[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxQsksKh2hZSXE1DeUnfDuhnNjIuvdL6B7eBZA_1KjmI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1823,"Apotti Tigrane","Fabre, Ferdinand",1827,1898,"1823-fabre-ferdinand-apotti-tigrane","1823__Fabre_Ferdinand__Apotti_Tigrane",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1873,1894,41822,286998,false,57368,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27,28],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Apotti Tigrane\" by Ferdinand Fabre is a historical novel written in the late 19th century. The story takes place in the fictional town of Lormières, a quaint location nestled in the mountains of southern France, reflecting a strong clerical atmosphere with its paper factories and numerous religious institutions. The main character, Rufin Capdepont, is a priest with ambitions that intertwine with his studies and aspirations for higher office within the church, setting the stage for conflicts with the authority of the local bishop, de Roquebrun.  The opening of \"Apotti Tigrane\" introduces the reader to Lormières, detailing its unique divisions and rich ecclesiastical environment. It establishes a backdrop of the town's social fabric, contrasting the bustling life of the factory workers with the solemnity of the religious leaders. Rufin Capdepont is introduced as an ambitious character who seeks a path to power within the church, depicting the subtle tensions between him and Bishop de Roquebrun as they navigate their complex relationships amid institutional challenges. The narrative hints at the conflicts that will arise from these characters' interactions, emphasizing themes of ambition, authority, and the clerical struggle in 19th-century France. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Järnefelt, Ellida",216,"Romaani kuvaa katolisen kirkon sisäistä valtataistelua ja kunnianhimoa 1800-luvun Ranskan pikkukaupungissa. Tarinan keskiössä on voimakastahtoinen ja vallanhimoinen apotti Rufin Capdepont, joka pyrkii etenemään kirkon hierarkiassa keinoja kaihtamatta.","Ferdinand Fabren 'Apotti Tigrane' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1823. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","APOTTI TIGRANE\n\nKirj.\n\nFerdinand Fabre\n\n\nSuomentanut E. J.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1894.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Jumalinen kaupunki.\n    II. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.\n   III. Rufin Capdepont.\n    IV. Hiippakunnan oikeusto.\n     V. Piispan puutarha.\n    VI. Papinvihkiäiset.\n   VII. Pimeyden ruhtinas.\n  VIII. Pyhänhengen messu.\n    IX. Kreivi de Castagnerte.\n     X. Rooma.\n    XI. Kirkollislain ministeerio.\n   XII. Ristiinnaulitun ääni.\n  XIII. Pyhän Ireneon tuomiokapituli.\n   XIV. Lavernède ja Ternisien.\n    XV. Mical.\n   XVI. Ruumiin saatto.\n  XVII. Paavi Formosus.\n XVIII. Munkit.\n   XIX. Herra Clamouse'n vistipeli.\n    XX. Ruumisalttari.\n   XXI. Pappien komedia.\n  XXII. Krypta.\n XXIII. Eläköön hänen ylhäisyytensä!\n  XXIV. Karku.\n   XXV. Kardinaali Maffei.\n  XXVI. Paavin ehdokas.\n\n\n\n\nI.\n\nJumalinen kaupunki.\n\n\nLormières on pieni kaupunki, jossa on lähes viisitoistatuhatta\nasukasta. Se piiloutuu Corbières'in vuoristoon, joka yhdistää\nCevennein harjanteen ja Pyrenein vuoret toisiinsa. Maan asukkaat\nsanovatkin: Lormières'in täytyy olla nenän alla, ennenkuin\nsen näkee. Kapea _Arbouse_-virta, joka saa alkunsa ihanasta\narpuusimetsästä, jakaa kaupungin kahteen osaan. Toisen, jota sanotaan\n_Paperitehdaskaupungiksi_, muodostavat nuo lukuisat, yhteen jonoon\npitkin virran reunaa rakennetut paperitehtaat; toinen, ylempänä\nsijaitseva _Luostarikaupunki_, saapi nimensä kirkoista ja luostareista,\njoita siellä tapaa joka askeleella. Siellä kohoavat kaunis, gootilainen\nPyhän Ireneon tuomiokirkko, Pyhän Frumention romaanilainen pääkirkko,\nmyöhäisgootilaisella ruusukeakkunalla koristettu Barnabitein\nluostari ja hiippakunnan yliseminaarin raskasluontoiset, mahtavat\nrakennukset. Juuri tähän hengellisten rakennusten moninaisuuteen\nperusti valtioneuvosto vuonna 1801 tekemänsä päätöksen, asettaa piispan\nistuin Lormières'iin, vaikkei tämä ollutkaan läänin pääkaupunki. Koska\nsiellä oli piispan hovikin täydessä kunnossa, miksei sinne piispaa\nolisi lähetetty? Sitä paitsi olivat kirkon tulolähteet köyhtyneet\nvallankumouksen jälkeen. Nämät olivat ne pätevät syyt, joiden nojalla\npaavi Pius VII julisti Roomassa pitämässään konsistorion kokouksessa\n3 p:nä Heinäkuuta v:na 1802 herra de la Ginaudie'n piispan virkaan\nkelvolliseksi.\n\nLormières'in ahtaat, mutkikkaat ja pimeät kadut päättyvät melkein\nkaikki Arbouse-virtaan, jonka yli kulkee kaksi ikivanhaa siltaa. Ne\novat kenties hiukan kömpelöitä, mutta niitä, somistaa leveät kiviset\nkaidepuut, jotka käsien alituinen koskenta ja tuimat vuorituulet\nvuosisatojen kuluessa vähitellen ovat hioneet kiiltäviksi, niin että\nnyt välkkyvät kuin peili auringon paisteessa. Huolimatta näistä,\nliikkeeseen nähden ylen riittävistä kulkuväylistä, on kanssakäynti\nLuostarikaupungin ja Paperitehdaskaupungin välillä hyvin vähäinen.\nTämän vaikuttaa tuo jyrkkä eroavaisuus ylä- ja alakaupungissa\nvallitsevien elämäntapojen välillä. Sillä aikaa kun alakaupungissa\ntehtaan työmiehet puuhaavat ja raatavat, taittavat kokoon paperia,\nnaulaavat kiinni laatikoita, lastaavat kuormia ja ajavat ne rautatien\nasemalle kiivaasti piesten hikoilevia ja hengästyneitä hevosparkoja,\njotka vimmastuneina kavahtavat pystyyn, vallitsee yläkaupungissa\nmykkä hiljaisuus. Ainoa melu minkä sieltä kuulee, on kellojen soitto\nkirkoista ja luostareista, joiden luku siellä päivä päivältä kasvaa.\nNiinpä on siellä jo edustettuna: Dominikaanit, Jesuiitat, Maristat,\nCarmeliitat, Visitandinit, Pyhän Perheen Sisaret, Maarian sydämen\nparantajat ja -- kukapa niitä kaikkia muistaakaan.\n\nLuonnollisesti ei tämmöinen pappien ja munkkien tulva voinut olla\nhoukuttelematta maan korkeasukuisia tälle etuoikeutetulle alalle. Ja\nsuuri onkin heidän lukunsa siellä.\n\nNiistä aatelismiehistä, jotka Lormières'in hyvä maine oli puoleensa\nvetänyt, on kreivi de Castagnerte erittäin mainittava.\n\nTänne vetäytyi heinäkuun vallankumouksen jälkeen tuo\nrestauratsioonikauden kiivas taistelija, harras ja toimelias asiamies,\njonka nimen lukija ehkä tuntenee ruhtinas Polignac'in valtiotoimen\nhistoriasta. Kuninkaan kuoltua ei herra de Castagnerte enään ajatellut\nmuuta kuin Jumalaa, ja hän poistui Pariisista hautautuakseen tuohon\nvuoristokaupunkiin, jonka Toulouse'n arkkipiispa, hänen ylhäisyytensä\nAstros, oli hänelle osoittanut jonkimmoisena Paratiisin etehisenä.\n\nLormières'issä pyhitetään pienimmätkin juhlat; Lormières'issä\nuskaltavat uskovaiset -- muita ei siellä olekaan -- vapaasti vetää\ntaskustaan rukousnauhan ja hartaasti lukea sitä keskellä katua;\nLormières'issä on elämä hiljaista ja ankaraa; Lormières'issä ei\nole teaatteria, eivätkä silmänkääntäjät, taikka ilvehtijät koskaan\nole päässeet pirullisilla konsteillaan häiritsemään katuvaisten\nihmisten mieltä. Mutta senpätähden kaikki nuo sielut, jotka, niin\nsanoakseni, liitelevät taivaan valtakunnassa, korvaavatkin vahinkonsa\nkolminaisuuden- tahi jouluaattona, kun hänen ylhäisyytensä piispa\nlähtee yliseminaariin toimittamaan papiksivihkiäisten liikuttavia\njuhlamenoja!\n\nLormières'in yliseminaari on entinen Minimein luostari. Se on\nrakennettu kiinni vanhaan muuriin, joka vielä tänäkin päivänä\nympäröi ylä-kaupunkia. Tämä suunnaton sakaraharjainen muuri, jonka\nsammaltuneita kiviseiniä ajanhammas järsimistään järsii, jatkuu sitten\npitkin kahta pihaa, joita nuoret apotit käyttävät kävely-, kujeilu- ja\nleikkitantereenaan. Näille pihoille, joista toista sanotaan\n_ali-diakoonein_, toista _tonsuroittujen_ pihaksi -- on taajaan\nistutettu suuria jalavia, jotka kevään tultua levittävät tavattoman\nviileyden tähän synkkään ja yksinäiseen paikkaan. Muuten vallitsee\ntäällä kauttaaltaan muinaisuuden, hurskauden ja rauhan henki.\n\nEräänä päivänä toukokuun alussa vuonna 1866 kajahteli _ali-diakonein_\npihalta, joka muuten on paljoa hiljaisempi kuin _tonsuroittujen_ piha,\nhilpeää naurua, jota tuon tuostakin pitkät kimeät huudot keskeyttivät.\n\nPalloleikki oli täydessä toimessa; kaaput sievästi polvien yli\nkäärittynä, häärättiin siinä voimien takaa. Silloin tällöin vilahteli\nvaalea- ja ruskeatukkaisten joukosta harmaapäitäkin, joka oli\njulkinen todistus siitä, että monta johtajaakin oli tässä hirveässä\nsekamelskassa osallisena.\n\nVähän matkan päässä leikkitantereelta, tuuheiden puitten siimeksessä,\nistui pappi muistoonpanokirja kädessä pylvään kappaleella, joka oli\njäännös Minimein luostarista.\n\nVähä väliä juoksi joku pelaajista hikisenä karkean näköisen papin\nluokse ja sanoi:\n\n\"Herra ylijohtaja, kirjoittakaa kuusi meille!\"\n\nApotti Rufin Capdepont, varapiispa, Pyhän Ireneon tuomiokirkon\nnimituomioherra, hiippakunnan oikeuston jäsen, _kirkkohistorian_\nprofessori ja yliseminaarin ylijohtaja, tarttui kynään ja kirjoitti\narvokkaasti.\n\nMutta ikäänkuin olisi hän pelännyt joutuvansa kiinni toimesta, joka\nniin vähän soveltui hänen arvolleen, katsahti apotti Capdepont\ntuon tuostakin levottomasti porttiin päin. Voisihan jokin hänen\nvirkaveljistään tulla; jopa saattaisi itse piispakin, joka juuri\noli parantunut pitkällisestä taudista, yht'äkkiä ilmestyä. Mitä he\nsanoisivat ja mitä ajattelisivat?... Ikävystyneenä naurettavaan\ntoimeensa, nousi ylijohtaja ylös, laskien kirjansa kivelle.\n\nApotti Capdepont oli isokasvuinen, mutta laiha ja kuivan näköinen\nmies. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha. Silmät olivat\nsyvällä päässä; nenä, pullea kuin Pascal'in, oli mahtavan kookas;\nterävähuulinen, kaareva suu oli ankaranilmeinen. Harmaa, tuuhea tukka,\njossa ajeltu paikka loisti kuin pilvistä kumottava kuu, muodosti niin\nsanoaksemme verhon tälle veistokuvantapaiselle päälle, joka kellertävän\nnorsunluuvärinsä kautta muistutti mainioita, kauniita, espanjalaisten\nneroniekkain luomia hurskasten askeettien muotokuvia.\n\n\"Herra ylijohtaja, tehkää hyvin ja lisätkää kaksi meidän puolelle\",\nsoperteli läähättäen muuan apotti.\n\n\"Merkitkää itse!\" vastasi herra Capdepont ylenkatseellisesti kirjaansa\nosottaen.\n\nHän astui pihan poikki pitkään ja jäykästi, pää pystyssä, arvokkaasti\nkatsoen ympärilleen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kappelin ovi pihan\nperällä aukeni, ja kynnykselle ilmaantui pieni vanhus kuluneessa\nsinipunertavassa kaapussa, kultanuppinen keppi kädessä.\n\n\"Piispa! Piispa!\" huusivat apotit, silmänräpäyksessä keskeyttäen\nleikkinsä.\n\nMutta vähääkään poikkeematta tasaisesta kävelytahdistaan, astui Rufin\nCapdepont suoraan piispaa kohti.\n\n\"Ettepä te kiirehdi anteeksipyytämään, herra ylijohtaja\", sanoi hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun, ärsytettynä siitä välinpitämättömyydestä,\njolla hänen tuloansa vastaanotettiin.\n\n\"En tiennyt laisinkaan että minulla oli anteeksi pyydettävää, teidän\nylhäisyytenne\", vastasi Capdepont röyhkeästi.\n\n\"Kun teidän arvoasteellanne oleva pappi osottaa niin vähän\nkuuliaisuutta piispansa käskyille, on häneltä aina anteeksi\npyydettävää. Tuhat kertaa olen jo kieltänyt pallopelin. Yhtä hyvin\nvoitaisiin ryhtyä pukille hyppyyn!...\" \"Olenhan teidän ylhäisyydellenne\nmonesti huomauttanut, että tämänlaiset huvitukset ammoisista ajoista\nEtelä Ranskan seminaareissa...\"\n\n-- Kylläksi, herra!... Jo pian kymmenen vuotta olette te kapinoineet\npiispaanne vastaan. Olihan minun vastikään mahdoton viihdyttää mieltäni\nhartaushetkeksi, kun melu ympärilläni oli niin suuri. Näitäkö nuoria\nmiehiä ylöskäännettyine kaapuineen te aiotte ennen pitkää lähettää\npapiksi vihittäviksi? Todellakin kummastuttaa minua nuorukaisten\nhäveliäisyyden puute, enkä voi muuta kuin soimata itseäni siitä, että\nolen tähän saakka jättänyt teidän huostaanne tämän laitoksen johdon.\n-- \"Ei se ole minulle kovinkaan kallis toimi; minun puolestani voi\nteidän ylhäisyytenne uskoa sen jollekin ansiokkaammalle.\" --\n\"Ajatuksenne on selvä sille, joka teidät tuntee; te olette vakuutettu\nettä meidän olisi mahdotonta hiippakunnastamme löytää pappia, joka\nkykenisi teidän sijaanne täyttämään!... Mikä ylpeys!\" -- \"Olen\npahoillani, herra piispa, että selitätte ajatukseni tavalla, joka\nvoisi näyttää olevan oikeutta ja rakkautta vailla.\"\n\nTämä huomautus, joka tehtiin kaikkia sopivaisuuden vaatimuksia\nnoudattaen ja taitavasti teeskennellyllä nöyryydellä, saattoi hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun'in kärsivällisyyden yli reunojensa. Varmaa\non muuten, että vaikka herra Capdepont olisi puhunut kuinka kaunista\nja nöyrää kieltä, olisi hän vihasta säihkyvällä, julmalla katseellaan\nkumminkin kukistanut piispan.\n\n\"Herra apotti\", sanoi vanhus, jonka kasvot olivat käyneet\ntulipunaisiksi, \"ilmoittakaa yliseminaarin opettajille, että odotan\nheitä luentosalissa. Minulla on heille tärkeä asia ilmoitettavana. Niin\nvähän arvoa kuin panettekin piispallisten päätöstemme tuntemiseen,\nsaatte te kumminkin luvan saapua muiden mukana.\"\n\nJa palaten takaisin kappeliin, työnsi hänen ylhäisyytensä oven kiinni\njälestään, niin että kajahti.\n\n\n\n\nII.\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun.\n\n\nLuentosali oli Minimien entinen kapitulinsali. Kapeat suippokaariset\nakkunat, joita gootilainen läpikorusto ja suuret tuuheat jalavat\npimittivät, päästivät ainoastaan heikon, himmeän valon tuohon avaraan\nsuojaan, jonka korkeaa holvia kolme paksua pilaria kannatti. Rivissä\npitkin seiniä oli tukevia tammisia kuoripenkkiä, jotka olivat\nkoristetut tuntemattoman taiteilijan törkeillä, milloin kauniillakin\nleikkauksilla. Peräseinällä, vastapäätä pääovea, oli apotin istuin,\njonkinmoinen, viisi askelta lattiaa ylempänä oleva valtaistuin, jonka\ntakaa kohosi veljeskunnan perustajan, Franscis de Paule'n mustaan\npuuhun veistetty voimakas profiilikuva.\n\nAstuessaan luentosaliin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun suuntasi\nkulkunsa suoraan apotin istuimelle. Yliseminaarin opettajat saapuivat\nvitkaan toinen toisensa jälkeen. Piispa istui pitkän aikaa äänetönnä,\njoko hän sitten tahtoi Jumalan edessä valmistautua tärkeään\ntehtäväänsä, taikka ainoastaan halusi antaa herra Rufin Capdepont'ille,\njota ei vieläkään näkynyt, tilaisuutta saapumaan.\n\nVihdoin ylijohtaja ilmestyi. Alla päin, silmät maahan luotuina --\nepäilemättä hän pelkäsi joutuvansa kiusaukseen uudelleen kääntää\nkatseensa piispaansa vastaan -- astui hän viimeistä tyhjää kuoripenkkiä\nkohden, jonka sulkupuun hän koneentapaisesti nosti nojataksensa\nsiihen. Tämä liikunto, itsessään niin yksinkertainen, loukkasi hänen\nylhäisyyttään de Roquebrunia. Epäluuloisuudessaan oli hän siinä selvään\nhuomaavinaan jonkinlaista kunnioituksen puutetta häntä kohtaan.\n\n\"Herra Capdepont\", sanoi hän, voimatta itseään hillitä, \"olen täällä\nisäntänä, enkä tietääkseni ole vielä käskenyt ketään istumaan.\"\n\nIkäänkuin verille kannustettu hevonen nosti ylijohtaja rohkeasti päänsä\npystyyn.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne\", vastasi hän, \"Kartagon neljännessä\nkirkolliskokouksessa säädettiin, että niin pian kuin piispa itse istuu,\nhän ei saa sallia yhdenkään papeistansa seisoa: _Episcopus, in qvolibet\nloco sedens, non patiatur stare presbyterum_...\" -- \"Herra, te olette\noivallinen _kirkkohistorian_ professori; mutta mielestäni vaatisi\nkohteliaisuus kumminkin, että piispaanne puhutellessanne luopuisitte\nnoista professori-tavoistanne. Tietonne kirkolliskokouksista\nilahduttavat minua; mutta kaiken tuon sekasotkun ohessa sopisi teiltä\nehkä odottaa hiukan elämäntapojenkin tuntemista.\"\n\nViimeiset sanat, jotka pikemmin sopivat maallikon kuin piispan suuhun,\nlausuttiin pisteliään ilkeästi.\n\n\"Hyvät herrat\" lisäsi hän yhteen jatkoon lieventääkseen liian\nkiivaitten sanojensa vaikutusta, \"pyydän teitä istumaan.\"\n\nPitkä äänettömyys seurasi hänen puhettaan.\n\n\"Hyvät herrat opettajat\", lausui vihdoin hänen ylhäisyytensä de\nRoquebrun arvokkaalla ja rauhoittuneella äänellä, \"kun kymmenen\nvuotta sitten otin vastaan Lormières'in piispan viran, oli minun\nensimmäisenä pyrintönäni kaikessa seurata pyhäin edeltäjäin jälkiä.\nMuutaman kuukauden kuluttua huomasin kuitenkin, että hiippakunnassamme\noli suuria muutoksia toimeenpantavana. Muutamia olenkin jo koittanut\nsuorittaa. Epäilemättä muistaa jokainen teistä tuon täydellisen\nuudistuksen kirkollisten menojemme järjestyksessä. Jos en olekkaan\nryhtynyt tärkeimpään muutokseen -- tarkoitan yliseminaariamme koskevaa\nparannusta -- niin on se ollut sentähden, että suunnattomat, melkeinpä\nvoittamattomat esteet ovat minua kohdanneet. Ennenkuin kutsun\nmunkkikunnan jäseniä tätä laitosta johtamaan, lienee velvollisuuteni\nhankkia jokaiselle teistä kunniallinen asema. Mutta mitenkä voisin näin\nköyhästä hiippakunnasta löytää kyllin arvokkaita paikkoja miehille,\njoiden mielipiteet tosin eroavat omistani, mutta joiden hengenlahjoja\nja hurskautta tuhansin kerroin olen tunnustanut ja alati tulen\ntunnustamaan. Ja miks'en sitä myöntäisi, että minä, vaikkapa vanhastaan\nolen ollut vakuutettuna siitä, että munkit paremmin kuin vapaapapit,\nkykenevät nuoria leviittoja kasvattamaan, aina olen toivonut asioiden\ntäällä kääntyvän parempaan pisin, niin etten olisi pakotettu ryhtymään\nniihin muutoksiin, jotka nyt haikealla mielellä olen toimeenpaneva...\"\n\nPiispa keskeytti puheensa, ja hän katsoi tutkivasti salin ympäri,\nnähdäkseen minkä vaikutuksen lyhyet sanansa olivat tehneet.\n\nVaikutus oli todellakin ollut masentava. Paitsi kahta tahi kolmea\nmiestä, jotka vankkoina kestivät myrskyä, painoivat kaikki murtuneina\npäänsä alas. Se, joka on elänyt pappien parissa, tietää hyvin kuinka\nvähän siveellistä jäntevyyttä löytyy näissä, suurimmaksi osaksi\npelokkaissa ihmisissä, kun vaara uhkaa heidän aineellista asemaansa.\nMoni heistä on valmis kuolemaan Jumalansa edestä, mutta hätääntyy\ntavallisen elämän jokapäiväisimmän vaikeuden sattuessa. Yksi\nopettajista, Mical apotti, _siveysopin_ professori, nousi ylös. Pieni\nhän oli ja kurjan näköinen, hoikka ja hontelo kuin korsi.\n\n\"Aina siitä saakka, kun teidän ylhäisyytenne tänne saapui\", lausui\nhän huilumaisella äänellä, \"on munkkikuntain luku lisääntymistään\nlisääntynyt Lormières'issä ja kaikkialla hiippakunnassa. Suvaitsetteko\nkysyäkseni teidän ylhäisyydeltänne, kelle suodaan, jesuiitoille,\nMaristeille vai Dominikaaneille, tuo painava kunnia astua meidän\nsijaamme?\"\n\nIvallinen moite piili jokaisessa hänen sanassaan.\n\n\"Rohkenisitteko todella vaatia minulta tilintekoa virkatoimistani,\nherra Mical?\" vastasi piispa ylpeästi.\n\n-- \"Jumala varjelkoon teidän ylhäisyytenne!... Mutta palveluksemme\ntähden ansaitsisimme ehkä sentään tulla vähän lukuun otetuksi.\nEnnenkuin poistumme tästä laitoksesta, jonka hyväksi olemme niin\nkauan uhranneet voimamme, lienee meillä toki oikeus tietää kenelle\nvastaisuudessa uskotaan oppilaiden kohtalo, jotka niin odottamatta\nriistetään käsistämme. -- Teidän oikeutenne, herra, samoin kuin\nvelvollisuutennekin on, totella piispaanne, jolle yksinään Jumala ja\npaavi ovat suoneet korkeimman vallan hiippakunnassa. Muuta oikeutta ei\nteillä ole, ymmärrättekö?\"\n\n-- \"Ymmärrän varsin hyvin!\" mutisi siveysopin professori istuen alas.\n\nApotti Turlot, _pyhän raamatun_ professori, nousi vuorostaan. Hän oli\nkookas, tavattoman lihava mies. Liiallinen verivesi oli tehnyt hänen\nkasvonsa epäilyttävän kalpeiksi. \"Herra, sallitteko minun tehdä nöyrän\nkysymyksen?\" uskalsi hän lausua valittavalla, melkein itkunsekaisella\näänellä?\n\n-- Puhukaa, herra apotti.\n\n-- Jollei hiippakunnassa toimeenpantavat muutokset vielä ole\nlopullisesti ratkaistut...\n\n-- Valitettavasti ovat ne jo ratkaistut.\n\n-- Kuinka, onko kaikki siis päätetty?...\n\n-- Olisiko teidän neuvoanne pitänyt kysyä, herra Turlot?\n\n-- Siinä tapauksessa pyytäisin teidän ylhäisyyttänne\nhyväntahtoisuutenne lisäksi ilmoittamaan, minkä paikan te olette\nminulle määrännyt?\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun otti nenälasinsa ja tarkasteli suurta\npaperia, joka koko ajan oli ollut levällään hänen edessään.\n\n-- Herra apotti Turlot, sanoi hän, kohta papinvihkiäisten jälkeen,\njotka olen määrännyt pyhän kolminaisuuden aatoksi, 26 p. tätä kuuta,\ntulee teidän astua vankilan saarnaajan virkaan, joka on avoinna herra\napotti Vidal'in kuoleman jälkeen.\n\n-- Minä vankilan saarnaajaksi! minä! soperteli professori parka\nsäikähtyneenä, silmät vesissä. Mutta hyvä Jumala! Mistä saan minä\nrohkeutta seuraamaan kuolemaan tuomittuja mestauslavalle?\n\n-- Rukoilkaa sitä Jumalalta.\n\n-- Oi! teidän ylhäisyytenne, minä vakuutan etten sitä voi...\n\n-- Sovittuamme asiasta hänen ylhäisyytensä kirkollis-asiain\nministerin kanssa, jatkoi piispa sen enempää välittämättä herra\nTurlot'in voivotuksista, olemme me nimittäneet teidät, herra apotti\nMical, vanhimmaksi kirkkoherraksi Bastide-sur-Mont'iin, kolmannen\nluokan seurakuntaan.\n\nIlkeäsisuinen siveysopin professori ei rypistänyt kulmiansakaan, vaan\nleikitteli yhä komean silkkivyönsä tupsuilla, joka huvitus oli hänelle\ntullut tavaksi.\n\n-- Herra apotti Lavernède, jatkoi piispa, teidät olemme nimittäneet\nperustamamme orpolaitoksen saarnaajaksi, Bastide-sur-Mont'iin. -- Uusi\nvirka.\n\n-- Äiti parka! huudahti apotti Lavernède, tukahutetulla äänellä.\n\nPiispa, sydämeen koskettuna, katsoi häneen.\n\nOletteko pahoin voipa, herra apotti --, kysyi hän hienotunteisella\nosanottavaisuudella.\n\nApotti Lavernède, hengellisen kaunopuheliaisuuden professori,\nyliseminaarin etevin opettaja apotti Capdepont'in jälkeen, oli kuoleman\nkalpea.\n\n-- Ei se ole mitään, teidän ylhäisyytenne, sopersi hän. Äitini...\n\nEnempää hän ei saanut sanotuksi.\n\n-- Äitinne?... kysyi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, hätääntyneenä.\n\n-- Hän on kahdeksankymmentä vuotta vanha. Hän on kivuloinen, eikä kestä\nmatkaa Lormières'istä Bastide-sur-Mont'iin... Ja kuinka voisin hänet\ntännekkään jättää? Minä olen hänen ainoa omaisensa... Mutta mitä sille\nmahtaa! lisäsi hän vakaantuneemmalla äänellä, olenhan pappi, enkä minä\nainakaan aio koskaan lausua Raamatun pelottavia sanoja: Non serviam,\nminä en tottele!... Minä olen Jumalan ja piispani vallassa.\n\n-- Nuo sananne ovat teille kunniaksi, herra apotti, sanoi hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun, jonka pienet harmaat silmät vettyivät\näkillisestä liikutuksesta. Mieltäni pahoittaa ettei kotisihteerini,\njoka teitä kunnioittaa ja rakastaa, ole minua huomauttanut niistä\nliikuttavista velvollisuuksista, jotka teitä Lormières'iin sitovat.\n\n-- Sihteerinne on muukalainen ja semmoisena ei hänen pitäisi saada\nottaa osaa hiippakunnan pappien asioihin, väitti Rufin Capdepont, äkkiä\nluopuen välinpitämättömyydestään.\n\nÄllistyneenä moisesta röyhkeydestä, jäi piispa hämmästyneenä\ntuijottamaan yliseminaarin ylijohtajaan, ja sanoi sitten surmaavan\nivallisesti:\n\n-- Jörömäinen, melkeinpä raakaluontoinen kun olette, on teidän ehkä\nmahdoton käsittää kuinka hävytön käytöksenne on; jos niin on laita,\ntahdon sen teille kohta ilmoittaa.\n\nCapdepont puri huultaan, pysyen sanatonna.\n\n-- Herra Lavernède, jatkoi hänen ylhäisyytensä, lukuun ottaen\nniitä perhevelvollisuuksia, jotka pidättävät teitä piispallisessa\nkaupungissamme, suostumme varsin mielellämme virkavaihtoon\nteidän ja apotti Turlot'in välillä. Herra Turlot saapi lähteä\nBastide-sur-Mont'iin, te otatte vankilan saarnaajan viran, joka häntä\npelottaa.\n\nHän asetti paperinsa ja nenälasinsa penkkinsä leveälle nojapuulle, ja\npiti hetken loman.\n\nVaikka piispa muutamalla ankaralla sanalla olikin saanut apotti\nCapdepont'in vaikenemaan, oli tuommoinen röyhkeä tungettelevaisuus\nkumminkin syvästi häntä loukannut. Ja liiaksikin usein oli tuo mies\nmatkaansaattanut häiriöitä asioissa, jotka eivät häneen kuuluneet.\nJa sitä paitsi, olihan tässä tehty hyökkäys hänen koti-sihteeriänsä\nvastaan, mallikelpoista, pyhää Ternisien apottia vastaan, jota hän\npiti ystävänään, melkein lapsenaan! Selvää on, ettei hän olisi voinut\nloukkaamatta heidän ystävyyttänsä ja Jumalaakin, jättää tuollaista\nsolvausta sillensä.\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kiivas ja riitainen luonne oli\nmahdoton sovinnon ja rauhan toimiin. Hän ei voinut hillitä ärsytettyjä\nhermojaan, vaan lausui, kiivaasti tarkastellen yliseminaarin\nylijohtajaa kiireestä kantapäähän.\n\n-- Hyvä herra, te rohkenitte äsken lausua jotakin apotti\nTernisien'istä. Mikä oli tarkoituksenne, tahtoisin tietää?\n\n-- Tahdon ainoastaan huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, vastasi apotti\nCapdepont, jota apotti Mical oli hihasta nykien koittanut rauhoittaa,\nettä herra Ternisien, kieltäytyessään puhumasta herra de Lavernède'n\neduksi, oli täydellisesti käsittänyt muukalaisen rajoitetut oikeudet.\n\n-- Minäkö siis en ole käsittänyt piispan velvollisuuttani tuodessani\nherra Ternisien'in mukanani hiippakuntaan?\n\n-- Ehkette ole.\n\n-- Suoraan sanoen minua ilahduttaa, että te siis minua, ainoastaan\nminua olette hyökkäyksillänne kunnioittaneet... No, antakaahan kuulla,\nmistä te sitten minua syytätte?\n\n-- Mistäkö teitä syytän? huudahti apotti Capdepont kimakalla äänellä,\nastuen askeleen ulos penkistään, siitä, että uudistuspuuhienne\ninnossa estätte meitä viettämästä pyhimyksiemme juhlia, että olette\nniin sanoakseni hävittänyt Lormières'in hiippakunnan Propre'n,\njoka on vanhin ja mainehikkain Ranskan kirkon martyrihistoriassa.\n[Propre, pieni kirja, joka sisältää kussakin hiippakunnassa erittäin\nkunnioitettujen pyhimysten rukouksia.]\n\nSyytän teitä tyhjänpäiväisestä, eripuraisuutta aikaansaavasta\nhallinnostanne, joka varsinkin sortaa apulaispappeja, joita\nvähäpätöisimmistä syistä muuttelette paikasta toiseen... Syytän teitä\nylpeästä puheestanne ja esiintymisestänne, joka ehkä on sopusoinnussa\nkorkean säätynne kanssa, josta ylpeilette, mutta ei sovi kirkolle,\nmissä Mestari on julistanut kaikkien yhdenvertaisuuden. Tuskin on pari\npäivää siitä kuin te erään Meutiers'in papin nöyrään kysymykseen,\nkuinka kauan hänen tulisi jäädä uuteen pitäjäänsä, vastasitte:\nQuamdi nobis placuerit, niin kauan kuin meitä haluttaa. -- Lopuksi\nsyytän teitä siitä että olette luovuttaneet hiippakuntamme niinkuin\nminkäkin saaliin munkkien ruuanhalun tyydyttämiseksi. Eihän enään\nkoko läänissä ole yhtäkään kaupunkia tahi kylää, jossa eivät pitäjän\npapit saisi taistella munkkikuntien sortoa vastaan? Kaikkialla,\nvuoristomme syrjäisempiinkin seutuihin rakentavat Maristit, Toivon\nisät ja Kärsimyksen veljet kirkkojaan ja rukoushuoneitaan, näännyttäen\nsiten pappianne, jotka aseettomina väistyvät ylivoimaa. Oi! kyllä\ntiedän, että Roomassa ollaan teille kiitollisia tuommoisesta\nsuvaitsevaisuudesta, ja että palkinnoksi jalomielisestä uhrauksestanne\nsaitte oikeuden pukeutua piispankaapuun ja kantaa Gregorius Suuren\nristiä. Näillä kunniamerkeillä on kyllä arvonsa, mutta papistonne pitää\nniitä liian kalliisti maksettuna.\n\n-- Varokaa itseänne, herra, sanoi piispa pilkallisen armeliaasti,\nvarta vasten suututtaakseen apotti Capdepont'ia, näin meidän kesken\nsanoen, luulen teidän menneen vähän liian pitkälle. Niinkauan kuin\nolenkin teitä tuntenut, on minun ollut mahdotonta huomata minkäänlaista\njohdonmukaisuutta vihanpurkauksissanne minua kohtaan, -- te olette\nminut siihen totuttaneet -- mutta jos hävyttömyytenne menee niin\npitkälle, että hyökkäätte itse paavin määräyksiä vastaan...\n\n-- Kunniamerkin ja silkkikaapun myöntäminen ei varmaankaan ole\nmikään dogmaatillinen määräys, ja mitä noista turhista, papillisista\nkoristuksista olen sanonut, ei voitane käsittää hyökkäyksenä Pyhää Isää\nkohtaan, jota pidän arvossa ja kunniassa.\n\n-- No, johan alkaa kuulua vähän malttiakin, toivotan onnea...\nJatkakaa...\n\nPiispan ivallinen kehoitus saattoi julmistuneen ylijohtajan hämilleen.\nHän jäi seisomaan liikkumattomana keskelle salia, jonne tietämättään\noli astunut. Epämääräisesti tuijottaen eteensä, pyyhki hän kirkkaita\nhikipisaroita otsaltaan. Kun ei hän vihansa vimmassa enään voinut\nlöytää ajatustensa juonta, täytyi hänen jättää sikseen solvaukset,\njoita hänellä vielä olisi ollut tehtävänä hänen ylhäisyyttään de\nRoquebrun'iä vastaan, ja kunnialla peräytyäkseen tuosta kuumasta\nottelusta, uudistaa apotti Micalin kysymys.\n\n-- Saisinko vuorostani luvan kysyä, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän,\nketkä, Maristat, Dominikaanitko vai Latsaristat tulevat meidän jälkeen\nottamaan laitoksen johdon käsiinsä?\n\n-- Tämä on siis teille hyvin tärkeää tietää?\n\n-- Kumma olisi, jollei niin olisi laita, kun olemme pakotetut\nluovuttamaan sijaamme tuleville mitä kalleimman perinnön, joukon\nlahjakkaita oppilaita, vilpittömiä ja hurskaita sydämiä.\n\n-- Olkaa tyydytetty. Teidän sijaanne tulevat _Katolisen Opetuksen Isät_\nArras'in hiippakunnasta.\n\n-- _Katolisen Opetuksen Isät!_ huusi apotti Capdepont, uudestaan\nkiihoittuen. Mutta onhan se veljeskunta aivan tuntematon. Ja semmoisten\nherrojen tähden te karkoitatte meidät?\n\n-- Tämä menee liian pitkälle! vastasi piispa, joka jo vihdoinkin oli\nikävystynyt vastustajaansa ja tahtoi päästä hänestä. Minä olen teidän\npiispanne, herra, lausui hän arvokkaalla totisuudella, ja käsken teidät\nastumaan nimituomioherran virkaanne Pyhän Ireneon kapitulissa 27 p:nä\ntätä kuuta, jollette tahdo tulla poisajetuksi sieltä, samoin kuin\ntäältäkin.\n\n-- Valta on teillä! sanoi Capdepont synkällä äänellä, astuen hitain\naskelin penkkiinsä.\n\nHarmistuneena kavahti vanha piispa äkkiä pystyyn.\n\n-- Herra apotti, sanoi hän, teidän sananne ilmaisevat vihaa ja\nkenties kostonhimoakin. Muistan hyvin että minun tullessani paavin\nvapaaehtoisen vaalin kautta nimitetyksi Lormières'in piispaksi, olitte\nte itse vähällä tulla nykyiselle sijalleni. Tarpeetonta oli teidän siis\nsolvauksillanne sitä minulle muistuttaa. Teidän on kiittäminen lukuisia\nsuosijoitanne Pariisissa, -- en tahdo sanoa Roomassa, -- että teillä\nvielä on mahdollisuus kohota piispan arvoon; mutta sitä odottaessanne,\ntäytyy teidän alistua hiippakunnan korkeimman vallan alle, taikka\njoudutte te sen muserrettavaksi.\n\nHuolimatta apotti Mical'in viittauksista, teki apotti Rufin Capdepont,\nveri kuohuksissa kumarruksen ja lähti tiehensä.\n\nApotti Lavernède nousi seisoalle.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, olen pahoillani siitä, että minä olen antanut\naihetta surkuteltavaan kohtaukseen. Olkaa vakuutettu etten minä\nsanallakaan ole pyytänyt herra ylijohtajaa puolustamaan itseäni teidän\nylhäisyytenne edessä. Moneen vuoteen ei apotti Capdepont'in ja minun\nvälillä ole muuta yhteyttä ollut, kuin mihin papinvirkamme meidät\nvelvoittaa.\n\n-- Herrat opettajat, lausui piispa vähän rauhoittuneena, ensi tilassa\ntulen ilmoittamaan muillekin heidän paikkansa.\n\nJa käteltyään apotti Lavernède'ä -- kunnianosotus, jota hän ei turhaan\ntuhlannut, -- otti hän hattunsa ja keppinsä ja poistui yliseminaarista,\ntaakseen katsomatta.\n\n\n\n\nIII.\n\nRufin Capdepont.\n\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei antautunut harhaluulon valtaan:\nisku, jonka hän vastikään oli tehnyt, oli kamala, ja hän tiesi hyvin\nettei Capdepont'in kiihottaman papiston äänetön sota häntä vastaan\nvoinut olla ilmileimahtamatta.\n\nHuolimatta näistä päivän polttavista kysymyksistä, asteli pieni vanhus\nyksinään pitkin luostarikaupungin mutkaisia katuja, kolahuttaen\nkeppiään tasaista kivikatua vasten. Hän pysähtyi tapansa mukaan\nporttikäytäviin siunaamaan ja hyväilemään pieniä lapsia. Ilma oli\nkaunis, ja koska hän myrskyisestä kokouksesta uupuneena tarvitsi\nulkoilman virkistystä, jatkoi hän kävelyänsä aina tehdaskaupunkiin asti.\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun rakasti tehdaskaupunkia. Hän kävi\nsiellä usein, pistäytyäkseen tehtaisiin, jossa häntä kohdeltiin\nkunnioittavimmalla myötätuntoisuudella, ja hiipiäkseen alhaisimpiin\nmökkeihin jakelemaan almuja.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, tulkaa meille, tulkaa meille! huusivat vaimot\njo kaukaa nähdessään hänet poikkeavan heidän kadulleen.\n\nNöyränä kuin apostoli, osoittamatta vähääkään sitä ylpeyttä, josta\nherra Capdepont oli häntä syyttänyt, kapusi hän ylös horjuvia\nrappuja, otti tuolin ja istuutui alas. Ja silloinkos sitä alkoi\nsadella ijankaikkisia valituksia: -- Leipä on kallistunut... mies on\nsairaana..., pienokaiset ovat ilman vaatteita... -- Ja kunnon piispa\nantoi, antoi ja antoi antamistaan.\n\nKaikki ihmiset tiesivät, että hän hiippakuntaan tullessaan oli ollut\nrikas, vaan että hän nyt oli köyhä. Olihan hän äskettäin myönyt\nvaununsa ja hevosensakin auttaakseen erästä varatonta tehtailijaparkaa\nuudestaan rakentamaan tehtaansa, jonka Arbouse virran äkillinen tulva\noli hävittänyt. Siitä saakka oli hän kulkenut jalkasin, nauttien\nsanomattomasti tästä uudesta asemastaan.\n\n\"Olen siten lähempänä köyhiäni\" sanoi hän apotti Ternisienille, joka,\nrikas kun oli ja peljäten että vanhus, jota hän jumaloitsi, vaivaisi\nitseään liiaksi, tahtoi lahjoittaa hänelle uuden tiuhtiparin.\n\nJos Lormières'in piispalla, olisi ollut itsensä hillitsemisen kykyä, ja\njos hän olisi enemmän punninnut sanojaan, niin olisi hän epäilemättä\ntullut kansassa pyhäksi tunnustetuksi, niin kuin esim. Cheverus ja\nMiollis. Mitä armeliaisuuteen ja laupeuden töihin tulee, ei hänellä\nsuinkaan ollut mitään kadehdittavaa näiden korkeiden piispallisten\nesikuvain uhraavaisen ja jalon elämän suhteen.\n\nKumminkin kiiruhdamme huomauttamaan, että hänen ylhäisyytensä\nde Roquebrunin vääryydet, mitä tulee hänen tarkastustoimeensa\nyliseminaarissa, olivat enemmän näennäisiä kuin todellisia. Aina siitä\nsaakka kuin hän Lormières'iin tuli, oli hän koittanut hienotuntoisella\nkohtelulla voittaa herra Rufin Capdepontin sydämen. Mutta ei\nmikään voinut herättää myötätuntoisuutta tuossa taipumattomassa ja\nkovassa luonteessa. Turhaan oli piispa, joka jo kauan sitten oli\nhuomannut ylijohtajan kunnianhimon, toimittanut hänelle hallitukselta\nKunnialegionan ristin; turhaan oli hän, lisätäkseen hänen tulojaan,\nnimittänyt hänen Pyhän Ireneon nimituomioherraksi. Apotti Capdepont\nkiitti vaan kohteliaisuustapojen mukaan, lausumatta sanaakaan, joka\nolisi antanut aihetta toivoon että hänen sydämensä oli heltynyt.\nSanalla sanoen, herra ylijohtaja ei voinut unohtaa, että hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun omisti paikan, jota hän oli himonnut ja\njota hän piti itselleen puoleksi luvattuna; sitä hän ei koskaan tulisi\nhänelle anteeksi antamaan. Tämän kukistamattoman ja hurjaluontoisen\nihmisen silmissä oli Lormières'in nykyinen piispa ainoastaan vallan\nanastaja, eikä mitään muuta.\n\nMutta pysähtykäämme tarkastelemaan tuota omituista ja harvinaista\nluonnetta.\n\nRufin Capdepont oli syntynyt vuonna 1815 pienessä Harros'in kylässä\nhiippakunnan äärimmäisessä osassa Espanjan rajalla. Lormières'in\nyliseminaariin tuli hän jo kahdenkymmenen vuotiaana. Hänen klassillisia\nopintojansa oli kotikylässä suurella leväperäisyydellä hoitanut\npitäjän vanha pastori, joka oli enemmän huvitettu rautujen onkimisesta\nvuoriston kalarikkaista vesistä, kuin nuoren Rufin'in ymmärryksen\nkehittämisestä. Mutta onneksi oli maaperä hedelmällinen, ja, huonosta\nkylvöstä huolimatta, nuo harvat siemenet, jotka silloin tällöin\nsattuivat vakoon putoamaan, kasvoivat semmoisella nopeudella, että\noppilas itse pian alkoi vaatia uusia opettajia ja halusi jättää\nkotiseutunsa.\n\nEnsi ajat yliseminaarissa, jonne hän tuli hiippakunnan\nrahastonhoitajaksi, tuottivat hänelle harmia ja kärsimyksiä.\nNuorukaisilla, jopa ankarimmankin kurinpidon alaisina, on heidän ikänsä\nominaiset mieliteot: he ovat pilkkaajia, härnääjiä ja kiusantekijöitä.\nSeminaarissa, niinkuin kaikkialla muuallakin, on nuoruudella aikansa.\n\nCapdepontin säännöttömät piirteet olivat vuosien kuluessa\nsopusointuisiksi kehittyneet, hänen kasvonsa, jotka aikaa myöten olivat\nsaaneet ankaran ja tylyn luonteen, vaikkei ne sentään olleet hienoutta\nja jaloutta vailla, olivat silloin, hänen kahdennellakymmenellä\nikävuodellaan, kulmikkaat ja kalpeat, kellertävät silmät olivat kuin\nnäverin pistämät, nenä oli pitkä ja rehevä ja sen päästä ikäänkuin\nhalkeama, tukka takkuinen kuin tappurapensas.\n\n\"Katso turpaa! katso turpaa!\" huusivat toverit kuhisten hänen\nympärillään.\n\nHänen olisi pitänyt nauraa heille; mutta nyrkit puristautuivat ja hän\nolisi mielellään rynnännyt vihollistensa päälle.\n\nEräänä päivänä Mical'in, tuon ilkeäsisuisen apinan nauraessa sitä\nylenmääräistä kömpelyyttä ja mauttomuutta, jolla Harros'ilainen sitoi\nleveätä papinkaulustaan pitkään haikara-kaulaansa, hyökkäsi tämä nyrkit\nkohollaan häntä vastaan; sitten, hilliten rajua luonnettansa, hän\npoistui yksinäiseen nurkkaan, missä viha ja raivo purkautui haikeisiin\nkyyneleihin.\n\nIkävä ominaisuus etelämaalaisissa on heidän kiihkonsa jaella lisänimiä.\nMikä haukkumanimi annettaisiin uudelle tulokkaalle? Nuoret päät olivat\ntyössä.\n\nEräänä aamuna, _kirkkohistorian tunnilla_, teki professori seuraavan\nkysymyksen nuorelle Capdepont'ille: \"Mikä kuningas oli Cyruksen kanssa\nosallisena Babylonian valloituksessa?\"\n\n\"Tigrane, Armeenian kuningas\", vastasi Rufin Capdepont.\n\nKaikki toverit katsoivat häneen. Kauan etsitty nimi oli löydetty. \"Hoo,\n_Tigrane! Tigrane_!\" huudettiin hänelle joka haaralta, tunnin loputtua.\n\nTällä kertaa ei voimakas Harros'in talonpoika voinut itseään pidättää,\nvaan hyökäten kiinni Lavernède'iin, ensimäiseen, joka hänen eteensä\nsattui, survasi hän hänet yhdellä sysäyksellä maahan.\n\n\"Voi! tiikeri!... tiikeri sinä olet!\" valitteli onneton Lavernède,\njonka haavoittuneesta polvesta veri vuosi teräville pihakiville.\n\nMutta Capdepont'in nyrkit eivät enään auttaneet; toiset olivat\noivaltaneet hänen luontonsa laadun, eikä häntä tästälähin toisin\nnimitetty kuin _apotti Tigrane'ksi_.\n\nMutta mitä oli tekeminen? Kuinka oli tuo sietämättömäksi käynyt vaino\nlakkautettava? Capdepontin kunnianhimo ei löytänyt siihen kuin yhden\nainoan keinon: hänen täytyi kohota kaikkia heitä ylemmäksi säännöllisen\nkäytöksen ja ahkeruuden kautta. Kun hän kerran pääsisi luokan\nensimmäiseksi oppilaaksi, ja opettajat julkisesti tunnustaisivat hänen\netevämmyytensä -- ken uskaltaisi silloin häntä ahdistaa.\n\nJa niin kävikin kuin hän oli tahtonut. Kahdeksan kuukauden perästä\nseminaariin tultuaan, oli hän yhtämittaisella edistymisellään voittanut\nopettajainsa suosion ja pakoittanut toverinsa vaikenemaan, jotka\nhämmästyneinä ja noloina huomasivat suuresti erehtyneensä.\n\nLupa-aikoina, jolloin kaikki ilomielin riensivät omaistensa luokse,\npyysi nuori pappimme lukujensa kiihkossa jäädä yliseminaariin.\n\nMinkätähden olisikaan hän lähtenyt tuonne vuoristoon? Äitiänsäkö\ntervehtimään? olihan äiti terve; hän tiesi sen. Vanhaa pastoriako\ntapaamaan? Mitä henkistä hyötyä olisi hänellä siitäkään ollut? Kunpa\nsiellä Harros'issa edes olisi ollut sellainen pohjaton kirjasto kuin\nse, jota hän täällä sai käyttää mielinmäärin. Hän istui päiväkaudet\nkirjainsa ääressä, ja oleskeli iltasin opettajainsa seurassa, joiden\nkanssa hän oli tullut yhä tuttavallisempaan ja sydämellisempään\nsuhteeseen.\n\nOi, niitä keskusteluja, väittelyitä ja esitelmiä, joita silloin\npidettiin _ali-diakonien_ ja _tonsuroittujen_ pihoilla tähtien\nvalossa! Kuunnellessa näitä professorien väittelyitä, joihin hän ei\nsanallakaan rohjennut puuttua, teroittui hänen aina valveilla oleva\njärkensä erinomaisesti skolastiseen perustelutaitoon. Milloin kykenisi\nhänkin lausumaan ajatuksensa samalla luontevuudella, samalla sanojen\nrunsaudella ja samalla pontevuudella kuin hänen opettajansa?...\n\nKuumimpien _dogmaatillisia, siveysopillisia ja kirkkohistoriallisia_\nkysymyksiä koskevien keskustelujen jälkeen, kun innostuneimmatkin\nprofessorit olivat jo kauan sitte levolle menneet, hiipi nuori Rufin\nhiljaan alas kirjastoon, ja saadakseen itsenäistä mielipidettä riidan\nalaisina olleista kysymyksistä, kaiveli hän esille puheina olleet\nkohdat, viettäen siten suurimman osan yötä.\n\nPian oli Rufin Capdepont suorittanut alimmat arvo asteet ja tuli vuoden\nperästä ali-diakoniksi.\n\nJuuri tähän aikaan, huomatessaan itsensä peruuttamattomasti sidotuksi\nhengelliseen säätyyn, heräsi hänessä ensikerran ajatus suorittaa\nsemmoisiakin opintoja, jotka erityisesti voisivat olla hänelle eduksi\nvirkauraan nähden. Kasuistiikka [Omantunnon-asiain selitys-oppi] ei\nlainkaan sopinut hänelle. Kiivas ja tulinen luonteensa halusi pikemmin\ntaistella ihmisten kuin joutavien omantunnon kysymysten kanssa,\nja hänestä tuntui kuin olisi _historia_ ollut hänen oikea alansa.\nJa mikäpä historia onkaan viehättävämpi ja suurenmoisempi, kuin\nkirkkohistoria, joka pääkohdittain kertoo vuosisatojen halki maailman\nhistorialliset tapahtumat?...\n\nMikä viehätys! Paavit oppisääntöjen yhteyden perustajina, paavit,\nmaailman todelliset kuninkaat, kuningaskuntain yliherroina ja\npaavit, joihin tavallansa koko Euroopa keskittyy, kirkon hallituksen\njumalallisen perikuvan mukaan muodostaen kaikki maalliset valtakunnat.\nJa sitten mikä unelma! Että Sixtus viides alhaisesta sikopaimenesta oli\nvoinut nousta paavin valtaistuimelle, jonka vertaista ei ole olemassa\nkorkeuteen ja loistoon nähden...\n\nNoista häikäisevistä näyistä lumottuna, ajatteli hän ehdottomasti\nlapsuutensa aikoja, jolloin hänkin Harros'in tammimetsiköissä oli\nmonet kerrat ajanut sikoja laitumelle. Sitä paitse ohjasi hänen\nsuojelijapyhimyksensä _Tyrannius Rufin_ häntä kääntymään tälle uralle:\nolipahan itse viidennen vuosisadan alkupuolella kääntänyt latinan\nkielelle Eusebius Cesarealaisen _kirkkohistorian_.\n\nKahdenkymmenenviiden vuoden vanhana vihittiin Capdepont papiksi ja sai\nvikaarion paikan Pyhän Frumention seurakunnassa Lormières'issä. Piispa,\njoka oli kuullut kerrottavan hänen erinomaisesta etevyydestään, tahtoi\npitää hänet läheisyydessään merkillisenä kykynä.\n\nMutta huolimatta suosiosta, jota herra Grandin, hänen ylhäisyytensä de\nla Guinaudie'n kolmas seuraaja, oli hänelle yhä edelleen osoittanut,\noli Capdepont kahdessa vuodessa sanomattomasti ikävystynyt tähän\ntoimeensa, ensin Pyhän Frumention, sitten Pyhän Irenen seurakunnassa.\nHerran ehtoollisen jakaminen sairaille, kuolleitten hautaaminen,\nparantumattomain ulkokullattujen ripittäminen, nämä toimitukset, jotka\nhän suoritti nurkumatta, kiusasivat häntä itse asiassa äärettömästi.\nJa kuinka pitkälle tämä velvollisuuksien täsmällinen noudattaminen\nhäntä sitten saattaisi? Mahdollisesti tulisi hän kahdenkymmenen vuoden\nperästä nimitetyksi rovastiksi johonkin köyhään vuoristoseurakuntaan.\nSenkö tähden hän oli niin uupumattomasti lukenut ja senkö tähden hän\nyhä vieläkin niin intohimollisesti työskenteli, valmistaen yhdelle\nPariisin kuuluisimmista kustantajista uutta, selityksillä varustettua\nkäännöstä pyhän Thomas d'Aquinon teoksista? Hänen täytyi tavalla tai\ntoisella päästä pois tästä elämästä, joka tuhlattuna halpaan toimintaan\nja niin sanoaksemme vajoutuneena viralliseen jokapäiväisyyteen, ei\nmitenkään saattanut häntä tyydyttää.\n\nVaan kuinka pääsisi hän irti tuosta ikeestä? Kuinka saavuttaisi hän\nvapautensa?...\n\nHänellä oli oma suunnitelmansa.\n\nJoka kahdeksas päivä otti piispa salongeissaan vastaan Lormières'in\nylimykset, jotka kreivi de Castagnerte'n esimerkki oli saanut tänne\nasettumaan. Siellä oli Rufin Capdepont toisinaan hiippakunnan korkeiden\nvallikkojen mukana seuraan kutsuttuna tehnyt tuttavuutta parooni\nThévenot'in kanssa. Thévenot, yksi paikkakunnan vanhoja teollisuuden\nharjoittajia, oli paperitehtaittensa kautta rikastunut ja oli vuodesta\n1830 herra de Castagnerte'n jälkeen jäsenenä edustajain kamarissa.\nParooninarvonsa oli hän ansainnut vaatimattomalla olennollaan\nja nöyrällä käytöksellään ministeristöä kohtaan. Muuten oli hän\nrakastettava ja oppinut mies; raha- ja teollisuuskysymyksissä sangen\ntaitava sekä erittäin kykenevä valiokunta-toimissa.\n\nVuonna 1832 oli Thévenot mennyt naimisiin Pariisissa erään neiti\nBaladier'in kanssa, joka oli nuori, kaunis sekä hiukan kevytmielinen,\nluostarikaupungin hienon maailman arvostelun mukaan, ja tarpeellisen\najan kuluttua lahjoitti hänelle terveen ja punakan pojan, oikean\npulskan saksalaisen nuken.\n\nMiksi olisi nuori tulokas kasvatettava? Minkälainen kasvatus olisi\nvastaiselle paroonille sopivin?\n\nTästä asiasta ei lapsen oma isä nostanut kysymystä, vaan sen\nteki Capdepont ensi kertaa tavatessaan Lormières'in edusmiehen\npienen Edmondinsa seurassa. Mikä oiva keksintö todellakin! Erota\nhiippakunnasta ja seurata paroni Thévenot'ia Pariisiin hänen poikansa\nopettajana!...\n\nPariisiin!...\n\nSemmoinen voimakas luonne, kuin oli tuima Harros'in vuoristolaisemme,\nvoittaa kaikki vastukset. Lymyten paroonittaren taakse, jonka hän\noli hehkuvalla kaunopuheliaisuudellaan saanut puolelleen, voitti\nhän piispan vastahakoisuuden, joka itsepäisesti tahtoi pitää häntä\nluonansa, taivutti mielensä mukaan edusmiehen tahdon, joka oli\npäättänyt panna poikansa Saint-Louis'in lyseehen, ja kun istuntokausi\nalkoi, läksi hän Lormières'istä lujana siinä asemassa, jota oli\nitselleen himonnut.\n\nOltiin alussa vuotta 1843.\n\nThévenot'in perhe oli löytänyt valtiaansa.\n\nOn olemassa luonteita, joita kohtalo ei voi pakoittaa ala-arvoiseen\nasemaan. Ne murtavat ahtaat kehykset, joihinka heitä tahdotaan sulkea\nja ulottavat vaikutuksensa kauas ympäristöönsä. Aluksi näyttivät\nRufin Capdepont'in tehtävät rajoittuvan yksinomaisesti hänen\nopettajavelvollisuuksiinsa; mutta kun hän kolmen kuukauden kuluttua\nläksi muutamaksi päiväksi Saint-Germain'iin tervehtimään erästä\nystäväänsä, herra Jérôme Bonnardot'ia, kirkollisasiain ministerin\nkaukaista sukulaista, oli Lormières'in edusmiehen hotellissa Lillen\nkadun varrella äkkiä syntynyt ääretön tyhjyys. Sitä eivät tunteneet\nainoastaan Edmond, joka kaipasi opettajaansa, ja paroonitar, joka\nkykenemättä enään pitsinpäätäkään ostamaan ilman apotin neuvoa, vaati\nhäntä kaikin mokomin palaamaan, vaan paroonikin, tottuneena istunnosta\npalatessaan kuuntelemaan hänen mielipiteitään, ehkäpä määräyksiäänkin,\nilmoitti, ettei hän enään tulisi toimeen ilman apottia, ja oli kylliksi\nlapsellinen sanomaan se hänelle itselleen.\n\nRufin Capdepont palasi voittajana Lillen kadulle. Hän tarttui\ninnokkaasti Thévenot'in talon hallituksen ohjaksiin, joita hän oli\nkärsivällisyydellä selvitellyt, aikoen käyttää niitä kunnianhimonsa\nnöyrinä palvelijoina. Kolmenkymmenen vuotiaana ei hänellä voinut olla\ntoivoa piispan virkaan pääsemisestä; mutta piispan arvo oli tullut\nhänen pysyväiseksi ja tirannimaiseksi unelmakseen, ja sentähden\ntäytyi hänen ahkeroida, työskennellä lakkaamatta tasoittaakseen\nsiihen päämäärään vievät tiet. Ja semmoisen päämäärän saavuttamiseksi\nosaisi hän kyllä käyttää kaikkia vallassaan olevia keinoja: herra\nde Thévenot'in varallisuutta, hänen lukuisia tuttavuuksiaan ja\nsuuremmoista elämäntapaa; erittäinkin hän ei laiminlöisi hyväkseen\nkääntää virallisessa maailmassa perehtyneen paroonittaren viehättävää\nja sukkelaa kevytmielisyyttä; sillä jos hän kerran saisi sen päähänsä,\nniin saattaisi hän helposti lumota kirkollisasiain ministerin ja\nsopivassa tilaisuudessa viekotella hänet ratkaiseviin lupauksiin.\n\nJos _tottumus siveellisyyteen_, pyhän Clemens Alexandrialaisen lauseen\nmukaan, _koventaa sydäntä_, niin tottumus kunnianhimoon sen sijaan\nkuihduttaa sitä. Kuvauksemme Capdepont'in luonteesta olisi huonosti\nonnistunut, jos lukija olisi vähääkään tullut epäilleeksi hänen\nsuhdettaan rouva Thévenot'iin. Tämä ankarannäköinen, lyhytpuheinen\npappi ei ollut mikään salonkimies. Hänessä ei ollut vähääkään tuota\nhienoutta, liukkautta ja irstaisuutta, joka oli omituista viime\nvuosisadan apoteille.\n\nTunnustaa näet täytyy, että Capdepont'illa oli hyvin tarkka\nvelvollisuuden tunto, että hän oli hurskas, uskollinen kaikissa\nhartauden harjoituksissa ja mahdollinen mitä ankarimpaan\nrehellisyyteen. Syntyään yhteiskunnan alimmista kerroksista ja kantaen\n-- todella kova kohtalo! -- etevän neron taakkaa, pyrki hän kohoamaan\nalhaisen syntyperänsä alangosta tavoitellakseen piispan istuinta; mutta\npappiuden arvontunto oli hänessä puhtaana säilynyt, eivätkä mitkään\nseikat olisi saaneet häntä sitä loukkaamaan. Hän kunnioitti suuresti\nparoonitar Thévenot'ia; mutta tämä nainen saattoi olla hänelle hyödyksi\nhänen pyrintönsä toteuttamisessa ja kiihkeän aikeensa yllyttämänä\nkäytti hän häntä sokeasti tarkoituksiinsa. Intohimonsa vallassa hän ei\nkyennyt käsittämään ja arvostelemaan kuinka vähän sopivata tämä kaikki\noli, vaan päinvastoin tuntui se hänestä ihan luonnolliselta. Se ei\nollut julkeutta, vielä vähemmin turmelusta, vaan naiivisuutta.\n\nEnnen aikaan oli Thévenot'in perheellä kerran kuukaudessa\nvastaanottopäivä; mutta tätä nykyä pidettiin siellä Capdepontin\nvaatimuksesta kerran viikossa päivälliskutsumuksia ja hotellin ovet\nLillen kadun varrella olivat joka tiistai vieraille avoinna.\n\nSuurta hämmästystä herätti talon jokapäiväisissä vieraissa, pääreissä,\nedusmiehissä, ja korkeissa virkamiehissä, kun seuraan alkoi vähitellen\nimeytyä hengellisen säädyn jäseniä. Alussa ei pöydässä näkynyt kuin\nyksi ainoa, apotti Capdepont'in suuri silkkinen papinkaulus; sittemmin\nilmestyi sinne kaksi, kolme, neljä... Vihdoin, eräänä iltana,\nkeskustelun ollessa kuumimmillaan muutamain kiivaiden voltairelaisten\nja Edmond'in ylpeän opettajan välillä, joka yritti olemaan kaikkena\nkaikille, ilmoitti ovenvartija yhtäkkiä hänen ylhäisyytensä Pariisin\narkkipiispan.\n\n\"Ohoh! Thévenot käypi siis ripillä?\" ilkkuivat muutamat kaljupäät\nherrat korjaten luunsa kiireimmän kautta.\n\nHämillään ja neuvottomana aikoi Lormières'in edusmies kenties nuhdella\nCapdepont'ia hänen tuottamastaan harmista, kun hän samassa tunsi jonkun\npuristavan kättään.\n\n\"Olette rohkea, herra parooni\", sanoi ilkeäsisuinen markiisi de Boissy,\n\"te otatte vastaan papistoa, jota hovissa katsotaan karsain silmin!\"\n\nJa kääntyen sitten erään kauniin naisen puoleen jatkoi hän:\n\n\"Hyvästi, rakas ystävättäreni, palaan takaisin niin pian kuin haluan\ntulla käännetyksi.\"\n\nJa niin poistui hänkin vuorostaan.\n\nV. 1847 Joulukuun 21 p:nä parooni Thévenot, joka ei koskaan ollut\nlähestynyt puhujalavaa, kapusi yhtäkkiä portaita ylös. Hämmästys oli\nyleinen, arvaahan sen.\n\n\"Minnekkäs sitä nyt mennään?\" kysyi presidentti Dupin, joka tunsi hänet\naina vuodesta 1830 ja oli toisinaan hänen luonaan vieraillutkin.\n\nVähääkään hätääntymättä alkoi Lormières'in edusmies pitkän esitelmän\n_Kirkollisista eläkkeistä_.\n\n\"Riittää jo! riittää jo!\" huusivat kaikki yhteen ääneen.\n\nMutta herra Thévenot jatkoi vaan. Ja lopettaen saarnansa muutamilla\npyhän Augustinon sanoilla astui hän ylpeänä alas.\n\n\"Mutta sehän oli oikea kapusiinilainen!\" huudahti marsalkka Soult. --\n\"Anteeksi, ettepä osuneetkaan oikein\", vastasi Dupin vanhempi, pikemmin\n\"_cap... deponilainen_.\"\n\nSille naurettiin, ja pikkulehdille piisasi siitä iloa koko viikoksi.\n\nMutta Capdepont pääsi kuin pääsikin tarkoituksensa perille. Joulukuuta\n31 p:nä, pari päivää sen jälkeen kun hyväluontoinen Thévenot oli hänen\nkäskystään pitänyt tuon pitkäpiimäisen puheensa, kertoi herra Jérôme\nBonnardot kirkollisasiain ministeriltä kuulleensa, että hänen nimensä\noli piispan ehdokas-listaan merkitty.\n\nMikä ilo!...\n\nMutta pahaksi onneksi alkoi kuulua huhuja uudistuspuuhaajien\njuhlapidoista, ja valtiollisen taivaan ranta synkkeni synkkenemistään.\n\nHelmikuun vallankumous puhkesi ilmi.\n\nKauhistus oli suunnaton Thévenot'in hotellissa Lillen kadun varrella.\nParooni, jolle pelko oli antanut voimaa, kokosi kiireimmän kautta\ntavaransa ja huolimatta paroonittaren vastustuksista lähdettiin\nLormières'iin.\n\nRufin Capdepont oli huolestunut. Nuo odottamattomat tapaukset, jotka\nsotivat niin kokonaan hänen suunnitelmaansa vastaan ja tekivät sen\ntoteuttamisen milt'ei mahdottomaksi, olivat kovasti säikähyttäneet\nhäntä. Mutta hän virkosi kumminkin tuosta puutumuksen tilasta ja tuskin\npari viikkoa oli etelässä eletty kun hän oli jälleen tointunut ja\nsaanut takaisin entisen kunnianhimonsa ja toimintakykynsä.\n\nTänä levottomana aikana oli yksi ainoa kysymys jokaisen huulilla:\nse oli jäsenten vaali perustuslainsäätäjäkokoukseen. Capdepont\nyllytti parooni parkaa, joka oli yhä vieläkin masentuneena suuresta\nonnettomuudestaan, pitämään itseään esillä, selittäen sitä hänen\nvelvollisuudekseen. Kun hänen ylhäisyytensä Grandin lähettää\nehdokkaansa puoltamiseksi kiertokirjeen hiippakunnan papistolle, olisi\nmenestys varma.\n\nMitä vielä! tapahtuikin päinvastoin kuin mitä väsymätön apotti oli\notaksunut. Liiallisen katolismielisyytensä tähden tuli parooni\nkärsimään nöyryyttävän tappion; hän olisi tarvinnut vähintäin neljä\ntuhatta ääntä, mutta sai tuskin kolmea tuhatta viittä sataa.\n\nRufin Capdepont harkitsi tyystin asemaansa. Laiva, jolle hän oli\nuskonut henkensä ja tavaransa, vuosi ylt'ympärinsä eikä koskaan\nlähestyisi piispan istuinta. Hänen etunsa vaati -- ja niin oli ehkä\nJumalankin tahto -- jättämään Thévenot'in perhe ennen sen täydellistä\nhaaksirikkoa. Koska entinen edusmies Thévenot oli saanut kuulla niin\npaljon moitetta tasavaltalaisilta, antaessaan poikansa pappismiehen\nkasvatettavaksi, olisi ehkä hyvinkin viisasta panna Edmond lyseehen.\nTämä mies, älykäs ja sitkeä tavoituksissaan, sai Thévenot'in\nuskomaan mitä tahtoi; onneton edusmies, masentuneena sekä surkeasta\nvaalitappiosta että taloudellisista vahingoista, joita Pariisin\nylellinen elämä oli hänelle tuottanut, päätti viipymättä lähettää\npoikansa Toulose'n lyseehen.\n\nSeuraavana aamuna oppilaansa lähtöpäivän jälkeen läksi Rufin Capdepont\nThévenot'in kauniista kartanosta, joka sijaitsi Arbousevirran\nrannalla vähän matkan päässä paperitehdaskaupungista, sulkeutuakseen\nyliseminaariin, jossa hän hänen ylhäisyytensä Grandin'in suosiollisella\nluvalla sai yksinäisyydessä viettää muutaman päivän.\n\nTämä pappi, jonka elämä oli tähän asti ollut ainoastaan kuumeentapaista\ntavoittelemista, kaipasi vihdoinkin rauhaa. Käsissä oleva hetki oli\nhänelle juhlallisista juhlallisin. Tehtävästä päätöksestä riippui näet\nkoko hänen tulevaisuutensa.\n\nTavatessaan entisen toverinsa apotti Mical'in, tätä nykyä _siveysopin_\nprofessorin yliseminaarissa, uskoi hän hänelle salaisimmat aikeensa,\npyytäen hänen neuvoaan tänä tuskan ja ahdistuksen hetkenä. Omasta\npuolestaan oli hän taipuvainen viipymättä palaamaan Pariisiin. Hän\nuudistaisi siellä entiset tuttavuutensa, tapaisi moniaita kansan\nedustajiksi päässeitä entisiä päärejä, sekä ystävänsä Jérôme\nBonnardot'in, joka oli aina valmis häntä auttamaan. Ja lopuksi\nsuorittamalla jumaluusopilliset tutkinnot hankkisi hän itselleen\nprofessorin arvon; sillä olihan Sorbonne kaikkina aikoina ollut\npiispojen taimitarha?\n\nPilkallinen Mical pudisti epäilevästi päätänsä ja kehoitti ystäväänsä\nkaikin mokomin pysymään Lormières'issa.\n\n-- Ja mitä täällä tekisin? kysyi Capdepont.\n\n-- Täälläkö! mitä ikänä vaan tahdot. Voit päästä yliseminaarin\nylijohtajaksi ja samalla _kirkkohistorian_ professoriksikin, jos vaan\nhaluat.\n\n-- Ovathan nuo virat täytetyt tietääkseni.\n\n-- Kyllä; mutta vanha, kivuloinen Gaudron tahtoo erota virastaan.\n\n-- Entäs piispanistuimeni?\n\n-- Totta tosiaan! sinä tulet Lormières'in piispaksi...\n\n-- Onko sinulla siis keino vapauttaa hiippakunta.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä Grandin'in käsistäkö?... Velikulta, hänellähän\non hivuttava keuhkotauti, sen on veljeni, tohtori Micael, minulle\nsanonut. Tauti on pitkällinen mutta varmaan kuolettava. Voithan\nkeskustella siitä salaa veljeni kanssa...\n\n-- Minä jään, huudahti Capdepont, puristaen ystävänsä kättä, minä jään!\n\nKerran yliseminaarin ylijohtajaksi tultuaan, piti hänen päästä\nLormières'in hiippakunnassa yhtä itsevaltiaaksi kuin hän oli ollut\nThévenot'in perheessä: hänen täytyi saada kaikki tahtonsa alaiseksi.\nPiispaa, joka eli sulkeutuneena palatsiinsa, piti hän vallassaan;\nhän hoiti pienimmätkin hallinto-asiat, eikä laiminlyönyt ainoatakaan\ntilaisuutta, missä suinkin sopi käyttää varapiispan virkavaltaa, sillä\ntämänkin arvonimen oli hän vaatinut itselleen heikolta piispalta.\nPitäen hyödyllisenä tarkoituksilleen tutustua hiippakunnan pappeihin,\nkehoitti hän piispaa rauhassa hoitamaan itseään lämpimässä kamarissaan,\nkutsui Pariisista erään piispan _in partibus_ [nimipiispa uskottomien\nmaassa], nimittäin ystävänsä Jerichon piispan, ja läksi hänen\nkanssaan matkustamaan ympäri hiippakuntaa, käyden kaikkialla, läänin\npääkaupungista kurjimpaan kylään saakka.\n\n-- Kas tässä, hyvät herrat, on teidän vastainen piispanne, lausui\ntavantakaa hiippakunnan papeille hänen ystävänsä Capdepont'ia osoittaen.\n\nVihdoin, kesäkuulla 1855, päätti hänen ylhäisyytensä Grandin erota\ntästä elämästä ja kuoli.\n\nRufin Capdepont riensi Pariisiin, valmistaakseen itselleen\nasianomaisten suosiota. Hän tapasi siellä arkkipiispan, ministerin,\nmuutamia senaattoreja, kaksitoista edusmiestä ja saipa vielä\ntilaisuuden tulla esitetyksi keisarinnallekin, joka suvaitsi osoittaa\nhänelle suurta huomiota.\n\nMutta _Hôtel du bon La Fontaine'en_, johon oli asettunut, ei kuulunut\nmitään uutista.\n\nVihdoin ilmestyi herra Jérôme Bonnardot eräänä iltana.\n\n-- No, mitä kuuluu? kysyi Capdepont tulisessa tuskassa.\n\n-- Rakas ystäväni, vastasi herra Bonnardot, joka huolimatta serkkunsa,\nkuningas Ludvig Filipin ministerin kukistumisesta oli osannut ylläpitää\nläheistä tuttavuutta kirkollisasiain toimiston kanssa, -- senaattori,\nkenraali ja kreivi de Roquebrun on käynyt Compiegne'ssä ja aikaansaanut\nveljensä apotti Armand' de Roquebrun'in, Arras'in tuomioherran\nnimityksen.\n\nCapdepont oli kuin puusta pudonnut, hän ei saanut sanaa suustaan.\n\n... Apotti de Roquebrun ei sitäpaitsi näytä olleen mikään uusi\nehdokas. Jo vuonna 1843 oli La Tour d'Auvergne'n kardinaali ehdotellut\nhäntä kuninkaalle, ja hurskas kuningatar Marie Amalie oli häntä\nlämpimästi puolustanut... Mutta malttakaahan, -- rohkeutta vaan!\nPalatkaa takaisin Lormières'iin; sikäläisen korkean asemanne kautta,\ntulette te varmaan... Ja sitten olettehan te vielä nuori...\n\n-- Nuori! olen jo neljänkymmenen yhden vuoden vanha, hyvä herra.\n\n-- No, mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on jo kuudenkymmenen\ntäyttänyt.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrunkö, sanoitte? huudahti Capdepont\nvihanvimmassa... Älkää puhuko minulle tuosta miehestä, minä vihaan\nhäntä!\n\n\n\n\nIV.\n\nHiippakunnan oikeusto.\n\n\nHuomattuaan kuinka turhaa kaikki hänen ystävällisyytensä ja\nkohteliaisuutensa Rufin Capdepont'ia kohtaan oli ollut, tunsi hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun sydämmessään suurta surua. Nähtävästi\noli hänellä vastustajana leppymätön vihollinen, eikä hänen arvonsa\nenään sallinut hänen ottaa askeltakaan häntä kohti. Enintäin\nkaikesta huolestutti häntä se, että yliseminaari oli joutunut miehen\nkäsiin, jonka oppisäännöt hänen mielestään olivat kaikkea muuta kuin\noikeauskoisia.\n\nRufin Capdepont oli todellakin yhtynyt liikkeeseen, joka aina\nkeisarikunnan ensiajoista asti oli taivuttanut melkoisen osan papistoa\ngallikanilaisiin harrastuksiin. Saattaahan olla, etteivät nuo papit,\njotka kiivaasti vaativat takaisin Ranskan kirkon etuoikeuksia,\nsemmoisina kuin ensimäinen konsuli oli ne määrännyt konkordatin\nkuuluisissa lakipykälissä, olleet erinomaisempia siveellisyyteen ja\nhurskauteen nähden; mutta kieltämättä olivat ne levottomampia kuin muut\neikä Capdepont sentähden voinut olla heihin liittymättä.\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun vimmastui siitä, että juuri tällä\nhetkellä, jolloin paavilla oli muutenkin vaikeat ajat, yritettiin\nvähentämään hänen valtaansa.\n\n-- Se on raukkamaista! se on kehnoa! lausui hän moneen kertaan\nsihteerilleen, Ternisien'ille.\n\nTämä kaikki tuskastutti Lormières'in piispaa. Mutta miten pääsisi\nhän apotti Capdepont'ista, hän, joka piispakautensa alkuaikoina\nhäikäistyneenä ylijohtajan tiedoista ja ihastuneena hänen ankaraan\nhurskauteensa, oli sekä Roomassa että Pariisissa niin ehdottomasti\nylistellyt häntä! Oi! minkätähden oli hän jälleen enemmän noudattanut\nsydämmensä kuin järkensä ääntä?\n\nVarmaa on, että vanhuksesta oli kovin vastenmielistä peräytyä\nmielipiteestään. Jos hän erottaisi Capdepont'in pois yliseminaarista,\nja määräisi hänet johonkin vähemmin tärkeään toimeen, niin tapahtuisi\nkenties, että tuo hurja tuomioherra julkisesti kieltäisi totella\nhäntä ja matkustaisi suoraa päätä Pariisiin. Ja miten voisi silloin\nkäydä? Mahdollista kyllä, että vimmastunut mies yllyttäisi kaikki\npuoluelaisensa vihollistaan vastaan. Ketäpä ei hän erinomaisella\ntaitavuudellaan ja voimakkaalla, viehättävällä kaunopuheliaisuudellaan\nvoisi voittaa.\n\nJos asia olisi koskenut yksin häntä, olisi piispa tietysti rohkeasti\nantautunut taisteluun hänen kanssaan. Mutta eikö hän siten\nhuolestuttaisi muutenkin onnetonta Pyhää Isää, aikaan saaden uusia\nhäväistysjuttuja kirkossa? Muistaen Pamiers'in piispaa, jonka santarmit\npapiston vehkeiden johdosta väkivallalla karkoittivat melkein hänen\nistuimeltaan, päätti Lormières'in piispa kärsiä Capdepont'in vainoa\nomien syntiensä vitsauksena.\n\nMutta valheelliset suhteet synnyttävät ainoastaan valheellista rauhaa;\nja huolimatta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in vakaasta päätöksestä\nkarttaa yliseminaarin ylijohtajaa, ei kauvan viipynyt ennenkuin piispa\nja tuomioherra jälleen kohtasivat toisensa silmä silmää vastaan. Heillä\nnäytti olevan vastustamaton tarve törmätä yhteen.\n\nCapdepont'illa oli todellakin kummallinen into aina asettautua\nvihollisensa tielle. Piispa ei voinut vähäpätöisintäkään toimitusta\nvarten ilmestyä Dominikaanein tahi Latsaristain kappeliin, ilman että\nCapdepont, joka kumminkin vihasi munkkikuntia eikä sitä mitenkään\nsalannut, oli siellä vihasella katseellaan ja uhkamielisellä\nkäytöksellään ärsyttämässä häntä taisteluun. _Tigrane_ oli väijyksissä,\nvalmiina minä hetkenä hyvänsä hyökkäämään saaliinsa kimppuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKunnianhimon synnyttämä pitkällinen sieluntuska oli tuimaluontoisessa\nvuoristolaisessa kehittänyt tämän julman vainokiihkon. -- \"_Pysyä\nhyvänä kärsiessäkin, se vaatii yliluonnollisia voimia_\", on Lamennais\nlausunut. -- Turhaan oli hän viimeisinä kymmeninä vuosina joka kerta\nkun joku piispanvirka oli tullut avonaiseksi matkustanut Pariisiin;\nturhaan oli hän välttääkseen pienintäkin epäluuloa valtiollisten\nmielipiteittensä suhteen toimittanut uuden asianmukaisella esipuheella\nvarustetun painoksen Bossuet'in kuuluisasta _Déclaration'ista_\npappein kokouksessa v:na 1682; turhaan oli hän vihdoin viimein mennyt\nTuileries-palatsiin näyttääkseen Sorbonne'n kuuluisalle professorille,\njoka piti luentoja hengellisessä frenologiassa, suunnatonta\ngallikaanilaista kuhmua otsassaan. Piispanistuimet täytettiin, mutta\nhän unohdettiin Lormières'iin. Eikö siis hänen vuoronsa koskaan tulisi?\nViimein hän väsyi odottamaan. Epätoivossaan syytti Capdepont, jonka\nintohimolla ei enään ollut mitään rajoja, jokaista elävää olentoa\nympärillään. Apotti Mical'ia kiusasi hän lakkaamatta, löipä häntä\nkerran korvalle, niin että miesparka makasi tunnottomana neljänneksen\ntuntia; mutta erittäinkin kuohui hänen vihansa hänen ylhäisyyttään de\nRoquebrun'iä vastaan, joka oli varastanut häneltä hänen omaisuutensa:\npiispan lakin, sauvan ja sormuksen. Sillä olihan keisarinna\nMarraskuulla v:na 1855 Compiegnessä sanonut hänelle: \"Te tulette\npiispaksi!\"\n\nMaallikot eivät voi täysin käsittää mitä piispanistuin merkitsee\npapille. Ajattele että eilen olit halpa sotamies kahdeksankymmenen\ntuhannen suuruisessa armeijassa, -- Ranskassa on lähes\nkahdeksankymmentätuhatta pappia, -- ja tänään tulet yhtäkkiä\nkenraaliksi. Sen pitempiä mutkia ei muutokseen tarvita. Alipapilla,\nrovastilla, tuomioherralla ja suur-vikaariolla, on kaikilla samat\nrajoitetut kirkolliset oikeutensa; ainoastaan piispa omistaa\ntäydelliset papilliset oikeudet. Ja sitten, mikä asema muuten\nmaailmassa! Sinä olet pyhän roomalaisen kirkon ruhtinas; sinua\nnimitetään _ylhäisyydeksi_ (Monseigneur); paavi puhuttelee sinua\nyksistään _kunnianarvoiseksi veljeksi_; eikä hän saa julistaa mitään\nmuutosta uskonkappaleissa taikka muissa kirkollisissa asetuksissa\nkuulustelematta sinun mielipidettäsi; sinä matkustat Roomaan, _ad\nlimina Apostolorum_ [apostolien rajamaille], kuten sanotaan, ja\nsinua vastaanotetaan Vatikaanissa samoilla arvonosoituksilla kuin\nhallitsijaa. Ja kuka tietää etkö sinä kerran saatuasi piispan lakin\nvielä tule omistamaan kardinaalinkin hattua? Mahdotonta ei liene\nsekään, että sinä mullistuksien kautta, jotka nykyään eivät suinkaan\nole harvinaisia, kerran saat paavin tiaaran päähäsi! Olihan Urbanus IV\nrajasuutarin poika Troyes'ista? Ja eikö Juhani XXII ollut ensikerran\nnähnyt päivän valon Cahors'issa?\n\nRufin Capdepont hemmotteli palavassa mielikuvituksessaan noita\nhurjia unelmia. Kuinka monesti oli tuo hallitsijaksi luotu mies\nMinimien luostarin hiljaisuudessa, ajatuksissaan nuhdellut pappejansa\nja toimeenpannut perinpohjaisia uudistuksia haaveksimassaan\nhiippakunnassa. Ja nyt niin monien lupausten jälkeen hän kuitenkin\nunohdettiin! Ja hänen pitkän tuskallisen elämänsä toiveet raukesivat\nauttamattomasti tyhjiin! Pariisissa ei siis muistettu, että hän\nlähestyi viidettäkymmenettä ikävuottaan. Oi, kunpa hänelle vaan\nannettaisiin piispansauva käteen, niin kyllä nähtäisiin mihinkä hän\nkelpaa! Kostaakseen hallitukselle anteeksi antamatonta velttoutta\noli hän valmis tekemään mitä hyvänsä, vaikkapa kääntymään Rooman\npuolelle ja esiintymään yhtä kiihkoisena ultramontaanina kuin hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun.\n\nHuolimatta ärsyttävästä itsepäisyydestä, jolla Capdepont seurasi häntä\nkaikkialla, oli Lormières'in piispan kumminkin onnistunut karttaa\nkaikkia sananvaihtoa hänen kanssaan. Hän ei ollut näkevinäänkään\nCapdepont'ia, vaan kulki aina arvokkaana ja totisena hänen ohitsensa.\nMutta muutamat itsetiedottomat liikkeet ja kasvojen väreet ilmaisivat\nkumminkin että vanhuksen kärsivällisyys oli lopussa, ja ettei\nvarovainen Ternisienkään, tuo sovinnon ja rauhan mies, enään voisi\nhäntä hillitä.\n\nMyrsky, joka vuosien kuluessa oli valmistautunut, puhkesi vihdoin\nhirvittävällä tavalla ilmi hiippakunnan Oikeuston istunnossa.\n\nVaikka Rufin Capdepont oli oikeuston varsinainen jäsen, ei hän\ntärkeiden ylijohtaja- ja professoritoimiensa tähden kumminkaan\nkoskaan ollut käynyt sen istunnoissa. Mutta 5 p:nä Elokuuta 1865, kun\nkäsiteltiin yhtä hyvin mitätöntä asiaa -- muuan alipappi raukka oli\nsyytetty sopimattomasta käytöksestä läänin prefektiä kohtaan -- pisti\nhänen päähänsä yhtäkkiä tulla saapuville.\n\n-- Herra Capdepont, sanoi piispa, oikeuston varsinainen puheenjohtaja,\nte tulette liian myöhään, asia on tutkittu ja ratkaistu.\n\n-- Haluaisin kumminkin lausua muutaman sanan.\n\n-- Se osottaa kaunista harrastusta, mutta päätös on tehty, eikä teidän\nkaunopuheliaisuutenne enään mitenkään voisi auttaa suosittuanne.\n\n-- Koska en ole ollut tilaisuudessa ennen puhumaan, niin on minulla nyt\ntäysi oikeus.\n\nPiispa alkoi tehdä lähtöä.\n\n-- Kunniani kautta, herra Lavernède, sanoi tohtori Mical, jolla ei\nollut veljensä ilkeyttä eikä älyä, tulin juuri sairaskäynneilläni\nollen yliseminaariin; siellä tapasin Capdepont'in, joka käski minun\nkiireimmän kautta rientämään tänne.\n\n-- Ilmoittakaa sitten herra Capdepont'ille, ettei hänen ylhäisyytensä\nsuhteen enään ole mitään peljättävänä. Luulen tämän uutisen häntä\nsuuresti ilahuttavan.\n\nTohtori Mical'in astuessa portaita alas, mutisi apotti Lavernède\nitsekseen:\n\n-- Mikä konna se on, tuo Capdepont. Hän tahtoi tietää oliko hänen\nmurhayrityksensä onnistunut. Voi! _Tigrane, Tigrane!_\n\nHuhu tästä surullisesta tapauksesta oli levinnyt ympäri Lormières'iä,\nja pian oli koko luostarikaupunki levottomana kiiruhtanut piispan\npalatsin edustalle. Tuo säädyllinen, hiljainen puoliääneen puhuva\nihmisjoukko, anoi suosiollista lupaa päästä hänen ylhäisyytensä\npuheille; kaikki tahtoivat kuulla uutisia häneltä itseltään, jota he\nniin suuresti kunnioittivat ja rakastivat.\n\nMutta hänen ylhäisyytensä, joka tuskin oli hengenvaarastaan pelastunut,\nteki kädellään kieltävän liikkeen, ja apotti Ternisien'in täytyi\npyytää luostarikaupungin aatelisia ja hurskaita poistumaan, jonka he\ntekivätkin yhtä äänettöminä kuin olivat saapuneetkin.\n\nMutta näin vähällä ei onneton kotisihteeri vielä päässyt päivän\nhirveistä mielenliikunnoista. Illalla kello seitsemän aikaan, auringon\nlaskiessa, alkoi kuulua suurta melua tuomiokirkolta päin. Palatsin\nisoportti rämähti, samassa auki, ja pihalle tulvasi suunnaton\nväkijoukko. Ne olivat tehdaskaupunkilaisia, jotka raskaan päivätyön\njälkeen tulivat kuulustelemaan rakkaan piispansa terveyden tilaa.\n\nApotti Ternisien riensi noita kelpo työmiehiä vastaan, jotka\nvaimoineen, lapsineen, olivat paikalle kiiruhtaneet, kun piispa äkkiä\nviittasi hänet pysähtymään.\n\n-- Minä panen vastalauseen tehtyä päätöstä vastaan! huusi Capdepont,\njulmistuneena nyrkillään jymähyttäen pöytään, niin että se oli vähällä\nhaljeta.\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun, joka muutenkin oli kesäpäivän\nhelteestä vaivaantuneena, tuli tuosta odottamattomasta loukkauksesta\ntulipunaiseksi.\n\n-- Herra, sanoi hän, pitkänä hengellisen elämäni aikana olen nähnyt\npaljon kovaluontoisia, kiittämättömiä ja epäsiveellisiä pappeja, mutta\nmitään tämänkaltaista en ole vielä tavannut. Olen osoittanut teille\nylenmääräistä suosiota, vaan te olette sen pahaksi kääntäneet, olette\ntehneet siitä murha-aseen minua iskeäksenne. Ketä tulee teidän kiittää\njäsenyydestänne Oikeustossa, jollei omaa piispaanne? Vaan te käytätte\nitseänne ikäänkuin eivät Lormières'in hiippakunnan hyvänluontoiset\nihmiset olisi mitään teidän hyväksenne tehneet, menettelette niin\nkuin olisitte vielä törkeä ja raaka Harros'in talonpoika ja yhä\npaimentaisitte saastaisia eläimiä metsissä.\n\n-- Olen valmis luovuttamaan viiden vuoden palkkani yliseminaarissa\nhiippakunnan rahastoon, huudahti _Tigrane_ loukkauksesta julmistuneena.\n\n-- Hiippakunnan rahastoon ei teiltä oteta mitään; mutta rangaistakseni\nteitä rajattomasta ylpeydestänne tuomitsen minä teidät elämään saamanne\nalmun painon alla.\n\n-- Almu! almu!\n\n-- Nöyryyttääkö se teitä? teitä, joka olette olleet kyllin sukkela\npujahtaaksenne hengelliseen säätyyn, luopumatta vähääkään alhaisista\ninhimillisistä intohimoistanne. Toivoisimpa vaan että hiippakuntalaiset\ntällä hetkellä näkisivät teidät tässä salissa, silloin he varmaan\nhuomaisivat mihinkä määrään olette ansainneet tulla heidän rahaston\nhoitajakseen.\n\n-- Ehkä huomaisivat myös mihinkä määrin te olette ansainneet tulla\nheidän piispakseen! vastasi Capdepont uhaten kohottaen kättänsä.\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun seisoi äänettömänä. Hänen huulensa\nliikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Samassa muuttuivat\nhänen kasvonsa sinipunaisiksi, ja hän vaipui tunnottomana tuoliinsa.\nHalvaus oli häntä kohdannut.\n\nSillä aikaa kun muut hätääntyneinä hyörivät piispan ympärillä, ja\nTernisien vaikeroitsi tuskastuneena, kokoili Capdepont rauhallisesti\nirtonaisia papereita pulpetiltaan, taittoi ne huolellisesti kokoon ja\npoistui hitain askelin oikeussalista.\n\nMutta kun ei hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottanut tointuakseen,\nkannettiin hän piispan palatsiin ja käytiin kiireesti hakemaan\nlääkäriä. Apotti Lavernède juoksi ympäri kaupunkia, kolkuttaen joka\novelle. Useampia lääkäriä saapuikin pian, ja onneton kuolevainen\nsaatiin jälleen vähän virkoamaan.\n\nLevottomuutta kesti monet tunnit. Vihdoin viimein ilmoitti piispan\nkotilääkäri, tohtori Leblanc, sairaan toipuvan ja sanoi hänen varmaan\nparantuvan.\n\nTämän uutisen kuultuaan kirkastuivat apotti Ternisien'in itkusta\nvetiset kasvot.\n\nJuuri hänen hellästi puristaessaan Leblanc'in kättä, hyökkäsi tohtori\nMical, professori Mical'in veli ja Capdepont'in uskollinen ystävä,\npiispan makuuhuoneen ovelle.\n\nLavernède kiiruhti häntä vastaan.\n\n-- Hyvä herra, sanoi hän, hänen ylhäisyytensä on kiitollinen\navuliaisuudestanne; mutta hän ei tahdo vuoteensa ääreen muita kuin\nkotilääkäriään, herra de Leblanc'ia.\n\n-- Näkyypä tuossa kumminkin olevan herra tohtori Barbastekin, vastasi\nMical hiukan epäilevästi.\n\n-- Se on totta, mutta hän kuuluu myöskin huonekuntaan, niinkuin herra\nLeblanc.\n\n-- Mitä! tahdotteko nähdä heitä? Hän teki myöntävän liikunnon.\n\n-- Minä en suvaitse sitä! kiiruhti tohtori Leblanc sanomaan.\n\n-- Se on mahdotonta, väitti kreivi de Castagnerte, joka oli kuin\nkotonaan piispan palatsissa ja oli ensimäisenä sinne rientänyt.\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun ravisti itseään kiivaasti, ja sitten\nyli-inhimillisellä voimalla irroittaen kielensä halvauksen kahleista\nlausui hän selvin sanoin:\n\n-- He ovat minun köyhiäni; päästäkää sisään!\n\nSuuremmoista ja liikuttavaa oli nähdä noita karkeita, kömpelöitä\ntyömiehiä Lormières'in piispan suuressa makuuhuoneessa. Miehet\nseisoivat lakki kädessä, hartaan ja kunnioittavan näköisinä, vaimot\npolvillaan kuin kirkossa nyyhkien ja rukoillen; lapset uteliaina\nkatsellen ympärilleen.\n\nPiispa kohotti kätensä ja siunasi heitä,\n\n-- Sanokaapas, herra Ternisien, kysyi eräs työmies kun suuri väkijoukko\nhajosi Pyhän Ireneon kadulle, onko totta että Capdepont oli tähän\nhalvauskohtaukseen syypää?\n\n-- Kas, hyvä ystävä, kuka on teille semmoista kertonut?\n\n-- Herra Leblanc'in palvelijatar oli kuullut herransa juttelevan sitä\ntohtorille.\n\n-- Vaimo on erehtynyt, kuumuus, yksistään kuumuus oli siihen syynä.\n\n-- Sitä parempi herra Capdepontille, sillä me emme ainakaan häntä\nrakasta. Tiedättekö, se on suuri _narri_ tuo ylirovasti.\n\nNoitten kelpo ihmisten silmissä ei hänen ylhäisyytensä de Roquebrun,\neikä hänen sihteerinsä suinkaan olleet _narreja_.\n\nMutta tehtyämme tämän pitkän, henkilöimme luonteiden täydellistä\ntutustumista varten välttämättömän jälkikatsauksen, kiiruhtakaamme\ntakaisin seuraamaan hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä. Hän on\njuuri paluumatkalla paperitehdaskaupungista ja astuu hitain askelin\nyläkaupunkia kohti.\n\n\n\n\nV.\n\nPiispan puutarha.\n\n\nKääntyessään Pyhän Ireneon kadulle, jonka päässä piispan palatsi\nsijaitsi, riensi eräs pappi kiirein askelin häntä vastaan.\n\n-- No vihdoin löysin teidän ylhäisyytenne! sanoi hän iloisesti... Te\nteette varomattomasti kun lähdette kävelylle niin heikkona kuin vielä\nolette.\n\n-- Kas vaan, Ternisien, tahtoisitte kai pitää minua ijäti holhouksenne\nalaisena, vastasi vanhus ystävällisellä äänellä.\n\n-- En tahdo että kuljette yksin pitkin katuja, sanoi sihteeri\ntodellisen rakkauden liikuttavalla käskeväisyydellä.\n\n-- _Ettekö tahdo?_... Oh sepä kaunista, sepä kaunista!\n\n-- Tosin ovat lääkärit julistaneet teidät terveeksi...\n\n-- No, mitä te sitten?\n\n-- Mutta minä...\n\n-- Mutta te, te julma tiranni, tahtoisitte pitää minut yksityisessä\nvankeudessa.\n\n-- Minä rakastan teitä! mutisi apotti Ternisien, jonka koko sydän\nilmeni näissä sanoissa.\n\n-- Rakas lapsi!\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun tarttui hänen käteensä ja niin he\nastuivat äänettöminä muutamia askeleita.\n\n-- Mutta sanokaa nyt, teidän ylhäisyytenne, alkoi jälleen apotti\nTernisien, sanokaa mistä te nyt tulette?\n\n-- Käytökseni on siis tutkinnon alaisena!\n\n-- Minun täytyy todellakin torua teitä, jollette ole noudattanut kyllin\nsuurta varovaisuutta.\n\n-- Siinä tapauksessa on teidän kovasti minua toruminen; minä olen ollut\njulma...\n\n-- Julma!... Missä olette siis ollut, kysyi nuori pappi säikähtäen.\n\n-- Rakas lapseni, lausui piispa vakavasti, oikeus on ontuva, se kulkee\nkilpikonnan askelin, mutta se saapuu kuitenkin.\n\n-- Olette aivan varmaan käynyt yliseminaarissa.\n\n-- Olen tulossa sieltä.\n\n-- Ettekä ottanut minua mukaanne?\n\n-- Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Paitsi herra Lavernède'ä vihaavat\nteitä kaikki siellä, ja loukkaus teitä kohtaan olisi minulle kuolemaksi.\n\n-- Epäilemättä tuo hirveä Capdepont...\n\n-- Capdepontko? voitte olla vakuutettu, että hän pysyy aina samana.\nHän ei ole mikään pappi, hän on Puna-Nahka, jommoisia nuorena tapasin\npaljon, matkustaessani lähetyssaarnaajana Amerikassa.\n\n-- Mutta minkä tähden te sitten niin itsepintaisesti tahdotte aina\ntavata tuota ilkeätä ihmistä?\n\n-- Minkätähden? huudahti piispa, jonka lauhtunut viha oli samassa\nuudestaan sytytetty. Kysyttekö minulta minkätähden, Ternisien? Sen\ntähden, että samalla kun hän on huono ihminen, on hän myöskin huono\npappi, jommoista en voi hiippakunnassani kärsiä; ja sentähden etten\nvoi kauvemmin suvaita hänen tehdä pappejani kaltaisekseen; ja vihdoin\nsenkin tähden, että olen kunniani kautta päättänyt murtaa tuon\ntodellakin pirullisen olennon ylpeyden sekä pakottaa hänet nöyrtymään\nedessäni.\n\n-- Tehtävä on vaikea.\n\n-- Mistä sen tiedätte? Ensi työkseni olen palauttanut hänet virkaansa\nPyhän Ireneon tuomioherrana. Oi, kirjoittakoon vaan Pariisiin,\njos haluaa; olen päättänyt olla vähääkään säälimättä häntä, sillä\nolen jo liiaksikin saanut kärsiä hänen tähtensä. Sitä paitsi on se\nJumalan tahto, että näytän valtani... Olen jo ilmoittanut tuolle\nkapinoitsijalle, samoin kuin muillekin opettajille, että Katolisen\nOpetuksen Isät ottavat yliseminaarin haltuunsa Lokakuun alusta, kun\nlukukausi alkaa.\n\n-- Se on kauhea vallankeikkaus, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Mutta en ai'o vielä siihenkään pysähtyä; olen väsymättä vainoova\nhänen kunnianhimoisia pyrintöjään ja estävä tavalla tai toisella\nniiden toteutumisen. Tiedättehän sen, että pari kuukautta sitten,\nkun henkeni vielä oli vaaranalaisena, levitteli Capdepont kaikkialla\nhuhun, että hän minun jälkeeni nimitetään Lormières'in piispaksi. Tätä\nsamaa hävytöntä peliä oli hän pitänyt edeltäjäni, herra Grandin'in\nkuollessa ja olipa silloin melkein onnistumaisillaan. En voi sallia\nsaman häväistysjutun uudistuvan minun kuoltuani... ja sen ehkäiseminen\nriippuu nyt teistä, herra Ternisien.\n\n-- Minustako, teidän ylhäisyytenne?\n\n-- Astukaamme sisään, niin kerron teille salaisimmat aikomukseni.\n\nLormières'in piispan palatsi on vanhan linnan kaltainen. Korkeat\nsakaraharjatornit itä- ja länsipäissä kohoaa suunnaton rakennus;\nportaalit ovat matalat, akkunat kapeat kuin ampumareijät ja\nkatonreunassa ammottaa eläimen kidan muotoon veistetyt vesikuurun\ntorvet. Vaikka fasaadi antoi eteläänpäin, ei aurinko päässyt sitä\nvalaisemaan; palatsi seisoi näet pyhän Ireneon jättiläisrakennuksen\nvarjossa, ikuisessa puolihämärässä. Huomattava oli suuri eroavaisuus\nsäilymisen ja värin puolesta auringon paistamain uljain tornien ja\nemärakennuksen rakennustaiteellisten ovi- ja ikkunakoristeiden välillä.\nYlhäällä pilvien tasalla ovat kivet säilyneet teräväsärmäisinä ja\npysyttäneet melkein alkuperäisen kiiltonsa; alhaalla taas kosteus\nalituisesti irroittaa muurista sorahiutaleita, niin ettei ainoakaan\nkoristus ole jäänyt vahingoittumattomaksi. Täten varjo vähitellen syöpi\ntuota suurta mahtavata rakennusta.\n\nTultuaan palatsin avaraan pihaan jatkoivat hänen ylhäisyytensä de\nRoquebrun ja Ternisien kulkuansa rakennuksen keskellä olevata leveää,\nlasista pääovea kohti. Aseellinen porttivahti avasi oven ja he astuivat\nsuureen huoneesen, joka oli täynnä kirjoja ja papereita.\n\nVäsyneenä pitkästä kävelystään, heittäytyi piispa leveään nojatuoliin,\njossa lepäsi hetkisen äänettömänä.\n\nHerra Ternisien katseli häntä levottoman näköisenä.\n\n\"Emmeköhän piiloutuisi puutarhaan; siellä saamme olla yksin puiden\nsuojassa, jota vastoin täällä voimme milloin tahansa tulla häirityksi.\"\n\nHyvin miettiväisenä, sanaakaan lausumatta tarjosi sihteeri käsivartensa\nhänelle.\n\nHe astuivat alas kuusiastuimisia portaita, ja jatkoivat kulkuaan\nihanaan puutarhaan, joka ympäröi palatsin länsipuolta.\n\nHerra Ternisien aavisti oikein: hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'illa\noli erittäin tärkeitä asioita hänelle uskottavana.\n\nMitä aikoi hän sanoa?\n\nSihteeriparka melkein vapisi, siihen määrin pelkäsi hän tulevansa\nriistetyksi pois tuosta onnellisesta ja rauhallisesta asemastaan, jota\nhän kymmenen vuoden kuluessa oli saanut nauttia arvokkaan ystävänsä\nrinnalla.\n\nUteliaana kuulemaan asian selvitystä, pyysi hän kolmasti piispaa\nistumaan kastanjapuiden suojaan. Mutta ikäänkuin asian ratkaiseva\nhetki, jota itse oli juuri halunnut, olisi nyt häntäkin pelottanut,\nviivytteli vanhus tahallaan, huolettomasti astellen pitkin käytäviä.\n\nHe tulivat pienen kirkkaan puron luo, joka eroitti puutarhan\nkaupungista.\n\n-- Vieläkö astutaan yli, teidän ylhäisyytenne, kysyi Ternisien\nleikillisesti.\n\n-- Ei, ei! vastasi vanhus seisahtuen.\n\nSuurien puiden siimeksessä oli penkki. Siihen he istuutuivat.\n\n-- Rakas lapseni, sanoi piispa, tänä aamuna teidän ollessanne\nmessuamassa tuomiokirkossa, sain minä Pariisista kirjeen, joka sisälsi\nerittäin ikäviä uutisia.\n\n-- Onko kenraali?...\n\n-- Ei, veljeni voi hyvin, Jumalan kiitos! Hän se juuri minulle\nkirjoittaakin.\n\n-- Mitä hän sitten kirjoittaa, herra piispa?\n\n-- Hän kirjoittaa että jollemme heti ryhdy asiaan, tulee tuomioherra\nCapdepont varmaan piispaksi nimitettäväksi.\n\n-- Kuinka! uskallettaisiinko siten loukata pyhää Isää?\n\n-- Uskalletaan kyllä... Yhdellä hyppäyksellä olin minä yliseminaarissa.\nMinun täytyy saada tuo ihminen panemaan kunniansa alttiiksi, ja siinä\ntulee hänen liioitteleva luontonsa varmaan olemaan minulle suureksi\navuksi. Eikä tämä koske teitä sen enempää kuin minuakaan, vaan se\nkoskee kirkkoa... Olin vakavasti päättänyt ennen papin vihkiäispäivää\nolla mainitsematta katolisen Opetuksen Isien tulosta Lormières'iin;\nmutta nyt niinkuin ainakin suututti Capdepont minut suunniltani, enkä\nvoinut olla ilmoittamatta kaikkia, jopa määräsin muutamille uudet\nviratkin.\n\n-- Se tulee herättämään levottomuuksia hiippakunnassa, teidän\nylhäisyytenne.\n\n-- Sitä parempi! sitä juuri toivonkin. Jos kapina syntyy ja Capdepont\nhuomataan osalliseksi, niin on hän kadotettu.\n\n-- Kapina saattaa kyllä syttyä, mutta ette te sittenkään saa\nvihollistanne kiinni.\n\n-- Luuletteko häntä todellakin niin taitavaksi.\n\n-- En häntä; hän on siksi liian tuittupää. Mutta yliseminaarissa löytyy\nmuita liukkaita miehiä.\n\n-- Ketä sitten?\n\n-- Mical, teidän ylhäisyytenne, professori Mical, Capdepontin\nhillitsijä ja opas... Kas siinä todella terävä mies, jota teidän tulee\nvaroa.\n\nPiispa vaipui hetkeksi ajatuksiin ja sanoi sitten.\n\nCapdepont ei varmaankaan tiedä olevansa niin lähellä elämän\ntoiveittensa päämäärää. Kymmenen vuotta turhaan taisteltuaan ja\nponnistettuaan hiipan saavuttamiseksi, on hän vihdoin masentunut ja\nvaipunut epätoivoon. Siinä syy hänen yhä kasvavaan raivoonsa... Kunpa\nhän edes joskus pirullisen vihansa kiihkossa matkaansaisi jonkun\nhäväistysjutun, joka kuuluisi aina Pariisiin asti!\n\n-- Mihinkä hiippakuntaan tulisi hän sitten määrättäväksi. En minä tätä\nnykyä tiedä ainoatakaan avonaista.\n\n-- Kauheata on sanoakin: tänne Lormières'iin häntä aiotaan.\n\n-- Odottavatko he siis teitä kuolevaksi? huudahti Ternisien suutuksissa.\n\n-- No, enkö minä jo olekin puoleksi kuollut? Ensimmäisen\nhalvauskohtauksen jälkeen on toinen tuleva ja sitten... hauta.\n\n-- Oi, teidän ylhäisyytenne!\n\n-- Kenraali de Roquebrun kun oli kertonut terveyden tilastani\nkirkollisasiain ministeriössä, oli eräs hyvinkin merkitsevä henkilö\nsiellä kyllin sydämetön huudahtamaan: no siis vihdoinkin on paikka\ntiedossa Capdepontille!\n\n-- Mikä hävyttömyys!\n\n-- Veljeni antaa sitten vielä muutamia erityistietoja. Hän kirjoittaa\nettä Pariisissa tiedetään Capdepontilta kokonaan puuttuvan taipumuksia\nhallinnollisiin toimiin ja että se oli juuri ollut ratkaisevana syynä\nsiihen, ettei häntä huolimatta keisarinnan vaikuttavasta lupauksesta\nja herra Jérôme Bonnardot'in lämpimistä puoltolauseista nimitetty\nSaint-Claude'n piispaksi. Sitä vastoin luullaan hänen kykenevän\nhallitsemaan Lormières'in hiippakuntaa, jossa hänellä on tukenaan\ntuomiokapituli kokeneine miehineen ja koko papisto, johon hän\nkolmenkymmenen vuoden ajalla on täysin tutustunut. Asian laita on siis\nse, että Capdepont tulee Lormières'in piispaksi hänen ylhäisyytensä de\nRoquebrunin jälkeen.\n\nApotti Ternisien jäi sanattomaksi. Mutta liikutettuna tarttui piispa\nhellästi hänen molempiin käsiinsä.\n\n-- Lapseni, sanoi hän, pyydän teiltä suurta palvelusta.\n\n-- Palvelusta, teidän ylhäisyytenne! Puhukaa, puhukaa, minä pyydän.\n\n-- Varokaa itseänne, Ternisien! Minä tunnen teidän peräti nöyrän\nluonteenne, ja pelkään sentähden teidän vastustavan pyyntöäni.\n\n-- Oi, isäni!...\n\n-- Tahdotteko ottaa hartioillenne piispanviran raskaan taakan?\n\n-- Minäkö piispaksi!\n\n-- Voi olla, että herra Bonnardot on antanut Capdepontille tiedon\nministeriön suosiollisista aikomuksista hänen suhteensa, ja siinä\ntapauksessa tulee hän tietysti olemaan varoillansa. Ja muutenkin,\nniinkuin syystä huomautitte, voipi herra Mical kyllä saada hänet\nhillityksi, jos hänessä heräisi halu johonkin sopimattomaan\ntekoon. Hänen pikainen luonteensa ei siis voi meille enään mitään\nhyötyä tuottaa, vaan täytyy meidän ryhtyä johonkin toiseen keinoon\nsaattaaksemme mahdottomaksi hänen piispan istuimelle pääsemisensä...\nKuulkaapas nyt... Käydessäni virkanimitykseni jälkeen Roomassa,\njonka kieli oli minulle tuntematonta, pyysin kardinaali Maffeita\nsuosittelemaan jotain pappia, joka kykenisi minua johtamaan\nkatsellessani ijankaikkisen kaupungin ihanuuksia. Te tulitte, ja\nvoititte heti mieltymyksenä. Kun te sitten puhuitte palaamisesta\nTivolin Fransiskaanein luokse, kerroin minä teille hiippakunnastani,\nja vein kuin veinkin teidät mukanani. Mutta viisaasti kyllä ette te\nole kumminkaan Italiasta lähdettyänne katkaissut yhteyttä entisten\nmaamiestenne kanssa. Tämän yhteyden, sekä minun vaikutukseni kautta\nolisi helppo toimittaa Vatikaanista teidän nimityksenne Lormières'in\nhiippakunnan apupiispaksi minun kivulloisena ollessa. Roomassa eivät\nmeitä siis mitkään vaikeudet kohtaa.\n\n-- Entäs Pariisissa?\n\n-- Siellä on meillä monta seikkaa vastassa: ensiksikin kulunkiarvio,\ntoiseksi hallituksen, järkähtämätön päätös lakkauttaa apupiispain\nnimittämisen, ja vihdoin Pariisin ja Rooman nykyinen huono väli...\nMutta kyllä nuo pikku vastukset pian voitetaan. Kenraali de Roquebrun\non luonut itselleen senaatissa aseman, jonka koko painon hän laskee\nvaakaan. Hän lähtee Tuileries'iin, tapaa keisarin, varoittelee\nkeisarinnaa ja voittaa ministerin puolelleen. Uskonnollisesta\nharrastuksesta ja ystävyydestä minua kohtaan voi hänet saada ryhtymään\nmihin tahansa. Hänen kauttaan tulevat he tuntemaan Capdepont'in ja\nteihin saavat he välittömästi tutustua. Muuten on minulla täysi syy\nluottaa vanhan ystäväni, Lyonin kardinaali-arkkipiispan hartaaseen\nmyötävaikutukseen.\n\n-- Olen todellakin hämilläni teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisuudesta,\nmutta rukoilen teitä sittenkin vapauttamaan minua noin\npelottavasta kohtalosta. Te muistutitte minua vastikään Tivolin\nFransiskaaniluostarista, jossa minut ensikerran tapasitte. Unelmani,\njos sellaisesta voin puhua nykyisessä onnellisessa asemassani, ei ole\npäästä piispan istuimelle, vaan vetäytyä jälleen entiseen hiljaiseen\ntyyssijaani, niin pian kuin Herra minulta riistää sen suojelijan,\njonka hän on minulle antanut. Maallisen vallan loisto, joka kiihoittaa\njoitakuita pappeja mielettömyyteen saakka, ei ole koskaan minua\nviehättävä. En ole minä sitä varten luotu, -- Olenhan sanonut,\npoikaseni, ettei tässä ole kysymys teistä, vaan kirkosta.\n\n-- Ja luuletteko, että kirkko saisi minussa kelvollisen piispan,\njommoista se välttämättömästi tarvitsee tällä kauhealla aikakaudella?\nKoska olen minä teille osottanut omaavani semmoisia korkeita avuja,\njotka voisivat olla esimerkkinä papistolle ja koko hiippakunnalle?\nMistä te tiedätte onko minussa riittävästi lujuutta johtamaan\nneljää- viittäsataa pappia? Ettekö te kymmenvuotisen hallituksenne\naikana ole huomannut, että kapinallinen henki vallitsee kaikkialla?\nVallankumous on murtaunut kirkkoonkin, eikä minussa ole miestä sen\nkanssa taistelemaan. Jos haluatte rohkealuonteista miestä, niin\nvalitkaa apotti Lavernède.\n\n-- Vastaan teille Raamatun sanoilla: \"_Te olette heikkouskoinen_\".\nLavernède'ä en paljo tunne, vaan teitä minä rakastan!\n\n-- Mutta mitä pitää minun tekemän? huudahti sihteeri kauhistuneena.\n\n-- Teidän tulee antautua minun, tahi oikeimmin Jumalan johdettavaksi;\nhän valitsee usein heikoimman masentamaan vahvinta... \"_Elegit Deus\nignobilia ut confundet fortia_...\" Enkelimäisessä vilpittömyydessänne\najattelette vaan mitä hyvää te ette piispana kykenisi aikaansaamaan,\nmutta unohdatte kokonaan mitä pahaa Capdepont epäilemättä siinä\nasemassa toimittaisi. Ajatelkaa miten olemme saaneet ahkeroida\ntämän onnettoman hiippakunnan tilan parantamiseksi. Luuletteko että\nCapdepont Lormières'in piispana tulisi antamaan vähääkään arvoa\nmeidän työllemme. Mihinkä joutuisivat Capdepont'in hallitessa kaikki\nnuo munkit, jotka ovat tänne kutsutut sivistämään tasangon raakoja\nja vuoristoseutujen puolivilliä asukkaita; mihinkä nuo nunnat, jotka\novat lähetetyt hiippakunnan eri osiin sairaita hoitamaan, lapsia\nkasvattamaan ja köyhiä auttamaan -- kaikki nuo urhoolliset rukouksen\nja itsensä kieltäymyksen sankarit, jotka tuottavat Jumalan siunauksen\nkansalleni. Oi, jos he tietäisivät, mitä te ja minä olemme tehneet\ntämän viheliäisen maakunnan hyväksi! Jos he tietäisivät kuinka paljon\nme olemme uhranneet, te yli kahdensadantuhannen, minä koko yksityisen\nomaisuuteni, -- puoli miljoonaa, lahjoittaaksemme tälle osattomalle\nmaalle vaivais- ja lastenkoteja, kouluja, turvalaitoksia!... Heidän\ntäytyy saada se tietää, Ternisien; minä lähden Pariisiin sitä\nilmoittamaan.\n\n-- Tekö Pariisiin, teidän ylhäisyytenne?\n\n-- Eikö asia mielestänne ansaitse sitä?\n\n-- Entäs terveytenne, joka on niin kallisarvoinen hiippakunnalle ja\nminulle?...\n\nKyyneleet olivat nousseet Ternisien'in silmiin.\n\n-- Elkää itkekö, lapseni, sanoi piispa hätääntyneenä.\n\n-- Mutta jos matka teitä väsyttäisi?...\n\n-- Se tulee tekemään minulle hyvää, jos te vaan suostutte minua\nseuraamaan.\n\n-- Minä seuraan teitä kaikkialle! huudahti sihteeri.\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun syleili häntä niin kuin isä lastaan,\nkauvan ja hellästi.\n\nÄänettöminä astuivat he palatsia kohti.\n\n\n\n\nVI.\n\nPapinvihkiäiset.\n\n\nMutta papeista, jotka huolestuneen ja hätääntyneen näköisinä juoksivat\nmilloin missäkin asioissa piispan virastossa, saattoi helposti huomata\nettä heitä oli yllytetty hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia vastaan,\nja että ilmeinen kapina oli puhkeamaisillaan. Mitähän siitä tulisi,\ntästä myrskystä vesilasissa?\n\nPiispa, joka oli lujasti päättänyt ylenkatseellisella tyyneydellä\nkohdella Capdepont'ia, pitäen sitä tehokkaimpana keinona saattaa\nHarros'in vuorelaista äärimmäiseen mielenkiihkoon, ei peljännyt\nvähääkään noita salavehkeitä, vaan piti niitä purevan pilkkanssa\nesineenä.\n\nApotti Ternisien'in mielestä, joka liikkui paljon kaupungilla,\nkäyden milloin paronitar Thévenot'in salongissa, missä Capdepont oli\nainaisen ylistyksen esineenä, milloin kreivi de Castagnerte'n luona\nluostarikaupungissa, jossa taas hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä\nkunnioitettiin ja kiitettiin, hänen mielestään näyttivät asiat paljon\nuhkaavammilta.\n\nMuutamat sattumalta kuullut sanat, eräs varsin diplomaattinen\nkeskustelu iäkkään Clamouse'n, Pyhän Ireneon tuomiorovastin ja\nkapitulin vanhimman kanssa, joka myöskin viime aikoina oli liittynyt\nCapdepont'in puolueesen, ilmaisivat hänelle, että taistelu tulisi\nolemaan vakavaa laatua.\n\nMuuten oli tuhansia huhuja liikkeellä:\n\n\"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun sairauden tähden kykenemättömänä\nhallitusta johtamaan, oli pyytänyt virkaeroa...\n\n\"Senaattori, kenraali ja kreivi de Roquebrun'in hartaasta pyynnöstä oli\nkeisari nimittänyt Lormières'in piispan piispakunnan tuomioherraksi\nSaint-Denis'in keisarilliseen kapituliin...\n\n\"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottaa jäähyvästit papistoltaan\npapinvihkiäispäivänä, yliseminaarin kappelissa...\n\n\"Luultavana pidettiin, että Apotti Rufin Capdepont, jolle keisarinna\njo kauan oli suurta huomiota osottanut, nimitettäisiin Lormières'in\npiispaksi...\"\n\nTuommoinen kavala vihamielisyys masensi Apotti Ternisien'iä, ja teki\nhänen elämänsä tuskallisen levottomaksi. Itsestänsä selvää oli, että\njos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun olisi vähääkään saanut vihiä\nnoista ilkeistä salaviittauksista, ei hän päätöksestään huolimatta\nolisi voinut pysyä rauhallisena. Ja mikä olisi ollut seuraus uudesta\nhyökkäyksestä tätä vanhusta vastaan, joka juuri oli halvauksestaan\nparantunut? Kuolema hänet varmaan korjaisi.\n\nKamala, hirveä ajatus heräsi äkkiä sihteerissä.\n\n-- Kuka tietää, eikö Capdepont tahallaan tahtoisi murhata piispaansa?\n\nKauhusta vavisten teki Ternisien ristinmerkin ja luki rukouksen.\n\nToukokuun 26:des aamu ennusti ihanaa päivää. Kello seitsemältä alkoi\naurinko kirkkaasti valaista säteillään Barnabitein ruusukeakkunaa,\njonka heijastus muodosti tulipunaisia säteitä. Ovet avautuivat toinen\ntoisensa perästä luostarikaupungin hiljaisissa taloissa, ja sieltä\ntäältä nähtiin mustiin puetuita vaimoja salaperäisesti pujahtavan ulos\nkadulle.\n\nMutta liike kasvoi kasvamistaan, kunnes vihdoin kahdeksan aikana oli\nmiltei mahdotonta päästä kulkemaan Saint-Macaire'n verraten ahtaissa\nlehtokäytävissä, joiden perällä yliseminaarin korkeat muurit kohosivat.\nTänne olivat kokoontuneet ei ainoastaan luostarikaupungin hurskaat\nmiehet ja naiset, vaan myöskin paperitehdaskaupungista melkoinen joukko\ntehtaan miehiä vaimoineen, lapsineen.\n\n\"Kas! tuletteko tekin papinvihkiäisiin, te, paroni Thévenot?\" huudahti\nkreivi de Castagnerte, huomattuaan entisen edusmiehen töykkivän\ntungoksessa.\n\n-- Teen samoin kuin muutkin, tulen uutisia kuulemaan... Mutta totta\ntosiaan ystäväni, te joka seurustelette piispan talossa, tiedätte\nvarmaan jotakin kertoa?\n\n-- Vakuutan, herra paroni, etten tiedä mitään... Mutta mitä tiedätte\nte, joka olette Capdepont'in tuttavia?\n\n-- \"En toden totta enempää kuin tekään.\"\n\nHetken hiljaisuus seurasi tätä keskustelua.\n\nEikö rouva Thévenot ole seurannut mukananne? kysyi herra de Castagnerte.\n\n-- Me olemme eksyneet toisistamme. Hän kulkee jossain Edmondin kanssa.\n\n-- Mitä arvelee paronitar asiasta?\n\n-- Hän arvelee että Rufin Capdepont'ista tulee mainio piispa, ja samaa\nmieltä olen minäkin. Katsokaas, se on mahtava mies, tuo pappi: minä\nolen häntä tunnustellut.\n\n-- Ja hän on hyvin teidät palkinnut, vastasi kreivi pisteliäästi.\n\nYliseminaarin, Saint-Macaire'n lehtokäytävälle antavat kappelin ovet\navautuivat samassa selkoselälleen.\n\nSyösten tunkeutui koko tuo ihmisjoukko ovesta sisään.\n\nMinimien entisen kappelin avara laiva eli päähuone oli korkealla\npuuaitauksella jaettu kahteen osaan. Lormières'in uskolaiset, jotka\nolivat tottuneita kirkossa kävijöitä, pysähtyivät nöyrästi aitauksen\nulkopuolelle ja istuutuivat hiljaa ja rykimättä pitkin tuoliriviä,\njotka olivat heitä varten siihen asetetut.\n\nKello soi.\n\nVihittävät astuivat sisään, mitkä kaapuissa, mitkä valkeissa\nmessupaidoissa ja valloittivat koko kuorin. Kaksittain astuivat he\ntahdikkaasti läpi kirkon määrätylle paikalleen. Etupäässä nähtiin\nnuoret apotit, jotka olivat tonsuroittavat, heidän jälkeensä\nseurasivat vastaiset minoriitimunkit, sitten tulivat ne, jotka olivat\nottamaisillaan tuon peloittavan askeleen ali-diakoniarvoon, sitten\ndiakoni kokelaat ja vihdoin papiksi pyrkivät.\n\nHe laskeutuivat polvilleen.\n\nKellon ääni kuului toisen kerran.\n\nSamassa hetkessä tulvasi sakastin selko selällään olevista ovista\nkokonainen lauma kaiken ikäisiä ja kaiken näköisiä pappismiehiä. Siinä\noli lempeitä ja lapsellisia, ankaroita ja kurttunaamaisia, tumma- ja\nvaaleaverisiä. Kuin mikä lauma suuntasivat he kulkunsa vasemmalle\npuolelle, yksinkertaisiin oppilaspenkkeihin, joihin sijoittuivat niin\nhyvin kuin sija myöten antoi.\n\nArmahtakoon! mitä tuommoinen pappien tulva merkitsee? sanoi herra de\nCastagnerte. Hiippakunnan papit näkyivät päättäneen kaikki saapua tänne?\n\n-- Sanoinhan teille, herra kreivi, että täällä olisi jotain erinomaista\ntapahtuva, virkkoi paroni Thévenot, tyytyväisenä käsiään hieroen.\n\n-- Vaijetkaa hyvät herrat, sanoi paronitar kääntyen taakseen,\nhäiritsette rukoustani...\n\n-- Capdepont'inko edestä? kysäsi herra de Castagnerte pahansisuisesti.\n\nKello kajahti kolmannen kerran.\n\nYliseminaarin opettajat astuivat sisään; heidän takanaan, parin\naskeleen päässä kulki herra ylijohtaja yksin ja vakavana.\n\nMuiden jatkaessa kulkuansa asettuakseen kauniisiin tammisiin\npenkkeihin, jotka sijaitsivat oikealla puolella kuorin pidennyksessä,\npysähtyi apotti Capdepont pääalttarin juureen ja teki lyhyen rukouksen.\nHänen ryhtinsä oli ylhäinen, harras ja juhlallinen. Tehtyään hartaan\nristinmerkin meni hänkin penkkiinsä. Astuessaan papiston ohitse, joka\nistui taajaan sullottuna yksinkertaisissa penkeissään, nyökäytti hän\ntuskin huomattavasti päätään. Toiset taasen kumarsivat vastaukseksi\nselkäranka kaarena; mutta hän ei ollut sitä näkevinäänkään.\n\n-- Eikö hän ole kaunis! huudahti paroni Thévenot.\n\n-- Mielestäni on hän jotenkin röyhkeän näköinen, vastasi herra de\nCastagnerte... Malttakaapas! lisäsi hän, kuulen vaununi tulevan.\n\nKreivin vaakunakilvellä koristetut, vanhanaikaiset vaunut, joita\nkaksi baskilaista hevosta vaivoin sai liikkumaan, pysähtyivät todella\nkappelin oven edustalle.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä, huusi ovenvartija.\n\nPää alaspäin, kädet ristissä rinnalla, astuivat vihittävät\njuhlasaatossa kirkon perälle.\n\nMuutamat papit aikoivat nousta nähtävästi lähteäkseen vastaanottamaan\npiispaa, mutta kun Capdepont katsoa tuijotti heihin, eivät he\nuskaltaneet yrittää askeltakaan, vaan istuutuivat hämillään jälleen\npaikoilleen.\n\nSillä aikaa oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astunut alas vaunuista\nja, kahden varapiispan sekä kotisihteerinsä seurassa, jäänyt kirkon\nkynnykselle odottamaan, että yliseminaarin ylijohtaja tavan mukaan\ntulisi tarjoomaan hänelle vihkivettä; mutta ei kukaan liikahtanut.\nSuuttuneena moisesta verrattomasta häveliäisyyden puutteesta, lähti\napotti Lavernède rohkeasti penkistään.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän, lähestyen pappia, joita Capdepont oli\nkatseillaan lumonnut, me olemme pappeja, ja virkamme puolesta tulee\nmeidän osoittaa kunnioitusta piispaamme kohtaan. Minä astun etupäässä.\nTulkaa!\n\nTottuneina kuuliaisuuteen noudattivat papit paikalla kehoitusta ja\nseurasivat _pyhää kaunopuheliaisuuden_ professoria hänen kintereillään.\n\nApotti Mical'in pieni vilkkuva silmä oli syrjästäpäin seurannut\nasiain menoa. Kauhistuneena mokomasta häväistyksestä, ja peläten\nhälinää syntyvän itse kappelissa, -- sillä piispan kärsivällisyyteen\nei suinkaan ollut luottaminen, -- työnsi hän väkisten Capdepont'in\nulos penkistä; mutta ennenkuin he ehtivät vihkivesimaljan luo, oli\nhänen ylhäisyytensä kaikeksi onnettomuudeksi jo ehtinyt aloittaa _Veni\nCreator'in_ laulamisen, ja juhla-saatto kulki kahdessa rivissä kuoria\nkohti.\n\nJuhlamenot toimitettiin yhteen menoon toinen toisensa perästä.\n\nTämä kiirehtiminen oudostutti papistoa, mutta erittäinkin hämmästytti\nse uskovaisia, jotka olivat tottuneet näissä tiloissa kuulemaan piispan\nlausuvan onnentoivotus- ja kehoitus-sanoja nuorille tonsuroittuille. --\nNo, hän puhuu varmaankin tuleville ali-diakooneille...\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun toimitti alempain arvoluokkain\nvihkimisen katsahtamatta kertaakaan ylös messukirjasta, jota hän piti\nedessään avattuna, ja kun ali-diakoonit, jotka koko elämäkseen olivat\nsitoutumaisillaan hengelliseen säätyyn, sykkivin sydämmin ja vesissä\nsilmin odottivat lohdutuksen sanaa, huusi hän vaan lyhyesti alttarin\nasteelta: \"_Huc accedite!_ Tulkaa tänne!\"\n\nLoukkaantuneena siitä solvauksesta, joka hänelle kappelin ovella\ntehtiin, tahtoi hän nähtävästi kiireimmän kautta saattaa juhlamenot\nloppuun. Mutta ei hurskainkaan mies voi pitää mieltänsä alati tyyneenä,\nja ne katseet, joilla hän tuon tuostakin tarkasteli pappijoukkoa\nvasemmalla puolen kuoria, osottivat selvästi että heidän tavattoman\nlukuisa läsnäolonsa oli häntä loukannut.\n\n-- Oliko tämä salavehkeiden aikaansaama? Mitä he häneltä tahtoivat?\n\nKaksi kertaa heräsi hänessä vastustamaton halu keskellä toimitusta\nkysyä yliseminaarin ylijohtajalta mitä tämä pappien paljous merkitsi.\nJa mitä! melkein rampaantunut Clamouse vanhuskin, jota ei pitkiin\naikoihin oltu virkatoimissaan nähty, oli nyt tänne saakka kömpinyt!\nTämä oli uskomatonta.\n\nMutta apotti Ternisien, joka seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in\noikealla puolella, rauhoitti, pidätti ja hallitsi häntä.\n\n-- Katsokaa Kristusta tuolla alttarilla, hän on valmiina uhrautumaan\nmeidän edestämme, kuiskasi pyhä pappi hänen korvaansa, kärsikäämme\nsamoin kuin hänkin on kärsinyt...\n\nJa vielä hän lisäsi:\n\n-- Ajatelkaa terveyttänne, teidän ylhäisyytenne, terveyttänne!...\nMuistakaahan toki että meidän on huomenna matkustaminen Pariisiin...\n\nPiispa hymyili hilliten vihaansa, järkevästi malttaen mieltänsä.\n\nVihkiäisten päätyttyä astui hänen ylhäisyytensä de Roquebrun\nvarapiispain, kotisihteerinsä ja apotti Lavernède'n jälestä sakastiin.\nSiellä puki hän kiireesti piispalliset kunniamerkit päähänsä.\n\n-- Minä riennän jouduttamaan vaunuja, teidän ylhäisyytenne, sanoi\napotti Ternisien.\n\n-- Vaunuja! ei vielä. Tapa vaatii, että minä vihkiäispäivänä määrään\nmuutamia virkoja vasta vihityille papeille. Minkä tähden en noudattaisi\nvanhaa tapaa? Luuletteko minun pelkäävän tuota pappisjoukkoa, joka\non käskemättäni tänne kokoontunut? Sitä paitsi olen minä luvannut\ntänä päivänä ilmoittaa paikat niille opettajille, jotka eivät viimein\nsaaneet sitä tietää.\n\n-- Eiköhän teidän ylhäisyytenne voisi vähän odottaa? rohkeni apotti\nLavernède kysyä.\n\n-- Odottaako että papisto asettaa jalkansa rinnalleni ja tukahuttaa\nminut, vai mitä? Herra Lavernède, te tiedätte paremmin kuin minä, että\ntässä on taistelu elämästä ja kuolemasta. Hirveätä on tosin ajatella,\nettä tuommoinen kamala ottelu on tapahtuva tässä pyhässä paikassa,\nJumalan läheisyydessä. Taidanko minä peräytyä?... Kiitostoimituksen\njälkeen kokoontukoot kaikki luentosaliin. Ilmoittakaa se heille, olkaa\nniin hyvä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, mitä aiottekaan! soperti sihteeri.\n\n-- Lapseni, ei ole helppoa olla piispana, mutta kun Jumala meidät siksi\non valinnut, täytyy meidän kunnialla täyttää velvollisuutemme loppuun\nsaakka.\n\nHän lankesi polvilleen rukous-istuimelle. Muut poistuivat kunnioitusta\ntäynnä.\n\n\n\n\nVII.\n\nPimeyden ruhtinas.\n\n\nSillä aikaa kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun luki rukousta, jonka\npiispan yhtä hyvin kuin yksinkertaisen papin tulee tehdä messun\njälkeen, kulki Capdepont yliseminaarin opettajien ja vihkiäisiin\nkokoontuneen papiston etunenässä luentosalia kohti. Suurella melulla\nja melkein toisiaan työkkien koittivat he kukin anastaa sijan Minimien\nkuoripenkeissä.\n\n-- Hyvä herrat, huusi Capdepont nousten apotti-istuimen toiselle\nportaalle, kunnioittakaa arvojärjestystä: herroilla tuomiorovasteilla\nyksistään on oikeus istuutua kuoripenkkeihin; muut asettukoot\ntakapenkkeihin.\n\nYlijohtaja oli puhunut, ja papit luopuivat paikoistaan, jotka he olivat\noikeudettomasti itselleen omistaneet.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Capdepont, koittaen hillitä ääntään, joka\nkumminkin vasten hänen tahtoaan vihasta värähteli, en ole ensinkään\ntyytyväinen teidän käytökseenne kappelissa.\n\nHerra arkkipappi Clamouse'lla, joka sekä tietonsa että kykynsä puolesta\non muita hiippakunnan pappeja etevämpi, on teidän kaikkien vahvistama\nkirjoitus, jossa ilmoitetaan piispalle tyytymättömyytemme sitä\nomituista tapaa vastaan, jolla hän papistoansa kohtelee. Oletteko te\nunohtaneet, että munkit sirkkasateen tavalla ovat levinneet pitäjiimme\nja että Katolisen Opetuksen isät tulevat täältä karkoittamaan\nentiset, uskolliset ja hyvät opettajanne? Jos olette sen unohtaneet,\nmitä merkitsee silloin teidän läsnäolonne täällä? Jos taasen sen\nmuistatte, kuinka on selitettävä se seikka, että te apotti Lavernède'n\nkäskystä, jota piispan julkinen suosio on saattanut laiminlyömään\nvelvollisuuksiaan ylijohtajaa kohtaan, läksitte vastaanottamaan sitä\nsamaa miestä, jota te tänä aamuna ennen vihkiäisiä uhkasitte polkea\njalkojenne alle, ja jolle päätitte antaa aika läksytyksen? Hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun'in olisi heti kappeliin astuttuaan pitänyt\nsaada tietää, että papisto on eroamaisillaan hänestä, sekä että me,\nvaltiollista kieltä käyttääksemme, jos hän tekee vallankeikauksen,\nolemme valmiit kapinaan.\n\n-- Hän on sen tietävä, keskeytti Clamouse käheällä äänellään.\n\n-- Niin, niin, hän on sen tietävä, huusivat he kaikki yhteen ääneen\nnyrkkiään puiden.\n\n-- Mutta ajatelkaa sitäpaitse, että me olemme kaikki yhtä syylliset\npiispamme silmissä. Ellemme tuntisi piispan tulista luonnetta,\nriittäisi hänen sanattomuutensa vihkiäismenojen aikana todistamaan\nniitä kostontuumia, jotka hänen mielessään liikkuvat. Ei siis\nminkäänlaista heikkoutta, kun hän tulee. Sen sijaan että alistutte\nhänen ikeensä alle, kohottautukaa arvossanne ja mahtavuudessanne. Ja\nmitäpä voitaisiin teitä vastaan tehdä? Ei niin mitään. Yksityinen\npappi, joka kapinoitsee -- olkoonpa vääryyttäkin vastaan -- voi tulla\npannaan julistetuksi, mutta kahdelle sadalle papille ei niin tehdä. Jos\nte vaan pysytte lujina, tulee hänen ylhäisyytensä de Roquebrun tämän\nankaran vastalauseen johdosta luopumaan hiippakunnastaan, ja jos taivas\nmeitä suosii, on se lähettävä meille sen, joka kaikki korvaa.\n\n-- Luottakaa meihin herra ylijohtaja! huusivat kaikki papit yhteen\nääneen.\n\nLuentosalin ovi aukeni ja raosta pilkisteli apotti Mical'in ilkeä naama.\n\n-- Hiljaa! kuiskasi hän, piispa tulee!\n\nSe, joka ei ole ollut tilaisuudessa pappeihin tutustumaan, luulisi\nvarmaan tämmöisen vihanpurkauksen jälkeen, Lormières'in kapinallisen\npapiston, hätääntyneenä, taikka jonkinmoisella arastelevalla\nkylmäkiskoisuudella vastaan ottaneen piispansa. Ei sinne päinkään. Kun\npapit näkivät hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, suorenivat rypyt\nheidän kasvoissaan jonkinlaisesta lumouksesta, ja nöyrä, ulkokullattu\npalvelijan hymy kirkasti useimpien muodot.\n\nKummallista on, ettei Rufin Capdepont, jolle historiallisten\ntutkimusten olisi pitänyt opettaa ihmistuntemusta, ennen tätä\njumalatonta, kapinallista yritystään laillista oikeutta vastaan, tullut\najatelluksi että vapauden käyttämiseen vaaditaan harjaantumista ja\nettei orjan tavoista päästä sillä, että nimi kirjoitetaan paperille.\nMutta nyt, kuten aina, kun asia koski häntä itseään, menetteli hän\nintohimon sokaisemana. Hänen alkuperäinen talonpoikais-luonteensa\nturmeli kaikki hänen suurenmoiset, rohkeat suunnitelmansa.\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun kulki kotisihteerinsä taluttamana\nja astui apotti-istuimen portaita ylös. Pitkälliset vihkiäismenot\nolivat luultavasti väsyttäneet häntä, koska hän jäi liikkumattomana ja\nraukeana paikalleen istumaan.\n\nVanha apotti Clamouse, jolle Rufin Capdepont oli iskenyt silmää, nousi\nvaivaloisesti paikaltaan ja kulki Mical'in taluttamana keskelle salia.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän huohottaen, suvaitsetteko minun\nlausua muutaman sanan?\n\n-- Tehkää hyvin, herra arkkipappi.\n\nHerra Clamouse yski, asetteli lasisilmiään koukkuiselle\ntupakkitahraiselle nenälleen, ja aukaisten suurta paperikäärettään\nlukea soperteli:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, hiippakuntamme papisto kärsii sanomattomasti\nveljeskuntien päiväpäivältä enenevästä sorrosta...\n\nPiispa nousi äkkiä ylös.\n\n-- Malttakaa! hyvä herra. Te ette puhu, vaan luette minulle näen mä.\n\n-- Niin tietysti; änkytti arkkipappi hämmästyneenä.\n\n-- Ja mikä se oikeuttaa teitä antamaan nuhteita piispallenne.\n\n-- Mutta, teidän ylhäisyytenne...\n\n-- Kirkkokuri-säännöt vaiko kirkkolaki? Muistaakseni Thomassin\npäinvastoin kieltää kaikki tuonlaiset sopimattomat julistukset.\n\n-- Tämä olisi ainoastaan anomuskirja veljeskuntalaisten suhteen...\n\n-- En tahdo sitä kuulla. Jos teillä on jotain muistutettavaa\nhallinnollisia toimenpiteitäni vastaan, niin vaivatkaa itseänne\nasuntooni. Olenhan teitä siellä satoja kertoja vastaanottanut. Olenko\nkoskaan kieltänyt tunnustustani teidän pitkästä palveluksestanne,\njonka monesti olen vetänyt esimerkiksi nuorille oppilaille? Aina\nsiitä saakka kun Lormières'in piispan-istuimelle tulin, ovat oveni\nolleet avoinna, ei ainoastaan teille, herra, vaan kaikille papeilleni,\nalhaisimmasta korkeimpaan asti. Jos täällä on yhtäkään, jota koskaan\nolen kieltäytynyt vastaan ottamasta, niin nouskoon ja syyttäköön minua.\n\n-- Olen kovin pahoillani, teidän ylhäisyytenne, sopersi herra Clamouse\nvavisten, suokaa minulle anteeksi...\n\n-- Te olette synnistänne päästetty, herra arkkipappi. Vaeltaessanne\ntänne asti kotoanne, josta ei teidän kivuloisuutenne tähden olisi\npitänyt liikahtaa, ette arvatakseni itsekään oikein tietänyt mitä\nteidän oli täällä tekeminen. Mutta _eräs toinen_ sen sijaan tiesi\nsen. Piispalle oli annettava kova isku ja tätä antamaan oli valittu\nhiippakunnan arvokkain pappi. Ajatelkaapas! Herra arkkipappi nuhtelee\nhänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia lukuisan papiston läsnäollessa.\nMikä suuremmoinen ja kaunis näytelmä! Mutta onneksi valvoo Jumala\nniiden ylitse, joiden käsiin hän on asettanut kirkon johdon, huolimatta\nheidän vioistaan, puutteellisuuksistaan ja ansaitsemattomuudestaan.\nHän ei ole sallinut että tämä saatanallinen yritys, johon teidät on\ntietämättänne sekoitettu, teidän välityksenne kautta onnistuisi.\n\nJumala säälii teidän korkeata ikäänne, jonka olette uhranneet hyviin\ntöihin ja hänen nimensä kunnioittamiseen; hän on itse riistänyt teidät\nviettelijän käsistä.\n\nPienet kirkkaat kyynelhelmet vierähtivät vanhan arkkipapin kuihtuneille\nposkille. Hän astui piispanistuimen juurelle ja sanaakaan sanomatta\nlaskeutui hän polvilleen ensimmäiselle portaalle.\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun astui hänen luokseen ja koetti nostaa\nhänet seisomaan.\n\n-- Ei, ei! mutisi herra Clamouse, siunatkaa minua teidän ylhäisyytenne,\nsiunatkaa minua, minä olen tehnyt syntiä.\n\nPiispa kohotti juhlallisesti kätensä.\n\nArkkipapin noustessa ylös, seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun\nvielä hänen edessään liikutettuna katsellen häntä.\n\nÄkkiä, jalomielisten tunteiden valtaamina, heittäytyivät vanhukset\ntoistensa syliin ja suutelivat toisiansa hellästi.\n\nVavistus valtasi läsnäolijat. Useilta haaroilta kuului tukahdettuja\nitkun nyyhkytyksiä. Apotti Mical'in kasvot vääntyivät irviin.\nMutta apotti Capdepont jäykistyi. Hän seisoi paikallaan kylmänä ja\nliikkumattomana kuin kuvapatsas.\n\nPiispa palasi istuimelleen, hänen kasvoistaan loisti autuaallinen ilo.\n\n-- Herra arkkipappi, sanoi hän syvästi liikutettuna, tämän päivän,\njoka uhattiin tehdä minulle niin surulliseksi, olette te tehneet\nhallitusaikani onnellisimmaksi päiväksi. Teitä syleillessäni tuntui\nkuin olisin syleillyt koko hiippakuntaani, ja se saattoi minut\nvapisemaan ilosta!... Jumalani, sanoi hän, vuodattaen kyyneleitä\nhänkin, sanokaa, mitä minun pitää tekemän, että minua rakastettaisiin?\nOn niin ihanata olla rakastettuna!...\n\n-- Teitä rakastetaan, teidän ylhäisyytenne, teitä rakastetaan! huusivat\nkaikki läsnäolijat vastustamattoman liikutuksen valtaamina.\n\n-- Tulkaa kaikki luokseni asuntooni; sanokaa minulle vikani ja\nerehdykseni, joihinka mahdollisesti olen ollut syypää, ja vastedes\ntulemme elämään yhtenä ainoana perheenä...\n\n-- Me tulemme, me tulemme kaikki!\n\n-- Minä tahdon olla kuolemaani asti lapsilleni uskollisena isänä,\njatkoi piispa, ikäänkuin paljastaen rakkautta janoovan sydämensä.\nEn aijo veljeskunta-kysymyksessäkään olla taipumaton ratkaisemaan\nasiaa teidän eduksenne, jos vaan voitte todeksi näyttää että heidän\ntäällä olonsa jollakin tavalla papistoani vahingoittaa. Mutta minkä\ntähden olen heitä tänne kutsunut, ja minkätähden asettanut heidät\nvuoristomme kaukaisimpiin seutuihin, jollei juuri sentähden, että\nhe auttaisivat pappiani saarnatoimessa, lasten opetuksessa y.m.\nkirkollisissa tehtävissä. Enhän ole tahtonut teille vihollisia hankkia,\nvaan uskollisia ystäviä, jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä\nauttamaan teitä kaikissa pyhän uskontomme toimissa. Seurakunnan\npapisto on epäilemättä osottanut suurta intoa ja harrastusta, mutta\nmonta paikkakuntaa on kumminkin olemassa, joissa eivät heidän voimansa\nolisi yksin riittäneet. Tahdotteko esimerkin? Harros'issa, etevän\napotti Capdepont'in kotipaikassa on jumalallinen siemen monien vuosien\nkuluessa pudonnut kalliolle. Maristit saapuivat sinne kuokkivat\nhedelmättömän maan ja kantavat siitä nyt runsaan sadon, _messis\nmulta_. Ja pappeina pitäisi meidän toki muistaa, että uskonnollisissa\nyhteiskunnisssa on helpointa toimittaa pyhien kirkolliskokousten\nsäätämiä harjoituksia ja siten saavuttaa kristillistä täydellisyyttä...\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun huoahti hetkisen.\n\nApotti Ternisien kumartui piispan puoleen ja vaihdettuansa pari sanaa\nhänen kanssaan, lausui kotisihteeri:\n\n-- Herrat, vihittävät, jotka juurikaan olette vastaan ottaneet\npappisarvon, hänen ylhäisyytensä tarvitsee hetken lepoa, ja käskee\nminua luettelemaan virat, jotka hän on suvainnut teille määrätä.\n\nHän luki ääneen pitkän luettelon. Tuskin oi hän ehtinyt lopettaa, kun\npiispa päättäväisen voimakkaana nousi ja sanoi:\n\n\"Aikomukseni oli tänäpäivänä määrätä uusia virkoja muutamille\nseminaarin opettajista, mutta äskeisen tapahtuman jälkeen olen minä\njoutunut epäilevälle kannalle. Koska mielet täällä ovat lauhtuneet,\nniin teen ehkä minäkin paraiten rikkoessani välipuheen Katolisen\nOpetuksen isien kanssa?\"\n\nJa kääntyen äkkiä apotti Capdepont'in puoleen, kysyi hän:\n\n\"Mitä arvelette te tästä peruutuksesta, herra ylijohtaja?\"\n\n-- Arvelen, että jos sopimus kerran on tehty, niin on se myöskin\npidettävä.\n\n-- Mutta jos asia ei ole ollut lopullisesti ratkaistu?\n\n-- Siinä tapauksessa olette te vapaa Katolisen Opetuksen Isiin nähden,\nmutta ette meidän, tämän laitoksen opettajien suhteen.\n\n-- Minkätähden en?\n\n-- Olettehan te määrännyt paikat herra Mical'ille, herra Turlot'ille ja\nherra Lavernède'ile. Ja ettekö ole käskenyt minua lähtemään paikkaani\npyhän Ireneon kapituliin?\n\n-- Eikö teitä siis haluttaisi jäädä opettajatoimeenne yliseminaariin?\n\nItse erottaessanne minut virastani, oli teillä varmaan päteviä syitä\nsiihen...\n\n-- Mutta jospa nyt mielisin pidättää teidät siinä toimessa, jota olette\nniin kauvan hoitaneet.\n\n-- Ikäväkseni pitäisin itseni silloin pakoitettuna kieltäytymään siitä\nsuosiosta.\n\n-- Sepä on omituinen päätös: kun piispanne ottaa kaksi askelta\nlähestyäkseen teitä, kieltäydytte te ottamasta yhtäkään lähestyäksenne\nhäntä?\n\n-- Minä kunnioitan piispaani. Siinä oli tarpeeksi suosionosotusta.\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun oli vielä kerran yrittänyt\nkoskettamaan tuota taipumatonta luonnetta: se oli kivenkova ja jääkylmä.\n\nNo, herra Capdepont!... No, herra ylijohtaja!... huusivat kaikki\nläsnäolevat, yksimielisesti kehoittaen häntä myöntymään.\n\n-- Mitä te muut minusta tahdotte, huusi tuo julmistunut mies ja\nkohottautuen koko pituudelleen loi ylpeän ja halveksivan katseen\nympärillä seisoviin.\n\n_Beati pacifici_ [autuaat ovat rauhan tekijät], herra ylijohtaja,\nlausui vanha Clamouse.\n\n-- _Beati pauperes spiritu_ [autuaat ovat hengellisesti vaivaiset],\nherra arkkipappi! vastasi Capdepont, valmiina vaikka mihinkä.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi piispa, taistellen vihaa vasaan, joka uudelleen\nalkoi hänen suonissaan kiehua, suurin rangaistus minkä Jumala langetti\n_pimeyden ruhtinaan_ päälle, oli pyhän Therese'n sanojen mukaan se,\nettä hän kielsi häntä rakastamasta.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne!... huudahti Capdepont säihkyvin silmin.\n\nPiispa kohotti kätensä, ikäänkuin pahaa henkeä manataksensa\npoistui sanaakaan sanomatta luentosalista. Kaikki papit, alipapit\nja kirkkoherrat seurasivat juhlasaatossa hänen ylhäisyyttään de\nRoquebrun'ia.\n\nApotti Capdepont ja apotti Mical olivat ainoat, jotka eivät astuneet\nhänen jälessään Minimien luostarin avaria käytäviä. Liikkumattomina,\nikäänkuin kivettyneinä jäivät he penkkeihinsä.\n\n-- Meille on tapahtunut petoskauppa! sanoi Mical vihdoin toinnuttuaan\nhämmennyksestä.\n\n-- Houkkia! pelkureita! huusi Capdepont epätoivoisesti... Oi! jospa\nminä kerran pääsisin heidän piispakseen...\n\n-- Kostaisit tietysti, eikö niin?\n\n-- Tule, mennään ulos... Minä tukehdun!...\n\n-- Ja he läksivät puistoon hengittämään raitista ilmaa jalavien\nsiimeksessä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPyhänhengen messu.\n\n\nEnnen lähtöänsä yliseminaarista, missä heidän toimensa nyt oli\nlopullisesti päättynyt, tekivät herrat opettajat keskenään sopimuksen\nviettää pyhänhengen messua. Tämä laulumessu, johonka kutsuttaisiin\nkaikki heidän liittolaisensa Lormières'istä ja hiippakunnasta, tulisi\nolemaan viimeinen mielenosotus piispallisen esivallan toimia vastaan.\n\nPaitsi herra Lavernèd'eä, joka heti seuraavana päivänä papinvihkiäisten\njälkeen oli kaikessa hiljaisuudessa lähtenyt liikkeelle astuakseen\nvankilan saarnaajan virkaan, olivat kaikki opettajat saapuneet tähän\nsalaperäiseen kokoukseen. He huusivat ja korottivat jokainen äänensä\npiispaa vastaan, joka oli pari päivää sitten lähtenyt Lyon'iin apotti\nTernisien'in kanssa, ja yksimielisesti päätettiin ennen eroamista\nyhteisessä hartaushetkessä rukouksella kääntyä pyhänhengen puoleen.\n\nNeljäntenä päivänä Heinäkuuta, viikko papinvihkiäisten jälkeen,\nkello kymmenen aikaan aamulla, tulisi apotti Rufin Capdepont'in\nastua alttarin eteen, jonne häntä seurasivat, juhlamenojen prameutta\nlisätäkseen, apotit Mical ja Turlot, toinen diakonin ja toinen\nali-diakonin puvussa.\n\nSamana päivänä kun piispan loukkaamista varten taitavasti harkittu\njäähyväisjuhla oli vietettävä, tapasi apotti Capdepont, juuri\nyhtymäisillään kokoontuneihin virkaveljiin, parooni Thévenot'in\nluentosalin ovella.\n\n-- Mikäs nyt? kysyi tuomioherra jyrkästi.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, ei olekaan Lyon'issa.\n\n-- Missäs sitten?\n\n-- Pariisissa, ja on jo siellä ollut neljä päivää.\n\n-- Pariisissako?\n\n-- Sain sen juuri tietää kreivi de Castagnerteltä. Niin lujatahtoinen\nja voimakas mies kuin apotti Capdepont olikin, saattoi tämä odottamaton\nuutinen hänet hämmästyksestä horjumaan ja hänen täytyi nojautua parooni\nThévenot'in ja apotti Mical'in käsivarsiin. Hän saatettiin asuntoonsa.\n\n-- Minua vastustaakseen on hän lähtenyt Pariisiin, minua\nvastustaakseen! huusi hän kiihkoisasti, intohimoisten varmalla\naavistuksella.\n\nJa kun minä ajattelen, että minä huvittelen itseäni toimeenpanemalla\nturhanpäiväisiä kiusantekoja samalla aikaa kuin hän toimii tosityössä!\nKuinka surkeata!...\n\nHän käänsi äkkiä äkäiset kasvonsa apotti Mical'iin.\n\n-- Kas siinä seuraus sinun neuvoistasi, sinä, joka aina olet niin\nvarovainen. Koska lopetat antamasta minulle neuvoja ja koska aijot\nminun suureksi ilokseni lakata sekaantumasta asioihini, jotka eivät\nsinuun kuulu. Jollen olisi sinua kuunnellut, olisin nyt ollut\nPariisissa jo kahdeksatta päivää ja kukaties kuinka paljon toimittanut!\nMutta ei; juuri silloin kuin etuni olisivat vaatineet minut sinne\nlähtemään, otin heikkoudessani vielä kerran kuullakseni sinun neuvojasi\nja sotkeutuneena hienon hienoihin mietteihisi minä tietysti jäin tänne.\nNyt näet, mitenkä minun on käynyt. Piispa de Roquebrun on jo tavannut\nveljensä kenraalin, he ovat käyneet yhdessä Tuilleriesissä... Ja Jumala\nties mitä kaikkea he ovat minusta puhuneet keisarille, ja erittäinkin\nkeisarinnalle!\n\nHän astui apotti Mical'ia kohti ja tarttui häneen kiinni, taivuttaen\nheikkoa miestä käsissään kuin ruokoa.\n\n-- Varo itseäsi! huusi hän tuijottaen häneen palavilla katseillaan.\n\nHerra Thévenot meni säikähtyneenä väliin. Mutta apotti Mical väisteli\nkädellään ja mutisi:\n\n-- Elkää pelätkö, herra parooni; ei hän minua tapa.\n\n-- Minkätähden en sinua tappaisi sitten? huusi Capdepont, joka\ntajuntansa menettäneenä antoi peittämättä ilkeän luontonsa tulla ilmi.\n\n-- Sentähden että tahdot tulla piispaksi, sekä että, jos minut surmaat,\nmaalliset jäännökseni voisivat tuottaa sinulle hankaluutta.\n\nApotti Capdepont ei osannut vastata, vaan nauroi väkinäistä naurua,\njoka muutti hänen muotonsa kauhistuttavan näköiseksi. Herra Thévenot\nkatseli häntä levottomalla uteliaisuudella; hän luuli hänen tulleen\nhulluksi ja hiipi hiljaa tiehensä.\n\nJulma pappi, joka oli kokonaan synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei\nhuomannut paroonin poistumista. Terävä leuka käden nojassa, istui hän\nja mietti.\n\nÄkkiä kavahti hän pystyyn. Hänen katseessaan oli omituinen loiste,\njoka teki hänet mielipuolen näköiseksi. Hän kulki kaksi kertaa lattian\npoikki... pysähtyi... ja jäi taas seisomaan suorana ja liikkumattomana\nkuin patsas. Kasvojen piirteet, joihin hänen luja tahtonsa oli\nsaanut istutetuksi ankaran rauhallisuuden leiman, papillisen arvon\nmukaisen, olivat nyt sielun tuskissa vääntyneet ja muuttaneet kokonaan\nhänen muotonsa. Laaja otsansa, jossa voimakas ajatus kuvastui,\noli omituisesti kurttuihin vetäytynyt, täynnä ryppyjä, kuoppia ja\njuovia. Capdepont'in pää, tuo ihmissielun taivaallinen asunto, näytti\nhänen kärsiessään hurjan kunniahimon tuskia, ikään kuin kauhean\nmaanjäristyksen jälkiä.\n\n-- Vaikka hyvin tunsin ystävällisen suhteen piispan ja Lyon'in\narkkipiispan välillä, sanoi hän hitaasti, ikäänkuin itsekseen puhuen,\nsyntyi minulla sentään heti kohta kuultuani hänen sinne lähteneen,\npahoja aavistuksia. Tuommoisen taudin jälkeen, josta hän tuskin\nhengissä pääsi, tuntui tämä matka hyvin oudolta... Mutta kaikki on nyt\nselvinnyt: piispa on lähtenyt Pariisiin, mutta sen sijaan että hän\nolisi matkustanut Bordeauxin tietä, on hän kulkenut Lyon'in kautta,\nsiinä kaikki... Mutta minkätähden ilmoitti tuo pikku apotti Ternisien\nvarapiispalle, jolla oli välttämätöntä tietää piispan olopaikka, matkan\ntarkoittavan ainoastaan Lyon'ia?\n\n-- Eivätkö he ole pysähtyneet Lyon'iin? keskeytti apotti Mical.\n\n-- Entäs sitten! Matkan päämäärä oli kumminkin Pariisi... Apotti\nTernisien on tutkinut diplomatiaa Roomassa, joka on tämän varsin\nvähäisessä määrässä kristillisen mutta perin katolisen tieteen\nmestarien kotipaikka; apotti Ternisien on vetänyt meitä nenästä.\nHän ei ole valehdellut, oho, vielä mitä; mutta hän ei ole sanonut\ntotuutta... Mical, minä en kärsi tuota pientä itaalialaista, kokonaan\nsokeria ja hunajaa kun on. Pariisissa ollessani tapasin paljon pappia,\njotka olivat kauan aikaa oleskelleet Alppien toisella puolella; ja\ntotta tosiaan en tuntenut yhtäkään, johonka ei Machiavellin henki\nolisi tehnyt vaikutustaan. Machiavelli, se on koko Itaalia, ja tämä on\nTernisien'iinkin leimansa painanut.\n\n-- No, mihinkä toimiin aijot ryhtyä?\n\n-- Se on hyvin yksinkertaista: lähden Pariisiin tänä iltana.\n\n-- Mitä tuhmuuksia?\n\n-- Niin todellakin, se sinulle kuoleman toisi...\n\n-- Kunniani kautta: sinulla on taaskin joku naurettava neuvo minulle\nannettavana.\n\n-- Älä sitä pelkää, vastasi Mical kylmästi... Sillä aikaa kun sinä\nmatkustat Pariisiin, lähden minä uuteen virkaani Bastide-sur-Mont'iin.\nMinä voin kernaasti luopua vaatimuksistani varapiispan viran suhteen,\nkoska sinä luovut piispanistuimesta.\n\nHän astui vakavasti ovea kohti ja oli juuri avaamaisillaan sen, kun\nRufin Capdepont äkillisen säikähdyksen valtaamana riensi hänen eteensä\nja lukitsi oven avaimella.\n\n-- Selitä tarkoituksesi... Nähdäänpä, etkö selitä?\n\n-- Mitä hyötyä siitä olisi?... Mieluummin lähden tieheni.\n\n-- Sinä et lähde täältä, ennenkuin olen nähnyt ajatuksesi läpi.\n\n-- Tahdotko sen siis välttämättömästi tietää?\n\n-- Minä vaadin sen.\n\n-- No hyvä, jos apotti Ternisien on liiaksi valtioviisas, niin\npuuttuu se ominaisuus sinulta kokonaan. Minun neuvoni, joita sinä\nsäälimättömästi olet soimannut, ovat tehneet sinut yliseminaarin\nylijohtajaksi, varapiispaksi ja selväksi piispan ehdokkaaksikin; ne\novat tekevät sinut myöskin piispaksi, jos niitä loppuun asti seuraat.\nSanon sen pikemmin surkutellen kuin ylpeillen, että ei sitä tiedä miksi\nolisit ilman minua tullut. Kuka tietää jollet sinä kiivaudellasi,\nväkivaltaisella käytökselläsi ja kaikilla hullutuksilla, joista minä\nolen sinua estänyt, olisi hankkinut itsellesi virkaeron vieläpä pannaan\njulistuksenkin!\n\n-- Kylläksi! kylläksi!\n\n-- Olisin minäkin oikeutettu vaatimaan sinulta jonkinmoista\nkiitollisuutta kaikesta siitä taitavuudesta, jolla olen pelastanut\nsinut heikkoina hetkinäsi. Mutta sinä olit järjen puolesta minua\netevämpi, minä ihailin sinua; sinä olit ystäväni, minä ylpeilin\nsinusta, minä rakastin sinua!...\n\nApotti Mical pysähtyi. Hän ei kyennyt liikutukseltaan jatkamaan.\n\nRufin Capdepont peräytyi, hänen syvä luontonsa oli saanut iskun. Hän\nastui ystävänsä luo, ja tämä kova ihminen, jossa hillitsemättömät himot\nolivat kuivanneet tunteiden lähteen, joutui hetkellisen liikutuksen\nvaltaan.\n\n\"Mical, sanoi hän vapisevalla äänellä, minä olen monasti tehnyt\nvääryyttä sinua kohtaan; anna minulle anteeksi.\"\n\nHe syleilivät toisiaan veljellisesti.\n\nKuivattuaan kyyneleensä istuutuivat papit vieretysten sohvalle.\n\n-- Kuuleppas nyt, sanoi tuomioherra liehakoivalla äänellä, yhäti\nintohimonsa valtaamana, mihinkä neuvot minut ryhtymään?\n\n-- Sinun täytyy jäädä Lormières'iin... Otaksukaamme että piispa, niinkuin\nhyvin luultavaa onkin, tuon vaarallisen tautikohtauksen jälkeen on\nlähtenyt Pariisiin lepäämään ja voimistumaan perheensä keskuudessa,\nsilloin olisi sinun matkasi sinne aivan turha. Ja etenkin tuon\nselvästi ymmärrettävän kirjeen jälkeen, jonka Bonnardot kirjoitti\nsinulle elokuussa, saatuaan kuulla hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in\nsairauden tilasta, olisi tämä matka sinulle pelkäksi vahingoksi. Oletko\nunohtanut miten hän asiasta kirjoittaa pitkässä kirjeessään?\n\n-- Ei pidä turhia toivoa, sanoi herra Bonnardot: Jos kerran tulette\npiispaksi nimitetyksi, niin ette koskaan muualle kuin Lormières'iin.\nTeidän todelliset oikeutenne tähän istuimeen ovat täällä ennestään\ntunnetut; mutta muusta ei voi olla kysymystäkään. Teidän hallinnollisia\ntaipumuksianne epäillään, eikä hallitus menettelisikään viisaasti,\nasettamalla teidät hiippakuntaan, jossa ei teitä laisinkaan tunneta, ja\njossa teitä siis ensipäivästä asti tulisi suuret vaikeudet kohtaamaan.\nMinkä tähden te muuten osoitatte sellaista kärsimättömyyttä? Eikö hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun'in arveluttava sairauden tila anna toiveita\nteidän aikanne lähestymisestä?...\n\n-- Se on kyllä hyvä... Mutta jos piispa de Roquebrun, jota minä en\nsuinkaan ole kohtelullani mielitellyt, olisi lähtenyt Pariisiin minua\nvahingoittaakseen? Eikö se salaperäisyys, jolla hän on peittänyt\nmatkansa tarkoitusperää, ole omiaan herättämään pahoja aavistuksia.\n\n-- Tässäkään tapauksessa, sanoi Mical vakuuttavalla äänellä, ei sinun\npidä täältä poistua. Oletko ajatellut, mihinkä vaikeaan tilaan voisit\njoutua, jos tullessasi ministeriöön, tahi Tuileries'iin, missä sinut\nepäilemättä vastaan otetaan, sattuisitte yhteen vihollismielisen\npiispan kanssa? Oletko todellakin niin lapsellinen, että luulet voivasi\npalata voittajana virkamaailman liukkaalta taistelutantereelta. Siinä\nkohden ei minulla hillitsemättömän luonteesi tähden voi olla vähääkään\nepäilystä. Salli minun toistaa sitä mitä olen jo tuhannet kerrat\nennen sanonut: huolimatta sinun erinomaisesta kyvystäsi, ylevästä\npuhelahjastasi, jalosta ja komeasta ryhdistäsi, olet sinä kokonaan\nmahdoton kunnialla pelastautumaan tukalasta asemasta. Sinulta puuttuu\nkokonaan taipuvaisuutta ja kekseliäisyyttä. Sinä kiivastut, tulet\nkaunopuheliaaksi ja kopeaksi pelkästä harmista, mutta sinä häviät.\nMinä en vedä vertoja sinulle, kaukana siitä, mutta sittenkin ehdin\nminä tulla piispaksi, sillä välin kuin sinä odottelet suurten herrain\netehisissä. Kysy muuten Machiavel-Ternisien'iltä.\n\n-- Pitäisikö minun siis sallia piispa de Roquebrun'in esittää minun\ntekoni ja luonteeni väärässä valossa?...\n\n-- Noh, vielä mitä! Näin meidän kesken sanoen, luuletko todellakin,\nettä meidän piispa parkamme on mikään ilkeä mies?\n\n-- Saavuttiko hän ehkä suosiosi, määrätessään sinut Bastide-sur-Mont'in\npastoriksi? kysyi Capdepont ilkeän ivallisesti.\n\n-- Ei suinkaan. Hän on aina ollut minulle hyvin vastenmielinen. Mutta\nmyöntäkäämme nyt, koska kerran olemme kahden kesken, että me suureksi\nosaksi sinun hyväksesi aina maalaamme hänet niin mustaksi.\n\nApotti Capdepont kavahti hermostuneena pystyyn.\n\n-- Minä lähden tänä iltana pikajunalla.\n\nKuules viimeinen neuvo: odota ainakin siksi kuin hänen ylhäisyytensä de\nRoquebrun on palannut Pariisista, ennenkuin sinne lähdet.\n\nMinä lähden tänä iltana.\n\n-- Olkoon menneeksi. Meillä on sama matka Bastide-sur-Mont'iin asti...\nHyvästi siis kaikki arvopaikat!\n\nKamarin ovea kolkutettiin kovasti. Capdepont meni avaamaan.\n\n-- Mitä te häiritsette minua?\n\n-- Herra ylijohtaja, soperti apotti Turlot, alhaalla on mies, jolla on\nsähkösanoma teille Pariisista.\n\nUnohtaen kokonaan arvokkaan majesteetillisen käytöstapansa, syöksi\nCapdepont alas portaita.\n\nHän otti sinisen paperin kirjeenkantajan kädestä ja kiskasi sinetin\nauki. Hänen kasvonsa kirkastuivat.\n\n-- Hyvät herrat! -- Hän ei saanut liikutukseltaan enempää sanotuksi.\n\n-- No mikä nyt? kysyivät opettajat kiiruhtaen ulos luentosalista.\n\nApotti Rufin Capdepont astui sisään. Hänen onnistui vihdoin saavuttaa\ntasapainonsa, jonka hän oli vähällä kadottaa, ja vakavilla askeleilla\nnousi hän ylös piispanistuimen portaita.\n\n-- Ystäväni, sanoi hän, taivas on langettanut iskunsa. Olen saanut\nkauhistuttavan uutisen Pariisista. Kuulkaa sähkösanoma:\n\n    \"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuoli eilen uuteen\n    halvauskohtaukseen. Te olette nimitetty hiippakunnan\n    varapiispaksi. Huomenna saatte hallitukselta kirjeen. Älkää\n    missään tapauksessa poistuko hiippakunnasta. Onnellista jatkoa.\n\n                                          _Jérôme Bonnadot_.\"\n\n-- _Jatko_, se kai tarkoittaa piispanistuinta teille, herra ylijohtaja?\nkysyi apotti Turlot.\n\n-- Me saamme itse valitsemamme piispani huudahti apotti Mical.\n\n-- Eikä meidän tarvitse lähteä pois yliseminaarista, sanoi Turlot\nkäsiään hieroen.\n\n-- Hyvät herrat, älkäämme antautuko turhiin keskusteluihin, sanoi\napotti Capdepont, halliten mahtavalla äänellään ja liikunnoillaan\nkaikkia läsnäolevia. Toiminnan hetki on tullut. Herra apotti Mical'in\nhuomautus oli paikallaan. Jos papit, kaikki hiippakunnan papit,\nilmoittaen mielensä, ehdottavat minut hallitukselle valittavaksi,\nniin ei voi olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hallitus tulisi\nminua valitsemaan. Kymmenen vuotta sitten allekirjoitettiin täällä\npyyntöesitys minun edukseni; mutta kun yksimielisyyttä puuttui, raukesi\nkoko yritys tyhjiin. Olkoon se tapaus teille opetukseksi, sillä teitä\ntämä asia koskee enemmän kun minua...\n\n-- Hänen rintansa kohoili raskaasti. Hänen täytyi hengähtää hetkisen.\n\n-- Nyt minun täytyy tunnustaa teille, rakkaat virkaveljeni, lausui\nhän sitten edelleen imartelevalla äänellä, joka oli aivan vierasta\nhänelle, että tulen suurella pelolla ja vavistuksella vastaanottamaan\nhiippakunnan hallituksen. Ajatelkaas mikä painava edesvastaus tänä\nmurrosaikana! Ja jos koskaan tulen sitä vastaanottamaan, niin teen sen\nainoastaan siinä toivossa, että tässä hiippakunnassa, joka on saanut\nkäydä niin monenlaisen vaiheen läpi, saisin ryhtyä perinpohjaisiin\nparannuksiin ja uudistuspuuhiin, _et eaquae corruerant instaurabo_\n[minä tahdon parata jälleen mitä särjetty on (Amos IX. 11)], sanoo\nprofeeta Amos. Mutta kaikessa tapauksessa on se Jumalan tahtoa vastaan,\nettä meille vielä kerran lähetetään piispa Pohjois-Ranskasta!\n\n-- Me suostumme teihin, herra ylijohtaja, teidän täytyy tulla\npiispaksemme! huusi apotti Mical kovalla äänellä.\n\n-- Teidän täytyy tulla piispaksemme, huusivat kaikki opettajat.\n\nRufin Capdepont seisoi silmät taivasta kohti.\n\n-- Tapahtukoon Jumalan tahto! lausui hän hurskaasti.\n\nSitten sanoi hän äkkiä ja päättäväisesti:\n\n-- Minä lähden suoraa päätä piispan palatsiin ottaakseni hiippakunnan\nasiat käsiini.\n\n-- Entäs Pyhänhengen messu? kysyi Turlot.\n\n-- Sitä ei vietetä, koska ette kumminkaan tule yliseminaarista\npoistumaan.\n\nHän astui alas apotin istuimelta.\n\nOpettajat kumarsivat häntä melkein häpiällisen nöyrästi. He näkivät\njo edessään tulevan piispansa. Mical'in taluttamana kulki hän ylpeänä\nheidän ohitsensa ja poistui katsomatta heihin.\n\n\n\n\nIX.\n\nKreivi de Castagnerte.\n\n\nSanoma piispa de Roquebrun'in kuolemasta herätti yleistä surua\nLormières'in asukkaissa. Luostarikaupungissa kokoontuivat uskovaiset\nkirkkoihin rukoilemaan piispa-vainajan edestä. Näillä jumalisilla,\njoista jo moni tunsi Capdepont'in ikeen hartioillaan painavan,\noli rukous kaiken surun ja huolen luonnollisena seurauksena.\nPaperitehdaskaupungissa ei suru ollut niin uskonnollista laatua, mutta\nse oli sitä sydämellisempää. Heti kun tieto piispa de Roquebrun'in\nkuolemasta oli saapunut, pysähtyi liike, tehtaat suljettiin, ja vaimot,\nmiehet ja lapset kuleksivat levottomina ja murheellisina pitkin katuja.\n\n-- Kuka on nyt minun vanhoja kivuloisia vanhempiani elättävä? valitteli\nmuuan vanha työmiesparka katkeria kyyneleitä vuodattaen. Oi kuinka\npaljon hän on meitäkin auttanut, tuo piispa vainaja, maksanut lääkärit\nja lääkkeet vaimoni ja lapseni sairastaessa, ja sitä paitse on hän\nantanut paljon puhdasta rahaakin, kertoi eräs paperinkauppias, syvästi\nliikutettuna.\n\n-- Eläköön hänen ylhäisyytensä! huusivat pienet lapset, käsittämättä\nvähääkään mitä oli tapahtunut.\n\nSeuraavana päivänä, kello kymmenen aikaan, tulvasi Pyhän Ireneon\nedustalle suuri ihmisjoukko.\n\nKreivi de Castagnerte oli myöhään edellisenä iltana lähtenyt\nPaperitehdaskaupunkiin, jossa ei hänen juuri ollut tapana käydä,\nilmoittamaan että suuri sielumessu oli tuomiokirkossa vietettävä hänen\nylhäisyytensä piispa de Roquebrun vainajan muistoksi.\n\nVäkijoukko oli levoton ja piti kovaa ääntä. Jaksamatta kauemmin\nodottaa, tunkeutui kansa sisälle kirkkoon. Mutta sen hämmästys kävi\nsuureksi, kun näkyi, ettei minkäänlaisia valmistuksia oltu tehty\njuhlamenoja varten. Ei mitään ruumislavaa kirkon lattialla, eikä\nminkäänlaisia suruverhoja seinillä.\n\nTunkeutuen ihmisjoukon läpi, kiiruhti kreivi de Castagnerte sakastia\nkohden.\n\nVanha Clamouse seisoi siellä, päätettyään jokapäiväisen messunsa,\nriisuen rauhallisesti päältään messupaitaa. Vanhuudesta kangistuneilla\njäsenillään ei hän tahtonut tehtävässään onnistua, jonka tähden häntä\ntässä vaivaloisessa työssä auttoivat lukkari ja kelpo apotti Lavernède,\njoka sattumalta oli Pyhään Ireneoon saapunut.\n\n-- No, herra arkkipappi, sanoi hra de Castagnerte, kansa on kokoontunut\nja alkaa jo käydä kärsimättömäksi.\n\n-- Rakas herra kreivi, näettehän että olen toimessa... Mitä te\ntahdotte? enhän minä ole määrääjänä... Kansa on palautettava kotiinsa.\n\n-- Eikös messua sitten toimitetakaan, niinkuin eilen minulle lupasitte?\n\n-- Eilen kyllä lupasin, se on totta; mutta sen jälkeen on minulle\nilmoitettu ettei minulla olekaan oikeutta siihen.\n\n-- Kuinka! huusi vanha kreivi, voimatta hillitä harmiaan, te olette\ntämän seurakunnan kirkkoherra, eikä teillä ole oikeutta vapaasti\ntoimittaa sielumessua?\n\n-- Kyllä... tietysti... Mutta katsokaas, herra kreivi, tämä messu ei\nole aivan tavallinen...\n\n-- Todellakin, vastasi herra de Castagnerte, hammasta purren, se on\nhänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, teidän hyväntekiänne kunniaksi.\nEikö se ollut muistaakseni hän, joka teidät nimitti Pyhän Ireneon\narkkipapiksi, tämän tuomiokirkon kapitulin vanhimmaksi...?\n\nHerra Clamouse ei vastannut mitään, vaan kääri hitaasti kokoon\nmessupaitaansa, jonka oli päältään riisunut.\n\n-- No mitä siis on sanottava ihmisparoille, jotka ovat tänä päivänä\ntyönsä jättäneet saadakseen osoittaa viimeistä kunnioitustaan\nhyväntekijälleen?\n\n-- Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi herra Clamouse, käskekää\nheidät menemään. Ja jos apotti Capdepont, hiippakunnan varapiispa,\nmyöntyisikin teidän hartaisiin pyyntöihinne, niin ette kumminkaan kello\nyhdentoista jälkeen löytäisi koko Lormières'issä pappia, joka ei olisi\nmessuansa toimittanut.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra arkkipappi, sanoi apotti Lavernède, tässä on\nainakin yksi, minä itse.\n\nVanha Clamouse katseli ilkeyttä säihkyvillä silmillään vankilan\nsaarnaajaan.\n\n-- Te olette kettu! sanoi hän.\n\n-- Jos sillä tarkoitatte että hänellä on sydän oikealla paikalla,\nniin olette aivan oikeassa hyvä herra, vastasi herra de Cartagnerte\npilkallisesti hymyillen.\n\nArkkipappi astui rukousistuimelleen, tammisen vaatekaapin vieressä, ja\nalotti kiitosrukouksensa.\n\n-- Juoskaa pian piispan virastoon, sanoi apotti Lavernède kreiville;\nsiellä tapaatte herra Capdepont'in. Te olitte siksi hyvä ystävä hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun'in kanssa, ettei hän voi olla teille\nlupaamatta, että suuri sielumessu toimitetaan vainajan kunniaksi.\n\n-- Mielestäni voisimme olla kokonaan kysymättä tuon ijankaikkisen\nCapdepont'in mieltä?...\n\n-- Ehkäpä kyllä. Mutta minkätähden turhanpäiväisesti loukkaisimme\nmiestä, joka suuttuu kun tikulla silmään pistää. Kuka tietää muuten,\njollei hän itse tahdo toimittaa messua.\n\n-- Se olisi minulle hyvin vastenmielistä!...\n\n-- Menkää, ystäväni... Koitan sillä aikaa rauhoittaa närkästynyttä\nkansaa ja teen kaikki valmistukset juhlamenoja varten.\n\nJuuri kun herra de Castagnerte oli saapunut piispan palatsin portille,\ntuli parooni Thévenot häntä vastaan.\n\n-- Kas, siinähän te olette,, kreivi! sanoi tämä. Mihinkäs te lennätte\ntuollaisella kiireellä?\n\n-- Onko herra Capdepont virastossa?\n\n-- On kyllä! Hän oleskelee siellä eilisestä asti. Mutta ette suinkaan\nte hänen luokseen mene?\n\n-- Miksen sinne menisi?\n\n-- Oi, rakas ystäväni, hän on kamalalla tuulella...\n\n-- Tiedän kyllä, että peto on julma, mutta koskei hän ole teitä\nraadellut...\n\nHän aikoi lähteä, mutta herra Thévenot pidätti häntä:\n\n-- En todellakaan kummastele herra Capdepont'in vihaa. Tiedättehän\nettei piispa de Roquebrun ole menetellyt rehellisesti häntä kohtaan?...\n\n-- Rakas herra parooni, keskeytti herra de Castagnerte, jonkinmoisella\nylpeydellä, sanokaa Capdepont'ista, jonka te ja teidän rouvanne niin\nperinpohjin tunnette, mitä ikänä tahdotte; mutta hänen ylhäisyydestään\nde Roquebrun'ista pyydän teitä puhumaan suuremmalla kunnioituksella.\nHäntä oli minulla kunnia tuntea, ja hän oli pyhä mies!\n\nJa tervehdittyään kädellään, kiiruhti hän pientä piharakennusta kohden,\njossa piispan virasto sijaitsi.\n\nHerra de Castagnerte koputti maakerrokseen vievää ovea.\n\n-- Astukaa sisään! lausui Mical'in hyvin tunnettu kimakka ääni.\n\nVanha aatelismies nosti raskaan rautalinkun ylös.\n\n-- \"Onko herra apotti Capdepont täällä?\" kysyi hän kääntyen herra\nMical'in puoleen.\n\n-- Mitä te tahdotte, huusi herra varapiispa itse, nousten ylös matalan\nja pimeän huoneen puolihämärässä, johon ei auringon säde koskaan\ntunkeunut.\n\nTämä röyhkeä vastaanotto hämmästytti vähän kreivi de Castagnerte'ä,\njoka oli tottunut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ylhäisiin\ntapoihin, jotka muistuttivat häntä entisestä hovielämästään.\n\n-- Jos herra apotti Capdepont on täällä, sanoi hän hienosti, niin\npyytäisin saada kunnian puhutella häntä.\n\n-- Tässä hän on, herra kreivi, sanoi Mical, joka oli yskän ymmärtänyt.\n\nJa kohteliaasti osoitti hän hänelle julmistunutta apottia.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra varapiispa, sanoi vanhus, täällä on\nniin pimeä, etten huomannut teitä... Koska olette toistaiseksi\nhallituksen päämiehenä, niin tulen teiltä pyytämään lupaa sielumessun\ntoimittamiseen.\n\n-- Ystävänne piispa de Roquebrun'in kunniaksiko? kiiruhti Rufin\nCapdepont lisäämään.\n\n-- Aivan oikein, hyvä herra, jalon ystäväni, hänen ylhäisyytensä\nmarkiisi Gabriel Armand de Roquebrun'in, Lormières'in piispan kunniaksi.\n\n-- Tämä juhlameno on ennenaikainen. Saadaanhan myöhemmin nähdä.\n\n-- Mutta huomatkaapa, hyvä herra, että kaikki paperitehtaan työmiehet...\n\n-- Se, joka on kutsunut työmiehet Pyhän Ireneoon, ajakoon ne myöskin\npois meidän kirkostamme.\n\n-- Meidän kirkostamme! Tuhat tulimmaista, näyttepä pian omistavan\npiispan puhetapoja.\n\n-- Tahtoisitteko sillä lausua, ettei minusta ole hiippakunnan\nhallitsijaksi?\n\n-- Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta jos piispaksemme tulette,\nniin toivon vaan, ettette saattaisi hiippakuntaa liijaksi kaipaamaan\nedeltäjäänne.\n\n-- Piispa de Roquebrun on minun viholliseni! huusi Harros'in talonpoika\nvihasta kiehuen.\n\n-- Te erehdytte, herra apotti: te olitte hänen vihollisensa! vastasi\nherra de Castagnerte ylevän arvokkaasti.\n\n-- Tahdotteko todistuksia?\n\n-- Varotan teitä, minä vaadin kumoomattomia!\n\n-- Kuulkaa siis.\n\nHän astui pöydän luo, otti sieltä papereiden seasta erään vasta avatun\nkirjeen, ja palasi kreivin luo.\n\n-- Jätän alun lukematta, koska se koskee nimen omaan minua, mutta tässä\nseuraa jotain herra de Roquebrun'istä.\n\n\"... Hänen ensimmäinen käyntinsä ministeriössä riisti teiltä kaiken\nmahdollisuuden päästä piispaksi. Kuinka oltaisikaan voitu olla\nnimittämättä hänen sihteeriään piispan jälkeläiseksi, kun kenraali\nde Roquebrun, saatuaan hyvissä ajoin tiedon asiasta, oli puuhannut\nuseampia päiviä sen eduksi ja oli jo edellisenä iltana saanut melkein\nvarman lupauksen keisarilta; koska apotti Ternisien oli kylläksi rikas\nvoidakseen kunnialla astua uuteen asemaansa, niin ei hänen vaalinsa\ntuottaisi minkäänlaisia menoja valtiolle; ja olihan Lornières'in vanhan\npiispan terveyden tila sitäpaitsi arveluttavan huonolla kannalla?\n\n\"Onneksi oli toinen keskustelu turmiollinen apotti Ternisien'ille,\nsamalla se jälleen nosti teidät vedenpinnalle.\n\n\"Pitkässä keskustelussa ministerin kanssa, tuli hänen ylhäisyytensä de\nRoquebrun'in antaa tarkka selitys hänen suosittunsa uskonnollisesta\nja valtiollisesta kannasta. Hän tekikin sen niin seikkaperäisesti\nja niin taitamattoman suorasti, ettei ministerillä voinut enään\nolla minkäänlaista epäilystä: hänelle ehdotettiin piispan virkaan\nasetettavaksi valtion vihollista. Tästä hetkestä saakka oli\nTernisien'in kohtalo ratkaistu; nyt oli voitto meidän. Hallitus on\nsaanut kokea niin paljon ikävyyksiä muutamain, erittäinkin Moulias'in\nja Nimes'in, piispain tähden, ettei se mielellään enään antaudu uusiin\nuskonnollisiin seikkailuihin. Kaikki yksinkertaisimmatkin asiat\nkohtaavat Rooman puolelta kaikenlaisia vastuksia.\"\n\n-- Mitä teihin tulee, rakas ystäväni...\n\n-- Mutta herra varapiispa, se mikä koskee yksityisesti teitä, ei\nmillään muotoa voi huvittaa kreivi de Castagnerte'ä, keskeytti apotti\nMical, joka ei ollenkaan pitänyt tuosta vähintäin hyödyttömästä\navomielisyydestä.\n\nCapdepont totteli ensi kerran, ja heitti herra Jérôme Bonnardot'in\nkirjeen pöydälle.\n\n-- No! hyvä herra, kysyi hän vavisten yhä kirjeen herättämästä\nkiihkosta, mitä arvelette näistä salahankkeista minua vastaan?\n\n-- Arvelen että kun hänen ylhäisyydellään de Roquebrun'illa oli ihan\nläheisyydessään erinomaisen ansiokas ja harvinaisen hurskas pappi, niin\noli hän ei ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin helpoittamaan\nhänelle piispan istuimelle pääsemistä.\n\n-- Kuinka! piispa de Roquebrun tiesi varsin hyvin, että minä olin\nsaavuttanut ministerin huomion ja että nimeni oli ensimmäisten piispan\nehdokkaitten joukossa, ja hänen salainen matkansa Pariisiin, hänen\nyrityksensä minun vahingoittamiseksi, kaiken tuon te hyväksytte.\n\n-- Pidän sitä hurskaana tekona. Tehdessään tämän matkan, joka tuotti\nhänelle kuoleman, ei hän ole ajatellut teitä, vaan harrastanut kirkon\nparasta.\n\n-- Jolla epäilemättä tarkoitatte että minä en ajattele kirkon parasta,\nhuusi Capdepont astuen rohkeasti herra de Castagnerte'ä vastaan.\n\nKreivi ei peräytynyt askeltakaan.\n\n-- Tekö, teillä on kylläksi ajattelemista omassa itsessänne, vastasi\nhän ylenkatseellisella ja pistävällä äänellä.\n\nMiehet, joita niin perin vastakkaiset tunteet kiihottivat, seisoivat\nhetken vastatusten liikkumattomina, tähystellen toisiaan kuin\nhyökkäykseen valmiit viholliset.\n\n-- Pelästynyt Mical pistäytyi kuin ankerias heidän väliinsä.\n\n-- Herra kreivi, sanoi hän imelällä äänellä, on jo myöhäistä, ja jos\nvielä hetkeäkään viivytte, niin ette enään saa ketään pappia messuanne\ntoimittamaan.\n\nHerra de Castagnerte ei voinut olla olkapäitään kohottamatta.\n\nHän läksi ulos.\n\n-- No miten kävi? kysyi apotti Lavernède, nähdessään hänen vihdoinkin\npalaavan sakastiaan.\n\n-- Rakas ystäväni, vastasi kreivi hengästyneenä, pyhä Paavali puhuu\n_ristin kiihkosta_, mutta minä olen nähnyt _hiipan kiihkon_.\n\n-- Herra Capdepont?...\n\n-- Tiedättekö, jollen olisi kunnioittanut hänen virkapukuaan, olisin\nvanhuudestani huolimatta lyönyt tuota hävytöntä hansikallani vasten\nkasvoja.\n\n-- Onko Tigrane purrut teitä?\n\n-- Ei juuri, mutta näyttänyt hampaitaan.\n\n-- Entäs messu?\n\n-- Saatte toimittaa sen nyt heti.\n\nApotti Lavernède, joka oli jo messupaita päällään, ja risti rinnalla,\npuki ylleen mustan messukasukan ja läksi astumaan pääalttaria kohti.\n\nKuori alkoi laulaa _Requiem'iä_.\n\nSamalla hetkellä soi kello kahtatoista Pyhän Ireneon suuressa tornissa.\n\n\n\n\nX.\n\nRooma.\n\n\nSurullisen uutisen johdosta, joka pani koko Lormières'in liikkeelle\nja joka pian levisi ympäri koko hiippakunnan, tulvasi mainittuun\nkaupunkiin joka päivä laumottain levottomia pappeja, kirkkoherroja ja\nalipappeja, almupappeja ja kappalaisia. Niinkuin musta korppiparvi\nlaskeutuivat he kaupunkiin, jonne saaliinhimo oli heidät pitkien\nmatkojen päästä houkutellut. Puhumattakaan niistä, jotka hiippakunnan\nkorkeita virkoja himoiten, säälimättä kolhivat toisiaan, oli niitä jos\nminkälaisia: tämä esim. on joskus saanut kirkollisen nuhteen ja tahtoo\nnyt ilmoittaa vastalauseensa hänelle tehtyä vääryyttä vastaan; ja tuo\ntoinen, joka on parikymmentä vuotta elänyt unohdettuna syrjäisessä\nvuoriseudussa, on rientänyt pyytämään päästä toiseen paikkaan; tuo\nkolmas taasen, virassa harmaantunut vanhus, joka tuskin pääsee\nliikkumaan Corbières'in kivisillä poluilla, anoo virkaeroa ja vuotuista\neläkettä...\n\nHarvat olivat ne, jotka anomuksiaan ja valituksiaan ladellessaan\nohimennen muistelivat hänen ylhäisyyttään de Roquebrun vainajaa.\nUseimmat näistä viheliäisistä kerjäläisistä olivat epäilemättä saaneet\nkokea piispa vainajan hyvyyttä, lempeyttä ja armeliaisuutta; mutta\nkun hän oli tehnyt itsensä syypääksi siihen anteeksiantamattomaan\nerehdykseen, että oli kuollut, niin hän unohdettiin.\n\nTuossa unohduksessa oli jonkinlaista uskonnollista antautumista,\nseurata kurjuutta ja häpeällistä velttoutta: kaikki pelkäsivät\napotti Capdepont'ia, jokainen näki hänet edessään hiippa päässä\nja sauva kädessä. Tuon miehen käsiin, jonka vihamielisyyden ja\nkostonhimon kaikki tunsivat, oli pian joutua joka miehen kunnia\nja leipä, ja tuskinpa oli yhtäkään, joka ei olisi hänen edessään\nnöyrästi kumarrellut. Hyvähän on pappien nöyryyttä moittia, kun\nei tiedetä minkä mielivallan alle he ovat asetetut. Piispan\nrajaton valta on vastustamattomasti koko papistossa kehittänyt\norjan hengen. Muistettakoon vaan tuo kopea sana, minkä Rouen'in\nkardinaali-arkkipiispa lausui senaatissa 11 p:nä Maaliskuuta v. 1865:\n\n\"Papistoni on rykmentti, kun komennan sen marssimaan, niin se marssii!\"\n\nMajautuneena matalaan saliin, jossa juuri ikään olemme hänet\nnähneet, vastaan otti apotti Capdepont suurella ystävyydellä tätä\ntoivioretkeläisten paljoutta. Kunniahimon katkerat tuskat olivat nyt\nensi kerran pehmittäneet hänen luontonsa, ja hän esiintyi avuliaana,\nhilpeänä ja rakastettavana. Milloin sai joku vanhus osakseen\nystävällisen käden puristuksen, milloin taas pisti hän sukkelan\nsutkauksen lihaansa pakahtuvalle rovastille parannuksen ankaruudesta,\ntahi näpsäytti poskelle siroa kiiltotukkaista apulaispappia.\n\nHän otti huomioon kaikki anomukset, olivatpa ne sitten mitä tahansa,\nlupasi hoitaa heidän asioitansa kuin omiansa, ja vihdoin luetteli ne\ntoinen toisensa jälkeen apotti Mical'ille, sokealle ihailijalleen,\njoka istuen väijyksissä pimeässä nurkassa viekotteli heidät yhtymään\nanomukseen hallitukselle, ja sitten lähetti heidät tyydytettyinä\ntakaisin.\n\nMutta vaikka asiat kääntyivät parempaan päin, niin että kolmen päivän\nkuluessa oli jo sataviisikymmentä allekirjoitusta listassa, näytti\napotti Capdepont kumminkin huolestuneelta. Tämän lukuisan pappisjoukon\nhajottua, jonka edessä hänen tuli esiintyä milloin liehakoitsevana,\nmilloin hyvittelevänä, joutui hän usein käsittämättömään uupumustilaan.\nHänen heikkoutensa oli sitä kummastuttavampi, kun ne tiedot asioiden\nmenosta, jotka herra Jérôme Bounardot joka päivä lähetti hänelle\nPariisista, eivät antaneet minkäänlaista aihetta pelkoon.\n\nMitähän tapahtuikaan hänen mielessään, joka oli levoton kuin meri, kun\nvähäisinkin vastatuuli puhalsi?\n\nApotti Mical ei voinut käsittää tuota tilaa, joka oli kuin tainnuksiin\nvaipumista, ja joka saattoi hänet monesti itseltään kysymään, oliko\nCapdepont vieläkin tuo sama tarmokas, vakava ja lujaluontoinen mies,\njommoiseksi hän oli oppinut häntä tuntemaan. Mitä tiesi tämä voimain\nlannistus, silloin kun hän lähestyi elämänpyrintöjensä päämaalia?\n\n_Siveysopin professori_ pelkäsi Capdepont'in yhtäkkiä vanhentuneen.\n\n-- Vanhuus tuopi mukanaan henkisen ja ruumiillisen taantumisen!\najatteli hän itsekseen.\n\nHän seurasi levottomuudella tuota miestä, joka milloin käveli\nedestakaisin suuressa huoneessa, mihin he olivat vetäytyneet kuin\npyhäkköön, milloin taas tuntemattoman mielialan masentamana, hengitti\nraskaasti nojatuolissaan, suu puoli avoinna, huohottaen kuin uuvuksissa\noleva.\n\n-- Hän kärsii! sanoi Mical itsekseen; mutta hän ei uskaltanut mitään\nkysyä.\n\nEräänä aamuna apotti Capdepont, joka ei ollut kahteen tuntiin suutansa\navannut, nousi äkkiä ylös tuoliltaan epätoivoisesti huutaen:\n\n-- Ei, Mical, ei, Mical, siksi en minä pääse, en koskaan!\n\n-- Mitä, tarkoitatko piispaksi?\n\nVimmastuneena otti Capdepont pöydältä paperien joukosta avatun\nkirjekuoren, josta veti esille kirjeen.\n\nHerra Bonnardot on viisas mies, sanoi hän, hän ei sano mitään, jota\nei hän varmaan tiedä. Oletko miettinyt sitä lausetta, jonka hän\ntänäpäivänä kirjoitti minulle Pariisista? Minuun on se ainakin koskenut\nkuin tikarin pisto. Hän luki:\n\n\"... Täällä en näe mitään esteitä teidän nimitykseenne. Jos\nratkaisevana hetkenä sellaisia ilmaantuisi, niin tulevat ne Roomasta.\nOlen näet kuullut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in jo, ennen kuin\nhän lähti Lormières'ista, siellä päin toimineen suosittunsa eduksi,\nja yksi ystävistäni, paavillisen lähettiläskunnan jäsen, on minulle\ntunnustanut, että ehtoolla ennen kuolemaansa piispavainaja oli tavannut\npaavin lähettilään, sekä hänelle esittänyt herra apotti Ternisienen...\"\n\nTuo se minut häviöön viepi; tuolla hävyttömällä menettelyllään on\npiispa de Roquebrun'in onnistunut antaa minulle viimeisen iskun.\n\n-- Rauhoitu, et sinä ole vielä kuollut. Ei hallitus mene piispojaan\nhakemaan paavillisesta lähetystöstä. Kunpa vaan sinun nimityksesi tulee\n_Moniteur'iin_ [virallinen lehti Pariisissa], niin Rooma taipuu.\n\nRufin Capdepont alkoi taas kävellä edestakaisin.\n\n-- Pari päivää sitten oli minulla pahoja aavistuksia, mutisi hän.\nKoko viime yön vaivasi minua kamala unennäkö. Olin läsnä omassa\nhaaksirikossani. Tällaiset yölliset kuvailut vavistuttavat mieltä\nniinkuin julma todellisuus... Vapisen vieläkin muistaessani sitä.\nOlin kapuavinani ylös kiertoportaita keskellä avaraa tornia, joka oli\naivan Pyhän Irinoon tornin rakennusten kaltaisien. Tornin huipulla\nloistivat ja välkkyivät kirkkaassa valossa kultalevylle asetetut\npiispan virkamerkit: hiippa, sauva ja sormus... Näin ne aivan\nselvästi... ja nousin nousemistani yhä ylemmäs ja ylemmäs... Vihdoin\npääsin viimeiselle asteelle. Voi, epätoivoa! Se oli saavuttamatonta...\nAjattelepas, Mical, edessäni oli kymmenen meetrin korkuinen\ngraniittikuutio, jonka pinta oli sileä ja tasainen kuin peili.\nSemmoista möhkälettä löytäisi tuskin kotikylästä Harros'in vuoristosta\nPyrenee'n jättiläiskivien joukosta. Mitenkä oli kiipeäminen mahdollinen\ntuota sileätä kovaa pintaa pitkin? Mihinkä olisi jalka nojaunut,\nmihinkä käsi tarttunut?... Kylmä hiki valui pitkin kasvojani; minun\npiti tuon tuostakin luoda katseeni huikaisevaan hiippaan säilyttääkseni\nvähääkään rohkeutta... Hapuillessani suunnatonta kiveä joka taholta,\nlöysin siinä pieniä halkeamia. Ajan hammas jättää jäljen myös\ngraniittikiveen. Kynsilläni, jotka raivo teki tavallista vahvemmiksi\nja terävämmiksi, sain minä irroitetuksi muutamia pieniä sirpaleita...\nEn voi kielin kertoa mitä iloa tunsin, nähdessäni kiven vähitellen\nmurenevan. Mahdollisesti pääsen ylös asti, rintani paisui ja henkeäni\nahdisti...\n\nVihdoin monta tuntia kestäneen työn ja ponnistuksen perästä, olin\nvalmiina rupeamaan ryntäykseen ilman vähintäkään epäilystä. Käteni\nja jalkani olivat äkkiä muuttuneet eläimen käpäliksi. Pusertauduin\ntiiviisti kiinni kiveen, kuin matelija, ja pääsin helposti liikkumaan.\nMuistan selvään kuinka kylmä kivi jäähdytti rintaani ja kuinka tässä\nasennossa liikuin hitaasti ja varmaan kultalevyä kohden, johonka kaikki\nhimoni ja haluni olivat kiinnitetyt. Se kysyi voimia ja ponnistusta,\nmutta mikä vavahdus koko ruumiissani, huomatessani että pääsin\npäämaalia yhä likemmäksi...\n\nHiippa ja sauva säteilivät ristissä päällekkäin, ja melkein uletuin jo\nniihin koskemaan... Häikäistyneenä, hurmaantuneena, ja voimatta enään\nhillitä itseäni, irroitin minä molemmat käteni yhtaikaa, tarttuakseni\nsaaliiseen. Oi, mikä kamala loppu! Tuki oli äkkiä jalkojeni alta\nkadonnut, ja minä putosin Pyhän Ireneon tornin korkeudesta alas\nsyvyyteen. Tärähdyksestä, jonka sain kolahuttaessani pääni kivikatua\nvastaan, heräsin kavahtaen. En voi olla tunnustamatta sinulle, Mical,\nettä otsani on vieläkin hellä ja että tunnustellessani sitä useampia\nkertoja tänäpäivänä olen epäillyt, enkö sitä ole todellakin loukannut!\n\nKoko hänen olentonsa vapisi ja katseessa oli hurja loiste.\n\n\"Se on lapsellista, keskeytti _siveysopin_ professori. Olkaamme\nvakavia.\"\n\n-- Vakavia! sitä olen aina ollut. Ethän voi kieltää, että Jumala on\nuseita kertoja pyhässä Raamatussa unien kautta tehnyt ilmoituksia. Ja\neikö Pariisista tulleessa kirjeessä tuoda esille esteitä, joista meillä\nei ole ollut aavistustakaan?... Rooma, se on tuo suuri graniittimöhkäle.\n\n-- Mutta eihän se ole sanottu että paavi vastustaa sinun nimittämistä,\njos nimittäin häneltä kysytään, jota minä puolestani epäilen? Ja jos\nkerran olet nimitetty, niin mikä estäisi häntä julistamasta sinut\npiispaksi. Etkä sinä minun tietääkseni, lukuun ottamatta kirjoitustasi\npappien kokouksesta 1682, koskaan ole lausunut mielipiteitä, jotka\nmitenkään sotisivat oikeaa oppia vastaan.\n\n-- Jumala varjelkoon!... Samassa kuin moitin muutamia paavin\netuoikeuksia, puolustan minä ehdottomasti hänen valtaansa; eikä minulla\nole koskaan ollut vähintäkään aikomusta vastustaa pyhää kirkkoa,\näitiäni.\n\n-- No, niin! Toivoakseni ei kellään ole mitään sanottavaa\nelämän-tapojani vastaan.\n\n-- Olen elänyt puhtaana, sanoi hän liikuttavalla yksinkertaisuudella,\njoka ei antanut pienintäkään aihetta epäilemään tätä arkaa puolta hänen\nsisällisessä elämässään.\n\n-- Näet siis...\n\n\n\n\nXI.\n\nKirkollisasiain ministeerio.\n\n\nApotti Mical istui suuressa olkituolissaan, pöytään nojaten. Hän oli\nsyviin mietteisiin vaipuneena.\n\nCapdepont, joka seisoi vähän matkan päässä, työnsi nojatuolin ystävänsä\nluo ja istuutui hänen viereensä.\n\n-- Rakas ystäväni, sanoi hän, tarttuen Mical'in käteen...\n\n-- Mutta onhan sinulla kuume! keskeytti tämä, tuntiessaan hänen\ntulikuuman kätensä.\n\n-- Rakas ystäväni, jatkoi Capdepont antamatta häiritä omia ajatuksiaan,\nturhaan koitat sinä minua rauhoittaa: minä pelkään ja vapisen kuin\npieni lapsi. Voitko selittää minulle, mistä tulee tuo kauhea lamauttava\npelko, nyt, kun kohtaloni ratkaiseva hetki on käsissä? Muuten ei tässä\nenään ole kysymys Pariisista, eikä Roomastakaan, vaan Korkeudesta.\n\nHän osotti sormellaan taivasta kohti.\n\nMical, koko tässä asiassa, josta kuitenkin elämäni riippuu, olen liian\nvähän turvannut Jumalaan... Minä vapisen pelosta... Kun ajatus pyrkiä\npiispan istuimelle saakka ensikerran heräsi minussa, niin oli minulla\nainoastaan Kirkon etu päämääränä. Ainoastaan kirkon kunniaksi tahdoin\nminä nousta korkeammille arvoasteille. Olla kirkon pylväänä, oi, kuinka\nse oli ihana ajatus! Olin silloin vielä nuori, ja vaikka minussa jo\nsilloin oli herännyt voittamattoman kunniahimon oireita, eivät kovat\ntaistelut kumminkaan olleet tukehuttaneet innostustani ja viatonta\nluonnollisuuttani. Voi noita onnellisia aikoja, jolloin vaatimattomana\nsijaispappina palvelin Pyhän Frume'n ja Pyhän Ireneon seurakunnissa!\nMutta kuinka olen sittemmin langennut!...\n\nOlen pyrkinyt piispaksi, ja kentiesi siksi vielä pääsenkin; mutta\nkuka aavistaa mitä tuskia se on minulle tuottanut ja mitä nöyryytystä\nkysynyt?...\n\nOi, jotakin raivostuttavaa on tuossa nöyryyttävässä asemassa,\njonka maallinen laki on määrännyt papeille, joitten lahjat ja avut\noikeuttavat heitä tavoittelemaan kirkollisia arvoasteita. Jollei\ntodellakaan voida päästä siihen, että uskovaiset itse valitsevat\npiispansa, niinkuin oli pyhänä lapana kristikunnan ensiaikoina, niin\nmiksi ei voitaisi järjestää jokaisen hiippakunnan papistoa erityiseksi\nvaalikunnaksi, ja sallia sen ylimmän kaitsijansa kuoltua itse valita\ntoinen avonaiselle istuimelle? Siten olisi papinarvo ja kunnia\nylimalkaan turvattu, sekä samalla myöskin paavin arvo ja kunnia, jota\njoka päivä vaaditaan, jopa usein vastoin tahtoansakin, vahvistamaan\nhallituksen esittämiä vaaleja. Mutta mitä vielä? Asetettuansa kaikki\nlaitokset tahtonsa alle, teki Ensimmäinen Konsuli kirkonkin valtansa\nalaiseksi. Koska piispat olivat mukavia omaintuntojen hallitsijoita,\nniin piti hän tärkeänä saada nämätkin uudenlaiset valtansa toimimiehet\nkäskettäväkseen. Siinä oli uusi herruuden välikappale, _instrumentum\nregni_...\n\nJa miten on sitten käynyt? Kun kirkko oli hyväksynyt ja alistunut\nkonkordaatein alle, jotka ikäänkuin rautakahleilla kiinnittävät\nsen kansojen valtiolliseen elämään, on sen täytynyt kärsiä osansa\nkaikista valtiollisista tapauksista ja muutoksista. Luotuna\nliitelemään pilvissä, kansoja ja kuninkaita ylempänä, on se nyt nähty\nriippuvaisena viheliäisimmistä maallisista pyrinnöistä ja sen kautta\njoutunut vihan ja ylenkatseen alaiseksi. Kun kirkko, sen sijaan että\nse olisi säilyttänyt jumalallisen itsenäisyytensä, on antautunut\nruhtinaitten alamaiseksi, niin onhan ihan luonnollista että tähän\nkapinalliseen aikaan vihamielinen ja sokea kansa pitää sitäkin osaltaan\nedesvastauksen alaisena...\n\n-- Oi, Mical, jatkoi hän sydäntä särkevällä surumielisyydellä,\nkuinka usein olen tuntenut inhoa ja vastenmielisyyttä, vaeltaessani\nkunnianhimon vaarallista tietä ja eksyessäni Thévenot'in perheen\nseuraan, joka on yhdistetty toimintaani keinottelujen halpamaisissa\npuuhissa. Ensimäkien käyntini kirkollisasiain ministerin luona oli\ntuskan ja kauhistuksen hetki. Herra Bonnardot, joka oli seurannut\nmukanani, koitti tietysti kaikin tavoin lieventää tehtäväni ikävyyttä.\nMutta minun täytyi istua etehisessä kahdenkymmenen muun hakijan\nseurassa, ja siinä tulin minä tuntemaan koko kurjuuteni syvyyden.\nKuvaileppas että kohtalo oli asettanut minut vastapäätä suurta peiliä,\nniin että kun vähääkään päätäni kohotin, näin minä edessäni viheliäisen\nolennon, joka hätääntyneenä pyöritteli hattua sormiensa välissä,\ntietämättä miten olla ja menetellä. En voi sanoin kuvata mitä inhoa\npapin takkini, vyöni ja kaulukseni minussa herättivät. Mitä! olinhan\nminä pappi, Jumalan valitsema sielujen hallitsija, rauhoittaja ja\npuhdistaja, ja nyt istuin minä etehisen kuluneella penkillä, kädet\npolvilla, katse sammunut, selkä kumarassa, niinkuin orja, joka odottaa\nselkäsaunaa! Mical, minä olen kärsinyt tämän häpeän...\n\nTätä muistaessaan ei hän voinut pysyä paikallaan; hän nousi ylös, ja\ntehden raivoisia liikunnoita alkoi hän uudelleen kulkea edestakasin\nhuoneessa.\n\n-- Suoraan puhuen, sanoi siveysopin professori, olisin toki luullut\nsinua enemmän karaistuneeksi.\n\n-- Karaistuneeksi! huusi hän.\n\nHän pysähtyi. Ja tuijottaen ystäväänsä palavilla silmillään huusi hän:\n\n-- Mitä? luuletko sinä todellakin, että kaikki nuo ministerin etehiseen\nläjäytyneet ihmiset, tahi että itse ministerikään olisivat minua\npeloittaneet? Minä pelkäsin itseäni, houkkio! siinä kaikki. Tiedätkö\nmikä minut saattoi araksi ja hätääntyneeksi? Se oli ylenmääräinen\nvoimani. Sellainen saattaa tapahtua minun luontoisille miehille. Muuten\npapillinen arvoni, jota en koskaan ole niin elävästi tuntenut, painoi\nja musersi minua koko voimallaan, jonka Jumala on siihen liittänyt...\n_Tu es sacerdos in aeternum_! [Sinä olet pappi ijankaikkisesti.] Nuo\nkauheat sanat kaikuivat korvissani... Jos olisin ollut maallikko,\nniin olisin ylpeänä istunut tuolla häväistyksen penkillä, mutta minä\nolin pappi, ja koska papin ei milloinkaan sovi tunnustaa hyväksyvänsä\nhäpeällisiä vaikuttimia, ja koska läsnäoloni tässä huoneessa sisälsi\nsemmoisen tunnustuksen, niin painoi häpeä päätäni alas. Astuessaan\npiispan, kardinaalin, tahi itse paavin eteen, saattaa yksinkertaisinkin\npappi täysin ylläpitää oman arvokkuutensa, mutta ministerin edessä\non jokainen tunteva itsensä halpamaiseksi, jollei hän ole hävytön.\nKummallista! kun vuoroni tuli astua tuon korkean herran eteen,\njota olin tullut kumartelemaan, kuohahti minussa vihan vimma. Olin\nnöyrä, mutta mieleni oli täynnä kapinanintoa. Jos ministeri, jäykkä,\njuhlallinen mies, olisi yhdenkään sopimattoman sanan lausunut, olisin\nminä hyökännyt esiin... Mistä tuo suunnaton kätketty viha? kysynet sinä\nvarmaan. Siitä että ulkopuolella kirkon pyhää arvojärjestystä ei sovi\nolla mitään valtaa yläpuolella meitä. Me emme ole luodut kumartamaan\nmaallikoita, vaan maallikot ovat luodut lankeamaan polvilleen meidän\njalkaimme juureen. Meille ovat nämä sanat sanotut: \"_Te olette maan\nsuola_.\"\n\n-- Noiden periaatteiden mukaan olisi sinun pitänyt yliseminaarista\npäästyäsi hakea itsesi Harros'in pastoriksi, ja pysyä siellä elämäsi\nloppuun.\n\n-- Mistä tiedät etten sitä pitkänä taisteluni aikana ole monesti\nkatunut?\n\nMical vastasi ivallisesti hymyillen:\n\n-- No, voithan sinä tuon halusi tyydyttää vielä nytkin. Olethan nyt\nhiippakunnan päämies, minkätähden et nimitä itseäsi pastoriksi kylään,\njoka sinua enintäin viehättää?\n\n-- Sinä pilkkaat, etkä näe mitä hirveitä tuskia minä kärsin! sanoi\nCapdepont vakavalla äänellä.\n\nMical nousi ylös, ja liikutettuna tarttui hän ystävänsä käteen:\n\n-- No niin, sanoi hän leikki äänellä, liioittelu sikseen. Nyt on jo\naika katsoa asiaa terveillä silmillä, eikä antautua mielikuvituksen ja\nharhanäköjen johdatettavaksi. Oi! syytä on todellakin moittia sinua\nepäkäytännölliseksi! Neroa sinulla lienee, mutta selvää järkeä sinulta\nusein puuttuu...\n\n-- Jatka.\n\n-- Mistä tässä oikeastaan on kysymys? Pelkäätkö sinä, että jos keisari\nnimittää sinut Lormières'in piispaksi, paavi, jossa on edeltäpäin\nherätetty epäluuloa sinua kohtaan, kieltäisi vahvistustaan. Tämä seikka\ntosin minuakin huolestuttaa, mutta en minä liiallisuuteen mene. Jos\nhänen ylhäisyytensä de Roquebrun nauttikin siksi paljon luottamusta\nVatikaanissa, että on saanut valituksensa kuulluiksi, niin ei Rooma\nmuistaakseni ole siinä asemassa, että se uskaltaisi liiallisella\nvihamielisyydellä kohdella hallituksen päätöksiä. Paavi elää Ranskan\narmeijan suojeluksessa.\n\n-- Mutta tiedätkö mitä hra de Roquebrun'in viha on voinut keksiä minun\nturmiokseni? Etkö enään muista, kuinka tuo mies, kokonaan piispallista\narvoa vailla, alhaisten keinottelujen kiihottamana, rohkeni täydessä\nistunnossa, koko hiippakunnan papiston edessä julkeasti kohottaa\nkättänsä minua vastaan ja mutista manauksen sanoja?\n\n-- Tuo kohtaus on vielä silmieni edessä. Hän vertaili sinua\n_Luciferiin_, pimeyden ruhtinaaseen... Mutta älkäämme nyt kiihottako\nitseämme turhaan.\n\n-- No, ole sitten mainitsematta de Roquebrun'in nimeä! huudahti Rufin\nCapdepont, jonka raju luonto, hetken masentumisen jälkeen pääsi\nvalloilleen.\n\nApotti Mical vaipui hetkeksi mietteisiin. Äkkiä tarttui Capdepont\nleveillä käsillään ystävänsä laihoihin olkapäihin, ja ravisti hänet\nmelkein kumoon.\n\n-- Mitä sinä ajattelet? kysyi hän, tuijottaen kirkkailla,\nfosforikiiluisilla silmillään Mical'iin, joka säikähtyneenä painoi\npäänsä alas.\n\nKuitenkin seisoi professori, yhä vaan miettien, hiiskumatta sanaakaan.\n\n-- Armahda minua! mutisi Capdepont melkein rukoilevalla äänellä.\n\n-- Ajattelen vaan, sanoi Mical hitaasti, että mitä syytöksiä sinua\nvastaan Roomassa lieneekään tehty, löytyy kuitenkin keino saada ne\nkumotuksi.\n\n-- Keino?\n\nVarapiispan kasvot selvenivät hirveästä jännityksestä.\n\n-- Ei meidän tarvitsisi muuta kuin Roomassa yrittää mitä olemme\nPariisissa yrittäneet.\n\n-- Anomusesityskö?\n\n-- Ei, vaan pitkä kirjoitus paaville, jossa esitettäisiin sinun\ntäydellinen oikeauskoisuutesi, ja sinun muuttumaton kunnioituksesi\npyhää istuinta kohtaan.\n\n-- Ja kuka todistaisi noiden mielipiteiden todenperäisyyden? Oikeastaan\novat ne kyllä minun omiani; mutta enkös minä toimillani Pariisissa tuon\nhallituksen luona, joka kaiken mokomin etsii gallikaanilaisia, ole\nnäyttänyt luopuneeni niistä.\n\n-- Ensiksikin lukuisia otteita teoksistasi, ja toiseksi\nallekirjoitukset...\n\n-- Allekirjoitukset?... Melkein kaikki tänne kutsutut papit ovat\npalanneet takasin seurakuntiinsa. Pitäisikö heidät kaikki uudestaan\nkutsua kokoon?...\n\n-- Mitä me heitä kaikkia tarvitsisimme!... Kunhan vaan tuomiokapituli\nantaa sinulle puoltolauseensa. Yksitoista nimeä, siinä on jo kylliksi.\n\n-- Tuomiokapituli! huudahti Rufin Capdepont. Oi, Mical, sinulla on\ntavasta oivallisia päähänpistoja...\n\n-- Ranskassa supistuvat tuomiokapitulin etuoikeudet niin mitättömiin,\nettä sen olemassaolo piispan rinnalla on tarpeetonta turhuutta.\nRoomassa on toisin: siellä ovat kapitulit säilyttäneet muinaisten\nkirkollisten laitosten koko arvon, ja sinä arvaat mitä se merkitsee...\n\n-- Tietysti... Mutta oletko varma tuomiokapitulin suhteen? Minulla on\ntiedossa ainakin kolme tahi neljä vastahakoista...\n\n-- Tuomioherrat tottelevat arkkipappiansa, ja vanha Clamouse,\nhuolimatta äskeisestä heikkoudestaan, tulee meitä seuraamaan. Ja mitä\nmuuten vastahakoisiin tulee, olen minä käyttävä sotataitoani heitä\nvastaan.\n\nVikkelästi kuin orava kävi hän hattuunsa kiini. Capdepont katseli\nhäneen hämmästyneenä ja uteliaana.\n\n-- Tänä iltana tuon uutisia! sanoi siveysopin professori poistuen ovea\nkohti.\n\nCapdepont riensi hänen jälkeensä, ja pysähdyttäen hänet äkkiä, lausui\nhän:\n\n-- Ystäväni, vastikään valittelin, että -- tässä tärkeässä asiassa,\nminun piispaksi pääsemisen asiassa -- olen laiminlyönyt Herran nimen\navuksi huutamista. Eikö olisi syytä, nyt kun ryhdytään viimeisiin\nyrityksiin, langeta polvillemme hänen eteensä?...\n\nHänen äänensä vapisi.\n\nMical oli pysähtynyt, ja antoi nyt kulettaa itsensä pöydän luokse.\nSuuren paperikasan päällä makasi kaunis norsunluinen ristiinnaulitun\nkuva kellastuneet käsivarret ojennettuina.\n\nHe laskeutuivat polvilleen paljaalle kivilattialle.\n\n\n\n\nXII.\n\nRistiin naulitun ääni.\n\n\nSeuraavana aamuna hyvin aikaiseen poistui apotti Capdepont\nyliseminaarista, sulkeutuakseen yksinäisyyteen piispanviraston suureen\nsaliin. Suuri kirjekasa odotti häntä pöydän kulmalla, jonka tuntematon\nkäsi oli puhdistanut tarpeettomista papereista. Herra varapiispa\nselaili kiireisesti kirjeitään, ja säihkyvin silmin tarttui hän äkkiä\npieneen neliskulmaiseen kirjeeseen, jonka kuoren karkea kirjoitus\nmelkein kokonaan peitti. Capdepont luki alun kirjettä... Kasvonsa\nkirkastuivat ja huulet vetäytyivät hymyyn... Hän käänsi lehden ja\njatkoi... Samassa oli hänen muotonsa jälleen synkistynyt, ja sileä otsa\nvetäytynyt syviin kurttuihin.\n\n-- Siihen se päättyi! mutisi hän. Irvissä hampain rutisti hän kirjettä\nluisien sormiensa väliin. Hän vaipui tuolilleen, voimatonna ja\nmasentuneena ikäänkuin olisi voimallinen isku häntä kohdannut.\n\nTuo kirje, jonka ensi rivit olivat saaneet julman papin hymyilemään,\nmutta jonka loppusanat näyttivät hänen kukistaneen, oli parooni\nThévenot'ilta.\n\nLähetettynä Pariisiin ajamaan asiata, jota hän vuosia sitten oli saanut\nharrastamaan niinkuin omaansa, antoi hän nyt sieltä tarkan kertomuksen\ntoimistaan.\n\n-- Hän oli onnistunut saada vanhan ystävänsä, Dupin vanhemman,\ntätä nykyä senaattori ja kassatsioni-oikeuden kenraali-prokuraattori,\npuolustamaan Capdepont'in vaalia. Eikä hän voinut sitä epäilläkään,\nettei \"Kirkko-oikeuden\" käsikirjan tekijän hyväntahtoinen välitys olisi\ntehnyt lopun keisarin epäilyksistä...\n\nMutta suureksi onnettomuudeksi oli kuitenkin varma, että huolimatta\nkeisarinnan hartaista pyynnöistä, joka yhä vieläkin suurella\nkiintymyksellä seurasi suosittunsa menestystä, oli kenraali de\nRoquebrun'in onnistunut veljeltänsä perityn vihan kiihottamana, saattaa\nkeisari häilymään apotti Capdeponi'in ja apotti Ternisien'in välillä.\nApotti Ternisien'illä oli suuri omaisuus, ja tämä seikka oli suuresta\nmerkityksestä hallitukseen katsoen. Rikas piispa on hyödyksi sekä\nkirkolle että valtiolle...\n\nMuutoin oli valtakirja jo tehty. Oli vaan tietämätöntä kummanko nimi\noli siihen kirjoitettu...\n\nMitä tulee apotti Ternisien'iin, jota hän mielellään olisi tahtonut\ntavata kuulustellakseen hänen mielipiteitään, niin ei hän ollut\nnähtävänä Pariisissa. Toimitettuaan suosijansa ruumiin huolellisesti\nbalsamoiduksi, oli hän kadonnut tietämättömiin. Arveltiin hänen\nmatkustaneen Arras'iin, de Roquebrun'in omaisten luokse, juhlallisesti\nhautaan saattaakseen Lormières'in piispavainajaa.\n\nApotti Ternisien'in toimia oli valvominen, ja niitä hän valvoisikin\ntarkkaan...\n\nTuo Ternisien, joka asettui hänen kunnianhimonsa tielle, syöksi Rufin\nCapdepont'in alakuloisuuden ja epätoivon tuskalliseen taisteluun.\nUskallettiinko todellakin hänen rinnallensa asettaa miestä, joka\ntuskin oli neljääkymmentä vuotta täyttänyt, ja joka oli kirkolle\naivan tuntematon, eikä sanalla taikka kynällä koskaan pienintäkään\npalvelusta sille tehnyt. Mikä olikaan tuo Tivolin Fransiskaanein\nluostarista äskettäin päässyt nuori, kaikkia todellisia ansioita\nkaipaava pappi hänen rinnallaan, joka kahdenkymmenen vuoden kuluessa\nei ollut päiväksikään lakannut puhumasta eikä kirjoittamasta; joka\noli kirkolle lahjoittanut useita polvikuntia eteviä ja hyväavuisia\npappeja; joka oli toimittanut uuden painoksen pyhän Thomas Aqvinolaisen\nteoksista, julaissut useampia tieteellisiä tutkimuksia, joista yhtä\n\"_De Auctoritate_\", luettiin useammassa kuin kolmessakymmenessä\nseminaarissa; joka oli selityksillä varustanut pyhän Augustinon ihanat\n\"_Solilogues_\"; joka paraikaa valmisteli teosta, missä selitettäisiin\nhämäräksi jäänyttä historiallista seikkaa: _Paavi Sixtus V:n ja\nEspanjan kuninkaan Fiilip II:n väliset suhteet_?\n\nTuntien kieltämättömän etevämmyytensä ajatteli hän tavasta säälien\nkilpailijaansa.\n\n-- Mitä vielä! sanoi hän itsekseen ylenkatseellisesti olkapäitään\nkohottaen, me emme ole luodut yhteen törmäämään samalla tiellä.\n\nMutta kumminkaan hän ei voinut epäillä, että se juuri oli herra de\nRoquebrun'in entinen sihteeri, joka seisoi häntä vastaan.\n\nCapdepont jäi liikkumattomana seisomaan, tuijottaen asiamiehensä\nparooni Thévenot'in kirjeeseen. Tuo onneton paperilappu käpertyi\nyhdeksi mytyksi hänen kangistuneissa sormissaan.\n\nMitä aikoi hän?\n\nHän näytti miettivältä...\n\nYhtäkkiä kohotti hän molemmat kätensä ylös ja laski ne sitten pöydälle.\nPaperit kahisivat hänen käsissään, vihot irtautuivat ompeleistaan ja\nhajosivat pitkin lattiaa. Viha kuohui korkeammilleen, ja jos Seneca'n\nsanoissa todellakin on perää, että _ihmisessä ovat Jumala ja eläin\ntoisiinsa sidotut_, niin voidaan sanoa, että meidän raivopäässä\ntiikeri, jonka toverit olivat hänessä nähneet, nyt oli murtanut\nkahleensa ja alkoi kiljua.\n\nTapansa mukaan, kun myrskyiset ajatukset häntä vaivasivat, rupesi\nhän tietämättään kulkemaan edestakasin huoneessa. Hän kulki seinästä\ntoiseen, otsa rypyssä ja tukka pystyssä kuin jalopeuran harja, milloin\nliikuntoihin, milloin sanoihin vihaansa purkaen. Hän, joka oli\nselittänyt Augustinon yksinpuhelot _(Soliloques)_, tuon suuren miehen,\njolla myöskin oli intohimoinen, vaikka rakkauden kautta (_caritate_,\nniinkuin hän itse sanoo) kukistettu luonto, hän antautui nyt vuorostaan\nkatkeran suloiseen nautintoon antaa ajatuksensa vapaasti vieriä\nyksinäisyydessä.\n\nTuossa hurjasti kävellessään tulkitsi hän itsekseen suurella\ntarkkuudella elämänsä pitkälliset kärsimykset.\n\nNoin kaksikymmentä vuotta sitten oli hänen tautinsa alkanut.\nMielihyvällä hän muisteli oloansa Pariisissa. Kaikki näytti hänestä\nsilloin niin kauniilta; tulevaisuus avautui suuremmoisena ja\nloistavana hänen edessään; olihan hän silloin niin nuori! Oi! sitä\nnuoruutta!... Mutta äkkiä olivat hänen ajatuksensa siirtyneet piispa\nde Roquebrun'iin. Hän pysähtyi. Pimennosta näki hän leppymättömän\nvihollisensa ilmestyvän, hän seisoi siinä, aivan lähellä häntä...\n\nCapdepont seisoi paikallaan, eikä uskaltanut hievahtaakaan. Liiallinen\nvihansa oli tehnyt hänet tunnottomaksi, mykäksi, jähmettyneeksi.\nSilmät loistivat päässä kuin hehkuvat hiilet, tuijottaen olentoon,\njonka hän oli edessään näkevinään. Vaivalla saatuaan jalkansa maasta\nirroitetuksi, astui hän askeleen eteenpäin, ja samalla irtautui\nhervoton kielensäkin suussa.\n\nJonkinmoinen kiihkeä mielenhäiriö kohotti hänen raivonsa\nylinamilleen. Vast'ikään oli hän syyttänyt herra Jérôme Bonnardot'a\nvälinpitämättömyydestä, Thévenot'in perhettä yksinkertaisuudesta,\nPariisin arkkipiispaa, jonka hän oli saanut apuansa lupaamaan,\nitsekkäisyydestä, ja kaikkia ystäviänsä typeryydestä; mutta mitä\nolikaan, josta hän ei syyttänyt hänen ylhäisyyttään de Roquebrunia?\n\nHänen mielestään oli Lormières'in piispa vainaja todellinen, ehkäpä\nainoakin syyllinen. Syydettyään häntä vastaan hävyttömimpiä herjauksia,\nmeni hän ilkeydessään niin pitkälle, että kielsi vainajaparalta\nyksinkertaisimman rehellisyyden käsitteenkin. Saatuaan tilaisuuden\ntodeksinäyttää erään kolmentuhannen frangin vaillingin hiippakunnan\nkassassa, vaillingin, joka piispavainajan runsaisiin almunantoihin\nkatsoen oli varsin oikeutettu, syytti hän häntä nyt rahan varkaudesta,\nsamoin kuin ennen oli häntä piispansauvan varkaudesta syyttänyt.\n\nOnko ihmislapsi todellakin semmoiseksi luotu, että hän, himojen valtaan\njouduttuaan, saattaa siihen määrin alentua? Oh! semmoiseksi hän on\nluotu. Heikompana luonteena, olisi Capdepont kenties ollut hillitympi;\nmutta tuon voimakkaan, riippumattoman, hallitsemaan luodun luonteen\ntäytyy jo verensä ja hermostonsakin määräämänä esiintyä liiallisena.\nMuutamissa luonteissa, kuulukootpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan\ntahansa, on olemassa vastustamaton taipumus julmuuteen.\n\nÄkkiä kuului liikettä ja ihmisääni oli lausunut jotakin suuressa\nhuoneessa...\n\nHerra varapiispa, joka juuri paraillaan oli pahasti parjaamassa apotti\nTernisien'iä, tuota loukkauskiveä, jonka piispa de Roquebrun hautansa\nsyvyydestä heitti häntä vastaan, jäi äkillisen kauhun valtaamana\näänettömänä seisomaan...\n\nMistä tuli tuo ääni, jonka hän niin selvään oli kuullut?\n\nKauhistuneena katseli hän joka nurkkaan ja pitkin paljaita seiniä. Ei\nmitään. Hän käänsi katseensa pöytään. Oi kauhistusta! Oi ihmettä! Eikö\nristiinnaulitun pää liikkunut? Kenties hän se oli puhunut. Mitä oli hän\nsanonut?\n\nHän kuunteli...\n\nRufin Capdepont vapisi koko ruumiistaan, sillä eivät pitkälliset\nopinnot, eikä seurustelu yksistään miesten kanssa ollut poistanut tästä\nkokonaisesta luonteesta taikauskoisuutta. Pappina ja talonpoikana uskoi\nhän aina ihmeitä... Jumala oli astunut väliin... Jumala oli tullut\nhäntä tuomitsemaan... Ehkä hän uhkasi häntä!\n\nHän lähestyi kunnioituksella pöytää, ja notkistaen polvensa pyhän\nristiinnaulitun eteen, niinkuin hän oli edellisenäkin iltana Mical'in\nkanssa tehnyt, antautui hän hartaaseen rukoukseen.\n\n\n\n\nXIII.\n\nPyhän Ireneon tuomiokapituli.\n\n\nTässä papille niin luonnollisessa asemassa tapasi tuomiokapituli Rufin\nCapdepont'in, astuessaan sisään apotti Mical'in johdolla. Arkkipappi\nClamouse lähestyi häntä ja kosketti vapisevalla kädellä polvistuneen\nvirkaveljensä olkapäätä. Tämä katsahti äkkiä ylös: kasvot olivat\nkalpeat ja hehkuvilla poskipäillä saattoi eroittaa paikkapaikoin\nkosteita kyyneleen jälkiä. Rukous, tuo ihmisen käsillä oleva, pyhä\nuhrikirves, oliko se avannut hänen sydämensä? Oliko hän itkenyt?...\n\nHän nousi ylös ja tervehti tuomiokapitulin jäseniä.\n\n-- Herra varapiispa, alkoi arkkipappi Clamouse puhua, tuomiokapitulin\nja koko hiippakunnan papiston paraillaan riemuitessa teidän läheisestä\npiispanistuimelle nousemisestanne, on ikäviä ja huolestuttavia\nhuhuja alkanut liikkua. Toivossa saada kotisihteerinsä korotetuksi\npiispanistuimelle saakka, oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun\nkuolemansa edellisenä iltana ilmiantanut teidät paaville harhaoppisten\nmielipiteiden kannattajana. Pyhän Ireneon tuomiokapituli ei ole voinut\njäädä välinpitämättömäksi tällaisen loukkauksen suhteen, joka sitä\nkohtaa sen etevimmän jäsenen persoonassa, ja tuntien teidän oppinne\npuhtauden, sekä luettuaan teidän teoksenne, on se laatinut seuraavan\nvastalauseen, jonka se jo tänäpäivänä lähettää Vatikaaniin.\n\nSilloin alkoi arkkipappi lukea, niin suurella tarmolla ja\njuhlallisuudella kuin hänen korkea ikänsä suinkin salli, kuuden\nsivun pituista kirjoitusta, johon oli sekoitettu koko joukko otteita\nyliseminaarin ylijohtajan teoksista. Tämä kaikki oli kirjoitettu\nsillä yksinkertaisella ja raa'alla latinan kielellä, jota ei tunnettu\nkeisarikunnan Roomassa, mutta jonka paavikunnan Rooma on levittänyt\nympäri maailmaa.\n\nApotti Capdepont oli kuunnellut vakavasti silmäkulmiaan rypistämättä.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän vihdoin, en voi olla lausumatta syvää\nliikutusta, jonka teidän kaunis ja hyväntahtoinen yrityksenne minun\nmaineeni puhdistamiseksi pyhän isän luona, on minussa herättänyt; minä\nkiitän teitä. Kiitän erittäinkin teitä, herra arkkipappi, joka olette\naina ollut ensimmäinen ryhtymään aseisiin, kun minun puolustuksestani\non ollut kysymys, ja väsymättömästi olette edestäni taistelleet\nvihollisiani vastaan. En tiedä mikä kohtalo tulee tuon tärkeän Roomaan\nlähetettävän paperin osaksi, mutta en voi epäilläkään ettei se, paavin\nkäsiin jouduttuaan, tulisi tekemään tyhjäksi piispa de Roquebrun'in\nvalheelliset syytökset. Olen kirjoittanut esipuheen Bossuet'in\n\"_Déclaration'iin_\" (Julistukseen). Mutta mitäpä se merkitsee?\nSentähden, että olen suuren Meaux'in piispan esimerkkiä noudattaen\npuolustanut muutamia Ranskan kirkon vanhoja oikeuksia, tahdotaan minua\nsyyttää kapinallisuudesta paavia kohtaan. Pius IX, kaikkia edeltäjiänsä\nkokeneempi, tietää liiankin hyvin, mihinkä pakkotilaan meidät asettaa\nmaallinen laki, joka kahlehtii kirkkoammekin, voidakseen uskoa niitä\nsyytöksiä, joita on uskallettu heittää minua kohtaan. Hyvät herrat,\nte, joidenka katseet ja sydämmet aina ovat olleet käännetyt Roomaa\nkohti, tuota taivaan valoa, _lunea in coelo_, kohti, tahdotteko\nkuulla tunnustukseni? Konkordaatin pakotuksesta olen minä gallikaani,\nranskalaiskirkollinen, syystä kun en taida olla ultramontaani,\nroomalaiskirkollinen. Ymmärrättekö minua?... Kunpa hallitus, joka\nniin hävyttömästi on anastanut itselleen oikeuden nimittää piispoja,\n-- _nimittää_, kuuletteko te? -- kunpa hallitus vaan on valinnut\nRufin Capdepont'in, niin tulee Rufin Capdepont loistavalla tavalla\ntodistamaan, että hän, samoin kuin kaikki tekin, rakastaa Roomaa ja\nhalveksii Pariisia.\n\n-- Eläköön Pius IX! huusi apotti Mical, kohottaen kätensä paavin kuvaa\nkohden seinällä.\n\n-- Eläköön Pius IX, uudisti Capdepont innokkaasti.\n\n-- Eläköön Pius IX! huusivat kaikki tuomioherrat yhteen ääneen.\n\nOvelta kuului kumea kolkutus.\n\nApotti Mical meni aukasemaan.\n\nOi hämmästystä! Kynnyksellä seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in\nentinen kotisihteeri apotti Ternisien kalpeana, väsyneenä ja pölystä\nharmaana.\n\nMitä, tekö täällä! muukalainen meidän hiippakunnassamme, kuinka te\nuskallatte!... huusi Rufin Capdepont ja hyökkäsi eteenpäin sulkeakseen\nhäneltä tien.\n\n-- Herra varapiispa, sanoi apotti Ternisien erinomaisella lempeydellä,\ntulen juuri Pariisista, josta tuon hänen ylhäisyytensä de\nRoquebrun-vainajan ruumiin.\n\n-- Eikö Arras'in hautausmaassa ollut sijaa hänen ruumiilleen?\n\n-- Ettekö tiedä, herra, että vuosisatojen kuluessa, Lormières'in\npiispat ovat haudatut tuomiokirkon hautaholviin?\n\n-- Pyhän Ireneon holviinko, piispa de Roquebrun?\n\n-- Vanha tapa...\n\n-- Ja oletteko otaksunut minun rupeavan hautausta toimittamaan?\n\n-- Olen, hyvä herra... Mutta jos te kieltäydytte, niin luotan\nLormières'in kaupunkiin, joka on piispavainajalleen varmaan toimittava\nkunnialliset hautajaiset.\n\n-- Se on häväistys!\n\n-- Itsehän niin tahdotte... Kansa kokoontuu jo lukuisasti asemalle,\nja tehdaskaupungin naiset, jotka eivät voi hyväntekijäänsä unhoittaa,\nripottelevat sypressin oksia kaduille, joita myöten juhlasaatto tulee\nkulkemaan.\n\n-- Juhlasaatto!... Mistä juhlasaatosta te puhutte, jos saan luvan\nkysyä? virkkoi apotti Capdepont ivailevalla kummastuksella.\n\n-- Siitä, jonka etupäähän te, varapiispan arvonne tähden, olette\nvelvollinen asettumaan.\n\n-- Minäkö velvollinen! Uskallatteko te puhua minun velvollisuuksistani?\nMinä en ole niitä koskaan laiminlyönyt, ja suokoon taivas että piispa\nde Roquebrun'kin olisi ollut omilleen yhtä kuuliainen. Hiippakunta\nei ole missään kiitollisuuden velassa tuolle miehelle, joka on sen\nsaattanut onnettomuuteen ja perikatoon. Eikö hän ollut se, joka muka\nparantaakseen liturgiiaamme (käsikirjaamme), mullisti sen perin\npohjin. Eikö se ollut hän, joka aina säälimättömyydellä kohteli\nmaaseutumme pappiparkoja. Eikö se ollut sama mies, joka tuonoin\nkarkoitti yliseminaarista kaikki sen etevimmät ja kunnioitettavimmat\nopettajat? Ja eikö se vihdoin ollut hän, joka vasten koko hiippakunnan\ntoivoa saada nähdä minut kerran Lormières'in piispanistuimella, lähti\nsalaisesti Pariisiin tehdäksensä minulle mahdottomaksi tulla piispaksi\nnimitetyksi?\n\n-- Rauhoittukaa, hyvä herra, teidän asianne eivät ole niin huonolla\nkannalla kuin näytte luulevan.\n\n-- Mistä te sen tiedätte?\n\n-- Jos olette pelänneet minun nimeni olevan teidän tiellänne, niin\nsaatte olla aivan huoletta, sillä minä en koskaan tule piispaksi.\n\nTämä odottamattoman suora tunnustus saattoi Capdepont'in hämilleen.\nMutta muistaen Machiavel'iä, pelkäsi hän herkkäuskoisuudessaan,\ntulevansa petetyksi.\n\n\"Itaalialainen!\" mutisi hän hampaittensa välissä. Ja korotetulla\näänellä tiukasti aukonaisilla suurilla silmillään tähystäen\nTernisien'iä jatkoi hän:\n\n-- Ja kumminkaan ette voi valheeksi väittää, että olette Pariisissa\nollessanne tavannut paavin lähettilään, ministerin ja ehkäpä\nkeisarinkin...\n\n-- Olen tuntenut hänen ylhäisyytensä paavillisen lähettilään jo Rooman\najoiltani asti, kaksitoista vuotta sitten.\n\n-- Entäs ministerin?\n\n-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in terveyden tila oli niin huono,\nettä pidin velvollisuutenani seurata häntä kaikkialla.\n\n-- Tuileries'iinkin?\n\n-- Sinnekin, kun hänen asiansa niin vaativat.\n\n-- Hänen asiansa! huudahti apotti Capdepont kiihtyvällä vihalla.\nTarkoitatte epäilemättä omia asioitanne?\n\n-- Teidän ansanne eivät ole erittäin hyvästi kätketyt, hyvä herra, enkä\nminä niihin mene. Koska minulla ei ole tapana kiivastua, niin puhun\nainoastaan sen, minkä pidän tarpeellisena.\n\nTämä kylmäverinen hillitty vastaus koski Rufin Capdepont'ia niin kuin\nruoskan isku kasvoihin.\n\n-- Kuuletteko, hyvät herrat, kuuletteko! huusi hän vihan vimmassa.\nOlenhan teille sanonut, että apotti Ternisien on tarkkaan tutkinut\nkirjaa _Ruhtinaasta_! [Machiavel'in kuuluisa teos]. Hän osaa vaieta\nja puhua asianhaarain mukaan. Siinä se on valtioviisauden ydin.\nMinkälainen piispa hänestä tulisi, jos hänen suosijansa puoltosanaa\ntodellakin kuultaisiin!...\n\nApotti Ternisien astui tyynenä askeleen eteenpäin.\n\n-- Kieltäydyttekö siis lopullisesti toimittamasta hänen ylhäisyytensä\nde Roquebrun'in juhlallisia hautajaismenoja?\n\n-- Kieltäydyn. Jos haluatte haudata Pariisista tuomanne ruumiin, niin\non se vapaassa vallassanne; mutta älkää toivoko että kukaan meistä\ntulee ottamaan osaa niihin juhlamenoihin.\n\n-- Hyvä! Iltapäivällä, kello neljän aikaan, pukeudun messupaitaani ja\ntoimitan itse ruumiin muuttamisen asemalta. Uskollisen kansan läsnäolo\nlohduttaa minua siitä että valansarikkonut papisto pysyy etäällä.\n\nHän poistui kumartaen.\n\nPapit, jotka olivat ällistyneenä katsoneet tätä kauhistavaa kohtausta,\nkuiskailivat keskenään.\n\nÄkkiä riensi apotti Mical ovea kohti, mutta varoillaan oleva Capdepont\nkävi tiukasti kiinni hänen käsivarteensa.\n\n-- Minnekkä aiotte semmoisella kiireellä? kysyi hän.\n\n-- Menen ilmoittamaan apotti Ternisien'ille, että te itse tahdotte\ntoimittaa juhlamenot.\n\n-- Kiellän sen; se olisi petos teidän puoleltanne!\n\n-- Tahdotteko te siis ehdottomasti joutua perikatoon?\n\n-- Tahdon!\n\nTämä raju huudahdus valaisi uuden piirteen tämän papin luonteessa;\nvihalla oli hänessä vielä syvemmät juuret kuin kunnianhimolla.\n\n\n\n\nXIV.\n\nLavernède ja Ternisien,\n\n\nPoistuttuaan piispan virastosta läksi apotti Ternisien kulkemaan pitkin\nSaint-Frumence'n yksinäistä katua, Castagnerte'n taloa kohti. Siellä\nodotti häntä malttamattomuudella kreivi de Castagnerte, sekä kenraali\nde Roquebrun, joka oli saapunut Pariisista velivainajaansa hautaamaan.\n\nSyvästi liikutettuna Capdepont'in kiivaasta päätöksestä ja huolimatta\nkiireisestä asiastaan, astui apotti Ternisien verkalleen pitkin katua.\nMitä hän sanoisi kreivi de Castagnerte'lle ja mitä erittäinkin kenraali\nde Roquebrun'ille? Ei mikään loukkaa ja nöyryytä pappia niin kuin\ntäytymys tunnustaa maallikolle kirkon taikka virkaveljien heikkoja\nkohtia. Hänen mielestään olisi uskonnolle suuri vahinko siitä, jos\nuskovaiset oppisivat tuntemaan papiston keskinäisiä riitoja. Jumala\nnäkee nämä häpeäpilkut, ja siinä on kyllä.\n\nHän oli jo lähellä Castagnerte'n ovea, eikä vieläkään tiennyt miten\nasian selittäisi.\n\nKreivi de Castagnerte'lle olisi hän kyllä voinut kertoa asianlaidan\nsemmoisenaan, sillä hän oli uskonnollinen mies ja tunsi vanhastaan\nRufin Capdepont'in luonteen; mutta vainajan veljelle hän ei tahtonut\nmitään ilmaista koko tapauksesta.\n\nJos herra de Roquebrun, vanha kiivas soturi, saisi kuulla, että\nhiippakunnan varapiispa kieltäytyy toimittamasta juhlamenoja, joita\nvarten hän oli tullut Lormières'iin, ja että koko kaupungin papisto\npelkurimaisesti on päättänyt seurata hänen esimerkkiään, olisi hän\nvalmis ryhtymään vaikka mihinkä väkivaltaan. Hän rientäisi epäilemättä\nheti Capdepont'in luo vaatimaan selitystä hänen käytöksestään.\nMikä kahakka silloin syntyisikään tuon vihasta kiehuvan papin ja\nraivostuneen sotilaan välillä. Mutta vaikka herra de Castagnerte'n ja\nhänen onnistuisikin rukouksillaan saada hänet ylenkatseella kohtelemaan\nvarapiispan loukkaavaa menettelyä, ei missään tapauksessa olisi\nepäilemistäkään, ettei hän, lähettäen sähkösanoman Pariisiin, antaisi\ntietoa ministerille, kuka ties Tuileries'iinkin tapahtumasta, joka\nhäneen niin syvästi oli koskenut. Mitenkä silloin kävisi?...\n\nApotti Ternisien säpsähti. Kuin kirkas leimaus välähti äkkiä ajatus\nhänen synkissä mietteissään. Kenties oli hirveä Capdepont juuri\ntekemäisillään suunnattoman rikoksen, joka tulisi syöksemään hänet\nalas piispan istuimen korkeudesta, jonne hän oli pääsemäisillään.\nEhkä Jumala salli tuommoisen sokean julmuuden tapahtua, niin että\nkaikki näkisivät tuon kunnianhimoisen miehen arvottomuuden? Sen sijaan\nettä koetettaisiin estää hänen raivokkaita vihanpurkauksiaan, oli\nhänen ärsytetty intohimonsa päin vastoin kiihoitettava ylimmilleen ja\nhänen kunnianhimonsa, jos mahdollista, yhä yllytettävä, niin että hän\nvastustamattomasti syöksyisi perikatoon.\n\nInnostuneena tuosta ajatellusta suuresta palveluksesta, joka täten\nvoitaisiin tehdä kirkolle, ja jättäen Capdepont'in oman onnensa\nnojaan, tunsi apotti Ternisien mielensä vähitellen vapautuvan niistä\nepäilyksistä, jotka olivat häntä kiusanneet...\n\nNiin, hän tahtoo puhua, hän on sanova kaikki sekä kreiville että\nkenraalille...\n\nApotti Ternisien seisoi Castagnerten talon vankan portin edessä. Hänen\nkätensä tarttui jo tukevaan, vaskiseen portinkolkuttimeen; mutta\näkkiä veti hän sen jälleen takaisin. Apotti Ternisien parka oli aina\nheikko ja epäröivä! Kummako se! Asian vakava laatu herätti hänessä\npelkoa. Hän peräytyi pari askelta ja jäi sitten liikkumattomana\nseisomaan... Äkkiä poikkesi hän Saint-Frumencen kadulta, ja kääntyi\npienelle Bernardiniläisten kadulle. Tämän pienen kadun keskivaiheilla\nasui apotti Lavernède ja hänen luokseen kiiruhti apotti Ternisien\nepätoivoissaan, huojuen raskaan taakkansa alla, hakemaan neuvoa ja\ntukea ennenkuin mihinkään toimeen ryhtyi.\n\n-- No! mihinkä aikaan tapahtuu ruumiinsaatto, kysyi vankilan saarnaaja\nhänet nähdessään.\n\n-- Kello neljän aikaan... me tulemme sen yksin toimittamaan.\n\n-- Yksin! mitä tarkoitatte? Apotti Ternisien kertoi nyt kohtauksensa\nRufin Capdepont'in kanssa.\n\n-- No sepä mainiota! huudahti apotti Lavernède, ilosta kiiluvin silmin,\nkas, se mies ei ole kavala teitä kohtaan, ja jos kohta se julkeus,\njolla hän näitä juhlamenoja vastustaa, loukkaa minua sydämen pohjaan\nsaakka, niin olen ainakin hänelle kiitollinen moisesta suoruudesta.\nMutta missä oli sitten Mical, tuo Capdepont'in ainainen hullun vartija?\n\n-- Hän oli siellä, samoin kuin arkkipappi Clamouse, sekä koko Pyhän\nIreneon tuomiokapituli.\n\n-- Eikö kukaan uskaltanut puhua pyhän piispavainajan puolesta?\n\n-- Ei kukaan.\n\nLavernède tarttui kiivaasti apotti Ternisien'in käteen.\n\n-- Toivokaamme, ystäväni, sanoi hän, että Capdepont pysyisi\nitsepäisesti kauheassa päätöksessään. Koska ei Jumala ole sallinut\nMical'in tällä kertaa pelastaa häntä, on hän selvästi hyljännyt\nhänet. Hetki lähestyy, jolloin tuo kapinoitsija, tuo _Pimeyden\nRuhtinas_, niinkuin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun häntä nimitti koko\npappiskokouksen kuullen, vuorostaan työnnetään alas taivaasta. Ei, ei\nhän koskaan pääse Lormières'in piispaksi!\n\n-- No mutta, kerroinhan minä jo aamulla, että Pariisista lähtiessäni,\noli valtakirja keisarin allekirjotettavana.\n\n-- Oletteko varma että Capdepont'in nimi oli siihen kirjoitettu?\n\n-- Niin luultiin.\n\n-- Sitä enemmän syytä on käyttää hyväkseen tätä tilaisuutta, ja saattaa\nvihollisemme, Jumalan vihollisen, syöksemään suinpäin perikatoon.\nEttekö ole itse myöntänyt, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun,\nhuomattuaan etteivät mitkään hyväilyt voineet pehmittää yliseminaarin\nylijohtajaa, oli toivonut että nuo rajut puuskat, joihinka hänen\nhillitsemätön luontonsa viettelee hänet, tuottaisi pätevän aiheen\nvapauttaa sekä hiippakunta että kirkko moisesta hirviöstä.\n\n-- Se on totta. Mutta hellällä huolenpidolla onnistui minun hillitä\nhänen ylhäisyyttään ja estää riitaa.\n\n-- Kenties teitte väärin.\n\n-- Suokaa anteeksi, ystäväni, yksistään ajatus riidasta kahden papin\nvälillä saa minut vapisemaan. Ajatelkaapa kuinka paljon olen saanut\nkärsiä Capdepont'in ja hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in huonon sovun\ntähden... Juur'ikään virastossa vastustin varapiispaa ja vakuutan ettei\nhänen kiivaat puheensa vähääkään minua pelottaneet... Mutta ette voi\nkuvailla mitä sisässäni tunsin? Vaikka vastaus oli heti huulillani,\ntuntui sydämeni raskaalta kuin vuori ja minun teki mieli itkeä.\n\n-- Lapsi raukka! mutisi apotti Lavernède, syvästi liikutettuna ja\nsyleillen hellästi ystäväänsä.\n\n-- En tiedä mihinkä ryhtyä, sopersi apotti Ternisien, koittaen\ntukehuttaa valtavaa liikutustaan. Kulkiessani Saint-Frumence'n katua\npitkin tunsin jo mieleni käyvän rohkeaksi. Koska Rufin Capdepont vaati\nminua taisteluun, niin päätin suostua siihen ja kerätä ympärilleni\nkaikki, jotka tahtovat oikeuden puolesta taistella: kenraali de\nRoquebrun'in, kreivi de Castagnerte'n ja teidätkin... Mutta sitten\nrupesivat taistelun seuraukset minua peloittamaan. Capdepont'in\nsaisimme kyllä ehkä viekotelluksi paulaan, jonka hän on itselleen\nvirittänyt, mutta millä saamme ehkä tämän voiton maksaa! Asia tulisi\ntunnetuksi Lormières'issä, katolisessa maailmassa; mutta parempi olisi\nettä semmoiset pysyisivät salassa.\n\n-- Miksi niin!\n\n-- Miksikö niin?... Oletteko te ajatellut, Lavernède, mitä surua\nmoinen julkinen häväistys saattaisi herättää todellisesti hurskaissa\nmaallikoissa; -- ja mitä iloa taas niissä, jotka käyttävät hyväkseen\npienintäkin veruketta vainotakseen uskontoa? Sillä aikaa kuin toiset\nsurusta raskautettuna painaisivat päänsä alas, huutaisivat toiset\nriemuiten pää kohollaan: \"_Katsokaa mitenkä papit keskenään elävät_!\"\nSillä olkaa vakuutettu, että kerran sotaan ryhdyttyään, Capdepont\nei tule koskaan peräytymään. Vaikka hänen itsepäisyytensä olisi\nkuinka turmiollinen tahansa kirkolliselle arvollemme, niin ei mikään\nvoisi häntä pidättää; hän on menevä äärimmäisyyteen asti kurjassa\nmielettömyydessään, ja tästä kauheasta sisällisestä rikkoutumisesta\nseuraa kirkollisen virkakunnan arvon häviö.\n\n-- Mutta tässä kaikessa, rakas Ternisien, tuntuu minusta kuin\nhuolehtisitte enemmän Capdepont'in tähden kuin kirkon.\n\n-- Juuri kirkon parasta ajatellen pelkään minä joutua kahakkaan miehen\nkanssa, joka on pappi, niinkuin te ja minä.\n\n-- Mutta se on kumminkin velvollisuutenne.\n\n-- Entäs jos se olisi jumalattomuutta?\n\n-- Siis, jatkoi Lavernède kiivastuen yhä enemmän, ennemmin kuin\nkäyttäisitte hyväksenne tilaisuutta, jonka kautta Capdepont tulisi\njulkisesti julistamaan itsensä kelvottomaksi piispan virkaan,\ntahtoisitte te nähdä hänet Lormières'in piispaksi nimitettynä? Olkaa\nvaroillanne, Ternisien! Olette tekemäisillänne itsenne syypääksi\nheikkouteen, josta eivät kokonaisen elinajan kyyneleet ja katumukset\ntuottaisi teille anteeksi antoa. Mitä! Monen pyhän piispansa kautta\nkuuluisaksi tullut Lormières'in istuin, on joutunut julmurin himojen\nesineeksi ja on tulemaisillaan hänen omakseen; mutta Jumala, joka ei\ntahdo jättää hiippakuntaansa ilkiön valtaan, kehoittaa teitä, ja te\nkieltäydytte rupeamasta hänen vihansa ja oikeutensa välikappaleeksi!\nVielä kerran, varokaa itseänne!... Enemmän kuin taistelu Capdepont'in\nkanssa, peloittakoon teitä se edesvastaus, joka muuten tulisi teitä\npainamaan. Ketä Jumala todellakin syyttäisi kaikesta siitä pahasta,\njonka Capdepont epäilemättä aikaansaisi kirkossa, jollei sitä,\njonka asiana olisi ollut leikata paha juurineen pois, mutta jolla\nei ollut voimaa siihen ryhtyä?... Älkää epäilkökään, Ternisien,\nCapdepont, Lormières'in piispana, olisi saatana, joka mullistaisi\nhiippakunnan, tehden onnettoman papistomme, joka nyt jo on niin\nvailla päättäväisyyttä, itsetuntoa ja rohkeutta, oikkujensa nöyräksi\npalveliaksi, merkiten joka papin häpeällisen orjuuden leimalla. Oi!\nhän puhui pappisparoille piispa de Roquebrun'in tiranniudesta! Joudun\nraivoihini, ajatellessani minkälainen tiranni hän itse tulisi olemaan.\nKas siinä Capdepont'in virkauran alku. Mutta kuinka pitkälle ei tuo\nmies voisi mennä? Minnekkä saakka ei hänen hävityksensä voisi ulottua?\nJos luulette hänen kauan tyytyvän Lormières'in pieneen hiippakuntaan,\nyksi pienimpiä katolikunnassa, niin tunnette hänet huonosti. Pian\nsaatte kuulla hänen tavoittelevan arkkipiispan viittaa, ja muutaman\nvuoden perästä himoitsee hän kardinaalin hattua. Katsokaas, _Pimeyden\nRuhtinas_ purppuraan puettuna! Siinä valepuvussa liikkuen levittää hän\nkapinan henkeä kirkkoon!\n\n-- Ei koskaan Rooma...\n\n-- Roomako? Meidän Harros'in vuorelainen on ollut Pariisia\nvoimakkaampi, hän on oleva voimakkaampi Roomaakin. Kyllä tiedän\nettä Vatikaanissa on erinomaisen teräviä miehiä; mutta minä en\nepäile vähääkään, suokaa anteeksi jokapäiväinen lauseeni, että hän\nvetäisi heitä nenästä. Vara-piispamme pitkä, luinen ruumis ei näytä\ntaiturivoimistelijan hyppyjä varten luodulta ja hänen isot kätensä\ntuntuvat mahdottomilta silmänkääntäjätemppuihin. Älkää erehtykö!\nJos _Tigran'ella_ on pedon julmuutta, niin on hänessä samalla sen\nnotkeuttakin. Enkä voi olla tunnustamatta teille että tuo mies on\nihmeteltävän älykäs, ja että Jumala, jonka syyt ovat tutkimattomat, on\nsijoittanut hänen kovaan uppiniskaiseen kalloonsa jumalalliset aivot...\nMuistattehan, että apotti Mical rohkeni kerran hänen ylhäisyytensä ja\nPyhän Ireneon tuomiokapitulin läsnä ollessa kutsua häntä \"_suureksi\nmieheksi_?\" Tuomiokapituli ja sen arkkipappi Clamouse ensimmäisenä\npurskahtivat nauruun; ja hänen ylhäisyytensä huulilla nähtiin hieno\nhymy. Minä yksin pysyin totisena, ajatellen, että jos kohta ystävyys\noli saanut Mical'in liioittelemaan, oli Capdepont kumminkin aivan\nharvinaisen etevä mies. Ei yksikään Ranskan papeista, siitä olen\nvakuutettu, vedä vertoja hänelle oppiin nähden. Entäs hänen puheensa\nsitten, kuinka täyteläistä, väririkasta ja voimakasta; kuinka syvää, ja\ntoisinaan kuinka loistavasti ylenevää korkeutta kohti; voisi melkein\nverrata sitä arkkienkelin siiven lyöntiin! Niinä kahtenatoista vuotena,\njolloin olin tuon mahtavan herran läheisyydessä, ovat hänen olentonsa\nja liiallinen ylpeytensä, joka painoi leimansa jokaiseen hänen\nsanaansa, usein minulta pilanneet hänen oppineet raamatunselityksensä\nja hänen loistavat, suurissa piirteissä esitellyt yleiskatsauksensa\nkirkkohistorian alalla. Mutta miksi en voisi tunnustaa että, huolimatta\nsiitä pienestä helvetillisestä liekistä, jonka selvästi näin väikkyvän\nhänen otsansa yllä, hänen ihana kaunopuheliaisuutensa ja hänen\nverraton, lumoava henkensä usein saattoi minutkin haltioihini...\n\n-- Lavernède, olkaa huoletta, Pyhää Isää ei ympäröitse ainoastaan\netevät miehet, vaan itse Jumala!\n\n-- Sen tiedän...\n\n-- Ja kun Capdepont lähtee Roomaan...\n\n-- Olkaa ainakin päästämättä hänet sinne, kaikessa\nvaromattomuudessanne, sillä jos hän lähtee sinne, niin häntä\nkuunnellaan, ja kaikki on menetetty. Oletteko todellakin niin\nlapsellinen, että luulette hänen kerran tultuaan Pariisissa piispaksi\nnimitetyksi, esiintyvän Roomassa yhtä jyrkkänä ja kiivaana kuin täällä?\nRauhoittuneena, rakkaitten toivojensa toteutumisesta, jättää hän kaikki\nkiukkunsa ja vihansa tänne Lormières'in seminaariin, joka on ollut\nniiden äänettömänä todistajana, ja ilmestyy Vatikaaniin suloisena,\nlempeänä ja teeskentelemättömänä kuin lapsi. Ja pian ovat varmat\ntodistukset kuuliaisuudesta ja kunnioituksesta annettuna. Miksi hän\nenään kiivastuisi? Mitä syytä olisi hänellä hurjasti huutaa ihmisiä ja\nJumalaa vastaan, niinkuin hän teki tuskitellessaan entisen asemansa\nmitättömyydessä. Onpahan nyt piispa, pyhän katolisen kirkon ruhtinas!...\n\n-- Kylläksi, Lavernède, kylläksi minä rukoilen! Olette johtanut minut\nsyvyyden partaalle, minä en kestä enempää.\n\n-- Olette pappi, se on uhri-ihminen. Sen sijaan että uhkaava vaara\nteitä masentaisi, antakoon se teille voimaa!\n\n-- Minkätähden poistuin minä Tivol'in yksinäisyydestä!...\n\n-- Jumala tarvitsi teitä Lormières'issä ja kutsui teidät sinne! vastasi\nLavernède vakavasti.\n\nHänen puheensa liikuttamana kavahti apotti Ternis'ien ylös istuimeltaan.\n\n-- Ystäväni, sanoi hän päättäväisellä äänellä, hänen ylhäisyytensä,\njoka liian myöhään oppi teitä arvostelemaan, alkoi teitä rakastaa: mitä\npitää minun tekemän?\n\n-- Se on hyvin yksinkertaista: sill'aikaa kun minä juoksen käskemässä\nkaikkia kaupungin yhdistysten päämiehiä tulemaan kirkkoon kuoripuvussa,\nmenette te paperitehdaskaupunkiin, jossa teidän nimenne on enemmän\ntunnettu kuin minun, ja kutsutte työmiehiä, vaimoineen, lapsineen,\nsaapumaan juhlamenoihin...\n\n-- En ilmoita siis mitään kenraali de Roquebrun'ille keskustelustani\nCapdepont'in kanssa?\n\n-- Ei sanallakaan. Älkäämme salliko kirkon vihollisen peruuttaa julmaa\npäätöstänsä, ja kenraalin käynti piispan virastossa tulisi varmaankin\nolemaan hänelle onneksi. Sillä mitä hän on uskaltanut teiltä kieltää,\nsitä ei hän rohkene kieltää herra de Roquebrun'iltä. Sitä en ainakaan\nluule, sillä tällä kertaa tulisi Mical varmaankin sitä estämään. Koska\nCapdepont on kerran miekkaan tarttunut, niin kaatukoon hän itse sen\nlävistämänä.\n\n-- Mutta pitäähän herra de Roquebrun'in kumminkin saaman se tietää?...\n\n-- Tietysti, mutta vasta silloin kun ei enään ole aikaa mihinkään\nyritykseen Capdepont'in luona... ymmärtäkää minut oikein... Kenraali\non läsnä hautajaisissa. Hän huomaa, -- taikka jos tarvitaan hänelle\nhuomautetaan -- että varapiispa ja koko kaupungin papisto ovat poissa.\nLuonnollisesti tulee herra de Roquebrun loukatuksi... Kun kerran\npiispamme ruumis on saatettu asemalta, on paperitehdaskaupungin väestö\nnapiseva ja huutava: _kukistukoon Capdepont!_ -- Siihen on herra de\nCartagnerte kyllä heitä kehoittava. -- Ja niinkauan kuin te järjestätte\nruumiskappelia piispan palatsin alakerrassa, seuraan minä suuttunutta\nkenraalia sähkösanomatoimistoon ja sepitän itse asianmukaisen sanoman,\njonka ministeri ja ehkäpä itse keisarikin jo tänä iltana lukevat. Tämä\nsanoma on muuten minun toimestani jo huomis-aamuna oleva painettuna\nLormières'in ja ylihuomenna Toulous'in sanomissa ja pian kaikissa\nPariisinkin lehdissä. Saadaanpa nähdä, tuleeko Capdepont senkin jälkeen\npysymään piispan ehdokkaana!\n\n-- Hyvä Jumala! hyvä Jumala! sopersi Ternisien kauhistuneena.\n\n-- Menkää paperitehdaskaupunkiin, ja muistuttakaa kelpo kansalle\nArbousen rannoilla mitä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on sen hyväksi\ntehnyt... Älkää missään tapauksessa huolehtiko kenraalin suhteen; minä\nseuraan mukananne ja lähden suoraa päätä Castagnerte'lle.\n\nSitten, katsottuaan vakavasti vapisevaan Ternisien parkaan, lausui hän:\n\n\"Ystäväni, Jumalan ja ihmisten edessä otan minä edesvastuulleni teidän\nja omat toimeni!\"\n\nSanat soivat niin juhlallisesti että sydäntä kouristi.\n\nApotti Ternisien kumarsi.\n\nLavernède tarttui häntä käsipuoleen ja veti hänet portaita alas.\n\n\n\n\nXV.\n\nMical.\n\n\nHe olivat tuskin astuneet kolmekymmentä askelta Bernardin kadulla\nennenkun törmäsivät yhteen apotti Mical'in kanssa, joka ilmestyi\nväkitungoksesta Saint Frumense'n kadulta.\n\n-- No vihdoinkin tapasin teidät, herra Ternisien! sanoi siveysopin\nprofessori.\n\nHän levitteli käsissään suuren punaruutuisen nenäliinan ja kuivasi\nsillä hikistä otsaansa.\n\n-- Mikä tukahduttava kuumuus!... jatkoi hän. -- Lavernède, emmeköhän\nmenisi vähän sinun luoksesi?\n\n-- Pitäisihän teidän ymmärtää, Mical, vastasi vankilan saarnaaja\ntylysti, ettei tämmöisenä päivänä Ternisien'illä, eikä minulla ole\naikaa turhiin. Voittehan sanoa sanottavanne heti paikalla.\n\n-- Mitä! Teititteletkö minua nyt? Mistä ajasta se tapahtuu?\n\n-- Hänen ylhäisyytensä herra de Roquebrun'in kuolemasta asti.\n\n-- Luuletko sinä että minä olen jotenkin mukana Capdepont'in\nhullutuksissa... tahi oikuissa?\n\n-- Te myönnätte siis vihdoin että se mies on hullu?\n\n-- Malttakaamme, hyvä ystävä, älkäämme kiivastuko... Tämän vilkkaan\nkeskustelun kestäessä olivat he vähitellen peräytyneet apotti\nLavernède'n pienelle asunnolle saakka. Avattuaan oven jokapäiväisen\nvieraan tottumuksella, hyppäsi hän reippaasti etehiseen, jonne toiset\nmyreissään häntä seurasivat.\n\n-- No, mitä tahdotte? kysyi apotti Lavernède.\n\nTämä kysymys sai Mical'in pienet silmät vihasta välähtämään, mutta\nhilliten suuttumustaan sanoi hän:\n\n-- Toden totta, Lavernède, puhuttelet minua niin kuin olisin oikeuden\neteen astunut. Olisiko ehkä aikomuksesi langettaa tuomio minun\nylitseni. Jos voisin tänään nauraa, kun koko kaupunki murehtii, niin\nantaisi sanojesi juhlallisuus ja olentosi teeskennelty majesteettisyys\nminulle runsaasti huvin aihetta.\n\n-- Älkää ujostelko Mical, naurakaa vaan; ei se tule herättämään\napotti Ternisienin enemmän kuin minunkaan kummastusta, vastasi vanhin\nsaarnaaja, joka peljäten aikeittensa Capdepont'ia vastaan raukeavan\ntyhjiin, koitti suututtaa Mical'ia, saattaakseen siten taistelun\nvälttämättömäksi.\n\n_Siveysopin_ professori oli viisas kuin kettu. Hän vainusi paulan, ja\nkääntyi piispavainajan sihteerin puoleen.\n\n-- Herra apotti, sanoi hän, minä tulen herra varapiispan puolesta\nilmoittamaan hänen mielipahansa siitä, sekä teidän että omaa arvoansa\nalentavasta kohtelusta, jolla hän teidät tänä aamuna vastaan otti.\nViime päivien tuhannet huolet ja rasittavat toimet ovat tehneet\nhänen niin hermostuneeksi, että häntä toisinaan kaikki väsyttää,\nkiusaa ja kiihoittaa. Onnettomuudeksi te juuri semmoisella hetkellä\nsatuitte tulemaan virastoon. Ja miksi en sitä myöntäisi, että muutamat\nilkeät, Lormières'issä ja koko hiippakunnassa levitetyt paheet, joita\npetollisesti on sanottu hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in lausumiksi,\novat vaikuttaneet kiihottavaisesti apotti Capdepont'iin? Mutta\ntavallinen tyyneytensä sai pian taas vallan tuossa suuressa sielussa;\nja nyt, samalla kun hän tahtoo minun kauttani pyytää teiltä anteeksi,\nilmoittaa hän varmaan lupaavansa koko seurakunnan papiston seuraamana\nkulkea hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaissaaton etupäässä.\nKumminkin pyytää hän, että juhlamenot tukehduttavan kuumuuden tähden\nlykättäisiin kello kuuteen. Päivää riittää nykyään yhdeksään asti\nillalla.\n\nHyvä ja lapsellinen Ternisien, huomattuaan kaikki hankaluudet\npoistetuksi ja kaiken riidan mahdottomaksi, ei voinut olla puristamatta\nMical'in kättä, ja liikutettuna sanoi hän:\n\n-- Kiittäkää herra varapiispaa puolestani. Kertokaa hänelle kuinka\nliikutettu olen tästä hänen muutoksestaan, joka tuottaa kunniaa hänen\npapilliselle säädylleen.\n\n_Siveysopin_ professori katsahti salavihkaa Lavernèdea. Hänen\napinanaamansa värähteli ilkeyttä, kaikki hänessä nauroi, hänen\nsilmänsä, nenänsä, huulensa, leukansa, nauroi julmaa naurua.\n\n-- No mitä! Sinä et näytä tyytyväiseltä, kunnon Lavernède? virkkoi\nhän samalla kuin nuuskasi paremmin peittääkseen kasvojensa liiaksi\nloukkaavaa ilmettä.\n\n-- Olisimpa todellakin toivonut, ettei Capdepont olisi noin kurjasti\nperäytynyt, vaan uskaltanut pitää päätänsä loppuun saakka.\n\n-- Mutta ei varapiispa olekaan todenteolla tahtonut kieltää\npiispavainajaltamme sitä kunnioitusta, jota ei hän hänen eläessäänkään\nhäneltä kieltänyt.\n\n-- Varapiispa... varapiispa...\n\n-- Aivan niin, ystäväni, aivan niin!... Sitä paitsi, ei herra\nCapdepont'in entisyydestä voi mitään...\n\n-- Älkäämme koskeko entisyyteen! keskeytti Lavernède kiihkeästi, ja jos\nteidän asianne, jonka olisitte voineet yhtähyvin toimittaa kadullakin,\non päättynyt niin...\n\nMical ei ollut huomaavinaan, että vankilan saarnaaja osotti hänelle\novea.\n\n-- Oliko sinulla ehkä aikomus käyttää hyväksesi varapiispan poissa oloa\nhautajaisista? sanoi hän ikäänkuin sattumalta.\n\n-- Vaadin hänet uhallakin pysymään päätöksessään.\n\n-- Älä kopeile, Lavernède parka; hän on sinua voimakkaampi, sen tiedät\nhyvin.\n\n-- Sitä hän tietysti on, jos papillisella voimalla ymmärretään\nvelvollisuuksiensa täydellistä ylenkatsomista.\n\n-- Varo itseäsi! jos hän tulee Lormièresin piispaksi saattaa hän olla\nantamatta sinulle takasin _hengellisen kaunopuheliaisuuden_ professorin\nviran.\n\n-- Kukas on teille sanonut että suostuisin sitä hänen kädestään\nottamaan?\n\n-- Entä jos hän riistää sinulta vankilan saarnaajan virankin, minnekkäs\nsilloin joudut vanhan kivuloisen äitisi kanssa?\n\n-- Onneton! huusi Lavernède raivoissaan, te uskallatte tulla luokseni\nuhkaamaan minua!\n\nApotti Ternisien kiiruhti välittämään.\n\n-- Hyvät herrat, rauhoittukaa.\n\n-- Rakas Lavernède, kuinka sinä kiivastut! sanoi Mical pyrkien ovea\nkohti.\n\n-- Mielestäni te ette kiivastu kylläksi! _Siveysopin_ professori\npysähtyi ja kääntäen pienet laihat kasvonsa riitaveljeänsä kohti sanoi\nhän irvistäen viekkaalla äänellä:\n\n-- Saatan minäkin ehkä joskus suuttua, mutta se aika ei vielä ole\ntullut.\n\nSen sanottuaan hän katosi.\n\n\n\n\nXVI.\n\nRuumiin saatto.\n\n\nKello viiden aikana, kun päivä suurten punaisten pilvien rakentamassa\nloistokehässä laski Hautes-Corbieres'in hehkuvia vuorihuippuja kohti,\nkaikki kaupungin kirkonkellot äkkiä kuin unesta heräten helähtivät\nsoimaan. Pyhän Ireneon suuren kellon vakavaan ääneen vastasivat toinen\ntoisensa jälkeen eri seurakuntain pienemmät kellot ja yhtyivätpä\nvähitellen luostarien pikkukellotkin kulkusina kilisemään näissä\npronssin suuremmoisissa juhlasoittajaisissa.\n\nLaskevan auringon valaisema Lormières, oli yhtenä mahtavana huminana,\njonka kaiku tavantakaa pitkältä kajahteli läheisestä vuoristosta. Pauhu\nyltyi välistä niin kovaksi, että olisi luullut ukkosen jylinän yhtyneen\ntuohon joka taholta täysvoimaisesti kaikuvaan kellojen soittoon.\n\nKuumuus oli tavaton, ja suunnattoman suuria, ruskean graniitin\nkarvaisia pilvimöhkäleitä keräytyi itäiselle taivaan rannalle; ne\nkasvoivat kasvamistaan kunnes vihdoin kokonaan peittivät taivaan laajat\ntantereet.\n\nVaellus tuomiokirkolle päin alkoi vasta kello kuuden vaiheilla.\n\nKapusiinimunkit, päällikkönsä johtamina, astuivat ensiksi ulos\nluostaristaan; heidän jälkeensä ilmestyivät Barnabiitit, sitten\nDominikaanit, sitten Maristit, ja vihdoin Pyhän Stanislaus Kotzkan\nopiston jesuiitat. Jokaisella papilla oli palava kynttilä kädessä.\n\nNaisluostarikunnat tulivat myöskin vuorostaan, niin että mitä\nvaihtelevammat puvut kirjasivat katuja.\n\nMutta näytelmä kävi yhä omituisemmaksi, kun kaupungin seurakunnat\nammattikuntalippuineen, puunkorkuisine ristineen ja pitkäin maalattujen\ntankojen päähän kiinnitettyine lippuineen ilmestyivät kaupungin\nkaduille.\n\nMunkit ja nunnat olivat hiipineet esille hiljaan kun varjot; melkeimpä\nolisi voinut kuulla heidän rukouksensa hiljaisen myrinän. Nyt oli\ntoisellainen elämä! Naurua, puhetta ja kovaäänistä keskustelua kuului\nkaikkialta. Koko Etelä-Ranskassa on uskonto alituista näytelmää.\n\n-- No! kuulkaapas, herra Fourfigou, huusi \"_Sinisten katuvaisten_\"\n(veljeskunta, johon kuului työmiehiä ja maanviljelijöitä) priiori\n\"_Valkoisten katuvaisten_\" (toinen kilpaileva veljeskunta, johon\nei vastaanotettu muita kuin porvaria ja varakkaita käsityöläisiä)\npriiorille, kuulkaapas, herra Fourfigou, teidän sanotaan teettäneen\nitsellenne valkoisen silkkitaskun. Milloin panette päällenne tuon\nkorean kalun, että saisimme mekin sitä nähdä?\n\n-- Entäs sinä, Chambournac, milloin panetat sinä suruharsot\nmiestesi käsivarrelle? Luuletko kenties meidän menevän\nNotre-Dame-des-Sept-Sabres'in kedoille pulloja availemaan? Ei tämä ole\nmikään huviretki, vaan nyt on hautajaiset kysymyksessä...\n\nTämä meluava joukko, jossa siellä täällä näkyi joitakuita hartaita,\nhuokailevia hurskaita, keräytyi vihdoin joka haaralta taajaksi\nihmisjoukoksi Pyhän Ireneon edustalle.\n\n-- Jumala minua armahtakoon! päästäkää minut eteenpäin, muuten putoaa\nhyvä Jumalamme maahan! huusi \"sinisten katuvaisten\" ristinkantaja,\nvoihkien raskaan taakkansa alla.\n\nViiden minuutin kuluttua oli kansantulva täyttänyt tuomiokirkon aina\npääalttarin portaille saakka.\n\nOnnellisesti päästyään erilleen tuosta pauhaavasta väkijoukosta kulki\npapisto, jonka joukossa myöskin Lavernède'n ja Ternesien olivat,\nsakastia kohti, yhtyäkseen hautajaisten toimitusmieheen, joka oli sen\nsaaton etupäässä astuva.\n\nMutta ikäänkuin salatarkoituksella viivyttäen juhlamenoja ei Capdepont\nvielä ollut pukeutunut. Hän seisoi vaan yhä vaatehuoneen ovella\nvilkkaasti keskustellen Mical'in ja muutamien muiden tuomioherrain\nkanssa.\n\n-- Siellä puhutaan minusta varmaankin, -- tuumi Lavernède.\n\nEikä hänen sitä enään tarvinnut epäilläkään, sillä samassa kääntyi\nCapdepont häneen päin, ja viha, joka oli koko hänen sielunsa vallannut,\nsäteili uhkaavasti hänen silmistään.\n\nAina varoillaan oleva apotti Ternisien lähestyi häntä ja sanoi:\n\n-- Herra varapiispa, herra kenraali de Roquebrun on juuri saapunut\ntuomiokirkkoon; etteköhän suvaitsisi antaa lähtömerkkiä...\n\nCapdepont ei vastannut mitään. Mical tarjosi hänelle viitan ja lakin,\njotka hän kiroten otti vastaan.\n\n-- Lähtekää, hyvät herrat! huusi Mical.\n\nApotti Capdepont ilmestyi nyt kirkon laivaan, lukuisan papiston\nympäröimänä. Hänen luiseviin, kellertäviin kasvoihin oli samassa\nlevinnyt kummastuttava tyyneys ja rauhallisuus. Hän kohotti kätensä\njuhlallisen majesteetillisesti, ja kulkue lähti liikkeelle.\n\nAsemalla seisottiin sen verran kuin tarvittiin arkun nostamiseen\nruumisvaunuihin, jotka olivat koristetut mahtavilla, vainajan\nvaakunakilvellä varustetuilla, mustilla verhoilla. Uhkaava taivas\nkuuman päivän jälkeen, synkistyi synkistymistään, ja nyt kellojen\nvaijetessa olivat ukkosen kumeat kaukaiset jyrähdykset selvään\nerotettavat. Jyrinä ei kuulunut Corbieres'in vuoristosta, vaan kaukaa\nPyreneiden selänteeltä, jonka huiput tuontuostakin salaman valaisemina\nloistivat kuin majakkatulet.\n\nMutta ymmärrettäväähän on, että Capdepont, joka olojen pakosta oli\nryhtynyt tähän tehtävään, toivoi koko toimen pian loppuvan, eikä\nhän suinkaan myrskyn pelosta pitänyt semmoista kiirettä. Viimeisenä\nmurhesaaton päässä kulki hän pitkin askelin totisena ja synkkänä,\nsyvät, kirkkaat silmät kiinnitettynä ruumisvaunuihin, joille vaimot,\nvanhukset ja lapset kilvan heittelivät kukkia. Jokainen uusi arkulle\nlaskettu seppele enensi varapiispan rinnassa vihan ja kostonhimon\nkiihkoa. Ja joka hetki kuului hänen kalpeilta huuliltaan kiiruhtava\nyksi ja sama sana: -- Eteenpäin! Eteenpäin!\n\nVihdoin oli hänen kärsimyksensä loppumaisillaan: monen mutkan perästä,\njotka hänestä tuntuivat loppumattomilta, oli viimein saavuttu\ntuomiokirkon edustalle.\n\n-- Hiljaa! huusi hän. _De profundis_ virsi, jota oli laulettu aina\nasemalta lähdettyä, taukosi.\n\nMical'in kiiruhtamana astui Rufin Capdepont nopeasti piispanpalatsin\nporrassillalle. Tältä korkealta puhujalavalta hän muutamilla kauniilla\nsanoilla kiitti Lormières'in kansaa siitä suuresta rakkaudesta,\njota aina oli osoittanut piispojansa kohtaan, ja pyysi läsnäolevia\nseuraavana päivänä saapumaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in\nmaahanpaniaisiin.\n\n-- Mutta, hyvä herra, ei maahanpaniaisia voi pitää huomenna, sanoi\nLavernède hätääntyneenä.\n\n-- Minkätähden ei, saanko luvan kysyä?\n\n-- Ajatelkaahan toki, herra varapiispa, vastasi apotti Ternisien, ettei\nole vielä mitään valmistuksia tehty Pyhän Ireneon hautaholveissa. Sitä\nvarten tarvitsee arkkitehti ainakin yhden tai kaksi päivää...\n\n-- Se on tahtoni! uudisti taipumaton Capdepont.\n\nÄkkiä tuli pilkkosen pimeä. Ääretön pilvi oli irtautunut, niinkuin\nlohkare suuresta vuoriharjanteesta, joka oli noussut tummansiniselle\ntaivaan rannalle, ja vyörinyt auringon eteen, pimittäen sen viimeiset\nvalonsäteet. Pelästynyt ihmisjoukko, joka luuli jo tuntevansa\nsadepisaroita olkapäillään, hajosi joka haaralle.\n\nItse kenraali de Roquebrun'kin poistui kreivi de Castagnerte'n\ntaluttamana.\n\nPyhän Ireneon edustalle oli lopullisesti jäänyt ainoastaan\nkuoripukuisia pappeja.\n\nHe seisoivat odottaen kauhean tuskan vallassa. Mitä odotettiin? Sitä\nei kukaan tiennyt. Apotti Capdepont'in ankarasta melkeinpä synkeästä\nolennosta ja hänen uskollisen palvelijansa Mical'in säikähtyneestä\nkatseesta päättäen, aavistettiin vaan jotain erinomaista olevan tulossa.\n\nApotit Ternisien ja Lavernède olivat pelokkaasti ja tuskallisen\nnäköisinä lähestyneet ruumisvaunuja, kiinnittäen katseensa arkkuun,\njoka sisälsi heille niin rakkaan olennon. Pelkäsivätkö he, että se\nheiltä ryöstettäisiin? Kaikenmoisia hulluja ajatuksia vilahti heidän\nmielessään... Eivätkä he voineet itsekkään ymmärtää minkä tähden eivät\nheidän jalkansa tahtoneet heitä kannattaa...\n\nMitä oli tapahtuva?\n\n\n\n\nXVII.\n\nPaavi Formosus.\n\n\nMutta Rufin Capdepont seisoi jäykkänä ja liikahtamattomana hakatulla\nkivisillalla ja viittasi kädellään arkunkantajille.\n\n-- Laskekaa arkku vaunuilta ja kantakaa se tänne, sanoi hän.\n\nMiehet tottelivat.\n\nUteliaisuudesta kiihoitettuina riensivät papit piispanpalatsin pihalle,\njonka portin varovainen Mical hiljaan sulki.\n\nRuumisarkku oli asetettu maahan; apotit Ternisien ja Lavernède, vetäen\nmukanaan muutamia munkkikunnan jäseniä, niiden muassa Kapusiinien\npäällikön, pienen harmaaparta vanhuksen, muodostivat piispavainajan\nympärillä ikäänkuin elävän suojeluskehän. En tiedä mikä kummallinen\nkauhistus heitä ahdisti.\n\n-- Pelkäättekö että ruumis teiltä varastetaan? ilkkui Capdepont,\nleveällä kädellään pyyhkäisten edestään viisi kuusi Barnabiittaa, jotka\nolivat varomattomasti asettuneet hänen tielleen.\n\nSitten ylpein askelin kiertäen ruumisarkkua työnsi hän etäämmälle sen\nympärille keräytyneet munkit.\n\n-- Antakaa sijaa hiippakunnan papeille, hyvät herrat! lausui hän.\n\nPaksun pilvikerroksen lomitse pilkistelevät auringon säteet valaisivat\nmustan parvivaatteen.\n\nPyhän Ireneon suuri kello löi kahdeksatta hetkeä.\n\nUkkonen taukosi.\n\n-- Hyvät herrat, alkoi varapiispa, kääntyen harvalukuisten\ntuomioherrain puoleen, joiden joukossa tuomioprovasti vanha\nClamouse'kin oli, meille on Pariisista tuotu piispa de Roquebrun'in\nruumis, jota pyydetään saada haudata tuomiokirkkomme holveihin, tähän\nsaakka ainoastaan pyhimyksille suotu kunnia...\n\n-- Aina hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie'n ajoilta asti ei tätä\nkunniaa ole ainoaltakaan Lormières'in piispalta kielletty, väitti\nLavernède kiihkeästi.\n\n-- Mahdollista on, herra apotti, että te pian tulette tekemään tiliä\nkäytöksestänne hiippakunnan oikeuston edessä. Mutta sitä ennen kiellän\nteitä keskeyttämästä puhettani.\n\n-- Keskeytän teitä joka kerran, kun annatte vihanne puhua oikeuden\nasemasta.\n\n-- Vihani?\n\n-- Niin vihanne. Kieltäessänne tässä arkussa lepäävältä piispalta sijaa\nPyhän Ireneon holvissa, on teillä kosto mielessä.\n\n-- Entä jos niin olisi! huusi Rufin Capdepont julmistuneena tästä\nuhkamielisyydestä, kenties liiaksi luottaen arvoonsa ja oikeuteensa.\n\nKapusiinein päällikkö astui häntä kohti.\n\n-- Jos niin olisi, herra varapiispa, sanoi hän vanhuudesta\nvapisevalla äänellä, jos niin olisi, niin en minä, vaikka olen\nkahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, vanhempi kuin läsnäoleva\narkkipappi Clamouse, voisi olla tuomitsematta teitä. Kosto papin\npuolelta on aina inhoittava, mutta tässä tilaisuudessa, jota varten nyt\nolemme yhtyneet, olisi se häpeällistä.\n\n-- Te ette tiedä, hyvä isä, että piispa de Roquebrun on kerran vihansa\nvimmassa vertaillut minua _Pimeyden Ruhtinaasen_, Lucifer'iin, jota\nJumalan isku kohtasi.\n\n-- Ettekö uppiniskaisen enkelin tavoin ollut yllyttänyt jotakin kapinaa?\n\n-- Minusta tuntuu, herra...\n\n-- Jumalallinen Mestari on sanonut: \"Joka miekkaan rupee, se miekkaan\nlankee...\" -- _Qui gladio_...\n\n-- Herrani!\n\nVanhus kumartui ja vetäytyi takaisin riviin. Apotti Ternisien ei voinut\npidättää kyyneleitään.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys, toisti hän hämmentyneenä moneen\nkertaan... Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys! Herrat tuomioherrat, minä\nrukoilen... herra Clamouse, te, joka tunsitte hänen ylhäisyytensä,\nte, joka saitte häneltä nauttia niin paljon hyvyyttä... Te kaikki\nLormières'in papit...\n\nJähmittävä hiljaisuus seurasi tätä repivää rukousta.\n\nApotti Ternisien, joka oli kumarruksissa seurakunnan papiston edessä,\nojensi itsensä ja kiireesti kuivaten kyyneleensä astui Capdepont'in luo:\n\n-- Herra, sanoi hän, hänen ylhäisyytensä ruumis ei enään voi jäädä\ntänne pihaan. Sallikaa meidän nostaa se piispan viraston saliin. Minä\nrupean kohta pukemaan salia ruumiskappeliksi.\n\nEi kukaan näyttänyt häntä kuulevan.\n\nOnneton nuori pappi oli surusta hulluna. Äkkiä syvän tunteen\nliikuttamana heittäytyi hän herransa arkun päälle ja tarttuen siihen\nkiinni molemmin käsin koitti sitä nostaa.\n\n-- Jumala! Jumala! anna ihmeen tapahtua! huusi hän.\n\nKumahtaen kolahti raskas kirstu jälleen maahan.\n\nPapit katselivat hämmästyneinä, ollen liian pelkureita uskaltaakseen\nauttaa.\n\nApotti Lavernède ja muutamat maristilaiset munkit yrittivät auttamaan\napotti Ternisieniä, mutta apotti Capdepont esti heidät yhdellä\nliikunnolla, sanoen:\n\n-- Hyvät herrat, elkää ajatelkokaan viedä ruumisarkkua\npiispanvirastoon. Herra de Roquebrun on jättänyt jälkeensä paljon\nvelkoja ja sen tähden on minun täytynyt antaa asianomaisten\nvirkamiesten sinetillä sulkea kaikki palatsin ovet. Lormières'in\nentinen piispa oli aina antelias toisten rahoilla. Onhan kirkollisten\neläkkeiden rahastossa toteennäytetty suunnaton vaillinki...\n\n-- Herrani, vastasi apotti Ternisien, muistakaahan toki, että hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun on pannut koko omaisuutensa, lähes\nviisisataatuhatta franc'ia _Vanhojen hoivalaitoksen_ perustamiseen,\nettä hän sitä paitse on perustanut _Nuorten sairaiden hoitohuoneen_,\nettä hän koko hiippakunnan alalla on antanut apua, useammalle kuin\nkolmellesadalle perheelle...\n\n-- Mitä tulee ruumiskappeliin, niin lienee parasta jättää se\nsiksensä. Kävisikö todellakin laatuun asettaa uskovaisten nähtäväksi\nkasvoja, jotka halvaus on tehnyt inhoittaviksi. \"_Piispan on\nsaarnaaminen kuolemansakin jälkeen_\", sanoo pyhä Gregorius suuri. Mutta\nsanokaa, minä kysyn kaikilta, mitä voisivat piispa de Roquebrun'in\nvääristyneet kasvot saarnata kansalle, muuta kuin väkivaltaa, vihaa ja\nkaikkia niitä huonoja intohimoja, jotka täyttivät hänen sielunsa?\n\n-- Te valehtelette, herra! te valehtelette! huusi apotti Ternisien\nkauhun valtaamana.\n\nJa kumartuen alas irroitti hän kiireesti kuusi hakaa, jotka sulkivat\narkun kannen ja avasi sen.\n\nSäikähtyen nähdessään piispansa, vetäytyivät papit kauhistuneina\nloitommalle.\n\nItse apotti Capdepont'kin peräytyi pari askelta.\n\nHopeajuovaisella ja sinipunaisilla koristeilla kirjaillulla silkki\nvuoteella lepäsi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuin nukkuva.\nHänen rauhallisissa, levollisissa kasvoissaan kuvautui enkelimoinen\nlempeys. Posket olivat hiukan turvonneet ja käyneet harmahtavan\nkellertäviksi, norsunluun värisiksi. Päässä oli hänellä valkoinen\npiispanhiippa ja hänen oikea kätensä oli hellästi asetettu pitkin\nhänen viereensä laskettua, kultaista piispansauvaa. Rintaristi\nlepäsi saastuttamattomalla messukasukalla; jalkoja verhosi loistava\nrikaspoimuinen messupaita, jonka alitse pienet mustareunuksiset\nsilkkitohvelit pilkistelivät esille.\n\nNäky oli suuremmoinen ja liikuttava.\n\n-- Älkää peljätkö, hyvät herrat, sanoi Lavernède purevalla äänellä, hän\non kuollut, aivan kuollut.\n\nHölmistyneenä lähestyivät papit arkkua uteliaasti vainajaa katsoen.\n\nVarapiispa ei liikahtanut paikaltaan. Pää pystyssä, pilkallinen ja\nkatkera hymy huulilla, tähysteli hän hehkuvin silmin läsnäolevia,\nantaen katseensa viivähtää milloin piispan kalpeilla kasvoilla,\nmilloin keskenään kuiskailevien tuomioherrain päällä, joiden joukossa\nerittäinkin verevä Turlot oli suuressa puuhassa.\n\nMutta Mical oli tuumivan näköinen, ja syvät rypyt hänen otsallaan\nilmaisivat huolestumista.\n\nÄkkiä hän oikaisi itsensä ja lähestyen pitkällä kuonollaan Capdepont'ia\nkuiskasi jotain hänen korvaansa. Heräten synkistä ajatuksistaan palasi\ntämä todellisuuteen.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän, hiippakunnan varapiispana olisi minulla\noikeus ratkaista esillä oleva kysymys ja antaa huomenna haudata\npiispa-vainajan ruumis kaupungin hautausmaahan. Olen kuitenkin pitänyt\nvelvollisuutenani kysyä teidän mieltänne näin tärkeässä asiassa. Te\nkaikki, samoin kuin minäkin, olette kymmenen vuoden kuluessa olleet\ntilaisuudessa arvostelemaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in toimia,\nja tiedätte myöskin missä määrin hänen myrskyinen, hiippakunnalle ja\nkirkolle turmiollinen hallituksensa, ansaitsee sitä kunnianosoitusta,\njota hänelle meiltä vaatimalla vaaditaan. Muistakaa rakkaat\nvirkaveljeni...\n\n-- Muistakaa, hyvät herrat, keskeytti Lavernède, että hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun'in tänne tullessa ei kaupungissamme ollut\nainoatakaan armeliaisuuden laitosta, vaan että niitä nyt, kiitos olkoon\nhänen laimentumattomalle rakkaudelleen, on täällä kolme...\n\n-- Muistakaa, jatkoi Capdepont vihasta vapisevalla äänellä...\n\n-- Muistakaa, keskeytti rohkea vankilan saarnaaja, että hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun'in toimesta kaksisataa laupeuden sisarta on\ntäältä lähtenyt ulos maakuntaan sairaita hoitamaan, lapsia opettamaan\nja orpoja kasvattamaan...\n\n-- Herra apotti Lavernède, teidän kirkollisena esimiehenänne käsken\nteidät vielä kerran vaikenemaan. Muistakaahan, että minulla on valta\nantaa teille virallisia nuhteita ja, jos mieleni tekee, erottaa teidät\nvirastanne, jopa pannaankin julistaa...\n\n-- Minuako pannaan... Olen tunnettu koko Lormières'sä ja koko\nhiippakunnassakin, hyvä herra; koettakaa, jos uskallatte, loukata\npapillista arvoani.\n\n-- Varokaa itseänne!\n\n-- Minä en pelkää, enkä tule koskaan teitä pelkäämään!\n\n-- Minä haastan teidät huomispäivänä hiippakunnan oikeuston eteen. --\nSinne saavun, ja Jumala armahtakoon sekä teitä että minua!\n\nPaheksivaa nurinaa kuului pappien keskeltä.\n\n-- Herra Lavernède, lausui vihdoin herra Clamouse, tuomiokapituli\npaheksuu sitä kiivautta, jolla olette kohdelleet yhtä sen jäsenistä ja\nkehoittaa teitä tyyneyteen ja mielenmalttiin.\n\n-- Ja minä kehoitan teitä kaikkia, myöskin teitä herra arkkipappi,\nosoittamaan pyhää kunnioitusta kuolemalle.\n\nMuutamat munkit ja muutamat harvat vapaapapit, jotka epäilemättä\ntunsivat itsensä loukatuksi, hajosivat eri ryhmiin ja näyttivät aikovan\nlähteä pois.\n\n-- Hetkinen vielä, hyvät herrat, sanoi Rufin Capdepont pidättäen heitä.\n\nJa jälleen asettautuen arvokkaasen asemaansa jatkoi hän:\n\n-- Tämä edessämme avattu piispan ruumisarkku, lausui hän juhlallisella\näänellä, muistuttaa minua eräästä kirkkohistoriamme surkeimmista\ntapahtumista. Tämä todellakin kauhistava tapaus on se, kun paavi\nFormosus Stefanus VI:nen käskystä kaivettiin ylös haudasta ja\nhaastettiin kirkolliskokouksen eteen. Stefanus VI syytti Formosus'ta\npaavin istuimen väkivaltaisesta anastamisesta, ja kokous piti syytöksen\noikeutettuna. Ruumiilta leikattiin pää ja sormi, jossa hänellä oli\nollut papin sormus, ja sitten se syöstiin Tiberin virtaan... Minä, joka\ntiedän minkä maallisten keinottelujen kautta apotti de Roquebrun'in,\nArros'in tuomioherran on onnistunut ryöstää itselleen piispanistuin,\nlienen oikeutettu rupeamaan oikeuden valvojaksi, ja kun rohjetaan\nminulta vaatia lupausta ruumiin hautaamiseen kirkon alaisiin holveihin,\nmäärään minä sen sysättäväksi yhteiseen hautakuoppaan! Eikö tämä mies\nole ansainnut sitä häväistystä?\n\n-- Ei ole! huusi apotti Ternisien... Herrat kapituulin jäsenet, teitä\npetetään, teitä petetään, uskokaa minua...\n\n-- Jos kosketatte sormellannekaan tähän arkkuun viedäksenne sitä\nkaupungin hautuumaalle, sanoi Lavernède asettuen Capdepont'in eteen,\nriistämme me muut sen teidän käsistänne ja viemme kuin viemmekin hänet\nPyhän Ireneon holveihin.\n\n-- Kutka muut? kysyi varapiispa hävyttömän ylenkatseellisesti.\n\n-- Minä, herra apotti Ternisien, nämä munkit ja kaikki hiippakunnan\npapit, jotka eivät vielä ole alistuneet teidän ikeenne alle.\n\n-- Kaunis sotajoukko, joka vastustaa laillista oikeuttani!\n\n-- Puhutte sotajoukosta? Varokaa itseänne! Lormières'in kansa ei ole\nvielä unohtanut hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä.\n\n-- Lormières'in kansa?\n\n-- Se vihaa teitä ja Ternisien'in ei tarvitsisi sanoa kuin sanan, niin\nruhjoisi se teidät murskaksi.\n\n-- Kapinaako?\n\n-- Eikös kapina noussut silloinkin kun Stefanus syöksi Formosuksen\nTiberiin? Koska teidän on tehnyt mieli meille kertoa raakamaisen\naikakauden julmuuksia, niin olisi teidän pitänyt jatkaa kertomus\nloppuun saakka, eikä jättää ilmoittamatta, että Stefanuksen\njulmuuksista raivostunut kansa nousi kapinaan kelvotonta paaviansa\nvastaan, syöksi hänet vankikoppiin ja kuristi hänet armotta.\n\n-- Se on kauheata! se on kauheata! mutisi Kapusiinein päällikkö.\n\nCapdepont ei vastannut mitään. Lavernède'n puhuessa oli hän katsoa\ntuijottanut täydessä loistopuvussaan lepäävään piispaan ja lumottuna\ntuosta todellakin suuremmoisesta näystä oli hän vähitellen lähestynyt\narkkua, lähempää nähdäksensä noita häikäiseviä koruja...\n\n... Oi, Jumalani! kuinka tuo hiippa oli kaunis! Hän katsoi siihen\nkauvan, silmäluomet kummallisesti kohollaan... Entäs sauva sitten! Oi,\nsitä loistoa! Kuinka ihanata olisi siihen nojautua ja kuinka mainiosti\nse soveltuisi hänen vakavaan majesteetilliseen astuntaansa!...\nKultasormukseen kiinnitetty suuri ametisti lumosi hänet vihdoin\nhohdollaan. Hänessä syntyi päätös. Oi! -- Kumpa saisi kantaa tuota\nsäteilevää sormusta sormessaan!... Hän ei voinut kauvemmin vastustaa\nhimoaan, vaan kiireesti selvittäen käsivartensa mustan kaapunsa\npoimuista iski hän palavan kätensä, niinkuin kotka kyntensä, vainajan\njäiseen käteen.\n\n-- Jumalan tähden! huusi Ternisien. Ja ryntäen esiin työnsi hän rajusti\nCapdepont'in pois. Lammas oli osottanut härjän voimaa.\n\n-- Mitä! mitä! sopersi varapiispa pelottavan tyynesti, mitä on\ntapahtunut?\n\n-- Mitäkö on tapahtunut? Ei muuta kuin että olette tehnyt kauheimman\nrikoksen minkä voi ajatella, pyhänryöstön! vastasi Lavernède uhaten\nhäntä käsi kohotettuna.\n\n-- Minäkö? minäkö? kysyi hän hämmästyneenä.\n\nSilminnähtävää oli, ettei Capdepont'illa ollut vähääkään tuntoa siitä\nrikoksesta, josta häntä syytettiin. Kun intohimo kehittyy määrättyyn\nasteesen, saattaa se muutamat ihmiset kokonaan edesvastuuttomaksi\nteoistaan. Kunnianhimonsa ainoisraivon valtaamana, niinkuin hullujen\nlääkärit sanovat, oli Capdepont'illa ollut todellisen mielipuolisuuden\nkohtaus.\n\nMutta piispan palatsin pihalla oli yleinen melu syntynyt. Apotti Mical,\narkkipappi Clamouse, ja tuomiokapitulin jäsenet häärivät kauhistuneina\nCapdepont'in ympärillä yhteen ääneen vaatien häneltä selitystä.\n\n-- Viekää hänet pois, hyvät herrat! viekää hänet pois! kuului Kapusiini\npäällikön ääni huutavan keskellä mellakkaa. Ei se ole pappi tuo mies,\nvaan paha henki: minä näin helvetin tulen palavan hänen silmissään.\n\nRufin Capdepont koitti vielä vastustella huutaen ja hosuen, mutta\nMical, herra Clamouse, tuomioherrat ja melkein koko papisto yrittivät\nyksissä voimin häntä hillitsemään ja laahasivat hänet väkisten pois.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nMunkit.\n\n\nTätä kauhistavaa kohtausta seurasi pitkä ällistyksen hetki.\n\nApotti Lavernède tointui ensiksi huumauksestaan. Apotti Ternisien'in\nvielä ollessa liikkumattomana, kauhun jähmettämänä, nouti hän\nhiljaa ruumisarkun kannen ja sulki arkun. Olihan mahdollista, että\nCapdepont riistäisi itsensä irti ystäväinsä käsistä ja ilmestyisi taas\näkkiarvaamatta.\n\n-- Rukoilkaamme, hyvät herrat! sanoi Kapusiini munkkien päällikkö\nsortuneella äänellä. Paikalla polvistuivat kaikki.\n\nHiukan tyyntyneenä rukouksesta, alkoi apotti Lavernède muistutella\nmielessään äskeisiä tapahtumia ja nousi äkkiä seisaalleen. Tietämättä\nmiksi, kaikki papit hänen esimerkkiään noudattaen tekivät samoin.\n\n-- Hyvät herrat! sanoi vankilan saarnaaja, kirkon etu vaatii, että\nherra Rufin Capdepont'in rikoksellinen käytös tulee ylhäisessä paikassa\ntiedoksi. Minä juoksen ilmoittamaan asian kenraali de Roquebrun'ille,\nettä hän tietää lähettää sähkösanoman Pariisiin.\n\n-- Mitä! tahdotteko saattaa maallikkojen tietoon mitä täällä on\ntapahtunut? kysyi Kapusiinein päällikkö.\n\nVanhus parka vapisi mielenliikutuksesta.\n\n-- Tämän asian täytyy saada mitä suurimman julkisuuden, vastasi apotti\nLavernède.\n\n-- Lopettakaa, hyvä herra! Näyttää siltä kuin tällä hetkellä olisitte\nunohtaneet papillisen kutsumuksenne.\n\n-- Mutta, arvoisa isä, jos tahdomme estää Capdepont'in nimitystä\nLormières'in piispaksi, on velvollisuutemme tehdä hänet tunnetuksi\nmaailmalle...\n\n-- Jumala on kironnut maailman, meillä on ainoastaan yksi velvollisuus,\nse on: pelastaa se.\n\n-- No mutta, ei! huusi kiivas vankilan saarnaaja päättäväisesti\ntyöntäen ympäriltään munkit siten raivatakseen itselleen tien portille.\nEi, ei, teistä huolimatta vapautan kirkon piispasta, jolla sitä uhataan.\n\nHän irtautui väkisten ympärillä seisovista ja oli juuri lähtemäisillään\ntiehensä, kun apotti Ternisien tarttui hänen käteensä.\n\n-- Ystäväni, lausui hän, rukoilevalla äänellä, jääkää meidän kanssa,\nJumalan nimessä, ei hiiskaustakaan tästä kenraali de Roquebrun'ille.\nOletteko varma siitä, ettei sanoma hänen velivainajalleen ja koko hänen\nperheelleen tehdystä häväistyksestä tappaisi tuota vanhaa miestä?\n\n-- Tahdotteko siis, että häväistys kohtaa häntä julkisesti? Huomenna\nkello kymmenen aikana, Capdepont, joka varmaan siksi on saanut\ntuomiokapitulin puolelleen, kieltäytyy julkisesti hautaamasta piispaa\nPyhän Ireneon hautaholviin.\n\n-- Hän ei uskalla! mutistiin joka taholta.\n\n-- Hänkö ei uskalla? Hän, joka äsken historiaan vedoten kehoitti meitä\ntuomitsemaan hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä katkaisemaan häneltä\nkaulan, leikkaamaan hänen oikean kätensä poikki ja syöksemään hänen\nhäpeällisesti silvottu ruumiinsa Arbouse virtaan!...\n\n-- Tyyntykää, herra Lavernède, tyyntykää! keskeytti arvokas ja\nkunnioitettu Dominikaanimunkkien priiori.\n\n-- Kuulkaa minua kaikki! Onko meillä aseita puolustaaksemme\nrakastettua piispaamme Rufin Capdepont'in hyökkäyksiä vastaan? Ei.\nPäätämmekö kuitenkin kunnioittaa tätä ruumista, puhtaan, rakkautta\nja armeliaisuutta uhkuvan sielun autiota majaa? Päätämme, eikö\nniin? Minkä vuoksi siis tässä suurimmassa ahdingossamme epäilisimme\npyytää avuksemme maallista valtaa, joka yhdellä sanalla voi tehdä\nlopun röyhkeimmästä häväistyksestä, mitä milloinkaan on kuultu? Te\npelkäätte iskun olevan liian kovan kenraali de Roquebrun'ille. No niin,\njätetään hän sitten rauhaan. Mutta sallikaa minun sitte heti lähettää\nomalla edesvastauksellani sähkösanoma Pariisiin. Vielä tänä iltana\nsaa kirkollisasiain ministeri asiasta tiedon, ja hän kerkiää hyvästi\nantamaan Capdepont'ille käskyjä huomisista juhlamenoista.\n\n-- Kirkon arvo vaatii ennemmin että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun\nhaudataan tämän kaupungin kirkkotarhaan kuin että maallinen valta\nsekaantuu onnettomiin riitoihimme, virkkoi taas Dominikaanimunkkien\npäämies... Herra Lavernède, pappi ei ole vapaa, papin vihkimys sitoo\nhänet erottamattomasti hengelliseen säätyyn. Herra Capdepont on\nsyyllinen, hyvinkin syyllinen. Mutta mitä me hyödymme hänen rikostaan\nlevittämällä.\n\n-- Me hyödymme siinä, että olemme täyttäneet tuon ylevän taivaallisen\ntyön, jota sanotaan velvollisuudeksi.\n\n-- Maallikot ovat meidän vihollisiamme.\n\n-- Minä en tunne muuta vihollista kuin pahetta.\n\n-- Pahe ei ole papeissa, se on ihmisissä. Hengellinen sääty on pyhä\narkki ajan levottomien kiihoitusten yläpuolella; meidän tulee jättää se\nylhäälle, mihin Jumalan käsi sen on asettanut.\n\n-- Miksi estätte minua kukistamasta Rufin Capdepont'in ylpeyttä? huusi\nLavernède vihan vimmoissa.\n\nEikö Jumalan viha ruhjonut ihaninta enkeleistäänkin?\n\n-- Odottakaa siis Jumalan käden näyttäytyvän selvästi.\n\n-- Näyttäytyköön se sitten tuo kostajan käsi, näyttäytyköön ja\npelastakoon kirkon perikadosta!\n\nSamassa valaisi punertava salama piispan palatsin pihaa, häikäisten\nsilmiä, ja hirvittävä ukkosen jylinä kuului. Lormières'in\nvanha tuomiokirkko, jonka kaikki nurkat kajahtivat, vapisi\ngraniitti-perustuksillaan. Kaksikymmentä kauhistunutta pappia suistui\npolvilleen; muut notkistivat päätään. Dominikanimunkkien priiori yksin\njäi suorana ja liikkumattomana paikalleen seisomaan. Vahakynttilä, jota\nhän piti kädessään, valaisi kalpealla heijastusvalolla hänen jäykkää\nja ankaraa haamuansa. Olisi luullut jonkun Pyhän Ireneon kuvapatsaista\näkkiarvaamatta astuneen alas komerostaan,\n\n-- Herra Lavernède, Jumala, jota pyysitte avuksi, on kuullut teitä,\nlausui hitaasti valkeapukuinen munkki.\n\nTämän sanottuaan hänkin vuorostaan lankesi polvilleen.\n\nHerran ilma, jonka kaukaista ääntä jo kello viiden aikana oli huomattu,\noli tullut yhä lähemmäs paksujen pilvien muassa ja uhkasi nyt koko\nvoimalla kaupunkia. Kaikkialla taivaan rannalla irtautui toisistaan,\nukkosen alinomaa jylistessä, suunnattomia pilvijoukkoja, toiset\nläpinäkemättömiä, mustia, toiset osittain kuulakoita, ja liikkuivat\nraskaasti Lormières'iä kohti. Pyhän Ireneon korkean tornin kohdalla ne\nyhtyivät. Siellä levottomat pilvet pysähtyivät, töyttäsivät toisiaan\nvastaan, asettuivat vaivaloisesti toinen toisensa päälle ja muodostivat\nhirvittäviä, korkeita vuoria, ikäänkuin sata Himalajaa olisi läjitetty\npäällekkäin taivaan äärettömillä kentillä.\n\nVasemmalla puolella näitä kykloopivuoria, joissa runoilijan silmä\nolisi voinut nähdä Jumalan kaupungin pelottavia vallituksia, oli kuu\nanastanut itselleen pienen tilan loistaakseen. Tästä tähtitornista,\njoka supistumistaan supistui, lankesi muutamia säteitä Lormières'in\nhuoneille, joista ei pienintäkään ääntä kuulunut; toisin hiukan\nepätasaisille pilville, valaisten täällä syviä aukkoja, tuolla\nhirvittäviä äkkisyvänteitä, kuvaten edempänä kokonaisen armeijan\nteräskypärineen, välkkyvine haarniskoineen ja terävine, kiiltävine\nmiekkoineen.\n\nUusi ukkosen tuli viilsi näitä liikkuvia vuorenhuippuja. Maisema\nmuuttui. Loistavat armeijat, omituiset äkkisyvänteet, lumoavat luolat\nkatosivat. Kaikki oli nyt vaan sekasortoa, ammottava kolo keskellä.\nTuohon mustaan kitaan oli kuukin kadonnut. Äkkiä alkoi suuria, pyöreitä\nsadepisaroita tipahdella piispan palatsin pihalla olevien pappien\nkäsille.\n\nSanaakaan lausumatta otti Kapusiinimunkkien päällikkö, jonka paljaita,\naukinaisten sandaalien huonosti suojaamia jalkoja sade kasteli,\nvillaisen viittansa ja levitti sen hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in\nruumisarkun päälle.\n\nSamassa hetkessä oli kymmenen muuta viittaa samassa hurskaassa\ntarkoituksessa irroitettu hartioilta.\n\nApotti Ternisien syöksyi yhdellä hyppäyksellä piispan asunnon suurelle\novelle. Hän ravisti sitä voimiensa takaa. \"Mahdotonta!\" mutisi hän\nepätoivoissaan.\n\nApotti Lavernède juoksi hiippakunnan virkahuoneen pienelle\nrakennukselle. Hän koputteli sielläkin turhaan.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän palaten toisten luo, tuomiokirkko suljetaan\nvasta kello yhdeksän eikä kello vielä ole niin paljon. Kantakaamme\nhänen ylhäisyytensä tuomiokirkkoon.\n\nSade yltyi, sammuttaen yksitellen pappein käsissä olevat kynttilät.\n\n-- Joutukaamme! virkkoi taas Lavernède mahtavalla äänellä.\n\nViisikymmentä käsivartta hapuili pimeässä piispan ruumisarkkua ja nosti\nsen yhteisellä voimainponnistuksella. -- Lähtekäämme, komensi apotti\nTernisien. Ainoastaan yksi, Dominikaanimunkkien priiorin kynttilä paloi\nvielä. Tämä ankara munkki astui kulkueen etupäähän.\n\nKulkue saapui esteettömästi Pyhän Ireneon katettuun eteiseen.\n\nApotti Ternisien riensi porttaalille ja kohotti suurta rautasta säppiä.\nTuomiokirkko oli suljettu, vaikkei määrätunti vielä ollut lyönyt.\n\n-- Oi! Jumala, huudahti nuori pappi raukka menehtymäisillään.\n\nÄhkien ja hikoillen laskivat kantajat kuormansa kirkon kynnykselle,\nparaiten suojattuun paikkaan.\n\n-- Tämä on häpeällistä! ei Dominikaanimunkkien priiori voinut olla\nsanomatta.\n\n-- Se on pirullista äänsi Kapusiinein päällikkö.\n\n-- Hyvät herrat, huusi Lavernède, minun täytyy saada tuomiokirkon\navaimet, muuten herätän paperitehdaskaupungin murtamaan portit.\n\nKaikki kertyivät hänen ympärilleen.\n\n-- Päästäkää minut! sanoi hän kokien irtautua, päästäkää!...\n\nTahdotte siis palauttaa tänne herra Capdepont'in? kysyi Dominikaanein\npriiori.\n\n-- Pelkäättekö häntä?\n\n-- Ainakin on turha aikaansaada uusia häväistyksiä.\n\n-- Kaikessa tapauksessa ei piispamme ruumis saa jäädä sateesen. Ettehän\nsitä tahdo, isä priiori, te, joka kaikista papeista nautitte suurinta\nhuomiota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in puolelta ja joka niin\nusein saitte tuntea hänen isällistä hellyyttänsä!\n\nDominikaanimunkin kulmikkaat, kuivettuneet kasvot kalpenivat\nvahakynttilän valossa, joita taas oli sytytetty. Muisto piispan hyvistä\nteoista oli kukistanut tämän tylyn munkin.\n\n-- Mitä valitatte, herra Lavernède? sanoi hän. Teidän, tämän onnettoman\nhiippakunnan papin, teidän tulisi iloita siitä, että piispamme\nruumisarkku kärsii tämän kammottavan rujuilman rääkkäystä. Minä\npuolestani toivon, että virtana valuva sade valtaisi tämän viimeisenkin\npakopaikan, niin että meidän täytyisi polviin asti vedessä kahlaten\npitää täällä vahtia.\n\n-- En käsitä teitä, isä priiori.\n\n-- Otaksukaa että maallinen valta, joka on niin välinpitämätön pyhän\nuskontomme edusta, nimittää herra Capdepont'in Lormières'in piispaksi,\nluuletteko pyhän isän vahvistavan piispaa, joka ei pelkää solvaista\nkuolemata.\n\n-- Aijotteko siis, isä priiori, kirjoittaa Roomaan? sai apotti\nLavernède äkkinäiseltä ilolta vaivoin lausutuksi.\n\n-- Minä aijon ilmoittaa kenraalilleni, mitä olen nähnyt. Hän on tietävä\ntämän kamalan illan kaikki erityiskohdat. Ja jos myöhemmin on pakko\nryhtyä kirkkosääntöjen mukaan herra Capdepont'ia kuulustelemaan,\ntulevat esimieheni jättämään yhden jäljennöksen kirjeestäni\npaavilliseen kansliaan.\n\n-- Minä puolestani teen samoin, isä priiori, lisäsi Kapusiinimunkkien\npäällikkö.\n\n-- Oi, kunnianarvoisat isät! oi, kunnianarvoisat isät! änkytti\nLavernède liikutettuna.\n\nSitten juosten ryhmästä ryhmään:\n\n-- Missä on isä Trézel? missä on isä Trézel? toisti hän, hänenkin\ntäytyy kirjoittaa Romaan...\n\nIsä Trézel, pyhän Stanislaus Kotskan opiston johtaja, oli aikoja sitten\nlähtenyt tiehensä.\n\n-- Oh! Jesuiitat ovat aina älykkäitä! ilkkui Lavernède. Capdepont\nsaattaa tulla piispaksi, ja he ovat seuranneet Capdepont'ia.\nSanotaanhan: kumartakaamme mahtavia, elääksemme rauhassa... Hyvä\nJumala! Hyvä Jumala!\n\nHän lähestyi ruumisarkkua... Hän tarkasteli huolellisesti viittoja,\njotka sitä peittivät... Hän kohotti kevyesti niitä yksitellen, ja\nnäytti niitä lukevan... Hän levitti ne uudelleen tammiselle arkulle...\nHänen käytöksensä ilmaisi selittämättömän katkeraa ja rajua surua.\nToiset katsoivat häntä kauhunsekaisella hämmästyksellä.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun raukka! huokaili apotti Ternisien.\n\nApotti Lavernède kohotti kyyneleistä kimaltelevat silmänsä uskolliseen\nsihteeriin. Voimattomuuden raivo kuohui hänessä, ja sai tuon katseen\nnousemaan.\n\n-- Ystäväni, huusi hän vihdoin, älkää enään itkekö. Hänen ylhäisyytensä\non pääsevä tuomiokirkkoonsa!\n\nJa ennenkuin yksikään ennätti häntä estämään, syöksyi hän pimeyteen\nrajuilmaan ja katosi.\n\n\n\n\nXIX.\n\nHerra Clamouse'n vistipeli.\n\n\nTuomiokirkko purskui vettä kaikista räystäskouruistaan ja täydellisiä\nkoskia kohisi katoilta saaden kaupungin tulvan vaaitaan.\n\nApotti Lavernède riensi juoksujalassa vedestä virtailevan Pyhän Ireneon\ntorin poikki. Hän saapui Saint-Frumence'n kadun kulmaan. Rautaisen\npylvään päähän ripustettu lyhty levitti himmeää, häilyvää valoaan\nkorkean, tumman, ristikkoikkunaisen talon ylitse. Tämä synkännäköinen\ntalo oli erään muinaisen Benediktiläisluostarin jäännöksiä.\n\nVankilan saarnaaja seisahtui matalalle, isoilla kiiltopäisillä\nnauloilla koristetulle ovelle ja kohotti raskasta, särmiin taottua\nvasaraa. Kumea ääni kajahti. Matala ovi avautui puoleksi.\n\n-- Taivas! olettehan aivan likomärkä, herra Lavernède! huudahti vaimo,\njoka porttia avasi.\n\n-- Ovatko tuomiokirkon avaimet täällä?\n\n-- Luultavasti: lukkari tuo ne tänne joka ilta. Palvelija nosti\nlyhtyään, jossa paloi Pyhästä Ireneosta korjattu keltainen\nvahakynttilän pätkä, ja katsoi paksun oven sisäpuolelle.\n\n-- Kah! sanoi hän, kummallisia, ne eivät ole tavallisuuden mukaan\nripustetut naulaan. Apotti Lavernède tarkasteli itse.\n\n-- Jesus Maria! herra apotti, toimittakaa kuivat vaatteet päällenne,\nvoitte sairastua.\n\n-- Onko herra Clamouse salongissaan?\n\n-- On kaiketi! hän pelaa korttia toisten herrain kanssa.\n\nVankilan saarnaaja tunsi kauhun pöyristystä. Mitä! Lormières'in entinen\npiispa oli rajuilman vallassa, sade huuhteli toista sataa hengellistä,\njoista muutamat olivat sangen vanhojakin, ja parin askeleen päässä\ntuulelle ja rankkasateelle alttiista kirkon eteisessä pelasivat toiset\npapit korttia!\n\nHän juoksi pappilan pitkän käytävän läpi, vihan, raivon ja ylenkatseen\nsekaisten tunteiden raastaessa häntä.\n\nKoputtamatta ennakolta tempasi hän äkkiä salongin lasioven auki. Neljä\ntoimeensa hartaasti kiinnitettyä herraa kohotti nopeasti päänsä. Ne\nolivat arkkipappi, professori Turlot, sekä ensimäinen ja toinen Pyhän\nIreneon varapappi.\n\n-- Rakas Lavernède, sanoi herra Clamouse, jonka pergamentin karvaiset\nkasvot loistivat sanomattomasta mielihyvästä, chelem, mainio chelem!...\nPaikalla juttelemme. -- Tarkatkaa, tarkatkaa, Turlot.\n\n-- Olen kovin pahoillani, herra arkkipappi, että minun täytyy\nkeskeyttää peliänne näin juhlallisella hetkellä, mutta...\n\n-- Ei tuhmuuksia, Turlot, virkkoi taas herra Clamouse, joka ei ollut\nkuullut vankilan saarnaajan sanoja. -- Piketti!...\n\n-- Mutta, herra Lavernède, olettehan märkä kuin vesirotta, sanoi\nensimäinen varapappi, sääliväisen näköisenä, unohtaen heittää korttinsa\npöydälle.\n\n-- Mitä se teihin koskee? virkkoi arkkipappi tuimasti... Pelatkaa herra!\n\nEnsimäinen varapapin kortti luikui pöydälle. Apotti Lavernède lähestyi\nherra Clamous'ia.\n\n-- Herra arkkipappi, lausui hän hillitystä harmista vapisevalla\näänellä, on kammottava rajuilma. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in\nruumisarkun päälle sataa.\n\nHerra Clamouse teki kärsimättömän liikunnon.\n\n-- Ruumisarkku sisältää vain ruumiin, sanoi hän, ja se on yhden tekevä\nsataako vai paistaako aurinko siihen.\n\n-- Vieläkin piketti!\n\n-- Tämä ruumis oli teidän piispanne.\n\n-- Mutta hän ei ole enään. -- Vieläkin piketti.\n\n-- Senpä vuoksi kait uskallattekin häntä vastustaa. Muistan, ett'ette\nnäin rohkea ollut luentosalissa papin vihkiäispäivänä.\n\nPienellä äkäisellä liikunnolla kokosi arkkipappi kaikki korttinsa\noikeaan käteensä. Mahdotonta oli nyt heti jatkaa peliä. Pieninkin\nhajamielisyys voisi hävittää hänen mainion cheleminsä.\n\n-- Herra Lavernède, ette kunnioita mitään, sanoi hän naurettavan\ntotisesti. Näkee kyllä, ett'ette osaa vistiä pelata!... Koska minun\ntäytyy teitä kuunnella, puhukaa! Mitä tahdotte?\n\n-- Minä tahdon tuomiokirkon avaimia.\n\n-- Noiden avainten takiako olette semmoista melua nostaneet? Olenko\nminä kieltänyt teidän niitä ottamasta? Ottakaa ne ja jättäkää minut\nrauhaan. -- Turlot, jatkakaamme!\n\n-- Avaimet eivät ole ripustetut tavalliselle paikalleen, herra\narkkipappi.\n\n-- Sitten ei lukkari vielä ole niitä tuonut. -- No, Turlot...\n\n-- Mutta minkätähden lukkari juuri tänä iltana, jolloin tuomiokirkon\ntulisi tarjota suojaa hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in\nruumisarkulle, on sulkenut ovet ennen määrättyä aikaa, sillä kello ei\nvielä ole yhdeksän. Ettehän suinkaan te, herra arkkipappi, ole sitä\nkäskenyt?\n\n-- Minäkö? huudahti herra Clamouse, joka tällä kertaa tuli\ntummanpunaiseksi ja hämmästyksessään pudotti korttinsa pöydälle.\n\n-- Sitten, pyydän anteeksi teiltä...\n\n-- Kuinka! herra apotti, jatkoi vanhus suuttuneena, te luulitte minua\nsyylliseksi?...\n\nLavernède tarttui liikutettuna ja kunnioittavasti hänen käteensä.\n\n-- Herra arkkipappi, sanoi hän, ette todellakaan ole syyllinen Rufin\nCapdepont'in ilkeisiin solvauksiin piispavainajatamme kohtaan. Ei,\nvaikka joskus papillisen arvojärjestyksen tähden olettekin antanut\nmyöden varapiispalle, ette kumminkaan ole voinut valheeksi tehdä\npappiselämäänne, jota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun -- hän tunnusti\nsen viimeksi teille itsellennekin -- niin monta kertaa on maininnut\nhyvänä esimerkkinä. Rukoilemalla siis pyydän teitä minulle anteeksi\nsuomaan surulliset epäluuloni, jotka silmänräpäykseksi valtasivat\nmieleni... Pääni on tänä päivänä aivan sekasin...\n\nSamoin kuin kokous päivänä, jolloin hän vastoin tahtoansa oli tehty\nsalaliiton johtajaksi, itki vanha Clamouse.\n\n-- Rakas Lavernède, änkytti hän, menkää minun puolestani vaatimaan\nlukkarilta Pyhän Ireneon avaimet, ja ell'ette tapaa tuota miestä,\njonka minä tulen erottamaan hänen virastaan velvollisuutensa\nlaiminlyömisestä, antakaa kantaa tänne pyhän piispanne ruumis.\nMinun talolleni tapahtuu suuri kunnia, jos se saa tehdä hänelle\nruumiskappelin virkaa.\n\nMolemmat varapapit, joiden nuoria, vapaita sydämiä ei Capdepont vielä\nollut ennättänyt turmella, nousivat istuimeltaan ja ympäröivät herra\nClamousea.\n\n-- Hyvä, herra arkkipappi, hyvä! toistivat he. Ainoastaan apotti Turlot\njäi äänettömäksi, liikkumattomaksi istumaan; kalpeat, leveät kasvonsa\nviuhkaksi levitettyjen korttien peitossa.\n\n-- Herra arkkipappi, sanoi vankilan saarnaaja, tarjootte katon\npiispanne suojattomalle ruumiille. Jumala tutkii sydämenne, ja vaikka\nhetkisen kuulitte pahan hengen ääntä, olette te saava armoa. Mutta\nei tämä huone, vaan tuomiokirkko, on tehtävä kuolinkappeliksi. Minä\nriennän lukkarin luo...\n\nKun Lavernède jo oli avannut oven, pidätti hänet ensimäinen varapappi.\n\n-- Herra apotti, virkkoi hän, älkää menkö lukkarin luo, se on\nhyödytöntä: tuomiokirkon avaimet ovat täällä.\n\n-- Täälläkö?\n\n-- Täällä.\n\n-- Minunko luonani? keskeytti herra Clamouse kiivastuneena.\n\n-- Olen suuresti pahoillani, että herra Turlot käsittämättömällä\näänettömyydellään pakottaa minua häntä ilmiantamaan. Hän se tänä iltana\nsulki tuomiokirkon ovet ja pisti avaimet taskuunsa. Minä näin kaikki.\n\n-- Kuinka! huusi vanha Clamouse kääntyen harmistuneena pyhän raamatun\nprofessorin puoleen, ja te olette antaneet meidän näin kiistellä.\n\n-- No, herra arkkipappi, tahdotteko vai ei, että lopetamme\nvistipelimme? kysyi herra Turlot.\n\nHän oli olevinaan aivan väliäpitämätön siitä mitä tapahtui.\n\nApotti Lavernède'n kiukku nousi rajojensa ylitse. Kun ei apotti\nTurlot'in ikä eikä asema velvoittanut häntä kunnioitukseen, tempasi hän\nraivokkaasti kortit hänen käsistään ja viskasi ne menemään salongin\nlattialle.\n\n-- Peli on lopetettu, herra, se on lopetettu! sanoi hän.\n\nSitten huusi hän ahmaten häntä raivosta leimuavilla silmillään:\n\n-- Avaimet! avaimet!\n\nNyt iso Turlot'kin puolestaan nousi pystyyn.\n\n-- Sulkiessani tuomiokirkon, sopotti hän, olen totellut hiippakunnan\nvarapiispan käskyä. Herra apotti Capdepont'ille minä siis jätän Pyhän\nIreneon avaimet, enkä teille.\n\nHän sieppasi tuolille heitetyn hattunsa ja koitti pötkiä pakoon. Mutta\napotti Lavernède sulki oven ja asettui päättäväisesti vastustajansa\neteen. Hänen ennestään jo häiriintyneillä kasvoilla oli nyt\nsurunsekainen sävy.\n\n-- En päästä teitä pakenemaan, herra! sanoi hän.\n\n-- Aiotteko tehdä väkivaltaa minulle?\n\n-- Jos minä tässä jumalattomassa taistelussa, johon te olette syypää,\nunohdan että kumpikin olemme pappeja, niin tapahtuu se teidän\ntahdostanne.\n\nApotti Turlot hoiperteli kauhistuneena, tavallistaan vielä kalpeampana\npari askelta herra Clamouse'a kohti.\n\n-- Herra arkkipappi, sanoi hän, kun en enään turvallisesti voi\nsäilyttää avaimia, jotka apotti Capdepont on minulle uskonut, niin\njätän ne teidän haltuun. Otaksun, ett'ei niitä rohjeta riistää\nteidän käsistänne. Jos teitä haluttaisi myöntyä herra Lavernède'n\nvaatimuksiin, huomautan että hiippakunnan varapiispa itse on käskenyt\nsulkemaan tuomiokirkon ovet, välttääkseen loukkaavia kohtauksia, joita\nsiellä saattaisi tänä yönä tapahtua, ja että hän myöskin on pidättänyt\nitselleen oikeuden avata ovet, milloin sen hyväksi näkee.\n\n-- Mutta minäpä olen Pyhän Ireneon kirkkoherra, uskalsi Clamouse vanhus\nväittää, vastaanottaessaan avaimet apotti Turlot'ilta.\n\n-- Niinpä kyllä, herra arkkipappi on kirkkonsa isäntä, sekaantuivat\nmolemmat varapapit puheeseen.\n\n-- Koko hiippakunnassa on ainoastaan yksi isäntä, ja se on herra\nvarapiispa.\n\n-- Mutta kirkkolaki... rohkeni herra Clamouse inttää.\n\n-- Herra varapiispa -- ei kukaan sitä enään epäile, -- tulee piakkoin\nkoroitetuksi Lormières'in piispalliselle istuimelle, ja kun hänellä on\nhyvä muisti, ei hän unohda niitä, jotka ovat olleet tottelemattomia\nhänelle.\n\n-- Luulette siis täydellä todella, rakas Turlot, että herra varapiispa\npitäisi sen loukkauksena, jos... jos...\n\n-- Luulen, herra arkkipappi, että joudutte hänen vihoihinsa ja\ntiedätte, että hänen vihansa on hirmuinen.\n\nVanha Clamouse raukka vaipui nojatuoliinsa sortuneena, masennettuna,\nsanaakaan virkkamatta ja silmäili tylsän näköisenä hänen kädessään\nkilisevää avainkimppua.\n\nApotti Lavernède, joka ei epäillyt voittavansa kaikkia vastuksia,\nminkälaisia olivatkaan, seisoi sekä tyynen että huolestuneen näköisenä\ntätä kohtausta katsellen. Käsivarret ristissä rinnalla, ikäänkuin\nmasentaakseen kuohuvia tunteitaan, tarkasteli hän katkeralla\nylenkatseella vanhan arkkipapin surkeata muotoa. Tämä uljas, luja pappi\nhäpesi papillisen virkansa puolesta, nähdessään semmoista heikkoutta,\npelkurimaisuutta ja kunniantunnon puutetta virkaveljissään. Nyt ei\nasia enään koskenut hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia, vaan herra\nClamouse'a ja herra Turlot'ia, ja se häpeällinen kohtaus, jota nuo\nmolemmat näyttelivät hänen edessään, vaikutti häneen masentavaisesti.\nMiten suuri olikaan Rufin Capdepont'in vaikutusvalta! Niin! Rufin\nCapdepont saattoi siis mielivaltaisesti alentaa pappeja, joita\nvihkimyksen olisi pitänyt tehdä \"_rohkeiksi kuin David ja viisaiksi\nkuin Salomon_.\" Hänen mieleensä johtui _Pimeyden Ruhtinas_ ja ne\nsotajoukot, jotka hän oli viekotellut mukanaan kadotukseen.\n\nMutta asian täytyi päättyä. Vankilan saarnaajaa iletti nähdä kirkon\nkorkeata edustajaa tuossa alennuksen tilassa. Tarmokkaasti kääntyi hän\nherra Clamouse'n puoleen, näyttäen apotti Turlot'ille selkänsä. Sitten,\ntarkastaen masentunutta vanhusta, puhutteli hän häntä hiljaan:\n\n-- Koska avaimet nyt ovat hallussanne, lausui hän, toivon teidän, herra\narkkipappi, estelemättä jättävän ne minulle.\n\n-- Kuulittehan, ystäväiseni, minä en olekaan isäntä.\n\n-- Ja te tottelette herra Turlot'ia, te, herra Clamouse?\n\n-- Minä en tahdo tulla apotti Capdepont'in viholliseksi. Minä olen\nvanha ja tahdon kuolla rauhassa.\n\n-- Siis jää hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkku rajuilman\nvaltaan?\n\n-- Eihän se ole minun syyni... Käsitättehän tilani, Lavernède rakas,\nolen hiippakunnan varapiispan alamainen, enkä siis voi vastaanottaa\nruumisarkkua talooni.\n\n-- Mutta äsken...\n\n-- Oh, niin! äsken... Mutta en tietänyt, että herra apotti Capdepont...\n\n-- Siis: pelkäätte Rufin Capdepont'ia enemmän kuin itse Jumalaa;\nsillä te tiedätte hyvin, herra arkkipappi, että kieltäessänne\nvieraanvaraisuuttanne piispavainajaltanne, loukkaatte kovasti\nJumalaa... Oh! minä pyydän, älkää vapisko noin surkeasti\nnojatuolissanne; en minä ensinkään tahdo saattaa teitä rettelöihin...\nAntakaa minulle tuomiokirkon avaimet ja jatkakaa sitte vistiänne, jos\nteitä haluttaa.\n\n-- Vanha Clamouse, häveten omaa heikkouttansa, mutta kykenemättä\nvapautumaan Capdepont'in vallasta, yritti puhumaan. Mutta hänen ei\nonnistunut.!\n\nApotti Lavernède'n valtasi ylenkatseensekainen säälin tunne.\n\n-- Herra arkkipappi, lausui hän, lieventäen tuimaa, ankaraa ääntään,\nminä käsitän asemanne, se on mitä tukalin. Asia on selvä: tiedän\nett'ette voi itse antaa minulle Pyhän Ireneon avaimia. Mutta jos minä\nottaisin ne teiltä?...\n\n-- Jos ottaisitte ne minulta?...\n\n-- Minä tulisin siten yksinäni edesvastauksen alaiseksi. Etevänä\nkasuistina te kyllä ymmärrätte miten asia silloin on muuttunut.\n\nVanhuksen sammunut katse kirkastui.\n\n-- Ah! niinkö? mutisi hän, se on toista. Se on varma, että jos jollain\ntavalla onnistuisitte riistämään minulta avaimet, minä...\n\n-- Jo se on tehty! huudahti Lavernède, joka tähdäten avainkimppua\nkuin saalista, sieppasi sen taitavalla ja kokonaan odottamattomalla\nkädenliikunnolla.\n\n-- Hyvät herrat, minä panen julkisen vastalauseen tämmöistä ryöstöä\nvastaan, sopotti Clamouse, jonka raskaan painon musertama rinta\nvihdoinkin alkoi vapaammin hengittää.\n\n-- Herra Lavernède, huusi Turlot, herra Capdepont on paikalla saava\ntietää tästä...\n\nYlpeä, halveksiva katse, jonka vankilan saarnaaja voitonriemuissaan loi\npyhän raamatun professoriin, sammutti sanat hänen huulillaan.\n\n-- Juoskaa syyttämään minua herra Rufin Capdepont'ille, herra, juoskaa\nsukkelaan. Panettelijan virka sopii mainiosti teille.\n\nHän tervehti nuorta varapappia ja riensi kiireesti pois.\n\n\n\n\nXX\n\nRuumisalttari.\n\n\nHirvittävä rajuilma kesti yhä. Tuima tuuli oli noussut ja sammuttanut\nlyhdyt, jotka vihurin ravistamina vinguttivat väkipyöriään. Yö oli\nkolkko, sakea, kammottava. Taivas oli yhtä pimeä kuin kadutkin. Ukkonen\nvaikeni hetkeksi; mutta kaduilla virtaavan veden pauhu oli sitä\nseurannut ikäänkuin pitkittääkseen jymyä. Etäämpänä kuultiin Arbousen\nkohisten syöksevän tulvavettä särkyneistä suluistaan.\n\nSatoi yhä.\n\nSillä välin hohde, joka alussa oli himmeä, mutta sitten yhä selvempi\nja kirkkaampi, valaisi pimeätä seutua. Äkkiä valaistiin ne seitsemän\nsuurta, kapeaa ja keveää ikkunaa, jotka tekivät Pyhän Ireneon kuorista\nmitä ihanimman gootilaisen rakennustaiteen mestariteoksen. Toinen\ntoisensa perästä alkoivat sivukappelein sirot ruusukeakkunat punottaa.\nJa pian avaran tuomiokirkon suunnaton päähuone, jonka kaikki akkunat\npäästivät valoa ulos, kohosi pimeyden keskellä valoisana, säteilevänä,\nloistavana.\n\nAsetettuaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun pääalttarin\nportaalle, oli apotti Lavernède tahtonut valmistaa piispavainajalle\njuhlallisen ruumiskappelin, joka korvaisi kaikki häntä kohtaan\ntehdyt solvaukset. Avaimet aukasivat sakastin kaikki laatikot, jotka\nsisälsivät kaikennäköisiä kynttilöitä, ja niitä ammensi hän täysin\nkourin. Ei ollut kynttiläjalkaa, ei kruunua, johon ei olisi kynttilöitä\nsytytetty. Yhden tunnin ahkerimman toimeliaisuuden perästä olisi voinut\nluulla Pyhän Ireneon tuomiokirkon syttyneen tuleen sisäpuolelta.\n\nTässä komeassa valaistuksessa, joka oli jyrkkänä vastakohtana\nkammottavan yön sakeaan pimeyteen, astuivat papit, Kapusiini-,\nBarnabiitta-, Dominikaani- ja Maristamunkit sekä muutamat hänen\nylhäisyydellensä de Roquebrun'ille uskollisiksi jääneet hiippakunnan\npapit sakastista, kulkien rivittäin, tuomiokirkon kuoriin. Jokainen\noli puolestaan koettanut parannella epäjärjestykseen joutunutta\npukuaan: mikä oli kääriytynyt surukaapuun peittääkseen polviin\nasti pirskoittunutta lokaa, mikä taas oli vaihtanut läpikastuneen\nmessupaitansa kapeahihaiseen kuoriviittaan.\n\nJuhlallisena ja kauniina astui Kapusiinimunkkien valkeapartanen\npäällikkö juhlasaaton perässä. Koko kulkue astui piispan ruumisarkun\neteen, notkisti, yhden polven maahan ja jakaantui sitten kahtia, niin\nettä toinen osa valtasi pääalttarin oikeanpuoliset kuoripenkit samalla\nkuin toinen osa asettui vasemmanpuolisiin.\n\nKaikki tapahtui syvimmässä hiljaisuudessa, tuolla ylevällä\narvokkaisuudella, jota katolilaisuus on osannut leimata\njuhlamenoihinsa. Ruumisvirret alkoivat.\n\nOli samalla sekä suuremmoista että kauheaa nähdä miten nämät satakunta\npappia sydänyöllä toimittivat ruumismessua, joka hetki peljäten,\nettä apotti Capdepont tulisi keskeyttämään heitä. Siinä valossa,\njoka tulvasi alas seiniltä ja holveista, joissa lukuisat kynttilät\npaloivat, näyttivät muutamat kasvot kovin levottomilta. Mitähän\ntapahtuisi, jos varapiispa äkkiä ilmaantuisi keskelle kirkkoa? Tästä\nhartautta häiritsevästä pelosta huolimatta jatkettiin kuitenkin veisua\ntaukoamatta.\n\nKerran tärisytti kauhistava turmiota ennustava jylinä rakennuksen\nseiniä. Pylväät tutisivat, monihaaraiset kynttiläjalat tärisivät\npääalttarin asteilla, pähkinäpuiset kuoripenkit valittivat äänekkäästi.\nKaunistuneina käänsivät kakki silmänsä tuomiokirkon avoimeen oveen\npäin. Hyökkäsikö saatana Pyhään Ireneoon. Mielet rauhoittuivat: se oli\nukkonen, joka ennen päivän koittoa laukaisi viimeiset tykkinsä pilvissä.\n\n\"_Miserere mei_!...\" [Armahda minua -- -- --] alkoi Kapusiinimunkkien\npäällikkö messuta.\n\nVihdoinkin kuorin isot ikkunat näyttivät rautaisia kiskojaan, ikäänkuin\naamuruskon vaalean valon kostuttamina. Samassa alkoi siellä täällä\nuiskennella utuisia, punaisia, viheriäisiä, sinisiä valo-aaltoja...\nPäivä koitti. Apotti Lavernède kääntyi apotti Ternisienin puoleen, joka\nistui kuoripenkkiin kyykistyneenä, ja kuiskutteli muutamia sanoja hänen\nkorvaansa. Molemmat papit nousivat paikoiltaan. He astuivat sakastiin\npäin.\n\n-- Ystäväni, sanoi vankilan saarnaaja, heittäen leveän kaapun yltään,\nriisukaa viitta päältänne ja lähtekäämme. Aurinko on noussut. Nyt\nei meidän enään tarvitse pelätä Capdepont'in ilmaantumista. Kuka\ntietää? Kenties tuo kurja Turlot viimeisessä hetkessä peräytyi häveten\nkäytöstään. Muuten tulee meidän olla varuillamme: Capdepont saattaa\nkyllä säästää aseensa hautajaisiin...\n\nHe lähtivät tuomiokirkosta ja kulkivat Arbousea kohti.\n\nHe saapuivat toiselle hakatuista kivistä tehdylle sillalle. Paisunut\nvirta kuletti pauhaten rutaisen ja punertavan vetensä siltakaarten alle.\n\nKaikkialla näkyi jälkiä rajuilman riehunasta. Mutta uusi päivä lupasi\nmitä parasta. Myrskyn ja sateen huuhtelema ja puhdistama Lormières'in\nlaakso rehoitti raittiina ja virkistyneenä auringon paisteessa, joka\nläpäisten säteillään, kuni terävillä vasamoilla, taivaalla vielä\nliiteleviä pilvenhattaroita, vuodatti siihen kultasadetta korottaakseen\nkomeaa ja viehättävää luontoa, Corbières'in uhkeat puut kopeilivat\nsomalla rungollaan, loistavilla oksillaan ja aivan tuoreilla lehdillään.\n\nTultuaan paperitehdaskaupunkiin pysähtyivät pappimme.\n\n-- Täällä eroan teistä, rakas Ternisien, sanoi Lavernède.\nYmmärrättehän, eikö niin, miten tärkeätä on, että hänen ylhäisyytensä\nkaikki köyhät saapuvat tuomiokirkkoon kello yhdeksän ajoissa. Tämä\njoukko auttaa meitä estäessämme Capdepont'ia toteuttamasta aikeitaan,\njos hän yrittäisi kuljettaa piispamme ruumisarkkua kaupungin\nhautausmaalle. Otaksun, ettei hän uskalla yllyttää taistelua. Kaikessa\ntapauksessa olemme valmiit puolustautumaan... Menkää sukkelaan!\n\n-- Te ette siis tule mukana?\n\n-- Minä juoksen Bernardin kadulle, Pyhän Ireneon arkkitehdin luo,\npyytääkseni häntä avaamaan yhtä alikirkon hautaa... Sieltä lähden\nhautajaismeno-toimistoon. Meidän täytyy saada ruumisalttari, jommoista\nei milloinkaan ennen ole nähty Lormières'issä ja niin paljon\nseinäverhoja, että riittävät peittämään kaikki muurit...\n\nHe erosivat.\n\nVaikka sata kättä työskenteli köysien kiinnittämisessä ja leveiden\ntummien verhojen ripustamisessa pitkin tuomiokirkon pylväitä, kesti\nkuusi tuntia, ennenkuin häikäisevästi valaistu kirkon sisusta oli saatu\nsiihen juhlalliseen ja hartautta herättävään asuun, jota tilaisuus\nvaati.\n\nRuumisalttari yksin, joka oli rakennettu keskelle kuoria, pidätti\ntyömiehiä kolmatta tuntia toimessa, vaikka puusepän työ oli alotettu jo\naikasin aamulla.\n\nSe oli todellinen muistopatsas. Leveitä ympyräasteita nousi lattiasta\nsaakka ylös holvikaton lähelle, kaveten korkeuden mukaan. Koko\nlaitos, jota varjosti valkoinen ripsukatos, oli peitetty tummalla,\nhopealla kirjaillulla sametilla. Kulmia koristi sinipunertavat\nsilkkitupsut, joiden väri muistutti vainajan pukua. Tämän korkean\npyramiidin etupuolella, jolle muuten oli järjestetty sadottain\nsäteileviä vahakynttilöitä, nähtiin kahden piispansauvan välissä\nhänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kullasta ja jalokivistä säkenöivä\nhiippa. Hiukan yläpuolella häikäisevää hiippaa näkyi vahakynttiläin\nkeskeltä korukilpi, johon suurilla kirjaimilla oli piirretty seuraavat\nkuninkaallisen psalmistan sanat:\n\n    In memoria aeterna erit justus,\n    Ab auditione mala non timebit.\n\n_Vanhurskaan muisto pysyy iankaikkisesti, eikä hän pelkää häijyä\npuhetta_.\n\nApotti Lavernède, tuo uljas ja tulinen sielu, oli painattanut nämät\nkauniit sanat sekä osoittaakseen syvää kunnioitustaan rakastetulle\nylimmäiselle papilleen että antaakseen viimeisen pistoksen Rufin\nCapdepont'in vihalle.\n\nKello löi yksitoista.\n\nVankilan saarnaaja, joka oli valvonut juhlan viimeisiä varustuksia,\nviittaili apotti Ternisien'ille, astuessaan sakastiin, mihin kellojen\nääni oli kutsunut koko kaupungin papiston kokoon. Tämä, johon\nLavernède'n oli onnistunut vuodattaa hiukan omaa tulista intoaan,\nasettui tuomiokirkon peräpuolelle ryhmittyneiden työmiesten etupäähän\nja johti heitä tuon jättiläisruumisalttarin ympäri. Siellä oli ainakin\nkymmenen riviä istuimia asetettu paperitehtaalaisille. Tämä joukko,\nkenties armeijakin, istuutui suurella kolinalla.\n\n-- Ystäväni, sanoi entinen sihteeri, tuolla lepää hyväntekijänne. Me\nuskomme teidän vartioittavaksenne sen, joka teitä viimeiseen asti\nrakasti.\n\n-- Olkaa huoleti, herra Ternisien, emme salli, että hänen ylhäisyytensä\njäännökset viedään Pyhästä Ireneosta kaupungin kirkkomaahan\nhaudattaviksi, vastasi kreivi de Castagnerte'n ääni. Hän oli hetkeksi\njättänyt kenraali de Roquebrun'in Barbaste ja Leblanc tohtorien\nhuostaan ja ilmaantui nyt äkisti paperitehtaalaisten joukkoon.\n\nSakasti vilisi tuskaantuneista, levottomista papeista. Miksei\nhiippakunnan varapiispa ollut vielä saapunut? Itse oli hän määrännyt\nhänen ylhäisyytensä hautajaisten tunnin, ja tuo määrätty tunti\noli jo aikoja sitten lyönyt. Mitä merkitsi tämä yksinkertaisimman\nhäveliäisyyden laiminlyönti? Ne, jotka olivat tulleet toivossa\nnähdä jonkun uuden jännittävän kohtauksen, sallivat hermostuneen\nuteliaisuuden vaivaamissa kasvoissaan havaita heidän täydellisen\npettymyksensä. Toiset, joita jalommat ja hartaammat tunteet\nhallitsivat, iloitsivat tästä Capdepont'in viipymisestä. Kuka tietää,\nehkä tämä kauhea ihminen ei uskaltanutkaan näyttäytyä, peläten\njoutuvansa kiusaukseen uudistaa häpeällistä käytöstään. Nämät\nyksinkertaiset, hurskaat papit, joita jokainen ohi mennyt minuutti yhä\nenemmän rauhoitti, olivat ryhmittyneet apotti Ternisien'in ympärille\npuhellen matalalla äänellä.\n\nPyhän Ireneon korkean tornin kello lyödä kumahutti kerran.\n\n-- Nyt on kello puolikaksitoista, rakas Lavernède, sanoi entinen\nsihteeri.\n\n-- Kenties alamme messuta? kysyi Kapusiinimunkkien päällikkö.\n\n-- Niin kyllä, herra Capdepont ei näy tahtovan olla juhlamenojen\nesimiehenä, lisäsi Maristain päämies.\n\n-- Minustakaan ei tarvitse häntä kauvemmin odottaa, virkahti\nDominikaaneinkin piiriori.\n\n-- Pelkuri! murisi vankilan saarnaaja, nähdessään vihollisensa\npujahtavan piiloon.\n\nSitten, kääntyen herra Clamouse'n puoleen, jonka levottomat silmäykset\ntiedustelivat läsnäolijain mieltä:\n\n-- Suvaitsetteko toimittaa messun, herra arkkipappi, sanoi hän; te\nolette herra Capdepont'in jälkeen hiippakunnan korkein pappi.\n\n-- En tiedä, änkytti vanhus, minä olen jo toimittanut messuni, ja...\n\nApotti Lavernède otti vaatekaapista messukaapun ja tarjoten sen tavan\nmukaan Kapusiinien päällikön suudeltavaksi, sanoi hän:\n\n-- Teille, arvoisa Isä, tulee siis kunnia suorittaa pyhä toimitus...\n\nSuuri melu, jonka istuimien siirtäminen matkaan sai, kuului\ntuomiokirkon perältä. Kaikkein silmät kääntyivät sinnepäin.\n\n-- Herra Mical, hyvät herrat, huusi apotti Turlot, tuolla tulee herra\nMical!\n\nSiveysopin professori astui todellakin sakastiin surkean näköisenä,\nkasvot sisällisen liikutuksen muuttamina.\n\n-- Entä herra varapiispa? kysyttiin joka taholta. -- Hyvät herrat,\nvastasi apotti Mical, herra Capdepont on sairas, kovin sairas...\nHän on pahoillaan, ettei hän voi saapua tuomiokirkkoon... Hän\nolisi halukkaasti kunnioittanut tätä juhlallista toimitusta hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun'in muistoksi ja antanut hänelle julkisen\nsynninpäästön, mutta...\n\nHän huoahti hengästyneenä.\n\n-- Herra varapiispa oli jo eilen illalla sairas, jatkoi hän; kyllä kai\nte sen huomasittekin, hyvät herrat, hänen kiihoittuneista sanoistaan,\nsanoisimpa melkein hänen ajatustensa epäjärjestyksestä... Kuka meistä\nei tiedä, mitä kuume saa aikaan ihmisessä... Se voittaa vahvimmankin\njärjen...\n\n-- Jos teitä, herra, on pyydetty, keskeytti häntä apotti Lavernède\ntulistuen, lieventämään herra Capdepont'in edesvastausta eilisestä\njulkeasta kohtauksesta, täytyy minun ilmoittaa teille, että sananne\novat turhat. Sillä kaikilla, täällä läsnäolevilla hengellisillä on jo\nvakaantunut mielipide asiasta, ja jos herra Rufin Capdepont, nuora\nkaulassa, tulisi rukoilemaan meiltä anteeksi, ei hän sittenkään voisi\nsovittaa rikostaan...\n\n-- Rikostaan!... Mitä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan, ettei ennen ole kuultu semmoista ilkityötä.\n\n-- Mutta teidän tuomionne, herra Lavernède...\n\n-- Tuomio, niin juuri! huudahti vankilan saarnaaja.\n\nSitten katkerasti ja purevasti:\n\n-- Tuomion antaa paavi, kun asia on ennättänyt tulla hänen oikeuteensa.\n\n-- Olette siis kirjoittaneet Romaan? sopotti Mical kauhistuneena.\n\n-- Ei vielä, mutta kirjoitetaan.\n\nApotti Lavernède viittaili mahtipontisesti kädellään komeammassa\nsurupuvussaan ylpeilevälle ovenvartijalle. Tämä ihminen, ylpeä kuin\nRanskan marsalkki koruompeluksineen ja hopeaisine olkalippuineen, lähti\nmajesteetillisesti liikkeelle antaen raudoitetun sauvansa kolahtaa\nkaikuvaan kivilaattiaan.\n\nKaikki papit järjestäytyivät seuraamaan Kapusiinien päällikköä, joka\noli puettu valkoisilla nauhoilla reunustettuun messukasukkaan, ja hänen\njohtaessa astuttiin lyhyin askelin kuoria kohti.\n\n\n\n\nXXI.\n\nPappien komedia.\n\n\nSillä välin kuin tuomiokirkossa, joka surisi kuin suuri mehiläispesä,\nmessuttiin suurimmalla prameudella vainajan edestä, olivat herrat\nClamouse, Turlot ja Mical, Lavernède'n mahtavasta käytöksestä\nällistyneinä, vetäytyneet sakastin nurkkaan ja keskustelivat\ninnokkaasti.\n\n-- Luulisipa häntä totta tosiaan tämän talon isännäksi! pauhasi\narkkipappi.\n\n-- Tuo harmittaa! huusi apotti Turlot. -- Hiljaan, hyvät herrat!\nkeskeytti Mical surunvoittoisella tyyneydellä, älkää puhuko niin\nkovasti. Mitä niin suuresti pelkäätte, saattaa kylläkin tapahtua. Minä\npuolestani en todellakaan paljo kummastelisi, jos Lavernède tulisi\nherraksemme.\n\n-- Hän! lausui Turlot ylenkatseellisella, epäilevällä liikkeellä.\n\n-- Eikö hän ole apotti Ternisien'in ystävä, hänen paras ja uskollisin\nystävänsä?\n\n-- Mitä se meihin kuuluu!\n\n-- Entä jos herra Ternisien tulee Lormières'in piispaksi?\n\nHerrat Clamouse ja Turlot tuijottivat ällistyneinä Mical'iin.\n\n-- Mitä? mitä?... sopotti arkkipappi, jonka rohkeus paikalla\nlannistui... Mitä sanotte, ystäväni? Tuo ei ole vakavaa puhetta, eihän\ntoki? -- Se on päinvastoin hyvinkin vakavaa, mitä vakavinta voi olla.\n\n-- Oi, hyvä Jumala! te saatte minut vapisemaan, Mical. Selittäkää\nsananne, minä rukoilen teitä.\n\n-- Mitä loruja te meille uskottelette, murisi Turlot.\n\nSamassa, urkujen vaietessa, syvä mahtava, täysinäinen ääni kaikui Pyhän\nIreneon holvien alla.\n\n    Dies irae dies illa,\n    Solvet saeclum in favilla,\n    Teste David cum Sibylla.\n\n    [Koston päiv' on julma, suuri,\n    Silloin muutuu luonnon muuri,\n    Tietäjät näin lausuu juuri.\n\n        A. Oksasen käännös (Säkeniä).]\n\nPuhekumppanuksia sakastissa eivät nämät juhlalliset sanat vähääkään\nliikuttaneet, he olivat tottuneet niihin.\n\n-- No niin! jatkoi Clamouse ravistaen Mical'ia, joka oli käynyt hiukan\nhajamieliseksi.\n\n-- No niin, tietäkää ettei Capdepont ole saanut mitään uutisia\nPariisista tänäpäivänä. Eilen illalla kymmenen aikaan saapui herra\nBonuardot'ilta näin kuuluva sähkösanoma:\n\n-- Keisari allekirjoittaa määräyksen tänä iltana. Me ilmoitamme teille\npaikalla, jos tulette nimitetyksi.\n\n-- Kolme kertaa olen käynyt sananlennätin konttorissa tänä aamuna.\nMutta ei mitään, ei mitään, ei mitään. Voittehan aavistaa Capdepont'in\ntilan. Äsken juuri kun hän näki minun palaavan tyhjin käsin, luulin\nhänen menettävän järkensä. Oh! kylläpäs oli työtä saada häntä pysymään\npiispan toimistossa. Taistelu oli kauhea. Nähkääs! Minulla on jälkiäkin\nsiitä. Katsokaa!\n\nSiveysopin professori näytti suurta sinelmää kaulassaan. Hän jatkoi:\n\n-- Kun minä heittäysin ovea vastaan estääkseni häntä lähtemästä ulos\nja häiritsemästä näitä juhlamenoja, sieppasi hän minut äkisti kiinni\nja oli vähällä kuristaa minut. Lavernède ei erehtynyt sanoessaan\nCapdepont'ia _Tigrane'ksi_. Meidän kesken sanoen, on siinä miehessä\ntiikerin luontoa. Viimein, ikäänkuin kauhistuen omaa itseään, peräytyi\nhän pari askelta ja vaipui nojatuoliin... Hyvät herrat, silloin näin\nminä, mitä ei kukaan vielä ole nähnyt, minä näin Rufin Capdepont'in\nitkevän.\n\n-- Ja pelkäättekö apotti Ternisien'in tulevan nimitetyksi? urkki herra\nClamouse, jonka ääni alkoi kuulua yhä tuskallisemmalta.\n\n-- Hänen äkkinäinen mielenliikutuksensa tarjosi mielestäni mukavan\ntilaisuuden antaa varapiispan kuulla totuutta. Hyvä Jumalani, mitä\nkaikkea hänelle sanoinkaan! Täytyihän kaikin mokomin estää häntä\nhyökkäämästä Pyhään Ireneohon, purkamaan onnellisen kilpailijansa\nläsnäolosta yltynyttä vihaansa. Vakuutan, että olin kaunopuhelias. Jos\nhän olisi näyttäytynyt täällä, olisi syntynyt mellakka, tappelu. On\nhetkiä, jolloin Capdepont'issa on sellainen sokea voima, ettei mikään,\neikä kukaan voi sitä hillitä eikä hallita... Minä toivoin tämän voiman\ntulevan käytetyksi kirkon hyödyksi. Ystävyyteni tätä kukistamatonta\nkohtaan sisälsi tämän salaisen kunnianhimon... Mutta minä luovun\nsiitä... Minä en jaksa enään... Kaikki on lopussa... Oh! tahtoisin\nkuolla... Köörin ylimmäinen ääni lauloi:\n\n    Mors stupebit et natura,\n    Cum resurget creatura\n    Judicanti responsura.\n\n    [Luonto, kuolo kauhistuvi,\n    Syntis-parka surkastuvi,\n    Tuomari kuin julmistuvi.]\n\n-- Sanalla sanoen, teidän vakuutuksenne on, että apotti Ternisien?...\nuudisti arkkipappi.\n\n-- Kuinka monta kertaa olen pelastanut Capdepont'in perikatoon\njoutumasta. Mutta piispanpalatsin pihalla en mahtanut mitään...\n\n-- Kuulkaa, hyvä Mical, jättäkäämme Capdepont ja puhelkaamme herra\nTernisien'istä... Varmaanko otaksutte, että hänen nimityksensä\nLormières'in piispaksi?...\n\n-- Siinä ei ole epäilyksen sijaa. Eikö Lavernède'n julkeus puhu\nkylläksi selvää kieltä? Olisiko hän eilen illalla anastanut\ntuomiokirkon avaimet teidän käsistänne, ja äsken komentanut teitä tässä\nkirkossa, ellei hän tietäisi voivansa, ystävänsä tullessa piispaksi,\nrankaisematta tallata meitä jalkainsa alle?... Oh, tuota pappisvaltaa!\nLöytyykö raskaimpia, musertavimpia kahleita tässä maailmassa? Tunnen\nrenkaiden jo rusentavan lihaani... Hyvät herrat, meillä ei ole uutisia\nPariisista, meillä; mutta Ternisien ja Lavernède herroilla on, olkaa\nvarmat siitä.\n\n-- Kas niin, nyt koittaa minulle kauniit päivät! jupisi herra Clamouse\nikäänkuin itsekseen puhuen.\n\n-- Entäs minulle sitten? huokaili apotti Turlot, jonka ihraa kylmät\nväreet alkoivat karmia.\n\n-- Minulla taas, lisäsi Mical, jos hänen ylhäisyytensä Ternisien\ntäyttää herra de Roquebrun'in paikan, ei ole muuta tehtävää kuin pyytää\nerokirjan ja lähteä hiippakunnasta. Minun elämäni on turmeltu, ja se on\nCapdepont'in syy.\n\n-- Älkää puhuko enään tuosta ihmisestä... huusi vanha Clamouse.\n\nHänen puoleksi sammuneet silmänsä leimahtivat.\n\n-- Tunnustan teille, jatkoi hän, että olen vallan kauhistunut...\nMinkälainen pappi tuo Capdepont! minkälainen pappi!...\n\n-- Hänen kunnianhimonsa on saattanut meidät perikatoon, mutisi Turlot.\n\n-- Meissä syy on: minkävuoksi me hupsut luotimme tuohon mielettömään\nkunnianhimoon? huusi Mical.\n\nSitten epätoivoa ja tuskaa ilmaisevalla liikunnolla:\n\n-- Hyvät herrat, me olemme rikkoneet luonnettamme, kutsumustamme\nvastaan ja olemme nyt rangaistut.\n\nApotti Turlot'in silmistä tulvi kyyneleitä, joita oli hetkisen\nkoittanut pidättää.\n\nVanhan arkkipapin taas täytyi nojautua vaatekaappiin: hänen jalkansa\neivät tahtoneet häntä kannattaa.\n\nYstäväni, jatkoi apotti Mical pitkän äänettömyyden jälestä,\ntunnustakaamme että Jumala, joka meitä kurittaa, on aina vanhurskas\nJumala. Kuka Capdepont'ko vai me, on tämän kuukauden tapauksissa\nantanut loistavimpia siveellisen turmeluksen näytteitä.\n\n-- Tähän tunnustukseen jonka tekemiseen ainoastaan papilla, joka ripin\nkautta on tottunut tutkimaan omia ja toisten syntiä, saattaa olla\nriittävää rohkeutta taikka naivisuutta -- ei toiset lausuneet mitään.\nClamouse vanhus ja Turlot tyytyivät häveten painamaan päänsä alas.\n\nKööri lauloi hitaasti ja valittaen:\n\n    Ingemisco tamquam reus,\n    Culpa rubet vultus meus:\n    Supplicanti parce, Deus!\n\n    [Herra suuri, voimallinen,\n    Ole mulle armollinen,\n    Tuomarini turvallinen!]\n\n-- Minä tulen tietysti menettämään asemani, voivotteli herra Clamouse.\n\n-- Tietysti, vastasi Mical.\n\n-- Kuinkahan aijotaan minun kanssani menetellä, sillä olenhan kumminkin\nensimäisen luokan kirkkoherra?\n\n-- Olette oikeassa, te olette kirkkoherra, eikä teitä siis\nsaa mielivaltaisesti virasta eroittaa. Mutta kivuloisuutenne\npakoittaa teitä laiminlyömään tuomiokirkon raskasta palvelusta, ja\nkirkollisasiain ministeriltä toimitetaan teille ero ja eläke.\n\n-- Ah! Hyvä Jumala! kirkko raukkani, jota niin rakastan!...\n\n-- Oh! herra arkkipappi, te ette kumminkaan vielä ole kovin\nonneton, te! sopatti Turlot. Te olette nimituomioherra ja teidän\ntuomioherra-arvonne jää teille; mutta minä, minä... Kunhan edes saisin\npitää saarnaajan viran, jonka hänen ylhäisyytensä de Roquebrun minulle\nmääräsi Hautes-Corbières'issä.\n\n-- Minä en vastaa mistään, sanoi Mical; te ette tahtoneet seurata\nLavernède'ä, ja se on harmillista teille. Minkä vuoksi kielsittekään\nhäneltä noita onnettomia avaimia?...\n\n-- Mutta tehän juuri käskitte minua sulkemaan tuomiokirkon ovet ennen\nmäärättyä aikaa, valitti Turlot.\n\n-- Minä, se on kyllä mahdollista. Mitä tehdä? Capdepont oli puhunut,\nhäntä täytyi totella. Muuten, lisäsi hän, kohottaen älykästä ketun\nkuonoansa ja silmäillen ystävyksiä itseluottamuksella, joka häneltä\ntähän asti oli puuttunut, olen minä tehnyt päätökseni. Koska olen\nmenettänyt elämäni päämäärän, on minusta melkein yhdentekevä\nmitä minun suhteeni päätetään. Samantekevä, uskotaanko minulle\nalempi kirkkoherranvirka Bastide-sur-Mont'issa, lähetetäänkö minua\nalipappina Harros'iin, kaikkein kurjinpaan vuoriseutuun, tahi muutanko\nnaapurihiippakuntaan. Jos Capdepont hukuttaessaan itsensä on hukuttanut\nminunkin, niin olenhan sen tahtonut.\n\n-- Syödä täytyy kumminkin, elää täytyy! murisi Turlot surkeana.\n\n-- Elääkö?... Miten se on välttämätöntä että elämme? tokasi Mical\nkatkerasti.\n\n-- Piru!...\n\n-- Älkää peljätkö, Turlot, kuollessanne jää teiltä vielä kannikka\nleipävakkaan. Yksi seikka on kaikkia muita tärkeämpi: harrastaa, ja\nmeistä täytyy jälleen tulla kunnon pappia, niinkuin ennen olimme.\nMuistatteko papiksivihkiäisiämme, Turlot? Mikä päivä! maailma ei ollut\nmitään meille, Jumala kaikki.\n\nSiveysopin professori heltyi nyyhkimään.\n\nVanha Clamouse kyllästyen jätti Mical'in ja Turlot'in, jotka\ntietämättänsä olivat vaipuneet polvilleen, ja kompuroi sakastin\npäässä olevalle toiselle vaatekaapille. Hän avasi laatikon, veti\nsiitä hiljakseen kauniin, kirjaellun kuoriviitan ja punanauhaisen\nsilkkivaatteen. Vaivoin sai hän ne ylleen. Hiipivin askelin astui hän\nsakastin ovelle.\n\n-- Mihin nyt juoksette, arkkipappi! kysyi Mical, nousten nopeasti ylös.\n\n-- Kuoriin.\n\n-- Kuoriin, vaikka juhlamenot jo ovat lopussa.\n\n-- Parempi myöhään kuin ei koskaan.\n\n-- Ette varmaankaan ajattele mitä teette!\n\n-- Päinvastoin, ajattelen viisaastikin.\n\n-- Mutta te olette liian syyllinen Lavernèden silmissä...\n\n-- Syyllinen... syyllinen...\n\n-- Herra Clamouse, teidän arvonne...\n\n-- Minun arvoniko?... Oh! Papin arvo ei ole sama kuin maallikon. Niillä\nei ole mitään yhteistä.\n\nTurlot kaappasi ketterästi kuoriviittansa ylleen.\n\n-- Tekin, tekin menette kuoriin? huudahti siveysopin professori\ntykkänään suunniltaan.\n\n-- Kun herra arkkipappikin menee...\n\n-- Teette oikein, herra Turlot, sanoi herra Clamouse.\n\n-- Kuulkaahan toki, herra arkkipappi, oletteko Pyhän Ireneon\nkirkkoherra?\n\n-- Olen kyllä, herra Mical.\n\n-- Ja alennutte yhtymään apotti Lavernède'n johtamaan saattoseuraan,\nmiehen, joka tunti sitten väkivallalla anasti teiltä tehtävänne.\n\nVanhus aukoi silmänsä selkoselälleen pelkästä kummastuksesta.\n\n-- Kuuleppas, Mical, sanoi hän koettaen lujentaa ääntänsä, Turlot ja\nminä olemme tulleet tuomiokirkkoon ollaksemme läsnä hänen ylhäisyytensä\nde Roquebrun'in hautajaisissa, emmekä vähääkään huoli Capdepont'istä,\njospa hän tahtoisikin estää meitä pyhää velvollisuuttamme täyttämästä.\nTe ja julma ystävänne sorratte liiaksi tämän onnettoman hiippakunnan\npappeja. Mutta tuhmuuksia on jo kyllin lörpötelty. Jumala suo minulle\nviimeinkin voimaa heittää päältäni häpeällisen ikeenne ja minä teenkin\nsen... En salaa, että kunnon apotti Lavernède'n ja minun välille on\nsyntynyt pientä kinaa, ihmisten tähden, jotka huvikseen kylvävät\nvihaa. Mutta silmäni ovat auvenneet, ja nyt odotan ainoastaan mukavaa\ntilaisuutta sopiakseni papin kanssa, joka ei milloinkaan ole menettänyt\npaikkaansa sydämmessäni. Ja herra apotti Turlot taas...\n\n-- Niin! minä, keskeytti paksu pappi, en ole herra Lavernède'n\nvihollinen; sanompa vielä senkin, että...\n\nMical, joka oli asettunut sakastin oven eteen, jätti heille tien\navoimeksi. Hän ei voinut kauvemmin heitä kuunnella. Tuommoinen\nhalpamaisuus ei saattanut olla häntä iljettämättä. Hänestä tuntui kuin\nhän ei koskaan, koko sillä ajalla, kun hän oli Capdepont'ia palvellut,\nolisi alentunut näin syvästi omissa silmissään. Kuinka monesti olikaan\nhän rohjennut asettua hirmuvaltiaansa rautatahtoa vastaan ja murtaa se!\n\nMical seurasi katseellaan Clamouse'a ja Turlot'ia, jotka töin tuskin\nraivasivat itselleen tietä ihmisjoukon läpi. Kun ei hän enään nähnyt\nnoita kahta, neliskulmaista kirkon vahakynttiläin ja suitsutuksen\nsakeuttamaan ilmaan katoavaa lakkia, kääntyi hän takasin sakastiin.\nHänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä. Hän istahti.\n\nTämä mies, joka oli myöntänyt apuansa niin moneen väärään yritykseen,\ntunsi tällä hetkellä ylenkatsetta itseänsä kohtaan. Hän istui hetken\nsyviin katkeriin ajatuksiin vaipuneena. Hänen lannistunut mielensä\nohjasi häntä paremmin arvostelemaan muita ja itseään. Hän ajatteli\npappien puuttuvaisuutta ja kurjuutta. Äkkiä pääsi hänen huuliltaan,\nikäänkuin tapaturmasta, nämä ankarat sanat:\n\n-- Oi, pyhä katolinen kirkko! jotain jumalallista mahtaa sinussa\nkumminkin olla, koska sinun pappisi eivät ole onnistuneet syöstä sinua\nperikatoon.\n\n\n\n\nXXII.\n\nKrypta.\n\n\nPyhän Ireneon torni, joka, piispan palatsin pyöreihin torneihin\nverrattuna, seisoo kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, on mahtava\nkuusikulmainen rakennus ja paljas ulkonäöltään. Samassa määrässä\nkuin itse kirkko, rakennukseltaan läpikuultava kuin pitsikutomus,\nviehättää silmää gotilaistyylisten koristustensa paljoudella, tekee\ntorni synkän vaikutuksen jylhillä muureillaan, joilta tykkänään puuttuu\nrakennustaiteellista kauneutta. Kymmenen ikkunaa läpäisee siellä täällä\npaksua muuria päästäen hiukan valoa kivisille kiertoportaille, joita\nkellonsoittaja sunnuntaisin kapuaa, noustessaan kellojen soitolla\nkutsumaan Lomieres'ia jumalanpalvelukseen. Nämä pyöräkaari-ikkunat ja\nraskasläntäisen rakennuksen juurella oleva yhdestä kivilohkareesta\nveistetty portaali muistuttavat romaanilaista aikakautta, ja osoittavat\nselvästi, että Pyhän Ireneon torni on rakenteeltaan paljoa vanhempi\nkuin tuomiokirkko, jossa suippokaan, kapeana, rohkeana, siromuotoisena\nesiintyy kaikkialla.\n\nTätä romaanilaista portaalia kohti, jonka ohelle kokematon käsi oli\nveistänyt kömpelöitä ilmestyskirjassa mainittujen elävien kuvia, ja\njoka ahtaana avautuu kirkon perällä, käänsi pappien ja uskovaisten\nkulkue askeleensa, sitten kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in\nruumisarkku oli alas otettu komean ruumisalttarin verhojen keskeltä.\nSieltä astuttiin alas kryptaan eli maanalaiseen alikirkkoon, missä\nolivat rivihin tehdyt Lormières'in piispain, vahvoilla Pyreneiden\nvuoristosta tuoduilla graniittipaasilla suljetut haudat.\n\nPyhän Ireneon piispalliset haudat olivat samoin kuin Pyhän Denis'in\nkuninkaallisetkin kärsineet 1793 vuoden hurjasta hävitysraivosta.\nMutta kun hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie vuosisadan alussa nousi\npiispanistuimelle, korjuutti hän kohta vallankumouksen jäljet kryptassa\nja teetti sinne viisi tahi kuusi uutta hautaa. Uudistaessaan nämä\nhautapatsaat näytti tämä ylhäinen pappi, joka töintuskin oli pelastunut\nmestauslavalta, sanovan hiippakuntansa kansalle:\n\n-- Moni piispa on vielä kuoleva luonanne. Uskonto on ijankaikkinen.\n\n-- Munkit, tuomioherrat ja muut papit sekä muutamat aniharvat maallikot\nalkoivat kömpiä kapeita portaita alaspäin. Apotit Lavernède ja\nTernisien pysyivät ruumisarkun vieressä, johtaen kantomiehiä ja varoen\narkkua seiniin kolahtamasta, sillä vahakynttilät eivät voineet täysin\nvalaista pimeitä kierreportaita.\n\nVihdoin saavuttiin kryptaan. Se oli pieni kirkko, jonka pilarit olivat\npaksuja ja törkötekoisia ja holvit matalia. Se oli kaksilaivainen.\nMuuriseinät olivat paljaat, ilman minkäänlaisia maalauksia. Ainoastaan\nsiellä täällä saattoi silmä eroittaa raamatunlauseen, jonka sanat\nalituisesta kosteudesta olivat käyneet epäselviksi. Edempänä oli\nluettavana viimeisen tänne haudatun piispan, hänen ylhäisyytensä\nGrandin'in, hautakiven yläpuolella maalattu _Hic jacet_ [_Tässä lepää_\ns.o. hautakirjoitus], joka vielä oli aivan tuoreena ja hyvin säilyneenä.\n\nRuumisarkku laskettiin avonaisen kuopan reunalle.\n\nHiljaisuus vallitsi, kolkko kuoleman hiljaisuus.\n\nKalpeana, mutta uskaliaan näköisenä nousi apotti Lavernède pääalttarin\nkolmannelle portaalle ja sieltä alkoi hän puhua kovalla äänellä, jonka\nrukoilevat uskovaiset ylhäällä tuomiokirkossakin taisivat kuulla:\n\n\"_Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä\npuhetta_.\"\n\nSitten entinen kaunopuheliaisuuden professori kuvaili hehkuvalla\ninnolla hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in rakkaudelle ja\nhyväntekeväisyydelle omistettua elämää. Hän riisui vaikka vaatteet\nyltään auttaakseen köyhiä, ja jalkasin, yksinkertaisena kuin ensimäisen\nkirkon apostolit, kulki hän paperitehtaalaisten luona jakamassa almuja\ntäysin kourin.\n\n-- Jos täällä on puutteen alainen työmies, huusi hän, jonka luona pyhä\npiispamme ei ole käynyt, ja jolle tämä käynti ei ole tuottanut hyvää,\nnouskoon hän ylös ja vastustakoon ääneen sanojani.\n\nMutta kun puhuja arvostellessaan vainajata hänen piispan toimissaan\nkosketteli hänen jokapäiväisiä suhteitaan hiippakunnan papistoon,\nsilloin saavutti hänen sanansa, samassa kuin säilyttivät entisen\nlämmön, harvinaisen ylevyyden, joka oli omiansa syvästi liikuttamaan\ntätä kuulijakuntaa, joista useimmat olivat pappeja.\n\nKaikille oli hän armelias, sanoi hän. Onko joukossamme ketään, jolla\nei ole muistossa jokin liikuttava todistus hänen hyvyydestään? Minä\npuolestani en ole unohtanut että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun,\nkun luuli voivansa uskoa minulle viran Bastide-sur-Mont'issa, ja minä\nainoastaan äännähdin nämä sanat: -- \"Mihin joutuu kivulloinen äitini?\"\npaikalla luopui tuumastaan. Oh! olisittepa olleet kokoussalissa!\nolisittepa nähneet kyyneleet hänen silmissään!... Siihen saakka olin\nihaillut piispamme ylevätä käytöstapaa, hänen hurskasta ja jaloa\nluonnettaan, hänen loppumatonta hyväntekeväisyyttään, hänen uskoaan,\njoka raamatun sanojen mukaan, olisi voinut _siirtää vuoria_; mutta\nnyt ymmärsin, etten ollut käsittänyt parasta osaa hänessä; hänen\nsydäntään! Ihminen on viheliäinen olento, sillä on välttämätöntä\nettä häntä kosketetaan sisälmyksiin saakka, ennenkuin hän kokonaan\nantautuu toiselle. Minä julistankin sen hiippakunnan edessä, että\nhänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in liikutus turvattomasta äidistäni\nkuullessaan vaikutti kuin valo, joka minua häikäisi, ja siitä päivästä\nasti kiinnyin hänen elämäänsä samoin kuin aina olen oleva kiintyneenä\nhänen muistoonsa.\n\nVankilan saarnaajan alussa värähtelevä ääni oli vähitellen alennut\nnäitä yksityisiä muistoja kertoessa. Hänen täytyi vaijeta hetkeksi.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei ollut ainoastaan hyvä, hän\noli myöskin voimakas. Jumala, suodessaan hänelle ylhäisen piispanviran,\nsoi hänelle samassa tarpeeksi pontevuutta täyttämään sen raskaita\ntehtäviä. _Omnia possum in eo, qui me confortat_, minä voin kaikki\nHänessä, joka minua vahvistaa, oli hänellä tapa sanoa, kun hän kuria\nylläpitääkseen oli pakoitettu kohottamaan kätensä rangaistukseen.\n\n-- Jotkut moittivat hänen ankaruuttaan. Mutta ne, jotka näkivät\nhänen johtavan hiippakunnan hengellisen oikeuden kokouksia, missä\nkuolema, _joka tulee kuin varas_, antoi hänelle iskun, josta hän ei\nmilloinkaan enään tointunut, tietävät kuinka hyväntahtoisesti, kuinka\nihmisrakkaasti, kuinka lempeästi hän aina kuunteli syytetyitä. Ei\nväsymys, ei suuttumus voineet horjuttaa tämän vahvan ja pyhän sielun\npäätöstä saapua totuuteen; ja oppiakseen tuntemaan tätä säteilevää\ntotuutta, tutki hän kärsivällisesti kaikki asianhaarat, keräten\ntodistajia, kuulustellen tuomarein mieltä ja turvautuen ennen kaikkea\nJumalaan rukouksillaan. Ja on uskallettu väittää, että tämä suora,\nsankarillisen oikeatuntoinen luonne kiivaudessaan liian hätäisesti teki\npäätöksensä!\n\nKiihtyessä oli Lavernède'n ääni käynyt yhä vahvemmaksi.\n\n-- Hyvät veljet, jatkoi hän, piispa vainajamme eloisa, rohkea, luja\nluonne on ollut toisillakin kirkon miehillä. Pyhä Paavali, pyhä\nBernhard, pyhä Frans Salesilainen, hekin olivat kiivaita apostoleita.\nHekin tiesivät käyttää ankaruutta joko harhauskon kukistamiseksi tahi\nheidän vaikutusvoimaansa uhkaavien metelien masentamiseksi. Kenessä\nsyy, jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in useinkin täytyi seurata\nnäiden suurten pyhimysten esimerkkiä? Eikö tässä hiippakunnassa ole\npuhjennut useita kapinoita? Emmekö me eräänä päivänä, jolloin vihan ja\nkostonhimon viimat olivat puhaltaneet meihin, olleet yhtyneet hyvin\nharkitun tuuman mukaan loukataksemme sen valtaa, jonka Jesus Kristus,\nniinkuin pyhä Tuomas kauniisti lausuu, oli asettanut keskellemme, kuten\nkilven Israeliin, _Christus posuit episcopum super omnes veluti scutum\nin Israël_?\n\n-- Oi synnin, pimeyden päivää, oi päivää mustempaa kuin helvetin yö,\nolkoon se unohdettu! Suokoon Jumala meille anteeksi tuon suunnattoman\nrikoksen, johon tuona mielettömyyden hetkenä itseämme kiihoitimme.\nSuokoon hän etenkin anteeksi _sille_ onnettomalle, jossa ensimäinen\najatus siihen syntyi, ja tunnustaen, että hänen ylhäisyytensä Armand\nde Roquebrun, jota kuolema kohtasi itse oikeuden istuimella, oli\nvanhurskas, että hänen nimensä, joka tästä lähin on panetukselta\nturvassa, on aina elävä meissä, toistakaamme psalmistan sanat:\n\"_Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä\npuhetta_.\"\n\nPuhuja keskeytyi hetkeksi.\n\nMutta apotti Lavernède, kun kerran oli hyökännyt Capdepont'in kimppuun,\noli kuin peto, joka iskettyään lihaan julmat hampaansa, ei enään taida\nhillitä itseänsä; hän tahtoi jatkaa. Silloin Kapusiinimunkkien priiori,\nvarovainen ja viisas vanhus, korotti äkisti äänensä, alkaen lukea\nkäsikirjan viimeisiä rukouksia, ja tarttui pirskotushuiskuun.\n\nHämmästyksestä melkein kivettyneenä jäi vankilan saarnaaja seisomaan,\nsuu puoliavoimena, katse täynnä hämmennystä ja kummastusta...\n\n-- Kuinka! häntä estettiin päättämästä hänen ylhäisyytensä de\nRoquebrun'in ruumispuhetta!... Mitä oli tehtävä?... Kärsisikö hän,\ntuskin päästyään puheensa todelliseen esineeseen, että häntä näin\nloukkaavalla tavalla tuomittiin vaikenemaan?... Oliko Kapusiinimunkkien\npäällikkö liitossa Rufin Capdepont'in kanssa.\n\nHämmentyneessä mielentilassaan alkoi hän epäillä jos jotain: häntä\nvihattiin, halveksittiin, tuumittiin kenties jättää hänet kädet ja\njalat sidottuina vihollisensa kostolle alttiiksi... Hän värisi vihasta,\nhänen järeät, harmahtavat hiuksensa nousivat pystyyn hänen niskassaan,\nja kohottaen ylpeät, hienot kasvonsa aikoi hän uudelleen ryhtyä\nCapdepont'iin kiinni, kun läpitunkeva parahdus, ikäänkuin ahdistetun\nsielun epätoivoinen valitus, kajahutti alikirkon holveja.\n\n-- Ternisien! huusi apotti Lavernède, joka äkisti palasi järkiinsä,\nTernisien!\n\nSamassa kun Kapusiinimunkkien päällikkö, otettuaan pivollisen multaa,\nheitti ristin muotoon sen hautaan lasketun hänen ylhäisyytensä de\nRoquebrun'in ruumisarkulle, oli entinen kotisihteeri, suruunsa nääntyen\navannut suunsa ja sitten, vajoten kokoon, pyörtynyt.\n\n-- Ilmaa, ilmaa! joudutti vankilan saarnaaja, hajottaen tyrmistyneet\nvirkaveljensä.\n\nSuurimmassa sekasorrossa papit, muistuttaen epäjärjestykseen joutunutta\nkarjaa, syöksyivät suuren tornin kiertoportaille.\n\nNojautuneena apotti Lavernède'en ja apotti Turlot'iin, joka osoitti\nvarsin odottamatonta avuliaisuutta, seurasi apotti Ternisien lyhyin\naskelin kaikkia näitä hämmentyneitä pappeja.\n\nMinuutti tämän draamallisen tapauksen jälkeen oli Pyhän Ireneon\ntuomiokirkon kryptassa ainoastaan yksi ihminen: Lormières'in\nhaudankaivaja. Tämä mies teki työtä...\n\nKun oli tultu sakastiin, asetettiin hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin\nentinen sihteeri istumaan nojatuoliin avonaisen ikkunan eteen. Sillä\naikaa kun vankilan saarnaaja löyhytteli häntä pahvisella koppilolla,\nkoitti arkkipappi Clamouse vapisevilla sormillaan irroittaa hänen\nkaulustaan, ja helpoittaakseen hänen hengitystään aukasi hän vaivoin\nhänen nappinsa.\n\nSietipäs nähdä, miten ystävälliselle ja osaa-ottavaiselle tuulelle\napotti Turlot äkisti oli joutunut, hääriessään siinä edes takasin\nsakastissa! Tämä suuri halvausta ennustava mies oli yht'äkkiä\nsaavuttanut perhosen ketteryyden, juostessaan kaapista kaapille milloin\nnoutaen pullon valkoista, alttarinpalveluksessa käytettyä viiniä ja\nlaskien siitä lasin _rakkaalle_ apotti Ternisien'ille, milloin etsien\nliinoja, joita hän kastoi kylmään veteen ja nöyrästi ojensi apotti\nLavernède'lle tämän kostuttaaksensa ystävänsä otsaa ja ohimoita.\n\n-- Mikä into! ilkkui Mical katsellen tuota kaikkea siitä sakastin\npimeästä nurkasta, mihin hänet tuonnoin jätimme.\n\nKaupungin kirkkoherrat ja etupäässä Pyhän Frumencen pastori, kuultuaan\nsiveysopin professorin äänen, keräytyivät hänen ympärilleen.\n\n-- Herra Turlot väittää, että herra Ternisien tulee meidän\npiispaksemme; onko siinä perää, herra Mical, kysyivät he tuskallisina.\n\n-- Ettekö siis näe sitä? vastasi hän heille.\n\nJa ylenkatseellisella liikunnolla osoitti hän arkkipappia ja Turlotia,\njotka melkein näyttivät makaavan polvillaan nyt täydelleen tointuneen\napotti Ternisien'in edessä.\n\n-- Kiitos, hyvät herrat, kiitos, mutisi entinen piispan kotisihteeri.\n\n-- Kuinka meitä peloititte! sanoi ukko Clamouse, jonka kuivaneita\nkasvoja hymyily elähdytti... Hetkisen luulimme jo että kuolisitte,\nniinkuin pyhä piispammekin... jonka äsken hautasimme... Ah! jos teidät\nolisimme kadottaneet! Ajatelkaapas, mikä vahinko meille... ja koko\nhiippakunnalle.\n\n-- Hiippakunnalleko! keskeytti apotti Ternisien.\n\n-- Niin juuri, hiippakunnalle, toisti arkkipappi imartelevaisesti...\nKatsokaas, minä en vie mitään edemmäksi, josta en ole ihan varma...\nLuonnollistahan on että niin kykenevä mies kuin te!... Muuten, jos syvä\nnöyryytenne estää teitä minua ymmärtämästä, olen vakuutettu, että herra\nLavernède ja herra Turlot...\n\n-- Minä puolestani, keskeytti vankilan saarnaaja, olen pahoillani,\nherra arkkipappi, etten ollenkaan ymmärrä ongelmoitanne.\n\n-- Entäs te, Turlot?\n\n-- Minä luulen arvanneeni ajatuksenne...\n\n-- No, ystäväni.\n\n-- Tahdotte sanoa, herra arkkipappi, että koko Lormières'in hiippakunta\ntoivoo herra apotti Ternisien'iä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in\nseuraajaksi.\n\n-- No niin! virkahti herra Clamouse tyytyväisen näköisenä.\n\n-- Minäkö, teidän piispaksenne! huudahti apotti Ternisien.\n\nHän hypähti kauhistuneena pystyyn ja etsi silmillään ovea ihmisjoukon\ntakaa, paetakseen.\n\n-- Te tulette piispaksemme! toisti ukko Clamouse päättävästi.\n\n-- Te tulette! lisäsivät kaikki läsnäolevat papit, äkillisen\ninnostuksen valtaamina.\n\nSamassa kun kaikkein sydämet sykähti, kaikkein rinnat huohotti, hypähti\nMical, jota ei oltu muistettu, kuten apina lymypaikastaan ja ilmaantui\nkohossa käsin, keskelle sakastia, huutaen kaikin voimin:\n\n-- Varapiispa, hyvät herrat, varapiispa!\n\n\n\n\nXXIII.\n\nEläköön hänen ylhäisyytensä!\n\n\nTuomiokirkon poikki, joka vähitellen alkoi tyhjentyä, lähestyi\ntodellakin apotti Capdepont hitain, majesteetillisin askelin.\n\nHän astui sakastiin. Päänsä piti hän pystyssä, vaikk'ei mitenkään\nuhkamielisesti. Hänen katseensa oli tyyni, hänen kasvonsa rauhalliset.\nKoko hänen olentonsa uhkui mahtavaa levollisuutta, joka oli joko\nsyvästi nöyryytetyn tahi täydelleen tyydytetyn sielun hedelmä.\n\nPappisjoukossa vaikutti tämän pelätyn miehen tulo kauhunsekaista\nkummastusta.\n\nPolttavan uteliaisuuden raastamana juoksi Mical ensimäisenä Capdepontia\nvastaan.\n\n-- Pariisista on siis tullut uutisia! kysyi hän. Hiippakunnan\nvarapiispa, kiintyneenä tykkänään omiin mietteisiinsä, jotka hänen\nläpinäkymätön naamarinsa tarkasti salasi, ei vastannut sanaakaan\nsiveysopin professorille eikä edes suvainnut heittää häneen\nsilmäystäkään.\n\n-- Onko herra apotti Ternisien täällä? kysyi hän ja hänen äänessään\nkuului lempeyttä, joka oli aivan outoa hänessä.\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri kiskoi itsensä\nirti Lavernède'stä, joka koitti häntä pidättää, ja astui askeleen Rufin\nCapdepontia kohti.\n\n-- Herra apotti, sanoi tämä, sairauttani, joka minua on jo muutamia\npäiviä vaivannut, ja joka tänä aamuna kohosi pahimmilleen, on tohtori\nMical'in taitava ja uuttera hoito niin paljon lieventänyt, että kykenin\nraahaamaan itseni tänne, uudistamaan anteeksipyyntöäni, joka jo\nvarmaankin on tehty nimessäni. Toivoin, etteivät hänen ylhäisyytensä\nde Roquebrun'in hautajaiset vielä olisi päättyneet, ja että minä\nhiippakunnan varapiispana olisin saanut antaa hänelle synninpäästön...\nValitettavaa kyllä, herra apotti, olisi minulle ollut tuskallista\ntäyttää tämä pyhä velvollisuus semmoisen ylimmäisen papin jäännöksen\nedessä, kuin Lormières'in viimeinen piispa oli, kun en olisi voinut\nsitä tehdä muun perustuksen kuin papillisen arvoni nojassa. Jumala,\njoka on sekä vanhurskas että laupias, onkin pitänyt huolen siitä,\nett'en päässyt tähän hautajaisjuhlallisuuteen, joiden johtajaksi\nentiset kireät suhteet vainajan ja minun välillä ovat tehneet minut\narvottomaksi.\n\nNämät Rufin Capdepont'ille tähän asti tuntemattomalla sävyisyydellä\nlausutut sanat vahvistivat Lormières'in papistoa siinä luulossa, että\npeloittava varapiispa oli hukassa. Tappio yksin taisi pakoittaa tuota\ntaipumatonta ja ylpeää miestä änkyttämään julkisen anteeksipyyntönsä.\n\nTyytymätön murina kuului läsnäolevilta, ja muutamat papit, joita pelko\nensin oli työntänyt Capdepontia kohti, peräytyivät sukkelasti Lavernède\nja Ternisien spottien puolelle, kun eivät enään tarvinneet peljätä\nhänen epäsuosiotaan. Mical yksin jäi seisomaan sen viereen, johon hän\noli luottanut, ja jota hän rakasti. Tuo viekas valtiomies oli siksi\njalomielinen.\n\n-- Kyllä on totta, herra, että eilen illalla... mutisi Clamouse-vanhus,\njoka uskalsi kohottaa rankaisevan katseen apotti Capdepontiin.\n\n-- Totta on, lisäsi paksu Turlot, totta on että eilen illalla tykkänään\nunohditte kaikki rajat.\n\n-- Syyttäkää minua, hyvät herrat, syyttäkää minua kaikki! vastasi\nvarapiispa nöyrästi. Minä olen syyllinen, olen syyllisin kaikista\nihmisistä. Ja kuitenkin huolimatta kaikista hairahduksistani, jotka\nlähtivät aivoistani eikä koskaan sydämestäni, kuka tiesi panna\nsuurempaa arvoa piispamme kaikkiin oivallisiin ominaisuuksiin kuin\nminä!... Mikä kuri! Miten ylevä elämässään! Niin, tällä hetkellä, joka\non minulle paljon juhlallisempi kuin voitte aavistaakaan, en salaa\npienintäkään rikostani hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia kohtaan. En\nunohda, miten itsepintaisesti vastustin muutamia parannuksia, joita\nhän koitti saada aikaan; en unohda taisteluamme, kun pari vuotta\nsitten oli kysymys vanhan liturgiiamme muuttamisesta, ja kun hän\ntahtoi asettaa yliseminaariin munkkeja hiippakunnan pappien sijaan.\nMyöntäkää kumminkin, että vaadittiin rohkeutta taistelemaan niin\nuljaasti asian puolesta, jota pidin oikeana... Epäilemättä olin minä\nliiaksi itsepäinen. Mutta kuka voi kerskata olevansa joka tapauksessa\nintohimojensa herra? Minä puolestani, vaikka olen kolkkoa elämää\nviettänyt yksinäisyydessä ja työssä, en ole aina jaksanut musertaa\nvaimosta syntynyttä ja syntiin tuomittua ihmistä vallassaan pitävän\nkirouksen tuhatpäisiä käärmeitä. Jos papiksivihkimys, tuo taivaallinen\narmo, masentaa meissä ihmisluontoa, niin olisi röyhkeätä olettaa,\nettä se sen täydelleen kukistaisi. Olettehan useinkin kuulleet\npahojen henkien, jotka jokaisessa piilevät, sähisevän suustani, se\ntietää, ett'en vielä ole niitä uuvuttanut, ett'en ole sankarimaisesti\nponnistanut antautuakseni kokonaan Jumalalle. Perisynti ylläpitää\nmeissä pirullista vastustushenkeä hyvää kohtaan, ja tutkittuamme\ninhimillisen luonteen salaisimmat sopukat, täytyy meidän myöntää,\nettä tämä vastustushenki ei ole meissä kaikissa samanlainen. On\nihmisiä, joita, Luojan käsittämättömän määräyksen mukaan, taipumus\npahaan viekoittelee suurempiin onnettomuuksiin kuin toista. Kiivaasta\nja tulisesta, mutta myöskin perin katolismielisestä espanjalaisesta\nrodusta syntyneenä, olen minä kenties yksi noita ihmisiä. Äitini,\nälkää sitä unohtako, näki päivän valon Varlassa, pienessä kylässä\nBiscayan maakunnassa, ja minä olen äitini kaltainen, jonka luonteessa\noli rautaa maan ja tulta taivaan varalle... Hyvät herrat, säälikää\nniitä onnettomia raukkoja, jotka ovat alituisten kohtausten alaisina,\ntuomittuina aina elämään puolustusasussa, saavuttaakseen kuoleman\nylevää tyvenyyttä elämän kautta, joka ei koskaan näe rauhaa taikka\nlepoa.\n\n-- Ei synnin turmelemat vaistomme, eikä syntymäpaikkammekaan saata\npuolustaa huonoa käytöstämme! huudahti Lavernède.\n\n-- Herra apotti, vastasi Capdepont täysin tyveneesti, luulen\nlempeimpien aikojen koittavan. Kun minä haluan rauhaa rakentaa, niin\nmitä voitatte sillä, että palautatte minun niihin intohimoihin,\njoista tästä lähtien tahdon pysyä erilläni? Pyhä Augustinus sanoi:\n\"_Minä olen viskannut vanhan ihmisen luotani kuin rievun, enkä siihen\nenään pukeudu_, non induam\". Minä olen tehnyt saman valan kuin pyhä\nAugustinus... Rikokseni, joista minua muistutatte, herra apotti, ja\njoita minä tuomitsen yhtä ankarasti kuin tekin, toimitin minä -- Jumala\nolkoon todistajani! taudin kohtauksessa, kuumeessa, houreissa. Tuskin\ntuota enään muistankaan. Muistuu kuitenkin mieleeni, että haastoin\nteitä hengellisen oikeuston eteen. Unohtakaa se hyvä veli ja suokaa\nminulle anteeksi, niinkuin minäkin teille anteeksi annan.\n\nSitten mutisi hän, kohottaen silmänsä taivasta kohti:\n\n\"_Cor contritum et humiliatum, Deus, non despicies:_ Särjettyä ja\nnöyryytettyä sydäntä et sinä hyljää, Jumala.\"\n\nTätä syvää katumusta, ylevää nöyrtymistä nähdessään jäi vankilan\nsaarnaaja aivan ällistyneenä seisomaan. Hän epäili Rufin Capdepont'ia\nja kumminkin oli hän puoleksi voitettu... Mikä muutos!... Kenties\nvarapiispan musertava tappio oli samassa sekä kukistanut että\nkohottanut häntä, joten hän viimeinkin, viidenkymmenen vuoden vanhana,\nlöysi oikean hengellisen ja kristillisen rakkauden tien. Miten\nkaunopuheliaasti kuvaili hän tuskallista ja hirvittävää taisteluaan\npaholaisten kanssa! Entä hänen äitinsä, tuo pyhä maalaiseukko Terese!...\n\nJalosydäminen, rehellinen ja itsenäinen Lavernède unohti kaikki menneet\nriidat ja halusi heittäytyä vihollisensa syliin. Hän oli lumottu. Hän\nastui askeleen. Sitten tarkasti tutkien, hän pysähtyi äkisti. Hän alkoi\nuudelleen epäillä Capdepont'in ylenluonnollista tyyneyttä.\n\n-- En voi kylläksi ylistää, jatkoi hiippakunnan varapiispa,\npiispavainajamme asemaa pyhään istuimeen nähden. Ei koskaan\nLormières'in hiippakunnalla ole ollut enemmän roomalaista ylimäistä\npappia. Tietäen mitä harmia apostolien seuraaja saa joka päivä\nkärsiä, ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta osoittaa hänelle\nalamaisuuttaan, kuuliaisuuttaan ja muuttumatonta rakkauttaan. Koko\nkirkko oli hänen ylhäisyydelleen de Roquebrun'ille myrskyn ahdistama\nPietarin alus, ja olemme nähneet hänen itkevän, kun hän pelkäsi\nnäkevänsä pyhän arkin hukkuvan ajan valtiollisiin myrskyihin. Tämä\nhänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in palava rakkaus on jäävä esimerkiksi\nhänen sille seuraajalleen, jonka Jumala suvaitsee määrätä...\n\n-- Hänen seuraajansa... hänen seuraajansa... keskeytti rovasti Clamouse\nyhä rohkeampana, me tunnemme jo hänen seuraajansa.\n\n-- Suokoon Jumala hänelle armoansa täyttämään vastuunalaista\nkutsumustaan!...\n\n-- Jumala on hänen kanssaan, herra Capdepont, älkää siitä huolehtiko.\n\nTämän kiihkoisen ilmoituksen kuultuaan, jossa silminnähtävästi piili\njokin salainen tarkoitus, kääntyi varapiispa hitaasti ja astui muutamia\naskeleita suureen tammiseen vaatekaappiin päin. Mutta kun ei kukaan\nenään välittänyt hänen toimistaan, kääntyivät papit, ruoka-aikansa\njouduttamina, sakastin ovelle.\n\nHerra Clamouse oli pistänyt käsivartensa apotti Ternisienin kainaloon.\n\n-- No, ystäväni, sanoi hän, rohkeutta!... Tulkaa luokseni nauttimaan\njotakin. Mitä? Kenties haluatte haukata suurusta.\n\n-- Hetki vielä, hyvät herrat, minulla on pari sanaa lisättävänä, sanoi\nRufin Capdepont.\n\n-- Toisen kerran kuuntelemme teitä! vinkasi Turlot kirkuvalla äänellään.\n\n-- Toisen kerran... toisen kerran... toisti herra Clamouse.\n\n-- Pysähtykää! huusi varapiispa tuolla käskevällä, ylpeällä äänellä,\njonka kaikki hyvin tunsivat.\n\nJokainen jäi liikkumattomaksi paikoilleen, silmät levottoman\nhämmästyneinä Capdepont'iin luotuina.\n\nHän yksin seisoi ylpeän näköisenä. Ojentaen vartaloansa, sillä äsken\nseisoi hän apotti Ternisien'in edessä puoleksi kumartuneena, näytti\nhän saavuttaneen koko entisen mahtavan ryhtinsä. Hänen vapaammasta\nkäytöksestään päättäen näytti kuitenkin, että joku tuntematon käsi --\nlieneekö se sitten ollut Jumalan vai paholaisen -- oli kosketellut\ntuota taipumatonta kiviluontoa ja että se tästedes olisi oleva notkea\nja taipuvainen kuin kaislaruoko. Seisoessaan siinä pitkine, lujine\nsäärineen ja papinviittoineen, joka jäykissä, säännöllisissä poimuissa\nverhosi häntä, muistutti hän marmorista kuvapatsasta. Mutta tällä\nkuvapatsaalla oli epäilemättä sisälmyksiä ja sydän.\n\nApotti Capdepont'in heikolta näyttävä rinta oli äkkiä laajennut\nikäänkuin vetääkseen enemmän ilmaa itseensä ja vapaammin\nhengittääkseen. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin uudistuneet. Hienot,\nkaunispiirteiset olivat ne tosin aina olleet, mutta katkeruus, tuska\nja röyhkeä ylenkatseen ilme noissa ennen suonenvedontapaisesti\nvääntyneissä kasvoissa oli nyt vaihtunut pehmeyteen, lempeyteen,\nmelkeinpä hyvyyteen. Nuo hehkuvat tulisijat, hänen silmänsä, joista\nleimusi niin turmiollista tulta, välkkyivät aina kuin tulimajakat hänen\ntuuheitten silmäkulmainsa takaa, mutta nyt olivat ne merkillisesti\njäähtyneet; kadonneet olivat uhkaavat liekit, jotain arkaa,\nsurumielistä, melkein hellää, hyvänsuopaa hohdetta oli niissä nyt\nnähtävänä. Hänen hopeanharmaat hiuksensa ympäröivät hänen hienoa,\nnerokasta otsaansa, muistuttaen pyhimyksen sädekehää tahi kuninkaan\nkruunua.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Capdopont kykenemättä salaamaan liikutustaan,\njoka saattoi läsnäolevia pöyristymään, on toinenkin syy miksi olen\nSaint-Irenéehen tullut, kuin pyytää anteeksi herra apotti Ternisieniltä\nja paheksua hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ja yliseminaarin\nylijohtajan keskinäisiä, ikäviä rettelöltä...\n\nHän vaikeni hetkeksi.\n\n-- Ja mikä sitten? kysyi Mical vilkkaasti.\n\nApotti Capdepont kohotti pitkät, mustat silmäripsensä, joiden alla\nsilmät paloivat kuin kotkalla, ja näytti kokoavan ajatuksiaan.\n\n-- Rukoilemme teitä puhumaan, herra varapiispa, jatkoi siveysopin\nprofessori, jonka selkää kylmät väreet karmivat.\n\n-- Puhukaa! puhukaa! lausuivat kaikki suut, jotka samoin kuin kaikki\nsilmätkin olivat Rufin Capdepont'iin tähdättyinä.\n\nSilloin hiippakunnan varapiispa, niin hitaasti kuin olisi hän tahtonut\nlukea jokaisen luvun, lausui seuraavat sanat:\n\n-- Hyvät herrat, toinen syy, joka minun on johdattanut tuomiokirkkoon,\nperustuu samoin kuin ensimäinenkin parannuksen haluun... Olenko\ntodellakin arvollinen siihen korkeaan toimeen, johon Jumala on minun\nkutsunut?... _Domine, non sum dignus_... [Herra, en ole arvollinen...]\nVeljeni, ystäväni, lapseni, sillä joukossanne on muutamia nuoria, joita\nrakastan kuin isä, saadessani tänä aamuna tietää, että olen nimitetty\ntämän hiippakunnan piispaksi...\n\n-- Sinä siis olet! keskeytti Mical, joka ei voinut pidättää tätä\nhuudahdusta.\n\n-- Minä en ajatellut kuin yhtä asiaa, tulla itkemään virheitäni, tulla\nnöyryyttämään itseni alttarien juurella.\n\n-- Eläköön hänen ylhäisyytensä! huudahti Mical innostuneena.\n\n-- Eläköön hänen ylhäisyytensä! toistivat kaikki hiippakunnan papit.\n\nArkkipappi Clamouse oli samassa hetkessä vapautunut apotti Ternisien'in\nkäsivarresta ja esteettä saapunut Capdepont'in luokse.\n\n-- Eläköön hänen ylhäisyytensä! änkytti hän voimainsa viimeisillä\njätteillä... Mitä jos laulaisimme _Te Deum_ [Kiitosvirren], lisäsi hän.\n\n-- Ei vielä, hyvät herrat, keskeytti apotti Lavernède, jonka myrskyä\nennustava ääni kaikui sakastissa torven tavalla.\n\nLormières'in uusi piispa heitti viholliseensa syvän katseen. Tuntien\nettä taistelu oli tulossa, ajatteli hän vaan varustautua tuolla\njärkähtämättömällä tyyneydellä, johon hän niin taitavasti oli\npukeutunut, ja jossa hän päätti pysyä.\n\nKenties apotti Capdepont, huolimatta kaikista suurista varustuksistaan\nja voimainsa ponnistuksista, katui lähteneensä piispanpalatsin suojista\nja antautuneensa tähän uuteen seikkailuun. Asia oli se, että saadessaan\nBonnardot'in allekirjoittaman sähkösanoman Parisista, oli hän ikäänkuin\nhurmaantunut ja rientänyt Pyhää Irenéetä kohti ilman päämäärää,\nilman tarkoitusta, tietämättänsä, tuon ihmisluonteen itsekkään\ntunteen työntämänä, joka vaatii meitä huutamaan onneamme muille,\nmasentaaksemme, nöyryyttääksemme heitä. Eikö voittomme ole ympäristömme\nnöyryyttämistä? Onhan niin suloista, kun onni suo meidän näyttäytyä\njulmana ja herättää kateutta!\n\nVasta tunkeutuessaan tuomiokirkkoon kokoontuneen ihmisjoukon läpi,\nselvesi hän huumauksestaan ja palasi järkiinsä. Häntä halutti paeta.\nMutta se oli mahdotonta, hänet oli jo varmaankin huomattu.\n\n-- Minä menen sinne, arveli hän, kiinnittäen silmänsä sakastin ovelle,\nmutta minä käyttäydyn piispana.\n\nJa nyt, vankilan saarnaajan ryntäessä taistelukentälle vihoittamaan,\npuremaan häntä, rauhoitti hän tuimistuvaa luonnettaan tällä suloisesti\nkutkuttavalla ajatuksella:\n\n-- En ole enään apotti Capdepont, olen hänen ylhäisyytensä Rufin.\n\n-- Hyvät herrat, apotti Lavernède on oikeassa: en ole vielä piispa.\nMitätön maallinen valta on minut nimittänyt, mutta pyhä isä, jolla on\nkaikki valta, ei vielä ole minua valinnut. Minä rukoilenkin siis teitä\nyhdistämään rukouksenne minun rukouksiini, jotta Jumala valaisisi\npaavia piispanne valitsemisessa.\n\n-- Paavi, olkaa siitä varma, on tietävä elämänne vähäpätöisimmätkin\nyksityiskohdat, keskeytti vankilan saarnaaja.\n\n-- Aijotteko ruveta syyttäjäkseni, herra Lavernède?\n\n-- Minä ilmoitan teille ennakolta, että yksi ääni on kohoova teitä\nvastaan Israelissa.\n\n-- Te olette siis leppymätön?\n\n-- Ettekö tekin ole sitä ollut, kymmenen vuotta hänen ylhäisyyttään\nde Roquebrun'ia -- _piispa Roquebrun'ia_ kohtaan, miksi häntä\nylenkatseellisesti sanoitte.\n\n-- Herra! huudahti Capdepont, jonka tyyneys äkisti alkoi horjua.\n\n-- Eilen jo sanoin, ett'en teitä vähääkään pelkää, vastasi vankilan\nsaarnaaja, tempaisten itsensä irti papeista, jotka koittivat häntä\npidättää, ja astui suorana varapiispaa vastaan.\n\nTämä, jonka paha luonto uudelleen virkosi, painoi silmänsä alas,\nett'ei hänen tarvitsisi nähdä vihollistaan. Ei tiedä, ehkä hän pelkäsi\nolevansa liian heikko vastustamaan julmaa haluansa heittäytymään hänen\npäälleen ja pieksemään häntä. Olihan Mical väittänyt Capdepont'in\ntoisinaan ryntäävän esiin kuin sokea voima. Mikä taistelu siitä\nsyntyisikään, jos Harris'in vuorelainen, jota tyydytetty kunnianhimo\nhetkeksi oli rauhoittanut, ei enään voisi pitää ohjaksissa\nintohimojansa, vaan ne pääsisivät irti kuin raivoisat metsäeläimet,\nkita ammollaan ja kynnet leveällä!\n\nTällä hetkellä Rufin Capdepont silminnähtävästi taisteli elämänsä\nraivokkaimman taistelun kapinoivia himojansa vastaan. Hänen vankat\npolvensa nytkähtivät suonenvedontapaisesti viitan alla. Hänen kätensä\npusertuivat voimakkaasti nyrkkiin, ikäänkuin vahvaksi nuijaksi.\nRaivon tuli vääristeli kuvapatsasta, jonka sopusuhtaisia piirteitä\näsken ihailimme, ja näytti nyrjähyttäneen sitä. Urhomme ylpeä pää\npainui hänen rinnoilleen, joten ei kukaan voinut heittää silmäystä\nvallankumoukseen hänen kasvoissaan. Mitä liikkui hänessä?\n\nViimein varapiispa kohotti kauniin otsansa ja näytti kaikkein\nkummastukseksi tyynet, melkeinpä hymyilevät kasvot. La Bruyère on\nkirjoittanut: _Ei mikään niin virkistä mieltä kuin tieto, että olemme\nvälttäneet tuhmuuden_. Rufin Capdepont'in rauhalliset kasvot näyttivät\ntodellakin virkistyneiltä. Hän oli voittanut oman itsensä.\n\n-- Herra Lavernède, mitä olen teille tehnyt, kun niin minua vainootte?\nkysyi hän kyynelten tukahuttamalla äänellä.\n\n-- Minulle ette mitään; mutta te uhkaatte kirkkoa.\n\n-- Kirkkoa, jonka eteen, olen valmis kuolemaan!\n\n-- Ja elämään, lisäsi vankilan saarnaaja pisteliäästi. Capdepont\nkalpeni ja ikäänkuin pyörtymäisillään nojausi hän äkisti Micalin\nkäsivarteen, jota hän voimakkaasti pusersi. Hän oli neuvotonna. Hän\noli tuhlannut kaiken tarmonsa ja, tuntien olevansa voimaton kauvemmin\nnäyttelemään nöyrän uhrin osaa, tahtoi hän apua. Hänen verensä kuohui\nmeren tavalla hänen rinnassaan. Aallot uhkasivat temmata hänet\nmukanaan. Mical, taitava, kavala, kekseliäs Mical käsitti sen tulisen\ntavan, jolla hän oli häneen tarttunut. Häntä täytyi pelastaa.\n\n-- Hyvät herrat, lausui hän, hänen ylhäisyytensä Capdepont on sairas...\nMinä tunnen lähestyvän taudin kohtauksen oireet, jonka alaisena\nhän on ollut jo pari päivää... Hänen ylhäisyytensä kaipaa lepoa...\nHänen ylhäisyytensä on vastaanottava teidät aivan pian... -- Herra\napotti Turlot, juoskaa ilmoittamaan veljelleni, tohtorille, että\nhän viipymättä saapuu piispanpalatsiin. Pahoin pelkään, että hänen\nylhäisyytensä tarvitsee hänen hoitoaan. Menkää sukkelaan...\n\nHän tarjosi käsivartensa apotti Capdepont'ille, joka siihen nojautui\nmitä arvokkaammalla tavalla.\n\n-- Ystäväni, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa puolestani, toisti\nLormières'in uusi piispa, kulkiessaan pappien ohi, jotka häntä\nsilmäilivät liikutettuina ja osanottavaisina.\n\n-- Mikä ilveily! ei Lavernède voinut olla mutisematta.\n\nCapdepont kuuli sen, mutta hänen kumartunut asentonsa ei sitä ilmaissut.\n\n-- Arvoisat isäni, sanoi hän matalalla äänellä, kääntyen munkkien\npäällikköjen puoleen, jos kirjoitatte Roomaan, rukoilkaa\nkunnioitettavia kenraalejanne ilmoittamaan pyhälle isälle, että\nterveyteni on mitä huonoin ja että epäilen jaksavani kantaa\npiispanviran raskasta taakkaa, Katsokaas! sairaus ahdistaa henkeäni;\nmutta minä olen kuoleva katse kääntyneenä Pietarin istuinta kohti,\njolle aina uhraan sydämeni rakkauden ja mieleni nöyryyden.\n\nSillä välin suuri osa kaupungin pappeja, jotka eivät tarvinneet\narkkipappi Clamousen yllytystä, seurasivat tuomiokirkon poikki kipeätä\npiispa raukkaa, joka pakeni vankilan saarnaajan hyökkäyksiä.\n\nTullessaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisalttarin eteen,\nmissä muutamat vahakynttilän pätkät, levittäen värähtävää valoa,\nolivat sammumaisillaan hopeaisiin kynttilänpiippuihin, Rufin Capdepont\npysähtyi. Hän kumarsihe ja sitten teki hän arvokkaasti ristimerkin.\nTämä teeskentely piispansauvan ja hiipan edessä, joita hän niin\nsuuresti oli himoinnut, oli Lavernède'n mielestä häväistystä. Hän ei\nenään sitä kestänyt, ja tämä huuto pääsi hänen huuliltaan:\n\n-- Kain, kussa on Habel sinun veljes?\n\nMutta Rufin Capdepont, jota Mical likisti yhä lujemmin, ei vastannut\nmitään tähän julmaan syytökseen. Hän nojautui vaan hiukan paremmin\nuskollisen palvelijansa käsivarteen, ja poistui Pyhästä Irenée'stä\nhoiperrellen. Kun ei Rooma vielä ollut ryhtynyt mihinkään toimeen eikä\nhallituksen nimitys vielä ollut varma, ei tämän uuden Sixtus viidennen\naika vielä ollut tullut heittää kainalosauvaansa, oikaista itseään koko\npituudeltaan ja pakoittaa vihollisiansa kunnioitukseen ja pelkoon.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nKarku.\n\n\nPienessä Corbières-vuorten kaupungissa syntyi suunnaton melu. Hurskaat\nihmiset, joita varapiispa aikoja sitten ylhäisellä, yksinvaltaisella\nkäytöstavallaan oli painanut tahtonsa alle, kulkivat ovelta ovelle\nlaulaen puoliääneen kuten pääsiäisaattona:\n\n-- Halleluja! herra apotti Capdepont on Lormières'in piispa. Halleluja!\nhalleluja!\n\nMutta häntä itseään ei missään näkynyt. Mical, joka piti vahtia\nviraston ovella, antoi aina saman vastauksen uteliaille papeille ja\nmaallikoille, jotka joka päivä täyttivät piispan-palatsin pihan,\npyytäen onnitella hänen ylhäisyyttään:\n\n-- Hänen ylhäisyytensä on sairas; lääkäri on kieltänyt häntä\nvastaanottamasta ketään.\n\nTuskin tämä lahjomaton vanginvartija, joka odotti varapiispan virkaa\nitselleen samalla kuin piispan hiippaa ystävälleen ja puolusti toisen\netua valmistaakseen omaansa, tuskin hän salli Capdepont'in esiintyä\njuhlassa, jonka paroni Thévenot, Pariisista palattuaan, antoi Arbouse'n\nvarrella olevassa palatsissaan poikansa entisen opettajan kunniaksi.\nUusi piispa käyttäytyi muuten siellä erinomaisen varovaisesti.\nTurhaan paronitar ja parooni, riemuissaan siitä, että olivat _tehneet\npiispan_, yllyttivät häntä kaikin tavoin pitämään jonkinlaista puhetta,\njoka olisi tuottanut kunniaa tälle talolle, johon hän muinoin oli\ntullut niin köyhänä, nöyränä ja alastomana. Capdepont ei sekaantunut\nmaallikkovieraiden joukkoon, jossa rouva Thévenot turhamaisuudessaan\ntoivoi näkevänsä hänen loistavan, vaan heitettyään salaisen silmäyksen\nvalkorintaiseen joukkoon ja huomattuaan kreivi Castagnerte'n ylpeät\nja ivailevat kasvot, vetäytyi hän arkkipappi Clamouse'n, apotti\nTurlot'in, Mical'in ja muutamain muitten hengellisten seuraan, jotka\nolivat tulleet hänen mukanaan, päättäen olla erkanematta heistä. Tässä\nystäväparvessakin puhui hän ainoastaan vähän: pari sanaa kurjasta\nterveydestään ja yhden lauseen pyhästä isästä, jota hän kunnioitti ja\nihaili... Siinä kaikki.\n\nNäin käyttäytyessään Capdepont ajoi oman etunsa asiaa. Ei hän\ntodellakaan ollut milloinkaan ennen ollut niin monien paulojen\nympäröimänä eikä milloinkaan hänen vihollisensa olleet vimmatuimmin\nhäntä vastaan taistelleet, kuin nyt. Apotti Lavernède, jonka viha\njohtui hänen syvästi loukatuista luonnollisista tunteistaan, ei ollut\nainoastaan kiihoittanut koko paperitehdaskaupungin herra Bonnardot'in\nsuosikkia vastaan, vaan joka päivä hän yhä enemmin vierotti hänestä\nluostarikaupunginkin. Kreivi de Castagnerte hallitsi siellä rajattomana\nvaltijana ja piti huolta kapina-hengen leviämisestä.\n\nPian kaupungin vihamielisyys kävi niin ilmeiseksi, ettei Capdepont,\njoka pelkäsi kohdata vaikka minkälaisiin mielenosotuksiin kykeneviä\npaperitehtaan työmiehiä, enään uskaltanut lähteä yliseminaarista\npiispanpalatsiin, mihin hiippakunnan asiat joka aamu hänet kutsuivat.\n\nHelposti ei Harros'in raivostunut vuorelainen suinkaan tyytynyt\ntähän erakkoelämään ja monta kertaa kajahti Minimein luostari,\njonka yksinäisissä suojissa hän Mical'in seurassa synkkämielisenä\nastui, huudoista, joihin loukkaukset hänen luonnettaan, arvoaan ja\nkorkeata asemataan kohtaan hänet pakoittivat. Mutta miksi kiusata\nyleistä yllytettyä mielipidettä? Jottei kadottaisi hiippaa, jonka hän\noli päähänsä laskemaisillaan, täytyi tämän kesyttömän miehen oppia\nvoittamaan oman itsensä, odotellen sitä aikaa, jolloin hän saisi\nankaralla kädellään masentaa vihollisiaan, ja pakoittaa heitä armoa\nrukoilemaan.\n\nMutta jos apotti Lavernède'n oli onnistunut laskea kauhean\nCapdepont'in ohdakevuoteelle, ei hän itsekään levännyt ruusuilla.\nLormières'issä sujui kaikki parhaaksi; mutta Roomassa?... Sieltä ei\nollut tullut minkäänlaista tietoa. Melkein kuukausi sitten olivat\nDominikaanimunkkien priiori ja Kapusiini- sekä Maristomunkkien\npäälliköt lähettäneet kirjoituksensa, mutta vastausta ei kuulunut.\nEikö aijottu ensinkään ottaa huomioon niin mahtavain ja arvokkaiden\nhenkilöiden allekirjoittamia asiakirjoja.\n\nOnnettomuuden lisäksi herkkäluontoinen apotti Ternisien, vaikka hän\noli päättänyt palata Tivolin luostariin, viivytteli milloin milläkin\nverukkeella lähtöänsä Roomaan. Vihaten kaikkia riitoja ja taisteluja,\najatteli nuori pappi vavisten raskasta tointa, joka hänelle varmaan\nannettaisiin ja toivoen jotenkin siitä pelastuvansa, odotti hän.\nTosin hän sielussaan ja omassatunnossaan ei pitänyt Capdepont'ia\npiispanvirkaan kelvollisena. Hän olisi toivonut kirkon kunnian tähden,\nettä voimakas käsi olisi tarttunut häntä kaulukseen ja säälittä\ntyöntänyt hänet kauvas siltä arvoasteelta, jolle hän pyrki. Mutta\nitsessään hän ei tuntenut tarmoa eikä tahtoa ruveta tuoksi kädeksi,\njoka ajaisi temppelistä viekkaan, ylpeän, kostonhimoisen varapiispan...\n\n-- Lähteä täytyy! sanoi hänelle eräänä aamuna vankilan saarnaaja, joka\näkkiarvaamatta tuli hänen luokseen kasvot vihan punoittamina.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä on tekeillä?\n\nMinä tulen isä Trézel'in luota. Vaikk'en tuota jesuiittaa kärsi,\nenkä suuresti toivo häntä puolellemme, kävin kumminkin hänen luonaan\npyytämässä häntäkin jotakin yrittämään, jotakin kenraalinsa avulla.\n-- Varmaa on, sanoin itsekseni, saadakseni rohkeutta astumaan Pyhän\nStanislaus Kotska'n opistoon, että Capdepont sortuisi, jos minun\nonnistuu nostaa kristikunnan mahtavimman veljeskunnan häntä vastaan...\n\n-- Ja jouduitte karille?\n\n-- En ainoastaan joutanut karille tämän viekkaan isän luona, mutta\nkun olin onnistunut aika viekkaasti -- häpeäkseni tunnustan sen --\nvetää häntä nenästä, niin luulen käsittäneeni hänen salavihkaisesta\npuheestaan, ettei Rufin Capdepont'in asiaa Roomassa tutkitakaan...\n\n-- Kenen siis?\n\n-- Minun ja varsinkin teidän, rakas ystäväni.\n\n-- Minun asiaani! huudahti apotti Ternisien kalveten.\n\n-- Paavillisessa virastossa on hämmästyksellä nähty erään nuoren papin\nnimen sekaantuneena Lormières'in surkuteltaviin riitajuttuihin, papin,\njoka oli jättänyt kauniin muiston Roomaan, jota hänen ylhäisyytensä\nkardinaali Maffeï oli kunnioittanut ystävyydellään ja jota itse pyhä\nisä suvaitsi kunnioittaa muutamilla suosionosotuksilla. -- Siihen\ntapaan puhuu isä Trézel, tietysti kertaakaan katsoen teitä silmiin!\n\nApotti Ternisien raukka ei voinut tointua hämmästyksestään.\n\n-- Se on liikaa! äännähti hän, tehden tuiman liikunnon.\n\n-- Kas siinä käännös, jonka ovat aikaansaaneet nuo kolme eroomatonta,\nCapdepont, Mical ja pyhän Stanislaus Kotskan ylijohtaja, sillä noita\nkolmea nimeä ei enään saa eroittaa... Onpa tämä mainiota, varapiispa on\nmuuttunut uhriksi, ja herrat Lavernède ja Ternisien tämän onnettoman ja\nitseään puolustamaan kykenemättömän panettelijoiksi! Säälittäähän minua\ntoki!... Oh! katolinen kirkkoraukka!... Ellen uskoisi vanhurskasta\nJumalaa olevan!...\n\nVankilan saarnaaja loi taivaaseen katseen, joka puhui hänen sielunsa\nsyvästä ahdistuksesta.\n\n-- Jumalalla ei ole mitään osaa paholaisen keksimissä vehkeissä, arveli\nTernisien, jolla oli pyhimysten yksinkertainen, vahva usko.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\n-- Älkäämme lannistuko, ystäväni, jatkoi Lovernède päättävän\nnäköisenä. Jumalan ja hänen kirkkonsa tähden tulee meidän loppuun asti\ntaistella... Lähtekää... Roomassa tapaatte kardinaali Maffeïn, joka\nodottamattomaksi onneksemme on määrätty Capdepont'in asiaa tutkimaan.\nKardinaali tuntee teidät, hän kuuntelee teitä, ja te selitätte\nhänelle kaikki. Te tiedätte mitkä hellät siteet pidättävät minua\nLormierès'issa; no niin! jos minulla olisi Italiassa tuttavuuksia,\njoista riippuisi ratkaiseva päätös, jättäisin äitini, ja lentäisin\nauttamaan kirkkoa, tuota toista äitiä, jota rakastamme uskollisina ja\nmustasukkaisina poikina...\n\n-- Minä lähden huomenna.\n\n-- Kiiruhtakaamme. Herra de Castagnerte, jonka tapasin Saint-Frumensen\nkadulla, luulee, että Capdepont on aikoja sitten lähtenyt\nLornières'ista. Mical yhä vaan vartioi yliseminaarin ovea, eikä hänen\nveljensä, lääkäri unohda käydä joka päivä Minimein luostarissa. Mutta\nse on Capdepont'in poissaolon salaamiseksi keksitty ilveily... Useita\nviikkoja sitten kohtasi muuan talonpoika lähiseuduilta, kulkiessaan\nyöllä vuoripolkua, korkeakasvuisen papin, joka astui kiireesti, puhuen\nitsekseen ja hurjasti liikutellen käsiään. Se oli varmaan Capdepont.\nTahtoen salata lähtöään, on hän Jalkasin mennyt jollekin etäämmälle\nasemalle. Minne lähti hän? Epäilemättä Pariisiin kiusaamaan paavin\nlähettilästä, yllyttämään kaikkia ystäviään toimimaan...\n\n-- Minä lähden tänä iltana, lausui Ternisien tarmokkaasti.\n\n\n\n\nXXV.\n\nKardinaali Maffeï.\n\n\nHänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri saapui Roomaan\nelokuun keskivaiheilla, Neitsyt Marian taivaaseen astumisen juhlan\naattona. Hän otti asunnon pyhän Andrean della Vallen luostarissa,\njossa hänellä oli monta ystävää, ja levähti siellä muutamia päiviä.\nToinnuttuaan hiukkasen matkansa vaivoista ja kerättyään itselleen\nkylläksi rohkeutta, ohjasi hän viimein, eräänä iltapuolena, askeleensa\nLeoniiniseen kaupungin-osaan ja kolkutti kardinaali Maffeïn asunnon,\nCandiapalatsin portille.\n\nApotti Ternisien ei kauvan odottanut.\n\nRikkoen seuraelämän sääntöjä vastaan, joita muuten tarkasti noudatetaan\nnäiden ylhäisten prelaattien luona, missä kaikki tapahtuu juhlallisesti\nkuin kirkossa, tuli hänen eminensinsä itse noutamaan häntä etehisen\npenkiltä.\n\n-- Rakas lapseni, rakas lapseni! sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï,\nsyleillen häntä hellästi.\n\nNuori pappi seurasi tykyttävin sydämin kardinaalia avaraan suojaan,\njota hän piti työhuoneenaan.\n\nHänen eminensinsä kardinaali Maffeï oli noin seitsemänkymmenen viiden\nvuoden vaiheilla oleva vanhus. Hän oli hieman köyryssä, mutta kumminkin\nsaattoi huomata hänen olleen pitkäkasvuisen miehen. Hänen melkein\ntäydellisesti kalju päänsä oli väriltään kuin sileää, kiiltävää\nnorsunluuta. Muutamat harvat karvat korvien ja niskan kohdalla,\nmuistuttivat hänen entistä luostarillista tointaan, sillä hän oli ollut\nTivolin fransiskaanimunkkien apotti. Hänen teräväkulmaiset kasvonsa,\njoita hallitsi nenä, isohko ja pitkä kuin pyhällä Kaarle Borromee'lla,\nolivat kalpeat, ja ilme niissä oli askeetillisen kylmä, mahtavan\narvokas. Hän astui verkalleen, kuten purppuran kantajain tulee.\n\nKardinaali osoitti Ternisien'ille istuinta ja istuutui.\n\n-- Viimeinkin palaatte meille takasin, sanoi hän hyväntahtoisesti.\n\n-- Ja ainiaaksi, Eminensi.\n\n-- Sen parempi. Teitä on paljon kaivattu Tivolissa. Kun tänä aamuna\nkerroin tulostanne Fransiskaanimunkkien kenraalille, joka kävi minua\ntervehtimässä, näytti hän tuosta oikein ilostuvan.\n\n-- Teidän Eminensinne oli siis ennakolta saanut tietää tulostani tänne?\nkysyi Ternisien, joka oli liian vilpitön salaamaan hämmästystään.\n\n-- Enkö minä siis tiedä kaikki, mitä kristikunnassa tapahtuu? vastasi\nkardinaali hymyillen.\n\n-- Mutta minä en ollut kirjoittanut kellekään...\n\n-- Entä sakarisormeni? sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï, kohottaen\nkaunista, valkoista papinkättään... Ei! eilen vasta sain jesuiittain\nluona _Gesù_-kirkossa tietää, että olitte saapunut tahi olitte\nsaapumaisillaan Roomaan.\n\n-- _Gesùssa!_... Ah! ymmärrän, itse Trézel...\n\n-- Sen niminen se Isä todellakin oli, jonka pitkää kertomusta\nLormières'in pappien otteluista minulle luettiin... Mutta, rakas\nlapseni, teidänkin nimenne mainittiin usein tässä käsittämättömässä\nkirjoituksessa... Näyttää siltä kuin olisitte nostaneet kapinaa\nystävänne... ystävänne... Auttakaapas minua...\n\nApotti Lavernèdeko?\n\nNiin juuri, apotti Lavernède'n kanssa... Mikä tulinen mies tuo apotti\nLavernède on!...\n\n-- Ette erehdy, teidän ylhäisyytenne, ystäväni apotti Lavernède vihaa\nkiivaasti syntiä, eikä hän siinä kohden voi hillitä itseään. Minä,\njolla ei ole hänen rohkeuttaan, olen usein nuhdellut häntä, että hän\nliian kiihkoisesti ajaa takaa pahuutta. \"_Saatatte vielä itsellenne\njonkin ikävän selkkauksen_\", sanoin hänelle satakertaa. -- Totta\npuhuen, en luullut itseäni niin hyväksi ennustajaksi.\n\nKardinaali silmäili apotti Ternisien'iä tämän tulisesti puhuessa. Kun\nhän oli päättänyt, katseli hän häntä yhäti tarkasti.\n\n-- Olkaa varoillanne, apotti hyvä, sanoi hän, minulla on tarkat tiedot\nsiitä mitä Lormières'issä on tapahtunut. Ystävänne väärän käytöksen\nkaunistamiseksi ei tarvita...\n\n-- Jos Teidän Eminensinne suvaitsee minun tosiperäisesti kuvailla...\n\nOnnettoman Ternisien'in ääni tukkeutui ja suuria kyyneliä vierähti\nhänen poskilleen.\n\nKardinaaliin, vanhaan valtiomieheen, jonka sydän ajanpitkään oli\nkuivettunut valtiotoimien käsittelyssä, ei tämän nuoren sydämen\nliikutus mitään vaikuttanut. Hän viittasi kohteliaasti hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun'in entistä sihteeriä puhumaan, eikä lausunut\nsanaakaan.\n\nSilloin apotti Ternisien alkoi kertoa hänen ylhäisyytensä de\nRoquebrun'in vaikutuksesta piispana ja apotti Rufin Capdepontin\nuppiniskaisesta vastuksesta. Hän ei unohtanut mitään kuvaillessaan\nsuojelijansa, ystävänsä pitkää martyyriaikaa. Vieläpä hän monta\nkertaa sanasta sanaan toisti Capdepont'in tuimia ja röyhkeitä\npuheita. Uskalsipa hän sanoa häntä Lormières'in viimeisen piispan\nteloittajaksikin.\n\nKardinaali kuunteli liikkumattomana, puhekumppaniinsa kääntyneenä,\nettei sanaakaan joutuisi hukkaan.\n\nTurhaan tämä tuon tuostakin vaikeni, koittaen lukea hänen Eminensinsä\npiirteissä jotain jälkeä siitä liikutuksesta, jonka vallassa hän\nitse oli; mutta tämän tarkkaavaisen ja maltillisen vanhuksen\nläpitunkemattomat, ikäänkuin jähmettyneet kasvot eivät puhuneet mitään\nhänen syvemmistä tunteistaan.\n\nVaikka tämä pahaa ennustava äänettömyys vaivasi nuorta pappiamme,\njatkoi hän rohkeasti, sillä hänen kunniansa samoin kuin myöskin apotti\nLavernède'nkin kunnia oli vaarassa. Pian joutui hän kertomuksessaan\nhänen ylhäisyytensä de Roquebrunin'in ruumisarkkuun ja kauhistuttavaan\nkohtaukseen piispanpalatsin pihalla tuomiokapitulin ja Lormières'in\npapiston läsnäollessa. Tällä kertaa kohotti kardinaali hiukan päätään\nja tarkasti terävästi Ternisien'iä.\n\n-- Onko asia todellakin niin, kuin minulle sen olette kertoneet? kysyi\nhän vakavasti.\n\n-- Vakuutan sen Jumalan edessä!\n\n-- Hyvä, minä uskon teitä... Jatkakaa.\n\n-- Minulla ei ole enään mitään lisättävänä, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Anteeksi... Te ette kerro minulle viimeistä kohtausta tässä pienessä\nnäytelmässä, joka, sen myönnän, ei ole kaunis, mutta ei kumminkaan\nniin kauhea kuin te Lormièresissä kuvittelette. Se kohtaus, jonka\ntahdon saattaa teidän muistoonne on se, missä apotti Lavernède keskellä\nPyhän-Irenéon tuomiokirkkoa rohkeni vasten varapiispan kasvoja heittää\nhyvin vaikeasti todistettavan syytöksen, että hän on murhannut hänen\nylhäisyytensä de Roquebrun'in.\n\nPiispavainajan ruumis-alttarin ääressä tuli apotti Lavernède\nhuutaneeksi. \"Kain, kussa on Habel sinun veljes?\"\n\n-- Se näyttää minusta riittävän, enkä minä muuta sano.\n\n-- Taistelun kiihko voinee kenties selittää...\n\n-- Ei... Muistakaa muuten, että kun apotti Lavernède siihen määrään\nsolvaisi hiippakunnan varapiispaa, oli tämä jo nimitetty piispaksi,\nseikka, jonka olisi pitänyt tehdä hänet pyhäksi jokaisen silmissä.\nPapillisen arvojärjestyksen kunnioitus tulee aina olemaan yhtenä kirkon\npylväänä.\n\n-- Teidän Eminensinne sallinee minun huomauttaa, ettei apotti\nLavernède'n eikä muittenkaan mielestä maallisen vallan määräys\nilman minkäänlaista hengellistä valtuutta, tee piispaa, vaan että\nsen tekee kanooninen nimitys. Ystäväni ei siis luullut, että samana\naamuna Pariisista tullut sähkösanoma vapauttaisi apotti Capdepontia\nvastaamasta siitä, mitä ennen oli tehnyt.\n\n-- Ystävänne oli väärässä. Me, jotka allekirjoitamme konkordaatteja,\nsopimuksia, maan kaikkein hallitsijain kanssa, tiedämme mitä meidän\ntulee ajatella maallisesta vallasta; mutta me olemme kaukana\nosoittamasta sille pienen Lormières'in papin ylpeää ylenkatsetta.\nEpäilemättä eivät pohjoisesta ja etelästä tulevat piispanehdokkaat ole\nkaikki yhtä otollisia pyhälle isälle. Kuitenkin tuntee hänen pyhyytensä\nhyvin tarkasti kirkon aseman ja ani harvoin on hän hyväksymättä\nhallitsijain vaalia... Herra Lavernède on älykäs; hän tietää siis\nkyllä, että pyhän istuimen täytyy olla erityisesti varovainen Ranskan\nsuhteen ja sittenkin on hän uskaltanut panna alkuun häväistysjutun,\njoka, ellei apotti Capdepont'in viisaus olisi tullut avuksi, olisi\njohtanut mitä ikävimpään riitaan Pariisin ja Rooman välillä.\n\nNämät viimeiset sanat lausuttiin hiukan tuimalla äänellä, joka sisälsi\nnuhteen apotti Ternisienille. Nuori pappi käsitti sen ja tunsi äkkiä\njähmettyvänsä.\n\nSanomme vielä kerran, ettei hänen ylhäisyytensä Roquebrun'in entinen\nsihteeri ollut luotu taistelua varten. Kun hänestä itsestään, hänen\nystävästään, jonka asiaa hän jalomielisesti piti omanaan, keksittiin\nhäpeällisiä syytöksiä, joutui hänen oikeudentuntonsa kapinaan ja hän\nolisi saattanut lausua muutamia hyvinkin teräviä sanoja. Mutta kun\nkaikki ponnisteleminen oli turhaa, kun vääryys riemuitsi, ei hänelle\njäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä. Näin arat tahi liiaksi rauhaa\nrakastavat luonteet luopuvat jaloimmistakin asioista ja jättävät\nhelpon voiton pahojen käsiin. Kun rajattomasti ihailemme itseämme tahi\nJumalaa, syntyy siitä usein samanpitävät johtopäätteet.\n\nKauhistuneena kardinaalin käsitystavasta väjyi Ternisien nyt vaan\nensimäistä tekosyytä, joka sallisi hänen kunnialla peräytyä. Oh! kuinka\nmielellään jättikään hän tämän häijyn maailman ja pakeni Tivolin\nyksinäisyyteen! Tätä ajatellessaan, nuori fransiskaanimunkki, jolta\ntutustuminen inhimillisten intohimojen katkeruuteen oli vienyt kaiken\nrohkeuden, jo mielessään nautti uskonnollisen elämän kaikkia suloja\nyksinäisestä luostarikammiossa, keskellä erämaata. Oh! olemattomaksi\ntuleminen!...\n\nHänen ylhäisyyttänsä Maffeïta, jonka tutkiva silmä seurasi tuon häntä\nvastapäätä istuvan heikon miehen vaihtelevia mielentiloja, liikutti\nsäälintunne. Hellästi tarttui hän hänen käsiinsä ja pudisti niitä.\nTästä kosketuksesta katkeraan tuskaan sortunut Ternisien kavahti\nikäänkuin unesta, ja hämillään pitkästä äänettömyydestään änkytti hän:\n\n-- Luulette siis, teidän ylhäisyytenne, että hänen pyhyytensä vahvistaa\napotti Capdepont'in piispannimityksen?\n\nKardinaali nousi vilkkaasti.\n\n-- Vai niin! huudahti hän ivansekaisella suuttumuksella, jos\nLormières'issä, viheliäisessä kauppalassa maailman rajamailla,\nmuutamien hiippakunnan pappien ja munkkien on onnistunut omaksi\ntyydytyksekseen saada apotti Capdepont'in tulisen, kenties liiankin\ntulisen luonteen hurjistumaan, pitäisi kirkon sentähden menettää\nne suuret edut, mitkä tämä sama, sen kasvattama, muodostama ja\nhillitsemä luonne voipi sille tuottaa? Joudun todellakin, hyvä herra,\naivan ymmälle niiden ihmisten vaateliaisuudesta, jotka teidät ovat\nlähettäneet. Kylläpä ollaan merkillisen julkeat!... Ja mistä ajasta\nalkaen ovat yksinkertaiset papit ruvenneet sekaantumaan asioihin, jotka\nkuuluvat yksinomaan pyhälle isälle tahi niille, joille hän on uskonut\nniiden suorittamisen? Se on pappisvallan täydellinen mullistus...\nJos te, ranskalaiset, rakastatte vallankumousta, niin me roomalaiset\nvihaamme sitä kaikesta sydämestämme, me emme antaudu selkkailuksiin,\nvaan tahdomme itsepintaisesti jäädä liikkumattomina kivelle, _super\npetram_, jonne Jumalan käsi meidät on asettanut... Tietäkää, herra\napotti, että hallituksenne ehdokas Lormières'in istuimelle tulee\nkirkkosääntöjen mukaan virkaansa vahvistetuksi. Ei sen vuoksi, että\ntahtoisimme olla myöntyväisemmät keisarillenne, kuin meille sopii,\nkeisarille, jonka tarkoituksena, niinkuin hyvin tiedämme, ei ole mikään\nmuu kuin alentaa piispanvallan merkitystä Ranskassa, toivoen voivansa\nsitä helpommin hallita, kun se on laskettu kelvottomien miesten\nkäsiin; vaan sen vuoksi, että paavin lähettiläs Pariisissa ja muutkin\novat esitelleet meille herra apotti Capdepont'ia erinomaisen etevänä\nja jaloavuisena pappina. Hänellä on ennen kaikkea avu, johon kirkon\ntäytyy panna arvoa näinä aikoina, jolloin maallinen valta on noussut\nrohkeutensa, kavaluutensa ja ilkeytensä kukkulalle, hän on rohkea tuo\nCapdepont, siinä on viimeinkin oikea _luonne_. Suokoon taivas, että\npiispansauva aina joutuisi yhtä voimakkaisiin ja uskollisiin käsiin!\n\n-- Uskallanko huomauttaa, Teidän Eminensinne, että tämä uskollisuus\npyhää istuinta kohtaan on hyvinkin uutta, sillä ennen...\n\n-- Se on erehdys, Lormières'in varapiispa on alistunut maallisen\nvallan alle, mutta hän ei ole milloinkaan siitä pitänyt. Hänen\ntäytyi tulla piispaksi, Jumala, joka hänelle oli säätänyt tehtävän\nkirkossaan, oli aikoja sitten pannut \"_hänen lihaansa ja luihinsa_\",\nraamatun kuvaavien sanain mukaan, tiedon omasta voimastaan, ja jos\nhän, edistääkseen taivaalle otollista kunnianhimoaan, oli pakoitettu\nteeskentelemään taikka hiukan imartelemaan kirkollisasiain ministeriä,\nniin hän sydämessään tuomitsi ja ylenkatsoi sitä, jota valtiollisessa\nrengonkielessä, sanotaan _perustuslailliseksi vallaksi_. Hän näytti\ntodellakin taipuneen Pariisin vallan alle, mutta todellisuudessa\nnöyrtyi Rooman edessä; se oli Rooman hyväksi kuin hän nöyrtyi\nviekastelemaan, jopa... valehtelemaankin.\n\n-- Valehtelemaan, teidän ylhäisyytenne, valehtelemaan! huudahti\nTernisien kokonaan suunniltaan.\n\n-- No niin! mikä teidän on ja missä ahtaassa, naurettavassa\nmerkityksessä käsitätte tämän sanan? Oh! kyllä näkyy, että olette\nollut poissa tyköämme toistakymmentä vuotta! Ette siis enään ymmärrä\npuhettamme? Kirkko ei milloinkaan valehtele, herra apotti. Kirkko, joka\non totuus itse, ei voi valehdella. Mutta taistellessaan ensimäisinä\naikoina viimeisiä pakanallisia ruhtinaita, keskiaikana puoleksi\nraakalaisia kuninkaita ja meidän aikanamme koko maailmaa vastaan,\ntarvitsee, suorittaakseen jumalallista kutsumustaan, lakkaamatta\nketteryyttä ja taitavuutta... Kardinaalit Caprara ja Consalvi, joita\nRanskan eroittamista miettivä kenraali Bonaparte ahdisti, olivat\npakoitetut valehtelemaan hänelle useinkin, samoinkuin Napoleon III:n\njuonitteluihin takertunut Capdepont on hänelle valehdellut... Mutta\nminä kysyn, hyvä herra, valehdellaanko silloin, kun pelastetaan kirkko?\nvalehdellaanko silloin kun huolimatta ihmisistä, jotka ovat yltyneet\nkarkoittamaan Jumalaa maailmasta, käytetään apukeinoja, viekkautta ja\nverukkeita, vahvistamaan täällä maanpäällä Sen valtaa, joka on tie,\ntotuus ja elämä, \"_Ego sum via, veritas et vita_?\"\n\nApotti Ternisien oli tykkänään ymmällä. Kauhistuneen näköisenä katseli\nhän kardinaali Maffeïta, joka taas istahti.\n\n-- Ja miten onkaan tämä apotti Capdepont lahjakas! jatkoi vanha pappi\nkokonaan innostuneena. Jospa olisitte olleet Ranskalaisten Pyhän\nLudvigin kirkossa neitsyt Maarian taivaasen astumisen juhlassa,\nkuulemassa häntä!\n\n-- Mitä? Onko herra Capdepont Roomassa?\n\n-- Hän sai suuren kunnian pitää kiitospuheen neitsyt Maarialle\npyhän isän, ja koko pyhän virkakunnan läsnäollessa. Mikä ylevyys!\nmikä voima! ja mikä into hänen sanoissaan! \"_On kuin kuulisin pyhän\nBernhardin puhuvan_\", kuultiin kardinaali-vikaarion useat kerrat\nmutisevan... Tämän suuren päivän iltapuolella tahtoi hänen pyhyytensä\nitse vastaanottaa apotti Capdepont'in lausuakseen itse hänelle\nonnentoivotuksensa... Hyvä Ternisien, olisittepa nähnyt tuon miehen,\njosta niin vähän pidätte, Vatikaanin saleissa, miten luontevasti\nhän liikkui, miten hänen ryhtinsä oli sekä ylimyksen omainen että\nvaatimatoin, niin olisitte ollut samaa mieltä kuin minäkin, ettei\nnäet Jumala ole suonut tälle miehelle niin hämmästyttävää ulkonaista\narvollisuutta, ellei hän olisi määrännyt hänelle jonkun korkean\ntehtävän. -- \"_Hiippa soveltuu hyvin tähän päähän_\" -- kuuluu pyhä\nisä sanoneen Jesuiittain kenraalille, joka seurasi vasta valittua. --\nSitten syleillen hänen jalkoihinsa polvistunutta apotti Capdepont'ia\nsuvaitsi Pius IX sanoa: \"_Veljeni_!\"\n\n-- Siinä tapauksessa on kaikki lopussa?\n\n-- Kaikki on lopussa, lapseni. Herra apotti Capdepont -- valtuutan\nteitä antamaan siitä edeltäpäin tiedon Lormières'iin -- on saava\nvahvistuksensa konsistorissa, joka kokoontuu kahdeksantena päivänä ensi\nkuuta, pyhän neitsyen syntymäpäivänä.\n\nApotti Ternisien nousi, kumarsi syvästi hänen Eminensillensä ja kääntyi\nsanaakaan virkkamatta työhuoneen ovelle.\n\n-- Ja noinko menette, lausumatta jäähyväissanaakaan minulle? kysyi\nkardinaali.\n\nNuori pappi kääntyi, astui pari askelta hänen ylhäisyyttään Maffeïtä\nkohti ja laskeutui sitte äkisti polvilleen hänen eteensä.\n\nVanha pappi nousi, kohotti juhlallisesti kätensä ja siunasi häntä.\n\n-- No niin, lapseni, sanoi hän Ternisien'ille, nostaen hänet lempeästi\nylös, olkoon pieni syntinne teille anteeksi annettu ja älkää enää\nsiihen langetko. Jättäkää kirkon asiat niille, joille Jumala ne on\nuskonut. Kohta tulette te löytämään rauhaa ja tyydytystä Tivolin\nihanassa yksinäisyydessä, missä veljet teitä odottavat. Jospa saisin\nteitä sinne seurata! Ettekö ole paljon onnellisempi minua?...\n\nMiksi ei pyhä isä sallinut minun jäädä sinne teidän keskellenne! Ah,\nmielelläni vaihtaisin purppurani entiseen karkeaan villapukuuni!... Jos\ntietäisitte, mitä valtiotoimet ovat ja kuinka vähän ihmiset rakastavat\noikeutta!... Mitä on kardinaalin arvo verrattuna entiseen rauhaani.\nTivolissa olin ensin noviisi, sitten munkki, sitten apotti... Mitkä\nsuloiset muistot!\n\nVaatimattoman, hurskaan nuoruutensa muistojen liikuttamana, vaikeni\nMonseigneur Maffeï.\n\nPian jatkoi hän pontevasti:\n\n-- Mutta muistakaa, rakas Ternisien, että jos tarvitaan munkkeja\nja muita hengellisiä kirkon taivaalliseksi voitoksi ja loistoksi,\ntarvitaan myöskin rohkeita piispoja sitä puolustamaan. Semmoinen on\napotti Capdepont'kin, ja minä pidän velvollisuutenani muistuttaa\nteitä, että tässä Lormières'in ikävässä jutussa olette te, teidän\nystävänne Lavernède ja munkkikuntain päälliköt, jotka lähettivät\nkirjoituksia asiasta Roomaan, sekoittaneet kaksi seikkaa, joilla ei\nmillään kirkkohistorian aikakaudella ole ollut mitään yhteyttä: kirkon\nja kirkon hallituksen. Kirkko on kaikkina aitoina sama: jumalallinen,\nerehtymätön, koroitettu inhimillisten vaiheiden yli. Mitä tulee\nhallitukseen, joka aina on ollut pakoitettu taistelemaan kaikenmoisia\nvehkeitä vastaan, ja etenkin nykyään niin tavallisia ruhtinaitten\njuonia, turmelusta ja pahuutta vastaan, täytyy sen useinkin asettaa\njohtajakseen päälliköitä, jotka ovat enemmän lujat kuin nöyrät, enemmän\npontevat kuin sävyisät ja enemmän maalliseen elämään kiintyneet kuin\ntaivaalliseen. Sillä olisiko kirkko enään olemassa ellei Jumala olisi\nlähettänyt sille nämä suuret paavit: Gregorius VII, Innocentius III,\nBonifacius VIII, Sixtus V ja Pius IX? Epäilemättä tekin ihailette\ntuota suurta Hildebrand'ia, tuota sankarillista taistelijaa, katolisen\nyksinvallan todellista perustajaa. No niin, tiedättekö miksi häntä\nsanoi kardinaali Pietro Damiani, usein ällistyneenä hänen rohkeasta\nnerostaan, hänen ihmeellisistä valtiollisista aatteistaan ja hänen\nkunnianhimonsa sammumattomuudesta? Hän sanoi häntä \"_pyhäksi\nSaatanaksi_!\"\n\nApotti Ternisien'iä pöyristytti. Hän kumarsihe uudelleen jäähyväisiksi\nja astui ovelle.\n\nKardinaali Maffeï kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään.\nVälinpitämättömästi näki hän hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in\nentisen kotisihteerin poistuvan ja tällä kertaa hän ei katsonut syytä\nolevan kutsua häntä takaisin.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nPaavin ehdokas.\n\n\nApotti Ternisien kuoli 1869 vuoden alussa. Apotti Lavernéde, jonka\näiti oli ollut kuolleena vuoden ajan ja joka nyt oli vapaana hellistä\nsiteistä, jotka olivat pidättäneet häntä Lormières'issä, sai ajoissa\ntietää hänen sairaudestaan ja riensi kiireimmän kautta Tivolin\nfransiskaanimunkkien luostariin. Hän sai surulliseksi lohdutuksekseen\nvastaanottaa ystävänsä viimeisen huokauksen ja sulkea hänen silmänsä.\n\nNiinkuin edeltäkäsin olisi voinut arvata, Rooma hurmasi apotti,\nLavernède'n syvää kristillistä mieltä. Sekä liikutettuna että\nihastuneena uneksi hänkin päättää päivänsä tässä ylevässä\nturvapaikassa, _rakastavien ja syvästi haavoitettujen sielujen\nyhtymäpaikassa_, joksi Chateaubriand sitä sanoo. Hän oli juuri\npyytämäisillään piispaltaan virkaeroa Lormières'in vankilan saarnaajan\ntoimesta, sillä pitkävihaisemmasta Mical'ista huolimatta oli hänen\nylhäisyytensä Capdepont suvainnut vihollisensa pitää toimensa, kun\nhän sähkösanoman kautta sai kutsumuksen palata hiippakuntaansa\nvastaanottamaan _hengellisen kaunopuheliaisuuden_ professorin viran\nseminaarissa, joka hänellä oli ennenkin ollut. Mitä oli tapahtunut?...\n\nEi mitään erinomaista.\n\nMonseigneur Rufin Capdepont oli, kuten apotti Lavernède oli\nennustanutkin, kohonnut vielä ylemmäksi kirkon palveluksessa, ja\ntullut arkkipiispaksi nimitetyksi Lormières'in uusi piispa, hänen\nylhäisyytensä Tissandier, pyysi taasen saavuttaa papistonsa suosion ja\nkutsui hiippakunnan papit takaisin yliseminaariin, ensin karkoitettuaan\nsieltä jesuiitat, jotka hänen ylhäisyytensä Capdepont _Gesù'a_\nmielitelläkseen, oli sinne asettanut heti piispaksi tultuaan.\n\nHänen ylhäisyydestään Capdepont'ista ei paljon puhuta; hän näet viettää\nhyvin yksinäistä elämää hiippakunnassaan. Tuskin hän toimittaakseen\nHerran ehtoollisen jakamista, kasteen vahvistuksessa, lähtee\narkkipiispallisesta palatsistaan, missä häntä pidättävät tekeillä\nolevat teokset, jotka hän piakkoin julkaisee. Puhutaan salavihkaa _Pius\nIV:n hallitusajan historiasta_, johon on liitetty sangen huomattavia\nasiapapereita kreivi Cavour'in ja häntä seuraavien ministerien,\nRicasolin, Ratuzzi'n ja Menabrea'n valtiollisista toimista.\n\nTämä kirja, jonka mottona on nuo kolme latinalaista sanaa: \"_Crux de\ncruce_\" [Risti rististä] (jos saa niihin luottaa, joiden on sallittu\nkäsikirjoitukseen vilkaista) on herättävä suurta huomiota. Kaikki\nne kysymykset, joita uskonnollinen ja valtiollinen maailma pohtii,\novat siinä tulleet rohkean neron tarkastuksen alle ja myöskin -- niin\nväitetään -- ratkaistuksi. _Syllabuksen_ absolutistiset teoriiat,\nerehtymättömyyden uusi uskonkappale, jonka hartaimpia puolustajia\nhänen ylhäisyytensä Capdepont oli viimeisessä kirkolliskokouksessa,\novat siinä niin syvämietteisesti ja perusteellisesti käsitelty, että\nlukija, jollei tule vakuutetuksi, kumminkin ihmettelee tekijän taitoa\nja henkistä kykyä.\n\nParaikaa kirjoittaa hänen ylhäisyytensä Capdepont tämän nimistä lukua:\n\n_Kuka on tuleva Pius IX:n seuraajaksi?_\n\nHänen ylhäisyytensä Capdepont ei milloinkaan enään käy Pariisissa,\njossa hän nähtiin niin usein ennen. Joka vuosi matkustaa hän Roomaan\ntoukokuun alussa. Usein palaa hän sinne taas syyskuulla. Pyhä isä\nkohtelee häntä tavalla, joka herättää kateutta, ja huhu käy, että Pius\nIX panee niin suurta arvoa niihin palveluksiin, joita arkkipiispa Rufin\npäivittäin tekee kirkolle, että hän on nimittänyt hänet kardinaaliksi,\nvaikk'ei nimitystä vielä ole julistettu. Lieneekö tuo totta?...\nHiljakkoin käveli hänen ylhäisyytensä Capdepont uskottunsa varapiispa\nMical'in seurassa -- sillä Mical, hänkin, on saanut kunniahimonsa\ntyydytetyksi -- avarassa kauniissa puutarhassa, joka vihertävän vyön\ntavalla ympäröitsee arkkipiispan palatsia.\n\n-- Totta tosiaan, teidän ylhäisyytenne, asiat Italiassa ja Euroopassa\nkääntyvät siihen suuntaan, että minä näen teissä tulevan paavin, sanoi\näkkiä Lormières'in yliseminaarin entinen _siveysopin_ professori.\n\n-- Niinkö ajattelette, Mical!\n\n-- Juuri niin. Ranska on jo pyhälle Pietarille antanut kuusitoista\nseuraajaa. Miksi ette te olisi seitsemästoista?\n\n-- Suokoon Jumala Pius IX:lle vielä monta päivää elääkseen!... Muuten\njos pyhä isä kuolisi, niin kyllä italialainen puolue pääsee voitolle.\n\n-- Mutta, teidän ylhäisyytenne, teillä on pelkkiä ystäviä pyhässä\nKollegiossa, ja äänestys voisi helposti ratkaista vaalin teidän\nEminensinne eduksi.\n\n-- Minun Eminensini!... Mical, monta kertaa olen jo kieltänyt teitä\nnimittämästä minua sillä arvonimellä.\n\nVarapiispa, jonka kuono vuosien kuluessa oli yhä pidentynyt, irvisteli.\nSitten heitettyään käytävään urkkivan katseen:\n\n-- Mitä se tekee! mutisi hän, me olemme kahdenkesken.\n\nLehmusten varjossa oli rahi. Arkkipiispa istahti siihen... Hän näytti\nhengästyneeltä. Äkkiä painui hänen ajatuksien raskauttama päänsä hänen\nrinnalleen... Kauvan istui hän näin ajatuksiin vaipuneena.\n\nYhäti yhtä valppaana ja vikkelänä kuin ennenkin, jatkoi Mical:\n\n-- Tiedän kyllä että Pius IX pitää paljon kardinaali de Angelis'ta\nFermon arkkipiispasta...\n\n-- Sixtus V oli Fermon arkkipiispa... sopersi Capdepont vastaten\nparemmin omiin salaisiin mietteisiinsä kuin Mical'ille.\n\n-- Niin, jatkoi varapiispa, kardinaali de Angelis voisi tulla\nvalituksi, jos vaali tapahtuisi paavi vainajan ruumiin vieressä\n_ante_...\n\n-- Ei! ei! huudahti arkkipiispa tulisesti. Seurasi hetken hiljaisuus.\n\nMical jatkoi:\n\n-- Preussi, joka meidän onnettomuudeksemme on kohonnut niin mahtavaksi,\nvoisi kenties väärin käyttää asemaansa puolustaakseen kardinaali\nHohenlohe'a.\n\n-- Saksalainen paavi!... Papiston ja keisarivallan pitkät sodat ovat\nvielä kirkon tuoreessa muistossa... Se on mahdotonta... Jos saisimme\nsaksalaisen paavin, täytyisi Ranska pyyhkiä pois maailman kartasta, ja\nsitä ei Jumala salli. Mitä! Ranskako katoaisi? Yhtä hyvin saisi aurinko\npudota taivaalta ja maan kaikki kansat hävitä pimeyteen.\n\n-- Mutta, teidän ylhäisyytenne, mitä arvelette kardinaali Bonapartesta?\n\n-- Tämä nimi on epäluulonalainen sekä valtiollisessa että\nuskonnollisessa maailmassa. Vaikka kardinaali Bonaparte'lla on montakin\nsuurta avua, ei hän saisi kahtakaan ääntä, jos hän rohkenisi pyrkiä\npaavin istuimelle.\n\nEntä Westminsterin arkkipiispa?\n\n-- Kardinaali Manningko?... Jos pyhä isä, jonka Savoian rosvot\nryöstivät, olisi vastaanottanut Maltassa Englannin tarjoomaa\nvieraanvaraisuutta, olisi pyhän Kollegion kiitollisuus kenties\nantanut hiukan toivoa Westminsterin arkkipiispalle. Mutta Pius IX jäi\nylevän itsepintaisena Roomaan, jonka Pohjan raakalaiset vielä kerran\nvaltasivat, ja siten englantilaisella ehdokkaalla ei ole mitään toivoa.\n\nNäiden mietteiden kiusaamana, jotka pistivät häntä tikarin tavalla,\narkkipiispa nousi, ja kuljettaen varapiispaa mukanaan, astui hän\nhurjin askelin puutarhan pimeimpiä käytäviä. Hänen kätensä, joilla hän\npiti Mical'ista kiinni, samoin kuin kynnetkin polttivat tämän ihoa.\nCapdepont'illa oli silminnähtävästi kuume. Hänen silmänsä, joissa\nsäkenöitsi koko hänen sielunsa, hehkuivat varjossa punaisen hiiloksen\ntavalla. Hän sopotti katkonaisia sanoja.\n\n-- Tiaari! [Kolmikertainen paavin kruunu. Suom. muist.] toisti hän\nuseat kerrat, tiaari!\n\n-- Teidän päänne, jonka Jumalan käsi on varustanut semmoisella uskolla\nja nerolla, olisi kylläksi voimakas sitä kantamaan.\n\nRufin Capdepont seisahtui äkisti. Hän katsoi pitkään varapiispaa.\nSitten painaen oikean kätensä sormet kovasti otsaansa, jossa raivokas\nkunnianhimo oli virittänyt hurjan tulipalon:\n\n-- Ah! Mical, tahdotko tehdä minut hulluksi? änkytti hän ihan\nsekaantuneena.\n\nJa järkiinsä palaten lisäsi hän syvällä nöyryydellä:\n\n-- Minäkö, joka olen syntynyt pienessä Harros'in kylän töllissä, minäkö\nvoisin kiivetä aina paavilliselle istuimelle!... Minäkö, syntinen,\n-- sinä sen kyllä tiedät, minä tein usein syntiä sinun tieten _malum\ncoram te feci_, kuten kuningas David sanoo, -- minäkö voisin tulla\nJesuksen Kristuksen sijaiseksi maan päällä!... Miten minä sen olisin\nansainnut?...\n\nHän vaikeni.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Minua kiusaa hirmuinen unennäkö... Jos kuitenkin... Ah!... Silloinpa\nkatolinen maailma näkisi paavin!...\n\n-- Jumala valitsee teidät kaikkien onneksi.\n\n-- Mical, minusta tuntuu ikäänkuin kuolisin... Minä rukoilen, vaikene,\nvaikene!...\n\nTämä itkunsekainen rukous hämmästytti niin entistä siveysopin\nprofessoria, ettei hän uskaltanut sanaakaan lisätä.\n\nHe ohjasivat askeleensa arkkipiispan palatsiin, mutta astuivat nyt\nvarsin verkalleen. Tuontuostakin pysähtyi Capdepont kiduttavan tuskansa\nkukistamana.\n\n-- Ei ole enään epäilemistäkään, jupisi hän, jääden vielä kerran\nliikkumattomana seisomaan keskelle käytävää, ei ole enään\nepäilemistäkään ettei Saksanmaa ja Italia ole liittoutuneet anastamaan\nratkaisevaa vaikutusvaltaa tulevassa paavinvaalissa. Tässä Pius\nIX:n seuraajan vaalissa on tuon kurjan paljastetun, kehnon Italian\nkuningaskunnan henki kysymyksessä... Tuo kreivi Cavour'in teos on\nainoastaan kuusilaudoista kyhätty markkinakoju, ja ruhtinas Bismarckin\nvoimakasta kättä tarvittaisiin rakennuksen peruskiveä asettamaan...\nBismarck, kas siinä mies, jonka kanssa tahtoisin koettaa voimiani.\nEsitelmässään Titus Liviuksen ensimmäisestä dekaadista sanoo\nMachiavelli, että kirkko on kaikkina aikoina ollut Italian valtiollisen\nyhteyden esteenä. Samana esteenä tulee se vieläkin olemaan!... Mutta\nmitä arvelee Ranska Saksan ja Italian vehkeistä?... No niin, jos\nvaltiolliset rettelöt taikka Euroopaa aina uhkaava vallankumous\npakoittaisi pyhää Kollegiota tulemaan Alppien yli, etsimään turvaa\nmeidän tykönämme?... Silloin... silloin Ranskan vaikutusvoima saisi\nuutta virikettä, ja minä voisin tulla ehdokkaaksi...\n\n-- Ja te tulisitte valituksi, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Valituksi, valituksi!...\n\n-- Ja jos näin kävisi, kirkon onneksi, Ranskan kunniaksi, ei teidän\npyhyytenne, toivoakseni, kieltäisi minulta hiippaa?\n\nHän ei vastannut mitään.\n\nHe lähtivät taas liikkeelle.\n\nKun Rufin Capdepont oli saapumaisillaan palatsinsa ovelle, pysähtyi\nhän uudestaan. Sitten, vaipuen jälleen vastustamattoman unelmansa\nlumoukseen, mutisi hän, nostaen kätensä taivasta kohti:\n\n-- Kuka tietää? Kuka tietää?\n\nMontgauchin linnassa, syyskuulla 1871. -- Parisissa, kesäkuulla 1872.\n\n\n\n"]