[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOC0wDG-SxjJo8gRninJIkVTvQdpc2-pg7nzyAsMoe-M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1829,"Henkipaton uskollisuus","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1829-curwood-james-oliver-henkipaton-uskollisuus","1829__Curwood_James_Oliver__Henkipaton_uskollisuus",null,"romaani",[],[],"fi",1913,1937,41953,264353,true,[],[],[],"Pohjois-Kanadan erämaihin sijoittuva seikkailuromaani seuraa ratsupoliisi William MacVeighia, joka etsii murhaajaa Hudsonlahden rannikolta. Tehtävänsä aikana hän kohtaa Isobel-nimisen naisen ja joutuu punnitsemaan lain ja uskollisuuden välisiä kysymyksiä.","James Oliver Curwoodin 'Henkipaton uskollisuus' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1829. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","HENKIPATON USKOLLISUUS\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut A. M.\n\n\nAlkuperäinen nimi: \"Isobel\"\n\n\n\n\n\nHelsinki--Porvoo,\nWerner Söderström Oy,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Pahinta maailmassa.\n 2. Billy tapaa naisen.\n 3. Elävän kunniaksi.\n 4. Ihmismetsästäjät.\n 5. Billy seuraa Isobelia.\n 6. Taistelu.\n 7. Pelletierin hulluus.\n 8. Pikku arvoitus.\n 9. Kuolleen salaisuus.\n10. Hyökkäys.\n11. Vaarallinen yö.\n12. Pikku arvoitus tapaa omaisensa.\n13. Kaksi jumalaa.\n14. Lumiukko.\n15. \"Le mort rouge\" ja Isobel.\n16. Laki murhaajana.\n17. Isobel kuilun partaalla.\n18. Billy täyttää lupauksensa.\n19. Toivioretki tundralle.\n20. Kirje.\n21. Epätoivoinen ottelu.\n22. Nälänhätä.\n23. Isobel.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nPAHINTA MAAILMASSA.\n\n\nPoint Fullertonilla, tuhatkunta mailia sivistyksen rajoilta\nsuoraan pohjoiseen, istui kersantti William Mac Veigh ja kirjoitti\nlyijykynänpätkällä viimeiset sanat puolivuositiedonantoonsa\nKuninkaallisen Luoteisen Ratsupoliisin päällikölle Reginassa:\n\n    \"Pyydän saada ilmoittaa, että olen tehnyt voitavani murhamies\n    Scottie Deanen kiinnisaamiseksi, mutta luulen hänen poistuneen\n    piiristäni ja oleskelee hän nyt arvattavasti Fort Churchillin\n    vahtiosaston alueella. Olemme tutkineet maan kolmensadan mailin\n    laajuudelta etelään pitkin Hudsonlahden rantamia aina Eskimo\n    Pointiin saakka ja pohjoisessa Wagnerinsalmeen asti. Kolmen\n    viime kuukauden aikana olemme tehneet kolme eri patrulliretkeä\n    länteenpäin, kulkien 1600 mailia löytämättä jälkeäkään miehestä.\n    Neuvon kunnioittaen Barren Landsin eteläpuolella olevaa\n    poliisimiehistöä tarkasti pitämään silmällä aluettaan.\"\n\n\"Kas niin\", sanoi Mac Veigh ääneensä suoristaen voimakkaat hartiansa ja\nhuokaisten helpoituksesta. \"Nyt se on tehty.\"\n\nLavitsalta, tuon pienen tuulenpieksämän hökkelin nurkasta, joka täällä\nmaailman äärimmäisillä perukoilla edusti lakia, nosti konstaapeli\nPelletier raukeana päänsä sairasvuoteelta ja sanoi:\n\n\"Se on hiivatinmoisen hauskaa, Mac. Ehkä nyt voit antaa minulle hiukan\nvettä ja mennä sitten ja ampua tuon pirun eskimokoiran, joka ulvoo\nulkona kuin minun kuolemakseni.\"\n\n\"Hermostunutko?\" -- virkkoi Mac Veigh oikaisten nuoren, voimakkaan\nvartalonsa ja huokaisten uudelleen mielihyvästä. \"Ajattelepas, jos\nsinä saisit kirjoittaa tämän kahdesti vuodessa?\" -- Ja hän osoitti\nraporttia. --\n\n\"Eihän tuo ole pitempi kuin kirjeesi tytöllesi --\"\n\nPelletier pysähtyi äkkiä. Tuli nolo hiljaisuus. Sitten lisäsi hän\nanteeksi pyytäen ja ojentaen kätensä: \"Suo anteeksi, Mac. Se on kuumeen\nsyytä. Unohdin hetkeksi, että välinne ovat lopussa --\"\n\n\"Ei se mitään tee\", sanoi Mac Veigh värähdys äänessään ja kääntyi\nottamaan vettä.\n\n\"Ymmärräthän\", lisäsi hän palatessaan läkkituoppi kädessään, \"tämä\ntiedonanto on aivan toista. Ottaa hermoille tuo itselleen suurmogulille\nkirjoittaminen. Ja kulunut vuosi on ollut meille huono, Pelly. Meillä\non ollut huono onni Scottie Deanen suhteen ja valaanpyyntilaivan\nryövärit pääsivät livistämään käsistämme. Ja -- pahus vieköön, unohdin\nsittenkin mainita sudet!\" --\n\n\"Kirjoita niistä jälkikirjoitus\", -- ehdotti Pelletier.\n\n\"Jälkikirjoitus hänen kuninkaalliselle yliporholleen!\" lausui Mac Veigh\nja tuijotti toveriinsa ikäänkuin ei olisi uskonut korviansa. \"No,\nnyt minun ei ainakaan tarvitse koettaa valtimoasi, Pelly. Sinulla on\nkuumetta riittämiin asti. Et mahda olla oikein selvillä päästäsi.\"\n\nHän koetti kokkapuheillaan saada hymyn toverinsa kalpeille kasvoille.\nMutta Pelletier vaipui huoahtaen takaisin tyynylle.\n\n\"Ei, ei todellakaan kannata koetella valtimoani\", -- toisti hän.\n-- \"Ei se ole sairautta, Bill, ei se ole tavallista tautia. Se\non minulla pääkopassani, siellä se juuri asustaa. Ajattelehan --\nyhdeksän kuukautta täällä pohjoisessa näkemättä vilahdustakaan\nvalkoisen miehen kasvoista, paitsi sinun. Yhdeksän kuukautta\nkuulematta naisen ääntä. Yhdeksään kuukauteen ei mitään muuta kuin tuo\nkuollut, harmaa ulkomaailma, jossa revontulet joka yö sihisevät kuin\nkäärmeet ja mustat kalliot tuijottavat samalla tavalla kuin ne ovat\ntuijottaneet satoja miljoonia vuosia. Ehkä virkamme on kunniakasta,\nmutta siinä onkin sitten kaikki. Tietysti olemme aikamoisia\nsankareita, mutta siitä asiasta ei ole tietoa ristinsielullakaan\npaitsi meillä itsellämme ja Kuninkaallisen Ratsupoliisin\nkuudellasadallaneljälläkymmenelläyhdeksällä muulla sielulla. Oi,\nJumalani, mitä antaisinkaan, jos saisin nähdä naisen kasvot tai pidellä\nvain silmänräpäyksen naista kädestä! Se ajaisi kuumeeni tiehensä, sillä\nse on vain yksinäisyyden kuumetta, Mac, jonkinlaista hulluutta, ja se\nhalkaisee pian pääkoppani!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa jo!\" sanoi Mac Veigh tarttuen toveriaan käteen.\n\"Rohkaise mielesi, Pelly! Ajatteles, mitä tulee tämän jälkeen.\nMuutamia kuukausia vielä ja sitten pääsemme täältä. Ja sitten --\najattelehan, mikä taivas sinua odottaa! Nautit siitä paljon enemmän\nnäiden kokemusten jälkeen. Ja palatessani tuon sinulle kirjeen -- pikku\ntytöltäsi --\"\n\nPelletierin kasvot kirkastuivat.\n\n\"Jumala siunatkoon häntä!\" virkkoi hän. \"Häneltä on varmasti koko\njoukko kirjeitä, tusina vähintäin. Hän on odottanut niin kauan minua ja\nhän on uskollinen kuin kulta. On kai sinulla minun kirjeeni?\" --\n\n\"Tottahan!\" --\n\nMac Veigh palasi pienen karkeatekoisen pöydän luo ja teki\ntiedonantoonsa seuraavan lisäyksen:\n\n    \"Pelletier sairastaa omituista tautia, joka luultavasti johtuu\n    aivoista. Olen väliin pelännyt hänen menettävän järkensä, ja jos\n    hän jää henkiin, kehoittaisin mahdollisimman pian siirtämään\n    hänet etelään. Lähden nyt Fort Churchilliin kaksi viikkoa ennen\n    määräaikaa hankkimaan lääkkeitä. Tahdon vielä lisätä pari\n    sanaa siihen, mitä viime tiedonannossani mainitsin susista.\n    Nyt syystalvella on susilauma hyökännyt karibouporokarjan\n    kimppuun viisitoista mailia Hudsonlahdesta sisämaahan päin;\n    kolmatta mailin matkalta löysimme sadan kuudenkymmenen raadellun\n    poron jäännökset. Käsittääkseni surmaavat sudet vuosittain\n    vahtialueeltamme ainakin viisituhatta karibouta.\n\n                                            Kunnioittaen\n                                      Teidän nöyrin palvelijanne\n                                          William Mac Veigh,\n                                     kersantti ja piiripäällikkö.\"\n\nHän taittoi tiedonannon kokoon, pani sen muitten asiapaperien mukana\nvedenpitävään kumipussiin, jota hän aina kuljetti matkatavaroissaan, ja\npalasi Pelletierin luo.\n\n\"Minulla ei toden totta ole vähintäkään halua jättää sinua yksin,\nPelly\", sanoi hän. \"Kiiruhdan minkä voin. Neljäsataaviisikymmentä\nmailia jäitse, kuljen sen kymmenessä päivässä, vaikka siihen paikkaan\npakahtuisin. Sitten kymmenen päivää paluumatkaan, kaksi viikkoa\nkorkeintaan, ja sitten saat lääkkeitä; ja kirjeet. Eläköön!\"\n\n\"Eläköön!\" huusi Pelletier.\n\nMac Veigh käännähti seinään päin. Hän tunsi palan kohoavan kurkkuunsa\ntarttuessaan Pelletienä kädestä.\n\n\"Hyvä Jumala, Bill, eikö tuo ole aurinko!\" huudahti äkkiä Pelletier.\n\nMac Veigh pyörähti mökin toiseen ikkunaan, ja sairas kompuroi\nlavitsalta lattialle. Hetkisen seisoivat he yhdessä ikkunan ääressä\ntuijottaen kohti koillista taivaanrantaa, jossa heikko kultainen juova\nloi punertavan hohteen lyijynharmaalle taivaalle.\n\n\"Se on aurinko\", lausui Mac Veigh kuin rukousta lukien,\n\n\"Ensimmäisen kerran neljään kuukauteen\", hengähti Pelletier.\n\nKuin kaksi nälkäännääntyvää tuijottivat miehet ikkunasta. Kultainen\nhohde kesti hetkisen ja häipyi sitten. Pelletier palasi vuoteellensa.\n\nPuolta tuntia myöhemmin liikkui neljä koiraa, reki ja mies nopeaa\nvauhtia jäällä napaseudun päivän elottomassa, äänettömässä hämärässä.\nKersantti Mac Veigh matkasi Fort Churchilliin, viidettäsadan mailin\nmatkan päähän.\n\nMatka Point Fullertonin yksinäiseltä myrskynpieksämältä hökkeliltä\nFort Churchilliin on kolkoin taival maailmassa. Vain yksi ainoa mökki\nkoko Pohjois-Amerikan napaseudussa kykenee kilpailemaan Fullertonin\ntuvan kanssa, Herschelsaaren mökki Firhjoen suulla Alaskassa, missä\nkaksikymmentäyksi puista ristiä on merkkinä kahdenkymmenenyhden\nvalkoisen miehen haudasta. Ja Herschelsaarellakin käy valaanpyytäjiä,\nmutta Fullertonille eksyy niitä vain sattumalta tai rikos mielessä.\n\nFullertonilla kuolee ihminen kauheimpaan tautiin maailmassa --\nyksinäisyyteen. Tuossa mökkipahasessa on miehiä tullut hulluksi.\n\nTuo synkkä totuus painoi Mac Veighin mieltä hänen ohjatessaan\nkoiravaljakkonsa jään yli etelää kohti. Hän pelkäsi Pelletierin\npuolesta, ja rukoili, että aurinko silloin tällöin pilkistäisi\nikkunasta. Toisena päivänä hän pysähtyi kalavaraston, _cachen_, luona,\njonka he alkusyksystä olivat varanneet koirainruuaksi. Hän pysähtyi\ntoisella _cachella_ viidentenä päivänä ja vietti kuudennen yön\neskimomajalla, _igloolla_, Blind Eskimo Pointilla. Yhdeksännen päivän\niltana hän tuli Fort Churchilliin kuljettuaan keskimäärin viisikymmentä\nmailia päivässä.\n\nJoka talvisaikaan teki tämän matkan, oli perille tullessaan pikemmin\nkuollut kuin elävä. Mac Veighin kasvot oli tuuli pieksänyt nahattomiksi.\nHänen silmänsä verestivät, ja jaloissa tuntui suonenvetoa kuin\njuoksijoilla. Päästyään lämpimään vuoteeseen hän nukkui hievahtamatta\nkaksikymmentäneljä tuntia. Herättyään raivosi hän parakin\npäivystäjälle, joka oli antanut hänen nukkua niin kauan, söi kolme\nateriaa yksillä istuimilla ja toimitti kiireesti asiansa.\n\nHänen mielensä lämpeni ilosta, kun hän postinsa joukosta poimi\nkokonaista yhdeksän kirjettä Pelletierille, kaikissa samaa pientä,\ntyttömäistä käsialaa. Hänelle ei ollut ainoatakaan, ei ainoatakaan\nsitä lajia kuin Pelletierin kirjeet, ja hänen sydäntänsä puristi\ntukahduttava yksinäisyydentunne.\n\nHiljaa naurahtaen rikkoi hän lakia avaten muutaman Pelletierin\nkirjeistä, viimeksi kirjoitetun, ja luki sen tyynesti. Se henki naisen\nhellää rakkautta ja kyyneleet tulivat hänen punaisiin silmiinsä. Sitten\nhän istuutui vastaamaan siihen. Hän kertoi Pelletieristä tytölle ja\ntunnusti avanneensa hänen viimeisen kirjeensä.\n\nTärkeintä siitä, mitä hän kirjoitti tytölle, oli kuinka ihana yllätys\nolisi miehelle, joka oli hulluksi tulemaisillaan -- hän käytti\nyksinäisyyssanaa hulluussanan sijasta -- jos hän seuraavana keväänä\ntulisi Churchilliin ja menisi siellä hänen kanssaan naimisiin. Hän\nsanoi avanneensa kirjeen siitä syystä, että rakasti Pelletieriä enemmän\nkuin useimmat miehet rakastavat veljiään. Sitten hän sinetöi uudelleen\nkirjeen, antoi postinsa yli-intendentille, sääli kokoon lääkkeensä ja\nmuut tavaransa ja valmistautui paluumatkalle.\n\nSamana päivänä tuli Churchilliin sekarotuinen, joka oli metsästänyt\nvalkokettuja Blind Eskimon lähellä, ja joka silloin tällöin toimi\npoliisin apuna etsivänä. Hän ilmoitti nähneensä valkoisen miehen ja\nvalkoisen naisen kymmenen mailia Magusejoelta etelään päin. Siinä oli\nkerrakseen jännittäviä uutisia Mac Veighille!\n\n\"Pysähdyn vähäksi aikaa eskimoleirille\", sanoi hän yli-intendentille.\n\"Asia on lähemmän tutkimisen arvoinen, sillä en ole koskaan kuullut\nvalkoisen naisen liikkuneen näissä seuduin kuudennenkymmenennen asteen\npohjoispuolella. Se voi olla Scottie Deane.\" --\n\n\"Ei ole juuri luultavaa\", vastasi yli-intendentti. \"Scottie on pitkä\nmies, ryhdikäs ja vankka. Conjaz sanoo, ettei hänen näkemänsä mies ole\nhäntä pitempi ja vaikuttaa kyttyräselkäiseltä. Mutta jos täällä kerran\nliikuskelee valkoihoisia, niin maksaa vaivan ottaa heistä selvä.\"\n\nSeuraavana aamuna Mac Veigh läksi taivaltamaan pohjoista kohti.\nKolmannen päivän illalla saavutti hän eskimokylän, jonka muodostivat\npuolentusinaa igloota, Kylän vanhin Bye-Bye ei antanut hänelle paljon\nrohkaisua. Mac Veigh tarjosi hänelle naulan sianlihaa, ja kiitokseksi\nmuhkeasta lahjasta sanoi Bye-Bye, ettei ollut tavannut ketään\nvalkoihoisia.\n\nMac Veigh antoi hänelle naulan lisää, ja Bye-Bye kertoi, ettei ollut\nkuullut puhuttavankaan valkoihoisista. Tylsänä tuijottaen kuin mursu\nkuunteli hän kun Mac Veigh selitti hänelle, että hän seuraavana aamuna\nlähtisi sisämaahan etsimään valkoisia, joita hän oli kuullut siellä\nliikkuneen. Samana yönä katosi ByeBye leiristä hurjassa lumipyryssä.\n\nMac Veigh jätti koiransa lepäämään eskimokylään ja läksi luoteiseen\nlumikengillään arktisen seudun päivänkoitteessa, mikä ei juuri ollut\nyötä parempi. Hänen aikomukensa oli jatkaa tätä suuntaa kunnes kohtaisi\ntundrat ja kiertää sitten laajassa kaaressa takaisin eskimokylään yöhön\nmennessä.\n\nAlusta alkaen teki myrsky hänelle kiusaa. Hän kadotti Bye-Byen\nlumikenkäin jäljet sadan jardin päässä iglookylästä. Koko päivän etsi\nhän suojapaikoissa pysytellen leirin tai polun jälkiä. Iltapäivällä\nmyrsky laantui, taivas selkeni ja tuulen tyyntyessä kiihtyi pakkanen\nniin että puut paukkuivat kuin pistoolinlaukaukset.\n\nHän pysähtyi, teki nuotion risuista ja illasti tunturin juurella juuri\nkun kylmät tähdet alkoivat tuikkia hänen päänsä päällä. Oli hiljainen,\nvalkoinen yö. Eteläinen metsänreuna oli kaukana hänen takanaan ja\npohjoisessa ei ollut metsää kolmensadan mailin matkalla. Noiden kahden\njuovan välisellä alueella ei ollut elämää, ei kuulunut mitään ääntä.\nLänteenpäin kangas pisti pitkänä, kymmenen mailin levyisenä sormena, ja\nsen poikki oli Mac Veighin taivallettava päästäkseen toisella puolen\nolevaan metsäseutuun.\n\nSiellä hänellä oli eniten toivoa jälkien tapaamisesta. Lopetettuaan\nillallisensa hän täytti piippunsa istua kyyröttäen nuotion ääressä ja\ntuijottaen edessään olevan kankaan yli. Omituinen, epämiellyttävä tunne\ntäytti hänen mielensä, ja hän toivoi, että olisi ottanut toverikseen\njonkun väsyneistä koiristaan.\n\nHän oli tottunut yksinäisyyteen. Hän oli nauranut päin naamaa\nseikoille, jotka olivat saaneet muita miehiä mielipuoliksi. Mutta tänä\nyönä tuntui hänen mieleensä hiipivän jotakin, jota hän ei ollut koskaan\nennen tuntenut, se ryömi hänen sieluunsa saakka ja sai hänen suonensa\nsykkimään taajemmin. Hän ajatteli kuumeessa heittelehtivää Pelletieriä,\nScottie Deanea ja sitten itseään. Oliko suurtakaan eroa heidän kolmen\nkohtalossa, kun kaikki ympäri kävi?\n\nNuotion loimusta kohosi hiljalleen kuva hänen silmiensä eteen, ja,\nsiinä kuvassa hän näki Scottien, henkipattomiehen, joka taisteli\nhurjaa taistelua pelastuakseen hirttonuorasta, joka hänet kuristaisi\nhengettömäksi; sitten hän näki Pelletierin kuolevan yksinäisyyden\nsynnyttämään tautiin, ja molempien noiden näkyjen takana vilahtivat\nhetkiseksi näkyviin muutamat kasvot kalpeana kaamekuvana. Ne olivat\ntytönkasvot ja hävisivät samassa. Toivomastakin lakattuaan Mac Veigh\noli toivonut, että tyttö kirjoittaisi hänelle. Mutta tämä oli hänet\njättänyt.\n\nHän nousi pystyyn, naurahtaen puoleksi ilosta, puoleksi tuskasta\nmuistaessaan Pelletieriä odottavan uskollisen sielun. Hän pujotti\nlumikengät jalkaansa ja painui hyvää vauhtia, valppaasti ympärilleen\nsilmäillen kankaan poikki. Yö kävi yhä valoisammaksi, tähdet\nkirkkaammiksi. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen lumikenkiensä\nsynnyttämä sip-sip-sip niitten perän viiltäessä lunta, ja syttyvien\nrevontulten hiljainen sihinä pohjoisella taivaalla, kuin olisi\nteräsjalaksilla ajettu kovalla lumella.\n\nHänen ympärillään oleva kuollut yö tuntui olevan tulvillaan\naavemaista eloa. Hänen oma varjonsa nyökkäili ja virnaili hänelle,\nja vaivaispensaat näyttivät ilkkuvan. Hänen silmänsä olivat valppaat\nja vaanivat. Hän sanoi itselleen, ettei näkisi mitään, ja sittenkin\njokin omituinen vaisto hänessä kehoitti varovaisuuteen. Säännöllisin\nväliajoin hän seisahtui kuunnellakseen ja nuuskiakseen tuntuiko ilmassa\nsavua. Yhä enemmän ja enemmän hän muuttui saalista ajavaksi pedoksi.\nHän jätti viimeisen pensaan taaksensa. Ei ainoatakaan varjoa eroittanut\ntähtikirkkaalla lumilakeudella. Pohjoisesta nousi kevyt tuulenhenki ja\nsen mukana tuli yliluonnollisia kuiskeita.\n\nÄkkiä Mac Veigh pysähtyi ja heitti kiväärin olalle. Yöstä kuului\njotakin muutakin kuin tuulenhenkäys. Hän nosti karvalakin kasvoiltaan\nja kuunteli. Jälleen kuuli hän sen heikosti, reen jalasten kitinän\nhangella.\n\nReki lähestyi avoimelta kankaalta, ja Mac Veigh oli taisteluvalmiina.\nHän riisui paksut turkiskintaansa, pisti ne vyöhönsä, ja pujoitti\nniiden sijaan käteensä ohuet virkakäsineensä ja tarkasti revolverinsa\nnähdäkseen, ettei sylinteri ollut jäätynyt. Sitten seisoi hän hiljaa ja\nodotti.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nBILLY TAPAA NAISEN.\n\n\nPimennosta lähestyi vitkalleen reki. Vihdoin se eroittautui\nepämääräisenä varjona, ja Mac Veigh näki, että se kulkisi aivan hänen\nlähitseen. Vähitellen eroitti hän kulkueesta ihmisolennon, kolme koiraa\nja tobogganin. [Toboggan, alkuaan intiaanien nimitys eräänlaiselle\npitkälle tasapohjaiselle, ohuista laudoista tehdylle reelle. Syvässä\nlumessa tiettömillä souduilla käytännöllinen.] Tuossa yön helmasta\nhiljaa esiin sukeltaneen aavemaisen näyn levollisuudessa oli jotakin\nkammoittavaa.\n\nMac Veigh ei kuullut enää jalasten kitinää, vaikka reki oli\nviidenkymmenen askeleen päässä hänestä. Sen edellä kulkeva olento\nkäveli hitaasti, pää painuksissa, ja reki koirineen seurasi kuin\nhaamujen kulkue. Ei ihminen, eivätkä koirat huomanneet Mac Veighta,\njoka seisoi hievahtamatta valkoisessa yössä. Kulkue oli jo aivan hänen\nkohdallaan kun hän liikahti.\n\nSilloin hän astui nopeasti esiin huutaen äänekkään halloon. Hiljainen\nhuudahdus kuului, koirat seisahtuivat valjaissaan, ja ihmisolento\njuoksi reelle. Mac Veigh tarttui revolveriinsa. Puolenkymmentä pitkää\naskelta ja hän oli reen vieressä. Valkeat kasvot tuijottivat häneen sen\ntoiselta puolen yön värähtelevässä valossa. Mac Veigh tuijotti takaisin\näärimmilleen hämmästyneenä, sillä suuret, tummat, pelästyneet silmät ja\nkalpeat kasvot olivat naisen silmät ja kasvot.\n\nHetkeen hän ei voinut liikkua eikä puhua. Nainen kohotti kätensä ja\ntyönsi turkismyssynsä niskaan, ja Mac Veigh näki hänen hiustensa\nkiiltävän tähtien valossa. Se oli valkoinen nainen. Äkkiä hän huomasi\nnaisen kasvoissa ilmeen, joka sai hänet säpsähtämään, ja hän katsahti\nesineeseen, johon nojasi kättänsä. Se oli pitkä, höyläämättömistä\nlaudoista kyhätty laatikko. Hän peräytyi askeleen.\n\n\"Hyvä jumala!\" huudahti hän, \"Oletteko yksin?\"\n\nNainen taivutti päänsä ja sanoi puoleksi nyyhkyttäen:\n\n\"Olen -- yksin.\"\n\nSamassa oli Mac Veigh hänen sivullaan.\n\n\"Olen kersantti Mac Veigh Kuninkaallisesta Ratsupoliisista\", virkkoi\nhän lempeästi. \"Sanokaa minulle minne olette matkalla -- ja mistä\njohtuu, että olette taivasalla tunturilla -- yksin.\"\n\nNaisen myssy oli valahtanut hartioille. Hän kohotti kasvonsa katsoen\nMac Veighiin. Tähtivalossa loistivat hänen ilmeelliset silmänsä,\njoissa tällä kertaa kuvastui tuskaa. Ja yhtä ilmeelliset olivat hänen\nkasvonsakin -- Mac Veighin mielestä, joka ei ollut nähnyt valkoista\nnaista lähes vuoteen. Hän oli nuori, niin nuori, että hän yön kalpeassa\nvalossa näytti tyttöseltä, ja silmissä, suun seuduilla ja kohotetussa\nleuassa oli jotakin, mikä niin muistutti noita toisia kasvoja, joista\nMac Veigh oli uneksinut, että hän tarttui tytön käsiin ja kysyi\ntoistamiseen:\n\n\"Minne olette menossa? Ja miksi olette yksin liikkeellä yössä?\"\n\n\"Menen tuonne tuolla\", sanoi nainen osoittaen metsänreunaa. \"Olen\nmatkalla -- hänen -- mieheni kanssa --\"\n\nÄäni petti hänet, hän vetäisi äkkiä kätensä Mac Veighin käsistä ja meni\nreelle. Hetkisen välähti hänen katseestaan uhma, ikäänkuin olisi hän\npelännyt häntä ja päättänyt taistella omastaan ja vainajan puolesta.\nKoirat painautuivat hänen jalkoihinsa ja Mac Veigh näki niitten\npedonhampaitten välkkyvän hämärässä.\n\n\"Hän kuoli kolme päivää sitten\", lisäsi nainen tyynesti, \"ja vien hänet\nnyt omaisteni luo alas Little Sealjoelle.\"\n\n\"Sinne on kahdensadan mailin matka\", sanoi Mac Veigh katsoen häntä\nikäänkuin hän olisi ollut järjiltään. \"Ette pääse elävänä sinne saakka.\"\n\n\"Olen kulkenut nyt kaksi päivää\", vastasi nainen. \"Aion jatkaa.\"\n\n\"Kaksi päivää -- tunturin yli!\"\n\nMac Veigh katsahti laatikkoon, joka aavemaisessa valossa näytti\npeloittavalta, kaamealta. Sitten katsoi hän naiseen, jonka pää painui\nrinnalle ja tukka valui välkkyvinä suortuvina olkapäille. Hänen\nuupunut, liikuttava asentonsa koski Mac Veighiin, ja hän ymmärsi tytön\nitkevän. Ihmeellinen lämpöaalto tulvahti sinä hetkenä hänen mieleensä\nja mykkänä seisoi hän sen ihanuuden edessä, mikä tuntureilta oli tullut\nhänen luoksensa. Sillä hänelle oli nainen kaikkea sitä, mikä oli\nhyvää ja ihanaa. Hänen säälimätön, yksinäinen elämänsä oli asettanut\nnaiset hänen käsityksessään enkelten viereen. Ja nyt näki hän edessään\nolennoituneena kaiken sen, mitä hän milloinkaan oli uneksinut naisen ja\nvaimon rakkaudesta ja uskollisuudesta.\n\nPieni, kumartunut olento hänen edessään uhmasi kuolemaa sen miehen\ntakia, jota oli rakastanut ja joka nyt oli kuollut. Mac Veigh oivalsi,\nettä tuo oli tavallaan hulluutta. Ja sittenkin siinä hulluudessa oli\nalttiutta, mikä ei tuntenut pelkoa; uskollisuutta, joka ei välittänyt\nkylmästä, myrskystä eikä nälästä. Häntä halutti mennä naisen luo,\njoka väsymyksestä kokoonlysähtäneenä nojasi laatikkoon, sulkea hänet\nsyliinsä ja sanoa hänelle, että juuri sellaisesta rakkaudesta hän oli\nuneksinut ja usko siihen oli kannustanut häntä erämaan yksinäisyydessä.\nTyttö näytti liikuttavalta kuin lapsi.\n\n\"Tulkaa, lapseni\", sanoi Mac Veigh. \"Jatkakaamme matkaa. Katson, että\nturvallisesti pääsette Little Sealjoelle. Ette saa mennä yksin. Ette\nikinä pääsisi hengissä omaistenne luo. Hyvä Jumala, jos olisin hänen\nsijassaan --\" Hän pysähtyi huomatessaan pelästyneen ilmeen naisen\nkalpeilla kasvoilla.\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi tämä.\n\n\"Ei mitään -- lienee vain kovaa miehelle, kun täytyy kuolla ja jättää\nteidänlaisenne vaimo\", vastasi Mac Veigh.\n\n\"Kas niin, antakaahan nyt minun nostaa teidät laatikolle\",\n\n\"Koirat eivät jaksa vetää kuormaa\", vastasi nainen. \"Olen auttanut\nniitä.\"\n\n\"Jolleivät ne jaksa, jaksan minä\", naurahti Mac Veigh, nosti hänet\nreippaasti kohoksi ja istutti rekeen. Hän riisui kantamuksensa pannen\nsen kuormalle tytön taakse ja antoi hänelle sitten pyssynsä. Tyttö\nkatsoi häntä suoraan silmiin jännittynyt ilme kalpeissa kasvoissaan,\nkun hän asetti pyssynsä poikittain hänen syliinsä.\n\n\"Voitte ampua minut, jollen tee tehtävääni\", sanoi Mac Veigh. Hän\nkoetti peittää riemua, minkä naisen läheisyys hänessä herätti, mutta se\nvärähteli hänen äänessään.\n\nÄkkiä hän seisahtui ja jäi kuuntelemaan. \"Mikä se oli?\"\n\n\"En kuullut mitään\", sanoi nainen, kasvot kalmankalpeina ja silmät\npelosta mustuen.\n\nSanaakaan sanomatta kääntyi Mac Veigh koiriin. Hän tarttui _babicheen_\n[hirven tai kariboun jänteistä ja nahkasta tehtyjen remmien\nkanadalais-intiaaninkielinen nimitys. _Suoment_], josta nainen oli\nvetänyt koirille avuksi, ja lähti pyrkimään tundran yli.\n\nKuoleman läheisyys oli aina tehnyt hänet alakuloiseksi, mutta tänään\nse ei vaikuttanut samaa. Hänen päivällä tuntemansa väsymys oli\nkadonnut, ja kuormastaan huolimatta oli hän iloinen. Hän oli naisen\nläheisyydessä. Tuontuostakin hän kääntyi katsomaan matkatoveriaan.\nHän tunsi tämän läheisyyden ja naisen matalalla äänellä lausumat\nkehoitukset koirille olivat hänestä suloista soittoa. Hän oli vähällä\nrupeamaisillaan laulamaan hurjaa laulua, jota Pelletier ja hän olivat\nvedelleet rohkaisukseen erämaamökillään, mutta hän hillitsi mielensä ja\nrupesi sensijaan hiljaa viheltämään. Hän ei käsittänyt kuinka koirat\nja nainen olivat jaksaneet vetää rekeä. Pehmeässä lumessa se vajosi\nniin syvälle, että hänellä oli täysi työ saada se eteenpäin. Vähäväliä\nhän pysähtyi lepäämään, ja lopuksi hyppäsi nainen reestä tullen hänen\nluoksensa.\n\n\"Nyt kävelen\", sanoi hän. \"Reki on sittenkin kyllin painava\",\n\n\"Lumi on niin pehmeää\", vastasi Mac Veigh.\n\n\"Mennään\",\n\nHän ojensi naiselle kätensä, johon tämä tarttui omituinen ilme\nvalkeissa kasvoissaan. Huolestuneena hän katsahti laatikkoa, ja Mac\nVeigh ymmärsi. Hän puristi lujemmin tytön kättä ja veti hänet lähemmä\nitseään. Niin jatkoivat he käsi kädessä kulkuaan tundran poikki, Mac\nVeigh ei puhunut mitään, mutta veri kiersi tulena hänen suonissaan.\nPieni käsi, jota hän piteli, vavahti ja koetti pari kertaa irtaantua,\nmutta hän puristi sitä vain lujemmin. Ja sitten se jäi kiltisti,\npehmoisena ja lämpöisenä hänen kouraansa.\n\nKatsahtaessaan alas näki hän naisen kasvot sivultapäin. Pitkä, välkkyvä\nkihara oli päässyt valloilleen myssyn alta, ja kevyt tuuli heitti sen\nMac Veighin käsivarrelle. Varkaan tavoin nosti hän sen huulilleen\nnaisen katsellessa suoraan eteensä metsänreunaa kohti, joka piirtyi\nohuena, mustana juovana. Hänen poskensa paloivat hurjasta ilosta ja\nhäpeästä. Sitten hän suoristautui ja pudisti kiharan hihaltaan.\n\nKolmenneljännestunnin kuluttua saavuttivat he lähimmän metsän. Yhä\nedelleen piteli Mac Veigh naisen kättä omassaan. Se oli yhä hänen\nkädessään, kun hän tähtien loistavassa valossa vanhaan valppaaseen\nja taisteluvalmiiseen tapaansa äkkiä nosti päänsä ja sanoi matalalla\näänellä:\n\n\"Mitä se oli?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi nainen. \"En kuullut mitään, jollei se ollut tuulen\nsuhina puissa.\"\n\nHän vetäisi kätensä Mac Veighin kädestä. Koirat vingahtivat ja\npainuivat lähemmä laatikkoa. Tundran yli tuli hiljainen, valittava\ntuuli.\n\n\"Myrsky nousee uudelleen. Kuulemani ääni oli vannaan tuuli\", sanoi\nBilly.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\"ELÄVÄN KUNNIAKSI.\"\n\n\nLausuttuaan nuo sanat seisoi Billy silmänräpäyksen hiljaa kuunnellen\nääntä, mikä ei ollut tunturilta tulevan tuulen hiljaista valitusta.\nHän oli aivan varma siitä, että oli kuullut jotakin, jotakin aivan\nläheltänsä, melkein jaloistaan, mutta se oli ääni, jota hän ei voinut\nsijoittaa eikä käsittää. Kääntäessään katseensa naiseen, huomasi hän\ntämän tarkastavan häntä kiinteästi.\n\n\"Kuulen sen nyt\", virkkoi nainen. \"Se on tuuli. Se on pelästyttänyt\nminua väliin -- kauheilla äänillään -- tuntureilla. Äskettäin olin --\nkuulevinani -- lapsen itkua --\"\n\nHän tarttui kädellään kurkkuunsa, ja Billy näki kauhua ja tuskaa\nhänen silmissään, jotka eivät hetkeksikään jättäneet hänen kasvojaan.\nMac Veigh ymmärsi. Nainen oli sortumaisillaan erämaan peloittavaan\npainostukseen. Hän hymyili hänelle ja puheli hänelle kuin pikkulapselle.\n\n\"Oletteko väsyksissä, pikku tyttöseni?\"\n\n\"Olen -- olen -- väsyksissä.\"\n\n\"Ja palelluksissanne ja nälissänne?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Silloin teemme leirin tänne metsään.\"\n\nHe kulkivat vielä kunnes tulivat kuusikkoon, joka oli niin tiheä,\nettä suojasi sekä lumelta että tuulelta, ja jossa maata peitti paksu\nkerros kuivuneita havuja. Puut peittivät tähdet näkyvistä, ja pimeässä\nhääriessään Mac Veigh alkoi iloisesti vihellellä. Hän purki tavaransa,\nlevitti toisen huovan laatikon viereen ja kääri toisen toverinsa\nhartioille.\n\n\"Istukaa nyt siinä kun teen tulta\", sanoi hän. Hänellä oli syttönä\nkorvaamaton koivuntuohikappale, jolle hän latoi kuivia havuja ja\nsytytti tulen. Sen loimossa löysi hän lisää polttoainesta, jota kasasi\nnuotioon niin että se räiskyi pian hänen päänsä tasalla. Nainen istua\nkyyrötti kasvot kätkössä. Näytti siltä kuin hän olisi nukahtanut\nnuotion lämpöön. Puolen tunnin ajan raahasi Mac Veigh kuivia puita ja\nrisuja kokoon, ja pian hänellä oli niitä suuri kasa varastossa. Sitten\nhän kaivoi kuopan hiillokseen ja pian herätti kahvin ja paistetun\nsilavan tuoksu hänen toverinsa. Nainen kohotti päätänsä ja työnsi\nsyrjään huovan, johon Mac Veigh oli hänet käärinyt. Hänellä oli lämmin\nsiinä nuotion vierellä, ja hän riisui päähineensä Mac Veighin hänelle\nhymyillessä ystävällisesti tulen yli. Hänen punaisenruskea tukkansa\nvalui hartioille, aaltoillen ja välkkyen tulen loimossa, ja hetkisen\nistui hän se aivan hajallaan katsellen Mac Veightä, Sitten kokosi hän\nsen, ja Billy katseli kuinka hänen sormensa jakoivat sen kiilteleviin\njousiin ja letitti sen paksuksi palmikoksi.\n\n\"Illallinen on valmis\", sanoi Mac Veigh. \"Haluatteko syödä sen siinä?\"\n\nTyttö nyökkäsi ja ensi kerran hymyili hän toverilleen.\nKokoonkäännetylle huovalle heidän välilleen kattoi Billy kahvia,\nsianlihaa, leipää ja muuta mitä löysi laukustaan ja istui sitten tyttöä\nvastapäätä jalat ristissä. Nyt vasta hän huomasi että tämän silmät\nolivat siniset ja että hänen poskensa olivat punehtuneet. Puna syveni\nBillyn katsoessa häneen, ja uudelleen hymyili hän seuralaiselleen,\nkatsoen hetken alaspäin.\n\nSe sai Mac Veighin sydämen sykkimään nopeammin. Kesti hetkisen ennenkuin\nhän tiesi mitä söi, hänellä ei ollut mitään makua suussaan. Hän\nkertoi naiselle toimestaan Fullerton-niemellä ja Pelletieristä, joka\nvähitellen nääntyi yksinäisyyteen.\n\n\"Siitä on aikaa kun näin teidänlaisenne naisen\", uskoi hän toverilleen.\n\"On nyt kuin olisin taivaan valtakunnassa. Ette käsitä kuinka yksin\nolen ollut.\" Hänen äänensä värisi. \"Toivoisin vain, että Pelletier\nolisi saanut nähdä teidät, vain silmänräpäyksen\", lisäsi hän. \"Hän\nolisi saanut siitä uutta elämää!\"\n\nNaisen lempeissä silmissä hehkui jotakin, mikä sai toisia sanoja hänen\nhuulilleen.\n\n\"Ette ehkä voi käsittää, mitä merkitsee olla näkemättä valkoista naista\nnoin pitkään aikaan\", jatkoi hän, \"Ettehän pitäne minua hulluna tai\nsanojani ja tekojani sopimattomina? Koetan hillitä mieltäni, mutta\nminua haluttaisi huutaa ääneeni riemusta. Jospa Pelletier vain voisi\nnähdä teidät --\" Hän pysähtyi ja pisti kätensä taskuun vetäen esiin\nkallisarvoisen kirjenipun.\n\n\"Hänellä on etelässä tyttö -- aivan samallainen kuin te\", jatkoi Mac\nVeigh. \"Nämät ovat häneltä. Jos ne joutuvat ajoissa perille, toipuu\nhän. Ei hän lääkettä tarvitse. _Naista_ hän tarvitsee -- nähdä häntä,\nkuulla hänen ääntänsä ja tuntea hänen kätensä kosketusta.\"\n\nTyttö ojensi kätensä ja otti kirjeet. Tulen valossa Billy näki hänen\nkätensä vapisevan.\n\n\"Ovatko he -- naimisissa?\" kysyi hän.\n\n\"Eivät, mutta he aikovat mennä naimisiin\", vastasi Billy\nriemuitsevasti. \"Hän on kaunein olento avarassa maailmassa\nlähinnä -- --\"\n\nHän pysähtyi, ja tyttö lopetti lauseen: \"Lähinnä muuatta toista tyttöä,\nja se tyttö on teidän.\"\n\n\"Ei, en aikonut sanoa siten. Ettehän pahastune jos sanon sen. Ajattelin\nsanoa: lähinnä teitä. Sillä te olette tullut _blizzard_ -- tuulesta\nkuin enkeli ja antanut minulle uutta toivoa. Olin nääntymäisilläni,\nkun tulitte. Jos nyt häviäisitte, enkä enää milloinkaan näkisi teitä,\npalaisin paikalleni ja taistelisin taisteluni loppuun ja uneksisin\nsuloisia unia. Hyvä luoja! Ymmärrättekö, että miehen on tultava tänne\nerämaihin, ennenkuin hän oppii käsittämään, että elämä ei ole aurinkoa\nja kuuta ja tähtiä. Nainen, vain nainen on elämä!\"\n\nHän pani kirjeet takaisin taskuunsa. Naisen ääni oli kirkas ja lempeä.\nBillyn mielestä se kohosi suloisimpana soittona tulen räiskynän ja\ntuulen huminan keskeltä kuusten latvoissa.\n\n\"Sellaisilla miehillä kuin te pitäisi olla nainen, jota hellisivät\",\nsanoi nainen. \"Hän oli sellainen mies.\"\n\n\"Tarkoitatte --?\" Mac Veighin katse etsi pitkää, tummaa laatikkoa.\n\n\"Niin, hän oli sellainen.\"\n\n\"Tiedän, mitä tunnette\", virkkoi Billy, katsoen muualle. \"Olen kokenut\nyhtä ja toista. Olen menettänyt sekä isäni, äitini, että sisareni.\nÄiti oli viimeinen, ja hänen kuollessaan olin melkein lapsi, ehkä\nkahdeksantoista, mutta minusta tuntuu kuin se olisi ollut eilen. Kun\nelelee täällä erämaassa näkemättä aurinkoa kuukausimääriin ja valkoisia\nkasvoja vuoteen tai pariin vuoteen, niin tulee kaikki tuollainen niin\nläheiseksi ja tuntuu siltä kuin se olisi tapahtunut aivan äskettäin.\"\n\n\"Ovatko he kaikki -- kuolleet?\"\n\n\"Kaikki paitsi yhtä. Hän kirjoitti minulle pitkän aikaa, ja luulin\nhänen pitävän sanansa. Pelly -- se on Pelletier, väittää tosin, että\nse on vain pientä väärinkäsitystä ja että hän pian taas kirjoittaa.\nEnkä ole kertonut hänelle, että hän käänsi minulle selkänsä mennäkseen\nnaimisiin toisen kanssa. En tahdo, että hän rupeaisi kuvittelemaan\njotakin samanlaista omasta tytöstään. Se sattuu niin helposti kun on\nkuolla yksinäisyyteen.\"\n\nNainen kumartui häntä kohti loistavin silmin.\n\n\"Teidän tulisi päinvastoin olla iloinen\", sanoi hän. \"Jos hän kerran on\njättänyt teidät, ei hän ajanpitkään olisi ollut teidän arvoisenne. Hän\noli uskoton nainen. Jollei hän olisi ollut sitä, ei hänen rakkautensa\nolisi jäähtynyt sen vuoksi, että olitte poissa. Se ei saa hävittää\nuskoanne, -- se on liian kaunis.\"\n\nMac Veigh pisti jälleen kätensä taskuun ja otti sieltä pienen,\nhirvennahkaan käärityn käärön. Hänen kasvonsa loistivat poikamaista\niloa.\n\n\"Ehkä olisi niin käynytkin, jollen olisi kohdannut _teitä_\", sanoi hän.\n\"Tahtoisin jollakin tavoin -- saada teille selväksi, kuinka paljon\nolette tehnyt hyväkseni. Te -- ja tämä.\"\n\nHän oli avannut hirvennahkakäärön ja ojensi sen tytölle. Siinä oli\nsinisen kukan suuret, kuivuneet terälehdet.\n\n\"Sininen kukka!\" virkkoi nainen.\n\n\"Niin. Tiedätte mitä se merkitsee. Intiaanit kutsuvat sitä nimellä\ni-o-waka tai jotakin sinnepäin, koska he luulevat, että siinä asuu sen\nhenki, mikä on puhtainta ja kauneinta maailmassa. Minä kutsun sitä --\nnaiseksi.\"\n\nHän nauroi, ja nauru kaikui iloisena.\n\n\"Pidätte minua ehkä hiukan hassahtavana, mutta jos tahdotte niin kerron\nteille tuosta sinisestä kukasta\", jatkoi hän.\n\nNainen nyökkäsi, mutta Mac Veigh ei nähnyt että hänen kurkkunsa hieman\nvavahti.\n\n\"Olin kaukana pohjoisessa suurella Karhujärvellä\", alkoi hän, \"ja\nkymmenen vuorokautta makasin leirissäni yksin jalka nyrjähtyneenä. Se\noli autiota, synkkää seutua, paljaitten vuorenharjanteitten välissä.\nSiellä kasvoi vain vaivaiskuusia, joissa pöllöt öisin huusivat niin,\nettä veri suonissani hyytyi. Toisena päivänä tapasin seuraa. Telttani\nvierellä kasvoi sininen kukka, niin korkeavartinen, että se ulottui\npolviini. Päivällä levitin huopapeitteeni ulkosalle sen viereen ja\nmakasin siinä poltellen. Ja sininen kukka huojui hoikassa varressaan\nja nyökkäili minulle ja puhui minulle merkkikieltä, jota kuvittelin\nymmärtäväni. Väliin se oli niin iloinen ja hullunkurinen, että minun\ntäytyi nauraa, ja sitten se tuntui pyytävän minua tanssiin. Ja\ntoisinaan se taas oli niin kaunis ja hiljainen ja näytti kuuntelevan,\nmitä metsä puhui, ja pari kertaa minusta tuntui, että se rukoili.\nYksinäisyydessä saa, nähkääs niin hulluja päähänpistoja. Kun aurinko\nlaski, sulki sininen kukkani kupunsa ja nukahti aivan niinkuin pieni\nlapsi nukahtaa päivän leikeistä väsyneenä, ja silloin minä tunsin\nolevani hirvittävän yksinäinen.\n\n\"Mutta se oli aina hereillään kun aamuisin kierin ulos peitteistäni.\nVihdoin tuli aika, jolloin jalkani oli niin terve, että voin lähteä.\nYhdeksäntenä iltana näin sinisen kukkani viimeistä kertaa sulkevan\nterälehtensä ja nukahtavan. Sitten panin tavarani kokoon. Aurinko oli\njo ylhäällä kun seuraavana aamuna läksin; vähän matkaa kuljettuani\nkäännyn katsomaan taakseni. Olin kai mieheksi hupsu ja heikko, mutta\nminua itketti. Sininen kukka oli opettanut minulle monta seikkaa,\njoista en ollut ennen tiennyt mitään. Se oli saanut minut ajattelemaan.\nJa katsoessani taakseni huojui se kirkkaassa päivänpaisteessa,\nnyökytellen minulle!\n\n\"Minusta tuntui, että se kutsui -- kutsui minua takaisin -- ja minä\njuoksin sen luo, katkasin sen varrestaan, ja siitä lähtien se on ollut\njoka hetki mukanani. Se on ollut minulle raamattuna ja toverina, ja\nolen tuntenut että se on minulle ollut kaiken sen vertauskuvana, mikä\non puhtainta ja kauneinta maailmassa -- naisen.\" Hänen äänensä värähti.\n\"Ehkä -- ehkä olen hullut, mutta tahtoisin, että ottaisitte sen ja\nsäilyttäisitte -- sitä -- aina -- minulle.\"\n\nMac Veigh saattoi nähdä naisen suupielten värähtelevän hänen\nkatsoessaan tulen yli toveriinsa.\n\n\"Tahdon ottaa sen\", sanoi hän. \"Otan sen ja säilytän sen -- ijäti.\"\n\n\"Olen tallettanut sitä -- muuatta naista varten\", virkkoi Mac Veigh.\n\"Hullu ajatus, eikö totta? Ja nyt olen kertonut teille kaiken tämän,\nkun päinvastoin halusin kuulla teiltä, mitä tapahtui siellä mistä\ntulette, ja mihin aiotte ryhtyä tultuanne omaistenne luo. Haluatteko\nkertoa siitä minulle?\"\n\n\"Hän kuoli, siinä kaikki\", vastasi nainen. \"Lupasin viedä hänet\ntakaisin omaistemme luo. Ja päästyäni sinne en tiedä -- mitä teen.\"\n\nHän hengähti syvään, ja hiljainen nyyhke kuului hänen huuliltaan.\n\n\"Ette tiedä, mihin ryhdytte --\" Billyn ääni kaikui oudolta hänen omissa\nkorvissaankin. Hän nousi pystyyn ja katseli alas naisen kohotettuihin\nkasvoihin, hänen ruumiinsa vapisi ankarasta taistelusta. Sanoja tunki\nhänen huulilleen ja ne työnnettiin jälleen takaisin; sanoja, jotka\nolivat vähällä voittaa hänet ja jotka uudelleen olisivat kertoneet\nnaiselle, että hän oli tullut Mac Veighin luo tunturilta kuin enkeli;\nettä hän oli elänyt kokonaisen elämän sinä lyhyenä aikana, jonka he\nolivat olleet yhdessä, ja että hän, Mac Veigh, rakasti häntä niinkuin\nei ainoakaan mies koskaan ennen ollut naista rakastanut. Naisen siniset\nsilmät katselivat kysyvinä Mac Veightä.\n\nJa sitten Mac Veigh näki esineen, minkä hän hetkeksi oli unohtanut,\npitkän, karkeatekoisen laatikon naisen takana. Hänen sormensa\nkaivautuivat kämmeniin, hän voihkasi ja kääntyi poispäin.\n\nSatakunnan askeleen päässä kuusikossa hän oli nähnyt paljaan kallion,\njolla kasvoi punaista bakneesh-villiviiniä. Hän leikkasi pensaasta\npuukollaan sylillisen ja kun hän kantamuksineen palasi nuotion valoon,\nhehkui villiviini kuin verenpunainen kukkapensas. Nainen oli noussut\nseisomaan ja katseli äänetönnä kuinka hän siroitti villiviinin arkulle.\nMac Veigh kääntyi häneen päin lausuen hiljaa:\n\n\"Kuolleen kunniaksi!\"\n\nVäri oli kadonnut naisen kasvoista, mutta silmät loistivat kuin tähdet.\nBilly astui häntä kohti kädet ojona. Mutta äkkiä hän pysähtyi jääden\nkuuntelemaan. Hetken kuluttua hän kääntyi ja kysyi uudelleen:\n\n\"Mitä se oli?\"\n\n\"Kuulin vain koirat -- ja tuulen\", vastasi nainen. \"Varmaan sitten\nkummittelee pääkopassani\", sanoi Mac Veigh. \"Olin kuulevinani --\" Hän\nsiveli otsaansa ja katsahti koiriin, jotka olivat kyyristyneet reen\nviereen ja nukkuivat sikeästi. Nainen ei huomannut, että hän värisi.\nSitten Mac Veigh naurahti hilpeästi ja tarttui kirveeseensä.\n\n\"Nyt teltan tekoon\", ilmoitti hän. \"Tunnin kuluessa on myrsky\nkintereillämme.\"\n\nLaatikon kannella oli telttakangas, ja sen pingoitti hän pystyyn\nnuotion viereen kooten sisäpuolelle kahden jalan paksuisen vuoteen\npalsamin ja seetripuun oksista. Oman silkkikankaisen telttansa hän\npystytti syvemmä tiheään kuusikkoon. Saatuaan työnsä valmiiksi katsahti\nhän kysyvästi ensin naiseen ja sitten laatikkoon.\n\n\"Ottaisin sen mielelläni luokseni telttaan, jos se vain sopii\", sanoi\nnainen. Hän seisoi kasvot nuotioon päin Mac Veighin laahatessa painavan\nlaatikon telttaan. Sitten toi Mac Veigh lisää puuta nuotioon ja tuli\ntoivottamaan toverilleen hyvää yötä. Tämän kasvot olivat kalpeat ja\nväsyneet, mutta hän hymyili Mac Veighille, jonka mielestä hän oli\nmaailman kaunein olento. Sisimmässään hänellä oli se tunne, että hän\noli tuntenut naisen vuosikaudet. Hän tarttui hänen käsiinsä, katsoi\nhäntä syvälle sinisiin silmiin ja sanoi melkein kuiskaten:\n\n\"Annatteko minulle anteeksi, jos teen väärin? Ette käsitä kuinka\nyksinäinen olen ollut ja mitä minulle merkitsee saada kerran vielä\nkatsoa naista kasvoihin. En tahdo loukata teitä ja -- ja --\", hänen\näänensä petti, \"antaisin mielelläni hänelle tuossa elämän takaisin,\njos se olisi vallassani, vain sentähden, että olen nähnyt teidät ja\nymmärrän teidät -- ja rakastan teitä.\"\n\nNainen säpsähti, hän hengitti kiivaasti ja huudahti hiljaa.\n\n\"Suokaa anteeksi, pikku tyttöseni\", jatkoi Mac Veigh. \"Ehkä olen\nhieman suunniltani. Mutta voisin kuolla puolestanne, ja vien teidät\nturvallisesti perille -- omaistenne luo -- ja -- ja -- ettekö tahtoisi\nantaa minulle hyvänyönsuudelmaa.\"\n\nNainen ei siirtänyt katsettaan hänen kasvoiltaan. Hänen silmänsä\nloistivat häikäisevän sinisinä nuotion loimussa. Hiljalleen vei hän\nkätensä Mac Veighin käsistä, katsoi häntä koko ajan silmiin, laski\nsitten kätensä hänen käsivarsilleen ja kohotti kasvonsa verkalleen Mac\nVeighin kasvoja kohti. Kunnioittavasti taivutti tämä kasvonsa ja suuteli\ntyttöä.\n\n\"Jumala teitä siunatkoon!\" lausui hän.\n\nTuntikausiksi jäi hän istumaan nuotion ääreen. Tuuli yltyi yhä,\npohjoisesta nousi myrsky uudelleen. Kuusen- ja palsaminoksat huojuivat\nvalitellen tuulessa hänen päänsä päällä ja aukeilla paikoilla kuuli hän\nblizzardin ulvonnan. Mutta nuo äänet olivat hänestä nyt uudenlaista\nsoittoa, hänen sydämensä sykki kiivaammin, ja lämmin ilo täytti hänen\nmielensä, kun hän katsahti pieneen telttaan päin, jossa nukkui hänen\nrakastamansa nainen.\n\nHänen lämpöisten huultensa suudelma tuntui yhä hänen huulillaan;\nyhä uudelleen ja uudelleen näki hän mielessään hellän ilmeen, joka\nhetken oli pilkistänyt silmien sinestä, ja hän kiitti Jumalaa siitä\nihmeellisestä onnesta, mikä oli tullut hänelle. Sillä naisen huulten\nsuloisuus ja hänen silmiensä vielä suurempi suloisuus kertoivat\nhänelle, mitä elämällä vielä oli hänen varaltansa.\n\nPäivän matkan päässä etelään oli intiaanileiri. Sinne veisi hän\nhänet ja sieltä lähettäisi hän pari intiaania viemään Pelletierille\nlääkkeet ja kirjeet. Sitten jatkaisi hän matkaa naisen kanssa. Hän\nnaurahti hiljaa ja iloisesti ajatellessaan mitä loistavia uutisia\nhän vähän myöhemmin veisi Pelletierille. Sillä suudelma paloi vielä\nhänen huulillaan, siniset silmät hymyilivät hänelle yhä nuotiotulen\nvalaisemasta metsästä, ja hän tunsi pelkkää toivoa.\n\nOli myöhä, lähellä puolta yötä ennenkuin hän hiipi telttaansa. Myrsky\nulvoi ja vinkui yhä hurjemmin hänen nukahtaessaan. Hän heräsi myöhään.\nTuuli valitteli ja voihki metsän puissa. Tuli oli melkein sammunut.\nNuotion toisella puolen olevan teltan aukko oli yhä suljettuna ja\nMac Veigh liikkui nuotiota sytytellessään hiljaa, jottei herättäisi\ntoveriaan. Hän katsoi kelloansa ja huomasi nukkuneensa lähes seitsemän\ntuntia. Sitten palasi hän omalle teltalleen noutamaan aamiaistarpeita.\nPuolenkymmenen askeleen päässä oviaukosta hän seisahtui hämmästyneenä.\n\nPunainen bakneesh-villiviini, jonka hän illalla oli käynyt metsästä\nnoutamassa, riippui nyt suurena kiehkurana hänen telttansa seinämällä,\nja sen yläpuolella oli telttakankaaseen kirjoitettu kömpelöin kirjaimin:\n\n\"Elävän kunniaksi!\"\n\nHiljaa huudahtaen palasi hän juoksujalkaa toiselle teltalle. Ja samassa\nhän tajusi punaisen seppeleen tarkoituksen. Nainen sanoi hänelle sillä\nsen, mitä ei ollut lausunut sanoin. Hän oli lähtenyt teltastaan yöllä\nMac Veighin nukkuessa ja riipustanut seppeleen hänen nähtäväkseen. Veri\nkohisi lämpimänä ja iloisena hänen suonissaan, hän ojentautui suoraksi\nja nauroi. Tai oikeastaan se ei ollut naurua, vaan hänen sisimmän\nsielunsa henkäys. Vanhasta tottumuksesta hänen kätensä meni revolverin\nhuotraan. Se oli tyhjä.\n\nHän veti huopapeitteet ulos teltasta, mutta ase ei ollut niitten\nmutkassa. Hän katsahti nurkkaan, jonne oli asettanut pyssynsä. Sekin\noli poissa. Jäykistynein, harmain kasvoin asteli hän hiljalleen nuotion\nohi naisen telttaa kohti ja kuunteli korva aukolla. Sieltä ei kuulunut\nääntäkään, ei liikettä, ei nukkujan hengitystä, ei elonmerkkiäkään.\nKuin peläten kauheaa näkyä veti hän verkalleen syrjään aukkoa peittävän\nkankaan. Kuusenoksista tehty vuode oli tyhjä ja sillä oli poikkipuolin\nsuuri laatikko, jota nainen oli kulettanut. Mac Veigh meni telttaan.\nArkku oli auki -- ja tyhjä; pohjalla oli vain lujaan painuneita,\nmuokkauneita palsaminoksia, Samassa kirkastui totuus hänelle: arkussa\noli ollut elävä ihminen, ja nainen -- -- Hänen silmänsä sattuivat\njohonkin laatikon reunalla. Siinä oli kokoontaitettu paperipala; se oli\nkiinnitetty siten, että hänen täytyi huomata se. Hän sieppasi sen ja\nhoiperteli se kädessään ulos päivänvaloon. Kova, vihlova huuto kuului\nhänen huuliltaan hänen lukiessaan naisen kirjoittaman kirjeen:\n\n    \"Palkitkoon teitä Jumala hyvyydestänne minua kohtaan. Läksin\n    matkaan myrskyssä -- mieheni ja minä. Saimme sanan, että olitte\n    jäljillämme ja näimme nuotiotulenne kaukaa kankaalta. Mieheni\n    teki laatikon minulle suojaksi pakkasta ja myrskyä vastaan.\n    Nähdessämme teidät vaihdoimme paikkaa, ja niin tapasitte minut\n    kuljettamassa vainajaani. Hän olisi voinut surmata teidät monet\n    monituiset kerrat, mutta hyvyytenne minua kohtaan pelasti\n    henkenne. Antakoon teille Jumala vielä kerran hyvän naisen, joka\n    rakastaa teitä kuten minä rakastan häntä. Hän tappoi miehen,\n    mutta surmaaminen ei aina ole murhaamista. Olemme ottaneet\n    aseenne, ja myrsky peittää jälkemme. Mutta te ette seuraa meitä,\n    tiedän sen. Sillä tiedätte mitä merkitsee rakastaa naista, ja\n    tiedätte senkin, mitä elämä merkitsee naiselle, joka rakastaa.\n\n                                        Rouva Isobel Deane.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nIHMISMETSÄSTÄJÄT.\n\n\nBilly seisoi kuin huumautuneena ja luki sitten uudelleen Isobel\nDeanen kirjoittamat rivit. Ei ääntäkään kuulunut hänen huuliltaan\nensi huudahduksen jälkeen; hän seisoi vain tuijottaen räiskyvän\nnuotion liekkeihin, kunnes tuulenpuuska äkkiä repäisi kirjelipun hänen\nsormistaan ja lennätti sen tiehensä lumipilvessä.\n\nKirjeen menettäminen herätti hänet. Hän rupesi ajamaan takaa\npaperipalasta, mutta pysähtyi sitten ja nauroi. Se oli lyhyt, iloton\nnaurahdus, sellainen, jolla voimakas mies peittää vaivansa. Hän palasi\nteltalle ja kurkisti sinne, sisään. Hän työnsi syrjään telttakankaan\nreunat niin että valo pääsi sisään ja hän voi nähdä laatikkoon. Muuan\ntunti sitten oli tuossa arkussa piillyt murhamies Scottie Deane. Ja\nnainen oli hänen vaimonsa!\n\nMac Veigh palasi takaisin nuotion luo ja näki jälleen telttansa\nseinällä riippuvan punaisen bakneesh-villiviinin ja sanat, jotka nainen\nnuotiosta sieppaamallaan kekäleellä oli töhertänyt: \"elävän kunniaksi.\"\nSe tarkoitti häntä! Jotakin tuntui takertuvan hänen kurkkuunsa, ja\nsilmiä sumensi, vaikka ei lumi eikä tuuli sitä aiheuttanut. Nainen oli\nollut loistavan urhoollinen. Ja hän oli voittanut. Äkkiä huomasi Mac\nVeigh, että hän oli puhunut totta kirjeessään, ja että Scottie Deane\nolisi helposti voinut ottaa hänet hengiltä.\n\nSeuraavana hetkenä ihmetteli hän miksei tämä ollut tehnyt niin.\nDeane pani paljon alttiiksi jättäessään hänet henkiin. Heillä oli\nvain muutaman tunnin etumatka, eikä myrsky ollut vielä kokonaan\nehtinyt lakaista heidän jälkiänsä umpeen. Deanen pakoa hidastutti\nhänen vaimonsa mukanaolo. Hän voi vielä lähteä ajamaan heitä takaa\nja saavuttaa heidät. He olivat tosin vieneet hänen aseensa, mutta ei\nolisi ensimmäinen kerta, jolloin Mac Veigh lähtisi etsittävänsä jälkeen\naseitta.\n\nVastavaikutus tuli hänessä nopeasti. Hän syöksi tulen ohi ja juoksi\nsuuressa kaaressa, kunnes tapasi reen jäljet, jotka vielä olivat aivan\nselvät. Syvemmällä metsässä olisi niitä helppo seurata. Jotakin lehahti\nhänen jalkoihinsa. Se oli Isobel Deanen kirje. Hän nosti sen maasta, ja\ntaaskin hänen silmiinsä sattuivat sen viimeiset sanat: \"Mutta Te ette\nseuraa. Tiedän sen. Sillä tiedätte mitä merkitsee rakastaa naista ja\ntiedätte senkin, mitä elämä merkitsee naiselle, joka rakastaa.\"\n\nKas, sentakia Scottie Deane oli jättänyt hänet surmaamatta. Naisen\ntähden hän oli sen tehnyt, ja nainen luotti häneen. Tällä kertaa hän\ntaittoi kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa, sinne, missä sininen\nkukka oli ollut. Sitten palasi hän verkalleen nuotion luo.\n\n\"Sanoin sinulle, että antaisin hänet takaisin elämälle, jos vain\nvoisin\", virkkoi hän. \"Ja luulenpa pitäväni sanani!\" Vanhaan tapaansa\npuheli hän ääneensä itsekseen, tapa, minkä helposti saa autioitten\nlakeuksien yksinäisyydessä. Hän naurahti seisoessaan nuotion ääressä ja\ntäyttäessään piippuansa. \"Jollei se olisi hänen tähtensä\", lisäsi hän\najatellessaan Scottie Deanea. \"Hyvä Jumala, jollei se olisikaan hänen\ntähtensä!\"\n\nTäytettyään piippunsa sytytti hän sen ja tuijotti tiheään kuusikkoon,\njonne Scottie Deane vaimoineen oli paennut. Koko poliisivoima oli\nvaanimassa Scottie Deanea. Toista vuotta tämä oli piileskellyt\nkuin pieni valkoinen kärppä ja osoittautunut ovelammaksi kuin koko\npoliisivoiman parhaat miehet. Kuninkaallisen Ratsastavan Poliisin joka\nainoa mies Calzarysta Albertan preerioilta aina Herschel-saarelle\nsaakka Jäämeren rannalla tunsi hänen nimensä. Hänen päästänsä oli\nluvattu palkinto, ja hänen kiinnisaajaansa odotti maine. Joka uneksi\nvirkaylennyksestä, uneksi samalla Scottie Deanesta; ja kun Billy\najatteli noita seikkoja, heräsi hänessä jotakin, joka oli kaukana\nihmismetsästyksen ajatuksesta ja omituinen veljeydentunne lämmitti\nhänen mieltänsä. Scottie Deane oli hänelle nyt enemmän kuin henkipatto,\nenemmän kuin tavallinen mies. Kun Isobel Deanen lainen nainen yhä\npysyi hänelle uskollisena kun häntä ahdistettiin loukosta toiseen kuin\nrottaa, täytyi hänen olla jotakin muuta. Mac Veigh palautti mieleensä\nIsobelin lempeän äänen, suloiset kasvot ja hänen hellät, siniset\nsilmänsä, ja ensi kerran tuli hän ajatelleeksi, ettei sellainen nainen\nvoisi rakastaa miestä, joka olisi läpeensä huono.\n\nJa Isobel Deane rakasti miestänsä. Tietoisuus siitä tuotti hänelle\nsamalla kertaa tuskaa ja iloa. Naisen uskollisuus oli voitto --\nhänellekin. Enkelinä hän oli tullut hänen luokseen myrskyn keskeltä\nja enkelinä hän oli mennyt hänen luotansa. Mac Veigh oli iloinen.\nTodellinen olento, joka eli ja hengitti, oli vallannut unikuvan paikan\nhänen sydämessään, nainen, joka oli yhtä kaunis ja yhtä uskollinen kuin\nsininen kukka, jota hän oli säilyttänyt povellaan.\n\nTuona hetkenä hän olisi halunnut ottaa Scottie Deanea kädestä,\nsenvuoksi, että tämä oli Isobelin mies ja senvuoksi, että hän oli\nsellainen mies, jota Isobel rakasti. Ehkä se olikin Deane, joka oli\nripustanut villiviiniseppeleen hänen telttansa seinälle ja piirtänyt\nsiihen hiilellä kirjoituksen. Ja Deane tiesi varmaan vaimonsa\nkirjoittamasta kirjeestä. Veljeydentunne Scottie Deanea kohtaan\nvoimistui yhä hänessä, ja heidän luottamuksensa häneen sai hänet\nomituisen iloiseksi.\n\nTuli oli sammumaisillaan, ja Mac Veigh käännähti ottamaan lisää puuta.\nHän huomasi teltassa olevan laatikon ja laahasi sen ulos. Hän oli\njuuri vyöryttämäisillään sen nuotioon, kun pysähtyi ja tarkasti sitä\nlähemmin. Mistähän saakka he olivat tulleet? mietti hän mielessään.\nVarmastikin ylängön toiselta puolen, sillä Deane oli rakentanut\nlaatikon Isobelin suojaksi lakeuden jäätäviä tuulia vastaan.\n\nSe oli veistetty keveästä, kuivasta puusta pienellä vyössä\nkannettavalla kirveellä ja nurkissa oli liitokset naulojen sijasta\nkiinnitetty kariboun nahkasta tehdyillä hihnoilla. Palsaminoksat,\njoita oli ladottu pohjalle Isobelille vuoteeksi, olivat vielä\npaikoillaan, ja hänen sydämensä sykki kiivaammin kun hän veti ne ulos.\nNiillä oli Isobel maannut. Hänen päänsä sija eroittui vielä selvästi\npalsaminlehvillä. Huudahtaen puolitukahtuneesti heitti hän laatikon\ntuleen.\n\nBilly ei ollut nälkäinen, mutta keitti kuitenkin kupin kahvia ja\njoi sen. Nyt vasta hän huomasi, että myrsky kiihtymistään kiihtyi.\nTiheät, alas riippuvat kuusenoksat olivat vaimentaneet sen voimaa.\nSuojaavan metsän ulkopuolella kuuli hän sen vinkuvan ja ulvovan\nharvoissa pensaikoissa ja aukeilla paikoilla tunturin laidassa. Hän\nmuisti jälleen Pelletierin, Hän tunnusti puolittain unohtaneensa hänet\nIsobelin läsnäolon aiheuttamassa rauhattomuudessa ja hänen pakonsa\njättämässä epätoivossa ja sekasorrossa.\n\nKuluisi kaksi päivää ennenkuin hän pääsisi eskimokylään. Nuo kaksi\npäivää voisivat olla kohtalokkaita hänen toverilleen. Mac Veigh\nponnahti pystyyn, koetti taskuaan, vakuuttautuakseen siitä, että\nkirjeet olivat tallella ja rupesi kokoamaan tavaroitaan. Oksien lomista\nputoili lumi hienoina, valkoisina pilvinä, pieksäen kasvoja kuin kovin\nhienosokeri. Tuulenpuuska paiskasi hänelle äkkiä lunta silmiin; hän\njätti teltan ja tavarain kokoilemisen kiiruhtaen huolissaan aukeampaa\nja harvempaa metsää ja pensaikkoa kohti lakeuden reunassa.\n\nMuutaman sadan jardin päässä leiripaikalta hänen oli pakko taivuttaa\npäänsä lumimyrskyssä ja vetää nahkalakkinsa korvukset alas. Vielä vähän\nmatkaa, ja hänen täytyi etsiä suojaa käyrän männynkäppyrän turvista.\nLakeus avautui hänen eteensä. Se oli nyt kiehuvana, valkoisena\nmylläkkänä, jossa hän ei nähnyt eteensä pyssynkantaman vertaa.\nEskimokylä oli kahdenkymmenen mailin päässä toisella puolen ylängön.\nBillyn mieli masentui. Sinne hän ei jaksanut taivaltaa.\n\nEi ainoakaan ihmisolento voinut hengissä ponnistella eteenpäin\nmyrskyssä, joka puhalsi suoraan Jäämereltä, ja Mac Veigh palasi\ntakaisin leiripaikalle. Tuskin oli hän astunut askeltakaan siihen\nsuuntaan, kun tuulen tuoma, omituinen ääni sai hänet säpsähtämään. Hän\nkääntyi takaisin valkoisena kiehuvaa lumimerta kohti, ja hänen kätensä\nsujahti tyhjälle revolverin kotelolle. Ääni kuului jälleen, ja tällä\nkertaa hän tunsi sen. Se oli huutoa, miehen ääni. Hetkessä tulivat\nDeane ja Isobel hänelle mieleen. Mikähän ihme oli tapahtunut, joka sai\nheidät kääntymään takaisin?\n\nMyrskyn myllerryksestä sukeutui esiin varjo. Se sai pian selvät\nmuodot, koiravaljakko -- reki -- kolme miestä tarpoi lumessa häntä\nkohti. Samassa koirat seisahtuivat, sotkeutuen valjaisiin ja näyttivät\nmuristen hampaitaan Billylle. Tämä astui askeleen eteenpäin, ja samassa\nojentui revolveri hänen rintaansa kohti.\n\n\"Laskekaa alas revolveri, Bucky Smith!\" huusi Mac Veigh. \"Jos ajat\njotakin takaa, niin olet tavannut väärän miehen!\"\n\nMies tuli lähemmä. Silmät olivat punaiset ja tuijottavat. Tultuaan\naivan Billyn viereen laski hän alas revolverinsa.\n\n\"Kas peijakas, sehän on Billy Mac Veigh!\" huudahti hän naurahtaen\nkarkeasti ja epämiellyttävästi. Bucky palveli korpraalina\npoliisimiehistössä, ja Billyn viimeksi hänestä kuullessa oli hän ollut\nNelson Housessa. [Nelson House ja Norway House, kaksi Hudsonlahden\nyhtiön kauppapaikkaa, molemmissa poliisivartiosto. _Käänt. muist._]\nVuoden ajan molemmat miehet olivat olleet samassa patrullissa, mutta\nheidän välinsä eivät olleet erikoisen hyvät. Billy ei ollut koskaan\nkertonut muutamasta Norway Housessa sattuneesta tapauksesta, joka,\njos se olisi joutunut päällystön korville, olisi toimittanut Buckylle\nhäpeällisen eron virasta. Mutta Mac Veigh oli kaikessa hiljaisuudessa\nantanut hänelle selkäsaunan,'pehmittänyt' hänet niin perusteellisesti,\nettä hän oli henkihieverissä sen jälestä. Vanha viha paloi korpraalin\nsilmissä hänen tuijottaessaan Billyä kasvoihin. Billy ei ollut katsetta\nhuomaavinaankaan, kätteli vain toisia miehiä. Toinen heistä oli\nHudsonlahden yhtiön koiravaljakon ajaja ja toinen oli Constable Walker\nChurchillista.\n\n\"En ikinä luullut, että hengissä pääsisimme suojapaikkaan\", sanoi\nWalker henkeään haukkoen puristaessaan Billyn kättä. \"Olemme etsimässä\nScottie Deanea, emmekä saa hukata minuuttiakaan. Ja me saammekin hänet\nkäsiimme. Hänen jälkensä ovat niin lämpimät, että voimme ne haistaa.\nMutta hyvä Jumala, olen aivan loppuun ajettu!\"\n\nKoirat ajajineen painuivat jo leiripaikkaa kohti. Billy virnaili\nkorpraalille heidän kulkiessaan jäljessä. \"Olisipa sinulla ollut mainio\ntilaisuus päästä minusta -- jos olisit ollut yksinäsi, Bucky\", sanoi\nhän niin matalalla äänellä, ettei Walker kuullut. \"Huomaat, etten ole\nunohtanut uhkaustasi.\"\n\nHänen naurussaan kajahti teräksinen kovuus. Hän tiesi, että Bucky Smith\noli konna, jota hyvä onni oli suosinut niin, etteivät hänen kepposensa\nolleet koskaan tulleet ilmi. Salamana palasi hänen mieleensä tuo\npäivä Norway Housessa, jolloin sekarotuinen Rousseau oli laahautunut\nsairasvuoteeltaan ja tullut hänen luoksensa kertomaan, että Bucky oli\nvietellyt hänen nuoren vaimonsa. Rousseau, jonka kovan kuumeensa takia\nolisi pitänyt pysytellä vuoteessa, kuoli kahden päivän kuluttua. Billy\nmuisti vielä Buckyn ivallisen äänen, kun hän ahdisti häntä Rosseaun\nsyytöksellä, ja sitten seuranneen tappelun. Ajatus, että tuo mies nyt\noli Isobelin ja Deanen kintereillä, sai hänet raivosta kiehumaan, ja\nkun Walker joutui kulkemaan muutaman askeleen heidän edellään, laski\nhän kätensä Bucky Smithin käsivarrelle.\n\n\"Olen muistanut sinua viime aikoina, Bucky\", sanoi hän. \"Olen ajatellut\nkoko joukon tuota Norway Housen juttua ja olen harmitellut aika\ntavalla, etten ilmoittanut sitä. Mutta nyt aion tehdä sen, jollet heti\nkäänny poikkiteloin sille suunnalle, jota olet kulkemassa. Minä olen\nitse etsimässä Scottie Deanea!\" Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi\nBilly leikannut kielensä poikki, jos olisi voinut peruuttaa lausumansa\nsanat. Buckyn silmissä näkyi voitonriemuinen välähdys.\n\n\"Ajattelinkin, että olisimme oikeassa\", sanoi hän, \"Olimme melkein\nkadottamaisillamme jäljet myrskyssä. Olipa onni, että tapasimme sinut\nja että neuvoit meidät oikealle tolalle. Paljonko on hänellä ja hänen\nmukanaan kulkevalla squawella etumatkaa meistä?\"\n\nBillyn kädet puristuivat raivosta nyrkkiin turkiskäsineissään. Hän ei\nvastannut sanaakaan, mutta riensi nopeasti Walkerin jäljestä. Hänen\najatuksensa työskenteli kuumeisesti. Tultuaan nuotion luo näki hän\nkoirien jo laskeutuneen valjaineen maahan aivan näännyksissä. Walkerin\nkasvot olivat kylmästä siniset, ja silmät puoliummessa pistelevien\nlumihituisten tähden.\n\nKoiravaljakon ajaja venyi reessä jalat nuotioon päin. Yhdellä katseella\nBilly huomasi miesten ja koirain kamppailleen epätoivoisesti myrskyssä.\nHän katsahti Buckyyn, eikä hänen äänessään tällä kertaa ollut vihaa\neikä uhkausta hänen virkkaessaan:\n\n\"Olettepa saaneet ponnistella lujasti. Olkaa kuin kotonanne. Ei\nminullakaan ole liikoja muonavaroja, mutta jos kaivatte esiin vähän\nomianne, niin laitan teille jotakin syötävää sillä aikaa kuin\nsulattelette jäseniänne.\"\n\nBucky katsahti uteliaana molempia telttoja.\n\n\"Ketä on mukanasi?\" kysyi hän.\n\nBilly kohautti hartioitaan, hänen äänensä oli melkein herttainen.\n\n\"Hävettääpä melkein kertoa kuka oli matkassani, Bucky\", sanoi hän\nnauraen. \"Päädyin tähän viime yönä puolikuolleena ja tapasin muutaman\nsekarotuisen leiriytyneenä tässä -- tuolla silkkiteltassa. Hän oli\noikein hauska, kerrassaan mukava poika. Ja aivan nuori, melkein vasikka\nvielä. Kun nousin aamulla --\" Billy kohautti taas olkapäitään ja\nosoitti tyhjää revolverikoteloansa, \"oli kaikki poissa, koirat, reki,\nylimääräinen teltta, vieläpä pyssyni ja pistoolinikin. Ei hän nyt\nsentään aivan hävytön ollut, sillä muonan jätti hän paikoilleen. Ja\naika vekkuli hän oli, katsokaas tuota!\"\n\nHän osoitti bakneesh-köynnöstä, joka yhä riippui hänen telttansa ovella.\n\n\"Elävän kunniaksi\", luki hän ääneen, \"Kai jonkinlainen muistutus siitä,\nettä hän olisi voinut paukauttaa minua nuijalla päähän, jos olisi\ntahtonut.\" Hän meni Buckyn lähelle ja sanoi sävyisästi: \"Luulenpa,\nettä tällä kertaa olet voiton puolella, Bucky. Scottie Deanen ei\ntarvitse pelätä minua, missä hän nyt lieneekin. Minulle ei jäänyt edes\nrevolveria!\"\n\n\"Onhan hänen täytynyt jättää joku jälki\", huomautti Bucky katsoen\nepäilevästi Billyyn. \"Niin onkin -- tuolla!\"\n\nKun Bucky poistui tutkimaan jälkiä, kiitti Billy taivasta, että Deane\noli nostanut Isobelin rekeen, ennenkuin he läksivät leiripaikalta. Ei\nmissään näkynyt naisen jälkiä. Walker oli purkanut heidän tavaransa,\nja Billy oli täydessä ruuanlaittopuuhassa, kun Bucky ilmestyi takaisin\ntutkimusmatkaltaan pilkallinen hymy huulillaan.\n\n\"En luullut, että sinua oli niin helppo pettää\", sanoi hän.\n\"Ihmettelenpä, ettei hän ottanut telttaa mukaansa. Sehän näyttää olevan\nhyvä kapine.\"\n\nHän meni sisään. Hetken kuluttua ilmestyi hän oviaukolle ja kutsui\nBillyä.\n\n\"Katsopas tuota!\" Hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä ja hänen silmänsä\nilkkuivat voitonriemuisina. \"Sekarotuisellasi näkyy olleen pitkä,\nkaunis tukka.\"\n\nHän osoitti kevyessä telttapuussa olevaa säröä. Billyn sydän hypähti\nkurkkuun.\n\nSäröön oli tarttunut kihara Isobelin hajallaan olevasta pitkästä\ntukasta, kymmenkunta kullanruskeaa hiusta heilui siinä ilmiantamassa\nhänen kaksoispelinsä. Hetkiseksi unohti hän, että Bucky Smith vaani\nhäntä tutkivin katsein.\n\nHän näki jälleen Isobelin, kun tämä viimeistä kertaa astui telttaan,\nkaunis tukka loistaen tulen valossa sädekehänä hänen kasvojensa\nympärillä, silmissä hehkuen kiitollisuus. Vielä kerran tunsi hän hänen\nhuultensa lämmön, hänen kätensä kosketuksen, koko hänen sykähyttävän\nläsnäolonsa. Ehkä nuo tunteet kätkivät jonkun epäilyttävän liikkeen\ntai sanan, joka hänet muutoin olisi voinut pettää. Mutta niiden mentyä\nohi oli hän jälleen oma herransa ja kääntyi toisen puoleen hiljaa\nnaurahtaen.\n\n\"Ne ovat naisen hiuksia, Bucky. Hän kertoi yhtä ja toista sievästä\ntyttölapsesta siellä kotona. Ja se lienee ollut totta.\"\n\nMolemmat miehet katsoivat toisiaan silmää räpäyttämättä. Billy hymyili\nBucky Smithille, jonka huulilla karehti iva.\n\n\"Levättyämme hiukan lähden seuraamaan tuota ranskalaista\", sanoi\nkorpraali koettaen peittää äänessään ilmenevää kiihtymystä ja\nvoitonriemua. \"Scottie Deanen matkassa on nainen, kuten tiedät,\nvalkoinen nainen, ja Churchillin pohjoispuolella on vain yksi ainoa\ntoinen valkoinen nainen. Ja tietysti olet halukas saamaan tavarasi\ntakaisin.\"\n\n\"No, siitä voit olla varma!\" huudahti Billy ilmaisematta, että Bucky\noli osunut naulanpäähän. \"En ole erittäin ihastunut ajatuksesta,\nettä minun pitäisi ilmoittaa joutuneeni tällä tavoin ryövätyksi.\nSekarotuinen pysyttelee tiheässä metsässä, ja hänen takaa-ajamisensa\nkäy aika vaikeaksi.\"\n\nHän näki Buckyn hieman nolostuvan hänen nopeasta myöntymisestään, ja\nennenkuin toinen ennätti vastata hän kiiruhti ulos ja ryhtyi auttamaan\nWalkeria aamiaisen valmistamisessa. Hän keitti suuren pannun teetä,\nkäristi sianlihaa ja paahtoi oman jäätyneen leipänsä.\n\nToisten syödessä keitti hän toisen pannullisen teetä ja levitti\nhuopapeitteet omaan telttaansa. Walker oli sanonut heidän matkanneen\nmelkein läpi yön.\n\n\"On parasta, että nukutte tunnin, pari ennen lähtöänne\", esitti Billy\nvierailleen.\n\nValjakon ajaja, nimeltään Conway otti ensimmäisenä vastaan hänen\nkutsunsa. Lopetettuaan syöntinsä Walker seurasi häntä telttaan. Heidän\nmentyään katsoi Bucky terävästi Billyä.\n\n\"Mitä sinulla on mielessä?\" kysyi hän.\n\n\"Ei mitään muuta kuin kultainen sääntö'\", vastasi Billy tarjoten\ntoiselle tupakkaa. \"Sekarotuinen kohteli minua hyvin ja teki oloni\nmukavaksi, vaikkakin hän sitten otti palkkansa jälkeenpäin. Minä teen\nsamoin.\"\n\n\"Ja mitä aiot ottaa jälestäpäin?\" Billy siristi silmiään kohdatessaan\nBucky Smithin katseen.\n\n\"Bucky, en luullut sinua noin tyhmäksi\", virkkoi hän. \"Eikö sinussa\nole vähääkään häveliäisyyttä? Yhtä hyvin voisi mies istua vankilassa\nkuin olla täällä aseetonna. Toivon sinun luovuttavan minulle revolverin\nlähtiessäsi seuraamaan sekarotuisen jälkiä, sinun tai Walkerin, Hän\ntekee sen kyllä, jollet sinä suostu siihen. Nyt on parasta, että menet\nnukkumaan telttaan toisten luo. Minä hoidan tulta.\"\n\nBucky nousi happamen näköisenä. Hän oli yhä epäluuloinen Billyn\nvieraanvaraisuuden suhteen, mutta samalla hänen täytyi tunnustaa tämän\ntodistelujen pitävyys ja hänen pyytämänsä hinnan merkitys. Hän meni\nWalkerin ja Conwayn luo.\n\nNeljännestunnin kuluttua lähestyi Billy telttaa ja kurkisti sinne\nsisään. Kolme uupunutta miestä nukkui sikeää unta. Silmänräpäyksessä\nmuuttui Billy toiminnan mieheksi. Hän oli heittänyt tavaransa\nulkosalle saadakseen enemmän tilaa teltassa, ja nyt tukki hän nopeasti\nylimääräisen huopapeitteen laukkuunsa. Sitten hän meni toiseen telttaan\npunastuen ja sykkivin sydämin.\n\n\"Saatat olla hullu, Billy Mac Veigh\", naurahti hän hiljaa. \"Saatat olla\nhullu, mutta sittenkin teemme sen!\"\n\nHellävaroen irroitti hän kullanruskeat, silkkiset hiukset puunsälöstä.\nHän kiersi ne sormensa ympäri pehmeäksi, kiiltäväksi sormukseksi.\nSiinä oli kaikki, mitä hän koskaan tulisi Isobel Deanesta omistamaan,\nja hänen sydämensä tykki kiivaammin kun hän painoi hiukset hetkeksi\nkarkeita, myrskynpuremia kasvojansa vasten. Hän pisti ne taskuunsa,\nkäärittyään ne varovasti Isobelin kirjelappuun, ja sitten palasi hän\nvielä kerran teltalle, jossa nuo kolme miestä nukkuivat. He eivät\nolleet liikahtaneetkaan.\n\nWalkerin revolverikotelo oli käden ulottuvilla. Hetkeksi valtasi\nhänet väkevä kiusaus ojentaa kätensä ja ottaa revolveri. Mutta hän\nperäytyi Hän voittaisi Buckyn tässä ottelussa yhtä varmasti kuin oli\nvoittanut hänet edellisessäkin, ja hän voittaisi hänet varastamattakin.\nNopeasti heitti hän laukkunsa olalleen ja painui jäljille, jotka Deane\npaetessaan oli jättänyt. Pitkin, nopein askelin seurasi hän niitä\nlumikengillään. Sadan jardin päässä leiriltä vilkaisi hän taaksensa.\nSitten jatkoi hän matkaansa yhteenpuristetuin hampain ja katkerin\nilmein.\n\n\"Jos sinun kerran on jouduttava vangiksi, herra Scottie Deane, niin et\nainakaan joudu tuon joukon käsiin tuolla\", puheli hän itsekseen. \"Siitä\nasiasta pitää huolen allekirjoittanut, ja siihen kykenee Billy Mac\nVeigh vaikkapa vielä ilman asettakin!\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nBILLY SEURAA ISOBELIA.\n\n\nHeti alkutaipaleesta huomasi Billy kuinka vaikeaa Deanella koirineen\noli ollut luoda tietä blizzard-tuulen kasaamien, pehmeitten nietosten\nläpi. Paikka paikoin, metsän käydessä harvemmaksi, oli Deane\npainaltanut etunenässä vetäen rekeä koiravaljakon kanssa. Vain kerran\noli Isobel ensimmäisen mailin matkalla kiivennyt alas kuormalta; se oli\nsiinä, missä ohjakset, toboggan ja koirat olivat sotkeutuneet yhteen\nvyyhtiin kaatuneen puun lumenpeittämään latvaan.\n\nSe seikka, että Deane pakoitti vaimonsa pysymään reessä, lisäsi\nhänen arvoaan Billyn silmissä. Oli luultavaa, ettei Isobel ollut\nnukkunut lainkaan kovan ponnistelunsa jälkeen lumimyrskyssä; hän\noli varmaankin maannut teltassa valveillaan, laatien suunnitelmia\nmiehensä kanssa, kunnes paon hetki koitti. Jos Isobel olisi kyennyt\nliikkumaan lumikentillä, olisi Deane jättänyt koirat leirille, sillä\nsyvässä, pehmeässä lumessa olisi niittä päässyt nopeammin eteenpäin,\nja lumikengän jäljet olisi tuuli pyyhkinyt pois jo tuntikausia sitten.\nNäin tuumiskeli Billy itsekseen.\n\nHeidän jälkiään, sellaisina kuin ne nyt olivat, ei hän voinut kadottaa.\nHän tiesi, ettei hän saanut menettää hetkeäkään, jos toivoi voivansa\nehtiä ennen Buckya ja hänen miehiänsä. Epäluuloinen korpraali ei\nnukkuisi kauan, Billyllä oli kylläkin se etu, että oli levännyt ja\nvoimissaan, mutta hänen lumikenkänsä tasoittivat ja lujittivat polkua,\njoten toiset, jos seuraisivat, saattoivat kulkea mailin tai kaksi\nenemmän tunnissa kuin hän. Hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei Bucky\nseuraisi häntä. Korpraali oli jo ollut puolittain varma siitä, että\nleiriltä lähtevät jäljet olivat Scottie Deanen ja että hiukset, jotka\nhän oli löytänyt telttapuun sälöstä, olivat tuon henkipaton vaimon\ntukkaa. Ja Scottie Deane oli liian hyvä saalis menetettäväksi.\n\nBillyn aivot työskentelivät korkeapaineen alaisina hänen\nkiihdyttäessään vauhtiaan. Hän tiesi, että näissä olosuhteissa oli\nBuckylla valittavanaan vain kaksi tietä. Joko seuraisi hän häntä Walker\nja Conway mukanaan tahi tulisi hän yksin. Jos Walker ja valjakonajaja\nseuraisivat häntä, tulisi taistelusta Scottie Deanen vangitsemiseksi\nselvä ja rehellinen ottelu, ja se, joka ensiksi saisi käsiraudat\nScottie Deanen ranteisiin, suoriutuisi voittajana. Mutta jos hän\njättäisi molemmat toverinsa leiripaikalle ja tulisi yksin --\n\nAjatus ei ollut miellyttävimpiä. Billy katui jo melkein, ettei ollut\nottanut Walkerin pyssyä. Jos Bucky tulisi yksinään, olisi se vain\nyhdessä ainoassa tarkoituksessa: selvittää ensin välinsä hänen, Billyn,\nkanssa ja ottaa sitten vasta haltuunsa Scottie Deane.\n\nBilly oli varma, että oli arvostellut sen miehen oikein, ja ettei tämä\nsiekailisi panna vanhaa uhkaustaan toimeen ja lähettää hänelle kuulan\nkalloon ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Myrsky loisi umpeen\nminkä ruman työn jäljet tahansa, ja hänen palkkanaan olisi Scottie\nDeane, jollei Scottie Deane oveluudellaan livistäisi häneltä.\n\nAjatellessaan Deanea Billyä nauratti. Tähän saakka hän ei ollut ottanut\nhäntä kunnolleen laskuihinsakaan, ja äkkiä huomasi hän tilanteessa\nhitusen huumoria, jos siinä oli surullisetkin puolensa. Hilpeänä\nmyönsi hän itselleen, että Deane oli pitkän aikaa osoittautunut paljon\nreippaammaksi mieheksi kuin sekä hän että Bucky, ja että, kun kaikki\nympäri kävi, hän tälläkin kertaa oli tilanteen herrana.\n\nHän oli hyvin aseistettu. Hän oli varovainen kuin kettu, eikä antaisi\nyllättää itseänsä nukkuessaan. Ja sittenkin täytti tuo ajatus Billyn\nmieluummin tyydytyksellä kuin pelolla. Deane voittaisi ottelussa Buckyn\nkanssa, jollei hän ehtisi paikalle ennen korpraalia. Mutta jos hän\nehtisi --\n\nBilly pusersi katkerana huulensa yhteen, ja hänen silmissään oli kova\nvälke hänen vilkaistessaan olkansa yli taaksensa. Hän ei ainoastaan\nehtisi ennen Bucky Smithiä, vaan hän vangitsisikin Scottie Deanen.\nSiitä tulisi kahden ketun taistelu, mutta hän voittaisi. Ei kukaan\nsaisi koskaan tietää minkätähden hän pelaisi siten kuin hän nyt\npäätti tehdä. Bucky sitä ei saisi ikinä tietää. Eikä se joutuisi\npäällystönkään tietoon. Ja kuitenkin toivoi hän ja uskoi jossakin\nsydämensä sopukassa, että Isobel arvaisi ja ymmärtäisi. Pelastaakseen\nIsobelin ja Deanen täytyi hänen järjestää siten, etteivät he joutuneet\nBucky Smithin käsiin, ja silloin oli hänen pakko itsensä vangita hänet.\nSe olisi vaikea työ. Ajatuksissaan näki hän Isobelin suru ja epätoivo\nkasvoillaan, näki hänen kadottaneen kaiken luottamuksensa häneen, näki\nhänen sinisten silmiensä salamoivan vihasta. Mutta samalla hän tunsi\njaksavansa sietää sen. Yksi ainoa hetki, se kohtalokas hetki, jolloin\nIsobel ymmärtäisi hänen pysyneen uskollisena -- palkitsisi kaikki hänen\nkärsimyksensä.\n\nTunnin ajan kulki hän hyvää vauhtia, pysähtyen sitten henkäisemään\nmuutamassa kohdin, missä osittain tukkeutunut jälki sukelsi alas\nja painui jäätyneen suon poikki. Siinä oli Isobel noussut reestä\nja kävellyt tobogganin jäljessä. Paikoissa, missä kuusen- ja\npalsaminoksat riippuivat tiheimpinä, saattoi Billy vielä eroittaa hänen\nmokkasiiniensa jälkiä. Deane oli ohjannut koiria myrskyn pimeydessä.\nKahdessa kohdin tapasi Billy tulitikunpätkiä. Deane oli siinä katsonut\nkompassiaan. Hän kulki suoraan länttä kohti.\n\nSuon yli kuljettua tuli eteen järvi, ja suoraan sen poikki oli\nDeane johtanut valjakkonsa. Myrsky alkoi nyt asettua. Tuuli kääntyi\nverkalleen kaakkoiseksi, ja kuiva, hieno, pistelevä lumi muuttui\nsuuriksi, pehmeiksi hiutaleiksi. Billy värisi ajatellessaan miltä\njärvellä olisi näyttänyt muuatta tuntia aikaisemmin Isobelin ja Deanen\nponnistellessa sen poikki pimeässä ja blizzard-tuulen puuskien\nlakaistessa sen pintaa hirmumyrskyn tavoin.\n\nJärvi oli puolen mailin levyinen, ja viisikymmentä jardia toisesta\nrannasta hävisi polku kokonaan. Billy ei hukannut aikaa sen etsimiseen\naukealta järvenselältä, vaan suuntasi kulkunsa suoraan vastapäätä\nolevaa metsänreunaa kohti ja kääntyi vasta pensaikon suojassa. Helposti\nlöysi hän siellä jäljet. Puolen tunnin kuluttua hän seisahtui. Hän oli\nnyt tiheässä kuusikossa, joka suojeli tuulelta. Täällä oli Scottie\nDeane pysähtynyt ja pitänyt nuotiota. Sammuneitten kekäleitten vieressä\noli kasa palsaminoksia, joilla Isobel oli levännyt. Scottie oli\nkeittänyt teetä ja heittänyt lähtiessään teelehdet lumelle.\n\nKoirien lämpimät ruumiit olivat painaneet tasaisia, pyöreitä kuoppia\nlumeen, ja Billy päätteli pakolaisten levähtäneen siinä pari tuntia.\nKahdeksan mailia olivat he kulkeneet tulta tekemättä, hirmumyrskyssä,\nja Billy tunsi mielipahaa ajatellessaan Isobelia ja mitä kärsimyksiä se\noli hänelle tuottanut. Tunsipa hän ohimennen vihaa lakia kohtaan, jota\nhän itse täällä edusti.\n\nUseammasti kuin kerran oli hän kokemuksiensa johdosta virassaan tullut\najatelleeksi, että sen rangaistus oli raskaampi kuin itse rikos.\nIsobel oli kärsinyt ja kärsi yhä edelleen monta vertaa enemmän kuin\njos Scottie Deane olisi vangittu vuosi sitten ja hirtetty. Ja Deanelle\nitselleen oli ollut kuolemaakin raskaampana rangaistuksena tietoisuus\nsiitä, että nainen, joka oli pysynyt hänelle uskollisena, kärsi. Billyn\nmyötätunto heitä kohtaan purkautui matalaan, kaipaavaan huudahdukseen\nhänen katsellessaan palsamivuodetta ja hiiltynyttä nuotiota.\n\nHän toivoi, että olisi voinut lahjoittaa heille elämän ja vapauden ja\nonnen; hän puristi kätensä nyrkkiin ajatellessaan, että hän oli valmis\nuhraamaan kaiken, oman kunniansakin, rakastamansa naisen vuoksi.\n\nNeljännestunnin viipyi hän pakolaisten leiripaikalla ja läksi sitten\njatkamaan matkaansa. Hänen sydämensä tykki kiivaammin kun hän huomasi,\nettä Scottie Deanen jäljet nyt kulkivat viivasuoraan ja ettei reki enää\nollut missään sotkeutunut pensaikkoon eikä tuulen kaatamiin puihin. Se\ntodisti olleen valoisaa Isobelin ja Deanen lähtiessä nuotiopaikalta.\nIsobel käveli nyt ja heidän rekensä kulki nopeammin. Billy lisäsi omaa\nvauhtiaan ja parissa, kolmessa aukeassa paikassa hän pisti juoksuksi\npitkin, notkuvin askelin lumikengillään. Jäljet olivat verrattain\ntuoreet, ja kuljettuaan vielä tunnin, arvasi hän, etteivät he enää\nvoineet olla kovin paljon edellä hänestä. Hän painalsi harvapensaisen\nsuon poikki ja kiipesi karun harjanteen laelle, jossa pysähtyi. Isobel\noli nähtävästi ollut aivan näännyksissä päästyään vuoren paljaalle\nhuipulle. Hän näki jäljistä Deanen tukeneen häntä loppumatkalla, ja\nsitten hän oli vaipunut maahan, johon Deane oli levittänyt hänelle\nhuopapeitteen. He olivat juoneet teetä, ja sitä oli läikkynyt\nlumellekin, Se ei ollut vielä jäätynyt, ja vaistomaisesti kyyristyi\nBilly kallionlohkareen taa ja katseli metsäiseen laaksoon jalkainsa\njuuressa. Tuokion kuluttua alkoi hän laskeutua sinne.\n\nHän oli saapunut jo melkein harjun juurelle, kun hän äkkiä, kauhusta\nhuudahtaen, pysähtyi. Siinä missä hän seisoi, loppui rinne yhtäkkiä,\nlaskeutuen jyrkkänä seinämänä alas. Kuin salamanvalossa näki hän mitä\noli tapahtunut. Pakolaiset olivat kulkeutuneet lumiloukulle, kuilun\nyllä riippuvalle kinokselle. Se oli särkynyt heidän painostaan viskaten\nheidät suinpäin alhaalla oleville kallioille. Hän seisoi tuokion verran\npaikallaan ja samassa kuuli hän kaukaa takaansa äänen, mikä sai kylmät\nväreet kulkemaan hänen selässään. Se oli koiran ulvontaa, Bucky ja\nhänen miehensä olivat koiravaljakoineen tulossa hänen jäljessään.\n\nHän käänsi hiukan vasemmalle välttääkseen petollista kinosta, ja\nheittäytyi suinpäin alas. Vasta sitten kun hän näki Scottie Deanen\nvaljakoineen kömpineen lumikuilusta, uskalsi hän hengittää vapaasti,\nIsobel oli pelastunut! Billy pyyhki jännityksen nostaman hien\nkasvoiltaan nähdessään hänen mokkasiiniensa jäljet lumella siinä,\nmissä Deane oli kääntänyt reen jälleen oikealle suunnalle. Ja sitten\nhuomasi hän alkumatkasta pieniä, punaisia täpliä lumella. Joko Isobel\ntahi Deane oli loukkaantunut, vaikkakin lievästi, heidän pudotessaan.\nSadan jardin päässä kuilusta oli reki jälleen pysähtynyt, ja nyt ajoi\nScottie Deane Isobelin kulkiessa vieressä jalan.\n\nBill eteni varovaisemmin. Kuljettuaan toiset sata jardia pysähtyi hän\nja nuuski ilmaa, Hänen edessään oli tiheä palsami- ja kuusimetsä,\nja hän oli varma, että sen kätköstä toi ilma jonkin hajun hänen\nsieraimiinsa. Ensin luuli hän sitä palsamin tuoksuksi, mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi, että se oli savua.\n\nTavan voimasta meni hänen kätensä kahdettakymmenettä kertaa tyhjälle\nrevolverinkotelolle. Sen tyhjyys sai hänet entistäkin varovaisemmin\nlähenemään edessään kohoavaa kuusi- ja palsamitiheikköä. Matalan,\nlumenpeittämän pensaikon suojassa kääntyi hän jäljiltä oikealle\nja kulki laajassa kaaressa. Hän liikkui nopeasti. Puolen tahi\nkolmenneljännestunnin kuluttua ehtisi Bucky vuorenharjanteelle. Ja mitä\nhän aikoi tehdä, täytyi siihen mennessä olla tehtynä. Viisi minuuttia\nsenjälkeen kuin oli lähtenyt jäljiltä, näki hän ensi vilahduksen savua\nja alkoi kääntyä sitä kohti.\n\nTiheikön hiljaisuus oli kaamea. Yhä lähemmä ja lähemmä hän painui\nkuulematta minkäänlaista ääntä. Vihdoin saapui hän paikalle, jolta\nvoi nuoren vaivaiskuusen takaa tähystää ja nähdä tulen. Se oli vain\nkolmenkymmenen jalan päässä hänestä. Hengitystään pidättäen katseli hän\nedessään olevaa näkyä. Aivan nuotion viereen levitetyllä peitteellä\nmakasi Scottie Deane, matkareppu päänsä alla, Isobelista ei näkynyt\njälkeäkään, enempää kuin koirista ja reestäkään. Billyn sydän jyski\nhänen noustessaan pystyyn. Hän ei jäänyt kyselemään itseltään, minne\nIsobel ja koirat olivat joutuneet.\n\nDeane oli yksin ja makasi selin häneen. Kohtalo ei olisi voinut antaa\nhänelle parempaa tilaisuutta, ja hänen mokkasiininsa hiipivät keveästi\nja nopeasti lumella. Hän oli kuuden jalan päässä Scottiesta ennenkuin\ntämä kuuli hänen tulonsa, ja tuskin oli toinen liikahtanut, kun hän\noli hänen kimpussaan. Häntä hämmästytti helppous, millä sai Deanen\nselälleen ja käsiraudat hänen ranteisiinsa. Vasta sen tehtyään huomasi\nhän syyn, Deanen pää oli kääreissä, ja hän makasi kokoonkyyristyneenä.\nHän katsoi Billyyn uupunein katsein, ja kun hän vihdoin käsitti, mitä\noli tapahtunut, kuului hiljainen vaikerrus hänen huuliltaan.\n\nSamassa oli Billy polvillaan maassa hänen vieressään. Hän oli nähnyt\nhänet kahdesti ennen Churchillissa, mutta nyt hän ensi kertaa näki\nhänen kasvonsa läheltä. Ne olivat kovia kokeneet, sielullisten\nkärsimysten leimaamat kasvot. Posket olivat kuopalla ja teräsharmaat\nsilmät, jotka katselivat Billyä, olivat punaiset viikkojen ja\nkuukausien ponnistelusta myrskyssä. Kasvot eivät olleet rikollisen,\nvaan miehen, johon Billy olisi luottanut, rohkeat, teräväpiirteiset\nkasvot; vaaleitten viiksien alla oli piirre, joka ilmaisi miehen\nrakastavan selvää, rehellistä taistelua. Ja nyt ymmärsi Billy,\nminkävuoksi tuo mies ei ollut tappanut häntä saatuaan siihen\ntilaisuuden. Deane ei ollut niitä miehiä, jotka iskevät pimeässä tahi\nselän takaa. Hän oli jättänyt Billyn henkiin, koska hän vielä uskoi\nmiehen miehuuteen, ja ajatus, että oli palkinnut Deanen luottamuksen\nhäneen hyökkäämällä hänen kimppuunsa hänen maatessaan haavoittuneena ja\nvoimatonna, täytti Billyn katkeran häpeän tunteella.\n\n\"Tämä oli inhoittava tehtävä, vanha veikko\", puhui hän nopeasti. \"On\nhelvettiä panna nuo koristeet haavoittuneen miehen käsiin. Mutta minun\noli pakko tehdä se. En aikonut tulla; niin totta kuin Jumala minua\nauttaa, en olisi tullut, jollei Bucky Smith parin toverinsa kanssa\nolisi tavannut jälkiänne vanhalla leirillä. He olisivat varmasti\nsaaneet teidät kiinni. Ja vaimonne ei olisi ollut turvassa heidän\nhuostassaan. Ymmärrättekö? Hän ei olisi ollut turvassa. Niin päätin\nsiis ehtiä edelle ja ottaa teidät itse haltuuni.\"\n\n\"Toivon teidän käsittävän minua. Ja teettekin sen, arvaan minä. Teidän\ntäytyi kuulla, mistä puhuin, kun luulin teidän makaavan arkussa\nkuolleena, ja vannon taivaan nimessä tarkoittaneeni sitä, mitä sanoin.\nEn olisi lähtenyt jälkeenne. Olin iloinen, että te molemmat pääsitte\npakoon. Mutta tuo samainen Bucky on täysikarvainen roisto. Kuka tietää,\nehkä voin auttaa teitä tuonnempana, kun nyt otan teidät vangiksi. Ne\novat täällä, muutaman minuutin kuluttua.\"\n\nHän puhui nopeaan ja äänessä värähteli liikutus; Scottie Deane ei\nhetkeksikään poistanut katsettaan hänen kasvoiltaan. Kun Billy lopetti,\nkatsoi hän häntä vielä tuokion, ikäänkuin tahtoisi päättää kuulemiensa\nsanojen totuuden siitä, mitä näki toisen kasvoissa. Sitten tunsi Billy\nScottien kädenpuristuksen.\n\n\"Uskon teidät rehelliseksi mieheksi, Mac Veigh\", sanoi hän, \"ja\narvasin kyllä tämän tapahtuvan, vieläpä piankin. Olin iloinen, että\nkiinnisaajani olitte te -- ja tiedän, että otatte hänet turviinne.\"\n\n\"Sen teen, vaikka minun silloin pitäisi tapella -- ja tappaa!\"\n\nBillyn kädet puristuivat nyrkkiin, ja Deanen silmissä leimahti salama.\n\n\"Niinhän minä juuri tein\", huohotti hän, puristaen kovasti Billyn\nkättä. \"Tapoin -- hänen tähtensä. Se oli heittiö, oikea roisto. Te\nolisitte tehnyt samoin!\"\n\nHän katsoi jälleen Billyä. \"Olen iloinen, että sanoitte sen mitä kuulin\nlaatikossa maatessani\", lisäsi hän. \"Jollei hän olisi niin puhdas\nja niin suloinen kuin tähdet, olisin tuntenut jotakin muuta. Mutta\nnyt tunnen mielessäni, että olette kohteleva häntä kuin veli. En ole\nluottanut moneen mieheen. Teihin luotan.\"\n\nBilly kumartui Scottie Deanen puoleen. Hänen kasvoillaan paloi puna, ja\nhänen äänensä vapisi.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä noista sanoistanne, Scottie!\" sanoi hän.\n\nMetsästä kuuluva ääni sai heidät molemmat kääntymään sinnepäin.\n\n\"Hän otti koirat ja meni vähän matkan päästä hakemaan puuta\", selitti\nDeane. \"Hän palaa siellä.\" Billy oli hypähtänyt pystyyn ja kääntyi\nkatsomaan harjanteelle päin. Hänkin oli kuullut äänen -- toisen äänen\nja toiselta suunnalta. Hän naurahti katkerasti kääntyessään Deaneen\npäin.\n\n\"Ja hekin ovat tulossa, Scottie\", vastasi hän. \"He nousevat juuri\nharjulle. Otan pyssynne, vanha veikko. Voi hyvinkin sattua, että syntyy\ntappelu.\"\n\nHän sujautti Deanen revolverin koteloonsa ja tyhjensi vikkelästi\npatruunat lähellä olevasta kivääristä. \"Missä ovat minun aseeni?\" kysyi\nhän.\n\n\"Heitin ne menemään\", virkkoi Deane. \"Nuo ovat ainoat aseemme.\"\n\nBilly seisoi odottaen, kun Isobel työntyi koirineen alhaalla riippuvien\noksien lomitse nuotion luo.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nTAISTELU.\n\n\nIsobel tuli kahlaten polvenkorkuisessa lumessa reen kanssa rimpuilevat\nkoirat jäljessään. Hän tuli huulillaan Deanelle tarkoitettu hymy.\nSamassa hän näki Mac Veighin ja hymy jäykistyi kauhun ilmeeksi hänen\nkasvoillaan. Tullessaan pienelle paikalle ja nähdessään miehet, oli\nhän heistä vain parinkymmenen jalan päässä, ja Billy kuuli hänen\npuoleksi tukahtuneen, korisevan huutonsa. Hän pysähtyi ja painoi kädet\nrinnalleen.\n\nDeane oli noussut kyynärpäänsä varaan, ja hänen kalpeat, laihat\nkasvonsa hymyilivät hänelle rohkaisevasti. Hurjasti huudahtaen\nhyökkäsi Isobel hänen luoksensa, heittäytyi polvilleen hänen viereensä\nja tarttui epätoivonvimmalla hänen käsirautoihinsa. Billy kääntyi\npoispäin. Hän kuuli Isobelin nyyhkytyksen ja hän kuuli haavoittuneen\nmiehen hiljaisen, lohduttavan äänen, Tuskanvoihkina pääsi hänen omilta\nhuuliltaan, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, odottaen kauheaa hetkeä,\njona hänen pitäisi kohdata yli kaiken rakastamansa naisen kasvot.\n\nIsobelin ääni sai hänet kääntymään. Hän oli noussut pystyyn ja seisoi\nhänen edessään läähättäen kuin vainottu eläin; ja hänen kasvoistaan\nBilly luki sen, mitä oli pelännyt pahemmin kuin kuolemaa. Sinisissä\nsilmissä ei ollut enää hellyyttä eikä luottamusta, mikä oli ollut\nenkelin silmissä, joka tunturin yli tuli hänen luoksensa. Ne olivat\nkovat ja kylmät ja niissä liekehti mielipuolinen raivo, kuin olisi\nnainen aikonut käydä häneen käsiksi.\n\nNoissa silmissä, paljaan kaulan värähdyksissä, povessa, joka läähätti\nnyyhkytyksissä, kuvastui sellaisen ihmisen raivoa, surua ja pelkoa,\njonka usko äkkiä on muuttunut kuolettavimmaksi kaikista tunteista.\nBilly seisoi hänen edessään saamatta sanaakaan huulilleen, kylmänä\nja kalpeana kuin lumi hänen jalkainsa alla. \"Ja sittenkin te -- te\nläksitte jälkeemme -- sen -- jälkeen!\"\n\nMuuta hän ei sanonut, mutta äänensävy ja puoleksi tukahtuneitten\nsanojen merkitys koski Billyyn enemmän kuin jos Isobel olisi lyönyt\nhäntä. Hänen sanoissaan ei ollut sitä vihaa eikä halveksuntaa, jota\nhän oli odottanut. Tyynesti, melkein kuiskaten lausuttuina pistivät\nne häntä sieluun saakka. Hän oli aikonut sanoa Isobelille, mitä oli\nsanonut Deanellekin -- enemmänkin. Mutta erämaan ankaruus oli tehnyt\nhänen kielensä hitaaksi, ja hänen sydämensä huutaessa sanoja Isobel\nkääntyi mennen miehensä luo. Ja sitten tuli se, mitä hän oli odottanut.\n\nHarjun rinnettä alas ryöppysi lumipilvi ja kuului koiranhaukuntaa. Hän\notti revolverin kotelostaan ja seisoi valmiina Bucky Smithin juostessa\npaikalle pari askelta miestensä edellä. Nähdessään vihollisensa kasvot,\njoilla kuvastui sekä raivoa että pettymystä, sai Billy takaisin entisen\nkylmäverisyytensä.\n\nYhdellä harppauksella Bucky oli Scottie Deanen vieressä. Hän katsahti\nhänen kahlehdittuihin käsiinsä ja naiseen, joka sulki ne omiin\nkäsiinsä; sitten pyörähti hän Mac Veighin eteen.\n\n\"Sinä pelkuriraukka ja valehtelija!\" läähätti hän, \"Tästä saat\nvastata esikunnassa. Nyt ymmärrän minkävuoksi päästit heidät pakoon\nleiriltäsi. Se oli _hän_ tuossa! Hän maksoi sinulle -- maksoi sinulle\nomalla tavallaan -- jotta päästäisit hänet! Mutta hän ei maksa sinulle\nvastedes --\"\n\nSanat kuullessaan oli Deane hätkähtänyt kuin ampiaisen pistosta. Billy\nnäki Isobelin kalpenevan. Silmänräpäyksessä oli hän ymmärtänyt Buckyn\nsanojen merkityksen ja nyt hän katsahti Billyyn. Bucky ei ehtinyt sanoa\nsanaakaan enempää. Ennenkuin hän ennätti saada tavuakaan suustaan oli\nBilly hänen kimpussaan. Hän iski nyrkillään, kerran, kahdesti -- ja\nhänen lyöntinsä lennättivät Bucky Smithin kolisten nuotion läpi. Billy\nei odottanut, että hän pääsisi jälleen jaloilleen. Hänessä kiehuva\nraivo nostatti punaisen sumun hänen silmiensä eteen. Hän unohti Deanen,\nWalkerin ja Conwayn läsnäolon. Hänen ainoa ajatuksensa oli, että roisto\noli solvannut Isobelia niin hävyttömästi kuin mies voi naista solvata,\nja ennenkuin Walker tai Conway ennättivät hievahtaakaan, lensi hän\nuudelleen Buckyn kimppuun.\n\nHän ei tiennyt kuinka kauan tai kuinka monta kertaa hän löi, mutta kun\nWalkerin ja Conwayn lopulta onnistui vetää hänet erilleen Buckysta,\nmakasi tämä selällään lumella veren vuotaessa suusta ja nenästä.\nWalker juoksi hänen luoksensa. Huohottaen hengästyneenä, kääntyi Billy\nIsobeliin ja Deaneen päin. Hän melkein nyyhkytti eikä yrittänytkään\npuhua. Mutta hän näki, että se seikka, mitä hän enin oli pelännyt, oli\nnyt poissa.\n\nIsobel katsoi jälleen häneen, ja hänen katseessaan oli entinen\nluottamus. Vihdoinkin hän ymmärsi! Deanen kahlitut kädet olivat\nnyrkkiin puristuneet. Hänen silmissään kuvastui veljeyden tunnetta.\nJa Billyn sydämen, jossa hetki sitten oli riehunut suru ja epätoivo,\nvaltasi nyt lämmin ilo. He luottivat häneen jälleen!\n\nWalker oli nostanut Bucky Smithin istualleen ja pyyhki hänen kasvojaan\nverestä, kun Billy tuli heidän luoksensa. Korpraalin käsi teki heikon\nliikkeen revolveria kohti, mutta Billy löi käden takaisin ja otti aseen\nhaltuunsa. Sitten sanoi hän Walkerille:\n\n\"Teillä ei liene pienintäkään epäilyä kersantinasemastani\npoliisimiehistössä, Walker?\" kysyi hän.\n\nÄäni ei ollut enää toverillinen; siinä ilmeni esimiehen arvokkuus.\nWalker ymmärsi nopeasti. \"Ei lainkaan, herra!\"\n\n\"Ja te tunnette määräyksemme niskoittelusta ja sopimattomasta\nkäytöksestä virassa?\" Walker nyökkäsi.\n\n\"No hyvä, korkeampana esimiehenä ja Hänen Majesteettinsa Kuninkaan\nnimessä, määrään korpraali Smithin pidätettäväksi ja annan\ntehtäväksenne -- virkavalallanne viedä hänet vartioituna Churchilliin\nsamoinkuin kirjeen, jonka annan teille sikäläiselle komentavalle\nupseerille toimitettavaksi. Tulen itse sinne vähän myöhemmin ja tuon\ntodisteita, joitten perusteella hänet eroitetaan virastaan. Pankaa\nhänelle käsiraudat!\"\n\nYmmällä tilanteen äkkiä saamasta käänteestä Walker totteli sanomatta\nsanaakaan. Billy kääntyi koiravaljakon ajaja Conwayn puoleen.\n\n\"Deane on liian pahoin loukkaantunut voidakseen jatkaa matkaansa\",\nselitti hän. \"Pankaa kuntoon telttanne hänelle ja hänen vaimolleen\naivan tulen viereen. Voitte ottaa minun telttani sijaan palatessanne.\"\n\nSitten meni hän tavaramytylleen, ja löysi kynän ja paperia.\nNeljännestunnin kuluttua hän ojensi Walkerille kirjeen, jossa hän\nselitti Churchillin poliisipäällikölle erinäisiä seikkoja, joitten hän\ntiesi pidättävän Bucky Smithin vangittuna siihen saakka kunnes hän\ntulisi tätä syyttämään. Sillä välin Conway oli saanut teltan pystyyn ja\nauttanut sinne Deanen. Isobel oli seurannut miestänsä.\n\nSenjälkeen Mac Veigh puheli viisi minuuttia kahdenkesken Walkerin\nkanssa ja kun viimemainittu antoi määräyksiään Conwaylle koirien\nvaljastamisesta paluumatkaa varten, oli hänen silmissään kova ilme\nniiden katsoessa Bucky Smithiin. Noina viitenä minuuttina hän oli\nkuullut jutun Norway Housen nuoresta ranskalaisesta Rousseausta, jonka\nhänen vaimonsa uskottomuus oli surmannut. Sitäpaitsi vihasi Walker\njo ennestään Buckya, niinkuin jokainen mies häntä vihasi. Billy oli\nvarmasti vakuutettu siitä, että saattoi luottaa häneen.\n\nBucky ei äännähtänytkään ennenkuin reki ja koirat olivat lähtövalmiina.\nHänen saamansa kauheat iskut olivat huumanneet hänet muutamiksi\nminuuteiksi, mutta nyt hän karkasi pystyyn odottamatta Walkerin käskyä\nja astui aivan Billyn viereen. Hänen verisillä kasvoillaan oli ilkeä\nhymy, hänen silmänsä liekehtivät melkein valkoisina, mutta hänen\näänensä oli niin matala, että Conway ja Walker kuulivat vain muminan.\nHänen sanansa olivat tarkoitetut vain Mac Veighin kuultaviksi.\n\n\"Tämän takia tapan sinut vielä, Mac Veigh\", sanoi hän, ja vaikka Billy\ninhosi tuota miestä, oli hänen hiljaisessa äänessään jotakin, joka sai\nhänet värisemään vastoin tahtoaan. \"Voit saada minut pois viralta,\nmutta sen tulet maksamaan hengelläsi!\"\n\nBilly ei vastannut sanaakaan, eikä Bucky Smith vastausta odottanutkaan.\nHän läksi kulkemaan reen edellä Conwayn kävellessä askelta jälempänä.\nBilly saatteli Walkeria harjun juurelle. Siinä he hyvästelivät, ja\nBilly seurasi kulkuetta katseellaan kunnes se saapui harjulle.\n\nVerkalleen palasi hän leirille. Deane oli Isobelin tukemana tullut\nulos teltasta. He odottivat häntä, ja Deanen kasvoilla hän näki saman\nkatseen, joka niillä oli ollut siitä saakka kun hän oli pieksänyt\nBucky Smithin. Hetkiseen hän ei uskaltanut katsoa Isobeliin. Tämä näki\nmuutoksen hänessä ja puna nousi hänen poskiinsa. Deane yritti ojentaa\nkäsiään hänelle, mutta Isobel puristi niitä lujasti omissaan.\n\n\"Olisi parempi, että menisitte telttaan ja makaisitte hiljaa\", neuvoi\nBilly. \"En ole vielä ehtinyt katsoa, oletteko pahoin loukkautunut.\"\n\n\"Ei se ole vaarallista\", vakuutti Deane hänelle. \"Löin pääni kallioon\nliukuessani alas rinnettä ja se sai minut pahoinvoivaksi vähäksi aikaa.\"\n\nBilly tunsi Isobelin silmien katselevan häntä ja melkein tunsi niitten\nkysyvän ilmeen. Hän alkoi heittää puita kuormalta nuotioon. Hän toivoi,\nettä Isobel ja Deane olisivat pysyneet teltassa vähän kauemmin. Hänen\nkasvojansa poltti ja hänen verensä kiersi tulena suonissa kun hän\nkatsahtikaan Deanen ranteissa oleviin teräsrenkaisiin.\n\nSavun läpi näki hän Isobelin yhä pitelevän miehensä käsiä omissaan.\nHän näki hänen toisella pienellä kädellään tarttuvan teräsrenkaaseen\nja äkkiä hypähti hän pystyyn ja kääntyi heihin päin, pelkäämättä\nenää Isobelin enempää kuin Deanenkaan katsetta. Hänen kasvoillaan\npaistoi ihmeellinen ilo ja hän ojensi käsivartensa puolitiehen heille\nkuin olisi aikonut ottaa heidät molemmat syliinsä tuona uhrauksen ja\nitsekieltäymyksen hetkenä, jolloin uusi elämä koitti.\n\n\"Tiedätte, te molemmat tiedätte minkävuoksi olen tehnyt näin!\" huudahti\nhän. \"Kuulitte, Deane, mitä sanoin eilen illalla teidän maatessanne\nlaatikossa -- ja kaikki mitä sanoin, oli totta. Hän ilmestyi luokseni\nmyrskystä kuin enkeli, ja koko ikäni olen ajatteleva häntä enkelinä.\nEn tiedä paljon Jumalasta, siitä Jumalasta, jonka ne ovat tehneet\nitselleen tuolla alhaalla, jossa ne ottavat silmän silmästä, hampaan\nhampaasta, ja tappavat, koska joku muukin on tappanut. Mutta täällä,\nnäissä lakeuksissa on jotakin, mikä panee ihmisen ajattelemaan ja saa\naikaan sen, että haluaa tehdä sitä mikä on oikein ja rehellistä; hän on\nsaanut kaiken, mitä tiedän Jumalasta, pienessä raamatussani, sinisessä\nkukassa.\"\n\n\"Annoin sinisen kukan hänelle, ja nyt ja aina tulee hän olemaan\nsinisenä kukkanani. En häpeä kertoa sitä teille, Deane, koska kuulitte\nsen jo, ja koska tiedätte, että ajatukseni ovat puhtaita. Minä\nsaan apua voidessani nähdä hänen kasvonsa ja kuulla hänen äänensä\nja tietäessäni, että on olemassa sellaista rakkautta kuin teidän\nrakkautenne sitten kun olette poissa. Sillä aion päästää teidät\nvapaaksi, Deane, vanha veikko. Sitä varten juuri tulin, pelastamaan\nteidät tuon miehen kynsistä ja antaakseni teidät takaisin vaimollenne.\nEhkä -- ehkä -- ymmärrätte nyt -- mitä -- tunnen --\"\n\nÄäni petti hänet. Isobelin loistavat silmät katsoivat suoraan hänen\nsieluunsa, ja hän katsoi rohkeasti takaisin ja luki niistä palkkansa.\nHän kääntyi Deaneen päin. Hänen avaimensa kilahti käsirautojen lukossa,\nja niiden pudotessa lumeen, molemmat miehet puristivat toistensa käsiä,\nja heidän miehekkäillä kasvoillaan loisti ihmeellisin kaikesta --\nmiehen rakkaus toiseen, puhtaampi veljesrakkautta.\n\n\"Olen iloinen, että ymmärrätte\", lausui Billy hiljaa. \"Ei olisi\noikein, jollette tekisi sitä, Scottie. Nyt voin ajatella häntä\nvapaasti, häpeämättä. Ja jos joskus tarvitsette apua ja vaikka olisitte\nEtelä-Amerikassa tai Afrikassa tai missä tahansa, tulen luoksenne,\njos vain lähetätte sanan. Teidän olisi parasta mennä Etelä-Amerikaan.\nIlmoitan päällystölle, että kuolitte pudotessanne. Se on valhe, mutta\nsininen kukka tekisi niin, ja minä teen niin. Välistähän ainoa tosi\nystävä on se, joka valehtelee -- ja hän tekisi sen -- tuhannet kerrat\n-- teidän takianne.\"\n\n\"Ja teidän\", kuiskasi Isobel. Hän ojensi kätensä onnen kyynelten\nvirratessa hänen silmistään, ja hetkisen Billy piti hänen toista\nkättänsä omassaan. Hän katsoi Isobelin pään ylitse hänen puhuessaan.\n\n\"Jumala siunaa teitä tästä jonakin päivänä\", sanoi hän, ja ääni sortui\nnyyhkytykseen. \"Osaksenne tulee onni, onni sellainen, josta olette\nuneksinut. Löydätte oman Sinisen kukkanne, suloisen, puhtaan ja\nuskollisen, ja silloin ymmärrätte vielä täydellisemmin, mitä minulle\nmerkitsee elämä hänen kanssansa.\"\n\nSitten painoi hän nyyhkyttäen kasvot käsiinsä kuin lapsi ja meni\ntelttaan.\n\n\"Hyvä Jumala!\" kuiskasi Billy, vetäen syvään henkeään.\n\nHän katsoi Deanea silmiin, ja tämä hymyili hyvää ja harvinaista hymyään.\n\nNeljännestunnin verran he puhelivat, ja sitten Billy otti taskustaan\nlompakon.\n\n\"Tarvitsette rahaa, Scottie\", sanoi hän. \"En halua teidän menettävän\nhetkeäkään kun on kysymys maastalähdöstänne. Menkää Vancouveriin. Tässä\non kolmesataa dollaria. Ne teidän täytyy ottaa, muutoin ammun teidät!\"\n\nHän puristi rahat Deanen kouraan Isobelin tullessa ulos teltasta.\nIsobelin silmät olivat punaiset, mutta hän hymyili ja piti jotakin\nkädessään; Hän näytti sitä molemmille miehille. Se oli Billyn antama\nsininen kukka. Mutta sen terälehdet oli revitty irralleen, ja yhdeksän\nniistä oli hänellä kämmenellään.\n\n\"Se ei saa lähteä yhden matkaan\", sanoi hän hiljaa, ja hymy kuoli hänen\nhuuliltaan. \"Tässä on yhdeksän terälehteä, kolme kullekin meistä.\"\n\nHän antoi kolme kukanlehteä miehelleen ja kolme Billylle, ja hetkisen\nkatselivat miehet karkeissa, känsäisissä kourissaan olevia sinisiä\nterälehtiä. Sitten veti Billy taskustaan pienen hirvennahkapussinsa,\njohon hän oli pannut Isobelin hiukset, ja pisti lehdet siihen. Deane\noli ottanut esille kuluneen kotelon, Billy puheli hiljaisella äänellä\nDeanelle.\n\n\"Haluan olla yksin hetkisen -- päivällisaikaan saakka. Tahdotteko mennä\ntelttaan vaimonne kanssa?\"\n\nHeidän mentyään meni Billy paikalle, jonne oli jättänyt reppunsa,\nennenkuin hiipi Deanen luo. Hän otti sen maasta, heitti selkäänsä ja\nläksi nopeasti kulkemaan vanhoja jälkiään, sydän lyijynraskaana ja\nmielessä painostava yksinäisyydentunne. Tultuaan harjun juurelle koetti\nhän viheltää, mutta huulet tuntuivat turvonneilta ja kurkussa oli\npala, joka esti äänen. Harjun laelta katseli hän alas. Ohut savu nousi\nkiemurrellen kuusikosta. Hänen silmiään sumensi, ja nyyhkyttäen lausui\nhän hiljaa Isobelin nimeä. Sitten kääntyi hän jälleen takaisin vanhan\nelämänsä kolkkoon yksinäisyyteen ja autiuteen.\n\n\"Olen tulossa, Pelly\", puheli hän naurahtaen karuun, kovaan tapaansa.\n\"En ole kohdellut sinua aivan rehellisesti, poikaseni, mutta nyt\naionkin lentää ja ottaa takaisin hukkaamani ajan.\"\n\nKuusten latvoissa alkoi jälleen tuuli suhista. Hän oli siitä iloinen.\nSe lupasi myrskyä, ja myrsky peittäisi kaikki jäljet.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nPELLETIERIN HULLUUS.\n\n\nPäivän toisensa jälkeen kamppaili Pelletier kuumeen kanssa Point\nFullertonilla myrskyn ja napamaitten pimeän kynsissä odotellen Mac\nVeightä palaavaksi. Ensi alussa elähdytti häntä toivo. Auringon\nensimmäinen pilkahdus, jonka he näkivät pienestä ikkunastaan\nBillyn lähtöpäivän aamuna, tuli juuri ajoissa estämään Pelletierin\nmenettämästä järkeänsä. Kolmena päivänä oli hän senjälkeen samaan\naikaan tuijottanut ikkunasta ja vaikerrellen rukoillut, että saisi\nnähdä vielä vilahduksen tuosta eteläisen taivaan pilvientakaisesta\nparatiisista.\n\nMutta myrsky, jonka läpi Isobel oli ponnistellut tundran poikki,\nkokoontui hänen päänsä päälle myllertäen, riehuen ja valittaen ja\npäivä toisensa jälkeen kuului hänen takaansa Hudsonlahden särkyvien\njääkenttien pauhu ja kohina. Ja myrskyn mukana palasi jälleen arktisen\nyön sakea, peloittava pimeys, joka oli ollut tehdä hänet hulluksi. Hän\nkoetti ajatella vain uskollisen toverinsa Billyn kilpajuoksua etelään,\nja kallisarvoisia kirjeitä, jotka hän tullessaan toisi hänelle, ja hän\nseurasi päivien kulkua vetämällä lyijykynällä viivoja oveen, jonka\ntakana levisivät Jäämeren harmaina ja purppuranvärisinä kimmeltävät\nautiot lakeudet.\n\nTuli sitten lopuksi päivä, jona hän oli menettämäisillään kaiken\ntoivonsa. Hän uskoi kuolevansa. Hän laski merkit ovessa ja näki niitä\nolevan kuusitoista. Juuri niin monta päivää sitten oli Billy koirineen\nlähtenyt matkalle. Jos kaikki oli käynyt hyvin, oli hän kulkenut jo\nkolmanneksen paluumatkaa ja olisi perillä viikon kuluttua.\n\nPelletierin laihoille, kuumeessa hehkuville kasvoille ilmestyi heikko\nhymy, kun hän uudelleen laski merkit. Paljon ennen tuon viikon loppua\nkuvitteli hän olevansa kuollut. Lääkkeet -- ja kirjeet tulisivat liian\nmyöhään; luultavasti neljää, viittä päivää liian myöhään. Viimeisen\nmerkkinsä jälkeen veti hän pitkän viivan ja töhersi sen jälkeen\nepäselvällä käsialalla:\n\n\"Rakas Billy -- arvaan, että tästä päivästä tulee viimeiseni.\"\n\nSitten meni hän huojuen ovelta ikkunaan.\n\nSiellä ikkunan takana oli hänen surmaajansa, yksinäisyys, hulluksi\ntekevä autius, eloton, harmaa maailma, jota ulottui satoja peninkulmia\nkauemmas kuin hänen silmänsä kantoivat. Pohjoisessa ja idässä oli\nvain jäätä, kasoittain jäätä, kokonaisia vuoria, jotka näyttivät\nirvistelevän hänelle; lähempänä jää oli valkoista, tummanharmaata\nkauempana, muuttuen yhä etempänä purppuranväriseksi ja sitten melkein\nmustaksi.\n\nHän kuuli Jäämereltä pois ponnistelevien jäänalaisten virtojen\nlakkaamattoman matalan jyminän, jonka silloin tällöin katkaisi\näreä, kumea jyrinä noiden mahtavien voimien halkaistessa jäävuoria\nkuin jättiläisveitsen iskulla. Noita ääniä hän oli kuunnellut viisi\nkuukautta ja noina viitenä kuukautena hän ei ollut kuullut muita\nihmisääniä kuin omansa ja Mac Veighin sekä muutaman eskimon lörpöttelyä.\nYhden ainoan kerran hän oli nähnyt auringon viiteen kuukauteen, ja se\noli sinä aamuna, jona Billy läksi etelään. Ja nyt oli hän puolitiessä\nhulluksi tulemassa. Monet olivat ennen häntä tulleet mielipuoliksi.\nViisi karkeata puuristiä näki hän ikkunastaan; ne olivat heidän\nhautainsa merkkeinä. Kuninkaallisen Luoteisen Ratsupoliisin piirissä\nheitä pidettiin sankareina. Ja pian aikaa liittyisi hän, konstaapeli\nPelletier, heidän joukkoonsa. Mac Veigh kirjoittaisi ja kertoisi\nkoko jutun tuhannen mailin päässä etelässä odottavalle uskolliselle\ntyttöselle, joka muistaisi aina häntä, sankariaan, ja hänen yksinäistä\nhautaansa lain pohjoisimmalla kulmalla, Point Fullertonilla. Mutta hän\nei saisi koskaan nähdä tuota hautaa. Ei hän milloinkaan toisi kukkia\nhänen haudalleen, kuten hän vei niitä äitinsä haudalle. Ei hän koskaan\nsaisi kuulla hänen historiaansa kokonaisuudessaan, ei, ei puoleksikaan;\nei hän saisi tietää mitään siitä, kuinka mielettömästi Pelletier\nkaipasi kuulla hänen ääntänsä, tuntea hänen kätensä kosketuksen ja\nnähdä vilahduksenkaan hänen rakkaista, sinisistä silmistään ennen\nkuolemaansa. Heidän oli määrä mennä naimisiin elokuussa, kun hänen\npalvelusaikansa Kuninkaallisessa Ratsupoliisissa päättyisi. Tyttö\nodottaisi häntä. Ja heinä- tai elokuussa hän saisi sanan Pelletierin\nkuolemasta.\n\nKyynelettömin nyyhkytyksin kääntyi hän pois ikkunasta ja meni karkean\npöydän ääreen, jonka hän oli vetänyt lavitsansa viereen ja tuhannetta\nkertaa piti hän valokuvaa punoittavien, kuumeisten silmiensä edessä.\nSe oli nuoren tytön kuva, Tommy Pelletierin mielestä ihmeen ihanan\ntytön, jolla oli pehmeä, ruskea tukka ja silmät, jotka näyttivät joka\nhetki puhuvan hänelle ja kertovan hänelle kuinka suuresti hän rakasti\nystäväänsä. Ja tuhannetta kertaa Pelletier käänsi kuvan ja luki mitä\ntyttö oli kirjoittanut sen selkäpuolelle:\n\n\"Oma, kallis Poikani, muista, että olen aina luonasi, ajattelen aina\nsinua, rukoilen aina puolestasi ja tiedän, rakkaani, että aina teet\nniinkuin tekisit jos minä olisin rinnallasi.\"\n\n\"Hyvä Jumala\", vaikeroi Pelletier. \"En voi kuolla! En voi! Minun täytyy\nelää -- nähdäkseni hänet --\"\n\nUupuneena vaipui hän lavitsalleen. Kuume alkoi jälleen takoa\nhänen päässänsä. Hän meni sekaisin, hän puheli tytölleen tahi oli\npuhuvinaan hänelle, sillä itse asiassa hänen puheensa oli irtonaista\nsekalörpötystä, mikä sai vanhan, silmäpuolen eskimokoiran, Kazanin,\nnostamaan takkuisen päänsä ja nuuskimaan epäilevästi ilmaa. Mutta Kazan\noli niin monet kerrat kuunnellut Pelletierin kuumehoureita sitten kuin\nMac Veigh oli jättänyt heidät yksin, että se alkoi niihin tottua, ja\npian painoi se kuononsa etukäpäläinsä väliin alkaen torkkua entiseen\ntapaansa.\n\nPitkän ajan kuluttua nosti se uudelleen päätänsä. Pelletier oli hiljaa.\nMutta koira haisteli ilmaa, meni ovelle, vinkui hiljaa ja nuoleskeli\nrauhattomana sairaan miehen laihtunutta kättä. Sitten se istahti, nosti\nkuononsa ilmaan ja päästi kurkustaan pitkän, valittavan, surullisen\nulvonnan, jolla intiaanikoirat ilmaisevat suruaan äsken kuolleen\nisäntänsä _tepeen_ [intiaaniteltta] edessä. Pelletier heräsi ulvontaan.\nNoustessaan istumaan huomasi hän sekä kuumeen että päänkivun olevan\npoissa.\n\n\"Kazan, Kazan\", pyyteli hän heikolla äänellä, \"ei ole vielä aika!\"\n\nKazan oli mennyt länteenpäin antavan ikkunan luo ja seisoi siinä\netukäpälät ikkunalaudalla.\n\nPelletienä värisytti. \"Susia taasen tai liekö kettu\", virkkoi hän.\n\nHänkin oli tottunut puhumaan yksinään; ja se onkin tavallista tuolla\npohjoisessa, jossa puhujan oma ääni usein on ainoa, mikä särkee\ntappavan yksitoikkoisuuden. Puhuessaan meni hän ikkunaan ja katseli\nulos Kazanin kanssa.\n\nLännessäpäin levisi kuollut tundra rajattomana ja tyhjänä, kiven\ntai pensaan rikkomatta sen laakeaa pintaa, ja sen yllä oli taivas,\nmikä aina muistutti Pelletierille muuatta kauheaa kuvaa, jonka hän\nkerran oli nähnyt Dorén \"Infernosta.\" Se oli matalalla riippuva,\npaksupilvinen taivas, muistuttaen punerva- ja tummanharmaajuovaista\ngraniittia, ja Pelletier odotti melkein joka hetki, että se suistuisi\npeloittavana vyörynä alas. Ja maan ja tuon taivaan välillä oli kapea,\nkokoonpuristunut maailma, jonka Mac Veigh kerran oli ristinyt \"Herramme\nhulluinhuoneeksi.\"\n\nSilmäpuoli Kazan ja kuumeen heikontama Pelletier eivät eroittaneet\nkovinkaan kauas hämärässä, mutta lopulta keksivät viimemainitun silmät\nolennon, joka verkalleen laahautui mökkiä kohti. Ensin luuli hän sitä\nketuksi, sitten sudeksi ja sitten sen tullessa suuremmaksi, laumastaan\neksyneeksi karibou-hirveksi. Kazan vingahteli. Sitten pörhisti se\nharjansa ja murisi uhkaavasti. Pelletier katsoa tuijotti kasvot kiinni\nkylmässä ikkunanruudussa, ja äkkiä huudahti hän henkeään pidättäen.\n\nOlento oli mies ja se laahusti mökkiä kohti! Hän käveli koukussa\nmelkein kaksinkerroin ja kulki hoippuen sinne tänne. Pelletier\nmeni horjuvin askelin ovelle, nosti telkeen ja raotti sitä. Tämä\nvoimainponnistus sai hänet uupuneena vaipumaan lavitsansa reunalle.\n\nHänestä tuntui kuluvan kokonainen iankaikkisuus, ennenkuin askeleet\nalkoivat kuulua. Ne lähestyivät verkkaisina, hapuilevina, ja hetkisen\nkuluttua ilmestyivät kasvot oviaukkoon. Ne olivat kauheannäköiset\nkasvot, aivan parran peitossa, ja silmät tuijottivat hurjina, mutta\nne olivat sittenkin valkoisen miehen kasvot, Pelletier oli odottanut\nnäkevänsä eskimon, ja hän hypähti pystyyn kuin äkkiä voimistuneena\nvieraan astuessa sisään.\n\n\"Jotakin syötävää! Jumalan tähden, toveri, anna minulle jotakin\nsyötävää!\"\n\nMuukalainen lysähti lattialle ja tuijotti Pelletieriin ahnaasti ja\nvainuten kuin metsäeläin. Ensi töikseen ojensi tämä hänelle paloviinaa,\njonka vieras joi ahnain siemauksin. Sitten laahautui hän jaloilleen, ja\nPelletier vaipui tuolille pöydän viereen.\n\n\"Olen sairas\", sanoi hän. \"Kersantti Mac Veigh läksi Churchilliin,\nja luulen olevani aika huonossa kunnossa. Saatte tulla toimeen omin\nvoiminenne. Tuolla on lihaa -- ja leipää --\"\n\nViina oli virvoittanut tulijaa. Hän tuijotti Pelletieriin hymyillen,\njolloin tuuhean parran sisästä kiilsivät rumat, keltaiset hampaat.\n\nMiehen katse selvitti Pelletierin aivot. Jokin seikka, jota hän ei\nvoinut selittää, sai hänet viemään oikean kätensä sille paikalle,\nmissä tavallisesti revolveri sijaitsi. Sitten hän muisti, että hänen\nvirka-aseensa oli tyynyn alla.\n\n\"Kuumetta\", sanoi merimies, sillä Pelletier arvasi hänen olevan\nmerimiehen.\n\nHän riisui raskaan takkinsa ja heitti sen pöydälle. Sitten hän seurasi\nPelletierin neuvoja ruuan suhteen ja söi kymmenisen minuuttia ahnaasti.\nVasta kun hän oli lopettanut ja istuutunut vastapäätä pöydän ääreen,\nrupesi Pelletier puhumaan.\n\n\"Kuka olette ja mistä ihmeestä tulette?\" kysyi hän.\n\n\"Blahe, Jim Blahe on nimeni ja tulen paikasta, jota nimitän\nNälkiintyneitten eskimotelttain salmeksi, kolmenkymmenen mailin\npäässä rannikkoa ylöspäin. Viisi kuukautta sitten jäin vielä sataa\nmailia pohjoisemmaksi huolehtimaan valaanpyyntilaiva John B. Sidneyn\nvarastosta, ja jää nousi ja lakaisi tiehensä koko varaston. Sitten\nkuljimme etelään päin, metsästimme ja näimme nälkää, nainen ja minä.\"\n\n\"Nainen\", huudahti Pelletier.\n\n\"Eskimosquaw\", sanoi Blahe ja otti esille mustan piipun. \"Kapteeni osti\nhänet seuraksi minulle -- maksoi hänestä neljä säkkiä jauhoja ja puukon\nhänen miehelleen Wagner-salmella. Onko tupakkaa?\"\n\nPelletier nousi hakemaan tupakkaa. Ihmeekseen hän huomasi, että jalat\nkannattivat häntä ja että Blahen sanat saivat hänen päänsä selväksi.\nJuuri valkoisten miesten moraalitonta eskimonaisten ja -tyttöjen\nkauppaa vastaan hän ja Mac Veigh olivat kaikin voiminsa taistelleet,\nja Blahe oli jo tunnustanut olevansa rikollinen. Toiminnan, nopean\ntoiminnan toive sai Pelletierin hetkeksi unohtamaan sairautensa. Hän\npalasi tupakkaa mukanaan ja istuutui jälleen.\n\n\"Missä on nainen?\" kysyi hän.\n\n\"Kaukana igloossa\", vastasi Blahe täyttäen piippunsa. \"Tapoimme\nmursun ja rakensimme jäämajan. Mutta liha on jo loppunut. Hän on siis\nluultavasti myöskin jo loppunut.\"\n\nHän nauroi raa'asti ja katsoi Pelletieriä, sytyttäessään piippuaan.\n\"Tuntuupa totta tosiaan hyvältä päästä taas pitkästä aikaa valkoisen\nmiehen tupaan.\"\n\n\"Hän ei siis ole kuollut?\" jatkoi Pelletier.\n\n\"Kuolee -- pian\", vastasi Blahe. \"Sieltä lähtiessäni oli hän\nniin heikko, ettei jaksanut kävellä. Mutta nuo eskimoelukat ovat\nsitkeähenkisiä, varsinkin naiset.\"\n\n\"Tietysti palaatte hänen luoksensa?\"\n\nVieras tuijotti hetken Pelletierin punastuneisiin kasvoihin ja räjähti\nsitten nauramaan kuin olisi kuullut hyvänkin pilan.\n\n\"No, en totta vie palaakaan, veikkoseni. En lähtisi hölkyttämään noita\nkolmeakymmentä mailia ja samaa matkaa takaisin Wagner-salmen kaikkien\neskimonaisten takia!\"\n\nPelletierin silmät loistivat yhä punaisempina hänen ojentautuessaan\npöydän yli.\n\n\"Kuulkaapas nyt\", lausui hän, \"te palaatte takaisin -- heti.\nYmmärrättekö? Palaatte takaisin!\"\n\nÄkkiä hän pysähtyi. Hän katsoi Blahen takkia ja vauhdilla, mikä sai\ntoisen ymmälle, hän ojentautui ja sieppasi jotakin siitä. Hän huudahti\nhämmästyksestä, sillä sormissaan hän piteli hiusta. Se oli lähes\njalan pituinen eikä se ollut eskimonaisen hius. Ikkunasta tulevassa\nharmahtavassa valossa loisti se himmeän kullanvärisenä. Pelletierin\nsilmät katsoivat julmina, syyttävinä vastapäätä istuvaa miestä.\n\n\"Valehtelette\", sanoi hän. \"Se ei ole eskimonainen!\"\n\nBlahe oli puoleksi noussut, vankoilla käsillään tarttuen pöydänreunaan\nja työntänyt esiin raa'at kasvonsa, koko ruumis asennossa, mikä sai\nPelletierin peräytymään välttääkseen hänen hyökkäystänsä. Se olikin\nviime hetkessä. Kiroten työnsi Blahe pöydän syrjään ja hyökkäsi sairaan\nmiehen kimppuun.\n\n\"Tapan teidät\", huusi hän. \"Tapan teidät ja panen ruumiinne sinne,\nminne olen pannut naisenkin, ja kun toverinne palaa, niin minä --\"\n\nHänen kätensä tapaili Pelletierin kurkkua, mutta samassa kuului sairaan\nhuulilta huuto: \"Kazan! Kazan!\"\n\nVanha, silmäpuoli ajokoira heittäytyi muristen kuin susi Blahen\nkimppuun, ja kaikki kolme kierivät Pelletierin lavitsalle. Hetkessä\nkarkoitti Kazanin ote Blahen toisen voimakkaan kouran Pelletierin\nkurkusta ja hänen kääntyessään hätyyttämään koiraa pois, hiipi\nPelletierin käsi litistyneen tyynyn alle. Blahen murhanhimoiset\nkasvot olivat yhä hänestä poispäin kun hän veti esiin raskaan\npoliisirevolverinsa, ja Blahen suunnatessa vyöstään vetämällä pitkällä\npuukolla iskua Kazaniin, laukaisi Pelletier. Blahen ote heltisi. Ääntä\npäästämättä luisui hän lattialle, ja Pelletier hoippui jaloilleen.\nKazan oli iskenyt hampaansa merimiehen reiteen.\n\n\"Kas niin, poikaseni\", lausui Pelletier vetäen koiran erilleen\nuhristaan. \"Sepä sattui lähelle.\"\n\nHän istahti ja katseli Blahea. Hän arvasi miehen kuolleen. Kazan nuuski\nmiehen päätä harja pystyssä. Samassa loisti valosäde ikkunasta. Se oli\naurinko! Toisen kerran näyttäytyi se Pelletierille neljään kuukauteen.\nIlon huuto kumpusi hänen rinnastaan. Mutta se pysähtyi puolitiehen.\nLattialla kiilsi jotakin Blahen vieressä valosäteessä, ja samassa oli\nPelletier siinä polvillaan.\n\nSe oli sama lyhyt kultainen hiussäie, jonka hän oli poiminut Blahen\ntakilta ja puolittain peittäen sen oli hänen armaansa kuva, joka\noli pudonnut lattialle pöydän kaatuessa. Valokuva toisessa ja tuo\nyksinäinen kullalta hohtava hius toisessa kädessään Pelletier nousi\nverkalleen pystyyn ja meni ikkunaan. Aurinko oli poissa. Mutta sen\nilmestyminen oli herättänyt hänet uudelleen elämään. Hän kääntyi\niloisena Kazaniin päin.\n\n\"Tuo tietää jotakin, poikaseni\", virkkoi hän kuiskaten, \"aurinko, kuva\nja tämä. Hän lähettää sen! Kuulen jo melkein hänen äänensä ja se käskee\nminun lähteä. 'Tommy', puhuu hän, 'et ole mies etkä mikään, jollet\nlähde, vaikkapa tietäisit kuolevasikin tielle. Voit ottaa hänelle\njotakin suuhunpantavaa mukaasi', sanoo hän, 'poikaseni, voit aivan\nyhtä hyvin kuolla siellä igloossa kuin täälläkin. Voit jättää sanan\nBillylle, ja ruokaa voit ottaa mukaasi niin paljon, että se riittää\nsiihen saakka, kunnes hän tulee, ja sitten tuo Billy hänet tänne\netelään, ja sinut haudataan sinne toisten viereen.' Juuri niin hän\nsanoo, Kazan poikaseni; siispä lähdemme!\"\n\nHän katsoi hieman hämmennyksissään ympärilleen.\n\n\"Suoraan pohjoiseen pitkin rannikkoa\", mutisi hän, \"Kolmekymmentä\nmailia. Ehkä suoriudumme siitä, vanha veikko.\"\n\nHän alkoi täyttää laukkua muonalla. Oven ulkopuolella oli pieni reki,\nja köytettyään ylleen matkatamineensa laahasi hän laukun rekeen ja sen\ntaakse sitoi hän sylyksen polttopuita, lyhdyn, huopia ja öljyä. Sen\ntehtyään kirjoitti hän muutaman rivin Mac Veighille ja kiinnitti paperin\noveen. Sitten valjasti hän Kazan-vanhuksen reen eteen ja läksi matkaan\njättäen kuolleen siihen missä se makasi.\n\n\"Juuri näin hän käski meidän tehdä\", sanoi hän Kazanille. \"Varmasti\nkäski hän meidän tehdä juuri näin, Kazan. Jumala siunatkoon hänen\nrakasta pikku sydäntään!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nPIKKU ARVOITUS.\n\n\nPelletier pysytteli jäätyneen rannikon lähettyvillä. Hän kulki hitaasti\navaten tietä Kazanille, joka jännitti vanhan ruumiinsa jokaisen\nlihaksen jaksaakseen vetää rekeä. Alkumatkasta lisäsi Pelletierin\nvoimia viime tapausten aiheuttama kiihtymys ja jännitys, mutta pian\nne alkoivat pettää. Hänen entinen heikkoutensa ei sentään kokonaan\npalannut. Hän huomasi, että silmien laita oli pahin.\n\nViikkomääriä kestänyt kuume oli niin heikontanut hänen näkönsä, että\nmaailma näytti hänestä oudolta ja uudelta. Hän näki vain muutamia\nsatoja askelia eteensä ja tuon pienen piirin ulkopuolella näytti kaikki\nharmaalta ja mustalta. Omituista kyllä, huomasi hän tilanteessa hitusen\nhuumoria, vaikkakin se oli surkea; olihan hullunkurista se, että\nKazanilla oli vain yksi silmä, ja hän oli melkein sokea. Hän naureskeli\nitsekseen ja jutteli ääneensä koiralleen.\n\n\"Tämähän muistuttaa sokkosillaoloa lapsina, poikaseni\", virkkoi hän.\n\"Hän tapasi sitoa nenäliinan silmilleni, ja sitten juoksin hänen\njäljessään ristiin rastiin koko vanhan puutarhan, ja leikkiin kuului,\nettä sain suudella häntä, kun sain hänet kiinni. Kerran, juoksin pääni\nsuoraan omenapuuhun --\"\n\nHänen lumikenkänsä kärki tarttui jäänrailoon ja lennätti hänet\nnenälleen lumeen. Hän nousi jaloilleen ja jatkoi yksinpuheluaan:\n\n\"Leikimme sokkosillaoloa täysikasvuisiksi saakka, vanha veikko\",\njutteli hän. \"Kun viime kerran leikimme sitä, oli hän seitsemäntoista.\nHänellä oli pitkä, ruskea palmikko niskassa, ja se purkautui\nleikkiessä, ja kun sain hänet kiinni ja otin nenäliinan silmiltäni näin\nhänen nauravat silmänsä ja suunsa vastassani, ja sillä kertaa puristin\nhänet lähemmäs itseäni kuin koskaan ennen ja sanoin hänelle, että\nläksisin ulos maailmaan rakentamaan meille kotia. Sitten tulin tänne.\"\n\nHän pysähtyi hetkeksi ja hieroi silmiään, ja koko seuraavan tunnin\ntaivaltaessaan eteenpäin, mutisi hän asioita, joita ei Kazan eikä\nmikään muukaan elävä olento olisi käsittänyt. Mutta kuumehoureitten\ntulviessa hänen huuliltaan oli hänen aivoissaan joku ajatuskuva,\njoka pysyi selkeänä. Igloo ja nälkään nääntyvä nainen, jonka Blahe\noli jättänyt, muodostivat kuvan, joka ei hänen mielestään poistunut\nhetkeksikään. Hänen täytyi löytää igloo, ja se oli aivan veden\nrannalla. Hän ei voisi kulkea sen ohi, jos hän vain jaksaisi pysyä\nhengissä niin kauan, että pääsisi nuo kolmekymmentä mailia. Hänen\nmieleensä ei juolahtanutkaan, että Blahe olisi voinut valehdella, että\nigloo saattaisi olla edempänä kuin hän oli sanonut tahi ehkä paljon\nlähempänä.\n\nKello oli kaksi, kun hän pysähtyi keittämään teetä. Hän kuvitteli\nkulkeneensa vähintäin kahdeksantoista mailia. Tosiasiassa oli hän\nkulkenut vain runsaasti puolet tuosta määrästä. Hän ei ollut nälkäinen\neikä syönyt mitään, mutta syötti Kazanille tukevasti lihaa. Kuuma tee,\njossa oli wiskyä seassa, virkisti häntä enemmän kuin ruoka.\n\n\"Vielä kaksitoista mailia, enintään\", sanoi hän Kazanille. \"Selviydymme\nsiitä. Kiitos Luojan, selviydymme siitä!\"\n\nJos hänen silmänsä olisivat olleet paremmat, olisi hän nähnyt ja\ntuntenut suuren lumenpeittämän Blind Eskimo-nimisen kalliomöhkäleen,\njoka oli tarkalleen yhdeksän mailin päässä tuvalta. Mutta nyt jatkoi\nhän matkaansa sitä huomaamatta, toivorikkaana. Tuska hänen päässänsä\nyltyi ja hän laahasi uupuneena jalkojaan. Päivä loppui jo kahdelta,\nmutta tähän vuodenaikaan ei ollut suurtakaan eroa valon ja pimeän\nvälillä. Pelletier eroa tuskin huomasikaan. Lopulta alkoi igloon ja\nkuolevan naisen kuva häipyä hänen aivoistaan, ja sijalle tuli hämäriä\nkohtia. Ajatus joka oli kannustanut häntä eteenpäin, antoi vähitellen\nmyöten, ja lopuksi Pelletier vaipui rekeen.\n\n\"Eteenpäin, Kazan\", huusi hän heikosti, \"Painelehan vain eteenpäin!\"\n\nKazan laahasi rekeä huohottaen, ja Pelletierin pää painui muonalaukulle.\n\nKazan kuuli voihkinaa. Se pysähtyi ja käänsi päätään ulvahdellen\nhiljaa. Sitten se istuutui ja vainusi. Jotakin merkillistä tuntui\nilmassa. Sitten se läksi jatkamaan matkaa uudelleen vetäen entistä\nhartaammin ja haukahdellen koko ajan. Jos Pelletier olisi ollut\nhereillään, olisi hän ajanut sitä suoraan eteenpäin, Mutta Kazan-vanhus\npoikkesi rannikolta sisämaahan päin. Kaksi kertaa pysähtyi se seuraavan\nkymmenen minuutin kuluessa nuuskien ilmaa, ja kummallakin kertaa se\nmuutti hieman suuntaa. Puolen tunnin kuluttua se tuli valkoiselle\nkummulle, joka kohosi tasaisesta lumiaavikosta. Se istuutui; nosti\ntakkuisen päänsä tummaa yötaivasta kohti, ja toisen kerran kuului\ntänäpäivänä sen kaamea, valittava, surullinen kuolemanulvonta.\n\nSe herätti Pelletierin. Hän nousi istumaan ja hieroi silmiään. Sitten\nkiipesi hän pystyyn ja näki lumikummun kymmenkunnan askeleen päässä.\nLepo oli selvittänyt hänen aivonsa. Hän käsitti, että se oli igloo. Hän\neroitti, missä ovi oli, tarttui lyhtyyn ja kulki horjuvin askelin sitä\nkohti. Hän sai raapaista ainakin puolenkymmentä tulitikkua ennenkuin\nsai tulen. Sitten kömpi hän sisälle majaan Kazan kintereillään vetäen\nrekeä perässään.\n\nLumimajasta tulvahti ummehtunut, vastenmielinen haju tulijaa vastaan.\nSieltä ei kuulunut ääntäkään, ei liikettä. Lyhty valaisi ahtaan\nhuoneen, ja lattialla Pelletier eroitti kasan huopapeitteitä ja\nkarhuntaljan. Ei näkynyt elon merkkiäkään, ja vaistomaisesti katsahti\nhän Kazaniin. Koira ojensi kuononsa huopa peitteitä kohti, korvat\nolivat luimussa, silmät paloivat hurjina ja kurkusta kuului hiljainen,\nvinkuva haukahdus.\n\nPelletier katsahti jälleen peitekasaan ja meni verkalleen sitä kohti.\nHän veti karhunnahkan syrjään ja löysi sen, mitä Blahe oli sanonut\nsiellä olevan -- naisen. Hetkisen tuijotti hän naiseen, sitten huudahti\nhän hiljaa ja polvistui hänen viereensä. Blahe oli puhunut totta,\nsillä se oli eskimonainen. Hän oli kuollut. Mutta nälkään hän ei ollut\nkuollut, Blahe oli tappanut hänet.\n\nPelletier nousi pystyyn ja katseli ympärilleen. Eikö siis tuo kultainen\nhius, valkoisen naisen hius lopultakaan merkinnyt mitään? Mitä se\noli? Hän juoksi takaisin Kazanin luo. Hänen heikot hermonsa olivat\nsäpsähtäneet, igloon etäisimmästä ja pimeimmästä nurkasta kuuluvaa\nääntä ja liikettä. Kazan tempoili valjaitaan läähättäen ja ulisten,\nmutta reki oli tarttunut oviaukkoon, eikä koira päässyt eteenpäin. Ääni\nkuului taasen -- ihmisääni, joka valitti ja nyyhkytti.\n\nLyhty kädessä riensi Pelletier ääntä kohti. Lattialla oli toinen\npeitemytty. Pelletier katsoi sitä ja huomasi sen liikkuvan. Hetkessä\noli hän lattialla mytyn vieressä, johon hän polvistui, kuten oli\näsken polvistunut ensimmäisen huopakasan viereen, ja vetäessään pois\npäällimmäisen, kostean ja osaksi jäätyneen peitteen tuntui hänestä,\nettä sydän hyppäsi kurkkuun ollen tukehduttaa hänet.\n\nLyhdynvalo lankesi suoraan pienen lapsen laihoille, kalpeille kasvoille\nja kultaiselle tukalle. Kaksi suurta, pelästynyttä silmää tuijotti\nhäneen, ja hänen siinä yhä polvistuessaan, voimatta puhua tai liikahtaa\ntuon ihmeen edessä, painuivat lapsen silmät kiinni ja taasen kuului\nsama nälkäinen, valittava uikutus, jonka Kazan oli ensiksi kuullut\nheidän lähestyessään igloota. Pelletier työnsi huovan syrjään ja otti\nlapsen syliinsä.\n\n\"Se on tyttö -- pikku tyttö!\" hän melkein huutamalla huusi Kazanille.\n\"Vikkelästi, poikaseni -- takaisin - ulos!\"\n\nHän laski lapsen toisille peitteille ja työnsi sitten Kazanin ulos\novesta. Näytti siltä kuin hän äkkiä olisi saanut kahden miehen voimat,\nsellaisella vauhdilla ponnisteli hän omia huopapeitteitään ja viskeli\nomat tavaransa lumelle. \"Hän lähetti meidät, poikaseni\", huusi hän\nnyyhkyttäen. \"Missä on maito ja spriikeittiö?\"\n\nKymmenen sekunnin kuluttua oli hän jälleen igloossa mukanaan\nsäilöönpantua kermaa, pannu ja spriilamppu. Hänen sormensa vapisivat\nniin, että hän ei tahtonut saada lampun sydäntä sytytetyksi ja\navatessaan puukollaan kerma-astiaa, näki hän lapsen avaavan silmänsä\nhetkeksi ja sulkevan ne samassa.\n\n\"Vain minuutti -- puoli minuuttia\", kerjäsi hän kaataessaan kerman\npannuun. \"Onko pienellä nälkä? Nälkään kuolemaisillaan, vai mitä?\"\n\nHän piti pannua kiinni sinertävässä liekissä,, ja katseli kauhistuneena\npieniä, valkeita kasvoja vieressään. Niitten laihuus ja tyyneys\npeloittivat häntä. Hän pisti sormensa kermaan ja huomasi sen olevan\nlämmintä.\n\n\"Kuppi, Kazan! Miksi en ottanut mukaani kuppia.\" Hän syöksyi ulos ja\ntoi tullessaan läkkituopin. Hän sieppasi lapsen syliinsä ja työnsi\nensimmäiset maitopisarat sen huulten väliin. Lapsen silmät avautuivat.\nElämä näytti jälleen virtaavan sen pieneen ruumiiseen, ja se joi hiljaa\nsärpien ja pidellen Pelletienä ranteesta pienellä, ohuella kädellään.\n\nKosketus, ääni, toisen elävän läsnäolo liikutti Pelletienä omituisesti.\nHän juotti lapselle puolet tuopin sisällyksestä, kääri hänet sitten\nlämpimästi paksuun virkatakkiinsa, niin että hänestä ei näkynyt muuta\nkuin kasvot ja kultaiset suortuvat. Sitten hän piti häntä hetken aivan\nlyhdyn valossa. Tyttö katseli häntä nyt suurin silmin ja ihmetellen,\nmuttei enää peloissaan.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, pikkuinen\", huudahti hän yhä enemmän ja\nenemmän ihmeissään. \"Kuka olet ja mistä tulet? Et voi olla kolmea\nvuotta vanhempi, se on sitten varma. Missä ovat isäsi ja äitisi?\"\n\nHän laski lapsen takaisin peitteille.\n\n\"No, nyt on meidän saatava tulta, Kazan!\" virkkoi hän.\n\nPelletier kohotti lyhdyn päänsä päälle ja näki kapean kanavan, jonka\nBlahe oli kaivanut lumi- ja jääseinään savua varten. Sitten meni hän\nulos hakemaan polttopuuta ja vapautti Kazanin sivumennessään valjaista.\nParin minuutin kuluttua loimusi melkein savuton, pieni, kirkas\nlehtikuusivalkea valaisten ja lämmittäen lumihuonetta. Ihmeekseen\nhuomasi Pelletier lapsen luokse palatessaan sen nukkuneen uudelleen.\nHän siirsi sitä hellävaroen ja kantoi pienen eskimonaisen ruumiin\nulos puolensadan askeleen päähän igloosta. Nyt vasta pysähtyi hän\nihmettelemään palanneita voimia. Hän ojensi kätensä ylös ja hengitti\nsyvään kylmää ilmaa. Oli kuin olisi hänessä jotakin vapautunut,\nniinkuin olisi paino nostettu hänen silmiltään. Kazan oli seurannut\nhäntä, ja hän katseli koiraa.\n\n\"Se on poissa, Kazan\", huudahti hän puoliääneen, melkein kuin epäillen.\n\"En tunne enää -- olevani sairas -- Se on -- hänen tuolla --\"\n\nHän palasi igloohon. Lyhty ja nuotio levittivät siellä kodikasta\nloimua, ja alkoi tuntua jo lämpöiseltä. Hän heitti paksun takin yltään,\nveti karhuntaljan tulen viereen ja istuutui lapsi sylissään, Se nukkui\nyhä. Kuin nälkäinen katseli Pelletier sen pieniä, laihtuneita kasvoja.\nHänen karheat sormensa työnsivät syrjään kultaiset kiharat. Hän\nhymyili. Hänen silmiinsä syttyi valo. Hän taivutti hitaasti päätänsä\nkuin olisi peljännyt. Vihdoin koskettivat hänen huulensa lapsen poskea.\nJa sitten painoi hän omat karkeat, harmahtavat, myrskyn ja pakkasen\nuurtamat kasvonsa aivan kiinni tuon pienen, salaperäisen olennon\nkasvoihin, jonka hän oli löytänyt aivan maailman ääreltä.\n\nKazan istui kotvan aikaa ja kuunteli, sitten kääriytyi se kerälle\nnuotion viereen ja nukahti. Kauan aikaa istui Pelletier keinuen\nhiljalleen edestakaisin, mielessään liikuttava onnentunne, joka\nhetki hetkeltä kasvoi voimakkaammaksi ja syvemmäksi. Hän tunsi\npienokaisen sydämen keveät lyönnit omaa rintaansa vasten, hän tunsi\nhänen hengityksensä poskellaan; toinen pienistä käsistä puristi hänen\npeukaloansa.\n\nSadoittain tulvi kysymyksiä Pelletierin mieleen. Kuka oli pieni\nhyljätty pallero? Kutka olivat hänen vanhempansa ja missä he olivat\nnyt? Kuinka oli hän joutunut eskimonaisen ja Blahen seuraan? Blahe\nei ollut hänen isänsä eikä eskimonainen hänen äitinsä. Mikähän\nmurhenäytelmä oli saattanut hänet eskimomajaan?\n\nHän oli tietoinen ilontunteesta ajatellessaan, ettei koskaan löytäisi\nvastausta noihin kysymyksiin. Pienokainen kuuluisi hänelle. Hän oli\nlöytänyt sen. Ei kukaan koskaan ottaisi sitä häneltä. Herättämättä\nlasta pisti hän kätensä povitaskuunsa ja veti esille sen tytön kuvan,\njoka oli luvannut tulla hänen vaimokseen. Nyt ei hänen päähänsäkään\npälkähtänyt, että hän voisi kuolla. Vanha pelko ja vanha sairaus olivat\ntipotiessään. Hän tunsi palaavansa jälleen elämään.\n\n\"Sinä\", kuiskasi hän hiljaa, \"sinä sen teit, ja tiedän sinun tulevan\niloiseksi kun tuon hänet tullessani sinulle.\" Ja sitten puheli hän\npienelle, nukkuvalle tyttöselle: \"Ja jollei sinulla ole nimeä, niin\nsaanen kutsua sinua Arvoitukseksi. Mitäs siihen sanot -- Pikku\nArvoitukseni?\"\n\nNostaessaan jälleen katseensa kuvasta näki hän Pikku Arvoituksen\navanneen silmänsä ja katselevan häntä. Hän päästi kuvan kädestään ja\niski kiinni kermakannuun, joka oli lämpenemässä tulen vieressä. Tyttö\njoi yhtä ahneesti kuin äskenkin Pelletierin jokeltaessa käsittämätöntä\nlörpötystä sen pikkulapsenkorviin. Kun se oli lopettanut, otti hän\nylös valokuvan ja hänet valtasi äkkiä hullu toive, että lapsi ehkä\nymmärtäisi.\n\n\"Katsos\", sanoi hän. \"Kaunis --\"\n\nHänen hämmästyksekseen ja riemukseen ojensi Pikku Arvoitus kätensä ja\npainoi pienen peukalonsa tytön kasvoille. Sitten katsoi se häneen.\n\n\"Äiti\", liversi se.\n\nPelletier yritti puhua, mutta jotakin, nousi hänelle kurkkuun estäen\nsen. Tuli tuntui äkkiä kiirivän läpi hänen olentonsa; tuon yhden sanan\ntuottama ilo sumensi hänen silmänsä kuumin kyynelin.\n\n\"Niin, se on äiti\", sanoi hän. \"Olet oikeassa, pikkuinen, se on äitisi.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nKUOLLEEN SALAISUUS.\n\n\nKahdeksantena päivänä siitä kuin Pelletier oli löytänyt eskimoigloon,\nläheni Billy Mac Veigh harmahtavassa aamuhämärässä Point Fullertonia\nkipeäjalkaisine koirineen, kirjeineen ja lääkkeineen. Hän oli kulkenut\nkoko edellisen yön, ja jalat nousivat raskaasta maasta. Pelonsekaisin\ntuntein näki hän vihdoin viimein Fullertonin mustien kalliolohkareitten\nkohoavan lumesta. Häntä peloitti avata mökin ovea. Mitä hän sieltä\nlöytäisi? Viimeisen neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa oli hän\nmielessään punninnut mahdollisuuksia Pelletierin henkiin jäämisestä ja\ntullut siihen lopputulokseen, että oli kahta vertaa luultavampaa, että\nhän tapaisi toverinsa kuolleena.\n\nJa jos Pelletier vielä olisi hengissä, mitä kaikkea hänellä olikaan\nhänelle kerrottavana! Sillä hän tiesi, että jollekin hänen täytyisi\nsiitä puhua, ja Pelletier säilyttäisi hänen salaisuutensa. Ja hän\nymmärtäisi. Päivä päivältä Billyn kiiruhtaessa suoraan pohjoista\nkohti oli hänen yksinäisyytensä ja surunsa alkanut painaa yhä enemmän\nmieltä. Hän koetti karkoittaa Isobelin ajatuksistaan, mutta se oli\nmahdotonta. Tuhansissa näyissä näki hän hänet, ja jokainen maili, jonka\nhän hänestä eteni, tuntui vain lähentävän Isobelia hengessä häneen ja\nlisäävän outoa tuskaa, joka tuontuostakin pyrki huulille nyyhkytyksinä,\njoita hän koetti tukahduttaa. Mutta siitä huolimatta tunsi hän kesken\nsurunsa ja epätoivonsa päivä päivältä lisääntyvää iloa. Se ilo johtui\ntietoisuudesta, että hän oli antanut takaisin elämän ja toivon\nIsobelille ja hänen miehelleen. Joka päivä laski hän ajatuksissaan\nheidän etenemisensä samalla kuin seurasi oman matkansa kulumista.\nEskimokylästä oli hän lähettänyt sananviejän Churchilliin mukanaan\npitkä selonteko sikäläiselle päällikölle ja tuossa selonteossa hän oli\nvalehdellut. Hän oli ilmoittanut Scottie Deanen kuolleen pudotessaan\nsaamistaan vammoista. Ei hetkeäkään hän ollut katunut valheitaan. Hän\noli myöskin luvannut tiedoittaa Churchilliin Bucky Smithin asiasta ja\nesiintyä todistajana häntä vastaan heti, kun oli päässyt Pelletierin\nluo ja saanut hänet jaloilleen.\n\nJa kun hän tänä viimeisenä matkapäivänään näki Fullertonin jylhät\nkalliot edessään, mietiskeli hän minkä verran kertoisi Pelletierille,\njos tapaisi hänet hengissä. Ajatuksissaan kävi hän jälleen läpi koko\ntuon ihmeellisen tapahtuman, mikä hänelle oli sattunut tuona yönä\nylängöllä, hän näki koirien tulevan lumessa, näki naisen suuret,\npelästyneet silmät ja pitkän, matalan arkun reessä.\n\nKaiken sen hän kertoisi Pelletierille. Hän kertoisi laittaneensa\nnaiselle teltan kuntoon, ja että hän oli sanonut hänelle rakastavansa\nhäntä ja pyytänyt häneltä suudelmaa. Ja sitten mitä aamu oli tuonut\njulki, autio teltta, tyhjä laatikko, kirjelappunen Isobelilta, hänen\ntekemänsä huomio, että laatikossa oli ollutkin elävä ihminen, se\nsiis, jonka takia Pelletier ja hän olivat risteilleet tätä kolkkoa\nseutua kahdentuhannen mailin laajuudelta. Mutta kertoisiko hän\ntotuudenmukaisesti mitä senjälkeen oli tapahtunut?\n\nHän. joudutti väsyneitä askeliaan koirien kiivetessä poukaman jäältä\nylös rantatöyrästä ja katseli jännittyneenä eteensä. Koirat vetivät\nentistä lujemmin saadessaan kodin hajua sieramiinsa. Vihdoin tuli mökin\nkatto näkyviin. Mac Veigh tähysi silmät kiihkeinä kuin eläimellä.\n\n\"Pelly, vanha veikko\", läähätti hän, \"Pelly -\"\n\nHän katsoi kiinteämmin. Sitten sanoi hän jotakin koirille matalalla\näänellä ja pysähtyi. Hän pyyhki kasvojaan. Syvä helpotuksen huokaus\npääsi häneltä.\n\nPaksu savupatsas kohosi pystysuoraan mökin piipusta.\n\nHän tuli hiljaa tuvan ovelle ihmetellen, ettei Pelletier ollut nähnyt\nhäntä eikä kuullut koirain kolmea, neljää äkäistä haukahdusta.\nJa potkaistessaan lumikengät jaloistaan naureskeli hän itsekseen\najatellessaan yllätystä, jonka toi toverilleen. Käsi oven lukolla hän\näkkiä pysähtyi. Hymy kuoli hänen huuliltaan ja sijaan tuli hämmästynyt\nilme hänen kasvoilleen kun hän kumartui korva ovelle ja kuunteli.\nHetkeksi täytti kauhea pelko hänen sydämensä Hän oli tullut liian\nmyöhään, ehkä päivää tai paria liian myöhään. Pelletier oli tullut\nhulluksi. Hän kuuli hänen hourivan oven toisella puolen, hänen kaikuva\nnaurunsa sai veren hyytymään Billyn suoniin. Mielipuoli! Hän ei voinut\ntukahduttaa nyyhkytystä, ja kohotti kasvonsa taivaalle. Sitten muuttui\nnauru lauluksi. Se oli sama hellä rakkaudenlaulu, jota Pelletier\noli kertonut tyttönsä tavanneen laulaa hänelle heidän kahdenkesken\nkäyskennellessä tähtien alla. Äkkiä se katkesi ja sen sijasta Billy\nkuuli toisen äänen. Huudahtaen avasi hän oven ja hyökkäsi tupaan.\n\n\"Hyvä Jumala\", huusi hän, \"Pelly, Pelly --\"\n\nPelletier oli polvillaan keskellä lattiaa. Mutta hänen iloisia,\nhämmästyneitä kasvojaan ei Billy nähnyt ensimmäiseksi. Hän jäi\ntuijottamaan pieneen kultatukkaiseen olioon lattialla. Hän oli\nkulkenut nopeasti, melkein yötä päivää, ja ensi hetkessä luuli hän\nsilmäinsä valehtelevan. Ennenkuin hän ehti puhua tai liikahtaa,\noli Pelletier pystyssä, pudistellen hänen käsiään melkein itkien\nilosta. Hänen kasvoillaan ei nyt näkynyt jälkeäkään kuumeesta eikä\nmielipuolisuudesta. Kuin unen läpi kuuli Billy hänen puheensa.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, Billy, olen iloinen että tulit!\" huudahti\nPelletier. \"Olemme odottaneet ja tähystäneet, ja minuutti sitten olimme\nikkunassa ja katselimme kaukoputkella lahdelle päin näkyisikö sinua.\nOlit varmaankin juuri törmän alla. Hyvä Jumala -- vähän aikaa sitten\nluulin kuolevani, ajattelin, kuinka yksin olin maailmassa -- yksin,\nypöyksin. Ja katsopas nyt -- minulla on perhe!\"\n\nPikku Arvoitus oli kömpinyt jaloilleen. Se katseli ihmetellen Billyä,\nkultaiset kiharat liehuen sievien kasvojen ympärillä ja pari kolme\nPelletierin vanhaa kirjettä kädessään. Sitten se hymyili Billylle ja\nojensi kirjeet hänelle. Samalla päästi Billy irti Pelletierin kädet ja\nnosti lapsen syliinsä.\n\n\"Minulla on sinulle kirjeitä taskussani, Pelly\", läähätti hän. \"Mutta\nensin sinun pitää kertoa minulle kuka tämä on ja mistä olet hänet\nsaanut.\"\n\nLyhyesti kertoi Pelletier Blahen käynnistä, taistelusta ja Pikku\nArvoituksen löydöstä.\n\n\"Olisin kuollut, jollei hän olisi tullut, Billy\", lopetti hän. \"Hän toi\nminut takaisin elämään. Mutta kuka hän on ja mistä hän tulee, sitä en\ntiedä, Miehen taskusta ei löytynyt mitään, enempää kuin igloostakaan,\nmikä selvittäisi asiaa. Hautasin Blahen tuonne ulos, en kovin syvälle,\njotta voisit katsahtaa häntä palattuasi.\"\n\nKuin nälkään nääntyvä käy ruuan kimppuun sieppasi hän Mac Veighin\ntaskustaan ottamat kirjeet. Hänen lukiessaan istui Billy Pikku\nArvoitus polvillaan. Tyttö nauroi ja painoi lämpimän pienen kätensä\nhänen tuulenpieksämille kasvoilleen. Lapsensilmät olivat siniset\nkuten Isobelin, ja äkkiä kätki Mac Veigh kasvonsa sen pehmeisiin\nkiharoihin ja puristi sitä niin lujaa, että se säikähti. Samassa\nkatsahti Pelletier ylös. Hänen silmänsä loistivat, ja laihtuneet kasvot\npaistoivat ilosta.\n\n\"Jumala siunatkoon maailman herttaisäntä pikku tyttöä, Billy\", kuiskasi\nhän käheällä äänellä. \"Hän sanoo ikävöivänsä minua ja käskee minun\njoutumaan hänen luoksensa. Hän sanoo, että jollen pian tule hänen\nluokseen, tulee hän tänne minun luokseni. Lue, Billy!\"\n\nHämmästyneenä katsoi hän Mac Veighin kasvoissa tapahtunutta muutosta.\nBilly otti koneellisesti kirjeet käteensä ja pani ne lavitsan reunalle,\njonka vieressä hän istui.\n\n\"Luen ne -- hetken kuluttua\", sanoi hän hitaasti.\n\nPikku Arvoitus kapusi alas hänen sylistään ja juoksi Pelletierin luo.\nBilly tuijotti toveriaan suoraan silmiin.\n\n\"Oletko varma, että olet kertonut minulle kaiken, Pelly? Eikö miehen\ntaskuissa ollut mitään? Etsitkö tarkkaan?\"\n\n\"Varma. Niissä ei ollut kerrassaan mitään.\"\n\n\"Mutta -- olit sairas --\"\n\n\"Senvuoksi hautasinkin hänet matalalle. Ruumis on tuon viimeisen ristin\nvieressä, vähän lunta ja jäätä päällä. Halusin, että tarkastaisit itse.\"\n\nBilly nousi. Hän otti Pikku Arvoituksen uudelleen syliinsä ja katseli\nhäntä kiinteästi kasvoihin. Hänen silmiinsä tuli omituinen katse. Tyttö\nnauroi hänelle, mutta mies ei näyttänyt sitä huomaavan. Sitten antoi\nhän hänet Pelletierille.\n\n\"Pelly, oletko koskaan tarkastanut silmiä hyvin läheltä?\" kysyi hän.\n\"Sinisiä silmiä?\"\n\nPelletier tuijotti häneen hämmästyneenä.\n\n\"Jeannellani on siniset silmät --\"\n\n\"Mutta onko niissä pieniä ruskeita pilkkuja kuin metsäorvokissa?\"\n\n\"E -- eei --\"\n\n\"Ne ovat siniset, puhtaan siniset, niinhän?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja luulen, että useimmat siniset silmät ovat siniset ilman noita\nruskeita täpliä. Etkö sinäkin arvele niin?\"\n\n\"Mihin Herran nimessä sinä tähtäät?\" kysyi Pelletier,\n\n\"Halusin vain saada sinut huomaamaan, että Arvoituksen silmissä on\npieniä ruskeita pilkkuja\", vastasi Billy. \"Olen nähnyt vain yhdet\nainoat samanlaiset silmät kuin hänen.\" Hän meni ovelle. \"Menen ulos\npäästämään koirat valjaista ja kaivamaan ylös Blahen ruumiin\", lisäsi\nhän. \"En saa rauhaa ennenkuin olen nähnyt sen.\"\n\nPelletier laski lapsen lattialle. \"Minä pidän huolen koirista\", virkkoi\nhän. \"Mutta en halua nähdä enää Blahea.\"\n\nMolemmat miehet menivät ulos, ja silläaikaa kuin Pelletier vei koirat\ntuvan takana olevaan vinokattoiseen vajaan, alkoi Billy työskennellä\nkirveellä ja lapiolla toverin osoittamalla paikalla. Kymmenen minuuttia\nkaivettuaan tapasi hän Blahen ruumiin. Hänen kiihkeytensä, jota hän oli\nkoettanut salata Pelletieriltä, voitti hänen tuntemansa inhon kun hän\nkiskoi esille jäykän, jäätyneen ruumiin, Kuollut oli kaamean näköinen\nparroittuneine, kohotettuine kasvoineen ja hampaat ilkeästi välkkyen\nparran lomasta niinkuin ne olivat välkkyneet hänen kuolinpäivänään.\nBilly tunsi useimmat miehet, jotka olivat tulleet Churchillin\npohjoispuolelle, mutta Blahea hän ei ollut nähnyt koskaan ennen.\nLuultavasti oli kuolleen miehen puheissa osa totta, hän oli varmaankin\nmerimies, jonka joku valaanpyyntilaiva oli jättänyt rannikolle\nFullertonista pohjoiseen. Mac Veigh värisi käydessään tarkastamaan\nhänen taskujaan. Joka hetki hänen pettymyksensä kasvoi. Hän ei löytänyt\nsanottavia: puukon, pari avainta, muutamia kolikoita, tulukset ja\njoitakin muita esineitä, mutta kirjettä tai muuta kirjoitettua lappua\nhän ei löytänyt ja sellaista hän juuri oli toivonut tapaavansa.\nEi ollut mitään, mikä olisi selvittänyt heille tapahtuneen ihmeen\nsalaisuutta. Hän vyörytti ruumiin hautaan, peitti sen ja palasi majaan.\n\nPelletier oli tavallisella paikallaan -- nelinkontin lattialla tyttö\nselässään. Hän pysähdytti hurjan laukkansa ympäri tupaa ja katsoi ylös\nkysyvästi. Pikku Arvoitus ojensi kätensä, ja Billy heitti hänet ilmaan\npuoliväliin kattoa ja painoi sitten hänen kultakiharaisen päänsä omia,\nkylmiä kasvojaan vasten. Pelletier hypähti pystyyn. Hänen kasvonsa\nkävivät vakaviksi Mac Veighin katsoessa häneen lapsen kiharapään yli.\n\n\"En löytänyt mitään -- en kerrassaan mitään, millä olisi merkitystä\",\nsanoi Billy.\n\nSitten laski hän tytön muutamalle lavitsalle ja katsoi toveriinsa nolo\nilme silmissään.\n\n\"Toivoisinpa, ettet olisi ollut kuumeessa kun tappelit Blahen kanssa,\nPelly\", sanoi hän. \"Täytyihän hänen sanoa jotakin, jotakin, josta\nolisimme päässeet jäljille.\"\n\n\"Ehkä hän sanoi\", vastasi Pelletier katsellen väristen Billyn tuvan\npöydälle latomia esineitä. \"Mutta ei hyödytä mitään miettiä sitä\nenempää. Ei ole vähintäkään järkeä luulossa, että tuolla pikku\nkaunottarella olisi sukulaisia näillä main, kuudensadan mailin päässä\nvalkoisen miehen majasta. Hän on minun. Minä löysin hänet. Hän on\nminun, ja minä pidän hänet.\"\n\nHän istuutui pöydän ääreen, ja Billy istuutui häntä vastapäätä,\nhymyillen hänelle.\n\n\"Ymmärrän, että tarvitset hänet, Pelly, tarvitset hänet hyvinkin\"\nsanoi hän. \"Ja ymmärrän, että tyttösi pitäisi hänestä. Mutta hänellä\non jossakin omaisia ja velvollisuutemme on etsiä heidät. Ei hän ole\ntipahtanut ilmapallosta, Pelly. Luuletko, että -- kuollut voisi olla --\nhänen isänsä?\"\n\nEnsi kerran teki Billy kysymyksensä ja huomasi kuinka toista puistatti\nvastenmielisyys.\n\n\"Olen ajatellut sitäkin, Billy. Mutta se on mahdotonta. Mies oli peto\nja -- tämä tässä on pikkuinen enkeli, hänen äitinsä on varmaan ollut\nkaunis. Ja se sai minut arvelemaan -- pelkäämään --\"\n\nPelletier pyyhki kiihtyneenä kasvojaan, ja molemmat nuoret miehet\nkatsoivat toisiaan silmiin. Mac Veigh nojautui eteenpäin odottaen.\n\n\"Kuvittelin sen kaiken viime yönä maatessani valveillani lavitsallani\",\njatkoi Pelletier, \"ja pyydän sinua lähinnä parhaana ystävänäni\nmaailmassa jättämään enemmät tutkimukset sikseen, Billy. Tyttö on\nminun. Jeanneni tulee rakastamaan häntä kuin oma äiti, ja kasvatamme\nhänet hyvin. Mutta jos jatkat etsiskelyltäsi, Billy, tuot lopulta\npäivänvaloon jotakin ikävää, sen teet, vannon sen!\"\n\n\"Tiedätkö --\"\n\n\"Arvaan\", keskeytti Pelletier. \"Billy, väliin tuollaisella\npedolla, miespedolla on vetovoimaa naiseen, ja Blahe oli juuri\nsellainen. Muistathan, kaksi vuotta sitten karkasi muuan merimies\nvalaanpyyntilaivan kapteenin rouvan kanssa Narwhal salmella. No niin --\"\n\nTaas katsoivat molemmat miehet vaieten toisiaan. Mac Veigh kääntyi\nverkalleen lapseen päin. Se oli nukahtanut, ja hän näki sen kiharain\nloistavan himmeän kullan värisinä Pelletierin päänaluisella.\n\n\"Pikku raukka!\" äänsi hän hellästi.\n\n\"Uskon tuon naisen olleen Pikku Arvoituksen äidin\", jatkoi Pelletier\n\"Hän ei voinut jättää lastaan lähtiessään Blahen mukaan, vaan otti\nhänet matkaansa, Muutamat naiset ovat sellaisia. Ja jonkun ajan\nkuluttua hän kuoli. Sitten lyöttäytyi Blahe eskimonaisen seuraan.\nTiedät mitä sitten tapahtui. Emme halua, että Pikku Arvoitus saa\ntietää tuota kaikkea isoksi tultuaan. On parempi, että hän säästyy\nniiltä tiedoilta. Nyt on hän liian pieni muistaakseen mitään, vai mitä\narvelet? Hän ei saa koskaan tietää asian oikeata laitaa.\"\n\n\"Muistan laivan\", sanoi Billy katsellen yhä tyttöä. \"Se oli nimeltään\n_Hopeahylje_ ja kapteenin nimi oli Thompson.\"\n\nHän ei katsonut Pelletieriin, mutta tunsi kuinka tämä ikäänkuin\njäykistyi Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten sanoi Pelletier matalalla,\nluonnottomalla äänellä.\n\n\"Billy, et kai aikone lähteä ajamaan häntä takaa. Se ei olisi oikein\ntehty, ei minua eikä lasta kohtaan. Jeanneni on rakastava häntä, ja\nkuka tietää -- ehkä jonakin kauniina päivänä sinun poikasi menee\nnaimisiin hänen kanssaan.\"\n\nMac Veigh karkasi pystyyn. Pelletier ei ennättänyt nähdä hänen\nkasvoilleen häilähtänyttä surullista ilmettä.\n\n\"Mitäs sanot, Billy?\"\n\n\"Ajattele asiaa, Pelly, ajattele asiaa\", kuului Billyn käheä\nvastaus. \"En tahdo loukata sinua, ja ymmärrän sinun pitävän paljon\ntytöstä. Mutta ajattele sittenkin asiaa, Pelly, ja ajattele oikein\nperusteellisesti. Menen nukkumaan -- ja aion nukkua viikon.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nHYÖKKÄYS.\n\n\nBilly nukkui koko päivän ja seuraavan yön, eikä Pelletier herättänyt\nhäntä. Hän heräsi pitkästä uupumuksen unestaan tuntia tai kahta ennen\naamunkoittoa seuraavana päivänä, ja vasta nyt saattoi hän rauhassa\nkäydä läpi kaiken, mitä oli tapahtunut hänen palattuaan Fullertonin\nniemelle.\n\nHänen ensimmäinen ajatuksensa koski Pelletienä ja Pikku Arvoitusta. Hän\nkuuli toverinsa tasaisen hengityksen vastapäiseltä lavitsalta, ja taas\najatteli hän olikohan Pelletier kertonut hänelle joka seikan. Oliko\nmahdollista, ettei Blahe sanallakaan ollut paljastanut tytön sukuperää\nja ettei igloosta eikä kuolleesta eskimonaisesta ollut tullut mitään\nvalaistusta asiaan? Tuntui käsittämättömältä, ettei igloosta olisi\nlöytynyt mitään, mikä olisi auttanut saamaan salaisuutta selville. Ja\nsittenkin hän kaikesta huolimatta luotti Pelletieriin. Hän tiesi, ettei\ntämä salaisi häneltä mitään sittenkään, vaikka hänen omistusoikeutensa\nlapseen joutuisi vaaranalaiseksi. Ja sitten hyppäsivät hänen\najatuksensa Isobeliin.\n\nHänenkin silmänsä olivat siniset ja niissä oli samanlaisia ruskeita\npilkkuja, joita hän oli tavannut Pikku Arvoituksen silmissä. Ne\nolivat harvinaiset silmät, ja hän oli huomannut ruskean niissä,\nkoska se enensi niitten herttaisuutta ja oli muistuttanut hänelle\nmetsäorvokkeja, joista hän oli puhunut Pelletierille. Voisiko\nmahdollisesti olla jonkinlaista yhteyttä Isobelin ja Pikku Arvoituksen\nvälillä? Hän tunnusti itselleen, että se olisi tuskin luultavaa ja\nsittenkään hän ei voinut mitenkään saada ajatusta mielestään.\n\nEnnen Pelletierin heräämistä, hän oli jo määrännyt\ntoimintasuunnitelmansa. Hän ei puhuisi sanaakaan tapauksista ylängöllä,\nei ainakaan nyt heti. Hän ei kertoisi tapaamisestaan Isobelin ja\ntämän miehen kanssa eikä siitä, mitä sitten seurasi. Hän ei uskoisi\nPelletierille oman petoksensa salaisuutta, ennenkuin olisi täysin varma\nsiitä, ettei tämäkään salannut häneltä mitään. Sillä hän oli pettänyt\n-- lakia. Hän tiesi sen. Hänhän voisi kertoa jutun sepitettyine\nloppuineen ennen heidän lähtöään Churchilliin, jossa hän tulisi\nsyyttämään Bucky Smithiä.\n\nSillävälin vaanisi hän Pelletieriä saadakseen selville mitä hän\nolisi salannut häneltä. Hän tiesi, että jos Pelletier kätki häneltä\njotakin, johtui se vain siitä, että tämä melkein järjettömästi jumaloi\npientä löytölastansa, joka oli pelastanut hänet mielipuolisuudesta ja\nkuolemasta. Ja hän hymyili pimeässä ajatellessaan, että Pelletieriä,\njos hän todellakin ajoi omaa asiaansa, oikeuttansa lapseen, johtivat\ntunteet, jotka olivat yhtä vähän itsekkäitä kuin hänen, silloin kuin\nhän lahjoitti Isobel Deanelle ja hänen miehellensä elämän. Siinä\nsuhteessa he eivät kumpikaan kyenneet moittimaan toisiaan.\n\nBilly oli jalkeilla ja aamiainen oli valmiina Pelletierin herätessä.\nPikku Arvoitus nukkui yhä, ja tuvan molemmat asukkaat liikuskelivat\nhiljaa mokkasiinit jalassaan. Tänä aamuna paistoi aurinko kirkkaasti\netelänpuoleisille jääkentille, ja Pelletier nosti Pikku Arvoituksen\nkatsomaan sitä, ennenkuin se häviäisi. Mutta tänään aurinko viipyikin\nkokonaisen tunnin näkyvissä, ennenkuin hävisi synkänharmaan lumisen\ntaivaanrannan taa. Aamiaisen jälkeen luki Pelletier kirjeensä\nuudelleen, ja sitten luki Billykin ne. Muutamaan kirjeistä oli tyttö\npistänyt suortuvan vaaleaa tukkaansa ja Pelletier suuteli sitä\nujostelematta toverinsa nähden.\n\n\"Hän kertoo ompelevansa vihkiäispukuansa, ja jollen tule kotiin,\nennenkuin se on vanhanaikainen, ei hän koskaan mene kanssani\nnaimisiin\", kertoi hän iloisena. \"Katso tuonne, tuossa se on kaikki,\ntuolla sivulla. Tulethan sinä, Billy -- häihimme?\"\n\n\"Jos vain voin.\"\n\n\"Jos voit! Luulin sinun lähtevän virastasi samalla kertaa kuin minäkin.\"\n\n\"Olen vähän niinkuin muuttanut mieltäni.\"\n\n\"Ja aiot jäädä?\"\n\n\"Niin, ehkä kolmeksi vuodeksi vielä.\"\n\nElämä mökissä oli tästä lähin erilaista kuin ennen. Pelletier ja\nPikku Arvoitus olivat onnellisia, ja Billy kamppaili joka hetki oman\nmasennuksensa ja synkkyytensä kanssa. Aurinko auttoi häntä. Se nousi\nyhä varemmin joka aamu ja viipyi kauemmin taivaalla, ja pian sen lämpö\nalkoi sulatella lunta. Kevään tulo näkyi pian laajoilla lumikentillä\nja ilman täytti yhä enemmän ja enemmän ratkeilevien jäälohkareitten\nkumea pauke ja ryske. Kokonaisia jääriuttoja irtautui rantajäästä, ja\njärvi alkoi aueta. Valtavat arktiset virrat alkoivat pohjoisesta käsin\nvyörytellä ryskyviä, musertavia laviinejaan. Mutta meni kokonainen\nkuukausi ennenkuin Billy tiesi Pelletierin olevan kyllin vahvan\nlähtemään pitkälle matkalleen etelään. Ja silloinkin hän vielä odotti\nviikon.\n\nMyöhään muuanna iltapäivänä meni hän yksinään ulos kalliolle\nkuuntelemaan liikkeessä olevien napajäitten jyminää Roes Welcomella.\nSeisoessaan siinä liikkumatta puolensadan askeleen päässä pieneltä\nmyrskynpieksämältä tuvalta, joka täällä Amerikan mantereen kolkoimmalla\nnurkalla edusti lakia, näytti hän tummaan kallioon hakatulta\nkuvapatsaalta, päänsä päällä ja ympärillään tummanharmaa maailma, jonka\npeloittavan, kuolettavan yksitoikkoisuuden katkaisivat vain taivaan\ntummempi, synkkä harmaus ja jääkenttien yllä riippuvat vaaleammat,\naavemaiset varjot. Tuuli oli yhä purevan kylmä, ja näköalan sulkivat\nverrattain lähellä kalliomuodostumat, jolta hän usein ajatuksissaan oli\nkutsunut helvetin reunaksi.\n\nTuona iltapäivänä oli hänen mielensä lyijynraskas. Hänen jalkaansa\nalla oleva jäätynyt maa värisi tahdissa särkyvien ja halkeilevien\njäävuorien ryskeen ja jylinän kanssa. Hänen korvissaan soi lakkaamaton,\nkumea jymy kuin kaukaisen ukkosen kaiku, ja sen keskeltä kuului tuon\ntuostakin jäävuoren haljetessa paukahdus kuin suurimman laivatykin\njyske. Ilmassa kajahti outoja valitushuutoja, kummallista kirkunaa ja\nvihlovaa voihkinaa. Kaksi päivää sitten oli Mac Veigh kuullut jäiden\npaukkeen kymmenen mailin päähän sisämaahan ollessaan metsästämässä\nkaribou-hirviä.\n\nNyt hän tuskin kuuli tuota jymyä. Hän katseli taistelevia jääkenttiä,\nnäkemättä niitä. Tuo peloittava synkeys ja harmaa yksitoikkoisuus eivät\nolleet syynä hänen alakuloisuuteensa, sen vaikuttivat tuontuostakin\ntuvasta kuuluvat äänet, Pelletierin ja tytön nauru. Muutaman päivän\nperästä hän kadottaisi heidätkin. Ja mitä hänelle sitten jäisi? Hän\nvoihkasi tuskasta ja väänteli käsiään. Hän jäisi yksikseen. Siinä\nmaailmassa, jonne Pelletier oli lähdössä, ei ollut enää ketään, joka\nodotti häntä, ei isää, ei äitiä, ei ketään eikä mitään. Hän naurahti\ntuskassaan kääntyessään kylmään pohjoistuuleen päin. Jäinen tuuli\noli kuin ivaileva haamu menneisyydestä. Sillä läpi koko elämänsä oli\nhän tuntenut vain surun ja yksinäisyyden purevaa kylmää. Yhtäkkiä\njohtuivat hänelle mieleen Pelletierin lausumat sanat: \"Ehkä sinulla\njonakin kauniina päivänä on poika.\" Lämmin aalto kulki hänen olentonsa\nläpi ja unohduksen ja toivon täyttämänä hetkenä käänsi hän katseensa\nlounaiseen ja näki Isobel Deanen suloiset kasvot ja kohotetut huulet.\n\nHiljaa naurahtaen palasi hän todellisuuteen ja pohjoisesta kuuluvaan\njäitten ryskeeseen. Yön pimetessä tuntui taivaanranta ja jylinä\nhiipineen lähemmä. Särkyvien jäätelien pauke ja jylinä tuntui tulevan\npurppuranhohtoisesta sekasorrosta, mikä kauempana muuttui sinimustaksi.\nJäitten ryske, ilman täyttävä tyytymätön voihke ja jättiläisvirtojen\nyksitoikkoinen kohina oli saanut muita miehiä mielipuoliksi, mutta\nhäneen tuo kaikki vaikutti tavallaan lumoovasti. Hän tiesi, mitä\ntapahtui, ja voi melkein mitata luonnon näkymättömien käsien voiman.\nEi ainoakaan ääni ollut hänelle uusi eikä outo. Mutta nyt hänen siinä\nseisoessaan kohosi muuan ääni kaiken muun melun yli, ääni, jota hän ei\nollut koskaan ennen kuullut. Hän jännittyi äkkiä tarkkaavaan asentoon\nja kääntyi suoraan pohjoiseen päin. Kokonaisen minuutin hän kuunteli,\nsitten hän kääntyi ja juoksi tuvalle.\n\nPelletier oli sytyttänyt lampun, ja sen valossa loistivat Billyn kasvot\nvalkoisina kiihtymyksestä.\n\n\"Pelly, tule pian tänne!\" huusi hän ovelta.\n\nPelletierin syöksähtäessä ulos, tarttui hän häntä hartioihin.\n\n\"Kuuntele\", komensi hän. \"Kuuntele, mitä tuo on!\"\n\n\"Susia!\" sanoi Pelletier.\n\nTuulenpuuska puhalsi vinkuen tuvan avoimesta ovesta. Se herätti Pikku\nArvoituksen, hän nousi istumaan ja rupesi itkemään peloissaan.\n\n\"Ei, se ei ole sutten ulvontaa\", huusi Mac Veigh äänellä, joka ei\ntuntunut hänen omaltaan. \"En ole ikinä kuullut sutten ulvovan tuolla\näänellä. Kuuntelehan!\"\n\nSuonenvedonomaisesti puristi Billy Pelletierin käsivartta uuden\ntuulenpuuskan tuodessa mukanaan yöstä kummallisen, kaamean äänen. Se\nläheni nopeasti hurjien äänten valitushuutona; se kuulosti siltä kuin\nolisi suuri susilauma tavannut arvokkaan riistan tuoreet, veriset\njäljet. Mutta tuon äänen ohessa kuului toinenkin ja peloittavampi\nääni, huuto ja ulvonta, mikä pani ajattelemaan villipetojen kidassa\nkiljuvia puoli-inhimillisiä olentoja. Seisoessaan ja odottaessaan, että\njotakin ilmestyisi salaperäisen mustanharmaan yön helmasta, Pelletier\nja Mac Veigh kuulivat äänen, mikä muistutti puoleksi kellon läpätystä,\npuoleksi rummun ääntä.\n\n\"Eivät ne ole susia\", virkkoi Billy, \"Ihmisiä siinä ainakin on mukana,\nolipa se mitä muuta tahansa. Kiiruhda tupaan ja vie koirat ja reki\nmukanasi, Pelly! Ääni on koirain ulvontaa -- ne ovat haistaneet meidät,\nja niitä on satoja! Ja missä on koiria, siellä on miehiäkin, mutta\nmitä ihmeen väkeä ne voivat olla?\" Hän raahasi reen tupaan Pelletierin\nirroittaessa koirat vajasta. Tultuaan sisälle niitten kanssa sulki hän\noven pannen telkeen paikoilleen.\n\nBilly ajoi patruunia raskaaseen remingtonkivääriinsä. Hänen karbiininsa\noli jo valmiina pöydällä, ja Pelletierin seisoessa ja katsellessa häntä\nneuvotonna, veti hän lavitsansa alta kaksi savage-automaattipistoolia\nja ojensi toverilleen. Hänen tyynillä, kalpeilla kasvoillaan oli\npäättävä ilme.\n\n\"On parasta olla kunnossa, Pelly\", sanoi hän. \"Olen ollut siksi kauan\ntässä maassa, että voin vakuuttaa sinulle siellä olevan tulossa miehiä\nja koiria. Kuulitko rumpua? Se on tehty hylkeennahkasta ja siinä on\nkellot joka laidalla. Ne ovat eskimoita, eikä täällä ole tänä talvena\nainoatakaan eskimokylää lähempänä kahtasataa mailia. Ne ovat eskimoita,\nmutta ne eivät ole metsästysretkellä, jolleivät ne metsästä meitä.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Pelletier kumartui ottamaan revolveriaan\nja patruunavyötä ja irvisti katsoessaan pientä sinimustaa, pahaenteistä\nsavage-pistooliaan.\n\n\"Toivon, ettet erehdy, Billy\", sanoi hän, \"sillä tästä lupaa tulla\nensimmäinen jännittävä seikkailu meille koko tänä vuonna.\"\n\nMutta hänen innostuksensa ei kuvastunut Mac Veighin kasvoissa.\n\n\"Eskimo ei tappele koskaan ennenkuin mielipuoleksi tultuaan, Pelly\",\nsanoi hän, \"ja käsitäthän millaista on olla tekemisissä hullujen\nkanssa. En edes ymmärrä mistä niitten tarvitsisi tapella, jolleivät\nne pyri saamaan ruokavarastoamme haltuunsa. Mutta siinä tapauksessa\n--\" Hän keskeytti lauseensa mennen nopeasti ovelle remingtonkivääri\nkädessään. \"Saat olla valmiina suojajoukokseni. Nyt menen ulos. Mutta\nälä ammu, ennenkuin kuulet minun ampuvan.\"\n\nHän avasi oven ja pujahti ulos. Ulvonta oli nyt loppunut; sensijaan\nkuului omituista haukuntaa ja sivalluksia, jotka Billy tunsi\neskimoitten käyttämäin ruoskain iskuiksi. Hän meni epämääräisinä\nhäämöitläviä olentoja kohti, joita sukelsi esiin tiheästä pimeydestä,\nja huusi kaikuvan halloon. Ovella seisova Pelletier kadotti hänet äkkiä\nnäkyvistä mies- ja koiralaumaan, ja heitti karbiininsa puolitiehen\nolalle. Mutta Mac Veigh ei tuntunut ampuvan. Tusinan verran rekiä oli\npysähtynyt hänen ympärilleen ja kymmenkunnan pienen mustan olennon\nruoskaniskut singahtelivat ärhäkästi koirain ympärillä niitten\nupotessa vatsaa myöten pehmeään lumeen. Sekä miehet että koirat\nolivat uuvuksissa, ja Billy näki niitten kulkeneen pitkiä matkoja.\nMutta matkaväsymyksestä huolimatta kokoontuivat pienet miehet hänen\nympärilleen vikkelinä kuin villieläimet, ja niitten mustat silmät\ntuijottivat häneen pyöreistä, lihavista, tyhmistä kasvoista. Hän\nlaski niitä olevan puolisen sataa ja pani merkille, että kaikki\nolivat asestettuja, toisilla oli pienet keihäänmalliset valaanluiset\nharpuunit, toisilla keihäät ja lopuilla ampuma-aseet. Tuosta Mac Veighin\nympärille kerääntyneestä omituisesti puetusta, peloittavannäköisestä\njoukosta astui yksi hänen luokseen ja puhutteli häntä oudolla kielellä.\nSe muistutti luitten kalinaa kun niitä nopeasti taotaan yhteen.\n\n\"_Kozmollokkeja_!\" voihkasi Billy nostaen molemmat kädet merkiksi,\nettei ymmärtänyt heitä. Sitten huusi hän: \"_Nuna-talmute! Nuna-talmute!\nNuna-talmute!_ Eikö joukossanne ole yhtään, joka ymmärtäisi\n_nuna-talmuten_ kieltä?\"\n\nHän kääntyi suoraan eskimojen päällikköön, joka äänetönnä tuijotti\nhäneen tuokion ja viittasi sitten molemmilla lyhyillä käsillään\nvalaistua tupaa.\n\n\"Tule mukaan\", sanoi Billy. Hän tarttui pientä eskimoa paksusta\nkäsivarresta, ohjasi hänet rohkeasti miesjoukkoon syntyvää kujaa\nmyöden. Päällikkö lausui pari lyhyttä komennussanaa, mitkä muistuttivat\nkoiran haukahduksia, ja kuusi muuta eskimoa liittyi heihin.\n\n\"Kozmollokkeja -- maailman sisukkaimpia paholaisia, kun on kyseessä\nnaisten vaihtaminen ja tappelu\", virkkoi Mac Veigh Pelletierille\ntullessaan mökille seitsemän mustan miehen seurassa, \"Vartioi ovea,\nPelly. Ne tulevat sisään.\"\n\nHän pujahti tupaan, ja eskimot seurasivat jäljessä. Pikku Arvoitus\nseurasi makuulavitsaltaan kummallisia vieraita, ja äkkiä suurenivat\nhänen silmänsä iloisesta hämmästyksestä ja hän huudahti niin\nmerkillisellä äänellä, etteivät Pelletier eikä Billy olleet moista\nkoskaan kuulleet hänen huuliltaan. Tuskin oli hän äännähtänyt, kun\nmuuan eskimoista juoksi hänen luoksensa. Hän tarttui jo tyttöön mustine\nkäsineen yrittäen siepata hänet lavitsalta, kun Pelletier kiljahtaen\nraivokkaasti lensi ovelta miehen kimppuun ja heitti hänet toisten\nluo. Seuraavassa silmänräpäyksessä ojensivat tuvan asukkaat pyssynsä\nseitsemää eskimoa kohti.\n\n\"Jos ammut, niin älä surmaa, haavoita vain!\" käski Mac Veigh.\n\nPäällikkö osoitti Pikku Arvoitusta ja hänen peloittava äänensä kohosi\nhuudoksi. Äkkiä kyyristyi hän taapäin ja kohotti heittokeihään, Samalla\nkertaa lennähti tuli kahdesta pyssystä. Keihäs putosi maahan, ja\nkimeästi kirkaisten, puolittain tuskasta, puolittain komennukseksi,\nhoippui päällikkö ovelle, veren virratessa hänen haavoittuneesta\nkädestään. Toiset olivat juosseet ulos hänen edellään, ja Pelletier\nsulki oven nostaen telkeet paikoilleen. Kääntyessään huoneeseen näki\nhän Mac Veighin sulkevan molemmat ikkunat ja vetävän luukut niitten\neteen. Pikku tyttö katseli heitä nureskellen lavitsalta.\n\n\"Vai sinun vuoksesi _tämä_ jupakka olikin\", sanoi Billy mennen hänen\nluokseen raskaasti hengittäen. \"Sinutko ne tahtovat saada haltuunsa,\nmitä? Kunpa vain ymmärtäisin minkävuoksi.\"\n\nPelletierin kasvot punoittivat ponnistuksista ja jännityksestä. Hän\nlatasi uudelleen pyssynsä ja kohdatessaan Mac Veighin katseen oli hänen\nsilmissään melkein voitonriemuinen ilme.\n\n\"Annoimme heille aika läksytyksen\", sanoi Pelletier lopuksi sellaisen\nluottamuksella, joka ei tunne eskimoja juuri nimeksikään.\n\nBilly osoitti ovea.\n\n\"Ovi on melkein ainoa paikka, johon niitten kuulat pystyvät,-\" sanoi\nhän ikäänkuin ei olisi kuullut Pelletierin sanoja. \"Älä mene sen\nkohdalle. En luule niillä olevan sellaisia pyssyjä, että pystyvät\nampumaan hirsien läpi. Lavitsasi ei ole ampumalinjalla, se on turvassa.\"\n\nHän meni pikku tytön luo, ja jäykät kasvot taipuivat hymyyn, tämän\nojentaessa kätensä häntä kohti.\n\n\"Vai sinuako ne siis tahtovat?\" kysyi hän jälleen ottaen tytön pienet,\nlämpöiset kasvot ja pehmeät kiharat molempien kättensä väliin, \"Ne\nnäkyisivät hyvin mielellään ottavan sinut. No niin, ne voivat saada\nmuonaa ja ne voivat saada minut, mutta --\" hän katsahti ylös ja tapasi\nPelletierin katseen, \"piru minut periköön, jos ne saavat haltuunsa\nsinut!\" lopetti hän.\n\nYön hiljaisuuden särki äkkiä uusi ääni, terävät pyssynlaukaukset.\nHe kuulivat luotien rapisevan tuvan hirsiseiniin. Yksi tuli sisään\novesta repien siitä mennessään käsivarrenlevyisen kappaleen. Mac\nVeigh nyökäytti kuulan kulkemalle suunnalle ja nauroi. Pelletier oli\nkuullut ennen saman naurun, ja ymmärsi mitä se merkitsi. Hän ymmärsi\nmyöskin, mitä Mac Veighin kalmankalpeus merkitsi. Se ei ollut pelkoa,\nvaan jotakin paljon pahempaa kuin pelko. Hänen omat kasvonsa olivat\nhehkuvanpunaiset. Niin erilaisia ovat miehet vaaran hetkellä.\n\nMac Veigh hyökkäsi äkkiä vaarallisen vyöhykkeen poikki tuvan toiselle\npuolen.\n\n\"No, jos nyt kerran tahdotte tätä lajia, niin tästä saatte\", huusi hän.\n\"Piru vieköön, sinähän olit niin taisteluhaluinen -- anna soida nyt!\"\n\nViime sanat lausuttiin Pelletierille. Billy kiroili aina työhön\nryhtyessään.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nVAARALLINEN YÖ.\n\n\nPelletier alkoi vetää syrjään pientä puupölkkyä kahden hirren väliltä\nsiltä puolen huonetta, jossa hän oli. Oli hiljaista ammunnan välillä,\nkun tuvassaolijat avasivat ampuma-aukot, joista näki merelle.\nPyssynpauke alkoi kuitenkin samassa, ja punertavista salamoista saattoi\npäättää eskimojen aseman. Ne olivat peräytyneet lahteen viettävälle\nharjulle. Ammuttuaan viimeisen panoksensa, veti Billy pyssynsä sisälle\nja kääntyi Pelletierin puoleen, joka paraikaa latasi uudelleen.\n\n\"Pelly, en tahtoisi olla minkään pahan onnen profeetta, mutta nyt lyö\nesivallan viimeinen hetki Fullerton Pointilla\", sanoi hän, \"ja sinun ja\nminun samalla. Katso tuonne!\"\n\nHän kohotti pyssynsuuta viitaten muuatta kattohirttä. Pelletier näki\näsken ammutun luodin repimät jäljet.\n\n\"Ne ovat saaneet haltuunsa joitakin kiväärejä ja nyt ne ovat\npiiloutuneet rinteen taakse, jossa ovat meiltä turvassa ikuisiksi\najoiksi. Heti kun valkenee sen verran, että voivat nähdä, ampuvat ne\nhökkelimme reikäiseksi kuin vanhan juuston.\"\n\nHänen sanojensa vahvikkeeksi paukahti samassa yksinäinen pyssynlaukaus\nja kuula tunkeutui hirsiseinän läpi niin läheltä Pelletieriä, että\ntikut lensivät hänen kasvoilleen.\n\n\"Tunnen nuo paholaiset, Pelly\", jatkoi Mac Veigh. \"Jos ne olisivat\nnuna-talmuteja, saisi ne peloitetuksi tiehensä raketilla. Mutta ne ovat\nkozmollokkeja. Ne ovat murhanneet puolisen tusinan valaanpyyntilaivan\nmiehistöt, enkä ihmettelisi lainkaan, jos ne sitä tietä olisivat\nsaaneet tytön käsiinsä. Nyt ne eivät säästä meitä, vaikka\njättäisimmekin hänet heille. Se ei hyödyttäisi mitään. Ne ovat siksi\nviekkaita, etteivät jätä mitään todisteita esivallalle. Jos meidät\nsurmataan ja tupa poltetaan, kuka silloin kertoo kohtalostamme? Meillä\non vain kaksi seikkaa valittavana -- --\"\n\nKuului jälleen laukaus harjulta, ja kolmas kuula tunkeutui hirsiseinän\nläpi.\n\n\"Vain kaksi valintaehtoa\", jatkoi Billy peittäen kokonaan himmeästi\npalavan lampun. \"Voimme jäädä tänne ja kuolla -- tahi paeta.\"\n\n\"Paeta!\"\n\nSe oli poliisikunnassa tuntematon sana, ja Pelletierin ääni ilmaisi\nsekä hämmästystä että halveksuntaa.\n\n\"Niin juuri, paeta\", sanoi Billy tyynesti. \"Paeta -- lapsen vuoksi.\"\n\nTuvassa oli nyt melkein pimeää, ja Pelletier meni aivan toverinsa\nviereen.\n\n\"Tarkoitat --\"\n\n\"Että se on ainoa keino lapsen pelastamiseksi. Voisimme tietysti ensin\nluovuttaa hänet ja sitten tapella, mutta siinä tapauksessa hän joutuisi\ntakaisin eskimoiden haltuun, eivätkä omaiset häntä koskaan löytäisi.\nPiirittäjämme ovat aivan näännyksissä sekä miehet että koirat, jota\nvastoin meillä on tuoreet voimat. Jos vain pääsemme pois tuvalta, eivät\nne saavuta meitä.\"\n\n\"No niin, paetkaamme sitten\", sanoi Pelletier Hän meni tytön luo, joka\nmykkänä ihmetyksestä oli seurannut mökissä tapahtuvia kummia seikkoja,\nja otti hänet syliinsä, kääntäen leveän selkänsä seinään päin, josta\nvoi pelätä kuulan tulevan. \"Lähdemme pakoon, kultaseni\", mumisi hän\npuoleksi nauraen tytön kiharoihin.\n\nBilly alkoi panna tavaroita kokoon; Pelletier laski Pikku Arvoituksen\nlavitsalle ja ryhtyi sitten valjastamaan heidän kuutta koiraansa;\nhän komensi ne seinäviereen asettaen pelastajansa, yksisilmäisen\nKazan-vanhuksen johtajaksi. Ulkona oli ammunta tauonnut. Eskimot olivat\nsilminnähtävästi päättäneet säästää ammuksensa päivänkoittoon.\n\nNeljännestunnissa oli reki lastattu, ja Pelletierin valjastaessa\nkoirat, puki Mac Veigh tytölle paksun nahkatakin. Hihat ottivat vastaan\nja kääriessään ne näki hän vuorin valkoisen reunan. Tuossa vuorissa\noli jotakin, mikä sai hänet äkkiä kumartumaan ja katsomaan tarkemmin.\nPelletier kuuli hänen huudahtavan omituisesti ja kääntyessään näki hän\nBillyn tuijottavan tytön kohotettuihin kasvoihin kuin olisi nähnyt näyn.\n\n\"Taivaan luoja!\" sanoi hän henkeään pidellen. \"Hän on --\" Billy\nkeskeytti lauseensa ja puristi hetken tyttöä rintaansa vasten,\nennenkuin istutti hänet rekeen.\n\n\"Hän on maailman urhein tyttönen\", jatkoi hän, eikä Pelletier voinut\nkäsittää, miksi hänen äänensä kuulosti niin oudolta. Hän peitti\nhänet hyvin huopapeitteisiin ja sitoi hänet sitten lujasti rekeen\nbabichehihnoilla. Pelletier nousi ensimmäisenä seisomaan ja huomasi\nomituisen, nälkäisen katseen, millä Mac Veigh tarkasti Pikku Arvoitusta.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Mac?\" kysyi hän. \"Pelkäätkö kovin -- lapsen\npuolesta?\"\n\n\"En\", vastasi Mac Veigh katsomatta ylös. \"Jos olet valmis, Pelly, niin\navaa ovi.\"\n\nHän nousi pystyyn ja tarttui pyssyynsä. Hän oli kuin toinen ihminen,\nmutta koirat vingahtelivat ja nuuskivat kärsimättöminä eikä\nPelletierillä ollut aikaa kyselyihin.\n\n\"Menen ulos ensimmäisenä, Billy\", virkkoi hän. \"Saat olla varma, että\nne vartioivat tupaa kuin itse paholaiset, ja heti kun koirat saavat\nulkoilmaa sieraimiinsa, alkavat ne haukkua ja ilmiantavat meidät. Emme\nuskalla jättää Pikku Arvoitusta alttiiksi heidän tulelleen. Siksi\najattelen tehdä mutkan harjun laelle päin ja lähettää niille aika\nluotisateen niskaan. Ammun minkä vain ehdin. Silloin ne kaikki käyvät\nminun kimppuuni, ja sinä pidät varasi, avaat oven ja livistät tiehesi.\nViidessä minuutissa saan teidät kiinni.\"\n\nHän sammutti puhuessaan lampun. Sitten raotti hän ovea ja livahti\npimeään yöhön Mac Veighin yrittämättä sanallakaan pidättää häntä. Tuskin\noli hän mennyt, kun Billy lankesi polvilleen pikku tytön viereen\npimeässä tuvassa ja painoi ahavoituneet kasvonsa sen pientä pehmoista\nruumista vasten.\n\n\"Vai niin, vai se sinä siis olet\", lausui hän hiljaa, mumisten sitten\nsanoja, joita pikku tytön oli mahdoton käsittää.\n\nÄkkiä ponnahti hän pystyyn, juoksi ovelle ja virkkoi sanan valjakon\njohtajalle, vanhalle, uskolliselle Kazanille.\n\nKaukaa harjulta kuuli hän Pelletierin tiheän ammunnan.\n\nMac Veigh odotti tuokion käsi oven kahvalla, jotta eskimot ehtisivät\nkääntää huomionsa Pelletieriin. Hän olisi ennättänyt laskea suunnilleen\nviiteenkymmeneen kun hän antoi Kazanille lähtömerkin, ja kuuden\najokoiran vetämä reki solahti tuvasta yön pimeyteen. Älykkäänä\nmelkein kuin ihminen kiersi Kazan nopeasti isäntänsä jäljessä, ja\nkoiravaljakko kiisi suorana viivana lounaista kohti haukahdellen\nlyhyeen eskimokoirain tapaan, josta niitä ei saa luopumaan hyvällä eikä\npahalla. Billy vilkaisi taaksensa juostessaan. Tuvan ja lumisen harjun\nvälisellä sadan jardin levyisellä harmaalla kaistaleella näki hän kolme\nolentoa viilettävän nopeina kuin sudet. Silmänräpäyksessä hän oivalsi\neskimojen odottamattoman liikkeen merkityksen. He aikoivat katkaista\npaluutien Pelletieriltä.\n\n\"Kiiruhda, Kazan!\" huusi hän hurjasti ja kumartui johtajakoiran\npuoleen. \"Moo-hoosh moo-hoosh, moo-hoosh, vanha veikko!\" Ja Kazan kiisi\nnopeata laukkaa vingahdellen ja haukahdellen tyhjälle ilmalle.\n\nBilly pysähtyi ja käännähti. Äskeiseen kolmeen olentoon oli liittynyt\nvielä kaksi ja hän avasi tulen heitä kohti. Yksi eskimoista kaatui\nsuulleen päästäen huudon, joka kimeänä ja melkein eläimellisenä kuului\njäätikköjen pauhun yli, ja toiset neljä heittäytyivät pitkälleen lumeen\nvälttyäkseen päänsä päällä vingahtelevasta kuulasateesta.\n\nHarjulta käsin tulla hulmahti kokonainen luotisade, ja yksinäinen\nolento viiletti Mac Veghtä kohti. Hän arvasi, että se oli Pelletier,\nja juosten hiljalleen Kazanin ja reen jäljessä latasi hän uudelleen\npyssynsä. Lumeen heittäytyneet eskimot olivat jälleen nousseet pystyyn,\nja Pelletierin automaattinen savage-pistooli syyti tulta hänen\njuostessaan. Saavuttaessaan Mac Veighin hän läähätti raskaasti.\n\n\"Kazanilla ja tytöllä on hyvä etumatka!\" huusi viimemainittu. \"Jumala\nsiunatkoon tuota vanhaa lurjusta! Se on melkein kuin ihminen!\"\n\nHe etenivät nopeaa vauhtia, ja viimeisetkin jäljet eskimoista nieli\npian öinen pimeys. Heidän edellään kulkeva reki tuli vähitellen yhä\nselvempänä esiin pimeästä, ja saavutettuaan sen he pistivät aseensa\nhuopapeitteitten alle. Vapauduttuaan niiden painosta he kiiruhtivat\nKazanin ohi.\n\n\"Moo-hoosh -- moo-hoosh\" kehoitti Billy. Hän vilkaisi reen toisella\npuolen kulkevaa toveriaan. Pelletier juoksi toinen käsivarsi\nkohotettuna juuri sen verran, että se helpotti hengitystä; toinen\nriippui suorana ja velttona sivulla. Billy pelästyi äkkiä ja kiiruhti\netummaisen koiran ohi Pelletierin viereen. Hän ei puhunut mitään,\ntarttui vain toista käsivarresta.\n\n\"Muuan noista pikku paholaisista teki minusta siipirikon!\" huohotti\nPelletier. \"Ei se ole vaarallista.\"\n\nHän tuntui jo hengästyneen lyhyen juoksun jälkeen, ja sanaakaan\nsanomatta Billy kiisi Kazanin eteen ja pysähdytti valjakon\nkahdenkymmenen askeleen päähän. Ja ennenkuin Pelletier ehti avata\nsuutansa, oli Billyn puukko viiltänyt hänen hihansa halki.\n\nPelletierin käsivarresta vuosi lujasti verta. Hänen kasvonsa vääntyivät\ntuskasta. Kuula oli mennyt käsivarren paksuimman lihaksen läpi,\nmutta onneksi sattumatta valtimoon. Erämaassa kouliutuneen kirurgin\nkätevyydellä Billy painoi haavan reunat vastakkain ja sitoi sen lujasti\nomallaan ja Pelletierin nenäliinalla. Sitten työnsi hän toverinsa rekeä\nkohti.\n\n\"Sinun täytyy ajaa, Pelly\", sanoi hän. \"Jollet tee niin, olet pian\naivan lopussa, ja se on meidän muittenkin perikatomme.\"\n\nKaukaa heidän takaansa kuului koirain ärhäkkää haukuntaa ja ulvontaa.\n\n\"Nyt ne ajavat meitä takaa koirineen!\" voihki Pelletier. \"En voi ajaa.\nMinun täytyy juosta ja -- tapella.\"\n\n\"Sinä pysyt reessä, muutoin isken sinua päähän\", määräsi Mac Veigh.\n\"Suoraan vihollista vastaan, Pelly, ja annetaan niille päin naamaa.\nSinullahan on siinä kolme pyssyä. Saat pitää huolta ampumisesta, minä\nkäyn koirain kimppuun. Ja istu tytön eteen\", lisäsi hän osoittaen\npeitteisiin ja taljoihin hautautunutta Pikku Arvoitusta.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nPIKKU ARVOITUS TAPAA OMAISENSA.\n\n\nSaatuaan Pelletierin vakuutetuksi siitä, että hänen oli ajettava\nreessä, juoksi Billy koirain edelle ja ne läksivät matkaan\nlisääntyneine kuormineen.\n\n\"Metsänreunaa kohti\", huusi hän Kazanille. \"Sinne on viisikymmentä\nmailia, poikaseni, ja ne meidän täytyy ehtiä ennen päivänkoittoa,\nMuutoin --\"\n\nHän ei lopettanut lausettaan, mutta Kazan paransi vauhtiaan, ikäänkuin\nolisi kuullut ja ymmärtänyt. Reki oli nyt tullut tundran laajoille\naukeille ja tuuli pieksi Mac Veightä kasvoihin. Se tuli luoteesta\nkovina puuskina pyryttäen hienoa lunta tullessaan. Kuljettuaan kotvasen\nkäännähti Billy katsoakseen olivatko lapsen kasvot suojassa tuulelta,\nPelletier oli kokoonkyyristyneenä reessä ponnistellen jaloillaan\nhuopainhihnoja vastaan. Haava ja takaperin ajaminen heilahtelevalla\nreellä vaikutti pahoinvointia ja huimausta, eikä hän ollut varma\noliko epämääräinen olento, jonka hän näki ryömivän heitä kohti yön\npimeydestä vain näköhäiriö. Takaapäin ei kuulunut ääntäkään. Mutta\nhän oli eroittanut tumman täplän, joka väliin suureni, välin taas\nhävisi kokonaan näkyvistä. Kaksi kertaa kohotti hän pyssynsä. Kaksi\nkertaa laski hän sen jälleen, vakuutettuna että hänen näkemänsä oli\nvain kiihtyneen mielikuvituksen tuote. Olisi luultavaa, että heidän\ntakaa-ajajansa jäisivät heidän jäljiltään lumessa, ja senvuoksi oli hän\nampumatta.\n\nHän tuijotti herkeämättä varjoa, ja äkkiä siitä tuikahti pieni liekki,\nja kuula vingahti reen ohi vain jardin verran siitä oikeaan. Se oli\nhyvin ammuttu. Varjomainen olento oli selvästi mestariampuja, ja\nPelletier vastasi niin nopeasti, että hänen laukauksensa ääni sekoittui\nvihollisen pyssynpamahduksen kaikuun. Viisi kertaa lennätti hänen\npyssynsä lyijysäteensä pimeään yöhön, ja viidennen laukauksen jälkeen\nkuului eskimokoiran hurja tuskanulvonta.\n\n\"Eläköön!\" huusi Billy. \"Nyt on yksi valjakko poissa pelistä. Jos vain\njaksamme tapella ja pitää vauhdin yllä, selviydymme kyllä.\"\n\nHän kuuli metallin terävän äänen Pelletierin täyttäessä makasiininsa\npatruunoilla ja hän kuuli tuulen huminan ja koirain huohotuksen. Mutta\nmuita ääniä ei kuulunutkaan. Selkäpuolella vallitsi synkkä hiljaisuus,\nJäitten kaukainen pauhina ja ryske kuului yhä heikompana. Maa ei enää\ntärissyt heidän jalkainsa alla halkeilevien jäävuorien hirvittävästä\njyrinästä. Tuuli sensijaan yltyi ja lumisade tiheni. Billy ei enää\nkääntynyt katsomaan taakseen. Hän tuijotti vain eteensä ja molemmille\nsivuille niin kauas kuin pimeässä eroitti. Puolentunnin kuluttua\nläähättävät koirat heittivät juoksemasta astuen käymäjalkaa, ja Billy\nkulki toverinsa rinnalla.\n\n\"Varmaankin ne heittivät koko takaa-ajon\" vaikeroi Pelletier heikolla\näänellä. \"Olen siitä iloinen, Mac, sillä -- sillä minua huimaa --\nhuimaa niin\", Hän makasi reessä pää huopakääröllä.\n\n\"Tiedäthän, kuinka sudet ajavat saalista, Pelly\", sanoi Mac Veigh,\n\"puolikuunmuotoisessa kaaressa, joka kapenee pakenevaa otusta kohti\nedestä päin. Niin, aivan samoin ajavat eskimotkin saalistaan, ja\nminulla on omat arveluni. Saatpas nähdä, että ne koettavat päästä\nedellemme tuolla ja -- tuolla.\" Hän viittasi sekä pohjoiseen että\netelään.\n\n\"Se ei luonnistu\", vastasi Pelletier kohottautuen vaivalloisesti\nkyynärpäänsä varaan. \"Heidän koiransa ovat aivan näännyksissä. Anna\nminun kävellä. Voin aivan hyvin --\" Hiljaa parahtaen vaipui hän rekeen\ntakaisin. \"Armias Luoja, kaikki pyörii --\"\n\nMac Veigh pysähdytti koirat, ja niiden laskeutuessa maahan läähättäen\nja nuoleskellessa lunta, polvistui hän Pelletierin viereen. Pimeässä ei\neroittanut hänen silmiensä ja kasvojensa huolestunutta ilmettä. Hänen\näänensä oli tyyni ja hilpeä,\n\n\"Sinun täytyy maata hiljaa, Billy\", varoitti hän toveriaan järjestellen\nhuopapeitteitä mukavammin. \"Olet saanut aikamoisen nykäyksen ja on\nparasta meille kaikille, että pysyt aivan liikkumatta. Olet oikeassa\neskimoihin ja niitten koiriin nähden. Ne ovat näännyksissä ja luopuivat\nvarmasti takaa-ajosta nähdessään, ettei se onnistunut. Mitä sinua nyt\nsitten hyödyttää nousta pystyyn kulkea hoipertelemaan. Aja sinä vain,\nPelly, koko matka. Koeta nukkua kuten tyttö. Hän luulee makaavansa\nkehdossaan.\"\n\nHän nousi ja usutti koirat lähtöön. Kappaleen matkaa kulki hän aivan\nyksin. Lapsi nukkui, ja Pelletier vaikeni. Silloin tällöin laski\nMac Veigh turkiskintaisen kätensä Kazanin päälaelle, ja vanha,\nuskollinen johtajakoira haukahti hiljaa joka kerta. Aivan toisin oli\ntoisten koirien laita. Ne louskuttivat uhkaavina kitojaan, ja Mac\nVeigh pysytteli sopivan välimatkan päässä niistä. Matka jatkui täten\ntuntikausia, ja hän pysähdytti koirat vain silloin tällöin pariksi\nminuuttia levähtämään. Joka kerran otti hän tulitikulla tulta ja katsoi\nPelletieriä. Tämä makasi silmät suljettuina ja hengitti raskaasti.\nKerran, myöhään yöllä avasi hän ne ja tuijotti ensin palavaa tulitikkua\nja sitten Mac Veighin kalpeita kasvoja.\n\n\"Olen aivan kunnossa, Billy\", sanoi hän. \"Anna minun kävellä --\"\n\nMac Veigh pakoitti hänet lempeästi paneutumaan jälleen pitkäkseen, ja\nkulkue jatkoi matkaansa. Siihen saakka kuin päivänkoiton ensimmäinen\nkylmä, valjunharmaa kajastus alkoi näkyä, oli hän yksin. Silloin\nseisahdutti hän valjakon ja antoi koirille jäätyneen kalan kullekin.\nSitten teki hän pienen nuotion mukaansa ottamistaan puista, täytti\nteekannun lumella ja pani sen tulelle. Hän paistoi paraillaan silavaa\nja paahtoi kovettunutta leipää Pelletierin herätessä ja noustessa\nistumaan. Billy huomasi hänet vasta kääntyessään.\n\n\"Hyvää huomenta, Pelly\", ilveili hän. \"Oletko nukkunut hyvin?\"\n\nPelletierin kädet etsivät jotakin reestä.\n\n\"Tekisipä mieleni iskeä sinua kalloosi, jos olisi millä heittää! Antaa\nnyt toisen nukkua tuolla tavoin!\"\n\nHän ojensi terveen kätensä, ja toverukset pudistivat toistensa käsiä.\nPari kertaa olivat he ennen tehneet samoin yhdessä kestettyjen kovien\nvaaranhetkien jälkeen. Se ei ollut tavallinen kädenpuristus.\n\nBilly nousi seisomaan. Puolen mailin päässä häämoitti heidän\npäämääränsä, metsänreuna, harmaassa aamunkoitossa.\n\n\"Jos olisin tiennyt, että olimme noin lähellä\", sanoi hän viitaten\nmetsään, \"olisimme leiriytyneet tuonne suojapaikkaan. Viisikymmentä\nmailia, Billy, se ei ole niinkään huono saavutus, vai mitä arvelet?\"\n\nHeidän takanaan levisi harmaa tundra yhä laajempana päivänvalossa.\nHe söivät ja joivat teetänsä parin minuutin ajan kiinnittämättä\nvähintäkään huomiota metsään tai tundraan. Billy oli nälkäinen kuin\nsusi eikä Pelletier tahtonut millään saada kyllikseen teetä, ja sitten\nheräsi Pikku Arvoitus vaatien heidän huomionsa osakseen. Hän heräsi\npannen ankaran vastalauseensa kasvoja peittäviä huopia vastaan, jotka\nuhkasivat tukehduttaa hänet, Billy kaivoi hänet esiin ja nosti ylös,\nniin että hän saattoi nähdä sitten eilisillan tapahtuneen ihmeellisen\nmuutoksen. Silloin herkesi Kazan äkkiä lipomasta kieltänsä ja ulvahti\npitkään.\n\nMolemmat miehet kääntyivät katsomaan metsään. Puolitiessä sinne\nlaahautui verkalleen yksinäinen olento heitä kohti. Se oli mies, ja\nBilly huudahti hiljaa hämmästyksestä.\n\nMutta Kazan kääntyi harmaata tundraa kohti ja jälleen kuului sen\nsurkea, pitkä ulvonta. Toiset koirat yhtyivät siihen, ja kääntyessään\nsiihen suuntaan, jota varoitus tarkoitti, jäivät Mac Veigh ja Pelletier\nkuin kivettyneinä seisomaan neljännesminuutin ajaksi.\n\nMailin päässä tundralla liikkui tusinan verran rekiä nopeata vauhtia ja\nvieressä juoksi parikymmentä miestä.\n\nKaiken kaikkiaan joutuisivat he tappelemaan viimeisen taistelunsa\nmetsänreunassa.\n\nSellaisina silmänräpäyksinä eivät Mac Veighin eikä Pelletierin laiset\nmiehet hukkaa aikaa pitkiin neuvotteluihin. Päätöksensä tekevät he\nhetkessä olosuhteitten vaatimusten mukaisesti ja toimivat samoin.\nSanomatta sanaakaan pujotti Billy Pikku Arvoituksen takaisin\nhuopakasaan antamatta hänelle edes teetippaa, ja koirain asettuessa\npaikoilleen valjaisiin, ojensi Pelletier hänelle remingtonin.\n\n\"Olen asettanut sen kolmensadan viidenkymmenen jardin kantomatkalle. Ei\nkannata ampua niitä pidemmän matkan päähän.\"\n\nHe läksivät matkaan juoksujalkaa, ja Pelletier juoksi reen vieressä,\nhaavoittunut käsivarsi roikkuen velttona. Äkkiä hävisi yksinäinen\nolento metsän ja heidän väliltään. Hän oli kaatunut suulleen lumeen,\njossa makasi mustana läiskänä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli\npystyssä jälleen ja liikkui heitä kohti. Ja sitten näkivät molemmat,\nBilly ja Pelletier hänen kaatuvan uudelleen.\n\nMac Veigh naurahti ilkeästi: \"Kuka se lieneekin, ei hänestä enää ole\neläjäksi.\"\n\nOlento kiipesi ylös viidettä kertaa ja oli juuri nelinkontin nousemassa\nvaljakon tullessa kohdalle. Se oli valkoihoinen. Pää oli paljaana\nja kasvot kuolonkalpeat. Kaula oli samoin paljaana, eikä hänellä\nollut päällystakkia tumman flanellipaidan yllä, ei mitään mikä olisi\nsuojannut kylmältä tuulelta. Silmät loistivat hurjina, kasvot olivat\nparroittuneet ja tukka takkuinen; hän läähätti ikäänkuin olisi kulkenut\nmaileja muutaman sadan jardin sijasta.\n\nKaiken tuon huomasi Billy yhdellä ainoalla katseella, mutta äkkiä\nhuudahti hän epäilevästi. Miehen verestävät silmät kohtasivat hänen\nsilmänsä, ja hänestä tuntui kuin olisi joka hermo hänessä hetkeksi\nlamautunut. Hän hengähti raskaasti ja tuijotti tulijaan. Pelletier\nhätkähti kuin iskun saaneena Billyn sanoista:\n\n\"Deane -- Scottie Deane!\"\n\nPelletier ei voinut tukahduttaa hämmästynyttä huutoa. Hän tuijotti\nesimieheensä, Mac Veighiin. Vaistomaisesti astui hän askeleen\neteenpäin, mutta Billy ehätti ennen häntä. Hän heitti pyssyn lumeen ja\noli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan Deanen vieressä tukien\nhänen laihtunutta, heikkoa ruumistaan.\n\n\"Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee, vanha veikko?\" huusi hän unohtaen\nPelletierin. \"Mitä on tapahtunut? Kuinka olette täällä? Missä -- missä\non hän?\" Hän oli tarttunut Deanen käteen ja puristi hänet rintaansa\nvasten. Ja katsoessaan häneen näki Deane, että vastassa ei ollut enää\nlaki, vaan veli. Hän hymyili heikosti:\n\n\"Maja -- tuolla -- metsän -- reunassa\" huohotti hän. \"Näin teidän --\ntulevan. Ajattelin että -- ehkä -- ajaisitte ohi -- siksi läksin ulos.\nOlen lopussa -- kuolemaisillani.\"\n\nHän veti syvään henkeä ja koetti itse auttaa Billyn nostaessa häntä\npystyyn. Pieni, valittava huuto kuului reestä. Hämmästyneenä kääntyi\nDeane huutoa kohti.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti hän.\n\nHän riistäytyi irti Billystä ja heittäytyi polvilleen Pikku Arvoituksen\nviereen nyyhkyttäen ja soperrellen kuin mielipuoli ja sulkien\npelästyneen lapsen syliinsä. Tyttö käsivarrellaan nousi hän pystyyn\nuusin voimin.\n\n\"Hän on minun -- minun!\" huusi hän hurjana. \"Hänen takiaan juuri\npalasin. Läksin noutamaan häntä! Mistä löysitte hänet? Kuinka -?\"\n\nÄkkiä kuului lakeudelta eskimokoirien villi kuoro. Deane kuuli sen ja\nkääntyi toisten mukana sinnepäin mistä ääni tuli. Eskimot olivat jo\npuolen mailin päässä heistä ja lähenivät nopeasti. Billy käsitti, ettei\nhetkeäkään saanut hukata. Salamana välähti hänen mieleensä ajatus, että\nDeane, lsobel ja Pikku Arvoitus olivat jonkinlaisessa yhteydessä tuon\nkostonhimoisen lauman kanssa, ja nopeasti selosti hän Deanelle mitä oli\ntapahtunut.\n\nTämän silmistä oli sairas ilme kadonnut, ja heti Billyn kertomuksen\nkuultuaan juoksi hän lapsi käsivarrellaan pieniä, ruskeita vihollisia\nvastaan. Mac Veigh ja Pelletier kuulivat hänen puhuttelevan heitä\nkauempaa. He olivat metsän rajassa Scottie Deanen tavatessa eskimot.\nKesti kotvan aikaa odottaa, ja sitten palasivat Deane ja Pikku Arvoitus\neskimokoirain vetämässä reessä. Reen vieressä asteli Fullerton Pointin\nmökissä haavoittunut päällikkö. Deane huojui, pää painui rinnalle,\nja eskimopäällikkö tuki häntä muutaman miehensä kanssa. Hän nyökkäsi\noikealle ta noin sadan jardin päästä he tapasivat majan.\n\nPienet, vantterat pohjanmiehet kantoivat sisälle Scottie Deanen, joka\nyhä piteli lasta sylissään, ja hän antoi Billylle merkin seurata häntä\nyksin. Tuvassa laskivat eskimot hänet matalalle rahille. Rykien hiljaa\npahaenteistä yskäänsä viittasi hän Billyn luoksensa. Mac Veigh tiesi\nmitä tuo yskä tarkoitti. Sairas oli ollut alttiina kauhealle kylmälle\nja ponnistuksille, ja hänen keuhkojensa kudokset kuivettuivat. Edessä\noli kuolema, pohjoisten seutujen hirvittävin kuolema.\n\nUsean minuutin ajan Deane makasi raskaasti hengittäen ja puristaen\nBillyn kättä omassaan. Pikku Arvoitus solui lattialle ja alkoi\ntarkastaa tupaa. Deane katsoi Billyä hymyillen.\n\n\"Palasitte juuri -- parahiksi\", sanoi hän kirkkain vapisemattomin\näänin. \"Eikö ole hassua, Billy?\"\n\nEnsi kertaa hän mainitsi Mac Veighiä etunimeltään, kuin olisi tuntenut\nhänet koko ikänsä, Billy peitteli hänet varovaisesti huopapeitteellä ja\nhänen katseensa kiersi etsien ympäri tupaa. Deane huomasi sen.\n\n\"Hän ei ole mukana\", kuiskasi hän. \"Jätin hänet --\"\n\nHenkeä salpaava yskä katkaisi puheen ja värjäsi hänen huulensa\npunaisiksi. Billy tunsi pakahduttavaa tuskaa.\n\n\"Sinun täytyy maata aivan hiljaa\", sanoi hän. \"Elä koeta nyt puhua.\nTäällähän ei näy olevan tulta. Teen nuotion, ja sitten annan sinulle\njotakin lämmittävää.\"\n\nHän kääntyi jo mennäkseen, mutta Deanen käsi pidätti hänet.\n\n\"Ei, älä mene ennenkuin olen sanonut sinulle jotakin, Billy\" väitti hän\nvastaan. \"Tiedät, ymmärrät, että olen kuolemaisillani. Loppu voi tulla\nmilloin tahansa, ja minulla -- on sinulle puhuttavaa. Sinun täytyy\nymmärtää se, ennenkuin poistun. Koetan sanoa sanottavani lyhyesti.\nTapoin miehen, mutta -- en kadu. Hän oli loukannut -- vaimoani, ja\n-- sinä olisit minun sijassani tehnyt -- samoin. Silloin aloitte te\npoliisit ajaa minua takaa ja niin haimme turvaa pohjoisesta, eskimojen\nluota -- ja elelimme heidän parissaan - pitkät ajat. He pitivät pikku\ntytöstäni ja vaimostani, varsinkin pikku Isobelista. Pitivät heitä\njonkinlaisina enkeleinä.\"\n\n\"Sitten saimme kuulla, että aioit etsiä jälkiäni -- pohjoisesta --\neskimokylistä. Ja silloin läksimme liikkeelle laatikko mukanamme.\nSe oli häntä, IsobeIiä, varten -- suojaksi pakkasta vastaan. Emme\nuskaltaneet ottaa tyttöä mukaamme, vaan jätimme hänet eskimoitten\nluokse. Palaisimme -- pian -- sitten -- kuin olit lopettanut\najometsästyksesi. Kun näimme tulesi metsänreunassa, pakoitti Isobel\nminut menemään laatikkoon -- ja niin kohtasit meidät. Mitä sitten\ntapahtui, tiedät. Luulit sitä -- ruumisarkuksi -- ja vaimoni sanoi,\nettä olin -- kuollut. Olit hyvä -- hyvä -- hänelle -- ja sinun pitää\nmennä hänen luoksensa pikku Isobelin kanssa. Aioimme tehdä neuvosi\nmukaan ja matkustaa Etelä-Amerikaan. Mutta lasta emme voineet jättää,\nja -- palasin hakemaan häntä. Minun olisi pitänyt se kertoa sinulle\naikaisemmin, huomasimme sen -- jälestäpäin. Mutta emme uskaltaneet --\nkertoa salaisuutta -- sinullekaan. -- --\"\n\nHän keskeytti huohottaen ja yskien. Billy sulki hänen laihat, kylmät\nkätensä omiinsa, mutta ei voinut puhua sanaakaan. Hän odotti vain\nkoettaen tukahduttaa nyyhkytystään.\n\n\"Olit kiltti -- kiltti -- kiltti -- hänelle\", kertasi Deane heikolla\näänellä. \"Rakastit häntä, ja se oli oikein, sillä luulit -- minut\nkuolleeksi, ja hän oli yksinään -- ja avun tarpeessa. Olet ollut hyvä\nja kunniallinen, toivoin, että sinunlaisesi mies rakastaisi häntä\nja ottaisi hänet hoivaansa. Hänellä ei ole ketään muuta maailmassa\nkuin minä -- ja pikku Isobel. Olen iloinen -- iloinen -- että tapasin\nsellaisen miehen kuin sinä.\"\n\nÄkkiä tempasi hän kätensä Billyn käsistä, otti hänen päänsä kättensä\nväliin ja katsoi häntä kauan ja tutkivasti silmiin.\n\n\"Ja -- ja -- annan hänet sinulle\", sanoi Scottie Deane. \"Hän on enkeli\nja on aivan yksin maailmassa -- hän tarvitsee jonkun -- ja sinä -- sinä\ntulet olemaan hyvä hänelle. Hän on -- Pierre Croissetin tuvassa Little\nBeaverjoen varrella. Ja sinä olet -- hänelle -- hyvä. --\"\n\n\"Teen kuten toivot\", vastasi Billy hiljaa. \"Ja vannon tässä polvillani\nsuuren hyvän Jumalan edessä tekeväni kaiken, mitä kunnialliselta\nmieheltä voi odottaa.\"\n\nDeanen jäykistynyt ruumis herposi ja hän vaipui peitteitä vasten\nhelpoituksesta huoaten.\n\n\"Olen ollut niin huolissani hänestä\", sanoi hän. \"Olen aina uskonut\nJumalaan -- vaikka olen murhamies -- ja hän se juuri lähetti minut\nsilloin ajoissa.\" Äkkiä tuli hänen katseeseensa kysyvä ilme, \"Kuka\nvarasti pikku Isobelin?\" läähätti hän. \"Kuka se oli?\"\n\n\"Pelletier, toverini, surmasi miehen kun hän tuli Fullerton Pointin\ntuvalle\", vastasi Billy. \"Hän sanoi nimensä olleen Blahen, Jim Blahen.\"\n\n\"Blahe! Blahe! Blahe!\" Kuolinvuoteella makaa van Deanen ääni kohosi\nhuudoksi. \"Sanoitko Blake? Suuri, roteva, punatukkainen, punapartainen\nmerimies, jolla oli keltaiset hampaat kuin mursulla! Blahe -- Blahe\n-- --\" Hän vaipui jälleen pitkäkseen, nauraen karmivaa, puoleksi\nmieletöntä naurua. \"Silloin -- silloin on kaikki tyyni ollut erehdystä\n-- naurettavaa erehdystä\", sanoi hän. Hän sulki silmänsä ja puhui kuin\nolisi lausunut sanat unissaan.\n\nBilly näki lopun olevan käsissä. Hän kumartui kuullakseen kuolevan\nviimeiset sanat. Deanen kädet olivat jääkylmät. Huulet olivat\nvalkoiset. Hän kuiskasi:\n\n\"Tappelimme -- luulin ottaneeni hänet hengiltä ja heitin hänet mereen.\nHänen oikea nimensä oli Samuelson. Sinäkin tunsit hänet sen nimisenä\n-- mutta hän käytti usein Blahe -- nimeä -- Jim Blahe. En siis lopuksi\nolekaan murhamies. Ja hän -- hän tuli takaisin kostamaan -- ja --\nvarasti -- pikku Isobelin. En ole -- en ole -- murhaaja. Sano -- sano\nse hänelle. Sano hänelle, etten sittenkään surmannut Jim Blahea, Kerro\n-- hänelle -- ja ole hyvä -- hyvä --\"\n\nHän hymyili, Billy kumartui alemmas.\n\n\"Vannon uudelleen suuren Jumalan edessä tekeväni kaiken, mitä\nkunniallisen miehen tulee tehdä\", lausui hän.\n\nDeane ei vastannut. Hän ei enää kuullut. Hymy karehti vielä hänen\nhuulillaan. Mutta Billy tiesi kuoleman sinä hetkenä astuneen tuvan\novesta sisään. Voihkaisten päästi hän irti Deanen jäykistyneen käden.\nPikku Isobel asteli lattian poikki hänen luoksensa. Lapsi nauroi,\nja Billy käännähti äkkiä ja otti hänet syliinsä. Sitten vaipui hän\nlattialle ainoan veljen viereen, mikä hänellä eläessään oli ollut, ja\nnyyhkytti kuin nainen.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nKAKSI JUMALAA.\n\n\nPikku Isobel kutsui Mac Veighin takaisin todellisuuteen ja sai hänet\nvirkoamaan. Tuokion kuluttua nousi hän ylös lapsi sylissään. Hän\nkäänsi hänet pois kuolleen luota, ja peitti tämän kasvot huopapeitteen\nnurkalla. Sitten hän meni ovelle. Eskimot olivat sytyttäneet tulia.\nPelletier istui reessä vähän matkan päässä tuvalta, ja Billyn huutaessa\nhäntä tuli hän toverinsa luo.\n\n\"Ota hänet vähäksi aikaa nuotiolle\", sanoi Billy. \"Scottie Deane on\nkuollut. Koeta selittää se eskimopäällikölle.\"\n\nOdottamatta Pelletierin kyselyjä Mac Veigh sulki hiljaa oven ja\npalasi vainajan luo. Hän veti huovanreunan syrjään ja tuijotti hetken\nparroittuneita, liikkumattomia kasvoja.\n\n\"Oi, hyvä Jumala! Isobel odottaa sinua, katselee eikö sinua jo näy\ntulevaksi ja uskoo sinun pian palaavan\", kuiskasi hän. \"Sinun ja\npienokaisen!\"\n\nKunnioittavasti ryhtyi hän edessään olevaan tehtävään. Hän kävi\nläpi Deanen taskut toisen toisensa jälkeen ja otti esille, mitä\nlöysi. Yhdessä taskussa oli pieni puukko, muutamia patruunia ja\ntulitikkulaatikko. Hän käsitti, että Isobel panisi arvoa noille\nesineille ja säilyttäisi ne miehensä muistoina, ja hän pani ne\nnenäliinaan muutamien muitten löytämiensä pikkuesineitten kanssa\nyhdessä. Viimeiseksi tapasi hän Deanen povitaskusta kuluneen,\nhaalistuneen kirjekuoren. Ennenkuin liitti sen kokoelmiinsa kurkisti\nhän siihen avoimesta reunasta, ja hänen sydämensä alkoi lyödä\nkiivaammin, kun näki siinä Isobelin antamat siniset kukanlehdet.\nToimitettuaan tarkastuksensa pani hän Scottie Deanen kädet ristiin\nrinnalle, ja juuri hänen solmitessaan nenäliinaansa nyytiksi, avautui\ntuvan ovi hiljaa.\n\nSisään astui eskimopäällikkö neljän miehensä seuraamana. Aseet he\nolivat jättäneet ulos. Henkeään pidätellen järjestyivät he yhteen\nriviin ja katselivat Scottie Deanea. Ei pienintäkään liikutuksen\nmerkkiä näkynyt heidän ilmeettömillä, elottomilla kasvoillaan, ei\nsilmäluomen värähdyskään ilmaissut surua. Hiljaisella, papattavalla\näänellä lausuivat he yksitoikkoista valitustaan, mutta äänissä\nei ilmennyt kaipausta. Siitä huolimatta Billy käsitti nyt, että\nScottie Deane noitten pienten, ruskeitten miesten sydämissä istui\njumalan paikalla. Ennenkuin hänen ruumiinsa vielä oli kangistunut,\nolivat he tulleet laulamaan ylistyslauluja hänen sankaritöistään\nja ominaisuuksistaan näkymättömille hengille, jotka jäisivät\nvalvomaan hänen luoksensa ja odottamaan uuden päivän nousua. Kymmenen\nminuuttia jatkoivat he yksitoikkoista valituslauluaan. Sitten he\nkääntyivät ja poistuivat tuvasta, sanomatta sanaakaan Mac Veighille,\nkatsahtamattakaan häneen. Billy meni heidän jäljessään mietiskellen\nolikohan Deane selittänyt eskimoille hänen ja Pelletierin olevan hänen\nystäviään. Jollei niin olisi laita, tulisi varmaan uusia rettelöltä\npikku Isobelista. Iloisesti hämmästyen huomasi hän Pelletierin\nkeskustelevan muutaman eskimon kanssa.\n\n\"Sain tässä käsiini pojan, jonka kielellä tulen hieman toimeen\",\nhuusi Pelletier. \"Ja olen jo selittänyt heille, kuinka hyviä ystäviä\nolemme ja olen saanut heidät ymmärtämään Blahen jutun. Ja sitten olen\npaiskannut kättä koko joukon kanssa kolmeen, neljään kertaan, ja nyt\nolemme maailman parhaita ystäviä. On parasta seurustella vähän heidän\nkanssaan. He eivät tunnu olevan erikoisen halukkaita antamaan tyttöä\nmeille nyt, kun Deane on kuollut. He kyselevät rouva Deanea.\"\n\nPuolta tuntia myöhemmin Mac Veigh ja Pelletier palasivat tupaan.\nSilloin oli Billy tullut vakuutetuksi siitä, etteivät eskimot enää\ntuottaisi heille ikävyyksiä, ja että he olivat halukkaat jättämään\nlapsen heidän huostaansa. Päällikkö oli kuitenkin ilmoittanut Mac\nVeighille pidättävänsä itselleen oikeuden saada haudata Scottie Deane.\n\nNyt tunsi Billy asemansa sellaiseksi, että rohkeni kertoa Pelletierille\nseikkailusta, joka hänelle oli sattunut paluumatkalla Churchillista.\nHän oli ilmoittanut Deanen kuolleen jo useita viikkoja sitten\npudotessaan saamistansa vammoista, ja palattuaan Churchilliin pitäisi\nhänen pysytellä valheessaan. Jollei nyt Pelletier saisi tietää mitään\nIsobelista, hänen rakkaudestaan häneen ja petoksestaan virassa\npäästäessään heidät vapaiksi, voisi hän ilmaista totuuden, ja silloin\nolisi kaikki hukassa.\n\nHe istuivat tuvan pöydän ääreen. Pelletier kantoi käsivarttansa\nsiteessä. Kasvot olivat laihat, uurteiset ja ruudin mustaamat. Hän otti\nrevolverinsa, tyhjensi siitä ammukset ja antoi sen pikku Isobelille\nleikkikaluksi. Eskimojen parissa hän oli esiintynyt reippaana miehenä,\nmutta nyt ei enää jaksanut peittää alakuloisuuttaan.\n\n\"Nyt olen menettänyt tytön\", virkkoi hän katsoen Billyyn. \"Sinä aiot\ntietysti viedä hänet äitinsä luo.\"\n\n\"Niin aion.\"\n\n\"Se on ikävää. Et tiedä miten hänen menettämisensä koskee minuun\",\nsanoi Pelletier.\n\nSilloin kumartui Mac Veigh häntä kohti pöydän yli.\n\n\"Tiedän, Pelly, miltä se tuntuu\", vastasi hän vakavana. \"Tiedän mitä on\nrakastaa jotakin ja menettää hänet. Tunnen sen. Saat kuulla.\"\n\nNopeasti kertoi hän Pelletierille mitä oli tapahtunut tundralla,\nkuinka pikku tytön äiti, Isobel, oli tullut, suudelmasta, jonka hän\noli antanut Billylle, paosta, takaa-ajosta, vangitsemisesta ja vihdoin\nsiitä hetkestä, jolloin hän irroitti Deanen käsiraudat. Ja kerran\npäästyään alkuun, kertoi hän kaiken, vieläpä sinisestä kukastakin\nja Isobelin hiussuortuvasta. Molemmat otti hän taskustaan ja näytti\nPelletierille, ja hänen värähtelevää ääntä kuullessaan sai tämä\nkyyneleet silmiinsä. Billyn lopetettua kertomuksensa ojensi Pelletier\nterveen kätensä ja puristi hänen kättänsä.\n\n\"Ja se, mitä hän sanoi sinisestä kukasta, käy toteen, Billy\", kuiskasi\nPelletier, \"Se tuottaa sinulle onnea, aivan kuten hän ennusti, sillä\nnyt lähdet hänen luoksensa.\"\n\nMac Veigh keskeytti hänet.\n\n\"Ei, Pelly, ei niin\", sanoi hän hiljaisella äänellä. \"Isobel Deane\nrakasti miestänsä yhtä palavasti kuin tyttösi aina on rakastava sinua,\nja kun kerron hänelle mitä on tapahtunut, särkyy hänen sydämensä. Se ei\ntuota onnea -- minulle!\"\n\nBillystä tuntui aika tänä päivänä matelevan eteenpäin sietämättömän\nhitaasti heidän yhdessä laatiessaan suunnitelmiaan. Muutamat eskimot\nselittivät olevansa halukkaita saattamaan Pelletienä aina Eskimo\nPointiin saakka, josta hänen sitten yksin täytyisi jatkaa matkaansa\nChurchilliin. Billyn oli määrä lähteä etelään päin Little Beaverjoelle\nja etsiä käsiinsä Pierre Croissetin mökki ja Isobel, Hän iloitsi yön\ntulosta, Oli myöhä, kun hän meni ovelle, avasi sen ja katseli ulos.\n\nMetsänreunassa oli sysimustaa. Yön pilkkopimeää lisäsi vielä kuusikon\nja palsamimetsän läpipääsemätön synkeys ja tummat pilvet, jotka\nnäyttivät riippuvan niin alhaalla, että luuli kuulevansa niitten\nsuhinan päänsä päällä kuin aaltojen lakkaamattoman kohinan merenrantaa\nvasten. Kaikki oli mustaa, sen keskeltä vilkkuivat valopilkkuina\neskimojen nuotiot, joitten ääressä puolisen sataa ruskeaa miestä\nistuskeli tahi makasi kokoonkäpertyneinä. Kaikki miehet leirissä\nolivat valveilla, mutta ainakin kaksi kertaa niin monta koiraa makasi\nuupuneina, kipeäjalkaisina, kokoonkyyristyneinä, nukkuen sikeästi\nkuin tukit. Vallitsi omituinen hiljaisuus ja omituinen, luonnoton\nsynkkyys, jota ei vaikuttanut yksistään yön pimeys, äänettömyys, jonka\nrikkoi vain tundran tuulen valitus, puunlatvojen suhina ja nuotioitten\nräiske. Eskimot kyyröttivät liikkumattomina kuin kuolleet, ilmeettömät,\npyöreät silmät selkoselällään. He istuivat selin tundraan, kasvot yhä\nsynkempään metsään päin. Vähän matkan päässä loisti tähtenä pieni,\nkirkas valo mökin ikkunasta. Kaksi tuntia olivat nuotioilla istujien\nsilmät herkeämättä tuijottaneet tuota valoa. Ja aika-ajoin oli noitten\nkivikasvoisten vartijain joukosta noussut seisomaan pieni päällikkö,\njonka parpattava ääni yhtyi muutamiksi hetkiksi tuulen valitukseen,\nmatalalla riippuvien pilvien tohinaan ja nuotioitten räiskeeseen.\nMitään muuta ääntä ei kuulunut, kukaan muu ei liikahtanut. Hän yksin\nliikkui ja puhui, toisista hänen omituiset äänensä olivat puhetta,\nsanoja, jotka lausuttiin majassa makaavan vainajan muistolle.\n\nToistakymmentä kertaa olivat Pelletier ja Mac Veigh katsoneet ovelta\nnuotioille päin ja joka kerta he olivat katsoneet kelloa. Vihdoin sanoi\nBilly:\n\n\"Nyt ne liikkuvat, Pelly! Ne nousevat pystyyn ja tulevat tännepäin!\"\n\nHän katsahti jälleen kelloaan.\n\n\"Ne ovat erinomaisia arvaamaan. On neljänneksen yli kahdentoista. Kun\nmerkkimies tahi päällikkö kuolee, haudataan hänet päivän ensimmäisen\nuuden tunnin kuluessa. Nyt ne tulevat noutamaan Deanea.\"\n\nHän avasi oven ja astui ulos yöhön. Pelletier seurasi. Eskimot\nlähenivät äänettömästi ja pysähtyivät kuin joukko varjoja\nkahdenkymmenen askeleen päähän majalta. Viisi pientä, nahkapukuista\nmiestä erosi toisista mennen perätysten päällikkönsä jäljessä tupaan.\nKumartuen Deanen yli alkoivat he laulaa hiljaisella, yksitoikkoisella\näänellä. Se herätti pikku Isobelin, joka nousi istualleen ja unisin\nsilmin katseli omituista näkyä. Billy meni hänen luoksensa sulkien\nhänet syliinsä. Lapsi nukkui uudelleen, kun Billy laski hänet\nhuopapeitteille. Eskimot olivat poistuneet kantamuksineen. Hän kuuli\nheidän hiljaisen heimolaulunsa.\n\n\"Löysin tytön ja luulin saavani pitää hänet omanani\", virkkoi Pelly\nhiljaa hänen vieressään. \"Mutta en saanutkaan, Billy. Hän on sinun.\"\n\nMac Veigh keskeytti hänen juttelunsa ikäänkuin ei olisi kuullut hänen\nsanojaan.\n\n\"On parasta, että menet nukkumaan, Pelly\", varoitti hän. \"Käsivartesi\nkaipaa lepoa. Menen ulos katsomaan, minne ne hautaavat hänet.\"\n\nHän otti lakkinsa ja paksun takkinsa ja meni jo ovelle saakka, mutta\npalasi siitä. Laukustaan hän kaivoi esille vyössä kannettavan kirveen\nja nauloja.\n\nTuuli puhalsi tundralta lujemmin, eikä Mac Veigh enää eroittanut\neskimojen hiljaista valitusvirttä. Hän liikkui heidän tuliaan kohti;\nkaikki miehet olivat poissa, koirat yksin nukkuivat sikeästi. Sitten\nnäki hän valon lepattavan metsänreunassa.\n\nViiden minuutin kuluttua oli hän piilossa varjossa muutaman askeleen\npäässä eskimoista. He olivat kaivaneet haudan aikaisemmin iltapäivällä\naukealle, puuttomalle lumilakeudelle, ja heidän sytyttämänsä nuotion\nloimu valaisi Scottie Deanen kantajina olleitten viiden miehen tummia,\npyöreitä kasvoja, heidän kumartuessaan jäätyneeseen maahan kaivamansa,\nmatalan kuopan yli. Scottie Deane oli jo haudassa. Multaa, jäätä ja\njäätynyttä sammalta putoili hänen päällensä, eikä ääntäkään kuulunut\nsurevien metsäläisten huulilta.\n\nMuutamassa minuutissa työ oli tehty, ja alkuasukkaat soluivat takaisin\nnuotioillensa kuin äänetön jono haamuja. Vain yksi jäi jäljelle; hän\nistui jalat ristissä aliansa haudan pääpuolessa, pitkä valaanluinen\nkeihäs pistettynä lumeen taaksensa. Se oli eskimopäällikkö,\nO-gluh-gluh, joka vartioi vainajaa, etteivät pahat henget päässeet\nvarastamaan hänen sieluansa eivätkä ruumistansa ensi tunteina\nhautauksen jälkeen.\n\nBilly meni syvemmälle metsään, kulki kunnes tapasi nuoren, suoran\nnäreen, jonka kaatoi muutamalla kirveensä iskulla. Sitten kuori hän\nsen, katkaisi siitä kolmanneksen ja naulasi sen ristiin pidemmän\nkappaleen poikki. Sitten teroitti hän tyven ja kantoi ristin selässään\nhaudalle. Sen kuorittu puu loisti valkoisena tulen loimossa. Hautaa\nvartioiva eskimo tuijotti siihen hetken, ja hänen tylsiin silmiinsä\nsyttyi tummempi välke; hän tiesi nyt, että tästä lähtien vartioitsi\nhautaa kaksi jumalaa yhden sijasta. Billy painoi ristin syvälle maahan,\nja kirveeniskut karkoittivat eskimon, joka häipyi pimeään. Saatuaan\ntyönsä valmiiksi, Mac Veigh otti lakin päästänsä. Mutta hän ei tehnyt\nsitä rukoillakseen.\n\n\"Olen suruissani\", puhui hän ristin alla makaajalle. \"Jumala tietää\nsen. Toivoisin sinun elävän. Toivoisin, että voisit palata hänen\nluoksensa -- tytön kanssa -- minun sijastani. Mutta pidän lupaukseni.\nVannon sen. Teen sen -- mikä on oikein -- häntä kohtaan.\"\n\nTultuaan metsänreunaan kääntyi hän katsomaan taaksensa. Eskimopäällikkö\noli palannut synkälle kunniavahdin paikalleen. Risti loisti aavemaisen\nvalkoisena tundran synkkää pimeyttä vasten. Viimeisen kerran katsoi\nhän hautaa ja kääntyi mennäkseen. Omituinen, ahdistava tunne valtasi\nhänet, tunne, joka herätti samalla kauhua ja pelkoa. Scottie Deane\noli kuollut -- kuollut -- ja makasi haudassa, mutta sittenkin kulki\nhän tässä hänen rinnallaan. Mac Veigh tunsi hänen läsnäolonsa; se\ntuntui jonkinlaisena varoituksena, mikä herätti kummia ajatuksia hänen\nmielessään. Verkalleen palaili hän majalle ja meni sisään. Pelletier\nnukkui. Pikku Isobel uinui lapsuuden makeaa unta, jossa kaikki surut\nunohtuvat. Mac Veigh kumartui ja suuteli silkinhienoja kiharoita ja\nseisoi kotvan aikaa pehmoinen kihara sormissaan. Muutamien vuosien\nkuluttua ne tummenisivat kullanruskeiksi, samanlaisiksi kuin hänen\nrakastamansa naisen suortuvat. Hiljainen rauha hiipi vähitellen hänen\nmieleensä. Hänellähän oli sittenkin toivoa. Hän -- vanhempi Isobel --\ntiesi hänen rakastavan häntä niinkuin ei ainoakaan mies maailmassa\nvoisi häntä rakastaa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nLUMIUKKO.\n\n\nPalattuaan haudalta Billy riisuutui, sammutti tule ja meni levolle.\nHän nukkui pian ja näki paljon unia. Alussa olivat unet iloisia ja\nrauhallisia; hän eli uudelleen ensi tapaamisensa Isobelin kanssa;\nunessakin hän oli tietoinen hänen suloudestaan ja hänen Billylle\nosoittamastansa luottamuksesta. Mutta vähitellen unet kävivät\nlevottomiksi. Kaksi kertaa hän heräsi nousten molemmilla kerroilla\nistumaan saman pelon ja kauhun vallassa, jonka oli tuntenut Scottie\nDeanen haudalla.\n\nHerätessään kolmannen kerran otti hän tulitikulla tulen ja katsoi\nkelloa, Se oli neljä. Hän oli yhä yhtä väsynyt kuin maata mennessään.\nKoko ruumista pakotti väsyttävän viidenkymmenen mailin kilpajuoksun\njäljestä tundran poikki, mutta hän ei päässyt uneen. Jokin seikka\n-- josta hän ei koettanutkaan päästä selville -- kannusti häntä\ntoimintaan. Hän nousi ja pukeutui.\n\nPelletierin herätessä kohta tuntia myöhemmin oli Mac Veighillä laukkunsa\nja rekensä valmiina matkaa varten etelään. Aamiaista syödessään he\nviimeistelivät, suunnitelmiaan. Ja kun lähdönhetki oli käsissä, jätti\nBilly toverinsa yksin tupaan pikku Isobelin kanssa ja meni valjastamaan\nkoiria. Hänen palatessaan olivat Pelletierin silmät epäilyttävän\npunaiset ja hän puhalteli vimmatusti savua piipustaan peittääkseen\nkasvonsa. Mac Veigh muisteli sittemmin usein tuota hyvästijättöä.\nPelletier jäi seisomaan ovelle kasvoillaan ilme, jonka Mac Veigh\nmieluummin olisi ollut näkemättä. Itse tunsi hän sisimmässään kauhua,\nomituista tunnetta, jolle hän ei löytänyt nimeä.\n\nTuntikausiin hän ei päässyt painostavasta alakuloisuudesta. Hän riensi\njohtajana kulkevan Kazanin ohi ja ohjasi matkan kompassin mukaan\nsuoraan etelää kohti. Pysähtyessään kolmannen kerran ja vilkaistessaan\nIsobeliin näki hän lapsen nukahtaneen pesäänsä peitteitten väliin.\nTyttö heräsi vasta seuraavassa pysähdyspaikassa, jolloin Mac Veigh\nkeitti teetä puolenpäivän aikaan. Kello neljä levähdettiin uudelleen\nja leiriydyttiin komeaan männikköön. Isobel oli nukkunut melkein koko\npäivän. Nyt oli hän täysin valveilla ja naureskeli Billylle tämän\nkaivaessa hänet esille lämpimästä pesästä.\n\n\"Anna minulle suukko\", pyysi Billy.\n\nIsobel pani molemmat pienet kätensä hänen kasvoilleen ja suuteli häntä.\n\n\"Sinä olet -- oikea pieni helmi\", virkkoi Mac Veigh. \"Et ole\näännähtänytkään koko pitkään päivään. Mutta nyt laitammekin nuotion ja\noikein suuren, saatpas nähdä.\"\n\nBilly ryhtyi heti työhön vihellellen ensi kertaa koko päivänä. Hän\npystytti silkkisen poliisitelttansa, hakkasi kuusen- ja palsaminoksia,\nkunnes niitä oli jalanpaksuinen matto teltassa ja raahasi sitten\npolttopuuta puolen tunnin ajan. Oli jo ehtinyt tulla pimeä hänen\ntyöskennellessään, ja suuri nuotio levitti punertavaa hohdetta\nkolmenkymmenen jalan laajuudelta ympärilleen. Mac Veigh oli riisunut\nIsobelilta paksun turkistakin, ja lapsen kauniit pikku kasvot loistivat\nruusunpunaisina tulen loimussa. Punaisia ja kultaisia valoläikkiä\ntanssi sotkuisilla kiharoilla, ja heidän istuessaan samalla huovalla\nillallista syöden, näki Billy vastapäätä istuvassa lapsessa yhä\nenemmän ominaisuuksia, joita hän tiesi tapaavansa naisessa. Illallisen\njälkeen otti hän esille pienen taskukamman, veti Isobelin luoksensa ja\nselvitti hänen kiharansa tuntien mielihyvää niitten silkinpehmoisina\nsolahdellessa hänen sormiensa lomitse. Yhden ainoan kerran ennen\nolivat yhtä pehmoiset kiharat koskettaneet hänen kasvojaan. Se oli\nollut vain tuulen leikittelyä, mutta muisto siitä oli hänelle kallis.\nKuva kävi hänen mielessään niin todelliseksi ja eläväksi, että hänen\ntäytyi laskea pikku Isobel jälleen huopapeitteille ja nousta seisomaan.\nHän heitti uutta puuta nuotioon ja huomasi lumen tulen ympäriltä\nkäyneen nuoskeaksi. Siitä sai hän päähänpiston. Hänen kasvonsa\nhehkuivat lämmöstä, mikä ei johtunut nuotiosta, ja hän alkoi kerätä\nlunta ja koota sitä lumikentällään kasoiksi, ja Isobelin ihastuneet\nsilmät näkivät kasojen kasvavan lumiukoksi, josta tuli melkein miehen\nkokoinen. Billy teki sille käsivarret ja pään, pani hiilet silmiksi\nja pisti sille lopuksi oman lakkinsa päähän ja piippunsa hampaisiin.\nPikku Isobel ulvoi riemusta, ja käsikädessä tanssivat he yhdessä\nsen ympärillä juuri niinkuin Billy ja muut nuoret olivat aikoinaan\ntanssineet monia, monia vuosia sitten. Ja heidän pysähtyessään oli\nlapsen silmissä naurunkyyneliä ja Billyn silmät olivat kosteina\njostakin muusta syystä.\n\nLumiukko oli loihtinut esiin muistoja menneiltä vuosilta. Ne tulvivat\nvaltavina, voimakkaina hänen mieleensä, kunnes vanha elämä tuntui\nolevan yhtä lähellä kuin eilispäivä ja odottelevan häntä aivan mustan\nmetsänrajan toisella puolen. Vielä kauan senjälkeen kuin pikku\nIsobel oli nukahtanut, istui Mac Veigh katsellen lumiukkoa, ja yhä\nvoimakkaammaksi paisui uusi ilo hänen sydämessään, kunnes hänen lopulta\ntäytyi nousta seisomaan ja ääneensä huutamalla päästää ilmoille uusi\ninto ja uusi toivo, mikä oli vallannut hänen mielensä. Hänestä tuntui\nhiljalleen sulavalla lumiukolla olevan sekä sydän, sielu että ääni.\nSe kutsui häntä, -- vetosi häneen, viekoitteli niinkuin ei vielä\nmikään ennen ollut häntä viekoitellut. Hän palaisi vanhaan kotiinsa,\nihmisten ilmoille täältä erämaista, vanhojen leikkitoveriensa luo,\njoista oli tullut miehiä ja naisia. He toivottaisivat tervetulleeksi\nhänen naisensa. Sillä Isobelin hän ottaisi mukaansa. Ensi kertaa uskoi\nhän nyt itsekin, että Isobel seuraisi häntä. Ja sitten kulkisivat he\nkäsikädessä samoja polkuja, joita hän poikasena oli kuljeskellut yli\nniittyjen ja kukkulain, ja Billy poimisi kukkia Isobelille, kuten\nmuinoin äidillensä, ja kertoisi hänelle niistä päivistä, jotka olivat\nmenneet.\n\nJa kaiken tuon oli lumiukko saanut aikaan.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\"LE MORT ROUGE\" JA ISOBEL.\n\n\nMyöhään yöhön istui Billy nuotiolla katsellen lumiukkoa. Uusia,\noutoja ajatuksia syttyi hänen mieleensä, ja ihmetellen kysyi hän\nitseltään miksi ei ollut koskaan ennen tehnyt lumiukkoa. Levolle\nmentyään hän uneksi lumiukosta ja pikku Isobelista. Pikku tytön ilo\nja nauru hänen seuraavana aamuna herätessään ja nähdessään kuinka\nhullunkurisen näköiseksi sulamaisillaan oleva lumiukko nuotion lämmössä\noli muuttunut, herättivät hänen mielessään jälleen poikamaiset näyt\nonnesta, joita hän äskettäin oli kuvitellut tulevaisuudestaan. Milloin\ntahansa muulloin olisi hän sanonut itselleen olevansa järjiltään.\nSyötyään aamiaisen läksivät he matkaan. Billy nauroi ja jutteli pikku\nIsobelin kanssa ja kymmenkunta kertaa otti hän lapsen päivän kuluessa\nsyliinsä ja kantoi häntä reen jäljessä.\n\n\"Olemme menossa kotiin\", sanoi hän hänelle kerran toisensa jälkeen.\n\"Olemme matkalla mamman luo -- mamman luo -- mamman luo!\" Hän pani\npainoa viime sanalle, ja joka kerran kun Isobelin pieni, kaunis suu\nlausui mamma-sanan hänen jäljessään, sykki hänen sydämensä hurjasta\nriemusta. Se sana muuttui hänelle päivän kuluessa suloisimmaksi sanaksi\nmaailmassa. Hän koetti äiti-sanaa, mutta hänen pikku toverinsa tuijotti\nymmärtämättä häneen, eikä hän itsekään pitänyt siitä. Mamma, mamma,\nsanoi hän varmaan sadat kerrat sinä iltana nuotiolla istuessaan, ja\nennenkuin hän illalla kääri lapsen lämpöisiin peitteisiin luki hän\nhänelle iltarukousta \"Levolle lasken\", mutta Isobel oli liian uninen ja\nuupunut ymmärtääkseen siitä juuri mitään. Vielä kauan senjälkeen kuin\nhän oli nukkunut istui Billy yksinään poltellen piippuaan ja kuiskien\nhiljaa itsekseen tuota maailman suloisinta sanaa ja ottaen esille\nkultaisen hiussuortuvan ja katsellen sitä riemuiten tulen valossa,\nSeuraavana iltana pikku Isobel osasi jo melkein kokonaan iltarukouksen,\njonka Billyn äiti vuosia sitten oli opettanut pojalleen, niin monia\nvuosia sitten, ettei hän pojan muistossa enää ollut äiti vaan\nenkeliolento. Neljännen päivän iltana pikku Isobel lausui rukouksen\npienellä lapsenäänellään Billyn vähääkään auttamatta.\n\nViidentenä päivänä iltapuoleen Billy tuli Grey Beaver-joelle, ja\nsilloin kävi itse Isobelkin vakavaksi nähdessään mikä muutos hänessä\ntapahtui. Nyt hän ei enää huvittanut pientä matkatoveriaan, vaan\najoi koiria eteenpäin joka hetki tarkkaavasti tähyten näkyisikö\nminkäänlaista elonmerkkiä, savua, polkua, kaadettua puuta. Hän oli\nmelkein tukehtua jännityksestä. Noina viimeisinä tunteina ennen\ntapaamistaan Isobelin kanssa tapahtui hänen mielentilassaan välttämätön\nkäänne. Hänet, jonka mielessä vielä äskettäin iloiset, toivehikkaat\nnäyt olivat kangastelleet, valtasi synkkä masennus. Kaikki muut\najatukset karkoitti yksi ainoa kauhea ajatus: hän toi kuolemanviestiä,\ntietoa Isobelin miehen kuolemasta. Ja hän tiesi Scottie Deanen\nvaimolleen merkinneen kaikkea sitä, mikä maailmassa oli toivorikasta ja\niloista, Scottien ja lapsen.\n\nPienen, metsään hakatun aukeaman laidassa oleva tupa tuli yllättävän\näkkiä näkyviin. Hetkisen hän epäröi. Sitten otti hän lapsen syliinsä ja\nmeni ovelle. Se oli raollaan, ja koputettuaan sille nyrkillään, työnsi\nhän sen auki ja astui sisään.\n\nHuoneessa, johon hän tuli, ei ollut ketään, mutta siellä paloi tuli\nkamiinassa. Toisessa päässä huonetta oli ovi, ja se avautui hiljaa.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Billy Isobelia vastassa. Hän ei\nollut koskaan nähnyt häntä sellaisena kuin hän nyt näki hänet ikkunasta\ntulevassa päivänvalossa. Isobelilla oli yllään väljä puku ja pitkät\nhiukset valuivat hajallaan hartioille ja rinnalle.\n\nMac Veigh olisi tahtonut ääneensä huutaa hänen nimensä. Sadat kerrat\noli hän itsekseen toistellut mitä sanoisi hänelle aluksi, mutta\nse mitä hän nyt luki hänen kasvoistaan, sai hänet hämmästyneenä\nvaikenemaan heidän katseittensa kohdatessa. Isobelin posket paloivat,\nhänen huulensa hehkuivat luonnottoman punaisina, ja silmissä kiilui\nouto tuli. Hän katsoi Mac Veighiin ja puristi suonenvedontapaisesti\npovelleen valuneita hiussuortuvia. Vasta sitten huomasi hän mitä\nBillyllä oli sylissään. Tämän ojentaessa lasta hänelle juoksi hän sitä\nkohti huudahtaen kummallisella äänellä.\n\n\"Lapseni! Lapseni!\" huusi hän. \"Lapseni, lapseni!\"\n\nHän kulki horjuen ja vaipui pöydän vieressä olevalle tuolille,\npuristaen pikku Isobelia povelleen. Pitkän aikaa kuuli Billy hänen\nsopertavan vain noita sanoja kuivalla, nyyhkyttävällä äänellä\npainaessaan polttavat kasvonsa lapsen kasvoja vasten. Mac Veigh näki\nhänen olevan sairaan ja hänen kasvojensa hehkuvan kuumeesta. Hän\nkaristi kurkkuaan, meni Isobel Deanea kohti, ojensi vapisten kätensä\nja kosketti häntä. Tämä katsahti ylös ja hänen silmiinsä ilmestyi\nheijastus entisestä loistavasta katseesta, jonka hän kiitollisena oli\nluonut Mac Veighiin tarjotessaan huulensa suudeltaviksi.\n\n\"Tekö?\" kuiskasi hän. \"Tekö -- toitte -- hänet?\"\n\nHän tarttui Mac Veighin käteen ja hänen hajallaan oleva tukkansa peitti\nsen. Billy tunsi hänen kiihkeän hengityksensä.\n\n\"Niin\", sanoi hän.\n\nIsobelin kasvoissa, silmissä, puoliavoimilla huulilla väreili kysymys.\nMac Veigh jatkoi, Isobelin käden puristaessa hänen kättänsä yhä\nlujemmin, niin että hän tunsi hänen nopeat valtimonlyöntinsä. Ei hän\nkoskaan ollut luullut voivansa kertoa tapahtunutta niin harvoin sanoin\nkuin hän nyt teki sen Isobelin silmien loistaessa yhä kirkkaampina\ntuota omituista valoa. Mac Veighin kertoessa taistelusta Fullerton\nPointin tuvalla ja pikku Isobelin varkaan kuolemasta, pidätti hän\nhenkeään. Vielä satakunta sanaa, ja he tulivat metsänreunaan. Siinä\nhän pysähtyi. Mutta Isobelin silmissä oli yhä mykkä kysymys. Hän\nveti Mac Veighin lähemmä itseään, tämä tunsi hänen hengityksensä. Oli\njotakin peloittavaa, kauhistuttavaa tuossa hänen silmiensä äänettömässä\nkysymyksessä. Mac Veigh ponnisteli turhaan tavoitellen oikeita sanoja,\noli kuin hänellä olisi ollut tukahduttava pala kurkussa. Isobel näki\nkuinka vaikeaa se oli.\n\n\"Jatkakaa\", sanoi hän lempeästi.\n\n\"Ja sitten toin lapsen luoksenne\", sanoi Billy.\n\n\"Tapasitteko hänet?\"\n\nKysymys tuli niin yllättävän äkkiä, että Mac Veigh antoi heti ilmi\nitsensä.\n\nPikku Isobel solui lattialle, ja äiti nousi seisomaan. Hän painautui\nyhtä lähelle Billyä kuin oli painautunut tuona ihmeellisenä yönä\ntundralla, ja hänen silmissään oli sama rukous hänen kehottaessaan\nkätensä häntä kohti ja katsoessa häntä silmiin.\n\nMac Veigh ei ollut arvannut hetkeä näin vaikeaksi. Isobel ei\nliikahtanut. Ei ääntäkään kuulunut hänen lujaan puristetuilta\nhuuliltaan Billyn kertoessa kuinka he tapasivat Scottie Deanen\nsairaana. Hän arvasi mitä tulisi, ennenkuin Billy ehti sanoakaan. Tämän\nkertoessa Scottien kuolemasta, vetäytyi hän verkalleen edemmä hänestä.\nHän ei huudahtanut surussaan. Ainoana merkkinä siitä, että hän oli\nkuullut ja ymmärtänyt, oli hiljainen vaikerrus. Hän peitti kasvonsa\nkäsiinsä ja seisoi hetkisen käden ulottuvilla Mac Veighistä. Ja tuona\nhetkenä tunsi tämä suuren rakkautensa Isobeliin valtaavan koko hänen\nolemuksensa ylitsevuotavana ja voimakkaana kuin kevättulva.\n\nHän avasi sylinsä, ikävöiden saada sulkea hänet sinne ja lohduttaa\nhäntä niinkuin olisi lohduttanut pientä lasta. Hän olisi mielellään\nkuollut Isobelin jalkojen juureen, jos olisi sillä voinut antaa hänelle\nScottien takaisin. Isobel kohotti päänsä ja näki hänen ojennetut\nkäsivartensa, luki hänen kasvoillaan kuvastuvan rakkauden ja rukouksen.\nHänen silmänsä salamoivat hurjina kuin naarastiikerin.\n\n\"Te -- te\", huusi Isobel. \"Te juuri surmasitte hänet! Hän ei ollut\ntehnyt mitään pahaa, hän oli vain suojellut minua ja kostanut\nBlahe-pedon hävyttömyyden. Hän ei ollut tehnyt rikosta. Mutta laki\n-- teidän lakinne -- alkoi ajaa häntä takaa, ja te metsästitte häntä\nkuin sielutonta elukkaa; ajoitte hänet pois kotoa, minun luotani ja\nlapsen luota. Ajoitte häntä takaa, kunnes hän heitti henkensä kaukana\ntundralla, yksinään ja hyljättynä. Te -- te -- te hänet tapoitte!\"\n\nHän kääntyi huudahtaen, sieppasi pikku Isobelin ja juoksi toiselle\novelle. Ja hänen hävitessään ovesta Billy kuuli hänen koko ajan\nvoihkivan noita kauheita sanoja:\n\n\"Te -- te -- te --\"\n\nKuin iskun saaneena meni Mac Veigh horjuvin askelin ulko-ovelle.\nRekensä ja koiransa luota hän tapasi Pierre Croissetin sekarotuisine\nvaimoineen; he olivat tulossa ansojaan kokemasta. Hän tiesi tuskin\njälkeenpäin minkä selityksen oli antanut sekarotuiselle, joka auttoi\nhäntä teltan pystyttämisessä. Mutta seuratessaan vaimoansa tupaan tämä\nsanoi:\n\n\"Hän sairas, huvin sairas. Hän sairaampi ja sairaampi joka päivä --\nkunnes -- _mon Dieu!_ -- minu vaimo olla pelko!\"\n\nBilly katkoi palsaminoksia, joille levitti huopansa, mutta tulta hän ei\nvälittänyt laittaa. Sekarotuisen tullessa ilmoittamaan, että illallinen\nodotti, ei hän sanonut haluavansa mitään ja aikovansa mennä levolle.\nHän unohti ruokkia koiransakin, kömpi vain peitteittensä alle ja makasi\nhiljaa tuijottaen yöhön. Hän makasi valveillaan vielä kuun noustessa.\nHän valvoi yhä, kun Pierre Croissetin tuvasta sammutettiin tuli. Nyt\noli lumiukko poissa hänen mielestään. Ja sen kanssa kaikkosivat toivo\nja unelmat kodista. Ei ikinä häntä oltu loukattu niin syvästi kuin\ntänään. Kuu paistoi hänen päänsä päältä; se painui läntisen erämaan\ntaa jättäen yön synkeäksi, ja hän valvoi yhä. Aamupuoleen vaipui hän\nrauhattomaan uneen, josta Pierre Croissetin ääni hänet herätti.\n\nOli jo täysi päivä hänen avatessaan silmänsä. Sekarotuinen seisoi\nteltan aukolla. Hänen kasvonsa olivat kauhun vääristämät, ja kun hän\nhuomasi Mac Veighin heräävän ja nousevan istualleen, kohosi hänen\näänensä kirkunaksi,\n\n\"Suuri Jumala taivaassa! Se olla rutto, herra, _le mort rouge_,\nisorokko. Rouva kuolla --\"\n\nMac Veigh hyökkäsi pystyyn ja tarttui häntä käsivarresta.\n\nSekarotuinen kääntyi ja juoksi tuvalle ja Billy huomasi hänen jo\nvaljastaneen koiransa ja vaimon tulevan tuvasta peitteitä ja myttyjä\nkainalossaan. Hän ei jäänyt kyselemään heiltä mitään, vaan syöksähti\ntupaan, jonne isorokko oli löytänyt tiensä. Isobelin huoneesta kuului\nvoihkinaa, ja Billy juoksi sinne vaipuen polvilleen hänen viereensä.\nKuume paloi sairaan kasvoilla, jotka olivat puolittain hajallaan\nolevien hiusten peitossa. Hän tunsi Mac Veighin ja epätoivoinen katse\nloisti tummissa silmissä.\n\n\"Ottakaa -- tyttö\", läähätti hän, \"Viekää -- hänet -- Jumalan nimessä\n-- viekää pois!\"\n\nVarovasti ja hellästi Billy työnsi hiukset kasvoilta. \"Olette sairas --\nteillä on kuumetta\", sanoi hän lempeästi.\n\n\"On, on, minulla on kuumetta. En ajatellut sitä -- ennenkuin eilen\nillalla -- mitä se voisi olla. Te -- te -- rakastatte minua. Ottakaa\nsilloin Isobel -- ottakaa -- ja menkää -- menkää -- menkää!\"\n\nMac Veigh sai takaisin entiset voimansa. Hän ei tuntenut pelkoa. Hän\nhymyili sairaalle ja tämän silkinpehmoisen tukan kosketus sai hänen\nsydämensä sykkimään ja rakkauden loistamaan hänen silmistään.\n\n\"Vien hänet täältä\", sanoi hän. \"Toimitan hänet turvaan, Isobel.\" Hän\nlausui hänen nimensä melkein pyytävä sointu äänessään. \"Hän on terve\neikä hän sairastukaan.\"\n\nHän otti lapsen ja kantoi hänet ulompaan huoneeseen. Ovella seisoi\nPierre vaimoineen. He olivat puettuina kuin pitkää matkaa varten,\nsamoin kuin hän oli nähnyt heidän edellisenä iltana palaavan\npyydyksiltään. Mac Veigh laski Isobelin lattialle, hypähti heidän\neteensä ja kysyi:\n\n\"Mikä on mielessänne? Ette lähde minnekään. Se ei tule kyseeseenkään.\"\nHän kääntyi melkein hurjana naiseen. \"Hän kuolee, jollette jää\ntänne ja ala hoitaa häntä. Ette livistä minnekään. Jäätte kauniisti\npaikoillenne!\"\n\n\"Se olla isorokko, Olla varma kuolema jäädä tänne\", väitti Pierre\nvastahakoisena.\n\n\"Te jäätte\", sanoi Mac Veigh puhuen koko ajan Pierren vaimolle. \"Te\nolette ainoa nainen -- ainoa nainen sadan mailin laajuisella alueella.\nHän kuolee ilman hoitoanne. Te jäätte ja jollette pysy muutoin, sidon\nteidät.\"\n\nVikkelänä kuin kissa kohotti Pierre Croisset kädessään olevan suuren\nkoiranruoskan ja ilkeästi vingahtaen sivalsi sen varsi Billyä päähän.\nHorjuvin askelin meni Billy tupaan sokeasti hapuillen ja kaatui\nsitten lattialle. Samassa kuuli hän omituisen, pelästyneen huudon ja\ntakimmaisen huoneen ovella hän näki Isobelin valkoisessa puvussaan.\nSitten vajosi hän mustaan, pimeään kuiluun.\n\nTullessaan tajuihinsa näki hän ensimmäiseksi Isobelin kasvot. Hän\ntiesi, että ääni, joka oli maininnut hänen nimeään hänen maatessaan\nsilmät ummessa, oli ollut Isobelin ääni. Hän tunsi hänen kätensä\nkosketuksen, ja katsahtaessaan ylös valuivat Isobelin hiukset hänen\nrinnalleen. Hänen päänsä alla oli patja, joten hän saattoi katsoa\nIsobelia suoraan silmun. Hänen kasvonsa pelästyttivät Billyn. Nyt hän\ntiesi, mitä hän oli lausunut hänelle hänen maatessaan lattialla.\n\n\"Teidän täytyy nousta -- teidän täytyy nousta!\" kuuli Billy hänen\nvaikeroivan. \"Teidän täytyy viedä lapseni pois. Ja teidän -- teidän --\ntäytyy itsenne mennä!\"\n\nMac Veigh kohottautui puoleksi ja nousi sitten pystyyn, vaikkakin\nhieman huojuen. Hän kääntyi Isobeliin, kasvoillaan sama ilme, jonka\ntämä ensikerran oli nähnyt niillä silloin kuin Billy tundralla sanoi\nsaattavansa hänet metsän poikki.\n\n\"Ei, en mene tieheni\", sanoi hän lujasti, äänessään entinen\nystävällisyys. \"Jos menen, kuolette te; siispä jään tänne.\"\n\nIsobel tuijotti häneen sanatonna.\n\n\"Ette -- _ette voi_\", huohotti hän lopuksi. \"Ettekö käsitä -- ettekö\nymmärrä? Olen nainen, ettekä voi jäädä tänne. Teidän täytyy ottaa --\nlapseni -- ja mennä noutamaan apua.\"\n\n\"Apua ei ole saatavissa\", virkkoi Mac Veigh levollisesti. \"Muutaman\ntunnin kuluttua olette aivan avuton. Aion jäädä -- ja vannon hoitavani\nteitä -- kuten -- hän -- olisi hoitanut. Lupasin hänelle -- hoivata\nteitä -- seisoa rinnallanne --\"\n\nIsobel katsoi häntä suoraan silmiin, Mac Veigh näki hänen kurkkunsa\nvärähtelevän, huulten vapisevan. Hän olisi kaatunut, jollei Billy olisi\ntukenut häntä.\n\n\"Jos jotakin sattuisi\", hän hengitti katkonaisesti, \"niin pidättehän --\nhuolta -- lapsestani.\"\n\n\"Pidän -- aina.\"\n\n\"Ja jos -- minä -- toivun --\"\n\nHänen päänsä vaipui Mac Veighin rinnalle.\n\n\"Jos toivun --\"\n\n\"Niin, silloin --\", kehoitti Billy, \"Jos --\"\n\nBilly näki hänen ponnistelevan saadakseen sanat suustansa.\n\n\"Niin, niin, ymmärrän!\" huudahti hän nopeasti Isobelin käydessä\npainavammaksi hänen sylissään. \"Jos paranette, menen tieheni! Ei kukaan\nsaa koskaan tietää, ei kukaan koko maailmassa. Ja olen oleva hyvä\nteille ja hoitava teitä --\"\n\nHän keskeytti lauseensa, pyyhkäisi hiukset Isobelin otsalta ja katsoi\nhäntä tarkkaavaisesti. Sitten kantoi hän hänet toiseen huoneeseen.\nHänen sieltä palatessaan itki pikku Isobel.\n\n\"Pikku raukka\", virkkoi Billy ja nosti lapsen syliinsä. \"Sinua pikku\nraukkaa --\"\n\nLapsi hymyili hänelle kyynelten lomasta, ja hän istahti se sylissään\npöydän laidalle.\n\n\"Olet ollut urhea pikku nainen alunpitäen, ja sinä sinun tulee pysyä\nvastakin, pienokaiseni\", sanoi hän ottaen tytön pienet, kauniit kasvot\nsuurten kättensä väliin. \"Sinun pitää olla kiltti ja reipas, sillä\nmeille tulee -- tulee -- --\" Hän käännähti poispäin ja sanoi itsekseen:\n\"Meille tulee pirunmoinen aika, totta tosiaan!\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nLAKI MURHAAJANA.\n\n\nPikku Isobel istui pöydällä ja katsoi nauraen Billyä, mutta äkkiä\nloppui nauru pieneen parahdukseen, ja Billy huomasi sormiensa\npuristaneen lapsen hentoa olkapäätä niin lujaa, että se koski.\nSaadakseen tytön jälleen hyvälle tuulelle, pörrötti hän hänen tukkansa\nja laski hänet lattialle. Sitten hän meni raollaan olevalle ovelle.\nPuolipimeässä huoneessa oli hiljaista. Hän kuunteli kuuluisiko\nhengitystä tahi nyyhkytystä, mutta kumpaakaan ei kuulunut.\n\nToisen ikkunan eteen oli vedetty verho ja vain epäselvästi saattoi\nBilly eroittaa vuoteellaan makaavan Isobelin varjon. Sykkivin sydämin\nmainitsi hän hiljaa hänen nimeänsä. Ei mitään vastausta kuulunut. Hän\nkatsoi taaksensa. Pikku Isobel oli löytänyt lattialta jotakin, jolla\nleikki. Uudelleen kuiskasi Billy Isobelin nimen, saamatta nytkään\nvastausta. Pelko valtasi hänet. Häntä halutti mennä tuon vuoteella\nmakaavan olennon luo ja saada varmuus siitä, että hän hengitti, mutta\njokin tuntui pidättävän häntä. Ja äkkiä kaikuivat jälleen hiljaisella,\nvalittavalla äänellä lausutut sanat, jotka koskivat häneen kuin\npuukoniskut: \"Te se olitte -- te se olitte -- te --\" Hiljaisessa,\nvaikeroivassa äänessä oli jotakin, mikä Mac Veighille muistutti\nPelletieriä. Se oli kuumetta. Hän peräytyi askeleen ja tarttui kädellä\notsaansa. Se oli kostea kylmästä hiestä. Ruoskan jälkeä poltti ja häntä\npyörrytti äkkiä. Sitten hän hirvittävällä voimanponnistuksella voitti\nheikkoutensa ja meni pikku tytön luo. Ja kantaessaan häntä tuvasta ulos\nraittiiseen ilmaan seurasivat Isobelin kuumehoureiset sanat yhä häntä:\n\n\"Te se olitte -- te -- te - te!\" Kylmä ilma virkisti, ja Mac\nVeigh vei lapsen telttaan. Mutta kietoessaan hänet peitteisiin ja\nkarhuntaljoihin, oivalsi hän äkkiä kuinka toivoton tilanne oli. Pikku\nIsobel ei voisi olla tuvassa mutta teltassakaan hän ei olisi suojassa\ntartunnanvaaralta, Billyn kun täytyisi oleskella osaksi hänenkin\nluonansa. Häntä värisytti ajatuskin, mitä siitä voisi seurata.\n\nItse puolestaan hän ei lainkaan pelännyt Isobelin saamaa kauheaa\nkulkutautia. Monet kerrat ennen oli hän ollut tartunnanvaarassa, mutta\nhän vapisi pelosta katsellessaan lapsen kirkkaita, sinisiä silmiä ja\nhyväillessään hänen pehmeitä kiharoitaan. Jospa edes Croisset ja hänen\nvaimonsa olisivat ottaneet tytön mukaansa! Muistaessaan heidät karkasi\nBilly äkkiä pystyyn.\n\n\"Kuulepas nyt, pikku neiti, sinun täytyy pysyä täällä!\" käski hän.\n\"Ymmärrätkö? Sidon teltan suun kiinni, etkä saa ruveta itkemään. Nimeni\nei ole Billy Mac Veigh, jollen saa tuota sekarotuista käsiini elävänä\ntai kuolleena!\"\n\nHän sulki teltan aukon, jottei pikku Isobel pääsisi karkuun, ja jätti\nhänet yksin. Lapsi jäi sinne levollisena ja ihmetellen. Yksinäisyys\nei ollut sille uutta eikä peloittanut sitä, ja kun Billy painoi\nkorvansa telttakankaalle ja kuunteli, kuuli hän lapsen jo leikkivän\nesineillä, joita hän oli kerännyt hänelle. Hän kiiruhti koirain luo ja\nvaljasti ne reen eteen. Croissetilla olisi vain puolen-, korkeintaan\nkolmenneljännestunnin etumatka. Hän panisi parastaan ja saavuttaisi\nheidät kahdessa tunnissa; sitten pakoittaisi hän heidät palaamaan\npyssynsä avulla. Jos syntyisi taistelu, ei hän epäröisi.\n\nValjakon poiketessa metsään Billy empi hetkisen miettien eikö hän\njoutuisi nopeammin, jos jättäisi koirat ja reen jälkeensä ja jatkaisi\nmatkaa jalkaisin. Mutta koirien into ratkaisi asian. Ne haistoivat\nlumesta Croissetin koirain jäljet ja odottivat kärsimättöminä\nlähtökäskyä. Billy heilautti ruoskaa niitten päitten päällä.\n\n\"Haluttaako tapella, pojat?\" huusi hän. \"No, niin, tekee minunkin\nmieleni. Matkaan sitten! M'hoosh! M'hoosh!\"\n\nBilly paneutui polvilleen reelle koirien lähtiessä laukkaamaan. Ne\neivät tarvinneet ohjausta, vaan seurasivat nopeasti Croissetin jälkiä.\nHeidän kuljettuaan viitisen minuuttia harveni metsä, ja samassa he\ntulivat vaivaismäntyä kasvavalle kapealle tasanteelle, jonka läpi\nBeaver-joki virtasi. Täällä oli tuuli kasannut lumen pehmoisiin\nkinoksiin, ja Billy juoksi reen jäljessä pidellen kiinni peränuorasta\nsillä varalta, että koirat äkkiä sattuisivat lisäämään vauhtia, jolloin\nreki hänet jättäisi. Croisset näytti ponnistelleen kaikin voiminsa\npäästäkseen mahdollisimman kauas isonrokon saastuttamalta mökiltä,\nja äkkiä iski Billyn mieleen ajatus, että paon syynä oli jokin muu\nseikka kuin punaisen kuoleman pelko. Oli selvää, että sekarotuisen\nmatkaa osaltaan joudutti hänen Billylle antamansa ruoskanisku. Ehkä\nhän pelkäsi tehneensä murhan. Billyä hymyillytti nähdessään kuinka\nhurjasti Croisset oli pieksänyt koiriaan laukkaamaan kinosten poikki.\nOllen vakuutettu siitä, että sekarotuinen oli ollut poissa suunniltaan\npaetessaan ja että hän koirineen piiloutuisi muutamia maileja\nkuljettuaan, hiljensi Billy valjakkonsa vauhtia antaen koiriensa kulkea\nkäymäjalkaa, varmana siitä, että tapaisi pakolaiset jostakin tasangolta.\n\nMutta tuon ajatuksen tuottamaa iloa häiritsi äkkiä polttava tuska\npäässä. Se meni silmänräpäyksessä ohi, mutta tuona silmänräpäyksenä\nmusteni maailma hänen silmissään ja hän ojensi hapuillen kätensä ollen\nkaatumaisillaan. Babicheköysi oli solahtanut hänen käsistään, ja\nnähdessään jälleen selvästi huomasi hän reen menevän jo kahdenkymmenen\njardin päässä edellä. Hän juoksi sen jäljessä, saavutti sen ja\nheittäytyi siihen läähättäen kuin olisi juossut hyvänkin kilpajuoksun.\nToinnuttuaan jälleen ja katsellessaan eteenpäin ajokoirain harmaitten\nselkien ylitse, hän naurahti. Mutta nauru katkesi äkkiä. Hänestä\ntuntui kuin olisi puukonterä pistetty niskasta aivoihin, ja tuskasta\nhuudahtaen horjahti hän kasvoilleen. Croissetin isku oli sittenkin\nosunut hyvin. Sen hän oivalsi nyt ja yritti huutaa koiria pysähtymään.\nKesti ainakin viisi minuuttia, ennenkuin ne tottelivat hänen heikolla\näänellä lausumaansa komentosanaa. Hän vajosi uudelleen pimeyteen. Kun\nhän vihdoin viimein nosti päätänsä ja näki lumen jälleen loistavan\nvalkoisena, olivat koirat pysähtyneet. Ne olivat sotkeutuneet ohjaksiin\nja seisoivat nuuskien lunta.\n\nBilly kohottautui istualleen. Tuska päässä ja pyörrytys olivat\nhävinneet yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Edessään eroitti hän\nCroissetin valjakon jäljet ja sitten katsahti hän koiriinsa. Reki oli\npyörähtänyt poikkiteloin ja sen kärki ajautunut syvälle lumikinokseen.\nTerävä komentosana kajahti, ruoska singahti koirain päitten päällä, ja\nsitten meni Billy johtajakoiran luo. Koirat paneutuivat maata lumeen\nmuristen hänelle.\n\n\"Mitä ihmettä --?\" aloitti hän, mutta keskeytti samassa lauseensa.\n\nHän tuijotti lumeen. Croissetin jälkien poikki kulkivat toiset jäljet\n-- lumikengän jäljet. Ensi hetkessä ajatteli Billy Croissetin tahi\nhänen vaimonsa syystä tai toisesta laskeutuneen reestä ja jatkaneen\nmatkaansa lumikengillä. Mutta tarkastettuaan jälkiä lähemmin huomasi\nhän otaksumansa vääräksi. Sekä sekarotuisella että hänen vaimollaan\noli pitkät, kapeat metsälumikengät, mutta uudet jäljet olivat suurten,\nkopanmuotoisten lumikenkien jälkiä, joita käyttävät intiaanit ja\nturkismetsästäjät pohjoisessa Barren Landsilla, suurilla tundroilla.\nJäljet olivat sitäpaitsi lujiksi polkeutuneet, näkyi, että se, joka\nniitä viimeksi oli kulkenut, taivalsi usein samaa tietä. Billy huudahti\nilosta. Hän oli tavannut \"pyyntilinjan\". Turkismetsästäjän mökin\ntäytyi olla lähettyvillä, ja turkismetsästäjä itse oli kulkenut siitä\nparisen minuuttia sitten. Billy tutki molempia jälkiä ja muutamassa\nkohdin huomasi hän pyöreäpäisen lumikengän kärjen kulkevan Croissetin\nlumikengän yli. Tuon huomion tehtyään vei hän molemmat kätensä torveksi\nsuulleen ja huusi metsänkävijäin pitkän, kaikuvan halloohuudon, joka\nkuului kokonaisen mailin päähän. Kaksi kertaa huusi hän, ja toisella\nkertaa kuului vastaus. Se tuli verrattain läheltä ja vastaukseksi\nhoilasi hän kolmannen kerran, yhä kaikuvammin. Kauhea kipu tuntui äkkiä\njälleen hänen päässänsä, ja hän vaipui rekeen. Tällä kertaa hän heräsi\ntainnoksista koirien ärhäkkään haukuntaan ja kuuli samassa miehenäänen.\nKehottaessaan päänsä kätten varasta, näki hän miehen seisovan koirain\nluona. Hän yritti nousta pystyyn ja pääsikin jo vähän koholleen,\nmutta samassa musteni taasen kaikki ja hän lysähti kokoon. Avatessaan\nsilmänsä oli hän tuvassa. Siellä tuntui lämpöiseltä, ja hänen oli\nhyvä olla. Ensimmäinen ääni, minkä hän kuuli, oli tulen räiskyminen\nja kamiininluukku paiskattiin kiinni samassa. Sitten kuuli hän jonkun\nsanovan:\n\n\"No, mutta sehän on Billy Mac Veigh!\"\n\nBilly tuijotti hänen ylitsensä kumartuviin kasvoihin. Ne olivat\nvalkoisen miehen kasvot, joita reunusti tuuhea, punainen parta. Parta\noli uutta, mutta silmät ja äänen Mac Veigh olisi tuntenut missä\ntahansa. Kaksi vuotta olivat he Rookie Mc Tabbin kanssa syöneet samaa\nleipää Norway ja Nelson Housen -yhtiöissä. Me Tabb oli jättänyt\nvirkansa kipeän jalkansa takia.\n\n\"Rookie!\" huudahti Billy Mac Veigh.\n\nHän kohottautui istumaan vuoteelleen, ja Mc Tabb tarttui häntä\nhartioista.\n\n\"No, totta tosiaan, Billy Mac Veigh se on sittenkin!\" huudahti Rookie\ntoistamiseen kasvoillaan ja äänessään selvä hämmästys. \"Joe toi sinut\ntupaan viisi minuuttia sitten, enkä vielä ole ehtinyt katsahtaakaan\nsinuun, ennenkuin nyt vasta. Billy Mac Veigh! Peijakas --\" Hän pysähtyi\nja katsoi Billyn otsaa, jolla oli veripisaroita. \"Haavoittunutko?\"\nkysäisi hän kiivaasti. \"Tuoko kirottu sekarotuinen sen teki?\"\n\nBilly tarttui hänen käsiinsä. Kamiinin luota näki hän polvillaan olevan\nintiaanin kääntävän tummat kasvonsa heihin päin.\n\n\"Croisset se oli\", sanoi hän. \"Hän taputteli minua ruoskanvarrella ja\nsenjälkeen olen pyörtynyt tuontuostakin. Ennenkuin uudelleen menen\ntainnoksiin, kerron sinulle, Rookie, mistä on kysymys. Laupias taivas,\nolipa oiva sattuma, että sain käsiini juuri sinut, Rookie, ja juuri\noikeaan aikaan! Kuule nyt.\"\n\nMuutamin sanoin kertoi hän Mc Tabbille Scottie Deanen kuolemasta,\nCroissetin paosta tuvalta ja tilanteesta siellä.\n\n\"Meillä ei ole hetkeäkään hukattavana\", lausui hän puristaen Mc Tabbin\nkättä. \"Ajattele lasta ja äitiä, minun on palattava heidän luoksensa,\nRookie. Lopusta saat sinä pitää huolen. Meidän on saatava käsiimme\nnainen. Jollemme pian saa jotakin -- niin -- -- --\"\n\nHän nousi pystyyn ja katsoi Mc Tabbiin. Tämä nyökkäsi ja virkkoi:\n\n\"Ymmärrän. Olet pahemmassa kuin pulassa, Billy. Lähin valkoinen nainen\non kahdensadan mailin päässä Du Brocketjärvellä. Intiaaninaista et saa\npuolta mailia lähemmäs taloa, jossa hän tietää olevan isonrokon, ja\nepäilen tulisiko tuokaan valkoinen nainen. Ainoa keino olisi lähettää\nsana Fort Churchilliin tai Nelson Houseen ja toimituttaa poliisilla\nhoitajatar. Mutta siihen menee kaksi viikkoa.\"\n\nBilly heilautti epätoivoisena kättänsä. Joe-intiaani oli tarkkaavaisena\nkuunnellut heitä ja nousi nyt äänetönnä kamiinin edestä, jossa oli yhä\nollut polvillaan.\n\n\"Arrowjärven rannalla on intiaanileiri\", sanoi hän Billylle. \"Tunnen\nsquawin, joka ei pelkää isoarokkoa.\"\n\n\"Todellakin, se on varma kuin amen kirkossa!\" huudahti Mc Tabb\ninnoissaan. \"Joen äiti asuu siellä, enkä luulisi olevan mitään\nmaailmassa, mitä hän ei tekisi Joen takia. Syystalvella kulki hän ypö\nyksinään sataviisikymmentä mailia tullessaan tervehtimään poikaansa.\nHän tulee. Saat mennä noutamaan häntä, Joe. Takaan, että Billy Mac\nVeigh toimittaa poliisilaitokselta hänelle viiden dollarin päiväpalkan\nsiitä hetkestä lukien, kun hän lähtee matkalle tänne.\"\n\nSitten kääntyi hän Billyn puoleen kysyen? \"Kuinkas on kallon laita?\"\n\n\"Se on parempi. Kilpa-ajo kai se pani pääni pyörälle.\"\n\nHe jättivät Joen, joka heti ryhtyi valmisteluihin kolmipäiväistä\nmatkaa varten lounaaseen. Pihalle tultuaan Mc Tabb ei antanut myöden,\nvaan istutti Billyn rekeen. Niin lähdettiin taivaltamaan Croissetin\njäljille, ja heidän tavattuaan ne, Mc Tabb purskahti nauruun.\n\n\"Olen varma siitä, että he ovat piilossa kuin jänikset. Mitä pirua\nolisit tehnyt niillä, jos olisit tavoittanut ne, Billy? Raahannutko\nnaisen tukasta takaisin? Olenpa iloinen, että pökerryit siinä, missä\npökerryit. Pitääkseen puolensa Croissetilta pitäisi olla ilvestä\novelampi. Hän olisi pujahtanut kauniisti kinoksen taa piiloon ja\nlaskettanut kuulan nahkaasi, niin totta kuin nimesi on Billy Mac Veigh.\"\n\nSuunnaton taakka oli vierähtänyt Billyn mieleltä, ja häntä melkein\nhalutti kertoa seuralaiselleen lisää itsestään ja Isobelista. Mutta\nhän jätti sen kuitenkin tekemättä. Mc Tabb viiletti edelle usuttaen\nkoiria ja sillä aikaa punnitsi Billy mielessään, olisiko toiveita,\nettä Joe äitineen viikossa ehtisi takaisin. Siihen saakka jäisi hän\nyksin Isobelin luo, ja kauheasta pelosta huolimatta, joka ei jättänyt\nhäntä hetkeksikään rauhaan, tunsi hän samalla värisevänsä ilosta. Siitä\nkoituisi kiusallisia päiviä sekä Isobelille että hänelle, mutta hän\nsaisi kuitenkin olla rakastamansa naisen läheisyydessä. Ja pikku Isobel\nolisi turvassa Rookien majalla. Jos tapahtuisi jotakin --\n\nHän puristi reenlaitaa tuon ajatuksen vilahtaessa hänen aivoissaan.\nSamaa ajatusta oli Pelletierkin ajatellut. Jos Isobelille sattuisi\njotakin, tulisi lapsi hänen omakseen ainaiseksi. Mutta hän työnsi tuon\najatuksen luotaan kuin olisi siinä ollut rutto. Isobel jäisi elämään.\nJos hän kuolisi -- --\n\nMc Tabb kuuli hänen hiljaisen tuskanhuutonsa. Hyvä Jumala, kuinka\ntyhjäksi maailma silloin jäisi, jos hän menisi pois! Ehkä hän ei\nkoskaan enää näkisi häntä edessä olevien kauheitten päivien perästä,\nmutta jos hän jäisi elämään ja jos hän, Billy, vain tietäisi, että\npäivä yhä edelleenkin loisteli hänen kullanruskealla tukallaan ja\nettä hänen siniset silmänsä katselivat tähtiin niinkuin ennenkin, ja\nettä hän hartaissa rukouksissaan jonkun kerran -- Deanen yhteydessä\n-- muistaisi häntäkin, silloin ei elämä tuntui hänestä läheskään niin\nkolkolta.\n\nMc Tabb oli pysähtynyt odottamaan häntä ja sanoi:\n\n\"Pakottaako päätä?\"\n\n\"Hieman\", valehteli Billy. \"Nyt on kappaleen matkaa tasaista maata,\nRookie, anna nyt koirille kyytiä!\"\n\nPuolen tunnin kuluttua ajoi reki Croissetin tuvan eteen. Billy viittasi\ntelttaa.\n\n\"Lapsi on tuolla\", sanoi hän. \"Voit mennä tekemään tuttavuutta.\nPistäydyn tupaan katsomaan onko kaikki kunnossa.\"\n\nHän meni sisälle sulkien hiljaa oven jälkeensä. Sisäovi oli hieman\nraollaan niinkuin hän oli sen jättänyt ja hän kurkisti huoneeseen\nhurjasti tykkivin sydämin. Epätietoisuus oli sietämätöntä, hän hiipi\nhuoneeseen ja mainitsi Isobelia nimeltään.\n\n\"Isobel!\"\n\nTämä liikahti vuoteessaan ja hypähti pystyyn niin kiivaasti, että Billy\npelästyi. Sairas veti tiheän verhon ikkunan edestä ja valo lankesi\nhäneen. Hetkisen näki Billy omituisen hehkun sinisissä silmissä,\nIsobelin tuijottaessa häneen. Hänen poskillaan paloi kuume, ja Billy\nkuuli hänen raskaan hengityksensä avointen huulten välistä. Hajallaan\noleva tukka peitti hänet loistavaan vaippaan.\n\n\"Tapasin turkismetsästäjän tuvan, Isobel, ja viemme lapsen sinne\",\nselitti Billy. \"Siellä hän on turvassa. Ja saamme apulaisenkin,\nlähetimme noutamaan muuatta naista -- --\"\n\nHän mykistyi kauhusta. Nyt hän näki entistä selvemmin kuumehourailun\nIsobelin katseessa. Tämä oli päästänyt ikkunaverhon irti, ja he\nolivat jälleen puolipimeässä. Ja hänen lausumansa sanat olivat vielä\npeloittavampia kuin silmien hurja, sekava katse.\n\n\"Ettehän vain tapa häntä?\" pyysi Isobel. \"Ettehän tappane lastani?\nEttehän tapa --\"\n\nHän meni horjuen takaisin vuoteelleen, kuiskaten samoja sanoja\nuudelleen ja uudelleen. Vasta hänen vaivuttuaan pitkälleen, liikahti\nBilly. Veri tuntui hyytyneen hänen suonissaan. Hän lankesi polvilleen\nvuoteen viereen. Hänen kätensä peittyi pehmeisiin kiharoihin, mutta hän\nei sitä huomannut. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Ja äkkiä työnsi\nIsobel hänet takaisin silmät kiiluen hurjina hämärässä. Hän tuntui\nhetkeksi selviävän kuumehoureistaan. Sitten lausui hän huohottaen:\n\n\"Te se olitte -- te -- te autoitte surmaamaan häntä! Laki hänet tappoi\n-- ja laki -- olette te. Se surmaa -- surmaa -- surmaa -- eikä koskaan\nkorjaa tekemiään erehdyksiä. Hän oli viaton, mutta laki ja te ajoitte\nhäntä kuin verikoirat, kunnes hän heitti henkensä. Te olette murhaajia.\nTe hänet tapoitte. Te olette tappanut minut. Ettekä saa koskaan\nrangaistusta -- ette koskaan -- ette koskaan -- koska olette laki -- ja\nkoska laki saa tappaa -- tappaa -- tappaa -- -- --\"\n\nVoihkien vaipui sairas vuoteelle, ja Mac Veigh kyyrötti lattialla\nsivellen hänen suortuviaan ja voimatta puhua sanaakaan. Vähän ajan\nkuluttua Isobelin hengitys tasoittui, ja Billy tunsi hänen jännittyneen\nruumiinsa herpoavan. Hän nousi vaivalloisesti pystyyn, vetäytyi toiseen\nhuoneeseen ja sulki hiljaa oven. Houratessaankin oli Isobel lausunut\ntotuuden. Hän oli siten ainaiseksi avannut mustan, ylipääsemättömän\nkuilun heidän välilleen. Laki oli ottanut Scottie Deanen hengiltä. Ja\nhän, Billy, edusti lakia. Eikä lakia rangaista mistään, ei sittenkään,\nvaikka se surmasi syyttömän.\n\nMac Veigh meni ulos. Mc Tabb oli teltassa. Illan hämärä laskeutui\naution, lohduttoman maailman ylle. Pilvet taivaalla tiivistyivät,\nja äkkiä huudahti Billy ja heitti kätensä ylös, kiroten tuota\nrankaisematonta lakia, lakia, joka oli tappanut Scottie Deanen. Sillä\nhän itse oli tuo laki, ja Isobel oli sanonut häntä murhaajaksi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nISOBEL KUILUN PARTAALLA.\n\n\nNe eivät olleet Mac Veighin, vanhan Mac Veighin kasvot, joihin entinen\nkonstaapeli Rookie Mc Tabb katsoi hiukkasta myöhemmin. Pitkät päivät\nsairasvuoteella eivät olisi saaneet aikaan sellaista muutosta kuin nuo\nmuutamat minuutit puolihämärässä huoneessa. Kasvot olivat valkoiset\nja piirteet vääristyneet. Suupielissä oli syvät vaot, ja silmissä\nouto, huolestuttava ilme. Mc Tabb huomasi muutoksen vasta pikku Isobel\nkainalossaan tullessaan ulos hämärään valoon, mikä enää oli jäljellä\npäivästä. Hän katsoi pitkään Mac Veightä.\n\n\"Isku on sattunut aika lujasti\", sanoi hän. \"Näytät sairaalta. Ehkä\nolisi paras, että jäisin tänne yöksi.\"\n\n\"Ei, ei tule kysymykseenkään\", vastasi Billy koettaen voittaa\nalakuloisuuttaan, jonka hän tiesi toisen huomanneen. \"Ota lapsi ja vie\nhänet tuvallesi. Nukuttuani yön olen taas liukas kuin kissa. Rokotan\nvain tytön ennenkuin lähdette.\"\n\nBilly meni telttaan ja otti tavaroistaan esille pienen kumi pussin,\njossa säilytti hiukan lääkkeitä ja sterilisoitua sideainetta. Pienessä\npullossa hänellä oli kolme rokotusneulaa. Hän otti ne, hiukan pumpulia\nja meni ulos.\n\n\"Pidä häntä silmällä\", virkkoi hän kääriessään lapsen hihaa. \"Annan\nsinulle neulan mukaan, ja jollei tämä vaikuta seitsemäntenä tai\nkahdeksantena päivänä, on sinun rokotettava hänet uudelleen.\"\n\nHän pisti hellävaroen puukkonsa kärjellä pikku Isobelin pehmoista,\npunertavaa käsivartta. Hän oli odottanut, että lapsi alkaisi itkeä,\nmutta tämä ei peljännyt, seurasi vain suurin, sinisin, ihmettelevin\nsilmin Billyn puuhailua. Lopulta häneen koski ja pienet huulet\nvapisivat. Mutta hän ei äännähtänytkään, ja nähdessään kyynelten\nvaluvan hänen silmistään, laski Billy puukkonsa pois ja puristi hänet\nrintaansa vasten.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, pikku kullanmuru!\" huudahti Mac Veigh\npainaen kasvonsa hänen silkkisiin kiharoihinsa. \"Olet saanut kestää\njos jotakin, olet ollut palelluksissasi ja nälissäsi, etkä ole sanonut\nsiitä sanaakaan siitä saakka kuin tavattiin Fullerton-niemellä! Pikku\nkultaseni --\"\n\nMc Tabb kuuli Billyn kuiskaavan jotakin lapsen korvaan, ja pikku\nIsobelin kädet kiertyivät lujasti hänen kaulaansa. Vähän myöhemmin\nBilly toi tyttösen Mc Tabbille, ja tämä huomasi ilmeen hänen\nkasvoillaan hiukan muuttuneen.\n\n\"Nyt se ei enää koske\", lohdutti Mac Veigh hieroessaan rokkoneulaa\npieneen punaiseen täplään lapsen käsivarressa. \"Ethän tahdo sairastua,\nethän? Ja tämä estää sinut sairastumasta. Kas noin.\"\n\nHän sitoi käsivarren ja ojensi pumpulin jäännöksen Mc Tabbille. Sitten\notti hän pikku Isobelin syliinsä, suuteli hänen lämpöisiä kasvojaan ja\npehmoista tukkaansa, kietoi hänet taljoihin ja peitteisiin ja istutti\nrekeen. Rooken puuhaillessa koirien valjaitten kanssa leikkasi hän kuin\nvaras kiharan tytön päästä. Isobel nauroi hilpeästi nähdessään sen\nhänen sormissaan, mutta kun Mc Tabb kääntyi, oli se jo hävinnyt taskuun.\n\n\"En näe häntä pitkiin aikoihin\", virkkoi hän koettaen saada äänensä\nselväksi. \"Tahtoo sanoa, en saa tavata häntä. Mutta pistäydyn silloin\ntällöin katsomaan häntä metsänlaidasta. Tuot hänet ulos, mutta et saa\nsanoa minun olevan lähettyvillä. Hän ei käsittäisi minkävuoksi en\ntulisi hänen puheilleen.\"\n\nHän jäi seisomaan ja katsomaan, kun he hävisivät yön pimeyteen.\nJäätyään yksin parahti hän tuskasta. Sillä hän tiesi, että pikku Isobel\nläksi hänen luotansa iäksi. Hän saisi nähdä hänet jälleen puitten\ntakaa, mutta hän ei koskaan enää saisi pidellä häntä sylissään, ei\ntuntea hänen pyöreitä pikku käsivarsiaan kaulallaan eikä pehmoisten\nkiharain kosketusta kasvoillaan. Hän poistuisi paljon ennenkuin taudin\nvaara olisi ohi pienessä tuvassa. Sillä sitä oli vanhempi Isobel\nhäneltä pyytänyt, ja hän aikoi pitää lupauksensa. Isobel Deane ei\nkoskaan saisi tietää mitä tapahtui hänen ollessaan kuumehoureissa.\nHänen ei koskaan enää jälkeenpäin tarvitsisi nähdä Mac Veightä.\n\nKun Joen äiti saapuisi, pujahtaisi hän jonakin yönä tiehensä ja laaja\nerämaa nielisi hänet. Hänen suunnitelmansa tuntuivat tulevan itsestään,\nilman hänen omaa ajatustaan. Hän menisi Fort Churchilliin nostamaan\nsyytteen Bucky Smithiä vastaan. Sitten jättäisi hän virkansa. Hänen\nsitoumuksensa menisi umpeen kuukauden kuluttua ja hän jättäisi sen\nuudistamatta. \"Laki hänet surmasi ja laki olette te. Se surinaa --\nsurmaa -- surmaa, eikä se koskaan korjaa erehdyksiään.\" Yön pimeydessä\nsoivat nuo sanat lakkaamatta hänen korvissaan hetki hetkeltä kohottaen\nhänen vihaansa sitä kohtaan, mihin hän itse vuosikaudet oli osana\nkuulunut.\n\nHän oli kuulevinaan Isobelin syyttävän äänen kuusten latvoissa\nsuhisevasta hiljaisesta yötuulesta, ja häntä ympäröivästä äänettömästä\nerämaasta tunkivat sanat yksitellen hänen aivoihinsa, kunnes tuntuivat\njättäneen tulisen polun jälkeensä.\n\n\"Se surmaa -- surmaa -- surmaa, eikä se koskaan korjaa erehdyksiään.\"\n\nHän kääntyi vieressään olevaa mökkiä kohti huulet lujasti\nyhteenpuristettuina. Hänen mieleensä tuli useampi kuin yksi tapaus,\njolloin laki oli ottanut hengen antamatta koskaan takaisin. Se\nkuului ihmismetsästyksen sääntöihin. Hän ei vain koskaan ollut\ntullut ajatelleeksi sitä Isobelin kannalta, ennenkuin tämä parilla\nsyyttävällä, mielettömällä sanalla oli näyttänyt hänelle hänen oman\nkuvansa. Se seikka, että hän oli taistellut Scottie Deanen puolesta ja\nvapauttanut hänet, ei puhdistanut Billyä hänen omissa silmissään.\n\nTultuaan tupaan sytytti Billy tinalampun ja kuunteli sitten tuokion\nsisemmän huoneen ovella. Isobel oli hiljaa. Nyt vasta Billy silmäili\nmökkiä tarkemmin. Croisset vaimoineen oli jättänyt runsaasti\nelintarpeita. Tuvan ulkoseinällä oli Mac Veigh nähnyt riippumassa\nkookkaan hirvenlavan. Siitä hän viilteli suuria kimpaleita. Itse hän\ntosin ei ollut nälissään, mutta hän pani lihan pataan kamiinille\nkiehumaan liemeksi sairaalle.\n\nKatsellessaan lähemmin ympärilleen tuvassa Billy näki siellä täällä\nmerkkejä Isobelin läsnäolosta. Hirsiseinään lyödyssä puunaulassa\nriippui kaulaliina, jonka hän tiesi olevan Isobelin. Sen kohdalla\nlattialla olivat hänen kenkänsä ja tuvan karkealla pöydällä oli\njoukko esineitä, joita hän ei ollut ennen huomannut, neulaa ja\nlankaa, joitakin vaatekappaleita, pari käsineitä ja punainen nauha,\njoka Isobelilla oli ollut kaulassaan. Mutta eniten kiinnitti hänen\nhuomiotansa kaksi sinisellä nauhalla sidottua kirjepinkkaa ja\nkolmas, joka oli hajallaan pöydällä. Lampunvalossa näki hän kaikkien\nosoitteitten olevan samaa käsialaa. Ensimmäisen pinkan päällimmäisessä\nkuoressa oli osoite: rva Isobel Deane, Prince Albert, Saskatchevan,\ntoisen nipun ylin kirje oli osoitettu neiti Isobel Rowlandille\nMontrealiin Kanadaan. Sykkivin sydämin Billy kokoili irrallaan olevat\nkirjeet ja pani ne yhdessä molempien nippujen kanssa pöydän yläpuolella\nolevalle hyllylle. Hän arvasi niiden olevan Deanelta ja että Isobel\nkuumesairaana ja yksinään ikävissään oli paraikaa lueskellut niitä\nhänen tuodessaan tietoa Scottien kuolemasta.\n\nHän aikoi juuri tyhjentää pöydältä toisetkin esineet, kun taitettu\nsanomalehtipalanen tuli esiin muutaman vaatekappaleen alta. Se oli\nMontrealissa ilmestyvän päivälehden puoliskosivu ja siitä katsoivat\nhäntä Isobel Deanen kasvot. Ne olivat nuoremmat ja tyttömäisemmät kuin\nnykyiset, mutta Billyn mielestä ne eivät olleet puoleksikaan niin\nkauniit kuin sen Isobelin, joka oli tundralta tullut hänen luoksensa.\nHän hengitti kiivaammin ja piti vapisevin sormin paperia valoa vasten\nlukiessaan kuvan alla olevat pari riviä: Isobel Rowland, Montrealin\nviimeisiä \"Pohjolan tyttäriä\", joka on uhrannut suuren perinnön nuoren\ninsinöörin rakkaudesta.\n\nBillyä hävetti joutuessaan täten tunkeutumaan menneisyyteen, joka\nIsobelille ja hänen miesvainajallensa oli pyhä, mutta siitä huolimatta\nhän ei malttanut olla katsomatta lehden päivämäärää. Se oli kahdeksan\nvuoden vanha. Ja sitten luki hän edelleen. Noina muutamina minuutteina,\njoina jäykät mustat kirjaimet paljastivat hänelle Isobelin ja\nDeanen romaanin, unohti hän olevansa erämaanmökissä ja voivansa\nmelkein eroittaa sen naisen hengityksen, jonka suloinen, romanttinen\nrakkaustarina nyt oli päättynyt murhenäytelmään. Hän oli Deanen mukana\nsinä päivänä, jolloin tämä vuosia sitten ensi kerran katsoi Isobelia\nsyvälle silmiin pienellä St. Anne de Beaupién hautuumaalla, jossa\nlepäsi nimettömiä, hurjia vainajia. Hän kuuli kirkonkellon äänen\nvanhasta, pienestä temppelissä, joka yli kaksi ja puoli vuosisataa\noli mäenrinteeltä katsellut seutua, ja hän oli melkein kuulevinaan\nDeanen äänen hänen kertoessaan Isobelille vanhasta kellosta, joka\nmuinoin oli monet kerrat kutsunut uutisasukkaat aseisiin intiaaneja\nvastaan. Ja lukiessaan edelleen tunsi Billy äkkiä kuinka Deanen sydän\nsykki nopeammin Isobelin ilmaistessa hänelle kuka oli ja että muuan\npohjolan kruunuttomista ruhtinaista, Pierre Radisson, oli ollut hänen\näidinisänsä isä; että tämä oli tuonut uhrinsa pienelle kirkolle,\nkärsinyt ja taistellut siellä ja kuollut sen liepeillä ja että hän\nnukkui viimeistä untansa jossakin noitten nimettömien ja tuntemattomien\nvainajien vieressä.\n\nSe oli kaunis tarina, ja Mac Veigh luki rivien välistä enemmän kuin\nmitä oli painettuna. Hän oli itse kerran käynyt St. Anne de Beaupién\nkirkossa katsomassa pyhiinvaeltajia ja ihmeitä, ja hänen muistissaan\nvilahti leveään St. Lawrence-jokeen viertävä aurinkoinen rinne, jossa\nIsobel ja Deane sittemmin olivat tavanneet toisensa. Siellä oli Isobel\nkertonut Scottielle, kuinka paljon vanha haljennut kirkonkello, pieni\nkirkko ja kumpujen alla uinuvat nimettömät vainajat olivat merkinneet\nhänen elämässään niin kauan kuin hän muisti taaksepäin. Mac Veigh tunsi\nverensä kiehuvan kuumana lukiessaan mitä seurasi pyhiinvaeltajien\npyhäinjäännösarkun ääressä syntyneessä lemmentarinassa.\n\nIsobel oli orpo, kertoi sanomalehti. Hänen enonsa ja holhoojansa oli\nvanhankansan juurta oleva rautatehtaan omistaja, samaa sitkeää vanhaa\njuurta, joka oli ollut yhtä erämaan ja suuren Hudson Bay -yhtiön kanssa\naina niiltä ajoilta asti, jolloin ensimmäiset \"herrasseikkailijat\"\ntulivat meren yli Prince Rupertilla. Hän asui yksinään Isobelin kanssa\nsuuressa, valkoisessa talossa mäen laella kivimuurien ja rauta-aidan\ntakana ja katseli maailmaa lääninherran kylmällä kopeudella. Hän oli\nDavid Deanen vihollinen siitä hetkestä alkaen, jolloin kuuli häntä\nensi kerran mainittavan. Vastenmielisyys johtui suureksi osaksi siitä,\nettä Deane oli vain eteenpäinpyrkivä kaivosinsinööri, pääasiallisesti\nkuitenkin siitä syystä, että hän oli amerikalainen, rajan takaa tullut.\nKivimuurit ja rauta-aita sulkivat hänet ulkopuolellensa. Raskaat portit\neivät koskaan auenneet hänelle. Silloin tuli romahdus. Rakkaudelleen\nuskollisena Isobel Rowland meni Deanen luo. Siihen päättyi kertomus.\n\nBilly seisoi tuokion sanomalehti kädessään kirjainten tanssiessa hänen\nsilmissään. Hän saattoi melkein nähdä Isobelin vanhan montrealilaisen\nkodin. Se oli jyrkän, varjoisan Mount Royalille vievän tien varrella.\nVuorella oli hän kerran seisonut ja katsellut hevosjonoa, joka\nponnisteli vetäen kaksirattaisia hiilikärryjään vuorta ylös.\n\nMac Veigh pani sanomalehden kirjeitten joukkoon, kirjoittaen muistiin\nenon nimen. Jos jotakin sattuisi, olisi ehkä hänen velvollisuutensa\nilmoittaa siitä. Mutta sitten repi hän päättäväisesti paperiliuskan\npieniksi sirpaleiksi, Henri Lecours oli hyljännyt sisarentyttärensä.\nJa jos tämä kuolisi, mitä varten pitäisi hänen, Billy Mac Veighin,\nilmoittaa enolle pikku Isobelista? Isobelin niin ankarasti syytettyä\nsekä lakia että häntä, oli velvollisuus saanut hänelle uuden\nmerkityksen.\n\nSeuraavan tunnin kuluessa kuunteli Billy useaan kertaan sairaan ovella.\nSitten laittoi hän teetä, paahtoi leipää ja otti lihaliemen tulelta.\nHän asetti ne kamiinin viereen, jotta ne pysyisivät lämpiminä. Hän\nkuuli Isobelin liikkuvan, ja mennessään hänen luokseen kuuli hän hänen\nhuudahtavan hiljaa.\n\n\"David -- David -- sinäkö se olet?\" vaikerteli hän. \"Olen niin iloinen,\nettä tulit kotiin!\"\n\nBilly kumartui hänen ylitsensä, ja pimeässä olivat hänen kasvonsa\ntuhkanharmaat. Salamana välähti totuus hänelle. Kuume ja kova isku\nolivat tehneet tehtävänsä. Houraileva Isobel luuli häntä miehekseen.\nBilly näki hänen hämärässä ojentavan käsivartensa häntä kohti.\n\n\"David!\" kuiskasi Isobel, äänessään ilo ja hellyys, joka viilsi Mac\nVeightä sielun sisimpään saakka.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nBILLY TÄYTTÄÄ LUPAUKSENSA.\n\n\nHiljaisuudessa, joka seurasi Isobelin kuiskaamia sanoja, Billylle\nvasta täysin selvisi mikä häntä odotti. Ajatus, että sokeasti seuraisi\nensi mielijohdettaan ja näyttelisi Deanea Isobelin kuumehoureitten\nkestäessä, herätti hänessä jo syntyessään vastenmielisyyttä. Hän\nperäytyi askeleen verran vuoteesta ja puristi kätensä nyrkkiin niin,\nettä kynnet tunkivat lihaan.\n\n\"Ei, ei, en ole David\", aloitti hän, mutta sanat kuolivat kurkkuun.\n\nNuo sanat, tieto hänen miehensä kuolemasta voisivat surmata hänet\ntuossa tilassa ollen. Toivo, usko, että Deane oli elossa ja hänen\nluonansa, saattaisi pelastaa hänen henkensä. Ajatukset risteilivät\nBillyn aivoissa niin nopeina, ettei hän olisi ennättänyt pukea niitä\nsanoiksi. Jos Deane olisi hengissä ja vaimonsa luona, voisi se pelastaa\ntämän kuolemasta. Ja jos Isobel luuli häntä, Billyä, Deaneksi, voisi\nhän pelastaa hänet. Eikä hän saisi tietää sitä milloinkaan.\n\nMac Veigh muisti kuinka Pelletier oli unohtanut sellaista mikä oli\nsattunut hänen ollessaan tajutonna kuumeessa. Niin tuntuisi kaikki\nIsobelistakin hänen selvittyään unelta, jos hän muistaisi mitään.\nJa muuan sana hänen, Billyn, puolelta saisi hänet vakuutetuksi.\nPahimmassa tapauksessa voisi hän kertoa hänen puhuneen paljon Davidista\nkuumeessaan ja luulleen hänen olleen hänen luonansa. Isobel ei voisi\nepäillä Billyn näytelleen Davidin osaa.\n\nIsobel odotti hetkisen, mutta kuiskasi sitten kuin hiukan pelästyneenä\ntoisen vaitiolosta:\n\n\"David -- David --\"\n\nBilly meni nopeasti vuoteen viereen tarttuen häntä kohti ojennettuihin\nkäsiin. Ne olivat kuumat ja kuivat ja ne tarttuivat hänen käsiinsä\nlujasti painaen ne sairaan rinnalle. Isobel huokasi helpoituksesta,\nikäänkuin olisi levännyt paremmin tuntiessaan hänen kättensä\nkosketuksen.\n\n\"Keitin sinulle vähän lihalientä\", virkkoi Billy tuskin uskaltaen\npuhua. \"Etkö halua sitä hiukan? Sinun täytyy syödä -- ja sitten nukkua,\nIsobel!\"\n\nBilly tunsi hänen kädenpuristuksensa ja kuuli hänen puhuvan niin\nrauhallisesti, että ensi hetkessä arveli hänen selvinneen.\n\n\"En pidä pimeästä, David. En näe sinua. Ja haluaisin, että järjestäisit\ntukkani. Etkö tahdo ottaa valoa?\"\n\n\"En, ennenkuin olet parempi\", kuiskasi Billy. \"Valo koskee silmiisi.\nJään luoksesi -- olen aivan lähelläsi.\"\n\nIsobelin käsi hapuili pimeässä ja siveli Billyn kasvoja. Sen\nkosketuksessa ilmeni koko se rakkaus ja hellyys, jota hän oli tuntenut\nmiestänsä kohtaan, ja hyväily liikutti Billyä niin, että hänen täytyi\npurra hammasta ollakseen nyyhkimättä. Äkkiä vaipui Isobelin käsi\npeitteelle ja Billy kuuli hänen liikahtelevan levottomasti.\n\n\"Tukkani -- David --\"\n\nBilly ojensi kätensä ja tunsi Isobelin pehmoiset kiharat sormiensa\nvälissä. Ne olivat sotkuiset, valuen kasvoille ja kaulalle; Billy\nkohotti häntä hellävaroen sulkiessaan paksuja suortuvia. Hän ei\nuskaltanut puhua palmikoidessaan niitä. Sairas huokasi helpoituksesta,\nkun se oli tehty.\n\n\"Nyt noudan liemen\", sanoi Billy.\n\nHän meni ulompaan huoneeseen, jossa paloi lamppu. Vasta taittuessaan\nkuppiin huomasi hän kätensä vapisevan, lientä läikkyi lattialle, ja hän\npudotti leipäpalan. Hän kävi yhdessä Isobelin kanssa kiirastulen läpi.\n\nBilly palasi sairaan luo, kohotti hänet istumaan pää hänen olkapäätään\nvasten. Tottelevaisena söi Isobel puolenkymmentä liemeen kastettua\nleipäviipaletta ja joi muutaman pienen kulauksen lientä. Hän olisi\njäänyt lepäämään Billyyn nojaten, katsellen häneen ja nukkumaisillaan,\nmutta Billy laski hänet varovaisesti tyynylle.\n\n\"Nyt sinun on nukuttava\", kehoitti hän lempeästi. \"Hyvää yötä!\"\n\n\"David!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ei -- et ole -- suudellut -- minua.\"\n\nHänen äänensä oli lapsellisen moittiva, ja huoaten kumartui Billy\nhäntä kohti. Hetkiseksi kiertyivät Isobelin kädet hänen kaulaansa. Hän\ntunsi hänen lämpöisten huultensa sykähdyttävän kosketuksen, sitten hän\nvetäytyi edemmäs ja meni Isobelin hyvänyöntoivotuksen saattelemana\netuhuoneeseen. Huudahtaen katkonaisesti ja tukahtuneesti heittäytyi hän\npenkille, jolla Croisset oli maannut.\n\nToista tuntia makasi hän siinä liikkumatta. Kun hän kohotti päänsä\npeitteiltä, oli hänen kasvoissaan syvät rypyt, mitkä tekivät hänet\npaljoa vanhemman näköiseksi. Kerran ennen oli Isobel suudellut häntä\nja muistoa siitä hän oli säilyttänyt suloisena aarteenaan. Mutta hänen\ntämäniltaisessa suudelmassaan oli ollut enemmän kuin kiitollisuutta;\nkuumat huulet, käsien hyväily ja Mac Veighin kasvoja vasten painautuneet\nhehkuvat kasvot olivat huokuneet rakkautta. Mutta samaa mielihyvää kuin\ntundralla ei hän nyt tuntenut. Surun murtamana nousi hän lavitsalta ja\nmeni ovelle. Hän tunsi itsensä varasta huonommaksi, vaikka tiesi, ettei\nvoinut muutoin käyttäytyä. Hän käytti hyväkseen Isobelin sairautta\nja tunsi senvuoksi inhoa itseänsä kohtaan; hän rukoili sen hetken\nsaapumista, jona Isobel jälleen saisi järkensä takaisin, vaikkakin\nsamalla kuumehoureissa hävinnyt sydäntäsärkevä suru ja epätoivo\npalaisivatkin. Le mort rouge, punainen kuolema, liikkui aina jossakin\npohjoisilla seuduilla, ja Billy tunsi hyvin taudin kulun. Isobel oli\nluultavasti saanut kuumeen kolme, neljä päivää sitten, ja silloin\njatkuisi tajuttomuutta vielä toiset kolme, neljä päivää. Sitten tulisi\nkäänne. Hän heräisi tietoisuuteen, käsittäisi miehensä kuolleen ja\nBillyn olleen yksin hänen luonansa koko ajan.\n\nHetkisen kuunteli Mac Veigh ovella. Isobelin huoneesta ei kuulunut\nmitään, ja Billy hiipi hiljaa ulos tuvasta. Yö oli entistä mustempi ja\nsynkempi.\n\nHäntä värisytti, sillä hänestä tuntui kuin olisi Scottie Deane\nliikkunut yötuulessa. Hän puristeli käsiään tuijottaen sysimustaan\nyöhön. Hän oli kuulevinaan \"hurjan ratsujoukon\" läähättäen laukkaavan\nkuusten latvoissa kuolleitten sieluja kokoilemassa. Deane oli hänen\nlähellänsä aivan samoin kuin hän oli tuntenut hänen läsnäolonsa\nhautausyönä palatessaan viemästä ristiä hänen haudallensa. Hetkiseksi\ntuntui tuo tunne tuottavan hänelle huojennusta. Hän tiesi, että Scottie\nDeane voisi ymmärtää hänet ja hänen kuviteltu läsnäolonsa lohdutti\nhäntä. Billy käveli teltalle ja vilkaisi sisään, vaikka tiesi, ettei\nsiellä ollut mitään katsomista.\n\nSitten palasi hän tuvalle. Ajatellessaan hautaa puuristineen johtui\nhänelle mieleen velvollisuutensa Isobelia kohtaan. Kumipussistaan hän\notti esille kynän ja kirjoituspaperia.\n\nToista tuntia istui hän kirjoittamassa lampun himmeässä valossa. Hän\ntiesi Isobelin ennemmin tai myöhemmin haluavan käydä Scottien haudalla.\nJa askel askeleelta selitti Billy hänelle tien pienelle tundran\nreunassa olevalle majalle. Ja selityksensä jälkeen liitti hän suurella,\nepätasaisella käsialallaan mitä hänen oma, tulvillaan oleva sydämensä\nkäski.\n\n\"Varjelkoon teitä aina Jumala. Antaisin ilolla henkeni, jos voisin\ntuoda Scottien Teille takaisin. Hoidan hänen hautaansa. Palaan sinne\njonakin päivänä istuttamaan sinisiä kukkia. En luule Teidän koskaan\nvoivan käsittää, kuinka paljon antaisin, jos saisin hänet Teille\ntakaisin ja näkisin Teidät onnellisena.\"\n\nBilly tiesi, ettei ollut luvannut enempää kuin voisi täyttää. Kerran\npalaisi hän tundran liepeillä olevalle yksinäiselle haudalle. Jokin\nseikka kutsui nyt jo häntä sinne, jokin, jota hän ei käsittänyt ja\njoka johtui hänen omasta ikävästään ja yksinäisyydestään. Hän taittoi\nkirjoittamansa lehdet kokoon, käänsi ne puhtaaseen paperiarkkiin ja\nkirjoitti siihen Isobel Deanen nimen. Sitten pani hän sen vanhojen\nkirjeitten joukkoon pöydän yläpuolella olevalle hyllylle. Siitä arvaisi\nhän Isobelin löytävän sen heti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä tapahtui tuota yötä seuranneen hirvittävän viikon ajalla, sen\ntiesi yksin Mac Veigh. Hänelle nuo seitsemän päivää olivat kamppailua,\njonka hän muistaisi viimeiseen hetkeensä saakka. Unettomia öitä ja\nmelkein unettomia päiviä. Katkeraa, lakkaamatonta taistelua ilman levon\nhetkeä sairashuoneessa väijyvän, kauhean kummituksen kanssa. Taistelua,\njoka uursi syvät vaot hänen kasvoihinsa; taistelua, jonka kestäessä\nIsobelin ääni toisin ajoin puhui hänelle rukoilevana ja hellänä, toisin\najoin syyti hänelle katkeria soimauksia. Billy tunsi hänen kättensä\nhyväilyn. Kerran toisensa jälkeen Isobel veti hänet luoksensa ja hänen\nkuumeiset huulensa painuivat Billyn huulille. Ja sitten oli kauheita\nhetkiä, joina hän syytti Billyä siitä, että hän oli ajanut kuolemaan\nmiehen, joka uinui puuristin alla tundran reunassa.\n\nKolme tuskanpäivää venyivät neljäksi ja neljä seitsemäksi. Billy kärsi\nsisimpään sieluunsa saakka, sillä hän tiesi mitä tämä kaikki hänelle\nmerkitsi. Kolmantena, viidentenä ja seitsemäntenä päivänä hän pistäytyi\nMc Tabbin majalla. Rookie tuli ulos juttelemaan hänen kanssansa matkan\npäästä tuohitorven avulla. Tuli seitsemäs päivä, eikä intiaani-Joesta\neikä hänen äidistään kuulunut vieläkään mitään. Sinä päivänä näytteli\nBilly viimeistä kertaa Scottie Deanea. Puolenpäivän aikaan hän\nvei sairaalle lihalientä, paahdettua leipää ja vettä ja Isobelin\nsyötyä hiukan kohotti hän häntä pannen peitteitä tueksi selän taakse\nvoidakseen korjata ja palmikoida hänen kauniin tukkansa. Huoneessa oli\ntavallista valoisampaa, vaikka verho oli alhaalla. Ulkona paistoi päivä\nkirkkaasti, se sädehti kalpeana ikkunaverhonkin läpi, loistaen Isobelin\nsuortuvilla. Tehtyään työnsä Billy laski sairaan patjalle. Tämä katseli\nhäntä omituisesti. Ja äkkiä Mac Veigh tunsi kylmenevänsä sieluun saakka\nnähdessään Isobelin katseen. Se oli selkeä ja kirkas, hän oli tullut\ntajuihinsa. Mutta samassa siihen nousi vanha kauhu, vanha suru ja se\nilmaisi jälleentuntemusta. Odottamatta sanaakaan Isobelilta, Billy\nkääntyi, kuten oli kääntynyt sadat kerrat ennen, ja poistui huoneesta.\n\nEtumaiseen huoneeseen pysähtyi hän vaieten muutamaksi minuutiksi\nkoettaen koota kaiken rohkeutensa lähestyvää tulikoetta varten. Loppu\noli käsissä -- häneen nähden. Hän karkaisi mielensä ja meni sairaan\nhuoneen ovelle; mutta nyt hän naputti astuessaan huoneeseen. Ensi\nkertaa teki hän näin ja Isobelin ääni kutsui hänet sisään. Hän tunsi\näkkiä pistävää tuskaa huomatessaan Isobelin kääntyneen niin, että tuli\nselin häneen. Hän kumartui hänen puoleensa sanoen ystävällisesti:\n\n\"Olette parempi. Vaara on ohi.\"\n\n\"Voin paremmin ja -- onko -- -- se -- ohi?\" kuuli Billy sairaan\nkuiskaavan.\n\n\"On.\"\n\n\"Entä lapsi?\"\n\n\"On aivan terve.\"\n\nSeurasi hetken hiljaisuus. Huone tuntui värisevän sitä. Sitten lausui\nIsobel heikolla äänellä:\n\n\"Olette ollut yksin täällä?\"\n\n\"Olen -- yksin -- seitsemän päivää.\"\n\nIsobel käännähti ja katsoi Billyä suoraan silmiin. Tämä näki kuinka\nhänen silmänsä loistivat himmeässä valaistuksessa. Billystä tuntui,\nettä Isobel tuona hetkenä näki hänen sielunsa sisimpään ja ymmärsi\nhänet. Hän arvasi hänen näytelleen Davidia, ja äkkiä hän käänsi\nkasvonsa nyyhkyttäen omituisesti, tukahtuneesti: Billy tunsi hänen\nvapisevan. Hän näytti ponnistelevan saadakseen ilmaa ja voimia, ja\nsitten kuuli Billy jälleen sanat: \"Te -- te -- te --\"\n\n\"Niin, niin, tiedän, ymmärrän\", virkkoi Billy sydän pakahtumaisillaan.\n\"Teidän pitää olla nyt hiljaa. Lupasin teille mennä tieheni, jos\nparanette. Ja minä menen. Ei kukaan saa koskaan tietää, että olen ollut\ntäällä. Minä menen.\"\n\n\"Ettekä enää koskaan palaa luokseni?\" Isobelin ääni oli hirvittävän\ntyyni ja levollinen.\n\n\"En koskaan\", vastasi Billy. \"Vannon sen.\" Sairas oli kääntynyt\npoispäin niin, että Billy näki vain hänen paksun palmikkonsa, jolla\nauringonsäteet hyppelivät. Hän kuuli hänen nyyhkivän. Tuskin tiesi\nIsobel milloin Billy läksi huoneesta, niin hiljaa hän meni. Hän sulki\noven jälkeensä ja tällä kertaa pani hän sen säppiin. Ulko-ovi oli\nauki, ja äkkiä kaikui hänen korviinsa ääniä, joita hän oli odotellut\nja kuunnellut päiväkaudet -- koirain lyhyttä, ärhäkkää haukuntaa ja\nihmisääniä.\n\nKolmella loikkauksella hän oli ulkona. Pienen aukeaman puoliväliin oli\nintiaani-Joe pysähdyttänyt valjakkonsa. Yhdellä silmäyksellä Billy\nhuomasi, ettei Joen äiti ollut pettänyt häntä. Pieni, laiha, kuihtunut\neukko kömpi esiin karhuntaljakasasta Billyn juostessa heitä vastaan.\nHänen pienet, sisäänpainuneet silmänsä tirkistelivät kiiluvina kuin\nrotansilmät, ja hänen paljaat, laihat kätensä muistuttivat hirmukynsiä,\nmutta siitä huolimatta Billy riemuissaan melkein syleili vanhusta.\n\nMaballa oli eukon nimi, niin oli Rookie sanonut, ja hän ymmärsi ja\npuhui englantia paremmin kuin poikansa. Billy kertoi hänelle kuinka\nsairas voi, ja hänen lopetettuaan Maballa otti reestä pienen mytyn,\npapatti pari sanaa intiaani-Joelle ja seurasi Billyä hetkeäkään\naikailematta tupaan. Mac Veighin mieli keveni, kun hän huomasi, ettei\nintiaanieukko peljännyt isoarokkoa. Saatuaan yltänsä päähineensä ja\npaksun huopapeitteen meni hän heti siekailematta toiseen huoneeseen ja\nhetkistä myöhemmin kuului hän puhelevan Isobelin kanssa.\n\nParissa minuutissa oli Mac Veigh koonnut vähät tavaransa ja työntänyt\nne laukkuunsa. Sitten meni hän ulos ja purki teltan. Intiaani-Joe oli\njo mennyt, ja hän seurasi hänen jälkiänsä. Tuntia myöhemmin Mc Tabb\nilmestyi mökkinsä ovelle Billyn huudon kutsumana. Hän kiersi tuulen\npäälle ja tuli sitten viidenkymmenen askeleen päähän Billystä.\n\nBilly kertoi hänelle aikeistaan. Hän menisi Fort Churchilliin, josta\nlähettäisi miehen noutamaan Isobelin lapsineen ja saattamaan heidät\ntakaisin ihmisten ilmoille. Siksi aikaa jättäisi hän heidät Mc Tabbin\nhoiviin. Nyt tarvitsi hän toiset vaatteet, samantekevä minkälaiset;\nne, jotka hänellä oli yllänsä, täytyi hänen polttaa. Hän ehdotti, että\nintiaaani-Joe lainaisi hänelle vaatteet, jos hänellä sattuisi olemaan\nylimääräisiä, ja Mc Tabb meni majaansa, palaten hetken kuluttua syli\ntäynnä vaatteita.\n\n\"Tässä on sinulle kaikki mitä tarvitset, paitsi alushousuja ja paitaa\",\nvirkkoi Mc Tabb pannen vaatekasan lumelle. \"Odottelen hetken, kun\nvaihdat ne. Parasta polttaa ne heti. Tuuli saattaa kääntyä, enkä halua\nsaada niistä leyhähdystäkään.\"\n\nBilly otti vaatteet mennen metsään ja Mc Tabb siirtyi turvallisen\nvälimatkan päähän. Koivun kyljestä Billy repäisi tuohikappaleen, ja\nsitä mukaa kuin hän riisuutui, latoi hän vanhat vaatekappaleensa\ntuohelle. Kun hän uudelleen näyttäytyi puettuna intiaani-Joen \"lähinnä\nparhaisiin\", hirvennahkahousuihin, kuluneeseen turkistakkiin,\nkarvalakkiin ja mokkasiineihin, jotka olivat numeroa liian pienet,\nkuuli hän tulen iloisesti räiskyvän. Neljännestunnin ajan miehet\njuttelivat viidenkymmenen askeleen päässä toisistaan. Sitten meni Mc\nTabb takaisin noutamaan Billyn koiria ja rekeä.\n\n\"Olisin mielelläni kätellyt sinua, Billy\", virkkoi hän anteeksipyytäen,\n\"mutta parasta lienee jättää se tekemättä. En luule, että uskallamme\nottaa tyttöä ulos?\"\n\n\"Ei\", sanoi Billy, \"Hyvästi, Mac. Kai tapaamme -- sitten -- joskus.\nMutta tahtoisitko nyt mennä ja tuoda hänet hetkiseksi ovelle. En halua\nhänen saavan tietää, että olen täällä, mutta tahtoisin nähdä hänestä\nvilahduksen pensaitten takaa. Hän ei käsittäisi, minkävuoksi en tule\npuhuttelemaan häntä, jos hän saisi tietää minun olevan täällä.\"\n\nMc Tabb meni sisään, ja Billy piiloutui kuusten taakse. Rookie palasi\npikku Isobel sylissään, ja Billy tukahdutti huokauksen. Tyttö käännähti\nkatsomaan häneen päin viitaten hänen piilopaikkaansa kohti Rookien\nsanoessa hänelle jotakin. Päivänsäteet välkkyivät kullankeltaisilla\nkiharoilla, niinkuin ne olivat välkkyneet tuona ihmeellisenä päivänä\nPoint Fullertonilla, jolloin Billy näki pikku Isobelin ensi kerran.\nHänen teki mieli huutaa tytölle edes yksi ainoa sana, mutta hän ei\nsaanut ääntä kurkustaan, huokasi vain.\n\nSitten kääntyi hän metsään päin ja tällä kertaa tiesi hän sanovansa\njäähyväiset ainiaaksi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nTOIVIORETKI TUNDRALLE.\n\n\nIllalla neljäntenä päivänä siitä kuin oli lähtenyt Isobelin\nluota leiriytyi Billy Lame Oter Creckiin Hudsonlahden rannalle\nsadankahdeksankymmenen mailin päähän Fort Churchillista. Hän oli juuri\nillastanut ja istui poltellen piippuaan.\n\nOli kirkas, loistava yö. Taivas kimalsi täynnä tähtiä, ja täysikuu\npaistoi. Billy katseli kuuta. Se oli sellainen, jota intiaanit\nkutsuivat veriseksi kuuksi, veripunainen ja reunoiltaan rikkinäinen,\nIntiaanit uskoivat sen tuottavan onnettomuutta sille, joka ei kääntänyt\nsille selkäänsä. Seitsemänä yönä perätysten oli se kulkenut rataansa\npaistaen punaisena pilvien lomasta kauhean kulkutaudin raivotessa\nyhdeksäntoista vuotta sitten, jolloin neljäsosa pohjoisen metsäalueen\nasukkaista oli kuollut. Siitä lähtien oli tuollaista kuuta kutsuttu\n\"ruttokuuksi.\" Vain kaksi kertaa aikaisemmin oli Billy nähnyt kuun\ntuonnäköisenä.\n\nHän ei ollut taikauskoinen, mutta siitä huolimatta hiipi outo\nlevottomuus hänen mieleensä. Ja tuijottaessaan nuotiotulensa leiskuviin\nliekkeihin naurahti hän katkerasti mietiskellen mitähän uusia\nonnettomuuksia olisi tulevaisuudella vielä hänen varaltansa.\n\nVähitellen hän tyyntyi. Oli kuin olisi ihmeellinen yö ojentanut hänelle\nkäden, joka viihdytti hänen sairaan sydämensä tuskaa. Vihdoinkin oli\nhän jälleen kotona. Sillä tuulentuivertamat tundrat ja peninkulmaiset\nsydänmaan metsät olivat hänen oikea kotinsa, jota ilman hän ei voisi\nelää. Erämaa kuiski ja suhisi hänen ympärillään, sen äänet tulivat\nyhä lähemmäksi. Se oli hänen maailmansa! Hän veti syvään henkeä ja\nkuunteli. Yksinäisenä, hyljättynä, sieluun saakka sairaana tunsi hän\nkorven elämän, sen myötätunnon ja rakkauden huokuvan vastaansa. Hän\ntunsi erämaan rauhan hiljalleen hiipivän mieleensä. Erämaa suri hänen\nkanssansa, lämmitti häntä toivollansa ja lupasi hänelle takaisin\npuitten, vuorten, koko laajan korven ystävyyden. Isobel palaisi\nsivistyneeseen maailmaan, ja kirjavan elämän hälinässä hän kai pian\nunohtaisi Billy Mac Veighin -- tyyten.\n\nMutta hänen maailmassaan ei tapahtuisi muutoksia. Kymmenen vuoden\nkuluttua saattaisi hän kulkea samaa tietä, jota he kerran olivat\nyhdessä kulkeneet, ja löytää tundran liepeiltä tuona yönä polttamansa\nnuotion hiiltyneet jäljet. Erämaa säilyttäisi Isobelin muiston\nniin kauan kuin hän, Billy, olisi osana siitä. Ja lähetessään nyt\nChurchillia hän tunsi, että aina tulisi kuulumaan erämaalle.\n\nKolme viikkoa siitä kuin läksi Croissetin mökiltä saapui Billy Fort\nChurchilliin. Kuukaudessa oli hän muuttunut niin, että kaupanhoitaja\nei heti tuntenut häntä. Poliisipäällikkö tuijotti häntä pitkään ja\nhuudahti sitten: \"Hyvä Jumala, tekö olette Mac Veigh?\"\n\nVain Pelletierille, joka odotti häntä, Billy kertoi kaiken, mitä oli\ntapahtunut Little Beaverjoella. Churchillissa odotteli häntä joukko\nkirjeitä, ja yksi niistä toi uutisen, että muuan Cobaltissa oleva\nhopealöytö, jossa hän oli osakkaana, oli tuottanut hyvin ja että hänen\nosuutensa myytäessä nousi jonkin verran yli kymmenen tuhannen dollarin.\n\nTuon odottamattoman onnenpotkun sanoi hän syyksi tarkastajalle\nkieltäytyessään uudistamasta sopimustaan. Viikkoa hänen Churchilliin\nsaapumisensa jälkeen poistettiin Bucky Smith poliisimiehistön kirjoista\nhäpeällisen käytöksen vuoksi. Billy seisoi jutellen useitten muitten\nkanssa, kun Bucky hymyillen tuli hänen luoksensa ojentaen hänelle\nkätensä.\n\n\"En kanna kaunaa sinua kohtaan, Billy\", sanoi hän niin kovaa, että\nmuutkin sen kuulivat. \"Teit vain pahan erehdyksen.\"\n\nJa sitten kuiskasi hän niin hiljaa, että Billy yksin sen kuuli: \"Pidä\nmielessäsi lupaukseni! Tapan sinut tämän takia, vaikka minun pitäisi\najaa sinua takaa maailman ääriin.\"\n\nMuuatta päivää myöhemmin läksi Pelletier matkaan viimeisellä\nkevätlumella ehtiäkseen Nelson Houseen ennen rekikelin loppumista.\n\n\"Toivoisin, että lähtisit mukaani, Billy\", sanoi hän jo varmaan\nsadannetta kertaa. \"Tytöstäni olisi hauska tavata sinut, ja tiedäthän\nmiltä minusta tuntuisi jos tulisit.\"\n\nMutta Billy oli järkähtämätön.\n\n\"Tulen tervehtimään sinua jonakin kauniina päivänä sitten kun olette\nsaaneet pojan\", lupasi hän koettaen nauraa puristaessaan toverinsa\nkättä jäähyväisiksi.\n\nHän viipyi Churchillissa kolme päivää Pelletierin lähdettyä. Ja\nneljännen päivän aamuna läksi hän laukku selässään koiritta painumaan\nluoteiseen päin.\n\n\"Arvelen oleskelevani ensi talven Fond du Lacissa\", sanoi hän\ntarkastajalle. \"Jos minulle tulee postia, niin voittehan lähettää sen\nsinne, jos sattuu olemaan kulkijoita; ja jollen ole Fond du Lacissa,\nsaa sen palauttaa Churchilliin.\"\n\nHän sanoi Fond du Laciin, koska Deanen hauta oli Churchillin ja tämän\nHudson Bay -yhtiön vanhan varastopaikan välillä kaukana Athabascajärven\nrannalla. Nyt kutsuivat häntä vain tundrat, ja se oli ainoa kutsu,\njota hän uskalsi noudattaa. Hän pitäisi Isobelille antamansa lupauksen\nja kävisi Scottien haudalla. Ainakin koetti hän uskotella itsellensä\nmenevänsä täyttämään lupausta. Mutta syvällä hänen sydämensä sopukassa\nuinui tunne, jota hän ei voinut selittää.\n\nHänestä tuntui välistä kuin olisi joku henki kulkenut hänen rinnallaan\nja istuskellut hänen kanssaan nuotiotulilla; ja antautuessaan\ntäysin tuon kuvitelman valtaan hän tunsi olennon olevan Deanen. Hän\nuskoi olevan lujaa ystävyyttä miesten kesken, mutta hän ei ollut\nkoskaan luullut olevan rakkautta muuta kuin ehkä isän ja pojan\nsuhteessa toisiinsa. Kaikissa hänen rakentelemissaan ilmalinnoissa ja\nuneksimissaan unissa oli rakkaus aina keskittynyt naiseen. Ensi kertaa\nkäsitti hän nyt mitä merkitsi rakkaus mieheen -- miehen muistoon.\n\nJokin seikka oli pidättänyt häntä kertomasta Pelletierille\nChurchillin-matkaansa liittyvää salaisuutta. Iltaa ennen lähtöään\noli hän vienyt kirveen metsänlaitaan ja toisena matkapäivänään\ntarvitsi hän sitä. Hän tuli puolentoista jalan läpimittaisen, suoran\nkoivun luo ja viidenkymmenen askeleen päähän siitä pystytti hän\ntelttansa, Kääriytyessään sinä iltana huopapeitteisiinsä oli hänellä\npuu kaadettuna. Seuraavana päivänä katkaisi hän rungon paksumman\nosan ja ennenkuin sitä seuraava ilta tuli, oli hän hakannut kahden\ntuuman paksuisen, jalan levyisen ja kolmen jalan pituisen laudan.\nJatkaessaan seuraavana aamuna matkaansa luoteeseen jätti hän kirveen\nmetsään. Neljäntenä iltana työskenteli hän metsästyspuukollaan ja\nvyökirveellään, tasoittaen ja ohentaen laudankappaletta. Samoin\nkuluivat viides ja kuudes ilta ja kuudentena iltana viimeisteli hän\ntyönsä. Hän kuumensi rautapuikon kärjen ja poltti lautaan kirjoituksen.\nAluksi oli hän kahdenvaiheilla kirjoittaisiko David vai Scottie ja\nhyväksyi lopuksi David-nimen.\n\nBillyn matka edistyi hitaasti, sillä hänestä oli kevät erämaan ihanin\nvuodenaika. Ja koko luonto oli täynnä kevättä. Lumipurot lauloivat\nharjujen välissä ja kokosivat vetensä syvennyksiin. Poppelin nuput\npaisuivat ollen melkein puhkeamaisillaan ja bakneeshviini hehkui uutta\nelämää punaisena kuin veri.\n\nSeitsemäntenätoista päivänä Fort Churchillista lähtönsä jälkeen Billy\nsaapui suuren tundran laitaan. Kaksi päivää taivalsi hän länttä kohti\nja varhain kolmannen päivän aamuna levisivät hänen silmiensä eteen\nharmaat lakeudet, joitten poikki Pelletier, pikku Isobel ja hän olivat\nnurjaa vauhtia paenneet eskimojoukkoa. Nyt siellä oli kariboulaumoja\nlaitumella. Hän meni suoraa päätä majalle, jossa ei ketään näyttänyt\nkäyneen hänen sieltä lähdettyään. Penkiltä, jolle Deane oli kuollut,\nlöysi hän pikku Isobelin toisen lapasen. Hän oli ihmetellyt sen\nhäviämistä ja tehnyt hänelle uuden ilveksennahkasta matkalla Croissetin\nmökille. Pieni vuode, jonka Billy oli laittanut tyttöselle kuntoon, oli\nvielä semmoisenaan pikku Isobelin jäljeltä, ja päänaluisena olleessa\nhuopapeitteessä oli hänen päänsä painama pieni kuoppa. Seinällä\nriippuivat Deanen vanhat housut. Billy seisoi hiljaa laukku jaloissaan\nlattialla ja katseli ympärilleen. Tuvassa oli jotakin, joka uhkasi\nmelkein tukehduttaa hänet, ja hän koetti karkoittaa tuon tunteen\nviheltämällä. Mutta huulet tuntuivat turvonneilta. Lopuksi läksi hän\nulos ja meni haudalle.\n\nKetut olivat kaivaneet maata ristin ympäriltä, muutoin oli kaikki\nennallaan. Billy kaatoi metsästä tukevamman nuoren kuusen, ja upotti\nsen tyven kolme jalkaa syvälle kohmettuneeseen maahan Deanen haudan\npääpuoleen. Sitten kiinnitti hän siihen laudan mukaansa ottamillaan\nnauloilla. Ei kukaan koskaan ymmärtäisi lautaan poltettua kirjoitusta,\narveli hän, ei ainoakaan ihminen häntä itseään ja Scottie Deanen henkeä\nlukuunottamatta. Kuumennetulla rautanaulalla oli hän syövyttänyt\nlautaan sanat:\n\n            \"David Deane\n    kuollut helmikuun 27 päivä 1908,\n    Isobelin ja erään toisen rakasta-\n      mana, joka toivoisi voivansa\n       täyttää paikkasi ja antaa\n            Sinut takaisin\n               Hänelle.\n    W.M., huhtikuun 15 päivä 1908.\"\n\nTuli päivällisaika, mutta Billy ei keskeyttänyt työtänsä, vaan\nkantoi kiviä parin sadan jardin päässä olevalta harjulta ja rakensi\nneljän jalan korkuisen kummun ristin ympärille tueksi myrskyä ja\npetoeläinten hyökkäyksiä vastaan. Sitten haeskeli hän lämpimimmiltä\nja aurinkoisimmilta paikoilta metsästä, jossa vihreät kasvit alkoivat\nnostaa päätänsä. Hän löysi lumikkoja, bakneeshia ja muutamia\nkoreanpunaisia kukkia, ja kaivoi ne maasta juurineen, ja lopuksi näki\nkahden kallion välistä pistävän esiin sinisen kukan. Bakneeshviinin hän\nistutti kivikummun ympäri ja sinisen kukan haudan päähän.\n\nOli jo kelpo lailla sivu puolenpäivän hänen palatessaan majaan, ja\njälleen sai peloittava yksinäisyydentunne hänet alakuloiseksi. Hän ei\nollut kuvitellut tulevan tällaista. Leiritulilla ja metsässä oli Deanen\nhenki ollut häntä lähempänä. Hän rupesi keittämään jotakin syötävää,\nmutta tulen räiskekin kuulosti niin omituiselta ja luonnottomalta\ntuossa autiossa majassa. Hänen hengittämänsä ilmakin tuntui olevan\nraskas kuolemasta ja särkyneistä toiveista. Hädintuskin saattoi\nhän niellä ruo'an, vaikkakin oli ollut syömättä aamusta saakka.\nLopetettuaan ateriansa katsoi Billy kelloansa. Se oli neljä. Päivä oli\njo painunut kaukaisten metsien taa ja hämärä laskeutui yhä tiheämpänä.\nTuokion seisoi Billy liikkumatta majan edessä. Selkänsä takaa kuuli\nhän pöllön pitkäveteisen houkutushuudon. Hänen päänsä päällä visersi\npensasvarpunen. Oli käsissä juuri se hetki päivän ja yön välillä,\njolloin erämaa pidättää hengitystään ja kaikki on hiljaa.\n\nBilly puristi kätensä nyrkkiin ja kuunteli. Hiljaisuudessa ja\nenenevässä hämärässä oli jotakin, mikä kutsui häntä, kutsui häntä pois\nmajalta, pois haudalta ja tundran harmailta, elottomilta lakeuksilta.\nHän palasi mökkiin ja kokoili tavaransa. Pienen lapasen pani hän\nentisten aarteittensa joukkoon ja meni ulos sulkien oven jälkeensä.\nHän kulki haudan vieritse ja viimeistä kertaa hyväili hänen katseensa\nScottie Deanen leposijaa.\n\n\"Hyvästi, vanha veikko\", kuiskasi hän. \"Jää hyvästi.\"\n\nPöllö huusi yhä äänekkäämmin hänen kääntyessään kulkemaan länttä kohti.\nVäristys kulki hänen lävitsensä, ja hän joudutti askeleitaan kohti\nkoskematonta sydänmaata, joka satojen mailien laajuisena levisi hänen\nja Fond du Lacin kauppapaikan välillä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nKIRJE.\n\n\nToivioretkeä Deanen haudalla seurasi päiviä, viikkoja, kuukausia\nkestävä yksinäisyys ja ikävä, jollaista Billy ei koskaan ennen\nollut kokenut. Se oli enemmän kuin ikävää. Hän tunsi vanhastaan\nsydäntäsärkevän yksinäisyyden napaseudun öitten synkkyydessä. Se oli\nollut tehdä hänet hulluksi, ja hän oli nähnyt Pelletierin kuollakseen\nikävöivän pientä auringonpilkahdusta ja hiljaisuutta rikkovaa\nihmisääntä.\n\nMutta tämä oli jotakin muuta. Se syöpyi hänen sieluunsa päivä päivältä\nja yö yöltä yhä syvemmälle. Hän oli ajatellut muistojen Isobelista\ntekevän hänet onnellisemmaksi siitä huolimatta ettei koskaan enää\nsaisi nähdä häntä. Mutta hän erehtyi. Erämaassa ei niin helposti\nunohda. Päivä päivältä Isobelin ääni kävi hänestä läheisemmäksi ja\nyhä itsepintaisemmin kiersivät Billyn ajatukset hänen ympärillään. Ei\nkulunut tuntiakaan päivästä, ettei hän olisi itsekseen mietiskellyt\nmissähän Isobel sillä hetkellä oleskeli.\n\nHän toivoi Isobelin lapsineen palanneen vanhaan kotiinsa Montrealiin,\njossa he varmasti tapaisivat ystäviä ja hoivaa. Mutta samalla häntä\nahdisti pelko, että Isobel ehkä oli palannut erämaahan, jonne Deanen\nhauta luultavasti veti häntä, ja että hän olisi löytänyt sopivaa työtä\njostakin kauppapaikasta eteläisen vedenjakajan ja pohjoisten tundrain\nvälisiltä laajoilta alueilta.\n\nAika ajoin Billyn valtasi polttava halu palata Mc Tabbin majalle\nkuullakseen, minne he olivat joutuneet. Mutta tuota toivetta vastaan\nhän taisteli kuten mies taistelee kuolemaa vastaan. Hän tunsi, että\njos hän vain antaisi jälleen valtaa kiusaukselle päästä jälleen\nIsobelin läheisyyteen, hän menettäisi paljon siitä, mitä oli voittanut\nkamppaillessaan yksin sairaan luona Croissetin mökissä.\n\nJa niin veivät häntä jalat yhä kauemmas länteenpäin näkymättömien\nkäsien repiessä häntä takaisinpäin. Hän ei mennyt suoraa päätä Fond\ndu Laciin, vaan vietti kolmisen viikkoa muutaman Pipestonejoella\ntapaamansa turkismetsästäjän luona. Oli jo kesäkuu hänen tullessaan\nFond du Laciin ja siellä hän viipyi kuukauden verran. Hän oli\njo puolittain päättänyt talvehtia siellä, mutta kauppa-aseman\nhoitaja tuntui vastenmieliseltä tuttavuudelta, eikä seutukaan häntä\nmiellyttänyt. Niinpä läksi hän heinäkuun alussa painumaan syvemmälle\nlännenpänä olevaan Athabascamaahan seuraten samannimisen suuren järven\npohjoista rantaa ja saapui kahden kuukauden kuluttua Fort Chippewyanin\nvanhaan kauppapaikkaan Orjajoen suulla.\n\nHän tuli Chippewyaniin kreivin aikaan. Hallituksen lähettämä\ngeolooginen ja topograafinen retkikunta teki siellä juuri paraikaa\nlähtöä Ison Karhujärven ja Ison Orjajärven välisille tuntemattomille\nseuduille, ja retkikunnan kolme Ottawasta tullutta jäsentä kehoitti\nBillyä lähtemään mukaan. Hän tarttui tilaisuuteen ja kuljeskeli\nretkikunnan mukana siihen saakka kunnes he viisi kuukautta myöhemmin\npalasivat Mackenziejoelle ja saapuivat Fort Providenceen. Mac Veigh jäi\nProvidenceen kevätkesään saakka, ja meni sieltä Fort Wrigleyhin, jossa\nhänellä oli useita vanhoja virkatovereita.\n\nViidentoista kuukauden kuljeskelu oli painanut häneen leimansa. Hän\nei voinut enää vastustaa vaellushaluaan. Se ajoi häntä paikasta\ntoiseen ja yhä voimakkaammaksi kävi hänen halunsa palata vanhoille\nolinpaikoilleen kauas itään Hudsonlahden laajoille rantamille. Hän\noli puolittain suunnitellut menoa uuden mantereen poikki kulkevan\nrautatien rakennuspuuhiin Brittiläisen Kolumbian vuoristoon; mutta\nkun elokuu tuli, ei hän ollut Edmontonissa rautatien päätekohdassa\npreeria-alueella eikä Tete Jaune Cachessa, vaan Prince Albertissa\nkolmensadanviidenkymmenen mailin päässä Edmontonista.\n\nTäältä läksi hän muutamain Hudson Bay-yhtiön miesten seurassa Lac la\nRouge-maahan, ja lokakuussa lähti hän yksin taivaltamaan länttä kohti\nvesiteitse Sissipukin ja Burutwoodin seutujen poikki Nelson Houseen.\nLevättyään siellä viikon kääntyi hän pohjoiseen päin, ja joutui\njoulukuun 18 päivänä kolmenkymmenen mailin päässä Yorkin kauppapaikalta\nensimmäisen kynsiin niistä kahdesta hirmumyrskystä, jotka tekivät\ntalvesta 1909-10 surullisimpia talvia Kanadan metsäalueitten väestölle.\nKesti viisi päivää ennenkuin hän saavutti kauppa-aseman, jonne hänen\ntäytyi jäädä useiksi viikoiksi. Tämä oli vasta niitten kauheitten\npakkas- ja nälkäviikkojen alkua, joissa yli tuhatviisisataa henkeä\nmenehtyi Pohjois-Amerikan metsäseuduilla. Tundroilta saakka pohjoisessa\naina vedenjakajalle etelässä peitti maata 4-6 jalan paksuinen lumi,\nja joulukuun puolivälistä tammikuun loppuun oli viidenkymmenen,\nkuudenkymmenen asteen pakkaset, jolloin lämpömittari ei kertaakaan\nnoussut yli neljänkymmenen miinusasteen.\n\nErämaan kaikilta laidoilta saapui nälänhädän- ja kuoleman viestejä\nyhtiön kauppapaikkoihin. Ainainen pakkanen esti turkismetsästäjiä\nkokemasta ansojaan. Hirvi, karibou, vieläpä paksuturkkiset eläimetkin\nkaivautuivat lumeen. Intiaanit ja sekarotuiset laahautuivat\nkauppapaikoille. Kaksi kertaa näki Billy äitien kulkevan Yorkissa\nkuolleet lapset sylissään. Muuanna päivänä tuli valkoihoinen\nturkismetsästäjä koirineen ja rekineen, reessä karhuntaljoihin\nkäärittynä vaimonsa, joka oli kuollut metsään viidenkymmenen mailin\npäähän kauppapaikasta.\n\nNoina hirveinä viikkoina ei Billy hetkeksikään saanut Isobelia pikku\ntyttöineen pois mielestään. Hänet valtasi pelko, että he jossakin\nerämaan kolkassa kärsivät, kuten muutkin kärsivät. Ajatus piintyi niin\nhänen mieleensä, että hän muuanna yönä näki heistä hirveän unen; unessa\nolivat pikku Isobelin kasvot kuin kuolleen kasvot, valkoiset, kylmät ja\nnälän kuihduttamat.\n\nNäky sai hänet tekemään päätöksensä. Hän aikoi mennä Fort Churchilliin;\nja jollei myrsky ollut ajanut Mc Tabbia sinne, menisi Billy hänen\npyyntimajallensa Little Beaverjoen rannalle kuullakseen miten Isobel\nlapsineen jaksoi. Muuatta päivää myöhemmin, tammikuun 27 päivänä, ilma\näkkiä lämpeni ja Billy ryhtyi heti matkavalmistuksiin, päättäen käyttää\nilmanmuutosta hyväkseen. Hän sai seuraa muutamasta sekarotuisesta, ja\nhe läksivät liikkeelle varhain seuraavana aamuna. Helmikuun 20 päivänä\nhe tulivat perille Fort Churchilliin.\n\nBilly meni suoraa päätä poliisipiiriasemalle. Kuluneitten kahden\nvuoden aikana oli paljon muutoksia tapahtunut ja vanhoja tovereitaan\ntapasi Billy vain yhden, jota meni kättelemään. Ensi töikseen hän\nkysyi Mc Tabbia ja Isobelia. Ei kumpikaan heistä ollut siellä, eikä\nollut käynytkään uuden päällikön aikana. Mutta postia oli odottamassa\nBillyä -- kolme kirjettä. Oli ollut puolisen tusinaa lisää, mutta\nne olivat paraikaa kiertelemässä hänen vanhoja kulkuväyliään pitkin\nerämaata. Kolme jälelläolevaa oli äskettäin palautettu Lac du Fondista.\nYksi oli Pelletieriltä, neljäs, jonka hän jo sanoi kirjoittaneensa\nsaamatta yhteenkään vastausta. Perillinen oli tullut, se oli tyttö, ja\nPelletier kyseli oliko Billy enää hengissäkään. Toinen kirje oli hänen\nyhtiötoveriltaan Cobaltista.\n\nKolmatta käänteli hän käsissään hyvän aikaa ennenkuin avasi sen. Se\nei ollut juuri kirjeen näköinen. Nurkat olivat kuluneet rikki ja\nse oli niin tuhrautunut ja kastunut, että osoitteesta sai selvän\nvain paikoin. Se oli käynyt Fond du Lacissa ja sieltä tullut hänen\njäljessään Chippewyaniin. Billy avasi, ja huomasi itse kirjeen olevan\nyhtä epäselvän kuin osoitteen kuoressa. Viimeisistä sanoista sai hän\nkuitenkin selvän, ja huudahti hiljaa nähdessään, että kirje oli Rookie\nMc Tabbilta.\n\nHän meni ikkunaan koettaen tavailla kirjettä. Paikka paikoin, mistä\nvesi ei ollut liuottanut kirjoitusta, sai hän kokoon rivin tai pari.\nMelkein kaikki, viimeistä kappaletta lukuunottamatta, oli tuhrautunut,\nja lukiessaan siitä alun tuntui Billystä kuin olisi sydän lakannut\nsykkimästä eikä hän nähnyt enempää. Sana sanalta tavasi hän sen ja\npäästessään loppuun kääntyi hän kivettynein kasvoin katsomaan lumipyryn\nvalkoista myllerrystä ikkunan takana ja hänen huulensa olivat kuivat\nkuin kuumesairaalla.\n\nOsa viimeistä kappaletta oli aivan tuhrautunut, mutta sen verran siitä\noli jäljellä, että hän sai selvän mitä oli tapahtunut pienessä mökissä.\nLittle Beaverjoen rannalla. Mc Tabb kirjoitti:\n\n\"Arvelimme, että hän paranisi -- -- sairastui uudelleen -- -- -- teki\nkaiken voitavan -- -- -- mutta ei apua -- -- --. Kuoli päivälleen kaksi\nviikkoa lähdöstäsi -- -- --. Hautasimme hänet tuvan taakse. Jumala\n-- -- tuo lapsi. Et tiedä kuinka häntä rakastin -- -- -- jättää\nhänet -- -- --\"\n\nKirjoitusta oli vielä kymmenkunnan riviä, mutta se oli kastunut ja\naivan mahdoton lukea.\n\nBilly rutisti paperin kouraansa. Uusi poliisipäällikkö mietiskeli\nmitkähän kauheat uutiset saivat hänet suinpäin lähtemään hurjana\nraivoavan myrskyn sekaan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\nEPÄTOIVOINEN OTTELU.\n\n\nKymmenen minuutin ajan Billy syöksyi sokeasti eteenpäin myrskyssä\nitsekään tuskin selvillä siitä minne meni. Vihdoin huomasi hän\npäätyneensä metsän suojaan ja lakkaamatta hokevansa Isobelin nimeä\nkulkiessaan:\n\n\"Kuollut, kuollut!\" valitteli hän. \"Hän on kuollut -- kuollut!\"\n\nMutta äkkiä hän muisti pikku Isobelin ja suru sai väistyä hiukan uuden\najatuksen tieltä. Lapsi oli yhä Mc Tabbin luona Little Beaverjoen\nrannalla. Lumipyryssä luki hän uudelleen Rookien kirjeestä ne paikat,\njoista sai selvän. Loppukappaleessa oli jotakin, mikä äkkiä pelästytti\nhänet pahanpäiväiseksi.\n\n\"Jumala -- -- -- tuo lapsi. Et tiedä kuinka häntä rakastin -- -- jättää\nhänet -- --\"\n\nMitä se merkitsi? Mitähän Mc Tabb oli kertonut hänelle tuhrautuneessa\nosassa kirjettään?\n\nBilly pisti kirjeen takaisin taskuunsa ja palasi poliisiasemalle.\n\n\"Lähden Little Beaverjoelle. Aion lähteä jo tänään\", sanoi hän. \"Onko\ntäällä Churchillissa ketään, jonka saisin mukaani?\"\n\nKahta tuntia myöhemmin Billy oli lähtövalmiina seuralaisenaan muuan\nintiaani. Koiria ei ollut saatavissa hyvillä sanoilla enempää kuin\nrahallakaan, ja niin läksivät he matkaan lumikengillään mukanaan kahden\nviikon muona. Matka kulki lounaista kohti, ja koko sen ja seuraavan\npäivän taivalsivat he levähtäen vain tuokion silloin tällöin. Hetki\nhetkeltä yltyi Mc Tabbin luo pyrkivän Billyn raivokas kärsimättömyys.\n\nKolmannen matkapäivän aamuna nousi toinen hurjista hirmumyrskyistä,\njotka puheenaolevan nälän ja kuoleman talvena temmelsivät\nPohjois-Amerikan pohjoisissa seuduissa. Intiaani esitti, että he\npystyttäisivät leirin, jääden odottamaan pakkasen lauhtumista, mutta\nBilly pani itsepintaisesti vastaan kannattaen matkan jatkamista.\nViidentenä yönä matkalaisten ollessa Etawneyjärven länsipuolella\nolevassa karussa erämaaseudussa, ei intiaani jaksanut hoidella\nnuotiota, ja tutkiessaan asiaa lähemmin Billy huomasi toverinsa olevan\npuolikuolleen jostakin omituisesta taudista.\n\nHän suojasi intiaanin risumajan tuulelta ja sateelta, hakkasi puuta\nnuotioon ja jäi odottelemaan. Lämpömittari laski laskemistaan ja\npakkanen kiihtyi. Päivä päivältä hupenivat elintarpeet, ja pian oli\nkäsissä se hetki, jolloin Billy tiesi katsovansa nälkäkuolemaa silmästä\nsilmään. Hän eteni leiripaikalta yhä kauemmas toivoen tapaavansa\nmetsänriistaa. Pensasvarpuset ja lumihaukatkin olivat hävinneet. Kerran\njuolahti jo hänen mieleensä ajatus ottaa jälelläolevat ruokatarpeet\nja koettaa pelastautua yksin. Mutta tuo ajatus meni saman tien kuin\noli tullutkin. Kahdentenatoista päivänä kuoli intiaani. Se oli kauhea,\npäivä. Ruokatarpeita oli jäljellä vuorokaudeksi.\n\nBilly kääri ne kokoon yhdessä huopapeitteitten ja vähien\nkeittoastioittensa kanssa.\n\nSiltä varalta, että intiaani mahdollisesti oli kuollut tarttuvaan\ntautiin, päätti hän varoittaa ohikulkijoita. Sitä varten pystytti hän\nkuusen kuolleen seuralaisensa risusuojukseen ja sitoi sen huippuun\npunaisen vaatekappaleen -- koko seudulla käytetyn kulkutaudin merkin.\n\nSitten läksi hän taivaltamaan paksujen kinosten poikki, pieksävän\npyryn halki tietäen, että hänellä vain yhdessä tapauksessa tuhannesta\noli mahdollisuus päästä hengissä perille ja sekin ainoastaan siinä\ntapauksessa, että kulki myötätuuleen.\n\nPonnisteltuaan ensimmäisen päivän iltaan Billy leiriytyi metsikköön,\njossa puut olivat mataloita, pensasmaisia. Hän oli huomannut, että\nmetsä, jokainen puu ja pensaskin, jonka hän sitten puolenpäivän oli\nsivuuttanut, pohjoiseen viettävältä sivultaan oli paljasta ja kaljua.\nSeuraavana päivänä söi hän viimeisen muonansa ennen liikkeelle\nlähtöään. Matala metsä kääntyi pensaikoksi, pensaikko harveni, loppui\nja edessä olivat mittaamattomat lumiaavikot, joilla myrsky armottomana\ntemmelsi.\n\nKoko päivän tähysi hän metsänriistaa, lentoon lähtevää lintua, mutta\nturhaan. Illalla hän keitti teetä, jonka sai juoda paljaaltaan. Häntä\nvaivasi pistävä, ilkeä näläntunne. Seuraava, kolmas, päivä oli jo\ntäyttä kidutusta; nälkäkuolema on nopea näillä seuduin, jossa vain\nparhaiten varustetut tulevat toimeen neljällä, viidellä päivittäisellä\naterialla. Billy leiriytyi, teki yöksi nuotion ja nukahti. Seuraavana\naamuna hän jaksoi hädintuskin herätä ja päästessään horjuen jaloilleen\nja tuntiessaan myrskyn purevan kylmänä kasvojaan ja kuullessaan sen\nvalittavan tohinan aavikolta, tiesi hän vihdoin sen hetken koittaneen,\njolloin hän astuisi kaikkivallan kasvojen eteen.\n\nSyystä tai toisesta ei tilanne häntä kuitenkaan peloittanut. Hän\nhuomasi pian, että tasaisillakin mailla vain suurin ponnistuksin\njaksoi vetää lumikenkiään; mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin tuokaan\nhuomio ei kyennyt häntä enää kauhistuttamaan. Tunnin toisensa\njälkeen ponnisteli hän eteenpäin, yhä heikompana ja heikompana.\nElämänliekki lepatti hänessä yhä, ja hän mietiskeli, että jos kuoleman\nkerran oli tultava, ei se voisi tulla paremmassa muodossa. Nythän\nse ainakin lupasi tulla tuskattomana, ehkäpä miellyttävänäkin.\nNälän terävät, pistävät tuskat, jotka olivat kiusanneet häntä\nkuin pienet sähköveitset, olivat nyt poissa. Ei hän tuntenut enää\ntulipalopakkastakaan, tuntui melkein, että olisi voinut paneutua maata\npehmoiseen kinokseen ja nukkua rauhallisesti. Hän tiesi mitä siitä\ntulisi, loppumaton uni, viimeinen uni; ja napaseudun ketut eivät\njättäisi hänestä jäljelle muuta kuin luut. Sitä ajatellen voitti\nhän kiusauksen ja pakoittautui jatkamaan matkaansa. Myrsky lakaisi\nyhä tienoita tullen suoraan Hudsonlahdelta ja tuoden tullessaan\nlumiryöppyjä, kuivia, teräviä lumisiruja, kovia kuin lyijykuulat; se\nlumi tuntui tunkevan ensi alussa nahkan läpi ja ryöppysi jaloissa\nkuin kaataakseen hänet kammilla ja kääriytyi lopuksi kuhilaiksi ja\nmäennyppylöiksi hänen tiellensä. Jospa hän vain pääsisi metsään,\nsuojaan! Se oli nyt hänen ainoa toivonsa. Hänen viimeksi katsoessaan\nkelloa, oli se yhdeksän aamulla; nyt oli jo ilta. Yhtä hyvin olisi\nvoinut olla yö. Myrsky oli aikoja sitten pieksänyt hänen silmänsä\nmelkein sokeiksi; hän ei nähnyt kymmenkuntaa askelta eteensä. Mutta\nelämänhiukkanen, mikä hänessä vielä oli jäljellä, ajatteli ja päätteli\nreippaasti. Se olikin urhoollinen hengenkipinä, joka ponnisteli\nepätoivoisesti ja jota olisi vaikea saada sammuksiin. Se sanoi hänelle,\nettä jos hän pääsisi metsän suojaan, voisi hän ainakin _tuntea_\nsen, ja että hänen oli taisteltava loppuun saakka. Laukku selässä\noli kadottanut painonsa häneen nähden. Vauhti ei merkinnyt hänelle\nnykyisessä tilassa mitään; hän olisi voinut kulkea mailin tahi kymmenen\nmailia tunnissa tuntematta eroa.\n\nUseimmat olisivat Billy Mac Veighin sijassa hautautuneet lumeen ja\nkuolleet helpon kuoleman, uneksien suloisia unia, jotka jonkunlaisena\nkorvauksena tulevat nälkäkuoleman ja paleltumisen uhreille. Mutta\ntuo taisteluhaluinen elämänkipinä käski hänen kuolla seisoalleen,\njos kerran aikoi kuolla. Sama terhakka pikku kipinä hänet lopulta\nvei metsikköön, joka oli kyllin tiheä suojaamaan häntä myrskyltä ja\nlumelta. Se soi hiukan lämpöäkin ja lehahti ilmiliekkiin ja antoi\nhänelle näkönsä takaisin. Ja nyt vasta hän käsitti olevan yön, sillä\nvalo paloi hänen edessään ja kaikki muu oli mustaa. Hänen ensimmäinen\najatuksensa oli, että valo tuli monien mailien takaisesta leiritulesta.\nSitten se läheni ja hän huomasi sen loistavan muutaman mökin ikkunasta.\nHän laahautui sitä kohti ja ovella koetti hän huutaa, mutta ääntäkään\nei lähtenyt hänen turvonneilta huuliltaan. Hänestä tuntui menevän\nkokonainen tunti, ennenkuin hän sai jalkansa irti lumikengistä. Sitten\nhapuili hän etsien ovenkahvaa, painautui ovea vasten ja paiskautui\nsisään.\n\nOli kuin salama äkkiä olisi leimahtanut ja paljastanut hänen silmiensä\neteen näyn, minkä hän oven avautuessa näki. Kämpässä oli neljä miestä.\nKaksi istui hänen edessään olevan pöydän ääressä. Toinen heistä piti\nilmassa noppamaljaa, karkeat, parroittuneet kasvot oveen päin. Toinen\nmiehistä oli nuorempi, ja Billyn silmiin pisti, että hän piteli\nsäilykepapuastiaa molemmin käsin kuin puolustaen sitä. Kolmas, joka\noli seurannut arpapeliä, nosti päänsä tuijottaen tulijaan ja laskien\npuolillaan olevan pullon huuliltaan.\n\nNeljäs mies istui lavitsan reunalla. Hän oli kasvoiltaan niin valkoinen\nja laiha, että häntä olisi voinut luulla ruumiiksi. Silmät yksin\nelivät syvällä kuopissaan. Billy tunsi wiskyn ja ruoan hajua. Häneen\nkääntyneet kasvot eivät toivottaneet häntä tervetulleeksi, mutta hän\nmeni heidän joukkoonsa, mumisten sekavia sanoja. Samassa tuikahti\nhengenkipuna hänessä melkein sammuksiin, ja hän lysähti kuin räsy\nlattialle. Hän kuuli äänen. Se tuntui tulevan suunnattoman kaukaa ja\nsanoi; \"Kuka piru se on?\" Ja sitten kuuli hän hyvin pitkän ajan jälkeen\nsaman äänen: \"Heitä hänet takaisin kinokseen.\"\n\nSitten meni hän tiedottomaksi. Mutta tietoisuutensa viime hetkenä,\nvalon ja pimeän vaiheella tunsi hän olentonsa läpi omituisen\nvärähdyksen, joka synnytti hänessä halun hypätä pystyyn. Hän kuuli\ntunteneensa raa'an äänen, joka lausui: \"Heitä hänet takaisin kinokseen!\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nNÄLÄNHÄTÄ.\n\n\nJo kauan ennen heräämistään oli Billy tietoinen siitä, ettei maannut\nlumessa ja että jotakin kuumaa valui hänen kurkkuunsa. Kun hän avasi\nsilmänsä, ei tuvassa enää palanut tuli. Oli täysi päivä. Hän tunsi\nolonsa niin oudon mukavaksi ja hyväksi, mutta tuvassa tuntui jotakin,\nmikä sai hänet levottomasti liikahtamaan. Se oli paistuvan silavan\nkäry. Hänen nälkänsä palasi täydellä voimallaan. Ja toivehikas\nelämänilo loisti hänen nälkiintyneillä kasvoillaan hänen noustessaan\npystyyn. Toiset kasvot, parrakkaan, punasilmäisen kasvot, kumartuivat\nhänen ylitseen melkein eläimellinen ilme hurjassa, kysyvässä\nkatseessaan.\n\n\"Missä on muonasi, toveri?\"\n\nKysymys tuli kuin puukonisku. Billy ei ollut tuntea omaa ääntänsä\nvastatessaan:\n\n\"Ei ole mitään!\"\n\nParrakkaan miehen ääni jylisi ukkosena hänen kääntyessään tovereihinsa:\nHänellä ei ole lainkaan ruokatavaraa!\n\nBilly tukahdutti huulilleen pyrkineen huudon. Hän oli tuntenut äänen\n-- ja miehen myöskin! Se oli Bucky Smith! Hän kohottautui puoleksi\nja vaipui jälleen pitkälleen. Bucky ei ollut tuntenut häntä. Hänen\npartansa, takkuinen tukkansa ja nälistyneet kasvonsa olivat pelastaneet\nhänet.\n\n\"Me jaamme hänelle omasta osastamme, Bucky\", kuului vaisu ääni. Se\noli laihan, kalpean miehen, joka edellisenä iltana oli istunut penkin\nreunalla.\n\n\"Jaa hiidessä!\" sähisi toinen. \"Silloin saat sinä jakaa -- sinä ja tuo\nSweedy. Saatte syyttää itseänne!\"\n\n\"Saatte syyttää itseänne!\"\n\nKylmät väreet kulkivat Billyn selkäpiitä pitkin hänen kuullessaan\nsanat. Nälänhätä raivosi mökissä. Hän oli joutunut petojen eikä\nihmisten joukkoon. Hän näki laihakasvoisen miehen, joka oli puhunut\nhänen puolestaan, istuvan taaskin lavitsansa laidalla. Mykkänä\ntarkasti hän toisia nähdäkseen kuka oli Sweedy. Se oli se nuori mies,\njoka oli pidellyt papuastiataan. Hän se paraikaa käristi sianlihaa\npeltikamiinilla.\n\n\"Me annamme teille osastamme -- Henry ja minä\", virkkoi hän. \"Johan\nsanoin sen teille yöllä.\" Sitten kääntyi hän Billyyn päin. \"Hauska,\nettä toivutte\", tervehti hän. \"Tulitte meille ikävään aikaan,\nymmärrättekö. Ruokamme on aivan lopussa. Molemmat intiaanimme\nläksivät metsästämään jo viikko sitten, emmekä ole sen koommin heistä\nkuulleet. He ovat kuolleet tahi kadonneet, ja ellei myrsky piakkoin\nasetu, olemme mekin kuolemaan tuomitut. Saatte hiukan Henryn ja minun\nruokaosuudestani.\"\n\nKutsussa ei ollut lämpöä eikä myötätuntoa, ja Billy tunsi, että tuokin\nmies olisi toivonut hänen kuolleen ennenkuin pääsi heidän mökilleen.\nMutta hän oli sittenkin ihmisellinen eikä ollut yhtynyt siihen\nääneen, joka käski heittää hänet kinokseen, ja Billy koetti ilmaista\nkiitollisuuttaan ja samalla peittää nälkäänsä.\n\nHän huomasi paistinpannussa olevan kolme ohutta silavaviipaletta ja\noivalsi, että olisi tahditonta osoittaa omaa ruokahaluaan tuollaisen\nnälänhädän lähettyvillä, mikä täällä vallitsi. Bucky katsoi häntä\nsuoraan silmiin hänen nilkuttaessaan pystyyn ja hän oli varma siitä,\nettei mies, jonka hän oli toimittanut pois viralta, tuntenut häntä.\n\nBilly lähestyi Sweedya.\n\n\"Pelastitte henkeni\", virkkoi hän ojentaen kättä. \"Saanko puristaa\nkättänne?\"\n\nHän tunsi velton kädenpuristuksen.\n\n\"Se on helvettiä\", sanoi ruotsalainen hiljaa. \"Meillä olisi ollut\npapuja aamiaiseksi, jollen olisi pelannut noppapeliä tuon kanssa eilen\nillalla.\"\n\nHän nyökäytti Bucky Smithiin päin, joka paraikaa aukaisi papulaatikkoa.\n\n\"Hän voitti!\"\n\n\"Hyvä isä\", aloitti Billy, mutta pysähtyi. Sweedy käänteli silavaa ja\nsanoi:\n\n\"Eilen voitti hän minulta tukevan aterian, neljännesnaulaa sianlihaa.\nJa toissapäivänä hän voitti Henryn viimeiset pavut. Hänellä on\nosuutensa tuolla huopain alla ja hän vannoo ampuvansa jokaisen, joka\nyrittää pistää nenänsä hänen vuoteensa lähettyville, joten on parasta\nteidänkin pysytellä etempänä. Ja Thompson -- hän ei ole vielä ylhäällä\n-- hän otti wiskyn omalle osalleen, niin että parasta on pysyä matkan\npäässä hänestäkin. Saatte Henryn ja minun osastani.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Billy, suurella vaivalla saaden suustansa tuonkin\nainoan sanan.\n\nHenry tuli lavitsaltaan kumaraisena ja horjuvin askelin. Hän näytti\nkuolevalta, ja vasta nyt Billy huomasi hänen tukkansa olevan harmaan.\nHän oli pienikasvuinen, ja hänen laihat kätensä vapisivat, kun hän\npiti niitä kamiinin lämmössä ja nyökäytti Billylle. Bucky oli avannut\nsäilykelaatikkonsa ja tuli kamiinia kohti vesipata kädessä. Hän\nseisahtui Billyn viereen, mutta ei ollut huomaavinaan häntä. Hänestä\nlöyhkäsi ilkeä, piintyneen tupakan ja wiskyn haju.\n\nPantuaan patansa tulelle, kääntyi hän muuatta lavitsaa kohti ja\nlasketellen puolen tusinaa kirousta ja raakaa lisänimeä herätti\nThompsonin. Tämä istahti tylsänä, kohmeloisena. Henry oli mennyt pienen\npöydän luo, ja Sweedy seurasi silavoineen. Billy ei hievahtanutkaan.\nHän oli unohtanut nälkänsä. Hänen sydämensä löi kiivaasti.\nKummallisia tunteita, joita hän ei ollut koskaan ennen kokenut tahi\nkuvitellut, tuli hänen mieleensä. Oliko mahdollista, että nuo miehet\nolivat samanlaisia ihmisiä kuin hänkin? Oliko jonkinlainen hulluus\nkarkoittanut heistä kaikki ihmiselliset vaistot? Hän näki Thompsonin\ntuijottavan häntä verestävillä silmillään ja käänsi kasvonsa poispäin\npäästäkseen näkemästä niitten typerän töllistelevää ilmettä. Bucky\ntyhjensi voittamansa papulaatikon pataan. Hänen takanaan narisi ovi\nja myrsky vonkui ulkona. Se ääni tuntui nyt Billystä suorastaan\nystävälliseltä.\n\n\"On paras tulla tännepäin, toveri\", kuuli hän Sweedyn sanovan. \"Tässä\non osanne.\"\n\nOhut silavaviipale ja kuiva korppu odotti häntä läkkilautasella, ja hän\nsöi yhtä ahnaasti kuin Henry ja Sweedykin, ja joi kupin kuumaa teetä\npalan paineeksi. Parissa minuutissa suoriuduttiin koko ateriasta. Se ei\ntäyttänyt minkään vertaa. Nuo muutamat suupalat kiihoittivat vain hänen\nnälkäänsä, ja hänen oli mahdotonta kääntää katsettaan Bucky Smithistä\nja hänen pavuistaan. Bucky oli ainoa koko joukosta, joka näytti olevan\nhyvässä kunnossa. Billyn kauhu eneni Henryn kumartuessa häntä kohti ja\nkuiskatessa hiljaa:\n\n\"Hän sai papuni petoksella. Minulla oli kolme ässää ja kaksi kakkosta\nja hän pääsi kotiin kolmella viitosella ja kahdella kuutosella. Kun\nväitin vastaan, sanoi hän minun valehtelevan ja löi minua. Nuo ovat\nminun papujani tai Sweedyn!\" Ja pienen miehen punaisissa silmissä oli\nmelkein murhanhimoinen katse.\n\nBucky lopetti syöntinsä, pyyhki kädellä suunsa ja katsoi Billyyn.\n\n\"Mitä sanotte siitä, että menisimme yhdessä noutamaan puita?\" kysäsi\nhän.\n\n\"Mennään vaan\", vastasi Billy.\n\nNyt vasta hän huomasi kuinka hänen laitansa oikein oli. Hän tunsi\nitsensä huononpäiväiseksi ja surkean väsyneeksi, vaikka mitään\nerikoista vaivaa ei tuntunut. Hän ei ollut palelluttanut korviaan\neikä jalkojaankaan kovassa pakkasessa. Otettuaan ylleen paksun\nturkistakkinsa ja lakkinsa ja pantuaan jalkaansa mokkasiinit, seurasi\nhän Buckya ovelle. Omituinen levottomuus valtasi hänet. Hän oli tosin\nvakuutettu siitä, ettei entinen vihamiehensä ollut tuntenut häntä,\nmutta sehän saattaisi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Jos Bucky tuntisi\nhänet heidän ollessaan kahdenkesken metsässä!\n\nBillyä ei peloittanut, mutta hän tunsi kylmät väreet selässään. Hän oli\nliian heikko kyetäkseen tappelemaan. Häneltä jäi huomaamatta ilkeä,\nmerkitsevä silmänisku, jonka Bucky heitti lähtiessään Thompsonille.\nMutta Henry huomasi sen, ja hänen pienet silmänsä siristyivät yhä\npienemmiksi ja mustemmiksi. Lumikengät jaloissaan läksivät molemmat\nmiehet metsälle, Buckylla oli kirves mukanaan.\n\nMac Veigh arveli heidän kulkeneen noin neljännesmailin kun he tulivat\njyrkänteen reunalle, joka oli äkkijyrkkä kuin kuilu. Nyt kosketti Bucky\nSmith häntä ensi kerran. Hän tarttui häntä käsivarresta äänessään\neläimellinen, ilkkuva voitonriemu.\n\n\"Luulit tietysti, etten tuntisi sinua, vai mitä, Billy?\" kysyi hän.\n\"Tunsin, totta tosiaan, ja odotin vain sitä hetkeä, jolloin saisin\nsinut yksin ulos. Muistatko mitä lupasin sinulle, Billy, häh? Olen\nkuitenkin muuttanut mieltäni. En aio tappaa sinua. Se olisi liian\nuskallettua. On turvallisinta antaa sinun kuolla itseksesi ja sen olet\ntekevä tänäpäivänä tai ensi yönä. Jos palaat mökille, ammun sinut kuin\nkoiran!\"\n\nJa liikkeellä, joka oli niin nopea, ettei Billy ehtinyt olla\nvaruillaan, sysäsi hän hänet päälleen alas jyrkänteen reunalta. Pehmyt,\npaksu lumi esti hänet loukkaantumasta pudotessaan syvälle kuiluun. Hän\nmakasi kotvan aikaa tajutonna. Sitten nousi hän horjuen jaloilleen\nja katsahti ylös. Bucky oli mennyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa\noli palata mökille. Hän löytäisi sinne helposti, ja syyttäisi Buckya\ntoisten kuullen. Mutta sittenkään hän ei lähtenyt.\n\nHänen halunsa palata sinne väheni vähenemistään, ja hetken\nepäröityään päätti Billy yksin, omin voiminsa jatkaa taisteluaan\nelämästä ja kuolemasta. Hänen tilanteensa ei lopuksikaan ollut juuri\narveluttavampi, kuin metsämajalla olevien miesten. Ja niin vyötti hän\nturkistakkinsa tiukkaan ympärilleen, katsoi, että lumikengät olivat\njalassa tukevasti ja kiipesi jyrkänteen vastakkaista reunaa ylös.\n\nMetsä kävi taasen harvemmaksi, ja reippain mielin suuntasi Billy\nkulkunsa vaivaispensaikkoa pitkin. Kulkiessaan ajatteli hän mökin\nasukkaita. Kuinkahan heidän kävisi, Hän oli varma siitä, että Henry\nei suoriutuisi hengissä ja että Bucky Smith kestäisi parhaiten heistä\nneljästä. Vasta seuraavana kesänä Billy sai kuulla kuinka Henryn\nhulluus oli kehittynyt ja kuinka kauheasti hän oli kostanut Bucky\nSmithille pistämällä häntä puukolla kylkeen.\n\nBilly oli nyt tilanteessa, jossa hän tarkalleen saattoi määritellä\npaljonko energiaa silavaviipaleessa ja korpussa oli. Se ei todellakaan\nollut suuri määrä. Paljon ennen puolenpäiväntuloa oli hänen vanha\nuupumuksensa palannut. Yhä vaikeammin ja raskaammin liikkuivat jalat\nlumella, hän oli menettänyt kaiken kunnianhimonsa, tuntuipa yksin pieni\ntaisteluhaluinen hengenkipinäkin käyvän masentuneeksi. Hän päätti\njatkaa kulkuaan hämäriin saakka. Sitten hän pysähtyisi, tekisi tulen ja\npaneutuisi nukkumaan sen lämpöön.\n\nIltapäivällä loppuivat pensaikkoa kasvavat maat, ja maasto kävi\nkumpuilevammaksi. Matka edistyi nyt hitaammin, mutta oli samalla\nhelpompaa, sillä tuulensuojaa oli pitkin tietä. Iltapimeän alkaessa\nlaskeutua tiheämpänä ja synkempänä myrskyn hämärää, tuli Billy\npaikalle, missä tundra näytti loppuvan. Tie päättyi äkkiä jyrkänteen\nreunaan, ja siellä sen pohjalla, jonne eivät tuulet eivätkä myrskyt\npäässeet, näki hän tiheän kuusimetsän latvat. Hän alkoi kömpiä alas.\nMutta hänen väsyneet silmänsä eivät enää kyenneet arvostelemaan\nvälimatkoja eivätkä laskeutumismahdollisuuksia, ja hän meni nurin.\nHän lankesi ainakin kymmenkunta kertaa ensimmäisten viiden minuutin\nkuluessa, ja lopuksi hän ei enää jaksanut koettaakaan nousta\njaloilleen, vaan pyöri kuin kivi rinnettä alas. Lopuksi putosi hän\nsatuttaen itsensä kipeästi, ja ensi kerran koko matkallaan teki hänen\nmielensä ääneensä huutaa tuskasta. Mutta ääni, jonka hän kuuli, ei\nollut hänen, Se oli vieras ääni, ja sitten hän oli kuulevinaan kaksi,\nkolme, useita ääniä. Hänen hämärtävissä silmissään vilisi tummia\nesineitä, hypellen hänen ympärillään lumessa, ja niitten takana oli\nkehässä neljä tai viisi korkeata, teltanmuotoista lumikasaa. Hän\ntiesi mitä tuo kaikki merkitsi. Hän oli pudonnut suinpäin suoraan\nintiaanileiriin. Iloissaan yritti hän huutaa ääneensä, mutta kieli\nkieltäytyi tottelemasta hänen määräyksiään. Paksussa lumessa tarpovat\nolennot nostivat hänet maasta ja kantoivat lumikasoja kohti. Hän\ntunsi saavansa lämmintä huoneilmaa keuhkoihinsa ja sitten hän menetti\ntajuntansa.\n\nHerätessään näki hän ensimmäiseksi kasvot, jotka näyttivät hiljalleen\ntulevan häntä kohti yöstä. Ne lähestyivät lähestymistään, kunnes Billy\neroitti tytönkasvot, ja suuret, harmaat, ihmeellisesti loistavat\nsilmät. Ollen juuri tajuntaan heräämäisillään sai hän omituisen\nkuvitelman, että oli kuolemaisillaan ja että kasvot olivat kaunista\nunta. Jos niin oli, oli hän aina kin joutunut lopuksi ystävien pariin.\nHän avasi silmänsä suuremmiksi ja liikahti. Kasvot vetäytyivät\nedemmäksi. Liike kannusti palaavaa elämää ja ajatuskyky alkoi taasen\ntoimia voimakkaasti.\n\nHän eli uudelleen kaiken, mitä oli tapahtunut siihen hetkeen\nsaakka, jona putosi alas rinnettä, kri-intiaanien leiriin. Yllänsä\nnäki hän kohoavan suuren tuohiwigwamin savupiipun muotoisen huipun\nja jalkapuolessaan huomasi hän tuohiseinässä aukon, josta ohut,\nsinertävä savu kiiri ulos. Hän oli wigwamissa. Siellä oli lämmintä\nja miellyttävää ja hänen oli hyvä olla. Saadakseen selville oliko\nloukkautunut, liikahti hän hiljaa. Häneltä pääsi tuskanparahdus. Se\noli ensimmäinen ääni, minkä hän oli saanut kuuluviin, ja samassa\nkumartuivat kasvot hänen puoleensa, Nyt näki hän ne selvästi, silmät\nolivat tummat, ja kapeita poskia ympäröivät paksut, mustat palmikot.\nViileä käsi siveli hellästi hänen otsaansa ja hiljainen ääni lausui\nhänelle puolenkymmentä rauhoittavaa, sointuvaa sanaa. Tyttö oli\nkri-intiaani. Kuullessaan tytön sanat tuli intiaanivaimo hänen\nviereensä, katsoi Billyä hetkisen ja meni sitten wigwamin ovelle\npuhutellen hiljaisella äänellä jotakin ulkona olevaa henkilöä.\n\nNaisen palatessa ovelta seurasi häntä mies. Hän oli vanha ja kumarainen\nja niin laihakasvoinen, että nahka oli pingollaan poskiluitten\npäällä. Hänen jäljessään tuli nuorempi mies, suora kuin nuori\nkuusi, leveäharteinen ja pää kuin pronssiin valettu. Hänellä oli\nkädessään jäätynyt kala, jonka hän antoi naiselle. Samalla lausui hän\nkri-intiaanien kielellä, jota Billy ymmärsi:\n\n_\"Se on viimeinen kala!\"_\n\nJäinen koura tuntui puristavan Billyn sydämestä, melkein pysähdyttäen\nsen lyönnit. Hän näki naisen ottavan kalan ja leikkaavan sen\nkahteen yhtä suureen kappaleeseen; toisen palasen pani hän kivisen\ntulisijan päällä riippuvaan pataan, jossa kiehui vettä. He jakoivat\nviimeisen kalansa hänen kanssaan! Ponnistaen kaikki voimansa Billy\nkohottautui istumaan. Nuori intiaani tuli ja levitti karhuntaljan\nhänen hartioilleen. Hän osasi hiukan sekarotuisten puhuman ranskan ja\nturkismetsästäjien englanninkielen sekamelskaa.\n\n\"Sinä sairas\" sanoi hän, \"sinä satutit ja nälkäinen. Sinun pian on\nsyötävä.\"\n\nHän viittasi kädellään kiehuvaa pataa. Ei ilmekään muuttunut kauniissa\nkasvoissa. Oli jotain jumalallista hänen liikkumattomuudessaan,\njuhlallisen arvokasta hänen puheessaan ja liikkeissään. Hän istui vaiti\ntytön tuodessa viimeisen kalan puoliskoa. Vasta Billyn pysähtyessä\nkesken syöntinsä voimatta saada palaakaan niellyksi ajatellessaan\nvievänsä intiaaneilta viimeisen hengenpitimen, rupesi nuori mies\nuudelleen puhumaan kehoittaen Billyä syömään kaiken.\n\nBilly puhutteli häntä kri-kielellä; intiaanin kasvot kirkastuivat ja\nhän ojensi hänelle kätensä, jota Billy puristi. Hän sanoi nimensä\nolevan Mukoki, ja rupesi kertomaan hänelle, mitä oli tapahtunut.\nLeirissä oli ollut kaksikymmentäkaksi asukasta, nyt oli vain\nviisitoista jäljellä. Seitsemän oli kuollut, neljä miestä, kaksi\nnaista ja yksi lapsi. Hirmumyrskyn raivotessa olivat miehet joka päivä\nlähteneet metsälle riistanhakuun, ja toinen toisensa jälkeen olivat he\nmuutamain päiväin väliajoin jääneet sille tielle. Siten oli kuollut\nneljä. Koirat oli syöty. Maissi ja kala olivat lopussa. Jäljellä oli\nenää vain vähän jauhoja, ne oli säästetty naisille ja lapsille. Miehet\neivät olleet viiteen päivään syöneet muuta kuin juuria ja puunkuorta.\nPelastuksen toivoa ei näkynyt missään. Joka poistui kauemmas leiriltä,\noli kuoleman oma. Tänä aamuna oli kaksi miestä lähtenyt lähimmälle\nkauppapaikalle, mutta Mukoki sanoi aivan rauhallisesti, etteivät he --\nkoskaan palaa.\n\nYö, seuraava päivä ja koko sitä seuraava kauhea vuorokausi olivat\naikaa, jota Billy ei koskaan unohtanut. Hän oli pudotessaan loukannut\nlonkkansa, eikä kyennyt nousemaan vuoteeltaan. Mukoki istui usein\nhänen vieressään ja kerta kerralta olivat hänen kasvonsa laihemmat,\nsilmät loistavammat. Toisen päivän iltana kuului hiljainen, valittava\nsurulaulu muutamasta majasta; se vaikersi ja valitti kilpaa ulvovan\nmyrskyn kanssa sulautuen lopulta sen ääniin. Muuan lapsi oli kuollut,\nja äiti suri.\n\nSinä iltana odotettiin jälleen muuatta metsämiestä turhaan palaavaksi\nleiriin. Mutta samaan aikaan seuraavana päivänä loppui sekä rajuilma\nettä nälkä. Päivän koittaessa aamulla paistoi aurinko, ja päivemmällä\ntuli muuan metsästäjistä juoksujalkaa melkein suunniltaan riemusta.\nHän oli uskaltanut retkellään toisia kauemmas ja tavannut hirviparven.\nKaksi hirveä hän oli tappanut ja toi nyt lihaa ensimmäiseksi\njuhla-ateriaksi.\n\nTalven 1910 viimeinen suuri myrsky asettui kevätsulien alkaessa, ja\nheti lämmön ruvetessa kohoamaan tapahtui muutos nopeasti. Viikossa\nmeni lumi pehmeäksi. Kaksi päivää myöhemmin kapusi Billy ensi kertaa\nvuoteeltaan. Ja sitten puhkesi pohjolan kevät täyteen loistoonsa\nerämaassa yhdessä ainoassa vuorokaudessa. Päivä paistoi lämpimänä ja\nkultaisena. Vesi virtasi vuorenrinteitä alas laaksoihin kohisevina,\nlaulavina jokina.\n\nTerveyden ja voimain palatessa kasvoi Billyn kärsimättömyys päästä Mc\nTabbin luo. Jollei Mukoki olisi pidättänyt häntä, olisi hän lähtenyt\ntaipaleelle jo puolisairaana.\n\nVihdoin koitti päivä, jona hän heitti hyvästit metsäystävilleen ja\nläksi taivaltamaan etelää kohti.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS UJKU.\n\nISOBEL.\n\n\nIntiaanileirissä viettäminään pitkinä toimettomina päivinä ja öinä\nBillyllä oli ollut tilaisuutta levollisemmin ajatella elämäänsä\ntullutta murhenäytelmää ja tervehtyessään oli hän osittain noussut\nmustan epätoivon kuilusta, jonne oli joutunut.\n\nDeane oli kuollut. Isobel oli kuollut. Mutta pikku Isobel oli vielä\nelossa, ja Billy toivoi löytävänsä hänet ja saavansa hänet omistetuksi\nomakseen. Kaiken sen raunioilta, mikä iäksi oli mennyt murskaksi, nousi\nhänen mieleensä uusia unelmia ja pilvilinnoja. Hän uskoi tapaavansa Mc\nTabbin mökiltään ja lapsen hänen luotansa. Ja niin varmasti vakuutettu\noli hän ollut vanhemman Isobelin paranemisesta, ettei ollut maininnut\nMc Tabbille sanaakaan enosta, joka oli karkoittanut hänet vanhasta\nkodistaan Montrealissa. Nyt oli hän iloinen, että oli pitänyt sen omana\ntietonaan, sillä ei olisi luultavaa, että Mc Tabb olisi saanut selvää\nlapsen sukulaisista. Ja nyt oli Billy varmasti päättänyt, ettei antaisi\npikku Isobelia kenellekään, vaan ottaisi hänet omakseen.\n\nHän palaisi sivistyneeseen maailmaan, sillä hänellähän olisi nyt\nminkä takia elää. Hän rakentaisi pienokaiselle kodin puutarhoineen,\nkoirineen, lintuineen, kukkineen. Hopeakaivoksesta saamiensa rahojen\nkanssa omisti hän viisitoista tuhatta dollaria, eikä Isobelin\nkoskaan tarvitsisi tietää mitä köyhyys merkitsisi. Billy kasvattaisi\nhänet hyvin, ostaisi hänelle kauniita vaatteita ja muuta hyvää\nloppumattomiin. He olisivat aina eroittamattomasti yhdessä ja hän\nrukoilisi, että lapsi aikaiseksi saatuaan tulisi äitinsä, vanhemman\nIsobelin kaltaiseksi.\n\nHän suri syvästi. Hän tunsi, ettei voisi koskaan unohtaa, ja että\nmuistot suuresta erämaasta ja hänen rakastamastaan naisesta eläisivät\naina hänen sydämessään, vuodesta vuoteen, repien vanhat haavat auki.\nNyt saivat lapseen kohdistuvat uudet ajatukset ja suunnitelmat hänen\nsurunsa väistymään syrjään.\n\nMuutaman aurinkoisen ja kevätlämpimän päivän iltana Billy tuli Little\nBeaverjoelle vähän matkaa Mc Tabbin mökin yläpuolelle. Loppumatkan hän\nkulki juoksujalkaa. Aurinko oli juuri painumassa läntisten harjujen taa\nhänen saapuessaan metsään hakatun aukeaman laitaan, josta mökki näkyi,\nTästä oli hän nähnyt pikku Isobelin viimeksi. Pensas, jonka takana hän\noli ollut piilossa, oli kymmenkunnan askeleen päässä hänestä. Sen hän\nhuomasi, ja sitten pani hän merkille joukon seikkoja, jotka saivat\nhänet pelästymään.\n\nSiltä paikalta, missä hän seisoi, oli ennen polku johtanut metsään. Nyt\nse oli kasvanut melkein umpeen peittyen viimevuotisiin rikkaruohoihin.\nRookie on varmaan ottanut toisen polun, ajatteli Billy.\n\nMutta sitten katsoi hän äkkinäisen pelon vallassa aukeaman yli mökkiä.\nKaikkialla oli autiuden leima. Savupiipusta ei noussut savua. Ovi\noli suljettu. Ulkopuolella ei näkynyt elonmerkkiäkään. Ei kuulunut\nkoirain haukahdusta, ei mikään ääni, nauru eikä puhe rikkonut kuollutta\nhiljaisuutta.\n\nTuskin uskaltaen hengittää kulki Billy edelleen, ja pelko valtasi\nhänet yhä enemmän ja enemmän. Mökin ovella ei ollut salpaa. Hän avasi.\nTupa oli tyhjä. Vanha kamiini oli rikki. Paljailla lavitsoilla ei oltu\nmaattu kuukausiin, ehkäpä ei koko kahteen vuoteen. Billyn astuessa\nkynnyksen yli vilahti kärppä hänen jaloissaan. Hetkisen kuluttua kuuli\nhän sen poikasten vikisevän kuin hiirten pyöreistä, kapeista seipäistä\nrakennetun lattian alla. Billy palasi pihalle. \"Hyvä Jumala!\" vaikeroi\nhän. Hän katseli Croissetin mökin suuntaan, jossa Isobel oli kuollut.\nHyödyttäisiköhän käydä siellä? Ei hän toivonut paljoa, mutta läksi\nkuitenkin matkaan mennen vanhan polun poikki. Illan hämärä laskeutui\nnopeasti, ja oli melkein pimeä hänen tullessaan toiselle aukeamalle\nSiellä pääsi hänen huuliltaan toisen kerran valitus. Mökkiä ei enää\nollut olemassa. Mc Tabb oli polttanut sen kulkutaudin jäleltä.\n\nSiinä, missä se oli ollut, oli nyt hiiltynyt, musta kasa osittain jo\nvihreitten kasvien peitossa. Billy puristeli suonenvedontapaisesti\nkäsiään ja kierteli raunioitten ympärillä kuin haeskellen. Muutaman\naskeleen päästä löysi hän Mc Tabbin mainitseman kummun puisine\nristeineen. Ja silloin menetti hän kaiken itsehillintänsä ja heittäytyi\nIsobelin haudalle parahtaen katkerasta tuskasta.\n\nKun hän vihdoin nosti päätänsä, loistivat tähdet taivaalla. Oli\nihmeellinen, hiljainen yö, jossa ei kuulunut muita ääniä kuin\nkevätpurojen lorina Little Beaverjoelta. Billy nousi pystyyn jääden\nhetkiseksi seisomaan haudan ääreen, liikkumattomana kuin kuvapatsas.\nSitten hän kääntyi ja palasi takaisin vanhaa polkua pitkin. Aukeaman\nreunasta kääntyi hän katsomaan taaksensa kuiskaten hiljaa:\n\n\"Palaan luoksesi, Isobel. Palaan luoksesi.\"\n\nKantamuksensa oli hän jättänyt Mc Tabbin mökille. Hän heitti sen\nselkäänsä ja läksi taivaltamaan etelää kohti. Vain yksi toivo\nhänellä vielä oli. Mc Tabb tunnettiin Le Pas'issa; sinne hän myi\nturkistavaransa ja osti sieltä elintarpeensa. Jonkun täytyi Le Pas'issa\ntietää, minne hän oli mennyt pikku Isobelin kanssa.\n\nVasta päästyään useitten mailien päähän paikalta, jossa sekä Isobel\nettä hänen särkyneet toiveensa olivat haudattuna, yöpyi hän. Jo\nennen päivänkoittoa oli hän pystyssä ja söi aamiaisensa. Neljäntenä\npäivänä saapui hän Saskatchewanjoen varrella olevaan pieneen Le Pas'n\nkaupunkiin, rautatien päätekohtaan ja sivistyksen uloimpaan etuvartioon\nerämaassa. Tunnissa oli hän saanut selville, ettei Mc Tabb ollut käynyt\nkaupungissa lähes kahteen vuoteen. Ei kukaan ollut nähnyt lasta hänen\nmatkassaan.\n\nSamana iltana läksi työläisjuna Etomamiin Canadian Northern Railwayn\npäälinjan varrella, ja Billy teki nopeasti päätöksensä. Hän matkustaisi\nMontrealiin. Jollei pikku Isobel olisi siellä, olisi hän yhä Mc Tabbin\nmatkassa jossakin erämaitten kätkössä. Silloin Billy palaisi ja etsisi\nhänet, vaikka se veisi hänen koko loppuikänsä.\n\nHän sai matkustaa vuorokausittain, ja matkan kestäessä hän itsekseen\nrukoili, ettei löytäisi tyttöä Montrealista. Jos Rookie jonkun sattuman\nkautta oli saanut selvän hänen sukulaisistaan, jos Isobel ennen\nkuolemaansa oli paljastanut hänelle salaisuuden, oli hänen viimeinen\ntoivonsa mennyttä Hän ei hukannut aikaa, uuden puvun hankkimiseen. Se\nolisi merkinnyt seuraavan junan odottamista. Hänellä oli yhä yllään\nerämaassa käyttämänsä puku karvalakkeineen. Hänen tullessaan idemmäs,\nalkoivat ihmiset katsella häntä uteliaina. Junamiehellä ajatti hän\npartansa, mutta tukka oli yhä pitkä. Mokkasiinit ja karkeat sukat\nolivat kuluneet ja rikkinäiset ja hänen karibounnahkaisessa takissaan\nja paksussa hudsonlahtilaisessa villapaidassaan oli rikkeimiä.\nPuute ja kärsimykset olivat uurtaneet vakonsa hänen kasvoihinsa.\nHuolimatta omituisesta puvusta, oli hänen olennossaan jotakin,\nmikä sai vastaantulijat katsahtamaan häneen pitkään. Ja naiset,\nteräväsilmäisempinä kuin miehet, näkivät surun hänen katseensa pohjalla.\n\nLähestyessään Montrealia pysytteli hän yhä kauempana muista. Kun juna\nvihdoin pysähtyi kaupungin keskellä olevalle, suurelle asemalle, läksi\nBilly kulkemaan Mount Royalille päin. Oli tunti tai pari puolenpäivän\njälkeen. Billy ei ollut syönyt mitään sitten aamuvarhaisen, mutta ei\ntuntenut nälkää. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli hän sen kadun\nalkupäässä, jonka varrella Isobel muinoin oli asunut. Toisen toisensa\njälkeen sivuutti hän vanhat kivi- ja tiilirakennukset, joita jykevät\nmuurit ympäröivät. Kaikki oli ennallaan, ei mikään ollut muuttunut\nniinä vuosina, jotka olivat kuluneet hänen viime käynnistään täällä.\nOllessaan puolitiessä vuoren juurelle näki Billy vanhan puutarhurin,\njoka leikkasi muurivihreää vanhanaikaisen, ajoportilla olevan tykin\nympärillä. Hän seisahtui ja kysyi:\n\n\"Voitteko sanoa, missä Henri Lecours asuu?\" Puutarhuri katsoi häntä\npitkään sanomatta mitään. Sitten virkkoi hän:\n\n\"Lecours? Henri Lecoursko? Hänen talonsa on tuolla ylempänä, punaisen\nhiekkakivimuurin takana. Haluatteko nähdä taloa vai -- Lecoursia?\"\n\n\"Molempia\", vastasi Billy.\n\n\"Henri Lecours on ollut kuolleena kolme vuotta\", selitti puutarhuri\n\"Oletteko sukulaisia?\"\n\n\"En, en\", huudahti Billy koettaen saada äänensä lujaksi seuraavaa\nkysymystä, varten. \"Siellä asuu nyt muita. Keitä he ovat?\"\n\nVanha mies pudisti päätänsä.\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Siellä on pieni tyttö -- neli-, viisivuotias, keltatukkainen --\"\n\n\"Hän leikki puutarhassa tullessani äskettäin ohi\", vastasi puutarhuri.\n\"Kuulin hänen äänensä -- hän juoksi koiran kanssa.\"\n\nBilly ei malttanut kuunnella enempää. Kiittäen saamistaan tiedoista\nkulki hän nopein askelin mäkeä ylös punaista hiekkakiviaitaa kohti.\nTullessaan ruostuneelle rautaportille kuuli hänkin lapsen naurun, ja\nhänen sydämensä alkoi takoa hurjasti. Se kuului juuri kohdalta muurin\ntoiselta puolen. Innoissaan pisti hän mokkasiininsa kärjen muurinrakoon\nja kiipesi sen yli. Hän näki laajan puutarhan, ja muutaman askeleen\npäässä näki hän tuuhean pensaan liepeillä koiranpennun kanssa leikkivän\nlapsen. Päivä loisti tyttösen kultaisilla kiharoilla. Hän kuuli hänen\nhilpeän naurunsa; ja sitten, hetkiseksi, hänen kasvonsa kääntyivät\nhäneen päin.\n\nSinä hetkenä Billy unohti kaiken, ja hyppäsi ilosta huudahtaen muurin\nyli puutarhaan.\n\n\"Isobel -- Isobel -- oma pikku Isobelini!\"\n\nHän oli polvillaan lapsen vieressä sulkien hänet syliinsä. Ensi\nhetkessä oli tyttö niin pelästynyt, että tuijotti häneen henkeään\npidättäen ja sanomatta sanaakaan.\n\n\"Etkö tunne minua -- etkö tunne minua\", huusi Billy melkein nyyhkien.\n\"Pikku Arvoitus, Isobel --\"\n\nHän kuuli omituisen, tukahdetun huudon ja katsahti ylös. Pensaikon\ntakaa oli tullut nainen, ja hän katseli Billy Mac Veightä kasvot\nliidunvalkoisina. Billy nousi seisoalleen horjuen, ja luuli lopuksi\nsittenkin menettäneensä järkensä. Sillä hänen edessään seisoi Isobel\nDeanen haamu, ja siniset silmät loistivat kuten hän oli nähnyt niitten\nloistavan hetkisen muuanna yönä, kauan aikaa sitten suuren tundran\nlaidassa.\n\nBilly ei voinut puhua. Ja peräytyen sekä horjuen pari askelta muuria\nkohti, ojensi hän käsivartensa tietämättä mitä teki, ja lausui Isobelin\nnimen, kuten oli lausunut sen sadat kerrat valvoessaan öisin yksinään\nnuotiollaan. Nälkä, hänen pudotessaan saamansa vamma, viikkoja kestänyt\nsairaus ja melkein yli-inhimilliset ponnistukset Mc Tabbin mökille\npyrkiessä ja vihdoin sivistynyt maailma, jonka keskelle hänet oli\nheitetty, olivat vieneet hänen viimeiset voimansa. Hän oli jännittänyt\nhermovoimansa äärimmilleen. Jännitys laukesi nyt ja hän lysähti\nkokoon. Hän ponnisteli voittaakseen heikkouden, joka tuntui vieneen\nviimeisen pisaran voimaa hänen nääntyneestä ruumiistaan, mutta hurjista\nponnisteluista huolimatta pimeni aurinkoinen puutarha äkkiä hänen\nsilmissään.\n\nSinä hetkenä alkoi näky elää. Billyn kääntyessä puutarhamuuriin päin,\nkutsui Isobel Deane häntä nimeltä, samassa oli hän Billyn vieressä,\ntarttui häneen melkein hurjana ja lausui hänen nimeänsä kerran toisensa\njälkeen. Heikkous ja pyörrytys meni menojaan, mutta sen kestäessä oli\nBilly tietoinen vain yhdestä seikasta, siitä, että hänen oli palattava\nmuurin toiselle puolen.\n\n\"En olisi tullut -- mutta -- luulin -- teidät kuolleeksi\", virkkoi hän.\n\"Minulle kerrottiin teidän kuolleen. Olen iloinen -- iloinen -- mutta\n-- en olisi -- tullut --\"\n\nIsobel tunsi hänen hetkisen nojaavan raskaasti häneen. Hän luki\nkirjoituksen Billyn kasvoista: nälkää, tuskaa, kuumeen hävittäviä\njälkiä ja surun uurteita. Billy ei nähnyt hänen kasvojensa omituisen\nkirkastunutta ilmettä eikä ihmeellistä loistoa hänen silmissään.\n\n\"Intiaani-Joen äitihän se kuoli\", kuuli Billy Isobelin sanovan, \"ja\nsiitä lähtien olemme odottaneet -- odottaneet -- odottaneet pikku\nIsobelin kanssa. Kävin pohjoisessa, Davidin haudalla, ja näin mitä olit\ntehnyt ja mitä olit polttanut ristiin. Tiesin, että jonakin päivänä --\npalaisit luokseni. Olemme odottaneet niin --\"\n\nHän puhui melkein kuiskaten, mutta Billy kuuli sanat, ja hetkessä meni\nhänen heikkoutensa menojaan. Hän näki Isobelin vaalean tukan loistavan\npäivänpaisteessa, näki ilmeen hänen kasvoillaan ja silmissään.\n\n\"Olen niin, niin pahoillani siitä -- että -- sanoin -- sinun -- sinun\nsurmanneen hänet\", jatkoi Isobel. \"Muistathan minun sanoneen, että --\njos paranin --\"\n\n\"Muistan --\"\n\n\"Ja sinä luulit minun tarkoittavan, että sinun parannuttuani oli\nmentävä tiehesi, ja lupasit sen -- ja pidit lupauksesi. En voinut\nsilloin sanoa loppuun mitä tarkoitin. Minusta se olisi -- ollut väärin\nsilloin. Halusin sanoa sinulle sillä kertaa, että olin pahoillani --\nja että jos toivuin, saisit tulla luokseni -- joskus -- jonnekin -- ja\nsilloin --\"\n\n\"Isobel!\"\n\n\"Ja nyt, nyt saat sanoa minulle uudelleen sen, mitä sanoit minulle\ntundran laiteilla kerran, kauan sitten.\"\n\n\"Isobel, Isobel!\"\n\n\"Ymmärräthän\", Isobel puheli hiljaa, \"ymmärräthän, ettei se käy päinsä\nheti -- ehkä ei vielä vuoteenkaan. Mutta nyt --\"\n\nHän tuli lähemmäksi.\n\n\"Nyt saat suudella minua\", sanoi hän. \"Ja sitten on sinun suudeltava\npikku Isobelia, Ja toivomme, ettet enää mene kovin kauas luotamme. On\nniin yksinäistä, niin hirvittävän yksinäistä täällä kaupungissa. Olemme\nniin iloisia -- niin iloisia, kun palasit.\"\n\n\"Ja saanko jäädä?\"\n\nIsobel kohotti kasvonsa, ne loistivat jälleennäkemisen riemua.\n\n\"Jos tahdot -- vielä -- minut.\"\n\nVihdoinkin Billy uskoi. Mutta hän ei voinut puhua. Hän kumartui\nIsobelin puoleen, ja niin seisoivat he hetkisen. Pensaikon takaa kaikui\npikku Isobelin iloinen nauru.\n\n\n\n"]