Seikkailuromaani sijoittuu 1800-luvun alun Pohjois-Amerikan erämaihin ja Meksikon rajaseuduille. Tarina seuraa kanadalaista metsästäjää ja karannutta orjaa, jotka tempautuvat mukaan Meksikon itsenäisyystaisteluihin ja vaarallisiin erämaakohtaamisiin.
Gustave Aimardin 'Kapinalipun alla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1830. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KAPINALIPUN ALLA
Seikkailuromaani Meksikon sodista
Kirj.
GUSTAVE AIMARD
Ranskankielestä suomentanut
Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1923.
SISÄLLYS:
I. Pakolainen.
II. Quoniam.
III. Musta ja valkoinen.
IV. Manada.
V. Musta hirvi.
VI. Luovutus.
VII. Apinannaama.
VIII. Sodanjulistus.
IX. Käärmepawneet.
X. Taistelu.
XI. La Venta del Potrero.
XII. Keskustelu.
XIII. Carmela.
XIV. La conducta de plata.
XV. Pysähdys.
XVI. Valtiollinen yleiskatsaus.
XVII. Lujamieli.
XVIII. Lanzi.
XIX. Takaa-ajo.
XX. Uskottuja asioita.
XXI. Jaguari.
XXII. Sininen Repo.
XXIII. Valkoinen Nylkijä.
XXIV. Taistelun jälkeen.
XXV. Selitys.
XXVI. Pikalähetti.
XXVII. Opas.
XXVIII. John Davis.
XXIX. Kauppa.
XXX. Väijytys.
I
Pakolainen
Äärettömät aarniometsät, joka ennen peittivät Pohjois-Amerikan mannerta, alkavat yhä enemmän hävitä amerikkalaisten salaviljelijöiden ja uranuurtajain ahkerista kirveeniskuista, näiden väsymättömän toimeliaisuuden siirtäessä erämaiden rajat yhä kauemmaksi länteen.
Kukoistavia kaupunkeja, hyvin muokattuja ja huolellisesti kylvettyjä
vainioita on nyt seuduilla, joilla tuskin kymmenen vuotta sitten
[alkuteksti ilmestyi 75 vuotta takaperin. Suom.] kohosi
läpitunkemattomia metsiä. Ne olivat niin taajoja, että puiden
satavuoristen oksain lomitse pääsi päivä vain heikosti pilkistämään, ja
niiden tutkimattomissa syvyyksissä asusti kaikenlaisia eläimiä, samalla
kun ne olivat tyyssijana paimentolaisintiaanien laumoille, jotka
olivat aseleikkiin tottuneita ja usein kajahduttivat sotahuudon näiden
majesteettisten vihreiden holvien alla.Sittemmin ovat metsät kaadetut, niiden tummat asukkaat oat lakkaamatta ahdistavan sivistyksen tieltään tunkemina askel askeleelta paenneet etsimään etäältä toisia, varmempia turvapaikkoja, vieden muassaan isäinsä luut, jottei niitä kaivaisi maasta ja häpäisisi valkoihoisten säälimätön auranterä, joka viiltää pitkää ja hedelmällistä vakoaan heidän entisillä metsästysmaillaan.
Onko jatkuva metsien poishakkaaminen, Amerikan mantereen lakkaamaton uutisviljelykselle raivaaminen epäkohta? Ei suinkaan. Päinvastoin ansaitsee tämä jättiläisaskelin kulkeva edistys, joka pyrkii, ennenkuin vuosisata on kulunut, muuttamaan uuden maailman maaperän, meidän kaikkien myötätuntomme. Emme kuitenkaan voi olla tuntematta tuskallista sääliä tuota raa'asti lakien ulkopuolelle heitettyä onnetonta rotua kohtaan. Kaikilta puolilta armotta ahdistettuna se hupenee päivä päivältä ja on tuomittu piakkoin surkeasti häviämään maasta, jonka äärettömiä alueita se vielä neljä vuosisataa sitten lukemattomilla joukoillaan kansoitti.
Jos Jumalan tätä mainitsemaamme muutosta toimeenpanemaan valitsema kansa olisi käsittänyt kutsumuksensa, niin kenties se veritöiden ja teurastusten asemesta olisi ryhtynyt rauhan työhön ja isällisesti hoivannut heikompia, kenties se silloin olisi ottanut aseikseen evankeliumin käskyt, sensijaan että turvautui kivääreihin, tulisoihtuihin ja sapeleihin. Ja ehkä se silloin olisi saapunut otolliseen aikaan sulattaakseen yhteen molemmat rodut, valkoisen ja punaisen, ja saavuttaakseen hyödyllisemmät tulokset edistykselle ja sivistykselle sekä varsinkin sille suurelle kansainveljeydelle, jota kellään ei ole oikeutta halveksia ja jonka jumalallisten ja pyhien käskyjen unohtajat kerran saavat tehdä kauhean tilin.
Ei voi rangaistusta kohtaamatta ruveta kokonaisen rodun pyöveliksi, ei voi tieten taiten kylpeä viattomassa veressä tuon veren kerran huutamatta kostoa, tuomiopäivän koittamatta ja äkkiä heittämättä vanhurskasta miekkaansa vaakaan, jolla voittajat ja voitetut punnitaan.
Aikana, jolloin kertomuksemme alkaa, toisin sanoen vuoden 1812 lopulla, ei siirtolaisuus ollut vielä päässyt sellaiseen tavattomaan vauhtiin kuin se piankin saavutti. Se oli niin sanoaksemme vasta alulla, eivätkä Yhdysvaltojen ja Meksikon rajojen sisällä leviäviä suunnattomia aloja peittäviä laajoja metsiä olleet samoilleet muut kuin hiipivät kauppamiehet ja metsänkävijät tai äänettömillä mokkasiineillaan liikkuvat punanahat.
Erään tuollaisen äärettömän metsän keskellä alkaa kertomuksemme lokakuun 27 päivänä 1812 kello kolmen tienoissa iltapuolella.
Kuumuus oli siimeksessä ollut tukehduttava, mutta tällä hetkellä pitensivät auringon yhä vinommat säteet puiden isoja varjoja, ja vastikään noussut illan viima raikastutti ilmaa ja karkoitti pois moskiittoparvet, jotka koko aamukauden olivat surisseet rämeisillä aukeamilla.
Oltiin erään Arkansas-virtaan laskevan, salaisen sivujoen partailla. Molempain rantain lievästi kaartuvat puut yhtyivät tuuheaksi lehväholviksi vesijuonteen yläpuolella, jonka pintaa oikullisen tuulen henkäys tuskin väreilytti. Siellä täällä nähtiin ruusunpunaisia flamingoja ja valkoisia haikaroita pitkillä korvillaan seisten kalastamassa päivällistään niin huolettoman lauhkeina kuin yleensä on isoille kahlaajalinnuille ominaista. Mutta äkkiä ne pysähtyivät, kuroittivat kaulansa ikäänkuin kuunnellakseen jotakin outoa melua ja lähtien nopeasti juoksemaan, saadakseen tuulta siipiinsä, lensivät säikähdyksestä kirkuen tiehensä.
Sitten pamahti pyssynlaukaus, jota metsän kaiut toistelivat. Kaksi flamingoa putosi maahan.
Samassa kaarsi kevyt, nopeakulkuinen ruuhi pienenä niemekkeenä joen uomaan ulontuvan rhizophora-puiden ryhmän nenitse ja alkoi kiitää veteen pudonneitten flamingojen perästä. Toinen niistä oli heti kuollut ja solui virran mukana, mutta toista oli todennäköisesti vain lievästi haavoitettu, ja se pakeni tavattoman rivakasti, meloen tarmonsa takaa.
Mainitsemamme alus oli kuuman veden avulla puunrungosta irroitetusta tuohesta valmistettu intiaaniruuhi eli piroogi.
Ruuhessa oli yksi ainoa mies. Hänen eteenpäin ojennettu, vielä savuava pyssynsä osoitti, että hän oli laukauksen ampuja.
Esittelemme tämän henkilön, joka esittää tärkeätä osaa tarinassamme.
Mikäli sillä hetkellä saattoi hänen asennostaan päättää, hän oli hyvin kookas mies. Pienenlaisen pään yhdisti tarmokas kaula harvinaisen harteviin olkapäihin. Jäykät, köysimäiset lihakset pingoittuivat selvästi hänen käsivarsissaan niiden joka liikkeellä. Lyhyesti sanoen tuon miehen koko ulkomuoto todisti äärimmilleen kehittynyttä, jäntevää tarmoa.
Suurten sinisten, älykkyyttä säteileväin silmäin valaisemilla kasvoilla oli avoin, rehellinen ilme, joka miellytti jo ensi näkemältä, ja tätä vaikutelmaa korostivat säännölliset piirteet ja iso suu, jonka pielissä väreili alituinen hyväntuulinen hymy. Hän saattoi olla kolmen- tai korkeintaan neljänkolmatta vuoden vanha, vaikka säiden ankaruuden ahavoima iho ja kasvojen alaosaa peittävä tuuhea, tuhanvaalea parta antoivat hänelle iäkkäämmän leiman.
Miehellä oli yllään eränkävijän puku. Majavannahkainen lakki niskaan asti ulottuvine häntineen pidätti vaivoin kullankellerviä tuuheita hiussuortuvia, jotka epäjärjestyksessä valuivat hartioille. Sininen puuvillainen, peurannahkaisella vyöllä lanteitten yläpuolelta kiristetty metsästysmekko ulottui aivan lähelle jänteviä polvia. Sääriä peittivät mitassit, eräänlaiset ahdaslahkeist housut, ja jalkoja suojelivat intiaanimokkasinit karhunvaarainpensaiden piikeiltä ja matelijain pistoilta.
Hänen parkitusta nahasta valmistettu metsästyslaukkunsa riippui kantohihnasta, ja kuten kaikilla aarniometsäin rohkeilla pioneereilla oli hänelläkin aseinaan hyvä kentuckylainen tussari, oivallinen suoralla, kymmentä tuumaa pitkällä ja kahta tuumaa leveällä terällä varustettu puukko ja pieni, kuvastinkirkkaaksi hiottu kirves. Nämä aseet, pyssyä tietenkin lukuunottamatta, riippuivat hänen vyöstään, johon oli lisäksi kiinnitetty kaksi ruudilla ja luodeilla täytettyä bisonin sarvea.
Näin varustetun ja ympäröivän tienoon kehystämässä ruuhessa istuvan miehen ulkomuodossa oli jotakin suurenmoista, tenhoavaa, mikä herätti vaistomaista kunnioitusta.
Varsinainen eränkävijä on niitä uuden maailman lukuisia tyyppejä, jotka ennen pitkää kokonaan häviävät sivistyksen lakkaamattoman voittokulun tieltä.
Eränkävijät, nuo preirieiden rohkeat uranuurtajat, jotka niiden helmassa kuluttivat koko elämänsä, olivat riippumattomuuden kaipuun ja hillittömän vapaudenrakkauden kannustamia miehiä, jotka ravistivat niskoiltaan yhteiskunnan jäsenilleen säilyttämät raskaat, kammitsoivat kahleet, ollakseen niiden orjuuteen koskaan palaamatta, ja joilla ei ollut muuta tarkoitusperää kuin elää ja kuolla tarvitsematta alistua kenenkään muun tahtoon kuin omaansa. Voitonhimo ei heitä laisinkaan kiihoittanut, sillä he halveksivat mammonaa. He jättivät kaupungit ja tunkivat päättäväisesti aarniometsiin. He elelivät päivästä päivään, huomisesta huolehtimatta, varmoina, että Jumala ei heitä hädän hetkellä hylkäisi, ja asettuivat täten yleisen lain ulkopuolelle, jota lakia he eivät tunnustaneet, ja äärimmäiselle sivistystä raakalaisuudesta eroittavalle rajalle.
Useimmat tunnetuimmat eränkävijät olivat kanadalaisia. Normandielaisessa luonteessa onkin jotakin uhkarohkeaa ja seikkailunhaluista, mikä soveltuu hyvin tuollaiseen elämään, joka on täynnä odottamattomia vaiheita ja suloisia aistimuksia. Mutta sen päihdyttävän tenhon käsittävät vain ne, jotka itse ovat sitä kokeneet.
Kanadalaiset eivät ole koskaan periaatteessa tunnustaneet sitä kansallisuuden vaihdosta, jota englantilaiset ovat yrittäneet heille tyrkyttää. Alati he ovat pitäneet itseään ranskalaisina, lakkaamatta ovat heidän silmänsä pysyneet luotuina sitä emämaata kohti, joka heidät on niin julman välinpitämättömästi hylännyt.
Tähän päivään asti ovat kanadalaiset monien monituisten vuosien läpi pysyneet ranskalaisina. Heidän yhteensulautumisensa anglosaksilaisen rodun kanssa on vain näennäistä. Mitä pienin veruke riittäisi ratkaisevasti rikkomaan heidän ja englantilaisten välit.
Englannin hallitus tietää sen varsin hyvin. Ja niinpä se kanadalaisissa siirtokunnissaan käyttääkin lempeyttä, jollaista se kyllä varoo osoittamasta muissa alusmaissaan.;
Valloituksen ensi aikoina oli tämä vastenmielisyys (emme rohkene sanoa viha) näiden kahden rodun välillä niin voimakas, että kanadalaisia muutti joukottain maasta mieluummin kuin alistui siihen rasittavaan ikeeseen, joka heidän niskaansa tahdottiin panna. Ne, jotka olivat liian köyhiä kokonaan jättämään isänmaansa ja joiden siis oli pakko edelleenkin asua näissä vieraan anastajan tallaamissa seuduissa, valitsivat usein metsänkävijän karkean toimen, kernaammin antautuen moisen elämän kurjuuteen ja vaaroihin kuin että olisivat häpeällisesti taipuneet inhotun valloittajan lakien alle. Pudistaen tomun kengistään lapsuudenkotinsa kynnykselle he viskasivat tuliluikun olalleen ja tukahduttaen kaipuun huokauksen läksivät, aikomatta enää koskaan palata, kauaksi tutuilta tanhuilta, samoten päättävästi Kanadan läpitunkemattomiin metsiin. Ja siten he tietämättään aloittivat pelottomien tutkimusretkeilijäin sukupolven, josta tähän kertomukseen ryhtyessämme toimme näyttämölle yhden sen kauneimpia ja valitettavasti viimeisiä edustajia.
Metsästäjä jatkoi tarmokasta melomistaan. Pian hän tavoitti ensimmäisen flamingon, jonka paiskasi ruuhensa pohjalle, mutta toinen tuotti hänelle enemmän vaivaa. Jonkun aikaa haavoitettu lintu ja metsästäjä kilpailivat nopeudessa. Mutta vähitellen uupuivat edellisen voimat, sen liikkeet kävivät epävarmoiksi, ja se loiski suonenvedontapaisesti vettä. Isku kanadalaisen melasta lopetti sen kuolinkamppailun, ja se heitettiin toverinsa viereen ruuhen pohjalle.
Kiskottuaan saaliinsa veneeseen metsästäjä ojensi aironsa ja alkoi panostaa pyssyään niin huolellisesti kuin on ominaista niille, jotka tietävät, että heidän elämänsä voi riippua yhdestä ainoasta laukauksesta.
Saatuaan aseensa kuntoon kanadalainen loi tutkivan katseen ympärilleen.
"Kah!" hymähti hän hetkisen perästä, puhuen itsekseen, kuten varsin tavallisesti tottuvat tekemään henkilöt, jotka elävät yksinäisyydessä. "Jumala armahtakoon minua! Luulenpa aavistamattani saapuneeni kohtauspaikalle! En erehtynytkään! Tuolla oikealla ovat ne kaksi kaatunutta, ristitysten pudonnutta pajutammea vedestä esille pistäytyvän kallion lähellä. Mutta mitä tuo on?" huudahti hän kumartuen ja virittäen pyssynsä hanan.
Useiden koirain raivokas haukunta oli äkkiä kajahtanut metsän tiheiköstä, pensaat olivat rajusti työntyneet sivulle, ja samassa oli ilmestynyt eräs neekeri kallion huipulle, jota kohti kanadalaisen silmät sillä hetkellä olivat tähdätyt.
Päästyään kallion äärimmäiselle reunalle pysähtyi musta mies hetkiseksi, näkyi kuuntelevan tarkkaavasti ja oli kaikesta päättäen kovin kiihdyksissään. Mutta tuo pysähdys oli lyhytaikainen, sillä tuskin hän oli siten seisonut muutaman sekunnin, kun hän kohottaen silmänsä epätoivoisesti taivasta kohti syöksyi virtaan ja alkoi rivakasti uiden pyrkiä vastaiselle rannalle.
Heti kun neekeri oli pudota molskahtanut jokeen ja siitä syntynyt kohina vaimentunut, hyökkäsi esille useita koiria, jotka aloittivat kauhean ulvonnan.
Koirat olivat vankkarakenteisia elämiä, pitkät kielet riippuivat, silmät veristivät, ja karvat törröttivät pystyssä kuin pitkän juoksun jälkeen.
Tuskin hän oli alkanut soutaa sinnepäin, kun käheä ääni kuului rannalta,
"So, so! Vaietkaa toki, te ruumiillistuneet paholaiset!" huusi se. "Vaietkaa, by God!"
Koirat ulvahtivat haikeasti pari kertaa ja vaikenivat sitten äkkiä.
Silloin henkilö, joka oli torunut koiria, huusi äänekkäämmin:
"Hei siellä, te ruuhensoutaja, kuulkaa!"
Kanadalainen laski sillä hetkellä vastakkaiseen rantaan. Hän työnsi ruuhensa hiekalle ja kääntyi huolettomasti puhuttelijaa kohti.
Tämä oli keskikokoinen, tanakka mies, pukeutunut kuten rikkaat talonpojat ylimalkaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja tympäisevän rumat. Neljä henkilöä, arvattavasti hänen palvelijoitaan, seisoi hänen vieressään. Sanomattakin on selvää, että kaikilla viidellä miehellä oli pyssyt kädessä.
Virta oli sillä kohtaa aika leveä, lähes neljäkymmentä metriä. Siis ainakin toistaiseksi varsin kunnioitettava este neekerin ja hänen vainoojiensa välillä.
Kanadalainen nojautui puuta vasten.
"Minulleko te puhutte?" kysäisi hän jokseenkin halveksivaan sävyyn.
"No kelle sitten, by God!" vastasi ensimmäinen puhuja suuttuneena. "Koettakaahan siis vastata kysymyksiini."
"Ja miksikä minä vastaisin kysymyksiinne?" sanoi kanadalainen nauraen.
"Siksi, että minä käsken, senkin tomppelit" tiuskasi toinen raa'asti.
Metsästäjä kohautti hiukan olkapäitään.
"Hyvästi", virkkoi hän ja liikahti lähteäkseen.
"Pysykää paikallanne, by God!" huusi amerikkalainen, "tai, niin totta kuin nimeni on John Davis, lähetän luodin kalloonne!"
Ja tämän uhkauksen lausuttuaan hän ojensi pyssynsä.
"Ah, vai niin", sanoi kanadalainen nauraen, "te olette John Davis, kuuluisa orjakauppias!"
"Niin, niin olen! Siis..." vastasi toinen yrmeästi.
"Suokaa anteeksi! En tuntenut teitä vielä muuta kuin maineeltanne. Totisesti, olipa hauskaa tavata!"
"No, oletteko nyt, kun minut tunnette, halukas vastaamaan kysymyksiini?"
"Täytyy ensin tietää, minkälaatuisia ne ovat. Antakaahan kuulla."
"Mihin joutui orjani?"
"Kenestä te puhutte? Miehestäkö, joka hetkinen sitten heittäytyi veteen pengermältä, jolla te tällä hetkellä seisotte?"
"Niin. Missä hän on?"
"Täällä minun vieressäni."
Neekeri oli todellakin uupuneena ja säikähtyneenä epätoivoisen kamppailun jälkeen, jonka oli kiihkeän ajometsästyksen alaisena kestänyt, laahautunut paikalle, jolla kanadalainen seisoi, ja oli puoliksi tainnuksissa heittäytynyt melkein hänen jalkojensa juureen.
Kuullessaan metsästäjän noin siekailematta antavan hänet ilmi ristitsi poloinen ponnistellen kätensä ja kohotti kyyneltyneet kasvonsa häntä kohti.
"Oi, isäntä, isäntä", huudahteli hän kuvailemattoman tuskan sävyyn, "pelastakaa minut, pelastakaa minut!"
"Ahaa", huusi John Davis virnistellen, "kai tästä vielä kaupat syntyy, uljas poikaseni, ettekä te suinkaan hylkine palkintoa."
"Olisin tosiaan utelias tietämään, kuinka kalliiksi arvostellaan ihmisliha teidän niin sanotussa vapaassa maassanne. Onko se palkinto isokin?"
"Kaksikymmentä dollaria karanneesta neekeristä."
"Pyh!" virkkoi kanadalainen työntäen halveksivasti alahuulensa ulospäin. "Se on turhan vähän."
"Niinkö luulette?"
"Niin tosiaan."
"Mutta sen ansaitsemiseksihan pyydän teiltä vain perin helppoa apua."
"Nimittäin?"
"Että sidotte neekerin, heitätte hänet ruuheenne ja tuotte minulle."
"Hyvä. Se ei tosiaan ole vaikeata. Ja otaksuen, että suostun hänet teille palauttamaan, mitä aiotte tehdä miesraukalle, kun hän on teidän käsissänne?"
"Se ei koske teitä."
"Olette oikeassa; minä kysyinkin sitä muuten vain."
"Kah, tehkää päätöksenne! Minulla ei ole aikaa hukata turhiin sanoihin. Mitä minulle vastaatte?"
"Mitäkö minä vastaan teille, master John Davis, teille, kun ajatte ihmisiä koirien avulla, jotka ovat vähemmän julmia kuin te itse ja jotka tottelevat vain vaistoansa? Minä vastaan, että te olette kurja mies ja että, jos orjanne takaisinsaaminen riippuu vain minusta, voitte pitää häntä menetettynä."
"Ah, vai niin!" huudahti amerikkalainen purren raivostuneesti hammastaan ja kääntyen palvelijoitaan kohti. "Ampukaa", komensi hän, "ampukaa hänet!"
Ja liittäen esimerkin käskyyn hän kohotti pyssynsä nopeasti olkapäätänsä vasten ja laukaisi. Hänen palvelijansa matkivat häntä. Neljä laukausta kajahti sekaantuen yhdeksi ainoaksi räjähdykseksi, jota metsän kaiut toistelivat synkästi.
II
Quoniam
Kanadalainen ei puhuessaan päästänyt silmistään ainoatakaan vastustajainsa liikkeistä. Ja tuloksetta jäikin John Davisin komentama yhteislaukaus. Nuori mies oli nopeasti pujahtanut puun taakse, ja kuulat vinkuivat tehottomina hänen korvissaan.
Orjakauppias raivostui, kun eränkävijä oli tehnyt hänelle tällaisen kepposen. Hän purki häntä kohtaan mitä kauheimpia uhkauksia, kirosi ja polki vimmatusti jalkaansa.
Mutta uhkauksista ja kirouksista ei ollut mitään apua. Jolleivät he uineet joen yli, mikä ei käynyt päinsä niin päättäväiseltä näyttävän miehen edessä kuin tuo metsästäjä oli, ei ollut mitään keinoa hänelle kostaa, vielä vähemmän saada kiinni orja, jonka hän niin rohkeasti ja itsepäisesti oli ottanut suojaansa.
Sillaikaa kun amerikkalainen vaivasi päätänsä keksiäkseen, kuinka pääsisi edullisesti vastustajaansa käsiksi, suhahti luoti, ja pyssy, jota hän piti kädessään, lensi pirstaleiksi.
"Kirottu koira!" huudahti hän punastuen kiukusta. "Tahdotko minut siis tappaa?"
"Minulla olisi siihen oikeus", vastasi kanadalainen, "olisi laillista itsepuolustusta, koska te ensin yrititte surmata minut. Mutta tahdon mieluummin keskustella kanssanne ystävällisesti, vaikka olenkin varma, että tekisin ihmiskunnalle suuren palveluksen, jos istuttaisin pari hirviluotia kalloonne."
Ja samassa silmänräpäyksessä sujahti toinen kuula pirstaten pyssyn yhdeltä palvelijalta, joka sitä juuri panosti.
"Ka, tehkäämme tästä loppu!" huudahti amerikkalainen äkämystyneenä. "Mitä te tahdotte?"
"Haluan keskustella ystävällisesti kanssanne, kuten teille sanoin."
"Mutta ilmoittakaahan edes, millä ehdoilla."
"Heti."
Toisen palvelijan pyssy pirstautui, kuten ensimmäisenkin.
Viidestä miehestä oli nyt kolme riisuttu aseista.
"Kuolema ja kirous!" ulvoi orjakauppias. "Aiotteko siis käyttää meitä pilkkatauluinanne toista toisensa jälkeen?"
"En, tahdon vain tehdä mahdollisuudet yhtäläisiksi."
"Mutta..."
"Kas nyt se on tehty."
Neljäs pyssy meni säpäleiksi.
"Nyt", lisäsi kanadalainen näyttäytyen, "voimme jutella."
Ja jättäen suojapaikkansa hän lähestyi joen rantaa.
"Niin, jutelkaamme, paholainen!" ärjäisi amerikkalainen.
Nopeasti kuin ajatus sieppasi hän viimeisen pyssyn ja kohotti sen olkapäätään vasten, mutta ennenkuin oli ehtinyt koskettaa liipasinta, vierähti hän pengermälle parahtaen tuskasta.
Metsästäjän luoti oli murskannut hänen käsivartensa.
"Odottakaahan, minä tulen", virkkoi kanadalainen puhuen yhä ilkkuvaan sävyyn.
Hän panosti uudestaan pyssynsä, hyppäsi ruuheensa ja oli muutamalla aironvedolla joen toisella rannalla.
"Ka", virkkoi häh astuen maihin ja lähestyen amerikkalaista, joka vääntelihe pengermällä kuin käärme, ulvoen ja kiroten, "varoitinhan minä teitä. Tahdoin vain yhtäläistyttää mahdollisuudet. Teidän ei sovi valittaa sitä, mikä teille tapahtui, ystäväni. Syy on yksin teissä."
"Ottakaa hänet kiinni! Tappakaa hänet!" kirkui orjakauppias silmittömästi vimmastuneena.
"No, no, tyyntykäämme! Hyväinen aika, käsivartennehan vain haavoittui. Ajatelkaa toki, että minun olisi ollut helppo teidät surmata, jos olisin tahtonut. Hitto vieköön, täytyyhän toki ottaa asianhaarat huomioon! Te ette ole järkevä."
"Oh, minä tapan sinut!" huusi orjakauppias hammasta purren.
"Sitä en usko, ette ainakaan tällä hetkellä. Myöhemmin ehkä... Mutta jättäkäämme se! Tarkastanpa haavanne ja sidon sen jutellessamme."
"Älä koske minuun, älä tule lähelleni, taikka en tiedä, mitä vielä teen."
Kanadalainen kohautti olkapäitänsä.
"Te olette hullu", sanoi hän.
Kykenemättä kauemmin sietämään ärtynyttä tilaansa koetti verenvuodostakin heikontunut kauppias nousta ja hyökätä vihollisensa kimppuun, mutta kaatua romahti ja pyörtyi viimein kirous huulillaan.
Palvelijat olivat pysyneet paikoillaan, säikähtyneinä yhtä paljon tuon omituisen miehen verrattomasta taidosta kuin siitä rohkeudesta, jolla hän riistettyään heiltä pyssyt vuoron jälkeen oli soutanut virran yli ikäänkuin antautuakseen heidän käsiinsä, sillä vaikkei heillä enää ollutkaan kiväärejä, oli heillä toki vielä pistoolinsa ja väkipuukkonsa.
"Ka, hyvät herrat", virkkoi kanadalainen rypistäen kulmiaan, "ehkä suvaitsette heittää pois nallihatut pistooleistanne. Muutoin, jumalavita, tulee tästä ottelu!"
Palvelijat eivät välittäneet antautua taisteluun hänen kanssaan. Heidän myötätuntonsa isäntäänsä kohtaan ei muuten ollutkaan suuri, kun taas kanadalainen ripeän häikäilemättömällä toiminnallaan herätti heissä ääretöntä taikauskoista pelkoa. He tottelivat siis kiireellisestikin hänen käskyään, tahtoivatpa antaa hänelle puukkonsakin.
"Ei ole tarpeellista", sanoi hän. "Ryhtykäämme nyt hoivaamaan tätä arvoisaa herrasmiestä. Olisi vahinko riistää yhteiskunnalta näin arvokas henkilö, joka on sen parhain kaunistus."
Hän ryhtyi heti toimeen palvelijain avustamana, jotka tottelivat hänen määräyksiään erinomaisen nopeasti ja innokkaasti. Niin suuresti he tunsivat olevansa hänen vaikutuksensa alaisia.
Tottuneina elämään elämäänsä ilman mitään vierasta apua tuntevat kaikki metsänkävijät jossakin määrin lääketieteen ja varsinkin kirurgian alkeita ja osaavat tarpeen vaatiessa käsitellä luunmurtumaa tai haavaa yhtä hyvin kuin mikä tutkintonsa suorittanut korkeasti oppinut ammattimies tahansa, ja tekevät sen peräti yksinkertaisin keinoin, joita intiaanit erittäin menestyksellisesti käyttävät.
Metsästäjä osoitti kätevyydellään ja taitavuudellaan haavaa sitoessaan, että jos hän osasi haavoittaa, hän oli melkein yhtä taitava haavoja parantamaankin.
Palvelijat katselivat yhä enemmän ihmeissään tätä merkillistä miestä, joka näkyi äkkiä aivan muuttuneen ja osoitti niin tarkkaa silmää ja liukasta kätevyyttä, että monet lääkärit olisivat häntä kadehtineet.
Hoivaamisen aikana oli haavoittunut tullut jälleen tajuihinsa. Hän oli avannut silmänsä, mutta pysynyt vaiti. Hänen raivonsa oli asettunut, kanadalaisen tarmokas apu oli taltuttanut hänen villin ja raa'an luonteensa. Ensimmäistä purevaa tuskaa oli seurannut, kuten aina, milloin haava hyvin sidotaan, tavaton hyvinvoinnin tunne. Ja kun hän havaitsi tämän helpotuksen, oli viha vastoin hänen tahtoaankin vaimentunut tunteeksi, jota hän ei vielä itselleen selvitellyt, mutta joka nyt sai hänet katselemaan vihollistaan melkein ystävällisesti.
Tehdäksemme John Davisille täyttä oikeutta, sanokaamme, että hän ei ollut parempi eikä pahempi ammattitovereitansa, jotka hänen tapaansa tekivät kauppaa ihmislihalla. Tottuneena orjien kärsimyksiin, ne kun hänestä eivät olleet muuta kuin järjettömiä luontokappaleita, pelkkää kauppatavaraa vain, oli hänen sydämensä vähitellen tylsistynyt hellemmille tunteille. Hän ei nähnyt neekerissä muuta kuin hinnan, jonka oli siitä maksanut ja jonka toivoi siitä saavansa, ja todellisena liikemiehenä hän piti tiukasti rahasta kiinni. Karannut orja oli hänestä kurja varas, jota vastaan oli lupa käyttää kaikkia keinoja, jotta se ei riistämällä häneltä itseänsä tuottaisi hänelle tappiota. Kuitenkaan ei tämä mies ollut vieras kaikille hyville tunteille. Nauttipa hän liiketoimintansa ulkopuolella jonkunlaista hyväsydämisen kunnollisuuden mainettakin ja kävi gentlemanista, toisin sanoen kunniallisesta miehestä.
"Kas, nyt se on tehty", virkkoi kanadalainen vilkaisten tyytyväisesti siteisiin. "Kolmen viikon kuluttua se on parantunut umpeen, jos hoidatte itseänne hyvin, varsinkin kun luoti onneksi on ihan kuin ihmeen kautta väistänyt luun ja lävistänyt vain lihan. Nyt, ystäväni, olen valmis kuuntelemaan, jos haluatte jutella."
"Minulla puolestani ei ole teille mitään sanottavaa. Haluan vain pyytää teitä antamaan minulle takaisin tuon kirotun murjaanin, joka oli koko onnettomuuden syynä."
"Hm, jos sillä tavoin jatkamme, pelkään, ettemme pääse yhteisymmärrykseen. Tiedätte hyvin, että juuri tuon murjaanin takaisinantamisesta, kuten häntä nimitätte, koko riitamme syntyikin."
"Mutta enhän voi menettää rahaani."
"Rahaanneko?"
"Orjaani, jos minun on mieluummin käytettävä sitä sanaa. Hän edustaa summaa, jota en suinkaan halua menettää, varsinkin kun liikehommat viimeiseltä ovat sujuneet varsin huonosti ja olen kärsinyt tuntuvia tappioita."
"Se on ikävää. Säälin teitä vilpittömästi. Kuitenkin haluan järjestää tämän asian suopeasti, kuten olen alkanutkin", jatkoi kanadalainen hyväntuulisesti.
Amerikkalainen irvisti.
"Kylläpä teillä on hiton suopea tapa järjestellä asioita", sanoi hän.
"Oma syynne, ystäväni, että emme heti alussa toisiamme ymmärtäneet. Olitte hiukan kiivas, senhän myöntänette."
"No, älkäämme siitä enää puhuko. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut."
"Olette oikeassa, palatkaamme asiaamme. Ikävä kyllä, olen köyhä. Muuten antaisin teille joitakuita satoja piastereita, ja kaikki olisi hyvin."
Kauppias raapaisi päätänsä.
"Kuulkaahan", virkkoi hän, "en tiedä, minkätähden, mutta senkin uhalla, mitä välillämme on tapahtunut, ja kenties juuri siksi, en tahtoisi, että eroaisimme huonoissa väleissä, varsinkaan kun totta puhuen välitän varsin vähän Quoniamista."
"Mikä se Quoniam on?"
"Se neekeri."
"Ah, vai niin. Kylläpä olette hänelle antanut lystikkään nimen. Mutta viis siitä! Sanotte siis, että välitätte hänestä hyvin vähän?"
"Todellakin."
"Mutta miksi sitten ajoitte häntä niin vimmatusti takaa koirilla ja pyssyillä?"
"Itserakkaudesta."
"Oh", hymähti kanadalainen ilmeisen tyytymättömästä.
"Kuunnelkaa minua! Olen orjakauppias."
"Sivumennen sanoen varsin ruma ammatti", huomautti metsästäjä.
"Ehkä kyllä, en siitä väittele. Kun kuukausi sitten ilmoitettiin, että Punaisessa Sauvassa pidettiin julkinen myynti, jossa kaupattaisiin äkkiä kuolleelle rikkaalle herrasmiehelle kuuluvia orjia kumpaakin sukupuolta, matkustin siis sinne. Ostonhaluisten katseltaviksi asetettujen orjien joukossa oli Quoniam. Se veitikka oli nuori, hyvin kasvanut ja tarmokas. Näytti reippaalta ja viisaalta. Tietenkin hän miellytti minua ensi katseella, ja halusin hänet ostaa. Minä lähestyin häntä ja tein hänelle kysymyksiä. Se veitikka vastasi minulle sanasta sanaan näin, ja hänen häikäilemättömyytensä aluksi aivan hämmästytti:
"– 'Isäntä', sanoi hän, 'neuvon teitä jättämään minut ostamatta. Olen vannonut eläväni vapaana tai kuolevani. Mitä tahansa tehnettekin pidättääksenne minut, niin ilmotan teille, että minä livistän. Harkitkaa nyt, kuinka teidän on meneteltävä.'
"– Tuo selvä ja uhkamielinen julistus ärsytti minua. 'Saammepa nähdä', sanoin hänelle ja menin etsimään myynnin toimittajaa. Tuo henkilö, joka tunsi minut, kehoitti minua luopumaan Quoniamia ostamasta, esittäen joukon toinen toistaan pätevämpiä syitä, jotta en itsepintaisesti pysyisi päätöksessäni. Mutta olin tehnyt ratkaisuni ja pysyin siinä. Quoniam luovutettiin minulle yhdeksänkymmenen piasterin hinnasta, mikä oli satumaisen halpa hänen ikäisestään ja niin komeasta neekeristä. Mutta kukaan muu ei huolinut hänestä mihinkään hintaan. Minä panin orjani rautoihin ja toin hänet, en kotiini, vaan vankilaan, ollakseni varmempi, että hän ei pääsisi minulta karkuun. Kun seuraavana päivänä astuin vankilaan, oli Quoniam poissa. Hän oli pitänyt sanansa.
"– Kahden päivän päästä hänet saatiin kiinni, mutta vielä samana iltana hän lähti uudestaan, enkä voinut käsittää, millä keinoin hän teki tyhjiksi varovaisuustoimenpiteet, joita häntä pidättääkseni käytin. Mitä sanoisinkaan? Sellaista on kestänyt kuukauden. Viikko sitten hän taas livisti, ja siitä asti olen häntä etsinyt. Epätoivoisessa vimmassani lähdin vihapäissäni ajamaan häntä takaa, seuraten hänen jälkiään verikoirien avulla, päättäen tällä kertaa, maksoi mitä maksoi, tehdä selvän tuosta kirotusta neekeristä, joka alati livahtaa sormien välitse kuin käärme."
"Tarkoitatte", huomautti kanadalainen, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kauppiaan kertomusta, "että äärimmilleen tuskastuneena ette olisi epäröinyt häntä surmata."
"En totisesti, varsinkaan kun se hävytön lurjus on niin viekas. Hän veti minua niin säännöllisesti nenästä, että lopuksi aloin häntä kuolettavasti vihata."
"Kuunnelkaahan vuorostanne, herra John Davis. En ole rikas... kaikkea muuta! Mitäpä minä kiveliön kulkija tekisin kullalla tai hopealla, minä, jolle Jumala niin anteliaasti jakaa ravintoa joka päivä? Tuo Quoniam, joka niin ahnehtii vapautta ja taivaan ilmaa, herättää minussa väkisinkin vilkasta mielenkiintoa. Koetan antaa hänelle sen vapauden, jota hän niin itsepintaisesti tavoittelee. Kuulkaahan ehdotukseni! Minulla on ruuhessani kolme jaguarinnahkaa ja kaksitoista majavannahkaa, jotka voisi myydä missä Yhdysvaltain kaupungissa tahansa ainakin sataanviiteenkymmeneen tai kahteensataan piasteriin. Ottakaa ne, ja olkoon kaikki selvitetty."
Kauppiaan kasvoista kuvastui kummastus, johon sekaantui vivahdus hyväntahtoisuutta.
"Olette väärässä", sanoi hän vihdoin; "esittämänne tarjous on liian edullinen minulle ja liian epäedullinen teille. Ei sillä lailla kauppoja tehdä."
"Mitäpä se teitä liikuttaa? Olen saanut päähäni vapauttaa tuon miehen."
"Te ette tunne neekerien kiittämätöntä luonnetta", jatkoi toinen vakuutellen. "Hän ei osoita teille millään tavoin kiitollisuuttansa ystävällisyydestänne, vaan ehkäpä ensi tilaisuudessa antaa teille aihetta katua hyvää työtänne."
"Se on mahdollista, mutta se on hänen asiansa. Minä en häneltä pyydä kiitollisuutta. Jos hän sitä osoittaa, sitä parempi hänelle. Jos ei, niin saman tekevä. Minä toimin, Jumala nähköön, sydämeni vaatimuksesta, ja hyvä omatuntoni on palkkanani."
"By God! Olettepa te kunnon poika, sen teille sanon!" Huudahti kauppias kykenemättä kauemmin pidättymään. "Olisi hauskaa useammin tavata teidänlaisianne. No, tahdon näyttää teille, että en ole niin häijy kuin teillä olisi syytä otaksua senjälkeen, mitä välillämme on tapahtunut. Minä allekirjoitan Quoniamin myyntikirjan enkä ota vastavuoroon muuta kuin yhden jaguarinnahan muistoksi kohtauksestamme, vaikkakin", lisäsi hän irvistäen ja näyttäen käsivarttansa, "olette minulle jo muiston antanutkin."
"Sovittu!" virkkoi kanadalainen riemastuneena. "Mutta ottakaahan sentään kaksi nahkaa yhden asemasta, koska aion teiltä pyytää puukon, kirveen ja jäljellä olevan pyssynne, jotta miesraukka, jolle lahjoitamme vapauden (sillä nyt te olette hyvässä työssäni puoliksi mukana) voisi hankkia elatuksensa."
"Olkoon menneeksi!" suostui kauppias hyväntuulisesti. "Koska se veitikka välttämättömästi tahtoo olla vapaa, olkoon hän sitten ja menköön hiiteen!"
Isäntänsä käskystä eräs palvelijoista otti metsästyslaukusta mustetta, kyniä ja paperia sekä laati siinä paikassa, ei kauppakirjaa, vaan kanadalaisen toivomuksesta aivan säännöllisen vapautuskirjan, johon kauppias töhersi nimikirjoituksensa ja jonka palvelijat todistajina vahvistivat.
"Totta totisesti", huudahti John Davis, "on mahdollista, että liikemiehen kannalta olen tehnyt tyhmyyden, mutta – uskokaa minua, jos tahdotte – en ole koskaan ollut itseeni näin tyytyväinen."
"Se johtuu siitä", vastasi kanadalainen vakavasti, "että tänään olette noudattanut sydämenne kehoitusta."
Kanadalainen lähti silloin pengermältä mennäkseen taljoja noutamaan. Hetkisen perästä hän palasi tuoden kaksi komeaa, aivan ehjää jaguarinnahkaa, jotka antoi kauppiaalle. Sopimuksen mukaan jätti tämä hänelle aseet, mutta silloin heräsi metsästäjässä arvelu.
"Odottakaahan", sanoi hän, "jos annatte minulle nämä aseet, niin kuinka te itse uskallatte palata asumuksille?"
"Olkaa huoletta", vastasi John Davis; "olen jättänyt hevoseni ja väkeni enintään tunnin kävelymatkan päähän. Sitäpaitsi on meillä pistoolimme, joita voimme tarvittaessa käyttää."
"Hyvä on", virkkoi kanadalainen, "sitten teillä ei ole mitään pelättävää. Mutta koska haavanne ei sallisi niin pitkää jalkamatkaa, autan palvelijoitanne valmistamaan kantopaarit."
Ja taitavuudella, josta jo oli antanut niin monta näytettä, tekaisi kanadalainen kirveellä hakatuista oksista kädenkäänteessä paarit, joille levitettiin "tiikerintaljat."
"Hyvästi nyt", virkkoi hän; "kenties emme toisiamme enää koskaan näe. Toivoakseni jätämme toisemme paremmassa sovussa kuin kohtasimme. Muistakaa, että rumimpaakin ammattia voi kunnon mies kunniallisesti harjoittaa. Kun sydämenne kehoittaa teitä hyvään työhön, älkää olko kuuro sen äänelle, vaan totelkaa nurkumatta, sillä... Jumala on teille silloin puhunut."
"Kiitos", vastasi kauppias hiukan liikutettuna. "Sananen vielä ennenkuin eroamme!"
"Puhukaa."
"Sanokaa minulle nimenne siltä varalta, että jonakuna päivänä, jos sattuma meidät yhdyttäisi, voisin vedota muistoihinne, kuten te vetositte omiini!"
"Se on oikein, minun nimeni on Lujamieli. Toverini, metsänkävijät, ovat antaneet minulle liikanimen Tiikerinsurma."
Ja ennenkuin orjakauppias oli ehtinyt toipua hämmästyksestä, jonka hänessä herätti rajaseudulla suuren maineen mainitseman miehen nimi, oli metsästäjä viitannut viimeisen kerran hyvästiksi, hypännyt rantatöyräältä, irroittanut ruuhensa ja poistunut tarmokkaasti meloen toista rantaa kohti.
"Lujamieli, Tiikerinsurma!" jupisi John Davis jäätyään yksikseen. "Hyvä suojelushenkeni varmaankin on saattanut minut hankkimaan sellaisen miehen ystäväkseni."
Hän oikaisihe paareille, joiden aisoihin kaksi palvelijaa tarttui, mutta ensin hän loi vielä viimeisen silmäyksen kanadalaiseen, joka sillä hetkellä nousi maihin vastakkaiselle rannalle.
"Eteenpäin", sanoi hän.
Pian tuli rantatöyräs jälleen autioksi, sitten kun kauppias saattajineen oli hävinnyt metsään. Enää kuultiin vain pienen joukon edellä juoksevien verikoirain yhä vaimenevat ja ennen pitkää kokonaan vaikenevat haukahdukset.
III
Musta ja valkoinen
Sillävälin oli siis kanadalainen metsästäjä, jonka nimen nyt tiedämme, päässyt virran toiselle partaalle, jonne oli jättänyt neekerin rantapensaiden suojaan.
Puolustajansa pitkän poissaolon aikana orja olisi voinut helposti paeta, sitäkin paremmin, koska hän voi olla melkein varma, että häntä ei olisi pitkään aikaan ryhdytty ahdistamaan, vaan hän ehtisi saada melkoisen etumatkan niistä, jotka niin itsepintaisesti tahtoivat saada hänet käsiinsä.
Hän ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään yritystä, joko pako sitten näytti hänestä mahdottomalta toteuttaa tai hän oli liian väsynyt, tai vaikutti häneen joku muu meille tuntematon syy. Hän ei ollut hievahtanut paikalta, josta ensiksi oli etsinyt turvaa. Hän oli vain tuijottanut herkeämättä rantapenkereeseen, levottomin katsein tarkaten siellä seisovien miesten liikkeitä.
John Davis ei suinkaan ollut imarrellut neekeriä häntä metsästäjälle kuvaillessaan. Quoniam oli tosiaan afrikalaisen rodun loistonäytteitä. Hän oli iältään korkeintaan kahdenkymmenenkahden vuoden vanha, kookas, ruumiiltaan sopusuhtainen ja vankkarakenteinen. Hartiat olivat leveät, rinta hyvin kehittynyt, jäsenet jäntevät. Hänessä täytyi verrattomaan voimaan yhtyä harvinaista taitoa ja ketteryyttä. Hänen piirteensä olivat hienot, ilmeikkäät. Kasvoista kuvastui avomielisyys. Suuret, valppaat silmät osoittivat viisautta. Lyhyesti sanoen, vaikka hänen ihonsa olikin kauneinta ebenväriä, joka Amerikassa, tuossa "vapauden maassa", onnettomuudeksi on poistamaton orjuuden leima, niin tuo mies ei näkynyt olevan luotu orjuuteen. Siinä määrin näytti kaikki hänessä pyrkivän vapauteen ja siihen itsemääräämisoikeuteen, jonka Jumala on antanut luoduilleen ja jota ihmiset turhaan ovat yrittäneet näiltä riistää.
Kanadalaisen astuessa jälleen ruuheensa ja amerikkalaisten lähtiessä rantatöyräältä levisi hymy neekerin huulille, ja tyytyväisyyden tunne kohotti hänen povensa, sillä, varmasti tietämättä, mitä oli tapahtunut metsästäjän ja hänen entisen isäntänsä välillä, koska oli liian kaukana kuullakseen, mitä he puhuivat, hän käsitti, ettei hänellä ainakaan toistaiseksi ollut viimemainitun taholta pelättävää, ja odotti kuumeisen levottomasti jalomielisen puolustajansa palaamista, saadakseen tietää, mitä hänellä tästedes oli pelättävänä tai toivottavana.
Rantaan päästyään kanadalainen työnsi ruuhensa hietikolle ja astui varmoin ja levollisin askelin paikkaa kohti, missä otaksui neekerin olevan.
Pian hän tämän huomasikin, ja mies oli melkein samassa asennossa, johon oli jäänyt.
Metsästäjä ei voinut pidättää tyytyväisyyden hymyä.
"Ahaa, ystäväni Quoniam", sanoi hä n, "olethan sinä täällä!"
"Niin, isäntä. John Davis on siis ilmoittanut teille nimeni?" [Meistä ei mikään tunnu naurettavammalta kuin neekereille omistettu sovinnainen mongerrus, joka ensiksikin häiritsevästi hidastuttaa kertomuksen vauhtia ja toiseksi on valheellista. Näistä kahdesta syystä olemme sen käyttämisen tässä hylänneet, haluamatta moista paikallisväritystä tavoitella. – G. A.]
"Kuten näet, mutta mitä täällä teet? Mikset ole poissa olossani pötkinyt tiehesi?"
"Quoniam ei ole mikään halpamainen raukka", sanoi neekeri, "eikä pötki tiehensä toisen pannessa henkensä alttiiksi hänen edestään. Odotin valmiina hyökkäämään, jos valkoista metsästäjää olisi vaara uhannut."
Tämän lausui neekeri niin vaatimattoman arvokkaasti, että hän näkyi todellakin sitä tarkoittavan.
"Hyvä", vastasi metsästäjä lämpimästi, "minä kiitän sinua. Aikomuksesi oli kaunis. Onneksi oli väliintulosi tarpeeton, ja viisainta olisi ollut sinun tänne jäädäkin."
"Tapahtukoon minulle mitä tahansa, niin olkaa varma, että olen teille ikuisesti kiitollinen."
"Sitä parempi sinulle, Quoniam. Se todistaa, ettet ole kiittämätön, ja kiittämättömyys on ihmiskunnan rumimpia vikoja. Mutta ennen kaikkea, teehän mielikseni ja lakkaa nimittämästä minua isännäksi. Se kiusaa minua, se nimitys ilmaisee orjuuttavaa alennustilaa, enkä minä ole sinun isäntäsi, olen ainoastaan toverisi."
"Minkä muun nimen sitten voisi orjaraukka teille antaa?"
"Oman nimeni, jukoliste. Nimitä minua Lujamieleksi, kuten minä nimitän sinua Quoniamiksi. Lujamieli ei luullakseni ole mikään vaikea nimi muistaa."
"Oh, ei ensinkään", virkkoi neekeri hymyillen.
"Hyvä, se on siis sovittu. Nyt juttelemme muusta, ja otahan ensiksi tämä."
Metsästäjä otti silloin paperin vyöstään ja antoi sen neekerille.
"Mikä se on?" kysyi hän vilkaisten levottomasti lehteen, jonka sisältöä hän tietämättömyydessään ei kyennyt tavaamaan.
"Mikäkö?" toisti metsästäjä hymyillen. "Arvokas taikakalu, joka tekee sinusta ihmisen, muiden vertaisen ihmisen, ja pyyhkii sinut pois eläinten luettelosta, jossa olet tähän päivään asti ollut. Lyhyesti sanoen se on asiakirja, jolla eteläkarolinalainen John Davis, orjakauppias, tästä päivästä alkaen antaa saapuvilla olevalle Quoniamille hänen täydellisen vapautensa, jotta hän tästä lähin saa käyttää sitä mielensä mukaan, – tai, jos niin haluat, se on äskeisen isäntäsi kyhäämä ja pätevien todistajain nimikirjoituksillaan vahvistama vapautuskirjasi, jota tarpeen tullen voit käyttää hyväksesi."
Nämä sanat kuullessaan oli neekeri kalvennut, niinkuin kalpenevat hänenvärisensä ihmiset. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet likaisenharmaiksi, silmät olivat avartuneet luonnottoman suuriksi ja muutaman sekunnin hän oli pysynyt liikkumattomana kuin ukkosen iskemä, kykenemättä lausumaan sanaakaan tai tekemään mitään elettä.
Vihdoin hän purskahti kimakkaan nauruun, hyppäsi pari, kolme kertaa paikallaan ketterästi kuin metsän peto ja puhkesi äkkiä kyyneliin.
Metsästäjä katseli tarkkaavasti neekerin liikkeitä, ja tunsi äärimmäistä mielenkiintoa näkemästään, samalla kun hänen myötätuntonsa tuota miestä kohtaan joka hetki kasvoi.
"Siis", virkkoi neekeri vihdoin, "olen nyt vapaa, vallan vapaa, eikö niin?"
"Vallan vapaa, vapaa kuin taivaan lintu", vastasi Lujamieli hymyillen.
"Nyt siis saan mennä, tulla, paneutua nukkumaan, tehdä työtä tai levätä kenenkään minua siitä estämättä ja tarvitsematta pelätä ruoskaniskuja."
"Aivan."
"Olen oma valtiaani, aivan omako? Saanko toimia ja ajatella niinkuin muutkin ihmiset? Enkö ole enää kuormajuhta, jonka selkään sälytetään taakka tai joka valjastetaan. Olenko väristäni huolimatta samanarvoinen kuin kuka valko-, kelta- tai punaihoinen tahansa?"
"Ihan niin", vastasi metsästäjä, jota nämä lapselliset kysymykset samalla kertaa sekä huvittivat että miellyttivät.
"Oi", huudahti neekeri tarttuen käsillään päähänsä, "olen siis vapaa, vihdoinkin vapaa!"
Hän lausui nämä sanat omituisella äänenpainolla, joka sai metsästäjän vavahtamaan.
Äkkiä hän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin ja kohotti silmänsä taivasta kohti.
"Hyvä Jumala", huudahti hän kuvaamatonta onnea ilmaisevalla äänellä, "sinulle, joka kaikki voit, sinulle, jonka edessä kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja joka et katso heidän väriinsä suojellessasi ja puolustaessasi heitä, sinulle, jonka laupeus on rajaton niinkuin voimasikin, kiitos, kiitos sinulle, Jumalani, että olet pelastanut minut orjuudesta ja antanut minulle vapauteni!"
Lausuttuaan tämän rukouksen, joka oli hänen sydämensä pohjalla kuohuvien tunteiden ilmaus, lyyhistyi neekeri maahan ja oli muutaman minuutin vakaviin mietteisiin vaipuneena. Metsästäjä kunnioitti hänen äänettömyyttänsä eikä häirinnyt häntä.
Hetkisen kuluttua neekeri kohotti jälleen päänsä.
"Kuunnelkaa, metsästäjä", sanoi hän. "Olen kiittänyt Jumalaa vapautuksestani, niinkuin minun tuli, sillä hän teidät innoitti minua puolustamaan. Nyt, kun tunnen itseni hiukan tyynemmäksi ja alan tottua uuteen asemaani, pyydän teitä kertomaan, mitä tapahtui teidän ja isäntäni välillä, jotta oikein tietäisin, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa teitä kohtaan olen, ja osaisin käyttäytyä sen mukaan. Puhukaa, minä kuuntelen."
"Mitäpä hyödyttää sen kertominen, koska se olisi sinulle hyvin vähän mielenkiintoista? Olet vapaa, sehän sinulle riittää."
"Ei, se ei riitä. Olen kyllä vapaa, mutta kuinka olen siksi tullut? Sitä minä en tiedä, ja minulla on oikeus sitä teiltä kysyä."
"Toistan vieläkin, että siinä kertomuksessa ei ole sinulle mitään mielenkiintoista, mutta koska siitä voisit saada paremman käsityksen miehestä, jolle kuuluit, en kauemmin kieltäydy kertomasta. Kuuntelehan siis."
Tämän johdannon jälkeen Lujamieli kertoi kaikkine yksityiskohtineen, mitä oli tapahtunut hänen ja orjakauppiaan välillä. Lopetettuaan hän sitten kysyi:
"No, oletko nyt tyytyväinen?"
"Olen", vastasi neekeri, joka oli kuunnellut mitä hartaimmin ja tarkkaavaisimmin, "minä tiedän nyt, että Jumalan jälkeen minun on kaikesta kiitettävä teitä, ja sen minä muistan. Missä olosuhteissa vain toisemme kohdannemmekin, ei teidän tarvitse minua velastani muistuttaa."
"Et ole minulle mitään velkaa. Nyt olet vapaa ja voit käyttää vapauttasi niinkuin rehellisen ja kunniallisen ihmisen tulee."
"Koetan osoittautua sen arvoiseksi, minkä Jumala ja te olette puolestani tehneet. Kiitän myöskin vilpittömästi John Davisia niistä hyvistä vaikutteista, jotka saivat hänet kallistamaan korvansa teidän kehoituksillenne. Ehkä jonakuna päivänä voin sen hänelle korvata, enkä suinkaan päästä tilaisuutta käsistäni, jos sellainen tulee."
"Hyvä! Tuollaisesta puheesta minä pidän. Se todistaa, etten ole sinun suhteesi erehtynyt. Mitä aiot nyt tehdä?"
"Minkä neuvon minulle annatte?"
"Tekemäsi kysymys on vakava, enkä oikein tiedä, kuinka siihen vastaisin. Ammatin valitseminen on aina vaikeaa. On välttämätöntä asiaa kypsyneesti harkita, ennenkuin tekee mitään päätöstä. Vaikka tahdon olla sinulle hyödyksi, en oikein rohkenisi antaa sinulle neuvoa, jota huomaavaisuudesta minua kohtaan epäilemättä noudattaisit, mutta jota sinulla myöhemmin voisi olla syytä katua. Sitäpaitsi olen mies, joka seitsenvuotiaasta asti on viettänyt metsäläisen elämää, eikä minulla siis ole kyllin kokemusta siitä, mitä tavallisesti nimitetään maailmaksi, tohtiakseni opastaa sinua tielle, jota en itsekään tunne ja jonka hyvistä ja huonoista puolista en ole selvillä."
"Tuo puhe tuntuu minusta aivan oikealta, mutta enhän voi tähänkään jäädä. Minun täytyy toki johonkin ryhtyä."
"Yhden neuvon antaisin."
"Minkä?"
"Tuossa on pyssy, puukko, ruutia ja luoteja. Erämaa avautuu eteesi. Lähde, koettele muutama päivä vapaata elämää aarniometsän suuressa yksinäisyydessä. Eräretkiesi pitkinä hetkinä voit rauhassa miettiä ammattia, johon tahdot antautua. Punnitset mielessäsi ne edut, joita siitä toivot, ja sitten kun päätöksesi on lopullisesti tehty, – niin, sitten käännät selkäsi erämaalle, palaat ihmisasunnoille, ja koska olet toimekas, järkevä ja rehellinen mies, olen varma, että menestyt jokaisessa ammatissa, minkä itsellesi vain valitset."
Neekeri kohautti useaan kertaan päätänsä.
"Niin", virkkoi hän, "ehdotuksessanne on sekä valo- että varjopuolensa. En minä ihan sitä tahtoisi."
"Lausu ajatuksesi suoraan ja selvästi, Quoniam. Arvaan sinulla olevan kielelläsi jotakin, mitä et uskalla sanoa."
"Se on totta, en ole ollut teitä kohtaan avosydäminen, Lujamieli. Siinä tein väärin ja nyt sen tunnustan. Sensijaan, että olin pyytävinäni teiltä neuvoa, jota en suinkaan aikonut seurata, olisi minun pitänyt vilpittömästi ilmoittaa ajatukseni. Se olisi ollut joka suhteessa parempi."
"No", virkkoi metsästäjä hymyillen, "puhu!"
"Niin todellakin, miksi en teille sanoisi, mitä minulla on sydämelläni. Jos maailmassa on ihmistä, joka harrastaa minun parastani, olette se kieltämättä te. Viisainta siis, että heti puhun suuni puhtaaksi ja kuulen mielipiteenne. Ainoa toimi, joka minulle sopii, on metsänkävijän ammatti. Vaistoni ja haluni pakottavat minua siihen. Kaikki pakoyritykseni orjana ollessani tähtäsivät siihen päämäärään. Olen vain poloinen neekeri, jonka rajoitetut tiedot ja vähäinen järki eivät voisi minua asianmukaisesti opastaa kaupungeissa, jossa ihmistä ei arvostella sen mukaan, mihin hän kelpaa, vaan sen mukaan, miltä hän näyttää. Mitäpä minua hyödyttäisi vapauteni, josta olen niin ylpeä, kaupungissa, jossa minun ansaitakseni ruokani ja saadakseni vaatteita ruumiini verhoksi täytyisi se heti luovuttaa ensimmäisen vastaantulijan hyväksi, joka minulle tarjoaisi nämä alkeelliset, minulta kokonaan puuttuvat tarvikkeet? En siis olisi saanut takaisin vapauttani muuta kuin itse antautuakseni jälleen orjaksi. Ainoastaan erämaassa voin käyttää hyväkseni lahjaa, jonka olen teiltä saanut, tarvitsematta pelätä, että kurjuus koskaan pakoittaa minut tekoihin, jotka ovat sopimattomia arvonsa tuntevalle ihmiselle. Ja erämaassapa tahdonkin tästedes elää, enää lähestymättä kaupunkeja muuta kuin vaihtaakseni tappamieni eläinten nahat ruutiin, luoteihin ja pukimiin. Olen nuori ja voimakas. Jumala, joka on minua tähän asti suojellut, ei minua hylkää."
"Olet ehkä oikeassa. Minä, jota viettämäni elämä miellyttää enemmän kuin mikään muu, en voi sinua moittia siitä, että tahdot seurata esimerkkiäni. No, nyt kun kaikki on tyydytykseksesi järjestetty ja kaikesta sovittu, me eroamme, kunnon Quoniamini! Onnea matkalle! Kenties joskus tapaamme toisemme intiaanialueella."
Neekeri alkoi nauraa näyttäen kaksi riviä lumivalkeita hampaita, mutta ei vastannut mitään.
Lujamieli heitti pyssynsä olalleen, viittasi hänelle vielä kerran ystävällisesti hyvästiksi ja kääntyi palatakseen ruuhelleen.
Quoniam otti pyssyn, jonka metsästäjä oli hänelle antanut, ja pisti veitsen vyöhönsä, johon myöskin kiinnitti ruuti- ja luotisarvet. Sitten hän, vilkaistuaan ympärilleen ollakseen varma, ettei mitään unohtunut, seurasi metsästäjää, joka jo oli ehtinyt hyvän matkaa hänen edelleen.
Hän saavutti Lujamielen juuri kun viimemainittu ehti ruuhelleen ja oli työntämäisillään sen veteen. Askeleita kuullessaan metsästäjä kääntyi.
"Kah", virkkoi hän, "sinäkö siinä vielä olet, Quoniam?"
"Niin", vastasi neekeri.
"Miksi olet tännepäin tullut?"
"Heh", sanoi neekeri upottaen sormensa kähärään tukkaansa raappien vimmatusti päätänsä, "te ku unohditte jotakin."
"Niin", vastasi toinen hämillään.
"Mitä sitten?"
"Ottaa minut mukaanne."
"Se on totta", virkkoi metsästäjä ojentaen hänelle kätensä, "suo anteeksi, veli."
"Te suostutte siis?" kysäisi neekeri kykenemättä pidättämään iloaan.
"Suostun."
"Emmekä enää erkane toisistamme?"
"Se riippuu sinun tahdostasi."
"Oh, silloin", huudahti Quoniam purskahtaen riemunauruun, "elelemme kauan yhdessä!"
"Hyvä, olkoon niin", vastasi kanadalainen. "Kaksi toisiinsa luottavaa miestä ovat erämaassa varsin voimakkaat. Jumala oli varmaan niin säätänyt, että me tapaisimme toisemme. Tästä lähtien olemme veljiä."
Quoniam hyppäsi ruuheen ja tarttui iloisesti airoihin. Orjaparka ei ollut koskaan ollut niin onnellinen, ilma ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin puhtaalta eikä luonto näyttänyt niin kauniilta. Hänestä näytti kaikki hänelle hymyilevän ja häntä juhlivan. Tästä hetkestä hän alkaisi todella elää elämää toisten ihmisten lailla ilman katkeria sivuajatuksia. Menneisyys oli enää vain unta. Hän oli puolustajassaan löytänyt sen, mitä monet monituiset ihmiset turhaan etsivät koko pitkän elämänsä ajan – ystävän, veljen, johon voisi täydellisesti luottaa ja jolta hänellä ei olisi mitään salaisuuksia.
Muutamassa minuutissa he saapuivat paikalle, jota kanadalainen oli tullessaan tarkastellut. Sillä kohtaa, jonka selvästi merkitsi kaksi ristiin toistensa päälle kaatunutta pajutammea, oli eräänlainen pieni hiekkainen niemenkärki, hyvin sopiva yöleirin paikaksi, sillä sieltä ei ainoastaan nähnyt joenuomaa pitkälle sekä vasta- että myötävirtaan, vaan oli helppo tarkastella molempia rantojakin ja ajoissa huomata ja tehdä tyhjäksi yllätys.
"Tässä me vietämme yön", sanoi Lujamieli. "Tuokaamme ruuhemme tänne nuotiomme suojaksi."
Quoniam tarttui keveään alukseen, nosti sen roteville hartioilleen ja kantoi paikkaan, jonka hänen toverinsa oli osoittanut.
Oli kuitenkin kulunut jo melkoinen aika siitä, kun neekeri ja kanadalainen olivat toisensa niin ihmeellisesti kohdanneet. Aurinko, joka jo oli ollut varsin matalalla silläkin hetkellä, jolloin metsästäjä flamingoja pyydystäessään oli kaartanut niemekkeen, oli nyt laskemaisillaan. Yö tuli väleen, ja seudun taustat alkoivat jo häipyä illan yhä tummeneviin varjoihin.
Erämaa heräsi. Petojen käheää karjumista ja ulvontaa kuului vähän väliä, ja se sekaantui Labradorin-mäyrien naukumiseen ja "punasusien" tempovaan haukuntaan. Metsästäjä valitsi tulta sytyttääkseen kuivinta puuta, mitä voi löytää, jotta siitä ei nousisi savua ja liekki sensijaan valaisisi ympäristön, heti ilmaisten heille peloittavain naapurien lähestymisen, joiden huudot he kuulivat ja joita jano ennen pitkää ajaisi sinnepäin.
Paistetut flamingot ja muutama kourallinen pemmikania (hakattua ja jauheeksi murennettua lihaa) oli seikkailijaimme illallisena. Se oli hyvin vaatimaton ateria, jota vain jokivedellä huuhdeltiin, mutta he nauttivat sen hyvällä ruokahalulla ja ymmärtäen pitää arvossa kaikenlaista ravintoa, mitä kaitselmus heille vain tarjosi.
Kun viimeinen suupala oli nielty, jakoi kanadalainen tupakkavarastonsa veljellisesti uuden toverinsa kanssa ja sytytti intiaanimallisen piippunsa, imien sitä oikeana herkuttelijana, jota esimerkkiä Quoniam tunnollisesti seurasi.
"Nyt", virkkoi Lujamieli, "on sinun hyvä tietää, että eräs vanha ystäväni on kolmisen kuukautta sitten sopinut minun kanssani kohtauksesta tässä paikassa. Hänen pitäisi saapua huomenna päivänkoitteessa. Hän on intiaanipäällikkö. Vaikka vielä varsin nuori, hän nauttii jo suurta mainetta heimossaan. Minä rakastan häntä kuin veljeä. Olemme niin sanoakseni yhdessä kasvaneet. Mielelläni näkisin sinun pääsevän hänen suosioonsa. Hän on viisas, kokenut mies, jolle erämaan elämässä ei ole mitään salaisuuksia. Intiaanipäällikön ystävyys on metsänkävijälle suuriarvoinen, muista se. Sitäpaitsi olen varma, että te heti ensi silmäykseltä miellytätte toisianne."
"Teen siinä tarkoituksessa parhaani. Riittää, että päällikkö on ystävänne, toivoakseni hänen tulevan minunkin ystäväkseni. Vaikka olenkin karkulaisorjana melkoisen kauan harhaillut metsissä, en ole vielä koskaan nähnyt riippumatonta intiaania. On siis mahdollista, että tietämättäni teen jonkun kömpelyyden. Mutta olkaa varma, että en tee sitä tahallani."
"Siitä olen vakuutettu. Ole huoletta siinä suhteessa. Minä ilmoitan edeltäpäin päällikölle, joka luullakseni kummastuu yhtä paljon kuin sinäkin, sillä minä luulen, että olet ensimmäinen mustaihoinen, jonka hän vielä koskaan on tavannut. Ka, nyt on jo täysi yö, ja varmaankin olet väsynyt päiväkauden itsepintaisesta takaa-ajosta, jonka tavoitteena olit, sekä kokemistasi voimakkaista mielenliikutuksista. Nuku! Minä valvon meidän kummankin puolesta, varsinkin kun meillä kaiketikin huomenna on pitkä taival käveltävänä ja sinun täytyy olla voimissasi."
Neekeri käsitti, kuinka oikeita hänen ystävänsä huomautukset olivat, etenkin kun hän oli väsymyksestä ihan siihen paikkaan uupumaisillaan. Hänen entisen isäntänsä verikoirat olivat niin vimmatusti häntä ajaneet, ettei hän ollut neljään vuorokauteen ummistanut silmiään. Hyläten siis kaiken valheellisen kainostelun hän ojensi jalkansa nuotiota kohti ja vaipui melkein heti uneen.
Lujamieli jäi pyssy säärien välissä istumaan ruuhelle, ollakseen vähimmästäkin hälytyksestä valmiina, ja vaipui vakaviin mietteisiin, silti tarkaten huolellisesti ympäristöä ja heristäen korvaansa heikoimmankin rasahduksen kuullessaan.
IV
Manada
Yö oli loistava, taivaalla tuikkivat miljoonat tähdet loivat pehmeää, salaperäistä valoa.
Aarniometsän äänettömyydessä väreili tuhansia elollisuuden kuiskeita. Varjojen yli värähtelevät valojuovat lepattivat hienossa ruohikossa virvatulten lailla. Peikkoina kohosi virran toisella rannalla kaksi kuivunutta ja sammaltunutta tammea, liikutellen tuulessa pitkiä naavan ja köynnöskasvien peittämiä oksiaan. Tuhat ääntä kuului ilmasta, omituisia huutoja kajahteli metsän näkymättömistä luolista, petojen tyyssijoista. Lehvistöstä kuului tuulen tukahtuneita huokauksia, vesi kohisi hiekkarannan kiviä vasten, ja kaiken yllä oli salaperäinen, selittämätön, uhkuvan elämän humina, joka tulee Jumalalta ja jonka amerikkalaisten lakeuksien majesteettinen yksinäisyys tekee vielä vaikuttavammaksi.
Metsästäjä antautui väkisinkin tämän häntä ympäröivän alkuperäisen luonnon ylivoimaisen vaikutuksen valtaan. Ollen sen tenhoon täten vaipuneena hän tunsi kaikissa huokosissaan sen vahvistavan mäihän. Hänen ruumiinsa vavahteli ja hän ikäänkuin valautui, ikäänkuin suli yhteen tämän suurenmoisen näytelmän kanssa. Hänet valtasi leppoisa ja uinaileva surumielisyys. Näin kaukana ihmisistä ja heidän ahdaspuitteisesta sivistyksestään hän tunsi olevansa lähempänä Jumalaa, ja hänen yksinkertainen uskonsa lisääntyi kaikesta ihmettelystä, jonka hänessä herättivät luonnon suuret, puoliksi paljastuneet salaisuudet hänen ikäänkuin yllättäessään ne vereksestä toiminnasta.
Sielu suurenee, ajatukset laajenevat kosketuksesta vapaan luonnonelämän kanssa, siinä kun joka hetki esiintyy uusia äkillisiä ja odottamattomia vaiheita ja kun ihminen joka askeleella näkee Jumalan sormen pysyvästi painettuna häntä ympäröiviin jyrkkiin ja suurenmoisiin maisemiin.
Ja tällä vaaroja ja puutteita uhmaavalla elämällä on niille, jotka sitä ovat kokeneet, sanomatonta tenhoa ja päihdyttävää viehätystä; siihen sisältyy käsittämätöntä riemua, joka herättää alituista kaipuuta takaisin sen helmaan. Sillä ainoastaan korvessa tuntee ihminen elävänsä, vain siellä hän mittaa voimansa ja hänen kykyjensä salaisuus hänelle paljastuu.
Hetket kuluivat nopeasti metsästäjän ollessa näissä mietteissä, unen saapumatta sulkemaan hänen silmäluomiansa. Aamun viileä viima huojutteli jo puiden korkeita latvoja ja väreilytti virran tyyntä pintaa, jonka hopea-aallot kuvastivat sen epätasaisten rantojen suuria varjoja. Taivaanrannalle ilmestyi leveitä rusojuovia auringonnousun airuena, lehvien joukkoon kätkeytynyt pöllö oli surunvoittoisella kirahduksellaan kahdesti tervehtinyt päivän palaamista. Kello oli noin kolme aamulla.
Lujamieli lähti tilapäiseltä istuimeltaan, jolla tähän asti oli pysynyt aivan hievahtamatta, ravisti itsestään unisuuden ja käveli muutamia askeleita rantamalla palauttaakseen verenkierron kaikkiin jäseniinsä.
Kun ihminen, emme sano herää – sillä kelpo kanadalainen ei ollut tämän pitkän valvonnan aikana räpäykseltäkään ummistanut silmiään, – vaan valveutuu äänettömyyden ja pimeyden synnyttämästä turtumuksesta ja pudistaa itsestään yön läpitunkevan kylmyyden kohmetuksen, hän tarvitsee muutamia minuutteja palauttaakseen kaikkien aistiensa toiminnan ja aivojensa tasapainon. Niin kävi metsästäjällekin. Mutta pitkien vuosikausien totuttamana saloseutujen elämään hän tarvitsi lyhemmän ajan kuin joku muu olisi tarvinnut, ja pian hän oli täydessä tajunnassaan, yhtä virkkuna, yhtä tarkkasilmäisenä ja herkkäkuuloisena kuin edellisenä iltana. Hän valmistausi siis herättämään toverinsa, joka yhä nukkui sikeää ja virkistävää unta, niinkuin täällä maan päällä nukkuvat vain lapset ja ihmiset, joilla on hyvä, kaikista pahoista ajatuksista puhdas omatunto. Mutta silloin hän äkkiä herkisti korviansa.
Leiripaikan takana paksuna esirippuna olevan metsän etäisestä syvyydestä oli kanadalainen kuullut selittämättömän melun, joka hetki hetkeltä paisui ja pian kumahteli kuin ukkosen katkonainen jyrinä.
Ryske läheni lähenemistään. Hän eroitti kiireellisesti polkevain jalkojen töminää, katkeavien puiden ja oksien rytinää, käheitä mylvähdyksiä – missä kaikessa ei ollut mitään inhimillistä. Se oli nimetöntä, peloittavaa ja epämääräistä melua, joka jo melkoista lähempänä humisi kuin suurten vetten jatkuva pauhu.
Quoniam, joka tästä omituisesta metelistä oli havahtunut valveilleen, seisoi ensin pyssy kädessä tuijottaen metsästäjään, valmiina toimimaan ensi merkistä, sielu vielä unen turruttamana ja sen vaistomaisen kauhun vallassa, jota kokee rohkeinkin ihminen peloittavan ja tuntemattoman vaaran uhatessa.
Näin kului muutama minuutti.
"Mitä tehdä!" jupisi Lujamieli epäröiden, turhaan yrittäen katseillaan tunkeutua metsän tiheikköihin ja selvittää itselleen, mitä oli tekeillä.
Äkkiä kuului kimeä vihellys lyhyen matkan päästä.
"Ah", huudahti Lujamieli ilosta vavahtaen ja kohottaen äkkiä päänsä, "vihdoinkin saan tietää, mistä on kysymys!"
Ja nostaen sormet huulilleen hän matki haikaran huutoa. Samassa silmänräpäyksessä syöksähti kahdella tiikerinloikkauksella mies metsästä ja pysähtyi kanadalaisen viereen.
"Uah", huudahti hän, "mitä veli täällä tekee?"
Se mies oli Musta Hirvi.
"Odotan sinua, päällikkö", vastasi metsästäjä.
Punanahka oli kuusi- tai seitsemänkolmatta vuotias mies, keskikokoa, mutta rakenteeltaan täysin sopusuhtainen. Hän oli kansansa komeassa sotapuvussa, maalattu ja aseistettu kuin olisi ollut retkelle lähdössä. Hänen kasvonsa olivat kauniit, piirteistä kuvastui älyä ja ylevää majesteetillisuutta, avomielinen ilme todisti urheutta ja hyväsydämisyyttä.
Tällä hetkellä hän näkyi olevan liikutuksen vallassa, mikä oli sitä merkillisempää, koska punanahat pitävät kunnianasianaan olla koskaan antamatta minkään tapauksen, kaikkein kauheimmankaan, järkyttää mieltänsä. Hänen silmänsä salamoivat, ja hän puhui lyhyeen, katkonaisesti ja metallisointuisella äänellä.
"Nopeasti!" sanoi hän. "Olemme hukanneet jo liiaksi aikaa!"
"Mikä sitten on?" kysyi Lujamieli.
"Bisonit!" vastasi päällikkö.
"Oi, oi!" huudahti Lujamieli kauhistuneena.
Hän oli käsittänyt. Tuon melun, jota hän jo jonkun aikaa oli kuunnellut, sai aikaan "manada" eli bisonilauma, joka idästä saapuen kaiketikin oli matkalla lännen korkeille ruohoaavikoille.
Se, minkä metsästäjä oli niin nopeasti arvannut, on meidän lukijalle lyhyesti selitettävä, jotta hän voisi käsittää, mihin hirveään vaaraan henkilömme olivat äkkiä joutuneet. Espanjan entisissä alusmaissa nimitetään manadaksi villien eläinten ryhmittymää, johon kuuluu useampia tuhansia käsittävä joukko. Määräaikaisilla vaelluksillaan kerääntyvät bisonit kiimaisina ollessaan toisinaan viisitoista- jopa kaksikymmentuhantiseksi karjaksi, joka ahtautuu taajaksi yhdessä vaeltavaksi kulkueeksi. Nuo eläimet samoavat aina suoraan eteenpäin, likitysten, uhmaavat kaikkea ja kaatavat kaikki tielleen sattuvat esteet. Onneton se huimapää, joka yrittäisi niitä pysähdyttää tai muuttaa niiden raivoisan kulun suuntaa. Kuin oljenkorren musertaisivat hänet jaloillaan nuo tyhmät eläimet, jotka astuisivat hänen ruumiinsa yli sitä edes huomaamatta.
Henkilöittemme asema oli siis varsin huolestuttava, he kun olivat sattuneet joutumaan juuri tuollaisen mahtavan, salamannopeasti tulla porhaltavan manadan ladulle. Kaikki pako oli mahdoton, sitä ei ollut ajattelemistakaan, ja vastustus oli vielä mahdottomampaa.
Ryske läheni peloittavan nopeasti. Kuultiin jo selvästi bisonien hurja mylvintä, johon sekaantui punasusien haukunta ja jaguarien epätasainen naukuminen. Niitä kieppuu aina manadan sivulla hätyyttelemässä jälkeenjättäytyneitä tai sellaisia, jotka varomatta harhailevat oikealle tai vasemmalle.
Neljännestunnin kuluttua olisi kaikki lopussa, kamalana kuin lumivyöry tuli lauma näkyviin lakaisten kaikki tieltään raa'alla, vastustamattomalla voimalla, jolle mikään ei voi sulkua panna.
Toistamme, että asema oli huolestuttava. Samotessaan kohtauspaikalle, jonka itse oli kanadalaiselle metsästäjälle osoittanut, oli Musta Hirvi enää ollut vain kahdentoista tai viidentoista kilometrin päässä paikasta, missä odotti tapaavansa ystävänsä, kun hänen harjaantunut korvansa eroitti bisonihärkien raivokkaan vaelluksen rytinän. Viidessä minuutissa oli hänelle selvinnyt metsästäjää uhkaava ääretön vaara, ja toimien punaihoisille ominaisella päättäväisyydellä, jota he osoittavat täpärimmissä tiloissa, hän tahtoi rientää varoittamaan ystäväänsä, pelastaakseen hänet tai kuollakseen hänen kanssaan. Silloin hän oli syöksynyt eteenpäin kiitäen huimaavaa vauhtia taipaleen yli, joka hänet eroitti kohtauspaikasta, enää muuta ajattelematta kuin päästä niin paljon manadan edellä, että metsästäjä ehtisi pelastua. Mutta niin nopeaan kuin hän juoksikin – ja intiaanit ovat kuuluisia satumaisesta ketteryydestään, – hän ei ollut voinut päästä kyllin ajoissa saattaakseen turvaan sen, jonka halusi pelastaa.
Sitten kun päällikkö ilmoitettuaan asian metsästäjälle oli havainnut ponnistustensa hyödyttömyyden, laukesi hänen jäntevyytensä. Hänen levottomuuden elähdyttämät kasvonsa jäykistyivät entiselleen, surumielinen hymy väsähti hänen ylpeillä huulillaan, ja hän lyyhistyi maahan jupisten synkällä äänellä:
"Se ei ollut Wakondan tahto!"
Mutta Lujamieli ei alistunut kohtaloonsa niin sokeasti sallimukseen uskoen. Metsästäjä kuului siihen tarmokkaaseen ihmisrotuun, jonka lujaksi karaistunut luonne ei koskaan salli itseänsä lannistaa ja joka taistelee viimeiseen hengenvetoon asti.
Kun hän näki punanahan rodulleen ominaisella fatalismilla luopuvan leikistä, hän päätti tehdä äärimmäisen ponnistuksen ja yrittää mahdotontakin.
Parinkymmenen askeleen päässä paikasta, johon metsästäjä oli yöpynyt, oli useita vanhuuttaan kuolleita, kaatuneita pajutammia tavallaan pinoutuneina toistensa päälle, ja tuon luonnollisen vallituksen takana kasvoi eristettynä ryhmänä viisi tai kuusi pajua, jotka muodostivat ikäänkuin pienen keitaan jokirannan hietikolle.
"Hei Quoniam!" huudahti metsästäjä. "Kerää vikkelästi kaikki kuivat risut, mitä löydät! Ja teehän sinä samoin, päällikkö!"
Molemmat miehet tottelivat, käsittämättä tarkoitusta, mutta toverinsa kylmäverisyyden rauhoittamina.
Muutamassa minuutissa oli melkoinen määrä risuja kasattuna kaatuneiden tammien päälle.
"Hyvä on!" huusi metsästäjä. "Jumalan kiitos! Kaikki ei ole vielä hukassa! Rohkeutta!"
Kantaen sitten tälle nopeasti tekaistulle roviolle yöleirin lämmittämiseksi sytytetystä nuotiosta jääneet kekäleet hän viritteli tulta pihkaisten karahkain avulla, ja ennenkuin viisi minuuttia oli kulunut, kohosi laaja savupatsas tupruten taivasta kohti ja kiertyi pian paksuksi, toistakymmentä metriä leveäksi esiripuksi.
"Perääntykää, perääntykää", huudahti erämies, "seuratkaa minua!"
Musta Hirvi ja neekeri hyökkäsivät hänen jälkeensä.
Kanadalainen ei mennyt kauaksi. Päästyään yllämainitun puuryhmän luo hän kiipesi isoimpaan puuhun verrattoman taitavasti ja ketterästi, ja pian kökötti hän tovereineen viidenkymmenen metrin korkeudella ilmassa. He olivat mukavasti asettuneina vahvoille oksille ja kokonaan lehvien peitossa.
"Tässä", virkkoi kanadalainen mitä kylmäverisimmin, "on viimeinen turvamme. Heti kun lauma näyttäytyy, ampukaamme sen opashärkiä. Jos liekkien loiste peloittaa bisonit, olemme pelastetut, jos ei, niin olemme kuoleman omat. Mutta olemmehan ainakin tehneet voitavamme pelastaaksemme henkemme."
Metsästäjän sytyttämä tuli oli levinnyt jättiläissuhteissa. Se oli aste asteelta loimunnut yhä laajemmalle, tarttuen ruohoon ja pensaisiin, vaikka se oli liian kaukana metsästä voidakseen sitä sytyttää, ja roihui pian lähes neljänneskilometrin pituisena liekkiverhona, jonka punerva hohde värjäsi etäältä taivaan ja antoi maisemalle valtavan ja villin suurenmoisuuden leiman.
Paikalta, johon metsästäjät olivat paenneet, he näkivät yli koko tämän liekkimeren, joka ei voinut heitä saavuttaa, he kun olivat ulottumattomissa pätsin yläpuolella.
Yhtäkkiä kuului hirvittävä ryske, ja manadan etujoukko ilmestyi metsän reunaan.
"Olkaa tarkkoja!" huusi kanadalainen nostaen pyssynsä olkapäätänsä vasten.
Ällistyneinä tämän odottamattoman tuliseinän nähdessään, joka äkkiä kohosi niiden eteen, hohtavan valon häikäiseminä ja tavattoman kuumuuden polttaminakin epäröivät bisonit hetkisen ikäänkuin olisivat neuvotelleet. Sitten ne äkkiä vyöryivät sokeassa raivossa eteenpäin vihaisesti mylvien.
Kolme laukausta pamahti.
Kolme etumaista bisonia kaatui ja kieriskeli kuolemantuskissa.
"Olemme hukassa", virkkoi Lujamieli tyynesti.
Bisonit etenivät yhä.
Mutta äkkiä kävi kuumuus sietämättömäksi. Tuulenviiman työntämänä karjaa kohti sokaisi savu eläimet, jolloin syntyi vastasysäys. Hetkisen pysähdyksen jälkeen havaittiin manadan etujoukossa perääntyvää liikettä.
Läähättäen seurasivat metsästäjät tämän kauhean näytelmän kummallisia vaiheita. Sillä hetkellä ratkaistiin kysymys elämästä ja kuolemasta, heidän henkensä oli enää vain heikon rihman varassa.
Sillävälin työntyi lauma yhä eteenpäin. Manadaa johtavat eläimet eivät voineet vastustaa perästä tulevien sysäystä. Niiden kintereillä kulkevat kaatoivat ne ja tallasivat jalkoihinsa, mutta kun kuumuus alkoi noita jälkeenpäin tuleviakin kärventää, tahtoivat nekin perääntyä. Tuolla äärimmäisellä hetkellä jotkut bisonit poikkesivat joukosta oikealle ja vasemmalle. Se riitti. Toiset noudattivat esimerkkiä, jono haarautui kummallekin puolen valkeata ja kahtia jakaantuneena vyöryi manada eteenpäin kuin patonsa murtanut virta yhtyen rannalla ja kahlaten suljetuissa riveissä jokeen sen yli uidakseen.
Kauhean näyn tarjosi pelosta ulahteleva, säikähtyneenä pakeneva petoeläinten ahdistama manada, jonka keskellä roihui metsästäjän sytyttämä rovio ikäänkuin synkkänä, tietä valaisemaan pystytettynä majakkana.
Pian syöksyivät bisonit jokeen, jonka yli ne kulkivat suoraviivaisesti, ja niiden pitkä, ruskea kolonna kiemursi toisella rannalla, missä lauman etupää pian hävisi näkyvistä.
Metsästäjät oli pelastanut kanadalaisen tyyni kylmäverisyys. Mutta vielä kaksi tuntia he viipyivät heitä suojaavien oksien turvissa.
Bisonijono jatkoi yhä vaellustaan oikealta ja vasemmalta. Tuli oli vihdoin polttoaineen puutteessa sammunut; mutta nyt, kun suunta oli määrätty, jakaantui lauma itsestään, tullessaan tuhkaläjäksi hiipuvan ahjon luo, ja kiersi kohdan oikealta ja vasemmalta.
Vihdoin saapui jälkijoukko, jota sivuilla ja perässä kieppuvat jaguarit ahdistivat. Siihen se loppui. Autio seutu, jonka äänettömyys oli hetkiseksi häiriytynyt, vaipui takaisin entiseen tyyneyteensä. Vain leveä metsän poikki käyvä, taittuneiden puiden viitoittama latu oli osoittamassa reittiä, jota tämä järjestymätön joukko oli rajuna ja raivokkaana kulkenut.
Metsästäjät hengähtivät helpotuksesta. Nyt he voivat vaaratta jättää ilmavarustuksensa ja laskeutua jälleen maahan.
V
Musta Hirvi
Heti kun nuo kolme miestä olivat astuneet maahan, he keräsivät jo melkein sammuneen ahjon hajalliset kekäleet sytyttääkseen tulen aamiaisensa keittämistä varten.
Ruokavaroista ei ollut puutetta. Heidän ei tarvinnut turvautua omiin eväisiinsä, koska monta kentälle kellistynyttä bisonia tarjosi heille yllin kyllin erämaan mehuisinta paistia.
Sillävälin kun Lujamieli asianmukaisesti valmisteli bisoninkyttyrää, tarkastivat neekeri ja punanahka toisiaan uteliaasti, päästäen kumpikin kummastuksen huudahduksia.
Neekeri nauroi kuin hullu katsellessaan intiaanisoturin omituista muotoa. Viimemainitun kasvot olivat maalatut neljällä eri värillä, ja hänen pukunsa oli kovin kummallinen kelpo Quoniamin silmissä, joka, kuten sanottu, ei vielä koskaan ollut tavannut intiaaneja.
Punanahka taas ilmaisi kummastustaan toisella tavalla. Kauan hievahtamatta tarkattuaan neekeriä hän lähestyi häntä ja tarttuen sanaa sanomatta Quoniamin käsivarteen alkoi kaikin voimin hangata sitä bisoninnahkaisen viittansa liepeellä.
Neekeri, joka ensin mielisuosiolla antautui intiaanin oikkuun, alkoi pian käydä levottomaksi ja yritti ensin irtautua, mutta onnistumatta. Päällikkö piti hänestä tanakasti kiinni ja jatkoi uutterasti omituista hommaansa. Mutta neekeri, jota tuo lakkaamaton hierominen ei ainoastaan alkanut kiusata, vaan jolle se tuotti kipeää tuskaakin, alkoi kamalasti parkua ja ponnisteli voimiensa perästä päästäkseen heltymättömän pyövelinsä käsistä.
Quoniamin huudot kiinnittivät Lujamielen huomion. Hän kohotti nopeasti päänsä ja riensi kiireesti vapauttamaan neekerin, joka säikähdyksestä pyörivin silmin hyppi puolelle ja toiselle ja ulvoi kuin kuolemaan tuomittu.
"Miksi veli noin kiduttaa tuota miestä?" kysyi kanadalainen tullen väliin.
"Minäkö?" vastasi päällikkö kummastuneena. "En minä häntä kiduta. Hänen valeasunsa ei ole tarpeellinen, minä hankaan sen pois."
"Mitä, valeasuniko!" huudahti Quoniam.
Lujamieli viittasi häntä vaikenemaan.
"Tämä mies ei ole valeasussa", selitti hän.
"Mitä hyödyttää tuolla tavoin maalata koko ruumiinsa!" jatkoi päällikkö itsepintaisesti. "Soturit maalaavat ainoastaan kasvonsa."
Metsästäjä ei voinut olla purskahtamatta nauruun.
"Veljeni erehtyy", sanoi hän sitten kun oli jälleen käynyt vakavaksi, "tämä mies kuuluu erityiseen rotuun. Wakonda on antanut hänelle mustan ihon, kuten on luonut veljeni ihon punaiseksi ja minun valkoiseksi. Kaikki tämän miehen veljet ovat samaa väriä, Suuri Henki on niin tahtonut, eroittaakseen heidät punaihoisten ja valkonaamojen kansoista. Jos veljeni katsoo bisonintaljaansa, näkee hän, ettei siihen ole tarttunut pienintäkään mustaa hiukkasta."
"Oeht!" virkahti intiaani taivuttaen päätänsä, kuten tehdään selittämättömän arvoituksen edessä. "Wakonda voi kaikki."
Ja hän totteli konemaisesti metsästäjää, vilkaisten hajamielisesti viittansa liepeeseen, jota ei vielä ollut tullut laskeneeksi kädestään.
"Ja nyt, päällikkö", jatkoi Lujamieli, "katselehan tätä miestä ystävänäsi ja tee hänen puolestaan, mitä tarpeen tullen olisit valmis tekemään minun puolestani. Siitä olisin sinulle sanomattoman kiitollinen."
Päällikkö kumarsi sirosti, ojensi kätensä neekerille ja lausui:
"Veljeni metsästäjän sanat kaikuvat korvissani suloisesti kuin centonztlen laulu. Wah-rush-a-menec (Musta Hirvi) on heimokunnassaan sachem, hänen kielensä ei ole halaistu, hänen rintansa hengähdyttämät sanat ovat vilpittömiä, sillä ne tulevat sydämestä. Mustanaamalla on tästä lähtein paikkansa pawneeheimon neuvoston nuotiolla, sillä nyttemmin hän on päällikön ystävä."
Quoniam tervehti intiaania, vastaten hartaasti hänen kädenpuristukseensa.
"Olen vain poloinen neekeri", sanoi hän, "mutta sydämeni on puhdas ja veri virtaa yhtä punaisena suonissani kuin jos olisin valkoihoinen tai intiaani. Teillä kummallakin on oikeus elämääni, ilolla uhraan henkeni teidän puolestanne."
Tämän molemminpuolisen ystävyydenvakuutuksen jälkeen kyykistyivät nuo kolme miestä maahan ja ryhtyivät murkinoimaan.
Aamukauden mielenliikutukset olivat tuoneet seikkailijoille hurjan nälän. He antoivat bisoninkyttyrän maistua, ja se katosi melkein kokonaan heidän yhä uudistuvissa hyökkäyksissään. Palan painimeksi he kulauttivat muutaman sarvellisen vettä, johon oli sekoitettu rommia. Sitä oli Lujamielellä tilkkanen mukanaan vyöhönsä ripustetussa kurpitsapullossa.
Kun ateria oli päättynyt, sytytettiin piiput, ja jokainen alkoi ääneti poltella niin merkillisen vakavana kuin on metsästäjille ominaista.
Kun päällikön piippu oli sammunut, kolisti hän tuhan vasemman kätensä peukaloa vasten, pisti putken takaisin vyöhönsä ja kysyi kääntyen Lujamielen puoleen:
"Haluavatko veljeni neuvotella?"
"Kyllä", vastasi kanadalainen. "Erotessani sinusta Ylä-Missourin varrella mikini-quisisin (poltettujen hedelmien kuukauden, heinäkuun) lopulla sinä ehdotit kohtausta lahdenpoukaman luona kaatuneiden pajutammien ääressä Hirvenvirran rannalla inaquis-quisisin (putoavien lehtien kuukauden, syyskuun) kymmenenneksi päiväksi kahta hetkeä ennen auringonnousua. Kumpikin meistä on ollut täsmällinen. Odotan nyt, päällikkö, että suvaitset minulle selittää minkätähden olet tämän kohtauksen määrännyt."
"Veljeni on oikeassa, Musta Hirvi puhuu."
Intiaanin lausuttua nämä sanat hänen kasvojensa havaittiin synkistyvän ja hän vaipui syvään mietiskelyyn, jota hänen toverinsa kunnioittivat odottaen kärsivällisesti, että hän jatkaisi puhettaan.
Noin neljännestunnin kuluttua intiaanipäällikkö kosketti useita kertoja kädellä otsaansa, kohotti päänsä, vilkaisi tutkivasti ympärilleen ja avasi vihdoin suunsa, mutta puhui matalalla ja tasaisella äänellä ikäänkuin olisi tässä autiossa seudussakin pelännyt, että hänen sanansa olisivat sattuneet vihollisten korviin.
"Veli metsästäjä on tuntenut minut lapsuudesta asti", sanoi hän, "koska heimoni viisaat sachemit ovat hänet kasvattaneet. En siis kerro hänelle mitään itsestäni. Suuren valkonaamaisen metsästäjän povessa sykkii intiaanin sydän; Musta Hirvi puhuu hänelle kuin veli veljelle. Kolme kuunkiertoa on siitä, kun päällikkö ajoi ystävänsä kanssa hirveä ja kuusipeuraa Missourin preirieillä, ja silloin saapui pawneesoturi täyttä laukkaa ratsastaen, otti päällikön erilleen ja puhui hänen kanssaan salaa monta pitkää tuntia. Muistaako veljeni sen?"
"Aivan hyvin, päällikkö. Minä muistan, että Sininen Repo, sillä se oli pawneesoturin nimi, lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja että veljeni, joka siihen hetkeen asti oli ollut iloinen ja hilpeä, muuttui äkkiä surulliseksi. Tekemistäni kysymyksistä huolimatta veljeni ei tahtonut ilmoittaa äkillisen surunsa syytä. Ja seuraavana aamuna hän jätti minut auringon noustessa ja määräsi kohtauksemme tänne täksi päiväksi."
"Niin", vastasi intiaani, "aivan oikein. Sillä lailla se tapahtui, mutta mitä silloin en voinut sanoa, sen ilmoitan nyt veljelleni."
"Korvani ovat avoinna", vastasi metsästäjä kumartaen. "Pelkään, että veljelläni, sen pahempi, on minulle ilmoitettavana vain ikäviä uutisia."
"Veli saa itse päättää", sanoi hän. "Näin kertoi minulle Sininen Repo: Eräänä päivänä oli muuan idän pitkäpuukkojen valkonaama saapunut Hirvivirran rannalle siihen kohtaan, jossa kohosi käärmepawneiden kylä, ja hänen mukanaan kolmisenkymmentä valkonaamain soturia, useita naisia ja isoja punervain, kyttyrättömäin ja harjattomain bisonien vetämiä lääkeaittoja. Valkonaamat pysähtyivät kahden nuolenkantaman päähän heimoni kylästä joen vastakkaiselle rannalle, johon he sytyttivät nuotioita ja leiriytyivät. Isäni oli, kuten veljeni tietää, heimon neuvoston puhemies, sen ensimmäinen sachem. Hän nousi ratsun selkään, ajoi muutamien soturien seuraamana joen yli ja astui muukalaisen eteen lausuakseen hänet tervetulleeksi metsästysalueellemme ja tarjotakseen hänelle sellaisia virvokkeita kuin hän saattoi tarvita.
"– Tuo valkonaama oli kookas mies, jonka piirteet olivat kovat ja terävät. Monen talven lumi oli vaalentanut hänen tukkansa. Isäni sanoista hän purskahti nauramaan ja kysyi: 'Oletteko tämän kylän punanahkain päällikkö?' – 'Olen', vastasi isäni. Silloin valkonaama veti vaatteittensa alta ison helminauhan [Päällikkö tarkoittaa kuvaannollisesti kirjettä tai asiakirjaa, Pohjois-Amerikan intiaanit näet käyttivät simpukankuorista valistettuja helmiä, wampum, tavallisesti rihmoihin soviteltuina, sekä koristuksina että rahana ja myöskin eräänlaisena sommiteltuna merkkikielenä, jolla heimon ajantiedot säilytettiin jälkipolville. Tällaisten arkistojen tulkitsemiskyky oli hyvin arvossa pidetty taito. Suom.], johon oli piirretty omituisia koukeroita ja näyttäen sitä isälleni sanoi: 'Vaalea isoisänne, Yhdysvaltain herra, on antanut minulle omakseni kaikki maat, jotka ulottuvat Antiloopin putouksesta Bisonijärveen asti. Kas tämä', lisäsi hän naputtaen rystöillään helminauhaa, 'todistaa minun oikeuteni'.
"– Isäni ja häntä seuraavat soturit purskahtivat nauruun.
"– 'Vaalea isoisänne', vastasi hän, 'ei voi lahjoittaa sellaista, mikä ei ole hänen. Alue, josta puhutte, on ollut heimoni metsästysmaana siitä asti, kun iso kilpikonna nousi merestä kannattaakseen maailmaa kuorellansa.'
"– 'En ymmärrä sanojanne', vastasi valkonaama, 'tiedän vain, että tämä seutu on minulle annettu. Ja jollette suostu siitä poistumaan ja jättämään sitä vapaasti nautittavakseni, osaan minä teidät siihen pakoittaa'."
"Niin", keskeytti Lujamieli, "se on niiden ihmisten menettelytapa: murha ja ryöstö."
"Tuon uhkauksen kuultuaan", jatkoi intiaani, "läksi isäni pois. Heti tarttuivat soturit aseisiin, naiset piilotettiin luolaan, ja heimokunta valmistausi vastarintaan. Seuraavana aamuna tulivat valkonaamat päivänkoitteessa joen yli ja hyökkäsivät kylään. Taistelu oli pitkä ja vimmattu, sitä kesti vuorokauden umpeensa. Mutta mitä mahtoivat intiaanipoloiset tuliputkilla asestetuille valkonaamoille? Heidät voitettiin ja lyötiin pakoon. Kahta tuntia myöhemmin oli kylä poltettu poroksi ja esi-isäimme luut siroitetut neljälle ilmansuunnalle. Isä oli kaatunut taistelussa."
"Oi!" huudahti kanadalainen murheellisena.
"Siinä ei ollut kaikki", jatkoi päällikkö. "Valkonaamat keksivät luolan, johon kyläkunnan naiset olivat paenneet. Heidät kaikki tai ainakin melkein kaikki – sillä korkeintaan kymmenen tai kahdentoista onnistui pujahtaa pakoon lapsineen – surmattiin, sanon, teurastettiin kylmäverisesti mitä häijyintä raakuutta osoittavalla pöyristävällä julmuudella."
Nämä sanat lausuttuaan päällikkö kätki päänsä bisoninviittaan, ja hänen toverinsa kuulivat nyyhkytykset, joita hän turhaan koetti tukehduttaa.
"Sellaisia", jatkoi hän hetkisen päästä, "olivat Sinisen Revon minulle tuomat uutiset. Isäni oli kuollut hänen syliinsä jättäen minulle perinnöksi koston. Veljeni, jotka hurjien vihollistensa takaa-ajamina olivat paenneet kuin metsän pedot läpitunkemattomien tiheikköjen turviin, olivat valinneet minut päällikökseen. Minä suostuin ja vannotin heimoni sotureita kostamaan kylämme anastaneille ja veljemme surmanneille valkonaamoille niiden pahat teot meitä kohtaan. Eroamisemme jälkeen olen hetkeäkään nukkumatta käyttänyt aikani koston valmistuksiin. Nyt on kaikki järjestetty. Valkonaamat ovat uinahtaneet petolliseen turvallisuuteen. Heidän heräämisensä tulee kauheaksi. Lähteekö veli mukaani?"
"Lähden, jumalavita! Minä seuraan sinua, päällikkö ja autan sinua kaikin voimin", vastasi Lujamieli päättäväisesti, "sillä sinun asiasi on oikea. Mutta minä asetan yhden ehdon."
"Puhu, veljeni."
"Erämaan laki vaatii silmän silmästä, hampaan hampaasta, se on totta, mutta voit kostaa puolestasi silti häpäisemättä voittoasi tarpeettomilla julmuuksilla. Älä noudata saamaasi esimerkkiä, ole inhimillinen päällikkö, niin Suuri Henki myhäilee ponnistuksillesi ja on sinulle suopea."
"Musta Hirvi ei ole julma", vastasi päällikkö, "hän jättää hirmutyöt valkonaamoille ja tahtoo vain oikeutta."
"Sinä puhut hyvin, päällikkö, nuo sanasi ilahduttavat minua. Mutta oletko tarkasti harkinnut ja järjestänyt kaikki? Ovatko voimanne tarpeeksi suuret taatakseen menestyksen? Tiedät, että valkonaamoja on paljon. He eivät koskaan jätä hyökkäystä rankaisematta. Mitä tapahtuneekin, on sinun odotettava kauheita kostotoimia heidän taholtaan."
Intiaani hymyili ylenkatseellisesti.
"Idän pitkäpuukot ovat pelkureita, koiria ja kaniineja. Pawneet lähettävät heille hamosia", vastasi hän. "Musta Hirvi menee heimoineen asettumaan comanchien laajoille kedoille. Siellä heidät otetaan veljinä vastaan, eivätkä idän valkonaamat tiedä, mistä heitä etsivät."
"Sangen hyvä tuuma, päällikkö, mutta etkö ole senjälkeen, kun teidät karkoitettiin kylästänne, lähettänyt vakoojia amerikkalaisten luo ollaksesi tietoinen heidän puuhistaan? Se olisi ollut tärkeätä myöhempien suunnitelmienne onnistumiselle."
Musta Hirvi hymyili, mutta ei vastannut mitään, ja siitä päätti kanadalainen, että punanahka oli heimolleen ominaisella terävä-älyisyydellä ja kärsivällisyydellä ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin varmentaakseen uutisasutusta vastaan suunnittelemansa iskun menestyksen.
Lujamieli, joka oli saanut puolittain intiaanikasvatuksen ja joka oikeana kanadalaisena tunsi perinnöllistä vihaa anglosaksilaista rotua kohtaan, oli mitä halukkain auliisti auttamaan pawneepäällikköä loistavasti kostamaan pohjoisamerikkalaisille heimon kärsimät loukkaukset, mutta hänen luonteensa perustana oleva oikeamielisyys pakotti hänet estämään intiaanit kauheista hirmutöistä vihollisiaan kohtaan, joihin he voiton ensi huumassa liiankin usein johtuivat. Niinpä oli hänen päätöksellään kaksinainen tarkoitusperä. Ensiksikin hän tahtoi, jos mahdollista, taata ystävilleen voiton ja toiseksi käyttää kaikkea vaikutusvaltaansa heihin hillitäkseen heitä taistelun jälkeen ja estääkseen heitä tyydyttämästä raivoansa kohdistamalla sen voitettuihin ja varsinkin naisiin ja lapsiin.
Eikä hän sitä Mustalta Hirveitä salannutkaan, vaan asetti, kuten olemme nähneet, osanottonsa nimenomaiseksi ehdoksi – osanoton, jota intiaaneilla ei suinkaan ollut syytä halveksia, – että mitään tarpeetonta julmuutta ei harjoitettaisi.
Quoniam puolestaan ei niin paljon siekaillut. Valkoisten ja varsinkin pohjoisamerikkalaisten luonnollisena vihollisena hän oli kärkäs käyttämään tilaisuutta tehdäkseen näille mahdollisimman paljon pahaa ja kostaakseen kaikki kärsimänsä kohlut, viitsimättä ajatella, että henkilöt, joita vastaan lähtisi taistelemaan, olivat viattomia hänen osakseen tulleihin loukkauksiin. Nuo henkilöt olivat pohjoisamerikkalaisia, ja se seikka oli kostonhaluisen neekerin silmissä enemmän kuin riittävä oikeuttaakseen hänen aikomansa menettelyn, sitten kun hetki olisi tullut.
Muutaman silmänräpäyksen jälkeen puhkesi kanadalainen jälleen puhumaan.
"Missä ovat soturisi?" kysyi hän päälliköltä.
"Jätin ne kolmen vuorokauden matkan päähän paikasta, missä olemme. Jollei enää ole mitään pidättämässä veljeä täällä, lähdemme heti matkaan yhtyäksemme heihin mahdollisimman pian. Soturini odottavat kärsimättömästi minun palaamistani."
"Lähtekäämme siis", säesti kanadalainen. "Päivä ei ole vielä pitkälle kulunut. On hyödytöntä hukata aikaa jaarittelemalla kuin vanhat juoruakat."
Nuo kolme miestä nousivat, vyöttivät itsensä, viskasivat pyssyt olalleen ja lähtivät harppaamaan bisonikarjan metsän läpi raivaamaa latua pitkin, häviten pian näkyvistä.
VI
Luovutus
Jätämme vähäksi aikaa kolme vaeltajaamme ja käyttäen tarinoitsijanoikeuttamme siirrämme kertomuksemme näyttämön useita satoja kilometrejä kauemmaksi, rikkaaseen ja kukoistavaan laaksoon ylä-Missourin seudulle, tuon majesteetillisen, kirkasvetisen virran, jonka varsilla nykyisin kohoaa niin paljon kukoistavia kyliä ja kaupunkeja ja jonka pintaa upeat amerikkalaiset höyryalukset kyntävät ristiin rastiin, mutta joka kertomuksemme aikana oli vielä melkein tuntematon, kuvastaen syvässä vedessään ainoastaan rantojansa peittävien synkkien ja salaperäisten aarniometsäin puiden korkeita ja paksuja oksia.
Kahden Missouriin laskevan melkoisen lisäjoen haarasta leviää laaja laakso, jota toiselta puolen rajoittavat jyrkät vuoret ja toiselta puolen pitkä jono metsäisiä mäkiä. Tämä melkein kokonaan tiuhan, kaikenlaista riistaa vilisevän metsän peittämä laakso oli pawneeintiaanien mieluisin kokoontumispaikka. Olipa yksi lukuisa yhdyskunta, "Käärmeiden heimo", asettunut haarukan kulmaan asumaankin ollakseen lähempänä parhainta metsästysaluettaan.
Intiaanikylä oli melkoisen iso. Siinä asui noin kolmesataaviisikymmentä perhettä, mikä on punanahkain yhdyskunnassa varsin paljon, he kun yleensä eivät mielellään keräänny suurilukuisena joukkona samaan paikkaan, peläten joutuvansa kärsimään nälkää. Kylän asema oli kuitenkin niin hyvin valittu, että intiaanit tällä kertaa olivat luopuneet tavoistaan. Toiselta puolen he näet saivat metsästä enemmän riistaa kuin voivat kuluttaakaan, ja toiselta puolen vilisi joki mitä herkullisimpia kaloja. Ympäröiviä niittyjä taas peitti kautta vuoden pitkä ja rehevä ruoho, tarjoten hevosille oivallista laidunta.
Tähän onnelliseen laaksoon olivat käärmepawneet lopullisesti asettuneet ehkä jo vuosisatoja sitten, ja joka suunnalta suojatun asemansa vuoksi sen leppeä ilmasto oli vapaa niistä suurista mullistuksista, jotka kovin usein tekevät tuhojaan Amerikan korkeilla leveysasteilla. Intiaanit elivät siellä rauhallisina ja tuntemattomina metsästellen ja kalastellen ja lähettivät vuosittain jonkun ryhmän nuoria miehiä kauaksi sotapolulle kansakunnan mainehikkaimpien päälliköiden johdolla.
Äkkiä oli tämä rauhallinen elämä auttamattomasti häiriytynyt. Murha ja poltto olivat synkän käärinliinan lailla levinneet laaksoon. Kylä oli perinpohjin hävitetty, ja sen asukkaat armotta surmattu.
Pohjoisamerikkalaiset olivat vihdoinkin saaneet vihiä tuosta
tuntemattomasta eedenistä ja, kuten aina, olivat ilmaisseet tulonsa
tähän heille uuteen maankolkkaan ja sen haltuunsa ottamisen
varkaudella, ryöstöllä ja murhalla. [Aimard kirjoittaa silloiselta
ranskalaiselta näkökannalta. Suom.]Toistamatta tässä Mustan Hirven kanadalaiselle kertomaa tarinaa, tyydymme vain huomauttamaan, että se oli joka suhteessa totta ja että päällikkö ei suinkaan ollut sitä synkentänyt korostavilla liioitteluilla, vaan päinvastoin miedontanut harvinaisen oikeamielisesti ja puolueettomasti.
Tunkeudumme laaksoon noin kolme kuukautta amerikkalaisten tulon jälkeen, joka oli punanahoille niin tuhoisa, ja kuvailemme muutamilla sanoilla, millä tavoin ensinmainitut olivat asettuneet elämään alueella, jolta niin julmasti olivat karkoittaneet niiden lailliset omistajat.
Tuskin olivat amerikkalaiset päässeet täydellisesti alueen herroiksi, kun he olivat alkaneet raivata niin sanottua uutisviljelystä.
Yhdysvaltain hallituksella oli kolmisenkymmentä vuotta sitten ja luultavasti on vieläkin tapana palkita entisten upseeriensa palveluksia myöntämällä heille maa-alueita niiltä tasavallan rajaseuduilta, joita intiaanit enimmin uhkasivat. Tästä menettelystä oli kaksinkertainen etu. Ensiksikin siten vähä vähältä laajennettiin amerikkalaista asutusaluetta, työntämällä punanahat yhä kauemmaksi erämaihin, ja toiseksi ei ollut tarvis jättää vanhoilla päivillään avuttomiksi niitä urheita sotureita, jotka suurimman osan elämäänsä olivat jalosti vuodattaneet vertansa isänmaansa edestä.
Kapteeni James Watt oli vapaussodassa kunnostautuneen upseerin poika. Eversti Lionel Watt oli Washingtonin ajutanttina ollut Amerikan tasavallan kuuluisan perustajan kanssa mukana kaikissa taisteluissa englantilaisia vastaan. Bostonin piirityksessä vaarallisesti haavoituttuaan hänen oli suureksi mielipahakseen ollut pakko vetäytyä yksityiselämään. Mutta uskollisena isänmaallisille periaatteilleen oli hän, heti kun hänen poikansa James oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, antanut tämän astua paikalleen lippujen alle.
Siihen aikaan, kun tuomme heidät näyttämölle, oli James Watt noin neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, vaikka hän näytti ainakin kymmentä vuotta vanhemmalta lukemattomien ponnistuksiensa jälkeen sotilasuralla, jolle oli nuoruutensa uhrannut.
Hän oli viiden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen, lujarakenteinen, leveäharteinen, laiha ja jäntevä mies, jolla oli rautainen terveys. Hänen kasvoillaan, joiden piirteet olivat äärettömän jäykät, kuvastui tarmokkaan tahdon ja samalla huolettomuuden ilme, mikä on ominaista ihmisille, joiden elämä on ollut alituista vaarojen uhmaamista ja voittamista. Hänen lyhyt ja harmaantuva tukkansa, ahavoitunut iho, mustat, läpitunkevat silmät ja sopusuhtainen, mutta hiukan kapeahuulinen suu antoivat hänen muodolleen taipumattoman ankaruuden leiman, jolta ei puuttunut suurenmoisuutta.
Kapteeni Watt oli kaksi vuotta sitten nainut herttaisen nuoren tytön, jota hän jumaloi, ja oli kahden lapsen isä. Toinen oli poika, toinen tyttö. Hänen vaimonsa, nimeltä Fanny, oli hänen kaukainen sukulaisensa. Tämä oli tummaverinen, lempeä ja kaino, silmät olivat lumoavan siniset. Vaikkakin ollen paljon nuorempi miestänsä, koska oli vain kaksikymmenvuotias, rakasti Fanny häntä mitä syvimmän ja vilpittömimmän hellästi.
Kun vanha soturi oli nähnyt tulleensa isäksi ja alkanut tuntea perhe-elämän sisäisiä riemuja, tapahtui hänessä äkkiä muutos. Hänestä alkoi sotilaselämä käydä vastenmieliseksi, eikä hän enää halunnut muuta kuin kodin tyyntä iloa.
James Watt oli niitä henkilöitä, joilla tuumasta toimeen on vain yksi askel. Tuskin oli siis palveluksesta eroamisen ajatus juolahtanut hänen mieleensä, kun hän pani sen heti täytäntöön, välittämättä mistään ystäviensä vastustelusta.
Mutta vaikka kapteeni halusi antautua yksityiselämään, hän ei suinkaan aikonut riisua sotahaarniskaansa vaihtaakseen sen siviilinuttuun. Yksitoikkoinen elämä unionin kaupungeissa ei tarjonnut mitään erikoisen kiehtovaa vanhalle soturille, jolle levottomuus ja liikunta oli tavallaan ollut säännöllisenä tilana koko hänen elinaikansa.
Senpä vuoksi hän asiaa vakavasti harkittuaan pysähtyi puolitiehen, jonka hänen mielestään piti korvata sivilielämän liiallinen yksinkertaisuus ja levollisuus.
Sen tuuman hän toteutti anomalla maa-aluetta intiaaniseudun rajalta raivatakseen sinne uutisviljelyksen palvelijoineen ja palkkalaisineen ja elääkseen siellä onnellisena ja täydessä touhussa, kuten joku linnanherra keskiajalla vasalliensa ympäröimänä.
Tämä suunnitelma hymyili kapteenille sitäkin enemmän, koska hänestä näytti, että hän sillä tavoin tositeossa ikäänkuin jatkoi työtään maansa palveluksessa, pystyttämällä vastaisen menestyksen ensimmäiset merkkipaalut ja luomalla sivistyksen ensimmäisen kajastuksen seutuihin, jotka vielä kokonaan olivat kauhean raakalaisuuden yössä.
Kapteeni oli kauan komppaniansa kanssa puolustanut liittovaltion rajoja punanahkain alituisia ryöstöretkiä ja hyökkäyksiä vastaan. Hän tunsi siis, tosin pintapuolisesti, mutta sentään riittävän hyvin intiaanien tavat ja tiesi keinot, joilla voi estää nuo remuavat naapurit uutisasukkaita häiritsemästä.
Niillä monilukuisilla retkillä, joita kapteenin oli sotapalveluksessaan täytynyt tehdä, hän oli joutunut moneen hedelmälliseen laaksoon, monelle seuduille, joka oli häntä miellyttänyt, mutta varsinkin yksi maisema oli itsepäisesti piirtynyt hänen muistiinsa. Se ihana laakso oli hänelle välähtänyt kuin unessa metsästysretkellä, jonka hän oli tehnyt erään metsänkävijän seurassa. Retki oli kestänyt neljättä viikkoa, ja se oli hänen itsensä sitä huomaamattakaan vietellyt hänet kauemmaksi saloseuduille kuin sivistynyt ihminen ennen koskaan oli käynyt.
Enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden aikana hän ei ollut tuota laaksoa sen koommin nähnyt, mutta muisti sen kuin olisi sieltä vasta eilen lähtenyt, nähden sen edessään, niin sanoaksemme, vähäisimpiä yksityiskohtia myöten. Tämä vaistomaisen itsepintainen muisteleminen, joka aina toi tuon maankolkan hänen eteensä, oli lopuksi tehonnut, kapteenin mieleen siinä määrin, että hän, päätettyään erota palveluksestaan ja pyytää maanluovutusta, ei ajatellutkaan siirtyä mihinkään muualle kuin sinne.
James Wattilla oli presidentin virastossa useita suosijoita, ja kun hänen isänsä ja hänen omatkin ansionsa sitäpaitsi puhuivat voimakkaasti hänen puolestaan, niin hänelle ei ollut ensinkään vaikeata saada haluamansa luovutus.
Hänelle esitettiin useita edeltäpäin laaditulta ja hallituksen jo kauan sitten kartoittamia uutisviljelyssuunnitelmia ja kehoitettiin niiden joukosta valitsemaan alue, joka häntä enimmin miellytti.
Mutta kapteeni oli jo aikoja sitten tehnyt valintansa. Hän hylkäsi kaikki hänelle näytetyt luonnokset, veti taskustaan ison kaistaleen parkittua hirvennahkaa, kääri sen auki ja näytti maanluovutuksia järjestelevälle komisaarille sanoen, että halusi siihen piirretyn alueen eikä mitään muuta.
Virkamies rypisti kulmiaan. Hän oli kapteenin ystäviä eikä voinut hänen pyyntönsä kuullessaan hillitä säikähdyksen elettä.
Tuo maa-alue sijaitsi keskellä intiaanipiirikuntaa enemmän kuin neljänsadan englanninpenikulman päässä amerikkalaisesta rajasta. Sehän oli hulluutta! Tahtoiko kapteeni tehdä itsemurhan? Hänen olisi mahdotonta pitää puoliaan häntä joka taholta ympäröivien sotaisten heimojen keskuudessa. Kuukauttakaan ei kuluisi, ennenkuin hänet surkeasti surmattaisiin perheineen ja niine palvelijoineen, jotka olisivat kyllin mielettömiä häntä sinne seuratakseen.
Kaikkiin ystävänsä kasaamiin vastaväitteisiin, joilla tämä koetti saada hänet muuttamaan mielensä, kapteeni vastasi vain kohauttamalla päätänsä ja hymyillen, kuten hymyilee mies, joka on peruuttamattomasti tehnyt päätöksensä.
Vihdoin komisaari epätoivoissaan ja ajettuna äärimmäisiin vallituksiinsa sanoi selvään ja suoraan, että oli mahdotonta luovuttaa hänelle aluetta, koska se kuului intiaaneille ja yhdellä heimolla siellä oli ollut kylänsäkin ikimuistoisista ajoista.
Komisaari oli säästänyt tämän perustelun viimeiseksi, varmana, että kapteenilla ei olisi siihen mitään vastattavaa, vaan että hänen olisi pakko muuttaa tai ainakin muuntaa suunnitelmaansa.
Hän pettyi. Kunnon komisaari ei tuntenut ystävänsä luonnetta niin hyvin kuin luuli.
Häkeltymättä voitokkaasta eleestä, jolla komisaari oli säestänyt puheensa loppulausetta, veti vanha soturi tyynesti eräästä toisesta taskustaan toisen parkitun hirvennahankappaleen ojentaen sen sanaa sanomatta ystävälleen.
Virkailija otti sen luoden kapteeniin kysyvän katseen. Tämä nyökkäsi päällänsä merkiksi, että toinen silmäilisi asiakirjaa.
Komisaari avasi epäröiden rullan. Vanhan soturin sävystä päätellen hän aavisti tuon asiakirjan sisältävän vääjäämättömän vastauksen.
Ja tuskin hän olikaan sitä vain hetkisen tarkastanut, kun hän paiskasi sen pöydälle rajulla, pahaa tuulta ilmaisevalla liikkeellä.
Tämä hirvennahka oli kauppakirja, jolla Itsichaiche eli Apinannaama, eräs käärmepawneiden heimon pääsachemeja, möi omassa ja muiden kansansa päämiesten nimessä laakson ja koko sitä ympäröivän alueen viidestäkymmenestä pyssystä, neljästätoista tusinasta päänahannylkemisveitsiä, kuudestakymmenestä naulasta ruutia, kuudestakymmenestä naulasta luoteja, kahdesta tynnyristä viskyä ja kahdestakymmenestäkolmesta täydellisestä nostoväen univormusta.
Jokainen päällikkö oli piirtänyt puumerkkinsä tähän kauppasopimukseen Apinannaaman nimikoukeron alle.
Sanomme heti, että tuo kauppakirja oli väärennetty ja että Apinannaama oli vetänyt kapteenia täydellisesti nenästä.
Tuo päällikkö oli karkoitettu käärmepawneiden heimosta useista syistä, jotka aikanaan ja tilaisuuden tullen ilmoitamme, ja oli tekaissut tämän asiakirjan ensiksikin petkuttaakseen kapteenia ja toiseksi kostaakseen maanmiehilleen, sillä hän tiesi varsin hyvin, että kapteeni saatuaan siihen hallituksen valtuutuksen ei epäröitsisi anastaa laaksoa, olivatpa sellaisen rosvouksen seuraukset millaiset tahansa. Kapteeni oli vain vaatinut, että punanahka lähtisi hänelle oppaaksi, mihin tämä olikin helposti suostunut.
Eteensä levitetyn kauppakirjan nähdessään oli komisaarin täytynyt myöntää itsensä voitetuksi ja, tahtoipa tai ei, hänen oli annettava kapteenin niin itsepintaisesti vaatima valtuus.
Kun kaikki asiakirjat olivat sääntöjen mukaan rekisteröidyt, allekirjoitetut ja suurella sinetillä varustetut, aloitti kapteeni hetkeäkään viivyttelemättä matkansa valmistukset.
Rouva Watt rakasti liian paljon miestänsä yrittääkseen pienimmälläkään vastaväitteellä saada tätä luopumaan suunnitelmainsa täytäntöönpanosta. Itsekin kasvaneena lähellä rajaa sijaitsevalla uutisviljelyksellä hän oli vähitellen tottunut intiaaneihin ja usein niitä nähtyään oli oppinut olemaan niitä pelkäämättä. Ja mitäpä hänelle merkitsi asuinpaikka, kunhan hänellä vain oli puolisonsa lähellään.
Levollisena vaimonsa rinnalla ryhtyi kapteeni työhön hänelle ominaisella kuumeisella toimeliaisuudella.
Amerikka on ihmeitten maa, kenties ainoa maa, jossa on tuota pikaa mahdollista löytää hulluimpienkin ja eriskummaisimpienkin päähänpistojen toteuttamiseen välttämättömät henkilöt ja apuneuvot.
Kapteeni ei suinkaan tuuditellut itseään valheellisiin unelmiin tekemänsä päätöksen otaksuttavista seurauksista. Ja niinpä hän tahtoikin, mikäli suinkin mahdollista, ryhtyä kaikkiin varokeinoihin ikäviä yllätyksiä välttääkseen ja turvatakseen ne henkilöt, joiden oli seurattava häntä uutisasutukselle, ennenkaikkea vaimonsa ja lapsensa. Eikä hänen valintaansa pitkää aikaa kuhmutkaan. Hänen vanhojen toveriensa, toisin sanoen entisten sotilaittensa, joukossa oli monta, jotka eivät parempaa pyytäneet kuin saada seurata häntä, muiden muassa Walter Bothrel niminen vanha kersantti, joka oli lähes viisitoista vuotta palvellut hänen johdollaan ja joka kuultuaan päällikkönsä erosta oli heti saapunut tämän luokse ilmoittaen, että koska kapteeni jätti sotapalveluksen, oli hänenkin turha sitä enää jatkaa. Kapteeni, selitti hän, ei varmaankaan kieltäisi suosiota saada seurata häntä.
Bothrelin tarjouksen kapteeni otti ilolla vastaan, sillä hän tunsi kersanttinsa perin pohjin, tiesi, että tämä oli uskollinen kuin verikoira, mies, jonka urhoollisuus kesti kaikki koetukset ja johon hän voi täydellisesti luottaa.
Tämän kersantin toimeksi antoi kapteeni jääkärijoukon muodostamisen, jonka aikoi viedä mukanaan puolustautuakseen intiaaneja vastaan, jos niissä heräisi halua hyökätä uuden siirtokunnan kimppuun.
Bothrel suoritti saamansa tehtävän niin älykkään tunnollisesti kuin oli hänelle ominaista kaikissa asioissa, ja pian hän oli kapteenin omasta komppaniasta löytänyt kolmekymmentä päättäväistä ja hartaasti uskollista miestä, jotka eivät parempaa pyytäneet kuin seurata entisen päällikkönsä vaiheita ja liittyä häneen.
Kapteeni puolestaan oli pestannut viisitoista erilaatuista työmiestä, seppiä, kirvesmiehiä, ja niin edespäin. Nämä allekirjoittivat hänen laatimansa viisivuotisen sopimuksen, jonka mukaan he mainitun ajan kuluttua saivat pientä maaveroa vastaan omikseen kapteenin heille myöntämät palstat, asettuakseen niille perheineen. Tuo verokin oli loppuva määräajan kuluttua.
Kaikki valmistukset olivat vihdoin tehdyt, ja uutisasukkaat, noin viisikymmentä miestä ja tusinan verta naisia, läksivät siis matkalle siirtolaa kohti toukokuun puolivälissä, kuljettaen mukanaan pitkän jonon kaikenlaisilla ruokatarpeilla ja muilla tarvikkeilla kuormitettuja vankkureita ja runsaasti karjaa siirtolaisten elatukseksi sekä karjatalouden kantaeläimiksi.
Apinannaama oli oppaana, kuten oli sovittu. Tehdäksemme intiaanille täyttä oikeutta sanomme, että hän suoritti tehtävänsä tunnollisesti, joten hän pitkän, lähes kolme kuukautta kestäneen matkan aikana kaikenlaisia petoja vilisevän ja intiaanilaumojen ristiin rastiin samoilemien metsäseutujen halki kuljettaessa onnistui varjelemaan opastettavansa useimmista vaaroista, jotka heitä joka askeleella uhkasivat.
VII
Apinannaama
Olemme nähneet, millä häikäilemättömällä tavalla kapteeni oli anastanut maa-alueen, joka oli hänelle myönnetty. Tahdomme nyt selittää, miten hän oli sinne asettunut ja mihin varokeinoihin ryhtynyt turvatakseen itsensä intiaaneilta, jotka oli niin raa'asti häätänyt ja jotka kostonhimoiseksi tunnetussa mielenlaadussaan eivät kaiketikaan pitäneet itseään lyötyinä eivätkä laiminlöisi jollakin sopivalla hetkellä yrittää verisesti kostaa sitä kauheata loukkausta, jonka olivat kärsineet.
Taistelu intiaaneja vastaan oli ollut ankara ja vimmattu, mutta Apinannaaman ansiosta, joka oli ilmaissut kapteenille alpeltin (kylän) heikot kohdat, ja varsinkin amerikkalaisten tuliaseiden etevämmyyden tähden oli intiaanien lopuksi täytynyt lähteä pakoon ja jättää voittajille kaikki, mitä omistivat.
Se oli surullinen saalis. Vain eläinten nahkoja ja muutamia karkeatekoisia saviastioita.
Heti kun kapteeni oli saanut paikan haltuunsa, hän kävi työhön käsiksi ja laski uuden siirtolan perustukset. Hän käsitti, kuinka välttämätöntä oli mahdollisimman pian suojata itsensä yllätykseltä.
Kylän asemapaikka raivattiin täydellisesti puhtaaksi uusien tulokkaiden tiellä olevista raunioista, minkä jälkeen lapiomiehet alkoivat tasoittaa tannerta ja kaivaa kuutta metriä leveää ja neljää metriä syvää ympäryshautaa, joka yhdistettiin ojalla toiselta puolen Missourin sivuhaaraan ja toiselta puolen itse emävirtaan. Tämän vallihaudan taakse, siitä nostetusta mullasta kasatulle töyräälle pystytettiin rivi neljän metrin pituisia paaluja, jotka kytkettiin toisiinsa vankoilla rautakynsillä. Näiden väliin jätettiin melkein näkymättömiä rakoja, joista oli helppoa työntää pyssynpiiput ja ampua suojasta. Tähän vallitukseen laitettiin portti, joka oli kyllin leveä matkavaunuille ja jolle päästiin vallihaudan poikki heitettyä nostosiltaa pitkin. Joka päivä auringon laskiessa poistettiin silta.
Kun nämä varovaiset alkuvalmistukset olivat tehdyt, oli lähes neljäntuhannen neliömetrin laajuinen ala joka taholta ympäröity vedellä ja suojattu paaluaidalla, paitsi Missourin puolelta, koska virran leveys ja syvyys sellaisenaan olivat riittävänä turvana.
Mainitulle aidatulle kentälle ryhtyi kapteeni rakennuttamaan siirtolansa asuin- ja ulkohuoneita. Pääpiirteissään olivat nämä rakennukset muuten suunnitellut samaan tapaan kuin uutisviljelyksellä yleensä käytetään. Ne rakennettiin siis kuorimattomista hirsistä. Puusta ei ollut puutetta, metsä kun alkoi korkeintaan sadan metrin päässä siirtolasta.
Töitä tehtiin niin uutterasti, että kaksi kuukautta kapteenin saapumisen jälkeen olivat kaikki rakennukset pystyssä ja sisustuskin melkein valmis.
Pihan keskelle oli sitä varten korotetulle perustalle rakennettu noin kahdenkymmenenviiden metrin korkuinen torni, jonka katto oli terassin muotoinen ja joka oli jaettu kolmeen kerrokseen. Alhaalla oli keittiö, alemman palvelusväen suojat ja yhteiset huoneet, ylemmät huoneet olivat varatut perheelle, nimittäin kapteenille, hänen vaimolleen ja kahdelle lapsenhoitajattarelle – nuorille, tarmokkaille, punakoille ja pyöreäposkisille kentuckyläistytöille nimeltä Betsy ja Emmy, – matami Margaretelle, joka oli talon keittäjätär, kunnianarvoisa rouvashenkilö viidennelläviidettä ikävuodellaan, vaikkakaan ei tunnustanut enempää kuin viisineljättä ja vielä piti itseään kauniinakin, sekä vihdoin kersantti Bothrelille. Torniin oli tehty vankka, raudalla silattu portti, jonka keskellä oli pieni luukku vieraiden tarkastelua varten.
Noin kymmenen metrin päässä tornista ja maanalaisen käytävän kautta sen kanssa yhteydessä oli metsästäjäin, eri ammattilaisten sekä häränajajain ja maatyöläisten asunnot.
Sitten seurasivat tallit, navetat ja muut elukoitten suojat.
Sen lisäksi oli hajallaan siellä täällä laajoja vajoja, työpajoja ja siirtolan tuotteiden säilyttämiseksi varattuja aittoja.
Mutta nämä eri rakennukset oli järjestetty eroon toisistaan ja niin pitkän matkan päähän, että tulipalon sattuessa, – minkä pelosta tätä rakennustapaa oli käytettykin, – yhden rakennuksen tuho ei ehdottomasti tietäisi tuhoa muillekin. Useita kaivoja oli kaivettu jonkun matkan päähän toisistaan, jotta vettä voitiin runsaasti saada kaikkialta, tarvitsematta mennä virrasta noutamaan.
Lyhyesti toistamme vielä, että kapteeni vanhana kokeneena ja kaikkiin rajasodan juoniin tottuneena upseerina oli ryhtynyt kaikkiin pienimpiinkin varokeinoihin välttääkseen hyökkäyksen, jopa yllätyksenkin.
Kolme kuukautta oli kulunut pohjoisamerikkalaisten asettumisesta. Ennen viljelemätön ja metsien peittämä laakso oli nyt suurelta osaltaan muokattu. Suurisuuntaisesti raivatut uutisviljelykset olivat työntäneet metsän syrjän kahden kilometrin päähän siirtolasta. Kaikkialla oli menestyksen ja hyvinvoinnin leima tässä seudussa, jossa punanahkain välinpitämättömyys vielä äskettäin jätti luonnon rauhassa kasvattamaan vain joitakuita heidän karjalleen välttämättömiä rehuja.
Siirtolan sisäpuolella vallitsi vilkas, mitä pulppuilevin elämä. Sillävälin kun ulkopuolella karja kävi laitumella muutamien ratsastavien ja hyvin aseistettujen paimenten hoivassa ja satavuotiset puut kaatuivat metsänhakkaajain ahkerista kirveeniskuista, olivat sisäpuolella kaikki verstaat täydessä työssä, pitkiä savupatsaita kohosi pajoista ja vasarain paukutus yhtyi sahojen kitinään. Virran rannalla oli mahtavia lautakasoja, vastikään sahattuja, ja vähän matkan päähän oli pinottu runsaasti polttopuita. Useita aluksia oli kiinnitettynä rantaan, ja tuon tuostakin kuultiin etäältä metsästäjäin pyssyjen pamahduksia. Erämiehet olivat metsässä ampumassa riistaa siirtolan tarpeiksi.
Kello oli noin neljä iltapäivällä. Upealla mustalla hevosella, jonka kaikissa neljässä jalassa oli valkoinen täplä, ratsasti kapteeni hiljalleen äsken raivattua niittyä pitkin.
Tyytyväinen hymy levitti ryppyjä vanhan soturin ankarilla kasvoilla hänen katsellessaan tätä ihmeellistä muutosta, jonka hän tahdonlujuudellaan ja kuumeisella toimeliaisuudellaan oli niin lyhyessä ajassa tehnyt tällä tuntemattomalla tienoolla, joka, siitä hän oli varma, läheisessä tulevaisuudessa kehittyisi tärkeäksi liikepaikaksi. Hän oli lähestymässä siirtolaa, kun mies, jonka tähän asti olivat kätkeneet kuivumaan pinotut kannot ja puunjuuret, äkkiä ilmestyi hänen viereensä.
Kapteeni hillitsi närkästyksen eleen nähdessään miehen, jonka tunsi Apinannaamaksi.
Kuvailemme tässä muutamalla sanalla tuon miehen, joka vielä näyttelee melkoisen tärkeää osaa tässä kertomuksessa.
Itsichaiche oli noin nelikymmenvuotias, kookas ja ruumiiltaan sopusuhtainen. Hänellä oli laihahkot kasvot, joissa kiilui kaksi tirkistelevää silmää. Linnunnokan tavoin käyristynyt nenä ja iso suu kapeine, sisäänpäin kääntyneine huulineen antoivat hänelle luihun ja häijyn ilmeen, ja se herätti, hänen varovaisesta ja kissamaisen liehittelevästä esiintymisestään ja äänen harkitun säyseästä sävystä huolimatta, kaikissa, jotka sattumalta joutuivat hänen kanssaan kosketuksiin, vaistomaista vastenmielisyyttä, jota mikään ei voinut vaimentaa.
Päinvastoin kuin on tavallisesti laita, ei tuo ikävä vaikutelma vähentynyt eikä hävinnyt, kun hänet useammin tapasi, vaan sensijaan yhä karttui.
Hän oli tunnollisesti ja rehellisesti suorittanut velvollisuutensa oppaana, saattamalla amerikkalaiset kommelluksitta paikkaan, johon he halusivat päästä. Mutta senjälkeen hän oli jäänyt heidän pariinsa ja melkeinpä pyrki isännöimään siirtolassa, jossa hän liikkui mielensä mukaan kenenkään kiinnittämättä huomiota hänen hommiinsa.
Toisinaan hän sanaa virkkamatta katosi moniksi päiviksi ja palasi sitten äkkiä. Mutta ei ollut mahdollista saada häneltä mitään tietoja siitä, mitä hän oli poissa ollessaan tehnyt tai missä oli käynyt.
Oli kuitenkin yksi henkilö, jossa intiaanin synkkä naama oli aina herättänyt hämärää pelkoa ja joka ei kyennyt voittamaan vastenmielisyyttään häntä kohtaan, vaikkei osannutkaan selittää, mihin tuo tunne perustui. Se henkilö oli rouva Watt. Äidinrakkaus tekee selkeänäköiseksi. Nuori rouva jumaloi lapsiaan, ja kun punanahka toisinaan loi välinpitämättömän katseen noihin viattomiin olentoihin, tunsi äitirukka väristyksen kaikissa jäsenissään, ja riensi kätkemään kammoamansa miehen katseilta molemmat pienokaiset, jotka olivat hänen kaikkensa.
Joskus hän oli yrittänyt istuttaa pelkonsa puolisoonsakin, mutta kaikkiin huomautuksiin oli kapteeni vastannut merkitsevällä olkapäitten kohautuksella, arvellen, että tuo vaikutelma ajanmittaan heikkenisi ja haihtuisi. Mutta kun rouva Watt lakkaamatta palasi asiaan sellaisen henkilön sitkeydellä ja itsepäisyydellä, jonka ajatukset ovat vakavasti ja vaihtumatta saaneet määrätyn suunnan, tuli kapteenikin levottomaksi, ja kun hänellä ei ollut mitään pätevää syytä puolustaa rakastettua ja kunnioitettua vaimoansa vastaan miestä, jota kohtaan ei tuntenut pienintäkään arvonantoa, lupasi hän vihdoin vapauttaa hänet tästä painajaisesta, ja kun intiaani juuri sillä hetkellä oli ollut useampia päiviä poissa siirtolasta, hän päätti heti hänen palattuaan, vaatia selitystä hänen salaperäisestä menettelystään, ja jollei toinen vastaisi varmasti ja tyydyttävästi, ilmoittaa hänelle nimenomaan, että ei enää tahtonut nähdä häntä siirtolassa ja että hänen siis oli hetikohta ja ainaiseksi sieltä lähdettävä.
Sellainen oli kapteenin mielentila Apinannaamaa kohtaan, kun sattuma toi tämän hänen tielleen hetkellä, jolloin hän sitä vähimmin odotti.
Intiaanin nähdessään kapteeni pysäytti hevosensa.
"Onko isäni tarkastamassa laaksoa?" virkkoi pawnee.
"Olen", vastasi toinen.
"Oh", jatkoi intiaani vilkaisten ympärilleen, "kaikki on kovin muuttunut! Nyt käyvät idän pitkäpuukkojen laumat rauhallisesti laitumella alueella, jonka he ovat käärmepawneeilta ottaneet."
Intiaani lausui nämä sanat synkällä ja surumielisellä äänellä, joka sai kapteenin ajattelemaan ja herätti hänessä hiukan levottomuutta.
"Kaduttaako sinua, päällikkö?" kysyi hän. "Nuo kaihomieliset sanat kuulostavat jokseenkin sopimattomilta, varsinkin sinun suussasi, koska itse möit minulle maa-alueen, jota nyt viljelen."
"Se on totta", virkkoi intiaani kohauttaen päätänsä; "Apinannaamalla ei ole oikeutta valittaa, koska hän itse möi idän valkonaamoille maan, jonka povessa hänen esi-isänsä lepäävät ja jolla hän itse niin usein on veljineen ajanut hirveä ja jaguaria."
"Hm, minusta olet tänään synkkämielinen, päällikkö! Mikä sinua vaivaa? Nousitko tänä aamuna vasemmalta kyljeltäsi?" virkkoi hän, vihjaisten erääseen intiaanien yleisimpään uskomukseen.
"En", vastasi mies; "Apinannaaman uni oli vapaa pahoista enteistä, mikään ei häirinnyt hänen mielensä rauhaa."
"Onnittelen sinua, päällikkö."
"Kai isäni antaa pojalleen tupakkaa, että saan palatessani polttaa ystävyyden rauhanpiipun?"
"Ehkä annan, mutta ensin minun on tehtävä sinulle eräs kysymys."
"Isäni voi puhua, poikasi korvat ovat auki."
"Ka, päällikkö", vastasi kapteeni, "olemme jo kauan olleet asettuneina."
"Niin, neljäs kuun kausi on alkamassa."
"Ja tänne saapumisemme jälkeen olet usein jättänyt meidät siitä meille mitään ilmoittamatta."
"Miksipä minä ilmoittelisin? Ilma ja avaruus eivät kaiketikaan kuulu valkonaamoille. Sotaisella pawneella on vapaus mennä, mihin hyväksi näkee. Hän oli mainehikas päällikkö heimossaan."
"Kaikki tuo saattaa olla totta, päällikkö, eikä se minulle tärkeätä olekaan. Mutta hyvin tärkeätä on minulle perheeni ja minua tänne seuranneiden henkilöiden turvallisuus."
"Ka", virkkoi punanahka, "millä tavoin voisi Apinannaama olla sille turvallisuudelle vaarallinen?"
"Sanon sen sinulle, päällikkö. Kuuntele minua tarkasti, sillä se, mitä nyt puhun, on vakavaa."
"Apinannaama on vain poloinen intiaani", vastasi punanahka ivallisesti. "Suuri Henki ei ole hänelle antanut valkonaamain kirkasta ja terävää älyä, mutta silti hän koettaa käsittää isääni."
"Et ole niin yksinkertainen kuin tällä hetkellä suvaitset olla olevinasi, päällikkö. Olen varma, että käsität minut täydellisesti, jos vain viitsit."
"Päällikkö koettakoon."
Kapteeni hillitsi kärsimättömän liikkeen.
"Emme ole täällä missään Amerikan Yhdysvaltain rintamaiden suurista kaupungeista, joissa laki suojelee kansalaisia ja takaa heidän turvallisuutensa. Olemme päinvastoin punanahkain alueella, kaukana kaikesta muusta suojeluksesta kuin minkä voimme itse hankkia. Meillä ei ole apua odotettavissa keltään, vaan olemme päinvastoin valppaiden vihollisten ympäröiminä, jotka vaanivat hyökkäykseen sopivaa tilaisuutta ja tahtoisivat surmata meidät, jos voisivat. Velvollisuutemme on siis itse mitä huolellisimmin valvoa turvallisuuttamme, jonka pieninkin varomattomuus saattaisi suureen vaaraan. Ymmärrätkö tämän, päällikkö?"
"Kyllä, isäni puhui hyvin, hänen päänsä on harmaa, hänen viisautensa on suuri."
"Minun tulee siis", jatkoi kapteeni, "pitää tarkoin silmällä kaikkien niiden henkilöiden hommia, jotka lähemmin tai loitommin kuuluvat siirtolaan, ja heidän käytöksensä näyttäessä minusta epäilyttävältä vaatia heiltä selityksiä, joita heillä ei ole oikeutta minulta kieltää. Ja suureksi mielipahakseni on minun pakko tunnustaa, päällikkö, että viimeksi viettämäsi elämä tuntuu minusta enemmän kuin epäilyttävältä, että se on herättänyt huomiotani ja että odotan tyydyttävää selitystä."
Punanahka oli pysynyt järkkymättömänä, ainoakaan lihas hänen kasvoissaan ei ollut värähtänyt. Kapteeni, joka huolellisesti tarkkasi häntä, ei voinut havaita hänen piirteissään pienintäkään mielenliikutuksen merkkiä. Intiaani oli odottanut hänelle tehtyä kysymystä ja oli valmis siihen vastaamaan.
"Apinannaama on opastanut isäni ja hänen lapsensa idän pitkäpuukkojen suurista kivisistä kaupungeista tänne asti. Onko isälläni mitään moitteen syytä päällikköä kohtaan?"
"Ei mitään, se minun täytyy myöntää", vastasi kapteeni rehellisesti. "Olet kunnollisesti täyttänyt velvollisuutesi."
"Miksikä siis nyt peittää kesi isäni sydäntä ja hänen mieleensä on hiipinyt epäluulo miestä kohtaan, jolle hänellä omien sanojensa mukaan ei ole pienintäkään moitetta esitettävänä? Sellaistako on kalpeanaamain oikeus?"
"Älkäämme siirtykö pois asiasta, päällikkö, ja ennen kaikkea älkäämme vaihtako puheenaihetta, pyydän. Minä en voisi seurata sinua moninaisissa intiaanikierittelyissäsi. Rajoitun siis ilmoittamaan selvään ja suoraan, että jollet tahdo minulle peittelemättä sanoa yhä toistuvien poistumisten syytä ja esittää varmaa todistetta viattomuudestasi, niin et enää astu jalallasi siirtolan rajojen sisälle, ja minun täytyy pakoittaa sinut ainaiseksi poistumaan omistamiltani tiluksilta."
Vihan salama välähti punanahan silmästä, mutta sammuttaen heti katseensa liekin hän vastasi säyseimmällä äänellään:
"Apinannaama on poloinen intiaani, jonka hänen veljensä ovat karkoittaneet luotaan hänen ystävyytensä tähden valkoihoisia kohtaan. Hän toivoi saavansa idän pitkäpuukoilta, jos ei rakkauttakaan, niin toki tunnustusta heille tekemistään palveluksista. Mutta hän on erehtynyt."
"Ei ole laisinkaan kysymys siitä", tokaisi kapteeni kärsimättömästi. "Tahdotko vastata vai etkö?"
Intiaani suoristausi ja lähestyen puhetoveriaan kädenulottuville:
"Entä jos kieltäydyn?" kysyi hän luoden uhmaavan ja vihaisen katseen kapteeniin.
"Jos sinä kieltäydyt, kurja mies, niin kiellän sinua koskaan tulemasta silmäini eteen! Ja jos uskallat olla minua tottelematta, niin kuritan sinua koirapiiskallani!"
Tuskin oli kapteeni lausunut nuo herjaavat sanat, kun hän niitä katui. Hän oli yksinään ja aseetonna miehen kanssa, jota oli kuolettavasti loukannut. Hän koetti lepytellä.
"Mutta", jatkoi hän, "Apinannaama on päällikkö ja viisas mies. Hän vastaa minulle, sillä hän tietää, että minä häntä rakastan."
"Sinä valehtelet, valkonaamainen koira!" huudahti intiaani purren raivostuneena hammasta. "Sinä vihaat minua melkein yhtä paljon kuin minä vihaan sinua."
Kapteeni kohotti vimmoissaan ratsuvitsan, joka hänellä oli kädessä, mutta samalla hetkellä intiaani ponnahtaen kuin pantteri heittäytyi hevosen lanteille, tempasi kapteenin tuimasti satulasta, paiskasi hänet maahan ja tarttuen ohjaksiin huusi:
"Valkonaamat ovat pelkureja akkoja, pawneesoturit halveksivat heitä ja lähettävät heille hamosia!"
Lausuttuaan nämä sanat purevan ivalliseen sävyyn, jota on mahdoton matkia, intiaani kumartui hevosen kaulan yli, hellitti ohjakset, päästi vihlovan naurunrämäkän ja kiiti täyttä laukkaa tiehensä, sen enempää välittämättä kapteenista, jonka jätti aivan ällistyneenä maahan virumaan.
James Watt ei ollut niitä miehiä, jotka kostoa yrittämättä sietävät moista kohtelua. Hän nousi niin nopeasti kuin saattoi ja huusi suurella äänellä, kerätäkseen kentälle hajaantuneet metsästäjät ja puunhakkaajat ympärilleen.
Jotkut olivat osittain nähneet tapahtuman ja rientäneet kaikella kiireellä kapteeninsa avuksi, mutta ennenkuin he olivat ehtineet hänen luokseen ja tämä heille selittänyt, mitä oli tapahtunut, ja käskenyt heitä vimmatusti ajamaan pakenevaa takaa, oli viimemainittu hävinnyt metsään, jonne oli nopean kulkunsa suunnannut.
Mutta metsästäjät olivat, kersantti Bothrel etunenässä, hyökänneet intiaanin perään vannoen tuovansa hänet takaisin elävänä tai kuolleena.
Kapteeni seurasi heitä silmillään kunnes näki toisen toisensa perään katoavan puiden joukkoon. Sitten hän palasi hitain askelin uutistaloon, miettien hänen ja punanahan välillä sattunutta kohtausta, synkän aavistuksen kouristaessa hänen sydäntänsä.
Joku sisällinen vaisto sanoi hänelle, että koska Apinannaama, joka tavallisesti oli niin viisas ja varovainen, oli tuolla tavoin menetellyt, täytyi hänen pitää itseänsä hyvin vahvana ja kaikelta rangaistukselta turvattuna.
VIII
Sodanjulistus
On käsittämätön tosiasia, jonka pitkillä vaiherikkailla samoiluillamme Amerikassa monet kerrat olemme johtuneet havaitsemaan, että, voimatta vaikutelmaamme itsellemme selostaa, ikäänkuin aavistamme lähestyvän onnettomuuden. Tuntee olevansa uhattu voimatta kuitenkaan arvata, milloin tai miltä taholta vaara saapuu. Päivä näkyy synkistyvän, auringon säteet menettävät loistonsa, ulkonaiset esineet saavat murheellisen muodon, ilmassa on outoja värähdyksiä, sanalla sanoen kaikessa on hämärän, epämääräisen levottomuuden tuntu.
Vaikkei mitään ollut sattunut, mikä olisi oikeuttanut kapteenin vaistomaisen pelon hänen riitaannuttuaan pawneen kanssa, niin silti ei ainoastaan hän, vaan siirtolan koko väestö tunsi tuon saman päivän iltana mykkää, painostavaa pelkoa.
Kuuden tienoissa oli kello tavallisuuden mukaan soinut kutsuakseen puunhakkaajat ja härkäpaimenet kotiin. Kaikki olivat saapuneet, karja oli teljetty suojiinsa, eikä ainakaan näennäisesti ollut mitään erikoista siirtolaisten rauhallista elämää häiritsemässä.
Kersantti Bothrel oli kumppaneineen palannut ajettuaan monta tuntia Apinannaamaa takaa löytämättä muuta kuin intiaanin niin rohkeasti anastaman hevosen, jonka hän sittemmin oli hylännyt, kaiketikin paremmin peittääkseen jälkensä.
Mitään jälkiä intiaaneista ei huomattu siirtolan lähistöllä. Mutta levottomampana kuin halusi näyttää oli kapteeni kuitenkin asettanut kahdenkertaiset vartijat yhteistä turvallisuutta valvomaan ja käskenyt kersantin joka toinen tunti tehdä muutaman miehen kera tarkastuskierroksen vallituksilla.
Sitten kun näihin muutamiin varokeinoihin oli ryhdytty, kokoontuivat perhe ja palvelusväki illaksi tornin alisaliin, niinkuin oli ollut tapana asutuksen alkupäivistä asti.
Kapteeni istui silloin isossa nojatuolissa takkavalkean ääressä, sillä yöt alkoivat jo käydä viileiksi, lukien jotakin vanhaa sotatieteellistä teosta. Rouva Watt taasen palvelijatartensa kanssa paikkaili talon liinavaatteita.
Mutta tänä iltana kapteeni ei lukenutkaan, vaan istui kädet ristissä rinnalla ja tuijotti takkaan, kaikesta päättäen syviin mietteisiin vaipuneena.
Vihdoin hän kohottaen päänsä kääntyi vaimoansa kohti.
"Etkö kuule lasten itkevän?" kysyi hän.
"En tosiaan tiedä, mikä niitä tänään vaivaa", vastasi rouva, "niitä ei saa tyyntymään. Betsy on jo ainakin tunnin ollut niitä viihdyttelemässä, mutta eivät ne vain nuku."
"Sinun pitäisi itse mennä sinne, rakkaani. Ehkä se olisi parempi kuin jättää ne noin palvelijan hoivaan."
Rouva Watt lähti mitään vastaamatta, ja pian kuultiin hänen äänensä ylemmästä kerroksesta, jossa lastenkamari sijaitsi.
"Teidän, kersantti, oli siis mahdotonta tavoittaa sitä kirottua pakanaa, joka minut tänään niin häikäilemättä paiskasi maahan?" jatkoi kapteeni puhuen vanhalle sotilaalle, joka salin nurkassa korjasi särkynyttä iestä.
"Emme saaneet sitä edes näkyviimme, kapteeni", vastasi kersantti. "Nämä intiaanit ovat kuin käärmeitä, pujahtavat mihin loukkoon tahansa. Onneksi löysin Bostonin; eläinrukka tuntui olevan hyvin mielissään nähdessään minut."
"Niin, niin, Boston on jalo eläin, ja sen menetys olisi minua surettanut. Pakana ei ole sitä vioittanut. Tiedät, että ne peijakkaat tavallisesti kohtelevat hevosia pahoin."
"Elukassa ei ole minun nähdäkseni mitään vammaa. Intiaanin täytyi kai jättää se kiireen kaupalla havaitessaan meidän olevan kintereillään."
"Niin se varmaankin oli, kersantti. Tarkastitko huolellisesti ympäristön?"
"Mitä huolellisimmin, kapteeni, enkä havainnut mitään epäilyttävää. Punanahat katsovat kahdesti eteensä, ennenkuin hyökkäävät kimppuumme. Pudistelimme niitä siksi ankarasti, että ne sen kyllä muistavat."
"En ole samaa mieltä sinun kanssasi, kersantti. Ne pakanat ovat sisukkaita. Olen varma, että ne tahtovat kostaa, ja että jonakuna päivänä, ehkä piankin, kuulemme heidän kajahduttavan sotahuutonsa laaksossamme."
"Sitä en tosiaan toivo, mutta uskon, että jos he tohtivat sen tehdä, niin saavat kokea, kelle haastelevat."
"Sen minäkin uskon, mutta siinä he valmistaisivat meille surullisen yllätyksen, varsinkin nykyään kun, kiitos aherruksellemme ja huolelliselle uutteruudellemme, pian saisimme palkan työstämme korjaamalla sen ensimmäiset hedelmät."
"Totta kyllä, se olisi ikävää, sillä tappiot, jotka noiden rosvojen hyökkäys meille tuottaisi, olisivat arvaamattomat."
"Pahaksi onneksi emme muuta voi kuin olla varuillamme, kykenemättä ennakolta tekemään tyhjiksi suunnitelmia, joita ne hylyt epäilemättä hautovat meitä vastaan. Oletko asettanut vartijoita aivan kuin sinulle neuvoin, kersantti?"
"Olen, kapteeni, ja käskin heidän kaikin mokomin olla erittäin valppaina. En usko, että pawneet kaikella oveluudellaankaan onnistuvat meitä yllättämään."
"Vannomatta paras, kersantti", vastasi kapteeni kohauttaen epäilevästi päätänsä.
Samalla hetkellä ja ikäänkuin sattuma olisi tahtonut todistaa hänen arvelunsa oikeaksi, alkoi ulkopuolelle asetettu kello, jolla ilmoitettiin siirtolan asukkaille, että joku oli pyrkimässä sisälle, rajusti soida.
"Mitä se merkitsee?" huudahti kapteeni luoden silmänsä edessään seinällä riippuvaan kelloon. "On jo melkein kahdeksan illalla. Ken saattaa näin myöhään tulla tänne? Eivätkö kaikki miehemme ole kotona?"
"Kaikki ovat, kapteeni; ketään ei ole jäänyt ulkopuolelle."
James Watt nousi, tarttui pyssyynsä ja, viitaten kersanttia seuraamaan häntä, valmistausi lähtemään ulos.
"Minne siis aiot mennä, rakas ystävä?" kysäisi lempeä, levoton ääni.
Kapteeni kääntyi, hänen vaimonsa oli astunut saliin hänen sitä huomaamattaan.
"Etkö kuullut kellonsoittoa?" kysyi hän. "Joku pyrkii sisälle."
"Kyllä minä kuulin, ystäväni", vastasi vaimo, "mutta sinunko asiasi sitten on mennä avaamaan tällaisella hetkellä?"
"Vaimoseni", lausui kapteeni kylmästi, mutta varmasti, "minä olen siirtolan päällikkö, ja juuri tällä hetkellä minun on avattava, koska se saattaa olla vaarallista ja koska minun tulee antaa kaikille esimerkki rohkeudesta ja velvollisuuden täyttämisestä."
Samassa soi kello toistamiseen.
"Lähtekäämme", lisäsi kapteeni kääntyen kersanttiinsa.
Nuori vaimo ei vastannut. Hän lyyhistyi kalpeana ja levottomuudesta väristen tuolille.
Sillävälin oli kapteeni lähtenyt Bothrelin ja neljän metsästäjän kanssa, joilla oli kaikilla pyssyt.
Yö oli pimeä. Taivas, jolla ei tuikkinut ainoatakaan tähteä, oli sysimusta, kahden askeleen päästä ei voinut eroittaa esineitä, ja kylmä tuuli tohisi kumeasti. Bothrel oli ottanut lyhdyn naulasta näyttääkseen tietä pimeässä.
"Merkillistä", virkkoi kapteeni, "että nostosillalle asetettu vartija ei ole huutanut: 'Kuka siellä?'"
"Ehkä hän pelkää tehdä hälytystä, kun tietää, että me kuulisimme kellonsoiton torniin."
"Hm", mutisi kapteeni hampaittensa välistä. He astuivat yhä eteenpäin. Pian he kuulivat äänen sorinaa ja heristivät korviansa. Vartija puhui.
"Malttakaa mielenne", sanoi hän, "tuoltahan jo tullaan. Näen lyhdyn välähtelevän, teidän tarvitsee odottaa vain jokunen minuutti. Mutta teidän itsenne tähden kiellän teitä liikahtamasta, sillä muuten lähetän luodin ruumiiseenne."
"Saakeli!" vastasi ilkkuva ääni ulkopuolelta. "Kylläpä teillä siellä on omituiset käsitykset vieraanvaraisuudesta! Mutta sama se, minä odotan, voitte kääntää kiväärinne piipun ilmaan. Minulla ei suinkaan ole aikomusta aivan yksinäni karata kimppuunne."
Kapteeni saapui sillä hetkellä vallihaudalle.
"Mikä on, Bob?" kysyi hän vartiosotilaalta.
"En totisesti oikein tiedä, kapteeni", vastasi mies; "tuolla ojan reunalla on eräs, joka tahtoo kaikin mokomin päästä sisälle."
"Kuka te olette ja mitä tahdotte?" huusi kapteeni.
"Kuka te itse olette?" kysyi tuntematon vuorostaan.
"Olen kapteeni James Watt ja ilmoitan teille, että siirtolaan pääsy on tähän aikaan vuorokaudesta kulkijaimilta kielletty. Palatkaa auringon noustessa. Ehkä silloin suostun päästämään teidät talooni."
"Pitäkää varanne ja ajatelkaa mitä aiotte tehdä", vastasi tuntematon. "Teille voi käydä kalliiksi, jos jätätte minut tänne ojan reunalle värjöttelemään."
"Pitäkää itse varanne", vastasi kapteeni kärsimättömästi. "En ole sillä tuulella, että kuuntelen uhkauksianne."
"En minä teitä uhkaa, minä vain varoitan. Teitte tänään jo vakavan virheen. Älkää nyt illalla tehkö vielä pahempaa itsepäisesti kieltämällä minulta luoksepääsyä."
Tämä vastaus vaikutti kapteeniin ja teki hänet miettiväksi.
"Mutta", virkkoi hän hetkisen kuluttua, "jos minä suostun päästämään teidät sisälle, niin kuka takaa, että ette minua petä. Yö on pimeä, ja teillä voi olla mukananne lukuisa joukko, vaikken saata sitä nähdä."
"Minulla on mukanani vain yksi kumppani, ja hänestä vastaan panemalla oman henkeni pantiksi."
"Hm", virkahti kapteeni entistä neuvottomampana, "ja kuka vastaa teistä?"
"Minä!"
"Kuka te sitten olette, joka puhutte kieltämme niin täydellisesti, että teitä luulisi omaksi maanmieheksemme?"
"Niin melkein olenkin, minä olen kanadalainen, minua nimitetään Lujamieleksi."
"Vai olette te Lujamieli!" huudahti kapteeni. "Oletteko siis se kuuluisa metsänkävijä, jolla on liikanimenä Tiikerinsurma?"
"En tiedä, olenko kuuluisa, kapteeni. Sen vain tiedän, että olen henkilö, josta puhutte."
"Jos olette todellakin Lujamieli, niin päästän teidät sisälle. Mutta kuka on mies, joka on mukananne ja josta te vastaatte?"
"Hän on Musta Hirvi, käärmepawneeiden pääsachem."
"Ohoh", jupisi kapteeni, "mitä hän täältä hakee?"
"Sen kuulette, jos tahdotte meille avata."
"No tulkaa sitten!" huudahti kapteeni. "Mutta muistakaa tarkoin, että jos havaitaan pienintäkin petosta, niin te ja toverinne surmataan armotta."
"Ja siihen teillä on oikeuskin, jos syön teille antamani sanan."
Kun kapteeni oli varoittanut jääkäreitään olemaan valmiit kaiken varalta, käski hän laskea sillan.
Lujamieli ja Musta Hirvi astuivat sisään.
Molemmat olivat ainakin näennäisesti aseettomia. Nähdessään näin suuren todistuksen luottamuksesta kapteeni häpesi epäluulojaan, ja kun silta oli jälleen nostettu, hän lähetti saattueensa pois pitäen vain Bothrelin pateillaan.
"Seuratkaa minua", sanoi hän muukalaisille.
Nämä kumarsivat vastaamatta ja astuivat hänen vieressään. He saapuivat sanaa sanomatta torniin.
Kapteeni vei heidät saliin, jossa rouva Watt oli yksinään mitä tuskallisimman levottomuuden vallassa.
Hänen puolisonsa viittasi häntä poistumaan. Vaimo loi mieheensä rukoilevan katseen, jonka toinen ymmärsi, sillä hän ei enää tiukannut, ja vaimo jäi äänettömänä paikalleen.
Lujamielellä oli sama tyyni ja avoin ilme, johon olemme hänessä tottuneet. Hänen sävyssään ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut vihamielisiä aikeita siirtolaisia kohtaan. Musta Hirvi sitä vastoin oli synkkä ja ankara.
Kapteeni tarjosi vierailleen tuoleja takkavalkean ääressä.
"Istukaa, hyvät miehet", sanoi hän, "varmaan tunnette tarvetta lämmitellä. Tuletteko luokseni ystävinä vai vihollisina?"
"Sen kysymyksen tekeminen on helpompaa kuin siihen vastaaminen", selitti metsästäjä hyväntuulisesti. "Tähän asti ovat aikomuksemme ystävällisiä. Te itse, kapteeni, ratkaisette, millä tavoin eroamme."
"Joka tapauksessa suostutte nauttimaan virvokkeita?"
"Tällähaavaa pyydämme siitä kieltäytyä, jos suvatsette", vastasi Lujamieli, jonka toimena näkyi olevan johtaa puhetta sekä itsensä että toverinsa puolesta. "Parempi on luullakseni heti ilmoittaa asia, jonkavuoksi olemme tulleet."
"Hm", virkahti kapteeni mielessään myrtyneenä tästä vastauksesta, joka ei näkynyt ennustavan hänelle mitään hyvää. "Puhukaa siis, minä kuuntelen, eikä ole minun syyni, jollei kaikki pääty välillämme hyvin."
"Toivon sitä kaikesta sydämestäni, kapteeni, sitäkin enemmän, koska minun täälläolollani ei voi olla muuta tarkoitusta kuin välttää joko väärinkäsityksestä tai hetkellisestä kiivastumisesta johtuvia seurauksia."
Kapteeni kumarsi kiitokseksi, ja kanadalainen lausui:
"Te olette vanha soturi, hyvä herra, ja teidän kanssanne varmaankin ovat lyhyet puheet parhaat. Pari sanaa selitykseksi, miksi olemme saapuneet: Käärmepawneet syyttävät teitä uutisasukkaita siitä, että olette petoksella anastaneet heidän kylänsä ja surmanneet suurimman osan heidän sukulaisiaan ja ystäviään. Onko se totta?"
"Olen kyllä vallannut kylän, mutta minulla oli oikeus niin menetellä, koska punanahat kieltäytyivät luovuttamasta sitä minulle. Sensijaan kiellän, että se tapahtui petoksella. Päinvastoin käyttäytyivät pawneeintiaanit petollisesti minua kohtaan."
"Ohoi" huudahti Musta Hirvi karahtaen pystyyn. "Valkonaamalla on valheen kieli suussa."
"Hiljaa!" tyynnytti Lujamieli pakoittaen hänet asettumaan jälleen paikalleen. "Salli minun kiehittää tämä vyyhti, joka näyttää varsin sekavalta. Suokaa anteeksi, että yhä kyselen, hyvä herra", jatkoi hän kääntyen kapteeniin, "mutta kysymys on vakava ja totuuden täytyy tulla ilmi. Eivätkö heimon päälliköt teidän saapuessanne ottaneet teitä ystävänä vastaan?"
"Ensimmäiset suhteemme kyllä olivat ystävällisiä."
"Miksi ne sitten muuttuivat vihamielisiksi?"
"Sen jo sanoin. Siksi, että he syöden sanansa ja rikkoen valansa kieltäytyivät luovuttamasta minulle paikkaa."
"Mitä! Luovuttamasta teille paikkaa?"
"Niin juuri, koskapa olivat myyneet minulle alueen, joka oli heidän hallussaan."
"Oho, kapteeni, tuo kaipaa selitystä."
"Se selitys on helppo antaa, ja todistaakseni teille vilpittömyyteni tässä asiassa, näytän teille kauppakirjan."
Metsästäjä ja päällikkö vaihtoivat kummastuneen katseen.
"En käsitä enää mitään", virkkoi Lujamieli.
"Odottakaahan hetkinen", vastasi kapteeni, "minä menen noutamaan asiakirjan näyttääkseni sen teille."
Hän lähti.
"Oi, hyvä herra", huudahti nuori nainen ristiten kätensä rukoukseen, "koettakaa estää riita."
"Ah, paras rouva", vastasi metsästäjä surullisesti, "sen käänteen jälkeen, minkä asiat nyt saavat, se on varsin vaikeata!"
"Kas tässä", virkkoi kapteeni astuen sisään ja näyttäen heille kauppakirjan.
Toverusten tarvitsi vain vilkaista siihen havaitakseen, että se oli väärennetty.
"Tämä asiakirja on väärä", virkkoi Lujamieli.
"Väärä! Se on mahdotonta!" huudahti kapteeni ällistyen. "Silloinhan minut olisi ilkeästi petetty."
"Valitettavasti on niin tapahtunut!"
"Mitä sitten on tehtävä?" jupisi kapteeni koneellisesti.
Musta Hirvi nousi.
"Kuunnelkoot valkoihoiset", sanoi hän majesteetillisesti, "sachem puhuu nyt."
Kanadalainen aikoi tulla väliin, mutta päällikkö viittasi hänet vaikenemaan.
"Isäni on petetty. Hän on oikeamielinen sotilas, hänen päänsä on harmaa. Wakonda on antanut hänelle viisautta. Käärmepawneet ovat myöskin oikeamielisiä, he tahtovat elää rauhassa valkoisen isän isän kanssa, koska hän on syytön rikokseen, josta häntä moititaan ja josta jonkun muun täytyy olla vastuunalainen."
Tämän keskustelun alku yllätti miellyttävästi päällikön kuuntelijat. Varsinkin nuori äiti tunsi nämä sanat kuullessaan levottomuutensa haihtuvan ja rauhan palaavan sydämeensä.
"Käärmepawneet", jatkoi sachem, "antavat isälleni takaisin kaikki tavarat, jotka häneltä on petkutettu. Hän puolestaan suostuu jättämään pawneeiden metsästysmaat ja vetäytymään takaisin häntä tänne seuranneiden valkonaamojen kanssa. Pawneet luopuvat kostosta, johon tahtoivat ryhtyä veljiensä murhan sovitukseksi, ja sotakirves haudataan punanahkain ja idän valkonaamain välille. Olen puhunut."
Hänen lausuttuaan nämä sanat seurasi hiljaisuus. Läsnäolijat olivat aivan hämillään. Nuo ehdot olivat mahdottomat hyväksyä. Sodan uhka läheni.
"Mitä isäni vastaa?" kysyi Musta Hirvi hetkisen kuluttua.
"Ah, päällikkö", lausui kapteeni murheellisesti, "minä en saata suostua moisiin ehtoihin, se on mahdotonta! Kaikki, minkä voin tehdä, on suorittaa toistamiseen alkuperäisesti maksamani hinta."
Päällikkö kohautti ylenkatseellisesti olkapäitänsä.
"Musta Hirvi pettyi", sanoi hän halveksivasti hymyillen, "kalpeanaamoilla on tosiaan halkaistu kieli."
Oli mahdotonta saada sachem käsittämään todellista tilannetta. Sokeasti itsenäisenä, kuten on hänen rodulleen ominaista, hän ei tahtonut mitään kuulla. Mitä enemmän koetettiin todistaa, että hän oli väärässä, sitä enemmän hän varmistui omasta käsityskannastaan.
Myöhään yöllä lähtivät kanadalainen ja Musta Hirvi uutistilalta kapteenin saattamina vallituksille asti.
Heidän mentyään James Watt palasi miettiväisenä torniin. Kynnyksellä hän kompastui isonlaiseen esineeseen. Hän kumartui nähdäkseen, mikä se oli.
"Oh", huudahti hän nousten, "haluavatko ne siis todellakin sotaa? By God, kyllä ne vielä näkevät, kuka minä olen!"
Esine, jota vastaan kapteeni oli kompastunut, oli käärmeennahalla sidottu nuolikimppu. Nahan molemmat päät ja nuolien kärjet olivat kastetut vereen. Poistuessaan oli Musta Hirvi pudottanut sodanjulistuksen jälkeensä.
Kaikki rauhan toivo oli mennyttä, oli valmistauduttava taisteluun.
Kun ensimmäinen hämmästyksen hetki oli ohi, sai kapteeni takaisin kylmäverisyytensä, ja vaikkei päivä vielä koittanut, hän herätytti kaikki siirtolan asukkaat ja kerä heidät torniin pitääkseen neuvottelua, jossa harkittaisiin mitkä keinot olivat parhaat pientä yhteiskuntaa uhkaava vaaran torjumiseksi.
IX
Käärmepawneet
Selitämme nyt kertomuksestamme muutamia kohtia, jotka saattavat näyttää lukijasta hämäriltä.
Niin suuria kuin punanahkain viat muuten lienevätkin, sykkii heissä syntymäseutujansa kohtaan melkein yltiöpäisyydeksi paisunutta rakkautta, jota mikään ei voi järkyttää tai korvata.
Apinannaama ei ollut valehdellut sanoessaan kapteeni Wattille, että oli käärmepawneeiden ensimmäisiä päälliköitä. Se oli totta; mutta hän oli tarkoin varonut ilmaisemasta, miksi hänet oli heimosta karkoitettu.
Nyt on tullut aika mainita syy siihen.
Apinannaama ei ollut ainoastaan hillittömän kunnianhimoinen mies, vaan häneltä puuttui, mikä intiaaneissa on perin harvinaista, kaikki uskonnollinen vakaumus, ja hän oli aivan vapaa niistä heikkouksista ja siitä taikauskoisesta herkkyydestä, joihin hänen heimolaisensa ovat liiankin alttiit. Lisäksi hän oli uskotonna, kunniatonna ja hyviä tapoja vailla ollen peräti turmeltunut.
Jouduttuaan nuorena amerikkalaisen unionin kaupunkeihin, oli hän saanut tilaisuuden läheltä katsella Yhdysvaltain outoa sivistystäkin. Kykenemättä käsittämään tämän sivistyksen valo- ja varjopuolia ja pysymään kohtuullisuuden rajoissa, hän oli, niinkuin sellaisissa olosuhteissa aina käy, hurmaantuneena antautunut sellaiseen, mikä enimmin hiveli hänen halujaan ja vaistojaan, ja oli oppinut valkoisten tavoista vain sellaista, mikä oli omiaan perinpohjin turmelemaan hänet ja saattamaan hänet jo nuorena rappiolle.
Siksipä hänen palattuaan heimonsa luo hänen tapansa ja kielenkäyttönsä olivatkin olleet niin räikeässä ristiriidassa ympäristön sävyn kanssa, että hän ennen pitkää oli herättänyt kansalaisissaan ylenkatsetta ja vihaa. Hänen kiivaimpina vihamiehinään olivat tietenkin olleet papit tai ainakin poppamiehet, joita hän oli monet kerrat yrittänyt tehdä naurunalaisiksi.
Niin pian kun Apinannaama oli suututtanut poppamiesten kaikkivaltiaan ryhmän, olivat hänen kunnianhimoiset suunnitelmansa rauenneet tyhjiin. Kaikki hänen yrityksensä menivät myttyyn, juro vastustus kumosi kaikki hänen tekemänsä suunnitelmat, juuri kun hän luuli olevansa onnistumaisillaan.
Kun päällikkö ei tiennyt keneen puuttuisi, hän pysytteli kauan puolustusasemassa, viisaasti ja huolellisesti vakoillen vihollistensa puuhia, odotellen luonteensa pohjaominaisuutena olevalla kissan kärsivällisyydellä, että sattuma hänelle ilmaisisi sen miehen nimen, johon hänen oli kostonsa kohdistettava. Kaikkiin keinoihin ryhdyttyään hän saikin pian selville, että mies, jota hänen oli syytettävä alituisista vastoinkäymisistään, ei ollut kukaan muu kuin heimon ensimmäinen poppamies.
Tämä poppamies oli vanhus, jota kaikki kunnioittivat ja rakastivat hänen viisautensa ja rehtiytensä vuoksi. Apinannaama salasi jonkun aikaa vihansa, mutta eräänä päivänä hän keskellä neuvottelukokousta salli varsin vilkkaan väittelyn kiihoittamana vimmansa päästä valloilleen ja hyökäten vanhuspoloisen kimppuun lävisti hänet tikarillaan kaikkien heimonsa vanhinten nähden, ennenkuin läsnäolijat ehtivät hänen tekoansa estämään.
Poppamiehen murha kuohahdutti korkeimmilleen inhon tätä viheliäistä miestä vastaan. Samassa istunnossa karkoittivat päälliköt hänet kansansa alueelta kieltäen häneltä tulen ja veden ja uhaten häntä suurimmilla rangaistuksilla, jos hän tohtisi heidän silmiensä edessä näyttäytyä.
Liian heikkona vastustamaan tämän tuomion täytäntöönpanoa poistui Apinannaama sydän raivosta kuohuen ja syyti mitä kauheimpia uhkauksia. Olemme nähneet, millä tavoin hän kosti myymällä heimokuntansa alueen amerikkalaisille ja siten saattamalla perikatoon ne, jotka olivat hänet henkipatoksi julistaneet. Mutta tuskin hän oli saanut tämän kauan tavoittelemansa koston täytäntöönpannuksi, kun hänen sydämessään tapahtui omituinen mullistus. Hänen nähdessään tämän maan, jossa hän oli syntynyt ja jossa lepäsi isien tuhka, oli hänessä herännyt äärettömän voimakkaaksi isänmaallinen tunne, jonka hän oli luullut kuolleeksi, mutta joka olikin vain hänen sydämensä pohjalle uinahtanut.
Häpeä inhoittavasta työstä, jonka oli tehnyt jättäessään rotunsa vihollisille metsästysalueet, joita hän itse oli niin kauan vapaana samoillut, hellittämätön tarmo, jolla amerikkalaiset muuttivat maan muodon ja kaatoivat hänen kansansa neuvottelukokouksia niin kauan suojanneet satavuotiset puut, kaikki nämä seikat yhtyneinä olivat saaneet hänet hiljaisuudessa mietiskelemään, ja epätoivoissaan pyhyydenloukkauksesta, johon viha oli hänet ärsyttänyt, hän oli yrittänyt lähestyä maanmiehiään auttaakseen näitä saamaan takaisin sen, minkä menettämiseen hän itse oli syypää.
Toisin sanoen hän päätti pettää uudet ystävänsä entisten hyväksi.
Tämä mies oli valitettavasti antautunut turmiolliselle tielle, jolle hänen täytyi joka askeleensa merkitä rikoksella.
Hänen oli helpompi lähestyä maanmiehiään kuin oli luullutkaan. He harhailivat hajallaan ja epätoivoissaan siirtolan läheisissä metsissä.
Apinannaama esittäytyi rohkeasti heille. Hän varoi ilmaisemasta heille, että hän yksin oli syypää heidän onnettomuuteensa. Päinvastoin hän uskotteli heille, että hänen palaamisensa oli ansiokas teko, sanoen heille, että tieto heitä yhtäkkiä kohdanneista onnettomuuksista oli ainoana syynä hänen tuloonsa ja että he eivät olisi häntä enää milloinkaan nähneet, jos olisivat edelleen eläneet onnellisina. Mutta tuollaisen kauhean onnettomuuden edessä täytyi muka kaiken vihantunteen hävitä yhteisen koston vuoksi, joka oli toimeenpantava valkonaamoja, noita punaisen rodun ikuisia ja leppymättömiä vihollisia vastaan.
Sanalla sanoen hän osasi niin hyvin kuvailla kauniita tunteitaan ja antaa niin suurta pontta tällä hetkellä yrittämälleen tuumalle, että hänen onnistui täydellisesti pettää intiaanit ja saada heidät vakuutetuiksi aikomustensa puhtaudesta ja vilpittömyydestänsä.
Silloin hän punoi hänelle ominaisella pirullisella älykkyydellä laajan juonen amerikkalaisia vastaan, juonen, johon hän osasi yllyttää mukaan toisiakin intiaaniheimoja, oman kansansa liittolaisia. Ja näennäisesti pysyen siirtolaisten ystävänä hän valmisti hiljaisuudessa hankettansa heidän täydelliseksi tuhoksensa.
Vaikutusvalta, jonka hän vähässä ajassa oli onnistunut heimonsa keskuudessa saavuttamaan, oli ääretön. Vain kolme henkilöä säilytti häntä kohtaan vaistomaista epäluuloa ja pitivät huolellisesti hänen puuhiaan silmällä. Nämä kolme miestä olivat Lujamieli, Musta Hirvi ja Sininen Repo.
Lujamieli ei voinut käsittää päällikön käytöstä, hänestä tuntui omituiselta, että tuosta miehestä sillä tavoin oli tullut amerikkalaisten ystävä. Useita kertoja hän oli pyytänyt häneltä selityksiä siinä suhteessa, mutta aina vain oli Apinannaama vastannut kaksimielisesti tai väistänyt hänen kysymyksensä.
Lujamielen, jonka epäluulot lisääntyivät päivä päivältä ja joka tahtoi varmasti tietää, mitä oli ajateltava tuosta miehestä, jonka liikkeet kävivät hänestä yhä salaperäisemmiksi, onnistui kansan suuressa neuvostossa valtuututtaa itsensä Mustan Hirven kera airueksi viemään sodanjulistusta kapteeni Wattille.
Apinannaamalle ei valinta ollut mieleen, koska hän tiesi heidän olevan salaisia vihollisiaan, mutta hän nieli kiukkunsa, varsinkin kun asiat olivat jo siksi pitkällä, ettei hän enää voinut peräytyä, ja kaikki oli valmiina retkeä varten. Lujamieli ja Musta Hirvi lähtivät siis viemään sodanjulistusta kalpeanaamoille.
"Jollen pahoin erehdy", sanoi kanadalainen matkalla ystävälleen, "saamme me varmasti kuulla jotakin uutta Apinannaamasta."
"Luuletko?"
"Panisinpa vetoa. Olen varma, että se veitikka pelaa kaksoispeliä ja pettää meitä kaikkia oman etunsa vuoksi."
"En häneen paljon luota, mutta en sentään voi uskoa, että hän menee hävyttömyydessään niin pitkälle."
"Saamme pian tietää jotakin varmaa. Lupaa minulle joka tapauksessa yksiä asia."
"Mikä?"
"Että minä saan puhua yksin. Tiedän paremmin kuin sinä, kuinka idän kalpeanaamoihin on suhtauduttava."
"Olkoon menneeksi", myönsi Musta Hirvi, "saat toimia omalla tavallasi."
Viisi minuuttia myöhemmin he saapuivat siirtolaan. Edellisessä luvussa olemme kertoneet, millä tavoin heidät otettiin vastaan ja mitä tapahtui heidän ja kapteeni Wattin välillä.
Tämä intiaanien noudattama tapa julistaa sota viholliselleen, vaikka Euroopassa on totuttu pitämään heitä typerinä villeinä, saattaa näyttää eriskummaiselta. Mutta ei saa unohtaa, että punanahat ovat luonteeltaan erinomaisen ritarillisia eivätkä koskaan, jollei ole kysymys ryöstöretkestä tai hevosten varastamisesta taikka karjan anastamisesta, hyökkää vihollisen kimppuun ensin sitä varoittamatta, jotta se tietää valmistautua.
Muutoin käyttivät tätä ritarillisuuden henkeä taitavasti hyväkseen pohjoisamerikkalaiset, joille, kuten meidän täytyy heidän ikuiseksi häpeäkseen tunnustaa, se on täydellisesti vierasta. Ja se on tuottanut valkoisille useimmat voitot, mitä he punanahoista ovat saaneet.
Muutaman askeleen päässä siirtolasta tapasivat miehet hevosensa, jotka olivat sitoneet puihin, nousivat niiden selkään ja ratsastivat nopeasti poispäin.
"No", kysyi Lujamieli päälliköltä, "mitä ajattelet kaikesta tästä?"
"Veli oli oikeassa. Apinannaama on meitä aina pettänyt. Ilmeisesti on tämä teko yksinomaan hänen työtänsä."
"Mitä aiot tehdä?"
"En vielä tiedä. Kenties olisi vaarallista hänet tällä hetkellä paljastaa."
"En ole samaa mieltä, päällikkö. Tämän kavaltajan läsnäolo voi vain vahingoittaa asiaamme."
"Odottakaamme ensin siksi kun hän saapuu."
"Olkoon niin! Mutta saanko tehdä yhden huomautuksen?"
"Minä kuuntelen, veljeni."
"Kuinka on mahdollista, että havaittuasi kauppakirjan valheellisuuden itsepintaisesti tahdoit julistaa sodan tuolle idän pitkäpuukolle, vaikka sinulle ilmeni, että Apinannaama on hänet pettänyt?"
Päällikkö hymyili hienon ivallisesti.
"Kalpeanaamaa ei olisi petetty", virkkoi hän, "ellei se olisi sopinut hänen tuumiinsa."
"En käsitä sinua, päällikkö."
"Selitän siis. Tietääkö veli, kuinka maa-alueen kauppa tehdään?"
"En totisesti. Myönnän, että, koska minulla ei tähän saakka ole ollut maata myytäväksi eikä ostettavanakaan, en ole ollut sellaisten asioiden kanssa missään tekemisissä."
"Ooh, sitten minä sen veljelle selitän."
"Siinä teet minulle mieliksi, en minä muuta niin halua kuin hankkia tietoja, ja tämä voi nyt olla tarpeellistakin", virkkoi kanadalainen hymyillen.
"Milloin kalpeanaama haluaa ostaa jonkun heimon metsästysalueen, hän menee kansan pääsachemien luo, ja sitten hän poltettuaan rauhanpiipun neuvottelussa esittää asiansa. Pohditaan ehtoja, ja jos molemmat asianomaiset pääsevät sopimukseen, laatii heimon ensimmäinen poppamies alueesta pohjapiirroksen, kalpeanaama luovuttaa kauppatavaransa, kaikki päälliköt piirtävät puumerkkinsä pohjakartan alle, puut merkitään sotatapparalla, rajat määrätään ja ostaja ottaa alueen heti haltuunsa."
"Hm", äännähti Lujamieli, "sehän on varsin yksinkertaista"'.
"Missä neuvottelussa on harmaapäinen päällikkö polttanut rauhanpiipun? Missä ovat sachemit, jotka ovat hänen kanssaan kauppaa tehneet? Osoittakoon hän merkityt puut!"
"Luulen tosiaan, että se olisi hänelle vaikeata", myönsi metsästäjä.
"Harmaapäinen", jatkoi päällikkö, "tiesi Apinannaaman häntä pettävän, mutta alue oli hänelle sopiva ja hän luotti asevoimiinsa ajaakseen tahtonsa perille hyvällä tai pahalla."
"Se on luultavaa."
"Todistusten voiman edessä ja liian myöhään käsittäen, että oli menetellyt ajattelemattomasti, hän luuli poistavansa kaikki vaikeudet tarjoamalla meille vielä muutamia tavaramyttyjä. Milloin käyttävät kalpeanaamat suoraa ja rehellistä kieltä?"
"Kiitos", virkkoi metsästäjä hymyillen.
"Minä en puhu veljen kansasta. Minulla ei ole koskaan ollut valituksen syytä sitä vastaan, en halunnut sitä sanoa muista kuin idän pitkäpuukoista. Ajatteleeko veli yhä, että tein väärin heittäessäni veriset nuolet?"
"Kenties on päällikkö tässä kysymyksessä ollut liian tuittupäinen ja antautunut vihan ohjattavaksi, mutta sinulla ja teikäläisillä on niin paljon syytä vihata amerikkalaisia, että minä en rohkene sinua moittia."
"Voinko siis yhä luottaa veljen apuun?"
"Miksikä sen sinulta kieltäisin, päällikkö? Onhan asiasi yhtä oikea. Minun velvollisuuteni on sinua auttaa ja minä teen sen, tapahtuipa mitä tahansa."
"Oi, minä kiitän veljeäni. Veljen pyssy on meille hyödyllinen."
"Nyt olemme perillä. On aika tehdä päätös Apinannaaman suhteen."
"Se on tehty", vastasi päällikkö lyhyesti.
Sillä hetkellä he joutuivat laajalle aukeamalle, jonka keskelle oli sytytetty useita nuotioita. Viisisataa maalattua ja aseistettua intiaanisoturia loikoi hajallaan nurmikolla, sillä välin kun heidän valmiiksi satuloidut hevosensa oli pantu väljään liekaan ja kävelivät ympärinsä hamuillen ravinnokseen köynnöshernettä.
Päänuotion ääressä istui useita päälliköitä kyykkysillään, hiljaa poltellen.
Vastatulleet astuivat ratsuiltaan ja läksivät nopeasti nuotiota kohti, jonka edessä Apinannaama kiihtyneenä käveli.
Molemmat miehet asettuivat toisten päälliköiden viereen ja sytyttivät piippunsa. Vaikka jokainen oli levottomasti odotellut heidän tuloansa, ei kuitenkaan kukaan tehnyt heille kysymyksiä. Sovinnainen tapa kielsi päällikköä puhumasta, ennenkuin rauhanpiippu oli poltettu loppuun.
Kun Musta Hirvi oli polttanut pesällisensä, hän kolisti tuhan maahan, pisti piipun takaisin vyöhönsä ja lausui:
"Sachemien käsky on pantu täytäntöön. Veriset nuolet on jätetty kalpeanaamoille."
Päälliköt taivuttivat päätänsä tyytyväisyyden merkiksi tämän uutisen kuullessaan.
Apinannaama lähestyi.
"Näkikö veli Musta Hirvi Harmaapään?" kysyi hän.
"Näin", vastasi päällikkö kuivasti.
"Mitä veli ajattelee?" tivasi Apinannaama.
Musta Hirvi loi häneen epämääräisen silmäyksen.
"Mitäpä päällikön ajatus tällä hetkellä merkitsee", vastasi hän, "koska sachemien neuvosto on päättänyt ryhtyä sotaan."
"Yöt ovat pitkiä", virkkoi silloin Sininen Repo, "jäävätkö veljeni tänne polttelemaan?"
Lujamieli puuttui puheeseen.
"Pitkäpuukot ovat varuillaan, he valvovat tällä hetkellä. Nouskoot veljeni jälleen ratsuilleen ja vetäytykööt takaisin. Hetki ei ole otollinen."
Päälliköt nyökkäsivät myöntymykseksi.
"Minä lähden tiedustelulle", virkkoi Apinannaama.
"Hyvä!" vastasi Musta Hirvi synkästi nauraen. "Veli on taitava, huomaa paljon asioita ja voi antaa meille tietoja."
Apinannaama liikahti heittäytyäkseen ratsun selkään, jonka eräs sotilas hänelle toi, mutta yhtäkkiä nousi Musta Hirvi, hyökkäsi häntä kohti ja painaen kädellään rajusti hänen olkapäätänsä pakoitti hänet vaipumaan polvilleen maahan. Tästä äkillisestä hyökkäyksestä hämmästyneet soturit, jotka eivät arvanneet sen tarkoitusta, vaihtoivat kummastuneina silmäyksiä, kuitenkaan tekemättä pienintäkään liikettä mennäkseen molempain päällikköjen väliin.
Apinannaama kohotti äkkiä päänsä.
"Pahuuden henkikö hämärryttää veljen aivoja?" sanoi hän yrittäessään vapautua rautaisesta puristuksesta, joka piti häntä tantereeseen naulattuna.
Musta Hirvi hymyili kaameasti ja vetäen päänahannylkemis-veitsensä vyöltään lausui synkästi:
"Apinannaama on kavaltaja, hän on myynyt veljensä kalpeanaamoille, hänen on kuoltava."
Musta Hirvi ei ollut ainoastaan mainehikas soturi, vaan hänen viisauttansa ja uskollisuuttansa pidettiin syystä suuressa arvossa heimon kesken. Kukaan ei epäillyt hänen lausumaansa syytöstä, varsinkaan kun Apinannaama onnettomuudekseen oli jo vanhastaan hyvin tunnettu.
Musta Hirvi kohotti puukkonsa, jonka sinervä terä lähetti nuotion liekin hohteessa kamalan salaman, mutta äärimmäisellä ponnistuksella onnistui Apinannaaman vapautua. Hän harppasi kuin metsänpeto ja hävisi kimakasti nauraen tiheikköön. Veitsi oli luiskahtanut ja viiltänyt vain lihaa, iskemättä taitavaan intiaaniin vaarallista haavaa.
Syntyi hetkisen hämmennys. Sitten kaikki ponnahtivat rutosti pystyyn ja ryntäsivät pakolaisen perään.
"Pysähtykää!" huudahti Lujamieli voimakkaalla äänellä. "Nyt on liian myöhäistä. Rientäkää hyökkäämään kalpeanaamoja vastaan, ennenkuin tuo kurja mies ehtii sitä heille ilmoittaa sillä hän hautoo epäilemättä jo uusia petoksia."
Päälliköt tajusivat tämän neuvon järkevyyden, ja intiaanit valmistausivat taisteluun.
X
Taistelu
Sillä välin oli kapteeni Watt, kuten edellä mainitsimme, kerännyt kaikki siirtolan asukkaat tornin eteen.
Taistelijain lukumäärä nousi kuuteenkymmeneenkahteen, naiset mukaanluettuina.
Eurooppalaisista rouvista ja neideistä saattaa tuntua kummalliselta, että laskemme naiset taistelijain joukkoon. Vanhassa maailmassa ovatkin amatsonit onneksi jo ainiaaksi poistuneet näyttämöltä, sivistyksen alati edistyessä ei kauniin sukupuolen enää tarvitse ryhtyä rohkeihin hyökkäyksiin miesten rinnalla.
Kertomuksemme aikakaudella olivat ja tänä päivänäkin ovat asiat Pohjois-Amerikan ruohoaavikoilla ja uutisviljelyksillä toisin. Usein, kun intiaanien sotahuuto äkkiä kajahtaa seudun ensimmäisten raivaajain korvissa, täytyy naistenkin jättää sukupuolelleen kuuluvat työnsä tarttuakseen hennoilla käsillään kivääriin ja astuakseen päättäväisesti yhteiskuntaa puolustamaan.
Voisimme kyllä mainita useitakin tällaisia lempeäsilmäisiä ja enkelinkaltaisia olentoja, jotka tarpeen vaatiessa ovat urhoollisesti täyttäneet sotilaan velvollisuutensa ja taistelleet kuin vimmatut paholaiset intiaaneja vastaan.
Rouva Watt ei ollut sankaritar, ei lähimainkaan, mutta hän oli sotilaan tytär ja sotilaan puoliso, syntynyt ja kasvanut intiaanialueen rajaseudulla, oli useita kertoja tuntenut ruudin hajua ja nähnyt verta vuotavan, ja sitäpaitsi hän oli äiti. Oli puolustettava lapsia. Kaikki hänen arka pelokkuutensa oli hävinnyt ja muuttunut kylmäksi ja tarmokkaaksi päättäväisyydeksi.
Hänen esimerkkinsä oli sähkövirran tavoin innoittanut siirtokunnan muut naiset, ja kaikki olivat tarttuneet aseisiin päättäen taistella puolisoittensa ja isiensä rinnalla.
Toistamme siis, että kapteenilla oli ympärillään kuusikymmentäkaksi taistelijaa, miehiä ja naisia.
Hän yritti suostutella vaimoansa olemaan taisteluun osallistumatta, mutta tuo lempeä olento, jonka hän siihen asti aina oli nähnyt niin arkana ja tottelevaisena, kieltäytyi suoraan ja selvästi tuumastaan luopumasta, ja kapteenin täytyi sallia hänen toimia oman päänsä mukaan.
Hän järjesti sitten puolustuksen. Viidenkolmatta miehen suuruinen joukko jaettiin vallituksille Bothrelin komentamana. Kapteeni otti johtaakseen neljänkolmatta miehen suuruista osastoa metsästäjiä, joiden määrä oli mennä kaikkialle, mihin tarve kulloinkin vaati. Naiset jätettiin rouva Wattin käskyjen alaisina tornin puolustajiksi, johon suljettiin lapset ja sairaat, ja sitten odotettiin intiaanien tuloa.
Kello oli noin yksi aamulla, kun kanadalainen metsästäjä ja pawneepäällikkö olivat lähteneet siirtolasta. Puoli kolmen tienoissa oltiin valmiina puolustukseen.
Kapteeni teki vielä viimeisen kierroksen vallitusten ympäri, varmistuakseen siitä, että kaikki oli järjestyksessä, ja sammutettuaan sitten kaikki tulet hän lähti kenenkään tietämättä siirtolasta vallitukseen tehdyn salaoven kautta, jonka vain kersantti Bothrel ja hän itse tunsivat.
Lankku heitettiin vallihaudan yli, ja mukanaan ainoastaan Bothrel ja Bob-niminen kentuckylainen, rohkea huimapää, josta meillä jo aikaisemmin oli aihetta mainita, astui kapteeni sen toiselle puolelle.
Lankku kätkettiin huolellisesti, jotta sitä voitaisiin käyttää palatessakin, ja nuo kolme miestä hiipivät yöhön kuin kolme aavetta.
Kun he olivat päässeet noin sadan metrin päähän siirtolasta, pysähtyi kapteeni.
"Hyvät herrat", virkkoi hän heille niin hiljaisella äänellä, että kumppanien täytyi kumartua häntä kohti, kuullakseen sanat, "minä valitsin teidät, koska yrityksemme on vaarallinen ja koska tarvitsen päättäväisiä miehiä."
"Mistä on kysymys?" tiedusteli Bothrel.
"Yö on niin pimeä, että nuo kirotut pakanat voisivat, jos tahtoisivat, saapua ihan vallihaudan reunalle, meidän sitä huomaamattamme. Senvuoksi olen päättänyt sytyttää tuleen hakatut ja jonkun matkan päähän toisistaan pinotut puut sekä juurikasat. Tarpeen vaatiessa täytyy olla valmis uhrauksiin. Ne valkeat palavat kauan ja levittävät kirkasta hohdetta, ja sallivat meidän eroittaa vihollisemme pitkän matkan päästä ja tähdätä heihin varmasti."
"Tuuma on oivallinen", vastasi Bothrel.
"Niin", jatkoi kapteeni, "mutta emme saa salata itseltämme, että se on perin vaarallinen. On selvää, että intiaanivakoojia harhailee jo siellä täällä tasangolla, ehkä aivan lähellä meitä, ja kun kaksi tai kolme valkeaa on sytytetty ja me näemme heidät, eivät hekään puolestaan ole meitä näkemättä. Jokainen meistä ottaa itselleen tarpeelliset ainekset, ja me koetamme liikkeittemme nopeudella tehdä tyhjiksi niiden paholaisten juonet. Muistakaa, että meidän on toimittava erikseen ja jokaisen sytytettävä neljä, viisi valkeaa. Emme saa luottaa toisiimme. Toimeen!"
Sytytysaineet ja virit jaettiin kolmen miehen kesken, ja he erosivat.
Viisi minuuttia myöhemmin välähti kipinä, sitten toinen, ja sitten kolmas. Neljännestunnin kuluttua oli sytytetty kymmenen valkeaa.
Alussa heikkoina ne lepattivat tuokion epävarmasti, mutta vähitellen liekki laajeni ja taajeni, ja pian valaisi koko kenttää näiden suunnattomain tulisoihtujen veripunaisen valon loiste.
Kapteenilla oli seuralaisineen ollut parempi onni kuin olivat toivoneetkaan, sillä he olivat saaneet sytytetyiksi laakson hajalliset puukasat herättämättä intiaanien huomiota ja riensivät nyt juoksujalkaa vallituksille. Oli jo aikakin, sillä äkkiä kajahti heidän takaansa peloittava sotahuuto, ja lukuisa joukko intiaanisotureita ilmestyi metsän syrjään karauttaen esille täyttä nelistä ja huitoen aseillaan kuin parvi paholaisia.
Mutta ne saapuivat liian myöhään päästäkseen amerikkalaisten kimppuun, nämä kun jo olivat vallihaudan toisella puolella ja suojassa heidän iskuiltaan. Yhteislaukaus musketeista tervehti intiaanien tuloa. Monta kuukertui ratsuiltaan ja toiset käänsivät hevosensa ja poistuivat nopeasti.
Taistelu oli syttynyt, mutta vähän se kapteenille merkitsi. Hänen onnistuneen toimenpiteensä vuoksi oli yllätys mahdoton. Nähtiin yhtä selvästi kuin kirkkaalla päivällä.
Oli tuokio hengähdysaikaa, jota amerikkalaiset käyttivät panostaakseen pyssynsä uudelleen.
Siirtolaiset olivat tunteneet hetkiseksi levottomuutta nähdessään suunnattomain nuotioiden syttyvän toisen toisensa perään kedolla. He luulivat sitä intiaanien juoneksi, mutta kapteenin palattua heille pian selitettiin asian todellinen laita, ja he olivat päinvastoin mielissään tästä onnellisesta päähänpistosta, joka teki heille mahdolliseksi ampua tarkasti tähdäten.
Pawneet eivät kuitenkaan olleet luopuneet hyökkäyssuunnitelmastaan, todennäköisesti he olivat perääntyneet vain neuvotellakseen.
Nojaten olkapäänsä paaluvarustusta vasten tarkkasi kapteeni huolellisesti autiota kenttää, kunnes luuli havaitsevansa outoa liikettä eräällä varsin laajalla, noin kahden pyssynkantaman päässä siirtolasta sijaitsevalla maissipellolla.
"Valmiiksi!" komensi hän. "Vihollinen lähestyy." Jokainen kosketti sormellaan liipaisinta.
Yhtäkkiä kuului ryskettä, ja etäisin puuröykkiö romahti syösten tuhansittain kipinöitä.
"By God!" huudahti kapteeni. "Intiaanit ovat ryhtyneet johonkin pirunjuoneen. On mahdotonta, että tuo ääretön pino jo olisi hiiltynyt."
Samalla hetkellä sortui toinen pino, sitten kolmas ja sitten neljäs.
Ei ollut enää syytä olla epätietoinen, mistä nuo toisiaan seuraavat romahdukset johtuivat. Intiaanit, joiden liikkeet nämä jättiläismajakat tekivät tehottomiksi, olivat aivan yksinkertaisesti ryhtyneet niitä sammuttamaan, minkä työn voivat aivan turvassa suorittaa, koska nämä olivat pyssynkantaman ulkopuolella.
Heti kun pinot oli kaadettu maahan ne hajoitettiin, puut siroiteltiin ympärinsä ja saatiin jokseenkin helposti sammumaan.
Tällä keinoin oli intiaanien onnistunut kenenkään huomaamatta tulla varsin lähelle paaluvarustusta.
Mutta kaikkia pinoja ei ollut kaadettu. Kaikki jäljelläolevat kohosivat niin lähellä siirtolaa, että niitä voitiin sen tulella puolustaa.
Kuitenkin yrittivät pawneet sammuttaa nekin.
Mutta silloin ammunta alkoi uudestaan, ja luoteja alkoi taajaan sataa hyökkääjäin päälle, joiden oli pidettyään puoliaan muutaman minuutin pakko lähteä pakoon, sillä perääntymiseksi ei voi nimittää sitä kiirettä, jolla he poistuivat.
Amerikkalaiset alkoivat nauraa ja pilkallisesti huudella pakenijoille.
"Luulen", huomautti Bothrel leikillisesti, "että niistä kelpo pojista on liememme liian kuumaa. Taitavat jo katua, että siihen sormensa pistivätkään."
"Eivät ne tosiaankaan näytä halukkailta enää palaamaan", vahvisti kapteeni.
Hän erehtyi. Sillä samassa tuokiossa palasivat intiaanit karauttaen täyttä laukkaa.
Mikään ei voinut niitä pysähdyttää, ja kuulatuiskusta huolimatta, johon eivät viitsineet vastata, ne saapuivat vallihaudan äärille. Tosin kyllä he siihen päästyään pian kääntyivät ja palasivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, mutta jättäen tielle runsaan joukon tovereitaan, jotka amerikkalaisten luodit olivat armotta kellistäneet.
Mutta pawneeiden suunnitelma oli onnistunut ja valkoiset huomasivat pian suureksi pettymyksekseen, että olivat liian aikaisin onnitelleet itseänsä helpon menestyksensä johdosta.
Jokainen pawneelainen ratsumies oli satulansa takana tuonut soturin, joka vallihaudan reunalla oli astunut maahan ja, käyttäen hyväkseen hämmennystä ja heidät puolustajani silmiltä verhoavaa savua, parhaansa mukaan kätkeytynyt kaadettujen puunrunkojen ja maanyppyläin taakse. Ja niinpä amerikkalaiset, kun he savun hajaannuttua kumartuivat paaluvarustuksen yli todetakseen vihollisen hyökkäyksen tulokset, saivat vuorostaan pyssyistä ja pitkistä uurretuista nuolista tervehdykseen yhteislaukauksen, joka kaatoi viisitoista heidän joukostaan.
Tämän näkymättömäin vihollisten tekemän hyökkäyksen seurauksena valtasi valkoiset tyrmistyttävä pelko.
Viisitoista miestä vähemmän yhdellä kolauksella oli siirtolaisille kauhea tappio. Taistelu alkoi näyttää vakavalta ja uhkasi kääntyä häviöksi, sillä intiaanit eivät koskaan olleet osoittaneet hyökkäyksissään moista tarmoa ja hellittämätöntä vimmaa.
Ei ollut aikaa epäröimiseen, oli hinnalla millä hyvänsä häädettävä rohkeat viholliset paikoiltaan, joihin olivat niin yltiöpäisesti lymynneet. Kapteeni teki päätöksensä.
Keräten parikymmentä lujatahtoista miestä, toisten jäädessä varustuksia vartioimaan, hän lasketutti nostosillan ja hyökkäsi rohkeasti ulos.
Silloin viholliset kohtasivat toisensa teräasein ja ryntäsivät mies miestä vastaan.
Kahakka oli julma. Valkoiset ja punanahat olivat toisiinsa kietoutuneina kuin käärmeet, raivosta päihtyneinä ja vihan sokaisemina, koettaen tikareillaan lävistää toisiansa. Yhtäkkiä valaisi tavaton loisto surmatantereen ja säikähdyksen huutoja kuului siirtolasta.
Kapteeni käänsi päänsä ja päästi epätoivoisen huudon nähdessään hirveän näytelmän kauhistuneiden silmiensä edessä.
Torni ja päärakennukset paloivat. Liekkien loisteessa nähtiin intiaanien hyökkäävän kuin paholaiset siirtolan puolustajia hätyyttämään, jotka sinne tänne ryhmittyneinä vielä yrittivät nyttemmin mahdotonta vastarintaa.
Oli käynyt näin:
Sillä välin kun Musta Hirvi, Sininen Repo ja muut pawneiden pääjohtajat yrittivät hyökkäystä siirtolan etupuolelta, oli Lujamieli Quoniamin ja puolensadan luotettavan sotilaan seuraamana astunut bisoninnahkaisiin ruuhiin; he olivat ääneti soutaneet virtaa alaspäin ja astuneet maihin siirtolan luona, eikä heidän tulostaan oltu tehty hälytystäkään siitä yksinkertaisesta syystä, että amerikkalaiset eivät mitenkään tienneet pelätä hyökkäystä Missourin puolelta.
Kuitenkin täytyy tehdä oikeutta kapteenille ja mainita, että hän ei ollut jättänyt joenpuolistakaan sivua turvattomaksi. Sinne oli asetettu vartijoita. Mutta onnettomuudeksi olivat nämä vartijat intiaanien viime hyökkäyksen synnyttämässä sekasorrossa, luullen, ettei siltä taholta ollut mitään pelättävänä, jättäneet paikkansa ja rientäneet sinne, missä arvelivat vaaran olevan suurimman, auttaakseen tovereitaan lyömään intiaanit takaisin.
Tämä anteeksiantamaton virhe oli siirtolan puolustajain turmio.
Lujamieli purki joukkonsa, iskua lyömättä.
Niin pian kuin pawneet olivat astuneet siirtolaan, he heittivät sytytyssoihtuja puisiin rakennuksiin ja kajauttaen sotahuutonsa vyöryivät amerikkalaisten kimppuun selkäpuolelta ja saattoivat nämä siten kahden tulen väliin.
Lujamieli, Quoniam ja muutamat soturit, jotka eivät olleet lähteneet heidän luotaan, hyökkäsivät tornia kohti.
Vaikka rouva Watt oli aavistamattaan yllätetty, valmistautui hän kuitenkin urhoollisesti puolustamaan hänelle uskottua asemaa.
Kanadalainen lähestyi häntä kädet kohotettuina rauhan merkiksi.
"Antautukaa taivaan nimessä!" huudahti hän. "Muuten olette kaikki hukassa; siirtola on vallattu."
"Ei", vastasi rouva päättävästi, "minä en antaudu kunnottomalle, joka pettää veljensä yhtyäkseen pakanoihin."
"Teette minulle vääryyttä", vastasi metsästäjä surumielisesti; "minä tulen teitä pelastamaan."
"Minä en halua, että te minut pelastatte."
"Onneton nainen, jollette salli pelastaa itseänne, niin antakaa pelastaa edes lapsenne! Katsokaa, torni on tulessa."
Nuori nainen kohotti silmänsä, päästi säikähdyksen huudon ja syöksyi päätähavin rakennuksen sisään.
Luottaen metsästäjän sanoihin eivät toiset naiset yrittäneetkään vastarintaa, vaan luovuttivat aseensa.
Lujamieli uskoi näiden naispoloisten vartijaksi Quoniamin, jolle jätti useita sotureita, ja poistui nopeasti, mennäkseen lopettamaan verilöylyn, jota jatkui kaikilla siirtolan kulmilla.
Quoniam astui torniin, mistä löysi rouva Wattin puoliksi tukehtuneena ja puristamassa tavattomalla voimalla lapsiansa syliinsä. Urhea neekeri nosti nuoren naisen hartioilleen, kantoi hänet ulos, ja keräten kokoon kaikki naiset ja lapset, vei heidät Missourin rannalle, toimittaakseen heidät pois tulen ulottuvilta ja odottaakseen, saattamatta vankeja voittajain vimmalle alttiiksi, kunnes taistelu loppuisi.
Nyt se ei enää ollutkaan taistelua, vaan teurastusta, jonka teki vielä kamalammaksi intiaanien raaka julmuus, nämä kun raivosivat kuvaamattoman vimmaisesti onnettomia vihollisiaan vastaan.
Ainoastaan kapteeni, Bothrel, Bob ja parikymmentä amerikkalaista olivat vielä elossa siirtolaisten joukosta. Vallipihan keskelle kerääntyneinä he puolustautuivat epätoivon tarmolla intiaaniparvea vastaan ja olivat päättäneet mieluummin antaa surmata itsensä kuin joutua hurjain voittajainsa käsiin.
Lujamielen onnistui kuitenkin suostuttamalla ja satoja vaaroja uhmaamalla saada heidät laskemaan alas aseensa ja vihdoin lopettaa teurastus.
Äkkiä kuului huutoja, itkua ja rukouksia joelta päin.
Metsästäjä ryntäsi nopeasti sinne, synkän aavistuksen puistattamana. Musta Hirvi sotureineen seurasi häntä. Heidän saapuessaan paikalle, mihin Quoniam oli kerännyt naiset, kohtasi heidän silmiään kauhistuttava näky. Rouva Watt ja kolme muuta naista makasi liikahtamatta maassa, verilätäkössä viruen. Kaksi ammottavaa haavaa ruumiissaan, toinen päässä ja toinen rinnassa, makasi Quoniam heidän edessään.
Oli mahdotonta saada toisilta naisilta mitään selkoa tapahtumasta; he olivat melkein mielipuolina kauhusta.
Kapteenin lapset olivat kadoksissa!
XI
La Venta del Potrero
Käyttäen nyt etuoikeuttamme romaaninkirjoittajana siirrämme kertomuksemme näyttämön Teksasiin, jatkaen tarinaamme noin kuusitoista vuotta myöhemmin kuin edellisessä luvussa kerrotut tapaukset olivat sattuneet.
Aamunsarastus alkoi kirjailla pilviä helmiäisvivahduksillaan, tähdet sammuivat toinen toisensa perästä taivaan synkässä syvyydessä, ja etäällä taivaanrannan äärimmäisellä sinijuovalla ilmoitti heleänpunainen kajastus, auringonnousun airut, että päivä oli valkenemassa. Tuhannet näkymättömät linnut, jotka olivat vilusta väristen kätkeytyneet lehviin, heräsivät äkkiä ja kajauttivat riemukkaasti sointuvan aamukonserttinsa, samalla kun juomapaikoiltaan lähtevien ja tutkimattomille tyyssijoilleen verkalleen palaavien petojen ulvonta kävi yhä kumeammaksi ja epäselvemmäksi. Sillä hetkellä nousi tuulenviima ja tunkeutui paksuun huurupilveen, joka lämpimän vyöhykkeen seuduissa auringon noustessa huokuu maasta, pyöritteli sitä hetkisen, repi sen rikki ja hajoitti avaruuteen, loihtien kuin teatteritempulla, ilman väliastetta, esille ihanimman maiseman, mistä runoilijan tai maalarin haaveileva mielikuvitus koskaan saattaa uneksia.
Varsinkin Amerikassa näkyy kaitselmus ikäänkuin huvikseen tuhlanneen mitä tehoavimpia maisemavaikutteita, vaihdellen loppumattomiin tämän vain siellä tavattavan mahtavan luonnon vastakohtia ja sopusuhtaisuutta.
Äärettömän, kaikilta puolilta aarniometsän korkeiden oksien ympäröimän pyöreän tasangon keskellä kiemurteli oikullisena kullankellervä hiekoitettu tie, joka hauskasti leikkasi korkean ruohon tummaa vihreyttä ja kapean joen hopeista hohdetta, kun nousevan auringon ensimmäiset säteet panivat sen veden säkenöimään jalokivikokoelman lailla. Lähellä jokea kohosi melkein tasangon keskikohdalta valkoinen rakennus pylväseteisineen ja punaisine tiilikattoineen. Tämä seiniä pitkin kiipeilevien köynnöskasvien isoilla avartuvilla töyhdöillään verhoilemana keimaileva rakennus oli venta eli majatalo, joka sijaitsi matalan kukkulan huipulla. Sinne noustiin aivan loivaa rinnettä, ja sen asema oli sellainen, että sieltä näki laajan ja suurenmoisen maiseman, jollaisen näkee kondori leijaillessaan korkealla pilvien yläpuolella.
Ventan portilla oli parikymmentä sirosti ryhmittynyttä rakuunaa satuloimassa hevosiaan, sillä välin kun muutamat arrierot uutterasti kuormittivat seitsemää tai kahdeksaa muulia.
Tiellä nähtiin muutaman englanninpenikulman päässä ventasta eteenpäin pieninä, mustina, tuskin huomattavina pisteinä useita ratsastajia, jotka etenivät nopeasti ja olivat juuri ehtimäisillään mainitsemaamme metsään, joka kohosi asteettain ja jonka yli näkyi korkea vuorivyö taivaan sineen häipyvine, lumen seppelöimine ja myrskyn pieksemine huippuineen.
Ventan ovi aukeni, ja esille astui nuori upseeri hyräillen jotakin laulunpätkää, seurassaan lihava, möhömahainen, hilpeännäköinen munkki. Heidän jälkeensä ilmestyi kynnykselle hurmaava kahdeksantoista- tai yhdeksäntoistavuotias, vaaleanverevä, hento, sinisilmäinen ja kultakutrinen tyttö, herttainen ja siromuotoinen.
"Satulaan, satulaan!" hoputti kapteeni, sillä nuoren upseerin arvomerkit osoittivat hänet sellaiseksi. "Olemme jo tuhlanneet liiaksikin aikaa."
"Hm", mörähti munkki, "tuskinhan olemme ehtineet murkinoida. Mihin hitossa teillä on sellainen kiire, kapteeni?"
"Pyhä mies", vastasi upseeri ivallisesti, "jos haluatte viipyä, niin kernaasti minun puolestani."
"Ei, ei, minä lähden teidän kanssanne!" huudahti munkki säikähtynein elein, "capista! Tahdon matkustaa teidän saattamananne."
"Rientäkää sitten, sillä ennenkuin viisi minuuttia on kulunut, minä annan lähtökäskyn."
Vilkaistuaan ympäri kentälle viittasi upseeri apulaistansa tuomaan hänen hevosensa ja hyppäsi keveästi satulaan meksikolaisille ratsumiehille ominaisella soreudella. Munkki tukehdutti kaihonhuokauksen kaiketikin ajatellessaan runsasta vieraanvaraisuutta, jonka nyt jätti antautuakseen pitkän matkan vaaroihin. Arrierojen avulla hänen onnistui niin ja näin hinata itsensä muulin selkään, jonka lanteet taipuivat tämän äärettömän kuorman painosta.
"Uh", jupisi hän, "tässä sitä nyt olen."
"Satulaan!" komensi upseeri.
Rakuunat tottelivat heti, ja muutamien sekuntien ajan kuului rautakenkäisten kavioiden kapsetta.
Mainitsemamme nuori tyttö oli siihen asti pysynyt ääneti ja liikahtamatta kynnyksellä ikäänkuin salaisen mielenliikutuksen vallassa ja luoden ympärilleen levottomia katseita pariin, kolmeen campesinoon, jotka huolettomasti nojaten olkapäätänsä ventan seiniä vasten tarkkasivat samalla kertaa sekä uteliain että välinpitämättömin silmin joukkueen liikkeitä. Mutta hetkellä, jolloin kapteeni valmistausi antamaan lähtökäskyn, lähestyi tyttö häntä päättäväisesti ja ojensi hänelle sytytetyn mecheron.
"Paras kapteeni", virkkoi hän pehmeällä ja sointuvalla äänellä, "teidän cigaritonne on sammunut."
"Kah, niin onkin!" vastasi toinen ja kumartuen kohteliaasti tyttöä kohti hän antoi tuojalle käyttämänsä sytyttimen takaisin, virkkoen: "Kiitos, kaunis lapsukainen!"
Nuori tyttö käytti hyväkseen hetkeä, jolloin upseerin kasvot tulivat lähelle hänen omiaan, lausuakseen hänelle nopeasti hiljaisella äänellä kaksi sanaa:
"Olkaa varuillanne!"
"Häh?" kysäisi upseeri tuijottaen tyttöön. Hänelle vastaamatta pani tämä etusormensa rusohuulilleen ja kääntyen vikkelästi palasi juosten rakennukseen.
Kapteeni suoristausi, rypisti mustia kulmakarvojaan ja loi uhkaavan katseen seinustalla nojaileviin miehiin, mutta pian hän ravisti päätänsä.
"Pyh", jupisi hän ylenkatseellisesti, "ne eivät uskalla!"
Sitten hän paljasti sapelinsa, jonka terä välkähti kirkkaasti auringon säteissä, riensi joukkonsa etupäähän ja sanoi:
"Matkalle!"
He lähtivät.
Muulit seurasivat nenan kulkusta ja recuan ympärille järjestyneet rakuunat sulkivat sen keskelleen.
Jonkun silmänräpäyksen ajan tarkkasivat joukkueen lähtöä katselleet campesinot sen kulkua poimuilevalla tiellä ja palasivat sitten yksi erältään ventaan.
Nuori tyttö oli yksinään, ja istuen jakkaralla näkyi olevan uutterassa puuhassa, naisenpuvun korjaamisessa. Mutta hänen ruumistaan puistattavasta, tuskin huomattavasta väristyksestä, otsan punerruksesta ja arasta katseesta, jonka hän campesinojen sisälle astuessa siivilöi pitkien silmäripsiensä alta, oli helppo arvata, että hänen teeskentelemänsä tyyneys oli kaukana hänen sydämestään ja että häntä päinvastoin kiusasi salainen pelko.
Campesinoja oli kolme. Kaikki he olivat parhaissa voimissaan. Heidän piirteensä olivat kovat ja terävät, katse luihu ja käytös silaamatonta ja raakaa.
He olivat Meksikon rajaseutulaisten puvussa ja hyvin aseistetut. Miehet istuutuivat karkeatekoisen pöydän eteen asetetulle penkille ja lyöden tarmokkaasti nyrkillään tuohon pöytään kääntyi eräs joukosta nuoreen tyttöön päin ja sanoi jurosti:
"Juotavaa!"
Neitonen säpsähti ja kohotti nopeasti päänsä.
"Mitä haluatte, caballeros?" kysyi hän.
"Mezcalia."
Tyttö nousi ja riensi heitä palvelemaan. Se miehistä, joka oli puhunut, pidätti häntä hameesta, juuri kun hän aikoi poistua.
"Hetkinen, Carmela", sanoi hän.
"Päästä irti hameeni, Ruperto", virkkoi toinen nyrpistäen suutaan hiukan äkäisesti, "vielä revit sen."
"Joutavia!" vastasi nuorukainen muhoillen. "Pitänet minua kovin kömpelönä?"
"En, mutta sinun tapasi eivät minua miellytä."
"Ohoh, aina et ole niin vauhko, suloinen puluseni."
"Mitä tarkoitat?" kysyi tyttö punastuen.
"Riittää, minä käsitän. Mutta tällä hetkellä ei ole kysymys siitä."
"Mistä sitten on kysymys?" tiedusti neitonen kummastusta teeskennellen. "Enkö ole tuonut mezcalia, kuten käskettiin?"
"Olet, olet, mutta minulla on sinulle jotakin sanottavaa."
"Hyvä, sano sitten nopeasti ja päästä minut."
"Sinulla on kova kiire päästä minusta. Pelkäätkö siis, että rakastajasi yllättäisi sinut minun kanssani juttelemasta?"
Ruberton toverit alkoivat nauraa, ja nuori tyttö jäi aivan ymmälle.
"Ei minulla ole rakastajaa, Ruperto, tiedäthän sen hyvin", vastasi hän kyyneleet silmissä; "teet väärin herjatessasi turvatonta tyttöraukkaa."
"No, no, en minä sinua herjaa, Carmela. Mitäpä pahaa siinä on, että sinunlaisellasi somalla tyttösellä olisi rakastaja tai vaikkapa kaksikin?"
"Päästä minut", huudahti Carmela tehden äkillisen nykäyksen irtautuakseen.
"En, ennenkuin olet vastannut kysymykseeni."
"Tee sitten se kysymyksesi ja lopettakaamme."
"Hm, no niin, pikku äkäpussi, toistahan minulle se, mitä juuri kuiskasit sille kapteenin kekkulille."
"Minäkö!" vastasi tyttö häkeltyneenä. "Mitäpä sitten haluaisit minun hänelle sanoneen?"
"Ka, siinäpä juuri onkin kysymys, mina. Minä en halua, että olisit hänelle jotakin sanonut, minä vain tahdon tietää, mitä hänelle sanoit."
"Jätä minut rauhaan, Ruperto! Sinä kiusaat minua huviksesi."
Meksikolainen katsoi häneen terävästi.
"Älä käännä keskustelua toisaalle, kaunis tyttöseni", sanoi hän kuivasti. "Sinulle tekemäni kysymys on vakava."
"Saattaa olla, mutta minulla ei ole sinulle mitään vastattavaa."
"Siksi, että tiedät olevasi väärässä."
"En käsitä sinua."
"Oikeinko totta! No sitten minä selitän: sillä hetkellä, kun upseeri lähti, sinä sanoit hänelle: 'Olkaa varuillanne!' Tohditko sen kieltää?"
Tyttö kalpeni.
"Koska kuulit sanani", virkkoi hän yrittäen laskea leikkiä, "niin miksi sitten kysyt?"
Campesinot olivat rypistäneet kulmiaan Ruperton syytöksen kuullessaan. Tilanne kävi vakavaksi.
"Oho", sanoi yksi heistä kohottaen äkkiä päätänsä; "olisiko se todella niin sanonut?"
"Kaiketikin, koska minä sen kuulin", vastasi Ruperto töykeästi.
Nuori tyttö loi säikähtyneen katseen ympärilleen ikäänkuin rukoillakseen näkymätöntä suojelusta.
"Hän ei ole siellä", sanoi Ruperto häijysti, "on siis turhaa häntä etsiä."
"Kuka?" kysyi tyttö häpeillään otaksumasta ja samalla vaarallisesta asemastansa säikähtyneenä.
"Hän!" vastasi nuori mies virnistäen. "Kuulehan, Carmela, useitakin kertoja olet jo saanut hommistamme vihiä enemmän kuin meille olisi suotavaa. Toistan sinulle: kiellä jos voit, ne sanat, jotka muutama minuutti sitten kuiskasit kapteenille: 'Olkaa varuillanne!'"
"Niin", mörähti toinen mies, "sillä me saattaisimme unohtaa, että olet vain lapsi, ja maksattaa sinulle ilmiantosi."
"Pyh", sanoi kolmas, joka siihen asti oli tyytynyt vain juomaan, ottamatta osaa keskusteluun, "lain tulee olla sama kaikille. Jos Carmela on meidät pettänyt, on häntä rangaistava."
"Oikein puhuttu, Bernardo", huudahti Ruperto lyöden nyrkillään pöytään; "meitä onkin juuri kylliksi monta langettaaksemme tuomion."
"Hyvä Jumala!" parahti tyttö riuhtautuen äkkiä irti miehen käsistä, joka siihen asti oli häntä pidättänyt. "Päästä minut, päästä minut!"
"Pysäyttäkää hänet!" huudahti Ruperto nousten, "muuten tapahtuu joku onnettomuus."
Kaikki kolme ryntäsivät neitosta kohti. Puolikuolleena säikähdyksestä tämä koetti avata ovea paetakseen.
Mutta hetkellä, jolloin nuo kolme laskivat raskaat ja känsäiset kätensä hänen valkoisille ja hennoille olkapäilleen, avautui selkosen selälleen ventan ovi, jonka säppiä tyttö ei hädissään ollut onnistunut kiertämään, ja kynnykselle ilmestyi muuan mies.
"Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän synkällä äänellä ja laskien käsivartensa ristiin rinnalle, jäädessään liikkumattomaksi kynnykselle ja luodessaan silmäyksen kaikkiin läsnäoleviin.
Tulokkaan äänensävy oli niin uhkaava ja hänen silmänsä singahduttivat niin tummia salamia, että nuo kolme miestä peräytyivät säikähtyneinä vastakkaiselle seinälle, jupisten peloissaan:
"Jaguari, Jaguari!"
"Pelastakaa minut, pelastakaa minut!" huudahti nuori tyttö heittäytyen hätäännyksissään häntä kohti.
"Niin", lausui vieras syvällä äänellä, "niin, minä pelastan sinut, Carmela. Onneton se, joka koskee hiuskarvaankaan päässäsi!"
Ja nostaen tytön lempeästi jänteville käsivarsilleen mies laski hänet hellävaroen butacaan eli matalaan nojatuoliin, johon hän lyyhistyi puolitainnuksissa.
Mies, jonka niin äkkiä toimme näyttämölle, oli vielä varsin nuori. Hänen parrattomat kasvonsa olisivat muistuttaneet lapsesta, jollei säännöllisiä ja miltei naisellisen kauniita piirteitä olisi valaissut kaksi isoa mustaa silmää, joiden katseella oli niin salamoiva loisto ja magneettinen voima, että harvat voivat sitä kestää.
Hän oli kookas vartaloltaan, mutta solakka ja siro, jäsenet olivat jäntevät ja rinta laaja. Pitkät hiukset, mustat kuin korpin siipi, valuivat tuuheina vikunjanvilloista kudotun, isolla kultakoristeisella nauhalla reunustetun lakin alta ja valuivat runsaina kiharoina olkapäille.
Hänellä oli loistava ja upea meksikolainen puku. Sinipunervat samettihousut, joita reunustivat monilukuiset siselöidyt kultanapit, olivat avoinna polven yläpuolelle ja paljastivat hänen hienot ja jäntevät säärensä, jotka olivat sirosti puetut helmenvärisiin sukkiin. Olkapäälle heitettyä hihaa paarmasi leveä kultanauha, valkoinen silkkivyö puristi hänen lanteitaan ja siitä riippui kaksi pistoolia ja huotraton, leveäteräinen ja kirkas väkipuukko, joka oli pistetty kiilloitettuun teräsrenkaaseen. Hopeaheloilla koristettu amerikkalainen kivääri riippui hankkiluksessa hänen olallaan.
Tässä nuoressa miehessä oli niin vastustamatonta vetovoimaa, niin omituista käskevää tarmoa, että häntä ei voinut nähdä rakastamatta tai vihaamatta. Niin syvän vaikutuksen hän tietämättään teki kaikkiin, joiden kanssa sattumalta joutui kosketuksiin.
Kukaan ei tiennyt, ken tämä mies oli tai mistä hän oli tullut. Hänen nimensäkin oli tuntematon, joten oli ollut pakko hänelle antaa liikanimi, jota hän muuten vastasikin näyttämättä siitä loukkaantuvan.
Hänen luonteensa selviää kylliksi lähinnä seuraavista tapauksista, joten meidän ei tällä haavaa tarvitse ryhtyä seikkaperäisempiin kuvauksiin.
XII
Keskustelu
Tällä välin oli Jaguarin ilmestymisen aiheuttama säikähdys, joka ensi hetkellä oli saanut ventassa olleet miehet väistymään, jo vähitellen asettunut. Heidän röyhkeytensä, elleipä rohkeutensa, oli palannut, kun he näkivät miehen, jota jo kauan sitten olivat tottuneet pelkäämään, esiintyvän varsin rauhallisesti.
Ruperto, joukon pahin vintiö, oli ensimmäisenä saanut takaisin kylmäverisyytensä ja tuumien, että se, joka oli heidät niin kovin säikähdyttänyt, oli yksinään eikä siis kyennyt pitämään puoliaan heitä vastaan, hän astui päättäväisesti vierasta kohti.
"Rayo de dios!" sadatti hän raa'alla äänellä. "Jättäkää se tyttöhempukka. Hän ei ole ansainnut ainoastaan tätä, vaan rangaistuksenkin, jolla häntä kohta kuritamme."
Nuori mies syöksähti pystyyn kuin käärmeen pistämänä ja luoden olkansa yli uhkaavan katseen puhuttelijaansa sanoi:
"Häh? Minulleko sinä semmoista haastat?"
"Kellepä muulle?" vastasi toinen julkeasti, vaikka vapisikin sielussaan, kun näki minkä vaikutuksen sanansa olivat tehneet.
"Aah!" äännähti Jaguari vain ja astui enempää virkkamatta Rupertoa kohti naulaten hänet loihtivalla katseellaan liikkumattomaksi. Rehentelijän pelko kasvoi joka silmänräpäykseltä, kun hän näki toisen lähestyvän.
Tultuaan askeleen päähän meksikolaisesta nuori mies pysähtyi.
Tällä näennäisesti niin yksinkertaisella näytelmällä oli varmaan kauhistava merkitys läsnäolijoille, sillä kaikki rinnat läähättivät, ja kaikki otsat olivat kalpeita.
Kasvot lyijynharmaina, otsa uhkaavissa rypyissä, silmät vertyneinä ja sieraimet vavahtelevina ojensi Jaguari käsivartensa tarttuakseen Rupertoon, joka pelon lannistamana ei tehnyt liikettäkään väistääkseen tuota syleilyä, vaikka tiesi sen murhaavaksi.
Äkkiä hypähti Carmela kuin säikähtynyt naarashirvi miesten väliin.
"Oi", huudahti hän ristien kätensä, "säälikää häntä! Älkää taivaan tähden häntä tappako!"
Nuoren miehen kasvot muuttuivat heti ja saivat sanomattoman lempeän ilmeen.
"Eläköön sitten!" virkkoi hän. "Koska se on sinun tahtosi, niin hän ei kuole, mutta koska hän on sinua loukannut, Carmela, on häntä rangaistava. Polvillesi, kurja", jatkoi hän puhuen Rupertolle ja laskien kätensä raskaasti hänen olalleen, "polvillesi ja pyydä anteeksi tältä enkeliltä."
Ruperto lyyhistyi pikemminkin kuin polvistui miehen rautakouran painosta, langeten tytön jalkojen juureen ja sopertaen aralla äänellä:
"Anteeksi, anteeksi!"
"Riittää!" sanoi sitten Jaguari korostaen sanojaan peloittavasti, "nouse ja kiitä Jumalaa, että vielä tällä kertaa olet välttänyt kostoni. Avaa ovi, Carmela."
Neitonen totteli.
"Satulaan", jatkoi Jaguari. "Menkää odottamaan minua Rio Secolle, älköönkä vain kukaan liikahtako sieltä ennen minun saapumistani. Kiellän sen kuoleman uhalla. Lähtekää!."
Kaikki kolme miestä loivat katseensa alas ja lähtivät mitään vastaamatta. Hetkistä myöhemmin kuultiin tien hiekalta heidän laukkaavien hevostensa kavioiden loittoneva kapse.
Molemmat nuoret ihmiset jäivät kahden ventaan.
Jaguari istahti pöydän eteen, missä nuo kolme miestä olivat hetkistä aikaisemmin ryypiskelleet, kätki kasvonsa käsiinsä ja näkyi vaipuneen vakaviin mietteisiin.
Carmela katseli häntä pelonsekaisen kainouden tuntein tohtimatta virkkaa hänelle sanaakaan.
Vihdoin kohotti nuori mies jokseenkin pitkän ajan kuluttua päänsä ja katsahti ympärilleen ikäänkuin syvästä unesta heränneenä.
"Sinä jäit tänne?" kysyi hän.
"Niin", vastasi tyttö lempeästi.
"Kiitos, Carmela! Sinä olet herttainen, kaikkien muiden vihatessa sinä yksin rakastat minua."
"Eikö minulla ole syytäkin?"
Jaguari hymyili surumielisesti, mutta vastaukseksi tähän kysymykseen hän teki toisen, kuten tavallisesti menettelevät henkilöt, jotka eivät tahdo ilmaista ajatustaan.
"Kerrohan minulle nyt peittelemättä, mitä tapahtui sinun ja niiden raukkain välillä."
Neitonen näkyi epäröivän hetkisen, mutta teki sitten päätöksensä ja tunnusti, minkä varoituksen oli rakuunakapteenille antanut.
"Siinä teit väärin", sanoi Jaguari ankarasti; "ajattelemattomuutesi voi johtaa vakaviin selkkauksiin. En kuitenkaan rohkene sinua torua. Olet nainen ja siis tietämätön monista seikoista. Oletko täällä yksinäsi?"
"Aivan yksinäni."
"Kuinka varomatonta! Kuinka voi Lujamieli jättää sinut näin?"
"Hänen velvollisuutensa pidättävät häntä tällä hetkellä Mezquitessa. Näinä päivinä hänen on ryhdyttävä suureen ajometsästykseen."
"Hm. Kumminkin Quoniamin olisi pitänyt jäädä luoksesi?"
"Hän ei voinut. Lujamieli tarvitsi häntä avukseen."
"Nyt näkyy olevan paha merrassa", lausui mies pahaa tuulta ilmaisevaan sävyyn; "on ihan mieletöntä tällä tavoin jättää nuori tyttö yksikseen viikkokausiksi aution seudun keskellä sijaitsevaan ventaan."
"Minä en ollut yksin, Lanzi oli jätetty luokseni."
"Ja mihin hän on joutunut?"
"Vähän ennen auringonnousua minä lähetin hänet pyydystämään hiukan metsänriistaa."
"Olipa se järkevää! Ja niin jäit yksiksesi ensimmäisen raukan solvattavaksi ja pahoinpideltäväksi, joka haluaisi sinua herjata."
"Minä en luullut olevan mitään vaaraa."
"Nyt olet toivoakseni siitä harhaluulosta päässyt?"
"Oh", virkahti tyttö pelosta vavahtaen, "sellaista ei minulle enää tapahdu, sen vannon."
"Ehkä ei. Mutta luulen kuulevani Lanzin askeleet."
Tyttö kumartui vilkaisemaan ulos.
"Niin", vastasi hän, "sieltä hän tulee."
Ja puheenalainen mies astui tosiaan huoneeseen. Hän oli noin nelikymmenvuotias, älykkään ja karaistun näköinen. Hartioilta riippui komea kuusipeura, joka oli kiinnitetty melkein samaan tapaan kuin sveitsiläiset metsästäjät kantavat vuorikauriita, ja oikeassa kädessään hänellä oli pyssy.
Tulija teki pahastuneen liikkeen huomatessaan nuoren miehen. Hän tervehti kuitenkin keveästi ja laski riistan pöydälle.
"Ohoh", virkkoi Jaguari hilpeästi, "teillä näkyy olleen hyvä eräonni, Lanzi! Kuusipeuroja ei puuttune tasangolta?"
"Olen nähnyt senkin ajan, jolloin niitä oli enempi", vastasi mies yrmeästi; "mutta", lisäsi hän kohauttaen surumielisesti päätänsä, "nyt saa miesparka niitä ammutuksi korkeintaan yhden tai kaksi päivässä."
Nuori mies hymyili.
"Ne palaavat", virkkoi hän.
"Ei, ei", väitti Lanzi, "kun kuusipeurat kerran ovat joltakulta seudulta peloitetut pois, ne eivät sinne enää palaa, eivät mistään viettelyksestä."
"Täytyy sitten tyytyä kohtaloon, hyvä mestari, ja lohduttautua."
"Mitäpä minä tässä muuta olen tehnytkään", murisi erämies kääntäen tyytymättömänä selkänsä.
Ja tämän pahan tuulen purkauksen jälkeen hän heitti saaliinsa uudestaan hartioilleen ja astui toiseen huoneeseen.
"Lanzi ei ole tänään herttainen", huomautti Jaguari jäätyään kahdenkesken Carmelan kanssa.
"Häntä suututtaa, että näkee teidät täällä."
Nuori mies rypisti kulmiaan.
"No minkä tähden?" kysyi hän.
Carmela punehtui luoden mitään vastaamatta silmänsä alas, ja Jaguari tarkkasi häntä hetkisen tutkivasti.
"Käsitän", sanoi hän vihdoin; "oleskeluni tässä majatalossa on epämieluista jollekulle – ehkä hänelle."
"Miksi se sitä hänelle olisi? Eihän hän ole isäntä."
"Se on totta. Lienen siis vastenmielinen isällesi?"
Neitonen nyökkäsi myöntävästi.
Jaguari nousi kiihtyneesti ja harppoi pitkin askelin salin lattialla, pää painuksissa käsivarret selän takana. Jonkun minuutin näin käveltyään, mitä Carmela oli levottomin silmin katsellut, hän pysähtyi äkkiä tytön eteen, kohotti päänsä ja tuijotti häneen.
"Entä sinulle, Carmela", kysyi hän, "onko läsnäoloni sinullekin vastenmielistä?"
Nuori tyttö jäi mykäksi.
"Vastaa", käski Jaguari.
"En minä sitä ole sanonut", jupisi toinen epäröiden.
"Et", virkkoi nuori mies katkerasti hymyillen, "mutta sinä ajattelet niin, Carmela, vaikket uskalla lausua sitä minulle vasten silmiä."
Tyttö kohotti vilkkaasti päätänsä.
"Teette minulle väärin", vastasi hän kuumeisen innostuneesti; "ja olette häijykin. Miksikä minä toivoisin teitä pois? Ette ole minulle koskaan tehnyt pahaa. Päinvastoin olette aina ollut valmiina minua puolustamaan. Tänäänkään ette epäillyt pelastaa minua solvaavain lurjusten pahoinpitelystä."
"Ah, sinä myönnät sen?"
"Miksipä en sitä myöntäisi, koska se on totta? Pidättekö minua siis kiittämättömänä?"
"En, Carmela. Mutta sinähän olet nainen", virkkoi toinen katkerasti.
"En ymmärrä, mitä tarkoitatte, enkä tahdokaan ymmärtää. Yksinäni täällä puolustan teitä, milloin isä tai Quoniam tai joku muu teitä syyttää. Onko minun syyni, että omituisella ja salaperäisellä elämällänne olette sulkenut itsenne yhteiskunnan ulkopuolelle? Olenko minä vastuussa äänettömyydestä, johon itsepintaisesti mykistytte kaikesta, mikä teitä henkilökohtaisesti koskee? Te tunnette isäni, tiedätte kuinka hyvä, suoraluontoinen ja urhea hän on. Monet kerrat hän on yrittänyt kiertoteitse johtaa teitä vilpittömään selitykseen, mutta aina olette vääjännyt hänen aloitteensa. Älkää siis syyttäkö muita kuin itseänne yleisestä eristämisestä, joka on tullut osaksenne, ja teitä ympäröivästä yksinäisyydestä, älkääkä moittiko aina sitä ainoaa henkilöä, joka tähän asti on tohtinut puolustaa teitä kaikkia vastaan."
"Se on totta", vastasi mies katkerasti, "minä olen hupsu. Minä tunnustan menetelleeni väärin sinua kohtaan, Carmela, sillä sinä puhut hyvin. Kaikkien joukossa olet ainoastaan sinä pysynyt alati ystävällisenä ja säälivänä hylättyä kohtaan, joka on yleisen vihan esineenä."
"Vihan, joka on yhtä typerää kuin oikeudetontakin."
"Ja johon sinä et yhtyne?" huudahti mies innokkaasti.
"En, minä en siihen yhdy. Mutta minä kärsin teidän itsepintaisuudestanne, sillä huolimatta kaikesta, mitä teistä kerrotaan, uskon minä teistä hyvää."
"Kiitos, Carmela. Tahtoisin voida heti todistaa, että olet oikeassa, ja tehdä valehtelijoiksi ne, jotka minua selkäni takana raukkamaisesti herjaavat, mutta vapisevat, kun astun heidän eteensä. Valitettavasti on se nykyisin mahdotonta, mutta toivoakseni tulee päivä, jolloin saan esiintyä sinä, mikä todella olen, ja heittää pois itseäni painostavan naamion, ja silloin..."
"Silloin?" kysyi tyttö nähdessään, että hän pysähtyi. Toinen epäröi hetkisen.
"Silloin", virkkoi hän tukehtuneella äänellä, "on minulla tehtävänä sinulle kysymys ja esitettävänä sinulle pyyntö."
Neitonen punastui hiukan, mutta tyyntyi heti.
"Tapaatte minut valmiina vastaamaan kumpaankin", lausui hän matalalla, kuiskaavalla äänellä.
"Oikeinko totta?" riemastui mies.
"Sen vannon teille."
Sydämellisyyttä ilmaiseva välähdys kirkasti kuin auringon säde nuoren miehen kasvot.
"Ihan totta siis, Carmela!" sanoi hän äänessään syvä sointu. "Kun hetki on tullut, muistutan sinua lupauksestasi."
Tyttö painoi päänsä alas tehden mykän myöntymyksen merkin.
Seurasi hetkisen äänettömyys. Neitonen puuhaili talousaskareissa keveästi ja vikkelästi kuin lintu, naiselle ominaiseen tapaan. Jaguari harppoi miettiväisenä pitkin lattiaa. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen hän astahti ovelle ja katsoi ulos.
"Minun on lähdettävä", sanoi hän.
Tyttö loi häneen tutkivan silmäyksen.
"Ah!" huoahti hän.
"Niin, ole siis hyvä ja käske Lanzin satuloida minulle Santiago. Jos menisin itse pyytämään, tekisi hän ehkä sen vastahakoisesti. Luulen huomanneeni, etten enää ole hänen suosiossaan."
"Kyllä menen", vastasi tyttö hymyillen.
Nuori mies näki hänen poistuvan tukahduttaen huokauksen.
"Mitä minä siis tunnen?" jupisi hän puristaen kädellä rintaansa, ikäänkuin äkillinen tuska olisi vihlaissut hänen sydäntänsä. "Tämäkö siis olisi rakkautta? Minä olen hullu", jatkoi hän hetkisen päästä, "voinko minä, Jaguari, rakastaa? Ja voidaanko minua, hylkiötä, rakastaa?"
Hänen huulensa vääntyivät katkeraan hymyyn. Kulmat rypistyivät, ja hän jupisi käheästi:
"Kullakin on tässä maailmassa tehtävänsä, ja minä kyllä hoidan omani."
Carmela astui huoneeseen.
"Santiago on tuossa tuokiossa valmis. Tässä ovat paimensaappaat, jotka Lanzi pyysi minua teille antamaan."
"Kiitos", sanoi mies.
Hän ryhtyi kiinnittämään sääriinsä näitä kahta poimutettua nahankappaletta, joita Meksikossa käytetään sääryksinä ja joiden tehtävänä on suojella ratsastajaa hevosen kavioilta.
Sillä välin kun nuori mies jalka penkillä ja ruumis etukumarassa sitoi kenkiään, tarkkasi Carmela häntä pelokkaan epäröivästi.
Jaguari huomasi sen.
"Mikä sinun on?" kysyi hän.
"Ei mikään", änkytti tyttö.
"Sinä et puhu totta, Carmela. Aika rientää, sanohan suoraan!"
"No niin", vastasi neitonen yhä epäröivämmän näköisenä, "minulla on teille pyyntö."
"Minulleko?"
"Niin."
"Puhu nopeasti, niña. Tiedäthän, että myönnän sen sinulle jo etukäteen, olkoonpa mitä tahansa."
"Vannotteko sen?"
"Minä vannon."
"Hyvä sitten! Mitä tapahtuneekin, haluan, että suotte suojelustanne rakuunakapteenille, joka oli täällä tänä aamuna, jos hänet tapaatte."
Nuori mies karahti pystyyn kuin joustimen kimmahduttamana.
"Ah", huudahti hän, "se, mitä minulle on kerrottu, on siis totta?"
"En tiedä, mihin viittaatte, mutta minä toistan pyyntöni."
"Minä en tunne sitä miestä, koska saavuin tänne vasta hänen lähtönsä jälkeen."
"Tunnettepa", virkkoi tyttö päättäväisesti. "Miksikä etsiä verukkeita, jos tahdotte pettää minulle antamanne lupauksen? Parempi olla suora."
"Ollaan sitten", vastasi toinen synkällä äänellä, jossa värähti purevaa ivaa. "Ole huoleti, Carmela! Minä puolustan rakastajaasi."
Ja hän syöksyi salista mitä kiihkeimmän vihan vimmassa.
"Voi", huudahti neitonen vaipuen penkille ja pillahtaen itkuun, "syystäpä sitä paholaista nimitetäänkin Jaguariksi! Hänellä on tiikerin sydän rinnassaan."
Tyttö kätki kasvot käsiinsä ja nyyhkytti haikeasti.
Samalla hetkellä kuului ulkoa poistuvan hevosen nopea laukka.
XIII
Carmela
Ennenkuin jatkamme kertomustamme, täytyy meidän nyt esittää lukijalle eräitä seuraavien tapahtumain ymmärtämiseksi tärkeitä ja välttämättömiä yksityiskohtia.
Uuden-Espanjan laajojen alueiden joukossa on yksi, itäisin kaikista, jonka todellista arvoa hallitsevat varakuninkaat eivät olleet koskaan ymmärtäneet. Samaa välinpitämättömyyttä oli sittemmin jatkanut meksikolainen tasavalta, joka itsenäisyyden julistamisen aikana ei pitänyt sitä kyllin arvokkaana erityiseksi valtioksi ja ajattelemattomasti salli sinne siirtyväin pohjoisamerikkalaisten sitä kansoittaa, niitä kun jo silloin näkyi kiihoittavan se anastushalu ja laajentamiskuume, josta nyttemmin on Yhdysvaltain arvoisille kansalaisille tullut jonkunlainen rotuvimma. Puhumme Teksasista.
Tämä suurenmoinen seutu on asemaltaan Meksikon parhaita, alaltaan se on tavattoman laaja. Mikään maa ei ole paremmin kasteltu. Yhdeksän melkoisen isoa jokea vyöryttää vettänsä mereen, sitten kun ne ovat paisuneet lukemattomista puroista ja sivuhaaroista, jotka joka suunnalla kostuttavat ja hedelmöittävät maata. Nämä kuohkeaan maahan syvälle uurtuneet joet ja vesijuonteet eivät tulvillaan koskaan upota laajoja aloja veden alle, kuten on laita muissa maissa, joissa ne muuttuvat löyhkääviksi rämeiksi.
Teksasin ilmasto on terveellistä eikä synnytä niitä kauheita tauteja, jotka ovat hankkineet niin kamalan maineen eräille Uuden Maailman seuduille.
Teksasin luonnollisina rajoina ovat Sabina idässä, Red River pohjoisessa, lännessä korkea Rio Bravo del Norten laajoja ruohoaavikolta kehystävä vuorijono ja sitten vihdoin, tuon virran laskettua Sabinaan, Meksikon lahti.
Sanoimme, että espanjalaiset olivat melkein tietämättömiä Teksasin todellisesta arvosta, vaikka olivat tunteneet alueen jo kauan, sillä on melkein varmaa, että Cabeca de Vaca samosi sen lävitse matkustaessaan vuonna 1536 Floridasta Meksikon pohjoisiin maakuntiin.
Mutta kunnia tässä kauniissa maassa yritetystä ensimmäisestä asutuksesta tuleekin kieltämättä Ranskalle.
Onneton ja kuuluisa Robert de la Salle, jolle Seignelayn markiisi oli vuonna 1684 antanut tehtäväksi Mississippin suun etsimisen, erehtyi nimittäin ja tuli Rio Coloradolle. Sitä myöten hän laskeutui äärettömiä vaikeuksia kokien San Bernardon lagunille, jossa otti seudun haltuunsa ja rakensi linnoituksen Valescon ja Matagordan välille. Emme ryhdy seikkaperäisemmin kertomaan tästä rohkeasta tutkimusretkeilijästä, joka kaksi kertaa yritti tunkeutua Meksikosta itäänpäin sijaitseviin tuntemattomiin maihin ja jonka hänen omaan joukkoonsa kuuluvat roistot murhasivat vuonna 1687 halpamaisesti.
Vielä uudempikin muisto liittää Ranskan Teksasiin, sillä siellä yritti kenraali Lallemand vuonna 1817 turvaleirin nimellä perustaa siirtokuntaa ranskalaisista pakolaisista, ensimmäisen keisarikunnan voittamattomani armeijain onnettomista rippeistä. Tämä kymmenkunnan englanninpenikulman päässä Galvestonista sijaitseva siirtola hävitettiin maan tasalle varakuningas Apodacan käskystä, espanjalaisten Uudessa Maailmassa alati noudattaman hirmuvaltaisen järjestelmän mukaan, jolla tahdottiin estää muukalaisia millään verukkeella asettumasta heidän alueilleen.
Lukija suonee anteeksi nämä laajat yksityiskohtaiset, selostukset, kun ottaa huomioon, että tämä tuskin kaksikymmenvuotista vapautta nauttinut, neljänkymmenenkahden miljoonan hehtaarin laajuinen alue, jolla asuu enintään kaksisataatuhatta ihmistä, kuitenkin on päässyt sellaiseen kukoistukseen, että sen edistymisen täytyy ehdottomasti kiinnittää eurooppalaisten hallitusten huomiota ja herättää myötätuntoa kaikkien kansojen parhaimmistossa.
Aikakaudella, jolloin kertomamme seikat tapahtuivat, eli vuoden 1829 jälkipuoliskolla, kuului Teksas vielä Meksikoon, mutta sen kunniakas kapina oli alkanut, se taisteli urheasti ravistaakseen niskoiltaan keskushallituksen häpeällisen ikeen ja julistautuakseen itsenäiseksi.
Mutta ennenkuin kehitämme kertomuksemme lankaa edelleen, on meidän selitettävä, kuinka kanadalainen metsästäjä Lujamieli ja neekeri Quoniam, jonka oli häntä kiitettävä vapaudestaan, nuo kaksi miestä, jotka jätimme Ylä-Missourin varsille vapaaseen metsänkävijän elämään, olivat tavallaan asettuneet Meksikoon, ja miten metsästäjällä oli tytär tai hänen ainakin tyttärekseen nimittämä hurmaava vaaleaverinen, rusoposkinen enkeli, jonka esittelimme lukijalle Carmelan nimellä.
Toistakymmentä vuotta ennen sitä päivää, jolloin kertomuksemme jatko alkaa Potreron eli hevospaimenen ventassa, oli Lujamieli saapunut tähän majataloon seurassaan kaksi miestä ja viisi-, kuusivuotias, valpasilmeinen, sinisilmäinen, rusohuulinen ja kultakutrinen tyttölapsi, joka ei ollut kukaan muu kuin Carmela. Hänen toiset toverinsa olivat Quoniam ja mestitsi eli puoli-intiaani nimeltä Lanzi.
Aurinko oli menossa mailleen, kun pieni seurue oli pysähtynyt ventan eteen.
Isäntä, joka tässä autiossa, intiaanialueen rajalla sijaitsevassa seudussa ei ollut tottunut näkemään paljon matkustajia, varsinkaan näin myöhäisellä hetkellä, oli jo sulkenut ja teljennyt asuntonsa ja valmistausi menemään levolle, kun näiden henkilöiden aavistamaton saapuminen oli pakottanut hänet muuttamaan aikomuksensa yötä varten.
Mutta vain ilmeisen vastahakoisesti ja vasta sitten, kun matkustajat olivat moneen kertaan vakuutelleet, että hänellä ei ollut heidän puoleltaan mitään pelättävänä, suostui hän avaamaan oven ja saattamaan heidät talon suojiin. Muuten hän oli, heti kun oli päättänyt heidät vastaanottaa, mallikelpoinen isäntä vierailleen, toisin sanoen, niin kohtelias ja palvelevainen kuin voi odottaa meksikolaisen ravintolanpitäjän olevan, joka ohimennen sanoen kuuluu maailman vähimmin vieraanvaraiseen rotuun.
Hän oli pieni, pyylevä mies, jonka liikkeet olivat kissamaiset ja katse luihu, ja jokseenkin iäkäs, mutta kuitenkin vilkas ja ketterä.
Kun matkustajat olivat sijoittaneet hevosensa aitaukseen, antaneet niille runsaasti espanjalaista apilaa ja itse syöneet illallisensa henkilöiden ruokahalulla, jotka ovat taivaltaneet pitkän matkan, kilistelivät he isännän kanssa, maistellen "Katalonian puhdistettua", jota kanadalainen auliisti tarjosi, ja keskustelu sai vapaamman ja sydämellisemmän suunnan, sillä välin kun metsästäjän lämpimään viittaan kiedottu lapsi nukkui niin tyynesti ja viattoman huolettomasti kuin on ominaista tuolle onnelliselle iälle, jolloin nykyisyys on kaikki eikä tulevaisuutta vielä ajatella.
"Ka, ystäväiseni", virkkoi Lujamieli hilpeästi, täyttäessään taas isäntänsä lasin, "vietätte täällä kaikesta päättäen onnellista elämää?"
"Minäkö!"
"Te juuri! Menette levolle kuin mehiläiset ja nukutte varmaankin kirkkaaseen päivään asti."
"Mitäpä muutakaan voisin tehdä tässä kirotussa erämaassa, johon olen syntieni tähden paiskautunut?"
"Onko matkustajia siis vähän?"
"On ja ei. Riippuu siitä kuinka sen käsittää."
"Hitto! En luulisi sitä voivan kahdella tavalla käsittää."
"Kyllä, kahdella hyvin erilaisella tavalla."
"Olisinpa utelias ne tietämään."
"Helppoahan se on selittää. Ei ole tällä seudulla puutetta matkustajista kaiken värisistä, ja jos haluaisin ne ottaa vastaan, olisi taloni niitä täynnä koko pitkän päivän. Mutta kunpa ne hiidessä näyttäisivät minulle rahansakin värin!"
"Ah, niin. Mutta moiset arvonritarit eivät luullakseni ole ainoita vieraitanne."
"Eivät. On villejä intiaanejakin, comancheja, apacheja, pawnee-heimon miehiä ja mitä kaikkea lienevätkään, joita silloin tällöin samoilee ympäristölle."
"Hm, häijy naapuristo, ja jos teillä on vain moisia vieraita, alan olla kanssanne samaa mieltä. Mutta täytyyhän joskus tulla mieluisampiakin."
"Niin, pitkin väliajoin harhailee tänne tosin muutamia teidänlaisianne matkustajia, mutta niistä saatu etu ei yksinään vastaa menoja."
"Eipä tietenkään. Terveydeksenne!"
"Terveydeksenne!"
"Mutta sallitteko minun vielä tehdä huomautuksen, joka teistä ehkä tuntuu sopimattomalta?"
"Puhukaa, caballero. Mehän juttelemme hyvinä ystävinä, joiden ei tarvitse kursailla."
"Olette oikeassa. Miksi hitossa pysytte täällä, jos täällä niin huonosti viihdytte?"
"Ah, minnepä tästä mennä?"
"Enpä totisesti tiedä. Mutta kaikkialla olisi teillä paremmat oltavat kuin täällä."
"Ah, kunpa se riippuisi vain minusta!" huoahti majatalon isäntä.
"Onko teillä täällä joku mukananne?"
"Ei, minä olen yksin."
"No, mikä tietä sitten pidättää?"
"No rahat, saakeli soikoon! Kaikki, mitä omistin, eikä sitä paljon ollut, kului tämän mökin rakentamiseen ja talouteni järjestämiseen, ja saan siitä vielä kiittää haciendan työmiehiäkin."
"Onko täällä hacienda."
"On, noin seitsemän kilometrin päässä – Mezquiten hacienda?"
"Ahaa!" virkkoi Lujamieli miettivästi. "Hyvä on, jatkakaa."
"Käsitätte siis, että jos lähden, täytyy minun jättää kaikki."
"Miksette myy kontuanne?"
"Ja kuka sen ostaisi? Luuletteko, että täältä voisi helposti tavata henkilön, jolla olisi neljä- tai viisisataa piasteria taskussaan hullunkauppaan heitettäviksi?"
"Eihän sitä koskaan tiedä. Kyselemällä saattaisi jonkun löytää."
"No, veikkonen, nyt laskette leikkiä."
"Enpä niinkään", vakuutti Lujamieli äkkiä muuttaen sävyään, "ja minä todistan sen teille."
"Tehkää se!"
"Sanoitte myyvänne talon neljäänsataan piasteriin?"
"Neljästäsadastako minä puhuin?"
"Älkäämme saivarrelko, niin sanoitte."
"Hyvä on, myönnän sen. Entä sitten?"
"Entäkö sitten? No minä ostan sen teiltä, jos myytte."
"Tekö?"
"Miksi en?"
"Se nyt vielä puuttuisi."
"Eikä puutukaan. Tahdotteko vai ettekö? On otettava tai jätettävä. Viiden minuutin kuluttua olen saattanut muuttaa mieltäni. Tehkää päätöksenne."
Ravintoloitsija loi tutkivan katseen kanadalaiseen.
"Minä suostun", virkkoi hän.
"Hyvä, mutta minä en anna teille neljääsataa piasteria."
"Oh, sitten!" huudahti toinen paheksuvasti.
"Minä annan teille kuusisataa."
Ravintoloitsija hölmistyi.
"En parempaa pyydä", sanoi hän.
"Mutta yhdellä ehdolla."
"Millä?"
"Että huomenna, heti kaupat päätettyämme, nousette hevosen selkään. Onhan teillä hevonen?"
"On."
"Hyvä sitten! Te nousette sen selkään ja lähdette matkaanne ettekä enää koskaan täällä näyttäydy."
"No, siitä voitte olla aivan varma."
"Asia on siis sovittu?"
"Sovittu."
"Huomenna auringon noustessa on todistajainne oltava täällä."
"Kyllä ne ovat."
Keskustelu pysähtyi siihen. Vieraat kietoutuivat matkavaippoihinsa, paneusivat salin rosoiselle lattialle ja nukahtivat. Majatalon isäntä noudatti esimerkkiä.
Kuten heidän välillään oli sovittu, satuloi majatalon isäntä hevosensa vähän ennen päivänkoittoa ja läksi hankkimaan kaupan vahvistamiseksi tarpeellisia todistajia. Sitä varten hän ratsasti täyttä nelistä Mezquiten haciendaan ja ehti päivännousussa takaisin. Kartanon pehtoori ja seitsemän tai kahdeksan työmiestä seurasi häntä.
Pehtoori, ainoa, joka osasi lukea ja kirjoittaa, laati kauppakirjan ja, kerättyään sitten kaikki asianomaiset ja todistajat, luki sen ääneensä.
Lujamieli otti silloin kolmekymmentäseitsemän ja puoli kultaunssia vyötaskustaan ja levitti kolikot pöydälle.
"Olkaa todistajina, caballeros", virkkoi pehtoori läsnäolijoille, "että señor Lujamieli on maksanut Potreron ventasta sovitun kauppasumman, kuusisataa piasteria."
"Me olemme todistajina", vastasivat miehet.
Silloin läksivät kaikki läsnäolijat, pehtoori edellä ja toiset hänen perästään rakennuksen takana olevaan pihaan.
Sinne tultuaan Lujamieli riuhtaisi ruohontupsun maasta, jonka heitti olkansa yli, ja poimien sitten kiven, singahdutti sen muurin toiselle puolen. Meksikolaisen lain mukaan hän oli näin ottanut talon haltuunsa.
"Olkaa todistajina, caballeros", sanoi pehtoori vielä, "että täällä
saapuvilla oleva señor Lujamieli ottaa tämän kiinteimistön laillisesti
haltuunsa. Dios y libertad!" [Jumala on vapaus.]"Dios y libertad!" todistivat läsnäolijat. "Eläköön uusi huésped!"
Kaikki muodollisuudet olivat nyt suoritetut. Palattiin saliin, ja Lujamieli kaatoi runsaita ryyppyjä todistajilleen, jotka riemastuivat tästä odottamattomasta kestityksestä.
Uskollisesti noudattaen tehtyä sopimusta nousi vanha ravintoloitsija, ostajan kättä puristettuaan, ratsulleen ja läksi toivottaen uudelle omistajalle hyvää onnea.
Sen koommin ei hänestä mitään kuultu. Sillä tavoin oli metsästäjä saapunut Teksasiin ja sinne asettunut.
Hän jätti Lanzin ja Quoniamin ventaan Carmelan kanssa. Itse hän taas pehtoorin suosittelemana läksi haciendan omistajan, don Hilario de Vauralin, luo tigerona eli "tiikerintappajana."
Vaikka seutu, jonka metsästäjä oli asuinpaikakseen valinnut, sijaitsi Meksikon rajamailla ja vaikka se senvuoksi oli melkein autio, niin jonkun aikaa kuitenkin paimenet ja maatyöläiset arvelivat yhtä ja toista niistä syistä, jotka olivat saattaneet niin taitavan ja rohkean metsästäjän kuin tämä kanadalainen oli, sinne vetäytymään, mutta kaikki heidän tekemänsä kysymykset jäivät vastausta vaille. Metsästäjän toverit, samoinkuin hän itsekin, pysyivät mykkinä. Lapsi taas ei tiennyt mitään.
Silloin uteliaat turhiin ponnistuksiinsa väsyneinä luopuivat yrityksestään selittää tätä arvoitusta, luottaen aikaan, tuohon suureen salaisuuksien selvittäjään, saadakseen vihdoin tietää näin huolellisesti kätketyn totuuden. Mutta viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät, eikä sattunut mitään, joka olisi kohottanut syrjääkään metsästäjän salaisuuden verhosta.
Carmelasta oli sukeutunut herttainen nuori tyttö, ja venta oli tullut suosituksi ja varsin vilkasliikkeiseksi. Tämä etäisyytensä vuoksi kylistä ja kaupungeista tähän asti niin hiljainen rajaseutu tunsi vaikutusta maan keskuksessa kuohahtaneista vallankumousliikkeistä. Matkustajia saapui taajemmin, ja metsästäjä, joka tähän asti näkyi olleen jokseenkin huoletta tulevaisuudesta, luottaen asuinpaikkansa turvalliseen yksinäisyyteen, alkoi käydä levottomaksi, ei itsensä, vaan Carmelan tähden, joka oli melkein puolustuksetta alttiina ei ainoastaan kauneutensa keräämien ihailijoiden rohkeille yrityksille, niitä kun hunajan viettelemäin kärpästen tavoin kieppui hänen ympärillään, vaan myöskin tunnottomille henkilöille, joita levoton kuohunta oli nostanut pinnalle ja joita harhaili kaikilla teillä kuin saalista etsiviä shakaaleja.
Metsästäjä ei tahtonut pitemmäksi aikaa jättää nuorta tyttöä vaaralliseen asemaan, johon olosuhteet hänet pakottivat, vaan koetti tarmokkaasti ehkäistä aavistamiansa onnettomuuksia. Sillä, vaikka nykyisin onkin mahdotonta tietää, mitkä siteet liittivät hänet impeen, joka nimitti häntä isäkseen, toteamme, että Lujamieli tunsi häntä kohtaan tosi-isällistä rakkautta ja ehdotonta kiintymystä, missä muuten Quoniam ja Lanzi noudattivat hänen esimerkkiään. Carmela ei näille kolmelle miehelle ollut lapsi eikä nainen. Hän oli epäjumala, jota he polvillaan palvelivat ja jonka edestä he olisivat riemuiten uhranneet henkensä, jos neitonen vain olisi antanut heille pienimmänkin merkin.
Carmelan hymy teki heidät onnellisiksi, pieninkin otsanrypistys sai heidät murheellisiksi.
Meidän on lisättävä, että vaikka Carmela tunsikin valtansa koko laajuuden, ei hän käyttänyt sitä väärin ja että hänen suurimpana ilonaan oli nähdä ympärillään nuo kolme miestä, jotka olivat hänelle niin ehdottoman uskollisia.
Nyt, kun olemme antaneet nämä epäilemättä varsin puutteelliset, mutta ainoat mahdolliset selitykset, palaamme kertomuksessamme siihen kohtaan, mihin sen viimeisen edellisessä luvussa jätimme.
XIV
La conducta de plata
Palaamme nyt matkueeseen, jonka näimme lähtevän ventasta auringon noustessa ja jonka päälliköstä Carmela oli näyttänyt niin hartaasti huolehtivan.
Tämä päällikkö oli nuori, noin viisikolmatta vuotias, hienopiirteinen mies, jonka kasvot ilmaisivat rohkeutta ja ylvästä mieltä. Hän käytti erinomaisen sirosti rakuunakapteenin loistavaa pukua.
Vaikka kuuluikin erääseen Meksikon vanhimmista ja jaloimmista suvuista, oli don Juan Melendez de Gongora tahtonut kiittää vain itseään edistymisestään armeijassa, harvinainen pyrkimys maassa, jossa sotilaallista kunniaa pidetään tuskin missään arvossa ja jossa vain korkeimmat arvoasteet hankkivat omistajilleen kunnioitusta, sekin väestön taholta johtuen pikemmin pelosta kuin myötätunnosta.
Mutta don Juan oli kuitenkin pysynyt omituisella käsityskannallaan, ja jokainen uusi arvoaste oli jonkun urotyön eikä tämän tai tuon kunnianhimoisen kenraalin hyväksi tehdyn onnistuneen tempun palkkio. Don Juan kuului siihen luokkaan oikeita meksikolaisia, jotka todella rakastivat maatansa ja jotka vaalien sen kunniaa uneksivat sille ellei suorastaan mahdotonta, niin ainakin perin vaikeasti saavutettavaa toipumista.
Kunnokkuuden vaikutus on niin suuri tylsistyneimpiinkin luonteisiin, että kapteeni don Juan Melendez de Gongoraa kunnioittivat kaikki, jotka joutuivat hänen lähelleen tai sattumalta tulivat hänen kanssaan kosketuksiin, vieläpä nekin, jotka häntä vähimmin rakastivat.
Kapteenin kunnokkuudessa ei muuten ollut mitään yrmeyttä tai suututtavaa. Hän oli avomielinen sotilas, hilpeä, urhea miekan käyttäjä ja aina valmis antamaan aseellista ja rahallista apua kaikille niille ystäville tai vihamiehille, jotka häneen turvautuivat. Tällainen oli ulkonäöltään ja sielultaan mies, joka johti sotaväenosastoa ja oli suonut suojeluksensa vieressään ratsastavalle munkille.
Tämä kunnon frayle, josta emme vielä ole saaneet tilaisuutta sanoa kuin muutaman sanan, ansaitsee erikoisen kuvauksen.
Iältään hän oli noin viisikymmenvuotias mies, varreltaan melkein yhtä pitkä kuin paksukin ja muistutti paljon jaloilla varustettua tynnyriä, ollen kuitenkin harvinaisen voimakas ja ketterä. Sinipunerva nenä, paksut lerppahuulet ja heleät, hymyilevät kasvot antoivat hänelle hilpeän ilmeen, jonka kaksi pientä, harmaata, syvälle vajonnutta, säkenöivää ja päättäväisyyttä osoittavaa silmää tekivät ivalliseksi ja pilkalliseksi.
Henkisesti hän ei laisinkaan eronnut meksikolaisten munkkien enemmistöstä. Hän oli siis tietämätön kuin pölkky, herkuttelija, juoppo, intohimoinen naisten armastelija, äärimmäisen taikauskoinen, mutta muuten mitä hauskin toveri, oivallinen seuramies ja aina leikkisä kokkapuheiden laskettelija.
Mikä omituinen sattuma olikaan hänet tuonut näin etäiselle rajaseudulle? Siitä ei kukaan tiennyt eikä kukaan välittänyt. Jokainen tunsi meksikolaisten munkkien harhailevat elämäntavat, niiden aika kun kuluu vaeltamalla alati paikasta paikkaan, useimmiten ilman päämäärää tai aihetta, vain hetken oikkujen mukaan.
Siihen aikaan oli Teksas, Cohahuilan maakuntaan liitettynä, vain Texas-y-Cohahuilaksi nimitettynä valtiona.
Kapteeni Juan Melendezin komentama joukkue oli viikko sitten lähtenyt Nacogdochesista matkalle Meksikon pääkaupunkia kohti, mutta saamiensa tietojen johdosta oli kapteeni hylännyt tavallisen reitin, jolla siihen aikaan parveili kaikenlaisia rosvoja, ja tehnyt pitkän kierroksen välttääkseen eräitä pahamaineisia seutuja Sierra San Saban tienoilla. Hänen oli kuitenkin kuljettava harjanteen yli, mutta isojen ruohoaavikkojen kohdalta, toisin sanoen siitä, missä ylätasangot vähitellen alentuen eivät enää tarjoa matkustajille niin peloittavia jyrkänteitä.
Kapteenin saattamain kymmenen muulin täytyi olla kuormitettuja hyvin kallisarvoisella tavaralla, koska liittohallitus, valtion sotaväen vähälukuisuudesta huolimatta, oli päättänyt lähettää niiden saattajiksi neljäkymmentä rakuunaa niin etevän upseerin johdolla kuin don Juanin, jonka läsnäolo nykyisissä olosuhteissa varmaan olisi ollut hyvin tarpeellinen, ettemme sanoisi välttämätön, valtakunnan keskuksessa hillitsemässä kapinayrityksiä ja pitämässä asukkaita esivallalle kuuliaisina.
Nuo tavarat olivat tosiaan hyvin kallisarvoisia, sillä nämä kymmenen muulia kuljettivat kolmea miljoonaa piasteria, jotka tietenkin olisivat olleet aimo apaja vallankumouksellisille, jos olisivat heidän käsiinsä joutuneet.
Siitä oli jo pitkä aika, jolloin varakuninkaiden hallituskaudella Espanjan lippu, nostettuna viisikymmentä tai kuusikymmentä kullalla sälytettyä muulia käsittävän karavaanin etunenään, riitti tehokkaasti suojelemaan conducta de platan matkaa, tehden sille mahdolliseksi vähimmättäkään vaaratta samota halki Meksikon, sillä niin suurta pelkoa herätti Espanjan pelkkä nimi.
Nyt ei ollut viittä- eikä kuuttakymmentä muulia, vaan ainoastaan kymmenen, joiden suojavartioksi nämä neljäkymmentä rohkeata miestä tuskin riittivät.
Hallitus oli pitänyt tarpeellisena käyttää mitä suurinta varovaisuutta lähettäessään tämän conductan, jota pääkaupungissa jo kauan odotettiin. Lähdön päivä ja hetki oli pidetty tiukasti salassa, samoinkuin matkan suuntakin.
Tavarakääröt olivat laitetut niin, että kuljetettavan tavaran laatu salattiin mahdollisimman hyvin, muulit toimitettiin matkaan yksi erältään keskellä kirkasta päivää, yhden ainoan arrieron saattamina, ja olivat yhtyneet vasta kahdenkymmenenviiden kilometrin päässä kaupungista, jossa saattue oli kuukauden päivät jollakin todennäköisellä tekosyyllä majaillut vanhassa linnoituksessa.
Kaikki oli siis edeltäpäin harkittu ja laskettu mitä huolellisimmin ja ovelimmin, jotta tämä arvokas kuormasto pääsisi turvallisesti matkansa päähän. Arrierot, ainoat, jotka tiesivät haltuunsa uskotun tavaran arvon, eivät olisi siitä juoruilleet, koska se vähä, mitä he omistivat, oli takuuna rahdin turvallisuudesta ja koska he olisivat joutuneet aivan puille paljaille, jos kuormasto olisi matkalla ryöstetty.
Conducta vaelsi eteenpäin parhaassa järjestyksessä nenan kulkusten kilinän mukaan. Arrierot laulelivat iloisesti muuleilleen kehoitellen niitä hyväilysanoin alinomaisella huudollaan: Arrea, mula! arrea, linda!
Rakuunain pitkien keihäitten päähän kiinnitetyt lippuset liehuivat aamutuulessa, ja kapteeni kuunteli huolettomana munkin jaaritusta, vähän väliä luoden tarkkaavia silmäyksiä autiolle kentälle.
"Kah, kah, fray Antonio", virkkoi hän lihavalle matkatoverilleen, "ette kai enää kadu, että lähditte matkalle niin varhain. Aamu on ihana, ja kaikki ennustaa meille onnellista päivää."
"Niin, niin", vastasi toinen nauraen. "Kiitetty olkoon nuestra señora! Niin, arvoisa kapteeni, olemme mitä parhaimmassa matkakunnossa."
"Heh, minua ilahduttaa, että olette niin reipas! Pelkäsin, että hiukan äkillinen herättäminen tänä aamuna olisi saanut teidät pahalle tuulelle."
"Minutko, hyvä Jumala! Meidän, kirkon kelvottomain palvelijoiden", vastasi munkki nöyryyttä teeskennellen, "täytyy, arvoisa kapteeni, nurisematta alistua koettelemuksiin, jotka Herra suvaitsee meille lähettää. Ja elämä on niin lyhytkin, että on parempi katsella vain sen hyviä puolia, jottemme turhalla murehtimisella tuhlaisi niitä ilonhetkiä, joihin meillä lienee oikeus."
"Bravo! Tuollaisesta haastelusta minä pidän. Te, padre, olette mukava matkatoveri, ja minä toivon saavani kauan vaeltaa yhdessä teidän kanssanne."
"Se riippuu hiukan teistä, señor capitan."
"Minusta! Kuinka niin?"
"No, teidän matkanne suunnasta."
"Hm", virkahti don Juan, "mihin päin te sitten matkustatte, señor padre?"
Tämä vanha temppu vastata kysymykseen toisella kysymyksellä on oivallinen ja onnistuu melkein aina. Tällä kertaa munkki joutui ymmälle, mutta heikäläisten tavan mukaan hänen vastauksensa oli sellainen kuin sen täytyi ollakin, nimittäin välttelevä.
"Oh", lausui hän huolettomuutta teeskennellen, "minulle on melkein sama, mitä tietä kuljen. Kaapuni takaa minulle hyvän kohtelun ja vastaanoton kaikkialla, mihin sattuma minut paiskanneekin."
"Aivan niin, ja siksipä minulla onkin syytä kummastella minulle äsken tekemäänne kysymystä."
"Oh, ei maksa vaivaa sitä ajatella, arvoisa kapteeni. Olisin pahoillani, jos olisin teitä suututtanut. Pyydän siis nöyrästi teiltä anteeksi."
"Ette suinkaan ole minua suututtanut, señor padre. Minulla ei ole mitään syytä salata reittiä, jota aion seurata. Tämä muulikaravaani, jota saatan, ei ole minulle missään määrin mielenkiintoinen. Huomenna tai viimeistään ylihuomenna aion sen jättää."
Munkki ei voinut hillitä kummeksivaa liikettä.
"Vai niin", virkkoi hän luoden läpitunkevan katseen puhetoveriinsa.
"Niin totisesti", jatkoi kapteeni hilpeän huolettomasti. "Nämä kunnon miehet pyysivät minua saattamaan heitä muutaman päivän, kun pelkäsivät teillä vaaniskelevia rosvoja. Heillä on nähtävästi varsin arvokasta kauppatavaraa, eivätkä haluaisi tulla ryöstetyiksi."
"Käsitän. Se ei suinkaan olisi heille hauskaa."
"Eipä tietenkään. En siis tahtonut kieltää heiltä tätä pientä palvelusta, joka tuotti minulle vain vähän vaivaa. Mutta, heti kun he luulevat olevansa turvassa, minä jätän heidät rientääkseni ruohoaavikoille, saamieni ohjeitten mukaan, sillä tiedättehän, että villejä intiaanirosvoja on liikkeellä."
"Ei, en minä sitä tiennyt."
"No, nyt sen kuulette! Tässäpä avautuu teille, padre Antonio, oivallinen tilaisuus, jota ei tule laiminlyödä."
"Minulleko avautuu oivallinen tilaisuus?" kysyi munkki kummastuneena. "Mikä tilaisuus, arvoisa kapteeni?"
"Saarnata pakanoille ja opettaa heille pyhän uskomme perusteita", virkkoi kapteeni horjumattoman tyynesti.
Tämän äkillisen ehdotuksen kuullessaan munkki irvisti kauheasti.
"Hiiteen sellainen tilaisuus!" huudahti hän napsauttaen sormillaan. "Hullu heistä huolehtikoot! Minua ei marttyyrikruunu laisinkaan viettele."
"Niinkuin haluatte, padre, mutta väärässä te olette."
"Se on mahdollista, arvoisa kapteeni, mutta en hitto vieköön seuraakaan teitä niiden pakanoiden pariin. Kahden päivän kuluttua minä jätän teidät."
"Niinkö pian?"
"No, minä luulen, että te, koskapa aiotte ruohoaavikoille, saatatte muulijonon San Jacinton karjatilalle, joka on meksikolaisen alueen äärimmäisillä rajoilla erämaan liepeillä."
"Se on luultavaa."
"No niin, minä jatkan muulinajajain matkassa. Koska kaikki vaaralliset seudut silloin ovat jääneet taaksemme, ei minulla ole enää mitään pelättävänä, ja matkani loppu sujuu mitä hauskimmalla tavalla."
"Ahaa!" huudahti kapteeni luoden häneen läpitunkevan silmäyksen. Mutta hän ei voinut jatkaa tätä keskustelua, joka näytti hänestä mielenkiintoiselta, sillä etujoukosta karahdutti ratsastaja täyttä nelistä heidän luokseen, pysähtyi hänen eteensä, kumartui hänen korvaansa kohti ja kuiskasi muutamia sanoja.
Kapteeni loi tutkivan katseen ympärilleen, suoristausi satulassaan ja virkkoi sotilaalle:
"Hyvä, kuinka monta niitä on?"
"Kaksi, herra kapteeni."
"Pitäkää heitä silmällä, antamatta heidän kuitenkaan aavistaa, että ovat vankeja. Pysähdyspaikalle tultuamme minä tutkin heitä. Palatkaa toverienne luo."
Sotilas kumarsi kunnioittavasti mitään vastaamatta ja ratsasti pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kapteeni Melendez oli jo kauan sitten opettanut alaisensa pohtimatta ja epäröimättä tottelemaan hänen käskyjään.
Mainitsemme tämän seikan, koska se on perin harvinaista Meksikossa, jossa sotakuria ei ole juuri nimeksikään ja alistuminen on melkein tuntematonta.
Don Juan antoi tiivistää saattueen rivit ja käski kiirehtiä kulkua.
Munkki oli salaisesti levottomana nähnyt upseerin ja sotilaan keskustelun, josta ei voinut kuulla sanaakaan. Huolellisesti valvottuaan käskyjensä toimeenpanoa palasi kapteeni paikalleen isä Antonion viereen, ja tämä yritti laskea leikkiä tapahtumasta ja vakavuuden ilmeestä, joka äkkiä oli pilven tavoin synkistänyt upseerin kasvot.
"Oho", sanoi hän leveästi nauraen, "onpa teidän muotonne musta, kapteeni! Olettekohan ehkä nähnyt kolme pöllöä lentelemässä oikeallanne? Pakanat väittävät sitä pahaksi enteeksi."
"Kenties!" vastasi upseeri kuivasti.
Sävyssä, jolla se lausuttiin, ei ollut mitään ystävällistä eikä rohkaisevaa. Munkki käsitti, että kaikki keskustelu tällä hetkellä oli mahdotonta. Hän ei antanut siitä itselleen kahdesti vihjaista, vaan puri huultansa ja jatkoi äänettömästi ratsastamistaan toverinsa rinnalla.
Tuntia myöhemmin päästiin leiripaikkaan. Ei munkki eikä upseeri ollut lausunut sanaakaan, mutta sikäli kuin he lähestyivät levähdyskohdaksi määrättyä paikkaa, näkyi kumpikin käyvän yhä levottomammaksi.
XV
Pysähdys
Aurinko oli melkein kokonaan vaipunut taivaanrannan taakse, kun joukkue saapui pysähdyspaikkaan. Tämän paikan, joka sijaitsi jokseenkin jyrkän mäen huipulla, olivat arrierot valinneet meksikolaisille muulinajajille ominaisella terävä-älyisyydellä. Jokainen yllätys oli mahdoton, ja kukkulan harjaa ympäröivät satavuotiset puut voivat hyökkäyksen tapahtuessa tarjota varman turvan luoteja vastaan.
Muulit riisuttiin, mutta vastoin sellaisissa olosuhteissa tavallista menettelyä ei tavaramyttyjä käytetty leirin suojavarustukseksi tai vallittamiseen. Ne pinottiin paikkaan, jossa olivat sattuman tai voitonhimon yön synkän pimeyden avulla kenties sinne viettelemäin kuljeksivain rosvojen ulottumattomissa.
Seitsemän tai kahdeksan isoa nuotiota sytytettiin piiriin isojen petojen karkoittamiseksi. Muulit saivat maissiannoksensa, joka kaadettiin niiden eteen maahan levitettyjen loimien päälle, ja sitten kun leirin ympärille oli asetettu vartijoita, alkoivat sotilaat ja arrierot rivakasti valmistaa laihaa illallistaan, jonka päivän vaivat tekivät heille hyvin tarpeelliseksi.
Vetäytyneinä hiukan syrjään heidän osoituksensa mukaan sytytetyn nuotion ääreen alkoivat kapteeni don Juan ja munkki poltella maissisavukkeita, sillä välin kun upseerin palvelija kaikella kiireellä valmisti päällikölle ateriaa, joka meidän täytyy myöntää yhtä yksinkertaiseksi kuin muidenkin muona oli, mutta jonka nälkä höysti ei ainoastaan maukkaaksi, vaan herkulliseksikin, vaikka siinä oli ainoastaan muutama kyynärä tonicaa eli rihmoiksi leikeltyä, päivänpaisteessa kuivattua lihaa ja neljä viisi korppua.
Kapteeni oli pian lopettanut ateriansa. Hän nousi, ja koska täysi yö oli tullut, hän läksi tarkastamaan vartijoita varmentuakseen siitä, että kaikki oli järjestyksessä. Kun hän palasi paikalleen tulen ääreen, lepäsi padre Antonio koivet ojossa valkean loisteessa huolellisesti kääriytyneenä paksuun zarapéhensa ja nukkui tai ainakin oli nukkuvinaan, kädet nyrkkiin puristettuina.
Don Juan tarkkasi häntä hetkisen kuvaamattoman vihan ja halveksumisen ilmein, kohautti pari, kolme kertaa miettiväisesti päätänsä ja antoi palvelijalleen, joka muutaman askelen päässä hänestä odotti hänen käskyjänsä, määräyksen tuottaa molemmat vangit eteensä.
Näitä vankeja oli siihen asti pidetty syrjässä. Vaikka heitä kohdeltiin huomaavaisesti, oli heidän kuitenkin ollut helppo havaita, että heitä vartioitiin mitä ankarimmin ja pidettiin hyvin huolellisesti silmällä. Mutta olipa siihen sitten syynä huolettomuus tai joku muu seikka, eivät he kuitenkaan näkyneet aavistavan, että olivat pidätettyinä, sillä he olivat saaneet pitää aseensa. Ja kun katseli heidän jänteviä jäseniänsä ja tarmokkaita piirteitänsä, niin, vaikka molemmat olivatkin jo keski-iässä, oli otaksuttavaa, että hetken tullen, jolloin he haluaisivat saada vapautensa takaisin, olisi heissä kylliksi miestä sitä voimakeinoilla yrittämään.
He seurasivat mitään huomautuksia tekemättä kapteenin palvelijaa ja seisoivat tuotapikaa upseerin edessä.
Yö oli pimeä, mutta nuotion liekit levittivät kyllin kirkasta hohdetta valaistakseen äsken tulleiden kasvot.
Heidät huomatessaan teki don Juan kummastusta osoittavan eleen, jolloin toinen vangeista laski nopeasti sormen huulilleen kehoittaakseen häntä varovaisuuteen ja osoitti silmäniskulla heidän vieressään loikovaa munkkia.
Kapteeni ymmärsi tämän mykän varoituksen vastaten siihen pienellä päännyökkäyksellä ja kysyi mitä suurinta huolettomuutta teeskennellen:
"Keitä te olette?" samalla kun hän välinpitämättömästi kiersi savuketta sormillaan.
"Metsästäjiä", vastasi toinen vangeista epäröimättä.
"Teidät tavattiin muutama tunti sitten joen partaalla seisomassa."
"Se on totta."
"Mitä te siellä teitte?"
Vanki vilkaisi tutkivasti ympärilleen ja loi sitten katseensa puhujaan jälleen.
"Ennenkuin vastaan kysymyksiinne", sanoi hän, "haluaisin minäkin vuorostani tehdä kysymyksen teille."
"Minkä?"
"Millä oikeudella te minua tutkitte?"
"Katsahtakaa ympärillenne", vastasi kapteeni huolettoman keveästi.
"Niin, minä käsitän teidät, voiman oikeudella, eikö niin? Ikävä vain, että minä en sellaista oikeutta tunnusta. Olen vapaa metsästäjä enkä tunne muuta lakia kuin oman tahtoni, en muuta herraa kuin oman itseni."
"Ohoh, käytättepä te korskeaa kieltä, toveri!"
"Se on sellaisen miehen kieltä, joka ei ole tottunut taipumaan minkään mielivaltaisen voiman edessä. Te ette ole saadaksenne minut käsiinne käyttänyt väärin valtaanne – sillä sotilaanne olisivat minut ennen tappaneet kuin pakoittaneet minut heitä seuraamaan, jollei se olisi ollut aikomukseni, – vaan mukautuvaisuutta, jolla antauduin heidän haltuunsa. Minä esitän teille siis vastalauseeni ja vaadin, että minut päästetään vapaaksi."
"Korskeat sananne eivät tee minuun mitään vaikutusta, ja jos todellakin haluaisin pakottaa teidät puhumaan, niin voisin sen tehdä eräiden hallussani olevien vastustamattomien keinojen avulla."
"Niin", virkkoi vanki katkerasti, "meksikolaiset muistavat espanjalaisia esi-isiänsä, ja osaavat tarpeen tullen vedota kidutukseen. Hyvä on, koettakaa, kapteeni. Ken teitä siitä estää? Toivoakseni eivät harmaantuneet hiukseni käperry teidän nuorien viiksienne edessä."
"Jättäkäämme se", huudahti kapteeni huonotuulisesti; "jos minä päästäisin teidät vapaana lähtemään, niin vapauttaisinko minä vihollisen vai ystävän?"
"Ette kumpaakaan."
"Hm, mitä sillä tarkoitatte?"
"Onhan vastaukseni hyvin selvä."
"En sitä kuitenkaan ymmärrä."
"Parilla sanalla sen teille selitän."
"Puhukaa."
"Meidät, jotka olemme aivan vastakkaisissa asemissa, on sattuma tänään tuonut yhteen. Jos me nyt eroamme, emme kohtaamisestamme kanna toisillemme mitään vihankaunaa, koska kummallakaan meistä ei ole syytä vihoitella toisilleen ja koska emme luultavasti enää koskaan toisiamme näe."
"Hm, mutta... On selvää, että silloin, kun sotilaani teidät tapasivat, te tovereinenne odottelitte jotakuta tällä tiellä."
"Mistä sellaista päättelette?"
"No, peijakas, sanoittehan olevanne metsästäjiä. Enkä minä käsitä, mitä riistaa voisitte ajaa tämän tien varrella."
Vanki naurahti.
"Kenties", vastasi hän tarkoituksellisesti korostaen sanojansa, "riistaa, joka on arvokkaampaa kuin aavistattekaan ja josta haluaisitte saada osanne."
Munkki teki pienen liikkeen ja avasi silmänsä kuin heräten.
"Kah", virkkoi hän kääntyen kapteeniin ja tukehduttaen haukotuksen, "ettekö te nukukaan, señor don Juan?"
"En vielä", vastasi tämä, "minä tutkin niitä kahta miestä, jotka etuvartioni muutama tunti sitten pidätti."
"Oh", sanoi munkki luoden halveksivan katseen tuntemattomiin, "ne miekkoset eivät minusta näytä laisinkaan peloittavilta."
"Niinkö luulette?"
"Enpä tiedä, mutta mitäpä te kahta miestä pelkäisitte?"
"Entä jos ne ovat vakoilijoita."
Fray Antonio tekeytyi isällisen suojelevaksi.
"Vakoilijoita", matki hän, "pelkäättekö siis väijytystä?"
"Niissä olosuhteissa, joissa olemme, ei se otaksuma mielestäni olisi kovin mahdoton."
"Pyh, tämänlaatuisessa seudussa ja näin suuren saattueen kera matkustaessamme se olisi tosiaan tavatonta. Sitäpaitsi sallivat nuo kaksi miestä, kuten olen kuullut, vastarintaa tekemättä pidättää itsensä, vaikka heidän silloin olisi ollut varsin helppo livistää."
"Se on totta."
"Heillä ei siis ilmeisesti ollut mitään häijyä tarkoitusta. Teidän sijassanne minä päästäisin heidät huoletta menemään minne mielivät."
"Sellainenko on teidän mielipiteenne?"
"Niin, kautta Marian."
"Ilmaisette suurta osanottoa näitä kahta tuntematonta kohtaan."
"En pienintäkään. Sanon teille vain rehellisesti ajatukseni, siinä kaikki. Toimikaa nyt oman päänne mukaan, minä pesen käteni."
"Saatatte olla oikeassa, mutta en kuitenkaan päästä vapauteen näitä kahta miestä, ennenkuin he ovat ilmoittaneet minulle sen henkilön nimen, jota odottivat."
"Odottivatko he jotakuta?"
"Niin ainakin sanovat."
"Se on totta, kapteeni", puuttui puheeseen vanki, joka tähän asti olikin yksin puhunut, "mutta vaikka me tiesimme teidänkin tulonne, emme me teitä odottaneet."
"Ketä sitten?"
"Tahdotteko sen ehdottomasti tietää?"
"Totta kai!"
"Vastatkaa sitten te, fray Antonio", virkkoi vanki virnistäen, "sillä te yksin voitte ilmaista nimen, jota señor capitan meiltä tiedustaa."
"Minäkö!" huudahti munkki hypähtäen kiukusta ja käyden kalpeaksi kuin ruumis.
"Haha", nauroi kapteeni kääntyen häneen, "tästä alkaa tulla hauskaa!"
Nämä neljä nuotion ääressä toisiansa vastapäätä seisovaa miestä tarjosivat omituisen näytelmän liekkien valaistessa heidän kasvojansa aavemaisilla heijastuksillaan.
Kapteeni poltteli huolettomasti savukettaan katsellen ivallisesti munkkia, jonka kasvoilla kuvastuvaa taistelua pelon ja hävyttömyyden välillä oli helppo seurata sen kaikissa vaiheissa. Seisoen kädet ristissä pitkien pyssyjensä putkien päässä hymyilivät molemmat metsästäjät salaperäisesti ja näkyivät sielussaan nauttivan niin häikäilemättä näyttämölle tempaamansa miehen hämmennyksestä.
"Älkää tekeytykö niin kummastuneeksi, padre Antonio", virkkoi vihdoin vanki, "tiedätte hyvin, että me odotimme juuri teitä."
"Minua!" huudahti munkki, kieli kurkkuun takertuneena. "Se heittiö on hullu, sieluni kautta!"
"Minä en ole hullu, padre, ja minä suon teille anteeksi nimitykset, joita suvaitsette minusta käyttää", vastasi vanki kuivasti.
"No, pitäkää kiirettä", sanoi äreästi se, joka tähän asti oli pysynyt äänettömänä. "Minua ei haluta tanssia köyden silmukassa teidän huviksenne."
"Mikä välttämättömästi tapahtuu", huomautti kapteeni rauhallisesti, "jollette suostu antamaan minulle selvää ja suoraa selitystä käytöksestänne, caballeros."
"No, siinä kuulitte, señor frayle", jatkoi vanki; "asema käy meille täpäräksi. Järjestäkäähän nyt asiat hyvin."
"Oh", huudahti munkki raivostuneena, "olen joutunut kauheaan väijytykseen!"
"Riittää", lausui kapteeni jyrisevällä äänellä; "tätä huvinäytelmää on jo liiankin kauan jatkunut, padre Antonio. Ette te ole joutunut kauheaan väijytykseen, vaan päin vastoin koetitte saattaa siihen minut. Olen jo kauan tuntenut teidät, ja teidän punomistanne juonista on minulla mitä yksityiskohtaisimmat tiedot. Olette jo kauan pelannut vaarallista peliä. Ei voi samalla kertaa palvella Jumalaa ja paholaista, kaiken tulematta lopulla ilmi. Tahdoin vain saattaa teidät vastatusten näiden kunnon ihmisten kanssa häkellyttääkseni teidät ja pudottaakseni teidän tekopyhän naamionne."
Tämän ankaran puhuttelun kuullessaan pysyi munkki hetkisen vaiti häntä kohtaan singahdutettujen soimausten musertamana. Vihdoin hän kohotti päänsä ja kääntyen kapteenia kohti lausui ylväästi:
"Mistä minua syytetään?"
Don Juan hymyili halveksivasti.
"Teitä syytetään siitä", vastasi hän, "että tahdoitte saattaa minun johtamani conductan virittämäänne ansaan väijytyspaikalla, jolla tällä hetkellä meitä odottavat arvoisat apurinne ryöstääkseen ja surmatakseen meidät. Mitä te tähän vastaatte?"
"En mitään", sanoi munkki kuivasti.
"Olette oikeassa, sillä vastaväitöksiänne ei otettaisi varteen. Mutta nyt, kun omalla tunnustuksellanne olette todistettu syylliseksi, ette pääse käsistäni, ennenkuin jätän teille ikuisen muiston kohtauksestamme."
"Varokaa mitä teette, señor capitan. Minä olen kirkon mies ja tämä kaapu tekee minut loukkaamattomaksi."
Ivallinen hymy värähdytti kapteenin huulia.
"Ei haittaa mitään", sanoi hän pilkallisella äänellä; "kaapunne riisutaan teiltä."
Useimmat sotilaat ja arrierot, jotka munkin ja upseerin äänet olivat herättäneet, olivat vähitellen lähestyneet ja kuuntelivat tarkasti keskustelua.
Kapteeni osoitti munkkia sormellaan ja lausui kääntyen sotamiehiin päin:
"Riisukaa viitta tuon miehen yltä, sitokaa hänet paaluun ja antakaa hänelle kaksisataa ruoskaniskua."
"Lurjukset!" karjui munkki vihan vimmassa. "Ken tohtii minuun koskea, sen minä kiroan alttaripalvelijan loukkaamisesta. Hän joutuu iankaikkiseen kadotukseen."
Sotamiehet epäröivät kauhistuneina tämän kirouksen kuullessaan, jota he tietämättömyydessään ja tyhmässä taikauskossaan eivät rohjenneet uhmailla.
Munkki laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja puhutteli upseeria voitonriemuisesti:
"Onneton hullu", sanoi hän, "minä voisin rangaista röyhkeytesi, mutta minä suon sinulle anteeksi. Jumala kostaa puolestani. Hän kurittaa sinua, jahka hetkesi on lyönyt. Hyvästi! No, tehkäähän tietä, miehet."
Hämmentyneet ja pelokkaat rakuunat siirtyivät verkalleen ja epäröiden hänen edestään. Pakoitettuna tunnustamaan voimattomuutensa kapteeni puristi nyrkkejään ja loi ympärilleen vihaisia katseita.
Munkki oli melkein päässyt sotilasrivien välitse, kun hän äkkiä tunsi jonkun pidättävän häntä käsivarresta. Hän kääntyi, kaiketikin aikoen ankarasti nuhdella henkilöä, joka rohkeni häneen koskea, mutta hänen kasvojensa ilme muuttui äkkiä, kun hän tunsi pidättäjänsä, joka katseli häntä ilkkuvasti, sillä se ei ollut kukaan muu kuin tuntematon vanki, hänelle tehdyn loukkauksen alkusyy.
"Hetkinen, señor padre", virkkoi metsästäjä. "Käsitän hyvin, että nämä kunnon miehet, jotka ovat katolilaisia, pelkäävät kiroustanne eivätkä uskalla käydä teihin käsiksi ikuisten liekkien uhalla, mutta minun laitani on toinen, minä olen kerettiläinen, kuten tiedätte, enkä siis pane mitään vaaraan riisuessani teiltä kaapunne. Jos suvaitsette, niin teen teille heti sen pienen palveluksen."
"Oh", huudahti munkki hammasta purren, "minä tapan sinut, John, minä tapan sinut, kurja mies!"
"Hoho, uhatut elävät kauan", vastasi John pakottaen hänet riisumaan munkinkauhtanan yltänsä.
"Kas niin", jatkoi hän, "nyt te, kelpo miehet, voitte turvassa panna toimeen kapteeninne käskyt. Hän ei teille enää ole enempää kuin kuka tiepuolesta tavattu tahansa."
Metsästäjän rohkea teko oli äkkiä särkenyt sotilaita pidättävän lumon. Sitten kun pelätty kaapu ei enää verhonnut munkin hartioita, kävivät he rukouksia tai uhkauksia kuuntelematta käsiksi tuomittuun ja sitoivat hänet hänen huudoistaan välittämättä sekä antoivat hänelle tunnollisesti kapteenin määräämät kaksisataa lyöntiä, laskien sisukkaasti iskut ja nauraen täyttä kurkkua onnettoman vavahduksille, jonka tuska pani käärmeen tavoin kiemurtelemaan.
Sadannellakahdennellakymmenelläkahdeksannella iskulla munkki vaikeni. Täysin järkytetty hermosto teki hänet tunnottomaksi, mutta silti hän ei ollut mennyt tainnoksiin. Hänen hampaansa olivat yhteenpurtuina, vaalea vaahto valui hänen vääntyneiltä huuliltaan, hän tuijotti eteensä mitään näkemättä eikä antanut muita elonmerkkejä kuin syvät huokaukset, jotka silloin tällöin kuohuttivat hänen mahtavaa rintaansa.
Kun kuritus oli päättynyt ja hänet päästettiin irti, lysähti hän maahan kuin mytty ja jäi hervottomana tantereelle virumaan.
Kaapu heitettiin hänen hartioilleen ja hänet jätettiin siihen oman onnensa nojaan.
Molemmat metsästäjät olivat poistuneet puheltuaan muutaman silmänräpäyksen hiljaa kapteenin kanssa.
Loppu yötä kului ilman välikohtauksia.
Muutamaa minuuttia ennen auringonnousua heräsivät sotamiehet ja arrierot kuormittamaan muulejansa ja laittamaan kaikki kuntoon matkan jatkamista varten niin pian kuin lähtömerkki annettaisiin.
"Mutta", huudahti kapteeni äkkiä, "missä on munkki? Emme voi häntä kuitenkaan siten jättää. Nostakaa hänet muulin selkään, niin viemme hänet ensimmäiselle karjatilalle, jonka kohtaamme."
Sotilaat riensivät tottelemaan ja etsivät padre Antoniota, mutta kaikki etsiminen oli turhaa. Hän oli hävinnyt mitään jälkeä jättämättä.
Don Juan rypisti kulmiansa sen kuullessaan, mutta hetkisen mietittyään hän pudisti huolettomasti päätänsä.
"Sitä parempi", virkkoi hän, "meille olisi hänestä ollut vaivaa tiellä."
Conducta lähti liikkeelle matkaansa jatkamaan.
XVI
Valtiollinen yleiskatsaus
Ennenkuin jatkamme juttuamme, mainitsemme muutamalla sanalla Teksasin valtiollisesta asemasta siihen aikaan, jolloin kerrottavamme asiat tapahtuvat.
Espanjan hallituksen ajoilta asti taistelivat teksasilaiset vapaudesta ase kädessä, mutta erinäisten menestysten jälkeen löi Estramaduran rykmenttiä ja siihen yhdistettyä Cohahuilan valtion nostoväkeä komentava eversti Arredondo heidät lopullisesti Medinan taistelussa 13 päivänä elokuuta 1813. Siitä tuhon päivästä alkaen Meksikon toiseen vallankumoukseen asti painoi Teksasia sotilasvallan sietämätön ies, ja maa oli puolustuksetta jätettynä comanche-intiaanien alituisille hyökkäyksille alttiiksi.
Yhdysvallat olivat useitakin kertoja esittäneet vaatimuksia tähän maahan, väittäen, että Meksikon ja liittovaltain luonnollisena rajana oli Rio Bravo. Mutta kun heidät vuonna 1819 pakotettiin julkisesti myöntämään, että ne vaatimukset olivat perusteettomia, koettivat he kiertoteitse saada haltuunsa tämän rikkaan seudun ja kiilata sen valtakuntansa rajojen sisälle.
Silloin he käyttivät sitä ovelaa ja kärsivällistä machiavelliläistä politiikkaa, joka vihdoin hankki heille voiton.
Vuonna 1821 hiipivät ensimmäiset amerikkalaiset siirtolaiset arasti ja melkein tuntemattomina lahdelmien ja jokihaarojen rantamille, muokaten maata, kansoittaen sitä hiljakseen ja varttuen muutamassa vuodessa niin mahtavaksi, että asutus vuonna 1824 oli jo paisunut lähes viisikymmentä tuhatta yhtenäisessä ryhmässä elelevää henkilöä käsittäväksi kukoistavaksi siirtokunnaksi. Meksikolaiset, jotka lakkaamatta taistelivat keskenään loppumattomissa kansalaissodissaan, eivät käsittäneet amerikkalaisen kansanvaelluksen merkitystä, vaan olivat sitä itsekin alussa rohkaisseet.
Tuskin oli kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun ensimmäiset amerikkalaiset saapuivat Teksasiin, ja nyt he jo olivat kansoittaneet melkein koko maan yksinään.
Washingtonin kabinetti ei enää salannut aikeitaan ja puhui julkisesti Teksasin maakunnan ostamisesta Meksikolta, sieltä kun espanjalainen väestö oli melkein kokonaan hävinnyt väistyen anglosaksien rohkean yritteliäisyyden ja kauppavaiston tieltä.
Pitkästä horrostilastaan vihdoin herännyt Meksikon hallitus käsitti vaaran, joka uhkasi sitä Missourin ja Teksasin asukkaiden kaksoisvaelluksena Santa Fén valtioon. Se tahtoi panna sulun amerikkalaiselle siirtolaistulvalle, mutta oli jo liian myöhäistä. Meksikon kongressin laatima laki oli voimaton, eikä maahansiirtyminen pysähtynyt, Meksikon rajalle sijoitetuista vartijoista huolimatta, joiden oli määrä pysäyttää siirtolaiset ja käännyttää heidät tieltä takaisin.
Tasavallan presidentti, kenraali Bustamente, käsitti, että oli pian taisteltava amerikkalaisia vastaan, ja valmistautuen hiljaisuudessa otteluun kuljetutti hän vähin erin, milloin milläkin verukkeella, joukko-osastoja Red Riverin ja Sabinan varsille, kunnes siellä oli tuhatkaksisataa miestä.
Kaikki oli kuitenkin näennäisesti rauhallista, eikä mistään saattanut arvata, milloin kamppailu alkaisi, mutta sitten itäisten maakuntain kuvernöörin petollisuus sai tulen äkkiä leimahtamaan hetkellä, jolloin sitä vähimmin aavistettiin.
Näin se kävi:
Anahuacin komendantti käski ilman riittävää syytä pidättää ja heittää vankeuteen useita amerikkalaisia siirtolaisia.
Teksasilaiset olivat siihen asti valittamatta kärsineet ne lukemattomat rasitukset ja kiusat, joihin meksikolaiset upseerit heitä alistivat, mutta tämä viimeinen mielivaltaisuus nostatti heitä kuin yhteissopimuksesta, ja he saapuivat aseistettuina komendantin eteen vaatien uhkauksin ja vihaisin huudoin, että heidän maanmiehensä viipymättä vapautettaisiin.
Liian heikkona avonaiseen vastarintaan teeskenteli komendantti suostuvansa pyyntöön, mutta selitti tarvitsevansa kaksi päivää erinäisiin muodollisuuksiin ja vastuunalaisuutensa peittämiseksi.
Kapinoitsijat tyytyivät tähän viivytykseen, jota upseeri käytti tuottaakseen Nacogdochesin varusväen kiireimmiten avukseen.
Tämä varusväki saapui hetkellä, jolloin kapinalliset maaherran sanaan luottaen olivat poistumassa. Raivostuneina näin petollisesta pelistä nämä palasivat ja tekivät niin tarmokkaan mielenosoituksen, että meksikolainen upseeri katsoi viisaimmaksi välttää kahakkaa ja päästi vangitut vapaiksi.
Näissä vaiheissa syöksi Santa Annan hyväksi tehty pronunciamento kenraali Bustamenten vallasta kansan hurratessa liittovaltiolle.
Teksas pelkäsi varsinkin keskitysjärjestelmää, joka ei olisi koskaan tunnustanut sitä erikoiseksi valtioksi, ja Teksasin väestö kannatti yksimielisesti liittojärjestelmää.
Siirtolaiset nousivat ja yhtyen yhä aseissa oleviin Anahuacin kapinallisiin marssivat päättäväisesti Velascon linnoitusta vastaan, jota alkoivat saartaa.
Tunnussanana oli yhä: "Eläköön liittovaltio!" mutta tällä kertaa se kätki huudahduksen: "Eläköön riippumattomuus!" jota teksasilaiset liian heikkovoimaisina eivät vielä tohtineet kajahduttaa.
Velascon linnoitusta puolusti pieni meksikolainen varusväki, jonka johtajana oli urhoollinen Ugartechea-niminen upseeri.
Tässä merkillisessä piirityksessä, jossa piirittäjät vastasivat linnoituksen tykkituleen vain karbiineillaan, tekivät teksasilaiset ja meksikolaiset ihmeitä urhoollisuudessa ja osoittivat tavatonta raivoa.
Taitavina tarkk'ampujina tähtäsivät siirtolaiset kaadettujen jättiläispuiden taakse kätkeytyneinä kuin maalitauluun ja katkoivat meksikolaisten tykkimiesten käsiä joka kerta kun he ilmestyivät kanuunia panostamaan. Asiat menivät niin pitkälle, että komendantti Ugartechea, nähdessään urheimpain soturiensa kaatuvan silvottuina viereensä, itse ryhtyi uhrautuvaisesti lataustoimeen. Tästä sankarillisesta rohkeudesta hämmästyneet teksasilaiset, jotka olisivat, voineet pariinkymmeneen kertaan surmata urhoollisen komentajan, lopettivat tulen. Vihdoin Ugartechea antautui, luopuen hyödyttömäksi käyneestä puolustuksesta.
Tämä menestys täytti siirtolaiset riemulla, mutta Santa Anna ei sallinut pettää itseään teksasilaisten kapinan tarkoitukseen nähden. Hän käsitti, että liittovaltion puolustukseen kätkeytyi selväpiirteinen vallankumouksellinen liike, ja lainkaan luottamatta siirtolaisten näennäiseen uskollisuuteen lähetti tuo mies heti, kun hänen valtansa oli kylliksi varmentunut, jotta saattoi ryhtyä tarmokkaihin toimenpiteisiin kapinallisia vastaan, kaikin kiirein eversti Mexian neljänsadan miehen kera palauttamaan meksikolaisten jo pahoin horjuvaa ylivaltaa Teksasiin.
Monien epäröimisten ja melkein tuloksettomien diplomaattisten juonien jälkeen henkilöiden välillä, joiden pääaseena niin puolelta kuin toiseltakin oli kavaluus, leimahti sota täyteen liekkiin. Yleisen turvallisuuden komitea perustettiin San Felipessä, ja kansa kutsuttiin ottamaan osaa taisteluun.
Kansalaissota ei kuitenkaan vielä ollut virallisesti julistettu, kun vihdoin ilmestyi mies, joka oli ratkaiseva Teksasin kohtalon ja jolle oli tuleva kunnia sen vapauttamisesta. Tarkoitamme Samuel Houstonia.
Siitä hetkestä Teksasin arka ja merkityksetön kansannousu muuttui vallankumoukseksi. Kuitenkin oli Meksikon hallitus vielä näennäisesti maan laillinen isäntä. Siirtolaisia syytettiin tietenkin valtiorikoksesta ja kohdeltiin sen mukaisesti, milloin he joutuivat vihollistensa käsiin, toisin sanoen heidät hirtettiin, hukutettiin tai ammuttiin muitta mutkitta, aina sen mukaan mikä näistä kolmesta surmaamiskeinoista kulloinkin osoittautui soveliaimmaksi, sillä paikalla, jossa heidät tavattiin.
Sinä päivänä, jolloin tarinamme alkaa, oli kiihtymys meksikolaisia vastaan ja innostus itsenäisyyden jalon asian puolesta kohonnut korkeimmilleen.
Noin kolmea viikkoa aikaisempiin oli tapahtunut vakava ottelu Bejarin linnaväen ja teksasilaisen vapaaehtoisjoukon välillä, jota viimemainittua komensi Austin, kapinallisten kuuluisimpia päälliköitä. Vähäisemmästä lukumäärästään huolimatta ja vaikka eivät tunteneet sotataktiikkaa, olivat siirtolaiset taistelleet niin urhoollisesti ja niin taitavasti käyttäneet ainoaa tykkiään, että meksikolaisten joukkojen täytyi vakavien tappioiden jälkeen suin päin paeta Bejariin.
Tämä taistelu oli Velascon linnoituksen valloituksen jälkeen ensimmäinen Teksasin länsiosassa. Se antoi ratkaisevan sysäyksen vallankumoukselliselle liikkeelle, joka levisi räjäytetyn ruutimiinan lailla.
Silloin keräsivät kaupungit kaikkialla joukkoja liittyäkseen vapauttaja-armeijaan, vastustus järjestettiin suuripiirteisesti, ja rohkeita sissipäälliköltä alkoi samoilla ristiin rastiin maassa, käyden sotaa omaan laskuunsa ja palvellen omalla tavallaan asiaa, jota kannattivat ja jota olivat puolustavinaan.
Kapteeni don Juan Melendezin, jota kaikilta puolilta ympäröivät viholliset, sitä peloittavammat, kun hänen, koska oli mahdoton tietää niiden lukumäärää ja arvata niiden liikkeitä, täytyi erittäin arkaluontoisessa tehtävässään, joka askelella aavistellen alituisesti uhkaavaa vaaraa, tietämättä missä, milloin tai miten se hänet yllättäisi, käyttää ääretöntä varovaisuutta ja säälimätöntä ankaruutta, jos mieli toimittaa hyvään talteen hänelle uskottu kallisarvoinen kuormasto. Eikä hän ollut epäröinyt välttämättömyyden pakosta antaa esimerkkiä padre Antonion kovalla kurittamisella.
Jo kauan oli vakavia epäluuloja kohdistunut tähän munkkiin, ja hänen kaksimielinen käytöksensä oli herättänyt levottomuutta ja antanut aihetta otaksumiin, jotka eivät suinkaan olleet edullisia hänen maineelleen.
Don Juan oli päättänyt ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa hankkia valaistusta näihin epäluuloihinsa. Olemme kertoneet, kuinka hän oli siinä onnistunut, laskemalla vastamiinan, toisin sanoen vakoiluttamalla vakoilijaa muilla tätä itseään taitavammilla, ja yllättämällä syyllisen melkein vereksestä teosta.
Kuitenkin täytyy meidän arvoisalle munkille antaa se tunnustus, että politiikka ei suinkaan ollut hänen toimiensa kannustajana. Ei, niin korkealle eivät hänen ajatuksensa kohonneet. Tietäen, että kapteenilla oli hopeakuormasto vartioitavana, oli hän yrittänyt johdattaa tämän satimeen vain saadakseen osan saaliista ja tullakseen yhdellä iskulla varakkaaksi, jotta voisi antautua niihin nautintoihin, joita ilman hänen siihen asti oli täytynyt olla. Hänen ajatuksensa eivät lentäneet pitemmälle; tämä arvonherra oli vain tavallinen maantierosvo, jossa ei ollut mitään valtiollisen henkilön ainesta.
Jätämme hänet tällä haavaa puhuaksemme vain noista kahdesta metsästäjästä, joita hänen oli syyttäminen saamastaan kurituksesta ja jotka olivat lähteneet leiristä heti kun rangaistus oli pantu toimeen.
Nämä kaksi miestä olivat poistuneet pitkin askelin ja laskeuduttuaan ääneti kukkulalta sukeltautuneet tiheään pensastoon, jossa heitä odotti huolettomasti rehuaan pureskellen kaksi komeaa mustangia eli puolivilliä preiriehevosta, vilkassilmäistä ja hoikkasääristä. Ne olivat valmiiksi satuloidut.
Päästettyään ne lieasta pistivät metsästäjät kuolaimet niiden suuhun, nousivat niiden selkään ja työntäen kannuksensa niiden kylkiin karauttivat paikalta täyttä laukkaa. He kiitivät täten kauan, hevosten kaulaa vasten nojautuneina, seuraamatta mitään poljettua tietä, vaan ajaen suoraan eteenpäin välittämättä tapaamistaan esteistä, joista he suoriutuivat verrattoman taitavasti. Vihdoin he pysähtyivät noin tuntia ennen auringonlaskua.
He olivat saapuneet jokseenkin ahtaan, vasemmalta ja oikealta puoleltaan korkeiden metsäisten kunnaiden reunustaman rotkon suulle. Ne kukkulat olivat ensimmäisiä korokkeita vuorista, joiden valkovaippaiset huiput näyttivät riippuvan seudun yli, sillä niin lähellä ne olivat.
Metsästäjät astuivat satulasta, ennenkuin läksivät rotkoon, ja sitten kun olivat kytkeneet hevosensa keskelle floripondiotiheikköä, alkoivat he tutkia ympäristöä yhtä huolellisesti ja taitavasti kuin jälkiä etsivät intiaanisoturit sotaretkellä ollessaan.
Tarkastus jäi pitkäksi aikaa tuloksettomaksi, kuten saattoi helposti huomata miesten toisinaan hiljaisella äänellä päästämistä toivottomuuden huudahduksista. Vihdoin he enemmän kuin kaksituntisen etsinnän jälkeen havaitsivat, pimeyden äkkiä paettua nousevan auringon säteistä, melkein näkymättömiä jälkiä, jotka saivat heidät ilosta vavahtamaan.
Nyt he, kaiketikin heitä kiusanneista huolista vapautuneina, palasivat hevostensa luo, heittäytyivät huolettomasti tantereelle ja kaivoivat matkalaukuistaan esille kaikki vaatimattomaan aamiaiseen tarpeelliset ainekset ja söivät tavattomalla ruokahalulla kuin ainakin miehet, jotka ovat viettäneet koko yön satulassa ratsastaen vuorien ja laaksojen poikki.
Lähdettyään meksikolaisten leiristä eivät metsästäjät olleet vaihtaneet keskenään sanaakaan, vaan näyttivät toimivan jonkun syvällisen harkinnan mukaan, mikä teki kaiken keskustelun tarpeettomaksi.
Merkillistä muuten onkin erämaan elämään tottuneiden ihmisten mykkyys. He viettävät päiväkausia virkkamatta sanaakaan, puhuvat vain välttämättömyyden pakosta ja useimmiten korvaavat puhutun sanan elekielellä, jolla edelliseen verrattuna on se eittämätön etu, että se ei ilmaise käyttäjiensä läsnäoloa näkymättöminä kuunteleville, alati väijyville vihollisille, jotka petolintujen tavoin ovat valmiina hyökkäämään varomattomien ja yllätystä aavistamattomien niskaan.
Kun metsästäjät olivat tyydyttäneet kipeimmän nälkänsä, sytytti se, jota kapteeni oli nimittänyt Johniksi, lyhyen piippunsa, pisti sen suupieleensä ja ojentaen tupakkakukkaronsa toverilleen sanoi puoliääneen, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan:
"He, Sam, eikö meillä ollut hyvä onni?"
"Siltä minusta tuntuu, John", vastasi Sam kohauttaen myöntävästi päätänsä; "sinä olet hiton ovela, veikkoseni."
"Pyh", virkkoi toinen halveksivasti, "ei niiden espanjalaisten tomppelien pettämisessä mitään kerskumista ole. Ne ovat tyhmiä kuin punaflamingot."
"Olkoonpa niinkin, mutta kapteenin pudotimme loukkuun erittäin sievästi."
"Hm, en minä häntä pelännyt, sillä minä olen jo aikoja sitten oppinut hänenlaisistaan suoriutumaan, vaan sitä kirottua munkkia."
"Heheh, jollemme olisi saapuneet niin ajoissa, on luultavaa, että hän olisi kaatanut liememme. Mitä arvelet, John?"
"Luulen sinun olevan oikeassa, Sam. By God! Nauroinpa minä sydämeni pohjasta nähdessäni hänen kiemurtelevan pampun iskuista."
"Se oli tosiaan soma näytelmä, mutta etkö pelkää hänen kostavan? Ne munkit kantavat kaunaa hiton kauan."
"Pyh, mitäpä pelättävää meillä mokoman porsaan taholta on. Hän ei koskaan uskalla katsahtaa meitä kasvoihin."
"Sittenkin on parasta olla varuillaan. Ammattimmehan on rosoista, ja jonakuna kauniina päivänä saattaa se vietävä tehdä meille pahan kepposen."
"Mitä joutavista! Teimmehän vain niinkuin sodassa tehdään. Ole varma, että munkki ei samanlaisessa tilanteessa olisi meitä säästänyt."
"Se on totta. Menköön hän siis hiiteen! Varsinkin, kun himoitsemamme saalis saapuu meille juuri osuvasti. En antaisi itselleni milloinkaan anteeksi, jos päästäisin sen käsistäni."
"Jäämmekö tänne väijymään?"
"Se on varminta. Ehdimme aina yhtyä tovereihimme, kun havaitsemme recuan tulevan näkyviin tasangolla, ja olemmehan sopineet kohtauksestakin täällä."
"Se on totta, en ollut sitä enää muistanutkaan."
"Kah, siinä paha missä... Tuollahan miehemme jo tuleekin."
Metsästäjät nousivat ketterästi, tarttuivat aseisiinsa ja lymysivät kallion taakse ollakseen kaikkeen valmiina.
Kuului hevosen nopeaa laukkaa, joka hetki hetkeltä läheni, ja pian ponnahti ratsastaja esille rotkosta, ajaa karautti eteenpäin ja pysähtyi tyynenä ja uljaana muutaman askeleen päähän metsästäjistä.
Nämä hypähtivät esille lymypaikastaan ja astuivat häntä kohti oikea käsi ojennettuna ja kämmen avoinna rauhan merkiksi.
Ratsastaja, joka osoittausi intiaanisoturiksi, vastasi näihin rauhanvakuutuksiin heilahduttamalla bisonitalja-viittaansa, astui sitten satulasta maahan ja saapui enemmittä muodollisuuksitta puristamaan ystävällisesti metsästäjäin hänelle ojentamia käsiä.
"Tervetuloa, päällikkö", virkkoi John, "odotimme teitä kärsimättömästi."
"Tarkastakoot kalpeat veljeni aurinkoa", vastasi intiaani; "Sininen Repo on täsmällinen."
"Se on totta, päällikkö, ei ole moittimisen sijaa, te olette merkillisen täsmällinen."
"Ei aika miestä odota. Soturit eivät ole naisia. Sininen Repo haluaisi neuvotella kalpeiden veljiensä kanssa."
"Olkoon niin", vastasi John, "huomautuksenne on oikea, päällikkö. Neuvotelkaamme siis. Haluaisin päästä lopulliseen yhteisymmärrykseen kanssanne."
Intiaani kumarsi vakavan juhlallisesti puhetovereilleen, kyykistyi maahan, sytytti kalumettinsa ja alkoi miettiväisenä poltella. Metsästäjät asettuivat hänen viereensä ja olivat hänen tapaansa ääneti kaiken aikaa kuin heidän piipullisensa kestivät.
Vihdoin päällikkö kolisti piippunsa pesän peukalonsa kynttä vasten ja valmistausi puhumaan.
Samalla hetkellä kuului laukaus, ja viuhuva luoti taittoi oksan melkein intiaanin pään päältä.
Kaikki kolme hypähtivät pystyyn ja tarttuivat aseisiinsa, valmiina urheasti lyömään takaisin viholliset, jotka näin odottamatta hyökkäsivät heidän kimppuunsa.
XVII
Lujamieli
Mezquiten haciendan ja Potreron ventan välillä, noin puolimatkassa eli nelisenkymmenen englanninpenikulman päässä kummastakin paikasta istui kaksi miestä pienen, syrjäisen joen partaalla sen päivän iltana, jolloin kertomuksemme jälleen alkaa, ja juttelivat syödessään illallisekseen pemmikania ja muutamia keitettyjä kamotteja.
Nämä kaksi miestä olivat Lujamieli – kanadalainen – ja hänen ystävänsä, neekeri Quoniam. Noin viidenkymmenen askeleen päässä heistä oli murattia ja varpuja kasvavassa tiheikössä kaksikuukautinen varsa kytkettynä hyvin ison catalpan tyveen.
Tehtyään turhia yrityksiä katkaistakseen pidättävän köyden oli eläinparka vihdoin käsittänyt ponnistustensa hyödyttömyyden ja suruissaan oikaissut itsensä nurmikolle.
Nämä kaksi miestä, jotka esitarinamme lopulla olimme jättäneet nuoriksi, olivat, nyt ehtineet elämänsä jälkimmäiselle puoliskolle. Vaikka ikä oli vain vähän riuduttanut heidän rautaista ruumistansa, alkoivat kuitenkin jotkut valkoiset hapset hopeoida metsästäjän tukkaa, ja varhaiset vaot uursivat siellä täällä noita säiden ankaruuden ahavoittamia kasvoja. Mutta lukuunottamatta näitä keveitä merkkejä, jotka ovat ikäänkuin kypsyneen iän leimana, ei kanadalaisessa mikään osoittanut heikontumista. Päinvastoin oli hänen silmänsä vielä yhtä eloisa, ruumis yhtä suora ja jäsenet yhtä jäntevät.
Neekeri taas ei näkynyt laisinkaan muuttuneen, vaan näytti yhä yhtä nuorelta. Hän oli vain kokolailla lihonut, muuttunut solakasta pyyleväksi, silti menettämättä mitään verrattomasta ketteryydestänsä.
Tienoo, johon molemmat metsänkävijät olivat leiriytyneet, oli kieltämättä preirien ihanimpia. Keskiyön tuuli oli puhdistanut taivaan, jonka tummansininen holvi päilyi silloin lukemattomien tähtisikermien täplittämänä, ja niiden keskellä loisti Etelän Risti. Kuu valoi maan päälle vaaleita säteitään, jotka antoivat esineille aavemaisen muodon, yössä oli hämäränhetkien omituista samettimaista läpikuultavuutta, jokaisen tuulenviiman huojutuksesta ravistelivat puut kosteita päitänsä ja vihmoivat lyhyitä sadekuuroja, jotka rapsahtelivat pensaisiin, joki juoksi tyynenä metsäisten rantojensa välissä, polveillen etäällä kuin leveä hopeanauha ja kuvastaen tyynessä kalvossaan kuun värähteleviä säteitä sen ehdittyä jo melkein kaksikolmannesta matkastaan.
Niin syvä oli erämaan hiljaisuus, että saattoi kuulla putoavan kuivan lehden kahinan tai hyönteisen tiellään liikuttaman oksan rasahduksen.
Metsästäjät juttelivat hiljaisella äänellä, mutta omituista kyllä, eivät nämä metsän elämään niin tottuneet miehet olleet preirien poikkeuksettomain sääntöjen mukaan asettuneet yömajoilleen jonkun kukkulan huipulle, vaan päinvastoin rinteelle, joka vietti loivasti jokeen asti. Sen rantaliejuun oli jähmettynyt lukuisia enemmän tai vähemmän epäilyttäviä jälkiä, joista useimmat olivat isojen petoeläinten.
Yön varsin navakasta kylmyydestä ja huurtavasta jäisestä kasteesta huolimatta eivät metsästäjät olleet tehneet tulta. Kuitenkin olisi heistä epäilemättä tuntunut varsin hauskalta lämmittää kohmettuneita jäseniään nuotion liekkien hohteessa. Varsinkin neekeriä, joka oli pukeutunut kevyemmin – housuihin, jotka jättivät sääret paljaiksi, ja monien reikäin lävistämään viittarääsyyn, – paleli niin, että hän värisi koko ruumiiltaan ja hampaat suussa kalisivat.
Meksikolaisten talonpoikain tapaan lämpimämmin pukeutunut Lujamieli ei näkynyt laisinkaan huomaavan kylmää. Pyssy säärien välissä, tuijottaen toisinaan pimeyteen pettämättömän varmalla katseellaan tai kuunnellen jotakin ääntä, jonka hänen korvansa eroitti, puhui hän neekerille viitsimättä kiinnittää huomiota tämän irvistyksiin tai värjöttelyyn.
"Et siis ole nähnyt chicaa (tyttöstä) tänään, Quoniam?" virkkoi hän.
"En, en ole nähnyt häntä kahteen päivään", vastasi neekeri.
Kanadalainen huokasi.
"Minun olisi tullut siellä käydä", jatkoi hän, "se lapsukainen on niin yksinään ja turvatonna, varsinkin nyt, kun sota on heittänyt tännepäin kaikki kunnottomat ja kaikki rajaritarit."
"Turhaa huolta! Carmelalla on kynnet ja hampaat eikä hän häkelly puolustautumasta, jos häntä loukataan."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti kanadalainen puristaen karbiniansa, "jos joku niistä kelvottomista uskaltaisi hänelle sanoa enemmän kuin nimensä..."
"Älä kiusaa itseäsi tuolla tavoin, Lujamieli. Tiedäthän, että jos ken rohkenisi häntä loukata, niin siltä rakkaalta tytöltä ei puuttuisi puolustajia. Lanzi ei muuten jätäkään häntä silmänräpäykseksikään, ja tiedäthän, että Lanzi on uskollinen."
"Niin kyllä", jupisi metsästäjä, "mutta Lanzi on sittenkin vain ihminen."
"Saatat itsesi epätoivoon ajatuksilla, joita aiheettomasti haudot päässäsi."
"Minä rakastan sitä lapsukaista, Quoniam."
"Niinhän minäkin, jumal'avita. Minäkin rakastan sitä kaunista häijyläistä! No niin, jos haluat, niin lähdemme jaguarin ammuttuamme Potreroon – sopiiko?"
"Sinne on täältä pitkä matka."
"Pyh, kolmen tunnin taival korkeintaan. Kuulehan, Lujamieli, tiedätkö, että nyt on pakkanen? Minä olen ihan jäätymäisilläni. Kirottu eläin. Sanohan, mitä se tällä hetkellä puuhaa? Tassuttelee huvikseen puolella ja toisella, sensijaan että saapuisi suoraa päätä tänne."
"Tapettavaksi?" virkkoi Lujamieli hymyillen. "Ehkä se peijakas aavistaa, mitä me sille valmistamme."
"Mahdollista kyllä. Ne pahukset ovat niin viekkaita; kah, varsa vavahtelee, se on kai huomannut jotakin."
Kanadalainen käänsi hiukan päätänsä.
"Ei, ei vielä", virkkoi hän.
"Saamme tässä odottaa kaiken yötä", jupisi neekeri pahaa tuulta osoittavin elein.
"Pysyt siis aina samana, Quoniam, kärsimättömänä ja itsepäisenä! Mitä sinulle sanonkin, et huoli minua ymmärtää. Kuinka monet kerrat olenkaan sinulle toistellut, että jaguari on eläinten viekkaimpia! Vaikka olemmekin sijoittuneet tuulen alle, on minusta selvää, että se on meidät vainunnut. Se hiiviskelee luihusti ympärillämme peläten saapua liian lähelle asemaamme, tassuttelee, kuten sanoit, sinne tänne ilman ilmeistä päämäärää."
"Hm, luuletko, että se sitä hommaansa vielä kauan jatkaa?"
"En, koska sille täytyy tulla jano. Kolme tunnetta kiusaa sitä tällä hetkellä, nälkä, jano ja pelko. Pelontunne käy heikoimmaksi, siitä saat olla varma. Se on vain ajan kysymys."
"Sen hyvin huomaan, koskapa olemme täällä jo lähes neljä tuntia varpaillamme vuotelleet."
"Kärsivällisyyttä! Pahin on ohitse, varmasti se pian antaa tietoja itsestään."
"Suokoon sen Jumala, sillä muuten minä kuolen viluun. Onko se edes iso?"
"Kyllä, se on tehnyt aika julmaa jälkeä, mutta jollen pahoin pety, on sillä toveri."
"Niinkö luulet?"
"Siitä panisin melkein vetoa. On mahdotonta, että yksi ainoa jaguari tekisi vajaassa viikossa niin paljon tuhoa. Hilarion sanojen mukaan kuuluu kymmenkunta nautaeläintä joutuneen hukkaan."
"No silloin", huudahti Quoniam hieroen iloisesti käsiään, "tulee tästä kaunis ajo. Kaikesta päättäen niillä on penikat."
"Niin olen minäkin arvellut. Niillä täytyy olla poikasia, koska ne sillä tavoin lähestyvät haciendoja."
Sillä hetkellä häiritsi erämaan syvää hiljaisuutta käheä, hiukan kissan venytettyä naukumista muistuttava karjahdus.
"Sen oli ensimmäinen huuto", virkkoi Quoniam.
"Se on vielä kaukana."
"Kyllä se pian tulee lähemmäksi."
"Ei vielä, tällä hetkellä se ei aio hyökätä meidän kimppuumme."
"Hm, kenen sitten?"
"Kuuntele!"
Samanlainen karjahdus kuin äsken, mutta kuuluen vastakkaiselta puolelta, kajahti nyt lyhyen matkan päästä.
"Sanoinhan sinulle", toisti kanadalainen tyynesti, "että sillä on puoliso."
"Sitä en epäillytkään. Jollet sinä tunne tiikerien tapoja, niin kuka ne sitten tuntisi?"
Varsaparka oli noussut. Se vapisi joka jäseneltään. Puolikuolleena pelosta ja pää etukoipien välissä se seisoi suorassa, valittavasti hirnahdellen.
"Hm", virkkoi Quoniam, "viaton eläinrukka käsittää olevansa hukassa."
"Toivoakseni se ei ole."
"Jaguari kuristaa sen."
"Niin, jollemme me sitä ennen tapa petoa."
"Jumaliste!" huudahti neekeri. "Soisinpa, että se varsapoloinen pelastuisi."
"Se pelastuu", sanoi metsästäjä, "minä olen sen valinnut Carmelalle."
"No, miksi sitten toit sen tänne?"
"Totuttaakseni sitä tiikeriin."
"No, se on jotakin se. Enpä siitä asiasta sitten enää huolehdikaan."
"Älä! Ajattele sinä vain jaguaria, joka saapuu oikealta puoleltasi. Minä pidän huolta toisesta."
"Ymmärrän."
Kaksi uutta, entistä voimakkaampaa karjahdusta kuului melkein yhtaikaa.
"Sen on jano", huomautti Lujamieli; "sen kiukku nousee, se alkaa lähestyä."
"Hyvä, pitääkö meidän valmistautua?"
"Odota vielä! Vihollisemme epäröivät, ne eivät ole vielä kiihtyneet niin hurjaan vimmaan, että unohtaisivat kaiken varovaisuuden."
Neekeri, joka oli noussut, istuutui jälleen filosofisesti. Muutama minuutti kului näin. Silloin tällöin leyhähti etäistä rahinaa kuiskiva öinen tuulenviima kieppuen metsästäjäin yläpuolella ja haihtui huokauksena etäisyyteen.
Miehet istuivat levollisina ja liikkumattomina, tuijottaen eteenpäin ja hörössä korvin kuunnellen erämaan salaperäisiä humuja, sormi pyssyn liipaisimella, valmiina ensi merkistä kääntymään päin vihollista, joka vielä oli näkymättömissä, mutta jonka lähestymisen ja pian tapahtuvan hyökkäyksen he vaistomaisesti aavistivat.
Äkkiä hätkähti kanadalainen ja kumartui nopeasti maata kohti.
"Oh", huudahti hän kohottautuen jälleen kauhean levottomin elein, "mitä siellä metsässä tapahtuneekaan?"
Tiikerin karjahdukset kajahtivat kuin ukkosen jyrähdykset.
Kamala kiljahdus vastasi niihin, ja kuultiin hevosen epätasaista laukkaa, joka lähestyi huimaavaa vauhtia.
"Ylös, ylös!" huudahti Lujamieli. "Joku on hengenvaarassa, ja tiikeri on hänen jäljillään."
Molemmat metsästäjät hyökkäsivät rohkeasti karjuntaa kohti. Koko metsä tuntui vavahtelevan, sen poveen kätketyistä luolista kuului outoja ääniä, milloin muistuttaen ivanaurua, milloin tuskanhuutoja.
Jaguarien käheä vonkuna kaikui lakkaamatta. Metsästäjäin äsken kuulema hevosten laukka tuntui monistuneen ja kuuluvan vastakkaisilta suunnilta.
Läähättävät metsästäjät juoksivat yhä suorassa linjassa, rynnistivät rotkojen ja rapakkojen yli huimaavan nopeasti. Noita tuntemattomia uhkaavan vaaran pelko antoi avuksi rientäville siivet.
Äkkiä kuului lyhyen matkan päästä edellistä vihlovampi ja epätoivoisempi hätähuuto.
"Oh", huudahti Lujamieli kuin huumaantuneena, "siellä on hän! Siellä on Carmela!"
Ja loikaten kuin metsänpeto hän ryntäsi eteenpäin Quoniamin seuraamana, joka tämän huiman juoksun aikana ei ollut jäänyt hänestä hituistakaan jälkeen.
Äkkiä syntyi metsässä kuolonhiljaisuus. Jokainen ääni, kaikki melu ja ryske oli tauonnut kuin taikaiskusta, eikä enää kuulunut muuta kuin yhä juoksevain metsästäjäin läähättävä hengitys.
Sitten kuului jaguarien raivoisaa mörinää, läheisessä tiheikössä liikahtivat oksat rasahdellen, ja puunlatvasta hypätä ponnahti ääretön möhkäle kanadalaisen pään yli ja hävisi. Samalla hetkellä viilsi salamanvälähdys pimeyttä ja pamahti laukaus, johon heti vastasi tuskanmölähdys ja säikähdyksen huuto.
"Rohkeutta, niña, rohkeutta!" rauhoitti korostettu miehenääni lyhyen matkan päästä. "Olette pelastettu!"
Metsästäjät kiirehtivät äärettömästi tarmoaan ponnistaen jo melkein uskomattoman nopeaa vauhtiaan ja saapuivat vihdoin taistelun näyttämölle.
Heidän säikähtyneille silmilleen tarjoutui silloin eriskummainen ja kauhea näytelmä. Jokseenkin ahtaalla aukeamalla virui nainen maassa hevosen vieressä, joka vatsa puhkaistuna tempoi viimeisillään kuoleman kouristuksissa.
Nainen oli liikkumaton ja näytti hengettömältä.
Kaksi nuorta kissan tavoin kyyristynyttä jaguaria tuijotti häneen hehkuvilla silmillään ja valmistautui hyökkäämään hänen kimppuunsa. Muutaman askeleen päässä kieriskeli täysikasvuinen, haavoitettu peto tanterella, raivoisasti rohisten, ja yritti hypätä miehen kimppuun, joka, toinen polvi maassa, vasen käsivarsi moneen kertaan poimutettuun zarapéhen verhottuna ja eteenpäin ojennettuna ja oikeassa kädessä leveä lyömämiekka, päättäväisesti odotti sen hyökkäystä.
Tämän miehen takana vapisi säikähdyksestä hevonen, joka seisoi tanakasti neljällä jalallaan, kaula pitkänä, sieraimet höyryävinä ja korvat luimussa. Toinen, lehtikuusen paksulle oksalle keräksi kiertynyt jaguari tuijotti hehkuvin katsein satulasta syöstyä ratsastajaa, piesten ilmaa voimakkaalla hännällään ja kumeasti vonkuen.
Kaiken sen, jonka kertomiseen meiltä on kulunut näin paljon aikaa, näkivät metsästäjät silmänräpäyksessä. Salamannopeasti nämä karaistut seikkailijat jakoivat osat keskenään ylevän yksinkertaisella eleellä.
Sillä välin kun Quoniam heittäytyi jaguarinpentujen kimppuun ja tarttuen niihin yhtaikaa murskasi niiden päät kallioon, nosti Lujamieli pyssyn olkaansa vasten ja ampui emäjaguarin juuri kun se hyppäsi ratsumiehen kimppuun, ja kääntyen sitten tavattoman vikkelästi surmasi rivakasti toisen pedon pyssynsä tukilla, kaataen sen jalkojensa juureen.
"Ah!" huoahti metsästäjä ylpeyden tuntein, laskien pyssynsä maahan ja pyyhkien kylmää hikeä tihkuvaa otsaansa.
"Hän elää", huudahti Quoniam, joka käsitti, kuinka paljon levottomuutta ystävän äännähdykseen sisältyi; "hän on vain säikähdyksestä mennyt tainnoksiin, mutta hän on pelastunut."
Metsästäjä paljasti verkalleen päänsä ja kohotti silmänsä taivasta kohti:
"Kiitos, hyvä Jumala!" virkkoi hän sanomattoman kiitollisella äänellä.
Sillä välin oli ratsastaja, jonka Lujamieli oli niin ihmeellisesti pelastanut, astunut hänen luokseen.
"Millä voin teitä palkita?" lausui hän ojentaen kätensä.
"Minähän olen kiitollisuudenvelassa teille", vastasi metsästäjä Vilpittömästi; "ilman teidän ylevää intoanne olisin tullut liian myöhään."
"En ole tehnyt mitään enempää kuin jokainen muu olisi tehnyt minun asemassani."
"Ehkä niin. Nimenne veli?"
"Uskollinen Sydän. [Aimard kirjoittaa silloiselta ranskalaiselta
näkökannalta. Suom.] Entä omanne?""Lujamieli. Olemme ystäviä elämässä ja kuolemassa."
"Niin olkaamme. Mutta hoivatkaamme nyt tätä tyttöraukkaa."
Miehet puristivat vielä kerran toistensa kättä ja lähestyivät sitten Carmelaa, jota Quoniam parhaansa mukaan hoiteli, kuitenkaan kykenemättä toivuttamaan häntä syvästä tainnostilasta, johon tyttö oli vaipunut.
Sitten kun Lujamieli ja Uskollinen Sydän tulivat Quoniamin sijalle tyttöä hoivailemaan, riensi tämä keräämään kuivia oksia ja tekemään tulta.
Mutta muutaman minuutin päästä raoittikin Carmela jo silmänsä ja virkosi pian siksi paljon, että kykeni selittämään, miksi oli saapunut tänne metsään, sensijaan että rauhallisesti nukkuisi Potreron ventassa.
Tapahtumat, joiden kertomiseen voipuneelta ja tuskallisten liikutusten järkyttämältä tytöltä kului useita tunteja, selostamme lukijalle muutamalla sanalla seuraavassa luvussa.
XVIII
Lanzi
Carmela seurasi kauan katseellaan Jaguarin hurjaa ajoa kentän yli. Kun hän vihdoin näki miehen häviävän keskelle peerupuumetsää, loi hän surumielisesti katseensa alas ja astui hitaasti ja miettiväisenä takaisin tupaan.
"Hän vihaa häntä", jupisi tyttö hiljaa ja järkkyneenä; "hän vihaa häntä. Tahtoneeko hän hänet pelastaa?"
Neitonen lyyhistyi jakkaralle ja oli muutaman minuutin ajan syviin mietteisiin vaipuneena.
Vihdoin hän kohotti jälleen päänsä. Kuumeinen hohto väritti hänen kasvonsa, ja muuten lempeät silmät näkyivät singahduttavan salamoita.
"Minäpä pelastan hänet!" huudahti hän varman päättäväisesti.
Tämän huudahduksen jälkeen hän nousi, astui pitkin askelin salin lattian poikki ja avasi oven karjapihaan.
"Lanzi?" huusi hän.
"Niña?" vastasi mestitsi, joka parhaillaan antoi alfalfa-ruohoa kahdelle tytölle kuuluvalle valiohevoselle, joista hän, Lanzi, piti erikoista huolta.
"Tulehan!"
"Täällä olen, tulen heti kohta."
Tuskin oli kulunut viittäkään minuuttia, kun hän ilmestyikin salin kynnykselle.
"Mitä haluatte, señorita?" sanoi hän niin levollisen nöyrästi kuin on isäntiensä hemmoittelemilla palkollisilla tapana. "Minulla on kovin kiirettä tällä hetkellä."
"Saattaa olla, Lanzi-hyvä", vastasi tyttö lempeästi, "mutta se, mitä minulla on sanottavaa, ei siedä viivytystä."
"Ohoh", virkkoi mestitsi hiukan kummastuneena, "mitä sitten onkaan tekeillä?"
"Ei mitään erittäin merkillistä, ystäväni. Kaikki on ventassa hyvässä järjestyksessä, kuten tavallista, mutta minun on sinulta pyydettävä palvelusta."
"Palvelustako minulta?"
"Niin."
"Hm, puhukaa, señorita, te tiedätte, että olen teille hartaasti uskollinen."
"Alkaa käydä myöhäiseksi, ei ole luultavaa, että tähän aikaan enää kukaan matkustaja pysähtyy ventaan."
Mestitsi kohotti päänsä ja laski itsekseen auringon kulkua.
"En luule, että tänään enää saapuu matkustajia", virkkoi hän vihdoin, "kello on jo melkein neljä, mutta on kuitenkin mahdollista, että joku tulee."
"Ei ole mitään syytä siihen otaksumaan."
"Ei tosiaan mitään, señorita."
"No, sitten pyydän sinua sulkemaan ventan."
"Sulkemaanko ventan! Miksi sitten?"
"Kohta sen sanon."
"Onko se tosiaan kovin tärkeää?"
"On tosiaan."
"Puhukaa sitten, niña, minä olen pelkkänä korvana."
Neitonen loi pitkän ja kysyvän katseen mestitsiin, joka seisoi hänen edessään, nojasi kyynärpäänsä veikeästi erästä pöytää vasten ja jatkoi puoliääneen:
"Minä olen levoton, Lanzi."
"Levotonko, ja minkätähden?" kysyi mestitsi-..
"Isäni pitkän poissaolon vuoksi."
"Niinkö? Mutta siitähän on vasta neljä päivää, kun hän kävi."
"Koskaan hän ei ole jättänyt minua näin pitkäksi aikaa yksikseni."
"Mutta..." yritti mestitsi raapaisten hämillään korvallistansa.
"Lyhyesti sanoen", keskeytti neitonen, "minä olen levoton isäni tähden ja haluan hänet tavata. Sinä suljet ventan, satuloitset hevoset, ja sitten me ratsastamme Mezquiten haciendaan. Sinne ei ole pitkä matka. Neljän, korkeintaan viiden tunnin päästä olemme jälleen kotona."
"On vain hyvin myöhäistä."
"Sitä suurempi syy lähteä heti."
"Mutta sentään..."
"Ei mitään muttaa, tee niinkuin käsken, minä tahdon sitä."
Mestitsi painoi päänsä alas sanaa sanomatta, hän tiesi, että milloin hänen emäntänsä puhui tuohon sävyyn, oli toteltava.
Nuori neitonen astahti eteenpäin, laski valkean, hennon kätensä mestitsin olalle ja lähentäen viehkeät, tuoreet kasvonsa hänen kasvojaan kohti lisäsi lempeästi hymyillen, mikä sai miespoloisen ilosta vavahtamaan:
"Älä ole minulle vihoissasi tästä oikusta, hyvä Lanzi. Minä kärsin."
"Minäkö teille vihoissani, niña!" vastasi mestitsi kohottaen merkitsevästi olkapäitään. "Heh, ettekö tiedä, että menisin tuleen teidän edestänne, sitä suuremmalla syyllä teen kaikki, mitä teidän pääkköseenne pälkähtää."
Hän ryhtyi nyt kiireesti ja huolellisesti telkeämään ventan ovia ja ikkunoita, ja palasi sitten aitaukseen satuloimaan hevosia, sillä välin kun Carmela hermostuneen levottomana riisui vaatteet, jotka hänellä oli yllään, ja pukeutui toisiin, mukavampiin aikomaansa matkaa varten. Sillä hän oli pettänyt vanhan palvelijan. Lujamielen luo hän ei nyt aikonut lähteä.
Mutta Jumala oli päättänyt, että suunnitelma, jota hän kapinallisessa päässään hautoi, ei onnistuisi.
Hetkellä, jolloin hän täysissä pukimissa ja valmiina nousemaan ratsun selkään astui jälleen saliin, ilmestyi Lanzi ovelle kasvot kauhusta vääntyneinä.
Carmela riensi häntä vastaan luullen miehen haavoittaneen itseänsä.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän osaaottavasti.
"Olemme hukassa!" vastasi mestitsi kolkolla äänellä ja vilkaisi säikähtyneenä ympärilleen.
"Mitä, hukassa!" huudahti tyttö käyden kalmankalpeaksi. "Mitä tarkoitat, ystäväni?"
Mies pani sormen huulilleen varoittaakseen häntä olemaan vaiti, viittasi häntä seuraamaan itseänsä ja pujahti hiipivin askelin tarhaan.
Carmela astui sinne hänen jälkeensä. Karjapihan sulki noin kahden metrin korkuinen lauta-aita. Lanzi lähestyi paikkaa, josta saattoi riittävän suuresta raosta nähdä kentälle.
"Katsokaa!" virkkoi hän osoittaen rakoa emännälleen.
Neitonen totteli ja painoi kasvonsa lautoja vasten.
Alkoi tulla yö, ja hetki hetkeltä tiivistyvä varjo peitti nopeasti seudun, mutta pimeys ei vielä ollut niin suuri, että se olisi estänyt Carmelan muutaman sadan metrin päästä kentältä eroittamasta ratsastajajoukkoa, joka tuli täyttä laukkaa ventaa kohti.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä totesi nuori neitonen, että ratsastajat olivat intiaanirosvoja.
Nämä puolensataa soturia olivat puettuina täyteen sotisopaansa, ja kumartuneina yhtä hurjien ratsujensa kaulalle kuin itsekin olivat, he heiluttivat pitkiä keihäitään uhmaavasti päänsä päällä.
"Ne ovat apachejal" huudahti Carmela säikähdyksestä peräytyen. "Miten ihmeessä ne ovat päässeet tänne asti, niin että niiden tulosta ei ole annettu varoitusta?"
Mestitsi pudisti surumielisesti päätänsä.
"Muutamassa minuutissa ne ovat täällä", sanoi hän, "mikä meille neuvoksi?"
"Puolustautua!" huudahti tyttö päättäväisesti. "Niillä ei näy olevan tuliaseita. Kykenemme talomme seinien takaa helposti pitämään puoliamme heitä vastaan päivänkoittoon asti."
"Entä sitten?" kysyi mestitsi epäilevästi.
"Sitten", vastasi tyttö innostuneesti, "tulee Jumala avuksemme."
"Amen!" sanoi mestitsi entistä vähemmän vakuutettuna sellaisen ihmeen mahdollisuudesta.
"Riennä tuomaan saliin kaikki tuliaseet, mitä talossa on. Ehkä ne pakanat peräytyvät, kun saavat kuuman vastaanoton. Ja mistä tiedämme, että ne aikovat meitä vastaan hyökätäkään?"
"Hm, ne paholaiset ovat viekkaita, tietävät varsin hyvin, kuinka paljon väkeä tässä talossa on. Älkää luulko, että ne perääntyvät, ennenkuin ovat sen vallanneet."
"No", virkkoi tyttö päättäväisesti, "antakaamme itsemme Jumalan haltuun! Kuolkaamme uljaasti taistellen, se on parempi kuin raukkamaisesti jättäytyä noiden tunnottomien ja armottomien roistojen käsiin ja joutua heidän orjikseen."
"Tapahtukoon niin", vastasi mestitsi emäntänsä innokkaiden sanojen sähköistämänä. "Taisteluun! Tietäähän señorita, että minä en kavahda taistelua. Olkoot ne pakanat varuillaan, sillä muuten voin tehdä heille sellaisen kepposen, että he sen kauan muistavat!"
Keskustelu jäi sillä kertaa siihen, koska henkilöittemme täytyi valmistautua puolustukseen, minkä tekivätkin niin ripeästi ja älykkäästi, että hyvin huomasi heidän ennenkin olleen yhtä tukalassa tilanteessa.
Älköön lukija ihmetelkö doña Carmelan tässä tilanteessa osoittamaa miehuullista urheutta. Rajaseudulla, missä alati ollaan intiaanien ja kaikenlaisten rosvoilijain hyökkäyksille alttiina, taistelevat naiset miesten rinnalla ja unohtaen sukupuolensa heikkouden saattavat tarpeen tullen osoittautua yhtä sankarillisiksi kuin heidän veljensä ja puolisonsa.
Carmela ei ollut erehtynyt. Joukkue intiaanirosvoja siellä todellakin oli, ratsastaen täyttä laukkaa taloa kohti. Pian he ehtivät sen luo ja ympäröivät sen joka puolelta.
Tavallisesti käyttäytyivät intiaanit retkillään äärettömän varovaisesti, milloinkaan näyttäytymättä avoimesti ja lähestyen vain erinomaisen harkitsevasti. Tällä kertaa oli helppoa havaita, että he olivat varmat menestyksestään ja varsin hyvin tiesivät ventan olevan puolustajia vailla.
Päästyään parinkymmenen metrin päähän talosta he pysähtyivät, astuivat ratsuiltaan maahan ja näkyivät hetkisen neuvottelevan.
Lanzi oli käyttänyt hyväkseen tätä muutaman minuutin tovia kasatakseen salin pöydälle kaikki talon aseet – kymmenkunta karbinia.
Vaikka ovet ja ikkunat olivat suljetut vankoilla luukuilla, oli kuitenkin helppo seurata vihollisen liikkeitä sinne tänne puhkaistuista ampuma-aukoista.
Pyssy aseenaan oli Carmela rohkeasti asettunut ovelle, sillä välin kun mestitsi miettivän näköisenä puuhasi ja hääräsi, tuli ja meni ja näkyi viimeistelevän jotakin tärkeätä ja salaperäistä työtä.
"Kah", virkkoi hän hetkisen kuluttua, "nyt se on valmista. Laskekaa se pyssynne tuonne pöydälle, señorita. Emme kykene niitä konnia nujertamaan voimalla, vaan ainoastaan viekkaudella. Jättäkää se minun huolekseni."
"Mitä sinä suunnittelet?"
"Kohta sen näette. Minä olen sahannut pois kaksi lautaa tarhan aidasta. Nouskaa ratsun selkään ja kun kuulette minun avaavan oven, karauttakaa täyttä laukkaa pois."
"Entä sinä?"
"Älkää huolehtiko minusta, vaan kannustakaa hevostanne."
"Minä en tahdo sinua jättää."
"Soh, soh, ei mitään narrimaisuuksia. Minä olen vanha, elämäni on hiuskarvan varassa, mutta teidän elämänne on arvokas, se täytyy pelastaa. Sallikaa minun toimia, sanon minä."
"Ei, jollet sano minulle..."
"Minä en sano teille mitään. Te tapaatte Lujamielen Venadon kaalamolla. Ei sanaakaan enempää."
"Ah, vain niin", virkkoi tyttö. "Sitten minä vannon, että en hievahda luotasi, tapahtuipa mitä hyvänsä."
"Te olette hullu! Enkö minä teille sanonut, että tahdoin tehdä intiaaneille aika kepposen?"
"Niin sanoit."
"No, saatte nähdä. Mutta koska pelkään teidän tekevän jonkun varomattomuuden, tahdon nähdä teidän lähtevän edeltäpäin – siinä kaikki."
"Puhutko minulle totta?"
"Tietysti. Viiden minuutin päästä olen teidät saavuttanut."
"Lupaatko sen minulle?"
"Luuleeko señorita, että minua huvittaa jäädä tänne?"
"Mutta mitä aiot tehdä?"
"Tuossa tulevat intiaanit. Lähtekää, älkääkä unohtako karauttaa täyttä laukkaa pois heti kun avaan oven ja ohjata Venadon kaalamoa kohti."
"Mutta minä arvelen..."
"Lähtekää, lähtekää", keskeytti mestitsi äkäisesti ja työnsi hänet tarhaan, "asiahan on jo päätetty."
Neitonen totteli varsin vastahakoisesti, mutta sillä hetkellä kuului hätäistä kolkutusta luukkuja vasten, ja mestitsi käytti hyväkseen tätä intiaanien merkinantoa sulkeakseen tarhaan vievän oven.
"Vannoin Lujamielelle, että suojelen tyttöä, tapahtuipa mitä hyvänsä", jupisi hän. "Mutta en voi häntä pelastaa muuten kuin kuolemalla hänen edestänsä. No hyvä, minä kuolen. Mutta capa de Dios, laitanpa itselleni komeat peijaiset!"
Kolkutettiin taas ikkunaluukkuihin, mutta tällä kertaa niin rajusti, että oli helppo huomata niiden pian särkyvän.
"Kuka siellä?" kysyi mestitsi tyynellä äänellä.
"Gente de paz" [rauhan väkeä, Suom.], vastattiin ulkoa.
"Hm", jupisi Lanzi, "rauhan miehiä ollaksenne te ilmoittaudutte omituisella tavalla."
"Avatkaa, avatkaa", toisti ääni ulkoa.
"En parempaa pyydäkään, mutta mikä takaa, että teillä ei ole paha mielessä?"
"Avatkaa tai muuten murskaamme oven."
Ja iskut ovelle kävivät yhä taajemmiksi.
"Ohoh", virkkoi mestitsi, "älkää nyt niin jyristäkö. Älkää turhaan väsyttäkö itseänne, avaanhan minä."
Iskut taukosivat.
Mestitsi poisti teljet ja aukaisi oven.
Intiaanit ryntäsivät sisälle riemusta ulvoen.
Lanzi oli väistynyt syrjään tehdäkseen heille tietä. Hän teki riemastuneen eleen kuullessaan nopeasti poistuvan hevosen laukan.
Intiaanit eivät kiinnittäneet huomiota siihen seikkaan.
"Juotavaa!" huusivat he.
"Mitä haluatte saada?" kysyi mestitsi voittaakseen aikaa.
"Paloviinaa!" karjuivat villit.
Lanzi riensi heitä palvelemaan. Hurjat juomingit alkoivat.
Tietäen, että heillä ei ollut mitään pelättävää ventan asukkaiden taholta, olivat punanahat oven auettua vyöryneet sisälle pitämättä tarpeellisena asettaa vartijoita. Tämä huolimattomuus, johon Lanzi luotti, antoi Carmelalle tilaisuuden ratsastaa tiehensä kenenkään näkemättä ja häntä häiritsemättä.
Intiaaneilla, varsinkin apacheilla, on hillitön himo väkijuomiin. Ainoastaan comanchein raittius kestää kaikki koetukset. Tähän asti ne ovat osanneet varjella itsensä turmiollisesta juomahimosta, joka harventaa ja raaistuttaa heidän heimolaisiansa.
Lanzi seurasi viekkain silmin punanahkain temmellystä, jotka tungeskellen pöytien ympärille joivat pitkin siemauksin ja tyhjensivät minkä kerkisivät eteensä asetettuja nahkapulloja. Heidän silmänsä alkoivat kiiltää, piirteet elostuivat. He haastoivat kilvan kaikki yhdellä haavaa, tietämättä enää mitä sanoivat ja ajattelematta muuta kuin itsensä päihdyttämistä.
Äkkiä tunsi mestitsi käden laskeutuvan olalleen.
Hän kääntyi. Intiaani seisoi hänen edessään käsivarret ristissä.
"Mitä veli tahtoo?" kysyi hän.
"Sininen Repo on päällikkö", vastasi intiaani, "ja hänellä on asiaa kalpeanaamalle."
"Eikö Sininen Repo ole tyytyväinen tapaan, jolla otin hänet vastaan samoinkuin hänen toverinsakin?"
"Ei ole kysymys siitä. Soturit juovat, päällikkö tahtoo muuta."
"Ah", virkkoi mestitsi, "olen pahoillani, mutta minä olen jo tuonut kaikki, mitä minulla oli."
"Ei", vastasi intiaani kuivasti.
"Kuinka ei?"
"Missä on se kultahiuksinen tyttö?"
"Minä en käsitä, päällikkö", sanoi mestitsi, joka päinvastoin käsitti erittäin hyvin.
Intiaani hymyili.
"Katsokoon kalpeanaama Sinistä Repoa", virkkoi hän, "niin kalpeanaama näkee, että hän on päällikkö, eikä lapsi, jota valheilla huvitetaan. Mihin on joutunut kultahiuksinen tyttö, joka asui täällä veljen kanssa?"
"Nainen, josta päällikkö puhuu, jos päällikkö tarkoittaa nuorta neitosta, jolle tämä talo kuuluu..."
"Niin."
"Ka, hän ei ole täällä."
Päällikkö loi häneen tutkivan katseen.
"Kalpeanaama valehtelee", sanoi hän.
"Etsikää häntä."
"Hän oli täällä tunti sitten."
"Ehkä kyllä."
"Missä hän on?"
"Etsikää."
"Kalpeanaama on koira, jolta minä nyljen päänahan."
"Olisipa se oiva aarre", vastasi mestitsi ilkkuen.
Onnettomuudeksi oli Lanzi sanat lausuessaan sattunut luomaan voitonriemuisen silmäyksen karjapihaan päin. Päällikkö tavoitti tuon silmäyksen, syöksyi tarhaa kohti, avasi oven ja päästi epätoivon huudahduksen nähdessään aitaan tehdyn aukon. Totuus oli hänelle valjennut.
"Koira!" huudahti hän ja siepaten nylkemisveitsensä vyöltään heitti sen raivostuneena vastustajaansa kohti.
Mutta tämä, joka piti hänen liikkeitänsä silmällä, vältti iskun, ja veitsi iskeytyi seinään muutaman tuuman päähän hänen kallostansa.
Lanzi suoristausi ja hypäten tarjoilupöydän yli syöksyi Sinistä Repoa kohti.
Intiaanit nousivat meluten ja tarttuen aseisiinsa hyökkäsivät kuin petoeläimet mestitsin jälkeen.
Päästyään tarhaan vievän oven kynnykselle tämä laukaisi molemmat pistoolinsa joukon keskelle, hyppäsi hevosensa selkään ja iskien kannukset sen kylkiin karautti aitauksen aukosta ulos.
Samalla kuultiin hänen takaansa kauhea jymähdys, maa tärisi, kiviä, palkkeja ja kaikenlaisia pirstaleita putoili sikin sokin ratsastajan ja hänen säikähdyksestä hullun ratsunsa ympärille.
Potreron venta oli lentänyt ilmaan, haudaten raunioihinsa sinne tunkeutuneet apachit.
Se oli kepponen, jonka Lanzi oli luvannut intiaaneille tehdä.
Käsitämme, miksi hän niin hartaasti oli hoputtanut Carmelaa mahdollisimman nopeasti poistumaan.
Ihmeellisen onnellisesta sattumasta ei mestitsi enempää kuin hänen ratsunsakaan ollut haavoittunut. Sieraimet vaahdossa kiiti mustangi kentällä kuin siivillä lentäen. Alituisesti sitä ratsastaja kiihoitti elein ja äänin, sillä hän luuli kuulevansa lyhyen matkan päässä takanaan toisen laukkaavan hevosen, joka tuntui ajavan häntä takaa.
Onnettomuudeksi oli yö liian pimeä hänen voidakseen varmentua, oliko hänen otaksumansa oikea.
XIX
Takaa-ajo
Lukijasta tuntunee Lanzin menettely apacheista vapautuakseen jonkun verran rajulta, ja olisi tämän ehkä hänen mielestään tullut siihen turvautua vasta viime hädässä.
Mestitsin menettelyn puolustaminen on kuitenkin yhtä yksinkertaista kuin helppoa. Hyökättyään Meksikon rajan yli antautuvat intiaanit kaikenlaisiin epäjärjestyksiin, kohdellen mitä julmimmin heidän käsiinsä joutuvia onnettomia valkoisia, joita kohtaan he tuntevat hillitöntä, millään tyydyttämätöntä vihaa.
Lanzin asema yksinään eristetyllä paikalla, jossa ei ollut mitään apua odotettavissa, puolensadan kurittoman paholaisen käsissä oli mitä vaarallisin, varsinkin kun apachit, niin pian kun olivat kuumentuneet väkijuomista, joiden liiallinen nauttiminen kiihoittaa heidät hulluun raivoon, eivät enää olisi tunteneet mitään hillintää. Heidän verenhimoinen luonteensa olisi päässyt voitolle, ja silloin he olisivat ryhtyneet mitä oikeudettomimpiin julmuuksiin vain pelkästä huvista saada kiduttaa heimonsa vihollista.
Mestitsillä oli sitäpaitsi perin painava syy olla mitään säästämättä. Oli tavalla millä tahansa turvattava Carmelan pako, koska hän oli Lujamielelle juhlallisesti vannonut suojelevansa tyttöä oman henkensäkin uhalla.
Tässä asemassa hän tiesi, että hänen elämänsä tai kuolemansa riippui yksinomaan intiaanien oikusta, eikä hänen siis ollut arasteltava.
Lanzi oli kylmä, käytännöllinen ja järjestelmällinen mies, joka ei koskaan toiminut edeltäpäin kypsyneesti harkitsematta menestyksen tai epäonnistumisen mahdollisuuksia. Nykyisessä tilanteessa hänellä ei ollut mitään menetettävänä, koska tiesi intiaanien hänet etukäteen tuominneen. Jos hänen suunnitelmansa onnistuisi, saattaisi hän kenties välttää turman, jollei, niin hän kuolisi rohkeana rajaseudun asukkaana temmaten mukanaan tuonelaan melkoisen joukon leppymättömiä vihollisiansa.
Päätöksensä tehtyään hän oli pannut sen toimeen kuvailemallamme kylmäverisellä tavalla. Malttinsa ansiosta sai hän aikaa hypätä ratsulleen ja paeta.
Mutta vielä ei ollut kaikki lopussa, takaa kuuluva laukka teki hänet kovin levottomaksi, se kun todisti, että tuuma ei ollut onnistunut yhtä hyvin kuin hän oli toivonut, vaan että ainakin yksi hänen vihollisistaan oli pelastunut ja rientänyt hänen peräänsä.
Mestitsi lisäsi vauhtiaan, hän antoi hevosensa juosta lukemattomia kaaria ja mutkia eksyttääkseen hellittämättömän vihollisen jäljiltään, mutta kaikki oli turhaa, yhä kuuli hän takaansa tuntemattoman hätyyttäjänsä hevosen nelistyksen.
Olkoonpa ihminen kuinka rohkea hyvänsä, olkoonpa taivas suonut hänelle kuinka suuren tarmon tahansa, ei mikään vaimenna hänen urheuttaan siinä määrin kuin tunne, että häntä pimeässä uhkaa näkymätön ja siis tavoittamatonkin vihollinen. Yön pimeys, erämaassa vallitseva äänettömyys, puut, jotka hurjaa vauhtia ratsastaessa kiitävät ratsastajan ohi oikealla ja vasemmalla kuin lukematon lauma kaameita ja uhkaavia peikkoja, kaikki tuo yhtyy lisäämään sen onnettoman kauhua, joka pakenee kuvaamattoman huimauksen pyörryttämänä, painajaisen ahdistamana, sitä peloittavamman, kun vaeltaja aavistaa vaaran eikä tiedä, miten sitä vastustaisi.
Kulmat rypyssä, vavahtelevin huulin ja otsa kylmästä hiestä kosteana kiiti Lanzi täten tuntikausia kenttien yli, kumartuneena hevosensa kaulaa vasten, seuraamatta mitään määrättyä suuntaa, kintereillä yhä tuo kumea ja epätasainen hänen peräänsä päästetyn hevosen laukka.
Omituista vain oli, että siitä asti, kun hän töminän ensi kertaa kuuli, se ei tuntunut tulleen huomattavasti lähemmäksi. Olisi voinut luulla, että tuntematon ratsastaja tyytyi vain seuraamaan takaa-ajettavansa jälkiä välittämättä häntä saavuttaa.
Mutta kun mestitsin ensi kiihtymys oli vähitellen tyyntynyt ja raikas yöilma hiukan selventänyt hänen ajatuksiaan, palasi hänen kylmäverisyytensä ja samalla hänen asemansa arvostelemiseksi välttämätön selkeäpäisyys.
Lanzia hävetti tämä poikamainen pelko, joka oli sopimaton hänenlaiselleen miehelle. Olihan hän mieskohtaisen turvallisuutensa vuoksi jo pitkäksi ajaksi unohtanut velvollisuudekseen ottamansa pyhän tehtävän suojella ja puolustaa oman henkensäkin uhalla ystävänsä tytärtä eli sitä, jota tämä ainakin tyttärenään piti.
Tämä ajatus koski häneen kuin salaman isku, purppuroi polttavalla punalla hänen kasvonsa ja sinkautti salaman hänen silmistään. Hän pysähdytti äkkiä ratsunsa, päättäen hinnalla millä tahansa tehdä lopun tästä kilpajuoksusta.
Juoksussaan äkkiä hillitty hevonen horjui vapisevilla kintereillään, hirnahti tuskallisesti ja jäi liikkumattomaksi. Samalla hetkellä lakkasi näkymättömän ratsun laukka kuulumasta.
"Huu", puhkui mestitsi, "tämä alkaa käydä kamalaksi!"
Ja vetäen pistoolin vyöstään hän viritti sen hanan.
Hän kuuli heti kuin synkkänä kaikuna liipaisimen napsahduksen pistoolista, jonka hänen vastustajansa puolestaan veti vireeseen.
Mutta sensijaan, että se olisi hänen pelkoaan lisännyt, tuntui tuo napsahdus sitä päinvastoin tyynnyttävän.
"Mitä se merkitsee?" aprikoi hän kohottaen miettiväisesti päätänsä. "Olisinko minä erehtynyt? Enkö siis olekaan tekemisissä apachin kanssa?"
Tämän yksinpuhelunsa jälkeen, jonka aikana Lanzi oli turhaan yrittänyt eroittaa tuntematonta vihollistansa, huusi hän voimakkaalla äänellä:
"Halloo! Kuka siellä on?"
"Entä siellä?" vastasi pimeästä kuuluva miehenääni, sävyltään ainakin yhtä päättäväinen kuin mestitsinkin.
"Sepä merkillinen vastaus", virkkoi Lanzi.
"Eipä kysymystä merkillisempi."
Nämä lauseet oli vaihdettu oivallisella espanjankielellä. Varmistuneena siitä, että oli tekemisissä valkoisen kanssa, karkoitti mestitsi kaiken pelon ja päästäen pistoolinsa vireestä pisti sen takaisin vyöhönsä lausuen hyväsävyisen hilpeästi:
"Teidän, caballero, on näin pitkän ratsastuksen jälkeen varmaankin tarvis hengähtää, kuten on minunkin laitani. Tahdotteko, että levähdämme yhdessä?"
"En parempaa pyydä", vastasi toinen.
"Mutta kah!" huudahti ääni, jonka mestitsi heti tunsi, "sehän on Lanzi!"
"Juuri niin!" vastasi viimemainittu riemuiten. "Voto a brios, doña Carmela, en odottanut tapaavani teitä täältä!"
Kolme henkilöämme yhtyivät. Selitykset olivat lyhyet.
Pelko ei tee laskelmia eikä mieti. Doña Carmela toiselta puolen ja Lanzi toiselta olivat turhan pelon vallassa paenneet yrittämättä selostaa itselleen heitä työntävää tunnetta, heitä kun elähdytti vain itsesäilytysvaisto, tuo mahtava ase, jonka Jumala on antanut ihmiselle, jotta tämä sen avulla voisi tukalimmissakin tilaisuuksissa välttää vaaran.
Ainoa eroitus oli siinä, että mestitsi luuli apachien ajavan häntä takaa, kun doña Carmela taas luuli niiden kiitävän edellään.
Kun neitonen Lanzin kehoituksesta oli lähtenyt ventalta, oli hän sokeasti karauttanut ensimmäiselle polulle, joka hänen eteensä avautui.
Jumala oli hänen onnekseen suonut, että sillä hetkellä, jolloin talo hirveällä pamauksella räjähti ilmaan ja doña Carmela puolikuolleena säikähdyksestä oli suistunut ratsultaan, oli hänet kohdannut valkoihoinen metsästäjä, joka kuultuaan, mitkä vaarat tyttöä uhkasivat, oli jalomielisesti tarjoutunut saattamaan hänet Mezquiten haciendaan, mihin tyttö halusi päästä Lujamielen välittömään suojelukseen.
Luotuaan tutkivan katseen metsästäjään, jonka avomielinen ilme ja rehelliset kasvot todistivat vilpittömyyttä, oli doña Carmela kiitollisesti ottanut tarjouksen vastaan, peläten pimeässä joutuvansa intiaaniosastojen käsiin, joita varmaankin väijyskeli teillä ja joille hänen puutteellinen paikallistuntemuksensa välttämättömästi olisi jättänyt hänet alttiiksi.
Neitonen oli siis tovereineen heti lähtenyt matkalle haciendaa kohti. Mutta lukemattomien pelonaiheiden kiusaamina olivat he luulleet mestitsin nelistävää hevosta jonkun edellä kiitävän vihamielisen intiaanin ratsuksi. Niinpä he olivatkin mitä huolellisimmin pysytelleet kyllin pitkän välimatkan päässä voidakseen ohjata toisaalle ja paeta, jos otaksutut viholliset tekisivät pienimmänkin epäilyttävän liikkeen.
Tämä selitys karkoitti kaiken levottomuuden kolmen henkilömme mielestä. Carmela ja Lanzi olivat onnelliset, että olivat näin ikäänkuin ihmeen kautta kohdanneet toisensa.
Sillä välin kun mestitsi kertoi nuorelle emännälleen, millä tavoin oli suoriutunut apacheista, oli metsästäjä viisaana ja varovaisena miehenä suitsista taluttanut hevoset taajaan tiheikköön ja kätkenyt ne sinne huolellisesti. Sitten hän palasi nurmelle heittäytyneiden uusien ystäviensä luo nauttiakseen hetkisen lepoa.
Juuri kun metsästäjä palasi, puhui Lanzi tytölle:
"Mitä hyödyttää, señorita, että enää rasittaisitte itseänne tänä yönä? Uusi ystävämme ja minä panemme muutamalla kirveeniskulla kojun pystyyn, jonka alla olette täydellisesti suojassa. Nukutte päivänkoittoon asti, ja sitten jatkamme matkaamme haciendalle. Teillä ei nyt ole mitään vaaraa pelättävänä, kun teitä suojelemassa on kaksi miestä."
"Minä kiitän sinua, rakas Lanzi", vastasi neitonen, "sinun kiintymyksesi tunnen hyvin enkä epäilisi jättäytyä luottavaisesti sinun huomaasi, jos minua tällä hetkellä kiusaisi apachien pelko. Voit uskoa, että niiden pakanain taholta mahdollisesti uhkaavat vaarat eivät laisinkaan vaikuta päätökseeni jatkaa matkaani mahdollisimman pian."
"Mikä tärkeä seikka sitten teitä siihen pakottaakaan, señorita?" ihmetteli mestitsi.
"Se, ystäväni, on isäni ja minun välinen asia. Riittäköön sinulle tieto, että minun ehdottomasti täytyy nähdä hänet ja puhutella häntä vielä tänä yönä."
"No, koska se on teidän tahtonne, señorita, niin minä suostun", vastasi mestitsi pudistaen päätänsä. "Sama se, mutta myönnätte, että se on omituinen oikku."
"Ei, hyvä Lanzini", vastasi tyttö surumielin, "ei se oikku ole. Kunhan saat tietää syyt, jotka pakottavat minut toimimaan, olen varma, että hyväksyt menettelyni."
"Mahdollista kyllä, mutta miksi ette niitä minulle sitten heti sano?"
"Siksi, että se on minulle mahdotonta."
"Hst!" keskeytti metsästäjä heidät äkkiä. "Kaikki keskustelu on tällä hetkellä turhaa, meidän täytyy kiireimmiten lähteä."
"Mitä tarkoitatte?" huudahtivat toiset säpsähtäen.
"Apachit ovat päässeet jäljillemme, ne lähestyvät nopeasti, kahdenkymmenen minuutin päästä ovat ne täällä. Tällä kertaa siitä ei saata erehtyä, niitä ne ovat."
Seurasi pitkähkö äänettömyys.
Doña Carmela ja Lanzi kuuntelivat tarkkaavaisesti.
"En eroita mitään", virkkoi mestitsi hetkisen perästä.
"En minäkään", jupisi tyttö.
Metsästäjä hymyili hiukan.
"Te ette tietenkään voi vielä kuulla mitään", virkkoi hän, "sillä teidän korvanne eivät ole tottuneet, niinkuin minun, eroittamaan erämaan heikompia ääniä. Uskokaa sanojani, luottakaa kokemukseeni, joka ei minua ole milloinkaan pettänyt. Teidän vihollisenne lähestyvät."
"Mitä tehdä?" änkytti doña Carmela.
"Paeta", huudahti mestitsi.
"Kuulkaa", jatkoi metsästäjä tyynesti, "apacheja on paljon, ja he ovat viekkaita, mutta me saatamme voittaa ne ainoastaan viekkaudella. Jos yritämme vastustaa, olemme hukassa. Jos pakenemme kaikki kolme yhdessä, niin ennemmin tai myöhemmin joudumme heidän käsiinsä. Sillä välin kun minä jään tänne, pakenette te señoritan kanssa, mutta teidän on verhottava hevostenne jalat vaimentaaksenne niiden kavioiden synnyttämää melua."
"Entä te!" kysyi neitonen innokkaasti.
"Enkö teille sanonut, että minä jään tänne?"
"Kyllä, mutta silloin joudutte niiden pakanain käsiin ja tulette ehdottomasti surmatuksi."
"Kenties", vastasi metsästäjä sanomattoman haikeamielisesti, "mutta kuolemastani olisi toki jotakin hyötyä, koska siten pelastaisin teidät."
"Kauniisti puhuttu", sanoi Lanzi, "ja minä kiitän teitä tarjouksestanne, caballero. Mutta valitettavasti en voi siihen suostua, asiata ei voi niin järjestää. Minä olen sen pannut alkuun ja minä tahdon sen omalla tavallani lopettaakin. Lähtekää te señoritan kanssa, jättäkää tyttö hänen isänsä huostaan, ja jollette minua enää näe ja jos hän kysyy, mitä on tapahtunut, sanokaa hänelle vain, että pidin lupaukseni ja uhrasin henkeni tämän neitosen edestä."
Tytön vastusteluista huolimatta Lanzi nosti hänet jänteville käsivarsilleen ja kantoi juoksujalkaa tiheikköön.
Carmela käsitti, että mikään ei saisi mestitsiä muuttamaan päätöstänsä, ja alistui.
Metsästäjä myöntyi Lanzin uhrautuvaisuuteen yhtä koruttomasti kuin oli oman tarjouksensa esittänyt. Miehen käytös tuntui hänestä aivan luonnolliselta, eikä hän siis ollenkaan yrittänyt vastustella, vaan ryhtyi ripeästi satuloimaan hevosia.
"Lähtekää nyt!" kehoitti mestitsi, kun metsästäjä ja nuori neitonen olivat satulassa, "menkää Jumalan haltuun!"
"Entä sinä, ystäväni?" yritti doña Carmela vielä.
"Minä", vastasi Lanzi huolettomasti pudistaen päätänsä, "minä en ole vielä niiden punapaholaisten hallussa. No, matkalle nyt!"
Lopettaakseen kaiken enemmän keskustelun sivalsi mestitsi hevosia rajusti ratsupiiskallaan. Jalot eläimet karahtivat laukkaan ja hävisivät pian hänen näkyvistänsä. Yksikseen jäätyään miespoloiselta pääsi huokaus.
"Hm", jupisi hän surumielin, "tällä kertaa pelkään pahoin, että veisaan viimeistä virttäni. Mutta sama se, canarios!" kirosi hän sitten. "Minä taistelen loppuun asti, ja jos ne pakanat minut nujertavat, saavat siitä maksaa kalliin hinnan."
Apachit lähestyivät töminällä, joka muistutti ukkosen poljennollista jyrähtelyä.
Lanzi pisti ohjakset hampaittensa väliin, tarttui kummallakin kädellään pistooliin, ja arvattuaan oikean hetken tulleen hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja ajoi päistikkaa punanahkoja vastaan heidän laumaansa suorakulmaisesti leikkaavassa viivassa.
Tultuaan pistoolin kantaman päähän hän laukaisi pyssynsä joukkioon, päästi uhman huudon ja pakeni vimmattua vauhtia.
Mitä mestitsi oli odottanut, oli tapahtunut. Hänen luotinsa olivat osuneet, kaksi apachia oli kaatunut lävistetyin rinnoin. Raivostuneena tästä rohkeasta hyökkäyksestä, jota eivät suinkaan olleet odottaneet yhden ainoan miehen taholta, päästivät apachit vimmatun kiljahduksen ja ryntäsivät hänen jälkeensä.
Sitä, kuten sanoimme, Lanzi juuri tahtoikin.
Doña Carmela ja metsästäjä olivat välttäneet intiaanit vain joutuakseen jaguarien ahdistettaviksi. Olemme nähneet, kuinka he Lujamielen väliintulon avulla pelastuivat.
XX
Uskottuja asioita
Lujamieli oli tarkkaavaisesti, katse maahan luotuna ja otsa rypyssä, kuunnellut tytön kertomusta. Kun tämä vaikeni, hän katseli häntä hetkisen kysyvästi.
"Siinäkö kaikki?" tiedusti hän.
"Kaikki", vastasi neitonen arasti.
"Entä Lanzi, Lanzi-poloiseni, etkö siis ole kuullut hänestä mitään?"
"En mitään. Korviimme kajahti kaksi laukausta, kuulimme useiden ratsuhevosten hurjaa laukkaa ja apachien sotahuudon. Sen jälkeen kaikki vaikeni."
"Kuinkahan hänelle on käynyt?" jupisi tiikerintappaja surumielisesti.
"Hän on päättäväinen, näkyy tuntevan erämaan elämän", virkkoi Uskollinen Sydän.
"Kyllä niin", vastasi Lujamieli; "mutta hän on yksinään."
"Se on totta", lisäsi metsästäjä, "yksinään ehkä viittäkymmentä vastaan."
"Voi!" huudahti kanadalainen. "Antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin tietoja hänestä."
"Carai, compadre!" huudahti hilpeä ääni. "Minä tuon hänestä teille aivan vereksiä uutisia, pyytämättä mitään."
Läsnäolijat vavahtivat vaistomaisesti tuon äänen kuullessaan ja kääntyivät nopeasti sinnepäin, mistä se kuului.
Oksat taipuivat syrjään, ja mies astui esille.
Se mies oli Lanzi.
Mestitsi näytti niin tyyneltä ja maltilliselta kuin ei hänelle olisi mitään merkillistä tapahtunut. Mutta hänen tavallisesti kylmillä, jopa nyrpeilläkin kasvoillaan oli kuvaamaton, veitikkamaisen iloinen ilme, hänen silmänsä säihkyivät ja leikillinen hymy värähteli hänen huulillaan.
"Taivaan taatto! Tuossahan on ystävämme!" huudahti Lujamieli ojentaen hänelle kätensä. "Olet tuhannesti tervetullut, kovin olimmekin sinusta levottomia."
"Kiitän teitä siitä, compadre. Mutta, onneksi minulle, vaara ei ollut niin uhkaava kuin olisi saattanut otaksua ja minun onnistui jokseenkin helposti suoriutua niistä apachin paholaisista."
"Sitä parempi, ei ole väliä, millä tavoin olet onnistunut heidän käsistään pujahtamaan. Seisot edessämme vammattomana ja terveenä, kaikki on hyvin. Nyt kun olemme yhtyneinä, voivat he tulla, jos heitä haluttaa. Me puhumme kyllä sellaista kieltä, että he ymmärtävät."
"Kyllä ne varovat tulemasta. Sitäpaitsi on niillä tällä hetkellä muuta puuhaa."
"Niinkö luulet?"
"Olen siitä varmakin. Ne ovat keksineet osaston meksikolaisia sotureita, jotka saattavat hopeakuormastoa, ja yrittävät tietenkin anastaa aarteet. Sitä onnellista sattumaa saankin osaksi kiittää pelastuksestani."
"Sitä pahempi meksikolaisille, jukoliste", lausui kanadalainen huolettomasti. "Kukin puolestaan! Järjestäkööt he asiansa parhaan älynsä mukaan, heidän huolensa eivät meitä liikuta."
"Eivät minustakaan."
"On vielä kolme tuntia yötä. Käyttäkäämme ne lepoon, jotta olemme valmiit päivänkoitteessa lähtemään matkalle haciendaa kohti."
"Se neuvo on hyvä ja noudatettava", virkkoi Lanzi heittäytyen heti pitkäkseen jalat tuleen päin, kääriytyen vaippaansa ja sulkien silmänsä.
Uskollinen Sydän, joka epäilemättä oli samaa mieltä, noudatti hänen esimerkkiänsä.
Quoniam taas oli, huolellisesti nyljettyään jaguarit ja niiden pennut, jo kaksi tuntia sitten oikaissut itsensä nuotion ääreen ja nukkunut.
Lujamieli kääntyi sitten Carmelaan päin. Neitonen istui jonkun matkan päässä hänestä katsellen miettiväisenä tuleen, ja kyyneliä kumpuili hänen silmistään.
"No, tyttönen", virkkoi kanadalainen hänelle lempeästi, "mitä sinä siellä kyyhötät? Sinun täytyy olla väsymyksestä uupunut. Miksi et yritä levätä muutamaa hetkeä?"
"Salli minun valvoa, isä. Minä en voisi nukkua, niin väsynyt kuin olenkin. Uni pakenisi silmäluomistani."
Kanadalainen katseli häntä hetkisen mitä tarkkaavaisimmin.
"Mitä tuo merkitsee?" kysyi hän kohottaen huolestuneena päätänsä.
"Oi, isä, isä, minä olen kovin onneton!"
Tämän, haikean tuskan esille pusertaman huudahduksen kuullessaan Lujamieli kavahti kuin käärmeen pistämänä, hänen silmänsä salamoivat, hän loi tyttöön hartaan, isällistä rakkautta uhkuvan katseen ja huudahti hätääntyneenä:
"Sinäkö onneton, Carmela? Mitä sitten on tapahtunutkaan, hyvä Jumala!"
Äärimmäisellä ponnistuksella onnistui tytön tyyntyä.
"Suo minulle anteeksi, isä", virkkoi hän hyväilevällä äänellä, "minä olen hupsu."
"Ei, ei!" vastasi metsästäjä pudistaen pari, kolme kertaa päätänsä, "sinä et ole hupsu, lapseni, sinä vain salaat minulta jotakin."
"Isä!" äännähti tyttö punehtuen ja luoden hämmentyneenä silmänsä maahan.
"Onko sen sanominen siis kovin vaikeata?"
"On."
"Pyh! Annahan kuulua vain, tyttöseni! Mistä saat niin lempeän rippi-isän kuin minä olen?"
"En mistään, sen kyllä tiedän, mutta..."
"Kuulehan, Carmela, kertoessasi meille hetkinen sitten, mitä tänään oli tapahtunut ventassa, sinä itse tunnustit tahtoneesi tulla minua tapaamaan, olinpa missä tahansa, ja vielä tänä yönä. Eikö niin?"
"Niin, isä."
"No, tässä nyt olen ja valmis kuuntelemaan. Muuten luulen, että jos sanottavasi on niin tärkeätä kuin olet minulle vihjaissut, teet viisaasti, jos pidät kiirettä."
Doña Carmela näytti hetkisen keräävän ajatuksiaan, laski sitten hennon kätösensä isänsä karkeaan ja isoon kämmeneen, samalla kun hänen pitkät silkkiripsensä arasti valahtivat verhoamaan hänen katsettansa, ja aloitti ensin heikolla äänellä, joka kuitenkin pian varmistui, tuli lujaksi ja selväksi.
"Lanzi kertoi minulle, että vähän matkan päähän meidän olinpaikastamme leiriytynyt conducta de plata osittain oli ollut syynä hänen pääsemiseensä niiden pakanain hätyyttelystä. Isä, tuo conducta vietti viime yön ventassa. Saattueen kapteeni on Meksikon armeijan tunnetuimpia upseereja. Ja monet kerrat olet kuullut hänestä ylistelevästi puhuttavan, luulenpa tuntevasi hänet mieskohtaisestikin. Hänen nimensä on don Juan Melendez de Gongora."
"Ah!" huudahti Lujamieli.
Neitonen pysähtyi pamppailevin sydämin.
"Jatkahan", kehoitti kanadalainen lempeästi.
Carmela vilkaisi häneen sivulta päin, tiikerintappaja hymyili, tyttö rohkaisihe puhumaan.
"Jo useita kertoja on sattuma tuonut kapteeni Melendezin ventaamme. Hän on oikea caballero, lempeä, kohtelias, sivistynyt, rehellinen ja avulias."
"Siitä olen varma, lapsukaiseni. Kapteeni Melendez on kyllä sellainen, jollaiseksi hänet kuvailet."
"Tänä aamuna lähti conducta kapteenin saattamana liikkeelle. Pari, kolme häijynnäköistä miestä oli poikennut ventaan, he katselivat sotilaiden lähtöä ivallisesti hymyillen, sitten he istuutuivat pöydän ääreen, alkoivat juoda ja ladella minulle törkeyksiä, puhua sellaista, jota kunniallisen nuoren tytön ei sovi kuunnella, jopa uhkasivatkin minua."
"Ah", keskeytti Lujamieli rypistäen kulmiansa, "tunnetko sinä ne lurjukset?"
"En, isä, ne ovat niitä rajaseudun kiertolaisia, joita täällä liikkuu liiaksikin, mutta vaikka olen heidät useitakin kertoja nähnyt, en tiedä heidän nimiänsä."
"Ei haittaa, kyllä minä heidät keksin, ole siitä huoletta."
"Onneksi minulle saapui silloin eräs ratsastaja, jonka läsnäolo riitti vaientamaan nuo miehet ja pakoittamaan heidät jälleen sellaisiksi kuin heidän aina oli tullut olla."
"Ja epäilemättä", virkkoi kanadalainen nauraen, "oli tuo parahiksi saapunut ratsastaja joku sinun ystäviäsi?"
"Tuttava vain, hyvä isä", vastasi tyttö hiukan punehtuen. "Mutta hän on luullakseni ainakin sinun hyvä ystäväsi."
"Hm, tiedätkö sinä hänen nimensä, lapseni?"
"Häntä nimitetään Jaguariksi."
"Ohoh", huudahti metsästäjä rypistäen kulmiaan, "ja mitä asiaa saattoi hänellä ventaan olla?"
"En tiedä, isä, mutta hän kuiskasi jonkun sanan miehille, joista sinulle kerroin. Silloin ne heti lähtivät pöydästä, nousivat jälleen ratsuilleen ja ajoivat täyttä laukkaa pois, tekemättä mitään huomautusta."
"Se on omituista", mutisi kanadalainen.
Seurasi pitkähkö vaitiolo. Lujamieli mietti syvällisesti.
"Eikö sinulla siis ole muuta minulle sanottavaa?" kysyi hän tytöltä. "Vielä en huomaa mitään erittäin merkillistä kaikessa siinä, mitä olet minulle kertonut."
"Odotahan", virkkoi tyttö.
"Hyvä on, jatka."
"Vaikka Jaguari oli puhunut näille miehille matalalla äänellä, käsitin minä kuitenkin muutamista sanoista, jotka kuulin tahtomattani – sen sinulle vannon, isä..."
"Siitä olen varma. Ja mitä noista muutamista sanoista käsitit?"
"Luulin ymmärtäväni, sanon, että he puhuivat conductasta."
"Ja tietenkin kapteeni Melendezistä, eikö niin?"
"Kyllä, koskapa varmasti kuulin hänen nimensä mainittavankin."
"Niin juuri. Silloin arvelit, että Jaguari aikoo hyökätä conductan kimppuun ja kenties surmata kapteenin, häh?"
"Sinä uskot, isä?" huudahti tyttö kauhistuneena ristiten kätensä.
"Se on luultavaa", vastasi kanadalainen tyynesti; "mutta rauhoitu, lapseni", lisäsi hän ystävällisesti. "Vaikka ehkä oletkin liian kauan viivytellyt asian ilmoittamista, voinen vielä estää vaaran."
"Oi, tee se, isä, minä rukoilen sitä sinulta."
"Ainakin yritän, lapseni. Enempää en voi sinulle tällä hetkellä luvata. Mutta mitä sinä sitten aiot itse tehdä?"
"Minäkö?"
"Niin, sillä välin kun toverini ja minä yritämme pelastaa kapteenia."
"Minä seuraan teitä, isä, jos sallit minun sen tehdä."
"Olkoon niin, varsinkin kun luulen, että se on viisainta. Sinä tunnet siis suurta kiintymystä kapteeniin, koska niin hartaasti haluat hänen pelastustansa?"
"Minäkö, isä?" vastasi tyttö ehdottoman avomielisesti. "En vähäisintäkään, mutta minusta tuntuisi kamalalta antaa surmata urhea upseeri, milloin hänet voidaan pelastaa."
"Sitten sinä varmaankin vihaat Jaguaria?"
"En vähintäkään, isä. Kiihkoilevasta luonteestaan huolimatta hänellä näkyy olevan jalo sydän, varsinkin kun itsekin pidät häntä arvossa, mikä minulle on tehokkain syy. Mutta minä kärsin nähdessäni toisiansa vastassa kaksi miestä, jotka varmaankin pian kiintyisivät toisiinsa, jos toisensa tuntisivat, enkä soisi heidän välillään verta vuotavan."
Nämä sanat lausui neitonen niin luonnollisen avomielisesti, että kanadalainen joutui muutamiksi minuuteiksi aivan hämilleen. Heikko valonpilke, jonka hän oli luullut eroittavansa, katosi äkkiä, hänen voimattansa selittää, minne se haihtui. Hän ei enää laisinkaan käsittänyt doña Carmelan käytöstä eikä vaikutteita, jotka pakottivat tytön toimimaan, varsinkaan kun hänellä ei ollut mitään syytä epäillä tytön kertomuksen ja sanojen vilpittömyyttä.
Katseltuaan neitoa tarkkaavaisesti hetkisen, hän pudisti pari, kolme kertaa päätänsä miehen tavoin, joka on joutunut ihan ymmälle, ja ryhtyi mitään enempää virkkamatta herättämään tovereitansa.
Muutamin sanoin selitti kanadalainen tuumansa tovereilleen. Kuten hän oli arvannutkin, eivät nämä tehneet pienintäkään vastaväitettä, vaan valmistausivat häntä seuraamaan.
Kymmentä minuuttia myöhemmin he nousivat ratsujensa selkään ja lähtivät leiristä, oppaanaan toimivaa Lanzia seuraten.
XXI
Jaguari
Jaguari oli lähtenyt Potreron ventasta äärimmäisen kiihtymyksen vallassa. Nuoren tytön sanat humisivat hänen korvissaan ivallisesti ilkkuvaan sävyyn. Tytön häneen viimeksi luoma katse vaivasi häntä kuin tunnonpistos.
Hän kiidätti hurjaa vauhtia kedon yli raadellen kannuksillaan hevosensa kyljet verille, niin että se hypiskeli tuskasta, ja kiroillen puoliääneen hän loi ympärilleen saalista väijyvän pedon raivokkaita katseita.
Nuori mies ratsasti täten täyttä laukkaa pitkän aikaa, näennäisesti seuraamatta mitään määrättyä suuntaa. Mutta kuitenkin pysähtyi hän pitkien välimatkojen päästä, kohosi seisomaan jalustimilleen, tarkkasi kenttää kotkan katseella ja lähti jälleen ratsastamaan täyttä neliä.
Kello kolmen tienoissa iltapäivällä hän sivuutti hopeakuormat, mutta kun hän oli ne jo kaukaa nähnyt, hänen oli helppo ne välttää kaartamalla hiukan oikealle ja painumalla tuuheaan peerupuu-metsikköön, joka verhosi hänet katseilta kyllin kauan, joten hänen ei tarvinnut pelätä, että edeltäpäin lähetetyt sissit hänet keksisivät.
Mutta noin tuntia ennen auringon laskua hän oli vihdoinkin saavuttanut ne, joita niin suurella kiireellä oli rientänyt tavoittamaan.
Noin viidensadan askeleen päässä paikasta, jolle Jaguari sillä hetkellä oli pysähtynyt, liikkui kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi ratsastajaa hyvässä järjestyksessä ruohokentän yli vievää polkua.
Tämä joukkue, johon kuului yksinomaan valkoisia, kuten oli helppo heidän puvustaan huomata, näkyi tavoittelevan jonkunlaista sotilaallista järjestystä. Sitäpaitsi olivat kaikki ratsastajat runsaasti varustetut aseilla.
Nuori mies asetti molemmat kämmenensä suunsa eteen äänitorveksi ja kajahdutti kaksi kertaa terävän huudon.
Vaikka joukko oli jo jokseenkin etäällä, pysähtyivät ratsastajat kuitenkin tästä merkistä, aivankuin heidän hevostensa jalat olisivat äkkiä juurtuneet maahan.
Jaguari otettiin vastaan riemuhuudoin, ja koko seurue tunkeutui hänen ympärilleen ilmaisten mitä suurinta mielenkiintoa.
"Kiitos, ystävät", sanoi hän, "kiitos minulle antamistanne myötätunnon osoituksista, mutta minä pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen tarkkaavaisesti. Aikamme on täpärällä."
Syntyi jälleen hiljaisuus kuin taikaiskusta.
"Ette ollut erehtynyt, master John", virkkoi Jaguari kääntyen erään lähimpänä seisovan puoleen, "conducta saapuu meidän perästämme. Meillä on vain kolmen, neljän tunnin etumatka. Kuten minulle kerroitte, on sillä saattojoukko, ja todistuksena, että sen turvallisuuteen kiinnitetään suurta huomiota, on se, että saattuetta johtaa kapteeni Melendez."
Seuralaiset tekivät pettymyksen liikkeen tämän uutisen kuullessaan.
"Kärsivällisyyttä!" virkkoi Jaguari ivallisesti hymyillen. "Missä voimat uupuvat, siinä on turvauduttava viekkauteen. Kapteeni Melendez on urhoollinen ja kokenut, sen myönnän, mutta emmekö mekin ole rohkeita miehiä? Eikö asia, jonka puolesta taistelemme, ole kyllin kaunis kannustaakseen meitä yritykseemme kaiken uhallakin?"
"On, on, hurraa, hurraa!" huudahti seurue ja kaikki heiluttivat innokkaasti aseitaan.
"Teillä, master John, on jo ollut suhteita kapteenin kanssa hän tuntee teidät. Teidän on jäätävä tänne erään toisen ystävän kera. Antakaa vangita itsenne. Minä luotan teihin, uskoen teidän kykenevän johtamaan harhaan kapteenin mahdolliset epäluulot."
"Olkaa huoletta, minä hoidan asian."
"Hyvä on. Mutta olkaa tarkka ja ovela, joudutte tekemisiin tiukan vastustajan kanssa."
"Niinkö luulette?"
"Niin. Tiedättekö kuka hänellä on mukana?"
"En totisesti."
"Padre Antonio."
"Ohoh, aikookohan se kirottu munkki käydä pyydystämään meidän riistaamme?"
"Sitä pelkään. Tuo mies on, kuten tiedätte, suhteissa kaikkiin erämaassa harhaileviin lurjusmaisiin olentoihin. Pidetäänpä häntä heidän päällikkönäänkin. Hän on hyvinkin helposti voinut saada päähänsä vaaniskella rahakuormastoa."
"By God, pidän sitä silmällä. Luottakaa minuun. Minä olen tuntenut hänet liian kauan ja tunnen hänet liian hyvin hänen halutakseen asettua minua vastustamaan. Jos hän rohkenisi sitä yrittää, osaisin tehdä hänet voimattomaksi."
"Sepä hyvä. Sitten kun olette saanut viimeiset tiedot, joita tarvitsemme toimiaksemme, palatkaa hetkeäkään hukkaamatta luoksemme."
"Asia on sovittu. Yhäkö Giganten luona?"
"Yhä."
"Entä Sininen Repo?"
"Peijakas! Hyvä että muistutitte, minä olin hänet unohtanut."
"Neuvottelenko hänen kanssaan? Tiedätte, että apachien sanaan ei ole paljon luottamista?"
"Olette oikeassa, ystäväni! Minä jätän teille avoimen valtakirjan, tapahtumat olkoot innoittavana oppaananne. Minä luotan täydellisesti älyynne ja uskollisuuteenne."
"En petä odotustanne."
"Erotkaamme nyt, ja hyvää onnea!"
Jaguari viittasi viimeisen kerran hyvästiksi ystävälleen tai rikostoverilleen, kuinka lukija häntä halunnee nimittää, asettui joukkonsa etunenään ja poistui kannustaen hevosensa laukkaan.
Tämä John ei ollut kukaan muu kuin orjakauppias John Davis, jonka lukija epäilemättä muistaa tämän kertomuksen ensimmäisistä luvuista.
John antautui tovereineen kapteeni Melendezin vakoilijain vangiksi, erehtymättä pienintäkään vastarintaa yrittämään. Äskeisessä luvussa kerroimme, millä tavoin heidät saatettiin meksikolaisten leiriin. Emme toista sitä tarinaa, vaan seuraamme Jaguaria.
Nuori mies näkyi olevan ja oli todellakin niiden ratsastajain päällikkö, joiden etunenässä hän ajoi.
Nämä henkilöt kuuluivat kaikki anglosaksilaiseen rotuun, toisin sanoen olivat pohjoisamerikkalaisia.
Ja mitä he nyt hommailivat? – Olivatpa vain kapinallisia.
Tultuaan Teksasiin enimmäkseen siihen aikaan, jolloin Meksikon hallitus oli oikeuttanut amerikkalaisten maahansiirtymisen, he olivat asettuneet sinne, kansoittaneet ja viljelleet sitä, lyhyesti sanoen olivat vihdoin alkaneet pitää sitä uutena kotimaanaan.
Kun Meksikon hallitus oli ryhtynyt rasitusjärjestelmään, josta se ei kaiketikaan enää luopuisi, olivat nämä siirtolaiset heittäneet kuokan ja lapion tarttuakseen kentuckylaiseen kivääriin, heittäytyneet ratsujen selkään ja nousseet ilmikapinaan sortajaa vastaan.
Useita kapinallisjoukkoja oli täten yhtäkkiä ja pitkittä valmisteluitta järjestetty eri kohdissa Teksasia, ja ne taistelivat urheasti meksikolaisia vastaan kaikkialla, missä niitä tapasivat.
Esittämämme ratsastajat olivat asettuneet Jaguarin johdettaviksi, jonka urhoollisuuden, kyvyn ja älykkyyden maine jo hänen nuorella iälläänkin oli siksi hyvin tunnettu kautta seudun, että pelkkä hänen nimensä herätti pelkoa vihollisissa, joiden kanssa hän sattui tekemisiin.
Jaguari oli juuri sellainen päällikkö, jota tämänlaatuiset miehet tarvitsivatkin. Hän oli nuori, komea, ja hänellä oli kuninkaallisesti tenhoava viehätysvoima. Hän puhui vähän, mutta jokainen hänen lauseensa syöpyi kuulijan muistiin.
Jaguari ei ollut raa'asti kunnianhimoinen mies. Hän kärsi kapinallisten keskinäisestä eripuraisuudesta, hän ponnisteli kaikella tarmollaan välttämättömäksi osoittautuneen yhteenliittymisen puolesta ja teki voitavansa sen aikaansaamiseksi. Sanalla sanoen tällä nuorella miehellä oli uskoa!
Saavuttuaan pienen kukkulan huipulle, josta voi nähdä ympäröivän seudun, pysähtyi Jaguari, komensi miehensä astumaan satulasta ja antoi käskyn leiriytyä.
Kun seuralaiset olivat paneutuneet levolle, teki nuori mies kierroksen varmentuakseen siitä, että kaikki oli kunnossa, palasi sitten istumaan nuotion ääreen ja vaipui vakaviin mietteisiin.
Koko yö kului hänen tekemättään pienintäkään liikettä, mutta hän ei silti nukkunutkaan. Hän tuijotti avoimilla silmillään ahjon hiiliin, jotka verkalleen hiipuivat.
Mitkä mietteet saivatkaan hänen otsansa vakoihin ja hänen kulmakarvansa rypistymään, kunnes ne kohtasivat toisensa?
Kukaan ei olisi voinut sitä sanoa.
Ehkä hän matkusti haaveiden mailla, uneksi aivan valveillaan, tuudittelihe johonkuhun kaksikymmenvuotiaan kauniiseen unelmaan, jotka ovat niin päihdyttäviä ja niin petollisia!
Äkkiä hän vavahti ja suoristausi kuin jänteen ponnahduttamana.
Sillä hetkellä ilmestyi aurinko taivaanrannalle ja alkoi vähitellen haihduttaa pimeyttä..Nuori mies taivutti ruumiinsa eteenpäin ja kuunteli.
Vireeseen vedetyn pyssyn naksahdus kuului vähän matkan päästä, ja vartija huusi tiheikön kätköstä lyhyesti ja korostetusti:
"Kuka siellä?"
"Ystävä", vastattiin metsästä.
Jaguari vavahti.
"Lujamieli täällä!" jupisi hän itsekseen. "Miksi hän minua etsii?"
Ja hän riensi sinne päin, jossa otaksui tapaavansa tiikerinsurmaajan.
XXII
Sininen Repo
Nyt palaamme Siniseen Repoon ja hänen kahteen toveriinsa, jotka jätimme eräässä aikaisemmassa luvussa hetkellä, jolloin he, kuultuaan luotien suhisevan korvissaan, olivat vaistomaisesti etsineet turvaa kallioiden ja puunrunkojen takaa.
Ryhdyttyään tähän välttämättömään varokeinoon näkymättömiä ahdistajiaan vastaan, tarkastivat nuo kolme aseensa ollakseen valmiina vastaamaan ja odottivat sormi liipaisimella luoden tutkivia katseita joka suunnalle.
Sininen Repo oli, vaikka olikin vielä varsin nuori, jo saavuttanut hyvin ansaittua mainetta älykkyydestä ja oveluudesta. Myöskin nykyisessä tilanteessa, ollen kaikesta päättäen näkymättömien vihollisten ympäröimänä, joiden hänen turvapaikkaansa alati tuijottavat silmät vaanivat jokaista hänen liikettänsä, valmistausi hän moninkertaisella varovaisuudella tekemään tyhjiksi heidän juonensa ja vastavehkeillä kukistamaan heidän suunnitelmansa.
Sovittuaan kahden toverinsa kanssa 'merkistä siltä varalta, että, kuten oli hyvinkin luultavaa, näiden apu kävisi hänelle tarpeelliseksi, riisui hän bisoninnahka-viittansa, jonka laajuus olisi voinut ehkäistä hänen liikkeitänsä, poisti kaikki koristukset päästänsä, kaulastaan ja rinnastaan ja säilytti ainoastaan mitassinsa eli eräänlaiset kaksiosaiset, hiuksilla yhteenommellut housut, joita kannattaa lanteilla kuusipeuran parkitsemattomasta vuodasta leikattu hihna ja jotka ulottuvat nilkkoihin asti.
Siten puettuna hän kieriskeli hiekassa antaakseen ruumiilleen maan värin. Sitten hän pisti vyöhönsä sotatapparansa ja päänahannylkemis-veitsensä, joista aseista intiaani ei milloinkaan luovu, tarttui oikealla kädellään pyssyynsä ja, viitattuaan viimeisen kerran hyvästiksi tovereilleen, jotka katselivat tarkkaavaisesti näitä erinäisiä valmistuksia, heittäysi pitkäkseen maahan ja alkoi käärmeen tavoin ryömiä korkeassa ruohossa.
Vaikka aurinko oli jo joku aika sitten noussut ja valoi runsaasti häikäiseviä sädekimppuja kentälle, suoritti Sininen Repo lähtönsä kuitenkin niin huolellisesti, että oli jo kaukana aavikolla, kun hänen toverinsa vielä luulivat hänen olevan lähellään. Ei ruohonkorsikaan ollut hänen liikkuessaan rasahtanut, ei kivi vierähtänyt hänen jalkojensa kosketuksesta.
Silloin tällöin pysähtyi punanahka ja tarkkasi ympäristöä läpitunkevalla katseella ja varmennuttuaan sitten siitä, että kaikki oli rauhallista, että mikään ei antanut ilmi hänen läsnäoloansa, hän alkoi kontata nelinryömin metsän tiheikköä kohti, josta hänet pian eroitti vain lyhyt välimatka.
Hän saapui täten aivan puuttomalle paikalle, jossa hän useista kohdin tallatusta ruohosta päätteli lähestyvänsä niiden väijytyspaikkaa, jotka olivat ampuneet.
Intiaani pysähtyi huolellisesti tutkimaan keksimiänsä jälkiä.
Nuo jäljet oli kaiketikin tallannut yksi ainoa henkilö. Ne olivat raskaat, leveät, varomattomasti astutut ja näyttivät pikemmin erämaan tapoihin tottumattoman valkoihoisen kuin jonkun metsästäjän tai intiaanin polkemilta.
Pensaita oli ruhjottu, ikäänkuin siitä kulkenut henkilö olisi juostessaan voimakäsin raivannut tietään, viitsimättä taivuttaa oksia sivulle. Poljetulla maalla oli siellä täällä hyytynyttä verta.
Sininen Repo ei laisinkaan käsittänyt näitä omituisia jälkiä, jotka eivät mitenkään muistuttaneet niitä, joita oli tottunut seuraamaan.
Olikohan se hänen vihollistensa käyttämä sotajuoni, jotta voisivat hänet helpommin pettää osoittamalla hänelle karkeat, todellisen suunnan peittämiseksi aiotut jäljet? Vai olivatko ne päinvastoin jonkun erämaahan eksyneen ja sen tapoja tuntemattoman valkoisen jäljet?
Pitkän aikaa epäröityään ja tuumailtuaan intiaani päätti vihdoin liikkua eteenpäin ja seurata tätä valejäljiksi luulemaansa latua, varmana siitä, että ennen pitkää keksisi oikean. Mutta koska Sininen Repo oli vakuutettu, että oli tekemisissä perin ovelain miesten kanssa, hän tuli yhä varovaisemmaksi ja tarkkaavammaksi, etääntyen vain askel askeleelta, tutkien huolellisesti mättäät ja pensaat sekä harpaten sitten vasta, kun piti varmana, että ei ollut yllätystä pelättävänä.
Tätä menettelyä kesti jokseenkin kauan. Oli jo kulunut lähes kaksi tuntia siitä, kun hän lähti toveriensa luota, kun hän äkkiarvaamatta joutui aukeaman suulle, josta hänet enää eroitti vain ohut lehväuudin.
Intiaani pysähtyi, suoristausi hiljalleen, taivutti oksat tieltään oikealle ja vasemmalle, niin että saattoi, itse näkymätönnä, tähystää aukeamaan, ja katsoi.
Komea mahonkitammi, jonka rehevät oksat siimestivät koko aukeamaa, kohosi melkein sen keskeltä. Tämän mahtavan metsien isännän juurella näkyi lähekkäin kaksi miestä.
Toinen näistä, munkin kaapuun pukeutunut, virui nurmella suljetuin silmin ja kasvot kalmankalpeina, toinen oli polvillaan hänen vieressään ja näkyi parhaansa mukaan häntä vaalivan.
Tähystyspaikastaan saattoi punanahka helposti eroittaa jälkimmäisen henkilön kasvot, jotka olivat käännetyt häneen päin.
Mies oli kookasvartaloinen, mutta tavattoman laiha. Kasvot olivat säiden vaikutuksesta, joiden tuimuudelle ne kai olivat kauan olleet alttiina, käyneet tiilenkarvaisiksi, ja niitä juovittivat syvät vaot. Hänen rinnalleen valui lumivalkea parta, johon sekaantui pitkiä suortuvia samaten lumivalkeasta, hartioille epäjärjestyksessä hulmuavasta tukasta. Hän oli pukeutunut puolittain Pohjois-Amerikan erämiesten, puolittain meksikolaisten malliin.
Miehen ikää oli mahdoton arvioida. Vaikka hänen synkät ja terävät piirteensä ja kellervät silmät, joissa paloi kiinteä hehku ja joiden ilme oli harhaileva, puhuivat pitkälle ehtineestä iästä, ei hänen olennossaan näkynyt minkäänlaista merkkiä vanhuudenheikkoudesta.
Vyössään hänellä oli pari pitkää pistoolia. Suora- ja leveäteräinen miekka, jota nimitettiin macheteksi, riippui tupetonna rautarenkaasta vasemmalla sivulla. Kaksi kivääriä, joista toinen epäilemättä kuului hänelle, oli asetettu puun tyveä vasten nojalleen, ja jonkun matkan päähän liekaan kytketty uljas aavikkohevonen eli mustangi ahmi puiden nuoria vesoja.
Sen, minkä kertomiseen meiltä on mennyt näin paljon aikaa, näki intiaani yhdellä silmäyksellä. Mutta kaiketikaan ei tämä näky, jota hän ei suinkaan liene odottanut, häntä laisinkaan rauhoittanut, sillä hänen kulmansa rypistyivät, ja nämä henkilöt huomatessaan hän hillitsi vaivoin kummastuksen ja pettymyksen huudahduksen.
Vaistomaisen varovaisena hän veti nopeasti pyssynsä hanan vireeseen ja alkoi sitten tarkata, mitä aukeamalla tapahtui ja mihin nuo miehet ryhtyisivät.
Sillä välin liikahti munkin kaapuun pukeutunut ikäänkuin noustakseen ja raoitti silmiänsä, mutta luultavasti vielä liian heikkona sietääkseen auringonsäteiden kirkkautta, vaikka ne tunkeutuivatkin puiden paksun lehväverhon lävitse, sulki hän ne heti jälleen. Häntä hoiteleva mies huomasi kuitenkin, että potilas oli tullut tajuihinsa, koska hänen huulensa liikkuivat ikäänkuin olisi hiljakseen mumissut rukousta.
Arvellen silloin, että autettava ei ainakaan toistaiseksi tarvinnut hänen huolenpitoansa, nousi tuntematon pystyyn, sieppasi kiväärinsä, nojasi ristiinlaskettuja käsivarsiaan sen piippuun ja odotteli tyynesti, sitten kun oli luonut ympärilleen katseen, jonka synkkä ja vihainen ilme sai tiheikössään kyyhöttävän intiaanin pelosta vavahtamaan.
Vihdoin liikahti tantereella makaava mies toisen kerran, edellistä voimakkaammin, ja avasi silmänsä.
Sitten kun hänen katseensa oli harhaillut ympärinsä, loi hän omituisesti tuijottaen silmänsä komeaan vanhukseen, joka yhä seisoi liikkumatonna hänen vieressään ja katseli häntä ivan ja synkän surumielisyyden sekaisella säälillä.
"Kiitos", jupisi munkki vihdoin heikolla äänellä.
"Mistä sitten?" kysyi tuntematon.
"Henkeni pelastamisesta, veli", vastasi haavoitettu.
"En minä ole teidän veljenne, munkki", vastasi toinen pilkallisesti; "minä olen kerettiläinen, gringo, kuten te suvaitsette meitä nimittää. Katselkaa minua. Ette olekaan minua vielä oikein tarkastanut: eikö minulla ole sarvet päässä ja pukinsorkat?"
Nämä sanat lausuttiin niin ivalliseen sävyyn, että munkki joutui hetkeksi ymmälle.
"Ken te sitten olette?" kysyi viimemainittu vihdoin, salaista pelkoa tuntien.
"Mitäpä se teitä liikuttaa?" vastasi toinen pahaenteisesti nauraen. "Paholainen kukaties."
Haavoitettu teki äkkinäisen liikkeen noustakseen ja ristitsi itsensä useaan kertaan.
"Suokoon Jumala, että en vain ole joutunut pahanhengen käsiin!" änkytti hän.
"Hei, hupsu", virkkoi toinen halveksivasti kohauttaen olkapäitään, "rauhoittukaa toki! En minä paholainen ole, vaan ihminen kuten tekin, ehkä hiukan vähemmän ulkokullattu, mikä onkin ainoa eroitus välillämme."
"Puhutteko totta? Oletteko siis minun lähimmäisiäni ja halukas minua auttamaan?"
"Kukapa voi vastata tulevaisuudesta", sanoi tuntematon arvoituksellisesti hymyillen. "Kumminkaan ei teillä tähän asti liene ollut syytä valituksiin minua vastaan."
"Ei, oh ei, sitä en luule, vaikka pyörtymiseni jälkeen ajatukseni ovatkin aivan hämärtyneet enkä enää muista mitään."
"Vähät siitä, ei se minua liikuta, enkä minä teiltä mitään pyydä. Minulla on kylliksi huolta omista asioistani, muiden asioihin puuttuakseni. No, voitte kai paremmin? Oletteko kyllin toipunut jatkaaksenne matkaanne?"
"Mitä, jatkaako matkaani?" kysyi munkki pelokkaasti. "Aiotteko siis jättää minut tänne yksikseni?"
"Miksipä ei? Olen jo menettänyt liiankin paljon aikaa teidän parissanne, ja minun on nyt ajateltava omia asioitani."
"Mutta kuinka te", huudahti munkki vastustellen, "minua niin hartaasti ja hyväntahtoisesti hoivattuanne tahtoisitte jättää minut tänne melkein kuolemaisilleni, välittämättä siitä, mitä minulle saattaisi teidän lähtönne jälkeen tapahtua?"
"Miksikä ei? Minähän en teitä ollenkaan tunne eikä minun ole mitenkään pakko teitä auttaa. Sattumalta tullessani tämän aukeaman poikki näin teidän viruvan pitkänänne pysähtynein hengityksin ja kalpeana kuin ruumiin! Minä soin teille sen hoivan, jota ei erämaassa keltään kielletä. Nyt olette palannut henkiin, minusta ei teille enää ole hyötyä, minä lähden."
Lausuttuaan nämä sanat pilkallisella katkeran ivan äänellä heitti tuntematon pyssynsä olalleen ja astahti hevostaan kohti.
"Odottakaa, taivaan nimessäl" huudahti munkki nousten vikkelämmin kuin hänen heikkoudestaan päättäen olisi voinut otaksua, mutta pelko teki ponnistuksen hänelle mahdolliseksi. "Mihin minä joudun yksinäni tässä erämaassa?"
"Siitä minä viisi", vastasi tuntematon irroittaen tylysti viittansa liepeen, johon munkki oli tarttunut. "Eikö erämaan perusohje ole: 'Kukin kohdaltaan!'"
"Kuulkaahan!" huudahti munkki käyden lipeäkieliseksi, "minä olen fray Antonio, olen rikas, ja jos minua suojelette, niin palkitsen teitä jalomielisesti."
Tuntematon hymyili ylenkatseellisesti.
"Mitä teillä on pelättävänä? Olette nuori, roteva, hyvin aseistettu. Ettekö siis kykene itseänne puolustamaan?"
"En, koska minua vainoavat leppymättömät viholliset. Viime yönä he panivat minut kärsimään hirveää ja häpeällistä kidutusta. Suurella vaivalla pääsin vihdoin pakoon heidän käsistään. Tänä aamuna näin sattumalta kaksi miehistä. Heidät huomatessani valtasi minut hullu raivonpuuska, kostonajatus heräsi mielessäni, minä tähtäsin ja laukaisin ja lähdin sitten pakenemaan, tietämättä minne menin, juosten kuin päihtynyt, mielipuolena kiukusta ja pelosta. Tänne päästyäni kaaduin maahan uupuneena ja menehtyneenä yhtä paljon yöllisistä kärsimyksistäni kuin väsymyksestä pitkän ja kiireellisen juoksemisen jälkeen kamalilla teillä. Nuo miehet ajavat minua varmaan takaa."
"Kaikki kertomanne saattaa olla totta", vastasi tuntematon, "mutta minä välitän siitä yhtä vähän kuin väljähtyneestä ruudista. Suoriutukaa selkkauksesta parhaan ymmärryksenne mukaan. Rukouksenne ovat turhia. Jos tietäisitte, ken olen, ette niillä kauemmin kiusaisi korviani."
Munkki loi tähän omituiseen mieheen säikähtyneen katseen, tietämättä enää, mitä hänelle sanoisi tai millä keinoin koettaisi hellyttää hänen sydämensä.
"No, kuka te sitten olette?" kysyi hän pikemminkin jotakin sanoakseen kuin vastauksen toivossa.
"Kukako olen?" matki toinen ivallisesti hymyillen. "Tahdotteko sen tietää? No, kuunnelkaa sitten vuorostanne, minulla on vain jokunen sana sanottavana, mutta ne riittävät kauhullaan hyydyttämään veren suonissanne: minä olen se, jota nimitetään Valkoiseksi Nylkijäksi, Säälimättömäksi!"
Munkki astahti horjuen taaksepäin ja pani ponnistuksella kätensä ristiin.
"Hyvä Jumala", huudahti hän pelosta vavisten, "minä olen hukassa!"
Sillä hetkellä kuului pöllön kirkaisu, samalla kun munkki puolikuolleena säikähdyksestä vaipui polvilleen maahan ja lähetti hartaan rukouksen taivaaseen.
Metsästäjä vavahti.
"Meitä kuunneltiin!" huudahti hän ja ryntäsi nopeasti sinne päin, mistä merkkihuuto oli kuulunut.
XXXIII
Valkoinen Nylkijä
Meidän on nyt hetkiseksi katkaistava kertomuksemme varsinainen juoni antaaksemme lukijalle muutamia tietoja edellisessä luvussa esille tuomastamme omituisesta miehestä.
Muutamia vuosia ennen sitä ajankohtaa, jolloin tämä kertomus alkoi, nousi melkein yhtäkkiä huhu, joka aluksi oli hämärä, mutta pian hahmottui varmemmaksi ja herätti suurta huomiota Teksasin erämaissa. Se jähmetytti pelolla intiaanirosvot ja kaikenlaiset muut seikkailijat, joita samoilee näitä äärettömiä yksinäisiä seutuja ristiin rastiin.
Kerrottiin, että valkoihoiselta näyttävä mies oli joku aika sitten alkanut samoilla erämaassa punanahkoja väijymässä, joita vastaan hän näkyi julistaneen armottoman sodan. Tuosta miehestä, joka kuuleman mukaan kuljeksi aina yksinään, kerrottiin kauheita julmuuksia ja ennenkuulumattoman rohkeita tekoja. Kaikkialla, missä hän tapasi intiaaneja, olipa niiden lukumäärä mikä tahansa, hän hyökkäsi heidän kimppuunsa. Niiltä, jotka kaatuivat hänen iskuistaan, hän riisti päänahan, kiskoi sydämen heidän rinnastaan, ja jotta tiedettäisiin, että ne olivat hänen uhreinaan sortuneet, hän viilsi heidän vatsaansa ison ristinmuotoisen merkin. Toisinaan tämä punaisen rodun leppymätön vihollinen kautta erämaan samoillessaan hiipi heidän kyliinsä, sytytti ne asukkaiden nukkuessa tuleen ja ryhtyi kauheaan teurastukseen, tappaen kaikki, jotka kohtasi: naiset, lapset, vanhukset, ketään säästämättä.
Eikä tämä kaamea vääryyksien kostaja ahdistellut leppymättömällä vihalla ainoastaan intiaaneja. Mestitsit ja muut sekarotuiset, salakuljettajat, jokirosvot, sanalla sanoen kaikki rohkeat rajaseikkailijat, jotka olivat tottuneet elämään yhteiskunnan kustannuksella, saivat hänelle tehdä tiliä. Näiltä hän ei kuitenkaan riistänyt päänahkaa, vaan tyytyi köyttämään heidät tukevasti puihin jättäen heidät sitten kuolemaan nälkään ja joutumaan metsänpetojen saaliiksi.
Intiaanien ja seikkailijain sanojen mukaan hän oli haavoittumaton, luodit ja nuolet kilpistyivät takaisin hänen rinnastaan. Kaikkia hänen yrityksiänsä suosivan menestyksen vuoksi tuli tästä miehestä pian aroseutujen yleinen kauhu. Vakuutettuina siitä, että oli turhaa ponnistella häntä vastaan, luopuivat hänen vihollisensa pian taistelusta, tätä muka yliluonnollista voimaa uhmaamasta. Hänestä kerrottiin mitä ihmeellisimpiä taruja, jokainen pelkäsi häntä kuin pirun riivaamaa. Intiaanien keskuudessa hänellä oli nimenä Kiein-Sloman eli Valkoinen Päänahannylkijä, ja seikkailijain kesken taas tunnettiin hänet nimellä "Säälimätön."
Mutta kuka oli tuo mies?
Mistä hän oli tullut? Mikä kauhea onnettomuus oli paiskannut hänet siihen hirvittävään elämään, jota hän vietti?
Kukaan ei olisi osannut näihin kysymyksiin vastata. Tämä henkilö oli peloittava arvoitus, jota kukaan ei kyennyt selittämään.
Oliko hän niitä hirviömäisiä olentoja, joissa ihmisen hahmoon on kätketty tiikerin sydän?
Vai oliko joku järkyttävä onnettomuus iskenyt hänen sydämeensä märkivän haavan, jännittäen joka vaiston vain yhtä päämäärää, kostoa, tavoittelemaan?
Nämä kaksi otaksumaa olivat molemmat yhtä mahdolliset, ja kenties molemmat olivat totta.
Päättääksemme selostuksemme, joka meidän oli tästä henkilöstä annettava, lisäämme, että kukaan ei tiennyt, oliko hänellä vakinaista asuinpaikkaa, hellikö hän ketään ja tunnustiko hän ketään kumppanikseen. Sillä hänet oli aina nähty yksin, eikä hänen kasvoissaan oltu havaittu mitään muutosta niiden kymmenen vuoden aikana, jolloin hän oli samoillut aroja ja aarniometsiä ristiin rastiin. Aina hän oli näyttänyt yhtä vanhalta ja voimakkaalta, parta oli aina ollut yhtä pitkä ja yhtä valkoinen, kasvoilla aina samat vaot. –
Kuten mainitsimme, hyökkäsi Nylkijä tiheikköön ottaakseen selvän siitä, ken oli kirkaissut merkkihuudon, joka oli hänet hälyttänyt. Hän tutki mitä tarkimmin, mutta muitta tuloksitta hän vain totesi, ettei ollut pettynyt ja että pensaikkoon kätkeytynyt vakoilija oli todellakin nähnyt kaikki, mitä aukeamalla tapahtui, ja kuullut kaikki, mitä siellä puhuttiin.
Kutsuttuaan tovereitaan oli Sininen Repo vikkelästi peräytynyt varmana siitä, että hän kaikesta urheudestaan huolimatta olisi Nylkijän käsiin jouduttuaan ollut mennyttä miestä.
Tämä palasi miettiväisenä munkin luo, jonka rukousta yhä jatkui ja jatkui siinä määrin, että se uhkasi käydä loppumattomaksi.
Valkoinen Nylkijä katseli hetkisen munkkia ivallisen hymyn väreillessä hänen kalpeilla huulillaan ja töykäten sitten tarmokkaasti rukoilijaa pyssynperällä hartiain väliin sanoi tylysti:
"Ylös!"
Munkki vaipui käsiensä varaan ja jäi liikkumattomaksi. Luullen, että toinen aikoi hänet surmata, hän alistui kohtaloonsa ja odotti armoniskua, jonka uskoi pian saavansa.
"No, ylös, hiton munkki", toisti Nylkijä, "etkö ole jo kylliksi höpissyt paternostereitasi?"
Fray Antonio kohotti hiukan päätänsä. Hänen mielessään välähti jälleen toivonsäde.
"Anteeksi, armollinen herra", vastasi hän, "olen jo lopettanut. Nyt olen käskettävänänne. Mitä minulta haluatte?"
Ja hän ponnahti pystyyn arvaten puhetoverinsa synkästä ilmeestä, että paraitenkaan teeskenneltyä pyörtymistä ei olisi sallittu.
"Hyvä on, hupsu. Näytät yhtä taitavalta käsittelemään pyssyä kuin rukousnauhaa. Ota kiväärisi, sillä hetki on tullut, jolloin sinun on taisteltava kuin mies, jollet tahdo tulla tapetuksi kuin koira."
Munkki katsahti säikähtyneenä ympärilleen.
"Armollinen herra", änkytti hän epäröiden, "onko siis välttämätöntä, että minä taistelen?"
"Ainakin, jos tahdot säilyttää nahkasi ehjänä. Muussa tapauksessa voit pysyä alallasikin."
"Mutta ehkä on joku toinen keino?"
"Mikä?"
"Esimerkiksi pako", vihjaisi munkki.
"Yritä", virkkoi toinen ilkkuen.
Tästä puolinaisesta myönnytyksestä rohkaistuneena jatkoi munkki hiukan uskaliaammin:
"Teillä on hyvin komea hevonen."
"Eikö olekin?"
"Uljas", toisti fray Antonio innostuen.
"Niin, sinä et kai panisi pahaksesi, jos sallisin sinun nousta sen selkään, kiireimmiten paetaksesi, häh?"
"Oh, älkäähän sellaista luulko", vastasi toinen epäävin elein.
"Riittää", keskeytti Nylkijä tylysti; "pidä huolta itsestäsi, vihollisesi saapuvat."
Yhdellä ponnahduksella heittäysi hän satulaan, käänsi hevosensa ja kätkeytyi mahonkitammen suunnattoman rungon taakse.
Lähestyvän vaaran hälyttämänä sieppasi fray Antoniokin nopeasti kiväärinsä ja loikkasi hänkin puun taakse.
Samalla hetkellä kuultiin jokseenkin kovaa raksahtelua pensaista, oksat taipuivat sivuille ja useita miehiä tuli näkyville.
Siinä oli noin viisitoista apachisoturia, niiden joukossa Sininen Repo ja John Davis tovereineen.
Sininen Repo ei tosin koskaan ollut nähnyt Valkoista Nylkijää, mutta oli usein kuullut sekä intiaanien että metsästäjäin hänestä kertovan.
Hän oli kiirehtänyt antamaan sovitun merkin metsästäjille ja, syösten tiheikköjen läpi niin merkillisen nopeasti kuin on intiaaneille ominaista, oli saapunut paikalle, missä hänen soturinsa häntä odottivat, ja käskenyt heidän seurata itseänsä. Palatessaan hän oli tavannut nuo kaksi metsästäjää, jotka merkin kuultuaan olivat puolestaan rientäneet hänen avukseen.
Muutamilla sanoilla selosti Sininen Repo heille, mistä oli kysymys. Totta puhuaksemme täytyy meidän tunnustaa, että tämä luottamus ei suinkaan innostuttanut sotureita ja metsästäjiä, vaan päinvastoin omituisesti vaimensi heidän kiihkoansa paljastamalla heille, että he alistuisivat hirveään vaaraan taistellessaan miestä vastaan, joka oli sitä peloittavampi, kun mikään ase ei häneen tehonnut ja koska kaikki ne, jotka tähän asti olivat hänen kimppuunsa hyökänneet, olivat saaneet yltiöpäisyytensä hengellään maksaa.
Mutta perääntyminen oli liian myöhäistä, pako mahdotonta. Soturit päättivät siis, vaikka vastahakoisestikin, työntyä eteenpäin.
Joskaan nuo kaksi metsästäjää eivät täysin omaksuneet toveriensa sokeaa, taikauskoista pelkoa, ei tämä taistelu suinkaan ollut heille mieluinen. Mutta häpeäntunne pidätti heidät jättämästä miehiä,joita etevämmät he mielestään olivat älyltään ja rohkeudeltaan.
"Armollinen herra", huudahti munkki valittavalla äänellä, kun näki intiaanien lähestyvän, "älkää hylätkö minua!"
"En sitä tee, jollet vain itse hylkää itseäsi, höpsö!" vastasi Nylkijä.
Aukeaman syrjään saavuttuaan piiloutuivat apachit tavallista menettelyään noudattaen kukin puunsa suojaan, niin että tuo ahdas avonainen paikka, jonka äärillä niin paljon väkeä oli valmiina alkamaan kiivaan taistelun, näytti aivan autiolta.
Oli hetkinen epäröivää äänettömyyttä.
Nylkijä päätti ensimmäisenä alkaa puhella.
"Halloo", huusi hän, "mitä te täältä haette?"
Sininen Repo oli vastaamaisillaan, mutta John Davis esti hänet siitä.
"Sallikaa minun..." virkkoi hän. Tullen sitten esille piilostaan puunrungon takaa, hän läheni muutaman askeleen puhuttelijaa kohti ja pysähtyi melkein keskelle aukeamaa.
"Missä olette te, joka puhutte?" kysyi hän kovalla ja varmalla äänellä. "Pelkäättekö siis näyttäytyä?"
"Minä en pelkää mitään", vastasi Nylkijä.
"Näyttäytykää siis, jotta teidät tunnettaisiin", kehoitti John pilkallisesti.
Tämän haasteen kuullessaan karahdutti Nylkijä hevosensa kahden askeleen päähän metsästäjästä.
"Tässä olen", vastasi hän, "mitä minusta tahdotte?"
Davis oli sallinut hevosen saapua millään liikkeellä yrittämättä sitä välttää.
"Ka", virkkoi hän, "olipa hauskaa teidät nähdä."
"Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa", kysyi toinen äreällä äänellä.
"Hm, onpa teillä hiton kiire! Suokaahan meille edes aikaa hengähtää."
"Riittäköön leikinlasku, se voisi käydä teille kalliiksi. Esittäkää heti esitettävänne, minulla ei ole aikaa tuhlata turhiin loruihin."
"Ja miten hiidessä tiedätte, että minulla on teille jotakin esitettävää?"
"Olisitteko sitten muuten tullut?"
"No, asiamme te arvannettekin?"
"Mahdollista."
"Minkä vastauksen siis annatte?"
"En mitään."
"Mitä, ettekö mitään?"
"Tahdon mieluummin hyökätä kimppuunne."
"Ohoh, siitä tulee teille tiukka urakka. Meitä nähkääs on kahdeksantoista miestä."
"Viis lukumäärästä! Vaikkapa teitä olisi sata, niin hyökkäisin kumminkin."
"By God! Pelkkänä eriskummaisuutena haluaisin nähdä tämän kamppailun, jossa yksi mies taistelee kahtakymmentä vastaan."
"Ei sitä kauan kestä."
Nämä sanat lausuessaan peräytti Nylkijä hevostansa muutaman askelen.
"Mitä hittoa!" huudahti metsästäjä innokkaasti. "Sallikaa minun sanoa teille sananen."
"Sanokaa."
"Tahdotteko antautua?"
"Häh?"
"Minä kysyn teiltä, tahdotteko antautua."
"Älkää nyt joutavia!" huudahti Nylkijä pilkallisesti nauraen. "Te olette hullu. Minäkö antautuisin. Tepä minulta pian armoa pyydätte."
"Sitä en usko, by God, vaikkapa minut tappaisittekin!"
"Saamme nähdä, palatkaa suojaan", virkkoi Nylkijä kohauttaen olkapäitään, "minä en tahdo tappaa turvatonta."
"Sitä pahempi teille, totisesti", sanoi metsästäjä; "olen teitä rehellisesti varoittanut. Nyt pesen käteni, suoriutukaa asiasta miten voitte."
"Kiitos", vastasi Nylkijä tarmokkaasti, "mutta vielä en ole niin tiukalla kuin luulette."
John Davis vain kohautti olkapäitään vastaukseksi ja palasi verkalleen Yankee doodlea vihellellen suojaansa puun taakse.
Nylkijä ei ollut noudattanut hänen esimerkkiään. Vaikka hyvin tiesi ison joukon vihollisia itseään ympäröivän ja pitävän silmällä jokaista liikettä, pysyi hän lujana ja liikkumattomana aukeaman keskellä.
"Halloo", huusi hän ivallisesti, "urheat apachit, jotka piiloudutte pensaisiin kuin kaniinit, täytyykö minun lähteä savuttamaan teidät ulos luolistanne, jotta näyttäytyisitte? Tulkaahan toki, jollette halua, että pidän teitä lörpöttelevinä ja pelkureina akkoina."
Nämä herjaavat sanat ärsyttivät äärimmilleen apachisoturien suuttumuksen, ja intiaanit vastasivat pitkällä raivonhuudolla.
"Sallivatko veljeni yhden ainoan miehen meitä kauemmin ivailla?" huudahti Sininen Repo. "Meidän arkuudestamme hän saa kaiken rohkeutensa. Syöksykäämme tuimasti hirmumyrskyn lailla sen pahanhengen kimppuun! Hän ei kykene vastustamaan näin monen kuuluisan soturin hyökkäystä. Eteenpäin, veljet, eteenpäin! Meille tulee kunnia rotumme leppymättömän vihollisen kukistamisesta."
Ja kajauttaen sotahuutonsa, jonka hänen toverinsa toistivat, heittäysi uljas päällikkö Valkoista Nylkijää vastaan heiluttaen päättäväisesti pyssyänsä ilmassa. Kaikki muut soturit seurasivat häntä.
Nylkijä odotti heitä hievahtamatta, mutta heti kun näki heidän saapuneen kyllin lähelle hän keräsi ohjakset ja puristaen polvillaan hypähdytti jalon ratsunsa intiaanien keskelle. Sitten hän tarttui pyssynsä piippuun ja käyttäen kivääriään nuijana alkoi hutkia oikealle ja vasemmalle niin nopeasti, että se näytti yliluonnolliselta.
Alkoi kauhea rynnistely. Vimmastuneet intiaanit yrittivät tavoittaa miestä, joka taitavana ratsastajana teetti hevosellaan mitä odottamattomimpia kiepsahduksia ja nopeilla liikkeillään esti vihollisensa tarttumasta suitsiin ja sitä pysähdyttämästä.
Molemmat metsästäjät odottivat ensin pyssy jalalla, pitäen varmana, että yhden ainoan ihmisen oli mahdotonta, taistelemisesta puhumattakaan, edes muutamaa minuuttia pitää puoliaan niin monilukuisia ja urhoollisia vihollisiaan vastaan. Mutta pian he suureksi hämmästyksekseen huomasivat pettyneensä. Moni intiaani virui tanterella, pääkallo Nylkijän kauhean nuijan puhkaisemana, jonka iskut aina osuivat.
Metsästäjät alkoivat silloin saada toisen käsityksen ottelun tuloksesta ja riensivät toveriensa avuksi, mutta pyssyistä ei heille ollut mitään hyötyä taistelun alituisesti liikkuvassa tuoksinassa. Heidän luotinsa olisivat helposti voineet osua harhaan ja sattua ystävään vihollisen asemesta, jota koettivat tavoittaa. Niinpä he heittivätkin kiväärinsä pois, vetivät puukkonsa tupesta ja hyökkäsivät avuksi apacheille, jotka alkoivat joutua alakynteen.
Vaarallisesti haavoitettuna virui Sininen Repo tajutonna tanterella. Vielä vammattomat soturit alkoivat ajatella perääntymistä ja loivat levottomia katseita taaksensa.
Valkoinen Nylkijä taisteli yhä samalla raivolla, ilkkuen ja herjaten vihollisiaan.
"Ahaa", huudahti hän nähdessään metsästäjät, "tekin haluatte osanne! Tulkaa, tulkaa!"
Nämä eivät odottaneet toista kehoitusta, vaan hyökkäsivät päistikkaa häntä kohti.
Mutta paha heidät peri. Hevosen rintavaruksen tölmäisemänä paiskautui John Davis kumoon, kieri kahdenkymmenen askelen päähän tanterelle ja jäi siihen virumaan. Samalla hetkellä kaatui hänen toverinsa murskatuin kalloin ja heitti valitusta päästämättä henkensä.
Tämä viime vaihe taittoi selkärangan intiaaneilta, jotka kykenemättä enää vastustamaan tuon merkillisen miehen heissä herättämää pelkoa pötkivät kauhusta ulvoen pakoon, kuka kunnekin.
Nylkijä loi voitonriemuisen ja tyydytettyä vihaa ilmaisevan katseen veriselle tanterelle, jolla virui kymmenkunta ruumista, ja kannustaen hevosensa juoksuun saavutti yhden pakenijoista, nosti hänet tukasta, heitti satulansa eteen ja hävisi metsään päästäen kamalan ivanaurun.
Aukeamalla ei enää ollut muita kuin kymmenen tai kaksitoista kaatunutta. Vain pari niistä vielä eli, toiset olivat ruumiita. Vielä tälläkin kertaa oli Valkoinen Nylkijä verisesti raivannut tiensä.
Fray Antonio puolestaan oli, nähtyään taistelun alkaneeksi, katsonut hyödyttömäksi odottaa sen tulosta. Hän oli viisaasti käyttänyt hyväkseen tilaisuutta hiipiäkseen vaivihkaa puulta puulle ja täten sievästi livistämällä säästänyt nahkansa.
XXIV
Taistelun jälkeen
Lähes puolen tunnin ajan vallitsi aukeamalla haudan hiljaisuus edellisessä luvussa kuvailemamme ottelun jälkeen, ja paikka näytti kovin surulliselta ja kaamealta.
Mutta John Davis, joka ei ollutkaan saanut mitään vakavaa vauriota, koska hänen kaatumisensa syynä oli vain ollut Nylkijän voimakkaan hevosen tölmäys, avasi sitten silmänsä ja katsahti kummastuneena ympärilleen. Kolaus oli ollut kyllin raju tuottaakseen hänelle pahoja ruhjevammoja ja turruttaakseen hänet syvään tainnokseen. Siksipä amerikkalainen toinnuttuaankin oli vielä aivan huumaantuneena eikä ensi hetkellä muistanut tapahtumista mitään, ihmettelihän vain kovin, kuinka oli joutunut tähän omituiseen asemaan.
Mutta vähitellen hänen ajatuksensa selvisivät, täysi tajunta palasi, ja hän muisti yhden ainoan miehen epäsuhtaisen taistelun kahtakymmentä vastaan, joista tuo mies oli suoriutunut voittajana surmattuaan tai ajettuaan pakoon ahdistajansa.
"Hm", mutisi hän itsekseen, "olkoonpa ihminen tai paholainen, mutta aika juupeli se oli, by God!"
Hän nousi hiukan vaivaloisesti ja huolellisesti tunnusteltuaan kivisteleviä jäseniään hän varmistui siitä, että mitään luita ei ollut murtunut, ja tuumaili sitten varsin tyytyväisenä:
"Olen, Jumalan kiitos, päässyt huokeammalla kuin rajun keikahdukseni jälkeen rohkenin otaksuakaan." Sitten hän lisäsi luoden säälinkatseen vieressään viruvaan toveriinsa: "Jim-paralla ei ole ollut yhtä hyvä onni kuin minulla; hänen retkensä on päättynyt! Minkä hurjan sapeliniskun hän onkaan saanut! Pyh", hymähti hän erämaan itsekkään filosofiseen sävyyn, "kaikkihan me olemme kuolevaisia! Kukin vuorostaan! Tänään sinä, huomenna minä, se on maailman meno!"
Sitten hän muutaman minuutin liikuttuaan, mikä palautti verenkierron ja nivelten joustavuuden, ja täysin varmana tilastaan, tuli ajatelleeksi, että olisi tarkastettava, vieläkö joku hänen ympärillään hajallaan kentällä viruvista ruumiista hengitti.
"Intiaanejahan ne vain ovat", jupisi hän, "mutta ihmisiä sentään. Vaikka ne ovat melkein järkeä vailla, vaatii ihmisyys, että heitä autan, varsinkin kun nykyinen asemani ei juuri ole hauskimpia ja koska heidän erämaantuntemuksestaan on minulle tällä hetkellä suurta hyötyä, jos saan joitakuita heistä toinnutelluiksi."
Onnettomuudeksi olivat useimmat kaatuneista, joita hän tarkasti, saaneet niin vakavia vammoja, että henki oli jo kauan sitten paennut ruumiista ja kaikki apu oli turhaa.
"Peijakas, peijakas", jupisi amerikkalainen kutakin ruumista kääntäessään, "nämä poloiset villit on surmattu mestarin kädellä! Ainakin he eivät ole pitkälti kituneet, sillä noista kauheista haavoista sortuneina on heidän melkein heti täytynyt luovuttaa sielunsa takaisin luojalleen."
Täten hän vihdoin saapui paikalle, missä virui Sinisen Revon ruumis. Hänen rintaansa oli viilletty leveä, ammottava haava.
"Kas, kas, tuossa on arvoisa päällikkö", jatkoi hän mietiskelyään, "onpa se saanut aika naarmun! Lieneeköhän hänkin kuollut?"
Hän kumartui liikkumattoman ruumiin yli ja piti veitsensä terää intiaanin suun edessä.
"Hän ei hievahda", jatkoi amerikkalainen alakuloisena, "tuskin voin häntä enää eloon elvytellä."
Mutta kun hän muutaman minuutin kuluttua vilkaisi veitseensä, hän huomasi, että sen terä oli hiukkasen himmentynyt.
"Kas, hän ei olekaan vielä kuollut! Mikäli sielu riippuu ruumiissa kiinni, on vielä toivoa. Yritetäänpäs!"
Menestys suosi melkein heti amerikkalaisen yrityksiä, sillä päällikkö huoahti syvään ja avasi miltei samassa silmänsä.
"Bravo!" huudahti John riemuissaan tästä odottamattomasta tuloksesta. "Rohkeutta, päällikkö, olette pelastettu. By God, voittepa sanoa palanneenne pitkältä matkalta!"
Pitkän tuokion oli intiaani ikäänkuin tylsistyneenä, katsellen säikähtyneenä ympärilleen, käsittämättä tilaansa tai ympäristöänsä.
"Taistelu on siis loppunut?"
"On", vastasi John, "meidän täydelliseksi tappioksemme. Olipa soma ajatus yrittää saada se paholainen käsiimme!"
"Pääsikö hän siis hengissä kahakasta?"
"Niin hengissä kuin olla voi, vieläpä haavoittumattomanakin, surmattuaan vähintään kymmenen sotureistanne ja halkaistuaan toverini, Jim-poloisen, kallon hartioihin asti."
"Oh", jupisi intiaani käheästi, "se ei ole ihminen, vaan pahahenki!"
"Olkoon ken tahansa, by God", huudahti John kiivaasti, "mutta kyllä minä hänet tilille vaadin, sillä kaipa minä sen peijakkaan joskus vielä tapaan!"
"Suojelkoon Waconda veljeä sellaisesta kohtauksesta, sillä se paholainen tappaisi veljen."
"Kenties! Eikäpä ole hänen syynsä, ettei sitä jo tänään tehnyt, mutta olkoon varuillaan! Ehkäpä jonakuna päivänä tapaamme toisemme vastatusten samanlaisilla aseilla varustettuina, ja silloin..."
"Mitäpä apua aseista häntä vastaan? Etkö nähnyt, että ne eivät häneen tehoa ja että hänen ruumiinsa on haavoittumaton?"
"Hm, mahdollista! Mutta jättäkäämme se asia tällä kertaa ja puhukaamme sellaisesta, mikä koskee sinua paljon lähemmin. Kuinka voit?"
Punanahka hymyili nämä sanat kuullessaan.
"Sininen Repo ei ole pelkuri akka, jollaisen hampaankolotus tai korvasärky tekee kykenemättömäksi liikkumaan."
"Minä tiedän, päällikkö, että olet uljas soturi, mutta luonnolla on rajansa, joita ei voi ylittää, ja olkoonpa sinulla kuinka paljon rohkeutta ja tahdonlujuutta tahansa on runsas verenvuoto väkisinkin tehnyt sinut kovin heikoksi."
"Minä kiitän veljeä näistä ystävän sanoista, mutta Sininen Repo on kansansa sachemeja, ja ainoastaan kuolema saa tehdä hänet liikkumattomaksi. Arvostelkoon veli, onko päällikkö heikko."
Nämä sanat lausuessaan teki intiaani äärimmäisen ponnistuksen. Karkaisten itsensä tuskaa vastaan sillä tarmolla ja kärsimysten halveksimisella, joka on punaiselle rodulle ominaista, hänen onnistui nousta eikä ainoastaan pysytellä tanakasti jaloillaan, vaan vieläpä kävellä useita askeleitakin ilman vierasta apua ja lihaksenkaan värähtämättä hänen kasvoillaan.
"Kansani päälliköt ovat kuuluisia sotureita, jotka nauravat tuskalle ja joille kärsimystä ei ole olemassa", lausui punanahka kerskuen.
"Olen kyllä taipuvainen sen uskomaan menettelysi nähtyäni."
"Veli on ihminen, hän on minut käsittänyt. Käymme yhdessä tarkastamassa kaatuneet soturit, ja sitten huolehdimme itsestämme."
"Onnettomista tovereistanne, päällikkö, meidän ei tarvitse enää huolehtia, se täytyy minun ilmoittaa. Kaikki apu olisi heille hyödytöntä; sillä he ovat kuolleet."
"Hyvä! He ovat kaatuneet uljaasti taistellen. Waconda ottaa heidät helmaansa ja vie heidät kanssaan metsästämään autuaitten niityille."
"Tapahtukoon niin."
"Nyt täytyy meidän ennen kaikkea päättää tänä aamuna aloittamamme asia, joka niin äkkiä tuli keskeytetyksi."
Erämaan elämään tottuneenakin kummasteli John Davis tuon miehen kylmäverisyyttä, joka, kuin ihmeen kautta säilyneenä kuolemasta, kamala haava ruumiissaan ja vasta joku minuutti sitten tajuihinsa palanneena, ei enää näkynyt ajattelevan äskeistä.
"Olkoon niin", virkkoi hän hetkisen päästä; "koska sitä haluat, päällikkö, niin esitän asian, jonka olen ottanut sinulle ilmoittaakseni."
"Istukoon veli minun viereeni."
Amerikkalainen istahti nurmelle päällikön viereen, hiukan peloissaan ruumiilla peitetyn tappotantereen autiuden vuoksi, mutta intiaani näytti niin tyyneltä, että John Davis häpesi ilmaista levottomuuttaan, ja teeskennellen huolettomuutta, jota ei sydämessään suinkaan tuntenut, hän alkoi puhua.
"Minut on lähettänyt veljen luo mahtava valkoihoisten soturi."
"Minä tunnen hänet. Häntä nimitetään Jaguariksi. Hänen käsivartensa ovat voimakkaat ja hänen silmänsä kiiltävät kuin hänen eläinkaimansa silmät."
"No niin, Jaguari haluaa haudata sotatapparan omien ja veljen soturien välillä, jotta rauha yhdistäisi heidät, ja he, sensijaan että taistelisivat toisiaan vastaan, ajaisivat bisoneja samoilla metsästysmailla ja kostaisivat yhteisille vihollisilleen. Minkä vastauksen annan Jaguarille?"
Intiaani pysyi pitkän aikaa vaiti. Vihdoin hän kohotti päänsä.
"Avatkoon veli korvansa", virkkoi hän, "sachem puhuu nyt."
"Minä kuuntelen", vastasi amerikkalainen.
Päällikkö jatkoi:
"Sanat, jotka rinnastani nousevat, ovat vilpittömiä. Waconda ne minulle kuiskaa: Siitä asti, kun valkonaamat pahuuden hengen opastamina isoilla taikaveneillään saapuivat isäimme maille, ovat he olleet punaisen kansan leppymättömiä vihollisia, tunkeutuneet riistarikkaimmille ja viljavimmille metsästysmaillemme, ajaneet meitä villipetojen lailla, missä vain ovat meitä kohdanneet, polttaneet kyliämme ja hajoittaneet esi-isäimme luut kaikille neljälle ilmansuunnalle. Eivätkö valkonaamat ole alituisesti käyttäytyneet sillä tavoin? Vastatkoon veli."
"Hm", virkkoi amerikkalainen hiukan hämmentyneenä, "en voi kieltää, päällikkö, että sanoissanne on jonkun verran totta, mutta eivät kuitenkaan kaikki minunväriseni ihmiset ole olleet häijyjä punanahkoja kohtaan. Monet ovat harrastaneet heidän parastansakin."
"Hoh, pari, kolme kukaties, mutta se vain vahvistaa väitteeni. Palatkaamme kysymykseen, jota meidän on tällä hetkellä pohdittava."
Amerikkalainen oli sydämessään mielissään siitä, että hänen ei tarvinnut jatkaa väittelyä, jonka tiesi välttämättömästi käyvän itselleen epäedulliseksi.
"Minun kansani vihaa kalpeanaamoja", vastasi päällikkö, "kondori ei rakenna yhteistä pesää mawkawisin kanssa, eikä harmaakarhu elä sovussa antiloopin parissa. Minä itse tunnen valkonaamoja vastaan vaistomaista vihaa. Tänä aamuna olisin siis jyrkästi kieltäytynyt Jaguarin ehdotuksista. Mitäpä meitä liikuttavat valkonaamojen keskinäiset sodat? Silloin kun kojootit raatelevat toisiansa, riemuitsevat kuusipeurat. Me näemme mielellämme julmien sortajaimme repivän toisiansa. Mutta nyt, vaikka vihani onkin yhtä elävä, täytyy minun se sulkea sydämeni pohjaan. Veli on pelastanut minun henkeni, hän auttoi minua viruessani tanterella ja kuoleman hengen leijaillessa pääni päällä. Kiittämättömyys on valkoisten paheita, kiitollisuus punaisten hyveitä. Tästä päivästä lukien on sotatappara haudattuna Jaguarin ja Sinisen Revon välillä viiden kuun ajaksi. Jaguarin viholliset ovat Sinisen Revon vihollisia, molemmat päälliköt taistelevat vieretysten kuin kaksi toisiaan rakastavaa veljeä. Kolmen vuorokauden päästä saapuu sachem valkoisen päällikön luo viidensadan urhoolliseksi tunnetun soturin etunenässä, joiden kantapäitä koristavat monen kojootin hännät ja jotka ovat kansani valiojoukkoa. Mitä tekee Jaguari Siniselle Revolle ja hänen sotureilleen?"
"Jaguari on jalomielinen päällikkö. Vaikka hän onkin kauhea vihollisilleen, on hän aina avokätinen ystävilleen. Jokainen apachisoturi saa pyssyn, sata ruutipanosta ja päänahannylkemis-veitsen. Sachem saa näiden lahjojen lisäksi kaksi tulivedellä täytettyä vicuna-lampaan nahkaa."
"Ooh", huudahti päällikkö ilmeisen tyytyväisenä, "veli puhui oikein! Jaguari on jalomielinen päällikkö. Tässä on totemini liitonmerkiksi, samoinkuin komentosulkani."
Tämän lausuessaan veti päällikkö nauhassa kantamastaan metsästyslaukusta eli lääkepussista nelikulmaisen pergamentinpalan, jolle oli karkeasti piirretty heimon totem eli tunnuseläin, antoi sen amerikkalaiselle, joka kätki sen poveensa, ja irroittaen sitten kotkansulan sotatöyhdöstään, antoi senkin hänelle.
"Minä kiitän veljeäni sachemia siitä, että hän on suostunut ehdotukseeni", sanoi silloin John Davis. "Hänen ei tarvitse sitä katua."
"Päällikkö on antanut sanansa. Mutta aurinko näkyy jo pitentävän puiden varjoja. Kohta kuulemme mawkawisin iltalaulun. Hetki on tullut tehdäksemme kaatuneillemme viimeisen palveluksen, ja sitten eroamme lähteäksemme yhteisten ystäväimme luo."
Ja tuskin oli päällikkö kaksi kertaa kajauttanut erityisen merkkihuudon, kun jo saapuikin puolisataa apachisoturia aukeamalle, asettuen äänettöminä hänen ympärilleen.
Nylkijän peloittavan käsivarren välttäneet pakenijat olivat viipymättä yhtyneet. He olivat palanneet leiriin ja ilmoittaneet tovereilleen tappionsa. Silloin oli erään alipäällikön käskystä lähetetty ratsumiesosasto sachemia etsimään. Mutta kun nämä olivat nähneet Sinisen Revon keskustelemassa kalpeanaaman kanssa, he olivat jääneet metsän siimekseen ja odottaneet kärsivällisesti, kunnes hän suvaitsisi heitä kutsua.
Sachem käski haudata ruumiit. Silloin alkoivat maahanpanijaiset, jotka näissä olosuhteissa täytyi toimittaa kiireellisesti.
Ruumiit pestiin huolellisesti, käärittiin uusiin bisoninnahkaisiin viittoihin, sijoitettiin sitten istumaan kullekin erityisesti kaivettuun kuoppaan, johon heidän aseensa pantiin heidän viereensä ja jokaiselle sitäpaitsi hevosensa kuolaimet ja ruokavaroja mukaan, jotta heiltä ei puuttuisi mitään matkallaan autuaiden kedoille ja jotta he Wacondan luona voisivat heti nousta ratsun selkään ja lähteä metsästämään.
Kun nämä erinäiset menot oli suoritettu, täytettiin haudat ja niiden päälle vieritettiin isoja kiviä, jotta pedot eivät voisi kaivaa ylös ja syödä ruumiita.
Aurinko oli vaipumaisillaan taivaanrannan taakse, kun apachit vihdoin olivat päättäneet viimeiset palveluksensa kaatuneille veljilleen. Sininen Repo astui silloin metsästäjän luo, joka tähän asti oli pysynyt toimituksen tyynenä, milteipä välinpitämättömänä katselijana.
"Kalpeanaama on menettänyt ratsunsa. Nouskoon hän Sinisen Revon tarjoaman mustangin selkään, niin hän on palannut omiensa luo ennenkuin kahta tuntia on kulunut."
John Davis otti kiitollisesti vastaan lahjan, joka hänelle niin jalomielisesti tarjottiin. Hän nousi heti satulaan ja sanottuaan jäähyväiset intiaaneille jätti heidät ja poistui nopeasti.
Apachit puolestaan läksivät päälliköltään saamastansa merkistä metsään, ja aukeamalla, jossa oli niin kamalia asioita tapahtunut, oli jälleen hiljaista ja yksinäistä.
XXV
Selitys
Kuten on laita kaikkien ihmisten, jotka viettävät suurimman osan elämästään erämaassa, yhtyi Jaguarissakin tavaton varovaisuus äärimmäiseen tarkkuuteen ja harkitsevaisuuteen.
Vaikka hän olikin vielä varsin nuori, oli hän elämässään kokenut niin paljon kummallisia vaiheita, oli esiintynyt niin merkillisissä näytelmissä, että oli jo varhain tottunut sulkemaan liikutuksen sydämeensä ja säilyttämään kasvoillaan, näkipä tai tunsipa mitä tahansa, sen marmorimaisen järkähtämättömyyden, joka on intiaaneille ominaista ja josta he ovat saaneet peloittavan aseen vihollisiansa vastaan.
Äkkiä kuullessaan Lujamielen äänen korvissaan oli nuori mies tuntenut sisällistä puistatusta ruumiissansa, oli rypistänyt kulmiansa ja kysynyt itseltään, kuinka metsästäjä näin tuli tapaamaan häntä hänen leirissään ja mikä syy oli kyllin voimakas pakoittamaan hänet niin menettelemään, varsinkin koska hänen suhteensa kanadalaiseen, jotka tuon tuostakin vaihtelivat, tällä hetkellä olivat kaikkea muuta kuin ystävälliset, elleivätpä ehkä ihan vihamielisetkään.
Vaikka kanadalaisen sävy ei ollut ynseä, oli se kuitenkin pidättyvä, hänen esiintymisensä kylmää ja otsalla surumielisyyttä ilmaiseva pilvi.
"Olkaa tervetullut leiriini, metsästäjä", sanoi hänelle ystävällisesti Jaguari ojentaen kätensä.
"Kiitos", vastasi kanadalainen lyhyesti eikä tarttunut tarjottuun käteen.
"Olen iloinen teidät nähdessäni", jatkoi nuori mies kursailematta, "mikä sattuma teidät tänne päin toi?"
"Toverini ja minä olemme jo kauan metsästelleet. Väsymys rasittaa meitä ja leirinuotionne savu viekoitteli meidät tänne."
Jaguari oli ottavinaan täydestä tämän verukkeen.
"Tulkaahan toki telttavalkealleni, suvaitkaa pitää kaikkea, mitä täällä on, teille kuuluvana ja menetelkää senmukaisesti."
Kanadalainen kumarsi mitään vastaamatta ja seurasi Jaguaria samoinkuin Uskollinen Sydänkin.
Saavuttuaan nuotiolle, johon nuori mies heitti muutaman kahmalollisen risuja, istuutuivat metsästäjät tuoleiksi asetetuille bisoninkalloille ja keskeyttämättä hiljaisuutta täyttivät piippunsa ja alkoivat poltella.
Jaguari teki samoin.
Intiaanien seurusteluperiaatteiden mukaan, jotka kohteliaisuussäännöissään ovat hyvin ankarat, ei mitään kysymystä saa esittää vieraille, jotka istahtavat leirinuotion ääreen, ennenkuin nämä suvaitsevat aloittaa keskustelun.
Punanahkain menettelytavat hyvin tunteva Jaguari kyyrötti äänettömänä vieraittensa vieressä poltellen ja miettien ja odotti kärsivällisesti, kunnes nämä suvaitsisivat avata suunsa.
Vihdoin Lujamieli kopisti pitkähkön ajan kuluttua tuhan piipustaan naputtamalla sitä peukalonsa kynttä vasten ja kääntyi nuoreen mieheen päin:
"Ette suinkaan odottanut minua?" kysyi hän.
"En tosiaan", vastasi toinen; "mutta uskokaa, että vierailunne ei silti ole minulle vähemmän mieluinen."
Metsästäjä muikisti huuliansa omituisesti.
"Ken tietää?" jupisi hän vastaukseksi pikemmin omiin ajatuksiinsa kuin Jaguarin sanoihin. "Ehkä on, ehkä ei, Ihmissydän on salaperäinen ja tutkimaton kirja, jota vain hullut luulevat osaavansa lukea."
"Niin ei ole minun sydämeni laita, metsästäjä, te tunnette sen kyllin hyvin, tietääksenne minkälainen se on."
Kanadalainen pudisti päätänsä.
"Te olette vielä nuori. Sydäntä, josta minulle puhutte, ette tunne itsekään. Elämänne lyhyellä taipaleella ei intohimojen vihuri ole vielä teitä puistattanut eikä taivuttanut teitä voimakkaalla puristuksellaan."
Nämä sanat lausuttiin ankaraan sävyyn, mutta ei niissä ollut mitään katkeruuden värähdystä.
"Olette minulle ankara tänään, Lujamieli", vastasi nuori mies surumielisesti. "Missä suhteessa olen tullut ansiottomaksi silmissänne? Minkä paheksuttavan teon olen tehnyt?"
"Ette mitään. Niin ainakin mielelläni uskon. Mutta pelkään, että pian..." Hän vaikeni ja kohautti surumielisesti päätänsä.
"Puhukaa suunne puhtaaksi!" huudahti nuori mies innokkaasti.
"Mitäpä se hyödyttää?" vastasi toinen. "Ken olen minä, että sanelisin teille siveellisyysoppia, jota varmaan halveksitte, ja antaisin neuvoja, jotka eivät olisi tervetulleita? Parempi olla vaiti."
"Lujamieli", vastasi nuori mies kykenemättä hillitsemään liikutustaan, "olemme jo kauan tunteneet toisemme, ja te tiedätte, kuinka paljon teitä kunnioitan. Puhukaa! Mitä teillä lieneekin sanottavaa, olkootpa minulle lausuttavat moitteet kuinka ankaria tahansa, niin minä kuuntelen teitä, sen vannon."
"Mitä niistä! Unohtakaa sanani! Tein väärin tahtoessani sekaantua teidän asioihinne. Erämaassa huolehtii kukin omistaan. Älkäämme siis siitä enää puhuko."
Jaguari loi häneen pitkän ja tiukan katseen.
"Olkoon niin", vastasi hän; "älkäämme puhuko."
Hän nousi ja käveli muutaman askeleen kiihtyneenä, palaten sitten äkkiä metsästäjän luo.
"Suokaa anteeksi", virkkoi hän, "etten vielä ole tullut tarjonneeksi teille mitään virvokkeita, mutta nyt onkin jo aterian aika. Toivoakseni te ja toverinne otatte osaa vaatimattomaan aamiaiseeni."
Näin lausuessaan loi Jaguari kanadalaiseen ilmeeltään omituisen katseen.
Lujamieli epäröi silmänräpäyksen.
"Tänä aamuna", sanoi hän vihdoin, "murkinoitsimme me, toverini ja minä, muutamaa minuuttia ennen leiriinne saapumistamme."
"Siitä olin varma!" huudahti nuori mies kuohahtaen. "Oi, oi, nyt on epätietoisuuteni haihtunut, te kieltäydytte nauttimasta vettä ja suolaa minun nuotiollani, metsästäjä."
"Minäkö? Mutta johan te vallan..."
"Oh", huudahti nuori mies kiihtyneenä, "älkää väittäkö vastaan, Lujamieli! Älkää etsikö verukkeita, jotka ovat alentavia meille kummallekin! Olette liian uskollinen ja, liian vilpitön karttaaksenne avomielisyyttä, cuerpo de Cristo! Tunnette erämaan lain yhtä hyvin kuin minäkin: vihollisen kanssa ei ryhdytä einehtimään. Jos teillä nyt on sielunne pohjalla hituistakaan niistä ystävällisistä tunteista, joita muulloin olette minulle osoittanut, selittäkää asia selvästi ja kiertelemättä, minä vaadin sitä!"
Kanadalainen näkyi miettivän muutamia minuutteja. Sitten huudahti hän äkkiä ja päättäväisesti:
"Olettekin oikeassa, Jaguari! Parasta, että puhumme suumme puhtaaksi, niinkuin rehellisten metsästäjäin tulee, emmekä verukkeile toisillemme kuin punanahat. Eikähän kukaan ole erehtymätön. Minä saatan olla väärässä yhtä hyvin kuin toinenkin, ja Jumala on todistajani, että soisin olevani."
"Minä kuuntelen, ja jos minulle lausumanne moitteet havaitsen perustelluiksi, niin, kautta kunniani, olen valmis sen tunnustamaan."
"Hyvä", virkkoi metsästäjä ystävällisempään sävyyn kuin tähän asti oli käyttänyt, "te puhutte miehen lailla, mutta kenties", lisäsi hän osoittaen Uskollista Sydäntä, joka hienotuntoisuudesta liikahti poistuakseen, "haluatte mieluummin, että keskustelemme kahdenkesken."
"Päinvastoin", vastasi Jaguari innokkaasti; "tuo metsästäjä on ystävänne, ja toivon, että hänestä pian tulee minunkin ystäväni. En halua häneltä mitään salata."
"Ikävä kyllä", sanoi Lujamieli, "antaa se omituinen elämä, jota näille tienoille saapumisestanne asti olette viettänyt, aihetta mitä epäsuotuisimpiin otaksumiin. Olette kerännyt ympärillenne joukon kurittomia rajaseudun kulkureita, jotka ovat yhteiskunnan pannassa ja elävät kokonaan sivistyneiden kansojen yleisen lain ulkopuolella."
"Tuleeko siis meidän, erämaiden miesten, metsänkävijäin ja aroilla pyydystävien, taipua kaikkiin kaupunkilaiselämän vaatimiin viheliäisiin kaavoihin?"
"Kyllä, jossakin määrin. Tarkoitan, että me emme saa asettua julkisen kapinan kannalle ihmisten säädöksiä vastaan, koska he, vaikka olemmekin heistä eristäytyneet, silti edelleenkin ovat veljiämme ja sisariamme ja koska me yhä kuulumme heihin väriltämme, uskonnoltamme ja syntyperältämme ja olemme liitetyt heihin sukulaisuuden siteillä, joita emme ole voineet murtaa."
"Totta kyllä! Minä myönnän päättelynne jossakin määrin oikeaksi, mutta edellyttäen, että komennettavani miehet todella ovat rosvoja, kurittomia rajaseudun kulkureita, kuten te niitä nimitätte, niin tiedättekö, mikä vaikutin heidät panee toimimaan? Voitteko esittää heitä vastaan minkäänlaista syytöstä?"
"Malttakaas, en ole vielä lopettanut."
"Jatkakaa siis."
"Sitten olette tuon rosvojoukon ohella, jonka päälliköksi olette julkisesti ruvennut, tehnyt liittoja punanahkain, muiden muassa apachien, aron julkeimpain ryövärien kanssa. Onko se totta?"
"On ja ei, ystäväni, mainitsemaanne liittoa, josta minua syytätte, kun ei tähän asti vielä ole ollut olemassa, mutta tänä aamuna se on kaiketikin päätetty kahden toverini ja Sinisen Revon, erään kuuluisimman apachipäällikön, välillä."
"Hm, sepä oli onneton sattuma."
"Kuinka niin?"
"Tiedättekö, mitä uudet liittolaisenne ovat tänä yönä tehneet?"
"Kuinka sen tietäisin, kun en tiedä heidän olinpaikkaansakaan enkä vielä ole saanut virallista ilmoitusta heidän kanssaan tehdystä sopimuksesta."
"Vai niin, sitten minä kerron sen teille. He ovat hyökänneet Potreron ventaan ja polttaneet sen poroksi."
Jaguarin kellervä silmäterä singahdutti raivon salaman. Hän hypähti seisaalleen, tarttuen suonenvedontapaisesti kivääriinsä.
"Jumalavita!" huudahti hän kimakasti. "Ovatko he sen tehneet?"
"Ovat, ja arvellaan sen tapahtuneen teidän yllytyksestänne."
Jaguari kohautti halveksivasti olkapäitänsä.
"Missä tarkoituksessa olisin siihen yllyttänyt?" sanoi hän. "Ja miten kävi doña Carmelan?"
"Hän pelastui, Jumalan kiitos!"
Nuori mies huokaisi helpoituksesta.
"Ja uskotteko te minusta sellaista kataluutta?" kysyi hän moittivasti.
"En sitä enää usko", vastasi metsästäjä.
"Kiitos, kiitos, mutta, jumalavita, ne paholaiset saavat rikoksensa kalliisti maksaa, sen teille vannon. Jatkakaahan nyt."
"Vaikka teidän onnistuikin puhdistautua ensimmäisestä syytöksestäni, pelkään, että valitettavasti ette voi yhtä hyvin puhdistautua toisesta."
"Puhukaa."
"Kapteeni Melendezin johtama conducta de plata on matkalla Meksikoon."
Nuori mies säpsähti hiukan.
"Minä tiedän", sanoi hän lyhyesti.
Metsästäjä loi häneen kysyvän katseen.
"Huhutaan..." jatkoi hän vähän epäröiden.
"Huhutaan", keskeytti Jaguari rivakasti, "että minä seuraan conductan jälkiä ja että sopivan hetken tullen hyökkään sen kimppuun komentamine rosvoineni ja ryöstän rahat, eikö niin?"
"Niin."
"Huhu puhuu totta", vastasi nuori mies kylmästi, "se on tosiaan aikomukseni. Entä sitten?"
Lujamieli hypähti hämmästyksestä ja suuttumuksesta tämän kyynillisen vastauksen kuullessaan.
"Oh", huudahti hän murheellisesti, "se, mitä teistä kerrotaan, on siis totta! Olette siis todellakin rosvo?"
Nuori mies hymyili katkerasti.
"Ehkä niin", virkkoi hän soinnuttomalla äänellä. "Lujamieli, te olette elänyt kaksi minun ikääni, kokemuksenne on suuri. Miksi tuomitsette äkkipikaisesti pelkän todennäköisyyden perusteella?"
"Mitä, pelkän todennäköisyydenkö? Ettekö itse ole tunnustanut?"
"Niin, minä olen tunnustanut."
"Suunnittelette siis varkautta?"
"Varkautta!" huudahti Jaguari punehtuen suuttumuksesta, mutta hilliten itsensä lisäsi heti: "Se on totta, niinhän teidän täytyy otaksua!"
"Minkä muun nimen voisi antaa niin häpeälliselle teolle?" huudahti metsästäjä kiivaasti.
Jaguari kohotti nopeasti päänsä ikäänkuin olisi aikonut vastata, mutta hänen huulensa jäivät mykiksi.
Lujamieli katseli häntä hetkisen puolittain säälien, puolittain hellästi ja kääntyen Uskolliseen Sydämeen virkkoi sitten:
"Tule, ystävä, olemme viipyneet täällä jo liian kauan."
"Odottakaa", huudahti nuori mies; "älkää tuomitko minua tuolla tavoin! Minä toistan, että te ette tunne vaikuttimiani."
"Olkootpa ne vaikuttimenne mitkä tahansa, kunniallisia ne eivät saata olla. En näe siinä muuta kuin ryöstöä ja murhaa."
"Oih!" äännähti nuori mies kätkien murheellisena päänsä käsiinsä.
"Lähtekäämme", toisti Lujamieli.
Uskollinen Sydän oli tarkkaavasti ja tyynesti katsellut tätä omituista näytelmää.
"Hetkinen", virkkoi hän, astahti lähemmäksi ja laski kätensä Jaguarin olalle. Tämä kohotti päätänsä:
"Mitä haluatte?" kysyi hän.
"Kuunnelkaa minua, caballero", vastasi Uskollinen Sydän syvällä äänellä; "en tiedä, miksi joku salainen vaisto minulle sanoo, että käytöksenne ei ole niin viheliäistä kuin kaikesta päättäen voisi otaksua, ja että kerran tulee päivä, jolloin kykenette kaikkien silmissä puhdistamaan maineenne."
"Oh, kunpa minun olisi mahdollista puhua."
"Kuinka kauan luulette teidän täytyvän vaieta vielä?"
"Mistäpä minä tiedän? Se riippuu asianhaaroista, jotka eivät ole minun vallassani."
"Ette siis voi määrätä mitään aikaa?"
"Se on minulle mahdotonta. Olen tehnyt valan, se tulee minun pitää."
"Hyvä on, luvatkaa minulle yksi ainoa asia."
"Mikä?"
"Ettette yritä ottaa kapteeni Melendeziä hengiltä."
Jaguari epäröitsi.
"No?" toisti Uskollinen Sydän.
"Teen voitavani hänet säästääkseni."
"Kiitos!" Kääntyen sitten Lujamieleen päin, joka seisoi liikkumattomana hänen vieressään, lausui hän: "Asetu jälleen paikoillesi, veli, murkinoi huoleti tämän caballeron kanssa, minä vastaan hänestä hengelläni ja verelläni. Jollei hän tästä päivästä lukien kahden kuukauden kuluessa anna sinulle riittävää selitystä nykyisestä käytöksestään, niin minä, jota ei mikään vala sido, ilmaisen sinulle tuon salaisuuden, joka sinusta näyttää selittämättömältä ja sinulle sitä tosiaan onkin."
Jaguari säpsähti ja loi Uskolliseen Sydämeen tutkivan katseen, joka metsästäjän tyynen huolettomasta ilmeestä kuitenkin pehmeni.
Kanadalainen epäröi muutaman silmänräpäyksen, mutta vihdoin hän istuutui paikalleen nuotion ääreen jupisten: "Kahden kuukauden kuluessa, olkoon sitten!" Ja hän lisäsi itsekseen: "Mutta tästä lähtien minä pidän häntä silmällä."
XXVI
Pikalähetti
Kapteeni Melendez piti kiirettä kuljettaessa vaarallisen solan läpi, jonka ääreen oli antanut conductan leiriytyä. Hän tiesi, kuinka suuren vastuun hän oli omaksunut suostuessaan saattojoukon komentajaksi, eikä tahtonut, että häntä voitaisiin syyttää varomattomuudesta tai huolimattomuudesta, jos onnettomuus tapahtuisi.
Hänen huolestumisensa ja levottomuutensa lisääntyivät hetki hetkeltä. Fray Antonion ilmeinen petos sai hänet aavistamaan otaksuttavaa kavallusta. Voimatta arvata, miltä taholta vaara uhkasi, hän tunsi sen ikäänkuin askel askelelta lähenevän, puristavan häntä joka taholta, ja hän odotti joka hetki kauheaa räjähdystä.
Jo paljon ennen auringon nousua oli kapteeni, koska makuu oli ollut keskeytymätöntä julmaa unettomuutta, lähtenyt kovalta nahkavuoteeltaan, jonka peitteiden alta oli turhaan etsinyt muutaman tunnin lepoa, havaiten sen tässä hermostuneessa tilassaan kuitenkin mahdottomaksi, ja oli alkanut epätasaisin askelin harppailla sisäleirin ahtaalla tantereella, kävellen sitä pitkin ja poikin ja tahtomattaan kadehtien siellä täällä kentällä makaavien, viittoihinsa kääriytyneiden sotamiesten huoletonta ja rauhallista unta.
Mutta vähitellen alkoi päivä valjeta. Pöllö, jonka aamukirahdus ennustaa auringon tuloa, oli jo kajauttanut surumieliset sävelensä. Kapteeni töykkäsi jalallaan nuotion ääressä nukkuvaa pääarrieroa, herättäen hänet.
Miekkonen hieroi useampaan kertaan silmiään, ja sitten kun unen viime pilvet olivat häipyneet ja hänen ajatuksensa alkoivat järjestyä, huudahti hän viimeistä haukotustaan tukehduttaen:
"Carai! Mikä ampiainen teitä pisti, kapteeni, kun herätitte minut näin äkkiarvaamatta ja näin aikaisin? Katsokaahan, taivas tuskin vielä alkaa kirkastua! Sallikaa minun nukkua vielä tunti. Minä näin mitä ihaninta unta ja tahdon yrittää saada uudelleen siitä kiinni. Nukkuminen tekee niin hyvää."
Kapteeni ei voinut olla hymyilemättä tälle omituiselle suutahdukselle, mutta hän ei kuitenkaan katsonut voivansa antaa perään arrierolle, koska olosuhteet olivat liian vakavat hänen tuhlatakseen aikaa turhiin lupauksiin.
"Ylös, ylös! Cuerpo de Cristo!" huudahti hän. "Ajatelkaa, että me emme vielä ole Rio Secolla ja että, jos mielimme päästä tämän vaarallisen taipaleen yli ennen auringon laskua, on meidän riennettävä."
"Se on totta", vastasi arriero, joka samassa silmänräpäyksessä oli pystyssä, virkkuna ja valmiina, aivan kuin hänet olisi herätetty jo tunti sitten; "suokaa anteeksi, kapteeni. Onhan minulla, jumalavita, yhtä paljon syytä kuin teilläkin välttää pahoja kohtaamisia. Lain mukaan on omaisuuteni kuljetettavan kuormaston panttina, ja jos sattuisi onnettomuus, joutuisin perheineni keppikerjäläiseksi."
"Niin kyllä, en ollutkaan tullut ajatelleeksi sitä ehtoa sopimuksessanne."
"Unohtamisenne ei minua ihmetytä, koskapa asia ei teitä koske, mutta minä en sitä saa mielestäni ja vakuutan teille, kapteeni, että siitä asti kun lähdin tälle kovan onnen matkalle, olen hyvin usein katunut, että suostuin minulle asetettuihin ehtoihin. Minua aavistuttaa, ettemme saavu ehjin nahoin näiden kirottujen vuorten toiselle puolelle."
"Turhaa hupsuttelua, señor Bautista! Olette oivallisessa kunnossa, ja teillä on vahva saattojoukko. Mitäpä teillä siis olisi pelättävänä?"
"Ei mitään, sen tiedän, ja kuitenkin olen varma, että en erehdy ja että tämä matka on minulle turmioksi."
"No, selittäkäähän vähän", sanoi kapteeni, joka halusi lopettaa keskustelun kuitenkaan loukkaamatta arrieron ennakkoluuloja; "mitä syytä teillä on otaksua, että matkanne päättyisi onnettomasti? Ette ole niitä miehiä, jotka pelkäävät omaa varjoansa. Minä olen tuntenut teidät kauan ja tiedän, että urhoollisuutenne kestää kaikki koetukset."
"Kiitän teitä, kapteeni, siitä hyvästä käsityksestä, joka teillä imartelevain sanojenne mukaan minusta on. Niin, minä olen rohkea, sen olen luullakseni monta kertaa osoittanut vaarojen uhatessa, jotka järjelläni tajuan, mutten sellaisten vaarojen, jotka johtuvat meitä hallitsevista luonnonlaeista."
Kapteeni pureskeli kärsimättömästi viiksiänsä arrieron väsyttävää sanatulvaa kuunnellessaan, mutta, kuten oli hänelle maininnutkin, hän tunsi tuon kunnon miehen ja tiesi kokemuksesta, että olisi turhaa ajanhukkaa yrittää saada häntä lyhentelemään lauseitaan, vaan että hänen oli sallittava jatkaa omalla tavallaan, kunnes hän oli sanottavansa sanonut. Nuori mies hillitsi siis kärsimättömyytensä ja vastasi tyynesti:
"Olette kaiketi lähtönne hetkellä havainnut jonkun huonon enteen?"
"Niin tosiaan, kapteeni. Ja se, mitä näin, olisi varmaan saanut minut perääntymään, jos olisin helposti säikähdytettävissä."
"Millainen se enne olikaan?"
"Älkää laskeko siitä leikkiä, kapteeni. Sanassakin sanotaan monessa kohdassa, että Jumala suvaitsee usein antaa ihmisille terveellisiä varoituksia, joita he" – mies huoahti – "valitettavasti eivät typeryydessään usko."
"Se on totta", hymähti kapteeni väliin.
"No niin", jatkoi arriero, jolle tämä hyväksyminen sellaisen miehen taholta tuntui imartelevalta, "muulini olivat satuloidut, la recua odotti minua karjapihassa palkkamiesten vartioimana. Minä olin juuri lähdössä. Mutta kun en halunnut erota vaimostani ehkä pitkäksikin aikaa sanomatta hänelle vielä kerran hyvästi, käännyin sisälle mennäkseni ja syleilläkseni häntä kerran vielä. Kun silloin asuntoni kynnykselle tullessani satuin kohottamaan silmäni, näin parvella istumassa kaksi pöllöä, jotka katsoa tuijottivat minuun kuin paholaiset. Tästä odottamattomasta näystä säikähtyneenä tunsin vasten tahtoanikin puistatuksen ja käänsin pääni toisaalle. Sillä hetkellä kantoi kaksi sotilasta kuolevaa miestä paareilla tietä pitkin, seurassaan munkki, joka luetti hänellä katumuspsalmeja, hiljalleen valmistellen häntä kuolemaan uskovaisen ja kunnon kristityn tavalla, mutta vastaukseksi mies vain ilkkui munkille vasten naamaa. Äkkiä hän nousi puolinojalleen paareilla, hänen silmänsä elostuivat, ja kääntyen minuun päin loi minuun ivallisen katseen ja lausui mutisten kaksi, ilmeisesti minulle tarkoitettua sanaa: 'Hasta nuevo!' (näkemiin)."
"Hm", virkahti kapteeni.
"Tuon henkilön minulle heittämä tervehdys oli kaikkea muuta kuin imartelevaa, eikö totta?" jatkoi arriero. "Nuo sanat tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja minä hyökkäsin haavoitetun perään antaakseni hänelle mielestäni hyvin ansaitun nuhteen, mutta... hän oli kuollut."
"Ja kuka se mies oli? Tiedättekö?"
"Kyllä, hän oli maantierosvo, jonka seudun asukkaat olivat kahakassa kuolettavasti haavoittaneet ja jota nyt oltiin viemässä tuomiokirkon portaille, jotta hän siellä päättäisi päivänsä."
"Siinäkö kaikki?" kysyi kapteeni.
"Niin."
"Ka, ystäväni, olipa hyvä, että tahdoin saada tietää nykyisen levottomuutenne syyt."
"Ah!"
"Niin juuri, sillä te olette tulkinnut teille suodun varoittavan enteen aivan toisin kuin teidän olisi pitänyt."
"Kuinka niin?"
"Minä selitän. Tuo enne merkitsee päinvastoin, että te varovaisuudella ja väsymättömällä valppaudella teette tyhjiksi petokset ja juonet ja että nujerratte rosvot, jotka mahdollisesti rohkenevat teitä hätyyttää."
"Oh", huudahti arriero riemastuen, "oletteko varma siitä, mitä sanotte?"
"Yhtä varma kuin pelastuksestani tulevaisessa maailmassa", vastasi kapteeni ja teki hurskaasti ristinmerkin.
Arriero uskoi lujasti kapteenin sanoihin, koska hän syvästi kunnioitti tätä upseeria hänen ilmeisen ylevyytensä ja etevämmyytensä vuoksi. Hän ei siis ollenkaan tullut epäilleeksi häneltä saamaansa vakuutusta erehdyksestä, jonka oli tehnyt tuon niin suurta levottomuutta herättäneen enteen tulkitsemisessa, vaan palasi heti iloiseen mielentilaansa ja napsauttaen veitikkamaisesti sormiaan, virkkoi:
"Carai, asian niin ollen ei minulla ole mitään hätää! Silloin lieneekin tarpeetonta antaa Soledadin Pyhälle Neitsyelle hänelle lupaamaani vahakynttilää?"
"Ihan tarpeetonta", vahvisti kapteeni.
Nyt täysin rauhoittuneena ryhtyi arriero kiireellisesti tavallisiin tehtäviinsä.
Täten oli nuori upseeri teeskennellen hyväksyvänsä tietämättömän intiaanin mielipiteet osannut aivan säveästi viekoitella hänet ne hylkäämään.
Sillä välin oli leirissä aika hälinä. Arrierot sukivat ja kuormittivat muulejansa, rakuunoiden ripeästi satuloidessa hevosiansa ja kaikin tavoin valmistautuessa lähtöön.
Kun kaikki valmistukset olivat päättyneet, käski nuori sotaherra miestensä nauttia aamuaterian seisaaltaan ja ohjanperät kainalossa ajan säästämiseksi ja antoi sitten lähtömerkin.
Sotilaat nousivat satulaan, mutta juuri kun rivi oli liikahtamaisillaan jättääkseen lopullisesti leiripaikkansa, kuultiin pensaikosta kovaa ryskettä, oksat avautuivat raksahdellen, ja äkkiä ilmestyi meksikolaisten rakuunain univormuun puettu ratsumies lyhyen matkan päähän joukosta, jota kohti hän täyttä laukkaa karautti.
Päästyään kapteenin eteen hän pysähtyi yhtäkkiä ihmeellisen taitavalla liikkeellä, tervehti kunnioittavasti ja kohottaen sotilaallisesti kätensä univormulakkiinsa sanoi:
"Jumalan rauha! Onko minulla kunnia puhutella kapteeni don Juan Melendeziä?"
"Se minä olen", vastasi kapteeni kummastuneena; "mitä haluatte?"
"En itselleni mitään", vastasi sotilas, "mutta minun on annettava kirje teidän arvoisuutenne omaan käteen."
"Kirje keneltä?"
"Korkeasti kunnioitettavalta kenraalilta don José Maria Rubiolta, ja sen sisältö on varmaan tärkeätä, sillä kenraali käski minun ratsastamaan mahdollisimman kiireesti."
"Hyvä", vastasi kapteeni, "antakaa tänne."
Rakuuna veti povestaan ison punaisella lakkasinetillä suljetun kirjeen ja ojensi sen kunnioittavasti kapteenille.
Tämä otti sen ja avasi, mutta ennen lukemistaan hän loi liikkumattomaan ja tyyneen sotamieheen epäilevän katseen, jonka rakuuna kesti horjumattoman levollisena.
Mies näkyi olevan korkeintaan kolmikymmenvuotias, vartalo oli kookas ja hyvin muodostunut. Hän esiintyi varsin luontevasti sotilaspuvussaan. Älykkäillä kasvoilla oli hieno ja viekas ilme, ja sitä korostivat mustat, alati liikkuvat silmät, jotka hän vain ilmeisen epäröivästi loi kapteeniin.
Meidän on myönnettävä, että kapteeni ei tuntenut minkäänlaista vetovoimaa mainitsemaamme henkilöä kohtaan, vaan että hän päinvastoin halusi kieltää häneltä kaiken luottamuksen.
"Mihin paikkaan jätitte kenraalin?" kysyi hän konemaisesti, käännellen sormiensa välissä avoimeksi levitettyä paperia, johon hän ei kuitenkaan vielä ollut vilkaissut.
"Pozo Redondolle, jonkun matkaa eteenpäin Noria de Guadalupesta, kapteeni."
"Vai niin, ja kuka te olette? Mikä on nimenne?"
"Olen korkeasti kunnioitettavan kenraalin palvelussotilas. Nimeni on Georgio Lopez."
"Tunnetteko tämän kirjeen sisällön."
"En, mutta otaksun, että se on tärkeätä."
Sotamies oli vastannut kapteenin kysymyksiin arkailematta ja avomielisen vilpittömään sävyyn. Oli ilmeistä, että hän ei valehdellut.
Vieläkin epäröityään don Juan ryhtyi lukemaan, mutta pian rypistyivät hänen kulmansa ja huonoa tuulta osoittava ilme levisi hänen kasvoilleen.
Kirje kuului näin:
"Kenraali don José Maria Rubiolla, Teksasin sotaväen
ylipäälliköllä, on kunnia ilmoittaa kapteeni don Juan Melendez de
Gongoralle, että valtiossa on tapahtunut uusia häiriöitä. Useita
rosvojoukkoja ja rajaseikkailijain parvia on eri päälliköiden
johtamina sotajalalla ryöstäen ja polttaen haciendoja,
pysähdytellen kuormastoja ja katkaisten liikeyhteyden. Saatuaan
uskollisilta ja luotettavilta vakoojiltaan tiedon, että eräs
kapinallisten pääjohtajia, jolle hänen toverinsa ovat antaneet
liikanimen Jaguari, valmistautuu ryöstämään kapteeni don Juan
Melendez de Gongoran saattamaksi uskotun conducta de platan ja
että mainittu kapinallisten päällikkö sitä varten aikoo asettua
väijyksiin moiseen hyökkäykseen erittäin sopivalle paikalle Rio
Secon varrelle, käskee kenraali don José Maria Rubio kapteeni
Melendezin ottamaan oppaakseen myötäseuraavan tiedonannon
tuojan, joka on varma ja uskollinen mies ja opastaa kuormaston
Venadon lammikolle, missä conducta yhtyy kenraalin sitä varten
lähettämään ratsuväenosastoon, jonka miesluku on kyllin suuri
suojelemaan sitä kaikilta hyökkäyksiltä. Kapteeni Melendez ottaa
haltuunsa molempain joukkojen ylijohdon ja saapuu mahdollisimman
pian kenraalin luo hänen päämajaansa.
Dios y libertad!
Teksasin valtion sotavoimain
ylipäällikkö:
Don José Maria Rubio."Luettuaan kirjeen huolellisesti kohotti kapteeni päänsä ja tarkkasi hetkisen sotilasta mitä kiinteimmin ja vakavan huolellisesti.
Nojaten sapelinsa kahvaan tämä leikitteli huolettomasti sen tupsulla, näkymättä lainkaan välittävän siitä, mitä ympärillä tapahtui.
"Määräys on ehdoton", jupisi kapteeni useampaan kertaan itsekseen, "ja minun on sitä noudatettava, vaikkakin kaikki viittaa siihen, että tuo mies on kavaltaja." Sitten hän lisäsi ääneensä:
"Tunnetteko hyvin tämän seudun?"
"Soy hijo del pais [Olen täältäpäin kotoisin. Suom.], kapteeni",
vastasi rakuuna, "eikä ole piiloisintakaan polkua, jota en
lapsuudessani ole satoja kertoja samoillut.""Tiedättekö, että teidän on ryhdyttävä oppaaksi?"
"Korkea-arvoinen kenraali suvaitsi minulle siitä mainita, kapteeni."
"Ja luuletteko varmasti voivanne johdattaa meidät turvallisesti paikkaan, jossa meitä odotetaan?"
"Ainakin teen kaiken voitavani siinä suhteessa."
"Hyvä. Oletteko väsyksissä?"
"Hevoseni pikemminkin kuin minä. Jos käskisitte antaa minulle toisen, olisin heti käytettävissänne, sillä minä näen, että teille on kiire lähtöön."
"Todellakin. Valitkaa itsellenne ratsu."
Sotilas ei odottanut toista käskyä. Saattueen mukana oli useita varahevosia. Hän otti niistä yhden ja siirsi sille entisensä tamineet. Muutaman minuutin päästä oli vaihto tehty ja ratsastaja satulassa.
"Olen teidän arvoisuutenne käskettävissä", sanoi hän.
"Lähtekäämme", vastasi kapteeni, mutta ajatteli itsekseen: – Tuota veitikkaa en matkalla päästä silmistäni.
XXVII
Opas
Kapteeni oli ennen lähtöä hiukan teeskennellen antanut mitä ankarimpia määräyksiä, että aseet pidettäisiin valmiina. Hän oli lähettänyt tiedustelijoita edelleen ja joukon sivuille tutkimaan ympäristöä ja ottamaan selvää, oliko reitti vapaa eikä mitään vaaraa uhkaamassa. Lyhyesti sanoen hän oli mitä huolellisimmin ryhtynyt kaikkiin varovaisuuden vaatimiin toimenpiteisiin, turvatakseen matkan menestyksen.
Opas oli levollisena katsellut kaikkia näitä varovaisuustoimenpiteitä, joihin juuri hänen tähtensä oli niin näkyisästi ryhdyttykin, ja oli ilmaissut pitävänsä niitä tarpeellisina, jopa oli kapteenin ohjeitten ohella kehoitellut lisävarovaisuuteenkin huomautellen, kuinka taitavia rajaseikkailijat olivat pujahtamaan pensaiden ja puiden lomitse mitään jälkiä jättämättä, joten vakoilijainkin oli mitä suurimmalla tarkkuudella toimitettava heille uskottu tehtävä.
Mitä lähemmäksi vuoristoa conducta saapui, sitä tukalammaksi ja vaarallisemmaksi kävi kulku. Puut, jotka pitkän taipaleen olivat kasvaneet harvassa, olivat huomaamatta käyneet yhä tiheämmiksi, tiivistyen jo tuuheaksi metsäksi, jonka läpi tie paikoittain oli kirveellä raivattava, kiehkuroina riippuvat liaanit kun kiertyivät toinen toisiinsa punoutuen siellä täällä läpitunkemattomaksi, verkkomaiseksi tiheiköksi.
Yhäti huolettomana työntyi opas eteenpäin vähääkään epäröimättä, nähtävästi aivan varmana tiestä, jota seurasi, vilkaisten vain pitkien välimatkojen päästä hajamielisesti milloin oikealle, milloin vasemmalle, silti kuitenkaan hiljentämättä ratsunsa askeleita.
Oli jo ehditty melkein keskipäivään. Kuumuus oli tukehduttava. Hevoset ja ihmiset, jotka olivat kello neljästä asti aamulla vaeltaneet tavattoman vaivaloisia polkuja pitkin, olivat väsymyksestä uupuneita ja kaipasivat kipeästi muutaman tunnin välttämätöntä lepoa, ennenkuin painuisivat pitemmälle.
Kapteeni päätti antaa joukkonsa leiriytyä eräälle jokseenkin avaralle aukeamalle, jollaisia näillä seuduin tavataan paljon ja jotka ovat syntyneet hirmumyrskyjen murskaamien tai vanhuuttaan kuolleiden puiden kaaduttua.
Kajahti pysähdyskäsky. Sotilailta ja arrieroilta pääsi helpoituksen huoahdus, ja he pysähtyivät heti.
Kapteeni, jonka silmät sillä hetkellä sattuivat osumaan oppaaseen, näki tyytymättömyyden pilven hänen otsallaan. Mutta huomatessaan, että häntä tarkattiin, muutti mies heti ilmeensä, teeskenteli osanottoa yleiseen iloon ja astui alas ratsultaan.
Hevoset ja muulit riisuttiin valjaistaan, jotta voisivat keveämmin etsiä ravinnokseen nuoria puunvesoja ja ruohoa, jota paikalla kasvoi runsaasti.
Sotilaat nauttivat laihan ateriansa ja heittäytyivät vaippojensa päälle nukkumaan.
Pian olivat kaikki karavaaniin kuuluvat henkilöt sikeässä unessa. Vain kaksi valvoi. Ne olivat kapteeni ja opas. Kaiketi kiusasivat kumpaakin siksi vakavat mietelmät, että ne karkoittivat unen ja pitivät heitä valveilla, vaikka kaikki viekoitteli nukkumaan.
Kapteeni kohotti päätänsä. Juuri sillä hetkellä tuijotti opas häneen omituisen kiinteästi. Ällistyneenä siitä, että hänet oli näin yllätetty, hän oli vuorostaan yllättävinään upseerin, alkaen häntä puhutella – vanha sotajuoni, jolla ei viimemainittua petetty.
"Onpa nyt kuuma päivä, teidän arvoisuutenne!" virkkoi hän huolettomasti.
"Kuuma on", vastasi kapteeni lyhyesti.
"Eikö teitä nukuta?"
"Ei."
"Ja minä kun tunnen luomeni niin raskaiksi, että silmäni väkisinkin ummistuvat. Teidän luvallanne noudatan toveriemme esimerkkiä ja vaivun hetkiseksi makeaan uneen, josta he niin suuresti nauttivat."
"Malttakaas, minulla on teille vähän puhuttavaa."
"Minulleko?"
"Niin."
"Puhukaahan sitten", virkkoi opas aivan välinpitämättömästi.
Hän nousi tukahduttaen kaihon huokauksen ja tuli istuutumaan kapteenin viereen. Tämä siirrähti tehdäkseen hänelle tilaa ison rehoittavan vihreän puun suojaavassa siimeksessä, joka levitti hänen päänsä yläpuolelle kiertokasvien ja Espanjan mistelin verhoamia jättiläisoksiaan.
"Meidän on vakavasti juteltava", jatkoi kapteeni.
"Niinkuin suvaitsette."
"Voitteko puhua totta?"
"Häh?" virkahti soturi, jonka tämä supisuora kysymys sai ymmälle.
"Niin, toisin sanoen olla vilpitön?"
"Asianhaarojen mukaan."
Kapteeni katsoi häneen.
"Vastaatteko kysymyksiini?"
"En tiedä."
"Mitä! Ettekö tiedä?"
"Kuulkaahan teidän arvoisuutenne", virkkoi opas tyhmänä: "äitini, kunnon vaimo, varoitteli minua aina kahdenlaisista henkilöistä, lainanpyytäjistä ja kyselijöistä, 'sillä', sanoi hän ja syystä kyllä, 'edelliset vaanivat kukkaroasi ja jälkimmäiset salaisuuttasi'."
"Teillä on siis joku salaisuus?"
"Minullako? Hui, hai!"
"Mitä sitten pelkäätte?"
"En tosiaan juuri mitään. No hyvä, teidän arvoisuutenne tehköön kysymyksiä, ja minä yritän teille vastata."
Meksikolaisella intiaanitalonpojalla, niin sanotulla manzolla eli sivistyneellä intiaanilla, on paljon yhtäläisyyttä normandielaisen talonpojan kanssa sikäli, että heiltä on melkein mahdoton saada varmaa vastausta heille tehtyyn kysymykseen. Kapteenin täytyi tyytyä oppaan puolinaiseen lupaukseen ja hän jatkoi:
"Kuka te olette?"
"Minäkö?"
"Niin, te!"
Opas purskahti nauruun.
"Näettehän sen toki", virkkoi hän.
Kapteeni pudisti päätänsä.
"Minä en teiltä kysy, keltä te näytätte, vaan kuka te todella olette."
"Ka, arvoisa herra, kenpä voi vastata itsestään ja niin varmasti tietää, kuka on."
"Kuulkaahan, hupsu", jatkoi kapteeni uhkaavaan sävyyn, "minua ei haluta tuhlata aikaa seuraamalla teitä kaikilla kiertopoluilla, joita suvaitsette keksiä. Vastatkaa kysymykseeni suoraan ja selvästi taikka..."
"Taikka...?" keskeytti opas ivallisesti.
"Minä ammun kallonne puhki kuin koiralta!" vastasi upseeri ottaen vyöltään pistoolin ja vetäen sen nopeasti vireeseen.
Sotilaan silmästä singahti salama, mutta hänen ilmeensä pysyi levollisena, eikä lihaskaan hänen kasvoissaan värähtänyt.
"Ohoh, herra kapteeni", virkkoi hän synkällä äänellä; "onpa teillä omituinen tapa tehdä kysymyksiä ystävillenne!"
"Ken takaa, että te olette ystäväni...? Minähän en tunne teitä."
"Totta kyllä. Mutta te tunnette henkilön, joka on minut lähettänyt luoksenne. Se henkilö on teidän päällikkönne samoin kuin minunkin. Minä tottelin häntä tullessani teitä tapaamaan, niinkuin teidän on häntä toteltava alistumalla hänen antamiinsa käskyihin."
"Mutta koska olette katsonut sopivaksi kieltäytyä vastaamasta mihinkään teille tekemistäni kysymyksistä, ette panne pahaksenne, että tästä hetkestä alkaen en päästä teitä silmistäni ja että pidän teidät vieressäni, kun ryhdymme matkaamme jatkamaan."
"Kuten kapteeni tahtoo. Teillä on puolellanne voima, ellei oikeutta, ja minun on pakko mukaantua tahtoonne."
"Hyvä on. Nyt voitte nukkua, jos hyväksi näette."
"Eikö teillä ole minulle enää muuta sanottavaa?"
"Ei."
"Käytän siis hyväkseni minulle ystävällisesti suomaanne lupaa ja yritän korvata menetetyn ajan."
Näin sanoen sotilas nousi tukahduttaen pitkän haukotuksen, siirtyi muutaman askelen päähän, heittäysi pitkäkseen tanterelle, sulki silmänsä ja näkyi muutaman minuutin päästä olevan sikeässä unessa.
Kapteeni valvoi edelleen. Keskustelu, joka hänellä oli ollut oppaan kanssa, oli vain lisännyt hänen levottomuuttansa, koska siitä selvisi hänelle, että tuossa miehessä oli suurta oveluutta silaamattomaan ja jokapäiväiseen muotoon kätkettynä. Eihän hän tosiaan ollut vastannut ainoaankaan hänelle tehtyyn kysymykseen, vaan hänen oli onnistunut tuokion päästä saada kapteeni siirtymään hyökkäysasennosta puolustusasentoon esittämällä hänelle näennäisesti oikeita perusteita, joihin upseeri ei voinut mitään muistuttaa.
Don Juan oli siis sillä hetkellä äkäisimmässä mielentilassa, missä kunnon mies saattaa olla, kun on tyytymätön itseensä tai muihin, sydämessään varma siitä, että on oikeassa, mutta tavallaan pakoitettu myöntämään olevansa väärässä.
Kuten sellaisissa tiloissa aina tapahtuu, saivat sotilaatkin tuta päällikön huonoa tuulta, sillä peläten yön pimeyden lisäävän niitä vaaroja ja vaikeuksia, joita kuvitteli edessään olevan, ja kavahtaen mahdollisuutta, että heidät pimeässä yllätettäisiin metsän selvittämättömissä sokkeloissa, lopetti hän levon paljon aikaisemmin kuin sen muuten olisi tehnyt.
Noin kello kahdelta iltapäivällä hän komensi miehensä ratsaille ja antoi lähtökäskyn.
Päivän kovin kuumuus oli kuitenkin jo ohi, auringonsäteet lankesivat vinompaan ja olivat tuntuvasti menettäneet voimastansa, joten matkaa jatkettiin entistä paremmissa olosuhteissa.
Uhkauksensa mukaan oli kapteeni antanut oppaalle määräyksen olla hänen vieressään ja piti häntä parhaansa mukaan silmällä.
Metsä alkoi vähitellen harventua, aukeamat kävivät lukuisammiksi ja silmälle avautui laajempi näköala. Kaikesta päättäen saavuttaisiin pian metsän rajalle.
Mutta sekä oikealla että vasemmalla huomattiin maan muuttuvan epätasaiseksi, tanner alkoi vähitellen kohota ja karavaanin kulkema polku uurtui yhä syvemmäksi.
"Joko siis saavumme vuorten etukukkuloille?" kysyi kapteeni.
"Eipä vielä", vastasi opas.
"Mutta tulemmehan pian kahden kummun väliin."
"Kyllä, mutta ne eivät ole korkeita."
"Eivät ole. Mutta ellen erehdy, joudumme solaan."
"Vain lyhyeen solaan."
"Teidän olisi pitänyt siitä minulle ennakolta mainita."
"Minkätähden?"
"Jotta olisin lähettänyt tiedustelijoita edellämme."
"Olette oikeassa, mutta siihen on vieläkin aikaa, jos haluatte lähettää. Tuon solan toisessa päässä ovat ne, jotka meitä odottavat."
"Olemmeko siis perillä?"
"Melkein."
"Rientäkäämme siis!"
"En parempaa pyydä."
Ratsastettiin edelleen.
Äkkiä pysähtyi opas.
"Kah", virkkoi hän, "katsokaahan tuonne, kapteeni. Eikö siellä välähtele pyssynpiippu auringonsäteessä?"
Kapteeni kohotti nopeasti silmänsä sotilaan osoittamaan suuntaan.
Samalla hetkellä alkoi kauhea ammunta tien kumpaiseltakin puolelta ja luoteja satoi matkueen niskaan.
Ennenkuin kapteeni tästä halpamaisesta petoksesta raivostuneena oli ehtinyt vetää pistoolin vyöstään, hän kierähti tanterelle hevosensa mukana, jolta luoti oli puhkaissut sydämen.
Opas oli hävinnyt, kenenkään tietämättä, minne hän oli pujahtanut.
XXVIII
John Davis
John Davisilla, entisellä orjakauppiaalla, niin vankka vapaa-ajattelija kuin luulotteli olevansakin, oli kuten kaikilla maanmiehillään, runsas annos herkkäuskoisuutta, ja tämä mies, joka luultavasti ei olisi peräytynyt nähdessään useita rintaansa kohti tähdättyjä kiväärejä, tunsi pelon puistatusta kuullessaan lehden yöllä pudota rasahtavan olkapäällensä.
Sitäpaitsi oli John Davis, heti kun hänen mieleensä juolahti, että Valkoinen Nylkijä oli paholainen tai vähintäänkin velho, tarttunut tuohon ajatukseen, ja otaksuma muuttui hänelle heti uskonkappaleeksi. Kuitenkin toi tämä havainto hänelle heti lohtua. Hänen ajatuksensa palasivat tavalliselle tolalleen, ja häntä kiusannut huoli hävisi kuin taikaiskusta. Nyt hän tiesi, mitä tuosta miehestä ajatella, ja jos sattuma toiste osuttaisi heidät yhteen, hän tietäisi, miten olisi meneteltävä.
Onnellisena, että vihdoinkin oli keksinyt tämän selityksen kohotti hän iloisesti päätänsä ja loi tutkivan katseen ympärilleen ottaakseen selvän seuduista, joiden kautta, kulki. Hän oli melkein keskellä laajaa, hieman töyryistä, korkean ruohon peittämää tasankoa, jolla kasvoi harvakseen siellä täällä mahonkitammia ja peerupuita.
Mutta äkkiä hän kohosi jalustimillaan, varjosti oikealla kädellään silmiänsä ja tähysti tarkkaavasti.
Noin puolen kilometrin päässä paikasta, johon oli pysähtynyt, huomasi hän hiukan oikealla eli juuri sillä suunnalla, jonne aikoi kääntyä, ohuen savujuovan, joka kohosi mastiksipensaita ja aloepuita kasvavasta pensaikosta.
Kymmenen minuutin kuluttua hän saapui paikalle, mutta viidenkymmenen askelen päässä metsiköstä hiljensi hevosensa juoksua ja laski pyssynsä takaisin satulan eteen. Hänen kasvoiltaan hävisi niillä vielä viipynyt huolestunut ilme, ja hän läheni hymyhuulin nuotiota sekä koetti näyttää mahdollisimman ystävälliseltä.
Melkein keskellä tiheää puuryhmää, jonka verhoava siimes tarjosi hauskaa suojaa, istui aterian keittämiseksi virittämänsä tulen ääressä Meksikon rakuunain univormuun puettu mies poltellen maissisavuketta. Pitkä keihäs vimppeleineen oli pantu nojalleen hänen viereensä mezquitepuun runkoa vasten, ja hevonen täysissä valjaissa, vain kuolaimet poistettuina suusta, söi rauhallisesti nuoria puunvesoja ja aron pehmeää ruohoa.
Mies näytti seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotiaalta. Ovelissa kasvoissa kiilui pienet, vilkkaat silmät, ja vaskenpunerva ihonväri ilmaisi hänet syntyperältään intiaaniksi.
Hän oli jo kauan sitten huomannut leiripaikkaansa lähestyvän ratsastajan, mutta kiinnittäen häneen vain vähän huomiota hän oli rauhallisesti poltellut savuketta ja vuotellut ruokansa kypsentymistä, ryhtymättä muihin varokeinoihin odottamattoman vierailun johdosta kuin koettamaan, lähtikö sapeli helposti tupesta. Sitten kun John Davis oli enää vain muutaman askelen päässä soturista, hän pysähtyi ja virkkoi kohottaen kätensä hattuunsa:
"Ave Maria purisima!" [Terve, puhtahin Maria!]
"Sin pecado concebida!" [Synnittä siitetty neitsyt!] vastasi rakuuna
matkien amerikkalaisen liikettä.Kun nämä kaikissa kohtauksissa tavalliset sakramentilliset tervehdyskaavat oli lausuttu, murtui jää ja tuttavuus oli solmittu.
"Astukaa maahan ratsultanne, caballero", virkkoi ratsusotilas; "kuumuus arolla on tukehduttavaa. Minulla on tässä oivallista siimestä, ja tässä pienessä padassa kiehuu parhaillaan savustettua lihaa ruskeiden papujen kera ryytipippurilla maustettuna, ja pian saatte tilaisuuden arvostella keitostani, jos kunnioitatte minua ottamalla osaa ateriaani."
"Suurimmalla mielihyvällä otan tarjouksenne vastaan, caballero", ilmoitti amerikkalainen hymyillen, "sitä kernaammin, koska totta puhuen olen ihan nälkään nääntymäisilläni ja koska sitäpaitsi olen lopen uupunut."
"Carai! Olenpa sitten iloissani onnellisesta sattumasta, joka meidät yhdytti. Astukaahan heti ratsultanne."
"Sen teen."
Amerikkalainen hyppäsi todellakin satulasta ja vapautti hevosensa kuolaimista. Jalo eläin meni heti toverinsa luo, sillä välin kun sen isäntä tyydytyksestä huoahtaen heittäysi ruohikkoon rakuunan viereen.
"Näytte ratsastaneen pitkän matkan, caballero", huomautti sotilas.
"Niin", vastasi amerikkalainen; "olen ollut satulassa kymmenen tuntia yhteen mittaan ja lisäksi vielä vietin aamupuhteen taistelussa."
"Cristo! Onpa teillä ollut aika urakka!"
"Sanokaas muuta! Eikä siinä ole yhtään liioittelua sillä, niin totta kuin olen metsästäjä, ei minulla ole koskaan ennen ollut tällaista turkasen puuhaa."
"Te olette metsästäjä? Se on soma ammatti", virkkoi sotilas huoahtaen, "minäkin olen sitä harjoittanut."
"Miksi sen elämän jätitte, koska se teitä niin suuresti miellytti?"
"Ah", virkahti sotilas, "lempi, lempi!"
"Kuinka niin?"
"Ka, rakastuin hupsu tyttöheilakkaan, joka viekoitteli minut ottamaan pestin."
"Oh peijakas!"
"Niin, ja sitten kun tuskin olin ehtinyt pukea univormun ylleni, sanoi se minulle, että oli minun suhteeni pettynyt. Olin muka näissä nutuissa paljoa rumempi kuin oli otaksunut. Sanalla sanoen antoi hän minulle häikäilemättä rukkaset juostakseen arrieron perästä."
Amerikkalainen ei voinut pidättäytyä nauramasta tämän kummallisen tarinan kuullessaan.
"Eikö se ole surullista?" kysyi sotilas.
"Kovin surullista", myönsi John Davis, turhaan yrittäen näyttää totiselta.
"Mitäpä sille mahtaa!" lisäsi sotamies surunvoittoisesti. "Maailma on pelkkää petkutusta. Mutta", jatkoi hän muuttaen sävyään, "luulenpa, että päivällisemme on kiehunut kypsäksi. Tunnen hajusta, että on aika nostaa pata tulelta."
Kun John Davisilla ei tietenkään ollut mitään tätä sotilaan päätöstä vastaan, ryhtyi viimemainittu heti toimeen. Pata nostettiin tulelta ja laskettiin ruokailijain eteen, jotka kävivät käsiksi sen sisältöön niin tarmokkaasti, että se jokseenkin isosta koostaan huolimatta pian ammotti tyhjänä.
Kaiken päätteeksi sytytettiin kaikkiin espanjalais-amerikkalaisiin aterioihin välttämättömästi kuuluva savuke, ja virkistyneinä hyvästä ravinnosta, jolla olivat täyttäneet vatsansa, kävivät molemmat miehet hyväntuulisen hilpeiksi ja erinomaisen halukkaiksi avomieliseen rupatteluun.
"Huomaan, että olette varovainen mies, caballero", virkkoi amerikkalainen puhaltaen sankan savun, josta osa hulmahti ulos suun ja osa nenän kautta.
"Se on minulla perintönä entisestä metsästäjänammatistani. Sotilaat eivät ole yhtä huolellisia kuin minä, eivät lähimainkaan."
"Mitä enemmän teitä tarkkaan", vastasi John Davis, "sitä kummallisemmalta minusta tuntuu, että olette päättänyt antautua niin vähän tuottavaan ammattiin kuin sotilaan virkaan."
"Mitäpä sille mahtaa! Mitäpä kohtalolleen! Ja kun ei ole mahdollisuutta tätä univormua hiiteenkään heittää. Sitäpaitsi toivon, että voin suorittaa tutkinnon ja että minusta tulee cabo ennenkuin vuosi on kulunut."
"Hm, se on kuulemma kaunis arvoaste. Palkka on varmaan hyvä."
"Se ei olisi kehno, jos sen saisimme."
"Mitä, jos sen saisitte?"
"Niin... Näyttää siltä, että hallitus ei ole rikas."
"Te siis annatte sille luottoa?"
"Eihän ole muuta keinoa."
"Oh peijakas! Mutta suokaahan anteeksi kaikki nämä kysymykset, jotka teistä varmaan tuntuvat tungettelevilta?"
"Eikö mitä! Älkää arkailko. Me juttelemme ystävyksinä."
"Millä tavoin te elätte?"
"Ka, miten milloinkin sattuu."
"Miten sattuu! Mitä sillä tarkoitatte?"
"Ettekö käsitä?"
"En tosiaan."
"Minä selitän teille."
"Siinä teette minulle mieliksi."
"Tapahtuu toisinaan, että kapteenimme tai kenraalimme antaa meille jonkun tehtävän."
"Niin?"
"Se maksetaan eri laskuun. Mitä vaarallisempi homma, sitä paksumpi palkka."
"Yhäkö velaksi?"
"Ei hitossakaan! Etukäteen."
"Se on parempaa."
"Eikö olekin?"
"Ja onko teillä joskus sellaisia tehtäviä?"
"Usein, varsinkin kapinan aikana."
"Mutta johan on kulunut lähes vuosi kenenkään kenraalin yrittämättä nostaa kapinalippua."
"Valitettavasti."
"Teillä on siis matti kukkarossa."
"Ei aivan."
"Onko teillä ollut tehtäviä?"
"Minulla on sellainen tällä hetkellä."
"Hyvin palkittuko?"
"Mukiin menevästi."
"Olisiko epähienoa kysyä, kuinka paljon siitä maksetaan?"
"Ei suinkaan. Minä sain viisikolmatta oncea."
"Cristo! Sehän on sievä summa. Tehtävä on kaiketi vaarallinen, koska se niin kalliiksi arvostellaan."
"Ei se vallan vaaratonkaan ole."
"Hm, olkaa sitten varuillanne!"
"Kiitos, mutta ei minulla suurta vaaraa ole. On vain vietävä kirje."
"Eihän kirje kylläkään..." aloitti amerikkalainen välinpitämättömästi.
"Oh, tämä kirje on tärkeämpi kuin luulettekaan."
"Mitä vielä!"
"Ihan totta. On kysymys useista miljoonista."
"Mitä sanottekaan!" huudahti John Davis vavahtaen vastoin tahtoaan.
Sotilaan kohdattuaan oli metsästäjä kaiken aikaa hiljalleen ohjaillut keskustelua niin, että saisi hänet paljastamaan syyn, joka toi hänet näille autioille tienoille, sillä yksinäisen rakuunan oleskelu tällä tavoin arolla oli syystä tuntunut hänestä varsin epäilyttävältä. Hän oli siis erittäin mielissään, kun näki miehen menevän viritettyyn ansaan.
"Niin", vastasi rakuuna, "kenraali Rubio, jonka palvelussotilas minä olen, lähetti minut viestinviejänä kapteeni Melendeziä vastaan, joka tällä hetkellä saattaa rahalähetystä."
"Niinkö luulette?"
"Carai! Enkö minä sitä tietäisi, koska sanoin, että minulla on kirje mukanani?"
"Niin kyllä, mutta mitä varten kenraali kapteenille kirjoittaa?"
Sotamies katseli hetkisen metsästäjää ovelan veitikkamaisesti ja muuttaen sävyään lausui, tuijottaen häntä suoraan kasvoihin:
"Haluatteko pelata kortit pöydällä?"
Metsästäjä hymyili.
"Kah", vastasi hän, "huomaan että voimme ymmärtää toisiamme!"
"Miksikä ei? Ehdoistahan kaikki herrasmiesten kesken riippuu. Pelaamme siis avoimesti, eikö niin?"
"Sovittu."
"Tunnustakaa, että mielellänne haluaisitte tietää tämän kirjeen sisällön."
"Oh, pelkkää uteliaisuutta, sen vakuutan."
"Siitä olen varma, tuhat tulimmaista! No hyvä, riippuu vain teistä, saatteko sen tietää."
"No, sitten ei ole monta mutkaa. Millaiset ovat ehtonne?"
"Perin yksinkertaiset."
"Sanokaa pois."
"Katsokaa minua tarkoin, ettekö tunne minua?"
"En totisesti."
"Siitä näen, että minulla on parempi muisti kuin teillä."
"Hyvin mahdollista."
"Minä nähkääs tunnen teidät."
"Tekö?"
"Minä juuri."
"Sitten olette minut jossakin nähnyt."
"Niin kai, mutta se merkitsee vähän. Pääasia on, että minä tiedän, kuka olette."
"Oh, erämiespä vain."
"Niin, ja Jaguarin läheinen ystävä."
"Häh!" huudahti metsästäjä hämmästyksestä hätkähtäen.
"Älkää säikähtykö niin vähästä. Vastatkaahan vain, onko se totta vai eikö?"
"Totta se on. En käsitä, miksi sen meidän keskemme kieltäisin."
"Siinä tekisittekin väärin. Missä on Jaguari tällä hetkellä?"
"Minä en tiedä."
"Toisin sanoen, ette halua sitä sanoa?"
"Oikein arvattu."
"Hyvä. Mutta voisitteko saattaa minut hänen luokseen, jos sitä haluaisin?"
"Siinä en näe estettä, jos se vain maksaa vaivan."
"Enkö teille sanonut, että on kysymys miljoonista?"
"Kyllä, mutta ette ole sitä todistanut."
"Sellaisen todistuksenko haluaisitte minulta saada?"
"En muuta."
"Se on melko vaikeata."
"Eipä suinkaan."
"Kuinka niin?"
"Hyvä Jumala, minähän olen kunnon toveri. Minä vain tahdon turvata vastuunalaisuuteni: näyttäkää minulle kirje, en minä muuta pyydä."
"Olisitteko silloin tyytyväinen?"
"Olisin toki, koska tunnen kenraalin käsialankin."
"No sitten, olkoon menneeksi!" Ja ottaen ison kuoren povessaan, kuitenkaan päästämättä sitä käsistänsä, hän näytti sitä amerikkalaiselle ja virkkoi: "Katsokaa."
Tämä tarkasti sitä huolellisesti muutaman minuutin.
"Eikö se ole kenraalin käsialaa?" kysyi sotamies.
"On."
"Suostutteko nyt saattamaan minut Jaguarin luo?"
"Milloin vain tahdotte."
"Nyt heti siis."
"Lähdetään vain heti."
Molemmat miehet nousivat kuin yhteisestä sopimuksesta, pistivät kuolaimet hevostensa suuhun, hyppäsivät satulaan ja ratsastivat täyttä laukkaa paikalta, joka muutaman tunnin ajan oli tarjonnut heille niin tervetullutta siimestä.
XXIX
Kauppa
Molemmat seikkailijat ratsastivat hilpeinä rinnatusten, rupatellen toisilleen, mitä sylki suuhun toi, ja kertoen erämaan tarinoita, nimittäin metsästysjuttuja ja kuvauksia kahakoistaan intiaanien kanssa. Myöskin keskustelivat he valtiollisista tapahtumista, jotka viime kuukausina olivat käyneet vakavanlaatuisiksi ja kääntyneet Meksikon hallitukselle varsin arveluttavalle tolalle.
Aurinko oli mennyt mailleen noin tunti sitten ja oli pimeä yö heidän saapuessaan lähelle Jaguarin leiriä, jonka kenttänuotiot säkenöitsivät varjossa, luoden aavemaisia valoheijastuksia ympäröiviin esineihin ja painaen jylhään aroseutuun villin majesteettisuuden leiman.
"Kas nyt olemme perillä", virkkoi metsästäjä pysähdyttäen hevosensa ja kääntyen toveriinsa. "Kukaan ei ole meitä huomannut. Voitte vielä palata tarvitsematta pelätä takaa-ajoa. Minkä päätöksen teette?"
"Canarios, toveri!" vastasi sotilas ylenkatseellisesti ja kohauttaen hiukan olkapäitänsä. "En ole saapunut tänne asti jänistääkseni leirin portilla! Sallikaa minun sanoa teille kaikella ansaitsemallanne kunnioituksella, että huomautuksenne tuntuu minusta lievimmin sanoen omituiselta."
"Pidin velvollisuutenani sen tehdä. Ken takaa, että ette huomenna kadu vaarallista toimenpidettä, jota tänään yritätte?"
"Mahdollista. Mutta, mitäpä tässä muutakaan? Minä antaudun siihen vaaraan. Päätökseni on tehty ja se on horjumaton. Rientäkäämme siis Jumalan nimessä eteenpäin!"
"Kuten tahdotte, caballero! Ennenkuin neljännestunti on kulunut, olette hänen edessään, jota haluatte puhutella. Te selitätte asianne hänelle, ja minun tehtäväni on suoritettu."
Muutaman minuutin päästä he olivat nuotioiden lieskan muodostamassa valokehässä. Melkein heti kuului vireeseen vedetyn pyssyn naksahdus, ja karkea ääni käski heidän pysähtyä paholaisen nimessä.
Jos käsky ei juuri ollutkaan kohtelias, oli se sitä tinkimättömämpi, ja seikkailijamme katsoivat viisaammaksi sitä noudattaa.
Useita aseistettuja miehiä lähti silloin vallituksista ja yksi heistä kääntyi muukalaisten puoleen ja kysyi, keitä he olivat ja mitä näin sopimattomaan aikaan sieltä hakivat.
"Keitäkö olemme?" vastasi amerikkalainen. "Ystäviä. Ja mitäkö haluamme? Päästä mahdollisimman pian leiriin."
"Kaikki tuo on kyllä kaunista puhetta", selitti mies, "mutta jollette ääntele nimiänne, ette pääse sisälle niin aivan pian, varsinkaan kun toinen teistä on puettu univormuun, jollaisella ei täällä meidän keskuudessamme ole mitään pyhyyden tuoksua."
"Hyvä sitten, Ruperto", vastasi amerikkalainen: "minä olen John Davis, luullakseni minut tunnette. Päästäkää minut siis enempää viivyttelemättä sisälle. Minä vastaan tästä caballerosta, jolla on tärkeä tiedonanto päälliköllenne."
"Olkaa tervetullut, isäntä John. Älkää olko minulle vihoissanne. Tiedättehän, että varovaisuus on turvallisuuden kulmakivi."
"Niin, niin", nauroi amerikkalainen. "Hiisi teidät perisi, jos hetkeksikään unohtaisitte valppautenne, toveri."
He astuivat sitten leiriin ilman enempiä esteitä.
John Davis astui satulasta kehoittaen toveriaan tekemään samoin. Sitten hän viitaten sotilasta seuraamaan meni telttaa kohti, jonka kankaan läpi kuulsi heikko ja värähtelevä valo.
Teltan ovelle tultuaan metsästäjä pysähtyi ja lyötyään kahdesti kämmeniinsä kysyi tyynellä äänellä:
"Nukutteko te, Jaguari?"
"Tekö siellä, John Davis, vanha toveri?" kuului heti teltan sisältä.
"Minä."
"Tulkaa sitten, olen odotellut teitä levottomasti."
Amerikkalainen kohotti oven kohtaa osoittavaa uudinta ja astui telttaan. Sotilas sujahti hänen perästään, ja uudin putosi sitten paikoilleen.
Istuen bisoninkallolla Jaguari selaili laajaa kirjevaihtoa kynttiläpahaisen epävarmassa valossa. Yhdessä teltan nurkassa nähtiin pari, kolme permannolle levitettyä karhuntaljaa, jotka kaiketi olivat tarkoitetut makuusijaksi. Tulokkaat nähdessään taittoi nuori mies paperinsa jälleen laskoksiinsa ja sulki ne pieneen rautalaatikkoon, jonka avaimen kätki poveensa, kohotti sitten päänsä ja vilkaisi levottomasti rakuunaan.
"Kuka tuo on, John?" kysyi hän. "Tuotteko meille vankeja?"
"En", vastasi toinen; "tämä caballero halusi ehdottomasti puhutella teitä eräissä asioissa, jotka hän teille itse selittää. Pidin velvollisuutenani antaa hänelle siihen tilaisuuden."
"Hyvä, hetimiten ryhdymme häntä kuulemaan. Mitä te olette puuhannut?"
"Toimittanut saamani tehtävän."
"Ja te onnistuitte siinä?"
"Täydellisesti."
"Bravo, ystäväni! Kertokaahan."
"Mitäpä hyötyä yksityiskohtain kertomisesta?" lausui amerikkalainen osoittaen silmällään parin askeleen päässä liikahtamatta ja levollisena seisovaa rakuunaa.
Jaguari ymmärsi yskän.
"Eipä ole", sanoi hän; "katsokaammehan, mistä puusta tämä mies on veistetty", ja kääntyen sotilaaseen hän lisäsi: "Astukaa lähemmäksi, veikkonen!"
"Olen käytettävissänne, päällikkö."
"Mikä on nimenne?"
"Gregorio Felpa. Olen rakuuna, kuten teidän arvoisuutenne puvustani näkee."
"Mistä syystä haluaisitte minua puhutella?"
"Siksi, että haluan tehdä teille tärkeän palveluksen, arvoisa herra."
"Minä kiitän teitä. Mutta palvelukset ovat tavallisesti hiton kalliita, enkä minä ole rikas."
"Te tulette siksi."
"Toivoakseni. Mutta mikä on se suuri palvelus, jonka aiotte minulle tehdä?"
"Selitän asian parilla sanalla. Jokaisessa valtiollisessa kysymyksessä on kaksi puolta. Riippuu kunkin näkökannasta, mille puolen asettuu. Minä olen Teksasin lapsia, pohjoisamerikkalaisen miehen ja intiaanittaren poika, ja vihaan siis sydämestäni meksikolaisia."
"Niinkö?"
"Sotilaana vastoin tahtoani olen nyt saanut vietäväkseni kenraali Rubiolta kapteeni Melendezille tiedonannon, jossa hän ilmoittaa tälle kohtauspaikan, mihin kapteenin on saavuttava välttääkseen Rio Secoa, koska teillä kuuluu olevan aikomus asettua sinne väijyksiin, ryöstääksenne conductan."
"Ahaa", virkkoi Jaguari käyden äkkiä tarkkaavaiseksi; "mutta kuinka tunnette kirjelmän sisällön?"
"Perin yksinkertaisella tavalla. Kenraali luottaa minuun aivan täydellisesti. Hän luki minulle kirjelmän jo siitäkin syystä, että hän antoi minun toimekseni opastaa kapteeni kohtauspaikalle."
"Petätte siis päällikkönne?"
"Senkö nimen te annatte menettelylleni?"
"Minä puhun kenraalin näkökannalta."
"Entä oma näkökantanne?"
"Kun olemme onnistuneet, ilmoitan sen teille."
"Hyvä", vastasi rakuuna välinpitämättömästi.
"Onko teillä se kirjelmä?"
"Tässä!"
Jaguari otti kuoren, tutki sitä tarkasti, käänteli sitä hyppysissään ja aikoi sitten murtaa sinetin.
"Malttakaas!" huudahti sotilas innokkaasti hänen eleensä nähdessään.
"Miksi?"
"Siksi, että jos te murratte sinetin, en voi enää viedä kirjettä sille, jolle se on aiottu."
"Mitä tuolla tarkoitatte?"
"Ettekö minua käsitä?" virkkoi sotilas huonosti salaten kärsimättömyytensä.
"En kai", vastasi päällikkö.
"Pyydän teitä kuuntelemaan minua viisi minuuttia."
"Puhukaa."
"Kenraalin kapteenille osoittama kohtauspaikka on Venadon lammella. Ennenkuin sinne tullaan, on varsin ahdas ja hyvin metsäinen sola."
"Palo Muerton sola, minä tunnen sen."
"Ka, te asetutte sinne väijyksiin tiheikköihin oikealle ja vasemmalle, ja kun conducta saapuu, hyökkäätte sen kimppuun molemmilta puolin samalla kertaa. On mahdotonta, että se pääsee käsistänne, jos hankkeenne on hyvin valmisteltu, kuten otaksun."
"Niin, paikka on sellaiseen yllätykseen mitä sopivin, mutta ken takaa, että conducta kulkee solan läpi eikä Rio Secon yli?"
"Minä."
"Mitä, tekö?"
"Tietysti, koska minä toimin oppaana."
"Hm, nyt emme enää käsitä toisiamme."
"Käsitämme päinvastoin hyvinkin. Minä lähden luotanne ja menen tapaamaan kapteenia, jolle annan kenraalin kirjelmän. Tahtoen tai tahtomattaan täytyy hänen ottaa minut oppaakseen, ja minä saatan hänet varmasti teidän käsiinne kuin teuraaksi talutetun mullin."
Jaguari loi sotamieheen katseen, jolla näkyi haluavan pöyhiä hänen sydämensä ihan pohjia myöten.
"Te olette rohkea veitikka", sanoi hän; "mutta mielestäni järjestelette asiat liian paljon omaan malliinne. Minä en tunne teitä, näenhän teidät ensi kertaa ja, suokaa anteeksi suoruuteni, näen teidät kavallushommissa. Ken minulle vastaa uskollisuudestanne? Jos olen kyllin yksinkertainen salliakseni teidän rauhassa lähteä, niin ken takaa, että te ette käänny minua vastaan?"
"Oma etuni ensiksikin. Jos te minun avullani saatte rahakuormaston haltuunne, antanette te minulle viisisataa oncea."
"Se ei ole liian paljon. Mutta sallikaa minun vielä tehdä yksi huomautus."
"Olkaa hyvä."
"Mikään ei todista minulle, että teille ei ole luvattu kahdenkertaista summaa minun kaappaamisestani."
"Oh", virkahti toinen tehden kieltävän liikkeen.
"Niin maar, onhan nähty ihmeellisempiäkin asioita. Ja vaikka pääni ei suuriarvoinen lienekään, vakuutan teille, että olen kylliksi turhamainen pitääkseni siitä kiinni tavattomasti. Siksipä sanonkin teille, että jollei teillä ole parempia vakuuksia minulle antaa, niin kauppa raukeaa."
"Eikö siis mikään voi teitä saada vakuutetuksi uskollisuudestani?"
"Ei mikään."
"Kuulkaahan, tässä täytyy päästä ratkaisuun", huudahti sotilas kärsimättömänä.
"En parempaa pyydä."
"Onhan sovittu asia, arvoisa päällikkö, että annatte minulle viisisataa kulta-oncea?"
"Siinä tapauksessa, että teidän avullanne saan rahakuormaston käsiini."
"Niin tietenkin!"
"Minä lupaan ne teille."
"Se riittää, tiedän, että te ette milloinkaan syö sanaanne."
Sitten hän avasi napista univormunuttunsa, tarttui kaulassaan olevista pienistä teräskäädyistä riippuvaan pussoseen ja näytti sitä päällikölle.
"Tiedättekö, mikä tämä on?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi Jaguari tehden hurskaasti ristinmerkin. "Se on pyhäinjäännös."
"Paavin siunaama, kuten tästä todistuksesta näette."
"Se on totta."
Hän otti esineen kaulastaan, laski sen nuoren miehen käteen ja pannen sitten oikean kätensä peukalon ristiin vasemman käden peukalon yli, lausui lujalla ja korostetulla äänellä:
"Minä, Gregorio Felpa, vannon tämän pyhäinjäännöksen kautta, että uskollisesti täytän kaikki ylevän, Jaguariksi nimitetyn päällikön kanssa tekemäni kaupan ehdot. Jos rikon valani, niin luovun tästä päivästä alkaen ainiaaksi siitä osuudesta, jota itselleni paratiisissa toivon, ja vannoudun helvetin ikuisiin liekkeihin. – Pitäkäähän nyt tämä arvokas pyhäinjäännös", lisäsi hän. "Palatessani annatte sen minulle takaisin."
Mitään vastaamatta ripusti sissipäällikkö esineen heti kaulaansa.
Sotilaan tekemä vala haihdutti heti Jaguarin epäluulot, ja niiden tilalle heräsi hänessä täydellinen luottamus. Keskustelu menetti tähänastisen ynseän sävynsä, sotilas istuutui bisoninkallolle, ja ollen nyt yhtä mieltä pohtivat nuo kolme miestä hyvinä ystävinä asioita ja koettivat keksiä parhaat keinot yrityksen onnelliseen täytäntöönpanoon.
Sotilaan ehdottama tuuma oli niin yksinkertainen ja helppo, että se takasi menestyksen, ja niinpä se joka suhteessa hyväksyttiin ja neuvottelu koski vain yksityiskohtia. Vihdoin, kun yö jo oli pitkälle ehtinyt, erkanivat nuo kolme miestä toisistaan suodakseen itselleen tuokion välttämätöntä lepoa kuluneen päivän vaivojen jälkeen ja voimistuakseen uuden päivän ponnistuksia kestämään.
Gregorio nukkui espanjalaista lausepartta käyttääksemme a pierna suelta, toisin sanoen koko ajan yhteen menoon.
Noin kaksi tuntia ennen auringonnousua kumartui Jaguari nukkujan yli ja herätti hänet. Sotilas nousi heti, hieraisi silmiään ja oli viiden minuutin päästä yhtä virkku ja vireä kuin jos olisi nukkunut kaksi vuorokautta.
"On aika lähteä", kuiskasi hänelle Jaguari; "John Davis itse on sukinut ja satuloinut hevosenne, tulkaa."
He lähtivät teltasta. Amerikkalainen piteli todellakin sotilaan hevosta suitsista. Mies hyppäsi yhdellä ponnahduksella satulaan, jalustimia käyttämättä, osoittaakseen, että oli levännyt tarpeeksi.
"Mitä suurinta varovaisuutta ennen kaikkea!" huomautti Jaguari. "Varokaa sanojanne ja pienimpiäkin eleitänne. Joudutte tekemisiin Meksikon armeijan urheimman ja älykkäimmän upseerin kanssa."
"Luottakaa minuun. Canarios, panos on liian uhkea, jotta haluaisin menettää osani!"
"Vielä sananen!"
"Minä kuuntelen."
"Järjestäkää niin, että saavutte vuorensolaan vasta yön tullen. Pimeys on hyvin tärkeä yllätyksen onnistumiseksi. Ja nyt näkemiin ja onnea matkalle!"
"Näkemiin! Minäkin toivon yrityksellenne onnea."
Jaguari ja amerikkalainen saattoivat rakuunan leirin rajapaaluille asti tutustuttaakseen hänet uloimmille vartijoille, jotka ilman tätä varokeinoa olisivat univormupukuista miestä empimättä ampuneet.
Kun hän oli lähtenyt leiristä, seurasivat molemmat miehet häntä silmillään niin kauan kuin saattoivat eroittaa hänen mustan varjon tavoin hiipivän puiden välitse metsässä, jonne pian hävisi.
XXX
Väijytys
Jaguari oli valmistellut yrityksensä niin huolellisesti, ja kavaltaja, joka oli ottanut opastaakseen conductaa, oli suorittanut liikkeensä niin hyvin, että meksikolaiset olivat kirjaimellisesti joutuneet ampiaispesään, josta oli vaikea, ellei mahdoton päästä ulos.
Herpaantuneina päällikkönsä kaatumisen johdosta, jonka hevoseen heti kahakan alussa oli osunut kuolettava luoti, mutta kuitenkin totellen äärettömällä vaivalla melkein heti pystyyn ponnistautuneen päällikkönsä ääntä, olivat meksikolaiset ryhmittyneet kuormaston ympärille, ja kääntyen päättäväisesti joka suunnalle valmistausivat he urhoollisesti puolustamaan haltuunsa uskottua aarretta.
Kapteeni Melendezin johtama saattojoukko ei tosin ollut lukuisa, mutta siihen kuului vanhoja karaistuneita sotureita, jotka aikoja sitten olivat tottuneet sissisotaan ja joista ei vaarallinen asema, johon heidän onneton tähtensä oli heidät saattanut, tuntunut kovinkaan merkilliseltä.
Rakuunat olivat astuneet alas ratsuiltaan, ja heittäen pois tällaisessa taistelussa hyödyttömät pitkät taistelukeihäänsä, tarttuneet karbineihinsa ja odottivat, pyssynpiiput ojennettuina ja tähystäen pensaisiin, laukaisemiskäskyä.
Kapteeni Melendez oli luonut tarkastavan silmäyksen seutuun. Se ei ollut suinkaan edullinen puolustukseen. Oikealla ja vasemmalla kohosivat jyrkät rinteet, joilla kuhisi vihollisia. Takana väijyi ryteikössä lukuisa joukko rajarosvoja, jotka ikäänkuin taikomalla olivat äkkiä katkaisseet peräytymistien. Edessä taasen ammotti lähes kaksikymmentä metriä leveä ja arvaamattoman syvä kuilu.
Kaikki toivo päästä ehjin nahoin pinteestä, johon oltiin jouduttu, näkyi siis meksikolaisilta menneen, ei ainoastaan näiden heitä joka taholta piirittäväin vihollisten melkoisen ylivoiman, vaan myöskin maaston laadun vuoksi. Mutta sitten kun kapteeni oli tarkkaan tutkinut seutua, singahti hänen silmästään salama, ja synkkä hymy värähti hänen kasvoillaan.
Rakuunat olivat jo kauan tunteneet päällikkönsä, he luottivat häneen, he huomasivat tuon ohimenevän hymyn, ja heidän rohkeutensa lisääntyi.
Kapteeni oli hymyillyt, hän siis toivoi. Tosin kyllä ei ainoakaan mies koko saattueessa olisi voinut sanoa, mikä tuon toivon aiheutti.
Ensimmäisen yhteislaukauksen jälkeen olivat rosvot odottamatta nousseet kukkuloille, mutta jääneet siihen liikkumattomina seisomaan, tyytyen vain pitämään silmällä meksikolaisten liikkeitä.
Tätä vihollisen hänelle niin jalomielisesti suomaa hengähdysaikaa käytti kapteeni hyväkseen hiukan järjestääkseen puolustusta ja korjatakseen taistelusuunnitelmansa. Muulit riisuttiin, kallisarvoiset laatikot sijoitettiin aivan taakse, mahdollisimman kauaksi vihollisesta. Sitten talutettiin muulit ja hevoset lippurintaman eteen ja järjestettiin sillä tavoin, että niiden ruumiit olivat suojavarustuksena sotilaille, jotka polvistuen ja kyyristyen tämän elävän vallituksen taakse olivat jotakuinkin turvassa vihollisten luodeilta.
Sitten kun nämä hommat oli suoritettu ja kapteeni viime silmäyksellä varmistautunut siitä, että hänen määräyksensä oli täsmällisesti pantu täytäntöön, hän kumartui kuiskaamaan muutamia sanoja señor Bautistan, arrierojen päämiehen, korvaan.
Arriero säpsähti hämmästyksestä kapteenin sanat kuullessaan, mutta tyyntyen melkein heti hyökkäsi päällänsä myöntymisen merkiksi.
"Tottelettehan te?" kysyi don Juan katsoen häneen kiinteästi.
"Sen vakuutan kunniasanallani, kapteeni", vastasi arriero.
"Hyvä on!" virkkoi nuori upseeri iloisesti. "Meille tulee hauskaa, saatte nähdä!"
Arriero vetäysi takaisin ja kapteeni palasi sotilaittensa luo. Tuskin hän oli asettunut paikalleen taistelurintaman eteen, kun eräs mies ilmestyi oikeanpuolisen kukkulan huipulle. Hänellä oli kädessään pitkä keihäs, jonka kärjessä hulmusi valkoinen kankaanpalanen.
"Ohoh", jupisi kapteeni, "mitä tuo merkitsee? Joko ne pelkäävät saaliin pujahtavan käsistänsä? Halloo", huusi hän, "mitä haluatte?"
"Neuvotella", vastasi lipunkantaja lyhyesti.
"Neuvotella? Mitä hyötyä siitä olisi? Sitäpaitsi on minulla kunnia olla meksikolaisen armeijan upseeri, enkä minä hiero kauppaa rosvojen kanssa."
"Olkaa varuillanne, kapteeni, sopimattomalla ajalla osoitettu miehuullisuus on usein kerskailua. Teidän asemanne on toivoton."
"Niinkö luulette?" vastasi nuori upseeri pilkallisesti.
"Olette joka taholta saarroksissa."
"Paitsi yhdeltä."
"Niin, mutta siellä on ylipääsemätön kuilu."
"Ken tietää!" virkkoi kapteeni yhä ivallisesti.
"No, tahdotteko kuunnella minua!" tivasi mies, jota tämä keskustelu alkoi tuskastuttaa.
"Puhukaahan siis puhuttavanne", virkkoi upseeri; "sitten ilmoitan teille ehtoni."
"Mitkä ehdot?" kysyi neuvottelija kummastuneena.
"Ne, jotka minä teille sanelen, lempo soikoon!"
Kaikuva naurun rähähdys rajarosvojen puolelta tervehti korskeita sanoja. Kapteeni pysyi kylmänä ja järkähtämättömänä.
"Kuka te olette?" kysyi hän.
"Niiden miesten päällikkö, jotka pitävät teitä vangittuina."
"Vangittuina! Sitä en usko. Mutta saammepa nähdä. Ah, te olette Jaguari, se julma rosvo, jonka nimeä rajaseudulla sadatellaan?"
"Minä olen Jaguari", vastasi toinen lyhyesti
"Hyvä on. Mitä te tahdotte?"
"Kuulkaa, kapteeni, te olette urhoollinen upseeri, jolle en soisi turmiota. Älkää olko niin itsepäinen, että melkoisten voimien saartamana ryhdytte mahdottomaan kamppailuun. Jokainen vastustuksen yritys olisi anteeksiantamatonta mielettömyyttä, josta ei olisi muuta tulosta kuin johtamienne miesten yleisteurastus, teillä olematta pienintäkään toivoa pelastaa saattamaanne kuormastoa. Antautukaa, toistan minä teille! Mitään muuta pelastuksen tietä ei teille ole tarjolla."
"Caballero", vastasi kapteeni tällä kertaa vakavasti, "minä kiitän teitä lausumistanne sanoista. Olen hieman ihmistuntija ja huomaan, että tällä hetkellä puhutte vilpittömästi."
"Niin", virkkoi Jaguari.
"Valitettavasti", jatkoi kapteeni, "täytyy minun teille toistaa, että minulla on kunnia olla upseeri ja että en milloinkaan suostu luovuttamaan miekkaani rosvopäällikölle, jonka päästä on luvattu palkinto. Jos olisin kyllin hupsu ja tyhmä antaakseni vietellä itseni ansaan, niin sitä pahempi vain minulle. Saisin siitä kärsiä seuraukset."
Molemmat haastelijat olivat lähestyneet toisiansa ja juttelivat nyt seisten vieretysten.
"Minä käsitän, kapteeni, että teidän sotilaskunnianne pakoittaa teidät taistelemaan epäsuotuisissakin olosuhteissa, mutta tässä tapauksessa ovat kaikki mahdollisuudet teitä vastaan, eikä teidän kunnianne mitenkään kärsi antautumisesta, jolla säästäisitte urheiden soturienne hengen."
"Jättäisin teille miekan iskutta sen runsaan saaliin, jota himoitsette, niinkö?"
"Teettepä mitä tahansa, niin ei se saalis voi pelastua käsistämme."
Kapteeni kohautti olkapäitänsä.
"Te olette hullu", virkkoi hän, "kuten ovat kaikki arojen sissisotaan tottuneet. Olette mielinyt olla liian viekas ja siinä ampunut yli maalin."
"Kuinka niin?"
"Koettakaa ymmärtää minut oikein, caballero! Minä olen cristino viejo
[vanhaa kristittyä sukua], olen entisten valloittajain jälkeläinen,
espanjalainen veri virtaa puhtaana suonissani. Kaikki väkeni on minulle
hartaasti uskollista. Minun käskystäni he antavat surmata itsensä
viimeiseen mieheen, mutta olkoonpa asemanne kuinka edullinen tahansa,
toverienne lukumäärä kuinka suuri hyvänsä, ette voi tuota pikaa tappaa
viittäkymmentä epätoivon vimmalla taistelevaa miestä, jotka ovat
päättäneet olla armoa pyytämättä.""Se on totta", myönsi Jaguari soinnuttomalla äänellä, "mutta lopuksi he kumminkin kaatuvat."
"Epäilemättä", vastasi kapteeni rauhallisesti, "mutta sillä välin kun te meitä teurastatte, vierittävät arrierot, joille olen siinä suhteessa antanut ehdottomat määräykset, rahakirstut toisen toisensa perästä kuiluun, jonka partaalle te olette meidät ajaneet."
"Oh", huudahti Jaguari tehden hillityn uhkaavan liikkeen, "niin te ette menettele, kapteeni!"
"Miksikä en menettelisi?" lausui upseeri kylmästi. "Niin, sen minä teen, vakuutan sen teille kunniani kautta."
"Oh!"
"Kuinka silloin kävisi? Olisitte halpamaisesti teurastaneet viisikymmentä miestä ilman muuta tulosta kuin että olisitte rypeneet maanmiestenne veressä."
"Rayo de Dios! Vallanhan te hourailette, se olisi..."
"Se ei ole muuta kuin luonnollinen seuraus uhkauksestanne. Me kuolemme, mutta kuolemme urhoollisina miehinä ja täytämme velvollisuutemme loppuun asti, koskapa rahat pelastuisivat."
"Kaikki yritykseni päästä sovinnolliseen ratkaisuun ovat siis olleet turhat?"
"On yksi keino."
"Mikä?"
"Sallikaa meidän lähteä luvaten kunniasanallanne, että olette häiritsemättä peräytymistämme."
"En koskaan! Nuo rahat ovat minulle välttämättömät, minun täytyy ne saada."
"Tulkaa ne sitten ottamaan."
"Niin minä teenkin."
"Kuten haluatte."
He erosivat.
Kapteeni kääntyi sotilaittensa puoleen, jotka olivat seisoneet kyllin lähellä haastelijoita voidakseen tarkkaavaisesti kuunnella keskustelun kaikkia vaiheita.
"Mitä te haluatte tehdä, lapseni?" kysyi hän.
"Kuolla!" vastasivat sotilaat lyhyeen ja lujalla äänellä.
"Tapahtukoon niin, kuolkaamme yhdessä!" Ja heiluttaen miekkaansa
päänsä päällä huusi hän: "Dios y libertad! Viva Mexico!" [Jumalan ja
vapauden nimessä! Eläköön Meksiko!]"Viva Mexico!" toistivat rakuunat innokkaasti.
Tällä välin oli aurinko vaipunut taivaanrannan taakse ja varjo oli käärinliinan lailla verhonnut seudun.
Sydämessään raivostuneena yrityksensä huonosta onnistumisesta oli Jaguari palannut toveriensa luo.
"No", kysyi häneltä John Davis, joka levottomasti vuotti hänen palaamistansa. "Mitä saitte aikaan?"
"En mitään. Se mies on vimmattu."
"Sanoinhan teille, että hän on paholainen. Mutta onneksi hän ei pääse käsistämme, tekipä mitä tahansa."
"Siinäpä petytte", vastasi Jaguari polkien vihaisesti jalkaansa. "Jos hän kuolee tai jää eloon, ovat rahat meiltä mennyttä."
"Kuinka niin?"
Jaguari selosti muutamilla sanoilla uskotulleen, mitä hänen ja kapteenin välillä oli haasteltu.
"Kuolema ja kirous!" huudahti amerikkalainen. "Rientäkäämme siis!"
"Kaiken lisäksi on pimeä kuin myyränpesässä."
"By God! sytyttäkäämme ilotulitus! Ehkä se panee nuo ihmishahmoiset paholaiset miettimään, jotta eivät enää kurnuta kuin sadetta huutelevat sammakot."
"Olette oikeassa. Tulisoihtuja!"
"Parempi, että poltamme metsän."
"Ah niin", huudahti Jaguari nauraen. "Bravo, savuttakaamme heidät kuin myskirotat."
Tämä julma tuuma pantiin heti täytäntöön, ja pian vyötti harjannetta loistava lieskaketju ja kiersi koko solan, jossa meksikolaiset järkähtämättöminä odottivat vihollistensa hyökkäystä.
Kauan ei heidän tarvinnutkaan odottaa. Alkoi vilkas ammunta, jonka pauke sekaantui hyökkääjäin huutoihin ja kiljuntaan.
"On aika", huusi kapteeni.
Heti kuultiin rahakirstun putoavan kuiluun.
Tulipalon hohteessa oli valoisaa kuin kirkkaalla päivällä. Ainoakaan meksikolaisten liike ei jäänyt vastapuolelta huomaamatta.
Nämä päästivät raivonhuudon nähdessään laatikon toisensa perästä vierivän syvyyteen.
He ryntäsivät juoksujalkaa sotamiesten kimppuun, mutta nämä ottivat heidät vastaan pistimillä, vaaksaakaan väistymättä.
Melkein pyssynpiipun ulottumalta ammuttu yhteislaukaus meksikolaisilta, jotka olivat tähän asti säästäneet tultansa, kaatoi ison joukon vihollisia saaden heidän rivinsä epäjärjestykseen, niin että heidän täytyi väkisinkin peräytyä.
"Eteenpäin!" kirkui Jaguari.
Hänen toverinsa palasivat entistä innokkaampina.
"Pitäkää puolianne! Meidän on kuoltava", virkkoi kapteeni.
"Kuolkaamme!" säestivät sotilaat yhteen ääneen. Silloin alkoi taistelu mies miestä, jalka jalkaa, rinta rintaa vasten, hyökkääjät ja puolustautujat sekaantuivat toisiinsa, kummankin kirkuen käheästi raivoissansa, taistellen pikemmin villipetojen kuin ihmisten lailla.
Heitä kohti tähdätyistä luodeista harvenneet arrierot eivät silti herenneet innokkaasti uurastamasta. Tuskin höltyi vipu jonkun tanterelle sortuvan kädestä, kun jo toinen tarttui raskaaseen rautakankeen, ja rahakirstuja vieri vierimistään kuiluun vihollisten raivonulvonnasta huolimatta, näiden turhaan ponnistellessa murtaakseen ihmismuurin, joka sulki heiltä tien.
Tämä vimmattu kamppailu, tämä armoton taistelu, jota nämä miehet kävivät toisiansa vastaan kaamean ja synkän majakkatulen lailla heloittavan, kauttaaltaan palavan metsän kirkkaassa valossa, oli hirvittävän komea näytelmä.
Huudot olivat tauonneet, teurastus jatkui mykkänä ja kamalana. Joskus vain kuultiin kapteenin lyhyeen toistelevan:
"Sulkekaa rivit! Sulkekaa rivit!"
Ja rivit suljettiin, ja miehet kaatuivat valittamatta. He olivat jo uhranneet elämänsä ja taistelivat enää vain voittaakseen ne muutamat minuutit, jotka olivat välttämättömät, jotta heidän uhrauksensa ei jäisi hedelmättömäksi.
Turhaan koettivat saaliinhimon kiihoittamat rajarosvot murtaa sitkeää vastarintaa, jota heille teki kourallinen miehiä. Toistensa tukemina, saappaiden korot painuneina ennen heitä kuolleiden toverien ruumiita vasten, näyttivät sankarilliset sotilaat ikäänkuin monistuvan sulkeakseen solan joka suunnalta samalla kertaa.
Mutta nyt ei taistelua saattanut enää pitkälti kestää. Korkeintaan kymmenen miestä oli pystyssä kapteenin joukosta. Kaikki muut olivat kaatuneet, mutta jokainen heistä haavoitettuna edestäpäin, suoraan rintaan.
Kaikki arrierot olivat kuolleet. Kaksi kirstua oli vielä jyrkänteen reunalla. Kapteeni vilkaisi nopeasti ympärilleen.
"Vielä viimeinen ponnistus, pojat!" huusi hän. "Tarvitsemme vain viisi minuuttia päättääksemme tehtävämme."
"Dios y libertad!" vastasivat sotilaat. Ja vaikka he olivat väsymyksestä uupuneita, heittäytyivät he päättäväisesti heitä saartavain vihollisten sakeimpaan parveen.
Muutaman minuutin ajalla tekivät nuo kymmenen miestä ihmeitä. Mutta vihdoin he sortuivat ylivoiman edessä ja kaatuivat kaikki!
Ainoastaan kapteeni oli vielä jäljellä.
Käyttäen hyväkseen sotamiestensä harrasta uskollisuutta hän oli tarttunut vääntökankeen ja vierittänyt kirstun kuiluun. Toinen, jonka hän suurella vaivalla sai nostetuksi, tarvitse enää vain viimeisen töykkäyksen vuorostaan kadotakseen sekin. Mutta äkkiä kajahtanut hirveä hurraus sai upseerin kohottamaan päätänsä.
Rajarosvot ryntäsivät luo, kauheina ja läähättäen kuin verenhajusta vimmastuneet tiikerit.
"Ah", huudahti Gregorio Felpa, petollinen opas, riemuissaan, hyökätessä paikalle, "saammehan toki tuon!"
"Valehtelet, konna", vastasi kapteeni.
Ja kohottaen rautakangen molemmin käsin hän murskasi kallon sotilaalta, joka kaatui kuin nuijattu härkä, parahtamatta, huoahtamatta.
"Toiselle", sanoi kapteeni kohottaen vipua.
Kauhun ulvahdus kuului joukosta, joka epäröi hetken verran.
Kapteeni laski nopeasti tankonsa, ja kirstu keikahti äyrään yli.
Tämä liike palautti seikkailijain koko raivon.
"Kuolema, kuolema!" parkuivat he.
"Seis!" käski Jaguari työntyen eteenpäin ja kaataen kaikki esteet tieltään. "Älköön kukaan teistä hievahtako. Hän on minun mieheni."
Sen kuullessaan kaikki pysähtyivät.
Kapteeni heitti vivun kädestänsä. Viimeinen laatikko oli vuorostaan pudonnut kuilun pohjaan.
"Antautukaa, kapteeni Melendez!" kehoitti Jaguari astuen upseerin luo.
Tämä oli jälleen tarttunut miekkaansa.
"Minä kuolen mieluummin", vastasi hän.
"Puolustautukaa sitten."
Molemmat miehet asettuivat puolustusasentoon. Muutaman sekunnin ajan kuultiin raivokasta teräksenkalsketta. Äkkiä singahdutti kapteeni vastustajansa aseen kymmenen askeleen päähän. Ennenkuin tämä toipui hämmästyksestä, hyökkäsi upseeri hänen kimppuunsa ja kietaisi käärmeen tavoin hänet puristukseensa.
Molemmat kierähtivät tanterelle.
Kahden askeleen päässä heidän takanansa oli kuilu. Kaikkien kapteenin ponnistusten tarkoituksena oli kiskoa Jaguari jyrkänteen reunalle. Tämä taas koetti vapautua vastustajastaan, jonka kamalan aikeen hän oli arvannut.
Vihdoin höltyivät jonkun minuutin kamppailun jälkeen puristavat käsivarret Jaguarin ruumiista, upseerin käyristyneet sormet ojentuivat, ja kooten kaikki voimansa onnistui nuori mies riuhtautumaan irti vihollisestaan ja kohoamaan seisaalleen.
Mutta tuskin hän oli pystyssä, kun kapteeni, joka näytti uupuneelta ja miltei pyörtyneeltä, ponnahti kuin tiikeri, nosti vastustajansa maasta ja antoi hänelle kauhean tölmäyksen.
Vielä turtuneena äskeisestä rynnistelystä horjahti Jaguari ja menetti kimakasti kirkaisten tasapainonsa.
"Vihdoinkin...!" huudahti kapteeni raivokkaan riemastuneena.
Läsnäolevilta pääsi kauhun ja epätoivon kiljahdus.
Molemmat kamppailijat olivat suistuneet kuiluun.
Jatkona ilmestyy myöhemmin seikkailuromaani "Jaguari."