minä olin selin siihen.'\n\n\"Syytetyn kuulustelu päättyi tähän.\"\n\n\"Koroner näyttää suhtautuneen jotakuinkin ankarasti nuoreen\nMcCarthyyn\", huomautin silmäillessäni palstaa vielä kerran. \"Hänen\nhuomionsa kohdistuu erityisesti siihen ristiriitaisuuteen, että isä\nhuusi pojalleen, ennen kuin tämä oli näkyvissäkään, ja yhtä paljon\nsiihenkin, ettei syytetty suostunut ilmaisemaan, mistä hän ja isä\npuhuivat, ja pojan varsin kummalliseen selostukseen isänsä viimeisestä\nsanasta. Kaikki nämä seikat ovat, kuten hän huomauttaa, pojalle hyvin\nraskauttavia.\"\n\nHolmes naurahti ja oikaisihe pitkäkseen sohvalle. \"Sekä sinä että\nkoroner olette vaivautuneet seulomaan esiin juuri ne seikat, jotka\nenimmän puhuvat nuorukaisen puolesta. Etkö huomaa, että hänellä on\nsinun mielestäsi vuoroin liian paljon mielikuvitusta ja vuoroin liian\nvähän? Liian vähän, ellei hän todellakaan kyennyt keksimään riidalle\naihetta, joka olisi saanut valamiehet suhtautumaan häneen\nmyötätuntoisesti, ja liian paljon, jos hänen selostuksensa vainajan\nviimeisestä sanasta ja takin häviämisestä oli tuulesta tempaistu. Ei,\nryhtyessäni tutkimaan tätä asiaa minä puolestani lähden siltä pohjalta,\nettä pojan selostus on tosi. Sittenhän saamme nähdä, mihin se tie\njohtaa. Ja nyt otan esiin Petrarcani, enkä virka sanaakaan koko\nasiasta, ennen kuin saavumme tapahtumapaikalle. Lounaan syömme\nSwindonissa, jonne tulemme kahdenkymmenen minuutin kuluttua.\"\n\nKello oli jo lähes neljä, kun junamme vihdoin porhalsi kauniin\nStroud-laakson halki ja leveän, uomassaan kimaltelevan Severnin poikki\npieneen ja maalaukselliseen Rossiin. Hintelä, viekkaan näköinen ja\nympärilleen luihusti pälyilevä mies odotti meitä asemalaiturilla, mutta\nruskeasta suojustakista ja nahkasäärystimistä huolimatta, jotka tosin\nolivat täysin ympäristön mukaiset, tunsin heti Lestraden Scotland\nYardilta. Hänen kanssaan ajoimme \"Hereford Arms'iin\", josta meille oli\nvarattu huone.\n\n\"Olen jo tilannut hevosen\", hän sanoi juodessamme teetä. \"Tiedän,\nkuinka tarmokkaasti te aina käytte asioihin käsiksi, minkä tähden ette\nsaa varmastikaan nytkään rauhaa, ennen kuin olette käynyt\ntapahtumapaikalla.\"\n\n\"Se oli hyvin ystävällistä ja huomaavaista\", Holmes kiitti, \"mutta\nlähtömme sinne on kokonaan ilmapuntarin varassa.\"\n\nLestrade näytti ällistyneeltä. \"Nyt en oikein ymmärrä, mitä\ntarkoitatte.\"\n\n\"Mitä ilmapuntari näyttää? Kahtakymmentäyhdeksää. Ei tuule, eikä\ntaivaalla näy pilvenhattaraakaan. Koteloni on täynnä savukkeita, jotka\non poltettava, ja sohva on paljon parempi kuin tavallisesti maaseudun\nhotelleissa. Minusta on hyvin todennäköistä, etten tarvitse hevosta\ntänä iltana.\"\n\nLestrade naurahti merkitsevästi. \"Olette varmaankin jo tehnyt\njohtopäätöksenne sanomalehdissä olleitten selostusten perusteella.\nAsiassa ei ole mitään hämärää, ja kuta enemmän siihen syventyy, sitä\nselvemmäksi se käy. Mutta eihän naisen pyyntöä voi luonnollisestikaan\nilman muuta evätä, varsinkin kun pyytäjä on aivan varma asiastaan ja\nperäänantamaton. Hän on kuullut teistä ja tahtoi saada tietää\nmielipiteenne asiasta, vaikka sanoin hänelle sanomasta päästyänikin,\nettei täällä voida tehdä mitään, jota en olisi jo tehnyt. Mutta\ntotisesti! Hänen vaununsahan seisovat tuolla oven edessä.\"\n\nHän oli tuskin vaiennut, kun huoneeseen syöksähti nuori tyttö,\nkauneimpia, mitä olen konsanaan nähnyt. Sinisten silmien loiste,\npuoliavoimet huulet, poskille noussut heleä puna -- kaikki osoitti,\nettei hänen tuskassaan ja hädässään enää ollut sijaa luonnolliselle\npidättyväisyydelle.\n\n\"Ah, herra Holmes!\" hän huudahti, katsoen meihin kumpaankin ja ojentaen\nsamassa, naisen nopeasti tuntevan vaiston opastamana, kätensä\ntoverilleni. \"Olen niin iloinen, että tulitte. Ajoin tänne vartavasten\nsanoakseni sen teille. Tiedän, ettei James ole tehnyt sitä. Olen siitä\naivan varma ja tahdon, että tekin tiedätte sen jo työhön ryhtyessänne.\nÄlkää konsanaan epäilkö minun olevan väärässä. Olemme tunteneet\ntoisemme lapsuudesta saakka, ja minä tiedän hänen vikansa paremmin kuin\nkukaan toinen, mutta niistä huolimatta hän on liian helläsydäminen\ntehdäkseen pahaa kärpäsellekään. Kaikkien mielestä, jotka todella\ntuntevat hänet, syytös on aivan mahdoton.\"\n\n\"Toivon kaiken päättyvän onnellisesti\", Holmes vastasi. \"Voitte luottaa\nsiihen, että teen kaiken voitavani, neiti Turner.\"\n\n\"Oletteko lukenut todistajien lausunnot? Mitä ajattelette asiasta.\nEttekö näe mitään poispääsyä, mitään aukkoa todistuksissa? Oletteko\nsitä mieltä, että hän on syytön?\"\n\n\"Minusta se on hyvin todennäköistä.\"\n\n\"Siinä kuulitte!\" hän huudahti ja katsoi uhittelevasti Lestradeen. \"Te\nkuulitte! Hän antaa minulle toivoa!\"\n\nLestrade kohautti olkapäitään. \"Pelkään, että virkatoverini on tehnyt\njohtopäätöksensä liian nopeasti.\"\n\n\"Mutta hän on oikeassa! Tiedän hänen olevan oikeassa. James ei ole\ntehnyt sitä. Ja mitä hänen ja hänen isänsä väliseen riitaan tulee, niin\nolen varma, että hän kieltäytyi vastaamasta koronerin kysymykseen vain\nsäästääkseen minua, jota asia koski.\"\n\n\"Millä tavalla?\" Holmes kysyi.\n\n\"Nyt on aika ilmaista kaikki. James ja hänen isänsä joutuivat monta\nkertaa vastatusten minun takiani. Herra McCarthy tahtoi välttämättä,\nettä meistä tulisi aviopari. James ja minä olemme aina pitäneet\ntoisistamme kuin veli ja sisar, mutta hän on niin nuori ja kokematon --\neikä -- eikä tietenkään vielä ajatellut naimisiin menoa. Se aiheutti\npaljon epäsopua heidän välillään, ja olen varma, että tämäkin riita\njohtui siitä.\"\n\n\"Entä teidän oma isänne? Suhtautuiko hän asiaan suopeasti?\" Holmes\nkysyi.\n\n\"Ei, hän pani vastaan. Vain herra McCarthy ehdotti ja vaati sitä.\"\nTytön raikkaat, nuoret kasvot punehtuivat äkkiä, kun Holmes samassa\nkatsahti häneen tutkivasti.\n\n\"Kiitän ilmoituksestanne\", Holmes lausui. \"Onko isänne tavattavissa,\njos tulen huomenna teille?\"\n\n\"Pelkään, ettei lääkäri salli hänen ottaa vastaan ketään.\"\n\n\"Lääkäri?\"\n\n\"Niin. Ettekö ole kuullut? Isä parka on ollut jo monta vuotta\nsairaalloinen, ja tämä tapaus mursi hänet täydellisesti. Hän on ollut\nsiitä lähtien vuoteenomana, ja tohtori Willows sanoo, että hän tuskin\nnousee enää. Henkilöistä, jotka tunsivat isän jo silloin, kun hän oli\nVictoriassa, ei ollut minun tietääkseni enää elossa muita kuin herra\nMcCarthy.\"\n\n\"Mitä? Victoriassako? Se on tärkeä seikka.\"\n\n\"Niin, hän oli siellä kullankaivajana.\"\n\n\"Aivan oikein -- sieltähän herra Turnerin omaisuuden sanottiin olevan\nperäisin. Paljon kiitoksia antamistanne tiedoista, neiti Turner. Olette\nsuuresti auttanut minua.\"\n\n\"Ilmoitattehan minulle, jos tiedätte huomenna jotakin uutta?\nEpäilemättä käytte Jamesin puheilla vankilassa. Viekää hänelle\ntervehdykseni, herra Holmes, että tiedän hänen olevan syyttömän.\"\n\n\"Sen teen, neiti Turner.\"\n\n\"Nyt minun täytyy palata kotiin, sillä isä on hyvin huonona ja hän\nkaipaa minua koko ajan, kun olen poissa. Hyvästi ja Jumala auttakoon\nteitä saamaan totuuden ilmi.\" Hän poistui huoneesta yhtä nopeasti kuin\noli tullutkin, ja me kuulimme hänen ajavan pois.\n\n\"Minua ihan hävettää, Holmes\", Lestrade lausui arvokkaasti hetkisen\nkuluttua. \"Miksi annatte toiveita, jotka kuitenkin pettävät? En ole\nhempeämielinen, mutta sittenkin sanon, että sellainen on julmaa.\"\n\n\"Minulla on omat syyni olettaa, että kykenen vapauttamaan James\nMcCarthyn\", Holmes vastasi. \"Onko teillä passia, joka oikeuttaa\ntapaamaan häntä vankilassa?\"\n\n\"On, mutta vain teille ja itselleni.\"\n\n\"Sitten teen pienen muutoksen tämän illan ohjelmaan. Mehän pääsemme\nvielä junalla Herefordiin niin ajoissa, että saamme tavata häntä?\"\n\n\"Pääsemme varmasti.\"\n\n\"Sitten teemme niin. Ilta voi tuntua sinusta pitkältä, Watson, mutta\ntodennäköisesti palaan jo parin tunnin kuluttua.\"\n\nSaattelin heidät asemalle, minkä jälkeen kuljeskelin hetkisen\nkaupungilla ja palasin sitten verkalleen hotelliin, jonka sohvalla\nloikoen koetin syventyä laukustani onkimaani romaaniin. Sen juoni oli\nkuitenkin niin heikko ja mitätön, kun vertasin sitä täällä aution\nmetsälammen rannalla tapahtuneeseen murhenäytelmään, että ajatukseni\nalituisesti siirtyivät romaanin lehdiltä todellisuuteen, kunnes lopulta\nheitin sen menemään ja rupesin yksinomaan pohtimaan päivän tapahtumia.\nJos onnettoman nuorukaisen selostus oli tosi, niin mitkä helvetin\nvoimat olivat olleet liikkeellä sillä välin kun hän poistui isänsä\nluota ja kiiruhti takaisin tämän hätähuudon kutsumana? Mikä oli se\ntäysin odottamaton ja vieläkin selvittämätön tapaus, jonka uhriksi\nhänen isänsä joutui? Sen on täytynyt olla kauhistuttava. Mutta\nmikä? Eikö vamman laatu ilmaisisi jotakin minulle, joka olen\nlääkäri? Soitin kelloa ja pyysin saada lehden, jossa tiesin\nruumiintarkastustilaisuudessa laaditun pöytäkirjan olevan. Lääkärin\nlausunnosta ilmeni muun muassa, että päälaen takaosa ja takaraivon\nvasen puoli oli murskattu jollakin raskaalla, tylsällä aseella.\nTunnustelin omaa päätäni ja määrittelin ruhjoutuman paikan. Oli selvää,\nettä isku oli annettu takaapäin. Tämä huomio tuki jonkin verran\nnuorukaisen väitettä, että hän oli syytön, sillä riidellessään isänsä\nkanssa hänen oli nähty seisovan tämän edessä. Mutta hänen asemaansa se\nei parantaisi, sillä olihan isä voinut sitten kääntyä selin häneen.\nEhkäpä kuitenkin kannatti puhua asiasta Holmesille. Sitten seurasi tuo\nmerkillinen sanan sirpale \"arat\". Mitähän se mahtoi tarkoittaa?\nHourailua se ei ollut, sillä äkillisen, kuolettavankin iskun saanut\nihminen ei tavallisesti houraile. Tuskinpa saattoi otaksua muuta, kuin\nettä hän oli koettanut ilmaista pojalleen, mitä oli tapahtunut. Mutta\nmitä tuo sana merkitsi? Minä vaivasin päätäni, mutta en löytänyt mitään\nuskottavaa ratkaisua. Entä se harmaa takki, jonka nuori McCarthy sanoo\nnähneensä? Jos hän puhuu totta, niin murhaajan on täytynyt paetessaan\npudottaa jokin vaatekappaleensa, todennäköisesti nuttunsa, ja hakea se\npois, pojan ollessa polvillaan ruumiin vieressä selin metsään vain\nkymmenen metrin päässä. Kuinka sekava ja salaperäinen koko juttu\nolikaan! Lestraden kanta ei ihmetyttänyt minua, mutta luottamukseni\nHolmesin kykyyn oli niin suuri, etten aikonut lakata toivomasta\nnuorukaisen pelastuvan niin kauan kuin ilmeni edes jotakin, joka näytti\ntukevan Holmesin vakaumusta hänen syyttömyydestään.\n\nOli jo myöhä, kun Holmes palasi matkaltaan. Hän tuli yksin, sillä\nLestrade asui jossakin muualla.\n\n\"Ilmapuntari on vieläkin korkealla\", hän huomautti istuutuessaan. \"On\ntärkeätä, ettei sataisi ennen, kuin olemme tutkineet tapahtumapaikan.\nJa sellaiseen tehtävään ryhtyessään miehen pitää olla kaikin puolin\nhyvässä kunnossa, järki selvänä ja ajatus terävimmillään, minkä tähden\nen välittänyt lähteä sinne pitkästä matkasta väsyneenä. Minä tapasin\nnuoren McCarthyn.\"\n\n\"Kertoiko hän sinulle mitään uutta?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Eikö asia selvinnyt ollenkaan?\"\n\n\"Ei yhtään. Olin jo taipuvainen ajattelemaan, että hän tiesi kaikki ja\nkoetti vain suojella teon tekijää, mutta sitten huomasin, että hän on\naivan yhtä ymmällä kuin kaikki hänen puolustajansakin. Järkensä\npuolesta hän ei ole aivan sukkelimpia, mutta muuten hyvin komea poika\nja, mikäli ymmärrän, henkisesti täysin terve.\"\n\n\"Hänen makuaan en ymmärrä\", minä huomautin, \"jos on totta, että hän\nkieltäytyi menemästä naimisiin niin viehättävän tytön kanssa kuin neiti\nTurner on.\"\n\n\"Sen takana on eräs varsin kiusallinen juttu. Poika on aivan\nintohimoisesti rakastunut häneen, mutta joitakin vuosia sitten,\nollessaan vielä aivan nuori ja ennen kuin hän oikeastaan tunsikaan\nneiti Turneria, joka oli ollut viisi vuotta poissa kotoa jossakin\ntyttöopistossa, hän joutui, tyhmänsekainen kun on, jonkun\ntarjoilijattaren kynsiin Bristolissa ja meni tämän kanssa\nsiviiliavioliittoon. Hän on visusti salannut sen, eikä sitä tiedä\nkukaan, mutta voithan kuvitella, kuinka tuskastuttavaa hänestä on\ntäytynyt olla kuulla soimauksia asiasta, jolle hän ei mahtanut mitään.\nHän olisi antanut vaikka silmän päästään, jos hän olisi voinut tehdä\nniinkuin isä tahtoi, mikä oli hänen hartain toivomuksensa, mutta sehän\noli mahdotonta, minkä hän itse parhaiten tiesi. Vain tuskassaan ja\navuttomuudessaan hän heitti kätensä ylös, kun isä, heidän tavatessaan\nviimeisen kerran, jälleen hätyytti häntä kosimaan neiti Turneria.\nToimeentulon suhteen hän oli sitäpaitsi täydellisesti riippuvainen\nisästään, joka olisi armotta karkottanut hänet luotaan, jos totuus\nolisi tullut ilmi. Hän oli, kuten muistanet, viime viikolla kolme\npäivää Bristolissa, isän tietämättä siitä mitään, ja ne hän vietti\njuuri tuon tarjoilijattaren luona. Tämä seikka on hyvin tärkeä. Mutta\nsiinä suhteessa pahasta on ollut jotakin hyvääkin. Nähtyään\nsanomalehdistä hänen joutuneen pahaan pulaan ja että hänet\ntodennäköisesti hirtetään, tarjoilijatar on hylännyt hänet kokonaan ja\nvieläpä kirjoittanut olevansa jo ennestään naimisissa erään sittemmin\nBermudaan muuttaneen miehen kanssa, niin että heidän avioliittonsa on\nollut alunperin pätemätön. Luulen tuon uutisen saaneen nuoren McCarthyn\nunohtamaan kaikki kärsimyksensä.\"\n\n\"Mutta jos hän on syytön, niin kuka sitten murhasi hänen isänsä?\"\n\n\"Kukako? Tahtoisin kohdistaa huomiosi kahteen seikkaan. McCarthyn piti\nkohdata joku lammen rannalla, ja me tiedämme varmasti, ettei tämä\nhenkilö voinut olla hänen poikansa, koska nuori McCarthy oli\nmatkustanut pois, eikä isä tietänyt, milloin hän palaisi. Toinen on se,\nettä hänen kuultiin huutavan: 'Kooee!' ennen kuin hän tiesi pojan\npalanneen matkaltaan. Nämä kaksi tosiasiaa ratkaisevat asian pojan\nhyväksi. Mutta nyt juttelemme George Meredithistä ja annamme kaiken\nmuun levätä huomiseen saakka.\"\n\nSadetta ei tullut, kuten Holmes oli ennustanutkin, ja aamu valkeni\nkirkkaana ja pilvettömänä. Yhdeksän aikana Lestrade tuli hakemaan\nmeitä, ja heti sen jälkeen lähdimme ajamaan Hatherleyhin ja Boscomben\nlammelle.\n\n\"Kuulin surullisen uutisen tänä aamuna\", Lestrade virkkoi. \"Herra\nTurner kuuluu olevan niin huonona, että pelätään hänen kuolevan.\"\n\n\"Vanhanpuoleinen mies, vai mitä?\" Holmes kysyi.\n\n\"Kuudenkymmenen vaiheilla, luulisin. Pitkällinen siirtomaissa oleskelu\nlienee aluksi murtanut hänen terveytensä, ja viime aikoina hän on\nsairastellut yhtenään. Tämä juttu on koskenut häneen kovasti. Hän ja\nMcCarthy olivat vanhoja ja sitäpaitsi niin hyviä ystäviä, ettei\nMcCarthyn tarvinnut maksaa mitään vuokraakaan Hatherleystä.\"\n\n\"Niinkö! Sepä mielenkiintoista\", Holmes ihmetteli.\n\n\"Kuten sanoin, ja hän auttoi vainajaa monella muullakin tavalla. Kaikki\npuhuvat, kuinka hyvä hän oli McCarthya kohtaan.\"\n\n\"Vai sillä tavalla? Eikö teistä näytä hiukan omituiselta, että tämä\nMcCarthy, joka tuskin lienee omistanut mitään ja joka oli täydellisesti\nriippuvainen Turnerista, kuitenkin kovisti ja vaatimalla vaati\npoikaansa ottamaan vaimokseen Turnerin tyttären, joka on tietääkseni\nisänsä suuren omaisuuden ainoa perillinen, ja puhui asiasta niin\nvarmassa äänilajissa, ettei pojan tarvitsisi muuta kuin kosia, niin\nasia olisi selvä? Ja se muuttuu vielä omituisemmaksi, kun tiedämme,\nettä Turner itse oli vastustavalla kannalla. Tytärhän sanoi niin. Eikö\nse ilmaise teille mitään?\"\n\n\"Nyt tulemme jälleen johtopäätöksiin\", Lestrade hymähti ja iski silmää\nminulle. \"Se on sillä tavalla, ettei minulla ole aikaa juosta ja\nhaihatella kaikenlaisten otaksumien ja kuvittelujen perässä, kun\ntosiasioidenkin tutkiminen antaa työtä aivan tarpeeksi.\"\n\n\"Siinä olette oikeassa\", Holmes sanoi tyynesti; \"tosiasioiden\nkäsittäminen on teille todellakin vaikeata.\"\n\n\"Olen kuitenkin käsittänyt erään asian, jota te ette näytä oivaltavan\",\nLestrade huomautti hiukan kiihtyneesti.\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Että McCarthy vanhemman murhasi McCarthy nuorempi ja että kaikki\nmuualle viittaavat otaksumat ovat vain tyhjää kuunpaistetta!\"\n\n\"Kuutamo on kuitenkin sumua selvempi\", Holmes huomautti nauraen. \"Mutta\ntalo tuolla vasemmalla lienee Hatherley, ellen erehdy.\"\n\n\"Niin on.\"\n\nHatherley oli pitkä, kaksikerroksinen ja tilavan näköinen\nliuskekattoinen rakennus, jonka harmaissa seinissä näkyi suuria\nsammalläikkiä. Suljetut kaihtimet ja elottomat savupiiput tekivät sen\naution ja synkän näköiseksi, aivan kuin murhenäytelmän koko kauhu olisi\nvielä painanut sitä. Me koputimme oveen, ja Holmesin pyynnöstä\npalvelustyttö toi nähtäviksemme isäntänsä saappaat, jotka hänellä oli\nollut jaloissaan lammelle mennessään, ja pojankin kengät, mutta ei\nniitä, joita hän oli käyttänyt tuona kohtalokkaana päivänä. Mitattuaan\nmolemmat parit seitsemästä tai kahdeksasta eri kohdasta Holmes pyysi,\nettä meidät opastettaisiin talon takapihalle, josta lähdimme seuraamaan\nlammelle viepää, mutkittelevaa polkua.\n\nHolmes oli aina kuin toinen mies päästyään niin pitkälle, että riistan\najo alkoi. Ihmiset, jotka olivat nähneet Baker Streetin yksinäisessä\nmiehessä vain hiljaisen ja omaa elämäänsä elävän ajattelijan, eivät\nolisi tunteneet häntä nyt. Kasvot punoittivat ja kulmakarvat olivat\nnipistyneet kahdeksi tummaksi viivaksi, joiden alta silmät säihkyivät\nkirkkaina ja kovina kuin teräs. Hän katsoi koko ajan eteensä, hartiat\nkumarassa, huulet tiukasti yhdessä ja tehtäväänsä niin kiinnostuneena,\nettä pitkän ja jäntevän kaulan verisuonet näkyivät ihon alta selvästi\nkuin piiskan siimat. Sieraimet värähtelivät aivan kuin hänet olisi\nvallannut eläimellinen metsästyskiihko; hän näytti olevan kuuro\nkaikille kysymyksille ja huomautuksille, ja jos hän kuuli, niin\nvastaukseksi sai vain kärsimättömän murahduksen. Hän kulki kiireesti ja\nvaieten edellämme polkua pitkin, joka kiemurteli niittyjen halki ja\nsitten metsän läpi Boscomben lammelle. Maa oli pehmeätä ja suoperäistä,\nkuten kaikkialla sielläpäin, ja sekä polulla että heinikossa sen\nkummallakin puolella näkyi paljon jalan jälkiä. Parissa paikassa hän\npysähtyi äkkiä katsomaan jotakin, ja kerran hän teki pienen kierroksen\npolulta suoraan sivulle. Lestrade näytti suhtautuvan hänen puuhailuunsa\ntäysin välinpitämättömästi, jopa halveksivastikin, kun taas minä\nseurasin hänen työskentelyään mitä suurimmalla mielenkiinnolla, koska\nolin varma siitä, että kaikki, mitä hän teki, toi lopullisen ratkaisun\nyhä lähemmäksi.\n\nBoscomben lampi on aivan Hatherleyn tilusten ja Turnerin yksityisen\npuiston rajalla. Lammen toiselta puolelta metsän takaa näkyi hänen\nlinnansa kolme punaista torninhuippua; rikkaan maanomistajan upea\nasunto. Hatherleyn puoleisella rannalla metsä oli hyvin tiheä ja\nulottui noin kahdenkymmenen metrin päähän vedenrajasta, jonka merkkinä\nhuojui korkea kaislikko. Metsän ja kaislikon välissä oli vesiperäinen\nheinikkoinen luhta. Lestrade näytti meille paikan, josta murhattu oli\nlöydetty, ja maa oli todellakin niin märkää ja pehmeätä, että erotin\nvieläkin selvästi jäljet, jotka olivat syntyneet hänen kaatuessaan.\nHuomasin Holmesin kiihkeästä ilmeestä ja nopeasti paikasta toiseen\nsiirtyvästä katseesta, että tallatussa heinikossa näkyi paljon\nmuutakin. Hän tutki joka kohdan, juoksi sinne ja tänne tähystellen ja\nkyykistellen kuin metsäkoira joka on pääsemäisillään jäljille. Sitten\nhän kääntyi äkkiä Lestradeen.\n\n\"Mitä te teitte kaislikossa?\"\n\n\"Tutkin haravalla pohjaa löytääkseni aseen, jolla murha tehtiin, tai\njotakin muuta asiaa valaisevaa. Mutta mistä ihmeestä --?\"\n\n\"Vaiti, vaiti, nyt en jouda! Näen vasemman jalkanne ja sen sisäänpäin\nkääntyvän kärjen joka paikassa. Jäljet ovat niin selvät, että sokea\nkanakin huomaisi ne, ja tuossa ne häviävät kaislikkoon. Kuinka selvää\nkaikki olisi ollut, jos olisin päässyt tänne, ennen kuin jäljet\nsotkettiin, kuin jos puhvelilauma olisi laukannut tästä. Nämä ovat\nisännöitsijän väen jälkiä, ja ruumiin ympärillä päivitellessään he ovat\nsotkeneet kaikki muut jäljet kahden ja puolen metrin leveydeltä. Mutta\nsiitä huolimatta olen löytänyt kolme saman jalan tekemää jälkeä, jotka\neivät kuulu niihin.\" Hän otti suurennuslasinsa ja laskeutui, nähdäkseen\nparemmin, pitkälleen sadetakkinsa päälle, puhuen koko ajan enemmän\nitsekseen kuin meille. \"Nämä ovat nuoren McCarthyn jälkiä. Hän on kaksi\nkertaa kävellyt ja kerran juossut hyvin kiivaasti, koska anturat ovat\npainuneet paljon syvempään kuin kannat, joiden painanteita tuskin\nhuomaa. Täsmälleen, kuten hän kertoo. Hän juoksi nähdessään isänsä\nmaassa. Tässä on isä kävellyt edestakaisin odottaessaan. Mikäs tämä on?\nSen teki pyssynperä, kun poika seisoi ja kuunteli, mitä isällä oli\nsanottavaa. Entä tämä? No totisesti! Kas vain! Joku on liikkunut tässä\nvarpaisillaan. Tasakärkiset, aivan erilaiset kengät kuin muilla. Ne\ntulevat, menevät, ja tulevat taas -- tietysti takkia hakemaan. Mutta\nmistä ne sitten tulevat?\" Hän hypähti ylös ja alkoi etsiä. Jäljet\nhävisivät välillä, mutta löytyivät taas, ja lopulta seisoimme metsän\nreunassa suuren pyökin juurella. Holmes kiersi vähitellen puun toiselle\npuolelle ja painautui sitten jälleen pitkälleen, huudahtaen\ntyytyväisesti. Hän makasi kauan maassa, käänteli lehtiä ja kuivuneita\noksia, poimi kirjekuoreen joitakin tomukokkareita, kuten minusta\nnäytti, ja tutki suurennuslasillaan ei vain maan, vaan pyökin rungonkin\nniin korkealle kuin ylettyi. Sammalikossa oli teräväsärmäinen, nyrkin\nkokoinen kivi. Senkin hän tutki huolellisesti ja korjasi taiteensa.\nSitten hän lähti seuraamaan metsän läpi kiemurtelevaa polkua, kunnes\nsaavuimme maantielle, johon kaikki jäljet loppuivat.\n\n\"Tämä on harvinainen, mielenkiintoinen tapaus\", hän huomautti, jälleen\ntäysin entisellään. \"Tuo harmaa talo oikealla lienee isännöitsijän\nkoti. Minulla on hiukan asiaa Moranille ja samalla kirjoitan pienen\nkirjeenkin. Tehtyäni sen ajamme takaisin hotelliin lounaalle. Tehän\nvoitte sillä aikaa kävellä Hatherleyhin, johon jätimme hevosemme; minä\ntulen heti jäljessä.\"\n\nKymmenen minuutin kuluttua olimme perillä, ja kun Holmes oli yhtynyt\nmeihin, ajoimme Rossiin. Hänellä oli metsästä ottamansa kivi vieläkin\ntaskussaan.\n\n\"Tämä ehkä kiinnostaa teitä, Lestrade\", hän sanoi, näyttäen kiveä.\n\"Murha tehtiin sillä.\"\n\n\"Eihän siinä näy mitään.\"\n\n\"Ei näykään.\"\n\n\"Mistä sitten tiedätte?\"\n\n\"Koska ruoho oli aivan tuoretta sen alla. Se on ollut siinä paikassa\nvain joitakin päiviä. Eikä koloa, josta se oli otettu, näkynyt missään.\nJa tämä sopii murhatun päässä olevaan haavaan. Muunlaisesta aseesta ei\nnäy merkkiäkään.\"\n\n\"Entä murhaajasta?\"\n\n\"Hän on pitkä, vasenkätinen mies, joka ontuu oikeata jalkaansa. Hänellä\non paksupohjaiset metsästyskengät, harmaa takki ja tylsä kynäveitsi\nliivin taskussa, ja hän polttaa intialaisia sikareja imukkeella.\nTuntomerkkejä on paljon muitakin, mutta nämä riittävät auttamaan meitä\nlöytämään hänet.\"\n\nLestrade nauroi. \"Taidanpa olla epäilijä vieläkin. Teoriat ovat hyviä\nolemassa, mutta nyt olemme tekemisissä kylmästi harkitsevan\nenglantilaisen tuomioistuimen kanssa.\"\n\n\"Sittenhän saamme nähdä\", Holmes lausui tyynesti. \"Te työskentelette\nomalla tavallanne ja minä omallani. Minulla on tänään vielä paljon\ntekemistä ja todennäköisesti matkustan Lontooseen iltajunalla.\"\n\n\"Ja jätätte kaikki kesken!\"\n\n\"En suinkaan.\"\n\n\"Mutta tämä juttu --\"\n\n\"On selvitetty.\"\n\n\"Kuka hänet sitten murhasi?\"\n\n\"Henkilö, jonka kuvasin teille.\"\n\n\"Mutta kuka hän on?\"\n\n\"Häntä ei ole varmastikaan vaikea löytää, seutu kun on näin harvaan\nasuttu.\"\n\nLestrade kohautti olkapäitään. \"Olen käytännön mies, enkä voi\ntodellakaan ruveta harhailemaan maita ja mantereita ja kyselemään\npitkää miestä, joka on vasenkätinen ja ontuu toista jalkaansa. Koko\nScotland Yard nauraisi sitä.\"\n\n\"Kuten tahdotte\", Holmes sanoi sävyisästi. \"Olen kuitenkin tehnyt hänen\nlöytämisensä teille mahdolliseksi. Tässä on asuntonne. Hyvästi.\nKirjoitan teille pari riviä, ennen kuin matkustan.\"\n\nLestraden noustua pois jatkoimme matkaa hotelliimme, jossa lounas\nodotti. Holmes aterioi ääneti ja omiin mietteisiinsä vaipuneena, jotka\neivät olleet, kiusaantuneesta ilmeestä päättäen, lainkaan mieluisia.\n\n\"Watson\", hän virkkoi, heti kun ruoka oli korjattu pois, \"istupas tähän\ntuoliin ja salli minun saarnata sinulle hetkinen. En oikein tiedä miten\nminun pitäisi menetellä, niin että neuvo nyt minua. Sytytä sikari, niin\nselostan asian.\"\n\n\"Ole hyvä.\"\n\n\"Nuoren McCarthyn kertomuksessa on, kuten muistat, kaksi kohtaa, joihin\nhuomiomme heti kohdistui ja joista olimme sikäli eri mieltä, että minä\nymmärsin ne hänelle edullisiksi ja sinä häntä vahingoittaviksi. Toinen\non se, että hänen kertomuksensa mukaan isä huusi 'Kooee' ennen, kuin\nnäki hänet. Toinen tuo kummallinen 'arat', jonka isä mutisi\nheittäessään henkensä. Hän sanoi useampia sanoja, kuten ymmärrät, mutta\npoika ei erottanut muuta. Ottakaamme nyt nämä kaksi seikkaa\nlähtökohdaksi, uskomalla samalla, että pojan kertomus on tosi.\"\n\n\"Mitä siis sanot huudosta?\"\n\n\"On ilmeistä, ettei se ollut tarkoitettu pojalle. Poikahan oli, kuten\ntiedämme, Bristolissa käymässä ja tuli paikalle aivan sattumalta. Huuto\noli tarkoitettu sille, jota isä oli mennyt kohtaamaan. Ja 'Kooee' on\nerityinen australialainen merkkihuuto, jota sikäläiset neekerit\nkäyttävät keskenään. Voimme pätevillä syillä olettaa, että henkilö,\njota vanhempi McCarthy odotti lammen rannalla, on myös oleskellut\nAustraliassa.\"\n\n\"Mitä 'arat' sitten tarkoittaa?\"\n\nHolmes otti taskustaan parista kohdasta taitetun paperin ja avasi sen\npöydälle. \"Tämä on Victoria-maan kartta. Pyysin sen eilen illalla\nBristolista.\" Hän peitti erään kohdan kädellään. \"Mitä näet tuossa?\"\n\n\"ARAT\", luin minä.\n\n\"Entä nyt?\" Hän otti kätensä pois.\n\n\"BALLARAT.\"\n\n\"Niin. Juuri sen sanan kuoleva lausui pojan erottamatta siitä enempää\nkuin kaksi viimeistä tavua. Hän koetti sanoa, kuka hänet tappoi. Se ja\nse _Ballarat'ista_.\"\n\n\"Ihmeellistä!\"\n\n\"Sehän on aivan ilmeistä. Tutkittava alue on, kuten huomaat, jo\nmelkoisesti supistunut. Ja että miehellä oli harmaa takki, on varmaa,\nellei poika nähnyt väärin. Haparoiminen päättyy siihen, sillä nythän\ntiedämme, että mies on kotoisin Australiasta, Ballaratista, ja että\nhänellä on harmaa takki.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Ja että hän tuntee seudun hyvin, sillä lammelle päästään vain\nHatherleystä ja Turnerin puolelta teitä pitkin, joita vieras tuskin\nlöytää.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sitten tulemme tämänpäiväiseen käyntiimme lammella. Tutkimalla\ntarkasti kaikki, mitä suinkin huomasin, laadin kuvauksen, jonka sanoin\nLestradelle murhaajasta.\"\n\n\"Mutta miten sait sen selville?\"\n\n\"Sinähän tiedät menettelytapani. Kaikki perustuu pikkuseikkojen\nhuolelliseen tutkimiseen.\"\n\n\"Pituuden voinet suunnilleen määritellä askelista, ja kengän muodon\nnäki tietenkin jäljestä.\"\n\n\"Aivan, ja sitäpaitsi ne olivat hyvin omituiset kengät.\"\n\n\"Mutta mistä tiedät, että hän ontuu?\"\n\n\"Koska oikean jalan jälki oli kaikkialla matalampi kuin vasemman, mikä\nosoittaa hänen aristavan oikeaa jalkaansa.\"\n\n\"Entä sen, että hän on vasenkätinen?\"\n\n\"Ihmetyttihän sinua itseäsikin, mitä lääkäri sanoo lausunnossaan\nhaavasta. Isku oli annettu aivan vierestä takaa, mutta vasemmalle\npuolelle. Kuinka se voisi olla mahdollista, ellei lyöjä ole\nvasenkätinen? Isän ja pojan riidellessä rannalla hän oli seisonut\npyökin alla. Ja hän oli tupakoinut odottaessaan. Löysin sikarin tuhkaa,\njosta totesin, erikoistuntija kun olen, että hän polttaa intialaisia\nsikareja. Olen hiukan tutkinut sitä alaa, kuten tiedät, ja kirjoittanut\npienen tutkielman sadanneljänkymmenen eri tupakkalajin tuhasta,\npiippu-, sikari- ja savuketupakasta. Löydettyäni tuhkaa katselin\nympärilleni ja löysinkin hänen sikaristaan jääneen pätkän sammalikosta,\njohon se oli polkaistu. Sikari oli intialainen, sellainen, joita\ntehdään Rotterdamissa.\"\n\n\"Mistä tiedät hänen käyttävän imuketta?\"\n\n\"Näin pätkästä, ettei hän ollut pitänyt sikaria suussaan. Hänellä\ntäytyi siis olla imuke. Sikaria ei ollut katkaistu puraisemalla, vaan\nleikkaamalla, ja kun leikkauspinta oli karkea, päättelin, että hänellä\non tylsä kynäveitsi.\"\n\n\"Holmes, sinä olet kietonut miehen verkkoon niin lujasti, että hänen on\nmahdotonta päästä luiskahtamaan siitä pois, ja samalla olet pelastanut\nsyyttömän miehen kuolemasta yhtä varmasti, kuin jos olisit katkaissut\nnuoran, jossa hän jo melkein riippui. Näin jo, mihinpäin tämä kaikki\nviittaa. Murhaaja on --\"\n\n\"Herra John Turner\", ilmoitti samassa hotellin tarjoilija, avaten oven.\n\nMiehessä, joka astui sisään, oli jotakin outoa ja samalla vaikuttavaa.\nHidas, ontuva käynti ja kumarat hartiat viittasivat vanhuuden\nraihnaisuuteen, mutta ankarat, syvien vakojen uurtamat, kulmikkaat\nkasvot ja jättiläismäinen vartalo ilmaisivat, että hän oli vieläkin\nharvinaisen voimakas mies sekä ruumiillisesti että henkisesti. Muhkea\nparta, harmaa tukka ja tuuheat, eteenpäin työntyvät kulmakarvat\ntehostivat hänen olemuksensa jykevää mahtipontisuutta, mutta kasvot\nolivat kuoleman kalpeat, ja huulien ja sierainten ympärillä näkyi\ntummia, paikotellen melkeinpä mustia varjoja. Näin yhdellä\nsilmäyksellä, että vanhus sairasti jotakin kuolettavaa, pitkällistä\ntautia.\n\n\"Käykää istumaan, olkaa hyvä\", Holmes sanoi kohteliaasti. \"Te saitte\nkirjeeni?\"\n\n\"Kyllä. Isännöitsijäni toi sen minulle. Ilmoititte haluavanne puhutella\nminua täällä.\"\n\n\"Ajattelin, että syntyisi turhia puheita, jos olisin tullut teidän\nluoksenne.\"\n\n\"Ja minkä tähden halusitte tavata minua?\" Katse, jonka hän samalla loi\nHolmesiin, oli väsynyt ja toivoton, aivan kuin hän olisi tietänyt\nvastauksen edeltäpäin.\n\n\"Niin, tiedän kaikki\", Holmes lausui, vastaten enemmän katseeseen kuin\nkysymykseen. \"Asia on selvä.\"\n\nVanhus painoi kasvonsa käsiinsä. \"Jumala minua armahtakoon!\" hän\nparahti. \"Nuorukaiselle en olisi kuitenkaan sallinut mitään pahaa\ntapahtua. Vannon, että olisin ilmaissut kaikki, jos hänet olisi\ntuomittu.\"\n\n\"Olen iloinen kuullessani teidän sanovan niin\", Holmes lausui\nvakavasti.\n\n\"Olisin puhunut jo nyt, ellen olisi ajatellut tytärtäni. Hän ei olisi\nkestänyt sitä -- hänen sydämensä pakahtuu, kun hän saa kuulla, että\nminut on vangittu.\"\n\n\"Voihan käydä, ettei meidän tarvitse mennä niin pitkälle\", Holmes\nsanoi.\n\n\"Mitä!\"\n\n\"Minä en ole täällä virallisen poliisin edustajana. Olen tullut tänne\ntyttärenne pyynnöstä. Hän on toimeksiantajani, ja minun tehtäväni on\nauttaa häntä saamaan nuori McCarthy vapautetuksi.\"\n\n\"Minulla ei ole enää kauaa jäljellä\", vanha Turner lausui\nsoinnuttomasti. \"Olen jo monta vuotta potenut sokeritautia. Lääkärini\nsanoo, ettei ole varmaa, elänkö enää kuukauttakaan. Sen tähden kuolisin\nmieluummin oman kattoni alla kuin vankilassa.\"\n\nHolmes nousi ja siirtyi pöydän ääreen, kynä ja lehtiö kädessään.\n\"Sanokaa meille totuus\", hän kehoitti, \"niin laadin tähän\npääasioista yhtenäisen selostuksen, jonka te sitten vahvistatte\nnimikirjoituksellanne. Watson tässä voi todistaa sen. Pahimmassa\ntapauksessa, ellei nuoren McCarthyn pelastaminen ole muuten\nmahdollista, vetoan tähän tunnustukseenne, mutta lupaan\nkunniasanallani, etten käytä sitä, ennen kuin minun on ehdottomasti\npakko.\"\n\n\"Hyvä on\", vanhus vastasi, \"tehkäämme niin, sillä tuskinpa enää\nolenkaan elävien kirjoissa silloin, kun juttu tulee seuraavan kerran\nesille, mutta soisin Alicen tähden, että saisin viedä salaisuuteni\nmukanani hautaan. Nyt kerron teille kaikki; ja vaikka asiani\nkokonaisuudessaan juontaa alkunsa kaukaa menneisyydestä, niin se on\npian puhuttu.\"\n\n\"Te ette tuntenut tätä McCarthya. Sanon teille, että hän oli\npaholainen, eikä ihminen. Jumala varjelkoon teitä joutumasta sellaisen\nmiehen kynsiin. Hän on kiduttanut ja kiusannut minua kaksikymmentä\nvuotta ja tuhonnut koko elämäni. Mutta kerronpa ensin, miten jouduin\nhänen armoillensa.\"\n\n\"Se tapahtui 60-luvun alkupuolella Australian kultakentillä. Olin\nsilloin nuori mies, raju ja huimapäinen, valmis mihin tahansa. Jouduin\nhuonoon seuraan, opin juomaan, kullankaivamisesta ei tullut mitään, ja\nlopuksi pakenin metsiin pahantekojani piilemään. Minusta tuli, kuten\ntäällä sanotaan, maantierosvo. Meitä oli kuusi kaikkiaan, ja me elimme\nvapaata, hurjaa elämää. Postiasemat tyhjensimme milloin siellä milloin\ntäällä, ja välillä verotimme kultakentille menijöitä ja sieltä\ntulijoita. Musta Jack Ballaratista oli silloin nimeni, eikä Ballaratin\nsakkia, josta puhuttiin kaikkialla, ole varmasti vielä nytkään kokonaan\nunohdettu alhaalla Victoriassa.\n\n\"Eräänä päivänä olimme jälleen väijymässä Melbournen tien varressa,\nsillä olimme kuulleet, että Ballaratista oli lähdetty samana aamuna\nviemään sinne suurta kultalähetystä, jonka kimppuun sitten kävimmekin.\nSaattueena oli kuusi sotilasta, niin että olimme tasaväkiset.\nEnsimmäinen laukauksemme kaatoi neljä, mutta meistäkin menetti kolme\nhenkensä, ennen kuin pääsimme vaunuihin käsiksi. Minä painoin\npistoolini ajajan ohimolle, joka oli juuri tämä sama McCarthy, enkä\nkadu mitään niin hartaasti, etten ampunut häntä silloin, mutta minun\ntuli häntä surku ja niin annoin hänen olla, vaikka huomasinkin hänen\nilkeistä pienistä silmistään, että hän koetti painaa joka piirteeni\nmieleensä. Me anastimme kullan, tulimme rikkaiksi ja hävisimme\njäljettömiin -- kotiin Englantiin, jossa meistä ei tiedetty mitään.\nSitten sanoimme toisillemme hyvästit, ja minä päätin elää loppuikäni\nomassa rauhassani, kunniallisena kansalaisena. Niin ostin tämän\nmaatilan, joka sattui olemaan myytävänä, ja aloin harjoittaa jonkin\nverran hyväntekeväisyyttä rahoillani pahantekojeni sovitukseksi. Menin\nnaimisiin, mutta vaimoni kuoli nuorena, jättäen minulle muistoksi\nrakkaan Aliceni, ja ollessaan vielä aivan pienikin tyttöseni pysytti\nminut hyvällä tiellä. Hennoilla käsillään hän ohjasi minua vakavammin\nkuin mikään muu. Lyhyesti, elämäni kirjassa kääntyi uusi lehti, ja minä\nkoetin parhaani mukaan sovittaa menneisyyteni. Kaikki meni hyvin,\nkunnes McCarthy ilmestyi toisen kerran elämääni.\n\n\"Olin matkustanut asioille Lontooseen, jossa kohtasin hänet Regent\nStreetillä niin kurjassa kunnossa, että hänellä tuskin oli takkia\nyllään ja kenkiä jaloissaan.\n\n\"'Täällähän sinäkin olet, Jack!' hän tervehti ja otti minua\nkäsivarresta kiinni. 'Nythän meidän sopiikin tulla sinun luoksesi,\nminun ja pojan, ja sinä saat pitää huolen meistä. Ellet tee sitä, niin\ntiedä myös -- että Englannissa on tiukka esivalta ja poliisi joka kadun\nkulmassa.'\n\n\"He tulivat tänne, eihän siinä mikään auttanut, ja siitä saakka he ovat\npitäneet ilmaiseksi parasta taloani. Minulla ei ole sen jälkeen ollut\nhetkenkään lepoa eikä rauhaa eikä unohdusta, sillä meninpä minne\nhyvänsä, niin hänen viekas, irvistelevä naamansa oli joka paikassa\nminua vaanimassa. Ja Alicen kasvaessa suuremmaksi tilanne vain paheni.\nHän huomasi, että entisyyteni paljastuminen Alicelle olisi minusta\nollut paljon hirveämpää kuin poliisin käsiin joutuminen. Mitä ikinä hän\nvaati, hän sai, minun kysymättä mitään -- maata, rahaa, kaikkea, kunnes\nhän lopulta esitti vaatimuksen, johon en voinut suostua. Hän vaati\nminulta Alicea.\n\n\"Hänen poikansa oli varttunut mieheksi ja tyttäreni naiseksi, ja kun\nterveyteni tiedettiin heikontuneen, niin hän laski, poikaansa\najatellen, että nyt oli sopiva aika tehdä hänestä omaisuuteni tuleva\nisäntä. Mutta m;nä en antanut perään. Välillämme ei voinut\nminkäänlainen sukulaisuussuhde tulla kysymykseenkään; poikaa vastaan\nsellaisenaan minulla ei ollut mitään muistuttamista, mutta hänen\nsuonissaan virtasi isän kirottu veri, ja se riitti. Olin järkähtämätön.\nMcCarthy rupesi uhkailemaan, mutta minä en välittänyt siitäkään, vaan\nuhmasin häntä ja ajoin hänet ulos. Hän ei hellittänyt sittenkään, vaan\nkiristi minulta lupauksen, että kohtaisimme toisemme ja puhuisimme\nvielä kerran asiasta seuraavana päivänä kolmen aikana lammen rannalla.\n\n\"Saapuessani paikalle huomasin hänen keskustelevan poikansa kanssa,\nminkä tähden sytytin sikarin ja jäin puun taakse odottamaan, että poika\nmenisi tiehensä. Mutta kuullessani, mitä hän sanoi, tuntui kaikki\nsisimpääni patoutunut viha ja katkeruus ryöstäytyvän pinnalle. Hän\nkäski ja vaati poikaansa ottamaan tyttäreni vaimokseen, viittaamatta\nsanallakaan siihen, mitä tämä asiasta ajattelisi, ja puhuen hänestä\nkuin jostakin katuenkelistä. Ajatus, että kaikki, joka oli minulle\nmaailmassa kalleinta, joutuisi tuon miehen käsiin, teki minut hulluksi.\nEnkö voisi katkaista kahlettani? Olinhan jo kuolemaan tuomittu, kaiken\ntoivonsa menettänyt mies. Tiesin, että kohtaloni oli ratkaistu, vaikka\nvoimani eivät olleetkaan vielä kokonaan ehtyneet. Tässä oli kysymys\nainoasta lapsestani ja maineestani. Molemmat pelastettaisiin, jos vain\nsaisin tuon häijyn kielen vaikenemaan. Minä tein sen, herra Holmes. Ja\nolisin valmis tekemään sen toistamiseenkin. Olen tehnyt paljon syntiä\nelämässäni, mutta kärsimyksilläni olen paljon sovittanutkin. Ajatus,\nettä tyttäreni kiedottaisiin samaan verkkoon, jossa olin itse kitunut,\noli kuitenkin enemmän, kuin mihin saatoin alistua. Iskin hänet hengiltä\nyhtä kylmästi kuin inhottavan, myrkyllisen eläimen. Kuullessaan hänen\nhuutonsa poika kääntyi takaisin ja juoksi hänen luokseen, mutta\nsilloin olin jo päässyt metsän peittoon, hänen tuskin huomaamatta\nviittaanikaan, jonka pudotin paetessani ja joka minun täytyi hakea\npois. Nyt olen selostanut teille kaikki, hyvät herrat, ja joka sana on\ntotta.\"\n\n\"Minun asiani ei ole tuomita teitä\", Holmes lausui, kun vanhus\nallekirjoitti tunnustuksen. \"Suokoon Jumala, ettei meidän konsanaan\ntarvitsisi joutua sellaiseen kiusaukseen.\"\n\n\"Entisyyteni nousi minua vastaan. Mitä aiotte nyt tehdä?\"\n\n\"Ottaen huomioon heikon terveytenne, en mitään, sillä kuten itse\nparhaiten tiedätte, te joudutte pian vastaamaan teostanne tuomarille,\njoka on kaikkia muita korkeampi. Otan tunnustuksen haltuuni, ja jos\nnuori McCarthy tuomitaan, minun on pakko käyttää sitä. Muussa\ntapauksessa hävitän sen, en näytä sitä kenellekään, ja salaisuutenne on\nvarmassa tallessa, jäättepä eloon tai ette.\"\n\n\"Hyvästi siis!\" vanhus lausui juhlallisesti. \"Kun teidän aikanne tulee\nja lähdön hetki koittaa teillekin, niin tieto siitä, että päästitte\nkerran vanhan ja murtuneen miehen rauhaan menemään, koituu silloin\nhuojennukseksi.\" Horjuen ja koko jättiläismäinen vartalo vavisten hän\nontui hitaasti huoneestamme.\n\n\"Jumala armahtakoon meitä!\" Holmes sanoi hetkisen kuluttua hiljaa.\n\"Minkä tähden kohtalo leikittelee noin säälimättömästi kanssamme, jotka\nolemme vain avuttomia ja turvattomia maan matosia? Kuullessani\ntämmöisistä tapauksista en voi milloinkaan olla sovittamatta Baxterin\nsanoja itseeni: 'Siinä menee Sherlock Holmes, mutta vain Jumalan\narmosta'.\"\n\nJames McCarthy vapautettiin todistusten nojalla, jotka Holmes toimitti\nhänen puolustajilleen. Vanha Turner eli vielä seitsemän kuukautta\nkeskustelumme jälkeen. Nyt hän on poissa, eivätkä nuoret tiedä mitään\nhänen synkästä entisyydestään, joka mustan pilven lailla uhkasi tuhota\nheidän elämänsä, särkeä ja hävittää heidän onnensa, joka nyt jatkunee,\nhäiriintymättömänä ja eheänä, heidän elämänsä loppuun saakka.\n\n\n\n\nVIISI APPELSIININSIEMENTÄ.\n\n\nSilmäillessäni Sherlock Holmesin tutkittavina olleista tapauksista\ntekemiäni muistiinpanoja ja kirjoittamiani selostuksia vuosilta\n1882-1890 huomaan melkeinpä joka asiassa niin omituisia ja\nmielenkiintoisia piirteitä, että on vaikea ratkaista, mitkä jättäisin\npois valikoimasta, jonka aion julkaista. Joitakin olen jo varhemmin\njulkaissut sanomalehdissä, ja muut ovat enimmäkseen sellaisia, ettei\nniissä saa kyllin selvästi näkyviin ystäväni ainutlaatuista\nhenkilöllisyyttä ja hänen harvinaisia ja eriskummallisia henkisiä\nkykyjään, joiden kuvaaminen on tämän kokoelman pääasiallinen tarkoitus.\nJoukossa on sitäpaitsi muutamia sellaisiakin, joita hänkään ei ole\nkyennyt selvittämään kaikesta taitavuudestaan huolimatta ja joista niin\nollen tulisi kertomus ilman loppua, ja vielä pari kolme, jotka on\nselvitetty vain osittain, enemmän arvailemalla ja otaksumiin\nturvautumalla kuin pätevien johtopäätösten nojalla, joille Holmes antoi\nsuurimman arvon. Viimeksimainituista on kuitenkin eräs niin\nmielenkiintoinen, että muistellessani sen mitä eriskummallisimpia\nyksityiskohtia ja täysin yllättävää ratkaisua minun tekee mieli saattaa\nse julkisuuteen, siitäkin huolimatta, että siinä on kohtia, joihin ei\nsaatu eikä todennäköisesti tulla konsanaan saamaankaan mitään\nselitystä.\n\nVuonna 1887 meillä oli joukoittain enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia\ntapauksia, joista kaikista tein tarkat muistiinpanot. Silloin\nkirjoittamistani otsakkeista ovat huomattavimmat: _Paradol-kammion\nseikkailu, Amatöörikerjäläisten seura_, jolla oli upea kerhohuoneisto\nerään tavaratalon varastoholveissa, _Fregatti Sophy Andersonin\nkatoaminen, Grice Patersonin kummalliset seikkailut Uffan saarella_ ja\n_Camberwellin myrkytysjuttu_. Viimeksimainitussa tapauksessa Holmes,\nkuten muistettaneen, määritteli ajan, jolloin kuollut oli mennyt\nlevolle, ja sai sen myös todistetuksi. Heti paikalle saavuttuaan hän\nveti vainajan kellon ja totesi, että edellisestä vetämisestä oli\nkulunut täsmälleen kaksi tuntia, huomio, joka osoitti kellon omistajan\nmenneen juuri silloin levolle ja joka johti syyllisen jäljille. Voihan\nolla, että julkaisen ne kaikki jolloinkin myöhemmin, mutta mitä\nyksityiskohtien omituisuuteen ja tapahtumien ketjun kummallisuuteen\ntulee, niistä ei ole yksikään niin ainutlaatuinen kuin tämä, jonka aion\nnyt kertoa.\n\nOli syyskuun loppupuoli ja syyspäiväntasaukselle ominaiset myrskyt\nraivosivat poikkeuksellisen rajuina. Tuuli oli ulvonut koko päivän ja\nsade pieksi ikkunoitamme niin kiivaasti, että suuren Lontoon\nsydämessäkin meidän oli pakko havahtua katsomaan temmeltäviä\nluonnonvoimia, joiden riehuntaa ihminen ei kykene hillitsemään. Ne\nkarjuvat hänelle kuin villipedot muureista huolimatta, jotka hän on\nsivistyksen kehittämänä kyennyt pystyttämään ympärilleen. Illan tullen\nmyrsky vain kiihtyi, ja tuuli itki ja nyyhkytti savupiipussa kuin\nlapsi. Holmes istui nojatuolissaan takan ääressä ja järjesti ääneti\nmuistiinpanojaan, ja minä olin niin syventynyt erääseen Clark Russellin\nmeriromaaniin, että tuulen ulvonta tuntui vähitellen sekaantuvan\nluettavaani ja sateen rapina taajenevan valtameren aaltojen kumeaksi\npauhinaksi. Vaimoni oli matkustanut erään tätinsä luo, ja sen tähden\nasuin jälleen muutamia päiviä entisessä huoneessani Baker Streetillä.\n\n\"Eikös ovikello soinut?\" kysyin, havahtuen äkkiä todellisuuteen.\n\"Kukahan mahtaa olla liikkeellä tällaisella ilmalla? Olisikohan joku\nystäväsi lähtenyt katsomaan sinua?\"\n\n\"Sinua lukuunottamatta minulla ei ole ketään\", Holmes vastasi. \"En\nvälitä vierailuista.\"\n\n\"Joku asiakas sitten?\"\n\n\"Siinä tapauksessa asia on hyvin tähdellinen. Mikään muu ei saisi\nketään lähtemään tuommoiseen ilmaan varsinkaan tähän aikaan. Minä\npuolestani luulen, että tulija on emäntämme tuttavia.\"\n\nHolmes erehtyi kuitenkin, sillä käytävästä kuului askelia ja heti sen\njälkeen koputettiin oveen. Ojentaen pitkän kätensä hän käänsi lampun\nniin, että asiakkaille varattu tuoli oli kirkkaasti valaistu, hänen\njäädessään varjoon. \"Sisään!\" hän käski sitten.\n\nTulija oli kookas, kaunisvartaloinen ja ulkonäöstä päättäen noin\nkahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen nuori mies. Vettä valuva\nsateenvarjo ja pitkä, märkyyttään kiiltävä sadetakki osoittivat,\nminkälaisessa ilmassa hän oli ollut liikkeellä. Hän katseli pelokkaasti\nympärilleen, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat\nja katse levoton ja tuskallinen, kuin ihmisellä, jota painaa raskas\nhuoli.\n\n\"Pyydän teitä antamaan anteeksi, että tunkeudun näin myöhällä kotiinne\nja ehkä aivan sopimattomastikin\", hän sanoi ja sovitti sitten\nsilmälasit nenälleen. \"Pelkään tuoneeni myrskystä ja sateesta rippeitä\nkodikkaaseen huoneeseennekin.\"\n\n\"Antakaa minulle takkinne ja sateenvarjonne\", Holmes kehoitti.\n\"Ripustan ne naulakkoon, jossa ne pian kuivuvat. Näen teidän tulevan\nlounaasta.\"\n\n\"Kyllä, Horshamista.\"\n\n\"Kenkienne kärkiin tarttuneen saven ja kalkin sekoituksen tuntee\nhelposti.\"\n\n\"Tulin pyytämään neuvoa.\"\n\n\"Niitä saatte.\"\n\n\"Ja apua.\"\n\n\"Sen saaminen voi välistä olla vaikeampaa.\"\n\n\"Olen kuullut teistä, herra Holmes. Tehän pelastitte majuri\nPrendergastin Tankerville-kerhon häväistysjutussa. Hän on itse kertonut\nsiitä minulle.\"\n\n\"Häntä syytettiin aiheettomasti väärinpelaamisesta.\"\n\n\"Hän sanoi, että maailmassa tuskin on asiaa, jota ette kykenisi\nselvittämään.\"\n\n\"Hän liioitteli.\"\n\n\"Hän sanoi, että olette aina selviytynyt tehtävistänne voittajana.\"\n\n\"Olen neljä kertaa joutunut tappiolle -- kolmasti miehiä ja kerran\nnaista vastaan.\"\n\n\"Mutta eihän se merkitse mitään voittojenne lukumäärään verraten.\"\n\n\"Yleensä olen onnistunut hyvin, se on totta.\"\n\n\"Sitten toivon, että voisitte auttaa minuakin yhtä menestyksellisesti.\"\n\n\"Pyydän teitä vetämään tuolinne lähemmäksi tulta ja selostamaan asianne\nkohta kohdalta.\"\n\n\"Kysymyksessä ei ole mikään tavallinen tapaus.\"\n\n\"Minulle uskotut tapaukset ovat kaikki tavallisuudesta poikkeavia.\nMinuun vedotaan, nähkääs, aina vasta sitten kun muut asteet on\nkoeteltu.\"\n\n\"Kodissani sattuneet tapaukset ovat kuitenkin niin salaperäisiä ja\nselittämättömiä, että on melkeinpä mahdotonta uskoa teidän joutuneen\naikaisemmin tekemisiin niin kummallisten asioiden kanssa.\"\n\n\"Te teette minut varsin uteliaaksi\", Holmes sanoi. \"Kertokaa kaikki\nalusta loppuun saakka. Saatuani selville, mitkä yksityiskohdat ovat\ntärkeimmät, kyselen niistä tarkemmin.\"\n\nNuori mies vetäisi tuolinsa lähemmäksi ja ojensi märät jalkansa tulen\nhohteeseen.\n\n\"Nimeni on John Openshaw, mutta mikäli voin ymmärtää, minulla itselläni\nei ole henkilökohtaisesti mitään tekemistä tämän hirveän asian kanssa.\nSe näyttää kulkeutuneen kotiini jonkinlaisena perintönä, ja saadaksemme\nsiitä oikean käsityksen, minun täytyy aloittaa jotakuinkin kaukaa\nmenneisyydestä.\n\n\"Isoisälläni oli kaksi poikaa -- setäni Elias ja isäni, jonka nimi oli\nJoseph. Isäni omisti pienen konepajan Coventryssä, ja kun polkupyörä\nkeksittiin, hän laajensi liikettään huomattavasti. Hän keksi Openshawin\nkulumattomat renkaat, ja liike menestyi niin hyvin, että myytyään sen\nhän siirtyi rikkaana miehenä lepoon ja rauhaan.\n\n\"Setäni Elias muutti jo aivan nuorena Amerikkaan, jossa hänen kerrotaan\neläneen maanviljelijänä Floridassa ja koonneen suuren omaisuuden.\nSisällisessä sodassa hän taisteli ensin Jacksonin ja sitten Hoodin\narmeijassa, jossa yleni everstiksi. Kun Lee antautui, setäni palasi\nmaatilalleen ja oli siellä noin neljä vuotta. Vuonna 1869 tai 1870 hän\npalasi takaisin Eurooppaan ja osti pienen maatilan Sussexista,\nHorshamin läheltä. Hän oli, kuten mainitsin, koonnut melkoisen\nomaisuuden Amerikassa, ja kotiinpaluu johtui luultavasti siitä, ettei\nhän sietänyt neekereitä enempää kuin sodan jälkeen valtaan päässyttä\npolitiikkaakaan, jossa neekerien vapauttaminen oli tärkein asia. Hän\noli omituinen mies, tulinen, äkkipikainen ja suuttuessaan hyvin\nkarkeasanainen. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, vaan eli omissa\noloissaan maatilallaan. Rakennuksen ympärillä oli puutarha ja pari\nkolme laajahkoa peltoa, ja siellä hän työskenteli halutessaan\nliikuntoa, mutta usein kävi niin, ettei hän poistunut huoneestaan\npariin viikkoon. Hän joi melkoisesti ja tupakoi vahvasti, mutta\nseurasta hän ei välittänyt, ei omasta veljestäänkään.\n\n\"Minuun hän suhtautui ystävällisesti, ja voin sanoa, että hän\nkiintyikin minuun, joka olin silloin, kun hän näki minut ensimmäisen\nkerran, kahdentoistavuotias poikanen. Se tapahtui 1878, hänen oltuaan\nEnglannissa kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Hän pyysi, että isäni\nantaisi minun asua hänen luonaan, ja omalla tavallaan hän kohteli minua\nerittäin hyvin. Selvänä ollessaan hän pelasi mielellään kaikenlaisia\npelejä, minun piti edustaa häntä kaikissa palvelijoita ja taloutta\nkoskevissa asioissa, niin että olin kuudentoista ikäisenä kuin isäntä\ntalossa. Kaikki avaimet olivat hallussani, ja minä sain mennä, mihin\ntahdoin, ja tehdä, mitä halusin, kunhan en vain häirinnyt häntä omassa\nhuoneessaan. Eräs omituinen poikkeus oli kuitenkin olemassa. Hänellä\noli ullakolla pieni varastohuone, jonka ovi oli aina lukittu ja johon\nhän ei päästänyt milloinkaan ketään, ei minuakaan. Olin tietysti\nutelias, kuten pojat ainakin, mutta kurkistaessani avaimenreiästä näin\nvain vanhoja arkkuja ja kaikenlaisia kääröjä, joita tavallisesti\nsäilytetään tuommoisissa ullakkohuoneissa.\n\n\"Eräänä päivänä -- maaliskuussa 1883 -- setäni lautasen vieressä oli\nkirje, jossa oli ulkomaalainen postimerkki. Hän sai kirjeitä\naniharvoin, sillä kaikki laskut maksettiin käteisellä, eikä hän ollut\nkirjeenvaihdossa kenenkään kanssa. 'Intiasta!' hän sanoi kummastellen,\nottaen kirjeen käteensä. 'Leimattu Pondicherryssä! Keneltäkähän se on?'\nHän avasi sen nopeasti, ja kuoresta putosi viisi kuivaa appelsiinin\nsiementä rapisten hänen lautaselleen. Minua nauratti, mutta nauru\ntukahtui kurkkuuni, kun katsahdin häneen. Hän tuijotti suu auki, kasvot\ntuhkanharmaina ja äärimmäisen kauhistuneen näköisenä kirjekuoreen, joka\ntuskin pysyi hänen vapisevassa kädessään. 'K.K.K.', hän huudahti, 'nyt\nminua rangaistaan synneistäni!'\n\n\"'Mikä teidän on, setä?' minä kysyin. 'Mitä siinä kirjeessä oli?'\n\n\"'Kuolema!' hän vastasi kumeasti ja nousi pöydästä ja meni\nhuoneeseensa, jättäen minut vapisemaan kauhusta. Sitten otin\nkirjekuoren ja huomasin, että sisäpuolelle oli juuri liimauksen\nyläpuolelle piirretty punaisella iso K-kirjain kolme kertaa.\nAppelsiinin siemeniä lukuunottamatta kuoressa ei ollut mitään muuta.\nMiksi hän oli niin tavattomasti kauhistunut? Minäkin jätin aamiaisen\nkesken, ja kun menin yläkertaan, hän tuli portaissa vastaan, ruostunut\navain kädessään ja pieni vaskinen lipas, jonkinlainen rahalaatikko,\nkainalossaan.\n\n\"'Tehkööt, mitä tahtovat, mutta minua he eivät nujerra', hän mutisi\nkiroten. 'Sano Marylle, että takkaani on heti tehtävä tuli, ja lähetä\nhakemaan asianajaja Fordhamia, joka asuu Horshamissa.'\n\n\"Tein, kuten hän käski, ja kun asianajaja saapui, setä pyysi minuakin\ntulemaan huoneeseensa. Tuli paloi kirkkaasti, ja takan pohjalla oli\nkorkea kasa hiiltynyttä kevyttä tuhkaa, josta päättäen setä oli\npolttanut papereita. Vaskinen lipas ammotti tyhjänä pöydällä.\nKatsoessani siihen huomasin säpsähtäen, että kanteen oli piirretty\npunaisella sama kolminkertainen K, jonka olin nähnyt kirjekuoressakin.\n\n\"'Tahtoisin sinun todistavan testamenttini', setäni sanoi. 'Minä jätän\nomaisuuteni ja kaikki sen mukana seuraavat edut ja epäkohdat\nveljelleni, sinun isällesi, joka vuorostaan epäilemättä jättää sen\nsinulle. Jos saat ja voit nauttia siitä rauhassa, niin hyvä on! Mutta\njos toisin käy, niin noudata neuvoani, poikaseni, ja luovuta se\npahimmalle vihamiehellesi. Olen pahoillani, että lahjani on niin\nepäilyttävä, mutta tällä hetkellä en tiedä vielä, miten asiat lopulta\nkääntyvät. Ole hyvä ja kirjoita nimesi tähän paperiin, kohtaan, jonka\nherra Fordham näyttää sinulle.'\n\n\"Tein niin, ja asianajaja otti testamentin mukaansa. Tämä kummallinen\ntapaus teki, kuten voitte ajatella, syvän vaikutuksen minuun, ja minä\nmietin ja pohdin sitä joka taholta, pääsemättä kuitenkaan mihinkään\ntulokseen ja voimatta karkoittaa mielestäni epämääräistä pelontunnetta,\njonka se oli jättänyt. Niin meni monta viikkoa, ja kun ei tapahtunut\nmitään, joka olisi häirinnyt elämämme tavallista kulkua, aloin\nrauhoittua. Setäni oli muuttunut entistä umpimielisemmäksi. Hän joi\nenemmän kuin konsanaan eikä käynyt enää missään, tuskin ulkonakaan,\nvaan istui enimmäkseen huoneessaan, ovi sisäpuolelta lukittuna. Mutta\nollen melkein aina juovuksissa hän sai välistä hirveän raivokohtauksen.\nSilloin hän syöksyi ulos ja riehui puutarhassa, revolveri kädessään,\nkarjui ja huusi, ettei hän pelännyt ketään koko maailmassa ja ettei hän\naikonut enää pakoilla eikä piileskellä neljän seinän sisällä kuin\nlammas karsinassaan, olipa vastassa ihminen tai piru. Kun kohtaus meni\nohi, hän palasi nopeasti huoneeseensa ja telkesi ovensa entistä\nlujemmin, kuten ainakin ihminen, joka ei kykene vapautumaan sieluunsa\nhiipineettä, kuristavasta pelosta. Sellaisina hetkinä olen nähnyt hänen\nkasvonsa niin märkinä hiestä, että olisi voinut luulla hänen valelleen\nniitä vedellä.\n\n\"Minun lienee tarpeetonta selostaa asian tätä vaihetta sen tarkemmin,\nminkä tähden ja etten panisi kärsivällisyyttänne liian kovalle\nkoetukselle, herra Holmes, kerron lyhyesti, miten se päättyi. Kun hän\neräänä iltana tuommoisen raivokohtauksen saatuaan jälleen riehui\npuutarhassa, häntä ei kuulunutkaan takaisin, ja kun lähdimme etsimään,\nlöysimme hänet vihdoin puiston perältä pienestä lammikosta, jossa on\nvettä vain puoli metriä. Ja kun hänessä ei huomattu mitään sellaista,\njoka olisi viitannut väkivaltaan, niin poliisiviranomaiset selittivät,\nkoska setäni oli tunnetusti omituinen, tapauksen itsemurhaksi. Omasta\npuolestani en voinut uskoa sitä, koska tiesin, että kuoleman pelkkä\najatteleminenkin sai hänet kauhistumaan. Asia ei antanut kuitenkaan\naihetta muihin toimenpiteisiin, ja niin maatila ja pankkiin talletetut\nvarat, joita oli noin neljätoistatuhatta puntaa, siirtyivät isälleni.\"\n\n\"Vain hetkinen\", Holmes keskeytti. \"Kertomuksenne on, kuten kaikesta\nhuomaan, omituisimpia, mitä olen konsanaan kuullut. Sanokaa, olkaa\nhyvä, minä päivänä hän sai kirjeen ja minä päivänä hän kuoli.\"\n\n\"Kirje saapui maaliskuun 10 päivänä 1883. Ja setäni kuoli seitsemän\nviikkoa myöhemmin toukokuun toisena päivänä myöhään illalla.\"\n\n\"Kiitän. Jatkakaa, olkaa hyvä.\"\n\n\"Kun setäni maatila siirtyi isälleni, niin ullakkohuone, joka oli ollut\naina lukittu, tutkittiin minun pyynnöstäni mitä huolellisimmin.\nVaskinen lipas löytyi sieltä, vaikkakin tyhjänä. Kannen sisäpuolelle\noli liimattu paperikaistale, johon oli kirjoitettu ennen mainitsemani\nkirjaimet K.K.K. ja niiden alle sanat: 'Kirjeitä, muistiinpanoja,\nkuitteja ja luettelo.' Olimme isän kanssa sitä mieltä, että nämä\nmerkinnät suunnilleen ilmaisivat, mitä papereita setäni oli hävittänyt.\nMitään muuta mielenkiintoista emme löytäneet. Parissa arkussa oli\npaljon vanhoja papereita ja muistikirjoja, joihin tehtyjen merkintöjen\nhuomasimme koskevan hänen Amerikassa viettämiään vuosia. Niistä ilmeni,\nettä hän oli ollut hyvä ja kunnollinen upseeri, joka oli suorittanut\nkaikki tehtävänsä urhoollisesti ja täsmällisesti. Toiset koskettelivat\netelävaltioiden uudelleenjärjestämistä ja olivat enimmäkseen\nvaltiollista laatua. Setäni oli niistä päättäen ollut kaikessa\npohjoisista valtioista lähetettyjen asiamiesten kiivas vastustaja.\n\n\"Isäni muutti Horshamiin tammikuussa 1884, eikä rauhaamme häiritty\nvähimmälläkään tavalla, ennen kuin seuraavassa tammikuussa. Istuessamme\nneljäntenä päivänä uuden vuoden jälkeen aamiaispöydässä kuulin isäni\nhuudahtavan hämmästyneesti. Hänellä oli kirjekuori toisessa ja viisi\nkuivunutta appelsiinin siementä toisessa kädessään. Hän oli aina\nnauranut, kuten hän sanoi, 'mahdottomalle jutulleni' sedästäni, mutta\nnäytti nyt sekä hämmästyneeltä että pelästyneeltä, kun sama tapahtui\nhänelle itselleen.\n\n\"'Mitä ihmettä tämä merkitsee, John?' hän sopersi.\n\n\"'Se on K.K.K.', vastasin hätääntyneesti.\n\n\"Hän avasi kuoren uudelleen. 'Niin on', hän huudahti. 'Kirjaimet ovat\ntuossa. Mutta mitä on kirjoitettu niiden yläpuolelle?'\n\n\"'Pankaa paperit aurinkokellon laatalle', luin hänen olkansa yli.\n\n\"'Mitkä paperit? Mikä aurinkokello?' hän kyseli.\n\n\"'Puutarhassa on aurinkokello, ja papereilla tarkoitetaan varmasti\nniitä, jotka setä hävitti', selitin minä.\n\n\"'Lorua!' hän sanoi ja näytti närkästyvän. 'Asummehan sivistyneessä\nmaassa, jossa tuommoinen hassuttelu ei voi tulla kysymykseenkään. Mistä\nkirje on lähetetty?'\n\n\"'Dundeesta', vastasin, vilkaistuani postileimaan.\n\n\"'Tämä on luonnollisesti typerää pilaa', hän selitti. 'Mitä tekemistä\nminulla on kaiken maailman papereiden ja aurinkokellojen kanssa? Ei\nniin mitään!'\n\n\"'Teidän sijassanne ilmoittaisin asiasta poliisille', ehdotin minä.\n\n\"'Ja tekisin itseni aivan naurettavaksi! Ei kiitoksia.'\n\n\"'Antakaa sitten minun ilmoittaa!'\n\n\"'En! Moisen hölynpölyn takia ei hälytetä poliisia liikkeelle.'\n\n\"Enempi taivuttelu olisi ollut hyödytöntä, sillä hän oli aina\näärimmäisen itsepäinen. Kirje oli tehnyt minut levottomaksi, ja minua\nahdisti koko ajan epämääräinen aavistus, että jotakin tapahtuisi.\n\n\"Kolmantena päivänä sen jälkeen kun kirje oli saapunut, isäni lähti\ntervehtimään erästä vanhaa ystäväänsä, majuri Freebodya, joka toimii\nPortsdown Hillin linnoituksessa patterin päällikkönä. Olin iloinen\nhänen lähdöstään, sillä minusta tuntui, että hän oli paremmassa\nturvassa muualla kuin kotonaan. Siinä kuitenkin erehdyin. Päivää\nmyöhemmin sain sähkösanoman majurilta, joka pyysi minua kiireimmiten\ntulemaan sinne. Isäni oli suistunut syvään kalkkilouhimoon, joita on\nsielläpäin lukuisasti, ja makasi nyt hänen luonaan tajuttomana ja\npäälaki murskana. Kiiruhdin heti hänen luokseen, mutta hän kuoli,\ntulematta tuntoihinsa. Hän oli kaikesta päättäen ollut iltahämärässä\npaluumatkalla Farehamista linnoitukseen, ja kun seutu oli hänelle outo\nja kalkkilouhimo aitaamaton, niin poliisiviranomaiset selittivät ilman\nmuuta, että hän oli kuollut tapaturmaisesti. Tutkin huolellisesti\nkaikki hänen kuolemaansa liittyneet seikat, mutta en löytänyt mitään,\njoka olisi viitannut murhaan. Väkivallasta ei näkynyt merkkiäkään,\nhäneltä ei ollut ryöstetty mitään, eikä seudulla ollut huomattu\nliikkuvan ketään tuntemattomia henkilöitä. Lienee tarpeetonta sanoa,\nettei tulos tyydyttänyt minua. Olin päinvastoin aivan varma, että hän\noli joutunut jonkin kaamean salajuonen uhriksi.\n\n\"Näin surullisissa olosuhteissa otin perintöni haltuuni, ja te\nkysynette, miksi en myynyt maatilaa. Se johtui siitä, että tunsin meitä\nkohdanneitten onnettomuuksien johtuvan jostakin setäni elämässä\nsattuneesta tapahtumasta, ja niin ollen sama vaara uhkasi minua,\nasuinpa missä hyvänsä.\n\n\"Isäni kuoli tammikuussa 1885. Siitä on nyt siis kulunut kaksi vuotta\nja kahdeksan kuukautta. Koko sen ajan olen saanut olla rauhassa\nHorshamissa ja alkanut vähitellen uskoa, ettei setääni ja isääni\nvainonnut kohtalo ulotukaan minuun. Siinä kuitenkin erehdyin. Eilen\naamulla minulle kävi aivan samoin kuin varhemmin sedälle ja isälleni.\"\n\nVieraamme otti povitaskustaan rypistyneen kirjekuoren ja karisti\npöydälle viisi kuivunutta appelsiinin siementä.\n\n\"Ne tulivat tässä kuoressa\", hän jatkoi, \"ja postileimasta päättäen se\non lähetetty Lontoosta. Sisäpuolella on aivan sama merkintä kuin\nisänikin saamassa kirjeessä. 'K.K.K. Pankaa paperit aurinkokellon\nlaatalle!'\"\n\n\"Mitä olette tehnyt?\" Holmes kysyi.\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Ette mitään?\"\n\n\"Totta puhuen\" -- hän painoi kasvonsa valkoisiin, hyvin hoidettuihin\nkäsiinsä --- \"olen tuntenut olevani aivan avuton. Lamaantunut kuin\nrotta, jota kohti käärme matelee. Minua näyttää vainoavan jokin\nsäälimätön ja järkähtämättä tuhoava paha, jonka otteesta en kykene\nvapautumaan, ryhdyinpä mihin varokeinoihin hyvänsä.\"\n\n\"Noin ei saa puhua!\" Holmes huudahti. \"Teidän täytyy toimia, mies,\nmuuten olette hukassa. Vain ripeä ja tarmokas toiminta voi pelastaa\nteidät. Nyt ei ole aikaa vaipua epätoivoon.\"\n\n\"Olen jo ilmoittanut asiasta poliisille.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Mutta siellä suhtauduttiin kertomukseeni säälivästi hymyillen.\nTarkastaja, jonka kanssa puhuin, oli aivan varmasti sitä mieltä, että\nkaikki kolme kirjettä olivat vain pilaa ja että setäni ja isäni\nkuolivat molemmat tapaturmaisesti, kuten silloin oli virallisesti\ntodettu. Kirjeillä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä, hän selitti.\"\n\nHolmes heristi nyrkkiään ilmaan. \"Sellaisia tomppeleita!\" hän huudahti.\n\n\"Sain kuitenkin mukaani konstaapelin, jonka pitää asua toistaiseksi\nluonani ja vartioida taloa.\"\n\n\"Onko hän nyt mukananne?\"\n\n\"Ei, hänellä on määräys vartioida vain taloa.\"\n\nHolmes pui jälleen nyrkkiään.\n\n\"Miksi tulitte tänne?\" hän tiuskaisi; \"ja ennen kaikkea, miksi ette\ntullut heti?\"\n\n\"Kuulin teistä vasta tänään, kun puhuin huolistani majuri\nPrendergastille. Hän se neuvoi minut tänne.\"\n\n\"Tämän kirjeen saapumisesta on jo kulunut kaksi kokonaista päivää.\nMeidän olisi pitänyt toimia silloin heti. Ettekö ole huomannut kaiken\nsen lisäksi, mitä olette nyt kertonut, mitään erillistä yksityiskohtaa,\njoka voisi auttaa meitä, ilmaisemalla edes jotakin?\"\n\n\"Eräs sellainen on todellakin olemassa\", John Openshaw vastasi. Hän\nkaiveli povitaskujaan ja veti sitten esiin haalistuneen, sinertävän\npaperin, jonka asetti pöydälle. \"Muistan hämärästi, että silloin, kun\nsetäni poltti papereitaan, tuhkaan oli jäänyt joitakin pienempiä\npaloja, jotka kaikki olivat tämän värisiä. Tämän liuskan löysin hänen\nhuoneestaan lattialta, ja ajatellessani asiaa tarkemmin olen\njotakuinkin varma, että tämäkin kuuluu niihin. Se on sedän huomaamatta\njotenkin luiskahtanut toisten välistä ja jäänyt siten polttamatta.\nSiinä tosin puhutaan appelsiinin siemenistä, mutta en luule siitä\nolevan mitään apua. Käsiala on ilmeisesti setäni, ja ymmärtääkseni tämä\nliuska on irtautunut jostakin yksityisestä päiväkirjasta.\"\n\nHolmes siirsi lampun lähemmäksi, ja me kumarruimme molemmat tutkimaan\npöydälle levitettyä paperia, jonka resuisesta reunasta näki, että se\noli todellakin repäisty kirjasta. Yläreunaan oli kirjoitettu\notsakkeeksi: \"Maaliskuu 1869.\" Ja sen alapuolelle oli tehty seuraavat\narvoitukselliset merkinnät:\n\n\"4 p. Hudson tuli. Entinen vanha laituri.\n\n\"7 p. Siemenet lähetetty McCauleylle Paramoreen ja John Swainille St.\nAugustineen.\n\n\"9 p. McCauley selvä.\n\n\"10 p. John Swain selvä.\n\n\"12 p. Käyty Paramoressa. Kaikki hyvin.\"\n\n\"Paljon kiitoksia!\" Holmes sanoi, taittaen paperin kokoon ja ojentaen\nsen vieraallemme. \"Nyt ette saa millään ehdolla hukata enää\nminuuttiakaan. Meillä ei ole edes aikaa neuvotella asiasta. Teidän\ntäytyy heti palata kotiin ja toimia.\"\n\n\"Mitä minun on tehtävä?\"\n\n\"Vain yksi asia, sillä muuta emme enää voi. Ja se on tehtävä heti.\nTeidän pitää panna meille näyttämänne paperi mainitsemaanne vaskiseen\nlippaaseen selityksen keralla, jossa sanotte, että setänne on polttanut\nkaikki muut paperit ja että niistä on vain tämä jäljellä. Teidän pitää\nsitäpaitsi kirjoittaa selitys sellaiseen muotoon, että se uskotaan.\nTehtyänne kaiken tämän te asetatte vaskilippaan heti aurinkokellon\nlaatalle, kuten kirjeessä käsketään. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Karkoittakaa kosto ja kaikki sellainen toistaiseksi kokonaan\nmielestänne. Toivon pääsevämme niin pitkälle, että laki antaa teille\ntäyden hyvityksen, mutta meidän täytyy ensin kutoa verkkomme valmiiksi.\nVainoojanne on jo virittänyt omansa. Teitä välittömästi uhkaava vaara\non ensin saatava siirretyksi loitommalle, ja vasta sitten voimme ryhtyä\nselvittämään salaisuutta ja lähteä murhaajien jäljille.\"\n\n\"Kiitän teitä\", nuorukainen sanoi lämpimästi ja otti sadetakkinsa\nnaulakosta. \"Olette antanut minulle rohkeutta ja toivoa. Teen\ntäsmälleen niinkuin sanoitte.\"\n\n\"Älkää viivytelkö hetkeäkään. Ja olkaa ennen kaikkea varuillanne, sillä\nminun käsittääkseni ei ole epäilystäkään, etteikö teitä uhkaa suuri ja\naivan välitön vaara. Millä tavalla aiotte mennä kotiin?\"\n\n\"Junalla Waterloon asemalta.\"\n\n\"Kadulla on vielä runsaasti väkeä, koska kello on vasta neljännestä\nvailla yhdeksän, niin että luulen teidän pääsevän onnellisesti perille.\nMutta liian varovainen ette voi sittenkään olla.\"\n\n\"Minulla on ase mukanani.\"\n\n\"Se on hyvä. Huomenna ryhdyn tutkimaan asiaa.\"\n\n\"Tuletteko Horshamiin?\"\n\n\"En, sillä salaisuutenne avain on nyt Lontoossa. Vain sieltä voin\nlöytää sen.\"\n\n\"Sitten tulen huomenna tai ylihuomenna kertomaan, mitä tiedän\nlippaasta. Menettelen tarkalleen niinkuin olette neuvonut.\" Hän sanoi\nhyvästi ja poistui. Tuulen temmellyksestä ja ikkunoihin lyövästä\nsateesta kuulimme, ettei myrsky ollut vieläkään lainkaan asettunut.\nJuuri kuulemamme kaamea ja eriskummallinen kertomus näytti lennähtäneen\nhuoneeseemme riehuvien luonnonvoimien keskeltä -- singahtaneen\nylitsemme myrskytuulen tuomana kuin rannalle paiskautuva levärykelmä,\njonka seuraava laine jo huuhtaisee mukaansa ja kiidättää pois.\n\nHolmes istui kauan ääneti ja tuijotti pää kumarassa tuleen. Sitten hän\nsytytti piippunsa, otti mukavan asennon ja katseli sinertävien\nsavukiehkuroiden rauhallista nousua kattoa kohti.\n\n\"Tuskinpa erehdyn, Watson, kun sanon, että tämä lienee kaikista\ntutkimistamme tapauksista eriskummallisin\", hän huomautti vihdoin.\n\n\"Neljän merkkiä ehkä lukuunottamatta.\"\n\n\"Niin, ehkä. Mutta sittenkin minusta näyttää, että tämä John Openshaw\non vielä suuremmassa vaarassa, kuin mikä vaani Sholtoja.\"\n\n\"Onko sinulla jo jonkinlainen käsitys siitä, mikä se vaara on?\"\n\n\"Sen laadusta ei ole epäilystäkään\", hän vastasi.\n\n\"Mikä se sitten on? Kuka on tämä K.K.K. ja miksi hän vainoaa tuota\nonnetonta perhettä?\"\n\nHolmes ummisti silmänsä, nosti kyynärpäänsä tuolinsa käsinojille ja\nsovitti verkalleen sormenpäät vastakkain. \"Johdonmukaisuuteen\ntotuttautunut huomioiden tekijä ja ajattelijanero kykenisi\", hän\nhuomautti, \"näkemään yhdestäkin tosiseikasta, joka selostettaisiin\nhänelle koko laajuudessaan, ei vain kaikkia niitä tapahtumia, jotka\njohtavat siihen, vaan kaikki seurauksetkin, jotka se aiheuttaa. Cuvier\nkykeni täysin oikein kuvaamaan koko eläimen nähdessään vain yhden luun,\nja samoin pitäisi tapahtumienkin tutkijan, nähdessään yksityiskohdan,\njoka kuuluu kuin renkaana kokonaiseen tapausten ketjuun ja jossa ei ole\nmitään hämärää, kyetä täsmälleen määrittelemään kaikki, mitä sen\nyhteydessä on tapahtunut aikaisemmin ja jälkeenpäin. Pelkän järjen\navulla tullaan vielä pääsemään tuloksiin, jotka nyt tuntuvat meistä\nkäsittämättömiltä. Tapaukset, joita ei ole kyetty selvittämään vain\naisteja käyttämällä, selvitetään silloin tutkijan työhuoneessa. Tämän\ntaidon kehittyminen huippuunsa edellyttää kuitenkin, että tutkija\nkykenee täydellisesti käyttämään hyväkseen kaikkia tietoonsa tulleita\nasioita. Tämä taas ei ole mahdollista muuten, kuin että hänellä on mitä\nlaajimmat ja perusteellisimmat tiedot elämän kaikilta aloilta sekä\ntieteellisesti että käytännöllisesti, mikä on kuitenkin, ilmaisesta\nopetuksesta ja tietosanakirjoista huolimatta, ylen harvinaista. Ihminen\nvoi, jos tahtoo, omata kaiken sen tiedon, jota hän tarvitsee työssään,\nja juuri siihen olen omasta puolestani aina pyrkinyt. Ystävyytemme\nalkuaikoinahan sinä kerran laadit, ellen muista aivan väärin, tarkan\nluettelon tiedoistani koulutodistuksen muotoon.\"\n\n\"Laadinpa hyvinkin\", nauroin minä. \"Ja se olikin merkillinen asiakirja.\nMuistan selvästi, että sait filosofiassa, tähtitieteessä ja\npolitiikassa arvosanaksi nollan. Kasvioppi oli välttävä, mutta geologia\nkiitettävä sen tähden, että tunsit perinpohjin Lontoon ja sen\nympäristön kaikki maalajit. Kemiassa sinulla oli 'laajat ja syvälliset\ntiedot', anatomiassa 'hyvät, mutta sekavat' ja jännityskirjallisuudessa\nja rikosjutuissa 'ainutlaatuiset'. Sitäpaitsi olit viulunsoittaja,\nnyrkkeilijä, miekkailija, lainoppinut ja kaiken kukkuraksi mies, joka\nmyrkytti itsensä kokaiinilla ja tupakalla. Nämä olivat, mikäli muistan,\n'todistuksesi' pääkohdat.\"\n\nHolmes teki pienen irvistyksen mainitessani luettelon viimeisen kohdan.\n\"Sanon nyt, kuten sanoin silloinkin\", hän huomautti sitten, \"että\nihmisen pitää varastoida päänsä ullakolle kaikki se, jota hän huomaa\naina tarvitsevansa, ja sijoittaa loput kirjastonsa hyllyille tarpeen\nvaatiessa esilleotettaviksi. Mutta sellaisen tapauksen selvittämiseen,\njoka meille äskettäin selostettiin, tarvitaan kaikki käytettävissämme\nolevat apulähteet. Ole hyvä ja anna minulle vierestäsi hyllyltä\namerikkalaisen tietosanakirjan K-osa. Kiitos. Nyt tarkastelemme\ntapausta sellaisenaan ja katsomme, saammeko siitä mitään irti. Minusta\nnäyttää ensiksikin jotakuinkin varmalta, että eversti Openshawin\npoistuminen Amerikasta perustui päteviin syihin. Hänen iällään mies ei\nenää mielellään muuta tapojaan eikä vaihda vapaaehtoisesti ihanaa\nFloridaa englantilaisen maaseudun yksinäiseen ja yksitoikkoiseen\nelämään. Ja tänne tultuaan hän ei seurustellut kenenkään kanssa, vaan\neristäytyi täydellisesti koko ympäristöstään, mikä lähinnä viittaa\nsiihen, että hän pelkäsi. Voimme siis olettaa, että syynä hänen\nAmerikasta lähtöönsä oli pelko. Mitä hän sitten pelkäsi? Siinä meillä\nei ole muuta johtolankaa kuin nuo kaameat kirjeet. Panitko mieleesi,\nmistä ne oli lähetetty?\"\n\n\"Ensimmäinen oli Pondicherrystä, toinen Dundeesta ja kolmas Lontoosta.\"\n\n\"Itä-Lontoosta. Mitä päättelet siitä?\"\n\n\"Ne ovat kaikki satamia. Kirjoittaja on jossakin laivassa.\"\n\n\"Oikein! Olemme jo jäljillä. Tuskinpa voinee olla epäilystäkään siitä,\netteikö kirjeitä toimitettu postiin laivasta. Tarkastellaanpa nyt\nerästä toista kohtaa. Pondicherrystä lähetetyn kirjeen saapumisesta\nkului seitsemän viikkoa uhkauksen täyttymiseen, mutta kirjeen saapuessa\nDundeesta väliaika oli vain kolme neljä päivää. Mitä arvelet siitä?\"\n\n\"Edellisessä tapauksessa matka oli paljon pidempi.\"\n\n\"Kirje kulki saman matkan.\"\n\n\"Sitten en ymmärrä, mistä erotus johtuu.\"\n\n\"Minun käsittääkseni siitä ilmenee, että kirjeiden lähettäjä tai\nlähettäjät ovat purjelaivassa. Ja kaikesta päättäen he lähettivät\nkummallisen varoituksensa aina juuri vähää ennen kuin itse lähtevät\nsuorittamaan tehtäväänsä. Kirjeen tullessa Dundeesta teko tehtiin\nmelkein heti sen jälkeen kuin varoitus oli saapunut perille. Jos he\nolisivat matkustaneet Pondicherrystä höyrylaivassa, niin he olisivat\nsaapuneet perille melkein yhtä pian kuin kirjekin. Mutta, kuten\ntiedämme, eversti Openshaw sai olla rauhassa seitsemän viikkoa, minkä\nselittäisin siten, että kirje, joka tuli postilaivassa, saapui perille\nseitsemän viikkoa aikaisemmin kuin sen kirjoittaja, joka tuli\npurjelaivassa.\"\n\n\"Se tuntuu hyvin uskottavalta.\"\n\n\"Enemmän kuin uskottavalta. Se on aivan varmaa. Nyt käsität, miksi\nsanoin nuorelle Openshawille, ettei hän saanut hukata minuuttiakaan, ja\nmiksi kehoitin häntä olemaan joka hetki varuillaan. Pantuaan kirjeen\npostiin kirjoittaja on aina samalla itsekin matkustanut sen\nmääräpaikkaan, ja isku on kummassakin tapauksessa annettu heti kun hän\non saapunut perille. Ja kun hänen saamansa kirje on lähetetty\nLontoosta, niin aika on täpärällä.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Mitä tämä hellittämätön vainoaminen merkitsee?\"\n\n\"Eversti Openshawin huostassa olleissa papereissa on täytynyt olla\nasioita, joiden takia nuo purjelaivassa olevat henkilöt välttämättä\ntahtovat saada ne haltuunsa. Olen näet varma, että heitä täytyy olla\nuseampia, sillä yksi henkilö ei olisi voinut tehdä kahta murhaa niin\ntaitavasti, että poliisiviranomaisetkin selittävät kummankin tapauksen\nitsemurhaksi. He ovat rohkeita, älykkäitä ja tarmokkaita miehiä, jotka\novat päättäneet anastaa nuo paperit, olivatpa ne kenen hallussa\nhyvänsä. K.K.K. ei ole yksityisen henkilön nimimerkki, vaan seuran\ntunnus.\"\n\n\"Minkä seuran?\"\n\n\"Etkö ole milloinkaan\" -- Holmes kumartui ja melkein kuiskasi -- \"etkö\nole milloinkaan kuullut Ku Klux Klanista?\"\n\n\"En.\"\n\nHolmes selaili hyllyltä ottamaani kirjaa. \"Tässä se on\", hän sanoi\nhetkisen kuluttua. \"Ku Klux Klan. Nimen sanotaan johtuvan äänestä, joka\nsyntyy pyssyn hanaa viritettäessä. Tämän hirveän salaseuran perustivat\neräät etelävaltioiden sotilaat heti kansalaissodan päätyttyä, ja se\nlaajeni uskomattoman nopeasti, erillisinä osastoina, ympäri maata,\netenkin Tennesseehen, Louisianaan, Pohjois- ja Etelä-Carolinaan,\nGeorgiaan ja Floridaan. Seura käytti valtaansa pääasiallisesti\nvaltiollisiin tarkoituksiin, se vainosi neekereitä, jotka käyttivät\näänioikeuttaan, ja murhasi ja karkotti maasta henkilöitä, jotka eivät\nhyväksyneet sen toimintaa. Langettamastaan tuomiosta seura ilmoitti\nasianomaiselle aina tavalla, joka oli sekin hyvin eriskummallinen,\nmutta jonka merkitys tiedettiin yleisesti -- toisissa valtioissa\ntuomituille lähetettiin tammenlehtiä, toisissa melonin- tai\nappelsiininsiemeniä. Tällaisen varoituksen saatuaan tuomittu ei voinut\nmuuta kuin joko tehdä täyskäännöksen valtiollisessa kannassaan tai\nyrittää paeta maasta. Ellei hän välittänyt varoituksesta, hänet\nraivattiin välittömästi pois tieltä, mutta kukaan ei voinut edeltäpäin\nsanoa, milloin, missä ja miten. Seuran toiminta oli järjestetty niin\nkiinteäksi ja täsmälliseksi, ettei henkilöistä, jotka uhmasivat\nsaamaansa varoitusta, tiedetä ainoankaan pelastuneen. Tuomioiden\ntoimeenpanijoita ei ole liioin onnistuttu saamaan ilmi. Yhdysvaltain\nhallituksen ponnistuksista huolimatta järjestö toimi täydellä teholla\nuseita vuosia, kunnes se vuonna 1869 äkkiä hajaantui, mutta liike\nsellaisenaan on yhä vielä olemassa, vaikkakin toiminta on laadultaan\ntilapäistä.\"\n\n\"Kuten huomaat\", Holmes sanoi asettaen kirjan pöydälle, \"seura hajosi\nsamana vuonna, jolloin eversti Openshaw palasi Amerikasta järjestön\npaperit hallussaan. Niin ollen ei ole ihme, että häntä ja hänen\nperillisiään vainotaan näin leppymättömästi. Voit ymmärtää, että\nAmerikassa on vieläkin olemassa useita vaikutusvaltaisia ja korkeassa\nasemassa olevia henkilöitä, joille eversti Openshaw'n hallussa olleet\npaperit ja luettelot olivat hyvin vaarallisia asiakirjoja ja jotka\neivät nuku rauhallisesti, ennen kuin ne on saatu takaisin.\"\n\n\"Tuo päiväkirjan lehti...\"\n\n\"Oli juuri sellainen kuin äsken lukemani selitys edellyttää. Siihen oli\nmerkitty, mikäli muistan, että siemenet oli lähetetty A:lle, B:lle ja\nC:lle, mikä merkitsee, että seura oli lähettänyt noille ihmisille\nvaroituksensa. Sitten sanotuin, että A ja B olivat selviytyneet --\npääsivät todennäköisesti livistämään maasta -- ja lopuksi, että C:n\nluona oli käyty, mikä oli tälle arvatenkin varsin synkkä ja kohtalokas\nvierailu. Luulenpa tosiaan, että tämä salaperäinen juttu alkaa selvitä\nja ettei nuori Openshaw voi toistaiseksi tehdä muuta kuin noudattaa\nantamaani kehotusta. Tänä iltana emme voi enää ryhtyä mihinkään, niin\nettä ojenna minulle viuluni, niin unohdamme puoleksi tunniksi sekä\ntämän kurjan ilman että lähimmäistemme sitäkin kurjemmat teot.\"\n\nSeuraavaksi aamuksi taivas kirkastui, ja aurinko paistoi himmeänä\nsumuvaipan takaa, johon suuri kaupunkimme oli kietoutunut. Holmes istui\njo aamiaispöydässä, kun tulin ruokasaliin.\n\n\"Suonet anteeksi, etten odottanut sinua\", hän sanoi, \"mutta nuoren\nOpenshawin asia on sellainen, että saan olla liikkeellä koko päivän.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Se riippuu ratkaisevasti siitä, minkälaisiin tuloksiin pääsen\npaikoissa, joihin ensiksi menen. Ehkä käyn myöhemmin Horshamissakin.\"\n\n\"Et siis menekään sinne ensin?\"\n\n\"En. Aloitan Citystä. Soita ja pyydä tyttöä tuomaan kahvisi.\"\n\nOdottaessani otin käteeni sanomalehden, joka oli vielä avaamattomana\npöydällä, ja ryhdyin silmäilemään otsakkeita. Äkkiä näin sellaista,\nmikä sai sydämeni melkein seisahtumaan.\n\n\"Holmes! Sinä myöhästyit!\"\n\n\"Sitä minä pelkäsinkin\", hän sanoi laskien kuppinsa pöydälle. \"Mitä\nsiinä sanotaan?\" Hän puhui rauhallisesti, mutta minä näin, että hän oli\nsyvästi järkyttynyt.\n\n\"Silmiini osui nimi Openshaw ja otsake _Murhenäytelmä Waterloon sillan\nluona_. Uutinen kuuluu näin: -- 'Eilen illalla yhdeksän ja kymmenen\nvälillä kuuli Waterloon sillan luona päivystävä konstaapeli Cook\navunhuutoja ja sen jälkeen äänekkään loiskahduksen. Ilta oli kuitenkin\nniin pimeä ja myrskyinen, ettei veteen suistunutta saatu ylös useiden\nohikulkijoiden antamasta avusta huolimatta, ennenkuin jokipoliisi\nkiiruhti paikalle hälytyksen kuultuaan. Apu tuli kuitenkin liian\nmyöhään. Onnettomuuden uhriksi joutuneen todettiin olevan kookas nuori\nmies, jonka taskusta löydettiin Horshamiin John Openshawille osoitettu\nkirjekuori. Hänen otaksutaan olleen matkalla Waterloon asemalle ja\naikoneen matkustaa kotiin viimeisellä junalla, joka lähtee juuri siihen\naikaan, ja että hän kiireessä ja kun paikka on aivan pimeä, poikkesi\njonkin verran sivulle ja joutui sillan läheisyydessä oleville\npursilaitureille ja siten veteen. Ruumiissa ei huomattu mitään merkkejä\nväkivallasta, minkä tähden voitaneen ilman muuta sanoa, että\nkysymyksessä on pelkkä tapaturma, jonka kuitenkin pitäisi saada\nviranomaiset huomaamaan, kuinka kurjassa kunnossa kaupunkimme\njokilaiturit ovat.'\"\n\nIstuimme kauan mitään virkkamatta, Holmes niin masentuneena ja\njärkytettynä, etten ollut ennen nähnyt häntä sellaisena.\n\n\"Tämä käy minun kunnialleni, Watson\", hän sanoi lopulta. \"Se kuulostaa\njoutavalta ja turhamaiselta, mutta niin se vain on. Asia koskee nyt\nyhtä paljon minuakin, ja jos Jumala antaa minun olla terveenä, niin\nminä haen tuon joukon käsiini. Että saatoinkin lähettää hänet suoraan\nkuolemaan, vaikka hän tuli tänne saamaan apua --!\" Hän hypähti ylös ja\nalkoi kävellä kiihtyneesti edestakaisin. Poskille nousi tumma puna, ja\npitkät luisevat sormet puristuivat tämän tästä hermostuneesti nyrkkiin.\n\n\"Niiden täytyy olla uskomattoman ovelia, oikeita paholaisia!\" hän\nhuudahti. \"Miten hänet saatiin menemään sinne? Eihän asemalle mennä\nsitä tietä. Sillalla oli tietysti, myrskystä huolimatta, niin paljon\nväkeä, etteivät he voineet nitistää häntä siellä. Mutta katsotaanhan,\nWatson, kuka tässä lopuksi voittaa. Nyt lähden kaupungille.\"\n\n\"Poliisin puheilleko?\"\n\n\"Nyt olen oma poliisini. Kudottuani ja viritettyäni verkkoni he saavat\ntulla ottamaan kärpäset, mutta ei ennen.\"\n\nMinulla oli koko päivän niin paljon työtä potilaistani, että pääsin\nvasta iltamyöhällä palaamaan Baker Streetille. Holmes ei ollut vielä\ntullut takaisin, ja kello oli lähes kymmenen, kun hän vihdoin tuli,\nkalpeana ja väsyksissä. Hän meni suoraan kaapille, repäisi leivästä\nsuuren palan, söi sen aivan ahmimalla ja joi suuren lasillisen vettä\npäälle.\n\n\"Sinulla näyttää olevan nälkä\", huomautin.\n\n\"Melkeinpä nälänhätä. En ole syönyt mitään koko päivänä sen jälkeen kun\nnousin aamiaispöydästä.\"\n\n\"Et mitään?\"\n\n\"En muruakaan. Minulla ei ole ollut aikaa ajatella syömistä.\"\n\n\"Entä kuinka olet onnistunut tänään?\"\n\n\"Hyvin.\"\n\n\"Olet siis päässyt heidän jäljilleen?\"\n\n\"He ovat kaikki käsissäni. Nuoren Openshawin kuolema ei ole kauaa\nkostamatta. Nyt, Watson, lyömme heidät omalla tehtaanmerkillään.\nOivallinen ajatus.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\nHän otti kaapista appelsiinin, leikkasi sen halki ja puristi siemenet\nulos. Niistä hän otti viisi, pani ne kirjekuoreen ja kirjoitti kuoren\nsisäpuolelle: \"J.O:n puolesta S.H.\" Sitten hän sulki kuoren ja kirjoitti\nosoitteeksi: \"Kapteeni James Calhoun, Parkki _Lone Star_, Savannah,\nGeorgia.\"\n\n\"Tämän hän saa heti sinne saavuttuaan\", Holmes sanoi ja naurahti\nmielihyvästä. \"Sinä yönä hän ei nuku paljoakaan, siitä olen varma. Ja\nhän saa huomata olevansa mennyttä miestä yhtä varmasti kuin nuori\nOpenshaw murhattiin heti siemenet saatuaan.\"\n\n\"Kuka tämä kapteeni Calhoun on?\"\n\n\"Joukon päämies. Minä tuhoan heidät kaikki, mutta ensin hänet!\"\n\n\"Miten pääsit heidän jäljilleen?\"\n\nHän otti taskustaan moneen kertaan taitetun paperin, joka oli täynnä\npäivänmääriä ja nimiä.\n\n\"Olen tutkinut koko päivän Lloydin luetteloita ja vanhoja sanomalehtiä\nja otin selville, mitkä laivat olivat poikenneet Pondicherryyn\ntammi- ja helmikuussa 1883, ja minne ne olivat sitten purjehtineet.\nMerkintöjen mukaan siellä oli käynyt mainittuna aikana\nkolmekymmentäkuusi suurempaa laivaa. Huomioni kohdistui heti erääseen\n_Lone Star_-nimiseen parkkiin, jonka kotisatamaksi oli ilmoitettu\nLontoo, mutta joka siitä huolimatta lienee amerikkalainen, koska\nvarmasti muistan kuulleeni tuon nimen jostakin Yhdysvaltojen valtioista\npuhuttaessa.\"\n\n\"Se on muistaakseni Texas.\"\n\n\"En jaksa nyt muistaa mikä, mutta siitä olen varma, että laiva on\ntodellisuudessa amerikkalainen.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten tutkin Dundeeta koskevat merkinnät ja tiedonannot, ja kun\ntotesin, että parkki _Lone Star_ oli ollut siellä tammikuussa 1885,\nniin epäluuloni syvenivät varmuudeksi. Otin heti selkoa, mitä laivoja\noli parhaillaan Lontoon satamassa.\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"_Lone Star_ oli saapunut viime viikolla. Kiiruhdin Albertin telakoille\nja sain tietää, että se oli lähtenyt varhain tänä aamuna ja oli nyt\nmatkalla Savannahiin. Sähkötin Gravesendiin, josta ilmoitettiin sen\nsivuuttaneen pari tuntia sitten. Nyt se lienee jo Goodwinien toisella\npuolella suunnilleen Wight-saaren paikkeilla, kun on näin hyvä\nitätuuli.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Ole huoletta, hän ei pääse enää käsistäni. Hän ja molemmat perämiehet\novat ainoat amerikkalaiset koko laivassa; kaikki muut ovat suomalaisia\nja saksalaisia. Ja lastauttajalta kuulin, että he olivat kaikki kolme\nmaissa eilen illalla. Kirjeeni saapuu Savannahiin paljon aikaisemmin\nkuin heidän purjehtiva laivansa, ja silloin on myös lennättimellä\nilmoitettu Savannahin poliisille, että noita kolmea herrasmiestä\nkiihkeästi kaivataan Lontoossa, jossa heitä syytetään murhasta.\"\n\nMutta nerokkainkin ja parhainkin suunnitelma jää usein täyttymättä.\nJohn Openshawin murhaajat eivät saaneet milloinkaan appelsiinin\nsiemeniä, joiden piti ilmaista heille, että heidän jälkiään seurasi nyt\nmies, joka oli aivan yhtä ovela ja päättäväinen kuin hekin. Syksy oli\nsinä vuonna harvinaisen myrskyinen ja pitkä. Odotimme kauan\nSavannahista ilmoitusta, että _Lone Star_ oli saapunut sinne, mutta\nturhaan. Jonkin ajan kuluttua luimme sanomalehdestä, että kaukana\nAtlantilla oli löydetty aalloilla ajelehtimasta laivan pirstoutunut\nperävannas, jossa oli ollut, syvään leikattuina, kirjaimet \"L.S.\" Sen\nenempää emme ole milloinkaan kuulleet _Lone Starin_ kohtalosta.\n\n\n\n\nHALKIHUULINEN KERJÄLÄINEN.\n\n\nIsa Whitney, St. Georgen yliopistossa jumaluusopillisen tiedekunnan\ndekaanina toimineen Elias Whitney-vainajan veli, käytti opiumia aivan\nylettömästi. Tämä turmiollinen tapa lienee saanut alkunsa, minulle on\nkerrottu, sellaisesta mielettömästä päähänpistosta, että hän oli kerran\nylioppilaana, luettuaan De Quinceyn kuvauksia unista ja näyistä,\nkostuttanut tupakkansa opiumilla päästäkseen yhtäläiseen hurmiotilaan.\nHänkin sai kokea, minkä niin moni on huomannut ennen häntä, että pahan\ntavan oppiminen on paljon helpompaa kuin sen jättäminen, ja hän oli\nmonta vuotta täydellisesti himonsa orja, surkuteltava haaska, jota sekä\nystävät että omaiset katselivat inhoten ja säälien. Voin vielä nytkin\nnähdä, miltä hän näytti lojuessaan tylsänä nojatuolissaan, kasvot\nkellertävinä ja pöhöttyneinä, luomet velttoina ja silmäterät pieninä\nkuin neulankärki -- ihmisraunio, joka oli ennen ollut hieno ja etevä\nmies.\n\nEräänä iltana -- kesäkuussa 1889 -- ovikelloani soitettiin aikana,\njolloin tavallisesti alan haukotella ja vilkuilla kelloon. Kohentauduin\nhiukan huomaavaisempaan asentoon, ja vaimoni pani ompeluksensa\npöydälle, katsahtaen minuun pettyneesti.\n\n\"Joku potilas!\" hän sanoi. \"Saat lähteä takaisin kaupungille.\"\n\nHuokasin raskaasti, sillä olin juuri tullut kotiin pitkän päivätyön\njälkeen.\n\nKuulimme palvelustytön avaavan oven, joitakin kiireesti lausuttuja\nsanoja ja sitten nopeita askeleita eteishallista. Huoneemme ovi\nsysättiin auki ja kynnykselle ilmestyi hunnutettu nainen, jolla oli\ntummahko päällystakki.\n\n\"Pyydän anteeksi, että tulen näin myöhään\" -- hän aloitti, mennen\nvaimoni luo, mutta purskahti samassa hillittömään itkuun ja kietoi\nkätensä hänen kaulaansa. \"Olen niin hirveän levoton\", hän nyyhkytti,\n\"tarvitsen apua.\"\n\n\"Mutta sehän on Kate Whitney!\" vaimoni huudahti, nostaen huntua. \"Hyi,\nkuinka säikähdin, Kate! Tullessasi ovesta en osannut ajatellakaan, että\nsinä se olit.\"\n\n\"En tiennyt, mitä minun piti tehdä, ja sen tähden tulin tänne.\"\n\nNiin oli aina. Kaikki, joilla oli huolia ja murheita, kiiruhtivat\nvaimoni luo kuin mehiläiset ruusupensaaseen.\n\n\"Olit oikein kiltti, kun tulit. Ota hiukan viiniä ja vettä ja istu\ntuohon tuoliin ja kerro meille kaikki. Tai jos tahdot, niin lähetän\nensin Jamesin nukkumaan.\"\n\n\"Ei, ei. Tarvitsen tohtorinkin neuvoja ja apua. Asia koskee Isaa. Hän\nei ole ollut kotona kahteen päivään, ja minä olen aivan suunniltani\npelosta, että hänelle on tapahtunut jotakin.\"\n\nTämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän puhui meille miehestään ja\nhuolistaan, minulle sen tähden, että olin lääkäri, ja vaimolleni sen\ntähden, että he olivat koulutoverit ja muutenkin hyvät ystävät.\nKoetimme rauhoittaa ja lohduttaa häntä parhaamme mukaan. Tiesikö hän,\nmissä hänen miehensä oli? Voisimmeko löytää hänet ja tuoda hänet\nkotiin?\n\nSe oli hyvin todennäköistä. Hän tiesi jotakuinkin varmasti, että hänen\nmiehensä oli viime aikoina, aina kuin himo kävi ylivoimaiseksi, mennyt\nerääseen Cityn toisella puolella olevaan opiumiluolaan, mutta tähän\nsaakka hän oli aina tullut kotiin jo saman päivän iltana, vaikkakin\nmitä surkuteltavimmassa tilassa. Mutta nyt hän oli ollut poissa kaksi\nvuorokautta ja makasi epäilemättä tuon paikan kätköissä kaikenlaisten\nhylkiöiden keskellä, imien myrkkyä ruumiiseensa tai nukkuen pois sen\ntuottamaa huumausta. Hän oli varma, että hän oli Upper Sawandam-lanen\nvarrella olevassa \"Kultaisessa tangossa\". Mitä hänen oli tehtävä?\nSaattoiko hän, nuori ja arka nainen, mennä hakemaan miestään\nsellaisesta paikasta, kaikenlaisten roistojen pesästä?\n\nTämmöinen oli tilanne, johon hän oli nyt joutunut, ja minun\nvelvollisuuteni oli tietysti auttaa häntä. Mikä estäisi minua\nlähtemästä hänen mukaansa? Mutta heti sen jälkeen ajattelin, etteihän\nhänen ollut lainkaan tarpeellista mennä sinne. Isa Whitney noudatti\naina auliisti antamiani neuvoja ja ohjeita, ja niin ollen onnistuisin\nehkä paremmin, jos menisin sinne yksin. Lupasin kahden tunnin kuluessa\ntoimittaa hänen miehensä kotiin, jos löytäisin hänet paikasta, jossa\nhänen otaksuttiin olevan, ja niin minä jätin mukavan tuolini ja\nviihtyisän huoneeni ja istuin kymmenen minuutin kuluttua ajurin\nrattailla, matkalla rouva Whitneyn antamaan osoitteeseen. Tunsin, että\ntehtäväni oli omituinen, mutta siitä, mitä tulisin sen yhteydessä\nkokemaan ja kuinka omituiseksi se lopulta osoittautuisi, minulla ei\nollut silloin aavistustakaan.\n\nKaikki meni hyvin. Upper Swandam-lane on likainen sola telakoiden\ntakana, jotka reunustavat Thamesin rantaa London Bridgen itäpuolella.\nLöysin pian etsimäni paikan. Opiumiluola oli pienen vaatemyymälän\nvieressä, ja sinne mentiin jyrkkiä portaita myöten, joiden alapäässä\nammotti musta aukko, kuin pimeä kellariholvi. Käskettyäni ajurin\nodottaa menin portaita alas, joiden askelmat olivat kuluneet keskeltä\nsyvälle lovelle, ja löysin oven yläpuolella himmeästi palavan\nöljylampun opastamana lukon kahvan. Tulin pitkään, matalaan huoneeseen,\njoka oli täynnä opiumin kellertävää savua ja jonka seinillä oli\nkahdessa kerroksessa puisia makuukomeroita kuin valtamerilaivan\nsiirtolaisosastossa.\n\nSavun läpi, joka vaimensi muutenkin niukan valaistuksen melkein\nolemattomaksi, erotin himmeästi, että komeroissa makasi ihmisiä mitä\nomituisimmissa asennoissa, hartiat köyryssä, polvet koukistuneina\nmelkein rintaan saakka, pää taaksepäin hervahtaneena ja leuka\nkorkealla. Siellä täällä avautui musta, kiiluva silmä tuijottamaan\nvälinpitämättömästi tulijaan. Komeroiden pimennoissa hehkui pieniä\npunertavia pisteitä, toiset kirkkaampina, toiset himmeämpinä, aina sen\nmukaan, oliko pieniin metallipiippuihin pantu myrkky juuri sytytetty,\nvai loppuunpalamassa. Useimmat olivat vaiti, ja toiset mutisivat\nitsekseen tai juttelivat keskenään omituisen matalalla ja\nyksitoikkoisella äänellä. Keskustelu oli ajoittaista, he vaikenivat\nvähän väliä, ja minusta tuntui, että jokainen mutisi vain omia\najatuksiaan, kiinnittämättä mitään huomiota toisten sanoihin. Huoneen\ntoisessa päässä oli pieni kolmijalka, täynnä hehkuvia sysiä, jonka\nääressä istui puujakkaralla, leuka kätten varassa, pitkä ja luiseva\nvanhahko mies tuleen tuijottaen.\n\nLuokseni kiiruhti heti huoneeseen tultuani vastenmielisen näköinen,\ntumma laskari [intialainen merimies], joka tarjosi minulle piippua ja\npientä opiumiannosta ja viittasi erääseen tyhjään komeroon.\n\n\"Paljon kiitoksia, mutta tarkoitukseni ei ole jäädä tänne\", sanoin\nhänelle. \"Täällä on eräs ystäväni, herra Isa Whitney, jota tahtoisin\ntavata.\"\n\nJostakin oikealta kuului samassa liikettä ja huudahdus. Kääntyessäni\nkatsomaan erotin savun läpi Whitneyn, joka tuijotti minuun kalpeana ja\nkurjan näköisenä.\n\n\"Hyvä Jumala -- sehän on Watson!\" hän sopersi. Pitkällisestä\nopiumihumalastaan selvittyään hän oli nyt säälittävässä tilassa, joka\nhermo riekaleina. \"Mitä kello on, Watson?\"\n\n\"Pian yksitoista.\"\n\n\"Mikä päivä tänään on?\"\n\n\"Perjantai.\"\n\n\"Ja minä kun laskin, että tänään on keskiviikko. Miksi minua raukkaa\nsuotta säikyttelet? Tänään _on_ keskiviikko! Täytyy olla!\" Hän painoi\nkasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä lohduttomasti ja avuttomasti kuin\nlapsi.\n\n\"Sanon sinulle, että tänään on perjantai. Vaimosi on odottanut sinua\nkaksi vuorokautta. Saisit todellakin hävetä!\"\n\n\"Niin häpeänkin. Mutta sinä erehdyt, Watson, sillä olen ollut täällä\nvain pari tuntia ja polttanut vain kolme neljä piipullista -- en muista\nenää, montako. Mutta nyt lähden kanssasi kotiin. Tarkoitukseni ei ollut\nsuinkaan pelästyttää Katea -- pientä Kate parkaa. Anna minulle kätesi!\nOnko sinulla ajuri?\"\n\n\"On, aivan oven edessä.\"\n\n\"Sitten lähdemme heti. Mutta kysy ensin, mitä olen velkaa, ja maksa\nlaskuni. Olen niin kurjassa kunnossa, etten edes kykene tekemään\nsitäkään.\"\n\nHengitystäni pidätellen, sillä opiumin raskas savu alkoi huimata\npäätäni, minä menin makuukomeroiden lomitse huoneen perille, etsien\nisäntää. Päästyäni kolmijalan ääressä istuvan pitkän vanhuksen kohdalle\ntunsin takkini helmassa nykäistävän ja kuulin jonkun kuiskaavan: \"Mene\nohitseni ja katso sitten taaksesi.\" Sanat lausuttiin aivan selvästi.\nKatsahdin sivulleni. Niitä ei ollut voinut lausua kukaan muu kuin\nkolmijalan ääressä kyyhöttävä vanhus, mutta hänhän istui siinä aivan\nvälinpitämättömänä, laihana, ryppyisenä ja vanhuuden koukistamana,\nopiumipiippu veltosti polvien väliin puristettuna, aivan kuin sen\nsormissa piteleminen olisi ollut liian työlästä ja vaivalloista. Astuin\nvielä pari askelta ja katsahdin taakseni. Olin vähällä huudahtaa\nhämmästyksestä. Mies oli kääntynyt selin huoneeseen, niin ettei häntä\nnähnyt kukaan muu kuin minä. Hän oli kauttaaltaan muuttunut. Rypyt\nolivat poissa ja äsken niin tylsä ja ilmeetön katse oli nyt kirkas ja\nvirkeä -- hiilivalkean ääressä istuva vanhus, joka nyt hymyili\nällistykselleni, ei ollut kukaan muu kuin ystäväni Sherlock Holmes. Hän\nkehoitti pienellä kädenliikkeellä minua tulemaan lähemmäksi ja kääntyi\ntaas sivuttain muihin huoneessa olijoihin, muuttuen silmänräpäyksessä\nsamaksi vanhuuttaan tylsistyneeksi ja ryppyiseksi ukoksi, jota olin\näsken ihmetellen ja säälien katsellut.\n\n\"Holmes? Mitä ihmettä sinä täällä teet?\"\n\n\"Puhu mahdollisimman hiljaa. Minulla on hyvät korvat. Ja jos olet niin\nerinomaisen ystävällinen, että toimitat tuon väsyneen ystäväsi pois\nseurastasi, niin iloitsen vilpittömästi, sillä tahtoisin kovin\nmielelläni puhua kanssasi hetkisen.\"\n\n\"Ajuri odottaa minua kadulla.\"\n\n\"Lähetä hänet sillä kotiin. Voit tehdä sen täysin turvallisesti, sillä\nhän näkyy olevan liian väsynyt lähteäkseen enää muualle seikkailemaan.\nSamalla voit myös lähettää ajurin mukana kirjeen vaimollesi, että\nkohtalo heitti minut tiellesi, minkä tähden tulet kotiin vasta\nmyöhemmin. Odota ulkopuolella, niin tulen viiden minuutin kuluttua.\"\n\nHolmesin ehdotuksiin ja pyyntöihin oli aina hyvin vaikea vastata\nkieltävästi. Niissä ei ollut milloinkaan korjaamisen varaa, minkä\nlisäksi ne esitettiin tavalla, joka oli jo sinänsä määräävä ja\nratkaiseva. Tunsin sitäpaitsi, että olin täyttänyt velvollisuuteni,\nheti kuin luovuttaisin Whitneyn ajurin huostaan, enkähän omasta\npuolestani voinut toivoa parempaa kuin saada osallistua johonkin\nmielenkiintoiseen ja omituiseen seikkailuun, joissa Holmes elämänsä\neli. Parin minuutin kuluttua olin kirjoittanut kirjeen, maksanut\nWhitneyn laskun, taluttanut hänet ajurin rattaille ja nähnyt hänen\najavan pois. Pian sen jälkeen opiumiluolasta hoippui ulos pitkä, kumara\nvanhus, ja siinä minä nyt kävelin Holmesin vierellä katua alas. Hän\nkulki ensin köyryssä ja horjahdellen, mutta sivuutettuamme pari\nkadunkulmaa hän katsahti nopeasti ympärilleen ja oikaisihe suoraksi,\nsydämellisesti nauraen.\n\n\"Taidatpa luulla, Watson\", hän sanoi, \"että olen nyt lisännyt kokaiinin\nkäyttööni opiumin polton ja kaikki muutkin pikku paheet, joiden\nturmiollisuudesta olet niin monta kertaa luennoinut minulle.\"\n\n\"Minä todellakin hämmästyin nähdessäni sinut siellä.\"\n\n\"Tuskinpa enempää kuin minäkään nähdessäni sinut.\"\n\n\"Hain sieltä erästä tuttavaani, jonka löysinkin.\"\n\n\"Ja minä erästä vihollistani.\"\n\n\"Vihollista?\"\n\n\"Niin, erästä luonnollista vihollistani, tai sanoisinko, luonnollista\nsaalistani. Tutkin näet parhaillani hyvin mielenkiintoista juttua ja\ntoivoin saavani edes joitakin viitteitä noiden hylkiöiden hajanaisista\npuheista, kuten olen ennenkin saanut. Jos minut olisi tunnettu tuossa\npesässä, niin henkeni ei olisi ollut minkään arvoinen. Olen ennenkin\nvakoillut siellä, ja tuo roistomainen laskari, joka omistaa paikan, on\nvannonut kostavansa minulle. Talon takapuolella, lähellä Paulin telakan\nkulmaa, on salaovi, joka tietäisi kertoa kaameita asioita taakoista,\njoita siitä on kuljetettu ulos pimeinä öinä.\"\n\n\"Tarkoitatko ruumiita?\"\n\n\"Niitä juuri, Watson. Olisimme rikkaita miehiä, jos meille\nmaksettaisiin tuhat puntaa jokaisesta, joka on menettänyt henkensä\nsiinä pesässä. Se on kaamein murhaluola koko jokivarressa, ja minä\npelkään, että Neville St. Clair on juuri siellä hävinnyt jäljettömiin.\nMutta ajurini pitäisi odottaa minua jossakin täällä.\" Pistäen etusormet\nhampaiden väliin hän vihelsi kimakasti. Merkkiin vastattiin\nsamanlaisella vihellyksellä, ja heti sen jälkeen alkoi edestäpäin\nkuulua nopeasti lähestyvää kavioiden kopsetta.\n\n\"Tulethan mukaan, Watson, eikö niin?\" Holmes kysyi, kun kohdallemme\npysähtyivät korkeapyöräiset, keveät kiesit, joiden lyhtyjen kellertävä\nvalo puhkaisi kuin kaksi tunnelia pimeyteen.\n\n\"Jos minusta on jotakin hyötyä.\"\n\n\"Luotettavasta kumppanista ja hyvästä muistiinpanijasta on aina paljon\napua. Minulla on The Cedarsissa huone, jossa on kaksi vuodetta.\"\n\n\"The Cedarsissa?\"\n\n\"Niin, herra St. Clairin huvilassa. Asun tutkittavanani olevan asian\ntakia toistaiseksi siellä.\"\n\n\"Missä se on?\"\n\n\"Kentissä, lähellä Leetä. Sinne on runsaasti kymmenen kilometriä.\"\n\n\"Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tämä kaikki oikeastaan\ntarkoittaa.\"\n\n\"Ei tietystikään ole. Mutta pian saat kuulla kaikki. Hyppää rattaille!\nKaikki hyvin, John, emme tarvitse enää apuanne. Huomenna voitte\nyhdentoista tienoilla ruveta odottelemaan minua. Kas niin, suitset\ntänne ja näkemiin!\"\n\nHän näpsäytti hevosta piiskalla, ja niin me ajoimme hyvää kyytiä\nmatkoihimme lukemattomia pimeitä ja autioita katuja pitkin, leveän,\nkorkealla kaiteella suojatun sillan yli, jonka alla hitaasti virtaava\njoki kimalsi synkkänä ja salaperäisenä ja jonka toisella puolella\nkaupungin kivierämaa jatkui yhtä laajana. Silloin tällöin sivuutimme\nyksinäisen poliisin, joka mittaili katua raskain, säännöllisin askelin,\nja välistä kantautui korviimme nukkuvan kaupungin sokkeloista\nmyöhästyneiden yökulkijoiden loilotus tai kovaääninen puhelu. Tummia,\nuhkaavan näköisiä pilviä ajelehti taivaalla ja siellä täällä pilkahti\nhimmeästi tuikkiva tähti näkyviin niiden raoista. Holmes istui vaiti,\npää painuksissa ja ilmeestä päättäen syviin mietteisiin vaipuneena, ja\nminä hänen vieressään kiihkeän uteliaana kuulemaan, mikä tämä uusi\ntehtävä oli, joka niin kiinteästi askarrutti hänen ajatuksiaan, minun\ntohtimatta kuitenkaan sanallakaan häiritä häntä. Olimme jo jättäneet\nkaupungin taaksemme ja tulleet sitä ympäröivälle huvila-asutukselle,\nkun hän äkkiä havahtui mietteistään, suoristautui ja sytytti piippunsa\nniin tyytyväisen näköisenä, että tiesin hänen äsken äänettömänä\nistuessaan perinpohjin harkinneen kaikkia tarjolla olevia\nmahdollisuuksia ja hyväksyneen toimenpiteet, joihin hän oli tähän\nsaakka ryhtynyt.\n\n\"Sinä osaat suurenmoisen hyvin olla vaiti, Watson\", hän virkkoi, \"ja\nolet sen tähden korvaamaton seuralainen. Mutta tänä iltana olen\nonnellinen saadessani puhua jonkun kanssa, sillä omat ajatukseni eivät\nsuinkaan ole rattoisimpia. Mietiskelin äsken, mitä sanoisin\nherttaiselle emännälleni, kun kohtaan hänet tänä iltana.\"\n\n\"Unohdat, etten tiedä mitään koko asiasta.\"\n\n\"Meillä on juuri sen verran aikaa, että ehdin selostaa tapauksen\npääkohdat, ennen kuin tulemme Leehen. Se näyttää aivan kiukustuttavan\nyksinkertaiselta, mutta mihinkään lopulliseen tulokseen en pääse,\nvaikka kuinka koettaisin. Johtolankoja on paljonkin, mutta oikeata päätä\nen löydä, mikä hänessä sitten lienee. Haparoin aivan kuin pimeässä,\nmutta ehkäpä sinä, Watson, osaat opastaa minut tielle, kunhan kerron\nsinulle asian.\"\n\n\"Aloitahan sitten.\"\n\n\"Joitakin vuosia sitten -- tarkemmin sanoen toukokuussa 1884 -- Leehen\nmuutti eräs Neville St. Clair-niminen herra, jolla näytti olevan paljon\nrahaa. Hän vuokrasi suuren huvilan, laitatti sen ympärille kauniin\npuutarhan ja eli kuin rikas mies ainakin. Hän seurusteli naapuriensa\nkanssa, sai ystäviä, ja vuonna 1887 hän meni naimisiin tytön kanssa,\njonka isällä on samalla paikkakunnalla suuri ja tuottava panimo. Heillä\non kaksi lasta. Hänellä ei ollut mitään vakinaista tointa, mutta\nuseampien yhtiöiden osakkaana hän matkusti Lontooseen joka aamu ja\npalasi iltapäivällä kotiin junalla, joka lähtee 5.14 Cannon Streetiltä.\nHerra St. Clair on nyt kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen,\ntavoissaan kohtuullinen, hyvä puoliso ja hellä isä, sanalla sanoen\nmies, josta kaikki pitävät. Voin vielä lisätä, että hänellä on velkoja,\nmikäli olemme saaneet selville, 88 puntaa 10 shillinkiä, ja talletuksia\nainakin 220 puntaa eräässä Lontoon suurpankissa omalla tilillään. Niin\nollen ei ole mitään syytä otaksua rahahuolien rasittaneen häntä.\n\n\"Viime maanantaina hän lähti kaupunkiin tavallista aikaisemmin,\nhuomauttaen, että hänen piti toimittaa kaksi tärkeätä asiaa, ja sanoen\ntuovansa illalla pojalleen rakennuspalikkalaatikon. Aivan sattumalta\nhänen vaimonsa sai samana päivänä melkein heti sen jälkeen, kun hänen\nmiehensä oli mennyt, sähkösanoman, jossa ilmoitettiin, että\nkallisarvoinen paketti, jota hän oli jo kauan odottanut, oli nyt\nsaapunut Aberdeenin laivayhtiön konttoriin. Jos tunnet Lontoon hyvin,\nniin tiedät, että mainitun yhtiön konttori on Fresno Streetillä lähellä\nSvandam Lanea, josta löysit minut tänä iltana. Heti lounaan syötyään\nrouva St. Clair matkusti Lontooseen, kävi ostoksilla, poikkesi yhtiön\nkonttoriin, sai pakettinsa ja oli täsmälleen 4.35 Swandam Lanella\nmatkalla asemalle. Oletko seurannut mukana?\"\n\n\"Koko ajan.\"\n\n\"Kuten muistat, maanantai oli harvinaisen helteinen päivä. Rouva St.\nClair käveli verkalleen asemalle päin ja pysähtyi sitten katsomaan\nympärilleen, toivoen näkevänsä ajurin, kun ympäristö alkoi käydä yhä\nvastenmielisemmäksi. Näin kulkiessaan Swandam Lanea pitkin hän kuuli\näkkiä jonkun huutavan ja jäykistyi siihen paikkaan nähdessään miehensä\ntuijottavan häneen erään talon pohjakerroksesta ja aivan kuin\nviittaavan hänelle. Ikkuna oli auki, niin että hän näki selvästi\nmiehensä kasvot, joiden ilme oli ollut, kuten hän kertoi, hirveästi\nkiihtynyt. Hän viittaili kiivaasti vaimolleen ja katosi samassa\nikkunasta, aivan kuin jokin vastustamaton voima olisi kiskaissut hänet\npois. Rouva St. Clair ehti kuitenkin huomata erään seikan, joka tuntui\nhänestä hyvin kummalliselta. Hänen miehellään oli yllään sama tumma\npuku, joka hänellä oli ollut kotoa lähtiessään, mutta ei kaulusta eikä\nkaulaliinaa.\n\n\"Varmana siitä, että jotakin oli hullusti, hän syöksyi kadun poikki\ntaloon ja portaita alas -- suoraan opiumiluolaan, josta löysit minut\ntänä iltana -- kiiruhti etuhuoneen läpi ja koetti pyrkiä portaille,\njotka vievät pohjakerrokseen, mutta portaiden juurella hän kohtasi\nlaskarin, josta mainitsin sinulle ja joka ei päästänyt häntä sen\npidemmälle, vaan työnsi hänet tanskalaisen apulaisensa kanssa takaisin\nkadulle. Tuskasta ja pelosta suunniltaan hän kiiruhti umpimähkään\nFresno Streetille ja sattuikin kohtaamaan juuri sen kulmassa ryhmän\npoliiseja, jotka olivat, ylikonstaapeli etunenässä, matkalla piiriinsä.\nYlikonstaapeli ja kaksi konstaapelia lähtivät hänen mukaansa. Laskarin\nitsepintaisesta vastustelusta huolimatta he tunkeutuivat huoneeseen,\njonka ikkunassa herra St. Clair oli nähty, mutta hänestä ei näkynyt\njälkeäkään. Koko kerros tarkastettiin huolellisesti, mutta sieltä ei\nlöytynyt ketään muita kuin eräs kammottavan näköinen raajarikko mies,\njoka näyttää asuneen laskarin luona. Sekä hän että laskari vannoivat,\nettei talossa ollut käynyt ketään koko iltapäivänä. Ja he sanoivat sen\nniin varmasti, että ylikonstaapeli kävi epävarmaksi ja alkoi melkein\nuskoa rouva St. Clairin erehtyneen. Samassa rouvan huomio kohdistui\ntutunomaiseen, koristeelliseen puulaatikkoon, joka oli pöydällä.\nHän kiskaisi kannen auki ja kirkaisi. Laatikossa oli lasten\nrakennuspalikoita, jollaiset hänen miehensä oli luvannut tuoda heidän\npikku pojalleen.\n\n\"Tämä löytö ja raajarikon ilmeinen hämminki saivat ylikonstaapelin\nkäsittämään, että siinä oli sittenkin tosi kysymyksessä. Huoneet\ntarkastettiin uudelleen entistä perusteellisemmin ja nyt tuloksella,\njoka viittasi kaameaan rikokseen. Kadun puoleinen huone oli kalustettu\njonkinlaiseksi olohuoneeksi ja siitä vei ovi pieneen makuuhuoneeseen,\ntalon sille puolelle, jossa telakat ovat. Aivan makuuhuoneen ikkunan\nalla on kapea kanavantapainen, joka on pakoveden aikana aivan kuivilla,\nmutta jossa on nousuveden tultua ainakin toista metriä vettä.\nMakuuhuoneen ikkuna on leveä ja avautuu alhaalta ylöspäin alinta\nruutuparia nostamalla. Tutkittaessa huomattiin ikkunalaudalla verta, ja\nhuoneen lattiallakin nähtiin veripisaroita. Etuhuoneen eräästä sopesta,\njota oli vaikea huomata, löydettiin herra St. Clairin kaikki vaatteet,\ntakkia lukuunottamatta. Kengät, sukat, hattu, kello -- ihan kaikki.\nVaatteissa ei huomattu mitään merkkejä väkivallasta, mutta herra St.\nClair oli ja pysyi poissa. Hänen oli täytynyt hävitä huoneesta ikkunan\nkautta, sillä mitään muuta tietä ei löydetty, ja päättäen\nikkunalaudalle jääneistä paljonsanovista veritahroista hän tuskin oli\npelastunut uimallakaan, sillä nousuvesi oli juuri silloin\nkorkeimmillaan.\n\n\"Nyt siirryn noihin hyväkkäisiin, jotka näyttivät olevan lähinnä\nsyylliset hänen katoamiseensa. Laskarista tiedettiin, että hänellä oli\nmitä rumin entisyys, mutta kun hän oli rouva St. Clairin kertomuksen\nmukaan seisonut portaiden juurella pari sekuntia sen jälkeen kun hänen\nmiehensä oli hävinnyt ikkunasta, hän tuskin oli voinut osallistua\nrikokseen itse teossa. Hän selitti, ettei hän tiennyt asiasta\nkerrassaan mitään, ja väitti, ettei hän liioin tiennyt mitään\nvuokralaisensa Hugh Boonen hommista ja puuhista. Miten herra St.\nClairin vaatteet olivat ilmestyneet tämän huoneeseen, ei liikuttanut\nhäntä.\n\n\"Raajarikko, joka asuu opiumiluolan yläkerrassa, näki siis viimeksi\nherra St. Clairin. Hänen nimensä on Hugh Boone, ja melkeinpä jokainen,\njoka useasti käy Cityssä, tuntee hänen kamalat kasvonsa. Hän on\nammattikerjäläinen, vaikka hän näön vuoksi kaupitteleekin vahatikkuja,\nettei poliisi rupeaisi hätyyttämään häntä. Threadneedle Streetin\nalkupäässä on, kuten muistanet, vasemmalla puolella pieni syvennys\nerään talon seinässä. Siinä hän istuu joka päivä, jalat ristissä allaan\nja pieni tulitikkuvarastonsa sylissään, ja kun hän on peräti\nsäälittävän näköinen, niin likaiseen nahkalakkiin, joka on hänen\nvieressään katukäytävällä, putoilee almuja aamusta iltaan saakka. Olen\nusein pysähtynyt katsomaan häntä, vaikka en ole tietystikään tullut\najatelleeksikaan, että tutustuisin häneen näin viran puolesta, ja minua\non ihmetyttänyt rahan paljous, joka kerääntyy hänen lakkiinsa aivan\nlyhyen ajan kuluessa. Hän on niin kummallisen näköinen, että jokainen\nohikulkija pakostakin huomaa hänet. Vanuttunut punaisenkellertävä\ntukka, kalpeat kasvot, joita rumentaa kauhea, ylähuulen kokonaan\nhalkaissut arpi, jykevä leuka ja tummat, läpitunkevat silmät, jotka\neroavat omituisen jyrkästi hänen verraten vaaleasta tukastaan. Hänet\ntuntisi tuhansien muiden kerjäläisten joukosta, ja päättäen sukkelista\nvastauksista, jotka hänellä on heti valmiina kaikkiin ohikulkijoiden\nheittämiin pilapuheisiin, hän on varsin älykäs mies. Nyt tiedämme, että\nhän asuu vuokralaisena laskarin opiumiluolassa ja että hän näki\nviimeksi henkilön, jota etsimme.\"\n\n\"Mutta hänhän on raajarikko!\" minä huomautin. \"Mitä hän olisi kyennyt\nyksin tekemään vahvalle ja parhaassa miehuudeniässä olevalle miehelle?\"\n\n\"Hän on raajarikko vain siinä suhteessa, että hän ontuu, mutta muuten\nhän näyttää olevan terve ja voimakas mies! Lienethän huomannut,\nvarsinkin kun olet lääkäri, että jos jokin jäsen on puutteellinen, niin\nmuut ovat sitä voimakkaammat.\"\n\n\"Aivan niin, mutta jatkahan.\"\n\n\"Rouva St. Clair oli pyörtynyt nähdessään verta ikkunalaudalla, ja eräs\nläsnä olleista poliiseista vei hänet kotiin ajurilla, koska oli itse\ntutkimuksen suhteen samantekevää, oliko hän saapuvilla vai ei.\nTarkastaja Barton, joka sai asian selvitettäväkseen, tutki koko talon,\nmutta ei löytänyt mitään, joka olisi vähimmälläkään tavalla auttanut\nhäntä pääsemään sen pidemmälle. Siinä tehtiin virhe, ettei Boonea\nvangittu heti. Hän sai olla hetkisen kahden kesken ystävänsä laskarin\nkanssa ja siis neuvotella asiasta, mutta erehdys korjattiin heti sen\njälkeen. Hänet pidätettiin ja tarkastettiin, mutta mitään raskauttavaa\nei löydetty. Paidan oikeassa hihassa oli tosin joitakin veripilkkuja,\nmutta hän näytti vasemman kätensä nimetöntä sormea, jossa oli\npahanlainen haava kynnen juuressa, ja selitti veren tulleen siitä,\nlisäten vielä, että hän oli vähän ennen seisonut ikkunan ääressä ja\nettä tahrat, jotka olimme huomanneet ikkunalaudalla, olivat myös\nlähtöisin siitä. Hän kielsi jyrkästi milloinkaan nähneensä herra St.\nClairia ja vannoi, että tämän vaatteiden löytyminen hänen huoneestaan\noli hänelle aivan yhtä suuri arvoitus kuin poliisillekin. Rouva St.\nClairin väitteestä, että hän oli nähnyt miehensä ikkunassa, hän sanoi,\nettä rouva oli nähnyt näkyjä. Tarmokkaista vastalauseista huolimatta\nhänet vietiin poliisivankilaan. Tarkastaja Barton jäi taloon odottamaan\nnousuveden laskeutumista, toivoen löytävänsä kanavasta jotakin asiaa\nvalaisevaa.\n\n\"Ja hän löysikin, mutta ei sitä, mitä hän odotti. Liejusta löydettiin\nherra St. Clairin takki, mutta ei häntä itseään. Ja mitä luulet olleen\ntakin taskuissa?\"\n\n\"No mitä?\"\n\n\"Sitä sinun on mahdoton arvata. Joka tasku oli pakattu täyteen pieniä\nkuparirahoja -- neljäsataa kaksikymmentä yksi pennyn rahaa ja\nkaksisataa seitsemänkymmentä puolen pennyn rahaa. Ei siis ollut\nlainkaan ihmeellistä, ettei nousuvesi ollut vienyt takkia. Mutta\nruumiin suhteen asia on toisin, sillä kanavassa on voimakas virta juuri\ntalon kohdalla. Raskas takki on painunut heti pohjaan ja tarttunut\nliejuun, kun taas ruumis on mennyt virran mukana.\"\n\n\"Mutta kaikki muut vaatteethan löydettiin, kuten ymmärsin, raajarikon\nhuoneesta. Eikö ruumiin yllä ollut muuta kuin takki?\"\n\n\"Älä käsitä minua väärin; en tarkoittanut sitä. Otaksukaamme, että\nBoone pudotti St. Clairin ikkunasta kanavaan ja ettei kukaan nähnyt\nhänen ilkityötään. Mitä hän sitten teki? Hän ajatteli luonnollisesti,\nettä vaatteet, jotka voisivat ilmaista hänet, oli myös hävitettävä. Hän\notti takin, heittääkseen sen menemään samaa tietä, mutta tuli\najatelleeksi, että sehän pysyisi jonkin ajan pinnalla. Hänellä oli\nkiire, sillä alhaalta kuului ääniä, kun rouva St. Clair pyrki portaita\nylös, ja ehkäpä laskari, hänen liittolaisensa, kävi heti sen jälkeen\nilmoittamassa, että rouva oli kiiruhtanut hakemaan poliisia. Hän ei\nsaanut hukata sekuntiakaan. Ajattelen, että hänellä on huoneessaan\nkätköpaikka, jossa hän säilyttää kerjäämällä saamiaan rahoja, ja että\nhän tunki niitä kaikki taskut täyteen ollakseen varma takin\nuppoamisesta. Sitten hän heitti takin kanavaan ja olisi heittänyt muut\nvaatekappaleet heti perään, samalla tavalla kuormitettuina, ellei\npoliisi olisi ehtinyt paikalle niin pian, että hän juuri kerkesi sulkea\nikkunan.\"\n\n\"Se tuntuu todellakin uskottavalta.\"\n\n\"Se on vain otaksuma, mutta siihen saamme toistaiseksi tyytyä paremman\npuutteessa. Boone vangittiin, kuten mainitsin, ja vietiin\npoliisivankilaan, mutta tutkittaessa hänen entisyyttään ei ole huomattu\nmitään raskauttavaa. Ammattikerjäläisenä hänet on tunnettu jo monta\nvuotta, ja mitä hänen elämäänsä muuten tulee, niin siihen ei näytä\nsisältyvän mitään rikoksellista. Näin on asiain tila tällä hetkellä, ja\nnyt on ennen kaikkea saatava selville, mitä tekemistä herra St.\nClairilla oli opiumiluolassa, mitä hänelle siellä tapahtui, missä hän\nnyt on, ja millä tavalla Hugh Boone on syyllinen hänen katoamiseensa.\nMinun täytyy tunnustaa, etten muista ainoatakaan tapausta, joka olisi\nensi silmäyksellä näyttänyt niin peräti yksinkertaiselta, kuin miltä\ntämä tuntui, ja osoittautunut sitten näin mahdottoman pulmalliseksi.\"\n\nHolmesin selostaessa tätä omituista tapausta olimme ajaneet\nesikaupunkien halki ja, sivuutettuamme viimeiset talot, tulleet\nleveälle viertotielle, jota reunusti kummallakin puolella muhkea\npensasaita. Hänen juuri lopetellessa kertomustaan ajoimme parin pienen\nkyläryhmän halki, ja vaikka oli jo hyvin myöhä, näimme siellä täällä\nvaloa ikkunoissa.\n\n\"Nyt olemme aivan Leen liepeillä\", Holmes ilmoitti. \"Tällä matkallamme\ntulemme käyneiksi kolmessa eri kreivikunnassa. Me lähdimme\nMiddlesexistä, ajoimme Surreyn kärjen poikki ja nyt olemme Kentissä.\nNäetkö tulta, joka vilkkuu tuolta puiden välistä? Se näkyy The\nCedarista, ja tuon lampun ääressä istuu nainen, joka on\nnääntymäisillään hätään ja tuskaan ja joka on odottaessaan jo\nvarmaankin kuullut hevosemme kavioiden äänen.\"\n\n\"Mistä johtuu, ettet hoida tätä asiaa Baker Streetiltä käsin?\"\n\n\"Siinä on niin monta seikkaa, jotka täytyy tutkia täällä. Rouva St.\nClair on ystävällisesti luovuttanut minulle kaksi huonetta, ja voit\nolla varma, että ystäväni ja avustajani on lämpimästi tervetullut\ntaloon. Minun on niin vaikea mennä hänen luokseen, Watson, kun en tiedä\nmitään hänen miehestään. Kas niin, olemme perillä.\"\n\nMe pysähdyimme suuren huvilan edustalle, jota ympäröi kaikesta päättäen\ntilava ja kaunis puisto. Jostakin ilmestyi reipas tallipoika pitelemään\nhevostamme, ja kun Holmes oli antanut hänelle ohjeet seuraavaa aamua\nvarten, lähdimme verkalleen kulkemaan puiden lomitse mutkittelevaa,\nkapeata sorakäytävää myöten huvilan pääportaita kohti. Lähestyessämme\nniitä ovi lennähti auki ja kynnykselle ilmestyi hento vaalea nainen,\nyllään kaunis ja pukeva iltaleninki, jossa oli punertavat\nsilkkiröyhelöt kaulan ja ranteiden ympärillä. Hän kurkottautui hiukan\neteenpäin, sopusuhtainen vartalo piirtyen ovesta loistavaa valoa\nvasten, toinen käsi nojaten lukon kahvaan ja toinen kuin jännityksestä\nhiukan koholla, huulet avoimina ja katseessa kiihkeä odotus -- koko\nolemus suurena, elävänä kysymyksenä.\n\n\"No!\" hän huudahti toiveikkaasti nähdessään, että meitä oli kaksi,\nmutta kun Holmes pudisti päätään ja kohautti olkapäitään, hänen\nilmeensä muuttui surulliseksi ja masentuneeksi.\n\n\"Ei siis mitään uutta?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ettehän tietäne mitään pahaakaan?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No Jumalan kiitos! Mutta käykää toki sisään. Olette varmaankin\nväsynyt, sillä teillä on ollut pitkä päivä tänään.\"\n\n\"Tämä on hyvä ystäväni tohtori Watson. Työskentelemme usein yhdessä, ja\nhän on tehokkaasti auttanut minua selvittämään monta tapausta. Olen\nerittäin hyvilläni, että onnellinen sattuma toi hänet juuri nyt\ntielleni ja että sain hänet mukaani tänne.\"\n\n\"Olen iloinen, että tulitte\", rouva St. Clair sanoi, puristaen\nsydämellisesti kättäni. \"Toivon teidän antavan anteeksi kaikki\npuutteellisuudet, kun otatte huomioon iskun, joka niin äkkiä kohtasi\nmeitä.\"\n\n\"Hyvä rouva, olen matkoillani tottunut tyytymään siihen, mitä minulle\ntarjotaan, ja ellei niin olisikaan, niin näen kyllä, että\nanteeksipyyntönne on tarpeeton. Jos voin jotenkin auttaa teitä ja\nystävääni, en pyydä enempää.\"\n\n\"Herra Holmes\", emäntämme sanoi mennessämme hyvin valaistuun\nruokasaliin, jonka pöydälle oli katettu kylmä illallinen, \"tahtoisin\nmielelläni tehdä pari kysymystä, joihin pyydän teitä vastaamaan suoraan\nja mitään salaamatta.\"\n\n\"Sen teen mielelläni.\"\n\n\"Teidän ei pidä lainkaan ajatella, miltä mikin seikka mahtaa minusta\ntuntua. En ole hysteerinen, eikä minulla ole tapana pyörtyä. Tahdon\nkuulla teidän oman, todellisen mielipiteenne asiasta.\"\n\n\"Sen mistä kohdasta?\"\n\n\"Uskotteko, että Neville on hengissä?\"\n\nHolmes näytti neuvottomalta.\n\n\"Sanokaa!\" rouva tiukkasi ja katsoi rävähtämättä Holmesiin, joka istui\nkorituolissa uunin edessä.\n\n\"Vastaten kysymykseenne vilpittömästi minun täytyy sanoa, rouva, etten\nusko sitä.\"\n\n\"Uskotteko hänen kuolleen?\"\n\n\"Niin uskon.\"\n\n\"Että hänet on murhattu?\"\n\n\"Siitä en ole varma, mutta sekin voi olla mahdollista.\"\n\n\"Minä päivänä otaksutte hänen kuolleen?\"\n\n\"Viime maanantaina.\"\n\n\"Mutta minä olen tänään saanut häneltä tämän kirjeen! Miten selitätte\nsen, herra Holmes?\"\n\nHolmes hypähti tuolistaan kuin olisi saanut sähköiskun.\n\n\"Mitä?\" hän huudahti.\n\n\"Niin juuri, sain sen tänään!\" Rouva näytti riemuiten pientä\nkirjekuorta.\n\n\"Saanko lukea sen?\"\n\n\"Kernaasti.\"\n\nKiihkossaan Holmes melkein repäisi kirjeen hänen kädestään, kiiruhti\npöydän ääreen, veti lampun lähemmäksi ja alkoi tutkia kirjettä. Minäkin\nolin noussut tuolistani ja katselin nyt sitä hänen olkansa yli. Kirje\noli kirjoitettu huonolle paperille ja kuori oli myös tavallista\nhalpahintaista lajia. Postimerkki oli leimattu Gravesendissä ja\npostileiman päivämäärästä näimme, että kirje oli todellakin pantu\npostiin juuri sinä päivänä.\n\n\"Tämä ei ole varmaankaan miehenne käsialaa, rouva?\" Holmes kysyi,\nnäyttäen osoitetta. \"Se on kirjoitettu kovin kömpelösti.\"\n\n\"Ei, mutta kirje on hänen kirjoittamansa.\"\n\n\"Henkilö, joka on kirjoittanut nimenne kuoreen, ei ole tiennyt\nosoitettanne.\"\n\n\"Mistä näette sen?\"\n\n\"Nimi on aivan musta, mikä osoittaa musteen kuivuneen itsestään. Muu\ntaas vivahtaa harmaaseen, mikä ilmaisee käytetyn imupaperia. Mutta jos\nnimi ja osoite olisi kirjoitettu samalla kerralla, niin ne olisivat\nkumpikin harmahtavia. Osoite on kirjoitettu myöhemmin, mikä ei voi\nmerkitä muuta kuin että kirjoittaja ei tiennyt sitä. Se on\nluonnollisesti vain pikkuseikka, mutta nehän ovatkin aina kaikista\ntärkeimmät. Katsokaamme nyt kirjettä. Ahaa! Siihen on ollut jotakin\nkäärittynä.\"\n\n\"Niin oli. Hänen sinettisormuksensa.\"\n\n\"Te olette siis varma, että tämä on hänen käsialaansa?\"\n\n\"Aivan varma, vaikka hänen tavallinen käsialansa on aivan erilainen.\"\n\n\"Hänen tavallinen käsialansa?\"\n\n\"Niin. Noin hän kirjoittaa vain silloin, kun hänellä on hyvin kiire,\nmutta minä tunnen hänen käsialansa niin hyvin, ettei ole epäilystäkään,\netteikö hän olisi kirjoittanut itse kirjettä.\"\n\n\"'Rakkaani, älä ole peloissasi minun takiani. Kaikki kääntyy hyväksi.\nOn tapahtunut hirveä erehdys, jonka korjaaminen ei ole heti\nmahdollista. Odota ja ole kärsivällinen. -- Neville'\" Holmes luki.\n\"Kirje on kirjoitettu lyijykynällä jonkin kirjan etulehdelle,\noktaavikoko, ilman vesileimaa. Hm! Miehellä, joka on vienyt sen\npostiin, on likainen peukalo. Ja se, joka on liimannut kuoren kiinni,\npuree tupakkaa, ellen nyt aivan erehdy. Oletteko todellakin aivan\nvarma, että tämä on miehenne käsialaa?\"\n\n\"Olen, aivan varma.\"\n\n\"Kirje on pantu tänään postiin Gravesendissä\", Holmes sanoi\nmiettivästi. \"Pilvet näyttävät alkavan hajaantua, rouva St. Clair\", hän\nlisäsi sitten reippaasti, \"mutta onko vaara kokonaan ohi, en vielä\ntiedä.\"\n\n\"Hänen täytyy siis olla elossa, herra Holmes.\"\n\n\"Jos kirje on oikea, eikä vain ovela väärennys, niin hän on hengissä.\nSormus sinänsä ei todista mitään. Sehän on voitu riistää häneltä.\"\n\n\"Ei, ei! Kirje on, sen täytyy olla hänen kirjoittamansa!\"\n\n\"Aivan niin, mutta voihan olla, että se on kirjoitettu maanantaina ja\npantu postiin vasta tänään.\"\n\n\"Sekin voi olla mahdollista.\"\n\n\"Sillä välin on voinut tapahtua paljon asioita.\"\n\n\"Te ette saa pelästyttää minua, herra Holmes. Tiedän hänen voivan\nhyvin. Olemme kiintyneet niin läheisesti toisiimme, että olisin heti\ntuntenut, jos hänelle olisi tapahtunut jotakin pahaa. Juuri silloin\nmaanantaina, jolloin näin hänet viimeksi, hän haavoitti sormensa\npartaveitseen ylhäällä makuuhuoneessa, ja vaikka minä olin täällä\nruokasalissa, niin juoksin heti hänen luokseen varmana siitä, että\nhänelle oli tapahtunut jotakin. Kun tunsin niin vähäpätöisen\ntapaturman, niin kuinka en olisi tuntenut mitään, jos hän olisi näinä\npäivinä menettänyt henkensä tavalla tai toisella?\"\n\n\"Kokemuksestani tiedän paremmin kuin moni muu, että nainen voi vain\nvaistomaisen aavistuksen nojalla usein löytää oikean tien paremmin kuin\njohdonmukainen, irrallisista tosiasioista kokonaisuuksia rakentava\najattelija. Ja tämä kirjehän todistaa teidän olevan oikeassa. Mutta\nminkä tähden miehenne ei tule luoksenne, kun hän kerran on hengissä ja\nkykenee kirjoittamaankin teille?\"\n\n\"Se on aivan käsittämätöntä.\"\n\n\"Hän ei sanonut mitään tavallisuudesta poikkeavaa lähtiessään kotoa\nmaanantaina?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ja te hämmästyitte suuresti nähdessänne hänet Swandam Lanella?\"\n\n\"Niin hämmästyin.\"\n\n\"Oliko ikkuna auki?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Olisiko hän voinut puhua teille?\"\n\n\"Aivan hyvin.\"\n\n\"Mutta te kuulitte hänen vain huudahtavan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Teidän mielestänne hän huusi apua?\"\n\n\"Niin. Hän viittasi minulle.\"\n\n\"Mutta hän ehkä huudahti hämmästyksestä. Nähdessään teidät aivan\nodottamatta hän hämmästyi niin, ettei osannut muuta kuin viitata\nteille.\"\n\n\"Ehkä.\"\n\n\"Teistä näytti, että hänet kiskaistiin pois ikkunasta?\"\n\n\"Hän hävisi niin äkkiä.\"\n\n\"Hän saattoi yhtä hyvin hypähtää sivulle. Tehän ette nähnyt ikkunassa\nketään muita?\"\n\n\"En, mutta tuo kauhea kerjäläinenhän tunnusti olleensa siellä koko\najan, ja laskarin kohtasin portaiden juurella.\"\n\n\"Aivan niin. Ja mikäli ehditte nähdä, miehellänne oli yllään tavallinen\npukunsa?\"\n\n\"Niin oli, mutta kaulusta ja kaulaliinaa hänellä ei ollut. Näin aivan\nselvästi, että hänen kaulansa oli paljas.\"\n\n\"Onko hän puhunut teille Swandam Lanesta?\"\n\n\"Ei kertaakaan.\"\n\n\"Huomasitteko milloinkaan, että hän olisi nauttinut opiumia?\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Paljon kiitoksia, rouva St. Clair. Nyt olen saanut tietää kaikki, mitä\nhalusinkin. Syötyämme hiukan illallista menemme levolle, sillä meillä\nvoi olla huomenna paljon tekemistä.\"\n\nKäytettäväksemme luovutetussa tilavassa vierashuoneessa oli kaksi\nvuodetta, ja pitkästä työpäivästä väsyneenä minä lepäsin pian\nlakanoiden välissä. Mutta kun Sherlock Holmes sai selvitettäväkseen\nasian, joka antoi hänelle tavallista enemmän päänvaivaa, niin saattoi\nmennä monta päivää, jopa kokonainen viikkokin, ettei hän levännyt\nollenkaan. Hän aivan kuin käänteli tapausta käsissään, tutki sitä joka\ntaholta, järjesti keksimänsä yksityiskohdat yhä uudelleen ja tarkisti\ntekemänsä johtopäätökset moneen kertaan, kunnes hän joko selvitti koko\nvyyhden tai totesi, että siitä, mitä hän oli saanut selville, vielä\npuuttui jotakin. Huomasin pian, ettei hän aikonutkaan mennä nukkumaan.\nHän riisui takkinsa ja liivinsä, otti ylleen pitkän, sinisen yönutun ja\nkeräsi sitten sohvalta ja vuoteestaan kaikki pielukset lattialle kasaan\nhuoneen toiseen päähän. Kyhättyään niistä jonkinlaisen turkkilaisen\ndivaanin ja asetettuaan tupakkalaatikkonsa ja tulitikut sen eteen\nlattialle hän painautui istumaan divaanilleen, kietaisten jalat\nallensa. Lamppu valaisi himmeästi hänen luisevia, teräviä piirteitään,\njotka muistuttivat kotkaa, ja vaipuessani unen helmoihin hän jäi siihen\nistumaan, tuijottamaan tyhjin näkemättömin katsein ylös katonrajaan,\näänettömänä ja liikkumattomana, vanha briaripiippu huulten välissä,\nsinisten, ohuiden savukiemuroiden kohotessa verkalleen hämyistä kattoa\nkohti. Ja siinä hän istui, kun havahduin unestani kuullessani hänen\nhuudahtavan. Ulkona oli täysi päivä, ja kesäaurinko paistoi kirkkaasti\nhuoneeseemme. Piippu oli entisessä paikassaan huulten välissä,\nsavuhattarat leijailivat yhä vieläkin kattoa kohti, mutta tupakasta,\njota oli ollut laatikossa melkoinen kasa, ei ollut mitään jäljellä.\n\n\"Oletko hereillä, Watson?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Valmis lähtemään aamuajelulle?\"\n\n\"Milloin hyvänsä.\"\n\n\"Nouse sitten. Koko talo nukkuu vielä, mutta tallipojan löydän\nhelposti, ja herätettyäni hänet hevonen on pian valjaissa.\" Hän\nnaurahteli puhuessaan, silmät sädehtivät, eikä eilisillan syviin\nmietteisiin vaipuneesta ajattelijasta näkynyt enää jälkeäkään.\n\nPukeutuessani katsahdin kellooni. Eipä ihme, että talossa vielä\nnukuttiin. Kello oli kaksikymmentäviisi minuuttia yli neljä. Olin\nvalmis, kun Holmes tuli ilmoittamaan, että poika valjasti hevosta.\n\n\"Minun tekee kovasti mieli päästä koettamaan, onko ajatus, joka tänä\nyönä nousi mieleeni, oikea\", hän sanoi hymyillen. \"Jos se on, niin nyt\nnäet edessäsi koko Euroopan suurimman tomppelin, jonka pitäisi saada\nsellainen potku, että se lennättäisi hänet täältä Charing Crossin\nasemalle saakka. Mutta minä luulen nyt löytäneeni salaisuuden avaimen.\"\n\n\"Ja mistä löysit sen?\" kysyin hymyillen.\n\n\"Tämän talon kylpyhuoneesta. Älä yhtään naura, sillä tämä ei ole naurun\nasia. Kävin siellä juuri äsken, ja avain on nyt tässä matkalaukussani.\nTule, poikaseni, niin lähdemme katsomaan, sopiiko se lukkoon.\"\n\nMe laskeuduimme mahdollisimman hiljaa portaita alas ulos ihanaan\naamuaurinkoon. Hevosemme odotti portilla, puolipukuisen tallipojan\npidellessä sitä suitsista. Nousimme kieseihin ja lähdimme ajamaan\nLontoota kohti. Sivuutimme joitakin maalaisia, jotka olivat, kärryt\ntäynnä vihanneksia, matkalla pääkaupunkiin, mutta tietä reunustavat\nhuvilat nukkuivat vielä, äänettöminä ja elottomina.\n\n\"Tämä on ollut eräissä kohdissaan ainutlaatuinen tapaus\", Holmes\nvirkkoi, hoputtaen hevosen vinhaan juoksuun. \"Myönnän olleeni sokea\nkuin myyrä, mutta onhan parempi viisastua myöhäänkin kuin ei\nmilloinkaan.\"\n\nAjaessamme Surreyn puolella olevien kaupunginosien halki ikkunoihin\nalkoi siellä täällä ilmestyä uneliaita naamoja. Thamesin yli menimme\nWaterloon siltaa myöten, jatkoimme matkaa Wellington Streetille,\nja käännyttyämme hetkisen kuluttua jyrkästi oikeaan tulimme\nBow Streetille, jossa pysähdyimme Lontoon etsivän poliisin pääkonttorin\nedustalle. Holmes oli siellä vanha tuttu. Kumpikin ovella seisova\nkonstaapeli tervehti häntä, ja toinen heistä jäi pitelemään hevosta,\ntoisen ohjatessa meidät sisään.\n\n\"Kuka on päivystäjänä?\" Holmes kysyi.\n\n\"Tarkastaja Bradstreet, sir.\"\n\n\"Ah, Bradstreet, mitä kuuluu?\" Käytävään, jossa oli kivipermanto, oli\nilmestynyt kookas, lihavahko poliisiupseeri, jolla oli kalunoitu takki\nja päässä poliisimiehen korkea, kypärämäinen lakki. \"Saammeko hiukan\npuhua kanssanne, Bradstreet?\"\n\n\"Mielihyvällä, herra Holmes. Tulkaa huoneeseeni.\"\n\nMeidät opastettiin pieneen toimistontapaiseen huoneeseen, jossa oli\npuhelin seinällä ja mahtavan kookas päiväkirja pöydällä.\n\n\"Millä tavoin voin palvella teitä, herra Holmes?\"\n\n\"Tulin tapaamaan Boonea -- kerjäläistä, joka vangittiin herra Neville\nSt. Clairin katoamisen yhteydessä.\"\n\n\"Niin, hänet pidätettiin kuulusteluja varten.\"\n\n\"Onko hän täällä?\"\n\n\"On. Koppiosastolla.\"\n\n\"Onko hän rauhallinen?\"\n\n\"Hänestä ei ole mitään vaivaa. Mutta likainen ja siivoton otus!\"\n\n\"Likainen?\"\n\n\"Niin. Naama musta kuin nokikolarilla, ja vaikka kuinka koettaisimme,\nniin hän ei suostu pesemään muuta kuin kätensä. Mutta odottakoon.\nKunhan asia ratkaistaan lopullisesti, niin annamme hänelle oikein\nperusteellisen vankilakylvyn. Näkisittepä hänet, niin myöntäisitte\nhänen olevan sen tarpeessa.\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni nähdä hänet.\"\n\n\"Niinkö? No se käy varsin mainiosti päinsä. Tätä tietä, olkaa hyvä.\nLaukun voitte jättää tänne.\"\n\n\"Otan sen mukaan, jos sallitte.\"\n\n\"Kuten tahdotte.\" Hän vei meidät pitkään käytävään, avasi raskaan\nristikko-oven, joka jakoi sen kahtia, ja laskeutui kiertoportaita alas\nvalkoiseen, avaraan käytävään, jonka kummallakin puolella oli pitkä\nrivi ovia.\n\n\"Kolmas koppi oikealla\", saattajamme neuvoi. \"Tämä tässä!\" Hän työnsi\noven yläosaan sovitetun luukun varovasti sivulle ja katsahti sisään.\n\"Hän nukkuu. Näette hänet oikein hyvin.\"\n\nKurkistimme molemmat koppiin. Vanki nukkui sikeästi, kasvot oveen päin,\nja hengitti raskaasti. Hän oli keskikokoinen mies, yllään resuinen\ntakkikulu, jonka repeämistä näkyi likainen värillinen paita. Tarkastaja\noli oikeassa. Kasvot olivat aivan lian tummentamat, mutta niin paksulti\nkuin sitä näytti olevankin, niiden inhottavaa rumuutta se ei kyennyt\npeittämään. Kasvojen poikki meni otsasta suuhun saakka leveä\ntummanpunainen arpi, joka oli parantuessaan ja kutistuessaan vetänyt\nylähuulen toisen puolen senverran koholle, että kolme hammasta oli\npaljastunut pysyväiseen irvistykseen. Paksu ja vanuttunut punertava\ntukka oli valahtanut otsalle ja silmille.\n\n\"Kaunis, vai mitä?\" tarkastaja kysäisi hiljaa.\n\n\"Hänet pitäisi todellakin pestä\", Holmes huomautti. \"Aavistin hänen\nolevan sen tarpeessa, minkä tähden rohkenin ottaa mukaani kapineen,\njolla se käy käden käänteessä.\" Hän avasi laukkunsa ja otti\nhämmästyksekseni esiin suuren pesusienen.\n\n\"Teillä on aina omat keksintönne\", tarkastaja huomautti hymyillen.\n\n\"Jos nyt avaatte oven mahdollisimman hiljaa, niin hän on pian paljon\nsiistimmän näköinen.\"\n\n\"Avataan vain\", myönteli tarkastaja, \"sillä tuossa kunnossa hän\nhäpäisee koko Bow Streetin.\" Lukko aukesi äänettömästi, ja me astuimme\nkaikki kolme varpaisillamme sisään. Vanki liikahti, mutta ei herännyt.\nHolmes pisti sienen vesiastiaan, joka oli vangin vuoteen vieressä\nlattialla, ja painoi sienen sitten nopeasti miehen kasvoja vasten,\nsamalla voimakkaasti hangaten niitä.\n\n\"Sallikaa minua esittää\", hän huudahti, \"herra Neville St. Clair,\nLeestä, Kentin kreivikunnasta!\"\n\nEn ole konsanaan nähnyt mitään sen ihmeellisempää. Miehen kasvot\nvalkenivat sienen alla kuin puu, jota kuoritaan. Tumma, likainen väri\noli hävinnyt! Kauheasta rumentavasta arvesta ja ylähuulen inhottavasta\nirvistyksestä ei liioin näkynyt jälkeäkään! Vanuttunut, punertava tukka\nirtautui Holmesin käteen, hänen siitä lujasti nykäistessä, ja edessämme\nistui vuoteen laidalla kalpea ja unelias, hienostuneen näköinen mies,\njolla oli musta tukka ja mitä silein hipiä. Hieroen silmiään hän\nkatseli tyhmistyneesti ympärilleen. Oivaltaen sitten, että hänet oli\npaljastettu, hän huudahti epätoivoisesti ja painoi kasvonsa pielukseen.\n\n\"Suuri Jumala!\" tarkastaja ihmetteli. \"Hän se todellakin on. Tunnen\nhänet valokuvasta.\"\n\n\"Entä sitten, vaikka olisinkin?\" Vanki oli kääntynyt meihin päin ja\nkatsoi meihin sekä uhmaten että epätoivoisesti. \"Pyydän saada tietää,\nmistä minua syytetään?\"\n\n\"Herra Neville St. Clairin murhasta, aioin sanoa\", tarkastaja\nvastasi nauraen, \"mutta siitähän ei enää tule mitään, ellei asiaa\ntulkita itsemurhayritykseksi. Olen ollut tässä talossa jo\nkaksikymmentäseitsemän vuotta, mutta mitään näin kummallista en ole\nvielä nähnyt.\"\n\n\"Jos olen Neville St. Clair, niin onhan selvää, etten ole murhannut\nhäntä ja että minua pidetään täällä aivan laittomasti.\"\n\n\"Mitään rikosta ette ole tehnyt, vaan suuren erehdyksen\", Holmes\nhuomautti. \"Teidän olisi pitänyt luottaa enemmän vaimoonne.\"\n\n\"Ajattelin enemmän lapsiani kuin vaimoani\", vanki vastasi surullisesti.\n\"En tahtonut heidän joutuvan häpeään isänsä takia. Hyvä Jumala,\nminkälainen paljastus! Mitä minä onneton nyt teen?\"\n\nHolmes istuutui hänen viereensä vuoteelle ja taputti häntä\nystävällisesti olalle.\n\n\"Jos asia menee tuomioistuimeen saakka, niin sen joutumista\njulkisuuteen tuskin voitaneen välttää. Mutta jos voitte saada\npoliisiviranomaiset uskomaan, ettei omallatunnollanne ole mitään, josta\nteitä voitaisiin virallisesti syyttää, niin minun käsittääkseni asia\nvoidaan käsitellä täällä kaikessa hiljaisuudessa. Olen varma, että\ntarkastaja Bradstreet varsin mielellään merkitsee muistiin, mitä nyt\nkerrotte meille, ja alistaa sitten asian esimiestensä ratkaistavaksi.\nSiinä tapauksessa sen ei tarvitse joutua tuomioistuimen tutkittavaksi.\"\n\n\"Jumala siunatkoon teitä!\" vanki huudahti kiihkeästi. \"Olisin ennemmin\nvirunut vankilassa koko elinaikani, noussut vaikka mestauslavallekin,\nkuin jättänyt kurjan salaisuuteni lapsilleni häpeäksi.\n\n\"En ole konsanaan uskonut salaisuuttani kenellekään, niin että te\nolette ensimmäiset, jotka kuulette sen. Isäni toimi opettajana\nChesterfieldissä, jossa sain oivallisen kasvatuksen. Nuorempana\nmatkustelin paljon, sitten rupesin näyttelijäksi ja lopuksi\nminusta tuli lontoolaisen iltalehden reportteri. Eräänä päivänä\nesimieheni sanoi, että lehteen pitäisi saada kirjoitus kaupunkimme\nkerjäläistyypeistä ja itse kerjäämisestä. Minä lupasin kirjoittaa sen,\nja siitä tämä seikkailuni sai alkunsa, sillä minulla ei ollut kyllin\npätevän aineiston hankkimiseksi muuta keinoa kuin ruveta itse\nkerjäläiseksi. Näyttelijänä ollessani olin oppinut naamioimistaidon\nperinpohjin, jopa niin hyvin, että kaikki toverini ihailivat\ntaitavuuttani. Nyt se tuli hyvään tarpeeseen. Minä maalasin kasvoni,\nsovitin niihin, näyttääkseni mahdollisimman säälittävältä,\nkaameasti rumentavan arven ja vedin ylähuulen toisen puolen ylös\nihonvärisellä laastarilla. Päähäni panin punertavan tekotukan, hankin\ntarkoituksenmukaisen puvun, ja niin minä eräänä kauniina päivänä\nsijoituin Cityn vilkasliikenteisimpään kulmaukseen näennäisesti\ntulitikkujen myyjäksi, mutta todellisuudessa kerjäläiseksi. Istuin\npaikallani seitsemän tuntia, ja kun illalla tyhjensin taskuni kotiin\npäästyäni, hämmästyin huomatessani, että olin saanut almuina kokonaista\nkaksikymmentä kuusi shillinkiä ja neljä pennyä.\n\n\"Minä kirjoitin kuvauksen ja unohdin sitten koko asian, mutta joitakin\nkuukausia myöhemmin minun oli pakko lunastaa erään tuttavani vekseli,\njonka määrä oli kaksikymmentä viisi puntaa. Ensin en tietänyt, mistä\nhankkisin rahat, mutta sitten nousi eräs ajatus äkkiä mieleeni. Pyysin\ntyöpaikastani kahden viikon loman, pukeuduin valepukuuni ja menin joka\npäivä Cityyn -- kerjäämään. Kymmenessä päivässä sain niin paljon\nkokoon, että lunastin vekselin.\n\n\"Voittehan kuvitella, että palaaminen kuumeiseen ja raskaaseen\naherrukseen, josta maksettiin vain kaksi puntaa viikossa, tuntui\nminusta äärimmäisen vastenmieliseltä, kun tiesin ansaitsevani saman\nverran päivässä, vain tuhrimalla hiukan väriä naamaani, panemalla\nlakkini eteeni katukäytävälle ja istumalla toimettomana. Ylpeyteni ja\nraha kamppailivat kauan keskenään, mutta raha pääsi lopulta voitolle.\nMinä jätin reportterintoimeni, palasin Cityyn entiselle paikalleni,\nherätin sääliä silvotuilla kasvoillani ja täytin taskuni vaskella. Vain\nyksi mies tiesi salaisuuteni. Swandam Lanen varrella olevan\nopiumiluolan pitäjä, jonka luota lähdin joka aamu resuisena\nkerjäläisenä ja joka ilta hienona herrana. Maksoin hänelle huoneista,\njoita käytin, niin suuren vuokran, että tiesin salaisuuteni varmasti\nsäilyvän.\n\n\"Ennen pitkää totesin, että saatoin panna säästöön melkoisia summia. En\nusko, että kaikki, jotka kerjäävät Lontoon kaduilla, ansaitsevat\nseitsemänsataa puntaa vuodessa -- keskimäärin sain enemmänkin -- mutta\nminä käytin hyväkseni naamioimistaitoani ja luontaista taipumustani\nantaa sukkelia ja nasevia vastauksia, niin että minut tunnettiin pian\nkoko Cityssä. Lakkiini kilisi ehtymättömänä virtana pientä rahaa,\njoukossa hopeaakin ja päivä, jolloin en saanut kokoon kahta puntaa, oli\nhuono.\n\n\"Rikastuessani vaatimuksenikin lisääntyivät. Vuokrasin kauniin huvilan\nmaaseudulta ja menin naimisiin, kenenkään tietenkään voimatta\naavistaakaan, millä tavalla ansaitsin rahani. Vaimoni kyllä tiesi, että\nminulla oli liike Cityssä, mutta ei sen enempää.\n\n\"Muuttaessani viime maanantaina Citystä palattuani pukua opiumiluolan\nyläpuolella olevassa huoneessa katsahdin sattumalta kadulle ja näin\nkauhukseni ja hämmästyksekseni vaimoni kadun toisella puolella.\nHuudahdin säikähdyksestä, heitin käteni ylös peittääkseni kasvoni,\nsyöksyin alas laskarin luo, joka oli uskottuni, ja pyysin ja rukoilin,\nettei hän päästäisi vaimoani luokseni. Kuulin vaimoni äänen alhaalta,\nmutta luottaen laskariin tiesin, ettei häntä päästettäisi portaita\nylös. Riisuin heti vaatteeni, pukeuduin risoihini, maalasin kasvoni ja\npanin peruukin päähäni. Valepukuni oli niin täydellinen, ettei oman\nvaimonkaan katse kyennyt läpäisemään sitä. Mutta samassa tulin\najatelleeksi, että huone voitaisiin tarkastaa ja että vaatteeni\nilmaisisivat minut. Kiskaisin ikkunan auki niin rajusti, että haavasta,\njonka olin saman päivän aamuna saanut sormeeni kotona makuuhuoneessani,\nalkoi jälleen vuotaa verta, ja sieppasin takkini, jonka taskuihin olin\njuuri sullonut kaikki sinä päivänä saamani kolikot, ja heitin sen\nikkunasta kanavaan, jonne se heti upposi. Muut vaatekappaleet olisivat\nmenneet samaa tietä, mutta juuri silloin konstaapelit hyökkäsivät\nportaita ylös. Hiukan myöhemmin totesin sitten suureksi ilokseni,\ntunnustan sen vilpittömästi, ettei kukaan heistä huomannut valepukuani\neikä löytänyt jäljettömiin hävinnyttä Neville St. Clairia, vaikka tämä\noli käden ulottuvilla, vaan että minut sen sijaan vangittiin, hänen\nmurhastaan syytettynä.\n\n\"Muuta kertomista minulla ei sitten enää olekaan. Olin päättänyt pysyä\ntuntemattomana mahdollisimman kauan, ja siitä johtui, etten suostunut\npesemään kasvojani. Tietäen, että vaimoni oli suunniltaan pelosta,\nannoin myöhemmin samana päivänä konstaapelin huomaamatta laskarille\nsormukseni ja kiireesti kyhätyn kirjelipun, jossa ilmoitin vaimolleni,\nettei hänellä ollut mitään aihetta olla huolissaan minusta.\"\n\n\"Sen hän sai vasta eilen\", Holmes huomautti.\n\n\"Hyvä Jumala! Minkälainen viikko hänellä onkaan ollut!\"\n\n\"Laskaria on pidetty koko ajan silmällä\", tarkastaja Bradstreet\nilmoitti, \"minkä tähden ymmärrän vallan hyvin, että kirjeen\nlähettäminen on ollut vaikeata. Todennäköisesti hän on antanut sen\njollekulle juopuneelle merimiehelle, joka on vasta muutamien päivien\nkuluttua muistanut asian.\"\n\n\"Niin se on varmasti ollut\", Holmes sanoi ja nyökäytti hyväksyvästi\npäätään. \"Mutta eikö teitä ole koskaan rangaistu kerjäämisestä?\"\n\n\"Montakin kertaa, mutta mitäpä sakot merkitsivät minulle.\"\n\n\"Mutta nyt se saa loppua!\" Bradstreet sanoi ankarasti. \"Jos tahdotte\npoliisin pitävän asian omana tietonaan, niin Hugh Boonen täytyy samalla\nhävitä ainiaaksi.\"\n\n\"Olen luvannut sen pyhimmät valani vannoen.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, että Boone haudataan ikiajoiksi, asian ei tarvinne\nmennä sen pidemmälle. Mutta jos hän ilmestyy takaisin, niin kaikki\ntulee heti ilmi. Saamme kiittää Sherlock Holmesia siitä, että asia\nsentään selvisi näin pian. Haluaisinpa tietää, miten pääsit tähän\ntulokseen.\"\n\nYstäväni vastasi: \"Istumalla yhden yön viiden pieluksen varassa ja\npolttamalla rasiallisen tupakkaa. Jos ajamme nyt Baker Streetille,\nWatson, taidamme ehtiä juuri parahiksi aamiaiselle.\"\n\n\n\n"]