Henkipaton uskollisuus
James Oliver Curwood (1878–1927)
Pohjois-Kanadan erämaihin sijoittuva seikkailuromaani seuraa ratsupoliisi William MacVeighia, joka etsii murhaajaa Hudsonlahden rannikolta. Tehtävänsä aikana hän kohtaa Isobel-nimisen naisen ja joutuu punnitsemaan lain ja uskollisuuden välisiä kysymyksiä.
James Oliver Curwoodin 'Henkipaton uskollisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1829. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.
HENKIPATON USKOLLISUUS
Kirj.
James Oliver Curwood
Englannin kielestä suomentanut A. M.
Alkuperäinen nimi: "Isobel"
Helsinki–Porvoo, Werner Söderström Oy, 1937.
SISÄLLYS:
1. Pahinta maailmassa.
2. Billy tapaa naisen.
3. Elävän kunniaksi.
4. Ihmismetsästäjät.
5. Billy seuraa Isobelia.
6. Taistelu.
7. Pelletierin hulluus.
8. Pikku arvoitus.
9. Kuolleen salaisuus.
10. Hyökkäys.
11. Vaarallinen yö.
12. Pikku arvoitus tapaa omaisensa.
13. Kaksi jumalaa.
14. Lumiukko.
15. "Le mort rouge" ja Isobel.
16. Laki murhaajana.
17. Isobel kuilun partaalla.
18. Billy täyttää lupauksensa.
19. Toivioretki tundralle.
20. Kirje.
21. Epätoivoinen ottelu.
22. Nälänhätä.
23. Isobel.
ENSIMMÄINEN LUKU.
PAHINTA MAAILMASSA.
Point Fullertonilla, tuhatkunta mailia sivistyksen rajoilta suoraan pohjoiseen, istui kersantti William Mac Veigh ja kirjoitti lyijykynänpätkällä viimeiset sanat puolivuositiedonantoonsa Kuninkaallisen Luoteisen Ratsupoliisin päällikölle Reginassa:
"Pyydän saada ilmoittaa, että olen tehnyt voitavani murhamies
Scottie Deanen kiinnisaamiseksi, mutta luulen hänen poistuneen
piiristäni ja oleskelee hän nyt arvattavasti Fort Churchillin
vahtiosaston alueella. Olemme tutkineet maan kolmensadan mailin
laajuudelta etelään pitkin Hudsonlahden rantamia aina Eskimo
Pointiin saakka ja pohjoisessa Wagnerinsalmeen asti. Kolmen
viime kuukauden aikana olemme tehneet kolme eri patrulliretkeä
länteenpäin, kulkien 1600 mailia löytämättä jälkeäkään miehestä.
Neuvon kunnioittaen Barren Landsin eteläpuolella olevaa
poliisimiehistöä tarkasti pitämään silmällä aluettaan.""Kas niin", sanoi Mac Veigh ääneensä suoristaen voimakkaat hartiansa ja huokaisten helpoituksesta. "Nyt se on tehty."
Lavitsalta, tuon pienen tuulenpieksämän hökkelin nurkasta, joka täällä maailman äärimmäisillä perukoilla edusti lakia, nosti konstaapeli Pelletier raukeana päänsä sairasvuoteelta ja sanoi:
"Se on hiivatinmoisen hauskaa, Mac. Ehkä nyt voit antaa minulle hiukan vettä ja mennä sitten ja ampua tuon pirun eskimokoiran, joka ulvoo ulkona kuin minun kuolemakseni."
"Hermostunutko?" – virkkoi Mac Veigh oikaisten nuoren, voimakkaan vartalonsa ja huokaisten uudelleen mielihyvästä. "Ajattelepas, jos sinä saisit kirjoittaa tämän kahdesti vuodessa?" – Ja hän osoitti raporttia. –
"Eihän tuo ole pitempi kuin kirjeesi tytöllesi –"
Pelletier pysähtyi äkkiä. Tuli nolo hiljaisuus. Sitten lisäsi hän anteeksi pyytäen ja ojentaen kätensä: "Suo anteeksi, Mac. Se on kuumeen syytä. Unohdin hetkeksi, että välinne ovat lopussa –"
"Ei se mitään tee", sanoi Mac Veigh värähdys äänessään ja kääntyi ottamaan vettä.
"Ymmärräthän", lisäsi hän palatessaan läkkituoppi kädessään, "tämä tiedonanto on aivan toista. Ottaa hermoille tuo itselleen suurmogulille kirjoittaminen. Ja kulunut vuosi on ollut meille huono, Pelly. Meillä on ollut huono onni Scottie Deanen suhteen ja valaanpyyntilaivan ryövärit pääsivät livistämään käsistämme. Ja – pahus vieköön, unohdin sittenkin mainita sudet!" –
"Kirjoita niistä jälkikirjoitus", – ehdotti Pelletier.
"Jälkikirjoitus hänen kuninkaalliselle yliporholleen!" lausui Mac Veigh ja tuijotti toveriinsa ikäänkuin ei olisi uskonut korviansa. "No, nyt minun ei ainakaan tarvitse koettaa valtimoasi, Pelly. Sinulla on kuumetta riittämiin asti. Et mahda olla oikein selvillä päästäsi."
Hän koetti kokkapuheillaan saada hymyn toverinsa kalpeille kasvoille. Mutta Pelletier vaipui huoahtaen takaisin tyynylle.
"Ei, ei todellakaan kannata koetella valtimoani", – toisti hän. – "Ei se ole sairautta, Bill, ei se ole tavallista tautia. Se on minulla pääkopassani, siellä se juuri asustaa. Ajattelehan – yhdeksän kuukautta täällä pohjoisessa näkemättä vilahdustakaan valkoisen miehen kasvoista, paitsi sinun. Yhdeksän kuukautta kuulematta naisen ääntä. Yhdeksään kuukauteen ei mitään muuta kuin tuo kuollut, harmaa ulkomaailma, jossa revontulet joka yö sihisevät kuin käärmeet ja mustat kalliot tuijottavat samalla tavalla kuin ne ovat tuijottaneet satoja miljoonia vuosia. Ehkä virkamme on kunniakasta, mutta siinä onkin sitten kaikki. Tietysti olemme aikamoisia sankareita, mutta siitä asiasta ei ole tietoa ristinsielullakaan paitsi meillä itsellämme ja Kuninkaallisen Ratsupoliisin kuudellasadallaneljälläkymmenelläyhdeksällä muulla sielulla. Oi, Jumalani, mitä antaisinkaan, jos saisin nähdä naisen kasvot tai pidellä vain silmänräpäyksen naista kädestä! Se ajaisi kuumeeni tiehensä, sillä se on vain yksinäisyyden kuumetta, Mac, jonkinlaista hulluutta, ja se halkaisee pian pääkoppani!"
"Hiljaa, hiljaa jo!" sanoi Mac Veigh tarttuen toveriaan käteen. "Rohkaise mielesi, Pelly! Ajatteles, mitä tulee tämän jälkeen. Muutamia kuukausia vielä ja sitten pääsemme täältä. Ja sitten – ajattelehan, mikä taivas sinua odottaa! Nautit siitä paljon enemmän näiden kokemusten jälkeen. Ja palatessani tuon sinulle kirjeen – pikku tytöltäsi –"
Pelletierin kasvot kirkastuivat.
"Jumala siunatkoon häntä!" virkkoi hän. "Häneltä on varmasti koko joukko kirjeitä, tusina vähintäin. Hän on odottanut niin kauan minua ja hän on uskollinen kuin kulta. On kai sinulla minun kirjeeni?" –
"Tottahan!" –
Mac Veigh palasi pienen karkeatekoisen pöydän luo ja teki tiedonantoonsa seuraavan lisäyksen:
"Pelletier sairastaa omituista tautia, joka luultavasti johtuu
aivoista. Olen väliin pelännyt hänen menettävän järkensä, ja jos
hän jää henkiin, kehoittaisin mahdollisimman pian siirtämään
hänet etelään. Lähden nyt Fort Churchilliin kaksi viikkoa ennen
määräaikaa hankkimaan lääkkeitä. Tahdon vielä lisätä pari
sanaa siihen, mitä viime tiedonannossani mainitsin susista.
Nyt syystalvella on susilauma hyökännyt karibouporokarjan
kimppuun viisitoista mailia Hudsonlahdesta sisämaahan päin;
kolmatta mailin matkalta löysimme sadan kuudenkymmenen raadellun
poron jäännökset. Käsittääkseni surmaavat sudet vuosittain
vahtialueeltamme ainakin viisituhatta karibouta.
Kunnioittaen
Teidän nöyrin palvelijanne
William Mac Veigh,
kersantti ja piiripäällikkö."Hän taittoi tiedonannon kokoon, pani sen muitten asiapaperien mukana vedenpitävään kumipussiin, jota hän aina kuljetti matkatavaroissaan, ja palasi Pelletierin luo.
"Minulla ei toden totta ole vähintäkään halua jättää sinua yksin, Pelly", sanoi hän. "Kiiruhdan minkä voin. Neljäsataaviisikymmentä mailia jäitse, kuljen sen kymmenessä päivässä, vaikka siihen paikkaan pakahtuisin. Sitten kymmenen päivää paluumatkaan, kaksi viikkoa korkeintaan, ja sitten saat lääkkeitä; ja kirjeet. Eläköön!"
"Eläköön!" huusi Pelletier.
Mac Veigh käännähti seinään päin. Hän tunsi palan kohoavan kurkkuunsa tarttuessaan Pelletienä kädestä.
"Hyvä Jumala, Bill, eikö tuo ole aurinko!" huudahti äkkiä Pelletier.
Mac Veigh pyörähti mökin toiseen ikkunaan, ja sairas kompuroi lavitsalta lattialle. Hetkisen seisoivat he yhdessä ikkunan ääressä tuijottaen kohti koillista taivaanrantaa, jossa heikko kultainen juova loi punertavan hohteen lyijynharmaalle taivaalle.
"Se on aurinko", lausui Mac Veigh kuin rukousta lukien,
"Ensimmäisen kerran neljään kuukauteen", hengähti Pelletier.
Kuin kaksi nälkäännääntyvää tuijottivat miehet ikkunasta. Kultainen hohde kesti hetkisen ja häipyi sitten. Pelletier palasi vuoteellensa.
Puolta tuntia myöhemmin liikkui neljä koiraa, reki ja mies nopeaa vauhtia jäällä napaseudun päivän elottomassa, äänettömässä hämärässä. Kersantti Mac Veigh matkasi Fort Churchilliin, viidettäsadan mailin matkan päähän.
Matka Point Fullertonin yksinäiseltä myrskynpieksämältä hökkeliltä Fort Churchilliin on kolkoin taival maailmassa. Vain yksi ainoa mökki koko Pohjois-Amerikan napaseudussa kykenee kilpailemaan Fullertonin tuvan kanssa, Herschelsaaren mökki Firhjoen suulla Alaskassa, missä kaksikymmentäyksi puista ristiä on merkkinä kahdenkymmenenyhden valkoisen miehen haudasta. Ja Herschelsaarellakin käy valaanpyytäjiä, mutta Fullertonille eksyy niitä vain sattumalta tai rikos mielessä.
Fullertonilla kuolee ihminen kauheimpaan tautiin maailmassa – yksinäisyyteen. Tuossa mökkipahasessa on miehiä tullut hulluksi.
Tuo synkkä totuus painoi Mac Veighin mieltä hänen ohjatessaan koiravaljakkonsa jään yli etelää kohti. Hän pelkäsi Pelletierin puolesta, ja rukoili, että aurinko silloin tällöin pilkistäisi ikkunasta. Toisena päivänä hän pysähtyi kalavaraston, cachen, luona, jonka he alkusyksystä olivat varanneet koirainruuaksi. Hän pysähtyi toisella cachella viidentenä päivänä ja vietti kuudennen yön eskimomajalla, igloolla, Blind Eskimo Pointilla. Yhdeksännen päivän iltana hän tuli Fort Churchilliin kuljettuaan keskimäärin viisikymmentä mailia päivässä.
Joka talvisaikaan teki tämän matkan, oli perille tullessaan pikemmin kuollut kuin elävä. Mac Veighin kasvot oli tuuli pieksänyt nahattomiksi. Hänen silmänsä verestivät, ja jaloissa tuntui suonenvetoa kuin juoksijoilla. Päästyään lämpimään vuoteeseen hän nukkui hievahtamatta kaksikymmentäneljä tuntia. Herättyään raivosi hän parakin päivystäjälle, joka oli antanut hänen nukkua niin kauan, söi kolme ateriaa yksillä istuimilla ja toimitti kiireesti asiansa.
Hänen mielensä lämpeni ilosta, kun hän postinsa joukosta poimi kokonaista yhdeksän kirjettä Pelletierille, kaikissa samaa pientä, tyttömäistä käsialaa. Hänelle ei ollut ainoatakaan, ei ainoatakaan sitä lajia kuin Pelletierin kirjeet, ja hänen sydäntänsä puristi tukahduttava yksinäisyydentunne.
Hiljaa naurahtaen rikkoi hän lakia avaten muutaman Pelletierin kirjeistä, viimeksi kirjoitetun, ja luki sen tyynesti. Se henki naisen hellää rakkautta ja kyyneleet tulivat hänen punaisiin silmiinsä. Sitten hän istuutui vastaamaan siihen. Hän kertoi Pelletieristä tytölle ja tunnusti avanneensa hänen viimeisen kirjeensä.
Tärkeintä siitä, mitä hän kirjoitti tytölle, oli kuinka ihana yllätys olisi miehelle, joka oli hulluksi tulemaisillaan – hän käytti yksinäisyyssanaa hulluussanan sijasta – jos hän seuraavana keväänä tulisi Churchilliin ja menisi siellä hänen kanssaan naimisiin. Hän sanoi avanneensa kirjeen siitä syystä, että rakasti Pelletieriä enemmän kuin useimmat miehet rakastavat veljiään. Sitten hän sinetöi uudelleen kirjeen, antoi postinsa yli-intendentille, sääli kokoon lääkkeensä ja muut tavaransa ja valmistautui paluumatkalle.
Samana päivänä tuli Churchilliin sekarotuinen, joka oli metsästänyt valkokettuja Blind Eskimon lähellä, ja joka silloin tällöin toimi poliisin apuna etsivänä. Hän ilmoitti nähneensä valkoisen miehen ja valkoisen naisen kymmenen mailia Magusejoelta etelään päin. Siinä oli kerrakseen jännittäviä uutisia Mac Veighille!
"Pysähdyn vähäksi aikaa eskimoleirille", sanoi hän yli-intendentille. "Asia on lähemmän tutkimisen arvoinen, sillä en ole koskaan kuullut valkoisen naisen liikkuneen näissä seuduin kuudennenkymmenennen asteen pohjoispuolella. Se voi olla Scottie Deane." –
"Ei ole juuri luultavaa", vastasi yli-intendentti. "Scottie on pitkä mies, ryhdikäs ja vankka. Conjaz sanoo, ettei hänen näkemänsä mies ole häntä pitempi ja vaikuttaa kyttyräselkäiseltä. Mutta jos täällä kerran liikuskelee valkoihoisia, niin maksaa vaivan ottaa heistä selvä."
Seuraavana aamuna Mac Veigh läksi taivaltamaan pohjoista kohti. Kolmannen päivän illalla saavutti hän eskimokylän, jonka muodostivat puolentusinaa igloota, Kylän vanhin Bye-Bye ei antanut hänelle paljon rohkaisua. Mac Veigh tarjosi hänelle naulan sianlihaa, ja kiitokseksi muhkeasta lahjasta sanoi Bye-Bye, ettei ollut tavannut ketään valkoihoisia.
Mac Veigh antoi hänelle naulan lisää, ja Bye-Bye kertoi, ettei ollut kuullut puhuttavankaan valkoihoisista. Tylsänä tuijottaen kuin mursu kuunteli hän kun Mac Veigh selitti hänelle, että hän seuraavana aamuna lähtisi sisämaahan etsimään valkoisia, joita hän oli kuullut siellä liikkuneen. Samana yönä katosi ByeBye leiristä hurjassa lumipyryssä.
Mac Veigh jätti koiransa lepäämään eskimokylään ja läksi luoteiseen lumikengillään arktisen seudun päivänkoitteessa, mikä ei juuri ollut yötä parempi. Hänen aikomukensa oli jatkaa tätä suuntaa kunnes kohtaisi tundrat ja kiertää sitten laajassa kaaressa takaisin eskimokylään yöhön mennessä.
Alusta alkaen teki myrsky hänelle kiusaa. Hän kadotti Bye-Byen lumikenkäin jäljet sadan jardin päässä iglookylästä. Koko päivän etsi hän suojapaikoissa pysytellen leirin tai polun jälkiä. Iltapäivällä myrsky laantui, taivas selkeni ja tuulen tyyntyessä kiihtyi pakkanen niin että puut paukkuivat kuin pistoolinlaukaukset.
Hän pysähtyi, teki nuotion risuista ja illasti tunturin juurella juuri kun kylmät tähdet alkoivat tuikkia hänen päänsä päällä. Oli hiljainen, valkoinen yö. Eteläinen metsänreuna oli kaukana hänen takanaan ja pohjoisessa ei ollut metsää kolmensadan mailin matkalla. Noiden kahden juovan välisellä alueella ei ollut elämää, ei kuulunut mitään ääntä. Länteenpäin kangas pisti pitkänä, kymmenen mailin levyisenä sormena, ja sen poikki oli Mac Veighin taivallettava päästäkseen toisella puolen olevaan metsäseutuun.
Siellä hänellä oli eniten toivoa jälkien tapaamisesta. Lopetettuaan illallisensa hän täytti piippunsa istua kyyröttäen nuotion ääressä ja tuijottaen edessään olevan kankaan yli. Omituinen, epämiellyttävä tunne täytti hänen mielensä, ja hän toivoi, että olisi ottanut toverikseen jonkun väsyneistä koiristaan.
Hän oli tottunut yksinäisyyteen. Hän oli nauranut päin naamaa seikoille, jotka olivat saaneet muita miehiä mielipuoliksi. Mutta tänä yönä tuntui hänen mieleensä hiipivän jotakin, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, se ryömi hänen sieluunsa saakka ja sai hänen suonensa sykkimään taajemmin. Hän ajatteli kuumeessa heittelehtivää Pelletieriä, Scottie Deanea ja sitten itseään. Oliko suurtakaan eroa heidän kolmen kohtalossa, kun kaikki ympäri kävi?
Nuotion loimusta kohosi hiljalleen kuva hänen silmiensä eteen, ja, siinä kuvassa hän näki Scottien, henkipattomiehen, joka taisteli hurjaa taistelua pelastuakseen hirttonuorasta, joka hänet kuristaisi hengettömäksi; sitten hän näki Pelletierin kuolevan yksinäisyyden synnyttämään tautiin, ja molempien noiden näkyjen takana vilahtivat hetkiseksi näkyviin muutamat kasvot kalpeana kaamekuvana. Ne olivat tytönkasvot ja hävisivät samassa. Toivomastakin lakattuaan Mac Veigh oli toivonut, että tyttö kirjoittaisi hänelle. Mutta tämä oli hänet jättänyt.
Hän nousi pystyyn, naurahtaen puoleksi ilosta, puoleksi tuskasta muistaessaan Pelletieriä odottavan uskollisen sielun. Hän pujotti lumikengät jalkaansa ja painui hyvää vauhtia, valppaasti ympärilleen silmäillen kankaan poikki. Yö kävi yhä valoisammaksi, tähdet kirkkaammiksi. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen lumikenkiensä synnyttämä sip-sip-sip niitten perän viiltäessä lunta, ja syttyvien revontulten hiljainen sihinä pohjoisella taivaalla, kuin olisi teräsjalaksilla ajettu kovalla lumella.
Hänen ympärillään oleva kuollut yö tuntui olevan tulvillaan aavemaista eloa. Hänen oma varjonsa nyökkäili ja virnaili hänelle, ja vaivaispensaat näyttivät ilkkuvan. Hänen silmänsä olivat valppaat ja vaanivat. Hän sanoi itselleen, ettei näkisi mitään, ja sittenkin jokin omituinen vaisto hänessä kehoitti varovaisuuteen. Säännöllisin väliajoin hän seisahtui kuunnellakseen ja nuuskiakseen tuntuiko ilmassa savua. Yhä enemmän ja enemmän hän muuttui saalista ajavaksi pedoksi. Hän jätti viimeisen pensaan taaksensa. Ei ainoatakaan varjoa eroittanut tähtikirkkaalla lumilakeudella. Pohjoisesta nousi kevyt tuulenhenki ja sen mukana tuli yliluonnollisia kuiskeita.
Äkkiä Mac Veigh pysähtyi ja heitti kiväärin olalle. Yöstä kuului jotakin muutakin kuin tuulenhenkäys. Hän nosti karvalakin kasvoiltaan ja kuunteli. Jälleen kuuli hän sen heikosti, reen jalasten kitinän hangella.
Reki lähestyi avoimelta kankaalta, ja Mac Veigh oli taisteluvalmiina. Hän riisui paksut turkiskintaansa, pisti ne vyöhönsä, ja pujoitti niiden sijaan käteensä ohuet virkakäsineensä ja tarkasti revolverinsa nähdäkseen, ettei sylinteri ollut jäätynyt. Sitten seisoi hän hiljaa ja odotti.
TOINEN LUKU.
BILLY TAPAA NAISEN.
Pimennosta lähestyi vitkalleen reki. Vihdoin se eroittautui epämääräisenä varjona, ja Mac Veigh näki, että se kulkisi aivan hänen lähitseen. Vähitellen eroitti hän kulkueesta ihmisolennon, kolme koiraa ja tobogganin. [Toboggan, alkuaan intiaanien nimitys eräänlaiselle pitkälle tasapohjaiselle, ohuista laudoista tehdylle reelle. Syvässä lumessa tiettömillä souduilla käytännöllinen.] Tuossa yön helmasta hiljaa esiin sukeltaneen aavemaisen näyn levollisuudessa oli jotakin kammoittavaa.
Mac Veigh ei kuullut enää jalasten kitinää, vaikka reki oli viidenkymmenen askeleen päässä hänestä. Sen edellä kulkeva olento käveli hitaasti, pää painuksissa, ja reki koirineen seurasi kuin haamujen kulkue. Ei ihminen, eivätkä koirat huomanneet Mac Veighta, joka seisoi hievahtamatta valkoisessa yössä. Kulkue oli jo aivan hänen kohdallaan kun hän liikahti.
Silloin hän astui nopeasti esiin huutaen äänekkään halloon. Hiljainen huudahdus kuului, koirat seisahtuivat valjaissaan, ja ihmisolento juoksi reelle. Mac Veigh tarttui revolveriinsa. Puolenkymmentä pitkää askelta ja hän oli reen vieressä. Valkeat kasvot tuijottivat häneen sen toiselta puolen yön värähtelevässä valossa. Mac Veigh tuijotti takaisin äärimmilleen hämmästyneenä, sillä suuret, tummat, pelästyneet silmät ja kalpeat kasvot olivat naisen silmät ja kasvot.
Hetkeen hän ei voinut liikkua eikä puhua. Nainen kohotti kätensä ja työnsi turkismyssynsä niskaan, ja Mac Veigh näki hänen hiustensa kiiltävän tähtien valossa. Se oli valkoinen nainen. Äkkiä hän huomasi naisen kasvoissa ilmeen, joka sai hänet säpsähtämään, ja hän katsahti esineeseen, johon nojasi kättänsä. Se oli pitkä, höyläämättömistä laudoista kyhätty laatikko. Hän peräytyi askeleen.
"Hyvä jumala!" huudahti hän, "Oletteko yksin?"
Nainen taivutti päänsä ja sanoi puoleksi nyyhkyttäen:
"Olen – yksin."
Samassa oli Mac Veigh hänen sivullaan.
"Olen kersantti Mac Veigh Kuninkaallisesta Ratsupoliisista", virkkoi hän lempeästi. "Sanokaa minulle minne olette matkalla – ja mistä johtuu, että olette taivasalla tunturilla – yksin."
Naisen myssy oli valahtanut hartioille. Hän kohotti kasvonsa katsoen Mac Veighiin. Tähtivalossa loistivat hänen ilmeelliset silmänsä, joissa tällä kertaa kuvastui tuskaa. Ja yhtä ilmeelliset olivat hänen kasvonsakin – Mac Veighin mielestä, joka ei ollut nähnyt valkoista naista lähes vuoteen. Hän oli nuori, niin nuori, että hän yön kalpeassa valossa näytti tyttöseltä, ja silmissä, suun seuduilla ja kohotetussa leuassa oli jotakin, mikä niin muistutti noita toisia kasvoja, joista Mac Veigh oli uneksinut, että hän tarttui tytön käsiin ja kysyi toistamiseen:
"Minne olette menossa? Ja miksi olette yksin liikkeellä yössä?"
"Menen tuonne tuolla", sanoi nainen osoittaen metsänreunaa. "Olen matkalla – hänen – mieheni kanssa –"
Ääni petti hänet, hän vetäisi äkkiä kätensä Mac Veighin käsistä ja meni reelle. Hetkisen välähti hänen katseestaan uhma, ikäänkuin olisi hän pelännyt häntä ja päättänyt taistella omastaan ja vainajan puolesta. Koirat painautuivat hänen jalkoihinsa ja Mac Veigh näki niitten pedonhampaitten välkkyvän hämärässä.
"Hän kuoli kolme päivää sitten", lisäsi nainen tyynesti, "ja vien hänet nyt omaisteni luo alas Little Sealjoelle."
"Sinne on kahdensadan mailin matka", sanoi Mac Veigh katsoen häntä ikäänkuin hän olisi ollut järjiltään. "Ette pääse elävänä sinne saakka."
"Olen kulkenut nyt kaksi päivää", vastasi nainen. "Aion jatkaa."
"Kaksi päivää – tunturin yli!"
Mac Veigh katsahti laatikkoon, joka aavemaisessa valossa näytti peloittavalta, kaamealta. Sitten katsoi hän naiseen, jonka pää painui rinnalle ja tukka valui välkkyvinä suortuvina olkapäille. Hänen uupunut, liikuttava asentonsa koski Mac Veighiin, ja hän ymmärsi tytön itkevän. Ihmeellinen lämpöaalto tulvahti sinä hetkenä hänen mieleensä ja mykkänä seisoi hän sen ihanuuden edessä, mikä tuntureilta oli tullut hänen luoksensa. Sillä hänelle oli nainen kaikkea sitä, mikä oli hyvää ja ihanaa. Hänen säälimätön, yksinäinen elämänsä oli asettanut naiset hänen käsityksessään enkelten viereen. Ja nyt näki hän edessään olennoituneena kaiken sen, mitä hän milloinkaan oli uneksinut naisen ja vaimon rakkaudesta ja uskollisuudesta.
Pieni, kumartunut olento hänen edessään uhmasi kuolemaa sen miehen takia, jota oli rakastanut ja joka nyt oli kuollut. Mac Veigh oivalsi, että tuo oli tavallaan hulluutta. Ja sittenkin siinä hulluudessa oli alttiutta, mikä ei tuntenut pelkoa; uskollisuutta, joka ei välittänyt kylmästä, myrskystä eikä nälästä. Häntä halutti mennä naisen luo, joka väsymyksestä kokoonlysähtäneenä nojasi laatikkoon, sulkea hänet syliinsä ja sanoa hänelle, että juuri sellaisesta rakkaudesta hän oli uneksinut ja usko siihen oli kannustanut häntä erämaan yksinäisyydessä. Tyttö näytti liikuttavalta kuin lapsi.
"Tulkaa, lapseni", sanoi Mac Veigh. "Jatkakaamme matkaa. Katson, että turvallisesti pääsette Little Sealjoelle. Ette saa mennä yksin. Ette ikinä pääsisi hengissä omaistenne luo. Hyvä Jumala, jos olisin hänen sijassaan –" Hän pysähtyi huomatessaan pelästyneen ilmeen naisen kalpeilla kasvoilla.
"Mitä sitten?" kysyi tämä.
"Ei mitään – lienee vain kovaa miehelle, kun täytyy kuolla ja jättää teidänlaisenne vaimo", vastasi Mac Veigh.
"Kas niin, antakaahan nyt minun nostaa teidät laatikolle",
"Koirat eivät jaksa vetää kuormaa", vastasi nainen. "Olen auttanut niitä."
"Jolleivät ne jaksa, jaksan minä", naurahti Mac Veigh, nosti hänet reippaasti kohoksi ja istutti rekeen. Hän riisui kantamuksensa pannen sen kuormalle tytön taakse ja antoi hänelle sitten pyssynsä. Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin jännittynyt ilme kalpeissa kasvoissaan, kun hän asetti pyssynsä poikittain hänen syliinsä.
"Voitte ampua minut, jollen tee tehtävääni", sanoi Mac Veigh. Hän koetti peittää riemua, minkä naisen läheisyys hänessä herätti, mutta se värähteli hänen äänessään.
Äkkiä hän seisahtui ja jäi kuuntelemaan. "Mikä se oli?"
"En kuullut mitään", sanoi nainen, kasvot kalmankalpeina ja silmät pelosta mustuen.
Sanaakaan sanomatta kääntyi Mac Veigh koiriin. Hän tarttui babicheen
[hirven tai kariboun jänteistä ja nahkasta tehtyjen remmien
kanadalais-intiaaninkielinen nimitys. Suoment], josta nainen oli
vetänyt koirille avuksi, ja lähti pyrkimään tundran yli.Kuoleman läheisyys oli aina tehnyt hänet alakuloiseksi, mutta tänään se ei vaikuttanut samaa. Hänen päivällä tuntemansa väsymys oli kadonnut, ja kuormastaan huolimatta oli hän iloinen. Hän oli naisen läheisyydessä. Tuontuostakin hän kääntyi katsomaan matkatoveriaan. Hän tunsi tämän läheisyyden ja naisen matalalla äänellä lausumat kehoitukset koirille olivat hänestä suloista soittoa. Hän oli vähällä rupeamaisillaan laulamaan hurjaa laulua, jota Pelletier ja hän olivat vedelleet rohkaisukseen erämaamökillään, mutta hän hillitsi mielensä ja rupesi sensijaan hiljaa viheltämään. Hän ei käsittänyt kuinka koirat ja nainen olivat jaksaneet vetää rekeä. Pehmeässä lumessa se vajosi niin syvälle, että hänellä oli täysi työ saada se eteenpäin. Vähäväliä hän pysähtyi lepäämään, ja lopuksi hyppäsi nainen reestä tullen hänen luoksensa.
"Nyt kävelen", sanoi hän. "Reki on sittenkin kyllin painava",
"Lumi on niin pehmeää", vastasi Mac Veigh.
"Mennään",
Hän ojensi naiselle kätensä, johon tämä tarttui omituinen ilme valkeissa kasvoissaan. Huolestuneena hän katsahti laatikkoa, ja Mac Veigh ymmärsi. Hän puristi lujemmin tytön kättä ja veti hänet lähemmä itseään. Niin jatkoivat he käsi kädessä kulkuaan tundran poikki, Mac Veigh ei puhunut mitään, mutta veri kiersi tulena hänen suonissaan. Pieni käsi, jota hän piteli, vavahti ja koetti pari kertaa irtaantua, mutta hän puristi sitä vain lujemmin. Ja sitten se jäi kiltisti, pehmoisena ja lämpöisenä hänen kouraansa.
Katsahtaessaan alas näki hän naisen kasvot sivultapäin. Pitkä, välkkyvä kihara oli päässyt valloilleen myssyn alta, ja kevyt tuuli heitti sen Mac Veighin käsivarrelle. Varkaan tavoin nosti hän sen huulilleen naisen katsellessa suoraan eteensä metsänreunaa kohti, joka piirtyi ohuena, mustana juovana. Hänen poskensa paloivat hurjasta ilosta ja häpeästä. Sitten hän suoristautui ja pudisti kiharan hihaltaan.
Kolmenneljännestunnin kuluttua saavuttivat he lähimmän metsän. Yhä edelleen piteli Mac Veigh naisen kättä omassaan. Se oli yhä hänen kädessään, kun hän tähtien loistavassa valossa vanhaan valppaaseen ja taisteluvalmiiseen tapaansa äkkiä nosti päänsä ja sanoi matalalla äänellä:
"Mitä se oli?"
"Ei mitään", vastasi nainen. "En kuullut mitään, jollei se ollut tuulen suhina puissa."
Hän vetäisi kätensä Mac Veighin kädestä. Koirat vingahtivat ja painuivat lähemmä laatikkoa. Tundran yli tuli hiljainen, valittava tuuli.
"Myrsky nousee uudelleen. Kuulemani ääni oli vannaan tuuli", sanoi Billy.
KOLMAS LUKU.
"ELÄVÄN KUNNIAKSI."
Lausuttuaan nuo sanat seisoi Billy silmänräpäyksen hiljaa kuunnellen ääntä, mikä ei ollut tunturilta tulevan tuulen hiljaista valitusta. Hän oli aivan varma siitä, että oli kuullut jotakin, jotakin aivan läheltänsä, melkein jaloistaan, mutta se oli ääni, jota hän ei voinut sijoittaa eikä käsittää. Kääntäessään katseensa naiseen, huomasi hän tämän tarkastavan häntä kiinteästi.
"Kuulen sen nyt", virkkoi nainen. "Se on tuuli. Se on pelästyttänyt minua väliin – kauheilla äänillään – tuntureilla. Äskettäin olin – kuulevinani – lapsen itkua –"
Hän tarttui kädellään kurkkuunsa, ja Billy näki kauhua ja tuskaa hänen silmissään, jotka eivät hetkeksikään jättäneet hänen kasvojaan. Mac Veigh ymmärsi. Nainen oli sortumaisillaan erämaan peloittavaan painostukseen. Hän hymyili hänelle ja puheli hänelle kuin pikkulapselle.
"Oletteko väsyksissä, pikku tyttöseni?"
"Olen – olen – väsyksissä."
"Ja palelluksissanne ja nälissänne?"
"Olen."
"Silloin teemme leirin tänne metsään."
He kulkivat vielä kunnes tulivat kuusikkoon, joka oli niin tiheä, että suojasi sekä lumelta että tuulelta, ja jossa maata peitti paksu kerros kuivuneita havuja. Puut peittivät tähdet näkyvistä, ja pimeässä hääriessään Mac Veigh alkoi iloisesti vihellellä. Hän purki tavaransa, levitti toisen huovan laatikon viereen ja kääri toisen toverinsa hartioille.
"Istukaa nyt siinä kun teen tulta", sanoi hän. Hänellä oli syttönä korvaamaton koivuntuohikappale, jolle hän latoi kuivia havuja ja sytytti tulen. Sen loimossa löysi hän lisää polttoainesta, jota kasasi nuotioon niin että se räiskyi pian hänen päänsä tasalla. Nainen istua kyyrötti kasvot kätkössä. Näytti siltä kuin hän olisi nukahtanut nuotion lämpöön. Puolen tunnin ajan raahasi Mac Veigh kuivia puita ja risuja kokoon, ja pian hänellä oli niitä suuri kasa varastossa. Sitten hän kaivoi kuopan hiillokseen ja pian herätti kahvin ja paistetun silavan tuoksu hänen toverinsa. Nainen kohotti päätänsä ja työnsi syrjään huovan, johon Mac Veigh oli hänet käärinyt. Hänellä oli lämmin siinä nuotion vierellä, ja hän riisui päähineensä Mac Veighin hänelle hymyillessä ystävällisesti tulen yli. Hänen punaisenruskea tukkansa valui hartioille, aaltoillen ja välkkyen tulen loimossa, ja hetkisen istui hän se aivan hajallaan katsellen Mac Veightä, Sitten kokosi hän sen, ja Billy katseli kuinka hänen sormensa jakoivat sen kiilteleviin jousiin ja letitti sen paksuksi palmikoksi.
"Illallinen on valmis", sanoi Mac Veigh. "Haluatteko syödä sen siinä?"
Tyttö nyökkäsi ja ensi kerran hymyili hän toverilleen. Kokoonkäännetylle huovalle heidän välilleen kattoi Billy kahvia, sianlihaa, leipää ja muuta mitä löysi laukustaan ja istui sitten tyttöä vastapäätä jalat ristissä. Nyt vasta hän huomasi että tämän silmät olivat siniset ja että hänen poskensa olivat punehtuneet. Puna syveni Billyn katsoessa häneen, ja uudelleen hymyili hän seuralaiselleen, katsoen hetken alaspäin.
Se sai Mac Veighin sydämen sykkimään nopeammin. Kesti hetkisen ennenkuin hän tiesi mitä söi, hänellä ei ollut mitään makua suussaan. Hän kertoi naiselle toimestaan Fullerton-niemellä ja Pelletieristä, joka vähitellen nääntyi yksinäisyyteen.
"Siitä on aikaa kun näin teidänlaisenne naisen", uskoi hän toverilleen. "On nyt kuin olisin taivaan valtakunnassa. Ette käsitä kuinka yksin olen ollut." Hänen äänensä värisi. "Toivoisin vain, että Pelletier olisi saanut nähdä teidät, vain silmänräpäyksen", lisäsi hän. "Hän olisi saanut siitä uutta elämää!"
Naisen lempeissä silmissä hehkui jotakin, mikä sai toisia sanoja hänen huulilleen.
"Ette ehkä voi käsittää, mitä merkitsee olla näkemättä valkoista naista noin pitkään aikaan", jatkoi hän, "Ettehän pitäne minua hulluna tai sanojani ja tekojani sopimattomina? Koetan hillitä mieltäni, mutta minua haluttaisi huutaa ääneeni riemusta. Jospa Pelletier vain voisi nähdä teidät –" Hän pysähtyi ja pisti kätensä taskuun vetäen esiin kallisarvoisen kirjenipun.
"Hänellä on etelässä tyttö – aivan samallainen kuin te", jatkoi Mac Veigh. "Nämät ovat häneltä. Jos ne joutuvat ajoissa perille, toipuu hän. Ei hän lääkettä tarvitse. Naista hän tarvitsee – nähdä häntä, kuulla hänen ääntänsä ja tuntea hänen kätensä kosketusta."
Tyttö ojensi kätensä ja otti kirjeet. Tulen valossa Billy näki hänen kätensä vapisevan.
"Ovatko he – naimisissa?" kysyi hän.
"Eivät, mutta he aikovat mennä naimisiin", vastasi Billy riemuitsevasti. "Hän on kaunein olento avarassa maailmassa lähinnä – –"
Hän pysähtyi, ja tyttö lopetti lauseen: "Lähinnä muuatta toista tyttöä, ja se tyttö on teidän."
"Ei, en aikonut sanoa siten. Ettehän pahastune jos sanon sen. Ajattelin sanoa: lähinnä teitä. Sillä te olette tullut blizzard – tuulesta kuin enkeli ja antanut minulle uutta toivoa. Olin nääntymäisilläni, kun tulitte. Jos nyt häviäisitte, enkä enää milloinkaan näkisi teitä, palaisin paikalleni ja taistelisin taisteluni loppuun ja uneksisin suloisia unia. Hyvä luoja! Ymmärrättekö, että miehen on tultava tänne erämaihin, ennenkuin hän oppii käsittämään, että elämä ei ole aurinkoa ja kuuta ja tähtiä. Nainen, vain nainen on elämä!"
Hän pani kirjeet takaisin taskuunsa. Naisen ääni oli kirkas ja lempeä. Billyn mielestä se kohosi suloisimpana soittona tulen räiskynän ja tuulen huminan keskeltä kuusten latvoissa.
"Sellaisilla miehillä kuin te pitäisi olla nainen, jota hellisivät", sanoi nainen. "Hän oli sellainen mies."
"Tarkoitatte –?" Mac Veighin katse etsi pitkää, tummaa laatikkoa.
"Niin, hän oli sellainen."
"Tiedän, mitä tunnette", virkkoi Billy, katsoen muualle. "Olen kokenut yhtä ja toista. Olen menettänyt sekä isäni, äitini, että sisareni. Äiti oli viimeinen, ja hänen kuollessaan olin melkein lapsi, ehkä kahdeksantoista, mutta minusta tuntuu kuin se olisi ollut eilen. Kun elelee täällä erämaassa näkemättä aurinkoa kuukausimääriin ja valkoisia kasvoja vuoteen tai pariin vuoteen, niin tulee kaikki tuollainen niin läheiseksi ja tuntuu siltä kuin se olisi tapahtunut aivan äskettäin."
"Ovatko he kaikki – kuolleet?"
"Kaikki paitsi yhtä. Hän kirjoitti minulle pitkän aikaa, ja luulin hänen pitävän sanansa. Pelly – se on Pelletier, väittää tosin, että se on vain pientä väärinkäsitystä ja että hän pian taas kirjoittaa. Enkä ole kertonut hänelle, että hän käänsi minulle selkänsä mennäkseen naimisiin toisen kanssa. En tahdo, että hän rupeaisi kuvittelemaan jotakin samanlaista omasta tytöstään. Se sattuu niin helposti kun on kuolla yksinäisyyteen."
Nainen kumartui häntä kohti loistavin silmin.
"Teidän tulisi päinvastoin olla iloinen", sanoi hän. "Jos hän kerran on jättänyt teidät, ei hän ajanpitkään olisi ollut teidän arvoisenne. Hän oli uskoton nainen. Jollei hän olisi ollut sitä, ei hänen rakkautensa olisi jäähtynyt sen vuoksi, että olitte poissa. Se ei saa hävittää uskoanne, – se on liian kaunis."
Mac Veigh pisti jälleen kätensä taskuun ja otti sieltä pienen, hirvennahkaan käärityn käärön. Hänen kasvonsa loistivat poikamaista iloa.
"Ehkä olisi niin käynytkin, jollen olisi kohdannut teitä", sanoi hän. "Tahtoisin jollakin tavoin – saada teille selväksi, kuinka paljon olette tehnyt hyväkseni. Te – ja tämä."
Hän oli avannut hirvennahkakäärön ja ojensi sen tytölle. Siinä oli sinisen kukan suuret, kuivuneet terälehdet.
"Sininen kukka!" virkkoi nainen.
"Niin. Tiedätte mitä se merkitsee. Intiaanit kutsuvat sitä nimellä i-o-waka tai jotakin sinnepäin, koska he luulevat, että siinä asuu sen henki, mikä on puhtainta ja kauneinta maailmassa. Minä kutsun sitä – naiseksi."
Hän nauroi, ja nauru kaikui iloisena.
"Pidätte minua ehkä hiukan hassahtavana, mutta jos tahdotte niin kerron teille tuosta sinisestä kukasta", jatkoi hän.
Nainen nyökkäsi, mutta Mac Veigh ei nähnyt että hänen kurkkunsa hieman vavahti.
"Olin kaukana pohjoisessa suurella Karhujärvellä", alkoi hän, "ja kymmenen vuorokautta makasin leirissäni yksin jalka nyrjähtyneenä. Se oli autiota, synkkää seutua, paljaitten vuorenharjanteitten välissä. Siellä kasvoi vain vaivaiskuusia, joissa pöllöt öisin huusivat niin, että veri suonissani hyytyi. Toisena päivänä tapasin seuraa. Telttani vierellä kasvoi sininen kukka, niin korkeavartinen, että se ulottui polviini. Päivällä levitin huopapeitteeni ulkosalle sen viereen ja makasin siinä poltellen. Ja sininen kukka huojui hoikassa varressaan ja nyökkäili minulle ja puhui minulle merkkikieltä, jota kuvittelin ymmärtäväni. Väliin se oli niin iloinen ja hullunkurinen, että minun täytyi nauraa, ja sitten se tuntui pyytävän minua tanssiin. Ja toisinaan se taas oli niin kaunis ja hiljainen ja näytti kuuntelevan, mitä metsä puhui, ja pari kertaa minusta tuntui, että se rukoili. Yksinäisyydessä saa, nähkääs niin hulluja päähänpistoja. Kun aurinko laski, sulki sininen kukkani kupunsa ja nukahti aivan niinkuin pieni lapsi nukahtaa päivän leikeistä väsyneenä, ja silloin minä tunsin olevani hirvittävän yksinäinen.
"Mutta se oli aina hereillään kun aamuisin kierin ulos peitteistäni. Vihdoin tuli aika, jolloin jalkani oli niin terve, että voin lähteä. Yhdeksäntenä iltana näin sinisen kukkani viimeistä kertaa sulkevan terälehtensä ja nukahtavan. Sitten panin tavarani kokoon. Aurinko oli jo ylhäällä kun seuraavana aamuna läksin; vähän matkaa kuljettuani käännyn katsomaan taakseni. Olin kai mieheksi hupsu ja heikko, mutta minua itketti. Sininen kukka oli opettanut minulle monta seikkaa, joista en ollut ennen tiennyt mitään. Se oli saanut minut ajattelemaan. Ja katsoessani taakseni huojui se kirkkaassa päivänpaisteessa, nyökytellen minulle!
"Minusta tuntui, että se kutsui – kutsui minua takaisin – ja minä juoksin sen luo, katkasin sen varrestaan, ja siitä lähtien se on ollut joka hetki mukanani. Se on ollut minulle raamattuna ja toverina, ja olen tuntenut että se on minulle ollut kaiken sen vertauskuvana, mikä on puhtainta ja kauneinta maailmassa – naisen." Hänen äänensä värähti. "Ehkä – ehkä olen hullut, mutta tahtoisin, että ottaisitte sen ja säilyttäisitte – sitä – aina – minulle."
Mac Veigh saattoi nähdä naisen suupielten värähtelevän hänen katsoessaan tulen yli toveriinsa.
"Tahdon ottaa sen", sanoi hän. "Otan sen ja säilytän sen – ijäti."
"Olen tallettanut sitä – muuatta naista varten", virkkoi Mac Veigh. "Hullu ajatus, eikö totta? Ja nyt olen kertonut teille kaiken tämän, kun päinvastoin halusin kuulla teiltä, mitä tapahtui siellä mistä tulette, ja mihin aiotte ryhtyä tultuanne omaistenne luo. Haluatteko kertoa siitä minulle?"
"Hän kuoli, siinä kaikki", vastasi nainen. "Lupasin viedä hänet takaisin omaistemme luo. Ja päästyäni sinne en tiedä – mitä teen."
Hän hengähti syvään, ja hiljainen nyyhke kuului hänen huuliltaan.
"Ette tiedä, mihin ryhdytte –" Billyn ääni kaikui oudolta hänen omissa korvissaankin. Hän nousi pystyyn ja katseli alas naisen kohotettuihin kasvoihin, hänen ruumiinsa vapisi ankarasta taistelusta. Sanoja tunki hänen huulilleen ja ne työnnettiin jälleen takaisin; sanoja, jotka olivat vähällä voittaa hänet ja jotka uudelleen olisivat kertoneet naiselle, että hän oli tullut Mac Veighin luo tunturilta kuin enkeli; että hän oli elänyt kokonaisen elämän sinä lyhyenä aikana, jonka he olivat olleet yhdessä, ja että hän, Mac Veigh, rakasti häntä niinkuin ei ainoakaan mies koskaan ennen ollut naista rakastanut. Naisen siniset silmät katselivat kysyvinä Mac Veightä.
Ja sitten Mac Veigh näki esineen, minkä hän hetkeksi oli unohtanut, pitkän, karkeatekoisen laatikon naisen takana. Hänen sormensa kaivautuivat kämmeniin, hän voihkasi ja kääntyi poispäin.
Satakunnan askeleen päässä kuusikossa hän oli nähnyt paljaan kallion, jolla kasvoi punaista bakneesh-villiviiniä. Hän leikkasi pensaasta puukollaan sylillisen ja kun hän kantamuksineen palasi nuotion valoon, hehkui villiviini kuin verenpunainen kukkapensas. Nainen oli noussut seisomaan ja katseli äänetönnä kuinka hän siroitti villiviinin arkulle. Mac Veigh kääntyi häneen päin lausuen hiljaa:
"Kuolleen kunniaksi!"
Väri oli kadonnut naisen kasvoista, mutta silmät loistivat kuin tähdet. Billy astui häntä kohti kädet ojona. Mutta äkkiä hän pysähtyi jääden kuuntelemaan. Hetken kuluttua hän kääntyi ja kysyi uudelleen:
"Mitä se oli?"
"Kuulin vain koirat – ja tuulen", vastasi nainen. "Varmaan sitten kummittelee pääkopassani", sanoi Mac Veigh. "Olin kuulevinani –" Hän siveli otsaansa ja katsahti koiriin, jotka olivat kyyristyneet reen viereen ja nukkuivat sikeästi. Nainen ei huomannut, että hän värisi. Sitten Mac Veigh naurahti hilpeästi ja tarttui kirveeseensä.
"Nyt teltan tekoon", ilmoitti hän. "Tunnin kuluessa on myrsky kintereillämme."
Laatikon kannella oli telttakangas, ja sen pingoitti hän pystyyn nuotion viereen kooten sisäpuolelle kahden jalan paksuisen vuoteen palsamin ja seetripuun oksista. Oman silkkikankaisen telttansa hän pystytti syvemmä tiheään kuusikkoon. Saatuaan työnsä valmiiksi katsahti hän kysyvästi ensin naiseen ja sitten laatikkoon.
"Ottaisin sen mielelläni luokseni telttaan, jos se vain sopii", sanoi nainen. Hän seisoi kasvot nuotioon päin Mac Veighin laahatessa painavan laatikon telttaan. Sitten toi Mac Veigh lisää puuta nuotioon ja tuli toivottamaan toverilleen hyvää yötä. Tämän kasvot olivat kalpeat ja väsyneet, mutta hän hymyili Mac Veighille, jonka mielestä hän oli maailman kaunein olento. Sisimmässään hänellä oli se tunne, että hän oli tuntenut naisen vuosikaudet. Hän tarttui hänen käsiinsä, katsoi häntä syvälle sinisiin silmiin ja sanoi melkein kuiskaten:
"Annatteko minulle anteeksi, jos teen väärin? Ette käsitä kuinka yksinäinen olen ollut ja mitä minulle merkitsee saada kerran vielä katsoa naista kasvoihin. En tahdo loukata teitä ja – ja –", hänen äänensä petti, "antaisin mielelläni hänelle tuossa elämän takaisin, jos se olisi vallassani, vain sentähden, että olen nähnyt teidät ja ymmärrän teidät – ja rakastan teitä."
Nainen säpsähti, hän hengitti kiivaasti ja huudahti hiljaa.
"Suokaa anteeksi, pikku tyttöseni", jatkoi Mac Veigh. "Ehkä olen hieman suunniltani. Mutta voisin kuolla puolestanne, ja vien teidät turvallisesti perille – omaistenne luo – ja – ja – ettekö tahtoisi antaa minulle hyvänyönsuudelmaa."
Nainen ei siirtänyt katsettaan hänen kasvoiltaan. Hänen silmänsä loistivat häikäisevän sinisinä nuotion loimussa. Hiljalleen vei hän kätensä Mac Veighin käsistä, katsoi häntä koko ajan silmiin, laski sitten kätensä hänen käsivarsilleen ja kohotti kasvonsa verkalleen Mac Veighin kasvoja kohti. Kunnioittavasti taivutti tämä kasvonsa ja suuteli tyttöä.
"Jumala teitä siunatkoon!" lausui hän.
Tuntikausiksi jäi hän istumaan nuotion ääreen. Tuuli yltyi yhä, pohjoisesta nousi myrsky uudelleen. Kuusen- ja palsaminoksat huojuivat valitellen tuulessa hänen päänsä päällä ja aukeilla paikoilla kuuli hän blizzardin ulvonnan. Mutta nuo äänet olivat hänestä nyt uudenlaista soittoa, hänen sydämensä sykki kiivaammin, ja lämmin ilo täytti hänen mielensä, kun hän katsahti pieneen telttaan päin, jossa nukkui hänen rakastamansa nainen.
Hänen lämpöisten huultensa suudelma tuntui yhä hänen huulillaan; yhä uudelleen ja uudelleen näki hän mielessään hellän ilmeen, joka hetken oli pilkistänyt silmien sinestä, ja hän kiitti Jumalaa siitä ihmeellisestä onnesta, mikä oli tullut hänelle. Sillä naisen huulten suloisuus ja hänen silmiensä vielä suurempi suloisuus kertoivat hänelle, mitä elämällä vielä oli hänen varaltansa.
Päivän matkan päässä etelään oli intiaanileiri. Sinne veisi hän hänet ja sieltä lähettäisi hän pari intiaania viemään Pelletierille lääkkeet ja kirjeet. Sitten jatkaisi hän matkaa naisen kanssa. Hän naurahti hiljaa ja iloisesti ajatellessaan mitä loistavia uutisia hän vähän myöhemmin veisi Pelletierille. Sillä suudelma paloi vielä hänen huulillaan, siniset silmät hymyilivät hänelle yhä nuotiotulen valaisemasta metsästä, ja hän tunsi pelkkää toivoa.
Oli myöhä, lähellä puolta yötä ennenkuin hän hiipi telttaansa. Myrsky ulvoi ja vinkui yhä hurjemmin hänen nukahtaessaan. Hän heräsi myöhään. Tuuli valitteli ja voihki metsän puissa. Tuli oli melkein sammunut. Nuotion toisella puolen olevan teltan aukko oli yhä suljettuna ja Mac Veigh liikkui nuotiota sytytellessään hiljaa, jottei herättäisi toveriaan. Hän katsoi kelloansa ja huomasi nukkuneensa lähes seitsemän tuntia. Sitten palasi hän omalle teltalleen noutamaan aamiaistarpeita. Puolenkymmenen askeleen päässä oviaukosta hän seisahtui hämmästyneenä.
Punainen bakneesh-villiviini, jonka hän illalla oli käynyt metsästä noutamassa, riippui nyt suurena kiehkurana hänen telttansa seinämällä, ja sen yläpuolella oli telttakankaaseen kirjoitettu kömpelöin kirjaimin:
"Elävän kunniaksi!"
Hiljaa huudahtaen palasi hän juoksujalkaa toiselle teltalle. Ja samassa hän tajusi punaisen seppeleen tarkoituksen. Nainen sanoi hänelle sillä sen, mitä ei ollut lausunut sanoin. Hän oli lähtenyt teltastaan yöllä Mac Veighin nukkuessa ja riipustanut seppeleen hänen nähtäväkseen. Veri kohisi lämpimänä ja iloisena hänen suonissaan, hän ojentautui suoraksi ja nauroi. Tai oikeastaan se ei ollut naurua, vaan hänen sisimmän sielunsa henkäys. Vanhasta tottumuksesta hänen kätensä meni revolverin huotraan. Se oli tyhjä.
Hän veti huopapeitteet ulos teltasta, mutta ase ei ollut niitten mutkassa. Hän katsahti nurkkaan, jonne oli asettanut pyssynsä. Sekin oli poissa. Jäykistynein, harmain kasvoin asteli hän hiljalleen nuotion ohi naisen telttaa kohti ja kuunteli korva aukolla. Sieltä ei kuulunut ääntäkään, ei liikettä, ei nukkujan hengitystä, ei elonmerkkiäkään. Kuin peläten kauheaa näkyä veti hän verkalleen syrjään aukkoa peittävän kankaan. Kuusenoksista tehty vuode oli tyhjä ja sillä oli poikkipuolin suuri laatikko, jota nainen oli kulettanut. Mac Veigh meni telttaan. Arkku oli auki – ja tyhjä; pohjalla oli vain lujaan painuneita, muokkauneita palsaminoksia, Samassa kirkastui totuus hänelle: arkussa oli ollut elävä ihminen, ja nainen – – Hänen silmänsä sattuivat johonkin laatikon reunalla. Siinä oli kokoontaitettu paperipala; se oli kiinnitetty siten, että hänen täytyi huomata se. Hän sieppasi sen ja hoiperteli se kädessään ulos päivänvaloon. Kova, vihlova huuto kuului hänen huuliltaan hänen lukiessaan naisen kirjoittaman kirjeen:
"Palkitkoon teitä Jumala hyvyydestänne minua kohtaan. Läksin
matkaan myrskyssä – mieheni ja minä. Saimme sanan, että olitte
jäljillämme ja näimme nuotiotulenne kaukaa kankaalta. Mieheni
teki laatikon minulle suojaksi pakkasta ja myrskyä vastaan.
Nähdessämme teidät vaihdoimme paikkaa, ja niin tapasitte minut
kuljettamassa vainajaani. Hän olisi voinut surmata teidät monet
monituiset kerrat, mutta hyvyytenne minua kohtaan pelasti
henkenne. Antakoon teille Jumala vielä kerran hyvän naisen, joka
rakastaa teitä kuten minä rakastan häntä. Hän tappoi miehen,
mutta surmaaminen ei aina ole murhaamista. Olemme ottaneet
aseenne, ja myrsky peittää jälkemme. Mutta te ette seuraa meitä,
tiedän sen. Sillä tiedätte mitä merkitsee rakastaa naista, ja
tiedätte senkin, mitä elämä merkitsee naiselle, joka rakastaa.
Rouva Isobel Deane."NELJÄS LUKU.
IHMISMETSÄSTÄJÄT.
Billy seisoi kuin huumautuneena ja luki sitten uudelleen Isobel Deanen kirjoittamat rivit. Ei ääntäkään kuulunut hänen huuliltaan ensi huudahduksen jälkeen; hän seisoi vain tuijottaen räiskyvän nuotion liekkeihin, kunnes tuulenpuuska äkkiä repäisi kirjelipun hänen sormistaan ja lennätti sen tiehensä lumipilvessä.
Kirjeen menettäminen herätti hänet. Hän rupesi ajamaan takaa paperipalasta, mutta pysähtyi sitten ja nauroi. Se oli lyhyt, iloton naurahdus, sellainen, jolla voimakas mies peittää vaivansa. Hän palasi teltalle ja kurkisti sinne, sisään. Hän työnsi syrjään telttakankaan reunat niin että valo pääsi sisään ja hän voi nähdä laatikkoon. Muuan tunti sitten oli tuossa arkussa piillyt murhamies Scottie Deane. Ja nainen oli hänen vaimonsa!
Mac Veigh palasi takaisin nuotion luo ja näki jälleen telttansa seinällä riippuvan punaisen bakneesh-villiviinin ja sanat, jotka nainen nuotiosta sieppaamallaan kekäleellä oli töhertänyt: "elävän kunniaksi." Se tarkoitti häntä! Jotakin tuntui takertuvan hänen kurkkuunsa, ja silmiä sumensi, vaikka ei lumi eikä tuuli sitä aiheuttanut. Nainen oli ollut loistavan urhoollinen. Ja hän oli voittanut. Äkkiä huomasi Mac Veigh, että hän oli puhunut totta kirjeessään, ja että Scottie Deane olisi helposti voinut ottaa hänet hengiltä.
Seuraavana hetkenä ihmetteli hän miksei tämä ollut tehnyt niin. Deane pani paljon alttiiksi jättäessään hänet henkiin. Heillä oli vain muutaman tunnin etumatka, eikä myrsky ollut vielä kokonaan ehtinyt lakaista heidän jälkiänsä umpeen. Deanen pakoa hidastutti hänen vaimonsa mukanaolo. Hän voi vielä lähteä ajamaan heitä takaa ja saavuttaa heidät. He olivat tosin vieneet hänen aseensa, mutta ei olisi ensimmäinen kerta, jolloin Mac Veigh lähtisi etsittävänsä jälkeen aseitta.
Vastavaikutus tuli hänessä nopeasti. Hän syöksi tulen ohi ja juoksi suuressa kaaressa, kunnes tapasi reen jäljet, jotka vielä olivat aivan selvät. Syvemmällä metsässä olisi niitä helppo seurata. Jotakin lehahti hänen jalkoihinsa. Se oli Isobel Deanen kirje. Hän nosti sen maasta, ja taaskin hänen silmiinsä sattuivat sen viimeiset sanat: "Mutta Te ette seuraa. Tiedän sen. Sillä tiedätte mitä merkitsee rakastaa naista ja tiedätte senkin, mitä elämä merkitsee naiselle, joka rakastaa."
Kas, sentakia Scottie Deane oli jättänyt hänet surmaamatta. Naisen tähden hän oli sen tehnyt, ja nainen luotti häneen. Tällä kertaa hän taittoi kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa, sinne, missä sininen kukka oli ollut. Sitten palasi hän verkalleen nuotion luo.
"Sanoin sinulle, että antaisin hänet takaisin elämälle, jos vain voisin", virkkoi hän. "Ja luulenpa pitäväni sanani!" Vanhaan tapaansa puheli hän ääneensä itsekseen, tapa, minkä helposti saa autioitten lakeuksien yksinäisyydessä. Hän naurahti seisoessaan nuotion ääressä ja täyttäessään piippuansa. "Jollei se olisi hänen tähtensä", lisäsi hän ajatellessaan Scottie Deanea. "Hyvä Jumala, jollei se olisikaan hänen tähtensä!"
Täytettyään piippunsa sytytti hän sen ja tuijotti tiheään kuusikkoon, jonne Scottie Deane vaimoineen oli paennut. Koko poliisivoima oli vaanimassa Scottie Deanea. Toista vuotta tämä oli piileskellyt kuin pieni valkoinen kärppä ja osoittautunut ovelammaksi kuin koko poliisivoiman parhaat miehet. Kuninkaallisen Ratsastavan Poliisin joka ainoa mies Calzarysta Albertan preerioilta aina Herschel-saarelle saakka Jäämeren rannalla tunsi hänen nimensä. Hänen päästänsä oli luvattu palkinto, ja hänen kiinnisaajaansa odotti maine. Joka uneksi virkaylennyksestä, uneksi samalla Scottie Deanesta; ja kun Billy ajatteli noita seikkoja, heräsi hänessä jotakin, joka oli kaukana ihmismetsästyksen ajatuksesta ja omituinen veljeydentunne lämmitti hänen mieltänsä. Scottie Deane oli hänelle nyt enemmän kuin henkipatto, enemmän kuin tavallinen mies. Kun Isobel Deanen lainen nainen yhä pysyi hänelle uskollisena kun häntä ahdistettiin loukosta toiseen kuin rottaa, täytyi hänen olla jotakin muuta. Mac Veigh palautti mieleensä Isobelin lempeän äänen, suloiset kasvot ja hänen hellät, siniset silmänsä, ja ensi kerran tuli hän ajatelleeksi, ettei sellainen nainen voisi rakastaa miestä, joka olisi läpeensä huono.
Ja Isobel Deane rakasti miestänsä. Tietoisuus siitä tuotti hänelle samalla kertaa tuskaa ja iloa. Naisen uskollisuus oli voitto – hänellekin. Enkelinä hän oli tullut hänen luokseen myrskyn keskeltä ja enkelinä hän oli mennyt hänen luotansa. Mac Veigh oli iloinen. Todellinen olento, joka eli ja hengitti, oli vallannut unikuvan paikan hänen sydämessään, nainen, joka oli yhtä kaunis ja yhtä uskollinen kuin sininen kukka, jota hän oli säilyttänyt povellaan.
Tuona hetkenä hän olisi halunnut ottaa Scottie Deanea kädestä, senvuoksi, että tämä oli Isobelin mies ja senvuoksi, että hän oli sellainen mies, jota Isobel rakasti. Ehkä se olikin Deane, joka oli ripustanut villiviiniseppeleen hänen telttansa seinälle ja piirtänyt siihen hiilellä kirjoituksen. Ja Deane tiesi varmaan vaimonsa kirjoittamasta kirjeestä. Veljeydentunne Scottie Deanea kohtaan voimistui yhä hänessä, ja heidän luottamuksensa häneen sai hänet omituisen iloiseksi.
Tuli oli sammumaisillaan, ja Mac Veigh käännähti ottamaan lisää puuta. Hän huomasi teltassa olevan laatikon ja laahasi sen ulos. Hän oli juuri vyöryttämäisillään sen nuotioon, kun pysähtyi ja tarkasti sitä lähemmin. Mistähän saakka he olivat tulleet? mietti hän mielessään. Varmastikin ylängön toiselta puolen, sillä Deane oli rakentanut laatikon Isobelin suojaksi lakeuden jäätäviä tuulia vastaan.
Se oli veistetty keveästä, kuivasta puusta pienellä vyössä kannettavalla kirveellä ja nurkissa oli liitokset naulojen sijasta kiinnitetty kariboun nahkasta tehdyillä hihnoilla. Palsaminoksat, joita oli ladottu pohjalle Isobelille vuoteeksi, olivat vielä paikoillaan, ja hänen sydämensä sykki kiivaammin kun hän veti ne ulos. Niillä oli Isobel maannut. Hänen päänsä sija eroittui vielä selvästi palsaminlehvillä. Huudahtaen puolitukahtuneesti heitti hän laatikon tuleen.
Billy ei ollut nälkäinen, mutta keitti kuitenkin kupin kahvia ja joi sen. Nyt vasta hän huomasi, että myrsky kiihtymistään kiihtyi. Tiheät, alas riippuvat kuusenoksat olivat vaimentaneet sen voimaa. Suojaavan metsän ulkopuolella kuuli hän sen vinkuvan ja ulvovan harvoissa pensaikoissa ja aukeilla paikoilla tunturin laidassa. Hän muisti jälleen Pelletierin, Hän tunnusti puolittain unohtaneensa hänet Isobelin läsnäolon aiheuttamassa rauhattomuudessa ja hänen pakonsa jättämässä epätoivossa ja sekasorrossa.
Kuluisi kaksi päivää ennenkuin hän pääsisi eskimokylään. Nuo kaksi päivää voisivat olla kohtalokkaita hänen toverilleen. Mac Veigh ponnahti pystyyn, koetti taskuaan, vakuuttautuakseen siitä, että kirjeet olivat tallella ja rupesi kokoamaan tavaroitaan. Oksien lomista putoili lumi hienoina, valkoisina pilvinä, pieksäen kasvoja kuin kovin hienosokeri. Tuulenpuuska paiskasi hänelle äkkiä lunta silmiin; hän jätti teltan ja tavarain kokoilemisen kiiruhtaen huolissaan aukeampaa ja harvempaa metsää ja pensaikkoa kohti lakeuden reunassa.
Muutaman sadan jardin päässä leiripaikalta hänen oli pakko taivuttaa päänsä lumimyrskyssä ja vetää nahkalakkinsa korvukset alas. Vielä vähän matkaa, ja hänen täytyi etsiä suojaa käyrän männynkäppyrän turvista. Lakeus avautui hänen eteensä. Se oli nyt kiehuvana, valkoisena mylläkkänä, jossa hän ei nähnyt eteensä pyssynkantaman vertaa. Eskimokylä oli kahdenkymmenen mailin päässä toisella puolen ylängön. Billyn mieli masentui. Sinne hän ei jaksanut taivaltaa.
Ei ainoakaan ihmisolento voinut hengissä ponnistella eteenpäin myrskyssä, joka puhalsi suoraan Jäämereltä, ja Mac Veigh palasi takaisin leiripaikalle. Tuskin oli hän astunut askeltakaan siihen suuntaan, kun tuulen tuoma, omituinen ääni sai hänet säpsähtämään. Hän kääntyi takaisin valkoisena kiehuvaa lumimerta kohti, ja hänen kätensä sujahti tyhjälle revolverin kotelolle. Ääni kuului jälleen, ja tällä kertaa hän tunsi sen. Se oli huutoa, miehen ääni. Hetkessä tulivat Deane ja Isobel hänelle mieleen. Mikähän ihme oli tapahtunut, joka sai heidät kääntymään takaisin?
Myrskyn myllerryksestä sukeutui esiin varjo. Se sai pian selvät muodot, koiravaljakko – reki – kolme miestä tarpoi lumessa häntä kohti. Samassa koirat seisahtuivat, sotkeutuen valjaisiin ja näyttivät muristen hampaitaan Billylle. Tämä astui askeleen eteenpäin, ja samassa ojentui revolveri hänen rintaansa kohti.
"Laskekaa alas revolveri, Bucky Smith!" huusi Mac Veigh. "Jos ajat jotakin takaa, niin olet tavannut väärän miehen!"
Mies tuli lähemmä. Silmät olivat punaiset ja tuijottavat. Tultuaan aivan Billyn viereen laski hän alas revolverinsa.
"Kas peijakas, sehän on Billy Mac Veigh!" huudahti hän naurahtaen karkeasti ja epämiellyttävästi. Bucky palveli korpraalina poliisimiehistössä, ja Billyn viimeksi hänestä kuullessa oli hän ollut Nelson Housessa. [Nelson House ja Norway House, kaksi Hudsonlahden yhtiön kauppapaikkaa, molemmissa poliisivartiosto. Käänt. muist.] Vuoden ajan molemmat miehet olivat olleet samassa patrullissa, mutta heidän välinsä eivät olleet erikoisen hyvät. Billy ei ollut koskaan kertonut muutamasta Norway Housessa sattuneesta tapauksesta, joka, jos se olisi joutunut päällystön korville, olisi toimittanut Buckylle häpeällisen eron virasta. Mutta Mac Veigh oli kaikessa hiljaisuudessa antanut hänelle selkäsaunan,'pehmittänyt' hänet niin perusteellisesti, että hän oli henkihieverissä sen jälestä. Vanha viha paloi korpraalin silmissä hänen tuijottaessaan Billyä kasvoihin. Billy ei ollut katsetta huomaavinaankaan, kätteli vain toisia miehiä. Toinen heistä oli Hudsonlahden yhtiön koiravaljakon ajaja ja toinen oli Constable Walker Churchillista.
"En ikinä luullut, että hengissä pääsisimme suojapaikkaan", sanoi Walker henkeään haukkoen puristaessaan Billyn kättä. "Olemme etsimässä Scottie Deanea, emmekä saa hukata minuuttiakaan. Ja me saammekin hänet käsiimme. Hänen jälkensä ovat niin lämpimät, että voimme ne haistaa. Mutta hyvä Jumala, olen aivan loppuun ajettu!"
Koirat ajajineen painuivat jo leiripaikkaa kohti. Billy virnaili korpraalille heidän kulkiessaan jäljessä. "Olisipa sinulla ollut mainio tilaisuus päästä minusta – jos olisit ollut yksinäsi, Bucky", sanoi hän niin matalalla äänellä, ettei Walker kuullut. "Huomaat, etten ole unohtanut uhkaustasi."
Hänen naurussaan kajahti teräksinen kovuus. Hän tiesi, että Bucky Smith oli konna, jota hyvä onni oli suosinut niin, etteivät hänen kepposensa olleet koskaan tulleet ilmi. Salamana palasi hänen mieleensä tuo päivä Norway Housessa, jolloin sekarotuinen Rousseau oli laahautunut sairasvuoteeltaan ja tullut hänen luoksensa kertomaan, että Bucky oli vietellyt hänen nuoren vaimonsa. Rousseau, jonka kovan kuumeensa takia olisi pitänyt pysytellä vuoteessa, kuoli kahden päivän kuluttua. Billy muisti vielä Buckyn ivallisen äänen, kun hän ahdisti häntä Rosseaun syytöksellä, ja sitten seuranneen tappelun. Ajatus, että tuo mies nyt oli Isobelin ja Deanen kintereillä, sai hänet raivosta kiehumaan, ja kun Walker joutui kulkemaan muutaman askeleen heidän edellään, laski hän kätensä Bucky Smithin käsivarrelle.
"Olen muistanut sinua viime aikoina, Bucky", sanoi hän. "Olen ajatellut koko joukon tuota Norway Housen juttua ja olen harmitellut aika tavalla, etten ilmoittanut sitä. Mutta nyt aion tehdä sen, jollet heti käänny poikkiteloin sille suunnalle, jota olet kulkemassa. Minä olen itse etsimässä Scottie Deanea!" Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi Billy leikannut kielensä poikki, jos olisi voinut peruuttaa lausumansa sanat. Buckyn silmissä näkyi voitonriemuinen välähdys.
"Ajattelinkin, että olisimme oikeassa", sanoi hän, "Olimme melkein kadottamaisillamme jäljet myrskyssä. Olipa onni, että tapasimme sinut ja että neuvoit meidät oikealle tolalle. Paljonko on hänellä ja hänen mukanaan kulkevalla squawella etumatkaa meistä?"
Billyn kädet puristuivat raivosta nyrkkiin turkiskäsineissään. Hän ei vastannut sanaakaan, mutta riensi nopeasti Walkerin jäljestä. Hänen ajatuksensa työskenteli kuumeisesti. Tultuaan nuotion luo näki hän koirien jo laskeutuneen valjaineen maahan aivan näännyksissä. Walkerin kasvot olivat kylmästä siniset, ja silmät puoliummessa pistelevien lumihituisten tähden.
Koiravaljakon ajaja venyi reessä jalat nuotioon päin. Yhdellä katseella Billy huomasi miesten ja koirain kamppailleen epätoivoisesti myrskyssä. Hän katsahti Buckyyn, eikä hänen äänessään tällä kertaa ollut vihaa eikä uhkausta hänen virkkaessaan:
"Olettepa saaneet ponnistella lujasti. Olkaa kuin kotonanne. Ei minullakaan ole liikoja muonavaroja, mutta jos kaivatte esiin vähän omianne, niin laitan teille jotakin syötävää sillä aikaa kuin sulattelette jäseniänne."
Bucky katsahti uteliaana molempia telttoja.
"Ketä on mukanasi?" kysyi hän.
Billy kohautti hartioitaan, hänen äänensä oli melkein herttainen.
"Hävettääpä melkein kertoa kuka oli matkassani, Bucky", sanoi hän nauraen. "Päädyin tähän viime yönä puolikuolleena ja tapasin muutaman sekarotuisen leiriytyneenä tässä – tuolla silkkiteltassa. Hän oli oikein hauska, kerrassaan mukava poika. Ja aivan nuori, melkein vasikka vielä. Kun nousin aamulla –" Billy kohautti taas olkapäitään ja osoitti tyhjää revolverikoteloansa, "oli kaikki poissa, koirat, reki, ylimääräinen teltta, vieläpä pyssyni ja pistoolinikin. Ei hän nyt sentään aivan hävytön ollut, sillä muonan jätti hän paikoilleen. Ja aika vekkuli hän oli, katsokaas tuota!"
Hän osoitti bakneesh-köynnöstä, joka yhä riippui hänen telttansa ovella.
"Elävän kunniaksi", luki hän ääneen, "Kai jonkinlainen muistutus siitä, että hän olisi voinut paukauttaa minua nuijalla päähän, jos olisi tahtonut." Hän meni Buckyn lähelle ja sanoi sävyisästi: "Luulenpa, että tällä kertaa olet voiton puolella, Bucky. Scottie Deanen ei tarvitse pelätä minua, missä hän nyt lieneekin. Minulle ei jäänyt edes revolveria!"
"Onhan hänen täytynyt jättää joku jälki", huomautti Bucky katsoen epäilevästi Billyyn. "Niin onkin – tuolla!"
Kun Bucky poistui tutkimaan jälkiä, kiitti Billy taivasta, että Deane oli nostanut Isobelin rekeen, ennenkuin he läksivät leiripaikalta. Ei missään näkynyt naisen jälkiä. Walker oli purkanut heidän tavaransa, ja Billy oli täydessä ruuanlaittopuuhassa, kun Bucky ilmestyi takaisin tutkimusmatkaltaan pilkallinen hymy huulillaan.
"En luullut, että sinua oli niin helppo pettää", sanoi hän. "Ihmettelenpä, ettei hän ottanut telttaa mukaansa. Sehän näyttää olevan hyvä kapine."
Hän meni sisään. Hetken kuluttua ilmestyi hän oviaukolle ja kutsui Billyä.
"Katsopas tuota!" Hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä ja hänen silmänsä ilkkuivat voitonriemuisina. "Sekarotuisellasi näkyy olleen pitkä, kaunis tukka."
Hän osoitti kevyessä telttapuussa olevaa säröä. Billyn sydän hypähti kurkkuun.
Säröön oli tarttunut kihara Isobelin hajallaan olevasta pitkästä tukasta, kymmenkunta kullanruskeaa hiusta heilui siinä ilmiantamassa hänen kaksoispelinsä. Hetkiseksi unohti hän, että Bucky Smith vaani häntä tutkivin katsein.
Hän näki jälleen Isobelin, kun tämä viimeistä kertaa astui telttaan, kaunis tukka loistaen tulen valossa sädekehänä hänen kasvojensa ympärillä, silmissä hehkuen kiitollisuus. Vielä kerran tunsi hän hänen huultensa lämmön, hänen kätensä kosketuksen, koko hänen sykähyttävän läsnäolonsa. Ehkä nuo tunteet kätkivät jonkun epäilyttävän liikkeen tai sanan, joka hänet muutoin olisi voinut pettää. Mutta niiden mentyä ohi oli hän jälleen oma herransa ja kääntyi toisen puoleen hiljaa naurahtaen.
"Ne ovat naisen hiuksia, Bucky. Hän kertoi yhtä ja toista sievästä tyttölapsesta siellä kotona. Ja se lienee ollut totta."
Molemmat miehet katsoivat toisiaan silmää räpäyttämättä. Billy hymyili Bucky Smithille, jonka huulilla karehti iva.
"Levättyämme hiukan lähden seuraamaan tuota ranskalaista", sanoi korpraali koettaen peittää äänessään ilmenevää kiihtymystä ja voitonriemua. "Scottie Deanen matkassa on nainen, kuten tiedät, valkoinen nainen, ja Churchillin pohjoispuolella on vain yksi ainoa toinen valkoinen nainen. Ja tietysti olet halukas saamaan tavarasi takaisin."
"No, siitä voit olla varma!" huudahti Billy ilmaisematta, että Bucky oli osunut naulanpäähän. "En ole erittäin ihastunut ajatuksesta, että minun pitäisi ilmoittaa joutuneeni tällä tavoin ryövätyksi. Sekarotuinen pysyttelee tiheässä metsässä, ja hänen takaa-ajamisensa käy aika vaikeaksi."
Hän näki Buckyn hieman nolostuvan hänen nopeasta myöntymisestään, ja ennenkuin toinen ennätti vastata hän kiiruhti ulos ja ryhtyi auttamaan Walkeria aamiaisen valmistamisessa. Hän keitti suuren pannun teetä, käristi sianlihaa ja paahtoi oman jäätyneen leipänsä.
Toisten syödessä keitti hän toisen pannullisen teetä ja levitti huopapeitteet omaan telttaansa. Walker oli sanonut heidän matkanneen melkein läpi yön.
"On parasta, että nukutte tunnin, pari ennen lähtöänne", esitti Billy vierailleen.
Valjakon ajaja, nimeltään Conway otti ensimmäisenä vastaan hänen kutsunsa. Lopetettuaan syöntinsä Walker seurasi häntä telttaan. Heidän mentyään katsoi Bucky terävästi Billyä.
"Mitä sinulla on mielessä?" kysyi hän.
"Ei mitään muuta kuin kultainen sääntö'", vastasi Billy tarjoten toiselle tupakkaa. "Sekarotuinen kohteli minua hyvin ja teki oloni mukavaksi, vaikkakin hän sitten otti palkkansa jälkeenpäin. Minä teen samoin."
"Ja mitä aiot ottaa jälestäpäin?" Billy siristi silmiään kohdatessaan Bucky Smithin katseen.
"Bucky, en luullut sinua noin tyhmäksi", virkkoi hän. "Eikö sinussa ole vähääkään häveliäisyyttä? Yhtä hyvin voisi mies istua vankilassa kuin olla täällä aseetonna. Toivon sinun luovuttavan minulle revolverin lähtiessäsi seuraamaan sekarotuisen jälkiä, sinun tai Walkerin, Hän tekee sen kyllä, jollet sinä suostu siihen. Nyt on parasta, että menet nukkumaan telttaan toisten luo. Minä hoidan tulta."
Bucky nousi happamen näköisenä. Hän oli yhä epäluuloinen Billyn vieraanvaraisuuden suhteen, mutta samalla hänen täytyi tunnustaa tämän todistelujen pitävyys ja hänen pyytämänsä hinnan merkitys. Hän meni Walkerin ja Conwayn luo.
Neljännestunnin kuluttua lähestyi Billy telttaa ja kurkisti sinne sisään. Kolme uupunutta miestä nukkui sikeää unta. Silmänräpäyksessä muuttui Billy toiminnan mieheksi. Hän oli heittänyt tavaransa ulkosalle saadakseen enemmän tilaa teltassa, ja nyt tukki hän nopeasti ylimääräisen huopapeitteen laukkuunsa. Sitten hän meni toiseen telttaan punastuen ja sykkivin sydämin.
"Saatat olla hullu, Billy Mac Veigh", naurahti hän hiljaa. "Saatat olla hullu, mutta sittenkin teemme sen!"
Hellävaroen irroitti hän kullanruskeat, silkkiset hiukset puunsälöstä. Hän kiersi ne sormensa ympäri pehmeäksi, kiiltäväksi sormukseksi. Siinä oli kaikki, mitä hän koskaan tulisi Isobel Deanesta omistamaan, ja hänen sydämensä tykki kiivaammin kun hän painoi hiukset hetkeksi karkeita, myrskynpuremia kasvojansa vasten. Hän pisti ne taskuunsa, käärittyään ne varovasti Isobelin kirjelappuun, ja sitten palasi hän vielä kerran teltalle, jossa nuo kolme miestä nukkuivat. He eivät olleet liikahtaneetkaan.
Walkerin revolverikotelo oli käden ulottuvilla. Hetkeksi valtasi hänet väkevä kiusaus ojentaa kätensä ja ottaa revolveri. Mutta hän peräytyi Hän voittaisi Buckyn tässä ottelussa yhtä varmasti kuin oli voittanut hänet edellisessäkin, ja hän voittaisi hänet varastamattakin. Nopeasti heitti hän laukkunsa olalleen ja painui jäljille, jotka Deane paetessaan oli jättänyt. Pitkin, nopein askelin seurasi hän niitä lumikengillään. Sadan jardin päässä leiriltä vilkaisi hän taaksensa. Sitten jatkoi hän matkaansa yhteenpuristetuin hampain ja katkerin ilmein.
"Jos sinun kerran on jouduttava vangiksi, herra Scottie Deane, niin et ainakaan joudu tuon joukon käsiin tuolla", puheli hän itsekseen. "Siitä asiasta pitää huolen allekirjoittanut, ja siihen kykenee Billy Mac Veigh vaikkapa vielä ilman asettakin!"
VIIDES LUKU.
BILLY SEURAA ISOBELIA.
Heti alkutaipaleesta huomasi Billy kuinka vaikeaa Deanella koirineen oli ollut luoda tietä blizzard-tuulen kasaamien, pehmeitten nietosten läpi. Paikka paikoin, metsän käydessä harvemmaksi, oli Deane painaltanut etunenässä vetäen rekeä koiravaljakon kanssa. Vain kerran oli Isobel ensimmäisen mailin matkalla kiivennyt alas kuormalta; se oli siinä, missä ohjakset, toboggan ja koirat olivat sotkeutuneet yhteen vyyhtiin kaatuneen puun lumenpeittämään latvaan.
Se seikka, että Deane pakoitti vaimonsa pysymään reessä, lisäsi hänen arvoaan Billyn silmissä. Oli luultavaa, ettei Isobel ollut nukkunut lainkaan kovan ponnistelunsa jälkeen lumimyrskyssä; hän oli varmaankin maannut teltassa valveillaan, laatien suunnitelmia miehensä kanssa, kunnes paon hetki koitti. Jos Isobel olisi kyennyt liikkumaan lumikentillä, olisi Deane jättänyt koirat leirille, sillä syvässä, pehmeässä lumessa olisi niittä päässyt nopeammin eteenpäin, ja lumikengän jäljet olisi tuuli pyyhkinyt pois jo tuntikausia sitten. Näin tuumiskeli Billy itsekseen.
Heidän jälkiään, sellaisina kuin ne nyt olivat, ei hän voinut kadottaa. Hän tiesi, ettei hän saanut menettää hetkeäkään, jos toivoi voivansa ehtiä ennen Buckya ja hänen miehiänsä. Epäluuloinen korpraali ei nukkuisi kauan, Billyllä oli kylläkin se etu, että oli levännyt ja voimissaan, mutta hänen lumikenkänsä tasoittivat ja lujittivat polkua, joten toiset, jos seuraisivat, saattoivat kulkea mailin tai kaksi enemmän tunnissa kuin hän. Hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei Bucky seuraisi häntä. Korpraali oli jo ollut puolittain varma siitä, että leiriltä lähtevät jäljet olivat Scottie Deanen ja että hiukset, jotka hän oli löytänyt telttapuun sälöstä, olivat tuon henkipaton vaimon tukkaa. Ja Scottie Deane oli liian hyvä saalis menetettäväksi.
Billyn aivot työskentelivät korkeapaineen alaisina hänen kiihdyttäessään vauhtiaan. Hän tiesi, että näissä olosuhteissa oli Buckylla valittavanaan vain kaksi tietä. Joko seuraisi hän häntä Walker ja Conway mukanaan tahi tulisi hän yksin. Jos Walker ja valjakonajaja seuraisivat häntä, tulisi taistelusta Scottie Deanen vangitsemiseksi selvä ja rehellinen ottelu, ja se, joka ensiksi saisi käsiraudat Scottie Deanen ranteisiin, suoriutuisi voittajana. Mutta jos hän jättäisi molemmat toverinsa leiripaikalle ja tulisi yksin –
Ajatus ei ollut miellyttävimpiä. Billy katui jo melkein, ettei ollut ottanut Walkerin pyssyä. Jos Bucky tulisi yksinään, olisi se vain yhdessä ainoassa tarkoituksessa: selvittää ensin välinsä hänen, Billyn, kanssa ja ottaa sitten vasta haltuunsa Scottie Deane.
Billy oli varma, että oli arvostellut sen miehen oikein, ja ettei tämä siekailisi panna vanhaa uhkaustaan toimeen ja lähettää hänelle kuulan kalloon ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Myrsky loisi umpeen minkä ruman työn jäljet tahansa, ja hänen palkkanaan olisi Scottie Deane, jollei Scottie Deane oveluudellaan livistäisi häneltä.
Ajatellessaan Deanea Billyä nauratti. Tähän saakka hän ei ollut ottanut häntä kunnolleen laskuihinsakaan, ja äkkiä huomasi hän tilanteessa hitusen huumoria, jos siinä oli surullisetkin puolensa. Hilpeänä myönsi hän itselleen, että Deane oli pitkän aikaa osoittautunut paljon reippaammaksi mieheksi kuin sekä hän että Bucky, ja että, kun kaikki ympäri kävi, hän tälläkin kertaa oli tilanteen herrana.
Hän oli hyvin aseistettu. Hän oli varovainen kuin kettu, eikä antaisi yllättää itseänsä nukkuessaan. Ja sittenkin täytti tuo ajatus Billyn mieluummin tyydytyksellä kuin pelolla. Deane voittaisi ottelussa Buckyn kanssa, jollei hän ehtisi paikalle ennen korpraalia. Mutta jos hän ehtisi –
Billy pusersi katkerana huulensa yhteen, ja hänen silmissään oli kova välke hänen vilkaistessaan olkansa yli taaksensa. Hän ei ainoastaan ehtisi ennen Bucky Smithiä, vaan hän vangitsisikin Scottie Deanen. Siitä tulisi kahden ketun taistelu, mutta hän voittaisi. Ei kukaan saisi koskaan tietää minkätähden hän pelaisi siten kuin hän nyt päätti tehdä. Bucky sitä ei saisi ikinä tietää. Eikä se joutuisi päällystönkään tietoon. Ja kuitenkin toivoi hän ja uskoi jossakin sydämensä sopukassa, että Isobel arvaisi ja ymmärtäisi. Pelastaakseen Isobelin ja Deanen täytyi hänen järjestää siten, etteivät he joutuneet Bucky Smithin käsiin, ja silloin oli hänen pakko itsensä vangita hänet. Se olisi vaikea työ. Ajatuksissaan näki hän Isobelin suru ja epätoivo kasvoillaan, näki hänen kadottaneen kaiken luottamuksensa häneen, näki hänen sinisten silmiensä salamoivan vihasta. Mutta samalla hän tunsi jaksavansa sietää sen. Yksi ainoa hetki, se kohtalokas hetki, jolloin Isobel ymmärtäisi hänen pysyneen uskollisena – palkitsisi kaikki hänen kärsimyksensä.
Tunnin ajan kulki hän hyvää vauhtia, pysähtyen sitten henkäisemään muutamassa kohdin, missä osittain tukkeutunut jälki sukelsi alas ja painui jäätyneen suon poikki. Siinä oli Isobel noussut reestä ja kävellyt tobogganin jäljessä. Paikoissa, missä kuusen- ja palsaminoksat riippuivat tiheimpinä, saattoi Billy vielä eroittaa hänen mokkasiiniensa jälkiä. Deane oli ohjannut koiria myrskyn pimeydessä. Kahdessa kohdin tapasi Billy tulitikunpätkiä. Deane oli siinä katsonut kompassiaan. Hän kulki suoraan länttä kohti.
Suon yli kuljettua tuli eteen järvi, ja suoraan sen poikki oli Deane johtanut valjakkonsa. Myrsky alkoi nyt asettua. Tuuli kääntyi verkalleen kaakkoiseksi, ja kuiva, hieno, pistelevä lumi muuttui suuriksi, pehmeiksi hiutaleiksi. Billy värisi ajatellessaan miltä järvellä olisi näyttänyt muuatta tuntia aikaisemmin Isobelin ja Deanen ponnistellessa sen poikki pimeässä ja blizzard-tuulen puuskien lakaistessa sen pintaa hirmumyrskyn tavoin.
Järvi oli puolen mailin levyinen, ja viisikymmentä jardia toisesta rannasta hävisi polku kokonaan. Billy ei hukannut aikaa sen etsimiseen aukealta järvenselältä, vaan suuntasi kulkunsa suoraan vastapäätä olevaa metsänreunaa kohti ja kääntyi vasta pensaikon suojassa. Helposti löysi hän siellä jäljet. Puolen tunnin kuluttua hän seisahtui. Hän oli nyt tiheässä kuusikossa, joka suojeli tuulelta. Täällä oli Scottie Deane pysähtynyt ja pitänyt nuotiota. Sammuneitten kekäleitten vieressä oli kasa palsaminoksia, joilla Isobel oli levännyt. Scottie oli keittänyt teetä ja heittänyt lähtiessään teelehdet lumelle.
Koirien lämpimät ruumiit olivat painaneet tasaisia, pyöreitä kuoppia lumeen, ja Billy päätteli pakolaisten levähtäneen siinä pari tuntia. Kahdeksan mailia olivat he kulkeneet tulta tekemättä, hirmumyrskyssä, ja Billy tunsi mielipahaa ajatellessaan Isobelia ja mitä kärsimyksiä se oli hänelle tuottanut. Tunsipa hän ohimennen vihaa lakia kohtaan, jota hän itse täällä edusti.
Useammasti kuin kerran oli hän kokemuksiensa johdosta virassaan tullut ajatelleeksi, että sen rangaistus oli raskaampi kuin itse rikos. Isobel oli kärsinyt ja kärsi yhä edelleen monta vertaa enemmän kuin jos Scottie Deane olisi vangittu vuosi sitten ja hirtetty. Ja Deanelle itselleen oli ollut kuolemaakin raskaampana rangaistuksena tietoisuus siitä, että nainen, joka oli pysynyt hänelle uskollisena, kärsi. Billyn myötätunto heitä kohtaan purkautui matalaan, kaipaavaan huudahdukseen hänen katsellessaan palsamivuodetta ja hiiltynyttä nuotiota.
Hän toivoi, että olisi voinut lahjoittaa heille elämän ja vapauden ja onnen; hän puristi kätensä nyrkkiin ajatellessaan, että hän oli valmis uhraamaan kaiken, oman kunniansakin, rakastamansa naisen vuoksi.
Neljännestunnin viipyi hän pakolaisten leiripaikalla ja läksi sitten jatkamaan matkaansa. Hänen sydämensä tykki kiivaammin kun hän huomasi, että Scottie Deanen jäljet nyt kulkivat viivasuoraan ja ettei reki enää ollut missään sotkeutunut pensaikkoon eikä tuulen kaatamiin puihin. Se todisti olleen valoisaa Isobelin ja Deanen lähtiessä nuotiopaikalta. Isobel käveli nyt ja heidän rekensä kulki nopeammin. Billy lisäsi omaa vauhtiaan ja parissa, kolmessa aukeassa paikassa hän pisti juoksuksi pitkin, notkuvin askelin lumikengillään. Jäljet olivat verrattain tuoreet, ja kuljettuaan vielä tunnin, arvasi hän, etteivät he enää voineet olla kovin paljon edellä hänestä. Hän painalsi harvapensaisen suon poikki ja kiipesi karun harjanteen laelle, jossa pysähtyi. Isobel oli nähtävästi ollut aivan näännyksissä päästyään vuoren paljaalle huipulle. Hän näki jäljistä Deanen tukeneen häntä loppumatkalla, ja sitten hän oli vaipunut maahan, johon Deane oli levittänyt hänelle huopapeitteen. He olivat juoneet teetä, ja sitä oli läikkynyt lumellekin, Se ei ollut vielä jäätynyt, ja vaistomaisesti kyyristyi Billy kallionlohkareen taa ja katseli metsäiseen laaksoon jalkainsa juuressa. Tuokion kuluttua alkoi hän laskeutua sinne.
Hän oli saapunut jo melkein harjun juurelle, kun hän äkkiä, kauhusta huudahtaen, pysähtyi. Siinä missä hän seisoi, loppui rinne yhtäkkiä, laskeutuen jyrkkänä seinämänä alas. Kuin salamanvalossa näki hän mitä oli tapahtunut. Pakolaiset olivat kulkeutuneet lumiloukulle, kuilun yllä riippuvalle kinokselle. Se oli särkynyt heidän painostaan viskaten heidät suinpäin alhaalla oleville kallioille. Hän seisoi tuokion verran paikallaan ja samassa kuuli hän kaukaa takaansa äänen, mikä sai kylmät väreet kulkemaan hänen selässään. Se oli koiran ulvontaa, Bucky ja hänen miehensä olivat koiravaljakoineen tulossa hänen jäljessään.
Hän käänsi hiukan vasemmalle välttääkseen petollista kinosta, ja heittäytyi suinpäin alas. Vasta sitten kun hän näki Scottie Deanen valjakoineen kömpineen lumikuilusta, uskalsi hän hengittää vapaasti, Isobel oli pelastunut! Billy pyyhki jännityksen nostaman hien kasvoiltaan nähdessään hänen mokkasiiniensa jäljet lumella siinä, missä Deane oli kääntänyt reen jälleen oikealle suunnalle. Ja sitten huomasi hän alkumatkasta pieniä, punaisia täpliä lumella. Joko Isobel tahi Deane oli loukkaantunut, vaikkakin lievästi, heidän pudotessaan. Sadan jardin päässä kuilusta oli reki jälleen pysähtynyt, ja nyt ajoi Scottie Deane Isobelin kulkiessa vieressä jalan.
Bill eteni varovaisemmin. Kuljettuaan toiset sata jardia pysähtyi hän ja nuuski ilmaa, Hänen edessään oli tiheä palsami- ja kuusimetsä, ja hän oli varma, että sen kätköstä toi ilma jonkin hajun hänen sieraimiinsa. Ensin luuli hän sitä palsamin tuoksuksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi, että se oli savua.
Tavan voimasta meni hänen kätensä kahdettakymmenettä kertaa tyhjälle revolverinkotelolle. Sen tyhjyys sai hänet entistäkin varovaisemmin lähenemään edessään kohoavaa kuusi- ja palsamitiheikköä. Matalan, lumenpeittämän pensaikon suojassa kääntyi hän jäljiltä oikealle ja kulki laajassa kaaressa. Hän liikkui nopeasti. Puolen tahi kolmenneljännestunnin kuluttua ehtisi Bucky vuorenharjanteelle. Ja mitä hän aikoi tehdä, täytyi siihen mennessä olla tehtynä. Viisi minuuttia senjälkeen kuin oli lähtenyt jäljiltä, näki hän ensi vilahduksen savua ja alkoi kääntyä sitä kohti.
Tiheikön hiljaisuus oli kaamea. Yhä lähemmä ja lähemmä hän painui kuulematta minkäänlaista ääntä. Vihdoin saapui hän paikalle, jolta voi nuoren vaivaiskuusen takaa tähystää ja nähdä tulen. Se oli vain kolmenkymmenen jalan päässä hänestä. Hengitystään pidättäen katseli hän edessään olevaa näkyä. Aivan nuotion viereen levitetyllä peitteellä makasi Scottie Deane, matkareppu päänsä alla, Isobelista ei näkynyt jälkeäkään, enempää kuin koirista ja reestäkään. Billyn sydän jyski hänen noustessaan pystyyn. Hän ei jäänyt kyselemään itseltään, minne Isobel ja koirat olivat joutuneet.
Deane oli yksin ja makasi selin häneen. Kohtalo ei olisi voinut antaa hänelle parempaa tilaisuutta, ja hänen mokkasiininsa hiipivät keveästi ja nopeasti lumella. Hän oli kuuden jalan päässä Scottiesta ennenkuin tämä kuuli hänen tulonsa, ja tuskin oli toinen liikahtanut, kun hän oli hänen kimpussaan. Häntä hämmästytti helppous, millä sai Deanen selälleen ja käsiraudat hänen ranteisiinsa. Vasta sen tehtyään huomasi hän syyn, Deanen pää oli kääreissä, ja hän makasi kokoonkyyristyneenä. Hän katsoi Billyyn uupunein katsein, ja kun hän vihdoin käsitti, mitä oli tapahtunut, kuului hiljainen vaikerrus hänen huuliltaan.
Samassa oli Billy polvillaan maassa hänen vieressään. Hän oli nähnyt hänet kahdesti ennen Churchillissa, mutta nyt hän ensi kertaa näki hänen kasvonsa läheltä. Ne olivat kovia kokeneet, sielullisten kärsimysten leimaamat kasvot. Posket olivat kuopalla ja teräsharmaat silmät, jotka katselivat Billyä, olivat punaiset viikkojen ja kuukausien ponnistelusta myrskyssä. Kasvot eivät olleet rikollisen, vaan miehen, johon Billy olisi luottanut, rohkeat, teräväpiirteiset kasvot; vaaleitten viiksien alla oli piirre, joka ilmaisi miehen rakastavan selvää, rehellistä taistelua. Ja nyt ymmärsi Billy, minkävuoksi tuo mies ei ollut tappanut häntä saatuaan siihen tilaisuuden. Deane ei ollut niitä miehiä, jotka iskevät pimeässä tahi selän takaa. Hän oli jättänyt Billyn henkiin, koska hän vielä uskoi miehen miehuuteen, ja ajatus, että oli palkinnut Deanen luottamuksen häneen hyökkäämällä hänen kimppuunsa hänen maatessaan haavoittuneena ja voimatonna, täytti Billyn katkeran häpeän tunteella.
"Tämä oli inhoittava tehtävä, vanha veikko", puhui hän nopeasti. "On helvettiä panna nuo koristeet haavoittuneen miehen käsiin. Mutta minun oli pakko tehdä se. En aikonut tulla; niin totta kuin Jumala minua auttaa, en olisi tullut, jollei Bucky Smith parin toverinsa kanssa olisi tavannut jälkiänne vanhalla leirillä. He olisivat varmasti saaneet teidät kiinni. Ja vaimonne ei olisi ollut turvassa heidän huostassaan. Ymmärrättekö? Hän ei olisi ollut turvassa. Niin päätin siis ehtiä edelle ja ottaa teidät itse haltuuni."
"Toivon teidän käsittävän minua. Ja teettekin sen, arvaan minä. Teidän täytyi kuulla, mistä puhuin, kun luulin teidän makaavan arkussa kuolleena, ja vannon taivaan nimessä tarkoittaneeni sitä, mitä sanoin. En olisi lähtenyt jälkeenne. Olin iloinen, että te molemmat pääsitte pakoon. Mutta tuo samainen Bucky on täysikarvainen roisto. Kuka tietää, ehkä voin auttaa teitä tuonnempana, kun nyt otan teidät vangiksi. Ne ovat täällä, muutaman minuutin kuluttua."
Hän puhui nopeaan ja äänessä värähteli liikutus; Scottie Deane ei hetkeksikään poistanut katsettaan hänen kasvoiltaan. Kun Billy lopetti, katsoi hän häntä vielä tuokion, ikäänkuin tahtoisi päättää kuulemiensa sanojen totuuden siitä, mitä näki toisen kasvoissa. Sitten tunsi Billy Scottien kädenpuristuksen.
"Uskon teidät rehelliseksi mieheksi, Mac Veigh", sanoi hän, "ja arvasin kyllä tämän tapahtuvan, vieläpä piankin. Olin iloinen, että kiinnisaajani olitte te – ja tiedän, että otatte hänet turviinne."
"Sen teen, vaikka minun silloin pitäisi tapella – ja tappaa!"
Billyn kädet puristuivat nyrkkiin, ja Deanen silmissä leimahti salama.
"Niinhän minä juuri tein", huohotti hän, puristaen kovasti Billyn kättä. "Tapoin – hänen tähtensä. Se oli heittiö, oikea roisto. Te olisitte tehnyt samoin!"
Hän katsoi jälleen Billyä. "Olen iloinen, että sanoitte sen mitä kuulin laatikossa maatessani", lisäsi hän. "Jollei hän olisi niin puhdas ja niin suloinen kuin tähdet, olisin tuntenut jotakin muuta. Mutta nyt tunnen mielessäni, että olette kohteleva häntä kuin veli. En ole luottanut moneen mieheen. Teihin luotan."
Billy kumartui Scottie Deanen puoleen. Hänen kasvoillaan paloi puna, ja hänen äänensä vapisi.
"Jumala siunatkoon teitä noista sanoistanne, Scottie!" sanoi hän.
Metsästä kuuluva ääni sai heidät molemmat kääntymään sinnepäin.
"Hän otti koirat ja meni vähän matkan päästä hakemaan puuta", selitti Deane. "Hän palaa siellä." Billy oli hypähtänyt pystyyn ja kääntyi katsomaan harjanteelle päin. Hänkin oli kuullut äänen – toisen äänen ja toiselta suunnalta. Hän naurahti katkerasti kääntyessään Deaneen päin.
"Ja hekin ovat tulossa, Scottie", vastasi hän. "He nousevat juuri harjulle. Otan pyssynne, vanha veikko. Voi hyvinkin sattua, että syntyy tappelu."
Hän sujautti Deanen revolverin koteloonsa ja tyhjensi vikkelästi patruunat lähellä olevasta kivääristä. "Missä ovat minun aseeni?" kysyi hän.
"Heitin ne menemään", virkkoi Deane. "Nuo ovat ainoat aseemme."
Billy seisoi odottaen, kun Isobel työntyi koirineen alhaalla riippuvien oksien lomitse nuotion luo.
KUUDES LUKU.
TAISTELU.
Isobel tuli kahlaten polvenkorkuisessa lumessa reen kanssa rimpuilevat koirat jäljessään. Hän tuli huulillaan Deanelle tarkoitettu hymy. Samassa hän näki Mac Veighin ja hymy jäykistyi kauhun ilmeeksi hänen kasvoillaan. Tullessaan pienelle paikalle ja nähdessään miehet, oli hän heistä vain parinkymmenen jalan päässä, ja Billy kuuli hänen puoleksi tukahtuneen, korisevan huutonsa. Hän pysähtyi ja painoi kädet rinnalleen.
Deane oli noussut kyynärpäänsä varaan, ja hänen kalpeat, laihat kasvonsa hymyilivät hänelle rohkaisevasti. Hurjasti huudahtaen hyökkäsi Isobel hänen luoksensa, heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja tarttui epätoivonvimmalla hänen käsirautoihinsa. Billy kääntyi poispäin. Hän kuuli Isobelin nyyhkytyksen ja hän kuuli haavoittuneen miehen hiljaisen, lohduttavan äänen, Tuskanvoihkina pääsi hänen omilta huuliltaan, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, odottaen kauheaa hetkeä, jona hänen pitäisi kohdata yli kaiken rakastamansa naisen kasvot.
Isobelin ääni sai hänet kääntymään. Hän oli noussut pystyyn ja seisoi hänen edessään läähättäen kuin vainottu eläin; ja hänen kasvoistaan Billy luki sen, mitä oli pelännyt pahemmin kuin kuolemaa. Sinisissä silmissä ei ollut enää hellyyttä eikä luottamusta, mikä oli ollut enkelin silmissä, joka tunturin yli tuli hänen luoksensa. Ne olivat kovat ja kylmät ja niissä liekehti mielipuolinen raivo, kuin olisi nainen aikonut käydä häneen käsiksi.
Noissa silmissä, paljaan kaulan värähdyksissä, povessa, joka läähätti nyyhkytyksissä, kuvastui sellaisen ihmisen raivoa, surua ja pelkoa, jonka usko äkkiä on muuttunut kuolettavimmaksi kaikista tunteista. Billy seisoi hänen edessään saamatta sanaakaan huulilleen, kylmänä ja kalpeana kuin lumi hänen jalkainsa alla. "Ja sittenkin te – te läksitte jälkeemme – sen – jälkeen!"
Muuta hän ei sanonut, mutta äänensävy ja puoleksi tukahtuneitten sanojen merkitys koski Billyyn enemmän kuin jos Isobel olisi lyönyt häntä. Hänen sanoissaan ei ollut sitä vihaa eikä halveksuntaa, jota hän oli odottanut. Tyynesti, melkein kuiskaten lausuttuina pistivät ne häntä sieluun saakka. Hän oli aikonut sanoa Isobelille, mitä oli sanonut Deanellekin – enemmänkin. Mutta erämaan ankaruus oli tehnyt hänen kielensä hitaaksi, ja hänen sydämensä huutaessa sanoja Isobel kääntyi mennen miehensä luo. Ja sitten tuli se, mitä hän oli odottanut.
Harjun rinnettä alas ryöppysi lumipilvi ja kuului koiranhaukuntaa. Hän otti revolverin kotelostaan ja seisoi valmiina Bucky Smithin juostessa paikalle pari askelta miestensä edellä. Nähdessään vihollisensa kasvot, joilla kuvastui sekä raivoa että pettymystä, sai Billy takaisin entisen kylmäverisyytensä.
Yhdellä harppauksella Bucky oli Scottie Deanen vieressä. Hän katsahti hänen kahlehdittuihin käsiinsä ja naiseen, joka sulki ne omiin käsiinsä; sitten pyörähti hän Mac Veighin eteen.
"Sinä pelkuriraukka ja valehtelija!" läähätti hän, "Tästä saat vastata esikunnassa. Nyt ymmärrän minkävuoksi päästit heidät pakoon leiriltäsi. Se oli hän tuossa! Hän maksoi sinulle – maksoi sinulle omalla tavallaan – jotta päästäisit hänet! Mutta hän ei maksa sinulle vastedes –"
Sanat kuullessaan oli Deane hätkähtänyt kuin ampiaisen pistosta. Billy näki Isobelin kalpenevan. Silmänräpäyksessä oli hän ymmärtänyt Buckyn sanojen merkityksen ja nyt hän katsahti Billyyn. Bucky ei ehtinyt sanoa sanaakaan enempää. Ennenkuin hän ennätti saada tavuakaan suustaan oli Billy hänen kimpussaan. Hän iski nyrkillään, kerran, kahdesti – ja hänen lyöntinsä lennättivät Bucky Smithin kolisten nuotion läpi. Billy ei odottanut, että hän pääsisi jälleen jaloilleen. Hänessä kiehuva raivo nostatti punaisen sumun hänen silmiensä eteen. Hän unohti Deanen, Walkerin ja Conwayn läsnäolon. Hänen ainoa ajatuksensa oli, että roisto oli solvannut Isobelia niin hävyttömästi kuin mies voi naista solvata, ja ennenkuin Walker tai Conway ennättivät hievahtaakaan, lensi hän uudelleen Buckyn kimppuun.
Hän ei tiennyt kuinka kauan tai kuinka monta kertaa hän löi, mutta kun Walkerin ja Conwayn lopulta onnistui vetää hänet erilleen Buckysta, makasi tämä selällään lumella veren vuotaessa suusta ja nenästä. Walker juoksi hänen luoksensa. Huohottaen hengästyneenä, kääntyi Billy Isobeliin ja Deaneen päin. Hän melkein nyyhkytti eikä yrittänytkään puhua. Mutta hän näki, että se seikka, mitä hän enin oli pelännyt, oli nyt poissa.
Isobel katsoi jälleen häneen, ja hänen katseessaan oli entinen luottamus. Vihdoinkin hän ymmärsi! Deanen kahlitut kädet olivat nyrkkiin puristuneet. Hänen silmissään kuvastui veljeyden tunnetta. Ja Billyn sydämen, jossa hetki sitten oli riehunut suru ja epätoivo, valtasi nyt lämmin ilo. He luottivat häneen jälleen!
Walker oli nostanut Bucky Smithin istualleen ja pyyhki hänen kasvojaan verestä, kun Billy tuli heidän luoksensa. Korpraalin käsi teki heikon liikkeen revolveria kohti, mutta Billy löi käden takaisin ja otti aseen haltuunsa. Sitten sanoi hän Walkerille:
"Teillä ei liene pienintäkään epäilyä kersantinasemastani poliisimiehistössä, Walker?" kysyi hän.
Ääni ei ollut enää toverillinen; siinä ilmeni esimiehen arvokkuus. Walker ymmärsi nopeasti. "Ei lainkaan, herra!"
"Ja te tunnette määräyksemme niskoittelusta ja sopimattomasta käytöksestä virassa?" Walker nyökkäsi.
"No hyvä, korkeampana esimiehenä ja Hänen Majesteettinsa Kuninkaan nimessä, määrään korpraali Smithin pidätettäväksi ja annan tehtäväksenne – virkavalallanne viedä hänet vartioituna Churchilliin samoinkuin kirjeen, jonka annan teille sikäläiselle komentavalle upseerille toimitettavaksi. Tulen itse sinne vähän myöhemmin ja tuon todisteita, joitten perusteella hänet eroitetaan virastaan. Pankaa hänelle käsiraudat!"
Ymmällä tilanteen äkkiä saamasta käänteestä Walker totteli sanomatta sanaakaan. Billy kääntyi koiravaljakon ajaja Conwayn puoleen.
"Deane on liian pahoin loukkaantunut voidakseen jatkaa matkaansa", selitti hän. "Pankaa kuntoon telttanne hänelle ja hänen vaimolleen aivan tulen viereen. Voitte ottaa minun telttani sijaan palatessanne."
Sitten meni hän tavaramytylleen, ja löysi kynän ja paperia. Neljännestunnin kuluttua hän ojensi Walkerille kirjeen, jossa hän selitti Churchillin poliisipäällikölle erinäisiä seikkoja, joitten hän tiesi pidättävän Bucky Smithin vangittuna siihen saakka kunnes hän tulisi tätä syyttämään. Sillä välin Conway oli saanut teltan pystyyn ja auttanut sinne Deanen. Isobel oli seurannut miestänsä.
Senjälkeen Mac Veigh puheli viisi minuuttia kahdenkesken Walkerin kanssa ja kun viimemainittu antoi määräyksiään Conwaylle koirien valjastamisesta paluumatkaa varten, oli hänen silmissään kova ilme niiden katsoessa Bucky Smithiin. Noina viitenä minuuttina hän oli kuullut jutun Norway Housen nuoresta ranskalaisesta Rousseausta, jonka hänen vaimonsa uskottomuus oli surmannut. Sitäpaitsi vihasi Walker jo ennestään Buckya, niinkuin jokainen mies häntä vihasi. Billy oli varmasti vakuutettu siitä, että saattoi luottaa häneen.
Bucky ei äännähtänytkään ennenkuin reki ja koirat olivat lähtövalmiina. Hänen saamansa kauheat iskut olivat huumanneet hänet muutamiksi minuuteiksi, mutta nyt hän karkasi pystyyn odottamatta Walkerin käskyä ja astui aivan Billyn viereen. Hänen verisillä kasvoillaan oli ilkeä hymy, hänen silmänsä liekehtivät melkein valkoisina, mutta hänen äänensä oli niin matala, että Conway ja Walker kuulivat vain muminan. Hänen sanansa olivat tarkoitetut vain Mac Veighin kuultaviksi.
"Tämän takia tapan sinut vielä, Mac Veigh", sanoi hän, ja vaikka Billy inhosi tuota miestä, oli hänen hiljaisessa äänessään jotakin, joka sai hänet värisemään vastoin tahtoaan. "Voit saada minut pois viralta, mutta sen tulet maksamaan hengelläsi!"
Billy ei vastannut sanaakaan, eikä Bucky Smith vastausta odottanutkaan. Hän läksi kulkemaan reen edellä Conwayn kävellessä askelta jälempänä. Billy saatteli Walkeria harjun juurelle. Siinä he hyvästelivät, ja Billy seurasi kulkuetta katseellaan kunnes se saapui harjulle.
Verkalleen palasi hän leirille. Deane oli Isobelin tukemana tullut ulos teltasta. He odottivat häntä, ja Deanen kasvoilla hän näki saman katseen, joka niillä oli ollut siitä saakka kun hän oli pieksänyt Bucky Smithin. Hetkiseen hän ei uskaltanut katsoa Isobeliin. Tämä näki muutoksen hänessä ja puna nousi hänen poskiinsa. Deane yritti ojentaa käsiään hänelle, mutta Isobel puristi niitä lujasti omissaan.
"Olisi parempi, että menisitte telttaan ja makaisitte hiljaa", neuvoi Billy. "En ole vielä ehtinyt katsoa, oletteko pahoin loukkautunut."
"Ei se ole vaarallista", vakuutti Deane hänelle. "Löin pääni kallioon liukuessani alas rinnettä ja se sai minut pahoinvoivaksi vähäksi aikaa."
Billy tunsi Isobelin silmien katselevan häntä ja melkein tunsi niitten kysyvän ilmeen. Hän alkoi heittää puita kuormalta nuotioon. Hän toivoi, että Isobel ja Deane olisivat pysyneet teltassa vähän kauemmin. Hänen kasvojansa poltti ja hänen verensä kiersi tulena suonissa kun hän katsahtikaan Deanen ranteissa oleviin teräsrenkaisiin.
Savun läpi näki hän Isobelin yhä pitelevän miehensä käsiä omissaan. Hän näki hänen toisella pienellä kädellään tarttuvan teräsrenkaaseen ja äkkiä hypähti hän pystyyn ja kääntyi heihin päin, pelkäämättä enää Isobelin enempää kuin Deanenkaan katsetta. Hänen kasvoillaan paistoi ihmeellinen ilo ja hän ojensi käsivartensa puolitiehen heille kuin olisi aikonut ottaa heidät molemmat syliinsä tuona uhrauksen ja itsekieltäymyksen hetkenä, jolloin uusi elämä koitti.
"Tiedätte, te molemmat tiedätte minkävuoksi olen tehnyt näin!" huudahti hän. "Kuulitte, Deane, mitä sanoin eilen illalla teidän maatessanne laatikossa – ja kaikki mitä sanoin, oli totta. Hän ilmestyi luokseni myrskystä kuin enkeli, ja koko ikäni olen ajatteleva häntä enkelinä. En tiedä paljon Jumalasta, siitä Jumalasta, jonka ne ovat tehneet itselleen tuolla alhaalla, jossa ne ottavat silmän silmästä, hampaan hampaasta, ja tappavat, koska joku muukin on tappanut. Mutta täällä, näissä lakeuksissa on jotakin, mikä panee ihmisen ajattelemaan ja saa aikaan sen, että haluaa tehdä sitä mikä on oikein ja rehellistä; hän on saanut kaiken, mitä tiedän Jumalasta, pienessä raamatussani, sinisessä kukassa."
"Annoin sinisen kukan hänelle, ja nyt ja aina tulee hän olemaan sinisenä kukkanani. En häpeä kertoa sitä teille, Deane, koska kuulitte sen jo, ja koska tiedätte, että ajatukseni ovat puhtaita. Minä saan apua voidessani nähdä hänen kasvonsa ja kuulla hänen äänensä ja tietäessäni, että on olemassa sellaista rakkautta kuin teidän rakkautenne sitten kun olette poissa. Sillä aion päästää teidät vapaaksi, Deane, vanha veikko. Sitä varten juuri tulin, pelastamaan teidät tuon miehen kynsistä ja antaakseni teidät takaisin vaimollenne. Ehkä – ehkä – ymmärrätte nyt – mitä – tunnen –"
Ääni petti hänet. Isobelin loistavat silmät katsoivat suoraan hänen sieluunsa, ja hän katsoi rohkeasti takaisin ja luki niistä palkkansa. Hän kääntyi Deaneen päin. Hänen avaimensa kilahti käsirautojen lukossa, ja niiden pudotessa lumeen, molemmat miehet puristivat toistensa käsiä, ja heidän miehekkäillä kasvoillaan loisti ihmeellisin kaikesta – miehen rakkaus toiseen, puhtaampi veljesrakkautta.
"Olen iloinen, että ymmärrätte", lausui Billy hiljaa. "Ei olisi oikein, jollette tekisi sitä, Scottie. Nyt voin ajatella häntä vapaasti, häpeämättä. Ja jos joskus tarvitsette apua ja vaikka olisitte Etelä-Amerikassa tai Afrikassa tai missä tahansa, tulen luoksenne, jos vain lähetätte sanan. Teidän olisi parasta mennä Etelä-Amerikaan. Ilmoitan päällystölle, että kuolitte pudotessanne. Se on valhe, mutta sininen kukka tekisi niin, ja minä teen niin. Välistähän ainoa tosi ystävä on se, joka valehtelee – ja hän tekisi sen – tuhannet kerrat – teidän takianne."
"Ja teidän", kuiskasi Isobel. Hän ojensi kätensä onnen kyynelten virratessa hänen silmistään, ja hetkisen Billy piti hänen toista kättänsä omassaan. Hän katsoi Isobelin pään ylitse hänen puhuessaan.
"Jumala siunaa teitä tästä jonakin päivänä", sanoi hän, ja ääni sortui nyyhkytykseen. "Osaksenne tulee onni, onni sellainen, josta olette uneksinut. Löydätte oman Sinisen kukkanne, suloisen, puhtaan ja uskollisen, ja silloin ymmärrätte vielä täydellisemmin, mitä minulle merkitsee elämä hänen kanssansa."
Sitten painoi hän nyyhkyttäen kasvot käsiinsä kuin lapsi ja meni telttaan.
"Hyvä Jumala!" kuiskasi Billy, vetäen syvään henkeään.
Hän katsoi Deanea silmiin, ja tämä hymyili hyvää ja harvinaista hymyään.
Neljännestunnin verran he puhelivat, ja sitten Billy otti taskustaan lompakon.
"Tarvitsette rahaa, Scottie", sanoi hän. "En halua teidän menettävän hetkeäkään kun on kysymys maastalähdöstänne. Menkää Vancouveriin. Tässä on kolmesataa dollaria. Ne teidän täytyy ottaa, muutoin ammun teidät!"
Hän puristi rahat Deanen kouraan Isobelin tullessa ulos teltasta. Isobelin silmät olivat punaiset, mutta hän hymyili ja piti jotakin kädessään; Hän näytti sitä molemmille miehille. Se oli Billyn antama sininen kukka. Mutta sen terälehdet oli revitty irralleen, ja yhdeksän niistä oli hänellä kämmenellään.
"Se ei saa lähteä yhden matkaan", sanoi hän hiljaa, ja hymy kuoli hänen huuliltaan. "Tässä on yhdeksän terälehteä, kolme kullekin meistä."
Hän antoi kolme kukanlehteä miehelleen ja kolme Billylle, ja hetkisen katselivat miehet karkeissa, känsäisissä kourissaan olevia sinisiä terälehtiä. Sitten veti Billy taskustaan pienen hirvennahkapussinsa, johon hän oli pannut Isobelin hiukset, ja pisti lehdet siihen. Deane oli ottanut esille kuluneen kotelon, Billy puheli hiljaisella äänellä Deanelle.
"Haluan olla yksin hetkisen – päivällisaikaan saakka. Tahdotteko mennä telttaan vaimonne kanssa?"
Heidän mentyään meni Billy paikalle, jonne oli jättänyt reppunsa, ennenkuin hiipi Deanen luo. Hän otti sen maasta, heitti selkäänsä ja läksi nopeasti kulkemaan vanhoja jälkiään, sydän lyijynraskaana ja mielessä painostava yksinäisyydentunne. Tultuaan harjun juurelle koetti hän viheltää, mutta huulet tuntuivat turvonneilta ja kurkussa oli pala, joka esti äänen. Harjun laelta katseli hän alas. Ohut savu nousi kiemurrellen kuusikosta. Hänen silmiään sumensi, ja nyyhkyttäen lausui hän hiljaa Isobelin nimeä. Sitten kääntyi hän jälleen takaisin vanhan elämänsä kolkkoon yksinäisyyteen ja autiuteen.
"Olen tulossa, Pelly", puheli hän naurahtaen karuun, kovaan tapaansa. "En ole kohdellut sinua aivan rehellisesti, poikaseni, mutta nyt aionkin lentää ja ottaa takaisin hukkaamani ajan."
Kuusten latvoissa alkoi jälleen tuuli suhista. Hän oli siitä iloinen. Se lupasi myrskyä, ja myrsky peittäisi kaikki jäljet.
SEITSEMÄS LUKU.
PELLETIERIN HULLUUS.
Päivän toisensa jälkeen kamppaili Pelletier kuumeen kanssa Point Fullertonilla myrskyn ja napamaitten pimeän kynsissä odotellen Mac Veightä palaavaksi. Ensi alussa elähdytti häntä toivo. Auringon ensimmäinen pilkahdus, jonka he näkivät pienestä ikkunastaan Billyn lähtöpäivän aamuna, tuli juuri ajoissa estämään Pelletierin menettämästä järkeänsä. Kolmena päivänä oli hän senjälkeen samaan aikaan tuijottanut ikkunasta ja vaikerrellen rukoillut, että saisi nähdä vielä vilahduksen tuosta eteläisen taivaan pilvientakaisesta paratiisista.
Mutta myrsky, jonka läpi Isobel oli ponnistellut tundran poikki, kokoontui hänen päänsä päälle myllertäen, riehuen ja valittaen ja päivä toisensa jälkeen kuului hänen takaansa Hudsonlahden särkyvien jääkenttien pauhu ja kohina. Ja myrskyn mukana palasi jälleen arktisen yön sakea, peloittava pimeys, joka oli ollut tehdä hänet hulluksi. Hän koetti ajatella vain uskollisen toverinsa Billyn kilpajuoksua etelään, ja kallisarvoisia kirjeitä, jotka hän tullessaan toisi hänelle, ja hän seurasi päivien kulkua vetämällä lyijykynällä viivoja oveen, jonka takana levisivät Jäämeren harmaina ja purppuranvärisinä kimmeltävät autiot lakeudet.
Tuli sitten lopuksi päivä, jona hän oli menettämäisillään kaiken toivonsa. Hän uskoi kuolevansa. Hän laski merkit ovessa ja näki niitä olevan kuusitoista. Juuri niin monta päivää sitten oli Billy koirineen lähtenyt matkalle. Jos kaikki oli käynyt hyvin, oli hän kulkenut jo kolmanneksen paluumatkaa ja olisi perillä viikon kuluttua.
Pelletierin laihoille, kuumeessa hehkuville kasvoille ilmestyi heikko hymy, kun hän uudelleen laski merkit. Paljon ennen tuon viikon loppua kuvitteli hän olevansa kuollut. Lääkkeet – ja kirjeet tulisivat liian myöhään; luultavasti neljää, viittä päivää liian myöhään. Viimeisen merkkinsä jälkeen veti hän pitkän viivan ja töhersi sen jälkeen epäselvällä käsialalla:
"Rakas Billy – arvaan, että tästä päivästä tulee viimeiseni."
Sitten meni hän huojuen ovelta ikkunaan.
Siellä ikkunan takana oli hänen surmaajansa, yksinäisyys, hulluksi tekevä autius, eloton, harmaa maailma, jota ulottui satoja peninkulmia kauemmas kuin hänen silmänsä kantoivat. Pohjoisessa ja idässä oli vain jäätä, kasoittain jäätä, kokonaisia vuoria, jotka näyttivät irvistelevän hänelle; lähempänä jää oli valkoista, tummanharmaata kauempana, muuttuen yhä etempänä purppuranväriseksi ja sitten melkein mustaksi.
Hän kuuli Jäämereltä pois ponnistelevien jäänalaisten virtojen lakkaamattoman matalan jyminän, jonka silloin tällöin katkaisi äreä, kumea jyrinä noiden mahtavien voimien halkaistessa jäävuoria kuin jättiläisveitsen iskulla. Noita ääniä hän oli kuunnellut viisi kuukautta ja noina viitenä kuukautena hän ei ollut kuullut muita ihmisääniä kuin omansa ja Mac Veighin sekä muutaman eskimon lörpöttelyä. Yhden ainoan kerran hän oli nähnyt auringon viiteen kuukauteen, ja se oli sinä aamuna, jona Billy läksi etelään. Ja nyt oli hän puolitiessä hulluksi tulemassa. Monet olivat ennen häntä tulleet mielipuoliksi. Viisi karkeata puuristiä näki hän ikkunastaan; ne olivat heidän hautainsa merkkeinä. Kuninkaallisen Luoteisen Ratsupoliisin piirissä heitä pidettiin sankareina. Ja pian aikaa liittyisi hän, konstaapeli Pelletier, heidän joukkoonsa. Mac Veigh kirjoittaisi ja kertoisi koko jutun tuhannen mailin päässä etelässä odottavalle uskolliselle tyttöselle, joka muistaisi aina häntä, sankariaan, ja hänen yksinäistä hautaansa lain pohjoisimmalla kulmalla, Point Fullertonilla. Mutta hän ei saisi koskaan nähdä tuota hautaa. Ei hän milloinkaan toisi kukkia hänen haudalleen, kuten hän vei niitä äitinsä haudalle. Ei hän koskaan saisi kuulla hänen historiaansa kokonaisuudessaan, ei, ei puoleksikaan; ei hän saisi tietää mitään siitä, kuinka mielettömästi Pelletier kaipasi kuulla hänen ääntänsä, tuntea hänen kätensä kosketuksen ja nähdä vilahduksenkaan hänen rakkaista, sinisistä silmistään ennen kuolemaansa. Heidän oli määrä mennä naimisiin elokuussa, kun hänen palvelusaikansa Kuninkaallisessa Ratsupoliisissa päättyisi. Tyttö odottaisi häntä. Ja heinä- tai elokuussa hän saisi sanan Pelletierin kuolemasta.
Kyynelettömin nyyhkytyksin kääntyi hän pois ikkunasta ja meni karkean pöydän ääreen, jonka hän oli vetänyt lavitsansa viereen ja tuhannetta kertaa piti hän valokuvaa punoittavien, kuumeisten silmiensä edessä. Se oli nuoren tytön kuva, Tommy Pelletierin mielestä ihmeen ihanan tytön, jolla oli pehmeä, ruskea tukka ja silmät, jotka näyttivät joka hetki puhuvan hänelle ja kertovan hänelle kuinka suuresti hän rakasti ystäväänsä. Ja tuhannetta kertaa Pelletier käänsi kuvan ja luki mitä tyttö oli kirjoittanut sen selkäpuolelle:
"Oma, kallis Poikani, muista, että olen aina luonasi, ajattelen aina sinua, rukoilen aina puolestasi ja tiedän, rakkaani, että aina teet niinkuin tekisit jos minä olisin rinnallasi."
"Hyvä Jumala", vaikeroi Pelletier. "En voi kuolla! En voi! Minun täytyy elää – nähdäkseni hänet –"
Uupuneena vaipui hän lavitsalleen. Kuume alkoi jälleen takoa hänen päässänsä. Hän meni sekaisin, hän puheli tytölleen tahi oli puhuvinaan hänelle, sillä itse asiassa hänen puheensa oli irtonaista sekalörpötystä, mikä sai vanhan, silmäpuolen eskimokoiran, Kazanin, nostamaan takkuisen päänsä ja nuuskimaan epäilevästi ilmaa. Mutta Kazan oli niin monet kerrat kuunnellut Pelletierin kuumehoureita sitten kuin Mac Veigh oli jättänyt heidät yksin, että se alkoi niihin tottua, ja pian painoi se kuononsa etukäpäläinsä väliin alkaen torkkua entiseen tapaansa.
Pitkän ajan kuluttua nosti se uudelleen päätänsä. Pelletier oli hiljaa.
Mutta koira haisteli ilmaa, meni ovelle, vinkui hiljaa ja nuoleskeli
rauhattomana sairaan miehen laihtunutta kättä. Sitten se istahti, nosti
kuononsa ilmaan ja päästi kurkustaan pitkän, valittavan, surullisen
ulvonnan, jolla intiaanikoirat ilmaisevat suruaan äsken kuolleen
isäntänsä tepeen [intiaaniteltta] edessä. Pelletier heräsi ulvontaan.
Noustessaan istumaan huomasi hän sekä kuumeen että päänkivun olevan
poissa."Kazan, Kazan", pyyteli hän heikolla äänellä, "ei ole vielä aika!"
Kazan oli mennyt länteenpäin antavan ikkunan luo ja seisoi siinä etukäpälät ikkunalaudalla.
Pelletienä värisytti. "Susia taasen tai liekö kettu", virkkoi hän.
Hänkin oli tottunut puhumaan yksinään; ja se onkin tavallista tuolla pohjoisessa, jossa puhujan oma ääni usein on ainoa, mikä särkee tappavan yksitoikkoisuuden. Puhuessaan meni hän ikkunaan ja katseli ulos Kazanin kanssa.
Lännessäpäin levisi kuollut tundra rajattomana ja tyhjänä, kiven tai pensaan rikkomatta sen laakeaa pintaa, ja sen yllä oli taivas, mikä aina muistutti Pelletierille muuatta kauheaa kuvaa, jonka hän kerran oli nähnyt Dorén "Infernosta." Se oli matalalla riippuva, paksupilvinen taivas, muistuttaen punerva- ja tummanharmaajuovaista graniittia, ja Pelletier odotti melkein joka hetki, että se suistuisi peloittavana vyörynä alas. Ja maan ja tuon taivaan välillä oli kapea, kokoonpuristunut maailma, jonka Mac Veigh kerran oli ristinyt "Herramme hulluinhuoneeksi."
Silmäpuoli Kazan ja kuumeen heikontama Pelletier eivät eroittaneet kovinkaan kauas hämärässä, mutta lopulta keksivät viimemainitun silmät olennon, joka verkalleen laahautui mökkiä kohti. Ensin luuli hän sitä ketuksi, sitten sudeksi ja sitten sen tullessa suuremmaksi, laumastaan eksyneeksi karibou-hirveksi. Kazan vingahteli. Sitten pörhisti se harjansa ja murisi uhkaavasti. Pelletier katsoa tuijotti kasvot kiinni kylmässä ikkunanruudussa, ja äkkiä huudahti hän henkeään pidättäen.
Olento oli mies ja se laahusti mökkiä kohti! Hän käveli koukussa melkein kaksinkerroin ja kulki hoippuen sinne tänne. Pelletier meni horjuvin askelin ovelle, nosti telkeen ja raotti sitä. Tämä voimainponnistus sai hänet uupuneena vaipumaan lavitsansa reunalle.
Hänestä tuntui kuluvan kokonainen iankaikkisuus, ennenkuin askeleet alkoivat kuulua. Ne lähestyivät verkkaisina, hapuilevina, ja hetkisen kuluttua ilmestyivät kasvot oviaukkoon. Ne olivat kauheannäköiset kasvot, aivan parran peitossa, ja silmät tuijottivat hurjina, mutta ne olivat sittenkin valkoisen miehen kasvot, Pelletier oli odottanut näkevänsä eskimon, ja hän hypähti pystyyn kuin äkkiä voimistuneena vieraan astuessa sisään.
"Jotakin syötävää! Jumalan tähden, toveri, anna minulle jotakin syötävää!"
Muukalainen lysähti lattialle ja tuijotti Pelletieriin ahnaasti ja vainuten kuin metsäeläin. Ensi töikseen ojensi tämä hänelle paloviinaa, jonka vieras joi ahnain siemauksin. Sitten laahautui hän jaloilleen, ja Pelletier vaipui tuolille pöydän viereen.
"Olen sairas", sanoi hän. "Kersantti Mac Veigh läksi Churchilliin, ja luulen olevani aika huonossa kunnossa. Saatte tulla toimeen omin voiminenne. Tuolla on lihaa – ja leipää –"
Viina oli virvoittanut tulijaa. Hän tuijotti Pelletieriin hymyillen, jolloin tuuhean parran sisästä kiilsivät rumat, keltaiset hampaat.
Miehen katse selvitti Pelletierin aivot. Jokin seikka, jota hän ei voinut selittää, sai hänet viemään oikean kätensä sille paikalle, missä tavallisesti revolveri sijaitsi. Sitten hän muisti, että hänen virka-aseensa oli tyynyn alla.
"Kuumetta", sanoi merimies, sillä Pelletier arvasi hänen olevan merimiehen.
Hän riisui raskaan takkinsa ja heitti sen pöydälle. Sitten hän seurasi Pelletierin neuvoja ruuan suhteen ja söi kymmenisen minuuttia ahnaasti. Vasta kun hän oli lopettanut ja istuutunut vastapäätä pöydän ääreen, rupesi Pelletier puhumaan.
"Kuka olette ja mistä ihmeestä tulette?" kysyi hän.
"Blahe, Jim Blahe on nimeni ja tulen paikasta, jota nimitän Nälkiintyneitten eskimotelttain salmeksi, kolmenkymmenen mailin päässä rannikkoa ylöspäin. Viisi kuukautta sitten jäin vielä sataa mailia pohjoisemmaksi huolehtimaan valaanpyyntilaiva John B. Sidneyn varastosta, ja jää nousi ja lakaisi tiehensä koko varaston. Sitten kuljimme etelään päin, metsästimme ja näimme nälkää, nainen ja minä."
"Nainen", huudahti Pelletier.
"Eskimosquaw", sanoi Blahe ja otti esille mustan piipun. "Kapteeni osti hänet seuraksi minulle – maksoi hänestä neljä säkkiä jauhoja ja puukon hänen miehelleen Wagner-salmella. Onko tupakkaa?"
Pelletier nousi hakemaan tupakkaa. Ihmeekseen hän huomasi, että jalat kannattivat häntä ja että Blahen sanat saivat hänen päänsä selväksi. Juuri valkoisten miesten moraalitonta eskimonaisten ja -tyttöjen kauppaa vastaan hän ja Mac Veigh olivat kaikin voiminsa taistelleet, ja Blahe oli jo tunnustanut olevansa rikollinen. Toiminnan, nopean toiminnan toive sai Pelletierin hetkeksi unohtamaan sairautensa. Hän palasi tupakkaa mukanaan ja istuutui jälleen.
"Missä on nainen?" kysyi hän.
"Kaukana igloossa", vastasi Blahe täyttäen piippunsa. "Tapoimme mursun ja rakensimme jäämajan. Mutta liha on jo loppunut. Hän on siis luultavasti myöskin jo loppunut."
Hän nauroi raa'asti ja katsoi Pelletieriä, sytyttäessään piippuaan. "Tuntuupa totta tosiaan hyvältä päästä taas pitkästä aikaa valkoisen miehen tupaan."
"Hän ei siis ole kuollut?" jatkoi Pelletier.
"Kuolee – pian", vastasi Blahe. "Sieltä lähtiessäni oli hän niin heikko, ettei jaksanut kävellä. Mutta nuo eskimoelukat ovat sitkeähenkisiä, varsinkin naiset."
"Tietysti palaatte hänen luoksensa?"
Vieras tuijotti hetken Pelletierin punastuneisiin kasvoihin ja räjähti sitten nauramaan kuin olisi kuullut hyvänkin pilan.
"No, en totta vie palaakaan, veikkoseni. En lähtisi hölkyttämään noita kolmeakymmentä mailia ja samaa matkaa takaisin Wagner-salmen kaikkien eskimonaisten takia!"
Pelletierin silmät loistivat yhä punaisempina hänen ojentautuessaan pöydän yli.
"Kuulkaapas nyt", lausui hän, "te palaatte takaisin – heti. Ymmärrättekö? Palaatte takaisin!"
Äkkiä hän pysähtyi. Hän katsoi Blahen takkia ja vauhdilla, mikä sai toisen ymmälle, hän ojentautui ja sieppasi jotakin siitä. Hän huudahti hämmästyksestä, sillä sormissaan hän piteli hiusta. Se oli lähes jalan pituinen eikä se ollut eskimonaisen hius. Ikkunasta tulevassa harmahtavassa valossa loisti se himmeän kullanvärisenä. Pelletierin silmät katsoivat julmina, syyttävinä vastapäätä istuvaa miestä.
"Valehtelette", sanoi hän. "Se ei ole eskimonainen!"
Blahe oli puoleksi noussut, vankoilla käsillään tarttuen pöydänreunaan ja työntänyt esiin raa'at kasvonsa, koko ruumis asennossa, mikä sai Pelletierin peräytymään välttääkseen hänen hyökkäystänsä. Se olikin viime hetkessä. Kiroten työnsi Blahe pöydän syrjään ja hyökkäsi sairaan miehen kimppuun.
"Tapan teidät", huusi hän. "Tapan teidät ja panen ruumiinne sinne, minne olen pannut naisenkin, ja kun toverinne palaa, niin minä –"
Hänen kätensä tapaili Pelletierin kurkkua, mutta samassa kuului sairaan huulilta huuto: "Kazan! Kazan!"
Vanha, silmäpuoli ajokoira heittäytyi muristen kuin susi Blahen kimppuun, ja kaikki kolme kierivät Pelletierin lavitsalle. Hetkessä karkoitti Kazanin ote Blahen toisen voimakkaan kouran Pelletierin kurkusta ja hänen kääntyessään hätyyttämään koiraa pois, hiipi Pelletierin käsi litistyneen tyynyn alle. Blahen murhanhimoiset kasvot olivat yhä hänestä poispäin kun hän veti esiin raskaan poliisirevolverinsa, ja Blahen suunnatessa vyöstään vetämällä pitkällä puukolla iskua Kazaniin, laukaisi Pelletier. Blahen ote heltisi. Ääntä päästämättä luisui hän lattialle, ja Pelletier hoippui jaloilleen. Kazan oli iskenyt hampaansa merimiehen reiteen.
"Kas niin, poikaseni", lausui Pelletier vetäen koiran erilleen uhristaan. "Sepä sattui lähelle."
Hän istahti ja katseli Blahea. Hän arvasi miehen kuolleen. Kazan nuuski miehen päätä harja pystyssä. Samassa loisti valosäde ikkunasta. Se oli aurinko! Toisen kerran näyttäytyi se Pelletierille neljään kuukauteen. Ilon huuto kumpusi hänen rinnastaan. Mutta se pysähtyi puolitiehen. Lattialla kiilsi jotakin Blahen vieressä valosäteessä, ja samassa oli Pelletier siinä polvillaan.
Se oli sama lyhyt kultainen hiussäie, jonka hän oli poiminut Blahen takilta ja puolittain peittäen sen oli hänen armaansa kuva, joka oli pudonnut lattialle pöydän kaatuessa. Valokuva toisessa ja tuo yksinäinen kullalta hohtava hius toisessa kädessään Pelletier nousi verkalleen pystyyn ja meni ikkunaan. Aurinko oli poissa. Mutta sen ilmestyminen oli herättänyt hänet uudelleen elämään. Hän kääntyi iloisena Kazaniin päin.
"Tuo tietää jotakin, poikaseni", virkkoi hän kuiskaten, "aurinko, kuva ja tämä. Hän lähettää sen! Kuulen jo melkein hänen äänensä ja se käskee minun lähteä. 'Tommy', puhuu hän, 'et ole mies etkä mikään, jollet lähde, vaikkapa tietäisit kuolevasikin tielle. Voit ottaa hänelle jotakin suuhunpantavaa mukaasi', sanoo hän, 'poikaseni, voit aivan yhtä hyvin kuolla siellä igloossa kuin täälläkin. Voit jättää sanan Billylle, ja ruokaa voit ottaa mukaasi niin paljon, että se riittää siihen saakka, kunnes hän tulee, ja sitten tuo Billy hänet tänne etelään, ja sinut haudataan sinne toisten viereen.' Juuri niin hän sanoo, Kazan poikaseni; siispä lähdemme!"
Hän katsoi hieman hämmennyksissään ympärilleen.
"Suoraan pohjoiseen pitkin rannikkoa", mutisi hän, "Kolmekymmentä mailia. Ehkä suoriudumme siitä, vanha veikko."
Hän alkoi täyttää laukkua muonalla. Oven ulkopuolella oli pieni reki, ja köytettyään ylleen matkatamineensa laahasi hän laukun rekeen ja sen taakse sitoi hän sylyksen polttopuita, lyhdyn, huopia ja öljyä. Sen tehtyään kirjoitti hän muutaman rivin Mac Veighille ja kiinnitti paperin oveen. Sitten valjasti hän Kazan-vanhuksen reen eteen ja läksi matkaan jättäen kuolleen siihen missä se makasi.
"Juuri näin hän käski meidän tehdä", sanoi hän Kazanille. "Varmasti käski hän meidän tehdä juuri näin, Kazan. Jumala siunatkoon hänen rakasta pikku sydäntään!"
KAHDEKSAS LUKU.
PIKKU ARVOITUS.
Pelletier pysytteli jäätyneen rannikon lähettyvillä. Hän kulki hitaasti avaten tietä Kazanille, joka jännitti vanhan ruumiinsa jokaisen lihaksen jaksaakseen vetää rekeä. Alkumatkasta lisäsi Pelletierin voimia viime tapausten aiheuttama kiihtymys ja jännitys, mutta pian ne alkoivat pettää. Hänen entinen heikkoutensa ei sentään kokonaan palannut. Hän huomasi, että silmien laita oli pahin.
Viikkomääriä kestänyt kuume oli niin heikontanut hänen näkönsä, että maailma näytti hänestä oudolta ja uudelta. Hän näki vain muutamia satoja askelia eteensä ja tuon pienen piirin ulkopuolella näytti kaikki harmaalta ja mustalta. Omituista kyllä, huomasi hän tilanteessa hitusen huumoria, vaikkakin se oli surkea; olihan hullunkurista se, että Kazanilla oli vain yksi silmä, ja hän oli melkein sokea. Hän naureskeli itsekseen ja jutteli ääneensä koiralleen.
"Tämähän muistuttaa sokkosillaoloa lapsina, poikaseni", virkkoi hän. "Hän tapasi sitoa nenäliinan silmilleni, ja sitten juoksin hänen jäljessään ristiin rastiin koko vanhan puutarhan, ja leikkiin kuului, että sain suudella häntä, kun sain hänet kiinni. Kerran, juoksin pääni suoraan omenapuuhun –"
Hänen lumikenkänsä kärki tarttui jäänrailoon ja lennätti hänet nenälleen lumeen. Hän nousi jaloilleen ja jatkoi yksinpuheluaan:
"Leikimme sokkosillaoloa täysikasvuisiksi saakka, vanha veikko", jutteli hän. "Kun viime kerran leikimme sitä, oli hän seitsemäntoista. Hänellä oli pitkä, ruskea palmikko niskassa, ja se purkautui leikkiessä, ja kun sain hänet kiinni ja otin nenäliinan silmiltäni näin hänen nauravat silmänsä ja suunsa vastassani, ja sillä kertaa puristin hänet lähemmäs itseäni kuin koskaan ennen ja sanoin hänelle, että läksisin ulos maailmaan rakentamaan meille kotia. Sitten tulin tänne."
Hän pysähtyi hetkeksi ja hieroi silmiään, ja koko seuraavan tunnin taivaltaessaan eteenpäin, mutisi hän asioita, joita ei Kazan eikä mikään muukaan elävä olento olisi käsittänyt. Mutta kuumehoureitten tulviessa hänen huuliltaan oli hänen aivoissaan joku ajatuskuva, joka pysyi selkeänä. Igloo ja nälkään nääntyvä nainen, jonka Blahe oli jättänyt, muodostivat kuvan, joka ei hänen mielestään poistunut hetkeksikään. Hänen täytyi löytää igloo, ja se oli aivan veden rannalla. Hän ei voisi kulkea sen ohi, jos hän vain jaksaisi pysyä hengissä niin kauan, että pääsisi nuo kolmekymmentä mailia. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että Blahe olisi voinut valehdella, että igloo saattaisi olla edempänä kuin hän oli sanonut tahi ehkä paljon lähempänä.
Kello oli kaksi, kun hän pysähtyi keittämään teetä. Hän kuvitteli kulkeneensa vähintäin kahdeksantoista mailia. Tosiasiassa oli hän kulkenut vain runsaasti puolet tuosta määrästä. Hän ei ollut nälkäinen eikä syönyt mitään, mutta syötti Kazanille tukevasti lihaa. Kuuma tee, jossa oli wiskyä seassa, virkisti häntä enemmän kuin ruoka.
"Vielä kaksitoista mailia, enintään", sanoi hän Kazanille. "Selviydymme siitä. Kiitos Luojan, selviydymme siitä!"
Jos hänen silmänsä olisivat olleet paremmat, olisi hän nähnyt ja tuntenut suuren lumenpeittämän Blind Eskimo-nimisen kalliomöhkäleen, joka oli tarkalleen yhdeksän mailin päässä tuvalta. Mutta nyt jatkoi hän matkaansa sitä huomaamatta, toivorikkaana. Tuska hänen päässänsä yltyi ja hän laahasi uupuneena jalkojaan. Päivä loppui jo kahdelta, mutta tähän vuodenaikaan ei ollut suurtakaan eroa valon ja pimeän välillä. Pelletier eroa tuskin huomasikaan. Lopulta alkoi igloon ja kuolevan naisen kuva häipyä hänen aivoistaan, ja sijalle tuli hämäriä kohtia. Ajatus joka oli kannustanut häntä eteenpäin, antoi vähitellen myöten, ja lopuksi Pelletier vaipui rekeen.
"Eteenpäin, Kazan", huusi hän heikosti, "Painelehan vain eteenpäin!"
Kazan laahasi rekeä huohottaen, ja Pelletierin pää painui muonalaukulle.
Kazan kuuli voihkinaa. Se pysähtyi ja käänsi päätään ulvahdellen hiljaa. Sitten se istuutui ja vainusi. Jotakin merkillistä tuntui ilmassa. Sitten se läksi jatkamaan matkaa uudelleen vetäen entistä hartaammin ja haukahdellen koko ajan. Jos Pelletier olisi ollut hereillään, olisi hän ajanut sitä suoraan eteenpäin, Mutta Kazan-vanhus poikkesi rannikolta sisämaahan päin. Kaksi kertaa pysähtyi se seuraavan kymmenen minuutin kuluessa nuuskien ilmaa, ja kummallakin kertaa se muutti hieman suuntaa. Puolen tunnin kuluttua se tuli valkoiselle kummulle, joka kohosi tasaisesta lumiaavikosta. Se istuutui; nosti takkuisen päänsä tummaa yötaivasta kohti, ja toisen kerran kuului tänäpäivänä sen kaamea, valittava, surullinen kuolemanulvonta.
Se herätti Pelletierin. Hän nousi istumaan ja hieroi silmiään. Sitten kiipesi hän pystyyn ja näki lumikummun kymmenkunnan askeleen päässä. Lepo oli selvittänyt hänen aivonsa. Hän käsitti, että se oli igloo. Hän eroitti, missä ovi oli, tarttui lyhtyyn ja kulki horjuvin askelin sitä kohti. Hän sai raapaista ainakin puolenkymmentä tulitikkua ennenkuin sai tulen. Sitten kömpi hän sisälle majaan Kazan kintereillään vetäen rekeä perässään.
Lumimajasta tulvahti ummehtunut, vastenmielinen haju tulijaa vastaan. Sieltä ei kuulunut ääntäkään, ei liikettä. Lyhty valaisi ahtaan huoneen, ja lattialla Pelletier eroitti kasan huopapeitteitä ja karhuntaljan. Ei näkynyt elon merkkiäkään, ja vaistomaisesti katsahti hän Kazaniin. Koira ojensi kuononsa huopa peitteitä kohti, korvat olivat luimussa, silmät paloivat hurjina ja kurkusta kuului hiljainen, vinkuva haukahdus.
Pelletier katsahti jälleen peitekasaan ja meni verkalleen sitä kohti. Hän veti karhunnahkan syrjään ja löysi sen, mitä Blahe oli sanonut siellä olevan – naisen. Hetkisen tuijotti hän naiseen, sitten huudahti hän hiljaa ja polvistui hänen viereensä. Blahe oli puhunut totta, sillä se oli eskimonainen. Hän oli kuollut. Mutta nälkään hän ei ollut kuollut, Blahe oli tappanut hänet.
Pelletier nousi pystyyn ja katseli ympärilleen. Eikö siis tuo kultainen hius, valkoisen naisen hius lopultakaan merkinnyt mitään? Mitä se oli? Hän juoksi takaisin Kazanin luo. Hänen heikot hermonsa olivat säpsähtäneet, igloon etäisimmästä ja pimeimmästä nurkasta kuuluvaa ääntä ja liikettä. Kazan tempoili valjaitaan läähättäen ja ulisten, mutta reki oli tarttunut oviaukkoon, eikä koira päässyt eteenpäin. Ääni kuului taasen – ihmisääni, joka valitti ja nyyhkytti.
Lyhty kädessä riensi Pelletier ääntä kohti. Lattialla oli toinen peitemytty. Pelletier katsoi sitä ja huomasi sen liikkuvan. Hetkessä oli hän lattialla mytyn vieressä, johon hän polvistui, kuten oli äsken polvistunut ensimmäisen huopakasan viereen, ja vetäessään pois päällimmäisen, kostean ja osaksi jäätyneen peitteen tuntui hänestä, että sydän hyppäsi kurkkuun ollen tukehduttaa hänet.
Lyhdynvalo lankesi suoraan pienen lapsen laihoille, kalpeille kasvoille ja kultaiselle tukalle. Kaksi suurta, pelästynyttä silmää tuijotti häneen, ja hänen siinä yhä polvistuessaan, voimatta puhua tai liikahtaa tuon ihmeen edessä, painuivat lapsen silmät kiinni ja taasen kuului sama nälkäinen, valittava uikutus, jonka Kazan oli ensiksi kuullut heidän lähestyessään igloota. Pelletier työnsi huovan syrjään ja otti lapsen syliinsä.
"Se on tyttö – pikku tyttö!" hän melkein huutamalla huusi Kazanille. "Vikkelästi, poikaseni – takaisin - ulos!"
Hän laski lapsen toisille peitteille ja työnsi sitten Kazanin ulos ovesta. Näytti siltä kuin hän äkkiä olisi saanut kahden miehen voimat, sellaisella vauhdilla ponnisteli hän omia huopapeitteitään ja viskeli omat tavaransa lumelle. "Hän lähetti meidät, poikaseni", huusi hän nyyhkyttäen. "Missä on maito ja spriikeittiö?"
Kymmenen sekunnin kuluttua oli hän jälleen igloossa mukanaan säilöönpantua kermaa, pannu ja spriilamppu. Hänen sormensa vapisivat niin, että hän ei tahtonut saada lampun sydäntä sytytetyksi ja avatessaan puukollaan kerma-astiaa, näki hän lapsen avaavan silmänsä hetkeksi ja sulkevan ne samassa.
"Vain minuutti – puoli minuuttia", kerjäsi hän kaataessaan kerman pannuun. "Onko pienellä nälkä? Nälkään kuolemaisillaan, vai mitä?"
Hän piti pannua kiinni sinertävässä liekissä,, ja katseli kauhistuneena pieniä, valkeita kasvoja vieressään. Niitten laihuus ja tyyneys peloittivat häntä. Hän pisti sormensa kermaan ja huomasi sen olevan lämmintä.
"Kuppi, Kazan! Miksi en ottanut mukaani kuppia." Hän syöksyi ulos ja toi tullessaan läkkituopin. Hän sieppasi lapsen syliinsä ja työnsi ensimmäiset maitopisarat sen huulten väliin. Lapsen silmät avautuivat. Elämä näytti jälleen virtaavan sen pieneen ruumiiseen, ja se joi hiljaa särpien ja pidellen Pelletienä ranteesta pienellä, ohuella kädellään.
Kosketus, ääni, toisen elävän läsnäolo liikutti Pelletienä omituisesti. Hän juotti lapselle puolet tuopin sisällyksestä, kääri hänet sitten lämpimästi paksuun virkatakkiinsa, niin että hänestä ei näkynyt muuta kuin kasvot ja kultaiset suortuvat. Sitten hän piti häntä hetken aivan lyhdyn valossa. Tyttö katseli häntä nyt suurin silmin ja ihmetellen, muttei enää peloissaan.
"Jumala siunatkoon sinua, pikkuinen", huudahti hän yhä enemmän ja enemmän ihmeissään. "Kuka olet ja mistä tulet? Et voi olla kolmea vuotta vanhempi, se on sitten varma. Missä ovat isäsi ja äitisi?"
Hän laski lapsen takaisin peitteille.
"No, nyt on meidän saatava tulta, Kazan!" virkkoi hän.
Pelletier kohotti lyhdyn päänsä päälle ja näki kapean kanavan, jonka Blahe oli kaivanut lumi- ja jääseinään savua varten. Sitten meni hän ulos hakemaan polttopuuta ja vapautti Kazanin sivumennessään valjaista. Parin minuutin kuluttua loimusi melkein savuton, pieni, kirkas lehtikuusivalkea valaisten ja lämmittäen lumihuonetta. Ihmeekseen huomasi Pelletier lapsen luokse palatessaan sen nukkuneen uudelleen. Hän siirsi sitä hellävaroen ja kantoi pienen eskimonaisen ruumiin ulos puolensadan askeleen päähän igloosta. Nyt vasta pysähtyi hän ihmettelemään palanneita voimia. Hän ojensi kätensä ylös ja hengitti syvään kylmää ilmaa. Oli kuin olisi hänessä jotakin vapautunut, niinkuin olisi paino nostettu hänen silmiltään. Kazan oli seurannut häntä, ja hän katseli koiraa.
"Se on poissa, Kazan", huudahti hän puoliääneen, melkein kuin epäillen. "En tunne enää – olevani sairas – Se on – hänen tuolla –"
Hän palasi igloohon. Lyhty ja nuotio levittivät siellä kodikasta loimua, ja alkoi tuntua jo lämpöiseltä. Hän heitti paksun takin yltään, veti karhuntaljan tulen viereen ja istuutui lapsi sylissään, Se nukkui yhä. Kuin nälkäinen katseli Pelletier sen pieniä, laihtuneita kasvoja. Hänen karheat sormensa työnsivät syrjään kultaiset kiharat. Hän hymyili. Hänen silmiinsä syttyi valo. Hän taivutti hitaasti päätänsä kuin olisi peljännyt. Vihdoin koskettivat hänen huulensa lapsen poskea. Ja sitten painoi hän omat karkeat, harmahtavat, myrskyn ja pakkasen uurtamat kasvonsa aivan kiinni tuon pienen, salaperäisen olennon kasvoihin, jonka hän oli löytänyt aivan maailman ääreltä.
Kazan istui kotvan aikaa ja kuunteli, sitten kääriytyi se kerälle nuotion viereen ja nukahti. Kauan aikaa istui Pelletier keinuen hiljalleen edestakaisin, mielessään liikuttava onnentunne, joka hetki hetkeltä kasvoi voimakkaammaksi ja syvemmäksi. Hän tunsi pienokaisen sydämen keveät lyönnit omaa rintaansa vasten, hän tunsi hänen hengityksensä poskellaan; toinen pienistä käsistä puristi hänen peukaloansa.
Sadoittain tulvi kysymyksiä Pelletierin mieleen. Kuka oli pieni hyljätty pallero? Kutka olivat hänen vanhempansa ja missä he olivat nyt? Kuinka oli hän joutunut eskimonaisen ja Blahen seuraan? Blahe ei ollut hänen isänsä eikä eskimonainen hänen äitinsä. Mikähän murhenäytelmä oli saattanut hänet eskimomajaan?
Hän oli tietoinen ilontunteesta ajatellessaan, ettei koskaan löytäisi vastausta noihin kysymyksiin. Pienokainen kuuluisi hänelle. Hän oli löytänyt sen. Ei kukaan koskaan ottaisi sitä häneltä. Herättämättä lasta pisti hän kätensä povitaskuunsa ja veti esille sen tytön kuvan, joka oli luvannut tulla hänen vaimokseen. Nyt ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt, että hän voisi kuolla. Vanha pelko ja vanha sairaus olivat tipotiessään. Hän tunsi palaavansa jälleen elämään.
"Sinä", kuiskasi hän hiljaa, "sinä sen teit, ja tiedän sinun tulevan iloiseksi kun tuon hänet tullessani sinulle." Ja sitten puheli hän pienelle, nukkuvalle tyttöselle: "Ja jollei sinulla ole nimeä, niin saanen kutsua sinua Arvoitukseksi. Mitäs siihen sanot – Pikku Arvoitukseni?"
Nostaessaan jälleen katseensa kuvasta näki hän Pikku Arvoituksen avanneen silmänsä ja katselevan häntä. Hän päästi kuvan kädestään ja iski kiinni kermakannuun, joka oli lämpenemässä tulen vieressä. Tyttö joi yhtä ahneesti kuin äskenkin Pelletierin jokeltaessa käsittämätöntä lörpötystä sen pikkulapsenkorviin. Kun se oli lopettanut, otti hän ylös valokuvan ja hänet valtasi äkkiä hullu toive, että lapsi ehkä ymmärtäisi.
"Katsos", sanoi hän. "Kaunis –"
Hänen hämmästyksekseen ja riemukseen ojensi Pikku Arvoitus kätensä ja painoi pienen peukalonsa tytön kasvoille. Sitten katsoi se häneen.
"Äiti", liversi se.
Pelletier yritti puhua, mutta jotakin, nousi hänelle kurkkuun estäen sen. Tuli tuntui äkkiä kiirivän läpi hänen olentonsa; tuon yhden sanan tuottama ilo sumensi hänen silmänsä kuumin kyynelin.
"Niin, se on äiti", sanoi hän. "Olet oikeassa, pikkuinen, se on äitisi."
YHDEKSÄS LUKU.
KUOLLEEN SALAISUUS.
Kahdeksantena päivänä siitä kuin Pelletier oli löytänyt eskimoigloon, läheni Billy Mac Veigh harmahtavassa aamuhämärässä Point Fullertonia kipeäjalkaisine koirineen, kirjeineen ja lääkkeineen. Hän oli kulkenut koko edellisen yön, ja jalat nousivat raskaasta maasta. Pelonsekaisin tuntein näki hän vihdoin viimein Fullertonin mustien kalliolohkareitten kohoavan lumesta. Häntä peloitti avata mökin ovea. Mitä hän sieltä löytäisi? Viimeisen neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa oli hän mielessään punninnut mahdollisuuksia Pelletierin henkiin jäämisestä ja tullut siihen lopputulokseen, että oli kahta vertaa luultavampaa, että hän tapaisi toverinsa kuolleena.
Ja jos Pelletier vielä olisi hengissä, mitä kaikkea hänellä olikaan hänelle kerrottavana! Sillä hän tiesi, että jollekin hänen täytyisi siitä puhua, ja Pelletier säilyttäisi hänen salaisuutensa. Ja hän ymmärtäisi. Päivä päivältä Billyn kiiruhtaessa suoraan pohjoista kohti oli hänen yksinäisyytensä ja surunsa alkanut painaa yhä enemmän mieltä. Hän koetti karkoittaa Isobelin ajatuksistaan, mutta se oli mahdotonta. Tuhansissa näyissä näki hän hänet, ja jokainen maili, jonka hän hänestä eteni, tuntui vain lähentävän Isobelia hengessä häneen ja lisäävän outoa tuskaa, joka tuontuostakin pyrki huulille nyyhkytyksinä, joita hän koetti tukahduttaa. Mutta siitä huolimatta tunsi hän kesken surunsa ja epätoivonsa päivä päivältä lisääntyvää iloa. Se ilo johtui tietoisuudesta, että hän oli antanut takaisin elämän ja toivon Isobelille ja hänen miehelleen. Joka päivä laski hän ajatuksissaan heidän etenemisensä samalla kuin seurasi oman matkansa kulumista. Eskimokylästä oli hän lähettänyt sananviejän Churchilliin mukanaan pitkä selonteko sikäläiselle päällikölle ja tuossa selonteossa hän oli valehdellut. Hän oli ilmoittanut Scottie Deanen kuolleen pudotessaan saamistaan vammoista. Ei hetkeäkään hän ollut katunut valheitaan. Hän oli myöskin luvannut tiedoittaa Churchilliin Bucky Smithin asiasta ja esiintyä todistajana häntä vastaan heti, kun oli päässyt Pelletierin luo ja saanut hänet jaloilleen.
Ja kun hän tänä viimeisenä matkapäivänään näki Fullertonin jylhät kalliot edessään, mietiskeli hän minkä verran kertoisi Pelletierille, jos tapaisi hänet hengissä. Ajatuksissaan kävi hän jälleen läpi koko tuon ihmeellisen tapahtuman, mikä hänelle oli sattunut tuona yönä ylängöllä, hän näki koirien tulevan lumessa, näki naisen suuret, pelästyneet silmät ja pitkän, matalan arkun reessä.
Kaiken sen hän kertoisi Pelletierille. Hän kertoisi laittaneensa naiselle teltan kuntoon, ja että hän oli sanonut hänelle rakastavansa häntä ja pyytänyt häneltä suudelmaa. Ja sitten mitä aamu oli tuonut julki, autio teltta, tyhjä laatikko, kirjelappunen Isobelilta, hänen tekemänsä huomio, että laatikossa oli ollutkin elävä ihminen, se siis, jonka takia Pelletier ja hän olivat risteilleet tätä kolkkoa seutua kahdentuhannen mailin laajuudelta. Mutta kertoisiko hän totuudenmukaisesti mitä senjälkeen oli tapahtunut?
Hän. joudutti väsyneitä askeliaan koirien kiivetessä poukaman jäältä ylös rantatöyrästä ja katseli jännittyneenä eteensä. Koirat vetivät entistä lujemmin saadessaan kodin hajua sieramiinsa. Vihdoin tuli mökin katto näkyviin. Mac Veigh tähysi silmät kiihkeinä kuin eläimellä.
"Pelly, vanha veikko", läähätti hän, "Pelly -"
Hän katsoi kiinteämmin. Sitten sanoi hän jotakin koirille matalalla äänellä ja pysähtyi. Hän pyyhki kasvojaan. Syvä helpotuksen huokaus pääsi häneltä.
Paksu savupatsas kohosi pystysuoraan mökin piipusta.
Hän tuli hiljaa tuvan ovelle ihmetellen, ettei Pelletier ollut nähnyt häntä eikä kuullut koirain kolmea, neljää äkäistä haukahdusta. Ja potkaistessaan lumikengät jaloistaan naureskeli hän itsekseen ajatellessaan yllätystä, jonka toi toverilleen. Käsi oven lukolla hän äkkiä pysähtyi. Hymy kuoli hänen huuliltaan ja sijaan tuli hämmästynyt ilme hänen kasvoilleen kun hän kumartui korva ovelle ja kuunteli. Hetkeksi täytti kauhea pelko hänen sydämensä Hän oli tullut liian myöhään, ehkä päivää tai paria liian myöhään. Pelletier oli tullut hulluksi. Hän kuuli hänen hourivan oven toisella puolen, hänen kaikuva naurunsa sai veren hyytymään Billyn suoniin. Mielipuoli! Hän ei voinut tukahduttaa nyyhkytystä, ja kohotti kasvonsa taivaalle. Sitten muuttui nauru lauluksi. Se oli sama hellä rakkaudenlaulu, jota Pelletier oli kertonut tyttönsä tavanneen laulaa hänelle heidän kahdenkesken käyskennellessä tähtien alla. Äkkiä se katkesi ja sen sijasta Billy kuuli toisen äänen. Huudahtaen avasi hän oven ja hyökkäsi tupaan.
"Hyvä Jumala", huusi hän, "Pelly, Pelly –"
Pelletier oli polvillaan keskellä lattiaa. Mutta hänen iloisia, hämmästyneitä kasvojaan ei Billy nähnyt ensimmäiseksi. Hän jäi tuijottamaan pieneen kultatukkaiseen olioon lattialla. Hän oli kulkenut nopeasti, melkein yötä päivää, ja ensi hetkessä luuli hän silmäinsä valehtelevan. Ennenkuin hän ehti puhua tai liikahtaa, oli Pelletier pystyssä, pudistellen hänen käsiään melkein itkien ilosta. Hänen kasvoillaan ei nyt näkynyt jälkeäkään kuumeesta eikä mielipuolisuudesta. Kuin unen läpi kuuli Billy hänen puheensa.
"Jumala sinua siunatkoon, Billy, olen iloinen että tulit!" huudahti Pelletier. "Olemme odottaneet ja tähystäneet, ja minuutti sitten olimme ikkunassa ja katselimme kaukoputkella lahdelle päin näkyisikö sinua. Olit varmaankin juuri törmän alla. Hyvä Jumala – vähän aikaa sitten luulin kuolevani, ajattelin, kuinka yksin olin maailmassa – yksin, ypöyksin. Ja katsopas nyt – minulla on perhe!"
Pikku Arvoitus oli kömpinyt jaloilleen. Se katseli ihmetellen Billyä, kultaiset kiharat liehuen sievien kasvojen ympärillä ja pari kolme Pelletierin vanhaa kirjettä kädessään. Sitten se hymyili Billylle ja ojensi kirjeet hänelle. Samalla päästi Billy irti Pelletierin kädet ja nosti lapsen syliinsä.
"Minulla on sinulle kirjeitä taskussani, Pelly", läähätti hän. "Mutta ensin sinun pitää kertoa minulle kuka tämä on ja mistä olet hänet saanut."
Lyhyesti kertoi Pelletier Blahen käynnistä, taistelusta ja Pikku Arvoituksen löydöstä.
"Olisin kuollut, jollei hän olisi tullut, Billy", lopetti hän. "Hän toi minut takaisin elämään. Mutta kuka hän on ja mistä hän tulee, sitä en tiedä, Miehen taskusta ei löytynyt mitään, enempää kuin igloostakaan, mikä selvittäisi asiaa. Hautasin Blahen tuonne ulos, en kovin syvälle, jotta voisit katsahtaa häntä palattuasi."
Kuin nälkään nääntyvä käy ruuan kimppuun sieppasi hän Mac Veighin taskustaan ottamat kirjeet. Hänen lukiessaan istui Billy Pikku Arvoitus polvillaan. Tyttö nauroi ja painoi lämpimän pienen kätensä hänen tuulenpieksämille kasvoilleen. Lapsensilmät olivat siniset kuten Isobelin, ja äkkiä kätki Mac Veigh kasvonsa sen pehmeisiin kiharoihin ja puristi sitä niin lujaa, että se säikähti. Samassa katsahti Pelletier ylös. Hänen silmänsä loistivat, ja laihtuneet kasvot paistoivat ilosta.
"Jumala siunatkoon maailman herttaisäntä pikku tyttöä, Billy", kuiskasi hän käheällä äänellä. "Hän sanoo ikävöivänsä minua ja käskee minun joutumaan hänen luoksensa. Hän sanoo, että jollen pian tule hänen luokseen, tulee hän tänne minun luokseni. Lue, Billy!"
Hämmästyneenä katsoi hän Mac Veighin kasvoissa tapahtunutta muutosta. Billy otti koneellisesti kirjeet käteensä ja pani ne lavitsan reunalle, jonka vieressä hän istui.
"Luen ne – hetken kuluttua", sanoi hän hitaasti.
Pikku Arvoitus kapusi alas hänen sylistään ja juoksi Pelletierin luo. Billy tuijotti toveriaan suoraan silmiin.
"Oletko varma, että olet kertonut minulle kaiken, Pelly? Eikö miehen taskuissa ollut mitään? Etsitkö tarkkaan?"
"Varma. Niissä ei ollut kerrassaan mitään."
"Mutta – olit sairas –"
"Senvuoksi hautasinkin hänet matalalle. Ruumis on tuon viimeisen ristin vieressä, vähän lunta ja jäätä päällä. Halusin, että tarkastaisit itse."
Billy nousi. Hän otti Pikku Arvoituksen uudelleen syliinsä ja katseli häntä kiinteästi kasvoihin. Hänen silmiinsä tuli omituinen katse. Tyttö nauroi hänelle, mutta mies ei näyttänyt sitä huomaavan. Sitten antoi hän hänet Pelletierille.
"Pelly, oletko koskaan tarkastanut silmiä hyvin läheltä?" kysyi hän. "Sinisiä silmiä?"
Pelletier tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Jeannellani on siniset silmät –"
"Mutta onko niissä pieniä ruskeita pilkkuja kuin metsäorvokissa?"
"E – eei –"
"Ne ovat siniset, puhtaan siniset, niinhän?"
"Niin."
"Ja luulen, että useimmat siniset silmät ovat siniset ilman noita ruskeita täpliä. Etkö sinäkin arvele niin?"
"Mihin Herran nimessä sinä tähtäät?" kysyi Pelletier,
"Halusin vain saada sinut huomaamaan, että Arvoituksen silmissä on pieniä ruskeita pilkkuja", vastasi Billy. "Olen nähnyt vain yhdet ainoat samanlaiset silmät kuin hänen." Hän meni ovelle. "Menen ulos päästämään koirat valjaista ja kaivamaan ylös Blahen ruumiin", lisäsi hän. "En saa rauhaa ennenkuin olen nähnyt sen."
Pelletier laski lapsen lattialle. "Minä pidän huolen koirista", virkkoi hän. "Mutta en halua nähdä enää Blahea."
Molemmat miehet menivät ulos, ja silläaikaa kuin Pelletier vei koirat tuvan takana olevaan vinokattoiseen vajaan, alkoi Billy työskennellä kirveellä ja lapiolla toverin osoittamalla paikalla. Kymmenen minuuttia kaivettuaan tapasi hän Blahen ruumiin. Hänen kiihkeytensä, jota hän oli koettanut salata Pelletieriltä, voitti hänen tuntemansa inhon kun hän kiskoi esille jäykän, jäätyneen ruumiin, Kuollut oli kaamean näköinen parroittuneine, kohotettuine kasvoineen ja hampaat ilkeästi välkkyen parran lomasta niinkuin ne olivat välkkyneet hänen kuolinpäivänään. Billy tunsi useimmat miehet, jotka olivat tulleet Churchillin pohjoispuolelle, mutta Blahea hän ei ollut nähnyt koskaan ennen. Luultavasti oli kuolleen miehen puheissa osa totta, hän oli varmaankin merimies, jonka joku valaanpyyntilaiva oli jättänyt rannikolle Fullertonista pohjoiseen. Mac Veigh värisi käydessään tarkastamaan hänen taskujaan. Joka hetki hänen pettymyksensä kasvoi. Hän ei löytänyt sanottavia: puukon, pari avainta, muutamia kolikoita, tulukset ja joitakin muita esineitä, mutta kirjettä tai muuta kirjoitettua lappua hän ei löytänyt ja sellaista hän juuri oli toivonut tapaavansa. Ei ollut mitään, mikä olisi selvittänyt heille tapahtuneen ihmeen salaisuutta. Hän vyörytti ruumiin hautaan, peitti sen ja palasi majaan.
Pelletier oli tavallisella paikallaan – nelinkontin lattialla tyttö selässään. Hän pysähdytti hurjan laukkansa ympäri tupaa ja katsoi ylös kysyvästi. Pikku Arvoitus ojensi kätensä, ja Billy heitti hänet ilmaan puoliväliin kattoa ja painoi sitten hänen kultakiharaisen päänsä omia, kylmiä kasvojaan vasten. Pelletier hypähti pystyyn. Hänen kasvonsa kävivät vakaviksi Mac Veighin katsoessa häneen lapsen kiharapään yli.
"En löytänyt mitään – en kerrassaan mitään, millä olisi merkitystä", sanoi Billy.
Sitten laski hän tytön muutamalle lavitsalle ja katsoi toveriinsa nolo ilme silmissään.
"Toivoisinpa, ettet olisi ollut kuumeessa kun tappelit Blahen kanssa, Pelly", sanoi hän. "Täytyihän hänen sanoa jotakin, jotakin, josta olisimme päässeet jäljille."
"Ehkä hän sanoi", vastasi Pelletier katsellen väristen Billyn tuvan pöydälle latomia esineitä. "Mutta ei hyödytä mitään miettiä sitä enempää. Ei ole vähintäkään järkeä luulossa, että tuolla pikku kaunottarella olisi sukulaisia näillä main, kuudensadan mailin päässä valkoisen miehen majasta. Hän on minun. Minä löysin hänet. Hän on minun, ja minä pidän hänet."
Hän istuutui pöydän ääreen, ja Billy istuutui häntä vastapäätä, hymyillen hänelle.
"Ymmärrän, että tarvitset hänet, Pelly, tarvitset hänet hyvinkin" sanoi hän. "Ja ymmärrän, että tyttösi pitäisi hänestä. Mutta hänellä on jossakin omaisia ja velvollisuutemme on etsiä heidät. Ei hän ole tipahtanut ilmapallosta, Pelly. Luuletko, että – kuollut voisi olla – hänen isänsä?"
Ensi kerran teki Billy kysymyksensä ja huomasi kuinka toista puistatti vastenmielisyys.
"Olen ajatellut sitäkin, Billy. Mutta se on mahdotonta. Mies oli peto ja – tämä tässä on pikkuinen enkeli, hänen äitinsä on varmaan ollut kaunis. Ja se sai minut arvelemaan – pelkäämään –"
Pelletier pyyhki kiihtyneenä kasvojaan, ja molemmat nuoret miehet katsoivat toisiaan silmiin. Mac Veigh nojautui eteenpäin odottaen.
"Kuvittelin sen kaiken viime yönä maatessani valveillani lavitsallani", jatkoi Pelletier, "ja pyydän sinua lähinnä parhaana ystävänäni maailmassa jättämään enemmät tutkimukset sikseen, Billy. Tyttö on minun. Jeanneni tulee rakastamaan häntä kuin oma äiti, ja kasvatamme hänet hyvin. Mutta jos jatkat etsiskelyltäsi, Billy, tuot lopulta päivänvaloon jotakin ikävää, sen teet, vannon sen!"
"Tiedätkö –"
"Arvaan", keskeytti Pelletier. "Billy, väliin tuollaisella pedolla, miespedolla on vetovoimaa naiseen, ja Blahe oli juuri sellainen. Muistathan, kaksi vuotta sitten karkasi muuan merimies valaanpyyntilaivan kapteenin rouvan kanssa Narwhal salmella. No niin –"
Taas katsoivat molemmat miehet vaieten toisiaan. Mac Veigh kääntyi verkalleen lapseen päin. Se oli nukahtanut, ja hän näki sen kiharain loistavan himmeän kullan värisinä Pelletierin päänaluisella.
"Pikku raukka!" äänsi hän hellästi.
"Uskon tuon naisen olleen Pikku Arvoituksen äidin", jatkoi Pelletier "Hän ei voinut jättää lastaan lähtiessään Blahen mukaan, vaan otti hänet matkaansa, Muutamat naiset ovat sellaisia. Ja jonkun ajan kuluttua hän kuoli. Sitten lyöttäytyi Blahe eskimonaisen seuraan. Tiedät mitä sitten tapahtui. Emme halua, että Pikku Arvoitus saa tietää tuota kaikkea isoksi tultuaan. On parempi, että hän säästyy niiltä tiedoilta. Nyt on hän liian pieni muistaakseen mitään, vai mitä arvelet? Hän ei saa koskaan tietää asian oikeata laitaa."
"Muistan laivan", sanoi Billy katsellen yhä tyttöä. "Se oli nimeltään Hopeahylje ja kapteenin nimi oli Thompson."
Hän ei katsonut Pelletieriin, mutta tunsi kuinka tämä ikäänkuin jäykistyi Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten sanoi Pelletier matalalla, luonnottomalla äänellä.
"Billy, et kai aikone lähteä ajamaan häntä takaa. Se ei olisi oikein tehty, ei minua eikä lasta kohtaan. Jeanneni on rakastava häntä, ja kuka tietää – ehkä jonakin kauniina päivänä sinun poikasi menee naimisiin hänen kanssaan."
Mac Veigh karkasi pystyyn. Pelletier ei ennättänyt nähdä hänen kasvoilleen häilähtänyttä surullista ilmettä.
"Mitäs sanot, Billy?"
"Ajattele asiaa, Pelly, ajattele asiaa", kuului Billyn käheä vastaus. "En tahdo loukata sinua, ja ymmärrän sinun pitävän paljon tytöstä. Mutta ajattele sittenkin asiaa, Pelly, ja ajattele oikein perusteellisesti. Menen nukkumaan – ja aion nukkua viikon."
KYMMENES LUKU.
HYÖKKÄYS.
Billy nukkui koko päivän ja seuraavan yön, eikä Pelletier herättänyt häntä. Hän heräsi pitkästä uupumuksen unestaan tuntia tai kahta ennen aamunkoittoa seuraavana päivänä, ja vasta nyt saattoi hän rauhassa käydä läpi kaiken, mitä oli tapahtunut hänen palattuaan Fullertonin niemelle.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski Pelletienä ja Pikku Arvoitusta. Hän kuuli toverinsa tasaisen hengityksen vastapäiseltä lavitsalta, ja taas ajatteli hän olikohan Pelletier kertonut hänelle joka seikan. Oliko mahdollista, ettei Blahe sanallakaan ollut paljastanut tytön sukuperää ja ettei igloosta eikä kuolleesta eskimonaisesta ollut tullut mitään valaistusta asiaan? Tuntui käsittämättömältä, ettei igloosta olisi löytynyt mitään, mikä olisi auttanut saamaan salaisuutta selville. Ja sittenkin hän kaikesta huolimatta luotti Pelletieriin. Hän tiesi, ettei tämä salaisi häneltä mitään sittenkään, vaikka hänen omistusoikeutensa lapseen joutuisi vaaranalaiseksi. Ja sitten hyppäsivät hänen ajatuksensa Isobeliin.
Hänenkin silmänsä olivat siniset ja niissä oli samanlaisia ruskeita pilkkuja, joita hän oli tavannut Pikku Arvoituksen silmissä. Ne olivat harvinaiset silmät, ja hän oli huomannut ruskean niissä, koska se enensi niitten herttaisuutta ja oli muistuttanut hänelle metsäorvokkeja, joista hän oli puhunut Pelletierille. Voisiko mahdollisesti olla jonkinlaista yhteyttä Isobelin ja Pikku Arvoituksen välillä? Hän tunnusti itselleen, että se olisi tuskin luultavaa ja sittenkään hän ei voinut mitenkään saada ajatusta mielestään.
Ennen Pelletierin heräämistä, hän oli jo määrännyt toimintasuunnitelmansa. Hän ei puhuisi sanaakaan tapauksista ylängöllä, ei ainakaan nyt heti. Hän ei kertoisi tapaamisestaan Isobelin ja tämän miehen kanssa eikä siitä, mitä sitten seurasi. Hän ei uskoisi Pelletierille oman petoksensa salaisuutta, ennenkuin olisi täysin varma siitä, ettei tämäkään salannut häneltä mitään. Sillä hän oli pettänyt – lakia. Hän tiesi sen. Hänhän voisi kertoa jutun sepitettyine loppuineen ennen heidän lähtöään Churchilliin, jossa hän tulisi syyttämään Bucky Smithiä.
Sillävälin vaanisi hän Pelletieriä saadakseen selville mitä hän olisi salannut häneltä. Hän tiesi, että jos Pelletier kätki häneltä jotakin, johtui se vain siitä, että tämä melkein järjettömästi jumaloi pientä löytölastansa, joka oli pelastanut hänet mielipuolisuudesta ja kuolemasta. Ja hän hymyili pimeässä ajatellessaan, että Pelletieriä, jos hän todellakin ajoi omaa asiaansa, oikeuttansa lapseen, johtivat tunteet, jotka olivat yhtä vähän itsekkäitä kuin hänen, silloin kuin hän lahjoitti Isobel Deanelle ja hänen miehellensä elämän. Siinä suhteessa he eivät kumpikaan kyenneet moittimaan toisiaan.
Billy oli jalkeilla ja aamiainen oli valmiina Pelletierin herätessä. Pikku Arvoitus nukkui yhä, ja tuvan molemmat asukkaat liikuskelivat hiljaa mokkasiinit jalassaan. Tänä aamuna paistoi aurinko kirkkaasti etelänpuoleisille jääkentille, ja Pelletier nosti Pikku Arvoituksen katsomaan sitä, ennenkuin se häviäisi. Mutta tänään aurinko viipyikin kokonaisen tunnin näkyvissä, ennenkuin hävisi synkänharmaan lumisen taivaanrannan taa. Aamiaisen jälkeen luki Pelletier kirjeensä uudelleen, ja sitten luki Billykin ne. Muutamaan kirjeistä oli tyttö pistänyt suortuvan vaaleaa tukkaansa ja Pelletier suuteli sitä ujostelematta toverinsa nähden.
"Hän kertoo ompelevansa vihkiäispukuansa, ja jollen tule kotiin, ennenkuin se on vanhanaikainen, ei hän koskaan mene kanssani naimisiin", kertoi hän iloisena. "Katso tuonne, tuossa se on kaikki, tuolla sivulla. Tulethan sinä, Billy – häihimme?"
"Jos vain voin."
"Jos voit! Luulin sinun lähtevän virastasi samalla kertaa kuin minäkin."
"Olen vähän niinkuin muuttanut mieltäni."
"Ja aiot jäädä?"
"Niin, ehkä kolmeksi vuodeksi vielä."
Elämä mökissä oli tästä lähin erilaista kuin ennen. Pelletier ja Pikku Arvoitus olivat onnellisia, ja Billy kamppaili joka hetki oman masennuksensa ja synkkyytensä kanssa. Aurinko auttoi häntä. Se nousi yhä varemmin joka aamu ja viipyi kauemmin taivaalla, ja pian sen lämpö alkoi sulatella lunta. Kevään tulo näkyi pian laajoilla lumikentillä ja ilman täytti yhä enemmän ja enemmän ratkeilevien jäälohkareitten kumea pauke ja ryske. Kokonaisia jääriuttoja irtautui rantajäästä, ja järvi alkoi aueta. Valtavat arktiset virrat alkoivat pohjoisesta käsin vyörytellä ryskyviä, musertavia laviinejaan. Mutta meni kokonainen kuukausi ennenkuin Billy tiesi Pelletierin olevan kyllin vahvan lähtemään pitkälle matkalleen etelään. Ja silloinkin hän vielä odotti viikon.
Myöhään muuanna iltapäivänä meni hän yksinään ulos kalliolle kuuntelemaan liikkeessä olevien napajäitten jyminää Roes Welcomella. Seisoessaan siinä liikkumatta puolensadan askeleen päässä pieneltä myrskynpieksämältä tuvalta, joka täällä Amerikan mantereen kolkoimmalla nurkalla edusti lakia, näytti hän tummaan kallioon hakatulta kuvapatsaalta, päänsä päällä ja ympärillään tummanharmaa maailma, jonka peloittavan, kuolettavan yksitoikkoisuuden katkaisivat vain taivaan tummempi, synkkä harmaus ja jääkenttien yllä riippuvat vaaleammat, aavemaiset varjot. Tuuli oli yhä purevan kylmä, ja näköalan sulkivat verrattain lähellä kalliomuodostumat, jolta hän usein ajatuksissaan oli kutsunut helvetin reunaksi.
Tuona iltapäivänä oli hänen mielensä lyijynraskas. Hänen jalkaansa alla oleva jäätynyt maa värisi tahdissa särkyvien ja halkeilevien jäävuorien ryskeen ja jylinän kanssa. Hänen korvissaan soi lakkaamaton, kumea jymy kuin kaukaisen ukkosen kaiku, ja sen keskeltä kuului tuon tuostakin jäävuoren haljetessa paukahdus kuin suurimman laivatykin jyske. Ilmassa kajahti outoja valitushuutoja, kummallista kirkunaa ja vihlovaa voihkinaa. Kaksi päivää sitten oli Mac Veigh kuullut jäiden paukkeen kymmenen mailin päähän sisämaahan ollessaan metsästämässä karibou-hirviä.
Nyt hän tuskin kuuli tuota jymyä. Hän katseli taistelevia jääkenttiä, näkemättä niitä. Tuo peloittava synkeys ja harmaa yksitoikkoisuus eivät olleet syynä hänen alakuloisuuteensa, sen vaikuttivat tuontuostakin tuvasta kuuluvat äänet, Pelletierin ja tytön nauru. Muutaman päivän perästä hän kadottaisi heidätkin. Ja mitä hänelle sitten jäisi? Hän voihkasi tuskasta ja väänteli käsiään. Hän jäisi yksikseen. Siinä maailmassa, jonne Pelletier oli lähdössä, ei ollut enää ketään, joka odotti häntä, ei isää, ei äitiä, ei ketään eikä mitään. Hän naurahti tuskassaan kääntyessään kylmään pohjoistuuleen päin. Jäinen tuuli oli kuin ivaileva haamu menneisyydestä. Sillä läpi koko elämänsä oli hän tuntenut vain surun ja yksinäisyyden purevaa kylmää. Yhtäkkiä johtuivat hänelle mieleen Pelletierin lausumat sanat: "Ehkä sinulla jonakin kauniina päivänä on poika." Lämmin aalto kulki hänen olentonsa läpi ja unohduksen ja toivon täyttämänä hetkenä käänsi hän katseensa lounaiseen ja näki Isobel Deanen suloiset kasvot ja kohotetut huulet.
Hiljaa naurahtaen palasi hän todellisuuteen ja pohjoisesta kuuluvaan jäitten ryskeeseen. Yön pimetessä tuntui taivaanranta ja jylinä hiipineen lähemmä. Särkyvien jäätelien pauke ja jylinä tuntui tulevan purppuranhohtoisesta sekasorrosta, mikä kauempana muuttui sinimustaksi. Jäitten ryske, ilman täyttävä tyytymätön voihke ja jättiläisvirtojen yksitoikkoinen kohina oli saanut muita miehiä mielipuoliksi, mutta häneen tuo kaikki vaikutti tavallaan lumoovasti. Hän tiesi, mitä tapahtui, ja voi melkein mitata luonnon näkymättömien käsien voiman. Ei ainoakaan ääni ollut hänelle uusi eikä outo. Mutta nyt hänen siinä seisoessaan kohosi muuan ääni kaiken muun melun yli, ääni, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Hän jännittyi äkkiä tarkkaavaan asentoon ja kääntyi suoraan pohjoiseen päin. Kokonaisen minuutin hän kuunteli, sitten hän kääntyi ja juoksi tuvalle.
Pelletier oli sytyttänyt lampun, ja sen valossa loistivat Billyn kasvot valkoisina kiihtymyksestä.
"Pelly, tule pian tänne!" huusi hän ovelta.
Pelletierin syöksähtäessä ulos, tarttui hän häntä hartioihin.
"Kuuntele", komensi hän. "Kuuntele, mitä tuo on!"
"Susia!" sanoi Pelletier.
Tuulenpuuska puhalsi vinkuen tuvan avoimesta ovesta. Se herätti Pikku Arvoituksen, hän nousi istumaan ja rupesi itkemään peloissaan.
"Ei, se ei ole sutten ulvontaa", huusi Mac Veigh äänellä, joka ei tuntunut hänen omaltaan. "En ole ikinä kuullut sutten ulvovan tuolla äänellä. Kuuntelehan!"
Suonenvedonomaisesti puristi Billy Pelletierin käsivartta uuden tuulenpuuskan tuodessa mukanaan yöstä kummallisen, kaamean äänen. Se läheni nopeasti hurjien äänten valitushuutona; se kuulosti siltä kuin olisi suuri susilauma tavannut arvokkaan riistan tuoreet, veriset jäljet. Mutta tuon äänen ohessa kuului toinenkin ja peloittavampi ääni, huuto ja ulvonta, mikä pani ajattelemaan villipetojen kidassa kiljuvia puoli-inhimillisiä olentoja. Seisoessaan ja odottaessaan, että jotakin ilmestyisi salaperäisen mustanharmaan yön helmasta, Pelletier ja Mac Veigh kuulivat äänen, mikä muistutti puoleksi kellon läpätystä, puoleksi rummun ääntä.
"Eivät ne ole susia", virkkoi Billy, "Ihmisiä siinä ainakin on mukana, olipa se mitä muuta tahansa. Kiiruhda tupaan ja vie koirat ja reki mukanasi, Pelly! Ääni on koirain ulvontaa – ne ovat haistaneet meidät, ja niitä on satoja! Ja missä on koiria, siellä on miehiäkin, mutta mitä ihmeen väkeä ne voivat olla?" Hän raahasi reen tupaan Pelletierin irroittaessa koirat vajasta. Tultuaan sisälle niitten kanssa sulki hän oven pannen telkeen paikoilleen.
Billy ajoi patruunia raskaaseen remingtonkivääriinsä. Hänen karbiininsa oli jo valmiina pöydällä, ja Pelletierin seisoessa ja katsellessa häntä neuvotonna, veti hän lavitsansa alta kaksi savage-automaattipistoolia ja ojensi toverilleen. Hänen tyynillä, kalpeilla kasvoillaan oli päättävä ilme.
"On parasta olla kunnossa, Pelly", sanoi hän. "Olen ollut siksi kauan tässä maassa, että voin vakuuttaa sinulle siellä olevan tulossa miehiä ja koiria. Kuulitko rumpua? Se on tehty hylkeennahkasta ja siinä on kellot joka laidalla. Ne ovat eskimoita, eikä täällä ole tänä talvena ainoatakaan eskimokylää lähempänä kahtasataa mailia. Ne ovat eskimoita, mutta ne eivät ole metsästysretkellä, jolleivät ne metsästä meitä."
Seuraavassa silmänräpäyksessä Pelletier kumartui ottamaan revolveriaan ja patruunavyötä ja irvisti katsoessaan pientä sinimustaa, pahaenteistä savage-pistooliaan.
"Toivon, ettet erehdy, Billy", sanoi hän, "sillä tästä lupaa tulla ensimmäinen jännittävä seikkailu meille koko tänä vuonna."
Mutta hänen innostuksensa ei kuvastunut Mac Veighin kasvoissa.
"Eskimo ei tappele koskaan ennenkuin mielipuoleksi tultuaan, Pelly", sanoi hän, "ja käsitäthän millaista on olla tekemisissä hullujen kanssa. En edes ymmärrä mistä niitten tarvitsisi tapella, jolleivät ne pyri saamaan ruokavarastoamme haltuunsa. Mutta siinä tapauksessa –" Hän keskeytti lauseensa mennen nopeasti ovelle remingtonkivääri kädessään. "Saat olla valmiina suojajoukokseni. Nyt menen ulos. Mutta älä ammu, ennenkuin kuulet minun ampuvan."
Hän avasi oven ja pujahti ulos. Ulvonta oli nyt loppunut; sensijaan kuului omituista haukuntaa ja sivalluksia, jotka Billy tunsi eskimoitten käyttämäin ruoskain iskuiksi. Hän meni epämääräisinä häämöitläviä olentoja kohti, joita sukelsi esiin tiheästä pimeydestä, ja huusi kaikuvan halloon. Ovella seisova Pelletier kadotti hänet äkkiä näkyvistä mies- ja koiralaumaan, ja heitti karbiininsa puolitiehen olalle. Mutta Mac Veigh ei tuntunut ampuvan. Tusinan verran rekiä oli pysähtynyt hänen ympärilleen ja kymmenkunnan pienen mustan olennon ruoskaniskut singahtelivat ärhäkästi koirain ympärillä niitten upotessa vatsaa myöten pehmeään lumeen. Sekä miehet että koirat olivat uuvuksissa, ja Billy näki niitten kulkeneen pitkiä matkoja. Mutta matkaväsymyksestä huolimatta kokoontuivat pienet miehet hänen ympärilleen vikkelinä kuin villieläimet, ja niitten mustat silmät tuijottivat häneen pyöreistä, lihavista, tyhmistä kasvoista. Hän laski niitä olevan puolisen sataa ja pani merkille, että kaikki olivat asestettuja, toisilla oli pienet keihäänmalliset valaanluiset harpuunit, toisilla keihäät ja lopuilla ampuma-aseet. Tuosta Mac Veighin ympärille kerääntyneestä omituisesti puetusta, peloittavannäköisestä joukosta astui yksi hänen luokseen ja puhutteli häntä oudolla kielellä. Se muistutti luitten kalinaa kun niitä nopeasti taotaan yhteen.
"Kozmollokkeja!" voihkasi Billy nostaen molemmat kädet merkiksi, ettei ymmärtänyt heitä. Sitten huusi hän: "Nuna-talmute! Nuna-talmute! Nuna-talmute! Eikö joukossanne ole yhtään, joka ymmärtäisi nuna-talmuten kieltä?"
Hän kääntyi suoraan eskimojen päällikköön, joka äänetönnä tuijotti häneen tuokion ja viittasi sitten molemmilla lyhyillä käsillään valaistua tupaa.
"Tule mukaan", sanoi Billy. Hän tarttui pientä eskimoa paksusta käsivarresta, ohjasi hänet rohkeasti miesjoukkoon syntyvää kujaa myöden. Päällikkö lausui pari lyhyttä komennussanaa, mitkä muistuttivat koiran haukahduksia, ja kuusi muuta eskimoa liittyi heihin.
"Kozmollokkeja – maailman sisukkaimpia paholaisia, kun on kyseessä naisten vaihtaminen ja tappelu", virkkoi Mac Veigh Pelletierille tullessaan mökille seitsemän mustan miehen seurassa, "Vartioi ovea, Pelly. Ne tulevat sisään."
Hän pujahti tupaan, ja eskimot seurasivat jäljessä. Pikku Arvoitus seurasi makuulavitsaltaan kummallisia vieraita, ja äkkiä suurenivat hänen silmänsä iloisesta hämmästyksestä ja hän huudahti niin merkillisellä äänellä, etteivät Pelletier eikä Billy olleet moista koskaan kuulleet hänen huuliltaan. Tuskin oli hän äännähtänyt, kun muuan eskimoista juoksi hänen luoksensa. Hän tarttui jo tyttöön mustine käsineen yrittäen siepata hänet lavitsalta, kun Pelletier kiljahtaen raivokkaasti lensi ovelta miehen kimppuun ja heitti hänet toisten luo. Seuraavassa silmänräpäyksessä ojensivat tuvan asukkaat pyssynsä seitsemää eskimoa kohti.
"Jos ammut, niin älä surmaa, haavoita vain!" käski Mac Veigh.
Päällikkö osoitti Pikku Arvoitusta ja hänen peloittava äänensä kohosi huudoksi. Äkkiä kyyristyi hän taapäin ja kohotti heittokeihään, Samalla kertaa lennähti tuli kahdesta pyssystä. Keihäs putosi maahan, ja kimeästi kirkaisten, puolittain tuskasta, puolittain komennukseksi, hoippui päällikkö ovelle, veren virratessa hänen haavoittuneesta kädestään. Toiset olivat juosseet ulos hänen edellään, ja Pelletier sulki oven nostaen telkeet paikoilleen. Kääntyessään huoneeseen näki hän Mac Veighin sulkevan molemmat ikkunat ja vetävän luukut niitten eteen. Pikku tyttö katseli heitä nureskellen lavitsalta.
"Vai sinun vuoksesi tämä jupakka olikin", sanoi Billy mennen hänen luokseen raskaasti hengittäen. "Sinutko ne tahtovat saada haltuunsa, mitä? Kunpa vain ymmärtäisin minkävuoksi."
Pelletierin kasvot punoittivat ponnistuksista ja jännityksestä. Hän latasi uudelleen pyssynsä ja kohdatessaan Mac Veighin katseen oli hänen silmissään melkein voitonriemuinen ilme.
"Annoimme heille aika läksytyksen", sanoi Pelletier lopuksi sellaisen luottamuksella, joka ei tunne eskimoja juuri nimeksikään.
Billy osoitti ovea.
"Ovi on melkein ainoa paikka, johon niitten kuulat pystyvät,-" sanoi hän ikäänkuin ei olisi kuullut Pelletierin sanoja. "Älä mene sen kohdalle. En luule niillä olevan sellaisia pyssyjä, että pystyvät ampumaan hirsien läpi. Lavitsasi ei ole ampumalinjalla, se on turvassa."
Hän meni pikku tytön luo, ja jäykät kasvot taipuivat hymyyn, tämän ojentaessa kätensä häntä kohti.
"Vai sinuako ne siis tahtovat?" kysyi hän jälleen ottaen tytön pienet, lämpöiset kasvot ja pehmeät kiharat molempien kättensä väliin, "Ne näkyisivät hyvin mielellään ottavan sinut. No niin, ne voivat saada muonaa ja ne voivat saada minut, mutta –" hän katsahti ylös ja tapasi Pelletierin katseen, "piru minut periköön, jos ne saavat haltuunsa sinut!" lopetti hän.
Yön hiljaisuuden särki äkkiä uusi ääni, terävät pyssynlaukaukset. He kuulivat luotien rapisevan tuvan hirsiseiniin. Yksi tuli sisään ovesta repien siitä mennessään käsivarrenlevyisen kappaleen. Mac Veigh nyökäytti kuulan kulkemalle suunnalle ja nauroi. Pelletier oli kuullut ennen saman naurun, ja ymmärsi mitä se merkitsi. Hän ymmärsi myöskin, mitä Mac Veighin kalmankalpeus merkitsi. Se ei ollut pelkoa, vaan jotakin paljon pahempaa kuin pelko. Hänen omat kasvonsa olivat hehkuvanpunaiset. Niin erilaisia ovat miehet vaaran hetkellä.
Mac Veigh hyökkäsi äkkiä vaarallisen vyöhykkeen poikki tuvan toiselle puolen.
"No, jos nyt kerran tahdotte tätä lajia, niin tästä saatte", huusi hän. "Piru vieköön, sinähän olit niin taisteluhaluinen – anna soida nyt!"
Viime sanat lausuttiin Pelletierille. Billy kiroili aina työhön ryhtyessään.
YHDESTOISTA LUKU.
VAARALLINEN YÖ.
Pelletier alkoi vetää syrjään pientä puupölkkyä kahden hirren väliltä siltä puolen huonetta, jossa hän oli. Oli hiljaista ammunnan välillä, kun tuvassaolijat avasivat ampuma-aukot, joista näki merelle. Pyssynpauke alkoi kuitenkin samassa, ja punertavista salamoista saattoi päättää eskimojen aseman. Ne olivat peräytyneet lahteen viettävälle harjulle. Ammuttuaan viimeisen panoksensa, veti Billy pyssynsä sisälle ja kääntyi Pelletierin puoleen, joka paraikaa latasi uudelleen.
"Pelly, en tahtoisi olla minkään pahan onnen profeetta, mutta nyt lyö esivallan viimeinen hetki Fullerton Pointilla", sanoi hän, "ja sinun ja minun samalla. Katso tuonne!"
Hän kohotti pyssynsuuta viitaten muuatta kattohirttä. Pelletier näki äsken ammutun luodin repimät jäljet.
"Ne ovat saaneet haltuunsa joitakin kiväärejä ja nyt ne ovat piiloutuneet rinteen taakse, jossa ovat meiltä turvassa ikuisiksi ajoiksi. Heti kun valkenee sen verran, että voivat nähdä, ampuvat ne hökkelimme reikäiseksi kuin vanhan juuston."
Hänen sanojensa vahvikkeeksi paukahti samassa yksinäinen pyssynlaukaus ja kuula tunkeutui hirsiseinän läpi niin läheltä Pelletieriä, että tikut lensivät hänen kasvoilleen.
"Tunnen nuo paholaiset, Pelly", jatkoi Mac Veigh. "Jos ne olisivat nuna-talmuteja, saisi ne peloitetuksi tiehensä raketilla. Mutta ne ovat kozmollokkeja. Ne ovat murhanneet puolisen tusinan valaanpyyntilaivan miehistöt, enkä ihmettelisi lainkaan, jos ne sitä tietä olisivat saaneet tytön käsiinsä. Nyt ne eivät säästä meitä, vaikka jättäisimmekin hänet heille. Se ei hyödyttäisi mitään. Ne ovat siksi viekkaita, etteivät jätä mitään todisteita esivallalle. Jos meidät surmataan ja tupa poltetaan, kuka silloin kertoo kohtalostamme? Meillä on vain kaksi seikkaa valittavana – –"
Kuului jälleen laukaus harjulta, ja kolmas kuula tunkeutui hirsiseinän läpi.
"Vain kaksi valintaehtoa", jatkoi Billy peittäen kokonaan himmeästi palavan lampun. "Voimme jäädä tänne ja kuolla – tahi paeta."
"Paeta!"
Se oli poliisikunnassa tuntematon sana, ja Pelletierin ääni ilmaisi sekä hämmästystä että halveksuntaa.
"Niin juuri, paeta", sanoi Billy tyynesti. "Paeta – lapsen vuoksi."
Tuvassa oli nyt melkein pimeää, ja Pelletier meni aivan toverinsa viereen.
"Tarkoitat –"
"Että se on ainoa keino lapsen pelastamiseksi. Voisimme tietysti ensin luovuttaa hänet ja sitten tapella, mutta siinä tapauksessa hän joutuisi takaisin eskimoiden haltuun, eivätkä omaiset häntä koskaan löytäisi. Piirittäjämme ovat aivan näännyksissä sekä miehet että koirat, jota vastoin meillä on tuoreet voimat. Jos vain pääsemme pois tuvalta, eivät ne saavuta meitä."
"No niin, paetkaamme sitten", sanoi Pelletier Hän meni tytön luo, joka mykkänä ihmetyksestä oli seurannut mökissä tapahtuvia kummia seikkoja, ja otti hänet syliinsä, kääntäen leveän selkänsä seinään päin, josta voi pelätä kuulan tulevan. "Lähdemme pakoon, kultaseni", mumisi hän puoleksi nauraen tytön kiharoihin.
Billy alkoi panna tavaroita kokoon; Pelletier laski Pikku Arvoituksen lavitsalle ja ryhtyi sitten valjastamaan heidän kuutta koiraansa; hän komensi ne seinäviereen asettaen pelastajansa, yksisilmäisen Kazan-vanhuksen johtajaksi. Ulkona oli ammunta tauonnut. Eskimot olivat silminnähtävästi päättäneet säästää ammuksensa päivänkoittoon.
Neljännestunnissa oli reki lastattu, ja Pelletierin valjastaessa koirat, puki Mac Veigh tytölle paksun nahkatakin. Hihat ottivat vastaan ja kääriessään ne näki hän vuorin valkoisen reunan. Tuossa vuorissa oli jotakin, mikä sai hänet äkkiä kumartumaan ja katsomaan tarkemmin. Pelletier kuuli hänen huudahtavan omituisesti ja kääntyessään näki hän Billyn tuijottavan tytön kohotettuihin kasvoihin kuin olisi nähnyt näyn.
"Taivaan luoja!" sanoi hän henkeään pidellen. "Hän on –" Billy keskeytti lauseensa ja puristi hetken tyttöä rintaansa vasten, ennenkuin istutti hänet rekeen.
"Hän on maailman urhein tyttönen", jatkoi hän, eikä Pelletier voinut käsittää, miksi hänen äänensä kuulosti niin oudolta. Hän peitti hänet hyvin huopapeitteisiin ja sitoi hänet sitten lujasti rekeen babichehihnoilla. Pelletier nousi ensimmäisenä seisomaan ja huomasi omituisen, nälkäisen katseen, millä Mac Veigh tarkasti Pikku Arvoitusta.
"Mikä sinua vaivaa, Mac?" kysyi hän. "Pelkäätkö kovin – lapsen puolesta?"
"En", vastasi Mac Veigh katsomatta ylös. "Jos olet valmis, Pelly, niin avaa ovi."
Hän nousi pystyyn ja tarttui pyssyynsä. Hän oli kuin toinen ihminen, mutta koirat vingahtelivat ja nuuskivat kärsimättöminä eikä Pelletierillä ollut aikaa kyselyihin.
"Menen ulos ensimmäisenä, Billy", virkkoi hän. "Saat olla varma, että ne vartioivat tupaa kuin itse paholaiset, ja heti kun koirat saavat ulkoilmaa sieraimiinsa, alkavat ne haukkua ja ilmiantavat meidät. Emme uskalla jättää Pikku Arvoitusta alttiiksi heidän tulelleen. Siksi ajattelen tehdä mutkan harjun laelle päin ja lähettää niille aika luotisateen niskaan. Ammun minkä vain ehdin. Silloin ne kaikki käyvät minun kimppuuni, ja sinä pidät varasi, avaat oven ja livistät tiehesi. Viidessä minuutissa saan teidät kiinni."
Hän sammutti puhuessaan lampun. Sitten raotti hän ovea ja livahti pimeään yöhön Mac Veighin yrittämättä sanallakaan pidättää häntä. Tuskin oli hän mennyt, kun Billy lankesi polvilleen pikku tytön viereen pimeässä tuvassa ja painoi ahavoituneet kasvonsa sen pientä pehmoista ruumista vasten.
"Vai niin, vai se sinä siis olet", lausui hän hiljaa, mumisten sitten sanoja, joita pikku tytön oli mahdoton käsittää.
Äkkiä ponnahti hän pystyyn, juoksi ovelle ja virkkoi sanan valjakon johtajalle, vanhalle, uskolliselle Kazanille.
Kaukaa harjulta kuuli hän Pelletierin tiheän ammunnan.
Mac Veigh odotti tuokion käsi oven kahvalla, jotta eskimot ehtisivät kääntää huomionsa Pelletieriin. Hän olisi ennättänyt laskea suunnilleen viiteenkymmeneen kun hän antoi Kazanille lähtömerkin, ja kuuden ajokoiran vetämä reki solahti tuvasta yön pimeyteen. Älykkäänä melkein kuin ihminen kiersi Kazan nopeasti isäntänsä jäljessä, ja koiravaljakko kiisi suorana viivana lounaista kohti haukahdellen lyhyeen eskimokoirain tapaan, josta niitä ei saa luopumaan hyvällä eikä pahalla. Billy vilkaisi taaksensa juostessaan. Tuvan ja lumisen harjun välisellä sadan jardin levyisellä harmaalla kaistaleella näki hän kolme olentoa viilettävän nopeina kuin sudet. Silmänräpäyksessä hän oivalsi eskimojen odottamattoman liikkeen merkityksen. He aikoivat katkaista paluutien Pelletieriltä.
"Kiiruhda, Kazan!" huusi hän hurjasti ja kumartui johtajakoiran puoleen. "Moo-hoosh moo-hoosh, moo-hoosh, vanha veikko!" Ja Kazan kiisi nopeata laukkaa vingahdellen ja haukahdellen tyhjälle ilmalle.
Billy pysähtyi ja käännähti. Äskeiseen kolmeen olentoon oli liittynyt vielä kaksi ja hän avasi tulen heitä kohti. Yksi eskimoista kaatui suulleen päästäen huudon, joka kimeänä ja melkein eläimellisenä kuului jäätikköjen pauhun yli, ja toiset neljä heittäytyivät pitkälleen lumeen välttyäkseen päänsä päällä vingahtelevasta kuulasateesta.
Harjulta käsin tulla hulmahti kokonainen luotisade, ja yksinäinen olento viiletti Mac Veghtä kohti. Hän arvasi, että se oli Pelletier, ja juosten hiljalleen Kazanin ja reen jäljessä latasi hän uudelleen pyssynsä. Lumeen heittäytyneet eskimot olivat jälleen nousseet pystyyn, ja Pelletierin automaattinen savage-pistooli syyti tulta hänen juostessaan. Saavuttaessaan Mac Veighin hän läähätti raskaasti.
"Kazanilla ja tytöllä on hyvä etumatka!" huusi viimemainittu. "Jumala siunatkoon tuota vanhaa lurjusta! Se on melkein kuin ihminen!"
He etenivät nopeaa vauhtia, ja viimeisetkin jäljet eskimoista nieli pian öinen pimeys. Heidän edellään kulkeva reki tuli vähitellen yhä selvempänä esiin pimeästä, ja saavutettuaan sen he pistivät aseensa huopapeitteitten alle. Vapauduttuaan niiden painosta he kiiruhtivat Kazanin ohi.
"Moo-hoosh – moo-hoosh" kehoitti Billy. Hän vilkaisi reen toisella puolen kulkevaa toveriaan. Pelletier juoksi toinen käsivarsi kohotettuna juuri sen verran, että se helpotti hengitystä; toinen riippui suorana ja velttona sivulla. Billy pelästyi äkkiä ja kiiruhti etummaisen koiran ohi Pelletierin viereen. Hän ei puhunut mitään, tarttui vain toista käsivarresta.
"Muuan noista pikku paholaisista teki minusta siipirikon!" huohotti Pelletier. "Ei se ole vaarallista."
Hän tuntui jo hengästyneen lyhyen juoksun jälkeen, ja sanaakaan sanomatta Billy kiisi Kazanin eteen ja pysähdytti valjakon kahdenkymmenen askeleen päähän. Ja ennenkuin Pelletier ehti avata suutansa, oli Billyn puukko viiltänyt hänen hihansa halki.
Pelletierin käsivarresta vuosi lujasti verta. Hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. Kuula oli mennyt käsivarren paksuimman lihaksen läpi, mutta onneksi sattumatta valtimoon. Erämaassa kouliutuneen kirurgin kätevyydellä Billy painoi haavan reunat vastakkain ja sitoi sen lujasti omallaan ja Pelletierin nenäliinalla. Sitten työnsi hän toverinsa rekeä kohti.
"Sinun täytyy ajaa, Pelly", sanoi hän. "Jollet tee niin, olet pian aivan lopussa, ja se on meidän muittenkin perikatomme."
Kaukaa heidän takaansa kuului koirain ärhäkkää haukuntaa ja ulvontaa.
"Nyt ne ajavat meitä takaa koirineen!" voihki Pelletier. "En voi ajaa. Minun täytyy juosta ja – tapella."
"Sinä pysyt reessä, muutoin isken sinua päähän", määräsi Mac Veigh. "Suoraan vihollista vastaan, Pelly, ja annetaan niille päin naamaa. Sinullahan on siinä kolme pyssyä. Saat pitää huolta ampumisesta, minä käyn koirain kimppuun. Ja istu tytön eteen", lisäsi hän osoittaen peitteisiin ja taljoihin hautautunutta Pikku Arvoitusta.
KAHDESTOISTA LUKU.
PIKKU ARVOITUS TAPAA OMAISENSA.
Saatuaan Pelletierin vakuutetuksi siitä, että hänen oli ajettava reessä, juoksi Billy koirain edelle ja ne läksivät matkaan lisääntyneine kuormineen.
"Metsänreunaa kohti", huusi hän Kazanille. "Sinne on viisikymmentä mailia, poikaseni, ja ne meidän täytyy ehtiä ennen päivänkoittoa, Muutoin –"
Hän ei lopettanut lausettaan, mutta Kazan paransi vauhtiaan, ikäänkuin olisi kuullut ja ymmärtänyt. Reki oli nyt tullut tundran laajoille aukeille ja tuuli pieksi Mac Veightä kasvoihin. Se tuli luoteesta kovina puuskina pyryttäen hienoa lunta tullessaan. Kuljettuaan kotvasen käännähti Billy katsoakseen olivatko lapsen kasvot suojassa tuulelta, Pelletier oli kokoonkyyristyneenä reessä ponnistellen jaloillaan huopainhihnoja vastaan. Haava ja takaperin ajaminen heilahtelevalla reellä vaikutti pahoinvointia ja huimausta, eikä hän ollut varma oliko epämääräinen olento, jonka hän näki ryömivän heitä kohti yön pimeydestä vain näköhäiriö. Takaapäin ei kuulunut ääntäkään. Mutta hän oli eroittanut tumman täplän, joka väliin suureni, välin taas hävisi kokonaan näkyvistä. Kaksi kertaa kohotti hän pyssynsä. Kaksi kertaa laski hän sen jälleen, vakuutettuna että hänen näkemänsä oli vain kiihtyneen mielikuvituksen tuote. Olisi luultavaa, että heidän takaa-ajajansa jäisivät heidän jäljiltään lumessa, ja senvuoksi oli hän ampumatta.
Hän tuijotti herkeämättä varjoa, ja äkkiä siitä tuikahti pieni liekki, ja kuula vingahti reen ohi vain jardin verran siitä oikeaan. Se oli hyvin ammuttu. Varjomainen olento oli selvästi mestariampuja, ja Pelletier vastasi niin nopeasti, että hänen laukauksensa ääni sekoittui vihollisen pyssynpamahduksen kaikuun. Viisi kertaa lennätti hänen pyssynsä lyijysäteensä pimeään yöhön, ja viidennen laukauksen jälkeen kuului eskimokoiran hurja tuskanulvonta.
"Eläköön!" huusi Billy. "Nyt on yksi valjakko poissa pelistä. Jos vain jaksamme tapella ja pitää vauhdin yllä, selviydymme kyllä."
Hän kuuli metallin terävän äänen Pelletierin täyttäessä makasiininsa patruunoilla ja hän kuuli tuulen huminan ja koirain huohotuksen. Mutta muita ääniä ei kuulunutkaan. Selkäpuolella vallitsi synkkä hiljaisuus, Jäitten kaukainen pauhina ja ryske kuului yhä heikompana. Maa ei enää tärissyt heidän jalkainsa alla halkeilevien jäävuorien hirvittävästä jyrinästä. Tuuli sensijaan yltyi ja lumisade tiheni. Billy ei enää kääntynyt katsomaan taakseen. Hän tuijotti vain eteensä ja molemmille sivuille niin kauas kuin pimeässä eroitti. Puolentunnin kuluttua läähättävät koirat heittivät juoksemasta astuen käymäjalkaa, ja Billy kulki toverinsa rinnalla.
"Varmaankin ne heittivät koko takaa-ajon" vaikeroi Pelletier heikolla äänellä. "Olen siitä iloinen, Mac, sillä – sillä minua huimaa – huimaa niin", Hän makasi reessä pää huopakääröllä.
"Tiedäthän, kuinka sudet ajavat saalista, Pelly", sanoi Mac Veigh, "puolikuunmuotoisessa kaaressa, joka kapenee pakenevaa otusta kohti edestä päin. Niin, aivan samoin ajavat eskimotkin saalistaan, ja minulla on omat arveluni. Saatpas nähdä, että ne koettavat päästä edellemme tuolla ja – tuolla." Hän viittasi sekä pohjoiseen että etelään.
"Se ei luonnistu", vastasi Pelletier kohottautuen vaivalloisesti kyynärpäänsä varaan. "Heidän koiransa ovat aivan näännyksissä. Anna minun kävellä. Voin aivan hyvin –" Hiljaa parahtaen vaipui hän rekeen takaisin. "Armias Luoja, kaikki pyörii –"
Mac Veigh pysähdytti koirat, ja niiden laskeutuessa maahan läähättäen ja nuoleskellessa lunta, polvistui hän Pelletierin viereen. Pimeässä ei eroittanut hänen silmiensä ja kasvojensa huolestunutta ilmettä. Hänen äänensä oli tyyni ja hilpeä,
"Sinun täytyy maata hiljaa, Billy", varoitti hän toveriaan järjestellen huopapeitteitä mukavammin. "Olet saanut aikamoisen nykäyksen ja on parasta meille kaikille, että pysyt aivan liikkumatta. Olet oikeassa eskimoihin ja niitten koiriin nähden. Ne ovat näännyksissä ja luopuivat varmasti takaa-ajosta nähdessään, ettei se onnistunut. Mitä sinua nyt sitten hyödyttää nousta pystyyn kulkea hoipertelemaan. Aja sinä vain, Pelly, koko matka. Koeta nukkua kuten tyttö. Hän luulee makaavansa kehdossaan."
Hän nousi ja usutti koirat lähtöön. Kappaleen matkaa kulki hän aivan yksin. Lapsi nukkui, ja Pelletier vaikeni. Silloin tällöin laski Mac Veigh turkiskintaisen kätensä Kazanin päälaelle, ja vanha, uskollinen johtajakoira haukahti hiljaa joka kerta. Aivan toisin oli toisten koirien laita. Ne louskuttivat uhkaavina kitojaan, ja Mac Veigh pysytteli sopivan välimatkan päässä niistä. Matka jatkui täten tuntikausia, ja hän pysähdytti koirat vain silloin tällöin pariksi minuuttia levähtämään. Joka kerran otti hän tulitikulla tulta ja katsoi Pelletieriä. Tämä makasi silmät suljettuina ja hengitti raskaasti. Kerran, myöhään yöllä avasi hän ne ja tuijotti ensin palavaa tulitikkua ja sitten Mac Veighin kalpeita kasvoja.
"Olen aivan kunnossa, Billy", sanoi hän. "Anna minun kävellä –"
Mac Veigh pakoitti hänet lempeästi paneutumaan jälleen pitkäkseen, ja kulkue jatkoi matkaansa. Siihen saakka kuin päivänkoiton ensimmäinen kylmä, valjunharmaa kajastus alkoi näkyä, oli hän yksin. Silloin seisahdutti hän valjakon ja antoi koirille jäätyneen kalan kullekin. Sitten teki hän pienen nuotion mukaansa ottamistaan puista, täytti teekannun lumella ja pani sen tulelle. Hän paistoi paraillaan silavaa ja paahtoi kovettunutta leipää Pelletierin herätessä ja noustessa istumaan. Billy huomasi hänet vasta kääntyessään.
"Hyvää huomenta, Pelly", ilveili hän. "Oletko nukkunut hyvin?"
Pelletierin kädet etsivät jotakin reestä.
"Tekisipä mieleni iskeä sinua kalloosi, jos olisi millä heittää! Antaa nyt toisen nukkua tuolla tavoin!"
Hän ojensi terveen kätensä, ja toverukset pudistivat toistensa käsiä. Pari kertaa olivat he ennen tehneet samoin yhdessä kestettyjen kovien vaaranhetkien jälkeen. Se ei ollut tavallinen kädenpuristus.
Billy nousi seisomaan. Puolen mailin päässä häämoitti heidän päämääränsä, metsänreuna, harmaassa aamunkoitossa.
"Jos olisin tiennyt, että olimme noin lähellä", sanoi hän viitaten metsään, "olisimme leiriytyneet tuonne suojapaikkaan. Viisikymmentä mailia, Billy, se ei ole niinkään huono saavutus, vai mitä arvelet?"
Heidän takanaan levisi harmaa tundra yhä laajempana päivänvalossa. He söivät ja joivat teetänsä parin minuutin ajan kiinnittämättä vähintäkään huomiota metsään tai tundraan. Billy oli nälkäinen kuin susi eikä Pelletier tahtonut millään saada kyllikseen teetä, ja sitten heräsi Pikku Arvoitus vaatien heidän huomionsa osakseen. Hän heräsi pannen ankaran vastalauseensa kasvoja peittäviä huopia vastaan, jotka uhkasivat tukehduttaa hänet, Billy kaivoi hänet esiin ja nosti ylös, niin että hän saattoi nähdä sitten eilisillan tapahtuneen ihmeellisen muutoksen. Silloin herkesi Kazan äkkiä lipomasta kieltänsä ja ulvahti pitkään.
Molemmat miehet kääntyivät katsomaan metsään. Puolitiessä sinne laahautui verkalleen yksinäinen olento heitä kohti. Se oli mies, ja Billy huudahti hiljaa hämmästyksestä.
Mutta Kazan kääntyi harmaata tundraa kohti ja jälleen kuului sen surkea, pitkä ulvonta. Toiset koirat yhtyivät siihen, ja kääntyessään siihen suuntaan, jota varoitus tarkoitti, jäivät Mac Veigh ja Pelletier kuin kivettyneinä seisomaan neljännesminuutin ajaksi.
Mailin päässä tundralla liikkui tusinan verran rekiä nopeata vauhtia ja vieressä juoksi parikymmentä miestä.
Kaiken kaikkiaan joutuisivat he tappelemaan viimeisen taistelunsa metsänreunassa.
Sellaisina silmänräpäyksinä eivät Mac Veighin eikä Pelletierin laiset miehet hukkaa aikaa pitkiin neuvotteluihin. Päätöksensä tekevät he hetkessä olosuhteitten vaatimusten mukaisesti ja toimivat samoin. Sanomatta sanaakaan pujotti Billy Pikku Arvoituksen takaisin huopakasaan antamatta hänelle edes teetippaa, ja koirain asettuessa paikoilleen valjaisiin, ojensi Pelletier hänelle remingtonin.
"Olen asettanut sen kolmensadan viidenkymmenen jardin kantomatkalle. Ei kannata ampua niitä pidemmän matkan päähän."
He läksivät matkaan juoksujalkaa, ja Pelletier juoksi reen vieressä, haavoittunut käsivarsi roikkuen velttona. Äkkiä hävisi yksinäinen olento metsän ja heidän väliltään. Hän oli kaatunut suulleen lumeen, jossa makasi mustana läiskänä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli pystyssä jälleen ja liikkui heitä kohti. Ja sitten näkivät molemmat, Billy ja Pelletier hänen kaatuvan uudelleen.
Mac Veigh naurahti ilkeästi: "Kuka se lieneekin, ei hänestä enää ole eläjäksi."
Olento kiipesi ylös viidettä kertaa ja oli juuri nelinkontin nousemassa valjakon tullessa kohdalle. Se oli valkoihoinen. Pää oli paljaana ja kasvot kuolonkalpeat. Kaula oli samoin paljaana, eikä hänellä ollut päällystakkia tumman flanellipaidan yllä, ei mitään mikä olisi suojannut kylmältä tuulelta. Silmät loistivat hurjina, kasvot olivat parroittuneet ja tukka takkuinen; hän läähätti ikäänkuin olisi kulkenut maileja muutaman sadan jardin sijasta.
Kaiken tuon huomasi Billy yhdellä ainoalla katseella, mutta äkkiä huudahti hän epäilevästi. Miehen verestävät silmät kohtasivat hänen silmänsä, ja hänestä tuntui kuin olisi joka hermo hänessä hetkeksi lamautunut. Hän hengähti raskaasti ja tuijotti tulijaan. Pelletier hätkähti kuin iskun saaneena Billyn sanoista:
"Deane – Scottie Deane!"
Pelletier ei voinut tukahduttaa hämmästynyttä huutoa. Hän tuijotti esimieheensä, Mac Veighiin. Vaistomaisesti astui hän askeleen eteenpäin, mutta Billy ehätti ennen häntä. Hän heitti pyssyn lumeen ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan Deanen vieressä tukien hänen laihtunutta, heikkoa ruumistaan.
"Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee, vanha veikko?" huusi hän unohtaen Pelletierin. "Mitä on tapahtunut? Kuinka olette täällä? Missä – missä on hän?" Hän oli tarttunut Deanen käteen ja puristi hänet rintaansa vasten. Ja katsoessaan häneen näki Deane, että vastassa ei ollut enää laki, vaan veli. Hän hymyili heikosti:
"Maja – tuolla – metsän – reunassa" huohotti hän. "Näin teidän – tulevan. Ajattelin että – ehkä – ajaisitte ohi – siksi läksin ulos. Olen lopussa – kuolemaisillani."
Hän veti syvään henkeä ja koetti itse auttaa Billyn nostaessa häntä pystyyn. Pieni, valittava huuto kuului reestä. Hämmästyneenä kääntyi Deane huutoa kohti.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän.
Hän riistäytyi irti Billystä ja heittäytyi polvilleen Pikku Arvoituksen viereen nyyhkyttäen ja soperrellen kuin mielipuoli ja sulkien pelästyneen lapsen syliinsä. Tyttö käsivarrellaan nousi hän pystyyn uusin voimin.
"Hän on minun – minun!" huusi hän hurjana. "Hänen takiaan juuri palasin. Läksin noutamaan häntä! Mistä löysitte hänet? Kuinka -?"
Äkkiä kuului lakeudelta eskimokoirien villi kuoro. Deane kuuli sen ja kääntyi toisten mukana sinnepäin mistä ääni tuli. Eskimot olivat jo puolen mailin päässä heistä ja lähenivät nopeasti. Billy käsitti, ettei hetkeäkään saanut hukata. Salamana välähti hänen mieleensä ajatus, että Deane, lsobel ja Pikku Arvoitus olivat jonkinlaisessa yhteydessä tuon kostonhimoisen lauman kanssa, ja nopeasti selosti hän Deanelle mitä oli tapahtunut.
Tämän silmistä oli sairas ilme kadonnut, ja heti Billyn kertomuksen kuultuaan juoksi hän lapsi käsivarrellaan pieniä, ruskeita vihollisia vastaan. Mac Veigh ja Pelletier kuulivat hänen puhuttelevan heitä kauempaa. He olivat metsän rajassa Scottie Deanen tavatessa eskimot. Kesti kotvan aikaa odottaa, ja sitten palasivat Deane ja Pikku Arvoitus eskimokoirain vetämässä reessä. Reen vieressä asteli Fullerton Pointin mökissä haavoittunut päällikkö. Deane huojui, pää painui rinnalle, ja eskimopäällikkö tuki häntä muutaman miehensä kanssa. Hän nyökkäsi oikealle ta noin sadan jardin päästä he tapasivat majan.
Pienet, vantterat pohjanmiehet kantoivat sisälle Scottie Deanen, joka yhä piteli lasta sylissään, ja hän antoi Billylle merkin seurata häntä yksin. Tuvassa laskivat eskimot hänet matalalle rahille. Rykien hiljaa pahaenteistä yskäänsä viittasi hän Billyn luoksensa. Mac Veigh tiesi mitä tuo yskä tarkoitti. Sairas oli ollut alttiina kauhealle kylmälle ja ponnistuksille, ja hänen keuhkojensa kudokset kuivettuivat. Edessä oli kuolema, pohjoisten seutujen hirvittävin kuolema.
Usean minuutin ajan Deane makasi raskaasti hengittäen ja puristaen Billyn kättä omassaan. Pikku Arvoitus solui lattialle ja alkoi tarkastaa tupaa. Deane katsoi Billyä hymyillen.
"Palasitte juuri – parahiksi", sanoi hän kirkkain vapisemattomin äänin. "Eikö ole hassua, Billy?"
Ensi kertaa hän mainitsi Mac Veighiä etunimeltään, kuin olisi tuntenut hänet koko ikänsä, Billy peitteli hänet varovaisesti huopapeitteellä ja hänen katseensa kiersi etsien ympäri tupaa. Deane huomasi sen.
"Hän ei ole mukana", kuiskasi hän. "Jätin hänet –"
Henkeä salpaava yskä katkaisi puheen ja värjäsi hänen huulensa punaisiksi. Billy tunsi pakahduttavaa tuskaa.
"Sinun täytyy maata aivan hiljaa", sanoi hän. "Elä koeta nyt puhua. Täällähän ei näy olevan tulta. Teen nuotion, ja sitten annan sinulle jotakin lämmittävää."
Hän kääntyi jo mennäkseen, mutta Deanen käsi pidätti hänet.
"Ei, älä mene ennenkuin olen sanonut sinulle jotakin, Billy" väitti hän vastaan. "Tiedät, ymmärrät, että olen kuolemaisillani. Loppu voi tulla milloin tahansa, ja minulla – on sinulle puhuttavaa. Sinun täytyy ymmärtää se, ennenkuin poistun. Koetan sanoa sanottavani lyhyesti. Tapoin miehen, mutta – en kadu. Hän oli loukannut – vaimoani, ja – sinä olisit minun sijassani tehnyt – samoin. Silloin aloitte te poliisit ajaa minua takaa ja niin haimme turvaa pohjoisesta, eskimojen luota – ja elelimme heidän parissaan - pitkät ajat. He pitivät pikku tytöstäni ja vaimostani, varsinkin pikku Isobelista. Pitivät heitä jonkinlaisina enkeleinä."
"Sitten saimme kuulla, että aioit etsiä jälkiäni – pohjoisesta – eskimokylistä. Ja silloin läksimme liikkeelle laatikko mukanamme. Se oli häntä, IsobeIiä, varten – suojaksi pakkasta vastaan. Emme uskaltaneet ottaa tyttöä mukaamme, vaan jätimme hänet eskimoitten luokse. Palaisimme – pian – sitten – kuin olit lopettanut ajometsästyksesi. Kun näimme tulesi metsänreunassa, pakoitti Isobel minut menemään laatikkoon – ja niin kohtasit meidät. Mitä sitten tapahtui, tiedät. Luulit sitä – ruumisarkuksi – ja vaimoni sanoi, että olin – kuollut. Olit hyvä – hyvä – hänelle – ja sinun pitää mennä hänen luoksensa pikku Isobelin kanssa. Aioimme tehdä neuvosi mukaan ja matkustaa Etelä-Amerikaan. Mutta lasta emme voineet jättää, ja – palasin hakemaan häntä. Minun olisi pitänyt se kertoa sinulle aikaisemmin, huomasimme sen – jälestäpäin. Mutta emme uskaltaneet – kertoa salaisuutta – sinullekaan. – –"
Hän keskeytti huohottaen ja yskien. Billy sulki hänen laihat, kylmät kätensä omiinsa, mutta ei voinut puhua sanaakaan. Hän odotti vain koettaen tukahduttaa nyyhkytystään.
"Olit kiltti – kiltti – kiltti – hänelle", kertasi Deane heikolla äänellä. "Rakastit häntä, ja se oli oikein, sillä luulit – minut kuolleeksi, ja hän oli yksinään – ja avun tarpeessa. Olet ollut hyvä ja kunniallinen, toivoin, että sinunlaisesi mies rakastaisi häntä ja ottaisi hänet hoivaansa. Hänellä ei ole ketään muuta maailmassa kuin minä – ja pikku Isobel. Olen iloinen – iloinen – että tapasin sellaisen miehen kuin sinä."
Äkkiä tempasi hän kätensä Billyn käsistä, otti hänen päänsä kättensä väliin ja katsoi häntä kauan ja tutkivasti silmiin.
"Ja – ja – annan hänet sinulle", sanoi Scottie Deane. "Hän on enkeli ja on aivan yksin maailmassa – hän tarvitsee jonkun – ja sinä – sinä tulet olemaan hyvä hänelle. Hän on – Pierre Croissetin tuvassa Little Beaverjoen varrella. Ja sinä olet – hänelle – hyvä. –"
"Teen kuten toivot", vastasi Billy hiljaa. "Ja vannon tässä polvillani suuren hyvän Jumalan edessä tekeväni kaiken, mitä kunnialliselta mieheltä voi odottaa."
Deanen jäykistynyt ruumis herposi ja hän vaipui peitteitä vasten helpoituksesta huoaten.
"Olen ollut niin huolissani hänestä", sanoi hän. "Olen aina uskonut Jumalaan – vaikka olen murhamies – ja hän se juuri lähetti minut silloin ajoissa." Äkkiä tuli hänen katseeseensa kysyvä ilme, "Kuka varasti pikku Isobelin?" läähätti hän. "Kuka se oli?"
"Pelletier, toverini, surmasi miehen kun hän tuli Fullerton Pointin tuvalle", vastasi Billy. "Hän sanoi nimensä olleen Blahen, Jim Blahen."
"Blahe! Blahe! Blahe!" Kuolinvuoteella makaa van Deanen ääni kohosi huudoksi. "Sanoitko Blake? Suuri, roteva, punatukkainen, punapartainen merimies, jolla oli keltaiset hampaat kuin mursulla! Blahe – Blahe – –" Hän vaipui jälleen pitkäkseen, nauraen karmivaa, puoleksi mieletöntä naurua. "Silloin – silloin on kaikki tyyni ollut erehdystä – naurettavaa erehdystä", sanoi hän. Hän sulki silmänsä ja puhui kuin olisi lausunut sanat unissaan.
Billy näki lopun olevan käsissä. Hän kumartui kuullakseen kuolevan viimeiset sanat. Deanen kädet olivat jääkylmät. Huulet olivat valkoiset. Hän kuiskasi:
"Tappelimme – luulin ottaneeni hänet hengiltä ja heitin hänet mereen. Hänen oikea nimensä oli Samuelson. Sinäkin tunsit hänet sen nimisenä – mutta hän käytti usein Blahe – nimeä – Jim Blahe. En siis lopuksi olekaan murhamies. Ja hän – hän tuli takaisin kostamaan – ja – varasti – pikku Isobelin. En ole – en ole – murhaaja. Sano – sano se hänelle. Sano hänelle, etten sittenkään surmannut Jim Blahea, Kerro – hänelle – ja ole hyvä – hyvä –"
Hän hymyili, Billy kumartui alemmas.
"Vannon uudelleen suuren Jumalan edessä tekeväni kaiken, mitä kunniallisen miehen tulee tehdä", lausui hän.
Deane ei vastannut. Hän ei enää kuullut. Hymy karehti vielä hänen huulillaan. Mutta Billy tiesi kuoleman sinä hetkenä astuneen tuvan ovesta sisään. Voihkaisten päästi hän irti Deanen jäykistyneen käden. Pikku Isobel asteli lattian poikki hänen luoksensa. Lapsi nauroi, ja Billy käännähti äkkiä ja otti hänet syliinsä. Sitten vaipui hän lattialle ainoan veljen viereen, mikä hänellä eläessään oli ollut, ja nyyhkytti kuin nainen.
KOLMASTOISTA LUKU.
KAKSI JUMALAA.
Pikku Isobel kutsui Mac Veighin takaisin todellisuuteen ja sai hänet virkoamaan. Tuokion kuluttua nousi hän ylös lapsi sylissään. Hän käänsi hänet pois kuolleen luota, ja peitti tämän kasvot huopapeitteen nurkalla. Sitten hän meni ovelle. Eskimot olivat sytyttäneet tulia. Pelletier istui reessä vähän matkan päässä tuvalta, ja Billyn huutaessa häntä tuli hän toverinsa luo.
"Ota hänet vähäksi aikaa nuotiolle", sanoi Billy. "Scottie Deane on kuollut. Koeta selittää se eskimopäällikölle."
Odottamatta Pelletierin kyselyjä Mac Veigh sulki hiljaa oven ja palasi vainajan luo. Hän veti huovanreunan syrjään ja tuijotti hetken parroittuneita, liikkumattomia kasvoja.
"Oi, hyvä Jumala! Isobel odottaa sinua, katselee eikö sinua jo näy tulevaksi ja uskoo sinun pian palaavan", kuiskasi hän. "Sinun ja pienokaisen!"
Kunnioittavasti ryhtyi hän edessään olevaan tehtävään. Hän kävi läpi Deanen taskut toisen toisensa jälkeen ja otti esille, mitä löysi. Yhdessä taskussa oli pieni puukko, muutamia patruunia ja tulitikkulaatikko. Hän käsitti, että Isobel panisi arvoa noille esineille ja säilyttäisi ne miehensä muistoina, ja hän pani ne nenäliinaan muutamien muitten löytämiensä pikkuesineitten kanssa yhdessä. Viimeiseksi tapasi hän Deanen povitaskusta kuluneen, haalistuneen kirjekuoren. Ennenkuin liitti sen kokoelmiinsa kurkisti hän siihen avoimesta reunasta, ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaammin, kun näki siinä Isobelin antamat siniset kukanlehdet. Toimitettuaan tarkastuksensa pani hän Scottie Deanen kädet ristiin rinnalle, ja juuri hänen solmitessaan nenäliinaansa nyytiksi, avautui tuvan ovi hiljaa.
Sisään astui eskimopäällikkö neljän miehensä seuraamana. Aseet he olivat jättäneet ulos. Henkeään pidätellen järjestyivät he yhteen riviin ja katselivat Scottie Deanea. Ei pienintäkään liikutuksen merkkiä näkynyt heidän ilmeettömillä, elottomilla kasvoillaan, ei silmäluomen värähdyskään ilmaissut surua. Hiljaisella, papattavalla äänellä lausuivat he yksitoikkoista valitustaan, mutta äänissä ei ilmennyt kaipausta. Siitä huolimatta Billy käsitti nyt, että Scottie Deane noitten pienten, ruskeitten miesten sydämissä istui jumalan paikalla. Ennenkuin hänen ruumiinsa vielä oli kangistunut, olivat he tulleet laulamaan ylistyslauluja hänen sankaritöistään ja ominaisuuksistaan näkymättömille hengille, jotka jäisivät valvomaan hänen luoksensa ja odottamaan uuden päivän nousua. Kymmenen minuuttia jatkoivat he yksitoikkoista valituslauluaan. Sitten he kääntyivät ja poistuivat tuvasta, sanomatta sanaakaan Mac Veighille, katsahtamattakaan häneen. Billy meni heidän jäljessään mietiskellen olikohan Deane selittänyt eskimoille hänen ja Pelletierin olevan hänen ystäviään. Jollei niin olisi laita, tulisi varmaan uusia rettelöltä pikku Isobelista. Iloisesti hämmästyen huomasi hän Pelletierin keskustelevan muutaman eskimon kanssa.
"Sain tässä käsiini pojan, jonka kielellä tulen hieman toimeen", huusi Pelletier. "Ja olen jo selittänyt heille, kuinka hyviä ystäviä olemme ja olen saanut heidät ymmärtämään Blahen jutun. Ja sitten olen paiskannut kättä koko joukon kanssa kolmeen, neljään kertaan, ja nyt olemme maailman parhaita ystäviä. On parasta seurustella vähän heidän kanssaan. He eivät tunnu olevan erikoisen halukkaita antamaan tyttöä meille nyt, kun Deane on kuollut. He kyselevät rouva Deanea."
Puolta tuntia myöhemmin Mac Veigh ja Pelletier palasivat tupaan. Silloin oli Billy tullut vakuutetuksi siitä, etteivät eskimot enää tuottaisi heille ikävyyksiä, ja että he olivat halukkaat jättämään lapsen heidän huostaansa. Päällikkö oli kuitenkin ilmoittanut Mac Veighille pidättävänsä itselleen oikeuden saada haudata Scottie Deane.
Nyt tunsi Billy asemansa sellaiseksi, että rohkeni kertoa Pelletierille seikkailusta, joka hänelle oli sattunut paluumatkalla Churchillista. Hän oli ilmoittanut Deanen kuolleen jo useita viikkoja sitten pudotessaan saamistansa vammoista, ja palattuaan Churchilliin pitäisi hänen pysytellä valheessaan. Jollei nyt Pelletier saisi tietää mitään Isobelista, hänen rakkaudestaan häneen ja petoksestaan virassa päästäessään heidät vapaiksi, voisi hän ilmaista totuuden, ja silloin olisi kaikki hukassa.
He istuivat tuvan pöydän ääreen. Pelletier kantoi käsivarttansa siteessä. Kasvot olivat laihat, uurteiset ja ruudin mustaamat. Hän otti revolverinsa, tyhjensi siitä ammukset ja antoi sen pikku Isobelille leikkikaluksi. Eskimojen parissa hän oli esiintynyt reippaana miehenä, mutta nyt ei enää jaksanut peittää alakuloisuuttaan.
"Nyt olen menettänyt tytön", virkkoi hän katsoen Billyyn. "Sinä aiot tietysti viedä hänet äitinsä luo."
"Niin aion."
"Se on ikävää. Et tiedä miten hänen menettämisensä koskee minuun", sanoi Pelletier.
Silloin kumartui Mac Veigh häntä kohti pöydän yli.
"Tiedän, Pelly, miltä se tuntuu", vastasi hän vakavana. "Tiedän mitä on rakastaa jotakin ja menettää hänet. Tunnen sen. Saat kuulla."
Nopeasti kertoi hän Pelletierille mitä oli tapahtunut tundralla, kuinka pikku tytön äiti, Isobel, oli tullut, suudelmasta, jonka hän oli antanut Billylle, paosta, takaa-ajosta, vangitsemisesta ja vihdoin siitä hetkestä, jolloin hän irroitti Deanen käsiraudat. Ja kerran päästyään alkuun, kertoi hän kaiken, vieläpä sinisestä kukastakin ja Isobelin hiussuortuvasta. Molemmat otti hän taskustaan ja näytti Pelletierille, ja hänen värähtelevää ääntä kuullessaan sai tämä kyyneleet silmiinsä. Billyn lopetettua kertomuksensa ojensi Pelletier terveen kätensä ja puristi hänen kättänsä.
"Ja se, mitä hän sanoi sinisestä kukasta, käy toteen, Billy", kuiskasi Pelletier, "Se tuottaa sinulle onnea, aivan kuten hän ennusti, sillä nyt lähdet hänen luoksensa."
Mac Veigh keskeytti hänet.
"Ei, Pelly, ei niin", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Isobel Deane rakasti miestänsä yhtä palavasti kuin tyttösi aina on rakastava sinua, ja kun kerron hänelle mitä on tapahtunut, särkyy hänen sydämensä. Se ei tuota onnea – minulle!"
Billystä tuntui aika tänä päivänä matelevan eteenpäin sietämättömän hitaasti heidän yhdessä laatiessaan suunnitelmiaan. Muutamat eskimot selittivät olevansa halukkaita saattamaan Pelletienä aina Eskimo Pointiin saakka, josta hänen sitten yksin täytyisi jatkaa matkaansa Churchilliin. Billyn oli määrä lähteä etelään päin Little Beaverjoelle ja etsiä käsiinsä Pierre Croissetin mökki ja Isobel, Hän iloitsi yön tulosta, Oli myöhä, kun hän meni ovelle, avasi sen ja katseli ulos.
Metsänreunassa oli sysimustaa. Yön pilkkopimeää lisäsi vielä kuusikon ja palsamimetsän läpipääsemätön synkeys ja tummat pilvet, jotka näyttivät riippuvan niin alhaalla, että luuli kuulevansa niitten suhinan päänsä päällä kuin aaltojen lakkaamattoman kohinan merenrantaa vasten. Kaikki oli mustaa, sen keskeltä vilkkuivat valopilkkuina eskimojen nuotiot, joitten ääressä puolisen sataa ruskeaa miestä istuskeli tahi makasi kokoonkäpertyneinä. Kaikki miehet leirissä olivat valveilla, mutta ainakin kaksi kertaa niin monta koiraa makasi uupuneina, kipeäjalkaisina, kokoonkyyristyneinä, nukkuen sikeästi kuin tukit. Vallitsi omituinen hiljaisuus ja omituinen, luonnoton synkkyys, jota ei vaikuttanut yksistään yön pimeys, äänettömyys, jonka rikkoi vain tundran tuulen valitus, puunlatvojen suhina ja nuotioitten räiske. Eskimot kyyröttivät liikkumattomina kuin kuolleet, ilmeettömät, pyöreät silmät selkoselällään. He istuivat selin tundraan, kasvot yhä synkempään metsään päin. Vähän matkan päässä loisti tähtenä pieni, kirkas valo mökin ikkunasta. Kaksi tuntia olivat nuotioilla istujien silmät herkeämättä tuijottaneet tuota valoa. Ja aika-ajoin oli noitten kivikasvoisten vartijain joukosta noussut seisomaan pieni päällikkö, jonka parpattava ääni yhtyi muutamiksi hetkiksi tuulen valitukseen, matalalla riippuvien pilvien tohinaan ja nuotioitten räiskeeseen. Mitään muuta ääntä ei kuulunut, kukaan muu ei liikahtanut. Hän yksin liikkui ja puhui, toisista hänen omituiset äänensä olivat puhetta, sanoja, jotka lausuttiin majassa makaavan vainajan muistolle.
Toistakymmentä kertaa olivat Pelletier ja Mac Veigh katsoneet ovelta nuotioille päin ja joka kerta he olivat katsoneet kelloa. Vihdoin sanoi Billy:
"Nyt ne liikkuvat, Pelly! Ne nousevat pystyyn ja tulevat tännepäin!"
Hän katsahti jälleen kelloaan.
"Ne ovat erinomaisia arvaamaan. On neljänneksen yli kahdentoista. Kun merkkimies tahi päällikkö kuolee, haudataan hänet päivän ensimmäisen uuden tunnin kuluessa. Nyt ne tulevat noutamaan Deanea."
Hän avasi oven ja astui ulos yöhön. Pelletier seurasi. Eskimot lähenivät äänettömästi ja pysähtyivät kuin joukko varjoja kahdenkymmenen askeleen päähän majalta. Viisi pientä, nahkapukuista miestä erosi toisista mennen perätysten päällikkönsä jäljessä tupaan. Kumartuen Deanen yli alkoivat he laulaa hiljaisella, yksitoikkoisella äänellä. Se herätti pikku Isobelin, joka nousi istualleen ja unisin silmin katseli omituista näkyä. Billy meni hänen luoksensa sulkien hänet syliinsä. Lapsi nukkui uudelleen, kun Billy laski hänet huopapeitteille. Eskimot olivat poistuneet kantamuksineen. Hän kuuli heidän hiljaisen heimolaulunsa.
"Löysin tytön ja luulin saavani pitää hänet omanani", virkkoi Pelly hiljaa hänen vieressään. "Mutta en saanutkaan, Billy. Hän on sinun."
Mac Veigh keskeytti hänen juttelunsa ikäänkuin ei olisi kuullut hänen sanojaan.
"On parasta, että menet nukkumaan, Pelly", varoitti hän. "Käsivartesi kaipaa lepoa. Menen ulos katsomaan, minne ne hautaavat hänet."
Hän otti lakkinsa ja paksun takkinsa ja meni jo ovelle saakka, mutta palasi siitä. Laukustaan hän kaivoi esille vyössä kannettavan kirveen ja nauloja.
Tuuli puhalsi tundralta lujemmin, eikä Mac Veigh enää eroittanut eskimojen hiljaista valitusvirttä. Hän liikkui heidän tuliaan kohti; kaikki miehet olivat poissa, koirat yksin nukkuivat sikeästi. Sitten näki hän valon lepattavan metsänreunassa.
Viiden minuutin kuluttua oli hän piilossa varjossa muutaman askeleen päässä eskimoista. He olivat kaivaneet haudan aikaisemmin iltapäivällä aukealle, puuttomalle lumilakeudelle, ja heidän sytyttämänsä nuotion loimu valaisi Scottie Deanen kantajina olleitten viiden miehen tummia, pyöreitä kasvoja, heidän kumartuessaan jäätyneeseen maahan kaivamansa, matalan kuopan yli. Scottie Deane oli jo haudassa. Multaa, jäätä ja jäätynyttä sammalta putoili hänen päällensä, eikä ääntäkään kuulunut surevien metsäläisten huulilta.
Muutamassa minuutissa työ oli tehty, ja alkuasukkaat soluivat takaisin nuotioillensa kuin äänetön jono haamuja. Vain yksi jäi jäljelle; hän istui jalat ristissä aliansa haudan pääpuolessa, pitkä valaanluinen keihäs pistettynä lumeen taaksensa. Se oli eskimopäällikkö, O-gluh-gluh, joka vartioi vainajaa, etteivät pahat henget päässeet varastamaan hänen sieluansa eivätkä ruumistansa ensi tunteina hautauksen jälkeen.
Billy meni syvemmälle metsään, kulki kunnes tapasi nuoren, suoran näreen, jonka kaatoi muutamalla kirveensä iskulla. Sitten kuori hän sen, katkaisi siitä kolmanneksen ja naulasi sen ristiin pidemmän kappaleen poikki. Sitten teroitti hän tyven ja kantoi ristin selässään haudalle. Sen kuorittu puu loisti valkoisena tulen loimossa. Hautaa vartioiva eskimo tuijotti siihen hetken, ja hänen tylsiin silmiinsä syttyi tummempi välke; hän tiesi nyt, että tästä lähtien vartioitsi hautaa kaksi jumalaa yhden sijasta. Billy painoi ristin syvälle maahan, ja kirveeniskut karkoittivat eskimon, joka häipyi pimeään. Saatuaan työnsä valmiiksi, Mac Veigh otti lakin päästänsä. Mutta hän ei tehnyt sitä rukoillakseen.
"Olen suruissani", puhui hän ristin alla makaajalle. "Jumala tietää sen. Toivoisin sinun elävän. Toivoisin, että voisit palata hänen luoksensa – tytön kanssa – minun sijastani. Mutta pidän lupaukseni. Vannon sen. Teen sen – mikä on oikein – häntä kohtaan."
Tultuaan metsänreunaan kääntyi hän katsomaan taaksensa. Eskimopäällikkö oli palannut synkälle kunniavahdin paikalleen. Risti loisti aavemaisen valkoisena tundran synkkää pimeyttä vasten. Viimeisen kerran katsoi hän hautaa ja kääntyi mennäkseen. Omituinen, ahdistava tunne valtasi hänet, tunne, joka herätti samalla kauhua ja pelkoa. Scottie Deane oli kuollut – kuollut – ja makasi haudassa, mutta sittenkin kulki hän tässä hänen rinnallaan. Mac Veigh tunsi hänen läsnäolonsa; se tuntui jonkinlaisena varoituksena, mikä herätti kummia ajatuksia hänen mielessään. Verkalleen palaili hän majalle ja meni sisään. Pelletier nukkui. Pikku Isobel uinui lapsuuden makeaa unta, jossa kaikki surut unohtuvat. Mac Veigh kumartui ja suuteli silkinhienoja kiharoita ja seisoi kotvan aikaa pehmoinen kihara sormissaan. Muutamien vuosien kuluttua ne tummenisivat kullanruskeiksi, samanlaisiksi kuin hänen rakastamansa naisen suortuvat. Hiljainen rauha hiipi vähitellen hänen mieleensä. Hänellähän oli sittenkin toivoa. Hän – vanhempi Isobel – tiesi hänen rakastavan häntä niinkuin ei ainoakaan mies maailmassa voisi häntä rakastaa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
LUMIUKKO.
Palattuaan haudalta Billy riisuutui, sammutti tule ja meni levolle. Hän nukkui pian ja näki paljon unia. Alussa olivat unet iloisia ja rauhallisia; hän eli uudelleen ensi tapaamisensa Isobelin kanssa; unessakin hän oli tietoinen hänen suloudestaan ja hänen Billylle osoittamastansa luottamuksesta. Mutta vähitellen unet kävivät levottomiksi. Kaksi kertaa hän heräsi nousten molemmilla kerroilla istumaan saman pelon ja kauhun vallassa, jonka oli tuntenut Scottie Deanen haudalla.
Herätessään kolmannen kerran otti hän tulitikulla tulen ja katsoi kelloa, Se oli neljä. Hän oli yhä yhtä väsynyt kuin maata mennessään. Koko ruumista pakotti väsyttävän viidenkymmenen mailin kilpajuoksun jäljestä tundran poikki, mutta hän ei päässyt uneen. Jokin seikka – josta hän ei koettanutkaan päästä selville – kannusti häntä toimintaan. Hän nousi ja pukeutui.
Pelletierin herätessä kohta tuntia myöhemmin oli Mac Veighillä laukkunsa ja rekensä valmiina matkaa varten etelään. Aamiaista syödessään he viimeistelivät, suunnitelmiaan. Ja kun lähdönhetki oli käsissä, jätti Billy toverinsa yksin tupaan pikku Isobelin kanssa ja meni valjastamaan koiria. Hänen palatessaan olivat Pelletierin silmät epäilyttävän punaiset ja hän puhalteli vimmatusti savua piipustaan peittääkseen kasvonsa. Mac Veigh muisteli sittemmin usein tuota hyvästijättöä. Pelletier jäi seisomaan ovelle kasvoillaan ilme, jonka Mac Veigh mieluummin olisi ollut näkemättä. Itse tunsi hän sisimmässään kauhua, omituista tunnetta, jolle hän ei löytänyt nimeä.
Tuntikausiin hän ei päässyt painostavasta alakuloisuudesta. Hän riensi johtajana kulkevan Kazanin ohi ja ohjasi matkan kompassin mukaan suoraan etelää kohti. Pysähtyessään kolmannen kerran ja vilkaistessaan Isobeliin näki hän lapsen nukahtaneen pesäänsä peitteitten väliin. Tyttö heräsi vasta seuraavassa pysähdyspaikassa, jolloin Mac Veigh keitti teetä puolenpäivän aikaan. Kello neljä levähdettiin uudelleen ja leiriydyttiin komeaan männikköön. Isobel oli nukkunut melkein koko päivän. Nyt oli hän täysin valveilla ja naureskeli Billylle tämän kaivaessa hänet esille lämpimästä pesästä.
"Anna minulle suukko", pyysi Billy.
Isobel pani molemmat pienet kätensä hänen kasvoilleen ja suuteli häntä.
"Sinä olet – oikea pieni helmi", virkkoi Mac Veigh. "Et ole äännähtänytkään koko pitkään päivään. Mutta nyt laitammekin nuotion ja oikein suuren, saatpas nähdä."
Billy ryhtyi heti työhön vihellellen ensi kertaa koko päivänä. Hän pystytti silkkisen poliisitelttansa, hakkasi kuusen- ja palsaminoksia, kunnes niitä oli jalanpaksuinen matto teltassa ja raahasi sitten polttopuuta puolen tunnin ajan. Oli jo ehtinyt tulla pimeä hänen työskennellessään, ja suuri nuotio levitti punertavaa hohdetta kolmenkymmenen jalan laajuudelta ympärilleen. Mac Veigh oli riisunut Isobelilta paksun turkistakin, ja lapsen kauniit pikku kasvot loistivat ruusunpunaisina tulen loimussa. Punaisia ja kultaisia valoläikkiä tanssi sotkuisilla kiharoilla, ja heidän istuessaan samalla huovalla illallista syöden, näki Billy vastapäätä istuvassa lapsessa yhä enemmän ominaisuuksia, joita hän tiesi tapaavansa naisessa. Illallisen jälkeen otti hän esille pienen taskukamman, veti Isobelin luoksensa ja selvitti hänen kiharansa tuntien mielihyvää niitten silkinpehmoisina solahdellessa hänen sormiensa lomitse. Yhden ainoan kerran ennen olivat yhtä pehmoiset kiharat koskettaneet hänen kasvojaan. Se oli ollut vain tuulen leikittelyä, mutta muisto siitä oli hänelle kallis. Kuva kävi hänen mielessään niin todelliseksi ja eläväksi, että hänen täytyi laskea pikku Isobel jälleen huopapeitteille ja nousta seisomaan. Hän heitti uutta puuta nuotioon ja huomasi lumen tulen ympäriltä käyneen nuoskeaksi. Siitä sai hän päähänpiston. Hänen kasvonsa hehkuivat lämmöstä, mikä ei johtunut nuotiosta, ja hän alkoi kerätä lunta ja koota sitä lumikentällään kasoiksi, ja Isobelin ihastuneet silmät näkivät kasojen kasvavan lumiukoksi, josta tuli melkein miehen kokoinen. Billy teki sille käsivarret ja pään, pani hiilet silmiksi ja pisti sille lopuksi oman lakkinsa päähän ja piippunsa hampaisiin. Pikku Isobel ulvoi riemusta, ja käsikädessä tanssivat he yhdessä sen ympärillä juuri niinkuin Billy ja muut nuoret olivat aikoinaan tanssineet monia, monia vuosia sitten. Ja heidän pysähtyessään oli lapsen silmissä naurunkyyneliä ja Billyn silmät olivat kosteina jostakin muusta syystä.
Lumiukko oli loihtinut esiin muistoja menneiltä vuosilta. Ne tulvivat valtavina, voimakkaina hänen mieleensä, kunnes vanha elämä tuntui olevan yhtä lähellä kuin eilispäivä ja odottelevan häntä aivan mustan metsänrajan toisella puolen. Vielä kauan senjälkeen kuin pikku Isobel oli nukahtanut, istui Mac Veigh katsellen lumiukkoa, ja yhä voimakkaammaksi paisui uusi ilo hänen sydämessään, kunnes hänen lopulta täytyi nousta seisomaan ja ääneensä huutamalla päästää ilmoille uusi into ja uusi toivo, mikä oli vallannut hänen mielensä. Hänestä tuntui hiljalleen sulavalla lumiukolla olevan sekä sydän, sielu että ääni. Se kutsui häntä, – vetosi häneen, viekoitteli niinkuin ei vielä mikään ennen ollut häntä viekoitellut. Hän palaisi vanhaan kotiinsa, ihmisten ilmoille täältä erämaista, vanhojen leikkitoveriensa luo, joista oli tullut miehiä ja naisia. He toivottaisivat tervetulleeksi hänen naisensa. Sillä Isobelin hän ottaisi mukaansa. Ensi kertaa uskoi hän nyt itsekin, että Isobel seuraisi häntä. Ja sitten kulkisivat he käsikädessä samoja polkuja, joita hän poikasena oli kuljeskellut yli niittyjen ja kukkulain, ja Billy poimisi kukkia Isobelille, kuten muinoin äidillensä, ja kertoisi hänelle niistä päivistä, jotka olivat menneet.
Ja kaiken tuon oli lumiukko saanut aikaan.
VIIDESTOISTA LUKU.
"LE MORT ROUGE" JA ISOBEL.
Myöhään yöhön istui Billy nuotiolla katsellen lumiukkoa. Uusia, outoja ajatuksia syttyi hänen mieleensä, ja ihmetellen kysyi hän itseltään miksi ei ollut koskaan ennen tehnyt lumiukkoa. Levolle mentyään hän uneksi lumiukosta ja pikku Isobelista. Pikku tytön ilo ja nauru hänen seuraavana aamuna herätessään ja nähdessään kuinka hullunkurisen näköiseksi sulamaisillaan oleva lumiukko nuotion lämmössä oli muuttunut, herättivät hänen mielessään jälleen poikamaiset näyt onnesta, joita hän äskettäin oli kuvitellut tulevaisuudestaan. Milloin tahansa muulloin olisi hän sanonut itselleen olevansa järjiltään. Syötyään aamiaisen läksivät he matkaan. Billy nauroi ja jutteli pikku Isobelin kanssa ja kymmenkunta kertaa otti hän lapsen päivän kuluessa syliinsä ja kantoi häntä reen jäljessä.
"Olemme menossa kotiin", sanoi hän hänelle kerran toisensa jälkeen. "Olemme matkalla mamman luo – mamman luo – mamman luo!" Hän pani painoa viime sanalle, ja joka kerran kun Isobelin pieni, kaunis suu lausui mamma-sanan hänen jäljessään, sykki hänen sydämensä hurjasta riemusta. Se sana muuttui hänelle päivän kuluessa suloisimmaksi sanaksi maailmassa. Hän koetti äiti-sanaa, mutta hänen pikku toverinsa tuijotti ymmärtämättä häneen, eikä hän itsekään pitänyt siitä. Mamma, mamma, sanoi hän varmaan sadat kerrat sinä iltana nuotiolla istuessaan, ja ennenkuin hän illalla kääri lapsen lämpöisiin peitteisiin luki hän hänelle iltarukousta "Levolle lasken", mutta Isobel oli liian uninen ja uupunut ymmärtääkseen siitä juuri mitään. Vielä kauan senjälkeen kuin hän oli nukkunut istui Billy yksinään poltellen piippuaan ja kuiskien hiljaa itsekseen tuota maailman suloisinta sanaa ja ottaen esille kultaisen hiussuortuvan ja katsellen sitä riemuiten tulen valossa, Seuraavana iltana pikku Isobel osasi jo melkein kokonaan iltarukouksen, jonka Billyn äiti vuosia sitten oli opettanut pojalleen, niin monia vuosia sitten, ettei hän pojan muistossa enää ollut äiti vaan enkeliolento. Neljännen päivän iltana pikku Isobel lausui rukouksen pienellä lapsenäänellään Billyn vähääkään auttamatta.
Viidentenä päivänä iltapuoleen Billy tuli Grey Beaver-joelle, ja silloin kävi itse Isobelkin vakavaksi nähdessään mikä muutos hänessä tapahtui. Nyt hän ei enää huvittanut pientä matkatoveriaan, vaan ajoi koiria eteenpäin joka hetki tarkkaavasti tähyten näkyisikö minkäänlaista elonmerkkiä, savua, polkua, kaadettua puuta. Hän oli melkein tukehtua jännityksestä. Noina viimeisinä tunteina ennen tapaamistaan Isobelin kanssa tapahtui hänen mielentilassaan välttämätön käänne. Hänet, jonka mielessä vielä äskettäin iloiset, toivehikkaat näyt olivat kangastelleet, valtasi synkkä masennus. Kaikki muut ajatukset karkoitti yksi ainoa kauhea ajatus: hän toi kuolemanviestiä, tietoa Isobelin miehen kuolemasta. Ja hän tiesi Scottie Deanen vaimolleen merkinneen kaikkea sitä, mikä maailmassa oli toivorikasta ja iloista, Scottien ja lapsen.
Pienen, metsään hakatun aukeaman laidassa oleva tupa tuli yllättävän äkkiä näkyviin. Hetkisen hän epäröi. Sitten otti hän lapsen syliinsä ja meni ovelle. Se oli raollaan, ja koputettuaan sille nyrkillään, työnsi hän sen auki ja astui sisään.
Huoneessa, johon hän tuli, ei ollut ketään, mutta siellä paloi tuli kamiinassa. Toisessa päässä huonetta oli ovi, ja se avautui hiljaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Billy Isobelia vastassa. Hän ei ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena kuin hän nyt näki hänet ikkunasta tulevassa päivänvalossa. Isobelilla oli yllään väljä puku ja pitkät hiukset valuivat hajallaan hartioille ja rinnalle.
Mac Veigh olisi tahtonut ääneensä huutaa hänen nimensä. Sadat kerrat oli hän itsekseen toistellut mitä sanoisi hänelle aluksi, mutta se mitä hän nyt luki hänen kasvoistaan, sai hänet hämmästyneenä vaikenemaan heidän katseittensa kohdatessa. Isobelin posket paloivat, hänen huulensa hehkuivat luonnottoman punaisina, ja silmissä kiilui outo tuli. Hän katsoi Mac Veighiin ja puristi suonenvedontapaisesti povelleen valuneita hiussuortuvia. Vasta sitten huomasi hän mitä Billyllä oli sylissään. Tämän ojentaessa lasta hänelle juoksi hän sitä kohti huudahtaen kummallisella äänellä.
"Lapseni! Lapseni!" huusi hän. "Lapseni, lapseni!"
Hän kulki horjuen ja vaipui pöydän vieressä olevalle tuolille, puristaen pikku Isobelia povelleen. Pitkän aikaa kuuli Billy hänen sopertavan vain noita sanoja kuivalla, nyyhkyttävällä äänellä painaessaan polttavat kasvonsa lapsen kasvoja vasten. Mac Veigh näki hänen olevan sairaan ja hänen kasvojensa hehkuvan kuumeesta. Hän karisti kurkkuaan, meni Isobel Deanea kohti, ojensi vapisten kätensä ja kosketti häntä. Tämä katsahti ylös ja hänen silmiinsä ilmestyi heijastus entisestä loistavasta katseesta, jonka hän kiitollisena oli luonut Mac Veighiin tarjotessaan huulensa suudeltaviksi.
"Tekö?" kuiskasi hän. "Tekö – toitte – hänet?"
Hän tarttui Mac Veighin käteen ja hänen hajallaan oleva tukkansa peitti sen. Billy tunsi hänen kiihkeän hengityksensä.
"Niin", sanoi hän.
Isobelin kasvoissa, silmissä, puoliavoimilla huulilla väreili kysymys. Mac Veigh jatkoi, Isobelin käden puristaessa hänen kättänsä yhä lujemmin, niin että hän tunsi hänen nopeat valtimonlyöntinsä. Ei hän koskaan ollut luullut voivansa kertoa tapahtunutta niin harvoin sanoin kuin hän nyt teki sen Isobelin silmien loistaessa yhä kirkkaampina tuota omituista valoa. Mac Veighin kertoessa taistelusta Fullerton Pointin tuvalla ja pikku Isobelin varkaan kuolemasta, pidätti hän henkeään. Vielä satakunta sanaa, ja he tulivat metsänreunaan. Siinä hän pysähtyi. Mutta Isobelin silmissä oli yhä mykkä kysymys. Hän veti Mac Veighin lähemmä itseään, tämä tunsi hänen hengityksensä. Oli jotakin peloittavaa, kauhistuttavaa tuossa hänen silmiensä äänettömässä kysymyksessä. Mac Veigh ponnisteli turhaan tavoitellen oikeita sanoja, oli kuin hänellä olisi ollut tukahduttava pala kurkussa. Isobel näki kuinka vaikeaa se oli.
"Jatkakaa", sanoi hän lempeästi.
"Ja sitten toin lapsen luoksenne", sanoi Billy.
"Tapasitteko hänet?"
Kysymys tuli niin yllättävän äkkiä, että Mac Veigh antoi heti ilmi itsensä.
Pikku Isobel solui lattialle, ja äiti nousi seisomaan. Hän painautui yhtä lähelle Billyä kuin oli painautunut tuona ihmeellisenä yönä tundralla, ja hänen silmissään oli sama rukous hänen kehottaessaan kätensä häntä kohti ja katsoessa häntä silmiin.
Mac Veigh ei ollut arvannut hetkeä näin vaikeaksi. Isobel ei liikahtanut. Ei ääntäkään kuulunut hänen lujaan puristetuilta huuliltaan Billyn kertoessa kuinka he tapasivat Scottie Deanen sairaana. Hän arvasi mitä tulisi, ennenkuin Billy ehti sanoakaan. Tämän kertoessa Scottien kuolemasta, vetäytyi hän verkalleen edemmä hänestä. Hän ei huudahtanut surussaan. Ainoana merkkinä siitä, että hän oli kuullut ja ymmärtänyt, oli hiljainen vaikerrus. Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja seisoi hetkisen käden ulottuvilla Mac Veighistä. Ja tuona hetkenä tunsi tämä suuren rakkautensa Isobeliin valtaavan koko hänen olemuksensa ylitsevuotavana ja voimakkaana kuin kevättulva.
Hän avasi sylinsä, ikävöiden saada sulkea hänet sinne ja lohduttaa häntä niinkuin olisi lohduttanut pientä lasta. Hän olisi mielellään kuollut Isobelin jalkojen juureen, jos olisi sillä voinut antaa hänelle Scottien takaisin. Isobel kohotti päänsä ja näki hänen ojennetut käsivartensa, luki hänen kasvoillaan kuvastuvan rakkauden ja rukouksen. Hänen silmänsä salamoivat hurjina kuin naarastiikerin.
"Te – te", huusi Isobel. "Te juuri surmasitte hänet! Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa, hän oli vain suojellut minua ja kostanut Blahe-pedon hävyttömyyden. Hän ei ollut tehnyt rikosta. Mutta laki – teidän lakinne – alkoi ajaa häntä takaa, ja te metsästitte häntä kuin sielutonta elukkaa; ajoitte hänet pois kotoa, minun luotani ja lapsen luota. Ajoitte häntä takaa, kunnes hän heitti henkensä kaukana tundralla, yksinään ja hyljättynä. Te – te – te hänet tapoitte!"
Hän kääntyi huudahtaen, sieppasi pikku Isobelin ja juoksi toiselle ovelle. Ja hänen hävitessään ovesta Billy kuuli hänen koko ajan voihkivan noita kauheita sanoja:
"Te – te – te –"
Kuin iskun saaneena meni Mac Veigh horjuvin askelin ulko-ovelle. Rekensä ja koiransa luota hän tapasi Pierre Croissetin sekarotuisine vaimoineen; he olivat tulossa ansojaan kokemasta. Hän tiesi tuskin jälkeenpäin minkä selityksen oli antanut sekarotuiselle, joka auttoi häntä teltan pystyttämisessä. Mutta seuratessaan vaimoansa tupaan tämä sanoi:
"Hän sairas, huvin sairas. Hän sairaampi ja sairaampi joka päivä – kunnes – mon Dieu! – minu vaimo olla pelko!"
Billy katkoi palsaminoksia, joille levitti huopansa, mutta tulta hän ei välittänyt laittaa. Sekarotuisen tullessa ilmoittamaan, että illallinen odotti, ei hän sanonut haluavansa mitään ja aikovansa mennä levolle. Hän unohti ruokkia koiransakin, kömpi vain peitteittensä alle ja makasi hiljaa tuijottaen yöhön. Hän makasi valveillaan vielä kuun noustessa. Hän valvoi yhä, kun Pierre Croissetin tuvasta sammutettiin tuli. Nyt oli lumiukko poissa hänen mielestään. Ja sen kanssa kaikkosivat toivo ja unelmat kodista. Ei ikinä häntä oltu loukattu niin syvästi kuin tänään. Kuu paistoi hänen päänsä päältä; se painui läntisen erämaan taa jättäen yön synkeäksi, ja hän valvoi yhä. Aamupuoleen vaipui hän rauhattomaan uneen, josta Pierre Croissetin ääni hänet herätti.
Oli jo täysi päivä hänen avatessaan silmänsä. Sekarotuinen seisoi teltan aukolla. Hänen kasvonsa olivat kauhun vääristämät, ja kun hän huomasi Mac Veighin heräävän ja nousevan istualleen, kohosi hänen äänensä kirkunaksi,
"Suuri Jumala taivaassa! Se olla rutto, herra, le mort rouge, isorokko. Rouva kuolla –"
Mac Veigh hyökkäsi pystyyn ja tarttui häntä käsivarresta.
Sekarotuinen kääntyi ja juoksi tuvalle ja Billy huomasi hänen jo valjastaneen koiransa ja vaimon tulevan tuvasta peitteitä ja myttyjä kainalossaan. Hän ei jäänyt kyselemään heiltä mitään, vaan syöksähti tupaan, jonne isorokko oli löytänyt tiensä. Isobelin huoneesta kuului voihkinaa, ja Billy juoksi sinne vaipuen polvilleen hänen viereensä. Kuume paloi sairaan kasvoilla, jotka olivat puolittain hajallaan olevien hiusten peitossa. Hän tunsi Mac Veighin ja epätoivoinen katse loisti tummissa silmissä.
"Ottakaa – tyttö", läähätti hän, "Viekää – hänet – Jumalan nimessä – viekää pois!"
Varovasti ja hellästi Billy työnsi hiukset kasvoilta. "Olette sairas – teillä on kuumetta", sanoi hän lempeästi.
"On, on, minulla on kuumetta. En ajatellut sitä – ennenkuin eilen illalla – mitä se voisi olla. Te – te – rakastatte minua. Ottakaa silloin Isobel – ottakaa – ja menkää – menkää – menkää!"
Mac Veigh sai takaisin entiset voimansa. Hän ei tuntenut pelkoa. Hän hymyili sairaalle ja tämän silkinpehmoisen tukan kosketus sai hänen sydämensä sykkimään ja rakkauden loistamaan hänen silmistään.
"Vien hänet täältä", sanoi hän. "Toimitan hänet turvaan, Isobel." Hän lausui hänen nimensä melkein pyytävä sointu äänessään. "Hän on terve eikä hän sairastukaan."
Hän otti lapsen ja kantoi hänet ulompaan huoneeseen. Ovella seisoi Pierre vaimoineen. He olivat puettuina kuin pitkää matkaa varten, samoin kuin hän oli nähnyt heidän edellisenä iltana palaavan pyydyksiltään. Mac Veigh laski Isobelin lattialle, hypähti heidän eteensä ja kysyi:
"Mikä on mielessänne? Ette lähde minnekään. Se ei tule kyseeseenkään." Hän kääntyi melkein hurjana naiseen. "Hän kuolee, jollette jää tänne ja ala hoitaa häntä. Ette livistä minnekään. Jäätte kauniisti paikoillenne!"
"Se olla isorokko, Olla varma kuolema jäädä tänne", väitti Pierre vastahakoisena.
"Te jäätte", sanoi Mac Veigh puhuen koko ajan Pierren vaimolle. "Te olette ainoa nainen – ainoa nainen sadan mailin laajuisella alueella. Hän kuolee ilman hoitoanne. Te jäätte ja jollette pysy muutoin, sidon teidät."
Vikkelänä kuin kissa kohotti Pierre Croisset kädessään olevan suuren koiranruoskan ja ilkeästi vingahtaen sivalsi sen varsi Billyä päähän. Horjuvin askelin meni Billy tupaan sokeasti hapuillen ja kaatui sitten lattialle. Samassa kuuli hän omituisen, pelästyneen huudon ja takimmaisen huoneen ovella hän näki Isobelin valkoisessa puvussaan. Sitten vajosi hän mustaan, pimeään kuiluun.
Tullessaan tajuihinsa näki hän ensimmäiseksi Isobelin kasvot. Hän tiesi, että ääni, joka oli maininnut hänen nimeään hänen maatessaan silmät ummessa, oli ollut Isobelin ääni. Hän tunsi hänen kätensä kosketuksen, ja katsahtaessaan ylös valuivat Isobelin hiukset hänen rinnalleen. Hänen päänsä alla oli patja, joten hän saattoi katsoa Isobelia suoraan silmun. Hänen kasvonsa pelästyttivät Billyn. Nyt hän tiesi, mitä hän oli lausunut hänelle hänen maatessaan lattialla.
"Teidän täytyy nousta – teidän täytyy nousta!" kuuli Billy hänen vaikeroivan. "Teidän täytyy viedä lapseni pois. Ja teidän – teidän – täytyy itsenne mennä!"
Mac Veigh kohottautui puoleksi ja nousi sitten pystyyn, vaikkakin hieman huojuen. Hän kääntyi Isobeliin, kasvoillaan sama ilme, jonka tämä ensikerran oli nähnyt niillä silloin kuin Billy tundralla sanoi saattavansa hänet metsän poikki.
"Ei, en mene tieheni", sanoi hän lujasti, äänessään entinen ystävällisyys. "Jos menen, kuolette te; siispä jään tänne."
Isobel tuijotti häneen sanatonna.
"Ette – ette voi", huohotti hän lopuksi. "Ettekö käsitä – ettekö ymmärrä? Olen nainen, ettekä voi jäädä tänne. Teidän täytyy ottaa – lapseni – ja mennä noutamaan apua."
"Apua ei ole saatavissa", virkkoi Mac Veigh levollisesti. "Muutaman tunnin kuluttua olette aivan avuton. Aion jäädä – ja vannon hoitavani teitä – kuten – hän – olisi hoitanut. Lupasin hänelle – hoivata teitä – seisoa rinnallanne –"
Isobel katsoi häntä suoraan silmiin, Mac Veigh näki hänen kurkkunsa värähtelevän, huulten vapisevan. Hän olisi kaatunut, jollei Billy olisi tukenut häntä.
"Jos jotakin sattuisi", hän hengitti katkonaisesti, "niin pidättehän – huolta – lapsestani."
"Pidän – aina."
"Ja jos – minä – toivun –"
Hänen päänsä vaipui Mac Veighin rinnalle.
"Jos toivun –"
"Niin, silloin –", kehoitti Billy, "Jos –"
Billy näki hänen ponnistelevan saadakseen sanat suustansa.
"Niin, niin, ymmärrän!" huudahti hän nopeasti Isobelin käydessä painavammaksi hänen sylissään. "Jos paranette, menen tieheni! Ei kukaan saa koskaan tietää, ei kukaan koko maailmassa. Ja olen oleva hyvä teille ja hoitava teitä –"
Hän keskeytti lauseensa, pyyhkäisi hiukset Isobelin otsalta ja katsoi häntä tarkkaavaisesti. Sitten kantoi hän hänet toiseen huoneeseen. Hänen sieltä palatessaan itki pikku Isobel.
"Pikku raukka", virkkoi Billy ja nosti lapsen syliinsä. "Sinua pikku raukkaa –"
Lapsi hymyili hänelle kyynelten lomasta, ja hän istahti se sylissään pöydän laidalle.
"Olet ollut urhea pikku nainen alunpitäen, ja sinä sinun tulee pysyä vastakin, pienokaiseni", sanoi hän ottaen tytön pienet, kauniit kasvot suurten kättensä väliin. "Sinun pitää olla kiltti ja reipas, sillä meille tulee – tulee – –" Hän käännähti poispäin ja sanoi itsekseen: "Meille tulee pirunmoinen aika, totta tosiaan!"
KUUDESTOISTA LUKU.
LAKI MURHAAJANA.
Pikku Isobel istui pöydällä ja katsoi nauraen Billyä, mutta äkkiä loppui nauru pieneen parahdukseen, ja Billy huomasi sormiensa puristaneen lapsen hentoa olkapäätä niin lujaa, että se koski. Saadakseen tytön jälleen hyvälle tuulelle, pörrötti hän hänen tukkansa ja laski hänet lattialle. Sitten hän meni raollaan olevalle ovelle. Puolipimeässä huoneessa oli hiljaista. Hän kuunteli kuuluisiko hengitystä tahi nyyhkytystä, mutta kumpaakaan ei kuulunut.
Toisen ikkunan eteen oli vedetty verho ja vain epäselvästi saattoi Billy eroittaa vuoteellaan makaavan Isobelin varjon. Sykkivin sydämin mainitsi hän hiljaa hänen nimeänsä. Ei mitään vastausta kuulunut. Hän katsoi taaksensa. Pikku Isobel oli löytänyt lattialta jotakin, jolla leikki. Uudelleen kuiskasi Billy Isobelin nimen, saamatta nytkään vastausta. Pelko valtasi hänet. Häntä halutti mennä tuon vuoteella makaavan olennon luo ja saada varmuus siitä, että hän hengitti, mutta jokin tuntui pidättävän häntä. Ja äkkiä kaikuivat jälleen hiljaisella, valittavalla äänellä lausutut sanat, jotka koskivat häneen kuin puukoniskut: "Te se olitte – te se olitte – te –" Hiljaisessa, vaikeroivassa äänessä oli jotakin, mikä Mac Veighille muistutti Pelletieriä. Se oli kuumetta. Hän peräytyi askeleen ja tarttui kädellä otsaansa. Se oli kostea kylmästä hiestä. Ruoskan jälkeä poltti ja häntä pyörrytti äkkiä. Sitten hän hirvittävällä voimanponnistuksella voitti heikkoutensa ja meni pikku tytön luo. Ja kantaessaan häntä tuvasta ulos raittiiseen ilmaan seurasivat Isobelin kuumehoureiset sanat yhä häntä:
"Te se olitte – te – te - te!" Kylmä ilma virkisti, ja Mac Veigh vei lapsen telttaan. Mutta kietoessaan hänet peitteisiin ja karhuntaljoihin, oivalsi hän äkkiä kuinka toivoton tilanne oli. Pikku Isobel ei voisi olla tuvassa mutta teltassakaan hän ei olisi suojassa tartunnanvaaralta, Billyn kun täytyisi oleskella osaksi hänenkin luonansa. Häntä värisytti ajatuskin, mitä siitä voisi seurata.
Itse puolestaan hän ei lainkaan pelännyt Isobelin saamaa kauheaa kulkutautia. Monet kerrat ennen oli hän ollut tartunnanvaarassa, mutta hän vapisi pelosta katsellessaan lapsen kirkkaita, sinisiä silmiä ja hyväillessään hänen pehmeitä kiharoitaan. Jospa edes Croisset ja hänen vaimonsa olisivat ottaneet tytön mukaansa! Muistaessaan heidät karkasi Billy äkkiä pystyyn.
"Kuulepas nyt, pikku neiti, sinun täytyy pysyä täällä!" käski hän. "Ymmärrätkö? Sidon teltan suun kiinni, etkä saa ruveta itkemään. Nimeni ei ole Billy Mac Veigh, jollen saa tuota sekarotuista käsiini elävänä tai kuolleena!"
Hän sulki teltan aukon, jottei pikku Isobel pääsisi karkuun, ja jätti hänet yksin. Lapsi jäi sinne levollisena ja ihmetellen. Yksinäisyys ei ollut sille uutta eikä peloittanut sitä, ja kun Billy painoi korvansa telttakankaalle ja kuunteli, kuuli hän lapsen jo leikkivän esineillä, joita hän oli kerännyt hänelle. Hän kiiruhti koirain luo ja valjasti ne reen eteen. Croissetilla olisi vain puolen-, korkeintaan kolmenneljännestunnin etumatka. Hän panisi parastaan ja saavuttaisi heidät kahdessa tunnissa; sitten pakoittaisi hän heidät palaamaan pyssynsä avulla. Jos syntyisi taistelu, ei hän epäröisi.
Valjakon poiketessa metsään Billy empi hetkisen miettien eikö hän joutuisi nopeammin, jos jättäisi koirat ja reen jälkeensä ja jatkaisi matkaa jalkaisin. Mutta koirien into ratkaisi asian. Ne haistoivat lumesta Croissetin koirain jäljet ja odottivat kärsimättöminä lähtökäskyä. Billy heilautti ruoskaa niitten päitten päällä.
"Haluttaako tapella, pojat?" huusi hän. "No, niin, tekee minunkin mieleni. Matkaan sitten! M'hoosh! M'hoosh!"
Billy paneutui polvilleen reelle koirien lähtiessä laukkaamaan. Ne eivät tarvinneet ohjausta, vaan seurasivat nopeasti Croissetin jälkiä. Heidän kuljettuaan viitisen minuuttia harveni metsä, ja samassa he tulivat vaivaismäntyä kasvavalle kapealle tasanteelle, jonka läpi Beaver-joki virtasi. Täällä oli tuuli kasannut lumen pehmoisiin kinoksiin, ja Billy juoksi reen jäljessä pidellen kiinni peränuorasta sillä varalta, että koirat äkkiä sattuisivat lisäämään vauhtia, jolloin reki hänet jättäisi. Croisset näytti ponnistelleen kaikin voiminsa päästäkseen mahdollisimman kauas isonrokon saastuttamalta mökiltä, ja äkkiä iski Billyn mieleen ajatus, että paon syynä oli jokin muu seikka kuin punaisen kuoleman pelko. Oli selvää, että sekarotuisen matkaa osaltaan joudutti hänen Billylle antamansa ruoskanisku. Ehkä hän pelkäsi tehneensä murhan. Billyä hymyillytti nähdessään kuinka hurjasti Croisset oli pieksänyt koiriaan laukkaamaan kinosten poikki. Ollen vakuutettu siitä, että sekarotuinen oli ollut poissa suunniltaan paetessaan ja että hän koirineen piiloutuisi muutamia maileja kuljettuaan, hiljensi Billy valjakkonsa vauhtia antaen koiriensa kulkea käymäjalkaa, varmana siitä, että tapaisi pakolaiset jostakin tasangolta.
Mutta tuon ajatuksen tuottamaa iloa häiritsi äkkiä polttava tuska päässä. Se meni silmänräpäyksessä ohi, mutta tuona silmänräpäyksenä musteni maailma hänen silmissään ja hän ojensi hapuillen kätensä ollen kaatumaisillaan. Babicheköysi oli solahtanut hänen käsistään, ja nähdessään jälleen selvästi huomasi hän reen menevän jo kahdenkymmenen jardin päässä edellä. Hän juoksi sen jäljessä, saavutti sen ja heittäytyi siihen läähättäen kuin olisi juossut hyvänkin kilpajuoksun. Toinnuttuaan jälleen ja katsellessaan eteenpäin ajokoirain harmaitten selkien ylitse, hän naurahti. Mutta nauru katkesi äkkiä. Hänestä tuntui kuin olisi puukonterä pistetty niskasta aivoihin, ja tuskasta huudahtaen horjahti hän kasvoilleen. Croissetin isku oli sittenkin osunut hyvin. Sen hän oivalsi nyt ja yritti huutaa koiria pysähtymään. Kesti ainakin viisi minuuttia, ennenkuin ne tottelivat hänen heikolla äänellä lausumaansa komentosanaa. Hän vajosi uudelleen pimeyteen. Kun hän vihdoin viimein nosti päätänsä ja näki lumen jälleen loistavan valkoisena, olivat koirat pysähtyneet. Ne olivat sotkeutuneet ohjaksiin ja seisoivat nuuskien lunta.
Billy kohottautui istualleen. Tuska päässä ja pyörrytys olivat hävinneet yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Edessään eroitti hän Croissetin valjakon jäljet ja sitten katsahti hän koiriinsa. Reki oli pyörähtänyt poikkiteloin ja sen kärki ajautunut syvälle lumikinokseen. Terävä komentosana kajahti, ruoska singahti koirain päitten päällä, ja sitten meni Billy johtajakoiran luo. Koirat paneutuivat maata lumeen muristen hänelle.
"Mitä ihmettä –?" aloitti hän, mutta keskeytti samassa lauseensa.
Hän tuijotti lumeen. Croissetin jälkien poikki kulkivat toiset jäljet – lumikengän jäljet. Ensi hetkessä ajatteli Billy Croissetin tahi hänen vaimonsa syystä tai toisesta laskeutuneen reestä ja jatkaneen matkaansa lumikengillä. Mutta tarkastettuaan jälkiä lähemmin huomasi hän otaksumansa vääräksi. Sekä sekarotuisella että hänen vaimollaan oli pitkät, kapeat metsälumikengät, mutta uudet jäljet olivat suurten, kopanmuotoisten lumikenkien jälkiä, joita käyttävät intiaanit ja turkismetsästäjät pohjoisessa Barren Landsilla, suurilla tundroilla. Jäljet olivat sitäpaitsi lujiksi polkeutuneet, näkyi, että se, joka niitä viimeksi oli kulkenut, taivalsi usein samaa tietä. Billy huudahti ilosta. Hän oli tavannut "pyyntilinjan". Turkismetsästäjän mökin täytyi olla lähettyvillä, ja turkismetsästäjä itse oli kulkenut siitä parisen minuuttia sitten. Billy tutki molempia jälkiä ja muutamassa kohdin huomasi hän pyöreäpäisen lumikengän kärjen kulkevan Croissetin lumikengän yli. Tuon huomion tehtyään vei hän molemmat kätensä torveksi suulleen ja huusi metsänkävijäin pitkän, kaikuvan halloohuudon, joka kuului kokonaisen mailin päähän. Kaksi kertaa huusi hän, ja toisella kertaa kuului vastaus. Se tuli verrattain läheltä ja vastaukseksi hoilasi hän kolmannen kerran, yhä kaikuvammin. Kauhea kipu tuntui äkkiä jälleen hänen päässänsä, ja hän vaipui rekeen. Tällä kertaa hän heräsi tainnoksista koirien ärhäkkään haukuntaan ja kuuli samassa miehenäänen. Kehottaessaan päänsä kätten varasta, näki hän miehen seisovan koirain luona. Hän yritti nousta pystyyn ja pääsikin jo vähän koholleen, mutta samassa musteni taasen kaikki ja hän lysähti kokoon. Avatessaan silmänsä oli hän tuvassa. Siellä tuntui lämpöiseltä, ja hänen oli hyvä olla. Ensimmäinen ääni, minkä hän kuuli, oli tulen räiskyminen ja kamiininluukku paiskattiin kiinni samassa. Sitten kuuli hän jonkun sanovan:
"No, mutta sehän on Billy Mac Veigh!"
Billy tuijotti hänen ylitsensä kumartuviin kasvoihin. Ne olivat valkoisen miehen kasvot, joita reunusti tuuhea, punainen parta. Parta oli uutta, mutta silmät ja äänen Mac Veigh olisi tuntenut missä tahansa. Kaksi vuotta olivat he Rookie Mc Tabbin kanssa syöneet samaa leipää Norway ja Nelson Housen -yhtiöissä. Me Tabb oli jättänyt virkansa kipeän jalkansa takia.
"Rookie!" huudahti Billy Mac Veigh.
Hän kohottautui istumaan vuoteelleen, ja Mc Tabb tarttui häntä hartioista.
"No, totta tosiaan, Billy Mac Veigh se on sittenkin!" huudahti Rookie toistamiseen kasvoillaan ja äänessään selvä hämmästys. "Joe toi sinut tupaan viisi minuuttia sitten, enkä vielä ole ehtinyt katsahtaakaan sinuun, ennenkuin nyt vasta. Billy Mac Veigh! Peijakas –" Hän pysähtyi ja katsoi Billyn otsaa, jolla oli veripisaroita. "Haavoittunutko?" kysäisi hän kiivaasti. "Tuoko kirottu sekarotuinen sen teki?"
Billy tarttui hänen käsiinsä. Kamiinin luota näki hän polvillaan olevan intiaanin kääntävän tummat kasvonsa heihin päin.
"Croisset se oli", sanoi hän. "Hän taputteli minua ruoskanvarrella ja senjälkeen olen pyörtynyt tuontuostakin. Ennenkuin uudelleen menen tainnoksiin, kerron sinulle, Rookie, mistä on kysymys. Laupias taivas, olipa oiva sattuma, että sain käsiini juuri sinut, Rookie, ja juuri oikeaan aikaan! Kuule nyt."
Muutamin sanoin kertoi hän Mc Tabbille Scottie Deanen kuolemasta, Croissetin paosta tuvalta ja tilanteesta siellä.
"Meillä ei ole hetkeäkään hukattavana", lausui hän puristaen Mc Tabbin kättä. "Ajattele lasta ja äitiä, minun on palattava heidän luoksensa, Rookie. Lopusta saat sinä pitää huolen. Meidän on saatava käsiimme nainen. Jollemme pian saa jotakin – niin – – –"
Hän nousi pystyyn ja katsoi Mc Tabbiin. Tämä nyökkäsi ja virkkoi:
"Ymmärrän. Olet pahemmassa kuin pulassa, Billy. Lähin valkoinen nainen on kahdensadan mailin päässä Du Brocketjärvellä. Intiaaninaista et saa puolta mailia lähemmäs taloa, jossa hän tietää olevan isonrokon, ja epäilen tulisiko tuokaan valkoinen nainen. Ainoa keino olisi lähettää sana Fort Churchilliin tai Nelson Houseen ja toimituttaa poliisilla hoitajatar. Mutta siihen menee kaksi viikkoa."
Billy heilautti epätoivoisena kättänsä. Joe-intiaani oli tarkkaavaisena kuunnellut heitä ja nousi nyt äänetönnä kamiinin edestä, jossa oli yhä ollut polvillaan.
"Arrowjärven rannalla on intiaanileiri", sanoi hän Billylle. "Tunnen squawin, joka ei pelkää isoarokkoa."
"Todellakin, se on varma kuin amen kirkossa!" huudahti Mc Tabb innoissaan. "Joen äiti asuu siellä, enkä luulisi olevan mitään maailmassa, mitä hän ei tekisi Joen takia. Syystalvella kulki hän ypö yksinään sataviisikymmentä mailia tullessaan tervehtimään poikaansa. Hän tulee. Saat mennä noutamaan häntä, Joe. Takaan, että Billy Mac Veigh toimittaa poliisilaitokselta hänelle viiden dollarin päiväpalkan siitä hetkestä lukien, kun hän lähtee matkalle tänne."
Sitten kääntyi hän Billyn puoleen kysyen? "Kuinkas on kallon laita?"
"Se on parempi. Kilpa-ajo kai se pani pääni pyörälle."
He jättivät Joen, joka heti ryhtyi valmisteluihin kolmipäiväistä matkaa varten lounaaseen. Pihalle tultuaan Mc Tabb ei antanut myöden, vaan istutti Billyn rekeen. Niin lähdettiin taivaltamaan Croissetin jäljille, ja heidän tavattuaan ne, Mc Tabb purskahti nauruun.
"Olen varma siitä, että he ovat piilossa kuin jänikset. Mitä pirua olisit tehnyt niillä, jos olisit tavoittanut ne, Billy? Raahannutko naisen tukasta takaisin? Olenpa iloinen, että pökerryit siinä, missä pökerryit. Pitääkseen puolensa Croissetilta pitäisi olla ilvestä ovelampi. Hän olisi pujahtanut kauniisti kinoksen taa piiloon ja laskettanut kuulan nahkaasi, niin totta kuin nimesi on Billy Mac Veigh."
Suunnaton taakka oli vierähtänyt Billyn mieleltä, ja häntä melkein halutti kertoa seuralaiselleen lisää itsestään ja Isobelista. Mutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Mc Tabb viiletti edelle usuttaen koiria ja sillä aikaa punnitsi Billy mielessään, olisiko toiveita, että Joe äitineen viikossa ehtisi takaisin. Siihen saakka jäisi hän yksin Isobelin luo, ja kauheasta pelosta huolimatta, joka ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan, tunsi hän samalla värisevänsä ilosta. Siitä koituisi kiusallisia päiviä sekä Isobelille että hänelle, mutta hän saisi kuitenkin olla rakastamansa naisen läheisyydessä. Ja pikku Isobel olisi turvassa Rookien majalla. Jos tapahtuisi jotakin –
Hän puristi reenlaitaa tuon ajatuksen vilahtaessa hänen aivoissaan. Samaa ajatusta oli Pelletierkin ajatellut. Jos Isobelille sattuisi jotakin, tulisi lapsi hänen omakseen ainaiseksi. Mutta hän työnsi tuon ajatuksen luotaan kuin olisi siinä ollut rutto. Isobel jäisi elämään. Jos hän kuolisi – –
Mc Tabb kuuli hänen hiljaisen tuskanhuutonsa. Hyvä Jumala, kuinka tyhjäksi maailma silloin jäisi, jos hän menisi pois! Ehkä hän ei koskaan enää näkisi häntä edessä olevien kauheitten päivien perästä, mutta jos hän jäisi elämään ja jos hän, Billy, vain tietäisi, että päivä yhä edelleenkin loisteli hänen kullanruskealla tukallaan ja että hänen siniset silmänsä katselivat tähtiin niinkuin ennenkin, ja että hän hartaissa rukouksissaan jonkun kerran – Deanen yhteydessä – muistaisi häntäkin, silloin ei elämä tuntui hänestä läheskään niin kolkolta.
Mc Tabb oli pysähtynyt odottamaan häntä ja sanoi:
"Pakottaako päätä?"
"Hieman", valehteli Billy. "Nyt on kappaleen matkaa tasaista maata, Rookie, anna nyt koirille kyytiä!"
Puolen tunnin kuluttua ajoi reki Croissetin tuvan eteen. Billy viittasi telttaa.
"Lapsi on tuolla", sanoi hän. "Voit mennä tekemään tuttavuutta. Pistäydyn tupaan katsomaan onko kaikki kunnossa."
Hän meni sisälle sulkien hiljaa oven jälkeensä. Sisäovi oli hieman raollaan niinkuin hän oli sen jättänyt ja hän kurkisti huoneeseen hurjasti tykkivin sydämin. Epätietoisuus oli sietämätöntä, hän hiipi huoneeseen ja mainitsi Isobelia nimeltään.
"Isobel!"
Tämä liikahti vuoteessaan ja hypähti pystyyn niin kiivaasti, että Billy pelästyi. Sairas veti tiheän verhon ikkunan edestä ja valo lankesi häneen. Hetkisen näki Billy omituisen hehkun sinisissä silmissä, Isobelin tuijottaessa häneen. Hänen poskillaan paloi kuume, ja Billy kuuli hänen raskaan hengityksensä avointen huulten välistä. Hajallaan oleva tukka peitti hänet loistavaan vaippaan.
"Tapasin turkismetsästäjän tuvan, Isobel, ja viemme lapsen sinne", selitti Billy. "Siellä hän on turvassa. Ja saamme apulaisenkin, lähetimme noutamaan muuatta naista – –"
Hän mykistyi kauhusta. Nyt hän näki entistä selvemmin kuumehourailun Isobelin katseessa. Tämä oli päästänyt ikkunaverhon irti, ja he olivat jälleen puolipimeässä. Ja hänen lausumansa sanat olivat vielä peloittavampia kuin silmien hurja, sekava katse.
"Ettehän vain tapa häntä?" pyysi Isobel. "Ettehän tappane lastani? Ettehän tapa –"
Hän meni horjuen takaisin vuoteelleen, kuiskaten samoja sanoja uudelleen ja uudelleen. Vasta hänen vaivuttuaan pitkälleen, liikahti Billy. Veri tuntui hyytyneen hänen suonissaan. Hän lankesi polvilleen vuoteen viereen. Hänen kätensä peittyi pehmeisiin kiharoihin, mutta hän ei sitä huomannut. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Ja äkkiä työnsi Isobel hänet takaisin silmät kiiluen hurjina hämärässä. Hän tuntui hetkeksi selviävän kuumehoureistaan. Sitten lausui hän huohottaen:
"Te se olitte – te – te autoitte surmaamaan häntä! Laki hänet tappoi – ja laki – olette te. Se surmaa – surmaa – surmaa – eikä koskaan korjaa tekemiään erehdyksiä. Hän oli viaton, mutta laki ja te ajoitte häntä kuin verikoirat, kunnes hän heitti henkensä. Te olette murhaajia. Te hänet tapoitte. Te olette tappanut minut. Ettekä saa koskaan rangaistusta – ette koskaan – ette koskaan – koska olette laki – ja koska laki saa tappaa – tappaa – tappaa – – –"
Voihkien vaipui sairas vuoteelle, ja Mac Veigh kyyrötti lattialla sivellen hänen suortuviaan ja voimatta puhua sanaakaan. Vähän ajan kuluttua Isobelin hengitys tasoittui, ja Billy tunsi hänen jännittyneen ruumiinsa herpoavan. Hän nousi vaivalloisesti pystyyn, vetäytyi toiseen huoneeseen ja sulki hiljaa oven. Houratessaankin oli Isobel lausunut totuuden. Hän oli siten ainaiseksi avannut mustan, ylipääsemättömän kuilun heidän välilleen. Laki oli ottanut Scottie Deanen hengiltä. Ja hän, Billy, edusti lakia. Eikä lakia rangaista mistään, ei sittenkään, vaikka se surmasi syyttömän.
Mac Veigh meni ulos. Mc Tabb oli teltassa. Illan hämärä laskeutui aution, lohduttoman maailman ylle. Pilvet taivaalla tiivistyivät, ja äkkiä huudahti Billy ja heitti kätensä ylös, kiroten tuota rankaisematonta lakia, lakia, joka oli tappanut Scottie Deanen. Sillä hän itse oli tuo laki, ja Isobel oli sanonut häntä murhaajaksi.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
ISOBEL KUILUN PARTAALLA.
Ne eivät olleet Mac Veighin, vanhan Mac Veighin kasvot, joihin entinen konstaapeli Rookie Mc Tabb katsoi hiukkasta myöhemmin. Pitkät päivät sairasvuoteella eivät olisi saaneet aikaan sellaista muutosta kuin nuo muutamat minuutit puolihämärässä huoneessa. Kasvot olivat valkoiset ja piirteet vääristyneet. Suupielissä oli syvät vaot, ja silmissä outo, huolestuttava ilme. Mc Tabb huomasi muutoksen vasta pikku Isobel kainalossaan tullessaan ulos hämärään valoon, mikä enää oli jäljellä päivästä. Hän katsoi pitkään Mac Veightä.
"Isku on sattunut aika lujasti", sanoi hän. "Näytät sairaalta. Ehkä olisi paras, että jäisin tänne yöksi."
"Ei, ei tule kysymykseenkään", vastasi Billy koettaen voittaa alakuloisuuttaan, jonka hän tiesi toisen huomanneen. "Ota lapsi ja vie hänet tuvallesi. Nukuttuani yön olen taas liukas kuin kissa. Rokotan vain tytön ennenkuin lähdette."
Billy meni telttaan ja otti tavaroistaan esille pienen kumi pussin, jossa säilytti hiukan lääkkeitä ja sterilisoitua sideainetta. Pienessä pullossa hänellä oli kolme rokotusneulaa. Hän otti ne, hiukan pumpulia ja meni ulos.
"Pidä häntä silmällä", virkkoi hän kääriessään lapsen hihaa. "Annan sinulle neulan mukaan, ja jollei tämä vaikuta seitsemäntenä tai kahdeksantena päivänä, on sinun rokotettava hänet uudelleen."
Hän pisti hellävaroen puukkonsa kärjellä pikku Isobelin pehmoista, punertavaa käsivartta. Hän oli odottanut, että lapsi alkaisi itkeä, mutta tämä ei peljännyt, seurasi vain suurin, sinisin, ihmettelevin silmin Billyn puuhailua. Lopulta häneen koski ja pienet huulet vapisivat. Mutta hän ei äännähtänytkään, ja nähdessään kyynelten valuvan hänen silmistään, laski Billy puukkonsa pois ja puristi hänet rintaansa vasten.
"Jumala sinua siunatkoon, pikku kullanmuru!" huudahti Mac Veigh painaen kasvonsa hänen silkkisiin kiharoihinsa. "Olet saanut kestää jos jotakin, olet ollut palelluksissasi ja nälissäsi, etkä ole sanonut siitä sanaakaan siitä saakka kuin tavattiin Fullerton-niemellä! Pikku kultaseni –"
Mc Tabb kuuli Billyn kuiskaavan jotakin lapsen korvaan, ja pikku Isobelin kädet kiertyivät lujasti hänen kaulaansa. Vähän myöhemmin Billy toi tyttösen Mc Tabbille, ja tämä huomasi ilmeen hänen kasvoillaan hiukan muuttuneen.
"Nyt se ei enää koske", lohdutti Mac Veigh hieroessaan rokkoneulaa pieneen punaiseen täplään lapsen käsivarressa. "Ethän tahdo sairastua, ethän? Ja tämä estää sinut sairastumasta. Kas noin."
Hän sitoi käsivarren ja ojensi pumpulin jäännöksen Mc Tabbille. Sitten otti hän pikku Isobelin syliinsä, suuteli hänen lämpöisiä kasvojaan ja pehmoista tukkaansa, kietoi hänet taljoihin ja peitteisiin ja istutti rekeen. Rooken puuhaillessa koirien valjaitten kanssa leikkasi hän kuin varas kiharan tytön päästä. Isobel nauroi hilpeästi nähdessään sen hänen sormissaan, mutta kun Mc Tabb kääntyi, oli se jo hävinnyt taskuun.
"En näe häntä pitkiin aikoihin", virkkoi hän koettaen saada äänensä selväksi. "Tahtoo sanoa, en saa tavata häntä. Mutta pistäydyn silloin tällöin katsomaan häntä metsänlaidasta. Tuot hänet ulos, mutta et saa sanoa minun olevan lähettyvillä. Hän ei käsittäisi minkävuoksi en tulisi hänen puheilleen."
Hän jäi seisomaan ja katsomaan, kun he hävisivät yön pimeyteen. Jäätyään yksin parahti hän tuskasta. Sillä hän tiesi, että pikku Isobel läksi hänen luotansa iäksi. Hän saisi nähdä hänet jälleen puitten takaa, mutta hän ei koskaan enää saisi pidellä häntä sylissään, ei tuntea hänen pyöreitä pikku käsivarsiaan kaulallaan eikä pehmoisten kiharain kosketusta kasvoillaan. Hän poistuisi paljon ennenkuin taudin vaara olisi ohi pienessä tuvassa. Sillä sitä oli vanhempi Isobel häneltä pyytänyt, ja hän aikoi pitää lupauksensa. Isobel Deane ei koskaan saisi tietää mitä tapahtui hänen ollessaan kuumehoureissa. Hänen ei koskaan enää jälkeenpäin tarvitsisi nähdä Mac Veightä.
Kun Joen äiti saapuisi, pujahtaisi hän jonakin yönä tiehensä ja laaja erämaa nielisi hänet. Hänen suunnitelmansa tuntuivat tulevan itsestään, ilman hänen omaa ajatustaan. Hän menisi Fort Churchilliin nostamaan syytteen Bucky Smithiä vastaan. Sitten jättäisi hän virkansa. Hänen sitoumuksensa menisi umpeen kuukauden kuluttua ja hän jättäisi sen uudistamatta. "Laki hänet surmasi ja laki olette te. Se surinaa – surmaa – surmaa, eikä se koskaan korjaa erehdyksiään." Yön pimeydessä soivat nuo sanat lakkaamatta hänen korvissaan hetki hetkeltä kohottaen hänen vihaansa sitä kohtaan, mihin hän itse vuosikaudet oli osana kuulunut.
Hän oli kuulevinaan Isobelin syyttävän äänen kuusten latvoissa suhisevasta hiljaisesta yötuulesta, ja häntä ympäröivästä äänettömästä erämaasta tunkivat sanat yksitellen hänen aivoihinsa, kunnes tuntuivat jättäneen tulisen polun jälkeensä.
"Se surmaa – surmaa – surmaa, eikä se koskaan korjaa erehdyksiään."
Hän kääntyi vieressään olevaa mökkiä kohti huulet lujasti yhteenpuristettuina. Hänen mieleensä tuli useampi kuin yksi tapaus, jolloin laki oli ottanut hengen antamatta koskaan takaisin. Se kuului ihmismetsästyksen sääntöihin. Hän ei vain koskaan ollut tullut ajatelleeksi sitä Isobelin kannalta, ennenkuin tämä parilla syyttävällä, mielettömällä sanalla oli näyttänyt hänelle hänen oman kuvansa. Se seikka, että hän oli taistellut Scottie Deanen puolesta ja vapauttanut hänet, ei puhdistanut Billyä hänen omissa silmissään.
Tultuaan tupaan sytytti Billy tinalampun ja kuunteli sitten tuokion sisemmän huoneen ovella. Isobel oli hiljaa. Nyt vasta Billy silmäili mökkiä tarkemmin. Croisset vaimoineen oli jättänyt runsaasti elintarpeita. Tuvan ulkoseinällä oli Mac Veigh nähnyt riippumassa kookkaan hirvenlavan. Siitä hän viilteli suuria kimpaleita. Itse hän tosin ei ollut nälissään, mutta hän pani lihan pataan kamiinille kiehumaan liemeksi sairaalle.
Katsellessaan lähemmin ympärilleen tuvassa Billy näki siellä täällä merkkejä Isobelin läsnäolosta. Hirsiseinään lyödyssä puunaulassa riippui kaulaliina, jonka hän tiesi olevan Isobelin. Sen kohdalla lattialla olivat hänen kenkänsä ja tuvan karkealla pöydällä oli joukko esineitä, joita hän ei ollut ennen huomannut, neulaa ja lankaa, joitakin vaatekappaleita, pari käsineitä ja punainen nauha, joka Isobelilla oli ollut kaulassaan. Mutta eniten kiinnitti hänen huomiotansa kaksi sinisellä nauhalla sidottua kirjepinkkaa ja kolmas, joka oli hajallaan pöydällä. Lampunvalossa näki hän kaikkien osoitteitten olevan samaa käsialaa. Ensimmäisen pinkan päällimmäisessä kuoressa oli osoite: rva Isobel Deane, Prince Albert, Saskatchevan, toisen nipun ylin kirje oli osoitettu neiti Isobel Rowlandille Montrealiin Kanadaan. Sykkivin sydämin Billy kokoili irrallaan olevat kirjeet ja pani ne yhdessä molempien nippujen kanssa pöydän yläpuolella olevalle hyllylle. Hän arvasi niiden olevan Deanelta ja että Isobel kuumesairaana ja yksinään ikävissään oli paraikaa lueskellut niitä hänen tuodessaan tietoa Scottien kuolemasta.
Hän aikoi juuri tyhjentää pöydältä toisetkin esineet, kun taitettu sanomalehtipalanen tuli esiin muutaman vaatekappaleen alta. Se oli Montrealissa ilmestyvän päivälehden puoliskosivu ja siitä katsoivat häntä Isobel Deanen kasvot. Ne olivat nuoremmat ja tyttömäisemmät kuin nykyiset, mutta Billyn mielestä ne eivät olleet puoleksikaan niin kauniit kuin sen Isobelin, joka oli tundralta tullut hänen luoksensa. Hän hengitti kiivaammin ja piti vapisevin sormin paperia valoa vasten lukiessaan kuvan alla olevat pari riviä: Isobel Rowland, Montrealin viimeisiä "Pohjolan tyttäriä", joka on uhrannut suuren perinnön nuoren insinöörin rakkaudesta.
Billyä hävetti joutuessaan täten tunkeutumaan menneisyyteen, joka Isobelille ja hänen miesvainajallensa oli pyhä, mutta siitä huolimatta hän ei malttanut olla katsomatta lehden päivämäärää. Se oli kahdeksan vuoden vanha. Ja sitten luki hän edelleen. Noina muutamina minuutteina, joina jäykät mustat kirjaimet paljastivat hänelle Isobelin ja Deanen romaanin, unohti hän olevansa erämaanmökissä ja voivansa melkein eroittaa sen naisen hengityksen, jonka suloinen, romanttinen rakkaustarina nyt oli päättynyt murhenäytelmään. Hän oli Deanen mukana sinä päivänä, jolloin tämä vuosia sitten ensi kerran katsoi Isobelia syvälle silmiin pienellä St. Anne de Beaupién hautuumaalla, jossa lepäsi nimettömiä, hurjia vainajia. Hän kuuli kirkonkellon äänen vanhasta, pienestä temppelissä, joka yli kaksi ja puoli vuosisataa oli mäenrinteeltä katsellut seutua, ja hän oli melkein kuulevinaan Deanen äänen hänen kertoessaan Isobelille vanhasta kellosta, joka muinoin oli monet kerrat kutsunut uutisasukkaat aseisiin intiaaneja vastaan. Ja lukiessaan edelleen tunsi Billy äkkiä kuinka Deanen sydän sykki nopeammin Isobelin ilmaistessa hänelle kuka oli ja että muuan pohjolan kruunuttomista ruhtinaista, Pierre Radisson, oli ollut hänen äidinisänsä isä; että tämä oli tuonut uhrinsa pienelle kirkolle, kärsinyt ja taistellut siellä ja kuollut sen liepeillä ja että hän nukkui viimeistä untansa jossakin noitten nimettömien ja tuntemattomien vainajien vieressä.
Se oli kaunis tarina, ja Mac Veigh luki rivien välistä enemmän kuin mitä oli painettuna. Hän oli itse kerran käynyt St. Anne de Beaupién kirkossa katsomassa pyhiinvaeltajia ja ihmeitä, ja hänen muistissaan vilahti leveään St. Lawrence-jokeen viertävä aurinkoinen rinne, jossa Isobel ja Deane sittemmin olivat tavanneet toisensa. Siellä oli Isobel kertonut Scottielle, kuinka paljon vanha haljennut kirkonkello, pieni kirkko ja kumpujen alla uinuvat nimettömät vainajat olivat merkinneet hänen elämässään niin kauan kuin hän muisti taaksepäin. Mac Veigh tunsi verensä kiehuvan kuumana lukiessaan mitä seurasi pyhiinvaeltajien pyhäinjäännösarkun ääressä syntyneessä lemmentarinassa.
Isobel oli orpo, kertoi sanomalehti. Hänen enonsa ja holhoojansa oli vanhankansan juurta oleva rautatehtaan omistaja, samaa sitkeää vanhaa juurta, joka oli ollut yhtä erämaan ja suuren Hudson Bay -yhtiön kanssa aina niiltä ajoilta asti, jolloin ensimmäiset "herrasseikkailijat" tulivat meren yli Prince Rupertilla. Hän asui yksinään Isobelin kanssa suuressa, valkoisessa talossa mäen laella kivimuurien ja rauta-aidan takana ja katseli maailmaa lääninherran kylmällä kopeudella. Hän oli David Deanen vihollinen siitä hetkestä alkaen, jolloin kuuli häntä ensi kerran mainittavan. Vastenmielisyys johtui suureksi osaksi siitä, että Deane oli vain eteenpäinpyrkivä kaivosinsinööri, pääasiallisesti kuitenkin siitä syystä, että hän oli amerikalainen, rajan takaa tullut. Kivimuurit ja rauta-aita sulkivat hänet ulkopuolellensa. Raskaat portit eivät koskaan auenneet hänelle. Silloin tuli romahdus. Rakkaudelleen uskollisena Isobel Rowland meni Deanen luo. Siihen päättyi kertomus.
Billy seisoi tuokion sanomalehti kädessään kirjainten tanssiessa hänen silmissään. Hän saattoi melkein nähdä Isobelin vanhan montrealilaisen kodin. Se oli jyrkän, varjoisan Mount Royalille vievän tien varrella. Vuorella oli hän kerran seisonut ja katsellut hevosjonoa, joka ponnisteli vetäen kaksirattaisia hiilikärryjään vuorta ylös.
Mac Veigh pani sanomalehden kirjeitten joukkoon, kirjoittaen muistiin enon nimen. Jos jotakin sattuisi, olisi ehkä hänen velvollisuutensa ilmoittaa siitä. Mutta sitten repi hän päättäväisesti paperiliuskan pieniksi sirpaleiksi, Henri Lecours oli hyljännyt sisarentyttärensä. Ja jos tämä kuolisi, mitä varten pitäisi hänen, Billy Mac Veighin, ilmoittaa enolle pikku Isobelista? Isobelin niin ankarasti syytettyä sekä lakia että häntä, oli velvollisuus saanut hänelle uuden merkityksen.
Seuraavan tunnin kuluessa kuunteli Billy useaan kertaan sairaan ovella. Sitten laittoi hän teetä, paahtoi leipää ja otti lihaliemen tulelta. Hän asetti ne kamiinin viereen, jotta ne pysyisivät lämpiminä. Hän kuuli Isobelin liikkuvan, ja mennessään hänen luokseen kuuli hän hänen huudahtavan hiljaa.
"David – David – sinäkö se olet?" vaikerteli hän. "Olen niin iloinen, että tulit kotiin!"
Billy kumartui hänen ylitsensä, ja pimeässä olivat hänen kasvonsa tuhkanharmaat. Salamana välähti totuus hänelle. Kuume ja kova isku olivat tehneet tehtävänsä. Houraileva Isobel luuli häntä miehekseen. Billy näki hänen hämärässä ojentavan käsivartensa häntä kohti.
"David!" kuiskasi Isobel, äänessään ilo ja hellyys, joka viilsi Mac Veightä sielun sisimpään saakka.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
BILLY TÄYTTÄÄ LUPAUKSENSA.
Hiljaisuudessa, joka seurasi Isobelin kuiskaamia sanoja, Billylle vasta täysin selvisi mikä häntä odotti. Ajatus, että sokeasti seuraisi ensi mielijohdettaan ja näyttelisi Deanea Isobelin kuumehoureitten kestäessä, herätti hänessä jo syntyessään vastenmielisyyttä. Hän peräytyi askeleen verran vuoteesta ja puristi kätensä nyrkkiin niin, että kynnet tunkivat lihaan.
"Ei, ei, en ole David", aloitti hän, mutta sanat kuolivat kurkkuun.
Nuo sanat, tieto hänen miehensä kuolemasta voisivat surmata hänet tuossa tilassa ollen. Toivo, usko, että Deane oli elossa ja hänen luonansa, saattaisi pelastaa hänen henkensä. Ajatukset risteilivät Billyn aivoissa niin nopeina, ettei hän olisi ennättänyt pukea niitä sanoiksi. Jos Deane olisi hengissä ja vaimonsa luona, voisi se pelastaa tämän kuolemasta. Ja jos Isobel luuli häntä, Billyä, Deaneksi, voisi hän pelastaa hänet. Eikä hän saisi tietää sitä milloinkaan.
Mac Veigh muisti kuinka Pelletier oli unohtanut sellaista mikä oli sattunut hänen ollessaan tajutonna kuumeessa. Niin tuntuisi kaikki Isobelistakin hänen selvittyään unelta, jos hän muistaisi mitään. Ja muuan sana hänen, Billyn, puolelta saisi hänet vakuutetuksi. Pahimmassa tapauksessa voisi hän kertoa hänen puhuneen paljon Davidista kuumeessaan ja luulleen hänen olleen hänen luonansa. Isobel ei voisi epäillä Billyn näytelleen Davidin osaa.
Isobel odotti hetkisen, mutta kuiskasi sitten kuin hiukan pelästyneenä toisen vaitiolosta:
"David – David –"
Billy meni nopeasti vuoteen viereen tarttuen häntä kohti ojennettuihin käsiin. Ne olivat kuumat ja kuivat ja ne tarttuivat hänen käsiinsä lujasti painaen ne sairaan rinnalle. Isobel huokasi helpoituksesta, ikäänkuin olisi levännyt paremmin tuntiessaan hänen kättensä kosketuksen.
"Keitin sinulle vähän lihalientä", virkkoi Billy tuskin uskaltaen puhua. "Etkö halua sitä hiukan? Sinun täytyy syödä – ja sitten nukkua, Isobel!"
Billy tunsi hänen kädenpuristuksensa ja kuuli hänen puhuvan niin rauhallisesti, että ensi hetkessä arveli hänen selvinneen.
"En pidä pimeästä, David. En näe sinua. Ja haluaisin, että järjestäisit tukkani. Etkö tahdo ottaa valoa?"
"En, ennenkuin olet parempi", kuiskasi Billy. "Valo koskee silmiisi. Jään luoksesi – olen aivan lähelläsi."
Isobelin käsi hapuili pimeässä ja siveli Billyn kasvoja. Sen kosketuksessa ilmeni koko se rakkaus ja hellyys, jota hän oli tuntenut miestänsä kohtaan, ja hyväily liikutti Billyä niin, että hänen täytyi purra hammasta ollakseen nyyhkimättä. Äkkiä vaipui Isobelin käsi peitteelle ja Billy kuuli hänen liikahtelevan levottomasti.
"Tukkani – David –"
Billy ojensi kätensä ja tunsi Isobelin pehmoiset kiharat sormiensa välissä. Ne olivat sotkuiset, valuen kasvoille ja kaulalle; Billy kohotti häntä hellävaroen sulkiessaan paksuja suortuvia. Hän ei uskaltanut puhua palmikoidessaan niitä. Sairas huokasi helpoituksesta, kun se oli tehty.
"Nyt noudan liemen", sanoi Billy.
Hän meni ulompaan huoneeseen, jossa paloi lamppu. Vasta taittuessaan kuppiin huomasi hän kätensä vapisevan, lientä läikkyi lattialle, ja hän pudotti leipäpalan. Hän kävi yhdessä Isobelin kanssa kiirastulen läpi.
Billy palasi sairaan luo, kohotti hänet istumaan pää hänen olkapäätään vasten. Tottelevaisena söi Isobel puolenkymmentä liemeen kastettua leipäviipaletta ja joi muutaman pienen kulauksen lientä. Hän olisi jäänyt lepäämään Billyyn nojaten, katsellen häneen ja nukkumaisillaan, mutta Billy laski hänet varovaisesti tyynylle.
"Nyt sinun on nukuttava", kehoitti hän lempeästi. "Hyvää yötä!"
"David!"
"Niin."
"Ei – et ole – suudellut – minua."
Hänen äänensä oli lapsellisen moittiva, ja huoaten kumartui Billy häntä kohti. Hetkiseksi kiertyivät Isobelin kädet hänen kaulaansa. Hän tunsi hänen lämpöisten huultensa sykähdyttävän kosketuksen, sitten hän vetäytyi edemmäs ja meni Isobelin hyvänyöntoivotuksen saattelemana etuhuoneeseen. Huudahtaen katkonaisesti ja tukahtuneesti heittäytyi hän penkille, jolla Croisset oli maannut.
Toista tuntia makasi hän siinä liikkumatta. Kun hän kohotti päänsä peitteiltä, oli hänen kasvoissaan syvät rypyt, mitkä tekivät hänet paljoa vanhemman näköiseksi. Kerran ennen oli Isobel suudellut häntä ja muistoa siitä hän oli säilyttänyt suloisena aarteenaan. Mutta hänen tämäniltaisessa suudelmassaan oli ollut enemmän kuin kiitollisuutta; kuumat huulet, käsien hyväily ja Mac Veighin kasvoja vasten painautuneet hehkuvat kasvot olivat huokuneet rakkautta. Mutta samaa mielihyvää kuin tundralla ei hän nyt tuntenut. Surun murtamana nousi hän lavitsalta ja meni ovelle. Hän tunsi itsensä varasta huonommaksi, vaikka tiesi, ettei voinut muutoin käyttäytyä. Hän käytti hyväkseen Isobelin sairautta ja tunsi senvuoksi inhoa itseänsä kohtaan; hän rukoili sen hetken saapumista, jona Isobel jälleen saisi järkensä takaisin, vaikkakin samalla kuumehoureissa hävinnyt sydäntäsärkevä suru ja epätoivo palaisivatkin. Le mort rouge, punainen kuolema, liikkui aina jossakin pohjoisilla seuduilla, ja Billy tunsi hyvin taudin kulun. Isobel oli luultavasti saanut kuumeen kolme, neljä päivää sitten, ja silloin jatkuisi tajuttomuutta vielä toiset kolme, neljä päivää. Sitten tulisi käänne. Hän heräisi tietoisuuteen, käsittäisi miehensä kuolleen ja Billyn olleen yksin hänen luonansa koko ajan.
Hetkisen kuunteli Mac Veigh ovella. Isobelin huoneesta ei kuulunut mitään, ja Billy hiipi hiljaa ulos tuvasta. Yö oli entistä mustempi ja synkempi.
Häntä värisytti, sillä hänestä tuntui kuin olisi Scottie Deane liikkunut yötuulessa. Hän puristeli käsiään tuijottaen sysimustaan yöhön. Hän oli kuulevinaan "hurjan ratsujoukon" läähättäen laukkaavan kuusten latvoissa kuolleitten sieluja kokoilemassa. Deane oli hänen lähellänsä aivan samoin kuin hän oli tuntenut hänen läsnäolonsa hautausyönä palatessaan viemästä ristiä hänen haudallensa. Hetkiseksi tuntui tuo tunne tuottavan hänelle huojennusta. Hän tiesi, että Scottie Deane voisi ymmärtää hänet ja hänen kuviteltu läsnäolonsa lohdutti häntä. Billy käveli teltalle ja vilkaisi sisään, vaikka tiesi, ettei siellä ollut mitään katsomista.
Sitten palasi hän tuvalle. Ajatellessaan hautaa puuristineen johtui hänelle mieleen velvollisuutensa Isobelia kohtaan. Kumipussistaan hän otti esille kynän ja kirjoituspaperia.
Toista tuntia istui hän kirjoittamassa lampun himmeässä valossa. Hän tiesi Isobelin ennemmin tai myöhemmin haluavan käydä Scottien haudalla. Ja askel askeleelta selitti Billy hänelle tien pienelle tundran reunassa olevalle majalle. Ja selityksensä jälkeen liitti hän suurella, epätasaisella käsialallaan mitä hänen oma, tulvillaan oleva sydämensä käski.
"Varjelkoon teitä aina Jumala. Antaisin ilolla henkeni, jos voisin tuoda Scottien Teille takaisin. Hoidan hänen hautaansa. Palaan sinne jonakin päivänä istuttamaan sinisiä kukkia. En luule Teidän koskaan voivan käsittää, kuinka paljon antaisin, jos saisin hänet Teille takaisin ja näkisin Teidät onnellisena."
Billy tiesi, ettei ollut luvannut enempää kuin voisi täyttää. Kerran palaisi hän tundran liepeillä olevalle yksinäiselle haudalle. Jokin seikka kutsui nyt jo häntä sinne, jokin, jota hän ei käsittänyt ja joka johtui hänen omasta ikävästään ja yksinäisyydestään. Hän taittoi kirjoittamansa lehdet kokoon, käänsi ne puhtaaseen paperiarkkiin ja kirjoitti siihen Isobel Deanen nimen. Sitten pani hän sen vanhojen kirjeitten joukkoon pöydän yläpuolella olevalle hyllylle. Siitä arvaisi hän Isobelin löytävän sen heti.
Mitä tapahtui tuota yötä seuranneen hirvittävän viikon ajalla, sen tiesi yksin Mac Veigh. Hänelle nuo seitsemän päivää olivat kamppailua, jonka hän muistaisi viimeiseen hetkeensä saakka. Unettomia öitä ja melkein unettomia päiviä. Katkeraa, lakkaamatonta taistelua ilman levon hetkeä sairashuoneessa väijyvän, kauhean kummituksen kanssa. Taistelua, joka uursi syvät vaot hänen kasvoihinsa; taistelua, jonka kestäessä Isobelin ääni toisin ajoin puhui hänelle rukoilevana ja hellänä, toisin ajoin syyti hänelle katkeria soimauksia. Billy tunsi hänen kättensä hyväilyn. Kerran toisensa jälkeen Isobel veti hänet luoksensa ja hänen kuumeiset huulensa painuivat Billyn huulille. Ja sitten oli kauheita hetkiä, joina hän syytti Billyä siitä, että hän oli ajanut kuolemaan miehen, joka uinui puuristin alla tundran reunassa.
Kolme tuskanpäivää venyivät neljäksi ja neljä seitsemäksi. Billy kärsi sisimpään sieluunsa saakka, sillä hän tiesi mitä tämä kaikki hänelle merkitsi. Kolmantena, viidentenä ja seitsemäntenä päivänä hän pistäytyi Mc Tabbin majalla. Rookie tuli ulos juttelemaan hänen kanssansa matkan päästä tuohitorven avulla. Tuli seitsemäs päivä, eikä intiaani-Joesta eikä hänen äidistään kuulunut vieläkään mitään. Sinä päivänä näytteli Billy viimeistä kertaa Scottie Deanea. Puolenpäivän aikaan hän vei sairaalle lihalientä, paahdettua leipää ja vettä ja Isobelin syötyä hiukan kohotti hän häntä pannen peitteitä tueksi selän taakse voidakseen korjata ja palmikoida hänen kauniin tukkansa. Huoneessa oli tavallista valoisampaa, vaikka verho oli alhaalla. Ulkona paistoi päivä kirkkaasti, se sädehti kalpeana ikkunaverhonkin läpi, loistaen Isobelin suortuvilla. Tehtyään työnsä Billy laski sairaan patjalle. Tämä katseli häntä omituisesti. Ja äkkiä Mac Veigh tunsi kylmenevänsä sieluun saakka nähdessään Isobelin katseen. Se oli selkeä ja kirkas, hän oli tullut tajuihinsa. Mutta samassa siihen nousi vanha kauhu, vanha suru ja se ilmaisi jälleentuntemusta. Odottamatta sanaakaan Isobelilta, Billy kääntyi, kuten oli kääntynyt sadat kerrat ennen, ja poistui huoneesta.
Etumaiseen huoneeseen pysähtyi hän vaieten muutamaksi minuutiksi koettaen koota kaiken rohkeutensa lähestyvää tulikoetta varten. Loppu oli käsissä – häneen nähden. Hän karkaisi mielensä ja meni sairaan huoneen ovelle; mutta nyt hän naputti astuessaan huoneeseen. Ensi kertaa teki hän näin ja Isobelin ääni kutsui hänet sisään. Hän tunsi äkkiä pistävää tuskaa huomatessaan Isobelin kääntyneen niin, että tuli selin häneen. Hän kumartui hänen puoleensa sanoen ystävällisesti:
"Olette parempi. Vaara on ohi."
"Voin paremmin ja – onko – – se – ohi?" kuuli Billy sairaan kuiskaavan.
"On."
"Entä lapsi?"
"On aivan terve."
Seurasi hetken hiljaisuus. Huone tuntui värisevän sitä. Sitten lausui Isobel heikolla äänellä:
"Olette ollut yksin täällä?"
"Olen – yksin – seitsemän päivää."
Isobel käännähti ja katsoi Billyä suoraan silmiin. Tämä näki kuinka hänen silmänsä loistivat himmeässä valaistuksessa. Billystä tuntui, että Isobel tuona hetkenä näki hänen sielunsa sisimpään ja ymmärsi hänet. Hän arvasi hänen näytelleen Davidia, ja äkkiä hän käänsi kasvonsa nyyhkyttäen omituisesti, tukahtuneesti: Billy tunsi hänen vapisevan. Hän näytti ponnistelevan saadakseen ilmaa ja voimia, ja sitten kuuli Billy jälleen sanat: "Te – te – te –"
"Niin, niin, tiedän, ymmärrän", virkkoi Billy sydän pakahtumaisillaan. "Teidän pitää olla nyt hiljaa. Lupasin teille mennä tieheni, jos paranette. Ja minä menen. Ei kukaan saa koskaan tietää, että olen ollut täällä. Minä menen."
"Ettekä enää koskaan palaa luokseni?" Isobelin ääni oli hirvittävän tyyni ja levollinen.
"En koskaan", vastasi Billy. "Vannon sen." Sairas oli kääntynyt poispäin niin, että Billy näki vain hänen paksun palmikkonsa, jolla auringonsäteet hyppelivät. Hän kuuli hänen nyyhkivän. Tuskin tiesi Isobel milloin Billy läksi huoneesta, niin hiljaa hän meni. Hän sulki oven jälkeensä ja tällä kertaa pani hän sen säppiin. Ulko-ovi oli auki, ja äkkiä kaikui hänen korviinsa ääniä, joita hän oli odotellut ja kuunnellut päiväkaudet – koirain lyhyttä, ärhäkkää haukuntaa ja ihmisääniä.
Kolmella loikkauksella hän oli ulkona. Pienen aukeaman puoliväliin oli intiaani-Joe pysähdyttänyt valjakkonsa. Yhdellä silmäyksellä Billy huomasi, ettei Joen äiti ollut pettänyt häntä. Pieni, laiha, kuihtunut eukko kömpi esiin karhuntaljakasasta Billyn juostessa heitä vastaan. Hänen pienet, sisäänpainuneet silmänsä tirkistelivät kiiluvina kuin rotansilmät, ja hänen paljaat, laihat kätensä muistuttivat hirmukynsiä, mutta siitä huolimatta Billy riemuissaan melkein syleili vanhusta.
Maballa oli eukon nimi, niin oli Rookie sanonut, ja hän ymmärsi ja puhui englantia paremmin kuin poikansa. Billy kertoi hänelle kuinka sairas voi, ja hänen lopetettuaan Maballa otti reestä pienen mytyn, papatti pari sanaa intiaani-Joelle ja seurasi Billyä hetkeäkään aikailematta tupaan. Mac Veighin mieli keveni, kun hän huomasi, ettei intiaanieukko peljännyt isoarokkoa. Saatuaan yltänsä päähineensä ja paksun huopapeitteen meni hän heti siekailematta toiseen huoneeseen ja hetkistä myöhemmin kuului hän puhelevan Isobelin kanssa.
Parissa minuutissa oli Mac Veigh koonnut vähät tavaransa ja työntänyt ne laukkuunsa. Sitten meni hän ulos ja purki teltan. Intiaani-Joe oli jo mennyt, ja hän seurasi hänen jälkiänsä. Tuntia myöhemmin Mc Tabb ilmestyi mökkinsä ovelle Billyn huudon kutsumana. Hän kiersi tuulen päälle ja tuli sitten viidenkymmenen askeleen päähän Billystä.
Billy kertoi hänelle aikeistaan. Hän menisi Fort Churchilliin, josta lähettäisi miehen noutamaan Isobelin lapsineen ja saattamaan heidät takaisin ihmisten ilmoille. Siksi aikaa jättäisi hän heidät Mc Tabbin hoiviin. Nyt tarvitsi hän toiset vaatteet, samantekevä minkälaiset; ne, jotka hänellä oli yllänsä, täytyi hänen polttaa. Hän ehdotti, että intiaaani-Joe lainaisi hänelle vaatteet, jos hänellä sattuisi olemaan ylimääräisiä, ja Mc Tabb meni majaansa, palaten hetken kuluttua syli täynnä vaatteita.
"Tässä on sinulle kaikki mitä tarvitset, paitsi alushousuja ja paitaa", virkkoi Mc Tabb pannen vaatekasan lumelle. "Odottelen hetken, kun vaihdat ne. Parasta polttaa ne heti. Tuuli saattaa kääntyä, enkä halua saada niistä leyhähdystäkään."
Billy otti vaatteet mennen metsään ja Mc Tabb siirtyi turvallisen välimatkan päähän. Koivun kyljestä Billy repäisi tuohikappaleen, ja sitä mukaa kuin hän riisuutui, latoi hän vanhat vaatekappaleensa tuohelle. Kun hän uudelleen näyttäytyi puettuna intiaani-Joen "lähinnä parhaisiin", hirvennahkahousuihin, kuluneeseen turkistakkiin, karvalakkiin ja mokkasiineihin, jotka olivat numeroa liian pienet, kuuli hän tulen iloisesti räiskyvän. Neljännestunnin ajan miehet juttelivat viidenkymmenen askeleen päässä toisistaan. Sitten meni Mc Tabb takaisin noutamaan Billyn koiria ja rekeä.
"Olisin mielelläni kätellyt sinua, Billy", virkkoi hän anteeksipyytäen, "mutta parasta lienee jättää se tekemättä. En luule, että uskallamme ottaa tyttöä ulos?"
"Ei", sanoi Billy, "Hyvästi, Mac. Kai tapaamme – sitten – joskus. Mutta tahtoisitko nyt mennä ja tuoda hänet hetkiseksi ovelle. En halua hänen saavan tietää, että olen täällä, mutta tahtoisin nähdä hänestä vilahduksen pensaitten takaa. Hän ei käsittäisi, minkävuoksi en tule puhuttelemaan häntä, jos hän saisi tietää minun olevan täällä."
Mc Tabb meni sisään, ja Billy piiloutui kuusten taakse. Rookie palasi pikku Isobel sylissään, ja Billy tukahdutti huokauksen. Tyttö käännähti katsomaan häneen päin viitaten hänen piilopaikkaansa kohti Rookien sanoessa hänelle jotakin. Päivänsäteet välkkyivät kullankeltaisilla kiharoilla, niinkuin ne olivat välkkyneet tuona ihmeellisenä päivänä Point Fullertonilla, jolloin Billy näki pikku Isobelin ensi kerran. Hänen teki mieli huutaa tytölle edes yksi ainoa sana, mutta hän ei saanut ääntä kurkustaan, huokasi vain.
Sitten kääntyi hän metsään päin ja tällä kertaa tiesi hän sanovansa jäähyväiset ainiaaksi.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
TOIVIORETKI TUNDRALLE.
Illalla neljäntenä päivänä siitä kuin oli lähtenyt Isobelin luota leiriytyi Billy Lame Oter Creckiin Hudsonlahden rannalle sadankahdeksankymmenen mailin päähän Fort Churchillista. Hän oli juuri illastanut ja istui poltellen piippuaan.
Oli kirkas, loistava yö. Taivas kimalsi täynnä tähtiä, ja täysikuu paistoi. Billy katseli kuuta. Se oli sellainen, jota intiaanit kutsuivat veriseksi kuuksi, veripunainen ja reunoiltaan rikkinäinen, Intiaanit uskoivat sen tuottavan onnettomuutta sille, joka ei kääntänyt sille selkäänsä. Seitsemänä yönä perätysten oli se kulkenut rataansa paistaen punaisena pilvien lomasta kauhean kulkutaudin raivotessa yhdeksäntoista vuotta sitten, jolloin neljäsosa pohjoisen metsäalueen asukkaista oli kuollut. Siitä lähtien oli tuollaista kuuta kutsuttu "ruttokuuksi." Vain kaksi kertaa aikaisemmin oli Billy nähnyt kuun tuonnäköisenä.
Hän ei ollut taikauskoinen, mutta siitä huolimatta hiipi outo levottomuus hänen mieleensä. Ja tuijottaessaan nuotiotulensa leiskuviin liekkeihin naurahti hän katkerasti mietiskellen mitähän uusia onnettomuuksia olisi tulevaisuudella vielä hänen varaltansa.
Vähitellen hän tyyntyi. Oli kuin olisi ihmeellinen yö ojentanut hänelle käden, joka viihdytti hänen sairaan sydämensä tuskaa. Vihdoinkin oli hän jälleen kotona. Sillä tuulentuivertamat tundrat ja peninkulmaiset sydänmaan metsät olivat hänen oikea kotinsa, jota ilman hän ei voisi elää. Erämaa kuiski ja suhisi hänen ympärillään, sen äänet tulivat yhä lähemmäksi. Se oli hänen maailmansa! Hän veti syvään henkeä ja kuunteli. Yksinäisenä, hyljättynä, sieluun saakka sairaana tunsi hän korven elämän, sen myötätunnon ja rakkauden huokuvan vastaansa. Hän tunsi erämaan rauhan hiljalleen hiipivän mieleensä. Erämaa suri hänen kanssansa, lämmitti häntä toivollansa ja lupasi hänelle takaisin puitten, vuorten, koko laajan korven ystävyyden. Isobel palaisi sivistyneeseen maailmaan, ja kirjavan elämän hälinässä hän kai pian unohtaisi Billy Mac Veighin – tyyten.
Mutta hänen maailmassaan ei tapahtuisi muutoksia. Kymmenen vuoden kuluttua saattaisi hän kulkea samaa tietä, jota he kerran olivat yhdessä kulkeneet, ja löytää tundran liepeiltä tuona yönä polttamansa nuotion hiiltyneet jäljet. Erämaa säilyttäisi Isobelin muiston niin kauan kuin hän, Billy, olisi osana siitä. Ja lähetessään nyt Churchillia hän tunsi, että aina tulisi kuulumaan erämaalle.
Kolme viikkoa siitä kuin läksi Croissetin mökiltä saapui Billy Fort Churchilliin. Kuukaudessa oli hän muuttunut niin, että kaupanhoitaja ei heti tuntenut häntä. Poliisipäällikkö tuijotti häntä pitkään ja huudahti sitten: "Hyvä Jumala, tekö olette Mac Veigh?"
Vain Pelletierille, joka odotti häntä, Billy kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut Little Beaverjoella. Churchillissa odotteli häntä joukko kirjeitä, ja yksi niistä toi uutisen, että muuan Cobaltissa oleva hopealöytö, jossa hän oli osakkaana, oli tuottanut hyvin ja että hänen osuutensa myytäessä nousi jonkin verran yli kymmenen tuhannen dollarin.
Tuon odottamattoman onnenpotkun sanoi hän syyksi tarkastajalle kieltäytyessään uudistamasta sopimustaan. Viikkoa hänen Churchilliin saapumisensa jälkeen poistettiin Bucky Smith poliisimiehistön kirjoista häpeällisen käytöksen vuoksi. Billy seisoi jutellen useitten muitten kanssa, kun Bucky hymyillen tuli hänen luoksensa ojentaen hänelle kätensä.
"En kanna kaunaa sinua kohtaan, Billy", sanoi hän niin kovaa, että muutkin sen kuulivat. "Teit vain pahan erehdyksen."
Ja sitten kuiskasi hän niin hiljaa, että Billy yksin sen kuuli: "Pidä mielessäsi lupaukseni! Tapan sinut tämän takia, vaikka minun pitäisi ajaa sinua takaa maailman ääriin."
Muuatta päivää myöhemmin läksi Pelletier matkaan viimeisellä kevätlumella ehtiäkseen Nelson Houseen ennen rekikelin loppumista.
"Toivoisin, että lähtisit mukaani, Billy", sanoi hän jo varmaan sadannetta kertaa. "Tytöstäni olisi hauska tavata sinut, ja tiedäthän miltä minusta tuntuisi jos tulisit."
Mutta Billy oli järkähtämätön.
"Tulen tervehtimään sinua jonakin kauniina päivänä sitten kun olette saaneet pojan", lupasi hän koettaen nauraa puristaessaan toverinsa kättä jäähyväisiksi.
Hän viipyi Churchillissa kolme päivää Pelletierin lähdettyä. Ja neljännen päivän aamuna läksi hän laukku selässään koiritta painumaan luoteiseen päin.
"Arvelen oleskelevani ensi talven Fond du Lacissa", sanoi hän tarkastajalle. "Jos minulle tulee postia, niin voittehan lähettää sen sinne, jos sattuu olemaan kulkijoita; ja jollen ole Fond du Lacissa, saa sen palauttaa Churchilliin."
Hän sanoi Fond du Laciin, koska Deanen hauta oli Churchillin ja tämän Hudson Bay -yhtiön vanhan varastopaikan välillä kaukana Athabascajärven rannalla. Nyt kutsuivat häntä vain tundrat, ja se oli ainoa kutsu, jota hän uskalsi noudattaa. Hän pitäisi Isobelille antamansa lupauksen ja kävisi Scottien haudalla. Ainakin koetti hän uskotella itsellensä menevänsä täyttämään lupausta. Mutta syvällä hänen sydämensä sopukassa uinui tunne, jota hän ei voinut selittää.
Hänestä tuntui välistä kuin olisi joku henki kulkenut hänen rinnallaan ja istuskellut hänen kanssaan nuotiotulilla; ja antautuessaan täysin tuon kuvitelman valtaan hän tunsi olennon olevan Deanen. Hän uskoi olevan lujaa ystävyyttä miesten kesken, mutta hän ei ollut koskaan luullut olevan rakkautta muuta kuin ehkä isän ja pojan suhteessa toisiinsa. Kaikissa hänen rakentelemissaan ilmalinnoissa ja uneksimissaan unissa oli rakkaus aina keskittynyt naiseen. Ensi kertaa käsitti hän nyt mitä merkitsi rakkaus mieheen – miehen muistoon.
Jokin seikka oli pidättänyt häntä kertomasta Pelletierille Churchillin-matkaansa liittyvää salaisuutta. Iltaa ennen lähtöään oli hän vienyt kirveen metsänlaitaan ja toisena matkapäivänään tarvitsi hän sitä. Hän tuli puolentoista jalan läpimittaisen, suoran koivun luo ja viidenkymmenen askeleen päähän siitä pystytti hän telttansa, Kääriytyessään sinä iltana huopapeitteisiinsä oli hänellä puu kaadettuna. Seuraavana päivänä katkaisi hän rungon paksumman osan ja ennenkuin sitä seuraava ilta tuli, oli hän hakannut kahden tuuman paksuisen, jalan levyisen ja kolmen jalan pituisen laudan. Jatkaessaan seuraavana aamuna matkaansa luoteeseen jätti hän kirveen metsään. Neljäntenä iltana työskenteli hän metsästyspuukollaan ja vyökirveellään, tasoittaen ja ohentaen laudankappaletta. Samoin kuluivat viides ja kuudes ilta ja kuudentena iltana viimeisteli hän työnsä. Hän kuumensi rautapuikon kärjen ja poltti lautaan kirjoituksen. Aluksi oli hän kahdenvaiheilla kirjoittaisiko David vai Scottie ja hyväksyi lopuksi David-nimen.
Billyn matka edistyi hitaasti, sillä hänestä oli kevät erämaan ihanin vuodenaika. Ja koko luonto oli täynnä kevättä. Lumipurot lauloivat harjujen välissä ja kokosivat vetensä syvennyksiin. Poppelin nuput paisuivat ollen melkein puhkeamaisillaan ja bakneeshviini hehkui uutta elämää punaisena kuin veri.
Seitsemäntenätoista päivänä Fort Churchillista lähtönsä jälkeen Billy saapui suuren tundran laitaan. Kaksi päivää taivalsi hän länttä kohti ja varhain kolmannen päivän aamuna levisivät hänen silmiensä eteen harmaat lakeudet, joitten poikki Pelletier, pikku Isobel ja hän olivat nurjaa vauhtia paenneet eskimojoukkoa. Nyt siellä oli kariboulaumoja laitumella. Hän meni suoraa päätä majalle, jossa ei ketään näyttänyt käyneen hänen sieltä lähdettyään. Penkiltä, jolle Deane oli kuollut, löysi hän pikku Isobelin toisen lapasen. Hän oli ihmetellyt sen häviämistä ja tehnyt hänelle uuden ilveksennahkasta matkalla Croissetin mökille. Pieni vuode, jonka Billy oli laittanut tyttöselle kuntoon, oli vielä semmoisenaan pikku Isobelin jäljeltä, ja päänaluisena olleessa huopapeitteessä oli hänen päänsä painama pieni kuoppa. Seinällä riippuivat Deanen vanhat housut. Billy seisoi hiljaa laukku jaloissaan lattialla ja katseli ympärilleen. Tuvassa oli jotakin, joka uhkasi melkein tukehduttaa hänet, ja hän koetti karkoittaa tuon tunteen viheltämällä. Mutta huulet tuntuivat turvonneilta. Lopuksi läksi hän ulos ja meni haudalle.
Ketut olivat kaivaneet maata ristin ympäriltä, muutoin oli kaikki ennallaan. Billy kaatoi metsästä tukevamman nuoren kuusen, ja upotti sen tyven kolme jalkaa syvälle kohmettuneeseen maahan Deanen haudan pääpuoleen. Sitten kiinnitti hän siihen laudan mukaansa ottamillaan nauloilla. Ei kukaan koskaan ymmärtäisi lautaan poltettua kirjoitusta, arveli hän, ei ainoakaan ihminen häntä itseään ja Scottie Deanen henkeä lukuunottamatta. Kuumennetulla rautanaulalla oli hän syövyttänyt lautaan sanat:
"David Deane
kuollut helmikuun 27 päivä 1908,
Isobelin ja erään toisen rakasta-
mana, joka toivoisi voivansa
täyttää paikkasi ja antaa
Sinut takaisin
Hänelle.
W.M., huhtikuun 15 päivä 1908."Tuli päivällisaika, mutta Billy ei keskeyttänyt työtänsä, vaan kantoi kiviä parin sadan jardin päässä olevalta harjulta ja rakensi neljän jalan korkuisen kummun ristin ympärille tueksi myrskyä ja petoeläinten hyökkäyksiä vastaan. Sitten haeskeli hän lämpimimmiltä ja aurinkoisimmilta paikoilta metsästä, jossa vihreät kasvit alkoivat nostaa päätänsä. Hän löysi lumikkoja, bakneeshia ja muutamia koreanpunaisia kukkia, ja kaivoi ne maasta juurineen, ja lopuksi näki kahden kallion välistä pistävän esiin sinisen kukan. Bakneeshviinin hän istutti kivikummun ympäri ja sinisen kukan haudan päähän.
Oli jo kelpo lailla sivu puolenpäivän hänen palatessaan majaan, ja jälleen sai peloittava yksinäisyydentunne hänet alakuloiseksi. Hän ei ollut kuvitellut tulevan tällaista. Leiritulilla ja metsässä oli Deanen henki ollut häntä lähempänä. Hän rupesi keittämään jotakin syötävää, mutta tulen räiskekin kuulosti niin omituiselta ja luonnottomalta tuossa autiossa majassa. Hänen hengittämänsä ilmakin tuntui olevan raskas kuolemasta ja särkyneistä toiveista. Hädintuskin saattoi hän niellä ruo'an, vaikkakin oli ollut syömättä aamusta saakka. Lopetettuaan ateriansa katsoi Billy kelloansa. Se oli neljä. Päivä oli jo painunut kaukaisten metsien taa ja hämärä laskeutui yhä tiheämpänä. Tuokion seisoi Billy liikkumatta majan edessä. Selkänsä takaa kuuli hän pöllön pitkäveteisen houkutushuudon. Hänen päänsä päällä visersi pensasvarpunen. Oli käsissä juuri se hetki päivän ja yön välillä, jolloin erämaa pidättää hengitystään ja kaikki on hiljaa.
Billy puristi kätensä nyrkkiin ja kuunteli. Hiljaisuudessa ja enenevässä hämärässä oli jotakin, mikä kutsui häntä, kutsui häntä pois majalta, pois haudalta ja tundran harmailta, elottomilta lakeuksilta. Hän palasi mökkiin ja kokoili tavaransa. Pienen lapasen pani hän entisten aarteittensa joukkoon ja meni ulos sulkien oven jälkeensä. Hän kulki haudan vieritse ja viimeistä kertaa hyväili hänen katseensa Scottie Deanen leposijaa.
"Hyvästi, vanha veikko", kuiskasi hän. "Jää hyvästi."
Pöllö huusi yhä äänekkäämmin hänen kääntyessään kulkemaan länttä kohti. Väristys kulki hänen lävitsensä, ja hän joudutti askeleitaan kohti koskematonta sydänmaata, joka satojen mailien laajuisena levisi hänen ja Fond du Lacin kauppapaikan välillä.
KAHDESKYMMENES LUKU.
KIRJE.
Toivioretkeä Deanen haudalla seurasi päiviä, viikkoja, kuukausia kestävä yksinäisyys ja ikävä, jollaista Billy ei koskaan ennen ollut kokenut. Se oli enemmän kuin ikävää. Hän tunsi vanhastaan sydäntäsärkevän yksinäisyyden napaseudun öitten synkkyydessä. Se oli ollut tehdä hänet hulluksi, ja hän oli nähnyt Pelletierin kuollakseen ikävöivän pientä auringonpilkahdusta ja hiljaisuutta rikkovaa ihmisääntä.
Mutta tämä oli jotakin muuta. Se syöpyi hänen sieluunsa päivä päivältä ja yö yöltä yhä syvemmälle. Hän oli ajatellut muistojen Isobelista tekevän hänet onnellisemmaksi siitä huolimatta ettei koskaan enää saisi nähdä häntä. Mutta hän erehtyi. Erämaassa ei niin helposti unohda. Päivä päivältä Isobelin ääni kävi hänestä läheisemmäksi ja yhä itsepintaisemmin kiersivät Billyn ajatukset hänen ympärillään. Ei kulunut tuntiakaan päivästä, ettei hän olisi itsekseen mietiskellyt missähän Isobel sillä hetkellä oleskeli.
Hän toivoi Isobelin lapsineen palanneen vanhaan kotiinsa Montrealiin, jossa he varmasti tapaisivat ystäviä ja hoivaa. Mutta samalla häntä ahdisti pelko, että Isobel ehkä oli palannut erämaahan, jonne Deanen hauta luultavasti veti häntä, ja että hän olisi löytänyt sopivaa työtä jostakin kauppapaikasta eteläisen vedenjakajan ja pohjoisten tundrain välisiltä laajoilta alueilta.
Aika ajoin Billyn valtasi polttava halu palata Mc Tabbin majalle kuullakseen, minne he olivat joutuneet. Mutta tuota toivetta vastaan hän taisteli kuten mies taistelee kuolemaa vastaan. Hän tunsi, että jos hän vain antaisi jälleen valtaa kiusaukselle päästä jälleen Isobelin läheisyyteen, hän menettäisi paljon siitä, mitä oli voittanut kamppaillessaan yksin sairaan luona Croissetin mökissä.
Ja niin veivät häntä jalat yhä kauemmas länteenpäin näkymättömien käsien repiessä häntä takaisinpäin. Hän ei mennyt suoraa päätä Fond du Laciin, vaan vietti kolmisen viikkoa muutaman Pipestonejoella tapaamansa turkismetsästäjän luona. Oli jo kesäkuu hänen tullessaan Fond du Laciin ja siellä hän viipyi kuukauden verran. Hän oli jo puolittain päättänyt talvehtia siellä, mutta kauppa-aseman hoitaja tuntui vastenmieliseltä tuttavuudelta, eikä seutukaan häntä miellyttänyt. Niinpä läksi hän heinäkuun alussa painumaan syvemmälle lännenpänä olevaan Athabascamaahan seuraten samannimisen suuren järven pohjoista rantaa ja saapui kahden kuukauden kuluttua Fort Chippewyanin vanhaan kauppapaikkaan Orjajoen suulla.
Hän tuli Chippewyaniin kreivin aikaan. Hallituksen lähettämä geolooginen ja topograafinen retkikunta teki siellä juuri paraikaa lähtöä Ison Karhujärven ja Ison Orjajärven välisille tuntemattomille seuduille, ja retkikunnan kolme Ottawasta tullutta jäsentä kehoitti Billyä lähtemään mukaan. Hän tarttui tilaisuuteen ja kuljeskeli retkikunnan mukana siihen saakka kunnes he viisi kuukautta myöhemmin palasivat Mackenziejoelle ja saapuivat Fort Providenceen. Mac Veigh jäi Providenceen kevätkesään saakka, ja meni sieltä Fort Wrigleyhin, jossa hänellä oli useita vanhoja virkatovereita.
Viidentoista kuukauden kuljeskelu oli painanut häneen leimansa. Hän ei voinut enää vastustaa vaellushaluaan. Se ajoi häntä paikasta toiseen ja yhä voimakkaammaksi kävi hänen halunsa palata vanhoille olinpaikoilleen kauas itään Hudsonlahden laajoille rantamille. Hän oli puolittain suunnitellut menoa uuden mantereen poikki kulkevan rautatien rakennuspuuhiin Brittiläisen Kolumbian vuoristoon; mutta kun elokuu tuli, ei hän ollut Edmontonissa rautatien päätekohdassa preeria-alueella eikä Tete Jaune Cachessa, vaan Prince Albertissa kolmensadanviidenkymmenen mailin päässä Edmontonista.
Täältä läksi hän muutamain Hudson Bay-yhtiön miesten seurassa Lac la Rouge-maahan, ja lokakuussa lähti hän yksin taivaltamaan länttä kohti vesiteitse Sissipukin ja Burutwoodin seutujen poikki Nelson Houseen. Levättyään siellä viikon kääntyi hän pohjoiseen päin, ja joutui joulukuun 18 päivänä kolmenkymmenen mailin päässä Yorkin kauppapaikalta ensimmäisen kynsiin niistä kahdesta hirmumyrskystä, jotka tekivät talvesta 1909-10 surullisimpia talvia Kanadan metsäalueitten väestölle. Kesti viisi päivää ennenkuin hän saavutti kauppa-aseman, jonne hänen täytyi jäädä useiksi viikoiksi. Tämä oli vasta niitten kauheitten pakkas- ja nälkäviikkojen alkua, joissa yli tuhatviisisataa henkeä menehtyi Pohjois-Amerikan metsäseuduilla. Tundroilta saakka pohjoisessa aina vedenjakajalle etelässä peitti maata 4-6 jalan paksuinen lumi, ja joulukuun puolivälistä tammikuun loppuun oli viidenkymmenen, kuudenkymmenen asteen pakkaset, jolloin lämpömittari ei kertaakaan noussut yli neljänkymmenen miinusasteen.
Erämaan kaikilta laidoilta saapui nälänhädän- ja kuoleman viestejä yhtiön kauppapaikkoihin. Ainainen pakkanen esti turkismetsästäjiä kokemasta ansojaan. Hirvi, karibou, vieläpä paksuturkkiset eläimetkin kaivautuivat lumeen. Intiaanit ja sekarotuiset laahautuivat kauppapaikoille. Kaksi kertaa näki Billy äitien kulkevan Yorkissa kuolleet lapset sylissään. Muuanna päivänä tuli valkoihoinen turkismetsästäjä koirineen ja rekineen, reessä karhuntaljoihin käärittynä vaimonsa, joka oli kuollut metsään viidenkymmenen mailin päähän kauppapaikasta.
Noina hirveinä viikkoina ei Billy hetkeksikään saanut Isobelia pikku tyttöineen pois mielestään. Hänet valtasi pelko, että he jossakin erämaan kolkassa kärsivät, kuten muutkin kärsivät. Ajatus piintyi niin hänen mieleensä, että hän muuanna yönä näki heistä hirveän unen; unessa olivat pikku Isobelin kasvot kuin kuolleen kasvot, valkoiset, kylmät ja nälän kuihduttamat.
Näky sai hänet tekemään päätöksensä. Hän aikoi mennä Fort Churchilliin; ja jollei myrsky ollut ajanut Mc Tabbia sinne, menisi Billy hänen pyyntimajallensa Little Beaverjoen rannalle kuullakseen miten Isobel lapsineen jaksoi. Muuatta päivää myöhemmin, tammikuun 27 päivänä, ilma äkkiä lämpeni ja Billy ryhtyi heti matkavalmistuksiin, päättäen käyttää ilmanmuutosta hyväkseen. Hän sai seuraa muutamasta sekarotuisesta, ja he läksivät liikkeelle varhain seuraavana aamuna. Helmikuun 20 päivänä he tulivat perille Fort Churchilliin.
Billy meni suoraa päätä poliisipiiriasemalle. Kuluneitten kahden vuoden aikana oli paljon muutoksia tapahtunut ja vanhoja tovereitaan tapasi Billy vain yhden, jota meni kättelemään. Ensi töikseen hän kysyi Mc Tabbia ja Isobelia. Ei kumpikaan heistä ollut siellä, eikä ollut käynytkään uuden päällikön aikana. Mutta postia oli odottamassa Billyä – kolme kirjettä. Oli ollut puolisen tusinaa lisää, mutta ne olivat paraikaa kiertelemässä hänen vanhoja kulkuväyliään pitkin erämaata. Kolme jälelläolevaa oli äskettäin palautettu Lac du Fondista. Yksi oli Pelletieriltä, neljäs, jonka hän jo sanoi kirjoittaneensa saamatta yhteenkään vastausta. Perillinen oli tullut, se oli tyttö, ja Pelletier kyseli oliko Billy enää hengissäkään. Toinen kirje oli hänen yhtiötoveriltaan Cobaltista.
Kolmatta käänteli hän käsissään hyvän aikaa ennenkuin avasi sen. Se ei ollut juuri kirjeen näköinen. Nurkat olivat kuluneet rikki ja se oli niin tuhrautunut ja kastunut, että osoitteesta sai selvän vain paikoin. Se oli käynyt Fond du Lacissa ja sieltä tullut hänen jäljessään Chippewyaniin. Billy avasi, ja huomasi itse kirjeen olevan yhtä epäselvän kuin osoitteen kuoressa. Viimeisistä sanoista sai hän kuitenkin selvän, ja huudahti hiljaa nähdessään, että kirje oli Rookie Mc Tabbilta.
Hän meni ikkunaan koettaen tavailla kirjettä. Paikka paikoin, mistä vesi ei ollut liuottanut kirjoitusta, sai hän kokoon rivin tai pari. Melkein kaikki, viimeistä kappaletta lukuunottamatta, oli tuhrautunut, ja lukiessaan siitä alun tuntui Billystä kuin olisi sydän lakannut sykkimästä eikä hän nähnyt enempää. Sana sanalta tavasi hän sen ja päästessään loppuun kääntyi hän kivettynein kasvoin katsomaan lumipyryn valkoista myllerrystä ikkunan takana ja hänen huulensa olivat kuivat kuin kuumesairaalla.
Osa viimeistä kappaletta oli aivan tuhrautunut, mutta sen verran siitä oli jäljellä, että hän sai selvän mitä oli tapahtunut pienessä mökissä. Little Beaverjoen rannalla. Mc Tabb kirjoitti:
"Arvelimme, että hän paranisi – – sairastui uudelleen – – – teki kaiken voitavan – – – mutta ei apua – – –. Kuoli päivälleen kaksi viikkoa lähdöstäsi – – –. Hautasimme hänet tuvan taakse. Jumala – – tuo lapsi. Et tiedä kuinka häntä rakastin – – – jättää hänet – – –"
Kirjoitusta oli vielä kymmenkunnan riviä, mutta se oli kastunut ja aivan mahdoton lukea.
Billy rutisti paperin kouraansa. Uusi poliisipäällikkö mietiskeli mitkähän kauheat uutiset saivat hänet suinpäin lähtemään hurjana raivoavan myrskyn sekaan.
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
EPÄTOIVOINEN OTTELU.
Kymmenen minuutin ajan Billy syöksyi sokeasti eteenpäin myrskyssä itsekään tuskin selvillä siitä minne meni. Vihdoin huomasi hän päätyneensä metsän suojaan ja lakkaamatta hokevansa Isobelin nimeä kulkiessaan:
"Kuollut, kuollut!" valitteli hän. "Hän on kuollut – kuollut!"
Mutta äkkiä hän muisti pikku Isobelin ja suru sai väistyä hiukan uuden ajatuksen tieltä. Lapsi oli yhä Mc Tabbin luona Little Beaverjoen rannalla. Lumipyryssä luki hän uudelleen Rookien kirjeestä ne paikat, joista sai selvän. Loppukappaleessa oli jotakin, mikä äkkiä pelästytti hänet pahanpäiväiseksi.
"Jumala – – – tuo lapsi. Et tiedä kuinka häntä rakastin – – jättää hänet – –"
Mitä se merkitsi? Mitähän Mc Tabb oli kertonut hänelle tuhrautuneessa osassa kirjettään?
Billy pisti kirjeen takaisin taskuunsa ja palasi poliisiasemalle.
"Lähden Little Beaverjoelle. Aion lähteä jo tänään", sanoi hän. "Onko täällä Churchillissa ketään, jonka saisin mukaani?"
Kahta tuntia myöhemmin Billy oli lähtövalmiina seuralaisenaan muuan intiaani. Koiria ei ollut saatavissa hyvillä sanoilla enempää kuin rahallakaan, ja niin läksivät he matkaan lumikengillään mukanaan kahden viikon muona. Matka kulki lounaista kohti, ja koko sen ja seuraavan päivän taivalsivat he levähtäen vain tuokion silloin tällöin. Hetki hetkeltä yltyi Mc Tabbin luo pyrkivän Billyn raivokas kärsimättömyys.
Kolmannen matkapäivän aamuna nousi toinen hurjista hirmumyrskyistä, jotka puheenaolevan nälän ja kuoleman talvena temmelsivät Pohjois-Amerikan pohjoisissa seuduissa. Intiaani esitti, että he pystyttäisivät leirin, jääden odottamaan pakkasen lauhtumista, mutta Billy pani itsepintaisesti vastaan kannattaen matkan jatkamista. Viidentenä yönä matkalaisten ollessa Etawneyjärven länsipuolella olevassa karussa erämaaseudussa, ei intiaani jaksanut hoidella nuotiota, ja tutkiessaan asiaa lähemmin Billy huomasi toverinsa olevan puolikuolleen jostakin omituisesta taudista.
Hän suojasi intiaanin risumajan tuulelta ja sateelta, hakkasi puuta nuotioon ja jäi odottelemaan. Lämpömittari laski laskemistaan ja pakkanen kiihtyi. Päivä päivältä hupenivat elintarpeet, ja pian oli käsissä se hetki, jolloin Billy tiesi katsovansa nälkäkuolemaa silmästä silmään. Hän eteni leiripaikalta yhä kauemmas toivoen tapaavansa metsänriistaa. Pensasvarpuset ja lumihaukatkin olivat hävinneet. Kerran juolahti jo hänen mieleensä ajatus ottaa jälelläolevat ruokatarpeet ja koettaa pelastautua yksin. Mutta tuo ajatus meni saman tien kuin oli tullutkin. Kahdentenatoista päivänä kuoli intiaani. Se oli kauhea, päivä. Ruokatarpeita oli jäljellä vuorokaudeksi.
Billy kääri ne kokoon yhdessä huopapeitteitten ja vähien keittoastioittensa kanssa.
Siltä varalta, että intiaani mahdollisesti oli kuollut tarttuvaan tautiin, päätti hän varoittaa ohikulkijoita. Sitä varten pystytti hän kuusen kuolleen seuralaisensa risusuojukseen ja sitoi sen huippuun punaisen vaatekappaleen – koko seudulla käytetyn kulkutaudin merkin.
Sitten läksi hän taivaltamaan paksujen kinosten poikki, pieksävän pyryn halki tietäen, että hänellä vain yhdessä tapauksessa tuhannesta oli mahdollisuus päästä hengissä perille ja sekin ainoastaan siinä tapauksessa, että kulki myötätuuleen.
Ponnisteltuaan ensimmäisen päivän iltaan Billy leiriytyi metsikköön, jossa puut olivat mataloita, pensasmaisia. Hän oli huomannut, että metsä, jokainen puu ja pensaskin, jonka hän sitten puolenpäivän oli sivuuttanut, pohjoiseen viettävältä sivultaan oli paljasta ja kaljua. Seuraavana päivänä söi hän viimeisen muonansa ennen liikkeelle lähtöään. Matala metsä kääntyi pensaikoksi, pensaikko harveni, loppui ja edessä olivat mittaamattomat lumiaavikot, joilla myrsky armottomana temmelsi.
Koko päivän tähysi hän metsänriistaa, lentoon lähtevää lintua, mutta turhaan. Illalla hän keitti teetä, jonka sai juoda paljaaltaan. Häntä vaivasi pistävä, ilkeä näläntunne. Seuraava, kolmas, päivä oli jo täyttä kidutusta; nälkäkuolema on nopea näillä seuduin, jossa vain parhaiten varustetut tulevat toimeen neljällä, viidellä päivittäisellä aterialla. Billy leiriytyi, teki yöksi nuotion ja nukahti. Seuraavana aamuna hän jaksoi hädintuskin herätä ja päästessään horjuen jaloilleen ja tuntiessaan myrskyn purevan kylmänä kasvojaan ja kuullessaan sen valittavan tohinan aavikolta, tiesi hän vihdoin sen hetken koittaneen, jolloin hän astuisi kaikkivallan kasvojen eteen.
Syystä tai toisesta ei tilanne häntä kuitenkaan peloittanut. Hän huomasi pian, että tasaisillakin mailla vain suurin ponnistuksin jaksoi vetää lumikenkiään; mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin tuokaan huomio ei kyennyt häntä enää kauhistuttamaan. Tunnin toisensa jälkeen ponnisteli hän eteenpäin, yhä heikompana ja heikompana. Elämänliekki lepatti hänessä yhä, ja hän mietiskeli, että jos kuoleman kerran oli tultava, ei se voisi tulla paremmassa muodossa. Nythän se ainakin lupasi tulla tuskattomana, ehkäpä miellyttävänäkin. Nälän terävät, pistävät tuskat, jotka olivat kiusanneet häntä kuin pienet sähköveitset, olivat nyt poissa. Ei hän tuntenut enää tulipalopakkastakaan, tuntui melkein, että olisi voinut paneutua maata pehmoiseen kinokseen ja nukkua rauhallisesti. Hän tiesi mitä siitä tulisi, loppumaton uni, viimeinen uni; ja napaseudun ketut eivät jättäisi hänestä jäljelle muuta kuin luut. Sitä ajatellen voitti hän kiusauksen ja pakoittautui jatkamaan matkaansa. Myrsky lakaisi yhä tienoita tullen suoraan Hudsonlahdelta ja tuoden tullessaan lumiryöppyjä, kuivia, teräviä lumisiruja, kovia kuin lyijykuulat; se lumi tuntui tunkevan ensi alussa nahkan läpi ja ryöppysi jaloissa kuin kaataakseen hänet kammilla ja kääriytyi lopuksi kuhilaiksi ja mäennyppylöiksi hänen tiellensä. Jospa hän vain pääsisi metsään, suojaan! Se oli nyt hänen ainoa toivonsa. Hänen viimeksi katsoessaan kelloa, oli se yhdeksän aamulla; nyt oli jo ilta. Yhtä hyvin olisi voinut olla yö. Myrsky oli aikoja sitten pieksänyt hänen silmänsä melkein sokeiksi; hän ei nähnyt kymmenkuntaa askelta eteensä. Mutta elämänhiukkanen, mikä hänessä vielä oli jäljellä, ajatteli ja päätteli reippaasti. Se olikin urhoollinen hengenkipinä, joka ponnisteli epätoivoisesti ja jota olisi vaikea saada sammuksiin. Se sanoi hänelle, että jos hän pääsisi metsän suojaan, voisi hän ainakin tuntea sen, ja että hänen oli taisteltava loppuun saakka. Laukku selässä oli kadottanut painonsa häneen nähden. Vauhti ei merkinnyt hänelle nykyisessä tilassa mitään; hän olisi voinut kulkea mailin tahi kymmenen mailia tunnissa tuntematta eroa.
Useimmat olisivat Billy Mac Veighin sijassa hautautuneet lumeen ja kuolleet helpon kuoleman, uneksien suloisia unia, jotka jonkunlaisena korvauksena tulevat nälkäkuoleman ja paleltumisen uhreille. Mutta tuo taisteluhaluinen elämänkipinä käski hänen kuolla seisoalleen, jos kerran aikoi kuolla. Sama terhakka pikku kipinä hänet lopulta vei metsikköön, joka oli kyllin tiheä suojaamaan häntä myrskyltä ja lumelta. Se soi hiukan lämpöäkin ja lehahti ilmiliekkiin ja antoi hänelle näkönsä takaisin. Ja nyt vasta hän käsitti olevan yön, sillä valo paloi hänen edessään ja kaikki muu oli mustaa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että valo tuli monien mailien takaisesta leiritulesta. Sitten se läheni ja hän huomasi sen loistavan muutaman mökin ikkunasta. Hän laahautui sitä kohti ja ovella koetti hän huutaa, mutta ääntäkään ei lähtenyt hänen turvonneilta huuliltaan. Hänestä tuntui menevän kokonainen tunti, ennenkuin hän sai jalkansa irti lumikengistä. Sitten hapuili hän etsien ovenkahvaa, painautui ovea vasten ja paiskautui sisään.
Oli kuin salama äkkiä olisi leimahtanut ja paljastanut hänen silmiensä eteen näyn, minkä hän oven avautuessa näki. Kämpässä oli neljä miestä. Kaksi istui hänen edessään olevan pöydän ääressä. Toinen heistä piti ilmassa noppamaljaa, karkeat, parroittuneet kasvot oveen päin. Toinen miehistä oli nuorempi, ja Billyn silmiin pisti, että hän piteli säilykepapuastiaa molemmin käsin kuin puolustaen sitä. Kolmas, joka oli seurannut arpapeliä, nosti päänsä tuijottaen tulijaan ja laskien puolillaan olevan pullon huuliltaan.
Neljäs mies istui lavitsan reunalla. Hän oli kasvoiltaan niin valkoinen ja laiha, että häntä olisi voinut luulla ruumiiksi. Silmät yksin elivät syvällä kuopissaan. Billy tunsi wiskyn ja ruoan hajua. Häneen kääntyneet kasvot eivät toivottaneet häntä tervetulleeksi, mutta hän meni heidän joukkoonsa, mumisten sekavia sanoja. Samassa tuikahti hengenkipuna hänessä melkein sammuksiin, ja hän lysähti kuin räsy lattialle. Hän kuuli äänen. Se tuntui tulevan suunnattoman kaukaa ja sanoi; "Kuka piru se on?" Ja sitten kuuli hän hyvin pitkän ajan jälkeen saman äänen: "Heitä hänet takaisin kinokseen."
Sitten meni hän tiedottomaksi. Mutta tietoisuutensa viime hetkenä, valon ja pimeän vaiheella tunsi hän olentonsa läpi omituisen värähdyksen, joka synnytti hänessä halun hypätä pystyyn. Hän kuuli tunteneensa raa'an äänen, joka lausui: "Heitä hänet takaisin kinokseen!"
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
NÄLÄNHÄTÄ.
Jo kauan ennen heräämistään oli Billy tietoinen siitä, ettei maannut lumessa ja että jotakin kuumaa valui hänen kurkkuunsa. Kun hän avasi silmänsä, ei tuvassa enää palanut tuli. Oli täysi päivä. Hän tunsi olonsa niin oudon mukavaksi ja hyväksi, mutta tuvassa tuntui jotakin, mikä sai hänet levottomasti liikahtamaan. Se oli paistuvan silavan käry. Hänen nälkänsä palasi täydellä voimallaan. Ja toivehikas elämänilo loisti hänen nälkiintyneillä kasvoillaan hänen noustessaan pystyyn. Toiset kasvot, parrakkaan, punasilmäisen kasvot, kumartuivat hänen ylitseen melkein eläimellinen ilme hurjassa, kysyvässä katseessaan.
"Missä on muonasi, toveri?"
Kysymys tuli kuin puukonisku. Billy ei ollut tuntea omaa ääntänsä vastatessaan:
"Ei ole mitään!"
Parrakkaan miehen ääni jylisi ukkosena hänen kääntyessään tovereihinsa: Hänellä ei ole lainkaan ruokatavaraa!
Billy tukahdutti huulilleen pyrkineen huudon. Hän oli tuntenut äänen – ja miehen myöskin! Se oli Bucky Smith! Hän kohottautui puoleksi ja vaipui jälleen pitkälleen. Bucky ei ollut tuntenut häntä. Hänen partansa, takkuinen tukkansa ja nälistyneet kasvonsa olivat pelastaneet hänet.
"Me jaamme hänelle omasta osastamme, Bucky", kuului vaisu ääni. Se oli laihan, kalpean miehen, joka edellisenä iltana oli istunut penkin reunalla.
"Jaa hiidessä!" sähisi toinen. "Silloin saat sinä jakaa – sinä ja tuo Sweedy. Saatte syyttää itseänne!"
"Saatte syyttää itseänne!"
Kylmät väreet kulkivat Billyn selkäpiitä pitkin hänen kuullessaan sanat. Nälänhätä raivosi mökissä. Hän oli joutunut petojen eikä ihmisten joukkoon. Hän näki laihakasvoisen miehen, joka oli puhunut hänen puolestaan, istuvan taaskin lavitsansa laidalla. Mykkänä tarkasti hän toisia nähdäkseen kuka oli Sweedy. Se oli se nuori mies, joka oli pidellyt papuastiataan. Hän se paraikaa käristi sianlihaa peltikamiinilla.
"Me annamme teille osastamme – Henry ja minä", virkkoi hän. "Johan sanoin sen teille yöllä." Sitten kääntyi hän Billyyn päin. "Hauska, että toivutte", tervehti hän. "Tulitte meille ikävään aikaan, ymmärrättekö. Ruokamme on aivan lopussa. Molemmat intiaanimme läksivät metsästämään jo viikko sitten, emmekä ole sen koommin heistä kuulleet. He ovat kuolleet tahi kadonneet, ja ellei myrsky piakkoin asetu, olemme mekin kuolemaan tuomitut. Saatte hiukan Henryn ja minun ruokaosuudestani."
Kutsussa ei ollut lämpöä eikä myötätuntoa, ja Billy tunsi, että tuokin mies olisi toivonut hänen kuolleen ennenkuin pääsi heidän mökilleen. Mutta hän oli sittenkin ihmisellinen eikä ollut yhtynyt siihen ääneen, joka käski heittää hänet kinokseen, ja Billy koetti ilmaista kiitollisuuttaan ja samalla peittää nälkäänsä.
Hän huomasi paistinpannussa olevan kolme ohutta silavaviipaletta ja oivalsi, että olisi tahditonta osoittaa omaa ruokahaluaan tuollaisen nälänhädän lähettyvillä, mikä täällä vallitsi. Bucky katsoi häntä suoraan silmiin hänen nilkuttaessaan pystyyn ja hän oli varma siitä, ettei mies, jonka hän oli toimittanut pois viralta, tuntenut häntä.
Billy lähestyi Sweedya.
"Pelastitte henkeni", virkkoi hän ojentaen kättä. "Saanko puristaa kättänne?"
Hän tunsi velton kädenpuristuksen.
"Se on helvettiä", sanoi ruotsalainen hiljaa. "Meillä olisi ollut papuja aamiaiseksi, jollen olisi pelannut noppapeliä tuon kanssa eilen illalla."
Hän nyökäytti Bucky Smithiin päin, joka paraikaa aukaisi papulaatikkoa.
"Hän voitti!"
"Hyvä isä", aloitti Billy, mutta pysähtyi. Sweedy käänteli silavaa ja sanoi:
"Eilen voitti hän minulta tukevan aterian, neljännesnaulaa sianlihaa. Ja toissapäivänä hän voitti Henryn viimeiset pavut. Hänellä on osuutensa tuolla huopain alla ja hän vannoo ampuvansa jokaisen, joka yrittää pistää nenänsä hänen vuoteensa lähettyville, joten on parasta teidänkin pysytellä etempänä. Ja Thompson – hän ei ole vielä ylhäällä – hän otti wiskyn omalle osalleen, niin että parasta on pysyä matkan päässä hänestäkin. Saatte Henryn ja minun osastani."
"Kiitos", sanoi Billy, suurella vaivalla saaden suustansa tuonkin ainoan sanan.
Henry tuli lavitsaltaan kumaraisena ja horjuvin askelin. Hän näytti kuolevalta, ja vasta nyt Billy huomasi hänen tukkansa olevan harmaan. Hän oli pienikasvuinen, ja hänen laihat kätensä vapisivat, kun hän piti niitä kamiinin lämmössä ja nyökäytti Billylle. Bucky oli avannut säilykelaatikkonsa ja tuli kamiinia kohti vesipata kädessä. Hän seisahtui Billyn viereen, mutta ei ollut huomaavinaan häntä. Hänestä löyhkäsi ilkeä, piintyneen tupakan ja wiskyn haju.
Pantuaan patansa tulelle, kääntyi hän muuatta lavitsaa kohti ja lasketellen puolen tusinaa kirousta ja raakaa lisänimeä herätti Thompsonin. Tämä istahti tylsänä, kohmeloisena. Henry oli mennyt pienen pöydän luo, ja Sweedy seurasi silavoineen. Billy ei hievahtanutkaan. Hän oli unohtanut nälkänsä. Hänen sydämensä löi kiivaasti. Kummallisia tunteita, joita hän ei ollut koskaan ennen kokenut tahi kuvitellut, tuli hänen mieleensä. Oliko mahdollista, että nuo miehet olivat samanlaisia ihmisiä kuin hänkin? Oliko jonkinlainen hulluus karkoittanut heistä kaikki ihmiselliset vaistot? Hän näki Thompsonin tuijottavan häntä verestävillä silmillään ja käänsi kasvonsa poispäin päästäkseen näkemästä niitten typerän töllistelevää ilmettä. Bucky tyhjensi voittamansa papulaatikon pataan. Hänen takanaan narisi ovi ja myrsky vonkui ulkona. Se ääni tuntui nyt Billystä suorastaan ystävälliseltä.
"On paras tulla tännepäin, toveri", kuuli hän Sweedyn sanovan. "Tässä on osanne."
Ohut silavaviipale ja kuiva korppu odotti häntä läkkilautasella, ja hän söi yhtä ahnaasti kuin Henry ja Sweedykin, ja joi kupin kuumaa teetä palan paineeksi. Parissa minuutissa suoriuduttiin koko ateriasta. Se ei täyttänyt minkään vertaa. Nuo muutamat suupalat kiihoittivat vain hänen nälkäänsä, ja hänen oli mahdotonta kääntää katsettaan Bucky Smithistä ja hänen pavuistaan. Bucky oli ainoa koko joukosta, joka näytti olevan hyvässä kunnossa. Billyn kauhu eneni Henryn kumartuessa häntä kohti ja kuiskatessa hiljaa:
"Hän sai papuni petoksella. Minulla oli kolme ässää ja kaksi kakkosta ja hän pääsi kotiin kolmella viitosella ja kahdella kuutosella. Kun väitin vastaan, sanoi hän minun valehtelevan ja löi minua. Nuo ovat minun papujani tai Sweedyn!" Ja pienen miehen punaisissa silmissä oli melkein murhanhimoinen katse.
Bucky lopetti syöntinsä, pyyhki kädellä suunsa ja katsoi Billyyn.
"Mitä sanotte siitä, että menisimme yhdessä noutamaan puita?" kysäsi hän.
"Mennään vaan", vastasi Billy.
Nyt vasta hän huomasi kuinka hänen laitansa oikein oli. Hän tunsi itsensä huononpäiväiseksi ja surkean väsyneeksi, vaikka mitään erikoista vaivaa ei tuntunut. Hän ei ollut palelluttanut korviaan eikä jalkojaankaan kovassa pakkasessa. Otettuaan ylleen paksun turkistakkinsa ja lakkinsa ja pantuaan jalkaansa mokkasiinit, seurasi hän Buckya ovelle. Omituinen levottomuus valtasi hänet. Hän oli tosin vakuutettu siitä, ettei entinen vihamiehensä ollut tuntenut häntä, mutta sehän saattaisi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Jos Bucky tuntisi hänet heidän ollessaan kahdenkesken metsässä!
Billyä ei peloittanut, mutta hän tunsi kylmät väreet selässään. Hän oli liian heikko kyetäkseen tappelemaan. Häneltä jäi huomaamatta ilkeä, merkitsevä silmänisku, jonka Bucky heitti lähtiessään Thompsonille. Mutta Henry huomasi sen, ja hänen pienet silmänsä siristyivät yhä pienemmiksi ja mustemmiksi. Lumikengät jaloissaan läksivät molemmat miehet metsälle, Buckylla oli kirves mukanaan.
Mac Veigh arveli heidän kulkeneen noin neljännesmailin kun he tulivat jyrkänteen reunalle, joka oli äkkijyrkkä kuin kuilu. Nyt kosketti Bucky Smith häntä ensi kerran. Hän tarttui häntä käsivarresta äänessään eläimellinen, ilkkuva voitonriemu.
"Luulit tietysti, etten tuntisi sinua, vai mitä, Billy?" kysyi hän. "Tunsin, totta tosiaan, ja odotin vain sitä hetkeä, jolloin saisin sinut yksin ulos. Muistatko mitä lupasin sinulle, Billy, häh? Olen kuitenkin muuttanut mieltäni. En aio tappaa sinua. Se olisi liian uskallettua. On turvallisinta antaa sinun kuolla itseksesi ja sen olet tekevä tänäpäivänä tai ensi yönä. Jos palaat mökille, ammun sinut kuin koiran!"
Ja liikkeellä, joka oli niin nopea, ettei Billy ehtinyt olla varuillaan, sysäsi hän hänet päälleen alas jyrkänteen reunalta. Pehmyt, paksu lumi esti hänet loukkaantumasta pudotessaan syvälle kuiluun. Hän makasi kotvan aikaa tajutonna. Sitten nousi hän horjuen jaloilleen ja katsahti ylös. Bucky oli mennyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli palata mökille. Hän löytäisi sinne helposti, ja syyttäisi Buckya toisten kuullen. Mutta sittenkään hän ei lähtenyt.
Hänen halunsa palata sinne väheni vähenemistään, ja hetken epäröityään päätti Billy yksin, omin voiminsa jatkaa taisteluaan elämästä ja kuolemasta. Hänen tilanteensa ei lopuksikaan ollut juuri arveluttavampi, kuin metsämajalla olevien miesten. Ja niin vyötti hän turkistakkinsa tiukkaan ympärilleen, katsoi, että lumikengät olivat jalassa tukevasti ja kiipesi jyrkänteen vastakkaista reunaa ylös.
Metsä kävi taasen harvemmaksi, ja reippain mielin suuntasi Billy kulkunsa vaivaispensaikkoa pitkin. Kulkiessaan ajatteli hän mökin asukkaita. Kuinkahan heidän kävisi, Hän oli varma siitä, että Henry ei suoriutuisi hengissä ja että Bucky Smith kestäisi parhaiten heistä neljästä. Vasta seuraavana kesänä Billy sai kuulla kuinka Henryn hulluus oli kehittynyt ja kuinka kauheasti hän oli kostanut Bucky Smithille pistämällä häntä puukolla kylkeen.
Billy oli nyt tilanteessa, jossa hän tarkalleen saattoi määritellä paljonko energiaa silavaviipaleessa ja korpussa oli. Se ei todellakaan ollut suuri määrä. Paljon ennen puolenpäiväntuloa oli hänen vanha uupumuksensa palannut. Yhä vaikeammin ja raskaammin liikkuivat jalat lumella, hän oli menettänyt kaiken kunnianhimonsa, tuntuipa yksin pieni taisteluhaluinen hengenkipinäkin käyvän masentuneeksi. Hän päätti jatkaa kulkuaan hämäriin saakka. Sitten hän pysähtyisi, tekisi tulen ja paneutuisi nukkumaan sen lämpöön.
Iltapäivällä loppuivat pensaikkoa kasvavat maat, ja maasto kävi kumpuilevammaksi. Matka edistyi nyt hitaammin, mutta oli samalla helpompaa, sillä tuulensuojaa oli pitkin tietä. Iltapimeän alkaessa laskeutua tiheämpänä ja synkempänä myrskyn hämärää, tuli Billy paikalle, missä tundra näytti loppuvan. Tie päättyi äkkiä jyrkänteen reunaan, ja siellä sen pohjalla, jonne eivät tuulet eivätkä myrskyt päässeet, näki hän tiheän kuusimetsän latvat. Hän alkoi kömpiä alas. Mutta hänen väsyneet silmänsä eivät enää kyenneet arvostelemaan välimatkoja eivätkä laskeutumismahdollisuuksia, ja hän meni nurin. Hän lankesi ainakin kymmenkunta kertaa ensimmäisten viiden minuutin kuluessa, ja lopuksi hän ei enää jaksanut koettaakaan nousta jaloilleen, vaan pyöri kuin kivi rinnettä alas. Lopuksi putosi hän satuttaen itsensä kipeästi, ja ensi kerran koko matkallaan teki hänen mielensä ääneensä huutaa tuskasta. Mutta ääni, jonka hän kuuli, ei ollut hänen, Se oli vieras ääni, ja sitten hän oli kuulevinaan kaksi, kolme, useita ääniä. Hänen hämärtävissä silmissään vilisi tummia esineitä, hypellen hänen ympärillään lumessa, ja niitten takana oli kehässä neljä tai viisi korkeata, teltanmuotoista lumikasaa. Hän tiesi mitä tuo kaikki merkitsi. Hän oli pudonnut suinpäin suoraan intiaanileiriin. Iloissaan yritti hän huutaa ääneensä, mutta kieli kieltäytyi tottelemasta hänen määräyksiään. Paksussa lumessa tarpovat olennot nostivat hänet maasta ja kantoivat lumikasoja kohti. Hän tunsi saavansa lämmintä huoneilmaa keuhkoihinsa ja sitten hän menetti tajuntansa.
Herätessään näki hän ensimmäiseksi kasvot, jotka näyttivät hiljalleen tulevan häntä kohti yöstä. Ne lähestyivät lähestymistään, kunnes Billy eroitti tytönkasvot, ja suuret, harmaat, ihmeellisesti loistavat silmät. Ollen juuri tajuntaan heräämäisillään sai hän omituisen kuvitelman, että oli kuolemaisillaan ja että kasvot olivat kaunista unta. Jos niin oli, oli hän aina kin joutunut lopuksi ystävien pariin. Hän avasi silmänsä suuremmiksi ja liikahti. Kasvot vetäytyivät edemmäksi. Liike kannusti palaavaa elämää ja ajatuskyky alkoi taasen toimia voimakkaasti.
Hän eli uudelleen kaiken, mitä oli tapahtunut siihen hetkeen saakka, jona putosi alas rinnettä, kri-intiaanien leiriin. Yllänsä näki hän kohoavan suuren tuohiwigwamin savupiipun muotoisen huipun ja jalkapuolessaan huomasi hän tuohiseinässä aukon, josta ohut, sinertävä savu kiiri ulos. Hän oli wigwamissa. Siellä oli lämmintä ja miellyttävää ja hänen oli hyvä olla. Saadakseen selville oliko loukkautunut, liikahti hän hiljaa. Häneltä pääsi tuskanparahdus. Se oli ensimmäinen ääni, minkä hän oli saanut kuuluviin, ja samassa kumartuivat kasvot hänen puoleensa, Nyt näki hän ne selvästi, silmät olivat tummat, ja kapeita poskia ympäröivät paksut, mustat palmikot. Viileä käsi siveli hellästi hänen otsaansa ja hiljainen ääni lausui hänelle puolenkymmentä rauhoittavaa, sointuvaa sanaa. Tyttö oli kri-intiaani. Kuullessaan tytön sanat tuli intiaanivaimo hänen viereensä, katsoi Billyä hetkisen ja meni sitten wigwamin ovelle puhutellen hiljaisella äänellä jotakin ulkona olevaa henkilöä.
Naisen palatessa ovelta seurasi häntä mies. Hän oli vanha ja kumarainen ja niin laihakasvoinen, että nahka oli pingollaan poskiluitten päällä. Hänen jäljessään tuli nuorempi mies, suora kuin nuori kuusi, leveäharteinen ja pää kuin pronssiin valettu. Hänellä oli kädessään jäätynyt kala, jonka hän antoi naiselle. Samalla lausui hän kri-intiaanien kielellä, jota Billy ymmärsi:
"Se on viimeinen kala!"
Jäinen koura tuntui puristavan Billyn sydämestä, melkein pysähdyttäen sen lyönnit. Hän näki naisen ottavan kalan ja leikkaavan sen kahteen yhtä suureen kappaleeseen; toisen palasen pani hän kivisen tulisijan päällä riippuvaan pataan, jossa kiehui vettä. He jakoivat viimeisen kalansa hänen kanssaan! Ponnistaen kaikki voimansa Billy kohottautui istumaan. Nuori intiaani tuli ja levitti karhuntaljan hänen hartioilleen. Hän osasi hiukan sekarotuisten puhuman ranskan ja turkismetsästäjien englanninkielen sekamelskaa.
"Sinä sairas" sanoi hän, "sinä satutit ja nälkäinen. Sinun pian on syötävä."
Hän viittasi kädellään kiehuvaa pataa. Ei ilmekään muuttunut kauniissa kasvoissa. Oli jotain jumalallista hänen liikkumattomuudessaan, juhlallisen arvokasta hänen puheessaan ja liikkeissään. Hän istui vaiti tytön tuodessa viimeisen kalan puoliskoa. Vasta Billyn pysähtyessä kesken syöntinsä voimatta saada palaakaan niellyksi ajatellessaan vievänsä intiaaneilta viimeisen hengenpitimen, rupesi nuori mies uudelleen puhumaan kehoittaen Billyä syömään kaiken.
Billy puhutteli häntä kri-kielellä; intiaanin kasvot kirkastuivat ja hän ojensi hänelle kätensä, jota Billy puristi. Hän sanoi nimensä olevan Mukoki, ja rupesi kertomaan hänelle, mitä oli tapahtunut. Leirissä oli ollut kaksikymmentäkaksi asukasta, nyt oli vain viisitoista jäljellä. Seitsemän oli kuollut, neljä miestä, kaksi naista ja yksi lapsi. Hirmumyrskyn raivotessa olivat miehet joka päivä lähteneet metsälle riistanhakuun, ja toinen toisensa jälkeen olivat he muutamain päiväin väliajoin jääneet sille tielle. Siten oli kuollut neljä. Koirat oli syöty. Maissi ja kala olivat lopussa. Jäljellä oli enää vain vähän jauhoja, ne oli säästetty naisille ja lapsille. Miehet eivät olleet viiteen päivään syöneet muuta kuin juuria ja puunkuorta. Pelastuksen toivoa ei näkynyt missään. Joka poistui kauemmas leiriltä, oli kuoleman oma. Tänä aamuna oli kaksi miestä lähtenyt lähimmälle kauppapaikalle, mutta Mukoki sanoi aivan rauhallisesti, etteivät he – koskaan palaa.
Yö, seuraava päivä ja koko sitä seuraava kauhea vuorokausi olivat aikaa, jota Billy ei koskaan unohtanut. Hän oli pudotessaan loukannut lonkkansa, eikä kyennyt nousemaan vuoteeltaan. Mukoki istui usein hänen vieressään ja kerta kerralta olivat hänen kasvonsa laihemmat, silmät loistavammat. Toisen päivän iltana kuului hiljainen, valittava surulaulu muutamasta majasta; se vaikersi ja valitti kilpaa ulvovan myrskyn kanssa sulautuen lopulta sen ääniin. Muuan lapsi oli kuollut, ja äiti suri.
Sinä iltana odotettiin jälleen muuatta metsämiestä turhaan palaavaksi leiriin. Mutta samaan aikaan seuraavana päivänä loppui sekä rajuilma että nälkä. Päivän koittaessa aamulla paistoi aurinko, ja päivemmällä tuli muuan metsästäjistä juoksujalkaa melkein suunniltaan riemusta. Hän oli uskaltanut retkellään toisia kauemmas ja tavannut hirviparven. Kaksi hirveä hän oli tappanut ja toi nyt lihaa ensimmäiseksi juhla-ateriaksi.
Talven 1910 viimeinen suuri myrsky asettui kevätsulien alkaessa, ja heti lämmön ruvetessa kohoamaan tapahtui muutos nopeasti. Viikossa meni lumi pehmeäksi. Kaksi päivää myöhemmin kapusi Billy ensi kertaa vuoteeltaan. Ja sitten puhkesi pohjolan kevät täyteen loistoonsa erämaassa yhdessä ainoassa vuorokaudessa. Päivä paistoi lämpimänä ja kultaisena. Vesi virtasi vuorenrinteitä alas laaksoihin kohisevina, laulavina jokina.
Terveyden ja voimain palatessa kasvoi Billyn kärsimättömyys päästä Mc Tabbin luo. Jollei Mukoki olisi pidättänyt häntä, olisi hän lähtenyt taipaleelle jo puolisairaana.
Vihdoin koitti päivä, jona hän heitti hyvästit metsäystävilleen ja läksi taivaltamaan etelää kohti.
KAHDESKYMMENESKOLMAS UJKU.
ISOBEL.
Intiaanileirissä viettäminään pitkinä toimettomina päivinä ja öinä Billyllä oli ollut tilaisuutta levollisemmin ajatella elämäänsä tullutta murhenäytelmää ja tervehtyessään oli hän osittain noussut mustan epätoivon kuilusta, jonne oli joutunut.
Deane oli kuollut. Isobel oli kuollut. Mutta pikku Isobel oli vielä elossa, ja Billy toivoi löytävänsä hänet ja saavansa hänet omistetuksi omakseen. Kaiken sen raunioilta, mikä iäksi oli mennyt murskaksi, nousi hänen mieleensä uusia unelmia ja pilvilinnoja. Hän uskoi tapaavansa Mc Tabbin mökiltään ja lapsen hänen luotansa. Ja niin varmasti vakuutettu oli hän ollut vanhemman Isobelin paranemisesta, ettei ollut maininnut Mc Tabbille sanaakaan enosta, joka oli karkoittanut hänet vanhasta kodistaan Montrealissa. Nyt oli hän iloinen, että oli pitänyt sen omana tietonaan, sillä ei olisi luultavaa, että Mc Tabb olisi saanut selvää lapsen sukulaisista. Ja nyt oli Billy varmasti päättänyt, ettei antaisi pikku Isobelia kenellekään, vaan ottaisi hänet omakseen.
Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan, sillä hänellähän olisi nyt minkä takia elää. Hän rakentaisi pienokaiselle kodin puutarhoineen, koirineen, lintuineen, kukkineen. Hopeakaivoksesta saamiensa rahojen kanssa omisti hän viisitoista tuhatta dollaria, eikä Isobelin koskaan tarvitsisi tietää mitä köyhyys merkitsisi. Billy kasvattaisi hänet hyvin, ostaisi hänelle kauniita vaatteita ja muuta hyvää loppumattomiin. He olisivat aina eroittamattomasti yhdessä ja hän rukoilisi, että lapsi aikaiseksi saatuaan tulisi äitinsä, vanhemman Isobelin kaltaiseksi.
Hän suri syvästi. Hän tunsi, ettei voisi koskaan unohtaa, ja että muistot suuresta erämaasta ja hänen rakastamastaan naisesta eläisivät aina hänen sydämessään, vuodesta vuoteen, repien vanhat haavat auki. Nyt saivat lapseen kohdistuvat uudet ajatukset ja suunnitelmat hänen surunsa väistymään syrjään.
Muutaman aurinkoisen ja kevätlämpimän päivän iltana Billy tuli Little Beaverjoelle vähän matkaa Mc Tabbin mökin yläpuolelle. Loppumatkan hän kulki juoksujalkaa. Aurinko oli juuri painumassa läntisten harjujen taa hänen saapuessaan metsään hakatun aukeaman laitaan, josta mökki näkyi, Tästä oli hän nähnyt pikku Isobelin viimeksi. Pensas, jonka takana hän oli ollut piilossa, oli kymmenkunnan askeleen päässä hänestä. Sen hän huomasi, ja sitten pani hän merkille joukon seikkoja, jotka saivat hänet pelästymään.
Siltä paikalta, missä hän seisoi, oli ennen polku johtanut metsään. Nyt se oli kasvanut melkein umpeen peittyen viimevuotisiin rikkaruohoihin. Rookie on varmaan ottanut toisen polun, ajatteli Billy.
Mutta sitten katsoi hän äkkinäisen pelon vallassa aukeaman yli mökkiä. Kaikkialla oli autiuden leima. Savupiipusta ei noussut savua. Ovi oli suljettu. Ulkopuolella ei näkynyt elonmerkkiäkään. Ei kuulunut koirain haukahdusta, ei mikään ääni, nauru eikä puhe rikkonut kuollutta hiljaisuutta.
Tuskin uskaltaen hengittää kulki Billy edelleen, ja pelko valtasi hänet yhä enemmän ja enemmän. Mökin ovella ei ollut salpaa. Hän avasi. Tupa oli tyhjä. Vanha kamiini oli rikki. Paljailla lavitsoilla ei oltu maattu kuukausiin, ehkäpä ei koko kahteen vuoteen. Billyn astuessa kynnyksen yli vilahti kärppä hänen jaloissaan. Hetkisen kuluttua kuuli hän sen poikasten vikisevän kuin hiirten pyöreistä, kapeista seipäistä rakennetun lattian alla. Billy palasi pihalle. "Hyvä Jumala!" vaikeroi hän. Hän katseli Croissetin mökin suuntaan, jossa Isobel oli kuollut. Hyödyttäisiköhän käydä siellä? Ei hän toivonut paljoa, mutta läksi kuitenkin matkaan mennen vanhan polun poikki. Illan hämärä laskeutui nopeasti, ja oli melkein pimeä hänen tullessaan toiselle aukeamalle Siellä pääsi hänen huuliltaan toisen kerran valitus. Mökkiä ei enää ollut olemassa. Mc Tabb oli polttanut sen kulkutaudin jäleltä.
Siinä, missä se oli ollut, oli nyt hiiltynyt, musta kasa osittain jo vihreitten kasvien peitossa. Billy puristeli suonenvedontapaisesti käsiään ja kierteli raunioitten ympärillä kuin haeskellen. Muutaman askeleen päästä löysi hän Mc Tabbin mainitseman kummun puisine risteineen. Ja silloin menetti hän kaiken itsehillintänsä ja heittäytyi Isobelin haudalle parahtaen katkerasta tuskasta.
Kun hän vihdoin nosti päätänsä, loistivat tähdet taivaalla. Oli ihmeellinen, hiljainen yö, jossa ei kuulunut muita ääniä kuin kevätpurojen lorina Little Beaverjoelta. Billy nousi pystyyn jääden hetkiseksi seisomaan haudan ääreen, liikkumattomana kuin kuvapatsas. Sitten hän kääntyi ja palasi takaisin vanhaa polkua pitkin. Aukeaman reunasta kääntyi hän katsomaan taaksensa kuiskaten hiljaa:
"Palaan luoksesi, Isobel. Palaan luoksesi."
Kantamuksensa oli hän jättänyt Mc Tabbin mökille. Hän heitti sen selkäänsä ja läksi taivaltamaan etelää kohti. Vain yksi toivo hänellä vielä oli. Mc Tabb tunnettiin Le Pas'issa; sinne hän myi turkistavaransa ja osti sieltä elintarpeensa. Jonkun täytyi Le Pas'issa tietää, minne hän oli mennyt pikku Isobelin kanssa.
Vasta päästyään useitten mailien päähän paikalta, jossa sekä Isobel että hänen särkyneet toiveensa olivat haudattuna, yöpyi hän. Jo ennen päivänkoittoa oli hän pystyssä ja söi aamiaisensa. Neljäntenä päivänä saapui hän Saskatchewanjoen varrella olevaan pieneen Le Pas'n kaupunkiin, rautatien päätekohtaan ja sivistyksen uloimpaan etuvartioon erämaassa. Tunnissa oli hän saanut selville, ettei Mc Tabb ollut käynyt kaupungissa lähes kahteen vuoteen. Ei kukaan ollut nähnyt lasta hänen matkassaan.
Samana iltana läksi työläisjuna Etomamiin Canadian Northern Railwayn päälinjan varrella, ja Billy teki nopeasti päätöksensä. Hän matkustaisi Montrealiin. Jollei pikku Isobel olisi siellä, olisi hän yhä Mc Tabbin matkassa jossakin erämaitten kätkössä. Silloin Billy palaisi ja etsisi hänet, vaikka se veisi hänen koko loppuikänsä.
Hän sai matkustaa vuorokausittain, ja matkan kestäessä hän itsekseen rukoili, ettei löytäisi tyttöä Montrealista. Jos Rookie jonkun sattuman kautta oli saanut selvän hänen sukulaisistaan, jos Isobel ennen kuolemaansa oli paljastanut hänelle salaisuuden, oli hänen viimeinen toivonsa mennyttä Hän ei hukannut aikaa, uuden puvun hankkimiseen. Se olisi merkinnyt seuraavan junan odottamista. Hänellä oli yhä yllään erämaassa käyttämänsä puku karvalakkeineen. Hänen tullessaan idemmäs, alkoivat ihmiset katsella häntä uteliaina. Junamiehellä ajatti hän partansa, mutta tukka oli yhä pitkä. Mokkasiinit ja karkeat sukat olivat kuluneet ja rikkinäiset ja hänen karibounnahkaisessa takissaan ja paksussa hudsonlahtilaisessa villapaidassaan oli rikkeimiä. Puute ja kärsimykset olivat uurtaneet vakonsa hänen kasvoihinsa. Huolimatta omituisesta puvusta, oli hänen olennossaan jotakin, mikä sai vastaantulijat katsahtamaan häneen pitkään. Ja naiset, teräväsilmäisempinä kuin miehet, näkivät surun hänen katseensa pohjalla.
Lähestyessään Montrealia pysytteli hän yhä kauempana muista. Kun juna vihdoin pysähtyi kaupungin keskellä olevalle, suurelle asemalle, läksi Billy kulkemaan Mount Royalille päin. Oli tunti tai pari puolenpäivän jälkeen. Billy ei ollut syönyt mitään sitten aamuvarhaisen, mutta ei tuntenut nälkää. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli hän sen kadun alkupäässä, jonka varrella Isobel muinoin oli asunut. Toisen toisensa jälkeen sivuutti hän vanhat kivi- ja tiilirakennukset, joita jykevät muurit ympäröivät. Kaikki oli ennallaan, ei mikään ollut muuttunut niinä vuosina, jotka olivat kuluneet hänen viime käynnistään täällä. Ollessaan puolitiessä vuoren juurelle näki Billy vanhan puutarhurin, joka leikkasi muurivihreää vanhanaikaisen, ajoportilla olevan tykin ympärillä. Hän seisahtui ja kysyi:
"Voitteko sanoa, missä Henri Lecours asuu?" Puutarhuri katsoi häntä pitkään sanomatta mitään. Sitten virkkoi hän:
"Lecours? Henri Lecoursko? Hänen talonsa on tuolla ylempänä, punaisen hiekkakivimuurin takana. Haluatteko nähdä taloa vai – Lecoursia?"
"Molempia", vastasi Billy.
"Henri Lecours on ollut kuolleena kolme vuotta", selitti puutarhuri "Oletteko sukulaisia?"
"En, en", huudahti Billy koettaen saada äänensä lujaksi seuraavaa kysymystä, varten. "Siellä asuu nyt muita. Keitä he ovat?"
Vanha mies pudisti päätänsä.
"En tiedä."
"Siellä on pieni tyttö – neli-, viisivuotias, keltatukkainen –"
"Hän leikki puutarhassa tullessani äskettäin ohi", vastasi puutarhuri. "Kuulin hänen äänensä – hän juoksi koiran kanssa."
Billy ei malttanut kuunnella enempää. Kiittäen saamistaan tiedoista kulki hän nopein askelin mäkeä ylös punaista hiekkakiviaitaa kohti. Tullessaan ruostuneelle rautaportille kuuli hänkin lapsen naurun, ja hänen sydämensä alkoi takoa hurjasti. Se kuului juuri kohdalta muurin toiselta puolen. Innoissaan pisti hän mokkasiininsa kärjen muurinrakoon ja kiipesi sen yli. Hän näki laajan puutarhan, ja muutaman askeleen päässä näki hän tuuhean pensaan liepeillä koiranpennun kanssa leikkivän lapsen. Päivä loisti tyttösen kultaisilla kiharoilla. Hän kuuli hänen hilpeän naurunsa; ja sitten, hetkiseksi, hänen kasvonsa kääntyivät häneen päin.
Sinä hetkenä Billy unohti kaiken, ja hyppäsi ilosta huudahtaen muurin yli puutarhaan.
"Isobel – Isobel – oma pikku Isobelini!"
Hän oli polvillaan lapsen vieressä sulkien hänet syliinsä. Ensi hetkessä oli tyttö niin pelästynyt, että tuijotti häneen henkeään pidättäen ja sanomatta sanaakaan.
"Etkö tunne minua – etkö tunne minua", huusi Billy melkein nyyhkien. "Pikku Arvoitus, Isobel –"
Hän kuuli omituisen, tukahdetun huudon ja katsahti ylös. Pensaikon takaa oli tullut nainen, ja hän katseli Billy Mac Veightä kasvot liidunvalkoisina. Billy nousi seisoalleen horjuen, ja luuli lopuksi sittenkin menettäneensä järkensä. Sillä hänen edessään seisoi Isobel Deanen haamu, ja siniset silmät loistivat kuten hän oli nähnyt niitten loistavan hetkisen muuanna yönä, kauan aikaa sitten suuren tundran laidassa.
Billy ei voinut puhua. Ja peräytyen sekä horjuen pari askelta muuria kohti, ojensi hän käsivartensa tietämättä mitä teki, ja lausui Isobelin nimen, kuten oli lausunut sen sadat kerrat valvoessaan öisin yksinään nuotiollaan. Nälkä, hänen pudotessaan saamansa vamma, viikkoja kestänyt sairaus ja melkein yli-inhimilliset ponnistukset Mc Tabbin mökille pyrkiessä ja vihdoin sivistynyt maailma, jonka keskelle hänet oli heitetty, olivat vieneet hänen viimeiset voimansa. Hän oli jännittänyt hermovoimansa äärimmilleen. Jännitys laukesi nyt ja hän lysähti kokoon. Hän ponnisteli voittaakseen heikkouden, joka tuntui vieneen viimeisen pisaran voimaa hänen nääntyneestä ruumiistaan, mutta hurjista ponnisteluista huolimatta pimeni aurinkoinen puutarha äkkiä hänen silmissään.
Sinä hetkenä alkoi näky elää. Billyn kääntyessä puutarhamuuriin päin, kutsui Isobel Deane häntä nimeltä, samassa oli hän Billyn vieressä, tarttui häneen melkein hurjana ja lausui hänen nimeänsä kerran toisensa jälkeen. Heikkous ja pyörrytys meni menojaan, mutta sen kestäessä oli Billy tietoinen vain yhdestä seikasta, siitä, että hänen oli palattava muurin toiselle puolen.
"En olisi tullut – mutta – luulin – teidät kuolleeksi", virkkoi hän. "Minulle kerrottiin teidän kuolleen. Olen iloinen – iloinen – mutta – en olisi – tullut –"
Isobel tunsi hänen hetkisen nojaavan raskaasti häneen. Hän luki kirjoituksen Billyn kasvoista: nälkää, tuskaa, kuumeen hävittäviä jälkiä ja surun uurteita. Billy ei nähnyt hänen kasvojensa omituisen kirkastunutta ilmettä eikä ihmeellistä loistoa hänen silmissään.
"Intiaani-Joen äitihän se kuoli", kuuli Billy Isobelin sanovan, "ja siitä lähtien olemme odottaneet – odottaneet – odottaneet pikku Isobelin kanssa. Kävin pohjoisessa, Davidin haudalla, ja näin mitä olit tehnyt ja mitä olit polttanut ristiin. Tiesin, että jonakin päivänä – palaisit luokseni. Olemme odottaneet niin –"
Hän puhui melkein kuiskaten, mutta Billy kuuli sanat, ja hetkessä meni hänen heikkoutensa menojaan. Hän näki Isobelin vaalean tukan loistavan päivänpaisteessa, näki ilmeen hänen kasvoillaan ja silmissään.
"Olen niin, niin pahoillani siitä – että – sanoin – sinun – sinun surmanneen hänet", jatkoi Isobel. "Muistathan minun sanoneen, että – jos paranin –"
"Muistan –"
"Ja sinä luulit minun tarkoittavan, että sinun parannuttuani oli mentävä tiehesi, ja lupasit sen – ja pidit lupauksesi. En voinut silloin sanoa loppuun mitä tarkoitin. Minusta se olisi – ollut väärin silloin. Halusin sanoa sinulle sillä kertaa, että olin pahoillani – ja että jos toivuin, saisit tulla luokseni – joskus – jonnekin – ja silloin –"
"Isobel!"
"Ja nyt, nyt saat sanoa minulle uudelleen sen, mitä sanoit minulle tundran laiteilla kerran, kauan sitten."
"Isobel, Isobel!"
"Ymmärräthän", Isobel puheli hiljaa, "ymmärräthän, ettei se käy päinsä heti – ehkä ei vielä vuoteenkaan. Mutta nyt –"
Hän tuli lähemmäksi.
"Nyt saat suudella minua", sanoi hän. "Ja sitten on sinun suudeltava pikku Isobelia, Ja toivomme, ettet enää mene kovin kauas luotamme. On niin yksinäistä, niin hirvittävän yksinäistä täällä kaupungissa. Olemme niin iloisia – niin iloisia, kun palasit."
"Ja saanko jäädä?"
Isobel kohotti kasvonsa, ne loistivat jälleennäkemisen riemua.
"Jos tahdot – vielä – minut."
Vihdoinkin Billy uskoi. Mutta hän ei voinut puhua. Hän kumartui Isobelin puoleen, ja niin seisoivat he hetkisen. Pensaikon takaa kaikui pikku Isobelin iloinen nauru.