[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8A5OZYJ4_4GpVz0pe5_Rva7BlT4RMW7Nuf9zqMIxJ9M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1825,"Kuninkaitten aarteet","Ruskin, John",1819,1900,"1825-ruskin-john-kuninkaitten-aarteet","1825__Ruskin_John__Kuninkaitten_aarteet",null,"muistelmat",[],[],"fi",1865,1918,14930,106326,false,57378,[23],"Books and reading -- Great Britain",[25,26],"Essays, Letters & Speeches","Philosophy & Ethics","\"Kuninkaitten aarteet\" by John Ruskin is a philosophical discourse written in the late 19th century. The book, derived from a lecture delivered in Manchester, addresses the importance of books and reading in the development of character and intellect. Through this work, Ruskin employs a rhetorical style to advocate for the cultivation of a discerning mind in relation to literature.  At the start of the book, Ruskin seeks to engage his audience by apologizing for the ambiguous title of his lecture, asserting that he does not refer to material wealth or famous kings, but rather to a different kind of royal treasury found in literature and ideas. He points out the societal focus on material success in education and encourages a deeper approach to reading, one that values the insights and wisdom contained within great literary works. By emphasizing the importance of careful reading and thoughtful reflection, he invites readers to appreciate the true treasures of knowledge that great books offer. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hämeen-Anttila, Väinö",196,"Ruskinin essee tarkastelee lukemisen taitoa ja kirjallisuuden merkitystä sivistyneen yhteiskunnan perustana. Teksti erottelee hetkelliset ja ikuiset kirjat sekä pohtii tiedon tavoittelua todellisena rikkautena.","John Ruskinin 'Kuninkaitten aarteet' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1825. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUNINKAITTEN AARTEET\n\nKirj.\n\nJohn Ruskin\n\n\nSuomentanut [\"Of Kings' Treasuries\"] ja johdannolla varustanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\n\"Meidän päiviemme todellinen yliopisto on kirjavalikoima\", sanoo\nCarlyle.\n\nRuskinin nyt suomennetun kaunopuheisen esityksen alottamalla\nteossarjalla on kustantaja tahtonut tarjota meikäläiselle yleisölle\nensimäisen suomenkielisen yliopiston sitä laatua: lyhyeen sanoen\nmaailmankirjallisuuden huippusaavutukset muinaisuudesta nykyaikaan\nasti, yhdenmukaisesti toimitettuna ja tarkistettuna kokoelmana, jonka\nnidoksista ovat takeena pätevät kotimaiset nimet. Suunnattomasta\nkirjatulvasta poimitaan esille ne tuotteet, jotka kaiken muun edellä\nkuuluvat meidän kansallisen sivistyksemme kehitysvälineihin.\n\nAjanjakso on katsottava otolliseksi tällaiselle suurisuuntaiselle\nyritykselle. Ensi kertaa historiassamme on itsenäinen Suomi nousemassa\nvapaasti vaurastuttamaan kansalaiskasvatusta. Mielet ovat elpyneet\npohtimaan ihmiskunnan suurimpia kysymyksiä ja tavoittamaan parhaita\nhenkisiä arvoja. Levoton yhteiskunnallinen ja taloudellinen murroskausi\ntuntuu ohimenevältä. -- Mutta tuskinpa olisi hanke taannoisinakaan\nvuosina osoittautunut ennenaikaiseksi, ainakaan enää silloin kun\n\"Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahasto\" alotti vaikutuksensa.\n\nVarsinkin viime vuosina on kyllä saatu toimitetuksi suomenkielelle\nlukuisia klassillisia teoksia, mutta ne ovat ilmestyneet ilman\njärjestävää yhtenäistä alotetta, hajallaan, erikokoisina ja usein niin\npieninä painoksina, että kirjakauppahinta on ne rajoittanut suppean\nvaliopiirin tarpeiksi. Missä määrin \"Kariston klassillinen kirjasto\"\nesiintyy edistysaskeleena, sen osoittaa piankin kokemus. Valinnassa\nnoudatettujen näkökohtien selostaminen ei voisi tuntua erityisemmin\nvakuuttavalta ilman laajaa vertailevaa arvostelua, jossa klassilliseksi\nluokitellusta kirjallisuudesta koetettaisiin osoitella kannalta tai\ntoiselta tärkeimpiä meidän yleisöllemme, niinkuin nykyäänkin\nlänsimaissa lukuisat kirjallisuuden käsittelijät sommittelevat eritoten\n\"sadan parhaan kirjan\" valikoimia maailmankirjallisuudesta. Riittänee\nmainita, että ensimäiset kymmenen numeroa ovat osittain saaneet tämän\njulkaisuvuoronsa nykyhetken vaikuttimista: valtiotaidon peruskirja\n\"Ruhtinas\", kansanvaltaisen hallitusjärjestelmän kuuluisa pohjateos\n\"Yhteiskuntasopimuksesta\" ja vallankumouksellisen isänmaanmiehen\nvoimakas vetoomus \"Ihmisen velvollisuudet\" ovat näyttäneet, ansaitsevan\nerityistä huomiota meillä juuri nyt. Kokonaisuudelle haittaa\ntuottamatta on aluksi voitu pitää silmällä sitäkin tarkoitusperää, että\nhetkellisten poikkeusolojen vallitessa siirrettäisiin tuonnemmaksi\nsellaisia teoksia, joiden laajuus nyt kohottaisi hintaa ylettömäksi.\nSarjan jatkuminen on eheyden vuoksi ajateltu tapahtuvaksi siten, että\nsiihen kulloinkin järjestetään kymmenen kirjaa kerrallaan jonkunlaista\nvaihtelua eli monipuolisuutta edustavina sikerminä.\n\nTällaisen sarjan merkityksestäkään ei tässä tarvitse enempää lausua; on\nturha näyttää aurinkoa kynttilällä: \"Kuninkaitten aarteet\" on tässä\nkohden koko valikoiman esipuheena... jonka edessä muu suosittelu\nsurkastuisi mitättömäksi.\n\n_John Ruskin_ (1819-1900), joka yllämainitusta käytännöllisestä syystä\nesitellään ensimäisenä tässä sarjassa, vaikkakin toimintakaudeltaan\näskeisimpänä, tulee toisella kertaa seikkaperäisemmin puheeksi, kun\nhänen pääteoksiansa käännätetään. \"Kuninkaitten aarteiden\" johdannoksi\nvain muutama sana.\n\nHän oli julkisen sanan suuria taistelijasieluja -- yleväluontoinen,\njalomielisille vaikutteille herkkä ja vastuksista väistymätön, mutta\npikaistuva ja vakaumustensa varmuudessa hieman suvaitsemattomuuteen\nluontuva. Ruskin esiintyy englantilaisessa kirjallisuudessa yhäti aivan\netevimpiin tyylitaitureihin kuuluvana; kaikki ajattelun aiheet saavat\nhänen sanoissaan värikkään eloisuuden. Jo omana aikanaan hän saavutti\njohtavan sijan kansansa sivistyselämässä, ensin taiteen alalla, jota\nhän monet vuodet suorastaan hallitsi ylimpänä tuntijana, ja sittemmin\n(sekä pysyvämmin) taloustieteen ja yhteiskunnallisten uudistusten\nsuurmiehenä, vaikka häntä ensimältä katsottiin epäkäytännölliseksi\nunelmoitsijaksi. Vanhuuden vaitiolo syrjäytti jossain määrin hänen\nasemaansa, kuten yleensäkin tapahtuu, mutta ihmisystävällisen\najattelijaneron merkitys on nykyään vakaantunut ja levinnyt kaikkiin\nsivistysmaihin: hänen epälukuisten julkaisujensa pääainekset ovat\nsäilyviä, ja niiden esitystapa tenhoaa meidänkin päivinämme niinkuin\ntuo syvämielinen, kiihkeä arvostelija ja kulttuurin rakentaja seisoisi\nilmielävänä edessämme esitelmää pitäen.\n\nRuskin syntyi Lontoossa; isä oli varakas viinikauppias, skotlantilainen\nkuten brittiläisen henkevyyden toinenkin samanaikainen suurmies ja\naatteellinen taistelija Carlyle. Hyvän yliopistokoulutuksen alkeet\nsaaneena nuorena miehenä hän Italian matkalla v. 1840 tutustui etevään\nmaanmieheensä, auringonvalo-tauluistaan tunnettuun taidemaalari\nTurneriin, ja alkoi innokkaasti syventyä taiteen tehtäviin. Kolmea\nvuotta myöhemmin ilmestyi ensimäinen osa teosta \"Nykyaikaisia\nmaalareita\", jossa hän todisteli oman aikansa itsenäisempien luomusten\nja etenkin Turnerin maisemataulujen etevämmyyttä kaikkiin vanhojen\nmestarien tuotteisiin ja niiden aiheuttamaan sovinnaiseen suuntaan\nverraten. Tekijän vakuuttava voima ja omintakeisuus sekä loistava\nesitystapa herättivät heti yleistä huomiota, samalla kun vanhojen\nesikuvien puoltajat kuitenkin ryhtyivät kiivaasti vastustamaan hänen\nkäsityksiänsä. Julkaisun jatkoksi tuli myöhempinä vuosina vähitellen\nneljä osaa lisää. Samaan aikaan ilmestyi hänen kynästään useita muita\ntaiteen peruskirjoja: \"Rakennustaiteen seitsemän lamppua\" (1854),\n\"Piirtämisen alkeet\" (1856) ja \"Etääntymäopin alkeet\" (1859). Ruskinin\nosuuteen merkillisessä prerafaeliittisessa virtauksessa, joka on\nmaalaustaiteen historian viehättävimpiä lukuja, ei käy tässä yhteydessä\nkajoaminen; noiden kärsivällisten taiteenharrastajien tukipylväänä hän\nperin kauniisti kuvaili koskemattoman luonnon täydellisyyttä, jota\npiirtimen ja siveltimen piti vain koettaa mitä tunnollisimmin ja\nyksityiskohtaisimmin jäljentää, jotta taiteen tuotteet vaikuttaisivat\nsamaan tapaan ylentävästi kuin Luojan käsiala.\n\nNiiden seitsemäntoista vuoden mittaan, jotka kuluivat \"Nykyaikaisten\nmaalarien\" ensimäisen nidoksen ilmestymisestä viimeisen valmistumiseen,\n-- alkuperäisestä tarkoituksestaan tämä suurteos muuten laajeni\npohtimaan taiteen kaikkia henkisiä pyrkimyksiä, -- Ruskinin\nmielipiteet uskonnosta taiteen palvomana ja taiteesta yleensä olivat\npaljonkin muuttuneet. Hänen innostuva mielensä oli suuntautunut\nyhteiskunnallis-valtiollisiin ja kansantaloudellisiin kysymyksiin, ja\npohtiessaan käytännöllisiä parannuksia yksilöiden ja yhteiskunnan\nelämään koko ihmisrodun onnellistumiseksi hän alkoi sovelluttaa niistä\nsaamiansa näkökantoja taiteenkin vaatimuksiin: taiteen piti palvella ja\nkasvattaa _suurta yleisöä_, jotta tässä saataisiin tehokkaammin\nheräämään toisaalta olosuhteiden uudistumiselle tarpeellista kauneuden\nkunnioitusta ja toisaalta ymmärtävämpää taiteen ylevän merkityksen\nkäsitystä. Hän omaksui samanlaisen profeetan tehtävän kuin aikaisemmin\nCarlyle, jonka opetukset olivat häneen paljon vaikuttaneet, ja käytti\nsiitälähtein koko elämäntyönsä kansansa mielialan sitkeään\nkäännyttämiseen käsitystensä puolelle. \"Taiteen valtiotalous\" v. 1857\nilmestyessään jo osoitti, mille tolalle hänen ajattelunsa oli\nkulkemassa, mutta vasta \"Tähän viimeiseen asti\" (1860) kävi täydesti\nkehittelemään näitä mietteitä.\n\nHän sai vastaansa myrskyisen ja myrkyllisen kuohumuksen, kuten uusien\noppien rohkeat julistajat ainakin, mutta vaikka tämä monivuotinen\nkiivailun ja vääristelyn paljous pahoin järkytteli hänen peräti\nherkkäluontoista olemustansa, se ei millään muotoa vaientanut häntä tai\nedes tehonnut hänen mielipiteisiinsä. Samaa suurenmoista uudistusten\nvalmistelua jatkoivat \"_Munera pulveris_\" (Tomun antimia),\n\"Oliivinlehväseppele\", \"Sesamia ja liljoja\" (1865), \"Aika ja\nkäännekohta\" sekä lukemattomat hetken kirjoitelmat; viimeksimainittu\nteos kuuluu niihin kokonaisen ihanne-yhteiskunnan suunnitteluihin,\njoille Platonin \"Valtio\" on yhteisenä pohjana.\n\nV. 1869 Ruskin nimitettiin taidehistorian professoriksi Oxfordin\nyliopistoon ja perusti lahjoittamallansa rahastolla sinne\npiirustuskoulun. Hän viimeisteli luentokurssejaan useiksi teoksiksi ja\njulkaisi samalla eri väliajoin ilmestyvinä vihkosina sikermää nimeltä\n\"_Fors Clavigera_\" (Nuijamies Sattuma). Se oli sarja monen monituisia\naiheita käsitteleviä huomioita ja tutkielmia, joita tekijä painatti\nomalla kustannuksellaan, asettuen välittömään yhteyteen yleisönsä\nkanssa. Tämä menetelmä oli ensi alkuna yhteiskuntatalouden\nomintakeiselle sovellutukselle käytäntöön; sellaisesta kokeilusta\noli edelleen tuloksena m.m. kommunistis-osuustoiminnallinen\nyhdyskunta \"Pyhän Yrjänän kiltta\", muuan kahvilahanke ja erikoinen\ntienrakennus-yritys, joista tekisi mieli tässäkin hiukan puhua.\n\nÄitinsä kuoltua v. 1871 Ruskin osti pikku maatalon n.s. Järvi-alueella\nja vietti siellä lopun elinaikaansa, julkaisten neljänäkolmatta vihkona\nviimeisen teoksensa \"_Praeterita_\" (Menneitä), oman elämänsä\nmuistelmia, jotka ulottuvat vuoteen 1864. Ruskinin koko henkilöllisyys\nja elämä muistuttaa monessa suhteessa Tolstoita, ja paljon\nyhtäläisyyttä ilmenee heidän opetuksissaan. Ruskinillakin esiintyy\nilmeisesti ennakkoluuloisuutta ja liioittelua, lujien vakaumusten ja\nkiihkeän väittelypakon tavallisia ilmiöitä, kuten sanottu; mutta\nkaiken kaikkiaan hänen työskentelynsä vaikutti suurena voimana\nutilitarianismia ja materialismia vastaan, ja hänen teoksensa ovat\ntulvillaan herätteitä, elähdyttäviä vaikutteita, jotka edelleen\ntuottavat henkistä virkeyttä miljoonille, niin huomaamattomilta kuin\nmaailmanparantajan taistelun tulokset aina päällisinpuolin katsoen\nnäyttävätkin inhimillisen kehityksen historiassa.\n\n\"Mikä viisaan miehen työn sipale vain on rehellisesti ja hyvässä\nmielessä tehtyä, se sipale on hänen kirjansa tai taideteoksensa\",\nkuuluu muuan Ruskinin lausuma. Sellaisena suurten teoksien lomassa\nsingonneena lastuna on \"Kuninkaitten aarteilla\" itsessään se arvo, että\nsen käännättämiseen ei ole satunnaisen näkökohdan tarvinnut vaikuttaa.\n\nLukijalle selviää heti, että tämä kaunopuheinen sivistymisen taidon\nhahmoittelu on erityiselle kuulijakunnalle pidetty luento, joka sitten\non tasoiteltuna toimitettu painoon. Esitelmä pidettiin Manchesterissa\nv. 1864 ja ilmestyi ensin lentokirjasena (_Of Kings' Treasuries_),\nsamoin kuin sitä seurannut toinen luento, \"Kuningatarten puutarhat\"\n(_Of Queens' Gardens_), jonka aiheena on naisellisuuden ihanne ja\ntyttöjen elävöittävä kasvatus. Nämä molemmat luennot sittemmin\nyhdistettyinä ovat edellämainittu teos \"Sesamia ja liljoja\" -- \"liljat\"\nluonnollisesti merkitsevät jälkimäisen luennon harrastamia kasvatteja,\nja \"sesamin\" muistamme \"Tuhannen ja yhden yön tarinoista\" taikana, joka\navasi aarrekammion lukitun oven.\n\nAarrekammio on Ruskinin luennossa hyvän kirjavalikoiman hiljainen\nsäily, jossa lukijan suurena etuoikeutena on asettua henkiseen\nyhteyteen kaikkien aikojen kuninkaitten ja profeettain kanssa, näiden\nodottaessa kaikkea kuulijakuntaa mihinkään säätyarvoon katsomatta,\nauliina haastamaan parhaita ajatuksiansa kelle hyvänsä, joka heitä\nlähestyy älykkäällä ja myötätuntoisella mielellä. Tämänlaisen\nlähestymisen helpoittamiseksi antaa Ruskin \"sesaminsa\", viittauksina\nsuurten ajattelijain, elämäntarkkaajien ja runoojain luomien aarteiden\ntäydellisemmäksi havaitsemiseksi ja oivaltamiseksi, -- ohjeina\ntodellisen sivistyksen hankkimistavasta.\n\nLuentoon soluu myös huomauttelua sanojen täsmällisestä ja huolellisesta\nkäyttämisestä; tämän kulttuuripiirteen tärkeyttä tehostetaan\nponnekkaasti ja selkeästi suurten kirjailijain ja etenkin Miltonin\nsanontanäytteillä (joiden käyttö on tuottanut suomennostyölle melkoista\npulaa). Kieli on siinä määrin ajattelun väline, että tuskin mikään muu\nopiskelu -- meidänkin kouluissamme siihen tarkoitukseen suositeltu\nmatematiikkakaan -- avittaa ajattelun tarkkuutta niin tehokkaasti kuin\nRuskinin tässä esittämä säntillisen ilmauksen vakaa harjoittelu.\n\nMutta \"Kuninkaitten aarteet\" ei pääty kirjalliseen ja älylliseen\nilmakehään: tekijän tavanmukaisella harrastuksella kääntyy esitys\nluontevasti Englannin silloisiin julkisen ja yksityisen elämän oloihin,\njotka tähän päivään asti eivät ole päässeet kovinkaan suuresti\nmuuttumaan; vaikuttavasti, syvän tunteen vallassa, osoitellaan\naatos-erheitä ja viittaillaan terveen uudistustyön suuntia.\nNäilläkin hartailla muistutuksilla on vastaavaisuutta myös meidän\nyhteiskunnassamme, jonka nykyiseen sisäiseen rikkinäisyyteen on jo\nkauvankin kytenyt syitä.\n\n\"Kuninkaitten aarteet\" on kirjoitettu ennen nykyistä kirjastoliikettä,\njoka olletikin Yhdysvalloissa on viime vuosina saanut suurenmoisia\nmuotoja valtavien lahjoitusrahastojen pohjalla. Ruskinin lentävät sanat\novat varmaan paljonkin siementäneet tätä kasvavaa satoa, jonka hyväksi\nmeidän maamme vasta kohdakkoin päässee kunnollisesti toimimaan.\n\nTammikuulla 1918.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\n\n\nKUNINKAITTEN AARTEET\n\n\n\n\n    Maasta leipä lähtee...\n    ja kultakokkareita on siellä. --\n\n                _Job XXVIII_ 5, 6.\n\nEnsimäinen velvollisuuteni tänä iltana, hyvät naiset ja herrat, lienee\npyytää teiltä anteeksi sen otsikon kaksimielisyyttä, jolla luennon aihe\non ilmoitettu; saattaisitte lopuksi ajatella, että olen yrittänyt\nväärillä perusteilla saavuttaa tarkkaavaisuuttanne.\n\nMinä en nimittäin tosiaankaan aio käydä puhumaan hallitsijoiksi\ntunnetuista kuninkaista enkä sellaisista aarteista, joilla ymmärretään\nvarallisuutta, vaan aivan toisenlaatuisesta kuninkuudesta ja\nrikkauksien lähteestä kuin tavallisesti tunnustetuista. Ja\ntarkoituksenani kyllä olikin ensin pyytää kotvaseksi huomiotanne pelkän\nodotuksen varaan ja menetellä niinkuin toisinaan ohjataan ystävää\nyllätykseksensä näkemään viehättävän maisemapiirteen: mitä eniten\nhalusin näyttää, sitä teki mieleni kätkeä vajavalla viekkaudellani,\nkunnes polvittelevia polkuja myöten aavistamattomasti saapuisimme\nparhaalle näkökohdalle.\n\nMutta suorapuheinen hyvä ystäväni, kanunki Anson, on jo osittain\nehättänyt tuon samoilusuunnitelmani edelle, kuuluttaessaan puheeni\nkäsittelevän \"lukemisen taitoa ja valintaa\". Olen myös kuullut\ntottuneiden julkisten esiintyjäin sanovan, että kuulijoita ei mikään\nniin pahoin väsytä, kuin yrittely pysyä puhujan mukana, joka ei heille\nanna mitään vihiä tarkoituksestaan. Niinpä riisunkin harsonaamion heti\nja ilmaisen teille suoraan, että tahdon teille puhua kirjoista, ja\nmiten luemme niitä ja voisimme tai huomaisimme paremmaksi niitä lukea.\n\nVakava aihe, sanotte, -- ja laaja! Kyllähän; niin laaja, että minä en\npyrikään koskettelemaan alaa kokonaisuudessaan. Koetan vain esittää\nteille muutamia yksinkertaisia mietteitä lueskelusta, -- ajatuksia,\njotka päivä päivältä uusiintuvat yhä elävämmin, kun tarkkailen\nyleisen mielipiteen suhtautumista meidän vakaasti lisääntyviin\nsivistyskeinoihimme ja siihen kirjallisuuden virtaan, joka vastaavassa\nmäärässä leviää pohjakerroksia hedelmöittämään.\n\nOlen sattumalta hiukan joutunut käytännöllisiin tekemisiin eri\nnuorisoluokkia varten toimivien koulujen kanssa ja saan vanhemmilta\nusein kirjeitä heidän lastensa kasvatuksesta. Tässä kirjeenvaihdossa\npistää enimmäkseen silmään se seikka, että aatos \"asema elämässä\" on\nihan vallitsevasti etusijalla noiden vanhempien -- ja eritoten äitien\n-- mielessä. \"Siihen ja siihen elämäntasoon sovellettu koulutus\" --\ntämä on yleensä päämääränä. Koskaan en havaitse heidän tavoittelevan\nkasvatusta joka olisi hyvä itsessään: kirjoittajien mieleen johtunee\nharvoin, että voisi olla pelkästään aatteellisesti oikeata opettamista.\nEi, vaan koulutusta \"joka turvaa poikani selkään hyvän takin\"; --\nkoulutusta jonka varassa hän voi huoletta painaa vieraissakävijän\nnappulaa kaksikelloisilla ovilla; -- koulutusta joka lopulta toimittaa\nhänen omaankin asumukseensa kaksikelloisen oven; sanalla sanoen,\nopetuksen tulee tuottaa määrättyä \"edistystä elämässä\". Nuo vanhemmat\neivät näköjään tule koskaan ajatelleiksi, että saattaa olla sellaista\nkasvatusta, joka itsessään _on_ edistystä elämässä; -- että kaikki muu\nkuin sellainen kenties onkin Kuoleman kutsumusta; -- ja että tätä\nvarsinaista kasvatusta voisi ehkä saada tai antaa helpommin kuin he\nensimältä luulisivat, kunhan vain ryhtyisivät toimeen oikealla tavalla.\nVäärin alottaen ei sitä ole saatavissa mistään hinnasta eikä mistään\nsuosiosta.\n\nTuo \"edistys elämässä\" onkin luullakseni vallitsevin ja voimakkain\naatos tämän peräti puuhakkaana hyörivän kansan mielessä; ainakin se on\navonaisimmin tunnustettu aatos, ja sitä esitetään sopivimpana\nyllykkeenä nuorison ahkeroimiselle. Pääasiallisena tarkoituksenani on\ntällä kertaa katsastaa teidän kanssanne, mitä tähän aatokseen\nkäytännössä sisältyy ja mitä siihen pitäisi sisältyä.\n\nKäytännön mukaan \"edistys elämässä\" merkitsee nykyään, että\nasianomainen pääsee huomatuksi yhteiskunnassa, -- saavuttaa aseman,\njoka muiden on tunnustettava kunnioitettavaksi tai kunniakkaaksi. Tällä\nedistyksellä emme yleensä ymmärrä pelkkää varallisuuden hankintaa, vaan\ntietoa, että tämä kansalainen on päässyt varoihin, -- emme minkään\nsuuren tarkoitusperän saavutusta, vaan sen toteutuksen näkyväisyyttä.\nLyhyeen, me tarkoitamme kiittelynjanomme tyydytystä. Jos se jano onkin\nylevien mielten viimeinen vajavuus, se on myös heikkojen ensimäinen, ja\nylimalkaan se ilmenee keskulaisen ihmiskunnan voimakkaimpana\nkannustimena: rotumme suurimmat ponnistukset on aina voitu johtaa\nylistyksen kaipuusta, niinkuin nautinnonhalu on sen suurimmat\nonnettomuudet aiheuttanut.\n\nEn aio tuomita enkä puolustaa tätä vaikutinta. Soisin teidän vain\ntuntevan, kuinka se on ponnistelun pohjalla semminkin kaikkien\nnykyaikaisten pyrkimysten. Turhamaisuuden tyydytys se meillä on\nuurastuksen elvyke ja levon viihdyke; niin likeisessä kosketuksessa se\non itse elonlähteiden kanssa, että turhamaisuutemme haavoittamista\nmainitaan aina (ja oikein) jotenkuten _kuolettavaksi_:[1] sen tuottaman\ntunnevamman vastineena on englanninkielen sanastossa _mortification_,\nsama ilmaus, jota käytämme syöpyvästä ja paranemattomasta\nruumiillisesta vauriosta. Ja vaikka harvoissa meistä lienee kylliksi\nlääkäriä havaitsemaan, mitä kaikkea tämä intohimo vaikuttaa terveydessä\nja tarmossa, luulen useimpien rehellisten ihmisten tuntevan ja olevan\nvalmiita tunnustamaan, että sen johtava voima on heidän vaikuttimiansa.\n\nMerimies ei tavallisesti halua kapteeniksi yksistään syystä että hän\ntietää kykenevänsä hoitelemaan laivaa paremmin kuin kukaan samalla\nretkellä olevista. Hän kaipaa kapteenin asemaa, jotta häntä\n_puhuteltaisiin_ kapteeniksi. Papin ei tavallisesti tee mieli piispaksi\npelkästään siinä vakaumuksessa, että kenenkään muun käsi ei voi\njohdella hiippakuntaa vaikeuksien läpi niin lujasti kuin hänen.\nArvonimi häntä ensimäiseksi houkuttelee. Ja ruhtinas ei yleensä pyri\nlaajentamaan tai alamainen voittamaan valtakuntaa siinä uskossa, että\nyksikään toinen ei voisi valtaistuimella palvella valtiota yhtä hyvin,\nvaan hän haluaa saada majesteettinsa niin monille huulille kuin on\ntaivutettavissa sitä lausumaan.\n\nTämän siis ollessa pääkäsityksenä edistyksestä elämässä, se tuntuu\nmeillä kaikilla erikoisesti siinä asemamme mukaan muodostuvassa\nmenestyksessä, jota sanomme \"hyvään seuraan pääsemiseksi\". Me emme pyri\nhyvään seuraan sillä perusteella, että saamme siinä olla, vaan\ntahdomme, että meitä nähdään siinä; ja käsityksemme sen hyvyydestä\nriippuu ensikädessä siitä, kuinka huomattavaa se on.\n\nSuotteko anteeksi, jos hetkiseksi pysähdyn tekemään teille kysymyksen,\njota pelkään teidän mahdollisesti pitävän sopimattomana?\n\nEn voi milloinkaan pitkittää esitelmää, ellen tunne tai tiedä, että\nkuulijakunta on joko puolellani tai vastassani. En suurestikaan välitä,\nkumpaisella kannalla he alussa ovat, mutta itse kanta on minun\ntiedettävä, ja tällä hetkellä minun pitäisi saada selville, asetanko\nsuuren yleisön toiminnan vaikuttimet mielestänne liian alas. Olen\npäättänyt tänä iltana esittää ne siksi matalina, että ne myönnettäisiin\ntodennäköisiksi; seikka on nimittäin sellainen, että aina kun minä\nvaltiotaloudesta kirjoitellessani oletan, että inhimillisen toiminnan\nvaikuttimena saattaa ottaa lukuun hiukan rehellisyyttä, tai\nylevämielisyyttä -- taikka niin sanottua \"hyvettä\" --, on minulle\nhuomautettu vastaan: \"Teidän ei sovi perustaa mitään siihen: tuo ei ole\nihmisluontoa; älkää olettako ihmisille yhteiseksi muuta kuin havittelua\nja kateutta -- millään muulla tunteella ei ole vaikutusta heihin,\npaitsi satunnaisesti ja heidän pääpyrkimystensä ulkopuolella olevissa\nasioissa.\" Niinpä siis olen tänä iltana alottanut varsin matalalta\nvaikuttimien askelmalta; mutta minun pitää saada tietää, olenko\nmielestänne osannut oikeaan.\n\nSallikaa siis minun pyytää niitä nostamaan kätensä, jotka myöntävät,\nettä kiittelyn kaipuu tavallisesti on ihmisten voimakkaimpana\nvaikuttimena edistyksensä tavoittelussa ja että aivan toisarvoisella\nvuorolla rehellisesti halutaan suorittaa jotakin velvollisuutta.\n(_Kymmenkunta kättä nousee -- kuulijakunnan ollessa osittain\nepätietoinen, tokko luennoitsija on tosissaan, ja osittain ujo\nilmaisemaan mielipidettänsä_.) Puhun ihan vakavasti -- tahdon\ntodellakin tietää, mitä arvelette; voin kuitenkin ottaa selon\nkysymykseni kääntämisellä toisin päin. Nostaisivatko ne kätensä, jotka\nuskovat, että velvollisuus on yleensä ensimäisenä ja ylistyksenhalu\ntoisarvoisena vaikuttimena? (_Yhden käden mainitaan kohonneen,\nluennoitsijan takana_.)\n\nHyvä on: näen että te olette puolellani ja että minä en teidän\nkäsityksenne mukaan ole alottanut liian läheltä pohjapintaa.\nVaivaamatta teitä enemmällä tiedustuksella rohkenen nyt otaksua, että\nte tunnustatte velvollisuudelle ainakin toisen tai kolmannen sijan\nvaikuttimien yhdistelmässä. Te olette sitä mieltä, että halu tehdä\njotakin hyödyllistä, tai saavuttaa jotakin todellista hyvää, on\nvarmastikin olemassa rinnakkaiskäsitteenä -- vaikkakin toisarvoisena --\nenimpien ihmisten edistyspyrkimyksessä. Te myönnätte, että kohtuullisen\nrehelliset ihmiset haluavat paikkaa ja virkaa ainakin jossain määrin\nsen hyväätekevän vallan vuoksi, jota se asema tuottaa, -- ja mieluummin\nasettuvat yhteyteen järkevien ja tietävien henkilöiden kanssa kuin\nliikkuvat houkkioiden ja tietämättömien parissa, nähtiinpä heidät\nnoiden järkevien seurassa tahi ei. Ja lopuksi -- huolimatta tässä\nkerrata mitään joka-aikaisia selviöitä ystävien suuriarvoisuudesta ja\nkumppanien vaikutuksesta -- te kaiketikin vahvistatte, että meidän\nonnellisuutemme ja hyödyllisyytemme yleiset edellytykset ovat\nriippuvaisia siitä, kuinka hartaasti haluamme tosia ystäviä ja viisaita\nkumppaneita, ja että niiden toteutuminen on saatavissa aikaan siinä\nmäärin kuin kumpaistenkin valitsemisessa käytämme vakaisuutta ja\nharkintakykyä.\n\nMutta jos meillä nyt olisikin sekä tahtoa että oivallusta ystäviemme\nhyvään valitsemiseen, -- kuinka harvoilla meistä onkaan siihen valtaa!\ntai ainakin, kuinka rajoitettu onkaan enimmäkseen valinnan ala!\n\nMelkein kaikki ihmissuhteemme ovat sattuman tai välttämättömyyden\nmääräämiä ja ahtaaseen kehään supistettuja. Me emme pääse väleihin\nkenen kanssa vain haluaisimme tuttavuutta, ja tuttaviamme emme saa\nvierellemme silloin kun heitä kipeimmin tarvitsisimme. Kaikki\nkorkeampaa inhimillistä henkevyyttä edustavat piirit ovat ainoastaan\nhetkellisesti ja osittain avoinna alapuolellaan oleville. Hyvässä\nlykyssä voimme vilahdukselta nähdä suuren runoilijan ja kuulla hänen\näänensä kaiun, tai tehdä kysymyksen tiedemiehelle ja saada\nhyvänsävyisen vastauksen. Voimme tunkeutua kymmeneksi minuutiksi\npuhuttelemaan ministeriä, joka luultavasti vastailee vaitioloa\npahemmilla sanoilla, harhaannuttavilla nimittäin, tai kerran pari\nelämässämme siepata etuoikeudeksemme heittää kukkavihko prinsessan\npolulle taikka pyydystää kuningattaren suopea silmäys.\n\nJa näitä hetkisen sattumia me kuitenkin himoitsemme, ja kulutamme\nikävuotemme ja intomme ja kykymme jotensakin vain tällaiseen\nhavitteluun, vaikka meille on kaiken aikaa avoinna seurue, joka\nhaastelee meille niin kauvan kuin haluamme, mikä tahansa olkoonkin\nsäätyarvomme tai toimemme, -- haastelee parhaimpansa mukaan valituin\nsanoin ja on kiitollinen, jos heitä kuuntelemme. Ja me emme silti ota\nsuurestikaan lukuun tätä etevää ihmispiiriä, -- kenties emme kokonaisen\npäivän mittaan tahdo kuulla ainoatakaan sanaa siitä, mitä he\nlausuisivat, -- syystä että tuo seurue on niin lukuisa ja säveä, niin\nhorjumattoman kärsivällinen odottelemaan ympärillämme päivät päästään,\nei myöntääkseen puheillepääsyä, vaan saadaksensa; sen parempaa\nkunnioitusta emme osoita noita kuninkaita ja valtiomiehiä kohtaan,\njotka viivyskelevät yksinkertaisesti kalustetuissa ja ahtaissa\netuhuoneissaan, kirjahyllyissämme!\n\nSanotte minulle kenties, tai ajattelette itseksenne, että se penseys,\njolla katselemme tätä huomiotamme anovaa aatelia, ja se kiihko, jolla\ntavoitamme yleensä aatelitonta seuraa, vaikka se suhteellisen\nylemmyytensä tunnossa halveksii meitä tai ei kykene meille mitään\nopettamaan, -- että nuo kaksi mielentilaamme johtuvat eräästä seikasta:\nme voimme nähdä elävien ihmisten kasvot ja haluamme tutustua heihin\nitseensä emmekä heidän lausumiinsa. Mutta niin ei ole asian laita.\nOlettakaamme, että te ette näkisikään heidän kasvojansa; --\nolettakaamme, että teidät voitaisiin asettaa kaihtimen taakse\nvaltiomiehen työhuoneeseen tai ruhtinaan kamariin, ettekö ilomielin\nkuuntelisi heidän sanojansa, vaikka olisikin kiellettyä astumasta\nesille kaihtimen takaa? Ja kun kaihdin on vain hiukan pienempi, --\nkaksi- eikä nelitaitteinen, -- ja te voitte siis piillä kahden\nkirjankannen takana ja kaiken päivää kuunnella satunnaisen puhelun\nasemesta ihmiskunnan viisaimpien harkittuja, tarkoituksellisia,\nvalittuja esityksiä, niin te vähäksytte tätä puheillepääsyn asemaa ja\nkunniakasta erisneuvottelua!\n\nMutta kenties muistutattekin haluavanne kuunnella eläviä ihmisiä\nsentähden, että he puhuvat tapahtuvista asioista, jotka kuuluvat juuri\nsillä hetkellä harrastuksenne alaan. Ei, niin ei voi olla, sillä itse\nnuo elävätkin ihmiset haastavat teille tilapäisistä asioista paljoa\nparemmin kirjoitelmissaan kuin huolettomalla suupuheella. Silti\nmyönnän, että tämä vaikutin todella tehoaa teissä, sikäli kuin\ntuollaiset nopeasti kyhätyt ja lyhytaikaiset kirjoitelmat ovat teille\nmieluisampia kuin verkkaiset ja pysyväiset kirjoitelmat -- varsinaiset\nkirjat. Sillä kaikki kirjat voidaan jakaa kahteen luokkaan, hetken\nkirjoihin ja kaiken ajan kirjoihin. Pankaa merkille tämä ero -- se ei\nmerkitse vain laatua. Ei yksinomaan huonoilta kirjoilta puutu\npysyväisyyttä ja hyville koidu sitä. Se on laji-ero. On hyviä hetken\nkirjoja ja hyviä kaikiksi ajoiksi, huonoja hetken kirjoja ja huonoja\nsäilyviä. Minun on määriteltävä nuo kaksi lajia, ennen kuin johdun\npitemmälle.\n\nHyvä hetken kirja siis -- jätän silleen huonot -- tulee vain\nhyödyllisenä tai mieluisana ja teitä varten painettuna pakinana\njoltakulta henkilöltä, jonka kanssa ette saa muulla tavoin\nkeskustelluksi. Usein peräti hyödyllisenä, kertoen mitä tarvitsette\ntietoonne; usein peräti miellyttävänä, niinkuin järkevän ystävän\nsuusanallinen juttelu. Pirteät matkakuvaukset, hyväntuuliset ja\nsukkelat päivänkysymysten koskettelut, vilkas tai liikuttava\ntarinoiminen romaanin muodossa, luja asiatietojen maininta sellaisten\nhenkilöiden esittämänä, joilla on ollut toimivaa osuutta nykyisen\nhistorian tapauksissa -- kaikki nuo hetken tuotteet, jotka sivistyksen\nyleistymisen mukana lisääntyvät keskuudessamme hyvällä vauhdilla, ovat\nerikoisena meidän ajanjaksomme tunnuspiirteenä: meidän tulee olla ylen\nkiitollisia niistä ja hävetä kelpo lailla, jos emme millään tavoin\nkäytä niitä hyvin.\n\nMutta me käytämme niitä mahdollisimman pahoin, jos annamme niiden\nanastaa sijan todellisilta kirjoilta -- sillä tarkoin puhuen ne eivät\nlainkaan ole kirjoja, vaan pelkkiä kirjeitä tai sanomalehtiä hyvään\nasuun painettuina. Ystävämme kirje saattaa olla ihastuttava tai\ntarpeellinen tänään: tokko tallettamisen arvoinen, se on erikseen\nharkittava. Sanomalehti saattaa olla aivan paikallaan aamiaisen edellä,\nmutta varmastikaan ei siitä ole luettavaksi koko päivän osalle. Samaten\n-- nidokseksi sidottuna -- tuo pitkä kirje, joka niin miellyttävästi\nkuvailee teille sen ja sen seudun majataloja ja teitä ja viimevuotisia\nsäitä, tai joka kertoo teille noin hauskan tarinan taikka antaa\ntositiedot eräiden tapauksien yksityiskohdista -- tuollainen kirje\nsaattaa olla hyvinkin arvokas satunnaisesti silmättäväksi, mutta siitä\nei seuraa, että se sanan todellisessa merkityksessä on laisinkaan\n\"kirja\" ja oikealla tavalla \"luettava\".\n\nKirja ei varsinaisesti ole puhuttua, vaan kirjoitettua, eikä\nkirjoitettua pelkästään aikalaisille, vaan pysyäkseen käytettävänä.\nPakinakirja painetaan ainoastaan sen vuoksi että sen tekijä ei voi\npuhua tuhansille ihmisille yhtaikaa; jos voisi, niin hän tekisi sen --\nnidos ei ole muuta kuin hänen äänensä monistus. Te ette saa\npuhutelluksi Intiassa oleksivaa ystäväänne; vain sen tilaisuuden\npuutteessa te kirjoitatte hänelle: se on pelkkää äänen siirtoa.\nKirjailijalla on jotakin sanottavaa, mikä hänen käsityksensä mukaan on\ntotta ja hyödyllistä tai kohottavan kaunista. Hänen tietääkseen ei\nyksikään vielä ole sanonut sitä; hänen tietääkseen ei kukaan muu voi\nsanoa sitä. Hänen on pakko sanoa se, selkeästi ja sointuisasti, jos käy\npäinsä -- selkeästi joka tapauksessa. Elämänsä sisällössä hän tuntee\nilmeiseksi tämän saavutuksen tai saavutusryhmän -- tämä on se\ntositiedon tai -näkemyksen sipale, minkä hän yksilöllisellä osuudellaan\npäiväpaisteesta ja maankamarasta on tavoittanut. Hänen tekisi hartaasti\nmieli vakauttaa se saataville ainiaaksi, -- kaivertaa se kallioon, jos\nolisi mahdollista, sanoen: \"Tämä on paras minua; muuten minä söin ja\njoin ja nukuin, rakastin ja vihasin, niinkuin muutkin; elämäni oli kuin\nhuurun hahtuva, häipyvä; mutta tämän minä näin ja tiesin: tämä -- jos\nminusta mikään -- on muiston arvoista.\" Se on hänen \"kirjoitelmansa\";\nse on hänen inhimillisissä rajoissaan ja hänen mahdollisen\ntosi-innoituksensa asteen mukaisesti hänen kirjoituksensa. Se on\n\"Kirja\".\n\nKenties ajattelette, että mitään kirjoja ei ole sillä tavoin\nsommiteltu?\n\nMutta kysynpä teiltä jälleen: uskotteko olevan olemassa rehellisyyden\nrahtuakaan tai nimeksikään lähimäisrakkautta? Vai ajatteletteko, että\nviisaat ihmiset eivät milloinkaan voi olla rehellisiä tai\nhyväntahtoisia? Toivoakseni ei yksikään meistä ole niin onneton, että\nsiten ajattelisi. No, mikä viisaan miehen työn sipale vain on\nrehellisesti ja hyvässä mielessä tehtyä, se sipale on hänen kirjansa\ntai taideteoksensa. Se on aina huonojen katkelmien seassa -- kehnosti\nsuoritetussa, leventelevässä, teennäisessä tavoituksessa ilmenevänä.\nMutta jos luette oikein, teidän on helppo keksiä todet palaset, ja _ne_\novat kirja.\n\nJa kaikkina aikoina ovat suurimmat sielut kirjoittaneet tämänlaatuisia\nkirjoja: suuret johtajat, suuret valtiomiehet ja suuret ajattelijat. Ne\novat kaikki teidän valintanne tavattavissa, -- ja elämä on lyhyt. Tämän\nmuistutuksen olette kuulleet ennenkin; mutta oletteko kuitenkaan\nmitannut ja suhditellut tätä lyhyttä elonaikaa ja sen mahdollisuuksia?\nTiedättekö, että jos luette tämän, te ette voi lukea tuota -- että te\nette voi huomenna voittaa mitä menetätte tänään? Tahdotteko mennä\njutustamaan sisäkkönne tai tallirenkinne kanssa, kun saisitte\npuheillepääsyn kuningatarten ja kuninkaitten luona; tai hyvitättekö\nmieltänne sillä ajatuksella, että te missään arvokkaassa omien\narvonanto-vaatimustenne tunnossa tungeksitte joukon seassa hankkimaan\npääsykorttia sinne ja puhutteluvuoroa tänne, kun kaiken aikaa tämä\nikuinen hovi on teille avoinna, seurue laajana kuin maailma, lukuisana\nkuin sen päivät -- edustaen jokaisen paikan ja ajan valio- ja\nvaltaväkeä? Sinne pääsette aina; siellä saatte mielenne mukaan valita\nkumppanuutenne ja arvosijanne; kerran tulleena ei teitä voi sieltä\nhäätää muu kuin oma vikanne; sikäläisen kumppanuutenne ylhäisyydellä\nkoetellaan taatusti teidän oma sisäinen ylhäisyytenne, ja sen sijan\nmukaan, minkä haluatte ottaa tässä kuolleiden seurueessa, saa\narvostelluksi niitä perusteita, joilla pyritte saavuttamaan\nhuomaavaisuutta elävien seurassa, -- päätellyksi, minkä verran niissä\nvaikuttimissanne on totuutta ja vilpittömyyttä.\n\n\"Sijan, minkä haluatte ottaa\" ja minkä omaksumiseen laittaudutte\n_päteväksi_, -- on minun lisättävä. Ottakaa nimittäin huomioon: tämä\nmenneisyyden hovi eroaa kaikesta elävästä ylhäisöstä siinä, että se on\navoinna työlle ja ansiolle, mutta ei millekään muulle. Noiden\nelyseiläisten[2] porttien vartijaa ei mikään äveriäisyys lahjo, mikään\nnimi nöyrrytä, mikään temppu petä. Käsitteen syvässä merkityksessä\nsanoen sinne ei koskaan pääse halpa arkisielu. Tuon hiljaisen Faubourg\nSaint-Germainin oviverhojen edessä tapahtuu vain lyhyt tutkistelu:\n\"Ansaitsetteko pääsyn? Siinä tapauksessa astukaa sisälle. Pyrittekö\naatelin pariin? Aateloitkaa itsenne, niin kumppanuus on teidän.\nKaipaatteko viisaiden haastelua? Oppikaa sitä ymmärtämään, niin saatte\nkuunnella. Mutta muilla ehdoilla? -- ei. Jos te ette tahdo kohota\nmeidän luoksemme, me emme voi kumartua teihin. Elävä valtias saattaa\nasettua kohteliaaksi, elävä viisaustieteilijä harkitusti vaivautua\nselittelemään ajatuksiansa teidän asteeltanne; mutta me täällä emme\ntekeydy emmekä käytä tulkintaa; teidän on noustava meidän ajatustemme\ntasolle, jos mielitte ilahtua niistä, ja otettava osaa tunteisiimme,\njos aiotte läsnäolomme oivaltaa.\"\n\nNäin siis on teidän tehtävä, ja minä myönnän, että se on paljon.\nSanalla sanoen, teidän tulee rakastaa tätä väkeä, jos haluatte sen\nparissa olla. Mikään kunnianhimo ei hyödytä. He halveksuvat\nkunnianhimoanne. Teidän on rakastettava heitä ja osoitettava\nrakkautenne kahdella tavalla.\n\nI. -- Ensiksikin teillä tulee olla tosi halu saada opetusta heiltä ja\nsijoittua heidän ajatuksiinsa. _Heidän_, huomatkaa; älkää toivoko\nlöytävänne vain omianne heidän lausuminansa. Jos kirjan kirjoittaja ei\nole teitä viisaampi, niin teidän ei tarvitse sitä lukea; jos hän on,\nniin hän monessakin suhteessa ajattelee toisin kuin te.\n\nHyvin kerkeitä olemme sanomaan kirjasta: \"Tämäpä on hyvää -- ihan mitä\nminä ajattelin!\" Mutta oikea tunne on: \"Ihmeellistä! Tuota en ole\ntullut ennen ajatelleeksi, ja kuitenkin näen sen olevan totta; tai\njollen oivalla sitä nyt, niin toivoakseni minulle tuonnempana selviää\ntämän pätevyys.\" Mutta olkoonpa teillä tämä alistuvaisuus tahi ei,\nvalmistautukaa ainakin lähestymään tekijää siinä mielessä, että\npääsette _hänen_ tarkoituksensa perille, älkääkä löytääksenne omia\nkäsityksiänne. Punnitkaa sitä jälkeenpäin, jos katsotte siihen\npystyvänne; mutta ottakaa siitä ensin selko.\n\nJa olkaa myös varma siitä, että jos tekijä on minkään arvoinen, te ette\noitis tajua hänen täyttä tarkoitustansa, -- ei, vieläpä ette pitkään\naikaan kykene millään tavoin hänen koko sanottavaansa saavuttamaan.\nTietenkin hän sanoo mitä hän tarkoittaa, ja voimakkainkin ilmauksin;\nmutta hän ei saa sanoiksi sitä kaikkea, ja vielä ihmeellisempää on,\nettä hän ei tahdokaan, paitsi kätkettyyn tapaan ja vertauskuvilla,\nollakseen varma siitä, että te erityisellä harrastuksella tutkitte\nsanottua. En tosin oikein näe perustetta siihen, en kykene oikein\nselvittelemään tuota viisaiden kiduttavaa pidättyväisyyttä, jolla he\naina piiloittavat syvemmän ajatuksensa. He eivät anna sitä teille avun\nmuodossa, vaan palkkiona, ja tahtovat takeita siitä, että sen\nansaitsette, ennen kuin sallivat teidän saavuttaa sen.\n\nMutta samoin on viisauden esineellisen muodon -- kullan -- laita.\nTeistä ja minusta ei näköjään ole mitään syytä, minkätähden maan\nsähköiset voimat eivät yhdellä kertaa kuljettaisi kaikkea sen\ntallettamaa kultaa vuorenhuipuille, jotta kuninkaat ja kansat\ntietäisivät kaiken saatavissaolevan kullan olevan koolla ja ilman\nerityistä kaivamisen vaivaa, jännittyneen kiihtymyksen ja sattuman\noikkujen kiusaamatta, aikaa hukkaamatta, lohkoisivat sitä ja löisivät\nrahaksi tarpeen mukaan. Mutta Luonto ei järjestä asiaa siten. Se\nasettelee sitä pikku maanrakoihin, kukaan ei tiedä minne: saattaa\nkaivaa kauvan, eikä löydy lainkaan; on kaivettava suurella työllä,\nlöytääkseen mitään.\n\nNiin, juuri siten on ihmisten parhain viisaus talletettuna. Hyvän\nkirjan ääreen päästessänne teidän on kysyttävä itseltänne: \"Olenko\nhalukas tekemään työtä australialaisen kaivosmiehen tavoin? Ovatko\nkuokkani ja lapioni hyvässä terässä, ja olenko itse hyvässä kunnossa,\nhihat kierrettyinä kyynäspäihin, ilman hengästymisen oireita,\nmalttavaisuus vireessä?\" Ja pysyäkseni vielä kotvasen tässä\nvertauskuvassa -- ikävystyttämisenkin uhalla, sillä se on läpeensä\nvalaiseva --: kun etsimänänne metallina on kirjoittajan ajatuskanta tai\ntarkoitus, niin hänen sanansa ovat kuin kallio, jota teidän on\nrusennettava ja sulatettava sen tavoittaaksenne. Ja kuokkinanne ovat\nteidän oma huolellisuutenne, älynne ja tietomääränne; sulatusuuninanne\non oma ajattelevainen sielunne. Teidän on turha toivoa ylettyvänne\nminkään hyvän kirjailijan tarkoitukseen ilman noita työkaluja ja tuota\nahjoa; usein tarvitsette terävintä, hienointa purastusta ja\nkärsivällisintä sulattelua, ennen kuin saatte sitä metallia yhden\nmurusenkaan.\n\nJa sentähden, kaikkein ensimäiseksi, sanon sen teille vakavasti ja\nvarmasti, tietäen että olen tässä kohden oikeassa, teidän on\ntotuttauduttava silmäämään tarkoin sanoja ja vakuuttautumaan niiden\nmerkityksestä, tavu tavulta -- vieläpä kirjain kirjaimelta. Te voisitte\nlukea kaikki British Museumiin kootut kirjat (jos ihmisen ikä riittäisi\nsiihen) ja silti jäädä oppimattomaksi olennoksi; mutta jos luette hyvää\nkirjaa kymmenen sivua, kirjain kirjaimelta -- toisin sanoen todella\ntarkoin --, niin olette ainiaaksi jossain määrin sivistynyt henkilö.\nSivistyksessä ja sivistymättömyydessä (pelkkää älyllistä puolta\najatellen) on kaikkena erona tämä täsmällisyys.\n\nHyvinkasvatettu herrasmies ei kenties osaa montakaan kieltä -- hän\nsaattaa kyetä puhumaan ainoastaan äidinkieltänsä --, hän on ehkä\nlukenut vain muutamia kirjoja. Mutta mitä tahansa kieltä hän osaa, sitä\nhän osaa tarkalleen; mitä sanaa hän käyttääkin, sen hän ääntää oikein;\nennen kaikkea hän on perehtynyt sanojen hienostoon, eroittaa ensi\nsilmäyksellä puhdassyntyiset ja taatut sanat nykyhetken arkiroskasta,\nmuistaa niiden sukupuun -- niiden keskinäiset risteytykset,\netäisimmätkin sukulaissuhteet ja minkä hyväksytyn aseman ne eri aikoina\nja eri maissa ovat saaneet sanojen kansallisessa ylhäisössä. Mutta\nsivistymätön henkilö saattaa osata ulkoa paljonkin kieliä ja puhua\nniitä kaikkia, silti tuntematta todellisesti sanaakaan niistä, --\nsanaakaan edes omasta kielestään. Tavallisen taitava ja järkevä merten\nkyntäjä kykenee ohjaamaan aluksensa viitattomilta ulapoilta satamaan;\nkuitenkin hänen tarvitsee virkkaa vain lause millä kielellä hyvänsä,\nilmetäkseen kouluttamattomaksi henkilöksi: samaten myös yhden ainoan\nlauseen korostus tai sanankäänne ilmaisee oppineen miehen.\n\nJa sivistyneet henkilöt tuntevat tämän niin voimakkaasti, myöntävät\nniin ratkaisevasti, että väärä korko tai virheellinen tavu riittää\njokaisen sivistyskansan eduskunnassa määräämään miehelle ainiaaksi\njollakin tavoin alemman arvosijan. Ja tämä on oikein; mutta\nvalitettavasti ei vaadita vielä suurempaa täsmällisyyttä ja\ntähdellisessä tarkoituksessa. On kyllä paikallaan, että horjahdus\nlatinankielen laajuussäännöistä herättää hymyilyä parlamenttimme\nalihuoneessa;[3] mutta on väärin, että virheelliselle äidinkielen\nlauseelle ei siellä rypistetä otsaa. Muutamat hyvin valitut ja hyvin\noivallettavat sanat ajavat asian siinä missä tuhannen ei tehoa\nkunnollisesti jos tässä monilukuisuudessa annetaan sanojen\nepävakaisesti häilyä toistensa merkityksessä.\n\nNiin, ja sanat saavat joskus aikaan kuolettavaa tärvellystä,\njos niitä ei pidetä aisoissa. Parhaillaankin sorisee ja hiiviskelee\nympärillämme Euroopassa kaikenmoisia naamioituja sanoja, -- (niitä ei\nole koskaan ennen esiytynyt niin runsaasti, ja tähän on syynä\npintapuolisen, haihattelevan, tahrivan, tarttuvan \"tietoviisauden\" tai\noikeammin -patustelun leviäminen kaikkialle sekä kaavioiden ja\nsanantapa-varastojen pänttäys kouluissa inhimillisten ajatus-ilmausten\nasemesta) -- on liikkeellä naamioituja sanoja, joita kukaan ei ymmärrä,\nmutta jokainen käyttää, ja joiden puolesta enimmät ihmiset myös\ntahtovat taistella, elää tai kuollakin, luulotellen niiden merkitsevän\nmikä mitäkin heille rakasta: sellaisilla sanoilla on nimittäin\nkameleontin muuntelehtiva verho -- matelijan vaihtuva väri kunkin\nmielikuvituksen maaperän mukaan; sillä maaperällä ne väijyskelevät ja\nsieppaavat saaliiksensa.\n\nEi ole ollut petoeläviä niin raastavia, ei valtiotaidon edustajia niin\novelia, ei myrkyttäjiä niin tuhotehoisia kuin nämä naamioidut sanat. Ne\novat ihmisen aatoksien kieroja toimitsijoita: mitä hyvänsä harrastusta\ntai vaistoa hän hartaimmin hellii, sen hän luovuttaa suosikiksensa\npäässeen naamioidun sanan huostaan, ja tuo sana saa lopulta äärettömän\nvallan hänen ylitseen, -- häneen ei pääse vaikuttamaan muutoin kuin sen\nvälityksellä. Ja niin sekarotuisissa kielissä, kuin englanninkielessä,\nesiintyy ihmisten käytettäväksi -- melkein heidän tahtomattansakin --\nse onneton kaksimielisyyden tilaisuus, että he voivat käyttää sanan\nkreikkalaista tai latinankielistä vastiketta silloin kun haluavat\nesittää käsitteen arvokkaana, mutta halventaakseen sitä valitsevat\nsaksilaisen tai muutoin arkisen sanavastikkeen.[4]\n\nYleisössä esiintyy taipumusta käsittämään elinsanojensa _muoto_ siksi\n_voimaksi_, josta nuo sanat kertovat; kuinka tehokkaasti ja\nterveellisesti sitä tottumusta ehkäisisikään erimuotoisuuden\npoistaminen varsinkin tärkeimmissä käsitteissä! Sellaista vaikutusta\ntuottaisi esim., jos me aina joko pitäisimme tai epäisimme\nkreikkalaisen muodon _biblos_ eli _biblion_ oikeana ilmauksena\n\"kirjalle\" -- sen sijaan että käytämme sitä ainoastaan yhdessä\ntapauksessa, jolloin pyrimme antamaan arvokkuutta tälle käsitteelle, ja\nkäännämme sen omalle kielellemme kaikkialla muualla.[5] Kuinka\nterveellistä olisikaan niille monille yksinkertaisille sieluille, jotka\nJumalan Sanan hengen sijasta palvovat sen kirjainta (aivan niinkuin\ntoiset epäjumalanpalvelijat asettavat Hänen läsnäolonsa sijalle Hänen\nkuvansa), jos esim. sellaisessa kohdassa kuin Apostolien Tekojen XIX,\n19 säilyttäisimme kreikkalaisen ilmauksen, sitä kääntämättä, ja heidän\nolisi luettava: \"Useat niistä, jotka olivat taikoja harjoittaneet,\nkantoivat pipliansa [raamattunsa -- _Suom._] kokoon ja polttivat ne\nkaikkien nähden; ja kun niiden arvo laskettiin yhteen, huomattiin sen\nolevan viisikymmentä tuhatta hopearahaa\"! Tai jos, toisin päin,\nkääntäisimme sen ollenkaan säilyttämättä ja aina puhuisimme \"Pyhästä\nKirjasta\" emmekä \"Pyhästä Pipliasta\" [Raamatusta], niin saattaisi\nvaljeta useammille kuin se seikka nyt on selvillä, että Jumalan Sanaa,\njonka voimasta taivaat olivat ikivanhastaan olemassa ja ovat nykyisin\ntallennetut (2 Piet. III, 5-7), ei voi kellekään lahjoittaa\nnahkaselkäisissä kansissa, eikä kylvää mihinkään tien oheen sen\nparemmin höyryauran kuin höyryllä käyvän painokoneenkaan avulla; mutta\nkuitenkin sitä tarjotaan meille joka päivä ja saa meiltä häpäisevän\nepäyksen, ja kylvetään meihin joka päivä, -- ja me tukahdutamme sen\nniin joutuisasti kuin käy päinsä.\n\nKäsitelläksenne nyt sanoja oikein, teidän tulee opetella erityinen\ntapa. Melkein jokainen äidinkielenne sana on ensin ollut jonkun muun\nkielen sana -- saksilainen, saksalainen, ranskalainen, latinalainen tai\nkreikkalainen -- itämaisista ja alkukielistä puhumatta. Ja monet sanat\novat olleet tätä kaikkea -- ensin kreikkalaisia, sitte latinaan\nsiirtyneitä, senjälkeen ranskalaisia tai saksalaisia ja viimeiseltä\nenglantilaisia, saaden jonkun muutoksen merkitykseensä ja käyttöönsä\nkunkin kansan huulilla, mutta säilyttäen syvällisen ydintarkoituksen,\njonka kaikki kehittyneet opiskelijat tuntevat niitä käyttäessään vielä\ntänä päivänä.[6] Jos te ette osaa kreikan aakkosia, niin opetelkaa ne;\nnuori tai vanha -- tyttö tai poika -- mihin ryhmään kuulunettekin: jos\naiotte lukea vakavasti (mikä tietysti edellyttää, että teiltä liikenee\njonkun verran joutoaikaa), opetelkaa kreikankielen kirjaimisto; sitte\nhankkikaa hyviä sanakirjoja kaikista noista kielistä, ja milloin vaan\nolette epätietoinen jostakin sanasta, tutkistelkaa sen sukujuuri\nkärsivällisesti. Aluksi lukekaa Max Müllerin luennot [vertailevasta\nkielitieteestä], ja sitten älkää milloinkaan hellittäkö sanasta, joka\nnäyttää teistä epäiltävältä. Se on ankaraa ahkeroimista; mutta jo\nensimältäkin te huomaatte sen mielenkiintoiseksi ja viimein\nehtymättömän huvittavaksi. Ja aivan arvaamattomasti hyötyy siitä\nyleensä henkinen ryhtinne, saaden voimaa ja täsmällisyyttä.\n\nTämähän ei merkitse, että teidän pitäisi osata tai yrittääkään opetella\nkreikkaa tai latinaa taikka ranskaa. Vieraan kielen täydelliseen\noppimiseen menee kokonainen elinkausi. Mutta te kykenette helposti\nottamaan selville merkitykset, joiden kautta äidinkielen sana on\nkulkenut, ja ne, jotka sillä vielä täytyy olla pätevän kirjoittajan\nkäsialassa.\n\nJa pelkästään esimerkin vuoksi luen nyt luvallanne muutamia rivejä\ntodellisesta kirjasta teidän kanssanne, huolellisesti, ja katson, mitä\nniistä ilmenee. Otan kirjan, jonka te kaikki hyvin tunnette; mitkään\näidinkielemme sanat eivät ole meille tutumpia, mutta kenties ei mitään\nole vähemmän luettu vähäisellä harrastuksella. Valitsen nämä\n'Lycidaan'[7] säkeet:\n\n    Ehätti viimeksi ja viimeisenä\n    läks luotsi Galilean järven sieltä;\n    avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi\n    (avaamaan kulta-, rauta- sulkijaksi),\n    ja hiippahiukset heilui järkkymieltä,\n    kun lausui ankarata käyttäin kieltä:\n    \"Mies nuori, liiennyt sun sijastas\n    ois monta, joill' on vatsa valtias,\n    kun tarhaan hiipii, tunkee, kiipee niitä!\n    Ei heillä muuhun harrastusta riitä,\n    kuin keritsijä-juhlaan joutuin päästä\n    ja arvovieras työntää syrjään tieltä;\n    ne sokkosuut, joill' itsell' lammasrauta\n    käteenkään tuskin käy, -- jotk' eivät säästä\n    aikaansa oppiin kunnon paimennuksen:\n    he eivät piittaa, heidän kelpaa olla!\n    Säräyttää olkihuilu-lirkutuksen\n    vain muutteeks' saattavat he kartanolla:\n    isoovat lampaat ruokintaansa vuottaa, --\n    ne turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa\n    sisäistä mätää, tauti toisiin tarttuu,\n    ja julman suden salariisto karttuu\n    myös päivittäin, mut puhetta ei siitä.\"\n\nMiettikäämme tätä kohtaa ja tutkikaamme sen sanoja.\n\nEikö ensiksikin ole omituista havaita, että Milton ei ainoastaan esitä\nPyhää Pietaria täydessä piispallisessa toimessa, vaan vieläpä juuri\nniissä tämän toimen ilmauksissa, joilta protestantit tavallisesti\nkiivaimmin epäävät hyväksymisensä?[8] \"Hiippa\"-hiukset! Milton ei\nsuinkaan suosinut piispoja; kuinka johtuu Pyhä Pietari kantamaan\n\"hiippaa?\"\n\n\"Avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi.\" Ilmeneekö tässä siis se\navainten valta, jota Rooman piispat ovat vaatineet, ja tunnustaako\nMilton sen tässä ainoastaan runoilijanvapaudella, maalauksellisuutensa\ntakia, saadakseen kullan hohteen avittamaan tehoansa? Älkää\najatelkokaan sitä. Suuret miehet eivät tee näyttämötemppuja elämän ja\nkuoleman opinkäsityksillä: ainoastaan pikku sielut voivat siten\nmenetellä.\n\nMilton tarkoittaa mitä hän sanoo, ja tarkoittaa varsin vakaisesti -- on\npiankin omistamassa koko henkisen tarmonsa sen lausumiseen. Sillä\nvaikka hän ei ollut väärien piispojen suosija, hän antoi täyden\nkunnioituksensa oikeille, ja Järvi-luotsi ilmestyy tässä hänen\najatuksiinsa toden piispallisuuden esikuvana ja päänä. Milton nimittäin\nlukee täysin rehellisessä mielessä raamatun sanat: \"minä annan sinulle\ntaivaan valtakunnan avaimet\". Puritaaninakaan hän ei tahtonut sitä\nlauselmaa häivyttää, jos kohta olikin huonoja piispoja olemassa;\nvieläpä meidän tulee häntä ymmärtääksemme ensin oivaltaa tuo lupaus: ei\nkelpaa silmäillä sitä syrinkarin tai henkäistä sitä kuiskauksena,\nniinkuin se olisi vastustajalahkon ase. Se on juhlallinen, yleispätevä\nvakuutus, kaikille lahkoille hyvin mielessä pidettävä. Mutta kenties\nkykenemme paremmin selvittämään sitä, jos jatkamme hiukan edemmäksi ja\nsitte palaamme tähän kohtaan. Sillä ilmeisestikin tällä toden\npiispallisuuden voiman nimenomaisella tehostuksella on määränä saada\nmeidät painokkaammin tuntemaan, mitä on esitettävissä piispanvallan\nvääriä tavoittajia vastaan -- tai yleensä niitä vastaan, jotka\npapistossa väärin pyrkivät vaikutusasemaan ja arvoon: joilla on \"vatsa\nvaltias, kun tarhaan hiipii, tunkee, kiipee niitä\".\n\nTeidän ei sovi luulla, että Milton voisi käyttää noista kolmesta\nteonsanasta ainoatakaan säkeensä täytteeksi, niinkuin huoleton\nkirjoittaja suorittaa työtänsä. Hän tarvitsee kaikki kolme, erikoisesti\nnuo kolme, eikä muuta kuin ne -- \"hiipii\" ja \"tunkee\" ja \"kiipee\";\nmitkään muut sanat eivät tekisi samaa palvelusta, eikä enempää voisi\nlisätä. Sillä niillä esitetään tyhjentävästi ne kolmenlaista\nluonnonlaatua edustavat kolme ihmisluokkaa, jotka epärehellisesti\ntavoittelevat hengellistä valtaa.\n\nEnsiksi ne jotka \"hiipivät\" tarhaan -- jotka eivät välitä virasta tai\nnimityksestä, vaan tahtovat salaista vaikutusvaltaa; he toimivat\nkaikessa salavihkaa ja ovelasti, myöntyen mihin hyvänsä virkatoiminnan\ntai käyttäytymisen nöyristelyyn, jotta vain saavat likikohtaisesti\nurkkia ja huomaamattomasti johdella ihmisten mieliä. Sitte ne jotka\n\"tunkevat\" -- työntäytyvät -- tarhaan; -- jotka luontaisella sydämen\njulkeudella ja mahtipontisella suulaudella ja vankkumattomalla\nitseluottamuksella saavuttavat kuulijoita ja vaikutusta tavallisen\nrahvaan keskuudessa. Lopuksi ne jotka \"kiipeevät\" -- joilla kylläkin on\nansionansa sekä lujaa että asiallista uurastusta ja opillisuutta, mutta\nitsekkäästi he omistavat sen tarmonsa ja kyvykkyytensä korkeiden\narvosijojen ja vaikutusasemien voittamiseen, joten heistä tulee\n\"perinnön haltijoita\", vaikkakaan ei \"lauman esikuvia\".\n\nEdelleen:\n\n    \"Ei heiltä muuhun harrastusta riitä,\n    kuin keritsijä-juhlaan joutuin päästä;\n    ne _sokkosuut_ --\"\n\nPysähdyn jälleen, sillä tämä on outo ilmaus; saattaisi luulla sitä\nrikkonaiseksi sanakuvaksi, -- huolimattomaksi ja syväoppisuuteen\nsoveltumattomaksi.\n\nEi niinkään: juuri sen tokinaisuus ja ytiinekkyys ovat tarkoitettuja\nsaamaan meidät oikein katsastamaan tätä sanantapaa ja muistamaan sen.\nNoilla kahdella lyhyellä yhdistetyllä sanalla ilmaistaan oikean\nolemuksen täsmälliset vastakohdat kirkon kahdessa suuressa virassa --\npiispan ja pastorin toimessa.\n\nPiispa[9] merkitsee alkujaan henkilöä joka näkee.\n\nPastori[10] merkitsee ruokkijaa.\n\nMahdollisimman epäpiispallista on siis olla sokea.\n\nKaikkein epäpapillisinta on ruokkimisen sijasta itseänsä ruokituttaa,\n-- olla suuna.\n\nLiittäkää nämä kaksi nurinkurisuutta yhteiskäsitteeksi, niin tämän\nilmaisee \"sokkosuut\". Meidän sietänee hiukan kehitellä tätä\najatusaihetta. Melkein kaikki kirkon epäkohdat ovat johtuneet siitä,\nettä piispat ovat halunneet _valtaa_ enemmän kuin _valoa_. He tahtovat\narvoasemaa, eivät katsantokohtaa. Mutta heidän oikeana virkanansa ei\nole hallita, vaikkakin heidän tehtäviinsä saattaa kuulua voimakasta\nkehoittelua ja nuhtelua. Kuninkaan virkana on hallita; piispan toimena\non _pitää silmällä_ laumaansa, lukea se lammas lampaalta, olla aina\nvalmis tekemään siitä täydellinen tili.\n\nJa selväähän on silloin, että hän ei kykene tekemään tiliä sieluista,\njos hän ei ole selvillä edes ruumiillisista olosuhteista. Piispan ensi\nhuolena olkoon siis ainakin asettua sellaiseen asemaan, jossa hän minä\nhetkenä hyvänsä voi ottaa selon jok'ainoan piirissään elävän sielun\nhistoriasta lapsuutta myöten ja sen tilasta sillähaavaa. Tuolla\ntakakujan varrella Matti ja Maija, -- mukiloivat toisiansa!\n\nTietääkö piispa koko surkeuden? Pitääkö hän heitä silmällä? Onko hän\n_pitänyt_ heitä silmällä? Kykeneekö hän juurtajaksain selittämään\nmeille, kuinka Matti sai tavakseen kolhia Maijaansa? Jos hän ei kykene,\nniin hän ei ole mikään piispa, vaikka hänellä olisi hiippa niin korkea\nkuin tuomiokirkon torni; hän ei ole mikään piispa, -- hän on tahtonut\nolla peräsimessä eikä mastonpäässä; hänellä ei ole tähystysalaa. \"Mutta\nhänen velvollisuutenansa ei olekaan pitää valvonnassaan takakujan\nMattia\", sanotte. Mitä! te ajattelette, että hänen olisi huolehdittava\nainoastaan lihavista lampaista, joilla on muhkeat villat, sillaikaa kun\n(Miltoniin palataksemme) \"isoovat lampaat ruokkijaansa vuottaa, ja\njulman suden salariisto\" (siitä kun eivät piispat tiedä mitään)\n\"karttuu myös päivittäin, mut puhetta ei siitä?\"\n\n\"Tuo ei kuitenkaan ole meidän käsityksemme piispanvirasta.\" Vaikka\nniinkin; mutta se oli Paavalin; ja se oli Miltonin. He saattoivat olla\noikeassa, tai me saatamme olla; mutta älkäämme luulko lukevamme\nkumpaistakaan panemalla omia mielipiteitämme heidän sanoihinsa.\n\nMinä jatkan.\n\n    \"Ne turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa\n    sisäistä mätää.\"\n\nTämä on ojennusta siihen tavanomaiseen vastaukseen, että \"jos köyhiltä\npuuttuukin ruumiillista hoivaa, heidän sieluistansa pidetään huolta;\nheillä on hengellistä ravintoa\". Ja Milton sanoo: \"Ei heillä ole\nhengellistä ravintoa; he ovat vain turvoksissa tuulesta.\" Saatatte\nensimältä ajatella, että tämä viittaus puhallustautiin on laatuaan\nkarkea ja hämärästi johdettu. Mutta taaskin olemme tavanneet ihan\nkirjaimellisesti täsmällisen sanonnan. Latinan ja kreikan sanakirjat\nsen osoittavat; latinan _spiritus_ ja sen kreikkalainen muoto\nmerkitsevät sekä \"tuulta\" että \"henkeä\". Molemmat merkitykset\nilmaistaan samalla sanalla alkutekstin lauseessa: \"tuuli puhaltaa missä\ntahtoo... niin on laita jokaisen, joka on syntynyt Hengestä\" --\nsyntynyt henkäyksestä nimittäin, sillä se tarkoittaa Jumalan puhaltamaa\nhenkeä sielussa ja ruumiissa. \"Hengen\" pohjamerkitystä ilmaisevat\nmeillä myös sanat \"ilmanhenki\" ja \"hengitys\". No, laumaa voi täyttää\nkahdenlaisella hengellä: Jumalan hengellä, ja ihmisen. Jumalan henki on\nheille terveyttä ja elämää ja rauhaa, niinkuin ilman henki kedoilla\nkulkeville laumoille; mutta ihmisen henki -- se puhe, mitä hän sanoo\nhengelliseksi -- on heille tautia ja tarttumaa niinkuin rämeen huuru.\nSe lahottaa heitä sisällisesti; he pöhistyvät siitä niinkuin kuollut\nruumis oman märkänemisensä kaasuista.\n\nTämä on tarkalleen totuudenmukaisesti lausuttua kaikesta väärästä\nuskonnollisesta opetuksesta; sen ensimäisenä ja viimeisenä ja\nkohtalokkaimpana merkkinä on tuo \"pöhistyminen\". Kääntyneet lapset,\njotka opettavat vanhempiansa; kääntyneet pahantekijät, jotka opettavat\nkunniallisia ihmisiä; kääntyneet pölkkypäät, jotka elettyään tylsässä\ntyperryksessä puolet ikäänsä äkkiä havahtuvat älyämään sen seikan, että\nJumala on olemassa, ja sillä perusteella kuvittelevat olevansa Hänen\nerityisiä valittujansa ja sanansaattajiaan; lahkolaiset joka lajia,\npientä ja suurta, katolilaisia tai protestantteja, valtiokirkollisia\ntai vapaakirkollisia, mikäli ajattelevat olevansa yksinomaisesti\noikeassa ja muiden olevan auttamattomasti väärässä; ja jokaisessa\nlahkossa erikoisesti ne, joiden mukaan ihmisiä voi pelastaa oikea\najatteleminen oikean tekemisen sijasta, sana toiminnan asemesta ja halu\ntyön vastikkeena: -- nämä ovat aito huuru-olentoja -- pilviä, nämä,\nvailla vettä; mätäisen kaasun ja kuoren ruumiita, ilman verta tai\nlihaa. Ne ovat puhallutettuja säkkipillejä paholaisten soittimiksi --\npilaantuneita ja turmelevia -- \"he turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa\nsisäistä mätää\".\n\nLopuksi palatkaamme avainten valtaa koskeviin säkeisiin, sillä nyt\npääsemme oivaltamaan niitä. Huomatkaa Miltonin ja Danten eroavaisuus\ntämän vallan tulkitsemisessa. Kerrankin on jälkimäinen ajattelultaan\nheikompi: hän otaksuu molemmat taivaan portin avaimiksi; toinen\non kullasta, toinen hopeasta, -- Pyhä Pietari luovuttaa ne\nvartijaenkelille, eikä ole helppo tajuta noiden kahden avaimen tai\nportin kolmen astuimen aineskaksinaisuuden sisällystä. Mutta Miltonilla\ntoinen on kultainen taivaan avain, toinen rautainen ja kuuluu\nvankilaan, sinne sulkeakseen ne kelvottomat opettajat, jotka \"ovat\nottaneet pois tiedon avaimen eivätkä kuitenkaan itse astuneet sisälle\".\n\nOlemme nähneet, että piispan ja pastorin velvollisuuksina on nähdä ja\nravita, ja kaikista, jotka niin tekevät, on sanottu: \"Joka juottaa,\nhänet myöskin juotetaan.\" Mutta se totuus pitää paikkansa myös toisin\npäin. Joka ei juota, hän näivettyy itsekin; ja joka ei näe, hän joutuu\nitse suljetuksi näkyvistä, -- suljetuksi iankaikkiseen vankeuteen. Ja\nse vankila avautuu täällä yhtä hyvin kuin tämänjälkeenkin: se, joka on\ntuleva sidotuksi taivaassa, saa ensin kammitsansa maan päällä. Tuo\nkäsky voimallisille enkeleille, joiden kuva kallioapostoli on:\n\"sitokaat hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkäät hänet äärimäiseen\npimeyteen\" kohdistuu osaltaan opettajaa vastaan jokaisesta avun\npidätyksestä, ja jokaisesta evätystä totuudesta, ja jokaisesta\ntyrkytetystä valheellisuudesta, niin että hänet kahlitaan sitä\ntiukemmin mitä enemmän hän kahlehtii, ja heitetään yhä loitommaksi,\nkun hän edelleen ja edelleen johtaa harhaan, kunnes viimein\nrautakopin salvat sulkeutuvat hänen takanaan: \"avaamaan kulta-,\nrauta- sulkijaksi\".\n\nOlemme luullakseni saaneet jotakin irti noista riveistä, ja paljon\nlisää on vielä löydettävissä niistä; mutta äskeinen tarkastelu jo\nriittää näytteeksi sellaisesta kirjailijanne sana-sanalta tutkimisesta,\njolloin todellisesti \"luemme\" -- tarkaten jokaista korostusta ja\nilmausmuotoa, asettuen aina kirjailijan asemaan, häivyttäen oman\nhenkilöllisyytemme ja pyrkien syventymään hänen olemukseensa, niin että\nkykenisimme sanomaan: \"näin Milton ajatteli\", eikä: \"näin minä olen\najatellut ollessani lukevinani Miltonia\".\n\nJa tällä menetelmällä johdutte vähitellen panemaan omaan \"minä olen\najatellut\" vähemmän painoa toisissakin tilaisuuksissa. Alatte oivaltaa,\nettä _teidän_ ajatuksenne ei ollutkaan erityisemmin minkään arvoinen;\nettä ajatuksenne asioista yleensäkään eivät kenties ole selkeimpiä ja\nviisaimpia, mitä voi saavuttaa; -- että tosiaan, ellette ole aivan,\nerikoinen henkilö, teillä ei voi sanoa olevan laisinkaan \"ajatuksia\";\nettä teillä ei ole ainesperustaa niihin, missään vakava-arvoisissa\nasioissa; mitään oikeutta \"ajatella\", vaan ainoastaan yrittää opiskella\nlisää tosiseikkoja asiasta. Niin, peräti todennäköisesti te ette koko\nelämänne aikana (paitsi jos olette aivan erikoinen henkilö, kuten\nsanoin) saa mitään pätevää oikeutusta \"mielipiteeseen\" miltään muulta\nalalta kuin kulloinkin itse hoitelemastanne hommasta. Välttämättömässä\ntehtävässä te tietenkin kykenette aina selvittämään, kuinka se on\ntehtävä. Onko teillä talo pidettävänä kunnossa, tarvike myytävänä,\npelto kynnettävänä, oja perattavana? Niistä toimenpiteistä ei tarvitse\nesiintyä kahtakaan mielipidettä; oma on vastuunne, jos teillä ei ole\njuuri vankempaa pohjaa kuin \"mielipide\" sellaisia hoideltavia\nkäsitelläksenne. Ja oman toiminta-alanne ulkopuolellakin on jokunen\nasia, joista teillä on pakko olla vain yksi mielipide. Että veijaus ja\nvalehtelu ovat hyljättäviä ja ilmi tullessaan heti suomittavia pois\ntieltä; -- että ahnehtiminen ja riidanhalu ovat vaarallisia taipumuksia\nlapsissakin ja kuolettavia luonnepiirteitä aikuisissa ja kansoissa; --\nettä lopuksi taivaan ja maan Jumala rakastaa toimeliaita, vaatimattomia\nja hyväsydämisiä ihmisiä, ja vihaa laiskoja, ylpeitä, ahnaita ja\ntunnottomia: näistä yleisistä tosiseikoista teillä pitää olla vain yksi\nmielipide, ja se hyvin voimakkaana.\n\nMutta mitä muuhun tulee -- uskontojen, hallitusten, tieteiden,\ntaiteiden aloilla --, te kehittäytyessänne huomaatte, että te ette\nylipäätään voi tietää _mitään_ -- arvostella mitään; että teidän on\nparas (vaikka saatatte olla hyvin koulutettukin henkilö) olla vaitelias\nja pyrkiä viisastumaan päivä päivältä ja ymmärtämään hiukan enemmän\nmuiden ajatuksia, ja yrittäessänne tätä rehellisesti te piankin\nhavaitsette, että viisaimpienkaan ajatukset eivät ole juuri paljoakaan\nmuuta kuin asiallisia kysymyksiä. Esittää pulma selkeästi ja osoittaa\nteille epätietoisuuden perusteet -- siinä kaikki, mitä he yleensä\nkykenevät valaisemiseksenne tekemään! -- ja hyvä heille ja meille, jos\nhe tosiaan edes voivat \"säveltä saada mietteisiimme ja epäilyksillä\ntaivaisilla herättää kaihomieltä\".\n\nTämä kirjoittaja, jonka käsialaa olen teille lukenut, ei ole\netumaisiin, viisaimpiin kuuluva: hän näkee sattuvasti sen minkä näkee,\nja sentähden on helppo saada selville hänen täysi tarkoituksensa. Mutta\nsuurempien miesten tarkoitusta ette pysty pohjaamaan; he eivät edes\nitsekään kokonaan arvioitse sitä, -- se on niin laaja. Olettakaamme,\nettä olisin pyytänyt teitä etsimään esimerkiksi Shakespearen -- enkä\nMiltonin -- mielipidettä tästä kirkkovallan seikasta? -- taikka Danten?\nOnko kellään teistä tällä hetkellä vähintäkään vihiä, mitä\nkumpainenkaan ajatteli siitä? Oletteko konsaan verranneet \"Rikhard\nIII:n\" piispakohtausta Cranmerin olemukseen? Kuvausta Pyhästä\nFransiskuksesta ja Pyhästä Dominikuksesta siihen kuvaan,[11] joka sai\nVergiliuksen hämmästymään\n\n    \"tuon tähden, joka ristiinnaulittuna\n    noin kurjaa kärsi ikirangaistustaan?\"\n\ntai kuvaukseen hänestä,[12] jonka ääressä Dante seisoi\n\n    \"kuin munkki, murhamiestä ripittävä?\"\n\nShakespeare ja Dante tunsivat paremmin ihmisiä kuin useimmat meistä,\nluulisin! He elivät molemmat keskellä ajallisen ja hengellisen vallan\npääkiistaa. Heillä oli siitä mielipide, arvattavasti? Mutta missä se\non? Tuokaa se kuulusteluun! Sovittakaa Shakespearen tai Danten kanta\nuskontunnustuksen pykäliksi ja lähettäkää _ne_ tuomiokapituleille!\n\nAlotettuannekaan te ette kykene -- sanon sen vieläkin -- monen\nmonituiseen päivään pääsemään näiden suurten miesten todellisten\npyrkimysten ja opetusten perille; mutta jo heidän vähäiselläkin\nrehellisellä tutkimisellaan te saatte havaituksi, että se, mitä\notaksuitte omaksi \"arvosteluksenne\", oli pelkkää satunnaista\nennakkoluuloa ja ohjattoman ajattelun ajelehtavaa, avutonta, sotkuista\nrikkaruohoa. Niin, enimmiten ihmismieli ei tosiaan ole paljoakaan\nparempaa kuin koluista kangasmaata, laiminlyötyä ja sitkasta, osaksi\nkarua, osaksi peittynyttä huonon olettelun tarttuviin saniaisiin ja\nmyrkylliseen tuulenkylvämään ruohokkoon. Näette, että ensi työnä, mikä\nteidän on tehtävä heille ja itsellenne, on kiihkeästi ja kiivaasti\nsytyttää tuleen tämä, polttaa kaikki ryteikkö terveellisiksi\ntuhkaläjiksi ja sitte kyntää ja kylvää. Kaiken toden kirjallisen työn,\njota on edessänne, koko elämäksenne, tulee alkaa noudattamalla\nmääräystä: \"Muokatkaa maa viljelykselle _älkääkä kylväkö ohdakkeiden\nsekaan_\".\n\nII. -- Kuunneltuanne sitten uskollisesti noita suuria opettajia,\npäästäksenne heidän ajatuksiinsa, teillä on vielä suoritettavana se\nkorkeampi saavutus, että tavoitatte heidän sydämensä. Niinkuin ensin\nkäytte heidän luokseen selkeän näkemyksen vuoksi, samoin on teidän\nviivyttävä heidän seurassaan, jotta lopulta pääsette osallisiksi\nheidän oikeudentuntoisesta ja valtavasta mielenherkkyydestänsä.\nMielenherkkyydestä eli \"tunteellisuudesta\". En pelkää sitä sanaa; vielä\nvähemmin itse käsitettä. Olette viime aikoina kuulleet paljon\nletkauteltavan tunteellisuutta; mutta voinpa vakuuttaa teille, että me\ntarvitsemme enemmän tunteellisuutta emmekä vähemmän.\n\nToisen ja toisen ihmisen -- toisen ja toisen eläimen -- kohottavana\neroavaisuutena on juuri tämä, että toinen tuntee enemmän kuin toinen.\nJos me olisimme sieniä, niin kenties meille ei olisi helposti\nsaatavissa tuntoa; jos olisimme matoja, jotka joka hetki ovat vaarassa\njoutua lapionterän katkomiksi, niin kenties tunnonherkkyys ei olisi\nmeille hyväkään. Mutia kun olemme ihmisolentoja, se _on_ meille hyvä --\nniin, me olemmekin ihmisellisiä ainoastaan siinä määrin kuin olemme\nherkkätunteisia, ja meidän kunniamme suhtautuu tarkalleen sen\nominaisuuden esiintymiseen meissä.\n\nMuistatte minun sanoneen tuosta suuresta ja puhtaasta vainajien\nseurueesta, että sen pariin ei pääse \"halpa arkisielu\". Mitä luulette\nminun tarkoittaneen \"arkisella\" olemuksella? Mitä te itse tarkoitatte\n\"arkisuudella\" [_vulgarity_]? Saatte siitä hedelmällisen ajattelun\naiheen; mutta lyhyeen sanoen on kaiken arkisuuden peruspiirteenä vajava\ntunnonherkkyys. Yksinkertainen ja viaton arkisuus on pelkästään\nkasvattamattomuuden ja kehittymättömyyden tylsyyttä ruumiissa\nja sielussa; mutta aito luonteellisessa arkisuudessa ilmenee\nkuolettava paatumus, joka äärimmäisillään kykenee kaikenlaatuiseen\nelukkamaisuuteen ja rikollisuuteen, tuntematta pelkoa, tuntematta\nmielihyvää, kauhua, sääliä. Jylseä käsi ja kuollut sydän, sairaalloinen\ntottumus, kovettunut omatunto, -- niissä on ihmisten arkisuus; he ovat\nainiaan arkisia, juuri samassa suhteessa kuin he ovat kykenemättömiä\nosanottoon, -- lähimäisensä tunnetilan nopeaan tajuamiseen, kaikkeen\nsiihen mitä tavallisen, mutta peräti täsmällisen sanonnan syvässä\nmerkityksessä voidaan nimittää ruumiin ja sielun \"hienotunteisuudeksi\":\nse on sellainen mimosan-lehden kosketusherkkyys, joka puhtaalla\nnaisella on kaikkien elollisten edellä, -- järjen rajoihin kytkemätön\ntarkkavaistoinen ja täysinäinen tunteellisuus, -- itse järjenkin\njohtelija ja pyhittäjä. Järki voi ainoastaan ratkaista mikä on totta:\n-- Jumalan antama ihmistunnon herkkyys yksinään voi aistita mitä Jumala\non tehnyt hyväksi.\n\nEmme siis saavu tuohon suureen vainajien istuntoon ainoastaan tietämään\nheiltä totta, vaan pääasiallisesti tuntemaan heidän kanssansa\noikeamielisyyttä. Ja tunteaksemme heidän kanssansa meidän tulee olla\nheidän kaltaisiansa, ja vaivattomasti ei yksikään meistä pääse siihen\nasti. Niinkuin tosi tieto on hallittua ja koeteltua tietoa, eikä\nensimäisinä juolahtaneita ajatuksia, -- samoin on tosi tunnonherkkyys\nhallittua ja koeteltua tunteellisuutta, eikä ensimäisiä vaikutelmia.\nEnsimäisinä tulee turhamaiset, väärät, salakavalat; jos myötäätte\nniihin, ne johtavat teitä umpimähkäisesti ja loitos, tyhjässä\ntavoittelussa, ontossa innostuksessa, kunnes teillä ei ole mitään\ntodellista tunteellisuutta jäljellä.\n\nEihän mikään ihmisyydelle mahdollinen tunne ole tosin itsessään väärä,\nvaan ainoastaan väärä hallitsemattomana, kurittomana. Sen ylevyytenä on\nsen voima ja oikeudenmukaisuus; se on väärä ollessaan heikkoa ja\nturhanaikaisesta seikasta saatua. On vähäpätöistä ihmetystä, kuten\nlapsen, joka katselee kuinka temppuilija heittelee kultapalloja, -- ja\ntätä voitte pitää halpana. Mutta onko mielestänne alhaista se ihmetys\ntai vähäisempää se vaikutelma, jolla jokaista ihmissielua kutsutaan\ntarkkaamaan kuinka taivaan kultapalloja yössä heittelee tekijänsä käsi?\nOn halpaa uteliaisuutta, kuten kielletyn oven avaamiseen viehättyvän\nlapsen tai herransa asioita urkkivan palvelijan; -- ja ylevää\nuteliaisuutta, joka vaaran edessä tutkii suuren virran lähdettä\nhiekka-aavikon takana, -- merentakaisten suurten mantereiden\nsijoitusta, -- ja vielä jalompaa uteliaisuutta, joka kyselee Elämän\nvirran lähteestä ja Taivaan avarista aloista asioita, joita \"enkelitkin\nhaluavat tutkistella\".\n\nSamoin on halpaa se tuskainen jännitys, jolla viivytte\njoutavanpäiväisen tarinan kulussa ja onnettomassa ratkaisuvaiheessa;\nmutta onko mielestänne vähäpätöisempää vai suurempaa se huolestus,\njolla tarkkaatte -- tai _pitäisi_ teidän tarkata -- kohtalon ja\nsallimuksen toimintaa ahdingonalaisen kansakunnan elämänasiassa? Voi,\ntunnonherkkyytenne ahdasmielisyyttä, itsekkyyttä, pikkumaisuutta teidän\non pahoiteltava Englannissa tänä aikana -- tunteellisuuden, joka\ntuhlataan kukkavihkoihin ja puheisiin, elosteluun ja ilonpitoon,\ntappelunäytäntöihin ja remuisiin nukketeattereihin, samalla kun voitte\nkatsella ja nähdä uljaita kansoja murhattavan -- mies mieheltä,\nnaisittain, lapsittain, ilman avun yritystä tai säälin kyyneltä.[13]\n\n\"Pikkumaisen\" ja \"itsekkään\" tunteellisuuden sijasta minun olisikin\npitänyt suoraan nimetä se \"kohtuuttomaksi\" eli \"väärämieliseksi\"\ntunne-elämäksi. Todellisesti sivistyneiden ihmisten ja arkisielujen\neroavaisuuden voi parhaiten määrätä eräällä seikalla, joka niinikään on\ntodellisesti sivistyneen kansan (sellaisia kansoja on ollut)\nilmeisimpänä tuntomerkkinä laumaväkeen verraten: heidän tunteensa ovat\nvakaisia ja oikeudenmukaisia, asiallisen mietinnän ja tasapuolisen\najattelun tuloksina. Lauman voi puhua mihin hyvänsä; sen tunteet\nsaattavat olla -- tavallisesti ovat -- ylipäätänsä jalomielisiä ja\noikeudenmukaisia; mutta sillä ei ole mitään perustusta niille, mitään\nkunnollista kiinnipitämisen otetta niistä. Sen voi ärsyttää tai\nmairitella mielin määrin mihin hyvänsä tunteeseen; se ajattelee\nenimmäkseen tartuntana, saaden tunnekuohumuksen niinkuin nuhan, eikä\nole mitään niin pientä, mistä se ei karju itseänsä hurjistuksiin, kun\npuuska on valloillaan, -- mitään niin suurta, mitä se ei hetkessä\nunohtaisi, puuskan mentyä ohi. Mutta sivistyneen yksilön, tai\nsivistyneen kansakunnan, mielenliikutukset ovat oikeudentuntoisia,\nsuhdallisia ja vakaisia.\n\nSuuriluontoinen kansakunta ei esimerkiksi haaskaa koko kansallista\nälyntarmoa parin kuukauden ajaksi punnitsemaan yhden konnan tekemästä\nyhdestä murhasta kokoiltua todistus-ainehistoa ja parin vuoden aikana\nkatsele, kuinka sen omat lapset murhaavat toisiaan tuhansin ja\nkymmenintuhansin päivässä,[14] laskeskellen ainoastaan, mitä tuo\nvaikuttanee puuvillan hintaan, ja viitsimättä millään lavoin päätellä,\nkumpi kiistapuoli on väärässä. Ei suuriluontoinen kansa myöskään lähetä\nköyhiä pikkupoikiansa vankilaan kuuden saksanpähkinän näpistämisestä ja\nsalli vararikkoistensa kavaltaa satojatuhansia pelkällä kumarruksella\nja köyhien säästöistä rikastuneiden pankkiirien sulkea oviansa\n\"ylivoimaisten asianhaarain johdosta\" edes lupaa pyytämättä; ja laajoja\nmaatiloja siirtyvän ostajille, jotka ovat koonneet varallisuutensa\nasestetuissa höyrylaivoissaan Kiinan vesillä -- retkeillen\nkaupittelemassa oopiumia kanuunain tuella ja vieraan kansallisuuden\nvaralle muuttaen tavallisen maantierosvon vaatimuksen \"raha tai henki\"\nkuulumaan \"raha _ja_ henki\".[15]\n\nEipä myöskään salli suuriluontoinen kansakunta viattomien köyhiensä\nnääntyä suokuumeeseen ja kurjasti riutua hengiltä hökkelien\ntunkioruttoon, säästääkseen ylimääräiset kuusi pennyä sielulta\nmaanomistajilleen,[16] ja sitte kuolaisin kyynelin ja hornamaisesti\nheltyneenä pohdi neuvostosaleissaan, eikö sen pitäisi laupiaasti\nsäästää murhaajiensa henki ja rakkaasti hoivaella heitä. Ja\nsuuriluontoinen kansakunta, jos onkin päättänyt, että hirttäminen on\nkerrassaan terveellisin temppu sen murhatapauksissa ylimalkaan, kykenee\nkuitenkin armeliaasti eroittamaan niiden syyllisyys-asteita eikä ulise\nniinkuin pakkasenpuremien sudenpentujen lauma jonkun onnettoman\nvähäjärkisen pojan tai \"äärettömästi ähmistyneen\" harmaahapsisen\nOthello-houkkion veriladulla juuri samaan aikaan kun lähettää\nhallituksensa ministerin pitämään kohteliaita puheita miehelle, joka\nsyöksee pistimiin nuoria tyttöjä isiensä nähden ja kylmästi harkiten\nsurmaa jaloja nuorukaisia kiivaammalla vauhdilla kuin maalaisteurastaja\ntappaa karitsoita keväisin. Lopuksi, suuriluontoinen kansakunta ei\npilkkaa taivasta ja sen voimia olemalla uskovinansa ilmestykseen, joka\nvakuuttaa, että rahanrakkaus on _kaiken_ pahan alkujuuri, ja samalla\nkuitenkin ilmoita antavansa ja aikovansa edelleen antaa kaikissa\ntärkeissä kansallisissa teoissaan ja toimenpiteissään yksinomaan tuon\nrakkauden olla määräävänä vaikuttimena.\n\nHyvät ystävät, enpä tiedä miksi kukaan meistä puhuisi lukemisesta. Me\ntarvitsemme jotakin kovempaa koulutusta kuin lukemisen tuottamaa; mutta\nainakin saatte pitää varmana, että me emme osaa lukea. Mikään lukeminen\nei ole mahdollista tässä mielentilassa olevalle väestölle. Mikään\nsuuren kirjailijan lauselma ei ole heidän ymmärrettävissään.\nEnglantilaisen yleisön on tällähaavaa suorastaan ja ehdottomasti\nmahdoton käsittää mitään ajatuksellista tuotantoa -- niin\najattelukyvyttömäksi se on rappeutunut ahnehtimisjärjettömyydessään.\n\nOnneksi ei tautimme vielä ole juuri pahempaa kuin tätä\najattelukyvyttömyyttä; se ei ole sisemmän luonnon tärviötä. Meistä\nlähtee yhä ehjä sointu, kun jokin iskee meitä osavasti; ja vaikka se\naatos, että kaiken pitäisi olla \"kannattavaa\", on tartuttanut\npyrkimyksiämme niin syvälti, että me tahtoessamme laupiasta\nsamarialaistakin leikitellä emme koskaan ojenna suojatillemme ropoa\nsanomatta: \"kun tulen takaisin, niin sinun pitää antaa minulle kaksi\",\non sydämemme sopukkaan kuitenkin jäänyt ylevän tuntemisen kykyä. Me\nosoitamme sitä työssämme, -- sotimisessamme, -- vieläpä noissa\nepäsuhtaisissa kotoisissa mielenliikutuksissamme, jotka saavat meidät\nraivostumaan yksilöä kohdanneesta pikku vääryydestä samalla kun olemme\nlauhkeita rajattomalle yleiselle. Me olemme yhäti uutteria päivän\nviimeistä hetkeä myöten, vaikka lisäämme ahertajan kärsivällisyyteen\npelurin kiihkon; me olemme vielä urhoollisia kuolemaan asti, vaikkakin\nkykenemättömiä havaitsemaan oikeata aihetta taistelemaan noustaksemme,\nja olemme edelleenkin uskollisia kiintymyksessämme omaisiimme,\nkuolemaan asti, niinkuin merihirviöt ovat, ja kalliokotkat.\n\nJa on olemassa toivoa kansakunnasta, kun vielä tätä voi sanoa siitä.\nNiin kauvan kuin se pitää elämäänsä kädessään, valmiina antamaan sen\nkunniastansa (vaikka hupsusti käsitetystä kunniasta), rakkaudestaan\n(joskin itsekkäästä) ja liiketointensa puolesta (niin halpaa kuin se\ntoiminta onkin), siitä on toivoa. Mutta ainoastaan toivoa; sillä tätä\nvaistomaista, päätähavin esiintyvää hyvettä ei voi kestää. Mikään\nkansakunta, joka on tehnyt itsensä laumaväeksi, ei voi säilyä, vaikka\nolisi sydämensä pohjalta kuinkakin ylevälaatuista. Sen on pidettävä\ntunnevaikutelmiansa kurissa ja ohjailtava niitä; muutoin ne aikanaan\nkurittavat sitä skorpiooniruoskilla. Ennen kaikkea: kansakunta ei voi\nsäilyä rahansaalistus-laumana -- se ei voi rankaisemattomasti\nolemassaoloansa haittaamattomasti yhä edelleen halveksua\nkirjallisuutta, halveksua tiedettä, halveksua taidetta, halveksua\nluontoa, halveksua sääliä, keskittäen sielunsa taukoamattomasti\nhankiskeltaviin lantteihin.\n\nOvatko nämä mielestänne jyrkeitä tai hillittömiä sanoja? Malttakaahan\nvielä vain hetkinen. Minä todistan ne teille kohta kohdalta.\n\nI. Sanon ensiksi, että olemme halveksuneet kirjallisuutta. Minkä verran\nme kansakuntana osoitamme välittävämme kirjoista? Kuinka paljon\nluulette meidän kaikkiaan käyttävän varoja kirjastoihimme, yleisiin tai\nyksityisiin, siihen verraten, mitä meiltä liikenee hevosurheiluun? Jos\nmies kuluttaa rennosti rahoja kirjastonsa kartuttamiseksi, niin te\nsanotte häntä löylynlyömäksi -- kirjahulluksi. Mutta te ette\nmilloinkaan sano ketään hevoshulluksi, vaikka ihmisiä joka päivä joutuu\ntaloudelliseen perikatoon hevostensa takia[17] ja kenenkään ette kuule\nkirjoillaan vararikkoon suistuvan.\n\nTai mennäkseni vielä alemmaksi, paljonko luulisitte Yhdistyneen\nKuningaskunnan yleisten ja yksityisten kirjahyllyjen sisällön tuottavan\nsiihen myyntisummaan verraten, joka saataisiin sen viinikellareista?\nMissä asemassa sen kulungit kirjallisuuden hankkimiseksi olisivat sen\narvion rinnalla, joka käsittäisi ylellisen syömisen kustannukset? Me\npuhumme hengen ravinnosta kuten ruumiinkin ravinnosta: hyvä kirja\nsisältää sellaista ravintoa ehtymättömästi; se on ikäkautinen varaus\nmeidän parhaalle osallemme -- ja kuinka pitkään kuitenkin enimmät\nihmiset katsoisivat parasta kirjaa ennen kuin sen saadakseen uhraisivat\nison kampelan!\n\nOn toki ollut miehiä, jotka kirjan ostaakseen ovat kiristäneet vyötänsä\nja jättäytyneet vaatteita vaille, ja joiden kirjastot luullakseni\nolivat heille lopultakin huokeampia kuin enimpien ihmisten päivälliset\novat. Harvat meistä joutuvat sellaiseen koetukseen, paha kyllä: onhan\nkallisarvoinen esine meille yhä kallisarvoisempi, jos se on hankittu\ntyöllä tai säästäväisyydellä; ja jos julkiset kirjastot olisivat\npuoleksikaan niin kalliita kuin julkiset päivälliset, tai kirjat\nmaksaisivat kymmenennenkään osan rannerenkaiden hinnasta, niin\nhoukkamaisetkin miehet ja naiset voisivat joskus aavistella, että\nlukemisessakin saattaa olla hyvää niinkuin maiskuttelussa ja\nvälkyttelyssä. Pelkkä kirjallisuuden huokeus sitävastoin on saamassa\nviisailtakin ihmisiltä unohtumaan, että jos kirja on lukemisen\narvoinen, se on ostamisen arvoinen.\n\nKirja ei ole minkään arvoinen, ellei sillä ole paljon arvoa; eikä se\nole käyttökelpoinen ennen kuin se on luettu ja uudestaan luettu ja\ntullut rakkaaksi ja taas uusilla piirteillä rakkaammaksi -- ja\nmerkityksi, niin että voitte vedota siitä tarvitsemiinne kohtiin\nniinkuin soturi saa varushuoneesta siepata kulloinkin otollisimman\naseen tai taloudenhoitaja noutaa kaipaamansa mausteen myymälästä.\nJauhoista valmistettu leipä on hyvää; mutta hyvässä kirjassa on leipää\nniin maistuvaa kuin hunaja, kun vain tahtoo sitä ottaa -- ja köyhäpä\ntosiaan täytyy olla sen perheen, joka ei edes kertaakaan elämässänsä\nkykene suorittamaan leipurinlaskua tuollaisista moninkertaistuvista\nsämpylöistä. Me sanomme itseämme rikkaaksi kansakunnaksi, ja olemme\nsilti niin siivottomia ja hupsuja, että kiertävistä kirjastoista\npeukaloitsemme piloille toistemme kirjoja!\n\nII. Me halveksumme tiedettä, sanon. \"Mitä!\" huudahdatte te; \"emmekö me\nole etumaisia kaikessa tutkimustyössä, ja eikö koko maailma syystä tai\nsyyttä tunne huimausta keksinnöistämme?\" Niin, mutta luuletteko sen\nolevan kansallista työtä? Kaikki se työ tehdään kansakunnan\nsuhtautumisen uhalla, yksityisten innolla ja varoilla. Kyllähän\nilomielin otamme voittoa tieteestä; me sieppaamme varsin halukkaasti\nkaikkia tieteellisiä luita, joissa näemme lihaa kalutaksemme; mutta jos\ntieteilijä tulee _meiltä_ hakemaan luuta tai kannikkaa, niin se on eri\njuttu.\n\nMitä me olemme julkisesti tehneet tieteen hyväksi? Meidän on\ntiedettävä, paljonko kello on, laivojemme turvallisuudeksi,[18] ja\nsentähden me kustannamme tähtitornia; ja parlamenttinamme me vuosittain\nannamme kiusata itsemme tekemään huolimattomasti jotakin British\nMuseumin hyväksi, ynseästi arvellen sitä joksikin paikaksi, missä\nsäilytetään täytettyjä lintuja lastemme ratoksi. Jos joku kustantaa\noman kaukoputkensa ja selvittää taaskin tähtisumu-pälvekkeen taivaalta,\nniin me hälisemme siitä havaintosaavutuksesta kuin omastamme; jos yksi\nkymmenestätuhannesta metsästäjä-kartanonherroistamme äkkiä huomaa, että\nmaa onkin luotu myös muuta varten kuin ketunkoloiksi, ja kaivautuu itse\nsen sisälle ja ilmoittaa meille, missä on kultaa ja missä kivihiiliä,\nniin me käsitämme, että tuosta on jotakin hyötyä, ja varsin\nasianmukaisesti me korotamme hänet aatelissäätyyn: mutta se sattuma,\nettä hän on keksinyt puuhilleen hyödyllisen suunnan, onko se mikään\nansio meille? (Sellaisen keksinnön ilmenemättömyys hänen säätyveljiensä\nkeskuudessa taasen saattaa olla meille jonkun verran _viaksi_ katsottava,\njos asiaa harkitsisimme.)\n\nMutta jos epäilette näitä ylimalkaisia huomautuksia, niin tässä on\nmuuan tieteenharrastustamme valaiseva erikoistapaus meidän kaikkien\nmietittäväksi. Kaksi vuotta takaperin oli Baijerissa myytävänä kokoelma\nSolenhofenin kivettymiä -- paras lajiaan, sisältäen monia\ntäydellisyydeltään ainoalaatuisia näytteitä ja yhden lajinäytteenkin\nainokaisena maailmassa (se kivettymä ilmoitti tuollaisia tuntemattomia\nelollisia olleeksi kokonaisen valtakunnan). Tämä kokoelma, jonka pelkkä\nkauppa-arvo yksityisten ostajien keskuudessa olisi luultavasti ollut\ntuhannen tai kahdentoistasadan punnan vaiheilla, tarjottiin Englannin\nkansalle seitsemästäsadasta. Mutta me emme tahtoneet antaa niin paljoa,\nja koko sarja olisi tällä hetkellä Münchenin museossa, jollei\nprofessori Owen omaa aikaansa hukaten ja kärsivällisesti kiusaten\nbrittiläistä yleisöä tämän edustajissa esiintyvänä olisi saavuttanut\nsitä myönnytystä, että hänet valtuutettiin maksamaan neljäsataa puntaa\nheti, itse jääden vastuuseen lopuista kolmesta! Sanottu yleisö\nkaiketikin suorittaa tuon jäännös-erän, ajan tullen, mutta nyreästi ja\nkaiken aikaa vähääkään välittämättä koko asiasta -- vain aina valmiina\nkaakattamaan, jos siitä saannoksesta koituu jotakin ansiota.\n\nPyydän teitä numeroiden valossa harkitsemaan, mitä tämä tosiseikka\nmerkitsee. Teidän vuotuiset kulunkinne yleisiin tarkoituksiin\n(kolmannes niistä sotalaitokselle) ovat vähintään 50 miljoonaa. Ja 700\npuntaa 50,000,000 punnasta on likimain samaa kuin seitsemän pennyä\nkahtatuhatta puntaa kohti.[19] Olettakaammepa siis, että joku\nherrasmies, jonka tuloja ei tunnettaisi, mutta jonka voisi arvata\nvarsin äveriääksi siitäkin, että hän kuluttaisi kaksituhatta puntaa\nvuodessa yksistään puistomuureihinsa ja palveluskuntaansa, --\nolettakaamme, että tuollainen pohatta ilmoittaa pitävänsä tieteestä;\nettä muuan hänen palkollisensa tulee innokkaasti kertomaan hänelle\nainoalaatuisesta kivettymäkokoelmasta, joka antaa opastuksen uudesta\nluomakunnan kehitysjaksosta ja on lunastettavissa seitsemän pennyn\nsummalla; ja että herrasmies, joka pitää tieteestä ja kuluttaa\nkaksituhatta vuodessa puistonsa kunnossapitoon, vastaa palvelijalle,\npidettyään häntä monet kuukaudet odottamassa: \"No! Minä annan sinulle\nniistä neljä pennyä, jos ensi vuoteen sitoudut vastaamaan lopuista\nkolmesta!\"\n\nIII. Te olette halveksuneet taidetta! sanon. \"Mitä!\" vastaatte te\njälleen; \"eikö meillä ole taidenäyttelyitä penikulmittani? ja emmekö\nmaksa tuhansia puntia yhdestä ainoastakin maalauksesta? ja eikö meillä\nole taidekouluja ja -opistoja, enemmän kuin millään kansakunnalla on\nkonsaan ollut?\" Kyllähän, mutta se kaikki on kaupankäynnin kannalta\nsuunniteltua. Mielenne kovin tekee myydä maalattua kangasta yhtä hyvin\nkuin kivihiiliä, ja korusommitelmia niinkuin rautatavaraakin;\nhalukkaasti ottaisitte jokaiselta muulta kansalta leivän suusta, jos\nvoisitte, ja kun ette siihen kykene, teidän elämänihanteenanne on\nseistä maailman valtakäytävillä niinkuin Ludgaten kojupojat kirkuen\njokaiselle ohikulkijalle: \"Mitä saisi olla?\"\n\nTe ette tiedä mitään omista edellytyksistänne tai olosuhteistanne; te\nkuvittelette, että teillä voi olla kosteiden, laakeiden, lihavien\nsavikenttienne keskellä yhtä kerkeä taideluomisen lahja kuin\nranskalaisilla kullanhohtavien viinitarhainsa keskellä tai\ntuliperäisten kallioittensa juurella elelevällä italialaisella, -- että\ntaidetta voi oppia niinkuin kirjanpitoa ja että se opittuna toimittaa\nteille enemmän kirjoja pidettäväksi. Oman itsensä vuoksi te ette välitä\ntauluista sen enempää kuin autioseiniinne liimatuista ilmoituksista.\nSeinillä liikenee aina tilaa ilmoitusten asettamiselle luettavaksi, --\nei koskaan taulujen sijoittamiselle katseltavaksi. Te ette tiedä, mitä\ntaideteoksia teillä (kuulopuheen mukaan) on maassanne, tai ovatko ne\nvääriä vai oikeita, pidetäänkö niistä hyvää huolta vai eikö; vieraissa\nmaissa te tyynesti näette ylevimpienkin taulujen, mitä maailmassa on\nsäilynyt, ränstyvän haaskiolla -- (ja Venetsiassa itävaltalaisten\nkanuunain olevan tähdättyinä niitä sisältäviin palatseihin), ja jos\nkuulisitte, että kaikki Eurooppaan jääneet Tizianin tuotteet aiotaan\nhuomenna käyttää hietasäkkien valmistamiseen itävaltalaisissa\nvarustuksissa, se ei huolettaisi teitä saman vertaa kuin mahdollisuus,\nettä omat reppunne jäävät jotakuta arvioitua lintuparia laihemmiksi\npäivän metsästyksessä. Sillä kannalla on teidän kansallinen\ntaiderakkautenne.\n\nIV. Te olette halveksuneet luontoa -- kaikkia luonnonmaisemien syviä ja\npyhiä aistimuksia nimittäin. Ranskan vallankumoukselliset käyttivät\nRanskan temppeleitä talleina; te olette tehneet luonnon temppeleistä\nkilparatoja. Teidän ainoana mielihyvän-käsitteenänne on ajaa\nrautatievaunuissa niiden kuorikäytäviä pitkin ja syödä niiden\nalttareilta. Te olette laskeneet Schaffhausenin poikitse\nrautatiesillan. Te olette tunneleilla puhkoneet Luzernin tunturit\nTellin kappelin luona; te olette tärvelleet Genève-järven\nClarens-rannan; Englannissa ei ole ainuttakaan hiljaista laaksoa, jota\nte ette ole täyttäneet hohisevalla tulella; englantilaisesta maasta ei\nole jäljellä rahtuakaan, johon te ette ole survoneet kivihiiltenne\ntuhkaa -- eikä ole ulkomaista kaupunkia, missä teidän läsnäolonne\nleviäminen ei ole leimattu viehättävien vanhojen katujen ja\nonnekkaiden puutarhojen keskelle ilmestyneellä uusien hotellien ja\nhajuvesimyymäläin kaikkikuluttavalla valkoisella pitaalilla: itse\nAlppeja, joita teidän omat runoilijanne tapasivat niin kunnioittavasti\nrakastaa, te katselette karhutarhan saippuoituina salkoina, joita\nmyöten te innostutte kiipeilemään ja luisutte jälleen alas\n\"ihastuksesta kirahdellen\". Kun äänenne sortuu siihen kirkumiseen ja te\nette saa ymmärrettävästi ihmissanoiksi ilonne ailahduksia, te sitte\ntäytätte tunturilaaksojen hiljaisuuden riemulaukauksilla ja säntäätte\nkotimatkalle, punehduksissa itserakkaasta tyytyväisyydestä ja\nturhamaisuuden nytkyttävää nikottelua tulvillanne.\n\nKaksi jokseenkin surkeinta näkyä, mitä ihmiskunnassa konsaan on\nkohdalleni osunut, niiden syvää sisäistä merkitystä ajatellen, on\nenglantilaisten laumojen hauskuttelu ruosteisten haupitsien\nlaukomisella Chamonix-laaksossa ja Zürichin sveitsiläisten\nviininviljelijäin tapa ilmaista kristillistä kiitollisuuttansa\nviinisadon antimista, kokoontumalla ryhmiksi \"viinitarhojen torneihin\",\nverkkaisesti panostaen ja räiskytellen ratsupistooleja aamusta iltaan.\nVelvollisuuksien hämärä oivaltaminen on masentavaa; masentavampia\nminusta nähden tällaiset käsitykset rattoisuudesta.\n\nLopuksi: te halveksutte sääliä. Tämän todistamiseksi ei tarvita minun\nsanojani. Painatan vain sanomalehti-uutisen, jollaisia on tapanani\nleikellä varastolaatikkooni; tämä oli _Daily Telegraph_-lehdessä\nkuluvan vuoden alkupuolella. Siinä kerrotaan muuan tuollainen tapaus,\njoita nykyään sattuu päivittäin, ja uutinen on saanut muotonsa\nkuolemansyyn tutkimisesta pidetyn pöytäkirjan mukaan. Painatan sen\npunaisella. Saatte uskoa, että itse asianhaarat on sillä värillä\nkirjoitettu kirjaan, josta meidän kaikkien -- lukutaitoisten\nja -taidottomien -- on jonakuna päivänä oma sivumme luettava.\n\n\"Perjantaina pidettiin v.t. tarkastuslääkärin mr. Richardin toimesta\nValkoisen Hevosen ravintolassa Christ Churchin piirissä, Spitalfieldin\nkaupunginosaa, tutkimus Michael Collinsin kuolemansyystä, iältään 58\nvuotta. Mary Collins, kurjannäköinen nainen, sanoi asuneensa vainajan\nja poikansa kanssa yhdessä huoneessa Cobb's-aukion 2:ssa, Christ\nChurchin piiriä. Vainaja oli 'rajasuutari'. Todistaja kulki ostelemassa\nvanhoja jalkineita; vainaja ja hänen poikansa laittoivat niistä\nkelvollisia, ja sitte todistaja kaupitteli niitä myymäläkojuihin,\nottaen mitä sai, mutta hyvin vähän niistä lähti. Vainaja ja hänen\npoikansa olivat työssä yötä päivää, koettaessaan saada hiukan leipää ja\nteetä ja huoneenvuokran (2 killinkiä viikossa), niin että koti pysyisi\nkoossa. Menneen viikon perjantaina vainaja illalla nousi rahiltaan ja\nhäntä puistatteli. Hän heitti alas jalkineet ja sanoi: Joku muu saa ne\nlaittaa valmiiksi minun tästä mentyäni, sillä minä en enää jaksa.\nHuoneessa ei ollut tulta, ja hän sanoi: 'Olisi parempi ollakseni, jos\nsaisin lämmitellä.' Todistaja ottikin kaksi paria uusittuja saappaita\nkaupattavaksi, mutta puodissa antoivat ainoastaan 14 pennyä molemmista\npareista yhteensä ja sanoivat: 'Meidänkin pitää saada voittomme.'\nTodistaja hankki nyt 14 naulaa kivihiiliä, ja vähän teetä ja leipää.\nHänen poikansa valvoi kaiken yötä paikkauksessa rahantarpeen takia,\nmutta vainaja kuoli lauvantai-aamuna. Perheellä ei koskaan ollut\nkylliksi syötävää. -- Tarkastuslääkäri: 'Minusta tuntuu surkealta, että\nte ette menneet ajoissa vaivaistaloon.' -- Todistaja: 'Me olimme\nkiintyneet pikku kotimme mukavuuksiin.' Muuan valamiehistä kysyi, mitä\nne mukavuudet olivat, sillä hän oli nähnyt vain kasan olkia nurkassa,\nja ikkunat olivat rikkinäiset. Todistaja alkoi itkeä ja sanoi, että oli\nheillä ommeltu peitto ja muita pieniä kapistuksia. Vainaja oli sanonut,\nettä hän ei ikänä mene vaivaistaloon. Kesäisin, kun sattui parempi\naika, he toisinaan ansaitsivat kymmenenkin killinkiä viikossa puhdasta.\nSilloin he aina säästivät seuraavan viikon varalle, joka yleensä oli\nhuono. Talvisin he eivät ansainneet puoleksikaan niin paljoa. Nyt\nkolmena vuonna olivat joutuneet aina vaan ahtaammalle. -- Cornelius\nCollins sanoi, että hän oli autellut isäänsä v:sta 1847. Heillä oli\ntapana tehdä työtä niin pitkälle yöhön, että olivat kumpikin melkein\nmenettäneet näkönsä. Todistajalla oli nyt kaihi silmissä. Viisi vuotta\ntakaperin vainaja pyysi kunnan apua. Vaivaiskaitsija antoi hänelle\nneljän naulan limpun ja sanoi, että jos hän tulee toistamiseen, niin\nhänet 'pannaan kiville'.[20] Se tympäisi vainajaa, ja sen koommin ei\nhän tahtonut joutua mihinkään tekemisiin niiden kanssa. He tulivat yhä\nhuonommin toimeen edelliseen perjantaihin asti, jolloin heillä ei ollut\nedes puolta pennyä kynttilän ostamiseen. Vainaja heittäytyi sitten\noljille ja sanoi, että hänestä ei ollut eläjäksi aamuun saakka. --\nMuuan valamies: 'Te olette itsekin nälkiintymässä hengiltä, ja teidän\npitäisi mennä taloon kesäkautta odottamaan.' -- Todistaja: 'Jos sinne\nmenisimme, niin kuolisimme. Tullessamme ulos kesällä me olisimme kuin\npilvistä pudonneita. Kukaan ei tuntisi meitä, ja me emme saisi\nhuonettakaan. Voisin tehdä nyt työtä, jos saisin ruokaa, sillä näköni\nkävisi siitä paremmaksi. -- T:ri G.P. Walker sanoi, että kuoleman syynä\noli _syncope_, ravinnonpuutteesta johtunut nääntymys. Vainajalla ei\nollut ollut mitään makuuvaatteita. Neljään kuukauteen hän ei ollut\nsaanut mitään muuta kuin leipää syödäkseen. Ruumiissa ei ollut\nhiventäkään rasvaa. Mitään tautia ei ilmennyt, ja jos lääkärinhoitoa\nolisi ollut, hän olisi saattanut toipua nääntymyskohtauksesta. --\nTarkastuslääkärin huomautettua tapauksen surettavasta laadusta\nvalamiehistö lausui päätöksenään, 'että vainaja kuoli ravinnon ja\ntavallisten elämäntarpeiden puutteen tuottamaan nääntymykseen, kuin\nmyöskin lääkärinavun puutteeseen'.\"\n\n\"Minkätähden ei todistaja kuitenkin suostunut menemään vaivaistaloon?\"\nkysytte. No, köyhillä näkyy olevan vaivaistaloa vastaan ennakkoluuloa,\njota rikkailla ei ole -- sillä tietysti jokainen, joka ottaa\nhallitukselta eläkkeen, mukautuu vaivaishoidokiksi suurellisessa\nmerkityksessä: rikkaiden huoltolat eivät vain anna vihjausta\nvaivaisesta elannosta, vaan huolettomista oloista. Mutta köyhät näkyvät\ntahtovan kuolla itsenäisesti; kenties, jos laittaisimme hoitolat heille\nkyllin sieviksi ja miellyttäviksi, tai antaisimme heille eläkkeensä\nkotona ja myöntäisimme heille pikku alkajaiskehvellyksen yleisistä\nvaroista, heidän mielensä saattaisi suopua siihen. Tällainen on\nsillävälin asiain tila: me teemme avustuksemme joko niin häpäiseväksi\nheille tai niin tukalaksi, että he mieluummin kuolevat kuin ottavat sen\nvastaan; kolmantena vaihtoehtona me jätämme heidät niin oppimattomiksi\nja ymmärtämättömiksi, että he näkevät nälkää kuin järjettömät\nluontokappaleet, kesyttöminä ja mykkinä, tietämättä mitä tehdä tai\nmistä etsiä ahdingolleen huojennusta.\n\nTe halveksutte sääliä, sanon; jos ette sitä hylkisi, niin tuollainen\nsanomalehti-uutinen olisi kristillisessä maassa yhtä mahdoton kuin\nharkitun murhan salliminen sen julkisilla kaduilla.[21] Sanoinko\n\"kristillisessä\"? Oi, jos me olisimme vain terveesti epäkristillisiä,\nniin sellainen olisi mahdotonta: meidän kuviteltu kristillisyytemme se\nauttelee meitä tekemään näitä rikoksia, sillä me riemuttelemme ja\nrehvastelemme uskossamme saadaksemme siitä nauttia häpeämätöntä\ntyydytystä, senkin verhoten mielikuvituksella kuten kaiken\nmuun. Urkujen ja kuorikäytävien, aamusarastus-jumalanpalvelusten\nja hämy-hartaushetkien draamallinen kristillisyys -- se\nsilmänlume-hartaus, johon me emme arastele sekoittaa maalauksellisesti\nteatteriemme paholaisnäytelmiä, \"Satanellain\", \"Robertien\",\n\"Faustien\" tehopiirteitä, messuten kiitosvirsiä kirjo-ikkunain läpi\ntaustavaikutuksen aikaansaamiseksi ja taiteellisin juoksutuksin\nlurittaen Luojan nimeä moninaisesti vaihtuvissa rukousjääryttelyn\ntoisinnoissa (seuraavana päivänä taas jaellen taitamattomien kiroojien\nvalistamiseksi kirjasia toisen käskyn merkityksestä meidän\ntulkitsemanamme) -- tämä kaasuvaloinen ja kaasuhenkinen kristillisyys\non meidän ylväytenämme, ja me tempaamme turvaan kauhtanamme liepeen\nniiden kerettiläisten kosketukselta, jotka lausuvat siitä epäilyksiä.\n\nMutta osoittaa rahtunen tavallista kristillistä oikeamielisyyttä\nselvässä sanassa tai teossa, tehdä kristinopin lainkohta joksikin\nelämänohjeeksi ja perustaa yksikin kansallinen toimenpide tai toive\nsille pohjalle, -- liianpa hyvin tiedämme, minkä verran uskomme siihen\npätee! Pikemmin saisitte salaman leimahtamaan suitsutussavusta kuin\ntodellista toimintaa tai suurta tunnetta ilmenemään nykyaikaisesta\nenglantilaisesta uskonnollisuudestamme. Teidän olisi parempi päästä\neroon sekä savusta että urkupilleistä: jättäkää ne ja goottilaiset\nikkunat ja maalatut lasiruudut teatterikaluston hoitajalle; yhtenä\nterveenä puhalluksena heittäkää hiilivety-henkenne ja ottakaa\nporraskynnyksellänne värjöttävä Latsarus hoivaanne. Sillä tosi kirkko\non kaikkialla missä käsi auttavana kohtaa toisen, ja se on ainoa pyhä\ntai emäkirkko mitä koskaan on ollut tai on milloinkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkia näitä henkisiä tyydytyksiä ja kaikkia näitä hyveitä, toistan,\nte kansallisesti halveksutte. Teillä on tosin keskessänne kansalaisia,\njotka eivät niin tee; joiden työstä, voimasta, elämästä, kuolemasta, te\nelätte konsaan kiittämättä heitä. Varallisuutenne, huvinne, ylpeytenne\nolisivat kaikki yhtä mahdottomia ilman niiden toimintaa, joita\nvähäksytte tai ette muista. Poliisikonstaapeli, joka astelee mustaa\nkujaa edes takaisin kaiken yötä pitämässä silmällä rikollisuutta, jota\nte olette sinne luoneet, ja voi minä hetkenä hyvänsä saada päänsä\nmurskatuksi tai runneltua raajarikoksi, mitään kiitollisuutta\nkokematta; kuohujen raivon kanssa kilvoitteleva merimies, kirjansa tai\nkoetinpullonsa ääressä ahertava hiljainen tutkija, tavallinen\ntyöläinen, joka tunnustusta ja melkein leipääkin vailla täyttää\ntehtävänsä niinkuin hevosenne vetävät kärryjänne, toivottomana ja\nkaikkien syrjimänä: heidän varassaan Englanti elää. Mutta he eivät ole\nkansakunta; he edustavat vain sen ruumista ja hermovoimaa, vanhasta\ntottumuksesta yhä toimien kouristuneen sitkeästi, henkisyyden jo\nhäivyttyä.\n\nMeidän kansallisena henkisyytenämme ja pyrkimyksenämme on\nhauskuudenhalu, kansallisena uskontonamme kirkollisten menojen\nsuorittaminen ja unettavien totuuksien (tai valheellisuuksien)\nsaarnaaminen laumaväen pidättämiseksi rauhallisesti työssä, sillaikaa\nkun me huvittelemme; ja tämän huvittelun tarve pitää meistä kiinni\nkurkkua kuivaavana ja silmiä kierrättelevänä kuumeena --\njärjettömyyttä, kevytmielisyyttä, armottomuutta nostattavana. Ihmisten\nahkeroidessa oikealla tavalla heidän hupinsa syntyy heidän työstänsä\nniinkuin värikkäät terälehdet hedelmällisestä kukasta; -- kun he ovat\nuskollisesti avuliaita ja sääliväisiä, heidän kaikki tunteensa\nsukeutuvat vakaisiksi, syviksi, pysyväisiksi, ja antavat elämää\nsielulle niinkuin luonnollinen valtimo ruumiille.\n\nMutta nyt me todellisen puuhaamisen puutteessa valamme koko miehisen\ntarmomme rahansaalistuksen väärään puuhaan, ja kun meillä ei ole\ntodellista tunteellisuutta, meidän pitää saada valhetunteilua\nvaatetettuna leluiksemme, ei leikkiäksemme viattomasti kuten lapset\nnukkejansa käyttävät, vaan turmeltuneesti ja salailevasti, niinkuin\nepäjumalien palvelemiseen eksyneet juutalaiset kätkivät luolien\nseinille kuvia, jotka vasta kaivamalla ovat paljastuneet. Oikeutta,\njota me emme pane täytäntöön, me näyttelemme romaaneissa ja\nteatterilavalla; kauneuden sijalle, jota tuhoamme luonnossa, asetamme\npantomiimin muuntelehtivat elkeet, ja kun ihmisluontomme käskevästi\nvaatii _jonkunlaista_ järkkymystä ja surua, niin me -- sen ylevän\nmurheen sijaista, jota meidän olisi tullut tuntea lähimäistemme\nosakumppaneina, ja niiden puhtaiden kyynelten asemesta, joita meidän\nolisi pitänyt heidän kanssaan itkeä, -- nautinnollisesti väristen\nahmimme oikeussalin liikuttavaisuutta ja kokoamme haudan kastehelmiä.\n\nOn vaikea arvioida näiden ilmiöiden täyttä merkitystä. Itse asianhaarat\novat kylläkin peloittavia, mutta niiden vihjaama kansallinen viallisuus\nei kenties ole niin suuri kuin saattaa ensimältä näyttää. Me sallimme\ntai aiheutamme päivittäin tuhansien kuoleman, mutta me emme tarkoita\npahaa; me poltamme taloja ja raastamme maamiesten vainioita, ja\nkuitenkin meitä surettaisi havaita, että olemme ketään saattaneet\nvaurioon. Me olemme yhä sydämeltämme sävyisiä; yhä kunnokkuuteen\nkykeneviä, mutta ainoastaan kuten lapset.\n\nKun Chalmersia, jolla oli ollut suurta vaikutusvaltaa yleisöön, pitkän\nelämänsä lopulla ärsytettiin jossakin tärkeässä asiassa vetoamalla\nyleiseen mielipiteeseen, huudahti hän kärsimättömästi: \"Yleisö on\npelkästään iso lapsukainen!\" Ja syynä siihen, että minä olen antanut\nkaikkien näiden vakavampien ajatteluaiheiden sekautua tutkisteluun\nlukemisen menetelmistä, on se että mitä enemmän näen kansallisia\nvikojamme tai viheliäisyyksiämme, sitä enemmän ne selviävät lapsekkaan\noppimattomuuden olosuhteiksi ja henkisen kasvatuksen puutteeksi\nkaikkein yksinkertaisimmillakin ajattelun aloilla. Meidän ei ole, sanon\nvieläkin, valitettava tässä kohden paheellisuutta, ei itsekkyyttä, ei\naivotoiminnan tylsyyttä, vaan edessämme on tavoittamaton koulupojan\nhuimamielisyys, joka eroaa todellisen koulupojan huolettomuudesta vain\nsiinä, että sitä ei pääse parantamaan, kun se ei tunnusta mitään\nmestaria.\n\nEräs viimeisen suuren maalaajamme viehättävistä, syrjäytetyistä\ntuotteista esittää omituisen sattuvan perikuvan meistä. Se on piirros\nKirkby Lonsdalen hautuumaasta, ja purosta, laaksosta, kunnaista ja\ntaustalla auteroittuvasta aamutaivaasta. Ja välinpitämättömänä sekä\nnäistä kaikista että vainajista, jotka ovat vaihtaneet nämä toisiin\nlaaksoihin ja toisiin taivaihin, on ryhmä koulupoikia kasannut pienet\nkirjansa eräälle haudalle, paiskiakseen niitä sivuun kivillä. Siten me\nleikimme niiden vainajien sanoilla, jotka tahtovat opettaa meitä, ja\nhuidomme niitä loitos luotamme katkeralla, huimalla tahdollamme;\nvähänpä ajattelemme, että noita lehtiä, joita tuuli hajoittelee, ei\nollut läjätty vain hautakivelle, vaan vieläpä taiotun holvin sinetille\n-- taikka, vielä paremminkin, suuren kaupungin portille, jonka uinuvat\nkuninkaat valveutuisivat meidän varallemme ja käyskentelisivät\nkanssamme, jos vain tietäisimme kutsua heitä nimeltään.\n\nJa jos kohotammekin pääsyportin marmorilaa'an, kuinka useasti\nsilloinkin vain kuljeksimme noiden vanhojen kuninkaitten seassa heidän\nlevätessään, ja sormielemme heidän makuukauhtanoitansa ja tunnustelemme\nylväitten otsien kruunuja -- ja yhäti he ovat meille äänettömiä ja\nnäyttävät vain pölyiseltä kuvittelukuorelta, kun me emme tunne sitä\nsydämen loitsulukua, joka heidät havahduttaisi. Mutta kerran\nkuullessansa sen he kavahtaisivat ylös meitä kohtaamaan muinaisessa\nvoimassaan, kiinteästi katsastamaan ja punnitsemaan meitä; ja niinkuin\nHadeksen kukistuneet kuninkaat tervehtivät vastasortuneita sanoen:\n\"onko tullut sinustakin heikko kuten me -- oletko nyt sinäkin\nmeikäläisiä?\" samaten nämä kuninkaat, himmentymättömine,\njärkyttämättömine otsaripoineen, tulisivat vastaamme sanoen: \"Onko\nsinustakin tullut puhdas ja sydämeltä suuri kuten me? oletko nyt\nsinäkin meikäläisiä?\"\n\nSuurisydäminen, suurihenkinen -- tällaiseen ylevyyteen pääseminen\nmerkitsee toden teolla elämän nousua; jatkuva kehittyminen tällä tiellä\non toden teolla \"edistystä elämässä\" -- elämässä itsessään, ei sen\nhepenissä. Hyvät ystävät, muistatteko vanhaa skyyttalaista tapaa\nperheen pään peijaisissa; kuinka hänet puetettiin hienoimpaan\nvaatekertaansa, asetettiin ajoneuvoihinsa ja kuljetettiin ystäviensä\nkoteihin, missä kukin heistä sijoitti hänet pöytänsä päähän ja kaikki\nviettivät kemuja hänen läsnäollessaan? Otaksukaamme teille tarjottavan\nselvin sanoin, niinkuin se _on_ teille tarjona kolkkojen tosiseikkain\nvoimasta, että te saavuttaisitte tämän skyyttalaisen kunnian, vähin\nerin, vielä luullessanne olevanne elossa. Olettakaamme että tarjous\nolisi tällainen: \"Teidän on kuoltava verkalleen: verenne kylmenee päivä\npäivältä, lihanne kuivettuu, sydämenne sykkii viimeiseltä ainoastaan\nniinkuin ruostunut rykelmä rautaläppiä. Elonne ehtyy teiltä ja vajoaa\nmaan läpi Cainan jäähän; mutta päivä päivältä teidän ruumiinne\npuetetaan koreammin ja asetetaan korkeampiin vaunuihin ja saa lisää\ntähtiä rintapieliinsä -- kruunujakin[22] päähänsä, jos tahdotte.\nIhmiset kumartavat sen edessä, tuijottavat ja huikkailevat sen\nympärillä, tungeksivat sen perässä pitkin katuja; rakentavat sille\npalatseja, kemuilevat kaiken yötä pitäen sitä pöytänsä päässä. Teidän\nsieluanne jää siihen sen verran että tietää mitä he tekevät ja tuntee\nkulta-asun painon sen hartioilla ja kruununreunan vaon kallossa, ei\nenempää.\" Ottaisitteko vastaan tuon tarjouksen, kuoleman enkelin\nsuusanallisesti esittämänä? Suostuisivatkohan halvimmatkaan meistä\nsiihen kauppaan, luullaksenne? Mutta käytännössä ja todenperäisesti me\ntartumme siihen, jokainen meistä, jossain määrin -- monet meistä\ntarttuvat siihen syöttiin täydessä kamaluudessaan.\n\nSen ottaa vastaan jokainen, joka haluaa edistyä elämässä tietämättä\nmitä elämä on; joka tarkoittaa ainoastaan, että hänen on saatava\nenemmän hevosia ja enemmän palvelijoita, enemmän varallisuutta ja\nenemmän julkista kunniaa -- eikä enempää henkilöllisyys-sielua.\nAinoastaan se edistyy elämässä, jonka sydän on pehmenemässä, veri\nlämpenemässä, aivot elähtymässä, henki kulkemassa _elävään_ rauhaan. Ja\nne ihmiset, joissa on tämä elämä, ovat maailman todellisia valtiaita\ntai kuninkaita -- he, yksinomaan he. Kaikki muut kuninkuudet, mikäli\novat tosia, ovat vain heidän valtiutensa käytännöllisenä tuloksena ja\nilmauksena: jos ne ovat vähempää kuin tätä, ne joko ovat draamallisia\nkuninkuuksia -- kalliita näytäntöjä, joissa käytetään jalokiviä\nkiiltorihkaman sijasta -- kansakuntien leluina tai muussa tapauksessa\nne eivät ole kuninkuuksia laisinkaan, vaan tyrannivaltiuksia, taikka\npelkkää kansallisen hupsuuden toiminnallista seuraamusta. Siitä syystä\nolen toisaalla lausunut niistä: \"Näkyväiset hallitukset ovat muutamien\nkansakuntien leluja, toisten tauteja, muutamien valjaita, useampien\ntaakkoja.\"\n\nMutta sanoin en kykene ilmaisemaan ihmetystäni, kun ajattelevienkin\nihmisten keskuudessa kuulen vielä puhuttavan kuningasvallasta niinkuin\nhallitut kansakunnat olisivat yksityistä irtaimistoa, jota voidaan\nostaa ja myydä tai muutoin hankkia kuten lampaita, näiden kuninkaan\nollessa oikeutettu saamaan elantonsa niiden lihasta ja kokoamaan niiltä\nvillat. Sellaisen katsantokannan mukaan soveltuisi Akilleen suuttunut\nmääritelmä kehnoista kuninkaista -- \"ihmissyöjät\" -- vakituiseksi ja\nvastaavaksi nimitykseksi kaikille hallitsijoille, ja kuninkaan\nvaltakunnan laajentaminen merkitsisi samaa kuin yksityishenkilön\nvarallisuuden kartuttaminen! Kuninkaat, jotka niin ajattelevat, olkoot\nkuinkakin mahtavia, eivät voi olla kansakunnan todellisia kuninkaita\nsen paremmin kuin paarmat ovat hevosen herroja; he imevät sitä, ja\nsaattavat ärryttää sen hurjistuksiin, mutta eivät johtele sitä.\n\nHe ja heidän hovinsa ja heidän armeijansa ovat -- jos kykenisi näkemään\nselkeästi -- vain iso suosääsken laji, jolla on painettikärsä ja\nsävelikäs, soitonjohtajan ohjailema torvi-ininä kesäisessä ilmassa;\nhämärä saattaa toisinaan olla otollisempi, mutta tuskin terveellisempi\nsen surviaiskomppaniain välkkyville usville. Tosikuninkaat sillävälin\nhallitsevat hiljaisesti, jos ollenkaan, ja tuntevat hallitsemisen\ntympäiseväksi; liian monet heistä tekevät \"_il gran refiuto_\"\n[suuren kieltäymyksen], -- ja jos he eivät tee, niin laumaväki kohta\nkun he saattaisivat käydä sille hyödyllisiksi, jokseenkin varmasti tekee\noman \"suuren kieltäymyksensä\" _heistä_.\n\nKuitenkin saattaa näkyväinen kuningas jonakuna päivänä olla\ntosikuningaskin, jos konsaan koittaa se päivä, jolloin hän tahtoo\narvioida valtakuntaansa tämän edustaman _voiman_ mukaan, -- eikä\nmaantieteellisten rajojen perusteella. Ylen vähän on sillä väliä,\nleikkaako teiltä Trient[23] lohon täältä tai kiertääkö teille Rein yhtä\nlinnaa vähemmän tuolla. Mutta teille on väliä sillä, ihmisten kuningas,\nvoitteko toden teolla sanoa tälle miehelle: \"mene\", niin että hän\nmenee, ja toiselle: \"tule\", niin että hän tulee, -- voitteko kierrättää\nkansaanne kuten Trientiä, ja minne käskette heidän tulla ja minne\nmennä. Teille on väliä sillä, ihmisten kuningas, vihaako kansanne teitä\nja kuoleeko teidän tauttanne, vai rakastaako teitä ja elääkö teissä.\nValtakuntaanne saatte paremmin mitatuksi väenpaljouksien mukaan kuin\npenikulmin, laskien rakkaus-leveysastein -- ei päiväntasaajasta\nluettuina, vaan ihmeellisen lämmintä ja rajatonta päiväntasaajaa kohti.\n\nMitatuksi! -- ei, te ette voi mitata. Kuka kykenisikään mittaamaan,\nmikä eroavaisuus on niiden vallalla, jotka \"tekevät ja opettavat\" ja\njotka ovat suurimmat maapallon valtioissa kuten taivaankin\nvaltakunnassa -- ja niiden vallalla, jotka repivät alas ja hävittävät:\nvallalla, joka täysimmillään on vain koin ja ruosteen valtaa?\nKummallista ajatella, kuinka koikuninkaat kasaavat aarteita koille, ja\nruostekuninkaat, jotka ovat kansansa voimakkuudelle samaa kuin ruoste\nasevarustukselle, tallentavat aarteita ruosteelle, ja riistäjäkuninkaat\nrosvoille, mutta kuinka harvat kuninkaat konsaan ovat koonneet\naarteita, jotka eivät tarvitse mitään vartioitsemista -- aarteita,\njoiden anastajia saisi olla mitä enemmän, sitä parempi!\n\nKirjailtua korukangasta, vain repeytymään; kypärää ja miekkaa, vain\nhimmenemään; jalokiviä ja kultaa, vain hajaantumaan -- on ollut kolmea\nlajia kuninkaita, jotka ovat näitä keränneet. Mitähän jos kerran\nnousisi neljäs luokka kuninkaita, jotka olisivat lukeneet jostakin\nammoin syrjäytyneestä kirjoituksesta, että oli neljäskin laji aarretta,\njolle jalokivet ja kulta eivät voineet vetää vertoja, yhtä vähän kuin\nsille sopi puhtaassa kullassa arvoa määrätäkään. Kuteeltaan ihanampaa\nkirjausta, Athenen sukkulasta; jumalaisemmassa tulessa taottua\nasevarustusta, vulkanisen voiman lietsomassa; kultaa jollaista voidaan\nkaivaa ainoastaan auringon punaisesta sydämestä sen laskiessa\ndelfolaisten kallioiden yli; -- syväkuvaista kudelmaa, läpäisemätöntä\nasevarustusta, juotavaa kultaa! Ja Käyttäytymisen, Uurastuksen ja\nAjattelun kolme suurta enkeliä yhä kutsumassa meitä ja odottamassa\npihtipieltemme luona, johdattaakseen meitä -- jos tahtoisimme --\nsiivekkäällä voimallaan ja opastaakseen meitä kaikenhuomaavine\nsilmineen sitä polkua pitkin, jota yksikään lintu ei tunne eikä\nkotkankaan katse ole tavannut! Mitähän jos kerran nousisi kuninkaita,\njotka kuulisivat ja uskoisivat tämän sanoman ja vihdoinkin kokoaisivat\nja asettaisivat esiin -- Viisauden aarteita kansalleen?\n\nAjatelkaa, kuinka hämmästyttävää toimintaa _se_ olisi! Kuinka\nkäsittämätöntä nykyisen kansallisen viisautemme vallitessa! Että me\nottaisimme maalaisemme kirjaharjoituksiin emmekä painettiharjoituksiin!\n-- järjestäisimme, koulisimme, pitäisimme palkoilla ja hyvän johdon\nalaisina ajattelijain armeijoita emmekä kuoliaaksipistäjiä! --\nlöytäisimme yhtä hyvää kansallista huviketta lukusalien harrastelusta\nkuin ampumakenttien huoltamisesta; antaisimme palkintoja osuvista\nsattumista tosiasiaan yhtä hyvin kuin nyt määräämme lyijyisestä\nmojauksesta maalitauluun.\n\nKuinka hullunkuriselta aatokselta tuntuukaan oikein sanoiksi\nsovitettuna, että sivistyneiden kansakuntien pääomamiesten varallisuus\nkonsaan tulisi sodan sijasta kannattelemaan kirjallisuutta! Olkaa vielä\nkärsivällisiä kanssani, lukiessani teille pari lausetta ainoasta\nkunnolleen kirjaksi mainittavasta tuotteesta, mitä itse olen tähän asti\nkirjoittanut -- siitä joka säilyy (jos säilyy mikään) varmimmin ja\nkauvimmin kaikesta työstäni:\n\n\"Euroopan varallisuuden toiminnan peräti kamalia muotoja on, että\nyksinomaan pääomamiesten rikkaus kannattelee vääriä sotia. Oikeutetut\nsodat eivät tarvitse niin runsaasti rahaa tuekseen, sillä enimmät\nniistä miehistä, jotka sellaisia käyvät, tekevät sen ilmaiseksi. Mutta\nväärään sotaan on ostettava sekä ruumiit että sielut, ja niille lisäksi\nparhaat sodan välineet, joten sellaisen sodan kulungit kohoavat\nkorkeimmiksi, niistä kustannuksista puhumattakaan, joita tuottaa kehno\npelko ja ärtyinen epäluulo kansakuntien kesken, kun näillä kaikissa\nväenpaljouksissaan ei ole sen vertaa hävyntuntoa tai rehellisyyttä,\nettä näillä saisivat hankituksi hetkenkään mielenrauhan. Tällä tavoin\nnykyään Ranska ja Englanti ostavat toisiltaan kymmenen miljoonan punnan\narvosta tyrmistystä vuosittain -- harvinaisen köykäistä satoa, puoleksi\nokaita ja puoleksi haavanlehtiä, jota kylvää, korjaa ja kokoaa\naittoihin nykyaikainen valtiotalous-'tiede', totuuden sijasta opettaen\nahnehtimista. Ja kun kaikki väärä sotiminen käy päinsä -- paitsi\nvihollisen ryöstämisellä -- ainoastaan pääomamiesten lainoilla, niin\nnämä lainat maksetaan sittemmin takaisin verottamalla kansaa, jolla\nnäköjään ei ole mitään tahtoa asiassa, pääomamiesten tahdon ollessa\nsodan alkujuurena; mutta sen varsinaisena juurena on koko kansakunnan\nahneus, joka tekee sen kykenemättömäksi uskoon, suoruuteen tai\noikeuteen ja sentähden aikanaan tuottaa kullekin yksilölle hänen oman\nerikoisen menetyksensä ja rangaistuksensa.\"\n\nRanska ja Englanti ihan kirjaimellisesti, huomatkaa, ostavat _säikkyä_\ntoisiltaan; kumpainenkin maksaa kauhistelusta kymmenen miljoonaa puntaa\nvuodessa. Olettakaammepa nyt, että ne tuon kymmenen miljoonan vuotuisen\nsäikkymäärän ostamisen sijasta päättäisivät kerrassaan olla rauhassa\nkeskenään ja ostaa kymmenen miljoonan arvosta tietoa vuosittain; ja\nettä kumpikin kansakunta uhraisi nuo kymmenentuhatta puntatuhattansa\nvuodessa kuninkaallisten kirjastojen, kuninkaallisten taidekokoelmien,\nkuninkaallisten museoiden, kuninkaallisten puutarhojen ja\nlevähdyspaikkojen perustamiseen. Eiköhän se olisi jonkun verran\nparempaa sekä Ranskalle että Englannille?\n\nKestää vielä kauvan, ennen kuin se tapahtuu. Kuitenkaan ei toivoakseni\nenää kulu pitkiä aikoja kunnes kuninkaallisia tai kansallisia\nkirjastoja perustetaan jokaiseen huomattavaan asutuskeskukseen ja\nniihin toimitetaan kuninkaallinen sarja kirjoja: sama sarja jokaiseen\nniistä, valittuja kirjoja, parhaat joka lajia, mahdollisimman\ntäydellisellä tavalla valmistettuja tuota kansallista sarjaa varten;\nkaikki teksti painettuna samankokoisille lehdille, leveäreunaisille, ja\njaettuna miellyttäviksi nidoksiksi, keveiksi pidellä, kauneiksi ja\nlujiksi sekä kirjansitojan työn kelpo näytteiksi -- ja nämä suuret\nkirjastot olkoot kaikkien siistien ja säädyllisten henkilöiden\nkäytettävissä kaikkina päivän ja illan hetkinä, pitäen ankarasti\nvoimassa tätä siisteyttä ja hiljaisuutta.\n\nVoisin hahmotella teille muitakin suunnitelmia, taidegallerioista ja\nluonnontieteellisistä kokoelmista ja monista suuriarvoisista, monista\nminun nähdäkseni tarpeellisista uudistuksista: mutta tämä\nkirjasuunnitelma on helpoin ja tarpeellisin, ja se osoittautuisi\nmelkoiseksi elvykkeeksi niin sanotulle brittiläiselle valtioruumiille,\njoka on viime aikoina käynyt vesitautiseksi ja saanut ilkeän janon ja\nnälän ja tarvitsee terveellisempää ravintoa. Te olette saaneet\nvilja-asetukset siltä kumotuiksi; koettakaa, ettekö voisi saada sille\nkäytäntöön toisia vilja-asetuksia, jotka käsittelevät parempaa leipää\n-- vanhoista arabialaisista taikajyvistä sesamista valmistettua, joka\navaa ovia: ei rosvojen ovia, vaan kuninkaitten aarteiden.\n\nYstävät, tosikuninkaitten aarteet ovat heidän kaupunkiensa kadut, ja\nheidän kokoamansa kulta, joka toisille on kuin katujen lokaa, muuttuu\nheille ja heidän kansalleen ainaiseksi kristallikiveykseksi.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Englanninkielellä _mortal_, jonka juurena on latinan _mors_,\nkuolema; sen johdannaisia on engl. _mortification_, joka merkitsee sekä\ntuskallista ja nöyryyttävää mielipahaa että ruumiin kudoksien\nkuoleutumista (kuten kylmänvihoja). _Suom._\n\n[2] Elyseiläiset kentät l. Elysium oli kreikkalaisen taruston mukaan\nmaanpiirin länsireunassa tai Manalassa ikuisen kevään seutu, autuaitten\nja jumalten lemmikkien olosija. _Suom._\n\n[3] Klassilliset kielet ovat tähän päivään asti säilyttäneet\nvallitsevan asemansa englantilaisessa koululaitoksessa; opitaan\nperusteellisesti edes niitä, kun käytännöllisetkään pyrkimykset eivät\npaljoa kostuisi uusien kielten vajavasta lueskelusta niiden ja monien\nmuiden oppiaineiden rinnalla ja kustannuksella, kuten meikäläisen\nkoulutuksen pintapuolisuus syntyy. Niinpä yhä näkee englantilaisissa\nsanomalehdissäkin latinan ja kreikankielisiä otteita laajahkoille\npiireille lausuttuina. _Suom._\n\n[4] Meikäläinen puolisivistys etsii arvokkuuttansa useimmiten\nläntisestä naapurikielestä ja tähän sulatelluista etäisemmistä\n\"hienostosanoista\", ja pintakiillon helppo leviäminen tekee taas\nniitäkin \"rahvaanomaisiksi\", häivyttäen kokonaankin käytännöstä\näidinkielen ytimekkäintä sanavarastoa. Kaunosielumme taasen omaksuvat\nkielenkäyttöönsä suorastaan kaikkia ajatusperäisten käsitteiden\nromaanilaisia nimityksiä, joiden tähden nyt kirjallisuus- ja\ntaidearvostelut meillä ovat yleisön valtavalle enemmistölle hepreaa.\nTodellisesti sivistynyt henkilö ei kylläkään eksy teennäisyyteen\nkielenkäyttönsä kansallisessa puhdistamisessa, mutta toisaalta hän\nkarttaa -- äidinkielen perusteellisen tutkimisen avulla --\ntarpeettomien lainojen arvotonta helysälyä, nähdessään hienostelevan\napinoimisen johtavan niin pitkälle, että esim. meillä monet\n\"koulunkäyneet\" henkilöt puolisuomalaiseen sanastoonsa lisäävät\nruotsinkielen lauserakentelunkin. Missään muussa maassa ei kielellisten\nrikkaruohojen laiho ole nykyään niin turmiollisesti rehoittamassa kuin\ntällä Euroopan itsetietoisella kolkalla. _Suom._\n\n[5] Kirja on kreikaksi _biblos_, englanninkielellä _book_; mutta\nyksinomaan lainasanaa _bible_ (meidän vanha \"piplia\") käytetään nimenä\nraamatulle, jonka asema suomenkielessä on aivan sama, kun sen\nalkuperäinen merkitys on ollut kirjoitustuote yleensä. _Suom._\n\n[6] Englanninkieli on aivan vallitsevassa määrin sekoitus muista\nkielistä; mutta suomalaisellekin osoittaa äidinkielen kehityshistorian\nviehättävä tutkimus suunnattoman paljouden vakaantuneita vieraita\nperuja kotoisimmaltakin tuntuvassa sanavarastossamme, ja se tutkimus\nsuuresti edistää kielivarojemme oikeata sovellutusta käytäntöön\ntäsmällisinä käsitevastikkeina. _Suom._\n\n[7] John Miltonin (1608-1674) sydämellisen kaihoinen paimenrunoelma\nopistoystävänsä Kingin muistoksi, kun tämä oli hukkunut haaksirikossa\nIrlannin vesillä. _Suom._\n\n[8] Etenkin presbyteriläisten -- yhäti suuri kirkkokunta Englannissa --\nlaaja seurakunnallinen itsehallinto jyrkästi vastustaa (episkopaalisen)\nvaltiokirkonkin piispallisvaltaa, niin paljoa suppeampi kuin tämä\nonkin siihen valtaan verraten, minkä katolilaiset tunnustavat\nkirkkoruhtinaille kuuluvaksi. Erityisen kiihkeitä piispallisuuden\nhylkääjiä olivat presbyteriläisten keskuudesta kehittyneet puritaanit,\njoiden johtavana kynämiehenä juuri Milton työskenteli, Cromwellin\njohtaessa heidän asevoimaansa. _Suom._\n\n[9] Kreikankielen _episkopos_ (tähystäjä, katsastusmies). _Suom._\n\n[10] Latinan _pastor_ (laiduntaja, paimen). _Suom._\n\n[11] Kaifas.\n\n[12] Paavi Bonifacius (_Dante_, \"Helvetti\", Eino Leinon käännös, XXIII,\nXXIX).\n\n[13] Tässä lähinnä tarkoitettua syrjästäkatsojan osaa ovat\nenglantilaiset sittemmin karvaasti katuneet -- syystä että Tanskan\nnujertaminen Preussin ja Itävallan yhteisvoimilla toimitti Saksalle\nKielin kanavan rakentamismahdollisuuden. Että Ruskinin pahoittelema\nsuurten kansojen itsekkyyden paatumus on tänä päivänä jotensakin\nennallaan maailmassa, sen tajuaa elävästi jokainen kehittynyt\nsuomennoksen lukija. _Suom._\n\n[14] Englannin kylmä suhtautuminen Yhdysvaltain kansalaissotaan, josta\nse vain tavoitti kaupallista hyötyänsä, vaikutti paljon siihen\nviivyttelyyn, jota ilmeni Yhdysvaltain kannan selviämisessä\nmaailmansodan alkuvuosina 1914-1916. _Suom._\n\n[15] Brittien kaupallisen itsenäisyyden nimessä antoi Englannin\nhallitus asevoimin myydä oopiumia Kiinassa sen jälkeen kun Kiina itse\nkielsi tämän myrkyn myynnin ja käyttämisen, koska se tuhosi miljoonia\nihmishenkiä. _Suom._\n\n[16] Katsokaa äsken julkaistua mietintöä, jonka lääkintähallitus on\ntoimittanut valtioneuvostolle. Sen esipuheessa on huomautuksia, jotka\nluullakseni aiheuttavat jonkun verran kohua keskuudessamme;\nsallittakoon minun panna merkille niiden perusteella pari seikkaa:\n\nMaakysymyksestä on nykyään liikkeellä kaksi väittämää, molemmat vääriä.\n\nToinen niistä selittää, että taivaallisen lain mukaan on aina ollut ja\ntäytyy edelleen olla määräluku perinnäisesti pyhiä henkilöitä, joille\nmaailman maa, ilma ja vesi kuuluvat yksityisomaisuutena; sitä maata,\nilmaa ja vettä nämä henkilöt saavat sallia muun ihmiskunnan käyttää\ntarpeikseen tai kieltää käyttämästä aivan miten he vain näkevät\notolliseksi. Tätä väittämää ei enää voi kauvaakaan puolustaa.\nVastakkaisena väittämänä on, että maailman jakaminen maailman laumaväen\nkesken heti korottaisi tämän laumaväen pyhiksi vallassäätyläisiksi;\nettä rakennuksia kohoaisi silloin itsestään ja vilja kasvaisi\nvalmiisti; ja että jokainen saisi elellyksi tekemättä mitään työtä\nelannokseen. Tämäkin väittämä havaittaisiin käytännössä peräti\npätemättömäksi.\n\nTarvitaan kuitenkin muutamia jyrkkälaatuisia kokeita, ja jyrkempiä\nkompastuksia, tänäkin magnesiumvaloisena aikakautena, ennen kuin\ntoiselle kannalle asettuneet yleiseen vakautuvat siitä, että mikään\nlaki miltään alalta -- kaikkein vähimmin maata koskeva, joko sen\nhallussapitämiseksi tai jakamiseksi, korkeasta tai huokeasta\nkorvauksesta vuokraamiseksi laadittuna -- ei lopun lopuksi tuottaisi\nvähintäkään hyötyä kansan paljoudelle niin kauvan kuin yleinen elämisen\nja elannonsaannin pyrkimys pysyy pelkkänä raakamaisena kiistakilpana.\nSe pyrkimys omaksuu periaatteettomassa kansakunnassa milloin minkin\ntuhoisan muodon, mitä hyvänsä lakeja laadittaneenkin sitä varten.\n\nOlisi esimerkiksi varsin terveellinen laki Englannille, jos se\nvoitaisiin saattaa voimaan, että tuloille määrättäisiin ylittämättömät\nrajat luokkien mukaan; ja että kunkin aatelismiehen tulot maksaisi\nhänelle kansa määräpalkkana tai -eläkkeenä, sen sijaan että hän\nmielivaltaisesti pusertaa ne vaihtelevana eränä tilustensa\nvuokraajilta. Mutta jos saisitte sellaisen lain hyväksytyksi huomenna,\nja jos -- kuten siitä edelleen johtuisi välttämättömyydeksi --\nvakauttaisitte noiden määrätulojen arvon säätämällä jonkun painomäärän\npuhtaita vehnäjauhoja lailliseksi maksuvälineeksi, joka vastaisi\nnimettyä rahaerää, niin ei kuluisi kahtatoista kuukauttakaan, kun jo\ntoinen maksukanta olisi hiljaisesti levinnyt käytäntöön ja kasautuvan\nvarallisuuden voima jälleen päässyt ilmenemään jonkun muun tarvikkeen\ntai kuvitellun vastikemerkin varassa. Kieltäkää ihmisiä ostamasta\ntoistensa henkiä kultarahoilla, niin he ostavat simpukankuorilla tai\nkivitauluilla. On vain yksi parannus yleiselle puutteenalaisuudelle --\nja se on yleinen kasvatustyö, suunnattuna kypsyttämään ihmisiä\najattelevaisiksi, armeliaiksi ja oikeamielisiksi. Onhan kyllä\najateltavissa moniakin lakeja, jotka vähitellen parantaisivat ja\nvoimistuttaisivat kansallista luonnonlaatua; mutta enimmäkseen ne ovat\nsellaisia, että kansallisen luonnonlaadun pitäisi jo paljon parantua\nennen kuin se niitä sietäisi. Kansakuntaa saattaa nuoruudessaan autella\nlaeilla niinkuin heikkoa lasta selkätu'illa, mutta vanhana se ei voi\nsillä keinoin suoristaa köyristynyttä selkärankaansa.\n\nJa sitäpaitsi -- maanomistus-pulma on pahimmillaankin\nsivuasia; jaettakoon maapallo miten hyvänsä, pääkysymykseksi jää\njärkkymättömästi: Kenen on sitä muokattava? Keiden meistä, lyhyeen\nsanoen, pitää muiden hyväksi suorittaa kova ja likainen työ -- ja millä\npalkalla? Kutka saavat mieluisan ja siistin työn, ja millä palkalla?\nKutka jäävät työjärjestyksen ulkopuolelle, ja mitä maksetaan heille? Ja\nnäihin seikkoihin liittyy omituisia siveellisiä ja uskonnollisia\nkysymyksiä. Missä mitassa on laillista imeä osa sielua hyvin monista\nhenkilöistä näiden henkisten otoksien panemiseksi kokoon ja yhden hyvin\nkauniin tai ihanteellisen sielun tekemiseksi niistä? Jos tässä olisi\nkysymys pelkästä verestä eikä henkisyydestä, ja jos se siirto\nvoitaisiin täydesti tehdä (kuten jo on lapsille tehtykin), -- niin että\nolisi mahdollista tehdä yhdestä henkilöstä siniverisempi herrasmies\nottamalla määräerät verta laumaväen ryhmän käsivarsista ja\nsijoittamalla sen kaiken häneen, -- niin sellainen homma tietenkin\nhoideltaisiin; mutta salaisesti, arvatakseni. Mutta nyt -- koska\nheruttelemme aivovoimaa ja sielunelämää emmekä näkyväistä verta -- sitä\nsaa tapahtua aivan avoimesti, ja me elämme, me herrasmiehet,\nherkullisimmasta saaliista, kärppien tavoin: me pidämme joukon moukkia\nkaivamassa ja ojittamassa ja yleensä tylsistymässä, jotta ilmaiseksi\nravittuina saamme itsellemme kaiken ajattelu- ja tunne-elämän.\n\nOnhan tosin tälläkin järjestelmällä puolensa. Jalosukuinen ja hienosti\nkasvatettu englantilainen, ranskalainen, itävaltalainen tai\nitalialainen herrasmies (ja vielä verremmin vallasnainen) on suuri\ntuote; parempi luomus kuin enimmät kuvanveistokset, ollen kauniisti\nvärikäs kuten soreamuotoinenkin, ja lisänään koko henkevyys; uhkea\nkatseltava, ihmeellinen puhuteltava; eikä sitä voi saada -- sen\nparemmin kuin pyramidia tai kirkkoakaan -- ilman runsasta\nelämänavustusten uhraamista. Ja parempaa kenties on rakentaa kaunis\nihmisolento kuin kaunis temppeli tai torni; ja ihastuttavampaa kohottaa\nkunnioittava katseemme paljon yläpuolellamme olevaan elolliseen kuin\nmuuriin; mutta sen kauniin ihmisolennon on vain vastavuoroon täytettävä\nerinäisiä velvollisuuksia -- elävän vartiotornin ja vallituksen\nvelvollisuuksia --, joista jälempänä tulee puhetta. _Tekijä_.\n\n[17] Varsinkin vedonlyönnillä, joka Englannissa on kehittynyt\nsuunnattomaksi villitykseksi hevoskilpailujen yhteydessä. _Suom._\n\n[18] Näiden on esim. tarkoin kellonmäärin noudatettava kunkin\nsatamapaikan nousu- ja laskuveden ennakolta laskettuja vaiheita.\n_Suom._\n\n[19] 75 penniä runsaista 50,000 markasta.\n\n[20] En tiedä mitä tämä merkitsee. Tuo sanamuoto tuntuu vain\nomituiselta yhteensattumalta erään lauselman kanssa, jonka jotkut\nmeistä ehkä muistavat. Saattaa olla hyvä tallettaa tämän\nsanomalehti-selostuksen ohelle toinen leikkele, _Morning\nPost_-lehdestä; päiväys on jokseenkin samanaikainen -- perjantai,\nmaaliskuun 10. p. 1865: -- \"Mme. C:n _salons_, joiden valtiatar\nhoiteli emännyyttä taitavasti sovittautuvalla luontevuudella ja\nhienosävyisyydellä, olivat täpösen täynnä ruhtinaita, herttuoita,\nmarkiiseja ja kreivejä -- _miesseura_ tosiaan samaa, jota näkee\nruhtinatar Metternichin ja madame Drouyn de Lhuysin illanvietoissa.\nJoitakuita englantilaisia päärejä ja parlamentin jäseniä oli\nsaapuvilla, tuntuen suuresti nauttivan eloisasta ja huikaisevan\narastelemattomasta nähtävästä. Toisessa huonekerrassa olivat\nillallispöydät sälytetyt kaikilla vuodenajan herkuilla. Jotta\nlukijanne saisivat hiukan käsitystä pariisilaisen elämäniloisen piirin\nhienostuneesta aterioimisesta, jäljennän ruokalistan, jonka mukaan\nillallinen tarjottiin kaikille kahdellesadalle vieraalle istualla\nkello neljältä. Erikoista yquemiä, johannisbergeriä, laffittea,\ntokaijia ja samppanjan valiolajeja tuotiin säästelemättömästi kaiken\naamua. Illallisen jälkeen elpyi jälleen tanssiminen uudella innolla,\npäättäjäisinään _chaine diabolique_ [paholaiskarkelo] ja _cancan\nd'enfer_ [helvetinleiskuna. -- _Suom._] kello seitsemältä aamulla.\nRuokalista oli tällainen: 'Consommé de volaille à la Bagration; 16\nhors-d'oeuvres variés. Bouchées à la Talleyrand. Saumons froids, sauce\nRavigote. Filets de boeuf en Bellevue, timbales milanaises chaudfroid\nde gibier. Dindes truffées. Patés de foies gras, buissons d'écrevisses,\nsalades vénétiennes, gelées blanches aux fruits, gateaux mancini,\nparisiens et parisiennes. Fromages glacés. Ananas. Dessert.'\" _Tekijä_.\n\n[21] Minua ilahduttaa kaikesta sydämestäni sellaisen sanomalehden kuin\n_Pall Mali Gazetten_ perustaminen, sillä julkisen sanan mahti saattaa\noppineiden, riippumattomassa asemassa olevien ja rehellisin aikein\ntoimivien miesten käsissä sukeutua siksi kaikeksi, mitä sen on tähän\nasti turhaan kerskattu olevan. Sen julkaisija suo minulle sentähden\nvarmaankin anteeksi, kun juuri kunnioituksesta lehteä kohtaan en jätä\nmuistuttamatta kolmannen numeron 5. sivulla julkaistusta\nkirjoituksesta, joka oli jokaisessa sanassaan väärä, niin kiivaan väärä\nkuin voikin tulla ainoastaan rehelliseltä mieheltä, joka on\nlähtökohdakseen saanut ajatus-erheen ja seurauksista häilymättä\nkehittelee sitä tunnollisesti. Sen loppupuolella oli tämä\nmerkillepantava lause:\n\n\"Hädän karvas leipä, ja hädän vesi -- niin, ja hädän makuusijat ja\npeitteet -- ovat ihan äärimmäinen suosio, minkä laki saisi antaa\n_kulkijamille pelkkinä kuljeksijoina_.\" Minä vain asetan\nvertauskohdaksi tälle Englannin sivistyneistön mielialan ilmaukselle\nv:lta 1865 osan sitä sanomaa, jonka julistamisessa oman aikansa\nherrasmiehille Jesajan piti korottaa äänensä kuin sotatorvi: \"Riidaksi\nja toraksi te paaston käytätte, ja puristetun nyrkin lyömiseksi. Eikö\nse ole paasto, johon Minä mielistyn, kun leipäsi nälkäiselle taitat ja\nkurjat _kulkijat_ [reunamuistutus: 'hätääkärsivät'] kotiisi saatat.\" Se\naatoshairahdus, johon kirjoittaja oli kyhäyksensä alkuosassa eksynyt,\nkuului näin: \"Sekoittaa vaivais-avustusten jakelijan tehtävät jonkun\narmeliaisuuslaitoksen toimihenkilön menettelytapoihin on suuri ja\nturmiollinen erehdys.\" Tämä lause on niin täsmälleen ja perinjuurin\nväärä, että sen sisältö on mielessämme käännettävä näin toisin\nkuuluvaksi ennen kuin voimme selvitellä mitään kansallishädässämme\nilmenevää pulmaa: \"Kaiken köyhäinhoitoa koskevan lainsäädännön\nperustuksena on todettava, että vaivais-avustusten jakelijat ovat\nkansakunnan almunantajia, joiden tulee suoda antejansa sikäli paljoa\nsuuremmalla ja suoraluontoisemmalla sydämellisyydellä ja\navokätisyydellä, kuin yksityiselle armeliaisuudelle on mahdollista,\nmikäli yhteinen kansallinen ymmärryskin ja voima voidaan olettaa\nyksityisen henkilön avustustoiminnan edellytyksiä suuremmiksi.\"\n_Tekijä_.\n\n[22] Englannin korkeimman aatelin arvotamineihin kuuluukin todellinen\npäässäpidettävä kruunu. _Suom._\n\n[23] Italiaan pistävä kulmake Italiaan joutunutta aluetta. _Suom._\n\n\n\n"]