[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZpwZ00h22aIxCRl4aAe0WqVd0l7gLluB7-zgA8A3Vx4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1828,"Arkansasin sissit","Aimard, Gustave",1818,1883,"1828-aimard-gustave-arkansasin-sissit","1828__Aimard_Gustave__Arkansasin_sissit","Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1858,1920,63330,430349,false,57727,[24,25,26,27],"Arkansas -- Fiction","Frontier and pioneer life -- West (U.S.) -- Fiction","Trappers -- Fiction","Western stories",[29,30],"Adventure","Novels","\"Arkansasin sissit: Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta\" by Gustave Aimard is an adventure novel likely written in the mid-19th century. The book explores the tumultuous and often violent encounters between settlers and Native Americans in the American frontier, focusing on themes of survival, justice, and familial loyalty. The story begins with I. Hermosillo and centers around a young character named Rafael, who is drawn into a dire conflict leading to tragic consequences.  The beginning of the novel introduces readers to the backdrop of Hermosillo in South America, detailing a violent event where Rafael confronts a vaquero, ultimately resulting in a fatal stabbing. The chaos erupts as the crowd witnesses his actions, and authorities scramble to regain control. Rafael's mother, Doña Jesusita, becomes desperate as she learns of her son’s fate, while his father, Don Ramón, grapples with serious decisions regarding honor and justice. The tension escalates as Don Ramón contemplates the consequences of Rafael’s crime, setting the stage for the unfolding drama and moral dilemmas surrounding their family. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Nordström, Niilo K.",288,"Seikkailuromaani sijoittuu Pohjois-Amerikan suurille ruoholakeuksille ja Meksikon rajaseuduille. Tarina seuraa Uskollinen Sydän -nimistä metsästäjää ja hänen kumppaneitaan, jotka joutuvat keskelle intiaanien ja lainsuojattomien välisiä yhteenottoja. Teos yhdistää jännitystä ja villin lännen eksotiikkaa perinteiseen seikkailukerrontaan.","Gustave Aimardin 'Arkansasin sissit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1828. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ARKANSASIN SISSIT\n\nSeikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta\n\n\nKirj.\n\nGUSTAVE AIMARD\n\n\nRanskankielestä [Les Trappeurs de l'Arkansas] suomentanut\n\nNiilo K. Nordström\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Esipuhe.\n\nJohdanto. Kirottu:\n\n   I. Hermosillo.\n  II. Hacienda del Milagro.\n III. Tuomio.\n  IV. Äiti.\n\nI. Uskollinen Sydän:\n\n    I. Preirie.\n   II. Metsästäjät.\n  III. Jäljet.\n   IV. Matkalaiset.\n    V. Comanchit.\n   VI. Pelastaja.\n  VII. Yllätys.\n VIII. Kosto.\n   IX. Aave.\n    X. Varustettu leiri.\n   XI. Kauppa.\n  XII. Sielullista\n XIII. Mehiläismetsästys.\n  XIV. Musta Hirvi\n   XV. Majavat.\n   XVI. Petos.\n  XVII. Kotkanpää.\n XVIII. Eusebio.\n   XIX. Päällikköjen neuvottelu.\n    XX. Kidutus.\n\nII. Tappaja:\n\n    I. Uskollinen Sydän.\n   II. Preirierosvot.\n  III. Uhraus.\n   IV. Tohtori.\n    V. Liitto.\n   VI. Viimeinen hyökkäys.\n  VII. Taistelu.\n VIII. Verdi Gris-joen luola.\n   IX. Oveluutta.\n    X. Rakkaus.\n   XI. Vangit.\n  XII. Sotajuoni.\n XIII. Preirielaki.\n  XIV. Rangaistus.\n   XV. Anteeksianto.\n       Loppusanat.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nPoissa jo ovat ne kirjailijat, jotka omien kokemusten varassa\nammensivat jännittävien teostensa aiheita \"valkonaamojen\" ja\n\"punanahkojen\" julmista keskinäisistä kamppailuista, Suuren Lännen ensi\nasuttamisesta kalifornialaisine kultakuumeineen tai Espanjan\namerikkalaisten siirtomaiden vapaustaisteluista. Viimeisenä näistä\nensikäden kertojista poistui eversti Cody eli \"Buffalo Bill\" elävien\nilmoilta 1917.\n\nJames Fenimore Cooperin päiviltä asti se vuosisata sotaista\nseikkailukirjallisuutta sivistysmaailman rajoilta nostatti esille vain\npuolikymmentä säilyvää nimeä, Euroopan mantereelta ainoastaan yhden\nedustajan Saksasta ja yhden Ranskasta. Vähän myöhemmin syntyi\nniinikään Cooperin aloitteesta meriromaani, aivan äskeinen aika\non luonut 20. vuosisadan nuorison suurimmaksi viehäkkeeksi\nluonnonelämä-kuvaukset, ja ohimenevästi on suuri maailmansota\nsynnyttänyt oman nuorisonkirjallisuutensa. Vanhempaan kauteen\nkuului myös erityinen pyhäkoulukertomusten sato, nyttemmin\nhävinneenä.\n\nMutta tuon tuostakin palaudutaan noihin ensimmäisiin suuriin\nseikkailukirjailijoihin, joiden menestys on tuottanut niin paljon\nepäonnistunutta jäljittelyä, että koko se kirjallisuudenhaara on\njoutunut vanhemman väen epäsuosioon. On totta, että noissa\nparhaimmissakin romaaneissa on väkivaltaisemman ajan henkeä kuin\nihmiskunta vielä taannoin luuli enää mahdolliseksi maailmassa. Nuoriso\nei kuitenkaan ota kaikkea niin harkitsevalta kannalta; sen aistiminen\nei ole vireessä kaikkien kamaluuksien tajuamiselle. Pääasiaksi jää\nnuorille lukijoille tapaussarjan ja toimintapaikkojen vauhdikas\nvaihtelu ja kokemusrikkaiden kertojien saavuttama ilmeinen\ntodellisuusteho; ja vuosikymmenien vieriessä ovat menneisyyteen\nsiirtyneet olot saaneet uutta merkitystä historiaan kuuluvina\nkehitysjaksoina. Nykyaikana myös osataan paremminkin antaa arvoa sille\nsyvälle luonnontuntemukselle, jota nuo suurten seikkailukertomien\nkuvaukset kauttaaltaan henkivät.\n\nSuomalainen kustantaja on senvuoksi ryhtynyt järjestelmällisesti\njulkaisemaan alkuteksteistä toimitettuina lyhentämättöminä käännöksinä\nnoita nuorison varempien seikkailukirjailijain teoksia, joita meidän\nmaassamme on tähän asti tunnettu muutamina \"vanhanaikaisen\" laajuutensa\ntakia karsittuina mukaelmina. Tällöin on saanut vuoronsa myös _Gustave\nAimard_, jonka oikea nimi Oliver Gloux on jo aivan unohdettu.\n\nMonet vuosikymmenet Aimard oli Jules Vernen rinnalla jokaisen\nranskalaisen koulupojan ihasteltu suosikki, ja vieläkin hänen\nromaanituotantonsa 52 vankkaa nidettä käsittävä kokonaispainos on\nalinomaa kustantajan uusittavana. Käännöksinäkin levisivät hänen\nparhaat teoksensa miljoonin kappalein eritoten Englannissa ja\nAmerikassa, Cooperin ja Mayne Reidin kanssa kilpaillen, ja kokonaan ei\nole missään maassa uudempi tuotanto syrjäyttänyt tämän aito\nintiaanikirjailijan kirjaviin kokemuksiin perustuvia voimakkaita,\nromanttisuudella väritettyjä kuvauksia leirielämästä, rajataisteluista,\naavikoiden ja salomaiden juhlallisesta suuruudesta.\n\nSyntyneenä Pariisissa v. 1818 nuori Oliver Gloux aloitti\nseikkailijauransa jo poikuusiässä, purjehtien laivapoikana Amerikkaan.\nHänen merkitsevimmästä elämäntaipaleestaan ei ole saatavissa mitään\nyhtenäistä ja seikkaperäistä selostusta, mutta muutamista hänen\nromaaneihinsa siroitelluista omakohtaisista selityksistä ja aikalaisten\nesittämistä asiatiedoista voi havaita tosiksi eräitä pääkohtia:\nlannistumattoman seikkailuinnon vallassa hän kahden vuosikymmenen ajan\nsamoili ristiin rastiin koko Amerikan mantereen Yhdysvaltain\nkeskivaltioista Tulimaan rajoille asti, välillä kiertäen maailman\nmeriäkin, -- comanchi-intiaanien kasvattina, täydesti eläytyen\nheidän heimosotiinsa ja kaikkiin oloihinsa, kahdesti kytkettynä\napachien kidutuspaaluun, kullankaivajana, uudisraivaajana,\ntrapperina, metsästeli biisoneja Lännen ruoholakeuksien sioux- ja\nmustajalka-pyytäjien kanssa, vaelteli eksyksissä ja menehdyksissä del\nNorten lentohiekka-aavikoilla, raatoi neljätoista kuukautta Magellanin\nsalmen patagonien rääkättynä orjana, matkasi yksinään halki Brasilian\naarniometsien, uhmaten petoja ja ihmisvihollisia, tutki Kordillerien\nkorkeimmat huiput kuten suurten virtojen etäisimmät juoksutkin aina\neläen kädestä suuhun, huomisesta huolehtimatta, onnellisena kaikista\nuusista kokemuksista, sivistysmaailmasta paenneena.\n\nAimard nimenomaan huomauttelee, että hän on romaanin muodossa tahtonut\ntarkoin kertoa vain todellisesti elettyä, kuvata ainoastaan nähtyä,\nsuoden sijaa mielikuvitukselle vain alkeellisimpien kaunokirjallisuuden\nvaatimusten mukaan ja alituiseen esittäen omakohtaisia seikkailujaan,\nmutta kertomisessa syrjäyttäen oman minänsä, jotta tuon villin elämän\nluonnollinen teho ei häiriytyisi. Hänellä oli kaiken aikaa selvänä\naistimuksena, että nuo olot ja näyttämöt olivat nopeasti muuttumassa\nsivistyksen hellittämättömän painostuksen tieltä, ja sitä\ntunnollisemmin hän tahtoi saada ne talletetuiksi jälkimaailmalle. On\nmyönnettävä, että Aimard kaikista kirjailijoista tyhjentävimmin esittää\nUuden mantereen villiä elämää viime vuosisadan toiselta kolmannekselta,\n-- toisinaan pakostakin johtuen koskettelemaan hyvin verisiä\nkohtauksia, -- ja että hän pääteoksissaan osoittaa erinomaisia\nkertojalahjoja, jotka antavat niille \"klassillisuuden\" leiman ja\nnykyaikaisenkin sepitystaituruuden rinnalla pysyttävät ne yhäti esillä\nkirjallisuudessa.\n\nSaapuessaan kotimaahansa sotapalvelukseen 1848 hän oli jo julkaissut\nensimmäisen kirjansa, ja palattuaan taas seikkailumailleen hän\nilmeisesti pitikin silmällä kirjallisia aiheita, ryhtyen jonkun vuoden\nkuluttua kuumeiseen tuotantaan, joka piankin toimitti nuo sinikantiset\nAmyotin kustannustuotteet kaikissa Ranskan kirjakauppojen ikkunoissa\nvallitsevaksi piirteeksi ja tuotti niissä omaksutulle salanimelle\nmaailmanmaineen. Ensimmäisenä huomattavana menestyksenä oli v. 1858\nilmestynyt _Les Trappeurs de l'Arkansas_, joka nyt aloittaa hänen\nkoottujen teostensa sarjan alkukielellä ja on katsottu asianmukaiseksi\nmyös suomennuttaa johtamaan tätä meikäläiselle yleisölle valmisteltua\nlopullista käännössikermää. Se ei siis ole tekijänsä etevin teos,\nmutta monestakin syystä on otollisempaa noudattaa alkutekstien\naikajärjestystä, -- useissa romaaneissa esiintyy yhteisiä henkilöitäkin\njatkuvasti toimimassa.\n\nAimard asettui sitten Ranskaan, hellittämättömästi muokkailemaan laajaa\naineistoaan noiksi romaaneiksi, joiden 22,000;een nousevassa\nsivumäärässä saa syvästi viehättyen tutustua lukuisiin unohtumattoman\nsuurenmoisiin kuvauksiin, mutta lopulta myös aiheiden ja voimien\nehtymiseen, kunnes kynä kirpoaa kuumeisuuden riuduttamien aivojen\nkannustamasta kädestä ja mielisairauden hämy tuottaa levon. Hänen\nyksityisestä elämästään ei tältä kotimaassakaan vietetyltä ajalta näy\nsen enempää tietoja kuin että hän oli saksalais-ranskalaisessa sodassa\nsissiupseerina ja kuoli St. Annen hoitolassa Pariisissa kesäkuulla\n1883.\n\nAimard on siten pääasiallisesti \"intiaaniromaanien\" kantaisän Cooperin\nohella enimmin vaikuttanut tämän kirjallisuudenlajin tavattomaan\nkukoistukseen, joka ulottui nykyisten keski-ikäisten kansalaisten\nlapsuuteen asti. Senkin alan suurmiehillä on sentään vielä paljon\nsanottavaa uusille poikapolville, ja osittain toisessa merkityksessä\nkuin ennen, kuten edellä huomautettiin: sivistyksen esitaistelijain\nuljas seikkailuhenki elää innostavana näissä parhaissa tuotteissa, ja\nniiden käsittelemä outo maailma on jälleen uutta meidän ajallemme, kun\nhuomio on välillä kääntynyt jatkuvaan kehityskulkuun ja varsinaisen\ntrapper-kauden nyt eroittaa selvä juopa meistä.\n\nV. H.-A.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO: KIROTTU\n\n\n\n\nI\n\nHermosillo\n\n\nMatkailijan, joka ensi kertaa astuu maihin Etelä-Amerikan mantereelle,\nvaltaa väkisinkin selittämätön surumielisyyden tunne.\n\nUuden maailman historia on tosiaankin vain surkea marttyyriluettelo,\njossa yltiöpäisyys ja voitonhimo keskeyttämättä kulkevat käsi kädessä.\n\nKullan etsintä oli aiheena uuden maailman löytöön. Kun kulta kerran oli\nkeksitty, pitivät Amerikan valloittajat tätä maata vain tyyssijana,\njonne nämä ahneet seikkailijat saapuivat pitäen toisessa kädessään\nväkipuukkoa, toisessa ristiinnaulitun kuvaa. Korjattuaan runsaan\nsaaliin tuota metallia, jota niin kiihkeästi himoittiin, he palasivat\nkotimaahansa komeillakseen rikkauksillaan ja houkutellakseen\nhäikäisevällä loistollaan sinne uusia siirtolaisia.\n\nTämän lakkaamattoman matkustelemisen syyksi on luettava, että\nAmerikassa ei ole sellaisia suurenmoisia muistomerkkejä, jotka ovat\njäännöksiä kokonaisen siirtokunnan asuinpaikoista, kun se asettuu\npysyväisesti asumaan uuteen maahan jatkaakseen siellä sukuaan. Jos\nmatkustat tämän suunnattoman laajan mantereen halki, jota espanjalaiset\nkolmen vuosisadan aikana ovat häiritsemättä saaneet pitää hallussaan,\nniin muistuttavat sinua muutamat siellä täällä näkyvät nimettömät\nraunioläjät heidän kauttakulustaan, kun taas aztekien ja inkain jo\nmoniaita vuosisatoja ennen Amerikan löytöä sinne kohottamat rakennukset\nseisovat siellä vielä majesteetillisen yksinkertaisina, katoamattomana\ntodistuksena heidän sielläolostaan ja sivistyspyrkimyksistään.\n\nMutta mitä on tullut nykyään [romaani on kirjoitettu 1850-luvulla.\n_Suom_.] näistä kunniakkaista valloitusmaista, joita aikanaan koko\nEurooppa himoitsi omakseen, missä murhamiesten veri on sekoittunut\nvoitettujen vereen tuon toisen, valloittavan kansan hyväksi, joka\nsiihen aikaan oli niin ylpeä uljaista päälliköistään, hedelmällisistä,\nmaa-alueistaan ja kaupastaan ja joka sulki piiriinsä koko maailman?\nVuodet ovat vierineet, ja tätä nykyä Etelä-Amerikka sovittaa niitä\nrikoksia, joihin sen vuoksi oli ryhdytty. Lyhytaikaisesta vallasta\nkeskenään taistelevien puolueiden raatelemana, rappeutuneiden\nharvainvaltain alle sortuneena, ulkomaalaisten hylkäämänä, jotka siellä\novat ammentaneet rikkauksiaan, se riutuu, vähitellen menehtyen\nvelttoutensa kuormaan, jaksamatta kohottaa päältään lyijykäärettä, joka\nsen tukahuttaa, niin että se voi nousta jälleen eloon vasta kun uusi\nrotu, joka ei murhaa ja joka elää Jumalan käskyjen mukaan, tuo sinne\nmukanaan työn ja vapauden, perusedellytykset kansojen elämään.\n\nEspanjalais-amerikkalainen rotu on, lyhyesti sanottuna, pysynyt niillä\nalueilla, jotka heidän esi-isänsä ovat heille perintönä jättäneet,\nsiirtämättä niiden rajoja kauemmaksi. Tämän rodun sankarius haudattiin\nkeisari Kaarle V:n mukana, ja emämaastaan se on muistona säilyttänyt\nvain vieraanvaraiset tapansa, uskonnollisen suvaitsemattomuuden,\nkitaransoittajat ja karbinilla varustetut kerjäläiset.\n\nKaikista valtioista, jotka kuuluvat laajaan Meksikon liittoon, on\nSonoran valtio ainoa, joka taistelujensa takia sen ympärillä asuvia\nintiaaniheimoja vastaan ja alituisesti hankauksissa ollen mainittujen\nheimokuntien kanssa on säilyttänyt omintakeisen luonteen.\n\nAsukkaiden tavoissa on jonkunlainen villi sävy, joka heti ensi\nsilmäykseltä osoittaa heidän eroaan mantereen sisäosissa olevien\nvaltioiden väestöistä.\n\nRio Gilaa voi pitää tämän valtion pohjoisrajana; idästä länteen se on\npuristuneena Sierra Madren ja Kalifornianlahden väliin.\n\nDurangon toisella puolen Sierra Madre jakautuu kahteen\nvuoriharjanteeseen. Päähaara jatkuu entiseen suuntaan pohjoisesta\netelään, jotavastoin toinen harjanne kääntyy länteen päin, kulkien\nDurangon ja Guadalajaran valtioiden taitse, minkä jälkeen se puhkaisee\nkaikki ne alueet, jotka rajoittuvat Tyyneenmereen. Tämä haara\nKordillereja on Sonoran etelärajana.\n\nLuonto näyttää kuin huvin vuoksi tuhlailleen runsain käsin hyvyyksiä\ntälle maalle. Ilmanala on hymyilevä, lauhkea ja terveellinen; kultaa,\nhopeaa, mitä hedelmällisintä maata, herkullisia maanantimia ja\nlääketarkoitukseen kelpaavia yrttejä on siellä yllin kyllin; siellä on\nminttuja, joista valmistetaan erittäin tehokkaita voiteita; siellä on\nhyödyllisiä hyönteisiä, joista saadaan värejä; mitä harvinaisimpia\nmarmorilajeja, mitä arvokkaimpia jalokiviä, metsänriistaa ja kalaa\nkaikenlaista. Mutta toiselta puolen ovat Rio Gilan ja Sierra Madren\nlaajoissa eräseuduissa asustavat, riippumattomat intiaaniheimot,\ncomanchit, poonit, pimat, opatat ja apachit, julistaneet julman sodan\nvalkoista rotua vastaan, aikaansaaden alituisilla, leppymättömillä\nhyökkäyksillään sen, että tämä saa suorittaa kalliit maksut\nomistusoikeudestaan kaikkiin näihin rikkauksiinsa, jotka sen esi-isät\novat intiaaneilta ryöstäneet ja joita viimemainitut lakkaamatta\nvaativat itselleen takaisin.\n\nSonoran tärkeimmät kaupungit ovat Guaymas, Hermosillo ja Arispe.\n\nHermosillo, jonka nimenä ennen oli Pitic ja jonka kreivi de Raousset\nBoulbonin retkikunta on tehnyt kuuluisaksi, on Meksikon Tyynellemerelle\nsuuntautuvan kaupan varastopaikka. Siinä on yli yhdeksäntuhatta\nasukasta.\n\nTämä kaupunki on rakennettu ylätasangolle, joka vähitellen viettää\nluoteiseen merelle päin, nojautuen ja vilunarkana turvautuen kukkulaan,\njolla on nimenä _el Cerro de la campana_, -- kellovuori. --\nViimemainitun harjaa koristavat mahtavat kivipaadet, joita\nkoskettamalla saa syntymään heleän, metallisointua muistuttavan äänen.\n\nMuuten tämä _ciudad_ on, samoin kuin sen muut amerikkalaiset\nsisarkaupungitkin, varsin likainen. Talot on rakennettu vanutetusta\nsavesta, ja hämmästyen saattaa matkailija huomata kaikkialla soraläjiä,\nlokaa ja rappeutumista, mikä tekee hänen mielensä alakuloiseksi.\n\nSillä hetkellä, jolloin tämä kertomus alkaa, toisin sanoen\nseitsemäntenätoista päivänä tammikuuta 1817 kello kolmen ja neljän\nvälillä iltapäivällä, jolloin kaupungin asukkaat tavallisesti viettävät\n_siestaa_ -- päivällislepoaan -- asuntojen perähuoneissa, tarjosi\nyleensä hiljainen ja rauhallinen Hermosillon kaupunki oudon näyn.\n\nJoukko _leperoja_, gambusineja eli salakuljettajia ja varsinkin\n_rateroja_ tunkeili huutaen, uhkaillen ja ulvoen Calle de\nRosario-kadulla. Ryhmä espanjalaisia sotilaita, -- Meksiko ei tähän\naikaan vielä ollut luonut niskoiltaan emämaan asettamaa iestä -- yritti\nturhaan palauttaa järjestystä ja hajoittaa väkijoukkoa häikäilemättä\niskien täysin voimin peitsensä varrella ihmisiä, jotka sattuivat heidän\neteensä.\n\nMutta meteli ei ottanut vaimentuakseen, vaan alkoi päinvastoin yltyä;\nvarsinkin hiaqui-intiaanit, jotka olivat sekaantuneet väkijoukkoon,\nhuusivat ja viittoilivat vallan hirveästi.\n\nKaikkien talojen ikkunat olivat täpötäynnä kasvoja, miehiä ja naisia.\nNäiden katseet olivat suunnatut Cerro de la campanaan päin, jonka\njuurelta kohosi paksuja savupilviä tupruten kohti taivasta. He\nnäyttivät odottavan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.\n\nÄkkiä kuului kovia huutoja, väkijoukko jakaantui kahtia kuin liian\nkypsä granaattiomena, ja jokainen syöksyi syrjään mitä suurimman kauhun\nilme kasvoillaan.\n\nMuuan nuori mies, tai pikemminkin lapsi, sillä hän oli tuskin\nkuudentoista vanha, tuli näkyviin tuulispäänä ratsastaen hurjaa laukkaa\npuolivillin ratsun selässä.\n\n\"Pysäyttäkää hänet!\" huusivat muutamat.\n\n\"Antakaa hänen mennä!\" kirkuivat toiset.\n\n\"_Valgamedios_!\" kuiskailivat akat tehden ristinmerkin; \"siinähän on\nitse paholainen.\"\n\nMutta jokainen, puhumattakaan siitä, että olisi häntä pidättänyt,\nväistyi syrjään kiireen vilkkaa. Peloton nuorukainen jatkoi hurjaa\nmatkaansa pilkallinen hymy huulillaan, kasvot hehkuen, silmät\nsäkenöiden ja jaellen oikealle ja vasemmalle julmia iskuja\n_chicotellaan_ niille, jotka rohkenivat tulla liian lähelle häntä, tai\nniille, joita kova onni esti loittonemasta paikalta niin nopeasti kuin\nhe olisivat tahtoneet.\n\n\"Oi, voi! _Capista_!\" valitteli muuan tyhmän näköinen ja ruumiiltaan\natleettimainen _vaquero_, kun poika ohiratsastaessaan sivalsi häntä;\n\"vieköön hänet paholainen. Senkin lurjus, joka oli vähällä minut\nkellistää. Mitä\", jatkoi hän katsahdettuaan nuorukaiseen, \"sehän on,\nellen erehdy, Rafael, kummitoverini poika! Odotahan hiukan, _picaro_!\"\n\nMutisten partaansa nämä sanat hän levitti suopungin, joka oli\nkiinnitettynä hänen vyötäisilleen, ja alkoi juosta ratsastajaa kohti.\n\nVäkijoukko huomasi hänen tarkoituksensa ja paukutteli innoissaan\nkäsiään.\n\n\"_Bravo! Bravo_!\" huudettiin.\n\n\"Älä päästä häntä karkuun, Cornejo\", rohkaisivat muut vaquerot\ntoveriaan käsiään taputtaen.\n\nCornejo, sillä sen tiedämme nyt olevan tuon mielenkiintoisen henkilön\nnimen, läheni huomaamatta poikaa, jonka edessä vastukset lisääntyivät\nlisääntymistään.\n\nKun läsnäolevien huudot ilmaisivat ratsastajalle vaaran, joka häntä\nuhkasi, katsahti hän taakseen.\n\nNyt hän huomasi vaqueron. Hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi; hän\nymmärsi olevansa hukassa.\n\n\"Päästä minut menemään, Cornejo\", huudahti hän ääni itkusta väristen.\n\n\"Ei, ei!\" ulvoi väkijoukko. \"Pidättäkää hänet! Pyydystäkää hänet!\"\n\nRoskaväkeä miellytti tämä ihmisajo; se pelkäsi kadottavansa\nnähtävyyden, joka niin suuresti sitä huvitti.\n\n\"Antaudu!\" huudahti jättiläinen, \"tai pyydystän sinut suopungillani\nkuin _ciboton_, tiedä se!\"\n\n\"En antaudu\", vastasi poika päättävästi.\n\nMolemmat keskustelijat kiitivät edelleen, toinen jalkaisin, toinen\nratsain.\n\nVäkijoukko seurasi heitä ilosta kirkuen.\n\nKansajoukot ovat kaikkialla samanlaisia, raakoja ja sydämmettömiä.\n\n\"Päästä minut, sanon\", jatkoi jälleen poika, \"tai vannon kautta\nkiirastulen siunattujen sielujen, että sinun käy huonosti!\"\n\nVaquero irvisteli ilkeästi ja pyöritti suopunkia päänsä yläpuolella.\n\n\"Pane mieleesi, Rafael\", sanoi hän, \"kysyn viimeisen kerran, tahdotko\nantautua?\"\n\n\"En! Tuhat kertaa en!\" huusi poika.\n\n\"Herran nimeen siis!\" vastasi vaquero. Suopunki viuhui ja lähti\nliikkeelle.\n\nSilloin tapahtui jotakin tavatonta.\n\nRafael pysähdytti nopeasti hevosensa, niin että se näytti ikäänkuin\nmuuttuneen graniittipatsaaksi. Heittäytyen alas satulasta hän hyppäsi\nkuin jaguari jättiläisen kimppuun, jonka hän syöksyllään kaatoi\nhiekalle, ja ennenkuin kukaan ennätti väliin, työnsi hän väkipuukon,\njota meksikolaiset aina pitävät vyöllään, vastustajansa kurkkuun.\n\nPaksu verisuihku purskahti pojan kasvoihin, vaquero vääntelehti\nmuutaman hetken, ja sitten hän jäi liikkumattomana makaamaan.\n\nHän oli kuollut!\n\nVäkijoukko päästi kauhun huudahduksen.\n\nSalamannopeasti poika oli jälleen viskautunut satulaan ja alkanut\njatkaa hurjaa matkaansa heiluttaen puukkoaan ja nauraen paholaisen\nnaurua.\n\nKun ensi hämmästys oli kadonnut, ja aiottiin ryhtyä murhaajaa\ntakaa-ajamaan, oli hän jo hävinnyt.\n\nEi kukaan voinut sanoa, mille suunnalle hän oli mennyt.\n\nKuten aina käy tällaisissa tapauksissa, tuli _juez de letras_ --\ntutkintotuomari -- muassaan lauma ryysyisiä apulaisia murhapaikalle\nvasta sitten, kun se jo oli liian myöhäistä.\n\nJuez de letras, don Inigo tormentos Albaceyte, oli noin viidenkymmenen\nvuoden ikäinen lyhyt, lihava mies, joka otti espanjantupakkansa\nrunsaasti koristellusta kultaisesta rasiasta ja jonka hyväntahtoisen\nnäköiseen ulkomuotoon kätkeytyi mitä perinpohjaisin itaruus, lisänä\nerinomainen oveluus ja kylmäverisyys, jota mikään ei pystynyt\njärkyttämään.\n\nVastoin luuloa ei arvoisa esivallan edustaja näyttänyt vähintäkään\njoutuvan hämilleen siitä, että murhaaja oli päässyt pakenemaan. Hän\npudisti pari kolme kertaa päätään, antoi katseensa kiertää\nväkijoukossa, ja siristäen harmaita silmiään ja samalla filosofisesti\ntyöntäen nuuskaa nenäänsä hän virkkoi:\n\n\"Cornejo-parka, näin täytyi hänen käydä ennemmin tai myöhemmin.\"\n\n\"Niin\", sanoi muuan lepero, \"hänet on taitavasti murhattu.\"\n\n\"Sitä minäkin juuri ajattelin\", vahvisti tutkintotuomari, \"sen iskun\nantaja on osannut työnsä hyvin, se veijari on ollut tehtäväänsä perin\ntottunut.\"\n\n\"Oh, vielä mitä\", vastasi lepero olkapäitään kohauttaen, \"hänhän on\nvielä lapsi.\"\n\n\"Häh! Mitä sanotte?\" huudahti tuomari teeskennellen hämmästystä ja\nkatsahtaen alta kulmain puhetoveriinsa. \"Lapsiko?\"\n\n\"Melkeinpä\", vastasi lepero ylpeänä siitä, että häntä näin kuunneltiin,\n\"hänhän on Rafael, don Ramónin vanhin poika.\"\n\n\"Älähän, älähän!\" virkkoi tutkintotuomari salaisesti tyytyväisenä.\n\"Eihän toki, se ei ole mahdollista. Rafael on korkeintaan kuudentoista\nvuoden ikäinen. Hän ei olisi antautunut riitaan Cornejon kanssa, jonka\nei olisi tarvinnut muuta kuin puristaa häntä käsivarresta päästäkseen\neroon.\"\n\n\"Asia on kuitenkin siten, teidän ylhäisyytenne, mehän kaikki näimme\ntapauksen. Rafael pelasi _montéta_ don Aguilarin luona ja onni ei\nnäyttänyt olleen hänelle suotuisa, ja hän menetti kaikki rahansa.\nSilloin hän raivostui ja kostaakseen sytytti talon tuleen.\"\n\n\"_Caspita_!\" huudahti tutkintotuomari.\n\n\"Se, mitä minulla on kunnia kertoa teidän ylhäisyydellenne, pitää\npaikkansa. Suvaitkaa vain katsoa tuonne: savua näkyy vielä, vaikka\nrakennus onkin jo tuhkana.\"\n\n\"Todellakin\", myönsi tuomari kääntäen katseensa sille suunnalle, minne\nlepero viittasi, \"ja sitten...\"\n\n\"Sitten hän yritti tietysti paeta\", jatkoi toinen. \"Cornejo aikoi hänet\npidättää...\"\n\n\"Hän oli oikeassa!\"\n\n\"Hän oli väärässä, koska Rafael hänet kerran tappoi!\"\n\n\"Niinpä niinkin\", myönsi tutkintotuomari, \"mutta olkaa huoletta,\nystäväni, laki kyllä kostaa hänelle.\"\n\nTähän lauseeseen vastasivat läsnäolevat epäilevästi hymyillen.\n\nVähääkään kiinnittämättä huomiotaan siihen, mikä vaikutus hänen\nsanoillaan oli, käski esivallan edustaja apulaistensa, jotka jo olivat\ntutkineet ja tyhjentäneet kuolleen taskut, viedä hänet pois ja siirtää\nhänet lähellä olevaan kirkon eteisen alle, minkä jälkeen hän palasi\nkotiinsa tyytyväisen näköisenä käsiään hykerrellen.\n\nTutkintotuomari veti päällensä matkapukunsa, pisti pari pistoolia\nvyölleen, kiinnitti pitkän miekan kupeelleen ja nautittuaan kevyen\npäivällisen lähti ulos.\n\nKymmenen hampaisiin asti aseistettua, voimakkailla hevosilla\nratsastavaa _alguazilia_ odotti häntä oven ulkopuolella, ja palvelija\npiteli suitsista oivallista, mustaa ratsua, joka kärsimättömänä\ntömisteli jalkojaan ja pureskeli kuolaimiaan. Don Inigo hyppäsi\nsatulaan, asettui ratsumiestensä etunenään, ja ryhmä lähti hiljaista\nravia.\n\n\"Kas niin!\" puhelivat uteliaat pysähtyen seisomaan porttien pieliin.\n\"Tuomari Albaceyte lähtee don Ramón Garillasin luo; huomenna saamme\nkuulla uutisia.\"\n\n\"_Caspita_!\" kuiskailivat toiset, \"tuo picaro ei ansaitsisi köyttä,\njossa saisi kiikkua.\"\n\n\"Hm!\" huomautti muuan lepero surumielisesti hymyillen. \"Kautta\nkunniani, olisi sääli tuota kevytmielistä vekkulia! Hänen Cornejolle\ntekemänsä _cuchillada_ on suurenmoinen. Se vintiö on kunnollisesti\nsurmattu.\"\n\nMutta tutkintotuomari jatkoi edelleen matkaansa vastaten mitä\nsäntillisimmin niihin tervehdyksiin, joita hänelle hänen ohimennessään\nhuudettiin. Pian hän oli jo päässyt kaupungin ulkopuolelle.\n\nSilloin hän kääriytyi viittaansa.\n\n\"Ovatko aseet ladatut?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, teidän ylhäisyytenne\", vastasi alguazilien päällikkö.\n\n\"Hyvä! Lähdemme don Ramón Garillasin _haciendaan_. Mutta ripeästi;\nkiirehtikäämme perille ennen yön tuloa.\"\n\nHevoset alkoivat laukata.\n\n\n\n\nII\n\nHacienda del Milagro\n\n\nHermosillon ympäristö on suorastaan erämaata.\n\nKaupungista Hacienda del Milagroon -- Ihmeitten maatilalle -- johtava\ntie on mitä ikävin ja kuivin.\n\nPitkien välimatkojen päässä siellä näkee vain rautatammia, kumipuita,\nPerun puita punaisine ja höysteisine terttuineen, nopaaleja ja\nkaktuksia, ainoita puita, jotka saattavat kasvaa pystysuorasti\npaahtavan auringon hehkuvien säteiden polttamassa maassa.\n\nSiellä täällä näkyy kuin katkeraksi pilkaksi vesisäiliöitten pitkiä\nseipäitä, joiden toisessa päässä on kierretystä, kovettuneesta vuodasta\ntehty sanko ja toisessa hihnoilla kiinnitetyt kivet. Mutta säiliöt ovat\ntyhjiä; niiden pohja on mustaa ja kuivettunutta mutaa, jossa kuhisee\nlukemattomia saastaisia eläviä. Hienonhienot pölypilvet, joita\nheikoinkin tuulenhenkäys synnyttää, takertuvat huohottavan matkustajan\nkurkkuun, ja jokaisen kuivettuneen korren alla heinäsirkat raivoissaan\nvaativat terveellistä yökastetta.\n\nMutta kun äärimmäisin ponnistuksin on matkannut kolmisen penikulmaa\nnäissä hehkuvankuumissa erämaissa, pysähtyy silmä nauttien lepäämään\nvihannoivaan keitaaseen, joka näyttää äkkiä nousevan hiekasta.\n\nTämä paratiisi on Hacienda del Milagro.\n\nSiihen aikaan, jota kertomuksemme kuvaa, kuului tähän haciendaan, joka\noli seudun rikkaimpia ja suurimpia, kaksikerroksinen päärakennus, joka\noli rakennettu _tapiasta_ ja _adoveista_ ja jonka ruo'oista tehty\npengermäkatto oli kovaksi tallatulla savella peitetty.\n\nHaciendaan tultiin avaran pihamaan kautta, jonka holvimaisessa portissa\noli vahva kaksoisovi ja toisessa puoliskossa pieni käyntiluukku.\nJulkisivun puolella oli neljä huonetta; ikkunoissa oli rautaiset,\nkullatut ristikot ja sisäpuolella luukut, ja niissä oli lasiruudut,\nmikä tähän aikaan tässä maassa merkitsi kuulumatonta loistoa. Pihan eli\n_pation_ joka sivustalla oli rakennuksia, joissa sijaitsi palvelusväen,\n_peonien_, lasten y.m. asunnot.\n\nPäärakennuksen alin kerros sisälsi kolme huonetta: jonkunlaisen suuren\neteisen, jonka kalustona oli vanhanaikaisia nojatuoleja ja\nröyhelletyllä sahviaanilla päällystettyjä leposohvia, lavea\nnopaalipuinen pöytä ja muutamia jakkaroita. Seinillä riippui moniaita\nkultakehyksisiä muotokuvia, jotka esittivät suvun jäseniä\nluonnollisessa koossa; näkyviin jätetyt orsihirret oli runsaasti\nkoristettu puuleikkauksilla.\n\nKaksoisovien kautta päästiin saliin. Pihalle päin oleva puoli oli noin\njalan verran muuta lattiaa ylempänä; sitä peitti matto, jolla oli\nmuutamia matalia, omituisilla puuleikkauksilla ja karmosiininvärisellä\nveralla päällystettyjä jakkaroita ja jalkapieluksia. Tässä huoneessa\noli myöskin pieni, neliskulmainen, noin puolen metrin korkuinen pöytä,\njota käytettiin ompelupöytänä; se osa oli tarkoitettu naisia varten,\njotka siellä istuivat maurilaisten tapaan jalat ristissä. Toisella\npuolella oli samanlaisella veralla kuin jakkarat ja jalkapielukset\npäällystettyjä tuoleja. Vastapäätä ovea salin toisella puolella oli\nmakuuhuone vuodekomeroineen korokkeen päässä, jolle oli sijoitettu\njuhlavuode, ja tätä kaunistivat lukemattomat kultauskoristeet sekä\nkulta- ja hopeanauhuksilla ja tupsuilla kirjaillut verhot. Lakanat ja\npäänalaisten päälliset olivat valmistetut mitä hienoimmasta kankaasta,\nja niitä reunusti pitsi.\n\nPäärakennuksen takana oli toinen piha, missä sijaitsivat taloushuoneet\nja _corral_; tämän pihan takana avautui laaja puutarha, jota ympäröivät\nmuurit. Se oli yli sata syltä laaja, ja siellä kasvoi, se kun oli\nsuunniteltu englantilaiseen tapaan, ulkomaisia puita ja kasveja.\n\nHaciendassa vietettiin juhlaa.\n\nOli juuri _mantaza del ganado_, -- karjan teurastusaika, -- ja peonit\nolivat muutaman askelen päähän haciendasta laittaneet aitauksen, johon\nhe päästivät elukat. He eroittivat laihat lihavista, jotka yksitellen\npäästettiin aitauksesta.\n\nPuolikuunmuotoisella lyömäaseella, jossa oli terävät piikit jalanmitan\npäässä toisistaan, leikkasi vaquero, joka oli piiloutunut aitauksen\nveräjän luo, perin taitavasti eläinparkojen takajalkojen kintereet\npoikki sitä mukaa kuin ne juoksivat hänen ohitseen.\n\nJos hän sattumalta iski harhaan, mikä tapahtui harvoin, ratsasti toinen\nvaquero täyttä lentoa eläimen perään, sinkautti suopungin sen sarviin\nja piti sitä paikallaan, kunnes edellinen oli leikannut jänteet poikki.\n\nHuolettomana nojautuen haciendan porttia vastaan näytti muuan\nnelisenkymmenen ikäinen mies, jolla oli yllään aatelisen tilanomistajan\nupea puku, olkapäillä loistavanvärinen _zarape_, ja jonka päätä\nvähintäin viisisataa piasteria maksanut panamahattu suojeli laskevan\nauringon viime säteiltä, johtavan tätä työtä, polttaen maissipaperista\nkierrettyä savukettaan.\n\nHän oli ylhäisen näköinen herra, jolla oli hoikka, sorea, hiukan\nnotkoselkäinen, mutta varsin suhteellinen vartalo; hänen hienot\nkasvonpiirteensä, joissa oli lujuutta ja varmuutta, todistivat\nvilpittömyyttä, rohkeutta ja ennen kaikkea rautaista tahtoa. Hänen\nsuuret, mustat silmänsä, jotka olivat tuuheitten kulmakarvojen\nvarjossa, olivat verrattoman kauniit, mutta heti kun tavallista\nsuurempi vastoinkäyminen nosti hänen ruskettuneelle iholleen punertavan\nkajastuksen, kävi hänen katseensa kiinteäksi ja niin voimakkaaksi,\nettei kukaan voinut sitä kestää, vaan se pani rohkeimmankin epäröimään\nja vapisemaan.\n\nÄärimmäinen hienous ja ennen kaikkea hänen olemuksessaan esiintyvä\nylimystön leima ilmaisivat heti ensi silmäykseltä, että tämä mies\nkuului puhtaaseen ja jaloon kastilialaiseen rotuun.\n\nHän olikin don Ramón Garillas de Saavedra, vastikään kuvailemamme\nHacienda del Milagron omistaja.\n\nDon Ramón Garillas kuului espanjalaiseen sukuun, jonka päämies oli\nollut Cortezin paraimpia upseereita ja asettunut asumaan Meksikoon\nsenjälkeen, kun tuo nerokas seikkailija niin ihmeellisellä tavalla oli\nvalloittanut tämän maan.\n\nRuhtinaallisen omaisuuden perijänä, mutta espanjalaisten viranomaisten\nhylkäämänä, koska hän oli mennyt naimisiin erään sekarotuisen\naztekinaisen kanssa, hän oli kokonaan antautunut maittensa viljelykseen\nja laajojen tilustensa parantamiseen.\n\nOltuaan seitsemäntoista vuotta naimisissa hän oli nyt suuren perheen\npäänä; siihen kuului kuusi poikaa ja kolme tytärtä, siis kaikkiaan\nyhdeksän lasta, joista Rafael, sama, jonka olemme nähneet niin\nhäikäilemättä surmaavan vaqueron, oli vanhin.\n\nDon Ramónin ja doña Jesusitan avioliitto oli vain sovinnaisliitto, joka\noli solmittu pelkästään omaisuuden takia, mutta kuitenkin se teki\nheidät verrattain onnellisiksi; sanomme verrattain, sillä kun nuori\ntyttö oli päässyt luostarista vain mennäkseen naimisiin, eivät he\nolleet koskaan rakastaneet toisiaan, mutta sen sijaan oli heidän\nvälillään hellä, vilpitön kiintymys.\n\nDoña Jesusita kulutti aikansa askareissa, jotka lasten tähden olivat\nvälttämättömät, elellen intiaaninaistensa parissa; hänen miehensä taas,\njoka täydellisesti oli kiintynyt tilanomistajan elämän tuomiin\nvelvollisuuksiin, oleskeli melkein alituisesti vaquerojensa, peoniensa\nja metsästäjiensä seurassa, niin ettei nähnyt vaimoaan muuta kuin\nmuutamien minuuttien aikana ruokapöydässä, ja väliin hän jäi\nkokonaisiksi kuukausiksi metsästämään Rio Gilan rannoille.\n\nMeidän on kuitenkin lisättävä, että ollessaan joko poissa taikka kotona\ndon Ramón piti mitä suurinta huolta siitä, ettei hänen vaimoltaan\npuuttunut mitään ja että hän sai pienimmätkin päähänpistonsa\ntäytetyiksi, säästämättä rahaa tai vaivoja hankkien hänelle, mitä hän\nnäytti toivovan.\n\nDoña Jesusita oli viehättävän kaunis ja enkelimäisen herttainen; hän\nnäytti, jollei mielellään, niin ainakin suuremmitta vaikeuksitta\nmukautuneen siihen elämään, johon hänen puolisonsa oli pakottanut hänet\nalistumaan, mutta hänen suurista, mustista, kaihoisista silmistään,\nhänen kasvojensa kalpeudesta ja ennen kaikkea siitä surumielisyyden\nvivahduksesta, joka alinomaa varjosti hänen himmeänvalkoista otsaansa,\noli helppo päättää, että tässä hurmaavassa kuvapatsaassa asuva palava\nsielu sekä tämä sydän, joka ei tuntenut edes omaa itseään, oli kokonaan\nsuunnannut huomionsa lapsiinsa, että hän ihaili näitä kaikkein\nkauneimman ja pyhimmän rakkauden, äidinrakkauden, koko neitseellisellä\nvoimalla.\n\nMitä don Ramóniin tulee, niin hän oli aina hyvä ja huomaavainen\nvaimolleen, jota hän ei ollut vaivautunut tutkistelemaan, ja niin\nhänellä oli oikeus pitää vaimoaan maailman onnellisimpana olentona,\njollainen tämä olikin senjälkeen, kun Jumala oli suonut hänen tulla\näidiksi.\n\nAurinko oli vähän aikaa sitten mennyt mailleen, taivaalta rupesi\nvähitellen katoamaan purppurainen värivivahdus, samalla kun tuli yhä\nhämärämpi. Jokunen tähti alkoi jo tuikkia taivaalla ja iltatuuli virisi\nniin pirteänä, että se yöksi ennusti kauheata myrskyä, jollaisia näillä\nseuduilla saa nähdä usein puhkeavan.\n\nKäskettyään huolellisesti sulkea jäljellä olevan osan karjaa aitaukseen\n_mayoral_ kutsui koolle vaquerot ja peonit, ja kaikki suuntasivat\nkulkunsa haciendaan, mistä iltakello heille ilmoitti, että levon hetki\nvihdoinkin oli käsillä.\n\nKun taloudenhoitaja kulki viimeisenä isäntänsä ohitse tervehtien\nkumartamalla, kysyi tämä häneltä:\n\n\"Kuulehan, Eusebio, montako nautaa meillä on tänä vuonna?\"\n\n\"Neljäsataa viisikymmentä, _mi amô_ (isäntäni)\", vastasi mayoral,\nsuurikokoinen, kuiva ja laiha mies, jonka pää oli jo harmaantunut ja\njonka kasvot olivat parkitun nahanpalasen näköiset, pysäyttäen\nhevosensa ja ottaen päästään hattunsa, \"siis seitsemänkymmentäviisi\nenemmän kuin viime vuonna; naapurimme jaguarit ja apachit eivät ole\ntehneet meille suuria vahinkoja viime aikoina.\"\n\n\"Se on sinun ansiotasi, Eusebio\", sanoi don Ramón. \"Valppautesi on\nollut erinomainen; minä osaan kyllä sen palkita.\"\n\n\"Paras palkkioni on se kaunis kiitos, jonka teidän armonne juuri on\nminulle lausunut\", vastasi mayoral, jonka karkeat kasvot loistivat\ntyytyväisyyden hymystä.-\"Eikö minun pitäisi huolehtia samalla tavalla\nsiitä, mikä kuuluu teille, kuin jos se olisi omaani?\"\n\n\"Kiitos\", vastasi aatelismies liikuttuneena pusertaen palvelijansa\nkättä. \"Tiedän sinun olevan minulle uskollinen.\"\n\n\"Elämässä ja kuolemassa, herrani; äitinihän on imettänyt teitä, minä\nkuulun teille ja teidän perheeseenne.\"\n\n\"Mennään nyt jo, Eusebio!\" puhui haciendero iloisena. \"Illallinen on\nvalmis, señora on varmaankin jo pöydässä, älkäämme antako hänen odottaa\nmeitä pitempään.\"\n\nHe astuivat molemmat patioon, ja Eusebio, kuten don Ramón oli häntä\nnimittänyt, valmistautui sulkemaan portit, mikä hänen oli tapana tehdä\njoka ilta.\n\nSillä aikaa don Ramón astui haciendan ruokasaliin, jonne kaikki\nvaquerot ja peonit olivat kokoontuneet.\n\nTämän ruokasalin koko keskiosan valtasi suunnattoman iso pöytä.\nYmpärillä oli nahalla päällystettyjä penkkejä ja kaksi puuleikkauksilla\nkoristettua nojatuolia, jotka olivat määrätyt don Ramónille ja\nseñoralle. Näiden takana seinällä riippui neljä jalkaa korkea\nnorsunluinen Kristuksenkuva kahden taulun välissä, joista toinen\nesitti Jesusta Öljymäellä ja toinen vuorisaarnaa. Siellä täällä\nirvistelivät kalkilla valkaistuille seinille ripustettuina isännän\nmetsästysretkillään tappamien jaguarien, puhvelien tai hirvien päät.\n\nPöydässä oli runsaasti _lahuota_, sakeaa, maissijauhoista ja lihasta\nvalmistettua keittoa, _pucheroa_ eli _olla podridaa_ ja _pepiania_;\nmäärätyissä paikoissa pöytää oli _mezcal-palloja_ ja vesikarahveja.\nHacienderon viittauksesta alkoi ateria. Vähän myöhemmin puhkesi rajuna\naikaisemmin uhannut myrsky.\n\nSatoi rankasti. Joka hetki kirkkaat salamat saivat valot huoneessa\ntuntumaan himmeiltä, ja niitä seurasi hirvittävä ukkosenjyrinä.\n\nAterian lopulla myrsky kävi niin kovaksi, että yhtyneiden\nluonnonvoimien aikaansaama melu esti kuulemasta puhetta.\n\nUkkonen purkautui kauhistuttavan väkevänä, tuulenpuuska syöksyi saliin\nrikottuaan ikkunan, kaikki valot sammuivat ja läsnäolevat tekivät\npeloissaan ristinmerkin.\n\nTällä hetkellä alkoi haciendan portilla kello kouristuksentapaisesti\nkajahdella, ja tuiki epäinhimillinen ääni huusi kaksi eri kertaa:\n\n\"Auttakaa!... auttakaa!\"\n\n\"Kautta Kristuksen veren!\" huudahti don Ramón syöksyen huoneesta.\n\"Tasangolla surmataan joku.\"\n\nKaksi laukausta kajahti melkein samaan aikaan, halki ilman kuului\ntuskanhuuto, ja kaikki vaipui taas kaamean hiljaisuuden valtaan.\n\nKalpea salama halkaisi pimeyden, ukkonen jyrähti peloittavasti, ja\nsitten don Ramón ilmestyi jälleen huoneen kynnykselle kantaen sylissään\ntaintunutta miestä.\n\nVieras laskettiin penkille, ja hänen ympärillään oli touhua.\n\nTämän miehen kasvot samoin kuin hänen vaatepartensakaan eivät olleet\ntavallisuudesta poikkeavia; kuitenkaan ei Rafael, don Ramónin vanhin\npoika, voinut hänet huomattuaan pidättää kauhua ilmaisevaa elettä, ja\nhänen kasvonsa kalpenivat.\n\n\"Voi!\" mutisi hän hiljaa, \"sehän on juez de letras!\"\n\nHän oli tosiaankin se tutkintotuomari, jonka olemme nähneet matkaavan\nHermosillosta niin upeassa asussa.\n\nHänen sateessa kastuneet pitkät hiuksensa valuivat hänen rinnalleen, ja\npuku oli epäjärjestyksessä, veren tahrima ja monesta kohdasta\nrepeytynyt. Oikea käsi puristi laukaistun pistoolin perää.\n\nDon Ramón oli myöskin tuntenut hänet rikosasiain tuomariksi ja oli\ntiedottomasti luonut poikaansa pikaisen silmäyksen, jota tämä ei voinut\nkestää.\n\nDoña Jesuitan ja hänen naistensa ymmärtäväisen hoidon ansiosta\ntutkintotuomari hengähti syvään, avasi haristavat silmänsä, joilla hän\ntirkisteli ympärillään olevaa seuruetta, näkemättä aluksi mitään ja\ntullen vähitellen tuntoihinsa.\n\nYhtäkkiä syvä punastus peitti hänen otsansa, joka oli ollut hetki\nsitten aivan kalvakka, ja hänen silmänsä välähtivät. Suunnaten don\nRafaeliin katseen, joka naulitsi hänet lattiaan näkymättömän\nkauhistuksen saaliina, hän nousi ylös vaivalloisesti lähestyen nuorta\nmiestä, joka näki hänen tulevan uskaltamatta tätä väistää, laski\nkätensä raskaasti pojan olkapäälle ja kääntyen _peonien_ puoleen, jotka\nolivat kauhuissaan näkemästään ja jotka eivät ymmärtäneet tästä mitään,\nsanoi juhlallisesti:\n\n\"Minä, don Inigo Tormentes Albaceyte, Hermosillon kaupungin\ntutkintotuomari, pidätän tämän miehen kuninkaan nimessä, syytettynä\nmurhasta.\"\n\n\"Armoa!\" huusi Rafael, langeten polvilleen ja väännellen käsiään\nepätoivoisena.\n\n\"Voi! voi!\" huudahti äitiparka ja vaipui takaisin tuolilleen\npyörtyneenä.\n\n\n\n\nIII\n\nTuomio.\n\n\nSeuraavana aamuna aurinko nousi sädehtivänä taivaanrannalle. Yöllinen\nmyrsky oli täydellisesti selvittänyt taivaan, joka oli nyt syvän\nsininen; linnut visertelivät iloisina lehtien alle kätkeytyneinä, ja\nkoko luonto näytti saaneen takaisin tavanomaisen juhlavan ilmeen.\n\nKello soi iloisesti Hacienda del Milagrossa; palvelijat alkoivat\nhajaantua joka taholle, jotkut vieden hevosia laitumelle, toiset ajaen\nkarjaa keinotekoiselle preirialle, toiset taas suunnaten kulkunsa\nniityille, kun taas jäljelle jääneet olivat patiolla lypsämässä lehmiä\nja korjaamassa hurrikaanin tekemiä vaurioita.\n\nEdellisen yön myrskyn jättämät ainoat jäljet olivat kaksi upeaa\nkuollutta jaguaria pötköllään haciendan portin edessä, ei kaukana\npuoliksi ahmitun hevosen raadosta.\n\nEusebio, joka käveli ympäri patiota tarkkaillen huolellisesti toisten\npuuhia, määräsi hevosen kalliit varusteet otettavaksi pois ja\npuhdistettavaksi ja jaguarit nyljettäviksi; kaikki tämä suoritettiin\nniin pian kuin suinkin mahdollista.\n\nKuitenkin Eusebio tunsi itsensä hyvin levottomaksi; don Ramón, joka oli\nyleensä ensimmäisenä liikkeellä haciendalla, ei ollut vielä ilmestynyt.\n\nEdellisenä iltana juez de letrasin hirveän syytöksen jälkeen\nhacienderon vanhinta poikaa kohtaan oli don Ramón käskenyt\npalvelijoittensa poistua. Kun hän sitten itse, vaimonsa kyynelistä ja\nrukouksista välittämättä, oli tukevasti köysillä sitonut poikansa, oli\nhän opastanut don Inigo d'Albaceyten erääseen yksinäiseen huoneeseen,\njohon molemmat sulkeutuivat jääden sinne hyvin myöhään yöllä.\n\nMitä oli tapahtunut tämän keskustelun kuluessa, jolloin varmaankin oli\nratkaistu Rafaelin kohtalo? Ei kukaan sitä tiennyt, Eusebio yhtä vähän\nkuin muut.\n\nOpastettuaan don Inigon huoneeseen, jonka oli laitattanut kuntoon häntä\nvarten, ja toivotettuaan hänelle hyvää yötä don Ramón palasi poikansa\nluo, jonka vieressä äitiparka yhä itki. Lausumatta sanaakaan hän otti\npojan käsivarsilleen ja kantoi hänet makuuhuoneeseensa, missä laski\nhänet permannolle vuoteensa viereen. Sitten haciendero lukitsi oven ja\nasettui makaamaan, kaksi pistoolia kätensä ulottuvilla. Yö kului näin\nloppuun, isän ja pojan pimeässä luodessa toisiinsa katseita kuin metsän\neläimet ja äidin polvistuneena vuodattaessa kyyneleitä kynnyksellä, kun\nhänen ei ollut lupa itse huoneeseen astua, hiljaa itkien esikoisensa\npuolesta, joka pian, sen hän kauhistuen saattoi aavistaa, häneltä\nainiaaksi riistettäisiin.\n\n\"Hm!\" mutisi mayoral itsekseen, pureskellen lainkaan sitä huomaamatta\nsammuneen savukkeensa päätä, \"mitähän tästä kaikesta tullee? Don Ramón\nei ole se mies, joka armahtaa, hän ei tingi kunniastaan. Jättääkö hän\nsiis poikansa oikeuden käsiin? Vielä mitä! Sitä hän ei tee. Mutta mitä\nhän siis tekee?\" Kunnianarvoisa mayoral ei ollut vielä päässyt\npitemmälle päätelmissään, kun don Inigo ja don Ramón näyttäytyivät\npihalla.\n\nMolempien miesten kasvoilla oli kova ilme. Varsinkin hacienderon katse\noli synkkä kuin yö.\n\n\"No, Eusebio\", sanoi don Ramón lyhyesti, \"satuloi hevonen ja varusta\nnelimiehinen turvajoukko saattamaan tätä herraa Hermosilloon.\"\n\nMayoral kumarsi kunnioittavasti ja antoi heti tarpeelliset käskyt.\n\n\"Kiitän teitä tuhannesti\", jatkoi don Ramón kääntyen tuomarin puoleen.\n\"Te pelastitte kotini kunnian.\"\n\n\"Älkää olko minulle niin kiitollinen\", vastasi don Inigo. \"Vannon, että\neilen illalla kaupungista lähtiessäni minulla ei ollut vähäisintäkään\naikomusta olla teille mieliksi.\"\n\nHaciendero liikahti.\n\n\"Asettukaa minun asemaani. Minä olen ennen kaikkea tutkintotuomari.\nJoku henkilö murhataan, kelvoton heittiö kylläkin, sen myönnän, mutta\nihminen kuitenkin, vaikka huonointa lajia; murhaaja tunnetaan, hän\nratsastaa täyttä lentoa kaupungin lävitse keskellä kirkasta päivää\nkaikkien nähden ja uskomattoman julkeasti. Mitä minun tuli tehdä?\nRyhtyä häntä takaa-ajamaan, sitä en ollenkaan epäillyt.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi don Ramón kumartaen.\n\n\"Ja paha minut siinä peri, kun ne lurjukset, jotka minua seurasivat,\nhylkäsivät minut kuin pelkurit myrskyn ollessa pahimmillaan\npiiloutuakseen jonnekin, en tiedä minne. Vastoinkäymisen kukkuraksi\nryhtyi pari harvinaisen suurta jaguaria minua ahdistamaan; ne olivat\nkimpussani niin lähellä, että olin jo putoamaisillani maahan kuin\nmöhkäle porttinne luona. Ammuin niistä tosin yhden, mutta toinen oli\nperin vähällä tarttua minuun hampaillaan, kun tulitte avukseni.\nSaattaisinko tämän jälkeen vangita sen miehen pojan, joka oman\nhenkensä uhalla on pelastanut henkeni? Se olisi mitä mustinta\nkiittämättömyyttä.\"\n\n\"Vielä kerran kiitän teitä.\"\n\n\"Ah ei! Mehän olemme kuitit, siinä kaikki. En puhu mitään muutamasta\ntuhannesta piasterista, jotka minulle olette antanut, koska niillä vain\ntukin ilvesteni suut; mutta huolehtikaa siitä, don Ramón, ettei\npoikanne toistamiseen joudu käsiini, sillä en tiedä, miten hänet\nsilloin voisin pelastaa.\"\n\n\"Olkaa huoleti, don Inigo, poikani ei joudu käsiinne.\"\n\nHaciendero lausui nämä sanat niin synkällä äänenpainolla, että tuomari\nkääntyi hätkähtäen.\n\n\"Varokaa, mitä teette!\" lausui hän.\n\n\"Olkaa huoleti\", vastasi don Ramón, \"tahdon vain pitää huolta siitä,\nettei poikani joudu mestauslavalle ja siten häväise nimeäni.\"\n\nSamassa tuotiin hevonen. Rikosasiain tutkintotuomari heittäytyi\nsatulaan.\n\n\"Kas niin, hyvästi don Ramón\", sanoi hän suopeasti, \"olkaa varovainen.\nSe nuorukainen voi vielä parantaa tapansa, hän on vain vähän vilkas\neikä mitään muuta.\"\n\n\"Hyvästi, don Inigo d'Albaceyte\", vastasi haciendero kuivasti, mikä ei\nkaivannut mitään vastausta.\n\nTuomari pudisti päätään ja iskien molemmat kannukset hevosen kylkiin\nlähti ratsastamaan täyttä ravia saattojoukkonsa seuraamana, vielä\nviimeisen kerran kädellään viitattuaan tilanomistajalle hyvästiksi.\n\nTämä seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa,\nminkä jälkeen hän ripein askelin palasi haciendaan.\n\n\"Eusebio\", sanoi hän mayoralille, \"soittakaa kelloa, niin että saadaan\nkoolle kaikki peonit ynnä muut haciendan palvelijat.\"\n\nKatsahdettuaan hämmästyneenä isäntäänsä mayoral kiirehti panemaan\ntoimeen saamansa käskyn.\n\n-- Mitä tämä kaikki tarkoittaa? -- kysyi hän itseltään.\n\nKellon soidessa maatilan kaikki väki riensi paikalle tietämättä, mistä\ntämä tavallisuudesta poikkeava kokoonkutsuminen johtui.\n\nPian he kaikki olivat kokoontuneet suureen saliin, jota käytettiin\nruokailuhuoneena. Mitä täydellisin hiljaisuus vallitsi heidän\nkeskuudessaan. Salainen pelko ahdisti heidän sydäntään. He aavistivat,\nettä jotakin kauheata oli tulossa.\n\nMuutaman minuutin odotuksen jälkeen doña Jesusita astui huoneeseen\nlastensa, paitsi Rafaelin, ympäröimänä ja asettui korokkeelle, joka oli\nlaitettu huoneen toiseen päähän.\n\nHänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen punertavat silmänsä osoittivat,\nettä hän oli itkenyt.\n\nSitten tuli don Ramón.\n\nHänellä oli yllään musta samettipuku, jossa ei ollut koristuksia.\nRaskaat kultavitjat riippuivat hänen rinnallaan, päässä oli\nleveäreunainen, kotkansulalla koristettu musta huopahattu, ja pitkä,\nkiiltäväksi hangattu miekka riippui hänen vasemmalla kupeellaan.\n\nHänen otsansa oli rypyssä, ja kulmakarvat olivat koholla mustien\nsilmien yllä, jotka näyttivät sinkoavan salamoita.\n\nLäsnäolevat värisivät pelosta. Don Ramón Garillas oli pukeutunut\ntuomarinpukuunsa.\n\nJollekulle siis tultaisiin antamaan tuomio.\n\nMutta kenelle?\n\nKun don Ramón oli asettunut vaimonsa oikealle puolelle, antoi hän\nmerkin.\n\nMayoral poistui huoneesta. Hetken perästä hän tuli takaisin Rafaelin\nseurassa.\n\nNuorukainen oli paljain päin, ja hänen kätensä oli sidottu selän\ntaakse.\n\nKatse alas luotuna, kasvot kalpeina hän asettui isänsä eteen, jota hän\nkunnioittavasti tervehti.\n\nSiihen aikaan, jota kertomuksemme koskee, oli varsinkin keskuksista\nkaukana olevissa maissa, jotka jatkuvasti olivat alttiina intiaanien\nhyökkäyksille, perheen päämiehellä vielä säilynyt täysin puhtaana se\npatriarkallinen arvovalta, jota meidän turmeltunut sivistyksemme kaikin\nvoimin koettaa vähentää ja hävittää.\n\nIsä oli perheessään itsevaltias. Hänen tuomiostaan ei voinut vedota, ja\nse pantiin mutisematta ja vastustuksetta täytäntöön.\n\nMaatilan väestö tunsi isäntänsä lujan luonteen ja leppymättömän tahdon.\nHe tiesivät, ettei hän milloinkaan antanut anteeksi ja että hän piti\nkunniataan elämääkin kalliimpana. Sentähden he epämääräisen\npelontunteen vallassa valmistautuivat olemaan läsnä näytelmässä, jota\nisä ja poika kohta esittäisivät.\n\nDon Ramón nousi, loi läsnäoleviin synkän katseen ja heittäen hattunsa\njalkojensa juureen sanoi kolkolla äänellä:\n\n\"Kuulkaa nyt kaikki. Kuulun vanhaan kristittyyn sukuun, jonka esi-isät\neivät koskaan ole tehneet rikosta. Kunniaa on suvussani aina pidetty\nkalleimpana. Tämän kunnian, jonka esi-isäni ovat minulle jättäneet\ntahrattomana ja jota olen koettanut pitää puhtaana, on vanhin poikani,\nnimeni perijä, vastikään häipymättömästi häväissyt. Eilen hän on\nHermosillossa eräässä pelipaikassa kinastelun johdosta sytyttänyt talon\npalamaan, niin että koko kaupunki oli vaarassa syttyä tuleen, ja kun\nmuuan mies ryhtyi häntä pidättämään hänen paetessaan, surmasi hän tämän\npuukoniskulla. Mitä on sanottava nuorukaisesta, jolla on näin nuorella\niällä tällaiset pedon vaistot? Oikeus on pantava täytäntöön, kautta\nJumalan! Tahdon julistaa ankaran tuomion!\"\n\nTämän lausuttuaan don Ramón pani kätensä ristiin rinnalleen ja näytti\nmalttavan mieltään.\n\nKukaan ei uskaltanut lausua sanaakaan syytetyn puolustukseksi. Kaikkien\npäät olivat alas painuneina, ja heidän rintansa huohottivat.\n\nRafaelia hänen isänsä palvelijat rakastivat hänen pelkäämättömyytensä\ntakia, joka ei tuntenut mitään vastuksia, ja siksi että hän osasi niin\nmainiosti ratsastaa ja käyttää kaikkia aseita, ynnä ennen kaikkea hänen\navomielisyytensä ja hyväsydämisyytensä takia, jotka olivat hänen\nluonteensa peruspiirteitä. Varsinkin tässä maassa pidettiin ihmishenkeä\nvähäarvoisena, ja siksi jokainen oli sydämessään valmis antamaan\nanteeksi nuorukaiselle ja pitämään hänen rikostaan vain kuumaverisyyden\nja äkkipikaisuuden seurauksena.\n\nDoña Jesusita nousi. Estelemättä hän oli aina alistunut miehensä\ntahtoon, jota hän jo aikoja sitten oli oppinut kunnioittamaan. Paljas\najatuskin puolison vastustamisesta kauhistutti häntä ja pani hänet\nvärisemään, mutta koko hänen sielunsa rakastavat voimat olivat\nkeskittyneet hänen sydämeensä. Hän jumaloi lapsiaan, varsinkin\nRafaelia, jonka raju luonne enemmän kuin muut tarvitsi äidin\nhuolenpitoa.\n\nHän sanoi puolisolleen itkusta väräjävällä äänellä:\n\n\"Ajattele, että Rafael on vanhin poikasi, että hänen rikoksensa, niin\nraskas kuin se onkin, ei kuitenkaan saata olla anteeksiantamaton\nsilmissäsi, että olet hänen isänsä ja että minä, minä...\" Voihkien hän\nvaipui polvilleen, risti kätensä ja puhkesi rajuun itkuun. \"Rukoilen\nsinua säälimään. Armoa! Armoa lapselleni!\"\n\nDon Ramón nosti kylmästi ylös vaimonsa, jonka kasvoilla vuoti kyyneliä,\nja pakoitettuaan hänet istuutumaan jälleen nojatuoliin virkkoi:\n\n\"Ennen kaikkea juuri isänä minulla tulee sydämen olla ilman armoa!\nRafael on murhaaja ja murhapolttaja; hän ei enää ole poikani!\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" kysyi doña Jesusita kauhistuneena.\n\n\"Se ei kuulu sinuun!\" vastasi don Ramón tylysti; \"aion yksin pitää\nhuolta kunniastani. Riittää, kun tiedät, että tämä rikos on viimeinen,\nminkä poikasi tekee.\"\n\n\"Ah!\" voihki äiti, \"tahdotko siis olla hänen pyövelinsä!\"\n\n\"Olen hänen tuomarinsa\", vastasi leppymätön aatelismies peloittavasti.\n\"Eusebio, varusta lähtövalmiiksi kaksi hevosta.\"\n\n\"Jumalani! Jumalani!\" voivotteli vaimoraukka rientäen poikansa luokse,\njonka sulki syliinsä, \"eikö kukaan tule avukseni?\"\n\nKaikki läsnäolevat pysyivät vaiti. Don Ramón ei itsekään voinut\npidättää kyyneltä.\n\n\"Ah!\" huudahti äiti ilosta mielettömänä, \"hän on pelastettu! Jumala on\nhellyttänyt tuon rautaisen miehen sydämen!\"\n\n\"Erehdyt\", keskeytti don Ramón työntäen tylysti hänet pois; \"poikasi ei\nenää kuulu minulle, minä olen tuominnut hänet!\"\n\nSamalla hän suuntasi poikaansa teräksenkylmän katseen lausuen\npeloittavalla äänenpainolla, joka väkisinkin pani nuorukaisen\nvapisemaan:\n\n\"Rafael, tästä hetkestä alkaen et enää kuulu tähän yhteiskuntaan, jossa\nolet herättänyt kauhua rikoksillasi. Tuomitsen sinut elämään ja\nkuolemaan metsän petojen keskuudessa.\"\n\nKun tämä kauhistava tuomio oli langetettu, astui doña Jesusita pari\naskelta horjuen ja kaatui selälleen.\n\nHän oli pyörtynyt.\n\nTähän hetkeen asti oli Rafael suurin ponnistuksin voinut pidättää\nsielussaan liikkuvat tunteet puhkeamasta esille, mutta tämän viimeisen\nkohtauksen vuoksi hän ei kauemmin jaksanut itseään hillitä. Hän syöksyi\näitinsä luo kyyneliä vuodattaen ja sydäntäsärkevällä äänellä valittaen:\n\n\"Äiti! äiti!\"\n\n\"Tule!\" sanoi don Ramón laskien kätensä hänen olalleen. Poika pysähtyi\nhorjuen kuin juopunut.\n\n\"Katsokaa, isä, katsokaahan!\" huudahti hän säälittävästi nyyhkyttäen,\n\"äiti kuolee!\"\n\n\"Sinä juuri olet hänet surmannut\", vastasi haciendero kylmästi.\n\nRafael kääntyi ympäri kuin käärmeen pistämänä. Hän katsahti isäänsä\noudosti ja hammasta purren ja otsa kalpeana sanoi hänelle:\n\n\"Tappakaa minut, isä, sillä vannon, että samoin kuin te olette ollut\nvailla sääliä äitiäni ja minua kohtaan, samoin minä, jos jään eloon,\nolen yhtä armoton teille!\"\n\nDon Ramón loi häneen halveksivan katseen.\n\n\"Menkäämme!\" virkkoi hän.\n\n\"Menkäämme!\" kertasi nuorukainen lujasti.\n\nDoña Jesusita, joka alkoi palata tajuihinsa, kuuli kuin unessa poikansa\nlähtevän.\n\n\"Rafael! Rafael!\" huusi hän toivottomana.\n\nNuorukainen epäröi hetkisen, sitten hän yhdellä hyppäyksellä syöksyi\näitinsä luo ja sulki hänet hurjan iloisena syliinsä. Mutta kohta hän\npalasi isänsä luokse lausuen:\n\n\"Nyt voin kuolla, kun olen sanonut hyvästi äidille!\"\n\nHe lähtivät ulos.\n\nKohtauksesta lamautuneina läsnäolevat hajaantuivat keskustelematta\nvaikutelmistaan, mutta syvän surun vallassa.\n\nPoikansa hellyydenosoituksista oli äitiparka uudelleen menettänyt\ntajuntansa.\n\n\n\n\nIV\n\nÄiti\n\n\nKaksi hevosta, joita Eusebio piteli suitsista, odotti haciendan\nportilla.\n\n\"Seuraanko teidän armoanne?\" kysyi taloudenhoitaja.\n\n\"Et!\" vastasi haciendero kuivasti.\n\nHän nousi satulaan ja asetti poikansa poikkipuolin eteensä.\n\n\"Vie takaisin toinen hevonen, en tarvitse sitä\", käski hän.\n\nIskien kannukset ratsunsa kylkiin, joka hirnahti tuskasta, hän lähti\ntäyttä vauhtia liikkeelle.\n\nEusebio palasi taloon surullisena pudistellen päätään.\n\nHeti kun hacienda oli hävinnyt näkyvistä erään notkon taakse, pysähtyi\ndon Ramón, veti silkkisen nenäliinan taskustaan, sitoi poikansa silmät\nlausumatta hänelle sanaakaan ja jatkoi jälleen matkaansa.\n\nMatka kesti kauan erämaassa. Siinä oli jotakin synkkää, joka teki\nmielen kolkoksi.\n\nTämä mustiin puettu ratsastaja vaiteliaana kulkemassa hiekkakenttää\npitkin, pidellen satulansa kaarella köysillä sidottua poikaa, jonka\nhermostuneet vavistukset ja hytkähdykset ilmoittivat olevan elossa, oli\nniin turmiota uhkaavan ja oudon näköinen, että hän olisi herättänyt\npelontunteen rohkeimmassakin miehessä.\n\nKului moniaita tunteja isän ja pojan vaihtamatta sanaakaan keskenään.\nAurinko alkoi painua taivaanrannan taakse, ja muutamia tähtiä jo\nilmestyi tummansiniselle taivaalle. Hevonen yhä juoksi.\n\nErämaa alkoi hetki hetkeltä näyttää yhä synkemmältä ja villimmältä.\nKaikki kasvullisuuden merkit olivat hävinneet, vain siellä täällä\naikojen kuluessa vaalenneet luukasat muodostivat hiekkaan valkoisia\ntäpliä. Petolintuja leijaili hitaasti ratsastajan yllä kimeästi\nkirkuen, ja synkissä salaperäisissä _chaparaleissa_ asustelevat\npetoeläimet aloittivat illan tullen kaameasti kiljuen yölliset, kolkot\nkonserttinsa.\n\nNäillä seuduilla ei tunneta lainkaan hämärää. Heti kun aurinko on\nmennyt mailleen, vallitsee täydellinen yö.\n\nDon Ramón ratsasti yhä täyttä lentoa.\n\nHänen poikansa ei ollut kääntynyt hänen puoleensa rukouksella tai\nvalituksilla.\n\nKellon lähetessä kahdeksaa illalla ratsastaja vihdoin pysähtyi. Tätä\nkiihkeää ratsastusta oli kestänyt kello kymmenestä asti. Hevonen, jonka\nrinta korisi kumeasti, oli kompastua joka askelella.\n\nDon Ramón silmäili ympärilleen. Hänen huulilleen ilmestyi\ntyytyväisyyden hymy.\n\nJoka puolella avautuivat erämaan suunnattomat hiekkalakeudet. Vain\nyhdellä suunnalla häämötti taivaanrannalla aarniometsä oudonnäköisenä\nvarjokuvana, joka kaameana keskeytti maiseman yhtenäisyyden.\n\nDon Ramón astui alas hevosen selästä, laski poikansa hiekalle istumaan,\notti hevoselta päitset, jotta se voisi syödä hänen sille antamaansa\neinettä. Kun hän mitä levollisimmin oli suorittanut nämä eri tehtävät,\nmeni hän poikansa luo ja otti pois siteen, joka peitti tämän silmiä.\n\nNuorukainen pysyi liikkumatta ja katseli isäänsä vaiteliaana ja\nkylmäverisenä.\n\nDon Ramón sanoi hänelle kuivasti ja tylysti: \"Olet täällä yli kymmenen\npenikulman päässä maatilastani, jonne et saa kuoleman uhalla jalallasi\nastua. Tästä hetkestä alkaen saat elää yksin. Sinulla ei enää ole isää,\nei äitiä eikä kotia. Koska olet peto, tuomitsen sinut elämään petojen\njoukossa. Päätökseni on peruuttamaton, rukouksesi eivät voi sitä\nmuuttaa. Säästä siis minua niitä kuulemasta.\"\n\n\"En käänny puoleenne rukoillen\", vastasi nuorukainen soinnuttomalla\näänellä. \"Pyöveliä ei rukoilla.\"\n\nDon Ramón vavahti. Hän astui muutaman askelen edestakaisin kuumeisen\nkiihtyneenä, mutta tointui melkein heti ja jatkoi:\n\n\"Tässä säkissä on ruokaa kahdeksi päiväksi. Jätän sinulle tämän\nrihlakarbinin, joka minun kädessäni ei koskaan ole osunut harhaan.\nAnnan sinulle myöskin nämä pistoolit, tämän _macheten_, puukon,\nkirveen, ruutia ja luoteja näissä puhvelinsarvissa. Ruokasäkistä löydät\ntulukset ja kaikki vehkeet, joita tulen sytyttämiseen tarvitaan. Olen\npannut sinne myöskin raamatun, joka on ollut äitisi omaisuutta. Olet\nkuollut yhteiskunnasta, jonne et enää saa palata. Edessäsi on erämaa,\nse kuuluu sinulle; minulla taas ei ole enää poikaa, hyvästi! Jumala\nolkoon sinulle armollinen, kaikki on meidän väliltämme lakannut täällä\nmaan päällä. Jäät yksiksesi, vaille kotia, alkaaksesi oman elämäsi ja\nhuolehtiaksesi tarpeistasi. Sallimus ei koskaan hylkää niitä, jotka\nluottavat siihen. Tästedes se yksin suojelee sinua.\"\n\nLausuttuaan nämä sanat don Ramón heltymättömin kasvoin pisti suitset\nhevosensa suuhun, päästi poikansa vapaaksi yhdellä iskulla leikaten\npoikki häntä kahlehtineet siteet ja heittäytyen satulaan lähti nopeasti\nratsastamaan pois.\n\nRafael nousi polvilleen, kurkoitti päätään eteenpäin, kuunteli\nhätääntyneenä hevosen kiivasta juoksua hiekalla, seurasi silmillään,\nniin kauan kuin hän saattoi eroittaa sitä kovan onnen varjokuvaa, joka\nmustana näkyi selvästi kuunvalossa. Kun ratsastaja vihdoin oli hävinnyt\npimeään, kohotti poika kätensä rinnoilleen, ja kuvaamaton epätoivo\nvääristi hänen piirteitään.\n\n\"Äiti!... äiti!...\" huusi hän.\n\nHän kaatui selälleen hiekkaan pyörtyneenä.\n\nJokseenkin pitkän matkaa ratsastettuaan neliä don Ramón huomaamattaan\nja kuin väkisin hiljensi hevosensa vauhtia ja kuunteli levottomana\nerämaan epäselviä ääniä, voimatta itselleen selvittää syitä, jotka\npanivat hänen näin menettelemään, mutta kenties odottaen onnettoman\npoikansa avunhuutoa, jotta hän palaisi hänen luokseen. Jopa hän kaksi\nkertaa koneellisesti kädellään puristi ohjaksia ikäänkuin totellen\nsalaista ääntä kääntyäkseen takaisin samaa tietä, mutta aina hänen\nhurja sukuylpeytensä oli häntä voimakkaampi, ja hän jatkoi matkaansa.\n\nAurinko jo nousi, kun don Ramón saapui haciendalle.\n\nKaksi henkeä odotti hänen tuloaan seisten kummallakin puolen porttia.\n\nToinen oli doña Jesusita, toinen Eusebio.\n\nHavaitessaan vaimonsa, joka kalpeana ja mykkänä seisoi hänen edessään\nkuin lohduttomuuden kuvapatsas, haciendero tunsi sanomatonta surua,\njoka ahdisti hänen sydäntään. Hän aikoi ratsastaa ohitse.\n\nDoña Jesusita astui pari askelta eteenpäin ja tarttuen hevosen suitsiin\nkysyi hätäisenä:\n\n\"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?\"\n\nHaciendero ei vastannut. Kun hän näki vaimonsa surun, valtasi hänet\nkatumus, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus\nmenetellä niinkuin oli tehnyt.\n\nTurhaan doña Jesusita odotti vastausta. Don Ramón katsahti vaimoonsa.\nHän hätkähti huomatessaan ne häviämättömät rypyt, jotka murhe oli\nuurtanut hänen vain muutamaa tuntia aikaisemmin niin tyyninä ja\nrauhallisina olleisiin kasvoihinsa.\n\nTämä jalo nainen oli lyijynharmaa. Hänen pingoittuneet piirteensä\nolivat tavattoman jäykät. Hänen kuumeesta hohtavat silmänsä olivat\npunaiset ja kuivat; kaksi syvää, mustaa juovaa teki ne kuoppaisiksi ja\ntuijottaviksi. Suuri täplä kirjavoitti hänen poskensa merkkinä\nkyynelistä, joiden lähde oli ehtynyt. Hän ei voinut enää itkeä, hänen\näänensä oli käheä ja katkonainen, hänen rintansa, jota vaivasi\nhengenahdistus, kohosi surullisesti päästäen kuuluviin läähättävän\nhuokauksen. Odotettuaan muutaman hetken vastausta kysymykseensä hän\nkysyi uudelleen:\n\n\"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?\"\n\nHaciendero käänsi hämmentyneenä päänsä pois.\n\n\"Voi! Olet surmannut hänet!\" huudahti hänen vaimonsa epätoivoisena.\n\n\"En!\" vastasi toinen säikähtäen tätä murhetta ja ensi kertaa elämässään\nhuomaten pojastaan tiliä vaativan äidin vallan.\n\n\"Mitä olet hänelle tehnyt?\" jatkoi äiti itsepäisesti.\n\n\"Myöhemmin, tyynnyttyäsi, saat tietää kaikki\", vastasi haciendero.\n\n\"Tyyni olen nytkin\", väitti vaimo, \"miksi teeskentelet sääliä, jota et\ntunne minua kohtaan? Poikani on kuollut, ja sinä olet hänet surmannut!\"\n\nDon Ramón laskeutui ratsunsa selästä.\n\n\"Jesusita\", sanoi hän vaimolleen tarttuen hänen käteensä ja katsoen\nhäneen hellästi, \"vannon kaikkein pyhimmän nimessä, että poikasi elää.\nEn ole hiuskarvaankaan hänen päässään koskenut.\"\n\nÄitiparka vaipui hetkiseksi aatoksiin.\n\n\"Uskon sinun puhuneen totta\", vastasi hän sitten, \"mutta minne hän on\njoutunut?\"\n\n\"No niin\", virkkoi haciendero epäröiden, \"koska kerran tahdot tietää\nkaikki, niin ilmoitan, että olen jättänyt poikasi erämaahan, mutta\nsamalla varannut hänelle tilaisuuden huolehtia turvallisuudestaan ja\ntoimeentulostaan.\"\n\nDoña Jesusita vavahti. Hermostunut puistatus kävi hänen ruumiinsa\nlävitse.\n\n\"Olet ollut lempeä\", sanoi hän terävästi ja katkeran ivallisesti; \"olet\nollut laupias kuudentoista vuoden ikäistä nuorukaista kohtaan, don\nRamón. Sinua kammotti tahrata käsiäsi hänen verellään, pidit parempana\nluovuttaa sen tehtävän metsän pedoille ja julmille intiaaneille, joita\nyksinomaan asustelee näissä erämaissa.\"\n\n\"Hän oli rikollinen!\" intti haciendero matalalla, mutta lujalla\näänellä.\n\n\"Lapsi ei ole koskaan rikollinen sen mielestä, joka on häntä kantanut\nkohdussaan ja imettänyt\", vastusti vaimo pontevasti. \"Hyvä on, don\nRamón. Sinä olet tuominnut poikasi, minä hänet pelastan!\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" tiedusteli haciendero pelästyen päätöstä, jonka näki\nloistavan vaimonsa kasvoista.\n\n\"Se on sinulle yhdentekevää, don Ramón, aion vain täyttää\nvelvollisuuteni, kuten sinäkin olet luullut täyttäväsi omasi! Jumala\nratkaisee asian välillämme! Varo, ettei hän vielä joskus vaadi tiliä\npoikasi verestä!\"\n\nDon Ramónin pää painui alas tämän uhkauksen satuttamana. Otsa kalpeana\nja mieli täynnä kalvavaa katumusta hän astui hitaasti haciendaan.\n\nHetken doña Jesusita seurasi häntä katseillaan.\n\n\"Voi!\" huudahti hän. \"Jumala, auta minua saapumaan ajoissa!\"\n\nSitten hän lähti Eusebion seuraamana.\n\nKaksi ratsua odotti heitä läheisen metsikön suojassa. He nousivat\nsatulaan.\n\n\"Minne lähdemme, señora?\" kysyi taloudenhoitaja.\n\n\"Etsimään poikaani!\" vastasi nainen vihlovalla äänellä.\n\nToivo näytti kirkastaneen hänen muotonsa. Heleä puna peitti hänen\nposkiaan, ja hänen tummat silmänsä salamoivat.\n\nNyt Eusebio päästi irti neljä mainiota vainukoiraa, joita tässä maassa\nnimitetään _rastreroiksi_ ja käytetään hevosenjälkiä seuraamaan. Hän\nantoi niiden nuuskia Rafaelille kuulunutta paitaa, ja koirat lähtivät\nseuraamaan jälkiä äänekkäästi ulvoen. Eusebio ja doña Jesusita lähtivät\nmatkaan niiden perässä, katsoen toisiinsa heikon toivon kuvastuessa\nkasvoilla.\n\nKoirien ei ollut vaikea seurata jälkiä, jotka olivat aivan suorat,\nilman mitään epäröintiä, eivätkä ne myös kertaakaan pysähtyneet.\n\nKun doña Jesusita saapui paikalle, mihin Rafaelin isä oli poikansa\njättänyt, oli se tyhjä!... Poika oli kadonnut!\n\nJäljet siitä, että hän oli täällä oleskellut, olivat nähtävissä. Tuli\noli juuri sammumassa. Kaikki osoitti, että Rafael oli jättänyt tämän\npaikan vain korkeinaan tuntia aikaisemmin.\n\n\"Mitä on tehtävä?\" kysyi Eusebio tuskaisena.\n\n\"Jatkettava matkaa eteenpäin\", vastasi doña Jesusita päättävästi iskien\nkannukset hevosensa kylkiin, joka hirnahti kivusta ja lähti taas\nhurjasti laukkaamaan.\n\nEusebio seurasi hänen kintereillään.\n\nSaman päivän iltana vallitsi Hacienda del Milagrossa tyrmistynyt\nmieliala.\n\nDoña Jesusita ja Eusebio eivät vielä olleet palanneet. Don Ramón\nmääräsi koko väen nousemaan ratsaille.\n\nTulisoihduilla varustettuina peonit ja vaquerot alkoivat kiivaan ajon\netsiäkseen emäntäänsä ja taloudenhoitajaa.\n\nKoko yö kului tuloksettomiin etsiskelyihin.\n\nPäivän koittaessa löydettiin doña Jesusitan hevonen puoliksi revittynä\nerämaasta. Siltä puuttuivat valjaat.\n\nHevosen ruhoa ympäröivä alue näytti olleen kiivaan taistelun\nnäyttämönä.\n\nEpätoivoisena don Ramón antoi määräyksen palata takaisin haciendaan.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti hän kotiin saavuttuaan, \"nytkö jo\nrangaistustani aletaan panna täytäntöön?\"\n\nViikkoja, kuukausia, vuosia vieri, eikä osakaan sitä salaperäistä\nverhoa, joka peitti näitä kauheita tapahtumia, mitä tehokkaimmista\netsinnöistä huolimatta kohonnut. Rafaelin, hänen äitinsä ja Eusebion\nkohtalosta ei saatu tietää mitään.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nUSKOLLINEN SYDÄN\n\n\n\n\nI\n\nPreirie\n\n\nYhdysvaltain länsiosassa, Mississippi-joen toisella puolella leviää\nuseita satoja englanninpenikulmia laaja alue, jota vielä tänä\npäivänäkään ei tunneta ja joka käsittää viljelemättömiä maita. Siellä\nei kohoa valkoihoisen miehen talo eikä intiaanin _hatto_.\n\nTätä suunnatonta autioseutua, missä on vuoroin synkkiä metsiä\nsalaperäisine, petojen polkemine polkuineen ja vuoroin vihannoivia\npreirieitä, joilla kasvavan korkean, tiheän heinän heikoinkin\ntuulenhenkäys panee lainehtimaan, huuhtelevat valtavat joet, joista\nhuomattavimmat ovat suuri Canadian, Arkansas ja Red River (punainen\nvirta).\n\nNäillä kasvullisuudesta rikkailla seuduilla harhailee lukemattomia\nlaumoja villihevosia, puhveleita, hirviä ja Amerikan muista osista\ntuhansia pitkäsarvisia eläimiä, joita sivistys päivä päivältä\nkarkoittaa kauemmaksi ja jotka näillä tienoilla saavat elää\nalkuperäisessä vapaudessaan.\n\nMahtavimmat intiaaniheimot ovatkin valinneet tältä seudulta\nmetsästysalueensa.\n\nDelawarit, crickit ja osagit samoilevat erämaan rajaseutuja lähellä\namerikkalaisten asuma-aluetta, joiden yhteyteen heikot sivistyksen\nsiteet alkavat heitä liittää, taistellen pooneja, mustajalkoja,\nassiniboineja ja comancheja, kesyttömiä heimoja, preirioitten\npaimentolaislaumoja tai vuoristoseutujen asukkaita vastaan, jotka\nristiin rastiin harhailevat näillä autioilla seuduilla, kenenkään\nuskaltamatta vaatia niiden omistusoikeutta itselleen, mutta näyttäen\nyksissä tuumin niitä hävittävän ja kokoontuen suurilukuisina\nmetsästysretkille kuin aikoisivat ryhtyä sotaan.\n\nViholliset, joita on vaarassa tavata tällä asumattomalla alueella, ovat\ntosiaankin monenlaisia. Puhumattakaan petoeläimistä on lisäksi\nmetsästäjiä, erämiehiä ja sissejä, joita intiaanit pelkäävät yhtä\npaljon kuin omia maanmiehiään.\n\nPreirie, lakkaamattomien ja julmien taistelujen näyttämö, onkin\ntodellisuudessa vain suunnaton luukasa, johon vuosittain tuhansia\nurhoollisia miehiä hämäräperäisesti sortuu armottomassa sissisodassa.\n\nEi mikään ole suurenmoisempaa ja majesteettisempaa kuin nähdä nämä\nsuunnattoman laajat preiriet, joihin Luoja on täysin käsin siroitellut\nlukemattomia rikkauksia, ei mikään hurmaavampaa kuin niiden vihreät\nlakeudet, sankat metsät ja mahtavat virrat, aaltojen surumielinen\nkohina niiden lyödessä rantakallioita vasten, tuhansien lehdistöön\nkätkeytyneiden lintujen laulu, korkeassa heinässä telmivien eläinten\nhypyt, kaikki tämä viehättää, kaikki tenhoaa ja lumoaa matkailijan,\njoka hurmaantuneena pian innostuksensa vallassa tarttuu johonkin\nlukemattomista, kukkien sekaan hänen jalkojensa alle viritetyistä\nansoista, saaden hengellään maksaa varomattoman herkkäuskoisuutensa.\n\nLopulla vuotta 1837, viimeisinä päivinä syyskuuta, jota intiaanit\nsanovat putoavien lehtien kuuksi -- _inaqui qisis_ --, istui muuan\nnuorehko mies, joka hänen puvustaan huolimatta, se kun täydellisesti\noli intiaanien vaateparren näköinen, oli ihonväristä helppo tuntea\nvalkoiseksi, noin tunnin verran ennen auringonlaskua nuotion ääressä,\njonka lämpöä alettiin kaivata tähän vuodenaikaan, eräällä kaikkein\ntuntemattomimmista seuduista sillä preiriellä, jota vastikään olemme\nkuvailleet.\n\nMies oli korkeintaan viiden- tai kuudenneljättä vuoden vanha, vaikka\nmuutamat syvät vaot hänen leveällä, himmeänvalkealla otsallaan\ntuntuivat todistavan vanhemmasta iästä.\n\nHänen kasvonpiirteensä olivat kauniit, ylevät, ja niissä oli\nmetsäelämän aiheuttama ylpeyden ja tarmon leima. Hänen mustat silmänsä,\njoita reunustivat tuuheat kulmakarvat, olivat ilmeeltään lempeät ja\nsurumieliset, mikä tasoitti niiden säihkyä ja eloisuutta. Kasvojen\nalaosa katosi pitkän, tiheän parran alle, jonka siniseen vivahtava väri\noli vastakohtana niiden oudolle kalpeudelle.\n\nHän oli suurikokoinen, solakka ja täysin tasasuhtainen. Hänen jäntevät\njäsenensä, joissa pistivät silmään erinomaisen kovat lihakset,\nosoittivat, että hän oli harvinaisen voimakas. Koko hänen olentonsa\nmuuten herätti kunnioittavaa mieltymystä, jota valioluonteiden on\nhelpompi saada osakseen näillä seuduilla kuin sivistysmaissa, missä\nmelkein vain luontokappaleiden ulkomuotoon pannaan huomiota.\n\nMiehen sangen yksikertaiseen pukuun kuului ahtaitten alushousujen\ntapainen, nilkkoihin asti ulottuva _mitassi_, joka oli nahkahihnalla\nkiinnitetty lanteille, ja pumpulikankaasta valmistettu metsästysmekko,\njoka oli koristettu erivärisillä villakankaanpalasilla ja ulottui\npuolisääriin asti. Edestä auki oleva mekko päästi näkyviin hänen\nruskettuneen rintansa, jolla riippui mustasta sametista tehty messuhaka\nohuissa teräsketjuissa. Parkitsemattomasta kuusipeurannahasta\nvalmistetut jalkineet varjelivat jalkoja käärmeenpuremilta ja\nulottuivat polvien yläpuolelle asti. Hänen päänsä peitti\nmajavannahkainen lakki, jossa majavan häntä vielä roikkui takana,\npäästäen näkyviin pitkiä kiharoita hänen upeasta, mustasta tukastaan,\njonka seassa jo näkyi hopeasuortuvia ja joka valui hänen leveille\nhartioilleen.\n\nTämä mies oli metsästäjä.\n\nKomea, rihlattu karbini, joka oli käden ulottuvilla hänen vieressään,\nmetsästyslaukku, jota hän kantoi olkahihnasta, ja kaksi vyöllä\nriippuvaa puhvelinsarvea, jotka olivat täynnä ruutia ja luoteja, eivät\njättäneet tässä kohdin mitään sijaa epäilyksille. Kaksi pitkää\nkaksipiippuista pistoolia oli huolimattomasti heitetty karbinin\nviereen.\n\nMetsästäjä piteli sellaista pitkää puukkoa, jota nimitetään\n_macheteksi_, lyhyt- ja suorateräistä sapelin kaltaista asetta, joka ei\nkoskaan puutu preirieitten asujamilta, ja nylki paraillaan\nhuolellisesti majavaa pitäen samalla tarkasti silmällä kuusipeuran\nreisikappaletta, joka jänteestä ripustettuna oli tulen päällä\nkäristymässä, ja kuunteli heikoimpiakin ääniä preirieltä.\n\nPaikka, missä tämä mies oli, oli ihmeteltävän sopiva muutaman tunnin\npysähdystä varten.\n\nSe oli jokseenkin korkean mäen harjalla oleva metsäaukeama. Kun mäki\nasemallaan hallitsi laajalti preirietä, oli yllätys mahdoton. Muutaman\naskelen päässä levähdyspaikalta pulppusi lähde, josta vesi juoksi\noikullisina putouksina tasangolle. Korkea, rehevä ruoho tarjosi mainion\nlaitumen kahdelle oivalliselle, villisilmäiselle ja säkenöivälle\nhevoselle, jotka jonkun matkan päässä liekaan kytkettyinä ahmien söivät\nruokaansa. Kuiviin puihin sytytetty tuli, jota kolmelta puolen suojeli\nkallio, päästi ilmaan vain ohuen savupatsaan, jota ei voinut huomata\nkymmenen askeleen päästä, ja ikivanhat puut muodostivat seinämän, joka\npeitti leiripaikan näillä seuduilla mahdollisesti väijyskelevien\nvihollisten tungettelevilta katseilta.\n\nKaikki metsästäjän turvallisuutta varten tarvittavat varokeinot oli\nlyhyesti sanoen otettu huomioon, ja tämä varovaisuus todisti kokemusta,\njota metsänkävijäelämä oli syventänyt.\n\nMailleen menevän auringon rusoittavat valonsäteet heijastuivat\nhurmaavan kauniisti suurten puitten latvoissa. Sen kehrä oli\nlaskeutumaisillaan taivaanrantaa rajoittavien kukkuloiden taakse, kun\nhevoset äkkiä lakkasivat syömästä, nostivat päänsä pystyyn ja\nlevottomina heristivät korviaan, mikä ei jäänyt metsänkävijältä\nhuomaamatta.\n\nVaikka hän ei vielä eroittanut mitään epäilyttävää ääntä, kaikki kun\nnäytti rauhalliselta seudulla, riensi hän pingoittamaan majavannahan\ntulen eteen kahden ristikkäin kulkevan sauvan päälle ja nousematta\npaikaltaan ojensi kätensä tarttuen karbiniinsa.\n\nKuului harakannaurua muistuttava huuto, joka toistui kolme eri kertaa\nlyhyin väliajoin.\n\nMetsästäjä pani hymähtäen karbinin jälleen viereensä ja ryhtyi edelleen\nvalmistamaan illallistaan. Melkein samassa ruoho heilahti rajusti, ja\nkaksi komeata vainukoiraa ilmestyi hyppien näkyviin asettuakseen\nmakaamaan metsästäjän viereen, joka silitteli niitä hetken ja jonka oli\nvähän vaikea vapautua niiden hyväilystä.\n\nHevoset olivat huolettomina alkaneet jatkaa keskeytynyttä syöntiään.\n\nVain muutaman minuutin matkan päässä koirien jäljessä seurasi toinen\nmetsästäjä, joka pian ilmestyi aukeaman laidalle.\n\nTämä uusi henkilö, joka oli paljon nuorempi kuin edellinen, sillä hän\nnäytti olevan korkeintaan kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen, oli\npitkä, hoikka, jäntevän näköinen mies. Hänen pyöreässä päässään\nkiiluivat harmaat, älykkyyttä todistavat silmät, ja hänellä oli\navomieliset ja rehelliset kasvot, joille vaaleat, tuhan väriset hiukset\nantoivat jonkunlaisen lapsellisen leiman.\n\nHänellä oli yllään samanlainen puku kuin hänen seuralaisellaankin.\nSaavuttuaan tulen luo hän heitti maahan linnut, joita oli rihmaan\nkiinnitettyinä kantanut selässään.\n\nSitten molemmat metsästäjät rupesivat vaihtamatta sanaakaan keskenään\nvalmistamaan ateriaa, jonka eräeläjät pitkäaikaisen harjoituksen\nperusteella aina osaavat tehdä sangen herkulliseksi.\n\nOli tullut täysi yö, ja eräseutu alkoi vähitellen herätä. Petoeläinten\nkiljunta kajahteli jo preiriellä.\n\nHyvällä ruokahalulla nautittuaan illallisensa metsästäjät sytyttivät\npiippunsa ja asettuen istumaan selät tuleen päin, ettei sen valo\nestäisi heitä eroittamasta tungettelevien vieraiden saapumista, jotka\npimeän turvissa saattaisivat sinne pyrkiä, he vetelivät haikuja\ntyytyväisinä kuin konsanaan miehet, jotka pitkän ja vaivaloisen\npäivämatkan jälkeen nauttivat hetken levosta, saaden sitten ehkä taas\nkauan olla sitä vailla.\n\n\"No, miten on?\" kysyi ensinmainittu metsästäjä lyhyesti kahden imaisun\nvälissä.\n\n\"Olit oikeassa\", tokaisi toinen.\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Olemme kulkeneet liian paljon oikealle. Sentähden kadotimme jäljet.\"\n\n\"Olin siitä aivan varma\", puhui edellinen. \"Katsohan, Ilomieli, luotat\nliiaksi kanadalaisiin tapoihisi. Ne intiaanit, joille meillä on täällä\nasiaa, eivät missään suhteessa muistuta irokeeseja, jotka kuljeskelevat\nsinun maasi metsästysalueilla.\"\n\nIlomieli painoi päänsä alas merkiksi, että hän oli samaa mieltä.\n\n\"Muuten se ei paljonkaan merkitse tällä hetkellä\", jatkoi toinen.\n\"Tärkeintä on tietää, keitä varkaamme ovat.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi toinen ottaen kiireesti piippunsa suustaan, \"ja keitä\novat ne intiaanit, jotka ovat uskaltaneet varastaa minun merkeilläni\nvarustettuja pyydyksiä?\"\n\n\"Comancheja.\"\n\n\"Sitä epäilinkin, lempo soikoon! Kymmenen parhainta pyydystä puhallettu\nyhtenä yönä! Vannon, Ilomieli, että he saavat sen kalliisti maksaa!...\nEntä missä comanchit tällä haavaa ovat?\"\n\n\"Korkeintaan puolentoista penikulman päässä. Se on rosvolauma, tusinan\nverta miehiä. Noudattaen sitä suuntaa, minne he nyt menevät, he\npääsevät pian takaisin vuorilleen.\"\n\n\"Kaikki eivät pääse sinne\", vastasi metsämies katsahtaen karbiniinsa.\n\n\"Totisesti\", huudahti Ilomieli äänekkääseen nauruun purskahtaen, \"he\nsaavat vain, mitä ansaitsevat. Jätän tehtäväksesi, Uskollinen Sydän,\nrangaista heitä heidän röyhkeydestään, mutta vielä hartaampi olet\nheille kostamaan, kunhan saat tietä, kuka heitä johtaa.\"\n\n\"Vai niin! Tunnenko siis heidän päällikkönsä?\"\n\n\"Vain pikkusen\", vastasi Ilomieli hymähtäen, \"se on Nehu Nutah.\"\n\n\"Kotkanpääkö?\" huudahti Uskollinen Sydän hypähtäen pystyyn, \"kas vaan!\nTunnen kyllä hänet, ja Jumala suokoon, että tällä kertaa saisin\nselvittää vanhat tilit. Hänen mokkasininsa ovat jo kovin kauan\ntallanneet samoja polkuja kuin minä ja tukkineet minulta tien.\"\n\nLausuttuaan nämä sanat niin vihaisella äänenpainolla, että Ilomieli\nhätkähti, otti metsänkävijä suutuksissaan siitä, että oli antanut\nitsessään kiehuvan vihan täten tulla näkyviin, taas piippunsa ja jatkoi\ntupakoimistaan teeskennellyn levollisesti, mikä ei kuitenkaan\neksyttänyt hänen seuralaistaan.\n\nKeskustelu katkesi.\n\nMolemmat metsämiehet näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin poltellen\nääneti vieri vieressä.\n\nVihdoin Ilomieli kääntyi toverinsa puoleen.\n\n\"Jäänkö vartioimaan?\" kysyi hän.\n\n\"Et\", vastasi Uskollinen Sydän matalalla äänellä, \"nuku sinä vain. Minä\ntähystän sekä sinun että omasta puolestani.\"\n\nMitään puhumatta Ilomieli laskeutui makuulle nuotion viereen, ja\nmuutaman minuutin perästä hän oli vaipunut sikeään uneen.\n\nKun huuhkaja päästi kuuluville aamuhuutonsa, joka tuntui tervehtivän\nauringon pikaista ilmestymistä, niin Uskollinen Sydän, joka koko yön\noli pysynyt liikkumattomana kuin marmorinen kuvapatsas, herätti\ntoverinsa.\n\n\"Nyt on jo aika\", sanoi hän.\n\n\"Hyvä!\" vastasi Ilomieli nousten heti jalkeille.\n\nMetsästäjät satuloivat hevosensa, laskeutuivat varovasti kukkulalta\nalas ja ryhtyivät seuraamaan comanchien jälkiä.\n\nAurinko nousi samalla säteilevänä taivaanrannalle karkoittaen pimeän ja\nluoden preirielle ihanaa, elvyttävää valoaan.\n\n\n\n\nII\n\nMetsästäjät\n\n\nMainitkaamme nyt pari sanaa henkilöistä, joita vastikään kuvailimme ja\njotka joutuvat näyttelemään tärkeätä osaa tässä kertomuksessa.\n\nUskollinen Sydän -- vain tällä nimellä tunnettiin tämä metsästäjä\nkaikilla Lännen preirieillä -- oli taitavuutensa, rehellisyytensä ja\nrohkeutensa takia erinomaisessa maineessa intiaaniheimojen joukossa,\njoiden kanssa hän oli seikkailuelämänsä kuluessa joutunut tekemisiin.\nKaikki häntä kunnioittivat.\n\nValkoihoiset metsästäjät ja erämiehet, espanjalaiset ja\npohjois-amerikkalaiset sekä sekarotuiset panivat suurta arvoa hänen\nmetsäelämässä saavuttamaansa kokemukseen turvautuen usein hänen\nneuvoihinsa.\n\nEivätpä edes preirierosvot, nuo hirtehiset ja yhteiskunnan hylkiöt,\njotka elävät vain ryöstämällä ja kiristämällä, uskaltaneet koskea\nhäneen, koettaen mahdollisuuden mukaan olla joutumatta hänen tielleen.\n\nTämän miehen olikin vain älynsä ja tahtonsa voimalla onnistunut melkein\ntietämättään luoda itselleen valta, jonka näiden laajojen autiomaitten\nvillit asujamet hyväksyivät ja tunnustivat.\n\nValtaansa hän käytti vain yhteiseksi hyväksi ja kaikin keinoin\nedistääkseen sitä, että he saisivat täydessä turvassa antautua niihin\ntoimiin, joita he harrastivat.\n\nEi kukaan tiennyt, kuka Uskollinen Sydän oli tai mistä hän tuli. Hänen\nmenneisyytensä oli mitä suurimman salaperäisyyden peitossa.\n\nEräänä päivänä -- siitä oli jo viisitoista tai parikymmentä vuotta --\nolivat muutamat metsästäjät tavanneet hänet Arkansasvirran rannalla\nparaillaan virittämässä majavanpyydyksiä. Hän oli silloin vielä varsin\nnuori. Hänen aikaisempaa elämäänsä koskevat harvat kysymykset olivat\njääneet vastausta vaille. Metsästäjät, jotka luonteeltaan eivät ole\nlörpöttelijöitä, epäilivät nuorukaisen hämmästyneihin ja\nhämäräperäisiin lauseihin kätkeytyvän jonkun salaisuuden, jonka hän\nhalusi säilyttää, eivätkä hennoneet ryhtyä häntä enempää ahdistamaan,\nja niin asia jäi silleen.\n\nMutta toisin kuin muut metsästäjät ja erämiehet, heillä kun kaikilla on\nyksi tai pari seuralaista, joihin he liittyvät ja joista he eivät\nkoskaan luovu, Uskollinen Sydän asui yksinään. Ilman vakinaista\nasuinpaikkaa hän liikuskeli kaikkialla näillä autiomailla jäämättä\nminnekään vakituisesti asumaan.\n\nSynkkänä ja surumielisenä hän pakeni vertaistensa seuraa, aina\nkuitenkin valmiina tilaisuuden tullessa tarjoamaan heille palvelustaan,\nvieläpä panemaan henkensäkin alttiiksi heidän puolestaan. Kun sitten\ntahdottiin ilmaista kiitollisuutta hänelle, niin hän iski kannukset\nhevosensa kylkiin ja poistui kauas virittämään otuksille satimiaan,\nantaakseen niille, jotka olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, aikaa\nunohtaa suoritetun palveluksen.\n\nJoka vuosi hävisi Uskollinen Sydän samaan aikaan lokakuun vaiheilla,\npysyen poissa viikkokausia, eikä kukaan voinut edes aavistaa, minne hän\noli kadonnut. Kun hän sitten jälleen näyttäytyi, olivat hänen kasvonsa\nmuutaman päivän tavallista synkemmät ja surullisemmat.\n\nEräänä päivänä hänen palatessaan tällaiselta salaperäiseltä matkalta\nhäntä seurasi pari aivan nuorta, oivallista vainukoiraa, jotka olivat\njääneet hänen luokseen. Hän näyttikin paljon pitävän niistä.\n\nViisi vuotta ennen sitä aikaa, josta alamme kertomuksemme jatkon, hän\neräänä iltana juuri palatessaan asettamasta paikoilleen pyydyksiä yöksi\neroitti äkkiä puiden lomitse intiaanien leiritulen.\n\nMuuan valkoihoinen, tuskin vielä seitsemäntoista vuoden ikäinen mies,\noli köytetty paaluun punanahkojen veitsien maalitauluksi. He\nhuvittelivat kiduttamalla häntä, ennenkuin uhraisivat hänet veriselle\nraivolleen.\n\nTotellen vain säälintunnettaan, jota vangittu hänessä herätti, ja\nvälittämättä kauheasta vaarasta, johon hän antautui, Uskollinen Sydän\nheittäytyi rohkeasti intiaanijoukon keskelle ja asettui vangin eteen\nsuojellen häntä ruumiillaan.\n\nIntiaanit olivat comancheja. Hämmästyen tästä äkillisestä yllätyksestä,\njohon he eivät lainkaan olleet valmistuneet, he jäivät muutamiksi\nhetkiksi liikkumattomina paikoilleen, kerrassaan ällistyneinä moisesta\nuhkarohkeudesta.\n\nMenettämättä aikaa Uskollinen Sydän katkoi vangin siteet ja antoi\nhänelle veitsensä, minkä toinen iloisena otti vastaan. Molemmat\nvalmistautuivat nyt kalliisti myymään henkensä.\n\nValkoihoiset herättävät intiaaneissa vaistomaista kauhua. Toinnuttuaan\nhämmästyksestään comanchit kuitenkin näyttivät aikovan käydä näiden\nkahden miehen kimppuun, jotka näin uhmailivat heitä. Mutta tulen\nloimussa, joka osui aivan metsästäjän kasvoille, hänet tunnettiin.\n\nPunanahat alkoivat kunnioittavasti vetäytyä taaksepäin puhellen\nkeskenään: \"Sehän on Uskollinen Sydän! Suuri kalpea metsämies!\"\n\nKotkanpää, se oli intiaanien päällikön nimi, ei tuntenut metsästäjää.\nHän näet kävi vasta ensi kertaa Arkansasin preirieillä, joten hän ei\nymmärtänyt soturiensa huomautusta. Hän vihasi sydämensä pohjasta\nvalkoihoisia, joille oli julistanut ikuisen sodan. Suuttuneena siitä,\nmitä hän komennettavissaan luuli pelkuruudeksi, hän läheni yksinään\nUskollista Sydäntä, mutta silloin tapahtui jotakin kummallista.\n\nComanchit kävivät käsiksi johtajaansa ja häntä kohtaan tuntemastaan\nkunnioituksesta huolimatta riistivät häneltä aseet, niin ettei hän\nvoinut mitään tehdä metsästäjälle.\n\nKiitettyään heitä Uskollinen Sydän itse antoi päällikölle takaisin\nhänen aseensa, jotka oli tuotu hänelle. Toinen otti ne luoden\njalomieliseen vastustajaansa uhkaavan katseen.\n\nHalveksien metsästäjä kohautti olkapäitään. Onnellisena siitä, että oli\npelastanut nuoren miehen hengen, hän poistui vangin seurassa.\n\nUskollinen Sydän oli täten kymmentä minuuttia lyhyemmässä ajassa saanut\nleppymättömän vihamiehen ja hartaan ystävän.\n\nVangin kertomus oli yksinkertainen.\n\nLähdettyään Kanadasta isänsä kanssa preirieille metsästelemään he\nolivat joutuneet comanchien käsiin. Toivottoman vastustuksen jälkeen\noli hänen isänsä täynnä haavoja pian menettänyt henkensä. Pahoillaan\nkuolemasta, joka oli heiltä riistänyt yhden uhriteuraan, intiaanit\nolivat pitäneet nuorukaisesta hyvää huolta, jotta hän voisi\nkidutuspaalussa esiintyä komeasti, ja hän olisikin saanut\nmarttyyrikuoleman ilman Uskollisen Sydämen väliintuloa.\n\nSaatuaan nämä tiedot metsästäjä kysyi nuorukaiselta, mitä tämä aikoi\ntehdä ja eikö tämä kauhea oppikoe, jonka hän juuri oli suorittanut\nmetsänkävijäammatissa, ollut kyllästyttänyt häntä seikkailuelämään.\n\n\"Vielä mitä, päinvastoin\", vastasi toinen, \"tahtoni on entistä lujempi\nantautua tälle alalle. Ja sitten\", lisäsi hän, \"tahdon kostaa isäni\nkuoleman.\"\n\n\"Se on oikein\", huomautti metsästäjä.\n\nKeskustelu asiasta oli jäänyt siihen.\n\nUskollinen Sydän vei nuoren miehen yhteen _cacheistaan_ eli\njonkunlaiseen maahankaivettuun varastopaikkaan, jommoisissa erämiehet\nsäilyttävät rikkauksiaan. Sieltä hän oli vetänyt esille erämiehen koko\nasun: pyssyn, puukon, pistoolit, metsästyslaukut, pyydykset. Nämä eri\nkapineet hän tarjosi suojatilleen.\n\n\"Menkää\", sanoi hän muitta mutkitta, \"ja Jumala teitä auttakoon!\"\n\nToinen katsoi häneen mitään vastaamatta. Ilmeisesti hän ei käsittänyt\ntätä ollenkaan.\n\nUskollinen Sydän hymyili.\n\n\"Olette vapaa\", jatkoi hän, \"tässä ovat uuden ammattinne\nharjoittamisessa tarvittavat välineet. Lahjoitan ne teille. Preirie on\nedessänne, onnea vain.\"\n\nNuorukainen ravisti päätään.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"en eroa teistä, ellette minua aja luotanne. Olen\nyksinäni, vailla kotia ja ystäviä. Olette pelastanut henkeni. Kuulun\nsiis teille.\"\n\n\"En peri maksua tekemistäni palveluksista\", vastasi metsästäjä.\n\n\"Vaaditte päinvastoin liian suuren maksun\", väitti toinen vilkkaasti,\n\"koskette hyväksy kiitollisuutta. Pitäkää tarjoamanne lahjat, ne ovat\nminulle hyödyttömät. En ole kerjäläinen, jolle heitetään almu. Ennen\npalaan uudelleen comanchien kidutettavaksi. Hyvästi!\"\n\nJa kanadalainen lähti päättävästi kävelemään intiaanien leirille päin.\n\nUskollinen Sydän hämmästyi. Tämä nuorukainen oli niin avomielisen, niin\nlapsellisen näköinen, että metsästäjä tunsi sydämessään jonkunlaista\nliikutusta.\n\n\"Seis!\" huudahti hän.\n\nToinen pysähtyi.\n\n\"Elän yksikseni\", jatkoi metsästäjä. \"Se elämä, jota joutuisitte\nkanssani viettämään, on yksitoikkoista. Suuri suru painaa mieltäni.\nMiksi siis kiinnittäisin teidät itseeni, kun olen onneton?\"\n\n\"Ottaakseni osaa suruunne, jos pidätte minua sen arvoisena, ja\nlohduttaakseni teitä, mikäli se on mahdollista. Yksinään ollen ihminen\non vaarassa joutua epätoivon valtaan, mutta Jumala on säätänyt hänet\nelämään toverien parissa.\"\n\n\"Se on totta!\" mutisi metsästäjä epäröiden.\n\n\"Minkä päätöksen teette?\" tiedusteli nuorukainen kärsimättömänä.\n\nUskollinen Sydän tarkasti häntä hetkisen ja näytti kotkansilmillään\ntutkivan hänen salaisimpia ajatuksiaan. Sitten hän varmaankin\ntyytyväisenä tulokseen lausui:\n\n\"Mikä on nimenne?\"\n\n\"Ilomieli\", vastasi toinen, \"tai jos pidätte hauskempana oikeaa\nnimeäni, niin se on Georges Talbot, mutta minua puhutellaan yleensä\nvain ensinmainitulla nimellä.\"\n\nMetsästäjä hymyili.\n\n\"Nimi on lupaava\", sanoi hän tarttuen nuorukaisen käteen. \"Ilomieli\",\nlisäsi hän, \"tästä hetkestä alkaen olet veljeni, ja liittomme täytyy\nkestää elämässä ja kuolemassa.\"\n\nHän suuteli nuorukaisen silmiä, niinkuin preiriellä on tapana tehdä\ntällaisina hetkinä.\n\n\"Elämässä ja kuolemassa\", kertasi kanadalainen innostuneena, lämpimästi\npusertaen tarjottua kättä ja vuorostaan suudellen uutta veljeään\nsilmille.\n\nSiten oppivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli tuntemaan toisensa. Viiden\nvuoden kuluessa ei pienintäkään epäsopua, ei edes vähäisintä epäilyksen\nvarjoakaan ollut tullut häiritsemään ystävyyttä, jonka nämä kaksi\nvalioluonnetta olivat vannoneet toisilleen erämaassa Jumalan kasvojen\nedessä. Joka päivä se päinvastoin tuntui lujittuvan. Noilla kahdella\nmiehellä oli vain yksi sydän. He luottivat täydellisesti toisiinsa\narvaten toistensa salatuimmatkin ajatukset. Nämä miehet olivat\nhavainneet voimiensa tulleen kymmenkertaisiksi, ja heidän\nmolemminpuolinen luottamuksensa oli niin suuri, etteivät he enää\nepäilleet ryhtyä mihinkä hyvänsä, ottaa toimittaakseen ja saattaakseen\nonnelliseen loppuun mitä uhkarohkeimpia tehtäviä, joiden edessä\nkymmenen päättäväistä miestä olisi ruvennut epäröimään.\n\nMutta he onnistuivat kaikessa. Ei mikään näyttänyt olevan heille\nmahdotonta. Olisi voinut sanoa, että taikavoima suojeli heitä tehden\nheidät haavoittumattomiksi ja voittamattomiksi. Heidän maineensa olikin\nlaajalle levinnyt, ja ne, joissa heidän nimensä ei herättänyt\nihastusta, mainitsivat sitä kauhuissaan.\n\nKun oli kulunut muutamia kuukausia Uskollisen Sydämen tutkiessa\ntoveriaan, ei metsästäjällä ollut enää mitään salattavaa Ilomieleltä,\nmikä on seurauksena siitä, että ihminen haluaa uskoa huolensa\nluotettavalle ystävälle. Tämä luottamus, jota nuorukainen\nkärsimättömästi odotti, mutta jota houkuttaakseen hän ei ollut mitään\ntehnyt, oli tiukentanut, jos niin voi sanoa, molempia miehiä yhdistäviä\nsiteitä tarjoten kanadalaiselle tilaisuuden lohduttaa ystäväänsä, jonka\nahdistettu mieli kyllä kaipasi lohtua, ja tehden hänelle mahdolliseksi\nvälttää koskaan repimästä yhä vertavuotavia haavoja.\n\nSinä päivänä, jolloin tapaamme heidät preiriellä, he olivat joutuneet\nröyhkeän varkauden uhreiksi, jonka oli tehnyt heidän vanha\nvihamiehensä, comanchien päällikkö Kotkanpää. Tämän vanha kauna ei\nollut ajan mittaan heikentynyt, vaan päinvastoin yltynyt.\n\nRotunsa tapaan konnamaisena intiaani ei ollut tietääkseenkään\nhäväistyksestä, joka oli kohdannut häntä hänen omiensa puolelta ja\njohon valkoihoiset metsämiehet olivat suoranaisesti olleet syypäät,\nvaan painanut asian villaisella kärsivällisesti odottaen koston hetkeä.\nSalaa hän oli kaivanut kuilua vihamiestensä jalkojen alle yllyttäen\nvähitellen punanahkoja heitä vastaan, taitavasti panettelemalla heitä.\nNäin menetellen hänen oli vihdoin onnistunut, niin hän ainakin itse\nluuli, herättää kaikissa preiriellä liikuskelevissa, jopa\nvalkoihoisissa ja sekarotuisissakin, vihaa näitä kahta miestä vastaan,\nniin että heitä pidettiin yhteisinä vihollisina.\n\nHeti saavutettuaan tämän tuloksen Kotkanpää oli asettunut\nkolmisenkymmenen uskollisen soturin johtajaksi. Tahtoen synnyttää\nmellakan tuhoamaan ne, joille hän oli vannonut kuoleman, hän yhtenä\nainoana yönä oli varastanut heidän kaikki pyydyksensä varmana siitä,\netteivät he jättäisi sellaista loukkausta rankaisematta, vaan\ntahtoisivat kostaa.\n\nPäällikkö ei ollut erehtynyt laskuissaan. Kaikki oli käynyt, niinkuin\nhän oli edeltäkäsin ajatellut.\n\nJa siellä hän jo odotti vihollisiaan.\n\nArvellen, etteivät nämä saisi apua intiaaneilta eikä metsästäjiltä, hän\njo hyvillä mielin luuli voivansa johtamiensa kolmenkymmenen\npäättäväisen miehen avulla helposti vangita molemmat metsästäjät, jotka\naikoi mitä julmimmin kiduttaen tappaa.\n\nMutta hän oli tehnyt sen virheen, että oli salannut soturiensa\nlukumäärän, herättääkseen enemmän luottamusta metsästäjissä.\n\nNämä olivat vain puoliksi erehtyneet hänen sotajuonestaan. Pitäen\nitseään kyllin voimakkaina taistelemaan vaikkapa kahtakymmentä\nintiaania vastaan he eivät olleet pyytäneet ketään avukseen kostaakseen\nhalveksimalleen viholliselle, vaan päättävästi lähteneet, kuten jo\nolemme nähneet, ajamaan comancheja takaa.\n\nPäättäen tähän hiukan pitkän, mutta seuraavan ymmärtämiseksi\nvälttämättömän selonteon ryhdymme jatkamaan kertomustamme siltä\nkohdalta, johon sen keskeytimme lopettaessamme edellisen luvun.\n\n\n\n\nIII\n\nJäljet\n\n\nKotkanpää ei tahtonut jäädä piiloon vihollisiltaan, jonka vuoksi hän ei\nollut vähääkään huolehtinut jälkiensä peittämisestä.\n\nNe olivat korkeassa ruohossa helposti huomattavissa. Jos ne paikoittain\nnäyttivätkin häviävän, tarvitsi metsästäjien vain hiukan muuttaa\nsuuntaansa sivulle löytääkseen ne jälleen.\n\nSillä tavalla ei koskaan ennen oltu ajettu vihollista. Tämän täytyi\nnäyttää sitä merkillisemmältä Uskollisesta Sydämestä, joka\npitkäaikaisen kokemuksen nojalla perinpohjin tunsi intiaanien kaikki\nmetkut ja tiesi, kuinka taitavasti he hävittävät kaikki merkit\nkulustaan, kun sen katsovat välttämättömäksi.\n\nTämän jälkien seuraamisen helppous pani hänet miettimään. Koska\ncomanchit eivät olleet varovaisempia, niin he varmaankin pitivät\nitseään kyllin voimakkaina. Tai sitten he olivat valmistaneet\nväijytyksen, jonne toivoivat voivansa houkuttaa liian rohkeat\nvihollisensa.\n\nMolemmat erämiehet etenivät katsahtaen vuoroin oikealle vuoroin\nvasemmalle, ollakseen varmat siitä, etteivät erehdy, mutta jäljet\njohtivat suoraa linjaa ilman minkäänlaisia mutkia tai kierroksia. Oli\nmahdotonta tavata mitään helpommin seurattavia jälkiä. Ilomielikin\nalkoi pitää tätä tavattomana ja käydä todella levottomaksi.\n\nMutta vaikka comanchit eivät olleet välittäneet kätkeä kulkunsa jälkiä,\nniin erämiehet eivät menetelleet heidän tavallaan. Samotessaan he\njatkuvasti peittivät jälkensä sitä mukaa kuin matka edistyi.\n\nTäten he saapuivat leveähkön puron rannoille, jolla on nimenä Verdi\nGris River. Se on suuren Canadianin sivujoki.\n\nEnnenkuin he menivät tämän pikku joen toiselle puolelle, jossa eivät\nenää olisi varsin kaukana intiaaneista, pysähtyi Uskollinen Sydän\nviitaten seuralaiselleen merkiksi, että tämä noudattaisi hänen\nesimerkkiään.\n\nMolemmat laskeutuivat hevosen selästä. Ohjaten suitsista ratsujaan he\nvetäytyivät puuryhmän suojaan, ettei heitä huomattaisi, vaikka joku\nintiaani olisi pantu vahtimaan heidän tuloaan.\n\nKun he olivat päässeet kätköön, pani Uskollinen Sydän sormen suulleen\nkehoittaen toveriaan varovaisuuteen. Sitten hän kuiskasi toisen\nkorvaan:\n\n\"Ennenkuin menemme kauemmaksi, neuvotelkaamme voidaksemme tarkalleen\nsopia, mitä teemme.\"\n\nIlomieli painoi päänsä merkiksi, että hän oli samaa mieltä.\n\n\"Epäilen jotakin petosta\", jatkoi erämies. \"Intiaanit ovat kokeneita\nsissejä. He ovat liian tottuneita preirie-elämään toimiakseen, niinkuin\nhe nyt tekevät, ilman erikoista syytä.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi kanadalainen varmasti, \"jäljet ovat liian selvät\nja liian hyvin havaittavat ollakseen kätkemättä ansaa.\"\n\n\"Aivan niin, mutta nyt he ovat olleet liian ovelia, niin että heidän\npahanilkisyytensä ei ole saavuttanutkaan tarkoitustaan. Sellaisia\nerämiehiä kuin me, ei niin vain vedetä nenästä. Siksi onkin oltava\nkahta vertaa varovaisempia, tutkittava huolellisesti jokainen lehti ja\nkorsi, ennenkuin menemme lähemmäksi punanahkojen leiriä.\"\n\n\"Pankaamme parastamme\", kuiskasi Ilomieli katsellen ympärilleen,\n\"kätkekäämme hevosemme johonkin varmaan paikkaan, josta voimme ne\ntarvittaessa hakea. Lähdemme sitten jalkaisin tutkimaan asemaa ja\nniiden lukumäärää, jotka haluamme yllättää.\"\n\n\"Olet oikeassa, Ilomieli\", sanoi Uskollinen Sydän, \"tuumasi on\noivallinen. Panemme sen täytäntöön.\"\n\n\"Luulen, että meidän silloin täytyy kiirehtiä.\"\n\n\"Miksi niin? Älkäämme hätäilkö, sillä kun intiaanit eivät huomaa meidän\nsaapuvan, niin laimenee heidän valppautensa. Käytämme hyväksemme heidän\nlaiminlyöntiään hyökätäksemme heidän kimppuunsa, jos on pakko ryhtyä\ntähän äärimmäiseen keinoon. Saattaisi muuten olla paras odottaa yön\ntuloa alkaaksemme tutkimuksemme.\"\n\n\"Viekäämme ensin hevoset turvaan. Sitten saamme katsoa, mitä on\ntehtävä.\"\n\nErämiehet astuivat esille tiheiköstä mitä suurinta varovaisuutta\nnoudattaen. He eivät menneet joen yli, vaan palasivat samaa tietä,\nseuraten jonkun aikaa jo aikaisemmin kulkemaansa polkua. Sitten he\npoikkesivat vasemmalle ja painuivat laaksoon, missä pian katosivat\nkorkeaan ruohoon.\n\n\"Saat johtaa meitä, Ilomieli\", sanoi Uskollinen Sydän. \"En todellakaan\ntiedä, minne meitä opastat.\"\n\n\"Luota minuun, sillä olen sattumalta keksinyt kahden luodinkantaman\npäässä täältä jonkunlaisen linnan, joka on hevosillemme mainio, ja\njossa tarpeen tullen voimme kestää oikeata piiritystäkin.\"\n\n\"_Caramba_!\" äännähti erämies osoittaen tällä kirosanalla, jota hän\nusein käytti, espanjalaisen syntyperänsä. \"Miten teit niin tärkeän\nhavainnon?\"\n\n\"Perin yksinkertaisesti. Tulin juuri virittämästä ansojani.\nLyhentääkseni matkaani ja saavuttaakseni sinut pikemmin nousin ylös\nvuorta, joka näkyy tuolla edessämme, kun äkkiä lähes kaksi kolmannesta\nnoustuani havaitsin pensaitten välissä ison karhun karvaisen turvan.\"\n\n\"Ah, niinkö! Minäpä muistan hiukan tuota seikkailua, mutta ellen\nerehdy, niin toit minulle tuona päivänä ei vain yhtä, vaan vieläpä\nkaksi mustankarhun nahkaa.\"\n\n\"Aivan niin, saaliiseeni kuului kaksi kontiota, yksi koirasia yksi\nnaaraskarhu. Ymmärrät, että heti ne nähtyäni minussa heräsivät\nmetsämiesvaistoni. Unohtaen väsymykseni latasin karbinini ja lähdin\najamaan niitä takaa. Saat itse nähdä, minkälaisen pakopaikan ne olivat\nvalinneet\", lisäsi hän astuen ratsun selästä maahan, ja hänen toverinsa\ntehdessä samoin.\n\nHeidän edessään kohosi puoliympyrässä joukko muodoltaan mitä\nerilaisimpia ja oikullisimpia kallioita. Surkastuneita pensaita työntyi\nsiellä täällä kivien lomasta esille, köynnöskasvit reunustivat\nkallioiden huippuja tehden tämän yli kuusisataa metriä preirien\nyläpuolelle kohoavan röykkiön sellaisten vanhojen läänityslinnojen\nraunioiden näköiseksi, jollaisia joskus tapaa Euroopan suurten virtojen\nvarsilla.\n\nNäillä seuduilla liikuskelevat erämiehet olivat antaneet tälle paikalle\nnimen _Valkoiset linnat_ sen graniittimöhkäleiden värin mukaan.\n\n\"Emme ikinä pääse sinne hevosinemme\", puheli Uskollinen Sydän kotvan\naikaa huolellisesti arvioituaan matkaa, mikä heidän oli kuljettava.\n\n\"Koettakaamme ainakin\", rohkaisi Ilomieli ohjaten hevostaan suitsista.\n\nNousu oli hankalaa. Muut kuin erämiesten hevoset, jotka olivat\ntottuneet mitä vaikeakulkuisimpiin teihin, eivät olisi voineet sitä\nsuorittaa, vaan olisivat tuhansia kertoja syöksyneet ylhäältä alas.\n\nTäytyi tarkasti valita paikka, minne asetti jalkansa, sitten oli\nheittäydyttävä yhdellä hyppäyksellä eteenpäin ja yhäti samalla tavalla\nmutkitellen, niin että rupesi huimaamaan.\n\nLähes puoli tuntia kestettyään tavattomia ponnistuksia he saapuivat\njonkunlaiselle penkereelle, joka oli korkeintaan kymmenen metriä leveä.\n\n\"Se on tässä\", lausui Ilomieli pysähtyen.\n\n\"Tässäkö?\" kysyi Uskollinen Sydän katsellen joka puolelle keksimättä\naukkoa.\n\nIlomieli hymyili.\n\n\"Tule\", sanoi hän.\n\nJa taluttaen yhä hevostaan suitsista hän meni erään kalliomöhkäleen\ntaakse erämiehen seuratessa häntä uteliaana.\n\nKäveltyään viitisen minuuttia jonkunlaista käytävää pitkin, joka oli\nkorkeintaan kolme jalkaa leveä ja tuntui kiertävän ympyrässä,\nseikkailijat äkkiä joutuivat suuren luolan ammottavalle suulle.\n\nKäytävä oli muodostunut kauheassa luonnonmullistuksessa, jollaiset ovat\nnäillä seuduilla niin tavallisia, ja oli niin hyvin sitä naamioivien\nkallioitten ja kivien takana kätkössä, että oli mahdotonta sitä huomata\nmuuten kuin mahdollisesti sattumalta.\n\nErämiehet astuivat luolaan.\n\nEnnen vuorellenousua oli Ilomieli ottanut mukaansa joukon päreitä. Nyt\nhän sytytti kaksi soihtua, joista ojensi toisen toverilleen ja piti\ntoisen itse.\n\nLuola näyttäytyi nyt heille kaikessa villissä majesteettisuudessaan.\n\nSen seinät olivat korkeat. Niissä oli päällekkäin loistavia tippukiviä,\njoista valo heijastui kymmenkertaisena synnyttäen tarumaisen\nvalaistuksen.\n\n\"Tämä luola\", sanoi Ilomieli, annettuaan ystävänsä jonkun aikaa tutkia\nsen yksityiskohtia, \"on epäilemättä tämän preirien merkillisyyksiä.\nTuo käytävä, joka kulkee loivasti alas tuossa edessämme, menee Verdi\nGris-joen alitse ja jatkuu sen toisella puolella mailin verran\ntasangolle. Paitsi sitä käytävää, jonka kautta tulimme luolaan, ja\ntuota, joka on edessämme, on vielä neljä muuta, jotka kaikki johtavat\ntäältä ulos eri suunnille. Näet siis, että täällä emme ole vaarassa\njoutua saarroksiin ja että nämä tilavat suojat tarjoavat meille\nhuoneuston, jota itse Yhdysvaltojen presidenttikin kadehtisi.\"\n\nIhastuneena tämän turvapaikan löydöstä Uskollinen Sydän tahtoi tutustua\nsiihen pienimpiä yksityiskohtia myöden, ja vaikka tämä erämies oli\nluonnostaan harvasanainen, ei hän kuitenkaan voinut olla useampaan\notteeseen lausumatta ihailuaan.\n\n\"Miksi et ole puhunut tästä minulle aikaisemmin?\" uteli hän.\n\n\"Odotin sopivaa tilaisuutta\", vastasi toinen.\n\nErämiehet panivat hevosensa liekaan. Niille riittikin ruokaa yllin\nkyllin eräässä luolan osassa, jonne tunkeutui valoa näkymättömistä\nhalkeamista. Kun he olivat päässeet varmuuteen siitä, ettei näiltä\njaloilta eläimiltä heidän poissaollessaan puuttuisi mitään ja etteivät\nne voisi karata, heittivät he karbinit olalleen, vihelsivät koirat\nluokseen ja lähtivät kiireesti pitkin käytävää, joka johti joen alitse.\n\nIlma muuttui pian kosteaksi heidän ympärillään. Hiljainen,\nyhtäjaksoinen humina alkoi kuulua heidän päänsä päällä. He kulkivat\nVerdi Grisin alitse.\n\nPuolisen tuntia astuskeltuaan erämiehet ilmestyivät preirielle aukosta,\njonka tiheä pensaikko ja köynnöskasvit kätkivät.\n\nHe olivat viipyneet kauan aikaa luolassa. Ensin he olivat tarkastaneet\nhuolellisesti paikat aivan kuin aavistaen, että heidän kerran vielä\ntäytyisi etsiä sieltä turvapaikka hevosilleen. Sitten he olivat\nkiireesti haukanneet vähän, niin että aurinko oli juuri mailleen\nmenemässä, kun he jälleen ryhtyivät comanchien jälkiä seuraamaan.\n\nSitten alkoi todella intiaanien takaa-ajo. Pantuaan vainukoiransa\nnäiden jäljille molemmat erämiehet etenivät hiljaa niiden perässä,\nryömien nelin kontin korkeassa ruohossa, silmät ja korvat tarkkaavina,\npidättäen henkeään ja pysähtyen välillä hengähtämään ja samalla\ntutkimaan niitä tuhansia preirien ääniä, joita erämiehet eroittavat\ntavattoman helposti ja joille he arveluitta keksivät selityksen.\n\nEräseutu oli vähitellen vaipunut kuolonhiljaisuuteen.\n\nYön lähestyessä näillä suunnattomilla autiomailla luonto näyttää\ntoimittavan hartautensa ja hurskaan rukouksen ohella virittävän\nalkusoittoa pimeyden salaperäisyyksiin.\n\nErämiehet etenivät yhä varovammin, ryömien vieretysten.\n\nÄkkiä koirat ääntä päästämättä vetäytyivät taaksepäin. Nuo kunnon\neläimet tuntuivat ymmärtävän, että näillä seuduilla on tärkeätä pysyä\nhiljaa ja että yksikin ulvahdus maksaisi heidän isäntiensä hengen.\n\nIlomieli katsoi tiukasti ympärilleen.\n\nHänen silmänsä välähtivät, hän kavahti pystyyn ja pantterin lailla\nloikaten heittäytyi erään intiaanisissin kimppuun, joka eteenpäin\nkallistuneena ja pää kumarassa näytti vainuavan vihollisen tuloa.\n\nIntiaani kaatui selälleen ehtimättä päästää avun- tai hätähuutoa.\nIlomieli kiristi hänen kurkkuaan ja pani polvensa hänen rintansa\npäälle.\n\nSitten erämies äärimmäisen kylmäverisesti veti esille puukkonsa ja\nupotti sen kahvaa myöten vihollisensa sydämeen.\n\nKun villi huomasi olevansa hukassa, lakkasi hän tekemästä hyödytöntä\nvastarintaa, mutta kun hän kiinnitti vihaa ja halveksimista uhkuvan\nkatseensa kanadalaiseen, nousi hänen huulilleen ivallinen hymy, ja hän\nheitti henkensä järkähtämättömin kasvoin. Ilomieli pani veitsen\ntakaisin vyölleen, työnsi ruumiin syrjään ja kuiskasi vähääkään\nhämmentymättä:\n\n\"Ensimmäinen.\"\n\nHän alkoi taas ryömiä eteenpäin.\n\nUskollinen Sydän oli seurannut ystävänsä liikkeitä hyvin tarkasti,\nvalmiina auttamaan häntä tarpeen vaatiessa. Kun intiaani oli saanut\nsurmansa, ryhtyi hän välinpitämättömänä edelleen seuraamaan jälkiä.\n\nPian loisti nuotion valoa puiden lomitse, ja paistetun lihan haju\ntunkeutui erämiesten tarkkoihin aistimiin.\n\nHe kiipesivät äänettömästi suureen korkkipuuhun, joka oli muutaman\naskeleen päässä, ja syleillen puun nystermäistä runkoa kätkeytyivät sen\ntuuheiden oksien suojaan. Nyt he alkoivat tähystää alaspäin.\n\nHe olivat comanchien leirin yläpuolella, joka sijaitsi korkeintaan\nkymmenen metrin päässä heistä.\n\n\n\n\nIV\n\nMatkalaiset\n\n\nSuunnilleen samaan aikaan kun erämiehet tulivat ulos luolasta ryhtyen\ntaas seuraamaan comanchien jälkiä, pysähtyi noin parinkymmenen mailin\npäässä siltä paikalta, missä he olivat, melkoisen suuri joukko\nvalkoihoisia matkalaisia Canadian-virran äyräälle valmistautuen\nleiriytymään yöksi eräälle varsin sopivalle paikalle, missä vielä näkyi\nmerkkejä siellä aikaisemmin oleilleesta intiaanijoukosta.\n\nMetsästäjät ja sekarotuiset gambusinit, jotka toimivat matkalaisten\noppaina, kiirehtivät riisumaan kymmenkuntaa muulia, joiden\nturvajoukkona oli meksikolaisia lanceroja.\n\nHe muodostivat matkatavaroista soikean kehän, jonka keskelle\nsytytettiin nuotio. Välittämättä sen enempää seuralaisistaan oppaat\nkokoontuivat pieneksi ryhmäksi ja valmistivat illallisensa.\n\nNuori, noin kahdenkymmenenneljän tai -viiden vuoden ikäinen, uljaan\nnäköinen upseeri, jonka piirteet olivat hienot ja ylhäiset, astui\nkunnioittavasti erään kantotuolin luo, joka kuljetti kaksi muulia,\nsaattueena pari lanceroa.\n\n\"Minne haluaisitte señoritan teltan asetettavaksi?\" kysyi nuori upseeri\npaljastaen päänsä.\n\n\"Minne vain itse tahdotte, kapteeni Aguilar, kunhan se vain pian\nsaadaan kuntoon. Sisarentyttäreni on menehtyä väsymykseen\", vastasi\nkantotuolissa oikealla puolella istuva herra.\n\nHän oli suurikokoinen mies, jolla oli kovat ja terävät kasvonpiirteet,\nkotkankatse, ja hiukset niin valkoiset kuin Chimborazon lumi. Hänellä\noli yllään väljä sotilasvaippa, jonka alta pilkisti esiin meksikolaisen\nkenraalin loistava, kauniisti kirjailtu puku.\n\nKapteeni kumarsi ja poistui. Palaten lancerojen luo hän antoi heille\nmääräyksen pystyttää keskelle leiriä sini- ja punajuovaivaisesta\nkankaasta laitetun teltan, joka oli ollut poikittain muulin selässä.\n\nViisi minuuttia myöhemmin kenraali astui maahan. Sitten hän tarjosi\nkohteliaasti kätensä nuorelle naiselle, joka kevyesti hyppäsi\nkantotuolista, ja vei hänet telttaan, missä kapteeni Aguilarin ripeän\ntoiminnan ansiosta kaikki jo oli kunnossa, niin että hänellä oli siellä\nniin mukava olla kuin olosuhteet suinkin sallivat. Kenraalin ja hänen\nsisarentyttärensä jäljessä astui telttaan kaksi henkeä.\n\nToinen heistä oli paksu, lyhyt mies, jolla oli täyteläiset, punoittavat\nkasvot. Hänellä oli viheriäiset silmälasit, vaalea tekotukka ja\nsotilaslääkärin virkapuku.\n\nTämä henkilö, jonka ikää oli vaikea ratkaista, mutta joka näytti olevan\nlähes viidenkymmenen ikäinen, oli nimeltään Jerome Boniface Durieux.\nHän oli ranskalainen ja ylilääkärinä Meksikon palveluksessa.\n\nAstuessaan maahan hän oli hyvin varovasti ottanut kainaloonsa suuren\nmatkalaukun, joka oli ollut hänen hevosensa satulan takana ja josta hän\nei näyttänyt haluavan luopua.\n\nToinen henkilö oli nuori tyttö tai pikemmin noin viidentoista vuoden\nikäinen lapsi. Hänen ilmeensä oli vallaton ja vilkas. Hänellä oli\npystynenä, ja hänen katseensa oli häikäilemätön, kuten on luontaista\nmestitseille, sekarotuisille. Hän oli kenraalin sisarentyttären\nkamarineiti.\n\nMuuan erinomaisen suurikokoinen neekeri, jolla oli Jupiterin\nmajesteetillinen nimi, ryhtyi parin gambusinin avustamana valmistamaan\nillallista.\n\n\"Kas niin, tohtori!\" lausui kenraali hymyillen paksulle miehelle, joka\noli istuutunut matkalaukkunsa päälle puhisten kuin härkä, \"mitä sanotte\nsisarentyttäreni terveydentilasta tänä iltana?\"\n\n\"Señorita on aina hurmaava\", vastasi lääkäri ritarillisen kohteliaasti\nja pyyhki otsaansa. \"Mutta eikö teistäkin kuumuus ole tukehduttava?\"\n\n\"Eikö mitä!\" vastasi kenraali, \"ei tavallista tukehduttavampi.\"\n\n\"Silloin olen kuvitellut\", sanoi lääkäri huoaten. \"Mitä nauratte, pikku\nveitikka?\" lisäsi hän kääntyen kamarineidin puoleen, joka todellakin\nnauroi, niin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.\n\n\"Älkää välittäkö tuosta hupsusta, herra tohtori. Tiedättehän, että hän\non vasta lapsi\", lausui nuori nainen viehättävästi hymyillen.\n\n\"Olen teille aina sanonut, doña Luz\", väitti tohtori rypistäen tuuheita\nkulmakarvojaan ja pullistaen poskiaan, \"että tuo pikku tyttö on\npaholainen, jota kohtaan te olette liian hyvä ja joka lopuksi tekee\nteille kauniit kolttoset.\"\n\n\"Uh, uh! Te häijy kivien kokoilija!\" huusi mestitsi irvistäen, viitaten\ntohtorin erikoisharrastukseen.\n\n\"Kas niin! Rauhoittukaa\", sanoi kenraali. \"Onko tämänpäiväinen matka\nväsyttänyt sinua, rakas sukulaiseni?\"\n\n\"Eipä juuri liikoja\", vastasi nuori tyttö pidätetysti haukotellen.\n\"Oltuamme jo lähes kuukauden matkalla alan tottua tähän elämään, jota\npidin, sen tunnustan, alussa liian rasittavana.\"\n\nKenraali huokasi, mutta ei lausunut mitään. Tohtori oli syventynyt\nhuolellisesti järjestämään yrttejä ja kiviä, jotka oli päivän kuluessa\nkoonnut.\n\nKamarineiti liikuskeli kuin lintu pannen järjestykseen eri esineet,\njoita hänen emäntänsä saattaisi tarvita.\n\nKäyttäkäämme hyväksemme tätä levähdystä esitelläksemme parilla sanalla\nnuoren naisen.\n\nDoña Luz de Bermudez oli kenraalin nuoremman sisaren tytär.\n\nHän oli korkeintaan kuusitoistavuotias, suloinen lapsi. Hänen suuret,\nmustat silmänsä, joita varjostivat puhtaan valkoisen otsan vastakohtana\nhyvin tummat kulmakarvat, olivat sametinhienojen silmäripsien peitossa,\njotka kainosti salasivat niiden välähdykset. Hänen somaa suutansa\nhelmenvalkoisine hampaineen reunustivat korallinpunaiset huulet. Hänen\nhienossa hipiässään oli utukarvoja kuin kypsissä hedelmissä, ja hänen\nhiuspalmikkonsa, joiden väri vivahti siniseen, saattoivat\naukipäästettyinä olla huntuna koko hänen vartalolleen.\n\nHänen vartalonsa oli hieno ja keikaileva. Hänessä tuli mitä siroimmalla\ntavalla esille aaltomaisia, suloisesti keinuvia liikkeitä, jotka ovat\nAmerikan naisille ominaisia. Hänen kätensä ja jalkansa olivat\näärimmäisen pienet ja hänen käyntinsä oli huolimattoman kevyttä ja\nluontevaa kuin kreolinaisilla.\n\nNuoren tytön koko olemus oli pelkkää suloa ja sopusuhtaisuutta.\n\nHuolettomana kuten kaikki maanmiehensä hän oli iloinen ja vallaton,\nnauttien vähäpätöisimmästäkin asiasta. Hän ei tuntenut elämää muuten\nkuin sen miellyttävältä puolelta.\n\nMutta tämä kaunis kuvapatsas ei vielä elänyt. Hän oli kuin Pandora,\nennenkuin Prometeus varasti hänelle tulen taivaasta. Ja jatkaaksemme\nmytologista vertaustamme, rakkaus ei ollut siivillään vielä hipaissut\ntyttöä. Hänen kulmakarvansa eivät vielä olleet rypistyneet ajatusten\npainosta eikä hänen sydämensä sykähdellyt kaihosta.\n\nKasvaneena kenraalin huolenpidon alaisena yksinäisyydessä melkein kuin\nluostarissa hän oli nyt ensi kertaa maailmalla seuratessaan enoaan\ntämän matkalla preirieillä.\n\nMissä tarkoituksessa tämä matka tehtiin ja miksi eno niin välttämättä\noli tahtonut, että hän seuraisi mukana, sitä ei nuori tyttö ollut\nkoettanutkaan ratkaista.\n\nOnnellisena siitä, että sai viettää aikansa ulkoilmassa, nähdä\nlakkaamatta uusia seutuja, olla vapaa verrattuna hänen siihen asti\nviettämäänsä elämään, hän ei kaivannut enempää eikä häntä koskaan\nhaluttanut vaivata enoaan tungettelevilla kysymyksillä.\n\nTavatessamme doña Luzin hän siis oli vielä onnellinen lapsi, joka eli\npäivästä päivään tyytyväisenä elämäänsä, vähääkään haaveilematta\ntulevaisuudesta.\n\nKapteeni Aguilar astui telttaan. Häntä seurasi Jupiter, joka toi\npäivällistä.\n\nKamarineiti Phebe oli jo kattanut pöydän.\n\nAteriaan kuului säilykkeitä ja kuusipeuran kylkipaisti.\n\nPöytään istuutui neljä henkeä. Kenraali, hänen sisarentyttärensä,\nkapteeni ja tohtori.\n\nJupiter ja Phebe tarjoilivat.\n\nKeskustelu oli ensi ruokalajin aikana jokseenkin laimeata. Kun\nruokahalua oli vähän tyydytetty, kääntyi nuori tyttö, joka mielellään\nkiusoitteli tohtoria, hänen puoleensa.\n\n\"Oletteko saaneet tänään runsaan saaliin?\" kysyi hän.\n\n\"No ei liikoja, señorita\", vastasi puhuteltu.\n\n\"Eikö?\" virkkoi tyttö hymyillen. \"Minusta tuntuu, että kiviä on varsin\npaljon matkamme varrelle ja että teidän ei tarvitse muuta tehdä kuin\nkasata niitä muulin kuormaksi.\"\n\n\"Olette kaiketi ollut tyytyväinen matkaanne. Se tarjoaa teille\ntilaisuuden vapaasti antautua intohimonne valtaan kerätäksenne\nkaikenlaisia kasveja\", huomautti kenraali.\n\n\"Ei tarpeeksi, kenraali. Minun on tunnustettava, ettei preirie ole niin\nrikas kuin olin luullut. Ellei minulla olisi toiveita keksiä sellaista\nkasvia, joka vie tiedettä askelen eteenpäin, niin melkeinpä kaipaisin\ntakaisin pikku mökkiini Guadelopelle, missä elämäni oli niin\nrauhallista ja tasaista.\"\n\n\"No, no\", keskeytti hänet kapteeni, \"olemme vasta preirieiden\nlaitaosissa. Saatte nähdä, että tunkeuduttuamme syvemmälle te ette edes\njaksa poimia kaikkia rikkauksia, jotka tapaatte jalkojenne juuressa.\"\n\n\"Oi, jospa Jumala kuulisi puheenne, herra kapteeni\", lausui tiedemies\nhuokaisten. \"Kunhan vain löytäisin etsimäni kasvin, olisin\ntyytyväinen.\"\n\n\"Onko se siis joku perin erikoinen kasvi?\" kysyi doña Luz.\n\n\"Kuinka, señorita?\" huudahti lihava tohtori innostuen. \"Se on kasvi,\njonka Linné on kuvannut ja luokittanut, mutta jota kukaan ei ole sen\nkoommin tavannut; kasvi, joka voi tehdä minut kuuluisaksi. Ja te\nkysytte, onko se erikoinen.\"\n\n\"Mihinkä se sitten kelpaa?\" uteli tyttö.\n\n\"Mihinkäkö kelpaa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ei mihinkään!\" vastasi tiedemies.\n\nDoña Luz purskahti hopeanheleään nauruun, joka olisi tehnyt\nsatakielenkin kateelliseksi.\n\n\"Ja sitä te nimitätte erikoiseksi kasviksi?\"\n\n\"Aivan niin, juuri sen harvinaisuuden takia.\"\n\n\"Ah!... aivan oikein.\"\n\n\"Toivokaamme, että löydätte sen, herra tohtori\", lausui kenraali\nsovittelevalla äänellä. \"Jupiter, kutsukaa oppaitten päällikkö tänne.\"\n\nNeekeri poistui, mutta palasi melkein heti erään gambusinin seuraamana.\n\nTämä oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli\nsuurikokoinen, pyylevä ja hartiakas. Hänen ulkonäössään, joka ei ollut\nruma, oli jotakin vastenmielistä, jota ei voinut itselleen selittää.\nHänen villit, kierot silmänsä, jotka olivat syvälle silmäkuoppiin\npainuneet, välähtelivät hurjasti. Hänen matala otsansa, tuuhea, kähärä\ntukkansa ja kuparinvärinen ihonsa täydensivät kokonaisuutta, joka ei\nollut juuri miellyttävä. Hän käytti erämiehen pukua, oli luonteeltaan\nkylmäkiskoinen, järkkymätön ja vaitelias ja tunnettiin yleensä nimellä\nLörppö, joksi kaiketi intiaanit tai hänen omat toverinsa olivat hänet\npiloillaan ristineet.\n\n\"Kas tässä, kunnon mies\", sanoi hänelle kenraali ojentaen hänelle\ntäyden lasillisen viinaa, jota paikan mukaan, missä sitä valmistetaan,\nnimitetään mezcaliksi, \"juokaa tämä.\"\n\nErämies kumarsi ja tyhjensi yhdellä kulauksella lasin, jossa oli lähes\nlitran verran tätä juomaa. Sitten hän painaen hihansa suun viiksilleen\nkuunteli.\n\n\"Aion asettua muutamiksi päiviksi varmaan paikkaan antautuakseni,\ntarvitsematta pelätä häiriöitä, eräisiin tutkimuksiin. Voimmeko täällä\nolla turvassa?\"\n\nOppaan silmät välähtivät. Hän katsoi tuikeasti kenraaliin.\n\n\"Emme\", vastasi hän lyhyesti.\n\n\"Miksi emme?\"\n\n\"Täällä on liian paljon intiaaneja ja petoeläimiä.\"\n\n\"Tiedättekö mitään sopivampaa paikkaa?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Onko se kaukana?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Miten pitkän matkan päässä?\"\n\n\"Neljänkymmenen mailin päässä.\"\n\n\"Montako päivää tarvitsemme päästäksemme sinne?\"\n\n\"Kolme.\"\n\n\"Hyvä! Opastakaa meidät sinne. Huomisaamuna auringon noustessa lähdemme\nliikkeelle.\"\n\n\"Eikö ole muuta asiaa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nErämies poistui.\n\n\"Se minua Lörpössä eniten miellyttää, että hänen kanssaan\nkeskusteleminen ei ikävystytä\", lausui kapteeni hymyillen.\n\n\"Pitäisin siitä, että hän puhuisi enemmän\", sanoi tohtori kohauttaen\npäätään. \"En koskaan luota henkilöihin, jotka pelkäävät puhuvansa\nliikaa. Tuntuu kuin heillä olisi jotakin salattavaa.\"\n\nPoistuttuaan teltasta opas palasi toveriensa luo ryhtyen matalalla\näänellä vilkkaasti keskustelemaan heidän kanssaan.\n\nYö oli ihana. Kokoontuneina teltan edustalle matkailijat puhelivat\nkeskenään poltellen sikaarejaan.\n\nDoña Luz lauloi kauniin, sointuvan kreolilaislaulun.\n\nÄkkiä ilmestyi taivaalle punertava valo, joka hetki hetkeltä suureni.\nSitten kuului kumeaa kohinaa kuin kaukaista ukkosta.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi kenraali hypähtäen pystyyn.\n\n\"Preirie vain on syttynyt tuleen\", vastasi Lörppö rauhallisesti.\n\nHeti kun hän oli tämän niin levollisesti ilmoittanut, alkoi koko\nleirissä hälinä.\n\nTäytyi rientää kiireimmiten pakoon, ellei tahtonut elävältä palaa.\n\nYksi gambusineista hiipi, käyttäen hyväkseen sekasortoa,\ntavarajoukkojen välitse tiehensä ja katosi tasangolle viitattuaan\nsalaperäisesti Lörpölle.\n\n\n\n\nV\n\nComanchit\n\n\nKätkeytyneinä korkkitammen tuuheaan oksistoon Uskollinen Sydän ja\nIlomieli tarkkailivat comanchien puuhia.\n\nIntiaanit luottivat vahtiensa valppauteen. Lainkaan aavistamatta\nvihollistensa olevan niin lähellä ja huomaavan heidän pienimmätkin\nliikkeensä he kyykistyneinä tai maaten tulen ääressä söivät tai\npolttelivat kaikessa rauhassa.\n\nNämä villit, joita oli noin viisikolmatta, olivat puetut\nbisoninnahkaisiin pukuihin ja mitä kirjavimmin ja kummallisimmin\nmaalatut. Useimpien kasvot oli yltyleensä maalattu sinoberilla. Toisten\nolivat vallan mustat, vain pitkä vaalea juova oli jätetty kummallekin\nposkelle. Selässään he kantoivat kilpeään, joustaan ja nuoliaan, ja\nlähellä heitä oli maassa heidän kiväärinsä.\n\nNiistä monista sudenhännistä, jotka olivat heidän mokkasineihinsa\nkiinnitetyt ja laahasivat maata heidän jäljessään, saattoi muuten\nhelposti päättää, että he kaikki olivat valiosotureita, heimonsa\nkuuluja.\n\nMuutaman askeleen päässä seisoi Kotkanpää liikkumatta, nojautuen erästä\npuuta vasten. Kädet ristissä rinnallaan, ruumis hieman etukumarassa hän\nnäytti kuuntelevan joitakin epäselviä ääniä, joita vain hän eroitti.\n\nKotkanpää kuului osagi-intiaaneihin. Vallan nuorena olivat comanchit\nottaneet hänet kasvatikseen, mutta hän käytti vielä heimonsa pukua ja\noli säilyttänyt sen tavat.\n\nHän oli enintään kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja lähes kuusi\njalkaa pitkä. Hänen suuret jäsenensä vankkoine lihaksineen todistivat\nharvinaista voimaa.\n\nToisin kuin tovereilla hänellä oli yllään vain lanteiden yläpuolelle\nkiinnitetty loimi, niin että yläruumis ja käsivarret jäivät paljaiksi.\nHänen kasvojensa ilme oli kaunis ja täynnä jaloutta. Tummat ja vilkkaat\nsilmät, jotka olivat aivan lähellä kyömynenää, ja hieman iso suu\nvaikuttivat sen, että hän vähän muistutti petolintua. Tukka oli ajeltu\npaljaaksi. Vain keskelle päätä oli jätetty juova, joka näytti\nkypärinharjalta, ja selkää pitkin riippui hiustukko, johon oli\nkiinnitetty kimppu kotkansulkia.\n\nHänen kasvoissaan oli neljää eri väriä: sinistä, valkoista, mustaa ja\npunaista. Hänen vihollisille tekemänsä haavat oli sinivärillä piirretty\nhänen paljaaseen rintaansa. Parkitsemattomasta peurannahasta\nvalmistetut mokkasinit ulottuivat polvien yläpuolelle, ja kantapäihin\noli ripustettu moniaita sudenhäntiä.\n\nOnneksi erämiehille intiaanit olivat sotajalalla, niin ettei heillä\nollut koiria mukanaan. Muuten edelliset olisi huomattu jo aikoja\nsitten, eivätkä he olisi voineet näin lähestyä intiaanien leiriä ilmi\ntulematta.\n\nHuolimatta siitä, että päällikkö yhä seisoi liikkumatta kuin\nkuvapatsas, välähtelivät hänen silmänsä, hänen sieraimensa pullistuivat\nja hän kohotti vaistomaisesti kätensä kuin saadakseen aikaan\nhiljaisuutta joukossaan.\n\n\"Meidät on huomattu\", mutisi Uskollinen Sydän niin hiljaa, että hänen\ntoverinsakin oli vaikea sitä kuulla.\n\n\"Mitä meidän on tehtävä?\" kysyi Ilomieli.\n\n\"Toimittava\", vastasi erämies lyhyesti.\n\nMolemmat alkoivat nyt äänettömästi hiipiä oksalta oksalle, puusta\npuuhun. Laskeutumatta maahan he saapuivat leirin vastapäiselle puolelle\njuuri sille kohtaa, missä comanchien hevoset lieassa söivät ruohoa.\n\nIlomieli kapusi äänettömästi maahan ja katkaisi hevosten köydet.\nErämiesten ruoskaniskuista yltyneinä hevoset hirnuen ja hyppien\nsyöksyivät joka suunnalle karkuun.\n\nIntiaanit kavahtivat hämmästyneinä pystyyn ja lähtivät ulvoen ajamaan\nkaranneita hevosiaan takaa.\n\nIkäänkuin arvaten väijyvien vihollistensa lymypaikan tuli Kotkanpää\nyksin suoraan heitä kohti käyttäen mahdollisimman huolellisesti\nsuojanaan välillä olevien puiden runkoja.\n\nErämiehet vetäytyivät askel askeleelta taaksepäin, tarkaten\nhuolellisesti seutua, jottei heitä voitaisi takaapäin yllättää.\nIntiaanien huudot kuuluivat yhä kauempaa. He olivat ryhtyneet\nseuraamaan hevosiaan. Päällikkö yksinään oli kahden vihollisensa\nnäkyvissä. Saavuttuaan eräälle puulle, jonka paksu runko näytti\ntarjoavan hänelle kaikki toivomansa turvallisuustakeet, hän halveksien\npiilukkonsa käyttämistä ja tilaisuuden näyttäessä otolliselta pani\njouseensa nuolen.\n\nMutta kuinka suuri olikin hänen varovaisuutensa ja taitavuutensa, ei\nhän voinut tehdä tätä liikettä paljastamatta itseään vähäisen.\nUskollinen Sydän vei kiväärinsä poskelle, kuului laukaus, kuula viuhui,\nja päällikkö hypähti ilmaan raivokkaasti kirkaisten ja kaatui maahan.\n\nHänen käsivartensa oli ammuttu puhki.\n\n\"Älä liikahdakaan, punanahka\", sanoi Uskollinen Sydän hänelle, \"pieni\nliikahdus vain, ja olet kuoleman oma.\"\n\nIntiaani pysyi liikkumatta, ja muuttumattomin ilmein hän nieli\nkiukkunsa.\n\n\"Voisin surmata sinut\", jatkoi erämies, \"mutta en tahdo. Toisen kerran\njo säästän henkesi, päällikkö, mutta tämä saakin olla viimeinen kerta.\nÄlä tule enää tielleni ja ennen kaikkea älä varasta pyydyksiäni, sillä\nvannon, etten silloin anna armoa.\"\n\n\"Kotkanpää on heimonsa keskuudessa kunnioitettu päällikkö\", vastasi\nintiaani kopeasti. \"Hän ei pelkää kuolemaa. Valkoinen erämies voi hänet\ntappaa, mutta ei saa kuulla hänen valittavan.\"\n\n\"En, en tapa sinua, päällikkö. Jumalamme kieltää ilman pakoittavaa\nsyytä vuodattamasta toisen verta.\"\n\n\"Ooh!\" sanoi intiaani ivallisesti naurahtaen. \"Veli on\nlähetyssaarnaaja.\"\n\n\"Ei, olen vain rehellinen erämies. En tahdo sinua murhata.\"\n\n\"Valkoinen veli ajattelee kuin vanhat akat\", pilkkasi intiaani. \"Nehu\nNutah ei koskaan anna anteeksi, vaan kostaa!\"\n\n\"Tee kuten haluat, päällikkö\", vastasi erämies kohauttaen halveksivasti\nolkapäitään. \"En pyri muuttamaan luonnettasi. Olen vain varoittanut\nsinua. Hyvästi.\"\n\n\"Paholainen olkoon sinulle suosiollinen!\" lisäsi Ilomieli halveksivasti\npotkaisten häntä.\n\nNäytti siltä kuin päällikkö ei olisi ollut tietääkseenkään tästä\nviimeisestä loukkauksesta. Hänen kulmakarvansa vain menivät ryppyyn.\nHän ei liikahtanutkaan, vaan seurasi leppymättömällä katseellaan\nmolempia vihamiehiään, jotka sen enempää hänestä välittämättä katosivat\nmetsään.\n\n\"Sittenkin olit väärässä\", sanoi Ilomieli ikäänkuin mietiskellen.\n\"Sinun olisi pitänyt ottaa hänet hengiltä, Uskollinen Sydän.\"\n\n\"Mitä vielä! Miksi niin?\" vastasi erämies huolettomasti.\n\n\"_Cascaras!_ Miksikö niin? Hänhän kuuluu preirien roistojoukkoon.\"\n\n\"Niitä on niin paljon\", väitti toinen, \"ettei yksi enemmän tai vähemmän\nmerkitse suuriakaan.\"\n\n\"Aivan niin\", myönsi Ilomieli häneen yhtyen. \"Mutta minne nyt menemme?\"\n\n\"Hakemaan pyydykseni, hitto vieköön. Luuletko, että minä haluan ne\nmenettää?\"\n\n\"Totta tosiaan. Sepä on oiva ajatus.\"\n\nErämiehet kävelivät todellakin leirille päin, mutta kuitenkin\nintiaanien tavalla, tehden lukemattomia mutkia, joiden tarkoituksena\noli johtaa comanchit jäljiltä.\n\nKaksikymmentä minuuttia hiivittyään he saapuivat leirille. Intiaanit\neivät vielä olleet palanneet, mutta oli varsin luultavaa, ettei\nkestäisi kauan, ennenkuin he näyttäytyisivät. Kaikki heidän tavaransa\nolivat siellä täällä hajallaan. Pari kolme hevosta, joka eivät olleet\nviitsineet juosta karkuun, söivät rauhallisesti herneenvarsia.\n\nMenettämättä aikaa erämiehet alkoivat etsiä pyydyksiään, jotka he pian\nlöysivätkin. Kumpikin otti mukaansa viisi niistä, ja pitempään\nviipymättä he lähtivät jälleen luolalle päin, jonne olivat kätkeneet\nhevosensa.\n\nVerrattain raskaasta taakastaan huolimatta, jota he kantoivat\nselässään, miehet kävelivät kepeästi ihastuksissaan siitä, että olivat\nvoineet niin onnellisesti päättää retkensä, ja varsinkin hymyillen\nintiaaneille tekemälleen kepposelle.\n\nNäin he marssivat jokseenkin pitkän aikaa. He eroittivat jo vähäisen\nmatkan päässä joen hiljaista kohinaa, kun äkkiä kuului hevosen\nhirnuntaa.\n\n\"Meitä ajetaan takaa\", sanoi Uskollinen Sydän pysähtyen.\n\n\"Hm!\" hymähti Ilomieli. \"Siellä on kenties villi hevonen.\"\n\n\"Ei, villi hevonen ei hirnu tuolla tavalla. Siellä on comancheja.\nSaamme muuten pian sen tietää\", lisäsi hän.\n\nPaneutuen pitkälleen hän painoi korvansa maata vasten ja kuunteli.\n\nHän nousi melkein heti takaisin pystyyn.\n\n\"Olin aivan varma siitä. Siellä on comancheja, mutta he eivät seuraa\nselviä jälkiä, vaan epäröivät.\"\n\n\"Tai olisikohan heidän matkaansa viivästyttänyt Kotkanpään haava.\"\n\n\"Mahdollista kyllä! Luulevatko he todella kannattavan ajaa meitä takaa,\njos me tahdomme päästä heiltä karkuun?\"\n\n\"Ellei meillä olisi kantamusta, olisimme jo aikoja sitten piilossa.\"\n\nUskollinen Sydän mietti hetkisen.\n\n\"Kuulehan\", sanoi hän, \"meillä on vielä puoli tuntia aikaa, siis\nenemmän kuin riittävästi.\"\n\nPieni puro virtasi lyhyen matkan päässä. Erämies astui sen uomaan\nseuralaisineen.\n\nSaavuttuaan keskelle virtaa Uskollinen Sydän kietoi huolellisesti\npyydykset puhvelinnahkaan, ettei vesi niitä vioittaisi. Sitten hän\nantoi niiden vaipua pohjaan.\n\nSuoriuduttuaan tästä varokeinosta metsästäjät kahlasivat joen poikki ja\ntekivät lähes kahdensadan askeleen verran harhajälkiä. Varovasti he\nsitten tulivat takaisin jättämättä mitään merkkiä palaamisestaan. He\ntunkeutuivat jälleen metsään, viittauksella ajettuaan koirat hevosten\nluo.\n\nNuo viisaat eläimet vainusivat suunnan ja hävisivät pian pimeään.\n\nErämiehille oli edullista ajaa koirat luotaan, koska se auttoi heitä\njohtamaan intiaaneja pois jäljiltä. Nämä näet seurasivat innolla\npakenevien jälkiä, joita vainukoirat jättivät korkeaan ruohostoon.\n\nMetsään päästyään erämiehet kapusivat taas puuhun ja alkoivat edetä\ntaivaan ja maan välillä. Tämä matkustustapa on paljon yleisempi kuin\nEuroopassa luullaan, näillä seuduilla, missä sen johdosta, että liaanit\nja puut ovat toisiinsa kietoutuneet, on mahdotonta edetä raivaamatta\nkirveellä itselleen tietä.\n\nSiirtyen oksalta oksalle voi siten kulkea kilometrimääriä koskematta\njalallaan maata.\n\nJuuri tällä tavalla erämiehet matkasivat, vaikkakin he tekivät sen\ntoisesta syystä.\n\nHe kulkivat näin vihollistensa edellä, jotka lähenivät lähenemistään ja\njoiden he pian huomasivat alapuolellaan marssivan intiaanijonossa,\ntoinen toisensa takana.\n\nKotkanpää kulki ensimmäisenä, haavansa vuoksi puoliksi maaten hevosensa\nselässä, mutta entistä innokkaampana vihollistensa takaa-ajoon.\n\nOllessaan comanchien kohdalla heidän yläpuolellaan molemmat erämiehet\nkätkeytyivät lehdistöön pidättäen henkeään. Vähäisinkin sattuma olisi\nsaattanut ilmaista heidän läsnäolonsa.\n\nIntiaanit menivät ohitse huomaamatta heitä. Erämiehet ryhtyivät jälleen\njatkamaan matkaansa.\n\n\"Oh!\" kuiskasi Ilomieli hetken kuluttua. \"Luulen, että tällä kertaa\nolemme heistä selviytyneet.\"\n\n\"Älkäämme olko liian kärkkäät toitottamaan voittoamme, vaan\npoistukaamme niin nopeasti kuin suinkin voimme. Nuo peijakkaan\npunanahat ovat ovelia. He pääsevät kyllä pian petoksemme perille.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti Ilomieli äkkiä. \"Olen kadottanut\npuukkoni, en tiedä minne. Jos nuo vintiöt sen löytävät, niin olemme\nhukassa.\"\n\n\"Se on varsin luultavaa\", mutisi Uskollinen Sydän. \"Yksi syy lisää,\nminkä vuoksi emme saa tuhlata hetkeäkään.\"\n\nMetsä, joka tähän asti oli ollut aivan rauhallinen, alkoi äkkiä\nkumeasti puhista, linnut lentelivät kirkuen kauhusta, ja tiheiköissä\nkuuli kuivien oksien taittuvan petoeläinten kiireisten askelten\npainosta.\n\n\"Mitä se tietää?\" kysyi Uskollinen Sydän ja katseli ympärilleen\nlevottoman näköisenä. \"Tuntuu kuin metsä olisi pyörtynyt.\"\n\nMolemmat erämiehet kapusivat sen puun latvaan, jossa he olivat ja joka\nsattumalta oli metsän korkeimpia.\n\nTavaton valonhohde väritti taivaankannen enintään puolen penikulman\npäässä siitä paikasta, missä he olivat, ja suureni hetki hetkeltä\nlähestyen heitä jättiläisaskelin.\n\n\"Mitä kirottua!\" huudahti Ilomieli, \"comanchit ovat sytyttäneet\npreirien tuleen.\"\n\n\"Niin ovat, ja luulenpa, että tällä kertaa, kuten äsken lausuin, olemme\nhukassa\", vastasi Uskollinen Sydän kylmäverisenä.\n\n\"Mitä on tehtävä?\" tiedusteli kanadalainen. \"Tuossa tuokiossa tuli\nsaartaa meidät.\"\n\nUskollinen Sydän oli vaipunut syviin mietteisiin.\n\nMuutaman sekunnin kuluttua hän kohotti päänsä pystyyn. Voitonhymy\nlevisi hänen suupieliinsä.\n\n\"He eivät vielä ole meitä saavuttaneet\", lausui hän. \"Seuraa minua\nveljeni!\"... Ja hän lisäsi matalalla äänellä: \"Tahdon jälleen nähdä\näitini!...\"\n\n\n\n\nVI\n\nPelastaja\n\n\nJotta lukija voisi oikein käsittää tilanteen, jossa erämiehet olivat,\non välttämätöntä palata seuraamaan comanchipäällikön puuhia.\n\nTuskin Kotkanpään vihamiehet olivat kadonneet puitten väliin, kun hän\nnousi hitaasti pystyyn, kumartui eteenpäin ja terästi kuuloaan\nvoidakseen olla varma, että nämä tosiaankin poistuivat. Heti kun hän\noli siitä varma, repäisi hän _blanketistaan_ -- loimipeitteestään --\nkaistaleen, jonka niin hyvin kuin osasi kietoi haavoittuneen\nkäsivartensa ympäri. Huolimatta verenvuodon aiheuttamasta heikkoudesta\nja suurista tuskista, joita hän tunsi, hän ryhtyi päättäväisesti\nseuraamaan erämiesten jälkiä.\n\nHän kulki siten viimemainittujen perässä aivan huomaamattomasti leirin\nreunalle asti. Kätkeytyneenä ebenpuun taakse hän nyt raivosta kiehuen\nsaattoi todeta, voimatta kuitenkaan sitä estää, kuinka erämiehet\nlöysivät kadonneet pyydyksensä ja sitten poistuivat.\n\nVaikka vainukoirat, jotka kulkivat metsästäjien mukana, olivat\noivallisia eläimiä, jotka oli opetettu vainuamaan intiaaneja varsin\nkaukaa, niin jonkun sattuman vuoksi, joka luultavasti pelasti\ncomanchipäällikön, ne nyt hyökkäsivät ahnaasti punanahkojen jättämien\nhajallisten ruoantähteiden kimppuun. Koirien omistajat luulivat, ettei\nheitä väijyttäisi, eivätkä siis ollenkaan koettaneet terästää niiden\nvalppautta.\n\nSaatuaan monien vaikeuksien jälkeen tavoitetuksi hevosensa comanchit\npalasivat vihdoin leirilleen.\n\nNähdessään päällikkönsä haavoittuneen he hämmästyivät suuresti, ja\nheidät valtasi suunnaton kiihtymys, jota Kotkanpää taitavasti käytti\nhyväkseen yllyttäen heitä uudelleen ajamaan takaa erämiehiä, nämä kun\neivät voineet olla kaukana, koska heidän taakkansa viivästyttivät\nheidän kulkuaan, ja siis välttämättä tuotapikaa joutuisivat heidän\nkäsiinsä.\n\nUskollisen Sydämen keksimä sotajuoni johti intiaaneja harhaan vain\nmuutaman hetken. Varsin pian he löysivät metsän ensimmäisistä puista\nhelposti huomattavat jäljet vihollistensa kulusta.\n\nTällöin juuri Kotkanpää suuttuneena siitä, että hän näin oli joutunut\ntappiolle taistelussaan näitä kahta uskaliasta miestä vastaan, joiden\nerinomainen viekkaus teki kaikki laskelmat tyhjiksi, päätti tehdä tilit\nselviksi heidän kanssaan. Hän keksi pirullisen suunnitelman: käski\nsytyttää metsän tuleen. Kun tätä keinoa käytettiin sillä tavalla kuin\nhän sitä käytti, täytyi sen, sitä hän ei epäillytkään, vihdoin\ntoimittaa peloittavat viholliset hänen ulottuvilleen.\n\nSen mukaan hän sijoitti soturinsa eri suunnille suureksi piiriksi ja\nsitten käski virittää tulen korkeaan heinään yhtä aikaa useammilla\npaikoilla.\n\nAjatus oli hyvä, vaikkakin raaka ja niiden villien soturien arvoinen,\njotka sitä käyttivät.\n\nKoetettuaan turhaan päästä ulos joka puolelta heitä ympäröivästä\ntuliverkosta olisi erämiesten pakko väkisinkin antautua julmien\nvihollistensa käsiin, elleivät pitäisi kunniakkaampana palaa elävältä.\n\nKotkanpää oli kaikki suunnitellut ja edeltäkäsin arvioinut\nlukuunottamatta erästä perin yksinkertaista ja helppoa pelastuskeinoa,\njohon Uskollinen Sydän saattoi panna toivonsa.\n\nSoturit olivat, kuten jo olemme kertoneet, päällikkönsä käskystä\nhajaantuneet ja sytyttäneet tulen useihin paikkoihin yhtaikaa.\n\nTähän myöhäiseen vuodenaikaan pensaat ja heinä, jotka kesäauringon\nhehkuvat säteet olivat polttaneet kuiviksi, olivat heti syttyneet\npalamaan, ja tuli oli hyvin nopeasti levinnyt joka suunnalle.\n\nSe ei kuitenkaan ollut tapahtunut niin nopeasti, ettei olisi kestänyt\njonkun aikaa, ennenkuin kaikki liekit yhtyivät.\n\nUskollinen Sydän ei epäröinyt kauan. Sillä välin kun intiaanit ilosta\nulvoen paholaisten lailla juoksentelivat tuliseinämän luona, jonka\nolivat panneet vihollistensa esteeksi, heittäytyi erämies ystävänsä\nseuraamana kiivaasti juosten tulimuurien väliin, jotka oikealta ja\nvasemmalta viuhuen lähestyivät ja olivat jo vähällä yhtyä juuri hänen\njalkainsa alla ja päänsä yläpuolella. Hiiltyneiden puiden keskitse,\njotka putoilivat ryskien maahan, sakeiden savupilvien lävitse, jotka\nsalpasivat hengityksen, joka puolelta satelemalla lentelevien\nkipinäparvien polttamina, seuraten rohkeasti tietään liekkiholvien\nalitse pelottomat seikkailijat murtautuivat, saaden vain muutamia\nmerkityksettömiä palohaavoja, kirotun tulivyön puhki, johon intiaanit\nluulivat iäksi haudanneensa heidät. He olivat jo kaukana\nvihollisistaan, kun nämä vielä riemuitsivat juonensa onnistumisesta.\n\nTulipalo laajeni kuitenkin kauhistavan suureksi. Metsän puut\nvääntelehtivät tulen niitä syleillessä. Preirie oli nyt yhtenä\ntulimerenä. Kauhun hullaannuttamina juoksenteli sen keskellä\nvillieläimiä, jotka tämä aavistamaton tuho karkoitti turvapaikoistaan.\n\nTaivas heloitti veripunaisena, ja raju tuuli lakaisi edeltään tulta ja\nsavua.\n\nIntiaanitkin kauhistuivat tekonsa seurauksia havaittuaan, että heidän\nympärillään syttyi kokonaisia tulivuoria, jotka muistuttivat kaameita\nmajakoita, että maa kuumeni ja suunnattomat bisonilaumat panivat\nraivokkaalla juoksullaan tantereen vapisemaan, epätoivoissaan päästäen\nhuutoja, jotka kauhistuttivat rohkeimpiakin.\n\nMeksikolaisten leirissä vallitsi mitä suurin sekasorto. Meluttiin,\nkaikkialle levisi hirveä hämminki, hevoset olivat päässeet irti ja\npakenivat joka suunnalle, miehet ottivat mukaan aseensa ja\nampumavaransa, toiset taas kantoivat satuloita ja tavaramyttyjä.\n\nJokainen huusi, kiroili, komenteli. Kaikki juoksivat leirissä aivan\nkuin olisivat menneet päästään pyörälle.\n\nTulimeri läheni majesteettisena, ohikulkiessaan ahmaisten kitaansa\nkaikki. Sen edellä juoksi lukematon lauma kaikenlaisia eläimiä, jotka\nhyppelivät kauheasti kiljuen. Niitä seurasi hirviö, joka tavoitti niitä\njoka askeleella.\n\nSakea sauhu levisi kipeniä täynnä jo meksikolaisten leirien yli.\nParikymmentä minuuttia vielä, ja he olisivat tuhon omia.\n\nSyleillen sisarentytärtään kenraali turhaan tiedusteli oppailta keinoa,\nkuinka voitaisiin pelastua uhkaavasta, suunnattomasta vaarasta.\n\nMutta vaaran suuruudesta kauhistuneina miehet olivat kokonaan\nmenettäneet toimintakykynsä.\n\nJa mihin keinoon olisi kannattanutkaan turvautua? Liekit yhtyivät\nsuunnattomaksi kehäksi, jonka sisään leiri oli jäänyt.\n\nVoimakas tuuli, joka oli siihen asti paisuttanut tulipaloa ja\nkiihdyttänyt sen etenemisnopeutta, lakkasi äkkiä, ja tulen kulku\nhidastui.\n\nKohtalo varasi vielä muutaman minuutin ajan noille onnettomille.\n\nTällöin leiri tarjosi oudon näyn.\n\nKauhun lamauttamina nämä kaikki ihmiset olivat menettäneet\nitsesäilytysvaistonkin.\n\nLancerot ripittäytyivät toinen toisilleen.\n\nOppaat olivat vaipuneet synkän toivottomuuden tilaan.\n\nKenraali syytti taivasta tuhostaan.\n\nMitä tohtoriin tulee, niin hän ei surrut muuta kuin sitä, ettei koskaan\nvoisi löytää etsimäänsä kasvia. Kaikki hänen muut ajatuksensa\nväistyivät tuon yhden tieltä.\n\nDoña Luz rukoili palavasti kädet ristissä polvillaan maassa.\n\nTuli eteni yhä etujoukkonsa, metsän petojen, jäljessä.\n\n\"Oh!\" huudahti kenraali ravistaen voimakkaasti oppaan hartiaa,\n\"annatteko meidän näin palaa koettamatta meitä pelastaa?\"\n\n\"Mitä voimme tehdä vastoin Jumalan tahtoa?\" kysyi Lörppö haluttomasti.\n\n\"Eikö siis ole mitään keinoa pelastua kuolemasta?\"\n\n\"Ei mitään!\"\n\n\"On kyllä yksi\" huudahti muuan mies, joka puoleksi palanein hiuksin ja\nkasvoin syöksyi leiriin tavaramyttyjen yli hypäten. Häntä seurasi\ntoinen mies.\n\n\"Kuka te olette?\" tiedusteli kenraali.\n\n\"Yhdentekevää kuka\", vastasi vieras kuivasti. \"Minä tulen pelastamaan\nteidät! Seuralaiseni ja minä olimme jo välttäneet vaaran, mutta\nauttaaksemme teitä olemme uudestaan tulleet tulen keskelle. Se\nriittäköön! Pelastuksenne on omassa vallassanne. Nyt on puhe vain\nsiitä, tahdotteko pelastua.\"\n\n\"Käskekää!\" vastasi kenraali. \"Minä ensimmäisenä näytän\ntottelevaisuudessa hyvää esimerkkiä.\"\n\n\"Eikö teillä siis ole oppaita mukananne?\"\n\n\"Totta kai!\"\n\n\"He ovat sitten joko konnia tai laiskureita, sillä keinon, johon aion\nturvautua, tuntevat kaikki preirien asukkaat.\"\n\nKenraali katsahti epäilevästi Lörppöön, joka ei ollut voinut olla\nvavahtamatta tuntemattomien äkillisen ilmestymisen vuoksi.\n\n\"Teette muuten myöhemmin heidän kanssaan siitä tiliä. Tällä hetkellä ei\nole siitä kysymys.\"\n\nNähdessään tämän päättäväisen miehen ja kuullessaan hänen varman ja\ntäsmällisen puheensa meksikolaiset olivat vaistomaisesti aavistaneet\nhänessä pelastajan. He tunsivat rohkeuden palaavan toivon mukana ja\nolivat valmiit viivyttelemättä täyttämään hänen käskynsä.\n\n\"Kiiruhtakaa\", sanoi erämies. \"Kiskokaa maasta kaikki ruohot leirin\nympäriltä.\"\n\nJokainen ryhtyi käskettyyn työhön.\n\n\"Kostuttakaamme peitteitä\", jatkoi vieras kääntyen kenraalin puoleen,\n\"ja jännittäkäämme ne tavaramyttyjen eteen.\"\n\nKenraali, kapteeni ja tohtori toimeenpanivat erämiehen johdolla hänen\nkäskynsä, jolla aikaa toveri suopungilla otti kiinni hevoset ja muulit\nja pani ne liekaan keskelle leiriä.\n\n\"Joutukaamme! Joutukaamme\", huusi erämies lakkaamatta, \"muuten tuli\nsaavuttaa meidät!\"\n\nJokainen työskenteli parhaansa mukaan.\n\nPian saatiin laaja alue kitketyksi.\n\nDoña Luz katseli ihaillen tätä vierasta miestä, joka oli ilmestynyt\nkuin sallimuksen lähettämänä ja näytti keskellä kaikkien hurjaa pelkoa\nniin rauhalliselta ja tyyneltä kuin hänellä olisi valta käskeä tuota\nhirvittävää tuhon aikaansaajaa, kun se jättiläisaskelin lähestyi heitä.\nNuori tyttö ei voinut kääntää hänestä katsettaan. Hän tunsi väkisinkin\nmieltymystä tuohon tuntemattomaan pelastajaan, jonka ääni, eleet ja\nkoko olemus valloittivat hänet.\n\nKun heinä ja ruohot oli kiskottu irti niin kuumeentapaisen kiireesti\nkuin kuolemanvaarassa olevat ihmiset voivat toimia, hymyili erämies\nlempeästi.\n\n\"Nyt\", lausui hän meksikolaisille, \"ystäväni ja minä kyllä pidämme\nhuolen muusta. Jättäkää kaikki meidän tehtäväksemme. Mitä teihin tulee,\nniin kietoutukaa huolellisesti kostutettuihin peitteisiin.\"\n\nJokainen noudatti hänen neuvoaan.\n\nVieras katsahti ympärilleen. Viitattuaan toverilleen hän sitten meni\ntulta vastaan.\n\n\"En eroa teistä\", lausui kenraali myötätuntoisesti.\n\n\"Tulkaa\", vastasi vieras lyhyesti.\n\nKun he olivat saapuneet sen alan uloimmalle laidalle, mistä heinä oli\nkitketty, kokosi erämies heiniä ja puita läjäksi. Heitettyään hiukan\nruutia sen päälle hän sytytti sen palamaan.\n\n\"Mitä te teette?\" kysyi kenraali hämmästyneenä.\n\n\"Näettehän sen itse. Taistelen tulella tulta vastaan\", vastaisi erämies\nyksikantaan.\n\nHänen toverinsa oli tehnyt samalla tavalla vastakkaisella puolella.\nTuliseinämä kohosi nopeasti, ja muutaman minuutin aikana leiri oli\nmelkein kokonaan tulen holvaamana.\n\nNoin neljännestunti kului kauhistuttavan pelon ja hätäisen odotuksen\nvallassa.\n\nLiekkien voima pieneni vähitellen, ilma alkoi puhdistua, savu hälveni,\nja tulipalon humina heikkeni.\n\nVihdoin saattoi jälleen selvittää ajatuksensa tässä hornan\nsekamelskassa.\n\nHelpotuksen huokaus pääsi jokaisen rinnasta. Leiri oli pelastettu!\n\nTulipalo, jonka suhina yhä vaimeni, siirtyi erämiehen voittamana\ntoiselle suunnalle tekemään tuhojaan.\n\nJokainen riensi kiittämään vierasta.\n\n\"Olette pelastanut sisarentyttäreni hengen\", sanoi kenraali hänelle\nliikutettuna, \"miten voisin koskaan maksaa kiitollisuudenvelkani\nteille?\"\n\n\"Ette ole minulle mitään velkaa, monsieur\", vastasi erämies\nyksinkertaisen ylevästi. \"Preiriellä kaikki ovat veljiä. Täytin vain\nvelvollisuuteni rientäessäni avuksenne.\"\n\nNiin pian kun ensimmäinen ilonpuuska oli mennyt ohi ja leirillä oli\nsaatu taas hiukan järjestystä, etsi kukin itselleen sopivan lepopaikan.\nYön kauheat mielenliikutukset tekivätkin levon välttämättömäksi.\n\nMolemmat vieraat, jotka vaatimattomasti, mutta päättäväisesti olivat\ntorjuneet kaikki kenraalin yritykset osoittaa heille kiitollisuuttaan,\nlaskeutuivat huolettomasti tavaramytylle lepäämään muutamiksi tunniksi.\n\nVähän ennen auringonnousua he nousivat.\n\n\"Maa on jo varmaankin kylmää\", sanoi toinen, \"lähtekäämme, ennenkuin\nnuo ihmiset heräävät, sillä he eivät kenties tahtoisi päästää meitä\neroamaan ilman muuta.\"\n\n\"Lähtekäämme\", toisti toinen lyhyesti.\n\nJuuri kun erämiehet olivat päässeet leirin ulkopuolelle, laskeutui\nmuuan käsi kevyesti ensinmainitun olalle. Hän kääntyi ympäri.\n\nDoña Luz seisoi hänen edessään.\n\nMolemmat miehet pysähtyivät tervehtien kunnioittavasti nuorta neitosta.\n\n\"Jätättekö meidät?\" kysyi viimemainittu suloisella ja sointuvalla\näänellä.\n\n\"Meidän täytyy, señorita\", vastasi toinen puhutelluista.\n\n\"Ymmärrän\", lausui tyttö ihastuttavasti hymyillen. \"Kun me teidän\navullanne nyt olemme pelastuneet, niin ei teillä ole täällä mitään\ntehtävää, eikö niin?\"\n\nErämiehet kumarsivat virkkamatta mitään.\n\n\"Tahdotteko tehdä mielikseni?\"\n\n\"Puhukaa, neiti!\"\n\nTyttö otti sievän, jalokivillä koristetun pienen ristin, jota oli\nkantanut kaulassaan.\n\n\"Pitäkää tämä muistona minusta.\"\n\nErämies empi.\n\n\"Ottakaa se, pyydän\", lausui tyttö itkusta väräjävällä äänellä.\n\n\"Suostun pyyntöönne, neiti\", sanoi erämies liikutettuna sovittaen\nristin kaulaansa messuhakasensa viereen, \"saan täten toisenkin\ntaikakalun äitini antaman ohelle.\"\n\n\"Kiitos\", virkkoi tyttö iloisena. \"Mutta vielä sananen.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Mitkä ovat nimenne?\"\n\n\"Toveriani nimitetään Ilomieleksi.\"\n\n\"Entä teitä?\"\n\n\"Uskolliseksi Sydämeksi.\"\n\nVielä kerran hyvästiksi kumarrettuaan erämiehet lähtivät kiireesti\nmenemään ja katosivat pian hämärään.\n\nDoña Luz seurasi heitä katseellaan niin kauan kuin saattoi heidät\neroittaa. Sitten hän ajatuksiin vaipuneena palasi verkalleen teltalle\nmutisten puoliääneen:\n\n\"Uskollinen Sydän! Ah! Sen nimen kyllä muistan...\"\n\n\n\n\nVII\n\nYllätys\n\n\nYhdysvallat ovat Englannilta perineet sen anastamisjärjestelmän, joka\non silmäänpistäviä piirteitä brittien luonteessa.\n\nTuskin Pohjois-Amerikka oli julistettu itsenäiseksi ja rauha solmittu\nentisen emämaan kanssa, kun jo nuo ihmiset, jotka olivat pitäneet niin\nsuurta ääntä tyranniudesta ja sorrosta ja jotka panivat vastalauseen\nihmisoikeuksien loukkaamisesta, he kun muka olivat joutuneet sen\nuhreiksi, järjestivät intiaanimetsästyksen niin leppymättömän\nkylmäverisesti kuin heille oli luontaista sukuperän vuoksi.\n\nHe eivät tyytyneet ainoastaan oman alueensa puhdistamiseen, saati\nsitten valtaamiinsa laajoihin seutuihin, joita heidän rauhaton\nkansakuntansa toimeliaisuudestaan huolimatta ei kyennyt\nkokonaisuudessaan raivaamaan viljelykselle ja hoitamaan. He halusivat\npäästä molempien valtamerien herroiksi saartamalla joka puolelta\nalkuasukasheimot, joita he alinomaa työntävät tieltään ja jotka\nhe lopuksi \"hukuttavat Tyyneenmereen\", kuten erään vanhan\nintiaanipäällikön ennustavat ja katkeruutta kuvastavat sanat kuuluvat.\n\nYhdysvalloissa, joista yhä enemmän aletaan muuttaa käsitystä, mutta\njoita ennakkoluuloiset ihmiset ja ne, jotka eivät ota asioista selvää,\nvielä kuvittelevat vapauden klassilliseksi maaksi, tapaa ilkeänä\nepäkohtana kaksi ihmisrotua, jotka on riistetty kolmannen hyväksi, tämä\nkun vaatii itselleen oikeuden määrätä niiden elämästä ja kuolemasta,\npitäen niitä vain juhtina.\n\nNämä kaksi rotua, jotka niin hyvin ansaitsevat kaikkien valistuneiden\nhenkilöiden ja ihmissuvun todellisten ystävien huomiota, ovat musta- ja\npunaihoinen rotu.\n\nOn toiselta puolen totta, että Yhdysvallat osoittaakseen\nihmisystävällisyyttään ovat jo vuonna 1795 tehneet _rauhan- ja\nystävyyssopimuksen_ berberiläisvaltioiden kanssa, tarjoten niille\nverrattomasti suurempia etuja kuin Maltan ritarikunta, joka sekin\nhalusi tehdä sopimuksen niiden kanssa. Algerin ja Tripolisin kaupunkien\nhallitukset vahvistivat sopimuksen, jossa nimenomaan väitettiin, _ettei\nYhdysvaltain hallitus missään suhteessa nojaa kristinuskoon_.\n\nNiille, joista tämä voi tuntua liian karkealta, voimme vastata, että\nasianlaita on todellakin niin ja että amerikkalaiset tuntevat vain\nyhden Jumalan: _Dollari-Jumalan_, joka aina ja kaikkialla on ollut\nrosvojen yksinomaisena palveltavana.\n\nVedettäköön tästä johtopäätöksiä!\n\n_Squatterit_, nuo vailla kotia ja kontua, lakeja ja oikeutta\nolevat miehet, joita kaikki muut hyljeksivät ja jotka ovatkin\npohjoisamerikkalaisen sivistyksen häpeäpilkku, siirtyvät lakkaamatta\nlänteen päin uutisviljelykseltä toiselle, koettaen karkoittaa\nintiaaniheimoja näiden viimeisiltäkin turvapaikoilta.\n\nSquatterien jäljessä saapuu viisi kuusi sotamiestä, rummunlyöjä,\ntorvensoittaja ja joku upseeri kantaen tähtilippua.\n\nSotamiehet rakentavat muutamista puunrungoista jonkun\nlinnoituksentapaisen, pystyttävät lipun sen harjalle ja julistavat,\nettä liittovaltion rajat ulottuvat sinne asti.\n\nPari kolme hökkeliä rakennetaan sitten linnoituksen ympärille. Sinne\nasettuu asumaan ryhmä sekarotuista kansaa, johon kuuluu kirjava joukko\nvalko-, musta-, puna- ja kupari-ihoisia ihmisiä, ja taas on perustettu\nuusi kaupunki, jolle annetaan sellainen sointuva nimi kuin esimerkiksi\nUtica, Syrakusa tai Rooma, Kartago, ja muutaman vuoden kuluttua, kun\ntässä kaupungissa on jo pari kolme kivitaloa, se itseoikeutettuna\njulistetaan jonkun uuden, vielä olemattoman valtion pääkaupungiksi.\n\nTämä on tapahtumien kulku tässä maassa. Se on siis jokseenkin\nyksinkertainen, kuten voi huomata.\n\nMuutama päivä edellisessä luvussa kertomiemme tapausten jälkeen sattui\nomituinen kohtaus eräällä valtausalueella, joka tuskin kahta vuotta\naikaisemmin oli raivattu kuntoon Canadianin rannalle kauniille\npaikalle, viheriöivän kukkulan juurelle.\n\nTäällä oli parikymmentä mielivaltaiseen järjestykseen toistensa viereen\nrakennettua hökkeliä. Sen turvana oli neljällä pienellä tykillä\nvarustettu linnoitus, joka hallitsi jokiseutua.\n\nTämä vielä niin nuori kylä oli tavattomalla amerikkalaisella\ntoimeliaisuudellaan hankkinut itselleen sen merkityksen, mikä yleensä\nkuuluu kaupungille. Kaksi kapakkaa oli tupaten täynnä juomaveikkoja, ja\nkolmeen eri kirkkokuntaan kuuluvat temppelit kutsuivat luokseen\nuskovaisia.\n\nIhmisiä tuli ja meni niin touhuissaan kuin ainakin ne, jotka todella\ntekevät työtä ja hoitavat asioitaan.\n\nSuuri joukko kanootteja liukui jokea pitkin, ja kauppatavaroita täynnä\nolevia kärryjä kulki joka suuntaan akselien kitistessä ja pyörien\nuurtaessa syviä jälkiä tiehen.\n\nKaikesta tästä liikenteen vilkkaudesta huolimatta tai ehkä juuri sen\nvuoksi oli helppo huomata, että eräänlainen rauhattomuus vallitsi\nkylässä.\n\nAsukkaat puhelivat keskenään. He kokoontuivat ryhmittäin porttien\nluokse, ja joukko miehiä, jotka olivat nousseet tukevien ratsujen\nselkään, lähti vakoilemaan eri suuntiin saatuaan määräykset linnan\nkapteenilta, joka puettuna paraatipukuunsa kaukoputki kädessä ja kädet\nselän takana käyskenteli edestakaisin linnanpaltalla.\n\nKanootit palasivat vähitellen rantaan, rattaita vetäneet hevoset\nriisuttiin valjaista, vetojuhdat suljettiin aitauksiin, ja koko kylän\nasujamisto kerääntyi torille.\n\nAurinko painui nopeasti taivaanrantaan päin, yö oli kohta tulossa.\nYmpäristöihin lähetetyt ratsumiehet olivat kaikki jo palanneet.\n\n\"Näette\", sanoi kapteeni kokoontuneille asukkaille, \"että meidän ei\nlainkaan tarvitse pelätä. Se oli vain turhaa hälinää, joten voitte\nrauhassa pysyä kotona. Kahdenkymmenen mailin piirissä ei ole löydetty\nmitään merkkejä intiaaneista.\"\n\n\"Hm!\" huomautti muuan iäkäs mestitsierämies nojautuen kivääriinsä.\n\"Intiaanit suoriutuvat kyllä nopeasti matkasta.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, Valkosilmä\", vastasi komendantti, \"mutta ole\nvakuutettu siitä, että toimiessani niinkuin olen tehnyt, olen tahtonut\nrauhoittaa väestöä. Intiaanit eivät uskalla ryhtyä kostoon.\"\n\n\"Intiaanit kostavat aina, herra kapteeni\", lausui erämies painokkaasti.\n\n\"Olet nauttinut liian paljon whiskyä, Valkosilmä. Se on noussut päähän.\nNäet unia valveillakin.\"\n\n\"Suokoon Jumala, että olette oikeassa, herra kapteeni, mutta olen\nviettänyt koko elämäni uutismailla. Tunnen punanahat, kun sitävastoin\nte olette vasta kolmatta vuotta rajaseuduilla.\"\n\n\"Se kyllä riittää\", sanoi kapteeni tuimasti.\n\n\"Intiaanit ovat kuitenkin, luvallanne sanoen, miehiä, ja ne kaksi\ncomanchia, jotka täällä salakavalasti murhattiin vastoin\nihmisoikeuksia, olivat heimonsa kesken kuuluisia sotureja.\"\n\n\"Olet sekarotua, Valkosilmä. Suosit hiukan liiaksi punaihoista rotua\",\nmuistutti kapteeni ivallisesti.\n\n\"Punaihoinen rotu on rehellinen\", vastasi erämies kiivaasti. \"Se ei tee\nmurhaa pelkästään halusta saada vuodattaa verta, niinkuin te itse\nteitte neljä päivää sitten niille kahdelle soturille, jotka kaikessa\nrauhassa soutivat ohi kanootillaan ja jotka te ammuitte muka\nkoetellessanne uutta, Acropolisista saamaanne pyssyä.\"\n\n\"Hyvä on! Jo riittää! Päästä minut kuulemasta selityksiäsi, Valkosilmä.\nSinulla ei ole oikeutta lausua minulle huomautuksia.\"\n\nErämies kumarsi kömpelösti hyvästiksi, vei kiväärin olalleen ja lähti\nmatkaansa mutisten poistuessaan:\n\n\"Olkoon menneeksi. Vuodatettu veri huutaa kostoa. Punanahat ovat\nmiehiä. He eivät jätä rikosta rankaisematta.\"\n\nKapteeni palasi linnaan silminnähtävästi harmissaan mestitsin puheesta.\nAsukkaat hajaantuivat vähitellen toivotettuaan toisilleen hyvää yötä ja\nsulkeutuivat koteihinsa huolettomina kuin ainakin ihmiset, jotka ovat\ntottuneet panemaan joka hetki henkensä vaaraan.\n\nTuntia myöhemmin oli jo täysi yö. Läpinäkymätön pimeys kietoi kylän,\njonka asukkaat päivän kovan työn rasittamina olivat vaipuneet sikeään\nuneen.\n\nPäivän laskiessa lähetetyt tiedustelijat olivat suorittaneet tehtävänsä\nhuolimattomasti tai eivät olleet perillä intiaanien juonista, sillä\nmuuten he eivät olisi antaneet erehdyttävää tiedonantoa\nuutisviljelijöille.\n\nTuskin mailin päässä kylästä oli kaksisataa Käärmeen heimoon kuuluvaa\ncomanchia kätkeytyneinä tiheäin pensastojen keskelle ja aarniometsän\ntoistensa päälle sortuneiden puunrunkojen lomiin, joista pohjimmaiset\nolivat kaatuneet jo uutisraivaajain uutteran kirveen iskuista. Heidän\njohtajinaan oli useita kuuluisia päälliköitä, joiden joukossa oli\nKotkanpääkin. Hän oli haavastaan huolimatta tahtonut ottaa retkeen\nosaa. Väijyjillä oli intiaanien kärsivällisyys, jota ei mikään voi\nmasentaa, ja he odottivat sopivaa hetkeä voidakseen julmasti kostaa\nkärsimänsä loukkauksen.\n\nUseita tunteja kului minkäänlaisen melun rikkomatta yön hiljaisuutta.\n\nLiikkumattomina kuin pronssipatsaat intiaanit odottivat osoittamatta\nmitään kärsimättömyyden oireita.\n\nKellon lähetessä yhtätoista illalla kuu nousi taivaalle valaisten\nseutua hopeanhohtoisin sätein.\n\nSilloin kuului kahteen otteeseen koiran kaukaista ulvontaa.\n\nAstuen esiin puun takaa, missä oli ollut kätkössä, Kotkanpää alkoi\nryömiä tavattoman taitavasti ja nopeasti kylään päin.\n\nSaavuttuaan metsänreunaan hän pysähtyi. Tutkivasti tähysteltyään\nympärilleen hän matki hevosen hirnuntaa niin erehdyttävästi, että kaksi\nkylän hevosta heti vastasi hänelle.\n\nMuutaman sekunnin odotuksen jälkeen eroitti päällikön harjaantunut\nkorva lehtien seasta melkein kuulumatonta kahinaa, ja sitten alkoi\nkuulua härän raskasta huohotusta aivan läheltä. Silloin päällikkö nousi\npystyyn ja kuunteli.\n\nPari sekunttia myöhemmin ilmestyi muuan mies hänen eteensä. Se oli\nValkosilmä, vanha erämies.\n\nIlkeä hymy levisi hänen ohuille huulilleen.\n\n\"Mitä valkoihoiset tekevät?\" kysyi päällikkö.\n\n\"He nukkuvat\" vastasi mestitsi.\n\n\"Luovuttaako veli heidät minun käsiini?\"\n\n\"Kaikki, kaikki.\"\n\n\"Päällikkö pitää aina sanansa. Entä kalpea nainen ja harmaahapsi?\"\n\n\"He ovat täällä.\"\n\n\"Joutuvatko hekin minulle?\"\n\n\"Kaikki kylän asukkaat joutuvat veljen käsiin.\"\n\n\"Oh! Metsästäjä ei ole saapunut?\"\n\n\"Ei vielä.\"\n\n\"Hän saapuu liian myöhään.\"\n\n\"Varsin luultavaa.\"\n\n\"Mitä valkoinen veljeni nyt haluaa?\"\n\n\"Sitä, mitä olen pyytänyt päälliköltä\", vastasi erämies.\n\n\"Vuodat, pyssyt ja ruuti ovat tuolla taempana nuorten miesteni\nhallussa.\"\n\n\"Luotan sinuun, päällikkö\", lausui erämies, \"mutta jos minut petät...\"\n\n\"Intiaani pitää aina lupauksensa.\"\n\n\"Hyvä! Siis silloin, kun haluat.\"\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin intiaanit olivat kylän herroina, ja\nasukkaat, jotka vuoron perään herätettiin, joutuivat miekaniskutta\nvangiksi.\n\nComanchit olivat piirittäneet linnoituksen. Koottuaan sen muurien\njuurelle puiden runkoja, kärryjä, huonekaluja ja epätoivoisten\nuutisviljelijöitten kaikenlaisia työaseita he vain odottivat\npäällikkönsä käskyä aloittaakseen hyökkäyksen sitä vastaan.\n\nÄkkiä näkyi linnoituksen huipulla epäselvä hahmo, ja haukan huuto\nhalkaisi avaruuden.\n\nIntiaanit sytyttivät jonkunlaisen rovion, jonka olivat koonneet, ja\nhyökkäsivät paalutusta vastaan päästäen kaikki yhtaikaa kauhistavan ja\nkorvia vihlovan sotahuutonsa, joka on heille ominainen ja rajaseuduilla\naina joukkoteurastuksen enne.\n\n\n\n\nVIII\n\nKosto\n\n\nAmerikkalaisten asema oli mitä pulmallisin.\n\nComanchien äänettömän hyökkäyksen yllättämänä kapteeni oli havahtunut\nunestaan kuullessaan sen kauhua herättävän sotahuudon, jonka he olivat\npäästäneet, senjälkeen kun linnoituksen edustalle kerätty rovio oli\nsytytetty palamaan.\n\nHypähtäen vuoteestaan tämä kelpo upseeri, jota tulenliekkien punertava\nloimu aluksi huikaisi, riensi puolipukeissa ja miekka kädessä sille\npuolelle linnoitusta, missä sen varusväki nukkui. Se oli jo hälytetty\nja kiirehti asettumaan paikalleen huolettoman uljaana, mikä on\nyankeille ominaista.\n\nMutta mitä olisi voinut tehdä?\n\nVarusväkeen kuului kaksitoista miestä kapteeni mukaanluettuna.\n\nMiten luvultaan niin heikko joukko olisi voinut vastustaa intiaaneja,\njoiden pirulliset varjokuvat se näki aavemaisina eroittuvan kaameassa\ntulenloimussa?\n\nUpseeri huokasi.\n\n\"Olemme hukassa\", mumisi hän.\n\nNäissä lakkaamattomissa taisteluissa, joita käydään intiaanialueiden\nrajoilla, ei tunneta lainkaan meidän sivistyneissä sodissamme\nnoudatettavia lakeja.\n\n_Vae victis_ (voi voitetuita!) vallitsee sanan täydellisessä\nmerkityksessä.\n\nVerenhimoiset vihamiehet, jotka taistelevat toisiaan vastaan kaikilla\nvillikansojen keinoilla, eivät pyydä eivätkä anna armoa. Jokaisessa\ntaistelussa on siis kysymyksessä elämä tai kuolema.\n\nSellainen on tapa.\n\nKapteeni tiesi sen. Hän ei vähintäkään kuvitellut toisenlaiseksi\nkohtaloa, joka hänen osakseen tulisi, jos hän joutuisi intiaanien\nkäsiin.\n\nHän oli tehnyt sen virheen, että oli antanut punanahkojen yllättää. Nyt\nhänen oli pakko alistua varomattomuutensa seurauksiin.\n\nMutta kapteeni oli urhoollinen sotilas. Varmana siitä, ettei hän ehjin\nnahoin voisi selviytyä ampiaispesästä, johon oli joutunut, hän ainakin\ntahtoi kunnialla kukistua.\n\nSotamiehiä ei tarvinnut kiihoittaa tekemään velvollisuuttansa. He\ntiesivät yhtä hyvin kuin heidän kapteeninsakin, ettei ollut mitään\npelastumisen toivoa.\n\nLinnoituksen puolustajat asettuivatkin päättäväisesti sulkulaitteiden\ntaakse ja ryhtyivät ampumaan intiaaneja niin tarkasti, että nämä\nkärsivät suurta mieshukkaa.\n\nMies, jonka kapteeni ensimmäiseksi huomasi nousevan linnoituksen\npenkereelle, oli Valkosilmä, vanha erämies.\n\n\"Kas, kas\", mutisi upseeri itsekseen, \"mitä tuo mies täällä tekee ja\nkuinka hän on tänne päässyt?\"\n\nVetäen esiin pistoolin vyöltään hän marssi suoraan mestitsiä kohden ja\ntarttuen tämän kurkkuun pani piipun hänen rintaansa vasten. Samalla hän\nkysyi ilmaisten sitä kylmäverisyyttä, jonka amerikkalaiset ovat\nperineet englantilaisilta ja joka heissä on vielä huomattavasti\npaisunut:\n\n\"Millä tavalla olet oikeastaan hankkinut pääsyn linnoitukseen, vanha\ntarhapöllö?\"\n\n\"Kah! Tulinpahan vaan portin kautta\", vastasi toinen vähääkään\nhämmästymättä.\n\n\"Todellako? Oletko siis velho?\"\n\n\"Kukaties.\"\n\n\"Leikki pois, sekarotuinen! Olet myynyt meidät veljillenne\npunanahoille.\"\n\nMestitsi hymyili kaameasti. Kapteeni huomasi sen.\n\n\"Mutta tekosi ei sinua auta, kurja\", huusi hän jyrisevällä äänellä.\n\"Sinä ensimmäisenä joudut sen uhriksi.\"\n\nErämies irroittautui äkillisellä liikkeellä. Hän hypähti taaksepäin ja\nvetäisi kiväärin olaltaan.\n\n\"Saammepa nähdä\", sanoi hän virnistellen.\n\nNämä kaksi miestä, jotka seisoivat ahtaalla alalla vastakkain joka\nhetki yhä voimistuvan tulipalon kaameassa hohteessa, olisivat\ntarjonneet peloittavan näyn katsojalle, joka olisi saanut\nkylmäverisesti heitä tarkastaa.\n\nHe edustivat niitä kahta rotua, jotka nykyään asuvat Yhdysvalloissa ja\njoiden välinen taistelu ei lopu, ennenkuin toinen on kuollut\nsukupuuttoon toisen hyödyksi.\n\nHeidän alapuolellaan yltyi taistelu mitä hurjimmaksi rynnistykseksi.\n\nIntiaanit hyökkäsivät raivokkaasti kiljuen varustuksia vastaan, missä\namerikkalaiset ottivat heidät vastaan ampuen tarkasti tai sohien\npistimillään.\n\nMutta tuli yhä paisui, ja sotamiehet kaatuivat yksi toisensa jälkeen.\nEi kestäisi kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa.\n\nValkosilmän uhkaukseen kapteeni oli vastannut vain halveksivasti\nhymyillen ja salamannopeasti suunnannut häneen pistoolinsa. Toinen\npudotti pyssynsä: hänen käsivartensa oli ammuttu puhki.\n\nKapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa riemusta huudahtaen. Mestitsi kaatui\nselälleen tästä odottamattomasta töytäyksestä.\n\nHänen vihamiehensä painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja katsoi\nhäneen tarkasti hetken aikaa.\n\n\"No niin!\" sanoi hän katkerasti naurahtaen, \"olenko erehtynyt?\"\n\n\"Et\", vastasi mestitsi kovalla äänellä, \"minä olen tyhmyri, henkeni on\nvallassasi. Tapa minut.\"\n\n\"Ole huoletta. Varaan sinulle intiaanikuoleman.\"\n\n\"Kiiruhda, jos tahdot kostaa\", jatkoi erämies ivallisesti, \"sillä pian\nse on liian myöhäistä.\"\n\n\"Minulla on aikaa riittävästi... Miksi petit meidät, kurja?\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Tahdon tietää sen.\"\n\n\"No niin. Saat tietää kaikki\", vastasi erämies oltuaan hetken vaiti.\n\"Valkoiset veljesi ovat murhanneet koko perheeni. Tahdoin kostaa.\"\n\n\"Mutta mehän emme ole tehneet sinulle mitään.\"\n\n\"Olethan valkoisia. Tapa minut, ja siihen tämä loppukoon... Kuolen\niloisena, sillä suuri joukko uhreja seuraa mukanani hautaan.\"\n\n\"Vai niin! Koska asianlaita on niin\", lausui kapteeni kamalasti\nhymyillen, \"lähetän sinut veljiesi luokse. Näet, että olen rehellinen\nvastustaja.\"\n\nSitten hän lujasti painoi polvensa erämiehen rintaa vasten estäen häntä\nvapautumasta rangaistuksesta, jonka aikoi hänelle valmistaa.\n\n\"Intiaanien tavalla\", lisäsi hän.\n\nJa ottaen esille veitsensä hän erinomaisen taitavasti leikkasi irti\nmestitsin tiheän, karkean tukan peittämän päänahan.\n\nErämies ei voinut pidättää kauheata tuskanhuutoa tämän hirveän\nsilpomisen johdosta. Veri vuoti pursuen ja peitti hänen kasvonsa.\n\n\"Tapa minut!\" ulvoi hän, \"tapa minut. Tuskani ovat hirveät.\"\n\n\"Niinkö arvelet?\" sanoi kapteeni.\n\n\"Oi! Tapa minut! Tapa minut!\"\n\n\"Johan nyt jotakin\", vastasi upseeri kohauttaen olkapäitään. \"Pidätkö\nminua teurastajana? Ei, minä saatan sinut kunnon ystäviesi luo.\"\n\nHän tarttui erämiehen jalkoihin, laahasi hänet penkereen reunalle ja\npotkaisi alas syvyyteen.\n\nOnneton koetti vaistomaisesti välttää putoamista tarttumalla vasemmalla\nkädellään erääseen ulkonevaan hirteen.\n\nHetken ajan hän riippui ilmassa.\n\nIlkeätä oli katsella häntä. Hänen verestävä päänsä, hänen kasvonsa,\njoilla musta verivirta yhä vuoti ja kärsimys ja kauhu kuvastuivat, ja\nkoko hänen kouristuksentapaisesti hytkähtelevä ruumiinsa herättivät\nkammoa ja inhoa.\n\n\"Armoa! Armoa!\" huusi hän.\n\nKapteeni katsoi häneen hymy huulillaan ja kädet ristissä rinnallaan.\n\nMutta onnettoman väsähtäneet jäntereet eivät enää kauemmin jaksaneet\nhäntä kannattaa. Hänen koukistuneet sormensa päästivät otteensa\nhirrestä, johon hän oli epätoivon voimalla tarttunut.\n\n\"Pyöveli! Ole kirottu!\" huusi hän äänellä, jossa kuvastui äärimmäinen\nraivo.\n\nSamassa hän putosi.\n\n\"Hauskaa matkaa!\" toivotti kapteeni ilkkuen.\n\nLinnoituksen portilta päin kuului huutoja.\n\nKapteeni riensi miestensä avuksi.\n\nComanchit olivat vallanneet sulkulaitteet.\n\nMiehissä he juoksivat linnoituksen sisäosiin teurastaen matkalla\ntapaamansa viholliset ja nylkien heiltä päänahat.\n\nVain neljä amerikkalaista sotamiestä oli enää hengissä. Muut oli\ntapettu.\n\nKapteeni vetäytyi linnanpenkereelle johtavien portaiden keskelle.\n\n\"Ystäväni\", sanoi hän tovereilleen, \"voitte kuolla rauhassa. Olen\nsurmannut sen, joka meidät petti.\"\n\nSotamiehet vastasivat reippaasti hurraten tähän oudonlaiseen\nlohdutukseen. He valmistuivat kalliisti myymään henkensä.\n\nMutta silloin sattui jotakin käsittämätöntä.\n\nKuin taikaiskusta lakkasivat intiaanit ulvomasta.\n\nHyökkäys oli pysähtynyt.\n\n\"Mitä he nyt aikoivat tehdä?\" mutisi kapteeni. \"Minkähän uuden\nkonnankoukun nuo riiviöt nyt keksinevät?\"\n\nVallattuaan kaikki linnoituksen puolustusvarusteet Kotkanpää määräsi,\nettä taistelu oli keskeytettävä.\n\nKylässä vangitut uutisasukkaat tuotiin hänen eteensä. Heitä oli\nkaksitoista, joukossa neljä naista.\n\nKun nuo kaksitoista onnetonta vavisten seisoivat Kotkanpään edessä,\nkäski hän viedä naiset erilleen.\n\nPannen miehet yhden toisensa jälkeen astumaan ohitseen hän katsoi heitä\ntutkivasti. Sitten hän viittasi vieressään seisoville intiaaneille.\n\nNämä ottivat heti amerikkalaiset huostaansa, iskivät macheteillaan\nheidän molemmat kätensä ranteesta poikki ja työnsivät heidät\nlinnoituksen sisään, nyljettyään heiltä päänahat.\n\nSeitsemän uutisasukasta oli jo joutunut tämän julman kidutuksen\nuhriksi. Vain yksi oli enää hengissä.\n\nHän oli suurikasvuinen, laiha, mutta vielä reipas vanhus. Hänen\nlumivalkeat suortuvansa valuivat olkapäille, tummat silmät sinkoilivat\nsalamoita, mutta hänen kasvonsa pysyivät elottomina. Hän odotti\nvälinpitämättömän näköisenä, että Kotkanpää päättäisi hänen\nkohtalostaan ja lähettäisi hänet seuraamaan toisia onnettomia.\n\nComachipäällikkö tarkasteli häntä sillä välin sangen huolellisesti.\n\nVihdoin tuon villin miehen kasvot kävivät lempeämmiksi, hymy levisi\nhänen suupieliinsä ja tarttuen vanhuksen käteen hän lausui:\n\n\"_Usted no conocer amigo?_ -- Etkö tunne ystävääsi?\" kysyi hän huonolla\nespanjankielellä rodulleen ominaisella kurkkuäänellä.\n\nTämän kuullessaan vanhus vavahti ja katsoi vuorostaan tarkasti\nintiaania.\n\n\"Kah!\" huudahti hän hämmästyneenä, \"_el Gallo_ -- Kukko!\"\n\n\"Ooh!\" vastasi päällikkö tyytyväisenä, \"minä olen Harmaahapsen ystävä.\nPunanahoilla ei ole kahta sydäntä. Isä on pelastanut henkeni, isä saa\ntulla telttaani.\"\n\n\"Kiitos, päällikkö. Suostun kutsuusi\", sanoi vanhus puristaen intiaanin\nkättä, jonka tämä hänelle ojensi.\n\nJa hän riensi kiireesti erään keski-ikäisen naisen luo, jolla oli jalot\npiirteet ja jonka tuskan kuihduttamilla kasvoilla näkyi jälkiä\nkauneudesta.\n\n\"Jumalan kiitos\", lausui nainen liikutettuna, vanhuksen saapuessa hänen\nluokseen.\n\n\"Jumala ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat häneen.\"\n\nSillä aikaa punanahat suorittivat lopputehtäviä kauheassa näytelmässä,\njossa olemme antaneet lukijaimme olla läsnä.\n\nKun kaikki uutisasukkaat oli suljettu linnoitukseen, viritettiin\ntulipalo taas uuteen voimaan kaikin aineksin, mitä voitiin kerätä, ja\ntiiliseinämä eroitti ikipäiviksi maailmasta nuo onnettomat\namerikkalaiset.\n\nPian linnoitus oli vain tavaton rovio, josta kuului tuskanhuutoja ja\nniiden lomassa ampuma-aseiden pauketta.\n\nVälinpitämättöminä comanchit matkan päästä seurasivat tulipalon\nkehittymistä, hymyillen paholaisen lailla kostolleen.\n\nLiekit olivat vallanneet koko rakennuksen. Ne kohosivat kauhistavan\nnopeasti luoden kirkasta valoaan kauas erämaahan kolkon majakan tapaan.\n\nLinnoituksen harjalla nähtiin muutamien ihmisten toivottomina liikkuvan\nedestakaisin, samalla kun toiset polvistuneina näyttivät rukoilevan\nJumalan armoa.\n\nÄkkiä kuului kauhistuttavaa ryskettä. Tuskallista kuolinkamppailua\ntodistava huuto kaikui avaruudessa. Linnoitus luhistui valtavaan\nrovioon, joka suitsutti ympärilleen säkeniä.\n\nKaikki oli loppunut!\n\nAmerikkalaiset olivat kukistuneet.\n\nComanchit pystyttivät mahtavan patsaan sille paikalle, missä kylä oli\nollut, ja siihen naulattiin kiinni uutisasukkaitten kädet. Yläpäähän\npantiin kirves, jonka terä oli verellä tahrittu.\n\nSytytettyään tulen muutamiin hökkeleihin, jotka olivat jääneet\npalamatta, Kotkanpää antoi lähtömääräyksen.\n\nAinoastaan neljä naista ja vanhus jäivät henkiin koko onnettoman kylän\nasukkaista ja seurasivat comanchien mukana.\n\nKaamea hiljaisuus vallitsi tästedes tällä paikalla, joka juuri oli\nollut niin sydäntäsärkevien tapausten näyttämönä.\n\n\n\n\nIX\n\nAave\n\n\nKello oli lähes kahdeksan aamulla. Hymyilevä syysaurinko loi kirkasta\nvaloaan preirielle.\n\nLinnut lentelivät sinne tänne iloisesti viserrellen, samalla kun toiset\ntiheän lehdistön kätkössä antoivat yhteisesti sulosävelisiä\nlaulajaisia. Toisinaan kuusipeura säikähtyneenä kohotti päänsä\nkorkeasta ruohosta ja poistui hyppien loitommaksi.\n\nKaksi metsänkävijän tapaan pukeutunutta ratsastajaa matkasi täyttä\nravia puolivillien komeiden hevosten selässä Canadian-virran vasenta\nrantaa, muutamien mustien vainukoirien kirmaten juostessa heidän\nympärillään.\n\nRatsastajat olivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli.\n\nVastoin tavallisuutta Uskollinen Sydän näytti olevan varsin iloisella\ntuulella. Hänen kasvonsa säteilivät, ja hän katseli tyytyväisenä\nympärilleen. Väliin hän pysähtyi ja tähysteli etäisyyteen ikäänkuin\netsien taivaanrannalta jotakin, jota ei ei vielä voinut eroittaa.\nSitten hän harmistunein elein ryhtyi jatkamaan matkaansa suorittaakseen\nsaman tempun sadan askeleen verran edettyään.\n\n\"No, totta vie\", lausui Ilomieli hänelle vihdoin naurahtaen. \"Mehän\nsaavumme kohta perille, ole vain huoletta!\"\n\n\"Niin, _caramba!_ Tiedän sen kyllä, mutta tahtoisin jo olla siellä!\nMielestäni ne onnenhetket, jotka Jumala minulle suo, saan vain sen\nihmisen luona, jota nyt menemme tapaamaan. Äitini! Äitini! Rakas\näitini! Joka minun puolestani jätti kaikki! Luopui kaikesta, mitään\nkaipaamatta ja epäilyksittä! Ah! Mikä onni piileekään äidin\nomistamisessa! Ja siinä, että omistat sydämen, joka ymmärtää omaasi!\nJoka omasta tahdostaan kokonaan uhrautuu puolestasi! Joka elää siitä,\nettä sinä elät! Joka iloitsee sinun riemustasi ja käy murheelliseksi\nsinun ollessasi huolissasi! Joka jakaa elämän kahtia kanssasi ottaen\nraskaamman osan itselleen ja jättäen kevyemmän ja helpomman osan\nsinulle! Ah! Ilomieli, jotta oikein voisi ymmärtää, mitä on se\njumalainen olento täynnä alttiiksiantamusta ja rakkautta, jota\nnimitetään äidiksi, täytyy joutua monen vuoden ajaksi häntä vaille\nkuten minä ja sitten äkkiä tavata hänet rakastettavampana ja\nhurmaavampana kuin ennen! Voi, miten hitaasti matkamme edistyy!\nJokainen hetki, jonka viivymme, merkitsee äidin suuteloa, jonka aika\nminulta ryöstää! Emmekö jo vihdoinkin saavu perille?\"\n\n\"Kah, olemmehan jo kaalaamossa.\"\n\n\"En tiedä, mikä on syynä, mutta salainen pelko ahdistaa sydäntäni,\nepämääräinen aavistus panee minut väkisinkin vapisemaan.\"\n\n\"Karkoita synkät tuumasi, hyvä ystäväni! Muutaman minuutin perästähän\nolemme jo äitisi luona.\"\n\n\"Niin, eikö totta? Ja kuitenkin, en tiedä, petynkö, mutta minusta\ntuntuu kuin erämaa ei olisi entisensä näköinen. Ympärillämme vallitseva\nhiljaisuus, tämä yksinäisyys ei tunnu minusta luonnolliselta. Mehän\nolemme aivan lähellä kylää. Meidän täytyisi jo kuulla koirien\nhaukuntaa, kukon kiekunaa ja monia muita ääniä, jotka ilmoittavat\nasuttujen seutujen olevan lähellä.\"\n\n\"Todellakin\", myönsi Ilomieli epämääräisen levottomana, \"ympärillämme\non varsin hiljaista.\"\n\nMatkalaiset olivat juuri sillä kohdalla, missä joki tekee jokseenkin\njyrkän käänteen. Sen korkeat äyräät, joilla oli mahtavia\nkalliomöhkäleitä ja tiheää näreikköä, estivät näkemästä etäämmäksi.\n\nKylä, jonne erämiehet suuntasivat kulkunsa, oli vain pyssynkantaman\npäässä polvekkeesta, missä he valmistuivat kahlaamaan virran yli, mutta\nsitä oli luonnonesteiden johdosta mahdoton nähdä.\n\nSillä hetkellä, jolloin hevoset astuivat veteen, ne tekivät äkillisen\nliikkeen taaksepäin, ja vainukoirat päästivät valittavan ulvonnan,\njoka on niiden rodulle ominainen ja herättää jäätävää kauhua\nurhoollisessakin miehessä.\n\n\"Mitä se on!\" mutisi Uskollinen Sydän käyden kalpeaksi ja katsellen\nsäikähtyneenä ympärilleen.\n\n\"Katsohan!\" vastasi Ilomieli sormellaan osoittaen toverilleen useita\nruumiita, joita virta toi mukanaan ja jotka liukuivat eteenpäin\nvedenpinnan alla.\n\n\"Voi!\" huudahti Uskollinen Sydän. \"Täällä on tapahtunut jotakin\nkauheata. Äiti! Äiti!\"\n\n\"Älä niin säikähdä\", sanoi Ilomieli, \"äitisi on varmaan turvassa.\"\n\nKuuntelematta lohdutuksen sanoja, joita hänen ystävänsä hänelle lausui\nitsekään niitä uskomatta, Uskollinen Sydän iski kannukset hevosensa\nkylkeen ja ratsasti jokeen.\n\nHe saapuivat pian joen toiselle rannalle.\n\nSilloin heille selveni kaikki.\n\nHeidän edessään vallitsi niin täydellinen hävitys kuin suinkin\nkuvitella saattaa.\n\nKylä ja linnoitus olivat nyt vain raunioläjä.\n\nMusta, sakea ja katkuinen savu kohosi korkeina kierteinä taivasta\nkohti.\n\nKeskellä kylää kohosi salko, johon oli naulattu ihmisruumiin osia, ja\nniistä _urubu_-linnut kiistelivät kimeästi kirkuen.\n\nSiellä täällä lojui ihmisruumiita, jotka metsän pedot ja korppikotkat\nolivat puoliksi raadelleet.\n\nNäytti siltä kuin ei elävää olentoa olisi paikalla.\n\nEi mitään ollut jätetty koskematta, kaikki oli murskattu säpäleiksi tai\nheitetty sikin sokin. Heti ensi silmäykseltä huomasi, että intiaanit\nolivat liikkuneet näillä seuduilla osoittamassa valkoihoisille veristä\nraivoaan ja leppymätöntä vihaansa. Heidän jälkensä olivat painuneet\nsyvälle tulen ja veren voimalla.\n\n\"Voi!\" lausui erämies väristen, \"aavistukseni lähetti taivas minulle\nvaroituksena. Äiti, äiti!\"\n\nUskollinen Sydän heittäytyi pitkäkseen maahan, kätki kasvot käsiinsä ja\nitki!\n\nTämän karaistun, kaikissa koettelemuksissa horjumattomasti rohkean\nmiehen, jota ei mikään pelonaihe voinut yllättää, valtasi tuska samaan\ntapaan kuin jalopeuran. Siinä oli jotakin kauhua herättävää.\n\nHänen kiljuntaa muistuttavat nyyhkytyksensä viilsivät rintaa.\n\nIlomieli kunnioitti ystävänsä surua. Millaisen lohdutuksen saattoikaan\nhänelle antaa? Parasta oli sallia kyynelien tulvehtia ja antaa\nensimmäiselle epätoivon puuskalle aikaa tyyntyä, varmana siitä, että\ntämä pronssinen luonne ei masentuisi pitkäksi aikaa iskuille alttiiksi,\nvaan että pian tulisi vastavaikutus, joka tarjoaisi hänelle tilaisuuden\ntoimia.\n\nVain erämiesten synnynnäisen vaiston johdattamana hän alkoi etsiskellä\njoka suunnalta löytääkseen jonkun merkin, joka myöhemmin voisi ohjata\nheidän tutkimuksiaan.\n\nKun hän oli kauan kierrellyt raunioiden seassa, kiintyi hänen huomionsa\nläheiseen tiheikköön, josta hän luuli kuulevansa hiljaista tuttua\nulinaa.\n\nHän lähestyi sitä kiireesti. Vainukoira, joka suuresti muistutti hänen\nomiaan, hypähti iloisesti hänen jalkojensa juureen ja alkoi hurjasti\nhyväillen osoittaa hänelle riemuaan.\n\n\"No, no!\" sanoi erämies. \"Mitähän tämä merkinnee? Kuka on Trim-raukan\ntuolla tavalla kahlehtinut?\"\n\nHän leikkasi poikki liean, jolla eläin oli sidottu, ja silloin hän\nhuomasi, että sen kaulaan oli huolellisesti kiinnitetty neljästi\ntaitettu paperilappu.\n\nHän otti sen käteensä ja juoksi Uskollisen Sydämen luo.\n\n\"Veli\", lausui hän. \"Toivo!\"\n\nErämies tiesi, että hänen ystävänsä tapana ei ollut lausua ylimalkaisia\nlohdutuksia. Hän käänsi kyynelistä kosteat kasvonsa häneen päin.\n\nHeti vapaaksi päästyään koira oli uskomattoman nopeasti karannut\ntiehensä soinnuttomasti ja katkonaisesti haukahdellen kuten vainukoirat\nollessaan jäljillä.\n\nIlomieli oli aavistanut näin käyvän ja kiireesti sitonut kaulaliinansa\neläimen kaulan ympäri.\n\n\"En tiedä, mitä voi tapahtua\", mutisi kanadalainen nähdessään koiran\nkatoavan.\n\nJa lausuttuaan tämän filosofisen mietelmän hän oli saapunut ystävänsä\nluo.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Uskollinen Sydän.\n\n\"Lue!\" vastasi Ilomieli.\n\nErämies otti paperin, ja luki sen hätäisesti.\n\nSiinä oli seuraavat sanat:\n\n-- Olemme punanahkojen vankeina... Rohkeutta!... Äidillenne ei ole\ntapahtunut mitään onnettomuutta.\n\n\"Jumalan kiitos!...\" huudahti Uskollinen Sydän liikutettuna suudellen\npaperia, jonka painoi rintaansa vasten. \"Äitini elää!... Ah! Minä kyllä\ntapaan hänet\"...\n\n\"Totisesti!...\" lisäsi Ilomieli varmasti.\n\nTäydellinen muutos oli kuin taikavoimasta tapahtunut erämiehen\nmielentilassa. Hän oli ojentautunut jälleen suoraksi, ja hänen kasvonsa\nsäteilivät.\n\n\"Aloittakaamme tutkimuksemme\", sanoi hän. \"Kenties joku onnettomista\nkyläläisistä on päässyt hengissä. Häneltä saamme tietää, mitä on\ntapahtunut.\"\n\n\"Aivan niin!\" vastasi Ilomieli reippaasti. \"Etsikäämme!\"\n\nKoirat kaapivat vimmatusti linnoituksen raunioita.\n\n\"Alkakaamme sieltä\", sanoi Uskollinen Sydän.\n\nMolemmat ryhtyivät korjaamaan muraa pois niin innostuneesti, etteivät\nhe sitä itsekään käsittäneet.\n\nParinkymmenen minuutin kuluttua he keksivät jonkunlaisen laskuoven.\n\nAlhaalta kuului heikkoja ja epäselviä ääniä.\n\n\"He ovat siellä\"! sanoi Ilomieli.\n\n\"Suokoon Jumala, että olisimme saapuneet ajoissa heidät pelastamaan!\"\n\nVasta jokseenkin pitkän ajan kuluttua heidän onnistui tavattomin\nponnistuksin nostaa ovi.\n\nSilloin heille tarjoutui kauhistava näky.\n\nPahalta löyhkäävässä kellarissa makasi parikymmentä henkeä sekaisin\ntoistensa päälle kasattuina.\n\nErämiehet eivät voineet pidättää kauhuaan, vaan vetäytyivät väkisinkin\ntaaksepäin.\n\nMutta he palasivat heti kellarin suulle pelastaakseen, mikäli se ei\nvielä olisi liian myöhäistä, jonkun näistä onnettomista uhreista.\n\nVain yksi ainoa osoitti elonmerkkejä. Muut olivat kuolleet.\n\nHe kantoivat hänet ulos maanalaisesta kellarista, laskivat lepäämään\nkuivista lehdistä valmistetulle vuoteelle ja osoittivat hänelle\nhuolenpitoa, jota hänen tilansa vaati.\n\nKoirat nuolivat haavoittuneen käsiä ja kasvoja.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua mies liikahti vähän, avasi ja sulki\nsilmänsä joitakin kertoja ja huoahti syvään.\n\nIlomieli pisti rommia sisältävän leilin suun hänen yhteenpuristuneiden\nhampaittensa väliin ja pakoitti hänet juomaan pari kulausta tätä\njuomaa.\n\n\"Hän on hyvin sairas\", totesi erämies.\n\n\"Hän on mennyttä miestä\", vastasi Uskollinen Sydän painaen päänsä alas.\n\nHaavoittunut oli kuitenkin saanut vähän voimia.\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoi hän heikolla ja katkonaisella äänellä, \"minä\nkuolen, minä kuolen!\"\n\n\"Toivokaa\", vastasi Ilomieli hänelle lempeästi.\n\nOhimenevä puna peitti haavoittuneen kalpeat posket, ja surumielinen\nhymy väreili hänen suupielissään.\n\n\"Mitä varten eläisin?\" jatkoi hän. \"Intiaanit ovat teurastaneet kaikki\ntoverini, ensin kauheasti heidät silvottuaan. Elämä olisi minulle liian\nraskas taakka.\"\n\n\"Jos ennen kuolemaanne haluatte jotakin, mitä voimme toimittaa, niin\npuhukaa, ja me toimitamme sen metsästäjäkunniamme kautta.\"\n\nKuolevan silmät välähtivät villisti.\n\n\"Antakaa tänne leilinne!\" sanoi hän Ilomielelle.\n\nTämä ojensi sen hänelle.\n\nHaavoittunut joi ahnaasti, hänen otsalleen kohosi kostea hiki, ja\nkuumeinen hohde peitti hänen kasvonsa, jotka silloin saivat peloittavan\nilmeen.\n\n\"Kuulkaa\", sanoi hän käheällä ja katkonaisella äänellä. \"Olin täällä\npäällikkönä. Intiaanit, joita muuan kurja mestitsi auttoi myyden meidät\nheille, yllättivät kylän.\"\n\n\"Mikä oli tuon miehen nimi?\" kysyi erämies vilkkaasti.\n\n\"Hän on kuollut!... Olen hänet surmannut!\" vastasi kapteeni\näänensävyllä, joka ilmaisi kuvaamatonta vihaa ja vahingoniloa.\n\"Intiaanit tahtoivat vallata linnoituksen. Taistelu oli kauhea. Meitä\noli kaksitoista päättäväistä miestä neljääsataa villiä vastassa. Mitä\nsaatoimme tehdä? Taistella viimeiseen hengenvetoon. Sen päätimmekin\ntehdä. Intiaanit havaitsivat mahdottomaksi saada meidät elävinä\nkäsiinsä. Luoksemme heitettiin kylän asukkaita, kun heiltä ensin oli\nnyljetty päänahka ja isketty ranteet poikki. Sitten he sytyttivät\nlinnoituksen tuleen.\"\n\nHaavoittunut, jonka ääni heikkeni heikkenemistään ja jonka sanat\ntulivat yhä vaikeammiksi ymmärtää, joi pari kulausta rommia. Sitten hän\njatkoi kertomustaan, jota erämiehet kuuntelivat tarkkaavasti.\n\n\"Kellarina käytetty maanalainen käytävä oli linnoituksen vallien alla.\nKun huomasin, ettei meillä enää ollut mitään pelastumiskeinoa ja että\npakeneminen oli mahdotonta, käskin onnettomien toverieni laskeutua\nkellariin toivoen, että Jumala sallisi meidän sillä tavalla pelastua.\nMuutamia minuutteja myöhemmin linnoitus sortui päällemme. Ei kukaan voi\nkuvitella tuskanhetkiä, joita saimme kärsiä tässä inhoittavassa\nluolassa vailla ilmaa ja valoa.\n\n\"Haavoittuneiden vaikerrukset, ja me olimme haavoittuneita kaikki, kuka\nenemmän, kuka vähemmän, heidän pyytäessään vettä ja kuolevien korina\nolivat kauheata konserttia, jota kukaan ei pysty kuvailemaan.\nKärsimyksemme, jotka jo olivat sietämättömät, kasvoivat vielä ilman\npuutteessa. Jonkunlainen verinen hulluus valtasi meidät. Syöksyimme\ntoistemme kimppuun, ja soraläjän alla alkoi pimeässä hirvittävä\ntaistelu, joka pakostakin loppui kaikkien taistelijoitten kuolemaan.\nKuinka kauan tällaista kesti, sitä en osaa sanoa. Tunsin, että kuolema,\njoka oli kangistanut kaikki toverini, pian tapaisi minutkin, kun te\nsaavuitte siirtämään sen tulon muutamia minuutteja tuonnemmaksi.\nJumalalle kiitos! En tarvitse kostotta kuolla.\"\n\nKun nämä sanat oli lausuttu melkein kuulumattomalla äänellä, seurasi\nnäiden kolmen miehen kesken haudanhiljaisuus, jonka rikkoi vain\nkuolevan kumea korina hänen kuolinkamppailunsa alkaessa.\n\nÄkkiä kapteeni liikahti. Hän kohottautui hiukan ja luoden erämiehiin\nverisen katseen lausui:\n\n\"Villit, jotka hyökkäsivät kimppuumme, kuuluivat comanchien heimoon.\nHeidän päällikkönsä on nimeltään Kotkanpää. Vannokaa kostavanne\npuolestani kuin rehelliset erämiehet.\"\n\n\"Sen vannomme!\" lausuivat molemmat miehet lujalla äänellä.\n\n\"Kiitos!\" mutisi kapteeni ja kaatuen äkkiä selälleen jäi\nliikkumattomana makaamaan.\n\nHän oli kuollut.\n\nHänen kurttuisilla kasvoillaan ja avoimissa silmissään kuvastuivat\nvielä viha ja vimma, jotka olivat häntä elähyttäneet vielä tänä viime\nhetkellään.\n\nErämiehet katselivat häntä kotvan ajan. Sitten he, karkoittaen tämän\ntuskallisen vaikutelman, ryhtyivät täyttämään velvollisuuttaan\nsuorittaen viimeiset kunnianosoitukset intiaanien onnettomille\nuhreille.\n\nLaskevan auringon luodessa viimeisiä säteitään he päättivät katkeran\ntoimen, johon olivat joutuneet.\n\nLevähdettyään muutaman hetken Uskollinen Sydän nousi satuloimaan\nhevosensa.\n\n\"Lähtekäämme nyt, veliseni\", sanoi hän Ilomielelle, \"seuraamaan\nKotkanpään jälkiä.\"\n\n\"Lähtekäämme\", toisti erämies.\n\nMolemmat katselivat pitkään ja surumielisesti ympärilleen hyvästiksi ja\nviheltäen koirat luokseen tunkeutuivat rohkeasti metsään, jonka\nkätköihin comanchit olivat hävinneet.\n\nSamalla hetkellä kuu tuli esille utupilven takaa tuhlatakseen\nsurumielisiä säteitään amerikkalaisen kylän raunioille, missä vallitsi\nyksinäisyys ja kuolema.\n\n\n\n\nX\n\nVarustettu leiri\n\n\nJätämme erämiehet seuraamaan punanahkojen jälkiä ja palaamme kenraalin\nluokse.\n\nMuutamia minuutteja senjälkeen, kun ennenmainitut kaksi miestä olivat\nlähteneet meksikolaisten leiristä, tuli kenraali teltastaan. Luotuaan\nympärilleen tutkivan katseen ja hengittäen raikasta aamuilmaa alkoi hän\nkävellä edestakaisin huolestuneen näköisenä.\n\nYön tapahtumat olivat syvästi vaikuttaneet vanhaan soturiin.\n\nEnsi kertaa kenties koko retken alusta lähtien hän katseli sitä\noikeassa valossa. Hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus\nottaa mukaansa tällaiseen yhtäjaksoisia vaaroja ja väijytyksiä\nuhkaavaan elämään niin nuorta tyttöä kuin hänen sisarentyttärensä oli,\njonka elämä tähän asti oli ollut vain keskeytymätön sarja suloisia ja\nrauhallisia kokemuksia ja joka luultavasti ei voisi tottua näihin\nalituisiin vaaroihin ja preirie-elämän levottomuuksiin, jotka lyhyessä\najassa voivat murtaa lujimmankin tarmon.\n\nHän oli aivan neuvoton. Hän jumaloi sisarentytärtään. Tämä oli hänen\nainoa rakkautensa esine, hänen yksinomainen lohduttajansa. Hänen\npuolestaan hän oli tuhannesti luvannut uhrata koko omaisuutensa\nempimättä ja arvelematta. Mutta toiselta puolen olivat syyt, jotka\nolivat pakoittaneet hänet tälle retkelle, niin tärkeät, että hän vapisi\nja tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen ajatellessaan sen\nperuuttamista.\n\n\"Mitä on tehtävä?\" mutisi hän.\n\nDoña Luz, joka nyt vuorostaan tuli teltasta, huomasi enonsa, joka\najatuksiinsa vaipuneena yhä jatkoi kävelyään, ja juoksi hänen luokseen,\nkietaisten sydämellisesti kätensä hänen kaulansa ympäri.\n\n\"Huomenta, eno\", tervehti hän hyväillessään.\n\n\"Huomenta, tyttöseni\", vastasi kenraali -- hänen oli tapana puhutella\nsisarentytärtään sillä tavalla -- \"kas, kas! Sinähän olet varsin\niloinen tänä aamuna.\"\n\nJa hän vastasi heltyneenä tytön hyväilyihin.\n\n\"Miksi en olisi iloinen, eno? Olemmehan Jumalan armosta vastikään\npelastuneet suuresta vaarasta, koko luonto näyttää hymyilevän, lintuset\nlaulelevat joka puussa, aurinko valaa lämmittäviä säteitään.\nOlisimmehan kiittämättömiä Luojaa kohtaan, jos pysyisimme tunteettomina\nnähdessämme hänen voimansa näin ilmenevän.\"\n\n\"Viime yönä meitä uhanneet vaarat eivät siis ole häiritsevästi\nvaikuttaneet mieleesi, lapseni?\"\n\n\"Eivät ollenkaan, eno. Ellei häiriöksi ole katsottava ääretöntä\nkiitollisuutta niiden hyvien töiden johdosta, joita Jumala on meille\nniin ylenmäärin suonut.\"\n\n\"Hyvä, tyttöseni\", vastasi kenraali iloisena, \"tunnen itseni\nonnelliseksi kuullessani sinun puhuvan tuolla tavalla.\"\n\n\"Sitä parempi, jos se teitä miellyttää, eno.\"\n\n\"Elämä, jota nykyään vietämme\", jatkoi kenraali seuraten mielessään\nliikkuvaa ajatusta, \"ei siis lainkaan väsytä sinua.\"\n\n\"Ei vähääkään. Päinvastoin pidän sitä varsin hauskana\", vastasi tyttö\nhymyillen, \"ja ennen kaikkea niin vaihtelevana.\"\n\n\"Niin\", lausui kenraali yhtyen sisarentyttärensä iloisuuteen. \"Mutta\",\nlisäsi hän tullen jälleen totiseksi, \"minusta tuntuu, että liiaksi\nunohdamme auttajamme.\"\n\n\"He ovat jo lähteneet\", vastasi doña Luz.\n\n\"Ovatko he lähteneet?\" kysäisi kenraali hätkähtäen.\n\n\"Ovat. Jo tunti sitten.\"\n\n\"Miten sen tiedät, tyttöseni?\"\n\n\"Siitä yksinkertaisesta syystä, eno, että he sanoivat minulle hyvästi,\nennenkuin lähtivät.\"\n\n\"Sepä oli ikävää\", mutisi kenraali pahoillaan. \"Palvelus velvoittaa\nyhtä hyvin niitä, jotka sen tekevät, kuin niitä, joille se tehdään.\nHeidän ei olisi pitänyt jättää meitä tällä tavalla sanomatta, voimmeko\nheitä enää koskaan tavata, ja lausumatta edes nimiään.\"\n\n\"Ne minä tiedän.\"\n\n\"Tiedätkö ne, tyttöseni?\" tiedusteli kenraali hämmästyneenä.\n\n\"Tiedän. Ennen lähtöäni he sanoivat ne minulle.\"\n\n\"No... mitkä ovat heidän nimensä?\" kysyi kenraali vilkkaasti.\n\n\"Nuorempi on Ilomieli.\"\n\n\"Entä vanhempi?\"\n\n\"Uskollinen Sydän.\"\n\n\"Ah! Minun täytyy vielä tavata nämä kaksi miestä\", sanoi kenraali\ntuntien mielenliikutusta, jonka syytä ei itsekään voinut selittää.\n\n\"Kuka tietää?\" vastasi nuori tyttö mietteissään. \"Kenties saamme nähdä\nensi vaaran meitä uhatessa heidän ilmestyvän kahden hyväätekevän\nhaltian lailla.\"\n\n\"Suokoon Jumala, ettemme samanlaisesta syystä tarvitsisi heidän\npaluutaan.\"\n\nKapteeni saapui lausumaan heille aamutervehdyksensä.\n\n\"Ahaa, kapteeni\", huudahti kenraali hymyillen. \"Ovatko miehenne jo\ntointuneet säikähdyksestään?\"\n\n\"Täydellisesti, herra kenraali\", vastasi nuori mies. \"He ovat valmiit\njatkamaan matkaa heti kun käskette.\"\n\n\"Syötyämme lähdemme liikkeelle. Pyydän teitä antamaan tarpeelliset\nkäskyt lanceroille ja kutsumaan Lörpön luokseni.\"\n\nKapteeni poistui.\n\n\"Mitä sinuun tulee, tyttöseni\", jatkoi kenraali kääntyen doña Luzin\npuoleen, \"niin pyydän sinua huolehtimaan aamiaisvalmistuksista\nkeskustellessani oppaan kanssa.\"\n\nNuori tyttö riensi pois.\n\nPian saapui Lörppö.\n\nHänen katseensa oli tavallista synkempi ja jurompi.\n\nKenraali ei näyttänyt sitä huomaavan.\n\n\"Tiedät\", lausui hän tulijalle, \"että eilen ilmaisin aikomukseni etsiä\npaikan, mihin joukkoni voisi turvallisesti leiriytyä muutamiksi\npäiviksi.\"\n\n\"Aivan niin, herra kenraali.\"\n\n\"Vakuutit tuntevasi paikan, joka täysin soveltuisi tähän\ntarkoitukseen.\"\n\n\"Niin vakuutin.\"\n\n\"Oletko valmis opastamaan minut sinne?\"\n\n\"Milloin vain tahdotte.\"\n\n\"Paljonko tarvitsemme aikaa sinne saapuaksemme?\"\n\n\"Kaksi päivää.\"\n\n\"Sepä mainiota. Lähdemme matkaan heti aamiaisen jälkeen.\"\n\nLörppö kumarsi mitään vastaamatta.\n\n\"Muuten\", lausui kenraali teeskennellyn välinpitämättömästi, \"minusta\nnäyttää, että joukostamme puuttuu yksi teidän miehistänne.\"\n\n\"Niin puuttuukin.\"\n\n\"Minne hän on joutunut?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Mitä? Etkö tiedä?\" huudahti kenraali tutkivasti katsahtaen oppaaseen.\n\n\"En. Heti tulipalon huomattuaan hän pelon vallassa yritti pelastua\nvaarasta.\"\n\n\"Yritti pelastua?\"\n\n\"Niin, hän on siten luultavasti joutunut pelkuruutensa uhriksi.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Hän lienee saanut surmansa tulipalossa.\"\n\n\"Miesraukka!\"\n\nVäkinäinen hymy väreili oppaan huulilla.\n\n\"Onko teillä minulle vielä muuta sanottavaa, herra kenraali?\"\n\n\"Ei! Mutta, odotahan!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Etkö tunne niitä kahta erämiestä, jotka viime yönä tekivät meille niin\nsuuren palveluksen?\"\n\n\"Kaikki preiriellä tuntevat heidät.\"\n\n\"Keitä ne miehet ovat?\"\n\n\"Metsästäjiä ja erämiehiä.\"\n\n\"Sitä en sinulta kysy.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Haluan puhua heidän maineestaan.\"\n\n\"Vai niin?\" huudahti opas vilkkaasti.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Siitä en tiedä mitään.\"\n\n\"Mitkä ovat heidän nimensä?\"\n\n\"Ilomieli ja Uskollinen Sydän.\"\n\n\"Etkö tiedä kertoa mitään heidän elämästään?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Hyvä! Voit poistua.\"\n\nOpas teki kunniaa ja poistui hitain askelin toveriensa luo, jotka\nvalmistuivat matkallelähtöön.\n\n\"Hm!\" mutisi kenraali katseellaan seuraten häntä. \"Täytyy pitää\nsilmällä tuon veijarin puuhia. Hänen käyttäytymisessään on jotakin\nsalaperäistä.\"\n\nNäin puheltuaan itsekseen kenraali meni takaisin telttaansa, missä\nkapteeni, tohtori ja doña Luz odottivat häntä aamiaiselle.\n\nAamiainen ei kestänyt kauan.\n\nKorkeintaan puoli tuntia myöhemmin oli teltta purettu, matkatavarat\nkuormattu muulien selkään, ja karavaani jatkoi matkaansa Lörpön\njohdolla, joka käveli parikymmentä askelta muitten edellä.\n\nPreirie oli suuresti muuttunut sitten viime näkemän.\n\nSiellä täällä peittivät savuavat tuhkaläjät mustan ja palaneen maan.\nPaikoittain näkyi hiiltyneitten, mutta vielä pystyssä törröttävien\npuitten runkoja. Kaukana tulipalo vielä raivosi, ja taivaanrannan\npeittivät punertavat savupilvet.\n\nHevoset kulkivat vain varovaisesti tätä epätasaista seutua, missä ne\npaikoitellen kompastuivat liekkien hirveän syleilyn uhriksi joutuneiden\neläinten luihin.\n\nKolkko synkkämielisyys, jota lisäsi vielä matkustajien edessä aukeneva\nnäköala, valtasi heidät. He kävelivät toistensa vieressä sanaakaan\nlausumatta ja ajatuksiinsa vaipuneina.\n\nTie, jota karavaani eteni, kiemurteli syvänteessä, jonkun kuivuneen\npuron uomassa, joka piirsi syvän uurteen kahden mäen väliin.\n\nHevosten tallaamalla tiellä oli mukulakiviä, jotka kierivät kavioiden\nalta lisäten matkan vaikeuksia, ja auringon polttavat säteet olivat\nvarsin rasittavia paahtaen pystysuorasti matkalaisiin näiden\nkykenemättä millään tavalla itseään suojaamaan. Seutu, jonka kautta he\nmatkustivat, oli näet kuin erämaata, jommoisia tapaa Afrikan\nsisäosissa.\n\nPäivä kului näin, eikä mikään seikka, matkalaisia vaivaavaa väsymystä\nlukuunottamatta, ollut vaihteluna yksitoikkoisuuteen.\n\nIltapuolella he leiriytyivät aivan autiolle paikalle, mutta\ntaivaanrannalla he havaitsivat vehreyttä, mikä heille tuotti suurta\nlohdutusta. He saapuisivat vihdoinkin vyöhykkeeseen, joka ei ollut\ntulipalon hävitysaluetta.\n\nSeuraavana päivänä Lörppö antoi pari tuntia ennen auringonnousua\nmääräyksen lähteä liikkeelle.\n\nPäivä oli vielä rasittavampi kuin edellinen. Matkalaiset olivat\nleiriydyttäessä lopen uupuneet.\n\nLörppö oli puhunut kenraalille totta. Paikka soveltui ihmeteltävän\nhyvin intiaanien hyökkäyksen torjumiseen. Emme kuvaile sitä, koska\nlukija sen jo tuntee. Tällä paikalla erämiehet oleskelivat heidät ensi\nkertaa esittäessämme.\n\nLuotuaan sotilaan varman katseen ympärilleen kenraali ei voinut olla\nlausumatta julki tyytyväisyyttään.\n\n\"_Bravo_\", sanoi hän oppaalle. \"Jos olemme saaneet kokea melkein\nvoittamattomia vaikeuksia tänne saapuaksemme, niin voisimme tarpeen\ntullen kestää kovankin piirityksen.\"\n\nOpas ei vastannut. Hän kumarsi epäilyttävästi naurahtaen ja poistui.\n\n\"Ihmeellistä\", mutisi kenraali. \"Vaikka tuon miehen käyttäytyminen\nherättää näennäisesti luottamusta ja vaikka minun on mahdoton moittia\nhäntä mistään, niin sittenkin, mistä se sitten johtuneekaan, epäilen,\nettä hän pettää meitä hautoen jotakin pirullista suunnitelmaa meitä\nvastaan.\"\n\nKenraali oli vanha ja paljon kokenut sotilas, haluton jättämään mitään\nsattuman varaan, joka ikäänkuin _deus ex machina_ tekee tyhjiksi mitä\nhuolellisimmin valmistetut aikeet.\n\nVaikka hänen väkensä olikin väsynyt, ei hän halunnut hukata hetkeäkään.\nYksissä tuumin kapteenin kanssa hän kaadatti maahan suuren määrän puita\nvalmistaakseen vankan pystyvarustuksen paaluaitoineen. Paalutuksen\ntaakse lancerot kaivoivat leveän vallihaudan, josta nostivat mullan\nleirin suojaksi. Tämän toisen suojavarustuksen taakse kasattiin\ntavaramytyt, niin että ne muodostivat kolmannen ja viimeisen\npuolustuskehän.\n\nTeltta pystytettiin keskelle leiriä, vahdit lähetettiin paikoilleen, ja\njokainen valmistautui levolle, jota kaikki suuresti kaipasivat.\n\nKenraali, joka aikoi jonkun aikaa viipyä tällä paikalla, tahtoi niin\nhyvin kuin mahdollista varmistaa seuralaistensa turvallisuuden, ja\nnäillä huolellisilla varokeinoilla hän luulikin siinä onnistuneensa.\n\nMatkalaiset olivat olleet liikkeellä kaksi päivää, ajaen vaikeita teitä\nja tuskin yhtään nukkuen. He olivat pysähtyneet vain aivan\nvälttämättömän lyhyeksi ajaksi hiukan syödäkseen. Sanoimme, että he\nolivat lopen uupuneita. Huolimatta hyvästä tahdostaan pysyä valveilla\nvahdit eivät voineetkaan vastustaa unta, vaan vaipuivat pian syvään\nhorrokseen.\n\nPuolenyön aikaan, kun koko leiri oli unessa, nousi muuan mies\näänettömästi ja kontaten hämärässä kevyesti kuin joku mateleva eläin ja\nedeten äärimmäisen varovasti hiipi varustuksien ja paalutuksen\nulkopuolelle.\n\nSitten hän heittäytyi mahalleen maahan, ja käyttäen apunaan käsiään ja\npolviaan hän huomaamattomasti ryömi korkeassa heinässä, suunnaten\nkulkunsa kohti metsää, joka peitti mäentöyryn etualan leviten kauas\npreirielle.\n\nPäästyään jonkun matkan päähän hän varmana siitä, ettei häntä enää\nhuomattaisi, nousi seisaalleen.\n\nKahden pilven lomasta pujahtavan kuun säde valaisi silloin hänen\nkasvonsa.\n\nMies oli Lörppö.\n\nHän katseli huolellisesti ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Sitten hän\ntaitavasti matki preiriekoiran ulvontaa.\n\nMelkein heti senjälkeen toistui huuto, ja muuan mies ilmestyi näkyviin\nkorkeintaan kymmenen askeleen päässä Lörpöstä.\n\nMies oli se opas, joka kolme päivää aikaisemmin oli kiirehtinyt pois\nleiristä tulipalon ensi loimujen näkyessä.\n\n\n\n\nXI\n\nKauppa\n\n\nIntiaaneilla ja erämiehillä on kaksi eri kieltä, joita he olosuhteiden\nmukaan vuorotellen käyttävät.\n\nPuhekieli ja elekieli.\n\nKuten puhekieli, on elekielikin Amerikassa lakkaamattoman vaihtelun\nalainen. Melkeinpä jokainen muodostaa oman kielensä. Se on\nkokoelma omituisia ja salaperäisiä liikkeitä, jonkunlaista\nvapaamuurarisähkötystä, jonka mielin määrin vaihtelevia merkkejä\nymmärtävät vain muutamat siihen perehtyneet.\n\nLörppö ja hänen toverinsa keskustelivat eleillä.\n\nTätä merkillistä keskustelua kesti lähes tunnin ajan. Se näytti\nsuuresti herättävän puhelijoitten mielenkiintoa, vieläpä niin suuresti,\nettä he äärimmäisistä varokeinoista huolimatta, joihin olivat ryhtyneet\nyllätystä vastaan, eivät huomanneet kahta hehkuvaa silmää, jotka\neräästä tiheiköstä heitä tarkastivat omituisen kiihkeästi.\n\n\"Vihdoinkin\", virkkoi Lörppö rohjeten lausua pari sanaa, \"odotan hyviä\ntoimiasi.\"\n\n\"Sinun ei tarvitse kauan odottaa\", vastasi toinen.\n\n\"Luotan sinuun, Kennedy. Omasta puolestani olen täyttänyt lupaukseni.\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Ei tarvita niin paljon sanoja ymmärtääksemme toisemme\",\nhuomautti Kennedy kohauttaen olkapäitään. \"Kunhan vain olisit opastanut\nheidät vähemmän turvalliseen paikkaan, niin ei olisi vaikeata heitä\nyllättää.\"\n\n\"Se on sinun asiasi\", tokaisi Lörppö pahasti irvistäen.\n\nHänen toverinsa katseli häntä hetkisen tarkkaavasti.\n\n\"Hm\", puhkesi hän puhumaan. \"Ota huomioon, _compadre_, että on melkein\naina typerää pelata kahdenlaista peliä meidän kaltaistemme miesten\nkanssa.\"\n\n\"En pelaa kahdenlaista peliä. Mutta mehän olemme jo kauan tunteneet\ntoisemme. Vai mitä, Kennedy?\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Entä sitten! Kah, en tahdo, että tällä kertaa minun käy niinkuin on\nkäynyt ennen. Siinä kaikki.\"\n\n\"Peräydytkö vai aiotko meidät pettää?\"\n\n\"En peräydy enkä ole koskaan aikonut teitä pettääkään, tahdon vain...\"\n\n\"Vain mitä?\" kertasi toinen.\n\n\"Tällä kertaa en aio luovuttaa sitä, minkä olen luvannut, ennenkuin\nehtoni on aivan täydellisesti hyväksytty. Ellei, niin...\"\n\n\"Tuohan vasta on suoraa puhetta.\"\n\n\"Tällaisissa asioissa täytyy olla suora\", huomautti Lörppö päätään\nkohautellen.\n\n\"Se on oikein! Kas niin, sanohan minulle ehtosi, niin saamme nähdä,\nvoimmeko ne hyväksyä.\"\n\n\"Miksi niin? Sinähän et ole ylipäällikkö, vai mitä?\"\n\n\"Totta kyllä, mutta kuitenkin...\"\n\n\"Sinulla ei ole määräämisvaltaa, siis se on hyödytöntä. Mutta jos\nUaktehno -- Tappaja -- olisi täällä, niin asian laita olisi toisin.\nOlen varma, että pääsisimme heti yhteisymmärrykseen.\"\n\n\"Puhu siis, sillä hän kuuntelee sinua\", lausui muuan luja ja sointuva\nääni.\n\nPensastosta kuului liikettä, ja henkilö, joka tähän asti oli pysynyt\nnäiden kahden miehen välisen keskustelun näkymättömänä todistajana,\nkatsoi nyt ajan tulleen ottaa siihen osaa, yhdellä hyppäyksellä\nharpaten pensaikosta keskustelijoiden väliin.\n\n\"Vai niin! Olette kuunnellut keskusteluamme, kapteeni Uaktehno\",\nvirkkoi Lörppö yhä välinpitämättömänä.\n\n\"Harmittaako se sinua?\" kysäisi vastasaapunut ivallisesti naurahtaen.\n\n\"Ei lainkaan.\"\n\n\"No jatka sitten, kunnon ystäväni, olen pelkkänä korvana.\"\n\n\"Tosiaankin\", lausui opas, \"näin asia käykin kenties parhaiten.\"\n\n\"Varsin mainiosti. Puhu, minä kuuntelen.\"\n\nHenkilö, jota Lörppö puhutteli tuolla kauhealla intiaaninimellä\nUaktehno, oli puhdasrotuinen valkoihoinen, korkeintaan kolmenkymmenen\nvuoden ikäinen mies, suurikasvuinen ja siromuotoinen, ryhdiltään uljas,\nyllään eränkävijöiden soma puku. Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit\nja säännölliset, ja niiden ylevä ja vilpitön ilme tavataan usein\nihmisillä, jotka ovat tottuneet kovaan ja vapaaseen preirie-elämään.\n\nHän suuntasi Lörppöön suuret, mustat, salamoivat silmänsä, kuunnellen\npuhetta salaperäinen hymy huulillaan ja nojaten karbiniinsa.\n\n\"Jos saatan käsiisi henkilöt, joita minut on palkattu opastamaan, niin\nteen sen vain saatuani runsaan palkkion\", puhui roisto.\n\n\"Se on oikein!\" huomautti Kennedy, \"ja sen palkkion kapteeni on valmis\nsinulle suorittamaan.\"\n\n\"Niin\", lisäsi toinen painaen päänsä merkiksi siitä, että hän oli samaa\nmieltä.\n\n\"Oivallista\", jatkoi opas, \"mutta mikä se palkkio on?\"\n\n\"Mitä vaadit? Täytyyhän meidän ensin saada kuulla ehtosi tietääksemme,\nvoimmeko ne täyttää.\"\n\n\"Kah, ehtoni ovat sangen vaatimattomat.\"\n\n\"No, sano ne sitten.\"\n\nOpas empi hetkisen, tai paremmin sanoen hän arvioi mielessään edut ja\nvaarat, jotka asia hänelle voisi tarjota. Sitten hän hetken kuluttua\nvirkkoi:\n\n\"Nämä meksikolaiset ovat sangen rikkaita.\"\n\n\"Se on varsin luultavaa\", myönsi kapteeni.\n\n\"Minusta näyttää siis...\"\n\n\"Puhu luikertelematta, Lörppö. Meillä ei ole aikaa kuunnella pitkiä\nesipuheita. Samoin kuin yleensä sekarotuisissa pääsee sinussakin aina\nvoitolle intiaaniluonne, etkä koskaan voi käydä suoraan asioihin\nkäsiksi.\"\n\n\"No niin\", keskeytti opas jurosti, \"tahdon viisituhatta piasteria kovaa\nrahaa, tai muuten asiasta ei tule mitään.\"\n\n\"Nyt olet vilpitön. Kas tuo on oikeata puhetta. Nyt tiedämme, mistä on\nlähdettävä. Tahdot siis viisituhatta piasteria?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja tästä määrästä sitoudut toimittamaan käsiimme kenraalin, hänen\nsisarentyttärensä ja kaikki, jotka kuuluvat heidän seuraansa.\"\n\n\"Heti käskyn saatuani.\"\n\n\"Varsin mainiota. Kuulehan nyt, mitä sanon sinulle.\"\n\n\"No.\"\n\n\"Tunnet minut, eikö niin?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Tiedät, että sanaani voi luottaa.\"\n\n\"Se on kultaa.\"\n\n\"Hyvä. Jos rehellisesti täytät palvelukset, jotka minulle\nvapaaehtoisesti suostut toimittamaan, jos siis saatat käsiini, en sano\nkaikkia karavaaniin kuuluvia meksikolaisia, jotka epäilemättä ovat\nsangen kunnioitettavaa väkeä, mutta joista en tällä kertaa piittaa\nmitään, vaan ainoastaan nuoren tytön, jonka nimi luullakseni on doña\nLuz, niin en anna viittätuhatta piasteria, joita minulta pyydät, vaan\nkahdeksantuhatta. Oletko ymmärtänyt, häh?\"\n\nOppaan silmät kiiluivat rahanhimosta ja ahneudesta.\n\n\"Olen\", vastasi hän.\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Mutta on vaikeata saada hänet yksinään poistumaan leiristä.\"\n\n\"Se on sinun asiasi.\"\n\n\"Haluaisin mieluummin toimittaa huostaanne koko joukon.\"\n\n\"No peijakas! Mitä minä niillä tekisin?\"\n\n\"Hm! Mutta mitähän kenraali sanoo?\"\n\n\"Sanokoon mitä sanoo. Se ei kuulu minulle. Hyväksytkö hinnan, jonka\ntarjoan?\"\n\n\"Hyväksyn.\"\n\n\"Vannotko toimivasi vilpittömästi sopimuksemme mukaan?\"\n\n\"Sen vannon.\"\n\n\"Mitenkä kauan kenraali aikoo viipyä uudessa leirissään?\"\n\n\"Kymmenen päivää.\"\n\n\"Mitä sitten äsken puhuit? Et muka tiedä, kuinka voisit saada nuoren\ntytön tulemaan ulos leiristä, vaikka sinulla on niin pitkä aika\nkäytettävänäsi.\"\n\n\"Enhän minä tiennyt, milloin vaaditte hänet toimitettavaksi käsiinne.\"\n\n\"Aivan oikein! No niin, annan sinulle yhdeksän päivää aikaa, joiden\nkuluttua tyttö on luovutettava minulle, siis lähtöpäivän aattona.\"\n\n\"No, sitten...\"\n\n\"Niin, oletko tyytyväinen tähän järjestelyyn?\"\n\n\"Sen paremmin ei voisi järjestää.\"\n\n\"Onko kauppa sovittu?\"\n\n\"Peruuttamatta.\"\n\n\"Ota tämä, Lörppö\", virkkoi kapteeni ojentaen oppaalle timanteilla\nkoristetun neulan, joka oli ollut kiinnitettynä hänen\nmetsästyspuseroonsa. \"Siinä on käsiraha.\"\n\n\"Oho!\" huudahti roisto iloisena tarttuen koristeeseen.\n\n\"Tämä neula\", jatkoi kapteeni, \"on lahja, ja sen annan niiden\nkahdeksantuhannen piasterin lisäksi, jotka sinulle suoritan saadessani\nhuostaani doña Luzin.\"\n\n\"Olette jalomielinen ja antelias, kapteeni\", lausui opas, \"niin että\nolen onnellinen saadessani palvella teitä.\"\n\n\"Muista vain\", jatkoi päällikkö synkällä äänellä, luoden puhetoveriinsa\nteräksenkylmän katseen, \"että minua nimitetään _Tappajaksi_ ja että jos\nminut petät, niin preiriellä ei ole kyllin varmaa eikä tarpeeksi\ntuntematonta paikkaa, joka voisi sinut turvata kostoni kauheilta\nseurauksilta.\"\n\n\"Sen tiedän, päällikkö\", vastasi mestitsi pakostakin väristen, \"mutta\nvoitte olla huoleton: teitä en petä.\"\n\n\"Sitä toivon! Erotkaamme nyt, sillä poissaolosi voitaisiin huomata.\nYhdeksän päivän kuluttua olen jälleen täällä.\"\n\nOpas lähti takaisin leirille, jonne hän saapui kenenkään huomaamatta.\n\nHeti kun nämä kaksi miestä, joiden kanssa Lörppö juuri oli tehnyt tuon\noudon ja inhoittavan kaupan, olivat jääneet kahden, tunkeutuivat he\näänettömästi pensastoon, jossa ryömivät kuin käärmeet.\n\nHe saapuivat pian pienen, huomaamattoman ja metsän peitossa juoksevan\njoen rannalle. Kennedy vihelsi erikoisella tavalla kaksi eri kertaa.\n\nKuului heikkoa ääntä, ja kahta hevosta taluttava ratsumies tuli\nnäkyviin jonkun askeleen päässä siltä paikalta, mihin he olivat\npysähtyneet.\n\n\"Tule, Frank\", virkkoi Kennedy, \"voit pelotta saapua lähemmäksi.\"\n\nRatsumies heti lähestyi heitä.\n\n\"Mitä uutta?\" kysyi Kennedy.\n\n\"Ei mitään erikoista\", vastasi ratsumies, \"olen vain keksinyt\nintiaanijoukon jäljet.\"\n\n\"Sepä se!\" huudahti kapteeni. \"Onko heitä paljon?\"\n\n\"Jokseenkin.\"\n\n\"Millä suunnalla?\"\n\n\"He kulkevat preirietä idästä länteen.\"\n\n\"Hyvä, Frank. Ja keitä ne intiaanit ovat?\"\n\n\"Mikäli voin päätellä, ovat he comancheja.\"\n\nPäällikkö mietti hetkisen.\n\n\"Oh! He kuuluvat johonkin metsästysjoukkueeseen\", sanoi hän.\n\n\"Se on luultavaa\", vastasi Frank.\n\nMolemmat miehet hyppäsivät satulaan.\n\n\"Frank ja sinä, Kennedy\", lausui päällikkö hetken perästä, \"saatte\nlähteä Puhvelisolaan. Leiriytykää siellä luolaan. Tarkatkaa\nhuolellisesti meksikolaisten liikkeitä toimien kuitenkin niin, ettei\nteitä huomata.\"\n\n\"Olkaa huoletta, päällikkö.\"\n\n\"Niin, tiedän teidän olevan taitavia ja uskollisia tovereita, jonka\nvuoksi luotan teihin täydellisesti. Tarkatkaa myöskin Lörppöä. Tuohon\nmestitsiin luotan vain puoliksi.\"\n\n\"Sen teemme.\"\n\n\"Näkemiin siis! Saatte pian minulta uusia tietoja.\"\n\nHämärästä huolimatta nuo kolme miestä lähtivät täyttä laukkaa\nratsastamaan eri suunnille.\n\n\n\n\nXII\n\nSielullista\n\n\nKenraali oli pitänyt omana salaisuutenaan ne syyt, jotka olivat saaneet\nhänet tekemään retken Yhdysvaltojen eteläisille preirieille, niin\netteivät edes ne, jotka seurasivat hänen mukanaan, voineet aavistaa,\nmikä oli retken tarkoitus.\n\nHänen käskystään ja ilman minkäänlaisia näkyviä syitä karavaani oli\nleiriytynyt aivan autioihin erämaaseutuihin, missä oli oleskeltu\nkahdeksan, kymmenen, jopa viisitoistakin päivää, minkään seikan\npakoittamatta tähän pysähdykseen.\n\nNäistä eri leireistä kenraali poistui joka aamu jonkun oppaan seurassa\npalatakseen vasta illalla.\n\nMitä hän teki sinä pitkänä aikana, jolloin hän oli poissa?\n\nMikä oli näiden tutkimusretkien tarkoitus? Aina kun kenraali niiltä\npalasi, kuvastui hänen kasvoillaan yhä synkempi surumielisyys.\n\nEi kukaan tiennyt sen syytä.\n\nNäiden retkien aikana doña Luz vietti jokseenkin yksinkertaista elämää\neristettynä näiden sivistymättömien miesten seuraan, jotka olivat hänen\nympärillään. Hän kulutti ikävissään aikaansa istuen telttansa edessä\ntai ratsastaen hevosellaan kapteeni Aguilarin tai lihavan tohtorin\nsaattamana tarkoituksetta ja välinpitämättömänä leirin lähistöllä.\n\nTällä kertaa taas tapahtui samaa, mitä oli tapahtunut karavaanin\nedellisissä pysähdyspaikoissa.\n\nNuoren tytön, jonka sekä eno että tohtori olivat jättäneet yksin,\ntohtori kun yhä innokkaammin jatkoi eriskummaisen kasvinsa etsintää,\nlähtien päättävästi joka aamu retkeilemään, oli taas tyydyttävä\nkapteeni Aguilarin seuraan.\n\nMutta kapteeni Aguilar, vaikka olikin nuori, hienostunut ja eräissä\nsuhteissa jokseenkin lahjakas mies, ei voinut, se meidän on pakko\ntunnustaa, doña Luzia huvittaa.\n\nUljaana, leijonan tavoin rohkeana sotilaana, täydellisesti uskollisena\nkenraalille, jota hän sai kiittää kaikesta, kapteeni oli rajattomasti\nkiintynyt päällikkönsä sisarentyttäreen ja kunnioitti tätä syvästi. Hän\npiti tarkkaa huolta tytön turvallisuudesta, mutta ei ollut lainkaan\nselvillä keinoista, joilla olisi tehnyt hänen aikansa hauskemmaksi\nosoittamalla huomaavaisuutta ja ylläpitämällä herttaista keskustelua,\njoka niin suuresti miellyttää nuoria neitosia.\n\nTällä kertaa doña Luzilla ei ollut ikävä. Siitä kauheasta yöstä\nlähtien, jolloin tulipalo oli heitä uhannut, siitä saakka, kun\nUskollinen Sydän niiden tarunomaisten sankarien lailla, joiden ylevistä\nteoista hän niin usein oli kertomuksissa lukenut, oli ilmestynyt häntä\nja hänen mukanaan olleita pelastamaan, oli muuan outo tunne, jota hän\nei ollut yrittänyt itselleen selvittää, orastanut nuoressa\ntytönsydämessä, vähitellen kasvanut ja muutamassa päivässä melkein\nkokonaan saanut hänet valtoihinsa.\n\nErämiehen kuva oli lakkaamatta hänen ajattelunsa kohteena, sen\nsuurenmoisen sädekehän ympäröimänä, jonka suunnatonta vaaraa vastaan\nkamppailevan miehen voittamaton tahdonvoima luo pakoittaen tunnustamaan\nhänen etevyytensä. Häntä miellytti palauttaa viehättyneeseen sieluunsa\ntämän muutamia tunteja kestäneen näytelmän eri vaiheita, joiden aikana\nerämies oli näytellyt pääosaa.\n\nHänen uskollinen muistinsa, jommoinen on kaikkien vielä puhtaitten\ntyttöjen muisti, toi hänen mieleensä perin tarkasti näiden ylevien\ntapahtumien pienimmätkin yksityiskohdat.\n\nHän sanalla sanoen rakensi ajatuksissaan uudelleen tuon sarjan\ntapahtumia, joihin erämies äkkiä oli sekaantunut ja joista hän\nvoittamattoman rohkeutensa ja mielenmalttinsa avulla oli niin\nonnellisesti suoriutunut, pelastaen suuren ihmisjoukon juuri sillä\nhetkellä, kun he olivat menettäneet kaiken toivonsa.\n\nErämiehen jyrkkäsävyinen lähteminen edes yksinkertaisimmista\nkiitoksista välittämättä, niin että näytti siltä kuin hän ei enää\najattelisikaan niitä, jotka oli pelastanut, oli loukannut nuorta\ntyttöä. Hän oli kärsinyt enemmän kuin voi sanoa tästä todellisesta tai\nteeskennellystä välinpitämättömyydestä. Hän koettikin mielessään\nitsepintaisesti keksiä keinoja, joilla saisi pelastajansa katumaan\nkylmyyttään, jos sattuma toisen kerran johtaisi heidät yhteen.\n\nOn tunnettua, vaikka se ensi silmäykseltä voisi näyttää mahdottomalta,\nettä vihasta tai ainakin uteliaisuudesta on vain yksi askel rakkauteen.\n\nSen doña Luz astui huomaamattaan.\n\nDoña Luz oli, kuten olemme maininneet, saanut kasvatuksensa\nluostarissa, jonka kynnyksellä olivat kaikua synnyttämättä vaimenneet\nmaailman melskeet. Hänen lapsuusaikansa oli kulunut tyynesti ja\nseikkailuitta uskonharjoituksissa tai voipa sanoa taikauskoisissa\nmenoissa, jotka Meksikossa ovat uskonnon perustana. Kun hänen enonsa\notti hänet pois luostarista viedäkseen mukaansa preirielle, ei nuori\ntyttö tuntenut yksinkertaisimpiakaan elämän vaatimuksia, eikä hänellä\nollut selvempää käsitystä ympäröivästä maailmasta, jonka keskeen äkkiä\nhuomasi joutuneensa, kuin sokeana syntyneellä auringonsäteiden\nhäikäisevästä loistosta.\n\nTämä tietämättömyys, joka ihmeellisen hyvin soveltui hänen enonsa\nsuunnitelmiin, oli nuorelle tytölle kompastuskivi, johon hän joka hetki\noli väkisinkin langeta.\n\nMutta sen huolenpidon johdosta, jota kenraali hänelle osoitti, olivat\nne muutamat viikot, jotka kuluivat ennen heidän lähtöään Meksikosta,\nvierineet tuottamatta nuorelle tytölle suurtakaan vastusta.\n\nMeidän tulee tässä yhteydessä mainita muuan näköjään joutavanpäiväinen\ntapaus, joka kuitenkin jätti doña Luzin mieleen kovin syvät jäljet.\n\nKenraali toimi pontevasti saadakseen koolle miehet, joita hän\nretkellään tarvitsi. Hänen oli tästä syystä pakko laiminlyödä\nseurustelu sisarentyttärensä kanssa suuremmassa määrässä kuin olisi\nhalunnut.\n\nKoska hän kuitenkin pelkäsi, että nuoren tytön tulisi ikävä jäädessään\nyksin vanhan seuranaisen kanssa palatsiin, jossa hän asui Calle de los\nPlaterosin varrella, niin hän lähetti tämän usein illaksi eräitten\nsukulaistensa luokse, joiden kodissa kävi vain valittua seuraa, niin\nettä hänen sisarentyttärensä vietti siellä aikansa paljon rattoisammin.\n\nKun eräänä iltana seura oli ollut tavallista suurempi, oli erottu\nverrattain myöhään.\n\nMercedin nunnaluostarin vanhan tornikellon lyödessä juuri yhtätoista\ndoña Luz ja hänen seuranaisensa olivat tietä soihdulla valaisevan\npeonin seurassa matkalla palatsiin, jossa he asuivat, luoden pelokkaita\nkatseita molemmille puolille tietä. Heidän oli astuttava enää vain\nmuutamia askelia, kun äkkiä heidän kääntyessään Calle San Agustinilta\nPlateros-kadulle neljä tai viisi hurjannäköistä miestä näytti ikäänkuin\nkohoavan maasta ja ympäröi molemmat naiset, ensin kätevästi\nsammutettuaan peonin soihdun.\n\nMahdotonta on kuvata tämän hyökkäyksen yllättämän nuoren tytön kauhua.\n\nHän säikähti niin, että jaksamatta päästää huudahdusta kädet ristissä\nlyyhistyi polvilleen roistojen eteen.\n\nHänen seuralaisensa sitävastoin kirkui vihlovasti.\n\nMeksikolaiset roistot, kaikki ripeitä miehiä, olivat kädenkäänteessä\nsaaneet vanhan naisen vaikenemaan kapuloimalla _rebozollaan_ hänen\nsuunsa. Sitten he kylmäverisesti, kuten nämä arvon miehet aina toimivat\nharjoittaessaan ammattiaan varmoina siitä, että oikeus ei pääsisi\nheidän kimppuunsa, ryhtyivät tyhjentämään taskuja.\n\nSe ei vaatinut pitkää aikaa. Viimemainitut eivät ajatelleetkaan\nvastarintaa, vaan päinvastoin luovuttivat kaikella kiireellä\narvoesineensä, jotka roistot työnsivät taskuihinsa mielihyvästä\nirvistellen.\n\nMutta juuri kun toimitus oli paraimmillaan, välähti äkkiä miekka heidän\npäittensä yläpuolella ja kaksi rosvoa tuupertui maahan kiroillen ja\nraivosta ulisten.\n\nNe, jotka olivat jääneet pystyyn, tahtoivat vimmastuneina tästä\nhyökkäyksestä, johon eivät olleet valmistuneet, kostaa toveriensa\npuolesta ja kävivät suinpäin ahdistajan kimppuun.\n\nSäikähtymättä heidän lukumääräänsä tämä astui askeleen taaksepäin,\nasettui puolustusasentoon ja valmistui ottamaan heidät lämpimästi\nvastaan.\n\nSattumalta kuunvalo osui hänen kasvoihinsa. Roistot vetäytyivät\npelästyen taaksepäin ja pistivät machetensa takaisin tuppeen.\n\n\"Ahaa!\" huudahti tuntematon ylenkatseellisesti hymyillen ja yhä\nlähestyen heitä, \"tunsittepa minut, jumaliste, hyvät herrat! Olen\npahoillani, sillä aioin antaa teille hyvän opetuksen. Tälläkö tavalla\ntotellaan käskyjäni?\"\n\nRoistot pysyivät vaiti alakuloisen ja katuvan näköisinä.\n\n\"Kas niin!\" jatkoi tuntematon, \"tyhjentäkää taskunne, senkin vintiöt,\nja antakaa naisille takaisin, mitä olette heiltä ryöstäneet.\"\n\nRosvot päästivät seuranaisen heti suukapulasta ja palauttivat runsaan\nsaaliin, jonka jo kerran olivat luulleet saavansa pitää omanaan.\n\nDoña Luz ei tointunut säikähdyksestään, tarkasteli vain perin\nhämmästyneenä vierasta miestä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta\npaatuneisiin roistoihin.\n\n\"Onko siinä kaikki?\" kysyi tuntematon kääntyen nuoren tytön puoleen.\n\"Eikö teiltä puutu enää mitään, señora?\"\n\n\"Ei enää mitään\", vastasi tyttö enemmän kuolleena kuin elävänä,\ntietämättä edes mitä sanoi.\n\n\"Nyt saatte lähteä, veijarit\", jatkoi tuntematon, \"minä saatan kotiin\nnämä naiset.\"\n\nRoistot eivät antaneet hänen käskeä toista kertaa, vaan katosivat kuin\nkorppiparvi raahaten muassaan haavoittuneitansa.\n\nJäätyään kolmisin naisten kanssa vieras kääntyi doña Luzin puoleen.\n\n\"Sallitteko, señorita\", sanoi hän hienon kohteliaasti, \"minun tarjota\nteille käsivarteni palatsiinne asti? Juuri kokemanne säikähdys tekee\nkäyntinne epävarmaksi.\"\n\nMitään vastaamatta nuori tyttö koneellisesti työnsi käsivartensa toisen\nkainaloon.\n\nKun oli saavuttu perille, kolkutti tuntematon ovelle, nosti hattuaan ja\nlausui tytölle:\n\n\"Señorita, olen onnellinen siitä, että kohtalo on sallinut minun tehdä\nteille tämän vähäpätöisen palveluksen... Toivoakseni saan kunnian vielä\nkerran nähdä teidät. Jo kauan olen varjona seurannut askeleitanne.\nJumala, joka on sallinut minun kerran puhutella teitä, suo varmasti\nvielä toisenkin kerran siihen tilaisuuden, vaikka te, mikäli olen\nkuullut, jo muutaman päivän perästä lähdette pitkälle matkalle.\nSallitteko, että lausun teille, en hyvästi, vaan näkemiin?\"\n\nJa kumarrettuaan syvään nuorelle tytölle hän poistui nopeasti.\n\nViisitoista päivää tämän eriskummaisen seikkailun jälkeen, jota doña\nLuz ei ollut arvellut sopivaksi kertoa enolleen, hän lähti Meksikosta\nnäkemättä tuntematonta toistamiseen. Lähdön edellisenä iltana\nastuessaan makuuhuoneeseensa nuori tyttö oli löytänyt\nrukousjakkaraltaan neljästi taitetun paperin. Hienolla, aistikkaalla\nkäsialalla oli paperille kirjoitettu seuraavat sanat:\n\n\"Te lähdette, doña Luz. Muistakaa, että sanoin teille näkemiin.\nPelastajanne Calle de Platerosilta.\"\n\nPitkän ajan oli tämä outo tapaaminen suuressa määrin askarruttanut\nnuoren tytön mieltä. Kerran hän oli jo luullut, että Uskollinen Sydän\nja hänen tuntematon pelastajansa olivat sama henkilö, mutta tämä luulo\noli pian kadonnut. Miksi tämä olisi menetellyt sillä tavalla? Missä\ntarkoituksessa Uskoilinen Sydän hänet pelastettuaan olisi niin nopeasti\npoistunut? Sehän olisi ollut typerää.\n\nMutta ihmismielen johdonmukaisuuden tai epäjohdonmukaisuuden nojalla --\nmiten sen nyt halunnee sanoa -- Uskollisen Sydämen kuva hänen\nmielessään kävi yhä elävämmäksi sitä mukaa kuin Meksikon seikkailu\nhälveni.\n\nHän olisi tahtonut nähdä metsästäjän, keskustella hänen kanssaan.\nMiksi? Hän ei itsekään sitä tiennyt: vain hänet nähdä, kuulla hänen\nääntänsä, joutua lumoukseen hänen niin lempeästä ja niin ylväästä\nkatseestaan, ei muuta. Kaikki nuoret tytöt ovat sellaisia.\n\nMutta miten saisi nähdä hänet jälleen? Kas siinä nousi eteen vaikeus,\njonka edessä lapsiparan pää painui alakuloisena.\n\nHänen sydämensä pohjassa kuitenkin jokin, kenties se jumalallinen ääni,\njoka rakkauden hartaudessa puhuu nuorille tytöille, sanoi hänelle, että\nhänen toiveensa pian täyttyy. Hän toivoi. Mitä?\n\nJotakin odottamatonta tapausta, kenties kauheata vaaraa, joka saattaisi\nheidät tapaamaan toisensa.\n\nTodellinen rakkaus kyllä joskus epäilee, mutta ei koskaan joudu\nepätoivoon.\n\nNeljä päivää senjälkeen, kun leiri oli pystytetty kunnaalle, nuori\ntyttö illalla palatessaan telttaansa hymyili itsekseen nähdessään\nenonsa, joka ajatuksiinsa vaipuneena valmistui menemään levolle.\n\nDoña Luz oli vihdoinkin keksinyt keinon, jolla saattoi ryhtyä etsimään\nUskollista Sydäntä.\n\n\n\n\nXIII\n\nMehiläismetsästys\n\n\nAurinko oli tuskin noussut taivaanrannalle, kun kenraali, jonka hevonen\noli satuloitu, astui ulos ruokomajasta, jota hän piti makuuhuoneenaan,\nja valmistautui lähtemään. Juuri kun hän nousi ratsunsa selkään,\nkohotti herttainen käsi teltan oviverhoa ja doña Luz tuli näkyviin.\n\n\"Kas, kas! Oletko jo hereillä, pikku rakkaani?\" sanoi kenraali\nhymyillen. \"Sitä parempi, sillä nyt voin sulkea sinut syliini,\nennenkuin lähden. Se tuottaa ehkä minulle onnea\", lisäsi hän\nhuokaisten.\n\n\"Älkää lähtekö tuolla tavalla, eno\", vastasi tyttö tarjoten hänelle\notsansa, jolle eno painoi suudelman.\n\n\"No miksi niin?\" kysyi toinen iloisesti.\n\n\"Sentähden, että olen valmistanut teille jotakin, jonka toivon teille\nkelpaavan, ennenkuin nousette ratsaille. Ettehän kieltäydy siitä, eikö\nniin, eno?\" pyyteli tyttö veitikkamaisesti hymyillen kuin hemmotellut\nlapset, jotka aina saavat vanhat ukot hyvälle tuulelle.\n\n\"Epäilemättä en, rakas lapsi. Ehdoksi panen vain, ettei tarvitse kauan\nodottaa aamiaista, jonka minulle niin ystävällisesti tarjoat, sillä\nminulla on vähän kiire.\"\n\n\"Pyydän teiltä vain muutaman minuutin\", vastasi tyttö palaten\ntelttaansa.\n\n\"No olkoon menneeksi pari minuuttia\", myönsi toinen mennen hänen\nperässään.\n\nNuori tyttö taputti iloisesti käsiään.\n\nMuutamassa hetkessä aamiainen oli valmis, ja kenraali istuutui\nsisarentyttärensä kera pöytään.\n\nKoko ajan enoaan palvellessaan ja huolehtiessaan siitä, ettei tältä\npuuttunut mitään, nuori tyttö katseli häntä niin hämillään ja\nhartaasti, että vanha sotilas vihdoin sen huomasi.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän keskeyttäen syöntinsä ja katsoen\nsisarentytärtään. \"Sinulla on minulta jotakin pyydettävää, Lucita.\nTiedäthän hyvin, että tapanani ei ole kieltää sinulta mitään.\"\n\n\"Se on totta, eno. Mutta luulen, että minun tällä kertaa on vaikeampi\nvoittaa teitä puolelleni.\"\n\n\"Ah, eikö mitä!\" huudahti kenraali iloisena. \"Onko sinulla siis joku\nperin tärkeä asia?\"\n\n\"Päinvastoin, eno. Ja kuitenkin tunnustan, että pelkään teidän sen\nminulta kieltävän.\"\n\n\"Anna tulla vain, lapseni\", vastasi vanha sotilas, \"puhu pelkäämättä.\nSanottuasi, mistä on kysymys, minä kyllä vastaan sinulle.\"\n\n\"No niin, eno\", aloitti nuori tyttö punastuen, mutta käyden asiaan\nsuoraan käsiksi. \"Tunnustan teille, että leirielämä ei tunnu erikoisen\nmiellyttävältä.\"\n\n\"Se käsitys minullakin on siitä, lapseni, mutta mitä tahtoisit minua\ntekemään?\"\n\n\"Kaikki.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Kah, eno, jos olisitte täällä luonani, niin en olisi millänikään.\nSaisinhan silloin viettää aikani teidän seurassanne.\"\n\n\"Mitä minulle sanoit, on varsin hauskaa. Mutta tiedäthän että\npoistuessani joka aamu en voi olla täällä.\"\n\n\"Kas siinähän se vaikeus onkin.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Mutta jos vain tahdotte, niin asian voi helposti auttaa.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Siitä olen aivan varma.\"\n\n\"En vielä käsitä, miten se kävisi päinsä. Sillä tavalla tosin, että\njäisin luoksesi, mutta se on mahdotonta.\"\n\n\"Oh! On toinenkin keino, jolla asian voi aivan hyvin järjestää.\"\n\n\"Ah, vielä mitä!\"\n\n\"Kyllä, eno. Ja varsin yksinkertainen keino onkin. Haluatteko kuulla?\"\n\n\"Kas, kas, ja mikä se keino on, sydänkäpyseni?\"\n\n\"Etkö toru minua, eno?\"\n\n\"Pikku hupsu! Minäkö sinua toruisin?\"\n\n\"Se on totta, te olette niin hyvä!\"\n\n\"Saammehan nähdä. Puhu, pikku imartelijani.\"\n\n\"Niin, eno. Keino on se...\"\n\n\"Keino on se?\"\n\n\"Että otatte minut mukaanne retkillenne joka aamu.\"\n\n\"Oh, oh!\" lausui kenraali, ja hänen kulmakarvansa menivät ryppyihin.\n\"Mitä minulta pyydätkään, rakas lapsi!\"\n\n\"Mutta sehän on varsin selvä asia, eno, niin ainakin minusta tuntuu.\"\n\nKenraali ei vastannut, vaan vaipui ajatuksiin. Nuori tyttö seurasi\ntuskastuneena merkkejä, joita mietteet jättivät hänen kasvoilleen.\n\nHetken kuluttua kenraali kohotti päätään.\n\n\"Itse asiassa\", mutisi hän, \"se olisikin ehkä parasta.\" Ja luoden\nnuoreen tyttöön läpitunkevan katseen hän jatkoi: \"Sinusta olisi siis\nhauskaa tulla mukaan retkilleni?\"\n\n\"Kyllä, eno\", vastasi tyttö.\n\n\"No niin, valmistaudu siis, rakas lapsi. Tästä lähtien saat seurata\nminua retkilläni.\"\n\nNuori tyttö nousi pöydästä yhdellä hyppäyksellä, syleili kiihkeästi\nenoaan ja antoi määräyksen satuloida hevosensa.\n\nNeljännestuntia myöhemmin doña Luz ja hänen enonsa Lörpön johtamina ja\nparin lanceron seuraamina poistuivat leiristä ja tunkeutuivat metsään.\n\n\"Minne suunnalle haluatte tänään kulkea, kenraali?\" kysyi opas.\n\n\"Opasta minut niiden erämiesten majalle, joista eilen minulle kerroit.\"\n\nOpas kumarsi merkiksi, että hän tahtoi noudattaa käskyä. Pieni joukkue\neteni hiljaa ja vaivaloisesti tuskin eroitettavaa metsäpolkua pitkin,\njolla hevoset melkein joka askeleella kompastuivat liaaneihin tai\nlankesivat maata pitkin luikertelevia puunjuuria vasten.\n\nDoña Luz oli onnellinen. Kenties hän näillä retkillä tapaisi Uskollisen\nSydämen.\n\nLörppö, joka ratsasti muutamia askeleita edellä muita, huudahti äkkiä.\n\n\"Mitä nyt?\" tiedusti kenraali. \"Onko jotakin erikoista, Lörppö?\"\n\n\"Mehiläisiä, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Mitä? Mehiläisiäkö? Onko täälläkin mehiläisiä?\"\n\n\"Joku aika sitten niitä on tullut.\"\n\n\"Mitä? Onko niitä tänne siirtynyt?\"\n\n\"On. Tiedättehän, että valkoihoiset ovat tuoneet Amerikkaan\nmehiläisiä.\"\n\n\"Asiassa on perää. Mutta miten ihmeessä niitä tavataan täällä?\"\n\n\"Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Mehiläiset ovat valkoihoisten\netuvartioita: sitä mukaa kuin valkoihoiset tunkeutuvat Amerikan\nsisäosiin, etenevät mehiläiset heidän edellään viitoittaen heille tietä\nja osoittaen uutismaan paikkoja. Niiden ilmestyminen asumattomaan\nseutuun ennustaa aina uutisviljelijän tai squatterijoukon tuloa.\"\n\n\"Sepä omituista\", mutisi kenraali; \"oletko varma siitä, mitä minulle\nkerroit?\"\n\n\"Olen, aivan varma. Kaikille preirien asujille on tunnettua, että\nesimerkiksi intiaanit luottavat mehiläisiin, jotka erehtymättömän\nvarmasti ilmaisevat squatterien tulon.\"\n\n\"Merkillistä\", lausui kenraali ihmetellen.\n\n\"Hunaja on varmaankin hyvää\", sanoi doña Luz.\n\n\"Mainiota, señorita, ja jos niin haluatte, on varsin helppoa sitä\nmeille hankkia.\"\n\n\"Tehdään niin\", päätti kenraali.\n\nOpas, joka vähän aikaisemmin oli pensaikkoon jättänyt syöttiä\nmehiläisille, joiden hänen tarkka katseensa oli havainnut parvittain\nlentelevän tiheiköissä, viittasi seuralaisilleen merkiksi, että he\npysähtyisivät.\n\nMehiläiset olivat tosiaan asettuneet syötille ja tutkiskelivat sitä\nparhaillaan innokkaasti. Hankittuaan tarpeeksi varastoonsa tätä ainetta\nne kohosivat hyvin korkealle ilmaan ja suuntasivat sitten lentonsa\nsuoraa viivaa pitkin niin nopeasti kuin kiväärinluoti.\n\nOpas tarkkasi huolellisesti suuntaa, jota ne alkoivat noudattaa, ja\nviitattuaan kenraalille hän lähti seuraamaan niiden jälkiä koko\npartiojoukon saattamana, joka raivasi itselleen tietä toisiinsa\nkietoutuneitten puunjuurien, sortuneiden puiden, pensaikkojen ja\nviidakkojen lävitse, silmät lakkaamatta suunnattuina taivasta kohti.\n\nTäten he eivät kadottaneet näkyvistään hunajaa keränneitä mehiläisiä,\nja tunnin ajan mitä tukalimmissa oloissa ajettuaan niitä takaa he\nhuomasivat niiden saapuvan pesälleen, joka oli rakennettu kuivuneen\nebenpuun onteloon. Hetken aikaa suristuaan ne menivät pesään aukosta,\njoka oli korkeintaan kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta.\n\nKehoitettuaan seuralaisiansa pysymään kunnioitettavan välimatkan\npäässä, jotta he olisivat suojassa puun kaatuessa ja turvattuina sen\nasujainten kostolta, opas otti esille kirveensä ja alkoi reippaasti\nhakata poikki ebenpuuta sen tyvestä.\n\nMehiläiset eivät näyttäneet lainkaan säikähtävän kirveen iskuja. Yhä\nedelleen niitä meni pesään ja tuli sieltä ulos, ja ne jatkoivat\nkaikessa rauhassa uutteraa työtään. Eipä edes raju ryskekään, joka oli\nmerkkinä rungon murtumiseen, siirtänyt niiden huomiota pois\ntavallisista askareista.\n\nVihdoin puu kaatui hirvittävästi ryskyen ja halkesi pitkin pituuttaan,\nniin että siinä asuneen yhteiskunnan keräämät rikkaudet tulivat\nnäkyviin.\n\nOpas otti heti heinätukon, jonka oli varannut valmiiksi, ja sytytti sen\ntuleen puolustautuakseen mehiläisiltä.\n\nMutta ne eivät hyökänneet kenenkään kimppuun. Ne eivät edes yrittäneet\nkostaa. Nuo hyönteisraukat olivat hämmästyneitä, ne juoksivat ja\nlentelivät joka suunnalle hävitetyn valtakuntansa ympärillä\najattelematta muuta kuin kiirehtiä ottamaan selvää onnettomuudesta.\n\nSilloin opas ja lancerot ryhtyivät toimeen puukoin ja kauhoin\nsaadakseen vahakakut esille ja sulloakseen ne nahkaleileihinsä. Useat\nolivat tummanruskeita ja vanhoja, toiset taas kauniinvaaleita, niin\nettä kennoissa oleva hunaja oli melkein läpikuultavaa.\n\nSillä aikaa, kun kiireesti koottiin paraimpia vahakakkuja, saapui joka\nilmansuunnalta täyttä vauhtia lukemattomin parvin mehiläisiä, jotka\ntunkeutuivat rikottujen vahakakkujen kammioihin, keräten niistä\nitselleen varaston, samalla kun pesän entiset omistajat synkkinä ja\ntylsinä katsoivat hunajansa ryöstöä koettamatta pelastaa siitä edes\npientä osaakaan.\n\nMahdotonta on kuvailla niiden mehiläisten ällistystä, jotka\nonnettomuuden aikana olivat poissa tapahtumapaikalta ja jotka\nvähitellen kuormineen saapuivat pesälle. Ne lentelivät kehässä ilmassa\nsillä paikalla, missä puu oli ollut, hämmästyneinä siitä, että\nhuomasivat paikan tyhjäksi. Vihdoin ne näyttivät käsittävän niitä\nkohdanneen tuhon ja kokoontuivat ryhmittäin erään läheisen puun\nkuivuneelle oksalle, josta ne tuntuivat ihmetellen tarkastelevan pesän\nmaassa olevia jäännöksiä ja valittelevan valtakuntansa hävitystä.\n\nDoña Luz tunsi väkisinkin liikutusta hyönteisparkojen surun johdosta.\n\n\"Menkäämme\", sanoi hän, \"minua kaduttaa, että halusin hunajaa,\nherkutteluni tuottaa liian paljon onnettomuutta.\"\n\n\"Lähtekäämme\", lausui kenraali hymyillen, \"jättäkäämme niille nuo\nmuutamat vahakakut.\"\n\n\"Eikö mitä!\" lausui opas olkapäitään kohauttaen, \"silloin syöpäläiset\nne pian korjaisivat.\"\n\n\"Mitä? Syöpäläisetkö? Mitä syöpäläisiä tarkoitatte?\" tiedusteli\nkenraali.\n\n\"No, pesukarhut, pussirotat ja ennen kaikkea karhut.\"\n\n\"Karhutko?\" kysyi doña Luz.\n\n\"Niin, señorita!\" jatkoi opas, \"ne ovat maailman taitavimpia\nsyöpäläisiä etsiessään mehiläisten asumia puita ja käyttäessään niitä\nhyväkseen.\"\n\n\"Ne siis pitävät hunajasta?\" kysyi nuori tyttö huvitettuna.\n\n\"Se merkitsee, että ne ovat siihen silmittömästi ihastuneita,\nseñorita\", sanoi opas näyttäen käyvän hilpeämmäksi. \"Kuvitelkaa, että\nne ovat sille niin persoja, että jyrsivät puuta viikkomääriä, kunnes\nsaavat siihen aukon voidakseen työntää sinne kämmenensä. Sitten ne\nahmivat hunajaa ja mehiläisiä, vaivautumatta tekemään valintaa.\"\n\n\"Lähtekäämme taas jatkamaan matkaamme\", toisti kenraali, \"ja\npyrkikäämme erämiesten luokse.\"\n\n\"Oh! Saavumme kyllä pian sinne, teidän ylhäisyytenne\", vastasi opas,\n\"tuolla jonkun matkan päässä meistä on Canadianjoki, ja erämiehet ovat\nasettuneet sen sivuhaarojen varrelle.\"\n\nPieni joukko lähti taas marssimaan.\n\nMehiläisajo oli nuoren tytön tietämättä jättänyt häneen alakuloisuuden\ntunteen, jota hän ei voinut karkoittaa. Nuo pienet eläinparat, jotka\nolivat niin suloisia ja uutteria ja jotka nyt oikun vuoksi olivat\njoutuneet vainottaviksi ja tuhottaviksi, saattoivat hänet\nmurheelliseksi ja panivat hänet väkisinkin miettimään.\n\nHänen enonsa huomasi hänen mielentilansa.\n\n\"Rakas lapsi\", sanoi hän tytölle, \"mikä sinua oikein vaivaa? Et ole\nenää iloinen kuten lähtiessämme. Mistä johtuu mielentilasi äkillinen\nmuutos?\"\n\n\"Hyvä Jumala, älä ole huolissasi sen johdosta, eno. Olen samanlainen\nkuin muutkin nuoret tytöt, siis hiukan hupsu ja haaveellinen. Tämä\nmetsästys, josta arvelin itselleni koituvan niin paljon huvia, on\ntietämättäni jättänyt minuun surumielisyyden tunteen, josta en voi\nvapautua.\"\n\n\"Onnellinen lapsi\", mutisi kenraali, \"jonka näin vähäpätöinen seikka\nvoi vielä tehdä murheelliseksi. Suokoon Jumala, sydänkäpyseni, että\nvielä kauan pysyisit samanlaisena ja etteivät suuremmat ja todelliset\nmurheet koskaan sinua kohtaisi!\"\n\n\"Eno hyvä, enkö aina olisi onnellinen saadessani olla luonanne!\"\n\n\"Kas niin, lapseni! Kuka tietää, salliiko Jumala minun kauan sinusta\nhuolehtia?\"\n\n\"Älkää puhuko sellaisia, eno. Toivon, että saamme vielä monet vuodet\nviettää yhdessä.\"\n\nKenraali vain huokasi vastaukseksi.\n\n\"Eno\", jatkoi tyttö hetken kuluttua, \"eikö teistäkin meitä ympäröivän\nsuurenmoisen ja ylevän luonnon näkemisessä ole jotakin tenhoavaa, joka\njalostuttaa aatteet, kohottaa mielen ja tekee ihmisen paremmaksi? Ne,\njotka asuvat näissä äärettömissä erämaissa, ovat varmaankin\nonnellisia!\"\n\nKenraali katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n\"Mistä johtuvat nuo ajatukset, rakas lapsi?\" kysyi hän.\n\n\"En tiedä, eno\", vastasi tyttö arasti, \"olen vain tietämätön lapsi,\njonka vielä niin lyhyt elämä tähän asti on kulunut rauhallisesti ja\nseikkailuitta teidän luonanne, en muuta! On hetkiä, jolloin minusta\ntuntuu, että on onnellista asua näissä suunnattomissa eräseuduissa.\"\n\nHämmästyneenä ja sisimmässään ihastuneena sisarentyttärensä viattomasta\ntunteenpurkauksesta kenraali aikoi juuri vastata hänelle, kun opas\näkkiä lähestyi heitä, viittasi merkiksi, että hän kehoitti heitä\nvaitioloon, ja lausui hiljaa kuiskaten:\n\n\"Ihminen!...\"\n\n\n\n\nXIV\n\nMusta Hirvi\n\n\nJokainen pysähtyi.\n\nErämaassa sana ihminen merkitsee melkein aina vihollista.\n\nIhminen on preiriellä lähimmäiselleen peloittavampi kuin julmin\nvillipeto.\n\nIhminen merkitsee kilpailijaa, pakollista liittolaista, joka väkevämmän\noikeuteen perustuen tulee jakamaan saaliin ensimmäisen valtaajan\nkanssa ja usein, ellei aina, yrittää korjata viimemainitun työläiden\nponnistusten tulokset.\n\nValkoihoiset, intiaanit tai sekarotuiset tervehtivätkin toisiaan\ntavatessaan preiriellä aina varoen, korvat hörössä ja sormi\nrihlakiväärin liipasimella.\n\nKun oli kuulunut sana ihminen, olivat kenraali ja lancerot kiireesti\nvalmistautuneet äkillistä hyökkäystä vastaanottamaan ladaten aseensa ja\npiiloutuen parhaansa mukaan pensaitten suojaan.\n\nViidenkymmenen askeleen päässä seisoi mies, joka pyssynperä maassa ja\nmolemmin käsin pidellen pitkän rihlapyssyn piippua tarkkaili heitä\ntutkien.\n\nHän oli suurikokoinen mies, jolla oli tarmokkaat piirteet, avoin ja\npäättäväinen katse.\n\nHänen pitkä, huolellisesti kammattu tukkansa oli palmikoitu ja sidottu\nsaukonnahkarihmoilla ja erivärisillä nauhoilla.\n\nSiro, nahkainen metsästyspusero ulottui polviin asti; erikoiskutoiset\nsäärystimet, joissa oli nauhat ja tupsut ja paljon helistimiä,\nsuojasivat hänen jalkojaan. Jalkineina oli pari mainioita mokkasineja,\njoita koristivat tekohelmet.\n\nHeleänpunainen loimi riippui hänen olkapäillään, ja vyötäisillä oli\npunainen vyö, johon oli pistetty kaksi pistoolia, veitsi ja\nintiaanipiippu.\n\nHänen kiväärinsä oli kauniiksi maalattu sinoberivärillä ja koristettu\npienillä kuparinauloilla.\n\nJonkun askeleen päässä hänestä hänen hevosensa söi terhometsässä.\n\nOmistajansa tavoin oli sekin mitä eriskummaisimmin koristettu. Se oli\nsinoberilla tehty täplikkääksi ja juovikkaaksi, suitset ja häntävyö oli\nkoristettu tekohelmillä ja nauharuusuilla, pää, harja ja häntä\nrunsaasti somistettu kotkansulilla, jotka heiluivat tuulessa.\n\nHuomatessaan tämän miehen kenraali ei voinut pidättää hämmästyksen\nhuutoa.\n\n\"Mihin intiaaniheimoon tuo mies kuuluu?\" kysyi hän oppaalta.\n\n\"Ei mihinkään\", vastasi viimemainittu.\n\n\"Mitä? Eikö mihinkään?\"\n\n\"Ei! Hän on valkoihoinen metsästäjä.\"\n\n\"Ja tuolla tavalla pukeutunut!\"\n\nOpas kohautti olkapäitään.\n\n\"Olemme preiriellä\", sanoi hän.\n\n\"Se on totta\", mutisi kenraali.\n\nMies, jota olemme kuvailleet, kyllästyi varmaankin edessään olevan\npienen joukon varovaiseen käyttäytymiseen ja halusi päästä selville\nsiitä, mitä hänen puolestaan oli tehtävä. Siksi hän päättäväisesti\nalkoi puhua.\n\n\"Ohoo, mitä lemmon väkeä te olette\", lausui hän englanninkielellä, \"ja\nmitä te tulette täältä etsimään?\"\n\n\"_Caramba_!\" vastasi kenraali heittäen kiväärin luotaan ja käskien\nseuralaistensa tehdä samoin. \"Me olemme matkalaisia, jotka olemme lopen\nuuvuksissa pitkän matkan jälkeen. Aurinko paahtaa kuumasti, pyydämme\nsiis teiltä lupaa saada levätä hetken aikaa majassanne.\"\n\nKoska nämä sanat oli lausuttu espanjaksi, vastasi erämies samalla\nkielellä.\n\n\"Tulkaa pelotta! _Musta Hirvi_ on hyvä paholainen, kun häntä ei aiota\nsuututtaa. Saatte käyttää hyväksenne sitä vähää, mitä minulla on, ja\ntehköön se teille hyvää.\"\n\nKuullessaan nimen Musta Hirvi opas ei voinut pidättää säikähdystä\nilmaisevaa liikettä. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta siihen ei hänellä\nollut aikaa, sillä metsästäjä oli heittänyt kiväärin olalleen, yhdellä\nhyppäyksellä lentänyt satulaan ja lähestynyt meksikkolaisia jo aivan\nlikelle.\n\n\"Majani on muutaman askeleen päässä täältä\", sanoi hän kenraalille.\n\"Jos señorita haluaa maistaa hyvin paistettua biisoninlihaa, niin olen\nvalmis sen kohteliaisuuden hänelle osoittamaan.\"\n\n\"Ei mikään ole sen ystävällisempää. Kiitämme tarjouksesta\", lausui\nkenraali.\n\n\"Minä puolestani kaipaan etupäässä lepoa\", huomautti nuori tyttö.\n\n\"Kaikki tulee aikanaan\", sanoi erämies opettavasti, \"sallitteko minun\nmuutamaksi hetkeksi astua oppaanne tilalle?\"\n\n\"Kuten tahdotte\", myöntyi kenraali, \"menkää, me seuraamme teitä.\"\n\n\"Siis matkaan\", huudahti erämies asettuen joukon etunenään. Samassa\nhänen silmänsä sattumalta osuivat oppaaseen, ja hänen tuuheat\nkulmakarvansa rypistyivät. \"Hm!\" mumisi hän hampaittensa välistä, \"mitä\ntämä merkinnee? Saammehan nähdä\", lisäsi hän.\n\nKiinnittämättä sen enempää huomiota tähän mieheen ja osoittamatta\ntuntevansa hänet hän antoi lähtökäskyn.\n\nKun joukkue oli jonkun aikaa vaiteliaana marssinut jokseenkin leveän\njoen rantaa pitkin, teki erämies jyrkän mutkan ja kääntyi sivulle päin\ntunkeutuen takaisin metsään muiden seuratessa häntä.\n\n\"Pyydän anteeksi\", sanoi hän, \"että vaivaan teitä kulkemaan tätä\nkiertotietä, mutta täällä on majavalammikko, ja pelkään säikäyttää sen\nasujaimia.\"\n\n\"Oi!\" huudahti nuori tyttö, \"olisin niin iloinen saadessani nähdä\nnoiden uutterien eläinten puuhia!\"\n\nErämies pysähtyi.\n\n\"Se käy varsin helposti päinsä, señorita\", sanoi hän, \"jos vain\ntahdotte seurata minua seuralaistenne jäädessä tänne meitä odottamaan.\"\n\n\"Kyllä! Kyllä!\" vastasi doña Luz kiitollisena, mutta malttaen mielensä\nhän äkkiä lisäsi: \"Anteeksi, mutta enoni\"...\n\nKenraali katsahti erämieheen.\n\n\"Mene, lapseni, odotamme sinua täällä\", sanoi hän.\n\n\"Kiitos, eno\", huudahti nuori tyttö iloisena hypäten alas satulasta.\n\n\"Vastaan hänestä\", lausui erämies vilpittömästi, \"älkää lainkaan\npelätkö!\"\n\n\"En pelkää mitään uskoessani hänet teidän huostaanne, ystäväni\",\nvastasi kenraali.\n\n\"Kiitos!\" ja viitaten merkiksi doña Luzille Musta Hirvi katosi hänen\nkanssaan pensaitten ja puiden sekaan.\n\nKun he olivat päässeet jonkun matkan päähän, pysähtyi erämies.\nKuunneltuaan tarkasti ja silmäiltyään joka puolelle ympärilleen hän\nkääntyi nuoren tytön puoleen ja laskien kevyesti kätensä hänen\nkäsivarrelleen sanoi:\n\n\"Kuulkaa!\"\n\nDoña Luz pysähtyi levottomana ja vavisten.\n\nErämies huomasi hänen mielentilansa.\n\n\"Älkää pelätkö\", jatkoi hän, \"minä olen kunniallinen mies, ja te olette\nyhtä varmassa turvassa, vaikka olettekin yksin täällä erämaassa\nkanssani, kuin jos olisitte Meksikon tuomiokirkossa pääalttarin\njuurella.\"\n\nNuori tyttö katsahti salavihkaa erämieheen. Omituisesta puvusta\nhuolimatta oli hänen kasvoillaan sellainen vilpittömyyden leima, ja\nhänen silmänsä olivat niin lempeät ja kirkkaat, kun hän katsahti\ntyttöön, että tämä tunsi jälleen rauhoittuvansa.\n\n\"Puhukaa\", sanoi hän.\n\n\"Kuulutte, sillä nyt tunnen teidät, siihen ulkomaalaisjoukkueeseen,\njoka jo muutaman päivän on tutkinut preirietä joka suunnalla, eikö\nniin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Joukossanne on kummallinen mies, jolla on vihreät silmälasit ja vaalea\ntekotukka ja joka huvittelee, en tiedä mistä syystä keräämällä kasveja\nja kiviä sensijaan, että koettaisi kunnon metsästäjän lailla pyydystää\nmajavia tai kaataa kuusipeuroja.\"\n\n\"Tunnen miehen, josta puhutte. Hän kuuluu tosiaankin joukkoomme, ja on\nsangen etevä lääkäri.\"\n\n\"Sen tiedän, hän on sen itse minulle sanonut, hän kulkee usein tätä\nkautta, olemme hyviä ystäviä. Pulverilla, jonka hän pakoitti minut\nnauttimaan, hän täydellisesti poisti minusta kuumeen, joka jo kahden\nkuukauden aikana oli minua kiusannut ja josta en päässyt vapaaksi.\"\n\n\"Sepä hauskaa. Olen iloinen lääkkeen vaikutuksesta.\"\n\n\"Haluaisin tehdä jotakin hyväksenne, osoittaakseni kiitollisuuttani\ntästä palveluksesta.\"\n\n\"Kiitos, ystäväni, mutta en todellakaan tiedä, miten te voisitte olla\nminulle hyödyksi, paitsi että näytätte minulle majavat.\"\n\nErämies painoi päänsä alas.\n\n\"Ehkä toisella tavalla\", sanoi hän, \"ja kenties pikemmin kuin\nluulettekaan. Kuulkaa minua tarkkaavaisesti, señorita. Olen vain köyhä\nmies, mutta täällä preiriellä tiedämme asioita, joita Jumala meille\nilmaisee, koska elämme kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Haluan antaa\nteille neuvon: mies, joka palvelee teitä oppaana, on paatunut konna,\nsellaiseksi hänet tunnetaan kaikkialla lännen preirieillä. Erehdyn\nsuuresti, ellei hän saata teitä jonkun salakavalan väijytyksen\nalaiseksi. Täällä on runsaasti pahanilkisiä lurjuksia, joiden kanssa\nhän voi tehdä sopimuksen teidän turmiostanne tai ainakin\nryöstämisestänne.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, mitä sanoitte?\" huudahti nuori tyttö\nkauhistuneena näistä sanoista, jotka, merkillistä kyllä, pitivät yhtä\nsen kanssa, mitä Uskollinen Sydän oli sanonut.\n\n\"Olen siitä yhtä varma kuin joku henkilö yleensä voi väittää asiasta,\njosta hänellä ei ole todistuksia. Toisin sanoen: Lörpön entisyyden\nperusteella täytyy hänen puoleltaan odottaa kaikkea. Uskokaa minua,\nellei hän vielä ole teitä pettänyt tekee hän sen ennen pitkää.\"\n\n\"Hyvä Jumala. Varoitan kyllä enoani!\"\n\n\"Sitä karttakaa tekemästä, sillä silloin olisi kaikki menetetty!\nRoistoja, joiden kanssa hän on liittoutunut tai kohta liittoutuu, ellei\nhän vielä ole sitä tehnyt, on paljon, lukemattomia, ja he tuntevat\ntäydellisesti preirien.\"\n\n\"Mitä on siis tehtävä?\" kysyi nuori tyttö tuskastuneena.\n\n\"Ei mitään. Pitää odottaa ja huolellisesti tarkata kaikkia oppaanne\npuuhia hänen sitä huomaamattaan.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Ymmärrätte hyvin\", keskeytti hänet erämies, \"että kun kehoitan teitä\npitämään häntä silmällä, se ei tarkoita sitä, että hetken tullessa ja\ntarvitessanne apuani jättäisin teidät pulaan.\"\n\n\"Sen uskon.\"\n\n\"No niin, menetelkää seuraavasti. Heti kun olette varma siitä, että\noppaanne pettää teitä, te lähetätte luokseni vanhan hupsun lääkärinne.\nHäneenhän voitte luottaa, vai mitä?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Hyvä. Lähetätte siis hänet luokseni, kuten sanoin, ja käskette hänen\nlausua minulle vain: Musta Hirvi. Musta Hirvi olen minä.\"\n\n\"Tiedän sen, sanoitte jo sen meille.\"\n\n\"Mainiota, hän siis sanoo minulle: '_Musta hirvi, hetki on tullut_'. Ei\nmuuta. Muistatteko nyt nuo sanat?\"\n\n\"Tarkalleen. En vain oikein ymmärrä, miten se saattaisi meitä\nhyödyttää.\"\n\nErämies hymyili salaperäisen näköisenä.\n\n\"Hm!\" sanoi hän hetken kuluttua, \"nuo muutamat sanat toimittavat kahden\ntunnin kuluessa avuksenne viitisenkymmentä preirien rohkeinta miestä.\nMiehiä, jotka päällikkönsä viittauksesta antavat tappaa itsensä\npelastaakseen teidät niiden käsistä, jotka mahdollisesti ovat teidät\nriistäneet, kuten aavistan tapahtuvan.\"\n\nHetkisen oltiin vaiti, doña Luz näytti vaipuneen ajatuksiin.\n\nErämies hymyili.\n\n\"Älkää hämmästykö sitä innokasta harrastusta, jota teitä kohtaan\nosoitan\", sanoi hän; \"muuan mies, jonka täydessä vallassa olen, on\nvannottanut minua huolehtimaan teistä hänen ollessaan pakosta muualla.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysäisi tyttö uteliaana, \"kuka mies se on?\"\n\n\"Hän on metsästäjä, joka hallitsee kaikkia valkoisia metsästäjiä\npreiriellä. Tietäen, että Lörppö toimii oppaananne, hän arvelee, että\ntämä mestitsi aikoo johtaa teidät väijytyksen uhriksi.\"\n\n\"Mutta mikä on sen miehen nimi?\" huudahti tyttö tuskaisella äänellä.\n\n\"Uskollinen Sydän. Luotatteko minuun nyt?\"\n\n\"Kiitos, ystäväni, kiitos\", vastasi nuori tyttö innostuneena,\n\"en unohda suositustanne, ja vaaran uhatessa, jos sellainen\nonnettomuudekseni tulee, aion muistuttaa teille lupauksestanne.\"\n\n\"Ja siinä teette oikein, señorita, sillä silloin se on ainoa\npelastuksen tie, mikä teillä on jälellä. Lähtekäämme! Olette ymmärtänyt\nminut, kaikki on hyvin, pitäkää salaisuutenanne keskustelumme. Ennen\nkaikkea älkää näyttäkö, että olette puhellut tästä asiasta kanssani.\nTuo kirottu mestitsi on tarkkavainuinen kuin majava. Jos hän vain\nepäileekin jotakin, niin hän luikertelee sormienne lomitse kuin kyy,\njoka hän onkin.\"\n\n\"Olkaa huoletta, minä olen mykkä.\"\n\n\"Jatkakaamme nyt matkaamme majavalammelle. Uskollinen Sydän huolehtii\nteistä.\"\n\n\"Hän on jo kerran pelastanut henkemme, preirien tulipalossa\", huudahti\ntyttö innostuneesti.\n\n\"Ah, ah!\" mutisi erämies katsahtaen häneen omituisesti, \"kaikki on siis\nparhain päin\"; sitten hän lisäsi kovaa: \"Olkaa huoletta, señorita, jos\nkohta kohdalta seuraatte teille antamiani neuvoja, ei teille tapahdu\npreiriellä mitään pahaa, olkoot sitten millaisia hyvänsä ne petolliset\njuonet, joiden uhriksi joudutte.\"\n\n\"Oi!\" huudahti tyttö haltioissaan, \"vaaran hetkellä en epäröi\nrientäessäni turviinne, sen vannon!\"\n\n\"Asia on siis sovittu\", lausui Musta Hirvi hymyillen; \"nyt lähtekäämme\nkatsomaan majavia.\"\n\nHe jatkoivat marssiaan, ja muutaman minuutin kuluttua he saapuivat\nmetsän reunaan.\n\nSilloin erämies pysähtyi viitaten nuorelle tytölle merkiksi, että hän\npysyisi liikkumattomana, ja kääntyen häneen päin kuiskasi:\n\n\"Katsokaa.\"\n\n\n\n\nXV\n\nMajavat\n\n\nNuori tyttö työnsi syrjään pajujen oksat ja kurottaen päänsä eteenpäin\nkatseli.\n\nMajavat eivät olleet uutteran yhteiskuntansa patoamistyöllä katkaisseet\nainoastaan itse pääjoen juoksua, vaan vieläpä kaikki siihen virtaavat\njoet, niin että ympäröivä maa oli muuttunut laajaksi rämeeksi.\n\nYksi ainoa majava työskenteli tällä hetkellä pääsulun luona, mutta pian\nilmestyi viisi muuta tuoden muassaan puunpalasia, savea ja kiviä.\nSitten ne kaikki yhdessä menivät eräälle kohtaa sulkua, joka, sen\nhuomasi nuori tyttökin, kaipasi korjausta. Ne laskivat kantamuksensa\nsortuneeseen paikkaan ja sukelsivat veteen, mutta ilmestyivät melkein\nheti senjälkeen takaisin pinnalle.\n\nKukin niistä toi mukanaan määrätyn kantamuksen savea, jota ne käyttivät\nmuurilaastina liittääkseen yhteen puunpalaset ja kivet ja\nvalmistaakseen niistä tukevan kohdan patoon. Kerta toisensa jälkeen ne\npoistuivat palatakseen jälleen tuomaan savea ja puunpalasia.\nMuuraustyötä jatkui, kunnes repeämä oli kokonaan korjattu.\n\nKun työ oli valmis, alkoivat nuo viisaat eläimet hauskutella ajamalla\ntoisiaan takaa lammessa. Ne sukelsivat veteen tai uiskentelivat sen\npinnalla lyöden vettä hännällään, niin että se räiskyi.\n\nDoña Luz katseli yhä ihastuneempana tätä erikoista näytelmää. Hän olisi\nmielellään jäänyt vaikka koko päiväksi ihailemaan näitä merkillisiä\neläimiä.\n\nSillä aikaa kun ensinmainitut täten pitivät hauskaa, saapui paikalle\npari muuta majavayhteiskunnan jäsentä. Jonkun aikaa ne totisina\nkatselivat toveriensa kisailua ollen sennäköisiä, kuin olisivat\nmielellään liittyneet leikkiin, mutta sitten ne kiipesivät ylös\nmäenrinnettä, joka oli melko lähellä nuoren tytön ja erämiehen\ntähystyspaikkaa, istuutuivat takajaloilleen, nojasivat etukäpälillään\nnuorta mäntyä vastaan ja alkoivat jyrsiä sen kuorta. Väliin ne siitä\neroittivat pienen palasen pitäen sitä käpäliensä välissä ja pysyen yhä\nistumassa. Ne nakertelivat irvistellen ja väännellen kasvojaan aivan\nkuin apina, joka jyrsii pähkinää.\n\nMajavilla oli ilmeisesti tarkoituksena kaataa puu, ja sen\nsaavuttamiseksi ne työskentelivät kuumeisesti. Nuori mänty oli\nläpimitaltaan lähes kahdeksantoista tuumaa siltä kohdalta, mistä ne\nsitä jyrsivät; se oli suora kuin tikku ja jokseenkin korkea. Ne\nolisivat epäilemättä voineet lyhyessä ajassa jyrsiä sen kokonaan\npoikki, mutta kenraali, joka oli tullut levottomaksi sisarentyttärensä\nviipyessä niin kauan poissa, oli päättänyt lähteä etsimään häntä, ja\nmajavat, jotka säikähtivät hevosten melua, sukelsivat veteen ja\nkatosivat äkkiä.\n\nKenraali moitti lievästi sisarentytärtään, koska tämä oli viipynyt niin\nkauan, mutta ihastuneena näkemästään nuori tyttö ei kiinnittänyt siihen\npaljonkaan huomiota, vaan aikoi palata vielä toiste paikalle\nnäkymättömänä katselijana tarkastamaan majavien temmellystä.\n\nPieni joukko suuntasi erämiehen johdolla kulkunsa majaa kohti, missä\nhän oli tarjonnut suojaa keskitaivaalle nousseen auringon paahtavilta\nsäteiltä.\n\nDoña Luz, jonka uteliaisuutta oli mitä suurimmassa määrässä\nkiihoittanut äskeinen mielenkiintoinen näytelmä, korvasi vahingon,\njonka hänen enonsa häiritsevä keskeytys oli aiheuttanut, kysellen\nMustalta Hirveltä pienimpiäkin yksityisseikkoja majavien tavoista ja\nsiitä, miten niitä metsästetään.\n\nErämies, niinkuin yleensä kaikki ihmiset, jotka tavallisesti elävät\nyksinäisyydessä, halusi mielellään tilaisuuden tarjoutuessa ottaa\nkorvauksen harvapuheisuudesta, jota hän suurimman osan ajastaan\npakostakin noudatti, eikä siis antanutkaan itseään moneen kertaan\npyytää.\n\n\"Kuulkaas, señorita\", sanoi hän, \"punanahat sanovat, että majava on\nihminen, joka ei puhu, ja he ovat oikeassa. Se on viisas,\nymmärtäväinen, rohkea, uuttera ja säästäväinen. Kun talvi lähenee,\nryhtyy koko perhe varaamaan ruokaa. Nuoret ja vanhat, kaikki tekevät\ntyötä. Usein niiden täytyy tehdä pitkiä matkoja löytääkseen puunkuorta,\njosta ne pitävät enemmän kuin muusta. Ne kaatavat väliin sangen suuria\npuita ja karsivat niistä oksat, joiden kuori on niiden parasta herkkua.\nNe leikkaavat ne noin kolmen jalan pituisiin palasiin, kuljettavat ne\nvesireitille ja uittavat majalleen asti, missä panevat ne varastoon.\nNiiden asunnot ovat siistit ja mukavat. Ne heittävät huolellisesti aina\nruoka-ajan jälkeen virtaan sulun alapuolelle ne puunpalaset, joista\novat kalvaneet kuoren. Ne eivät koskaan salli vieraan majavan tulla\nrakentamaan yhdyskuntaa viereensä, ja usein ne taistelevat mitä\nrajuimmin turvatakseen alueensa loukkaamattomuuden.\"\n\n\"Kaikki tuohan on varsin merkillistä\", lausui nuori tyttö.\n\n\"On, mutta siinä ei ole vielä kaikki\", jatkoi erämies. \"Keväällä,\njolloin on karvojen luomisaika, uros jättää naaraan kotiin ja lähtee\nkuin suuri herra ainakin huviretkelle poistuen usein varsin loitolle.\nSe pitää hauskaa läpikuultavan kirkkaissa lampivesissä, joita se tapaa\nmatkallaan, nousee rannoille jyrsiäkseen nuorten poppeli- ja pajupuiden\nhentoja runkoja. Mutta kun kesä lähenee, luopuu se vanhanpojan\nelämästä, muistaa velvollisuutensa perheen päänä ja palaa puolisonsa ja\npoikastensa luokse, jotka se vie etsimään varastoja talveksi.\"\n\n\"Täytyy tunnustaa\", huomautti kenraali, \"että tämä eläin on luomakunnan\nmerkillisimpiä.\"\n\n\"Niin\", puuttui doña Luz puheeseen, \"en voi ymmärtää, missä\ntarkoituksessa niitä metsästetään kuin vahingollista petoeläintä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, señorita?\" vastasi erämies filosofisesti. \"Kaikki\neläimethän ovat ihmistä varten luodut, varsinkin tämä, jonka turkki on\nvarsin arvokas.\"\n\n\"Tosiaankin\", myönsi kenraali. \"Mutta miten toimitatte tuon\nmetsästyksen? Eivät kaikki majavat ole yhtä rohkeita kuin nämä.\nUseimmat lienevät niin varovaisia, että ne kätkevät pesänsä äärimmäisen\nhuolellisesti\", lisäsi hän.\n\n\"Totta kyllä\", vastasi Musta Hirvi, \"mutta kokemus on varustanut\ntottuneen metsämiehen niin terävällä katseella, että hän usein sangen\nvähäisenkin merkin avulla keksii majavan jäljet ja pesän, vaikka\nviimemainittua peittäisikin tiheä, nuori näreikkö ja se olisi pajujen\nvarjossa. Harvoin tapahtuu, ettei erämies osaisi tarkalleen määrätä\npesän asujainten lukuakin. Keksittyään pesän hän asettaa paikoilleen\npyydyksensä. Se pannaan lähelle joen rantaa kaksi tai kolme tuumaa\nvedenpinnan alapuolelle ja kiinnitetään ketjuilla lujasti saveen tai\nhiekkaan vajotettuun paaluun. Pieni puunpalanen, joka kuoritaan, ja\njohon sivellään _rohtoa_, -- niin nimitetään syöttiainetta, jota\nyleensä käytetään, -- asetetaan noin kolme tai neljä tuumaa vedenpinnan\nyläpuolelle, ja toinen pää kiinnitetään vedenpinnan alla olevaan\npyydykseen. Majavaa, jolla on erikoisen hieno vainu, kiehtoa puoleensa\nsyötin tuoksu. Mutta heti kun se lähestyy ja pistää kuononsa lähelle\nsyöttiä, alkaakseen sitä kalvaa, tarttuvat sen käpälät pyydykseen.\nKauhistuneena se sukeltaa veden alle, sen jalassa riippuva pyydys tekee\nkuitenkin turhiksi kaikki sen ponnistukset päästä pakoon. Se taistelee\njonkun aikaa, sitten se vihdoin voimien loppuessa painuu pohjaan ja\nhukkuu. Sillä tapaa tavallisesti metsästetään majavia, señorita, mutta\nkallioperäisillä paikoilla, missä paalua ei voi vajottaa maahan\npyydyksen pitimeksi, on meidän usein pakko kauan etsiskellä, vieläpä\nuidakin pitkiä matkoja löytääksemme pyydystetyn majavan. Tapahtuu\nmyöskin, että kun samasta perhekunnasta on pyydystetty useampia\njäseniä, muut tulevat varovaisiksi. Vaikka mitä metkuja silloin\nkäyttäisimme, on mahdotonta saada niitä tarttumaan syöttiin. Ne\nlähestyvät varovaisesti pyydyksiä, päästävät kepin avulla pontimen\nvireestä, vieläpä usein vääntävät pyydykset ylösalasin, laahaavat ne\nsulkunsa alapuolelle ja hautaavat ne maahan.\"\n\n\"Miten silloin menetellään?\" kysyi nuori tyttö.\n\n\"Silloinko?\" toisti Musta Hirvi. \"Sellaisissa tapauksissa meillä on\nvain yksi keino käytettävänämme, nimittäin heittää pyydykset selkäämme,\ntunnustaa majavien voittaneen meidät ja matkata etäämmäksi etsimään\ntoisia, tottumattomampia otuksia. Mutta tässähän on majani.\"\n\nMatkalaiset saapuivat samassa kurjannäköiselle majalle. Se oli tehty\npunotuista oksista ja kykeni töintuskin suojaamaan auringonsäteiltä.\nHoidon puutteessa se joka suhteessa muistutti preirieiden muiden\nerämiesten majoja, erämiehet kun vähimmin kiinnittävät huomiota elämän\nmukavuuksiin.\n\nVaikka maja oli sellainen kuin se oli, kutsui Musta Hirvi kohteliaasti\nvieraita sisään.\n\nToinen erämies istui kyyristyneenä majan edessä kypsentämässä\nbisoninpaistia, jonka Musta Hirvi oli edeltäkäsin kertonut tulevan\nateriaksi.\n\nMies, jonka puku täysin muistutti Mustan Hirven pukua, oli lähes\nneljänkymmenen vuoden ikäinen, mutta lukemattomat rasitukset ja\nkurjuus, jotka kuuluivat partiomiehen kovaan ammattiin, olivat\nuurtaneet hänen kasvoihinsa verkon ristiin rastiin kulkevia ryppyjä,\njotka tekivät hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän\ntodellisuudessa oli.\n\nMaailmassa ei tosiaankaan ole vaarallisempaa, rasittavampaa ja vähemmän\ntuottavaa ammattia kuin erämiehen. Nuo ihmisparat saavat usein havaita\njoko intiaanien tai muiden metsästäjien ryöstäneen heidän vaivalla\nhankkimansa saaliin, heiltä nyljetään päänahka tai heidät teurastetaan,\neikä kukaan koskaan ota selvää, mihin he ovat joutuneet.\n\n\"Istuutukaa, señorita, ja te myöskin hyvät herrat\", sanoi Musta Hirvi\nkohteliaasti. \"Niin vähäpätöinen kuin kotini onkin, on se kuitenkin\nsiksi suuri, että siinä on tilaa teille kaikille.\"\n\nMatkailijat vastaanottivat kiitollisina pyynnön. He laskeutuivat\nmaahan, ja pian he olivat pitkällään kuivista lehdistä valmistetuilla\nvuoteilla, joita peittivät karhun-, hirven- ja bisoninnahat.\n\nAterian, oikean metsästäjien aterian, aikana juotiin palan paineeksi\nmuutamia kupillisia mainiota mezcal-viiniä, jota kenraali aina kuljetti\nmukanaan retkillään ja jota erämiehet arvostelivat hyväksi, kuten se\nansaitsikin.\n\nSillä aikaa kun doña Luz, opas ja lancerot nauttivat päivällisunta\nantaakseen auringonsäteiden synnyttämän lämmön vähän haihtua, pyysi\nkenraali Mustaa Hirveä kanssaan kävelemään ja poistui hänen seurassaan\nmajasta.\n\nHeti kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän, istuutui kenraali\nerään ebenpuun juurelle pyytäen seuralaistansa tekemään samoin, minkä\ntämä tekikin.\n\nHetken aikaa vaiti oltuaan kenraali alkoi puhua:\n\n\"Ystäväni\", sanoi hän, \"sallikaa minun ensin kiittää teitä suuresta\nvieraanvaraisuudestanne. Täytettyäni tämän velvollisuuteni haluaisin\ntehdä teille eräitä kysymyksiä.\"\n\n\"_Caballero_!\" vastasi erämies vältellen. \"Olette kai kuullut, mitä\npunanahat sanovat. 'Vedä joka sanan välissä haiku piipustasi\nharkitaksesi visusti sanojasi.'\"\n\n\"Puhutte minulle kuin varovainen mies ainakin, mutta olkaa levollinen.\nMinulla ei ole vähäisintäkään aikomusta kysellä teiltä sellaista, mikä\nkuuluu ammattisalaisuuksiinne, tai mitään muutakaan, joka koskisi\nhenkilökohtaisesti teitä itseänne.\"\n\n\"Jos osaan vastata kysymyksiinne, caballero, niin olkaa varma siitä,\netten emmi tehdä mieliksenne.\"\n\n\"Kiitos, ystäväni, en ole aikonut pyytääkään teiltä enempää. Kuinka\nkauan olette asunut preiriellä?\"\n\n\"Jo kymmenen vuotta, ja Jumala suokoon, että saisin jäädä tänne vielä\npitkäksi aikaa.\"\n\n\"Partioelämä siis miellyttää teitä?\"\n\n\"Enemmän kuin kuvata osaan. Täytyy alkaa, niinkuin minä, jo lapsena,\nkestää kaikki koettelemukset, kärsiä kaikki vaivat ja olla osallisena\nkaikenlaisissa seikkailuissa voidakseen ymmärtää tämän elämän hurmaavaa\nluontoa, sen tarjoamia taivaallisia nautintoja ja merkillistä\nmielihyväntunnetta, johon se meidät saattaa! Oi, caballero, Euroopan\nkaunein ja suurin kaupunki on sangen pieni, sangen likainen ja sangen\nviheliäinen erämaahan verrattuna. Liian ahdas, säännöllinen ja jäykkä\nelämä, jota te vietätte, on varsin kurjaa meikäläisen elämään\nverrattuna! Vain täällä ihminen tuntee ilman vaivattomasti tunkeutuvan\nkeuhkoihinsa, saa tuntea elävänsä ja ajattelevansa. Sivistys vetää\nhänet alas melkein järjettömän luontokappaleen tasalle jättämättä\nhänelle muuta vaistoa kuin mitä välttämättömästi on tarpeen saastaisten\nharrastusten perilleajamiseksi. Mutta sensijaan preiriellä, keskellä\nerämaata, kasvoista kasvoihin Jumalan kanssa, hänen aatoksensa\nlaajenevat, hänen mielensä avartuu, ja hänestä tulee todellisuudessa\nse, joksi korkein olento hänet on aikonutkin, nimittäin luomakunnan\nherra.\"\n\nLausuessaan nämä sanat erämies oli tavallaan muuttunut, hänen\nkasvoilleen oli tullut innostuksen ilme, silmät salamoivat, ja ryhti\nsuoristausi yleväksi.\n\nKenraali huokasi syvään, ja salaa vieri kyynel hänen harmaantuneille\nviiksilleen.\n\n\"Se on totta\", sanoi hän surumielisenä, \"tämä elämä tarjoaa outoa\nriemua sille, joka sitä haluaa, riemua, joka punoo siteitä sellaisia,\nettei niitä voi katkoa. Kun te tulitte preirieille, niin mistä te\nsaavuitte?\"\n\n\"Tulin Quebecista. Olen kanadalainen.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\nSyntyi hetken vaitiolo, ja sitten kenraali jatkoi:\n\n\"Eikö toverienne joukossa ole meksikolaisia?\"\n\n\"On, useita.\"\n\n\"Haluaisin saada tietoja heistä.\"\n\n\"Vain yksi mies voi niitä teille antaa, mutta se mies ei, ikävä kyllä,\nole tällä hetkellä täällä.\"\n\n\"Ja mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Uskollinen Sydän.\"\n\n\"Uskollinen Sydän\", toisti kenraali vilkkaasti. \"Muistelen tuntevani\nsen miehen.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Oh! Hyvä Jumala, mikä kova onni!\"\n\n\"Kenties teidän on helpompi kuin luulettekaan hänet tavata, jos\ntosiaankin haluatte hänet nähdä.\"\n\n\"Haluaisin äärettömän mielelläni!\"\n\n\"Olkaa siis levollinen. Kohta saatte hänet nähdä.\"\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"No, aivan yksinkertaisesta syystä! Uskollinen Sydän virittää ansoja\naivan lähellä minua. Minä huolehdin niistä tällä hetkellä, mutta ei\nkestä kauan, ennenkuin hän palaa.\"\n\n\"Oi, jospa Jumala soisi, että puheenne pitäisi paikkansa!\" lausui\nkenraali liikutettuna.\n\n\"Heti kun hän saapuu, ilmoitan siitä teille, ellette jo siihen mennessä\nole lähtenyt leiristänne.\"\n\n\"Tiedättekö sitten, minne joukkoni on leiriytynyt?\"\n\n\"Täällä erämaissa me tiedämme kaikki\", vastasi erämies hymyillen.\n\n\"Luotan lupaukseenne.\"\n\n\"Teillä on sanani, kenraali.\"\n\n\"Kiitos.\"\n\nSamassa doña Luz tuli ulos majasta, viitaten Mustalle Hirvelle merkiksi\nsiitä, että tämä olisi vaiti. Kenraali kiirehti häntä vastaan.\n\nMatkalaiset nousivat ratsuilleen ja kiitettyään erämiehiä heidän\nsydämellisestä vieraanvaraisuudestaan lähtivät takaisin leirille.\n\n\n\n\nXVI\n\nPetos\n\n\nPaluumatka oli ikävä. Kenraali oli vaipunut syviin mietteisiin\nkeskusteltuaan erämiehen kanssa, doña Luz ajatteli varoitusta, joka\nhänelle oli annettu, opas, jonka Mustan Hirven keskustelut nuoren tytön\nja kenraalin kanssa olivat tehneet levottomaksi, aavisti salaa jotakin,\nmikä käski häntä pitämään varansa. Ainoastaan molemmat lancerot\nkulkivat huolettomina tietämättä näytelmästä, jota esitettiin heidän\nympärillään ja ajatellen vain yhtä asiaa, nimittäin lepoa, joka heitä\nodotti leiriin saavuttua.\n\nLörppö tähyili lakkaamatta levottomasti ympärilleen näyttäen etsivän\napujoukkoja tiheistä pensaikoista, joiden lävitse pieni joukko\nvaiteliaana kulki.\n\nPäivä läheni loppuaan, aurinko oli aivan kohta menevä mailleen, ja\naika-ajoin metsän salaperäiset asukkaat jo kiljuivat kolkosti.\n\n\"Onko vielä pitkä matka jäljellä?\" kysyi kenraali äkkiä.\n\n\"Ei\", vastasi opas, \"tuskin tunnin matka enää.\"\n\n\"Kiirehtikäämme siis kulkuamme. En halua, että yö meidät yllättää\nnäissä tiheiköissä.\"\n\nJoukko lähti ratsastamaan täyttä ravia, joka vähemmässä kuin puolessa\ntunnissa vei heidät leirin etuvarustuksille.\n\nKapteeni Aguilar ja tohtori tulivat matkalaisia vastaan heidän\nsaapuessaan.\n\nIllallinen oli valmis ja oli heitä odottanut jo kauan. Ruvettiin\nsyömään.\n\nMutta alakuloisuus, joka muutama tunti sitten näytti vallanneen\nkenraalin ja hänen sisarentyttärensä, kasvoi sensijaan että olisi\nvähentynyt. Aterian aikana tämä kävi ilmi. Jokainen söi kaikessa\nkiireessä lausumatta sanaakaan. Kun oli lopetettu, erosivat kaikki\nottaen tekosyyksi päivän rasitukset mennäkseen muka levolle, mutta\ntodellisuudessa saadakseen olla yksin ja pohtia päivän tapauksia.\n\nOpas ei myöskään ollut hyvällä tuulella. Paha omatunto, kun on puhe\nvarovaisesta ihmisestä, on niin kiusallinen toveri yöllä kuin olla\nsaattaa. Lörpöllä oli kaikista omistatunnoista pahin, eikä hänellä\nollutkaan halua nukkua. Hän käyskenteli leirissä etsien turhaan huolien\nja kenties katumuksen kiusaamassa mielessään jonkunlaista keinoa\npäästäkseen vaaralliselta tieltä, jota oli kulkemassa. Mutta turhaan\nhän kidutti mielikuvitustaan. Ei mikään tullut hälventämään hänen\npelkoaan.\n\nYö kuitenkin läheni. Kuu oli hävinnyt, ja läpinäkymätön pimeys leijaili\nhiljaiseksi käyneen leirin yllä.\n\nKaikki nukkuivat tai näyttivät nukkuvan. Ainoastaan opas, joka oli\ntahtonut ottaa suorittaakseen ensimmäisen vahtivuoron, valvoi istuen\neräällä tavaramytyllä. Kädet ristissä rinnoilla ja katse kiinteänä hän\nvaipui yhä synkempiin mietteisiin.\n\nÄkkiä muuan käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja ääni kuiskasi hänen\nkorvaansa vain sanan: \"Kennedy!\"\n\nMalttaen mieltään ja horjumattoman tyynenä, jotka ominaisuudet eivät\nkoskaan haihdu intiaaneilta tai mestitseiltä, opas katsahti\nvarovaisesti ympärilleen ollakseen varma siitä, että hän oli yksinään.\nSitten hän tarttui käteen, joka yhä lepäsi hänen olallaan, ja vei\nmuassaan miehen, joka oli häntä puhutellut ja vastustelematta seurasi\nhäntä, erääseen syrjäiseen paikkaan, jossa luuli olevansa turvassa\nkenenkään näkemättä.\n\nSillä hetkellä, jolloin molemmat miehet kulkivat teltan ohi, avautuivat\npuoliksi sen oviverhot äänettömästi, ja muuan varjo hiipi varovaisesti\nheidän perässään.\n\nKun he olivat kätkeytyneet tavaramyttyjen keskelle ja asettuneet\nistumaan aivan lähelle toisiaan puhuakseen matalalla äänellä ja hiljaa\nkuin henkäys, kuiskasi opas:\n\n\"Jumalan kiitos! Olen kärsimättömänä odottanut tuloasi, Kennedy.\"\n\n\"Tiesitkö siis, että minun piti tulla?\" kysyi puhuteltu epäluuloisena.\n\n\"En, mutta toivoin.\"\n\n\"Kuuluuko mitään uutta?\"\n\n\"Kyllä, paljonkin.\"\n\n\"Puhu, mutta pian.\"\n\n\"Sen aion juuri tehdä. Kaikki on menetetty.\"\n\n\"Häh! Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Sitä, mitä sanon. Tänään kenraali minun opastamanani meni...\"\n\n\"Sen tiedän, näin teidät.\"\n\n\"Hitto vie! Miksi et hyökännyt kimppuumme?\"\n\n\"Meitä oli vain kaksi.\"\n\n\"Minä olisin ollut kolmas. Molemmin puolin olisi ollut yhtä monta, kun\nkenraalilla oli vain kaksi lanceroa.\"\n\n\"Totta tosiaankin, en tullut sitä ajatelleeksi.\"\n\n\"Olit hullu, nyt olisi kaikki ohi, sensijaan että kaikki on luultavasti\nmenetetty.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Häh! _Carai!_ Sehän on selvää, kenraali ja hänen sisarentyttärensä\novat keskustelleet pitkän ajan tuon viekkaan Mustan Hirven kanssa.\nTiedäthän, että hän jo kauan on minut tuntenut, hän on varmasti\nherättänyt heissä epäluuloja minua kohtaan.\"\n\n\"Miksi opastitkaan heidät majavalammelle?\"\n\n\"Olisinko voinut aavistaakaan, että tapaisin siellä tuon kirotun\nerämiehen?\"\n\n\"Meidän ammatissamme täytyy aavistaa kaikki.\"\n\n\"Olet oikeassa, olen tehnyt virheen! Mutta tällä hetkellä ei pahaa voi\nauttaa, sillä aavistan, että Musta Hirvi on tehnyt kenraalille tarkkaa\ntiliä kolttosistani.\"\n\n\"Hm! Se on todellakin oletettavaa. Mitä on siis tehtävä?\"\n\n\"Toimittava niin pian kuin suinkin suomatta heille aikaa ryhtyä\nvarokeinoihin.\"\n\n\"En mitään halua sen parempaa, minä puolestani, senhän tiedät.\"\n\n\"Kyllä. Missä on kapteeni? Onko hän palannut?\"\n\n\"Tänä iltana hän saapui. Kaikki miehemme ovat piilossa luolassa. Meitä\non neljäkymmentä.\"\n\n\"_Bravo!_ Ah! Miksi ette saapuneet kaikki yhdessä sensijaan, että\ntulitte yksin. Näet, kuinka sopiva tilaisuus teillä olisi ollut. He\nnukkuvat kuin pähkinähiiret. Olisimme saaneet heidät käsiimme\nvähemmässä kuin kymmenessä minuutissa.\"\n\n\"Olet oikeassa, mutta kaikkea ei voi edeltäpäin tietää. Asiaa muuten ei\nsiten sovittu päällikön kanssa.\"\n\n\"Aivan niin. Miksi siis olet tullut?\"\n\n\"Ilmoittaakseni sinulle, että olemme valmiina ja että odotamme vain\nmerkkiäsi toimiaksemme.\"\n\n\"Katsokaamme, mitä olisi tehtävä. Neuvo minua!\"\n\n\"Mitä hittoa! Tahdotko, että minä antaisin sinulle neuvoja? Tiedänkö\nminä muka, mitä täällä tapahtuu. Minunko pitäisi sanoa, miten sinun\nolisi toimittava?\"\n\nOpas mietti hetkisen, sitten hän kohotti päätään ja katsoi\ntarkkaavaisesti taivasta kohden.\n\n\"Kuulehan\", jatkoi hän, \"aamun tuloon on vielä kaksi tuntia.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Sinä palaat luolalle.\"\n\n\"Nyt hetikö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hyvä. Entä sitten?\"\n\n\"Sanot kapteenille, että jos hän haluaa, niin luovutan hänen käsiinsä\nnuoren tytön vielä tänä yönä.\"\n\n\"Hm! Se tuntuu minusta vaikealta.\"\n\n\"Olet moukka.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, mutta en käsitä kuinka?\"\n\n\"Kuule siis. Leirin vartiointi toimitetaan seuraavalla tavalla:\npäivällä sotamiehet vartioivat vallituksilla, mutta kun he eivät ole\ntottuneet preirie-elämään ja kun heistä yöllä olisi enemmän vahinkoa\nkuin hyötyä, olen muiden oppaiden avulla ottanut suorittaakseni\nvahdinpidon, kun taas sotamiehet saavat levätä.\"\n\n\"Sehän on varsin nerokasta\", huomautti Kennedy naurahtaen.\n\n\"Eikö totta?\" kysäisi Lörppö. \"Te siis nousette ratsaille. Kun olette\nsaapuneet kukkulan juurelle, tulee kuusi rohkeinta joukostanne minun\nluokseni. Heidän avullaan olen valmis sitomaan kaikki sotilaat vieläpä\nkenraalinkin heidän nukkuessaan sikeintä untaan.\"\n\n\"Kas vain, sepä vasta on suunnitelma.\"\n\n\"Niinkö arvelet?\"\n\n\"Totta vieköön!\"\n\n\"Hyvä. Saatuani kerran soltut hyvin sidotuiksi vihellän, jolloin\nkapteeni saapuu mukanaan toinen osa joukkoaan. Sitten hän, hiisi vie,\njärjestäköön asiansa nuoren tytön suhteen miten haluaa, minulla ei ole\nhommassa enää muuta tekemistä. Mitä siitä arvelet?\"\n\n\"Mainiota.\"\n\n\"Tällä tavalla meidän ei tarvitse vuodattaa verta ja vältämme\nvaarallisia liikkeitä, joista en välitä, kun kerran voin ilman niitäkin\ntulla toimeen.\"\n\n\"Olet järkevä.\"\n\n\"Kah, ystäväiseni, kun toimittaa tämäntapaisia asioita, jotka\nonnistuessaan tarjoavat suuren palkkion, täytyy aina järjestää ne niin,\nettä on kaikki onnistumismahdollisuudet.\"\n\n\"Tuo on oikeata perustelua. Suunnitelmasi muuten miellyttää minua\näärettömästi ja panen sen pitemmittä siekailuitta toimeen, mutta\nsopikaamme ensin toiminnastamme välttääksemme väärinkäsityksiä, jotka\naina ovat epämieluisia.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Jos, kuten arvelen, päällikkö katsoo suunnitelmasi olevan kunnollisen\nja uskoo, että se varmasti onnistuu, niin heti saavuttuamme kukkulan\njuurelle minä nousen tänne mukanani viisi uljasta miestä, jotka itse\nhuolellisesti valitsen. Miltä suunnalta pyrkisin leiriin?\"\n\n\"Siltä suunnalta, jumaliste, mistä jo kerran olet tullut leiriin,\nsenhän tunnet.\"\n\n\"Entä sinä, missä sinä olet?\"\n\n\"Aivan portin luona valmiina teitä auttamaan.\"\n\n\"Hyvä. Kaikesta on siis sovittu. Sinulla ei siis ole minulle enää\nmitään sanottavaa.\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Sitten lähden.\"\n\n\"Niin, sitä parempi, mitä aikaisemmin.\"\n\n\"Olet aina oikeassa. Opasta minut sille paikalle, mistä minun on\nlähdettävä leiristä. On niin pimeä, että jos menen sinne yksin, niin\njoudun pian harhateille ja kompastun kenties johonkin nukkuvaan\nsolttuun, mikä ei olisi onneksi asiallemme.\"\n\n\"Anna tänne kätesi.\"\n\n\"Kas tuossa.\"\n\nMiehet nousivat ja alkoivat hiipiä sitä paikkaa kohti, jonka kautta\nkapteenin lähetin oli poistuttava, mutta samassa muuan varjo astui\nheidän eteensä ja lausui lujalla äänellä:\n\n\"Olette kavaltajia. Teidän on kuoltava.\"\n\nSuuresta itsehillinnästään huolimatta molemmat miehet jäivät hetkeksi\nällistyneinä seisomaan.\n\nAntamatta heille aikaa saada takaisin mielenmalttiaan se henkilö, joka\noli puhunut, laukaisi kaksi pistoolia aivan läheltä. Nuo onnettomat\nkirkaisivat kamalasti. Toinen kaatui, mutta hypäten kuin tiikerikissa\ntoinen kiipesi puolustusvallien ylitse ja katosi, ennenkuin häntä olisi\nehtinyt toistamiseen ampua. Kahden laukauksen kajahtaessa ja roistojen\nhuudot kuullessaan olivat kaikki kavahtaneet unestaan leirissä.\nJokainen syöksyi päätäpahkaa suojavarustuksille.\n\nKenraali ja kapteeni Aguilar saapuivat ensimmäisinä paikalle, missä\nkuvaamamme näytelmä oli tapahtunut.\n\nHe tapasivat doña Luzin seisomassa kaksi savuavaa pistoolia\nkädessään erään miehen vääntelehtiessä hänen jalkojensa juuressa\nkuolinkamppailussaan.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, sisarentyttäreni? Taivaan nimessä, mitä on\ntapahtunut? Oletko haavoittunut?\" kyseli kenraali epätoivoisena.\n\n\"Rauhoittukaa, eno. En ole haavoittunut\", vastasi nuori tyttö, \"olen\nvain rangaissut kavaltajaa. Kaksi heittiötä suunnitteli salavehkeitä\nyhteistä turvallisuuttamme vastaan. Toinen heistä pääsi karkuun, mutta\nluulen, että tämä tässä on jokseenkin pahasti haavoittunut.\"\n\nKenraali kumartui nopeasti kuolevan ylitse.\n\nSoihdun valossa, jota hän piti kädessään, hän tunsi Kennedyn, saman\noppaan, jonka Lörppö aikaisemmin oli väittänyt elävänä palaneen\npreirietulipalossa.\n\n\"Kah, kah\", sanoi hän, \"mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Se merkitsee sitä, eno\", vastasi tyttö, \"että ellei Jumala olisi\ntullut avukseni, niin olisi meidät tänä yönä yllättänyt rosvojoukko,\njoka on väijyksissä jonkun matkan päässä täältä.\"\n\n\"Älkäämme siis tuhlatko aikaa.\"\n\nJa kenraali kiiruhti kapteeni Aguilarin avustamana valmistautumaan\nankaraan vastarintaan sen varalta, että heidän kimppuunsa koetettaisiin\nhyökätä.\n\nLörppö oli paennut, mutta leveä verijuova osoitti, että hän oli\nvaikeasti haavoittunut. Jos olisi ollut päivänaika, olisi koetettu ajaa\nhäntä takaa ja kenties olisi onnistuttukin hänet saamaan kiinni, mutta\nkun oli pimeä ja kun lisäksi ei tiedetty, olivatko viholliset ehkä\nvielä väijyksissä ympäristössä, ei kenraali tahtonut, että hänen\nsotilaansa uskaltautuisivat leirin ulkopuolelle. Hän antoi mieluummin\nilkiön koettaa pelastua.\n\nMitä Kennedyyn tulee, niin hän oli kuollut.\n\nKun ensi hälinä oli hälvennyt, tunsi doña Luz, jota nyt ei enää\ntilanteen aiheuttama vaara pitänyt jännitettynä, olevansa nainen. Hänen\ntarmonsa katosi, hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen ruumiinsa\nvärisi kouristuksentapaisesti. Hän lyyhistyi kokoon ja olisi kaatunut,\nellei tohtori olisi ottanut häntä käsivarsilleen.\n\nHän kantoi hänen puolipyörtyneenä telttaan ja hoiti häntä\nhuolellisesti, niinkuin hänen tilansa vaati.\n\nNuori tyttö tuli vähitellen tajuihinsa. Hänen mielensä tyyntyi, ja\nhänen ajatuksensa muuttuivat rauhallisiksi.\n\nMuistaen suositukset, jotka Musta Hirvi hänelle oli antanut, hän\najatteli, että hetki oli tullut pyytää häntä täyttämään lupauksensa, ja\nviittasi tohtoria luokseen.\n\n\"Hyvä tohtori\", sanoi hän viimemainitulle lempeästi, \"haluaisitteko\ntehdä minulle suuren palveluksen?\"\n\n\"Olen käskettävissänne, señorita.\"\n\n\"Tunnetteko erästä metsästäjää, joka on nimeltään Musta Hirvi?\"\n\n\"Kyllä, täältä ei ole pitkä matka hänen majalleen. Se on lähellä erästä\nmajavalampea.\"\n\n\"Häntä juuri tarkoitan, hyvä tohtori. No niin! Teidän täytyisi mennä\nminun puolestani hänen luokseen, mutta vielä tänään.\"\n\n\"Miksi niin, señorita?\"\n\n\"Pyydän niin tekemään\", taivutteli tyttö tohtoria hyväilevästi.\n\n\"Oh! Silloin saatte olla huoletta. Minä lähden\", vastasi tämä.\n\n\"Kiitos!\"\n\n\"Mitä minun on hänen luonaan tehtävä?\"\n\n\"Kerrotte hänelle vain, mitä täällä tänä yönä on tapahtunut.\"\n\n\"No eikö muuta?\"\n\n\"Ja sitten lisäätte, muistakaa tarkoin, seuraavat sanat, jotka ovat\nhänelle sana sanalta lausuttavat!\"\n\n\"Olen pelkkänä korvana. Painan ne visusti muistiini.\"\n\n\"_Musta Hirvi, hetki on tullut_. Oletteko ymmärtänyt?\"\n\n\"Täydellisesti, señorita.\"\n\n\"Vannokaa, että teette, mitä teiltä pyydän.\"\n\n\"Sen vannon\", lupasi toinen juhlallisella äänellä. \"Aamun koitteessa\nlähden etsimään erämiestä, kerron hänelle, mitä yöllä on tapahtunut ja\nlisään: Musta Hirvi, hetki on tullut. Siinäkö kaikki, mitä haluatte\nminun tekevän?\"\n\n\"Niin, siinä kaikki, hyvä tohtori.\"\n\n\"Kas niin! Nukkukaa nyt levollisesti, señorita, vannon kautta kunniani\ntekeväni, mitä pyydätte.\"\n\n\"Kiitos\", kuiskasi nuori tyttö suloisesti hymyillen ja puristaen hänen\nkättään.\n\nJa yön kauheista mielenliikutuksista väsyneenä hän laskeutui levolle\nvuoteelleen, jossa pian vaipui rauhalliseen ja virkistävään uneen.\n\nPäivän koitteessa tuo kelpo oppinut -- vaikka kenraali turhaan\nvaroitteli häntä vaaroista, joiden alaisiksi hän vapaasta tahdostaan\nantautuisi -- lähti leiristä ja laskeutui täyttä ravia alas kukkulalta,\npuisteltuaan päätään kaikelle, mitä hänen ystävänsä oli hänelle\nsanonut.\n\nSaavuttuaan sitten metsään hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja\nkarautti Mustan Hirven majaa kohti.\n\n\n\n\nXVII\n\nKotkanpää\n\n\nKotkanpää oli yhtä varova kuin rohkeakin päällikkö ja tiesi, että\nhänellä olisi paljon pelättävää amerikkalaisten puolelta, ellei hän\ntäydellisesti peittäisi jälkiänsä.\n\nYllätettyään menestyksellisesti valkoisten uuden siirtokunnan\nCanadian-virran varrella hän ei niin ollen laiminlyönyt mitään\nsuojatakseen joukkonsa sitä uhkaavalta kostolta.\n\nEi voi kuvitellakaan intiaanien taitoa, kun on kysymyksessä jälkien\nhävittäminen.\n\nParikymmentä kertaa he tarpovat saman paikan kautta sotkien retkensä\njättämät jäljet sikinsokin, kunnes niitä on mahdoton eroittaa. He eivät\njätä käyttämättä hyväkseen mitään seudun satunnaista, luonnon suomaa\netua, marssivat toinen toisensa jäljessä salatakseen lukumääränsä,\nmatkaavat päiväkausia keskellä virtaa, usein kahlaten vyötäisiään\nmyöten vedessä. He ovat niin varovaisia ja kärsivällisiä, että usein\nkädelläänkin hävittävät merkkejä ja niin sanoaksemme askel askeleelta\npyyhkivät pois jäljet, jotka voisivat paljastaa heidät\ntarkkasilmäisille vihollisille.\n\nKäärmeen heimo, johon Kotkanpäänkin johtamat soturit kuuluivat, oli\nsaapunut preirielle luvultaan lähes viidensadan miehen suuruisena\njoukkona metsästääkseen bisoneja ja ryhtyäkseen taistelemaan pooneja ja\nsioux-intiaaneja vastaan, joiden kanssa he lakkaamatta sotivat.\n\nKotkanpään tarkoituksena oli heti sotaretkensä päätyttyä viipymättä\nliittyä veljiinsä, toimittaakseen turvaan kylän valtauksessa saamansa\nsaaliin ja ottaakseen osaa suureen retkeen, jota hänen heimonsa\nvalmisteli preiriellä hajallaan olevia valkoihoisia ja mestitsejä\nvastaan, joita intiaanit syystä pitävät leppymättöminä vihamiehinään.\n\nJohtajansa moninaisista varokeinoista huolimatta oli tämä osasto\nedennyt nopeasti.\n\nKuudennen päivän iltana linnoituksen hävittämisen jälkeen comanchit\npysähtyivät pienen, nimettömän joen varrelle, jollaisia niin runsaasti\nnäillä tienoilla tapaa, ja valmistausivat leiriytymään yöksi.\n\nEi mikään ole yksinkertaisempaa kuin intiaanien leiriytyminen heidän\nollessaan sotajalalla.\n\nHevoset pannaan liekaan, etteivät pääsisi karkaamaan. Ellei pelätä\näkkiyllätystä, sytytetään leirivalkeat. Päinvastaisessa tapauksessa\nkukin syö ja asettuu levolle, mikäli voi.\n\nLähdettyään linnoituksesta intiaanit eivät olleet missään huomanneet\nmerkkejä, jotka olisivat panneet heidät arvelemaan, että heitä\nseurattiin tai heidän puuhiaan tarkkailtiin. Heidän tiedustelijansa\neivät olleet keksineet mitään epäiltäviä jälkiä.\n\nHe olivat jo lähellä heimonsa leiriä, tuntien itsensä täysin\nturvallisiksi.\n\nKotkanpää käski sytyttää valkeat ja sijoitti itse vahdit. Sitten hän\nnojautui ebenpuuta vasten, otti esille piippunsa ja käski tuoda\nespanjalaisen vanhuksen ja naisen eteensä.\n\nKun he olivat tulleet hänen luokseen, tervehti Kotkanpää sydämellisesti\nvanhusta ja tarjosi hänelle piippunsa. Tämän hyväntahtoisuuden\nosoituksen vanhus otti vastaan ajatellen kysymyksiä, joita intiaani\nepäilemättä hänelle tekisi.\n\nHetken vaitiolon jälkeen viimemainittu tosiaankin alkoi puhua.\n\n\"Viihtyykö veljeni hyvin punanahkojen parissa?\" kysyi hän.\n\n\"Olisin väärässä, jos valittaisin, päällikkö\", vastasi espanjalainen.\n\"Siitä asti, kun olen ollut seurassanne, on minua kohdeltu\nkunnioittaen.\"\n\n\"Veljeni on ystävä\", lausui comanchi mahtipontisesti.\n\nVanhus kumarsi.\n\n\"Olemme vihdoinkin saapuneet metsästysalueellemme\", jatkoi päällikkö.\n\"Veljeäni Harmaahapsea on rasittanut pitkä elämä. Hän sopii paremmin\nneuvottelutulien ääreen kuin hevosen selässä metsästämään hirviä tai\nbisoneja. Mitä veljeni haluaa?\"\n\n\"Päällikkö\"; vastasi espanjalainen, \"sananne pitävät paikkansa. Oli\naika, jolloin muiden preirien lasten tavoin vietin päiväkausia\nmetsästäen ja ratsastaen tulisen ja kesyttämättömän hevosen selässä.\nVoimani ovat hävinneet, jäsenistä on kadonnut niiden notkeus, ja\nsilmäni ovat menettäneet erehtymättömyytensä. En kelpaa enää retkelle,\nolipa se kuinka lyhyt hyvänsä.\"\n\n\"Hyvä!\" vastasi intiaani tyynesti puhaltaen suustaan ja sieraimistaan\nsavupilviä. \"Sanokoon veljeni siis, mitä hän haluaa, ja se\ntoimitetaan.\"\n\n\"Kiitän teitä, päällikkö, ja käytän hyväkseni hyväntahtoista\ntarjoustanne. Olisin onnellinen, jos suostuisitte auttamaan minua\npääsemään häiritsemättä johonkin rotuni asumaan kylään, missä rauhassa\nvoisin viettää ne muutamat päivät, jotka minulla enää on elettävänä.\"\n\n\"Oh! Miksi en sitä tekisi? Ei mikään ole helpompaa saavuttuamme\nheimomme luo. Koska veljeni ei halua asua punaihoisten ystäviensä\nluona, täytetään hänen toivomuksensa.\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Vanhus luuli keskustelun loppuneen ja aikoi\npoistua. Viittauksella päällikkö käski hänen jäädä paikoilleen. --\n\nHetken kuluttua intiaani kallisti piippuaan tyhjentääkseen siitä tuhan,\npisti sen letkun vyölleen ja luoden espanjalaiseen omituisen,\nsalavihkaisen katseen sanoi:\n\n\"Veljeni on onnellinen, sillä vaikka hänen hartioillaan on jo monta\ntalvea, ei hän kuitenkaan kulje yksinään elämän tietä.\"\n\n\"Mitä päällikkö tarkoittaa?\" kysyi vanhus. \"En ymmärrä.\"\n\n\"Veljelläni on perhe\", jatkoi comanchi.\n\n\"Ah! Veljeni erehtyy. Olen yksin tässä maailmassa.\"\n\n\"Mitä veljeni nyt sanoo? Eikö hänellä ole mukanaan vaimo?\"\n\nSurumielinen hymy nousi vanhuksen kalpeille huulille.\n\n\"Ei\", sanoi hän tovin kuluttua, \"minulla ei ole vaimoa.\"\n\n\"Mitä sukua veljelle on tuo nainen?\" kysyi päällikkö teeskennellen\nhämmästystä ja osoittaen espanjalaista naista, joka synkkänä ja\nvaiteliaana seisoi vanhuksen vieressä.\n\n\"Tämä nainen on emäntäni.\"\n\n\"Ohoo! Onko veljeni kenties orja?\" kysyi comanchi ilkeästi hymyillen.\n\n\"Ei\", vastasi vanhus ylpeästi, \"en ole tämän naisen orja, olen vain\nhänen uskollinen palvelijansa.\"\n\n\"Ohoo!\" huudahti päällikkö puistellen päätään ja vastauksen johdosta\nvaipuen syviin mietteisiin.\n\nMutta intiaani ei voinut ymmärtää espanjalaisen sanoja. Eroitus oli\nliian hieno, jotta hän olisi sitä voinut käsittää. Kahden tai kolmen\nminuutin perästä hän ravisti päätään ja luopui yrittämästä etsiä\nratkaisua tähän hänelle käsittämättömään ongelmaan.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän antaen katseensa ivallisesti tulla puoleksi\nsulkeutuneiden silmäluomien välitse, \"nainen saa mennä veljen mukana.\"\n\n\"Siten olen koko ajan käsittänyt\", vastasi espanjalainen.\n\nIäkäs nainen, joka oli tähän asti ollut vaiti, arveli ajan tulleen\nyhtyä keskusteluun.\n\n\"Kiitän päällikköä\", lausui hän, \"mutta koska hän on kyllin\nystävällinen asettuakseen käytettäväksemme, niin salliiko hän, että\nhäneltä pyydetään suosionosoitusta?\"\n\n\"Puhukoon äitini, korvani ovat auki.\"\n\n\"Minulla on poika, joka on suuri valkoihoinen metsästäjä. Hänen pitäisi\ntällä hetkellä olla preiriellä. Jos veljeni kenties suostuisi muutaman\npäivän ajan vielä pitämään meitä luonaan, niin ehkä tapaisimme hänet.\nHänen suojeluksensa alaisina meillä ei enää olisi mitään pelättävää.\"\n\nHänen näin varomatta puhuessaan espanjalainen teki kauhua ilmaisevan\nliikkeen.\n\n\"Señorita\", huudahti hän kiivaasti äidinkielellään, \"varokaa...\"\n\n\"Hiljaa!\" keskeytti intiaani hänet lyhyesti. \"Miksi valkoinen veli\npuhuu edessäni vierasta kieltä? Pelkääkö hän minun ymmärtävän hänen\nsanansa?\"\n\n\"Oh, päällikkö!\" vastasi espanjalainen vain kieltävästi pudistaen\npäätään.\n\n\"Siis veljeni suvaitkoon valkoihoisen äitini puhua, kun hän kääntyy\npäällikön puoleen.\"\n\nVanhus oli vaiti, mutta kolkko aavistus ahdisti hänen sydäntään.\n\nComanchipäällikkö tiesi varsin hyvin, keiden kanssa hän oli\ntekemisissä, mutta piteli molempia espanjalaisia kuin kissa leikkii\nhiirellä. Ilmaisematta lainkaan vaikutelmiaan hän kääntyi naisen\npuoleen ja kumartaen kohteliaasti kuten ainakin intiaanit, joille tämä\nominaisuus synnynnäisenä kuuluu, sanoi lempeällä äänellä ja\nmiellyttävästi hymyillen:\n\n\"Ohoo! Äitini poika on taitava metsästäjä. Sepä hauskaa.\"\n\nNaisraukan sydän laajeni riemusta.\n\n\"Niin\", myönsi hän innostuneena, \"hän on lännen preirieiden rohkeimpia\nerämiehiä.\"\n\n\"Ohoo!\" lausui päällikkö yhä rakastettavampana, \"tuolla kuuluisalla\nsoturilla on varmaankin nimi, jota kaikki preiriellä kunnioittavat.\"\n\nEspanjalainen kärsi kauheita tuskia. Kun kuitenkin comanchin silmä piti\nhäntä kurissa, ei hän tiennyt, miten voisi varoittaa emäntäänsä\nilmaisemasta poikansa nimeä.\n\n\"Oi!\" huusi vanhus, \"kaikki äidit ovat samanlaisia, heistä heidän\npoikansa ovat sankareita! Vaikka nyt on puheena taitava nuori mies, ei\nhän ole muita merkillisempi. Hänen nimeään ei veljeni varmastikaan ole\nkoskaan kuullut.\"\n\n\"Mitenkä veljeni sen tietää?\" kysyi intiaani väkinäisesti nauraen.\n\n\"Minä vain arvelen niin\", vastasi vanhus, \"tai ainakin, jos veljeni\nsattumalta on kuullut sen mainittavan, niin se on jo aikoja sitten\nkadonnut hänen muististaan eikä kannata tulla uudelleen mainituksi. Jos\nveljeni sallii, niin poistumme, sillä päivä on ollut rasittava ja nyt\non jo aika mennä levolle.\"\n\n\"Tovin kuluttua\", vastasi comanchi rauhallisesti ja kääntyen naisen\npuoleen kysyi tältä suoraan:\n\n\"Mikä on sen valkoihoisen soturin nimi?\"\n\nMutta vanhan naisen oli hänen palvelijansa, jonka uskollisuuden ja\nviisauden hän tunsi, väliintulollaan tehnyt varovaiseksi, eikä hän\nvastannut, sisimmässään tuntien tehneensä virheen, mutta tietämättä,\nmiten sen korjaisi.\n\n\"Eikö äitini ole kuullut kysymystäni?\" jatkoi päällikkö.\n\n\"Mitä hyödyttäisi teille lausua nimeä, joka todennäköisesti on teille\ntuntematon eikä ainakaan herätä mielenkiintoanne? Jos veljeni sallii,\nniin poistun!\"\n\n\"Ei, ette saa poistua, ennenkuin äitini on sanonut poikansa, tuon\nsuuren soturin, nimen\", sanoi comanchi rypistäen kulmakarvojaan ja\npolkien jalkaa, vain huonosti salaten raivoaan.\n\nErämies huomasi, että tästä oli tehtävä loppu.\n\n\"Veljeni on suuri päällikkö\", sanoi hän. \"Vaikka hänen tukkansa on\nruskea, on hänen viisautensa suunnaton. Olen hänen ystävänsä, eikä hän\ntahtone käyttää väärin sattumaa, joka on saattanut hänen käsiinsä hänen\nvihamiehensä äidin. Tämän naisen poika on Uskollinen Sydän.\"\n\n\"Ohoo!\" lausui Kotkanpää kaameasti hymyillen. \"Sen tiesin. Mistä syystä\nvalkoihoisilla on kaksi kieltä ja kaksi sydäntä ja miksi he aina\nkoettavat erehdyttää punanahkoja?\"\n\n\"Emme ole koettaneet teitä pettää, päällikkö.\"\n\n\"Ettekö? Siitä asti kun olette olleet luonamme, on teitä kohdeltu kuin\nheimomme lapsia, ja minä olen pelastanut henkenne!\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"No niin\", jatkoi hän ivallisesti hymyillen, \"tahdon osoittaa teille,\nettä intiaanit eivät koskaan unohda hyvää työtä ja että he osaavat\npalkita pahan hyvällä. Kuka on minuun ampunut nämä haavat, jotka tässä\nnäette? Uskollinen Sydän! Olemme vihamiehiä, hänen äitinsä on\nvallassani. Voisin hänet heti kiinnittää kidutuspaaluun, se olisi\noikeuteni.\"\n\nMolemmat espanjalaiset painoivat päänsä alas.\n\n\"Preirielaki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta. Kuule minua\ntarkkaavaisesti, Vanha Tammi: entisen ystävyytemme vuoksi annan teille\nodotusaikaa. Huomenna, auringon noustessa, saat lähteä etsimään\nUskollista Sydäntä. Ellei hän neljän päivän kuluessa ole tullut\nluokseni, kuolee hänen äitinsä. Nuoret soturini saavat silloin polttaa\nhänet elävältä veripaaluun sidottuna, ja veljeni vuolla vihellyspillejä\nhänen luistaan. Menkää, olen sanonut sanottavani.\"\n\nVanhus aikoi vastata jotakin, heittäytyen päällikön jalkojen juureen,\nmutta kostonhimoinen intiaani potkaisi hänet syrjään ja poistui.\n\n\"Voi, rouva\", mutisi vanhus toivottomana, \"te olette hukassa!\"\n\n\"Ennen kaikkea, Eusebio\", vastasi äiti itkunsekaisella äänellä, \"älä\ntuo poikaani tänne. Välikö sillä, että minä kuolen! Voi, eikö elämäni\nole jo ollut kyllin pitkä?\"\n\nVanha palvelija loi emäntäänsä ihailua ilmaisevan katseen.\n\n\"Aina sama!\" sanoi hän liikutettuna.\n\n\"Eikö äidin henki kuulu hänen lapselleen?\" kysyi nainen, päästäen\nvihlaisevan huudon, ja vanhukset vaipuivat murheen painamina erään puun\njuurelle.\n\nHe viettivät sen yön Jumalaa rukoillen, eikä Kotkanpää näyttänyt\nvälittävän heidän epätoivostaan.\n\n\n\n\nXVIII\n\nEusebio\n\n\nVarokeinot, joihin Kotkanpää oli ryhtynyt salatakseen matkasuuntansa,\nolivat yleensä hyvät johtamaan harhaan valkoihoisia, joiden epätarkempi\nvainu eränkävijöihin ja metsästäjiin verrattuina ei pysty saamaan\nselvää intiaanien oveluudesta, ja joiden on melkein mahdoton kulkea\nilman kompassia näissä eräseuduissa, mutta Uskollisen Sydämen ja\nIlomielen tapaisiin miehiin nähden ne olivat joka suhteessa\nriittämättömät.\n\nNuo kaksi kokenutta partiomiestä eivät hetkeksikään kadottaneet jälkiä\nnäkyvistään.\n\nTottuneina intiaanisoturien polvekkeihin ja mutkiin he eivät antaneet\nnäiden äkillisten palaamisten, vastamarssien, näennäisten pysähdysten,\nsanalla sanoen kaikkien metkujen, joita comanchit olivat kuin huvikseen\nkäyttäneet, eksyttää heitä.\n\nLisäksi tuli vielä muuan seikka, jota intiaanit eivät olleet ottaneet\nhuomioon ja joka paljasti heidän kulkusuuntansa yhtä selvästi kuin jos\nhe olisivat sen huolellisesti varustaneet viitoilla.\n\nErämiehet olivat erään hökkelin raunioiden luota löytäneet puuhun\nkahlehditun vainukoiran. Vapaaksi päästyään tämä oli, vähäisen\nhyväiltyään Ilomieltä, lähtenyt kuono maassa etsimään isäntäänsä, joka\noli juuri tuo vanha espanjalainen, ja löysikin hänet.\n\nVainukoiran jäljet, joita intiaanit eivät olleet ajatelleetkaan poistaa\nsiitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät olleet huomanneet sen\nolevan mukana, olivat kaikkialla huomattavissa, ja niin kokeneille\nmetsästäjille kuin Uskollinen Sydän ja Ilomieli ne olivat Ariadnen\nlanka, jota mikään ei voinut katkaista.\n\nErämiehet matkasivat siis levollisesti kivääri poikittain satulassa\nrastreroittensa seuraamina comanchien perässä, jotka eivät lainkaan\naavistaneet, että heillä oli tällainen jälkijoukko.\n\nJoka ilta Uskollinen Sydän pysähtyi tarkalleen samalle paikalle, minne\nKotkanpää päivää aikaisemmin oli asettunut leiriin, sillä nuo kaksi\nmiestä olivat ratsastaneet niin nopeasti, että intiaanit olivat vain\npari penikulmaa heidän edellään. Erämiehet olisivat voineet\nsivuuttaakin heidät, jos heillä olisi ollut siihen aihetta. Mutta\nerinäisistä syistä Uskollinen Sydän tyytyi seuraamaan heitä vielä\njonkun aikaa.\n\nVietettyään yönsä aukealla paikalla viileän virran rannalla, missä\nvieno solina oli heitä tuuditellut uneen, erämiehet valmistausivat\njatkamaan matkaansa. Heidän hevosensa olivat jo satuloidut, ja he itse\nsöivät seisaalla hirvenlihaviipaleita kuin miehet, joilla on kiire\nlähtöön. Silloin Uskollinen Sydän, joka koko aamuna ei ollut lausunut\nhalaistua sanaa, kääntyi toverinsa puoleen.\n\n\"Istukaamme hetkiseksi\", sanoi hän, \"mikään ei pakota meitä pitämään\nkiirettä, kun Kotkanpää on saavuttanut heimonsa.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi Ilomieli heittäytyen ruohoon, \"voimme siis\nkeskustella.\"\n\n\"Kuinka en arvannut, että noilla kirotuilla comancheilla oli\nsoturiosasto näillä seuduilla? Mitä meihin tulee, niin on mahdotonta\najatella, että me voisimme vallata leirin, jossa on viisisataa\nsoturia.\"\n\n\"Aivan oikein\", myönsi Ilomieli filosofisesti, \"heitä on paljon. Mutta\nnyt, ystäväni, meidän on, jos sydän sinua siihen kehoittaa, ainakin\nkoetettava. Ei tiedä, mitä voi tapahtua.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Uskollinen Sydän hymyillen, \"mutta luulen sen olevan\nhyödytöntä.\"\n\n\"Niinkuin haluat.\"\n\n\"Vain viekkaus voisi tulla avuksemme.\"\n\n\"Käyttäkäämme siis viekkautta, minä kyllä tottelen.\"\n\n\"Meillä on pyydyksiä täällä lähistöllä, mikäli muistan.\"\n\n\"Totisesti!\" huudahti kanadalainen, \"puolen mailin päässä korkeintaan,\nsuuressa majavalammessa.\"\n\n\"Totta puhut, en tiedä enää, mitä ajattelenkaan. Katsohan, Ilomieli,\näitini vankeus tekee minut hulluksi. Minun täytyy hänet vapauttaa,\nmaksoi mitä maksoi.\"\n\n\"Se on minunkin ajatukseni, Uskollinen Sydän, ja siinä tahdon parhaani\nmukaan sinua auttaa.\"\n\n\"Huomenna aamunkoitteessa saat lähteä Mustan Hirven luo ja käskeä hänen\nminun nimessäni kutsua koolle niin paljon valkoihoisia metsästäjiä ja\nerämiehiä kuin hän suinkin voi.\"\n\n\"Mainiota.\"\n\n\"Sillä aikaa minä menen comanchien leiriin keskustelemaan äitini\nlunnaista. Elleivät he suostu häntä minulle luovuttamaan, niin\nturvaudumme aseisiin ja saamme nähdä, eikö parikymmentä\nparaimmanlaatuista rihlapyssyä pääse voitolle viidestäsadasta\npreirierosvosta.\"\n\n\"Mutta jos he vangitsevat sinut?\"\n\n\"Siinä tapauksessa lähetän luoksesi vainukoirani, joka tulee joen\nrannalla olevaan luolaan. Huomatessasi sen tulevan yksin tiedät, mitä\nse merkitsee, ja voit toimia sen mukaan.\"\n\nKanadalainen ravisti päätään.\n\n\"Ei\", sanoi hän \"niin en tee.\"\n\n\"Mitä, etkö tee sitä?\" huudahti erämies hämmästyneenä.\n\n\"Varmasti en, sitä en tee, Uskollinen Sydän. Se maksaisi henkesi, niin\nurhoollisen ja viisaan miehen hengen. Minä olen kyllä vähäpätöinen, sen\ntiedän, mutta ellei minulla ole muuta kuin yksi hyvä ominaisuus, niin\nmikään ei voi sitä minulta riistää. Se ominaisuus on uskollisuuteni\nsinua kohtaan.\"\n\n\"Sen tiedän, rakastat minua kuin veljeä.\"\n\n\"Vaaditko niin ollen, että sallisin sinun, kuten kotimaassani suurten\njärvien tuolla puolella sanotaan, vapaasta tahdostasi puikahtaa suden\nkitaan, ja vertaukseni on vielä mairitteleva susille, intiaanit ovat\ntuhannesti julmempia! Ei, toistan sen vielä kerran, sitä en tee. Se\nolisi huono teko, ja jos sinulle sattuisi onnettomuus, en koskaan\nantaisi sitä itselleni anteeksi.\"\n\n\"Selitä kantasi, Ilomieli\", huudahti Uskollinen Sydän kärsimättömänä.\n\"Kautta kunniani, minun on mahdoton ymmärtää sinua.\"\n\n\"Se on helppoa\", vastasi kanadalainen. \"Vaikka en ole viisas enkä hyvä\npuhuja, on minulla hyvä vaisto ja näen selvästi aina, kun on puhe\nniistä, joista pidän. Enkä pidä kenestäkään niin paljon kuin sinusta,\nsen jälkeen kun isäparkani meni manan majoille.\"\n\n\"Puhu, ystäväni\", vastasi Uskollinen Sydän, \"ja suo anteeksi kiihkoni,\njota en voinut hillitä.\"\n\nIlomieli mietti tovin. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Tiedät\", sanoi hän, \"että vaarallisimmat viholliset, mitä meillä on\npreiriellä, ovat comanchit. Selittämättömän kohtalon vaikutuksesta on\naina, kun meillä on ollut kestettävänä joku taistelu, sitä käyty juuri\nheitä vastaan. Koskaan he eivät ole voineet kerskua saaneensa\nmeistä vähäisintäkään voittoa. Siitä leppymätön viha meidän ja\nheidän välillään. Sitä on viime aikoina vielä yllyttänyt\nkinastelumme Kotkanpään kanssa, jonka käsivarren me onneksemme tai\nonnettomuudeksemme olemme vain ruhjoneet, vaikka sinun olisi ollut\nhelppo murskata hänen päänsä. Sen kepposen, kuten olen taipuvainen\nuskomaan, comanchipäällikkö on käsittänyt suureksi loukkaukseksi eikä\nsitä muuten antane sinulle milloinkaan anteeksi. Tunnustan, että jos\nolisin hänen asemassaan, menettelisin aivan samoin, enkä siis tahdo\nsoimata häntä siitä.\"\n\n\"Asiaan! Asiaan!\" keskeytti Uskollinen Sydän.\n\n\"Asiahan on juuri se\", jatkoi Ilomieli hämmästymättä ystävänsä\nvälihuudahduksesta, \"että Kotkanpää haluaa kaikin mahdollisin keinoin\nsaada päänahkasi. Ymmärrä, että jos teet virheen, antautuen hänen\nkäsiinsä, hän empimättä käyttää tilaisuutta hyväkseen tehdäkseen\ntilinsä lopullisesti selviksi kanssasi.\"\n\n\"Mutta äitinihän on hänen käsissään\", intti Uskollinen Sydän.\n\n\"Kyllä\", myönsi Ilomieli, \"mutta Kotkanpää ei sitä tiedä. Muista,\nystäväni, että intiaanit harvoja tapauksia lukuunottamatta kohtelevat\nvangitsemiaan naisia hyvin ja että he yleensä osoittavat heille suurta\nkunnioitusta.\"\n\n\"Aivan oikein\", tunnusti erämies.\n\n\"Kun siis kukaan ei ilmaise Kotkanpäälle, kuka hänen vankinsa on, niin\näitisi, lukuunottamatta sitä levottomuutta, jota hän varmaankin tuntee\nsinun puolestasi, on punanahkojen keskuudessa yhtä varmassa turvassa\nkuin Quebecin suurella torilla. Olisi siis epäviisasta toimia\nhätiköiden. Kerätkäämme parikymmentä hyvää toveria, en vaadi enempää,\nja seuratkaamme intiaanien puuhia. Ensimmäisessä sopivassa\ntilaisuudessa käymme päättävästi heidän kimppuunsa, surmaamme heistä\nniin monta kuin mahdollista ja vapautamme äitisi. Se on mielestäni\nviisain suunnitelma, minkä voimme tehdä, vai mitä sinä siitä\najattelet?\"\n\n\"Ajattelen, ystäväni\", vastasi Uskollinen Sydän puristaen hänen\nkättään, \"että olet mainioin olento, mitä maailmassa tunnen, että\nneuvosi on hyvä ja että sitä seuraan.\"\n\n\"_Bravo_!\" huudahti Ilomieli riemastuneena, \"kas tuo on oikeata\npuhetta.\"\n\n\"Ja nyt...\" lausui Uskollinen Sydän nousten seisomaan.\n\n\"Nyt?\" kysäisi Ilomieli.\n\n\"Nousemme hevostemme selkään, kierrämme varovasti intiaanileirin ympäri\nhuolellisesti tarkaten, ettemme jätä jälkiä, ja menemme kunnon\ntoverimme. Mustan Hirven, majalle. Hän on neuvokas mies, joka\nvarmaankin on hyödyksi suunnitelmiemme toteuttamisessa.\"\n\n\"Tehkäämme, niinkuin sanoit\", huudahti Ilomieli iloisesti nousten\nsatulaan.\n\nMetsästäjät lähtivät aukeamalta tehden mutkan välttääkseen\nintiaanileiriä, josta korkeintaan penikulman päästä saattoi huomata\nsavun kohoavan. He suuntasivat kulkunsa kohti seutua, missä\ntodennäköisesti Musta Hirvi filosofisin ajatuksin paraillaan viritteli\nansojaan pyydystääkseen majavia, noita mielenkiintoisia eläimiä, joista\ndoña Luz oli niin paljon pitänyt.\n\nHe olivat näin ratsastaneet jo lähes tunnin ajan keskustellen ja\nnaureskellen, sillä Ilomieli oli lopultakin päätelmillään voittanut\nUskollisen Sydämen, joka tuntien perinpohjin intiaanien tavat oli siitä\nvarma, ettei hänen äitiään uhannut mikään vaara, kun koirat äkkiä\npäästivät levottomuutta merkitsevän huudon, mutta syöksyivät samassa\neteenpäin ilosta haukahdellen.\n\n\"Mikä rastrerojamme oikein vaivaa?\" tuumi Uskollinen Sydän. \"Luulisi\nniiden vainunneen ystävän.\"\n\n\"Tottahan toki! Ne ovat keksineet Mustan Hirven. Luultavasti saamme\nnähdä niiden palaavan yhdessä hänen kanssaan.\"\n\n\"Mahdollista kyllä\", lausui erämies mietteissään, ja he jatkoivat\nmatkaansa.\n\nTovin kuluttua he havaitsivat ratsastajan, joka lähestyi heitä täyttä\nvauhtia koirien haukkuessa ja hyppiessä hänen jäljissään.\n\n\"Ei hän ole Musta Hirvi\", huudahti Ilomieli.\n\n\"Ei\", totesi Uskollinen Sydän. \"Hän on Eusebio. Mitä tämä merkitsee?\nHän on yksin. Olisiko äitiäsi sittenkin kohdannut joku onnettomuus?\"\n\n\"Kiirehtikäämme!\" sanoi Ilomieli iskien kannukset hevosensa kylkiin,\njoka lähti uskomattoman nopeasti juoksemaan.\n\nErämies seurasi häntä hirveän levottomuuden valtaamana.\n\n\"Onnettomuus! Onnettomuus!\" huusi vanhus tuskallisesti.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Eusebio? Puhu, taivaan nimessä, puhu!\" pyyteli\nUskollinen Sydän.\n\n\"Äitinne, don Rafael, äitinne...\"\n\n\"No niin! Puhu!... Mutta puhuhan toki!\" huusi nuori mies tuskastuneena.\n\n\"Oi Jumalani!\" vastasi vanhus huitoen käsiään, \"se on liian myöhäistä!\"\n\n\"Puhu nyt jo! Taivaan nimessä! Teet minut mielettömäksi!\"\n\nVanhus loi häneen säälivän katseen.\n\n\"Don Rafael\" sanoi hän, \"rohkeutta! Olkaa mies!\"\n\n\"Voi, taivas! Mikä kauhea uutinen sinulla on minulle kerrottavana?\"\n\n\"Äitinne on Kotkanpään vankina...\"\n\n\"Sen tiedän.\"\n\n\"Ellette vielä tänään, tänä aamuna antaudu comanchipäällikön käsiin...\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Niin hänet poltetaan elävältä!...\"\n\nNuori mies kirkaisi sydäntäsärkevästi. Hänen ystävänsä tuki häntä,\nsillä muuten hän olisi pudonnut hevosen selästä.\n\n\"Mutta\", kysäisi Ilomieli, \"sanoitteko, että hänet piti polttaa\ntänään?\"\n\n\"Sanoin.\"\n\n\"On siis vielä aikaa.\"\n\n\"Voi, se tapahtuu auringon noustessa, ja näettekö?\" sanoi hän surkean\nnäköisenä viitaten taivaalle.\n\n\"Oi\", huudahti Uskollinen Sydän selittämättömällä äänensävyllä, \"minä\ntahdon pelastaa äitini!\"\n\nJa kumartuen hevosensa kaulaa vasten hän lähti huimaavaa vauhtia\nratsastamaan. Toiset seurasivat häntä. Hän kääntyi Ilomieleen päin:\n\n\"Minne olet menossa?\" kysyi hän lyhyellä ja katkonaisella äänellä.\n\n\"Auttamaan sinua pelastamaan äitisi tai kuolemaan kanssasi!\"\n\n\"Tule!\" vastasi Uskollinen Sydän iskien kannukset ratsunsa\nvertavuotaviin kylkiin.\n\nOli jotakin kauheaa ja peloittavaa näiden kolmen miehen mielettömässä\nratsastuksessa, kun he ajaen kaikki kolme peräkkäin, otsat kalpeina,\nhuulet yhteenpuristuneina ja katse salamoivana, kulkivat tulvavirtojen\nja syvänteiden poikki, syöksyivät yli esteiden hoputellen alinomaa\nhevosiaan, jotka haukkoivat ilmaa, korisivat äänekkäästi, tuon\ntuostakin tuskasta korahdellen, ja hyppivät hurjistuneina veren ja hien\nkihoillessa niiden ruumiista. Aika-ajoin Uskollinen Sydän päästi\nMeksikon _gineteille_ ominaisen huudon, ja kiihtyneet hevoset ryhtyivät\nkahta hurjemmin nelistämään.\n\n\"Jumalani! Jumalani!\" hoki erämies soinnuttomalla äänellä, \"pelasta,\npelasta äitini!\"\n\n\n\n\nXIX\n\nPäällikköjen neuvottelu\n\n\nHuolimatta rajusta keskustelusta, joka oli tapahtunut Eusebion ja\nKotkanpään välillä, oli viimemainittu kuitenkin edelleen kohdellut\nvankejaan mitä lempeimmin ja käytöksessään heitä kohtaan osoittanut\ntavatonta hienotunteisuutta, tämä kun punaihoisessa rodussa on\nsynnynnäistä, niin ettei sitä lainkaan saattaisi odottaa ihmisiltä,\njoita mielestämme ilman pätevää syytä häväistään sanomalla heitä\n_villeiksi_.\n\nOnhan muuan tosiasia, joka ansaitsee tulla mainituksi ja johon ei voisi\nkiinnittää liian paljon huomiota: se on se tapa, miten intiaanit\nyleensä kohtelevat vankejaan. Kaukana siitä, että käyttäisivät\nhyödyttömiä kidutuksia, ja piinaamatta heitä suotta, kuten usein kuulee\nkerrottavan, he osoittavat vangeille suurta huomaavaisuutta ja\nnäyttävät säälivän heidän kovaa kohtaloaan.\n\nSe tapaus, josta nyt puhumme, nimittäin Kotkanpään verinen ankaruus\nUskollisen Sydämen äitiä kohtaan, oli vain poikkeus, jonka\nluonnollisesti aiheutti intiaanipäällikön periviha erämiestä kohtaan.\n\nVankien eroaminen toisistaan oli niin vaikea ja sydäntäsärkevä kuin\najatella saattaa. Vanha palvelija lähti epätoivoisena hakemaan\nerämiestä, äitiparan seuratessa murtunein sydämin comanchisoturien\nmukana.\n\nToisena päivänä sen jälkeen Kotkanpää saapui kansakuntansa pääjohtajien\nsopimalle kohtauspaikalle. Koko heimo oli siellä koolla.\n\nEi mikään näytä kuvarikkaammalta ja eloisammalta kuin intiaanileiri.\n\nKun punanahat ovat retkillään, joko sotimassa tai metsästämässä,\ntyytyvät he leiriytymään siten, että pystyttävät bisoninnahasta\nvalmistettuja telttoja, jotka asetetaan ristiin pantujen seipäiden\nvaraan. Kaikissa teltoissa, joiden alaosa on reunustettu turpeilla, on\nreppana, niin että savu vapaasti pääsee kohoamaan ilmaan, koska se\nilman tätä varokeinoa tekisi teltat mahdottomiksi asua.\n\nLeiri tarjosi erittäin vilkkaan näyn. Naiset kulkivat edestakaisin\nkantaen puita tai lihaa tai ajaen kelkkojen eteen valjastettuja koiria.\nKelkoille oli ladottu koko heidän omaisuutensa. Soturit istuivat\nvakavina kyykkysillään kauniin sään vuoksi taivasalle sytytettyjen\nleiritulien ympärillä ja polttelivat piippua jutellen keskenään.\n\nOli kuitenkin helppo huomata, että oli tapahtunut jotakin\ntavallisuudesta poikkeavaa, sillä huolimatta siitä, että oli vielä\nvarhainen hetki -- aurinko oli tuskin vielä noussut taivaanrannalle --\nolivat pääjohtajat kokoontuneet neuvottelumajaan, missä heidän\nvakavasta ilmeestään päättäen varmasti keskusteltiin tärkeästä\nkysymyksestä.\n\nPäivä oli viimeinen niistä neljästä, jotka Kotkanpää oli Eusebiolle\nmyöntänyt.\n\nUskollisena vihalleen intiaanisoturi, joka oli päättänyt kostaa, oli\nkutsunut koolle suuret päälliköt hankkiakseen luvan panna toimeen\npirullisen suunnitelmansa.\n\nToistamme tässä vielä kerran: intiaanit eivät ole julmia senvuoksi,\nettä se heitä huvittaisi. Välttämättömyys on heidän ensimmäinen\nlakinsa. Koskaan he eivät tuomitse vankiaan, varsinkaan naista,\nkidutettavaksi, ellei heimokunnan etu sitä vaadi.\n\nHeti kun päälliköt olivat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille, astui\npiipunkantaja kehän keskelle. Pitäen sytytettyä piippua kädessään hän\nkumarsi neljään ilmansuuntaan mutisten lyhyen rukouksen, sitten hän\nojensi piipun vanhimmalle johtajalle pitäen yhä sen pesää kädessään.\n\nKun kaikki päälliköt toinen toisensa jälkeen olivat polttaneet,\ntyhjensi piipunkantaja siitä tuhan tuleen lausuen:\n\n\"Suuren comanchikansan päälliköt, antakoon Natosh -- Jumala -- teille\nviisautta. Toimikaa niin, että mikä päätöksenne lieneekin, se on\nyhtäpitävä oikeuden kanssa.\"\n\nKumarrettuaan hän kunnioittavasti vetäytyi pois. Syntyi hetken\nhiljaisuus. Jokainen punnitsi tarkasti vastalausuttuja sanoja.\n\nVihdoin nousi vanhin päällikkö puhumaan.\n\nHän oli kunnianarvoisa vanhus, jonka ruumista peittivät lukemattomat\narvet ja joka heimolaistensa keskuudessa nautti suurta mainetta\nviisautensa vuoksi.\n\nHänen nimensä oli _Eshis_ -- Aurinko.\n\n\"Pojallani Kotkanpäällä\", lausui hän, \"on tärkeä ilmoitus tehtävänä\npäällikköjen neuvostolle. Hän puhukoon, korvamme ovat avoinna.\nKotkanpää on yhtä viisas kuin uljas soturi. Kuulemme kunnioittaen hänen\nsanojaan.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi soturi, \"isäni on itse viisaus, Natoshilla ei ole\nmitään salattavaa häneltä.\"\n\nPäälliköt kumarsivat. Kotkanpää jatkoi:\n\n\"Valkonaamat, ikuiset ahdistajamme, ajavat meitä takaa ja hätyyttelevät\nmeitä väsymättömästi, pakoittaen meidät heille luovuttamaan paraimmat\nmetsästysalueemme yhden toisensa jälkeen ja pakenemaan arkojen\nkuusipeurojen tavalla metsien perukoihin. Useat heistä rohkenevat\nsaapua preirieille asti jotka ovat meidän tyyssijojamme, pyydystääkseen\nmajavia ja metsästääkseen hirviä ja bisoneja, jotka ovat meidän\nomaisuuttamme. Nämä kunnottomat ihmiset, kansojensa hylkyainekset,\nvarastavat ja ryöstävät meiltä voidessaan sen tehdä joutumatta\nrangaistuiksi. Onko oikein, että valituksitta kärsimme heidän\nryöstöään? Sallisimmeko heidän leikata kurkkumme poikki kuin arat\n_ashahat_, yrittämättä nousta kostamaan? Eikö preirielaki sano: silmä\nsilmästä, hammas hampaasta? Mitä isäni vastaa, mitä veljeni sanovat,\neikö se ole oikein?\"\n\n\"Kosto on luvallinen\", sanoi Aurinko, \"se on heikomman ja sorretun\nvanhentumaton oikeus. Sen tulee kuitenkin olla kärsityn vääryyden\nmukainen.\"\n\n\"Hyvä! Isäni on puhunut kuin viisas vanhus. Mitä siitä veljeni\najattelevat?\"\n\n\"Aurinko ei voi puhua väärin. Kaikki, mitä hän sanoo, on oikein\",\nvastasivat päälliköt.\n\n\"Onko veljelläni valittamista jotakuta vastaan?\" kysyi vanhus.\n\n\"Kyllä\", jatkoi Kotkanpää. \"Muuan valkoihoinen erämies on häväissyt\nminua, useita kertoja hyökännyt leirini kimppuun, väijyksissä oltuaan\ntappanut useita nuorista miehistäni, minua itseänikin haavoittanut,\nkuten voitte huomata, sillä haava ei vielä ole mennyt umpeen. Tämä mies\non lyhyesti sanoen comanchien julmin vihollinen, joita hän vainoo kuin\nmetsänpetoja nauttiakseen heidän kidutuksistaan ja kuunnellakseen\nheidän kuolinhuutojaan.\"\n\nNämä viekkaasti lausutut sanat kuullessaan koko seura vapisi raivosta.\nHuomaten, että hänen puheensa miellytti kuulijoita, tuo kavala\npäällikkö jatkoi paljastamatta lainkaan iloa, jota hän sisimmässään\ntunsi:\n\n\"Olisin voinut, jos asia olisi koskenut vain henkilökohtaisesti minua\",\nsanoi hän, \"antaa anteeksi nämä vääryydet, niin loukkaavia kuin ne\novatkin olleet, mutta nyt on kysymyksessä yhteinen vihollinen, mies,\njoka on vannonut tuhoavansa kansakuntamme. Niin haikea kuin onkin\nvälttämättömyys, joka tässä sattuu, en saa empiä iskemästä häntä siihen\nkohtaan, mikä hänelle on kaikkein kallein. Hänen äitinsä on käsissäni,\nmutta olen epäröinyt häntä kidutuksin uhrata. En ole antanut vihan\nhallita itseäni, olen vain tahtonut olla oikeudenmukainen, ja vaikka\nminun olisi ollut niin helppo surmata tuo nainen, niin olen pitänyt\nparempana, että te itse, kunnioitettavat heimomme päälliköt, suostuen\nantaisitte siihen määräyksen. Olen tehnyt vielä enemmän: koska minua\nkammottaa hyödyttömästi vuodattaa verta ja rangaista syytöntä syyllisen\npuolesta, olen myöntänyt tälle naiselle neljä päivää odotusaikaa, jotta\nhänen pojallaan olisi tilaisuus pelastaa äitinsä tarjoutumalla itse\nkärsimään kidutukset hänen sijastaan. Muuan valkoihoinen vankini on\nlähtenyt häntä etsimään, mutta sillä miehellä on kaniinin sydän,\nhänellä on rohkeutta murhata vain aseettomia vihollisiaan, hän ei ole\ntullut eikä tule!... Tänä aamuna, auringon noustessa, menee umpeen\nmyöntämäni odotusaika. Missä on tämä mies? Hän ei ole ilmestynyt!...\nOlenko menetellyt oikein, vai onko minua moitittava, onko tämä nainen\nkiinnitettävä kidutuspaaluun, jotta valkoihoiset rosvot kauhistuneina\nhänen rangaistuksestaan huomaisivat, että comanchit ovat peloittavia\nsotureita, jotka eivät koskaan jätä häväistystä rankaisematta? Olen\npuhunut. Olenko puhunut oikein, mahtavat miehet?\"\n\nPidettyään tämän pitkän syytöspuheen Kotkanpää istuutui jälleen ja\npannen käsivarret ristiin rinnalleen painunein päin odotti päällikköjen\nratkaisua.\n\nSyntyi jokseenkin kauan kestävä äänettömyys puheen jälkeen. Vihdoin\nAurinko nousi puhumaan.\n\n\"Veljeni on puhunut oikein\", sanoi hän, \"hänen sanansa ovat miehen\nsanoja, joka ei anna tunteen hallita itseään. Kaikki, mitä hän on\nsanonut, on oikein. Valkoihoiset, julmat vihollisemme, varustautuvat\ntuhoamaan meitä. Vaikka meidän onkin vaikeata rangaista naista, on se\nnyt välttämätöntä.\"\n\n\"Se on välttämätöntä!\" kertasivat päälliköt kumartaen.\n\n\"Menkää\", jatkoi Aurinko, \"suorittakaa alkuvalmistukset, antakaa\ntoimitukselle sovitusuhrin leima, ei koston. Kaikkien ihmisten täytyy\nnähdä, että comanchit eivät kiduta naista huvin vuoksi, vaan että he\nosaavat rangaista syyllisiä. Olen puhunut.\"\n\nPäälliköt nousivat ja tervehdittyään kunnioittavasti vanhusta\npoistuivat.\n\nKotkanpää oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän saisi kostaa, ottamatta\npäälleen vastuuta teosta, jonka koko inhottavuuden hän oli ymmärtänyt,\nmutta johon hän oli taitavasti osannut saada osallisiksi heimonsa\npäälliköt muka oikeuden perusteella, vaikka hän siitä sisimmässään\nvälitti perin vähän.\n\nValmistukset rangaistusta varten suoritettiin kiireisesti.\n\nNaiset veistelivät saarnesta ohuita tikkuja, jotka oli pistettävä\ntuomitun kynsien alle, toiset keräsivät seljapuun ydintä valmistaakseen\nrikitettyjä sytykkeitä, kun taas nuorimmat lähtivät metsään tuodakseen\nsylimäärin tuoreita puita, joilla tuomittu oli hiljalleen poltettava,\nniin että hän samalla tukehtuisi savuun.\n\nSillä aikaa olivat miehet tyvestä kuorineet paljaaksi erään\nkidutuspaaluksi sopivan puun. Sitten he olivat sivelleet sen\nhirvenihralla, johon oli sekoitettu punamultaa. Juurelle he olivat\nkasanneet polttopuut, ja kun tämä oli tehty, oli taikuri saapunut\nsalaperäisin sanoin vihkimään puun, niin että se vihdoin oli kaikin\npuolin kunnossa käytettäväksi tarkoitukseensa.\n\nKun nämä valmistukset oli suoritettu, tuotiin tuomittu paalun luo ja\npantiin sitomatta istumaan puukasalle. Sitten alkoi päänahkatanssi.\n\nOnneton nainen oli näköjään rauhallinen. Hän oli päättänyt uhrata\nhenkensä. Ei mikään hänen ympärillään voinut häntä enää horjuttaa.\n\nHänen silmänsä hehkuivat kuin kuumeessa ja olivat täynnä kyyneliä\ntuijottaessaan tuohon joukkoon, joka ympäröi häntä kiljuen kuin\nvillipedot. Hänen sielunsa toimi kuitenkin yhtä pirteänä ja selvänä\nkuin hänen parhaina päivinään. Äitiparkaa vaivasi pelko ahdistaen hänen\nsydäntään ja pannen hänet kärsimään tuskaa, johon verrattuna intiaanien\nhänelle aikoma oli pientä. Hän vapisi ajatellessaan, että hänen\npoikansa, saatuaan tietää kauhean kohtalon, rientäisi paikalle ja hänet\npelastaakseen antautuisi julmien vihollistensa käsiin.\n\nKuunnellen tarkasti pienintäkin melua, hän oli joka hetki kuulevinaan\navuksi rientävän poikansa kiireiset askeleet. Hänen sydämensä vavahteli\npelosta. Hän rukoili Jumalaa sielunsa sisimmässä, että hän itse saisi\nkuolla rakkaan lapsensa, sijasta.\n\nPäänahkatanssi jatkui kiihkeänä hänen ympärillään.\n\nJoukoittain sotureja, suurikokoisia, kauniita, ylellisesti koristettuja\nmiehiä, joilla kaikilla oli kuitenkin kasvot värjätty mustiksi, pyöri\nparittain paalun ympärillä, johtajina seitsemän rummuilla ja\n_chichikueilla_ varustettua soittajaa, joiden kasvot oli maalattu\nmustia ja punaisia juovia täyteen ja joiden päässä oli tarhapöllön\nsiipiä, ulottuen pitkälle alas selkään.\n\nMiehillä oli mustat sulat ja punainen puku ja käsissään pyssyjä ja\nsotanuijia, joiden päätä he tanssiessa pitivät alaspäin.\n\nHe olivat laajana puoliympyränä paalun ympärillä. Vastapäätä heitä\ntanssivat naiset täydentäen kehän.\n\nKotkanpää, joka johti sotureja, piti kädessään pitkää sauvaa. Kepin\npäähän oli kiinnitetty ihmisen päänahka. Sen yläpuolella oli oljilla\ntäytetty harakka siivet levällään, vähän alempana samassa kepissä oli\ntoinen päänahka, ilveksennahka ja sulkia.\n\nKun tanssi oli tovin jatkunut, asettuivat soittajat tuomitun viereen ja\naikaansaivat korvia huumaavan melun laulaen, lyöden kaikin voimin\nrumpujaan ja ravistellen chichikueitaan.\n\nTanssi jatkui jokseenkin kauan kauhean ulvonnan säestyksellä, joka oli\nomiaan saattamaan pelosta hulluksi tuon onnettoman, sillä se ennusti\nkaikkein hirveintä kidutusta.\n\nVihdoin Kotkanpää kosketti tuomittua kevyesti sauvallaan. Tämän merkin\njohdosta melu lakkasi kuin taikaiskusta, rivit hajaantuivat, ja kukin\notti aseensa.\n\nKidutus alkoi!\n\n\n\n\nXX\n\nKidutus\n\n\nHeti kun päänahkatanssi oli loppunut, marssivat heimokunnan parhaat\nsoturit rivissä paalun eteen aseet käsissään, naisten, varsinkin\nvanhempien, syöksyessä vankipoloisen kimppuun herjaten ja survoen\nhäntä, kiskoen hiuksista ja lyöden häntä, mutta pienimmälläkään\nliikkeellä tämä ei tehnyt vastarintaa, vielä vähemmin hän koetti\nvapautua rääkkäyksestä.\n\nTuo onneton nainen toivoi vain yhtä, nimittäin kidutuksen alkamista.\n\nHän oli kuumeisen kärsimättömänä seurannut päänahkatanssin\nodottamattomia vaiheita, kovin peläten näkevänsä rakkaan poikansa\nilmestyvän ja asettuvan hänen ja pyövelien väliin.\n\nMuinaisajan marttyyrien lailla hän valitti itsekseen, että intiaanit\nhukkasivat kallista aikaa hyödyttömiin juhlallisuuksiinsa. Jos hänellä\nolisi riittänyt voimia, olisi hän heitä siitä nuhdellut ja pilkannut\nheidän hitautensa ja sen epäröimisen tähden, jota he näyttivät\nosoittavan häntä uhratessaan.\n\nTotuus oli se, että comancheja väkisinkin arvelutti, vaikka toimitus\nnäyttikin oikealta, kiduttaa turvatonta naista, joka oli jo iäkäs eikä\nkoskaan ollut heille tehnyt mitään pahaa, ei välittömästi eikä\nvälillisesti.\n\nItse Kotkanpääkin tunsi vihastaan huolimatta kuin jotakin salaista\ntunnonvaivaa rikoksesta, jota oli tekemässä. Siksi hän ei kiirehtinyt\nlopullisten valmistusten suoritusta, vaan toimitti niitä laimeasti.\nHäntä kalvoi inho, jota hän ei kyennyt karkoittamaan.\n\nRohkeille miehille, jotka ovat tottuneet mitä suurimpiin vaaroihin, on\nkunniatonta kiduttaa sellaista heikkoa olentoa kuin naista, jolla ei\nole muuta puolustuskeinoa kuin kyynelensä. Jos olisi ollut kysymyksessä\nmies, olisi päätös kiinnittää hänet kidutuspaaluun ollut heimokunnassa\nyksimielinen.\n\nIntiaanivangit pitävät kidutusta tavallisesti pilkkanaan ja solvaavat\npyöveleitään. Kuolinlauluissaan he soimaavat voittajiaan, näiden\npelkurimaisuutta ja taitamattomuutta uhrejaan kiduttaessaan. He\nluettelevat omia yleviä tekojaan ja laskevat vihollisiaan, joilta ovat\nnylkeneet päänahan, ennenkuin itse ovat sortuneet. Purevilla sanoillaan\nja halveksivalla käyttäytymisellään he kiihoittavat raivoon pyövelinsä,\nyllyttävät näiden vihaa ja siten osaksi oikeuttavat näiden julmuuden.\n\nMutta kun on uhrattava nainen, heikko ja nöyrä, joka esiintyy kuin\nkaritsa teurastuslaitoksessa ja joka jo on puolikuollut, niin mitä\nmielenkiintoa voisi tuollainen toimitus herättää?\n\nEi ollut odotettavana mitään kunniaa, vaan päinvastoin yleistä inhoa.\n\nComanchit ymmärsivät tämän. Siitä johtui heidän inhonsa ja\nepäröintinsä. Siitä oli kuitenkin tehtävä loppu.\n\nKotkanpää lähestyi senvuoksi vankia ja vapauttaen hänet kiukkuisista\nakoista, jotka häntä kiusasivat, lausui synkällä äänellä:\n\n\"Nainen, tahdon pitää lupaukseni. Poikasi ei ole tullut, joten sinun\ntäytyy kuolla.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi puhuteltu murtuneella äänellä, nojautuen paalua\nvastaan, ettei olisi kaatunut.\n\nIntiaanipäällikkö katsoi häneen ymmärtämättä.\n\n\"Etkö pelkää kuolemaa?\" kysyi hän.\n\n\"En\", vastasi toinen suunnaten häneen enkelimäisen lempeän katseen, \"se\non minulle tervetullut. Elämäni on ollut vain pitkä sarja tuskaa.\nKuolema on minulle siunaus.\"\n\n\"Mutta poikasi?\"\n\n\"Poikani pelastuu, jos minä kuolen, sen olet vannonut isäsi luitten\nkautta.\"\n\n\"Sen olen vannonut.\"\n\n\"Anna minun siis kuolla.\"\n\n\"Ovatko heimosi naiset siis intiaaninaisten kaltaisia, jotka\nvapisematta kestävät kidutusta?\" kysyi päällikkö hämmästyneenä.\n\n\"Kyllä!\" vastasi nainen liikuttuneena. \"Kaikki äidit sitä halveksivat,\nkun on kysymyksessä heidän lastensa pelastus.\"\n\n\"Kuule\", lausui intiaani tuntien väkisinkin sääliä, \"minullakin on\näiti, jota rakastan. Jos haluat, voin siirtää kidutuksesi\nauringonlaskuun asti.\"\n\n\"Miksi niin?\" vastasi vanki. \"Ei, soturi, jos tuskani tosiaankin\nherättävät osanottoasi, niin on vain yksi hyvätyö, jonka voit minulle\ntehdä.\"\n\n\"Puhu\", sanoi päällikkö innostuneena.\n\n\"Anna minun kuolla nyt heti.\"\n\n\"Mutta jos poikasi saapuisi?\"\n\n\"Yhdentekevää. Tarvitset uhrin, eikö niin? No niin, uhri on edessäsi,\nvoit mielin määrin häntä kiduttaa. Miksi epäröit? Anna minun kuolla,\nsanon.\"\n\n\"Toivomuksesi täytetään\", vastasi comanchi kolkosti. \"Nainen,\nvalmistaudu kuolemaan.\"\n\nNainen painoi päänsä rintaansa vasten ja odotti.\n\nKotkanpään viittauksesta kaksi soturia kävi käsiksi vankiin ja sitoi\nhänet keskiruumiin kohdalta paaluun.\n\nSitten alkoi veitsellä kiduttaminen.\n\nSe tapahtuu seuraavasti: Jokainen soturi tarttuu väkipuukkonsa kärkeen\noikean kätensä peukalolla ja etusormella, ja heittää sen uhria kohti,\nniin että tämä vain lievästi haavoittuu.\n\nKidutuksissaan intiaanit pyrkivät siihen, että uhri saisi kärsiä\nmahdollisimman kauan. He antavat viimeisen iskun viholliselleen vasta\nsitten, kun he vähitellen ja niin sanoaksemme pala palalta ovat\nkiskoneet hänestä hengen.\n\nSoturit heittivät puukkojaan niin ihmeteltävän taitavasti, että\njokainen niistä hipaisi onnetonta vankia aiheuttamatta hänelle muuta\nkuin naarmuja.\n\nNaispoloisen veri oli kuitenkin alkanut virrata. Hän oli sulkenut\nsilmänsä ja rukoili kiihkeästi, että niin pian kuin suinkin tulisi\nkuolettava isku.\n\nSoturit, joiden maalitauluna hänen ruumiinsa oli, innostuivat\nvähitellen, harrastus ja halu osoittaa taitavuuttaan olivat päässeet\nvoitolle säälistä, jota he aikaisemmin olivat tunteneet. He\npaukuttelivat käsiään hurjasti huutaen ja purskahtaen nauramaan, jonkun\ntaitavan suorittaessa etevän heiton.\n\nSanalla sanoen: tässä kävi, niinkuin aina käy sekä sivistyskansojen\nettä villikansojen kesken, veri päihdytti heitä, heidän itserakkautensa\nyhtyi leikkiin, jokainen koetti suorittaa tempun paremmin kuin hänen\nedeltäjänsä. Muut ajatukset olivat unohtuneet.\n\nKun kaikki olivat heittäneet puukkonsa, tarttui pieni ryhmä heimokunnan\ntaitavimpia ampujia pyssyihinsä.\n\nHeillä tuli olla tarkka silmä, sillä huonosti tähdätty luoti saattoi\ntappaa kidutettavan ja riistää läsnäolevilta kiehtovan näytelmän, josta\nhe odottivat itselleen niin suurta huvia.\n\nJoka laukauksen pamahtaessa tuo ihmisparka, joka oli vaipunut omiin\naatoksiinsa, osoitti elonmerkkejä vain hermostuneesti väristen, niin\nettä vavistus kulki koko hänen ruumiinsa lävitse.\n\n\"Lopettakaamme jo\", lausui Kotkanpää tuntien väkisinkin\npronssisydämensä heltyvän huomatessaan niin suuren rohkeuden ja\nitsensäkieltämisen. \"Comanchisoturit eivät ole jaguareja. Tämä nainen\non kylliksi kärsinyt. Nyt hän kuolkoon, ja tämä riittäköön.\"\n\nKuului murinaa naisten ja lasten parista, jotka olivat kaikkein\ninnostuneimpia kidutuksen kannattajia.\n\nMutta soturit olivat samaa mieltä kuin heidän päällikkönsä. Toimitus,\njonka aikana uhri ei syytänyt, kuten tavallisesti, herjauksia\nvoittajien päälle, ei viehättänyt heitä, ja sitäpaitsi heitä\nsisimmässään hävetti näin osoittaa vimmaansa naiselle.\n\nOnnettomalle armahdukseksi jätettiin hänen kynsiensä alle pistettävät\ntikut pois. Samoin jäivät sikseen rikitetyt sytyttimet, jollaisia\npannaan sormien väliin, ynnä hunajakerros, jolla kasvot sivellään,\njotta mehiläiset tulisivat pistämään, ynnä muutkin kidutusvälineet,\njoita tässä kävisi liian pitkäksi luetella. Rovio, jolla hänet oli\npoltettava, laitettiin kuntoon.\n\nMutta ennenkuin intiaanit ryhtyivät viimeiseen kohtaukseen tässä\njulmassa näytelmässä, irroitettiin naisparka. Muutamia hetkiä hänen\nannettiin hengittää vapaana ja tointua kokemistaan kauheista\nmielenliikutuksista.\n\nMelkein tajuttomana tuo onneton vaipui maahan. Kotkanpää meni hänen\nluokseen.\n\n\"Äitini on rohkea\", sanoi hän; \"moni soturini ei olisi voinut kestää\ntällaisia kärsimyksiä yhtä rohkeasti.\"\n\nLaimea hymy väreili naisparan sinipunervilla huulilla.\n\n\"Minulla on poika\", vastasi hän luoden puhuttelijaansa sanomattoman\nlempeän katseen. \"Hänen puolestaan minä kärsin.\"\n\n\"Soturi on onnellinen, kun hänellä on tuollainen äiti.\"\n\n\"Miksi kuolemaani lykätään? Sellainen menettely on julmaa. Soturit\neivät saa kiduttaa naista.\"\n\n\"Äitini on oikeassa, hänen kidutuksensa onkin jo lopussa.\"\n\n\"Saanko siis vihdoinkin kuolla?\" kysyi hän helpotuksesta huohaten.\n\n\"Saat, roviota jo valmistellaan.\"\n\nNaisparka tunsi väkisinkin kauhun väristyksen kulkevan koko ruumiinsa\nlävitse kuullessaan tämän hirveän ilmoituksen.\n\n\"Poltetaanko minut?\" huudahti hän epätoivoissaan. \"Miksi minut\npoltetaan?\"\n\n\"Sellainen on tapa.\"\n\nUhri painoi päänsä käsiinsä, mutta pian hän taas oikaisihe ja luoden\ntaivaaseen innoittuneen katseen kuiskasi kärsivällisesti:\n\n\"Jumalani, tapahtukoon Sinun tahtosi!\"\n\n\"Tunteeko äitini olevansa kylliksi tointunut, jotta hänet voidaan\nkiinnittää paaluun?\" kysyi päällikkö sääliväisesti.\n\n\"Kyllä\", vastasi nainen päättäväisesti nousten seisaalleen.\n\nKotkanpää ei voinut pidättää ihailua osoittavaa liikettä. Intiaanit\npitivät rohkeutta päähyveenä.\n\n\"Tule\", sanoi hän.\n\nVanki seurasi häntä varmoin askelin. Koko voima oli hänelle palautunut;\nvihdoinkin hän saisi kuolla!\n\nPäällikkö vei hänet veriselle paalulle, johon hänet toistamiseen\nsidottiin. Hänen eteensä pinottiin kasoittain tuoreita risuja ja\nKotkanpään viittauksesta ne sytytettiin.\n\nTuli ei ensin ottanut syttyäkseen, ja siitä nousi sakea sauhu. Vihdoin\nleimahti lieska, laajeni vähitellen ja muutamissa hetkissä kasvoi\nvaltavaksi.\n\nOnneton nainen ei voinut pidättää epätoivon huudahdusta.\n\nSamassa hetkessä ilmestyi keskelle leiriä ratsastaja ajaen täyttä\nlentoa. Yhdellä hyppäyksellä hän oli maassa, ja ennenkuin kukaan ehti\nhäntä estää, hän hajoitti rovion puukasan ja leikkasi poikki uhria\nkahlehtineet siteet.\n\n\"Voi, miksi saavuit!\" kuiskasi äiti vaipuen hänen käsivarsilleen.\n\n\"Äiti! Antakaa minulle anteeksi!\" huudahti Uskollinen Sydän\nepätoivoisena; \"kuinka olettekaan saanut kärsiä, hyvä Jumala!\"\n\n\"Lähde pois! Lähde pois, Rafael!\" lausui äiti torjuen hänen\nhellyydenosoituksensa, \"anna minun kuolla sijastasi, äidinhän tulee\nuhrata elämänsä lapsensa puolesta.\"\n\n\"Ei, älkää puhuko niin, äiti! Älkää saattako minua mielettömäksi!\"\nhuudahti nuori mies sulkien hänet kiihkeästi syliinsä.\n\nHämmennys, jonka Uskollisen Sydämen äkillinen hyökkäys oli aiheuttanut,\noli kuitenkin hälvennyt, ja intiaanisoturit olivat jälleen saaneet sen\nmaltin, joka heillä on kaikissa tilanteissa.\n\nKotkanpää meni metsästäjän luo.\n\n\"Veljeni on tervetullut\", sanoi hän, \"mutta en odottanut hänen enää\nsaapuvan.\"\n\n\"Tässä olen, minun oli mahdoton saapua aikaisemmin. Oletan, että äitini\non vapaa.\"\n\n\"Hän on vapaa.\"\n\n\"Hän voi siis lähteä, minne haluaa.\"\n\n\"Aivan minne hän haluaa.\"\n\n\"Ei\", huudahti vanki asettuen päättäväisesti intiaanipäällikön eteen,\n\"se on liian myöhäistä, minun on kuoltava, poikani ei ole oikeutettu\nastumaan sijaani.\"\n\n\"Äiti, mitä sanotte?\"\n\n\"Asia on, niinkuin sanon, Rafael\", jatkoi nainen kiihkeästi. \"Se hetki,\njohon mennessä sinun oli saavuttava, on jo mennyt ohi. Sinulla ei ole\noikeutta olla täällä ja estää kidutustani. Poistu, poistu, Rafael, sitä\nrukoilen sinua tekemään, anna minun kuolla pelastaakseni sinut\",\nhuudahti hän vuodattaen kyyneliä ja heittäytyen poikansa syliin.\n\n\"Äiti\", sanoi nuori mies vastaten hänen hellyydenosoituksiinsa,\n\"rakkautenne minuun johtaa teidät harhaan. En salli pantavan täytäntöön\nsellaista konnantyötä, ei, ei, vain minun on jäätävä tänne!\"\n\n\"Jumalani! Jumalani!\" puhui naisparka nyyhkyttäen, \"hän ei halua\nymmärtää mitään!... Olisin niin onnellinen saadessani kuolla\npelastaakseni hänet!\"\n\nLiian ankaran kiihtymyksen valtaamana äitiraukka pyörtyi.\n\nUskollinen Sydän painoi pitkän, hellän suudelman hänen otsalleen ja\nlaskien hänet Eusebion syliin, joka muutama hetki aikaisemmin oli\nsaapunut paikalle, lausui tuskan puristamalla äänellä:\n\n\"Lähtekää! Äiti raukka! Olkoon hän onnellinen, jos onni voi hänelle\nhymyillä hänen ollessaan vailla lastaan.\"\n\nVanha palvelija huokasi, puristi lämpimästi Uskollisen Sydämen kättä,\nnosti tajuttoman emäntänsä satulansa eteen, tarttui ohjaksiin ja\npoistui hitaasti leiristä kenenkään estämättä. Uskollinen Sydän seurasi\nkatseillaan äitiään niin kauan kuin saattoi hänet nähdä. Sitten kun hän\noli kadonnut näkyvistä, eikä häntä kuljettavan hevosen askelten ääntä\nenää kuulunut, hengähti hän aivan kuin olisi ollut vähällä tukehtua ja\nvei käden otsalleen kuiskaten:\n\n\"Kaikki on lopussa! Jumalani, huolehdi hänestä!\" Kääntyen\nintiaanipäällikköjen puoleen, jotka katselivat häntä ääneti,\nkunnioittaen ja ihaillen, hän lausui lujalla ja terävällä äänellä\nluoden heihin salamoivan katseen:\n\n\"Comanchisoturit! Kaikki olette raukkoja! Miehet, joilla on sydän\npaikallaan, eivät kiduta naista!\"\n\nKotkanpää hymyili.\n\n\"Saamme nähdä\", sanoi hän ivallisesti, \"onko kalpea mies niin uljas\nkuin luuloittelee.\"\n\n\"Osaan ainakin kuolla kuin mies!\" lausui hän ylevästi.\n\n\"Metsästäjän äiti on vapaa.\"\n\n\"Olen vankinne. Tehkää, mitä haluatte.\"\n\n\"Vangilla ei saa olla aseita.\"\n\n\"Aivan oikein\", lausui hän halveksivasti hymyillen, \"annan teille\nomani.\"\n\n\"Ei vielä, jos suvaitset, rakas ystävä\", lausui muuan pilkallinen ääni\näkkiä.\n\nIlomieli ilmestyi näkyviin.\n\nHän toi mukanaan satulankaarella poikittain lepäävän neli- tai\nviisivuotiaan lapsen, ja nuori, sangen kaunis intiaaninainen seurasi\nlujasti sidottuna hevosen häntään.\n\n\"Poikani, vaimoni!\" huusi Kotkanpää kauhistuneena.\n\n\"Niin\", myönsi kanadalainen virnistäen, \"vaimosi ja poikasi, jotka olen\nottanut vangiksi. Hyvä temppu, vai mitä?\"\n\nYhdellä hyppäyksellä oli Uskollinen Sydän ystävänsä viittauksesta\nhypännyt naisen luo, jonka hampaat epätoivosta löivät loukkua ja joka\nkatseli mielettömänä ympärilleen.\n\n\"Nyt\", jatkoi Ilomieli kaameasti hymyillen, \"keskustelkaamme, sillä\nluulen tasoittaneeni mahdollisuudet, vai mitä sanotte, hehheh?\"\n\nJa hän painoi pistoolin viattoman lapsen otsaa vasten. Se alkoi\nkauheasti kirkua tuntiessaan kylmän teräksen otsallaan.\n\n\"Oi!\" huudahti Kotkanpää epätoivoisena, \"poikani! Anna minulle\npoikani!\"\n\n\"Ja vaimosi, vai oletko unohtanut hänet?\" vastasi Ilomieli ivallisesti\nnaurahtaen ja kohauttaen olkapäitään.\n\n\"Mitkä ovat ehtosi?\" kysyi Kotkanpää.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\nTAPPAJA\n\n\n\n\nI\n\nUskollinen Sydän\n\n\nAsema oli kokonaan muuttunut.\n\nErämiehet, jotka hetkistä aikaisemmin olivat olleet intiaanien\narmoilla, eivät nyt ainoastaan olleet vapaat, vaan vieläpä saattoivat\nsanella ankarat ehdot.\n\nMoniaat kiväärit olivat kyllä suuntautuneet kanadalaiseen päin, ja\nmonet nuolet olleet tähdättyinä häneen, mutta Kotkanpään viittauksesta\nkiväärit oli nostettu jälleen pystyyn ja nuolet pantu takaisin viineen.\n\nHäpeä joutua kahden miehen satimeen, jotka uhmailivat heitä rohkeasti\nkeskellä heidän leiriään, pani comanchien mielet kuohumaan raivosta. He\nhuomasivat kuitenkin mahdottomaksi taistella taitavia vastustajiaan\nvastaan. Mitä he tosiaankaan olisivat voineet tehdä näille uljaille\nmetsänkävijöille, jotka eivät pitäneet henkeään missään arvossa?\n\nTappaako heidät?\n\nMutta kaatuessaan he olisivat armotta surmanneet vangit, jotka\nintiaanit tahtoivat pelastaa.\n\nKehittynein tunne intiaaneilla on heidän rakkautensa perheeseensä.\n\nVillein soturi ei emmi lastensa ja vaimonsa puolesta suostua\nsellaiseen, mihin toisissa olosuhteissa kaikkein kauheimmat kidutukset\neivät voisi häntä pakoittaa. Nähdessään siis vaimonsa ja lapsensa\njoutuneen Ilomielen valtaan Kotkanpää ajatteli vain heidän\npelastustaan.\n\nKaikista ihmisistä intiaanit kenties helpoimmin osaavat taipua\nodottamattoman tilanteen vaatimuksiin.\n\nComanchipäällikkö kätki sydämensä pohjaan vihan ja raivon, joita hän\ntunsi. Jalolla ja luontevalla liikkeellä hän heitti taakseen peitteen,\njota piti viittanaan, ja tyynen näköisenä, hymy huulilla, lähestyi\nmetsästäjiä.\n\nViimemainitut, jotka jo vanhastaan olivat tottuneet punanahkojen\ntapoihin, jäivät näköjään rauhallisina odottamaan, mitä seuraisi heidän\njulkeasta kepposestaan.\n\n\"Kalpeat veljet\", lausui päällikkö, \"ovat viisautta täynnä, vaikka\nheidän tukkansa onkin musta. He tuntevat kaikki suurille sotureille\nominaiset juonet, heillä on majavan äly ja leijonan rohkeus.\"\n\nMolemmat miehet kumarsivat ääneti. Kotkanpää jatkoi:\n\n\"Kun veljeni Uskollinen Sydän on suurilta järviltä saapuneiden\ncomanchien leirissä, on vihdoinkin tullut aika hajoittaa pilvet, jotka\novat nousseet hänen ja punanahkojen väliin. Uskollinen Sydän on\nrehellinen, selittäköön hän kantansa pelkäämättä. Hän on kuuluisien\npäälliköiden edessä, jotka eivät emmi tunnustaa vääryyttään, jos he\nsitä ovat hänelle tehneet.\"\n\n\"Ohoo!\" vastasi kanadalainen naureskellen, \"Kotkanpää on aivan äkkiä\nmuuttanut mielipidettä meidän laadustamme. Luuleeko hän pettävänsä\nmeitä tyhjillä sanoilla?\"\n\nVihan salama välähti intiaanin villissä silmässä, mutta ponnistaen\nkaikki voimansa hänen onnistui hillitä itsensä.\n\nSamassa muuan mies ilmestyi kekustelijoitten väliin.\n\nSe oli Aurinko, heimokunnan kunniakkain soturi.\n\nVanhus kohotti verkalleen kätensä.\n\n\"Lapseni kuunnelkoot minua\", sanoi hän, \"kaikki on selvitettävä tänään.\nKalpeat metsästäjät saavat polttaa rauhanpiippua kanssamme.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", lausui Uskollinen Sydän.\n\nAuringon viittauksesta heimokunnan vanhimmat päälliköt kerääntyivät\nhänen ympärilleen.\n\nIlomieli ei ollut muuttanut asentoaan. Hän oli valmis huomatessaan\nvähäisimmänkin epäilyttävän liikkeen uhraamaan vankinsa.\n\nKun piippu oli kiertänyt lähelle erämiehiä syntyneen piirin ympäri,\nkokosi vanhus ajatuksensa. Kumarrettuaan sitten valkoihoisille hän\npuhui seuraavasti:\n\n\"Soturit, kiitän Elämän Herraa siitä, että hän rakastaa meitä, meitä\npunanahkoja, ja siitä, että hän vihdoinkin tänään lähettää luoksemme\nnämä kaksi kalpeata miestä, jotka voivat aukaista meille sydämensä.\nOlkaa rohkeita, nuoret miehet, älkää antako mielenne käydä raskaiksi ja\nkartoittakaa kauas luotanne pahat aikomukset. Me pidämme sinusta,\nUskollinen Sydän, olemme kuulleet puhuttavan inhimillisyydestäsi\npunanahkoja kohtaan. Uskomme, että sydämesi on avoinna, ja että veresi\njuoksee kirkkaana kuin aurinko. Totta on, että me intiaanit emme ole\nvarsin ymmärtäväisiä, kun polttava vesi meitä hallitsee, ja että me eri\nkerroilla olemme kenties sinua loukanneet. Mutta toivomme, ettet enää\nsitä ajattele ja että, niin kauan kuin sinä ja me oleskelemme\npreiriellä, metsästelemme rinnakkain, niinkuin sellaisten soturien,\njotka rakastavat ja kunnioittavat toisiaan, onkin tehtävä\".[1]\n\n    [1] Siltä varalta, että lukija mielellään tutustuisi comanchien\n    kieleen, esitämme tässä, miltä Auringon puhe kuului alkukielellä:\n\n    \"Miigvoitsh kitshii manituu, kaigalvkii zarget uune an nishin\n    norbai nogome, shaf hyyar paishik artvuai vinnin terkushenan,\n    cavviin kitshii morgussei, an nishin norbai nogome, kavvikkar\n    indenendum. Kaigait kitshii muskovvai geosai haguarmissei\n    vaibenan matshji oati nii zargetuune saggorash artvuai vinnin\n    kaigait hapadgei kitshii morgussei an nishin norbai; kaigvotsh\n    anna boikassei nennervind mornuutsh touvatsh nii zargei deavoje\n    kii, appaijamar, kuppar bebone nepevar appiminikvi amar.\"\n\nUskollinen Sydän vastasi:\n\n\"Päälliköt ja muut suurten järvien comanchikansan jäsenet, joiden\nsilmät ovat avoinna. Toivon, että kääntäisitte korvanne suuni sanoille.\nElämän Herra avaa sydämeni ja panee rintani huokumaan ystävällisiä\nsanoja. Sydämeni täyttävät hellät tunteet teitä kohtaan, teidän\nnaisianne kohtaan, lapsianne kohtaan, ja se, mitä nyt lausun teille,\njuontaa juurensa omista ja miehieni hellistä tunteista. En ole koskaan\nkieltänyt heimoonne kuuluvia metsästäjiä astumasta majaani preiriellä.\nMiksi siis haluatte sotaa kanssani? Miksi kiusaatte äitiäni, joka on\nvanha nainen, miksi koetatte ottaa minut hengiltä? Minua kammottaa\nvuodattaa intiaanin verta, sillä toistan sen vielä kerran, huolimatta\nonnettomuuksista, joita olette minulle aikaansaaneet, sydämeni pitää\nteistä.\"\n\n\"Ohoo!\" keskeytti Kotkanpää hänet, \"veljeni puhuu hyvin, mutta haava,\njonka hän minulle on aikaansaanut, ei ole vielä arpeutunut.\"\n\n\"Veljeni on typerä\", vastasi erämies. \"Luuleeko hän minun olevan niin\ntaitamattoman, etten olisi osannut häntä tappaa, jos se olisi ollut\naikomukseni? Tahdon teille osoittaa, mihin pystyn, ja mitä on\nkäsitettävä soturin rohkeudella. Minun tarvitsee vain viitata, ja tämä\nnainen ja lapsi eivät enää elä.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Ilomieli.\n\nVäristys kulki läsnä olevien selkää pitkin, ja Kotkanpää tunsi kylmän\nhien tihkuvan ohimoistaan.\n\nUskollinen Sydän oli hetken aikaa vaiti ja suuntasi intiaaneihin\nselittämättömän katseen. Sitten hän kohautti halveksivasti olkapäitään,\nheitti aseensa jalkojensa juureen, pani kädet ristiin leveälle\nrinnalleen ja kääntyi kanadalaisen puoleen.\n\n\"Ilomieli\", sanoi hän tyynellä ja terävällä äänellä, \"päästä vapaaksi\nnuo kaksi olentoa.\"\n\n\"Mitä ajattelet?\" huudahti erämies ällistyneenä, \"sehän olisi\nkuolemantuomiosi!\"\n\n\"Sen tiedän.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Pyydän sinua sittenkin sen tekemään.\"\n\nKanadalainen ei vastannut, vaan alkoi vihellellä hampaittensa välitse.\nVetäen esille puukkonsa hän yhdellä iskulla leikkasi poikki köydet,\njoilla hänen vankinsa olivat sidotut. Nämä pakenivat hypähtäen kuin\njaguarit ja kätkeytyivät ilosta ulvoen kiireesti ystäviensä joukkoon.\nSitten Ilomieli pani veitsensä tuppeen vyölleen, heitti aseensa pois,\nlaskeutui hevosensa selästä ja asettui päättäväisesti Uskollisen\nSydämen viereen.\n\n\"Mitä teet?\" huudahti viimemainittu, \"pelastaudu, ystäväni!\"\n\n\"Minäkö pelastautuisin, miksi sen tekisin?\" vastasi kanadalainen\nhuolettomasti. \"Hitto vieköön, en. Koska kuitenkin joskus on kuoltava,\nniin kuolen yhtä hyvin tänään kuin myöhemmin. Kenties en enää saisikaan\nnäin sopivaa tilaisuutta.\"\n\nMolemmat miehet puristivat toistensa kättä innostuneesti.\n\n\"Päälliköt\", lausui Uskollinen Sydän tyynesti kääntyen intiaanien\npuoleen, \"nyt olemme vallassanne, tehkää niinkuin parhaaksi näette.\"\n\nComanchit katsoivat toisiaan hetken aikaa hämmästyneinä. Näiden miesten\nstoalainen kieltäytyminen, he kun toisen rohkean toiminnan avulla\nolisivat voineet ei ainoastaan päästä pakoon, vaan myöskin sanella\nheille ehdot, mutta nyt, käyttämättä hyväkseen tätä suunnatonta etua,\nheittivät pois aseensa ja antautuivat heidän käsiinsä, näytti menevän\nyli sankaruuden rajojen, jota heidän heimossaan pidettiin kunniassa.\n\nSyntyi jokseenkin kauan kestävä hiljaisuus, jonka aikana olisi voinut\nkuulla sydämien sykkivän näiden pronssinkovien miesten rinnoissa, jotka\nalkuperäisestä kasvatuksestaan huolimatta, varsinkin mitä tulee\ntunteisiin, ovat kehittyneempiä kuin saattaisi luulla ymmärtämään\nkaikkia todellisia tunteita ja pitämään arvossa todella jaloja tekoja.\n\nEpäröityään muutaman hetken Kotkanpää vihdoin heitti luotaan aseensa ja\nlähestyen metsästäjiä lausui heille liikuttuneella äänellä, joka ei\nsopinut näennäisesti levolliseen ja välinpitämättömään ulkomuotoon:\n\n\"On totta, kalpeakasvoiset soturit, että olette ylevämielisiä, mikä\nlieventää meille lausumianne sanoja, ja että me kaikki ymmärrämme\nteitä. Tiedämme myös, että totuus on aukaissut huulenne. Meidän\nintiaanien, joilla ei ole valkoihoisten järkeä, on sangen vaikea, usein\nitsekään sitä tahtomatta, olla tekemättä moitittavia tekoja, mutta me\ntoivomme, että Uskollinen Sydän ottaa pois kuoren sydämensä ympäriltä,\nniin että se on kirkas kuin meidän, ja että vihankauna väliltämme\nhaudattaisiin niin syvälle, että pojanpoikiemme pojanpojatkaan eivät\nvoisi edes tuhannen auringon valossa sitä löytää.\"\n\nJa laskien molemmat kätensä erämiehen olkapäille hän suuteli hänen\nsilmiänsä ja lisäsi:\n\n\"Olkoon Uskollinen Sydän veljeni!\"\n\n\"Olkoon niin!\" lausui erämies tyytyväisenä tähän päätökseen;\n\"tästälähin olen yhtä suuressa määrässä comanchien ystävä kuin olen\nheitä tähän asti epäillyt.\"\n\nIntiaanipäälliköt tungeksivat uusien ystäviensä ympärillä, joille he\nosoittivat alkuperäisille luonteille ominaisen tavan mukaan suurta\nmieltymystä ja kunnioitusta.\n\nMolemmat erämiehet olivat jo kauan olleet tunnettuja Käärmeen heimon\nkeskuudessa, ja heidän maineensa oli ollut suuri. Sangen usein\nleiritulien ympärillä istuttaessa olivat kertomukset heidän urotöistään\nherättäneet ihailua nuorissa miehissä, joille vanhat soturit niitä\nkertoilivat.\n\nSovinto Uskollisen Sydämen ja Kotkanpään välillä oli ollut vilpitön.\nJäljellä oli enää vain heikko muisto heidän entisestä vihastaan.\n\nValkoisen metsästäjän jalomielisyys oli voittanut punanahan raivon!\n\nNämä kaksi keskustelivat rauhallisesti istuen pöydän ympärillä eräässä\nmajassa, kun äkkiä kuului kovaa huutoa ja muuan intiaani syöksyi\nleiriin kauhun kuvastuessa hänen hämmästyneitä kasvoiltaan.\n\nTungeksittiin miehen ympärillä, jotta kuultaisiin uutisia, mutta\nintiaani, joka oli huomannut Kotkanpään, lähestyi tätä.\n\n\"Mikä hätänä?\" tiedusteli päällikkö.\n\nIntiaani suuntasi julman katseen Uskolliseen Sydämeen ja Ilomieleen,\njotka eivät voineet paremmin kuin muutkaan aavistaa, mistä tällainen\nraivo johtui.\n\n\"Varokaa päästämästä karkuun näitä kalpeakasvoisia miehiä. Meitä on\npetetty\", sanoi hän katkonaisella ja hengästyneellä äänellä, hän kun\noli tullut kiivaasti juosten.\n\n\"Selittäköön veljeni tarkemmin, mitä hän tietää\", käski Kotkanpää.\n\n\"Kaikki valkoihoiset erämiehet, _lännen pitkät puukot_, ovat\nkokoontuneet. Heitä on lähes sata miestä käsittävä partiokunta ja he\netenevät piirittäen leiriä joka puolelta yhtaikaa.\"\n\n\"Oletko varma siitä, että nämä partiomiehet tulevat vihollisina?\" kysyi\npäällikkö vielä.\n\n\"Miten sitten muuten?\" vastasi intiaanisoturi, \"he ryömivät kuin\nkäärmeet korkeassa ruohossa pitäen kivääriä edessään ja nylkypuukkoa\nhampaissaan. Päällikkö, meidät on petetty, nämä kaksi miestä ovat\ntunkeutuneet keskuuteemme tuudittaakseen uneen valppautemme.\"\n\nKotkanpää ja Uskollinen Sydän hymyilivät selittämättömästi. Muille kuin\nheille tämä oli arvoitus.\n\nComanchipäällikkö kääntyi intiaanin puoleen.\n\n\"Näitkö, kuka käveli erämiesten etunenässä?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, näin hänet.\"\n\n\"Ja hän oli _Amik_ -- Musta Hirvi, -- Uskollisen Sydämen ensimmäinen\npyydyksien hoitaja, eikö niin?\"\n\n\"Niin, kukas muu siinä olisi voinut olla?\"\n\n\"Hyvä, saat poistua\", sanoi päällikkö viitaten päällään. Sitten hän\nkääntyi erämiehen puoleen ja kysyi häneltä:\n\n\"Mitä on tehtävä?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi Uskollinen Sydän, \"asia koskee minua. Antakoon\nveljeni minun yksin toimia.\"\n\n\"Veljeni on käskijäni.\"\n\n\"Menen erämiehiä vastaan. Pitäköön Kotkanpää siihen asti, kunnes\npalaan, nuoret soturinsa leirissään.\"\n\n\"Se tapahtuu.\"\n\nUskollinen Sydän heitti kiväärin olalleen, puristi Ilomielen kättä,\nhymyili comanchipäällikölle ja suuntasi kulkunsa metsään varmoin ja\nrauhallisin askelin, mikä oli hänelle ominaista. Hän katosi pian puiden\nsekaan.\n\n\"Hm!\" lausui Ilomieli sytyttäen intiaanipiippunsa ja kääntyen\nKotkanpään puoleen, \"huomaat, päällikkö, että tässä maailmassa ei aina\nole tyhmää antautua sydämensä johdettavaksi.\"\n\nJa rajattoman tyytyväisenä tähän filosofiseen ajatelmaansa, joka\nhänestä tuntui varsin hyvin sopivan tilanteeseen, kanadalainen puhalsi\nsakean savupilven.\n\nPäällikön käskystä kutsuttiin leiriin takaisin kaikki sen ympärille\nhajoitetut vahdit.\n\nIntiaanit odottivat kärsimättöminä, mikä olisi seurauksena\ntoimenpiteistä, joihin Uskollinen Sydän oli ryhtynyt.\n\n\n\n\nII\n\nPreirierosvot\n\n\nOli ilta. Oltiin paikalla, josta oli suunnilleen yhtä pitkä matka\nmeksikolaisten kuin comanchien leirille.\n\nKahden mäen välillä, matalan syvänteen kätkössä, istui kokoontuneina\nnelisenkymmentä miestä useiden nuotioiden ympärillä, jotka olivat siten\nsovitetut, etteivät tulenloimot voineet ilmaista heidän olevan siellä.\n\nOuto näky, jonka tarjosi tämä joukko, siinä kun oli synkännäköisiä,\nvillikatseisia, vaatetukseltaan likaisia ja omituisen näköisiä\nseikkailijoita, muodosti taulun, joka olisi ansainnut päästä Callotin\nsatiirisen piirustimen aiheeksi tai Salvator Rosan siveltimen\nkuvattavaksi.\n\nNämä miehet, joiden joukossa oli mitä erilaatuisimpia yksilöitä\nedustaen kaikkia kansallisuuksia vanhasta ja uudesta maailmasta,\nvenäläisestä kiinalaiseen asti, olivat niin täydellinen kokoelma\nroistoja kuin kuvitella saattaa. He olivat ryösteleviä lurjuksia, jotka\neivät kuunnelleet lakia eikä omaatuntoa, joilla ei ollut kotia eikä\nkontua. He olivat todellista sivistyksen pohjasakkaa, jo pienestä\npitäen joutuneet harhateille, myöhemmin pakosta etsien itselleen\nturvapaikan lännen preirieiden sydänseuduilta. Näillä autioilla\npaikoilla he olivat itsenäisenä rosvojoukkona taistellen milloin\nmetsästäjiä, milloin intiaaneja vastaan ja vieden toinen toisestaan\nvoiton julmuudessa ja konnantöissä.\n\nNämä miehet olivat sanalla sanoen niitä, joita on alettu nimittää\n_preirierosvoiksi_.\n\nNimitys sopii heille joka suhteessa hyvin, koska he, valtamerellä\nasuvien virkaveljiensä tavalla, jotka ryöstävät millä lipulla hyvänsä\nvarustettuja laivoja tai ainakin halveksien kohtelevat niitä,\nhyökkäävät kaikkien matkustajien kimppuun, jotka uskaltavat yksin\nmatkustaa preirien halki, ahdistavat karavaaneja ja ryöstävät ne, ja\nkun kaikki muu saalis pääsee heiltä karkuun, asettuvat he viekkaasti\nväijyksiin korkeaan ruohoon tähystelläkseen intiaaneja ja murhatakseen\nnäitä saadakseen nostaa palkkion, jonka Yhdysvaltojen _isällinen_\nhallitus suorittaa jokaisesta alkuasukkaan päänahasta aivan samaan\ntapaan kuin Ranskassa maksetaan palkkio sudenpäästä.\n\nTätä joukkoa johti kapteeni Uaktehno, \"Tappaja\", jonka jo aikaisemmin\nesittelimme.\n\nRoistojen keskuudessa vallitsi levottomuus, joka oli merkkinä jostakin\naiotusta salaperäisestä retkestä.\n\nMuutamat puhdistivat ja korjailivat aseitaan, toiset parsivat pukujaan,\nmuutamat polttelivat tupakkaa ja joivat mezcalia, toiset taas nukkuivat\nkietoutuneina risaisiin viittoihinsa.\n\nHevoset, jotka kaikki olivat satuloidut ja lähtövalmiit, olivat sidotut\nkiinni muutamiin seipäisiin.\n\nMäärättyjen välimatkojen päässä seisoi vahteja nojaten pitkiin\nkarbineihinsa vaiteliaina ja liikkumattomina kuin pronssipatsaat\nvalvoen kaikkien turvallisuutta.\n\nVähitellen loivat sammuvista leirivalkeista lähtevät, raukenevat\nvalopatsaat tauluun punertavia säteitä, jotka tekivät preirierosvot yhä\nvillimmän näköisiksi.\n\nKapteeni näytti olevan sangen levoton. Hän käveli pitkin askelin\nalaistensa parissa, polkien raivokkaasti maata jalallaan ja pysähtyen\naika ajoin kuuntelemaan preirieltä tulevia ääniä.\n\nYö muuttui yhä synkemmäksi. Kuu oli hävinnyt, tuuli suhisi kolkosti\nkummuilla. Preirierosvot olivat kaikki, yksi toisensa perään, lopulta\nvaipuneet uneen.\n\nAinoastaan kapteeni oli vielä valveilla.\n\nÄkkiä hän luuli kaukaa kuulleensa laukauksen. Hetkinen vielä, ja\nkaikkialla oli jälleen hiljaista.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" mutisi kapteeni raivostuneena; \"ovatko ne\nhoukkiot antaneet yllättää itsensä?\"\n\nSitten hän, kietoutuen huolellisesti viittaansa, suuntasi kulkunsa\nkiireesti sinne päin, mistä laukaus oli kuulunut.\n\nSynkkä pimeys vallitsi, ja huolimatta paikallistuntemuksestaan\nkapteenin oli sangen vaikea kulkea pensaitten ja tiheikköjen lävitse,\njotka joka askeleella sulkivat häneltä tien. Useita kertoja hänen oli\npakko pysähtyä ja tutkia paikkoja voidakseen taas jatkaa matkaansa\nentiseen suuntaan, jolta hänen vähän väliä oli käännyttävä syrjään, kun\nkalliopaadet ja tiheiköt, jotka olivat hänen tiellään, pakoittivat\nhänen tekemään kierroksia.\n\nKerran näin pysähtyessään hän luuli kuulevansa aivan läheltä lehtien ja\noksien rapinaa, aivan kuin joku ihminen tai peto kiireesti juoksisi\nnäreikössä.\n\nKapteeni vetäytyi jättiläismäisen mahonkipuun rungon taakse, ottaen\nesille pistoolinsa, jotka hän viritti ollakseen valmis kaiken varalta.\nOjentaen päänsä eteenpäin hän kuunteli.\n\nKaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Oli tultu siihen salaperäiseen\nyönhetkeen, jolloin luonto näyttää nukkuvan ja kaikki erämaan\ntuntemattomat äänet hiljenevät, niin että, kuten intiaanit lausuvat,\n_kuuluu vain äänettömyys_.\n\n\"Olen erehtynyt\", lausui preirierosvo itsekseen ja taas liikahti\nryhtyäkseen jatkamaan matkaansa. Samassa ääni kuului uudelleen entistä\nselvemmin ja lähempää, ja sitä seurasi melkein heti senjälkeen\npidätetty huokaus.\n\n\"Niin totta kuin Jumala elää!\" sanoi kapteeni, \"tämä alkaa olla\nmielenkiintoista. Otanpa siitä selvän.\"\n\nKäveltyään hetken ajan kiireesti hän huomasi melkein näkymättömissä\nolevan ihmisvarjon hiipivän pimeässä jonkun askeleen päässä hänestä.\nOlio, kuka hän sitten lienee ollutkin, näytti kävelevän vaivaloisesti,\nhoippui joka askeleella, pysähtyi vähän väliä kuin kootakseen voimia.\nAika ajoin hän päästi kuuluville hillityn valituksen. Kapteeni\nheittäytyi hänen eteensä sulkien häneltä tien.\n\nKun tuntematon huomasi hänet, kiljahti hän kauhusta, lankesi polvilleen\nja mutisi pelosta katkonaisella äänellä:\n\n\"Armoa! Armoa! Älkää tappako minua!\"\n\n\"Kappas vaan!\" huudahti kapteeni hämmästyneenä, \"sehän on Lörppö! Kuka\nriivattu on häntä näin huonosti kohdellut?\"\n\nJa hän kumartui tämän puoleen. Mies oli todellakin opas. Hän oli\npyörtynyt.\n\n\"Hitto vieköön tuon tolvanan!\" mutisi kapteeni halveksivasti; \"miten\nvoisin häntä nyt kuulustella?\"\n\nMutta rosvo oli neuvokas mies. Hän työnsi pistoolit takaisin vyöhönsä\nja tarttuen haavoittuneeseen heitti hänet olkapäilleen.\n\nKantaen taakkaansa, joka ei millään tavalla näyttänyt haittaavan hänen\nkulkuaan, hän lähti kiireesti palaamaan samaa tietä, jota oli\ntullutkin, ja saapui leiriinsä.\n\nHän laski oppaan puoleksi sammuneen rovion luo, johon heitti muutaman\nsylyksellisen kuivia puita saadakseen sen jälleen palamaan. Pian hän\nsaattoi kirkkaassa valossa tarkastaa miestä, joka virui tainnuksissa\nhänen jalkojensa juuressa.\n\nLörpön kasvot olivat kalmankalpeat, kylmä hiki valui hänen ohimoiltaan,\nja verta virtasi runsaasti haavasta, joka hänellä oli rinnassa.\n\n\"_Cascaras_!\" mutisi kapteeni, \"kas siinä on miesparka ammuttu pahasti\npilalle. Kunhan hän vain ennen lähtöään voisi minulle ilmoittaa, ketkä\novat hänet tuollaiseen tilaan saattaneet ja mitä Kennedylle on\ntapahtunut!\"\n\nSamoin kuin kaikilla metsänkävijöillä, oli kapteenillakin hieman\nlääkitsemistaitoa. Hänen oli helppo hoitaa tuliaseen tuottamaa haavaa.\n\nSen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti haavoittuneelle, ei kestänyt\nkauan, ennenkuin tämä tuli tajuihinsa. Hän huokasi syvään, avasi hurjat\nsilmänsä ja voimatta jokseenkin pitkään aikaan lausua sanaakaan hänen\nkuitenkin onnistui, ensin moniaan kerran tuloksetta yritettyään,\nkapteenin tukemana nousta istumaan. Kohottaen sitten päätään hän lausui\nsurullisella, matalalla ja katkonaisella äänellä:\n\n\"Kaikki on hukassa, kapteeni! Kepposemme ei ole onnistunut.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!...\" kiljui rosvo raivokkaasti polkien jalkaansa,\n\"miten on asia voinut käydä niin hullusti?\"\n\n\"Nuori tyttö on paholainen!\" jatkoi opas sähisevän hengityksen ja yhä\nheikommaksi käyvän äänen osoittaessa, että hän voi elää enää vain\nmuutamia hetkiä.\n\n\"Jos voit\", lausui kapteeni ymmärtämättä lainkaan haavoittuneen\nhuudahdusta, \"niin sano minulle, miten kaikki tapahtui ja mikä on\nmurhaajasi nimi, niin että voin kostaa puolestasi.\"\n\nKaamea hymy levisi oppaan sinertäville huulille.\n\n\"Murhaajan nimikö?\" kysyi hän ivallisesti.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Se on doña Luz.\"\n\n\"Doña Luz!\" huudahti kapteeni hypäten hämmästyneenä pystyyn,\n\"mahdotonta!\"\n\n\"Kuulkaa\", jatkoi opas, \"hetkeni ovat luetut, pian heitän henkeni.\nMinun asemassani oleva mies ei valehtele. Antakaa minun puhua älkääkä\nkeskeyttäkö. En tiedä, ehdinkö sanoa teille kaikki, ennekuin menen\ntekemään tiliä Hänelle, joka tietää kaikki.\"\n\n\"Puhu\", lausui kapteeni.\n\nJa kun haavoittuneen ääni tuli yhä heikommaksi, polvistui hän tämän\nviereen, ettei menettäisi sanaakaan.\n\n\"Antakaa minulle viinaa.\"\n\n\"Olet mieletön, viinahan tappaisi sinut.\"\n\nHaavoittunut ravisti päätään.\n\n\"Se antaa minulle voimaa, jota välttämättä tarvitsen, jotta voisitte\nkuulla kaikki, mitä minulla on sanottavana. Enkö jo olekin\npuolikuollut?\"\n\n\"Olet oikeassa!\" mutisi kapteeni.\n\n\"Älkää siis epäilkö\", jatkoi haavoittunut, kun hän oli kuullut tämän,\n\"nyt on kiire, minulla on tärkeitä asioita teille ilmoitettavana.\"\n\n\"Olkoon menneeksi siis!\" kuiskasi rosvo hetken arveltuaan, ja ottaen\nesille taskumattinsa ojensi sen oppaan huulille.\n\nViimemainittu joi ahneesti ja jokseenkin kauan. Kuumeinen puna kohosi\nhänen poskipäilleen, melkein sammuneet silmät alkoivat kiiltää, ja\nniistä loisti eloisa tuli.\n\n\"Älkää enää keskeyttäkö minua\", sanoi hän varmalla ja jokseenkin\nkovalla äänellä, \"heti kun huomaatte minun heikontuvan, antakaa minun\njuoda, ehkä silloin ehdin kertoa teille kaikki.\"\n\nKapteeni viittasi hänelle merkiksi, että hän noudattaisi hänen\ntoivomustaan, ja Lörppö alkoi puhua.\n\nHänen kertomuksensa kesti kauan, sillä häntä ahdistivat moniaat\nheikkoudenkohtaukset. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, lisäsi hän:\n\n\"Huomaatte, että nainen on, kuten jo kerran teille sanoin, paholainen.\nHän on surmannut Kennedyn ja minut. Luopukaa yrittämästä saada häntä\nkäsiinne, kapteeni, hän on liian vaikeasti saavutettava otus. Ette saa\nhäntä koskaan haltuunne.\"\n\n\"Hyvä!\" lausui kapteeni rypistäen kulmakarvojaan, \"kuvitteletko, että\nsiis hylkäisin suunnitelman?\"\n\n\"No, onnea vain siis!\" mutisi opas, \"mitä minuun tulee, niin olen\ntoimittanut asiani, tilini ovat selvät... Hyvästi, kapteeni\", lisäsi\nhän kummallisesti hymyillen, \"matkustan kaikkien paholaisten luo,\nsiellä kyllä tapaamme toisemme!...\"\n\nHän kaatui selälleen.\n\nKapteeni aikoi nostaa hänet takaisin istumaan, mutta hän oli jo\nkuollut.\n\n\"Hauskaa matkaa!\" mutisi hän huolettomasti.\n\nHän nosti ruumiin olkapäilleen, kantaen sen näreikköön, jonka keskelle\nkaivoi kuopan, ja laski ruumiin sinne. Suoritettuaan tämän työn\nmuutamassa minuutissa hän palasi leirivalkean ääreen, kietoutui\nviittaansa, laskeutui pitkälleen maahan ja nukahti lausuttuaan\nitsekseen:\n\n\"Parin tunnin perästä koittaa päivä, silloin saamme nähdä, mitä on\ntehtävä.\"\n\nRosvot eivät nukkuneet pitkään. Auringon noustessa olivat kaikki\nrosvoleirissä liikkeellä. Jokainen laittausi lähtövalmiiksi.\n\nKaukana siitä, että olisi luopunut suunnitelmastaan, kapteeni oli\npäinvastoin päättänyt panna sen pikaisesti toimeen antamatta\nmeksikolaisille aikaa etsiä apua preiriellä oleskelevilta\nvalkoihoisilta metsästäjiltä, jotka olisivat tehneet onnistumisen\nhänelle epävarmaksi.\n\nHeti kun oli varma siitä, että hänen antamansa käskyt oli oikein\nymmärretty, antoi kapteeni lähtömerkin. Joukko lähti marssimaan\nintiaanien tavalla, mikä merkitsee sitä, että he sananmukaisesti\nkäänsivät selkänsä sinne, minne heidän oli kuljettava.\n\nSaavuttuaan näin eräälle paikalle, joka näytti tarjoavan heille\nhaluamansa turvallisuustakeet, preirierosvot astuivat maahan ratsujensa\nselästä. Hevoset jätettiin muutamien määrättyjen miesten haltuun, ja\nrosvot alkoivat lipua maata pitkin kuin jono käärmeitä ja hyppiä\nluikertelevalta oksalta toiselle, puulta puulle, ja niin he etenivät\nnoudattaen varokeinoja, joita yllätyksissä käytetään, kohti\nmeksikolaisten leiriä.\n\n\n\n\nIII\n\nUhraus\n\n\nKuten olemme kertoneet eräässä edellisessä luvussa, oli tohtori\nlähtenyt meksikolaisten leiristä viemään doña Luzin ilmoitusta Mustalle\nHirvelle.\n\nNiinkuin kaikki oppineet, joiden nimen päätteenä on _us_, oli tohtori\nhyvin hajamielinen, ollen kuitenkin maailman hyväätarkoittavin mies.\n\nAluksi hän virkaveljiensä tavoin vaivasi päätään yrittäen keksiä niiden\nsanojen merkitystä, jotka hänen tuli lausua erämiehelle.\n\nHän ei voinut ymmärtää, mitä apua puolivillistä miehestä, joka asui\nyksinään preiriellä ja kulutti aikaansa metsästämällä ja pyydyksiä\nasettelemalla, saattoi olla hänen ystävilleen.\n\nKun hän niin äkkiä oli suostunut toimittamaan tämän tehtävän, oli\nsiihen ollut ainoana syynä lämmin ystävyydentunne kenraalin\nsisarentytärtä kohtaan. Vaikka hän ei odottanutkaan sen johtavan\nmihinkään suotuisaan tulokseen, oli hän kuitenkin, kuten olemme\nkertoneet, päättäväisesti lähtenyt matkaan, koska muka tietoisuus hänen\nlähdöstään tyynnyttäisi nuorta tyttöä. Lyhyesti sanoen, hän oli\npikemmin tahtonut tyydyttää \"sairasta\" kuin tehdä jotakin hyödyllistä.\n\nOllessaan varma siitä, että hänelle annettu tehtävä oli hyödytön, hän\nei viitsinyt täyttä vauhtia ratsastaa Mustan Hirven _toldolle_, kuten\nhänen olisi pitänyt, vaan astui alas hevosensa selästä, piti kädessään\nsuitsia ja alkoi etsiä lääkeyrttejä, johon puuhaan hän pian niin\nsyventyi, että täydelleen unohti doña Luzin varoitukset ja sen, miksi\noli lähtenyt leiristä.\n\nAika kului kuitenkin, päivä oli jo siirtynyt yli puolivälin, ja\ntohtoria, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt palata, ei kuulunut.\n\nMeksikolaisten leirissä vallitsi todellinen levottomuus.\n\nKenraali ja kapteeni olivat järjestäneet kaikki kuntoon vakavaa\npuolustusta varten hyökkäyksen varalta.\n\nEi mikään näyttänyt kuitenkaan heitä uhkaavan.\n\nMitä suurin rauha vallitsi edelleen ympäristössä. Meksikolaiset olivat\njo vähällä luulla väärän hälytyksen tapahtuneen.\n\nDoña Luz yksin tunsi levottomuutensa kasvavan hetki hetkeltä. Katse\nsuunnattuna tasangolle hän turhaan tähyili sille taholle, mistä hänen\nviestinviejänsä piti palata.\n\nÄkkiä hän oli huomaavinaan, että preiriellä kasvava korkea ruoho oli\naaltomaisessa liikkeessä, joka ei ollut sille ominainen.\n\nEi tosiaankaan käynyt tuulenhenkäyksiä. Painostava kuumuus vallitsi\npreiriellä, puiden lehdet, jotka auringonsäteet olivat polttaneet\nruskeiksi, olivat liikkumattomat, ja ainoastaan korkea ruoho, joka\nliikkui hiljaa ja salaperäisesti, heilui yhä itsestään.\n\nJa mikä merkillisintä: tämän melkein huomaamaton liikehtiminen, jonka\nvain erikoisen tarkasti katsoen saattoi huomata, ei ollut yleinen, vaan\npäinvastoin säännöllisesti jatkuva, läheten vähitellen leiriä\ntasaisesti, niin että saattoi arvata siinä piilevän niin sanoaksemme\nsuunnitellun sysäyksen. Sitä mukaan kun se näet siirtyi leiriä\nlähempänä olevaan ruohoon, hiljeni se etäämpänä, ja lopulta se siellä\nlakkasi.\n\nVallituksille asetetut vahdit eivät tienneet, mikä oli syynä tähän\nruohon heilumiseen, jota he eivät ymmärtäneet lainkaan.\n\nKokeneena sotilaana kenraali päätti ottaa siitä selvän, voidakseen sen\nmukaan toimia. Vaikka hän ei itse ollut koskaan joutunut kosketuksiin\nintiaanien kanssa, oli hän kuitenkin siksi paljon kuullut puhuttavan\nheidän taistelutavoistaan, että heti otaksui tässä piilevän jonkun\nkonnankoukun.\n\nTahtomatta jättää leiriä puolustajia vaille, joita se tarvitsi, hän\npäätti itse antautua seikkailuun ja lähteä vakoiluretkelle.\n\nSillä hetkellä, jolloin hänen juuri piti mennä leirin suojavarusteiden\nyli, pysäytti kapteeni Aguilar hänet laskien kunnioittavasti kätensä\nhänen olalleen.\n\n\"Mitä tahdotte, ystäväni?\" kysyi kenraali häneltä vetäytyen takaisin.\n\n\"Luvallanne rohkenen kääntyä puoleenne tehden erään kysymyksen, herra\nkenraali\", vastasi nuori mies.\n\n\"Tehkää se.\"\n\n\"Aiotteko lähteä leiristä?\"\n\n\"Aion.\"\n\n\"Lähteäksenne tietysti vakoiluretkelle?\"\n\n\"Lähteäkseni vakoiluretkelle, aivan niin.\"\n\n\"Se tehtävä kuuluu minulle.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi kenraali hämmästyneenä.\n\n\"Sehän on luonnollista, herra kenraali, olenhan vain alhainen\nupseeriparka, joka saan kaikesta kiittää teitä.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Vaara, johon antautuisin, jos siinä vaaraa on, ei lainkaan saattaisi\nepävarmaksi retkikunnan menestystä, kun sensijaan...\"\n\n\"Kun sensijaan?\"\n\n\"Jos teidät surmataan?\"\n\nKenraali hätkähti.\n\n\"Täytyy ottaa kaikki lukuun\", jatkoi kapteeni, \"kun on tekemisissä\nsellaisten vastustajien kanssa, jotka meitä nyt uhkaavat.\"\n\n\"Aivan niin, entä sitten?\"\n\n\"No niin retkikunta joutuisi harhateille, eikä yksikään meistä näkisi\nenää sivistysmaita. Te olette pää, me muut olemme vain käsivarret,\nteidän on siis jäätävä leiriin.\"\n\nKenraali mietti hetken. Sitten hän puristaen sydämellisesti nuoren\nmiehen kättä lausui:\n\n\"Kiitos, mutta minun on itseni nähtävä, kuka meitä vastaan vehkeilee.\nTilanne on liian vakava voidakseni luottaa edes teihin.\"\n\n\"Teidän täytyy jäädä, kenraali\", intti kapteeni, \"se teidän on tehtävä\nei ainoastaan meidän kaikkien tähtemme, vaan ennen kaikkea\nsisarentyttärenne, tuon viattoman ja hennon olennon vuoksi, joka, jos\nteille tapahtuisi joku onnettomuus jäisi yksin ja hyljättynä keskelle\njulmia kansanheimoja vailla huoltajaa ja turvaa. Mitä minun henkeeni\ntulee, niin sillä ei ole niin väliä, sillä olenhan koditon lapsiraukka,\njoka kaikesta saan kiittää teidän hyväntahtoisuuttanne. Nyt on tullut\nhetki osoittaakseni kiitollisuuttani, antakaa minun siis suorittaa\nvelkani.\"\n\n\"Mutta --\" aikoi kenraali sanoa.\n\n\"Tiedätte\", jatkoi nuori mies innostuen, \"että jos voisin korvata\nteidät doña Luzin huoltajana, suostuisin siihen mielelläni, mutta vielä\nolen liian nuori näytelläkseni niin jaloa osaa. Kuulkaa siis, kenraali,\nsallikaa minun mennä sijastanne, se tehtävä kuuluu minulle.\"\n\nPuoliväkisin hän sai vanhan upseerin peruuttamaan aikeensa, kiirehti\nsuojavarustuksille, hyppäsi yhdellä loikkauksella niiden yli ja poistui\nkiireisin askelin viitattuaan vielä kerran hyvästiksi.\n\nKenraali seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa.\nSitten hän siveli kädellään otsaansa mutisten:\n\n\"Kunnon poika, mainio luonne!\"\n\n\"Eikö totta, eno?\" vastasi hänelle doña Luz saavuttuaan paikalle\nhuomaamatta.\n\n\"Olitko sinä täällä, lapsi kulta?\" lausui kenraali hymyillen ja siten\nturhaan koettaen näyttää iloiselta.\n\n\"Kyllä, eno hyvä, kuulin kaikki.\"\n\n\"Hyvä, pikku rakkaani\", sai kenraali vaivoin sanotuksi, \"mutta nyt ei\nole liikutuksille aikaa, minun on ajateltava turvallisuuttasi. Älä ole\ntäällä pitempään. Tule kanssani, sillä täällä voisi intiaanin kuula\nliian helposti sinut tavoittaa.\"\n\nTarttuen tytön käteen hän talutti tämän lempeästi teltalle asti.\n\nSaatuaan hänet astumaan telttaan sisään hän suuteli häntä otsalle,\nvaroitti häntä enää tulemasta ulos ja palasi suojavarustuksille, mistä\nalkoi mitä huolellisimmin tarkata, mitä tasangolla tapahtui, mielessään\nkoko ajan laskien, kuinka pitkä aika oli kulunut kapteenin lähdöstä, ja\nihmetellen, ettei hän vielä näkynyt palaavan.\n\n\"Hän lienee joutunut intiaanien käsiin\", puheli hän, \"ja kenties he jo\novat hänet tappaneet!\"\n\nKapteeni Aguilar oli pelkäämätön sotilas, joka oli karaistunut Meksikon\nlakkaamattomissa sodissa ja osasi yhdistää rohkeuden varovaisuuteen.\n\nPäästyään jonkun matkan päähän leiristä hän heittäytyi vatsalleen\nmaahan ja ryömi eräälle kalliolle, joka täydellisesti sopi hänelle\nvaanimispaikaksi.\n\nKaikki näytti rauhalliselta hänen ympärillään. Mikään ei saattanut\nhäntä epäilemään, että vihollinen lähestyi. Jokseenkin pitkän ajan\nperästä, kun hän oli tutkinut aluetta, hän valmistautui palaamaan\nleiriin viedäkseen sinne sanoman, että kenraali oli erehtynyt, ettei\nollut mikään vaara uhkaamassa, kun äkkiä aivan läheltä häntä joku\nolento lähti kiivaasti juoksemaan.\n\n\"Oh! Oh!\" mutisi nuori mies, \"olisikohan täällä sentään jotakin?\nKatsokaammehan hiukan.\"\n\nLähtien siis kalliolta hän astui varovasti pari askelta eteenpäin\nottaakseen varman selon, oliko hänen pelkoonsa todellista aihetta.\nRuoho alkoi liikkua rajusti, kymmenkunta miestä nousi äkkiä hänen\nympärillään ja saarsi hänet ennenkuin hän ehti puolustautua tai palata\nturvapaikkaansa, josta oli niin varomatta lähtenyt.\n\n\"Tulitte ainakin sopivaan aikaan\", sanoi hän ylenkatseellisen\nkylmäverisesti, \"nyt ainakin tiedän, keiden kanssa olen tekemisissä.\"\n\n\"Antautukaa!\" kiljui muuan hänen ympärillään tungeksivista miehistä.\n\n\"Olkoon menneeksi!\" vastasi Aguilar ivallisesti hymyillen, \"mutta te\nolette typeriä, sillä minut on ensin kunnollisesti tapettava, ennenkuin\nminut voi vangita.\"\n\n\"No sitten teidät tapetaan, kaunis keikari\", vastasi ensinmainittu\npuhuja röyhkeästi.\n\n\"Sen otan lukuun\", lausui kapteeni, \"ja puolustaudun. Se synnyttää\nhälinää, ystäväni kuulevat sen, yllätyksenne ei onnistu, ja sitä juuri\nhaluankin.\"\n\nHän lausui nämä sanat niin rauhallisesti, että se pani preirierosvot\nmiettimään. Nämä miehet kuuluivat kapteeni Uaktehnon joukkoon. Hän\nitsekin oli mukana.\n\n\"Niin\", vastasi roistojen päällikkö virnistellen, \"aikomuksenne on\nhyvä, mutta teidät voi, ikävä kyllä, surmata ilman meluakin, ja silloin\nsuunnitelmanne on mennyt karille.\"\n\n\"Pyh! Kuka sen tietää!\" sanoi nuori mies.\n\nEnnenkuin preirierosvot saattoivat arvatakaan, teki hän huikean hypyn\ntaaksepäin, kaatoi maahan kaksi miestä ja alkoi tavattoman nopeasti\njuosta leirille päin.\n\nEnsi hämmästyksestä toinnuttuaan roistot syöksyivät häntä seuraamaan.\n\nTätä pikajuoksukilpailua kesti verrattain kauan rosvojen kykenemättä\nhuomattavasti lyhentämään heidän ja pakenijan välistä matkaa. Ajaen yhä\nhäntä takaa he koettivat välttää, etteivät meksikolaisten vahdit, jotka\nhe halusivat yllättää, saisi nähdä heitä, ja siksi heidän oli pakko\ntehdä liikkuessaan kierroksia, jotka tietysti hidastuttivat heidän\nkulkuaan.\n\nKapteeni oli saapunut äänenkantaman päähän tovereistaan. Hän katsahti\ntaakseen, ja käyttäen hyväkseen pysähdysaikaa, kun hän hengähti, rosvot\nlähenivät häntä huomattavasti.\n\nNuori mies tiesi, että jos hän jatkaisi juoksuaan, hän aiheuttaisi sen\nonnettomuuden, jota hän halusi välttää.\n\nHän teki hetkessä päätöksensä, päätti kuolla kuin sotilas, kaatua\ntaistelussa ja olla hyödyksi niille, joiden puolesta uhrautui.\n\nHän nojautui puuta vasten, pani puukkonsa vierelleen käden ulottuville,\notti esille pistoolinsa vyöltään ja kääntyi roistoihin päin, jotka\nolivat hänestä enää vain kolmisenkymmenen askeleen päässä.\nKiinnittääkseen ystäviensä huomiota puoleensa, hän huusi kaikuvalla\näänellä:\n\n\"Huomio! Huomio! Vihollisia!...\"\n\nSitten hän mitä kylmäverisimmin laukaisi kuin pilkkaan ampuen --\nhänellä oli neljä kaksipiippuista pistoolia -- toistaen joka kerta, kun\nyksi rosvo kaatui:\n\n\"Huomio! Vihollisia!... He piirittävät meitä, varokaa, varokaa!\"\n\nVimmastuneina tästä sisukkaasta puolustustavasta roistot karkasivat\nhänen kimppuunsa unohtaen kokonaan varovaisuuden, jota tähän asti\nolivat noudattaneet.\n\nAlkoi kauhistava, sekasortoinen taistelu, jota yksi mies kävi kahta-,\nkolmeakymmentä vastaan, sillä aina kun yksi rosvoista kaatui, astui\nhänen tilalleen toinen.\n\nTaistelu oli hirvittävä!\n\nNuori mies oli päättänyt uhrata henkensä, mutta tahtoi sen myydä niin\nkalliisti kuin mahdollista.\n\nKuten sanottu, joka lakauksella, jonka hän ampui, ja joka kerta, kun\nhän heilutti puukkoaan, hän päästi varoitushuudon, ja siihen\nmeksikolaiset vastasivat puolestaan avaten musketeistaan yhteistulen\nrosvoja vastaan. Nämä olivat silloin puoliksi näkyvissä hyökätessään\nraivoisasti miehen kimppuun, joka niin uljaasti sulki heiltä tien\nuskollisen rintansa murtumattomalla suojamuurilla.\n\nVihdoin kapteeni lyyhistyi yhden polven varaan. Rosvot syöksyivät\nsuinpäin hänen kimppuunsa haavoittaen toinen toistaankin, kun olivat\nniin innoissaan hänet hengiltä saadakseen. Tuollaista ottelua ei voinut\nkestää pitkälti. Kapteeni Aguilar kaatui, mutta kaatuessaan hän vei\nmukanaan kaksitoista rosvoa, jotka olivat menettäneet henkensä ollen\nhänelle verisenä saattueena hautaan.\n\n\"Hm!\" mutisi kapteeni Uaktehno katsellessaan häntä ihaillen ja\nkoettaessaan seisahduttaa verta ammottavasta haavasta, jonka oli saanut\nrintaansa; \"mikä tuima mies! Jos muut ovat samanlaisia kuin hän, emme\nme koskaan pääse perille. Eteenpäin\", jatkoi hän kääntyen tovereittensa\npuoleen, jotka odottivat hänen käskyjään, \"älkää antako itseänne ampua\nenää kuin kyyhkysiä. Hyökkäykseen!\"\n\nPreirierosvot syöksyivät seuraamaan häntä huitoen aseillaan ja alkoivat\nnousta kukkulalle huudahdellen: \"Hyökkäykseen! Hyökkäykseen!\"\n\nMeksikolaiset, jotka olivat olleet kapteeni Aguilarin sankarillisen\nkuoleman todistajia, valmistautuivat kostamaan hänen puolestaan.\n\n\n\n\nIV\n\nTohtori\n\n\nSillä aikaa, kun tapaukset täällä kehittyivät näin kauheiksi, keräsi\ntohtori kasveja kaikessa rauhassa.\n\nIhastuneena rikkaasta kasvistosta, joka oli hänen silmiensä edessä, tuo\nkunnon oppinut oli unohtanut kaiken muun kuin runsaan saaliin, jonka\nnyt voisi saada. Hän käyskenteli kumarruksissa pysähtyen joka kasvin\neteen, jota ihaili kauan aikaa, ennenkuin raskitsi sen riistää maasta.\n\nKun hänellä oli koossa lukematon määrä kasveja, jotka hänen mielestään\nolivat tavattoman harvinaisia, päätti hän vihdoinkin istuutua puun\njuurelle, rauhassa luokittaakseen ne niin huolellisesti kuin kaikki\netevät tiedemiehet tavallisesti menettelevät tässä erikoisessa työssä,\nvähän väliä pureskellen korpunpalasia, joita veti esille repustaan.\n\nHän oli jo kauan syventyneenä tähän työhön, joka tuotti hänelle\nsuunnatonta nautintoa, jommoista vain oppineet voivat tuntea, ja olisi\nluultavasti unohtunut tätä työtä tekemään, kunnes yö olisi hänet\nyllättänyt ja pakoittanut hänet etsimään suojaa, ellei muuan varjo\nolisi äkkiä asettunut juuri hänen ja auringon välille ja pimittänyt\nkasveja, joita hän niin huolellisesti luokitteli.\n\nKoneellisesti tohtori kohotti päätään.\n\nMies, joka nojautui pitkään rihlapyssyyn, oli pysähtynyt hänen eteensä\nja tarkasteli häntä pilkallisen huomaavaisesti.\n\nMies oli Musta Hirvi.\n\n\"He! he!\" naurahti hän tohtorille, \"mitäs te siinä hommaatte, arvoisa\nherra? Hiisi vieköön, kun näin jotakin liikkuvan, niin luulin, että\ntiheikössä oli metsäkauris, ja olin vähällä lennättää teihin luodin.\"\n\n\"Hitto!\" huudahti tohtori katsahtaen häneen kauhistuneena, \"huomatkaa\ntarkoin, olisitte voinut minut tappaa, tiedättekö?\"\n\n\"Jumaliste!\" jatkoi erämies naurahtaen, \"mutta älkää lainkaan pelätkö,\nhuomasin erehdykseni ajoissa.\"\n\n\"Jumalan kiitos.\"\n\nJa tohtori, joka oli huomannut harvinaisen kasvin, kumartui\ninnostuneena sitä ottamaan.\n\n\"Ettekö siis tahdo minulle sanoa, mitä siinä teette?\" jatkoi erämies.\n\n\"Näettehän sen hyvin itsekin, ystäväni.\"\n\n\"Minäkö? Niin, näen teidän huvittelevan itseänne kiskomalla preirieltä\nrikkaruohoja, siinä kaikki, ja kysyn itseltäni, mitä hyötyä tuosta voi\nolla.\"\n\n\"Oh, tietämättömyys!\" mutisi oppinut ja lisäsi sitten kovaa sillä\nalentuvaisella äänenpainolla, joka on niin ominainen Aesculapiuksen\noppilaille, \"ystäväni, minä etsin kasveja, joita kerään luokitellakseni\nne herbaariooni. Näiden preirieseutujen kasvisto on suurenmoinen. Olen\nvakuutettu, että olen keksinyt ainakin kolme uutta _Chirostemon\npentadactylon_-muunnosta, jotka kuuluvat _flora mexicanaan_.\"\n\n\"Ah\", huudahti erämies ja koki parhaansa mukaan olla purskahtamatta\nnauramaan aivan tohtorin nenän edessä, \"luulette löytäneenne kolme\nuutta...\"\n\n\"_Chirostemon pentadactylon_-muunnosta, niin ystäväni\", täydensi\noppinut lempeästi.\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Ehkä niitä on neljäkin.\"\n\n\"Oh, oh! Onkohan tuo kovinkin hyödyllistä?\"\n\n\"Mitä, etteikö se ole hyödyllistä!\" huudahti lääkäri närkästyneenä.\n\n\"Älkää pahastuko, en ymmärrä näitä asioita, nähkääs.\"\n\n\"Aivan niin!\" sanoi oppinut Mustan Hirven äänensävyn tyynnyttämänä,\n\"ette saata ymmärtää näiden tutkimusten merkitystä, jotka vievät\ntiedettä suunnattoman askeleen eteenpäin.\"\n\n\"Sepä ihmeellistä! Ja kiskoaksenne tuolla tavalla kasveja olette\nsaapunut preirielle?\"\n\n\"Vain sentähden.\"\n\nMusta Hirvi katseli häntä sillä ihastuksella, jonka synnyttää\nselittämättömän ilmiön näkeminen. Erämies ei voinut ymmärtää, että\nselväjärkinen mies päättäisi tuolla tavalla vapaaehtoisesti antautua\nviettämään elämää, joka on täynnä kieltäymyksiä ja vaaroja, siinä\nselittämättömässä tarkoituksessa, että saisi repiä ruohoja, jotka eivät\nkelpaa mihinkään. Hän tulikin tovin kuluttua siihen johtopäätökseen,\nettä oppinut oli päästään vialla. Hän katsahti häneen sääliväisesti,\nkohotti päänsä ja vieden kiväärin olalleen valmistui jatkamaan\nmatkaansa.\n\n\"No niin, no niin\", sanoi hän äänenpainolla, jolla puhutellaan lapsia\nja mielipuolia, \"olette oikeassa, kunnon herra. Noukkikaa kasveja, ette\nsillä vahingoita ketään, sillä kyllä niitä sentään aina jää tarpeeksi.\nOnnea vain ja näkemiin!\"\n\nHän vihelsi koirat luokseen, astui pari askelta, mutta tuli heti\ntakaisin:\n\n\"Sananen vielä\", lausui hän kääntyen tohtorin puoleen, joka ei enää\najatellut häntä ja oli jälleen tieteellisessä puuhassaan.\n\n\"Puhukaa\", sanoi tohtori kohottaen päätään.\n\n\"Toivon, että nuori nainen, joka eilen kävi tervehtimässä minua\nmajassani enonsa seurassa, voi hyvin, vai mitä? Ette voi kuvitella,\nkuinka se lapsiraukka herättää mielenkiintoani, kunnon herra.\"\n\nTohtori nousi äkkiä seisomaan lyöden kädellään otsaansa.\n\n\"Mikä pöhkö minä olenkaan!\" huudahti hän. \"Olin sen kokonaan\nunohtanut.\"\n\n\"Unohtanut, mitä sitten?\" kysyi erämies hämmästyneenä.\n\n\"Se on aivan minun tapaistani!\" mutisi oppinut. \"Onneksi ei vahinko ole\nkovinkaan suuri, ja kun te kerran olette tässä, niin on helppo korjata\nlaiminlyöntini.\"\n\n\"Mistä vahingosta puhutte?\" tiedusteli erämies alkaen käyden\nlevottomaksi.\n\n\"Voitteko sitä kuvitella?\" jatkoi tohtori rauhallisesti. \"Tiede saattaa\nminut siihen määrin vallata, että usein unohdan syödä ja juoda. Ihmekö\nsitten, että unohdan minulle uskotut tehtävät, eikö niin?\"\n\n\"Asiaan! Asiaan!\" huomautti erämies kärsimättömästi.\n\n\"Niin, asiaan. Se on perin yksinkertainen. Lähdin päivän koitteessa\nleiristä tavatakseni teidät, mutta kun olin saapunut tänne, ihastuin\nlukemattomiin harvinaisiin kasveihin, joita hevoseni polki jalkojensa\nalle, niin että muistamatta enää jatkaa matkaani pysähdyin ensin\nkorjaamaan maasta erään kasvin, sitten huomasin toisen, jota ei ollut\nherbaariossani, sitten kolmannen ja niin edespäin. Lyhyesti sanoen en\najatellutkaan tulla luoksenne, olinpa siihen määrin syventynyt\ntutkimuksiini, ettei edes odottamaton tulonne vähän aikaa sitten\njohdattanut mieleeni, mitä minun piti teille sanoa.\"\n\n\"No niin, te lähditte leiristä auringon noustessa?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Tiedättekö, mitä kello nyt on?\"\n\nOppinut katsoi aurinkoon.\n\n\"Kello on vähän vaille kolme\", sanoi hän, \"mutta se ei merkitse mitään,\ntoistan sen vielä. Kun te kerran olette tässä, niin esitän teille, mitä\ndoña Luz käski minun teille sanoa, ja sitten kaikki on hyvin, kuten\ntoivon.\"\n\n\"Jumala suokoon, ettei laiminlyöntinne aiheuttaisi suurta\nonnettomuutta!\" lausui erämies huokaisten.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Pian saatte sen tietää. Toivon erehtyväni. Puhukaa, kuuntelen teitä.\"\n\n\"Doña Luz käski minun sanoa teille näin.\"\n\n\"Siis doña Luz lähettää teidät luokseni.\"\n\n\"Hänpä juuri.\"\n\n\"Leirissä on siis tapahtunut jotakin vakavaa?\"\n\n\"Aivan oikein! Tosiaankin, tämä saattaa olla vakavampaa kuin aluksi\nluulinkaan. Asiain kulku oli seuraava: viime yönä yksi oppaistamme...\"\n\n\"Lörppökö?\"\n\n\"Hän juuri. Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Kyllä. Entä edelleen?\"\n\n\"No niin! Tämä mies näytti vehkeilevän erään toisen samanlaisen rosvon\nkanssa jättääkseen leirin nähtävästi intiaanien käsiin. Doña Luz sattui\nkuulemaan näiden roistojen koko keskustelun, ja sillä hetkellä, jolloin\nhe menivät hänen ohitseen poistuakseen leiristä, hän ampui suoraan\nheitä kohti kaksi pistoolinlaukausta.\"\n\n\"Saiko hän heidät surmatuksi?\"\n\n\"Valitettavasti ei. Vaikka toinen varmasti oli vaikeasti haavoittunut,\npääsi hän karkuun.\"\n\n\"Kumpi heistä?\"\n\n\"Lörppö.\"\n\n\"Entä edelleen?\"\n\n\"Sitten doña Luz vannotti minua saapumaan luoksenne ja sanomaan\nteille... odottakaahan hiukan\", lausui oppinut koettaen muistella.\n\n\"Musta Hirvi, hetki on tullut!\" keskeytti erämies vilkkaasti.\n\n\"Juuri niin!\" myönsi tiedemies hieroen riemuissaan käsiään, \"se oli\nminulla kielen päässä. Tunnustan, että se minusta tuntui jokseenkin\nhämärältä ja etten ymmärtänyt siitä yhtään mitään, mutta te kyllä\nselitätte sen minulle, eikö niin?\"\n\nErämies tarttui lujasti hänen käteensä ja kurkottaen kasvojaan aivan\nhänen kasvojensa lähelle sanoi katse hehkuvana ja suuttumusta\nkuvastavana:\n\n\"Hupsu raukka! Miksi ette tullut niin nopeasti kuin suinkin tapaamaan\nminua? Sen sijaan hukkasitte aikaa kuin hölmö! Viivytyksenne kenties\naiheuttaa kaikkien ystävienne kuoleman.\"\n\n\"Olisiko se mahdollista?\" huudahti tohtori alakuloisena eikä\nloukkaantunut siitä hiukan röyhkeästä tavasta, millä erämies häntä\nravisti.\n\n\"Teillä oli tehtävä, joka koski elämää ja kuolemaa, senkin houkkio!\nMitä nyt on tehtävä? Ehkä on jo liian myöhäistä!\"\n\n\"Oh! Älkää sanoko niin!\" huusi oppinut kiihtyneenä. \"Kuolen epätoivoon,\njos asian laita on niin!\"\n\nMiesparka purskahti itkuun ja osoitti, että häntä vaivasi mitä\nvilpittömin murhe.\n\nMustan Hirven täytyi häntä lohduttaa.\n\n\"Saammehan nähdä. Rohkeutta, kunnon oppinut\", sanoi hän lauhtuen,\n\"hitto vie, kenties kaikki ei vielä olekaan hukassa!\"\n\n\"Oi! Jos minä olisin syypää niin suureen onnettomuuteen, niin en\ntahtoisi elää enää senjälkeen!\"\n\n\"Mikä on tehty, se on tehty! Meidän on nyt ryhdyttävä toimimaan\",\nlausui erämies filosofisesti. \"Koetan keksiä keinon, jolla voimme\nauttaa heitä. Jumalan kiitos! En ole niin yksin kuin saattaisi luulla.\nToivon, että muutaman tunnin päästä olen saanut kootuksi\nkolmisenkymmentä preirien parasta rihlamiestä.\"\n\n\"Pelastatte heidät, eikö niin?\"\n\n\"Teen ainakin kaikki, mitä on tarpeen, ja jos Jumala sen hyväksi näkee,\nniin onnistun.\"\n\n\"Olkoon taivas teille suosiollinen!\"\n\n\"Amen!\" sanoi erämies tehden hurskaasti ristinmerkin. \"Kuulkaa nyt,\nmitä sanon. Palatkaa leiriin.\"\n\n\"Aivan heti!\"\n\n\"Mutta nyt ette enää saa poimia kasveja ettekä repiä niitä maasta.\"\n\n\"Oh! Sitä en tee, sen vannon! Kirottu olkoon se hetki, jolloin rupesin\nkasveja keräämään!\" huudahti oppinut koomillisen epätoivoisena.\n\n\"Hyvä! On siis sovittu, palaatte nuoren naisen ja hänen enonsa luo,\nkäskette heidän olla varuillaan ja hyökkäyksen sattuessa valppaasti\npuolustautua ja sanotte heille, että pian tulee ystäviä heidän\navukseen!\"\n\n\"Sen sanon heille!\"\n\n\"Siis ratsaille ja täyttä neliä leiriin.\"\n\n\"Olkaa huoletta, mutta te, mitä te aiotte tehdä?\"\n\n\"Älkää välittäkö minusta, en jää toimettomaksi, kiiruhtakaa itse vain\nystävienne luo niin pian kuin pääsette.\"\n\n\"Tunnin kuluessa olen heidän luonaan!\"\n\n\"Rohkeutta vain ja onnea! Älkää heittäytykö epätoivoisiksi!\"\n\nMusta Hirvi hellitti kätensä hevosen suitsista, joihin oli tarttunut,\nja tohtori lähti ratsastamaan täyttä laukkaa, mikä ei ollut sellaisen\nmiehen tapaista, jolla muutenkin oli kova työ pysyäkseen tasapainossa.\n\nMetsästäjä katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, kääntyi sitten ympäri\nja lähti kiireesti metsään.\n\nHän oli kävellyt tuskin kymmentä minuuttia, kun äkkiä seisoi vastatuksin\nEusebion kanssa, joka kuljetti poikittain satulanpuulla lepäävää\npyörtynyttä Uskollisen Sydämen äitiä.\n\nTapaaminen oli erämiehelle hyvä sattuma, jota hän käytti hyväkseen\nkysyäkseen vanhalta espanjalaiselta luotettavia tietoja metsästäjistä,\nja niitä vanhus kiirehtikin hänelle antamaan. Sitten molemmat miehet\nmenivät erämiehen majaan, jonne he aikoivat väliaikaisesti sijoittaa\nystävänsä vanhan äidin.\n\n\n\n\nV\n\nLiitto\n\n\nMeidän on taas palattava Uskollisen Sydämen luo.\n\nKäveltyään kymmenisen minuuttia viitsimättä edes seurata polkua,\njommoisia kulkee lukemattomia ristiin rastiin preiriellä, erämies\npysähtyi, laski kiväärinperän maahan, katseli tarkkaavaisesti joka\nsuunnalle, kuunteli kaikkia niitä tuhansia ääniä, joita erämaassa\nkuulee ja jotka kaikki ilmaisevat jonkun erikoisen asian, jos vain on\ntottunut eräelämään, ja nähtävästi tyytyväisenä huomioihinsa matki\nkolmeen eri otteeseen tasaisin väliajoin harakanhuutoa niin mainiosti,\nettä useat näistä linnuista, jotka olivat olleet tuuheiden puiden\nkätkössä, heti vastasivat.\n\nKolmas huuto oli tuskin lakannut kaikumasta ilmassa, kun metsä, joka\nsiihen asti oli ollut aivan hiljainen ja näyttänyt vaipuneen mitä\ntäydellisimpään autiuteen, äkkiä muuttui kuin taikaiskusta vilkkaaksi.\n\nJoka puolelta kohosi pensaikkojen ja ruohoston keskeltä, johon he\nolivat kätkeytyneet, joukoittain tarmokkaan näköisiä ja omituisesti\npuettuja metsästäjiä, jotka pian olivat tiheänä kehänä erämiehen\nympärillä.\n\nSattuma aiheutti, että ensimmäiset kasvot, jotka Uskollinen Sydän\nhuomasi, olivat Mustan Hirven ja Eusebion, jotka molemmat olivat olleet\naivan hänen lähellään.\n\n\"Oh!\" sanoi hän ojentaen heille iloisesti kätensä, \"ymmärrän kaikki,\nystäväni, kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset sydämellisestä avustanne,\nmutta, Jumalan kiitos, en tarvitse sitä enää.\"\n\n\"Sitä parempi\", virkkoi Musta Hirvi.\n\n\"Oletteko siis onnellisesti päässyt noiden kirottujen punanahkojen\nkäsistä?\" kysyi häneltä vanha palvelija kiihkeästi.\n\n\"Älkää puhuko pahaa comancheista\", vastasi Uskollinen Sydän hymyillen,\n\"he ovat nyt veljiäni.\"\n\n\"Puhutko vakavasti\", tiedusti Musta Hirvi, \"oletko tosiaankin hyvissä\nväleissä intiaanien kanssa?\"\n\n\"Saatte itse sen todeta. Rauha on solmittu heidän, minun ja minun\nystävieni välillä. Jos haluatte, voin kyllä esittää teidät\ntoisillenne.\"\n\n\"Hitto soikoon! Nykyisissä olosuhteissa ei mikään voi olla meille\nparempaa\", sanoi Musta Hirvi, \"ja koska kerran olet vapaa, niin voimme\nnyt ryhtyä auttamaan toisia henkilöitä, jotka tällä hetkellä ovat\nsuuressa vaarassa ja luultavasti kipeästi kaipaavat apuasi.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Uskollinen Sydän.\n\n\"Tarkoitan, että ne henkilöt, joille jo kerran olet tehnyt suuren\npalveluksen, ovat tällä hetkellä preirierosvojoukon piirittäminä, joka\nluultavasti kohta hyökkää heidän kimppuunsa, ellei se ole jo niin\ntehnyt.\"\n\n\"Meidän on riennettävä heidän avukseen!\" huudahti Uskollinen Sydän\nkykenemättä hallitsemaan liikutustansa.\n\n\"Totta tosiaan! Se onkin meidän aikomuksemme, mutta tahdoimme ensin\nvapauttaa sinut, Uskollinen Sydän. Olet liittomme sielu, ilman sinua\nemme pystyisi aikaansaamaan mitään.\"\n\n\"Kiitos, ystäväni, mutta nyt olen vapaa, kuten itsekin voit nähdä. Ei\nmikään enää pidätä meitä, lähtekäämme siis matkaan!\"\n\n\"Anteeksi\", puhkesi Musta Hirvi puhumaan, \"mutta me joudumme tekemisiin\nsangen voimakkaan roistojoukon kanssa. Rosvot, jotka tietävät, että\nheillä ei ole sääliä odotettavana, taistelevat kuin tiikerit. Mitä\nsuurempi luku meitä on, sitä suuremmat ovat menestymisen\nmahdollisuudet.\"\n\n\"Aivan niin! Mutta mihin tahdot puheellasi päästä?\"\n\n\"Siihen, että koska olet nimessämme tehnyt rauhan comanchien kanssa,\nniin voisi...\"\n\n\"Olet oikeassa,. hiisi vie\", keskeytti Uskollinen Sydän hänet\ninnostuen; \"intiaanisoturit ovat varmaankin onnellisia, kun tarjoamme\nheille tilaisuuden osoittaa kuntoaan. He ovat varmasti iloisia\nsaadessaan auttaa meitä retkellämme. Minä otan hoitaakseni sen asian,\nseuratkaa kaikki minua. Esitän teidät uusille ystävillenne.\"\n\nErämiehet kokoontuivat neljäkymmentä miestä käsittäväksi tiheäksi\njoukoksi.\n\nAseet oli rauhan merkiksi käännetty ylösalasin, ja kaikki lähtivät\nmetsästäjän jäljessä kulkemaan leiriin päin.\n\n\"Entä missä on äitini?\" tiedusti Uskollinen Sydän rauhattomana\nEusebiolta.\n\n\"Hän on turvassa, Mustan Hirven majassa.\"\n\n\"Miten hän voi?\"\n\n\"Hyvin, vaikka levottomuus häntä jäytää\", vastasi vanhus; \"äitinne on\nnainen, joka elää vain sydämellään. Hänellä on suunnaton rohkeus,\nsuurimmatkaan ruumiilliset tuskat eivät häntä lannista, eikä hän enää\nkärsi niistä julmista kidutuksista, joiden alaiseksi hän oli joutunut.\"\n\n\"Jumalan kiitos! Mutta häntä ei saa enää kauemmin pitää tappavassa\nepävarmuuden tilassa. Missä on hevosesi?\"\n\n\"Se on kätkettynä tänne läheisyyteen.\"\n\n\"Ota se ja lähde äitini luo, rauhoita häntä ja menkää molemmat Verdi\nGris-joen luolaan, jossa hän on turvassa kaikilta vaaroilta. Jäät sinne\nhänen kanssaan. Luolan löytää helposti, se on aivan lähellä _kuolleen\nbisonin_ kiveä. Kun olette saapuneet mainitulle paikalle, päästätte\nirti rastreroni, jotka annan mukaanne. Ne vievät teidät suoraan\nperille. Oletko ymmärtänyt?\"\n\n\"Täydelleen.\"\n\n\"Lähde siis matkaan. Kas niin, nyt olemme saapuneet leiriin, sinua ei\ntäällä tarvita, kun sitävastoin läsnäolosi on siellä välttämätön.\"\n\n\"Minä lähden.\"\n\n\"Hyvästi.\"\n\n\"Näkemiin.\"\n\nEusebio vihelsi luokseen koirat, jotka hän sitoi nuoralla.\nPuristettuaan vielä kerran nuoren miehen kättä hän lähti, kääntyi\noikealle ja painui jälleen metsään, kun taas erämiesten joukko tuli\ntasangon reunalle, missä intiaanileiri oli.\n\nComanchit muodostivat jonkun askeleen päässä leirinsä ulkoreunasta\nlaajan puoliympyrän, jonka keskellä olivat heidän päällikkönsä.\n\nOttaakseen tulijat juhlallisesti vastaan he olivat pukeutuneet\nkoreimpiin pukuihinsa ja maalanneet itsensä, esiintyen täysissä\nsotavarustuksissa.\n\nUskollinen Sydän käski joukon pysähtyä ja jatkaen yksin matkaansa\nlevitti bisoninnahan, jonka antoi tuulessa hulmuta. Kotkanpää erosi nyt\nmuista päälliköistä ja tuli erämiehen eteen antaen hänkin rauhan\nmerkiksi bisoninnahan hulmuta. Kun molemmat miehet olivat kolmen\naskeleen päässä toisistaan, puhkesi Uskollinen Sydän puhumaan:\n\n\"Elämän Herra\", sanoi hän, \"näkee sydämiimme, hän tietää, että meidän\nkeskuudessamme tie on kaunis ja avoin ja että sanat, jotka rintamme\nkuiskaa ja suumme ääntää, ovat vilpittömiä. Valkoihoiset erämiehet\ntulevat punaisten veljiensä vieraiksi.\"\n\n\"Olkoot he tervetulleet\", vastasi Kotkanpää sydämellisesti kumartaen\nmajesteettisen sirosti ja ylevästi, kuten on intiaanien tapana.\n\nKun nämä sanat oli lausuttu, kohottivat comanchit ja erämiehet aseensa\nilmaan, pitkällisesti huutaen ilosta.\n\nSitten luovuttiin kaikista muodollisista menoista, molemmat joukot\nsekaantuivat toisiinsa ja sulivat niin pian yhteen, että muutaman\nminuutin kuluttua oli enää vain yksi joukko.\n\nKoska Uskollinen Sydän kuitenkin tiesi Mustan Hirven sanoista, kuinka\nkalliita hetket olivat, vei hän Kotkanpään syrjään ja selitti hänelle\nsuoraan, mitä hän toivoi hänen heimoltaan.\n\nPäällikkö hymyili kuullessaan pyynnön.\n\n\"Veljeni saa olla tyytyväinen\", sanoi hän, \"odottakoon hän hetken.\"\n\nJättäen nyt erämiehen seuran hän meni toisten päällikköjen luo.\n\nKuuluttaja nousi heti erään majan kuistille ja kutsui kovaa huutaen\nkuuluisimmat soturit kokoukseen neuvostomajaan.\n\nUskollisen Sydämen pyyntöön suostuttiin yksimielisesti.\nYhdeksänkymmentä valiosoturia, joita Kotkanpää johti, määrättiin\nseuraamaan erämiesten mukana ja toimimaan kaikin voimin, jotta heidän\nretkensä onnistuisi.\n\nKun päällikköjen päätös tuli heimokunnan keskuudessa tunnetuksi, oli\nilo yleinen.\n\nLiittoutuneiden tuli lähteä liikkeelle auringon laskiessa voidakseen\nyllättää vihollisensa.\n\nNoudattaen kaikkia niitä juhlallisuuksia, jotka ovat tavallisia\ntällaisissa tapauksissa, tanssittiin suurta sotatanssia, jonka aikana\nsoturit lakkaamatta kertasivat kuorossa:\n\n\"_Wabuindam Kitshi manituu agarmissei hapith neatissum_!\"\n\nMikä suomeksi kuuluu:\n\n\"Elämän Herra, katsele minua suosiollisesti, olet antanut minulle\nrohkeuden avata suoneni.\"\n\nKun oltiin lähtökunnossa, valitsi Kotkanpää, joka tiesi, millaisten\nvaarallisten vihollisten kimppuun hänen olisi hyökättävä, kaksikymmentä\nsoturia, joihin hän saattoi luottaa, ja lähetti heidät edeltäkäsin\nvakoojiksi annettuaan heille _scolte wigwasia_ eli tuohta, niin että he\nvoisivat heti sytyttää tulen herättääkseen pääjoukon huomion hälytyksen\nsattuessa.\n\nSitten hän huolellisesti tarkasti soturiensa aseet ja tyytyväisenä\ntulokseen antoi lähtömerkin.\n\nComanchit ja erämiehet asettuivat peräkkäisjonoon, ja kukin osasto\nasianomaisen päällikkönsä johdolla marssi leiristä, saattelevien\nystävien metsänreunaan asti toivottaessa heille onnea ja lausuessa\nkehoituksen sanoja.\n\nTähän pieneen armeijaan kuului satakolmekymmentä rohkeata, täysin\naseistettua miestä, ja heitä komensivat päälliköt, joita mikään vaara\nei voinut saattaa epäröimään tai pyörtämään takaisin. Suurien, tummien,\navaruudessa raskaasti kiitävien pilvien lomitse aika ajoin pilkistävä\nkuu siroitteli silloin tällöin vain kalpeata ja himmeätä valoaan, joka\nkadotessaan vaikutti sen, että esineet näyttivät aavemaisilta.\n\nTuuli puhalteli puuskittain ja katosi syvänteihin ulvoen hiljaa ja\nvalittaen.\n\nYö oli ylipäätään niitä, jotka ihmissuvun historiassa näyttävät olevan\nmäärätyt näkemään kolkkoja murhenäytelmiä. Soturit marssivat\nvaiteliaina. He näyttivät pimeässä aavejoukolta, joka oli noussut\nhaudoistaan, kiirehtien toimeenpanemaan nimetöntä työtä, jonka Jumala\noli kironnut ja jota yksistään yö saattoi varjollaan suojella.\n\nPuoliyön aikaan lausuttiin pysähtymiskäsky hiljaisella äänellä.\n\nLeiriydyttiin odottamaan vakoilijoita, joiden piti tuoda tietoja. Kukin\nkietoutui vaatteihinsa niin hyvin kuin osasi ja laskeutui levolle sille\npaikalle, missä oli, ollakseen valmiina ensimmäisen merkin kuullessaan.\n\nEi mitään tulia sytytetty.\n\nIntiaanit, jotka luottavat tiedustelijoihinsa, eivät koskaan aseta\nvahteja ollessaan sotaretkellä. Kului kaksi tuntia.\n\nMeksikolaisten leiri oli korkeintaan kolmen mailin päässä, mutta\nennenkuin liittolaiset rohkenivat mennä lähemmäksi, tahtoivat päälliköt\npäästä varmuuteen siitä, että tie oli vapaa. Siinä tapauksessa, että\nasianlaita ei olisi niin ollut, halusivat he tietää, kuinka paljon oli\nvihollisia, jotka sulkivat heiltä tien, ja millainen heidän\nhyökkäyssuunnitelmansa näytti olevan. Kun Uskollinen Sydän\nkärsimättömänä valmistautui itse menemään vakoiluretkelle, kuului\npensaikosta aluksi melkein huomaamatonta kahinaa, joka kuitenkin\nvähitellen kasvoi, ja kaksi ihmistä tuli näkyviin.\n\nEnsimmäinen oli yksi comanchitiedustelijoista, toinen oli tohtori.\n\nOppinut raukka oli säälittävässä tilassa.\n\nHän oli kadottanut tekotukkansa, vaatteet olivat siekaleina, kasvoilla\nkuvastui kauhu, ja hänen koko olemuksensa ilmaisi kamppailun\nsilminnähtäviä jälkiä.\n\nKun hän tuli Kotkanpään ja Uskollisen Sydämen eteen, kaatui hän\nsuulleen maahan ja meni tajuttomaksi.\n\nHäntä alettiin kiireesti hoitaa.\n\n\n\n\nVI\n\nViimeinen hyökkäys\n\n\nLancerot, jotka olivat vahdissa suojavarustusten takana, ottivat\npreirierosvot uljaasti vastaan.\n\nRaivostuneena kapteeni Aguilarin kuolemasta kenraali, joka tiesi, että\nhänellä ei ollut tällaisilta ihmisiltä mitään armoa odotettavissa, oli\npäättänyt kaiken uhalla tehdä vastarintaa ja menettää henkensä,\nennenkuin antautuisi heidän käsiinsä.\n\nMeksikolaisia, ottaen lukuun peonit ja oppaat, joihin tuskin uskalsi\nluottaa, oli vain seitsemäntoista, miehiä ja naisia yhteensä.\nPreirierosvoja oli ainakin neljäkymmentä. Lukumääräinen epäsuhde oli\nsiis sangen suuri piirittäjien ja piiritettyjen välillä, mutta leirin\nvahvan aseman vuoksi, se kun sijaitsi kalliohuippujen keskellä, tuli\ntämä epäsuhde vain osittain näkyviin, ja voimat olivat melkein\ntasaväkiset. Kapteeni Uaktehno ei ollut hetkeäkään kuvitellut\nvähäisiksi hyökkäyksen vaikeuksia, joita oli melkein mahdoton voittaa,\nmikäli hyökkäyksen tuli tapahtua avonaiselta paikalta ja suojatta,\nmutta hän oli arvellut voivansa yllättää vahdit, ja ennen kaikkea hän\noli luottanut Lörpön petokseen. Vain asianhaarain yllyttämänä hän,\nraivostuneena kapteeni Aguilarin hänelle aiheuttamasta mieshukasta, oli\nantanut hyökkäyskäskyn.\n\nMutta kun ensi kiihko oli mennyt ohi ja hän huomasi, kuinka häneltä\nkaatui miehiä, voimatta kostaa ja valloittamatta tuumaakaan lisää alaa,\npäätti hän, ei luopua piirityksestä, vaan siirtää hyökkäyksen\nmyöhemmäksi toivoen pääsevänsä parempaan tulokseen yön aikana\ntehtävällä rohkealla äkkirynnäköllä tai viimeisenä hätäkeinona\nsaattamalla piiritetyt ennemmin tai myöhemmin nälkäkuoleman uhkaamiksi.\n\nHän luuli olevansa varma siitä, että oli mahdotonta saada keltään apua\nnäillä preirieillä, joilla tapaa vain kaikille valkoihoisille\nvihamielisiä intiaaneja tai joitakin erämiehiä ja metsästäjiä, eivätkä\nnämä välitä sekaantua asioihin, jotka eivät lainkaan koske heitä.\n\nTehtyään kerran päätöksen kapteeni pani sen heti täytäntöön.\n\nHän katsahti ympärilleen: tilanne oli edelleen sama. Äärimmäisin\nponnistuksinkaan eivät preirierosvot olleet kyenneet askeltakaan\netenemään ylös jyrkkää rinnettä, joka johti suojavarustuksille.\n\nHeti kun joku rosvo ilmestyi näkyviin, saattoi meksikolaisen karbinista\nlähtenyt kuula hänet vierimään alas.\n\nKapteeni antoi käskyn vetäytyä taaksepäin, ja sitä varten hän matki\npreiriekoiran ulvontaa.\n\nTaistelu lakkasi heti.\n\nSeutu, jonka hetkistä aikaisemmin olivat tehneet niin eloisaksi\ntaistelevien huudot ja tuliaseiden laukaukset, vaipui äkkiä\ntäydelliseen hiljaisuuteen.\n\nHeti kun miehet olivat keskeyttäneet tuhotyönsä, aloittivat\nkondorikotkat, korpit ja urubu-linnut omansa.\n\nPreirierosvojen jälkeen petolinnut. Se oli asianmukaista.\n\nKondorikotkia, korppeja ja urubuja tuli parvittain kiertelemään\nruumiiden ympärille, joista ne tappelivat keskenään kimeästi kirkuen.\nNe söivät ahneesti suuret määrät ihmislihaa aivan meksikolaisten edessä\nviimemainittujen uskaltamatta tulla suojavarustustensa ulkopuolelle ja\npakosta pysyessä katselijoina petojen näin kauheata mässäystä pitäessä.\n\nRosvot kokoontuivat erääseen syvänteeseen kiväärinkantaman ulkopuolelle\nleiristä ja laskivat lukumääränsä.\n\nHeidän mieshukkansa oli ollut tavaton. Neljästäkymmenestä oli jäljellä\nainoastaan yhdeksäntoista.\n\nTuntia lyhyemmässä ajassa heistä oli kaatunut kaksikymmentäyksi miestä!\nSiis enemmän kuin puolet koko joukosta.\n\nMeksikolaisten keskuudessa, kapteeni Aguilaria lukuunottamatta, ei\nollut ainoatakaan kuollutta tai haavoittunutta.\n\nMieshukka, jonka preirierosvot olivat kärsineet, pani heidät\nmiettimään.\n\nUseimmat olivat sitä mieltä, että oli peräydyttävä ja luovuttava\nsellaisen yrityksen tuottamista eduista, joka vaati niin suuria\nuhrauksia ja oli niin vakavien vaikeuksien takana. Kapteeni oli vielä\nmasentuneempi kuin hänen toverinsa. Jos hänen kannaltaan olisi ollut\nkysymyksessä vain kullan ja timanttien hankkiminen, niin hän tietysti\nempimättä olisi luopunut suunnitelmastaan, mutta häntä kannusti\ntoimintaan toinen, voimakkaampi syy, joka kiihoitti häntä saattamaan\nseikkailun onnelliseen loppuun, olkoot sen muut seuraukset mitkä\nhyvänsä.\n\nAarre, jota hän tavoitteli ja jonka arvoa ei voitu rahassa arvioida,\noli doña Luz, tuo nuori tyttö, jonka hän jo kerran oli Meksikossa\npelastanut roistojen käsistä ja johon hän tietämättään oli\nhillittömästi rakastunut.\n\nMeksikosta asti hän oli askel askeleelta seurannut tyttöä vaanien kuin\npeto tilaisuutta ryöstääkseen tämän saaliin, jonka valtaamiseksi ei\nmikään uhraus ollut liian kallis, ei mikään vaikeus näyttänyt liian\nsuurelta eikä mikään vaara voinut häntä pidättää.\n\nHän käyttikin roistojensa suostuttamiseksi kaikkia keinoja, jotka puhe\nvoi suoda innostuneelle miehelle, herättääkseen heissä jälleen\nrohkeutta ja saattaakseen heidät yrittämään vielä yhtä rynnäkköä,\nennenkuin peräännyttäisiin ja lopullisesti luovuttaisiin tästä\nyrityksestä.\n\nHänellä oli suuri työ saada heidät taivutetuiksi. Niinkuin aina käy\ntällaisissa tapauksissa, olivat urhoollisimmat jo saaneet surmansa. Ne\njotka olivat jääneet henkiin, eivät tuntuneet olevan kovinkaan\nhalukkaita antautumaan saman kohtalon alaisiksi.\n\nHartaitten pyyntöjen ja uhkausten avulla hän kuitenkin sai roistoilta\nkiskotuksi lupauksen jäädä seuraavaan päivään asti ja koettaa\nratkaisevaa hyökkäystä yöllä.\n\nKun rosvot ja kapteeni Uaktehno olivat tästä sopineet, käski\nviimemainittu miestensä mahdollisimman hyvin kätkeytyä ja ennen kaikkea\nolla aivan hiljaa, kunnes annetaan käsky, vaikka he huomaisivat\nmeksikolaisten suorittavan mitä liikkeitä hyvänsä. Kapteeni toivoi\npysyessään näkymättömissä voivansa synnyttää piiritetyissä sen\nharhaluulon, että rosvot, muka kyllästyneinä tavattomiin\nvastoinkäymisiinsä, olivat päättäneet luopua yrityksestä ja tosiaankin\nmenneet tiehensä.\n\nTuuma oli varsin ovela ja olikin vähällä johtaa tulokseen, jota sen\nsuunnittelija oli odottanut.\n\nMailleen menevän auringon punertava loiste väritti viimeisillä\nsäteillään puitten latvoja ja kallioiden huippuja, heräävä iltatuuli\nteki ilman vilpoiseksi, ja aurinko oli juuri häviämäisillään\ntaivaanrannan taa purppuraiseen utuvuoteeseensa.\n\nIllan rauhaa häiritsivät vain kannibaalipitojaan jatkavien ja ruumiista\nrepimistään lihanpalasista kamalasti riitelevien petolintujen\nkorviasärkevät huudot. Kenraali, jonka sydän oli pakahtua hänen\nnähdessään tämän tuskastuttavan näytelmän ja ajatellessaan, että\nkapteeni Aguilar, sankarillisella uhrautumisellaan pelastettuaan heidät\nkaikki, joutuisi kauhean häväistyksen uhriksi, päätti olla jättämättä\nheitteelle hänen ruumistaan ja maksoi mitä maksoi mennä sitä etsimään,\nvoidakseen hänet kunniallisesti haudata. Olisihan se vain viimeinen\nkunnianosoitus tuolle onnettomalle nuorelle miehelle, joka ei ollut\nepäröinyt uhrautuessaan hänen puolestaan.\n\nDoña Luz, jolle hän ilmaisi aikeensa, ei voinut häntä vastustaa, vaikka\ntiesi, mikä vaara siinä uhkasi.\n\nKenraali valitsi neljä rohkeinta miestä ja mennen suojavarustusten yli\nastui heidän edellään sitä paikkaa kohti, missä onnettoman kapteenin\nruumis makasi.\n\nLancerot, jotka olivat jääneet leiriin, tarkkasivat tasankoa ollen\nvalmiina pontevasti suojelemaan rohkeita tovereitaan, jos heitä\nhäirittäisiin heidän hurskaassa työssään.\n\nOllen väijyksissä kallionhalkeamissa rosvot näkivät heidän jokaisen\nliikkeensä, mutta varoivat ilmaisemasta läsnäoloaan. Kenraali saattoi\nsiis kaikessa rauhassa täyttää velvollisuutensa, eikä ollut vaikeata\nlöytää nuoren miehen ruumista.\n\nSe makasi erään puun juurella pistooli kädessä, puukko toisessa, katse\ntuimana ja hymy huulilla, ikäänkuin hän vielä henkensä menetettyäänkin\nolisi uhmannut murhaajiaan.\n\nHänen ruumiinsa oli sananmukaisesti täynnä haavoja, mutta kummallisen\nsattuman vuoksi, minkä kenraali iloisena pani merkille, eivät\npetolinnut vielä olleet häneen kajonneet.\n\nLancerot nostivat ruumiin ristikkäin pantujen kiväärien päälle ja\npalasivat kiireisin askelin leiriin.\n\nKenraali käveli jonkun matkan päässä heidän takanaan tarkaten ja\ntähyillen näreikköjä ja pensaita. Ei kuulunut hiiskaustakaan,\nkaikkialla vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus. Preirierosvot olivat\nmenneet jättämättä muita jälkiä kuin kuolleensa, jotka he näyttivät\nkerrassaan hylänneen.\n\nKenraali alkoi toivoa, että heidän vihollisensa olivat menneet\ntiehensä, ja huokasi helpotuksesta.\n\nYö alkoi saapua nopeasti kuten tavallisesti. Kaikkien katseet olivat\ntarkasti suunnattuina lanceroihin, jotka kantoivat kuollutta\nupseeriansa, eikä kukaan huomannut pariakymmentä haamua, jotka ääneti\nhiipivät kivien lomitse ja vähitellen lähestyivät leiriä, asettuen\nväijyksiin sen likelle ja suunnaten hehkuvat katseensa sen\npuolustajiin.\n\nKenraali käski laskea ruumiin leposijalle, joka kaikessa kiireessä oli\nvalmistettu, ja tarttuen lapioon hän itse halusi kaivaa haudan.\n\nKaikki lancerot kokoontuivat hänen ympärilleen nojaten kivääreihinsä.\n\nKenraali paljasti päänsä, otti rukouskirjan ja suoritti kovalla äänellä\nhautausmenot, joihin hänen sisarentyttärensä ja muut läsnäolijat\nhartaasti yhtyivät.\n\nOli jotakin suurenmoista ja liikuttavaa näissä perin yksinkertaisissa\njuhlamenoissa keskellä erämaata, jonka tuhannet salaperäiset äänet\ntuntuivat samanaikaisesti lausuvan rukouksen, tämän ylevän luonnon\nhelmassa, johon Jumalan käsi on niin näkyvästi jättänyt jälkensä.\n\nTuo valkohapsinen vanhus luki niin hartaana kuolinrukoukset nuorelle,\nmelkein lapselta tuntuneelle upseerivainajalle, joka hetkistä\naikaisemmin oli uhkunut elämää, ja hänen vieressään seisoivat\nmietteissään nuori tyttö ja alakuloiset sotilaat, joita sama kohtalo\nehkä piankin uhkasi, mutta jotka tyyninä ja nöyrinä lämpimästi\nrukoilivat surmansa saaneen puolesta. Tämän Korkeimman luo yössä\nkohoava rukous, jota säesti iltatuulen valitteleva suhina puitten\noksissa, johdatti mieleen kristinuskon alkuajat, jolloin ahdistettuina\nja kätkeytymään pakoitettuina paettiin erämaahan, missä oltiin\nlähempänä Jumalaa.\n\nEi mikään häirinnyt heitä suorittamasta tätä viimeistä palvelusta.\n\nSittenkun jokainen läsnäolevista oli vielä kerran alakuloisena\nhyvästellyt kuollutta, laskettiin hänet hautaan käärittynä viittaansa,\nhänen aseensa pantiin hänen viereensä, ja hauta luotiin umpeen.\n\nVain pieni kumpu, joka piankin tasaantuisi, osoitti sitä paikkaa, missä\nikuisiksi ajoiksi kätkettynä lepäsi uljaan miehen ruumis. Hänen siihen\nasti tuntematon sankaruutensa oli äärimmäisen uhrauksen avulla\npelastanut ne, jotka olivat uskoneet hänelle turvallisuutensa\nvalvomisen.\n\nLäsnäolijat hajaantuivat vannoen kostavansa hänen kuolemansa tai muussa\ntapauksessa tekevänsä kuin hän.\n\nPimeys oli täydellisesti vallannut seudun.\n\nTehtyään vielä viimeisen kierroksen kenraali varmistuneena siitä, että\nvahdit oli oikein asetettu paikoilleen, toivotti sisarentyttärelleen\nhyvää yötä ja laskeutui nukkumaan poikittain sisäänkäytävän eteen hänen\ntelttansa ulkopuolelle.\n\nKolme tuntia kului ilman pienintäkään ääntä.\n\nÄkkiä parikymmentä miestä paholaislegionan lailla syöksyi\nsuojavarustusten yli, ja ennenkuin hyökkäyksestä hämmästyneet vahdit\nehtivät ryhtyä vastarintaan, olivat he vangitut ja surmatut.\n\nPreirierosvot olivat valloittaneet meksikolaisten leirin, ja heidän\nmukanaan oli tullut murha ja ryöstö!\n\n\n\n\nVII\n\nTaistelu\n\n\nSakaalien lailla ulvoen ja aseillaan huitoen preirierosvot hyökkäsivät\nleiriin.\n\nHeti kun leiri oli vallattu, oli kapteeni antanut miestensä murhata ja\nryöstää mielin määrin. Kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota hän\nriensi telttaan.\n\nMutta sinne oli tie häneltä suljettu. Kenraali oli kerännyt luokseen\nkuusi tai seitsemän miestä ja odotti roistoja pelkäämättä, varmasti\npäätettyään antaa tappaa itsensä, ennenkuin sallisi kenenkään noista\nkurjista koskea nuoreen tyttöön.\n\nNähdessään vanhan sotilaan, jonka silmä iski tulta, seisovan siinä\npistooli toisessa ja miekka toisessa kädessä, kapteeni mietti hetken.\n\nMutta hänen epäröintinsä kesti vain tuokion. Huudollaan hän keräsi\nympärilleen kymmenkunnan rosvoa.\n\n\"Tie auki!\" ulvoi hän heiluttaen väkipuukkoaan.\n\n\"Antaa tulla vain!\" vastasi kenraali purren raivoissaan viiksiään.\n\nMolemmat miehet syöksyivät toistensa kimppuun, heidän miehensä tekivät\nsamoin, ja temmellys kävi yleiseksi.\n\nNyt syttyi kauhea ja armoton ottelu miesten välillä, jotka tiesivät,\nettä heillä ei kellään ollut sääliä odotettavana.\n\nKukin koetti antaa kuolettavia iskuja viitsimättä väistää niitä, joita\nhäneen itseensä suunnattiin, tyytyen kaatumaan, kunhan vain kaatuessaan\nvei mukanaan edes yhden vastustajan.\n\nHaavoittuneet koettivat nousta jälleen upottaakseen puukkonsa niiden\nruumiiseen, jotka vielä jatkoivat taistelua.\n\nTällaista tuimaa kamppailua ei siis voinut jatkua pitkälti. Kaikki\nlancerot saivat surmansa, ja kenraalikin kaatui vihdoin kapteenin\nsortamana, joka heittäytyi hänen päälleen ja sitoi hänet lujasti\nvyöllään, niin että hänen oli enää mahdoton tehdä vastarintaa.\n\nKenraali oli vain kevyesti haavoittunut, sillä kapteeni oli määrätyistä\nsyistä, jotka hän yksin tiesi, tehokkaasti varjellut häntä taistelun\naikana, torjuen väkipuukollaan ne iskut, joita roistot kenraaliin\nsuuntasivat.\n\nHän tahtoi saada vihollisensa elävänä, ja siinä hän oli onnistunutkin.\n\nKaikki meksikolaiset olivat kaatuneet, se oli myönnettävä, mutta voitto\noli ollut rosvoillekin kallis. Enemmän kuin puolet heistä oli saanut\nsurmansa.\n\nKenraalin neekeripalvelija, jolla oli ollut aseenaan valtava, nuoren\npuun tyvestä valmistettu kurikka, oli tehnyt kauan lujaa vastarintaa\nniille, jotka yrittivät hänet nujertaa. Hän musersi armotta ne\nhoukkiot, jotka rohkenivat tulla liian lähelle hänen harvinaisen\nkätevästi pitelemäänsä asetta.\n\nHänet oli vihdoin onnistuttu suopungilla sitoa kiinni ja kaataa\npuolitukehduksissa maahan. Kapteeni oli pelastanut hänen henkensä,\njuuri kun muuan rosvo jo kohotti kättään surmatakseen hänet.\n\nHeti kun kapteeni huomasi, ettei kenraali voinut liikahtaakaan,\nhuudahti hän riemusta ja muistamatta edes tyrehdyttää verta, jota\njuoksi kahdesta hänen saamastaan haavasta, hän hypähti kuin tiikeri yli\nvihollisensa, joka voimatta mitään tehdä vääntelehti hänen jalkainsa\njuuressa, ja tunkeutui telttaan.\n\nSe oli tyhjä.\n\nDoña Luz oli kadonnut!\n\nKapteenin mieli synkkeni.\n\nMitä oli tapahtunut nuorelle tytölle?\n\nTeltta oli pieni, melkein aivan vailla huonekaluja. Sinne oli\nmahdotonta kätkeytyä.\n\nPuoliksi hajallinen vuode osoitti, että doña Luz yllätyksen sattuessa\noli nukkunut kaikessa rauhassa.\n\nHän oli kadonnut kuin hengetär jättämättä paostaan jälkiä.\n\nPaon mahdollisuutta ei rosvo voinut käsittää, koska leiri oli vallattu\njoka puolelta yhtaikaa.\n\nMiten saattoi nuori tyttö, kavahdettuaan unestaan, olla niin uljas ja\nniin neuvokas, että hän pakeni näin nopsasti ja kulki voittajien\nvälitse huomaamattomana, vaikka heidän ensimmäinen tehtävänsä oli ollut\nvartioida kaikkia uloskäytäviä?\n\nKapteeni koetti turhaan keksiä ratkaisua tähän arvoitukseen.\n\nHän polki raivostuneena jalkaa ja tunnusteli veitsensä terällä\ntavaramyttyjä, jotka olisivat voineet olla väliaikaisena piilopaikkana.\nKaikki tuloksetta!\n\nVakuutettuna siitä, että hänen tutkimuksensa teltassa eivät johtaisi\nmihinkään tulokseen, hän riensi ulos, kuljeksien sinne tänne kuin\nvillipeto ja kuvitellen, että jos tytön jonkun ihmeen kautta oli\nonnistunut päästä pakoon, olisi helppo löytää hänen jälkensä hänen\nharhaillessaan yksin yöllä ja puolipukimissa erämaassa.\n\nRyöstö jatkui sillä välin nopeasti ja järjestelmällisesti\nsekasorrossakin, niin että rosvojen käytännöllinen taito pääsi täysiin\noikeuksiinsa. Väsyneinä kaameasta työstään aukaisivat voittajat\npuukoillaan täysinäisiä mezcalpulloja, ja nyt seurasivat ryöstöä ja\nmurhaamista hurjat juomingit.\n\nÄkkiä kuului aivan läheltä kimakka ja kauhistuttava huuto, ja kuulasade\nrätisi rosvojen päälle.\n\nYllätettyinä itse vuorostaan he tarttuivat aseisiinsa yrittäen\nkokoontua yhteen.\n\nSamassa ilmestyi joukko intiaaneja hyppien kuin jaguarit tavaramyttyjen\nseassa, ja heidän kintereillään ryntäsi metsästäjäparvi, jonka\njohtajina olivat Uskollinen Sydän, Ilomieli ja Musta Hirvi.\n\nRosvojen asema kävi pulmalliseksi.\n\nKapteeni, jonka huomiota nyt kiinnitti hänen väkeään uhkaava vaara,\nluopui kaihomielin tuloksettomasta etsinnästään, johon oli antautunut,\nja ryhmittäen miehensä ympärilleen otti mukaansa ainoat kaksi vankiaan,\njotka hänellä oli, nimittäin kenraalin ja tämän neekeripalvelijan.\nKäyttäen hyväkseen hälinää, joka eroittamattomasti kuuluu sellaisiin\näkkiyllätyksiin, hän käski miestensä hajaantua joka suunnalle siten\npäästäkseen helpommin turvaan vastustajiensa laukauksilta.\n\nLaukaistuaan kiväärinsä suoraan hyökkääjiään vastaan, mikä heissä\naiheutti jonkunlaista epäröimistä, preirierosvot pakenivat eri tahoille\nkuin saastainen urubu-parvi ja katosivat yöhön.\n\nMutta paetessaankin kapteeni, joka oli jättäytynyt viimeiseksi\nturvatakseen perääntymisen, koetti vielä etsiä nuoren tytön jälkiä,\nmikäli se oli mahdollista hänen kiireisesti vetäytyessään poispäin,\nmutta ei voinut huomata mitään.\n\nPetyttyään näin toiveissaan kapteeni raivosi ja hautoi päässään mitä\nkamalimpia suunnitelmia.\n\nUskollinen Sydän oli intiaanivakoilijalta ja varsinkin tohtorin\nkertomuksesta saanut tietää hyökkäyksestä, jota oli leiriä vastaan\nyritetty, ja heti lähtenyt matkaan saapuakseen niin aikaisin kuin\nmahdollista meksikolaisille avuksi.\n\nOnnettomuudeksi olivat erämiehet ja comanchit, nopeasta marssistaan\nhuolimatta, saapuneet liian myöhään pelastaakseen karavaanin.\n\nKun retken johtajat olivat päässeet selville rosvojen paosta, lähtivät\nKotkanpää ja hänen soturinsa ajamaan heitä takaa.\n\nJäätyään yksin leirin isännäksi, Uskollinen Sydän määräsi\ntoimeenpantavaksi yleisen etsinnän läheisissä pensaikoissa ja korkeassa\nruohossa, jota rosvot eivät olleet ehtineet aivan tarkasti tutkia,\nsillä tuskin he olivat vallanneet leirin, kun heidät jo siitä\nkarkoitettiin.\n\nEtsintä johti siihen, että löydettiin Phebe, doña Luzin nuori\npalvelijatar, ja kaksi lanceroa, jotka olivat kätkeytyneet erään puun\nonttoon runkoon. He tulivat kaikki esille puolikuolleina kauhusta,\nMustan Hirven ja muutamien erämiesten saattamina, jotka turhaan\nkoettivat heitä rauhoittaa ja herättää heissä rohkeutta.\n\nNuo miesparat luulivat olevansa rosvojen käsissä, ja Uskollisella\nSydämellä oli suunnaton työ koettaessaan saada heidät ymmärtämään, että\nmiehet, jotka he näkivät edessään, olivat tosin liian myöhään heidän\navukseen rientäneitä erämiehiä, jotka tietysti eivät aikoneet tehdä\nheille mitään pahaa.\n\nHeti kun he olivat hiukan tyyntyneet, meni Uskollinen Sydän heidän\nkanssaan telttaan ja pyysi heitä lyhyesti kertomaan tapahtumat.\n\nNuorta mestitsityttöä, joka heti nähtyään, kenen kanssa oli\ntekemisissä, oli saanut takaisin koko varmuutensa ja sitäpaitsi oli\ntuntenut Uskollisen Sydämen, ei tarvinnut kahdesti käskeä. Muutamassa\nminuutissa hän oli erämiehelle antanut tarkat tiedot kauheista\ntapahtumista, joiden katsojana hän oli ollut.\n\n\"Onko siis kapteeni Aguilar surmattu?\" kysyi erämies tytöltä.\n\n\"Oi, voi! On\", vastasi nuori tyttö kaihoisasti huokaisten\nmuistellessaan upseeriparkaa.\n\n\"Entä kenraali?\" kysyi erämies.\n\n\"Oh! Kenraaliko? Hän puolustautui kuin leijona ja kaatui vasta tehtyään\nsankarillista vastarintaa.\"\n\n\"Onko hän kuollut?\" tiedusti Uskollinen Sydän tuskallisesti\nliikuttuneena.\n\n\"Ei, ei, hän on vain haavoittunut. Näin roistojen menevän ohitseni\nvieden hänet mukanaan. Luulenpa hänen haavojensa olevan\nvähäpätöisetkin, koska _ladronit_ -- varkaat -- taistelun aikana\nsäästelivät häntä.\"\n\n\"Sepä hyvä\", lausui erämies ajattelevan näköisenä. Sitten hän tovin\nkuluttua lausui empien ja äänen hieman väristessä; \"Minne emäntänne\nsitten on joutunut?\"\n\n\"Emäntäni, doña Luz?\"\n\n\"Niin, doña Luz, sen luulen olevan hänen nimensä, antaisin paljon\nsaadessani hänestä tietoja ja tietäessäni hänen olevan turvassa.\"\n\n\"Hän on turvassa ollessaan teitä lähellä\", lausui sointuva ääni.\n\nJa doña Luz tuli näkyviin vielä kalpeana kokemistaan\nmieltäjärkyttävistä tapahtumista, mutta tyynenä, hymy huulilla ja katse\nsäteilevänä.\n\nLäsnäolijat eivät voineet pidättää hämmästynyttä liikettä nuoren naisen\nnäin odottamatta ilmestyessä.\n\n\"Ah, Jumalan kiitos!\" huudahti erämies; \"apumme ei ole siis ollutkaan\ntäysin hyödytön!\"\n\n\"Ei\", vastasi tyttö suloisesti ja lisäsi alakuloisena, surumielisyyden\nkuvastuessa hänen kasvoillaan: \"Kun nyt olen kadottanut hänet, joka oli\nminulle isän sijaisena, niin pyydän teiltä suojelustanne, caballero.\"\n\n\"Sen lupaan, madame\", lausui erämies lämpimästi. \"Mitä tulee enoonne,\nniin luottakaa minuun, minä tuon hänet takaisin luoksenne, vaikka se\nmaksaisi henkeni. Tiedättehän\", lisäsi hän, \"etten vasta tänään ensi\nkertaa riennä avuksenne.\"\n\nKun ensi kiihtymys oli mennyt ohi, haluttiin saada tietää, miten nuoren\ntytön oli onnistunut pelastua rosvojen etsinnästä.\n\nDoña Luz kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut.\n\nNuori tyttö oli täysissä pukimissa heittäytynyt vuoteeseensa.\nLevottomuus oli pitänyt häntä valveilla, salainen aavistus pakoitti\nhänet olemaan varuillaan.\n\nKuullessaan rosvojen huudot hän epätoivo sydämessä nousi vuoteestaan ja\nhuomasi heti ensi silmäyksellä, että pakeneminen oli mahdotonta.\n\nKatseltuaan kauhistuneena ympärilleen hän oli huomannut vaatteet, jotka\noli heitetty sikin sokin riippumattoon ja riippuivat siitä molemmin\npuolin alas.\n\nSilloin pisti hänen päähänsä ajatus, joka kirkkaan salaman tavalla\nnäytti tulleen taivaasta.\n\nHän pujahti näiden vaatteiden alle ja painautuen niin pieneksi kuin\nsuinkin saattoi, vetäytyi kokoon verkkomaton pohjaan korjaamatta\nvaatteita järjestykseen.\n\nJumala oli suonut, ettei rosvopäällikkö etsiessään tyttöä kaikkialta\nedes ajatellutkaan työntää kättään riippumattoon, joka näytti tyhjältä.\n\nSattuman kautta näin pelastuen hän oli jäänyt sinne tunnin ajaksi\nkyyristyneenä ja tuntenut sellaista tuskaa, jota on mahdoton kuvailla.\n\nErämiesten saapuminen ja Uskollisen Sydämen ääni, jonka hän heti oli\ntuntenut, olivat herättäneet hänessä toivoa. Hän oli tullut esille\nkätköstään ja odottanut sopivaa hetkeä astuakseen esille.\n\nErämiehet ihmettelivät tätä yksinkertaista kertomusta, joka samalla oli\nliikuttava, ja onnittelivat sydämellisesti nuorta naista hänen\nrohkeudestaan ja mielenmaltistaan, joiden avulla hän oli pelastunut.\n\nKun leiriin oli saatu jälleen vähän järjestystä, lähestyi Uskollinen\nSydän doña Luzia.\n\n\"Madame\", sanoi hän, \"pian koittaa päivä, ja levättyänne muutaman\ntunnin vien teidät äitini luo, joka on hurskas nainen. Kun hän tutustuu\nteihin, niin en epäile, että hän alkaa rakastaa teitä kuin tytärtään.\nKun sitten olette päässyt turvaan, ryhdyn toimenpiteisiin saattaakseni\nenonne teidän luoksenne.\"\n\nOdottamatta nuoren tytön kiitoksia hän kumarsi kunnioittavasti ja\npoistui teltasta.\n\nKun hän oli poistunut, huokasi doña Luz ja istuutui ajatuksiin vaipuen\njakkaralle.\n\n\n\n\nVIII\n\nVerdi Gris-joen luola\n\n\nOli kulunut kaksi päivää edellisessä luvussa kerrotuista tapauksista.\n\nViemme lukijan iltapäivällä kello kolmen ja neljän välillä Ilomielen\nlöytämään luolaan, johon Uskollinen Sydän oli järjestänyt\nmieliasuntonsa.\n\nLuolan sisäosa, jota valaisivat lukuisat, intiaanien kynttiläpuuksi\nnimittämästä puusta valmistetut tulisoihdut, palaen kiinnitettyinä\nkallioseinämiin lyhyiden välimatkojen päähän toisistaan, olisi asioihin\nperehtymättömän vieraan mielestä, jos hän sattumalta olisi joutunut\nsitä katselemaan, tuntunut maankiertäjien tyyssijalta tai\nrosvoleiriltä.\n\nNelisenkymmentä erämiestä ja comanchisoturia oli hajaantuneina sinne\ntänne. Muutamat nukkuivat, toiset polttelivat, eräät puhdistelivat\naseitaan ja jotkut taas kyykistyneinä parin kolmen rovion ympärille,\njoiden yläpuolelle oli ripustettu patoja, paistoivat tavattoman isoja\nhirvenlihapaloja.\n\nJokaisen luolaan johtavan käytävän suuta vartioksi kaksi miestä\nliikkumatta, mutta silmät ja korvat tarkkaavaisina valvoen kaikkien\nturvallisuutta.\n\nEräässä erillään olevassa luolanosassa, jonka eroitti muista\nesiinpistävä suuri lohkare, keskusteli matalalla äänellä kaksi naista\nja yksi mies, jotka istuivat karkeasti veistetyllä jakkaralla.\n\nNuo kaksi naista olivat doña Luz ja Uskollisen Sydämen äiti. Mies, joka\nheitä katseli poltellessaan maissinolkisilla imukkeilla jatkettuja\nsavukkeitaan ja väliin yhtyi keskusteluun huudahtaen milloin\nhämmästyksestä, milloin ihailusta ja riemastuksesta, oli Eusebio, vanha\nespanjalainen palvelija, jonka olemme usein maininneet tämän\nkertomuksen kuluessa.\n\nTämä osasto oli tavallaan eristetty huone, ja sisäänkäytävän edessä\nkäveli edestakaisin toinen mies kädet selän takana, vihellellen\nhampaittensa välitse jotakin säveltä, jonka arvatenkin nyt laati.\n\nHän oli Musta Hirvi.\n\nUskollinen Sydän, Kotkanpää ja Ilomieli olivat poissa.\n\nNaisia näytti keskustelu suuresti kiinnostavan. Erämiehen äiti vaihtoi\ntuontuostakin merkitseviä katseita vanhan palvelijansa kanssa, jonka\nsavuke oli sammunut, mutta joka vielä imi sitä koneellisesti\nhuomaamatta sen sammuneen.\n\n\"Niin\", lausui vanha nainen pannen hartaana kätensä ristiin ja\nkohottaen katseensa kohti korkeuksia, \"huomaan, että Jumalan sormi\nohjaa tätä kaikkea.\"\n\n\"Oikein\", vastasi Eusebio varmasti, \"juuri hän on tehnyt kaikki.\"\n\n\"Sanokaahan, pikku rakkaani, eikö enonne, kenraali, ole kertaakaan koko\nkahden kuukauden aikana, jonka matkanne on kestänyt, joko sanoilla tai\nmuuten antanut teidän tietää retkenne tarkoitusta?\"\n\n\"Ei kertaakaan\", vastasi doña Luz.\n\n\"Sepä ihmeellistä\", mutisi vanha nainen.\n\n\"Tosiaankin ihmeellistä\", toisti Eusebio koettaen uhallakin saada savua\nlähtemään sammuneesta savukkeestaan.\n\n\"Mutta millä sitten enonne on kuluttanut aikaansa siitä saakka, kun\nsaavuitte preirielle?\" tiedusteli äiti edelleen. \"Suokaa anteeksi,\nrakas lapseni, että teen teille näitä kysymyksiä, jotka varmaankin\nsaattavat teidät hämillenne, mutta joita ei millään tavoin herätä\nuteliaisuus. Myöhemmin ymmärrätte minut ja saatte havaita, että vain\nvilkas mielenkiinto, jota tunnen teitä kohtaan, on aiheena\nkyselyihini.\"\n\n\"Sitä en lainkaan epäile, madame\", vastasi doña Luz suloisesti\nhymyillen. \"Koetan siis parhaani mukaan vastata kysymyksiinne.\nPreirielle saavuttuamme enoni on ollut alakuloinen ja huolestunut. Hän\netsi eräelämään tottuneiden miesten seuraa, ja tavatessaan jonkun\nheistä hän jäi pitkäksi aikaa keskustelemaan hänen kanssaan ja tekemään\nkysymyksiään.\"\n\n\"Ja mitä hän heiltä tiedusteli, lapseni, muistatteko?\"\n\n\"Hyvä Jumala, madame, tunnustan häpeäkseni teille\", vastasi nuori tyttö\nkevyesti punastuen, \"etten kiinnittänyt suurtakaan huomiota niihin\nkeskusteluihin, jotka, niin ainakin luulin, liikuttivat minua sangen\nvähän. Minä, lapsirukka, jonka elämä tähän asti on kulunut ikävästi ja\nyksitoikkoisesti ja joka olen nähnyt maailmaa vain luostarini\nikkunaristikkojen lävitse, ihailin suurenmoista luontoa, joka kuin\ntaikaiskusta oli noussut eteeni. Silmäni eivät jaksaneet kylliksi\nkatsella näitä ihmeellisyyksiä, ja ihailin Luojaa, jonka ääretön voima\noli äkkiä minulle paljastunut.\"\n\n\"Puhutte totta, rakas lapseni, suokaa anteeksi kysymykseni, jotka\nväsyttävät teitä ja joiden kannattavuutta ette saata ymmärtää\", lausui\nhyväntahtoinen nainen suudellen häntä otsalle. \"Jos haluatte, voimme\npuhua muista asioista.\"\n\n\"Niinkuin vain tahdotte, madame\", vastasi nuori tyttö antaen hänelle\nvastasuutelon, \"minä olen iloinen saadessani keskustella kanssanne, ja\nminkä aiheen valinnettekin, herättää se suuresti mielenkiintoani.\"\n\n\"Mutta mehän lörpöttelemme yhtä mittaa ajattelematta poikaraukkaani,\njoka yhä on poissa lähdettyään tänä aamuna ja jonka sen mukaan, mitä\nhän minulle lausui, pitäisi olla jo nyt palannut.\"\n\n\"Oh! Kunhan hänelle ei vain olisi tapahtunut mitään onnettomuutta\",\nhuudahti doña Luz säikähtyneenä.\n\n\"Herättääkö hän siis hiukan teidänkin myötätuntoanne?\" kysäisi vanha\nnainen hymyillen.\n\n\"Ah, madame, voisiko olla toisin niiden palvelusten jälkeen, jotka hän\non meille tehnyt ja joita hän vielä meille tekee, siitä olen varma\",\nvastasi tyttö liikuttuneena helakan punan kohotessa hänen poskilleen.\n\n\"Poikani on luvannut vapauttaa enonne. Voitte olla varma siitä, että\nhän pitää sanansa.\"\n\n\"Niin, sitä en epäile ollenkaan, madame. Oi, mikä ylevä ja suuri\nluonne!\" huudahti tyttö innostuneesti. \"Kuinka hyvin sopiikaan hänelle\nUskollisen Sydämen nimi!\"\n\nVanha nainen ja Eusebio katsoivat hänen hymyillen. He olivat onnellisia\nhuomatessaan nuoren tytön innostuksen.\n\nDoña Luz huomasi, kuinka tarkkaavaisesti he häntä katselivat, keskeytti\nhämmästyneenä puheensa ja painoi päänsä alas punastuen yhä enemmän.\n\n\"Oi!\" sanoi vanha nainen tarttuen hänen käteensä, \"jatkakaa, rakas\nlapsi, olen ihastunut kuullessani teidän puhuvan tuolla tavalla\npojastani. Niin\", lisäsi hän surullisena ja ikäänkuin puhuen itsekseen,\n\"niin, hänellä on suuri ja ylevä luonne. Kuten kaikkia valioluonteita,\non häntäkin väärin arvosteltu. Mutta kärsivällisyyttä, Jumala vain\nkoettelee, kerran on tuleva päivä, jolloin hänelle suodaan oikeutta\nkaikkien edessä.\"\n\n\"Onko hän ehkä onneton?\" rohkeni nuori tyttö arasti kysäistä.\n\n\"Sitä en voi sanoa, lapseni\", vastasi äitiparka pidätetysti huokaisten,\n\"kuka tässä maailmassa saattaa olla onnellinen? Jokaisella on omat\nhuolensa kestettävinään, Kaikkivoipa mittaa kullekin taakan hänen\nvoimiensa mukaan.\"\n\nLuolassa kuului jotakin hälinää, ja useita miehiä astui sisään.\n\n\"Täällä tulee poikanne, madame\", lausui Musta Hirvi.\n\n\"Kiitos, ystäväni\", vastasi nainen.\n\n\"Kah, sepä hauskaa!\" sanoi doña Luz nousten riemastuneena seisaalle.\n\nMutta häveten tätä harkitsematonta tekoaan nuori tyttö vaipui hämillään\nja kovin punastuen takaisin istumaan.\n\nUskollinen Sydän saapui tosiaankin, mutta hän ei ollut yksin. Ilomieli\nja Kotkanpää olivat hänen seurassaan samoin kuin useita muita\nerämiehiä.\n\nHeti luolaan saavuttuaan suuntasi nuori mies kiireesti askeleensa\nsuoraan siihen osaan, missä hänen äitinsä oli. Hän suuteli tätä otsalle\nja kääntyen sitten doña Luzin puoleen tervehti hiukan hämillään, mikä\nei ollut hänelle luonteenomaista eikä jäänyt vanhalta naiselta\nhuomaamatta.\n\nNuori tyttö vastasi tervehdykseen yhtä hämmentyneenä.\n\n\"Kas niin\", lausui Uskollinen Sydän hilpeällä äänellä, \"onko teidän\nollut kovinkin ikävä minua odotellessanne, jalot vankini? Aika on\nvarmaankin tuntunut teistä hirvittävän pitkältä täällä luolassa. Suokaa\nanteeksi, että olen karkoittanut teidät tähän vastenmieliseen asuntoon,\ndoña Luz, teidät, jotka olette syntynyt asumaan loistavissa\npalatseissa. Valitettavasti tämä on minun paras asuntoni.\"\n\n\"Lähellä sen miehen äitiä, joka on pelastanut henkeni\", vastasi nuori\ntyttö ylevästi, \"tunnen asuvani kuin kuningatar, asukoon hän sitten\nmissä tahansa.\"\n\n\"Olette tuhannesti liian hyvä, madame\", sopersi erämies, \"saatatte\nminut todella hämilleni.\"\n\n\"No niin, poikani\", keskeytti vanha nainen ilmeisesti johtaakseen\ntoiseen suuntaan keskustelun, joka alkoi muuttua nuorille vaikeaksi,\n\"mitä olette tehneet tänään? Onko teillä hyviä uutisia meille? Doña Luz\non niin levoton kuin olla saattaa enonsa vuoksi ja palaa halusta saada\nnähdä hänet jälleen.\"\n\n\"Ymmärrän neidin levottomuuden\", vastasi erämies. \"Toivon voivani sen\nkohta poistaa, vaikka emme ole saaneet tänään suuriakaan aikaan, kun\nrosvojen jälkiä on ollut mahdoton löytää. Kaikeksi onneksi tapasimme\npalatessamme jonkun matkan päässä luolasta tohtorin, joka uskollisena\ntottumuksilleen etsiskeli kasveja kallionrotkoista. Hän kertoi meille\nnähneensä epäilyttävän näköisen miehen kiertelevän näitä seutuja.\nLähdimme heti etsiskelemään ja tapasimme todellakin erään henkilön,\njonka otimme vangiksi ja joka on meillä mukanamme.\"\n\n\"Siinä näette, hyvä herra\", lausui doña Luz hiukan vallattomasti, \"että\non hyötyäkin kasvien keräämisestä. Rakas tohtorimme on kaiken\ntodennäköisyyden mukaan tehnyt suuren palveluksen.\"\n\n\"Vaikkei sitä aikonutkaan\", huomautti Uskollinen Sydän naurahtaen.\n\n\"En väitäkään vastaan\", myönsi nuori tyttö leikillisesti, \"mutta ilman\nkasvientutkijaa ei teillä nyt olisi miestä vankinanne. Kasveille olette\nsiis velvollinen antamaan tunnustuksen.\"\n\n\"Kasvien etsinnällä on hyvät puolensa, se on tunnustettava, mutta\nkullakin asialla olkoon aikansa. Tahtomatta moittia sanon, että tohtori\nei aina ole osannut yhtä hyvin valita aikaansa.\"\n\nHuolimatta vakavista tapahtumista, joihin nämä sanat viittasivat, eivät\nläsnäolevat voineet pidättäytyä hymyilemästä kovaonnisen oppineen\nkustannuksella.\n\n\"No niin, no niin\", lausui doña Luz, \"en tahdo, että tohtorirukkani\nkimppuun hyökätään. Hänelle on ollut kylliksi suurena rangaistuksena\nmuistamattomuudestaan se syvä suru, joka häntä on vaivannut tuon\nkohtalokkaan päivän jälkeen.\"\n\n\"Olette oikeassa, neiti, en puhu siitä enää. Nyt pyydän teiltä lupaa\nsaada poistua luotanne, sillä toverini ovat suorastaan kuolla nälkään.\nKunnon väkeni odottaa minua aloittaakseen aterian.\"\n\n\"Mutta\", kysyi Eusebio, \"mitä aiotte tehdä miehelle, jonka pidätitte?\"\n\n\"En vielä tiedä. Heti syötyäni ryhdyn häntä kuulustelemaan ja\nluultavasti hänen vastauksensa määräävät toimintani hänen suhteensa.\"\n\nPadat nostettiin tulelta, hirvenliha leikattiin viipaleiksi, ja\nerämiehet ja intiaanit istuutuivat veljellisesti toistensa viereen ja\nsöivät hyvällä ruokahalulla.\n\nVain naisille tarjottiin erikseen ruokaa heidän osastossaan, ja Eusebio\nhoiti hovimestarin arkaluontoisia tehtäviä niin huolellisesti ja\nvakavasti kuin arvokkaammassakin ympäristössä.\n\nMies, joka oli pidätetty luolan lähistöltä, oli jätetty kahden\nluotettavan, hampaisiin asti aseistetun erämiehen vartioitavaksi, jotka\neivät hellittäneen hänestä silmiään. Mutta mies ei mitenkään näyttänyt\najattelevan pakoonpääsyä. Hän päinvastoin kävi reippaasti käsiksi\nruokaan, jota oli huomattu asettaa hänen eteensä.\n\nHeti kun ateria oli päättynyt, vetäytyivät päälliköt syrjään ja\njuttelivat keskenään matalalla äänellä muutaman minuutin ajan.\n\nSitten tuotiin vanki Uskollisen Sydämen määräyksestä esille ja\nvalmistauduttiin pitämään kuulustelua.\n\nMies, johon tuskin tähän asti oli katsottu, tunnettiin heti, kun hän\noli päälliköiden edessä, jotka eivät voineet pidättää hämmästynyttä\nliikettä.\n\n\"Kapteeni Uaktehno!\" mutisi Uskollinen Sydän ällistyneenä.\n\n\"Minä juuri, hyvät herrat\", vastasi preirierosvo kopean ivallisesti;\n\"mitä teillä on minulta kysyttävää? Olen valmis vastaamaan.\"\n\n\n\n\nIX\n\nOveluutta\n\n\nKuulumattoman röyhkeätä oli kapteenin tulla kaiken nyt tapahtuneen\njälkeen näin ilman ankaraa vastarintaa antautumaan miesten valtaan,\njotka eivät empisi kostaa hänelle verisesti.\n\nErämiehet olivatkin ihmeissään rosvon käyttäytymisestä ja alkoivat\nepäillä siinä ansan piilevän. Heidän hämmästyksensä yhä lisääntyi, kun\nhe ajattelivat rosvon yrittämän tempun vakavuutta.\n\nHe ymmärsivät varsin hyvin saaneensa hänet vangikseen vain sen vuoksi,\nettä hän itse oli niin tahtonut ja että häntä pakoitti näin toimimaan\njokin pätevä syy, varsinkin koska hän niin huolellisesti oli peittänyt\njälkensä kaikilta ja etsinyt itselleen niin vaikeasti löydettävän\ntyyssijan, että tarkkavainuiset intiaanitkin, joita tavallisesti ei\nmikään voi johtaa harhaan, olivat luopuneet etsimästä häntä sen\npitemmälti.\n\nMitä hän aikoi tehdä näiden leppymättömien vihollistensa parissa? Mikä\noli se pätevä syy, joka oli voinut saattaa hänet tekemään niin\nuhkarohkean teon, että itse antautui vangiksi?\n\nNäin kysyivät erämiehet itseltään tarkastellessaan häntä täynnä\nuteliaisuutta ja mielenkiintoa, jota väkisinkin herättää pelkäämätön\nmies, kun hän suorittaa hurjanrohkean työn, olkoon hänen kuntonsa laita\nmuuten miten hyvänsä.\n\n\"Kuulkaapa\", lausui hänelle Uskollinen Sydän tovin kuluttua, \"koska\nkerran olette antautunut käsiimme, ette varmaankaan kieltäydy\nvastaamasta kysymyksiin, jotka katsomme sopiviksi teille tehdä.\"\n\nSelittämätön hymy väreili rosvon kalpeilla ja ohuilla huulilla.\n\n\"En ainoastaan myönny vastaamaan\", vastasi hän tyynellä ja selvällä\näänellä, \"vaan vieläpä, jos sen sallitte, menen kysymyksienne edellekin\nkertomalla itse vapaaehtoisesti kaikki, mitä on tapahtunut.\nKertomukseni valaisee teille, siitä olen varma, moniaita seikkoja,\njotka ovat jääneet hämäriksi ja joita te turhaan olette koettaneet\nitsellenne selvittää.\"\n\nHämmästyksen mutinaa kuului erämiesten riveistä. He olivat vähitellen\ntulleet lähemmäksi ja kuuntelivat nyt tarkkaavaisina.\n\nKohtaus muodostui oudoksi. Siitä näytti tulevan mielenkiintoisempi kuin\nsaattoi odottaa.\n\nUskollinen Sydän mietti hetken. Sitten hän lausui kääntyen rosvon\npuoleen:\n\n\"Tehkää niin, me kuuntelemme.\"\n\nKapteeni kumarsi. Hän aloitti leikillisellä äänellä kertomuksensa, ja\nkun hän oli ehtinyt leirin valtaukseen asti, jatkoi hän:\n\n\"Se oli sievästi tehty, eikö niin, hyvät herrat? Varmaankin teillä on\nsen johdosta vain kohteliaisuuksia minulle lausuttavana, teillä, jotka\nolette mestareita samanlaisissa hommissa. Mutta yksi asia on teille\ntuntematon, ja sen minä teille nyt sanon. Meksikolaisen kenraalin\nrikkauksien ryöstäminen oli minulle vain toisarvoisen tärkeä, minulla\noli toinen päämäärä, jonka tahdon teille ilmaista, halusin saada\nkäsiini doña Luzin. Meksikosta asti olen askel askeleelta seurannut\nretkikuntaa. Olin lahjonut sen oppaan, Lörpön, entisen toverini.\nLuovuttaen seuralaisilleni kullan ja jalokivet halusin saada haltuuni\nvain nuoren tytön.\"\n\n\"Ahaa! Mutta ammuitte ohi maalin, mikäli minusta tuntuu\", keskeytti\nIlomieli hänet ivallisesti hymyillen.\n\n\"Niinkö luulette?\" vastasi toinen yhä varmana. \"Itse asiassa olette\nkyllä oikeassa, tällä kertaa olen ampunut harhaan, mutta vielä ei ole\nviimeinen sana lausuttu enkä kenties aina epäonnistu.\"\n\n\"Puhutte täällä preirien sadanviidenkymmenen parhaimman kiväärin\nkeskellä tästä inhoittavasta tuumasta yhtä luottavaisesti kuin jos\nolisitte turvassa rosvojoukkueenne keskuudessa kätkeytyneenä jonkun\ntuntemattoman pesänne perukkaan, kapteeni. Se on suurta typeryyttä tai\nsitten harvinaista röyhkeyttä\", lausui Uskollinen Sydän ankarasti.\n\n\"Hehheh! Vaara ei minuun nähden ole niinkään suuri kuin koetatte\nminulle luulotella. Tiedättehän, että olen mies, jota ei ole niin\nhelppo säikähdyttää. Älkäämme siis enää uhkailko, vaan keskustelkaamme,\njos se teitä miellyttää, kuin vakavat miehet.\"\n\n\"Me kaikki, metsästäjät, erämiehet ja intiaanisoturit, jotka olemme\nkokoontuneet tähän luolaan, olemme oikeutetut yhteisen turvallisuutemme\nnimessä sovelluttamaan teihin rajaseutujen lakia, silmä silmästä,\nhammas hampaasta, koska olemme tavanneet teidät teosta ja saaneet\nvarmat todistukset, vieläpä oman tunnustuksenne perusteella,\nvarkaudesta, murhista ja ryöstöyrityksestä. Tätä lakia tahdomme\nsovelluttaa teihin nyt heti. Mitä teillä on sanottavana\npuolustukseksenne?\"\n\n\"Kukin asia aikanaan, Uskollinen Sydän. Pian joudumme kyllä siihenkin,\nmutta kuunnelkaa loppuun, mitä minulla on teille sanottavana. Olkaa\nlevollinen, se aiheuttaa vain jonkun minuutin viivästyksen. Aion itse\nkäydä käsiksi tuohon asiaan, josta teillä näkyy olevan niin paljon\nsydämellänne asettuessanne omin luvin tuomariksi tähän erämaahan.\"\n\n\"Se laki on yhtä vanha kuin tämä maailmakin, juontaen juurensa itse\nJumalasta. Jokaisen kunniallisen ihmisen velvollisuus on käydä pedon\nkimppuun, kun se tulee hänen tielleen.\"\n\n\"Vertauksenne ei ole kovinkaan mairitteleva\", vastasi rosvo\nhämmästymättä, \"mutta minä en ole herkkä närkästymään enkä loukkaannu\nsiitä ollenkaan. Aiotteko kerta kaikkiaan antaa minun puhua?\"\n\n\"No puhukaa sitten, kunhan kerrankin pääsisitte loppuun.\"\n\n\"Juuri sitä haluankin. Kuulkaa siis, mitä sanon: Jokainen tässä\nmaailmassa käsittää elämän omalla tavallaan, muutamat vapaamielisesti,\ntoiset taas katsovat asioita ahtaammalta näkökannalta. Mitä minuun\ntulee, niin unelmani on vetäytyä muutaman vuoden päästä jonkun ihanan\nmeksikolaisen maakuntamme perukkaan elääkseni vaatimattoman mukavasti.\nNäettehän, etten ole kunnianhimoinen. Muutamia kuukausia sitten sain\nuseilla varsin tuottavilla liiketoimilla, jotka olin rohkeasti ja\nnäppärästi preiriellä suorittanut, kootuksi jokseenkin pyöreän summan,\njonka uskollisena tottumuksilleni päätin edullisesti sijoittaa\nvoidakseni myöhemmin saavuttaa edes vaatimattoman mukavuuden, kuten\nolen teille maininnut. Matkustin Meksikoon tallettaakseni\nvarani erääseen siinä kaupungissa toimivaan ranskalaiseen\npankkiiriliikkeeseen, joka on sijoittanut ne edullisesti minun\nhyödykseni ja jota voin teille suositella tarpeen tullen\nkäytettäväksi.\"\n\n\"Mitä tämä suunsoitto meihin kuuluu?\" keskeytti Uskollinen Sydän\nloukkaantuneena. \"Pidättekö meitä pilkkananne, kapteeni?\"\n\n\"Ei vähintäkään, minä jatkan. Meksikossa johti sattuma minut kohtaamaan\ndoña Luzin, ja tein hänelle verrattain suuren palveluksen.\"\n\n\"Tekö?\" huudahti Uskollinen Sydän raivostuneena.\n\n\"Miksi en minä?\" vastasi toinen. \"Asia on muuten varsin yksinkertainen.\nVapautin näet hänet neljän rosvon käsistä näiden paraillaan\ntunnontarkasti ryöstäessä häntä, näin hänet ja rakastuin\nsilmittömästi.\"\n\n\"No no\", ärjäisi metsästäjä punastuen harmista, \"tämä menee jo liian\npitkälle. Doña Luz on vielä nuori tyttö, josta on puhuttava vain\nsuurimmalla kunnioituksella. En siedä, että häntä minun läsnäollessani\nhäväistään.\"\n\n\"Olemme ehdottomasti samaa mieltä\", vastasi toinen, \"mutta kuitenkin on\naivan totta, että rakastuin häneen, aloin hankkia hänestä tietoja, sain\nkuulla, kuka hän oli, että hän pian joutuisi matkalle, ja hänen\nlähtöpäiväänsä asti minulla oli hyvä onni pelissä. Silloin tein\nsuunnitelmani, joka, kuten äsken aivan oikein huomautitte, on mennyt\ntäydellisesti myttyyn, mutta josta en kuitenkaan luovu vieläkään.\"\n\n\"Me kyllä tuotapikaa toimitamme sen hyvään kuntoon.\"\n\n\"Ja siinä teette oikein, jos sen kykenette aikaansaamaan.\"\n\n\"Nyt olette kai jo lopettanut.\"\n\n\"En vielä, jos sallitte, mutta nyt on doña Luzin välttämättömästi\noltava läsnä kuullakseen, mitä minulla vielä on sanottavana. Hänestä\nyksinomaan riippuu, onnistunko tehtävässäni, jonka vuoksi olen tullut\nluoksenne.\"\n\n\"En ymmärrä teitä.\"\n\n\"Tarpeetonta onkin, että te tällä hetkellä ymmärrätte minua, mutta\nolkaa varma siitä, Uskollinen Sydän, että saatte aivan heti kuulla\narvoituksen ratkaisun.\"\n\nKoko tämän pitkän keskustelun aikana ei preirierosvo ollut hetkeksikään\nmenettänyt mielentyyneyttään, ivallista ilmettään, pilkallista\näänensävyään ja vapaata käytöstapaansa, jotka saattoivat erämiehet\nymmälle.\n\nHän muistutti pikemmin seuramiestä, joka oli tullut tervehdyskäynnille\nmaalaisnaapuriensa luokse, kuin vankia, joka on vähällä joutua\nammutuksi, eikä näyttänyt välittävän tuon taivaallista siitä vaarasta,\njonka alaisena oli. Heti puhumasta lakattuaan ja erämiesten alkaessa\nneuvotella matalalla äänellä ryhtyi hän kiertämään savuketta, jonka\nsitten sytytti ja poltti kaikessa rauhassa.\n\n\"Doña Luzilla\", lausui vihdoin Uskollinen Sydän huonosti salaten\nkärsimättömyytensä, \"ei ole mitään tekemistä näissä neuvotteluissa.\nHänen läsnäolonsa ei ole välttämätön.\"\n\n\"Erehdytte täydellisesti, hyvä herra\", vastasi rosvo levollisesti\npuhaltaen savupilven, \"hänen läsnäolonsa on välttämätön seuraavista\nsyistä: ymmärrätte aivan hyvin, eikö niin, että olen liian viisas kettu\nantautuakseni noin vain ehdoin tahdoin käsiinne, ellei takanani olisi\njoku, jonka henki vastaa omasta hengestäni. Tuo joku on nuoren tytön\neno. Ellen ole puoliyöhön mennessä palannut pesääni, jolla nimellä te\nasuntoani kunnioitatte, kunnon toverieni joukkoon, niin se korkea herra\nammutaan kymmenen minuuttia yli kaksitoista.\"\n\nErämiehet vapisivat raivosta.\n\n\"Tiedän sangen hyvin\", jatkoi rosvo, \"että te henkilökohtaisesti ette\npaljonkaan piittaa tuon kunnon kenraalin hengestä ja että\njalomielisesti uhraisitte sen minun henkeäni vastaan, mutta kaikeksi\nonneksi minulle ei doña Luz, siitä olen varma, ole samaa mieltä kuin\nte, vaan panee suuren arvon enonsa henkeen. Olkaa siis niin\nystävällinen ja pyytäkää häntä saapumaan tänne, jotta hän saisi kuulla\nehdotuksen, joka minulla on hänelle esitettävänä. Aika kuluu, matka\ntäältä leiriin on pitkä. Jos saapuisin liian myöhään, olisitte te\nyksinänne vastuunalaiset onnettomuuksista, jotka tämä epätahallinen\nviivytykseni voisi aiheuttaa.\"\n\n\"Tässä olen, hyvä herra\", sanoi doña Luz astuen esille.\n\nHän oli joukon keskelle kätkeytyneenä kuullut kaikki, mitä oli puhuttu.\n\nRosvo heitti pois puoleksi polttamansa savukkeen, kumarsi kohteliaasti\nnuorelle tytölle ja tervehti häntä kunnioittavasti.\n\n\"Olen onnellinen, hyvä neiti\", lausui hän, \"kunniasta, jonka\nsuvaitsette minulle suoda.\"\n\n\"Jättäkää ivalliset kohteliaisuutenne. Kuuntelen teitä. Mitä teillä on\nminulle sanottavana?\"\n\n\"Arvostelette minua väärin, neiti\", vastasi rosvo, \"mutta toivon\nmyöhemmin voivani päästä entiseen arvooni silmissänne. Ettekö siis\ntunne minua? Luulin jättäneeni mieleenne paremman muiston.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, olen kenties eräänä ajanjaksona säilyttänyt teistä\nhyvän muiston\", vastasi nuori tyttö innostuen, \"mutta senjälkeen, mitä\non tapahtunut muutama päivä sitten, en voi teissä huomata muuta kuin\npahantekijän.\"\n\n\"Puheenne on julmaa.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, jos se saattaa teitä loukata, mutta en ole vielä\ntäydellisesti toipunut kauhusta, jota minussa herätitte ja jota\nkartuttaa tämänpäiväinen käyttäytymisenne, sensijaan että se vähentäisi\nsitä. Suvaitkaa siis pitemmittä puheitta ilmoittaa minulle\naikomuksenne.\"\n\n\"Olen epätoivoissani, kun ymmärrätte minua noin huonosti, neiti.\nLukekaa kaikki mitä on tapahtunut, sitä rukoilen teiltä, minussa\nvirinneen intohimon rajuuden syyksi ja uskokaa...\"\n\n\"Hyvä herra, te loukkaatte minua!\" keskeytti nuori tyttö hänet\nojentautuen ylevästi. \"Mitä yhteistä voi olla minun ja rosvopäällikön\nvälillä?\"\n\nKun rosvo kuuli tämän verisen herjauksen, nousi kuumeen puna hänen\nkasvoilleen. Hän pureskeli raivoissaan viiksiään, mutta hilliten\nitsensä kätki sydämensä pohjaan kaikki kuohuttavat tunteet ja vastasi\ntyynellä ja kunnioittavalla äänellä:\n\n\"Olkoon niin, neiti. Musertakaa minut, olen sen ansainnut.\"\n\n\"Lausuaksenneko minulle näitä ylimalkaisia puheenparsia te olette\nkatsonut läsnäoloni välttämättömäksi? Siinä tapauksessa katsotte kai\nparhaaksi, että nyt poistun. Minunsäätyiseni tyttö ei ole tottunut\nsellaisiin tapoihin eikä kääntämään korvaansa sellaisille puheille.\"\n\nHän liikahti lähteäkseen Uskollisen Sydämen äidin luokse, joka\npuolestaan lähestyi häntä.\n\n\"Vielä silmänräpäys, neiti\", huudahti rosvo rajusti. \"Koska halveksitte\npyyntöjäni, niin kuulkaa käskyni!\"\n\n\"Käskynnekö!\" kiljahti erämies syöksyen hänen eteensä. \"Oletteko\nunohtanut, missä olette, heittiö?\"\n\n\"No, no! Pois uhkaukset, hyvät isäntäni\", jatkoi rosvo sointuvalla\näänellä, pannen kädet ristiin rinnalleen, ojentaen päänsä pystyyn ja\nsuunnaten läsnäoleviin syvintä halveksumista kuvastavan katseen,\n\"tiedättehän hyvin, että minulle ette voi mitään, ettei\nhiuskarvaanikaan saa kajota.\"\n\n\"Tuo on jo liikaa!\" huudahti Uskollinen Sydän.\n\n\"Seis, Uskollinen Sydän\", sanoi doña Luz asettuen hänen eteensä, \"mies\nei ole raivonne arvoinen. Onpa näin parempikin, hän on ainakin mainio\nroistona, kun on heittänyt pois naamionsa!\"\n\n\"Niin, olen heittänyt pois naamioni!\" karjaisi rosvo raivostuneena,\n\"kuulkaa siis, mitä sanon, narrimainen tyttöseni. Kolmen päivän\nkuluttua tulen takaisin. Näettehän, että olen hyväsydäminen\", lisäsi\nhän kaameasti hymyillen. \"Annan teille ajatusaikaa. Ellette silloin\nsuostu tulemaan kanssani, joutuu enonne mitä kauheimman kidutuksen\nuhriksi ja viimeiseksi muistoksi itsestäni lähetän teille hänen\npäänsä.\"\n\n\"Hirviö!...\" huudahti nuori tyttö epätoivoisena.\n\n\"Päättäkää siis!\" lausui rosvo kohauttaen olkapäitään ja nauraen\npaholaisen naurua. \"Kukin rakastaa omalla tavallaan, ja minä olen\nvannonut, että te tulette vaimokseni.\"\n\nMutta nuori tyttö ei voinut häntä enää kuunnella. Tuskan vallassa hän\noli tajuttomana vaipunut metsästäjän äidin ja Eusebion käsivarsille\nheidän kiirehdittyään häntä tukemaan.\n\n\"Riittää jo!\" lausui Uskollinen Sydän hirvittävällä äänensävyllä,\nlaskien kätensä rosvon olkapäälle, \"kiittäkää Jumalaa, joka sallii\nteidän ehein nahoin poistua luotamme!\"\n\n\"Kolmen päivän kuluttua, tähän samaan aikaan, saatte jälleen nähdä\nminut luonanne, hyvät isäntäni\", sanoi rosvo halveksien.\n\n\"Siihen mennessä voi onni jo muuttua\", lausui Ilomieli.\n\nRosvo vain nauraa hohotti vastaukseksi. Sitten hän olkapäitään\nkohautellen poistui luolasta yhtä varmoin ja levollisin askelin kuin ei\nmitään tavallisuudesta poikkeavaa olisi tapahtunut, viitsimättä edes\nkatsahtaa taakseen, niin varma hän oli ällistyksestä, jonka oli\naiheuttanut.\n\nHän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Ilomieli, Musta Hirvi ja\nKotkanpää lähtivät toisen uloskäytävän kautta luolasta ryhtyäkseen\nseuraamaan hänen jälkiään.\n\nUskollinen Sydän vaipui hetkeksi mietteisiin. Sitten hän kasvot\nkalpeina ja otsa rypyssä meni katsomaan, miten doña Luz jaksoi.\n\n\n\n\nX\n\nRakkaus\n\n\nDoña Luz ja Uskollinen Sydän olivat keskinäisissä väleissään joutuneet\nomituiseen asemaan.\n\nOllen molemmat nuoria ja kauniita he melkein tietämättään rakastivat\ntoisiaan, uskaltamatta sitä tuskin itselleenkään tunnustaa.\n\nMolemmilla oli, vaikka heidän elämänsä olivatkin kulkeneet aivan\nerisuuntaisia latuja, samanlaiset reippaat tunteet ja yksinkertaisen\nlapsellinen sydän.\n\nNuoren tytön lapsuus oli vierinyt hiljaa ja värittömästi\nylenmääräisissä uskonnonmenoissa, tässä maassa, missä Kristuksen\npalveleminen on enemmän pakanuudelle sukua kuin meidän maittemme\npuhdas, jalo ja yksinkertainen uskonto.\n\nHän ei ollut koskaan tuntenut sydämensä sykkivän kiihkeästi. Hän ei\ntiennyt, mitä rakkaus on, eikä hän tuntenut suruakaan.\n\nHän eleli siis kuin taivaan lintu, unohtaen edellisen päivän ja\najattelematta seuraavaa.\n\nMatka, jolle hän oli joutunut mukaan, oli kokonaan muuttanut hänen\nelämänsä.\n\nNe suunnattomat näköalat, jotka avautuivat preriellä hänen eteensä,\nsuuret virrat, joiden poikki hän kulki, valtavat vuoret, joiden yli\nhänen usein oli matkattava ja joiden lumipeitteiset huiput näyttivät\nkoskettavan taivasta, olivat avartaneet hänen ajatuksiaan. Huntu oli,\nniin sanoaksemme, pudonnut hänen silmiltään, ja hän oli ymmärtänyt,\nettä Jumala oli hänet luonut muutakin varten kuin hyödyttömästi\nviettämään elämäänsä luostarissa.\n\nUskollisen Sydämen ilmestyminen poikkeuksellisissa olosuhteissa oli\nhurmannut tytön sielun, joka oli avoinna kaikille vaikutelmille ja\nvalmis niitä säilyttämään.\n\nJouduttuaan tuntemaan erämiehen valioluonteen ja itse miehen, jolla\ntosin oli metsäläisen puku, mutta miehekkäät kasvot ja jalot piirteet\nja joka käyttäytyi kuin ylimys, hän oli väkisinkin kiihtynyt, sillä\ntietämättään, sen myötätunnon voimasta, joka vallitsee suuren\nihmiskuntaperheen eri jäsenten välillä, hänen sydämensä oli tavannut\nsen sydämen, jota etsi.\n\nOllen itse heikko ja hento hän kaipasi tätä tarmokasta miestä, jolla\noli lumoava katse, leijonan rohkeus, rautainen tahto, ja joka tukisi ja\nturvaisi häntä kaikella mahtavalla suojelukyvyllään.\n\nHän olikin heti ensi hetkestä asti antautunut kuvaamattoman onnen\ntäyttämänä sen tunteen valtaan, joka johti häntä Uskollisen Sydämen\nluo, ja rakkaus oli asettunut hänen sydämensä herraksi, ennenkuin hän\nsitä edes huomasi tai yritti vastustaa.\n\nViime tapahtumat olivat tavattoman voimakkaasti elvyttäneet tätä\ntunnetta, joka uinui hänen sydämensä pohjalla. Oleskellessaan nyt\nlähellä häntä, kuullessaan joka hetki hänen äitinsä ja hänen toveriensa\nhäntä puheissaan ylistävän, tyttö oli tullut siihen käsitykseen, että\nrakkaus erämieheen kuului oleellisesti hänen elämäänsä. Hän ei voinut\nkäsittää, miten hän näin kauan oli saattanut elää rakastamatta tätä\nmiestä, jonka oli tuntevinaan jo syntymästään asti.\n\nTyttö eli nyt vain häntä varten ja hänen kauttaan, onnellisena\nkatseesta tai hymystä, jonka häneltä sai, iloisena hänet nähdessään,\nsurullisena hänen ollessaan kauan poissa.\n\nHän oli, niin sanoaksemme, kasvanut preirieillä Jumalan kasvojen\nedessä, jota oli oppinut palvomaan nähdessään alituisesti edessään\nLuojan suurenmoiset teot, ja nämä luonnon ylevät nähtävyydet, samoin\nkuin lakkaamattomat taistelut, jotka hänellä oli kestettävinään,\notellessaan joko intiaaneja tai metsän petoja vastaan, olivat\nsuunnattomassa määrässä vaikuttaneet sekä hänen siveelliseen\nkäsitykseensä että ruumiinrakenteeseensa. Samalla kun hän lihaksiensa\nvoimalla ja taitavuudellaan aseiden käytössä mursi kaikki esteet, joita\nhänen tielleen haluttiin asettaa, oli hän ajatuksiensa avaruuden ja\ntunteittensa hienouden nojalla kyllin kypsä tajuamaan kaikkia asioita.\nEi mikään, mikä oli hyvää ja ylevää, ollut hänelle tuntematonta. Kuten\naina käy valioihmisten, jotka joutuen jo aikaisin oman onnensa nojaan\njäävät vaille muita huoltajia ja syöksyvät elämän vaarallisiin\nvaiheisiin, oli hänen sielunsa kehittynyt jättiläismäisesti pysyen\nkuitenkin harvinaisen yksinkertaisena eräisiin tunteisiin nähden,\njoiden hänen elintapansa takia täytyikin jäädä hänelle tuntemattomiksi,\nellei sattuisi jotakin odottamatonta tapausta.\n\nJokapäiväiset tarpeet, joista hänen liikkuva ja epävarma elintapansa\npakoitti yhä huolehtimaan, olivat tukahduttaneet hänestä intohimojen\nidunkin. Hänen yksinäinen elämänsä oli hänen huomaamattaan totuttanut\nhänet mietiskelijäksi.\n\nTuntematta muita naisia kuin äitinsä, sillä intiaaninaiset olivat\nomituisten tapojensa johdosta herättäneet hänessä vain inhoa, hän oli\nelänyt kolmenkymmenenkuuden vuoden ikään asti ajattelematta rakkautta,\ntietämättä mitä se on ja edes kuulematta kertaakaan lausuttavan tätä\nsanaa, jonka seitsemään kirjaimeen sisältyy niin paljon asioita ja joka\ntässä maailmassa on aiheena niin moneen ylevään tekoon ja niin moneen\nkauhistavaan rikokseen.\n\nKun oli pitkä päiväkausi oltu ajojahdissa ja kuljettu metsien ja\nlaaksojen lävitse tai kun oli kulutettu viisi- kuusitoista tuntia\nmajavien pyydystämiseen ja Uskollinen Sydän ja Ilomieli olivat jälleen\nillaksi tulleet yhteisen leiritulen ääreen preirielle, ei keskustelu\nvoinut liikkua muussa kuin päivän tapauksissa, toinen erämies kun oli\nrakkausasioissa yhtä tietämätön kuin hänkin.\n\nViikot, kuukaudet ja vuodet vierivät tuomatta muutosta Uskollisen\nSydämen elämään, lukuunottamatta epämääräistä levottomuutta, joka häntä\nsalaa vaivasi ja jonka syytä hän ei voinut itselleen selvittää.\n\nMutta luonnossa vallitsevat vanhenemattomat lait, joihin jokaisen\nihmisen on alistuttava, olkoon hän missä asemassa hyvänsä.\n\nKun siis sattuma johti hänet doña Luzin tuttavuuteen, kiintyi hänen\nsydämensä nuoreen tyttöön samalla vaistomaisen ja vastustamattoman\nmieltymyksen tunteella, joka liikkui tytönkin sielussa.\n\nHämmästyneenä äkillisestä mielenkiinnosta, jota hän tunsi tätä vierasta\nnaista kohtaan, vaikkei kaiken todennäköisyyden mukaan enää\ntoistamiseen häntä kohtaisikaan, metsästäjä alkoi olla tytölle melkein\nsuutuksissaan tämän tunteen johdosta ja osoitti käyttäytymisessään\nhäntä kohtaan äreyttä, joka ei ollut hänen luonteensa mukaista.\n\nKuten kaikki jalot sielut, jotka ovat aina havainneet kaiken taipuvan\nedessään vastustamatta, hän tunsi närkästystä siitä, että muuan nuori\ntyttö häntä hallitsi ja että hän oli joutunut alttiiksi vaikutukselle,\njosta ei enää kyennyt vapautumaan.\n\nMutta kun hän preiriepalon jälkeen lähti meksikolaisten leiristä, vei\nhän kiireestäänkin huolimatta muassaan muiston tuosta vieraasta\nnaisesta.\n\nTämä muisto vahvistui tytön poissaolosta.\n\nAlati hän luuli kuulevansa korvissaan nuoren tytön suloisen ja\nsointuvan äänen, niin paljon kuin ponnistikin sen unohtaakseen. Hänen\nollessaan valveilla tai uneen vaipuneena tyttö oli aina läsnä hymyillen\nhänelle ja kiinnittäen häneen lumoavan katseen.\n\nTaistelu oli ankara. Vallitsevasta tunteestaan huolimatta Uskollinen\nSydän tiesi, mikä ylipääsemätön juopa eroitti hänet doña Luzista,\nkuinka mieletön ja mahdoton oli ajatus heidän yhdistymisestään. Kaikki\nväitteet, joita tällaisessa tapauksessa sopii tuoda esille, hän käytti\nitseään vastaan todistaakseen olevansa mieletön.\n\nHänen oli onnistunut uskotella itselleen, että suuri juopa eroitti\nhänet tytöstä, jota hän rakasti, ja hän oli hävinnyt ankarassa\ntaistelussa, jota hän oli käynyt. Mutta sen toivon tukemana, joka ei\nkoskaan hylkää tarmon miehiä, hän ei suinkaan suoraan tunnustanut\ntappiotansa ja antautunut kokonaan tuon tunteen valtaan, joka tästä\nlähtien oli hänen ainoa ilonsa, hänen ainoa onnensa ehto, vaan jatkoi\nsalaisesti taisteluaan sitä vastaan, antaen tuontuostakin itselleen\nanteeksi tuhannet pikku rikkomukset, jotka hänen rakkautensa alinomaa\npani hänet tekemään.\n\nHän vältti niin itsepäisesti, että se nuoresta tytöstä olisi voinut\ntuntua loukkaavalta, tapaamasta tätä. Kun sattuma pakoitti heidät\noleskelemaan yhdessä, kävi hän vaiteliaaksi ja jöröksi ja tuskin\nvastasi kysymyksiin, joita tyttö hänelle teki, ja keksien tekosyitä\nniin kömpelösti kuin on tapana tottumattomilla rakastajilla, hän käytti\nensimmäistä sopivaa tilaisuutta poistuakseen.\n\nNuori tyttö seurasi häntä katseillaan alakuloisena ja huokasi hiljaa.\nVäliin kostea helmi vierähti hänen ruusuisille poskilleen, kun hän näki\ntoisen lähtevän, sillä hän piti sitä välinpitämättömyytenä, vaikka se\njohtuikin rakkaudesta.\n\nMutta niiden muutaman päivän aikana, jotka olivat kuluneet leirin\nvaltaamisesta, olivat nämä nuoret, itse sitä lainkaan huomaamatta,\nlähestyneet toisiaan huomattavasti, varsinkin kun Uskollisen Sydämen\näiti oli sillä kaukonäköisyydellä, jonka saavat kaikki todelliset\näidit, arvannut poikansa intohimon ja hänen taistelunsa ja ryhtynyt\ntämän rakkauden salaiseksi uskotuksi, edistäen sitä heidän tietämättään\nja suojellen sitä kaikin voimin, vaikka kumpikin rakastavaisista oli\nvakuutettu siitä, että hänen salaisuutensa oli kätkettynä sielun\nsisimpään.\n\nSillä kannalla olivat asiat kaksi päivää senjälkeen, kun kapteeni oli\nesittänyt ehdotuksensa doña Luzille.\n\nUskollinen Sydän näytti alakuloisemmalta ja huolestuneemmalta kuin\ntavallisesti. Hän asteli pitkin askelin luolassa osoittaen kiivaan\nkärsimättömyyden merkkejä ja katseli levottomasti ympärilleen.\n\nVihdoin hän nojautui luolan seinään, painoi päänsä rintaa vasten ja jäi\nsiihen seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena.\n\nHän oli tässä asennossa ollut jo jokseenkin kauan, kun lempeä ääni\nkuiskasi hiljaa hänen korvaansa:\n\n\"Mikä sinua oikein vaivaa, poikani? Mistä johtuu tuo surumielisyytesi,\njoka kuvastuu kasvoillasi? Oletko saanut huonoja tietoja?\"\n\nUskollinen Sydän kohotti päätään kuin mies, joka kavahtaa unestaan.\n\nHänen äitinsä ja doña Luz seisoivat hänen edessään, pitäen toisiaan\nkädestä ja nojaten toisiinsa.\n\nHän loi heihin surumielisen katseen ja vastasi pidätetysti huokaisten:\n\n\"Huomenna on viimeinen päivä! En ole keksinyt vielä mitään keinoa\npelastaakseni doña Luzin ja toimittaakseni hänen enonsa takaisin.\"\n\nMolemmat naiset vavahtivat.\n\n\"Huomenna!\" kuiskasi doña Luz. \"Aivan oikein, huomennahan sen miehen\npitäisi saapua.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä, poikani?\"\n\n\"Kunpa tietäisin, mitä olisi tehtävä\", vastasi mies kuumeisen\nkärsimättömästi. \"Oh! Tuo mies on minua voimakkaampi! Tähän saakka\nmeidän on ollut mahdoton keksiä, minne hän on vetäytynyt. Kaikki\netsintämme on ollut turhaa.\"\n\n\"Uskollinen Sydän\", lausui nuori tyttö hänelle lempeästi, \"jätättekö\nsiis minut noiden rosvojen armoille? Miksi ollenkaan minut pelastitte?\"\n\n\"Oi!\" tuskaili nuori mies, \"tuo moite tappaa minut!\"\n\n\"En käänny puoleenne moittien, Uskollinen Sydän\", muistutti tyttö\ninnostuneesti, \"mutta olen niin onneton! Jos jään tänne, niin olen\naiheena ainoan omaiseni kuolemaan. Jos lähden, olen häväisty.\"\n\n\"Voi, miksen voi mitään tehdä!\" huudahti mies kiihtyneenä. \"Minun on\nkatsottava vain, kun te itkette, tiedettävä, kuinka onneton te olette,\nenkä sittenkään voi mitään tehdä! Varjellakseni teidät ainoaltakin\nhuolelta uhraisin ilolla henkeni! Vain Jumala tietää, kuinka suuresti\nkärsin voimattomuuteni vuoksi.\"\n\n\"Toivo, poikani!\" lausui vanha nainen vakuuttavalla äänellä. \"Jumala on\nhyvä, hän ei hylkää sinua!\"\n\n\"Toivoa! Mitä sillä tarkoitatte, äiti? Kahden päivän aikana olemme me,\nystäväni ja minä, koettaneet tehdä mahdottomankin mahdolliseksi, mutta\nkaikki tuloksetta. Toivoa! Ja muutaman tunnin kuluttua tuo ilkimys\nsaapuu vaatimaan saalistaan, jota himoitsee! Ennen kuolen kuin olen\nnäkemässä sellaisen röyhkeyden pääsevän voitolle!\"\n\nDoña Luz loi häneen omituisen katseen, surumielinen hymy väreili hänen\nsuupielissään, ja laskien hienon, pienen kätensä erämiehen olalle hän\nsanoi sointuvalla äänellä:\n\n\"Uskollinen Sydän, rakastatteko minua?\"\n\nNuori mies vavahti. Väristys kävi hänen jäsentensä lävitse.\n\n\"Mistä johtuu tuo kysymyksenne?\" sanoi hän väräjävällä äänellä.\n\n\"Vastatkaa minulle epäröimättä\", sanoi tyttö, \"kuten minäkin teiltä\nkysyin. Hetki on juhlallinen, haluaisin pyytää teiltä jotakin.\"\n\n\"Puhukaa, neiti! Tiedättehän, etten voi mitään teiltä kieltää!\"\n\n\"Vastatkaa\", kysyi tyttö uudelleen, \"rakastatteko minua?\"\n\n\"Jos rakastamista on se, että haluaisin uhrata henkeni puolestanne, jos\nrakastamista on se, että kärsin marttyyrintuskia huomatessani teidän\nvuodattavan vain kyyneleenkin, jonka olisin halukas lunastamaan vereni\nhinnalla, jos rakkaudeksi voi sanoa sitä, että hennon antaa teidän\ntäyttää sen uhrin, joka huomenna vaaditaan enonne pelastamiseksi, niin\nsilloin rakastan teitä koko sydämestäni! Puhukaa siis pelotta, sillä\nmitä ikinä minulta pyytänettekin, sen teen ilomielin!\"\n\n\"Hyvä, ystäväni\", sanoi tyttö, \"luotan sanaanne ja huomenna vetoan\nsiihen, kun tuo mies saapuu. Mutta ensin on enoni pelastettava, vaikka\nminun olisi uhrattava henkeni! Ah, hän on ollut kuin isäni, rakastanut\nminua kuin tytärtään, ja minun tähteni hän on joutunut rosvojen käsiin!\nOi, vannokaa pelastavanne hänet!\" lisäsi hän luoden Uskolliseen\nSydämeen tuskaa kuvastavan katseen, jota on mahdoton kuvailla.\n\nUskollinen Sydän aikoi juuri vastata, kun Ilomieli ja Musta Hirvi\nsaapuivat luolaan.\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti hän syöksyen heidän luokseen.\n\nNuo kolme miestä keskustelivat muutaman hetken matalalla äänellä.\nSitten metsästäjä palasi kiireesti molempien naisten luo.\n\nHänen kasvonsa säteilivät.\n\n\"Olette oikeassa, äiti!\" huudahti hän väräjävällä äänellä. \"Jumala on\nhyvä, hän ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat häneen. Nyt minä\nsanon teille: toivokaa, doña Luz, pian tuon tänne enonne!\"\n\n\"Oi!\" huudahti tyttö iloisena, \"olisiko se mahdollista!\"\n\n\"Toivokaa, sanon! Hyvästi, äiti! Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi\nkanssani. Tarvitsen enemmän kuin koskaan ennen hänen apuaan!\"\n\nPuhumatta siitä sen enempää nuori mies lähti kiireesti luolasta, ja\nhäntä seurasi suurin osa hänen tovereistaan.\n\n\"Mitä hän oikein tarkoitti?\" kuiskasi doña Luz tuskaisena.\n\n\"Tulkaa, tyttäreni\", vastasi vanha nainen alakuloisena. \"Rukoilkaamme\nhänen puolestaan!\"\n\nHän vei tytön lempeästi mukanaan siihen luolanosaan, jossa he asuivat.\n\nLuolaan jäi vain kymmenkunta miestä suojelemaan molempia naisia.\n\n\n\n\nXI\n\nVangit\n\n\nKun punanahat ja metsästäjät olivat vallanneet meksikolaisten leirin,\nolivat preirierosvot päällikkönsä käskyä noudattaen hajaantuneet joka\nsuunnalle päästäkseen helpommin turvaan vihollistensa etsiskelyiltä.\n\nKapteeni ja ne neljä miestä, jotka kantoivat kenraalia ja hänen\nneekeripalvelijaansa, näiden kummankin ollessa sidotut ja suukapulalla\nvarustetut, olivat laskeutuneet kallionrinnettä alas, ollen tuhannesti\nvaarassa murskautua syöksymällä jalkojensa alla avautuviin rotkoihin.\n\nKun he olivat saapuneet jonkun matkan päähän ja tunsivat päässeensä\nturvaan havaitessaan ympärillään olevan hiljaista, pysähtyivät he\nhengähtääkseen.\n\nSynkkä pimeys ympäröi heitä. Äärettömän korkealla päittensä yläpuolella\nhe näkivät kalpeiden tähtien lailla kimmeltäviä tulisoihtuja, joita\nheitä takaa-ajavilla metsästäjillä oli, mutta viimemainituilla ei\nkuitenkaan ollut rohkeutta tulla samaa tietä, jota he olivat kulkeneet.\n\n\"Hyvä onni\", sanoi kapteeni; \"kas niin, miehet, voimme levätä hetkisen,\ntoistaiseksi ei meillä ole enää mitään pelättävää. Sijoittakaa vangit\ntänne, ja lähteköön kaksi joukostanne tutkimaan ympäristöä.\"\n\nHänen käskyjään toteltiin. Muutaman minuutin kuluttua molemmat roistot\npalasivat ilmoittaen, että he olivat keksineet rotkon, joka voisi olla\nheille väliaikaisena turvapaikkana.\n\n\"Hitto vie!\" huudahti kapteeni, \"sinne meidän onkin lähdettävä.\"\n\nNäyttäen esimerkkiä hän lähti liikkeelle toisten seuratessa hänen\nkintereillään.\n\nHe saapuivat pian rotkoon, joka näytti kyllin tilavalta ja oli muutamaa\nsyltä alempana kuin se paikka, mihin he olivat ensin pysähtyneet.\n\nKun he olivat kätkeytyneet sinne, oli kapteenin ensimmäisenä tehtävänä\ntäydellisesti sulkea sisäänkäytävän suu, mikä ei ollutkaan vaikeata,\nkoska aukko oli jokseenkin ahdas, niin että rosvojen oli täytynyt\nkumartua päästäkseen sisään.\n\n\"Kas niin\", riemastui kapteeni, \"täällähän me olemme kuin kotonamme.\nNyt ei tarvitse pelätä tungettelevia vieraita.\"\n\nVetäen taskustaan esille tulukset hän sytytti päreen, jollaisia hän oli\nhuomannut itselleen varata ottaessaan ennakolta lukuun kaikki\nmahdolliset tarpeet, kuten hänen kaltaistensa miesten on tapana\npulmallisimmissakin tilanteissa.\n\nHeti kun rosvot saattoivat nähdä ympärilleen, huudahtivat he riemusta.\n\nSe, mitä he pimeässä olivat pitäneet pienenä rotkona, olikin suuri\nluonnon muodostama luola, jollaisia niin usein tapaa näillä seuduilla.\n\n\"Tämäpä jotakin\", huudahti kapteeni naurahtaen, \"tarkastakaammehan\nhiukan, missä olemme. Jääkää sinne muut, vahtikaa huolellisesti\nvankeja, minä ryhdyn tarkastamaan uutta asuntoamme.\"\n\nSytytettyään vielä toisen soihdun hän alkoi tutkia luolaa.\n\nSe ulottui syvälle vuoreen lievästi viettävän rinteen alle. Kaikkialla\nkohosi väliseinämiä, jotka paikoittain olivat niin leveitä, että ne\nmuodostivat jonkunlaisia saleja.\n\nNäkymättömissä olevien rakojen kautta sinne luultavasti tuli ulkoa\nilmaa, koska soihtu paloi vaivattomasti ja kapteeni saattoi siellä\nhengittää ilman rinnanahdistusta.\n\nMitä pitemmälle rosvo tunkeutui paikkoja tutkimaan, sitä puhtaammaksi\nkävi ilma, ja se saattoi hänet aavistamaan, että hän lähestyi jotakin\ntoista sisäänkäytävää.\n\nHän oli jo kävellyt yli kahdenkymmenen minuutin ajan, kun äkkiä\ntuulenhenkäys, joka löi häntä kasvoihin, pani soihdun liekin\nlepattamaan.\n\n\"Hm!\" mutisi hän, \"täällähän on uloskäytävä. Olkaamme järkeviä,\nsammuttakaamme valot. Emmehän tiedä, keitä voimme tavata luolamme\nulkopuolella.\"\n\nHän polki soihdun sammuksiin jalkojensa alle, jääden muutamaksi\nhetkeksi paikalleen antaakseen silmiensä tottua pimeään.\n\nKapteeni oli varovainen mies, joka perinpohjin tunsi ammattinsa. Vaikka\nsuunnitelma, jonka hän oli tehnyt vallatakseen leirin, oli mennyt\nmyttyyn, olivat siihen olleet syynä satunnaiset seikat, joita oli ollut\nmahdoton edeltäkäsin ottaa huomioon.\n\nKun ensimmäinen huono tuuli, jonka epäonnistuminen oli hänessä\nherättänyt, oli mennyt ohi, oli hän taas tehnyt ripeästi päätöksensä ja\nsisimmässään vannonut kostavansa heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa.\n\nOnni muuten näytti alkavan hänelle hymyillä uudestaan suoden hänelle\njuuri sillä hetkellä, jolloin hän kipeimmin sellaista kaipasi,\nturvapaikan, jota oli melkein mahdoton löytää.\n\nTuntien sanomatonta iloa ja toivoa hän siis odotti, että hänen silmänsä\ntottuisivat pimeään, jolloin hän voisi eroittaa esineet ja nähdä, oliko\nhän tosiaankin saapumassa uloskäytävälle, joka tekisi hänen asemansa\nmelkein mahdottomaksi valloittaa.\n\nHän ei pettynyt toiveissaan.\n\nHeti kun tulisoihdun liekin häikäisy oli kadonnut, huomasi hän kaukana\nedessään heikkoa valoa.\n\nHän jatkoi päättävästi kulkuaan eteenpäin ja saapui muutaman minuutin\nkuluttua uloskäytävälle, jonka niin kiihkeästi olikin toivonut\nlöytävänsä.\n\nOnni asettui ilmeisesti uudelleen hänen suosijakseen.\n\nLuolan uloskäytävä avautui pienen virran rantaan, jonka vesi ulottui\nkäytävän suulle asti, niin että rosvot heittäytyen uimaan tai\nrakentamalla lautan saattoivat mennä luolaan tai poistua sieltä\njättämättä jälkiä ja siten eksyttäen vainoojansa.\n\nKapteeni tunsi niin hyvin lännen preiriet, missä hän jo lähes kymmenen\nvuoden ajan oli harjoittanut tuottavaa ammattiaan, että helposti ja\nviipymättä tunsi sen paikan, missä hän nyt oli.\n\nHän tiesi, että joki virtasi jokseenkin huomattavan matkan päässä\nmeksikolaisten leiristä, jotapaitsi se lukuisilla mutkillaan aiheutti\nsen, että leiri tuntui olevan etäämpänä kuin se todellisuudessa oli.\nHän huokasi tyytyväisenä. Kun hän nyt oli tarkasti tutkinut paikat,\nsytytti hän, pelkäämättä enää tulevansa huomatuksi ja rauhoittuneena\nnykyisen asemansa puolesta, jälleen soihtunsa ja palasi samaa tietä\nkuin oli tullut.\n\nHänen toverinsa, yhtä lukuunottamatta, joka vartioi vankeja, olivat\nvaipuneet sikeään uneen.\n\nKapteeni herätti heidät.\n\n\"Ylös!\" huusi hän heille, \"ei nyt ole aikaa nukkumiseen, meillä on\nmuuta tehtävää.\"\n\nRosvot nousivat vastahakoisesti, hieroivat silmiään ja haukottelivat,\nniin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.\n\nKapteeni toimitti ensin perinpohjin tukituksi aukon, jonka kautta he\nolivat tulleet luolaan. Sitten hän käski miesten seurata, mukanaan\nvangit, joiden jalat oli päästetty siteistä, niin että he saattoivat\nkävellä.\n\nHe pysähtyivät yhteen niistä monista saleista, jotka kapteeni\nretkellään oli keksinyt. Yksi mies määrättiin vahtimaan vankeja, jotka\njätettiin tänne, ja kapteeni jatkoi matkaansa mukanaan toiset kolme\nrosvoa tunkeutuen luolan sisäosiin.\n\n\"Näette\", sanoi hän heille, osoittaen uloskäytävää, \"että ei ole\nsellaista onnettomuutta, jossa ei olisi jotakin hyvää puolta, koska\nsattuma on johtanut meidät keksimään turvapaikan, jonne kukaan ei tule\nmeitä etsimään. Te, Frank, saatte heti lähteä kohtauspaikalle, jonka\nmääräsin tovereillenne, opastatte heidät tänne samoin kuin kaikki ne\nmeikäläiset, jotka eivät olleet retkellä mukana. Mitä teihin tulee,\nAntonio, on teidän hankittava meille ruokaa. Menkää molemmat yhdessä.\nOn hyödytöntä sanoa teille, että odotan kärsimättömänä paluutanne.\"\n\nMitään vastaamatta molemmat rosvot hyppäsivät virtaan ja katosivat.\n\nKääntyen nyt sen puoleen, joka oli jäänyt luolaan, kapteeni lausui:\n\n\"Me taas, Gonzalez, ryhdymme keräämään puita sytyttääksemme valkean ja\nkokoamaan lehtiä valmistaaksemme vuoteet. Siis reippaasti toimeen!\"\n\nTuntia myöhemmin räiskyi luolassa kirkkaasti loistava nuotio, ja\nkuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla lepäsivät rosvot vaipuneina\nsikeään uneen.\n\nAuringon noustessa saapui muu osa joukkoa.\n\nHeitä oli jälleen kolmekymmentä.\n\nTuo kelpo päällikkö tunsi sydämensä ilosta laajenevan nähdessään tämän\nrunsaan kokoelman lurjuksia, joita hän vielä saattoi käyttää hyväkseen.\nHeidän avullaan hän aikoi parantaa, sitä hän ei epäillyt, asiansa ja\npanna toimeen kauhean koston.\n\nNautittuaan tukevan aamiaisen, johon kuului hirvenlihaa ja runsaasti\nmezcalia palanpaineeksi, kapteeni päätti vihdoinkin ryhtyä puheisiin\nvankien kanssa.\n\nHän meni saliin, jota käytettiin vankilana.\n\nSenjälkeen kun kenraali oli joutunut rosvojen käsiin, oli hän ollut\nvaitelias. Näytti siltä kuin hän ei välittäisi mitään huonosta\nkohtelusta, jonka alaiseksi oli joutunut.\n\nTäydellisesti hoidotta jääneet haavat, jotka hän oli saanut, olivat\närtyneet, aiheuttaen kauheita tuskia, mutta hän ei lausunut\nvalitustakaan.\n\nKalvava suru riudutti häntä siitä asti, kun hän oli joutunut vangiksi.\nHän huomasi suunnitelman, joka hänet oli johdattanut preirielle,\nmenneen myttyyn, niin ettei saattanut toivoakaan enää voivansa panna\nsitä täytäntöön.\n\nKaikki hänen toverinsa olivat kuolleet. Hän itse ei tiennyt, mikä\nkohtalo häntä odotti.\n\nAinoa seikka, mikä antoi hänelle hiukan lohtua tässä tuskassa, oli se\nvarmuus, että sisarentyttären oli onnistunut paeta.\n\nMutta miten hänen oli käynyt tässä erämaassa, jossa tapaa vain petoja\ntai vielä niitäkin julmempia intiaaneja? Miten tuo nuori tyttö, joka\noli tottunut kaikkiin elämän mukavuuksiin, jaksaisi kestää\nkieltäymyksiä vaativan eräelämän vaiheita?\n\nTämä ajatus teki hänen tuskansa kahta vertaa kauheammaksi.\n\nKapteeni hätkähti huomatessaan, missä tilassa kenraali oli.\n\n\"Noh, kenraali\", sanoi hän, \"rohkeutta, hiisi vieköön! Onni on usein\nvaihtelevainen, minäpä sen paraiten tiedän! _Garai!_ Ei pidä langeta\nepätoivon valtaan. Ei kukaan voi edeltäkäsin tietää, mitä hänelle\nhuomenna tapahtuu! Antakaa kunniasananne, ettette yritä paeta, niin\nlasken teidät heti vapaaksi siteistänne.\"\n\n\"En voi teille antaa kunniasanaani\", vastasi kenraali kiihtyneenä,\n\"sillä silloin joutuisin valapatoksi. Vannon päinvastoin koettavani\nkarata heti ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa.\"\n\n\"_Bravo!_ Hyvin vastattu\", lausui rosvo naurahtaen, \"jos olisin teidän\nasemassanne, olisin puhunut samalla tavalla. Luulen vain, että tällä\nhetkellä teidän on parhaalla tahdollakin mahdoton liikkua askeltakaan.\nSiitä huolimatta, mitä vastikään vannoitte, lasken teidät vapaaksi\nsamoin kuin palvelijannekin, niin että saatte tehdä mitä voitte, mutta\nvain jäsenenne ovat vapaat, kuten ymmärtänette.\"\n\nYhdellä vedolla hän väkipuukollaan katkaisi köydet, joilla kenraali oli\nsidottu. Sitten hän teki saman palveluksen neekeri Jupiterille.\n\nHeti kun viimemainittu pääsi vapaaksi siteistään, alkoi hän hyppiä ja\nnaureskella, niin että kaksi peloittavaa, häikäisevän valkoista\nhammasriviä tuli näkyviin.\n\n\"No niin, ole ymmärtäväinen, mustaihoinen velikultani\", lausui rosvo\nhänelle, \"pysy levollisesti täällä, ellet halua saada kuulaa kalloosi.\"\n\n\"En lähde minnekään ilman isäntääni\", vastasi Jupiter pyöritellen\nkauhistuneen näköisiä suuria silmiään.\n\n\"Sepä se!\" jatkoi rosvo nauraen, \"asia on siis sovittu. Niität kunniaa\ntuolla uskollisuudellasi, murjaani.\"\n\nMentyään jälleen kenraalin luo kapteeni hautoi hänen haavojaan kylmällä\nvedellä ja sitoi ne huolellisesti. Pantuaan sitten vankien eteen\nruokaa, johon vain neekeri kävi käsiksi, rosvo poistui.\n\nPuolenpäivän aikaan kapteeni kokosi ympärilleen rosvojoukkueen\netevimmät jäsenet.\n\n\"Caballerot\", puhui hän heille, \"emme voi kieltää, että olemme hävinneet\nensi ottelussamme. Ne vangit, jotka olemme vastustajiltamme ottaneet,\neivät läheskään voi korvata vaivojamme. Mutta me emme saa tappiosta\nmasentua, mikä alentaa arvoamme ja tekee meidät naurettaviksi. Nyt aion\nryhtyä uuteen otteluun. Ellen tällä kertaa sitä voita, kohtaa minua\nsuuri onnettomuus. Poissaollessani vahtikaa hyvin vankeja. Huomatkaa\ntarkoin, mitä nyt viimeksi teille teroitan. Ellen huomenna kello\nkahteentoista mennessä yöllä ole terveenä palannut luoksenne, on teidän\nneljännestä yli kaksitoista armotta ammuttava molemmat vangit.\nOlettehan ymmärtäneet, vai mitä? Armotta!\"\n\n\"Olkaa huoletta, kapteeni\", vastasi Frank toveriensa puolesta, \"voitte\nlähteä, käskynne pannaan kyllä täytäntöön.\"\n\n\"Luotan siihen, mutta älkää missään nimessä ampuko heitä minuuttiakaan\nliian aikaisin eikä minuuttiakaan liian myöhään.\"\n\n\"Täsmälleen neljännestä yli.\"\n\n\"Hyvä, asia on sovittu. Hyvästi siis, älkääkä olko kärsimättömiä\npoissaollessani.\"\n\nNäin lausuttuaan kapteeni poistui luolasta mennäkseen Uskollista\nSydäntä tapaamaan.\n\nOlemme nähneet, mille asialle rosvo oli lähtenyt erämiehen luo.\n\n\n\n\nXII\n\nSotajuoni\n\n\nTehtyään erämiehelle omituisen ehdotuksensa, rosvo oli kiireesti\nlähtenyt paluumatkalle.\n\nHän oli kuitenkin niin tottunut preirie-elämään, että hyvinkin osasi\nepäillä useiden vihollistensa seuraavan aivan kintereillään. Mutta hän\noli ottanut käytäntöön heidät eksyttääkseen kaikki metkut, joita hänen\nkekseliäät aivonsa hänelle neuvoivat. Hän kierteli lukemattomat kerrat\nedestakaisin, palasi tuontuostakin samaa tietä kuin oli juuri kulkenut,\nja vetäytyi, niin sanoaksemme, kymmenen askelta taaksepäin edetäkseen\nyhden askeleen.\n\nNämä monet varokeinot olivat tavattomasti hidastuttaneet hänen\nkulkuaan.\n\nSaavuttuaan joen rannalle, jonka vesi huuhteli luolan suuta, hän\nkatseli vielä kerran ympärilleen varmentuakseen siitä, ettei kenenkään\nsivullisen silmä väijynyt hänen puuhiaan.\n\nKaikki oli rauhallista. Ei mitään epäilyttävää näkynyt. Hän aikoi juuri\ntyöntää veteen lautan, joka oli ollut kätkettynä lehtien alle, kun joku\nkahina pensastossa kiinnitti hänen huomiotaan.\n\nRosvo hätkähti. Vetäen kiireesti vyöltään pistoolin hän latasi sen ja\nalkoi päättäväisesti astella sinne päin, mistä tuo levottomuutta\nherättävä kahina lähti.\n\nMuuan mies, joka oli kumartuneena maata kohti, repi paraillaan ruohoja\nmaasta.\n\nRosvo alkoi hymyillä ja pani pistoolin takaisin vyölleen.\n\nHän oli tuntenut tohtorin, joka oli innostuneena antautunut\nmielityöhönsä.\n\nTohtori itse, kokonaan työhönsä syventyneenä, ei ollut huomannut\nmitään.\n\nKatseltuaan häntä jonkun aikaa halveksivasti rosvo käänsi hänelle\nselkänsä, mutta samassa välähti hänen päässään tuuma, jonka johtamana\nhän meni tiedemiehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.\n\nKun häneen näin koskettiin, kavahti tohtori pystyyn ja pudotti\nsäikähdyksissään kasvinsa ja lapionsa maahan.\n\n\"Hohoi! Kuulkaapa, kunnon mies\", sanoi kapteeni hänelle ivallisen\nnäköisenä, \"mikä vimma ajaa teidät tuolla tavalla kasveja keräämään\naikaisesta aamusta yömyöhään asti?\"\n\n\"Kuinka?\" kysyi oppinut. \"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Hitto vie! Ettekö huomaa, että nyt ei ole pitkää aikaa puoliyöhön?\"\n\n\"Se on totta\", vastasi oppinut viattomasti, \"mutta kuu on ihana!...\"\n\n\"Niin että te luulitte sitä auringoksi\", keskeytti rosvo virnistellen.\n\"Mutta\", lisäsi hän tullen äkkiä jälleen vakavaksi, \"nyt ei ole siitä\nkysymys. Vaikka olettekin puolihupsu, niin olen kuullut puhuttavan,\nettä olette kuitenkin taitava lääkäri.\"\n\n\"Olen suorittanut tutkintoni\", vastasi tohtori harmistuneena.\n\n\"Sepä hyvä. Olette juuri se mies, jota tarvitsen.\"\n\nOppinut kumarsi pahantuulisena. Ilmeistä oli, että se huomio, jonka\nosaksi hän nyt joutui, ei ollut hänelle mieluista.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi hän. \"Oletteko sairas?\"\n\n\"En minä, Jumalan kiitos, vaan eräs ystävistänne, joka tällä hetkellä\non vankinani. Teidän on siis seurattava minua.\"\n\n\"Mutta...\" aikoi tohtori inttää.\n\n\"En suvaitse vastaväitteitä, seuratkaa minua. Ellette lähde, ammun\nluodin otsaanne. Saatte muuten olla levollinen. Ette joudu mihinkään\nvaaraan, ja mieheni osoittavat teille kaikkea sitä kunnioitusta, jonka\ntiede on oikeutettu osakseen saamaan.\"\n\nKun oli mahdotonta tehdä vastarintaa, päätti miesparka hyvällä seurata,\nvieläpä niinkin mielihyvällä, että hän silmänräpäyksen ajan hymyili,\nmikä olisi antanut rosvolle koko paljon ajattelemisen aihetta, jos hän\nolisi sen huomannut.\n\nKapteeni määräsi oppineen marssimaan edellään, ja sitten molemmat\nkulkivat virran poikki.\n\nSamassa hetkessä, kun he lähtivät siltä paikalta, missä olivat\nkeskustelleet, työnnettiin varovasti erään pensaikon oksia syrjään, ja\nnäkyviin tuli kalju pää, jonka keskikohdalle oli jätetty pitkä\nhiustupsu linnunsulkineen, sitten yläruumis ja kohta koko mies, joka\njaguarin tavoin kiirehti seuraamaan heidän jälkiään.\n\nTämä mies oli Kotkanpää.\n\nHän katseli ääneti, miten molemmat valkoihoiset astuivat lautalle, ja\nnäki heidän menevän luolaan. Sitten hän vuorostaan katosi tiheään\nmetsään kuiskattuaan matalalla äänellä sanan: \"Osh!\" -- hyvä -- mikä\ncomanchikielessä on suurimman ilon merkki.\n\nTohtori oli aivan yksinkertaisesti toiminut syöttinä, johon rosvo oli\nkäynyt kiinni ja jonka oli määrä houkuttaa hänet intiaanipäällikön\nvirittämään ansaan.\n\nOliko tiedemies ollut yhteistoiminnassa Kotkanpään kanssa? Sen saamme\npiankin tietää.\n\nSeuraavana päivänä aamun koittaessa rosvo pani luolan ympäristöllä\ntoimeen yleisen etsinnän. Ei mitään jälkiä näkynyt.\n\nKapteeni hieroi iloisena käsiään. Hänen retkensä oli onnistunut\nmainiosti, koska hän oli kyennyt palaamaan luolaan, kenenkään häntä\nseuraamatta.\n\nVarmana siitä, että ei ollut mitään pelättävää, hän ei enää tahtonut\npidättää luonaan niin suurta joukkoa toimettomana, vaan jätti joukkonsa\npäällikkyyden väliaikaisesti Frankille, vanhalle kokeneelle rosvolle,\njohon hän saattoi täydellisesti luottaa, ja piti luonaan vain\nkymmenkunta varmaa miestä, lähettäen muut pois.\n\nVaikka tehtävä, joka hänellä tällä hetkellä oli suoritettavana, oli\nmielenkiintoinen, ja vaikka onnistuminen näytti hänestä varmalta, ei\nhän kuitenkaan tahtonut laiminlyödä muita toimiaan ja elättää laiskana\nluonaan pariakymmentä roistoa, jotka minä hetkenä hyvänsä\ntoimettomuuteensa ikävystyneinä olisivat voineet tehdä hänelle jonkun\nkepposen.\n\nHuomaamme, että kapteeni oli ymmärtäväinen mies, joka sitäpaitsi\nperinpohjin tunsi arvoisat toverinsa.\n\nKun rosvot olivat poistuneet luolasta, viittasi kapteeni tohtorille\nmerkiksi, että hän seuraisi, ja vei hänet kenraalin luo. Esitettyään\nheidät toisilleen ja lausuen ivallisia kohteliaisuuksia, joita hänen\noli tapana käyttää, roisto jätti heidät kahden kesken ja poistui.\n\nEnnen lähtöään kapteeni kuitenkin veti pistoolin vyöltään, ojensi sen\noppineen rintaa vastaan ja sanoi:\n\n\"Vaikka olettekin puolihupsu, niin koska teillä saattaisi olla joitakin\nsuunnitelmia pettääksenne minut, pankaa mieleenne tämä, rakas ystäväni:\nhuomatessani teidän ryhtyvän joihinkin toimiin, jotka vähänkin tuntuvat\nepäilyttäviltä, ammun kuulan päähänne. Teitä on varoitettu, toimikaa\nsiis, miten haluatte.\"\n\nJa pannen pistoolin takaisin vyölleen hän lähti virnistellen. Tohtori\nkuunteli tätä varoitusta murtuneen näköisenä, mutta huulillaan viekas\nhymy, joka väkisinkin levitti hänen suupieliään. Onneksi kapteeni ei\nsitä huomannut.\n\nKenraali ja hänen neekeripalvelijansa Jupiter asuivat jokseenkin kaukana\nluolan sisäänkäytävästä. He olivat kahden kesken, kapteeni oli pitänyt\nturhana vahtia heitä niin, että he aina olisivat näkyvissä.\n\nIstuen molemmat kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla pää\npainuksissa ja kädet ristissä he olivat vaipuneet syviin mietteisiin.\n\nKun kenraali huomasi tohtorin, kirkasti hänen synkkää katsettaan\nohimenevä toivon hymy.\n\n\"Tekö täällä, hyvä tohtori\", sanoi hän ojentaen hänelle kätensä, jota\ntoinen ääneti puristi. \"Onko minun tultava iloiseksi vaiko vieläkin\nsynkemmäksi teidät nähdessäni?\"\n\n\"Olemmeko kolmen?\" kysyi lääkäri vastaamatta kenraalin kysymykseen.\n\n\"Niin luulen\", vastasi tämä hämmästyneenä. \"Joka tapauksessa on helppo\npäästä siitä varmuuteen.\"\n\nTohtori hiiviskeli joka puolella nuuskien huolellisesti kaikki sopet.\nVihdoin hän palasi vankien luo. \"Voimme keskustella\", sanoi hän.\n\nTohtori oli tavallisesti siinä määrin vaipuneena tieteellisiin\nongelmiinsa ja luonteeltaan niin hajamielinen, että vangit luottivat\nhäneen varsin vähän.\n\n\"Missä on sisarentyttäreni?\" tiedusteli kenraali levottomana.\n\n\"Rauhoittukaa, hän on turvassa erään metsästäjän luona, jonka nimi on\nUskollinen Sydän ja joka kunnioittaa häntä syvästi.\"\n\nKenraali huoahti helpotuksesta. Tämä hyvä uutinen palautti koko hänen\nrohkeutensa.\n\n\"Oh!\" sanoi hän, \"väliäkö sillä, että minä olen vankina! Kun vain\nsisarentyttäreni on pelastunut, jaksan minä kärsiä kaikkea.\"\n\n\"Ei, ei!\" lausui tohtori vilkkaasti, \"teidän on päinvastoin hinnalla\nmillä hyvänsä paettava täältä viimeistään huomenna.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Vastatkaa ensin.\"\n\n\"En tahtoisi mitään sen mieluummin.\"\n\n\"Haavanne näyttävät verrattain vaarattomilta, ne ovat paranemaan päin.\"\n\n\"Todellakin.\"\n\n\"Luuletteko kykenevänne kävelemään?\"\n\n\"Ky-yllä!\"\n\n\"Tarkoitan, kykenettekö marssimaan pitkän matkan?\"\n\n\"Luulen jaksavani, jos se on ehdottoman välttämätöntä.\"\n\n\"Ja enkö minä ole kyllin väkevä kantamaan teitä, ellette jaksa\nkävellä?\" sanoi neekeri oltuaan tähän asti vaiti.\n\nKenraali puristi hänen kättään.\n\n\"Totta puhut! Itse asiassa\", lausui tohtori, \"se käy helposti, kunhan\nte vain pääsette pakenemaan.\"\n\n\"Kaikki olisi kyllä hyvin, mutta miten se käy päinsä?\"\n\n\"Ah! Siinäpä se!\" puheli tohtori hieroen otsaansa, \"mitenkä, sitä en\ntiedä! Mutta olkaa huoletta, minä kyllä keksin keinon. En tiedä minkä,\ntotta vie.\"\n\nKuului askeleita. Kapteeni saapui.\n\n\"Kas niin\", lausahti hän, \"miten sairaat voivat?\"\n\n\"No, ei aivan hyvin\", vastasi tohtori.\n\n\"Vähät siitä!\" sanoi rosvo, \"kaikki kyllä järjestyy. Kenraali pääsee\npian vapaaksi. Silloin hän voi hoitaa itseään mielensä mukaan. Tulkaa\nnyt, tohtori, toivon antaneeni teidän jo kyllin kauan keskustella\nystävienne kanssa.\"\n\nLääkäri seurasi häntä mitään vastaamatta, viitattuaan vielä kenraalia\nolemaan varovainen.\n\nPäivä kului ilman huomattavia tapahtumia. Vangit odottivat\nkärsimättöminä yön tuloa. Tohtorin varmuus oli väkisinkin vaikuttanut\nheihin. He toivoivat.\n\nIltapuolella tuli kunnon oppinut taas heidän luokseen. Hän astui\nreippaasti, hänen kasvonsa säteilivät, ja hänellä oli tulisoihtu\nkädessään.\n\n\"No mitä tiedätte, tohtori?\" kysyi kenraali häneltä. \"Näytätte minusta\nniin iloiselta.\"\n\n\"Olen todellakin iloinen, kenraali\", vastasi toinen hymyillen, \"koska\nolen keksinyt keinon, jolla te, samoin kuin minäkin, pääsemme\nkarkaamaan!\"\n\n\"No mikä se keino on?\"\n\n\"Se on jo puoleksi pantu täytäntöön\", vastasi tohtori kuivasti\nnaurahtaen, mikä hänelle oli ominaista aina kun hän oli tyytyväinen.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Hitto vieköön! Asia on varsin yksinkertainen, mutta ette sitä\naavistakaan. Kaikki rosvot nukkuvat, me olemme luolan herroina.\"\n\n\"Onko se mahdollista? Mutta he saattavat herätä!\"\n\n\"Siihen nähden voitte olla huoletta. He kyllä heräävät, siitä ei ole\nepäilystäkään, mutta aikaisintaan vasta kuuden tunnin kuluttua.\"\n\n\"Miten se on mahdollista?\"\n\n\"Koska minä itse olen pitänyt huolta siitä, että he ovat vaipuneet\nuneen. Tarkemmin sanottuna olen heidän iltaruoassaan tarjoillut heille\nerästä ooppiumisekoitusta, joka on turruttanut heidät kuin\nlyijymöhkäleiksi, ja sitten he kuorsaavat kuin palkeet.\"\n\n\"Oh! Sepä suurenmoista!\" huudahti kenraali.\n\n\"Eikö olekin?\" lausui tohtori vaatimattomasti. \"Hiisi vie! Halusin vain\nkorjata virheen, jonka laiminlyönnilläni teille aiheutin! En ole mikään\nsotilas, minä. Olen vain tavallinen lääkäri, olenhan siis käyttänyt\nomia aseitani. Huomaatte, että niitä tarpeen tullen voi käyttää\nmuihinkin tarkoituksiin.\"\n\n\"Niihin tarkoituksiin ne sopivat sata kertaa paremmin. Tohtori, te\nolette ihmeellinen mies.\"\n\n\"No, no! Älkäämme tuhlatko aikaa.\"\n\n\"Aivan oikein. Lähtekäämme matkaan! Mutta entä kapteeni, mitä olette\nhänelle tehnyt?\"\n\n\"Hänellekö? Hiisi hänestä tietää, missä hän on. Hän lähti tänään\npuolenpäivän aikaan puhumatta kenellekään sanaakaan, mutta epäilen\ntietäväni, minne hän on mennyt. Erehtyisin suuresti, jos hänet kohta\ntapaisimme.\"\n\n\"Kaikki on niin ollen kuin pitääkin. Siis matkaan!\"\n\nKaikki kolme miestä lähtivät liikkeelle. Huolimatta varokeinoista,\njohon tohtori oli turvautunut, eivät kenraali ja hänen\nneekeripalvelijansa olleet aivan levollisia.\n\nVangit tulivat siihen luolanosaan, jota rosvot pitivät makuupaikkanaan.\nRosvot nukkuivat maaten pitkällään siellä täällä.\n\nPakolaiset kulkivat heidän ohitseen.\n\nKun he olivat saapuneet luolan sisäänkäytävän suulle ja heidän juuri\npiti irroittaa lautta mennäkseen joen yli, näkivät he kuun luodessa\nvaaleita säteitään toisen lautan. Siinä oli viitisentoista miestä,\njotka hitaasti tulivat sinne päin, missä he olivat.\n\nPakotie oli heiltä katkaistu.\n\nMiten he olisivat voineet tehdä vastarintaa näin suurelle joukolle?\n\n\"Mikä kova onni!\" kuiskasi kenraali epätoivoisena.\n\n\"Oh!\" lausui tohtori surkeasti. \"Pakosuunnitelmani, joka oli vaatinut\nminulta niin suuren vaivan!\"\n\nPakolaiset vetäytyivät erääseen kalliorotkoon, ettei heitä havaittaisi.\nHe katselivat sykkivin sydämin, kuinka tulijat, joiden käyttäytyminen\nnäytti yhä epäilyttävämmältä, astuivat lautalta maihin.\n\n\n\n\nXIII\n\nPreirielaki\n\n\nHuomattavan suuri maa-alue Uskollisen Sydämen asuman luolan edustalta\noli raivattu puhtaaksi, puut kaadettu maahan ja tilalle rakennettu\nsataviisikymmentä tai parisataa mökkiä.\n\nKoko comanchiheimo oli leiriytynyt tähän paikkaan.\n\nErämiehet, metsästäjät ja punanahkasoturit tulivat keskenään\nihmeellisen hyvin toimeen.\n\nKeskellä tätä nopeasti rakennettua kylää, jossa erivärisiksi\nmaalatuilla bisoninnahoilla peitetyt majat oli pystytetty jonkunlaista\nsopusuhtaisuutta tavoitellen, oli muita suurempi, neuvotteluja varten\nrakennettu maja. Sen katolla heilui pitkiin riukuihin kiinnitettyjä\npäänahkoja, ja siellä ylläpidettiin lakkaamatta valtavaa roviota.\nLeirissä vallitsi mitä vilkkain elämä.\n\nIntiaanisoturit olivat maalatut ja sotatamineilla varustetut aivan kuin\nhe valmistautuisivat sotaretkelle.\n\nMetsästäjät olivat pukeutuneet koreimpiin pukuihinsa ja mitä\nhuolellisimmin puhdistaneet aseensa. He ajattelivat kenties, että he\nennen pitkää joutuisivat niitä käyttämään.\n\nValmiiksi satuloidut hevoset oli pantu vieretysten liekaan, niin että\nniiden selkään voitiin heti nousta. Niitä vartioitsi kymmenkunta\nsoturia.\n\nPunanahkojen ja erämiesten nähtiin kulkevan edestakaisin kiireissään ja\nhuolestuneen näköisinä.\n\nMikä oli harvinaista ja melkein tavatonta intiaanien keskuudessa, oli\ntässä se, että vahteja oli asetettu määrättyjen välimatkojen päähän,\njotta he antaisivat merkin, jos joku vieras, olkoon kuka hyvänsä, olisi\ntulossa.\n\nKaikki lyhyesti sanoen viittasi siihen, että oli odotettavissa jotakin\nsellaista, mikä on preirieille luonteenomaista.\n\nMutta, mikä kummallisinta, Uskollinen Sydän, Kotkanpää ja Musta Hirvi\nolivat poissa!\n\nVain Ilomieli huolehti valmistuksista, keskustellen tuon tuostakin\nvanhan comanchipäällikön kanssa, jonka nimi oli Ehsis, aurinko.\n\nMutta heidän katseensa olivat vakavat ja heidän otsansa rypyssä. He\nnäyttivät olevan sangen huolestuneita.\n\nOli se päivä, jona preirierosvojen kapteenin määräyksen mukaan doña Luz\noli luovutettava hänelle.\n\nUskaltaisiko kapteeni tulla? Vai oliko hänen ehdotuksensa ollut vain\nkerskailua?\n\nNe, jotka tunsivat tuon rosvon, ja heidän lukumääränsä oli suuri --\nmelkein jokainen oli saanut kärsiä hänen ryöstöistään -- kallistuivat\nmyönteisen vastauksen puolelle.\n\nTällä miehellä oli -- ne olivat muuten ainoat ominaisuudet, jotka\nhänellä tiedettiin olevan -- julma luonne ja rautainen tahto.\n\nKun hän kerran oli päättänyt tehdä jotakin, teki hän sen kaiken\nuhallakin.\n\nJa mitäpä hänellä olisikaan pelättävänä tullessaan toisen kerran\nvihollistensa luo? Olihan hänellä kenraali vallassaan! Kenraali, joka\nhengellään vastasi hänen hengestään. Tiedettiin, ettei hän empisi\nuhrata vankiaan oman turvallisuutensa vuoksi.\n\nKello oli noin kahdeksan aamulla, ja häikäisevä aurinko valoi runsaasti\nhohtavia säteitään taululle, jota olemme koettaneet kuvailla.\n\nDoña Luz tuli luolasta Uskollisen Sydämen äidin tukemana ja Eusebion\nseuraamana.\n\nMolemmat naiset olivat alakuloiset ja kalpeat. Heidän väsyneet kasvonsa\nja punertavat silmänsä todistivat heidän itkeneen.\n\nHeti huomattuaan heidät Ilomieli meni heidän luokseen ja tervehti\nheitä.\n\n\"Eikö poikani ole vielä palannut?\" kysyi vanha nainen levottoman\nnäköisenä.\n\n\"Ei vielä\", vastasi metsästäjä, \"mutta rauhoittukaa, madame, hän saapuu\naivan kohta.\"\n\n\"Hyvä Jumala! En tiedä, miksi minusta tuntuu, että hänen on jonkun\nkiusallisen tapauksen vuoksi täytynyt matkustaa kauas meistä.\"\n\n\"Ei, madame, minä kyllä olisin siitä saanut tiedon. Lähtiessäni viime\nyönä hänen luotaan tullakseni teitä rauhoittamaan ja toimeenpanemaan\nhänen minulle antamansa käskyt hän oli mainiossa kunnossa, joten\nvoitte, uskokaa minua, rauhoittua ja ennen kaikkea luottaa\nmenestykseen.\"\n\n\"Niinpä niin!\" kuiskasi vaimoraukka, \"mutta olen kahdenkymmenen vuoden\naikana yhtä mittaa elänyt alituisten tuskien alaisena. Joka ilta\nepäilen, etten seuraavana päivänä enää saa nähdä poikaani. Hyvä Jumala,\netkö jo armahda minua!\"\n\n\"Rauhoittukaa, madame\", lausui doña Luz hellästi ja syleili häntä.\n\"Voi, minäkin kärsin yhtä suuria tuskia sydämessäni, ja jos Uskollista\nSydäntä tällä kertaa kohtaa joku onnettomuus, tapahtuu se enoni\npelastukseksi. Jumalani\", lisäsi hän, \"suo, että hän onnistuisi!\"\n\n\"Kohta kaikki selviää, luottakaa siihen. Tiedättehän, etten tahdo teitä\njohtaa harhaan.\"\n\n\"Kyllä\", myönsi vanha nainen, \"te olette hyvä, rakastatte poikaani\nettekä olisi täällä, jos hänellä olisi jotakin pelättävänä.\"\n\n\"Arvostelunne minusta on hyvä, madame, kiitän teitä siitä. En tällä\nhetkellä voi sanoa teille mitään, mutta olkaa hiukan kärsivällisempi,\nsitä teiltä hartaasti pyydän. Riittää, kun tiedätte, että hän toimii\ntehdäkseen señoran onnelliseksi.\"\n\n\"Niin niin\", sanoi äiti, \"alati hyvä, alati uskollinen!\"\n\n\"Häntä nimitetään Uskolliseksi Sydämeksi\", kuiskasi nuori tyttö\npunastuen.\n\n\"Eikä nimeä ole koskaan sen paremmin ansaittu, madame\", lausui erämies\ninnostuneena. \"Täytyy kauan elää hänen kanssaan ja tuntea hänet\nniinkuin minä hänet tunnen, voidakseen oikein häntä arvostella.\"\n\n\"Minä kiitän teitä siitä, mitä sanotte pojastani, Ilomieli\", lausui\näiti puristaen metsästäjän känsäistä kättä.\n\n\"Lausun vain totuuden, madame, olen oikeudenmukainen, siinä kaikki. Oh,\nelämä preiriellä olisi paljon parempaa, jos kaikki metsästäjät olisivat\nhänen kaltaisiaan.\"\n\n\"Hyvä Jumala, aika rientää. Eikö hän jo saavu?\" kuiskasi äiti katsellen\nkuumeisen kärsimättömästi ympärilleen.\n\n\"Aivan kohta, madame.\"\n\n\"Tahtoisin olla ensimmäinen, joka näkee hänen saapuvan ja toivottaa\nhänet tervetulleeksi.\"\n\n\"Se, ikävä kyllä, on mahdotonta.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Poikanne on käskenyt minun pyytää, että te, samoin kuin señorita,\nvetäytyisitte luolaan. Hän toivoo, että te ette olisi katselijoina\nnäytelmässä, joka täällä suoritetaan.\"\n\n\"Mutta\", intti doña Luz tuskastuneena, \"miten saan tietää, onko enoni\npelastunut?\"\n\n\"Olkaa levollinen, señorita. Teidän ei kauan tarvitse olla huolissanne,\nmutta pyydän, älkää jääkö tänne enää pitemmäksi aikaa. Menkää luolaan,\nmenkää!\"\n\n\"Kenties se onkin viisaampaa\", huomautti vanha nainen. \"Totelkaamme,\ntyttöseni\", lisäsi hän hymyillen nuorelle tytölle, \"menkäämme luolaan,\nkoska poikani niin tahtoo.\"\n\nDoña Luz seurasi vastustelematta, mutta luoden salaa taakseen katseita\nvoidakseen nähdä sen, jota rakasti.\n\n\"Oi, kuinka onnellista on omistaa äiti!\" mutisi Ilomieli tukahduttaen\nhuokauksen ja seuraten katseillaan molempia naisia, jotka häipyivät\nhämärään luolaan.\n\nÄkkiä intiaanivahdit päästivät huudon, jonka heti toisti muuan\nneuvottelumajan edessä seisova mies.\n\nKuultuaan tämän merkin comanchipäälliköt nousivat seisomaan ja astuivat\nesille majasta, johon olivat kokoontuneet.\n\nErämiehet ja intiaanisoturit tarttuivat aseisiinsa, järjestyivät riviin\nmajan molemmille puolille ja odottivat.\n\nTomupilvi vieri tavattoman nopeasti leiriä kohden.\n\nPilvi hälveni pian, niin että näkyviin tuli joukko ratsumiehiä, jotka\nlähenivät täyttä lentoa.\n\nSuurimmalla osalla osalla näistä ratsumiehistä oli meksikolaisten\ngambusinien puku.\n\nEnsimmäisenä heidän joukossaan hypitti pikimustaa ratsuaan mies, jonka\nkaikki heti tunsivat.\n\nSe oli kapteeni Uaktehno, joka röyhkeästi joukkonsa etunenässä tuli\nvaatimaan vihattua ehtoa täytäntöön pantavaksi, kuten oli kolme päivää\naikaisemmin määrännyt.\n\nKun preiriellä kaksi joukkoa tapaa toisensa tai kun sotureja tai\nerämiehiä tulee tervehdyskäynnille johonkin kylään, on yleensä tapana\ntoimeenpanna eräänlainen leikkisota, jolloin ratsastetaan täyttä\nvauhtia toisiaan vastaan, huudetaan ja ammutaan kivääreillä.\n\nTällä kertaa ei siitä tullut mitään.\n\nComanchit ja metsästäjät jäivät synkkinä ja vaiteliaina paikoilleen\nodottaen aivan hiljaa preirierosvojen saapumista.\n\nKylmä ja kuiva vastaanotto ei saattanut kapteenia hämilleen. Hänen\nkulmakarvansa rypistyivät tosin hiukan, mutta muuten hän ei ollut\nhuomaavinaankaan mitään, vaan saapui rohkeasti joukkonsa etunenässä\nkylään.\n\nTultuaan neuvottelumajan luokse riviin asettuneiden\ncomanchipäällikköjen eteen nuo kaksikymmentä ratsumiestä pysähdyttivät\nhevosensa niin äkkiä kuin olisivat muuttuneet pronssipatsaiksi.\n\nTämä sukkela liike suoritettiin niin taitavasti, että erämiesten, jotka\nolivat hyvin perillä ratsastustaidosta, oli vaikea pidättää ihailua\nilmaisevaa huudahdusta.\n\nRosvot olivat tuskin saapuneet, kun majan vasemmalla ja oikealla\npuolella olevat erämies- ja soturirivit levittäytyivät viuhkamaisesti\nja sulkeutuivat heidän takanaan.\n\nNuo kaksikymmentä rosvoa oli täten piiritetty uskomattoman nopeasti,\nheidät kun nyt ympäröi kehä, jonka muodosti yli viisisataa hyvin\nvarustettua ja mainioilla hevosilla ratsastavaa miestä.\n\nHuomattuaan tämän liikkeen kapteeni tunsi vavahtavansa levottomuudesta.\nHän melkein katui, että oli tullut, mutta karkoittaen tämän\nvastenmielisen tunteen hän hymyili halveksivasti, luullen sittenkin\nolevansa varma siitä, ettei tarvinnut mitään pelätä.\n\nHän tervehti sulavasti edessään olevia päälliköitä ja kääntyen\nIlomielen puoleen kysyi varmalla äänellä:\n\n\"Missä nuori tyttö on?\"\n\n\"En ymmärrä, mitä tarkoitatte\", vastasi metsästäjä naurahtaen. \"En usko\ntäällä olevan ketään nuorta tyttöä, johon teillä olisi mitään\noikeuksia.\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee ja mitä täällä aiotaan?\" mutisi kapteeni katsellen\nympärilleen. \"Onko Uskollinen Sydän unohtanut vierailuni luonaan kolme\npäivää sitten?\"\n\n\"Uskollinen Sydän ei koskaan unohda mitään\", tiuskaisi Ilomieli lujalla\näänellä, \"mutta hänestähän ei ole kysymys. Kuinka te julkeatte tulla\nluoksemme mukananne joukkio rosvoja?\"\n\n\"Hyvä\", tokaisi kapteeni pilkallisesti, \"huomaan, että koetatte\ntekeytyä salamyhkäiseksi välttääksenne vastauksen antamista. Mitä tulee\nuhkaukseen, joka sisältyy lauseenne viimeiseen osaan, niin kiinnitän\nsiihen varsin vähän huomiota.\"\n\n\"Teette siinä väärin, hyvä herra, sillä kun kerran olette tehnyt\nitsenne syypääksi sellaiseen typeryyteen, että olette itse antautunut\nkäsiimme, niin me emme ole niin ymmärtämättömiä, sen tahdon vain teille\nhuomauttaa, että päästäisimme teidät pakoon.\"\n\n\"Ohoo!\" lausui rosvo, \"mitä leikkiä tämä on?\"\n\n\"Sen saatte kohta nähdä, herraseni.\"\n\n\"Minä odotan\", vastasi rosvo katsahtaen ärsyttävästi ympärilleen.\n\n\"Näissä eräseuduissa, missä kaikki inhimilliset lait poljetaan maahan\",\njatkoi metsästäjä väräjävällä äänellä, \"on ainoastaan Jumalan laki\nvoimassa. Tämä laki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta, senhän\ntiedätte.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysäisi rosvo kuivasti.\n\n\"Oltuanne jo kymmenen vuotta laista ja omastatunnosta piittaamattoman\nrosvojoukon päällikkönä\", jatkoi Ilomieli tyynesti, \"on teistä tullut\npreirieiden kauhu. Te ryöstätte ja murhaatte valkoisia yhtä hyvin kuin\npunanahkojakin. Teillä ei ole mitään kotimaata, vain varkaudet ja\nryöstöt kuuluvat ohjelmaanne. Matkailijoita, erämiehiä, metsästäjiä,\ngambusineja tai intiaaneja te ette kunnioita ettekä yleensä ketään,\njonka murhaamisella voitte hankkia itsellenne kultaa. Vain muutama\npäivä sitten te hyökkäsitte rauhallisten matkailijoiden leiriin, jonka\nmeksikolaiset te teurastitte säälittä. Tämän rikosten sarjan tulee\npäättyä, ja nyt sen loppu on vihdoinkin tullut. Me kaikki, intiaanit ja\nmetsästäjät, olemme kokoontuneet tänne tuomitsemaan teidät ja lukemaan\nteille preirien leppymätöntä lakia.\"\n\n\"Silmä silmästä, hammas hampaasta\", ulvoivat läsnäolevat aseitaan\nheiluttaen.\n\n\"Erehdytte suuresti, hyvät isäntäni\", vastasi rosvo varmalla äänellä,\n\"jos luulette, että minä ojennan rauhallisesti kurkkuni puukon eteen\nkuin karitsa, joka teuraaksi viedään. Osasin epäillä sitä, mitä nyt\npuhutte, ja senvuoksi juuri olen ottanut turvajoukonkin mukaani.\nSeurassani on parikymmentä rohkeata miestä, jotka osaavat puolustautua,\nteillä ei siis ole minua vielä vallassanne.\"\n\n\"Katsokaahan ympärillenne, arvoisa herra, niin näette, mikä teitä\nodottaa.\"\n\nRosvo katsahti taakseen. Viisisataa kivääriä oli suunnattuina hänen\njoukkoansa kohti.\n\nVavistus kulki hänen jäseniensä kautta, ja hänen kasvonsa kävivät\nkuolonkalpeiksi. Rosvo ymmärsi, että häntä uhkasi kauhea vaara, mutta\ntovin mietittyään hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja kääntyen\nmetsästäjän puoleen vastasi pilkallisella äänellä:\n\n\"No niin! Mistä johtuvat nuo uhkaukset, jotka eivät voi minua\nsäikyttää? Tiedättehän varsin hyvin, että olen turvassa iskuiltanne.\nKuten sanoitte, hyökkäsin muutama päivä sitten meksikolaisten\nmatkailijoiden kimppuun, mutta tiedätte myöskin, että heistä\ntärkein henkilö nyt on minun vallassani! Jos uskallatte koskea\nhiuskarvaanikaan, saa kenraali, sen nuoren tytön eno, jota te turhaan\nkoetatte temmata käsistäni, heti hengellään maksaa minua kohdanneen\nloukkauksen. Uskokaa minua, hyvät herrat, kun sanon: lakatkaa kauemmin\nyrittämästä säikähdyttää minua, luovuttakaa minulle hyvällä se tyttö,\njota vaadin, tai vannon Jumalan nimessä, että kenraali tunnin kuluttua\nei enää ole elävien joukossa!\"\n\nÄkkiä muuan mies tunkeutui joukon lävitse ja asettuen rosvon eteen\nhuusi hänelle:\n\n\"Erehdytte, kenraali on vapaa!\"\n\nTulija oli Uskollinen Sydän.\n\nKuului ilon sorinaa intiaanien ja metsästäjien riveistä, kun taas\nrosvot vavahtivat kauhusta.\n\n\n\n\nXIV\n\nRangaistus\n\n\nKenraalin ja hänen kahden toverinsa ei ollut tarvinnut kauan olla\nepätietoisia.\n\nPitkän aikaa emmittyään nuo viisitoista miestä laskivat lautan rantaan\nja syöksyivät kivääri ryntäysasennossa luolaan kamalasti ulvoen.\n\nPakolaiset juoksivat iloisina heidän luokseen.\n\nTulijoitten etunenässä he olivat huomanneet comanchien päällikön,\nUskollisen Sydämen ja Mustan Hirven.\n\nTapahtumain kulku oli ollut seuraava:\n\nHeti kun tohtori kapteenin seurassa oli mennyt luolaan, oli Kotkanpää,\nvarmana siitä, että nyt oli keksinyt preirierosvojen pakopaikan,\npalannut ystäviensä luokse, joille oli kertonut sotajuonensa\nonnistumisesta. Ilomieli oli kiiruhtanut Uskollisen Sydämen luo, joka\noli heti saapunut. Yhteisesti neuvoteltuaan olivat kaikki päättäneet\nhyökätä rosvojen kimppuun heidän pesäänsä toisten erämiespartioiden ja\npunanahkaosastojen preirielle hajaantuneina ja kallioiden suojaan\nkätkeytyneinä pitäessä vahtia luolan edustalla estääkseen rosvoja\nkarkaamasta.\n\nOlemme nähneet tämän toimenpiteen tulokset.\n\nKun he olivat ensi silmänräpäyksen omistaneet kokonaan riemastukselle\nsen johdosta, että olivat miekanlyönnittä onnistuneet tehtävässään,\nkiinnitti kenraali vapauttajiensa huomion siihen, että kymmenkunta\nroistoa nukkui luolassa ooppiumin huumaamina, jota urhoollinen tohtori\noli heille syöttänyt. Rosvot sidottiin lujasti ja otettiin mukaan. Kun\nsitten eri partiot oli koottu yhteen, palasi joukko täyttä lentoa\nleiriin.\n\nSuuri oli kapteenin hämmästys, kun hän kuuli Uskollisen Sydämen\nhuudahduksen, mutta hänen ällistyksensä muuttui epätoivoksi, kun hän\nhuomasi kenraalin tulevan esille, vaikka luuli hänen olevan hyvässä\ntallessa väkensä vartioimana.\n\nHän ymmärsi, että kaikki hänen tuumansa olivat menneet myttyyn, kaikki\nhänen suunnitelmansa tyhjiksi rauenneet, ja että hän tällä kertaa oli\nauttamattomasti menettänyt pelin.\n\nVerivirta syöksähti hänen päähänsä, hänen silmänsä salamoivat ja\nkääntyen Uskollisen Sydämen puoleen hän sanoi käheällä ja katkonaisella\näänellä:\n\n\"Hyvin pelattu! Mutta kaikki ei ole vielä lopussa meidän välillämme,\nniin totta kuin Jumala ja kosto elää!\"\n\nHän liikahti kuin aikoen karauttaa ratsullaan karkuun.\n\nMutta Uskollinen Sydän tarttui rohkeasti hänen hevosensa suitsiin.\n\n\"Välimme eivät vielä ole selvät\", sanoi hän.\n\nRosvo katsoi häneen tovin veristävin silmin ja kannustaen rajusti\nhevostaan pakoittaakseen metsästäjän hellittämään otteensa lausui\nraivon tukahduttamalla äänellä:\n\n\"Mitä minusta tahdotte?\"\n\nIskien raudanlujalla nyrkillään hevosta, joka hirnahti tuskasta,\nUskollinen Sydän sai sen pysymään paikallaan.\n\n\"Teidät on tuomittu\", vastasi hän. \"Teihin sovelletaan preirielakia.\"\n\nRosvo päästi kauhistavan naurun ja vetäen pistoolit vyöltään huusi\nraivostuneena:\n\n\"Onneton se, joka koskee minuun! Tie auki!\"\n\n\"Ei\", vastasi metsästäjä kylmästi. \"Te olette nyt joutuneet vangiksi,\ntänään ette minulta pääse karkuun.\"\n\n\"Kuole siis!\" kiljaisi rosvo suunnaten yhden pistooleistaan Uskollista\nSydäntä kohti.\n\nMutta nopeasti kuin ajatus heittäytyi Ilomieli, joka oli tuskallisesti\nseurannut hänen liikkeitään, ystävänsä eteen, ja tilanteen vakavuus\nteki hänen ketteryytensä kymmenkertaiseksi.\n\nLaukaus kajahti. Luoti osui kanadalaiseen, joka vaipui verissään\nmaahan.\n\n\"Ensimmäinen!\" huudahti rosvo villisti nauraen.\n\n\"Toinen!\" ulvahti Kotkanpää ja hyppäsi kuin pantteri rosvon hevosen\nselkään.\n\nEnnenkuin kapteeni saattoi liikahtaakaan puolustautuakseen, oli\nintiaani vasemmalla kädellään tarttunut hänen pitkään tukkaansa, saaden\nkouraansa aika tukon, ja veti rajusti hänen päätään taaksepäin.\n\n\"Kirottu!\" huusi rosvo koettaen turhaan vapautua ahdistajastaan.\n\nNyt tapahtui jotakin, mikä oli kauhusta jähmetyttää kaikki läsnäolevat.\n\nHevonen, jonka Uskollinen Sydän oli pysyttänyt paikallaan, oli päässyt\nvapaaksi ja raivoissaan sitä kohdanneesta iskusta ja kaksinkertaisesta\ntaakasta, joka sillä oli selässään, se syöksähti vimmasta\nhullaantuneena lentoon, mielettömässä juoksussaan ruhjoen ja kaataen\nkaikki, mitä eteen sattui.\n\nMutta se kuljetti muassaan kahta ratsastajaansa, jotka sitkeästi\npainaen reitensä sen kylkiä vastaan taistelivat saadakseen toisensa\nsurmatuksi ja kiemurtelivat kuin käärmeet eläimen selässä.\n\nKuten sanoimme, Kotkanpää oli kiskonut rosvon pään taaksepäin, painoi\npolvensa hänen kupeitaan vastaan, päästi vihlovan sotahuudon ja\nheilutteli kauhistavasti puukkoaan vihollisensa otsan edessä.\n\n\"Tapa minut, heittiö!\" ulvoi rosvo ja kohottaen äkillisellä liikkeellä\nvasemman kätensä, jossa hänellä vielä oli pistooli, laukaisi aseensa,\nmutta luoti katosi avaruuteen.\n\nComanchipäällikkö katsoi kapteeniin tarkasti.\n\n\"Olet raukka!\" sanoi hän halveksivasti, \"ja vanha akka, joka pelkäät\nkuolemaa.\"\n\nSamalla kun hän painoi rosvoa voimakkaasti polvellaan, työnsi hän\npuukon hänen niskaansa.\n\nKapteeni päästi korvia repivän huudon, joka sekaantui päällikön\nvoitonulvontaan.\n\nHevonen kompastui puun juureen ja kaatui nurin. Molemmat taistelijat\nvierivät maahan.\n\nYksi heistä nousi pystyyn, comanchipäällikkö, joka heilutti rosvon\nveristä päänahkaa.\n\nKapteeni ei kuitenkaan ollut vielä kuollut. Mielettömänä raivosta ja\ntuskasta ja veren sokaisemana, joka valui virtanaan hänen silmilleen,\nhän nousi pystyyn ja karkasi vastustajansa kimppuun, joka ei ollut\nodottanut tällaista hyökkäystä.\n\nHe kävivät nyt toisiinsa käsiksi koettaen kaataa toisensa nurin ja\nupottaa toistensa ruumiiseen puukon, jolla kumpikin oli varustettu.\n\nUseita erämiehiä juoksi eroittamaan heitä.\n\nKun he saapuivat heidän luokseen, oli kaikki jo lopussa.\n\nKapteeni virui maassa, kahvaa myöten upotettu Kotkanpään puukko\nsydämessään.\n\nRosvot, joita heitä ympäröivät erämiehet ja intiaanisoturit olivat\npitäneet kurissa, eivät yrittäneetkään ryhtyä vastarintaan, joka\nolisikin ollut mahdoton.\n\nHuomatessaan kapteeninsa kaatuneen Frank selitti toveriensa puolesta,\nettä he antautuvat.\n\nUskollisen Sydämen viittauksesta he heittivät luotaan aseensa, jonka\njälkeen heidät sidottiin.\n\nIlomieli, tuo kunnon kanadalainen, jonka uskollisuus oli pelastanut\nhänen ystävänsä hengen, oli pahasti, mutta kaikeksi onneksi ei\nkuolettavasti haavoittunut. Hänet oli kiireesti kannettu luolaan, jossa\nerämiehen äiti huolehti ensiavun antamisesta hänelle.\n\nKotkanpää meni Uskollisen Sydämen luo, joka oli jäänyt mietteisiin\nvaipuneena ja synkkänä seisomaan erääseen puuhun nojautuen.\n\n\"Päälliköt ovat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille\", sanoi hän. \"He\nodottavat veljeäni.\"\n\n\"Seuraan veljeäni\", vastasi metsästäjä lyhyesti. Kun molemmat miehet\nsaapuivat majaan, olivat kaikki päälliköt siellä koolla. Heidän\njoukossaan olivat myöskin kenraali, Musta Hirvi ja eräitä muita\nmetsästäjiä.\n\nPiipunkantaja toi rauhanpiipun kehää kiertämään. Hän kumarsi hartaasti\nneljään ilmansuuntaan ja tarjosi sitten vuoron perään kullekin\npäällikölle tuon pitkän piipun.\n\nKun piippu oli kiertänyt kehän ympäri, tyhjensi piipunkantaja siitä\ntuhan rovioon, mutisi joitakin salaperäisiä sanoja ja poistui. Sitten\nvanha päällikkö, Aurinko nimeltään, nousi seisomaan ja tervehdittyään\nneuvoston jäseniä lausui:\n\n\"Päälliköt ja soturit, kuulkaa sanojani, joita rintani huokuu ja jotka\nElämän Herra on pannut sydämeeni. Mitä aiotte tehdä kahdellekymmenelle\nvangille, jotka ovat vallassanne? Sallitteko heidän vielä jatkaa\nryöstelevää ja murhaavaa elämäänsä? Sallitteko heidän ryöstää vaimonne,\nvarastaa hevosenne ja tappaa veljiänne? Aiotteko kuljettaa heidät\nlännen jalojen valkoisten veljien kivestä rakennettuihin kyliin? Matka\nsinne on pitkä, täynnä vaaroja. Sitä vaikeuttavat vuoret ja vuolaat\nvirrat, niin että vangit tällä matkalla voivat päästä karkuun, yllättää\nteidät nukkuessanne ja teurastaa teidät. Ja sitten, senhän tiedätte,\nsoturit, saavuttuanne kivestä rakennettuihin kyliin, vapauttavat pitkät\npuukot heidät, punaihoisilla miehillä ei ole oikeutta sieltä\nodotettavissa. Ei, soturit, Elämän Herra, joka vihdoinkin on saattanut\nvaltaamme nämä julmat roistot, tahtoo, että heidän on kuoltava. Hän on\npäättänyt tehdä lopun heidän rikoksistaan. Tavatessamme tiellämme\njaguarin tai harmaankarhun me tapamme ne. Nämä miehet ovat paljon\njulmempia kuin jaguari tai harmaakarhu. Heidän tulee tehdä tili\nvuodattamastaan verestä, silmä silmästä, hammas hampaasta.\nKiinnitettäköön heidät kidutuspaaluun. Olenko oikein puhunut, mahtavat\nmiehet?\"\n\nLausuttuaan nämä sanat vanha päällikkö istuutui. Syntyi tovin kestävä,\njuhlallinen hiljaisuus. Oli ilmeistä, että kaikki läsnäolevat olivat\nyhtä mieltä hänen kanssaan.\n\nUskollinen Sydän odotti jonkun aikaa. Nähdessään, ettei kukaan aikonut\nvastata puheeseen, nousi hän seisomaan ja lausui:\n\n\"Comanchipäälliköt ja soturit ja te, valkoihoiset erämiehet, veljeni\",\nlausui hän lempeällä ja suruvoittoisella äänellä, \"sanat, jotka\nkunnianarvoisa vanhus lausui, ovat oikeat. Preirien turvallisuus\nvaatii, ikävä kyllä, näiden miesten kuolemaa. Tämä äärimmäinen ankaruus\non kauhistavaa, mutta meidän on pakko alistua siihen, jos rauhassa\ntahdomme nauttia rasittavien ponnistustemme hedelmiä. Mutta vaikka\nhuomaamme, että on pakko noudattaa erämaan leppymätöntä lakia, niin\nälkäämme osoittako vain huvin vuoksi olevamme ankaria. Rangaiskaamme\nheitä, koska se on välttämätöntä, mutta rangaiskaamme niinkuin miehet,\njoilla on sydän, eikä niinkuin julmurit. Osoittakaamme näille\nroistoille, että panemme oikeuden täytäntöön, että surmatessamme heidät\nemme kosta heille, vaan että koko yhteiskunta heitä rankaisee. Heidän\npäällikkönsähän, joka oli heistä kaikkein suurin syyllinen, on jo\nsaanut surmansa Kotkanpään iskuista. Olkaamme sääliväisiä pysyen\nsamalla oikeamielisinä. Antakaamme heidän itse valita kuolintapansa.\nÄlkäämme kiduttako heitä hyödyttömästi. Silloin Elämän Herra hymyilee,\nja on tyytyväinen punaisiin lapsiinsa, joille hän suo runsaat saaliit\nmetsästyksissä. Olen puhunut: olenko oikein puhunut, mahtavat miehet?\"\n[Näin päättyvät intiaanien kaikki puheet.]\n\nNeuvoston jäsenet olivat tarkkaavina kuunnelleet nuoren miehen puhetta.\nPäälliköt olivat hyväntahtoisina hymyilleet yleville ajatuksille, joita\nhän oli esittänyt, sillä kaikki, sekä intiaanit että erämiehet,\nrakastivat ja kunnioittivat häntä. Kotkanpää nousi seisomaan.\n\n\"Veljeni Uskollinen Sydän on puhunut oikein\", sanoi hän, \"hänen\nikävuotensa ovat luvultaan pienet, mutta hänen viisautensa on suuri.\nOlemme onnelliset voidessamme osoittaa hänelle ystävyyttämme. Teemme,\nniinkuin hän haluaa.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi Uskollinen Sydän lämpimästi, \"kiitos, veljeni.\nComanchikansa on suurta ja jaloa kansaa, jota rakastan. Olen\nonnellinen, kun olen päässyt sen suosioon.\"\n\nNeuvottelu päättyi, ja päälliköt poistuivat majasta. Vankeja, jotka oli\nkoottu yhteen ryhmään, vartioi tarkasti muudan soturiosasto.\n\nJulkinen kuuluttaja kutsui koolle kaikki heimokunnan jäsenet ja kylään\nhajaantuneet metsästäjät.\n\nKun kaikki olivat koolla, ryhtyi Kotkanpää puhumaan. Kääntyen rosvojen\npuoleen hän lausui:\n\n\"Valkoiset koirat! Nyt on mahtava comanchikansa, jonka laajat\nmetsästysalueet käsittävät suuren osan maan pintaa, etevien\npäälliköittensä kautta päättänyt kohtalostanne. Elettyänne kuin villit\npedot kavahtakaakin kuolemasta pelkurien, vanhojen akkojen tavalla.\nOlkaa rohkeita, kenties silloin Elämän Herra säälii teitä ja ottaa\nteidät kuoltuanne _eskennaniin_, siihen nautinnon paikkaan, missä\nikuisesti metsästelevät ne rohkeat miehet, jotka ovat pelotta katsoneet\nkuolemaa silmiin.\"\n\n\"Olemme valmiit\", vastasi Frank tyynesti, \"kiinnittäkää meidät\nkidutuspaaluun, keksikää mitä julmimpia kidutuksia. Kuitenkaan ette näe\nmeidän kalpenevan.\"\n\n\"Veljemme Uskollinen Sydän\", jatkoi päällikkö, \"on puhunut puolestanne.\nTeitä ei kiinnitetä kidutuspaaluun. Päälliköt sallivat teidän itse\nvalita kuolintapanne.\"\n\nNyt tuli näkyviin muuan niiden valkoihoisten luonteelle ominainen\npiirre, jotka kauan elettyään preiriellä ovat alkaneet luopua\nesi-isiensä tavoista omistaakseen intiaanien käsityskannan. Kotkanpään\ntekemä ehdotus synnytti rosvoissa suuttumuksen myrskyn.\n\n\"Millä oikeudella Uskollinen Sydän on puhunut puolestamme?\" huudahti\nFrank. \"Luuleeko hän siis, että me muka emme ole miehiä? Arveleeko hän,\nettä kidutukset voisivat saattaa meidät huudahtamaan ja vaikeroimaan,\nmikä olisi arvoamme alentavaa? Ei, ei! Vietäköön meidät kidutettaviksi.\nSe, mitä meille tekisitte, ei ole koskaan niin julmaa kuin se, mitä me\npanisimme teidän kansakuntanne soturit kärsimään, jos he joutuisivat\nkäsiimme.\"\n\nKun intiaanit kuulivat nämä kopeat sanat, värisivät he vimmasta, kun\ntaas rosvot ylpeinä puhkesivat riemuhuutoihin.\n\n\"Koirat! kaniinit!\" ulvoivat he, \"comanchit ovat vanhoja akkoja, joille\npitäisi antaa hameet.\"\n\nUskollinen Sydän astui esille.\n\nSyntyi jälleen hiljaisuus.\n\n\"Olette ymmärtäneet väärin päällikön sanat\", puhui hän; \"se, että\nannamme teidän itsenne valita kuolintapanne, ei ole häväistys, vaan\nkunnioituksen osoitus, joka teidän osaksenne suodaan. Tässä on\nväkipuukkoni, teidät vapautetaan siteistä, niin että puukko voi kiertää\nkädestä käteen ja upota vuoron perään rintoihinne! Mies, joka vapaana\nollen empimättä, yhdellä iskulla, tappaa itsensä, on uljaampi kuin se,\njoka kidutuspaaluun sidottuna herjaa pyöveliänsä saadakseen pikemmin\nkuolettavan iskun, kun ei jaksa kärsiä tuskiaan.\"\n\nTavattoman voimakkaat hyväksymishuudot seurasivat näitä metsästäjän\nsanoja.\n\nRosvot neuvottelivat tovin katseillaan, ja sitten he kaikki tekivät\nristinmerkin ja huusivat yhteen ääneen:\n\n\"Hyväksymme!\"\n\nJoukko, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut niin meluisa ja rähisevä,\ntuli nyt hiljaiseksi ja säyseäksi, odottaen jännittyneenä kauheaa\nnäytelmää, joka pian suoritettaisiin heidän edessään.\n\n\"Vapauttakaa vangit siteistä\", komensi Uskollinen Sydän.\n\nKäsky pantiin heti toimeen.\n\n\"Puukko tänne!\" sanoi Frank.\n\nMetsästäjä antoi sen hänelle.\n\n\"Kiitos ja hyvästi\", lausui rosvo varmalla äänellä ja puoleksi avaten\npuseronsa upotti, hitaasti ja hymyillen kuin olisi nauttinut\nkuolemisestaan, puukon kahvaa myöten rintaansa.\n\nHänen kasvonsa kävivät vähitellen kuolonkalpeiksi, ja hänen silmänsä\npyörivät kuopissaan. Luoden ympärilleen harhailevia katseita hän\nhoippui kuin juopunut ja kaatui maahan.\n\nHän oli kuollut.\n\n\"Minun vuoroni!\" huudahti seuraava rosvo ja kiskaistuaan vielä\nhöyryävän väkipuukon toverinsa haavasta työnsi sen rintaansa.\n\nHän vaipui edellisen ruumiin päälle.\n\nHänen jälkeensä oli kolmannen rosvon vuoro, sitten neljännen ja niin\nedespäin. Kukaan ei empinyt, kukaan ei osoittanut heikkouden merkkejä,\nkaikki kaatuivat hymyillen ja kiittäen Uskollista Sydäntä kuolemasta,\njoka oli hänen ansiotaan.\n\nLäsnäolijat olivat kauhuissaan nähdessään tällaisen joukkomestauksen,\nmutta samalla heidät oli hurmannut tämä hirvittävä näky. He olivat niin\nsanoaksemme huumaantuneet veren hajusta ja seisoivat siinä tuijottavin\nsilmin ja huohottavin rinnoin voimatta kääntää katsettaan toisaalle.\n\nVihdoin oli jäljellä vain yksi rosvo. Hän katseli tovin ruumisläjää,\njoka virui hänen vieressään. Vetäen sitten puukon edellisen miehen\nrinnasta hän lausui hymyillen:\n\n\"Oi, miten onnellista, kun saa kuolla noin hyvässä seurassa. Mutta\nminne, hiisi vie, oikein joutuukaan kuoltuaan? Mutta miten hölmö minä\nolen, pianhan saan sen tietää.\"\n\nJa salamannopeasti hän iski puukon sydämeensä.\n\nHän kaatui kuolleena maahan.\n\nTämä kauhistuttava ihmisteurastus ei ollut kestänyt\nneljännestuntiakaan! [Tässä kohtauksessa on kaikki historiallisesti ja\ntäsmällisesti totta. Kirjoittaja on apachien alueella ollut näkemässä\nsamanlaista mestausta.]\n\nEi kukaan rosvoista ollut iskenyt kahta kertaa, kaikki olivat kuolleet\nyhdestä iskusta.\n\n\"Antakaa minulle tuo puukko\", lausui Kotkanpää vetäen sen vielä\nhöyryävänä viimeisen rosvon värähtelevästä ruumiista, \"se on soturilla\nhyvä ase.\" Ja hän pisti sen aivan kylmästi vyöhönsä pyyhittyään sitä\nruohoon.\n\nRosvoilta nyljettiin päänahat, ja heidän ruumiinsa kannettiin leirin\nulkopuolelle.\n\nNe jätettiin korppikotkien ja urubujen raadeltaviksi, jotka niistä\nsaivat runsaan päivällisen ja nyt jo verenhajun kerääminä liitelivät\nniiden yläpuolella ilosta kamalasti kirkuen.\n\nKapteeni Uaktehnon pelätty joukkio oli perinjuurin tuhottu.\n\nTällaisia rosvojoukkoja oli, ikävä kyllä, kuitenkin muitakin\npreiriellä.\n\nMestauksen jälkeen intiaanit menivät huolettomina majoihinsa. Heille se\noli ollut vain yksi niistä tavallisista näytelmistä, joihin he jo kauan\nolivat saaneet tottua ja jotka eivät kykene järkyttämään heidän\nhermojansa.\n\nErämiehet sensijaan, karkeasta elämästä huolimatta, jota he viettivät,\nja siitä, että he olivat tottuneet näkemään verta vuodatettavan,\nvieläpä itsekin sitä vuodattamaan, hajaantuivat ahdistunein rinnoin ja\nsydän kipeänä tästä kauhistuttavasta verilöylystä.\n\nUskollinen Sydän ja kenraali suuntasivat askelensa luolaan.\n\nNaiset, jotka olivat olleet sulkeutuneina maanalaisen luolan sisäosiin,\neivät tietäneet mitään siitä hirveästä näytelmästä, joka äsken oli\nesitetty, ja verisestä sovituksesta, joka tuli sen päättäjäisiksi.\n\n\n\n\nXV\n\nAnteeksianto\n\n\nKenraalin ja hänen sisarentyttärensä jälleennäkeminen oli perin\nliikuttava.\n\nTuo vanha sotilas, joka viime aikoina oli kokenut niin kovia, oli\nonnellinen saadessaan painaa rintaansa vasten tämän viattoman lapsen,\njoka oli koko hänen perheensä ja kuin ihmeen kautta oli pelastunut\nhäntä uhanneesta onnettomuudesta.\n\nHe unohtuivat pitkäksi aikaa keskustelemaan. Kenraali tiedusti\ninnostuneesti, miten tyttö oli elänyt vankeusaikana, ja sai itse tehdä\nselkoa, millaisten vaarojen alaiseksi oli joutunut ja miten huonoa\nkohtelua oli saanut kestää.\n\n\"Mitä nyt aiotte tehdä, eno?\" kysyi tyttö lopettaen keskustelun.\n\n\"Niin, lapseni!\" vastasi kenraali alakuloisena tukahduttaen huokauksen.\n\"Meidän on viipymättä lähdettävä näistä kamalista seuduista ja\npalattava Meksikoon.\"\n\nNuori tyttö tunsi sydäntään ahdistavan, vaikka hän sisimmässään\ntunnusti, että heidän oli pikaisesti palattava kotimaahan. Lähteminen\nmerkitsi sitä, että oli jätettävä hänet, jota hän rakasti, erottava\nhänestä voimatta toivoa, että mahdollisesti hänet vielä tapaisi,\nerottava miehestä, jonka ihmeteltävää luonnetta hän oli yhä enemmän ja\nsyvemmin oppinut kunnioittamaan saadessaan olla likeisessä\ntuttavuudessa hänen kanssaan ja joka nyt oli tullut välttämättömäksi\nhänen elämälleen ja onnelleen.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, lapseni? Olet niin alakuloinen, silmäsi täyttyvät\nkyynelillä\", tiedusteli hänen enonsa puristaen lämpimästi hänen\nkättään.\n\n\"Oi, eno!\" vastasi tyttö valittaen, \"miksi en olisi suruissani kaiken\nsen jälkeen, mitä on tapahtunut näinä muutamina päivinä? Sydämeni\nvuotaa verta.\"\n\n\"Se on totta. Kauheat tapahtumat, joiden todistajina olemme saaneet\nolla, ja kärsityt uhrit ovat enemmän kuin riittävänä aiheena\nsurumielisyyteen, mutta vielä olet niin nuori, lapseni, että vähän ajan\nkuluttua nämä tapaukset ovat mielessäsi vain muistona kovista\nkokemuksista, joita et enää, Jumalan kiitos, tarvitse pelätä joutuvasi\nkärsimään.\"\n\n\"Lähdemmekö siis kohdakkoin?\"\n\n\"Jo huomenna, jos mahdollista. Mitä minä enää täällä tekisin? Itse\ntaivas ilmaisee olevansa minua vastaan, koska se pakoittaa minut\nluopumaan jatkamasta tätä retkeä, joka onnistuessaan olisi tehnyt minut\nonnelliseksi vanhoilla päivilläni. Mutta Jumala ei tahdo, että saisin\nlohtua. Tapahtukoon hänen tahtonsa\", lisäsi hän hartaana.\n\n\"Mitä tarkoitatte, eno?\" kysyi nuori tyttö vilkkaasti.\n\n\"Ei mitään, joka voisi tällä hetkellä herättää mielenkiintoasi, lapsi.\nOn siis parasta, ettet sitä tiedäkään ja että minä yksin kärsin kaikki.\nOlen vanha ja siis jo tottunut kärsimään\", huomautti kenraali\nsurunvoittoisesti.\n\n\"Eno raukka!\"\n\n\"Kiitos ystävyydestä, jota minua kohtaan osoitat, lapseni, mutta\njättäkäämme tämä puheenaihe, joka saattaa minut murheelliseksi.\nPuhukaamme hiukan, jos niin haluat, näistä kunnon ihmisistä, joille\nolemme niin suuressa kiitollisuudenvelassa.\"\n\n\"Uskollisesta Sydämestä\", kuiskasi doña Luz punastuen.\n\n\"Niin\", myönsi kenraali, \"Uskollisesta Sydämestä ja hänen äidistään,\ntuosta rakastettavasta naisesta, jota en Ilomieli-paran haavoittumisen\nvuoksi ole vielä voinut kiittääkään ja jonka ansiota on, kuten olet\nsanonut, ettei sinulta ole puuttunut mitään.\"\n\n\"Hän on hellästi kuin äiti huolehtinut minusta.\"\n\n\"Miten voisin koskaan maksaa velkani hänelle ja hänen ylevälle\npojalleen? Oi, miten onnellinen hän varmaankin on, kun hänellä on\nsellainen poika. Niin, sellaista onnea ei minulle ole suotu, minä olen\nyksin!\" huokasi kenraali alakuloisena antaen päänsä painua käsiensä\nvaraan.\n\n\"Entä minä?\" kysyi nuori tyttö mielistelevällä äänellä.\n\n\"Oh! Sinäkö?\" vastasi soturi sulkien hänet hellästi syliinsä. \"Sinä\nolet rakas tyttäreni, mutta minulla ei ole poikaa!...\"\n\n\"Se on totta!\" kuiskasi tyttö mietteisiin vaipuen.\n\n\"Uskollinen Sydän\", jatkoi kenraali, \"on liian verraton luonne\nsuostuakseen ottamaan minulta mitään. Mitä on siis tehtävä? Miten\nvoisin maksaa kiitollisuudenvelkani hänelle? Miten antaisin hänelle\ntunnustukseni niistä suunnattomista palveluksista, joita hän meille on\ntehnyt?\"\n\nSyntyi tovin kestävä hiljaisuus.\n\nDoña Luz kumartui kenraalin puoleen ja painaen suudelman hänen\notsalleen lausui hänelle matalalla ja väräjävällä äänellä, kätkien\nkasvonsa hänen olkansa taakse:\n\n\"Eno, minä olen keksinyt tuuman.\"\n\n\"Puhu, pienoiseni\", vastasi hän, \"puhu pelkäämättä, kenties Jumala on\nantanut sinulle tuon ajatuksesi.\"\n\n\"Teillä ei ole poikaa, jolle voisitte perintönä jättää nimenne ja\nsuunnattoman omaisuutenne, eikö niin, eno?\"\n\n\"Niin!\" mutisi kenraali, \"luulin voivani kerran jälleen löytää pojan,\nmutta se toivo on ikuiseksi ajoiksi kadonnut, sillä tiedäthän, lapseni,\nettä olen yksin!\"\n\n\"Uskollinen Sydän, yhtä vähän kuin hänen äitinsäkään, ei tahdo ottaa\nteiltä mitään.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Luulen kuitenkin olevan keinon, jolla heidät voisi siihen velvoittaa,\nsuorastaanpa pakoittaakin.\"\n\n\"Ja se keino on?\" kysyi kenraali vilkkaasti.\n\n\"Eno, koska olette niin suruissanne siitä, ettei teillä ole poikaa,\njolle kuoltuanne voisitte luovuttaa nimenne, niin miksi ette voisi\nottaa Uskollista Sydäntä pojaksenne?\"\n\nKenraali katsahti häneen. Tyttö oli aivan punainen, ja koko hänen\nruumiinsa värisi.\n\n\"Oi, sinä sydänkäpyseni\", lausui kenraali sulkien hänet hellästi\nsyliinsä, \"tuumasi on suurenmoinen, mutta se on mahdoton käytännössä\ntoimeenpantavaksi. Olisin onnellinen ja ylpeä, jos minulla olisi\nsellainen poika kuin Uskollinen Sydän, mutta olethan itse sanonut, että\nhänen äitinsä rakastaa häntä intohimoisesti. Hän on varmaankin arka\ntästä rakkaudesta eikä ikinä suostuisi sitä jakamaan vieraan kanssa.\"\n\n\"Kenties!\" väitti tyttö.\n\n\"Ja lisäksi\", lisäsi kenraali, \"vaikka hänen äitinsä rakkaudesta häneen\nmahdollisesti suostuisikin siihen, koska hänen poikansa täten saisi\nyhteiskunnallisen aseman -- äidit pystyvät suurimpiin uhrauksiin\nlastensa onnen hyväksi --, niin kieltäytyisi siitä Uskollinen Sydän\nitse. Luuletko näet, rakkaani, että tämä mies, saatuaan kasvaa\nerämaassa, missä koko elämä on kulunut odottamattomissa ja\njännittävissä partioseikkailuissa suurenmoisen luonnon piirissä,\nsuostuisi luopumaan tästä ihanasta eräelämästä, jossa on niin paljon\nsekä suloisia että kauhistuttavia kokemuksia, saadakseen hiukan kultaa,\njota hän halveksii, ja nimen, joka hänelle on hyödytön? Ei, ei, hän\nmenehtyisi kaupungeissamme. Hänenlaiselleen erikoisihmiselle meidän\nsivistyksemme olisi kuolettava. Unohda tämä tuumasi, tyttökulta, sillä\nhän kieltäytyisi siitä, se on varmaa.\"\n\n\"Kuka tietää?\" sanoi tyttö olkapäitään kohauttaen.\n\n\"Kutsun Jumalan todistajaksi\", jatkoi kenraali innostuneena, \"että\nolisin onnellinen, jos onnistuisin. Kaikki toiveeni täyttyisivät, mutta\nmitä hyödyttää antautua mielettömien haaveiden tuuditeltavaksi? Hän\nkieltäytyisi, kuuletko! Ja minun olisi pakko myöntää hänen tekevän\nsiinä oikein!\"\n\n\"Yrittäkää ainakin, eno\", vastasi tyttö kuitenkin, \"sillä vaikka\nehdotukseenne tulisi kielteinen vastaus, niin olisitte sentään\nosoittanut Uskolliselle Sydämelle, että te ette ole kiittämätön, vaan\nosaatte antaa hänelle sen arvon, jonka hän ansaitsee.\"\n\n\"Tahdotko, että niin teen?\" kysyi kenraali, joka ei muuta niin toivonut\nkuin että tyttö olisi oikeassa.\n\n\"Sitä toivon, eno\", vastasi tyttö syleillen häntä salatakseen ilonsa ja\npunastumisensa; \"minusta tuntuu, en tiedä miksi, että asia onnistuu.\"\n\n\"Olkoon siis menneeksi\", mutisi kenraali surumielisesti hymyillen,\n\"pyydä Uskollista Sydäntä ja hänen äitiään saapumaan luokseni.\"\n\n\"Viidessä minuutissa tuon heidät luoksenne\", huudahti tyttö\nsäteilevänä.\n\nJa syöksähtäen pois kuin gaselli nuori tyttö juoksi luolan eri\nsokkeloiden lävitse.\n\nJäätyään yksin kenraali painoi alakuloisena päänsä alas ja vaipui\nsyviin ja synkkiin mietteisiin.\n\nMuutaman minuutin kuluttua olivat Uskollinen Sydän ja hänen äitinsä\ndoña Luzin opastamina saapuneet hänen eteensä.\n\nKenraali kohotti päänsä, tervehti kohteliaasti saapuneita ja pyysi\nkädellään viitaten sisarentytärtään poistumaan. Nuori tyttö lähti\nsykkivin sydämin.\n\nLuolassa vallitsi puolihämärä, joka aiheutti sen, ettei aivan selvästi\nvoinut eroittaa esineitä. Omituisen oikun vuoksi oli Uskollisen Sydämen\näiti pannut _rebozan_ päähänsä niin, että se kokonaan verhosi hänen\nkasvonsa.\n\nVaikka kenraali tarkasteli häntä hyvin tiukasti, ei hänen onnistunut\nnähdä hänen piirteitään.\n\n\"Olette kutsunut meidät luoksenne, kenraali\", aloitti Uskollinen Sydän\niloisesti. \"Kuten huomaatte, olemme heti kiiruhtaneet täyttämään\ntoivomuksenne.\"\n\n\"Kiitän teitä tästä innosta, ystäväni\", vastasi kenraali. \"Ensin lausun\nteille kiitollisuuteni niistä arvokkaista palveluksista, jotka olette\nminulle tehnyt. Se, mitä nyt lausun teille, ystäväni, -- pyydän, että\nsallitte minun käyttää teistä tätä nimitystä -- kuuluu myöskin hyvälle\nja erinomaiselle äidillenne kiitoksena siitä hellästä huolenpidosta,\njota hän on osoittanut sisarentyttärelleni.\"\n\n\"Kenraali\", vastasi erämies liikuttuneena, \"kiitän teitä ystävällisistä\nsanoistanne, jotka korvaavat minulle kaikki, mitä luulette olevanne\nminulle velkaa. Tullessanne avuksenne olen vain täyttänyt päätökseni\nolla koskaan jättämättä lähimmäistäni pulaan. Uskokaa minua, kun sanon,\netten halua muuta palkintoa kuin sen, että pidätte minusta. Riittävänä\npalkkiona siitä vähästä, mitä olen tehnyt, on se tyydytyksen tunne,\njoka minua tällä hetkellä elähyttää.\"\n\n\"Haluaisin kuitenkin, sallikaa minun huomauttaa, haluaisin kuitenkin\ntoisella tavalla palkita teitä.\"\n\n\"Palkita minua!\" huudahti reipas nuori mies peräytyen ja punastuen.\n\n\"Antakaa minun puhua loppuun\", jatkoi kenraali innostuen; \"jos se\nehdotus, jonka aion esittää, on teille mieleen, niin pyydän teitä\nminulle vastaamaan yhtä vilpittömästi kuin minä puolestani teen teille\nkysymykseni.\"\n\n\"Puhukaa, kenraali, minä kuuntelen.\"\n\n\"Ystäväni, matkallani preirielle oli pyhä tarkoitus, jota en ole\nkyennyt saavuttamaan! Tiedätte, miksi se on mahdotonta. Miehet, jotka\nkuuluivat saattojoukkooni, ovat kaatuneet vierestäni. Jäätyäni melkein\nyksin olen havainnut, että minun on pakko luopua yrityksestä, joka, jos\nse olisi onnistunut, olisi tehnyt minusta onnellisen niiksi muutamiksi\npäiviksi, jotka minulla enää on elettävinä. Jumala on ankarasti\nrangaissut minua. Olen nähnyt kaikkien lasteni kuolevan. Yksi ainoa\nolisi kenties vielä elossa, mutta hänet ajoin kerran ajattelemattoman\nylpeänä luotani. Kun nyt olen päässyt elämäni ehtooseen, on taloni\ntyhjä, kotini kylmillään. Olen yksin, voi minua onnetonta! Vailla\nomaisia ja ystäviä, vailla perillistä, jolle kuoltuani voisin jättää,\nen omaisuuttani, vaan nimeni, jonka pitkä sarja esi-isiäni on minulle\njättänyt tahrattomana. Tahdotteko korvata minulle perheeni, joka\nminulta puuttuu, vastatkaa, Uskollinen Sydän, tahdotteko tulla\npojakseni?\"\n\nLausuessaan nämä sanat kenraali oli noussut seisomaan ja tarttunut\nnuoren miehen käteen ja pusersi sitä nyt lujasti kyynelet silmissä.\n\nKuullessaan tämän odottamattoman tarjouksen metsästäjä oli jäänyt\nhämmästyneenä ja sydän sykkien paikalleen tietämättä, mitä vastaisi.\n\nHänen äitinsä heitti äkkiä rebozan päästään ja näin paljastaen\nsäteilevät ja äärettömän riemun kirkastamat kasvonsa asettui molempien\nmiesten väliin, laski kätensä kenraalin olalle, katsoi häneen tarkasti\nja huudahti liikutuksesta väräjävällä äänellä:\n\n\"Vihdoinkin! Don Ramón de Garillas! Pyydät siis takaisin tätä poikaasi,\njonka niin julmasti parikymmentä vuotta sitten karkoitit luotasi!\"\n\n\"Nainen, mitä tarkoitatte?\" kysyi kenraali tukahtuneella äänellä.\n\n\"Tarkoitan, don Ramón\", jatkoi nainen ylevällä, majesteettisella\näänellä, \"että minä olen doña Jesusita, sinun vaimosi, ja että\nUskollinen Sydän on poikasi Rafael, jonka kirosit.\"\n\n\"Oi!\" huudahti kenraali vaipuen polvilleen maahan kasvot kyynelien\nvalamina. \"Anna anteeksi, anteeksi, poikani!\"\n\n\"Isäni!\" huudahti Uskollinen Sydän syöksähtäen hänen luokseen ja aikoen\nnostaa hänet ylös, \"mitä teette?\"\n\n\"Poikani\", lausui vanhus melkein mielettömänä surusta ja riemusta, \"en\nnouse tästä asennosta, ennenkuin olen saanut anteeksi.\"\n\n\"Nouse, don Ramón\", kehoitti doña Jesusita lempeällä äänellä; \"jo\npitkän aikaa on äidin ja pojan sydämissä ollut sinua kohtaan vain\nrakkautta ja kunnioitusta.\"\n\n\"Ah!\" lausui vanhus syleillen heitä vuorotellen kuin juopuneena, \"tämä\non liian suuri onni. En ansaitse julman käyttäytymiseni jälkeen tulla\nnäin onnelliseksi.\"\n\n\"Isä\", vastasi metsästäjä ylevästi, \"minulle tuomitsemanne\nrangaistuksen ansiota on, että minusta on tullut kunniallinen mies.\nUnohtakaa siis menneet tapahtumat, jotka ovat enää vain muisto, ja\najatelkaa ainoastaan tulevaisuutta, joka teille hymyilee.\"\n\nSamassa doña Luz saapui arkana ja hämillään.\n\nHeti hänet huomattuaan kenraali riensi hänen luokseen, tarttui hänen\nkäteensä ja vieden hänet doña Jesusitan luo, joka ojensi hänelle\nkäsivartensa, lausui säteilevin katsein:\n\n\"Sisarentyttäreni, voit pelotta rakastaa Uskollista Sydäntä, hän on oma\npoikani. Jumala on suonut äärettömässä hyvyydessään, että löysin hänet\njuuri sillä hetkellä, kun olin menettänyt kaiken toivoni sellaisesta\nonnesta!\"\n\nNuori tyttö huudahti ilosta ja kätki hämillään kasvonsa doña Jesusitan\nsyliin tarjoten kätensä Rafaelille, joka peittäen sen suudelmillaan\nvaipui hänen jalkainsa juureen.\n\n\n\n\nLoppusanat\n\n\nOli kulunut tuskin muutamia kuukausia kreivi de Raousset Boulbonin\nretkestä.\n\nTähän aikaan olivat ranskalaiset hyvässä maineessa Sonorassa.\n\nKaikki meidän maastamme kotoisin olevat matkailijat, jotka sattuma\njohdatti tähän Amerikan osaan, saivat varmasti, minne hyvänsä\npysähtyivät, mitä lämpimimmän ja sydämellisimmän vastaanoton.\n\nKuljeskelemiseen taipuisan luonteenlaatuni johdattamana olin lähtenyt\nMeksikosta ilman muuta tarkoitusta kuin saada nähdä tätä maata.\n\nRatsastaen oivallisella mustangilla, jonka muuan eränkävijäystäväni oli\nsuopungilla pyydystänyt ja minulle lahjoittanut, olin matkustanut koko\nAmerikan mantereen halki. Olin toisin sanoen pienin päivämatkoin tapani\nmukaan ja koko ajan yksinäni tehnyt tuon muutaman sadan penikulman\npituisen matkan, kulkien yli lumipeitteisten vuorien, suunnattomien\nerämaiden, vuolaiden virtojen ja rajujen koskien vain saapuakseni\n_harrastelijana_ katsomaan espanjalaisia kaupunkeja, jotka koristavat\nTyynenmeren rantaa.\n\nOlin ollut matkalla jo viisikymmentäseitsemän päivää, kulkien kuin\ntodellinen tyhjäntoimittaja ja pysähtyen, minne oikkuni kulloinkin\nkäski telttani pystyttämään.\n\nLähestyin kuitenkin suunnittelemani matkan päämäärää, sillä olin enää\nmuutaman penikulman päässä Hermosillosta, tuosta muureilla ympäröidystä\nkaupungista, jossa oli viisitoista tuhatta asukasta ja jota oli\npuolustanut yksitoistatuhatta vakinaisiin joukkoihin kuuluvaa miestä,\npäällikkönään kenraali Bravo, yksi Meksikon parhaita ja rohkeimpia\nupseereja, kun sen kimppuun pelottomasti hyökkäsi kreivi de Raousset\njohtaen vain noin kahtasataaviittäkymmentä ranskalaista ja valloitti\nsen kaksi tuntia kestäneen pistintaistelun jälkeen.\n\nAurinko oli mennyt mailleen. Hetki hetkeltä tuli yhä pimeämpi.\n\nYli kahdeksanpenikulmaisen päivämatkan rasittamana ravasi hevosparkani,\njota muutamien päivien aikana olin hiukan liikaa hoputtanut päästäkseni\naikaisemmin Guayamaan, vain vaivaloisesti, kompastuen joka askeleella\ntiellä oleviin kiviin.\n\nMinä itsekin olin perin uupunut, miltei kuolla nälkään, niin etten\nolisi millään ehdolla halunnut viettää vielä yhtä yötä paljaan taivaan\nalla.\n\nPelkäsin eksyväni pimeässä. Turhaan etsin näköpiiristä valontuiketta,\njoka olisi opastanut minua ihmisasunnolle. Tiesin, että Hermosillon\nympäristöstä voisin tavata useita haciendoja, maatiloja.\n\nKuten kaikissa ihmisissä, jotka kauan ovat viettäneet kuljeksivaa\nelämää, joutuen sen aikana lakkaamatta olemaan suuremmassa tai\npienemmässä määrässä kiusallisten sattumien leikkikaluna, on minussakin\nhyvä annos filosofiaa, mikä onkin välttämätöntä, kun matkustaa,\nvarsinkin Amerikassa, missä ihminen suurimman osan aikaansa on oman\ntarmonsa varassa, eikä hänellä ole hyötyä vieraan apuun luottamisesta.\n\nTyydyin kohtalooni kunnon miehen tavoin, kaihoisin huokauksin luopuen\ntoivomasta illallista ja yösijaa. Kun yö kävi yhä synkemmäksi, niin\nettei enää hyödyttänyt kuljeskella pimeässä kenties aivan\npäinvastaiseen suuntaan kuin minne minun olisi ollut päästävä, aloin\netsiä ympäriltäni leiripaikaksi sopivaa kohtaa, voidakseni sytyttää\nnuotion ja kerätä hiukan ruohoa ratsulleni, joka samoin kuin minäkin\noli kuolla nälkään.\n\nSe ei ollut helppoa näissä polttavan auringon kuivaksi paahtamissa\nseuduissa, joita peitti pölynhieno hiekka. Kauan etsiskeltyäni keksin\nkuitenkin erään riutuneen puun, jonka varjossa oli kasvullisuutta,\ntosin jokseenkin niukkaa.\n\nOlin juuri laskeutumaisillani hevosen selästä, kun korviini kantautui\nkaukaa hevosen astunnasta syntyvä ääni. Ratsastaja tuntui tulevan samaa\ntietä kuin minäkin ja lähestyi nopeasti.\n\nJäin liikkumattomaksi.\n\nRatsastajan tapaaminen yöllä Meksikon kentillä on aina sopiva aihe\nmietiskelyille.\n\nTuntematon, jonka tällaisissa oloissa tapaa, saattaa kyllä olla\nkunniallinen ihminen, mutta olisin pannut mitä hyvänsä vetoa siitä,\nettä tämä oli lurjus.\n\nTällaista epäillessäni latasin revolverini ja odotin.\n\nMinun ei tarvinnut kauvan odottaa.\n\nViiden minuutin kuluttua ratsastaja tavoitti minut.\n\n\"_Buenas noches, caballero_, -- hyvää iltaa, herra, --\" lausui hän\nminulle ohimennessään.\n\nSiinä tavassa, millä tämä tervehdys minulle lausuttiin, oli jotakin\nniin vilpitöntä, että epäilykseni äkkiä hälvenivät.\n\nVastasin tervehdykseen.\n\n\"Minnekä olette näin myöhään menossa?\" kysyi tuntematon.\n\n\"Hiisi vie\", vastasin suoraan, \"olisin hyvin iloinen, jos sen\ntietäisin, mutta luulen joutuneeni eksyksiin. Koska sitä epäilen, niin\nvalmistaudun viettämään yön tämän puun juurella.\"\n\n\"Surullinen yömaja\", huomautti ratsastaja päätään kohauttaen.\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasin filosofisesti, \"mutta paremman puutteessa\ntyydyn siihen. Olen kuolla nälkään, hevoseni on tuiki väsynyt, me\nmolemmat emme koskaan viitsi harhailla kauemmin etsiessämme\nvieraanvaraisuutta, jonka löytäminen on epävarmaa, varsinkin tähän\naikaan yöstä.\"\n\n\"Hm!\" mutisi tuntematon katsahtaen mustangiini, joka turpa maassa\nyritti hiukan ruohonkortta, \"ratsunne näyttää minusta olevan\nrotuhevonen. Onko se tosiaankin niin väsynyt, ettei se enää jaksa\nravata paria mailia?\"\n\n\"Kyllä se vielä juoksee kaksi tuntia, jos niin on tarvis\", vastasin\nhymyillen.\n\n\"Tulkaa siis mukaani, Jumalan nimessä\", sanoi tuntematon hilpeällä\näänellä, \"lupaan tarjota teille molemmille hyvän yösijan ja hyvän\nillallisen.\"\n\n\"Hyväksyn tarjouksenne ja kiitän teitä\", lausuin kannusten hevostani.\n\nTuo jalo eläin, joka näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys, lähti\njokseenkin kovaan raviin.\n\nTuntematon oli, mikäli saatoin arvioida, noin neljänkymmenen ikäinen\nmies. Hänellä oli avomieliset ja älykkään näköiset piirteet. Puku oli\nmaalaismallia ja päässä leveäreunainen huopahattu, jonka kupua koristi\nkolmisen tuumaa leveä kultanauha. Kirjavanvärinen zarape valui\nolkapäiltä reisille peittäen hänen hevosensa lautasia, ja painavat\nhopeiset kannukset oli nahkahihnoilla kiinnitetty vaquero-kenkiin.\n\nKuten kaikilla meksikolaisilla riippui hänelläkin vyössä vasemmalla\nkupeella machete, eräänlainen lyhyt, suora sapeli, joka muistuttaa\nhiukan meidän jalkaväkemme tikaria.\n\nVälillemme virisi pian keskustelu, joka ennen pitkää muuttui\nsydämelliseksi.\n\nTuskin puolen tunnin kuluttua huomasin jonkun matkan päässä edessäni\npimeydestä ilmestyvän mahtavan rakennuksen hahmon. Tämä oli se\nhacienda, missä oppaani oli luvannut tarjota minulle hyvän vastaanoton,\nhyvän yösijan ja hyvän illallisen.\n\nRatsuni puhkui muutamia kertoja ja joudutti itsestään kulkuaan.\n\nKatselin uteliaana ympärilleni, jolloin erotin hyvässä kunnossa olevan\n_huertan_ korkeat hirsiseinät ja kaikki muut hyvinvointia todistavat\nmerkit.\n\nKiitin sisimmässäni onnentähteäni, joka oli johtanut minut näin hyvään\ntuttavuuteen.\n\nLähestyessämme taloa huudahti arvattavasti vahdissa seisova ratsumies\nkaikuvalla äänellä: \"Kuka siellä?\" ja samassa seitsemän tai kahdeksan\npuhdasrotuista rastreroa syöksähti esiin alkaen ilosta ulvoen hyppiä\nseuralaiseni ympärillä ja vuoron perään nuuskia minua.\n\n\"Minä vain\", vastasi seuralaiseni.\n\n\"Ahaa, tulkaa vain, Ilomieli\", huudahti vahti, \"yli tunnin ajan on\nteitä jo odotettu.\"\n\n\"Menkää ilmoittamaan isännälle, että tuon muassani vieraan\", huudahti\noppaani, \"ja muistakaa ennen kaikkea, Musta Hirvi, ilmoittaa, että hän\non ranskalainen.\"\n\n\"Miten sen tiedätte?\" kysyin häneltä harmissani, sillä luulen puhuvani\nvarsin puhtaasti espanjan kieltä.\n\n\"Totta hitossa!\" lausui hän naurahtaen, \"mehän olemme melkein\nmaanmiehiä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kah! Minä olen kanadalainen, joten ymmärrätte, että heti huomasin\nranskanvoittoisen ääntämisenne.\"\n\nVaihtaessamme nämä muutamat sanat olimme saapuneet haciendan portille,\njonka luona useita henkilöitä oli odottamassa lausuakseen meidät\ntervetulleiksi.\n\nMinusta tuntui kuin ilmoitus siitä, että olen ranskalainen, olisi\nherättänyt erikoista huomiota.\n\nKymmenen tai kaksitoista palvelijaa piteli tulisoihtuja, joiden valossa\nsaatoin huomata, että ainakin kuusi tai kahdeksan henkeä, miehiä ja\nnaisia, kiiruhti meitä vastaanottamaan.\n\nHaciendan isäntä, joksi hänet heti havaitsin, lähestyi minua tarjoten\nkäsivartensa naiselle, joka varmaankin oli ollut kaunis ja jota\nvieläkin voi pitää kauniina, vaikka hän olikin jo lähes neljänkymmenen\nvuoden vanha.\n\nHänen miehensä oli noin viidenkymmenen ikäinen, suurikasvuinen,\nkasvonpiirteiltään hyvin miehekäs. Heidän ympärillään hääri silmät\nsuurina viisi, kuusi suloista lasta, jotka olivat liian paljon heidän\nnäköisiään ollakseen keidenkään muiden kuin heidän.\n\nHiukan taempana puoleksi pimeän peitossa seisoivat lähes\nseitsenkymmenvuotias nainen ja liki satavuotias ukko.\n\nYhdellä silmäyksellä havaitsin koko tämän perheen, jossa oli jotakin\npatriarkallista herättämässä myötätuntoa ja kunnioitusta.\n\n\"Hyvä herra\", lausui haciendero minulle ystävällisesti, tarttuen\nhevoseni suitsiin auttaakseen minua astumaan maahan sen selästä, \"tämä\ntalo kuuluu teille. Kiitän ystävääni Ilomieltä siitä, että hänen on\nonnistunut saada teidät tulemaan luokseni.\"\n\n\"Tunnustan\", vastasin hymyillen, \"ettei siihen ole tarvittu suurtakaan\nvaivaa, ja että hyväksyin kiitollisena heti tarjouksen, jonka hän niin\nhyväntahtoisesti minulle teki.\"\n\n\"Jos sallitte ja koska on näin myöhäistä\", jatkoi haciendero, \"menemme\nkaikki ruokasaliin, koska te ennenkaikkea olette pikaisen levon\ntarpeessa. Aioimme juuri asettua pöytään, kun minulle ilmoitettiin\ntulostanne.\"\n\n\"Kiitän teitä tuhannesti\", lausuin kumartaen. \"Ystävällinen\nvastaanottonne saattaa minut unohtamaan koko väsymykseni.\"\n\n\"Tunnemme kyllä ranskalaisten kohteliaisuuden\", lausui minulle emäntä\nihastuttavasti hymyillen.\n\nTarjosin käsivarteni hänelle, ja sitten mentiin ruokasaliin, missä\ntavattoman suurella pöydällä oli valmiina komea ateria ruokahalua\nherättävällä tuoksullaan muistuttaen minulle, että olin lähes\nkaksitoista tuntia ollut einehtimättä.\n\nIstuuduttiin pöytään.\n\nAinakin neljäkymmentä henkeä oli syömässä.\n\nTässä haciendassa noudatettiin vielä sitä patriarkallista tapaa, joka\nnyt alkaa hävitä, että palvelijoiden annetaan syödä yhdessä isäntäväen\nkanssa.\n\nKaikki, mitä näin ja kuulin tässä talossa, viehätti minua. Siinä oli\nrehellisyyden tuoksahdus, joka pani sydämen suloisesti sykkimään.\n\nKun pahin nälkä oli tyydytetty, muuttui siihen asti hiukan laimea\nkeskustelu yleiseksi.\n\n\"No niin, Ilomieli\", kysyi isoisä oppaaltani, joka istuen vieressäni\npani haarukkansa ripeästi toimimaan, \"oletko löytänyt jaguarien\njäljet?\"\n\n\"Kyllä, olen löytänyt jäljet, kenraali, mutta luulenpa, ettei jaguari\nole yksin, vaan että sillä on toveri.\"\n\n\"Ohoo!\" lausui vanhus, \"oletko siitä varma?\"\n\n\"Saatan erehtyä, kenraali, mutta en kuitenkaan luullakseni nyt. Kysykää\nUskolliselta Sydämeltä, minulla oli jonkunlainen maine siellä lännen\npreiriellä.\"\n\n\"Isä\", sanoi haciendero tehden myöntävän liikkeen, \"Ilomieli on\nvarmaankin oikeassa. Hän on liian vanha metsästäjä erehtyäkseen\ntällaisissa asioissa.\"\n\n\"Silloin on pantava toimeen ajojahti pelastuaksemme näistä\npeloittavista naapureista. Etkö ole samaa mieltä, Rafael?\"\n\n\"Se oli aikomukseni, isä. On hauskaa, että olette samaa mieltä.\nMustalle Hirvelle on jo asiasta ilmoitettu, kaikki lieneekin jo\nkunnossa.\"\n\n\"Ajojahdille voidaan lähteä milloin hyvänsä, kaikki on kunnossa\",\nlausui muuan vanhahko mies, joka istui lähellä minua.\n\nOvi aukaistiin, ja muuan mies astui huoneeseen.\n\nHänen tuloaan tervehdittiin iloisin huudahduksin. Don Rafael nousi\ninnostuneena pöydästä ja meni häntä vastaan vaimonsa seuratessa.\n\nOlin tästä ystävällisyydestä sangen ihmeissäni, koska tämä uusi tulija\noli tavallinen bravo-intiaani eli itsenäinen. Hänellä oli täydellinen,\nkansakunnassaan tavallinen sotapuku yllään. Luulin tietäväni\npunanahkojen keskuuteen tekemieni lukuisten retkien nojalla, että tämä\nkuului johonkin moniaista comanchiheimoista.\n\n\"Kah! Kotkanpää! Kotkanpää!\" huusivat lapset ympäröiden hänet\nriemastuneina.\n\nIntiaani otti heidät vuoron perään käsivarsilleen, syleili heitä ja\nlaskiessaan heidät luotaan antoi heille muutamia leluja, jommoisia\nAmerikan alkuasukkaat osaavat hienonhienon makunsa avulla valmistaa.\n\nSitten hän astui lähemmäksi, tervehti salissa olevaa monipäistä seuraa\nvarsin kohteliaasti ja asettui istumaan talon isännän ja emännän\nväliin.\n\n\"Odotimme teidän saapuvan ennen auringonlaskua, päällikkö\", lausui\nemäntä ystävällisesti. \"Ei ole oikein, että annatte meidän odottaa.\"\n\n\"Kotkanpää oli jo jaguarien jäljillä\", sanoi päällikkö mahtipontisella\näänellä, \"tyttäreni ei tarvitse enää pelätä, jaguarit ovat kuolleet.\"\n\n\"Mitä! Oletko jo tappanut jaguarit, päällikkö?\" kysyi don Rafael\nvilkkaasti.\n\n\"Veljeni saa sen nähdä. Nahat ovat varsin kauniit, ne ovat pihalla.\"\n\n\"Hyvä! Kas niin, päällikkö!\" huudahti isoisä tarttuen hänen käteensä,\n\"huomaan, että aina haluatte olla kaitselmuksenamme.\"\n\n\"Isäni puhuu hyvin\", sanoi päällikkö kumartaen, \"Elämän Herra neuvoo\nhäntä. Isäni perhe on minun perheeni.\"\n\nAterian jälkeen vei don Rafael minut mukavasti sisustettuun\nmakuuhuoneeseen, missä heti vaivuin uneen mieli täynnä kaikkea tänä\niltana näkemääni ja kuulemaani.\n\nSeuraavana päivänä isäntäväkeni ei sallinut minun lähteä, ja minun on\ntunnustettava, etten tehnytkään paljon vastaväitteitä keskeyttääkseni\nvierailuani. Olin sangen ihastunut ystävälliseen vastaanottoon, joka\noli osakseni tullut, ja vieläpä salainen uteliaisuus pakoitti minut\njäämään muutamiksi päiviksi tänne.\n\nKului viikko.\n\nDon Rafael ja hänen perheensä osoittivat minulle ystävällistä\nkohteliaisuutta, ja elämä kului, ainakin mitä minuun tulee,\nkeskeytymättömässä lumouksessa.\n\nEn tiedä, mikä oli syynä, mutta saavuttuani haciendaan kiihoitti\nkaikki, mitä saatoin havaita, yhä sitä uteliaisuutta, jonka valtaan\nolin ensi hetkestä joutunut.\n\nMinusta tuntui, että sen onnen, jonka näin säteilevän tämän tyytyväisen\nperheen jäsenten kasvoista, perustana oli pitkä sarja onnettomuuksia.\n\nHe eivät olleet, mikäli saatoin nähdä, niitä ihmisiä, joiden elämä aina\noli kulunut tyynenä ja rauhallisena. Kuvittelin, en tiedä miksi, että\nhe vasta kauan kovia koettuaan olivat päässeet onnen satamaan.\n\nHeidän kasvoistaan kuvastui sellainen ylevyys, jonka aikaansaavat vain\nsuuret tuskat. Rypyt, jotka kulkivat vakoina heidän otsallaan,\nnäyttivät kyllin syviltä ollakseen muusta kuin harmista johtuneita.\n\nTämä ajatus oli niin syvälle juurtunut mieleeni, että huolimatta\nkaikista yrityksistäni sitä karkoittaa se palasi lakkaamatta entistä\nitsepintaisempana ja varmempana.\n\nMuutamissa päivissä minusta oli tullut perheen ystävä, ja he tiesivät\nkaikki, mikä koski minua. He olivat sallineet minun tulla läheisimmäksi\ntuttavakseen. Huulillani oli kuitenkin alati muuan kysymys, mutta en\nkoskaan rohjennut sitä lausua julki, sillä pelkäsin suuresti tekeväni\nitseni syypääksi röyhkeään tungettelevaisuuteen tai herättäväni eloon\nentisiä tuskia.\n\nKun don Rafael ja minä eräänä iltana palasimme metsästysretkellä, laski\nhän, ollessamme muutamien askelien päässä talosta, kätensä minun\nolalleni.\n\n\"Mikä teitä vaivaa, don Gustavio?\" kysyi hän minulta. \"Olette synkkä ja\nalakuloinen. Onko teidän siis ikävä seurassamme?\"\n\n\"Älkää epäilkökään sellaista\", vastasin vilkkaasti, \"en tiedä\npäinvastoin, millä tavalla voisin teille osoittaa, etten koskaan ole\nollut niin onnellinen kuin saadessani olla luonanne.\"\n\n\"Pysykää siis täällä\", huudahti hän vilpittömästi, \"meidän kodissamme\non kyllä tilaa yhdelle ystävälle.\"\n\n\"Kiitos!\" lausuin puristaen hänen kättään, \"tahtoisin niin mielelläni,\nmutta... se on mahdotonta. Kuten legendassa mainitussa juutalaisessa,\non minussakin paholainen, joka alituisesti huutaa: mene! Minun on\ntäytettävä tarkoitukseni!\"\n\nJa minä huokasin.\n\n\"Kuulkaahan!\" sanoi hän. \"Olkaa vilpitön! Sanokaa, mikä teitä\nhuolestuttaa. Muutaman päivän aikana olette saattanut meidät kaikki\nlevottomiksi, vaikka kukaan ei ole uskaltanut teille siitä puhua\",\nlisäsi hän hymyillen. \"Minä, peeveli soikoon, tartuin rohkeuteeni\nmolemmin käsin, kuten teidän ranskalaisten on tapa sanoa, ja päätin\ntehdä teille kysymyksen.\"\n\n\"No niin!\" vastasin hänelle, \"koska te sitä pyydätte, niin minä\nvastaan. Älkää vain, pyydän, pahastuko vilpittömyydestäni, ja olkaa\nvakuutettu siitä, että sanoihini vaikuttaa yhtä paljon harrastus kuin\nuteliaisuus.\"\n\n\"Saammehan nähdä\", sanoi hän lempeästi hymyillen, \"luottakaa minuun,\nälkää pelätkö mitään, minä annan teille synninpäästön. Siis asiaan!\"\n\n\"Tahdon niin mielelläni pitää puhtaan sydämen ja sanoa teille kaikki.\"\n\n\"Niinpä niin, puhukaa siis.\"\n\n\"Kuvittelen mielessäni, en tiedä vain, mistä se johtuu, että te ette\nole aina ollut yhtä onnellinen kuin nyt ja että vain monilla\nonnettomuuksilla olette lunastanut sen onnen, josta nyt nautitte.\"\n\nSurumielinen hymy väreili hacienderon huulilla.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi\", huudahdin epätoivoisena, \"tungettelevaisuus,\njohon olen tehnyt itseni syypääksi! Se, mitä pelkäsin, on tapahtunut!\nÄlkäämme enää puhuko tästä typerästä asiasta.\"\n\nOlin tosiaankin kovin pahoillani.\n\nDon Rafael vastasi minulle hyväntahtoisesti:\n\n\"Miksi ei? En huomaa kysymyksessänne mitään tungettelevaa.\nMielenkiinto, jota meitä kohtaan tunnette, on pakoittanut teidät sen\ntekemään. Vain rakastaessaan toisia on näin selvänäköinen. Ei,\nystäväni, te ette ole erehtynyt. Me kaikki olemme kokeneet kovia\nkohtaloita. Koska haluatte, saatte tietää kaikki. Kenties tunnustatte,\nkuultuanne kertomukseni siitä, mitä olemme kärsineet, että me\ntodellakin olemme kalliisti ostaneet onnen, josta nyt nautimme. Mutta\nmenkäämme sisään, meitä luultavasti odotetaan ruokapöytään.\"\n\nSamana iltana don Rafael pidätti luonaan useita henkilöitä, ja kun\nhänen käskystään pöytään oli tuotu savukkeita ja mezcalpulloja, lausui\nhän minulle:\n\n\"Ystäväni, tahdon tyydyttää uteliaisuutenne. Ilomieli, Musta Hirvi,\nKotkanpää, isäni ja äitini, samoin kuin rakas vaimoni ovat kaikki\nolleet näyttelijöitä siinä näytelmässä, jonka ihmeellisen juonen saatte\nkuulla, ja auttavat minua, jos muistini pettää.\"\n\nJa sitten, hyvä lukijani, don Rafael kertoi minulle sen, mitä juuri\nolette lukenut.\n\nTunnustan, että nämä seikkailut, jotka kertoi niissä itse pääosaa\nnäytellyt henkilö toisten niin huomattavalla tavalla osaa ottaneiden\nläsnäollessa, tunnustan, että nämä seikkailut herättivät erinomaisesti\nmielenkiintoani, kuten varmaankaan ei käy teidän. On luonnollista, että\nne menettävät paljon minun toistaminani, sillä minä en osaa niihin\nluoda sitä pirteyttä, joka oli niiden pääasiallisena tenhona.\n\nKahdeksan päivää myöhemmin lähdin rakastettavan isäntäväkeni luota,\nmutta sensijaan, että olisin noussut laivaan Guayamassa, kuten\naikomukseni ensin oli ollut, lähdin Kotkanpään kanssa retkelle apachien\nmaahan. Tällöin sattuma johti minut näkemään tavallisuudesta poikkeavia\nilmiöitä, joista joskus kenties kerron teille, elleivät ne seikkailut,\njotka nyt olette lukenut, ole mielestänne olleet liian ikävystyttäviä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Arkansasin sissien\" päähenkilö esiintyy edelleen romaaneissa\n\"Kapinalipun alla\", \"Jaguari\", \"Uljuutta ja viekkautta\" ja \"Uskollinen\nSydän.\"\n\n\n\n"]