[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fe5vmjOfETHsAmNujzAeruBTp72e8309jxhnGyvKIdKo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1830,"Kapinalipun alla","Aimard, Gustave",1818,1883,"1830-aimard-gustave-kapinalipun-alla","1830__Aimard_Gustave__Kapinalipun_alla","Seikkailuromaani Meksikon sodista","romaani",[],[],"fi",1860,1923,52900,364569,true,null,[],[],[],"Seikkailuromaani sijoittuu 1800-luvun alun Pohjois-Amerikan erämaihin ja Meksikon rajaseuduille. Tarina seuraa kanadalaista metsästäjää ja karannutta orjaa, jotka tempautuvat mukaan Meksikon itsenäisyystaisteluihin ja vaarallisiin erämaakohtaamisiin.","Gustave Aimardin 'Kapinalipun alla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1830. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAPINALIPUN ALLA\n\nSeikkailuromaani Meksikon sodista\n\n\nKirj.\n\nGUSTAVE AIMARD\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1923.\n\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Pakolainen.\n     II. Quoniam.\n    III. Musta ja valkoinen.\n     IV. Manada.\n      V. Musta hirvi.\n     VI. Luovutus.\n    VII. Apinannaama.\n   VIII. Sodanjulistus.\n     IX. Käärmepawneet.\n      X. Taistelu.\n     XI. La Venta del Potrero.\n    XII. Keskustelu.\n   XIII. Carmela.\n    XIV. La conducta de plata.\n     XV. Pysähdys.\n    XVI. Valtiollinen yleiskatsaus.\n   XVII. Lujamieli.\n  XVIII. Lanzi.\n    XIX. Takaa-ajo.\n     XX. Uskottuja asioita.\n    XXI. Jaguari.\n   XXII. Sininen Repo.\n  XXIII. Valkoinen Nylkijä.\n   XXIV. Taistelun jälkeen.\n    XXV. Selitys.\n   XXVI. Pikalähetti.\n  XXVII. Opas.\n XXVIII. John Davis.\n   XXIX. Kauppa.\n    XXX. Väijytys.\n\n\n\n\nI\n\nPakolainen\n\n\nÄärettömät aarniometsät, joka ennen peittivät Pohjois-Amerikan\nmannerta, alkavat yhä enemmän hävitä amerikkalaisten salaviljelijöiden\nja uranuurtajain ahkerista kirveeniskuista, näiden väsymättömän\ntoimeliaisuuden siirtäessä erämaiden rajat yhä kauemmaksi länteen.\n\nKukoistavia kaupunkeja, hyvin muokattuja ja huolellisesti kylvettyjä\nvainioita on nyt seuduilla, joilla tuskin kymmenen vuotta sitten\n[alkuteksti ilmestyi 75 vuotta takaperin. _Suom._] kohosi\nläpitunkemattomia metsiä. Ne olivat niin taajoja, että puiden\nsatavuoristen oksain lomitse pääsi päivä vain heikosti pilkistämään, ja\nniiden tutkimattomissa syvyyksissä asusti kaikenlaisia eläimiä, samalla\nkun ne olivat tyyssijana paimentolaisintiaanien laumoille, jotka\nolivat aseleikkiin tottuneita ja usein kajahduttivat sotahuudon näiden\nmajesteettisten vihreiden holvien alla.\n\nSittemmin ovat metsät kaadetut, niiden tummat asukkaat oat lakkaamatta\nahdistavan sivistyksen tieltään tunkemina askel askeleelta paenneet\netsimään etäältä toisia, varmempia turvapaikkoja, vieden muassaan\nisäinsä luut, jottei niitä kaivaisi maasta ja häpäisisi valkoihoisten\nsäälimätön auranterä, joka viiltää pitkää ja hedelmällistä vakoaan\nheidän entisillä metsästysmaillaan.\n\nOnko jatkuva metsien poishakkaaminen, Amerikan mantereen lakkaamaton\nuutisviljelykselle raivaaminen epäkohta? Ei suinkaan. Päinvastoin\nansaitsee tämä jättiläisaskelin kulkeva edistys, joka pyrkii, ennenkuin\nvuosisata on kulunut, muuttamaan uuden maailman maaperän, meidän\nkaikkien myötätuntomme. Emme kuitenkaan voi olla tuntematta tuskallista\nsääliä tuota raa'asti lakien ulkopuolelle heitettyä onnetonta rotua\nkohtaan. Kaikilta puolilta armotta ahdistettuna se hupenee päivä\npäivältä ja on tuomittu piakkoin surkeasti häviämään maasta, jonka\näärettömiä alueita se vielä neljä vuosisataa sitten lukemattomilla\njoukoillaan kansoitti.\n\nJos Jumalan tätä mainitsemaamme muutosta toimeenpanemaan valitsema\nkansa olisi käsittänyt kutsumuksensa, niin kenties se veritöiden ja\nteurastusten asemesta olisi ryhtynyt rauhan työhön ja isällisesti\nhoivannut heikompia, kenties se silloin olisi ottanut aseikseen\nevankeliumin käskyt, sensijaan että turvautui kivääreihin,\ntulisoihtuihin ja sapeleihin. Ja ehkä se silloin olisi saapunut\notolliseen aikaan sulattaakseen yhteen molemmat rodut, valkoisen ja\npunaisen, ja saavuttaakseen hyödyllisemmät tulokset edistykselle ja\nsivistykselle sekä varsinkin sille suurelle kansainveljeydelle, jota\nkellään ei ole oikeutta halveksia ja jonka jumalallisten ja pyhien\nkäskyjen unohtajat kerran saavat tehdä kauhean tilin.\n\nEi voi rangaistusta kohtaamatta ruveta kokonaisen rodun pyöveliksi,\nei voi tieten taiten kylpeä viattomassa veressä tuon veren kerran\nhuutamatta kostoa, tuomiopäivän koittamatta ja äkkiä heittämättä\nvanhurskasta miekkaansa vaakaan, jolla voittajat ja voitetut punnitaan.\n\nAikana, jolloin kertomuksemme alkaa, toisin sanoen vuoden 1812 lopulla,\nei siirtolaisuus ollut vielä päässyt sellaiseen tavattomaan vauhtiin\nkuin se piankin saavutti. Se oli niin sanoaksemme vasta alulla, eivätkä\nYhdysvaltojen ja Meksikon rajojen sisällä leviäviä suunnattomia\naloja peittäviä laajoja metsiä olleet samoilleet muut kuin hiipivät\nkauppamiehet ja metsänkävijät tai äänettömillä mokkasiineillaan\nliikkuvat punanahat.\n\nErään tuollaisen äärettömän metsän keskellä alkaa kertomuksemme\nlokakuun 27 päivänä 1812 kello kolmen tienoissa iltapuolella.\n\nKuumuus oli siimeksessä ollut tukehduttava, mutta tällä hetkellä\npitensivät auringon yhä vinommat säteet puiden isoja varjoja, ja\nvastikään noussut illan viima raikastutti ilmaa ja karkoitti pois\nmoskiittoparvet, jotka koko aamukauden olivat surisseet rämeisillä\naukeamilla.\n\nOltiin erään Arkansas-virtaan laskevan, salaisen sivujoen partailla.\nMolempain rantain lievästi kaartuvat puut yhtyivät tuuheaksi\nlehväholviksi vesijuonteen yläpuolella, jonka pintaa oikullisen tuulen\nhenkäys tuskin väreilytti. Siellä täällä nähtiin ruusunpunaisia\nflamingoja ja valkoisia haikaroita pitkillä korvillaan seisten\nkalastamassa päivällistään niin huolettoman lauhkeina kuin yleensä\non isoille kahlaajalinnuille ominaista. Mutta äkkiä ne pysähtyivät,\nkuroittivat kaulansa ikäänkuin kuunnellakseen jotakin outoa melua ja\nlähtien nopeasti juoksemaan, saadakseen tuulta siipiinsä, lensivät\nsäikähdyksestä kirkuen tiehensä.\n\nSitten pamahti pyssynlaukaus, jota metsän kaiut toistelivat. Kaksi\nflamingoa putosi maahan.\n\nSamassa kaarsi kevyt, nopeakulkuinen ruuhi pienenä niemekkeenä joen\nuomaan ulontuvan _rhizophora-puiden_ ryhmän nenitse ja alkoi kiitää\nveteen pudonneitten flamingojen perästä. Toinen niistä oli heti kuollut\nja solui virran mukana, mutta toista oli todennäköisesti vain lievästi\nhaavoitettu, ja se pakeni tavattoman rivakasti, meloen tarmonsa takaa.\n\nMainitsemamme alus oli kuuman veden avulla puunrungosta irroitetusta\ntuohesta valmistettu intiaaniruuhi eli _piroogi_.\n\nRuuhessa oli yksi ainoa mies. Hänen eteenpäin ojennettu, vielä savuava\npyssynsä osoitti, että hän oli laukauksen ampuja.\n\nEsittelemme tämän henkilön, joka esittää tärkeätä osaa tarinassamme.\n\nMikäli sillä hetkellä saattoi hänen asennostaan päättää, hän oli hyvin\nkookas mies. Pienenlaisen pään yhdisti tarmokas kaula harvinaisen\nharteviin olkapäihin. Jäykät, köysimäiset lihakset pingoittuivat\nselvästi hänen käsivarsissaan niiden joka liikkeellä. Lyhyesti sanoen\ntuon miehen koko ulkomuoto todisti äärimmilleen kehittynyttä, jäntevää\ntarmoa.\n\nSuurten sinisten, älykkyyttä säteileväin silmäin valaisemilla kasvoilla\noli avoin, rehellinen ilme, joka miellytti jo ensi näkemältä, ja tätä\nvaikutelmaa korostivat säännölliset piirteet ja iso suu, jonka pielissä\nväreili alituinen hyväntuulinen hymy. Hän saattoi olla kolmen- tai\nkorkeintaan neljänkolmatta vuoden vanha, vaikka säiden ankaruuden\nahavoima iho ja kasvojen alaosaa peittävä tuuhea, tuhanvaalea parta\nantoivat hänelle iäkkäämmän leiman.\n\nMiehellä oli yllään eränkävijän puku. Majavannahkainen lakki niskaan\nasti ulottuvine häntineen pidätti vaivoin kullankellerviä tuuheita\nhiussuortuvia, jotka epäjärjestyksessä valuivat hartioille. Sininen\npuuvillainen, peurannahkaisella vyöllä lanteitten yläpuolelta\nkiristetty metsästysmekko ulottui aivan lähelle jänteviä polvia. Sääriä\npeittivät _mitassit_, eräänlaiset ahdaslahkeist housut, ja jalkoja\nsuojelivat intiaanimokkasinit karhunvaarainpensaiden piikeiltä ja\nmatelijain pistoilta.\n\nHänen parkitusta nahasta valmistettu metsästyslaukkunsa riippui\nkantohihnasta, ja kuten kaikilla aarniometsäin rohkeilla pioneereilla\noli hänelläkin aseinaan hyvä kentuckylainen tussari, oivallinen\nsuoralla, kymmentä tuumaa pitkällä ja kahta tuumaa leveällä terällä\nvarustettu puukko ja pieni, kuvastinkirkkaaksi hiottu kirves. Nämä\naseet, pyssyä tietenkin lukuunottamatta, riippuivat hänen vyöstään,\njohon oli lisäksi kiinnitetty kaksi ruudilla ja luodeilla täytettyä\nbisonin sarvea.\n\nNäin varustetun ja ympäröivän tienoon kehystämässä ruuhessa istuvan\nmiehen ulkomuodossa oli jotakin suurenmoista, tenhoavaa, mikä herätti\nvaistomaista kunnioitusta.\n\nVarsinainen eränkävijä on niitä uuden maailman lukuisia tyyppejä, jotka\nennen pitkää kokonaan häviävät sivistyksen lakkaamattoman voittokulun\ntieltä.\n\nEränkävijät, nuo preirieiden rohkeat uranuurtajat, jotka niiden\nhelmassa kuluttivat koko elämänsä, olivat riippumattomuuden kaipuun\nja hillittömän vapaudenrakkauden kannustamia miehiä, jotka ravistivat\nniskoiltaan yhteiskunnan jäsenilleen säilyttämät raskaat, kammitsoivat\nkahleet, ollakseen niiden orjuuteen koskaan palaamatta, ja joilla ei\nollut muuta tarkoitusperää kuin elää ja kuolla tarvitsematta alistua\nkenenkään muun tahtoon kuin omaansa. Voitonhimo ei heitä laisinkaan\nkiihoittanut, sillä he halveksivat mammonaa. He jättivät kaupungit ja\ntunkivat päättäväisesti aarniometsiin. He elelivät päivästä päivään,\nhuomisesta huolehtimatta, varmoina, että Jumala ei heitä hädän hetkellä\nhylkäisi, ja asettuivat täten yleisen lain ulkopuolelle, jota lakia\nhe eivät tunnustaneet, ja äärimmäiselle sivistystä raakalaisuudesta\neroittavalle rajalle.\n\nUseimmat tunnetuimmat eränkävijät olivat kanadalaisia.\nNormandielaisessa luonteessa onkin jotakin uhkarohkeaa ja\nseikkailunhaluista, mikä soveltuu hyvin tuollaiseen elämään, joka on\ntäynnä odottamattomia vaiheita ja suloisia aistimuksia. Mutta sen\npäihdyttävän tenhon käsittävät vain ne, jotka itse ovat sitä kokeneet.\n\nKanadalaiset eivät ole koskaan periaatteessa tunnustaneet sitä\nkansallisuuden vaihdosta, jota englantilaiset ovat yrittäneet heille\ntyrkyttää. Alati he ovat pitäneet itseään ranskalaisina, lakkaamatta\novat heidän silmänsä pysyneet luotuina sitä emämaata kohti, joka heidät\non niin julman välinpitämättömästi hylännyt.\n\nTähän päivään asti ovat kanadalaiset monien monituisten vuosien läpi\npysyneet ranskalaisina. Heidän yhteensulautumisensa anglosaksilaisen\nrodun kanssa on vain näennäistä. Mitä pienin veruke riittäisi\nratkaisevasti rikkomaan heidän ja englantilaisten välit.\n\nEnglannin hallitus tietää sen varsin hyvin. Ja niinpä se kanadalaisissa\nsiirtokunnissaan käyttääkin lempeyttä, jollaista se kyllä varoo\nosoittamasta muissa alusmaissaan.;\n\nValloituksen ensi aikoina oli tämä vastenmielisyys (emme rohkene sanoa\nviha) näiden kahden rodun välillä niin voimakas, että kanadalaisia\nmuutti joukottain maasta mieluummin kuin alistui siihen rasittavaan\nikeeseen, joka heidän niskaansa tahdottiin panna. Ne, jotka olivat\nliian köyhiä kokonaan jättämään isänmaansa ja joiden siis oli pakko\nedelleenkin asua näissä vieraan anastajan tallaamissa seuduissa,\nvalitsivat usein metsänkävijän karkean toimen, kernaammin antautuen\nmoisen elämän kurjuuteen ja vaaroihin kuin että olisivat häpeällisesti\ntaipuneet inhotun valloittajan lakien alle. Pudistaen tomun kengistään\nlapsuudenkotinsa kynnykselle he viskasivat tuliluikun olalleen ja\ntukahduttaen kaipuun huokauksen läksivät, aikomatta enää koskaan\npalata, kauaksi tutuilta tanhuilta, samoten päättävästi Kanadan\nläpitunkemattomiin metsiin. Ja siten he tietämättään aloittivat\npelottomien tutkimusretkeilijäin sukupolven, josta tähän kertomukseen\nryhtyessämme toimme näyttämölle yhden sen kauneimpia ja valitettavasti\nviimeisiä edustajia.\n\nMetsästäjä jatkoi tarmokasta melomistaan. Pian hän tavoitti ensimmäisen\nflamingon, jonka paiskasi ruuhensa pohjalle, mutta toinen tuotti\nhänelle enemmän vaivaa. Jonkun aikaa haavoitettu lintu ja metsästäjä\nkilpailivat nopeudessa. Mutta vähitellen uupuivat edellisen voimat,\nsen liikkeet kävivät epävarmoiksi, ja se loiski suonenvedontapaisesti\nvettä. Isku kanadalaisen melasta lopetti sen kuolinkamppailun, ja se\nheitettiin toverinsa viereen ruuhen pohjalle.\n\nKiskottuaan saaliinsa veneeseen metsästäjä ojensi aironsa ja alkoi\npanostaa pyssyään niin huolellisesti kuin on ominaista niille,\njotka tietävät, että heidän elämänsä voi riippua yhdestä ainoasta\nlaukauksesta.\n\nSaatuaan aseensa kuntoon kanadalainen loi tutkivan katseen ympärilleen.\n\n\"Kah!\" hymähti hän hetkisen perästä, puhuen itsekseen, kuten varsin\ntavallisesti tottuvat tekemään henkilöt, jotka elävät yksinäisyydessä.\n\"Jumala armahtakoon minua! Luulenpa aavistamattani saapuneeni\nkohtauspaikalle! En erehtynytkään! Tuolla oikealla ovat ne kaksi\nkaatunutta, ristitysten pudonnutta pajutammea vedestä esille\npistäytyvän kallion lähellä. Mutta mitä tuo on?\" huudahti hän kumartuen\nja virittäen pyssynsä hanan.\n\nUseiden koirain raivokas haukunta oli äkkiä kajahtanut metsän\ntiheiköstä, pensaat olivat rajusti työntyneet sivulle, ja samassa oli\nilmestynyt eräs neekeri kallion huipulle, jota kohti kanadalaisen\nsilmät sillä hetkellä olivat tähdätyt.\n\nPäästyään kallion äärimmäiselle reunalle pysähtyi musta mies\nhetkiseksi, näkyi kuuntelevan tarkkaavasti ja oli kaikesta päättäen\nkovin kiihdyksissään. Mutta tuo pysähdys oli lyhytaikainen, sillä\ntuskin hän oli siten seisonut muutaman sekunnin, kun hän kohottaen\nsilmänsä epätoivoisesti taivasta kohti syöksyi virtaan ja alkoi\nrivakasti uiden pyrkiä vastaiselle rannalle.\n\nHeti kun neekeri oli pudota molskahtanut jokeen ja siitä syntynyt\nkohina vaimentunut, hyökkäsi esille useita koiria, jotka aloittivat\nkauhean ulvonnan.\n\nKoirat olivat vankkarakenteisia elämiä, pitkät kielet riippuivat,\nsilmät veristivät, ja karvat törröttivät pystyssä kuin pitkän juoksun\njälkeen.\n\nTuskin hän oli alkanut soutaa sinnepäin, kun käheä ääni kuului rannalta,\n\n\"So, so! Vaietkaa toki, te ruumiillistuneet paholaiset!\" huusi se.\n\"Vaietkaa, _by God_!\"\n\nKoirat ulvahtivat haikeasti pari kertaa ja vaikenivat sitten äkkiä.\n\nSilloin henkilö, joka oli torunut koiria, huusi äänekkäämmin:\n\n\"Hei siellä, te ruuhensoutaja, kuulkaa!\"\n\nKanadalainen laski sillä hetkellä vastakkaiseen rantaan. Hän työnsi\nruuhensa hiekalle ja kääntyi huolettomasti puhuttelijaa kohti.\n\nTämä oli keskikokoinen, tanakka mies, pukeutunut kuten rikkaat\ntalonpojat ylimalkaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja tympäisevän\nrumat. Neljä henkilöä, arvattavasti hänen palvelijoitaan, seisoi hänen\nvieressään. Sanomattakin on selvää, että kaikilla viidellä miehellä oli\npyssyt kädessä.\n\nVirta oli sillä kohtaa aika leveä, lähes neljäkymmentä metriä. Siis\nainakin toistaiseksi varsin kunnioitettava este neekerin ja hänen\nvainoojiensa välillä.\n\nKanadalainen nojautui puuta vasten.\n\n\"Minulleko te puhutte?\" kysäisi hän jokseenkin halveksivaan sävyyn.\n\n\"No kelle sitten, _by God_!\" vastasi ensimmäinen puhuja suuttuneena.\n\"Koettakaahan siis vastata kysymyksiini.\"\n\n\"Ja miksikä minä vastaisin kysymyksiinne?\" sanoi kanadalainen nauraen.\n\n\"Siksi, että minä käsken, senkin tomppelit\" tiuskasi toinen raa'asti.\n\nMetsästäjä kohautti hiukan olkapäitään.\n\n\"Hyvästi\", virkkoi hän ja liikahti lähteäkseen.\n\n\"Pysykää paikallanne, _by God_!\" huusi amerikkalainen, \"tai, niin totta\nkuin nimeni on John Davis, lähetän luodin kalloonne!\"\n\nJa tämän uhkauksen lausuttuaan hän ojensi pyssynsä.\n\n\"Ah, vai niin\", sanoi kanadalainen nauraen, \"te olette John Davis,\nkuuluisa orjakauppias!\"\n\n\"Niin, niin olen! Siis...\" vastasi toinen yrmeästi.\n\n\"Suokaa anteeksi! En tuntenut teitä vielä muuta kuin maineeltanne.\nTotisesti, olipa hauskaa tavata!\"\n\n\"No, oletteko nyt, kun minut tunnette, halukas vastaamaan kysymyksiini?\"\n\n\"Täytyy ensin tietää, minkälaatuisia ne ovat. Antakaahan kuulla.\"\n\n\"Mihin joutui orjani?\"\n\n\"Kenestä te puhutte? Miehestäkö, joka hetkinen sitten heittäytyi veteen\npengermältä, jolla te tällä hetkellä seisotte?\"\n\n\"Niin. Missä hän on?\"\n\n\"Täällä minun vieressäni.\"\n\nNeekeri oli todellakin uupuneena ja säikähtyneenä epätoivoisen\nkamppailun jälkeen, jonka oli kiihkeän ajometsästyksen alaisena\nkestänyt, laahautunut paikalle, jolla kanadalainen seisoi, ja oli\npuoliksi tainnuksissa heittäytynyt melkein hänen jalkojensa juureen.\n\nKuullessaan metsästäjän noin siekailematta antavan hänet ilmi ristitsi\npoloinen ponnistellen kätensä ja kohotti kyyneltyneet kasvonsa häntä\nkohti.\n\n\"Oi, isäntä, isäntä\", huudahteli hän kuvailemattoman tuskan sävyyn,\n\"pelastakaa minut, pelastakaa minut!\"\n\n\"Ahaa\", huusi John Davis virnistellen, \"kai tästä vielä kaupat syntyy,\nuljas poikaseni, ettekä te suinkaan hylkine palkintoa.\"\n\n\"Olisin tosiaan utelias tietämään, kuinka kalliiksi arvostellaan\nihmisliha teidän niin sanotussa vapaassa maassanne. Onko se palkinto\nisokin?\"\n\n\"Kaksikymmentä dollaria karanneesta neekeristä.\"\n\n\"Pyh!\" virkkoi kanadalainen työntäen halveksivasti alahuulensa\nulospäin. \"Se on turhan vähän.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Niin tosiaan.\"\n\n\"Mutta sen ansaitsemiseksihan pyydän teiltä vain perin helppoa apua.\"\n\n\"Nimittäin?\"\n\n\"Että sidotte neekerin, heitätte hänet ruuheenne ja tuotte minulle.\"\n\n\"Hyvä. Se ei tosiaan ole vaikeata. Ja otaksuen, että suostun hänet\nteille palauttamaan, mitä aiotte tehdä miesraukalle, kun hän on teidän\nkäsissänne?\"\n\n\"Se ei koske teitä.\"\n\n\"Olette oikeassa; minä kysyinkin sitä muuten vain.\"\n\n\"Kah, tehkää päätöksenne! Minulla ei ole aikaa hukata turhiin sanoihin.\nMitä minulle vastaatte?\"\n\n\"Mitäkö minä vastaan teille, master John Davis, teille, kun ajatte\nihmisiä koirien avulla, jotka ovat vähemmän julmia kuin te itse ja\njotka tottelevat vain vaistoansa? Minä vastaan, että te olette kurja\nmies ja että, jos orjanne takaisinsaaminen riippuu vain minusta, voitte\npitää häntä menetettynä.\"\n\n\"Ah, vai niin!\" huudahti amerikkalainen purren raivostuneesti\nhammastaan ja kääntyen palvelijoitaan kohti. \"Ampukaa\", komensi hän,\n\"ampukaa hänet!\"\n\nJa liittäen esimerkin käskyyn hän kohotti pyssynsä nopeasti\nolkapäätänsä vasten ja laukaisi. Hänen palvelijansa matkivat häntä.\nNeljä laukausta kajahti sekaantuen yhdeksi ainoaksi räjähdykseksi, jota\nmetsän kaiut toistelivat synkästi.\n\n\n\n\nII\n\nQuoniam\n\n\nKanadalainen ei puhuessaan päästänyt silmistään ainoatakaan\nvastustajainsa liikkeistä. Ja tuloksetta jäikin John Davisin komentama\nyhteislaukaus. Nuori mies oli nopeasti pujahtanut puun taakse, ja\nkuulat vinkuivat tehottomina hänen korvissaan.\n\nOrjakauppias raivostui, kun eränkävijä oli tehnyt hänelle tällaisen\nkepposen. Hän purki häntä kohtaan mitä kauheimpia uhkauksia, kirosi ja\npolki vimmatusti jalkaansa.\n\nMutta uhkauksista ja kirouksista ei ollut mitään apua. Jolleivät he\nuineet joen yli, mikä ei käynyt päinsä niin päättäväiseltä näyttävän\nmiehen edessä kuin tuo metsästäjä oli, ei ollut mitään keinoa hänelle\nkostaa, vielä vähemmän saada kiinni orja, jonka hän niin rohkeasti ja\nitsepäisesti oli ottanut suojaansa.\n\nSillaikaa kun amerikkalainen vaivasi päätänsä keksiäkseen, kuinka\npääsisi edullisesti vastustajaansa käsiksi, suhahti luoti, ja pyssy,\njota hän piti kädessään, lensi pirstaleiksi.\n\n\"Kirottu koira!\" huudahti hän punastuen kiukusta. \"Tahdotko minut siis\ntappaa?\"\n\n\"Minulla olisi siihen oikeus\", vastasi kanadalainen, \"olisi laillista\nitsepuolustusta, koska te ensin yrititte surmata minut. Mutta tahdon\nmieluummin keskustella kanssanne ystävällisesti, vaikka olenkin varma,\nettä tekisin ihmiskunnalle suuren palveluksen, jos istuttaisin pari\nhirviluotia kalloonne.\"\n\nJa samassa silmänräpäyksessä sujahti toinen kuula pirstaten pyssyn\nyhdeltä palvelijalta, joka sitä juuri panosti.\n\n\"Ka, tehkäämme tästä loppu!\" huudahti amerikkalainen äkämystyneenä.\n\"Mitä te tahdotte?\"\n\n\"Haluan keskustella ystävällisesti kanssanne, kuten teille sanoin.\"\n\n\"Mutta ilmoittakaahan edes, millä ehdoilla.\"\n\n\"Heti.\"\n\nToisen palvelijan pyssy pirstautui, kuten ensimmäisenkin.\n\nViidestä miehestä oli nyt kolme riisuttu aseista.\n\n\"Kuolema ja kirous!\" ulvoi orjakauppias. \"Aiotteko siis käyttää meitä\npilkkatauluinanne toista toisensa jälkeen?\"\n\n\"En, tahdon vain tehdä mahdollisuudet yhtäläisiksi.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Kas nyt se on tehty.\"\n\nNeljäs pyssy meni säpäleiksi.\n\n\"Nyt\", lisäsi kanadalainen näyttäytyen, \"voimme jutella.\"\n\nJa jättäen suojapaikkansa hän lähestyi joen rantaa.\n\n\"Niin, jutelkaamme, paholainen!\" ärjäisi amerikkalainen.\n\nNopeasti kuin ajatus sieppasi hän viimeisen pyssyn ja kohotti sen\nolkapäätään vasten, mutta ennenkuin oli ehtinyt koskettaa liipasinta,\nvierähti hän pengermälle parahtaen tuskasta.\n\nMetsästäjän luoti oli murskannut hänen käsivartensa.\n\n\"Odottakaahan, minä tulen\", virkkoi kanadalainen puhuen yhä ilkkuvaan\nsävyyn.\n\nHän panosti uudestaan pyssynsä, hyppäsi ruuheensa ja oli muutamalla\naironvedolla joen toisella rannalla.\n\n\"Ka\", virkkoi häh astuen maihin ja lähestyen amerikkalaista, joka\nvääntelihe pengermällä kuin käärme, ulvoen ja kiroten, \"varoitinhan\nminä teitä. Tahdoin vain yhtäläistyttää mahdollisuudet. Teidän ei sovi\nvalittaa sitä, mikä teille tapahtui, ystäväni. Syy on yksin teissä.\"\n\n\"Ottakaa hänet kiinni! Tappakaa hänet!\" kirkui orjakauppias\nsilmittömästi vimmastuneena.\n\n\"No, no, tyyntykäämme! Hyväinen aika, käsivartennehan vain haavoittui.\nAjatelkaa toki, että minun olisi ollut helppo teidät surmata, jos\nolisin tahtonut. Hitto vieköön, täytyyhän toki ottaa asianhaarat\nhuomioon! Te ette ole järkevä.\"\n\n\"Oh, minä tapan sinut!\" huusi orjakauppias hammasta purren.\n\n\"Sitä en usko, ette ainakaan tällä hetkellä. Myöhemmin ehkä... Mutta\njättäkäämme se! Tarkastanpa haavanne ja sidon sen jutellessamme.\"\n\n\"Älä koske minuun, älä tule lähelleni, taikka en tiedä, mitä vielä\nteen.\"\n\nKanadalainen kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Te olette hullu\", sanoi hän.\n\nKykenemättä kauemmin sietämään ärtynyttä tilaansa koetti\nverenvuodostakin heikontunut kauppias nousta ja hyökätä vihollisensa\nkimppuun, mutta kaatua romahti ja pyörtyi viimein kirous huulillaan.\n\nPalvelijat olivat pysyneet paikoillaan, säikähtyneinä yhtä paljon tuon\nomituisen miehen verrattomasta taidosta kuin siitä rohkeudesta, jolla\nhän riistettyään heiltä pyssyt vuoron jälkeen oli soutanut virran yli\nikäänkuin antautuakseen heidän käsiinsä, sillä vaikkei heillä enää\nollutkaan kiväärejä, oli heillä toki vielä pistoolinsa ja väkipuukkonsa.\n\n\"Ka, hyvät herrat\", virkkoi kanadalainen rypistäen kulmiaan, \"ehkä\nsuvaitsette heittää pois nallihatut pistooleistanne. Muutoin,\njumalavita, tulee tästä ottelu!\"\n\nPalvelijat eivät välittäneet antautua taisteluun hänen kanssaan. Heidän\nmyötätuntonsa isäntäänsä kohtaan ei muuten ollutkaan suuri, kun taas\nkanadalainen ripeän häikäilemättömällä toiminnallaan herätti heissä\nääretöntä taikauskoista pelkoa. He tottelivat siis kiireellisestikin\nhänen käskyään, tahtoivatpa antaa hänelle puukkonsakin.\n\n\"Ei ole tarpeellista\", sanoi hän. \"Ryhtykäämme nyt hoivaamaan tätä\narvoisaa herrasmiestä. Olisi vahinko riistää yhteiskunnalta näin\narvokas henkilö, joka on sen parhain kaunistus.\"\n\nHän ryhtyi heti toimeen palvelijain avustamana, jotka tottelivat hänen\nmääräyksiään erinomaisen nopeasti ja innokkaasti. Niin suuresti he\ntunsivat olevansa hänen vaikutuksensa alaisia.\n\nTottuneina elämään elämäänsä ilman mitään vierasta apua tuntevat kaikki\nmetsänkävijät jossakin määrin lääketieteen ja varsinkin kirurgian\nalkeita ja osaavat tarpeen vaatiessa käsitellä luunmurtumaa tai\nhaavaa yhtä hyvin kuin mikä tutkintonsa suorittanut korkeasti oppinut\nammattimies tahansa, ja tekevät sen peräti yksinkertaisin keinoin,\njoita intiaanit erittäin menestyksellisesti käyttävät.\n\nMetsästäjä osoitti kätevyydellään ja taitavuudellaan haavaa sitoessaan,\nettä jos hän osasi haavoittaa, hän oli melkein yhtä taitava haavoja\nparantamaankin.\n\nPalvelijat katselivat yhä enemmän ihmeissään tätä merkillistä miestä,\njoka näkyi äkkiä aivan muuttuneen ja osoitti niin tarkkaa silmää ja\nliukasta kätevyyttä, että monet lääkärit olisivat häntä kadehtineet.\n\nHoivaamisen aikana oli haavoittunut tullut jälleen tajuihinsa. Hän oli\navannut silmänsä, mutta pysynyt vaiti. Hänen raivonsa oli asettunut,\nkanadalaisen tarmokas apu oli taltuttanut hänen villin ja raa'an\nluonteensa. Ensimmäistä purevaa tuskaa oli seurannut, kuten aina,\nmilloin haava hyvin sidotaan, tavaton hyvinvoinnin tunne. Ja kun\nhän havaitsi tämän helpotuksen, oli viha vastoin hänen tahtoaankin\nvaimentunut tunteeksi, jota hän ei vielä itselleen selvitellyt, mutta\njoka nyt sai hänet katselemaan vihollistaan melkein ystävällisesti.\n\nTehdäksemme John Davisille täyttä oikeutta, sanokaamme, että hän ei\nollut parempi eikä pahempi ammattitovereitansa, jotka hänen tapaansa\ntekivät kauppaa ihmislihalla. Tottuneena orjien kärsimyksiin, ne\nkun hänestä eivät olleet muuta kuin järjettömiä luontokappaleita,\npelkkää kauppatavaraa vain, oli hänen sydämensä vähitellen tylsistynyt\nhellemmille tunteille. Hän ei nähnyt neekerissä muuta kuin hinnan,\njonka oli siitä maksanut ja jonka toivoi siitä saavansa, ja todellisena\nliikemiehenä hän piti tiukasti rahasta kiinni. Karannut orja oli\nhänestä kurja varas, jota vastaan oli lupa käyttää kaikkia keinoja,\njotta se ei riistämällä häneltä itseänsä tuottaisi hänelle tappiota.\nKuitenkaan ei tämä mies ollut vieras kaikille hyville tunteille.\nNauttipa hän liiketoimintansa ulkopuolella jonkunlaista hyväsydämisen\nkunnollisuuden mainettakin ja kävi gentlemanista, toisin sanoen\nkunniallisesta miehestä.\n\n\"Kas, nyt se on tehty\", virkkoi kanadalainen vilkaisten tyytyväisesti\nsiteisiin. \"Kolmen viikon kuluttua se on parantunut umpeen, jos\nhoidatte itseänne hyvin, varsinkin kun luoti onneksi on ihan kuin\nihmeen kautta väistänyt luun ja lävistänyt vain lihan. Nyt, ystäväni,\nolen valmis kuuntelemaan, jos haluatte jutella.\"\n\n\"Minulla puolestani ei ole teille mitään sanottavaa. Haluan vain pyytää\nteitä antamaan minulle takaisin tuon kirotun murjaanin, joka oli koko\nonnettomuuden syynä.\"\n\n\"Hm, jos sillä tavoin jatkamme, pelkään, ettemme pääse\nyhteisymmärrykseen. Tiedätte hyvin, että juuri tuon murjaanin\ntakaisinantamisesta, kuten häntä nimitätte, koko riitamme syntyikin.\"\n\n\"Mutta enhän voi menettää rahaani.\"\n\n\"Rahaanneko?\"\n\n\"Orjaani, jos minun on mieluummin käytettävä sitä sanaa. Hän edustaa\nsummaa, jota en suinkaan halua menettää, varsinkin kun liikehommat\nviimeiseltä ovat sujuneet varsin huonosti ja olen kärsinyt tuntuvia\ntappioita.\"\n\n\"Se on ikävää. Säälin teitä vilpittömästi. Kuitenkin haluan järjestää\ntämän asian suopeasti, kuten olen alkanutkin\", jatkoi kanadalainen\nhyväntuulisesti.\n\nAmerikkalainen irvisti.\n\n\"Kylläpä teillä on hiton suopea tapa järjestellä asioita\", sanoi hän.\n\n\"Oma syynne, ystäväni, että emme heti alussa toisiamme ymmärtäneet.\nOlitte hiukan kiivas, senhän myöntänette.\"\n\n\"No, älkäämme siitä enää puhuko. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut.\"\n\n\"Olette oikeassa, palatkaamme asiaamme. Ikävä kyllä, olen köyhä. Muuten\nantaisin teille joitakuita satoja piastereita, ja kaikki olisi hyvin.\"\n\nKauppias raapaisi päätänsä.\n\n\"Kuulkaahan\", virkkoi hän, \"en tiedä, minkätähden, mutta senkin uhalla,\nmitä välillämme on tapahtunut, ja kenties juuri siksi, en tahtoisi,\nettä eroaisimme huonoissa väleissä, varsinkaan kun totta puhuen välitän\nvarsin vähän Quoniamista.\"\n\n\"Mikä se Quoniam on?\"\n\n\"Se neekeri.\"\n\n\"Ah, vai niin. Kylläpä olette hänelle antanut lystikkään nimen. Mutta\nviis siitä! Sanotte siis, että välitätte hänestä hyvin vähän?\"\n\n\"Todellakin.\"\n\n\"Mutta miksi sitten ajoitte häntä niin vimmatusti takaa koirilla ja\npyssyillä?\"\n\n\"Itserakkaudesta.\"\n\n\"Oh\", hymähti kanadalainen ilmeisen tyytymättömästä.\n\n\"Kuunnelkaa minua! Olen orjakauppias.\"\n\n\"Sivumennen sanoen varsin ruma ammatti\", huomautti metsästäjä.\n\n\"Ehkä kyllä, en siitä väittele. Kun kuukausi sitten ilmoitettiin, että\n_Punaisessa Sauvassa_ pidettiin julkinen myynti, jossa kaupattaisiin\näkkiä kuolleelle rikkaalle herrasmiehelle kuuluvia orjia kumpaakin\nsukupuolta, matkustin siis sinne. Ostonhaluisten katseltaviksi\nasetettujen orjien joukossa oli Quoniam. Se veitikka oli nuori, hyvin\nkasvanut ja tarmokas. Näytti reippaalta ja viisaalta. Tietenkin hän\nmiellytti minua ensi katseella, ja halusin hänet ostaa. Minä lähestyin\nhäntä ja tein hänelle kysymyksiä. Se veitikka vastasi minulle sanasta\nsanaan näin, ja hänen häikäilemättömyytensä aluksi aivan hämmästytti:\n\n\"-- 'Isäntä', sanoi hän, 'neuvon teitä jättämään minut ostamatta. Olen\nvannonut eläväni vapaana tai kuolevani. Mitä tahansa tehnettekin\npidättääksenne minut, niin ilmotan teille, että minä livistän.\nHarkitkaa nyt, kuinka teidän on meneteltävä.'\n\n\"-- Tuo selvä ja uhkamielinen julistus ärsytti minua. 'Saammepa nähdä',\nsanoin hänelle ja menin etsimään myynnin toimittajaa. Tuo henkilö, joka\ntunsi minut, kehoitti minua luopumaan Quoniamia ostamasta, esittäen\njoukon toinen toistaan pätevämpiä syitä, jotta en itsepintaisesti\npysyisi päätöksessäni. Mutta olin tehnyt ratkaisuni ja pysyin siinä.\nQuoniam luovutettiin minulle yhdeksänkymmenen piasterin hinnasta, mikä\noli satumaisen halpa hänen ikäisestään ja niin komeasta neekeristä.\nMutta kukaan muu ei huolinut hänestä mihinkään hintaan. Minä panin\norjani rautoihin ja toin hänet, en kotiini, vaan vankilaan, ollakseni\nvarmempi, että hän ei pääsisi minulta karkuun. Kun seuraavana päivänä\nastuin vankilaan, oli Quoniam poissa. Hän oli pitänyt sanansa.\n\n\"-- Kahden päivän päästä hänet saatiin kiinni, mutta vielä samana iltana\nhän lähti uudestaan, enkä voinut käsittää, millä keinoin hän teki\ntyhjiksi varovaisuustoimenpiteet, joita häntä pidättääkseni käytin.\nMitä sanoisinkaan? Sellaista on kestänyt kuukauden. Viikko sitten\nhän taas livisti, ja siitä asti olen häntä etsinyt. Epätoivoisessa\nvimmassani lähdin vihapäissäni ajamaan häntä takaa, seuraten hänen\njälkiään verikoirien avulla, päättäen tällä kertaa, maksoi mitä maksoi,\ntehdä selvän tuosta kirotusta neekeristä, joka alati livahtaa sormien\nvälitse kuin käärme.\"\n\n\"Tarkoitatte\", huomautti kanadalainen, joka oli tarkkaavasti kuunnellut\nkauppiaan kertomusta, \"että äärimmilleen tuskastuneena ette olisi\nepäröinyt häntä surmata.\"\n\n\"En totisesti, varsinkaan kun se hävytön lurjus on niin viekas. Hän\nveti minua niin säännöllisesti nenästä, että lopuksi aloin häntä\nkuolettavasti vihata.\"\n\n\"Kuunnelkaahan vuorostanne, herra John Davis. En ole rikas... kaikkea\nmuuta! Mitäpä minä kiveliön kulkija tekisin kullalla tai hopealla,\nminä, jolle Jumala niin anteliaasti jakaa ravintoa joka päivä? Tuo\nQuoniam, joka niin ahnehtii vapautta ja taivaan ilmaa, herättää\nminussa väkisinkin vilkasta mielenkiintoa. Koetan antaa hänelle sen\nvapauden, jota hän niin itsepintaisesti tavoittelee. Kuulkaahan\nehdotukseni! Minulla on ruuhessani kolme jaguarinnahkaa ja kaksitoista\nmajavannahkaa, jotka voisi myydä missä Yhdysvaltain kaupungissa tahansa\nainakin sataanviiteenkymmeneen tai kahteensataan piasteriin. Ottakaa\nne, ja olkoon kaikki selvitetty.\"\n\nKauppiaan kasvoista kuvastui kummastus, johon sekaantui vivahdus\nhyväntahtoisuutta.\n\n\"Olette väärässä\", sanoi hän vihdoin; \"esittämänne tarjous on liian\nedullinen minulle ja liian epäedullinen teille. Ei sillä lailla\nkauppoja tehdä.\"\n\n\"Mitäpä se teitä liikuttaa? Olen saanut päähäni vapauttaa tuon miehen.\"\n\n\"Te ette tunne neekerien kiittämätöntä luonnetta\", jatkoi toinen\nvakuutellen. \"Hän ei osoita teille millään tavoin kiitollisuuttansa\nystävällisyydestänne, vaan ehkäpä ensi tilaisuudessa antaa teille\naihetta katua hyvää työtänne.\"\n\n\"Se on mahdollista, mutta se on hänen asiansa. Minä en häneltä pyydä\nkiitollisuutta. Jos hän sitä osoittaa, sitä parempi hänelle. Jos ei,\nniin saman tekevä. Minä toimin, Jumala nähköön, sydämeni vaatimuksesta,\nja hyvä omatuntoni on palkkanani.\"\n\n\"_By God!_ Olettepa te kunnon poika, sen teille sanon!\" Huudahti\nkauppias kykenemättä kauemmin pidättymään. \"Olisi hauskaa useammin\ntavata teidänlaisianne. No, tahdon näyttää teille, että en ole niin\nhäijy kuin teillä olisi syytä otaksua senjälkeen, mitä välillämme\non tapahtunut. Minä allekirjoitan Quoniamin myyntikirjan enkä ota\nvastavuoroon muuta kuin yhden jaguarinnahan muistoksi kohtauksestamme,\nvaikkakin\", lisäsi hän irvistäen ja näyttäen käsivarttansa, \"olette\nminulle jo muiston antanutkin.\"\n\n\"Sovittu!\" virkkoi kanadalainen riemastuneena. \"Mutta ottakaahan\nsentään kaksi nahkaa yhden asemasta, koska aion teiltä pyytää\npuukon, kirveen ja jäljellä olevan pyssynne, jotta miesraukka, jolle\nlahjoitamme vapauden (sillä nyt te olette hyvässä työssäni puoliksi\nmukana) voisi hankkia elatuksensa.\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\" suostui kauppias hyväntuulisesti. \"Koska se\nveitikka välttämättömästi tahtoo olla vapaa, olkoon hän sitten ja\nmenköön hiiteen!\"\n\nIsäntänsä käskystä eräs palvelijoista otti metsästyslaukusta mustetta,\nkyniä ja paperia sekä laati siinä paikassa, ei kauppakirjaa, vaan\nkanadalaisen toivomuksesta aivan säännöllisen vapautuskirjan, johon\nkauppias töhersi nimikirjoituksensa ja jonka palvelijat todistajina\nvahvistivat.\n\n\"Totta totisesti\", huudahti John Davis, \"on mahdollista, että\nliikemiehen kannalta olen tehnyt tyhmyyden, mutta -- uskokaa minua, jos\ntahdotte -- en ole koskaan ollut itseeni näin tyytyväinen.\"\n\n\"Se johtuu siitä\", vastasi kanadalainen vakavasti, \"että tänään olette\nnoudattanut sydämenne kehoitusta.\"\n\nKanadalainen lähti silloin pengermältä mennäkseen taljoja noutamaan.\nHetkisen perästä hän palasi tuoden kaksi komeaa, aivan ehjää\njaguarinnahkaa, jotka antoi kauppiaalle. Sopimuksen mukaan jätti tämä\nhänelle aseet, mutta silloin heräsi metsästäjässä arvelu.\n\n\"Odottakaahan\", sanoi hän, \"jos annatte minulle nämä aseet, niin kuinka\nte itse uskallatte palata asumuksille?\"\n\n\"Olkaa huoletta\", vastasi John Davis; \"olen jättänyt hevoseni ja väkeni\nenintään tunnin kävelymatkan päähän. Sitäpaitsi on meillä pistoolimme,\njoita voimme tarvittaessa käyttää.\"\n\n\"Hyvä on\", virkkoi kanadalainen, \"sitten teillä ei ole mitään\npelättävää. Mutta koska haavanne ei sallisi niin pitkää jalkamatkaa,\nautan palvelijoitanne valmistamaan kantopaarit.\"\n\nJa taitavuudella, josta jo oli antanut niin monta näytettä, tekaisi\nkanadalainen kirveellä hakatuista oksista kädenkäänteessä paarit,\njoille levitettiin \"tiikerintaljat.\"\n\n\"Hyvästi nyt\", virkkoi hän; \"kenties emme toisiamme enää koskaan näe.\nToivoakseni jätämme toisemme paremmassa sovussa kuin kohtasimme.\nMuistakaa, että rumimpaakin ammattia voi kunnon mies kunniallisesti\nharjoittaa. Kun sydämenne kehoittaa teitä hyvään työhön, älkää olko\nkuuro sen äänelle, vaan totelkaa nurkumatta, sillä... Jumala on teille\nsilloin puhunut.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi kauppias hiukan liikutettuna. \"Sananen vielä\nennenkuin eroamme!\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Sanokaa minulle nimenne siltä varalta, että jonakuna päivänä, jos\nsattuma meidät yhdyttäisi, voisin vedota muistoihinne, kuten te\nvetositte omiini!\"\n\n\"Se on oikein, minun nimeni on _Lujamieli_. Toverini, metsänkävijät,\novat antaneet minulle liikanimen _Tiikerinsurma_.\"\n\nJa ennenkuin orjakauppias oli ehtinyt toipua hämmästyksestä, jonka\nhänessä herätti rajaseudulla suuren maineen mainitseman miehen nimi,\noli metsästäjä viitannut viimeisen kerran hyvästiksi, hypännyt\nrantatöyräältä, irroittanut ruuhensa ja poistunut tarmokkaasti meloen\ntoista rantaa kohti.\n\n\"Lujamieli, Tiikerinsurma!\" jupisi John Davis jäätyään yksikseen. \"Hyvä\nsuojelushenkeni varmaankin on saattanut minut hankkimaan sellaisen\nmiehen ystäväkseni.\"\n\nHän oikaisihe paareille, joiden aisoihin kaksi palvelijaa tarttui,\nmutta ensin hän loi vielä viimeisen silmäyksen kanadalaiseen, joka\nsillä hetkellä nousi maihin vastakkaiselle rannalle.\n\n\"Eteenpäin\", sanoi hän.\n\nPian tuli rantatöyräs jälleen autioksi, sitten kun kauppias\nsaattajineen oli hävinnyt metsään. Enää kuultiin vain pienen joukon\nedellä juoksevien verikoirain yhä vaimenevat ja ennen pitkää kokonaan\nvaikenevat haukahdukset.\n\n\n\n\nIII\n\nMusta ja valkoinen\n\n\nSillävälin oli siis kanadalainen metsästäjä, jonka nimen nyt tiedämme,\npäässyt virran toiselle partaalle, jonne oli jättänyt neekerin\nrantapensaiden suojaan.\n\nPuolustajansa pitkän poissaolon aikana orja olisi voinut helposti\npaeta, sitäkin paremmin, koska hän voi olla melkein varma, että häntä\nei olisi pitkään aikaan ryhdytty ahdistamaan, vaan hän ehtisi saada\nmelkoisen etumatkan niistä, jotka niin itsepintaisesti tahtoivat saada\nhänet käsiinsä.\n\nHän ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään yritystä, joko pako sitten näytti\nhänestä mahdottomalta toteuttaa tai hän oli liian väsynyt, tai vaikutti\nhäneen joku muu meille tuntematon syy. Hän ei ollut hievahtanut\npaikalta, josta ensiksi oli etsinyt turvaa. Hän oli vain tuijottanut\nherkeämättä rantapenkereeseen, levottomin katsein tarkaten siellä\nseisovien miesten liikkeitä.\n\nJohn Davis ei suinkaan ollut imarrellut neekeriä häntä metsästäjälle\nkuvaillessaan. Quoniam oli tosiaan afrikalaisen rodun loistonäytteitä.\nHän oli iältään korkeintaan kahdenkymmenenkahden vuoden vanha, kookas,\nruumiiltaan sopusuhtainen ja vankkarakenteinen. Hartiat olivat leveät,\nrinta hyvin kehittynyt, jäsenet jäntevät. Hänessä täytyi verrattomaan\nvoimaan yhtyä harvinaista taitoa ja ketteryyttä. Hänen piirteensä\nolivat hienot, ilmeikkäät. Kasvoista kuvastui avomielisyys. Suuret,\nvalppaat silmät osoittivat viisautta. Lyhyesti sanoen, vaikka hänen\nihonsa olikin kauneinta ebenväriä, joka Amerikassa, tuossa \"vapauden\nmaassa\", onnettomuudeksi on poistamaton orjuuden leima, niin tuo mies\nei näkynyt olevan luotu orjuuteen. Siinä määrin näytti kaikki hänessä\npyrkivän vapauteen ja siihen itsemääräämisoikeuteen, jonka Jumala on\nantanut luoduilleen ja jota ihmiset turhaan ovat yrittäneet näiltä\nriistää.\n\nKanadalaisen astuessa jälleen ruuheensa ja amerikkalaisten lähtiessä\nrantatöyräältä levisi hymy neekerin huulille, ja tyytyväisyyden tunne\nkohotti hänen povensa, sillä, varmasti tietämättä, mitä oli tapahtunut\nmetsästäjän ja hänen entisen isäntänsä välillä, koska oli liian\nkaukana kuullakseen, mitä he puhuivat, hän käsitti, ettei hänellä\nainakaan toistaiseksi ollut viimemainitun taholta pelättävää, ja\nodotti kuumeisen levottomasti jalomielisen puolustajansa palaamista,\nsaadakseen tietää, mitä hänellä tästedes oli pelättävänä tai\ntoivottavana.\n\nRantaan päästyään kanadalainen työnsi ruuhensa hietikolle ja astui\nvarmoin ja levollisin askelin paikkaa kohti, missä otaksui neekerin\nolevan.\n\nPian hän tämän huomasikin, ja mies oli melkein samassa asennossa, johon\noli jäänyt.\n\nMetsästäjä ei voinut pidättää tyytyväisyyden hymyä.\n\n\"Ahaa, ystäväni Quoniam\", sanoi hä n, \"olethan sinä täällä!\"\n\n\"Niin, isäntä. John Davis on siis ilmoittanut teille nimeni?\" [Meistä\nei mikään tunnu naurettavammalta kuin neekereille omistettu sovinnainen\nmongerrus, joka ensiksikin häiritsevästi hidastuttaa kertomuksen\nvauhtia ja toiseksi on valheellista. Näistä kahdesta syystä olemme\nsen käyttämisen tässä hylänneet, haluamatta moista paikallisväritystä\ntavoitella. -- _G. A_.]\n\n\"Kuten näet, mutta mitä täällä teet? Mikset ole poissa olossani\npötkinyt tiehesi?\"\n\n\"Quoniam ei ole mikään halpamainen raukka\", sanoi neekeri, \"eikä pötki\ntiehensä toisen pannessa henkensä alttiiksi hänen edestään. Odotin\nvalmiina hyökkäämään, jos valkoista metsästäjää olisi vaara uhannut.\"\n\nTämän lausui neekeri niin vaatimattoman arvokkaasti, että hän näkyi\ntodellakin sitä tarkoittavan.\n\n\"Hyvä\", vastasi metsästäjä lämpimästi, \"minä kiitän sinua. Aikomuksesi\noli kaunis. Onneksi oli väliintulosi tarpeeton, ja viisainta olisi\nollut sinun tänne jäädäkin.\"\n\n\"Tapahtukoon minulle mitä tahansa, niin olkaa varma, että olen teille\nikuisesti kiitollinen.\"\n\n\"Sitä parempi sinulle, Quoniam. Se todistaa, ettet ole kiittämätön, ja\nkiittämättömyys on ihmiskunnan rumimpia vikoja. Mutta ennen kaikkea,\nteehän mielikseni ja lakkaa nimittämästä minua isännäksi. Se kiusaa\nminua, se nimitys ilmaisee orjuuttavaa alennustilaa, enkä minä ole\nsinun isäntäsi, olen ainoastaan toverisi.\"\n\n\"Minkä muun nimen sitten voisi orjaraukka teille antaa?\"\n\n\"Oman nimeni, jukoliste. Nimitä minua Lujamieleksi, kuten minä nimitän\nsinua Quoniamiksi. Lujamieli ei luullakseni ole mikään vaikea nimi\nmuistaa.\"\n\n\"Oh, ei ensinkään\", virkkoi neekeri hymyillen.\n\n\"Hyvä, se on siis sovittu. Nyt juttelemme muusta, ja otahan ensiksi\ntämä.\"\n\nMetsästäjä otti silloin paperin vyöstään ja antoi sen neekerille.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi hän vilkaisten levottomasti lehteen, jonka sisältöä\nhän tietämättömyydessään ei kyennyt tavaamaan.\n\n\"Mikäkö?\" toisti metsästäjä hymyillen. \"Arvokas taikakalu, joka\ntekee sinusta ihmisen, muiden vertaisen ihmisen, ja pyyhkii sinut\npois eläinten luettelosta, jossa olet tähän päivään asti ollut.\nLyhyesti sanoen se on asiakirja, jolla eteläkarolinalainen John\nDavis, orjakauppias, tästä päivästä alkaen antaa saapuvilla olevalle\nQuoniamille hänen täydellisen vapautensa, jotta hän tästä lähin\nsaa käyttää sitä mielensä mukaan, -- tai, jos niin haluat, se on\näskeisen isäntäsi kyhäämä ja pätevien todistajain nimikirjoituksillaan\nvahvistama vapautuskirjasi, jota tarpeen tullen voit käyttää hyväksesi.\"\n\nNämä sanat kuullessaan oli neekeri kalvennut, niinkuin kalpenevat\nhänenvärisensä ihmiset. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet\nlikaisenharmaiksi, silmät olivat avartuneet luonnottoman suuriksi ja\nmuutaman sekunnin hän oli pysynyt liikkumattomana kuin ukkosen iskemä,\nkykenemättä lausumaan sanaakaan tai tekemään mitään elettä.\n\nVihdoin hän purskahti kimakkaan nauruun, hyppäsi pari, kolme kertaa\npaikallaan ketterästi kuin metsän peto ja puhkesi äkkiä kyyneliin.\n\nMetsästäjä katseli tarkkaavasti neekerin liikkeitä, ja tunsi\näärimmäistä mielenkiintoa näkemästään, samalla kun hänen myötätuntonsa\ntuota miestä kohtaan joka hetki kasvoi.\n\n\"Siis\", virkkoi neekeri vihdoin, \"olen nyt vapaa, vallan vapaa, eikö\nniin?\"\n\n\"Vallan vapaa, vapaa kuin taivaan lintu\", vastasi Lujamieli hymyillen.\n\n\"Nyt siis saan mennä, tulla, paneutua nukkumaan, tehdä työtä tai levätä\nkenenkään minua siitä estämättä ja tarvitsematta pelätä ruoskaniskuja.\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Olen oma valtiaani, aivan omako? Saanko toimia ja ajatella niinkuin\nmuutkin ihmiset? Enkö ole enää kuormajuhta, jonka selkään sälytetään\ntaakka tai joka valjastetaan. Olenko väristäni huolimatta samanarvoinen\nkuin kuka valko-, kelta- tai punaihoinen tahansa?\"\n\n\"Ihan niin\", vastasi metsästäjä, jota nämä lapselliset kysymykset\nsamalla kertaa sekä huvittivat että miellyttivät.\n\n\"Oi\", huudahti neekeri tarttuen käsillään päähänsä, \"olen siis vapaa,\nvihdoinkin vapaa!\"\n\nHän lausui nämä sanat omituisella äänenpainolla, joka sai metsästäjän\nvavahtamaan.\n\nÄkkiä hän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin ja kohotti silmänsä\ntaivasta kohti.\n\n\"Hyvä Jumala\", huudahti hän kuvaamatonta onnea ilmaisevalla äänellä,\n\"sinulle, joka kaikki voit, sinulle, jonka edessä kaikki ihmiset\novat samanarvoisia ja joka et katso heidän väriinsä suojellessasi\nja puolustaessasi heitä, sinulle, jonka laupeus on rajaton niinkuin\nvoimasikin, kiitos, kiitos sinulle, Jumalani, että olet pelastanut\nminut orjuudesta ja antanut minulle vapauteni!\"\n\nLausuttuaan tämän rukouksen, joka oli hänen sydämensä pohjalla\nkuohuvien tunteiden ilmaus, lyyhistyi neekeri maahan ja oli muutaman\nminuutin vakaviin mietteisiin vaipuneena. Metsästäjä kunnioitti hänen\näänettömyyttänsä eikä häirinnyt häntä.\n\nHetkisen kuluttua neekeri kohotti jälleen päänsä.\n\n\"Kuunnelkaa, metsästäjä\", sanoi hän. \"Olen kiittänyt Jumalaa\nvapautuksestani, niinkuin minun tuli, sillä hän teidät innoitti\nminua puolustamaan. Nyt, kun tunnen itseni hiukan tyynemmäksi ja\nalan tottua uuteen asemaani, pyydän teitä kertomaan, mitä tapahtui\nteidän ja isäntäni välillä, jotta oikein tietäisin, kuinka suuressa\nkiitollisuudenvelassa teitä kohtaan olen, ja osaisin käyttäytyä sen\nmukaan. Puhukaa, minä kuuntelen.\"\n\n\"Mitäpä hyödyttää sen kertominen, koska se olisi sinulle hyvin vähän\nmielenkiintoista? Olet vapaa, sehän sinulle riittää.\"\n\n\"Ei, se ei riitä. Olen kyllä vapaa, mutta kuinka olen siksi tullut?\nSitä minä en tiedä, ja minulla on oikeus sitä teiltä kysyä.\"\n\n\"Toistan vieläkin, että siinä kertomuksessa ei ole sinulle mitään\nmielenkiintoista, mutta koska siitä voisit saada paremman käsityksen\nmiehestä, jolle kuuluit, en kauemmin kieltäydy kertomasta. Kuuntelehan\nsiis.\"\n\nTämän johdannon jälkeen Lujamieli kertoi kaikkine yksityiskohtineen,\nmitä oli tapahtunut hänen ja orjakauppiaan välillä. Lopetettuaan hän\nsitten kysyi:\n\n\"No, oletko nyt tyytyväinen?\"\n\n\"Olen\", vastasi neekeri, joka oli kuunnellut mitä hartaimmin ja\ntarkkaavaisimmin, \"minä tiedän nyt, että Jumalan jälkeen minun on\nkaikesta kiitettävä teitä, ja sen minä muistan. Missä olosuhteissa vain\ntoisemme kohdannemmekin, ei teidän tarvitse minua velastani muistuttaa.\"\n\n\"Et ole minulle mitään velkaa. Nyt olet vapaa ja voit käyttää\nvapauttasi niinkuin rehellisen ja kunniallisen ihmisen tulee.\"\n\n\"Koetan osoittautua sen arvoiseksi, minkä Jumala ja te olette\npuolestani tehneet. Kiitän myöskin vilpittömästi John Davisia niistä\nhyvistä vaikutteista, jotka saivat hänet kallistamaan korvansa teidän\nkehoituksillenne. Ehkä jonakuna päivänä voin sen hänelle korvata, enkä\nsuinkaan päästä tilaisuutta käsistäni, jos sellainen tulee.\"\n\n\"Hyvä! Tuollaisesta puheesta minä pidän. Se todistaa, etten ole sinun\nsuhteesi erehtynyt. Mitä aiot nyt tehdä?\"\n\n\"Minkä neuvon minulle annatte?\"\n\n\"Tekemäsi kysymys on vakava, enkä oikein tiedä, kuinka siihen\nvastaisin. Ammatin valitseminen on aina vaikeaa. On välttämätöntä\nasiaa kypsyneesti harkita, ennenkuin tekee mitään päätöstä. Vaikka\ntahdon olla sinulle hyödyksi, en oikein rohkenisi antaa sinulle neuvoa,\njota huomaavaisuudesta minua kohtaan epäilemättä noudattaisit, mutta\njota sinulla myöhemmin voisi olla syytä katua. Sitäpaitsi olen mies,\njoka seitsenvuotiaasta asti on viettänyt metsäläisen elämää, eikä\nminulla siis ole kyllin kokemusta siitä, mitä tavallisesti nimitetään\nmaailmaksi, tohtiakseni opastaa sinua tielle, jota en itsekään tunne ja\njonka hyvistä ja huonoista puolista en ole selvillä.\"\n\n\"Tuo puhe tuntuu minusta aivan oikealta, mutta enhän voi tähänkään\njäädä. Minun täytyy toki johonkin ryhtyä.\"\n\n\"Yhden neuvon antaisin.\"\n\n\"Minkä?\"\n\n\"Tuossa on pyssy, puukko, ruutia ja luoteja. Erämaa avautuu eteesi.\nLähde, koettele muutama päivä vapaata elämää aarniometsän suuressa\nyksinäisyydessä. Eräretkiesi pitkinä hetkinä voit rauhassa miettiä\nammattia, johon tahdot antautua. Punnitset mielessäsi ne edut, joita\nsiitä toivot, ja sitten kun päätöksesi on lopullisesti tehty, -- niin,\nsitten käännät selkäsi erämaalle, palaat ihmisasunnoille, ja koska\nolet toimekas, järkevä ja rehellinen mies, olen varma, että menestyt\njokaisessa ammatissa, minkä itsellesi vain valitset.\"\n\nNeekeri kohautti useaan kertaan päätänsä.\n\n\"Niin\", virkkoi hän, \"ehdotuksessanne on sekä valo- että varjopuolensa.\nEn minä ihan sitä tahtoisi.\"\n\n\"Lausu ajatuksesi suoraan ja selvästi, Quoniam. Arvaan sinulla olevan\nkielelläsi jotakin, mitä et uskalla sanoa.\"\n\n\"Se on totta, en ole ollut teitä kohtaan avosydäminen, Lujamieli. Siinä\ntein väärin ja nyt sen tunnustan. Sensijaan, että olin pyytävinäni\nteiltä neuvoa, jota en suinkaan aikonut seurata, olisi minun pitänyt\nvilpittömästi ilmoittaa ajatukseni. Se olisi ollut joka suhteessa\nparempi.\"\n\n\"No\", virkkoi metsästäjä hymyillen, \"puhu!\"\n\n\"Niin todellakin, miksi en teille sanoisi, mitä minulla on sydämelläni.\nJos maailmassa on ihmistä, joka harrastaa minun parastani, olette\nse kieltämättä te. Viisainta siis, että heti puhun suuni puhtaaksi\nja kuulen mielipiteenne. Ainoa toimi, joka minulle sopii, on\nmetsänkävijän ammatti. Vaistoni ja haluni pakottavat minua siihen.\nKaikki pakoyritykseni orjana ollessani tähtäsivät siihen päämäärään.\nOlen vain poloinen neekeri, jonka rajoitetut tiedot ja vähäinen järki\neivät voisi minua asianmukaisesti opastaa kaupungeissa, jossa ihmistä\nei arvostella sen mukaan, mihin hän kelpaa, vaan sen mukaan, miltä hän\nnäyttää. Mitäpä minua hyödyttäisi vapauteni, josta olen niin ylpeä,\nkaupungissa, jossa minun ansaitakseni ruokani ja saadakseni vaatteita\nruumiini verhoksi täytyisi se heti luovuttaa ensimmäisen vastaantulijan\nhyväksi, joka minulle tarjoaisi nämä alkeelliset, minulta kokonaan\npuuttuvat tarvikkeet? En siis olisi saanut takaisin vapauttani muuta\nkuin itse antautuakseni jälleen orjaksi. Ainoastaan erämaassa voin\nkäyttää hyväkseni lahjaa, jonka olen teiltä saanut, tarvitsematta\npelätä, että kurjuus koskaan pakoittaa minut tekoihin, jotka ovat\nsopimattomia arvonsa tuntevalle ihmiselle. Ja erämaassapa tahdonkin\ntästedes elää, enää lähestymättä kaupunkeja muuta kuin vaihtaakseni\ntappamieni eläinten nahat ruutiin, luoteihin ja pukimiin. Olen nuori ja\nvoimakas. Jumala, joka on minua tähän asti suojellut, ei minua hylkää.\"\n\n\"Olet ehkä oikeassa. Minä, jota viettämäni elämä miellyttää enemmän\nkuin mikään muu, en voi sinua moittia siitä, että tahdot seurata\nesimerkkiäni. No, nyt kun kaikki on tyydytykseksesi järjestetty ja\nkaikesta sovittu, me eroamme, kunnon Quoniamini! Onnea matkalle!\nKenties joskus tapaamme toisemme intiaanialueella.\"\n\nNeekeri alkoi nauraa näyttäen kaksi riviä lumivalkeita hampaita, mutta\nei vastannut mitään.\n\nLujamieli heitti pyssynsä olalleen, viittasi hänelle vielä kerran\nystävällisesti hyvästiksi ja kääntyi palatakseen ruuhelleen.\n\nQuoniam otti pyssyn, jonka metsästäjä oli hänelle antanut, ja pisti\nveitsen vyöhönsä, johon myöskin kiinnitti ruuti- ja luotisarvet. Sitten\nhän, vilkaistuaan ympärilleen ollakseen varma, ettei mitään unohtunut,\nseurasi metsästäjää, joka jo oli ehtinyt hyvän matkaa hänen edelleen.\n\nHän saavutti Lujamielen juuri kun viimemainittu ehti ruuhelleen ja oli\ntyöntämäisillään sen veteen. Askeleita kuullessaan metsästäjä kääntyi.\n\n\"Kah\", virkkoi hän, \"sinäkö siinä vielä olet, Quoniam?\"\n\n\"Niin\", vastasi neekeri.\n\n\"Miksi olet tännepäin tullut?\"\n\n\"Heh\", sanoi neekeri upottaen sormensa kähärään tukkaansa raappien\nvimmatusti päätänsä, \"te ku unohditte jotakin.\"\n\n\"Niin\", vastasi toinen hämillään.\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Ottaa minut mukaanne.\"\n\n\"Se on totta\", virkkoi metsästäjä ojentaen hänelle kätensä, \"suo\nanteeksi, veli.\"\n\n\"Te suostutte siis?\" kysäisi neekeri kykenemättä pidättämään iloaan.\n\n\"Suostun.\"\n\n\"Emmekä enää erkane toisistamme?\"\n\n\"Se riippuu sinun tahdostasi.\"\n\n\"Oh, silloin\", huudahti Quoniam purskahtaen riemunauruun, \"elelemme\nkauan yhdessä!\"\n\n\"Hyvä, olkoon niin\", vastasi kanadalainen. \"Kaksi toisiinsa luottavaa\nmiestä ovat erämaassa varsin voimakkaat. Jumala oli varmaan niin\nsäätänyt, että me tapaisimme toisemme. Tästä lähtien olemme veljiä.\"\n\nQuoniam hyppäsi ruuheen ja tarttui iloisesti airoihin. Orjaparka ei\nollut koskaan ollut niin onnellinen, ilma ei koskaan ollut tuntunut\nhänestä niin puhtaalta eikä luonto näyttänyt niin kauniilta. Hänestä\nnäytti kaikki hänelle hymyilevän ja häntä juhlivan. Tästä hetkestä hän\nalkaisi todella elää elämää toisten ihmisten lailla ilman katkeria\nsivuajatuksia. Menneisyys oli enää vain unta. Hän oli puolustajassaan\nlöytänyt sen, mitä monet monituiset ihmiset turhaan etsivät koko pitkän\nelämänsä ajan -- ystävän, veljen, johon voisi täydellisesti luottaa ja\njolta hänellä ei olisi mitään salaisuuksia.\n\nMuutamassa minuutissa he saapuivat paikalle, jota kanadalainen oli\ntullessaan tarkastellut. Sillä kohtaa, jonka selvästi merkitsi kaksi\nristiin toistensa päälle kaatunutta pajutammea, oli eräänlainen pieni\nhiekkainen niemenkärki, hyvin sopiva yöleirin paikaksi, sillä sieltä\nei ainoastaan nähnyt joenuomaa pitkälle sekä vasta- että myötävirtaan,\nvaan oli helppo tarkastella molempia rantojakin ja ajoissa huomata ja\ntehdä tyhjäksi yllätys.\n\n\"Tässä me vietämme yön\", sanoi Lujamieli. \"Tuokaamme ruuhemme tänne\nnuotiomme suojaksi.\"\n\nQuoniam tarttui keveään alukseen, nosti sen roteville hartioilleen ja\nkantoi paikkaan, jonka hänen toverinsa oli osoittanut.\n\nOli kuitenkin kulunut jo melkoinen aika siitä, kun neekeri ja\nkanadalainen olivat toisensa niin ihmeellisesti kohdanneet. Aurinko,\njoka jo oli ollut varsin matalalla silläkin hetkellä, jolloin\nmetsästäjä flamingoja pyydystäessään oli kaartanut niemekkeen, oli nyt\nlaskemaisillaan. Yö tuli väleen, ja seudun taustat alkoivat jo häipyä\nillan yhä tummeneviin varjoihin.\n\nErämaa heräsi. Petojen käheää karjumista ja ulvontaa kuului vähän\nväliä, ja se sekaantui Labradorin-mäyrien naukumiseen ja \"punasusien\"\ntempovaan haukuntaan. Metsästäjä valitsi tulta sytyttääkseen kuivinta\npuuta, mitä voi löytää, jotta siitä ei nousisi savua ja liekki\nsensijaan valaisisi ympäristön, heti ilmaisten heille peloittavain\nnaapurien lähestymisen, joiden huudot he kuulivat ja joita jano ennen\npitkää ajaisi sinnepäin.\n\nPaistetut flamingot ja muutama kourallinen pemmikania (hakattua ja\njauheeksi murennettua lihaa) oli seikkailijaimme illallisena. Se oli\nhyvin vaatimaton ateria, jota vain jokivedellä huuhdeltiin, mutta\nhe nauttivat sen hyvällä ruokahalulla ja ymmärtäen pitää arvossa\nkaikenlaista ravintoa, mitä kaitselmus heille vain tarjosi.\n\nKun viimeinen suupala oli nielty, jakoi kanadalainen tupakkavarastonsa\nveljellisesti uuden toverinsa kanssa ja sytytti intiaanimallisen\npiippunsa, imien sitä oikeana herkuttelijana, jota esimerkkiä Quoniam\ntunnollisesti seurasi.\n\n\"Nyt\", virkkoi Lujamieli, \"on sinun hyvä tietää, että eräs vanha\nystäväni on kolmisen kuukautta sitten sopinut minun kanssani\nkohtauksesta tässä paikassa. Hänen pitäisi saapua huomenna\npäivänkoitteessa. Hän on intiaanipäällikkö. Vaikka vielä varsin nuori,\nhän nauttii jo suurta mainetta heimossaan. Minä rakastan häntä kuin\nveljeä. Olemme niin sanoakseni yhdessä kasvaneet. Mielelläni näkisin\nsinun pääsevän hänen suosioonsa. Hän on viisas, kokenut mies, jolle\nerämaan elämässä ei ole mitään salaisuuksia. Intiaanipäällikön ystävyys\non metsänkävijälle suuriarvoinen, muista se. Sitäpaitsi olen varma,\nettä te heti ensi silmäykseltä miellytätte toisianne.\"\n\n\"Teen siinä tarkoituksessa parhaani. Riittää, että päällikkö on\nystävänne, toivoakseni hänen tulevan minunkin ystäväkseni. Vaikka\nolenkin karkulaisorjana melkoisen kauan harhaillut metsissä, en ole\nvielä koskaan nähnyt riippumatonta intiaania. On siis mahdollista, että\ntietämättäni teen jonkun kömpelyyden. Mutta olkaa varma, että en tee\nsitä tahallani.\"\n\n\"Siitä olen vakuutettu. Ole huoletta siinä suhteessa. Minä ilmoitan\nedeltäpäin päällikölle, joka luullakseni kummastuu yhtä paljon kuin\nsinäkin, sillä minä luulen, että olet ensimmäinen mustaihoinen,\njonka hän vielä koskaan on tavannut. Ka, nyt on jo täysi yö, ja\nvarmaankin olet väsynyt päiväkauden itsepintaisesta takaa-ajosta, jonka\ntavoitteena olit, sekä kokemistasi voimakkaista mielenliikutuksista.\nNuku! Minä valvon meidän kummankin puolesta, varsinkin kun meillä\nkaiketikin huomenna on pitkä taival käveltävänä ja sinun täytyy olla\nvoimissasi.\"\n\nNeekeri käsitti, kuinka oikeita hänen ystävänsä huomautukset olivat,\netenkin kun hän oli väsymyksestä ihan siihen paikkaan uupumaisillaan.\nHänen entisen isäntänsä verikoirat olivat niin vimmatusti häntä\najaneet, ettei hän ollut neljään vuorokauteen ummistanut silmiään.\nHyläten siis kaiken valheellisen kainostelun hän ojensi jalkansa\nnuotiota kohti ja vaipui melkein heti uneen.\n\nLujamieli jäi pyssy säärien välissä istumaan ruuhelle, ollakseen\nvähimmästäkin hälytyksestä valmiina, ja vaipui vakaviin mietteisiin,\nsilti tarkaten huolellisesti ympäristöä ja heristäen korvaansa\nheikoimmankin rasahduksen kuullessaan.\n\n\n\n\nIV\n\nManada\n\n\nYö oli loistava, taivaalla tuikkivat miljoonat tähdet loivat pehmeää,\nsalaperäistä valoa.\n\nAarniometsän äänettömyydessä väreili tuhansia elollisuuden kuiskeita.\nVarjojen yli värähtelevät valojuovat lepattivat hienossa ruohikossa\nvirvatulten lailla. Peikkoina kohosi virran toisella rannalla kaksi\nkuivunutta ja sammaltunutta tammea, liikutellen tuulessa pitkiä naavan\nja köynnöskasvien peittämiä oksiaan. Tuhat ääntä kuului ilmasta,\nomituisia huutoja kajahteli metsän näkymättömistä luolista, petojen\ntyyssijoista. Lehvistöstä kuului tuulen tukahtuneita huokauksia, vesi\nkohisi hiekkarannan kiviä vasten, ja kaiken yllä oli salaperäinen,\nselittämätön, uhkuvan elämän humina, joka tulee Jumalalta ja jonka\namerikkalaisten lakeuksien majesteettinen yksinäisyys tekee vielä\nvaikuttavammaksi.\n\nMetsästäjä antautui väkisinkin tämän häntä ympäröivän alkuperäisen\nluonnon ylivoimaisen vaikutuksen valtaan. Ollen sen tenhoon täten\nvaipuneena hän tunsi kaikissa huokosissaan sen vahvistavan mäihän.\nHänen ruumiinsa vavahteli ja hän ikäänkuin valautui, ikäänkuin suli\nyhteen tämän suurenmoisen näytelmän kanssa. Hänet valtasi leppoisa\nja uinaileva surumielisyys. Näin kaukana ihmisistä ja heidän\nahdaspuitteisesta sivistyksestään hän tunsi olevansa lähempänä Jumalaa,\nja hänen yksinkertainen uskonsa lisääntyi kaikesta ihmettelystä, jonka\nhänessä herättivät luonnon suuret, puoliksi paljastuneet salaisuudet\nhänen ikäänkuin yllättäessään ne vereksestä toiminnasta.\n\nSielu suurenee, ajatukset laajenevat kosketuksesta vapaan luonnonelämän\nkanssa, siinä kun joka hetki esiintyy uusia äkillisiä ja odottamattomia\nvaiheita ja kun ihminen joka askeleella näkee Jumalan sormen pysyvästi\npainettuna häntä ympäröiviin jyrkkiin ja suurenmoisiin maisemiin.\n\nJa tällä vaaroja ja puutteita uhmaavalla elämällä on niille, jotka\nsitä ovat kokeneet, sanomatonta tenhoa ja päihdyttävää viehätystä;\nsiihen sisältyy käsittämätöntä riemua, joka herättää alituista kaipuuta\ntakaisin sen helmaan. Sillä ainoastaan korvessa tuntee ihminen\nelävänsä, vain siellä hän mittaa voimansa ja hänen kykyjensä salaisuus\nhänelle paljastuu.\n\nHetket kuluivat nopeasti metsästäjän ollessa näissä mietteissä,\nunen saapumatta sulkemaan hänen silmäluomiansa. Aamun viileä viima\nhuojutteli jo puiden korkeita latvoja ja väreilytti virran tyyntä\npintaa, jonka hopea-aallot kuvastivat sen epätasaisten rantojen suuria\nvarjoja. Taivaanrannalle ilmestyi leveitä rusojuovia auringonnousun\nairuena, lehvien joukkoon kätkeytynyt pöllö oli surunvoittoisella\nkirahduksellaan kahdesti tervehtinyt päivän palaamista. Kello oli noin\nkolme aamulla.\n\nLujamieli lähti tilapäiseltä istuimeltaan, jolla tähän asti oli pysynyt\naivan hievahtamatta, ravisti itsestään unisuuden ja käveli muutamia\naskeleita rantamalla palauttaakseen verenkierron kaikkiin jäseniinsä.\n\nKun ihminen, emme sano herää -- sillä kelpo kanadalainen ei ollut\ntämän pitkän valvonnan aikana räpäykseltäkään ummistanut silmiään, --\nvaan valveutuu äänettömyyden ja pimeyden synnyttämästä turtumuksesta\nja pudistaa itsestään yön läpitunkevan kylmyyden kohmetuksen, hän\ntarvitsee muutamia minuutteja palauttaakseen kaikkien aistiensa\ntoiminnan ja aivojensa tasapainon. Niin kävi metsästäjällekin. Mutta\npitkien vuosikausien totuttamana saloseutujen elämään hän tarvitsi\nlyhemmän ajan kuin joku muu olisi tarvinnut, ja pian hän oli täydessä\ntajunnassaan, yhtä virkkuna, yhtä tarkkasilmäisenä ja herkkäkuuloisena\nkuin edellisenä iltana. Hän valmistausi siis herättämään toverinsa,\njoka yhä nukkui sikeää ja virkistävää unta, niinkuin täällä maan päällä\nnukkuvat vain lapset ja ihmiset, joilla on hyvä, kaikista pahoista\najatuksista puhdas omatunto. Mutta silloin hän äkkiä herkisti korviansa.\n\nLeiripaikan takana paksuna esirippuna olevan metsän etäisestä\nsyvyydestä oli kanadalainen kuullut selittämättömän melun, joka hetki\nhetkeltä paisui ja pian kumahteli kuin ukkosen katkonainen jyrinä.\n\nRyske läheni lähenemistään. Hän eroitti kiireellisesti polkevain\njalkojen töminää, katkeavien puiden ja oksien rytinää, käheitä\nmylvähdyksiä -- missä kaikessa ei ollut mitään inhimillistä. Se oli\nnimetöntä, peloittavaa ja epämääräistä melua, joka jo melkoista\nlähempänä humisi kuin suurten vetten jatkuva pauhu.\n\nQuoniam, joka tästä omituisesta metelistä oli havahtunut valveilleen,\nseisoi ensin pyssy kädessä tuijottaen metsästäjään, valmiina toimimaan\nensi merkistä, sielu vielä unen turruttamana ja sen vaistomaisen kauhun\nvallassa, jota kokee rohkeinkin ihminen peloittavan ja tuntemattoman\nvaaran uhatessa.\n\nNäin kului muutama minuutti.\n\n\"Mitä tehdä!\" jupisi Lujamieli epäröiden, turhaan yrittäen katseillaan\ntunkeutua metsän tiheikköihin ja selvittää itselleen, mitä oli tekeillä.\n\nÄkkiä kuului kimeä vihellys lyhyen matkan päästä.\n\n\"Ah\", huudahti Lujamieli ilosta vavahtaen ja kohottaen äkkiä päänsä,\n\"vihdoinkin saan tietää, mistä on kysymys!\"\n\nJa nostaen sormet huulilleen hän matki haikaran huutoa. Samassa\nsilmänräpäyksessä syöksähti kahdella tiikerinloikkauksella mies\nmetsästä ja pysähtyi kanadalaisen viereen.\n\n\"Uah\", huudahti hän, \"mitä veli täällä tekee?\"\n\nSe mies oli Musta Hirvi.\n\n\"Odotan sinua, päällikkö\", vastasi metsästäjä.\n\nPunanahka oli kuusi- tai seitsemänkolmatta vuotias mies, keskikokoa,\nmutta rakenteeltaan täysin sopusuhtainen. Hän oli kansansa komeassa\nsotapuvussa, maalattu ja aseistettu kuin olisi ollut retkelle\nlähdössä. Hänen kasvonsa olivat kauniit, piirteistä kuvastui älyä\nja ylevää majesteetillisuutta, avomielinen ilme todisti urheutta ja\nhyväsydämisyyttä.\n\nTällä hetkellä hän näkyi olevan liikutuksen vallassa, mikä oli\nsitä merkillisempää, koska punanahat pitävät kunnianasianaan olla\nkoskaan antamatta minkään tapauksen, kaikkein kauheimmankaan,\njärkyttää mieltänsä. Hänen silmänsä salamoivat, ja hän puhui lyhyeen,\nkatkonaisesti ja metallisointuisella äänellä.\n\n\"Nopeasti!\" sanoi hän. \"Olemme hukanneet jo liiaksi aikaa!\"\n\n\"Mikä sitten on?\" kysyi Lujamieli.\n\n\"Bisonit!\" vastasi päällikkö.\n\n\"Oi, oi!\" huudahti Lujamieli kauhistuneena.\n\nHän oli käsittänyt. Tuon melun, jota hän jo jonkun aikaa oli\nkuunnellut, sai aikaan \"manada\" eli bisonilauma, joka idästä saapuen\nkaiketikin oli matkalla lännen korkeille ruohoaavikoille.\n\nSe, minkä metsästäjä oli niin nopeasti arvannut, on meidän lukijalle\nlyhyesti selitettävä, jotta hän voisi käsittää, mihin hirveään vaaraan\nhenkilömme olivat äkkiä joutuneet. Espanjan entisissä alusmaissa\nnimitetään _manadaksi_ villien eläinten ryhmittymää, johon kuuluu\nuseampia tuhansia käsittävä joukko. Määräaikaisilla vaelluksillaan\nkerääntyvät bisonit kiimaisina ollessaan toisinaan viisitoista- jopa\nkaksikymmentuhantiseksi karjaksi, joka ahtautuu taajaksi yhdessä\nvaeltavaksi kulkueeksi. Nuo eläimet samoavat aina suoraan eteenpäin,\nlikitysten, uhmaavat kaikkea ja kaatavat kaikki tielleen sattuvat\nesteet. Onneton se huimapää, joka yrittäisi niitä pysähdyttää tai\nmuuttaa niiden raivoisan kulun suuntaa. Kuin oljenkorren musertaisivat\nhänet jaloillaan nuo tyhmät eläimet, jotka astuisivat hänen ruumiinsa\nyli sitä edes huomaamatta.\n\nHenkilöittemme asema oli siis varsin huolestuttava, he kun olivat\nsattuneet joutumaan juuri tuollaisen mahtavan, salamannopeasti tulla\nporhaltavan manadan ladulle. Kaikki pako oli mahdoton, sitä ei ollut\najattelemistakaan, ja vastustus oli vielä mahdottomampaa.\n\nRyske läheni peloittavan nopeasti. Kuultiin jo selvästi bisonien hurja\nmylvintä, johon sekaantui punasusien haukunta ja jaguarien epätasainen\nnaukuminen. Niitä kieppuu aina manadan sivulla hätyyttelemässä\njälkeenjättäytyneitä tai sellaisia, jotka varomatta harhailevat\noikealle tai vasemmalle.\n\nNeljännestunnin kuluttua olisi kaikki lopussa, kamalana kuin\nlumivyöry tuli lauma näkyviin lakaisten kaikki tieltään raa'alla,\nvastustamattomalla voimalla, jolle mikään ei voi sulkua panna.\n\nToistamme, että asema oli huolestuttava. Samotessaan kohtauspaikalle,\njonka itse oli kanadalaiselle metsästäjälle osoittanut, oli Musta\nHirvi enää ollut vain kahdentoista tai viidentoista kilometrin päässä\npaikasta, missä odotti tapaavansa ystävänsä, kun hänen harjaantunut\nkorvansa eroitti bisonihärkien raivokkaan vaelluksen rytinän. Viidessä\nminuutissa oli hänelle selvinnyt metsästäjää uhkaava ääretön vaara, ja\ntoimien punaihoisille ominaisella päättäväisyydellä, jota he osoittavat\ntäpärimmissä tiloissa, hän tahtoi rientää varoittamaan ystäväänsä,\npelastaakseen hänet tai kuollakseen hänen kanssaan. Silloin hän oli\nsyöksynyt eteenpäin kiitäen huimaavaa vauhtia taipaleen yli, joka hänet\neroitti kohtauspaikasta, enää muuta ajattelematta kuin päästä niin\npaljon manadan edellä, että metsästäjä ehtisi pelastua. Mutta niin\nnopeaan kuin hän juoksikin -- ja intiaanit ovat kuuluisia satumaisesta\nketteryydestään, -- hän ei ollut voinut päästä kyllin ajoissa\nsaattaakseen turvaan sen, jonka halusi pelastaa.\n\nSitten kun päällikkö ilmoitettuaan asian metsästäjälle oli havainnut\nponnistustensa hyödyttömyyden, laukesi hänen jäntevyytensä. Hänen\nlevottomuuden elähdyttämät kasvonsa jäykistyivät entiselleen,\nsurumielinen hymy väsähti hänen ylpeillä huulillaan, ja hän lyyhistyi\nmaahan jupisten synkällä äänellä:\n\n\"Se ei ollut Wakondan tahto!\"\n\nMutta Lujamieli ei alistunut kohtaloonsa niin sokeasti sallimukseen\nuskoen. Metsästäjä kuului siihen tarmokkaaseen ihmisrotuun, jonka\nlujaksi karaistunut luonne ei koskaan salli itseänsä lannistaa ja joka\ntaistelee viimeiseen hengenvetoon asti.\n\nKun hän näki punanahan rodulleen ominaisella fatalismilla luopuvan\nleikistä, hän päätti tehdä äärimmäisen ponnistuksen ja yrittää\nmahdotontakin.\n\nParinkymmenen askeleen päässä paikasta, johon metsästäjä oli yöpynyt,\noli useita vanhuuttaan kuolleita, kaatuneita pajutammia tavallaan\npinoutuneina toistensa päälle, ja tuon luonnollisen vallituksen takana\nkasvoi eristettynä ryhmänä viisi tai kuusi pajua, jotka muodostivat\nikäänkuin pienen keitaan jokirannan hietikolle.\n\n\"Hei Quoniam!\" huudahti metsästäjä. \"Kerää vikkelästi kaikki kuivat\nrisut, mitä löydät! Ja teehän sinä samoin, päällikkö!\"\n\nMolemmat miehet tottelivat, käsittämättä tarkoitusta, mutta toverinsa\nkylmäverisyyden rauhoittamina.\n\nMuutamassa minuutissa oli melkoinen määrä risuja kasattuna kaatuneiden\ntammien päälle.\n\n\"Hyvä on!\" huusi metsästäjä. \"Jumalan kiitos! Kaikki ei ole vielä\nhukassa! Rohkeutta!\"\n\nKantaen sitten tälle nopeasti tekaistulle roviolle yöleirin\nlämmittämiseksi sytytetystä nuotiosta jääneet kekäleet hän viritteli\ntulta pihkaisten karahkain avulla, ja ennenkuin viisi minuuttia oli\nkulunut, kohosi laaja savupatsas tupruten taivasta kohti ja kiertyi\npian paksuksi, toistakymmentä metriä leveäksi esiripuksi.\n\n\"Perääntykää, perääntykää\", huudahti erämies, \"seuratkaa minua!\"\n\nMusta Hirvi ja neekeri hyökkäsivät hänen jälkeensä.\n\nKanadalainen ei mennyt kauaksi. Päästyään yllämainitun puuryhmän luo\nhän kiipesi isoimpaan puuhun verrattoman taitavasti ja ketterästi, ja\npian kökötti hän tovereineen viidenkymmenen metrin korkeudella ilmassa.\nHe olivat mukavasti asettuneina vahvoille oksille ja kokonaan lehvien\npeitossa.\n\n\"Tässä\", virkkoi kanadalainen mitä kylmäverisimmin, \"on viimeinen\nturvamme. Heti kun lauma näyttäytyy, ampukaamme sen opashärkiä. Jos\nliekkien loiste peloittaa bisonit, olemme pelastetut, jos ei, niin\nolemme kuoleman omat. Mutta olemmehan ainakin tehneet voitavamme\npelastaaksemme henkemme.\"\n\nMetsästäjän sytyttämä tuli oli levinnyt jättiläissuhteissa. Se oli aste\nasteelta loimunnut yhä laajemmalle, tarttuen ruohoon ja pensaisiin,\nvaikka se oli liian kaukana metsästä voidakseen sitä sytyttää, ja\nroihui pian lähes neljänneskilometrin pituisena liekkiverhona, jonka\npunerva hohde värjäsi etäältä taivaan ja antoi maisemalle valtavan ja\nvillin suurenmoisuuden leiman.\n\nPaikalta, johon metsästäjät olivat paenneet, he näkivät yli koko\ntämän liekkimeren, joka ei voinut heitä saavuttaa, he kun olivat\nulottumattomissa pätsin yläpuolella.\n\nYhtäkkiä kuului hirvittävä ryske, ja manadan etujoukko ilmestyi metsän\nreunaan.\n\n\"Olkaa tarkkoja!\" huusi kanadalainen nostaen pyssynsä olkapäätänsä\nvasten.\n\nÄllistyneinä tämän odottamattoman tuliseinän nähdessään, joka äkkiä\nkohosi niiden eteen, hohtavan valon häikäiseminä ja tavattoman\nkuumuuden polttaminakin epäröivät bisonit hetkisen ikäänkuin olisivat\nneuvotelleet. Sitten ne äkkiä vyöryivät sokeassa raivossa eteenpäin\nvihaisesti mylvien.\n\nKolme laukausta pamahti.\n\nKolme etumaista bisonia kaatui ja kieriskeli kuolemantuskissa.\n\n\"Olemme hukassa\", virkkoi Lujamieli tyynesti.\n\nBisonit etenivät yhä.\n\nMutta äkkiä kävi kuumuus sietämättömäksi. Tuulenviiman työntämänä\nkarjaa kohti sokaisi savu eläimet, jolloin syntyi vastasysäys. Hetkisen\npysähdyksen jälkeen havaittiin manadan etujoukossa perääntyvää liikettä.\n\nLäähättäen seurasivat metsästäjät tämän kauhean näytelmän kummallisia\nvaiheita. Sillä hetkellä ratkaistiin kysymys elämästä ja kuolemasta,\nheidän henkensä oli enää vain heikon rihman varassa.\n\nSillävälin työntyi lauma yhä eteenpäin. Manadaa johtavat eläimet\neivät voineet vastustaa perästä tulevien sysäystä. Niiden kintereillä\nkulkevat kaatoivat ne ja tallasivat jalkoihinsa, mutta kun kuumuus\nalkoi noita jälkeenpäin tuleviakin kärventää, tahtoivat nekin\nperääntyä. Tuolla äärimmäisellä hetkellä jotkut bisonit poikkesivat\njoukosta oikealle ja vasemmalle. Se riitti. Toiset noudattivat\nesimerkkiä, jono haarautui kummallekin puolen valkeata ja kahtia\njakaantuneena vyöryi manada eteenpäin kuin patonsa murtanut virta\nyhtyen rannalla ja kahlaten suljetuissa riveissä jokeen sen yli\nuidakseen.\n\nKauhean näyn tarjosi pelosta ulahteleva, säikähtyneenä pakeneva\npetoeläinten ahdistama manada, jonka keskellä roihui metsästäjän\nsytyttämä rovio ikäänkuin synkkänä, tietä valaisemaan pystytettynä\nmajakkana.\n\nPian syöksyivät bisonit jokeen, jonka yli ne kulkivat suoraviivaisesti,\nja niiden pitkä, ruskea kolonna kiemursi toisella rannalla, missä\nlauman etupää pian hävisi näkyvistä.\n\nMetsästäjät oli pelastanut kanadalaisen tyyni kylmäverisyys. Mutta\nvielä kaksi tuntia he viipyivät heitä suojaavien oksien turvissa.\n\nBisonijono jatkoi yhä vaellustaan oikealta ja vasemmalta. Tuli oli\nvihdoin polttoaineen puutteessa sammunut; mutta nyt, kun suunta oli\nmäärätty, jakaantui lauma itsestään, tullessaan tuhkaläjäksi hiipuvan\nahjon luo, ja kiersi kohdan oikealta ja vasemmalta.\n\nVihdoin saapui jälkijoukko, jota sivuilla ja perässä kieppuvat jaguarit\nahdistivat. Siihen se loppui. Autio seutu, jonka äänettömyys oli\nhetkiseksi häiriytynyt, vaipui takaisin entiseen tyyneyteensä. Vain\nleveä metsän poikki käyvä, taittuneiden puiden viitoittama latu oli\nosoittamassa reittiä, jota tämä järjestymätön joukko oli rajuna ja\nraivokkaana kulkenut.\n\nMetsästäjät hengähtivät helpotuksesta. Nyt he voivat vaaratta jättää\nilmavarustuksensa ja laskeutua jälleen maahan.\n\n\n\n\nV\n\nMusta Hirvi\n\n\nHeti kun nuo kolme miestä olivat astuneet maahan, he keräsivät jo\nmelkein sammuneen ahjon hajalliset kekäleet sytyttääkseen tulen\naamiaisensa keittämistä varten.\n\nRuokavaroista ei ollut puutetta. Heidän ei tarvinnut turvautua omiin\neväisiinsä, koska monta kentälle kellistynyttä bisonia tarjosi heille\nyllin kyllin erämaan mehuisinta paistia.\n\nSillävälin kun Lujamieli asianmukaisesti valmisteli bisoninkyttyrää,\ntarkastivat neekeri ja punanahka toisiaan uteliaasti, päästäen kumpikin\nkummastuksen huudahduksia.\n\nNeekeri nauroi kuin hullu katsellessaan intiaanisoturin omituista\nmuotoa. Viimemainitun kasvot olivat maalatut neljällä eri värillä, ja\nhänen pukunsa oli kovin kummallinen kelpo Quoniamin silmissä, joka,\nkuten sanottu, ei vielä koskaan ollut tavannut intiaaneja.\n\nPunanahka taas ilmaisi kummastustaan toisella tavalla. Kauan\nhievahtamatta tarkattuaan neekeriä hän lähestyi häntä ja tarttuen\nsanaa sanomatta Quoniamin käsivarteen alkoi kaikin voimin hangata sitä\nbisoninnahkaisen viittansa liepeellä.\n\nNeekeri, joka ensin mielisuosiolla antautui intiaanin oikkuun, alkoi\npian käydä levottomaksi ja yritti ensin irtautua, mutta onnistumatta.\nPäällikkö piti hänestä tanakasti kiinni ja jatkoi uutterasti omituista\nhommaansa. Mutta neekeri, jota tuo lakkaamaton hierominen ei ainoastaan\nalkanut kiusata, vaan jolle se tuotti kipeää tuskaakin, alkoi kamalasti\nparkua ja ponnisteli voimiensa perästä päästäkseen heltymättömän\npyövelinsä käsistä.\n\nQuoniamin huudot kiinnittivät Lujamielen huomion. Hän kohotti nopeasti\npäänsä ja riensi kiireesti vapauttamaan neekerin, joka säikähdyksestä\npyörivin silmin hyppi puolelle ja toiselle ja ulvoi kuin kuolemaan\ntuomittu.\n\n\"Miksi veli noin kiduttaa tuota miestä?\" kysyi kanadalainen tullen\nväliin.\n\n\"Minäkö?\" vastasi päällikkö kummastuneena. \"En minä häntä kiduta. Hänen\nvaleasunsa ei ole tarpeellinen, minä hankaan sen pois.\"\n\n\"Mitä, valeasuniko!\" huudahti Quoniam.\n\nLujamieli viittasi häntä vaikenemaan.\n\n\"Tämä mies ei ole valeasussa\", selitti hän.\n\n\"Mitä hyödyttää tuolla tavoin maalata koko ruumiinsa!\" jatkoi päällikkö\nitsepintaisesti. \"Soturit maalaavat ainoastaan kasvonsa.\"\n\nMetsästäjä ei voinut olla purskahtamatta nauruun.\n\n\"Veljeni erehtyy\", sanoi hän sitten kun oli jälleen käynyt vakavaksi,\n\"tämä mies kuuluu erityiseen rotuun. Wakonda on antanut hänelle mustan\nihon, kuten on luonut veljeni ihon punaiseksi ja minun valkoiseksi.\nKaikki tämän miehen veljet ovat samaa väriä, Suuri Henki on niin\ntahtonut, eroittaakseen heidät punaihoisten ja valkonaamojen kansoista.\nJos veljeni katsoo bisonintaljaansa, näkee hän, ettei siihen ole\ntarttunut pienintäkään mustaa hiukkasta.\"\n\n\"_Oeht_!\" virkahti intiaani taivuttaen päätänsä, kuten tehdään\nselittämättömän arvoituksen edessä. \"Wakonda voi kaikki.\"\n\nJa hän totteli konemaisesti metsästäjää, vilkaisten hajamielisesti\nviittansa liepeeseen, jota ei vielä ollut tullut laskeneeksi kädestään.\n\n\"Ja nyt, päällikkö\", jatkoi Lujamieli, \"katselehan tätä miestä\nystävänäsi ja tee hänen puolestaan, mitä tarpeen tullen olisit\nvalmis tekemään minun puolestani. Siitä olisin sinulle sanomattoman\nkiitollinen.\"\n\nPäällikkö kumarsi sirosti, ojensi kätensä neekerille ja lausui:\n\n\"Veljeni metsästäjän sanat kaikuvat korvissani suloisesti\nkuin _centonztlen_ laulu. _Wah-rush-a-menec_ (Musta Hirvi) on\nheimokunnassaan _sachem_, hänen kielensä ei ole halaistu, hänen\nrintansa hengähdyttämät sanat ovat vilpittömiä, sillä ne tulevat\nsydämestä. Mustanaamalla on tästä lähtein paikkansa pawneeheimon\nneuvoston nuotiolla, sillä nyttemmin hän on päällikön ystävä.\"\n\nQuoniam tervehti intiaania, vastaten hartaasti hänen\nkädenpuristukseensa.\n\n\"Olen vain poloinen neekeri\", sanoi hän, \"mutta sydämeni on puhdas ja\nveri virtaa yhtä punaisena suonissani kuin jos olisin valkoihoinen tai\nintiaani. Teillä kummallakin on oikeus elämääni, ilolla uhraan henkeni\nteidän puolestanne.\"\n\nTämän molemminpuolisen ystävyydenvakuutuksen jälkeen kyykistyivät nuo\nkolme miestä maahan ja ryhtyivät murkinoimaan.\n\nAamukauden mielenliikutukset olivat tuoneet seikkailijoille hurjan\nnälän. He antoivat bisoninkyttyrän maistua, ja se katosi melkein\nkokonaan heidän yhä uudistuvissa hyökkäyksissään. Palan painimeksi\nhe kulauttivat muutaman sarvellisen vettä, johon oli sekoitettu\nrommia. Sitä oli Lujamielellä tilkkanen mukanaan vyöhönsä ripustetussa\nkurpitsapullossa.\n\nKun ateria oli päättynyt, sytytettiin piiput, ja jokainen alkoi ääneti\npoltella niin merkillisen vakavana kuin on metsästäjille ominaista.\n\nKun päällikön piippu oli sammunut, kolisti hän tuhan vasemman kätensä\npeukaloa vasten, pisti putken takaisin vyöhönsä ja kysyi kääntyen\nLujamielen puoleen:\n\n\"Haluavatko veljeni neuvotella?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi kanadalainen. \"Erotessani sinusta Ylä-Missourin\nvarrella _mikini-quisisin_ (poltettujen hedelmien kuukauden, heinäkuun)\nlopulla sinä ehdotit kohtausta lahdenpoukaman luona kaatuneiden\npajutammien ääressä Hirvenvirran rannalla _inaquis-quisisin_ (putoavien\nlehtien kuukauden, syyskuun) kymmenenneksi päiväksi kahta hetkeä ennen\nauringonnousua. Kumpikin meistä on ollut täsmällinen. Odotan nyt,\npäällikkö, että suvaitset minulle selittää minkätähden olet tämän\nkohtauksen määrännyt.\"\n\n\"Veljeni on oikeassa, Musta Hirvi puhuu.\"\n\nIntiaanin lausuttua nämä sanat hänen kasvojensa havaittiin synkistyvän\nja hän vaipui syvään mietiskelyyn, jota hänen toverinsa kunnioittivat\nodottaen kärsivällisesti, että hän jatkaisi puhettaan.\n\nNoin neljännestunnin kuluttua intiaanipäällikkö kosketti useita kertoja\nkädellä otsaansa, kohotti päänsä, vilkaisi tutkivasti ympärilleen ja\navasi vihdoin suunsa, mutta puhui matalalla ja tasaisella äänellä\nikäänkuin olisi tässä autiossa seudussakin pelännyt, että hänen sanansa\nolisivat sattuneet vihollisten korviin.\n\n\"Veli metsästäjä on tuntenut minut lapsuudesta asti\", sanoi hän,\n\"koska heimoni viisaat sachemit ovat hänet kasvattaneet. En siis kerro\nhänelle mitään itsestäni. Suuren valkonaamaisen metsästäjän povessa\nsykkii intiaanin sydän; Musta Hirvi puhuu hänelle kuin veli veljelle.\nKolme kuunkiertoa on siitä, kun päällikkö ajoi ystävänsä kanssa hirveä\nja kuusipeuraa Missourin preirieillä, ja silloin saapui pawneesoturi\ntäyttä laukkaa ratsastaen, otti päällikön erilleen ja puhui hänen\nkanssaan salaa monta pitkää tuntia. Muistaako veljeni sen?\"\n\n\"Aivan hyvin, päällikkö. Minä muistan, että Sininen Repo, sillä se oli\npawneesoturin nimi, lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja että\nveljeni, joka siihen hetkeen asti oli ollut iloinen ja hilpeä, muuttui\näkkiä surulliseksi. Tekemistäni kysymyksistä huolimatta veljeni ei\ntahtonut ilmoittaa äkillisen surunsa syytä. Ja seuraavana aamuna hän\njätti minut auringon noustessa ja määräsi kohtauksemme tänne täksi\npäiväksi.\"\n\n\"Niin\", vastasi intiaani, \"aivan oikein. Sillä lailla se tapahtui,\nmutta mitä silloin en voinut sanoa, sen ilmoitan nyt veljelleni.\"\n\n\"Korvani ovat avoinna\", vastasi metsästäjä kumartaen. \"Pelkään, että\nveljelläni, sen pahempi, on minulle ilmoitettavana vain ikäviä uutisia.\"\n\n\"Veli saa itse päättää\", sanoi hän. \"Näin kertoi minulle Sininen Repo:\nEräänä päivänä oli muuan idän pitkäpuukkojen valkonaama saapunut\nHirvivirran rannalle siihen kohtaan, jossa kohosi käärmepawneiden kylä,\nja hänen mukanaan kolmisenkymmentä valkonaamain soturia, useita naisia\nja isoja punervain, kyttyrättömäin ja harjattomain bisonien vetämiä\nlääkeaittoja. Valkonaamat pysähtyivät kahden nuolenkantaman päähän\nheimoni kylästä joen vastakkaiselle rannalle, johon he sytyttivät\nnuotioita ja leiriytyivät. Isäni oli, kuten veljeni tietää, heimon\nneuvoston puhemies, sen ensimmäinen sachem. Hän nousi ratsun selkään,\najoi muutamien soturien seuraamana joen yli ja astui muukalaisen eteen\nlausuakseen hänet tervetulleeksi metsästysalueellemme ja tarjotakseen\nhänelle sellaisia virvokkeita kuin hän saattoi tarvita.\n\n\"-- Tuo valkonaama oli kookas mies, jonka piirteet olivat kovat ja\nterävät. Monen talven lumi oli vaalentanut hänen tukkansa. Isäni\nsanoista hän purskahti nauramaan ja kysyi: 'Oletteko tämän kylän\npunanahkain päällikkö?' -- 'Olen', vastasi isäni. Silloin valkonaama\nveti vaatteittensa alta ison helminauhan [Päällikkö tarkoittaa\nkuvaannollisesti kirjettä tai asiakirjaa, Pohjois-Amerikan intiaanit\nnäet käyttivät simpukankuorista valistettuja helmiä, _wampum_,\ntavallisesti rihmoihin soviteltuina, sekä koristuksina että rahana\nja myöskin eräänlaisena sommiteltuna merkkikielenä, jolla heimon\najantiedot säilytettiin jälkipolville. Tällaisten arkistojen\ntulkitsemiskyky oli hyvin arvossa pidetty taito. _Suom_.], johon oli\npiirretty omituisia koukeroita ja näyttäen sitä isälleni sanoi: 'Vaalea\nisoisänne, Yhdysvaltain herra, on antanut minulle omakseni kaikki\nmaat, jotka ulottuvat Antiloopin putouksesta Bisonijärveen asti. Kas\ntämä', lisäsi hän naputtaen rystöillään helminauhaa, 'todistaa minun\noikeuteni'.\n\n\"-- Isäni ja häntä seuraavat soturit purskahtivat nauruun.\n\n\"-- 'Vaalea isoisänne', vastasi hän, 'ei voi lahjoittaa sellaista, mikä\nei ole hänen. Alue, josta puhutte, on ollut heimoni metsästysmaana\nsiitä asti, kun iso kilpikonna nousi merestä kannattaakseen maailmaa\nkuorellansa.'\n\n\"-- 'En ymmärrä sanojanne', vastasi valkonaama, 'tiedän vain, että\ntämä seutu on minulle annettu. Ja jollette suostu siitä poistumaan\nja jättämään sitä vapaasti nautittavakseni, osaan minä teidät siihen\npakoittaa'.\"\n\n\"Niin\", keskeytti Lujamieli, \"se on niiden ihmisten menettelytapa:\nmurha ja ryöstö.\"\n\n\"Tuon uhkauksen kuultuaan\", jatkoi intiaani, \"läksi isäni pois. Heti\ntarttuivat soturit aseisiin, naiset piilotettiin luolaan, ja heimokunta\nvalmistausi vastarintaan. Seuraavana aamuna tulivat valkonaamat\npäivänkoitteessa joen yli ja hyökkäsivät kylään. Taistelu oli pitkä\nja vimmattu, sitä kesti vuorokauden umpeensa. Mutta mitä mahtoivat\nintiaanipoloiset tuliputkilla asestetuille valkonaamoille? Heidät\nvoitettiin ja lyötiin pakoon. Kahta tuntia myöhemmin oli kylä poltettu\nporoksi ja esi-isäimme luut siroitetut neljälle ilmansuunnalle. Isä oli\nkaatunut taistelussa.\"\n\n\"Oi!\" huudahti kanadalainen murheellisena.\n\n\"Siinä ei ollut kaikki\", jatkoi päällikkö. \"Valkonaamat keksivät\nluolan, johon kyläkunnan naiset olivat paenneet. Heidät kaikki tai\nainakin melkein kaikki -- sillä korkeintaan kymmenen tai kahdentoista\nonnistui pujahtaa pakoon lapsineen -- surmattiin, sanon, teurastettiin\nkylmäverisesti mitä häijyintä raakuutta osoittavalla pöyristävällä\njulmuudella.\"\n\nNämä sanat lausuttuaan päällikkö kätki päänsä bisoninviittaan, ja hänen\ntoverinsa kuulivat nyyhkytykset, joita hän turhaan koetti tukehduttaa.\n\n\"Sellaisia\", jatkoi hän hetkisen päästä, \"olivat Sinisen Revon minulle\ntuomat uutiset. Isäni oli kuollut hänen syliinsä jättäen minulle\nperinnöksi koston. Veljeni, jotka hurjien vihollistensa takaa-ajamina\nolivat paenneet kuin metsän pedot läpitunkemattomien tiheikköjen\nturviin, olivat valinneet minut päällikökseen. Minä suostuin ja\nvannotin heimoni sotureita kostamaan kylämme anastaneille ja veljemme\nsurmanneille valkonaamoille niiden pahat teot meitä kohtaan.\nEroamisemme jälkeen olen hetkeäkään nukkumatta käyttänyt aikani koston\nvalmistuksiin. Nyt on kaikki järjestetty. Valkonaamat ovat uinahtaneet\npetolliseen turvallisuuteen. Heidän heräämisensä tulee kauheaksi.\nLähteekö veli mukaani?\"\n\n\"Lähden, jumalavita! Minä seuraan sinua, päällikkö ja autan sinua\nkaikin voimin\", vastasi Lujamieli päättäväisesti, \"sillä sinun asiasi\non oikea. Mutta minä asetan yhden ehdon.\"\n\n\"Puhu, veljeni.\"\n\n\"Erämaan laki vaatii silmän silmästä, hampaan hampaasta, se on\ntotta, mutta voit kostaa puolestasi silti häpäisemättä voittoasi\ntarpeettomilla julmuuksilla. Älä noudata saamaasi esimerkkiä, ole\ninhimillinen päällikkö, niin Suuri Henki myhäilee ponnistuksillesi ja\non sinulle suopea.\"\n\n\"Musta Hirvi ei ole julma\", vastasi päällikkö, \"hän jättää hirmutyöt\nvalkonaamoille ja tahtoo vain oikeutta.\"\n\n\"Sinä puhut hyvin, päällikkö, nuo sanasi ilahduttavat minua. Mutta\noletko tarkasti harkinnut ja järjestänyt kaikki? Ovatko voimanne\ntarpeeksi suuret taatakseen menestyksen? Tiedät, että valkonaamoja\non paljon. He eivät koskaan jätä hyökkäystä rankaisematta. Mitä\ntapahtuneekin, on sinun odotettava kauheita kostotoimia heidän\ntaholtaan.\"\n\nIntiaani hymyili ylenkatseellisesti.\n\n\"Idän pitkäpuukot ovat pelkureita, koiria ja kaniineja. Pawneet\nlähettävät heille hamosia\", vastasi hän. \"Musta Hirvi menee heimoineen\nasettumaan comanchien laajoille kedoille. Siellä heidät otetaan veljinä\nvastaan, eivätkä idän valkonaamat tiedä, mistä heitä etsivät.\"\n\n\"Sangen hyvä tuuma, päällikkö, mutta etkö ole senjälkeen, kun teidät\nkarkoitettiin kylästänne, lähettänyt vakoojia amerikkalaisten luo\nollaksesi tietoinen heidän puuhistaan? Se olisi ollut tärkeätä\nmyöhempien suunnitelmienne onnistumiselle.\"\n\nMusta Hirvi hymyili, mutta ei vastannut mitään, ja siitä\npäätti kanadalainen, että punanahka oli heimolleen ominaisella\nterävä-älyisyydellä ja kärsivällisyydellä ryhtynyt kaikkiin\ntarpeellisiin varokeinoihin varmentaakseen uutisasutusta vastaan\nsuunnittelemansa iskun menestyksen.\n\nLujamieli, joka oli saanut puolittain intiaanikasvatuksen ja joka\noikeana kanadalaisena tunsi perinnöllistä vihaa anglosaksilaista\nrotua kohtaan, oli mitä halukkain auliisti auttamaan pawneepäällikköä\nloistavasti kostamaan pohjoisamerikkalaisille heimon kärsimät\nloukkaukset, mutta hänen luonteensa perustana oleva oikeamielisyys\npakotti hänet estämään intiaanit kauheista hirmutöistä vihollisiaan\nkohtaan, joihin he voiton ensi huumassa liiankin usein johtuivat.\nNiinpä oli hänen päätöksellään kaksinainen tarkoitusperä. Ensiksikin\nhän tahtoi, jos mahdollista, taata ystävilleen voiton ja toiseksi\nkäyttää kaikkea vaikutusvaltaansa heihin hillitäkseen heitä taistelun\njälkeen ja estääkseen heitä tyydyttämästä raivoansa kohdistamalla sen\nvoitettuihin ja varsinkin naisiin ja lapsiin.\n\nEikä hän sitä Mustalta Hirveitä salannutkaan, vaan asetti, kuten\nolemme nähneet, osanottonsa nimenomaiseksi ehdoksi -- osanoton,\njota intiaaneilla ei suinkaan ollut syytä halveksia, -- että mitään\ntarpeetonta julmuutta ei harjoitettaisi.\n\nQuoniam puolestaan ei niin paljon siekaillut. Valkoisten ja\nvarsinkin pohjoisamerikkalaisten luonnollisena vihollisena hän oli\nkärkäs käyttämään tilaisuutta tehdäkseen näille mahdollisimman\npaljon pahaa ja kostaakseen kaikki kärsimänsä kohlut, viitsimättä\najatella, että henkilöt, joita vastaan lähtisi taistelemaan, olivat\nviattomia hänen osakseen tulleihin loukkauksiin. Nuo henkilöt olivat\npohjoisamerikkalaisia, ja se seikka oli kostonhaluisen neekerin\nsilmissä enemmän kuin riittävä oikeuttaakseen hänen aikomansa\nmenettelyn, sitten kun hetki olisi tullut.\n\nMuutaman silmänräpäyksen jälkeen puhkesi kanadalainen jälleen puhumaan.\n\n\"Missä ovat soturisi?\" kysyi hän päälliköltä.\n\n\"Jätin ne kolmen vuorokauden matkan päähän paikasta, missä olemme.\nJollei enää ole mitään pidättämässä veljeä täällä, lähdemme heti\nmatkaan yhtyäksemme heihin mahdollisimman pian. Soturini odottavat\nkärsimättömästi minun palaamistani.\"\n\n\"Lähtekäämme siis\", säesti kanadalainen. \"Päivä ei ole vielä pitkälle\nkulunut. On hyödytöntä hukata aikaa jaarittelemalla kuin vanhat\njuoruakat.\"\n\nNuo kolme miestä nousivat, vyöttivät itsensä, viskasivat pyssyt\nolalleen ja lähtivät harppaamaan bisonikarjan metsän läpi raivaamaa\nlatua pitkin, häviten pian näkyvistä.\n\n\n\n\nVI\n\nLuovutus\n\n\nJätämme vähäksi aikaa kolme vaeltajaamme ja käyttäen\ntarinoitsijanoikeuttamme siirrämme kertomuksemme näyttämön useita\nsatoja kilometrejä kauemmaksi, rikkaaseen ja kukoistavaan laaksoon\nylä-Missourin seudulle, tuon majesteetillisen, kirkasvetisen virran,\njonka varsilla nykyisin kohoaa niin paljon kukoistavia kyliä ja\nkaupunkeja ja jonka pintaa upeat amerikkalaiset höyryalukset kyntävät\nristiin rastiin, mutta joka kertomuksemme aikana oli vielä melkein\ntuntematon, kuvastaen syvässä vedessään ainoastaan rantojansa\npeittävien synkkien ja salaperäisten aarniometsäin puiden korkeita ja\npaksuja oksia.\n\nKahden Missouriin laskevan melkoisen lisäjoen haarasta leviää\nlaaja laakso, jota toiselta puolen rajoittavat jyrkät vuoret ja\ntoiselta puolen pitkä jono metsäisiä mäkiä. Tämä melkein kokonaan\ntiuhan, kaikenlaista riistaa vilisevän metsän peittämä laakso oli\npawneeintiaanien mieluisin kokoontumispaikka. Olipa yksi lukuisa\nyhdyskunta, \"Käärmeiden heimo\", asettunut haarukan kulmaan asumaankin\nollakseen lähempänä parhainta metsästysaluettaan.\n\nIntiaanikylä oli melkoisen iso. Siinä asui noin kolmesataaviisikymmentä\nperhettä, mikä on punanahkain yhdyskunnassa varsin paljon, he kun\nyleensä eivät mielellään keräänny suurilukuisena joukkona samaan\npaikkaan, peläten joutuvansa kärsimään nälkää. Kylän asema oli\nkuitenkin niin hyvin valittu, että intiaanit tällä kertaa olivat\nluopuneet tavoistaan. Toiselta puolen he näet saivat metsästä enemmän\nriistaa kuin voivat kuluttaakaan, ja toiselta puolen vilisi joki mitä\nherkullisimpia kaloja. Ympäröiviä niittyjä taas peitti kautta vuoden\npitkä ja rehevä ruoho, tarjoten hevosille oivallista laidunta.\n\nTähän onnelliseen laaksoon olivat käärmepawneet lopullisesti asettuneet\nehkä jo vuosisatoja sitten, ja joka suunnalta suojatun asemansa\nvuoksi sen leppeä ilmasto oli vapaa niistä suurista mullistuksista,\njotka kovin usein tekevät tuhojaan Amerikan korkeilla leveysasteilla.\nIntiaanit elivät siellä rauhallisina ja tuntemattomina metsästellen\nja kalastellen ja lähettivät vuosittain jonkun ryhmän nuoria miehiä\nkauaksi sotapolulle kansakunnan mainehikkaimpien päälliköiden johdolla.\n\nÄkkiä oli tämä rauhallinen elämä auttamattomasti häiriytynyt. Murha ja\npoltto olivat synkän käärinliinan lailla levinneet laaksoon. Kylä oli\nperinpohjin hävitetty, ja sen asukkaat armotta surmattu.\n\nPohjoisamerikkalaiset olivat vihdoinkin saaneet vihiä tuosta\ntuntemattomasta eedenistä ja, kuten aina, olivat ilmaisseet tulonsa\ntähän heille uuteen maankolkkaan ja sen haltuunsa ottamisen\nvarkaudella, ryöstöllä ja murhalla. [Aimard kirjoittaa silloiselta\nranskalaiselta näkökannalta. _Suom_.]\n\nToistamatta tässä Mustan Hirven kanadalaiselle kertomaa tarinaa,\ntyydymme vain huomauttamaan, että se oli joka suhteessa totta ja\nettä päällikkö ei suinkaan ollut sitä synkentänyt korostavilla\nliioitteluilla, vaan päinvastoin miedontanut harvinaisen\noikeamielisesti ja puolueettomasti.\n\nTunkeudumme laaksoon noin kolme kuukautta amerikkalaisten tulon\njälkeen, joka oli punanahoille niin tuhoisa, ja kuvailemme muutamilla\nsanoilla, millä tavoin ensinmainitut olivat asettuneet elämään\nalueella, jolta niin julmasti olivat karkoittaneet niiden lailliset\nomistajat.\n\nTuskin olivat amerikkalaiset päässeet täydellisesti alueen herroiksi,\nkun he olivat alkaneet raivata niin sanottua uutisviljelystä.\n\nYhdysvaltain hallituksella oli kolmisenkymmentä vuotta sitten ja\nluultavasti on vieläkin tapana palkita entisten upseeriensa palveluksia\nmyöntämällä heille maa-alueita niiltä tasavallan rajaseuduilta, joita\nintiaanit enimmin uhkasivat. Tästä menettelystä oli kaksinkertainen\netu. Ensiksikin siten vähä vähältä laajennettiin amerikkalaista\nasutusaluetta, työntämällä punanahat yhä kauemmaksi erämaihin, ja\ntoiseksi ei ollut tarvis jättää vanhoilla päivillään avuttomiksi niitä\nurheita sotureita, jotka suurimman osan elämäänsä olivat jalosti\nvuodattaneet vertansa isänmaansa edestä.\n\nKapteeni James Watt oli vapaussodassa kunnostautuneen upseerin poika.\nEversti Lionel Watt oli Washingtonin ajutanttina ollut Amerikan\ntasavallan kuuluisan perustajan kanssa mukana kaikissa taisteluissa\nenglantilaisia vastaan. Bostonin piirityksessä vaarallisesti\nhaavoituttuaan hänen oli suureksi mielipahakseen ollut pakko vetäytyä\nyksityiselämään. Mutta uskollisena isänmaallisille periaatteilleen oli\nhän, heti kun hänen poikansa James oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta,\nantanut tämän astua paikalleen lippujen alle.\n\nSiihen aikaan, kun tuomme heidät näyttämölle, oli James Watt noin\nneljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, vaikka hän näytti ainakin kymmentä\nvuotta vanhemmalta lukemattomien ponnistuksiensa jälkeen sotilasuralla,\njolle oli nuoruutensa uhrannut.\n\nHän oli viiden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen, lujarakenteinen,\nleveäharteinen, laiha ja jäntevä mies, jolla oli rautainen terveys.\nHänen kasvoillaan, joiden piirteet olivat äärettömän jäykät, kuvastui\ntarmokkaan tahdon ja samalla huolettomuuden ilme, mikä on ominaista\nihmisille, joiden elämä on ollut alituista vaarojen uhmaamista\nja voittamista. Hänen lyhyt ja harmaantuva tukkansa, ahavoitunut\niho, mustat, läpitunkevat silmät ja sopusuhtainen, mutta hiukan\nkapeahuulinen suu antoivat hänen muodolleen taipumattoman ankaruuden\nleiman, jolta ei puuttunut suurenmoisuutta.\n\nKapteeni Watt oli kaksi vuotta sitten nainut herttaisen nuoren tytön,\njota hän jumaloi, ja oli kahden lapsen isä. Toinen oli poika, toinen\ntyttö. Hänen vaimonsa, nimeltä Fanny, oli hänen kaukainen sukulaisensa.\nTämä oli tummaverinen, lempeä ja kaino, silmät olivat lumoavan\nsiniset. Vaikkakin ollen paljon nuorempi miestänsä, koska oli vain\nkaksikymmenvuotias, rakasti Fanny häntä mitä syvimmän ja vilpittömimmän\nhellästi.\n\nKun vanha soturi oli nähnyt tulleensa isäksi ja alkanut tuntea\nperhe-elämän sisäisiä riemuja, tapahtui hänessä äkkiä muutos. Hänestä\nalkoi sotilaselämä käydä vastenmieliseksi, eikä hän enää halunnut muuta\nkuin kodin tyyntä iloa.\n\nJames Watt oli niitä henkilöitä, joilla tuumasta toimeen on vain yksi\naskel. Tuskin oli siis palveluksesta eroamisen ajatus juolahtanut hänen\nmieleensä, kun hän pani sen heti täytäntöön, välittämättä mistään\nystäviensä vastustelusta.\n\nMutta vaikka kapteeni halusi antautua yksityiselämään, hän ei suinkaan\naikonut riisua sotahaarniskaansa vaihtaakseen sen siviilinuttuun.\nYksitoikkoinen elämä unionin kaupungeissa ei tarjonnut mitään erikoisen\nkiehtovaa vanhalle soturille, jolle levottomuus ja liikunta oli\ntavallaan ollut säännöllisenä tilana koko hänen elinaikansa.\n\nSenpä vuoksi hän asiaa vakavasti harkittuaan pysähtyi puolitiehen,\njonka hänen mielestään piti korvata sivilielämän liiallinen\nyksinkertaisuus ja levollisuus.\n\nSen tuuman hän toteutti anomalla maa-aluetta intiaaniseudun rajalta\nraivatakseen sinne uutisviljelyksen palvelijoineen ja palkkalaisineen\nja elääkseen siellä onnellisena ja täydessä touhussa, kuten joku\nlinnanherra keskiajalla vasalliensa ympäröimänä.\n\nTämä suunnitelma hymyili kapteenille sitäkin enemmän, koska hänestä\nnäytti, että hän sillä tavoin tositeossa ikäänkuin jatkoi työtään\nmaansa palveluksessa, pystyttämällä vastaisen menestyksen ensimmäiset\nmerkkipaalut ja luomalla sivistyksen ensimmäisen kajastuksen seutuihin,\njotka vielä kokonaan olivat kauhean raakalaisuuden yössä.\n\nKapteeni oli kauan komppaniansa kanssa puolustanut liittovaltion rajoja\npunanahkain alituisia ryöstöretkiä ja hyökkäyksiä vastaan. Hän tunsi\nsiis, tosin pintapuolisesti, mutta sentään riittävän hyvin intiaanien\ntavat ja tiesi keinot, joilla voi estää nuo remuavat naapurit\nuutisasukkaita häiritsemästä.\n\nNiillä monilukuisilla retkillä, joita kapteenin oli sotapalveluksessaan\ntäytynyt tehdä, hän oli joutunut moneen hedelmälliseen laaksoon,\nmonelle seuduille, joka oli häntä miellyttänyt, mutta varsinkin yksi\nmaisema oli itsepäisesti piirtynyt hänen muistiinsa. Se ihana laakso\noli hänelle välähtänyt kuin unessa metsästysretkellä, jonka hän oli\ntehnyt erään metsänkävijän seurassa. Retki oli kestänyt neljättä\nviikkoa, ja se oli hänen itsensä sitä huomaamattakaan vietellyt hänet\nkauemmaksi saloseuduille kuin sivistynyt ihminen ennen koskaan oli\nkäynyt.\n\nEnemmän kuin kahdenkymmenen vuoden aikana hän ei ollut tuota laaksoa\nsen koommin nähnyt, mutta muisti sen kuin olisi sieltä vasta eilen\nlähtenyt, nähden sen edessään, niin sanoaksemme, vähäisimpiä\nyksityiskohtia myöten. Tämä vaistomaisen itsepintainen muisteleminen,\njoka aina toi tuon maankolkan hänen eteensä, oli lopuksi tehonnut,\nkapteenin mieleen siinä määrin, että hän, päätettyään erota\npalveluksestaan ja pyytää maanluovutusta, ei ajatellutkaan siirtyä\nmihinkään muualle kuin sinne.\n\nJames Wattilla oli presidentin virastossa useita suosijoita, ja kun\nhänen isänsä ja hänen omatkin ansionsa sitäpaitsi puhuivat voimakkaasti\nhänen puolestaan, niin hänelle ei ollut ensinkään vaikeata saada\nhaluamansa luovutus.\n\nHänelle esitettiin useita edeltäpäin laaditulta ja hallituksen jo kauan\nsitten kartoittamia uutisviljelyssuunnitelmia ja kehoitettiin niiden\njoukosta valitsemaan alue, joka häntä enimmin miellytti.\n\nMutta kapteeni oli jo aikoja sitten tehnyt valintansa. Hän hylkäsi\nkaikki hänelle näytetyt luonnokset, veti taskustaan ison kaistaleen\nparkittua hirvennahkaa, kääri sen auki ja näytti maanluovutuksia\njärjestelevälle komisaarille sanoen, että halusi siihen piirretyn\nalueen eikä mitään muuta.\n\nVirkamies rypisti kulmiaan. Hän oli kapteenin ystäviä eikä voinut hänen\npyyntönsä kuullessaan hillitä säikähdyksen elettä.\n\nTuo maa-alue sijaitsi keskellä intiaanipiirikuntaa enemmän kuin\nneljänsadan englanninpenikulman päässä amerikkalaisesta rajasta.\nSehän oli hulluutta! Tahtoiko kapteeni tehdä itsemurhan? Hänen olisi\nmahdotonta pitää puoliaan häntä joka taholta ympäröivien sotaisten\nheimojen keskuudessa. Kuukauttakaan ei kuluisi, ennenkuin hänet\nsurkeasti surmattaisiin perheineen ja niine palvelijoineen, jotka\nolisivat kyllin mielettömiä häntä sinne seuratakseen.\n\nKaikkiin ystävänsä kasaamiin vastaväitteisiin, joilla tämä koetti saada\nhänet muuttamaan mielensä, kapteeni vastasi vain kohauttamalla päätänsä\nja hymyillen, kuten hymyilee mies, joka on peruuttamattomasti tehnyt\npäätöksensä.\n\nVihdoin komisaari epätoivoissaan ja ajettuna äärimmäisiin\nvallituksiinsa sanoi selvään ja suoraan, että oli mahdotonta luovuttaa\nhänelle aluetta, koska se kuului intiaaneille ja yhdellä heimolla\nsiellä oli ollut kylänsäkin ikimuistoisista ajoista.\n\nKomisaari oli säästänyt tämän perustelun viimeiseksi, varmana, että\nkapteenilla ei olisi siihen mitään vastattavaa, vaan että hänen olisi\npakko muuttaa tai ainakin muuntaa suunnitelmaansa.\n\nHän pettyi. Kunnon komisaari ei tuntenut ystävänsä luonnetta niin hyvin\nkuin luuli.\n\nHäkeltymättä voitokkaasta eleestä, jolla komisaari oli säestänyt\npuheensa loppulausetta, veti vanha soturi tyynesti eräästä toisesta\ntaskustaan toisen parkitun hirvennahankappaleen ojentaen sen sanaa\nsanomatta ystävälleen.\n\nVirkailija otti sen luoden kapteeniin kysyvän katseen. Tämä nyökkäsi\npäällänsä merkiksi, että toinen silmäilisi asiakirjaa.\n\nKomisaari avasi epäröiden rullan. Vanhan soturin sävystä päätellen hän\naavisti tuon asiakirjan sisältävän vääjäämättömän vastauksen.\n\nJa tuskin hän olikaan sitä vain hetkisen tarkastanut, kun hän paiskasi\nsen pöydälle rajulla, pahaa tuulta ilmaisevalla liikkeellä.\n\nTämä hirvennahka oli kauppakirja, jolla _Itsichaiche_ eli Apinannaama,\neräs käärmepawneiden heimon pääsachemeja, möi omassa ja muiden\nkansansa päämiesten nimessä laakson ja koko sitä ympäröivän\nalueen viidestäkymmenestä pyssystä, neljästätoista tusinasta\npäänahannylkemisveitsiä, kuudestakymmenestä naulasta ruutia,\nkuudestakymmenestä naulasta luoteja, kahdesta tynnyristä viskyä ja\nkahdestakymmenestäkolmesta täydellisestä nostoväen univormusta.\n\nJokainen päällikkö oli piirtänyt puumerkkinsä tähän kauppasopimukseen\nApinannaaman nimikoukeron alle.\n\nSanomme heti, että tuo kauppakirja oli väärennetty ja että Apinannaama\noli vetänyt kapteenia täydellisesti nenästä.\n\nTuo päällikkö oli karkoitettu käärmepawneiden heimosta useista syistä,\njotka aikanaan ja tilaisuuden tullen ilmoitamme, ja oli tekaissut tämän\nasiakirjan ensiksikin petkuttaakseen kapteenia ja toiseksi kostaakseen\nmaanmiehilleen, sillä hän tiesi varsin hyvin, että kapteeni saatuaan\nsiihen hallituksen valtuutuksen ei epäröitsisi anastaa laaksoa,\nolivatpa sellaisen rosvouksen seuraukset millaiset tahansa. Kapteeni\noli vain vaatinut, että punanahka lähtisi hänelle oppaaksi, mihin tämä\nolikin helposti suostunut.\n\nEteensä levitetyn kauppakirjan nähdessään oli komisaarin täytynyt\nmyöntää itsensä voitetuksi ja, tahtoipa tai ei, hänen oli annettava\nkapteenin niin itsepintaisesti vaatima valtuus.\n\nKun kaikki asiakirjat olivat sääntöjen mukaan rekisteröidyt,\nallekirjoitetut ja suurella sinetillä varustetut, aloitti kapteeni\nhetkeäkään viivyttelemättä matkansa valmistukset.\n\nRouva Watt rakasti liian paljon miestänsä yrittääkseen pienimmälläkään\nvastaväitteellä saada tätä luopumaan suunnitelmainsa täytäntöönpanosta.\nItsekin kasvaneena lähellä rajaa sijaitsevalla uutisviljelyksellä\nhän oli vähitellen tottunut intiaaneihin ja usein niitä nähtyään\noli oppinut olemaan niitä pelkäämättä. Ja mitäpä hänelle merkitsi\nasuinpaikka, kunhan hänellä vain oli puolisonsa lähellään.\n\nLevollisena vaimonsa rinnalla ryhtyi kapteeni työhön hänelle\nominaisella kuumeisella toimeliaisuudella.\n\nAmerikka on ihmeitten maa, kenties ainoa maa, jossa on tuota\npikaa mahdollista löytää hulluimpienkin ja eriskummaisimpienkin\npäähänpistojen toteuttamiseen välttämättömät henkilöt ja apuneuvot.\n\nKapteeni ei suinkaan tuuditellut itseään valheellisiin unelmiin\ntekemänsä päätöksen otaksuttavista seurauksista. Ja niinpä hän\ntahtoikin, mikäli suinkin mahdollista, ryhtyä kaikkiin varokeinoihin\nikäviä yllätyksiä välttääkseen ja turvatakseen ne henkilöt, joiden oli\nseurattava häntä uutisasutukselle, ennenkaikkea vaimonsa ja lapsensa.\nEikä hänen valintaansa pitkää aikaa kuhmutkaan. Hänen vanhojen\ntoveriensa, toisin sanoen entisten sotilaittensa, joukossa oli monta,\njotka eivät parempaa pyytäneet kuin saada seurata häntä, muiden muassa\nWalter Bothrel niminen vanha kersantti, joka oli lähes viisitoista\nvuotta palvellut hänen johdollaan ja joka kuultuaan päällikkönsä erosta\noli heti saapunut tämän luokse ilmoittaen, että koska kapteeni jätti\nsotapalveluksen, oli hänenkin turha sitä enää jatkaa. Kapteeni, selitti\nhän, ei varmaankaan kieltäisi suosiota saada seurata häntä.\n\nBothrelin tarjouksen kapteeni otti ilolla vastaan, sillä hän tunsi\nkersanttinsa perin pohjin, tiesi, että tämä oli uskollinen kuin\nverikoira, mies, jonka urhoollisuus kesti kaikki koetukset ja johon hän\nvoi täydellisesti luottaa.\n\nTämän kersantin toimeksi antoi kapteeni jääkärijoukon muodostamisen,\njonka aikoi viedä mukanaan puolustautuakseen intiaaneja vastaan, jos\nniissä heräisi halua hyökätä uuden siirtokunnan kimppuun.\n\nBothrel suoritti saamansa tehtävän niin älykkään tunnollisesti kuin\noli hänelle ominaista kaikissa asioissa, ja pian hän oli kapteenin\nomasta komppaniasta löytänyt kolmekymmentä päättäväistä ja hartaasti\nuskollista miestä, jotka eivät parempaa pyytäneet kuin seurata entisen\npäällikkönsä vaiheita ja liittyä häneen.\n\nKapteeni puolestaan oli pestannut viisitoista erilaatuista työmiestä,\nseppiä, kirvesmiehiä, ja niin edespäin. Nämä allekirjoittivat hänen\nlaatimansa viisivuotisen sopimuksen, jonka mukaan he mainitun ajan\nkuluttua saivat pientä maaveroa vastaan omikseen kapteenin heille\nmyöntämät palstat, asettuakseen niille perheineen. Tuo verokin oli\nloppuva määräajan kuluttua.\n\nKaikki valmistukset olivat vihdoin tehdyt, ja uutisasukkaat,\nnoin viisikymmentä miestä ja tusinan verta naisia, läksivät siis\nmatkalle siirtolaa kohti toukokuun puolivälissä, kuljettaen mukanaan\npitkän jonon kaikenlaisilla ruokatarpeilla ja muilla tarvikkeilla\nkuormitettuja vankkureita ja runsaasti karjaa siirtolaisten elatukseksi\nsekä karjatalouden kantaeläimiksi.\n\nApinannaama oli oppaana, kuten oli sovittu. Tehdäksemme intiaanille\ntäyttä oikeutta sanomme, että hän suoritti tehtävänsä tunnollisesti,\njoten hän pitkän, lähes kolme kuukautta kestäneen matkan aikana\nkaikenlaisia petoja vilisevän ja intiaanilaumojen ristiin rastiin\nsamoilemien metsäseutujen halki kuljettaessa onnistui varjelemaan\nopastettavansa useimmista vaaroista, jotka heitä joka askeleella\nuhkasivat.\n\n\n\n\nVII\n\nApinannaama\n\n\nOlemme nähneet, millä häikäilemättömällä tavalla kapteeni oli anastanut\nmaa-alueen, joka oli hänelle myönnetty. Tahdomme nyt selittää, miten\nhän oli sinne asettunut ja mihin varokeinoihin ryhtynyt turvatakseen\nitsensä intiaaneilta, jotka oli niin raa'asti häätänyt ja jotka\nkostonhimoiseksi tunnetussa mielenlaadussaan eivät kaiketikaan pitäneet\nitseään lyötyinä eivätkä laiminlöisi jollakin sopivalla hetkellä\nyrittää verisesti kostaa sitä kauheata loukkausta, jonka olivat\nkärsineet.\n\nTaistelu intiaaneja vastaan oli ollut ankara ja vimmattu, mutta\nApinannaaman ansiosta, joka oli ilmaissut kapteenille _alpeltin_\n(kylän) heikot kohdat, ja varsinkin amerikkalaisten tuliaseiden\netevämmyyden tähden oli intiaanien lopuksi täytynyt lähteä pakoon ja\njättää voittajille kaikki, mitä omistivat.\n\nSe oli surullinen saalis. Vain eläinten nahkoja ja muutamia\nkarkeatekoisia saviastioita.\n\nHeti kun kapteeni oli saanut paikan haltuunsa, hän kävi työhön käsiksi\nja laski uuden siirtolan perustukset. Hän käsitti, kuinka välttämätöntä\noli mahdollisimman pian suojata itsensä yllätykseltä.\n\nKylän asemapaikka raivattiin täydellisesti puhtaaksi uusien tulokkaiden\ntiellä olevista raunioista, minkä jälkeen lapiomiehet alkoivat\ntasoittaa tannerta ja kaivaa kuutta metriä leveää ja neljää metriä\nsyvää ympäryshautaa, joka yhdistettiin ojalla toiselta puolen Missourin\nsivuhaaraan ja toiselta puolen itse emävirtaan. Tämän vallihaudan\ntaakse, siitä nostetusta mullasta kasatulle töyräälle pystytettiin rivi\nneljän metrin pituisia paaluja, jotka kytkettiin toisiinsa vankoilla\nrautakynsillä. Näiden väliin jätettiin melkein näkymättömiä rakoja,\njoista oli helppoa työntää pyssynpiiput ja ampua suojasta. Tähän\nvallitukseen laitettiin portti, joka oli kyllin leveä matkavaunuille ja\njolle päästiin vallihaudan poikki heitettyä nostosiltaa pitkin. Joka\npäivä auringon laskiessa poistettiin silta.\n\nKun nämä varovaiset alkuvalmistukset olivat tehdyt, oli lähes\nneljäntuhannen neliömetrin laajuinen ala joka taholta ympäröity vedellä\nja suojattu paaluaidalla, paitsi Missourin puolelta, koska virran\nleveys ja syvyys sellaisenaan olivat riittävänä turvana.\n\nMainitulle aidatulle kentälle ryhtyi kapteeni rakennuttamaan\nsiirtolansa asuin- ja ulkohuoneita. Pääpiirteissään olivat nämä\nrakennukset muuten suunnitellut samaan tapaan kuin uutisviljelyksellä\nyleensä käytetään. Ne rakennettiin siis kuorimattomista hirsistä.\nPuusta ei ollut puutetta, metsä kun alkoi korkeintaan sadan metrin\npäässä siirtolasta.\n\nTöitä tehtiin niin uutterasti, että kaksi kuukautta kapteenin\nsaapumisen jälkeen olivat kaikki rakennukset pystyssä ja sisustuskin\nmelkein valmis.\n\nPihan keskelle oli sitä varten korotetulle perustalle rakennettu noin\nkahdenkymmenenviiden metrin korkuinen torni, jonka katto oli terassin\nmuotoinen ja joka oli jaettu kolmeen kerrokseen. Alhaalla oli keittiö,\nalemman palvelusväen suojat ja yhteiset huoneet, ylemmät huoneet\nolivat varatut perheelle, nimittäin kapteenille, hänen vaimolleen ja\nkahdelle lapsenhoitajattarelle -- nuorille, tarmokkaille, punakoille ja\npyöreäposkisille kentuckyläistytöille nimeltä Betsy ja Emmy, -- matami\nMargaretelle, joka oli talon keittäjätär, kunnianarvoisa rouvashenkilö\nviidennelläviidettä ikävuodellaan, vaikkakaan ei tunnustanut enempää\nkuin viisineljättä ja vielä piti itseään kauniinakin, sekä vihdoin\nkersantti Bothrelille. Torniin oli tehty vankka, raudalla silattu\nportti, jonka keskellä oli pieni luukku vieraiden tarkastelua varten.\n\nNoin kymmenen metrin päässä tornista ja maanalaisen käytävän kautta\nsen kanssa yhteydessä oli metsästäjäin, eri ammattilaisten sekä\nhäränajajain ja maatyöläisten asunnot.\n\nSitten seurasivat tallit, navetat ja muut elukoitten suojat.\n\nSen lisäksi oli hajallaan siellä täällä laajoja vajoja, työpajoja ja\nsiirtolan tuotteiden säilyttämiseksi varattuja aittoja.\n\nMutta nämä eri rakennukset oli järjestetty eroon toisistaan ja niin\npitkän matkan päähän, että tulipalon sattuessa, -- minkä pelosta\ntätä rakennustapaa oli käytettykin, -- yhden rakennuksen tuho ei\nehdottomasti tietäisi tuhoa muillekin. Useita kaivoja oli kaivettu\njonkun matkan päähän toisistaan, jotta vettä voitiin runsaasti saada\nkaikkialta, tarvitsematta mennä virrasta noutamaan.\n\nLyhyesti toistamme vielä, että kapteeni vanhana kokeneena ja\nkaikkiin rajasodan juoniin tottuneena upseerina oli ryhtynyt\nkaikkiin pienimpiinkin varokeinoihin välttääkseen hyökkäyksen, jopa\nyllätyksenkin.\n\nKolme kuukautta oli kulunut pohjoisamerikkalaisten asettumisesta. Ennen\nviljelemätön ja metsien peittämä laakso oli nyt suurelta osaltaan\nmuokattu. Suurisuuntaisesti raivatut uutisviljelykset olivat työntäneet\nmetsän syrjän kahden kilometrin päähän siirtolasta. Kaikkialla oli\nmenestyksen ja hyvinvoinnin leima tässä seudussa, jossa punanahkain\nvälinpitämättömyys vielä äskettäin jätti luonnon rauhassa kasvattamaan\nvain joitakuita heidän karjalleen välttämättömiä rehuja.\n\nSiirtolan sisäpuolella vallitsi vilkas, mitä pulppuilevin elämä.\nSillävälin kun ulkopuolella karja kävi laitumella muutamien\nratsastavien ja hyvin aseistettujen paimenten hoivassa ja satavuotiset\npuut kaatuivat metsänhakkaajain ahkerista kirveeniskuista, olivat\nsisäpuolella kaikki verstaat täydessä työssä, pitkiä savupatsaita\nkohosi pajoista ja vasarain paukutus yhtyi sahojen kitinään. Virran\nrannalla oli mahtavia lautakasoja, vastikään sahattuja, ja vähän\nmatkan päähän oli pinottu runsaasti polttopuita. Useita aluksia oli\nkiinnitettynä rantaan, ja tuon tuostakin kuultiin etäältä metsästäjäin\npyssyjen pamahduksia. Erämiehet olivat metsässä ampumassa riistaa\nsiirtolan tarpeiksi.\n\nKello oli noin neljä iltapäivällä. Upealla mustalla hevosella, jonka\nkaikissa neljässä jalassa oli valkoinen täplä, ratsasti kapteeni\nhiljalleen äsken raivattua niittyä pitkin.\n\nTyytyväinen hymy levitti ryppyjä vanhan soturin ankarilla\nkasvoilla hänen katsellessaan tätä ihmeellistä muutosta, jonka hän\ntahdonlujuudellaan ja kuumeisella toimeliaisuudellaan oli niin lyhyessä\najassa tehnyt tällä tuntemattomalla tienoolla, joka, siitä hän oli\nvarma, läheisessä tulevaisuudessa kehittyisi tärkeäksi liikepaikaksi.\nHän oli lähestymässä siirtolaa, kun mies, jonka tähän asti olivat\nkätkeneet kuivumaan pinotut kannot ja puunjuuret, äkkiä ilmestyi hänen\nviereensä.\n\nKapteeni hillitsi närkästyksen eleen nähdessään miehen, jonka tunsi\nApinannaamaksi.\n\nKuvailemme tässä muutamalla sanalla tuon miehen, joka vielä näyttelee\nmelkoisen tärkeää osaa tässä kertomuksessa.\n\nItsichaiche oli noin nelikymmenvuotias, kookas ja ruumiiltaan\nsopusuhtainen. Hänellä oli laihahkot kasvot, joissa kiilui kaksi\ntirkistelevää silmää. Linnunnokan tavoin käyristynyt nenä ja iso suu\nkapeine, sisäänpäin kääntyneine huulineen antoivat hänelle luihun\nja häijyn ilmeen, ja se herätti, hänen varovaisesta ja kissamaisen\nliehittelevästä esiintymisestään ja äänen harkitun säyseästä sävystä\nhuolimatta, kaikissa, jotka sattumalta joutuivat hänen kanssaan\nkosketuksiin, vaistomaista vastenmielisyyttä, jota mikään ei voinut\nvaimentaa.\n\nPäinvastoin kuin on tavallisesti laita, ei tuo ikävä vaikutelma\nvähentynyt eikä hävinnyt, kun hänet useammin tapasi, vaan sensijaan yhä\nkarttui.\n\nHän oli tunnollisesti ja rehellisesti suorittanut velvollisuutensa\noppaana, saattamalla amerikkalaiset kommelluksitta paikkaan, johon he\nhalusivat päästä. Mutta senjälkeen hän oli jäänyt heidän pariinsa ja\nmelkeinpä pyrki isännöimään siirtolassa, jossa hän liikkui mielensä\nmukaan kenenkään kiinnittämättä huomiota hänen hommiinsa.\n\nToisinaan hän sanaa virkkamatta katosi moniksi päiviksi ja palasi\nsitten äkkiä. Mutta ei ollut mahdollista saada häneltä mitään tietoja\nsiitä, mitä hän oli poissa ollessaan tehnyt tai missä oli käynyt.\n\nOli kuitenkin yksi henkilö, jossa intiaanin synkkä naama oli\naina herättänyt hämärää pelkoa ja joka ei kyennyt voittamaan\nvastenmielisyyttään häntä kohtaan, vaikkei osannutkaan selittää, mihin\ntuo tunne perustui. Se henkilö oli rouva Watt. Äidinrakkaus tekee\nselkeänäköiseksi. Nuori rouva jumaloi lapsiaan, ja kun punanahka\ntoisinaan loi välinpitämättömän katseen noihin viattomiin olentoihin,\ntunsi äitirukka väristyksen kaikissa jäsenissään, ja riensi kätkemään\nkammoamansa miehen katseilta molemmat pienokaiset, jotka olivat hänen\nkaikkensa.\n\nJoskus hän oli yrittänyt istuttaa pelkonsa puolisoonsakin, mutta\nkaikkiin huomautuksiin oli kapteeni vastannut merkitsevällä olkapäitten\nkohautuksella, arvellen, että tuo vaikutelma ajanmittaan heikkenisi ja\nhaihtuisi. Mutta kun rouva Watt lakkaamatta palasi asiaan sellaisen\nhenkilön sitkeydellä ja itsepäisyydellä, jonka ajatukset ovat\nvakavasti ja vaihtumatta saaneet määrätyn suunnan, tuli kapteenikin\nlevottomaksi, ja kun hänellä ei ollut mitään pätevää syytä puolustaa\nrakastettua ja kunnioitettua vaimoansa vastaan miestä, jota kohtaan ei\ntuntenut pienintäkään arvonantoa, lupasi hän vihdoin vapauttaa hänet\ntästä painajaisesta, ja kun intiaani juuri sillä hetkellä oli ollut\nuseampia päiviä poissa siirtolasta, hän päätti heti hänen palattuaan,\nvaatia selitystä hänen salaperäisestä menettelystään, ja jollei toinen\nvastaisi varmasti ja tyydyttävästi, ilmoittaa hänelle nimenomaan,\nettä ei enää tahtonut nähdä häntä siirtolassa ja että hänen siis oli\nhetikohta ja ainaiseksi sieltä lähdettävä.\n\nSellainen oli kapteenin mielentila Apinannaamaa kohtaan, kun sattuma\ntoi tämän hänen tielleen hetkellä, jolloin hän sitä vähimmin odotti.\n\nIntiaanin nähdessään kapteeni pysäytti hevosensa.\n\n\"Onko isäni tarkastamassa laaksoa?\" virkkoi pawnee.\n\n\"Olen\", vastasi toinen.\n\n\"Oh\", jatkoi intiaani vilkaisten ympärilleen, \"kaikki on kovin\nmuuttunut! Nyt käyvät idän pitkäpuukkojen laumat rauhallisesti\nlaitumella alueella, jonka he ovat käärmepawneeilta ottaneet.\"\n\nIntiaani lausui nämä sanat synkällä ja surumielisellä äänellä, joka sai\nkapteenin ajattelemaan ja herätti hänessä hiukan levottomuutta.\n\n\"Kaduttaako sinua, päällikkö?\" kysyi hän. \"Nuo kaihomieliset sanat\nkuulostavat jokseenkin sopimattomilta, varsinkin sinun suussasi, koska\nitse möit minulle maa-alueen, jota nyt viljelen.\"\n\n\"Se on totta\", virkkoi intiaani kohauttaen päätänsä; \"Apinannaamalla\nei ole oikeutta valittaa, koska hän itse möi idän valkonaamoille maan,\njonka povessa hänen esi-isänsä lepäävät ja jolla hän itse niin usein on\nveljineen ajanut hirveä ja jaguaria.\"\n\n\"Hm, minusta olet tänään synkkämielinen, päällikkö! Mikä sinua vaivaa?\nNousitko tänä aamuna vasemmalta kyljeltäsi?\" virkkoi hän, vihjaisten\nerääseen intiaanien yleisimpään uskomukseen.\n\n\"En\", vastasi mies; \"Apinannaaman uni oli vapaa pahoista enteistä,\nmikään ei häirinnyt hänen mielensä rauhaa.\"\n\n\"Onnittelen sinua, päällikkö.\"\n\n\"Kai isäni antaa pojalleen tupakkaa, että saan palatessani polttaa\nystävyyden rauhanpiipun?\"\n\n\"Ehkä annan, mutta ensin minun on tehtävä sinulle eräs kysymys.\"\n\n\"Isäni voi puhua, poikasi korvat ovat auki.\"\n\n\"Ka, päällikkö\", vastasi kapteeni, \"olemme jo kauan olleet asettuneina.\"\n\n\"Niin, neljäs kuun kausi on alkamassa.\"\n\n\"Ja tänne saapumisemme jälkeen olet usein jättänyt meidät siitä meille\nmitään ilmoittamatta.\"\n\n\"Miksipä minä ilmoittelisin? Ilma ja avaruus eivät kaiketikaan kuulu\nvalkonaamoille. Sotaisella pawneella on vapaus mennä, mihin hyväksi\nnäkee. Hän oli mainehikas päällikkö heimossaan.\"\n\n\"Kaikki tuo saattaa olla totta, päällikkö, eikä se minulle tärkeätä\nolekaan. Mutta hyvin tärkeätä on minulle perheeni ja minua tänne\nseuranneiden henkilöiden turvallisuus.\"\n\n\"Ka\", virkkoi punanahka, \"millä tavoin voisi Apinannaama olla sille\nturvallisuudelle vaarallinen?\"\n\n\"Sanon sen sinulle, päällikkö. Kuuntele minua tarkasti, sillä se, mitä\nnyt puhun, on vakavaa.\"\n\n\"Apinannaama on vain poloinen intiaani\", vastasi punanahka ivallisesti.\n\"Suuri Henki ei ole hänelle antanut valkonaamain kirkasta ja terävää\nälyä, mutta silti hän koettaa käsittää isääni.\"\n\n\"Et ole niin yksinkertainen kuin tällä hetkellä suvaitset olla\nolevinasi, päällikkö. Olen varma, että käsität minut täydellisesti, jos\nvain viitsit.\"\n\n\"Päällikkö koettakoon.\"\n\nKapteeni hillitsi kärsimättömän liikkeen.\n\n\"Emme ole täällä missään Amerikan Yhdysvaltain rintamaiden\nsuurista kaupungeista, joissa laki suojelee kansalaisia ja takaa\nheidän turvallisuutensa. Olemme päinvastoin punanahkain alueella,\nkaukana kaikesta muusta suojeluksesta kuin minkä voimme itse\nhankkia. Meillä ei ole apua odotettavissa keltään, vaan olemme\npäinvastoin valppaiden vihollisten ympäröiminä, jotka vaanivat\nhyökkäykseen sopivaa tilaisuutta ja tahtoisivat surmata meidät, jos\nvoisivat. Velvollisuutemme on siis itse mitä huolellisimmin valvoa\nturvallisuuttamme, jonka pieninkin varomattomuus saattaisi suureen\nvaaraan. Ymmärrätkö tämän, päällikkö?\"\n\n\"Kyllä, isäni puhui hyvin, hänen päänsä on harmaa, hänen viisautensa on\nsuuri.\"\n\n\"Minun tulee siis\", jatkoi kapteeni, \"pitää tarkoin silmällä kaikkien\nniiden henkilöiden hommia, jotka lähemmin tai loitommin kuuluvat\nsiirtolaan, ja heidän käytöksensä näyttäessä minusta epäilyttävältä\nvaatia heiltä selityksiä, joita heillä ei ole oikeutta minulta kieltää.\nJa suureksi mielipahakseni on minun pakko tunnustaa, päällikkö, että\nviimeksi viettämäsi elämä tuntuu minusta enemmän kuin epäilyttävältä,\nettä se on herättänyt huomiotani ja että odotan tyydyttävää selitystä.\"\n\nPunanahka oli pysynyt järkkymättömänä, ainoakaan lihas hänen\nkasvoissaan ei ollut värähtänyt. Kapteeni, joka huolellisesti\ntarkkasi häntä, ei voinut havaita hänen piirteissään pienintäkään\nmielenliikutuksen merkkiä. Intiaani oli odottanut hänelle tehtyä\nkysymystä ja oli valmis siihen vastaamaan.\n\n\"Apinannaama on opastanut isäni ja hänen lapsensa idän pitkäpuukkojen\nsuurista kivisistä kaupungeista tänne asti. Onko isälläni mitään\nmoitteen syytä päällikköä kohtaan?\"\n\n\"Ei mitään, se minun täytyy myöntää\", vastasi kapteeni rehellisesti.\n\"Olet kunnollisesti täyttänyt velvollisuutesi.\"\n\n\"Miksikä siis nyt peittää kesi isäni sydäntä ja hänen mieleensä on\nhiipinyt epäluulo miestä kohtaan, jolle hänellä omien sanojensa mukaan\nei ole pienintäkään moitetta esitettävänä? Sellaistako on kalpeanaamain\noikeus?\"\n\n\"Älkäämme siirtykö pois asiasta, päällikkö, ja ennen kaikkea\nälkäämme vaihtako puheenaihetta, pyydän. Minä en voisi seurata sinua\nmoninaisissa intiaanikierittelyissäsi. Rajoitun siis ilmoittamaan\nselvään ja suoraan, että jollet tahdo minulle peittelemättä sanoa\nyhä toistuvien poistumisten syytä ja esittää varmaa todistetta\nviattomuudestasi, niin et enää astu jalallasi siirtolan rajojen\nsisälle, ja minun täytyy pakoittaa sinut ainaiseksi poistumaan\nomistamiltani tiluksilta.\"\n\nVihan salama välähti punanahan silmästä, mutta sammuttaen heti\nkatseensa liekin hän vastasi säyseimmällä äänellään:\n\n\"Apinannaama on poloinen intiaani, jonka hänen veljensä ovat\nkarkoittaneet luotaan hänen ystävyytensä tähden valkoihoisia kohtaan.\nHän toivoi saavansa idän pitkäpuukoilta, jos ei rakkauttakaan, niin\ntoki tunnustusta heille tekemistään palveluksista. Mutta hän on\nerehtynyt.\"\n\n\"Ei ole laisinkaan kysymys siitä\", tokaisi kapteeni kärsimättömästi.\n\"Tahdotko vastata vai etkö?\"\n\nIntiaani suoristausi ja lähestyen puhetoveriaan kädenulottuville:\n\n\"Entä jos kieltäydyn?\" kysyi hän luoden uhmaavan ja vihaisen katseen\nkapteeniin.\n\n\"Jos sinä kieltäydyt, kurja mies, niin kiellän sinua koskaan tulemasta\nsilmäini eteen! Ja jos uskallat olla minua tottelematta, niin kuritan\nsinua koirapiiskallani!\"\n\nTuskin oli kapteeni lausunut nuo herjaavat sanat, kun hän niitä katui.\nHän oli yksinään ja aseetonna miehen kanssa, jota oli kuolettavasti\nloukannut. Hän koetti lepytellä.\n\n\"Mutta\", jatkoi hän, \"Apinannaama on päällikkö ja viisas mies. Hän\nvastaa minulle, sillä hän tietää, että minä häntä rakastan.\"\n\n\"Sinä valehtelet, valkonaamainen koira!\" huudahti intiaani purren\nraivostuneena hammasta. \"Sinä vihaat minua melkein yhtä paljon kuin\nminä vihaan sinua.\"\n\nKapteeni kohotti vimmoissaan ratsuvitsan, joka hänellä oli kädessä,\nmutta samalla hetkellä intiaani ponnahtaen kuin pantteri heittäytyi\nhevosen lanteille, tempasi kapteenin tuimasti satulasta, paiskasi hänet\nmaahan ja tarttuen ohjaksiin huusi:\n\n\"Valkonaamat ovat pelkureja akkoja, pawneesoturit halveksivat heitä ja\nlähettävät heille hamosia!\"\n\nLausuttuaan nämä sanat purevan ivalliseen sävyyn, jota on mahdoton\nmatkia, intiaani kumartui hevosen kaulan yli, hellitti ohjakset,\npäästi vihlovan naurunrämäkän ja kiiti täyttä laukkaa tiehensä, sen\nenempää välittämättä kapteenista, jonka jätti aivan ällistyneenä maahan\nvirumaan.\n\nJames Watt ei ollut niitä miehiä, jotka kostoa yrittämättä sietävät\nmoista kohtelua. Hän nousi niin nopeasti kuin saattoi ja huusi suurella\näänellä, kerätäkseen kentälle hajaantuneet metsästäjät ja puunhakkaajat\nympärilleen.\n\nJotkut olivat osittain nähneet tapahtuman ja rientäneet kaikella\nkiireellä kapteeninsa avuksi, mutta ennenkuin he olivat ehtineet hänen\nluokseen ja tämä heille selittänyt, mitä oli tapahtunut, ja käskenyt\nheitä vimmatusti ajamaan pakenevaa takaa, oli viimemainittu hävinnyt\nmetsään, jonne oli nopean kulkunsa suunnannut.\n\nMutta metsästäjät olivat, kersantti Bothrel etunenässä, hyökänneet\nintiaanin perään vannoen tuovansa hänet takaisin elävänä tai kuolleena.\n\nKapteeni seurasi heitä silmillään kunnes näki toisen toisensa perään\nkatoavan puiden joukkoon. Sitten hän palasi hitain askelin uutistaloon,\nmiettien hänen ja punanahan välillä sattunutta kohtausta, synkän\naavistuksen kouristaessa hänen sydäntänsä.\n\nJoku sisällinen vaisto sanoi hänelle, että koska Apinannaama, joka\ntavallisesti oli niin viisas ja varovainen, oli tuolla tavoin\nmenetellyt, täytyi hänen pitää itseänsä hyvin vahvana ja kaikelta\nrangaistukselta turvattuna.\n\n\n\n\nVIII\n\nSodanjulistus\n\n\nOn käsittämätön tosiasia, jonka pitkillä vaiherikkailla samoiluillamme\nAmerikassa monet kerrat olemme johtuneet havaitsemaan, että, voimatta\nvaikutelmaamme itsellemme selostaa, ikäänkuin aavistamme lähestyvän\nonnettomuuden. Tuntee olevansa uhattu voimatta kuitenkaan arvata,\nmilloin tai miltä taholta vaara saapuu. Päivä näkyy synkistyvän,\nauringon säteet menettävät loistonsa, ulkonaiset esineet saavat\nmurheellisen muodon, ilmassa on outoja värähdyksiä, sanalla sanoen\nkaikessa on hämärän, epämääräisen levottomuuden tuntu.\n\nVaikkei mitään ollut sattunut, mikä olisi oikeuttanut kapteenin\nvaistomaisen pelon hänen riitaannuttuaan pawneen kanssa, niin silti\nei ainoastaan hän, vaan siirtolan koko väestö tunsi tuon saman päivän\niltana mykkää, painostavaa pelkoa.\n\nKuuden tienoissa oli kello tavallisuuden mukaan soinut kutsuakseen\npuunhakkaajat ja härkäpaimenet kotiin. Kaikki olivat saapuneet, karja\noli teljetty suojiinsa, eikä ainakaan näennäisesti ollut mitään\nerikoista siirtolaisten rauhallista elämää häiritsemässä.\n\nKersantti Bothrel oli kumppaneineen palannut ajettuaan monta tuntia\nApinannaamaa takaa löytämättä muuta kuin intiaanin niin rohkeasti\nanastaman hevosen, jonka hän sittemmin oli hylännyt, kaiketikin\nparemmin peittääkseen jälkensä.\n\nMitään jälkiä intiaaneista ei huomattu siirtolan lähistöllä. Mutta\nlevottomampana kuin halusi näyttää oli kapteeni kuitenkin asettanut\nkahdenkertaiset vartijat yhteistä turvallisuutta valvomaan ja\nkäskenyt kersantin joka toinen tunti tehdä muutaman miehen kera\ntarkastuskierroksen vallituksilla.\n\nSitten kun näihin muutamiin varokeinoihin oli ryhdytty, kokoontuivat\nperhe ja palvelusväki illaksi tornin alisaliin, niinkuin oli ollut\ntapana asutuksen alkupäivistä asti.\n\nKapteeni istui silloin isossa nojatuolissa takkavalkean ääressä, sillä\nyöt alkoivat jo käydä viileiksi, lukien jotakin vanhaa sotatieteellistä\nteosta. Rouva Watt taasen palvelijatartensa kanssa paikkaili talon\nliinavaatteita.\n\nMutta tänä iltana kapteeni ei lukenutkaan, vaan istui kädet ristissä\nrinnalla ja tuijotti takkaan, kaikesta päättäen syviin mietteisiin\nvaipuneena.\n\nVihdoin hän kohottaen päänsä kääntyi vaimoansa kohti.\n\n\"Etkö kuule lasten itkevän?\" kysyi hän.\n\n\"En tosiaan tiedä, mikä niitä tänään vaivaa\", vastasi rouva,\n\"niitä ei saa tyyntymään. Betsy on jo ainakin tunnin ollut niitä\nviihdyttelemässä, mutta eivät ne vain nuku.\"\n\n\"Sinun pitäisi itse mennä sinne, rakkaani. Ehkä se olisi parempi kuin\njättää ne noin palvelijan hoivaan.\"\n\nRouva Watt lähti mitään vastaamatta, ja pian kuultiin hänen äänensä\nylemmästä kerroksesta, jossa lastenkamari sijaitsi.\n\n\"Teidän, kersantti, oli siis mahdotonta tavoittaa sitä kirottua\npakanaa, joka minut tänään niin häikäilemättä paiskasi maahan?\" jatkoi\nkapteeni puhuen vanhalle sotilaalle, joka salin nurkassa korjasi\nsärkynyttä iestä.\n\n\"Emme saaneet sitä edes näkyviimme, kapteeni\", vastasi kersantti. \"Nämä\nintiaanit ovat kuin käärmeitä, pujahtavat mihin loukkoon tahansa.\nOnneksi löysin Bostonin; eläinrukka tuntui olevan hyvin mielissään\nnähdessään minut.\"\n\n\"Niin, niin, Boston on jalo eläin, ja sen menetys olisi minua\nsurettanut. Pakana ei ole sitä vioittanut. Tiedät, että ne peijakkaat\ntavallisesti kohtelevat hevosia pahoin.\"\n\n\"Elukassa ei ole minun nähdäkseni mitään vammaa. Intiaanin täytyi kai\njättää se kiireen kaupalla havaitessaan meidän olevan kintereillään.\"\n\n\"Niin se varmaankin oli, kersantti. Tarkastitko huolellisesti\nympäristön?\"\n\n\"Mitä huolellisimmin, kapteeni, enkä havainnut mitään epäilyttävää.\nPunanahat katsovat kahdesti eteensä, ennenkuin hyökkäävät kimppuumme.\nPudistelimme niitä siksi ankarasti, että ne sen kyllä muistavat.\"\n\n\"En ole samaa mieltä sinun kanssasi, kersantti. Ne pakanat ovat\nsisukkaita. Olen varma, että ne tahtovat kostaa, ja että jonakuna\npäivänä, ehkä piankin, kuulemme heidän kajahduttavan sotahuutonsa\nlaaksossamme.\"\n\n\"Sitä en tosiaan toivo, mutta uskon, että jos he tohtivat sen tehdä,\nniin saavat kokea, kelle haastelevat.\"\n\n\"Sen minäkin uskon, mutta siinä he valmistaisivat meille surullisen\nyllätyksen, varsinkin nykyään kun, kiitos aherruksellemme ja\nhuolelliselle uutteruudellemme, pian saisimme palkan työstämme\nkorjaamalla sen ensimmäiset hedelmät.\"\n\n\"Totta kyllä, se olisi ikävää, sillä tappiot, jotka noiden rosvojen\nhyökkäys meille tuottaisi, olisivat arvaamattomat.\"\n\n\"Pahaksi onneksi emme muuta voi kuin olla varuillamme, kykenemättä\nennakolta tekemään tyhjiksi suunnitelmia, joita ne hylyt epäilemättä\nhautovat meitä vastaan. Oletko asettanut vartijoita aivan kuin sinulle\nneuvoin, kersantti?\"\n\n\"Olen, kapteeni, ja käskin heidän kaikin mokomin olla erittäin\nvalppaina. En usko, että pawneet kaikella oveluudellaankaan onnistuvat\nmeitä yllättämään.\"\n\n\"Vannomatta paras, kersantti\", vastasi kapteeni kohauttaen epäilevästi\npäätänsä.\n\nSamalla hetkellä ja ikäänkuin sattuma olisi tahtonut todistaa\nhänen arvelunsa oikeaksi, alkoi ulkopuolelle asetettu kello, jolla\nilmoitettiin siirtolan asukkaille, että joku oli pyrkimässä sisälle,\nrajusti soida.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" huudahti kapteeni luoden silmänsä edessään\nseinällä riippuvaan kelloon. \"On jo melkein kahdeksan illalla. Ken\nsaattaa näin myöhään tulla tänne? Eivätkö kaikki miehemme ole kotona?\"\n\n\"Kaikki ovat, kapteeni; ketään ei ole jäänyt ulkopuolelle.\"\n\nJames Watt nousi, tarttui pyssyynsä ja, viitaten kersanttia seuraamaan\nhäntä, valmistausi lähtemään ulos.\n\n\"Minne siis aiot mennä, rakas ystävä?\" kysäisi lempeä, levoton ääni.\n\nKapteeni kääntyi, hänen vaimonsa oli astunut saliin hänen sitä\nhuomaamattaan.\n\n\"Etkö kuullut kellonsoittoa?\" kysyi hän. \"Joku pyrkii sisälle.\"\n\n\"Kyllä minä kuulin, ystäväni\", vastasi vaimo, \"mutta sinunko asiasi\nsitten on mennä avaamaan tällaisella hetkellä?\"\n\n\"Vaimoseni\", lausui kapteeni kylmästi, mutta varmasti, \"minä olen\nsiirtolan päällikkö, ja juuri tällä hetkellä minun on avattava, koska\nse saattaa olla vaarallista ja koska minun tulee antaa kaikille\nesimerkki rohkeudesta ja velvollisuuden täyttämisestä.\"\n\nSamassa soi kello toistamiseen.\n\n\"Lähtekäämme\", lisäsi kapteeni kääntyen kersanttiinsa.\n\nNuori vaimo ei vastannut. Hän lyyhistyi kalpeana ja levottomuudesta\nväristen tuolille.\n\nSillävälin oli kapteeni lähtenyt Bothrelin ja neljän metsästäjän\nkanssa, joilla oli kaikilla pyssyt.\n\nYö oli pimeä. Taivas, jolla ei tuikkinut ainoatakaan tähteä, oli\nsysimusta, kahden askeleen päästä ei voinut eroittaa esineitä, ja kylmä\ntuuli tohisi kumeasti. Bothrel oli ottanut lyhdyn naulasta näyttääkseen\ntietä pimeässä.\n\n\"Merkillistä\", virkkoi kapteeni, \"että nostosillalle asetettu vartija\nei ole huutanut: 'Kuka siellä?'\"\n\n\"Ehkä hän pelkää tehdä hälytystä, kun tietää, että me kuulisimme\nkellonsoiton torniin.\"\n\n\"Hm\", mutisi kapteeni hampaittensa välistä. He astuivat yhä eteenpäin.\nPian he kuulivat äänen sorinaa ja heristivät korviansa. Vartija puhui.\n\n\"Malttakaa mielenne\", sanoi hän, \"tuoltahan jo tullaan. Näen lyhdyn\nvälähtelevän, teidän tarvitsee odottaa vain jokunen minuutti. Mutta\nteidän itsenne tähden kiellän teitä liikahtamasta, sillä muuten lähetän\nluodin ruumiiseenne.\"\n\n\"Saakeli!\" vastasi ilkkuva ääni ulkopuolelta. \"Kylläpä teillä siellä on\nomituiset käsitykset vieraanvaraisuudesta! Mutta sama se, minä odotan,\nvoitte kääntää kiväärinne piipun ilmaan. Minulla ei suinkaan ole\naikomusta aivan yksinäni karata kimppuunne.\"\n\nKapteeni saapui sillä hetkellä vallihaudalle.\n\n\"Mikä on, Bob?\" kysyi hän vartiosotilaalta.\n\n\"En totisesti oikein tiedä, kapteeni\", vastasi mies; \"tuolla ojan\nreunalla on eräs, joka tahtoo kaikin mokomin päästä sisälle.\"\n\n\"Kuka te olette ja mitä tahdotte?\" huusi kapteeni.\n\n\"Kuka te itse olette?\" kysyi tuntematon vuorostaan.\n\n\"Olen kapteeni James Watt ja ilmoitan teille, että siirtolaan pääsy on\ntähän aikaan vuorokaudesta kulkijaimilta kielletty. Palatkaa auringon\nnoustessa. Ehkä silloin suostun päästämään teidät talooni.\"\n\n\"Pitäkää varanne ja ajatelkaa mitä aiotte tehdä\", vastasi tuntematon.\n\"Teille voi käydä kalliiksi, jos jätätte minut tänne ojan reunalle\nvärjöttelemään.\"\n\n\"Pitäkää itse varanne\", vastasi kapteeni kärsimättömästi. \"En ole sillä\ntuulella, että kuuntelen uhkauksianne.\"\n\n\"En minä teitä uhkaa, minä vain varoitan. Teitte tänään jo vakavan\nvirheen. Älkää nyt illalla tehkö vielä pahempaa itsepäisesti\nkieltämällä minulta luoksepääsyä.\"\n\nTämä vastaus vaikutti kapteeniin ja teki hänet miettiväksi.\n\n\"Mutta\", virkkoi hän hetkisen kuluttua, \"jos minä suostun päästämään\nteidät sisälle, niin kuka takaa, että ette minua petä. Yö on pimeä, ja\nteillä voi olla mukananne lukuisa joukko, vaikken saata sitä nähdä.\"\n\n\"Minulla on mukanani vain yksi kumppani, ja hänestä vastaan panemalla\noman henkeni pantiksi.\"\n\n\"Hm\", virkahti kapteeni entistä neuvottomampana, \"ja kuka vastaa\nteistä?\"\n\n\"Minä!\"\n\n\"Kuka te sitten olette, joka puhutte kieltämme niin täydellisesti, että\nteitä luulisi omaksi maanmieheksemme?\"\n\n\"Niin melkein olenkin, minä olen kanadalainen, minua nimitetään\nLujamieleksi.\"\n\n\"Vai olette te Lujamieli!\" huudahti kapteeni. \"Oletteko siis se\nkuuluisa metsänkävijä, jolla on liikanimenä Tiikerinsurma?\"\n\n\"En tiedä, olenko kuuluisa, kapteeni. Sen vain tiedän, että olen\nhenkilö, josta puhutte.\"\n\n\"Jos olette todellakin Lujamieli, niin päästän teidät sisälle. Mutta\nkuka on mies, joka on mukananne ja josta te vastaatte?\"\n\n\"Hän on Musta Hirvi, käärmepawneeiden pääsachem.\"\n\n\"Ohoh\", jupisi kapteeni, \"mitä hän täältä hakee?\"\n\n\"Sen kuulette, jos tahdotte meille avata.\"\n\n\"No tulkaa sitten!\" huudahti kapteeni. \"Mutta muistakaa tarkoin, että\njos havaitaan pienintäkin petosta, niin te ja toverinne surmataan\narmotta.\"\n\n\"Ja siihen teillä on oikeuskin, jos syön teille antamani sanan.\"\n\nKun kapteeni oli varoittanut jääkäreitään olemaan valmiit kaiken\nvaralta, käski hän laskea sillan.\n\nLujamieli ja Musta Hirvi astuivat sisään.\n\nMolemmat olivat ainakin näennäisesti aseettomia. Nähdessään näin\nsuuren todistuksen luottamuksesta kapteeni häpesi epäluulojaan, ja kun\nsilta oli jälleen nostettu, hän lähetti saattueensa pois pitäen vain\nBothrelin pateillaan.\n\n\"Seuratkaa minua\", sanoi hän muukalaisille.\n\nNämä kumarsivat vastaamatta ja astuivat hänen vieressään. He saapuivat\nsanaa sanomatta torniin.\n\nKapteeni vei heidät saliin, jossa rouva Watt oli yksinään mitä\ntuskallisimman levottomuuden vallassa.\n\nHänen puolisonsa viittasi häntä poistumaan. Vaimo loi mieheensä\nrukoilevan katseen, jonka toinen ymmärsi, sillä hän ei enää tiukannut,\nja vaimo jäi äänettömänä paikalleen.\n\nLujamielellä oli sama tyyni ja avoin ilme, johon olemme hänessä\ntottuneet. Hänen sävyssään ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut\nvihamielisiä aikeita siirtolaisia kohtaan. Musta Hirvi sitä vastoin oli\nsynkkä ja ankara.\n\nKapteeni tarjosi vierailleen tuoleja takkavalkean ääressä.\n\n\"Istukaa, hyvät miehet\", sanoi hän, \"varmaan tunnette tarvetta\nlämmitellä. Tuletteko luokseni ystävinä vai vihollisina?\"\n\n\"Sen kysymyksen tekeminen on helpompaa kuin siihen vastaaminen\",\nselitti metsästäjä hyväntuulisesti. \"Tähän asti ovat aikomuksemme\nystävällisiä. Te itse, kapteeni, ratkaisette, millä tavoin eroamme.\"\n\n\"Joka tapauksessa suostutte nauttimaan virvokkeita?\"\n\n\"Tällähaavaa pyydämme siitä kieltäytyä, jos suvatsette\", vastasi\nLujamieli, jonka toimena näkyi olevan johtaa puhetta sekä itsensä\nettä toverinsa puolesta. \"Parempi on luullakseni heti ilmoittaa asia,\njonkavuoksi olemme tulleet.\"\n\n\"Hm\", virkahti kapteeni mielessään myrtyneenä tästä vastauksesta,\njoka ei näkynyt ennustavan hänelle mitään hyvää. \"Puhukaa siis, minä\nkuuntelen, eikä ole minun syyni, jollei kaikki pääty välillämme hyvin.\"\n\n\"Toivon sitä kaikesta sydämestäni, kapteeni, sitäkin enemmän, koska\nminun täälläolollani ei voi olla muuta tarkoitusta kuin välttää\njoko väärinkäsityksestä tai hetkellisestä kiivastumisesta johtuvia\nseurauksia.\"\n\nKapteeni kumarsi kiitokseksi, ja kanadalainen lausui:\n\n\"Te olette vanha soturi, hyvä herra, ja teidän kanssanne varmaankin\novat lyhyet puheet parhaat. Pari sanaa selitykseksi, miksi olemme\nsaapuneet: Käärmepawneet syyttävät teitä uutisasukkaita siitä, että\nolette petoksella anastaneet heidän kylänsä ja surmanneet suurimman\nosan heidän sukulaisiaan ja ystäviään. Onko se totta?\"\n\n\"Olen kyllä vallannut kylän, mutta minulla oli oikeus niin menetellä,\nkoska punanahat kieltäytyivät luovuttamasta sitä minulle. Sensijaan\nkiellän, että se tapahtui petoksella. Päinvastoin käyttäytyivät\npawneeintiaanit petollisesti minua kohtaan.\"\n\n\"Ohoi\" huudahti Musta Hirvi karahtaen pystyyn. \"Valkonaamalla on\nvalheen kieli suussa.\"\n\n\"Hiljaa!\" tyynnytti Lujamieli pakoittaen hänet asettumaan jälleen\npaikalleen. \"Salli minun kiehittää tämä vyyhti, joka näyttää varsin\nsekavalta. Suokaa anteeksi, että yhä kyselen, hyvä herra\", jatkoi hän\nkääntyen kapteeniin, \"mutta kysymys on vakava ja totuuden täytyy tulla\nilmi. Eivätkö heimon päälliköt teidän saapuessanne ottaneet teitä\nystävänä vastaan?\"\n\n\"Ensimmäiset suhteemme kyllä olivat ystävällisiä.\"\n\n\"Miksi ne sitten muuttuivat vihamielisiksi?\"\n\n\"Sen jo sanoin. Siksi, että he syöden sanansa ja rikkoen valansa\nkieltäytyivät luovuttamasta minulle paikkaa.\"\n\n\"Mitä! Luovuttamasta teille paikkaa?\"\n\n\"Niin juuri, koskapa olivat myyneet minulle alueen, joka oli heidän\nhallussaan.\"\n\n\"Oho, kapteeni, tuo kaipaa selitystä.\"\n\n\"Se selitys on helppo antaa, ja todistaakseni teille vilpittömyyteni\ntässä asiassa, näytän teille kauppakirjan.\"\n\nMetsästäjä ja päällikkö vaihtoivat kummastuneen katseen.\n\n\"En käsitä enää mitään\", virkkoi Lujamieli.\n\n\"Odottakaahan hetkinen\", vastasi kapteeni, \"minä menen noutamaan\nasiakirjan näyttääkseni sen teille.\"\n\nHän lähti.\n\n\"Oi, hyvä herra\", huudahti nuori nainen ristiten kätensä rukoukseen,\n\"koettakaa estää riita.\"\n\n\"Ah, paras rouva\", vastasi metsästäjä surullisesti, \"sen käänteen\njälkeen, minkä asiat nyt saavat, se on varsin vaikeata!\"\n\n\"Kas tässä\", virkkoi kapteeni astuen sisään ja näyttäen heille\nkauppakirjan.\n\nToverusten tarvitsi vain vilkaista siihen havaitakseen, että se oli\nväärennetty.\n\n\"Tämä asiakirja on väärä\", virkkoi Lujamieli.\n\n\"Väärä! Se on mahdotonta!\" huudahti kapteeni ällistyen. \"Silloinhan\nminut olisi ilkeästi petetty.\"\n\n\"Valitettavasti on niin tapahtunut!\"\n\n\"Mitä sitten on tehtävä?\" jupisi kapteeni koneellisesti.\n\nMusta Hirvi nousi.\n\n\"Kuunnelkoot valkoihoiset\", sanoi hän majesteetillisesti, \"sachem puhuu\nnyt.\"\n\nKanadalainen aikoi tulla väliin, mutta päällikkö viittasi hänet\nvaikenemaan.\n\n\"Isäni on petetty. Hän on oikeamielinen sotilas, hänen päänsä on\nharmaa. Wakonda on antanut hänelle viisautta. Käärmepawneet ovat\nmyöskin oikeamielisiä, he tahtovat elää rauhassa valkoisen isän isän\nkanssa, koska hän on syytön rikokseen, josta häntä moititaan ja josta\njonkun muun täytyy olla vastuunalainen.\"\n\nTämän keskustelun alku yllätti miellyttävästi päällikön kuuntelijat.\nVarsinkin nuori äiti tunsi nämä sanat kuullessaan levottomuutensa\nhaihtuvan ja rauhan palaavan sydämeensä.\n\n\"Käärmepawneet\", jatkoi sachem, \"antavat isälleni takaisin kaikki\ntavarat, jotka häneltä on petkutettu. Hän puolestaan suostuu jättämään\npawneeiden metsästysmaat ja vetäytymään takaisin häntä tänne\nseuranneiden valkonaamojen kanssa. Pawneet luopuvat kostosta, johon\ntahtoivat ryhtyä veljiensä murhan sovitukseksi, ja sotakirves haudataan\npunanahkain ja idän valkonaamain välille. Olen puhunut.\"\n\nHänen lausuttuaan nämä sanat seurasi hiljaisuus. Läsnäolijat olivat\naivan hämillään. Nuo ehdot olivat mahdottomat hyväksyä. Sodan uhka\nläheni.\n\n\"Mitä isäni vastaa?\" kysyi Musta Hirvi hetkisen kuluttua.\n\n\"Ah, päällikkö\", lausui kapteeni murheellisesti, \"minä en saata suostua\nmoisiin ehtoihin, se on mahdotonta! Kaikki, minkä voin tehdä, on\nsuorittaa toistamiseen alkuperäisesti maksamani hinta.\"\n\nPäällikkö kohautti ylenkatseellisesti olkapäitänsä.\n\n\"Musta Hirvi pettyi\", sanoi hän halveksivasti hymyillen,\n\"kalpeanaamoilla on tosiaan halkaistu kieli.\"\n\nOli mahdotonta saada sachem käsittämään todellista tilannetta. Sokeasti\nitsenäisenä, kuten on hänen rodulleen ominaista, hän ei tahtonut mitään\nkuulla. Mitä enemmän koetettiin todistaa, että hän oli väärässä, sitä\nenemmän hän varmistui omasta käsityskannastaan.\n\nMyöhään yöllä lähtivät kanadalainen ja Musta Hirvi uutistilalta\nkapteenin saattamina vallituksille asti.\n\nHeidän mentyään James Watt palasi miettiväisenä torniin. Kynnyksellä\nhän kompastui isonlaiseen esineeseen. Hän kumartui nähdäkseen, mikä se\noli.\n\n\"Oh\", huudahti hän nousten, \"haluavatko ne siis todellakin sotaa? _By\nGod_, kyllä ne vielä näkevät, kuka minä olen!\"\n\nEsine, jota vastaan kapteeni oli kompastunut, oli käärmeennahalla\nsidottu nuolikimppu. Nahan molemmat päät ja nuolien kärjet\nolivat kastetut vereen. Poistuessaan oli Musta Hirvi pudottanut\nsodanjulistuksen jälkeensä.\n\nKaikki rauhan toivo oli mennyttä, oli valmistauduttava taisteluun.\n\nKun ensimmäinen hämmästyksen hetki oli ohi, sai kapteeni takaisin\nkylmäverisyytensä, ja vaikkei päivä vielä koittanut, hän herätytti\nkaikki siirtolan asukkaat ja kerä heidät torniin pitääkseen\nneuvottelua, jossa harkittaisiin mitkä keinot olivat parhaat pientä\nyhteiskuntaa uhkaava vaaran torjumiseksi.\n\n\n\n\nIX\n\nKäärmepawneet\n\n\nSelitämme nyt kertomuksestamme muutamia kohtia, jotka saattavat näyttää\nlukijasta hämäriltä.\n\nNiin suuria kuin punanahkain viat muuten lienevätkin, sykkii heissä\nsyntymäseutujansa kohtaan melkein yltiöpäisyydeksi paisunutta\nrakkautta, jota mikään ei voi järkyttää tai korvata.\n\nApinannaama ei ollut valehdellut sanoessaan kapteeni Wattille, että oli\nkäärmepawneeiden ensimmäisiä päälliköitä. Se oli totta; mutta hän oli\ntarkoin varonut ilmaisemasta, miksi hänet oli heimosta karkoitettu.\n\nNyt on tullut aika mainita syy siihen.\n\nApinannaama ei ollut ainoastaan hillittömän kunnianhimoinen mies,\nvaan häneltä puuttui, mikä intiaaneissa on perin harvinaista, kaikki\nuskonnollinen vakaumus, ja hän oli aivan vapaa niistä heikkouksista ja\nsiitä taikauskoisesta herkkyydestä, joihin hänen heimolaisensa ovat\nliiankin alttiit. Lisäksi hän oli uskotonna, kunniatonna ja hyviä\ntapoja vailla ollen peräti turmeltunut.\n\nJouduttuaan nuorena amerikkalaisen unionin kaupunkeihin, oli hän\nsaanut tilaisuuden läheltä katsella Yhdysvaltain outoa sivistystäkin.\nKykenemättä käsittämään tämän sivistyksen valo- ja varjopuolia ja\npysymään kohtuullisuuden rajoissa, hän oli, niinkuin sellaisissa\nolosuhteissa aina käy, hurmaantuneena antautunut sellaiseen, mikä\nenimmin hiveli hänen halujaan ja vaistojaan, ja oli oppinut valkoisten\ntavoista vain sellaista, mikä oli omiaan perinpohjin turmelemaan hänet\nja saattamaan hänet jo nuorena rappiolle.\n\nSiksipä hänen palattuaan heimonsa luo hänen tapansa ja kielenkäyttönsä\nolivatkin olleet niin räikeässä ristiriidassa ympäristön sävyn kanssa,\nettä hän ennen pitkää oli herättänyt kansalaisissaan ylenkatsetta ja\nvihaa. Hänen kiivaimpina vihamiehinään olivat tietenkin olleet papit\ntai ainakin poppamiehet, joita hän oli monet kerrat yrittänyt tehdä\nnaurunalaisiksi.\n\nNiin pian kun Apinannaama oli suututtanut poppamiesten kaikkivaltiaan\nryhmän, olivat hänen kunnianhimoiset suunnitelmansa rauenneet tyhjiin.\nKaikki hänen yrityksensä menivät myttyyn, juro vastustus kumosi\nkaikki hänen tekemänsä suunnitelmat, juuri kun hän luuli olevansa\nonnistumaisillaan.\n\nKun päällikkö ei tiennyt keneen puuttuisi, hän pysytteli kauan\npuolustusasemassa, viisaasti ja huolellisesti vakoillen vihollistensa\npuuhia, odotellen luonteensa pohjaominaisuutena olevalla kissan\nkärsivällisyydellä, että sattuma hänelle ilmaisisi sen miehen nimen,\njohon hänen oli kostonsa kohdistettava. Kaikkiin keinoihin ryhdyttyään\nhän saikin pian selville, että mies, jota hänen oli syytettävä\nalituisista vastoinkäymisistään, ei ollut kukaan muu kuin heimon\nensimmäinen poppamies.\n\nTämä poppamies oli vanhus, jota kaikki kunnioittivat ja rakastivat\nhänen viisautensa ja rehtiytensä vuoksi. Apinannaama salasi jonkun\naikaa vihansa, mutta eräänä päivänä hän keskellä neuvottelukokousta\nsalli varsin vilkkaan väittelyn kiihoittamana vimmansa päästä\nvalloilleen ja hyökäten vanhuspoloisen kimppuun lävisti hänet\ntikarillaan kaikkien heimonsa vanhinten nähden, ennenkuin läsnäolijat\nehtivät hänen tekoansa estämään.\n\nPoppamiehen murha kuohahdutti korkeimmilleen inhon tätä viheliäistä\nmiestä vastaan. Samassa istunnossa karkoittivat päälliköt hänet\nkansansa alueelta kieltäen häneltä tulen ja veden ja uhaten häntä\nsuurimmilla rangaistuksilla, jos hän tohtisi heidän silmiensä edessä\nnäyttäytyä.\n\nLiian heikkona vastustamaan tämän tuomion täytäntöönpanoa poistui\nApinannaama sydän raivosta kuohuen ja syyti mitä kauheimpia uhkauksia.\nOlemme nähneet, millä tavoin hän kosti myymällä heimokuntansa alueen\namerikkalaisille ja siten saattamalla perikatoon ne, jotka olivat\nhänet henkipatoksi julistaneet. Mutta tuskin hän oli saanut tämän\nkauan tavoittelemansa koston täytäntöönpannuksi, kun hänen sydämessään\ntapahtui omituinen mullistus. Hänen nähdessään tämän maan, jossa\nhän oli syntynyt ja jossa lepäsi isien tuhka, oli hänessä herännyt\näärettömän voimakkaaksi isänmaallinen tunne, jonka hän oli luullut\nkuolleeksi, mutta joka olikin vain hänen sydämensä pohjalle uinahtanut.\n\nHäpeä inhoittavasta työstä, jonka oli tehnyt jättäessään rotunsa\nvihollisille metsästysalueet, joita hän itse oli niin kauan vapaana\nsamoillut, hellittämätön tarmo, jolla amerikkalaiset muuttivat maan\nmuodon ja kaatoivat hänen kansansa neuvottelukokouksia niin kauan\nsuojanneet satavuotiset puut, kaikki nämä seikat yhtyneinä olivat\nsaaneet hänet hiljaisuudessa mietiskelemään, ja epätoivoissaan\npyhyydenloukkauksesta, johon viha oli hänet ärsyttänyt, hän oli\nyrittänyt lähestyä maanmiehiään auttaakseen näitä saamaan takaisin sen,\nminkä menettämiseen hän itse oli syypää.\n\nToisin sanoen hän päätti pettää uudet ystävänsä entisten hyväksi.\n\nTämä mies oli valitettavasti antautunut turmiolliselle tielle, jolle\nhänen täytyi joka askeleensa merkitä rikoksella.\n\nHänen oli helpompi lähestyä maanmiehiään kuin oli luullutkaan. He\nharhailivat hajallaan ja epätoivoissaan siirtolan läheisissä metsissä.\n\nApinannaama esittäytyi rohkeasti heille. Hän varoi ilmaisemasta heille,\nettä hän yksin oli syypää heidän onnettomuuteensa. Päinvastoin hän\nuskotteli heille, että hänen palaamisensa oli ansiokas teko, sanoen\nheille, että tieto heitä yhtäkkiä kohdanneista onnettomuuksista\noli ainoana syynä hänen tuloonsa ja että he eivät olisi häntä enää\nmilloinkaan nähneet, jos olisivat edelleen eläneet onnellisina. Mutta\ntuollaisen kauhean onnettomuuden edessä täytyi muka kaiken vihantunteen\nhävitä yhteisen koston vuoksi, joka oli toimeenpantava valkonaamoja,\nnoita punaisen rodun ikuisia ja leppymättömiä vihollisia vastaan.\n\nSanalla sanoen hän osasi niin hyvin kuvailla kauniita tunteitaan\nja antaa niin suurta pontta tällä hetkellä yrittämälleen tuumalle,\nettä hänen onnistui täydellisesti pettää intiaanit ja saada heidät\nvakuutetuiksi aikomustensa puhtaudesta ja vilpittömyydestänsä.\n\nSilloin hän punoi hänelle ominaisella pirullisella älykkyydellä laajan\njuonen amerikkalaisia vastaan, juonen, johon hän osasi yllyttää mukaan\ntoisiakin intiaaniheimoja, oman kansansa liittolaisia. Ja näennäisesti\npysyen siirtolaisten ystävänä hän valmisti hiljaisuudessa hankettansa\nheidän täydelliseksi tuhoksensa.\n\nVaikutusvalta, jonka hän vähässä ajassa oli onnistunut heimonsa\nkeskuudessa saavuttamaan, oli ääretön. Vain kolme henkilöä säilytti\nhäntä kohtaan vaistomaista epäluuloa ja pitivät huolellisesti hänen\npuuhiaan silmällä. Nämä kolme miestä olivat Lujamieli, Musta Hirvi ja\nSininen Repo.\n\nLujamieli ei voinut käsittää päällikön käytöstä, hänestä tuntui\nomituiselta, että tuosta miehestä sillä tavoin oli tullut\namerikkalaisten ystävä. Useita kertoja hän oli pyytänyt häneltä\nselityksiä siinä suhteessa, mutta aina vain oli Apinannaama vastannut\nkaksimielisesti tai väistänyt hänen kysymyksensä.\n\nLujamielen, jonka epäluulot lisääntyivät päivä päivältä ja joka tahtoi\nvarmasti tietää, mitä oli ajateltava tuosta miehestä, jonka liikkeet\nkävivät hänestä yhä salaperäisemmiksi, onnistui kansan suuressa\nneuvostossa valtuututtaa itsensä Mustan Hirven kera airueksi viemään\nsodanjulistusta kapteeni Wattille.\n\nApinannaamalle ei valinta ollut mieleen, koska hän tiesi heidän olevan\nsalaisia vihollisiaan, mutta hän nieli kiukkunsa, varsinkin kun asiat\nolivat jo siksi pitkällä, ettei hän enää voinut peräytyä, ja kaikki oli\nvalmiina retkeä varten. Lujamieli ja Musta Hirvi lähtivät siis viemään\nsodanjulistusta kalpeanaamoille.\n\n\"Jollen pahoin erehdy\", sanoi kanadalainen matkalla ystävälleen,\n\"saamme me varmasti kuulla jotakin uutta Apinannaamasta.\"\n\n\"Luuletko?\"\n\n\"Panisinpa vetoa. Olen varma, että se veitikka pelaa kaksoispeliä ja\npettää meitä kaikkia oman etunsa vuoksi.\"\n\n\"En häneen paljon luota, mutta en sentään voi uskoa, että hän menee\nhävyttömyydessään niin pitkälle.\"\n\n\"Saamme pian tietää jotakin varmaa. Lupaa minulle joka tapauksessa\nyksiä asia.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Että minä saan puhua yksin. Tiedän paremmin kuin sinä, kuinka idän\nkalpeanaamoihin on suhtauduttava.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", myönsi Musta Hirvi, \"saat toimia omalla tavallasi.\"\n\nViisi minuuttia myöhemmin he saapuivat siirtolaan. Edellisessä luvussa\nolemme kertoneet, millä tavoin heidät otettiin vastaan ja mitä tapahtui\nheidän ja kapteeni Wattin välillä.\n\nTämä intiaanien noudattama tapa julistaa sota viholliselleen, vaikka\nEuroopassa on totuttu pitämään heitä typerinä villeinä, saattaa näyttää\neriskummaiselta. Mutta ei saa unohtaa, että punanahat ovat luonteeltaan\nerinomaisen ritarillisia eivätkä koskaan, jollei ole kysymys\nryöstöretkestä tai hevosten varastamisesta taikka karjan anastamisesta,\nhyökkää vihollisen kimppuun ensin sitä varoittamatta, jotta se tietää\nvalmistautua.\n\nMuutoin käyttivät tätä ritarillisuuden henkeä taitavasti hyväkseen\npohjoisamerikkalaiset, joille, kuten meidän täytyy heidän ikuiseksi\nhäpeäkseen tunnustaa, se on täydellisesti vierasta. Ja se on tuottanut\nvalkoisille useimmat voitot, mitä he punanahoista ovat saaneet.\n\nMuutaman askeleen päässä siirtolasta tapasivat miehet hevosensa, jotka\nolivat sitoneet puihin, nousivat niiden selkään ja ratsastivat nopeasti\npoispäin.\n\n\"No\", kysyi Lujamieli päälliköltä, \"mitä ajattelet kaikesta tästä?\"\n\n\"Veli oli oikeassa. Apinannaama on meitä aina pettänyt. Ilmeisesti on\ntämä teko yksinomaan hänen työtänsä.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"En vielä tiedä. Kenties olisi vaarallista hänet tällä hetkellä\npaljastaa.\"\n\n\"En ole samaa mieltä, päällikkö. Tämän kavaltajan läsnäolo voi vain\nvahingoittaa asiaamme.\"\n\n\"Odottakaamme ensin siksi kun hän saapuu.\"\n\n\"Olkoon niin! Mutta saanko tehdä yhden huomautuksen?\"\n\n\"Minä kuuntelen, veljeni.\"\n\n\"Kuinka on mahdollista, että havaittuasi kauppakirjan valheellisuuden\nitsepintaisesti tahdoit julistaa sodan tuolle idän pitkäpuukolle,\nvaikka sinulle ilmeni, että Apinannaama on hänet pettänyt?\"\n\nPäällikkö hymyili hienon ivallisesti.\n\n\"Kalpeanaamaa ei olisi petetty\", virkkoi hän, \"ellei se olisi sopinut\nhänen tuumiinsa.\"\n\n\"En käsitä sinua, päällikkö.\"\n\n\"Selitän siis. Tietääkö veli, kuinka maa-alueen kauppa tehdään?\"\n\n\"En totisesti. Myönnän, että, koska minulla ei tähän saakka ole ollut\nmaata myytäväksi eikä ostettavanakaan, en ole ollut sellaisten asioiden\nkanssa missään tekemisissä.\"\n\n\"Ooh, sitten minä sen veljelle selitän.\"\n\n\"Siinä teet minulle mieliksi, en minä muuta niin halua kuin hankkia\ntietoja, ja tämä voi nyt olla tarpeellistakin\", virkkoi kanadalainen\nhymyillen.\n\n\"Milloin kalpeanaama haluaa ostaa jonkun heimon metsästysalueen, hän\nmenee kansan pääsachemien luo, ja sitten hän poltettuaan rauhanpiipun\nneuvottelussa esittää asiansa. Pohditaan ehtoja, ja jos molemmat\nasianomaiset pääsevät sopimukseen, laatii heimon ensimmäinen poppamies\nalueesta pohjapiirroksen, kalpeanaama luovuttaa kauppatavaransa, kaikki\npäälliköt piirtävät puumerkkinsä pohjakartan alle, puut merkitään\nsotatapparalla, rajat määrätään ja ostaja ottaa alueen heti haltuunsa.\"\n\n\"Hm\", äännähti Lujamieli, \"sehän on varsin yksinkertaista\"'.\n\n\"Missä neuvottelussa on harmaapäinen päällikkö polttanut rauhanpiipun?\nMissä ovat sachemit, jotka ovat hänen kanssaan kauppaa tehneet?\nOsoittakoon hän merkityt puut!\"\n\n\"Luulen tosiaan, että se olisi hänelle vaikeata\", myönsi metsästäjä.\n\n\"Harmaapäinen\", jatkoi päällikkö, \"tiesi Apinannaaman häntä pettävän,\nmutta alue oli hänelle sopiva ja hän luotti asevoimiinsa ajaakseen\ntahtonsa perille hyvällä tai pahalla.\"\n\n\"Se on luultavaa.\"\n\n\"Todistusten voiman edessä ja liian myöhään käsittäen, että oli\nmenetellyt ajattelemattomasti, hän luuli poistavansa kaikki vaikeudet\ntarjoamalla meille vielä muutamia tavaramyttyjä. Milloin käyttävät\nkalpeanaamat suoraa ja rehellistä kieltä?\"\n\n\"Kiitos\", virkkoi metsästäjä hymyillen.\n\n\"Minä en puhu veljen kansasta. Minulla ei ole koskaan ollut valituksen\nsyytä sitä vastaan, en halunnut sitä sanoa muista kuin idän\npitkäpuukoista. Ajatteleeko veli yhä, että tein väärin heittäessäni\nveriset nuolet?\"\n\n\"Kenties on päällikkö tässä kysymyksessä ollut liian tuittupäinen ja\nantautunut vihan ohjattavaksi, mutta sinulla ja teikäläisillä on niin\npaljon syytä vihata amerikkalaisia, että minä en rohkene sinua moittia.\"\n\n\"Voinko siis yhä luottaa veljen apuun?\"\n\n\"Miksikä sen sinulta kieltäisin, päällikkö? Onhan asiasi yhtä oikea.\nMinun velvollisuuteni on sinua auttaa ja minä teen sen, tapahtuipa mitä\ntahansa.\"\n\n\"Oi, minä kiitän veljeäni. Veljen pyssy on meille hyödyllinen.\"\n\n\"Nyt olemme perillä. On aika tehdä päätös Apinannaaman suhteen.\"\n\n\"Se on tehty\", vastasi päällikkö lyhyesti.\n\nSillä hetkellä he joutuivat laajalle aukeamalle, jonka keskelle oli\nsytytetty useita nuotioita. Viisisataa maalattua ja aseistettua\nintiaanisoturia loikoi hajallaan nurmikolla, sillä välin kun heidän\nvalmiiksi satuloidut hevosensa oli pantu väljään liekaan ja kävelivät\nympärinsä hamuillen ravinnokseen köynnöshernettä.\n\nPäänuotion ääressä istui useita päälliköitä kyykkysillään, hiljaa\npoltellen.\n\nVastatulleet astuivat ratsuiltaan ja läksivät nopeasti nuotiota kohti,\njonka edessä Apinannaama kiihtyneenä käveli.\n\nMolemmat miehet asettuivat toisten päälliköiden viereen ja sytyttivät\npiippunsa. Vaikka jokainen oli levottomasti odotellut heidän tuloansa,\nei kuitenkaan kukaan tehnyt heille kysymyksiä. Sovinnainen tapa kielsi\npäällikköä puhumasta, ennenkuin rauhanpiippu oli poltettu loppuun.\n\nKun Musta Hirvi oli polttanut pesällisensä, hän kolisti tuhan maahan,\npisti piipun takaisin vyöhönsä ja lausui:\n\n\"Sachemien käsky on pantu täytäntöön. Veriset nuolet on jätetty\nkalpeanaamoille.\"\n\nPäälliköt taivuttivat päätänsä tyytyväisyyden merkiksi tämän uutisen\nkuullessaan.\n\nApinannaama lähestyi.\n\n\"Näkikö veli Musta Hirvi Harmaapään?\" kysyi hän.\n\n\"Näin\", vastasi päällikkö kuivasti.\n\n\"Mitä veli ajattelee?\" tivasi Apinannaama.\n\nMusta Hirvi loi häneen epämääräisen silmäyksen.\n\n\"Mitäpä päällikön ajatus tällä hetkellä merkitsee\", vastasi hän, \"koska\nsachemien neuvosto on päättänyt ryhtyä sotaan.\"\n\n\"Yöt ovat pitkiä\", virkkoi silloin Sininen Repo, \"jäävätkö veljeni\ntänne polttelemaan?\"\n\nLujamieli puuttui puheeseen.\n\n\"Pitkäpuukot ovat varuillaan, he valvovat tällä hetkellä. Nouskoot\nveljeni jälleen ratsuilleen ja vetäytykööt takaisin. Hetki ei ole\notollinen.\"\n\nPäälliköt nyökkäsivät myöntymykseksi.\n\n\"Minä lähden tiedustelulle\", virkkoi Apinannaama.\n\n\"Hyvä!\" vastasi Musta Hirvi synkästi nauraen. \"Veli on taitava, huomaa\npaljon asioita ja voi antaa meille tietoja.\"\n\nApinannaama liikahti heittäytyäkseen ratsun selkään, jonka eräs\nsotilas hänelle toi, mutta yhtäkkiä nousi Musta Hirvi, hyökkäsi\nhäntä kohti ja painaen kädellään rajusti hänen olkapäätänsä pakoitti\nhänet vaipumaan polvilleen maahan. Tästä äkillisestä hyökkäyksestä\nhämmästyneet soturit, jotka eivät arvanneet sen tarkoitusta, vaihtoivat\nkummastuneina silmäyksiä, kuitenkaan tekemättä pienintäkään liikettä\nmennäkseen molempain päällikköjen väliin.\n\nApinannaama kohotti äkkiä päänsä.\n\n\"Pahuuden henkikö hämärryttää veljen aivoja?\" sanoi hän yrittäessään\nvapautua rautaisesta puristuksesta, joka piti häntä tantereeseen\nnaulattuna.\n\nMusta Hirvi hymyili kaameasti ja vetäen päänahannylkemis-veitsensä\nvyöltään lausui synkästi:\n\n\"Apinannaama on kavaltaja, hän on myynyt veljensä kalpeanaamoille,\nhänen on kuoltava.\"\n\nMusta Hirvi ei ollut ainoastaan mainehikas soturi, vaan hänen\nviisauttansa ja uskollisuuttansa pidettiin syystä suuressa arvossa\nheimon kesken. Kukaan ei epäillyt hänen lausumaansa syytöstä,\nvarsinkaan kun Apinannaama onnettomuudekseen oli jo vanhastaan hyvin\ntunnettu.\n\nMusta Hirvi kohotti puukkonsa, jonka sinervä terä lähetti nuotion\nliekin hohteessa kamalan salaman, mutta äärimmäisellä ponnistuksella\nonnistui Apinannaaman vapautua. Hän harppasi kuin metsänpeto ja hävisi\nkimakasti nauraen tiheikköön. Veitsi oli luiskahtanut ja viiltänyt vain\nlihaa, iskemättä taitavaan intiaaniin vaarallista haavaa.\n\nSyntyi hetkisen hämmennys. Sitten kaikki ponnahtivat rutosti pystyyn ja\nryntäsivät pakolaisen perään.\n\n\"Pysähtykää!\" huudahti Lujamieli voimakkaalla äänellä. \"Nyt on liian\nmyöhäistä. Rientäkää hyökkäämään kalpeanaamoja vastaan, ennenkuin tuo\nkurja mies ehtii sitä heille ilmoittaa sillä hän hautoo epäilemättä jo\nuusia petoksia.\"\n\nPäälliköt tajusivat tämän neuvon järkevyyden, ja intiaanit\nvalmistausivat taisteluun.\n\n\n\n\nX\n\nTaistelu\n\n\nSillä välin oli kapteeni Watt, kuten edellä mainitsimme, kerännyt\nkaikki siirtolan asukkaat tornin eteen.\n\nTaistelijain lukumäärä nousi kuuteenkymmeneenkahteen, naiset\nmukaanluettuina.\n\nEurooppalaisista rouvista ja neideistä saattaa tuntua kummalliselta,\nettä laskemme naiset taistelijain joukkoon. Vanhassa maailmassa ovatkin\namatsonit onneksi jo ainiaaksi poistuneet näyttämöltä, sivistyksen\nalati edistyessä ei kauniin sukupuolen enää tarvitse ryhtyä rohkeihin\nhyökkäyksiin miesten rinnalla.\n\nKertomuksemme aikakaudella olivat ja tänä päivänäkin ovat asiat\nPohjois-Amerikan ruohoaavikoilla ja uutisviljelyksillä toisin. Usein,\nkun intiaanien sotahuuto äkkiä kajahtaa seudun ensimmäisten raivaajain\nkorvissa, täytyy naistenkin jättää sukupuolelleen kuuluvat työnsä\ntarttuakseen hennoilla käsillään kivääriin ja astuakseen päättäväisesti\nyhteiskuntaa puolustamaan.\n\nVoisimme kyllä mainita useitakin tällaisia lempeäsilmäisiä ja\nenkelinkaltaisia olentoja, jotka tarpeen vaatiessa ovat urhoollisesti\ntäyttäneet sotilaan velvollisuutensa ja taistelleet kuin vimmatut\npaholaiset intiaaneja vastaan.\n\nRouva Watt ei ollut sankaritar, ei lähimainkaan, mutta hän oli sotilaan\ntytär ja sotilaan puoliso, syntynyt ja kasvanut intiaanialueen\nrajaseudulla, oli useita kertoja tuntenut ruudin hajua ja nähnyt\nverta vuotavan, ja sitäpaitsi hän oli äiti. Oli puolustettava lapsia.\nKaikki hänen arka pelokkuutensa oli hävinnyt ja muuttunut kylmäksi ja\ntarmokkaaksi päättäväisyydeksi.\n\nHänen esimerkkinsä oli sähkövirran tavoin innoittanut siirtokunnan\nmuut naiset, ja kaikki olivat tarttuneet aseisiin päättäen taistella\npuolisoittensa ja isiensä rinnalla.\n\nToistamme siis, että kapteenilla oli ympärillään kuusikymmentäkaksi\ntaistelijaa, miehiä ja naisia.\n\nHän yritti suostutella vaimoansa olemaan taisteluun osallistumatta,\nmutta tuo lempeä olento, jonka hän siihen asti aina oli nähnyt niin\narkana ja tottelevaisena, kieltäytyi suoraan ja selvästi tuumastaan\nluopumasta, ja kapteenin täytyi sallia hänen toimia oman päänsä mukaan.\n\nHän järjesti sitten puolustuksen. Viidenkolmatta miehen suuruinen\njoukko jaettiin vallituksille Bothrelin komentamana. Kapteeni otti\njohtaakseen neljänkolmatta miehen suuruista osastoa metsästäjiä, joiden\nmäärä oli mennä kaikkialle, mihin tarve kulloinkin vaati. Naiset\njätettiin rouva Wattin käskyjen alaisina tornin puolustajiksi, johon\nsuljettiin lapset ja sairaat, ja sitten odotettiin intiaanien tuloa.\n\nKello oli noin yksi aamulla, kun kanadalainen metsästäjä ja\npawneepäällikkö olivat lähteneet siirtolasta. Puoli kolmen tienoissa\noltiin valmiina puolustukseen.\n\nKapteeni teki vielä viimeisen kierroksen vallitusten ympäri,\nvarmistuakseen siitä, että kaikki oli järjestyksessä, ja sammutettuaan\nsitten kaikki tulet hän lähti kenenkään tietämättä siirtolasta\nvallitukseen tehdyn salaoven kautta, jonka vain kersantti Bothrel ja\nhän itse tunsivat.\n\nLankku heitettiin vallihaudan yli, ja mukanaan ainoastaan Bothrel\nja Bob-niminen kentuckylainen, rohkea huimapää, josta meillä jo\naikaisemmin oli aihetta mainita, astui kapteeni sen toiselle puolelle.\n\nLankku kätkettiin huolellisesti, jotta sitä voitaisiin käyttää\npalatessakin, ja nuo kolme miestä hiipivät yöhön kuin kolme aavetta.\n\nKun he olivat päässeet noin sadan metrin päähän siirtolasta, pysähtyi\nkapteeni.\n\n\"Hyvät herrat\", virkkoi hän heille niin hiljaisella äänellä, että\nkumppanien täytyi kumartua häntä kohti, kuullakseen sanat, \"minä\nvalitsin teidät, koska yrityksemme on vaarallinen ja koska tarvitsen\npäättäväisiä miehiä.\"\n\n\"Mistä on kysymys?\" tiedusteli Bothrel.\n\n\"Yö on niin pimeä, että nuo kirotut pakanat voisivat, jos tahtoisivat,\nsaapua ihan vallihaudan reunalle, meidän sitä huomaamattamme. Senvuoksi\nolen päättänyt sytyttää tuleen hakatut ja jonkun matkan päähän\ntoisistaan pinotut puut sekä juurikasat. Tarpeen vaatiessa täytyy olla\nvalmis uhrauksiin. Ne valkeat palavat kauan ja levittävät kirkasta\nhohdetta, ja sallivat meidän eroittaa vihollisemme pitkän matkan päästä\nja tähdätä heihin varmasti.\"\n\n\"Tuuma on oivallinen\", vastasi Bothrel.\n\n\"Niin\", jatkoi kapteeni, \"mutta emme saa salata itseltämme, että se\non perin vaarallinen. On selvää, että intiaanivakoojia harhailee jo\nsiellä täällä tasangolla, ehkä aivan lähellä meitä, ja kun kaksi tai\nkolme valkeaa on sytytetty ja me näemme heidät, eivät hekään puolestaan\nole meitä näkemättä. Jokainen meistä ottaa itselleen tarpeelliset\nainekset, ja me koetamme liikkeittemme nopeudella tehdä tyhjiksi niiden\npaholaisten juonet. Muistakaa, että meidän on toimittava erikseen ja\njokaisen sytytettävä neljä, viisi valkeaa. Emme saa luottaa toisiimme.\nToimeen!\"\n\nSytytysaineet ja virit jaettiin kolmen miehen kesken, ja he erosivat.\n\nViisi minuuttia myöhemmin välähti kipinä, sitten toinen, ja sitten\nkolmas. Neljännestunnin kuluttua oli sytytetty kymmenen valkeaa.\n\nAlussa heikkoina ne lepattivat tuokion epävarmasti, mutta vähitellen\nliekki laajeni ja taajeni, ja pian valaisi koko kenttää näiden\nsuunnattomain tulisoihtujen veripunaisen valon loiste.\n\nKapteenilla oli seuralaisineen ollut parempi onni kuin olivat\ntoivoneetkaan, sillä he olivat saaneet sytytetyiksi laakson hajalliset\npuukasat herättämättä intiaanien huomiota ja riensivät nyt juoksujalkaa\nvallituksille. Oli jo aikakin, sillä äkkiä kajahti heidän takaansa\npeloittava sotahuuto, ja lukuisa joukko intiaanisotureita ilmestyi\nmetsän syrjään karauttaen esille täyttä nelistä ja huitoen aseillaan\nkuin parvi paholaisia.\n\nMutta ne saapuivat liian myöhään päästäkseen amerikkalaisten kimppuun,\nnämä kun jo olivat vallihaudan toisella puolella ja suojassa heidän\niskuiltaan. Yhteislaukaus musketeista tervehti intiaanien tuloa. Monta\nkuukertui ratsuiltaan ja toiset käänsivät hevosensa ja poistuivat\nnopeasti.\n\nTaistelu oli syttynyt, mutta vähän se kapteenille merkitsi. Hänen\nonnistuneen toimenpiteensä vuoksi oli yllätys mahdoton. Nähtiin yhtä\nselvästi kuin kirkkaalla päivällä.\n\nOli tuokio hengähdysaikaa, jota amerikkalaiset käyttivät panostaakseen\npyssynsä uudelleen.\n\nSiirtolaiset olivat tunteneet hetkiseksi levottomuutta nähdessään\nsuunnattomain nuotioiden syttyvän toisen toisensa perään kedolla. He\nluulivat sitä intiaanien juoneksi, mutta kapteenin palattua heille pian\nselitettiin asian todellinen laita, ja he olivat päinvastoin mielissään\ntästä onnellisesta päähänpistosta, joka teki heille mahdolliseksi ampua\ntarkasti tähdäten.\n\nPawneet eivät kuitenkaan olleet luopuneet hyökkäyssuunnitelmastaan,\ntodennäköisesti he olivat perääntyneet vain neuvotellakseen.\n\nNojaten olkapäänsä paaluvarustusta vasten tarkkasi kapteeni\nhuolellisesti autiota kenttää, kunnes luuli havaitsevansa outoa\nliikettä eräällä varsin laajalla, noin kahden pyssynkantaman päässä\nsiirtolasta sijaitsevalla maissipellolla.\n\n\"Valmiiksi!\" komensi hän. \"Vihollinen lähestyy.\" Jokainen kosketti\nsormellaan liipaisinta.\n\nYhtäkkiä kuului ryskettä, ja etäisin puuröykkiö romahti syösten\ntuhansittain kipinöitä.\n\n\"_By God_!\" huudahti kapteeni. \"Intiaanit ovat ryhtyneet johonkin\npirunjuoneen. On mahdotonta, että tuo ääretön pino jo olisi hiiltynyt.\"\n\nSamalla hetkellä sortui toinen pino, sitten kolmas ja sitten neljäs.\n\nEi ollut enää syytä olla epätietoinen, mistä nuo toisiaan seuraavat\nromahdukset johtuivat. Intiaanit, joiden liikkeet nämä jättiläismajakat\ntekivät tehottomiksi, olivat aivan yksinkertaisesti ryhtyneet niitä\nsammuttamaan, minkä työn voivat aivan turvassa suorittaa, koska nämä\nolivat pyssynkantaman ulkopuolella.\n\nHeti kun pinot oli kaadettu maahan ne hajoitettiin, puut siroiteltiin\nympärinsä ja saatiin jokseenkin helposti sammumaan.\n\nTällä keinoin oli intiaanien onnistunut kenenkään huomaamatta tulla\nvarsin lähelle paaluvarustusta.\n\nMutta kaikkia pinoja ei ollut kaadettu. Kaikki jäljelläolevat kohosivat\nniin lähellä siirtolaa, että niitä voitiin sen tulella puolustaa.\n\nKuitenkin yrittivät pawneet sammuttaa nekin.\n\nMutta silloin ammunta alkoi uudestaan, ja luoteja alkoi taajaan sataa\nhyökkääjäin päälle, joiden oli pidettyään puoliaan muutaman minuutin\npakko lähteä pakoon, sillä perääntymiseksi ei voi nimittää sitä\nkiirettä, jolla he poistuivat.\n\nAmerikkalaiset alkoivat nauraa ja pilkallisesti huudella pakenijoille.\n\n\"Luulen\", huomautti Bothrel leikillisesti, \"että niistä kelpo pojista\non liememme liian kuumaa. Taitavat jo katua, että siihen sormensa\npistivätkään.\"\n\n\"Eivät ne tosiaankaan näytä halukkailta enää palaamaan\", vahvisti\nkapteeni.\n\nHän erehtyi. Sillä samassa tuokiossa palasivat intiaanit karauttaen\ntäyttä laukkaa.\n\nMikään ei voinut niitä pysähdyttää, ja kuulatuiskusta huolimatta, johon\neivät viitsineet vastata, ne saapuivat vallihaudan äärille. Tosin kyllä\nhe siihen päästyään pian kääntyivät ja palasivat yhtä nopeasti kuin\nolivat tulleetkin, mutta jättäen tielle runsaan joukon tovereitaan,\njotka amerikkalaisten luodit olivat armotta kellistäneet.\n\nMutta pawneeiden suunnitelma oli onnistunut ja valkoiset huomasivat\npian suureksi pettymyksekseen, että olivat liian aikaisin onnitelleet\nitseänsä helpon menestyksensä johdosta.\n\nJokainen pawneelainen ratsumies oli satulansa takana tuonut soturin,\njoka vallihaudan reunalla oli astunut maahan ja, käyttäen hyväkseen\nhämmennystä ja heidät puolustajani silmiltä verhoavaa savua, parhaansa\nmukaan kätkeytynyt kaadettujen puunrunkojen ja maanyppyläin taakse.\nJa niinpä amerikkalaiset, kun he savun hajaannuttua kumartuivat\npaaluvarustuksen yli todetakseen vihollisen hyökkäyksen tulokset,\nsaivat vuorostaan pyssyistä ja pitkistä uurretuista nuolista\ntervehdykseen yhteislaukauksen, joka kaatoi viisitoista heidän\njoukostaan.\n\nTämän näkymättömäin vihollisten tekemän hyökkäyksen seurauksena valtasi\nvalkoiset tyrmistyttävä pelko.\n\nViisitoista miestä vähemmän yhdellä kolauksella oli siirtolaisille\nkauhea tappio. Taistelu alkoi näyttää vakavalta ja uhkasi kääntyä\nhäviöksi, sillä intiaanit eivät koskaan olleet osoittaneet\nhyökkäyksissään moista tarmoa ja hellittämätöntä vimmaa.\n\nEi ollut aikaa epäröimiseen, oli hinnalla millä hyvänsä häädettävä\nrohkeat viholliset paikoiltaan, joihin olivat niin yltiöpäisesti\nlymynneet. Kapteeni teki päätöksensä.\n\nKeräten parikymmentä lujatahtoista miestä, toisten jäädessä varustuksia\nvartioimaan, hän lasketutti nostosillan ja hyökkäsi rohkeasti ulos.\n\nSilloin viholliset kohtasivat toisensa teräasein ja ryntäsivät mies\nmiestä vastaan.\n\nKahakka oli julma. Valkoiset ja punanahat olivat toisiinsa\nkietoutuneina kuin käärmeet, raivosta päihtyneinä ja vihan sokaisemina,\nkoettaen tikareillaan lävistää toisiansa. Yhtäkkiä valaisi tavaton\nloisto surmatantereen ja säikähdyksen huutoja kuului siirtolasta.\n\nKapteeni käänsi päänsä ja päästi epätoivoisen huudon nähdessään hirveän\nnäytelmän kauhistuneiden silmiensä edessä.\n\nTorni ja päärakennukset paloivat. Liekkien loisteessa nähtiin\nintiaanien hyökkäävän kuin paholaiset siirtolan puolustajia\nhätyyttämään, jotka sinne tänne ryhmittyneinä vielä yrittivät nyttemmin\nmahdotonta vastarintaa.\n\nOli käynyt näin:\n\nSillä välin kun Musta Hirvi, Sininen Repo ja muut pawneiden pääjohtajat\nyrittivät hyökkäystä siirtolan etupuolelta, oli Lujamieli Quoniamin ja\npuolensadan luotettavan sotilaan seuraamana astunut bisoninnahkaisiin\nruuhiin; he olivat ääneti soutaneet virtaa alaspäin ja astuneet maihin\nsiirtolan luona, eikä heidän tulostaan oltu tehty hälytystäkään siitä\nyksinkertaisesta syystä, että amerikkalaiset eivät mitenkään tienneet\npelätä hyökkäystä Missourin puolelta.\n\nKuitenkin täytyy tehdä oikeutta kapteenille ja mainita, että hän ei\nollut jättänyt joenpuolistakaan sivua turvattomaksi. Sinne oli asetettu\nvartijoita. Mutta onnettomuudeksi olivat nämä vartijat intiaanien\nviime hyökkäyksen synnyttämässä sekasorrossa, luullen, ettei siltä\ntaholta ollut mitään pelättävänä, jättäneet paikkansa ja rientäneet\nsinne, missä arvelivat vaaran olevan suurimman, auttaakseen tovereitaan\nlyömään intiaanit takaisin.\n\nTämä anteeksiantamaton virhe oli siirtolan puolustajain turmio.\n\nLujamieli purki joukkonsa, iskua lyömättä.\n\nNiin pian kuin pawneet olivat astuneet siirtolaan, he heittivät\nsytytyssoihtuja puisiin rakennuksiin ja kajauttaen sotahuutonsa\nvyöryivät amerikkalaisten kimppuun selkäpuolelta ja saattoivat nämä\nsiten kahden tulen väliin.\n\nLujamieli, Quoniam ja muutamat soturit, jotka eivät olleet lähteneet\nheidän luotaan, hyökkäsivät tornia kohti.\n\nVaikka rouva Watt oli aavistamattaan yllätetty, valmistautui hän\nkuitenkin urhoollisesti puolustamaan hänelle uskottua asemaa.\n\nKanadalainen lähestyi häntä kädet kohotettuina rauhan merkiksi.\n\n\"Antautukaa taivaan nimessä!\" huudahti hän. \"Muuten olette kaikki\nhukassa; siirtola on vallattu.\"\n\n\"Ei\", vastasi rouva päättävästi, \"minä en antaudu kunnottomalle, joka\npettää veljensä yhtyäkseen pakanoihin.\"\n\n\"Teette minulle vääryyttä\", vastasi metsästäjä surumielisesti; \"minä\ntulen teitä pelastamaan.\"\n\n\"Minä en halua, että te minut pelastatte.\"\n\n\"Onneton nainen, jollette salli pelastaa itseänne, niin antakaa\npelastaa edes lapsenne! Katsokaa, torni on tulessa.\"\n\nNuori nainen kohotti silmänsä, päästi säikähdyksen huudon ja syöksyi\npäätähavin rakennuksen sisään.\n\nLuottaen metsästäjän sanoihin eivät toiset naiset yrittäneetkään\nvastarintaa, vaan luovuttivat aseensa.\n\nLujamieli uskoi näiden naispoloisten vartijaksi Quoniamin, jolle\njätti useita sotureita, ja poistui nopeasti, mennäkseen lopettamaan\nverilöylyn, jota jatkui kaikilla siirtolan kulmilla.\n\nQuoniam astui torniin, mistä löysi rouva Wattin puoliksi tukehtuneena\nja puristamassa tavattomalla voimalla lapsiansa syliinsä. Urhea neekeri\nnosti nuoren naisen hartioilleen, kantoi hänet ulos, ja keräten kokoon\nkaikki naiset ja lapset, vei heidät Missourin rannalle, toimittaakseen\nheidät pois tulen ulottuvilta ja odottaakseen, saattamatta vankeja\nvoittajain vimmalle alttiiksi, kunnes taistelu loppuisi.\n\nNyt se ei enää ollutkaan taistelua, vaan teurastusta, jonka teki\nvielä kamalammaksi intiaanien raaka julmuus, nämä kun raivosivat\nkuvaamattoman vimmaisesti onnettomia vihollisiaan vastaan.\n\nAinoastaan kapteeni, Bothrel, Bob ja parikymmentä amerikkalaista olivat\nvielä elossa siirtolaisten joukosta. Vallipihan keskelle kerääntyneinä\nhe puolustautuivat epätoivon tarmolla intiaaniparvea vastaan ja olivat\npäättäneet mieluummin antaa surmata itsensä kuin joutua hurjain\nvoittajainsa käsiin.\n\nLujamielen onnistui kuitenkin suostuttamalla ja satoja vaaroja\nuhmaamalla saada heidät laskemaan alas aseensa ja vihdoin lopettaa\nteurastus.\n\nÄkkiä kuului huutoja, itkua ja rukouksia joelta päin.\n\nMetsästäjä ryntäsi nopeasti sinne, synkän aavistuksen puistattamana.\nMusta Hirvi sotureineen seurasi häntä. Heidän saapuessaan paikalle,\nmihin Quoniam oli kerännyt naiset, kohtasi heidän silmiään\nkauhistuttava näky. Rouva Watt ja kolme muuta naista makasi\nliikahtamatta maassa, verilätäkössä viruen. Kaksi ammottavaa haavaa\nruumiissaan, toinen päässä ja toinen rinnassa, makasi Quoniam heidän\nedessään.\n\nOli mahdotonta saada toisilta naisilta mitään selkoa tapahtumasta; he\nolivat melkein mielipuolina kauhusta.\n\nKapteenin lapset olivat kadoksissa!\n\n\n\n\nXI\n\nLa Venta del Potrero\n\n\nKäyttäen nyt etuoikeuttamme romaaninkirjoittajana siirrämme\nkertomuksemme näyttämön Teksasiin, jatkaen tarinaamme noin kuusitoista\nvuotta myöhemmin kuin edellisessä luvussa kerrotut tapaukset olivat\nsattuneet.\n\nAamunsarastus alkoi kirjailla pilviä helmiäisvivahduksillaan, tähdet\nsammuivat toinen toisensa perästä taivaan synkässä syvyydessä,\nja etäällä taivaanrannan äärimmäisellä sinijuovalla ilmoitti\nheleänpunainen kajastus, auringonnousun airut, että päivä oli\nvalkenemassa. Tuhannet näkymättömät linnut, jotka olivat vilusta\nväristen kätkeytyneet lehviin, heräsivät äkkiä ja kajauttivat\nriemukkaasti sointuvan aamukonserttinsa, samalla kun juomapaikoiltaan\nlähtevien ja tutkimattomille tyyssijoilleen verkalleen palaavien\npetojen ulvonta kävi yhä kumeammaksi ja epäselvemmäksi. Sillä hetkellä\nnousi tuulenviima ja tunkeutui paksuun huurupilveen, joka lämpimän\nvyöhykkeen seuduissa auringon noustessa huokuu maasta, pyöritteli\nsitä hetkisen, repi sen rikki ja hajoitti avaruuteen, loihtien kuin\nteatteritempulla, ilman väliastetta, esille ihanimman maiseman, mistä\nrunoilijan tai maalarin haaveileva mielikuvitus koskaan saattaa uneksia.\n\nVarsinkin Amerikassa näkyy kaitselmus ikäänkuin huvikseen tuhlanneen\nmitä tehoavimpia maisemavaikutteita, vaihdellen loppumattomiin tämän\nvain siellä tavattavan mahtavan luonnon vastakohtia ja sopusuhtaisuutta.\n\nÄärettömän, kaikilta puolilta aarniometsän korkeiden oksien ympäröimän\npyöreän tasangon keskellä kiemurteli oikullisena kullankellervä\nhiekoitettu tie, joka hauskasti leikkasi korkean ruohon tummaa\nvihreyttä ja kapean joen hopeista hohdetta, kun nousevan auringon\nensimmäiset säteet panivat sen veden säkenöimään jalokivikokoelman\nlailla. Lähellä jokea kohosi melkein tasangon keskikohdalta valkoinen\nrakennus pylväseteisineen ja punaisine tiilikattoineen. Tämä seiniä\npitkin kiipeilevien köynnöskasvien isoilla avartuvilla töyhdöillään\nverhoilemana keimaileva rakennus oli _venta_ eli majatalo, joka\nsijaitsi matalan kukkulan huipulla. Sinne noustiin aivan loivaa\nrinnettä, ja sen asema oli sellainen, että sieltä näki laajan ja\nsuurenmoisen maiseman, jollaisen näkee kondori leijaillessaan korkealla\npilvien yläpuolella.\n\nVentan portilla oli parikymmentä sirosti ryhmittynyttä rakuunaa\nsatuloimassa hevosiaan, sillä välin kun muutamat _arrierot_ uutterasti\nkuormittivat seitsemää tai kahdeksaa muulia.\n\nTiellä nähtiin muutaman englanninpenikulman päässä ventasta eteenpäin\npieninä, mustina, tuskin huomattavina pisteinä useita ratsastajia,\njotka etenivät nopeasti ja olivat juuri ehtimäisillään mainitsemaamme\nmetsään, joka kohosi asteettain ja jonka yli näkyi korkea vuorivyö\ntaivaan sineen häipyvine, lumen seppelöimine ja myrskyn pieksemine\nhuippuineen.\n\nVentan ovi aukeni, ja esille astui nuori upseeri hyräillen jotakin\nlaulunpätkää, seurassaan lihava, möhömahainen, hilpeännäköinen munkki.\nHeidän jälkeensä ilmestyi kynnykselle hurmaava kahdeksantoista- tai\nyhdeksäntoistavuotias, vaaleanverevä, hento, sinisilmäinen ja\nkultakutrinen tyttö, herttainen ja siromuotoinen.\n\n\"Satulaan, satulaan!\" hoputti kapteeni, sillä nuoren upseerin\narvomerkit osoittivat hänet sellaiseksi. \"Olemme jo tuhlanneet\nliiaksikin aikaa.\"\n\n\"Hm\", mörähti munkki, \"tuskinhan olemme ehtineet murkinoida. Mihin\nhitossa teillä on sellainen kiire, kapteeni?\"\n\n\"Pyhä mies\", vastasi upseeri ivallisesti, \"jos haluatte viipyä, niin\nkernaasti minun puolestani.\"\n\n\"Ei, ei, minä lähden teidän kanssanne!\" huudahti munkki säikähtynein\nelein, \"_capista!_ Tahdon matkustaa teidän saattamananne.\"\n\n\"Rientäkää sitten, sillä ennenkuin viisi minuuttia on kulunut, minä\nannan lähtökäskyn.\"\n\nVilkaistuaan ympäri kentälle viittasi upseeri apulaistansa tuomaan\nhänen hevosensa ja hyppäsi keveästi satulaan meksikolaisille\nratsumiehille ominaisella soreudella. Munkki tukehdutti\nkaihonhuokauksen kaiketikin ajatellessaan runsasta vieraanvaraisuutta,\njonka nyt jätti antautuakseen pitkän matkan vaaroihin. Arrierojen\navulla hänen onnistui niin ja näin hinata itsensä muulin selkään, jonka\nlanteet taipuivat tämän äärettömän kuorman painosta.\n\n\"Uh\", jupisi hän, \"tässä sitä nyt olen.\"\n\n\"Satulaan!\" komensi upseeri.\n\nRakuunat tottelivat heti, ja muutamien sekuntien ajan kuului\nrautakenkäisten kavioiden kapsetta.\n\nMainitsemamme nuori tyttö oli siihen asti pysynyt ääneti ja\nliikahtamatta kynnyksellä ikäänkuin salaisen mielenliikutuksen\nvallassa ja luoden ympärilleen levottomia katseita pariin, kolmeen\n_campesinoon_, jotka huolettomasti nojaten olkapäätänsä ventan seiniä\nvasten tarkkasivat samalla kertaa sekä uteliain että välinpitämättömin\nsilmin joukkueen liikkeitä. Mutta hetkellä, jolloin kapteeni\nvalmistausi antamaan lähtökäskyn, lähestyi tyttö häntä päättäväisesti\nja ojensi hänelle sytytetyn _mecheron_.\n\n\"Paras kapteeni\", virkkoi hän pehmeällä ja sointuvalla äänellä, \"teidän\n_cigaritonne_ on sammunut.\"\n\n\"Kah, niin onkin!\" vastasi toinen ja kumartuen kohteliaasti tyttöä\nkohti hän antoi tuojalle käyttämänsä sytyttimen takaisin, virkkoen:\n\"Kiitos, kaunis lapsukainen!\"\n\nNuori tyttö käytti hyväkseen hetkeä, jolloin upseerin kasvot tulivat\nlähelle hänen omiaan, lausuakseen hänelle nopeasti hiljaisella äänellä\nkaksi sanaa:\n\n\"Olkaa varuillanne!\"\n\n\"Häh?\" kysäisi upseeri tuijottaen tyttöön. Hänelle vastaamatta pani\ntämä etusormensa rusohuulilleen ja kääntyen vikkelästi palasi juosten\nrakennukseen.\n\nKapteeni suoristausi, rypisti mustia kulmakarvojaan ja loi uhkaavan\nkatseen seinustalla nojaileviin miehiin, mutta pian hän ravisti\npäätänsä.\n\n\"Pyh\", jupisi hän ylenkatseellisesti, \"ne eivät uskalla!\"\n\nSitten hän paljasti sapelinsa, jonka terä välkähti kirkkaasti auringon\nsäteissä, riensi joukkonsa etupäähän ja sanoi:\n\n\"Matkalle!\"\n\nHe lähtivät.\n\nMuulit seurasivat _nenan_ kulkusta ja _recuan_ ympärille järjestyneet\nrakuunat sulkivat sen keskelleen.\n\nJonkun silmänräpäyksen ajan tarkkasivat joukkueen lähtöä katselleet\ncampesinot sen kulkua poimuilevalla tiellä ja palasivat sitten yksi\nerältään ventaan.\n\nNuori tyttö oli yksinään, ja istuen jakkaralla näkyi olevan uutterassa\npuuhassa, naisenpuvun korjaamisessa. Mutta hänen ruumistaan\npuistattavasta, tuskin huomattavasta väristyksestä, otsan punerruksesta\nja arasta katseesta, jonka hän campesinojen sisälle astuessa\nsiivilöi pitkien silmäripsiensä alta, oli helppo arvata, että hänen\nteeskentelemänsä tyyneys oli kaukana hänen sydämestään ja että häntä\npäinvastoin kiusasi salainen pelko.\n\nCampesinoja oli kolme. Kaikki he olivat parhaissa voimissaan. Heidän\npiirteensä olivat kovat ja terävät, katse luihu ja käytös silaamatonta\nja raakaa.\n\nHe olivat Meksikon rajaseutulaisten puvussa ja hyvin aseistetut. Miehet\nistuutuivat karkeatekoisen pöydän eteen asetetulle penkille ja lyöden\ntarmokkaasti nyrkillään tuohon pöytään kääntyi eräs joukosta nuoreen\ntyttöön päin ja sanoi jurosti:\n\n\"Juotavaa!\"\n\nNeitonen säpsähti ja kohotti nopeasti päänsä.\n\n\"Mitä haluatte, _caballeros_?\" kysyi hän.\n\n\"Mezcalia.\"\n\nTyttö nousi ja riensi heitä palvelemaan. Se miehistä, joka oli puhunut,\npidätti häntä hameesta, juuri kun hän aikoi poistua.\n\n\"Hetkinen, Carmela\", sanoi hän.\n\n\"Päästä irti hameeni, Ruperto\", virkkoi toinen nyrpistäen suutaan\nhiukan äkäisesti, \"vielä revit sen.\"\n\n\"Joutavia!\" vastasi nuorukainen muhoillen. \"Pitänet minua kovin\nkömpelönä?\"\n\n\"En, mutta sinun tapasi eivät minua miellytä.\"\n\n\"Ohoh, aina et ole niin vauhko, suloinen puluseni.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi tyttö punastuen.\n\n\"Riittää, minä käsitän. Mutta tällä hetkellä ei ole kysymys siitä.\"\n\n\"Mistä sitten on kysymys?\" tiedusti neitonen kummastusta teeskennellen.\n\"Enkö ole tuonut mezcalia, kuten käskettiin?\"\n\n\"Olet, olet, mutta minulla on sinulle jotakin sanottavaa.\"\n\n\"Hyvä, sano sitten nopeasti ja päästä minut.\"\n\n\"Sinulla on kova kiire päästä minusta. Pelkäätkö siis, että rakastajasi\nyllättäisi sinut minun kanssani juttelemasta?\"\n\nRuberton toverit alkoivat nauraa, ja nuori tyttö jäi aivan ymmälle.\n\n\"Ei minulla ole rakastajaa, Ruperto, tiedäthän sen hyvin\", vastasi hän\nkyyneleet silmissä; \"teet väärin herjatessasi turvatonta tyttöraukkaa.\"\n\n\"No, no, en minä sinua herjaa, Carmela. Mitäpä pahaa siinä on, että\nsinunlaisellasi somalla tyttösellä olisi rakastaja tai vaikkapa\nkaksikin?\"\n\n\"Päästä minut\", huudahti Carmela tehden äkillisen nykäyksen\nirtautuakseen.\n\n\"En, ennenkuin olet vastannut kysymykseeni.\"\n\n\"Tee sitten se kysymyksesi ja lopettakaamme.\"\n\n\"Hm, no niin, pikku äkäpussi, toistahan minulle se, mitä juuri\nkuiskasit sille kapteenin kekkulille.\"\n\n\"Minäkö!\" vastasi tyttö häkeltyneenä. \"Mitäpä sitten haluaisit minun\nhänelle sanoneen?\"\n\n\"Ka, siinäpä juuri onkin kysymys, _mina_. Minä en halua, että olisit\nhänelle jotakin sanonut, minä vain tahdon tietää, mitä hänelle sanoit.\"\n\n\"Jätä minut rauhaan, Ruperto! Sinä kiusaat minua huviksesi.\"\n\nMeksikolainen katsoi häneen terävästi.\n\n\"Älä käännä keskustelua toisaalle, kaunis tyttöseni\", sanoi hän\nkuivasti. \"Sinulle tekemäni kysymys on vakava.\"\n\n\"Saattaa olla, mutta minulla ei ole sinulle mitään vastattavaa.\"\n\n\"Siksi, että tiedät olevasi väärässä.\"\n\n\"En käsitä sinua.\"\n\n\"Oikeinko totta! No sitten minä selitän: sillä hetkellä, kun upseeri\nlähti, sinä sanoit hänelle: 'Olkaa varuillanne!' Tohditko sen kieltää?\"\n\nTyttö kalpeni.\n\n\"Koska kuulit sanani\", virkkoi hän yrittäen laskea leikkiä, \"niin miksi\nsitten kysyt?\"\n\nCampesinot olivat rypistäneet kulmiaan Ruperton syytöksen kuullessaan.\nTilanne kävi vakavaksi.\n\n\"Oho\", sanoi yksi heistä kohottaen äkkiä päätänsä; \"olisiko se todella\nniin sanonut?\"\n\n\"Kaiketikin, koska minä sen kuulin\", vastasi Ruperto töykeästi.\n\nNuori tyttö loi säikähtyneen katseen ympärilleen ikäänkuin\nrukoillakseen näkymätöntä suojelusta.\n\n\"Hän ei ole siellä\", sanoi Ruperto häijysti, \"on siis turhaa häntä\netsiä.\"\n\n\"Kuka?\" kysyi tyttö häpeillään otaksumasta ja samalla vaarallisesta\nasemastansa säikähtyneenä.\n\n\"Hän!\" vastasi nuori mies virnistäen. \"Kuulehan, Carmela, useitakin\nkertoja olet jo saanut hommistamme vihiä enemmän kuin meille olisi\nsuotavaa. Toistan sinulle: kiellä jos voit, ne sanat, jotka muutama\nminuutti sitten kuiskasit kapteenille: 'Olkaa varuillanne!'\"\n\n\"Niin\", mörähti toinen mies, \"sillä me saattaisimme unohtaa, että olet\nvain lapsi, ja maksattaa sinulle ilmiantosi.\"\n\n\"Pyh\", sanoi kolmas, joka siihen asti oli tyytynyt vain juomaan,\nottamatta osaa keskusteluun, \"lain tulee olla sama kaikille. Jos\nCarmela on meidät pettänyt, on häntä rangaistava.\"\n\n\"Oikein puhuttu, Bernardo\", huudahti Ruperto lyöden nyrkillään pöytään;\n\"meitä onkin juuri kylliksi monta langettaaksemme tuomion.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" parahti tyttö riuhtautuen äkkiä irti miehen käsistä,\njoka siihen asti oli häntä pidättänyt. \"Päästä minut, päästä minut!\"\n\n\"Pysäyttäkää hänet!\" huudahti Ruperto nousten, \"muuten tapahtuu joku\nonnettomuus.\"\n\nKaikki kolme ryntäsivät neitosta kohti. Puolikuolleena säikähdyksestä\ntämä koetti avata ovea paetakseen.\n\nMutta hetkellä, jolloin nuo kolme laskivat raskaat ja känsäiset\nkätensä hänen valkoisille ja hennoille olkapäilleen, avautui selkosen\nselälleen ventan ovi, jonka säppiä tyttö ei hädissään ollut onnistunut\nkiertämään, ja kynnykselle ilmestyi muuan mies.\n\n\"Mitä täällä on tekeillä?\" kysyi hän synkällä äänellä ja laskien\nkäsivartensa ristiin rinnalle, jäädessään liikkumattomaksi kynnykselle\nja luodessaan silmäyksen kaikkiin läsnäoleviin.\n\nTulokkaan äänensävy oli niin uhkaava ja hänen silmänsä singahduttivat\nniin tummia salamia, että nuo kolme miestä peräytyivät säikähtyneinä\nvastakkaiselle seinälle, jupisten peloissaan:\n\n\"Jaguari, Jaguari!\"\n\n\"Pelastakaa minut, pelastakaa minut!\" huudahti nuori tyttö heittäytyen\nhätäännyksissään häntä kohti.\n\n\"Niin\", lausui vieras syvällä äänellä, \"niin, minä pelastan sinut,\nCarmela. Onneton se, joka koskee hiuskarvaankaan päässäsi!\"\n\nJa nostaen tytön lempeästi jänteville käsivarsilleen mies laski hänet\nhellävaroen _butacaan_ eli matalaan nojatuoliin, johon hän lyyhistyi\npuolitainnuksissa.\n\nMies, jonka niin äkkiä toimme näyttämölle, oli vielä varsin nuori.\nHänen parrattomat kasvonsa olisivat muistuttaneet lapsesta, jollei\nsäännöllisiä ja miltei naisellisen kauniita piirteitä olisi valaissut\nkaksi isoa mustaa silmää, joiden katseella oli niin salamoiva loisto ja\nmagneettinen voima, että harvat voivat sitä kestää.\n\nHän oli kookas vartaloltaan, mutta solakka ja siro, jäsenet olivat\njäntevät ja rinta laaja. Pitkät hiukset, mustat kuin korpin siipi,\nvaluivat tuuheina vikunjanvilloista kudotun, isolla kultakoristeisella\nnauhalla reunustetun lakin alta ja valuivat runsaina kiharoina\nolkapäille.\n\nHänellä oli loistava ja upea meksikolainen puku. Sinipunervat\nsamettihousut, joita reunustivat monilukuiset siselöidyt kultanapit,\nolivat avoinna polven yläpuolelle ja paljastivat hänen hienot ja\njäntevät säärensä, jotka olivat sirosti puetut helmenvärisiin sukkiin.\nOlkapäälle heitettyä hihaa paarmasi leveä kultanauha, valkoinen\nsilkkivyö puristi hänen lanteitaan ja siitä riippui kaksi pistoolia\nja huotraton, leveäteräinen ja kirkas väkipuukko, joka oli pistetty\nkiilloitettuun teräsrenkaaseen. Hopeaheloilla koristettu amerikkalainen\nkivääri riippui hankkiluksessa hänen olallaan.\n\nTässä nuoressa miehessä oli niin vastustamatonta vetovoimaa, niin\nomituista käskevää tarmoa, että häntä ei voinut nähdä rakastamatta tai\nvihaamatta. Niin syvän vaikutuksen hän tietämättään teki kaikkiin,\njoiden kanssa sattumalta joutui kosketuksiin.\n\nKukaan ei tiennyt, ken tämä mies oli tai mistä hän oli tullut. Hänen\nnimensäkin oli tuntematon, joten oli ollut pakko hänelle antaa\nliikanimi, jota hän muuten vastasikin näyttämättä siitä loukkaantuvan.\n\nHänen luonteensa selviää kylliksi lähinnä seuraavista tapauksista,\njoten meidän ei tällä haavaa tarvitse ryhtyä seikkaperäisempiin\nkuvauksiin.\n\n\n\n\nXII\n\nKeskustelu\n\n\nTällä välin oli Jaguarin ilmestymisen aiheuttama säikähdys, joka ensi\nhetkellä oli saanut ventassa olleet miehet väistymään, jo vähitellen\nasettunut. Heidän röyhkeytensä, elleipä rohkeutensa, oli palannut, kun\nhe näkivät miehen, jota jo kauan sitten olivat tottuneet pelkäämään,\nesiintyvän varsin rauhallisesti.\n\nRuperto, joukon pahin vintiö, oli ensimmäisenä saanut takaisin\nkylmäverisyytensä ja tuumien, että se, joka oli heidät niin kovin\nsäikähdyttänyt, oli yksinään eikä siis kyennyt pitämään puoliaan heitä\nvastaan, hän astui päättäväisesti vierasta kohti.\n\n\"_Rayo de dios_!\" sadatti hän raa'alla äänellä. \"Jättäkää se\ntyttöhempukka. Hän ei ole ansainnut ainoastaan tätä, vaan\nrangaistuksenkin, jolla häntä kohta kuritamme.\"\n\nNuori mies syöksähti pystyyn kuin käärmeen pistämänä ja luoden olkansa\nyli uhkaavan katseen puhuttelijaansa sanoi:\n\n\"Häh? Minulleko sinä semmoista haastat?\"\n\n\"Kellepä muulle?\" vastasi toinen julkeasti, vaikka vapisikin\nsielussaan, kun näki minkä vaikutuksen sanansa olivat tehneet.\n\n\"Aah!\" äännähti Jaguari vain ja astui enempää virkkamatta Rupertoa\nkohti naulaten hänet loihtivalla katseellaan liikkumattomaksi.\nRehentelijän pelko kasvoi joka silmänräpäykseltä, kun hän näki toisen\nlähestyvän.\n\nTultuaan askeleen päähän meksikolaisesta nuori mies pysähtyi.\n\nTällä näennäisesti niin yksinkertaisella näytelmällä oli varmaan\nkauhistava merkitys läsnäolijoille, sillä kaikki rinnat läähättivät, ja\nkaikki otsat olivat kalpeita.\n\nKasvot lyijynharmaina, otsa uhkaavissa rypyissä, silmät vertyneinä\nja sieraimet vavahtelevina ojensi Jaguari käsivartensa tarttuakseen\nRupertoon, joka pelon lannistamana ei tehnyt liikettäkään väistääkseen\ntuota syleilyä, vaikka tiesi sen murhaavaksi.\n\nÄkkiä hypähti Carmela kuin säikähtynyt naarashirvi miesten väliin.\n\n\"Oi\", huudahti hän ristien kätensä, \"säälikää häntä! Älkää taivaan\ntähden häntä tappako!\"\n\nNuoren miehen kasvot muuttuivat heti ja saivat sanomattoman lempeän\nilmeen.\n\n\"Eläköön sitten!\" virkkoi hän. \"Koska se on sinun tahtosi, niin hän\nei kuole, mutta koska hän on sinua loukannut, Carmela, on häntä\nrangaistava. Polvillesi, kurja\", jatkoi hän puhuen Rupertolle ja\nlaskien kätensä raskaasti hänen olalleen, \"polvillesi ja pyydä anteeksi\ntältä enkeliltä.\"\n\nRuperto lyyhistyi pikemminkin kuin polvistui miehen rautakouran\npainosta, langeten tytön jalkojen juureen ja sopertaen aralla äänellä:\n\n\"Anteeksi, anteeksi!\"\n\n\"Riittää!\" sanoi sitten Jaguari korostaen sanojaan peloittavasti,\n\"nouse ja kiitä Jumalaa, että vielä tällä kertaa olet välttänyt\nkostoni. Avaa ovi, Carmela.\"\n\nNeitonen totteli.\n\n\"Satulaan\", jatkoi Jaguari. \"Menkää odottamaan minua Rio Secolle,\nälköönkä vain kukaan liikahtako sieltä ennen minun saapumistani.\nKiellän sen kuoleman uhalla. Lähtekää!.\"\n\nKaikki kolme miestä loivat katseensa alas ja lähtivät mitään\nvastaamatta. Hetkistä myöhemmin kuultiin tien hiekalta heidän\nlaukkaavien hevostensa kavioiden loittoneva kapse.\n\nMolemmat nuoret ihmiset jäivät kahden ventaan.\n\nJaguari istahti pöydän eteen, missä nuo kolme miestä olivat hetkistä\naikaisemmin ryypiskelleet, kätki kasvonsa käsiinsä ja näkyi vaipuneen\nvakaviin mietteisiin.\n\nCarmela katseli häntä pelonsekaisen kainouden tuntein tohtimatta\nvirkkaa hänelle sanaakaan.\n\nVihdoin kohotti nuori mies jokseenkin pitkän ajan kuluttua päänsä ja\nkatsahti ympärilleen ikäänkuin syvästä unesta heränneenä.\n\n\"Sinä jäit tänne?\" kysyi hän.\n\n\"Niin\", vastasi tyttö lempeästi.\n\n\"Kiitos, Carmela! Sinä olet herttainen, kaikkien muiden vihatessa sinä\nyksin rakastat minua.\"\n\n\"Eikö minulla ole syytäkin?\"\n\nJaguari hymyili surumielisesti, mutta vastaukseksi tähän kysymykseen\nhän teki toisen, kuten tavallisesti menettelevät henkilöt, jotka eivät\ntahdo ilmaista ajatustaan.\n\n\"Kerrohan minulle nyt peittelemättä, mitä tapahtui sinun ja niiden\nraukkain välillä.\"\n\nNeitonen näkyi epäröivän hetkisen, mutta teki sitten päätöksensä ja\ntunnusti, minkä varoituksen oli rakuunakapteenille antanut.\n\n\"Siinä teit väärin\", sanoi Jaguari ankarasti; \"ajattelemattomuutesi voi\njohtaa vakaviin selkkauksiin. En kuitenkaan rohkene sinua torua. Olet\nnainen ja siis tietämätön monista seikoista. Oletko täällä yksinäsi?\"\n\n\"Aivan yksinäni.\"\n\n\"Kuinka varomatonta! Kuinka voi Lujamieli jättää sinut näin?\"\n\n\"Hänen velvollisuutensa pidättävät häntä tällä hetkellä Mezquitessa.\nNäinä päivinä hänen on ryhdyttävä suureen ajometsästykseen.\"\n\n\"Hm. Kumminkin Quoniamin olisi pitänyt jäädä luoksesi?\"\n\n\"Hän ei voinut. Lujamieli tarvitsi häntä avukseen.\"\n\n\"Nyt näkyy olevan paha merrassa\", lausui mies pahaa tuulta ilmaisevaan\nsävyyn; \"on ihan mieletöntä tällä tavoin jättää nuori tyttö yksikseen\nviikkokausiksi aution seudun keskellä sijaitsevaan ventaan.\"\n\n\"Minä en ollut yksin, Lanzi oli jätetty luokseni.\"\n\n\"Ja mihin hän on joutunut?\"\n\n\"Vähän ennen auringonnousua minä lähetin hänet pyydystämään hiukan\nmetsänriistaa.\"\n\n\"Olipa se järkevää! Ja niin jäit yksiksesi ensimmäisen raukan\nsolvattavaksi ja pahoinpideltäväksi, joka haluaisi sinua herjata.\"\n\n\"Minä en luullut olevan mitään vaaraa.\"\n\n\"Nyt olet toivoakseni siitä harhaluulosta päässyt?\"\n\n\"Oh\", virkahti tyttö pelosta vavahtaen, \"sellaista ei minulle enää\ntapahdu, sen vannon.\"\n\n\"Ehkä ei. Mutta luulen kuulevani Lanzin askeleet.\"\n\nTyttö kumartui vilkaisemaan ulos.\n\n\"Niin\", vastasi hän, \"sieltä hän tulee.\"\n\nJa puheenalainen mies astui tosiaan huoneeseen. Hän oli noin\nnelikymmenvuotias, älykkään ja karaistun näköinen. Hartioilta riippui\nkomea kuusipeura, joka oli kiinnitetty melkein samaan tapaan kuin\nsveitsiläiset metsästäjät kantavat vuorikauriita, ja oikeassa kädessään\nhänellä oli pyssy.\n\nTulija teki pahastuneen liikkeen huomatessaan nuoren miehen. Hän\ntervehti kuitenkin keveästi ja laski riistan pöydälle.\n\n\"Ohoh\", virkkoi Jaguari hilpeästi, \"teillä näkyy olleen hyvä eräonni,\nLanzi! Kuusipeuroja ei puuttune tasangolta?\"\n\n\"Olen nähnyt senkin ajan, jolloin niitä oli enempi\", vastasi mies\nyrmeästi; \"mutta\", lisäsi hän kohauttaen surumielisesti päätänsä, \"nyt\nsaa miesparka niitä ammutuksi korkeintaan yhden tai kaksi päivässä.\"\n\nNuori mies hymyili.\n\n\"Ne palaavat\", virkkoi hän.\n\n\"Ei, ei\", väitti Lanzi, \"kun kuusipeurat kerran ovat joltakulta\nseudulta peloitetut pois, ne eivät sinne enää palaa, eivät mistään\nviettelyksestä.\"\n\n\"Täytyy sitten tyytyä kohtaloon, hyvä mestari, ja lohduttautua.\"\n\n\"Mitäpä minä tässä muuta olen tehnytkään\", murisi erämies kääntäen\ntyytymättömänä selkänsä.\n\nJa tämän pahan tuulen purkauksen jälkeen hän heitti saaliinsa uudestaan\nhartioilleen ja astui toiseen huoneeseen.\n\n\"Lanzi ei ole tänään herttainen\", huomautti Jaguari jäätyään\nkahdenkesken Carmelan kanssa.\n\n\"Häntä suututtaa, että näkee teidät täällä.\"\n\nNuori mies rypisti kulmiaan.\n\n\"No minkä tähden?\" kysyi hän.\n\nCarmela punehtui luoden mitään vastaamatta silmänsä alas, ja Jaguari\ntarkkasi häntä hetkisen tutkivasti.\n\n\"Käsitän\", sanoi hän vihdoin; \"oleskeluni tässä majatalossa on\nepämieluista jollekulle -- ehkä hänelle.\"\n\n\"Miksi se sitä hänelle olisi? Eihän hän ole isäntä.\"\n\n\"Se on totta. Lienen siis vastenmielinen isällesi?\"\n\nNeitonen nyökkäsi myöntävästi.\n\nJaguari nousi kiihtyneesti ja harppoi pitkin askelin salin lattialla,\npää painuksissa käsivarret selän takana. Jonkun minuutin näin\nkäveltyään, mitä Carmela oli levottomin silmin katsellut, hän pysähtyi\näkkiä tytön eteen, kohotti päänsä ja tuijotti häneen.\n\n\"Entä sinulle, Carmela\", kysyi hän, \"onko läsnäoloni sinullekin\nvastenmielistä?\"\n\nNuori tyttö jäi mykäksi.\n\n\"Vastaa\", käski Jaguari.\n\n\"En minä sitä ole sanonut\", jupisi toinen epäröiden.\n\n\"Et\", virkkoi nuori mies katkerasti hymyillen, \"mutta sinä ajattelet\nniin, Carmela, vaikket uskalla lausua sitä minulle vasten silmiä.\"\n\nTyttö kohotti vilkkaasti päätänsä.\n\n\"Teette minulle väärin\", vastasi hän kuumeisen innostuneesti; \"ja\nolette häijykin. Miksikä minä toivoisin teitä pois? Ette ole minulle\nkoskaan tehnyt pahaa. Päinvastoin olette aina ollut valmiina minua\npuolustamaan. Tänäänkään ette epäillyt pelastaa minua solvaavain\nlurjusten pahoinpitelystä.\"\n\n\"Ah, sinä myönnät sen?\"\n\n\"Miksipä en sitä myöntäisi, koska se on totta? Pidättekö minua siis\nkiittämättömänä?\"\n\n\"En, Carmela. Mutta sinähän olet nainen\", virkkoi toinen katkerasti.\n\n\"En ymmärrä, mitä tarkoitatte, enkä tahdokaan ymmärtää. Yksinäni täällä\npuolustan teitä, milloin isä tai Quoniam tai joku muu teitä syyttää.\nOnko minun syyni, että omituisella ja salaperäisellä elämällänne\nolette sulkenut itsenne yhteiskunnan ulkopuolelle? Olenko minä\nvastuussa äänettömyydestä, johon itsepintaisesti mykistytte kaikesta,\nmikä teitä henkilökohtaisesti koskee? Te tunnette isäni, tiedätte\nkuinka hyvä, suoraluontoinen ja urhea hän on. Monet kerrat hän on\nyrittänyt kiertoteitse johtaa teitä vilpittömään selitykseen, mutta\naina olette vääjännyt hänen aloitteensa. Älkää siis syyttäkö muita\nkuin itseänne yleisestä eristämisestä, joka on tullut osaksenne, ja\nteitä ympäröivästä yksinäisyydestä, älkääkä moittiko aina sitä ainoaa\nhenkilöä, joka tähän asti on tohtinut puolustaa teitä kaikkia vastaan.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi mies katkerasti, \"minä olen hupsu. Minä\ntunnustan menetelleeni väärin sinua kohtaan, Carmela, sillä sinä\npuhut hyvin. Kaikkien joukossa olet ainoastaan sinä pysynyt alati\nystävällisenä ja säälivänä hylättyä kohtaan, joka on yleisen vihan\nesineenä.\"\n\n\"Vihan, joka on yhtä typerää kuin oikeudetontakin.\"\n\n\"Ja johon sinä et yhtyne?\" huudahti mies innokkaasti.\n\n\"En, minä en siihen yhdy. Mutta minä kärsin teidän\nitsepintaisuudestanne, sillä huolimatta kaikesta, mitä teistä\nkerrotaan, uskon minä teistä hyvää.\"\n\n\"Kiitos, Carmela. Tahtoisin voida heti todistaa, että olet oikeassa,\nja tehdä valehtelijoiksi ne, jotka minua selkäni takana raukkamaisesti\nherjaavat, mutta vapisevat, kun astun heidän eteensä. Valitettavasti\non se nykyisin mahdotonta, mutta toivoakseni tulee päivä, jolloin saan\nesiintyä sinä, mikä todella olen, ja heittää pois itseäni painostavan\nnaamion, ja silloin...\"\n\n\"Silloin?\" kysyi tyttö nähdessään, että hän pysähtyi. Toinen epäröi\nhetkisen.\n\n\"Silloin\", virkkoi hän tukehtuneella äänellä, \"on minulla tehtävänä\nsinulle kysymys ja esitettävänä sinulle pyyntö.\"\n\nNeitonen punastui hiukan, mutta tyyntyi heti.\n\n\"Tapaatte minut valmiina vastaamaan kumpaankin\", lausui hän matalalla,\nkuiskaavalla äänellä.\n\n\"Oikeinko totta?\" riemastui mies.\n\n\"Sen vannon teille.\"\n\nSydämellisyyttä ilmaiseva välähdys kirkasti kuin auringon säde nuoren\nmiehen kasvot.\n\n\"Ihan totta siis, Carmela!\" sanoi hän äänessään syvä sointu. \"Kun hetki\non tullut, muistutan sinua lupauksestasi.\"\n\nTyttö painoi päänsä alas tehden mykän myöntymyksen merkin.\n\nSeurasi hetkisen äänettömyys. Neitonen puuhaili talousaskareissa\nkeveästi ja vikkelästi kuin lintu, naiselle ominaiseen tapaan. Jaguari\nharppoi miettiväisenä pitkin lattiaa. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen\nhän astahti ovelle ja katsoi ulos.\n\n\"Minun on lähdettävä\", sanoi hän.\n\nTyttö loi häneen tutkivan silmäyksen.\n\n\"Ah!\" huoahti hän.\n\n\"Niin, ole siis hyvä ja käske Lanzin satuloida minulle Santiago. Jos\nmenisin itse pyytämään, tekisi hän ehkä sen vastahakoisesti. Luulen\nhuomanneeni, etten enää ole hänen suosiossaan.\"\n\n\"Kyllä menen\", vastasi tyttö hymyillen.\n\nNuori mies näki hänen poistuvan tukahduttaen huokauksen.\n\n\"Mitä minä siis tunnen?\" jupisi hän puristaen kädellä rintaansa,\nikäänkuin äkillinen tuska olisi vihlaissut hänen sydäntänsä. \"Tämäkö\nsiis olisi rakkautta? Minä olen hullu\", jatkoi hän hetkisen päästä,\n\"voinko minä, Jaguari, rakastaa? Ja voidaanko minua, hylkiötä,\nrakastaa?\"\n\nHänen huulensa vääntyivät katkeraan hymyyn. Kulmat rypistyivät, ja hän\njupisi käheästi:\n\n\"Kullakin on tässä maailmassa tehtävänsä, ja minä kyllä hoidan omani.\"\n\nCarmela astui huoneeseen.\n\n\"Santiago on tuossa tuokiossa valmis. Tässä ovat paimensaappaat, jotka\nLanzi pyysi minua teille antamaan.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi mies.\n\nHän ryhtyi kiinnittämään sääriinsä näitä kahta poimutettua\nnahankappaletta, joita Meksikossa käytetään sääryksinä ja joiden\ntehtävänä on suojella ratsastajaa hevosen kavioilta.\n\nSillä välin kun nuori mies jalka penkillä ja ruumis etukumarassa sitoi\nkenkiään, tarkkasi Carmela häntä pelokkaan epäröivästi.\n\nJaguari huomasi sen.\n\n\"Mikä sinun on?\" kysyi hän.\n\n\"Ei mikään\", änkytti tyttö.\n\n\"Sinä et puhu totta, Carmela. Aika rientää, sanohan suoraan!\"\n\n\"No niin\", vastasi neitonen yhä epäröivämmän näköisenä, \"minulla on\nteille pyyntö.\"\n\n\"Minulleko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Puhu nopeasti, niña. Tiedäthän, että myönnän sen sinulle jo etukäteen,\nolkoonpa mitä tahansa.\"\n\n\"Vannotteko sen?\"\n\n\"Minä vannon.\"\n\n\"Hyvä sitten! Mitä tapahtuneekin, haluan, että suotte suojelustanne\nrakuunakapteenille, joka oli täällä tänä aamuna, jos hänet tapaatte.\"\n\nNuori mies karahti pystyyn kuin joustimen kimmahduttamana.\n\n\"Ah\", huudahti hän, \"se, mitä minulle on kerrottu, on siis totta?\"\n\n\"En tiedä, mihin viittaatte, mutta minä toistan pyyntöni.\"\n\n\"Minä en tunne sitä miestä, koska saavuin tänne vasta hänen lähtönsä\njälkeen.\"\n\n\"Tunnettepa\", virkkoi tyttö päättäväisesti. \"Miksikä etsiä verukkeita,\njos tahdotte pettää minulle antamanne lupauksen? Parempi olla suora.\"\n\n\"Ollaan sitten\", vastasi toinen synkällä äänellä, jossa värähti purevaa\nivaa. \"Ole huoleti, Carmela! Minä puolustan rakastajaasi.\"\n\nJa hän syöksyi salista mitä kiihkeimmän vihan vimmassa.\n\n\"Voi\", huudahti neitonen vaipuen penkille ja pillahtaen itkuun,\n\"syystäpä sitä paholaista nimitetäänkin Jaguariksi! Hänellä on tiikerin\nsydän rinnassaan.\"\n\nTyttö kätki kasvot käsiinsä ja nyyhkytti haikeasti.\n\nSamalla hetkellä kuului ulkoa poistuvan hevosen nopea laukka.\n\n\n\n\nXIII\n\nCarmela\n\n\nEnnenkuin jatkamme kertomustamme, täytyy meidän nyt esittää lukijalle\neräitä seuraavien tapahtumain ymmärtämiseksi tärkeitä ja välttämättömiä\nyksityiskohtia.\n\nUuden-Espanjan laajojen alueiden joukossa on yksi, itäisin kaikista,\njonka todellista arvoa hallitsevat varakuninkaat eivät olleet\nkoskaan ymmärtäneet. Samaa välinpitämättömyyttä oli sittemmin\njatkanut meksikolainen tasavalta, joka itsenäisyyden julistamisen\naikana ei pitänyt sitä kyllin arvokkaana erityiseksi valtioksi ja\najattelemattomasti salli sinne siirtyväin pohjoisamerikkalaisten sitä\nkansoittaa, niitä kun jo silloin näkyi kiihoittavan se anastushalu\nja laajentamiskuume, josta nyttemmin on Yhdysvaltain arvoisille\nkansalaisille tullut jonkunlainen rotuvimma. Puhumme Teksasista.\n\nTämä suurenmoinen seutu on asemaltaan Meksikon parhaita, alaltaan se\non tavattoman laaja. Mikään maa ei ole paremmin kasteltu. Yhdeksän\nmelkoisen isoa jokea vyöryttää vettänsä mereen, sitten kun ne ovat\npaisuneet lukemattomista puroista ja sivuhaaroista, jotka joka\nsuunnalla kostuttavat ja hedelmöittävät maata. Nämä kuohkeaan maahan\nsyvälle uurtuneet joet ja vesijuonteet eivät tulvillaan koskaan upota\nlaajoja aloja veden alle, kuten on laita muissa maissa, joissa ne\nmuuttuvat löyhkääviksi rämeiksi.\n\nTeksasin ilmasto on terveellistä eikä synnytä niitä kauheita tauteja,\njotka ovat hankkineet niin kamalan maineen eräille Uuden Maailman\nseuduille.\n\nTeksasin luonnollisina rajoina ovat Sabina idässä, Red River\npohjoisessa, lännessä korkea Rio Bravo del Norten laajoja\nruohoaavikolta kehystävä vuorijono ja sitten vihdoin, tuon virran\nlaskettua Sabinaan, Meksikon lahti.\n\nSanoimme, että espanjalaiset olivat melkein tietämättömiä Teksasin\ntodellisesta arvosta, vaikka olivat tunteneet alueen jo kauan, sillä on\nmelkein varmaa, että Cabeca de Vaca samosi sen lävitse matkustaessaan\nvuonna 1536 Floridasta Meksikon pohjoisiin maakuntiin.\n\nMutta kunnia tässä kauniissa maassa yritetystä ensimmäisestä\nasutuksesta tuleekin kieltämättä Ranskalle.\n\nOnneton ja kuuluisa Robert de la Salle, jolle Seignelayn markiisi oli\nvuonna 1684 antanut tehtäväksi Mississippin suun etsimisen, erehtyi\nnimittäin ja tuli Rio Coloradolle. Sitä myöten hän laskeutui äärettömiä\nvaikeuksia kokien San Bernardon lagunille, jossa otti seudun haltuunsa\nja rakensi linnoituksen Valescon ja Matagordan välille. Emme ryhdy\nseikkaperäisemmin kertomaan tästä rohkeasta tutkimusretkeilijästä,\njoka kaksi kertaa yritti tunkeutua Meksikosta itäänpäin sijaitseviin\ntuntemattomiin maihin ja jonka hänen omaan joukkoonsa kuuluvat roistot\nmurhasivat vuonna 1687 halpamaisesti.\n\nVielä uudempikin muisto liittää Ranskan Teksasiin, sillä siellä\nyritti kenraali Lallemand vuonna 1817 turvaleirin nimellä perustaa\nsiirtokuntaa ranskalaisista pakolaisista, ensimmäisen keisarikunnan\nvoittamattomani armeijain onnettomista rippeistä. Tämä kymmenkunnan\nenglanninpenikulman päässä Galvestonista sijaitseva siirtola\nhävitettiin maan tasalle varakuningas Apodacan käskystä, espanjalaisten\nUudessa Maailmassa alati noudattaman hirmuvaltaisen järjestelmän\nmukaan, jolla tahdottiin estää muukalaisia millään verukkeella\nasettumasta heidän alueilleen.\n\nLukija suonee anteeksi nämä laajat yksityiskohtaiset, selostukset,\nkun ottaa huomioon, että tämä tuskin kaksikymmenvuotista vapautta\nnauttinut, neljänkymmenenkahden miljoonan hehtaarin laajuinen alue,\njolla asuu enintään kaksisataatuhatta ihmistä, kuitenkin on päässyt\nsellaiseen kukoistukseen, että sen edistymisen täytyy ehdottomasti\nkiinnittää eurooppalaisten hallitusten huomiota ja herättää myötätuntoa\nkaikkien kansojen parhaimmistossa.\n\nAikakaudella, jolloin kertomamme seikat tapahtuivat, eli vuoden 1829\njälkipuoliskolla, kuului Teksas vielä Meksikoon, mutta sen kunniakas\nkapina oli alkanut, se taisteli urheasti ravistaakseen niskoiltaan\nkeskushallituksen häpeällisen ikeen ja julistautuakseen itsenäiseksi.\n\nMutta ennenkuin kehitämme kertomuksemme lankaa edelleen, on meidän\nselitettävä, kuinka kanadalainen metsästäjä Lujamieli ja neekeri\nQuoniam, jonka oli häntä kiitettävä vapaudestaan, nuo kaksi miestä,\njotka jätimme Ylä-Missourin varsille vapaaseen metsänkävijän elämään,\nolivat tavallaan asettuneet Meksikoon, ja miten metsästäjällä oli\ntytär tai hänen ainakin tyttärekseen nimittämä hurmaava vaaleaverinen,\nrusoposkinen enkeli, jonka esittelimme lukijalle Carmelan nimellä.\n\nToistakymmentä vuotta ennen sitä päivää, jolloin kertomuksemme jatko\nalkaa Potreron eli hevospaimenen ventassa, oli Lujamieli saapunut\ntähän majataloon seurassaan kaksi miestä ja viisi-, kuusivuotias,\nvalpasilmeinen, sinisilmäinen, rusohuulinen ja kultakutrinen\ntyttölapsi, joka ei ollut kukaan muu kuin Carmela. Hänen toiset\ntoverinsa olivat Quoniam ja mestitsi eli puoli-intiaani nimeltä Lanzi.\n\nAurinko oli menossa mailleen, kun pieni seurue oli pysähtynyt ventan\neteen.\n\nIsäntä, joka tässä autiossa, intiaanialueen rajalla sijaitsevassa\nseudussa ei ollut tottunut näkemään paljon matkustajia, varsinkaan\nnäin myöhäisellä hetkellä, oli jo sulkenut ja teljennyt asuntonsa ja\nvalmistausi menemään levolle, kun näiden henkilöiden aavistamaton\nsaapuminen oli pakottanut hänet muuttamaan aikomuksensa yötä varten.\n\nMutta vain ilmeisen vastahakoisesti ja vasta sitten, kun matkustajat\nolivat moneen kertaan vakuutelleet, että hänellä ei ollut heidän\npuoleltaan mitään pelättävänä, suostui hän avaamaan oven ja saattamaan\nheidät talon suojiin. Muuten hän oli, heti kun oli päättänyt heidät\nvastaanottaa, mallikelpoinen isäntä vierailleen, toisin sanoen,\nniin kohtelias ja palvelevainen kuin voi odottaa meksikolaisen\nravintolanpitäjän olevan, joka ohimennen sanoen kuuluu maailman\nvähimmin vieraanvaraiseen rotuun.\n\nHän oli pieni, pyylevä mies, jonka liikkeet olivat kissamaiset ja katse\nluihu, ja jokseenkin iäkäs, mutta kuitenkin vilkas ja ketterä.\n\nKun matkustajat olivat sijoittaneet hevosensa aitaukseen, antaneet\nniille runsaasti espanjalaista apilaa ja itse syöneet illallisensa\nhenkilöiden ruokahalulla, jotka ovat taivaltaneet pitkän matkan,\nkilistelivät he isännän kanssa, maistellen \"Katalonian puhdistettua\",\njota kanadalainen auliisti tarjosi, ja keskustelu sai vapaamman ja\nsydämellisemmän suunnan, sillä välin kun metsästäjän lämpimään viittaan\nkiedottu lapsi nukkui niin tyynesti ja viattoman huolettomasti kuin on\nominaista tuolle onnelliselle iälle, jolloin nykyisyys on kaikki eikä\ntulevaisuutta vielä ajatella.\n\n\"Ka, ystäväiseni\", virkkoi Lujamieli hilpeästi, täyttäessään taas\nisäntänsä lasin, \"vietätte täällä kaikesta päättäen onnellista elämää?\"\n\n\"Minäkö!\"\n\n\"Te juuri! Menette levolle kuin mehiläiset ja nukutte varmaankin\nkirkkaaseen päivään asti.\"\n\n\"Mitäpä muutakaan voisin tehdä tässä kirotussa erämaassa, johon olen\nsyntieni tähden paiskautunut?\"\n\n\"Onko matkustajia siis vähän?\"\n\n\"On ja ei. Riippuu siitä kuinka sen käsittää.\"\n\n\"Hitto! En luulisi sitä voivan kahdella tavalla käsittää.\"\n\n\"Kyllä, kahdella hyvin erilaisella tavalla.\"\n\n\"Olisinpa utelias ne tietämään.\"\n\n\"Helppoahan se on selittää. Ei ole tällä seudulla puutetta\nmatkustajista kaiken värisistä, ja jos haluaisin ne ottaa vastaan,\nolisi taloni niitä täynnä koko pitkän päivän. Mutta kunpa ne hiidessä\nnäyttäisivät minulle rahansakin värin!\"\n\n\"Ah, niin. Mutta moiset arvonritarit eivät luullakseni ole ainoita\nvieraitanne.\"\n\n\"Eivät. On villejä intiaanejakin, comancheja, apacheja, pawnee-heimon\nmiehiä ja mitä kaikkea lienevätkään, joita silloin tällöin samoilee\nympäristölle.\"\n\n\"Hm, häijy naapuristo, ja jos teillä on vain moisia vieraita, alan olla\nkanssanne samaa mieltä. Mutta täytyyhän joskus tulla mieluisampiakin.\"\n\n\"Niin, pitkin väliajoin harhailee tänne tosin muutamia teidänlaisianne\nmatkustajia, mutta niistä saatu etu ei yksinään vastaa menoja.\"\n\n\"Eipä tietenkään. Terveydeksenne!\"\n\n\"Terveydeksenne!\"\n\n\"Mutta sallitteko minun vielä tehdä huomautuksen, joka teistä ehkä\ntuntuu sopimattomalta?\"\n\n\"Puhukaa, caballero. Mehän juttelemme hyvinä ystävinä, joiden ei\ntarvitse kursailla.\"\n\n\"Olette oikeassa. Miksi hitossa pysytte täällä, jos täällä niin\nhuonosti viihdytte?\"\n\n\"Ah, minnepä tästä mennä?\"\n\n\"Enpä totisesti tiedä. Mutta kaikkialla olisi teillä paremmat oltavat\nkuin täällä.\"\n\n\"Ah, kunpa se riippuisi vain minusta!\" huoahti majatalon isäntä.\n\n\"Onko teillä täällä joku mukananne?\"\n\n\"Ei, minä olen yksin.\"\n\n\"No, mikä tietä sitten pidättää?\"\n\n\"No rahat, saakeli soikoon! Kaikki, mitä omistin, eikä sitä paljon\nollut, kului tämän mökin rakentamiseen ja talouteni järjestämiseen, ja\nsaan siitä vielä kiittää _haciendan_ työmiehiäkin.\"\n\n\"Onko täällä hacienda.\"\n\n\"On, noin seitsemän kilometrin päässä -- Mezquiten hacienda?\"\n\n\"Ahaa!\" virkkoi Lujamieli miettivästi. \"Hyvä on, jatkakaa.\"\n\n\"Käsitätte siis, että jos lähden, täytyy minun jättää kaikki.\"\n\n\"Miksette myy kontuanne?\"\n\n\"Ja kuka sen ostaisi? Luuletteko, että täältä voisi helposti tavata\nhenkilön, jolla olisi neljä- tai viisisataa piasteria taskussaan\nhullunkauppaan heitettäviksi?\"\n\n\"Eihän sitä koskaan tiedä. Kyselemällä saattaisi jonkun löytää.\"\n\n\"No, veikkonen, nyt laskette leikkiä.\"\n\n\"Enpä niinkään\", vakuutti Lujamieli äkkiä muuttaen sävyään, \"ja minä\ntodistan sen teille.\"\n\n\"Tehkää se!\"\n\n\"Sanoitte myyvänne talon neljäänsataan piasteriin?\"\n\n\"Neljästäsadastako minä puhuin?\"\n\n\"Älkäämme saivarrelko, niin sanoitte.\"\n\n\"Hyvä on, myönnän sen. Entä sitten?\"\n\n\"Entäkö sitten? No minä ostan sen teiltä, jos myytte.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Se nyt vielä puuttuisi.\"\n\n\"Eikä puutukaan. Tahdotteko vai ettekö? On otettava tai jätettävä.\nViiden minuutin kuluttua olen saattanut muuttaa mieltäni. Tehkää\npäätöksenne.\"\n\nRavintoloitsija loi tutkivan katseen kanadalaiseen.\n\n\"Minä suostun\", virkkoi hän.\n\n\"Hyvä, mutta minä en anna teille neljääsataa piasteria.\"\n\n\"Oh, sitten!\" huudahti toinen paheksuvasti.\n\n\"Minä annan teille kuusisataa.\"\n\nRavintoloitsija hölmistyi.\n\n\"En parempaa pyydä\", sanoi hän.\n\n\"Mutta yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Millä?\"\n\n\"Että huomenna, heti kaupat päätettyämme, nousette hevosen selkään.\nOnhan teillä hevonen?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Hyvä sitten! Te nousette sen selkään ja lähdette matkaanne ettekä enää\nkoskaan täällä näyttäydy.\"\n\n\"No, siitä voitte olla aivan varma.\"\n\n\"Asia on siis sovittu?\"\n\n\"Sovittu.\"\n\n\"Huomenna auringon noustessa on todistajainne oltava täällä.\"\n\n\"Kyllä ne ovat.\"\n\nKeskustelu pysähtyi siihen. Vieraat kietoutuivat matkavaippoihinsa,\npaneusivat salin rosoiselle lattialle ja nukahtivat. Majatalon isäntä\nnoudatti esimerkkiä.\n\nKuten heidän välillään oli sovittu, satuloi majatalon isäntä hevosensa\nvähän ennen päivänkoittoa ja läksi hankkimaan kaupan vahvistamiseksi\ntarpeellisia todistajia. Sitä varten hän ratsasti täyttä nelistä\nMezquiten haciendaan ja ehti päivännousussa takaisin. Kartanon pehtoori\nja seitsemän tai kahdeksan työmiestä seurasi häntä.\n\nPehtoori, ainoa, joka osasi lukea ja kirjoittaa, laati kauppakirjan ja,\nkerättyään sitten kaikki asianomaiset ja todistajat, luki sen ääneensä.\n\nLujamieli otti silloin kolmekymmentäseitsemän ja puoli kultaunssia\nvyötaskustaan ja levitti kolikot pöydälle.\n\n\"Olkaa todistajina, caballeros\", virkkoi pehtoori läsnäolijoille, \"että\nseñor Lujamieli on maksanut Potreron ventasta sovitun kauppasumman,\nkuusisataa piasteria.\"\n\n\"Me olemme todistajina\", vastasivat miehet.\n\nSilloin läksivät kaikki läsnäolijat, pehtoori edellä ja toiset hänen\nperästään rakennuksen takana olevaan pihaan.\n\nSinne tultuaan Lujamieli riuhtaisi ruohontupsun maasta, jonka heitti\nolkansa yli, ja poimien sitten kiven, singahdutti sen muurin toiselle\npuolen. Meksikolaisen lain mukaan hän oli näin ottanut talon haltuunsa.\n\n\"Olkaa todistajina, caballeros\", sanoi pehtoori vielä, \"että täällä\nsaapuvilla oleva señor Lujamieli ottaa tämän kiinteimistön laillisesti\nhaltuunsa. _Dios y libertad_!\" [Jumala on vapaus.]\n\n\"_Dios y libertad_!\" todistivat läsnäolijat. \"Eläköön uusi _huésped_!\"\n\nKaikki muodollisuudet olivat nyt suoritetut. Palattiin saliin, ja\nLujamieli kaatoi runsaita ryyppyjä todistajilleen, jotka riemastuivat\ntästä odottamattomasta kestityksestä.\n\nUskollisesti noudattaen tehtyä sopimusta nousi vanha ravintoloitsija,\nostajan kättä puristettuaan, ratsulleen ja läksi toivottaen uudelle\nomistajalle hyvää onnea.\n\nSen koommin ei hänestä mitään kuultu. Sillä tavoin oli metsästäjä\nsaapunut Teksasiin ja sinne asettunut.\n\nHän jätti Lanzin ja Quoniamin ventaan Carmelan kanssa. Itse hän taas\npehtoorin suosittelemana läksi haciendan omistajan, don Hilario de\nVauralin, luo _tigerona_ eli \"tiikerintappajana.\"\n\nVaikka seutu, jonka metsästäjä oli asuinpaikakseen valinnut, sijaitsi\nMeksikon rajamailla ja vaikka se senvuoksi oli melkein autio, niin\njonkun aikaa kuitenkin paimenet ja maatyöläiset arvelivat yhtä ja\ntoista niistä syistä, jotka olivat saattaneet niin taitavan ja rohkean\nmetsästäjän kuin tämä kanadalainen oli, sinne vetäytymään, mutta kaikki\nheidän tekemänsä kysymykset jäivät vastausta vaille. Metsästäjän\ntoverit, samoinkuin hän itsekin, pysyivät mykkinä. Lapsi taas ei\ntiennyt mitään.\n\nSilloin uteliaat turhiin ponnistuksiinsa väsyneinä luopuivat\nyrityksestään selittää tätä arvoitusta, luottaen aikaan, tuohon\nsuureen salaisuuksien selvittäjään, saadakseen vihdoin tietää näin\nhuolellisesti kätketyn totuuden. Mutta viikot, kuukaudet ja vuodet\nvierivät, eikä sattunut mitään, joka olisi kohottanut syrjääkään\nmetsästäjän salaisuuden verhosta.\n\nCarmelasta oli sukeutunut herttainen nuori tyttö, ja venta oli tullut\nsuosituksi ja varsin vilkasliikkeiseksi. Tämä etäisyytensä vuoksi\nkylistä ja kaupungeista tähän asti niin hiljainen rajaseutu tunsi\nvaikutusta maan keskuksessa kuohahtaneista vallankumousliikkeistä.\nMatkustajia saapui taajemmin, ja metsästäjä, joka tähän asti näkyi\nolleen jokseenkin huoletta tulevaisuudesta, luottaen asuinpaikkansa\nturvalliseen yksinäisyyteen, alkoi käydä levottomaksi, ei itsensä, vaan\nCarmelan tähden, joka oli melkein puolustuksetta alttiina ei ainoastaan\nkauneutensa keräämien ihailijoiden rohkeille yrityksille, niitä kun\nhunajan viettelemäin kärpästen tavoin kieppui hänen ympärillään, vaan\nmyöskin tunnottomille henkilöille, joita levoton kuohunta oli nostanut\npinnalle ja joita harhaili kaikilla teillä kuin saalista etsiviä\nshakaaleja.\n\nMetsästäjä ei tahtonut pitemmäksi aikaa jättää nuorta tyttöä\nvaaralliseen asemaan, johon olosuhteet hänet pakottivat, vaan koetti\ntarmokkaasti ehkäistä aavistamiansa onnettomuuksia. Sillä, vaikka\nnykyisin onkin mahdotonta tietää, mitkä siteet liittivät hänet impeen,\njoka nimitti häntä isäkseen, toteamme, että Lujamieli tunsi häntä\nkohtaan tosi-isällistä rakkautta ja ehdotonta kiintymystä, missä muuten\nQuoniam ja Lanzi noudattivat hänen esimerkkiään. Carmela ei näille\nkolmelle miehelle ollut lapsi eikä nainen. Hän oli epäjumala, jota he\npolvillaan palvelivat ja jonka edestä he olisivat riemuiten uhranneet\nhenkensä, jos neitonen vain olisi antanut heille pienimmänkin merkin.\n\nCarmelan hymy teki heidät onnellisiksi, pieninkin otsanrypistys sai\nheidät murheellisiksi.\n\nMeidän on lisättävä, että vaikka Carmela tunsikin valtansa koko\nlaajuuden, ei hän käyttänyt sitä väärin ja että hänen suurimpana\nilonaan oli nähdä ympärillään nuo kolme miestä, jotka olivat hänelle\nniin ehdottoman uskollisia.\n\nNyt, kun olemme antaneet nämä epäilemättä varsin puutteelliset, mutta\nainoat mahdolliset selitykset, palaamme kertomuksessamme siihen\nkohtaan, mihin sen viimeisen edellisessä luvussa jätimme.\n\n\n\n\nXIV\n\nLa conducta de plata\n\n\nPalaamme nyt matkueeseen, jonka näimme lähtevän ventasta auringon\nnoustessa ja jonka päälliköstä Carmela oli näyttänyt niin hartaasti\nhuolehtivan.\n\nTämä päällikkö oli nuori, noin viisikolmatta vuotias, hienopiirteinen\nmies, jonka kasvot ilmaisivat rohkeutta ja ylvästä mieltä. Hän käytti\nerinomaisen sirosti rakuunakapteenin loistavaa pukua.\n\nVaikka kuuluikin erääseen Meksikon vanhimmista ja jaloimmista\nsuvuista, oli don Juan Melendez de Gongora tahtonut kiittää vain\nitseään edistymisestään armeijassa, harvinainen pyrkimys maassa, jossa\nsotilaallista kunniaa pidetään tuskin missään arvossa ja jossa vain\nkorkeimmat arvoasteet hankkivat omistajilleen kunnioitusta, sekin\nväestön taholta johtuen pikemmin pelosta kuin myötätunnosta.\n\nMutta don Juan oli kuitenkin pysynyt omituisella käsityskannallaan,\nja jokainen uusi arvoaste oli jonkun urotyön eikä tämän tai tuon\nkunnianhimoisen kenraalin hyväksi tehdyn onnistuneen tempun palkkio.\nDon Juan kuului siihen luokkaan oikeita meksikolaisia, jotka todella\nrakastivat maatansa ja jotka vaalien sen kunniaa uneksivat sille ellei\nsuorastaan mahdotonta, niin ainakin perin vaikeasti saavutettavaa\ntoipumista.\n\nKunnokkuuden vaikutus on niin suuri tylsistyneimpiinkin luonteisiin,\nettä kapteeni don Juan Melendez de Gongoraa kunnioittivat kaikki,\njotka joutuivat hänen lähelleen tai sattumalta tulivat hänen kanssaan\nkosketuksiin, vieläpä nekin, jotka häntä vähimmin rakastivat.\n\nKapteenin kunnokkuudessa ei muuten ollut mitään yrmeyttä tai\nsuututtavaa. Hän oli avomielinen sotilas, hilpeä, urhea miekan käyttäjä\nja aina valmis antamaan aseellista ja rahallista apua kaikille niille\nystäville tai vihamiehille, jotka häneen turvautuivat. Tällainen oli\nulkonäöltään ja sielultaan mies, joka johti sotaväenosastoa ja oli\nsuonut suojeluksensa vieressään ratsastavalle munkille.\n\nTämä kunnon _frayle_, josta emme vielä ole saaneet tilaisuutta sanoa\nkuin muutaman sanan, ansaitsee erikoisen kuvauksen.\n\nIältään hän oli noin viisikymmenvuotias mies, varreltaan melkein yhtä\npitkä kuin paksukin ja muistutti paljon jaloilla varustettua tynnyriä,\nollen kuitenkin harvinaisen voimakas ja ketterä. Sinipunerva nenä,\npaksut lerppahuulet ja heleät, hymyilevät kasvot antoivat hänelle\nhilpeän ilmeen, jonka kaksi pientä, harmaata, syvälle vajonnutta,\nsäkenöivää ja päättäväisyyttä osoittavaa silmää tekivät ivalliseksi ja\npilkalliseksi.\n\nHenkisesti hän ei laisinkaan eronnut meksikolaisten munkkien\nenemmistöstä. Hän oli siis tietämätön kuin pölkky, herkuttelija,\njuoppo, intohimoinen naisten armastelija, äärimmäisen taikauskoinen,\nmutta muuten mitä hauskin toveri, oivallinen seuramies ja aina leikkisä\nkokkapuheiden laskettelija.\n\nMikä omituinen sattuma olikaan hänet tuonut näin etäiselle\nrajaseudulle? Siitä ei kukaan tiennyt eikä kukaan välittänyt. Jokainen\ntunsi meksikolaisten munkkien harhailevat elämäntavat, niiden aika kun\nkuluu vaeltamalla alati paikasta paikkaan, useimmiten ilman päämäärää\ntai aihetta, vain hetken oikkujen mukaan.\n\nSiihen aikaan oli Teksas, Cohahuilan maakuntaan liitettynä, vain\nTexas-y-Cohahuilaksi nimitettynä valtiona.\n\nKapteeni Juan Melendezin komentama joukkue oli viikko sitten\nlähtenyt Nacogdochesista matkalle Meksikon pääkaupunkia kohti, mutta\nsaamiensa tietojen johdosta oli kapteeni hylännyt tavallisen reitin,\njolla siihen aikaan parveili kaikenlaisia rosvoja, ja tehnyt pitkän\nkierroksen välttääkseen eräitä pahamaineisia seutuja Sierra San Saban\ntienoilla. Hänen oli kuitenkin kuljettava harjanteen yli, mutta isojen\nruohoaavikkojen kohdalta, toisin sanoen siitä, missä ylätasangot\nvähitellen alentuen eivät enää tarjoa matkustajille niin peloittavia\njyrkänteitä.\n\nKapteenin saattamain kymmenen muulin täytyi olla kuormitettuja hyvin\nkallisarvoisella tavaralla, koska liittohallitus, valtion sotaväen\nvähälukuisuudesta huolimatta, oli päättänyt lähettää niiden saattajiksi\nneljäkymmentä rakuunaa niin etevän upseerin johdolla kuin don Juanin,\njonka läsnäolo nykyisissä olosuhteissa varmaan olisi ollut hyvin\ntarpeellinen, ettemme sanoisi välttämätön, valtakunnan keskuksessa\nhillitsemässä kapinayrityksiä ja pitämässä asukkaita esivallalle\nkuuliaisina.\n\nNuo tavarat olivat tosiaan hyvin kallisarvoisia, sillä nämä kymmenen\nmuulia kuljettivat kolmea miljoonaa piasteria, jotka tietenkin olisivat\nolleet aimo apaja vallankumouksellisille, jos olisivat heidän käsiinsä\njoutuneet.\n\nSiitä oli jo pitkä aika, jolloin varakuninkaiden hallituskaudella\nEspanjan lippu, nostettuna viisikymmentä tai kuusikymmentä kullalla\nsälytettyä muulia käsittävän karavaanin etunenään, riitti tehokkaasti\nsuojelemaan _conducta de platan_ matkaa, tehden sille mahdolliseksi\nvähimmättäkään vaaratta samota halki Meksikon, sillä niin suurta pelkoa\nherätti Espanjan pelkkä nimi.\n\nNyt ei ollut viittä- eikä kuuttakymmentä muulia, vaan ainoastaan\nkymmenen, joiden suojavartioksi nämä neljäkymmentä rohkeata miestä\ntuskin riittivät.\n\nHallitus oli pitänyt tarpeellisena käyttää mitä suurinta varovaisuutta\nlähettäessään tämän _conductan_, jota pääkaupungissa jo kauan\nodotettiin. Lähdön päivä ja hetki oli pidetty tiukasti salassa,\nsamoinkuin matkan suuntakin.\n\nTavarakääröt olivat laitetut niin, että kuljetettavan tavaran\nlaatu salattiin mahdollisimman hyvin, muulit toimitettiin matkaan\nyksi erältään keskellä kirkasta päivää, yhden ainoan arrieron\nsaattamina, ja olivat yhtyneet vasta kahdenkymmenenviiden kilometrin\npäässä kaupungista, jossa saattue oli kuukauden päivät jollakin\ntodennäköisellä tekosyyllä majaillut vanhassa linnoituksessa.\n\nKaikki oli siis edeltäpäin harkittu ja laskettu mitä huolellisimmin ja\novelimmin, jotta tämä arvokas kuormasto pääsisi turvallisesti matkansa\npäähän. Arrierot, ainoat, jotka tiesivät haltuunsa uskotun tavaran\narvon, eivät olisi siitä juoruilleet, koska se vähä, mitä he omistivat,\noli takuuna rahdin turvallisuudesta ja koska he olisivat joutuneet\naivan puille paljaille, jos kuormasto olisi matkalla ryöstetty.\n\n_Conducta_ vaelsi eteenpäin parhaassa järjestyksessä _nenan_ kulkusten\nkilinän mukaan. Arrierot laulelivat iloisesti muuleilleen kehoitellen\nniitä hyväilysanoin alinomaisella huudollaan: _Arrea, mula! arrea,\nlinda!_\n\nRakuunain pitkien keihäitten päähän kiinnitetyt lippuset liehuivat\naamutuulessa, ja kapteeni kuunteli huolettomana munkin jaaritusta,\nvähän väliä luoden tarkkaavia silmäyksiä autiolle kentälle.\n\n\"Kah, kah, fray Antonio\", virkkoi hän lihavalle matkatoverilleen, \"ette\nkai enää kadu, että lähditte matkalle niin varhain. Aamu on ihana, ja\nkaikki ennustaa meille onnellista päivää.\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi toinen nauraen. \"Kiitetty olkoon _nuestra\nseñora!_ Niin, arvoisa kapteeni, olemme mitä parhaimmassa\nmatkakunnossa.\"\n\n\"Heh, minua ilahduttaa, että olette niin reipas! Pelkäsin, että\nhiukan äkillinen herättäminen tänä aamuna olisi saanut teidät pahalle\ntuulelle.\"\n\n\"Minutko, hyvä Jumala! Meidän, kirkon kelvottomain palvelijoiden\",\nvastasi munkki nöyryyttä teeskennellen, \"täytyy, arvoisa kapteeni,\nnurisematta alistua koettelemuksiin, jotka Herra suvaitsee meille\nlähettää. Ja elämä on niin lyhytkin, että on parempi katsella vain\nsen hyviä puolia, jottemme turhalla murehtimisella tuhlaisi niitä\nilonhetkiä, joihin meillä lienee oikeus.\"\n\n\"Bravo! Tuollaisesta haastelusta minä pidän. Te, padre, olette mukava\nmatkatoveri, ja minä toivon saavani kauan vaeltaa yhdessä teidän\nkanssanne.\"\n\n\"Se riippuu hiukan teistä, señor capitan.\"\n\n\"Minusta! Kuinka niin?\"\n\n\"No, teidän matkanne suunnasta.\"\n\n\"Hm\", virkahti don Juan, \"mihin päin te sitten matkustatte, señor\npadre?\"\n\nTämä vanha temppu vastata kysymykseen toisella kysymyksellä on\noivallinen ja onnistuu melkein aina. Tällä kertaa munkki joutui ymmälle,\nmutta heikäläisten tavan mukaan hänen vastauksensa oli sellainen kuin\nsen täytyi ollakin, nimittäin välttelevä.\n\n\"Oh\", lausui hän huolettomuutta teeskennellen, \"minulle on melkein\nsama, mitä tietä kuljen. Kaapuni takaa minulle hyvän kohtelun ja\nvastaanoton kaikkialla, mihin sattuma minut paiskanneekin.\"\n\n\"Aivan niin, ja siksipä minulla onkin syytä kummastella minulle äsken\ntekemäänne kysymystä.\"\n\n\"Oh, ei maksa vaivaa sitä ajatella, arvoisa kapteeni. Olisin\npahoillani, jos olisin teitä suututtanut. Pyydän siis nöyrästi teiltä\nanteeksi.\"\n\n\"Ette suinkaan ole minua suututtanut, señor padre. Minulla ei ole\nmitään syytä salata reittiä, jota aion seurata. Tämä muulikaravaani,\njota saatan, ei ole minulle missään määrin mielenkiintoinen. Huomenna\ntai viimeistään ylihuomenna aion sen jättää.\"\n\nMunkki ei voinut hillitä kummeksivaa liikettä.\n\n\"Vai niin\", virkkoi hän luoden läpitunkevan katseen puhetoveriinsa.\n\n\"Niin totisesti\", jatkoi kapteeni hilpeän huolettomasti. \"Nämä kunnon\nmiehet pyysivät minua saattamaan heitä muutaman päivän, kun pelkäsivät\nteillä vaaniskelevia rosvoja. Heillä on nähtävästi varsin arvokasta\nkauppatavaraa, eivätkä haluaisi tulla ryöstetyiksi.\"\n\n\"Käsitän. Se ei suinkaan olisi heille hauskaa.\"\n\n\"Eipä tietenkään. En siis tahtonut kieltää heiltä tätä pientä\npalvelusta, joka tuotti minulle vain vähän vaivaa. Mutta, heti\nkun he luulevat olevansa turvassa, minä jätän heidät rientääkseni\nruohoaavikoille, saamieni ohjeitten mukaan, sillä tiedättehän, että\nvillejä intiaanirosvoja on liikkeellä.\"\n\n\"Ei, en minä sitä tiennyt.\"\n\n\"No, nyt sen kuulette! Tässäpä avautuu teille, padre Antonio,\noivallinen tilaisuus, jota ei tule laiminlyödä.\"\n\n\"Minulleko avautuu oivallinen tilaisuus?\" kysyi munkki kummastuneena.\n\"Mikä tilaisuus, arvoisa kapteeni?\"\n\n\"Saarnata pakanoille ja opettaa heille pyhän uskomme perusteita\",\nvirkkoi kapteeni horjumattoman tyynesti.\n\nTämän äkillisen ehdotuksen kuullessaan munkki irvisti kauheasti.\n\n\"Hiiteen sellainen tilaisuus!\" huudahti hän napsauttaen sormillaan.\n\"Hullu heistä huolehtikoot! Minua ei marttyyrikruunu laisinkaan\nviettele.\"\n\n\"Niinkuin haluatte, padre, mutta väärässä te olette.\"\n\n\"Se on mahdollista, arvoisa kapteeni, mutta en hitto vieköön seuraakaan\nteitä niiden pakanoiden pariin. Kahden päivän kuluttua minä jätän\nteidät.\"\n\n\"Niinkö pian?\"\n\n\"No, minä luulen, että te, koskapa aiotte ruohoaavikoille, saatatte\nmuulijonon San Jacinton karjatilalle, joka on meksikolaisen alueen\näärimmäisillä rajoilla erämaan liepeillä.\"\n\n\"Se on luultavaa.\"\n\n\"No niin, minä jatkan muulinajajain matkassa. Koska kaikki vaaralliset\nseudut silloin ovat jääneet taaksemme, ei minulla ole enää mitään\npelättävänä, ja matkani loppu sujuu mitä hauskimmalla tavalla.\"\n\n\"Ahaa!\" huudahti kapteeni luoden häneen läpitunkevan silmäyksen.\nMutta hän ei voinut jatkaa tätä keskustelua, joka näytti hänestä\nmielenkiintoiselta, sillä etujoukosta karahdutti ratsastaja täyttä\nnelistä heidän luokseen, pysähtyi hänen eteensä, kumartui hänen\nkorvaansa kohti ja kuiskasi muutamia sanoja.\n\nKapteeni loi tutkivan katseen ympärilleen, suoristausi satulassaan ja\nvirkkoi sotilaalle:\n\n\"Hyvä, kuinka monta niitä on?\"\n\n\"Kaksi, herra kapteeni.\"\n\n\"Pitäkää heitä silmällä, antamatta heidän kuitenkaan aavistaa, että\novat vankeja. Pysähdyspaikalle tultuamme minä tutkin heitä. Palatkaa\ntoverienne luo.\"\n\nSotilas kumarsi kunnioittavasti mitään vastaamatta ja ratsasti pois\nyhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kapteeni Melendez oli jo kauan\nsitten opettanut alaisensa pohtimatta ja epäröimättä tottelemaan hänen\nkäskyjään.\n\nMainitsemme tämän seikan, koska se on perin harvinaista Meksikossa,\njossa sotakuria ei ole juuri nimeksikään ja alistuminen on melkein\ntuntematonta.\n\nDon Juan antoi tiivistää saattueen rivit ja käski kiirehtiä kulkua.\n\nMunkki oli salaisesti levottomana nähnyt upseerin ja sotilaan\nkeskustelun, josta ei voinut kuulla sanaakaan. Huolellisesti\nvalvottuaan käskyjensä toimeenpanoa palasi kapteeni paikalleen isä\nAntonion viereen, ja tämä yritti laskea leikkiä tapahtumasta ja\nvakavuuden ilmeestä, joka äkkiä oli pilven tavoin synkistänyt upseerin\nkasvot.\n\n\"Oho\", sanoi hän leveästi nauraen, \"onpa teidän muotonne musta,\nkapteeni! Olettekohan ehkä nähnyt kolme pöllöä lentelemässä\noikeallanne? Pakanat väittävät sitä pahaksi enteeksi.\"\n\n\"Kenties!\" vastasi upseeri kuivasti.\n\nSävyssä, jolla se lausuttiin, ei ollut mitään ystävällistä eikä\nrohkaisevaa. Munkki käsitti, että kaikki keskustelu tällä hetkellä\noli mahdotonta. Hän ei antanut siitä itselleen kahdesti vihjaista,\nvaan puri huultansa ja jatkoi äänettömästi ratsastamistaan toverinsa\nrinnalla.\n\nTuntia myöhemmin päästiin leiripaikkaan. Ei munkki eikä upseeri ollut\nlausunut sanaakaan, mutta sikäli kuin he lähestyivät levähdyskohdaksi\nmäärättyä paikkaa, näkyi kumpikin käyvän yhä levottomammaksi.\n\n\n\n\nXV\n\nPysähdys\n\n\nAurinko oli melkein kokonaan vaipunut taivaanrannan taakse, kun joukkue\nsaapui pysähdyspaikkaan. Tämän paikan, joka sijaitsi jokseenkin jyrkän\nmäen huipulla, olivat arrierot valinneet meksikolaisille muulinajajille\nominaisella terävä-älyisyydellä. Jokainen yllätys oli mahdoton, ja\nkukkulan harjaa ympäröivät satavuotiset puut voivat hyökkäyksen\ntapahtuessa tarjota varman turvan luoteja vastaan.\n\nMuulit riisuttiin, mutta vastoin sellaisissa olosuhteissa tavallista\nmenettelyä ei tavaramyttyjä käytetty leirin suojavarustukseksi tai\nvallittamiseen. Ne pinottiin paikkaan, jossa olivat sattuman tai\nvoitonhimon yön synkän pimeyden avulla kenties sinne viettelemäin\nkuljeksivain rosvojen ulottumattomissa.\n\nSeitsemän tai kahdeksan isoa nuotiota sytytettiin piiriin isojen\npetojen karkoittamiseksi. Muulit saivat maissiannoksensa, joka\nkaadettiin niiden eteen maahan levitettyjen loimien päälle, ja sitten\nkun leirin ympärille oli asetettu vartijoita, alkoivat sotilaat ja\narrierot rivakasti valmistaa laihaa illallistaan, jonka päivän vaivat\ntekivät heille hyvin tarpeelliseksi.\n\nVetäytyneinä hiukan syrjään heidän osoituksensa mukaan sytytetyn\nnuotion ääreen alkoivat kapteeni don Juan ja munkki poltella\nmaissisavukkeita, sillä välin kun upseerin palvelija kaikella\nkiireellä valmisti päällikölle ateriaa, joka meidän täytyy myöntää\nyhtä yksinkertaiseksi kuin muidenkin muona oli, mutta jonka nälkä\nhöysti ei ainoastaan maukkaaksi, vaan herkulliseksikin, vaikka siinä\noli ainoastaan muutama kyynärä _tonicaa_ eli rihmoiksi leikeltyä,\npäivänpaisteessa kuivattua lihaa ja neljä viisi korppua.\n\nKapteeni oli pian lopettanut ateriansa. Hän nousi, ja koska täysi yö\noli tullut, hän läksi tarkastamaan vartijoita varmentuakseen siitä,\nettä kaikki oli järjestyksessä. Kun hän palasi paikalleen tulen ääreen,\nlepäsi padre Antonio koivet ojossa valkean loisteessa huolellisesti\nkääriytyneenä paksuun _zarapéhensa_ ja nukkui tai ainakin oli\nnukkuvinaan, kädet nyrkkiin puristettuina.\n\nDon Juan tarkkasi häntä hetkisen kuvaamattoman vihan ja halveksumisen\nilmein, kohautti pari, kolme kertaa miettiväisesti päätänsä ja antoi\npalvelijalleen, joka muutaman askelen päässä hänestä odotti hänen\nkäskyjänsä, määräyksen tuottaa molemmat vangit eteensä.\n\nNäitä vankeja oli siihen asti pidetty syrjässä. Vaikka heitä kohdeltiin\nhuomaavaisesti, oli heidän kuitenkin ollut helppo havaita, että heitä\nvartioitiin mitä ankarimmin ja pidettiin hyvin huolellisesti silmällä.\nMutta olipa siihen sitten syynä huolettomuus tai joku muu seikka,\neivät he kuitenkaan näkyneet aavistavan, että olivat pidätettyinä,\nsillä he olivat saaneet pitää aseensa. Ja kun katseli heidän jänteviä\njäseniänsä ja tarmokkaita piirteitänsä, niin, vaikka molemmat olivatkin\njo keski-iässä, oli otaksuttavaa, että hetken tullen, jolloin he\nhaluaisivat saada vapautensa takaisin, olisi heissä kylliksi miestä\nsitä voimakeinoilla yrittämään.\n\nHe seurasivat mitään huomautuksia tekemättä kapteenin palvelijaa ja\nseisoivat tuotapikaa upseerin edessä.\n\nYö oli pimeä, mutta nuotion liekit levittivät kyllin kirkasta hohdetta\nvalaistakseen äsken tulleiden kasvot.\n\nHeidät huomatessaan teki don Juan kummastusta osoittavan eleen, jolloin\ntoinen vangeista laski nopeasti sormen huulilleen kehoittaakseen häntä\nvarovaisuuteen ja osoitti silmäniskulla heidän vieressään loikovaa\nmunkkia.\n\nKapteeni ymmärsi tämän mykän varoituksen vastaten siihen pienellä\npäännyökkäyksellä ja kysyi mitä suurinta huolettomuutta teeskennellen:\n\n\"Keitä te olette?\" samalla kun hän välinpitämättömästi kiersi savuketta\nsormillaan.\n\n\"Metsästäjiä\", vastasi toinen vangeista epäröimättä.\n\n\"Teidät tavattiin muutama tunti sitten joen partaalla seisomassa.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Mitä te siellä teitte?\"\n\nVanki vilkaisi tutkivasti ympärilleen ja loi sitten katseensa puhujaan\njälleen.\n\n\"Ennenkuin vastaan kysymyksiinne\", sanoi hän, \"haluaisin minäkin\nvuorostani tehdä kysymyksen teille.\"\n\n\"Minkä?\"\n\n\"Millä oikeudella te minua tutkitte?\"\n\n\"Katsahtakaa ympärillenne\", vastasi kapteeni huolettoman keveästi.\n\n\"Niin, minä käsitän teidät, voiman oikeudella, eikö niin? Ikävä vain,\nettä minä en sellaista oikeutta tunnusta. Olen vapaa metsästäjä enkä\ntunne muuta lakia kuin oman tahtoni, en muuta herraa kuin oman itseni.\"\n\n\"Ohoh, käytättepä te korskeaa kieltä, toveri!\"\n\n\"Se on sellaisen miehen kieltä, joka ei ole tottunut taipumaan minkään\nmielivaltaisen voiman edessä. Te ette ole saadaksenne minut käsiinne\nkäyttänyt väärin valtaanne -- sillä sotilaanne olisivat minut ennen\ntappaneet kuin pakoittaneet minut heitä seuraamaan, jollei se olisi\nollut aikomukseni, -- vaan mukautuvaisuutta, jolla antauduin heidän\nhaltuunsa. Minä esitän teille siis vastalauseeni ja vaadin, että minut\npäästetään vapaaksi.\"\n\n\"Korskeat sananne eivät tee minuun mitään vaikutusta, ja jos todellakin\nhaluaisin pakottaa teidät puhumaan, niin voisin sen tehdä eräiden\nhallussani olevien vastustamattomien keinojen avulla.\"\n\n\"Niin\", virkkoi vanki katkerasti, \"meksikolaiset muistavat\nespanjalaisia esi-isiänsä, ja osaavat tarpeen tullen vedota\nkidutukseen. Hyvä on, koettakaa, kapteeni. Ken teitä siitä estää?\nToivoakseni eivät harmaantuneet hiukseni käperry teidän nuorien\nviiksienne edessä.\"\n\n\"Jättäkäämme se\", huudahti kapteeni huonotuulisesti; \"jos minä\npäästäisin teidät vapaana lähtemään, niin vapauttaisinko minä\nvihollisen vai ystävän?\"\n\n\"Ette kumpaakaan.\"\n\n\"Hm, mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Onhan vastaukseni hyvin selvä.\"\n\n\"En sitä kuitenkaan ymmärrä.\"\n\n\"Parilla sanalla sen teille selitän.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Meidät, jotka olemme aivan vastakkaisissa asemissa, on sattuma\ntänään tuonut yhteen. Jos me nyt eroamme, emme kohtaamisestamme kanna\ntoisillemme mitään vihankaunaa, koska kummallakaan meistä ei ole syytä\nvihoitella toisilleen ja koska emme luultavasti enää koskaan toisiamme\nnäe.\"\n\n\"Hm, mutta... On selvää, että silloin, kun sotilaani teidät tapasivat,\nte tovereinenne odottelitte jotakuta tällä tiellä.\"\n\n\"Mistä sellaista päättelette?\"\n\n\"No, peijakas, sanoittehan olevanne metsästäjiä. Enkä minä käsitä, mitä\nriistaa voisitte ajaa tämän tien varrella.\"\n\nVanki naurahti.\n\n\"Kenties\", vastasi hän tarkoituksellisesti korostaen sanojansa,\n\"riistaa, joka on arvokkaampaa kuin aavistattekaan ja josta haluaisitte\nsaada osanne.\"\n\nMunkki teki pienen liikkeen ja avasi silmänsä kuin heräten.\n\n\"Kah\", virkkoi hän kääntyen kapteeniin ja tukehduttaen haukotuksen,\n\"ettekö te nukukaan, señor don Juan?\"\n\n\"En vielä\", vastasi tämä, \"minä tutkin niitä kahta miestä, jotka\netuvartioni muutama tunti sitten pidätti.\"\n\n\"Oh\", sanoi munkki luoden halveksivan katseen tuntemattomiin, \"ne\nmiekkoset eivät minusta näytä laisinkaan peloittavilta.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Enpä tiedä, mutta mitäpä te kahta miestä pelkäisitte?\"\n\n\"Entä jos ne ovat vakoilijoita.\"\n\nFray Antonio tekeytyi isällisen suojelevaksi.\n\n\"Vakoilijoita\", matki hän, \"pelkäättekö siis väijytystä?\"\n\n\"Niissä olosuhteissa, joissa olemme, ei se otaksuma mielestäni olisi\nkovin mahdoton.\"\n\n\"Pyh, tämänlaatuisessa seudussa ja näin suuren saattueen kera\nmatkustaessamme se olisi tosiaan tavatonta. Sitäpaitsi sallivat nuo\nkaksi miestä, kuten olen kuullut, vastarintaa tekemättä pidättää\nitsensä, vaikka heidän silloin olisi ollut varsin helppo livistää.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Heillä ei siis ilmeisesti ollut mitään häijyä tarkoitusta. Teidän\nsijassanne minä päästäisin heidät huoletta menemään minne mielivät.\"\n\n\"Sellainenko on teidän mielipiteenne?\"\n\n\"Niin, kautta Marian.\"\n\n\"Ilmaisette suurta osanottoa näitä kahta tuntematonta kohtaan.\"\n\n\"En pienintäkään. Sanon teille vain rehellisesti ajatukseni, siinä\nkaikki. Toimikaa nyt oman päänne mukaan, minä pesen käteni.\"\n\n\"Saatatte olla oikeassa, mutta en kuitenkaan päästä vapauteen näitä\nkahta miestä, ennenkuin he ovat ilmoittaneet minulle sen henkilön\nnimen, jota odottivat.\"\n\n\"Odottivatko he jotakuta?\"\n\n\"Niin ainakin sanovat.\"\n\n\"Se on totta, kapteeni\", puuttui puheeseen vanki, joka tähän asti\nolikin yksin puhunut, \"mutta vaikka me tiesimme teidänkin tulonne, emme\nme teitä odottaneet.\"\n\n\"Ketä sitten?\"\n\n\"Tahdotteko sen ehdottomasti tietää?\"\n\n\"Totta kai!\"\n\n\"Vastatkaa sitten te, fray Antonio\", virkkoi vanki virnistäen, \"sillä\nte yksin voitte ilmaista nimen, jota señor capitan meiltä tiedustaa.\"\n\n\"Minäkö!\" huudahti munkki hypähtäen kiukusta ja käyden kalpeaksi kuin\nruumis.\n\n\"Haha\", nauroi kapteeni kääntyen häneen, \"tästä alkaa tulla hauskaa!\"\n\nNämä neljä nuotion ääressä toisiansa vastapäätä seisovaa miestä\ntarjosivat omituisen näytelmän liekkien valaistessa heidän kasvojansa\naavemaisilla heijastuksillaan.\n\nKapteeni poltteli huolettomasti savukettaan katsellen ivallisesti\nmunkkia, jonka kasvoilla kuvastuvaa taistelua pelon ja hävyttömyyden\nvälillä oli helppo seurata sen kaikissa vaiheissa. Seisoen kädet\nristissä pitkien pyssyjensä putkien päässä hymyilivät molemmat\nmetsästäjät salaperäisesti ja näkyivät sielussaan nauttivan niin\nhäikäilemättä näyttämölle tempaamansa miehen hämmennyksestä.\n\n\"Älkää tekeytykö niin kummastuneeksi, padre Antonio\", virkkoi vihdoin\nvanki, \"tiedätte hyvin, että me odotimme juuri teitä.\"\n\n\"Minua!\" huudahti munkki, kieli kurkkuun takertuneena. \"Se heittiö on\nhullu, sieluni kautta!\"\n\n\"Minä en ole hullu, padre, ja minä suon teille anteeksi nimitykset,\njoita suvaitsette minusta käyttää\", vastasi vanki kuivasti.\n\n\"No, pitäkää kiirettä\", sanoi äreästi se, joka tähän asti oli pysynyt\näänettömänä. \"Minua ei haluta tanssia köyden silmukassa teidän\nhuviksenne.\"\n\n\"Mikä välttämättömästi tapahtuu\", huomautti kapteeni rauhallisesti,\n\"jollette suostu antamaan minulle selvää ja suoraa selitystä\nkäytöksestänne, caballeros.\"\n\n\"No, siinä kuulitte, señor frayle\", jatkoi vanki; \"asema käy meille\ntäpäräksi. Järjestäkäähän nyt asiat hyvin.\"\n\n\"Oh\", huudahti munkki raivostuneena, \"olen joutunut kauheaan\nväijytykseen!\"\n\n\"Riittää\", lausui kapteeni jyrisevällä äänellä; \"tätä huvinäytelmää\non jo liiankin kauan jatkunut, padre Antonio. Ette te ole joutunut\nkauheaan väijytykseen, vaan päin vastoin koetitte saattaa siihen\nminut. Olen jo kauan tuntenut teidät, ja teidän punomistanne juonista\non minulla mitä yksityiskohtaisimmat tiedot. Olette jo kauan pelannut\nvaarallista peliä. Ei voi samalla kertaa palvella Jumalaa ja\npaholaista, kaiken tulematta lopulla ilmi. Tahdoin vain saattaa teidät\nvastatusten näiden kunnon ihmisten kanssa häkellyttääkseni teidät ja\npudottaakseni teidän tekopyhän naamionne.\"\n\nTämän ankaran puhuttelun kuullessaan pysyi munkki hetkisen vaiti häntä\nkohtaan singahdutettujen soimausten musertamana. Vihdoin hän kohotti\npäänsä ja kääntyen kapteenia kohti lausui ylväästi:\n\n\"Mistä minua syytetään?\"\n\nDon Juan hymyili halveksivasti.\n\n\"Teitä syytetään siitä\", vastasi hän, \"että tahdoitte saattaa minun\njohtamani conductan virittämäänne ansaan väijytyspaikalla, jolla tällä\nhetkellä meitä odottavat arvoisat apurinne ryöstääkseen ja surmatakseen\nmeidät. Mitä te tähän vastaatte?\"\n\n\"En mitään\", sanoi munkki kuivasti.\n\n\"Olette oikeassa, sillä vastaväitöksiänne ei otettaisi varteen. Mutta\nnyt, kun omalla tunnustuksellanne olette todistettu syylliseksi,\nette pääse käsistäni, ennenkuin jätän teille ikuisen muiston\nkohtauksestamme.\"\n\n\"Varokaa mitä teette, señor capitan. Minä olen kirkon mies ja tämä\nkaapu tekee minut loukkaamattomaksi.\"\n\nIvallinen hymy värähdytti kapteenin huulia.\n\n\"Ei haittaa mitään\", sanoi hän pilkallisella äänellä; \"kaapunne\nriisutaan teiltä.\"\n\nUseimmat sotilaat ja arrierot, jotka munkin ja upseerin äänet olivat\nherättäneet, olivat vähitellen lähestyneet ja kuuntelivat tarkasti\nkeskustelua.\n\nKapteeni osoitti munkkia sormellaan ja lausui kääntyen sotamiehiin päin:\n\n\"Riisukaa viitta tuon miehen yltä, sitokaa hänet paaluun ja antakaa\nhänelle kaksisataa ruoskaniskua.\"\n\n\"Lurjukset!\" karjui munkki vihan vimmassa. \"Ken tohtii minuun\nkoskea, sen minä kiroan alttaripalvelijan loukkaamisesta. Hän joutuu\niankaikkiseen kadotukseen.\"\n\nSotamiehet epäröivät kauhistuneina tämän kirouksen kuullessaan, jota\nhe tietämättömyydessään ja tyhmässä taikauskossaan eivät rohjenneet\nuhmailla.\n\nMunkki laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja puhutteli upseeria\nvoitonriemuisesti:\n\n\"Onneton hullu\", sanoi hän, \"minä voisin rangaista röyhkeytesi, mutta\nminä suon sinulle anteeksi. Jumala kostaa puolestani. Hän kurittaa\nsinua, jahka hetkesi on lyönyt. Hyvästi! No, tehkäähän tietä, miehet.\"\n\nHämmentyneet ja pelokkaat rakuunat siirtyivät verkalleen ja epäröiden\nhänen edestään. Pakoitettuna tunnustamaan voimattomuutensa kapteeni\npuristi nyrkkejään ja loi ympärilleen vihaisia katseita.\n\nMunkki oli melkein päässyt sotilasrivien välitse, kun hän äkkiä tunsi\njonkun pidättävän häntä käsivarresta. Hän kääntyi, kaiketikin aikoen\nankarasti nuhdella henkilöä, joka rohkeni häneen koskea, mutta hänen\nkasvojensa ilme muuttui äkkiä, kun hän tunsi pidättäjänsä, joka katseli\nhäntä ilkkuvasti, sillä se ei ollut kukaan muu kuin tuntematon vanki,\nhänelle tehdyn loukkauksen alkusyy.\n\n\"Hetkinen, señor padre\", virkkoi metsästäjä. \"Käsitän hyvin, että nämä\nkunnon miehet, jotka ovat katolilaisia, pelkäävät kiroustanne eivätkä\nuskalla käydä teihin käsiksi ikuisten liekkien uhalla, mutta minun\nlaitani on toinen, minä olen kerettiläinen, kuten tiedätte, enkä siis\npane mitään vaaraan riisuessani teiltä kaapunne. Jos suvaitsette, niin\nteen teille heti sen pienen palveluksen.\"\n\n\"Oh\", huudahti munkki hammasta purren, \"minä tapan sinut, John, minä\ntapan sinut, kurja mies!\"\n\n\"Hoho, uhatut elävät kauan\", vastasi John pakottaen hänet riisumaan\nmunkinkauhtanan yltänsä.\n\n\"Kas niin\", jatkoi hän, \"nyt te, kelpo miehet, voitte turvassa panna\ntoimeen kapteeninne käskyt. Hän ei teille enää ole enempää kuin kuka\ntiepuolesta tavattu tahansa.\"\n\nMetsästäjän rohkea teko oli äkkiä särkenyt sotilaita pidättävän\nlumon. Sitten kun pelätty kaapu ei enää verhonnut munkin hartioita,\nkävivät he rukouksia tai uhkauksia kuuntelematta käsiksi tuomittuun\nja sitoivat hänet hänen huudoistaan välittämättä sekä antoivat\nhänelle tunnollisesti kapteenin määräämät kaksisataa lyöntiä, laskien\nsisukkaasti iskut ja nauraen täyttä kurkkua onnettoman vavahduksille,\njonka tuska pani käärmeen tavoin kiemurtelemaan.\n\nSadannellakahdennellakymmenelläkahdeksannella iskulla munkki vaikeni.\nTäysin järkytetty hermosto teki hänet tunnottomaksi, mutta silti hän ei\nollut mennyt tainnoksiin. Hänen hampaansa olivat yhteenpurtuina, vaalea\nvaahto valui hänen vääntyneiltä huuliltaan, hän tuijotti eteensä mitään\nnäkemättä eikä antanut muita elonmerkkejä kuin syvät huokaukset, jotka\nsilloin tällöin kuohuttivat hänen mahtavaa rintaansa.\n\nKun kuritus oli päättynyt ja hänet päästettiin irti, lysähti hän maahan\nkuin mytty ja jäi hervottomana tantereelle virumaan.\n\nKaapu heitettiin hänen hartioilleen ja hänet jätettiin siihen oman\nonnensa nojaan.\n\nMolemmat metsästäjät olivat poistuneet puheltuaan muutaman\nsilmänräpäyksen hiljaa kapteenin kanssa.\n\nLoppu yötä kului ilman välikohtauksia.\n\nMuutamaa minuuttia ennen auringonnousua heräsivät sotamiehet ja\narrierot kuormittamaan muulejansa ja laittamaan kaikki kuntoon matkan\njatkamista varten niin pian kuin lähtömerkki annettaisiin.\n\n\"Mutta\", huudahti kapteeni äkkiä, \"missä on munkki? Emme voi häntä\nkuitenkaan siten jättää. Nostakaa hänet muulin selkään, niin viemme\nhänet ensimmäiselle karjatilalle, jonka kohtaamme.\"\n\nSotilaat riensivät tottelemaan ja etsivät padre Antoniota, mutta kaikki\netsiminen oli turhaa. Hän oli hävinnyt mitään jälkeä jättämättä.\n\nDon Juan rypisti kulmiansa sen kuullessaan, mutta hetkisen mietittyään\nhän pudisti huolettomasti päätänsä.\n\n\"Sitä parempi\", virkkoi hän, \"meille olisi hänestä ollut vaivaa tiellä.\"\n\nConducta lähti liikkeelle matkaansa jatkamaan.\n\n\n\n\nXVI\n\nValtiollinen yleiskatsaus\n\n\nEnnenkuin jatkamme juttuamme, mainitsemme muutamalla sanalla Teksasin\nvaltiollisesta asemasta siihen aikaan, jolloin kerrottavamme asiat\ntapahtuvat.\n\nEspanjan hallituksen ajoilta asti taistelivat teksasilaiset vapaudesta\nase kädessä, mutta erinäisten menestysten jälkeen löi Estramaduran\nrykmenttiä ja siihen yhdistettyä Cohahuilan valtion nostoväkeä\nkomentava eversti Arredondo heidät lopullisesti Medinan taistelussa 13\npäivänä elokuuta 1813. Siitä tuhon päivästä alkaen Meksikon toiseen\nvallankumoukseen asti painoi Teksasia sotilasvallan sietämätön ies,\nja maa oli puolustuksetta jätettynä comanche-intiaanien alituisille\nhyökkäyksille alttiiksi.\n\nYhdysvallat olivat useitakin kertoja esittäneet vaatimuksia tähän\nmaahan, väittäen, että Meksikon ja liittovaltain luonnollisena rajana\noli Rio Bravo. Mutta kun heidät vuonna 1819 pakotettiin julkisesti\nmyöntämään, että ne vaatimukset olivat perusteettomia, koettivat he\nkiertoteitse saada haltuunsa tämän rikkaan seudun ja kiilata sen\nvaltakuntansa rajojen sisälle.\n\nSilloin he käyttivät sitä ovelaa ja kärsivällistä machiavelliläistä\npolitiikkaa, joka vihdoin hankki heille voiton.\n\nVuonna 1821 hiipivät ensimmäiset amerikkalaiset siirtolaiset arasti\nja melkein tuntemattomina lahdelmien ja jokihaarojen rantamille,\nmuokaten maata, kansoittaen sitä hiljakseen ja varttuen muutamassa\nvuodessa niin mahtavaksi, että asutus vuonna 1824 oli jo paisunut\nlähes viisikymmentä tuhatta yhtenäisessä ryhmässä elelevää henkilöä\nkäsittäväksi kukoistavaksi siirtokunnaksi. Meksikolaiset, jotka\nlakkaamatta taistelivat keskenään loppumattomissa kansalaissodissaan,\neivät käsittäneet amerikkalaisen kansanvaelluksen merkitystä, vaan\nolivat sitä itsekin alussa rohkaisseet.\n\nTuskin oli kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun ensimmäiset\namerikkalaiset saapuivat Teksasiin, ja nyt he jo olivat kansoittaneet\nmelkein koko maan yksinään.\n\nWashingtonin kabinetti ei enää salannut aikeitaan ja puhui julkisesti\nTeksasin maakunnan ostamisesta Meksikolta, sieltä kun espanjalainen\nväestö oli melkein kokonaan hävinnyt väistyen anglosaksien rohkean\nyritteliäisyyden ja kauppavaiston tieltä.\n\nPitkästä horrostilastaan vihdoin herännyt Meksikon hallitus\nkäsitti vaaran, joka uhkasi sitä Missourin ja Teksasin asukkaiden\nkaksoisvaelluksena Santa Fén valtioon. Se tahtoi panna sulun\namerikkalaiselle siirtolaistulvalle, mutta oli jo liian myöhäistä.\nMeksikon kongressin laatima laki oli voimaton, eikä maahansiirtyminen\npysähtynyt, Meksikon rajalle sijoitetuista vartijoista huolimatta,\njoiden oli määrä pysäyttää siirtolaiset ja käännyttää heidät tieltä\ntakaisin.\n\nTasavallan presidentti, kenraali Bustamente, käsitti, että oli pian\ntaisteltava amerikkalaisia vastaan, ja valmistautuen hiljaisuudessa\notteluun kuljetutti hän vähin erin, milloin milläkin verukkeella,\njoukko-osastoja Red Riverin ja Sabinan varsille, kunnes siellä oli\ntuhatkaksisataa miestä.\n\nKaikki oli kuitenkin näennäisesti rauhallista, eikä mistään saattanut\narvata, milloin kamppailu alkaisi, mutta sitten itäisten maakuntain\nkuvernöörin petollisuus sai tulen äkkiä leimahtamaan hetkellä, jolloin\nsitä vähimmin aavistettiin.\n\nNäin se kävi:\n\nAnahuacin komendantti käski ilman riittävää syytä pidättää ja heittää\nvankeuteen useita amerikkalaisia siirtolaisia.\n\nTeksasilaiset olivat siihen asti valittamatta kärsineet ne\nlukemattomat rasitukset ja kiusat, joihin meksikolaiset upseerit\nheitä alistivat, mutta tämä viimeinen mielivaltaisuus nostatti heitä\nkuin yhteissopimuksesta, ja he saapuivat aseistettuina komendantin\neteen vaatien uhkauksin ja vihaisin huudoin, että heidän maanmiehensä\nviipymättä vapautettaisiin.\n\nLiian heikkona avonaiseen vastarintaan teeskenteli komendantti\nsuostuvansa pyyntöön, mutta selitti tarvitsevansa kaksi päivää\nerinäisiin muodollisuuksiin ja vastuunalaisuutensa peittämiseksi.\n\nKapinoitsijat tyytyivät tähän viivytykseen, jota upseeri käytti\ntuottaakseen Nacogdochesin varusväen kiireimmiten avukseen.\n\nTämä varusväki saapui hetkellä, jolloin kapinalliset maaherran sanaan\nluottaen olivat poistumassa. Raivostuneina näin petollisesta pelistä\nnämä palasivat ja tekivät niin tarmokkaan mielenosoituksen, että\nmeksikolainen upseeri katsoi viisaimmaksi välttää kahakkaa ja päästi\nvangitut vapaiksi.\n\nNäissä vaiheissa syöksi Santa Annan hyväksi tehty _pronunciamento_\nkenraali Bustamenten vallasta kansan hurratessa liittovaltiolle.\n\nTeksas pelkäsi varsinkin keskitysjärjestelmää, joka ei olisi koskaan\ntunnustanut sitä erikoiseksi valtioksi, ja Teksasin väestö kannatti\nyksimielisesti liittojärjestelmää.\n\nSiirtolaiset nousivat ja yhtyen yhä aseissa oleviin Anahuacin\nkapinallisiin marssivat päättäväisesti Velascon linnoitusta vastaan,\njota alkoivat saartaa.\n\nTunnussanana oli yhä: \"Eläköön liittovaltio!\" mutta tällä kertaa se\nkätki huudahduksen: \"Eläköön riippumattomuus!\" jota teksasilaiset liian\nheikkovoimaisina eivät vielä tohtineet kajahduttaa.\n\nVelascon linnoitusta puolusti pieni meksikolainen varusväki, jonka\njohtajana oli urhoollinen Ugartechea-niminen upseeri.\n\nTässä merkillisessä piirityksessä, jossa piirittäjät vastasivat\nlinnoituksen tykkituleen vain karbiineillaan, tekivät teksasilaiset ja\nmeksikolaiset ihmeitä urhoollisuudessa ja osoittivat tavatonta raivoa.\n\nTaitavina tarkk'ampujina tähtäsivät siirtolaiset kaadettujen\njättiläispuiden taakse kätkeytyneinä kuin maalitauluun ja katkoivat\nmeksikolaisten tykkimiesten käsiä joka kerta kun he ilmestyivät\nkanuunia panostamaan. Asiat menivät niin pitkälle, että komendantti\nUgartechea, nähdessään urheimpain soturiensa kaatuvan silvottuina\nviereensä, itse ryhtyi uhrautuvaisesti lataustoimeen. Tästä\nsankarillisesta rohkeudesta hämmästyneet teksasilaiset, jotka olisivat,\nvoineet pariinkymmeneen kertaan surmata urhoollisen komentajan,\nlopettivat tulen. Vihdoin Ugartechea antautui, luopuen hyödyttömäksi\nkäyneestä puolustuksesta.\n\nTämä menestys täytti siirtolaiset riemulla, mutta Santa Anna ei\nsallinut pettää itseään teksasilaisten kapinan tarkoitukseen nähden.\nHän käsitti, että liittovaltion puolustukseen kätkeytyi selväpiirteinen\nvallankumouksellinen liike, ja lainkaan luottamatta siirtolaisten\nnäennäiseen uskollisuuteen lähetti tuo mies heti, kun hänen valtansa\noli kylliksi varmentunut, jotta saattoi ryhtyä tarmokkaihin\ntoimenpiteisiin kapinallisia vastaan, kaikin kiirein eversti Mexian\nneljänsadan miehen kera palauttamaan meksikolaisten jo pahoin horjuvaa\nylivaltaa Teksasiin.\n\nMonien epäröimisten ja melkein tuloksettomien diplomaattisten juonien\njälkeen henkilöiden välillä, joiden pääaseena niin puolelta kuin\ntoiseltakin oli kavaluus, leimahti sota täyteen liekkiin. Yleisen\nturvallisuuden komitea perustettiin San Felipessä, ja kansa kutsuttiin\nottamaan osaa taisteluun.\n\nKansalaissota ei kuitenkaan vielä ollut virallisesti julistettu, kun\nvihdoin ilmestyi mies, joka oli ratkaiseva Teksasin kohtalon ja jolle\noli tuleva kunnia sen vapauttamisesta. Tarkoitamme Samuel Houstonia.\n\nSiitä hetkestä Teksasin arka ja merkityksetön kansannousu\nmuuttui vallankumoukseksi. Kuitenkin oli Meksikon hallitus vielä\nnäennäisesti maan laillinen isäntä. Siirtolaisia syytettiin tietenkin\nvaltiorikoksesta ja kohdeltiin sen mukaisesti, milloin he joutuivat\nvihollistensa käsiin, toisin sanoen heidät hirtettiin, hukutettiin\ntai ammuttiin muitta mutkitta, aina sen mukaan mikä näistä kolmesta\nsurmaamiskeinoista kulloinkin osoittautui soveliaimmaksi, sillä\npaikalla, jossa heidät tavattiin.\n\nSinä päivänä, jolloin tarinamme alkaa, oli kiihtymys meksikolaisia\nvastaan ja innostus itsenäisyyden jalon asian puolesta kohonnut\nkorkeimmilleen.\n\nNoin kolmea viikkoa aikaisempiin oli tapahtunut vakava ottelu\nBejarin linnaväen ja teksasilaisen vapaaehtoisjoukon välillä, jota\nviimemainittua komensi Austin, kapinallisten kuuluisimpia päälliköitä.\nVähäisemmästä lukumäärästään huolimatta ja vaikka eivät tunteneet\nsotataktiikkaa, olivat siirtolaiset taistelleet niin urhoollisesti\nja niin taitavasti käyttäneet ainoaa tykkiään, että meksikolaisten\njoukkojen täytyi vakavien tappioiden jälkeen suin päin paeta Bejariin.\n\nTämä taistelu oli Velascon linnoituksen valloituksen jälkeen\nensimmäinen Teksasin länsiosassa. Se antoi ratkaisevan sysäyksen\nvallankumoukselliselle liikkeelle, joka levisi räjäytetyn ruutimiinan\nlailla.\n\nSilloin keräsivät kaupungit kaikkialla joukkoja liittyäkseen\nvapauttaja-armeijaan, vastustus järjestettiin suuripiirteisesti, ja\nrohkeita sissipäälliköltä alkoi samoilla ristiin rastiin maassa,\nkäyden sotaa omaan laskuunsa ja palvellen omalla tavallaan asiaa, jota\nkannattivat ja jota olivat puolustavinaan.\n\nKapteeni don Juan Melendezin, jota kaikilta puolilta ympäröivät\nviholliset, sitä peloittavammat, kun hänen, koska oli mahdoton\ntietää niiden lukumäärää ja arvata niiden liikkeitä, täytyi erittäin\narkaluontoisessa tehtävässään, joka askelella aavistellen alituisesti\nuhkaavaa vaaraa, tietämättä missä, milloin tai miten se hänet\nyllättäisi, käyttää ääretöntä varovaisuutta ja säälimätöntä ankaruutta,\njos mieli toimittaa hyvään talteen hänelle uskottu kallisarvoinen\nkuormasto. Eikä hän ollut epäröinyt välttämättömyyden pakosta antaa\nesimerkkiä padre Antonion kovalla kurittamisella.\n\nJo kauan oli vakavia epäluuloja kohdistunut tähän munkkiin, ja hänen\nkaksimielinen käytöksensä oli herättänyt levottomuutta ja antanut\naihetta otaksumiin, jotka eivät suinkaan olleet edullisia hänen\nmaineelleen.\n\nDon Juan oli päättänyt ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa\nhankkia valaistusta näihin epäluuloihinsa. Olemme kertoneet, kuinka\nhän oli siinä onnistunut, laskemalla vastamiinan, toisin sanoen\nvakoiluttamalla vakoilijaa muilla tätä itseään taitavammilla, ja\nyllättämällä syyllisen melkein vereksestä teosta.\n\nKuitenkin täytyy meidän arvoisalle munkille antaa se tunnustus, että\npolitiikka ei suinkaan ollut hänen toimiensa kannustajana. Ei, niin\nkorkealle eivät hänen ajatuksensa kohonneet. Tietäen, että kapteenilla\noli hopeakuormasto vartioitavana, oli hän yrittänyt johdattaa tämän\nsatimeen vain saadakseen osan saaliista ja tullakseen yhdellä iskulla\nvarakkaaksi, jotta voisi antautua niihin nautintoihin, joita ilman\nhänen siihen asti oli täytynyt olla. Hänen ajatuksensa eivät lentäneet\npitemmälle; tämä arvonherra oli vain tavallinen maantierosvo, jossa ei\nollut mitään valtiollisen henkilön ainesta.\n\nJätämme hänet tällä haavaa puhuaksemme vain noista kahdesta\nmetsästäjästä, joita hänen oli syyttäminen saamastaan kurituksesta ja\njotka olivat lähteneet leiristä heti kun rangaistus oli pantu toimeen.\n\nNämä kaksi miestä olivat poistuneet pitkin askelin ja laskeuduttuaan\nääneti kukkulalta sukeltautuneet tiheään pensastoon, jossa heitä\nodotti huolettomasti rehuaan pureskellen kaksi komeaa mustangia eli\npuolivilliä preiriehevosta, vilkassilmäistä ja hoikkasääristä. Ne\nolivat valmiiksi satuloidut.\n\nPäästettyään ne lieasta pistivät metsästäjät kuolaimet niiden suuhun,\nnousivat niiden selkään ja työntäen kannuksensa niiden kylkiin\nkarauttivat paikalta täyttä laukkaa. He kiitivät täten kauan, hevosten\nkaulaa vasten nojautuneina, seuraamatta mitään poljettua tietä, vaan\najaen suoraan eteenpäin välittämättä tapaamistaan esteistä, joista he\nsuoriutuivat verrattoman taitavasti. Vihdoin he pysähtyivät noin tuntia\nennen auringonlaskua.\n\nHe olivat saapuneet jokseenkin ahtaan, vasemmalta ja oikealta\npuoleltaan korkeiden metsäisten kunnaiden reunustaman rotkon suulle. Ne\nkukkulat olivat ensimmäisiä korokkeita vuorista, joiden valkovaippaiset\nhuiput näyttivät riippuvan seudun yli, sillä niin lähellä ne olivat.\n\nMetsästäjät astuivat satulasta, ennenkuin läksivät rotkoon, ja sitten\nkun olivat kytkeneet hevosensa keskelle floripondiotiheikköä, alkoivat\nhe tutkia ympäristöä yhtä huolellisesti ja taitavasti kuin jälkiä\netsivät intiaanisoturit sotaretkellä ollessaan.\n\nTarkastus jäi pitkäksi aikaa tuloksettomaksi, kuten saattoi\nhelposti huomata miesten toisinaan hiljaisella äänellä päästämistä\ntoivottomuuden huudahduksista. Vihdoin he enemmän kuin kaksituntisen\netsinnän jälkeen havaitsivat, pimeyden äkkiä paettua nousevan auringon\nsäteistä, melkein näkymättömiä jälkiä, jotka saivat heidät ilosta\nvavahtamaan.\n\nNyt he, kaiketikin heitä kiusanneista huolista vapautuneina, palasivat\nhevostensa luo, heittäytyivät huolettomasti tantereelle ja kaivoivat\nmatkalaukuistaan esille kaikki vaatimattomaan aamiaiseen tarpeelliset\nainekset ja söivät tavattomalla ruokahalulla kuin ainakin miehet, jotka\novat viettäneet koko yön satulassa ratsastaen vuorien ja laaksojen\npoikki.\n\nLähdettyään meksikolaisten leiristä eivät metsästäjät olleet vaihtaneet\nkeskenään sanaakaan, vaan näyttivät toimivan jonkun syvällisen\nharkinnan mukaan, mikä teki kaiken keskustelun tarpeettomaksi.\n\nMerkillistä muuten onkin erämaan elämään tottuneiden ihmisten\nmykkyys. He viettävät päiväkausia virkkamatta sanaakaan, puhuvat\nvain välttämättömyyden pakosta ja useimmiten korvaavat puhutun sanan\nelekielellä, jolla edelliseen verrattuna on se eittämätön etu, että\nse ei ilmaise käyttäjiensä läsnäoloa näkymättöminä kuunteleville,\nalati väijyville vihollisille, jotka petolintujen tavoin ovat valmiina\nhyökkäämään varomattomien ja yllätystä aavistamattomien niskaan.\n\nKun metsästäjät olivat tyydyttäneet kipeimmän nälkänsä, sytytti\nse, jota kapteeni oli nimittänyt Johniksi, lyhyen piippunsa, pisti\nsen suupieleensä ja ojentaen tupakkakukkaronsa toverilleen sanoi\npuoliääneen, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan:\n\n\"He, Sam, eikö meillä ollut hyvä onni?\"\n\n\"Siltä minusta tuntuu, John\", vastasi Sam kohauttaen myöntävästi\npäätänsä; \"sinä olet hiton ovela, veikkoseni.\"\n\n\"Pyh\", virkkoi toinen halveksivasti, \"ei niiden espanjalaisten\ntomppelien pettämisessä mitään kerskumista ole. Ne ovat tyhmiä kuin\npunaflamingot.\"\n\n\"Olkoonpa niinkin, mutta kapteenin pudotimme loukkuun erittäin\nsievästi.\"\n\n\"Hm, en minä häntä pelännyt, sillä minä olen jo aikoja sitten oppinut\nhänenlaisistaan suoriutumaan, vaan sitä kirottua munkkia.\"\n\n\"Heheh, jollemme olisi saapuneet niin ajoissa, on luultavaa, että hän\nolisi kaatanut liememme. Mitä arvelet, John?\"\n\n\"Luulen sinun olevan oikeassa, Sam. _By God!_ Nauroinpa minä sydämeni\npohjasta nähdessäni hänen kiemurtelevan pampun iskuista.\"\n\n\"Se oli tosiaan soma näytelmä, mutta etkö pelkää hänen kostavan? Ne\nmunkit kantavat kaunaa hiton kauan.\"\n\n\"Pyh, mitäpä pelättävää meillä mokoman porsaan taholta on. Hän ei\nkoskaan uskalla katsahtaa meitä kasvoihin.\"\n\n\"Sittenkin on parasta olla varuillaan. Ammattimmehan on rosoista,\nja jonakuna kauniina päivänä saattaa se vietävä tehdä meille pahan\nkepposen.\"\n\n\"Mitä joutavista! Teimmehän vain niinkuin sodassa tehdään. Ole varma,\nettä munkki ei samanlaisessa tilanteessa olisi meitä säästänyt.\"\n\n\"Se on totta. Menköön hän siis hiiteen! Varsinkin, kun himoitsemamme\nsaalis saapuu meille juuri osuvasti. En antaisi itselleni milloinkaan\nanteeksi, jos päästäisin sen käsistäni.\"\n\n\"Jäämmekö tänne väijymään?\"\n\n\"Se on varminta. Ehdimme aina yhtyä tovereihimme, kun havaitsemme\n_recuan_ tulevan näkyviin tasangolla, ja olemmehan sopineet\nkohtauksestakin täällä.\"\n\n\"Se on totta, en ollut sitä enää muistanutkaan.\"\n\n\"Kah, siinä paha missä... Tuollahan miehemme jo tuleekin.\"\n\nMetsästäjät nousivat ketterästi, tarttuivat aseisiinsa ja lymysivät\nkallion taakse ollakseen kaikkeen valmiina.\n\nKuului hevosen nopeaa laukkaa, joka hetki hetkeltä läheni, ja pian\nponnahti ratsastaja esille rotkosta, ajaa karautti eteenpäin ja\npysähtyi tyynenä ja uljaana muutaman askeleen päähän metsästäjistä.\n\nNämä hypähtivät esille lymypaikastaan ja astuivat häntä kohti oikea\nkäsi ojennettuna ja kämmen avoinna rauhan merkiksi.\n\nRatsastaja, joka osoittausi intiaanisoturiksi, vastasi näihin\nrauhanvakuutuksiin heilahduttamalla bisonitalja-viittaansa, astui\nsitten satulasta maahan ja saapui enemmittä muodollisuuksitta\npuristamaan ystävällisesti metsästäjäin hänelle ojentamia käsiä.\n\n\"Tervetuloa, päällikkö\", virkkoi John, \"odotimme teitä kärsimättömästi.\"\n\n\"Tarkastakoot kalpeat veljeni aurinkoa\", vastasi intiaani; \"Sininen\nRepo on täsmällinen.\"\n\n\"Se on totta, päällikkö, ei ole moittimisen sijaa, te olette\nmerkillisen täsmällinen.\"\n\n\"Ei aika miestä odota. Soturit eivät ole naisia. Sininen Repo haluaisi\nneuvotella kalpeiden veljiensä kanssa.\"\n\n\"Olkoon niin\", vastasi John, \"huomautuksenne on oikea, päällikkö.\nNeuvotelkaamme siis. Haluaisin päästä lopulliseen yhteisymmärrykseen\nkanssanne.\"\n\nIntiaani kumarsi vakavan juhlallisesti puhetovereilleen, kyykistyi\nmaahan, sytytti kalumettinsa ja alkoi miettiväisenä poltella.\nMetsästäjät asettuivat hänen viereensä ja olivat hänen tapaansa ääneti\nkaiken aikaa kuin heidän piipullisensa kestivät.\n\nVihdoin päällikkö kolisti piippunsa pesän peukalonsa kynttä vasten ja\nvalmistausi puhumaan.\n\nSamalla hetkellä kuului laukaus, ja viuhuva luoti taittoi oksan melkein\nintiaanin pään päältä.\n\nKaikki kolme hypähtivät pystyyn ja tarttuivat aseisiinsa, valmiina\nurheasti lyömään takaisin viholliset, jotka näin odottamatta\nhyökkäsivät heidän kimppuunsa.\n\n\n\n\nXVII\n\nLujamieli\n\n\nMezquiten haciendan ja Potreron ventan välillä, noin puolimatkassa\neli nelisenkymmenen englanninpenikulman päässä kummastakin paikasta\nistui kaksi miestä pienen, syrjäisen joen partaalla sen päivän\niltana, jolloin kertomuksemme jälleen alkaa, ja juttelivat syödessään\nillallisekseen pemmikania ja muutamia keitettyjä kamotteja.\n\nNämä kaksi miestä olivat Lujamieli -- kanadalainen -- ja hänen\nystävänsä, neekeri Quoniam. Noin viidenkymmenen askeleen päässä heistä\noli murattia ja varpuja kasvavassa tiheikössä kaksikuukautinen varsa\nkytkettynä hyvin ison _catalpan_ tyveen.\n\nTehtyään turhia yrityksiä katkaistakseen pidättävän köyden oli\neläinparka vihdoin käsittänyt ponnistustensa hyödyttömyyden ja\nsuruissaan oikaissut itsensä nurmikolle.\n\nNämä kaksi miestä, jotka esitarinamme lopulla olimme jättäneet\nnuoriksi, olivat, nyt ehtineet elämänsä jälkimmäiselle puoliskolle.\nVaikka ikä oli vain vähän riuduttanut heidän rautaista ruumistansa,\nalkoivat kuitenkin jotkut valkoiset hapset hopeoida metsästäjän tukkaa,\nja varhaiset vaot uursivat siellä täällä noita säiden ankaruuden\nahavoittamia kasvoja. Mutta lukuunottamatta näitä keveitä merkkejä,\njotka ovat ikäänkuin kypsyneen iän leimana, ei kanadalaisessa mikään\nosoittanut heikontumista. Päinvastoin oli hänen silmänsä vielä yhtä\neloisa, ruumis yhtä suora ja jäsenet yhtä jäntevät.\n\nNeekeri taas ei näkynyt laisinkaan muuttuneen, vaan näytti yhä yhtä\nnuorelta. Hän oli vain kokolailla lihonut, muuttunut solakasta\npyyleväksi, silti menettämättä mitään verrattomasta ketteryydestänsä.\n\nTienoo, johon molemmat metsänkävijät olivat leiriytyneet, oli\nkieltämättä preirien ihanimpia. Keskiyön tuuli oli puhdistanut taivaan,\njonka tummansininen holvi päilyi silloin lukemattomien tähtisikermien\ntäplittämänä, ja niiden keskellä loisti Etelän Risti. Kuu valoi maan\npäälle vaaleita säteitään, jotka antoivat esineille aavemaisen muodon,\nyössä oli hämäränhetkien omituista samettimaista läpikuultavuutta,\njokaisen tuulenviiman huojutuksesta ravistelivat puut kosteita päitänsä\nja vihmoivat lyhyitä sadekuuroja, jotka rapsahtelivat pensaisiin, joki\njuoksi tyynenä metsäisten rantojensa välissä, polveillen etäällä kuin\nleveä hopeanauha ja kuvastaen tyynessä kalvossaan kuun värähteleviä\nsäteitä sen ehdittyä jo melkein kaksikolmannesta matkastaan.\n\nNiin syvä oli erämaan hiljaisuus, että saattoi kuulla putoavan kuivan\nlehden kahinan tai hyönteisen tiellään liikuttaman oksan rasahduksen.\n\nMetsästäjät juttelivat hiljaisella äänellä, mutta omituista kyllä,\neivät nämä metsän elämään niin tottuneet miehet olleet preirien\npoikkeuksettomain sääntöjen mukaan asettuneet yömajoilleen jonkun\nkukkulan huipulle, vaan päinvastoin rinteelle, joka vietti loivasti\njokeen asti. Sen rantaliejuun oli jähmettynyt lukuisia enemmän\ntai vähemmän epäilyttäviä jälkiä, joista useimmat olivat isojen\npetoeläinten.\n\nYön varsin navakasta kylmyydestä ja huurtavasta jäisestä kasteesta\nhuolimatta eivät metsästäjät olleet tehneet tulta. Kuitenkin olisi\nheistä epäilemättä tuntunut varsin hauskalta lämmittää kohmettuneita\njäseniään nuotion liekkien hohteessa. Varsinkin neekeriä, joka oli\npukeutunut kevyemmin -- housuihin, jotka jättivät sääret paljaiksi,\nja monien reikäin lävistämään viittarääsyyn, -- paleli niin, että hän\nvärisi koko ruumiiltaan ja hampaat suussa kalisivat.\n\nMeksikolaisten talonpoikain tapaan lämpimämmin pukeutunut Lujamieli ei\nnäkynyt laisinkaan huomaavan kylmää. Pyssy säärien välissä, tuijottaen\ntoisinaan pimeyteen pettämättömän varmalla katseellaan tai kuunnellen\njotakin ääntä, jonka hänen korvansa eroitti, puhui hän neekerille\nviitsimättä kiinnittää huomiota tämän irvistyksiin tai värjöttelyyn.\n\n\"Et siis ole nähnyt _chicaa_ (tyttöstä) tänään, Quoniam?\" virkkoi hän.\n\n\"En, en ole nähnyt häntä kahteen päivään\", vastasi neekeri.\n\nKanadalainen huokasi.\n\n\"Minun olisi tullut siellä käydä\", jatkoi hän, \"se lapsukainen on niin\nyksinään ja turvatonna, varsinkin nyt, kun sota on heittänyt tännepäin\nkaikki kunnottomat ja kaikki rajaritarit.\"\n\n\"Turhaa huolta! Carmelalla on kynnet ja hampaat eikä hän häkelly\npuolustautumasta, jos häntä loukataan.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti kanadalainen puristaen karbiniansa,\n\"jos joku niistä kelvottomista uskaltaisi hänelle sanoa enemmän kuin\nnimensä...\"\n\n\"Älä kiusaa itseäsi tuolla tavoin, Lujamieli. Tiedäthän, että jos ken\nrohkenisi häntä loukata, niin siltä rakkaalta tytöltä ei puuttuisi\npuolustajia. Lanzi ei muuten jätäkään häntä silmänräpäykseksikään, ja\ntiedäthän, että Lanzi on uskollinen.\"\n\n\"Niin kyllä\", jupisi metsästäjä, \"mutta Lanzi on sittenkin vain\nihminen.\"\n\n\"Saatat itsesi epätoivoon ajatuksilla, joita aiheettomasti haudot\npäässäsi.\"\n\n\"Minä rakastan sitä lapsukaista, Quoniam.\"\n\n\"Niinhän minäkin, jumal'avita. Minäkin rakastan sitä kaunista\nhäijyläistä! No niin, jos haluat, niin lähdemme jaguarin ammuttuamme\nPotreroon -- sopiiko?\"\n\n\"Sinne on täältä pitkä matka.\"\n\n\"Pyh, kolmen tunnin taival korkeintaan. Kuulehan, Lujamieli, tiedätkö,\nettä nyt on pakkanen? Minä olen ihan jäätymäisilläni. Kirottu eläin.\nSanohan, mitä se tällä hetkellä puuhaa? Tassuttelee huvikseen puolella\nja toisella, sensijaan että saapuisi suoraa päätä tänne.\"\n\n\"Tapettavaksi?\" virkkoi Lujamieli hymyillen. \"Ehkä se peijakas\naavistaa, mitä me sille valmistamme.\"\n\n\"Mahdollista kyllä. Ne pahukset ovat niin viekkaita; kah, varsa\nvavahtelee, se on kai huomannut jotakin.\"\n\nKanadalainen käänsi hiukan päätänsä.\n\n\"Ei, ei vielä\", virkkoi hän.\n\n\"Saamme tässä odottaa kaiken yötä\", jupisi neekeri pahaa tuulta\nosoittavin elein.\n\n\"Pysyt siis aina samana, Quoniam, kärsimättömänä ja itsepäisenä! Mitä\nsinulle sanonkin, et huoli minua ymmärtää. Kuinka monet kerrat olenkaan\nsinulle toistellut, että jaguari on eläinten viekkaimpia! Vaikka\nolemmekin sijoittuneet tuulen alle, on minusta selvää, että se on\nmeidät vainunnut. Se hiiviskelee luihusti ympärillämme peläten saapua\nliian lähelle asemaamme, tassuttelee, kuten sanoit, sinne tänne ilman\nilmeistä päämäärää.\"\n\n\"Hm, luuletko, että se sitä hommaansa vielä kauan jatkaa?\"\n\n\"En, koska sille täytyy tulla jano. Kolme tunnetta kiusaa sitä tällä\nhetkellä, nälkä, jano ja pelko. Pelontunne käy heikoimmaksi, siitä saat\nolla varma. Se on vain ajan kysymys.\"\n\n\"Sen hyvin huomaan, koskapa olemme täällä jo lähes neljä tuntia\nvarpaillamme vuotelleet.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä! Pahin on ohitse, varmasti se pian antaa tietoja\nitsestään.\"\n\n\"Suokoon sen Jumala, sillä muuten minä kuolen viluun. Onko se edes iso?\"\n\n\"Kyllä, se on tehnyt aika julmaa jälkeä, mutta jollen pahoin pety, on\nsillä toveri.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Siitä panisin melkein vetoa. On mahdotonta, että yksi ainoa jaguari\ntekisi vajaassa viikossa niin paljon tuhoa. Hilarion sanojen mukaan\nkuuluu kymmenkunta nautaeläintä joutuneen hukkaan.\"\n\n\"No silloin\", huudahti Quoniam hieroen iloisesti käsiään, \"tulee tästä\nkaunis ajo. Kaikesta päättäen niillä on penikat.\"\n\n\"Niin olen minäkin arvellut. Niillä täytyy olla poikasia, koska ne\nsillä tavoin lähestyvät haciendoja.\"\n\nSillä hetkellä häiritsi erämaan syvää hiljaisuutta käheä, hiukan kissan\nvenytettyä naukumista muistuttava karjahdus.\n\n\"Sen oli ensimmäinen huuto\", virkkoi Quoniam.\n\n\"Se on vielä kaukana.\"\n\n\"Kyllä se pian tulee lähemmäksi.\"\n\n\"Ei vielä, tällä hetkellä se ei aio hyökätä meidän kimppuumme.\"\n\n\"Hm, kenen sitten?\"\n\n\"Kuuntele!\"\n\nSamanlainen karjahdus kuin äsken, mutta kuuluen vastakkaiselta\npuolelta, kajahti nyt lyhyen matkan päästä.\n\n\"Sanoinhan sinulle\", toisti kanadalainen tyynesti, \"että sillä on\npuoliso.\"\n\n\"Sitä en epäillytkään. Jollet sinä tunne tiikerien tapoja, niin kuka ne\nsitten tuntisi?\"\n\nVarsaparka oli noussut. Se vapisi joka jäseneltään. Puolikuolleena\npelosta ja pää etukoipien välissä se seisoi suorassa, valittavasti\nhirnahdellen.\n\n\"Hm\", virkkoi Quoniam, \"viaton eläinrukka käsittää olevansa hukassa.\"\n\n\"Toivoakseni se ei ole.\"\n\n\"Jaguari kuristaa sen.\"\n\n\"Niin, jollemme me sitä ennen tapa petoa.\"\n\n\"Jumaliste!\" huudahti neekeri. \"Soisinpa, että se varsapoloinen\npelastuisi.\"\n\n\"Se pelastuu\", sanoi metsästäjä, \"minä olen sen valinnut Carmelalle.\"\n\n\"No, miksi sitten toit sen tänne?\"\n\n\"Totuttaakseni sitä tiikeriin.\"\n\n\"No, se on jotakin se. Enpä siitä asiasta sitten enää huolehdikaan.\"\n\n\"Älä! Ajattele sinä vain jaguaria, joka saapuu oikealta puoleltasi.\nMinä pidän huolta toisesta.\"\n\n\"Ymmärrän.\"\n\nKaksi uutta, entistä voimakkaampaa karjahdusta kuului melkein yhtaikaa.\n\n\"Sen on jano\", huomautti Lujamieli; \"sen kiukku nousee, se alkaa\nlähestyä.\"\n\n\"Hyvä, pitääkö meidän valmistautua?\"\n\n\"Odota vielä! Vihollisemme epäröivät, ne eivät ole vielä kiihtyneet\nniin hurjaan vimmaan, että unohtaisivat kaiken varovaisuuden.\"\n\nNeekeri, joka oli noussut, istuutui jälleen filosofisesti. Muutama\nminuutti kului näin. Silloin tällöin leyhähti etäistä rahinaa kuiskiva\nöinen tuulenviima kieppuen metsästäjäin yläpuolella ja haihtui\nhuokauksena etäisyyteen.\n\nMiehet istuivat levollisina ja liikkumattomina, tuijottaen eteenpäin\nja hörössä korvin kuunnellen erämaan salaperäisiä humuja, sormi pyssyn\nliipaisimella, valmiina ensi merkistä kääntymään päin vihollista, joka\nvielä oli näkymättömissä, mutta jonka lähestymisen ja pian tapahtuvan\nhyökkäyksen he vaistomaisesti aavistivat.\n\nÄkkiä hätkähti kanadalainen ja kumartui nopeasti maata kohti.\n\n\"Oh\", huudahti hän kohottautuen jälleen kauhean levottomin elein, \"mitä\nsiellä metsässä tapahtuneekaan?\"\n\nTiikerin karjahdukset kajahtivat kuin ukkosen jyrähdykset.\n\nKamala kiljahdus vastasi niihin, ja kuultiin hevosen epätasaista\nlaukkaa, joka lähestyi huimaavaa vauhtia.\n\n\"Ylös, ylös!\" huudahti Lujamieli. \"Joku on hengenvaarassa, ja tiikeri\non hänen jäljillään.\"\n\nMolemmat metsästäjät hyökkäsivät rohkeasti karjuntaa kohti. Koko metsä\ntuntui vavahtelevan, sen poveen kätketyistä luolista kuului outoja\nääniä, milloin muistuttaen ivanaurua, milloin tuskanhuutoja.\n\nJaguarien käheä vonkuna kaikui lakkaamatta. Metsästäjäin äsken kuulema\nhevosten laukka tuntui monistuneen ja kuuluvan vastakkaisilta suunnilta.\n\nLäähättävät metsästäjät juoksivat yhä suorassa linjassa, rynnistivät\nrotkojen ja rapakkojen yli huimaavan nopeasti. Noita tuntemattomia\nuhkaavan vaaran pelko antoi avuksi rientäville siivet.\n\nÄkkiä kuului lyhyen matkan päästä edellistä vihlovampi ja\nepätoivoisempi hätähuuto.\n\n\"Oh\", huudahti Lujamieli kuin huumaantuneena, \"siellä on hän! Siellä on\nCarmela!\"\n\nJa loikaten kuin metsänpeto hän ryntäsi eteenpäin Quoniamin seuraamana,\njoka tämän huiman juoksun aikana ei ollut jäänyt hänestä hituistakaan\njälkeen.\n\nÄkkiä syntyi metsässä kuolonhiljaisuus. Jokainen ääni, kaikki melu ja\nryske oli tauonnut kuin taikaiskusta, eikä enää kuulunut muuta kuin yhä\njuoksevain metsästäjäin läähättävä hengitys.\n\nSitten kuului jaguarien raivoisaa mörinää, läheisessä tiheikössä\nliikahtivat oksat rasahdellen, ja puunlatvasta hypätä ponnahti ääretön\nmöhkäle kanadalaisen pään yli ja hävisi. Samalla hetkellä viilsi\nsalamanvälähdys pimeyttä ja pamahti laukaus, johon heti vastasi\ntuskanmölähdys ja säikähdyksen huuto.\n\n\"Rohkeutta, niña, rohkeutta!\" rauhoitti korostettu miehenääni lyhyen\nmatkan päästä. \"Olette pelastettu!\"\n\nMetsästäjät kiirehtivät äärettömästi tarmoaan ponnistaen jo melkein\nuskomattoman nopeaa vauhtiaan ja saapuivat vihdoin taistelun\nnäyttämölle.\n\nHeidän säikähtyneille silmilleen tarjoutui silloin eriskummainen ja\nkauhea näytelmä. Jokseenkin ahtaalla aukeamalla virui nainen maassa\nhevosen vieressä, joka vatsa puhkaistuna tempoi viimeisillään kuoleman\nkouristuksissa.\n\nNainen oli liikkumaton ja näytti hengettömältä.\n\nKaksi nuorta kissan tavoin kyyristynyttä jaguaria tuijotti häneen\nhehkuvilla silmillään ja valmistautui hyökkäämään hänen kimppuunsa.\nMuutaman askeleen päässä kieriskeli täysikasvuinen, haavoitettu peto\ntanterella, raivoisasti rohisten, ja yritti hypätä miehen kimppuun,\njoka, toinen polvi maassa, vasen käsivarsi moneen kertaan poimutettuun\nzarapéhen verhottuna ja eteenpäin ojennettuna ja oikeassa kädessä leveä\nlyömämiekka, päättäväisesti odotti sen hyökkäystä.\n\nTämän miehen takana vapisi säikähdyksestä hevonen, joka seisoi\ntanakasti neljällä jalallaan, kaula pitkänä, sieraimet höyryävinä ja\nkorvat luimussa. Toinen, lehtikuusen paksulle oksalle keräksi kiertynyt\njaguari tuijotti hehkuvin katsein satulasta syöstyä ratsastajaa,\npiesten ilmaa voimakkaalla hännällään ja kumeasti vonkuen.\n\nKaiken sen, jonka kertomiseen meiltä on kulunut näin paljon aikaa,\nnäkivät metsästäjät silmänräpäyksessä. Salamannopeasti nämä karaistut\nseikkailijat jakoivat osat keskenään ylevän yksinkertaisella eleellä.\n\nSillä välin kun Quoniam heittäytyi jaguarinpentujen kimppuun ja\ntarttuen niihin yhtaikaa murskasi niiden päät kallioon, nosti Lujamieli\npyssyn olkaansa vasten ja ampui emäjaguarin juuri kun se hyppäsi\nratsumiehen kimppuun, ja kääntyen sitten tavattoman vikkelästi surmasi\nrivakasti toisen pedon pyssynsä tukilla, kaataen sen jalkojensa juureen.\n\n\"Ah!\" huoahti metsästäjä ylpeyden tuntein, laskien pyssynsä maahan ja\npyyhkien kylmää hikeä tihkuvaa otsaansa.\n\n\"Hän elää\", huudahti Quoniam, joka käsitti, kuinka paljon levottomuutta\nystävän äännähdykseen sisältyi; \"hän on vain säikähdyksestä mennyt\ntainnoksiin, mutta hän on pelastunut.\"\n\nMetsästäjä paljasti verkalleen päänsä ja kohotti silmänsä taivasta\nkohti:\n\n\"Kiitos, hyvä Jumala!\" virkkoi hän sanomattoman kiitollisella äänellä.\n\nSillä välin oli ratsastaja, jonka Lujamieli oli niin ihmeellisesti\npelastanut, astunut hänen luokseen.\n\n\"Millä voin teitä palkita?\" lausui hän ojentaen kätensä.\n\n\"Minähän olen kiitollisuudenvelassa teille\", vastasi metsästäjä\nVilpittömästi; \"ilman teidän ylevää intoanne olisin tullut liian\nmyöhään.\"\n\n\"En ole tehnyt mitään enempää kuin jokainen muu olisi tehnyt minun\nasemassani.\"\n\n\"Ehkä niin. Nimenne veli?\"\n\n\"Uskollinen Sydän. [Aimard kirjoittaa silloiselta ranskalaiselta\nnäkökannalta. _Suom_.] Entä omanne?\"\n\n\"Lujamieli. Olemme ystäviä elämässä ja kuolemassa.\"\n\n\"Niin olkaamme. Mutta hoivatkaamme nyt tätä tyttöraukkaa.\"\n\nMiehet puristivat vielä kerran toistensa kättä ja lähestyivät sitten\nCarmelaa, jota Quoniam parhaansa mukaan hoiteli, kuitenkaan kykenemättä\ntoivuttamaan häntä syvästä tainnostilasta, johon tyttö oli vaipunut.\n\nSitten kun Lujamieli ja Uskollinen Sydän tulivat Quoniamin sijalle\ntyttöä hoivailemaan, riensi tämä keräämään kuivia oksia ja tekemään\ntulta.\n\nMutta muutaman minuutin päästä raoittikin Carmela jo silmänsä ja\nvirkosi pian siksi paljon, että kykeni selittämään, miksi oli saapunut\ntänne metsään, sensijaan että rauhallisesti nukkuisi Potreron ventassa.\n\nTapahtumat, joiden kertomiseen voipuneelta ja tuskallisten liikutusten\njärkyttämältä tytöltä kului useita tunteja, selostamme lukijalle\nmuutamalla sanalla seuraavassa luvussa.\n\n\n\n\nXVIII\n\nLanzi\n\n\nCarmela seurasi kauan katseellaan Jaguarin hurjaa ajoa kentän yli.\nKun hän vihdoin näki miehen häviävän keskelle peerupuumetsää, loi\nhän surumielisesti katseensa alas ja astui hitaasti ja miettiväisenä\ntakaisin tupaan.\n\n\"Hän vihaa häntä\", jupisi tyttö hiljaa ja järkkyneenä; \"hän vihaa\nhäntä. Tahtoneeko hän hänet pelastaa?\"\n\nNeitonen lyyhistyi jakkaralle ja oli muutaman minuutin ajan syviin\nmietteisiin vaipuneena.\n\nVihdoin hän kohotti jälleen päänsä. Kuumeinen hohto väritti hänen\nkasvonsa, ja muuten lempeät silmät näkyivät singahduttavan salamoita.\n\n\"Minäpä pelastan hänet!\" huudahti hän varman päättäväisesti.\n\nTämän huudahduksen jälkeen hän nousi, astui pitkin askelin salin\nlattian poikki ja avasi oven karjapihaan.\n\n\"Lanzi?\" huusi hän.\n\n\"Niña?\" vastasi mestitsi, joka parhaillaan antoi alfalfa-ruohoa\nkahdelle tytölle kuuluvalle valiohevoselle, joista hän, Lanzi, piti\nerikoista huolta.\n\n\"Tulehan!\"\n\n\"Täällä olen, tulen heti kohta.\"\n\nTuskin oli kulunut viittäkään minuuttia, kun hän ilmestyikin salin\nkynnykselle.\n\n\"Mitä haluatte, señorita?\" sanoi hän niin levollisen nöyrästi kuin on\nisäntiensä hemmoittelemilla palkollisilla tapana. \"Minulla on kovin\nkiirettä tällä hetkellä.\"\n\n\"Saattaa olla, Lanzi-hyvä\", vastasi tyttö lempeästi, \"mutta se, mitä\nminulla on sanottavaa, ei siedä viivytystä.\"\n\n\"Ohoh\", virkkoi mestitsi hiukan kummastuneena, \"mitä sitten onkaan\ntekeillä?\"\n\n\"Ei mitään erittäin merkillistä, ystäväni. Kaikki on ventassa hyvässä\njärjestyksessä, kuten tavallista, mutta minun on sinulta pyydettävä\npalvelusta.\"\n\n\"Palvelustako minulta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hm, puhukaa, señorita, te tiedätte, että olen teille hartaasti\nuskollinen.\"\n\n\"Alkaa käydä myöhäiseksi, ei ole luultavaa, että tähän aikaan enää\nkukaan matkustaja pysähtyy ventaan.\"\n\nMestitsi kohotti päänsä ja laski itsekseen auringon kulkua.\n\n\"En luule, että tänään enää saapuu matkustajia\", virkkoi hän vihdoin,\n\"kello on jo melkein neljä, mutta on kuitenkin mahdollista, että joku\ntulee.\"\n\n\"Ei ole mitään syytä siihen otaksumaan.\"\n\n\"Ei tosiaan mitään, señorita.\"\n\n\"No, sitten pyydän sinua sulkemaan ventan.\"\n\n\"Sulkemaanko ventan! Miksi sitten?\"\n\n\"Kohta sen sanon.\"\n\n\"Onko se tosiaan kovin tärkeää?\"\n\n\"On tosiaan.\"\n\n\"Puhukaa sitten, niña, minä olen pelkkänä korvana.\"\n\nNeitonen loi pitkän ja kysyvän katseen mestitsiin, joka seisoi hänen\nedessään, nojasi kyynärpäänsä veikeästi erästä pöytää vasten ja jatkoi\npuoliääneen:\n\n\"Minä olen levoton, Lanzi.\"\n\n\"Levotonko, ja minkätähden?\" kysyi mestitsi-..\n\n\"Isäni pitkän poissaolon vuoksi.\"\n\n\"Niinkö? Mutta siitähän on vasta neljä päivää, kun hän kävi.\"\n\n\"Koskaan hän ei ole jättänyt minua näin pitkäksi aikaa yksikseni.\"\n\n\"Mutta...\" yritti mestitsi raapaisten hämillään korvallistansa.\n\n\"Lyhyesti sanoen\", keskeytti neitonen, \"minä olen levoton isäni tähden\nja haluan hänet tavata. Sinä suljet ventan, satuloitset hevoset, ja\nsitten me ratsastamme Mezquiten haciendaan. Sinne ei ole pitkä matka.\nNeljän, korkeintaan viiden tunnin päästä olemme jälleen kotona.\"\n\n\"On vain hyvin myöhäistä.\"\n\n\"Sitä suurempi syy lähteä heti.\"\n\n\"Mutta sentään...\"\n\n\"Ei mitään muttaa, tee niinkuin käsken, minä tahdon sitä.\"\n\nMestitsi painoi päänsä alas sanaa sanomatta, hän tiesi, että milloin\nhänen emäntänsä puhui tuohon sävyyn, oli toteltava.\n\nNuori neitonen astahti eteenpäin, laski valkean, hennon kätensä\nmestitsin olalle ja lähentäen viehkeät, tuoreet kasvonsa hänen\nkasvojaan kohti lisäsi lempeästi hymyillen, mikä sai miespoloisen\nilosta vavahtamaan:\n\n\"Älä ole minulle vihoissasi tästä oikusta, hyvä Lanzi. Minä kärsin.\"\n\n\"Minäkö teille vihoissani, niña!\" vastasi mestitsi kohottaen\nmerkitsevästi olkapäitään. \"Heh, ettekö tiedä, että menisin tuleen\nteidän edestänne, sitä suuremmalla syyllä teen kaikki, mitä teidän\npääkköseenne pälkähtää.\"\n\nHän ryhtyi nyt kiireesti ja huolellisesti telkeämään ventan ovia ja\nikkunoita, ja palasi sitten aitaukseen satuloimaan hevosia, sillä välin\nkun Carmela hermostuneen levottomana riisui vaatteet, jotka hänellä\noli yllään, ja pukeutui toisiin, mukavampiin aikomaansa matkaa varten.\nSillä hän oli pettänyt vanhan palvelijan. Lujamielen luo hän ei nyt\naikonut lähteä.\n\nMutta Jumala oli päättänyt, että suunnitelma, jota hän kapinallisessa\npäässään hautoi, ei onnistuisi.\n\nHetkellä, jolloin hän täysissä pukimissa ja valmiina nousemaan ratsun\nselkään astui jälleen saliin, ilmestyi Lanzi ovelle kasvot kauhusta\nvääntyneinä.\n\nCarmela riensi häntä vastaan luullen miehen haavoittaneen itseänsä.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi hän osaaottavasti.\n\n\"Olemme hukassa!\" vastasi mestitsi kolkolla äänellä ja vilkaisi\nsäikähtyneenä ympärilleen.\n\n\"Mitä, hukassa!\" huudahti tyttö käyden kalmankalpeaksi. \"Mitä\ntarkoitat, ystäväni?\"\n\nMies pani sormen huulilleen varoittaakseen häntä olemaan vaiti,\nviittasi häntä seuraamaan itseänsä ja pujahti hiipivin askelin tarhaan.\n\nCarmela astui sinne hänen jälkeensä. Karjapihan sulki noin kahden\nmetrin korkuinen lauta-aita. Lanzi lähestyi paikkaa, josta saattoi\nriittävän suuresta raosta nähdä kentälle.\n\n\"Katsokaa!\" virkkoi hän osoittaen rakoa emännälleen.\n\nNeitonen totteli ja painoi kasvonsa lautoja vasten.\n\nAlkoi tulla yö, ja hetki hetkeltä tiivistyvä varjo peitti nopeasti\nseudun, mutta pimeys ei vielä ollut niin suuri, että se olisi\nestänyt Carmelan muutaman sadan metrin päästä kentältä eroittamasta\nratsastajajoukkoa, joka tuli täyttä laukkaa ventaa kohti.\n\nYhdellä ainoalla silmäyksellä totesi nuori neitonen, että ratsastajat\nolivat intiaanirosvoja.\n\nNämä puolensataa soturia olivat puettuina täyteen sotisopaansa, ja\nkumartuneina yhtä hurjien ratsujensa kaulalle kuin itsekin olivat, he\nheiluttivat pitkiä keihäitään uhmaavasti päänsä päällä.\n\n\"Ne ovat apachejal\" huudahti Carmela säikähdyksestä peräytyen. \"Miten\nihmeessä ne ovat päässeet tänne asti, niin että niiden tulosta ei ole\nannettu varoitusta?\"\n\nMestitsi pudisti surumielisesti päätänsä.\n\n\"Muutamassa minuutissa ne ovat täällä\", sanoi hän, \"mikä meille\nneuvoksi?\"\n\n\"Puolustautua!\" huudahti tyttö päättäväisesti. \"Niillä ei näy olevan\ntuliaseita. Kykenemme talomme seinien takaa helposti pitämään puoliamme\nheitä vastaan päivänkoittoon asti.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi mestitsi epäilevästi.\n\n\"Sitten\", vastasi tyttö innostuneesti, \"tulee Jumala avuksemme.\"\n\n\"Amen!\" sanoi mestitsi entistä vähemmän vakuutettuna sellaisen ihmeen\nmahdollisuudesta.\n\n\"Riennä tuomaan saliin kaikki tuliaseet, mitä talossa on. Ehkä ne\npakanat peräytyvät, kun saavat kuuman vastaanoton. Ja mistä tiedämme,\nettä ne aikovat meitä vastaan hyökätäkään?\"\n\n\"Hm, ne paholaiset ovat viekkaita, tietävät varsin hyvin, kuinka paljon\nväkeä tässä talossa on. Älkää luulko, että ne perääntyvät, ennenkuin\novat sen vallanneet.\"\n\n\"No\", virkkoi tyttö päättäväisesti, \"antakaamme itsemme Jumalan\nhaltuun! Kuolkaamme uljaasti taistellen, se on parempi kuin\nraukkamaisesti jättäytyä noiden tunnottomien ja armottomien roistojen\nkäsiin ja joutua heidän orjikseen.\"\n\n\"Tapahtukoon niin\", vastasi mestitsi emäntänsä innokkaiden sanojen\nsähköistämänä. \"Taisteluun! Tietäähän señorita, että minä en kavahda\ntaistelua. Olkoot ne pakanat varuillaan, sillä muuten voin tehdä heille\nsellaisen kepposen, että he sen kauan muistavat!\"\n\nKeskustelu jäi sillä kertaa siihen, koska henkilöittemme täytyi\nvalmistautua puolustukseen, minkä tekivätkin niin ripeästi ja\nälykkäästi, että hyvin huomasi heidän ennenkin olleen yhtä tukalassa\ntilanteessa.\n\nÄlköön lukija ihmetelkö doña Carmelan tässä tilanteessa osoittamaa\nmiehuullista urheutta. Rajaseudulla, missä alati ollaan intiaanien\nja kaikenlaisten rosvoilijain hyökkäyksille alttiina, taistelevat\nnaiset miesten rinnalla ja unohtaen sukupuolensa heikkouden saattavat\ntarpeen tullen osoittautua yhtä sankarillisiksi kuin heidän veljensä ja\npuolisonsa.\n\nCarmela ei ollut erehtynyt. Joukkue intiaanirosvoja siellä todellakin\noli, ratsastaen täyttä laukkaa taloa kohti. Pian he ehtivät sen luo ja\nympäröivät sen joka puolelta.\n\nTavallisesti käyttäytyivät intiaanit retkillään äärettömän\nvarovaisesti, milloinkaan näyttäytymättä avoimesti ja lähestyen vain\nerinomaisen harkitsevasti. Tällä kertaa oli helppoa havaita, että he\nolivat varmat menestyksestään ja varsin hyvin tiesivät ventan olevan\npuolustajia vailla.\n\nPäästyään parinkymmenen metrin päähän talosta he pysähtyivät, astuivat\nratsuiltaan maahan ja näkyivät hetkisen neuvottelevan.\n\nLanzi oli käyttänyt hyväkseen tätä muutaman minuutin tovia kasatakseen\nsalin pöydälle kaikki talon aseet -- kymmenkunta karbinia.\n\nVaikka ovet ja ikkunat olivat suljetut vankoilla luukuilla, oli\nkuitenkin helppo seurata vihollisen liikkeitä sinne tänne puhkaistuista\nampuma-aukoista.\n\nPyssy aseenaan oli Carmela rohkeasti asettunut ovelle, sillä välin kun\nmestitsi miettivän näköisenä puuhasi ja hääräsi, tuli ja meni ja näkyi\nviimeistelevän jotakin tärkeätä ja salaperäistä työtä.\n\n\"Kah\", virkkoi hän hetkisen kuluttua, \"nyt se on valmista. Laskekaa\nse pyssynne tuonne pöydälle, señorita. Emme kykene niitä konnia\nnujertamaan voimalla, vaan ainoastaan viekkaudella. Jättäkää se minun\nhuolekseni.\"\n\n\"Mitä sinä suunnittelet?\"\n\n\"Kohta sen näette. Minä olen sahannut pois kaksi lautaa tarhan aidasta.\nNouskaa ratsun selkään ja kun kuulette minun avaavan oven, karauttakaa\ntäyttä laukkaa pois.\"\n\n\"Entä sinä?\"\n\n\"Älkää huolehtiko minusta, vaan kannustakaa hevostanne.\"\n\n\"Minä en tahdo sinua jättää.\"\n\n\"Soh, soh, ei mitään narrimaisuuksia. Minä olen vanha, elämäni on\nhiuskarvan varassa, mutta teidän elämänne on arvokas, se täytyy\npelastaa. Sallikaa minun toimia, sanon minä.\"\n\n\"Ei, jollet sano minulle...\"\n\n\"Minä en sano teille mitään. Te tapaatte Lujamielen Venadon kaalamolla.\nEi sanaakaan enempää.\"\n\n\"Ah, vain niin\", virkkoi tyttö. \"Sitten minä vannon, että en hievahda\nluotasi, tapahtuipa mitä hyvänsä.\"\n\n\"Te olette hullu! Enkö minä teille sanonut, että tahdoin tehdä\nintiaaneille aika kepposen?\"\n\n\"Niin sanoit.\"\n\n\"No, saatte nähdä. Mutta koska pelkään teidän tekevän jonkun\nvaromattomuuden, tahdon nähdä teidän lähtevän edeltäpäin -- siinä\nkaikki.\"\n\n\"Puhutko minulle totta?\"\n\n\"Tietysti. Viiden minuutin päästä olen teidät saavuttanut.\"\n\n\"Lupaatko sen minulle?\"\n\n\"Luuleeko señorita, että minua huvittaa jäädä tänne?\"\n\n\"Mutta mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Tuossa tulevat intiaanit. Lähtekää, älkääkä unohtako karauttaa täyttä\nlaukkaa pois heti kun avaan oven ja ohjata Venadon kaalamoa kohti.\"\n\n\"Mutta minä arvelen...\"\n\n\"Lähtekää, lähtekää\", keskeytti mestitsi äkäisesti ja työnsi hänet\ntarhaan, \"asiahan on jo päätetty.\"\n\nNeitonen totteli varsin vastahakoisesti, mutta sillä hetkellä kuului\nhätäistä kolkutusta luukkuja vasten, ja mestitsi käytti hyväkseen tätä\nintiaanien merkinantoa sulkeakseen tarhaan vievän oven.\n\n\"Vannoin Lujamielelle, että suojelen tyttöä, tapahtuipa mitä hyvänsä\",\njupisi hän. \"Mutta en voi häntä pelastaa muuten kuin kuolemalla hänen\nedestänsä. No hyvä, minä kuolen. Mutta _capa de Dios_, laitanpa\nitselleni komeat peijaiset!\"\n\nKolkutettiin taas ikkunaluukkuihin, mutta tällä kertaa niin rajusti,\nettä oli helppo huomata niiden pian särkyvän.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi mestitsi tyynellä äänellä.\n\n\"_Gente de paz_\" [rauhan väkeä, _Suom_.], vastattiin ulkoa.\n\n\"Hm\", jupisi Lanzi, \"rauhan miehiä ollaksenne te ilmoittaudutte\nomituisella tavalla.\"\n\n\"Avatkaa, avatkaa\", toisti ääni ulkoa.\n\n\"En parempaa pyydäkään, mutta mikä takaa, että teillä ei ole paha\nmielessä?\"\n\n\"Avatkaa tai muuten murskaamme oven.\"\n\nJa iskut ovelle kävivät yhä taajemmiksi.\n\n\"Ohoh\", virkkoi mestitsi, \"älkää nyt niin jyristäkö. Älkää turhaan\nväsyttäkö itseänne, avaanhan minä.\"\n\nIskut taukosivat.\n\nMestitsi poisti teljet ja aukaisi oven.\n\nIntiaanit ryntäsivät sisälle riemusta ulvoen.\n\nLanzi oli väistynyt syrjään tehdäkseen heille tietä. Hän teki\nriemastuneen eleen kuullessaan nopeasti poistuvan hevosen laukan.\n\nIntiaanit eivät kiinnittäneet huomiota siihen seikkaan.\n\n\"Juotavaa!\" huusivat he.\n\n\"Mitä haluatte saada?\" kysyi mestitsi voittaakseen aikaa.\n\n\"Paloviinaa!\" karjuivat villit.\n\nLanzi riensi heitä palvelemaan. Hurjat juomingit alkoivat.\n\nTietäen, että heillä ei ollut mitään pelättävää ventan asukkaiden\ntaholta, olivat punanahat oven auettua vyöryneet sisälle pitämättä\ntarpeellisena asettaa vartijoita. Tämä huolimattomuus, johon Lanzi\nluotti, antoi Carmelalle tilaisuuden ratsastaa tiehensä kenenkään\nnäkemättä ja häntä häiritsemättä.\n\nIntiaaneilla, varsinkin apacheilla, on hillitön himo väkijuomiin.\nAinoastaan comanchein raittius kestää kaikki koetukset. Tähän asti\nne ovat osanneet varjella itsensä turmiollisesta juomahimosta, joka\nharventaa ja raaistuttaa heidän heimolaisiansa.\n\nLanzi seurasi viekkain silmin punanahkain temmellystä, jotka\ntungeskellen pöytien ympärille joivat pitkin siemauksin ja tyhjensivät\nminkä kerkisivät eteensä asetettuja nahkapulloja. Heidän silmänsä\nalkoivat kiiltää, piirteet elostuivat. He haastoivat kilvan kaikki\nyhdellä haavaa, tietämättä enää mitä sanoivat ja ajattelematta muuta\nkuin itsensä päihdyttämistä.\n\nÄkkiä tunsi mestitsi käden laskeutuvan olalleen.\n\nHän kääntyi. Intiaani seisoi hänen edessään käsivarret ristissä.\n\n\"Mitä veli tahtoo?\" kysyi hän.\n\n\"Sininen Repo on päällikkö\", vastasi intiaani, \"ja hänellä on asiaa\nkalpeanaamalle.\"\n\n\"Eikö Sininen Repo ole tyytyväinen tapaan, jolla otin hänet vastaan\nsamoinkuin hänen toverinsakin?\"\n\n\"Ei ole kysymys siitä. Soturit juovat, päällikkö tahtoo muuta.\"\n\n\"Ah\", virkkoi mestitsi, \"olen pahoillani, mutta minä olen jo tuonut\nkaikki, mitä minulla oli.\"\n\n\"Ei\", vastasi intiaani kuivasti.\n\n\"Kuinka ei?\"\n\n\"Missä on se kultahiuksinen tyttö?\"\n\n\"Minä en käsitä, päällikkö\", sanoi mestitsi, joka päinvastoin käsitti\nerittäin hyvin.\n\nIntiaani hymyili.\n\n\"Katsokoon kalpeanaama Sinistä Repoa\", virkkoi hän, \"niin kalpeanaama\nnäkee, että hän on päällikkö, eikä lapsi, jota valheilla huvitetaan.\nMihin on joutunut kultahiuksinen tyttö, joka asui täällä veljen kanssa?\"\n\n\"Nainen, josta päällikkö puhuu, jos päällikkö tarkoittaa nuorta\nneitosta, jolle tämä talo kuuluu...\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ka, hän ei ole täällä.\"\n\nPäällikkö loi häneen tutkivan katseen.\n\n\"Kalpeanaama valehtelee\", sanoi hän.\n\n\"Etsikää häntä.\"\n\n\"Hän oli täällä tunti sitten.\"\n\n\"Ehkä kyllä.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Etsikää.\"\n\n\"Kalpeanaama on koira, jolta minä nyljen päänahan.\"\n\n\"Olisipa se oiva aarre\", vastasi mestitsi ilkkuen.\n\nOnnettomuudeksi oli Lanzi sanat lausuessaan sattunut luomaan\nvoitonriemuisen silmäyksen karjapihaan päin. Päällikkö tavoitti tuon\nsilmäyksen, syöksyi tarhaa kohti, avasi oven ja päästi epätoivon\nhuudahduksen nähdessään aitaan tehdyn aukon. Totuus oli hänelle\nvaljennut.\n\n\"Koira!\" huudahti hän ja siepaten nylkemisveitsensä vyöltään heitti sen\nraivostuneena vastustajaansa kohti.\n\nMutta tämä, joka piti hänen liikkeitänsä silmällä, vältti iskun, ja\nveitsi iskeytyi seinään muutaman tuuman päähän hänen kallostansa.\n\nLanzi suoristausi ja hypäten tarjoilupöydän yli syöksyi Sinistä Repoa\nkohti.\n\nIntiaanit nousivat meluten ja tarttuen aseisiinsa hyökkäsivät kuin\npetoeläimet mestitsin jälkeen.\n\nPäästyään tarhaan vievän oven kynnykselle tämä laukaisi molemmat\npistoolinsa joukon keskelle, hyppäsi hevosensa selkään ja iskien\nkannukset sen kylkiin karautti aitauksen aukosta ulos.\n\nSamalla kuultiin hänen takaansa kauhea jymähdys, maa tärisi, kiviä,\npalkkeja ja kaikenlaisia pirstaleita putoili sikin sokin ratsastajan ja\nhänen säikähdyksestä hullun ratsunsa ympärille.\n\nPotreron venta oli lentänyt ilmaan, haudaten raunioihinsa sinne\ntunkeutuneet apachit.\n\nSe oli kepponen, jonka Lanzi oli luvannut intiaaneille tehdä.\n\nKäsitämme, miksi hän niin hartaasti oli hoputtanut Carmelaa\nmahdollisimman nopeasti poistumaan.\n\nIhmeellisen onnellisesta sattumasta ei mestitsi enempää kuin hänen\nratsunsakaan ollut haavoittunut. Sieraimet vaahdossa kiiti mustangi\nkentällä kuin siivillä lentäen. Alituisesti sitä ratsastaja kiihoitti\nelein ja äänin, sillä hän luuli kuulevansa lyhyen matkan päässä\ntakanaan toisen laukkaavan hevosen, joka tuntui ajavan häntä takaa.\n\nOnnettomuudeksi oli yö liian pimeä hänen voidakseen varmentua, oliko\nhänen otaksumansa oikea.\n\n\n\n\nXIX\n\nTakaa-ajo\n\n\nLukijasta tuntunee Lanzin menettely apacheista vapautuakseen jonkun\nverran rajulta, ja olisi tämän ehkä hänen mielestään tullut siihen\nturvautua vasta viime hädässä.\n\nMestitsin menettelyn puolustaminen on kuitenkin yhtä yksinkertaista\nkuin helppoa. Hyökättyään Meksikon rajan yli antautuvat intiaanit\nkaikenlaisiin epäjärjestyksiin, kohdellen mitä julmimmin heidän\nkäsiinsä joutuvia onnettomia valkoisia, joita kohtaan he tuntevat\nhillitöntä, millään tyydyttämätöntä vihaa.\n\nLanzin asema yksinään eristetyllä paikalla, jossa ei ollut mitään apua\nodotettavissa, puolensadan kurittoman paholaisen käsissä oli mitä\nvaarallisin, varsinkin kun apachit, niin pian kun olivat kuumentuneet\nväkijuomista, joiden liiallinen nauttiminen kiihoittaa heidät\nhulluun raivoon, eivät enää olisi tunteneet mitään hillintää. Heidän\nverenhimoinen luonteensa olisi päässyt voitolle, ja silloin he olisivat\nryhtyneet mitä oikeudettomimpiin julmuuksiin vain pelkästä huvista\nsaada kiduttaa heimonsa vihollista.\n\nMestitsillä oli sitäpaitsi perin painava syy olla mitään säästämättä.\nOli tavalla millä tahansa turvattava Carmelan pako, koska hän\noli Lujamielelle juhlallisesti vannonut suojelevansa tyttöä oman\nhenkensäkin uhalla.\n\nTässä asemassa hän tiesi, että hänen elämänsä tai kuolemansa riippui\nyksinomaan intiaanien oikusta, eikä hänen siis ollut arasteltava.\n\nLanzi oli kylmä, käytännöllinen ja järjestelmällinen mies, joka ei\nkoskaan toiminut edeltäpäin kypsyneesti harkitsematta menestyksen tai\nepäonnistumisen mahdollisuuksia. Nykyisessä tilanteessa hänellä ei\nollut mitään menetettävänä, koska tiesi intiaanien hänet etukäteen\ntuominneen. Jos hänen suunnitelmansa onnistuisi, saattaisi hän\nkenties välttää turman, jollei, niin hän kuolisi rohkeana rajaseudun\nasukkaana temmaten mukanaan tuonelaan melkoisen joukon leppymättömiä\nvihollisiansa.\n\nPäätöksensä tehtyään hän oli pannut sen toimeen kuvailemallamme\nkylmäverisellä tavalla. Malttinsa ansiosta sai hän aikaa hypätä\nratsulleen ja paeta.\n\nMutta vielä ei ollut kaikki lopussa, takaa kuuluva laukka teki hänet\nkovin levottomaksi, se kun todisti, että tuuma ei ollut onnistunut\nyhtä hyvin kuin hän oli toivonut, vaan että ainakin yksi hänen\nvihollisistaan oli pelastunut ja rientänyt hänen peräänsä.\n\nMestitsi lisäsi vauhtiaan, hän antoi hevosensa juosta lukemattomia\nkaaria ja mutkia eksyttääkseen hellittämättömän vihollisen jäljiltään,\nmutta kaikki oli turhaa, yhä kuuli hän takaansa tuntemattoman\nhätyyttäjänsä hevosen nelistyksen.\n\nOlkoonpa ihminen kuinka rohkea hyvänsä, olkoonpa taivas suonut hänelle\nkuinka suuren tarmon tahansa, ei mikään vaimenna hänen urheuttaan\nsiinä määrin kuin tunne, että häntä pimeässä uhkaa näkymätön ja\nsiis tavoittamatonkin vihollinen. Yön pimeys, erämaassa vallitseva\näänettömyys, puut, jotka hurjaa vauhtia ratsastaessa kiitävät\nratsastajan ohi oikealla ja vasemmalla kuin lukematon lauma kaameita ja\nuhkaavia peikkoja, kaikki tuo yhtyy lisäämään sen onnettoman kauhua,\njoka pakenee kuvaamattoman huimauksen pyörryttämänä, painajaisen\nahdistamana, sitä peloittavamman, kun vaeltaja aavistaa vaaran eikä\ntiedä, miten sitä vastustaisi.\n\nKulmat rypyssä, vavahtelevin huulin ja otsa kylmästä hiestä kosteana\nkiiti Lanzi täten tuntikausia kenttien yli, kumartuneena hevosensa\nkaulaa vasten, seuraamatta mitään määrättyä suuntaa, kintereillä yhä\ntuo kumea ja epätasainen hänen peräänsä päästetyn hevosen laukka.\n\nOmituista vain oli, että siitä asti, kun hän töminän ensi kertaa kuuli,\nse ei tuntunut tulleen huomattavasti lähemmäksi. Olisi voinut luulla,\nettä tuntematon ratsastaja tyytyi vain seuraamaan takaa-ajettavansa\njälkiä välittämättä häntä saavuttaa.\n\nMutta kun mestitsin ensi kiihtymys oli vähitellen tyyntynyt ja\nraikas yöilma hiukan selventänyt hänen ajatuksiaan, palasi hänen\nkylmäverisyytensä ja samalla hänen asemansa arvostelemiseksi\nvälttämätön selkeäpäisyys.\n\nLanzia hävetti tämä poikamainen pelko, joka oli sopimaton\nhänenlaiselleen miehelle. Olihan hän mieskohtaisen turvallisuutensa\nvuoksi jo pitkäksi ajaksi unohtanut velvollisuudekseen ottamansa pyhän\ntehtävän suojella ja puolustaa oman henkensäkin uhalla ystävänsä\ntytärtä eli sitä, jota tämä ainakin tyttärenään piti.\n\nTämä ajatus koski häneen kuin salaman isku, purppuroi polttavalla\npunalla hänen kasvonsa ja sinkautti salaman hänen silmistään. Hän\npysähdytti äkkiä ratsunsa, päättäen hinnalla millä tahansa tehdä lopun\ntästä kilpajuoksusta.\n\nJuoksussaan äkkiä hillitty hevonen horjui vapisevilla kintereillään,\nhirnahti tuskallisesti ja jäi liikkumattomaksi. Samalla hetkellä\nlakkasi näkymättömän ratsun laukka kuulumasta.\n\n\"Huu\", puhkui mestitsi, \"tämä alkaa käydä kamalaksi!\"\n\nJa vetäen pistoolin vyöstään hän viritti sen hanan.\n\nHän kuuli heti kuin synkkänä kaikuna liipaisimen napsahduksen\npistoolista, jonka hänen vastustajansa puolestaan veti vireeseen.\n\nMutta sensijaan, että se olisi hänen pelkoaan lisännyt, tuntui tuo\nnapsahdus sitä päinvastoin tyynnyttävän.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" aprikoi hän kohottaen miettiväisesti päätänsä.\n\"Olisinko minä erehtynyt? Enkö siis olekaan tekemisissä apachin kanssa?\"\n\nTämän yksinpuhelunsa jälkeen, jonka aikana Lanzi oli turhaan yrittänyt\neroittaa tuntematonta vihollistansa, huusi hän voimakkaalla äänellä:\n\n\"Halloo! Kuka siellä on?\"\n\n\"Entä siellä?\" vastasi pimeästä kuuluva miehenääni, sävyltään ainakin\nyhtä päättäväinen kuin mestitsinkin.\n\n\"Sepä merkillinen vastaus\", virkkoi Lanzi.\n\n\"Eipä kysymystä merkillisempi.\"\n\nNämä lauseet oli vaihdettu oivallisella espanjankielellä. Varmistuneena\nsiitä, että oli tekemisissä valkoisen kanssa, karkoitti mestitsi kaiken\npelon ja päästäen pistoolinsa vireestä pisti sen takaisin vyöhönsä\nlausuen hyväsävyisen hilpeästi:\n\n\"Teidän, caballero, on näin pitkän ratsastuksen jälkeen varmaankin\ntarvis hengähtää, kuten on minunkin laitani. Tahdotteko, että\nlevähdämme yhdessä?\"\n\n\"En parempaa pyydä\", vastasi toinen.\n\n\"Mutta kah!\" huudahti ääni, jonka mestitsi heti tunsi, \"sehän on Lanzi!\"\n\n\"Juuri niin!\" vastasi viimemainittu riemuiten. \"_Voto a brios_, doña\nCarmela, en odottanut tapaavani teitä täältä!\"\n\nKolme henkilöämme yhtyivät. Selitykset olivat lyhyet.\n\nPelko ei tee laskelmia eikä mieti. Doña Carmela toiselta puolen ja\nLanzi toiselta olivat turhan pelon vallassa paenneet yrittämättä\nselostaa itselleen heitä työntävää tunnetta, heitä kun elähdytti vain\nitsesäilytysvaisto, tuo mahtava ase, jonka Jumala on antanut ihmiselle,\njotta tämä sen avulla voisi tukalimmissakin tilaisuuksissa välttää\nvaaran.\n\nAinoa eroitus oli siinä, että mestitsi luuli apachien ajavan häntä\ntakaa, kun doña Carmela taas luuli niiden kiitävän edellään.\n\nKun neitonen Lanzin kehoituksesta oli lähtenyt ventalta, oli hän\nsokeasti karauttanut ensimmäiselle polulle, joka hänen eteensä avautui.\n\nJumala oli hänen onnekseen suonut, että sillä hetkellä, jolloin talo\nhirveällä pamauksella räjähti ilmaan ja doña Carmela puolikuolleena\nsäikähdyksestä oli suistunut ratsultaan, oli hänet kohdannut\nvalkoihoinen metsästäjä, joka kuultuaan, mitkä vaarat tyttöä uhkasivat,\noli jalomielisesti tarjoutunut saattamaan hänet Mezquiten haciendaan,\nmihin tyttö halusi päästä Lujamielen välittömään suojelukseen.\n\nLuotuaan tutkivan katseen metsästäjään, jonka avomielinen ilme\nja rehelliset kasvot todistivat vilpittömyyttä, oli doña Carmela\nkiitollisesti ottanut tarjouksen vastaan, peläten pimeässä joutuvansa\nintiaaniosastojen käsiin, joita varmaankin väijyskeli teillä ja joille\nhänen puutteellinen paikallistuntemuksensa välttämättömästi olisi\njättänyt hänet alttiiksi.\n\nNeitonen oli siis tovereineen heti lähtenyt matkalle haciendaa kohti.\nMutta lukemattomien pelonaiheiden kiusaamina olivat he luulleet\nmestitsin nelistävää hevosta jonkun edellä kiitävän vihamielisen\nintiaanin ratsuksi. Niinpä he olivatkin mitä huolellisimmin pysytelleet\nkyllin pitkän välimatkan päässä voidakseen ohjata toisaalle ja paeta,\njos otaksutut viholliset tekisivät pienimmänkin epäilyttävän liikkeen.\n\nTämä selitys karkoitti kaiken levottomuuden kolmen henkilömme mielestä.\nCarmela ja Lanzi olivat onnelliset, että olivat näin ikäänkuin ihmeen\nkautta kohdanneet toisensa.\n\nSillä välin kun mestitsi kertoi nuorelle emännälleen, millä tavoin\noli suoriutunut apacheista, oli metsästäjä viisaana ja varovaisena\nmiehenä suitsista taluttanut hevoset taajaan tiheikköön ja kätkenyt ne\nsinne huolellisesti. Sitten hän palasi nurmelle heittäytyneiden uusien\nystäviensä luo nauttiakseen hetkisen lepoa.\n\nJuuri kun metsästäjä palasi, puhui Lanzi tytölle:\n\n\"Mitä hyödyttää, señorita, että enää rasittaisitte itseänne tänä yönä?\nUusi ystävämme ja minä panemme muutamalla kirveeniskulla kojun pystyyn,\njonka alla olette täydellisesti suojassa. Nukutte päivänkoittoon asti,\nja sitten jatkamme matkaamme haciendalle. Teillä ei nyt ole mitään\nvaaraa pelättävänä, kun teitä suojelemassa on kaksi miestä.\"\n\n\"Minä kiitän sinua, rakas Lanzi\", vastasi neitonen, \"sinun\nkiintymyksesi tunnen hyvin enkä epäilisi jättäytyä luottavaisesti\nsinun huomaasi, jos minua tällä hetkellä kiusaisi apachien pelko. Voit\nuskoa, että niiden pakanain taholta mahdollisesti uhkaavat vaarat eivät\nlaisinkaan vaikuta päätökseeni jatkaa matkaani mahdollisimman pian.\"\n\n\"Mikä tärkeä seikka sitten teitä siihen pakottaakaan, señorita?\"\nihmetteli mestitsi.\n\n\"Se, ystäväni, on isäni ja minun välinen asia. Riittäköön sinulle\ntieto, että minun ehdottomasti täytyy nähdä hänet ja puhutella häntä\nvielä tänä yönä.\"\n\n\"No, koska se on teidän tahtonne, señorita, niin minä suostun\", vastasi\nmestitsi pudistaen päätänsä. \"Sama se, mutta myönnätte, että se on\nomituinen oikku.\"\n\n\"Ei, hyvä Lanzini\", vastasi tyttö surumielin, \"ei se oikku ole. Kunhan\nsaat tietää syyt, jotka pakottavat minut toimimaan, olen varma, että\nhyväksyt menettelyni.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, mutta miksi ette niitä minulle sitten heti sano?\"\n\n\"Siksi, että se on minulle mahdotonta.\"\n\n\"Hst!\" keskeytti metsästäjä heidät äkkiä. \"Kaikki keskustelu on tällä\nhetkellä turhaa, meidän täytyy kiireimmiten lähteä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" huudahtivat toiset säpsähtäen.\n\n\"Apachit ovat päässeet jäljillemme, ne lähestyvät nopeasti,\nkahdenkymmenen minuutin päästä ovat ne täällä. Tällä kertaa siitä ei\nsaata erehtyä, niitä ne ovat.\"\n\nSeurasi pitkähkö äänettömyys.\n\nDoña Carmela ja Lanzi kuuntelivat tarkkaavaisesti.\n\n\"En eroita mitään\", virkkoi mestitsi hetkisen perästä.\n\n\"En minäkään\", jupisi tyttö.\n\nMetsästäjä hymyili hiukan.\n\n\"Te ette tietenkään voi vielä kuulla mitään\", virkkoi hän, \"sillä\nteidän korvanne eivät ole tottuneet, niinkuin minun, eroittamaan\nerämaan heikompia ääniä. Uskokaa sanojani, luottakaa kokemukseeni, joka\nei minua ole milloinkaan pettänyt. Teidän vihollisenne lähestyvät.\"\n\n\"Mitä tehdä?\" änkytti doña Carmela.\n\n\"Paeta\", huudahti mestitsi.\n\n\"Kuulkaa\", jatkoi metsästäjä tyynesti, \"apacheja on paljon, ja he\novat viekkaita, mutta me saatamme voittaa ne ainoastaan viekkaudella.\nJos yritämme vastustaa, olemme hukassa. Jos pakenemme kaikki kolme\nyhdessä, niin ennemmin tai myöhemmin joudumme heidän käsiinsä. Sillä\nvälin kun minä jään tänne, pakenette te señoritan kanssa, mutta teidän\non verhottava hevostenne jalat vaimentaaksenne niiden kavioiden\nsynnyttämää melua.\"\n\n\"Entä te!\" kysyi neitonen innokkaasti.\n\n\"Enkö teille sanonut, että minä jään tänne?\"\n\n\"Kyllä, mutta silloin joudutte niiden pakanain käsiin ja tulette\nehdottomasti surmatuksi.\"\n\n\"Kenties\", vastasi metsästäjä sanomattoman haikeamielisesti, \"mutta\nkuolemastani olisi toki jotakin hyötyä, koska siten pelastaisin teidät.\"\n\n\"Kauniisti puhuttu\", sanoi Lanzi, \"ja minä kiitän teitä\ntarjouksestanne, caballero. Mutta valitettavasti en voi siihen suostua,\nasiata ei voi niin järjestää. Minä olen sen pannut alkuun ja minä\ntahdon sen omalla tavallani lopettaakin. Lähtekää te señoritan kanssa,\njättäkää tyttö hänen isänsä huostaan, ja jollette minua enää näe ja\njos hän kysyy, mitä on tapahtunut, sanokaa hänelle vain, että pidin\nlupaukseni ja uhrasin henkeni tämän neitosen edestä.\"\n\nTytön vastusteluista huolimatta Lanzi nosti hänet jänteville\nkäsivarsilleen ja kantoi juoksujalkaa tiheikköön.\n\nCarmela käsitti, että mikään ei saisi mestitsiä muuttamaan päätöstänsä,\nja alistui.\n\nMetsästäjä myöntyi Lanzin uhrautuvaisuuteen yhtä koruttomasti kuin\noli oman tarjouksensa esittänyt. Miehen käytös tuntui hänestä aivan\nluonnolliselta, eikä hän siis ollenkaan yrittänyt vastustella, vaan\nryhtyi ripeästi satuloimaan hevosia.\n\n\"Lähtekää nyt!\" kehoitti mestitsi, kun metsästäjä ja nuori neitonen\nolivat satulassa, \"menkää Jumalan haltuun!\"\n\n\"Entä sinä, ystäväni?\" yritti doña Carmela vielä.\n\n\"Minä\", vastasi Lanzi huolettomasti pudistaen päätänsä, \"minä en ole\nvielä niiden punapaholaisten hallussa. No, matkalle nyt!\"\n\nLopettaakseen kaiken enemmän keskustelun sivalsi mestitsi hevosia\nrajusti ratsupiiskallaan. Jalot eläimet karahtivat laukkaan ja\nhävisivät pian hänen näkyvistänsä. Yksikseen jäätyään miespoloiselta\npääsi huokaus.\n\n\"Hm\", jupisi hän surumielin, \"tällä kertaa pelkään pahoin, että veisaan\nviimeistä virttäni. Mutta sama se, _canarios_!\" kirosi hän sitten.\n\"Minä taistelen loppuun asti, ja jos ne pakanat minut nujertavat,\nsaavat siitä maksaa kalliin hinnan.\"\n\nApachit lähestyivät töminällä, joka muistutti ukkosen poljennollista\njyrähtelyä.\n\nLanzi pisti ohjakset hampaittensa väliin, tarttui kummallakin kädellään\npistooliin, ja arvattuaan oikean hetken tulleen hän iski kannukset\nhevosensa kylkiin ja ajoi päistikkaa punanahkoja vastaan heidän\nlaumaansa suorakulmaisesti leikkaavassa viivassa.\n\nTultuaan pistoolin kantaman päähän hän laukaisi pyssynsä joukkioon,\npäästi uhman huudon ja pakeni vimmattua vauhtia.\n\nMitä mestitsi oli odottanut, oli tapahtunut. Hänen luotinsa olivat\nosuneet, kaksi apachia oli kaatunut lävistetyin rinnoin. Raivostuneena\ntästä rohkeasta hyökkäyksestä, jota eivät suinkaan olleet odottaneet\nyhden ainoan miehen taholta, päästivät apachit vimmatun kiljahduksen ja\nryntäsivät hänen jälkeensä.\n\nSitä, kuten sanoimme, Lanzi juuri tahtoikin.\n\nDoña Carmela ja metsästäjä olivat välttäneet intiaanit vain joutuakseen\njaguarien ahdistettaviksi. Olemme nähneet, kuinka he Lujamielen\nväliintulon avulla pelastuivat.\n\n\n\n\nXX\n\nUskottuja asioita\n\n\nLujamieli oli tarkkaavaisesti, katse maahan luotuna ja otsa rypyssä,\nkuunnellut tytön kertomusta. Kun tämä vaikeni, hän katseli häntä\nhetkisen kysyvästi.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" tiedusti hän.\n\n\"Kaikki\", vastasi neitonen arasti.\n\n\"Entä Lanzi, Lanzi-poloiseni, etkö siis ole kuullut hänestä mitään?\"\n\n\"En mitään. Korviimme kajahti kaksi laukausta, kuulimme useiden\nratsuhevosten hurjaa laukkaa ja apachien sotahuudon. Sen jälkeen kaikki\nvaikeni.\"\n\n\"Kuinkahan hänelle on käynyt?\" jupisi tiikerintappaja surumielisesti.\n\n\"Hän on päättäväinen, näkyy tuntevan erämaan elämän\", virkkoi\nUskollinen Sydän.\n\n\"Kyllä niin\", vastasi Lujamieli; \"mutta hän on yksinään.\"\n\n\"Se on totta\", lisäsi metsästäjä, \"yksinään ehkä viittäkymmentä\nvastaan.\"\n\n\"Voi!\" huudahti kanadalainen. \"Antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos\nsaisin tietoja hänestä.\"\n\n\"Carai, compadre!\" huudahti hilpeä ääni. \"Minä tuon hänestä teille\naivan vereksiä uutisia, pyytämättä mitään.\"\n\nLäsnäolijat vavahtivat vaistomaisesti tuon äänen kuullessaan ja\nkääntyivät nopeasti sinnepäin, mistä se kuului.\n\nOksat taipuivat syrjään, ja mies astui esille.\n\nSe mies oli Lanzi.\n\nMestitsi näytti niin tyyneltä ja maltilliselta kuin ei hänelle olisi\nmitään merkillistä tapahtunut. Mutta hänen tavallisesti kylmillä,\njopa nyrpeilläkin kasvoillaan oli kuvaamaton, veitikkamaisen iloinen\nilme, hänen silmänsä säihkyivät ja leikillinen hymy värähteli hänen\nhuulillaan.\n\n\"Taivaan taatto! Tuossahan on ystävämme!\" huudahti Lujamieli ojentaen\nhänelle kätensä. \"Olet tuhannesti tervetullut, kovin olimmekin sinusta\nlevottomia.\"\n\n\"Kiitän teitä siitä, compadre. Mutta, onneksi minulle, vaara ei ollut\nniin uhkaava kuin olisi saattanut otaksua ja minun onnistui jokseenkin\nhelposti suoriutua niistä apachin paholaisista.\"\n\n\"Sitä parempi, ei ole väliä, millä tavoin olet onnistunut heidän\nkäsistään pujahtamaan. Seisot edessämme vammattomana ja terveenä,\nkaikki on hyvin. Nyt kun olemme yhtyneinä, voivat he tulla, jos heitä\nhaluttaa. Me puhumme kyllä sellaista kieltä, että he ymmärtävät.\"\n\n\"Kyllä ne varovat tulemasta. Sitäpaitsi on niillä tällä hetkellä muuta\npuuhaa.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Olen siitä varmakin. Ne ovat keksineet osaston meksikolaisia\nsotureita, jotka saattavat hopeakuormastoa, ja yrittävät tietenkin\nanastaa aarteet. Sitä onnellista sattumaa saankin osaksi kiittää\npelastuksestani.\"\n\n\"Sitä pahempi meksikolaisille, jukoliste\", lausui kanadalainen\nhuolettomasti. \"Kukin puolestaan! Järjestäkööt he asiansa parhaan\nälynsä mukaan, heidän huolensa eivät meitä liikuta.\"\n\n\"Eivät minustakaan.\"\n\n\"On vielä kolme tuntia yötä. Käyttäkäämme ne lepoon, jotta olemme\nvalmiit päivänkoitteessa lähtemään matkalle haciendaa kohti.\"\n\n\"Se neuvo on hyvä ja noudatettava\", virkkoi Lanzi heittäytyen heti\npitkäkseen jalat tuleen päin, kääriytyen vaippaansa ja sulkien silmänsä.\n\nUskollinen Sydän, joka epäilemättä oli samaa mieltä, noudatti hänen\nesimerkkiänsä.\n\nQuoniam taas oli, huolellisesti nyljettyään jaguarit ja niiden pennut,\njo kaksi tuntia sitten oikaissut itsensä nuotion ääreen ja nukkunut.\n\nLujamieli kääntyi sitten Carmelaan päin. Neitonen istui jonkun matkan\npäässä hänestä katsellen miettiväisenä tuleen, ja kyyneliä kumpuili\nhänen silmistään.\n\n\"No, tyttönen\", virkkoi kanadalainen hänelle lempeästi, \"mitä sinä\nsiellä kyyhötät? Sinun täytyy olla väsymyksestä uupunut. Miksi et yritä\nlevätä muutamaa hetkeä?\"\n\n\"Salli minun valvoa, isä. Minä en voisi nukkua, niin väsynyt kuin\nolenkin. Uni pakenisi silmäluomistani.\"\n\nKanadalainen katseli häntä hetkisen mitä tarkkaavaisimmin.\n\n\"Mitä tuo merkitsee?\" kysyi hän kohottaen huolestuneena päätänsä.\n\n\"Oi, isä, isä, minä olen kovin onneton!\"\n\nTämän, haikean tuskan esille pusertaman huudahduksen kuullessaan\nLujamieli kavahti kuin käärmeen pistämänä, hänen silmänsä salamoivat,\nhän loi tyttöön hartaan, isällistä rakkautta uhkuvan katseen ja\nhuudahti hätääntyneenä:\n\n\"Sinäkö onneton, Carmela? Mitä sitten on tapahtunutkaan, hyvä Jumala!\"\n\nÄärimmäisellä ponnistuksella onnistui tytön tyyntyä.\n\n\"Suo minulle anteeksi, isä\", virkkoi hän hyväilevällä äänellä, \"minä\nolen hupsu.\"\n\n\"Ei, ei!\" vastasi metsästäjä pudistaen pari, kolme kertaa päätänsä,\n\"sinä et ole hupsu, lapseni, sinä vain salaat minulta jotakin.\"\n\n\"Isä!\" äännähti tyttö punehtuen ja luoden hämmentyneenä silmänsä maahan.\n\n\"Onko sen sanominen siis kovin vaikeata?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Pyh! Annahan kuulua vain, tyttöseni! Mistä saat niin lempeän\nrippi-isän kuin minä olen?\"\n\n\"En mistään, sen kyllä tiedän, mutta...\"\n\n\"Kuulehan, Carmela, kertoessasi meille hetkinen sitten, mitä tänään\noli tapahtunut ventassa, sinä itse tunnustit tahtoneesi tulla minua\ntapaamaan, olinpa missä tahansa, ja vielä tänä yönä. Eikö niin?\"\n\n\"Niin, isä.\"\n\n\"No, tässä nyt olen ja valmis kuuntelemaan. Muuten luulen, että jos\nsanottavasi on niin tärkeätä kuin olet minulle vihjaissut, teet\nviisaasti, jos pidät kiirettä.\"\n\nDoña Carmela näytti hetkisen keräävän ajatuksiaan, laski sitten hennon\nkätösensä isänsä karkeaan ja isoon kämmeneen, samalla kun hänen pitkät\nsilkkiripsensä arasti valahtivat verhoamaan hänen katsettansa, ja\naloitti ensin heikolla äänellä, joka kuitenkin pian varmistui, tuli\nlujaksi ja selväksi.\n\n\"Lanzi kertoi minulle, että vähän matkan päähän meidän olinpaikastamme\nleiriytynyt _conducta de plata_ osittain oli ollut syynä hänen\npääsemiseensä niiden pakanain hätyyttelystä. Isä, tuo conducta\nvietti viime yön ventassa. Saattueen kapteeni on Meksikon armeijan\ntunnetuimpia upseereja. Ja monet kerrat olet kuullut hänestä\nylistelevästi puhuttavan, luulenpa tuntevasi hänet mieskohtaisestikin.\nHänen nimensä on don Juan Melendez de Gongora.\"\n\n\"Ah!\" huudahti Lujamieli.\n\nNeitonen pysähtyi pamppailevin sydämin.\n\n\"Jatkahan\", kehoitti kanadalainen lempeästi.\n\nCarmela vilkaisi häneen sivulta päin, tiikerintappaja hymyili, tyttö\nrohkaisihe puhumaan.\n\n\"Jo useita kertoja on sattuma tuonut kapteeni Melendezin ventaamme.\nHän on oikea caballero, lempeä, kohtelias, sivistynyt, rehellinen ja\navulias.\"\n\n\"Siitä olen varma, lapsukaiseni. Kapteeni Melendez on kyllä sellainen,\njollaiseksi hänet kuvailet.\"\n\n\"Tänä aamuna lähti _conducta_ kapteenin saattamana liikkeelle. Pari,\nkolme häijynnäköistä miestä oli poikennut ventaan, he katselivat\nsotilaiden lähtöä ivallisesti hymyillen, sitten he istuutuivat pöydän\nääreen, alkoivat juoda ja ladella minulle törkeyksiä, puhua sellaista,\njota kunniallisen nuoren tytön ei sovi kuunnella, jopa uhkasivatkin\nminua.\"\n\n\"Ah\", keskeytti Lujamieli rypistäen kulmiansa, \"tunnetko sinä ne\nlurjukset?\"\n\n\"En, isä, ne ovat niitä rajaseudun kiertolaisia, joita täällä liikkuu\nliiaksikin, mutta vaikka olen heidät useitakin kertoja nähnyt, en tiedä\nheidän nimiänsä.\"\n\n\"Ei haittaa, kyllä minä heidät keksin, ole siitä huoletta.\"\n\n\"Onneksi minulle saapui silloin eräs ratsastaja, jonka läsnäolo riitti\nvaientamaan nuo miehet ja pakoittamaan heidät jälleen sellaisiksi kuin\nheidän aina oli tullut olla.\"\n\n\"Ja epäilemättä\", virkkoi kanadalainen nauraen, \"oli tuo parahiksi\nsaapunut ratsastaja joku sinun ystäviäsi?\"\n\n\"Tuttava vain, hyvä isä\", vastasi tyttö hiukan punehtuen. \"Mutta hän on\nluullakseni ainakin sinun hyvä ystäväsi.\"\n\n\"Hm, tiedätkö sinä hänen nimensä, lapseni?\"\n\n\"Häntä nimitetään Jaguariksi.\"\n\n\"Ohoh\", huudahti metsästäjä rypistäen kulmiaan, \"ja mitä asiaa saattoi\nhänellä ventaan olla?\"\n\n\"En tiedä, isä, mutta hän kuiskasi jonkun sanan miehille, joista\nsinulle kerroin. Silloin ne heti lähtivät pöydästä, nousivat jälleen\nratsuilleen ja ajoivat täyttä laukkaa pois, tekemättä mitään\nhuomautusta.\"\n\n\"Se on omituista\", mutisi kanadalainen.\n\nSeurasi pitkähkö vaitiolo. Lujamieli mietti syvällisesti.\n\n\"Eikö sinulla siis ole muuta minulle sanottavaa?\" kysyi hän tytöltä.\n\"Vielä en huomaa mitään erittäin merkillistä kaikessa siinä, mitä olet\nminulle kertonut.\"\n\n\"Odotahan\", virkkoi tyttö.\n\n\"Hyvä on, jatka.\"\n\n\"Vaikka Jaguari oli puhunut näille miehille matalalla äänellä, käsitin\nminä kuitenkin muutamista sanoista, jotka kuulin tahtomattani -- sen\nsinulle vannon, isä...\"\n\n\"Siitä olen varma. Ja mitä noista muutamista sanoista käsitit?\"\n\n\"Luulin ymmärtäväni, sanon, että he puhuivat _conductasta_.\"\n\n\"Ja tietenkin kapteeni Melendezistä, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, koskapa varmasti kuulin hänen nimensä mainittavankin.\"\n\n\"Niin juuri. Silloin arvelit, että Jaguari aikoo hyökätä conductan\nkimppuun ja kenties surmata kapteenin, häh?\"\n\n\"Sinä uskot, isä?\" huudahti tyttö kauhistuneena ristiten kätensä.\n\n\"Se on luultavaa\", vastasi kanadalainen tyynesti; \"mutta rauhoitu,\nlapseni\", lisäsi hän ystävällisesti. \"Vaikka ehkä oletkin liian kauan\nviivytellyt asian ilmoittamista, voinen vielä estää vaaran.\"\n\n\"Oi, tee se, isä, minä rukoilen sitä sinulta.\"\n\n\"Ainakin yritän, lapseni. Enempää en voi sinulle tällä hetkellä luvata.\nMutta mitä sinä sitten aiot itse tehdä?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin, sillä välin kun toverini ja minä yritämme pelastaa kapteenia.\"\n\n\"Minä seuraan teitä, isä, jos sallit minun sen tehdä.\"\n\n\"Olkoon niin, varsinkin kun luulen, että se on viisainta. Sinä tunnet\nsiis suurta kiintymystä kapteeniin, koska niin hartaasti haluat hänen\npelastustansa?\"\n\n\"Minäkö, isä?\" vastasi tyttö ehdottoman avomielisesti. \"En\nvähäisintäkään, mutta minusta tuntuisi kamalalta antaa surmata urhea\nupseeri, milloin hänet voidaan pelastaa.\"\n\n\"Sitten sinä varmaankin vihaat Jaguaria?\"\n\n\"En vähintäkään, isä. Kiihkoilevasta luonteestaan huolimatta hänellä\nnäkyy olevan jalo sydän, varsinkin kun itsekin pidät häntä arvossa,\nmikä minulle on tehokkain syy. Mutta minä kärsin nähdessäni toisiansa\nvastassa kaksi miestä, jotka varmaankin pian kiintyisivät toisiinsa,\njos toisensa tuntisivat, enkä soisi heidän välillään verta vuotavan.\"\n\nNämä sanat lausui neitonen niin luonnollisen avomielisesti, että\nkanadalainen joutui muutamiksi minuuteiksi aivan hämilleen. Heikko\nvalonpilke, jonka hän oli luullut eroittavansa, katosi äkkiä, hänen\nvoimattansa selittää, minne se haihtui. Hän ei enää laisinkaan\nkäsittänyt doña Carmelan käytöstä eikä vaikutteita, jotka pakottivat\ntytön toimimaan, varsinkaan kun hänellä ei ollut mitään syytä epäillä\ntytön kertomuksen ja sanojen vilpittömyyttä.\n\nKatseltuaan neitoa tarkkaavaisesti hetkisen, hän pudisti pari, kolme\nkertaa päätänsä miehen tavoin, joka on joutunut ihan ymmälle, ja ryhtyi\nmitään enempää virkkamatta herättämään tovereitansa.\n\nMuutamin sanoin selitti kanadalainen tuumansa tovereilleen. Kuten hän\noli arvannutkin, eivät nämä tehneet pienintäkään vastaväitettä, vaan\nvalmistausivat häntä seuraamaan.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin he nousivat ratsujensa selkään ja lähtivät\nleiristä, oppaanaan toimivaa Lanzia seuraten.\n\n\n\n\nXXI\n\nJaguari\n\n\nJaguari oli lähtenyt Potreron ventasta äärimmäisen kiihtymyksen\nvallassa. Nuoren tytön sanat humisivat hänen korvissaan ivallisesti\nilkkuvaan sävyyn. Tytön häneen viimeksi luoma katse vaivasi häntä kuin\ntunnonpistos.\n\nHän kiidätti hurjaa vauhtia kedon yli raadellen kannuksillaan hevosensa\nkyljet verille, niin että se hypiskeli tuskasta, ja kiroillen\npuoliääneen hän loi ympärilleen saalista väijyvän pedon raivokkaita\nkatseita.\n\nNuori mies ratsasti täten täyttä laukkaa pitkän aikaa, näennäisesti\nseuraamatta mitään määrättyä suuntaa. Mutta kuitenkin pysähtyi hän\npitkien välimatkojen päästä, kohosi seisomaan jalustimilleen, tarkkasi\nkenttää kotkan katseella ja lähti jälleen ratsastamaan täyttä neliä.\n\nKello kolmen tienoissa iltapäivällä hän sivuutti hopeakuormat,\nmutta kun hän oli ne jo kaukaa nähnyt, hänen oli helppo ne välttää\nkaartamalla hiukan oikealle ja painumalla tuuheaan peerupuu-metsikköön,\njoka verhosi hänet katseilta kyllin kauan, joten hänen ei tarvinnut\npelätä, että edeltäpäin lähetetyt sissit hänet keksisivät.\n\nMutta noin tuntia ennen auringon laskua hän oli vihdoinkin saavuttanut\nne, joita niin suurella kiireellä oli rientänyt tavoittamaan.\n\nNoin viidensadan askeleen päässä paikasta, jolle Jaguari sillä\nhetkellä oli pysähtynyt, liikkui kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi\nratsastajaa hyvässä järjestyksessä ruohokentän yli vievää polkua.\n\nTämä joukkue, johon kuului yksinomaan valkoisia, kuten oli helppo\nheidän puvustaan huomata, näkyi tavoittelevan jonkunlaista\nsotilaallista järjestystä. Sitäpaitsi olivat kaikki ratsastajat\nrunsaasti varustetut aseilla.\n\nNuori mies asetti molemmat kämmenensä suunsa eteen äänitorveksi ja\nkajahdutti kaksi kertaa terävän huudon.\n\nVaikka joukko oli jo jokseenkin etäällä, pysähtyivät ratsastajat\nkuitenkin tästä merkistä, aivankuin heidän hevostensa jalat olisivat\näkkiä juurtuneet maahan.\n\nJaguari otettiin vastaan riemuhuudoin, ja koko seurue tunkeutui hänen\nympärilleen ilmaisten mitä suurinta mielenkiintoa.\n\n\"Kiitos, ystävät\", sanoi hän, \"kiitos minulle antamistanne myötätunnon\nosoituksista, mutta minä pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen\ntarkkaavaisesti. Aikamme on täpärällä.\"\n\nSyntyi jälleen hiljaisuus kuin taikaiskusta.\n\n\"Ette ollut erehtynyt, master John\", virkkoi Jaguari kääntyen erään\nlähimpänä seisovan puoleen, \"conducta saapuu meidän perästämme. Meillä\non vain kolmen, neljän tunnin etumatka. Kuten minulle kerroitte,\non sillä saattojoukko, ja todistuksena, että sen turvallisuuteen\nkiinnitetään suurta huomiota, on se, että saattuetta johtaa kapteeni\nMelendez.\"\n\nSeuralaiset tekivät pettymyksen liikkeen tämän uutisen kuullessaan.\n\n\"Kärsivällisyyttä!\" virkkoi Jaguari ivallisesti hymyillen. \"Missä\nvoimat uupuvat, siinä on turvauduttava viekkauteen. Kapteeni Melendez\non urhoollinen ja kokenut, sen myönnän, mutta emmekö mekin ole rohkeita\nmiehiä? Eikö asia, jonka puolesta taistelemme, ole kyllin kaunis\nkannustaakseen meitä yritykseemme kaiken uhallakin?\"\n\n\"On, on, hurraa, hurraa!\" huudahti seurue ja kaikki heiluttivat\ninnokkaasti aseitaan.\n\n\"Teillä, master John, on jo ollut suhteita kapteenin kanssa hän tuntee\nteidät. Teidän on jäätävä tänne erään toisen ystävän kera. Antakaa\nvangita itsenne. Minä luotan teihin, uskoen teidän kykenevän johtamaan\nharhaan kapteenin mahdolliset epäluulot.\"\n\n\"Olkaa huoletta, minä hoidan asian.\"\n\n\"Hyvä on. Mutta olkaa tarkka ja ovela, joudutte tekemisiin tiukan\nvastustajan kanssa.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Niin. Tiedättekö kuka hänellä on mukana?\"\n\n\"En totisesti.\"\n\n\"Padre Antonio.\"\n\n\"Ohoh, aikookohan se kirottu munkki käydä pyydystämään meidän\nriistaamme?\"\n\n\"Sitä pelkään. Tuo mies on, kuten tiedätte, suhteissa kaikkiin\nerämaassa harhaileviin lurjusmaisiin olentoihin. Pidetäänpä häntä\nheidän päällikkönäänkin. Hän on hyvinkin helposti voinut saada päähänsä\nvaaniskella rahakuormastoa.\"\n\n\"_By God_, pidän sitä silmällä. Luottakaa minuun. Minä olen tuntenut\nhänet liian kauan ja tunnen hänet liian hyvin hänen halutakseen asettua\nminua vastustamaan. Jos hän rohkenisi sitä yrittää, osaisin tehdä hänet\nvoimattomaksi.\"\n\n\"Sepä hyvä. Sitten kun olette saanut viimeiset tiedot, joita\ntarvitsemme toimiaksemme, palatkaa hetkeäkään hukkaamatta luoksemme.\"\n\n\"Asia on sovittu. Yhäkö Giganten luona?\"\n\n\"Yhä.\"\n\n\"Entä Sininen Repo?\"\n\n\"Peijakas! Hyvä että muistutitte, minä olin hänet unohtanut.\"\n\n\"Neuvottelenko hänen kanssaan? Tiedätte, että apachien sanaan ei ole\npaljon luottamista?\"\n\n\"Olette oikeassa, ystäväni! Minä jätän teille avoimen valtakirjan,\ntapahtumat olkoot innoittavana oppaananne. Minä luotan täydellisesti\nälyynne ja uskollisuuteenne.\"\n\n\"En petä odotustanne.\"\n\n\"Erotkaamme nyt, ja hyvää onnea!\"\n\nJaguari viittasi viimeisen kerran hyvästiksi ystävälleen tai\nrikostoverilleen, kuinka lukija häntä halunnee nimittää, asettui\njoukkonsa etunenään ja poistui kannustaen hevosensa laukkaan.\n\nTämä John ei ollut kukaan muu kuin orjakauppias John Davis, jonka\nlukija epäilemättä muistaa tämän kertomuksen ensimmäisistä luvuista.\n\nJohn antautui tovereineen kapteeni Melendezin vakoilijain vangiksi,\nerehtymättä pienintäkään vastarintaa yrittämään. Äskeisessä luvussa\nkerroimme, millä tavoin heidät saatettiin meksikolaisten leiriin. Emme\ntoista sitä tarinaa, vaan seuraamme Jaguaria.\n\nNuori mies näkyi olevan ja oli todellakin niiden ratsastajain\npäällikkö, joiden etunenässä hän ajoi.\n\nNämä henkilöt kuuluivat kaikki anglosaksilaiseen rotuun, toisin sanoen\nolivat pohjoisamerikkalaisia.\n\nJa mitä he nyt hommailivat? -- Olivatpa vain kapinallisia.\n\nTultuaan Teksasiin enimmäkseen siihen aikaan, jolloin Meksikon hallitus\noli oikeuttanut amerikkalaisten maahansiirtymisen, he olivat asettuneet\nsinne, kansoittaneet ja viljelleet sitä, lyhyesti sanoen olivat vihdoin\nalkaneet pitää sitä uutena kotimaanaan.\n\nKun Meksikon hallitus oli ryhtynyt rasitusjärjestelmään, josta se\nei kaiketikaan enää luopuisi, olivat nämä siirtolaiset heittäneet\nkuokan ja lapion tarttuakseen kentuckylaiseen kivääriin, heittäytyneet\nratsujen selkään ja nousseet ilmikapinaan sortajaa vastaan.\n\nUseita kapinallisjoukkoja oli täten yhtäkkiä ja pitkittä valmisteluitta\njärjestetty eri kohdissa Teksasia, ja ne taistelivat urheasti\nmeksikolaisia vastaan kaikkialla, missä niitä tapasivat.\n\nEsittämämme ratsastajat olivat asettuneet Jaguarin johdettaviksi, jonka\nurhoollisuuden, kyvyn ja älykkyyden maine jo hänen nuorella iälläänkin\noli siksi hyvin tunnettu kautta seudun, että pelkkä hänen nimensä\nherätti pelkoa vihollisissa, joiden kanssa hän sattui tekemisiin.\n\nJaguari oli juuri sellainen päällikkö, jota tämänlaatuiset miehet\ntarvitsivatkin. Hän oli nuori, komea, ja hänellä oli kuninkaallisesti\ntenhoava viehätysvoima. Hän puhui vähän, mutta jokainen hänen lauseensa\nsyöpyi kuulijan muistiin.\n\nJaguari ei ollut raa'asti kunnianhimoinen mies. Hän kärsi kapinallisten\nkeskinäisestä eripuraisuudesta, hän ponnisteli kaikella tarmollaan\nvälttämättömäksi osoittautuneen yhteenliittymisen puolesta ja teki\nvoitavansa sen aikaansaamiseksi. Sanalla sanoen tällä nuorella miehellä\noli uskoa!\n\nSaavuttuaan pienen kukkulan huipulle, josta voi nähdä ympäröivän\nseudun, pysähtyi Jaguari, komensi miehensä astumaan satulasta ja antoi\nkäskyn leiriytyä.\n\nKun seuralaiset olivat paneutuneet levolle, teki nuori mies kierroksen\nvarmentuakseen siitä, että kaikki oli kunnossa, palasi sitten istumaan\nnuotion ääreen ja vaipui vakaviin mietteisiin.\n\nKoko yö kului hänen tekemättään pienintäkään liikettä, mutta hän ei\nsilti nukkunutkaan. Hän tuijotti avoimilla silmillään ahjon hiiliin,\njotka verkalleen hiipuivat.\n\nMitkä mietteet saivatkaan hänen otsansa vakoihin ja hänen kulmakarvansa\nrypistymään, kunnes ne kohtasivat toisensa?\n\nKukaan ei olisi voinut sitä sanoa.\n\nEhkä hän matkusti haaveiden mailla, uneksi aivan valveillaan,\ntuudittelihe johonkuhun kaksikymmenvuotiaan kauniiseen unelmaan, jotka\novat niin päihdyttäviä ja niin petollisia!\n\nÄkkiä hän vavahti ja suoristausi kuin jänteen ponnahduttamana.\n\nSillä hetkellä ilmestyi aurinko taivaanrannalle ja alkoi vähitellen\nhaihduttaa pimeyttä..Nuori mies taivutti ruumiinsa eteenpäin ja\nkuunteli.\n\nVireeseen vedetyn pyssyn naksahdus kuului vähän matkan päästä, ja\nvartija huusi tiheikön kätköstä lyhyesti ja korostetusti:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\n\"Ystävä\", vastattiin metsästä.\n\nJaguari vavahti.\n\n\"Lujamieli täällä!\" jupisi hän itsekseen. \"Miksi hän minua etsii?\"\n\nJa hän riensi sinne päin, jossa otaksui tapaavansa tiikerinsurmaajan.\n\n\n\n\nXXII\n\nSininen Repo\n\n\nNyt palaamme Siniseen Repoon ja hänen kahteen toveriinsa, jotka jätimme\neräässä aikaisemmassa luvussa hetkellä, jolloin he, kuultuaan luotien\nsuhisevan korvissaan, olivat vaistomaisesti etsineet turvaa kallioiden\nja puunrunkojen takaa.\n\nRyhdyttyään tähän välttämättömään varokeinoon näkymättömiä ahdistajiaan\nvastaan, tarkastivat nuo kolme aseensa ollakseen valmiina vastaamaan ja\nodottivat sormi liipaisimella luoden tutkivia katseita joka suunnalle.\n\nSininen Repo oli, vaikka olikin vielä varsin nuori, jo saavuttanut\nhyvin ansaittua mainetta älykkyydestä ja oveluudesta. Myöskin\nnykyisessä tilanteessa, ollen kaikesta päättäen näkymättömien\nvihollisten ympäröimänä, joiden hänen turvapaikkaansa alati tuijottavat\nsilmät vaanivat jokaista hänen liikettänsä, valmistausi hän\nmoninkertaisella varovaisuudella tekemään tyhjiksi heidän juonensa ja\nvastavehkeillä kukistamaan heidän suunnitelmansa.\n\nSovittuaan kahden toverinsa kanssa 'merkistä siltä varalta, että, kuten\noli hyvinkin luultavaa, näiden apu kävisi hänelle tarpeelliseksi,\nriisui hän bisoninnahka-viittansa, jonka laajuus olisi voinut ehkäistä\nhänen liikkeitänsä, poisti kaikki koristukset päästänsä, kaulastaan\nja rinnastaan ja säilytti ainoastaan mitassinsa eli eräänlaiset\nkaksiosaiset, hiuksilla yhteenommellut housut, joita kannattaa\nlanteilla kuusipeuran parkitsemattomasta vuodasta leikattu hihna ja\njotka ulottuvat nilkkoihin asti.\n\nSiten puettuna hän kieriskeli hiekassa antaakseen ruumiilleen\nmaan värin. Sitten hän pisti vyöhönsä sotatapparansa ja\npäänahannylkemis-veitsensä, joista aseista intiaani ei milloinkaan\nluovu, tarttui oikealla kädellään pyssyynsä ja, viitattuaan viimeisen\nkerran hyvästiksi tovereilleen, jotka katselivat tarkkaavaisesti näitä\nerinäisiä valmistuksia, heittäysi pitkäkseen maahan ja alkoi käärmeen\ntavoin ryömiä korkeassa ruohossa.\n\nVaikka aurinko oli jo joku aika sitten noussut ja valoi runsaasti\nhäikäiseviä sädekimppuja kentälle, suoritti Sininen Repo lähtönsä\nkuitenkin niin huolellisesti, että oli jo kaukana aavikolla, kun hänen\ntoverinsa vielä luulivat hänen olevan lähellään. Ei ruohonkorsikaan\nollut hänen liikkuessaan rasahtanut, ei kivi vierähtänyt hänen\njalkojensa kosketuksesta.\n\nSilloin tällöin pysähtyi punanahka ja tarkkasi ympäristöä\nläpitunkevalla katseella ja varmennuttuaan sitten siitä, että kaikki\noli rauhallista, että mikään ei antanut ilmi hänen läsnäoloansa, hän\nalkoi kontata nelinryömin metsän tiheikköä kohti, josta hänet pian\neroitti vain lyhyt välimatka.\n\nHän saapui täten aivan puuttomalle paikalle, jossa hän useista kohdin\ntallatusta ruohosta päätteli lähestyvänsä niiden väijytyspaikkaa, jotka\nolivat ampuneet.\n\nIntiaani pysähtyi huolellisesti tutkimaan keksimiänsä jälkiä.\n\nNuo jäljet oli kaiketikin tallannut yksi ainoa henkilö. Ne olivat\nraskaat, leveät, varomattomasti astutut ja näyttivät pikemmin erämaan\ntapoihin tottumattoman valkoihoisen kuin jonkun metsästäjän tai\nintiaanin polkemilta.\n\nPensaita oli ruhjottu, ikäänkuin siitä kulkenut henkilö olisi\njuostessaan voimakäsin raivannut tietään, viitsimättä taivuttaa oksia\nsivulle. Poljetulla maalla oli siellä täällä hyytynyttä verta.\n\nSininen Repo ei laisinkaan käsittänyt näitä omituisia jälkiä, jotka\neivät mitenkään muistuttaneet niitä, joita oli tottunut seuraamaan.\n\nOlikohan se hänen vihollistensa käyttämä sotajuoni, jotta voisivat\nhänet helpommin pettää osoittamalla hänelle karkeat, todellisen suunnan\npeittämiseksi aiotut jäljet? Vai olivatko ne päinvastoin jonkun\nerämaahan eksyneen ja sen tapoja tuntemattoman valkoisen jäljet?\n\nPitkän aikaa epäröityään ja tuumailtuaan intiaani päätti vihdoin\nliikkua eteenpäin ja seurata tätä valejäljiksi luulemaansa latua,\nvarmana siitä, että ennen pitkää keksisi oikean. Mutta koska Sininen\nRepo oli vakuutettu, että oli tekemisissä perin ovelain miesten kanssa,\nhän tuli yhä varovaisemmaksi ja tarkkaavammaksi, etääntyen vain askel\naskeleelta, tutkien huolellisesti mättäät ja pensaat sekä harpaten\nsitten vasta, kun piti varmana, että ei ollut yllätystä pelättävänä.\n\nTätä menettelyä kesti jokseenkin kauan. Oli jo kulunut lähes kaksi\ntuntia siitä, kun hän lähti toveriensa luota, kun hän äkkiarvaamatta\njoutui aukeaman suulle, josta hänet enää eroitti vain ohut lehväuudin.\n\nIntiaani pysähtyi, suoristausi hiljalleen, taivutti oksat tieltään\noikealle ja vasemmalle, niin että saattoi, itse näkymätönnä, tähystää\naukeamaan, ja katsoi.\n\nKomea mahonkitammi, jonka rehevät oksat siimestivät koko aukeamaa,\nkohosi melkein sen keskeltä. Tämän mahtavan metsien isännän juurella\nnäkyi lähekkäin kaksi miestä.\n\nToinen näistä, munkin kaapuun pukeutunut, virui nurmella suljetuin\nsilmin ja kasvot kalmankalpeina, toinen oli polvillaan hänen vieressään\nja näkyi parhaansa mukaan häntä vaalivan.\n\nTähystyspaikastaan saattoi punanahka helposti eroittaa jälkimmäisen\nhenkilön kasvot, jotka olivat käännetyt häneen päin.\n\nMies oli kookasvartaloinen, mutta tavattoman laiha. Kasvot olivat\nsäiden vaikutuksesta, joiden tuimuudelle ne kai olivat kauan olleet\nalttiina, käyneet tiilenkarvaisiksi, ja niitä juovittivat syvät\nvaot. Hänen rinnalleen valui lumivalkea parta, johon sekaantui\npitkiä suortuvia samaten lumivalkeasta, hartioille epäjärjestyksessä\nhulmuavasta tukasta. Hän oli pukeutunut puolittain Pohjois-Amerikan\nerämiesten, puolittain meksikolaisten malliin.\n\nMiehen ikää oli mahdoton arvioida. Vaikka hänen synkät ja terävät\npiirteensä ja kellervät silmät, joissa paloi kiinteä hehku ja joiden\nilme oli harhaileva, puhuivat pitkälle ehtineestä iästä, ei hänen\nolennossaan näkynyt minkäänlaista merkkiä vanhuudenheikkoudesta.\n\nVyössään hänellä oli pari pitkää pistoolia. Suora- ja leveäteräinen\nmiekka, jota nimitettiin _macheteksi_, riippui tupetonna rautarenkaasta\nvasemmalla sivulla. Kaksi kivääriä, joista toinen epäilemättä kuului\nhänelle, oli asetettu puun tyveä vasten nojalleen, ja jonkun matkan\npäähän liekaan kytketty uljas aavikkohevonen eli mustangi ahmi puiden\nnuoria vesoja.\n\nSen, minkä kertomiseen meiltä on mennyt näin paljon aikaa, näki\nintiaani yhdellä silmäyksellä. Mutta kaiketikaan ei tämä näky, jota\nhän ei suinkaan liene odottanut, häntä laisinkaan rauhoittanut, sillä\nhänen kulmansa rypistyivät, ja nämä henkilöt huomatessaan hän hillitsi\nvaivoin kummastuksen ja pettymyksen huudahduksen.\n\nVaistomaisen varovaisena hän veti nopeasti pyssynsä hanan vireeseen\nja alkoi sitten tarkata, mitä aukeamalla tapahtui ja mihin nuo miehet\nryhtyisivät.\n\nSillä välin liikahti munkin kaapuun pukeutunut ikäänkuin noustakseen ja\nraoitti silmiänsä, mutta luultavasti vielä liian heikkona sietääkseen\nauringonsäteiden kirkkautta, vaikka ne tunkeutuivatkin puiden paksun\nlehväverhon lävitse, sulki hän ne heti jälleen. Häntä hoiteleva mies\nhuomasi kuitenkin, että potilas oli tullut tajuihinsa, koska hänen\nhuulensa liikkuivat ikäänkuin olisi hiljakseen mumissut rukousta.\n\nArvellen silloin, että autettava ei ainakaan toistaiseksi tarvinnut\nhänen huolenpitoansa, nousi tuntematon pystyyn, sieppasi kiväärinsä,\nnojasi ristiinlaskettuja käsivarsiaan sen piippuun ja odotteli\ntyynesti, sitten kun oli luonut ympärilleen katseen, jonka synkkä\nja vihainen ilme sai tiheikössään kyyhöttävän intiaanin pelosta\nvavahtamaan.\n\nVihdoin liikahti tantereella makaava mies toisen kerran, edellistä\nvoimakkaammin, ja avasi silmänsä.\n\nSitten kun hänen katseensa oli harhaillut ympärinsä, loi hän\nomituisesti tuijottaen silmänsä komeaan vanhukseen, joka yhä seisoi\nliikkumatonna hänen vieressään ja katseli häntä ivan ja synkän\nsurumielisyyden sekaisella säälillä.\n\n\"Kiitos\", jupisi munkki vihdoin heikolla äänellä.\n\n\"Mistä sitten?\" kysyi tuntematon.\n\n\"Henkeni pelastamisesta, veli\", vastasi haavoitettu.\n\n\"En minä ole teidän veljenne, munkki\", vastasi toinen pilkallisesti;\n\"minä olen kerettiläinen, _gringo_, kuten te suvaitsette meitä\nnimittää. Katselkaa minua. Ette olekaan minua vielä oikein tarkastanut:\neikö minulla ole sarvet päässä ja pukinsorkat?\"\n\nNämä sanat lausuttiin niin ivalliseen sävyyn, että munkki joutui\nhetkeksi ymmälle.\n\n\"Ken te sitten olette?\" kysyi viimemainittu vihdoin, salaista pelkoa\ntuntien.\n\n\"Mitäpä se teitä liikuttaa?\" vastasi toinen pahaenteisesti nauraen.\n\"Paholainen kukaties.\"\n\nHaavoitettu teki äkkinäisen liikkeen noustakseen ja ristitsi itsensä\nuseaan kertaan.\n\n\"Suokoon Jumala, että en vain ole joutunut pahanhengen käsiin!\" änkytti\nhän.\n\n\"Hei, hupsu\", virkkoi toinen halveksivasti kohauttaen olkapäitään,\n\"rauhoittukaa toki! En minä paholainen ole, vaan ihminen kuten tekin,\nehkä hiukan vähemmän ulkokullattu, mikä onkin ainoa eroitus välillämme.\"\n\n\"Puhutteko totta? Oletteko siis minun lähimmäisiäni ja halukas minua\nauttamaan?\"\n\n\"Kukapa voi vastata tulevaisuudesta\", sanoi tuntematon\narvoituksellisesti hymyillen. \"Kumminkaan ei teillä tähän asti liene\nollut syytä valituksiin minua vastaan.\"\n\n\"Ei, oh ei, sitä en luule, vaikka pyörtymiseni jälkeen ajatukseni\novatkin aivan hämärtyneet enkä enää muista mitään.\"\n\n\"Vähät siitä, ei se minua liikuta, enkä minä teiltä mitään pyydä.\nMinulla on kylliksi huolta omista asioistani, muiden asioihin\npuuttuakseni. No, voitte kai paremmin? Oletteko kyllin toipunut\njatkaaksenne matkaanne?\"\n\n\"Mitä, jatkaako matkaani?\" kysyi munkki pelokkaasti. \"Aiotteko siis\njättää minut tänne yksikseni?\"\n\n\"Miksipä ei? Olen jo menettänyt liiankin paljon aikaa teidän\nparissanne, ja minun on nyt ajateltava omia asioitani.\"\n\n\"Mutta kuinka te\", huudahti munkki vastustellen, \"minua niin hartaasti\nja hyväntahtoisesti hoivattuanne tahtoisitte jättää minut tänne melkein\nkuolemaisilleni, välittämättä siitä, mitä minulle saattaisi teidän\nlähtönne jälkeen tapahtua?\"\n\n\"Miksikä ei? Minähän en teitä ollenkaan tunne eikä minun ole mitenkään\npakko teitä auttaa. Sattumalta tullessani tämän aukeaman poikki näin\nteidän viruvan pitkänänne pysähtynein hengityksin ja kalpeana kuin\nruumiin! Minä soin teille sen hoivan, jota ei erämaassa keltään\nkielletä. Nyt olette palannut henkiin, minusta ei teille enää ole\nhyötyä, minä lähden.\"\n\nLausuttuaan nämä sanat pilkallisella katkeran ivan äänellä heitti\ntuntematon pyssynsä olalleen ja astahti hevostaan kohti.\n\n\"Odottakaa, taivaan nimessäl\" huudahti munkki nousten vikkelämmin kuin\nhänen heikkoudestaan päättäen olisi voinut otaksua, mutta pelko teki\nponnistuksen hänelle mahdolliseksi. \"Mihin minä joudun yksinäni tässä\nerämaassa?\"\n\n\"Siitä minä viisi\", vastasi tuntematon irroittaen tylysti viittansa\nliepeen, johon munkki oli tarttunut. \"Eikö erämaan perusohje ole:\n'Kukin kohdaltaan!'\"\n\n\"Kuulkaahan!\" huudahti munkki käyden lipeäkieliseksi, \"minä olen fray\nAntonio, olen rikas, ja jos minua suojelette, niin palkitsen teitä\njalomielisesti.\"\n\nTuntematon hymyili ylenkatseellisesti.\n\n\"Mitä teillä on pelättävänä? Olette nuori, roteva, hyvin aseistettu.\nEttekö siis kykene itseänne puolustamaan?\"\n\n\"En, koska minua vainoavat leppymättömät viholliset. Viime yönä he\npanivat minut kärsimään hirveää ja häpeällistä kidutusta. Suurella\nvaivalla pääsin vihdoin pakoon heidän käsistään. Tänä aamuna näin\nsattumalta kaksi miehistä. Heidät huomatessani valtasi minut hullu\nraivonpuuska, kostonajatus heräsi mielessäni, minä tähtäsin ja\nlaukaisin ja lähdin sitten pakenemaan, tietämättä minne menin, juosten\nkuin päihtynyt, mielipuolena kiukusta ja pelosta. Tänne päästyäni\nkaaduin maahan uupuneena ja menehtyneenä yhtä paljon yöllisistä\nkärsimyksistäni kuin väsymyksestä pitkän ja kiireellisen juoksemisen\njälkeen kamalilla teillä. Nuo miehet ajavat minua varmaan takaa.\"\n\n\"Kaikki kertomanne saattaa olla totta\", vastasi tuntematon, \"mutta minä\nvälitän siitä yhtä vähän kuin väljähtyneestä ruudista. Suoriutukaa\nselkkauksesta parhaan ymmärryksenne mukaan. Rukouksenne ovat turhia.\nJos tietäisitte, ken olen, ette niillä kauemmin kiusaisi korviani.\"\n\nMunkki loi tähän omituiseen mieheen säikähtyneen katseen, tietämättä\nenää, mitä hänelle sanoisi tai millä keinoin koettaisi hellyttää hänen\nsydämensä.\n\n\"No, kuka te sitten olette?\" kysyi hän pikemminkin jotakin sanoakseen\nkuin vastauksen toivossa.\n\n\"Kukako olen?\" matki toinen ivallisesti hymyillen. \"Tahdotteko sen\ntietää? No, kuunnelkaa sitten vuorostanne, minulla on vain jokunen\nsana sanottavana, mutta ne riittävät kauhullaan hyydyttämään veren\nsuonissanne: minä olen se, jota nimitetään _Valkoiseksi Nylkijäksi,\nSäälimättömäksi_!\"\n\nMunkki astahti horjuen taaksepäin ja pani ponnistuksella kätensä\nristiin.\n\n\"Hyvä Jumala\", huudahti hän pelosta vavisten, \"minä olen hukassa!\"\n\nSillä hetkellä kuului pöllön kirkaisu, samalla kun munkki\npuolikuolleena säikähdyksestä vaipui polvilleen maahan ja lähetti\nhartaan rukouksen taivaaseen.\n\nMetsästäjä vavahti.\n\n\"Meitä kuunneltiin!\" huudahti hän ja ryntäsi nopeasti sinne päin, mistä\nmerkkihuuto oli kuulunut.\n\n\n\n\nXXXIII\n\nValkoinen Nylkijä\n\n\nMeidän on nyt hetkiseksi katkaistava kertomuksemme varsinainen juoni\nantaaksemme lukijalle muutamia tietoja edellisessä luvussa esille\ntuomastamme omituisesta miehestä.\n\nMuutamia vuosia ennen sitä ajankohtaa, jolloin tämä kertomus alkoi,\nnousi melkein yhtäkkiä huhu, joka aluksi oli hämärä, mutta pian\nhahmottui varmemmaksi ja herätti suurta huomiota Teksasin erämaissa. Se\njähmetytti pelolla intiaanirosvot ja kaikenlaiset muut seikkailijat,\njoita samoilee näitä äärettömiä yksinäisiä seutuja ristiin rastiin.\n\nKerrottiin, että valkoihoiselta näyttävä mies oli joku aika sitten\nalkanut samoilla erämaassa punanahkoja väijymässä, joita vastaan hän\nnäkyi julistaneen armottoman sodan. Tuosta miehestä, joka kuuleman\nmukaan kuljeksi aina yksinään, kerrottiin kauheita julmuuksia ja\nennenkuulumattoman rohkeita tekoja. Kaikkialla, missä hän tapasi\nintiaaneja, olipa niiden lukumäärä mikä tahansa, hän hyökkäsi heidän\nkimppuunsa. Niiltä, jotka kaatuivat hänen iskuistaan, hän riisti\npäänahan, kiskoi sydämen heidän rinnastaan, ja jotta tiedettäisiin,\nettä ne olivat hänen uhreinaan sortuneet, hän viilsi heidän vatsaansa\nison ristinmuotoisen merkin. Toisinaan tämä punaisen rodun leppymätön\nvihollinen kautta erämaan samoillessaan hiipi heidän kyliinsä, sytytti\nne asukkaiden nukkuessa tuleen ja ryhtyi kauheaan teurastukseen,\ntappaen kaikki, jotka kohtasi: naiset, lapset, vanhukset, ketään\nsäästämättä.\n\nEikä tämä kaamea vääryyksien kostaja ahdistellut leppymättömällä\nvihalla ainoastaan intiaaneja. Mestitsit ja muut sekarotuiset,\nsalakuljettajat, jokirosvot, sanalla sanoen kaikki rohkeat\nrajaseikkailijat, jotka olivat tottuneet elämään yhteiskunnan\nkustannuksella, saivat hänelle tehdä tiliä. Näiltä hän ei kuitenkaan\nriistänyt päänahkaa, vaan tyytyi köyttämään heidät tukevasti puihin\njättäen heidät sitten kuolemaan nälkään ja joutumaan metsänpetojen\nsaaliiksi.\n\nIntiaanien ja seikkailijain sanojen mukaan hän oli haavoittumaton,\nluodit ja nuolet kilpistyivät takaisin hänen rinnastaan. Kaikkia\nhänen yrityksiänsä suosivan menestyksen vuoksi tuli tästä miehestä\npian aroseutujen yleinen kauhu. Vakuutettuina siitä, että oli\nturhaa ponnistella häntä vastaan, luopuivat hänen vihollisensa pian\ntaistelusta, tätä muka yliluonnollista voimaa uhmaamasta. Hänestä\nkerrottiin mitä ihmeellisimpiä taruja, jokainen pelkäsi häntä\nkuin pirun riivaamaa. Intiaanien keskuudessa hänellä oli nimenä\n_Kiein-Sloman_ eli Valkoinen Päänahannylkijä, ja seikkailijain kesken\ntaas tunnettiin hänet nimellä \"Säälimätön.\"\n\nMutta kuka oli tuo mies?\n\nMistä hän oli tullut? Mikä kauhea onnettomuus oli paiskannut hänet\nsiihen hirvittävään elämään, jota hän vietti?\n\nKukaan ei olisi osannut näihin kysymyksiin vastata. Tämä henkilö oli\npeloittava arvoitus, jota kukaan ei kyennyt selittämään.\n\nOliko hän niitä hirviömäisiä olentoja, joissa ihmisen hahmoon on\nkätketty tiikerin sydän?\n\nVai oliko joku järkyttävä onnettomuus iskenyt hänen sydämeensä\nmärkivän haavan, jännittäen joka vaiston vain yhtä päämäärää, kostoa,\ntavoittelemaan?\n\nNämä kaksi otaksumaa olivat molemmat yhtä mahdolliset, ja kenties\nmolemmat olivat totta.\n\nPäättääksemme selostuksemme, joka meidän oli tästä henkilöstä\nannettava, lisäämme, että kukaan ei tiennyt, oliko hänellä\nvakinaista asuinpaikkaa, hellikö hän ketään ja tunnustiko hän ketään\nkumppanikseen. Sillä hänet oli aina nähty yksin, eikä hänen kasvoissaan\noltu havaittu mitään muutosta niiden kymmenen vuoden aikana, jolloin\nhän oli samoillut aroja ja aarniometsiä ristiin rastiin. Aina hän oli\nnäyttänyt yhtä vanhalta ja voimakkaalta, parta oli aina ollut yhtä\npitkä ja yhtä valkoinen, kasvoilla aina samat vaot. --\n\nKuten mainitsimme, hyökkäsi Nylkijä tiheikköön ottaakseen selvän siitä,\nken oli kirkaissut merkkihuudon, joka oli hänet hälyttänyt. Hän tutki\nmitä tarkimmin, mutta muitta tuloksitta hän vain totesi, ettei ollut\npettynyt ja että pensaikkoon kätkeytynyt vakoilija oli todellakin\nnähnyt kaikki, mitä aukeamalla tapahtui, ja kuullut kaikki, mitä siellä\npuhuttiin.\n\nKutsuttuaan tovereitaan oli Sininen Repo vikkelästi peräytynyt varmana\nsiitä, että hän kaikesta urheudestaan huolimatta olisi Nylkijän käsiin\njouduttuaan ollut mennyttä miestä.\n\nTämä palasi miettiväisenä munkin luo, jonka rukousta yhä jatkui ja\njatkui siinä määrin, että se uhkasi käydä loppumattomaksi.\n\nValkoinen Nylkijä katseli hetkisen munkkia ivallisen hymyn väreillessä\nhänen kalpeilla huulillaan ja töykäten sitten tarmokkaasti rukoilijaa\npyssynperällä hartiain väliin sanoi tylysti:\n\n\"Ylös!\"\n\nMunkki vaipui käsiensä varaan ja jäi liikkumattomaksi. Luullen,\nettä toinen aikoi hänet surmata, hän alistui kohtaloonsa ja odotti\narmoniskua, jonka uskoi pian saavansa.\n\n\"No, ylös, hiton munkki\", toisti Nylkijä, \"etkö ole jo kylliksi\nhöpissyt paternostereitasi?\"\n\nFray Antonio kohotti hiukan päätänsä. Hänen mielessään välähti jälleen\ntoivonsäde.\n\n\"Anteeksi, armollinen herra\", vastasi hän, \"olen jo lopettanut. Nyt\nolen käskettävänänne. Mitä minulta haluatte?\"\n\nJa hän ponnahti pystyyn arvaten puhetoverinsa synkästä ilmeestä, että\nparaitenkaan teeskenneltyä pyörtymistä ei olisi sallittu.\n\n\"Hyvä on, hupsu. Näytät yhtä taitavalta käsittelemään pyssyä kuin\nrukousnauhaa. Ota kiväärisi, sillä hetki on tullut, jolloin sinun on\ntaisteltava kuin mies, jollet tahdo tulla tapetuksi kuin koira.\"\n\nMunkki katsahti säikähtyneenä ympärilleen.\n\n\"Armollinen herra\", änkytti hän epäröiden, \"onko siis välttämätöntä,\nettä minä taistelen?\"\n\n\"Ainakin, jos tahdot säilyttää nahkasi ehjänä. Muussa tapauksessa voit\npysyä alallasikin.\"\n\n\"Mutta ehkä on joku toinen keino?\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Esimerkiksi pako\", vihjaisi munkki.\n\n\"Yritä\", virkkoi toinen ilkkuen.\n\nTästä puolinaisesta myönnytyksestä rohkaistuneena jatkoi munkki hiukan\nuskaliaammin:\n\n\"Teillä on hyvin komea hevonen.\"\n\n\"Eikö olekin?\"\n\n\"Uljas\", toisti fray Antonio innostuen.\n\n\"Niin, sinä et kai panisi pahaksesi, jos sallisin sinun nousta sen\nselkään, kiireimmiten paetaksesi, häh?\"\n\n\"Oh, älkäähän sellaista luulko\", vastasi toinen epäävin elein.\n\n\"Riittää\", keskeytti Nylkijä tylysti; \"pidä huolta itsestäsi,\nvihollisesi saapuvat.\"\n\nYhdellä ponnahduksella heittäysi hän satulaan, käänsi hevosensa ja\nkätkeytyi mahonkitammen suunnattoman rungon taakse.\n\nLähestyvän vaaran hälyttämänä sieppasi fray Antoniokin nopeasti\nkiväärinsä ja loikkasi hänkin puun taakse.\n\nSamalla hetkellä kuultiin jokseenkin kovaa raksahtelua pensaista, oksat\ntaipuivat sivuille ja useita miehiä tuli näkyville.\n\nSiinä oli noin viisitoista apachisoturia, niiden joukossa Sininen Repo\nja John Davis tovereineen.\n\nSininen Repo ei tosin koskaan ollut nähnyt Valkoista Nylkijää, mutta\noli usein kuullut sekä intiaanien että metsästäjäin hänestä kertovan.\n\nHän oli kiirehtänyt antamaan sovitun merkin metsästäjille ja, syösten\ntiheikköjen läpi niin merkillisen nopeasti kuin on intiaaneille\nominaista, oli saapunut paikalle, missä hänen soturinsa häntä\nodottivat, ja käskenyt heidän seurata itseänsä. Palatessaan hän\noli tavannut nuo kaksi metsästäjää, jotka merkin kuultuaan olivat\npuolestaan rientäneet hänen avukseen.\n\nMuutamilla sanoilla selosti Sininen Repo heille, mistä oli kysymys.\nTotta puhuaksemme täytyy meidän tunnustaa, että tämä luottamus ei\nsuinkaan innostuttanut sotureita ja metsästäjiä, vaan päinvastoin\nomituisesti vaimensi heidän kiihkoansa paljastamalla heille, että he\nalistuisivat hirveään vaaraan taistellessaan miestä vastaan, joka oli\nsitä peloittavampi, kun mikään ase ei häneen tehonnut ja koska kaikki\nne, jotka tähän asti olivat hänen kimppuunsa hyökänneet, olivat saaneet\nyltiöpäisyytensä hengellään maksaa.\n\nMutta perääntyminen oli liian myöhäistä, pako mahdotonta. Soturit\npäättivät siis, vaikka vastahakoisestikin, työntyä eteenpäin.\n\nJoskaan nuo kaksi metsästäjää eivät täysin omaksuneet toveriensa\nsokeaa, taikauskoista pelkoa, ei tämä taistelu suinkaan ollut heille\nmieluinen. Mutta häpeäntunne pidätti heidät jättämästä miehiä,joita\netevämmät he mielestään olivat älyltään ja rohkeudeltaan.\n\n\"Armollinen herra\", huudahti munkki valittavalla äänellä, kun näki\nintiaanien lähestyvän, \"älkää hylätkö minua!\"\n\n\"En sitä tee, jollet vain itse hylkää itseäsi, höpsö!\" vastasi Nylkijä.\n\nAukeaman syrjään saavuttuaan piiloutuivat apachit tavallista\nmenettelyään noudattaen kukin puunsa suojaan, niin että tuo ahdas\navonainen paikka, jonka äärillä niin paljon väkeä oli valmiina alkamaan\nkiivaan taistelun, näytti aivan autiolta.\n\nOli hetkinen epäröivää äänettömyyttä.\n\nNylkijä päätti ensimmäisenä alkaa puhella.\n\n\"Halloo\", huusi hän, \"mitä te täältä haette?\"\n\nSininen Repo oli vastaamaisillaan, mutta John Davis esti hänet siitä.\n\n\"Sallikaa minun...\" virkkoi hän. Tullen sitten esille piilostaan\npuunrungon takaa, hän läheni muutaman askeleen puhuttelijaa kohti ja\npysähtyi melkein keskelle aukeamaa.\n\n\"Missä olette te, joka puhutte?\" kysyi hän kovalla ja varmalla äänellä.\n\"Pelkäättekö siis näyttäytyä?\"\n\n\"Minä en pelkää mitään\", vastasi Nylkijä.\n\n\"Näyttäytykää siis, jotta teidät tunnettaisiin\", kehoitti John\npilkallisesti.\n\nTämän haasteen kuullessaan karahdutti Nylkijä hevosensa kahden askeleen\npäähän metsästäjästä.\n\n\"Tässä olen\", vastasi hän, \"mitä minusta tahdotte?\"\n\nDavis oli sallinut hevosen saapua millään liikkeellä yrittämättä sitä\nvälttää.\n\n\"Ka\", virkkoi hän, \"olipa hauskaa teidät nähdä.\"\n\n\"Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa\", kysyi toinen\näreällä äänellä.\n\n\"Hm, onpa teillä hiton kiire! Suokaahan meille edes aikaa hengähtää.\"\n\n\"Riittäköön leikinlasku, se voisi käydä teille kalliiksi. Esittäkää\nheti esitettävänne, minulla ei ole aikaa tuhlata turhiin loruihin.\"\n\n\"Ja miten hiidessä tiedätte, että minulla on teille jotakin\nesitettävää?\"\n\n\"Olisitteko sitten muuten tullut?\"\n\n\"No, asiamme te arvannettekin?\"\n\n\"Mahdollista.\"\n\n\"Minkä vastauksen siis annatte?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Mitä, ettekö mitään?\"\n\n\"Tahdon mieluummin hyökätä kimppuunne.\"\n\n\"Ohoh, siitä tulee teille tiukka urakka. Meitä nähkääs on\nkahdeksantoista miestä.\"\n\n\"Viis lukumäärästä! Vaikkapa teitä olisi sata, niin hyökkäisin\nkumminkin.\"\n\n\"_By God!_ Pelkkänä eriskummaisuutena haluaisin nähdä tämän kamppailun,\njossa yksi mies taistelee kahtakymmentä vastaan.\"\n\n\"Ei sitä kauan kestä.\"\n\nNämä sanat lausuessaan peräytti Nylkijä hevostansa muutaman askelen.\n\n\"Mitä hittoa!\" huudahti metsästäjä innokkaasti. \"Sallikaa minun sanoa\nteille sananen.\"\n\n\"Sanokaa.\"\n\n\"Tahdotteko antautua?\"\n\n\"Häh?\"\n\n\"Minä kysyn teiltä, tahdotteko antautua.\"\n\n\"Älkää nyt joutavia!\" huudahti Nylkijä pilkallisesti nauraen. \"Te\nolette hullu. Minäkö antautuisin. Tepä minulta pian armoa pyydätte.\"\n\n\"Sitä en usko, _by God_, vaikkapa minut tappaisittekin!\"\n\n\"Saamme nähdä, palatkaa suojaan\", virkkoi Nylkijä kohauttaen\nolkapäitään, \"minä en tahdo tappaa turvatonta.\"\n\n\"Sitä pahempi teille, totisesti\", sanoi metsästäjä; \"olen teitä\nrehellisesti varoittanut. Nyt pesen käteni, suoriutukaa asiasta miten\nvoitte.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi Nylkijä tarmokkaasti, \"mutta vielä en ole niin\ntiukalla kuin luulette.\"\n\nJohn Davis vain kohautti olkapäitään vastaukseksi ja palasi verkalleen\n_Yankee doodlea_ vihellellen suojaansa puun taakse.\n\nNylkijä ei ollut noudattanut hänen esimerkkiään. Vaikka hyvin tiesi\nison joukon vihollisia itseään ympäröivän ja pitävän silmällä jokaista\nliikettä, pysyi hän lujana ja liikkumattomana aukeaman keskellä.\n\n\"Halloo\", huusi hän ivallisesti, \"urheat apachit, jotka piiloudutte\npensaisiin kuin kaniinit, täytyykö minun lähteä savuttamaan teidät ulos\nluolistanne, jotta näyttäytyisitte? Tulkaahan toki, jollette halua,\nettä pidän teitä lörpöttelevinä ja pelkureina akkoina.\"\n\nNämä herjaavat sanat ärsyttivät äärimmilleen apachisoturien\nsuuttumuksen, ja intiaanit vastasivat pitkällä raivonhuudolla.\n\n\"Sallivatko veljeni yhden ainoan miehen meitä kauemmin ivailla?\"\nhuudahti Sininen Repo. \"Meidän arkuudestamme hän saa kaiken\nrohkeutensa. Syöksykäämme tuimasti hirmumyrskyn lailla sen pahanhengen\nkimppuun! Hän ei kykene vastustamaan näin monen kuuluisan soturin\nhyökkäystä. Eteenpäin, veljet, eteenpäin! Meille tulee kunnia rotumme\nleppymättömän vihollisen kukistamisesta.\"\n\nJa kajauttaen sotahuutonsa, jonka hänen toverinsa toistivat, heittäysi\nuljas päällikkö Valkoista Nylkijää vastaan heiluttaen päättäväisesti\npyssyänsä ilmassa. Kaikki muut soturit seurasivat häntä.\n\nNylkijä odotti heitä hievahtamatta, mutta heti kun näki heidän\nsaapuneen kyllin lähelle hän keräsi ohjakset ja puristaen polvillaan\nhypähdytti jalon ratsunsa intiaanien keskelle. Sitten hän tarttui\npyssynsä piippuun ja käyttäen kivääriään nuijana alkoi hutkia oikealle\nja vasemmalle niin nopeasti, että se näytti yliluonnolliselta.\n\nAlkoi kauhea rynnistely. Vimmastuneet intiaanit yrittivät tavoittaa\nmiestä, joka taitavana ratsastajana teetti hevosellaan mitä\nodottamattomimpia kiepsahduksia ja nopeilla liikkeillään esti\nvihollisensa tarttumasta suitsiin ja sitä pysähdyttämästä.\n\nMolemmat metsästäjät odottivat ensin pyssy jalalla, pitäen\nvarmana, että yhden ainoan ihmisen oli mahdotonta, taistelemisesta\npuhumattakaan, edes muutamaa minuuttia pitää puoliaan niin\nmonilukuisia ja urhoollisia vihollisiaan vastaan. Mutta pian he\nsuureksi hämmästyksekseen huomasivat pettyneensä. Moni intiaani virui\ntanterella, pääkallo Nylkijän kauhean nuijan puhkaisemana, jonka iskut\naina osuivat.\n\nMetsästäjät alkoivat silloin saada toisen käsityksen ottelun tuloksesta\nja riensivät toveriensa avuksi, mutta pyssyistä ei heille ollut mitään\nhyötyä taistelun alituisesti liikkuvassa tuoksinassa. Heidän luotinsa\nolisivat helposti voineet osua harhaan ja sattua ystävään vihollisen\nasemesta, jota koettivat tavoittaa. Niinpä he heittivätkin kiväärinsä\npois, vetivät puukkonsa tupesta ja hyökkäsivät avuksi apacheille, jotka\nalkoivat joutua alakynteen.\n\nVaarallisesti haavoitettuna virui Sininen Repo tajutonna tanterella.\nVielä vammattomat soturit alkoivat ajatella perääntymistä ja loivat\nlevottomia katseita taaksensa.\n\nValkoinen Nylkijä taisteli yhä samalla raivolla, ilkkuen ja herjaten\nvihollisiaan.\n\n\"Ahaa\", huudahti hän nähdessään metsästäjät, \"tekin haluatte osanne!\nTulkaa, tulkaa!\"\n\nNämä eivät odottaneet toista kehoitusta, vaan hyökkäsivät päistikkaa\nhäntä kohti.\n\nMutta paha heidät peri. Hevosen rintavaruksen tölmäisemänä paiskautui\nJohn Davis kumoon, kieri kahdenkymmenen askelen päähän tanterelle ja\njäi siihen virumaan. Samalla hetkellä kaatui hänen toverinsa murskatuin\nkalloin ja heitti valitusta päästämättä henkensä.\n\nTämä viime vaihe taittoi selkärangan intiaaneilta, jotka kykenemättä\nenää vastustamaan tuon merkillisen miehen heissä herättämää pelkoa\npötkivät kauhusta ulvoen pakoon, kuka kunnekin.\n\nNylkijä loi voitonriemuisen ja tyydytettyä vihaa ilmaisevan katseen\nveriselle tanterelle, jolla virui kymmenkunta ruumista, ja kannustaen\nhevosensa juoksuun saavutti yhden pakenijoista, nosti hänet tukasta,\nheitti satulansa eteen ja hävisi metsään päästäen kamalan ivanaurun.\n\nAukeamalla ei enää ollut muita kuin kymmenen tai kaksitoista\nkaatunutta. Vain pari niistä vielä eli, toiset olivat ruumiita. Vielä\ntälläkin kertaa oli Valkoinen Nylkijä verisesti raivannut tiensä.\n\nFray Antonio puolestaan oli, nähtyään taistelun alkaneeksi, katsonut\nhyödyttömäksi odottaa sen tulosta. Hän oli viisaasti käyttänyt\nhyväkseen tilaisuutta hiipiäkseen vaivihkaa puulta puulle ja täten\nsievästi livistämällä säästänyt nahkansa.\n\n\n\n\nXXIV\n\nTaistelun jälkeen\n\n\nLähes puolen tunnin ajan vallitsi aukeamalla haudan hiljaisuus\nedellisessä luvussa kuvailemamme ottelun jälkeen, ja paikka näytti\nkovin surulliselta ja kaamealta.\n\nMutta John Davis, joka ei ollutkaan saanut mitään vakavaa vauriota,\nkoska hänen kaatumisensa syynä oli vain ollut Nylkijän voimakkaan\nhevosen tölmäys, avasi sitten silmänsä ja katsahti kummastuneena\nympärilleen. Kolaus oli ollut kyllin raju tuottaakseen hänelle pahoja\nruhjevammoja ja turruttaakseen hänet syvään tainnokseen. Siksipä\namerikkalainen toinnuttuaankin oli vielä aivan huumaantuneena eikä ensi\nhetkellä muistanut tapahtumista mitään, ihmettelihän vain kovin, kuinka\noli joutunut tähän omituiseen asemaan.\n\nMutta vähitellen hänen ajatuksensa selvisivät, täysi tajunta palasi,\nja hän muisti yhden ainoan miehen epäsuhtaisen taistelun kahtakymmentä\nvastaan, joista tuo mies oli suoriutunut voittajana surmattuaan tai\najettuaan pakoon ahdistajansa.\n\n\"Hm\", mutisi hän itsekseen, \"olkoonpa ihminen tai paholainen, mutta\naika juupeli se oli, _by God_!\"\n\nHän nousi hiukan vaivaloisesti ja huolellisesti tunnusteltuaan\nkivisteleviä jäseniään hän varmistui siitä, että mitään luita ei ollut\nmurtunut, ja tuumaili sitten varsin tyytyväisenä:\n\n\"Olen, Jumalan kiitos, päässyt huokeammalla kuin rajun keikahdukseni\njälkeen rohkenin otaksuakaan.\" Sitten hän lisäsi luoden säälinkatseen\nvieressään viruvaan toveriinsa: \"Jim-paralla ei ole ollut yhtä\nhyvä onni kuin minulla; hänen retkensä on päättynyt! Minkä hurjan\nsapeliniskun hän onkaan saanut! Pyh\", hymähti hän erämaan itsekkään\nfilosofiseen sävyyn, \"kaikkihan me olemme kuolevaisia! Kukin\nvuorostaan! Tänään sinä, huomenna minä, se on maailman meno!\"\n\nSitten hän muutaman minuutin liikuttuaan, mikä palautti verenkierron ja\nnivelten joustavuuden, ja täysin varmana tilastaan, tuli ajatelleeksi,\nettä olisi tarkastettava, vieläkö joku hänen ympärillään hajallaan\nkentällä viruvista ruumiista hengitti.\n\n\"Intiaanejahan ne vain ovat\", jupisi hän, \"mutta ihmisiä sentään.\nVaikka ne ovat melkein järkeä vailla, vaatii ihmisyys, että heitä\nautan, varsinkin kun nykyinen asemani ei juuri ole hauskimpia ja koska\nheidän erämaantuntemuksestaan on minulle tällä hetkellä suurta hyötyä,\njos saan joitakuita heistä toinnutelluiksi.\"\n\nOnnettomuudeksi olivat useimmat kaatuneista, joita hän tarkasti,\nsaaneet niin vakavia vammoja, että henki oli jo kauan sitten paennut\nruumiista ja kaikki apu oli turhaa.\n\n\"Peijakas, peijakas\", jupisi amerikkalainen kutakin ruumista\nkääntäessään, \"nämä poloiset villit on surmattu mestarin kädellä!\nAinakin he eivät ole pitkälti kituneet, sillä noista kauheista\nhaavoista sortuneina on heidän melkein heti täytynyt luovuttaa sielunsa\ntakaisin luojalleen.\"\n\nTäten hän vihdoin saapui paikalle, missä virui Sinisen Revon ruumis.\nHänen rintaansa oli viilletty leveä, ammottava haava.\n\n\"Kas, kas, tuossa on arvoisa päällikkö\", jatkoi hän mietiskelyään,\n\"onpa se saanut aika naarmun! Lieneeköhän hänkin kuollut?\"\n\nHän kumartui liikkumattoman ruumiin yli ja piti veitsensä terää\nintiaanin suun edessä.\n\n\"Hän ei hievahda\", jatkoi amerikkalainen alakuloisena, \"tuskin voin\nhäntä enää eloon elvytellä.\"\n\nMutta kun hän muutaman minuutin kuluttua vilkaisi veitseensä, hän\nhuomasi, että sen terä oli hiukkasen himmentynyt.\n\n\"Kas, hän ei olekaan vielä kuollut! Mikäli sielu riippuu ruumiissa\nkiinni, on vielä toivoa. Yritetäänpäs!\"\n\nMenestys suosi melkein heti amerikkalaisen yrityksiä, sillä päällikkö\nhuoahti syvään ja avasi miltei samassa silmänsä.\n\n\"Bravo!\" huudahti John riemuissaan tästä odottamattomasta tuloksesta.\n\"Rohkeutta, päällikkö, olette pelastettu. _By God_, voittepa sanoa\npalanneenne pitkältä matkalta!\"\n\nPitkän tuokion oli intiaani ikäänkuin tylsistyneenä, katsellen\nsäikähtyneenä ympärilleen, käsittämättä tilaansa tai ympäristöänsä.\n\n\"Taistelu on siis loppunut?\"\n\n\"On\", vastasi John, \"meidän täydelliseksi tappioksemme. Olipa soma\najatus yrittää saada se paholainen käsiimme!\"\n\n\"Pääsikö hän siis hengissä kahakasta?\"\n\n\"Niin hengissä kuin olla voi, vieläpä haavoittumattomanakin,\nsurmattuaan vähintään kymmenen sotureistanne ja halkaistuaan toverini,\nJim-poloisen, kallon hartioihin asti.\"\n\n\"Oh\", jupisi intiaani käheästi, \"se ei ole ihminen, vaan pahahenki!\"\n\n\"Olkoon ken tahansa, _by God_\", huudahti John kiivaasti, \"mutta kyllä\nminä hänet tilille vaadin, sillä kaipa minä sen peijakkaan joskus vielä\ntapaan!\"\n\n\"Suojelkoon Waconda veljeä sellaisesta kohtauksesta, sillä se\npaholainen tappaisi veljen.\"\n\n\"Kenties! Eikäpä ole hänen syynsä, ettei sitä jo tänään tehnyt,\nmutta olkoon varuillaan! Ehkäpä jonakuna päivänä tapaamme toisemme\nvastatusten samanlaisilla aseilla varustettuina, ja silloin...\"\n\n\"Mitäpä apua aseista häntä vastaan? Etkö nähnyt, että ne eivät häneen\ntehoa ja että hänen ruumiinsa on haavoittumaton?\"\n\n\"Hm, mahdollista! Mutta jättäkäämme se asia tällä kertaa ja puhukaamme\nsellaisesta, mikä koskee sinua paljon lähemmin. Kuinka voit?\"\n\nPunanahka hymyili nämä sanat kuullessaan.\n\n\"Sininen Repo ei ole pelkuri akka, jollaisen hampaankolotus tai\nkorvasärky tekee kykenemättömäksi liikkumaan.\"\n\n\"Minä tiedän, päällikkö, että olet uljas soturi, mutta luonnolla on\nrajansa, joita ei voi ylittää, ja olkoonpa sinulla kuinka paljon\nrohkeutta ja tahdonlujuutta tahansa on runsas verenvuoto väkisinkin\ntehnyt sinut kovin heikoksi.\"\n\n\"Minä kiitän veljeä näistä ystävän sanoista, mutta Sininen Repo\non kansansa _sachemeja_, ja ainoastaan kuolema saa tehdä hänet\nliikkumattomaksi. Arvostelkoon veli, onko päällikkö heikko.\"\n\nNämä sanat lausuessaan teki intiaani äärimmäisen ponnistuksen.\nKarkaisten itsensä tuskaa vastaan sillä tarmolla ja kärsimysten\nhalveksimisella, joka on punaiselle rodulle ominaista, hänen onnistui\nnousta eikä ainoastaan pysytellä tanakasti jaloillaan, vaan vieläpä\nkävellä useita askeleitakin ilman vierasta apua ja lihaksenkaan\nvärähtämättä hänen kasvoillaan.\n\n\"Kansani päälliköt ovat kuuluisia sotureita, jotka nauravat tuskalle ja\njoille kärsimystä ei ole olemassa\", lausui punanahka kerskuen.\n\n\"Olen kyllä taipuvainen sen uskomaan menettelysi nähtyäni.\"\n\n\"Veli on ihminen, hän on minut käsittänyt. Käymme yhdessä tarkastamassa\nkaatuneet soturit, ja sitten huolehdimme itsestämme.\"\n\n\"Onnettomista tovereistanne, päällikkö, meidän ei tarvitse enää\nhuolehtia, se täytyy minun ilmoittaa. Kaikki apu olisi heille\nhyödytöntä; sillä he ovat kuolleet.\"\n\n\"Hyvä! He ovat kaatuneet uljaasti taistellen. Waconda ottaa heidät\nhelmaansa ja vie heidät kanssaan metsästämään autuaitten niityille.\"\n\n\"Tapahtukoon niin.\"\n\n\"Nyt täytyy meidän ennen kaikkea päättää tänä aamuna aloittamamme asia,\njoka niin äkkiä tuli keskeytetyksi.\"\n\nErämaan elämään tottuneenakin kummasteli John Davis tuon miehen\nkylmäverisyyttä, joka, kuin ihmeen kautta säilyneenä kuolemasta, kamala\nhaava ruumiissaan ja vasta joku minuutti sitten tajuihinsa palanneena,\nei enää näkynyt ajattelevan äskeistä.\n\n\"Olkoon niin\", virkkoi hän hetkisen päästä; \"koska sitä haluat,\npäällikkö, niin esitän asian, jonka olen ottanut sinulle\nilmoittaakseni.\"\n\n\"Istukoon veli minun viereeni.\"\n\nAmerikkalainen istahti nurmelle päällikön viereen, hiukan peloissaan\nruumiilla peitetyn tappotantereen autiuden vuoksi, mutta intiaani\nnäytti niin tyyneltä, että John Davis häpesi ilmaista levottomuuttaan,\nja teeskennellen huolettomuutta, jota ei sydämessään suinkaan tuntenut,\nhän alkoi puhua.\n\n\"Minut on lähettänyt veljen luo mahtava valkoihoisten soturi.\"\n\n\"Minä tunnen hänet. Häntä nimitetään Jaguariksi. Hänen käsivartensa\novat voimakkaat ja hänen silmänsä kiiltävät kuin hänen eläinkaimansa\nsilmät.\"\n\n\"No niin, Jaguari haluaa haudata sotatapparan omien ja veljen\nsoturien välillä, jotta rauha yhdistäisi heidät, ja he, sensijaan\nettä taistelisivat toisiaan vastaan, ajaisivat bisoneja samoilla\nmetsästysmailla ja kostaisivat yhteisille vihollisilleen. Minkä\nvastauksen annan Jaguarille?\"\n\nIntiaani pysyi pitkän aikaa vaiti. Vihdoin hän kohotti päänsä.\n\n\"Avatkoon veli korvansa\", virkkoi hän, \"sachem puhuu nyt.\"\n\n\"Minä kuuntelen\", vastasi amerikkalainen.\n\nPäällikkö jatkoi:\n\n\"Sanat, jotka rinnastani nousevat, ovat vilpittömiä. Waconda ne minulle\nkuiskaa: Siitä asti, kun valkonaamat pahuuden hengen opastamina isoilla\ntaikaveneillään saapuivat isäimme maille, ovat he olleet punaisen\nkansan leppymättömiä vihollisia, tunkeutuneet riistarikkaimmille ja\nviljavimmille metsästysmaillemme, ajaneet meitä villipetojen lailla,\nmissä vain ovat meitä kohdanneet, polttaneet kyliämme ja hajoittaneet\nesi-isäimme luut kaikille neljälle ilmansuunnalle. Eivätkö valkonaamat\nole alituisesti käyttäytyneet sillä tavoin? Vastatkoon veli.\"\n\n\"Hm\", virkkoi amerikkalainen hiukan hämmentyneenä, \"en voi kieltää,\npäällikkö, että sanoissanne on jonkun verran totta, mutta eivät\nkuitenkaan kaikki minunväriseni ihmiset ole olleet häijyjä punanahkoja\nkohtaan. Monet ovat harrastaneet heidän parastansakin.\"\n\n\"Hoh, pari, kolme kukaties, mutta se vain vahvistaa väitteeni.\nPalatkaamme kysymykseen, jota meidän on tällä hetkellä pohdittava.\"\n\nAmerikkalainen oli sydämessään mielissään siitä, että hänen ei\ntarvinnut jatkaa väittelyä, jonka tiesi välttämättömästi käyvän\nitselleen epäedulliseksi.\n\n\"Minun kansani vihaa kalpeanaamoja\", vastasi päällikkö, \"kondori ei\nrakenna yhteistä pesää _mawkawisin_ kanssa, eikä harmaakarhu elä\nsovussa antiloopin parissa. Minä itse tunnen valkonaamoja vastaan\nvaistomaista vihaa. Tänä aamuna olisin siis jyrkästi kieltäytynyt\nJaguarin ehdotuksista. Mitäpä meitä liikuttavat valkonaamojen\nkeskinäiset sodat? Silloin kun kojootit raatelevat toisiansa,\nriemuitsevat kuusipeurat. Me näemme mielellämme julmien sortajaimme\nrepivän toisiansa. Mutta nyt, vaikka vihani onkin yhtä elävä,\ntäytyy minun se sulkea sydämeni pohjaan. Veli on pelastanut minun\nhenkeni, hän auttoi minua viruessani tanterella ja kuoleman hengen\nleijaillessa pääni päällä. Kiittämättömyys on valkoisten paheita,\nkiitollisuus punaisten hyveitä. Tästä päivästä lukien on sotatappara\nhaudattuna Jaguarin ja Sinisen Revon välillä viiden kuun ajaksi.\nJaguarin viholliset ovat Sinisen Revon vihollisia, molemmat päälliköt\ntaistelevat vieretysten kuin kaksi toisiaan rakastavaa veljeä. Kolmen\nvuorokauden päästä saapuu sachem valkoisen päällikön luo viidensadan\nurhoolliseksi tunnetun soturin etunenässä, joiden kantapäitä koristavat\nmonen kojootin hännät ja jotka ovat kansani valiojoukkoa. Mitä tekee\nJaguari Siniselle Revolle ja hänen sotureilleen?\"\n\n\"Jaguari on jalomielinen päällikkö. Vaikka hän onkin kauhea\nvihollisilleen, on hän aina avokätinen ystävilleen. Jokainen\napachisoturi saa pyssyn, sata ruutipanosta ja päänahannylkemis-veitsen.\nSachem saa näiden lahjojen lisäksi kaksi tulivedellä täytettyä\nvicuna-lampaan nahkaa.\"\n\n\"Ooh\", huudahti päällikkö ilmeisen tyytyväisenä, \"veli puhui oikein!\nJaguari on jalomielinen päällikkö. Tässä on _totemini_ liitonmerkiksi,\nsamoinkuin komentosulkani.\"\n\nTämän lausuessaan veti päällikkö nauhassa kantamastaan\nmetsästyslaukusta eli lääkepussista nelikulmaisen pergamentinpalan,\njolle oli karkeasti piirretty heimon _totem_ eli tunnuseläin, antoi\nsen amerikkalaiselle, joka kätki sen poveensa, ja irroittaen sitten\nkotkansulan sotatöyhdöstään, antoi senkin hänelle.\n\n\"Minä kiitän veljeäni sachemia siitä, että hän on suostunut\nehdotukseeni\", sanoi silloin John Davis. \"Hänen ei tarvitse sitä katua.\"\n\n\"Päällikkö on antanut sanansa. Mutta aurinko näkyy jo pitentävän\npuiden varjoja. Kohta kuulemme mawkawisin iltalaulun. Hetki on tullut\ntehdäksemme kaatuneillemme viimeisen palveluksen, ja sitten eroamme\nlähteäksemme yhteisten ystäväimme luo.\"\n\nJa tuskin oli päällikkö kaksi kertaa kajauttanut erityisen\nmerkkihuudon, kun jo saapuikin puolisataa apachisoturia aukeamalle,\nasettuen äänettöminä hänen ympärilleen.\n\nNylkijän peloittavan käsivarren välttäneet pakenijat olivat viipymättä\nyhtyneet. He olivat palanneet leiriin ja ilmoittaneet tovereilleen\ntappionsa. Silloin oli erään alipäällikön käskystä lähetetty\nratsumiesosasto sachemia etsimään. Mutta kun nämä olivat nähneet\nSinisen Revon keskustelemassa kalpeanaaman kanssa, he olivat jääneet\nmetsän siimekseen ja odottaneet kärsivällisesti, kunnes hän suvaitsisi\nheitä kutsua.\n\nSachem käski haudata ruumiit. Silloin alkoivat maahanpanijaiset, jotka\nnäissä olosuhteissa täytyi toimittaa kiireellisesti.\n\nRuumiit pestiin huolellisesti, käärittiin uusiin bisoninnahkaisiin\nviittoihin, sijoitettiin sitten istumaan kullekin erityisesti\nkaivettuun kuoppaan, johon heidän aseensa pantiin heidän viereensä\nja jokaiselle sitäpaitsi hevosensa kuolaimet ja ruokavaroja mukaan,\njotta heiltä ei puuttuisi mitään matkallaan autuaiden kedoille ja\njotta he Wacondan luona voisivat heti nousta ratsun selkään ja lähteä\nmetsästämään.\n\nKun nämä erinäiset menot oli suoritettu, täytettiin haudat ja niiden\npäälle vieritettiin isoja kiviä, jotta pedot eivät voisi kaivaa ylös ja\nsyödä ruumiita.\n\nAurinko oli vaipumaisillaan taivaanrannan taakse, kun apachit vihdoin\nolivat päättäneet viimeiset palveluksensa kaatuneille veljilleen.\nSininen Repo astui silloin metsästäjän luo, joka tähän asti oli pysynyt\ntoimituksen tyynenä, milteipä välinpitämättömänä katselijana.\n\n\"Kalpeanaama on menettänyt ratsunsa. Nouskoon hän Sinisen Revon\ntarjoaman mustangin selkään, niin hän on palannut omiensa luo ennenkuin\nkahta tuntia on kulunut.\"\n\nJohn Davis otti kiitollisesti vastaan lahjan, joka hänelle niin\njalomielisesti tarjottiin. Hän nousi heti satulaan ja sanottuaan\njäähyväiset intiaaneille jätti heidät ja poistui nopeasti.\n\nApachit puolestaan läksivät päälliköltään saamastansa merkistä metsään,\nja aukeamalla, jossa oli niin kamalia asioita tapahtunut, oli jälleen\nhiljaista ja yksinäistä.\n\n\n\n\nXXV\n\nSelitys\n\n\nKuten on laita kaikkien ihmisten, jotka viettävät suurimman osan\nelämästään erämaassa, yhtyi Jaguarissakin tavaton varovaisuus\näärimmäiseen tarkkuuteen ja harkitsevaisuuteen.\n\nVaikka hän olikin vielä varsin nuori, oli hän elämässään kokenut\nniin paljon kummallisia vaiheita, oli esiintynyt niin merkillisissä\nnäytelmissä, että oli jo varhain tottunut sulkemaan liikutuksen\nsydämeensä ja säilyttämään kasvoillaan, näkipä tai tunsipa mitä\ntahansa, sen marmorimaisen järkähtämättömyyden, joka on intiaaneille\nominaista ja josta he ovat saaneet peloittavan aseen vihollisiansa\nvastaan.\n\nÄkkiä kuullessaan Lujamielen äänen korvissaan oli nuori mies tuntenut\nsisällistä puistatusta ruumiissansa, oli rypistänyt kulmiansa ja\nkysynyt itseltään, kuinka metsästäjä näin tuli tapaamaan häntä hänen\nleirissään ja mikä syy oli kyllin voimakas pakoittamaan hänet niin\nmenettelemään, varsinkin koska hänen suhteensa kanadalaiseen, jotka\ntuon tuostakin vaihtelivat, tällä hetkellä olivat kaikkea muuta kuin\nystävälliset, elleivätpä ehkä ihan vihamielisetkään.\n\nVaikka kanadalaisen sävy ei ollut ynseä, oli se kuitenkin pidättyvä,\nhänen esiintymisensä kylmää ja otsalla surumielisyyttä ilmaiseva pilvi.\n\n\"Olkaa tervetullut leiriini, metsästäjä\", sanoi hänelle ystävällisesti\nJaguari ojentaen kätensä.\n\n\"Kiitos\", vastasi kanadalainen lyhyesti eikä tarttunut tarjottuun\nkäteen.\n\n\"Olen iloinen teidät nähdessäni\", jatkoi nuori mies kursailematta,\n\"mikä sattuma teidät tänne päin toi?\"\n\n\"Toverini ja minä olemme jo kauan metsästelleet. Väsymys rasittaa meitä\nja leirinuotionne savu viekoitteli meidät tänne.\"\n\nJaguari oli ottavinaan täydestä tämän verukkeen.\n\n\"Tulkaahan toki telttavalkealleni, suvaitkaa pitää kaikkea, mitä täällä\non, teille kuuluvana ja menetelkää senmukaisesti.\"\n\nKanadalainen kumarsi mitään vastaamatta ja seurasi Jaguaria samoinkuin\nUskollinen Sydänkin.\n\nSaavuttuaan nuotiolle, johon nuori mies heitti muutaman kahmalollisen\nrisuja, istuutuivat metsästäjät tuoleiksi asetetuille bisoninkalloille\nja keskeyttämättä hiljaisuutta täyttivät piippunsa ja alkoivat poltella.\n\nJaguari teki samoin.\n\nIntiaanien seurusteluperiaatteiden mukaan, jotka\nkohteliaisuussäännöissään ovat hyvin ankarat, ei mitään kysymystä saa\nesittää vieraille, jotka istahtavat leirinuotion ääreen, ennenkuin nämä\nsuvaitsevat aloittaa keskustelun.\n\nPunanahkain menettelytavat hyvin tunteva Jaguari kyyrötti äänettömänä\nvieraittensa vieressä poltellen ja miettien ja odotti kärsivällisesti,\nkunnes nämä suvaitsisivat avata suunsa.\n\nVihdoin Lujamieli kopisti pitkähkön ajan kuluttua tuhan piipustaan\nnaputtamalla sitä peukalonsa kynttä vasten ja kääntyi nuoreen mieheen\npäin:\n\n\"Ette suinkaan odottanut minua?\" kysyi hän.\n\n\"En tosiaan\", vastasi toinen; \"mutta uskokaa, että vierailunne ei silti\nole minulle vähemmän mieluinen.\"\n\nMetsästäjä muikisti huuliansa omituisesti.\n\n\"Ken tietää?\" jupisi hän vastaukseksi pikemmin omiin ajatuksiinsa kuin\nJaguarin sanoihin. \"Ehkä on, ehkä ei, Ihmissydän on salaperäinen ja\ntutkimaton kirja, jota vain hullut luulevat osaavansa lukea.\"\n\n\"Niin ei ole minun sydämeni laita, metsästäjä, te tunnette sen kyllin\nhyvin, tietääksenne minkälainen se on.\"\n\nKanadalainen pudisti päätänsä.\n\n\"Te olette vielä nuori. Sydäntä, josta minulle puhutte, ette tunne\nitsekään. Elämänne lyhyellä taipaleella ei intohimojen vihuri ole vielä\nteitä puistattanut eikä taivuttanut teitä voimakkaalla puristuksellaan.\"\n\nNämä sanat lausuttiin ankaraan sävyyn, mutta ei niissä ollut mitään\nkatkeruuden värähdystä.\n\n\"Olette minulle ankara tänään, Lujamieli\", vastasi nuori mies\nsurumielisesti. \"Missä suhteessa olen tullut ansiottomaksi silmissänne?\nMinkä paheksuttavan teon olen tehnyt?\"\n\n\"Ette mitään. Niin ainakin mielelläni uskon. Mutta pelkään, että\npian...\" Hän vaikeni ja kohautti surumielisesti päätänsä.\n\n\"Puhukaa suunne puhtaaksi!\" huudahti nuori mies innokkaasti.\n\n\"Mitäpä se hyödyttää?\" vastasi toinen. \"Ken olen minä, että sanelisin\nteille siveellisyysoppia, jota varmaan halveksitte, ja antaisin\nneuvoja, jotka eivät olisi tervetulleita? Parempi olla vaiti.\"\n\n\"Lujamieli\", vastasi nuori mies kykenemättä hillitsemään liikutustaan,\n\"olemme jo kauan tunteneet toisemme, ja te tiedätte, kuinka paljon\nteitä kunnioitan. Puhukaa! Mitä teillä lieneekin sanottavaa, olkootpa\nminulle lausuttavat moitteet kuinka ankaria tahansa, niin minä\nkuuntelen teitä, sen vannon.\"\n\n\"Mitä niistä! Unohtakaa sanani! Tein väärin tahtoessani sekaantua\nteidän asioihinne. Erämaassa huolehtii kukin omistaan. Älkäämme siis\nsiitä enää puhuko.\"\n\nJaguari loi häneen pitkän ja tiukan katseen.\n\n\"Olkoon niin\", vastasi hän; \"älkäämme puhuko.\"\n\nHän nousi ja käveli muutaman askeleen kiihtyneenä, palaten sitten äkkiä\nmetsästäjän luo.\n\n\"Suokaa anteeksi\", virkkoi hän, \"etten vielä ole tullut tarjonneeksi\nteille mitään virvokkeita, mutta nyt onkin jo aterian aika. Toivoakseni\nte ja toverinne otatte osaa vaatimattomaan aamiaiseeni.\"\n\nNäin lausuessaan loi Jaguari kanadalaiseen ilmeeltään omituisen katseen.\n\nLujamieli epäröi silmänräpäyksen.\n\n\"Tänä aamuna\", sanoi hän vihdoin, \"murkinoitsimme me, toverini ja minä,\nmuutamaa minuuttia ennen leiriinne saapumistamme.\"\n\n\"Siitä olin varma!\" huudahti nuori mies kuohahtaen. \"Oi, oi, nyt on\nepätietoisuuteni haihtunut, te kieltäydytte nauttimasta vettä ja suolaa\nminun nuotiollani, metsästäjä.\"\n\n\"Minäkö? Mutta johan te vallan...\"\n\n\"Oh\", huudahti nuori mies kiihtyneenä, \"älkää väittäkö vastaan,\nLujamieli! Älkää etsikö verukkeita, jotka ovat alentavia meille\nkummallekin! Olette liian uskollinen ja, liian vilpitön karttaaksenne\navomielisyyttä, _cuerpo de Cristo!_ Tunnette erämaan lain yhtä hyvin\nkuin minäkin: vihollisen kanssa ei ryhdytä einehtimään. Jos teillä nyt\non sielunne pohjalla hituistakaan niistä ystävällisistä tunteista,\njoita muulloin olette minulle osoittanut, selittäkää asia selvästi ja\nkiertelemättä, minä vaadin sitä!\"\n\nKanadalainen näkyi miettivän muutamia minuutteja. Sitten huudahti hän\näkkiä ja päättäväisesti:\n\n\"Olettekin oikeassa, Jaguari! Parasta, että puhumme suumme puhtaaksi,\nniinkuin rehellisten metsästäjäin tulee, emmekä verukkeile toisillemme\nkuin punanahat. Eikähän kukaan ole erehtymätön. Minä saatan olla\nväärässä yhtä hyvin kuin toinenkin, ja Jumala on todistajani, että\nsoisin olevani.\"\n\n\"Minä kuuntelen, ja jos minulle lausumanne moitteet havaitsen\nperustelluiksi, niin, kautta kunniani, olen valmis sen tunnustamaan.\"\n\n\"Hyvä\", virkkoi metsästäjä ystävällisempään sävyyn kuin tähän asti\noli käyttänyt, \"te puhutte miehen lailla, mutta kenties\", lisäsi\nhän osoittaen Uskollista Sydäntä, joka hienotuntoisuudesta liikahti\npoistuakseen, \"haluatte mieluummin, että keskustelemme kahdenkesken.\"\n\n\"Päinvastoin\", vastasi Jaguari innokkaasti; \"tuo metsästäjä on\nystävänne, ja toivon, että hänestä pian tulee minunkin ystäväni. En\nhalua häneltä mitään salata.\"\n\n\"Ikävä kyllä\", sanoi Lujamieli, \"antaa se omituinen elämä, jota\nnäille tienoille saapumisestanne asti olette viettänyt, aihetta mitä\nepäsuotuisimpiin otaksumiin. Olette kerännyt ympärillenne joukon\nkurittomia rajaseudun kulkureita, jotka ovat yhteiskunnan pannassa ja\nelävät kokonaan sivistyneiden kansojen yleisen lain ulkopuolella.\"\n\n\"Tuleeko siis meidän, erämaiden miesten, metsänkävijäin ja aroilla\npyydystävien, taipua kaikkiin kaupunkilaiselämän vaatimiin viheliäisiin\nkaavoihin?\"\n\n\"Kyllä, jossakin määrin. Tarkoitan, että me emme saa asettua julkisen\nkapinan kannalle ihmisten säädöksiä vastaan, koska he, vaikka\nolemmekin heistä eristäytyneet, silti edelleenkin ovat veljiämme ja\nsisariamme ja koska me yhä kuulumme heihin väriltämme, uskonnoltamme ja\nsyntyperältämme ja olemme liitetyt heihin sukulaisuuden siteillä, joita\nemme ole voineet murtaa.\"\n\n\"Totta kyllä! Minä myönnän päättelynne jossakin määrin oikeaksi,\nmutta edellyttäen, että komennettavani miehet todella ovat rosvoja,\nkurittomia rajaseudun kulkureita, kuten te niitä nimitätte, niin\ntiedättekö, mikä vaikutin heidät panee toimimaan? Voitteko esittää\nheitä vastaan minkäänlaista syytöstä?\"\n\n\"Malttakaas, en ole vielä lopettanut.\"\n\n\"Jatkakaa siis.\"\n\n\"Sitten olette tuon rosvojoukon ohella, jonka päälliköksi olette\njulkisesti ruvennut, tehnyt liittoja punanahkain, muiden muassa\napachien, aron julkeimpain ryövärien kanssa. Onko se totta?\"\n\n\"On ja ei, ystäväni, mainitsemaanne liittoa, josta minua syytätte,\nkun ei tähän asti vielä ole ollut olemassa, mutta tänä aamuna se\non kaiketikin päätetty kahden toverini ja Sinisen Revon, erään\nkuuluisimman apachipäällikön, välillä.\"\n\n\"Hm, sepä oli onneton sattuma.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tiedättekö, mitä uudet liittolaisenne ovat tänä yönä tehneet?\"\n\n\"Kuinka sen tietäisin, kun en tiedä heidän olinpaikkaansakaan enkä\nvielä ole saanut virallista ilmoitusta heidän kanssaan tehdystä\nsopimuksesta.\"\n\n\"Vai niin, sitten minä kerron sen teille. He ovat hyökänneet Potreron\nventaan ja polttaneet sen poroksi.\"\n\nJaguarin kellervä silmäterä singahdutti raivon salaman. Hän hypähti\nseisaalleen, tarttuen suonenvedontapaisesti kivääriinsä.\n\n\"Jumalavita!\" huudahti hän kimakasti. \"Ovatko he sen tehneet?\"\n\n\"Ovat, ja arvellaan sen tapahtuneen teidän yllytyksestänne.\"\n\nJaguari kohautti halveksivasti olkapäitänsä.\n\n\"Missä tarkoituksessa olisin siihen yllyttänyt?\" sanoi hän. \"Ja miten\nkävi doña Carmelan?\"\n\n\"Hän pelastui, Jumalan kiitos!\"\n\nNuori mies huokaisi helpoituksesta.\n\n\"Ja uskotteko te minusta sellaista kataluutta?\" kysyi hän moittivasti.\n\n\"En sitä enää usko\", vastasi metsästäjä.\n\n\"Kiitos, kiitos, mutta, jumalavita, ne paholaiset saavat rikoksensa\nkalliisti maksaa, sen teille vannon. Jatkakaahan nyt.\"\n\n\"Vaikka teidän onnistuikin puhdistautua ensimmäisestä syytöksestäni,\npelkään, että valitettavasti ette voi yhtä hyvin puhdistautua toisesta.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Kapteeni Melendezin johtama conducta de plata on matkalla Meksikoon.\"\n\nNuori mies säpsähti hiukan.\n\n\"Minä tiedän\", sanoi hän lyhyesti.\n\nMetsästäjä loi häneen kysyvän katseen.\n\n\"Huhutaan...\" jatkoi hän vähän epäröiden.\n\n\"Huhutaan\", keskeytti Jaguari rivakasti, \"että minä seuraan conductan\njälkiä ja että sopivan hetken tullen hyökkään sen kimppuun komentamine\nrosvoineni ja ryöstän rahat, eikö niin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Huhu puhuu totta\", vastasi nuori mies kylmästi, \"se on tosiaan\naikomukseni. Entä sitten?\"\n\nLujamieli hypähti hämmästyksestä ja suuttumuksesta tämän kyynillisen\nvastauksen kuullessaan.\n\n\"Oh\", huudahti hän murheellisesti, \"se, mitä teistä kerrotaan, on siis\ntotta! Olette siis todellakin rosvo?\"\n\nNuori mies hymyili katkerasti.\n\n\"Ehkä niin\", virkkoi hän soinnuttomalla äänellä. \"Lujamieli, te olette\nelänyt kaksi minun ikääni, kokemuksenne on suuri. Miksi tuomitsette\näkkipikaisesti pelkän todennäköisyyden perusteella?\"\n\n\"Mitä, pelkän todennäköisyydenkö? Ettekö itse ole tunnustanut?\"\n\n\"Niin, minä olen tunnustanut.\"\n\n\"Suunnittelette siis varkautta?\"\n\n\"Varkautta!\" huudahti Jaguari punehtuen suuttumuksesta, mutta hilliten\nitsensä lisäsi heti: \"Se on totta, niinhän teidän täytyy otaksua!\"\n\n\"Minkä muun nimen voisi antaa niin häpeälliselle teolle?\" huudahti\nmetsästäjä kiivaasti.\n\nJaguari kohotti nopeasti päänsä ikäänkuin olisi aikonut vastata, mutta\nhänen huulensa jäivät mykiksi.\n\nLujamieli katseli häntä hetkisen puolittain säälien, puolittain\nhellästi ja kääntyen Uskolliseen Sydämeen virkkoi sitten:\n\n\"Tule, ystävä, olemme viipyneet täällä jo liian kauan.\"\n\n\"Odottakaa\", huudahti nuori mies; \"älkää tuomitko minua tuolla tavoin!\nMinä toistan, että te ette tunne vaikuttimiani.\"\n\n\"Olkootpa ne vaikuttimenne mitkä tahansa, kunniallisia ne eivät saata\nolla. En näe siinä muuta kuin ryöstöä ja murhaa.\"\n\n\"Oih!\" äännähti nuori mies kätkien murheellisena päänsä käsiinsä.\n\n\"Lähtekäämme\", toisti Lujamieli.\n\nUskollinen Sydän oli tarkkaavasti ja tyynesti katsellut tätä omituista\nnäytelmää.\n\n\"Hetkinen\", virkkoi hän, astahti lähemmäksi ja laski kätensä Jaguarin\nolalle. Tämä kohotti päätänsä:\n\n\"Mitä haluatte?\" kysyi hän.\n\n\"Kuunnelkaa minua, caballero\", vastasi Uskollinen Sydän syvällä\näänellä; \"en tiedä, miksi joku salainen vaisto minulle sanoo, että\nkäytöksenne ei ole niin viheliäistä kuin kaikesta päättäen voisi\notaksua, ja että kerran tulee päivä, jolloin kykenette kaikkien\nsilmissä puhdistamaan maineenne.\"\n\n\"Oh, kunpa minun olisi mahdollista puhua.\"\n\n\"Kuinka kauan luulette teidän täytyvän vaieta vielä?\"\n\n\"Mistäpä minä tiedän? Se riippuu asianhaaroista, jotka eivät ole minun\nvallassani.\"\n\n\"Ette siis voi määrätä mitään aikaa?\"\n\n\"Se on minulle mahdotonta. Olen tehnyt valan, se tulee minun pitää.\"\n\n\"Hyvä on, luvatkaa minulle yksi ainoa asia.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Ettette yritä ottaa kapteeni Melendeziä hengiltä.\"\n\nJaguari epäröitsi.\n\n\"No?\" toisti Uskollinen Sydän.\n\n\"Teen voitavani hänet säästääkseni.\"\n\n\"Kiitos!\" Kääntyen sitten Lujamieleen päin, joka seisoi liikkumattomana\nhänen vieressään, lausui hän: \"Asetu jälleen paikoillesi, veli,\nmurkinoi huoleti tämän caballeron kanssa, minä vastaan hänestä\nhengelläni ja verelläni. Jollei hän tästä päivästä lukien kahden\nkuukauden kuluessa anna sinulle riittävää selitystä nykyisestä\nkäytöksestään, niin minä, jota ei mikään vala sido, ilmaisen sinulle\ntuon salaisuuden, joka sinusta näyttää selittämättömältä ja sinulle\nsitä tosiaan onkin.\"\n\nJaguari säpsähti ja loi Uskolliseen Sydämeen tutkivan katseen, joka\nmetsästäjän tyynen huolettomasta ilmeestä kuitenkin pehmeni.\n\nKanadalainen epäröi muutaman silmänräpäyksen, mutta vihdoin hän\nistuutui paikalleen nuotion ääreen jupisten: \"Kahden kuukauden\nkuluessa, olkoon sitten!\" Ja hän lisäsi itsekseen: \"Mutta tästä lähtien\nminä pidän häntä silmällä.\"\n\n\n\n\nXXVI\n\nPikalähetti\n\n\nKapteeni Melendez piti kiirettä kuljettaessa vaarallisen solan läpi,\njonka ääreen oli antanut conductan leiriytyä. Hän tiesi, kuinka suuren\nvastuun hän oli omaksunut suostuessaan saattojoukon komentajaksi,\neikä tahtonut, että häntä voitaisiin syyttää varomattomuudesta tai\nhuolimattomuudesta, jos onnettomuus tapahtuisi.\n\nHänen huolestumisensa ja levottomuutensa lisääntyivät hetki hetkeltä.\nFray Antonion ilmeinen petos sai hänet aavistamaan otaksuttavaa\nkavallusta. Voimatta arvata, miltä taholta vaara uhkasi, hän tunsi sen\nikäänkuin askel askelelta lähenevän, puristavan häntä joka taholta, ja\nhän odotti joka hetki kauheaa räjähdystä.\n\nJo paljon ennen auringon nousua oli kapteeni, koska makuu oli ollut\nkeskeytymätöntä julmaa unettomuutta, lähtenyt kovalta nahkavuoteeltaan,\njonka peitteiden alta oli turhaan etsinyt muutaman tunnin lepoa,\nhavaiten sen tässä hermostuneessa tilassaan kuitenkin mahdottomaksi,\nja oli alkanut epätasaisin askelin harppailla sisäleirin ahtaalla\ntantereella, kävellen sitä pitkin ja poikin ja tahtomattaan kadehtien\nsiellä täällä kentällä makaavien, viittoihinsa kääriytyneiden\nsotamiesten huoletonta ja rauhallista unta.\n\nMutta vähitellen alkoi päivä valjeta. Pöllö, jonka aamukirahdus\nennustaa auringon tuloa, oli jo kajauttanut surumieliset sävelensä.\nKapteeni töykkäsi jalallaan nuotion ääressä nukkuvaa pääarrieroa,\nherättäen hänet.\n\nMiekkonen hieroi useampaan kertaan silmiään, ja sitten kun unen viime\npilvet olivat häipyneet ja hänen ajatuksensa alkoivat järjestyä,\nhuudahti hän viimeistä haukotustaan tukehduttaen:\n\n\"_Carai!_ Mikä ampiainen teitä pisti, kapteeni, kun herätitte minut\nnäin äkkiarvaamatta ja näin aikaisin? Katsokaahan, taivas tuskin\nvielä alkaa kirkastua! Sallikaa minun nukkua vielä tunti. Minä näin\nmitä ihaninta unta ja tahdon yrittää saada uudelleen siitä kiinni.\nNukkuminen tekee niin hyvää.\"\n\nKapteeni ei voinut olla hymyilemättä tälle omituiselle suutahdukselle,\nmutta hän ei kuitenkaan katsonut voivansa antaa perään arrierolle,\nkoska olosuhteet olivat liian vakavat hänen tuhlatakseen aikaa turhiin\nlupauksiin.\n\n\"Ylös, ylös! _Cuerpo de Cristo_!\" huudahti hän. \"Ajatelkaa, että\nme emme vielä ole Rio Secolla ja että, jos mielimme päästä tämän\nvaarallisen taipaleen yli ennen auringon laskua, on meidän riennettävä.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi arriero, joka samassa silmänräpäyksessä oli\npystyssä, virkkuna ja valmiina, aivan kuin hänet olisi herätetty jo\ntunti sitten; \"suokaa anteeksi, kapteeni. Onhan minulla, jumalavita,\nyhtä paljon syytä kuin teilläkin välttää pahoja kohtaamisia. Lain\nmukaan on omaisuuteni kuljetettavan kuormaston panttina, ja jos\nsattuisi onnettomuus, joutuisin perheineni keppikerjäläiseksi.\"\n\n\"Niin kyllä, en ollutkaan tullut ajatelleeksi sitä ehtoa\nsopimuksessanne.\"\n\n\"Unohtamisenne ei minua ihmetytä, koskapa asia ei teitä koske, mutta\nminä en sitä saa mielestäni ja vakuutan teille, kapteeni, että siitä\nasti kun lähdin tälle kovan onnen matkalle, olen hyvin usein katunut,\nettä suostuin minulle asetettuihin ehtoihin. Minua aavistuttaa, ettemme\nsaavu ehjin nahoin näiden kirottujen vuorten toiselle puolelle.\"\n\n\"Turhaa hupsuttelua, señor Bautista! Olette oivallisessa kunnossa, ja\nteillä on vahva saattojoukko. Mitäpä teillä siis olisi pelättävänä?\"\n\n\"Ei mitään, sen tiedän, ja kuitenkin olen varma, että en erehdy ja että\ntämä matka on minulle turmioksi.\"\n\n\"No, selittäkäähän vähän\", sanoi kapteeni, joka halusi lopettaa\nkeskustelun kuitenkaan loukkaamatta arrieron ennakkoluuloja; \"mitä\nsyytä teillä on otaksua, että matkanne päättyisi onnettomasti? Ette ole\nniitä miehiä, jotka pelkäävät omaa varjoansa. Minä olen tuntenut teidät\nkauan ja tiedän, että urhoollisuutenne kestää kaikki koetukset.\"\n\n\"Kiitän teitä, kapteeni, siitä hyvästä käsityksestä, joka teillä\nimartelevain sanojenne mukaan minusta on. Niin, minä olen rohkea, sen\nolen luullakseni monta kertaa osoittanut vaarojen uhatessa, jotka\njärjelläni tajuan, mutten sellaisten vaarojen, jotka johtuvat meitä\nhallitsevista luonnonlaeista.\"\n\nKapteeni pureskeli kärsimättömästi viiksiänsä arrieron väsyttävää\nsanatulvaa kuunnellessaan, mutta, kuten oli hänelle maininnutkin,\nhän tunsi tuon kunnon miehen ja tiesi kokemuksesta, että olisi\nturhaa ajanhukkaa yrittää saada häntä lyhentelemään lauseitaan, vaan\nettä hänen oli sallittava jatkaa omalla tavallaan, kunnes hän oli\nsanottavansa sanonut. Nuori mies hillitsi siis kärsimättömyytensä ja\nvastasi tyynesti:\n\n\"Olette kaiketi lähtönne hetkellä havainnut jonkun huonon enteen?\"\n\n\"Niin tosiaan, kapteeni. Ja se, mitä näin, olisi varmaan saanut minut\nperääntymään, jos olisin helposti säikähdytettävissä.\"\n\n\"Millainen se enne olikaan?\"\n\n\"Älkää laskeko siitä leikkiä, kapteeni. Sanassakin sanotaan monessa\nkohdassa, että Jumala suvaitsee usein antaa ihmisille terveellisiä\nvaroituksia, joita he\" -- mies huoahti -- \"valitettavasti eivät\ntyperyydessään usko.\"\n\n\"Se on totta\", hymähti kapteeni väliin.\n\n\"No niin\", jatkoi arriero, jolle tämä hyväksyminen sellaisen miehen\ntaholta tuntui imartelevalta, \"muulini olivat satuloidut, _la recua_\nodotti minua karjapihassa palkkamiesten vartioimana. Minä olin juuri\nlähdössä. Mutta kun en halunnut erota vaimostani ehkä pitkäksikin aikaa\nsanomatta hänelle vielä kerran hyvästi, käännyin sisälle mennäkseni\nja syleilläkseni häntä kerran vielä. Kun silloin asuntoni kynnykselle\ntullessani satuin kohottamaan silmäni, näin parvella istumassa kaksi\npöllöä, jotka katsoa tuijottivat minuun kuin paholaiset. Tästä\nodottamattomasta näystä säikähtyneenä tunsin vasten tahtoanikin\npuistatuksen ja käänsin pääni toisaalle. Sillä hetkellä kantoi kaksi\nsotilasta kuolevaa miestä paareilla tietä pitkin, seurassaan munkki,\njoka luetti hänellä katumuspsalmeja, hiljalleen valmistellen häntä\nkuolemaan uskovaisen ja kunnon kristityn tavalla, mutta vastaukseksi\nmies vain ilkkui munkille vasten naamaa. Äkkiä hän nousi puolinojalleen\npaareilla, hänen silmänsä elostuivat, ja kääntyen minuun päin loi\nminuun ivallisen katseen ja lausui mutisten kaksi, ilmeisesti minulle\ntarkoitettua sanaa: '_Hasta nuevo_!' (näkemiin).\"\n\n\"Hm\", virkahti kapteeni.\n\n\"Tuon henkilön minulle heittämä tervehdys oli kaikkea muuta kuin\nimartelevaa, eikö totta?\" jatkoi arriero. \"Nuo sanat tekivät minuun\nsyvän vaikutuksen, ja minä hyökkäsin haavoitetun perään antaakseni\nhänelle mielestäni hyvin ansaitun nuhteen, mutta... hän oli kuollut.\"\n\n\"Ja kuka se mies oli? Tiedättekö?\"\n\n\"Kyllä, hän oli maantierosvo, jonka seudun asukkaat olivat kahakassa\nkuolettavasti haavoittaneet ja jota nyt oltiin viemässä tuomiokirkon\nportaille, jotta hän siellä päättäisi päivänsä.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ka, ystäväni, olipa hyvä, että tahdoin saada tietää nykyisen\nlevottomuutenne syyt.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Niin juuri, sillä te olette tulkinnut teille suodun varoittavan enteen\naivan toisin kuin teidän olisi pitänyt.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä selitän. Tuo enne merkitsee päinvastoin, että te varovaisuudella\nja väsymättömällä valppaudella teette tyhjiksi petokset ja juonet ja\nettä nujerratte rosvot, jotka mahdollisesti rohkenevat teitä hätyyttää.\"\n\n\"Oh\", huudahti arriero riemastuen, \"oletteko varma siitä, mitä sanotte?\"\n\n\"Yhtä varma kuin pelastuksestani tulevaisessa maailmassa\", vastasi\nkapteeni ja teki hurskaasti ristinmerkin.\n\nArriero uskoi lujasti kapteenin sanoihin, koska hän syvästi kunnioitti\ntätä upseeria hänen ilmeisen ylevyytensä ja etevämmyytensä vuoksi.\nHän ei siis ollenkaan tullut epäilleeksi häneltä saamaansa vakuutusta\nerehdyksestä, jonka oli tehnyt tuon niin suurta levottomuutta\nherättäneen enteen tulkitsemisessa, vaan palasi heti iloiseen\nmielentilaansa ja napsauttaen veitikkamaisesti sormiaan, virkkoi:\n\n\"_Carai_, asian niin ollen ei minulla ole mitään hätää! Silloin\nlieneekin tarpeetonta antaa Soledadin Pyhälle Neitsyelle hänelle\nlupaamaani vahakynttilää?\"\n\n\"Ihan tarpeetonta\", vahvisti kapteeni.\n\nNyt täysin rauhoittuneena ryhtyi arriero kiireellisesti tavallisiin\ntehtäviinsä.\n\nTäten oli nuori upseeri teeskennellen hyväksyvänsä tietämättömän\nintiaanin mielipiteet osannut aivan säveästi viekoitella hänet ne\nhylkäämään.\n\nSillä välin oli leirissä aika hälinä. Arrierot sukivat ja kuormittivat\nmuulejansa, rakuunoiden ripeästi satuloidessa hevosiansa ja kaikin\ntavoin valmistautuessa lähtöön.\n\nKun kaikki valmistukset olivat päättyneet, käski nuori sotaherra\nmiestensä nauttia aamuaterian seisaaltaan ja ohjanperät kainalossa ajan\nsäästämiseksi ja antoi sitten lähtömerkin.\n\nSotilaat nousivat satulaan, mutta juuri kun rivi oli liikahtamaisillaan\njättääkseen lopullisesti leiripaikkansa, kuultiin pensaikosta\nkovaa ryskettä, oksat avautuivat raksahdellen, ja äkkiä ilmestyi\nmeksikolaisten rakuunain univormuun puettu ratsumies lyhyen matkan\npäähän joukosta, jota kohti hän täyttä laukkaa karautti.\n\nPäästyään kapteenin eteen hän pysähtyi yhtäkkiä ihmeellisen taitavalla\nliikkeellä, tervehti kunnioittavasti ja kohottaen sotilaallisesti\nkätensä univormulakkiinsa sanoi:\n\n\"Jumalan rauha! Onko minulla kunnia puhutella kapteeni don Juan\nMelendeziä?\"\n\n\"Se minä olen\", vastasi kapteeni kummastuneena; \"mitä haluatte?\"\n\n\"En itselleni mitään\", vastasi sotilas, \"mutta minun on annettava kirje\nteidän arvoisuutenne omaan käteen.\"\n\n\"Kirje keneltä?\"\n\n\"Korkeasti kunnioitettavalta kenraalilta don José Maria Rubiolta,\nja sen sisältö on varmaan tärkeätä, sillä kenraali käski minun\nratsastamaan mahdollisimman kiireesti.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi kapteeni, \"antakaa tänne.\"\n\nRakuuna veti povestaan ison punaisella lakkasinetillä suljetun kirjeen\nja ojensi sen kunnioittavasti kapteenille.\n\nTämä otti sen ja avasi, mutta ennen lukemistaan hän loi liikkumattomaan\nja tyyneen sotamieheen epäilevän katseen, jonka rakuuna kesti\nhorjumattoman levollisena.\n\nMies näkyi olevan korkeintaan kolmikymmenvuotias, vartalo oli kookas ja\nhyvin muodostunut. Hän esiintyi varsin luontevasti sotilaspuvussaan.\nÄlykkäillä kasvoilla oli hieno ja viekas ilme, ja sitä korostivat\nmustat, alati liikkuvat silmät, jotka hän vain ilmeisen epäröivästi loi\nkapteeniin.\n\nMeidän on myönnettävä, että kapteeni ei tuntenut minkäänlaista\nvetovoimaa mainitsemaamme henkilöä kohtaan, vaan että hän päinvastoin\nhalusi kieltää häneltä kaiken luottamuksen.\n\n\"Mihin paikkaan jätitte kenraalin?\" kysyi hän konemaisesti, käännellen\nsormiensa välissä avoimeksi levitettyä paperia, johon hän ei kuitenkaan\nvielä ollut vilkaissut.\n\n\"Pozo Redondolle, jonkun matkaa eteenpäin Noria de Guadalupesta,\nkapteeni.\"\n\n\"Vai niin, ja kuka te olette? Mikä on nimenne?\"\n\n\"Olen korkeasti kunnioitettavan kenraalin palvelussotilas. Nimeni on\nGeorgio Lopez.\"\n\n\"Tunnetteko tämän kirjeen sisällön.\"\n\n\"En, mutta otaksun, että se on tärkeätä.\"\n\nSotamies oli vastannut kapteenin kysymyksiin arkailematta ja\navomielisen vilpittömään sävyyn. Oli ilmeistä, että hän ei valehdellut.\n\nVieläkin epäröityään don Juan ryhtyi lukemaan, mutta pian rypistyivät\nhänen kulmansa ja huonoa tuulta osoittava ilme levisi hänen kasvoilleen.\n\nKirje kuului näin:\n\n    \"Kenraali don José Maria Rubiolla, Teksasin sotaväen\n    ylipäälliköllä, on kunnia ilmoittaa kapteeni don Juan Melendez de\n    Gongoralle, että valtiossa on tapahtunut uusia häiriöitä. Useita\n    rosvojoukkoja ja rajaseikkailijain parvia on eri päälliköiden\n    johtamina sotajalalla ryöstäen ja polttaen haciendoja,\n    pysähdytellen kuormastoja ja katkaisten liikeyhteyden. Saatuaan\n    uskollisilta ja luotettavilta vakoojiltaan tiedon, että eräs\n    kapinallisten pääjohtajia, jolle hänen toverinsa ovat antaneet\n    liikanimen Jaguari, valmistautuu ryöstämään kapteeni don Juan\n    Melendez de Gongoran saattamaksi uskotun conducta de platan ja\n    että mainittu kapinallisten päällikkö sitä varten aikoo asettua\n    väijyksiin moiseen hyökkäykseen erittäin sopivalle paikalle Rio\n    Secon varrelle, käskee kenraali don José Maria Rubio kapteeni\n    Melendezin ottamaan oppaakseen myötäseuraavan tiedonannon\n    tuojan, joka on varma ja uskollinen mies ja opastaa kuormaston\n    Venadon lammikolle, missä conducta yhtyy kenraalin sitä varten\n    lähettämään ratsuväenosastoon, jonka miesluku on kyllin suuri\n    suojelemaan sitä kaikilta hyökkäyksiltä. Kapteeni Melendez ottaa\n    haltuunsa molempain joukkojen ylijohdon ja saapuu mahdollisimman\n    pian kenraalin luo hänen päämajaansa.\n\n    _Dios y libertad!_\n\n                               Teksasin valtion sotavoimain\n                                           ylipäällikkö:\n                                 _Don José Maria Rubio_.\"\n\nLuettuaan kirjeen huolellisesti kohotti kapteeni päänsä ja tarkkasi\nhetkisen sotilasta mitä kiinteimmin ja vakavan huolellisesti.\n\nNojaten sapelinsa kahvaan tämä leikitteli huolettomasti sen tupsulla,\nnäkymättä lainkaan välittävän siitä, mitä ympärillä tapahtui.\n\n\"Määräys on ehdoton\", jupisi kapteeni useampaan kertaan itsekseen, \"ja\nminun on sitä noudatettava, vaikkakin kaikki viittaa siihen, että tuo\nmies on kavaltaja.\" Sitten hän lisäsi ääneensä:\n\n\"Tunnetteko hyvin tämän seudun?\"\n\n\"_Soy hijo del pais_ [Olen täältäpäin kotoisin. _Suom_.], kapteeni\",\nvastasi rakuuna, \"eikä ole piiloisintakaan polkua, jota en\nlapsuudessani ole satoja kertoja samoillut.\"\n\n\"Tiedättekö, että teidän on ryhdyttävä oppaaksi?\"\n\n\"Korkea-arvoinen kenraali suvaitsi minulle siitä mainita, kapteeni.\"\n\n\"Ja luuletteko varmasti voivanne johdattaa meidät turvallisesti\npaikkaan, jossa meitä odotetaan?\"\n\n\"Ainakin teen kaiken voitavani siinä suhteessa.\"\n\n\"Hyvä. Oletteko väsyksissä?\"\n\n\"Hevoseni pikemminkin kuin minä. Jos käskisitte antaa minulle toisen,\nolisin heti käytettävissänne, sillä minä näen, että teille on kiire\nlähtöön.\"\n\n\"Todellakin. Valitkaa itsellenne ratsu.\"\n\nSotilas ei odottanut toista käskyä. Saattueen mukana oli useita\nvarahevosia. Hän otti niistä yhden ja siirsi sille entisensä tamineet.\nMuutaman minuutin päästä oli vaihto tehty ja ratsastaja satulassa.\n\n\"Olen teidän arvoisuutenne käskettävissä\", sanoi hän.\n\n\"Lähtekäämme\", vastasi kapteeni, mutta ajatteli itsekseen: -- Tuota\nveitikkaa en matkalla päästä silmistäni.\n\n\n\n\nXXVII\n\nOpas\n\n\nKapteeni oli ennen lähtöä hiukan teeskennellen antanut mitä\nankarimpia määräyksiä, että aseet pidettäisiin valmiina. Hän oli\nlähettänyt tiedustelijoita edelleen ja joukon sivuille tutkimaan\nympäristöä ja ottamaan selvää, oliko reitti vapaa eikä mitään vaaraa\nuhkaamassa. Lyhyesti sanoen hän oli mitä huolellisimmin ryhtynyt\nkaikkiin varovaisuuden vaatimiin toimenpiteisiin, turvatakseen matkan\nmenestyksen.\n\nOpas oli levollisena katsellut kaikkia näitä varovaisuustoimenpiteitä,\njoihin juuri hänen tähtensä oli niin näkyisästi ryhdyttykin, ja oli\nilmaissut pitävänsä niitä tarpeellisina, jopa oli kapteenin ohjeitten\nohella kehoitellut lisävarovaisuuteenkin huomautellen, kuinka taitavia\nrajaseikkailijat olivat pujahtamaan pensaiden ja puiden lomitse\nmitään jälkiä jättämättä, joten vakoilijainkin oli mitä suurimmalla\ntarkkuudella toimitettava heille uskottu tehtävä.\n\nMitä lähemmäksi vuoristoa conducta saapui, sitä tukalammaksi ja\nvaarallisemmaksi kävi kulku. Puut, jotka pitkän taipaleen olivat\nkasvaneet harvassa, olivat huomaamatta käyneet yhä tiheämmiksi,\ntiivistyen jo tuuheaksi metsäksi, jonka läpi tie paikoittain oli\nkirveellä raivattava, kiehkuroina riippuvat liaanit kun kiertyivät\ntoinen toisiinsa punoutuen siellä täällä läpitunkemattomaksi,\nverkkomaiseksi tiheiköksi.\n\nYhäti huolettomana työntyi opas eteenpäin vähääkään epäröimättä,\nnähtävästi aivan varmana tiestä, jota seurasi, vilkaisten vain\npitkien välimatkojen päästä hajamielisesti milloin oikealle, milloin\nvasemmalle, silti kuitenkaan hiljentämättä ratsunsa askeleita.\n\nOli jo ehditty melkein keskipäivään. Kuumuus oli tukehduttava. Hevoset\nja ihmiset, jotka olivat kello neljästä asti aamulla vaeltaneet\ntavattoman vaivaloisia polkuja pitkin, olivat väsymyksestä uupuneita\nja kaipasivat kipeästi muutaman tunnin välttämätöntä lepoa, ennenkuin\npainuisivat pitemmälle.\n\nKapteeni päätti antaa joukkonsa leiriytyä eräälle jokseenkin avaralle\naukeamalle, jollaisia näillä seuduin tavataan paljon ja jotka ovat\nsyntyneet hirmumyrskyjen murskaamien tai vanhuuttaan kuolleiden puiden\nkaaduttua.\n\nKajahti pysähdyskäsky. Sotilailta ja arrieroilta pääsi helpoituksen\nhuoahdus, ja he pysähtyivät heti.\n\nKapteeni, jonka silmät sillä hetkellä sattuivat osumaan oppaaseen, näki\ntyytymättömyyden pilven hänen otsallaan. Mutta huomatessaan, että häntä\ntarkattiin, muutti mies heti ilmeensä, teeskenteli osanottoa yleiseen\niloon ja astui alas ratsultaan.\n\nHevoset ja muulit riisuttiin valjaistaan, jotta voisivat keveämmin\netsiä ravinnokseen nuoria puunvesoja ja ruohoa, jota paikalla kasvoi\nrunsaasti.\n\nSotilaat nauttivat laihan ateriansa ja heittäytyivät vaippojensa päälle\nnukkumaan.\n\nPian olivat kaikki karavaaniin kuuluvat henkilöt sikeässä unessa. Vain\nkaksi valvoi. Ne olivat kapteeni ja opas. Kaiketi kiusasivat kumpaakin\nsiksi vakavat mietelmät, että ne karkoittivat unen ja pitivät heitä\nvalveilla, vaikka kaikki viekoitteli nukkumaan.\n\nKapteeni kohotti päätänsä. Juuri sillä hetkellä tuijotti opas häneen\nomituisen kiinteästi. Ällistyneenä siitä, että hänet oli näin\nyllätetty, hän oli vuorostaan yllättävinään upseerin, alkaen häntä\npuhutella -- vanha sotajuoni, jolla ei viimemainittua petetty.\n\n\"Onpa nyt kuuma päivä, teidän arvoisuutenne!\" virkkoi hän huolettomasti.\n\n\"Kuuma on\", vastasi kapteeni lyhyesti.\n\n\"Eikö teitä nukuta?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ja minä kun tunnen luomeni niin raskaiksi, että silmäni väkisinkin\nummistuvat. Teidän luvallanne noudatan toveriemme esimerkkiä ja vaivun\nhetkiseksi makeaan uneen, josta he niin suuresti nauttivat.\"\n\n\"Malttakaas, minulla on teille vähän puhuttavaa.\"\n\n\"Minulleko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Puhukaahan sitten\", virkkoi opas aivan välinpitämättömästi.\n\nHän nousi tukahduttaen kaihon huokauksen ja tuli istuutumaan\nkapteenin viereen. Tämä siirrähti tehdäkseen hänelle tilaa ison\nrehoittavan vihreän puun suojaavassa siimeksessä, joka levitti hänen\npäänsä yläpuolelle kiertokasvien ja Espanjan mistelin verhoamia\njättiläisoksiaan.\n\n\"Meidän on vakavasti juteltava\", jatkoi kapteeni.\n\n\"Niinkuin suvaitsette.\"\n\n\"Voitteko puhua totta?\"\n\n\"Häh?\" virkahti soturi, jonka tämä supisuora kysymys sai ymmälle.\n\n\"Niin, toisin sanoen olla vilpitön?\"\n\n\"Asianhaarojen mukaan.\"\n\nKapteeni katsoi häneen.\n\n\"Vastaatteko kysymyksiini?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Mitä! Ettekö tiedä?\"\n\n\"Kuulkaahan teidän arvoisuutenne\", virkkoi opas tyhmänä: \"äitini,\nkunnon vaimo, varoitteli minua aina kahdenlaisista henkilöistä,\nlainanpyytäjistä ja kyselijöistä, 'sillä', sanoi hän ja syystä kyllä,\n'edelliset vaanivat kukkaroasi ja jälkimmäiset salaisuuttasi'.\"\n\n\"Teillä on siis joku salaisuus?\"\n\n\"Minullako? Hui, hai!\"\n\n\"Mitä sitten pelkäätte?\"\n\n\"En tosiaan juuri mitään. No hyvä, teidän arvoisuutenne tehköön\nkysymyksiä, ja minä yritän teille vastata.\"\n\nMeksikolaisella intiaanitalonpojalla, niin sanotulla _manzolla_ eli\nsivistyneellä intiaanilla, on paljon yhtäläisyyttä normandielaisen\ntalonpojan kanssa sikäli, että heiltä on melkein mahdoton saada varmaa\nvastausta heille tehtyyn kysymykseen. Kapteenin täytyi tyytyä oppaan\npuolinaiseen lupaukseen ja hän jatkoi:\n\n\"Kuka te olette?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin, te!\"\n\nOpas purskahti nauruun.\n\n\"Näettehän sen toki\", virkkoi hän.\n\nKapteeni pudisti päätänsä.\n\n\"Minä en teiltä kysy, keltä te näytätte, vaan kuka te todella olette.\"\n\n\"Ka, arvoisa herra, kenpä voi vastata itsestään ja niin varmasti\ntietää, kuka on.\"\n\n\"Kuulkaahan, hupsu\", jatkoi kapteeni uhkaavaan sävyyn, \"minua ei\nhaluta tuhlata aikaa seuraamalla teitä kaikilla kiertopoluilla,\njoita suvaitsette keksiä. Vastatkaa kysymykseeni suoraan ja selvästi\ntaikka...\"\n\n\"Taikka...?\" keskeytti opas ivallisesti.\n\n\"Minä ammun kallonne puhki kuin koiralta!\" vastasi upseeri ottaen\nvyöltään pistoolin ja vetäen sen nopeasti vireeseen.\n\nSotilaan silmästä singahti salama, mutta hänen ilmeensä pysyi\nlevollisena, eikä lihaskaan hänen kasvoissaan värähtänyt.\n\n\"Ohoh, herra kapteeni\", virkkoi hän synkällä äänellä; \"onpa teillä\nomituinen tapa tehdä kysymyksiä ystävillenne!\"\n\n\"Ken takaa, että te olette ystäväni...? Minähän en tunne teitä.\"\n\n\"Totta kyllä. Mutta te tunnette henkilön, joka on minut lähettänyt\nluoksenne. Se henkilö on teidän päällikkönne samoin kuin minunkin. Minä\ntottelin häntä tullessani teitä tapaamaan, niinkuin teidän on häntä\ntoteltava alistumalla hänen antamiinsa käskyihin.\"\n\n\"Mutta koska olette katsonut sopivaksi kieltäytyä vastaamasta mihinkään\nteille tekemistäni kysymyksistä, ette panne pahaksenne, että tästä\nhetkestä alkaen en päästä teitä silmistäni ja että pidän teidät\nvieressäni, kun ryhdymme matkaamme jatkamaan.\"\n\n\"Kuten kapteeni tahtoo. Teillä on puolellanne voima, ellei oikeutta, ja\nminun on pakko mukaantua tahtoonne.\"\n\n\"Hyvä on. Nyt voitte nukkua, jos hyväksi näette.\"\n\n\"Eikö teillä ole minulle enää muuta sanottavaa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Käytän siis hyväkseni minulle ystävällisesti suomaanne lupaa ja yritän\nkorvata menetetyn ajan.\"\n\nNäin sanoen sotilas nousi tukahduttaen pitkän haukotuksen, siirtyi\nmuutaman askelen päähän, heittäysi pitkäkseen tanterelle, sulki\nsilmänsä ja näkyi muutaman minuutin päästä olevan sikeässä unessa.\n\nKapteeni valvoi edelleen. Keskustelu, joka hänellä oli ollut oppaan\nkanssa, oli vain lisännyt hänen levottomuuttansa, koska siitä selvisi\nhänelle, että tuossa miehessä oli suurta oveluutta silaamattomaan\nja jokapäiväiseen muotoon kätkettynä. Eihän hän tosiaan ollut\nvastannut ainoaankaan hänelle tehtyyn kysymykseen, vaan hänen oli\nonnistunut tuokion päästä saada kapteeni siirtymään hyökkäysasennosta\npuolustusasentoon esittämällä hänelle näennäisesti oikeita perusteita,\njoihin upseeri ei voinut mitään muistuttaa.\n\nDon Juan oli siis sillä hetkellä äkäisimmässä mielentilassa, missä\nkunnon mies saattaa olla, kun on tyytymätön itseensä tai muihin,\nsydämessään varma siitä, että on oikeassa, mutta tavallaan pakoitettu\nmyöntämään olevansa väärässä.\n\nKuten sellaisissa tiloissa aina tapahtuu, saivat sotilaatkin tuta\npäällikön huonoa tuulta, sillä peläten yön pimeyden lisäävän\nniitä vaaroja ja vaikeuksia, joita kuvitteli edessään olevan, ja\nkavahtaen mahdollisuutta, että heidät pimeässä yllätettäisiin metsän\nselvittämättömissä sokkeloissa, lopetti hän levon paljon aikaisemmin\nkuin sen muuten olisi tehnyt.\n\nNoin kello kahdelta iltapäivällä hän komensi miehensä ratsaille ja\nantoi lähtökäskyn.\n\nPäivän kovin kuumuus oli kuitenkin jo ohi, auringonsäteet lankesivat\nvinompaan ja olivat tuntuvasti menettäneet voimastansa, joten matkaa\njatkettiin entistä paremmissa olosuhteissa.\n\nUhkauksensa mukaan oli kapteeni antanut oppaalle määräyksen olla hänen\nvieressään ja piti häntä parhaansa mukaan silmällä.\n\nMetsä alkoi vähitellen harventua, aukeamat kävivät lukuisammiksi ja\nsilmälle avautui laajempi näköala. Kaikesta päättäen saavuttaisiin pian\nmetsän rajalle.\n\nMutta sekä oikealla että vasemmalla huomattiin maan muuttuvan\nepätasaiseksi, tanner alkoi vähitellen kohota ja karavaanin kulkema\npolku uurtui yhä syvemmäksi.\n\n\"Joko siis saavumme vuorten etukukkuloille?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Eipä vielä\", vastasi opas.\n\n\"Mutta tulemmehan pian kahden kummun väliin.\"\n\n\"Kyllä, mutta ne eivät ole korkeita.\"\n\n\"Eivät ole. Mutta ellen erehdy, joudumme solaan.\"\n\n\"Vain lyhyeen solaan.\"\n\n\"Teidän olisi pitänyt siitä minulle ennakolta mainita.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Jotta olisin lähettänyt tiedustelijoita edellämme.\"\n\n\"Olette oikeassa, mutta siihen on vieläkin aikaa, jos haluatte\nlähettää. Tuon solan toisessa päässä ovat ne, jotka meitä odottavat.\"\n\n\"Olemmeko siis perillä?\"\n\n\"Melkein.\"\n\n\"Rientäkäämme siis!\"\n\n\"En parempaa pyydä.\"\n\nRatsastettiin edelleen.\n\nÄkkiä pysähtyi opas.\n\n\"Kah\", virkkoi hän, \"katsokaahan tuonne, kapteeni. Eikö siellä\nvälähtele pyssynpiippu auringonsäteessä?\"\n\nKapteeni kohotti nopeasti silmänsä sotilaan osoittamaan suuntaan.\n\nSamalla hetkellä alkoi kauhea ammunta tien kumpaiseltakin puolelta ja\nluoteja satoi matkueen niskaan.\n\nEnnenkuin kapteeni tästä halpamaisesta petoksesta raivostuneena oli\nehtinyt vetää pistoolin vyöstään, hän kierähti tanterelle hevosensa\nmukana, jolta luoti oli puhkaissut sydämen.\n\nOpas oli hävinnyt, kenenkään tietämättä, minne hän oli pujahtanut.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nJohn Davis\n\n\nJohn Davisilla, entisellä orjakauppiaalla, niin vankka vapaa-ajattelija\nkuin luulotteli olevansakin, oli kuten kaikilla maanmiehillään, runsas\nannos herkkäuskoisuutta, ja tämä mies, joka luultavasti ei olisi\nperäytynyt nähdessään useita rintaansa kohti tähdättyjä kiväärejä,\ntunsi pelon puistatusta kuullessaan lehden yöllä pudota rasahtavan\nolkapäällensä.\n\nSitäpaitsi oli John Davis, heti kun hänen mieleensä juolahti, että\nValkoinen Nylkijä oli paholainen tai vähintäänkin velho, tarttunut\ntuohon ajatukseen, ja otaksuma muuttui hänelle heti uskonkappaleeksi.\nKuitenkin toi tämä havainto hänelle heti lohtua. Hänen ajatuksensa\npalasivat tavalliselle tolalleen, ja häntä kiusannut huoli hävisi\nkuin taikaiskusta. Nyt hän tiesi, mitä tuosta miehestä ajatella, ja\njos sattuma toiste osuttaisi heidät yhteen, hän tietäisi, miten olisi\nmeneteltävä.\n\nOnnellisena, että vihdoinkin oli keksinyt tämän selityksen kohotti\nhän iloisesti päätänsä ja loi tutkivan katseen ympärilleen ottaakseen\nselvän seuduista, joiden kautta, kulki. Hän oli melkein keskellä\nlaajaa, hieman töyryistä, korkean ruohon peittämää tasankoa, jolla\nkasvoi harvakseen siellä täällä mahonkitammia ja peerupuita.\n\nMutta äkkiä hän kohosi jalustimillaan, varjosti oikealla kädellään\nsilmiänsä ja tähysti tarkkaavasti.\n\nNoin puolen kilometrin päässä paikasta, johon oli pysähtynyt, huomasi\nhän hiukan oikealla eli juuri sillä suunnalla, jonne aikoi kääntyä,\nohuen savujuovan, joka kohosi mastiksipensaita ja aloepuita kasvavasta\npensaikosta.\n\nKymmenen minuutin kuluttua hän saapui paikalle, mutta viidenkymmenen\naskelen päässä metsiköstä hiljensi hevosensa juoksua ja laski pyssynsä\ntakaisin satulan eteen. Hänen kasvoiltaan hävisi niillä vielä viipynyt\nhuolestunut ilme, ja hän läheni hymyhuulin nuotiota sekä koetti näyttää\nmahdollisimman ystävälliseltä.\n\nMelkein keskellä tiheää puuryhmää, jonka verhoava siimes tarjosi\nhauskaa suojaa, istui aterian keittämiseksi virittämänsä tulen ääressä\nMeksikon rakuunain univormuun puettu mies poltellen maissisavuketta.\nPitkä keihäs vimppeleineen oli pantu nojalleen hänen viereensä\nmezquitepuun runkoa vasten, ja hevonen täysissä valjaissa, vain\nkuolaimet poistettuina suusta, söi rauhallisesti nuoria puunvesoja ja\naron pehmeää ruohoa.\n\nMies näytti seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotiaalta. Ovelissa\nkasvoissa kiilui pienet, vilkkaat silmät, ja vaskenpunerva ihonväri\nilmaisi hänet syntyperältään intiaaniksi.\n\nHän oli jo kauan sitten huomannut leiripaikkaansa lähestyvän\nratsastajan, mutta kiinnittäen häneen vain vähän huomiota hän oli\nrauhallisesti poltellut savuketta ja vuotellut ruokansa kypsentymistä,\nryhtymättä muihin varokeinoihin odottamattoman vierailun johdosta kuin\nkoettamaan, lähtikö sapeli helposti tupesta. Sitten kun John Davis oli\nenää vain muutaman askelen päässä soturista, hän pysähtyi ja virkkoi\nkohottaen kätensä hattuunsa:\n\n\"_Ave Maria purisima_!\" [Terve, puhtahin Maria!]\n\n\"_Sin pecado concebida_!\" [Synnittä siitetty neitsyt!] vastasi rakuuna\nmatkien amerikkalaisen liikettä.\n\nKun nämä kaikissa kohtauksissa tavalliset sakramentilliset\ntervehdyskaavat oli lausuttu, murtui jää ja tuttavuus oli solmittu.\n\n\"Astukaa maahan ratsultanne, caballero\", virkkoi ratsusotilas; \"kuumuus\narolla on tukehduttavaa. Minulla on tässä oivallista siimestä, ja tässä\npienessä padassa kiehuu parhaillaan savustettua lihaa ruskeiden papujen\nkera ryytipippurilla maustettuna, ja pian saatte tilaisuuden arvostella\nkeitostani, jos kunnioitatte minua ottamalla osaa ateriaani.\"\n\n\"Suurimmalla mielihyvällä otan tarjouksenne vastaan, caballero\",\nilmoitti amerikkalainen hymyillen, \"sitä kernaammin, koska totta puhuen\nolen ihan nälkään nääntymäisilläni ja koska sitäpaitsi olen lopen\nuupunut.\"\n\n\"_Carai!_ Olenpa sitten iloissani onnellisesta sattumasta, joka meidät\nyhdytti. Astukaahan heti ratsultanne.\"\n\n\"Sen teen.\"\n\nAmerikkalainen hyppäsi todellakin satulasta ja vapautti hevosensa\nkuolaimista. Jalo eläin meni heti toverinsa luo, sillä välin kun sen\nisäntä tyydytyksestä huoahtaen heittäysi ruohikkoon rakuunan viereen.\n\n\"Näytte ratsastaneen pitkän matkan, caballero\", huomautti sotilas.\n\n\"Niin\", vastasi amerikkalainen; \"olen ollut satulassa kymmenen tuntia\nyhteen mittaan ja lisäksi vielä vietin aamupuhteen taistelussa.\"\n\n\"_Cristo!_ Onpa teillä ollut aika urakka!\"\n\n\"Sanokaas muuta! Eikä siinä ole yhtään liioittelua sillä, niin totta\nkuin olen metsästäjä, ei minulla ole koskaan ennen ollut tällaista\nturkasen puuhaa.\"\n\n\"Te olette metsästäjä? Se on soma ammatti\", virkkoi sotilas huoahtaen,\n\"minäkin olen sitä harjoittanut.\"\n\n\"Miksi sen elämän jätitte, koska se teitä niin suuresti miellytti?\"\n\n\"Ah\", virkahti sotilas, \"lempi, lempi!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Ka, rakastuin hupsu tyttöheilakkaan, joka viekoitteli minut ottamaan\npestin.\"\n\n\"Oh peijakas!\"\n\n\"Niin, ja sitten kun tuskin olin ehtinyt pukea univormun ylleni, sanoi\nse minulle, että oli minun suhteeni pettynyt. Olin muka näissä nutuissa\npaljoa rumempi kuin oli otaksunut. Sanalla sanoen antoi hän minulle\nhäikäilemättä rukkaset juostakseen arrieron perästä.\"\n\nAmerikkalainen ei voinut pidättäytyä nauramasta tämän kummallisen\ntarinan kuullessaan.\n\n\"Eikö se ole surullista?\" kysyi sotilas.\n\n\"Kovin surullista\", myönsi John Davis, turhaan yrittäen näyttää\ntotiselta.\n\n\"Mitäpä sille mahtaa!\" lisäsi sotamies surunvoittoisesti. \"Maailma on\npelkkää petkutusta. Mutta\", jatkoi hän muuttaen sävyään, \"luulenpa,\nettä päivällisemme on kiehunut kypsäksi. Tunnen hajusta, että on aika\nnostaa pata tulelta.\"\n\nKun John Davisilla ei tietenkään ollut mitään tätä sotilaan päätöstä\nvastaan, ryhtyi viimemainittu heti toimeen. Pata nostettiin tulelta\nja laskettiin ruokailijain eteen, jotka kävivät käsiksi sen sisältöön\nniin tarmokkaasti, että se jokseenkin isosta koostaan huolimatta pian\nammotti tyhjänä.\n\nKaiken päätteeksi sytytettiin kaikkiin espanjalais-amerikkalaisiin\naterioihin välttämättömästi kuuluva savuke, ja virkistyneinä hyvästä\nravinnosta, jolla olivat täyttäneet vatsansa, kävivät molemmat miehet\nhyväntuulisen hilpeiksi ja erinomaisen halukkaiksi avomieliseen\nrupatteluun.\n\n\"Huomaan, että olette varovainen mies, caballero\", virkkoi\namerikkalainen puhaltaen sankan savun, josta osa hulmahti ulos suun ja\nosa nenän kautta.\n\n\"Se on minulla perintönä entisestä metsästäjänammatistani. Sotilaat\neivät ole yhtä huolellisia kuin minä, eivät lähimainkaan.\"\n\n\"Mitä enemmän teitä tarkkaan\", vastasi John Davis, \"sitä\nkummallisemmalta minusta tuntuu, että olette päättänyt antautua niin\nvähän tuottavaan ammattiin kuin sotilaan virkaan.\"\n\n\"Mitäpä sille mahtaa! Mitäpä kohtalolleen! Ja kun ei ole mahdollisuutta\ntätä univormua hiiteenkään heittää. Sitäpaitsi toivon, että voin\nsuorittaa tutkinnon ja että minusta tulee _cabo_ ennenkuin vuosi on\nkulunut.\"\n\n\"Hm, se on kuulemma kaunis arvoaste. Palkka on varmaan hyvä.\"\n\n\"Se ei olisi kehno, jos sen saisimme.\"\n\n\"Mitä, jos sen saisitte?\"\n\n\"Niin... Näyttää siltä, että hallitus ei ole rikas.\"\n\n\"Te siis annatte sille luottoa?\"\n\n\"Eihän ole muuta keinoa.\"\n\n\"Oh peijakas! Mutta suokaahan anteeksi kaikki nämä kysymykset, jotka\nteistä varmaan tuntuvat tungettelevilta?\"\n\n\"Eikö mitä! Älkää arkailko. Me juttelemme ystävyksinä.\"\n\n\"Millä tavoin te elätte?\"\n\n\"Ka, miten milloinkin sattuu.\"\n\n\"Miten sattuu! Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Ettekö käsitä?\"\n\n\"En tosiaan.\"\n\n\"Minä selitän teille.\"\n\n\"Siinä teette minulle mieliksi.\"\n\n\"Tapahtuu toisinaan, että kapteenimme tai kenraalimme antaa meille\njonkun tehtävän.\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Se maksetaan eri laskuun. Mitä vaarallisempi homma, sitä paksumpi\npalkka.\"\n\n\"Yhäkö velaksi?\"\n\n\"Ei hitossakaan! Etukäteen.\"\n\n\"Se on parempaa.\"\n\n\"Eikö olekin?\"\n\n\"Ja onko teillä joskus sellaisia tehtäviä?\"\n\n\"Usein, varsinkin kapinan aikana.\"\n\n\"Mutta johan on kulunut lähes vuosi kenenkään kenraalin yrittämättä\nnostaa kapinalippua.\"\n\n\"Valitettavasti.\"\n\n\"Teillä on siis matti kukkarossa.\"\n\n\"Ei aivan.\"\n\n\"Onko teillä ollut tehtäviä?\"\n\n\"Minulla on sellainen tällä hetkellä.\"\n\n\"Hyvin palkittuko?\"\n\n\"Mukiin menevästi.\"\n\n\"Olisiko epähienoa kysyä, kuinka paljon siitä maksetaan?\"\n\n\"Ei suinkaan. Minä sain viisikolmatta _oncea_.\"\n\n\"_Cristo!_ Sehän on sievä summa. Tehtävä on kaiketi vaarallinen, koska\nse niin kalliiksi arvostellaan.\"\n\n\"Ei se vallan vaaratonkaan ole.\"\n\n\"Hm, olkaa sitten varuillanne!\"\n\n\"Kiitos, mutta ei minulla suurta vaaraa ole. On vain vietävä kirje.\"\n\n\"Eihän kirje kylläkään...\" aloitti amerikkalainen välinpitämättömästi.\n\n\"Oh, tämä kirje on tärkeämpi kuin luulettekaan.\"\n\n\"Mitä vielä!\"\n\n\"Ihan totta. On kysymys useista miljoonista.\"\n\n\"Mitä sanottekaan!\" huudahti John Davis vavahtaen vastoin tahtoaan.\n\nSotilaan kohdattuaan oli metsästäjä kaiken aikaa hiljalleen ohjaillut\nkeskustelua niin, että saisi hänet paljastamaan syyn, joka toi hänet\nnäille autioille tienoille, sillä yksinäisen rakuunan oleskelu tällä\ntavoin arolla oli syystä tuntunut hänestä varsin epäilyttävältä. Hän\noli siis erittäin mielissään, kun näki miehen menevän viritettyyn\nansaan.\n\n\"Niin\", vastasi rakuuna, \"kenraali Rubio, jonka palvelussotilas minä\nolen, lähetti minut viestinviejänä kapteeni Melendeziä vastaan, joka\ntällä hetkellä saattaa rahalähetystä.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"_Carai!_ Enkö minä sitä tietäisi, koska sanoin, että minulla on kirje\nmukanani?\"\n\n\"Niin kyllä, mutta mitä varten kenraali kapteenille kirjoittaa?\"\n\nSotamies katseli hetkisen metsästäjää ovelan veitikkamaisesti ja\nmuuttaen sävyään lausui, tuijottaen häntä suoraan kasvoihin:\n\n\"Haluatteko pelata kortit pöydällä?\"\n\nMetsästäjä hymyili.\n\n\"Kah\", vastasi hän, \"huomaan että voimme ymmärtää toisiamme!\"\n\n\"Miksikä ei? Ehdoistahan kaikki herrasmiesten kesken riippuu. Pelaamme\nsiis avoimesti, eikö niin?\"\n\n\"Sovittu.\"\n\n\"Tunnustakaa, että mielellänne haluaisitte tietää tämän kirjeen\nsisällön.\"\n\n\"Oh, pelkkää uteliaisuutta, sen vakuutan.\"\n\n\"Siitä olen varma, tuhat tulimmaista! No hyvä, riippuu vain teistä,\nsaatteko sen tietää.\"\n\n\"No, sitten ei ole monta mutkaa. Millaiset ovat ehtonne?\"\n\n\"Perin yksinkertaiset.\"\n\n\"Sanokaa pois.\"\n\n\"Katsokaa minua tarkoin, ettekö tunne minua?\"\n\n\"En totisesti.\"\n\n\"Siitä näen, että minulla on parempi muisti kuin teillä.\"\n\n\"Hyvin mahdollista.\"\n\n\"Minä nähkääs tunnen teidät.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Minä juuri.\"\n\n\"Sitten olette minut jossakin nähnyt.\"\n\n\"Niin kai, mutta se merkitsee vähän. Pääasia on, että minä tiedän, kuka\nolette.\"\n\n\"Oh, erämiespä vain.\"\n\n\"Niin, ja Jaguarin läheinen ystävä.\"\n\n\"Häh!\" huudahti metsästäjä hämmästyksestä hätkähtäen.\n\n\"Älkää säikähtykö niin vähästä. Vastatkaahan vain, onko se totta vai\neikö?\"\n\n\"Totta se on. En käsitä, miksi sen meidän keskemme kieltäisin.\"\n\n\"Siinä tekisittekin väärin. Missä on Jaguari tällä hetkellä?\"\n\n\"Minä en tiedä.\"\n\n\"Toisin sanoen, ette halua sitä sanoa?\"\n\n\"Oikein arvattu.\"\n\n\"Hyvä. Mutta voisitteko saattaa minut hänen luokseen, jos sitä\nhaluaisin?\"\n\n\"Siinä en näe estettä, jos se vain maksaa vaivan.\"\n\n\"Enkö teille sanonut, että on kysymys miljoonista?\"\n\n\"Kyllä, mutta ette ole sitä todistanut.\"\n\n\"Sellaisen todistuksenko haluaisitte minulta saada?\"\n\n\"En muuta.\"\n\n\"Se on melko vaikeata.\"\n\n\"Eipä suinkaan.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Hyvä Jumala, minähän olen kunnon toveri. Minä vain tahdon turvata\nvastuunalaisuuteni: näyttäkää minulle kirje, en minä muuta pyydä.\"\n\n\"Olisitteko silloin tyytyväinen?\"\n\n\"Olisin toki, koska tunnen kenraalin käsialankin.\"\n\n\"No sitten, olkoon menneeksi!\" Ja ottaen ison kuoren povessaan,\nkuitenkaan päästämättä sitä käsistänsä, hän näytti sitä\namerikkalaiselle ja virkkoi: \"Katsokaa.\"\n\nTämä tarkasti sitä huolellisesti muutaman minuutin.\n\n\"Eikö se ole kenraalin käsialaa?\" kysyi sotamies.\n\n\"On.\"\n\n\"Suostutteko nyt saattamaan minut Jaguarin luo?\"\n\n\"Milloin vain tahdotte.\"\n\n\"Nyt heti siis.\"\n\n\"Lähdetään vain heti.\"\n\nMolemmat miehet nousivat kuin yhteisestä sopimuksesta, pistivät\nkuolaimet hevostensa suuhun, hyppäsivät satulaan ja ratsastivat täyttä\nlaukkaa paikalta, joka muutaman tunnin ajan oli tarjonnut heille niin\ntervetullutta siimestä.\n\n\n\n\nXXIX\n\nKauppa\n\n\nMolemmat seikkailijat ratsastivat hilpeinä rinnatusten, rupatellen\ntoisilleen, mitä sylki suuhun toi, ja kertoen erämaan tarinoita,\nnimittäin metsästysjuttuja ja kuvauksia kahakoistaan intiaanien kanssa.\nMyöskin keskustelivat he valtiollisista tapahtumista, jotka viime\nkuukausina olivat käyneet vakavanlaatuisiksi ja kääntyneet Meksikon\nhallitukselle varsin arveluttavalle tolalle.\n\nAurinko oli mennyt mailleen noin tunti sitten ja oli pimeä yö heidän\nsaapuessaan lähelle Jaguarin leiriä, jonka kenttänuotiot säkenöitsivät\nvarjossa, luoden aavemaisia valoheijastuksia ympäröiviin esineihin ja\npainaen jylhään aroseutuun villin majesteettisuuden leiman.\n\n\"Kas nyt olemme perillä\", virkkoi metsästäjä pysähdyttäen hevosensa\nja kääntyen toveriinsa. \"Kukaan ei ole meitä huomannut. Voitte vielä\npalata tarvitsematta pelätä takaa-ajoa. Minkä päätöksen teette?\"\n\n\"_Canarios_, toveri!\" vastasi sotilas ylenkatseellisesti ja kohauttaen\nhiukan olkapäitänsä. \"En ole saapunut tänne asti jänistääkseni leirin\nportilla! Sallikaa minun sanoa teille kaikella ansaitsemallanne\nkunnioituksella, että huomautuksenne tuntuu minusta lievimmin sanoen\nomituiselta.\"\n\n\"Pidin velvollisuutenani sen tehdä. Ken takaa, että ette huomenna kadu\nvaarallista toimenpidettä, jota tänään yritätte?\"\n\n\"Mahdollista. Mutta, mitäpä tässä muutakaan? Minä antaudun siihen\nvaaraan. Päätökseni on tehty ja se on horjumaton. Rientäkäämme siis\nJumalan nimessä eteenpäin!\"\n\n\"Kuten tahdotte, caballero! Ennenkuin neljännestunti on kulunut, olette\nhänen edessään, jota haluatte puhutella. Te selitätte asianne hänelle,\nja minun tehtäväni on suoritettu.\"\n\nMuutaman minuutin päästä he olivat nuotioiden lieskan muodostamassa\nvalokehässä. Melkein heti kuului vireeseen vedetyn pyssyn naksahdus, ja\nkarkea ääni käski heidän pysähtyä paholaisen nimessä.\n\nJos käsky ei juuri ollutkaan kohtelias, oli se sitä tinkimättömämpi, ja\nseikkailijamme katsoivat viisaammaksi sitä noudattaa.\n\nUseita aseistettuja miehiä lähti silloin vallituksista ja yksi heistä\nkääntyi muukalaisten puoleen ja kysyi, keitä he olivat ja mitä näin\nsopimattomaan aikaan sieltä hakivat.\n\n\"Keitäkö olemme?\" vastasi amerikkalainen. \"Ystäviä. Ja mitäkö haluamme?\nPäästä mahdollisimman pian leiriin.\"\n\n\"Kaikki tuo on kyllä kaunista puhetta\", selitti mies, \"mutta jollette\nääntele nimiänne, ette pääse sisälle niin aivan pian, varsinkaan kun\ntoinen teistä on puettu univormuun, jollaisella ei täällä meidän\nkeskuudessamme ole mitään pyhyyden tuoksua.\"\n\n\"Hyvä sitten, Ruperto\", vastasi amerikkalainen: \"minä olen John\nDavis, luullakseni minut tunnette. Päästäkää minut siis enempää\nviivyttelemättä sisälle. Minä vastaan tästä caballerosta, jolla on\ntärkeä tiedonanto päälliköllenne.\"\n\n\"Olkaa tervetullut, isäntä John. Älkää olko minulle vihoissanne.\nTiedättehän, että varovaisuus on turvallisuuden kulmakivi.\"\n\n\"Niin, niin\", nauroi amerikkalainen. \"Hiisi teidät perisi, jos\nhetkeksikään unohtaisitte valppautenne, toveri.\"\n\nHe astuivat sitten leiriin ilman enempiä esteitä.\n\nJohn Davis astui satulasta kehoittaen toveriaan tekemään samoin. Sitten\nhän viitaten sotilasta seuraamaan meni telttaa kohti, jonka kankaan\nläpi kuulsi heikko ja värähtelevä valo.\n\nTeltan ovelle tultuaan metsästäjä pysähtyi ja lyötyään kahdesti\nkämmeniinsä kysyi tyynellä äänellä:\n\n\"Nukutteko te, Jaguari?\"\n\n\"Tekö siellä, John Davis, vanha toveri?\" kuului heti teltan sisältä.\n\n\"Minä.\"\n\n\"Tulkaa sitten, olen odotellut teitä levottomasti.\"\n\nAmerikkalainen kohotti oven kohtaa osoittavaa uudinta ja astui\ntelttaan. Sotilas sujahti hänen perästään, ja uudin putosi sitten\npaikoilleen.\n\nIstuen bisoninkallolla Jaguari selaili laajaa kirjevaihtoa\nkynttiläpahaisen epävarmassa valossa. Yhdessä teltan nurkassa nähtiin\npari, kolme permannolle levitettyä karhuntaljaa, jotka kaiketi olivat\ntarkoitetut makuusijaksi. Tulokkaat nähdessään taittoi nuori mies\npaperinsa jälleen laskoksiinsa ja sulki ne pieneen rautalaatikkoon,\njonka avaimen kätki poveensa, kohotti sitten päänsä ja vilkaisi\nlevottomasti rakuunaan.\n\n\"Kuka tuo on, John?\" kysyi hän. \"Tuotteko meille vankeja?\"\n\n\"En\", vastasi toinen; \"tämä caballero halusi ehdottomasti puhutella\nteitä eräissä asioissa, jotka hän teille itse selittää. Pidin\nvelvollisuutenani antaa hänelle siihen tilaisuuden.\"\n\n\"Hyvä, hetimiten ryhdymme häntä kuulemaan. Mitä te olette puuhannut?\"\n\n\"Toimittanut saamani tehtävän.\"\n\n\"Ja te onnistuitte siinä?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Bravo, ystäväni! Kertokaahan.\"\n\n\"Mitäpä hyötyä yksityiskohtain kertomisesta?\" lausui amerikkalainen\nosoittaen silmällään parin askeleen päässä liikahtamatta ja levollisena\nseisovaa rakuunaa.\n\nJaguari ymmärsi yskän.\n\n\"Eipä ole\", sanoi hän; \"katsokaammehan, mistä puusta tämä mies on\nveistetty\", ja kääntyen sotilaaseen hän lisäsi: \"Astukaa lähemmäksi,\nveikkonen!\"\n\n\"Olen käytettävissänne, päällikkö.\"\n\n\"Mikä on nimenne?\"\n\n\"Gregorio Felpa. Olen rakuuna, kuten teidän arvoisuutenne puvustani\nnäkee.\"\n\n\"Mistä syystä haluaisitte minua puhutella?\"\n\n\"Siksi, että haluan tehdä teille tärkeän palveluksen, arvoisa herra.\"\n\n\"Minä kiitän teitä. Mutta palvelukset ovat tavallisesti hiton kalliita,\nenkä minä ole rikas.\"\n\n\"Te tulette siksi.\"\n\n\"Toivoakseni. Mutta mikä on se suuri palvelus, jonka aiotte minulle\ntehdä?\"\n\n\"Selitän asian parilla sanalla. Jokaisessa valtiollisessa kysymyksessä\non kaksi puolta. Riippuu kunkin näkökannasta, mille puolen asettuu.\nMinä olen Teksasin lapsia, pohjoisamerikkalaisen miehen ja\nintiaanittaren poika, ja vihaan siis sydämestäni meksikolaisia.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Sotilaana vastoin tahtoani olen nyt saanut vietäväkseni kenraali\nRubiolta kapteeni Melendezille tiedonannon, jossa hän ilmoittaa\ntälle kohtauspaikan, mihin kapteenin on saavuttava välttääkseen Rio\nSecoa, koska teillä kuuluu olevan aikomus asettua sinne väijyksiin,\nryöstääksenne conductan.\"\n\n\"Ahaa\", virkkoi Jaguari käyden äkkiä tarkkaavaiseksi; \"mutta kuinka\ntunnette kirjelmän sisällön?\"\n\n\"Perin yksinkertaisella tavalla. Kenraali luottaa minuun aivan\ntäydellisesti. Hän luki minulle kirjelmän jo siitäkin syystä, että hän\nantoi minun toimekseni opastaa kapteeni kohtauspaikalle.\"\n\n\"Petätte siis päällikkönne?\"\n\n\"Senkö nimen te annatte menettelylleni?\"\n\n\"Minä puhun kenraalin näkökannalta.\"\n\n\"Entä oma näkökantanne?\"\n\n\"Kun olemme onnistuneet, ilmoitan sen teille.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi rakuuna välinpitämättömästi.\n\n\"Onko teillä se kirjelmä?\"\n\n\"Tässä!\"\n\nJaguari otti kuoren, tutki sitä tarkasti, käänteli sitä hyppysissään ja\naikoi sitten murtaa sinetin.\n\n\"Malttakaas!\" huudahti sotilas innokkaasti hänen eleensä nähdessään.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Siksi, että jos te murratte sinetin, en voi enää viedä kirjettä sille,\njolle se on aiottu.\"\n\n\"Mitä tuolla tarkoitatte?\"\n\n\"Ettekö minua käsitä?\" virkkoi sotilas huonosti salaten\nkärsimättömyytensä.\n\n\"En kai\", vastasi päällikkö.\n\n\"Pyydän teitä kuuntelemaan minua viisi minuuttia.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Kenraalin kapteenille osoittama kohtauspaikka on Venadon lammella.\nEnnenkuin sinne tullaan, on varsin ahdas ja hyvin metsäinen sola.\"\n\n\"Palo Muerton sola, minä tunnen sen.\"\n\n\"Ka, te asetutte sinne väijyksiin tiheikköihin oikealle ja vasemmalle,\nja kun _conducta_ saapuu, hyökkäätte sen kimppuun molemmilta puolin\nsamalla kertaa. On mahdotonta, että se pääsee käsistänne, jos\nhankkeenne on hyvin valmisteltu, kuten otaksun.\"\n\n\"Niin, paikka _on_ sellaiseen yllätykseen mitä sopivin, mutta ken\ntakaa, että conducta kulkee solan läpi eikä Rio Secon yli?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Mitä, tekö?\"\n\n\"Tietysti, koska minä toimin oppaana.\"\n\n\"Hm, nyt emme enää käsitä toisiamme.\"\n\n\"Käsitämme päinvastoin hyvinkin. Minä lähden luotanne ja menen\ntapaamaan kapteenia, jolle annan kenraalin kirjelmän. Tahtoen tai\ntahtomattaan täytyy hänen ottaa minut oppaakseen, ja minä saatan hänet\nvarmasti teidän käsiinne kuin teuraaksi talutetun mullin.\"\n\nJaguari loi sotamieheen katseen, jolla näkyi haluavan pöyhiä hänen\nsydämensä ihan pohjia myöten.\n\n\"Te olette rohkea veitikka\", sanoi hän; \"mutta mielestäni järjestelette\nasiat liian paljon omaan malliinne. Minä en tunne teitä, näenhän\nteidät ensi kertaa ja, suokaa anteeksi suoruuteni, näen teidät\nkavallushommissa. Ken minulle vastaa uskollisuudestanne? Jos olen\nkyllin yksinkertainen salliakseni teidän rauhassa lähteä, niin ken\ntakaa, että te ette käänny minua vastaan?\"\n\n\"Oma etuni ensiksikin. Jos te minun avullani saatte rahakuormaston\nhaltuunne, antanette te minulle viisisataa oncea.\"\n\n\"Se ei ole liian paljon. Mutta sallikaa minun vielä tehdä yksi\nhuomautus.\"\n\n\"Olkaa hyvä.\"\n\n\"Mikään ei todista minulle, että teille ei ole luvattu kahdenkertaista\nsummaa minun kaappaamisestani.\"\n\n\"Oh\", virkahti toinen tehden kieltävän liikkeen.\n\n\"Niin maar, onhan nähty ihmeellisempiäkin asioita. Ja vaikka pääni\nei suuriarvoinen lienekään, vakuutan teille, että olen kylliksi\nturhamainen pitääkseni siitä kiinni tavattomasti. Siksipä sanonkin\nteille, että jollei teillä ole parempia vakuuksia minulle antaa, niin\nkauppa raukeaa.\"\n\n\"Eikö siis mikään voi teitä saada vakuutetuksi uskollisuudestani?\"\n\n\"Ei mikään.\"\n\n\"Kuulkaahan, tässä täytyy päästä ratkaisuun\", huudahti sotilas\nkärsimättömänä.\n\n\"En parempaa pyydä.\"\n\n\"Onhan sovittu asia, arvoisa päällikkö, että annatte minulle viisisataa\nkulta-oncea?\"\n\n\"Siinä tapauksessa, että teidän avullanne saan rahakuormaston käsiini.\"\n\n\"Niin tietenkin!\"\n\n\"Minä lupaan ne teille.\"\n\n\"Se riittää, tiedän, että te ette milloinkaan syö sanaanne.\"\n\nSitten hän avasi napista univormunuttunsa, tarttui kaulassaan olevista\npienistä teräskäädyistä riippuvaan pussoseen ja näytti sitä päällikölle.\n\n\"Tiedättekö, mikä tämä on?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasi Jaguari tehden hurskaasti ristinmerkin. \"Se on\npyhäinjäännös.\"\n\n\"Paavin siunaama, kuten tästä todistuksesta näette.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\nHän otti esineen kaulastaan, laski sen nuoren miehen käteen ja pannen\nsitten oikean kätensä peukalon ristiin vasemman käden peukalon yli,\nlausui lujalla ja korostetulla äänellä:\n\n\"Minä, Gregorio Felpa, vannon tämän pyhäinjäännöksen kautta, että\nuskollisesti täytän kaikki ylevän, Jaguariksi nimitetyn päällikön\nkanssa tekemäni kaupan ehdot. Jos rikon valani, niin luovun tästä\npäivästä alkaen ainiaaksi siitä osuudesta, jota itselleni paratiisissa\ntoivon, ja vannoudun helvetin ikuisiin liekkeihin. -- Pitäkäähän nyt\ntämä arvokas pyhäinjäännös\", lisäsi hän. \"Palatessani annatte sen\nminulle takaisin.\"\n\nMitään vastaamatta ripusti sissipäällikkö esineen heti kaulaansa.\n\nSotilaan tekemä vala haihdutti heti Jaguarin epäluulot, ja niiden\ntilalle heräsi hänessä täydellinen luottamus. Keskustelu menetti\ntähänastisen ynseän sävynsä, sotilas istuutui bisoninkallolle, ja ollen\nnyt yhtä mieltä pohtivat nuo kolme miestä hyvinä ystävinä asioita ja\nkoettivat keksiä parhaat keinot yrityksen onnelliseen täytäntöönpanoon.\n\nSotilaan ehdottama tuuma oli niin yksinkertainen ja helppo, että\nse takasi menestyksen, ja niinpä se joka suhteessa hyväksyttiin ja\nneuvottelu koski vain yksityiskohtia. Vihdoin, kun yö jo oli pitkälle\nehtinyt, erkanivat nuo kolme miestä toisistaan suodakseen itselleen\ntuokion välttämätöntä lepoa kuluneen päivän vaivojen jälkeen ja\nvoimistuakseen uuden päivän ponnistuksia kestämään.\n\nGregorio nukkui espanjalaista lausepartta käyttääksemme _a pierna\nsuelta_, toisin sanoen koko ajan yhteen menoon.\n\nNoin kaksi tuntia ennen auringonnousua kumartui Jaguari nukkujan yli\nja herätti hänet. Sotilas nousi heti, hieraisi silmiään ja oli viiden\nminuutin päästä yhtä virkku ja vireä kuin jos olisi nukkunut kaksi\nvuorokautta.\n\n\"On aika lähteä\", kuiskasi hänelle Jaguari; \"John Davis itse on sukinut\nja satuloinut hevosenne, tulkaa.\"\n\nHe lähtivät teltasta. Amerikkalainen piteli todellakin sotilaan hevosta\nsuitsista. Mies hyppäsi yhdellä ponnahduksella satulaan, jalustimia\nkäyttämättä, osoittaakseen, että oli levännyt tarpeeksi.\n\n\"Mitä suurinta varovaisuutta ennen kaikkea!\" huomautti Jaguari.\n\"Varokaa sanojanne ja pienimpiäkin eleitänne. Joudutte tekemisiin\nMeksikon armeijan urheimman ja älykkäimmän upseerin kanssa.\"\n\n\"Luottakaa minuun. _Canarios_, panos on liian uhkea, jotta haluaisin\nmenettää osani!\"\n\n\"Vielä sananen!\"\n\n\"Minä kuuntelen.\"\n\n\"Järjestäkää niin, että saavutte vuorensolaan vasta yön tullen. Pimeys\non hyvin tärkeä yllätyksen onnistumiseksi. Ja nyt näkemiin ja onnea\nmatkalle!\"\n\n\"Näkemiin! Minäkin toivon yrityksellenne onnea.\"\n\nJaguari ja amerikkalainen saattoivat rakuunan leirin rajapaaluille\nasti tutustuttaakseen hänet uloimmille vartijoille, jotka ilman tätä\nvarokeinoa olisivat univormupukuista miestä empimättä ampuneet.\n\nKun hän oli lähtenyt leiristä, seurasivat molemmat miehet häntä\nsilmillään niin kauan kuin saattoivat eroittaa hänen mustan varjon\ntavoin hiipivän puiden välitse metsässä, jonne pian hävisi.\n\n\n\n\nXXX\n\nVäijytys\n\n\nJaguari oli valmistellut yrityksensä niin huolellisesti, ja kavaltaja,\njoka oli ottanut opastaakseen conductaa, oli suorittanut liikkeensä\nniin hyvin, että meksikolaiset olivat kirjaimellisesti joutuneet\nampiaispesään, josta oli vaikea, ellei mahdoton päästä ulos.\n\nHerpaantuneina päällikkönsä kaatumisen johdosta, jonka hevoseen heti\nkahakan alussa oli osunut kuolettava luoti, mutta kuitenkin totellen\näärettömällä vaivalla melkein heti pystyyn ponnistautuneen päällikkönsä\nääntä, olivat meksikolaiset ryhmittyneet kuormaston ympärille, ja\nkääntyen päättäväisesti joka suunnalle valmistausivat he urhoollisesti\npuolustamaan haltuunsa uskottua aarretta.\n\nKapteeni Melendezin johtama saattojoukko ei tosin ollut lukuisa, mutta\nsiihen kuului vanhoja karaistuneita sotureita, jotka aikoja sitten\nolivat tottuneet sissisotaan ja joista ei vaarallinen asema, johon\nheidän onneton tähtensä oli heidät saattanut, tuntunut kovinkaan\nmerkilliseltä.\n\nRakuunat olivat astuneet alas ratsuiltaan, ja heittäen pois tällaisessa\ntaistelussa hyödyttömät pitkät taistelukeihäänsä, tarttuneet\nkarbineihinsa ja odottivat, pyssynpiiput ojennettuina ja tähystäen\npensaisiin, laukaisemiskäskyä.\n\nKapteeni Melendez oli luonut tarkastavan silmäyksen seutuun. Se\nei ollut suinkaan edullinen puolustukseen. Oikealla ja vasemmalla\nkohosivat jyrkät rinteet, joilla kuhisi vihollisia. Takana väijyi\nryteikössä lukuisa joukko rajarosvoja, jotka ikäänkuin taikomalla\nolivat äkkiä katkaisseet peräytymistien. Edessä taasen ammotti lähes\nkaksikymmentä metriä leveä ja arvaamattoman syvä kuilu.\n\nKaikki toivo päästä ehjin nahoin pinteestä, johon oltiin jouduttu,\nnäkyi siis meksikolaisilta menneen, ei ainoastaan näiden heitä joka\ntaholta piirittäväin vihollisten melkoisen ylivoiman, vaan myöskin\nmaaston laadun vuoksi. Mutta sitten kun kapteeni oli tarkkaan tutkinut\nseutua, singahti hänen silmästään salama, ja synkkä hymy värähti hänen\nkasvoillaan.\n\nRakuunat olivat jo kauan tunteneet päällikkönsä, he luottivat häneen,\nhe huomasivat tuon ohimenevän hymyn, ja heidän rohkeutensa lisääntyi.\n\nKapteeni oli hymyillyt, hän siis toivoi. Tosin kyllä ei ainoakaan mies\nkoko saattueessa olisi voinut sanoa, mikä tuon toivon aiheutti.\n\nEnsimmäisen yhteislaukauksen jälkeen olivat rosvot odottamatta nousseet\nkukkuloille, mutta jääneet siihen liikkumattomina seisomaan, tyytyen\nvain pitämään silmällä meksikolaisten liikkeitä.\n\nTätä vihollisen hänelle niin jalomielisesti suomaa hengähdysaikaa\nkäytti kapteeni hyväkseen hiukan järjestääkseen puolustusta ja\nkorjatakseen taistelusuunnitelmansa. Muulit riisuttiin, kallisarvoiset\nlaatikot sijoitettiin aivan taakse, mahdollisimman kauaksi\nvihollisesta. Sitten talutettiin muulit ja hevoset lippurintaman\neteen ja järjestettiin sillä tavoin, että niiden ruumiit olivat\nsuojavarustuksena sotilaille, jotka polvistuen ja kyyristyen tämän\nelävän vallituksen taakse olivat jotakuinkin turvassa vihollisten\nluodeilta.\n\nSitten kun nämä hommat oli suoritettu ja kapteeni viime silmäyksellä\nvarmistautunut siitä, että hänen määräyksensä oli täsmällisesti pantu\ntäytäntöön, hän kumartui kuiskaamaan muutamia sanoja señor Bautistan,\narrierojen päämiehen, korvaan.\n\nArriero säpsähti hämmästyksestä kapteenin sanat kuullessaan, mutta\ntyyntyen melkein heti hyökkäsi päällänsä myöntymisen merkiksi.\n\n\"Tottelettehan te?\" kysyi don Juan katsoen häneen kiinteästi.\n\n\"Sen vakuutan kunniasanallani, kapteeni\", vastasi arriero.\n\n\"Hyvä on!\" virkkoi nuori upseeri iloisesti. \"Meille tulee hauskaa,\nsaatte nähdä!\"\n\nArriero vetäysi takaisin ja kapteeni palasi sotilaittensa luo. Tuskin\nhän oli asettunut paikalleen taistelurintaman eteen, kun eräs mies\nilmestyi oikeanpuolisen kukkulan huipulle. Hänellä oli kädessään pitkä\nkeihäs, jonka kärjessä hulmusi valkoinen kankaanpalanen.\n\n\"Ohoh\", jupisi kapteeni, \"mitä tuo merkitsee? Joko ne pelkäävät saaliin\npujahtavan käsistänsä? Halloo\", huusi hän, \"mitä haluatte?\"\n\n\"Neuvotella\", vastasi lipunkantaja lyhyesti.\n\n\"Neuvotella? Mitä hyötyä siitä olisi? Sitäpaitsi on minulla kunnia\nolla meksikolaisen armeijan upseeri, enkä minä hiero kauppaa rosvojen\nkanssa.\"\n\n\"Olkaa varuillanne, kapteeni, sopimattomalla ajalla osoitettu\nmiehuullisuus on usein kerskailua. Teidän asemanne on toivoton.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" vastasi nuori upseeri pilkallisesti.\n\n\"Olette joka taholta saarroksissa.\"\n\n\"Paitsi yhdeltä.\"\n\n\"Niin, mutta siellä on ylipääsemätön kuilu.\"\n\n\"Ken tietää!\" virkkoi kapteeni yhä ivallisesti.\n\n\"No, tahdotteko kuunnella minua!\" tivasi mies, jota tämä keskustelu\nalkoi tuskastuttaa.\n\n\"Puhukaahan siis puhuttavanne\", virkkoi upseeri; \"sitten ilmoitan\nteille ehtoni.\"\n\n\"Mitkä ehdot?\" kysyi neuvottelija kummastuneena.\n\n\"Ne, jotka minä teille sanelen, lempo soikoon!\"\n\nKaikuva naurun rähähdys rajarosvojen puolelta tervehti korskeita\nsanoja. Kapteeni pysyi kylmänä ja järkähtämättömänä.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi hän.\n\n\"Niiden miesten päällikkö, jotka pitävät teitä vangittuina.\"\n\n\"Vangittuina! Sitä en usko. Mutta saammepa nähdä. Ah, te olette\nJaguari, se julma rosvo, jonka nimeä rajaseudulla sadatellaan?\"\n\n\"Minä olen Jaguari\", vastasi toinen lyhyesti\n\n\"Hyvä on. Mitä te tahdotte?\"\n\n\"Kuulkaa, kapteeni, te olette urhoollinen upseeri, jolle en soisi\nturmiota. Älkää olko niin itsepäinen, että melkoisten voimien\nsaartamana ryhdytte mahdottomaan kamppailuun. Jokainen vastustuksen\nyritys olisi anteeksiantamatonta mielettömyyttä, josta ei olisi muuta\ntulosta kuin johtamienne miesten yleisteurastus, teillä olematta\npienintäkään toivoa pelastaa saattamaanne kuormastoa. Antautukaa,\ntoistan minä teille! Mitään muuta pelastuksen tietä ei teille ole\ntarjolla.\"\n\n\"Caballero\", vastasi kapteeni tällä kertaa vakavasti, \"minä kiitän\nteitä lausumistanne sanoista. Olen hieman ihmistuntija ja huomaan, että\ntällä hetkellä puhutte vilpittömästi.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Jaguari.\n\n\"Valitettavasti\", jatkoi kapteeni, \"täytyy minun teille toistaa,\nettä minulla on kunnia olla upseeri ja että en milloinkaan suostu\nluovuttamaan miekkaani rosvopäällikölle, jonka päästä on luvattu\npalkinto. Jos olisin kyllin hupsu ja tyhmä antaakseni vietellä itseni\nansaan, niin sitä pahempi vain minulle. Saisin siitä kärsiä seuraukset.\"\n\nMolemmat haastelijat olivat lähestyneet toisiansa ja juttelivat nyt\nseisten vieretysten.\n\n\"Minä käsitän, kapteeni, että teidän sotilaskunnianne pakoittaa teidät\ntaistelemaan epäsuotuisissakin olosuhteissa, mutta tässä tapauksessa\novat kaikki mahdollisuudet teitä vastaan, eikä teidän kunnianne\nmitenkään kärsi antautumisesta, jolla säästäisitte urheiden soturienne\nhengen.\"\n\n\"Jättäisin teille miekan iskutta sen runsaan saaliin, jota himoitsette,\nniinkö?\"\n\n\"Teettepä mitä tahansa, niin ei se saalis voi pelastua käsistämme.\"\n\nKapteeni kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Te olette hullu\", virkkoi hän, \"kuten ovat kaikki arojen sissisotaan\ntottuneet. Olette mielinyt olla liian viekas ja siinä ampunut yli\nmaalin.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koettakaa ymmärtää minut oikein, caballero! Minä olen _cristino viejo_\n[vanhaa kristittyä sukua], olen entisten valloittajain jälkeläinen,\nespanjalainen veri virtaa puhtaana suonissani. Kaikki väkeni on minulle\nhartaasti uskollista. Minun käskystäni he antavat surmata itsensä\nviimeiseen mieheen, mutta olkoonpa asemanne kuinka edullinen tahansa,\ntoverienne lukumäärä kuinka suuri hyvänsä, ette voi tuota pikaa tappaa\nviittäkymmentä epätoivon vimmalla taistelevaa miestä, jotka ovat\npäättäneet olla armoa pyytämättä.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Jaguari soinnuttomalla äänellä, \"mutta lopuksi he\nkumminkin kaatuvat.\"\n\n\"Epäilemättä\", vastasi kapteeni rauhallisesti, \"mutta sillä välin kun\nte meitä teurastatte, vierittävät arrierot, joille olen siinä suhteessa\nantanut ehdottomat määräykset, rahakirstut toisen toisensa perästä\nkuiluun, jonka partaalle te olette meidät ajaneet.\"\n\n\"Oh\", huudahti Jaguari tehden hillityn uhkaavan liikkeen, \"niin te ette\nmenettele, kapteeni!\"\n\n\"Miksikä en menettelisi?\" lausui upseeri kylmästi. \"Niin, sen minä\nteen, vakuutan sen teille kunniani kautta.\"\n\n\"Oh!\"\n\n\"Kuinka silloin kävisi? Olisitte halpamaisesti teurastaneet\nviisikymmentä miestä ilman muuta tulosta kuin että olisitte rypeneet\nmaanmiestenne veressä.\"\n\n\"_Rayo de Dios!_ Vallanhan te hourailette, se olisi...\"\n\n\"Se ei ole muuta kuin luonnollinen seuraus uhkauksestanne. Me kuolemme,\nmutta kuolemme urhoollisina miehinä ja täytämme velvollisuutemme\nloppuun asti, koskapa rahat pelastuisivat.\"\n\n\"Kaikki yritykseni päästä sovinnolliseen ratkaisuun ovat siis olleet\nturhat?\"\n\n\"On yksi keino.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Sallikaa meidän lähteä luvaten kunniasanallanne, että olette\nhäiritsemättä peräytymistämme.\"\n\n\"En koskaan! Nuo rahat ovat minulle välttämättömät, minun täytyy ne\nsaada.\"\n\n\"Tulkaa ne sitten ottamaan.\"\n\n\"Niin minä teenkin.\"\n\n\"Kuten haluatte.\"\n\nHe erosivat.\n\nKapteeni kääntyi sotilaittensa puoleen, jotka olivat seisoneet kyllin\nlähellä haastelijoita voidakseen tarkkaavaisesti kuunnella keskustelun\nkaikkia vaiheita.\n\n\"Mitä te haluatte tehdä, lapseni?\" kysyi hän.\n\n\"Kuolla!\" vastasivat sotilaat lyhyeen ja lujalla äänellä.\n\n\"Tapahtukoon niin, kuolkaamme yhdessä!\" Ja heiluttaen miekkaansa\npäänsä päällä huusi hän: \"_Dios y libertad! Viva Mexico_!\" [Jumalan ja\nvapauden nimessä! Eläköön Meksiko!]\n\n\"_Viva Mexico_!\" toistivat rakuunat innokkaasti.\n\nTällä välin oli aurinko vaipunut taivaanrannan taakse ja varjo oli\nkäärinliinan lailla verhonnut seudun.\n\nSydämessään raivostuneena yrityksensä huonosta onnistumisesta oli\nJaguari palannut toveriensa luo.\n\n\"No\", kysyi häneltä John Davis, joka levottomasti vuotti hänen\npalaamistansa. \"Mitä saitte aikaan?\"\n\n\"En mitään. Se mies on vimmattu.\"\n\n\"Sanoinhan teille, että hän on paholainen. Mutta onneksi hän ei pääse\nkäsistämme, tekipä mitä tahansa.\"\n\n\"Siinäpä petytte\", vastasi Jaguari polkien vihaisesti jalkaansa. \"Jos\nhän kuolee tai jää eloon, ovat rahat meiltä mennyttä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\nJaguari selosti muutamilla sanoilla uskotulleen, mitä hänen ja\nkapteenin välillä oli haasteltu.\n\n\"Kuolema ja kirous!\" huudahti amerikkalainen. \"Rientäkäämme siis!\"\n\n\"Kaiken lisäksi on pimeä kuin myyränpesässä.\"\n\n\"_By God!_ sytyttäkäämme ilotulitus! Ehkä se panee nuo ihmishahmoiset\npaholaiset miettimään, jotta eivät enää kurnuta kuin sadetta huutelevat\nsammakot.\"\n\n\"Olette oikeassa. Tulisoihtuja!\"\n\n\"Parempi, että poltamme metsän.\"\n\n\"Ah niin\", huudahti Jaguari nauraen. \"Bravo, savuttakaamme heidät kuin\nmyskirotat.\"\n\nTämä julma tuuma pantiin heti täytäntöön, ja pian vyötti harjannetta\nloistava lieskaketju ja kiersi koko solan, jossa meksikolaiset\njärkähtämättöminä odottivat vihollistensa hyökkäystä.\n\nKauan ei heidän tarvinnutkaan odottaa. Alkoi vilkas ammunta, jonka\npauke sekaantui hyökkääjäin huutoihin ja kiljuntaan.\n\n\"On aika\", huusi kapteeni.\n\nHeti kuultiin rahakirstun putoavan kuiluun.\n\nTulipalon hohteessa oli valoisaa kuin kirkkaalla päivällä. Ainoakaan\nmeksikolaisten liike ei jäänyt vastapuolelta huomaamatta.\n\nNämä päästivät raivonhuudon nähdessään laatikon toisensa perästä\nvierivän syvyyteen.\n\nHe ryntäsivät juoksujalkaa sotamiesten kimppuun, mutta nämä ottivat\nheidät vastaan pistimillä, vaaksaakaan väistymättä.\n\nMelkein pyssynpiipun ulottumalta ammuttu yhteislaukaus meksikolaisilta,\njotka olivat tähän asti säästäneet tultansa, kaatoi ison joukon\nvihollisia saaden heidän rivinsä epäjärjestykseen, niin että heidän\ntäytyi väkisinkin peräytyä.\n\n\"Eteenpäin!\" kirkui Jaguari.\n\nHänen toverinsa palasivat entistä innokkaampina.\n\n\"Pitäkää puolianne! Meidän on kuoltava\", virkkoi kapteeni.\n\n\"Kuolkaamme!\" säestivät sotilaat yhteen ääneen. Silloin alkoi\ntaistelu mies miestä, jalka jalkaa, rinta rintaa vasten, hyökkääjät\nja puolustautujat sekaantuivat toisiinsa, kummankin kirkuen käheästi\nraivoissansa, taistellen pikemmin villipetojen kuin ihmisten lailla.\n\nHeitä kohti tähdätyistä luodeista harvenneet arrierot eivät silti\nherenneet innokkaasti uurastamasta. Tuskin höltyi vipu jonkun\ntanterelle sortuvan kädestä, kun jo toinen tarttui raskaaseen\nrautakankeen, ja rahakirstuja vieri vierimistään kuiluun vihollisten\nraivonulvonnasta huolimatta, näiden turhaan ponnistellessa murtaakseen\nihmismuurin, joka sulki heiltä tien.\n\nTämä vimmattu kamppailu, tämä armoton taistelu, jota nämä miehet\nkävivät toisiansa vastaan kaamean ja synkän majakkatulen lailla\nheloittavan, kauttaaltaan palavan metsän kirkkaassa valossa, oli\nhirvittävän komea näytelmä.\n\nHuudot olivat tauonneet, teurastus jatkui mykkänä ja kamalana. Joskus\nvain kuultiin kapteenin lyhyeen toistelevan:\n\n\"Sulkekaa rivit! Sulkekaa rivit!\"\n\nJa rivit suljettiin, ja miehet kaatuivat valittamatta. He olivat jo\nuhranneet elämänsä ja taistelivat enää vain voittaakseen ne muutamat\nminuutit, jotka olivat välttämättömät, jotta heidän uhrauksensa ei\njäisi hedelmättömäksi.\n\nTurhaan koettivat saaliinhimon kiihoittamat rajarosvot murtaa sitkeää\nvastarintaa, jota heille teki kourallinen miehiä. Toistensa tukemina,\nsaappaiden korot painuneina ennen heitä kuolleiden toverien ruumiita\nvasten, näyttivät sankarilliset sotilaat ikäänkuin monistuvan\nsulkeakseen solan joka suunnalta samalla kertaa.\n\nMutta nyt ei taistelua saattanut enää pitkälti kestää. Korkeintaan\nkymmenen miestä oli pystyssä kapteenin joukosta. Kaikki muut olivat\nkaatuneet, mutta jokainen heistä haavoitettuna edestäpäin, suoraan\nrintaan.\n\nKaikki arrierot olivat kuolleet. Kaksi kirstua oli vielä jyrkänteen\nreunalla. Kapteeni vilkaisi nopeasti ympärilleen.\n\n\"Vielä viimeinen ponnistus, pojat!\" huusi hän. \"Tarvitsemme vain viisi\nminuuttia päättääksemme tehtävämme.\"\n\n\"_Dios y libertad_!\" vastasivat sotilaat. Ja vaikka he olivat\nväsymyksestä uupuneita, heittäytyivät he päättäväisesti heitä\nsaartavain vihollisten sakeimpaan parveen.\n\nMuutaman minuutin ajalla tekivät nuo kymmenen miestä ihmeitä. Mutta\nvihdoin he sortuivat ylivoiman edessä ja kaatuivat kaikki!\n\nAinoastaan kapteeni oli vielä jäljellä.\n\nKäyttäen hyväkseen sotamiestensä harrasta uskollisuutta hän oli\ntarttunut vääntökankeen ja vierittänyt kirstun kuiluun. Toinen, jonka\nhän suurella vaivalla sai nostetuksi, tarvitse enää vain viimeisen\ntöykkäyksen vuorostaan kadotakseen sekin. Mutta äkkiä kajahtanut hirveä\nhurraus sai upseerin kohottamaan päätänsä.\n\nRajarosvot ryntäsivät luo, kauheina ja läähättäen kuin verenhajusta\nvimmastuneet tiikerit.\n\n\"Ah\", huudahti Gregorio Felpa, petollinen opas, riemuissaan, hyökätessä\npaikalle, \"saammehan toki tuon!\"\n\n\"Valehtelet, konna\", vastasi kapteeni.\n\nJa kohottaen rautakangen molemmin käsin hän murskasi kallon sotilaalta,\njoka kaatui kuin nuijattu härkä, parahtamatta, huoahtamatta.\n\n\"Toiselle\", sanoi kapteeni kohottaen vipua.\n\nKauhun ulvahdus kuului joukosta, joka epäröi hetken verran.\n\nKapteeni laski nopeasti tankonsa, ja kirstu keikahti äyrään yli.\n\nTämä liike palautti seikkailijain koko raivon.\n\n\"Kuolema, kuolema!\" parkuivat he.\n\n\"Seis!\" käski Jaguari työntyen eteenpäin ja kaataen kaikki esteet\ntieltään. \"Älköön kukaan teistä hievahtako. Hän on minun mieheni.\"\n\nSen kuullessaan kaikki pysähtyivät.\n\nKapteeni heitti vivun kädestänsä. Viimeinen laatikko oli vuorostaan\npudonnut kuilun pohjaan.\n\n\"Antautukaa, kapteeni Melendez!\" kehoitti Jaguari astuen upseerin luo.\n\nTämä oli jälleen tarttunut miekkaansa.\n\n\"Minä kuolen mieluummin\", vastasi hän.\n\n\"Puolustautukaa sitten.\"\n\nMolemmat miehet asettuivat puolustusasentoon. Muutaman sekunnin ajan\nkuultiin raivokasta teräksenkalsketta. Äkkiä singahdutti kapteeni\nvastustajansa aseen kymmenen askeleen päähän. Ennenkuin tämä toipui\nhämmästyksestä, hyökkäsi upseeri hänen kimppuunsa ja kietaisi käärmeen\ntavoin hänet puristukseensa.\n\nMolemmat kierähtivät tanterelle.\n\nKahden askeleen päässä heidän takanansa oli kuilu. Kaikkien kapteenin\nponnistusten tarkoituksena oli kiskoa Jaguari jyrkänteen reunalle. Tämä\ntaas koetti vapautua vastustajastaan, jonka kamalan aikeen hän oli\narvannut.\n\nVihdoin höltyivät jonkun minuutin kamppailun jälkeen puristavat\nkäsivarret Jaguarin ruumiista, upseerin käyristyneet sormet ojentuivat,\nja kooten kaikki voimansa onnistui nuori mies riuhtautumaan irti\nvihollisestaan ja kohoamaan seisaalleen.\n\nMutta tuskin hän oli pystyssä, kun kapteeni, joka näytti uupuneelta ja\nmiltei pyörtyneeltä, ponnahti kuin tiikeri, nosti vastustajansa maasta\nja antoi hänelle kauhean tölmäyksen.\n\nVielä turtuneena äskeisestä rynnistelystä horjahti Jaguari ja menetti\nkimakasti kirkaisten tasapainonsa.\n\n\"Vihdoinkin...!\" huudahti kapteeni raivokkaan riemastuneena.\n\nLäsnäolevilta pääsi kauhun ja epätoivon kiljahdus.\n\nMolemmat kamppailijat olivat suistuneet kuiluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJatkona ilmestyy myöhemmin seikkailuromaani \"Jaguari.\"\n\n\n\n"]