Uskollinen Sydän

USKOLLINEN SYDÄN

Romaani Teksasin vapaussodasta

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Ranskankielestä [Le Coeur Loyal] suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

I. Keskustelu.

II. Vihamiehet.

III. Väijytys.

IV. Päänahka-tanssi.

V. Tapaaminen.

VI. Vastavaikutus.

VII. Historian lehti.

VIII. Yöleiri.

IX. Sandoval.

X. Uskollisen Sydämen tarina.

XI. Jatkoa edelliseen.

XII. Erämaassa.

XIII. Viimeinen välitaival.

XIV. San Jacinto.

I

Keskustelu

Lujamieli ja Uskollinen Sydän olivat, kuten muistamme [kts. romaania Uljuutta ja viekkautta], poistuneet heti kun saivat siihen mielestään otollisen tilaisuuden ja palanneet metsästäjän taloon, jossa ño Eusebio oli valmistanut kaikki parhaiten heidän vastaanottoaan varten.

Uskollinen Sydän oli luonteeltaan liian sureksiva ja kanadalainen taas liiaksi jonkun mielteen lumoissa, jonka tähän asti oli sulkenut sydämeensä, jotta kumpikaan olisi löytänyt mitään viehätystä intiaanien karkeissa juhlissa. Kaikki tuo melu ja remu väsytti heitä. He tunsivat tarvetta koota ajatuksiaan.

Doña Jésusita otti heidät vastaan sillä tyynellä ja säteilevällä hymyllä, joka näkyi välähtävän hänen kalpeille ja surumielisille kasvoilleen niinkuin kahden pilven välistä pilkahtava päivänsäde.

Kerkeänä täyttämään heidän pienimmätkin toivomuksensa hän näkyi olevan iloinen heidän paluustaan ja koetti niillä tuhansilla huolehtivilla pikkukeinoilla, joiden salaisuuden vain naiset tuntevat, pidättää heitä mahdollisimman kauan luonaan.

Metsästäjän perin rauhallinen ja mukava asunto, vaikka se eurooppalaiseen ylellisyyteen tottuneissa silmissä olisi tuskin näyttänyt meikäläisen kurjinta maalaistupaa paremmalta, oli vastakohtana, jolta ei puuttunut suurellisiakaan piirteitä, punaihoisten nahkateltoille, jotka vilisivät syöpäläisiä ja joissa oli havaittavissa mitä suurin huolimattomuus, niin ettei ainoastaan hyvinvointi, vaan elämän yksinkertaisimmatkin nautinnot oli unohdettu.

Suudeltuaan kunnioittavasti äitiään otsaan, puristettuaan ño Eusebion kättä ja hyväiltyään koiria, jotka iloisesti haukuskellen hyppelivät hänen ympärillään, istui isäntä pöytään ja viittasi Lujamielelle, että tämä noudattaisi hänen esimerkkiään.

Eilisen jälkeen oli vanhan metsästäjän sävyssä, vieläpä kasvoissakin tapahtunut ihmeellinen muutos.

Hän, jonka eleet tavallisesti olivat suorat ja ripeät, näytti nyt kiusaantuneelta. Hänen silmänsä olivat sumeat ja näkyivät menettäneen niitä kirkastavan tulen, joka antoi niille niin jalon ilmeen. Hänen kulmakarvansa rypistyivät alati jonkun salaisen ajatuksen painosta, eivätkä hänen sanansakaan olleet yhtä selviä kuin tavallisesti.

Nuori mies seurasi miettiväisellä katseella ja surullisesti hymyillen metsästäjän liikkeitä. Kun ateria oli päättynyt ja piiput sytytetty, kääntyi hän, ensin viittauksella pyydettyään äitiään ja ño Eusebiota poistumaan, kanadalaisen puoleen.

"Arvoisa vieraani", sanoi hän hellällä äänellä, "olemmehan jo vanhoja ystäviä, vaikka olemmekin toisemme vasta vähän aikaa tunteneet?"

"Tietysti, Uskollinen Sydän! Erämaassa lujittuu ystävyys nopeasti niinkuin syntyy vihakin! Ja me olemme olleet tilanteissa, joissa kaksi vieretysten joutunutta miestä muutamassa minuutissa oppii pitämään toistansa arvossa."

"Sallitko minun tehdä sinulle kysymyksen?"

"Totta kai!" vastasi metsästäjä.

"Mutta", jatkoi nuori mies, "ymmärtäkäämme toisiamme! Lupaatko vastata siihen kysymykseen?"

"Miksikä en?" virkkoi Lujamieli rauhallisesti.

"Quién sabe? – kuka tietää? – kuten meidän espanjalais-amerikkalaisten on tapana sanoa", virkkoi nuori mies hymyillen.

"Pyh!" äännähti kanadalainen huolettomasti. "Tee kysymyksesi, arvoisa isäntä. Minä en käsitä mahdolliseksi, etten voisi sinulle vastata."

"Mutta jos niin sattuisi?"

"Sitä en luule. Sinä olet liian suorasukainen ja järkevä mies mitään mahdottomia esittääksesi. Puhu siis pelkäämättä."

"Sen teen, koska sinä luullakseni minut siihen valtuutat."

"Aivan täydellisesti!"

"Kuuntele siis minua! Minä tunnen tai ainakin luulen tuntevani sinut liian hyvin otaksuakseni, että olet saapunut muka vain minua tervehtimään, koska tiedät, että jonakuna päivänä kyllä tapaisimme toisemme preirielläkin. Sinä olet siis lähtenyt tälle matkalle varmassa ja määrätyssä tarkoituksessa, mitä vakavin syy on pakottanut sinut tulemaan luokseni."

Lujamieli teki mykän, myöntävän liikkeen.

Uskollinen Sydän jatkoi hetkisen äänettömyyden perästä, jonka aikana näkyi odottavan vastausta, sitä kuitenkaan saamatta.

"Olet jo kaksi päivää ollut täällä. Useita kertoja on tarjoutunut tilaisuus avoimeen selitykseen – selitykseen, jota, sivumennen sanoen, olen kaikesta sydämestäni toivonut, sillä minä aavistan, että on kysymys palveluksesta, joka minun olisi sinulle tehtävä, ja minä olisin iloinen voidessani sinulle osoittaa, kuinka suuressa arvossa sinun luonnettasi ja avujasi pidän. Mutta sitä selitystä ei kuulu. Pikemminkin näyt pelkäävän sen esittämistä. Sävysi minua kohtaan on täydellisesti muuttunut. Eilisestä asti en, sanalla sanoen, enää tunne sinua samaksi mieheksi kuin ennen. Se mies ei koskaan epäröinyt, vaan lausui aina varmasti ja äänekkäästi ajatuksensa, olivatpa seuraukset siitä sitten mitkä tahansa. Olenko minä pettynyt? Vastaa, vanha metsästäjä."

Muutaman minuutin ajan näkyi kanadalainen olevan varsin hämillään. Tämä suorasukaisesti tehty kysymys kiusasi häntä omituisella tavalla. Vihdoin hän teki rohkeasti päätöksensä, kohotti päänsä ja lausui, katsoen puhekumppaniaan suoraan silmiin:

"Niin kylläkin; en voi sitä kieltää! Olet oikeassa, Uskollinen Sydän. Kaikki mitä sanoit on totista totta."

"Ah", huudahti nuori mies tyytyväisesti hymyillen, "en siis ollutkaan pettynyt! Olisin iloinen tietäessäni, mistä on kysymys."

Kanadalainen kohautti filosofisesti olkapäitään, niinkuin tekee mies, joka ei laisinkaan käsitä, mutta kuitenkin tuntee iloa nähdessään puhetoverinsa tyytyväisenä, vaikka syy siihen onkin hänelle aivan tuntematon.

Uskollinen Sydän jatkoi:

"Nyt vaadin sen ystävyyden nimessä, joka meidät liittää toisiimme, – vaadin, sanon, että olet minua kohtaan avomielinen ja ilman sivuajatuksia ja verukkeita mainitset minulle syyt, jotka ovat pakottaneet sinut toimimaan niinkuin olet tehnyt."

"Ne syyt ovat aivan kunniallisia, Uskollinen Sydän, sen saat uskoa."

"Siitä olen varma, ystävä hyvä, mutta minä toistan sinulle, että haluaisin ne tietää."

"Kuinka minulla tämän jälkeen", sanoi vanha metsästäjä päätöksensä tehneen miehen äänenpainolla, "olisi sinulta salattavaa, koska kerran tulen anomaan apuasi? Sinä saat kaikki tietää! Minä olen vain silaamaton seikkailija, joka olen elänyt ja kasvanut erämaassa. Minä palvelen Jumalaa ja rakastan vapautta hulluuteen asti. Olen aina koettanut tehdä lähimmäiselleni hyvää ja mahdollisuuden mukaan kostaa pahan hyvällä. Siinä lyhyesti uskontunnustukseni."

"Se on ihan oikea", vahvisti Uskollinen Sydän vakuutetun näköisenä.

"Kiitos! No niin, sen minä todellakin uskon! Mutta enpä muuta mitään tiedäkään. Erämaan elämä on minussa kehittänyt ainoastaan metsäeläimen vaistoja ilman mitään sellaista hienostumista, jolla kaupunkilaissivistys silaa raaimmatkin luonteet."

"Minun täytyy tunnustaa, etten laisinkaan käsitä, mihin tähtäät."

"Pian sen käsität. Ensi hetkestä kun sinut näin, ensi sanasta, jonka lausuit, on eräänlainen tahdosta riippumaton vaistomainen myötätunto vetänyt minua sinun puoleesi. Sinä olet ollut ystäväni niinä muutamina päivinä, jotka olemme eläneet yhdessä, jakaen saman vuoteen taivaan kannen alla, alttiina samoille vaaroille, kokien samat riemut ja surut. Luulen pitäneeni sinua oikeassa arvossasi, ja ystävyyteni on siitä yhä kasvanut. Ja kun tarvitsin luotettavaa ja harrasta toveria, ajattelinkin heti sinua ja enempää harkitsematta lähdin matkalle tavatakseni sinut."

"Siinä teit oikein."

"Sen tiedän", vastasi Lujamieli koruttoman hartaasti. "Mutta astuessani tämän sievän talon kynnyksen yli muuttuivat ajatukseni täydellisesti. Minussa heräsi epäilyä, ei sinusta – se ei ollut mahdollista, – vaan asemastasi, sanalla sanoen siitä salaperäisestä elämästä, jota vietät. Minä kysyin itseltäni, mistä asianhaarain yhteisvaikutuksesta johtui, että sinunlaisesi mies on sulkeutunut intiaanikylään ja alistunut kaikkiin täkäläisen elämän vaatimuksiin, jotka usein ovat niin armottomia ja meidän tapojemme vastaisia. Nähdessäni äitisi, niin kauniin ja herttaisen, tuon vanhan, sinuun hartaasti kiintyneen palvelijan ja tavan, jolla lähimmässä piirissäsi toimit, ajattelin aivan ennakkoluulottomasti, että joku suuri onnettomuus oli aavistamattasi sinua kohdannut ja pakottanut sinut joksikin aikaa raskaaseen maanpakoon. Mutta minä käsitin, etten ollut sinun vertaisesi, että meidän välillämme oli varsin jyrkkä rajaviiva. Silloin minä tunsin joutuvani hämilleni sinun edessäsi, sillä sinä et ole vapaana harhaileva metsästäjä, jolla ei ole muuta kattoa päänsä päällä kuin aarniometsäin vihannuusholvit, ei muuta omaisuutta kuin pyssynsä; sinä et lyhyesti sanoen enää ollut se toveri, se ystävä, jonka kanssa olin niin onnellisena jakanut kaikki erämaassa. Minä en enää myöntänyt itselleni oikeutta kohdella vertaisenani miestä, jonka ohimenevä onnettomuus on sattumalta tuonut lähelleni ja joka myöhemmin varmaankin katuisi tätä sattuman luomaa läheistä suhdetta. Sinua yhä rakastaen ja kunnioittaen palaan siis paikalle, joka minulle kuuluu."

"Tuolla tarkoitat...?" kysäisi Uskollinen Sydän lyhyeen.

"Että, kun en voi olla toverisi enkä tahdo olla palvelijasi, niin poistun."

"Sinä olet hullu, Lujamieli!" huudahti nuori mies tuskallisen kärsimättömästi. "Puheesi on tolkutonta ja johtopäätöksesi järjettömiä."

"Mutta..." yritti kanadalainen.

"Oh", jatkoi toinen jokseenkin kiihtyneenä, "olenhan antanut sinun haastaa. Olen kuunnellut kaikkea lörpöttelyäsi sinua keskeyttämättä. Nyt on sinun vuorosi! Sinä olet tahtomattasi tuottanut minulle mitä suurinta kärsimystä: olet verestänyt alati kivistävän haavan muistuttaessasi minulle asioita, joita turhaan koetan unohtaa ja jotka katkeroittavat koko elämäni."

"Mitä, minäkö?" huudahti metsästäjä säikähtynein elein.

"Niin, sinä! Mutta mitäpä sillä väliä! Sitäpaitsi liikuit sinä sokeana, tietämättä, mihin päädyit. Ei minulla siis ole oikeutta sinulle vihoitella, enkä sinulle vihainen olekaan. Mutta on eräs asia, jota pidän kaikkein arvokkaimpana, elämääkin kalliimpana, nimittäin ystävyytesi! Minä en voi suostua sitä menettämään. Luottamus luottamuksesta! Sinä saat tietää, kuka minä olen ja mikä vaikutin on ajanut minut erämaahan, jossa olen tuomittu elämään ja kuolemaan."

"Ei", vastasi Lujamieli lyhyeen, "minulla ei ole mitään oikeutta sinun luottamukseesi. Sanot minun tahtomattani tuottaneen sinulle suurta tuskaa, eikä se suinkaan voisi lieventyä minulle osoittamastasi luottamuksesta. Minä vakuutan sinulle, Uskollinen Sydän, että en sinua kuuntele."

"Se on välttämätöntä, ystäväni, sekä sinun että itseni tähden! Siten me lopuksi opimme toisemme todella tuntemaan. Sitäpaitsi", lisäsi hän surullisesti hymyillen, "olisi minulle, usko sanojani, suureksi helpotukseksi uskoa tosiystävälle se salaisuus, joka minua painaa ja jonka tähän asti olen sulkenut sydämeeni. Ja kuulehan: minulla ei ole aihetta syyttää ketään. Kauhea onnettomuus, joka äkkiarvaamatta minua kohtasi, se onnettomuus, se rangaistus, jos niin haluat, oli oikea, vaikkakin ehkä ankara. Minä en siis voi syyttää muita kuin itseäni. Elämäni on vain pitkää sovitusta, mutta vavisten ajattelen, että nykyisyys ja tulevaisuus eivät riitä menneisyyttä sovittamaan."

"Sinä unohdat Jumalan, poikani", virkahti ääni ylevän majesteettiseen sävyyn, "Jumalan, joka ei voi erehtyä ja joka sinua tuomitsee. Kun sovitus, jonka olet suoritettavaksesi määrännyt, on täydellinen, niin Jumala kykenee kärsimyksesi lopettamaan."

Ja doña Jésusita, joka oli hetkisen kuunnellut näiden kahden miehen keskustelua, astui salin poikki majesteettisesti ja laski valkoisen ja hennon kätensä poikansa olalle, luoden häneen sitä voimakasta rakkautta uhkuvan katseen, joka sykkii vain äitien rinnoissa.

"Voi, minä olen kurja ja kiittämätön!" huudahti nuori mies tuskallisesti. "Kamalassa itsekkäisyydessäni minä olin hetkiseksi unohtanut sinut, äiti, joka minun tähteni olet kaikesta luopunut."

"Rafael, sinä olet minun esikoiseni. Sen, mitä yhdeksän vuotta sitten tein [kts. Arkansasin sissit], olisin valmis tekemään vielä tänään!" lausui hänen äitinsä juhlallisesti ja lisäsi: "Mutta olkoon se, mitä nyt saat kuulla, sinulle lohdutukseksi! Minä olen sinusta ylpeä, poikani. Jos oletkin tuottanut minulle kärsimystä, annat minulle tänään yhtä paljon aihetta iloon ja ylpeyteen. Eivätkö kaikki intiaaniheimot, jotka liikkuvat laajain preiriein yksinäisyydessä, tunne sinua kohtaan mitä syvintä kunnioitusta ja arvonantoa? Eikö nimestä, jonka nämä alkuperäiset ihmiset ovat sinulle antaneet, ole tullut kunnian vastine? Etkö sinä ole Uskollinen Sydän, toisin sanoen mies, jonka päätöksillä on lain voima, jota kaikki, sekä ystävät että viholliset, rakastavat ja kunnioittavat? Mitä sinä enempää toivot?"

Nuori mies pudisti alakuloisesti päätänsä.

"Ah, äiti", vastasi hän käheällä äänellä, "saatanko koskaan unohtaa, että olen ollut peluri, murhaaja ja murhapolttaja!"

Lujamieli ei voinut pidättää kauhunelettä.

– Onko se mahdollista? – jupisi hän.

Nuori mies kuuli sen ja kääntyi häntä kohti.

"Niin, ystävä", sanoi hän, "minä olen pelannut, tappanut ja polttanut! No, vieläkö nytkin", lisäsi hän murheelliseen ja samalla katkeran ilkkuvaan sävyyn, "pidät itseäsi arvottomana ystäväkseni? Etkö vieläkään pidä itseäsi vertaisenani?"

Kanadalainen nousi nuoren miehen luodessa häneen kysyvän katseen. Hän lähestyi doña Jésusitaa ja kumarsi hänelle ihailevan kunnioittavasti.

"Señora", sanoi hän, "minkä rikoksen mies vastustamattoman vimman hetkellä lienee tehnytkin, täytyy kaikkien myöntää hänelle synninpäästö, jos hän rikoksestaan huolimatta innoittaa niin kauniiseen ja täydelliseen rakkauteen kuin teidän. Te olette pyhä nainen, señora! Toivokaa, niinkuin itse sanoitte hetkinen sitten, toivokaa! Jumala, joka on kaikkivoipa, kuivaa kyyneleenne, kun aika on tullut, ja saa teidät äärettömän riemunne vuoksi unohtamaan murheenne. Minä olen sielultani kehittymätön, olen oppimaton ihmispoloinen, mutta vaistoni ei ole minua koskaan pettänyt. Olen varma, että niin syyllinen kuin poikanne ennen on saattanut ollakin, on hän nyt saanut anteeksiannon siltäkin, joka tuomitsi hänet liiallisen kunniantunnon vaikutuksesta, mitä myöhemmin on katunut."

"Kiitos, ystävä", vastasi Uskollinen Sydän, "kiitos sanoistasi, joiden varmasti uskon vilpittömästi ja peittelemättä tulkitsevan ajatuksesi! Kiitos äitini ja omasta puolestani! Sinulla on avomielinen ja suora luonne, sillä olet palauttanut minulle rohkeuden, joka toisinaan minut jättää, ja olet kohottanut minua omissa silmissäni. Mutta se sovitus, johon itse olen itseni tuominnut, ei olisi täydellinen, jollen sinulle kaikkine yksityiskohtineen ilmaisisi elämäni tapahtumia. Älä kieltäydy!" lisäsi hän nähdessään metsästäjän tekevän epäävän eleen. "Se on välttämätöntä! Usko minua, Lujamieli, se kertomus on tavallaan opettavainen. Niinkuin matkustaja pitkän ja vaivaloisen taipaleen samoiltuaan pysähtyy tienviereen luoden eräänlaisella tyydytyksellä katseen seutuun, jonka läpi on vaeltanut, samoin minäkin tunnen surunsekaista iloa, kun ajatuksissani palaan elämäni ensimmäisiin ja kamaliin kokemuksiin."

"Niin", virkkoi doña Jésusita, "olet oikeassa, poikani. Täytyy olla kyllin rohkea katsahtaakseen taakseen, jotta saisi voimia astuakseen arvokkaasti eteenpäin. Vasta menneisyyttä muistellessasi voit ymmärtää nykyisyyden ja uskoa tulevaisuuteen. Puhu, puhu, poikani! Jos sinun muistisi kertoessasi pettää tai sinulta puuttuu rohkeutta, niin olenhan minä, äitisi, vieressäsi, kuten aina, ja mitä et sinä muista tai tohdi sanoa, sen lisään minä!"

Lujamieli katseli ihaillen tätä omituista naista, jonka eleet ja sanat olivat niin hyvin sopusoinnussa hänen majesteettisen ryhtinsä kanssa, tätä äitiä, jonka kauniit kasvot niin elävästi kuvastivat noita yleviä tunteita. Hän arvioi itsensä kovin pieneksi ja viheliäiseksi tämän valioluonteen edessä, joka kaikista intohimoista tunsi vain yhden – äidin rakkauden.

"Uskollinen Sydän", virkkoi hän liikutuksella, jota ei kyennyt hillitsemään, "koska sitä vaadit, niin kuuntelen kertomustasi tapahtumista, jotka sinut ovat ajaneet erämaahan. Mutta tiedä se, että mitä tahansa kuulenkin ja koska tahdot edelleenkin nimittää minua ystäväksi, en sitä luottamustasi koskaan petä, ja tässä ojennan käteni sen pantiksi! Nyt on samantekevä, puhutko vai säilytätkö salaisuutesi! Muista vain yksi asia, muista, että kuulun sinulle ruumiineni, sieluineni, valmiina puolustamaan sinua kaikkia vastaan, tänään niinkuin huomennakin, nyt ja vuosikymmenien päästä, ja tämän", lisäsi hän eräänlaisella juhlallisuudella, "minä vannon sinulle kaikesta sydämestäni, rakkaan ja kaivatun äitini kautta, jonka maallinen tomu lepää Quebecin hautuumaalla! Kerrohan siis! Minä olen valmis sinua kuuntelemaan."

Uskollinen Sydän vastasi lämpimästi tarmokkaaseen kädenpuristukseen ja pyysi häntä istumaan oikealle puolelleen, samalla kun doña Jésusita asettui vasemmalle.

"Kuuntelehan siis", virkkoi hän.

Sillä hetkellä aukeni ovi, ja ño Eusebio astui huoneeseen.

"Mi amo" [Isäntäni], sanoi hän, "Mustaksi Hirveksi nimitetty intiaanipäällikkö pyytää päästä puheillenne".

"Mitä! Musta Hirvikö?" huudahti isäntä kummastuneena. "Se on mahdotonta, hänenhän täytyy ehdottomasti olla mukana hääjuhlassaan."

"Anteeksi", huomautti Lujamieli, "sinä unohdat, Uskollinen Sydän, että päällikkö juhlasta lähtiessämme astui luoksemme, lausuen meille, että hänellä oli meille jotakin tärkeää ilmoitettavaa".

"Se totta! Olinkin sen ihan unohtanut. Pyytäkää häntä astumaan sisälle, ño Eusebio. Ystäväni", lisäsi hän kääntyen Lujamielen puoleen, "minun on mahdotonta tällä hetkellä aloittaa kertomustani, se kun jo ensi sanoihini keskeytettäisiin, mutta pianhan toki saat kaikki tietää".

"Minä jätän sinut järjestelemään asioitasi intiaanin kanssa", lausui doña Jésusita hymyillen, nousi ja lähti salista.

Totta puhuen oli Lujamieli sydämessään iloinen tästä keskeytyksestä, joka vapautti hänet kuuntelemasta kertomusta tuskallisista tapahtumista. Kunnon metsästäjällä oli se oivallinen ominaisuus, että hän ei suinkaan ollut kärkäs tietämään rakastamainsa henkilöiden elämäkertaa, sillä luonnollisessa suoruudessaan hän pelkäsi, että näiden arvo silloin alenisi hänen silmissään. Niinpä hän ottikin mielihyvällä vastaan tämän odottamattoman viivytyksen Uskollisen Sydämen kertomuksen kuulemisessa ja oli sydämessään kiitollinen Mustalle Hirvelle, että tämä oli saapunut niin otolliseen aikaan.

Samassa kun doña Jésusita lähti huoneesta, saattoi ño Eusebio intiaanipäällikön sisälle toisesta ovesta.

Unohtaen intiaaneille niin tavallisen, joskin teeskennellyn tyyneyden, näkyi Musta Hirvi olevan aivan kuohuksissaan. Soturin synkkä muoto, hänen rypistetyt kulmansa, kaikki hänessä oli ihan päinvastaista kuin mitä olisi odottanut mieheltä, joka juuri oli solminut kauan haluamansa liiton ja päässyt rakkaimpain toivomustensa perille. Hänen sävynsä näet oli niin vakava, hänen kasvonsa niin ankarat, että molemmat metsästäjät huomasivat sen ensi silmäyksellä eivätkä voineet olla siitä hänelle mainitsematta.

"Ah", virkkoi Uskollinen Sydän hilpeästi, "teillähän on vallan hautajaisnaama. Oletteko ehkä kylään tullessanne nähnyt viisi varista oikealla kädellänne vai onko päänahannylkemis-veitsenne kolme kertaa perätysten iskeytynyt maahan, mitkä tiettävästi ovat erittäin pahoja enteitä."

Ennen vastaamistaan loi päällikkö läpitunkevan katseen ympärilleen.

"Ei", vastasi hän vihdoin matalalla ja hillityllä äänellä, "Musta Hirvi ei ole nähnyt viittä varista oikeallaan. Hän on nähnyt ketun vasemmallaan ja pöllöparven viidakossa."

"Te tiedätte, päällikkö, etten teitä laisinkaan ymmärrä", huomautti Uskollinen Sydän nauraen.

"En, hitto vie, minäkään!" lisäsi Lujamieli ilkkuvasti.

Päällikkö kesti urhoollisesti tämän kaksinkertaisen ivalaukauksen. Ei lihaskaan värähtänyt hänen pronssinvärisissä kasvoissaan, jotka pikemminkin näkyivät yhä enemmän synkistyvän.

"Veljeni nauravat", sanoi hän. "He ovat valkonaamoja. Vähän heille merkitsee, mitä hyvää tai pahaa poloisille intiaaneille tapahtuu."

"Anteeksi, päällikkö", vastasi Uskollinen Sydän, tullen äkkiä totiseksi. "Meillä ei suinkaan, ystävälläni ja minulla ollut aikomusta teitä loukata."

"Sen kyllä tiedän", vastasi päällikkö. "Veljeni eivät suinkaan voi otaksua, että minä tällaisena päivänä olisin murheellinen."

"Se on totta. Mutta nyt ovat korvamme avatut. Puhukoon veli, me kuuntelemme niin tarkkaavaisesti kuin hänen viisaat sanansa ansaitsevat."

Intiaani näkyi hetkisen epäröivän. Mutta pian hän lähestyi Uskollista Sydäntä ja Lujamieltä, istui heidän viereensä ja kääntyi heitä kohti, niin että hänen päänsä kosketti heidän päitänsä ja sanoi:

"Asema on vakava, minulla on käytettävissäni vain muutama minuutti, kuunnelkoot veljet tarkkaavaisesti! Minun täytyy palata Mustan Linnun calliin, jossa ystäväni ja sukulaiseni minua odottavat. Kuuntelevatko veljet?"

"Me kuuntelemme", vastasivat molemmat miehet yhteen ääneen.

Ennenkuin jatkoi käveli Musta Hirvi pitkin huonetta, tutkien seiniä ja availlen ovia, ikäänkuin olisi pelännyt kuuntelijoita. Sitten hän, kaiketikin tämän tutkimuksensa tuloksena varmistuneena siitä, että kukaan ei voinut hänen sanojansa kuulla, palasi molempien valkoisten luo, jotka olivat uteliaina seuranneet näitä omituisia puuhia ja sanoi heille, paremmaksi varmuudeksi vieläkin alentaen ääntänsä:

"Suuri vaara uhkaa comanchi-antilooppeja."

"Kuinka niin, päällikkö?"

"Apachit väijyskelevät kylän ympäristöä."

"Mistä sen tiedätte?"

Musta Hirvi loi katseen ympärilleen huoneessa ja jatkoi sitten samalla matalalla ja hillityllä äänellä:

"Minä olen heidät nähnyt!"

"Veli on nähnyt apachit?"

Päällikkö hymyili viekkaasti.

"Kah", sanoi hän, "Musta Hirvi on uljas soturi. Hänellä on tarkka nenä niinkuin veljen ajokoirilla. Hän on haistanut vihollisen. Haistaminen on sotilaalle samaa kuin näkeminen."

"Niin, mutta olkoon veli varuillaan! Intohimo on huono neuvonantaja. Ehkä veli on pettynyt", vastasi Uskollinen Sydän.

Musta Hirvi kohautti halveksivasti olkapäitään.

"Tänä yönä ei ollut metsässä tuulen hengähdystäkään, ja kuitenkin liikkuivat puiden lehdet ja pitkä ruoho värähteli."

"Ohoh, sepä on ihmeellistä", virkkoi Uskollinen Sydän. "Kylässä on tällä hetkellä bisoni-apachien lähettiläs, ja meitä olisi siis kohdannut kauhea petos."

"Sininen Repo on kavaltaja, joka on myynyt kansansa", vastasi intiaani hiukan kiihtyneenä. "Mitä sellaiselta mieheltä voi odottaa? Hän on tullut tänne laskeakseen urhot ja nukuttaakseen soturit."

"Niin", virkkoi Uskollinen Sydän miettiväisenä, "se on mahdollista. Mutta mitä tehdä? Onko veli ilmoittanut päälliköille?"

"Olen. Sillä välin kun Sininen Repo pyysi hachestoa (huutajaa) kutsumaan neuvoston kokoon, puhui Musta Hirvi Mustalle Linnulle, Hyppivälle Pantterille ja Susi-ilvekselle."

"Hyvä on, ja mitä he vastasivat?"

"Sininen Repo pidetään erinäisillä verukkeilla panttivankina. Auringon laskussa lähtee Uskollisen Sydämen määräyksestä ja Mustan Hirven johtamina kaksisataa valiosoturia äkkiarvaamatta hyökkäämään vihollisen niskaan, joka tietäen lähettiläänsä olevan kylässä ei aavista mitään ja menee meille virittämäänsä ansaan."

Uskollinen Sydän mietti hetkisen äänettömänä.

"Kuunnelkoon veli", sanoi hän muutaman minuutin kuluttua. "Minä olen valmis tottelemaan heimon ylisachemien neuvoston käskyjä; mutta minä en halua viedä itselleni uskottuja sotilaita surman suuhun. Bisoni-apachit ovat vanhoja lavertelevia ja kirkuvia akkoja, pelkuriraukkoja, jotka me puemme hamosiin, aina kun heitä preiriellä tapaamme. Mutta nyt on asianlaita toinen. He ovat lymynneinä ennakolta valitsemaansa paikkaan, jonka kaikki edut he tuntevat. Niin oivallisesti kuin veljeni minun poikiani johtaisikin, vainuavat apachit heidät, eikä niin saa käydä."

"Mitä veli tekisi?" kysyi Musta Hirvi hitusen levottomasti.

"Aurinko on vaeltanut kaksi kolmannesta matkastaan; Musta Hirvi itse käskee soturien kunkin kohdaltaan saapua Keien-Epetlin (Mustan Karhun) vuorelle auringon laskun jälkeen. Sillä tavoin he poistuvat ikäänkuin mennäkseen kukin erikseen eräretkelle eivätkä herätä epäluuloja. Kukaan ei näe heidän lähtöään, ja jos vihollisella, mikä on luultavaa, on leirissä vakoilijoita, ei hän voi otaksua, että nämä eri tahoilta saapuneet metsästäjät ovat lähetetyt häntä vastaan ja hänet yllättämään. Sitten kun aurinko on kadonnut taivaanrannan taakse Punavuoren pyhään luolaan, nousemme me, valkoinen metsästäjä ja minä, ratsaille ja yhdymme punaihoisiin. Olenko minä puhunut oikein? Miellyttävätkö sanani veljeä?"

Sillä välin kun Uskollinen Sydän täten selosti suunnitelmaansa, jonka silmänräpäyksessä oli hahmoitellut, ilmaisi intiaani mitä suurinta iloa ja vilkkainta ihastusta.

"Veli puhui hyvin!" vastasi hän. "Wakonda on hänen kanssaan, hänen tietoutensa on hyvin voimakas, vaikka hänen tukkansa on musta. Elämän Herran viisaus asuu hänessä! Tapahtuu hänen toivomuksensa mukaan. Musta Hirvi tottelee häntä, hän noudattaa täsmälleen veljensä, Uskollisen Sydämen, erinomaisen viisaita ohjeita."

"Hyvä! Olkoon veli varuillaan! Sininen Repo on perin ovela!"

"Sininen Repo on apachikoira, jolta Musta Hirvi leikkaa korvat. Älköön veli metsästäjä olko huolissaan: kaikki tapahtuu hänen toivomuksensa mukaan."

Kun he vielä olivat vaihtaneet muutamia sanoja, jotta oikein ymmärtäisivät toisensa ja sopineet loppujärjestelystä, poistui Musta Hirvi.

"Kai sinä tulet mukaani, Lujamieli?" kysyi nuori mies kanadalaiselta, kun he olivat jääneet kahdenkesken.

"Saatatko sitä epäilläkään, lempo vieköön? Mitä hittoa minä täällä sinun poissaollessasi tekisin? Minä tulen mieluummin mukaasi, varsinkin kun arvaan, että syntyy tuima ottelu."

"Siinä et erehdy. Minusta on selvää, että apachit eivät ole uskaltautuneet näin lähelle kylää, tulematta melkoisen mieslukuisina."

"Heh, kahdellasadalla miehellä ei silloin paljonkaan taistella. Sinun olisi pitänyt pyytää enemmän."

"Miksipä niin? Yllätyksessä on hyökkääjä aina voimakkain. Me yritämme hyökätä, siinä kaikki!"

"Se on, jumalavita, totta! Minua ihastuttaa tämä seikkailu. On jo kulunut pitkä aika siitä, kun olen ruudinsavua haistellut, ja minä tunnen ruostuvani. Tämä virkistää minua!"

Tämä sukkeluus sai Uskollisen Sydämen nauramaan, Lujamieli säesti häntä ja sitten he siirtyivät puhumaan muista asioista.

II

Vihamiehet

Amerikan manteren keskiosissa tulee yö melkein äkkiä, ilman mitään huomattavaa välivaihetta. Ei ole ollenkaan hämärää. Kun aurinko on laskenut taivaanrannan taakse, on täysi pimeys. Ja siihen aikaan vuotta, jona kerrottaviksemme ottamamme asiat tapahtuivat, meni aurinko mailleen kello seitsemältä.

Puolta tuntia myöhemmin lähtivät Lujamieli ja Uskollinen Sydän oivallisilla mustangeilla ratsastaen ño Eusebion seuraamina talosta. Viimemainittu oli ehdottomasti tahtonut olla mukana matkassa, eikä häntä oltu rukouksilla enempää kuin kehoituksillakaan voitu taivuttaa jäämään kotiin.

Tuskin he olivat ehtineet muutaman askeleen päähän, kun kanadalainen laski kätensä nuoren miehen hevosen suitsille.

"Mitä haluat?" kysyi tämä.

"Emmekö me laisinkaan ota tovereitamme mukaamme?" sanoi metsästäjä.

"Luulisitko sitä tarpeelliseksi?"

"Ka, ne ovat, munkkia lukuunottamatta, josta en arvele suurta apua olevan, riuskia poikia, joiden pyssyt tarpeen tullen voisivat olla meille varsin hyödylliset."

"Se on totta, käy ilmoittamassa heille asiasta parilla sanalla ja palaa sitten tänne."

"Luuletko, ettei niin monilukuisen joukon lähtö herättäisi epäluuloja Sinisessä Revossa, joka varmaankin hiiviskelee meitä vaanimassa?"

"Ei suinkaan! He ovat valkoihoisia. Jos hän sillä tavoin näkisi intiaanisotureita lähtevän, herättäisi se varmaankin hänessä epäluuloja, mutta mitenkä hän voisi aavistaa metsänkävijöillä olevan vihiä hänen kasvatuksestaan?"

"Olet ehkä oikeassa. Ja kummassakin tapauksessa on parasta yrittää. Odota minua, minä palaan kymmenen minuutin päästä."

"Sovittu asia, mene!"

Lujamieli poistui nopeasti, samalla kun Uskollinen Sydän ja ño Eusebio pysähdyttivät hevosensa muutamaa askelta loitommalle.

Seikkailijat ottivat Lujamielen tekemän ehdotuksen ilolla vastaan. Heidänlaisilleen miehille on taistelu juhlaa, varsinkin kun on oltava intiaanien kanssa. Kymmenen minuuttia oli tuskin kulunut, kun kanadalainen jo palasi nuoren miehen luo.

Pieni joukkue jatkoi matkaansa ja läksi hiljakseen kylästä.

Uskollinen Sydän oli pettynyt otaksuessaan, ettei Sininen Repo hälyttäisi nähdessään valkoisten metsästäjien lähtevän atepetlista.

Punanahka, kuten kaikki kavallusta hautovat ihmiset, piti herkeämättä silmällä kylän asukkaiden liikkeitä. Hänen väijyilevä vaistonsa näki jotakin epäilyttävää pienimmissä ja vähäpätöisimmissäkin hommissa.

Vaikka comanchilaispäälliköt olivat toimineet mitä varovaisimmin, huomasi apachi-sachem pian, että häntä vartioitiin ja että hän kaikista kunnianosoituksista ja näennäisestä vapaudestaan huolimatta tositeossa oli vankina.

Hän ei ollut mitään aavistavinaan, mutta kävi entistä valppaammaksi.

Hän oli edellisenä päivänä nähnyt useiden soturien nousevan ratsaille ja toisen toisensa perästä lähtevän kaksi-, kolmi-, jopa nelimiehisissäkin ryhmissä kylästä ja häviävän metsään.

Kun ei ainoakaan näistä sotureista ollut päivänlaskussa palannut atepetliin, antoi se intiaanipäällikölle miettimisen aihetta, ja hän teki vihdoin sen johtopäätöksen, että hänen suunnitelmansa olivat tulleet ilmi ja comanchit ryhtyneet vastakepposeen, toisin sanoen yrittivät yllättää ne, jotka olivat heille virittäneet ansan. Valkoisten metsästäjäin lähtö olisi poistanut päällikön viimeisetkin epäilykset, jos hänellä vielä niitä olisi ollut.

Asema kävi hänelle ei ainoastaan perin tukalaksi, vaan mitä vaarallisimmaksikin. Hänen päänahkansa tuntui olevan varsin löyhässä, sillä arvatenkin comanchilaissoturit retkeltä palattuaan tanssisivat päänahka-tanssin, ja juhlan parhaimpana koristuksena olisi apachipäällikkö, joka oli luulotellut voivansa vietellä heidät taitavasti laadittuun satimeen.

Sininen Repo oli yhtä hyvin neuvottelunuotion ääressä osoittamastaan viisaudesta kuin taistelukunnostaankin kuuluisa soturi. Hänestä kerrottiin paljon sankarillisia ja tavattoman uhkarohkeita tekoja, mutta intiaanipäällikön rohkeus oli tyyntä, harkitsevaa laatua. Täysverisenä punanahkana Sininen Repo otti näet aina olosuhteet huomioon eikä tilaisuuden tullen milloinkaan epäröinyt vaihtaa uljuutta viekkauteen ja petokseen, hänestä kun oli ihan naurettavaa ja joutavaa panna henkeään alttiiksi, jollei ollut mitään toiveita hyödystä.

Sininen Repo oli kyykistyneenä kunnia-callin eteen, jonka comanchet olivat varanneet hänen asunnokseen siksi ajaksi, kun hän viipyi heidän parissaan, ja poltteli levollisesti kalumettiaan valkoisten metsästäjäin ajaessa hänen ohitseen.

Hän ei heidät nähdessään osoittanut hämmästystä eikä uteliaisuutta, tekihän vain pienen, melkein huomaamattoman liikkeen päällään ja olkapäillään, samalla kun seurasi heitä säihkyvin katsein, kunnes he olivat kokonaan häipyneet varjoon.

Kuten sanottu, oli yö pimeä. Kylä näytti jo aivan autiolta, sillä intiaanit olivat vetäytyneet huoneisiinsa. Vain pitkäin väliaikain päästä käveli joku yksinäinen punanahka nopein askelin torilla, rientäen calliaan kohti.

Sininen Repo poltteli yhä callinsa eteen kyykistyneenä, mutta vähitellen vaipui kalumettia pitelevä käsivarsi hänen polvilleen, ja pää nuokahti rintaa vasten. Apachisachem näytti, kuten intiaaneille usein tapahtuu, morrisheen vaikutuksesta huumaantuneen ja poltellessaan nukkuneen. Pitkähkö aika kului intiaanin vähääkään hievahtamatta.

Oliko päällikkö todellakin vaipunut uneen?

Sitä ei kukaan olisi voinut sanoa. Hänen tyyni ja säännöllinen hengityksensä, hänen raukea asentonsa, kaikki osoitti, että uni oli hänet yllättänyt. Mutta jos joku äkkinäinen rasahdus sattui hänen korvaansa, liikahti hän melkein huomaamattomasti, kaikki hänen jäsenensä vavahtivat ja hänen kellervä silmäteränsä kohosi hiukan, ehkä intiaaneille ominaisen varovaisuusvaiston vaikutuksesta, mutta meidän luullaksemme pikemminkin jossakin tutkimis- ja vaanimistarkoituksessa, ja samoin olisi kaiketikin arvellut jokainen, jos olisi sattunut näkemään ne läpitunkevat katseet, joita hän aina silloin sinkautti pimeyteen.

Äkkiä kohosi callin esirippu, ja käsi kosketti rajusti nukkujan eli nukkumista teeskentelevän olkapäähän.

Päällikkö vavahti tästä kosketuksesta, jota hän ei suinkaan ollut odottanut, ja karahti pystyyn kuin käärmeen pistämänä.

"Yöt ovat viileät", virkkoi ivallinen ääni, joka kajahti epämieluisesti Sinisen Revon korviin, "kaste on runsas ja hyytää verta. Veli menettelee varomattomasti täten nukahtaessaan ulkoilmaan, vaikka hänellä on tilava ja mukava calli."

Voimakkaalla ponnistuksella sammutti Sininen Repo silmäinsä tulen, kirkastutti kasvonsa ja vastasi todellakin unesta havahtuneen raukealla äänellä:

"Minä kiitän veljeä hänen hellästä huolenpidostaan. Yöt ovat tosiaan kovin kylmät; parempi nukkua callissa kuin taivasalla."

Hän nousi enempää haastamatta ja palasi hökkeliin tyynin askelin ja ihastuneen näköisenä, kuten ainakin henkilö, joka on saanut ystävällisen neuvon.

Roihuava tuli oli sytytetty callin keskelle, jota sitäpaitsi valaisi maahan pistetty ocote-puinen soihtu, värittäen punertavalla ja lepattavalla liekillään esineet verenhohtoisiksi.

Mies, joka ystävällisellä huomautuksellaan oli havahduttanut Sinisen Revon, laski verhon jälleen alas ja astui päällikön perästä sisälle.

Se mies oli Musta Hirvi. Sanaa sanomatta hän kyykistyi valkean eteen ja ryhtyi kohentelemaan kekäleitä jonkunlaiseen sopusointuiseen järjestykseen.

Sininen Repo katseli häntä hetkisen kuvaamattomin ilmein, mutta astui sitten lähemmäksi ja seisahtui hänen viereensä.

"Veljeni, antilooppi-comanchit ovat mahtavia sotureita", sanoi hän huomaamaton ivanvärähdys äänessään, "jotka ymmärtävät kestiystävyyden tai paremmin kuin mikään muu heimo".

"Antilooppi-comanchit", vastasi Musta Hirvi rauhallisesti, "tuntevat Sinisen Revon kuuluisaksi päälliköksi ja tietävät hänen olevan bisoni-apachien uljaimpia urhoja, minkä vuoksi he osoittavat hänelle kunniaa".

Päällikkö kumarsi.

"Meneekö se kunnioitus niin pitkälle, että sellaisen suuren soturin kuin veli on pitää vartioida minun untani?"

"Veli on antilooppien vieraana ja sellaisena hänellä on oikeus kaikkeen huomaavaisuuteen."

Kokeneina kaksintaistelijoina olivat molemmat päälliköt iskeneet miekkansa yhteen, työntäneet terän kahvaa myöten toisen ruumiiseen, havainneet olevansa yhtä voimakkaat ja kumpikin puoleltaan yhtaikaa peräytyneet askeleen jatkaakseen taistelua toisella alalla.

"Veli jää siis minun kanssani tähän calliin?" tutkaisi Sininen Repo.

Päällikkö nyökkäsi myöntävästi.

"Oh, minä tiedän, miksi comanchi-sachemit ovat minulle näin kohteliaita! He tietävät, että Musta Hirvi ja Sininen Repo, jotka on otettu eri heimojen jäseniksi, silti ovat samaa alkuperää ja molemmat suuren ja mahtavan käärmepawneiden heimon lapsia. Senvuoksi he ovat arvelleet, että kaksi päällikköä kernaasti juttelisi keskenään muistellakseen lapsuusvuosiaan. Kiittäköön veli Sinisen Revon puolesta tämän kansan sachemeja. Minä en saattanut odottaakaan näin suurta kohteliaisuuden osoitusta heidän puoleltaan."

"Veljeä ei turhaan nimitetty Revoksi", vastasi comanchi lyhyeen ja terävällä äänellä, "hänen älynsä on suuri".

"Mitä veli tarkoittaa?" tiedusti apachi, teeskennellen mahdollisimman suurta kummastusta.

"Minä sanon totuuden", vastasi Musta Hirvi, "ja veli tietää sen hyvin. Mitä hyödyttää tällainen viekkaudella ja verukkeilla taisteleminen meitä kumpaakaan? Olemmehan tunteneet toisemme jo liiankin kauan. Kuunnelkoon veli: antilooppi-comanchit eivät ole kokemattomia lapsukaisia, niinkuin apachit luulevat. He tietävät, missä tarkoituksessa veli on saapunut heidän talvi-atepetliinsa asti."

"Ohoo!" äännähti päällikkö. "Minä kuulen ilkkuvan linnun visertelyä, mutten sentään käsitä, mitä se minulle laulelee."

"Ehkä niin, mutta poistaakseni kaiken epätietoisuuden veljen mielestä, minä puhun nyt avoimesti."

"Osaako veli?" kysäisi apachi ivallisesti.

"Päällikkö saa itse arvostella. Jo usean kuukauden ajan ovat bisoni-apachit yrittäneet verisesti kostaa comancheille tappion, jonka kansani soturit heille tuottivat, mutta apachit ovat kuin suulaita ämmiä, jotka eivät edes pysty viekkauteen. Comanchit antavat heille hameet ja lähettävät heidät metsään puita hakkaamaan."

Päällikön kulmakarvat rypistyivät, kunnes ne koskettivat toisiaan, hänen kuullessaan tämän verisen herjauksen, ja raivon säde singahti hänen silmästään, mutta hänen onnistui hillitä itsensä.

Hän nousi äärettömän arvokkaasti ja kietoutui majesteetillisesti bisoninviittaansa.

"Veli Musta Hirvi unohtaa, ketä hän puhuttelee", sanoi loukattu; "Sininen Repo on tullut kansansa lähettiläänä comanchien luo, on astunut antilooppien totemin suojaan ja poltellut heidän pyhää kalumettiaan. Hänen persoonaansa tulee kunnioittaa."

"Apachipäällikkö erehtyy", vastasi Musta Hirvi halveksivasti nauraen, "hän ei ole urhean kansan lähettiläs, vaan ainoastaan raivostuneesta koiralaumasta lähtenyt vakooja. Sillä välin kun Sininen Repo yrittää pettää comanchien sachemit ja nukuttaa heidät turvallisuuden uneen, lymyilevät apachikoirat pitkässä ruohossa kuin myyrät, odottaen merkkiä, joka jättäisi heidän turvattomat vihollisensa heidän käsiinsä."

Sininen Repo vilkaisi ympärilleen calliin ja ponnahtaen kuin jaguari, hyökkäsi puukkoaan heiluttaen vihollisensa kimppuun.

"Kuole, koira!" huudahti hän.

Heidän omituisen keskustelunsa alusta asti ei Musta Hirvi ollut hievahtanutkaan, vaan pysynyt rauhallisesti valkean ääreen kyyristyneenä, mutta hänen silmiltään ei ollut jäänyt ainoakaan apachipäällikön liike huomaamatta, ja kun tämä päistikkaa syöksyi hänen kimppuunsa, väistyi hän vikkelänä nopeasti sivulle, puristaen päällikön jänteväin käsivarsiensa syleilyyn ja molemmat vierähtivät toisiinsa kietoutuneina lattialle.

Lattialle rysähtäessään he olivat pudonneet tulisoihdun päälle, joka oli kaatunut ja sammunut. Ottelu jatkui siis äänettömänä ja kamalana näiden kahden miehen välillä lieden levittämässä häilyvässä hohteessa, kummankin yrittäessä pistää vastustajansa kuoliaaksi.

He olivat melkein samanikäiset, voimissa ja taidossakin toistensa vertaiset, ja sammumaton viha kiihoitti heitä. Tässä kauheassa kaksintaistelussa, jonka nähtävästi täytyi päättyä toisen kuolemaan, he halveksivat käsikähmässä tavallisesti käytettyjä hienoja otteita, vähän välittäen, vaikka heidät itse tapettaisiin, kunhan vain vihollinenkin saisi kuoliniskun.

Mustalla Hirvellä oli kuitenkin suuri etu viholliseensa nähden, joka raivonsa sokaisemana ja laskematta laisinkaan liikkeitään ei voinut tässä kauheassa kamppailussa kauan kestää, joutumatta itse sen silmittömän vimman uhriksi, joka oli ärsyttänyt hänet hyökkäämään comanchia vastaan, kun taas viimemainittu pysyi täysin kylmäverisenä ja toimi äärettömän harkitsevasti. Sininen Repo oli tarttuessaan viholliseensa painanut tämän käsivarret ruumista vasten ja siten tehnyt hänet aivan kykenemättömäksi niitä käyttämään. Kaikki Mustan Hirven ponnistukset tarkoittivat apachipäällikön kierittämistä callin keskellä hehkuvaan lieteen.

Jo kauan olivat he ponnistelleet jalka jalkaa, rinta rintaa vasten, eikä vielä ollut mahdollista arvata, kumpi jäisi voittajaksi. Mutta silloin kohotettiin äkkiä teltan esirippua, ja häikäisevä valo tulvi sisälle.

Useita miehiä astui calliin. Ne olivat comanchilaisia sotureita. He saapuivat myöhemmin kuin oli määrä, sillä kaikesta, mitä tällä hetkellä tapahtui, oli edeltäpäin sovittu heidän ja Mustan Hirven välillä, mutta jotkut tärkeät asiat olivat vastoin heidän tahtoaan heitä viivyttäneet. Nyt he riensivät paikalle. Viittä minuuttia myöhemmin olisi heidän väliintulonsa ollut hyödytön, sillä he olisivat löytäneet toisen taistelijoista surmattuna tai olisivat kenties saaneet korjata kaksi ruumista, vihamiehet kun tässä kamalassa taistelussa riehuivat niin hurjassa vimmassa.

Kun Sininen Repo näki vihollisensa avuksi saapuvat miehet, arvosteli hän aseman yhdellä silmäyksellä ja näki olevansa hukassa, mutta intiaaneille ominainen oveluus ja kylmäverisyys eivät häntä tällä äärimmäisellä hetkellä jättäneet. Vihatkootpa punanahat vastustajaansa kuinka paljon tahansa, eivät he surmaa sitä, joka avoimesti tunnustautuu voitetuksi.

Apachipäällikkö luopui comanchit nähdessään kaikista ponnistuksistaan ja irroitti käsivarret, jotka puristivat Mustan Hirven jäseniä kuin pihdeissä, ehkäisten hänen liikkeitään. Sitten hän heitti päänsä taaksepäin, sulki silmänsä ja pysyi liikkumattomana.

Sininen Repo tiesi, että häntä pidettäisiin vankina ja säilytettäisiin kidutuspaalua varten, mutta ennen teloitushetkeä hän yhä toivoi voivansa pujahtaa pakoon, vartioitiinpa häntä kuinka huolellisesti tahansa. Se oli hänelle viimeinen pelastuksen mahdollisuus, eikä hän tahtonut sitä menettää.

Musta Hirvi nousi, vielä aivan uupuneena hurjasta syleilystä, mutta eipä hän iskenyt aseetonta, jalkainsa juuressa viruvaa vihollista, vaan työnsi puukon takaisin vyöhönsä.

Apachi oli laskenut oikein. Teloitushetkeen asti ei hänellä ollut enää mitään pelättävää viholliseltaan.

"Sininen Repo on suuri sankari, hän taisteli rohkeana soturina", sanoi Musta Hirvi, "hänen täytyy olla väsynyt, nouskoon hän! Comanchipäällikkö kohtelee häntä kaikella huomaavaisuudella, jonka hän ansaitsee."

Ja hän ojensi miehelle kätensä auttaakseen hänet ylös.

Apachi ei yrittänytkään ottaa aseitaan, vaan tarttui auliisti hänelle ojennettuun käteen ja nousi.

"Comanchilaiset koirat näkevät soturin kuolevan", virkkoi hän ivallisesti hymyillen. "Sininen Repo nauraa kidutuksille, joilla he häntä rääkkäävät. He eivät kykene saamaan ainoatakaan lihasta hänessä värähtämään."

"Vai niin; veli saa nähdä!" Ja kääntyen sachemien puoleen, jotka seisoivat liikkumattomina muutaman askeleen päässä, lisäsi päällikkö: "Milloin tämä soturi kuolee?"

"Huomenna auringon laskiessa", vastasi vanhin intiaaneista lyhyeen.

"Veli on kuullut", sanoi Musta Hirvi; "onko hänellä mitään huomautusta tehtävänä?"

"Yksi ainoa."

"Puhukoon veli, meidän korvamme ovat auki."

"Sininen Repo ei pelkää kuolemaa, mutta ennenkuin hän menee metsästämään autuaitten kedoille Wakondan mahtavan silmän vartioimana, on hänellä vielä moniaita tärkeitä asioita maan päällä järjestettävänä."

Comanchit nyökkäsivät myöntävästi.

"Sinisen Revon", jatkoi apachipäällikkö, "täytyy palata kansansa soturien luo".

"Kauanko päällikkö siellä viipyy?"

"Kokonaisen kuukauden."

"Hyvä...! Mitä päällikkö tekee sanansa vakuudeksi, jotta comanchien sachemit siihen uskovat?"

"Sininen Repo lähettää panttivangin?"

"Bisoni-apachien sachem on urhoollinen sankari! Ken hänen kansansa soturi voi hänet korvata ja kuolla hänen edestään, jos hän unohtaa palata sanaansa lunastamaan...?"

"Minä annan lihan lihastani, veren verestäni, luun luustani...! Minä lähetän poikani tilalleni!"

Comanchit vaihtoivat kuvailemattoman katseen keskenään.

Seurasi jokseenkin pitkä äänettömyys. Ylväästi kääriytyneenä bisoniviittaansa odotti apachi, eikä ollut mahdollista hänen liikkumattomista piirteistään lukea ainoatakaan niistä tunteista, jotka häntä sisällisesti kiihoittivat.

Vihdoin ryhtyi Musta Hirvi jälleen puhumaan.

"Veli muistutti minulle nuoruutemme vuosista, jolloin molemmat olimme käärmepawneiden lapsia ja yhdessä ajoimme hirveä ja asshathasia Ylä-Missourin preirieillä. Ensimmäiset vuodet ovat ihanimmat. Veljen sanat ovat saaneet sydämeni ilosta sykähtelemään; minä olen hyvä häntä kohtaan. Hänen poikansa korvaa hänet, vaikka onkin vielä nuori. Hän taitaa ryömiä kuin käärme ja lentää kuin kotka; hänen käsivartensa on voimakas taistelussa. Mutta miettiköön Sininen Repo ennenkuin sitoutuu. Jollei veljeni ole auringon kahdeksattakolmatta kertaa laskiessa palannut asettuakseen paikalleen kidutuspaalun ääreen, niin hänen poikansa kuolee!"

"Minä kiitän veljeä", vastasi apachi varmalla äänellä; "kahdeksantenakolmatta päivänä minä palaan. Tuossa on kämmeneni."

"Tässä on omani."

Vihamiehet puristivat sydämellisesti toistensa käsiä, jotka muutamia minuutteja aikaisemmin olivat yrittäneet riistää vastapuolelta hengen. Sitten Sininen Repo irroitti cascabelin nahan, joka sitoi hänen pitkät hiuksensa patalakkimaiseksi kukkulaksi päälaelle, ja riuhtaisi oikean korvan yläpuolelle kiinnitetyn valkopää-kotkan sulan irti.

"Lainaisiko veli minulle veitsensä?" sanoi hän.

"Veljen oma puukko on hänen jalkojensa juuressa", vastasi comanchi kohteliaasti; "niin mahtavan soturin ei sovi olla aseettomana; ottakoon hän sen ylös".

Päällikkö kumartui, tarttui aseeseensa ja pisti sen takaisin vyöhönsä.

"Tässä on päällikön sulka", virkkoi hän antaessaan sulan Mustalle Hirvelle ja leikkasi sitten veitsellään suortuvan pitkästä tukastaan, joka valtoimeksi päästettynä valui epäjärjestyksessä hänen hartioilleen. "Säilyttäköön veli nämä hiukset", lisäsi hän, "ne ovat osa veljelle kuuluvasta päänahasta. Päällikkö saapuu vaatimaan ne takaisin ja lunastamaan sanansa sovittuna päivänä ja hetkenä."

"Hyvä", vastasi comanchi ottaen hiukset ja sulan. "Seuratkoon veli minua."

Tätä näytelmää tyynesti ja hievahtamatta katselleet comanchit heiluttivat tulisoihtujaan elvyttääkseen niiden liekkiä, ja kaikki intiaanit lähtivät callista, suunnaten askeleensa loihtutelttaa kohti.

Tämä oli, kuten sanottu, rakennettu kylän keskelle avarahkolle aukeamalle "ensimmäisen ihmisen arkin" ja kidutuspaalun välille.

Juuri kidutuspaalua kohti astelivatkin päälliköt verkalleen ja juhlallisesti, niinkuin heillä on vakavissa tilaisuuksissa tapana.

Sikäli kuin he astuivat majojen ohi, kohosivat verhot, ja asukkaat lähtivät tuohukset kädessä ulos, liittyen kulkueeseen. Kun päälliköt saapuivat pylvään juurelle, täytti ääretön kansanjoukko torin.

Tämä joukko oli äänetön ja tyyni.

Oli jotakin omituista ja liikuttavaa näyssä, jonka paikka tällä hetkellä tarjosi lukuisain tulisoihtujen hohteessa, tuulen liehutellessa niiden lieskaa kaikkiin suuntiin.

Päälliköt pysähtyivät paalun juurelle, puoliympyrään, jonka keskelle Sininen Repo asettui.

"Nyt kun veli on määrännyt takuunsa, kutsunee hän poikansa", virkkoi Musta Hirvi; "lapsi ei varmaankaan ole kaukana".

Apachi hymyili viekkaasti.

"Nuori kotkanpoika seuraa aina isänsä voimakasta lentoa", vastasi hän; "vetäytykööt soturit oikealle ja vasemmalle tehdäkseen hänelle tietä!"

Mustan Hirven antamasta mykästä merkistä liikahti joukko väistyen kummallekin sivulle, niin että sen keskelle avautui leveä vako.

Sininen Repo kohotti silloin oikean kätensä sormet huulilleen ja matki kolme eri kertaa merihaukan huutoa.

Muutaman silmänräpäyksen perästä vastasi toinen samanlainen, mutta heikko ja melkein kuulumaton kirahdus.

Päällikkö toisti kutsunsa, ja tällä kertaa kajahti vastaus voimakkaampana ja terävämpänä.

Apachi uudisti merkkinsä vielä kerran, ja nyt kuului vastaus lyhyen matkan päästä.

Kuultiin hevosen nopeaa laukkaa, ja melkein samassa karahdutti näkyviin intiaanisoturi.

Tämä soturi ajoi torin yli osoittamatta pienintäkään kummastusta. Hän pysähdytti ratsunsa pylvään juurelle, hyppäsi satulasta ja seisahtui Sinisen Revon oikealle kädelle virkahtaen hänelle:

"Tässä olen!"

Tämä soturi oli apachipäällikön poika, iältään kuusitoista- tai seitsemäntoistavuotias, solakka ja kaunisvartaloinen. Hänen piirteensä olivat sirot, katse ylpeä, asento vaatimattoman jalo ja ylväs ilman kerskailua.

"Hän on minun poikani", virkkoi Sininen Repo, osoittaen häntä comanchipäälliköille.

"Hyvä", vastasivat nämä, kumartaen kohteliaasti.

"Suostuuko poikani jäämään pantiksi isänsä edestä?" kysyi Musta Hirvi.

Nuorukainen nyökkäsi myöntävästi. "Poikani tietää, että jos hänen isänsä pettää sanansa, kuolee hän isänsä edestä."

Halveksiva hymy värähti nuoren miehen huulilla.

"Minä tiedän sen", sanoi hän.

"Ja poikani suostuu?"

"Minä suostun."

"Hyvä", vastasi päällikkö, "poikani suvainnee katsahtaa tänne!"

Sitten hän lähestyi paalua, kiinnittäen siihen Sinisen Revon antaman sulan ja hiussuortuvan.

"Tämä sulka ja nämä hiukset jäävät tähän, kunnes se, jolle ne kuuluvat, tulee vaatimaan niitä takaisin", sanoi hän.

Silloin apachipäällikkö vastasi vuorostaan.

"Minä vannon totemini kautta", virkkoi hän, "että tulen ne vaatimaan sovitulla hetkellä".

"Noh, veli on vapaa", jatkoi Musta Hirvi, "tässä on päällikölle sulka, sen avulla hän voi selviytyä, jos minun kansani soturit sattuisivat hänet tapaamaan. Veljeni on vain muistettava, että hänen ei ole lupa millään tavoin ryhtyä ajatustenvaihtoon kylän lähettyville lymynneiden heimonsa soturien kanssa."

"Sininen Repo muistaa sen."

Nämä lyhyet sanat lausuttuaan ja vaihtamatta katsettakaan poikansa kanssa, joka liikkumattomana seisoi hänen vieressään, otti apachipäällikkö Mustan Hirven sulan, nousi nuorukaisen tuoman hevosen selkään ja ajoi täyttä neliä paikalta, kertaakaan edes kääntämättä päätänsä.

Kun hän oli hävinnyt pimeään, lähestyivät päälliköt poikaa, sitoivat hänet lujasti ja sulkivat loihtutelttaan useiden soturien vartioimana.

"Nyt toisten kimppuun!" huudahti Musta Hirvi.

Ja nousten vuorostaan ratsaille hän karautti kylästä.

III

Väijytys

Eurooppalainen matkustaja, olkoonpa hänen oikkunsa hänet vanhassa maailmassa johdattanut mihin seutuihin tahansa, on tottunut ahtaisiin, muokattuihin maisemiin, jotka ihmiset ovat pienentäneet oman mittakaavansa mukaisiksi, ja sovinnaiseen luontoon, joka heidän on onnistunut ikäänkuin luoda, eikä voi mitenkään käsittää amerikkalaisten suurmetsäin mahtavuutta ja ylevyyttä, niiden yöllistä hopeanhohtoista, tähtikimmelteistä kirkkautta, kun kaikki nukkuu tai näkyy nukkuvan ja ainoastaan Jumalan alati valvova silmä lepää maailman yllä.

Nimetön melu, jonka syy on tuntematon ja joka alati kohoaa maasta taivasta kohti ikäänkuin nukahtaneen luonnon mahtava hengitys, sekoittuu kätkettyjen jokien ja purojen yksitoikkoiseen loiskinaan ja lirinään, kun ne tyynesti ja tuntemattomina vyöryttävät vettään uomansa kivien yli. Toisinaan huojuttaa salaperäinen tuulonen puiden tuuheita latvoja ja taivuttaa oksia, pannen lehdet vienosti värähtelemään.

Tämä erämaan syvä rauha, jota mikään ei voisi häiritä, koko sikäläinen tunnelma taivuttaa mielen haaveiluun ja täyttää sen suurella kunnioituksella Luojan tekoja kohtaan.

Antilooppi-comanchien kylästä olemme kertomuksemme juoneen palatessamme mielestämme antaneet kyllin yksityiskohtaisen kuvauksen, eikä meidän siis tarvitse sitä toistaa. Sanomme vain, että se oli rakennettu amfiteatterin muotoon ja laskeutui loivasti joen partaalle asti.

Tämä asema esti vihollisia saartamasta kylää, koska sen piiri oli täydellisesti yllätykseltä turvattu, sen ympäriltä kun oli kaadettu kaikki puut ja siten täydellisesti eristetty metsästä.

Uskollinen Sydän ja hänen toverinsa ratsastivat hiljalleen, pyssy kupeella, tarkaten huolellisesti ympäristöä ja valmiina, pienimmänkin epäilyttävän liikkeen huomatessaan pitkässä ruohikossa, ryhtymään tarmokkaaseen hyökkäykseen.

Mutta kaikki oli edelleenkin rauhallista heidän lähettyvillään. Joskus he vain kuulivat preiriekoiran haukkua luskuttavan kuuta tai lehviin kätkeytyneen pöllön kirahtelun. Sitten oli kaikki jälleen hiljaista ruoholakeudella.

Joskus he eroittivat kuun sinervissä säteissä epämääräisiä muotoja joen partailla, mutta nuo vilahtelevat hahmot olivat kaiketikin metsäeläimiä, jotka olivat lähteneet luolistaan juomapaikalla käydäkseen.

Näin jatkui matka häiritsemättä ja ilman minkäänlaista hälytystä, kunnes he olivat ehtineet tiheikköön. Siellä verhosi heidät äkkiä tumma varjo, joka ei enää sallinut heidän eroittaa esineitä kymmenen askeleen päästä.

Uskollinen Sydän ei katsonut viisaaksi edetä kauemmaksi tuntemattomille tienoille, missä joka askeleella oltaisiin vaarassa joutua väijytykseen. Senvuoksi tuo pieni joukko pysähtyi.

Hevoset pakotettiin kyljelleen, niiden jalat köytettiin ja kuonot sidottiin, jotteivät ne voineet liikahdella eivätkä hirnua, ja seikkailijat laskeutuivat pitkälleen ruohoon, odottaen valppaina herkin korvin.

Tuon tuostakin he näkivät ratsastajia nelistävän aukeaksi hakatun vyöhykkeen yli. Nämä liikkuivat eri suuntiin, joskus sivuuttaen heidät aivan läheltä, heitä kuitenkaan huomaamatta, ja sitten kiitäen metsään, jonka tiheikköihin pian hävisivät.

Näin kului useita tunteja, eivätkä yhäti valppaat metsästäjät laisinkaan käsittäneet viivytystä, jonka syy lukijalle kylläkin on tunnettu. Kuu oli kadonnut taivaalta, ja pimeys käynyt yhä läpikuultamattomammaksi. Uskollinen Sydän, joka ei tiennyt, mistä Mustan Hirven jatkuva viipyminen johtui, ja pelkäsi, että joku aavistamaton onnettomuus oli kohdannut kylää, oli juuri antamaisillaan palaamiskäskyn, kun Lujamieli, joka oli ryömien hiipinyt takaisin aukealle ja siellä melkoisen ajan tähystellyt, äkkiä palasi toveriensa luo.

"Mitä siis on tekeillä?" kysyi häneltä Uskollinen Sydän heikolla, kuiskaavalla äänellä, kumartuen hänen korvaansa.

"Enpä osaa sanoa", vastasi metsästäjä; "en tajua tästä mitään. Noin tunti sitten nousi intiaani vierestäni, ikäänkuin maan alta kohoten ja hypähti hevosen selkään, vaikken minä ollut hevostakaan huomannut. Hän karahdutti täyttä laukkaa kylää kohti."

"Sepä omituista!" jupisi Uskollinen Sydän. "Ja etkö tuntenut kuka se intiaani oli?"

"Hän oli apachi."

"Apachiko? Sehän on mahdotonta!?"

"Hm, sepä minua juuri hämmästyttääkin! Kuinka rohkenee apachi täällä noin yksinään liikuskella?"

"Asiassa on jotakin, mitä me emme tiedä. Entä ne kuulemamme merkit?"

"Tuo mies vastasi niihin."

"Mitä on tehtävä?"

"Tiedusteltava."

"Niin, mutta millä tavoin?"

"Palaamalla ystäviemme luo, lempo soikoon!"

Uskollinen Sydän pudisti päätänsä.

"Ei", virkkoi hän. "Meidän on käytettävä toista keinoa. Minä lupasin Mustalle Hirvelle, että auttaisin häntä tässä retkessä, enkä minä syö sanaani."

"On ilmeistä, että heimon keskuudessa on tapahtunut jotakin tärkeätä."

"Niin minäkin luulen. Tiedäthän, miten varovaisia punanahat ovat. Älkäämme vielä joutuko epätoivoon. Kah", lisäsi hän lyöden otsaansa, "minulla on tuuma, pian saamme tietää, kuinka asianlaita on. Salli minun toimia!"

"Tarvitsetko meidän apuamme?"

"Enpä juuri; minä en poistu silmänkantamattomiin. Mutta jos näette minun joutuvan vaaraan, niin rientäkää paikalle."

"Tietysti."

Uskollinen Sydän otti pitkän, nahkahihnoista punotun köyden, jota käytti hevosensa liekana ja, laskien pois pyssynsä, joka olisi voinut olla hänelle haitaksi hänen suunnittelemansa rohkean tuuman toimeenpanossa, hän oikaisihe maahan ja poistui käärmeen tavoin ryömien.

Kenttä oli täynnä kuivia puita ja isoja kivimöhkäleitä ja paikoin avautui pitkiä vakoja. Tämä niin omituisen rosoinen tanner tarjosi siis kaikki toivottavat mahdollisuudet väijytys- ja tähystyspaikaksi.

Uskollinen Sydän pysähtyi tavattoman ison punagraniittimöhkäleen taakse, jonka korkeus salli hänen, kaikilta muilta tahoilta, paitsi metsän puolelta, täydellisesti suojattuna nousta seisomaan. Mutta tiheikköön kätkeytyneistä vihollisista ei hänellä ollut suurta vaaraa. Yö oli niin synkkä, että vain tarkasti seurattuaan metsästäjän kaikkia mutkitteluja ja tuokioksikaan päästämättä häntä silmistään olisi saattanut arvata, missä hän oli.

Uskollinen Sydän oli meksikolainen. Samoin kuin kaikki hänen maamiehensä, joiden taito eräiden aseiden käyttelyssä on satumainen, oli hän varhaisesta lapsuudestaan asti perehtynyt suopungin sinkauttamiseen, joka kauhea ase tekee meksikolaiset ratsumiehet niin peloittaviksi.

Lazo eli reata, sillä kapineella on kaksi nimeä, on nahkarihmoista punottu ja liukkaaksi rasvattu köysi. Köysi on tavallisesti neljänkymmenen viiden tai viidenkymmenenkin jalan pituinen, ja sen toisessa päässä on juokseva silmukka ja toinen sidotaan lujasti satulassa olevaan rautarenkaaseen. Ratsastaja vyyhtii lasson oikeaan käteensä, kieputtaa sitä päänsä ympäri, kannustaa hevosensa laukkaan ja kiitää noin kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenviiden jalan päähän ihmisestä tai eläimestä, jonka mielii tavoittaa. Silloin hän sinkauttaa lasson niin, että surmansilmukka painuu uhrin hartioille.

Samalla kertaa, kun ratsastaja sinkauttaa aseensa, kääntää hän äkkiä hevosensa vastapäiseen suuntaan, niin että hänen silmukoimansa vihollinen, olkoonpa ken tahansa, tarmokkaimmistakin ponnistuksista huolimatta kaatuu ja laahautuu hänen perässään.

Sellainen kapine on suopunki, ja sillä tavoin sitä ratsastaja käyttää.

Jalkaisin liikkuessaan menettelee lassonheittäjä melkein samalla tavalla, mutta kun hänellä ei tällöin ole hevosta apunaan, täytyy hänen käyttää suurta lihasvoimaa, ja toisinaan saattaa uhri vuorostaan kuljettaa häntä pitkältikin perässään.

Meksikossa, jossa tämä ase on yleisesti käytännössä, koetetaan tietenkin ehkäistä sen vaikutus. Tehokkain keino on lasson katkaiseminen. Senpävuoksi kaikilla ratsastajilla on oikeassa saappaassaan käden ulottuvilla pitkä ja terävä veitsi, mutta kun ratsastaja melkein aina saa lasson aavistamatta kaulaansa, kuristuu hän useimmiten, ennenkuin ehtii temmata veitsensä. Sadasta täten joko taistelussa tai takaa-ajossa pyydystetystä ratsastajasta joutuu yhdeksänkymmentäviisi ehdottomasti tuhon omiksi toisten välttäessä kuoleman ikäänkuin ihmeen kautta, sillä niin paljon taitoa, voimaa ja kylmäverisyyttä vaaditaan tuon kalmanköyden katkaisemiseksi.

Uskollinen Sydän oli aivan yksinkertaisesti aikonut sitaista juoksusilmukan kammitsaköytensä päähän ja heittää lassonsa ensimmäisen ratsastajan kaulaan, joka hänen lähettyvilleen sattuisi.

Kallion taakse tultuaan hän kehitti ruumiinsa ympärille kiedotun pitkän nahkaköytensä. Sitten hän laitettuaan vetosolmun niin huolellisesti kuin tilanne vaati, vyyhtesi lasson oikeaan käteensä ja odotti.

Sattuma näkyi suosivan rohkean metsästäjän suunnitelmaa, sillä hänen tarvitsi odottaa korkeintaan kymmenen minuuttia, kun hän jo kuuli täyttä laukkaa kiitävän hevosen askeleet.

Uskollinen Sydän kuunteli tarkkaavaisesti. Ääni läheni tavattoman nopeasti, ja pian erottui yöstä ratsumiehen musta hahmo.

Suunta, jolle ratsastaja pyrki, pakotti hänet lyhyen matkan päästä sivuuttamaan graniittimöhkäleen, jonka taakse väijyjä oli piiloutunut.

Tämä levitti raajansa seisoakseen tanakammin, kumartui hiukan eteenpäin ja kiepautti lassoa päänsä ympäri.

Niin pian kuin ratsastaja oli ehtinyt hänen kohdalleen ja oli menemäisillään hänen ohitseen, heittää sinkautti Uskollinen Sydän lassonsa.

Köysi kirposi metsästäjän kädestä ja putosi sihisten ratsumiehen hartioille, joka paiskautui rutosti satulasta maahan ennenkuin tiesikään, mitä hänelle tapahtui.

Täyteen neliin kannustettu hevonen jatkoi vauhtiaan vielä jonkun matkan, mutta huomatessaan, että ratsastaja oli poissa, se hiljensi juoksuaan ja pysähtyi pian kokonaan.

Tällä välin oli Uskollinen Sydän metsäpedon tavoin harpannut miehen luo, jonka näin äkkiarvaamatta oli kaatanut.

Tämä ei ollut kirahtanutkaan, vaan jäänyt hievahtamattomana paikalle, mihin oli paiskautunut.

Uskollinen Sydän luuli häntä kuolleeksi, mutta niin ei ollut laita.

Metsästäjän ensimmäisenä huolena oli vapauttaa kuristuva kaulan ympäri puristuneesta juoksusilmukasta palauttaakseen hänen hengityksensä, minkäjälkeen hän tuhlaamatta alkaa saaliinsa tarkasteluun, köytti hänet lujasti heitti hartioilleen ja palasi odottelevain toveriensa luo.

Nämä olivat nähneet tai ainakin kuulleet, mitä oli tapahtunut, ja laisinkaan aavistamatta, mitä keinoa nuori mies oli käyttänyt, vaikka tämä menettely muutoin olikin heille tuttu, eivät he käsittäneet, miten ratsastaja niin äkkiä oli paiskattu hevosensa selästä maahan.

"Ohoh!" huudahti Lujamieli. "Näkyypä sinulla olevan aimo apaja!"

"Niin minäkin luulen", vastasi Uskollinen Sydän laskien taakkansa maahan.

"Millä hitolla sinä hänet niin sukkelasti keikautit satulasta?"

"Hyväinen aika, mitä yksinkertaisimmalla tavalla! Heitin suopungin kaulaan."

"Jumaliste", huudahti toveri, "sitä vähin aavistelinkin! Mutta katsokaammehan, minkälaista riistaa olemme saaneet. Nämä pahuksen intiaanit ovat vaikeita taltuttaa, milloin heidän päähänsä pistää olla avaamatta leukapieliään. Tämä veitikka luultavasti kieltäytyy puhumasta."

"Kuka tietää? Kyselkäämme häneltä ainakin."

"Niin, mutta ottakaamme ensin selvä hänen persoonastaan. Hm, meille ei olisi hauskaa, jos olisimme vanginneet jonkun ystävistämme."

"Jumala siitä varjelkoon!" virkkoi Uskollinen Sydän.

Metsästäjät kumartuivat hievahtamattoman vangin yli, joka näennäisesti ei välittänyt, mitä hänen ympärillään haasteltiin.

"Kah", huudahti kanadalainen yhtäkkiä, "mitäs meillä tässä on? Totta totisesti, katsohan toveri! Minä uskon, jumalavita, että olemme tavanneet tuttua väkeä."

"Tosiaankin", vastasi Uskollinen Sydän, "sehän on Sininen Repo".

"Sininen Repo!" huudahtivat metsästäjät kummastuneina.

He eivät erehtyneet. Intiaaniratsastaja, jonka Uskollinen Sydän oli niin taitavasti pyydystänyt, oli tosiaan apachipäällikkö.

Vaikka hänen saamansa kolaus oli ollut varsin ankara, ei se kuitenkaan ollut kokonaan riistänyt häneltä tajuntaa. Silmät avoimina ja kasvot värähtämättömän levollisina, odotti hän, nöyrtymättä valittamaan kärsimäänsä kohtelua, tyynin ilmein, mitä voittajat suvaitsivat hänen suhteensa päättää, koska ei katsonut arvonsa mukaiseksi ensimmäisenä avata suutaan.

Häntä tarkkaan katseltuaan Uskollinen Sydän päästi hänen siteensä ja virkkoi, perääntyen askeleen:

"Nouskoon veli! Ainoastaan vanhat akat jäävät tuolla tavoin maahan virumaan mitättömän tölmäyksen vuoksi."

Päällikkö karkasi pystyyn.

"Sininen Repo ei ole mikään vanha akka", sanoi hän. "Hän nauraa vihollistensa kiukkua ja halveksii heidän vimmaansa, joka ei voi saada häntä vapisemaan."

"Me emme ole teidän vihollisianne, päällikkö, emme kanna teille vihankaunaa emmekä tunne teitä kohtaan kiukkua. Mutta tepä olette meidän vihollisemme. Haluatteko vastata kysymyksiimme?"

"Minä voisin siitä kieltäytyä, jos niin tahtoisin."

"Sitä en usko", huomautti John Davis ivallisesti; "meillä on ihmeellisiä salakeinoja kirvoittaaksemme kielenkantimet niiltä, joilta jotakin utelemme".

"Koetelkaa niitä minuun", vastasi intiaani ylväästi.

"Saamme nähdä", sanoi amerikkalainen.

"Malttakaahan!" hillitsi Uskollinen Sydän. "Kaikessa tässä on jotakin merkillistä, mistä tahdon päästä selville. Sallikaa minun..."

"Niinkuin tahdot", myöntyi John Davis.

Intiaanin ympärille ryhmittyneet seikkailijat odottivat levottomina.

"Mistä johtuu", jatkoi Uskollinen Sydän hetkisen perästä, "että te, jotka apachit ovat lähettäneet rauhanhierojaksi comanchien luo, tällä tavoin lähdette kylästä yön selkään, ette ystävän lailla, vaan niinkuin rosvo, joka varkauden tehtyään pakenee?"

Päällikkö hymyili halveksivasti ja kohautti olkapäitään.

"Mitäpä hyödyttäisi kertoa teille, mitä on tapahtunut? Se olisi kalliin ajan turhaa tuhlausta. Riittäköön teille tieto, että lähdin kylästä vain kansanne päälliköiden yhteisestä suostumuksesta ja että ajoin laukkaa, koska minulla kai oli kiire ehtiäkseni määräni päähän."

"Hm", sanoi metsästäjä, "sallinette minun huomauttaa teille, päällikkö, että vastauksenne on perin epämääräinen eikä suinkaan tyydyttävä".

"Se on kuitenkin ainoa, joka minulla on oikeus teille antaa."

"Ja luuletteko, että me siihen tyydymme?"

"Täytyy."

"Kenties. Mutta kuulkaahan kuitenkin! Me odotamme tänne joka hetki Mustaa Hirveä, ja asian niin ollen saa hän päättää kohtalostanne."

"Kuten kalpea metsästäjä tahtoo. Kun comanchien päällikkö saapuu, saa veli nähdä, että apachi-sachem ei ole valehdellut, että hänen kielensä ei ole halkaistu ja että hänen rinnastaan kohoavat sanat ovat vilpittömiä."

"Sitä toivon."

Sillä hetkellä kuultiin Uskollisen Sydämen ja Mustan Hirven välillä sovittu merkki. Metsästäjä vastasi siihen heti.

"Päällikkö on tulossa", sanoi hän vangilleen.

"Hyvä!" vastasi tämä lyhyeen.

Viittä minuuttia myöhemmin saapui sachem todellakin paikalle, johon seikkailijat olivat kokoontuneet.

Hänen ensimmäinen katseensa lankesi apachiin, joka seisoi käsivarret ristissä valkoisten kehän keskellä.

"Mitä asioita Sinisellä Revolla täällä on?" kysyi hän kummastuneena.

"Kysyköön päällikkö valkoisilta sotureilta; he vastaavat", sanoi apachi.

Musta Hirvi kääntyi Uskollista Sydäntä kohti.

Odottamatta kehoitusta kertoi tämä tapauksen kaikkine yksityiskohtineen, mainiten millä tavoin oli saanut päällikön käsiinsä ja mitä oli hänen kanssaan haastellut.

Musta Hirvi näkyi hetkisen miettivän.

"Miksei veli näyttänyt hänelle antamaani tunnusmerkkiä?" kysyi hän.

"Mitä se olisi hyödyttänyt, koska veli oli tulossa tänne?"

Comanchi rypisti kulmiaan.

"Pitäköön veli tarkoin mielessään, että on pantannut sanansa ja että pelkkä petoksen varjokin maksaisi hänen poikansa hengen."

Intiaanin ruumis vavahti, vaikka hänen kasvonpiirteensä eivät menettäneet mitään ilmeettömästä levollisuudestaan ja marmorimaisesta jäykkyydestään.

"Sininen Repo on vannonut toteminsa kautta", vastasi hän; "sitä pyhää valaa hän ei riko".

"Oh, veli on vapaa! Lähteköön hän viivyttelemättä."

"Minun on ensin löydettävä karannut hevoseni."

"Pitääkö veli meitä lapsina, kun moisia jaarittelee?" tiuskasi Musta Hirvi. "Intiaanipäällikön hevonen ei koskaan jätä isäntäänsä. Veljen tarvitsee vain viheltää, niin se palaa."

Sininen Repo ei vastannut. Hänen mustista silmäteristään välähti kellervä vihansalama, siinä kaikki. Hän kumartui hiljalleen eteenpäin ja näkyi kuuntelevan muutaman minuutin. Sitten hän maiskutti hiukan suutaan ja päästi katkonaisen vihellyksen, jota melkein heti seurasi kahinaa pensaissa, ja päällikön hevonen tuli esille, laskien siromuotoisen ja älykkään päänsä isäntänsä olalle.

Tämä taputti jaloa eläintä, hyppäsi sen selkään ja kosketti kannuksillaan sen kylkiä, jolloin hevonen karkasi täyteen laukkaan intiaanin virkkamatta mitään hyvästiksi metsästäjille, jotka tästä äkkinäisestä lähdöstä joutuivat aivan ymmälle.

John Davis oli vaistomaisella, ajatuksennopealla liikkeellä temmannut pyssyn poskelleen, kaiketi aikoen lähettää luodin pakolaiselle läksiäiseksi, mutta Musta Hirvi hillitsi nopeasti hänen käsivartensa.

"Älköön veli laukaisko. Pamaus ilmaisisi olopaikkamme."

"Se on totta", myönsi amerikkalainen, laskien aseensa. "Ikävä juttu, sillä minä olisin hyvin mielelläni vapauttanut meidät tuosta pahanilman linnusta."

"Kyllä veli hänet vielä tapaa", sanoi intiaani äänenpainolla, jota on mahdoton kuvailla.

"Toivoakseni. Ja jos niin tapahtuu, vakuutan teille, että kukaan ei voi minua estää sitä matelijaa surmaamasta."

"Eikä kukaan sitä yritäkään estää, siitä veli saa olla varma."

"Ainoastaan tämä varmuus voikin lohduttaa minua siitä oivallisesta tilaisuudesta, jonka tänään pakotatte minut menettämään, päällikkö."

Intiaani alkoi nauraa ja vastasi:

"Minä selitän teille toisella kertaa, miksi tuo mies on vapaana ja saa rauhassa poistua, vaikka meitä uhkaa hänen toimeenpanemansa väijytys. Mutta älkäämme tuhlatko kallista aikaa tällä hetkellä. Kaikki on valmista. Kansani soturit ovat asemissaan, odottaen vain merkkiä taisteluun. Pysyvätkö kalpeat veljemme yhä aikeessaan seurata meitä?"

"Tietysti, päällikkö, sitä vartenhan me täällä olemme. Veli voi meihin luottaa."

"Hyvä, mutta minun täytyy huomauttaa veljilleni, että he antautuvat suuriin vaaroihin."

"Pyh", vastasi Uskollinen Sydän, "me tervehdimme niitä ilolla! Emmekö ole niihin tottuneet?"

"Ratsaille siis ja lähtekäämme! On petettävä petturit."

"Mutta", huomautti Uskollinen Sydän, "ettekö pelkää, että Sininen Repo on jo hälyttänyt miehensä ja ilmoittanut heille, että viekkaus on tullut ilmi?"

"En. Hän ei sitä voi, hän on vannonut."

Metsästäjät eivät väittäneet vastaan, sillä he tiesivät, kuinka uskollisen tunnollisesti intiaanit pitävät toisilleen vannomansa valat, tunsivat sen vilpittömän rehellisyyden, jolla täyttävät tämän velvollisuutensa. Päällikön vastaus sai siis heidät vakuutetuiksi, että heillä ei ollut mitään pelättävää apachi-sachemin puolelta. Sitäpaitsi oli tämä poistunut aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin hänen miehensä olivat kätkeytyneet.

Hevoset nostettiin jaloilleen, köydet irroitettiin ja kuonot päästettiin siteistä, ja sitten lähdettiin.

Pieni joukkio seurasi kapeaa kahden, tuuhean ruohon peittämän rotkon välille tallattua polkua, joka parin kilometrin päästä päätyi eräänlaiseen tienristeykseen, mihin seikkailijat hetkiseksi pysähtyivät.

Tämän kohdan, jota intiaanit nimittivät Hirvienreitiksi, oli Musta Hirvi valinnut kokoontumispaikaksi neljällekymmenelle valiosoturille, joiden oli liityttävä valkoisiin ja toimittava yhdessä heidän kanssaan.

Tämä yhtyminen tapahtui niinkuin sachem oli päättänyt. Tuskin olivat metsästäjät ehtineet tienhaaraan, kun viidakkoon kätkeytyneet comanchit näyttäytyivät ja riensivät Mustan Hirven luo.

Viimeiset määräykset annettiin ja valmistauduttiin viipymättä hyökkäämään väijyjäin kimppuun.

Joukko järjestyi taajaksi rivistöksi, ja vakoilijoita lähetettiin muutama askel edeltäpäin tunnustelemaan tietä ja pitämään tarkasti silmällä tiheikköjä.

He liikkuivat lähes tunnin ajan minkään herättämättä heidän huomiotaan, mutta sitten kuultiin yhtäkkiä takaa päin ammuttu laukaus.

Melkein samalla hetkellä ja ikäänkuin yhteisestä merkistä pamahti yhteislaukaus molemmilta puolin polkua. Luotisade ja nuolituisku lankesi suhisten comanchien ja valkoisten päälle.

Useita miehiä kaatui, ja seurasi hetkellinen hämminki, jollaisen aavistamaton hyökkäys aina aiheuttaa.

Mustan Hirven suostumuksella oli Uskollinen Sydän ryhtynyt ylijohtajaksi.

Metsästäjäin käskystä olivat soturit jakaantuneet osastoiksi ja vastasivat tarmokkaasti, samalla peräytyen tienristeystä kohti, mihin apachit eivät voineet itseään paljastamatta hyökätä, mutta oli varomattomasti liikuttu liian nopeaan, tienhaara oli jo varsin etäällä, ja apachien tuli ulottui koko linjalle.

Luoteja ja nuolia satoi comanchien päälle, joiden rivit alkoivat harveta.

Uskollinen Sydän käski särkeä rivit ja hajaantua – liike, jota Euroopassa usein käytettiin Vendéen sodissa ja jonka sen maakunnan kapinalliset olivat tietämättään oppineet intiaaneilta.

Ratsumiehet hajaantuivat heti, koettaen päästä polkua reunustavain rotkojen ja syvänteiden yli, joiden takana apachit piilivät, mutta kuulatuiskun ja intiaanien tavattoman taitavasti sinkauttamien pitkien rihlattujen nuolten ahdistamina comanchit ja valkoihoiset hylkäsivät hevosensa, varmoina, että tarpeen tullen löytäisivät ne jälleen, ja kääntyivät lopullisesti peräytymään, suojaten itseään puusta puuhun, siirtyen taaksepäin vain askeleen kerrallaan ja pitäen yllä herkeämätöntä tulta näkymättömäin vihollistensa kanssa, jotka uskoen voittonsa varmaksi jatkoivat hyökkäystään villikansoille harvinaisella sitkeydellä, näiden taisteluissa kun menestys aina riippuu ensimmäisestä ponnistuksesta.

Heti kun joukko oli ehtinyt tienristeykseen, järjesti Uskollinen Sydän miehensä kehäksi, näyttäen siten viholliselle mahtavan rintaman joka taholta.

Tähän asti olivat apachit pysyneet ääneti, ei ollut kajahdutettu sotahuutoa, ei kuulunut lehväin kahinaa, ei merkkiulvahdusta, ei komennusta.

Äkkiä taukosi ampuminenkin, ja erämaassa oli taas kaikki hiljaa.

Metsästäjät ja comanchit katselivat toisiaan säikähdystä lähentelevällä hämmästyksellä. He olivat joutuneet vihollisten heille virittämään ansaan, vaikka olivat luulleet sen välttävänsä.

Oli kauhea hetki, jonka tuskallista levottomuutta ei mikään kynä kykenisi kuvailemaan.

Äkkiä kajahtivat raakkutorvet ja chichikuet oikealta, vasemmalta, takaa ja edestä...!

Tämän merkin kuullessaan ryntäsivät apachit samalla kertaa kaikilta tahoilta, puhaltaen viheltimiinsä ja päästäen kimakoita huutoja kiihoittaakseen itseään.

Comanchit olivat saarroksissa.

Heillä ei enää ollut muuta neuvoa kuin urheasti uhrautua teurastettaviksi.

Tämän kauhean kohtalon edessä vapisutti kylmä väristys väkisinkin näitä uljaita sotureita, mutta se taukosi melkein heti. He olivat käsittäneet, että heidän tuhonsa oli välitön ja varma.

Uskollinen Sydän ja Musta Hirvi eivät olleet mitään menettäneet valoisasta levollisuudestaan. Toivoivatko he siis vielä?

Mutta mitä he toivoivat?

IV

Päänahka-tanssi

Olkoon meistä kaukana ajatus sepitellä humanisia teorioja erämaan sydämessä kahden villin heimon välillä käydystä taistelusta. Jo kauan sitten on sivistyskansoilla tullut uskonkappaleeksi, että intiaanit ovat villipetoja, joilla ei ole inhimillistä muuta kuin kasvot ja että heitä on hävitettävä niinkuin muitakin tuhoeläimiä kaikilla mahdollisilla keinoilla, sellaisillakin, jotka enimmin tympäisevät ihmisyyttä. Näin ollen katsomme turhaksi yrittää heitä hetkistäkään puolustaa.

Mutta kuinka paljon sentään voitaisikaan sanoa näiden onnettomain kansain puolustukseksi, joita on sorrettu siitä asti, kun kohtalo salli nerokkaan miehen löytää heidän kauan kadoksissa olleen maansa!

Kuinka helppoa meidän olisi todistaa, että heitä riistävien kurjain seikkailijain raakalaisiksi nimittämillä peerulaisilla ja meksikolaisilla valloituksen aikaan oli paljon korkeammalle kehittynyt sivistys kuin se, josta heidän sortajansa kerskuivat. Viimemainituilla oli vain yksi etu: he tunsivat tuliaseiden käytön ja marssivat kiireestä kantapäähän rautaan panssaroituina puuvillapukuisia ja tehottomilla nuolilla aseistettuja miehiä vastaan.

Sitten kun valloittajain järjetön kiihko ja heitä kalvava sammumaton kullanhimo oli julistanut intiaanit henkipatoiksi ja yhteiskunnan pannaan, täytyi näiden sortua säälimättömäin voittajain alati toistuvista iskuista, ja myöskin ainaiseksi jäädä herjauksen painon alle, joka leimasi heidät typeräksi ja julmaksi roduksi.

Uuden maailman valloitus oli kauhistuksista rikkaan keskiajan inhoittavimpia törkeyksiä.

Miljoonittain ihmisiä, joiden veri juoksi virtanaan, surmattiin häikäilemättömän kylmästi, valtakuntia kukistui ainiaaksi, kokonaisia kansakuntia hävisi maanpiiriltä, jättämättä muuta jälkeensä kuin haalistuneet luunsa. Ennen niin väkirikas Amerikka muuttui äkkiä äärettömäksi erämaaksi, ja tämän onnettoman rodun pannaanjulistetut jälkeläiset, jotka oli tuokiossa syösty metsäläiselämään, kaikkosivat etäisimpiin seutuihin, missä palasivat entisajan paimentolaisoloihin, alati jatkaen sotaa valkoisia vastaan ja koettaen heille vähitellen kostaa kaikki kolhut, jotka vuosisatain vieriessä oli saatu kokea.

Vasta muutama vuosi sitten on yleinen mielipide alkanut sääliä intiaaniväestön kohtaloa, ja erilaisia keinoja on käytetty, ei tosin sen sivistämiseksi, vaikka sekin sana on lausuttu, vaan heidän kostostaan säästymiseksi. Senvuoksi se on sijoitettu kauheihin erämaihin, joista sitä on kielletty lähtemästä, on vedetty sen ympärille terveysvyöhyke, ja koska tämä keino ei ollut kyllin tehokas, on alkuasukkaat upotettu väkijuomain tulvaan, jotta heidät saataisiin häviämään.

Todeten tässä onnellisen tuloksen niistä keinoista, joihin angloamerikkalaiset ovat ryhtyneet, sanomme, että vuosisadan kuluttua ei ole enää ainoatakaan alkuasukasta Yhdysvaltain alueella.

Noiden pohjoisten tasavaltalaisten ihmisystävyys on kovin kaunista!

Jumala meitä kuitenkin siitä varjelkoon!

Jokaisessa taistelussa on kaksi järisyttävää hetkeä päällikölle, jolla on suurena edesvastuunaan voiton hankkiminen, nimittäin se silmänräpäys, jona hän antaa hyökkäysmerkin ja paiskaa kolonnansa vihollista vastaan, ja se, jona hän, järjestettyään vastarinnan, kylmästi odottaa oikeaa aikaa, jolloin edeltäpäin tehtyjen laskelmain mukaan on annettava ratkaiseva isku.

Uskollinen Sydän oli nyt tässä tilanteessa. Hän oli tyyni ja järkähtämätön kuin olisi hoitanut jotakin jokapäiväistä tehtävää. Kirkkain silmin ja ylimielinen hymy huulillaan hän varoitteli sotilaitaan säästämään ruutiaan ja nuoliaan sekä hajaantumatta ja vaaksaakaan väistymättä odottamaan apachien hyökkäystä.

Comanchit kajauttivat kaksi eri kertaa sotahuutonsa, minkä jälkeen tienristeyksellä vallitsi haudan hiljaisuus.

"Hyvä", sanoi metsästäjä sitten; "te olette uljaita urhoja, ja minä olen ylpeä saadessani johtaa niin pelottomia sotureita. Kylään palatessanne ottavat vaimonne teidät vastaan tanssein ja ilohuudoin ja laskevat ylpeinä päänahat, jotka vöihinne ripustettuina tuotte."

Tämän lyhyen kehoituspuheen jälkeen palasi metsästäjä paikoilleen kehän keskelle, ja valkoiset odottivat käsi liipaisimella, punanahat taas jouset vireessä.

Tällä välin olivat apachit lähteneet väijytyspaikastaan, muodostaneet rivinsä ja marssivat hyvässä järjestyksessä comancheja vastaan joka taholta.

Hekin olivat jättäneet hevosensa, ja oli syntymässä käsikähmä, taistelu mies miestä vastaan näiden leppymättömäin vihollisten välillä.

Koko yö oli kulunut.

Hämärän ensimmäisessä kajossa, joka punersi puiden latvat, nähtiin kehän yhä pienenevän, comanchien ja seikkailijain heikon ryhmän supistuessa.

Omituisena poikkeuksena preiriein tavoista lähestyivät apachit verkalleen ja laukaisematta, ikäänkuin olisivat mielineet yhdellä iskulla surmata vastustajansa käsivarren ulottuvilta.

Lujamieli ja Uskollinen Sydän puristivat toistensa kättä, tyynesti hymyillen.

"Vielä viisi minuuttia!" sanoi metsästäjä.

"Me kellistämme niistä kyllä muutamia, ennenkuin kaadumme", vastasi kanadalainen.

Uskollinen Sydän ojensi kätensä luodetta kohti.

"Kaikki ei ole vielä lopussa", virkkoi hän.

"Toivotko tästä suoriutuvasi?"

"Toivon", vastasi nuori mies, yhä tyynenä ja hymyilevänä, "minä toivon tuhoavamme tuon rosvolauman viimeiseen mieheen".

"Jumala sen suokoon", vastasi kanadalainen kohottaen päätänsä epäilevin ilmein.

Apachit olivat enää vain muutaman askeleen päässä.

Kuin yhteisestä vaistosta laskeutuivat kaikki pyssyt rasahtaen alas.

"Kuuntelemaan!" kuiskasi Uskollinen Sydän metsästäjän korvaan.

Samassa kajahti etäisiä huutoja.

Vihollinen pysähtyi hämmentyneenä epäröiden.

"Mitä se on?" kysyi Lujamieli.

"Meikäläiset", vastasi nuori mies lyhyeen.

Kavioiden kapsetta ja laukauksia kuultiin vihollisen takaa.

"Comanchit, comanchit!" huusivat apachit.

Tämä huuto oli tuskin kajahtanut ilmoille, kun pientä joukkoa ympäröivä ketju rajusti murtui ja kaksisataa comanchilaisratsastajaa karautti hevosiaan hypitellen esille silpoen ja pistäen kuoliaiksi ne viholliset, jotka sattuivat heidän ulottuvilleen.

Veljensä huomatessaan kajauttivat ratsastajat riemuhuutoja, joihin nämä innokkaasti vastasivat.

He olivat luulleet olevansa hukassa.

Uskollinen Sydän oli laskenut oikein, sekuntiakaan erehtymättä. Soturit, jotka Musta Hirvi oli viholliset yllättääkseen ja voiton varmentaakseen asettanut väijyksiin, olivat saapuneet oikealla hetkellä tekemään ratkaisevan hyökkäyksen.

Siinä oli nuoren päällikön rauhallisuuden salainen syy, vaikka hän sydämessään tunsikin levottomuutta, sillä saattoihan monikin seikka viivästyttää osaston saapumista. Tällä tavoin aavistamattaan yllätetyt apachit yrittivät hetkisen epätoivoista vastarintaa, mutta joka puolelta ahdistettuina ja ylivoiman masentamina alkoivat he pian paeta kaikkiin suuntiin.

Mutta Musta Hirvi oli valmistanut hankkeensa hyvin älykkäästi ja syvällisellä preiriesodissa käytetyn taktiikan tuntemuksella. Apachit olivat kirjaimellisesti joutuneet kahden tulen väliin.

Enemmän kuin kaksi kolmannesta apachisotureista, jotka Sininen Repo oli saanut käytettäväkseen yrittäessään suunnittelemaansa rohkeaa otetta, kaatui. Loppujen onnistui suurella vaivalla paeta.

Voitto oli ratkaiseva. Pitkään aikaan eivät apachit uskaltaisi jälleen koetella voimiaan peloittavien vastustajiensa kanssa.

Kahdeksansataa hevosta ja lähes viisisataa päänahkaa oli taistelun tuloksena ja voitonmerkkeinä, noin kolmeakymmentä haavoitettua lukuunottamatta.

Comanchit olivat menettäneet vain kymmenkunta soturia, eivätkä heidän vihollisensa olleet saaneet tilaisuutta nylkeä heiltä päänahkaa, mitä pidettiin suurena kunniana.

Hevoset koottiin, kuolleet ja haavoittuneet asetettiin paareille, ja kun kaikilta taistelussa kaatuneilta apacheilta oli riistetty päänahat, heitettiin heidän ruumiinsa metsän pedoille ja ilosta ja ylpeydestä päihtyneet comanchilaissoturit nousivat jälleen ratsujensa selkään, lähtien ajamaan kyläänsä kohti.

Retkikunnan paluu oli todellinen riemumarssi.

Uskollista Sydäntä ja hänen tovereitaan kunnioittaakseen, joiden apu oli taistelussa ollut niin hyödyllinen, vaati Musta Hirvi näitä sijoittumaan rivistön etunenään kummallekin puolelleen, koska he olivat yhdessä hänen kanssaan taistelua johtaneet.

Aurinko oli nousemassa, kun comanchit tulivat ulos metsästä. Kaikesta päättäen oli odotettavissa ihana päivä; kaikilla oksilla istuskelevat linnut tervehtivät täysin rinnoin auringon palaamista. Nähtiin lukuisa liuta, sekaisin vaimoja ja lapsia, tulemassa juoksujalkaa kylästä, rientäen sotureita vastaan.

Pian näyttäytyi lukuisa joukko aseistettuja ratsumiehiä sotamaalit kasvoissa, ja heidän edellään heimon kunniakkaimmat urhot ja sachemit.

Tämä hyvin järjestetty osasto saapui raakkupillien, rumpujen, chichikueiden, sotaviheltimien ja väkijoukon riemuhuutojen kajahdellessa.

Ehdittyään jonkun matkan päähän toisistaan pysähtyivät molemmat osastot, väkijoukon sijoittuessa oikealle ja vasemmalle, minkä jälkeen Mustan Hirven ja toista osastoa komentavan päällikön antamasta merkistä remahti hirveä, ukkosenjyrähdystä muistuttava karjunta, ratsastajat höllittivät ohjat ja molemmat joukot syöksyivät täyttä vauhtia toisiaan vastaan, aloittaen sarjan pyörähdyksiä, joista ainoastaan arabialaisten tarinat voivat antaa jonkun käsityksen.

Ratsastajat karauttelivat edestakaisin, ristiin rastiin, sekaantuivat toisiinsa, huutaen ja hypitellen hevosiaan, jotka he vähän väliä nostattivat takajaloilleen, heittelivät aseitaan ilmaan ja poimivat ne maasta pysäyttämättä, sanalla sanoen suorittivat kaikkia niitä ratsastustaidon ihmeitä, joita ainoastaan arabialaiset kykenevät matkimaan, kuitenkaan saavuttamatta samaa taituruutta minkä intiaanit, maailman ensimmäiset hevosmiehet, ovat kehittäneet.

Kun tätä leikkiä oli kestänyt pitkähkön ajan ja melkoinen määrä ruutia oli tuhlattu, viittasivat molemmat päälliköt kädellään, ja tähän asti toisiinsa sekaantuneet osastot erkanivat kuin taikaiskusta, järjestyen jälleen riveihinsä pistoolinkantaman päähän toisistaan. Oli hetkinen täydellistä lepoa.

Mutta muutaman minuutin perästä lähtivät molempain osastojen johtajat kylästä tullutta joukkoa komentavan Mustan Linnun antamasta merkistä toisiaan vastaan.

Silloin alkoivat tervehdykset ja onnittelut. Olemme maininneet, että intiaanit ovat äärettömän tarkkoja muodollisuuksissa.

Mustan Hirven täytyi kokoontuneille päälliköille kertoa pienimpiä yksityiskohtia myöten, kuinka taistelu oli suoritettu, kuinka monta vihollista oli surmattu, kuinka monelta nyljetty päänahka, sanalla sanoen kaikki, mitä oli tapahtunut. Musta Hirvi suoritti tämän velvollisuuden ylväästi ja tosikainosti, lukien – siitä kunniasta turhaan kieltäytyvän – Uskollisen Sydämen ansioksi retken koko menestyksen, omistamatta itselleen mitään muuta ansiota kuin että oli täsmällisesti suorittanut kalpean soturin hänelle antamat määräykset.

Tämä aistikas vaatimattomuus niin kuuluisassa soturissa kuin Musta Hirvi miellytti suuresti comanchi-päälliköitä ja tuotti hänelle paljon ylistystä.

Vihdoin, kun kaikki alkujuhlallisuudet olivat suoritetut, lähestyivät päälliköiden vaimot, kukin taluttaen suitsista uljasta hevosta, joka oli määrätty korvaamaan heidän puolisoittensa väsyneet ratsut.

Mustan Hirven nuori ja ihastuttava vaimo talutti kahta. Kumarrettuaan herttaisesti hymyillen puolisolleen ja annettuaan hänelle toisen hevosen ohjakset, kääntyi hän sirosti Uskollista Sydäntä kohti ja ojentaen hänelle toisen ohjakset virkkoi soinnukkaalla, linnun liverrystä muistuttavalla äänellä:

"Veli Uskollinen Sydän on suuri sankari. Sallikoon hän sisarensa tarjota hänelle tämän ratsun sen korvaukseksi, jonka on uuvuttanut taistellessaan veljiensä, antilooppi-comanchien, pelastukseksi."

Kaikki intiaanit tervehtivät riemuhuudoin tätä perin viehkeästi tarjottua lahjaa, eikä Musta Hirvikään voinut, johtajalle kuuluvasta levollisuudestaan huolimatta, olla osoittamatta mielihyvää, jota hänen nuoren vaimonsa herttainen huomaavaisuus hänessä herätti.

Uskollinen Sydän hymyili lempeästi, astui maahan ja lähestyi päällikön puolisoa.

"Sisareni on kaunis ja hyvä", sanoi hän, suudellen nuorikkoa otsaan; "minä otan vastaan hänen antamansa lahjan. Veli Musta Hirvi on onnellinen, kun hänellä on niin suloinen vaimo aseittensa puhdistajana ja hevostensa hoitajana."

Nuori nainen vetäytyi hämillään ja onnellisena toveriensa joukkoon. Päälliköt nousivat sitten heille tuotujen vereksien ratsujen selkään, ja naiset poistuivat toisten kera. Kumpikin johtaja asettui osastonsa etunenään, ja molemmat joukot liikkuivat rinnatusten verkalleen kylää kohti ihmislauman saattamina, joka kaiutteli ilmaa iloisilla huudoilla, villeillä sävelillään korvia huumavain soittokoneiden pauhatessa.

Jalkaisin ja aseettomina astuivat apachivangit molempain rivistöjen edessä viidenkymmenen valiosoturin vartioimina.

Nämä taltuttamattomat intiaanit, jotka kyllä hyvin tiesivät, mikä kohtalo heitä odotti ja mitä pirullisia kidutuksia heille oli varattu, marssivat ryhdikkäästi pää pystyssä ja ylpeydestä hehkuvin silmin, ikäänkuin eivät olisi alkavassa näytelmässä olleet itse mukana toimivina henkilöinä, vaan ainoastaan välinpitämättöminä katselijoina.

Muuten ei tämä punaiselle rodulle ominainen stoalaisuus ketään kummastuttanutkaan. Comanchilaissoturit eivät alentuneet ilkkumaan pelottomain vihollisten onnettomuutta, jotka urhoollisuudestaan huolimatta olivat joutuneet tappiolle. Ainoastaan naiset, miehiä julmempina, varsinkin ne, joiden taistelussa kaatuneita miehiä kuljetettiin paareilla osaston jäljestä, syöksyivät kuin raivottaret onnettomain vankien kimppuun, herjasivat ja kivittelivät heitä ja heittelivät heidän päälleen törkyä, yrittivätpä toisinaan upottaa pitkät kyntensäkin heidän lihaansa.

Tämä meni niin pitkälle, että vartijain piti tulla väliin, jottei vankeja kirjaimellisesti revittäisi elävältä, pelastaakseen heidät edes muutamiksi minuuteiksi näiden syöjättärien verenhimoiselta raivolta, jotka kiihtyivät yhä enemmän, kunnes heidän kiukkunsa vähitellen kohosi kuvailemattomaksi vimmaksi.

Vangit puolestaan pysyivät edelleenkin tyyninä ja järkähtämättöminä, kärsien iskut ja herjaukset aivan valittamatta. Mikään ei voinut heitä liikuttaa, he jatkoivat matkaansa niin rauhallisesti kuin se, mitä tapahtui, ei olisi heitä laisinkaan koskenut.

Pakotettuna halkaisemaan hetki hetkeltä lisääntyvän väkijoukon aallot liikkui kulkue varsin hitaasti. Aamukausi oli jo varsin pitkälle kulunut, kun se ehti kylää ympäröiville ja sitä suojaaville varustuksille.

Noin kymmenen askeleen päähän paalutuksesta pysähtyivät osastot.

Kaksi miestä odotti heitä liikkumattomina kylän portilla.

Ne olivat suuren tietouden mestari eli poppamies ja hachesto eli julkinen kuuluttaja.

Kuin taikaiskusta syntyi äsken niin remuavassa väkijoukossa syvä hiljaisuus, kun nämä kaksi miestä nähtiin. Hachestolla oli kädessään heimon totem.

Kun soturit olivat saapuneet, astahti poppamies heitä kohti.

"Keitä te olette ja mitä teillä on asiaa?" kysyi hän kovalla äänellä.

"Me olemme", vastasi Musta Hirvi, "antilooppi-comanchien mahtavan kansan suuret sankarit. Me vaadimme pääsyä kyläämme vankeinemme ja viholliselta nyljettyine päänahkoinemme, tanssiaksemme päänahka-tanssin kidutuspaalun ympärillä."

"Hyvä", sanoi poppamies, "minä tunnen teidät. Te olette tosiaan kansani uljaita urhoja, kätenne ovat punaiset vihollistemme verestä. Mutta", lisäsi hän, luoden synkän katseen ympärilleen, "kaikki soturimme eivät ole saapuvilla. Kuinka on käynyt niille, jotka puuttuvat?" Tätä kysymystä seurasi tuokioksi kaamea äänettömyys.

"Vastatkaa!" toisti poppamies käskevästi. "Olisitteko ehkä hylänneet veljenne?"

"Emme", sanoi Musta Hirvi; "he ovat tosin kaatuneet, mutta me olemme tuoneet heidän ruumiinsa mukanamme, ja heidän päänahkansa ovat koskematta".

"Hyvä!" virkahti poppamies. "Montako soturia on kaatunut?"

"Ainoastaan kymmenen."

"Kuinka ne kuolivat?"

"Sankareina, kasvot käännettyinä vihollista kohti."

"Hyvä! Wakonda on ottanut heidät luokseen autuaiden niityille. Ovatko heidän vaimonsa heitä itkeneet?"

"He itkevät."

Tietäjä rypisti kulmiaan.

"Sankareita itketään vain verikyynelillä", sanoi hän.

Musta Hirvi astahti taaksepäin tehdäkseen tilaa leskille, jotka synkkinä ja hievahtamatta seisoivat hänen takanaan.

Nämä astuivat esille.

"Me olemme valmiit", sanoivat he; "sallikoon isämme, että itkemme puolisoitamme niinkuin he ansaitsevat".

"Tehkää niin!" vastasi hän. "Elämän Herra sen näkee ja hymyilee suopeasti murheellenne."

Sitten tapahtui kummallinen näytelmä, jota ainoastaan järkähtämättömät intiaanit saattoivat kauhusta värähtämättä katsella. Nämä naiset, jotka olivat veitsillä varustautuneet, katkoivat päättäväisesti ja valittamatta useita sorminiveliään. Ja tyytymättömänä tähän uhriin alkoivat he sitten viileskellä kasvojaan, käsivarsiaan ja rintaansa, niin että pian tihkui verta koko heidän ruumiistaan ja he tulivat kamalan näköisiksi. Tietäjä kiihoitti ja rohkaisi heitä antamaan miesvainajilleen nämä todistukset kaipauksestaan, kunnes heidän haltioitumisensa saavutti sellaisen mielipuolisuuden asteen, että he olisivat raadelleet itsensä kuoliaiksi, jollei velho itse lopulta olisi heitä siitä ehkäissyt.

Sitten lähestyivät muut naiset, riuhtaisivat heiltä aseet ja raahasivat heidät mukaansa.

Kun he vihdoin olivat poistuneet paikalta, kääntyi poppamies soturien puoleen, jotka tarkkaavaisina ja liikkumattomina seisoivat hänen edessään.

"Apachisoturien vuodattamasta verestämme ovat comanchilaisnaiset maksaneet lunnaat", sanoi hän; "maa on heidän uhristaan kostunut. Tehköön murhe ilolle tilaa! Poikani voivat nyt pää pystyssä palata kyläänsä; elämän Herra on tyydytetty."

Ottaen sitten hacheston kädestä totemin, jota tämä heilutti päänsä yli, asettui hän Mustan Hirven oikealle puolelle ja saapui soturien kanssa kylään väkijoukon korvia vihlovain riemuhuutojen kaikuessa, joihin soittokoneiden hornamainen melu jälleen yhtyi.

Kulkue suuntausi heti isolle torille, jossa päänahkatanssi piti suoritettaman.

Uskollinen Sydän tovereineen olisi hartaasti toivonut pääsevänsä tätä juhlamenoa näkemästä, mutta siitä poisjäämällä he olisivat katkerasti loukanneet intiaaneja, joten heidän täytyi, tahtoivatpa tai eivät, seurata sotureita.

Astuessaan metsästäjän talon ohi he huomasivat, että kaikki ikkunat olivat tiukasti suljetut. Doña Jésusita, joka ei ollut utelias katselemaan tätä julmaa näytelmää, oli sulkeutunut huoneisiinsa; ño Eusebio, jolla epäilemättä oli vahvemmat hermot, seisoi portilla, poltellen välinpitämättömästi savukettaan, kun kulkue marssi ohitse, jonka edellä hän oli Uskollisen Sydämen käskystä muutamaa minuuttia aikaisemmin saapunut rauhoittamaan doña Jésusitaa taistelun seurauksista.

Kun koko heimo oli kerääntynyt torille, alkoi päänahkatanssi. Varhaisemmissa teoksissamme on meillä jo ollut tilaisuus kuvailla näitä menoja, joten emme niistä nyt sano mitään muuta kuin että niitä päinvastoin kuin muita johtavat naiset ja että tällä kertaa Mustan Hirven nuori puoliso, retkeä johtaneen päällikön vaimona, sai sen tehtävän hoitaakseen.

Apachilaisvangit oli sidottu vartavasten pystytettyihin paaluihin. Usean tunnin ajan saivat he kestää vihollistensa ilkkumista, karkeita kokkapuheita ja herjauksia, mutta ainoakaan lihas heidän kasvoissaan ei värähtänyt.

Tanssi päättyi vihdoin, ja tuli kidutuksen vuoro.

Emme kernaasti viivy niiden kauheiden kärsimyksien kuvailemisessa, joihin nämä onnettomat, leppymättömäin vihollistensa käsiin joutuneet voitetut alistettiin. Meillä ei suinkaan ole aikomusta kauheiden asioiden kertomisella ketään huvittaa, moisten inhoittavain näytelmäin kuvaileminen on meistä aina ollut vastenmielistä, mutta meidän on ennen kaikkea pysyttävä historiallisen totuuden puitteissa. Olemme ottaneet tehtäväksemme saattaa tunnetuiksi näiden tähän asti melkein tuntemattomain ja varsin läheisessä tulevaisuudessa häviämään tuomittujen kansanheimojen tavat emmekä saa sitä velvollisuuttamme laiminlyödä. Jotta lukija siis käsittäisi, millaisia kidutuskeinoja intiaanit käyttivät, kuvailemme tässä erään vangin, mainehikkaan päällikön, osaksi tulleen rangaistuksen.

Tämä oli nuori, korkeintaan viisikolmattavuotias, solakka, siromuotoinen, jalopiirteinen ja ylväskatseinen mies, joka vaikeasti haavoituttuaan kamppailussa oli vasta sitten lakannut taistelemasta, kun hän kirjaimellisesti ylivoiman nujertamana oli tuupertunut viereensä kaatuneiden, sankareina kuolleiden soturiensa päälle.

Comanchit, jotka osasivat pitää miehuullisuutta arvossa, olivat ihailleet hänen sankarillista käytöstään ja kohdelleet häntä jotenkin kunnioittavasti Mustan Hirven nimenomaisesta käskystä, tämä kun tuuditteli mielessään toivomusta, että saisi hänet kieltämään oman kansansa ja suostumaan comanchien ottopojaksi, joille näin urhoollinen soturi olisi ollut erinomaisen tervetullut.

Älköön ihmeteltäkö tätä comanchi-sachemin aivoitusta. Tällaiset heimoutumiset ovat varsin tavallisia punanahkain keskuudessa. Usein tapahtuu, että vihollisten valtaan joutunut soturi elämänsä lunnaiksi ja kidutusta välttääkseen nai sodassa surmaamansa miehen lesken, vannoutuen kasvattamaan vainajan lapset ja pitämään niitä ominaan.

Apachipäällikön nimenä oli Hyppivä Pantteri. Sensijaan että hänet olisi sidottu paaluun niinkuin hänen vähemmän huomattavat vankitoverinsa, oli hänet jätetty vapaaksi.

Hän oli nojannut olkapäänsä paalua vasten, laskenut kädet ristiin rinnalleen ja katsellut tyynenä ja ylimielisesti kaikkia päänahka-tanssin vaiheita.

Kun se päättyi, astui hänen luokseen Musta Hirvi, joka ennakolta oli haastellut heimon muiden päälliköiden kanssa, ilmoittaen heille tuumansa ja saaden heidän empimättömän hyväksymisensä.

Vanki salli hänen saapua olematta häntä huomaavinaan.

"Veli Hyppivä Pantteri on mainehikas päällikkö ja sankari", sanoi hänelle comanchi lempeällä äänellä; "mitä hän tällä hetkellä ajattelee?"

"Minä ajattelen", vastasi apachi, "että pian pääsen autuaitten niityille metsästämään Elämän Herran kera".

"Veli on vielä hyvin nuori, hän on vasta elämänsä keväässä; eikö hänestä ole surullista sitä menettää?"

"Miksipä sitä surisin? Eikö kuolema ole välttämätön, tapahtuipa se sitten vähän ennemmin tai myöhemmin?"

"Totta kyllä, mutta tällä tavoin kuolla kidutuspaalussa, kun edessä on pitkä tulevaisuus täynnä riemua ja onnea, kun vielä tuskin on ehtinyt elämänsä aloittaa..."

Nuori päällikkö pudisti surullisesti päätänsä ja virkkoi, keskeyttäen puhuttelujansa:

"Älköön veli sanoko enempää. Minä arvaan hänen ajatuksensa, hän tuudittelee toivomusta, joka ei toteudu. Hyppivä Pantteri ei kiellä kansaansa muuttuakseen comanchiksi. Minä en voisi elää teidän keskuudessanne; sotureittenne veri, jota olen vuodattanut, huutaisi minulle alati kostoa. Voisinko naida kaikki vaimot, jotka tapparani on leskiksi tehnyt? Toisinko teille ne monilukuiset päänahat, jotka olen teiltä riistänyt? Kun apachi ja comanchi tapaavat toisensa sotapolulla, eikö toisen heistä täydy tappaa toista? Lakatkaa siis tekemästä ehdotuksia, jotka ovat loukkauksia minun luonteelleni ja urhoollisuudelleni, sitokaa minut paaluun älkääkä surmatko minua silmänräpäyksessä, vaan kuolettakaa minut vähitellen intiaanitapaan. Keksikää kauheimmat kidutukset. En uhallakaan päästä valitusta tai edes huokausta."

Ja kiihtyen puhuessaan hän lisäsi: "Te olette lapsukaisia, jotka ette kykene tuottamaan miehuulliselle miehelle kärsimystä. Teidän tarvitsee nähdä sankarin kuolema oppiaksenne kuolemaan. Koetelkaa taitoanne minuun, minä halveksin teitä. Te olette vauhkoja rakkeja ja osaatte vain haukkua luskuttaa; minun kotkansulkani pelkkä näkeminen on aina riittänyt ajamaan teidät pakoon."

Nämä karkeat sanat kuullessaan päästivät comanchit kiukunulvahduksen ja olivat syöksyä vangin kimppuun.

Musta Hirvi pidätti heidät.

"Hyppivä Pantteri ei ole oikea urho", sanoi hän; "ilkkujalintu vain räkättää vapisemistaan salatakseen".

Nuori sachem kohautti halveksivasti olkapäitään.

"Tämä on viimeinen sana, jonka minulta kuulette", virkkoi hän, "te olette koiria!"

Ja purren kielensä poikki hän sylkäisi sen Mustan Hirven kasvoille.

Tämä hypähti raivosta. Hänen vimmansa ei enää tuntenut rajoja.

Hyppivä Pantteri sidottiin heti paaluun.

Sitten repivät naiset kynnet hänen käsistään ja jaloistaan ja työnsivät hänen vereksiin haavoihinsa pieniä palavilla aineilla siveltyjä puupuikkoja, jotka he heti sytyttivät.

Intiaani pysyi tyynenä, mikään väännähdys hänen kasvolihaksissaan ei häirinnyt piirteiden sopusuhtaisuutta.

Kidutusta oli kestänyt lähes kolme tuntia. Hänen ruumiinsa oli jo yhtenä ainoana haavana. Sachemit pysyivät yhä järkähtämättöminä.

Musta Lintu lähestyi vuorostaan.

"Malttakaa!" sanoi hän.

Hänelle tehtiin tietä.

Hyökäten apachin päälle hän kaivoi häneltä silmät, heittäen ne inholla luotaan, ja täytti veriset kuopat hehkuvilla hiilillä.

Tämä viimeinen tuska oli kauhea. Hermostunut vavistus nytkähdytti onnettoman koko ruumista, mutta se olikin kaikki.

Tästä stoalaisesta järkkymättömyydestä kiukustunut comanchi, joka silti ei voinut olla sitä ihailematta, tarttui uhria pitkästä tukasta ja nylki häneltä päänahan. Sitten hän löyhytteli itseään tällä vertatihkuvalla voitonmerkillä. Vanki oli kauhea katsella. Mutta hän seisoi yhä suorana ja järkähtämättömänä.

Uskollinen Sydän, joka ei kauemmin voinut sietää tätä kammottavaa näytelmää, hajoitti edessään olevat ihmiset, painoi pistoolin vangin ohimoa vasten ja lävisti luodilla hänen päänsä.

Raivoissaan siitä, että näkivät kostonsa raukeavan, liikahtivat comanchit ikäänkuin syöksyäkseen valkoisen kimppuun, joka oli rohjennut siepata heiltä saaliin, mutta tämä suoristausi ylväästi, laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja katsoi heitä vasten kasvoja.

"Mitä?" kysyi hän varmalla äänellä.

Tämä ainoa sana riitti sitomaan pedoille kuonokopat. Intiaanit kääntyivät nuristen pois, enää yrittämättä vaatia häntä tilille teostaan.

Metsästäjä viittasi sitten seikkailijat mukaansa ja he lähtivät paikalta, missä intiaanit vielä useita tunteja rääkkäsivät onnettomia vankejaan.

V

Tapaaminen

Meidän on nyt kertomuksessamme siirryttävä kaksi kuukautta taaksepäin ja, jättäen Ylä-Arkansasin erämaat, saapuaksemme Rio Trinidadin varsille, palattava Galvestonin läheisyyteen Cerro Pardon kukkulalle juuri samana päivänä, jona teksasilaisille tuhoisa taistelu oli suoritettu, selvittääksemme muutamia kertomuksemme kohtia ilmoittamalla lukijalle, kuinka oli käynyt eräiden tämän jutelman tärkeimpäin henkilöiden, jotka näymme jo liiankin pitkäksi aikaa unohtaneen.

Olemme sanoneet, että Jaguari nähtyään taistelun toivottomasti menetetyksi oli kiireimmiten rientänyt paikalle, johon oli jättänyt Lujamieltä ja Carmelaa kuljettavat kärryt. Ja hänen sinne päästyään oli häntä kohdannut kamala näky: kärryt olivat puoliksi särjettyinä tantereella, ja niiden ympärillä viruivat kuolleina useimmat hänen ystävistään, jotka niitä puolustaessaan olivat uljaasti kaatuneet. Mutta itse kärryt olivat tyhjät, ja ne kaksi henkilöä, joiden pelastus oli hänelle kalleinta, olivat kadoksissa.

Huumaantuneena tästä hirveästä onnettomuudesta, jota hän kaikkien varovaisuustoimenpiteittensä jälkeen ei ollut suinkaan odottanut, oli Jaguari, päästäen pitkän, epätoivoisen parahduksen, tuupertunut tajuttomana tanterelle.

Nuori mies virui useita tunteja tunnottomana.

Mutta hän oli valioluonne, jota ensimmäinen kolaus, olipa se kuinka ankara tahansa, ei voinut täten murtaa. Illan tullen, kun taivaanrannalla painunut aurinko alkoi vaipua mereen paetakseen lähestyvän yön edeltä, avasi Jaguari silmänsä.

Hän loi harhailevan katseen ympärilleen, voimatta vielä itselleen selvittää tilaansa ja niitä olosuhteita, joiden seurauksena oli näin kummalliseen raukeuteen vaipunut.

Olkoonpa ihminen kuinka voimakas tahansa, olkoonpa luonto hänelle lahjoittanut kuinka suuren tarmon hyvänsä, tarvitsee hän, sen jälkeen kun hänen tietoisuutensa on useita tunteja ollut katkaistuna ja muisti aikaisemmista tapauksista pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi kokonaan sammunut, muutaman minuutin järjestääkseen ajatuksiaan, päästäkseen jälleen kiinni elämään, joka oli hänet jättänyt, kutsuakseen takaisin haihtuneen tajuntansa.

Niin tapahtui tällekin nuorelle miehelle. Hän oli yksinään, hänen ympärillään vallitsi kaamea hiljaisuus, hämärä verhosi vähitellen seudun, ja ympäröivät esineet kävivät hetki hetkeltä epäselvemmiksi.

Ilmassakin oli kuuma ja äitelä veren tuoksu, ruumiita virui maassa siellä täällä. Hän näki vilahdukselta petoeläimiä, jotka pimeys oli vietellyt lähtemään luolistaan ja jotka verenhimoisen vaistonsa opastamina jo samoilivat tappotantereella, valmiina alkamaan inhoittavan ateriansa.

– Oh, – huudahti nuori mies äkkiä, hätkähtäen ja karahtaen pystyyn kuin pontimen heittämänä, – minä muistan!

Olemme sanoneet, että polku oli autio; seudulla ei enää ollut muuta kuin ruumiita ja metsänpetoja.

– Mitä tehdä, – jupisi Jaguari, – mihin ovat joutuneet toverini? Minne päin he ovat paenneet? Kuinka löydän Carmelan ja Lujamielen?

Ja epätoivoisten ajatustensa tulvan ahdistamana, jotka nousivat sydämestä aivoihin, lyyhistyi nuori mies kivimöhkäleelle, joka sattumalta oli hänen vieressään, ja enempää välittämättä pedoista, joiden ulvonta hetki hetkeltä kävi uhkaavammaksi yön pimentyessä, kätki hän pään käsiinsä, puristi lujasti ohimoitaan, ikäänkuin pidättääkseen pakenevaa järkeään, ja mietti.

Näin kului kaksi tuntia, jotka hän oli epätoivon vallassa, sitä kauheamman, koska se oli mykkää.

Tämä mies, joka oli kiinnittänyt kaiken toivonsa aatteeseen, joka monta vuotta oli herkeämättä ja järkkymättä taistellut unelmansa toteutumisen puolesta, jonka elämä niin sanoaksemme oli ollut vain pitkää kieltäytymistä, oli hetkellä, jolloin vihdoin oli saavuttamaisillaan tuon itsepintaisen sitkeästi tavoittelemansa päämäärän, nähnyt omituisesta onnenkeikauksesta suunnitelmainsa äkkiä raukeavan, muutamassa tunnissa tuhoutuvan ehkä ainiaaksi. Hän oli kaikki menettänyt ja tapasi itsensä nyt yksinään autiolla taistelutanterella istumassa ruumiiden keskellä ja vaanivien petojen ympäröimänä. Hetkiseksi oli hänen mieleensä juolahtanut lopettaa elämänsä, upottaa tikari rintaansa, jotta ei tarvitsisi elää lemmenunelmainsa ja kunnianhimoisten toivomustensa onnettoman haaksirikon jälkeen.

Mutta tämä raukkamainen ajatus oli lyhytaikainen kuin salamanvälähdys. Nuoren miehen mielentilassa tapahtui äkillinen käänne, ja hän suoristausi entistä voimakkaampana, sillä hänen murheen valinkauhassa puhdistettuun sieluunsa oli palannut kaikki sen rohkea tarmo.

– Ei, – huudahti hän, luoden ympärilleen uhmaavan katseen, – minä en salli itseäni kauemmin lamauttaa! Jumala ei salli, että niin pyhä asia kuin se, jota ajamaan olen vannoutunut, joutuu vaaraan. Tämä on koetus, jonka hän on tahtonut minulle asettaa, ja minä kykenen sen vaikeroimatta kestämään. Tänään voitettuina, huomenna olemme voittajia. Työhön! Vapaus on Jumalan tytär, se on pyhä eikä voi kuolla.

Lausuttuaan nämä sanat korkealla äänellä ja innoittuneeseen sävyyn, ikäänkuin antaakseen kaatuneille viimeisen ja äärimmäisen lohdutuksen, otti nuori mies maahan kaatuneen pyssynsä vierestään ja poistui lujin ja varmoin askelin kuin ainakin voimakas henkilö, joka todella uskoo puolustamaansa asiaan ja jolle suurimmatkin vastukset ovat vain kiihoittimena ponnistelemaan eteenpäin tiellä, jonka on itselleen viitoittanut.

Näin samoili Jaguari koko taistelukentän halki, harppaillen ruumiiden yli ja hälyttäen pakoon petoeläimet, jotka näkyivät ikäänkuin tarkoituksella väistyvän hänen tieltään.

Nuori mies taivalsi täten yksinään pimeässä saman matkan, jonka aamulla oli kulkenut auringon häikäisevässä valossa innokkaana, voitosta varmana hilpein mielin taisteluun marssivan armeijan keskellä.

Hänen päätöksensä ei horjunut hetkeäkään. Hän ei enää antautunut niiden surullisten ajatusten valtaan, jotka olivat olleet niin vähällä hänet masentaa. Hän oli katsonut murhetta suoraan silmiin, oli kamppaillut sen kanssa ja voittanut. Nyt, kun kaikki oli sanottu, ei enää mikään voinut häntä lannistaa.

Päästyään taistelutantereena olleen tien päähän Jaguari pysähtyi.

Kuu oli noussut. Sen kalpea hohde valaisi surullisesti seutua, antaen sille kaamean värityksen.

Nuori mies tarkkasi ympäristöä. Kun hän ei laisinkaan tiennyt minnepäin hänen omansa olivat menneet, epäröitsi hän lähteä suunnalle, jolla olisi vaarassa joutua meksikolaisten vakoojain tai rosvojen käsiin, niitä kun tällä hetkellä varmaan samoilisi kentällä ristiin rastiin, etsiskellen teksasilaisia, jotka olivat taistelussa jääneet henkiin ja päässeet ehjin nahoin pakenemaan.

Sillä matka niemekkeen linnoitukseen oli pitkä ja vaivaloinen, ja jolleivät voittajat tällä hetkellä vielä olleetkaan sen herroina, olivat he luultavasti sen niin saartaneet, että kaikki yhteys linnaväen ja ulkomaailman välillä oli katkaistu ja edellinen piankin pakotettaisiin antautumaan.

Galvestoniin saapumista ei ollut ajattelemistakaan; se olisi ollut samaa kuin jättäytyä vihollistensa käsiin.

Jaguari oli kovin ymmällä. Kauan hän viipyi paikallaan epäröiden ja tietämättä, minne päin lähtisi.

Konemaisin elein, mikä on varsin tavallista häkeltyneille ihmisille, katseli hän hajamielisesti ympärilleen, kuitenkaan kiinnittämättä huomiotaan mihinkään erikoiseen kohtaan, mutta sitten hän äkkiä vavahti.

Hän oli huomannut jokseenkin pitkän matkan päästä puiden välistä kiilustavan punervan valon, niin heikon, että sitä tuskin saattoi eroittaa.

Nuori mies koetti ottaa selvää suunnasta, jolta valo välkkyi, ja lopuksi luulikin voivansa olla varma siitä, että se näkyi ranchosta, joka vielä eilen oli ollut teksasilaisen armeijan esikunnan päämajana.

Tätä meren rannalla sijaitsevaa ranchoa, joka oli varsin kaukana taistelutantereelta autiolla kaistaleella, eivät meksikolaiset varmaankaan olleet penkoneet, koska heidän uupuneet hevosensa eivät olisi jaksaneet juosta niin pitkää matkaa. Jaguari otaksui siis, että hänen havaitsemansa valon olivat sytyttäneet hänen oman puolueensa pakolaiset, uskoi sen sitäkin helpommin, koska sitä hartaasti toivoi, sillä yö kului eikä nuori mies ollut syönyt eikä juonut koko päiväkauteen, jonka kestäessä oli hurjasti ponnistellut. Hän ei ainoastaan alkanut tuntea ääretöntä väsymystä, vaan alkoivatpa ruumiilliset tarpeet esiintyä sielullista levottomuutta kipeämmin. Hänellä oli näet niin ankara nälkä ja jano, että se varsin kiivaasti muistutti hänelle hänen lähes nelitoistatuntista paastoaan, minkä lisäksi hän kaipasi vuodetta, jolla pian saisi levähtää ja virkistää voimiaan.

Ainoastaan romaaneissa tuodaan näyttämölle – enemmän tai vähemmän arvoituksellisia – sankareita, jotka samoilevat pisimmätkin taipaleet tuntematta mitään meille ihmisparoille ominaisia heikkouksia ja milloinkaan pysähtymättä juomaan tai aterioimaan ovat aina yhtä virkeitä ja toimintakykyisiä kuin yrityksensä alussa. Mutta todellisessa elämässä ei, ikävä kyllä, ole niin laita. Täytyy väkisinkin taipua eräisiin välttämättömiin vaatimuksiin, jotka ovat epätäydelliselle ihmisluonteelle periytyneet. Sissit ja metsänkävijät ovat henkilöitä, joiden fyysilliset vaistot ovat äärimmäisesti kehittyneet. Sielulliset tuskat, olkootpa ne kuinka tuimia tahansa, eivät milloinkaan voi saada heitä unohtamaan aterian ja levon hetkiä. Syy siihen on yksinkertainen: koska heidän elämänsä on alituista taistelua, herkeämätöntä puolustautumista kaikenlaisia vihollisia vastaan, täytyy heidän tarmonsa olla voitettavain vastusten tasalla.

Enempää epäröimättä lähti Jaguari päättäväisesti liikkeelle valoa kohti, jonka hän yhä näki kiilustavan kuin puiden välitse vilkkuvan majakan.

Mitä lähemmäksi ranchoa hän saapui, sitä varmemmaksi lujittui hänen uskonsa. Hänen miettiessään asiaa tarkemmin tuntui hänestä mahdottomalta, että meksikolaiset olisivat tunkeutuneet näin pitkälle. Talon lähettyville päästyään hän kuitenkin katsoi viisaaksi olla kaksinverroin varovainen, jottei häntä yllätettäisi siinä tapauksessa, että hän vastoin aavistuksiaan joutuisikin tekemisiin vihollisten kanssa.

Noin viidensadan askeleen päässä ranchosta hän alkoi käydä levottomaksi ja epäillä äskeistä otaksumaansa. Useita hevosenraatoja ja pari, kolme ihmisruumista virui hajallaan särkyneiden aseiden ja vaununpirstaleiden joukossa. Kaikesta päättäen oli ranchon naapuristossa tapahtunut ottelu.

Ken oli siinä päässyt voittajaksi, meksikolaiset vai teksasilaisetko?

Keitä majaili tällä hetkellä talossa? Olivatko he ystäviä vai vihollisia?

Nämä kysymykset olivat perin vaikeat ratkaista. Jaguari oli aivan ymmällä. Mutta hän ei silti menettänyt rohkeuttaan.

Nuori päällikkö oli liian kauan viettänyt sissin ja vakoilijan elämää, jottei olisi perinpohjin tuntenut metsänkävijän vaikean ammatin sotajuonia.

Vain muutaman silmänräpäyksen mietittyään oli hän tehnyt päätöksensä.

Monet kerrat siihen aikaan, kun rancho oli Teksasin armeijan päämajana, oli Jaguari saapunut sinne joko ollakseen mukana sotaneuvotteluissa tai ottaakseen vastaan armeijan ylempäin upseerien käskyjä. Talon nurkat olivat siis hänelle tutut, ja niinpä hän päätti hiipiä jonkun ikkunan taakse, ottaakseen omin silmin selvän siitä, mitä ranchossa tapahtui.

Se ei ollut niin vaikeaa kuin miltä alussa näytti. Tiedämmehän eräästä aikaisemmasta luvusta, kuinka toinenkin tarinamme henkilö käytti samaa keinoa samassa tarkoituksessa kuin Jaguari nyt.

Nuori mies oli vilkas, ketterä ja väkevä – kolme seikkaa, jotka auttaisivat häntä onnistumisessa.

Valo välkkyi yhä, vaikkei mikään melu huoneistosta häirinnyt yön syvää hiljaisuutta. Hylkäämättä pyssyään, jota arveli määrätyllä hetkellä ehkä tarvitsevansa, laskeutui Jaguari maahan käsiensä ja polviensa varaan ja konttasi rakennusta kohti, aina huolellisesti pysytellen puiden tuuheiden oksien luomassa varjossa, jottei ilmaisisi itseään vartijalle, jonka talon asukkaat, olkoot sitten keitä tahansa, luultavasti olivat panneet turvallisuuttaan valvomaan.

Jaguarin päätelmät olivat oikeat, kuten kaikki kokemukseen perustuvat otaksumat. Tuskin hän oli ehtinyt viitisentoista metrin päähän, kun näki mustana varjona talon valkoisella seinustalla pyssyynsä nojaavan miehen, joka seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas ulko-oven kynnyksellä.

Hän oli kaiketikin ranchon lähintä ympäristöä silmällä pitämään määrätty vartijasotilas.

Tilanne kävi Jaguarille tukalammaksi, vaikeudet lisääntyivät siinä määrin, että uhkasivat piankin käydä ylivoimaisiksi, sillä päästäkseen ikkunaan, johon aikoi, täytyi hänen välttämättömästi poistua varjosta, joka häntä tähän asti oli niin suopeasti suojellut, ja ryömiä vaaleaan valojuovaan, jonka kuutamo hopeoi varsin kirkkaaksi ja leveäksi, mikä ei suinkaan ollut hänen mieleensä.

Hän kohotti konemaisesti päätänsä toivoen, että joku pilvenhattara ehkä häilähtäisi kiusallisen taivaankappaleen kehän yli ja edes minuutiksikin katkaisisi sen liian hohtavat säteet, mutta taivas päilyi tummansinisenä ja tähtien täplittämänä, eikä pieninkään pilvi sumentanut sen pintaa.

Jaguarin teki kovin mieli nousta äkkiä, ponnahtaa aavistamatta vartijan kimppuun ja kuristaa hänet.

Mutta entä, jos se oli ystävä? Kysymys oli tukala.

Nuori mies ei todellakaan tiennyt, mitä tehdä ja koetti turhaan päästä pahasta pulastaan, kun vartijasotilas äkkiä ojensi pyssynsä häntä kohti, tähtäsi ja huusi karkean pilkallisesti:

"Ka, ystävä, jahka olette kylliksi ryöminyt myyrän lailla, niin sitten kai nousettekin?"

Tämän äänen kuullessaan, jonka luuli tuntevansa eräistä muistelemistaan murrevivahduksista, säpsähti sissipäällikkö ja kavahti nopeasti pystyyn.

"Caramba", vastasi hän nauraen, "olettepa oikeassa, John Davis! Kyllä olen jo tarpeeksi ryöminyt!"

"Häh", tutkaisi toinen kummastuneena, "kuka siis olette, kun minut niin hyvin tunnette?"

"Ystävä, cuerpo de Cristo. Kääntäkää siis pyssynne pois!"

"Ystävä, ystävä", toisteli amerikkalainen muuttamatta asentoaan, "se on kylläkin mahdollista; äänenne ei ole minulle outo. Mutta samantekevä, ystävä tai vihollinen, sanokaa minulle nimenne, muuten minä, by God, tapan teidät siihen paikkaan! Aika on liian ankea salliaksemme itseämme täten kauniilla sanoilla mairitella."

"Vive Dios!" huudahti nuori mies. "Se rakas John on aina varovainen."

"Kiitän kohteliaisuudesta, mutta on jo kylliksi haasteltu. Nimenne tai muuten tiedän tehtäväni!"

"Mitä, ettekö tunne Jaguaria?"

Amerikkalainen laski aseensa, jonka tukki jymähti maata vasten.

"By God!" huudahti hän iloisesti. "Sitä minä aavistelinkin, mutten rohjennut uskoa."

"Miksette?" kysyi nuori mies astuen lähemmäksi.

"No, kun minulle oli vakuutettu, että olitte kuollut."

"Minäkö kuollut?"

"Juuri niin."

"Kuka peijakas on voinut teille sellaista lörpötellä?"

"Se ei ollut mitään lörpöttelyä. Fray Antonio vakuutti hypähdyttäneensä ratsunsa teidän ruumiinne yli."

Jaguari mietti hetkisen.

"Totta hän puhuikin", vastasi hän.

"Häh!" huudahti amerikkalainen, nopeasti peräytyen kauhun elein. "Oletteko te kuollut?"

"Ehei, olkaa levollinen", vastasi nuori mies nauraen; "minä olen yhtä elävä kuin tekin".

"Oletteko siitä ihan varma?" tivasi taikauskoinen amerikkalainen epäluuloisena.

"Rayo de Dios! Minä olen siitä varma, mutta silti on mahdollista, että fray Antonio todellakin on hypähdyttänyt ratsunsa minun ruumiini yli, sillä välin kun minä viruin useita tunteja tainnuksissa taistelutantereella."

"Se tyynnyttää minua, by God, ja tuottaa minulle iloa."

"Kiitos, mutta mitä te täällä hommailette?"

"Minä vartioin, kuten näette."

"Niin, mutta miksi te vartioitsette? Onko teitä siis talossa useampia?"

"Tusinan verta."

"Sitä parempi, ja keitä ovat toverinne?"

Amerikkalainen tuijotti häneen muutaman sekunnin, tarttui sitten hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.

"Ystäväni", virkkoi hän liikutettuna, "kiittäkää Jumalaa! Hän on tänään osoittanut teille suuren armon."

"Mitä sillä tarkoitatte?" huudahti nuori mies levottomasti.

"Tarkoitan, että ne, jotka uskoitte suojeltavaksemme, ovat tämän kauhean päiväkauden kuluessa kokemistaan lukemattomista vaaroista huolimatta terveinä ja turvassa."

"Ihanko totta?" huudahti Jaguari, laskien käden sydämelleen, joka jyskytti niin, että oli rinnan puhkaista.

"Minä vakuutan sen teille."

"He ovat siis molemmat täällä?"

"Niin ovat."

"Sekä Carmela että Lujamieli?"

"Niin, kuten sanoin."

"Ah, minä tahdon heidät nähdä!" huudahti sissipäällikkö ja liikahti rynnätäkseen huoneistoon.

"Odottakaahan hetkinen."

"Minkätähden?" kysyi toinen levottomana.

"Kahdesta syystä. Ensiksikin täytyy minun ilmoittaa tulostanne, ennenkuin päästän teidät heidän luokseen."

"Se on totta, olette oikeassa. Menkää, ystäväni, menkää, minä odotan täällä."

"En ole teille vielä maininnut sitä toista syytä."

"Mitäpä sillä väliä?"

"Enemmän kuin aavistattekaan. Ettekö siis halua kuulla henkilön nimeä, joka doña Carmelaa suojeli ja hänet vihdoin pelasti?"

"Minä en ymmärrä teitä, ystäväni. Minähän olin jättänyt Lujamielen ja doña Carmelan teidän suojelukseenne?"

"Totta kyllä."

"Ettekö siis te heitä pelastanut?"

Amerikkalainen pudisti kieltävästi päätänsä.

"En", sanoi hän, "en minä se ollut. Minä en olisi muuta voinut kuin kuolla heidän kanssaan."

"Mutta kuka heidät sitten pelasti? Oh, olkoonpa hän ken tahansa, niin vannon..."

"Se mies", keskeytti John Davis, "on teidän rakkaimpia ja hartaimpia ystäviänne".

"Hänen nimensä? Sanokaa, hyvä mies, hänen nimensä!"

"Eversti Melendez."

"Oh, sitä aavistinkin!" huudahti nuori mies innoissaan. "Miksi en saa häntä kiittää?"

"Pian hänet näette."

"Kuinka niin?"

"Tällä hetkellä hän etsiskelee varmaa turvapaikkaa vanhalle metsästäjälle ja hänen tyttärelleen. Toistaiseksi me jäämme ranchoon, ja hän pitää huolta, että lähettyville ei saavu meksikolaisia sotilaita. Sitten kun toinen turvapaikka on löydetty, tulee hän itse siitä meille ilmoittamaan."

"Aina herttainen ja uskollinen! Oi, en voi sitä hänelle milloinkaan palkita!"

"Kuka tietää?" sanoi amerikkalainen filosofisesti. "Onni saattaa kääntyä meille myötäiseksi, ja silloin on meidän vuoromme suojella nykyistä suojelijaamme."

"Olette oikeassa, ystäväni. Suokoon Jumala, että niin käy! Mutta kuinka se tapahtui?"

"Kaiketi sen arvaattekin? Eversti oli, niinkuin hän itse minulle sanoi, aavistanut doña Carmelan vaaran ja saapui juuri hetkellä, jona me, kaikilta puolin ahdistettuina samalla kertaa, tunsimme itsemme liian heikoiksi tekemään tehokasta vastarintaa hätyyttäville vihollisille ja valmistauduimme kuolemaan asemallamme, niinkuin olimme teille luvanneet. Rukouksilla ja uhkauksilla karkoitti hän sotilaat kimpustamme eikä tyytynyt vielä siihenkään, että oli pelastanut meidät vihollistemme käsistä, vaan tahtoi toimittaa meidät täydellisesti turvaan kaikelta vaaralta ja saattoi meitä tänne asti, kehoittaen meitä täällä häntä odottamaan, mikä luullakseni onkin parasta."

"Epäilemättä. Toisenlainen menettely olisi kiittämättömyyttä. Menkää nyt, ystäväni; minä odotan."

Käsittäen levottomuuden, joka nuorta miestä kiusasi, ei John Davis odottanut toista kehoitusta, vaan astui huoneistoon.

Jaguari jäi yksin eikä hän pahoitellutkaan, että sai muutaman minuutin ajan järjestääkseen hiukan ajatuksiaan. Hän tunsi äärettömän riemun tulvahtavan sydämeensä, kun saisi jälleen nähdä terveinä ja turvassa ne, joiden otaksuttavaa kuolemaa hän oli niin epätoivoisen katkerasti itkenyt. Näin suureen onneen hän ei oikein tohtinut uskoakaan. Hän luuli näkevänsä unta, sillä tämä kaikki tuntui hänestä mahdottomalta.

Vajaan kymmenen minuutin päästä palasi John Davis.

"No?" kysyi nuori mies.

"Tulkaa", vastasi toinen lyhyeen.

He astuivat sisälle.

Amerikkalainen saattoi ystävänsä salin läpi, jossa kymmenkunta teksasilaista, näiden joukossa fray Antonio, Lanzi ja Quoniam, nukkui lattialle heitetyille olkilyhteille ojentuneina, työnsi sitten erään oven auki, ja molemmat miehet saapuivat toiseen, hiukan pienempään ja pöydälle asetetun käryävän öljylampun hämärästi valaisemaan suojaan.

Lujamieli makasi toistensa päälle kasatuista turkiksista laitetulla vuoteella, ja Carmela istui hänen vieressään jakkaralla.

Nuoren sissipäällikön huomatessaan nousi tyttö nopeasti ja riensi häntä vastaan.

"Oi", huudahti hän ojentaen tulijalle kätensä, "Jumalalle kiitos, että vihdoinkin olette täällä!" Ja kumartuen häntä kohti hän tarjosi hänelle kalpean otsansa, johon Jaguari painoi kunnioittavan suudelman, ainoana keksimänään vastauksena, sillä niin huumaavan valtavaa liikutusta hän tunsi.

Lujamieli kohottausi vaivaloisesti vuoteeltaan ja ojensi kätensä nuorelle miehelle, joka kiiruhti hänen luokseen.

"Tapahtukoon nyt mitä hyvänsä", lausui hän kyynelistä väräjävällä äänellä, "niin olen levollinen lapsiparkani kohtalosta, kun olette luonani. Olemme olleet teistä kovin levottomat, ystäväni."

"Ah", vastasi hän, "minä olen kärsinyt enemmän kuin te!"

"Mutta mikä teitä vaivaakaan!" huudahti Carmela, "te kalpenette, horjutte. Oletteko ehkä haavoitettu, ystäväni?"

"En", vastasi Jaguari heikosti; "onni, liikutus, teidän jälleennäkemisenne aiheuttama riemu... Ei mitään, rauhoittukaa!" Ja näin sanoessaan hän vaipui vieressään olevaan nojatuoliin puolittain tainnuksissa.

Mitä suurimman levottomuuden vallassa riensi Carmela häntä hoivaamaan. John Davis, joka paremmin kuin neitonen tiesi mitä sairas kaipasi, sieppasi esille kurpitsipullonsa ja juotti hänelle pitkän siemauksen sen sisältämää nestettä.

Jaguarin kokema mielenliikutus yhtyneenä syömättömyyteen ja väsymykseen oli aiheuttanut tämän hetkellisen heikkouden. Lujamieli ei siitä erehtynyt, vaan heti, kun näki nuoren miehen jälleen tulevan tajuihinsa, käski tyttärensä toimittaa hänelle ruokaa, ja kun tämä ei näkynyt käsittävän hänen tarkoitustaan, virkkoi nauraen Jaguarille: "Eikö totta, ystäväni, että hyvä ateria on ainoa lääke, jota te kaipaatte."

Nuori mies yritti hymyillä vastatessaan, että hänen, vaikkapa doña Carmela näin ollen saisikin hänestä huonon käsityksen, tosiaan täytyi tunnustaa olevansa ihan nälkään nääntymäisillään.

Rauhoittuneena tästä runottomasta tunnustuksesta ryhtyi nuori tyttö heti valmistamaan illallista, sellaista kuin voi, sillä ranchon ruokavarat olivat niukat eikä niitä ollut helppo hankkia. Muutaman minuutin päästä Carmela kuitenkin palasi tuoden maissipannukakkuja ja käristettyä hirvenlihaa. Se ateria olikin enemmän kuin riittävä, ja Jaguari söi erinomaisella ruokahalulla, ensin kuitenkin pyytäen anteeksi ihastuttavalta emännältään, joka nyttemmin täydellisesti rauhoittuneena, kuten sanoimme, oli jälleen muuttunut veitikkamaiseksi tytöksi eikä laiminlyönyt kiusoitella nuorta päällikköä, tämän reippaasti naljaillessa vastaan.

Loppu yö kului herttaisessa ja sydämellisessä rupattelussa näiden kolmen henkilön välillä, jotka oltuaan jo monta tuntia siinä luulossa, etteivät enää koskaan tapaisi toisiaan, nyt onnellisina nauttivat yhdessäolostaan.

Oli kulunut tuskin tunti auringonnoususta, kun vartija äkkiä huusi: "kuka siellä?" ja useita ratsastajia pysähtyi ranchon portille.

VI

Vastavaikutus

Vartijasotilaan hälytyksen jälkeen kajahti äänekkäitä huutoja ranchon ulkopuolelta, ja pian yltyi melu ja hälinä niin valtavaksi, että Jaguari levottomana ja tietämättä näiden kirkumisten syystä nousi mennäkseen ottamaan selvää, mitä oli tekeillä. Siinä vaaranalaisessa tilanteessa, jossa pakolaiset olivat, saattoi jokainen tapaus käydä heille tuhoisaksi.

Carmela oli vavisten lähestynyt Lujamieltä, joka turhaan yritti häntä rauhoittaa, samalla kun veti molemmat pistoolinsa vireeseen ja valmistausi kalliisti myymään henkensä.

Juuri kun Jaguari oli avaamaisillaan oven, työnnettiin se ulkopuolelta rajusti auki, ja John Davis ryntäsi saliin.

Amerikkalaisen naama punoitti, hänen silmänsä kiilsivät kuin jalokivet, hän näkyi olevan ankaran liikutuksen vallassa, mutta hänen kasvojensa ilme oli pikemmin riemu kuin surullinen.

"Mitä siis on tekeillä?" kysyi häneltä Jaguari.

Vastaamatta tiedusteluun tarttui amerikkalainen häntä käsivarresta ja kiskoi hänet mukaansa, sanoen katkonaisella äänellä:

"Tulkaa, rientäkää, niin saatte nähdä."

"Mutta vastatkaahan toki", toisti nuori mies, turhaan yrittäen irroittautua toverinsa tarmokkaasta otteesta.

"Mitä taivaan nimessä on tekeillä?"

"Tulkaa, sanon minä, tulkaa, niin saatte nähdä!"

Käsittäen, että oli hyödytöntä amerikkalaiselta enempää kysellä, suostui Jaguari häntä seuraamaan, ensin kuitenkin rauhoitettuaan ystäviään ja sanottuaan heille, että muutaman minuutin päästä palaisi ilmoittamaan, mikä niin suuressa määrin järkytti John Davisin mieltä, olipa se sitten hyvää tai pahaa.

Kun nuori mies palasi ulko-ovelle, yhä amerikkalaisen taluttamana, joka ei ollut päästänyt hänen käsivarttaan irti, huudahti hän riemusta ja ryntäsi ulos. Vähintäänkin kuusisataa ratsumiestä oli pysähtynyt ranchon eteen.

Ne olivat taistelusta paenneita teksasilaisia ja niiden joukossa melkein kaikki Jaguarin toverit, entiset rajarosvot, joista, sittenkun kapinaliike oli lopullisesti järjestetty, oli tullut sissejä ja joiden kanssa nuori päällikkö oli suorittanut niin monet vaaralliset ja uhkarohkeat retket.

Näiden toverien näkeminen oli saanut Jaguarin riemusta huudahtamaan, ja huomatessaan jumaloimansa päällikön syöksyivät he puolestaan ilosta mylvien häntä vastaan. He ympäröivät hänet ja melkein huumasivat hänet meluisilla ja tulisilla suosionosoituksillaan.

Nuori mies suoristausi ylväästi, ja onnen kyynel kostutti hänen silmäluomeaan. Kaikki ei siis vielä ollut menetetty, vapauden asia ei vielä ollut hukassa, koska niin monta jaloa sydäntä vielä sykki. Meksikolaisten voitto, tuo voitto, jota he olivat luulleet täydelliseksi ja ratkaisevaksi, supistui suhteiltaan tosin kyllä loistavaksi urotyöksi, mutta sellaiseksi, jolla ei ollut valtiollista kantavuutta.

Nyt ei Jaguari enää ollut pakolainen, jonka yölinnun tavoin täytyi kätkeytyä ja piileskellä. Hän saattoi liikkua täydessä päivänvalossa tarvitsematta alistua häpeällisiin ehtoihin voittajan taholta, jolle hän pian näyttäisi, että Teksasin kapinaliike, jonka se oli luullut tukehduttavansa, oli entistä elinvoimaisempi ja tarmokkaampi.

Kaikkiin näihin mietteisiin kului Jaguarilta vain muutama silmänräpäys, ja tulevaisuus, joka tuntia aikaisemmin oli häämöittänyt hänelle synkkänä ja uhkaavana, muuttui nyt hymyileväksi ja loistavin lupauksin viittovaksi.

Heti kun ensimmäinen mielenliikutus oli tyyntynyt, huudot käyneet vähemmän äänekkäiksi ja järjestys alkanut palautua, tiedusti nuori päällikkö, mitkä tapaukset olivat tuoneet heidät ranchoon eli miksi he olivat sinne saapuneet.

Hän sai fray Antonion suusta kuulla seuraavat seikat, mutta kun kunnon munkki oli parannuksen tehtyään palannut luostarimaiseen pitkäveteisyyteensä, emme ryhdy hänen sanojaan kirjaimellisesti kertaamaan, vaan kerromme tapaukset mahdollisimman lyhyeen.

Olemme sanoneet, että Jaguari ranchoon tultuaan oli etummaisessa salissa huomannut oljilla nukkuvain joukossa Lanzin, Quoniamin ja fray Antonion. Nuo kolme miestä nukkuivat todellakin, mutta he nukkuivat erämiehille ja metsänkävijöille ominaista keveää unta. Nuoren miehen askelten töminä oli herättänyt heidät, ja heti kun he olivat nähneet toisen huoneen oven sulkeutuvan amerikkalaisen jälkeen, olivat he hiljaa nousseet, tarttuneet aseisiinsa ja hiipineet pois ranchosta.

Tämä oli tapahtunut heidän vaihtamatta sanaakaan keskenään. He seurasivat ilmeisesti edeltäpäin tehtyä suunnitelmaa, jonka ainoastaan vartijasotilaan läsnäolo oli siihen asti ehkäissyt.

Kädenkäänteessä he olivat satuloineet hevosensa ja nousseet ratsaille, ja kun John Davis palasi vartiopaikalleen, olivat he kauan sitten lähteneet ja silloin jo tavoittamattomissa.

Amerikkalainen oli heti huomannut heidän katoamisensa, tehnyt vihaisen liikkeen ja mutissut hampaittensa välitse:

– Mikä hitto heitä riivaa, by God! Soisinpa, että saisivat lyijyä kalloonsa, jotta oppisivat juoksemaan! Kunhan vain eivät vielä ärsyttäisi meksikolaista peitsimies-osastoa niskaamme!

Mutta näiden kolmen rohkean vakoilijan suunnitelma ei suinkaan ansainnut moista sadattelua, sillä he lähtivät päinvastoin suorittamaan hartaan uskollisuuden innoittamaa työtä.

Tietämättä eversti Melendezin lupauksista ja muutenkaan millään tavoin luottamatta meksikolaisten hyvin tunnettuihin "puunilaisiin valoihin", olivat he päättäneet lähteä kiertämään seutua ja keräämään puolueensa kaikki pakolaiset, jotka tapaisivat, järjestääkseen niistä osaston Lujamielen ja doña Carmelan suojelemiseksi kaikilta vaaroilta ja loukkauksilta. Lanzin oli määrä yrittää päästä amerikkalaiseen prikiin, joka risteili lahdella solmunvälin päässä rannasta, ilmoittaa kapteeni Johnsonille Cerro Pardon taistelun tulos, selostaa hänelle vanhan metsästäjän ja hänen tyttärensä vaaranalainen tila ja pyytää häntä laskemaan mahdollisimman lähelle ranchoa ottaakseen haavoitetun laivaan, jos olosuhteet sitä vaatisivat.

Onnetar, joka tunnetun sananlaskun mukaan aina suosii uhkarohkeita, oli näiden kolmen yltiöpään suunnitelmalle suopeampi kuin he kernaasti olisivat voineet toivoakaan. Tuskin he olivat ratsastaneet kymmenisen kilometriä seutua pitkin ja poikin ilman mitään varmaa suuntaa, kun he äkkäsivät lukuisain leirinuotioiden säkenöivän yössä kurjan kalastajakylän edustalla, joka sijaitsi merenrannikolla vähän matkan päässä niemekkeestä. He pysähtyivät neuvottelemaan, tehdäkseen päätöksensä, mutta melkein samassa saarsi heidät tusina ratsumiestä, jotka vangitsivat heidät, ennenkuin he ehtivät tarttua aseisiinsa ja edes yrittääkään puolustusta.

Yhden ainoan toveruksista onnistui päästä livistämään, nimittäin Lanzin. Urhea mestitsi pujahti ratsunsa vatsan alle, livahtaen kuin käärme sen koipien välitse ja hävisi, ennenkuin hänen pakonsa huomattiin.

Lanzi oli tuuminut, että toveriensa joukkoon jääden hän sallisi hyödyttömäksi vangita itsensä, jotavastoin hän, jos pako onnistuisi, saattoi toivoa tilaisuutta suorittaa tehtäväkseen ottamansa työn ja siten varata Lujamielelle ja hänen tyttärelleen pelastuksen mahdollisuuden. Tämän hänelle ominaisella ripeydellä tekemänsä päätelmän seurauksena mestitsi oli yrittänyt uhkarohkeata pakoaan ja siinä onnistunutkin, jättäen toverinsa parhaansa mukaan suoriutumaan pahasta pälkähästä, johon olivat joutuneet.

Mutta näille sattui jotakin, mitä eivät suinkaan odottaneet ja mitä mestitsi ei hetkeäkään olisi voinut aavistaa. Noiden kahden miehen vangitseminen oli tapahtunut niin nopeasti, heidät oli yllätetty niin äkkiarvaamatta, ettei sanaakaan ollut vaihdettu puolelta eikä toiselta. Mutta saatuaan vakoilijat valtaansa tiuskaisi osastonpäällikkö heille, että he seuraisivat häntä. Tällöin sattui seikka, joka muistutti oikeaa teatteritemppua. Nuo miehet, jotka pimeän vuoksi eivät voineet eroittaa toistensa kasvoja, tunsivat toisensa heti ensi sanasta.

Fray Antonio tovereineen oli joutunut taistelusta paenneiden teksasilaisten käsiin. He olivat ystäviensä vankeina.

Lukemattomien molemmanpuolisten onnittelujen jälkeen seurasivat selitykset. Nämä ratsumiehet kuuluivat Jaguarin väkeen.

Kun heidän päällikkönsä oli heidät jättänyt rientääkseen kärryjen luo, olivat he jonkun aikaa jatkaneet taistelua, odottaen hänen palaamistaan, mutta kun hän yhä viipyi, olivat he, joka taholta ahdistettuina, hajaantuneet ja alkaneet paeta kaikkiin suuntiin.

Kun he täydellisesti tunsivat seudun, oli heidän ollut helppo välttää meksikolaisten ratsumiesten takaa-ajo, ja jokainen erikseen oli partiolaisille ja sisseille ominaisella vaistolla palannut erääseen niistä kohtaamispaikoista, joihin Jaguarin tapa oli heidät kerätä. Sinne he olivatkin saapuneet melkein kaikki siitä yksinkertaisesta syystä, että heidän osastonsa, joka toimi armeijan jälkijoukkona, oli vasta viimeisenä hyökännyt taisteluun ja varsin vähän kärsinyt, se kun päällikkönsä jättämänä oli melkein heti hajaantunut.

Heidän paetessaan oli iso joukko muita sissejä liittynyt heidän riveihinsä, niin että heitä tällä hetkellä oli lähes kuusisataa päättäväistä miestä hyvin ratsuin ja hyvin aseistettuina, joilla valitettavasti ei vain ollut päälliköitä johtamassa ja komentamassa. Kun monet fray Antonion sotilaista olivat heidän joukossaan, oli munkin vangitseminen siis erittäin onnellinen sattuma sisseille, jotka vasta muutamiksi tunneiksi omaan varaansa jätettyinä alkoivat jo käsittää, kuinka luonnoton heidän asemansa oli ja kuinka vaaralliseksi se kävisi, jos joku meksikolainen joukko-osasto heidät keksisi ja hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Tähän hetkeen asti he olivat kuitenkin toimineet mitä varovaisimmin. Kun he eivät enää löytäneet varmaa turvapaikkaa mistään, olivat he liikkuneet niemekkeen linnoitusta kohti ja leiriytyneet vähän matkan päähän siitä meren rannikolle, jotta heitä suojelisi linnue ja heidän puolueensa risteilijälaivojen tuli, joiden he tiesivät olevan lähellä ulapalla.

Hankittuaan nämä arvokkaat tiedot, jotka täyttivät hänet ilolla, koska hän täten sai käytettäväkseen lukuisan ja päättäväisen joukon muutamain kurittomain pakolaisten sijasta, joihin hän ei paljon luottanut, tahtoi fray Antonio korvata vangitsijoilleen sen ilon, jonka he olivat hänelle tuottaneet, ilmoittamalla heille, että Jaguari ei ollut kuollut, niinkuin he olivat erehtyneet otaksumaan, että hän ei ollut edes haavoittunut ja että hän tällä hetkellä oleskeli vain jonkun kilometrin päässä piillen ranchossa, joka kauan oli ollut armeijan päämajana ja jonne hän heidät saattaisi, jos he niin haluaisivat.

Kunnon munkin ehdotus kohotti sissien ilon haltioituneeksi, melkein mielipuoliseksi riemuksi; sillä he jumaloivat päällikköään ja paloivat halusta nähdä hänet ja jälleen asettua hänen komennuksensa alaisiksi.

Leiri purettiin siis heti, sissit järjestyivät rivistöksi, fray Antonio asettui sen etunenään, ja teksasilaisen armeijan jäännös lähti ilomielin matkalle ranchoa kohti.

Lukija tietää lopun.

Jaguari kiitti hartaasti fray Antoniota, määräsi, että rancho vielä toistaiseksi jäisi armeijan päämajaksi ja käski pystyttää leirin sen ympärille.

Yksi asia vain häntä suuresti huolestutti: Lanzin paosta asti ei oltu kuultu hänestä mitään uutisia.

Mihin mestitsi oli joutunut?

Kenties hän oli kohdannut kuolemansa uhkarohkeassa yrityksessään ja koettaessaan uimalla päästä kapteeni Johnsonin prikiin.

Jaguari tunsi Lujamieltä ja mestitsiä yhdistävän ystävyyden, tiesi, kuinka syvät juuret sillä oli kummankin sydämessä, ja pelkäsi kanadalaiselle ilmoittaa onnettomuutta, joka valitettavasti oli liiankin luultava.

Niinpä hän, huolimatta lupauksestaan palata heti metsästäjän luo, jäi kiihtyneenä kävelemään ranchon edustalle, luoden tuon tuostakin katseensa merelle, tuntematta itseänsä kyllin rohkeaksi olemaan saapuvilla, kun kanadalainen tiedustelisi vanhaa toveriaan ja hänelle ilmoitettaisiin tämän kuolema.

Tällä välin ilmestyi Carmela ulko-oven kynnykselle. Näkemättä Jaguarin palaavan ja käyden levottomaksi ulkoa kuuluvista meluisista mielenosoituksista, oli vanha metsästäjä lähettänyt nuoren tyttärensä ottamaan asiasta selkoa, ensin kehoitettuaan häntä varovaisuuteen ja pienintäkin vaaraa vainutessaan palaamaan hänen luokseen.

Carmela oli juossut ulos, hypähdellen kuin nuori kauris, ja riensi riemuiten Jaguaria vastaan. Muutamista ohimennen kuulemistaan sanoista oli tilanne hänelle selvinnyt, joten hän rohkeasti uskaltausi pihalle.

Tytön nähdessään nuori mies pysähtyi hermostuneessa kävelyssään, jääden häntä odottamaan ja yrittäen antaa kasvoilleen ilmeen, joka oli sopusoinnussa hänen muka onnellisen mielentilansa kanssa.

"No", virkkoi hänelle neitonen siihen hiukan veitikkamaiseen sävyyn, jota hän tarpeen tullen osasi käyttää ja joka hänelle mainiosti sopi, "missä te olette ollut, karkulainen? Me olemme teitä odottaneet perin levottomina, ja täällä te kävelette rauhallisesti edestakaisin, sensijaan että rientäisitte tuomaan meille niitä hyviä uutisia, jotka olitte meille luvannut."

"Suokaa minulle anteeksi, Carmela", vastasi Jaguari, "olen tehnyt väärin täten unohtaessani teidät ja jättäessäni teidät levottomuuteen, mutta vastikään on tapahtunut niin paljon merkillisiä asioita, etten vielä oikein tiedä, onko tämä unta vai olenko ihan valveillani".

"Kaikki meidät tänä aamuna hylkäävät, jopa Lanzi ja Quoniamkin, jotka eivät vielä ole näyttäytyneet."

"Teidän tulee suoda heille anteeksi, señorita, sillä minä yksin olen syynä heidän poissaoloonsa. Minä katsoin välttämättömäksi antaa heille kaksi tärkeää tehtävää, mutta toivottavasti he pian palaavat, ja sitten lähetän heidät heti luoksenne."

"Mutta ettekö te, Jaguari, tule sisälle? Isä haluaisi jutella kanssanne."

"Sen tekisin kernaasti, Carmela, mutta tällä haavaa se on mahdotonta. Ajatelkaahan, että armeija on aivan epäjärjestyksessä. Joka hetki saapuu uusia taistelusta paenneita. Toistaiseksi on vain, joitakuita päälliköitä palannut; muut ovat poissa. Minun yksinäni on palautettava jonkun verran järjestystä tähän sekasortoon, mutta olkaa varma, että kun saan silmänräpäyksenkään aikaa, käytän sen tullakseni jälleen teidän luoksenne. Ah, ainoastaan teidän lähellänne minä tunnenkin itseni onnelliseksi!"

Nuori tyttö punehtui keveästi tästä vihjauksesta ja vastasi heti kuivahkoon sävyyn, jota hän melkein samassa katui nähdessään vaikutuksen, jonka hänen sanansa tekivät nuoreen mieheen, ja pilven, jonka he nostivat hänen otsalleen.

"Voitte viipyä täällä niin kauan kuin haluatte, caballero", oli hän sanonut. "Puhuessani teille niinkuin puhuin minä esiinnyin isäni sanansaattajana. Muu on minusta melkein samantekevää."

Nuori mies kumarsi vastaamatta ja käänsi päänsä pois, jottei tuo julma lapsi näkisi, kuinka paljon kärsimystä hänen kovasydäminen ja varsin ansaitsematon letkautuksensa hänelle tuotti.

Carmela astui muutaman askeleen palatakseen sisälle, mutta ulko-oven kynnykselle ehdittyään hän kääntyi ja juoksi takaisin, ojentaen sievän kätösensä nuorelle päällikölle.

"Suokaa minulle anteeksi, ystäväni", sanoi hän; "minä olen hupsu. Ettehän ole minulle vihainen?"

"Minäkö teille vihainen?" vastasi toinen murheellisesti. "Miksi minä olisin teille vihainen? Millä oikeudella? Mitäpä minä teille muuta olen kuin muukalainen? Joutava, satunnainen henkilö, joka saan kiittää onneani, että siedätte minua käymättä liian kärsimättömäksi!"

Neitonen puraisi uhmaten huultansa.

"Ettekö tahdo tarttua teille ojentamaani käteen?" virkkoi hän rahtusen kärsimättömästi.

Jaguari tuijotti häneen minuutin ajan ja, tarttuen käteen, painoi siihen polttavan suudelman.

"Miksi pään täytyy aina tärvellä sydän?" huoahti hän.

Carmela katseli häntä veitikkamaisesti ja värähdytti keimailevasti rusohuuliaan.

"Enkö minä ole nainen?" vastasi hän hymyllä, joka tulvahdutti miehen sydämeen ääretöntä iloa. "Te tulette siis pian", lisäsi hän; "me odotamme teitä". Ja uhaten häntä sormellaan tyttö palasi huoneisiinsa, hyppien kuin säikähtynyt naarashirvi ja nauraen kuin pieni hupsu.

Jaguari seurasi häntä silmillään, kunnes hän vihdoin oli hävinnyt huoneistoon.

– Hän on vasta keimaileva lapsi, – jupisi sissipäällikkö puoliääneen; – onkohan hänellä sydäntä?

Tukahdutettu huokaus oli ainoa vastaus, jonka hän sai tähän kiihkeään, itselleen tekemäänsä kysymykseen, ja sitten hän käänsi katseensa jälleen merelle.

Äkkiä hän päästi riemuhuudon. Hän oli huomannut pientä lahtea, jonka pohjukkaan osasto oli leiriytynyt, oikealta puolelta rajoittavain kallioiden yli kohoavan korvetti Libertadin korkeat mastot, ja priki oli laivaa seuraamassa eli oikeammin saattamassa.

Hyvässä tuulessa olivat molemmat laivat pian kaartaneet niemekkeen ja laskivat nyt hiljalleen lahdenpoukamaan.

Sillä välin kun korvetti luovaili risteillen tuulessa, jottei ajautuisi rannalle, joka tällä kohtaa oli varsin vaarallinen, jiikasi priki alimmat purjeensa, kääntyi tuulta kohti, pysähtyi ja jäi liikkumattomaksi.

Vene laskettiin vesille, useita henkilöitä asettui siihen ja iskien kaikki yhdellä kertaa aironsa mereen sousivat miehet rivakasti ja poljennollisesti rantaa kohti.

Vaikka matka paikalta, jolta vene suuntausi ranchoa kohti, ei oikeastaan ollut pitkä, oli sitä sentään lähes kilometri, mikä esti tuntemasta, keitä saapuvat henkilöt olivat.

Levottomana tietämään asian oikean laidan nousi Jaguari ensimmäisen tapaamansa hevosen selkään ja, kannustaen sen täyteen laukkaan, kiiti venettä vastaan parinkymmenen sissin seuraamana, jotka nähdessään päällikkönsä poistuvan lähtivät hänen mukaansa.

Nuori mies ehti rannalle juuri sillä hetkellä, kun veneen kokka sihahtaen työntyi hiekkaan.

Veneessä saapuvat kolme miestä olivat kapteeni Johnson, henkilö, jonka aikaisemmin olemme nähneet tässä jutelmassa esiintyvän El Alférezin nimellä, ja – Lanzi.

Huomatessaan viimemainitun ei nuori päällikkö voinut pidättää ilonhuudahdusta, ja muistamatta edes tervehtiä toisia, tarttui hän mestitsin käteen ja puristi sitä sydämellisesti useat kerrat.

Kapteeni ja hänen toverinsa eivät suinkaan panneet pahakseen tätä näennäistä kohteliaisuuden puutetta, vaan katselivat päinvastoin mielihyvällä näin kunnioitettavan tunteen suoraa ja välitöntä ilmausta.

"Oikein, caballero!" huudahti kapteeni. "By God, teillä on syytä puristaa sen miehen kättä, sillä hän on harras ja uskollinen sielu! Kymmenenkin kertaa on hän tänä yönä ollut hengenvaarassa yrittäessään päästä laivaani, johon vihdoin nousi puolikuolleena ja aivan näännyksissä."

"Pyh, pyh", virkkoi mestitsi huolettomasti, "se on mitä vähäpätöisin asia! Pääasia oli päästä teidän luoksenne, koska toveriparoilleni sattui se kova onni, että joutuivat vangituiksi."

Jaguari alkoi nauraa.

"Rauhoittukaa, hyvä mies", sanoi hän; "toverinne ovat yhtä vapaina kuin te itse, ja pian saatte heidät nähdä. Koko selkkaus oli erehdys, jonka selittämisen ilon minä jätän heille, kun heidät tapaatte."

Lanzi mulkoili kummastuneena tämän hänelle tuiki käsittämättömän puolinaisen selityksen kuullessaan, mutta hän ei vastannut mitään, vaan tyytyi kohauttamaan useat kerrat olkapäitään.

Jaguari kehoitti sitten kapteenia molempine seuralaisineen nousemaan ratsaille ranchoon saapuakseen, mihin nämä suostuivatkin.

Kun päällikköään seuranneet kuulivat tämän ehdotuksen, hyppäsivät he kilvan satulasta, kohteliaasti tarjotakseen hevosensa vieraille.

Valitsematta nousivat nämä lähimpäin ratsujen selkään, ja niin lähdettiin taloa kohti.

Vaikka ajoivatkin täyttä laukkaa, ehtivät tulokkaat kuitenkin katsella kummastuneina ympärilleen, eivätkä näyttäneet käsittävän rahtuakaan siitä, mitä havaitsivat. Vähään aikaan ei Jaguari kiinnittänyt suurta huomiota heidän ilmeisiinsä, vaan rupatteli edelleen vähäpätöisistä asioista. Mutta miesten miettiväisyys kävi vähitellen niin silmäänpistäväksi, että hän sen huomasi eikä voinut olla kysymättä, mistä se johtui.

"Totisesti, caballero", sanoi kapteeni, käyttäen heti hyväkseen tilaisuutta puhutella, "jollette olisi tehnyt minulle tätä kysymystä, olisin itse juuri ryhtynyt utelemaan teiltä, sillä minä en suoraan sanoen lainkaan ymmärrä, mitä meille on tapahtunut."

"Mitä sitten on tapahtunut?"

"Ka, minä kuulin tänä yönä tuolta reippaalta pojalta eilen kärsimästänne kauheasta tappiosta, armeijanne täydellisestä tuhosta ja hajaantumisesta. Minä riennän tarjoamaan teille ja teikäläisille, joiden luulin olevan metsänpetojen tavoin ajettuina ja ilman minkäänlaista suojaa, turvapaikan laivallani, mutta tuskin astun maihin, kun olen tämän armeijan keskellä, jonka sanottiin hajaantuneen kuin myrskytuulen lakaisemat lehdet syksyllä. Ja armeija on yhtä luja, yhtä hyvin järjestetty kuin ennen taistelua. Selittäkäähän minulle tämä arvoitus, sillä minä tunnustan suoraan, että en enää yritäkään löytää ongelmalle ratkaisua."

"Olen valmis tyydyttämään uteliaisuutenne", sanoi nuori mies hymyillen; "mutta ennen kaikkea odotan teiltä erästä arvokasta tiedonantoa".

"Hyvä on. Ensin sananen vain!"

"Puhukaa."

"Tapahtuiko taistelu todellakin?"

"Kyllä."

"Ja teidät lyötiin?"

"Perinpohjin."

"Sepä kummallista! Käsitän entistä vähemmän. No, puhukaa, minä kuuntelen."

"Onko niemekkeen linnoitus yhä meikäläisten hallussa?"

"On. Tuskin on tuntiakaan kulunut siitä, kun laivamme sieltä lähtivät. Senjälkeen, kun te sen niin rohkealla yllätyksellä valtasitte, eivät meksikolaiset ole tulleet tykinkantaman päähän."

"Jumala olkoon kiitetty!" huudahti nuori mies innoissaan. "Silloin ei mitään ole menetetty, ja kaikki on korjattavissa. Niin, kapteeni, meidät on lyöty, olemme kärsineet kauhean tappion, mutta te tiedätte, että niiden kymmenen vuoden aikana, jotka olemme taistelleet meksikolaista valtaa vastaan, ovat sortajamme varsin monasti luulleet meidät murskanneensa. Niinpä nytkin. Mutta Jumalan kiitos on kaksi sotakuntoisinta joukko-osastoamme säästynyt melkein koskemattomana muita osastoja kohdanneesta hirveästä teurastuksesta. Ne kaksi osastoa te näette tänne kokoontuneina. Joka hetki palaa hajaantuneita pakolaisia luoksemme, niin että viikon päästä voimme ehkä jälleen ryhtyä hyökkäyssotaan. Jumala on meidän kanssamme, sillä asia, jonka puolesta taistelemme, on pyhä. Me taistelemme aatteen puolesta, ja meidän täytyy voittaa! Eilinen tappio on meille vastaisuudessa opiksi."

"Olette oikeassa, ystäväni", vastasi kapteeni haltioituneena. "Tämä vallankumous eroaa tosiaan kaikista muista. Aina voitettuina, mutta aina pystyssä ja aseissa, olette te tänään monilukuisten tappioittenne jälkeen voimakkaammat kuin alkuhetkellä. Jumalan sormi on pelissä, täytyisi olla hullu, jollei sitä näkisi. Tappionnehan rajoittuvat vain miehiin ja aseisiin."

"Miehiin ja aseisiin vain. Me emme ole menettäneet vaaksan vertaakaan aluetta. Turhaan koetan selittää itselleni, mikä on estänyt voitollisia meksikolaisia ajamasta meitä takaa, sillä me olemme säilyttäneet kaikki asemamme ja olemme tuskin kymmenen kilometrin päässä taistelutantereelta."

"Monet päälliköistänne ovat kai kaatuneet tai joutuneet vihollisten käsiin?"

"Sitä pelkään. Jotkut ovat kuitenkin jo palanneet ja toisia mahdollisesti vielä saapuu. Valitettavasti on eräs, josta emme ole vielä mitään kuulleet – tiedätte, ketä tarkoitan. Jos päivä kuluu eikä hän tule, niin lähden itse häntä etsimään."

Jaguari oli puhunut totta. Tuon tuostakin saapui taistelussa säästyneitä sotilaita. Sillä lyhyellä ajalla, joka oli kulunut siitä, kun hän oli lähtenyt ranchosta, oli kolmattasataa palannut leiriin.

"Näette", virkkoi nuori päällikkö, luoden tyytyväisen katseen ympärilleen, "että asemamme ei tositeossa ole laisinkaan muuttunut, koska olemme säilyttäneet päämajamme ja teksasilainen vapaudenlippu yhä liehuu sen azotealta."

Ratsumiehet hyppäsivät sitten satulasta ja menivät sisälle taloon.

VII

Historian lehti

Jaguari erehtyi tai pikemminkin imarteli itseään sanoessaan, että Cerro Pardon tappio oli tuottanut vallankumouksellisille vain vähäpätöistä ja merkityksetöntä vauriota. Liian heikkona yrittääkseen puolustautua meksikolaisen armeijan hyökkäystä vastaan oli Galveston antautunut ensi haasteesta, ryhtymättä edes hyödyttömään mielenosoitukseen.

Mutta nuori päällikkö kummasteli syystä, että kenraali Rubio, vanha kokenut sotilas ja Meksikon armeijan parhaimpia upseereja, ei ollut koettanut kruunata voittoaan täydellisesti tuhoamalla lyömänsä viholliset ja ahdistamalla heitä viimeiseen asti.

Kenraali Rubiolla ei tosiaankaan ollut aikomusta antaa hengähdysaikaa lyömilleen vihollisille, mutta hänen tahtonsa herpaisi äkkiä hänen omaansa voimakkaampi tahto.

Silloin tapahtuneet seikat ovat niin kummallisia, että ne ansaitsevat tulla mitä seikkaperäisimmin kerrotuiksi. Sitäpaitsi liittyvät ne mitä kiinteimmin tosiasioihin, jotka olemme ottaneet selostaaksemme, ja luovat uutta valoa eräisiin Teksasin vallankumouksen vähän tunnettuihin tapahtumiin.

Pyydämme lukijalta anteeksi, mutta meidän on vielä kerran palattava vanhoille jäljillemme tullaksemme takaisin kenraali Rubion luo hetkellä, jona teksasilaiset, sittenkuin eversti Melendezin hyökkäys oli murtanut heidän rivinsä, käsittäen, että voitto peruuttamattomasti luisui heidän käsistään, alkoivat paeta kaikkiin suuntiin, enää yrittämättä puolustautua ja säilyttää valtaamaansa aluetta hallussaan.

Kenraali oli asettunut kukkulalle, jolle näkyi koko taistelukenttä, ja seurasi kaikkien otteluun osaaottavain joukko-osastojen liikkeitä. Heti kun hän näki vihollisten rivien joutuvan epäjärjestykseen, käsitti hän, kuinka hän saattoi käyttää tuota hillitöntä pakoa hyväkseen miekka vyöllä ajamalla pakenevia takaa niemekkeen linnoitukseen asti, johon hän vastustamatta olisi voinut tunkeutua sisälle tuon sekasortoisen joukon mukana, iskua iskemättä. Mutta kiirettä oli pidettävä, jottei suotaisi viholliselle aikaa tarkistaa tilannetta ja hiukan järjestyä, mitä eivät heitä johtavat päälliköt olisi laiminlyöneet yrittää, kunhan heidän vain olisi suotu hetkinen hengähtää.

Kenraali kääntyi juuri erään vieressään olevan adjutantin puoleen antaakseen hänen vietäväkseen käskyn, kuten tarve vaati, ja oli juuri lähettämäisillään hänet eversti Melendezin luo määrätäkseen tämän paiskaamaan kaiken ratsuväkensä ajamaan teksasilaisia takaa, mutta silloin ilmestyi äkkiä kymmenmiehinen joukko lanceroja eli peitsimiehiä, upseerin johtamina, joka karautti täyttä laukkaa kenraalia kohti viittaillen ja heiluttaen hattuaan.

Kummastuneena katseli kenraali tätä upseeria, jota ei tuntenut armeijaansa kuuluvaksi. Hetkisen perästä hän teki hämmästystä ja pettymystä osoittavan liikkeen, loi kaihomielisen katseen taistelukentälle, jäi liikkumattomaksi paikalleen ja jupisi, raivokkaasti viiksiänsä pureskellen, hiljaisella äänellä:

– Hiiteen moinen salonkiherra ja sapelinkalistaja! Miksei hän jäänyt Meksikoon! Tarvitsiko presidentin lähettää tänne mokoma korea kiiltotupsuinen lintu riistääkseen meiltä voittomme hedelmät?

Samassa saapuikin upseeri jo kenraalin luo, kumarsi hänelle kunnioittavasti, veti taskustaan ison sinetöidyn kirjeen ja ojensi sen hänelle.

Kenraali vastasi kylmästi tervehdykseen, otti kirjelmän, mursi sinetin ja silmäsi sisältöä huonotuulisena ja kulmiaan rypistäen.

Mutta melkein heti hän rutisti vihaisesti paperin ja lausui upseerille, joka jäykkänä ja liikkumattomana seisoi hänen edessään:

"Tehän olette ylikenraalin, tasavallan presidentin, adjutantti?" Ääni kuulosti äreältä.

"Niin, kenraali", vastasi upseeri kumartaen.

"Hm, missä on presidentti tällä hetkellä?"

"Korkeintaan kahdeksantoista kilometrin päässä täältä kahdentuhannen sotamiehen kanssa."

"Mihin hän on pysähtynyt?"

"Hänen ylhäisyytensä ei ole pysähtynyt, arvoisa kenraali. Päinvastoin hän etenee pikamarssissa yhtyäkseen teihin."

Kenraali teki huonoa tuulta ilmaisevan liikkeen.

"Hyvä on", vastasi hän hetkisen päästä, "palatkaa täyttä laukkaa hänen ylhäisyytensä luo ja ilmoittakaa hänelle, että saavun pian".

"Anteeksi, hyvä kenraali, mutta minusta näyttää, että ette ole lukenut kirjettä, joka minulla oli kunnia teille jättää", vastasi upseeri kunnioittavasti, mutta päättäväisesti.

Kenraali vilkaisi häneen kulmiensa alta.

"Minulla ei ole tällä hetkellä ollut aikaa sitä kirjettä lukea", virkkoi hän kuivasti.

"Saanen kunnian, arvoisa kenraali, ilmoittaa teille sen sisällön, sillä siinä annettu määräys on ehdoton."

"Ah", sanoi kenraali rypistäen kulmiaan. "Mikä teidän nimenne on, señor?"

"Don José Rivas, arvoisa kenraali."

"Hyvä on, señor don José Rivas, minä panen nimenne muistiini."

Uhkaava sävy, jolla nämä sanat lausuttiin, ei jäänyt huomaamatta upseerilta, joka punehtui hiukan.

"Minua surettaa kovin, paras kenraali, että minä poloinen kenttäupseeri vastoin tahtoani joudun tilanteeseen, jossa minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin laiminlyödä velvollisuuteni tai tulla teidän epäsuosioonne."

Kenraali oli hetkisen ääneti, sitten tasaantuivat rypyt hänen otsallaan, hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen, ja hän virkkoi hymyillen upseerille:

"Tein väärin. Suokaa minulle anteeksi, caballero, mutta minä en kyennyt hillitsemään ensimmäistä mielenliikutusta. Kun tällä tavoin näkee oikulla yhtäkkiä riistettävän itseltään tuhansien ponnistusten hedelmän, en voi olla tuntematta mielipahaa. Lähtekää, ilmoittakaa hänen ylhäisyydelleen, että minä tuntematta hänen tahtoaan ryhdyin taisteluun, mutta että hänen käskyään totellen pysähdyin ensi sanasta, jonka minulle lausuitte. Lähtekää!"

Upseeri kumarsi hevosensa kaulaan asti ja iskien kannukset jalon eläimen kylkiin kiidätti täyttä laukkaa pois seuralaistensa kanssa.

– Oi, – jupisi hän luoden epätoivoisen katseen armeijaansa, – niin uljas ja hyvin suoritettu taistelu! – Ja hän tukahdutti huokauksen.

Sillä välin kerääntyivät upseerit kenraalin ympärille ja vaativat äänekkäästi häneltä määräystä ajaa voitettuja takaa.

Kenraali kohotti päätänsä.

"Käskekää soittaa perääntymismerkki."

Adjutantit katselivat kummastuneina toisiaan, luullen käsittäneensä väärin.

"Niin", toisti kenraali, "puhaltakaa perääntymiskäsky. Armeija", lisäsi hän katkerasti hymyillen, "palaa entisille asemilleen kenraali Santa-Annan, tasavallan presidentin, määräyksestä. Minä en ole enää teidän päällikkönne. Päällikkyyden on minulta riistänyt presidentti, joka itse ottaa käsiinsä armeijan johdon."

Kenraalia ympäröivät upseerit ja adjutantit ottivat osaa päällikkönsä suruun, painoivat päänsä alas, häpeästä ja kiukusta punastuen, ja ryhtyivät, kenraalin siitä vielä kerran huomautettua, panemaan hänen määräyksiään täytäntöön, vaikkakin vastenmielisesti.

Ruudinhajun ja taistelua välttämättömästi seuraavan huumauksen kiihoittamat sotilaat eivät olleet helposti pidätettävissä, varsinkaan kun heidän päällikkönsä eivät suinkaan välittäneet torven yhä toistuvista signaaleista, vaan päinvastoin yllyttivät ratsumiehiään ajamaan teksasilaisia takaa. Vähitellen kuultiin kuitenkin kenraalin lähettämäin adjutanttien äänet, kuri sai jälleen vallan, järjestys palasi meksikolaiseen armeijaan, joka peräytyi aamulla ennen taistelua jättämiinsä asemiin, asettui leiriin ja sytytti nuotionsa.

Kello kahdeksan tienoilla illalla yhtyi kenraali Santa-Anna kenraali Rubioon.

Sydämellisesti tervehdittyään kenraalia palautti tasavallan presidentti itselleen päällikkyyden ja vetäytyi sitten rakennukseen, joka oli häntä varten valmistettu kuntoon ja jonka hän otti päämajakseen.

Aikakaudella, jolla kertomuksemme liikkuu, oli kenraali don Antonio Lopez de Santa-Anna yhdeksänneljättä tai neljänkymmenen vuoden vanha, vartaloltaan pitkä ja sopusuhtainen, korkeaotsainen ja ilmeeltään ylväs. Leuka oli pyöreä, nenä hiukan kyömyiseksi kaareutunut, silmät suuret, mustat ja ilmeikkäät; vavahteleva suu antoi hänelle merkillisen jalouden leiman. Mustat ja kiharaiset hiukset, jotka olivat silmäänpistävänä vastakohtana ihon kellervälle värivivahdukselle, peittivät hänen ohimoitaan ja kehystivät ulkonevia poskia. Sellainen oli ulkonäöltään se mies, joka jo kolmekymmentä vuotta oli ollut Meksikon pahana henkenä ja saattanut maan ehdottomasti rappiolle olemalla syynä tai verukkeena kaikkiin sotiin ja vallankumouksiin, jotka siitä asti, kun hän pääsi mahtavaksi, ovat herkeämättä järkyttäneet tätä onnetonta valtakuntaa.

Pyydämme anteeksi lukijalta, mutta meidän täytyy nyt kosketella hiukan politiikkaa ja lyhyesti mainita seikoista, jotka ovat ennen esiintyneet ja vievät ratkaisuun tämän selostaaksemme ottamamme liiankin pitkän tarinan.

Vaikka meksikolaiset olivatkin vastikään saaneet tärkeän voiton teksasilaisista, olivat he eräässä toisessa seudussa kapinallista aluetta kokeneet kolauksen, jonka seurausten täytyi olla heille äärettömän vakavat.

Teksasilaiset olivat saartaneet Bejarin kaupunkiin sulkeutuneen kenraali Cosin miehineen. Kaikkien maiden vapaaehtoisille luonnollisella ajattelemattomuudella olivat ensinmainitut, jotka luulivat olevan kysymyksessä vain muutaman päivän retken, laiminlyöneet varata itselleen ruokatarpeita ja talvivaatteita, vaikka sadeaika oli lähenemässä. Niinpä he alkoivatkin menettää rohkeutensa ja puhuivat piirityksen lopettamisesta, kun El Alférez, tuo salaperäinen henkilö, jonka jo olemme useita kertoja vilahdukselta nähneet, saapui ylikenraalin luo ja vakuutti pakottavansa meksikolaiset antautumaan, jos saisi käytettäväkseen kolmesataa miestä.

Kun maine nuoren sissipäällikön rohkeudesta oli jo kauan sitten vakiintunut teksasilaisten keskuudessa, suostuttiin hänen tarjoukseensa riemulla.

El Alférez täytti lupauksensa. Kaupunki valloitettiin neljän hurjan hyökkäyksen jälkeen, mutta nuori päällikkö sai luodin otsaansa ja kaatui kuoliaana muurinmurtumaan, kunniaansa hautautuen.

Silloin havaittiin, mitä tähän asti oli vain hämärästi aavisteltu. El Alférez oli nainen, urhea ja peloittava sissi oli nuori tyttö.

Kenraali Cos esikuntineen ja tuhatviisisataa meksikolaista marssivat aseettomina hyökkäyksissä säästyneen kapinalliskourallisen ja näiden urhean päällikön ruumiin ohitse. Viimemainittu oli naisenvaatteisiin puettuna asetettu istumaan voitetuilta anastetuilla lipuilla verhotulle korokkeelle.

Meksikolaiset lähtivät uuden tasavallan alueelta, sitten kun olivat antaneet kunniasanansa, etteivät vastustaisi itsenäisyyden tunnustamista.

Kenraali Santa-Anna oli siihen aikaan San Louis de Potosissa, jonne sai tiedon Bejarin tappiosta.

Raivoissaan häpeästä, jonka meksikolaiset aseet olivat kärsineet, vannoi presidentti, sitten kun oli purkanut vihaansa kenraaleille, jotka siihen asti olivat johtaneet sotatoimia, kostavansa Meksikon näin katalasti tahratun kunnian ja vihdoinkin tekevänsä lopun näistä kapinallisista, joita kukaan ei ollut kyennyt voittamaan.

Presidentti järjesti kuusituhatmiehisen armeijan – todella peloittavan joukon, kun otamme huomioon sotanäyttämönä olevan maan apulähteet. Haavoitetun ylpeyden ja koston toivon kannustamalla tarmolla tehdyt valmistukset olivat pian loppuunsuoritetut, ja Santa-Anna marssi Teksasiin, jaettuaan armeijansa kolmeen osastoon, joita johtivat kenraalit Sesma, Filisola Cos, Urrea ja Garuy.

Yhdyttyään kenraali Rubioon, jonka luo hän oli lähettänyt adjutantin määräyksellä, että kenraalin oli pysyttävä leirissään eikä uskaltauduttava taisteluun ennen hänen tuloaan – joka määräys kuitenkin saapui perille liian myöhään, – valmistausi presidentti lyömään ratkaisevan iskun valloittamalla takaisin Bejarin ja anastamalla Goliadin.

Bejar ja Goliad ovat kaksi espanjalaista kaupunkia, joista kummastakin lähtee teitä päätyen samaan keskukseen, toisin sanoen aivan anglo-amerikkalaisten laitosten ja toimintapiirin sydämeen. Näiden kahden kaupungin valloittaminen oli siis sotatoimien tukikohtana meksikolaisille mitä tärkeintä.

Äskeisen tappionsa heikontamat ja lannistamat teksasilaiset eivät suinkaan olleet kykeneviä vastustamaan tällaista peloittavaa hyökkäystä, jonka nyt näkivät itseään uhkaavan.

Meksikolainen armeija kävi kapinallisia vastaan todellista villien sotaa, hyökyen tulvivan virran lailla tämän onnettoman maan läpi, hävittäen vainiot ja polttaen ja ryöstäen kaupungit.

Kaksi ensimmäistä kuukautta Santa-Annan Teksasiin saapumisen jälkeen toivat meksikolaisille keskeytymättä jatkuvaa menestystä ja näkyivät osoittavan oikeaksi presidentin alkaman uuden menetelmän, niin raaka ja epäinhimillinen kuin se seurauksiltaan olikin.

Teksasilaiset olivat hetkiseksi joutuneet niin täpärälle, että heidän häviönsä näytti arvostelukykyisistä henkilöistä välttämättömältä ja täydellinen antautuminen vain ajan kysymykseltä.

Mainitkaamme lyhyesti meksikolaisen armeijan liikkeet, ennenkuin ryhdymme jatkamaan kertomustamme kohdasta, johon sen jätimme.

Sanoimme jo aikaisemmin, että meksikolaisten voimat olivat jaetut kolmeen osastoon.

Kolmetuhatta miestä eli puolet koko armeijasta oli, runsaasti tykistöllä varustettuna, lähtenyt kenraalien Santa-Annan ja Cosin johdolla Bejaria piirittämään.

Tässä kaupungissa oli vain heikko satakahdeksankymmentä miestä käsittävä varusväki, mutta sitä komentamassa oli eversti Travis, eräs vapaussodan suurimpia ja epäitsekkäimpiä urhoja.

Kaikilta tahoilta saarrettuna perääntyi eversti Travis linnoitukseen, säikähtymättä ylivoimaista vihollisjoukkoa, jota vastaan hänen oli taisteltava.

Häntä vaadittiin antautumaan.

"Älkäähän toki sellaisia puhuko!" vastasi hän hymyillen. "Me kuolemme kaikki; mutta voittonne tulee teille niin kalliiksi, että tappio olisi teille edullisempi."

Ja hän piti uskollisesti sanansa.

Hän vastusti kaksi kokonaista viikkoa ennen kuulumattomalla urhoollisuudella ja alituisesti kehoittaen tovereitaan.

Kahdenneljättä teksasilaisen onnistui tunkeutua hänen luokseen, syöksyen meksikolaisen armeijan lävitse.

"Me saavumme kuolemaan teidän kanssanne!" huusi näiden huimapäiden johtaja.

"Kiitos!" vastattiin lyhyesti.

Santa-Anna, jonka joukot piirityksen aikana olivat tulleet enemmän kuin kahdenkertaisiksi, haastatti toistamiseen eversti Travisia antautumaan, huomauttaen, että oli mieletöntä asettua alttiiksi avoimesta muurinaukosta tapahtuvalle hyökkäykselle. "Me tukimme sen ruumiillamme", vastasi eversti ylväästi.

Presidentti antoi hyökkäyskäskyn.

Teksasilaiset kaatuivat viimeiseen mieheen. Silloin meksikolaiset astuivat linnoitukseen, eivät voittajina, vaan salaisesti peloissaan ja ikäänkuin häpeillään voitostaan.

He olivat menettäneet tuhatviisisataa miestä.

"Ah", huudahti Santa-Anna katkerasti, "vielä tällainen voitto, niin olemme hukassa!"

Heti kun Bejar oli valloitettu, ajateltiin Goliadia.

Mutta siellä tapahtui yksi niitä asioita, jotka historioitsijan on pakko kirjoittaa muistiin, vaikkapa vain polttaakseen ikuisen häpeänmerkin niihin syyllisten otsaan.

Goliad on avonainen kaupunki, jossa ei ole ympärysmuuria eikä linnoitusta vihollisen pidättämiseksi.

Eversti Fannin oli sieltä poistunut, koska hänellä oli mukanaan vain viisisataa teksasilaista vapaaehtoista.

Kun hän oli pakosta jättänyt jälkeensä kuormastonsa ja ammuksensa, voidakseen nopeammin perääntyä, joutui hän preiriellä äkillisen yllätyksen alaiseksi, kenraali Urrean johtaman tuhatyhdeksänsataa miestä käsittävän meksikolaisen osaston hyökätessä hänen kimppuunsa.

Everstinsä käskystä muodostivat teksasilaiset neliön ja kestivät päiväkauden itsepintaisesti vihollistensa rynnistystä.

Nämä, jotka väkisinkin ihailivat varmaa tappiota ja kuolemaa uhmaavain vastustajainsa epätoivoista urhoollisuutta, kehoittivat heitä antautumaan, tarjoten hyvät ja kunnialliset ehdot.

Teksasilaiset epäröivät kauan, he eivät tohtineet luottaa vihollistensa vakuutuksiin, vaan tahtoivat mieluummin kuolla.

Mutta kun sataneljäkymmentä teksasilaista jo oli kaatunut, päätti eversti laskea aseensa ehdolla, että hänen miehiään pidettäisiin sotavankeina ja sellaisina kohdeltaisiin ja että amerikkalaiset vapaaehtoiset lähetettäisiin Meksikon hallituksen puolesta Yhdysvaltoihin.

Kenraali Urrea suostui näihin ehtoihin, ja teksasilaiset antautuivat.

Santa-Anna, joka vielä oli Bejarissa, kieltäytyi vahvistamasta sopimusta ja kaikkien kenraaliensa anomuksista ja rukouksista huolimatta määräsi hän nimenomaisella käskyllään vangit surmattaviksi. Ja niinpä palmusunnuntaina maaliskuun 17 päivänä teurastettiin kolmesataaviisikymmentä teksasilaista sotavankia kylmäverisesti Goliadin ja meren välisellä kentällä.

Kenraali Urrea, jolle tämä katala petos tuotti häpeää, taittoi miekkansa ja itki vimmoissaan.

Tämä kauhea verilöyly oli merkkinä yleiseen kansannousuun. Jokainen riensi lippujen alle. Epätoivo terästi uudelleen kapinallisten tarmon. Uusi armeija näkyi nousevan kuin maan alta ilmoille loihdittuna. Kenraali Houston nimitettiin ylipäälliköksi, ja molemmilta puolin valmistauduttiin äärimmäiseen ja ratkaisevaan kamppailuun.

VIII

Yöleiri

Sanoimme jo, että Teksasissa oli tultu ratkaisevaan vaiheeseen. Valitettavasti vain näytti sen tulevaisuus synkältä, voitettujen kohtalolta. Kapinallisten sankarillisista ponnistuksista huolimatta todettiin kauhulla hyökkäysarmeijan nopea eteneminen eikä keksitty keinoja sen ehkäisemiseksi. Mutta juuri tällä hetkellä, kun kaikki näytti epätoivoiselta, päätti kapinallisten neuvosto, tyyni, rohkea ja järkkymätön, joka tunsi entistä polttavampaa vapaudenrakkautta, heittää hyökkääjille viimeisen ja uskalletuimman uhman.

Säikähtymättä huonosta menestyksestä vastasi siis kapinallisten hallitus voittajan uhkauksiin julistamalla riippumattomaksi ja omien lakiensa turvaamaksi maan, joka melkein kokonaan oli meksikolaisten miehittämä ja niin sanoaksemme näiden hallussa. Tekaistiin perustuslaki, luotiin väliaikainen toimeenpaneva hallintovirasto, määrättiin kaikki toimenpiteet, jotka olosuhteiden vakavuus teki välttämättömiksi, ja nimitettiin vihdoin kenraali Houston teksasilaisen armeijan ylipäälliköksi mitä laajimmin valtuuksin.

Mutta valitettavasti ei teksasilaista armeijaa enää ollut olemassa; sen äskeiset tappiot olivat sen täydellisesti tuhonneet.

Säännöllisen, järjestetyn armeijan puutetta korvasi kuitenkin innostus, joka oli tulisempi kuin koskaan ennen. Teksasilaiset olivat vannoneet mieluummin hautautuvansa ryöstettyjen kaupunkiensa ja kyliensä suitsuaviin raunioihin kuin jälleen taipuvansa sortajan inhotun ikeen alle.

Eivätkä he olleet ainoastaan valmiit pitämään tätä valaa, vaan olivat päätöksensä jo toteuttaneetkin Bejarissa ja Goliadissa. Näyttäköön kansa kuinka lannistetulta tahansa ja olkoon se sitä todellakin tyranniensa silmissä, varmaa on, että kun se ponnistaa kaikki voimansa ja keskittää ne lujaksi ja horjumattomaksi tahdoksi elää vapaana tai kuolla, toipuu se tappiostaan ja kohoaa vihdoin voittajana ja uudestisyntyneenä sen marttyyriveren huuhtelusta, jonka ylväässä taistelussa vapauden puolesta orjuutta vastaan kaatuneet ovat vuodattaneet.

Tuskin oli kenraali Houston nimitetty, kun hän ryhtyi täyttämään velvollisuutensa. Hän saapui Guadalupelle kolme päivää Bejarin linnoituksen valtauksen jälkeen.

Teksasilaiset joukot nousivat kolmeensataan mieheen, jotka olivat kehnosti aseistettuja, kehnosti vaatetettuja ja nälkään kuolemaisillaan, mutta hehkuivat halusta kostaa kärsityt tappiot.

Vastanimitetty kenraali Houston katsoi velvollisuudekseen voittaa. Hänen nimeään kunnioitetaan Teksasissa niinkuin Washingtonin nimeä Yhdysvalloissa ja La Fayetten nimeä Ranskassa. Houston oli edeltäjä – niitä neroja, joita Jumala suvaitsee luoda, milloin tahtoo tehdä jonkun kansan vapaaksi.

Tämän kolmisatamiehisen armeijan nähdessään Houston ei menettänyt rohkeuttaan, vaan tunsi innostuksensa päinvastoin kasvavan. Nuo kolmesataa miestä, urhoolliset rippeet niistä kymmenestätuhannesta uhrista, jotka taistelun alusta olivat kaatuneet, eivät olleet menettäneet uskoaan isänmaan pelastukseen ja olivat edeltäjäinsä tavoin valmiit kuolemaan sen puolesta.

Se oli pyhä joukko, jolla hän tekisi ihmeitä.

Mutta ei kenraali Houston kuitenkaan voinut toivoa näillä kolmellasadalla miehellä, olivatpa he kuinka urhoollisia ja päättäväisiä tahansa, lyövänsä meksikolaisia, jotka saavuttamastaan menestyksestä korskeina etsivät halukkaasti tilaisuutta antaa kapinallisille ratkaisevan iskun tuhoamalla heidän armeijansa viimeisetkin jäännökset.

Ennenkuin uskaltautuisi taisteluun, josta epäilemättä riippuisi hänen maansa kohtalo, päätti kenraali Houston luoda itselleen uuden armeijan. Siksi hän ei marssinut vihollista vastaan, vaan kääntyi sensijaan Coloradon ja sitten Brazosin tienoille, polttaen ja hävittäen kaikki matkallaan, siten näännyttääkseen meksikolaiset nälkään.

Tällä menettelyllään saavutti kenraali kaiken sen menestyksen, jota siitä toivoi, ja aivan yksinkertaisesta syystä, sikäli kuin hän peräytyi Yhdysvaltain rajaa kohti, karttui hänen pieni armeijansa joka päivä uusista rekryyteistä, jotka jättivät kotinsa ja maatilansa liittyäkseen hänen lippujensa alle. Meksikolaisille tapahtui päinvastoin. Jokaisella päivämatkalla, jonka he marssivat, ajaakseen kapinallisia takaa, jättäytyi joitakuita pois riveistä, mikä samassa määrässä heikonsi heidän voimiaan.

Teksasilaisella kenraalilla oli voimakas vaikutin peräytyäkseen amerikkalaista rajaa kohti. Hän toivoi saavansa apua kenraali Gainesilta, joka presidentti Jacksonin käskystä oli tunkeutunut Teksasin alueelle Nocogdochesin kaupunkiin asti.

Näin pitkälle olivat asiat kehittyneet Houstonin ja Santa-Annan välillä, toisen yhä peräytyessä ja toisen edetessä, vaikka heidän ennenpitkää täytyisikin iskeä yhteen taistelussa, joka ratkaisisi suuren kysymyksen kansan vapaudesta ja orjuudesta, ja tällä kohdalta palaammekin kertomukseemme.

Kello oli noin kahdeksan illalla. Kuumuus oli kaiken päivää ollut tukehduttava, ja vaikka yö oli jo kauan sitten ehtinyt, ei helle ollut suinkaan vähentynyt, vaan päinvastoin lisääntynyt. Ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, ilma oli raskasta ja pilvet riippuivat alhaalla ja vierivät sähköisinä hitaasti avaruudessa. Lyhyesti sanoen, kaikki ennusti myrskyä.

Jokseenkin leveän joen partaalla, jonka uomassa kellertävä ja mutainen vesi juoksi alakuloisesti korkeiden, puuvillapensaiden reunustamain rantain välitse, nähtiin pimeässä tuikkivain tähtien lailla välkkyvät vähälukuisen ratsumiesosaston leiritulet.

Joki oli Coloradon sivujokia, ja sen rannalle leiriytyneet miehet olivat teksasilaisia.

Heitä oli vain viisikolmatta. Nämä viisikolmatta miestä olivat teksasilaisen armeijan koko ratsuväki.

Sillä välin kun nämä nuotioitten eteen surullisesti kyyristyneet miehet, joiden vähän matkan päähän kytketyt hevoset pureskelivat apettaan, haastelivat keskenään matalalla äänellä, istui heidän päällikkönsä yksinään oksista kyhätyssä, käryävän lampun valaisemassa hökkelissä jakkaralla, selkä nojattuna puunrunkoa vasten, käsivarret ristissä rinnan päällä, ja tuijotti eteensä, mitään näkemättä ja syviin mietteisiin vaipuneena.

Jaguari ei enää ollut sama kiihkeä ja seikkailunhaluinen nuori mies, jonka olemme lukijoillemme esitelleet. Kalpeat kasvot, laihtuneet piirteet, rypistyneet kulmakarvat, kuumeesta punoittavat silmät osoittivat voipumista. Usko oli yhä pysynyt elävänä hänen sydämessään, mutta toivo oli kuollut.

Hänen ympärillään alkoi tuntua kuoleman peloittava tyhjyys. Hänen rakkaimmat ystävänsä, hänen kannattamansa asian hartaimmat puolustajat olivat toinen toisensa perästä kaatuneet tässä säälittömässä kamppailussa. El Alférez, kapteeni Johnson, Ramirez, fray Antonio olivat vaipuneet veriseen hautaan. Toisten kohtalosta hän ei tiennyt, ei ollut heistä mitään kuullut. Tuulen taivuttamana ja myrskyn tuivertamana tammena jatkoi hän siis yksinään pelottomasti ja uhmaavana taistelua, mutta aavistaen loppunsa olevan lähellä.

Laskelmainsa mukaisesti peräytyessään oli kenraali Houston uskonut jälkijoukon johdon, siis kunniakkaimman ja vaarallisimman tehtävän, Jaguarille, joka oli sen ottanut vastaan synkällä ilolla varmana, että muiden turvallisuutta valvoessaan hän kaatuisi kunniakkaasti.

Mutta yö kävi yhä tummemmaksi, taivaanranta uhkaavammaksi, vaalea, vihmova sade alkoi hajoittaa harmaata usvaa, myrsky läheni nopeasti ja puhkeisi pian raivoamaan.

Sotamiehet odottivat pelolla myrskyn nousua ja etsivät vaistomaisesti suojaa tätä luonnon myllerrystä vastaan, joka oli aivan toisella lailla kauhea kuin heitä uhkaavat muut vaarat.

Kukaan ei voi, jollei ole sitä itse kokenut, edes osapuilleen kuvailla mielessään amerikkalaista hirmumyrskyä, joka vääntelee puita kuin oljenkorsia, sytyttää metsät tuleen, tasoittaa vuoria, ryöpsähdyttää virrat uomistaan ja mullistaa muutamassa tunnissa maan pinnan.

Äkkiä juovitti kirkas salama pimeyden ja värähtelevä ukkosenjyrähdys katkaisi majesteettisen äänettömyyden, joka oli seudulla vallinnut. Samalla hetkellä huusi muutaman askeleen päähän leiristä tähystäjäksi asetettu vartija: "Kuka siellä?"

Jaguari hypähti pystyyn kuin sähköiskusta ja, kumartuen eteenpäin, samalla kun koneellisesti otti ulottuvilleen lasketut aseensa, herkisti korviaan.

Kuultiin kostealla maalla useiden hevosten kavioiden vaimentunutta kapsetta.

"Kuka siellä?" huusi vartija toistamiseen.

"Ystäviä!" vastasi joku.

"Que gente?"

"Teksasilaisia!"

Jaguari lähti hökkelistä.

"Aseihin!" huusi hän omilleen. "Älkää antako yllättää itseänne!"

"Hehe!" jatkoi ääni, "enpä olekaan eksynyt jäljiltä, koska kuulen Jaguarin puheen".

"Häh?" virkahti tämä kummastuneena. "Kuka te sitten olette, joka minut niin hyvin tunnette?"

"By God, ystävä, jonka äänen toki pitäisi olla teille tuttu."

"John Davis", huudahti nuori mies riemulla, jota hän ei yrittänytkään salata.

"Kas niin", vastasi amerikkalainen iloisesti, "tiesinhän minä, että me piankin ymmärtäisimme toisemme".

"Tulkaa, tulkaa. Sallikaa hänen tulla, hän on ystävä!"

Viisi, kuusi ratsumiestä ajoi leiriin ja hypähti satulasta. Samalla hetkellä puhkesi myrsky raivokkaana, suhahtaen kuin vesipatsas seudun yli, jonka ryhmyiset puut rajuilma silmänräpäyksessä tempasi juurineen maasta ja kuljetti pois.

Teksasilaiset olivat laittaneet hevosensa makuulle ja itse laskeutuneet pitkäkseen niiden viereen kostealle maalle, jotta heidän päittensä päällä kaameasti vonkuva rajuilma koskisi heihin vähemmin.

Villin suurenmoinen oli näytelmä, jonka tarjosi tämä hävitetty tienoo ilmaa alituisesti viiltelevien kalpeiden salamain valaisemana, sillä välin kun ukkonen jyrisi kumeasti taivaan avaruudessa ja yhä alempana liikkuvat pilvet vaelsivat kuin pakoon lyöty armeija, sähköisinä toisiaan vastaan törmäillen.

Lähes kolmen tunnin ajan raivosi hirmumyrsky, tasoittaen kaikki tiellään. Vasta kello yhden tienoissa aamupuolella kävi sade vähemmän rankaksi, tuuli tyyntyi vähitellen, ukkonen jyrähteli enää vain pitkien väliaikojen perästä, ja rajuilman viime ponnistuksellaan lakaisema taivas näyttäytyi sinisenä ja tähtituikkeisena. Myrsky siirtyi raivoamaan muille seuduille.

Miehet ja hevoset nousivat, jokainen hengähti, ja koetettiin saada leiriin hiukan järjestystä.

Se ei ollut helppoa, hökkeli oli temmattu pois, tulet sammuneet, polttopuut hajoitettuina sinne tänne. Mutta teksasilaiset olivat karaistuja miehiä ja kauan sitten tottuneet erämaan elämän vaaroihin ja vaivoihin. Rajuilma ei ollut heitä lannistanut, vaan päinvastoin lisännyt, elleipä heidän rohkeuttaan, jota heiltä ei milloinkaan puuttunut, niin heidän voimiaan ja kärsivällisyyttään.

He ryhtyivät reippaasti työhön, ja vajaassa kahdessa tunnissa olivat kaikki myrskyn tekemät tuhot korjatut, sikäli kuin heidän vaillinaiset apuneuvonsa sen sallivat. Nuotiot olivat uudestaan sytytetyt ja hökkeli pantu jälleen pystyyn.

Muukalainen, joka sillä hetkellä olisi tunkeutunut kapinallisten leiriin, ei olisi saattanut aavistaa, että he aivan äsken olivat kokeneet niin peloittavan vesipatsaan riehunnan.

Jaguari oli rientänyt juttelemaan John Davisin kanssa, jonka hän sitä ennen oli ehtinyt vain vilahdukselta nähdä, koska oli puuttunut mahdollisuutta vaihtaa sanaakaan. Kun järjestys oli palautettu, meni hän tämän luokse ja pyysi häntä seuraamaan itseään telttaan.

"Sallikaa minun", virkkoi amerikkalainen, "tuoda teille kolme toveriani, joiden näkeminen varmaan on teille mieluista".

"Olkoon menneeksi", sanoi Jaguari, "keitä he siis ovat?"

"Minä en tahdo riistää teiltä iloa itse tuntea heidät", vastasi John Davis hymyillen.

Nuori mies ei väittänyt vastaan. Hän tunsi liian hyvin vanhan orjakauppiaan, jotta ei olisi häneen täydellisesti luottanut.

Muutamia minuutteja myöhemmin astui John Davis tovereineen telttaan, niinkuin oli luvannut.

Jaguari hypähti riemusta heidät huomatessaan ja lähestyi heitä innokkaasti, ojentaen heille kätensä.

Nuo miehet olivat Lanzi, Quoniam ja Musta Hirvi.

"Ohoh", huudahti hän, "siinäkö te vihdoinkin olette! Jumala olkoon kiitetty! Enää en tohtinut toivoa teidän palaamistanne."

"Miksikä ette?" kysyi Lanzi. "Koska me Jumalan armosta yhä olemme elossa, täytyihän teidän meitä odottaa."

"Niin paljon on tapahtunut eromme jälkeen, niin monta onnettomuutta meitä kohdannut, niin monta ystäväämme kaatunut ja iäksi poistunut joukostamme, että minä, teistä mitään uutisia kuulematta, pelkäsin teidänkin kuolleen."

"Tiedätte, ystäväni", virkkoi amerikkalainen, "että olemme jo kauan olleet poissa ja että emme siis laisinkaan tiedä, mitä lähtömme jälkeen on tapahtunut".

"Niin, minä selostan sen teille. Minä kerron teille kaikki, mutta ensiksi sananen, yksi ainoa."

"Puhukaa."

"Missä on Lujamieli?"

"Viiden, kuuden kilometrin päässä täältä, joten te hänet pian saatte nähdä. Hän minut lähetti edellään ilmoittamaan pikaisesta saapumisestaan."

"Kiitos", vastasi nuori mies miettiväisenä.

"Siinäkö kaikki, mitä haluatte tietää?"

"Melkein, sillä kaiketikaan ette ole kuulleet mitään uutisia..."

"Kenestä?" keskeytti amerikkalainen nähdessään Jaguarin epäröivän.

"Carmelasta", virkkoi tämä vihdoin äärimmäisin ponnistuksin.

"Carmelastako?" huudahti John Davis kummastuneena. "Mistä me niitä olisimme saaneet? Lujamieli haluaa päinvastoin tiedustella niitä teiltä."

"Minulta!"

"Noh, teidänhän täytyy tietää paremmin kuin meidän kaikkien muiden, kuinka se rakas lapsi jaksaa."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Asia on kuitenkin hyvin selvä. Minun ei tarvitse muistuttaa teille, millä tavoin meidän onnistui Mezquiten valloituksen jälkeen pelastaa tyttöparka, jonka se kurja oli niin halpamaisesti ryöstänyt. Muistutan teille vain, että samana päivänä kun Lujamieli ja minä teidän nimenomaisesta käskystänne lähdimme matkalle saapuaksemme Uskollisen Sydämen luo, annettiin neitonen teidän nähtenne kapteeni Johnsonin huostaan hänen vietäväkseen Galvestoniin erään kunnioitettavan rouvashenkilön taloon, joka oli suostunut suomaan hänelle turvapaikan."

"Entä sitten?"

"Miksi sanotte: entä sitten?"

"Ka, minä tiedän kaiken tuon, joten sen minulle kertominen oli tarpeetonta. Minähän kysyn, oletteko kuullut uutisia Carmelasta, senjälkeen kun hän lähti Galvestoniin."

"Mutta sehän on mahdotonta, ystäväni. Kuinka me olisimme voineet hänestä mitään kuulla? Ajatelkaahan toki, että me lähdimme erämaahan."

"Se on totta", vastasi nuori mies alakuloisesti, "hupsu minä olen, suokaa minulle anteeksi".

"Mikä teitä vaivaakaan, ystäväni? Miksi noin kalpenette? Miksi kuvastuu silmistänne moinen levottomuus?"

"Ah", huokasi toinen, "se johtuu siitä, että ette ole kuulleet mitään doña Carmelasta. Mutta minä olen kuullut hänestä uutisia."

"Tekö, ystäväni?"

"Niin, minä."

"Siitä on kai pitkä aika?"

"Ei, se tapahtui vasta eilen illalla", virkkoi hän katkerasti nauraen.

"Minä en teitä laisinkaan ymmärrä."

"No, kuunnelkaa sitten. Se, mitä teille kerron, on pian sanottu, mutta se on tärkeää, sen vakuutan."

"Kuuntelen teitä."

"Me olemme, kuten tietänette, vapausarmeijan jälkijoukkona."

"Niin, minä tiesin sen, ja sepä juuri auttoikin minut jäljillenne."

"Hyvä on. Niinpä ei kulu päivääkään, ettemme vaihtaisi laukauksia tai sapeliniskuja meksikolaisten kanssa."

"Jatkakaa."

"Eilen – näette, että uutinen ei ole vanha, koska on kulunut vasta muutamia tunteja – hyökkäsi äkkiä kimppuumme nelisenkymmentä meksikolaista ratsumiestä. Kello oli noin kolme iltapäivällä, kenraali Houston oli armeijan pääjoukon kanssa menemässä joen yli, ja meille oli annettu määräys vastustaa hinnalla millä tahansa, suojellaksemme peräytymistä. Se määräys oli tarpeeton. Meksikolaiset nähdessämme me hyökkäsimme vimmatusti heidän kimppuunsa, ja kahakka syntyi heti. Muutaman minuutin käsikähmän jälkeen meksikolaisten rivit alkoivat horjua, ja pian käänsivät he ratsunsa, jättäen pari, kolme ruumista taistelutanterelle. Koska olimme liian heikot ajamaan vihollista takaa, annoin minä peräytymiskäskyn sotilailleni ja olin aikeissa itsekin peräytyä, kun samassa kaksi pakenevaa, kaksi meksikolaista ratsumiestä, keskeytti pakonsa, pysähtyi ja sapeliensa päähän sidotuilla nenäliinoillaan minulle tiedoitti, että halusivat neuvotella. Minä lähestyin noita kahta miestä, jotka pikemmin näyttivät rosvoilta kuin sotureilta, ja kysyin mitä halusivat, jolloin toinen heistä, kookasvartaloinen ja villi-ilmeinen, heti vastasi:

"– 'Tehdä teille palveluksen, jos olette Jaguari, niinkuin luulen.'

"– 'Olen kyllä Jaguari', vastasin minä, 'mutta mikä on teidän nimenne? Kuka te olette?'

"– 'Vähätpä siitä, kuka minä olen, jos aikomukseni ovat rehelliset.'

"– 'Täytyy toki tietää ne aikomukset?'

"– 'Hm', virkahti hän, 'olettepa te epäluuloinen, veikkoseni!'

"– 'Noh, Sandoval', keskeytti toinen ratsumies naisellisen vienolla äänellä, puuttuen äkkiä keskusteluun, 'älä noin koukuttele, vaan puhukaamme puhuttavamme'.

"– 'En parempaa pyydäkään', vastasi toinen jurosti, 'mutta tämä herrasmies pakottaa minut luikerteluun'.

"– Toinen ratsumies kohautti halveksivasti hymyillen olkapäitään ja virkkoi, minua kohti kääntyen:

"– 'Sanalla sanoen, caballero, tässä on paperi, jonka muuan teille erittäin mielenkiintoinen henkilö on pyytänyt meitä teille toimittamaan.'

"– Minä tartuin nopeasti paperiin ja olin sen avaamaisillani, kun salainen aavistus vihjaisi minulle onnettomuudesta.

"– 'Ei', ehkäisi meksikolainen innokkaasti, tarttuen käsivarteeni, 'odottakaa siksi, kun olette palannut omienne luo, ennenkuin luette kirjeen'.

"– 'Niin menettelenkin', vastasin minä; 'mutta ette suinkaan tarkoittane, että tekisitte minulle mitään palvelusta ilmaiseksi?'

"– 'Miksikä en?'

"– 'Siksi, että ette minua tunne ja että teillä täytyy olla perin vähän mielenkiintoa minuun.'

"– 'Kenties', vastasi ratsumies, 'mutta älkäähän sentään velvoittautuko mihinkään, ennenkuin tiedätte, mitä tämä kirje sisältää.' Sitten hän antoi merkin toverilleen, ja keveästi kumarrettuaan lähtivät molemmat täyttä laukkaa, jättäen minut melkoisesti kummastuneeksi tavasta, jolla tämä merkillinen kohtaus oli päättynyt, ja hypistelemään niin omituisella tavalla saamaani paperia, jota en vielä tohtinut avata."

"Ihmeellistä kylläkin", jupisi amerikkalainen, "ja mitä te teitte, sitten kun puhuttelijat olivat jättäneet teidät yksiksenne?"

"Minä seurasin heitä varsin kauan silmilläni, mutta sitten muistutti minua äkkiä velvollisuudestani pari vierestäni kajahtavaa kiväärinlaukausta, joiden luodit vinkuivat korvissani. Minä kumarruin hevoseni kaulaa vasten, iskin kannukset kylkiin ja palasin täyttä laukkaa leiriin. Tuskin olin sinne saapunut, kun levottomuudesta ja uteliaisuudesta palaen avasin kirjeen."

"Ja se oli?"

"Carmelalta."

"By God", huudahti amerikkalainen lyöden nyrkillään pöytään, "siitä olisin lyönyt vetoa!"

IX

Sandoval

"Niin", jatkoi Jaguari hetkisen päästä, ääni murtuneena, "kirje oli kokonaan Carmelan käsialaa. Arvaatteko, mitä hän kertoi? Tahdotteko sen tietää?"

Amerikkalainen vilkaisi ympärilleen.

"Oh", huudahti Jaguari hiukan rajusti, "mitäpä sillä väliä? Eivätkö nämä kunnon pojat ole ystäviämme, uskollisia ja parhaita ystäviä? Mitä hyödyttäisi heiltä salata asiaa, joka minun ehkä huomenna täytyisi heille ilmoittaa?"

John Davis kumarsi.

"Käsitätte ajatukseni vallan väärin", sanoi hän; "minä en pelkää näitä, jotka ovat täällä saapuvilla, vaan niitä, jotka ehkä ulkona kuuntelevat".

Nuori mies pudisti päätänsä.

"Ei, ei", sanoi hän. "Älkää pelätkö mitään, John Davis, vanha ystäväni. Kukaan ei meitä kuuntele."

"Lukekaa siis kirje, sillä minä palan halusta tuntea sen sisällyksen."

Vaikka hämärä alkoi juovittaa taivaanrantaa kaikilla prisman väreillä, ei aamusarastus ollut vielä kyllin kirkas, että olisi voinut lukea ilman jonkinlaista valaistusta. Lanzi otti lampun, jonka käryävä sydän hehkui hiilenä, paljon valoa levittämättä, niisti sen rohkeasti sormillaan ja piti sitä Jaguarin kasvojen kohdalla.

Hetkisen epäröityään veti tämä samettinuttunsa sivutaskusta likaisen ja rypistyneen paperin, avasi ja luki sen:

    "Teksasin sissipäällikölle, liikanimeltä Jaguari.

    Jos todella tunnette minua kohtaan sitä harrasta kiintymystä,
    josta niin usein olette halunnut antaa minulle todistuksia, niin
    pelastakaa ystävänne tytär. Lähdettyäni Galvestonista, mennäkseni
    isääni etsimään, jouduin julmimman viholliseni käsiin. Minä
    kiinnitän toivoni enää vain kahteen henkilöön maailmassa, teihin
    ja eversti Melendeziin. Isä on liian kaukana voidakseni odottaa
    tehokasta apua häneltä, ja hänen elämänsä on minulle liian
    kalliskin suostuakseni panemaan sen vaaranalaiseksi, tapahtuipa
    mitä tahansa. Minä luotan teihin kuin Jumalaan. Pettäisittekö
    toivoni!

                                             Lohduton Carmela."

"Hm", virkahti amerikkalainen, "siinäkö kaikki?"

"Ei", vastasi nuori mies, "tämän alle on kyhätty toinen kirje".

"Ahaa! Carmelaltako?"

"Ei."

"Keneltä sitten?"

"En tiedä; siinä ei ole nimimerkkiä."

"Ettekö aavistakaan?"

"Kenties... Mutta ennenkuin teille sanon, ketä kirjoittajaksi arvelen, lukisin teille mielelläni tämän toisenkin kirjeen."

"Minkätähden?"

"Tietääkseni, oletteko samaa mieltä ja tukevatko aavistuksenne omiani."

"Hyvä, minä ymmärrän. Lukekaa."

Jaguari otti puoliksi kokoonkääntämänsä paperin jälleen käteensä ja luki:

    "Tämän kahdessa kappaleessa laaditun kirjeen osoittaa doña
    Carmela kahdelle henkilölle, señor Jaguarille ja eversti
    Melendezille. Toista kaksoiskappaletta ei vielä ole saatettu
    perille. Minä odotan sitä ennen Jaguarin vastausta. Hänestä
    riippuu ei ainoastaan nuoren, joka suhteessa mielenkiintoisen
    neitosen pelastaminen, vaan myöskin sen asian voitollinen
    ratkaisu, jonka puolesta hän niin urheasti taistelee.
    Siihen tarvitaan hänen puoleltaan vain pieni, helppo toimenpide:
    olisi saavuttava aamulla kello kahdeksan ja yhdeksän välillä
    Cueva del Venadon eteen. Mies lähtee luolasta ja ilmoittaa,
    millä ehdoilla suostuu avustamaan häntä tässä kaksinkertaisessa
    yrityksessä. – Tervehdys asian ymmärtävälle!"

Jaguari käänsi paperin jälleen kokoon ja pisti sen takaisin nuttunsa taskuun.

"Siinäkö kaikki?" kysyi amerikkalainen toistamiseen.

"Tällä kertaa kylläkin", vastasi nuori mies. "Mitä tästä kirjelmästä nyt ajattelette?"

"By God! Luulen, että sen kyhääjä on sama, joka teille kirjeen toi."

"Siinä olemme yhtä mieltä, sillä niin minäkin arvelen. Ja mitä minun teidän käsityksenne mukaan tulisi tehdä?"

"Ah, se kysymys on edellistä vaikeampi. Asia on vakava!"

"Ajatelkaa, että on kysymys Carmelasta."

"Kyllähän sen tiedän. Mutta muistakaa, että tuo kohtaus saattaa olla teille viritetty ansa."

"Missä tarkoituksessa?"

"Teidän kaappaamiseksenne, by God!"

"Entä sitten?"

"Entäkö sitten?"

"Niin, edellyttäen, että siihen olisi kätketty ansa, niin mitä siitä johtuisi?"

"Ensiksikin, että te joutuisitte vangiksi, ja toiseksi, että Teksas menettäisi yhden hartaimmista puolustajistaan. Lyhyesti sanoen, teidän asemassanne minä en menisi. Se on minun suora ja koristelematon neuvoni." Ja kääntyen läsnäolevien puoleen, jotka hänen astuttuaan sisälle olivat pysähtyneet äänettöminä ja hievahtamatta, hän kysyi heiltä: "Mitä sitten te tästä ajattelette, señores?"

"Olisi mieletöntä luottaa mieheen, jota ei tunne ja jolla saattaa olla häijyt elkeet", sanoi Lanzi.

"Täytyy jäädä tänne", säesti Quoniam.

"Antilooppi on eläimistä hupsuin, mutta sen vaisto käskee sitä kuitenkin välttämään metsästäjiä", virkkoi comanchipäällikkö mielevästi. "Parasta, että veli jää ystäviensä luo."

Jaguari harppoi kojun lattialla, ilmeisesti ristiriitaisin tuntein ja kuumeisen levottomana, sillä välin kun kukin lausui mielipiteensä.

"Ei", huudahti hän hurjanlaisesti ja pysähtyen äkkiä, "minä en jätä doña Carmelaa pulaan! Hänen kutsuessaan minua avukseen olisi se halpamaista. Minä en petä hänen toivomustaan, tapahtukoon mitä tahansa, vaan lähden Cueva del Venadoon."

"Miettikäähän toki, ystäväni", varoitti John Davis.

"Minä olen miettinyt mietittäväni ja tahdon pelastaa doña Carmelan henkenikin uhalla."

"Te ette sitä tee, ystäväni", toisti amerikkalainen säveästi.

"Ja miksi en sitä tekisi?"

"Siksi, että kunniantunto sen kieltää, koska sydämenasioiden ohella on myös velvollisuus, yksityisten tunteiden ohella yhteisetu. Jälkijoukon johtajana te vastaatte armeijan turvallisuudesta. Jos saisitte surmanne tai teidät otettaisiin vangiksi, joutuisi sotajoukko perikatoon tai ainakin vaaraan. Siitä syystä ette voi sitä tehdä, ystäväni."

Jaguari painoi päänsä alas ja lysähti masentuneena jakkaralle.

"Mutta mitä sitten on tehtävä, hyvä Jumala! Mitä tehtävä?" jupisi hän epätoivoissaan.

"Toivottava!" vastasi John Davis, antaen ystävilleen merkin, jonka nämä ymmärsivät (sillä he poistuivat heti kojusta). "Jaguari, ystäväni, veljeni", jatkoi hän, "minunko siis täytyy teitä rohkaista, teitä, leijonansydämistä miestä, joka olette niin urhea taistelussa ja aina olette pää pystyssä uhmannut vastoinkäymisiä? Tahdotteko siis asettaa vaakakuppiin naisenlemmen isänmaanrakkautta vastaan? Tahdotteko itkeä menetettyä lempeänne, vangittua tai kuollutta armastanne, silloin kun isänmaanne kukistuu sortajainsa toistuvista iskuista ja teidän väistyessänne tai vain epäröidessännekin loppuun asti uhrautua kunniakkaalle asiallenne huomenna ehkä tämä rakas Teksas, joka on toivottomassa taistelussaan vuodattanut heleintä ja kalleinta vertaan, iäksi haudattaisiin teidän tähtenne viimeisten poikainsa ruumiiden alle! Veli, veli, hetki on äärettömän tärkeä, pitää pelastaa isänmaa, tämä äiti, jonka täytyy niin monesta syystä olla teille rakas, tai kaatua yleishyvän puolesta. Yhteinen onni on asetettava vähäisten ja itsekkäisten intohimojen yläpuolelle. Epäröiminen on kavaltamista! Ylös, veli, älkääkä häväiskö itseänne halpamaisella heikkoudella!"

Nuori mies nousi nämä ankarat sanat kuullessaan pystyyn kuin käärmeen pistämänä, mutta sammutti nopeasti katseensa leimahtavan salaman, ja murheellinen hymy levisi kuin suruharso hänen kauniille kasvoilleen.

"Kiitos, veli!" vastasi hän tarttuen John Davisin käteen ja puristaen sitä lujasti, "Kiitos, että olette muistuttanut, minulle velvollisuuttani. Minä kuolen paikallani."

"Ah, nyt vihdoinkin tunnen teidät jälleen!" huudahti amerikkalainen riemastuneena. "Tiesinhän minä hyvin, että sydämenne ei jäisi kuuroksi velvollisuuden kutsulle ja että te kantaisitte kunniakkaan uhrinne loppuun asti."

Nuori mies huokasi syvään, mutta hän ei tuntenut itsellään olevan voimia vastata tähän ylistykseen, jota ei mielestään ansainnut.

Sillä hetkellä kuultiin ulkoa aseiden kalinaa ja hevosten kavioitten kapsetta.

"Mitähän on tekeillä?" kysyi Jaguari.

"En tiedä", vastasi amerikkalainen; "mutta kaipa se pian meille selviää".

Vartija oli tosiaankin huutanut: "kuka siellä?" johon huutoon oli ulkoa vastattu, ja sitten oli ratsastaja saapunut leiriin.

"Lähetti", virkkoi Lanzi, ilmestyen kojun ovelle.

"Lähettikö?" tutkaisi Jaguari, luoden kummastuneen katseen John Davisiin.

"Kenties se on apu, jota Jumalalta odotatte ja jonka hän teille nyt toimittaa", vastasi amerikkalainen.

Nuori mies hymyili epäluuloisesti, mutta lausui kääntyen Lanzia kohti:

"Käskekää hänet sisälle."

"Tulkaa, señor", virkkoi mestitsi kääntyen vielä näkymättömän henkilön puoleen; "päällikkö on valmis ottamaan teidät vastaan".

Lanzi poistui, tehden tilaa tulijalle, joka heti astui sisälle.

Jaguari säpsähti tuntiessaan hänet. Mies oli Sandoval, sama, joka eilen oli jättänyt hänelle kirjeen.

Sandoval tervehti sirosti molempia henkilöitä, joiden pariin saapui.

"Minun näkemiseni kaiketi kummastuttaa teitä, caballero", virkkoi hän hymyillen Jaguarille.

"Sen myönnän", vastasi tämä, yhtä sirosti tervehtien kuin vieraskin.

"Asia on kuitenkin varsin yksinkertainen. Minä pidän selvästä ja suorasta pelistä. Kirjeessä, joka minulla itselläni oli kunnia teille eilen jättää, ehdotin kohtausta Venadon luolalla tärkeiden asiain pohtimista varten, eikö niin?"

"Kyllä te minulle ehdotitte kohtausta."

"Mutta", jatkoi Sandoval hänelle ominaiseen kursailemattomaan ja huolettoman rohkeaan sävyyn, "olimme tuskin eronneet, kun mieleeni juolahti jotakin".

"Ah, olisiko epähienoa kysyä teiltä, mitä se oli?"

"Ei suinkaan. Minä mietin, että nykyisissä olosuhteissamme, siinä asemassa, jossa olemme toistemme suhteen, ja kun minulla ei ole kunniaa olla teille tunnettu, saattaisi tapahtua, että ette luottaisi minuun niin täydellisesti kuin ansaitsen ja jättäisitte minut ilman aikojani luolassa värjöttelemään."

Molemmat kapinalliset vaihtoivat keskenään katseen, jonka Sandoval ohimennen huomasi.

"Ahaa", virkkoi hän nauraen. "Näyn arvanneen oikein. Sanalla sanoen toistan teille, että kun meillä oli tärkeitä asioita keskusteltavana, päätin itse tulla avoimesti teitä tapaamaan poistaakseni moisen vaikeuden."

"Siinä teitte hyvin, ja minä kiitän teitä."

"Ei mitään kiittämistä, minä toimin tässä asiassa yhtä paljon itseni kuin teidän hyväksenne."

"Vaikkapa niinkin, on menettelynne silti yhtä rehellistä. Ette siis olekaan lähetti?"

"En ensinkään. Minä vain katsoin välttämättömäksi naamioitua sillä nimityksellä, päästäkseni helpommin leiriin ja teidän puheillenne."

"Eipä väliä. Niin kauan kuin viivytte meidän luonamme, pidetään teitä neuvottelijana ja kohdellaan sellaisena. Älkää siis pelätkö."

"Mitäpä minä pelkäisin? Teidän kunniannehan on minulle takuuna!"

"Kiitän teitä siitä hyvästä käsityksestä, jonka minusta lausuitte. Luottamustanne minä en petäkään. Ja jos te katsotte sopivaksi, käymme nyt asiaan."

"Perin kernaasti", vastasi Sandoval, hiukan epäröiden ja luoden arastelevan katseen amerikkalaiseen.

"Tämä caballero on harras ystäväni", vastasi Jaguari, tajuten puhuttelijansa katseen, "joten voitte huoleti haastaa hänen kuultensa".

"Hm", virkkoi Sandoval kohauttaen päätänsä, "äitini, joka oli hurskas nainen, toisteli minulle aina, että kahden riittäessä jotakin asiaa pohtimaan on kolmannen läsnäolo tarpeeton".

"Äitinne oli oikeassa, caballero", vastasi John Davis nauraen, "ja koska teistä on niin vastenmielistä, että minä jäisin kuuntelijaksi, niin poistun".

"Minulle itselleni on aivan samantekevää, kuunteletteko vai ette", virkkoi Sandoval huolettomasti; "pyyntöni esitän vain tämän herrasmiehen vuoksi, joka ei toki halunne, että kukaan muu on sanoja kuulemassa".

"Jos se tosiaan on teidän ainoa syynne", vastasi Jaguari, "niin voitte puhua, sillä minä toistan teille, että minulla ei ole mitään salattavaa tältä caballerolta".

"Hyvä sitten", virkkoi Sandoval.

Hän istahti jakkaralle, kiersi savukkeen maissinlehdestä, sytytti sen lampusta, jonka valo oli tullut aivan tarpeettomaksi hetki hetkeltä kirkastuvan päivän hohteessa, ja kääntyi huolettomana kahteen puhetoveriinsa.

"Señores", puhui hän, pölläyttäen paksun savupilven suustaan ja sieraimistaan, "on tarpeellista, että tiedätte minun olevan tunnustettuna päällikkönä lukuisilla ja uljaalla joukolla henkipattoja tai rosvoja – miten vain suvaitsette heitä nimittää, – jotka niin sanottu kunniallinen kaupunkilaisväestö on luullut häväisevänsä mainitsemalla heitä savannien perkaajiksi eli preirierosvoiksi – yhtä valheellisia nimityksiä kumpikin".

Tämän kummallisen ja röyhkeän huolettomasti tehdyn tunnustuksen kuullessaan säpsähtivät molemmat miehet ja vilkaisivat toisiinsa jokseenkin hämmästyneinä.

Rosvo huomasi silmäkulmainsa alta tuon kaksinaisen eleen ja jatkoi sisällisesti mielissään sanojensa vaikutuksesta.

"Ymmärtääksenne sen, mitä seuraa, oli välttämätöntä, että tunnette yhteiskunnallisen asemani", sanoi hän.

"Hyvä", keskeytti John Davis, "mutta mikä on aiheuttanut toimenpiteen, jota varten olette luoksemme saapunut?"

"Siihen on kaksi tärkeää syytä", vastasi Sandoval lyhyesti. "Ensiksikin haluan kostaa ja toiseksi tahdon ansaita sievoisen rahasumman myymällä teille ensimmäisessä taistelussa mahdollisimman kalliista sen cuadrillan avustuksen, jonka päällikkönä minulla on kunnia olla ja johon kuuluu kolmekymmentä hyvin aseistettua miestä oivallisine ratsuineen."

"Jatkakaahan siis, mutta puhukaa lyhyeen, sillä meillä on kiire."

"Älkää pelätkö! Liikeasioissa ymmärretään puolesta sanasta. Kuinka paljon tarjoatte minulle cuadrillastani?"

"En voi mieskohtaisesti sopia kanssanne asiasta", sanoi Jaguari, "minun täytyy kysyä ylikenraalin mielipidettä".

"Aivan oikein."

"Ilmoittakaahan minulle vain vaatimanne summa, niin alistan asian kenraalin ratkaistavaksi."

"Hyvä, te maksaisitte minulle viisikymmentätuhatta piasteria [noin 2,500,000 markkaa]. Puolet käteisesti ja loput sitten, kun taistelu on voitettu. Näette, että en ole liiaksi vaatelias."

"Hintanne on kohtuullinen, mutta millä tavoin voimme toistemme kanssa keskustella?"

"Mikään ei ole helpompaa. Milloin haluatte haastella kanssani, tarvitsee teidän vain sidottaa punaiset nauhakkeet ratsumiestenne keihäiden päähän. Minä puolestani menettelen samoin, milloin minulla on teille tärkeä tiedonanto."

"Se on siis sovittu. Siirtykäämme nyt siihen toiseen asiaan."

"Kas niin! Eräänä päivänä muuan munkki, nimeltään fray Antonio, toi haavoitetun miehen luokseni."

"Valkoisen Nylkijän?" huudahti John Davis.

"Tunnetteko hänet?" kysyi rosvo.

"Kyllä, jatkakaa vain."

"Hän on korskea veitikka, eikö totta?"

"Siitä olen teidän kanssanne aivan samaa mieltä."

"No niin, joka tapauksessa otin hänet vastaan kuin veljen, kohdellen häntä parhaani mukaan. Ja tiedättekö, mitä hän teki?"

"En aavistakaan."

"Hän yritti houkutella toverini uskottomuuteen ja syrjäyttää minut."

"Ohoh, olipa se jo liikaa!"

"Eikö ollutkin? Mutta onneksi minä pidin häntä silmällä ja sain väistetyksi iskun. Samaan aikaan kenraali Santa-Anna teki minulle ehdotuksen, että astuisimme vapaajoukkona hänen palvelukseensa."

"Äh", murahti Jaguari inhoten.

"Se ei ollut juuri viekoittelevaa", virkkoi rosvo, erehtyen nuoren miehen huudahduksesta, "mutta minulla oli oma tuumani".

"Mikä?"

"Se, joka minulla vastikään oli kunnia teille esittää."

"Ahaa, hyvä on..."

"Valitsin siis joukkueestani kolmekymmentä päättäväistä miestä ja lähdimme meksikolaisen armeijan riveihin. No, peijakas, maksua vastaan tietenkin!"

"Ka, sehän oli peräti reilua menettelyä."

"En laiminlyönyt ottaa mukaani sitä pahuksen ukkoa, kun en tahtonut jättää häntä jälkeeni, ymmärrättehän."

"Ettepä tietenkään."

"Matka kului levollisesti näihin viime päiviin asti, kunnes minä samoillessani oikealle ja vasemmalle kaappasin nuoren tytön, joka vain kolmen palkkaamansa miehen saattamana pyrki teksasilaisen armeijan luo. Saattajat jättivät hänet raukkamaisesti ensimmäisen laukauksen pamahtaessa."

"Carmela-parka", jupisi Jaguari.

"Älkää surkutelko häntä, vaan pikemminkin iloitkaa, että hän joutui minun käsiini. Ken tietää, mitä joku toinen olisi hänelle tehnyt?"

"Se on totta, jatkakaa."

"Minä en muuta pyytänyt kuin sallia tyttörukan jatkaa matkaansa, mutta Nylkijä vastusti sitä. Hän näkyi tunteneen neitosen, sillä hänet nähdessään hän oli huudahtanut: 'Hohoo, tällä kertaa hän ei pääse käsistäni!' Onko selvää?"

Molemmat miehet nyökäyttivät myöntävästi päätänsä.

"Mutta minullehan vanki kuului, koska minä olin hänet tavoittanut."

"Ah", äännähti Jaguari, huokaisten helpotuksesta.

"Niin, enkä minä mistään hinnasta suostunut häntä luovuttamaan Nylkijälle."

"Hyvä, teitte oikein hyvin, te olette kunnon mies."

Rosvo hymyili kainosti.

"Olenpahan mitä olen", sanoi hän; "mutta kun liittolaiseni näki, etten halunnut hänelle luovuttaa kaunista vankiani, ehdotti hän kauppaa!"

"Millaista?"

"Hän tarjosi minulle viisikolmatta unssia kultaa ehdolla, etten koskaan päästäisi vankiani vapaaksi."

"Ja te suostuitte?" huudahti Jaguari kiihkeästi.

"Peijakas! Liikeasiat ovat liikeasioita, ja viisikolmatta kultaunssia on sievä summa."

"Roisto!" kivahti nuori mies, nousten rajusti tuoliltaan.

John Davis pidätti häntä ja painoi hänet jälleen istumaan.

"Malttakaa mielenne", hillitsi hän.

"Hm", jupisi Sandoval, "te olette hiton kuumaverinen! Sitouduin olemaan päästämättä häntä vapaaksi, se on totta, vaan en estämään häntä pakenemasta. Enkö teille sanonut, että minulla oli tuuma."

"Sanoitte kyllä."

"Nuori tyttö herätti minussa mielenkiintoa. Hän itki. Olenhan hiton typerä, mutta minä en kernaasti näe naisten itkevän, en siitä päivästä asti kun... Mutta eihän tämä kuulu asiaan", virkkoi hän, palaten kertomukseensa. "Tyttö siis sanoi minulle nimensä ja jutteli elämäntarinansa. Hellyin vastoin tahtoani, varsinkin kun samalla näin kostoni hetken sarastavan."

"Ehdotatte siis, että ryöstäisin hänet pois?"

"Juuri niin."

"Kuinka paljon minulta siitä vaaditte?"

"En mitään", vastasi rosvo ylväin epäitsekkyyden elein.

"Eihän se liene mahdollista?"

"Asia on niinkuin sanoin. Minä vain asetan teille kaksi ehtoa."

"Ahaa, siinäpä sitä ollaan!"

Rosvo hymyili mitään vastaamatta.

"Tarkastakaamme ehtojanne", jatkoi nuori mies.

"Jotta ette saattaisi minua tarpeettomasti vaaraan, ryöstätte te neitosen vasta ensimmäisen taistelun jälkeen, jolloin minä siirryn teidän puolellenne. Ja olkaa varma, että siihen ei pitkää aikaa kulu, jos voin uskoa eräitä aavistuksiani."

"Olkoon menneeksi, suostun siihenkin! Entä toinen ehto?"

"Toinen on, että vannotte vapauttavanne minut Valkoisesta Nylkijästä ja tappavanne hänet tavalla tai toisella."

"Vannon vielä senkin, mutta sallikaa minun nyt tehdä eräs kysymys."

"Olkaa hyvä."

"Koska te niin suuresti vihaatte tuota miestä, niin miksi ette häntä itse surmaa? Tilaisuuksia siihen ei teiltä toki liene puuttunut."

"Eipä suinkaan, sata kertaa olisin sen voinut tehdä."

"Miksi ette siis ole tehnyt?"

"Haluatteko sen tietää?"

"Kyllä."

"Ka siksi, että se mies on ollut vieraanani, nukkunut kattoni alla ja vieressäni, syönyt ja juonut pöydässäni. Mutta sen, mitä minun ei sovi tehdä, voivat toiset tehdä minun asemastani. Jääkää nyt hyvästi, señores! Milloin annatte minulle lopullisen vastauksen?"

"Vielä tänä iltana. Muutaman tunnin päästä olen puhutellut kenraalia."

"Siis näkemiin, iltaan asti!"

Ja kumartaen sirosti molemmille miehille, hän lähti levollisesti kojusta, nousi ratsunsa selkään ja karautti täyttä laukkaa kentälle, jättäen toiset ihmeihinsä tästä järkkymättömästä röyhkeydestä ja perinpohjaisesta paatuneisuudesta.

X

Uskollisen Sydämen tarina

Kidutusnäytelmän jälkeen, josta olemme aikaisemmin kertoneet, oli Uskollinen Sydän ystäviensä, nimittäin Lanzin, Lujamielen ja Quoniamin, kanssa palannut taloonsa. Fray Antonio oli vielä samana iltana lähtenyt kylästä viedäkseen Jaguarille tiedon siitä hyvästä vastaanotosta, joka comanchien puolelta oli tullut hänen toveriensa osaksi.

Valkoiset istuutuivat alakuloisina jakkaroille ja olivat kotvan aikaa ääneti. Hirveät kidutukset, joilla Hyppivää Pantteria oli rääkätty, olivat vaikuttaneet heihin syvemmin kuin he kehtasivat tunnustaa. Se olikin todellakin ollut kauhistava ja inhoittava näytelmä miehille, jotka olivat tottuneet uljaasti taistelemaan vihollisiaan vastaan ja taistelun jälkeen rientämään haavoitettujen avuksi, kysymättä, kuuluivatko nämä voittajiin vai voitettuihin.

"Hm", murahti Quoniam, "häijyä rotua ne punanahat!"

"Kaikki rodut ovat samanlaisia", vastasi Lujamieli, "milloin saavat hillittömästi antautua intohimojensa valtaan".

"Valkoiset ovat vielä julmempia kuin punaihoiset", huomautti Uskollinen Sydän, "koska he toimivat harkiten".

"Totta kyllä", myönsi John Davis; "mutta sittenkin olimme kauhean näytelmän katselijoina".

"Niin", virkkoi Lujamieli, "kauhea on oikea sana".

"Kuulehan", sanoi Uskollinen Sydän vaihtaakseen puheenaihetta, "etkö sinä minulle maininnut, ystäväni, että sinulla oli joku tärkeä tiedonanto minulle tuotavana? Arvelen, että hetki sen esittämiseen on tullut."

"Olen siinä tosiaan jo liiankin kauan viivytellyt. Sitäpaitsi odotettaneen minun palaamistani levottomasti, jolleivät aavistukseni petä."

"Hyvä, puhu, kukaan ei tule meitä häiritsemään. Meillä on siis aivan riittävästi aikaa."

"Oh, minun sanottavani on lyhyt, tahdonhan vain pyytää sinua viimeistelemään työn, jonka vuoksi jo olet ponnistellut."

"Tarkoitat?"

"Tarkoitan, että olen tullut pyytämään apuasi teksasilaisille sodassa Meksikoa vastaan."

Nuoren metsästäjän otsa synkistyi, hänen kulmakarvansa rypistyivät, ja hän oli muutaman minuutin vaiti.

"Kieltäytyisitkö?" kysyi Lujamieli levottomasti.

Uskollinen Sydän pudisti päätänsä.

"En", virkkoi hän; "sydämessäni vain tunnen vastahakoisuutta uudestaan yhtyä valkoisiin ja – tunnustaisinko sen sinulle? – taistella maanmiehiäni vastaan".

"Maanmiehiäsikö?"

"Niin, minä olen meksikolainen, Sonorassa syntynyt."

"Ah", äännähti metsästäjä pettymyksen ilmein.

"Kuuntele minua", jatkoi Uskollinen Sydän päättäväisesti. "On sittenkin parempi, että haastan sinulle avoimesti. Kun olet kuullut tarinani, saat itse päättää ja sanoa, mitä minun on tehtävä."

"Hyvä on, puhu, ystäväni."

"Etkö ole useinkin ihmetellyt nähdessäsi valkoisen miehen maanpaossa, niinkuin minä olen, äitinsä ja vanhan palvelijan kanssa intiaaniväestön keskuudessa? Olet kai kysynyt itseltäsi, mikä pakottava syy tai rikos oli ajanut minunlaiseni säyseän, ulkomuodoltaan miellyttävän ja jossakin määrin sivistyneen miehen etsimään turvapaikkaa villien keskuudesta? Se lienee sinusta näyttänyt merkilliseltä. No niin, ystäväni, syynä pakooni näihin etäisiin seutuihin on ollut tekemäni rikos; yhtenä päivänä tuli minusta murhapolttaja ja murhamies." [Kts. Arkansasin sissit.]

"Oh", huudahti Lujamieli, samalla kun toiset kuuntelijat tekivät epäilevän eleen, "sinäkö murhapolttaja ja murhaaja, Uskollinen Sydän! Sehän on mahdotonta!"

"Minä en vielä silloin ollut Uskollinen Sydän", vastasi metsästäjä surumielisesti hymyillen. "Tosin olin vasta vain lapsi, tuskin kuusitoistavuotias. Isäni oli espanjalainen vanhaa juurta, ja hänelle oli kunnia pyhä perintö, jonka hän aina oli säilyttänyt koskemattomana. Hänen onnistui siepata minut poliisiviranomaisen käsistä, joka oli tullut minua vangitsemaan. Sittenkun virkailija oli lähtenyt talosta, kutsui isä alustalaisensa, muodosti tuomioistuimen, asettuen itse sen puheenjohtajaksi, ja käsitteli asiani. Rikokseni oli selvä, todistukset raskauttavia, isä itse langetti tuomioni lujalla äänellä: minut tuomittiin kuolemaan."

"Kuolemaan!" huudahtivat läsnäolijat kauhistuneina.

"Kuolemaan", toisti Uskollinen Sydän; "ja tuomio oli oikea. Eivät palkollisten rukoukset eivätkä äitini kyyneleet ja pyynnöt voineet taivuttaa häntä lieventämään rangaistustani. Isä oli horjumaton, hän oli tehnyt päätöksensä ja hän ryhtyi heti panemaan sitä toimeen. Kuolema, jonka isä oli minulle määrännyt, ei ollut tavallinen kuolema, joka tuottaa vain muutaman silmänräpäyksen tuskan ja katkaisee elämänlangan iäksi. Ei, hän oli sanonut tahtovansa rangaista minua varaamalla minulle pitkän ja julman tuskan. Riuhtaisten minut murheesta puolipyörtyneen äitini käsivarsilta, hän heitti minut satulansa eteen ja karautti täyttä laukkaa erämaata kohti, vieden minut mukanaan huohottavana ja kauhistuneena hirveästä kohtalosta, joka oli minulle määrätty!

"– Matka oli pitkä, sitä kesti useita tunteja hevosen hiljentämättä vauhtiaan ja isäni virkkamatta sanaakaan.

"– Tunsin meitä kantavan hevosen vapisevan ja polvinivelten taipuvan väsymyksestä, mutta ratsu juoksi kuitenkin samalla ihmeellisellä ja huimaavalla nopeudella.

"– Vihdoin se pysähtyi. Isä astui maahan, otti minut käsivarsilleen ja heitti tantereelle.

"– Hetken perästä hän poisti peittävän siteen silmiltäni. Minä loin levottoman katseen ympärilleni. Oli yö, pilkkosen pimeä, enkä voinut mitään nähdä.

"– Isä tarkkasi minua hetkisen kuvaamattomin ilmein ja puhui sitten.

"– Vaikka monta pitkää vuotta on vierähtänyt tuosta kauheasta yöstä, ovat kaikki hänen silloiset sanansa säilyneet tarkoin mielessäni.

"– 'Herraseni', lausui hän minulle kuivakiskoisella äänellä, 'olette täällä lähes kymmenen penikulman päässä talostani, johon ette kuoleman uhalla enää saa jalkaanne astua. Tästä hetkestä asti olette yksin, teillä ei enää ole isää, ei äitiä, ei kotia. Koska olette villipeto, tuomitsen minä teidät elämään petojen parissa. Päätökseni on peruuttamaton, rukouksillanne ette voisi sitä muuttaa, säästäkää siis minut niiltä!'

"– Noihin viime sanoihin oli kenties kätkettynä minulle toivo, mutta minä en enää kyennyt tajuamaan tietä, joka minulle avautui. Ärtymys ja kärsimys olivat minut liiaksi kiihdyttäneet.

"– 'Minä en teitä rukoile', vastasin, 'pyöveliään ei kukaan rukoile'.

"– Tämä verinen herjaus vavahdutti isää, mutta melkein samassa hävisi hänen kasvoiltaan jokainen liikutuksen merkki, ja hän jatkoi:

"– 'Tässä säkissä on', sanoi hän osoittaen viereeni heittämäänsä melko isoa myttyä, 'ruokavaroja teille kahdeksi päiväksi. Minä jätän teille tämän rihlapyssyn, joka minun kädessäni ei ole koskaan lennättänyt luotiaan harhaan. Saatte vielä nämä pistoolit, sapelin, puukon ja kirveen. Ja noissa puhvelinsarvissa on ruutia ja luoteja. Muonasäkistä löydätte tulukset, ja olen sinne pannut myöskin äidillenne kuuluneen raamatun: Olette kuollut yhteiskunnalta, johon ette enää saa palata. Edessänne on erämaa, ja se kuuluu teille. Minulla ei enää ole poikaa; hyvästi! Herra teitä armahtakoon! Meidän väliltämme on kaikki loppunut maan päällä! Te jäätte yksiksenne ja kodittomaksi. Teidän on nyt aloitettava uusi elämä ja huolehdittava tarpeistanne. Kaitselmus ei koskaan hylkää niitä, jotka siihen luottavat; ainoastaan se teitä tästä lähin suojelee.'

"– Kylmästi ja tinkimättömästi lausuttuaan nämä sanat, joita olin perin tarkkaavaisesti kuunnellut, pani isäni jälleen päitset hevoselleen, katkoi puukollaan jäseniään kahlehtivat siteet, nousi satulaan ja ratsasti täyttä neliä pois, taakseen katsahtamatta.

"– Minä olin yksinäni, jätettynä erämaahan yön pimeyteen, ilman minkäänlaisen avun toivoa.

"– Silloin tapahtui sielussani merkillinen muutos. Minä käsitin tekemäni rikoksen koko laajuuden, sydämeni oli pakahtua ajatellessani yksinäisyyttä, johon olin tuomittu. Minä kohosin polvilleni ja tuijotin kohtalokkaaseen varjoon, joka yhä loittoni, kuuntelin kuumeisen levottomana hevosen nopeaa laukkaa, ja sitten kun en enää mitään nähnyt, kun jokainen rasahdus häipyi etäisyyteen, tunsin kauhean tuskan kouristavan sydäntäni, rohkeuteni lannistui yhtäkkiä, ja minä pelkäsin. Silloin minä ristin hartaasti käteni ja huudahdin kaksi kertaa riutuvalla äänellä: 'Äiti... oi rakas äitini!'

"– Sitten minä pelosta ja epätoivosta uupuneena tuuperruin hiekalle ja menin tainnoksiin."

Oli hetkinen äänettömyyttä. Nämä miehet, jotka ankarassa elämässään olivat tottuneet liikuttaviinkin vaiheisiin, tunsivat tätä korutonta ja kuitenkin niin sykähdyttävää kertomusta kuunnellessaan väkisinkin heltyvänsä sääliin.

Metsästäjän äiti ja hänen vanha palvelijansa olivat äänettöminä liittyneet kuulijoihin, sillä välin kun Uskollisen Sydämen ajokoirat hänen jalkojensa juuressa loikoillen nuoleskelivat hänen käsiään.

Nuoren miehen pää oli painunut rintaa vasten, ja kasvot käsiin kätkettyinä hän oli hurjan mielenliikutuksen vallassa.

Kukaan ei tohtinut lausua lohdutuksen sanaa, joten talossa vallitsi haudan hiljaisuus.

Vihdoin kohotti Uskollinen Sydän päänsä.

"Kuinka kauan viruin tajuttomana", sanoi hän jatkaen, kertomustaan murtuneella äänellä, "en edes aavistakaan. Vilunväristys sai minut äkkiä avaamaan silmäni. Kasvojani valeleva runsas aamukaste oli toinnuttanut minut.

"– Olin kylmästä kohmettunut, ja ensimmäisenä huolenani oli kerätä kuivia oksia ja sytyttää nuotio lämmitelläkseni. Sitten aloin miettiä.

"– Milloin suuri tuska ei ensi iskulla surmaa, tapahtuu pian vastavaikutus. Rohkeus ja tahto pääsevät jälleen valtaansa, ja sydän lujittuu. Muutaman minuutin päästä katselin tilaani jo vähemmän lohduttomasti.

"– Olinhan kyllä yksinäni erämaassa. Mutta vaikka olin vielä varsin nuori, tuskin kuusitoistavuotias, olin kookas ja voimakas, lujaluontoinen ja isäni tavoin erinomaisen sitkeä, päättäväinen ja pontevatahtoinen.

"– Minulla oli aseita, muona- ja ampumavaroja, joten asemani ei suinkaan ollut epätoivoinen. Siihen aikaan kun vielä asuin isäni haciendassa, olin usein tullut lähteneeksi talon tiikerintappajain ja karjapaimenten seurassa pitkille metsästysretkille, joilla ollessamme nukuin metsässä taivasalla. Nyt oli alkamassa uusi eräretki, muita pitempi vain, joka ei milloinkaan päättyisi.

"– Hetkisen ajattelin palata haciendaan ja heittäytyä isäni jalkain juureen hänen polviaan syleilemään, mutta minä tunsin hänen taipumattoman luonteensa ja pelkäsin, että minut toistamiseen häpeällä karkoitettaisiin. Ylpeyteni nousi kapinaan, ja minä hylkäsin tuon mietteen, joka ehkä oli jumalallinen kehoitus.

"– Hiukan vahvistuneena äskeisistä mietteistäni, mutta väsyneenä viime tuntien vihlovista liikutuksista vaivuin vihdoin uneen, mikä on välttämättömän tarpeellista lapsille minun silloisella iälläni, kuitenkin ennen nukkumistani heitettyäni lisää risuja nuotiooni, jotta sen tuli kestäisi mahdollisimman kauan.

"– Niin kului yö enemmittä vaiheitta, ja aamusarastuksessa minä heräsin.

"– Ensi kertaa näin nyt auringonnousun erämaassa.

"– Majesteettinen ja suurenmoinen näytelmä, joka tällöin avautui silmäini eteen, häikäisi ja haltioitti minua.

"– Tämä erämaa, joka pimeässä oli minusta näyttänyt niin synkältä ja autiolta, oli nousevan auringon säteilyssä saanut hurmaavan muodon. Yö oli vienyt mukanaan kaikki kaameat peikkonsa.

"– Aamuilma ja maasta uhkuvat kirpeät tuoksut laajensivat poveani ja saivat minut tuntemaan sanomatonta hyvinvointia.

"– Minä lankesin polvilleni, ja kädet ja silmät taivasta kohti kohotettuina lausuin Jumalalle hartaan rukouksen.

"– Sen velvollisuuden suoritettuani tunsin itseni voimakkaammaksi ja nousin, sisällinen luottamus ja tulevaisuudentoivo sydämessäni.

"– Olin nuori ja voimakas, linnut visertelivät iloisesti ympärilläni, kauriit ja antiloopit hyppelivät huolettomina ruohikolla. Jumala, joka suojeli näitä viattomia ja heikkoja olentoja, ei hylkäisi minuakaan, jos osaisin vilpittömällä katumuksella tehdä itseni otolliseksi hänelle, jonka hyvyys on ääretön. Hiukan haukattuani pistin aseet vyöhöni, heitin säkin olalleni, pyssyn toiselle ja vilkaistuani vielä kerran taakseni, kaihosta huoahtaen, lähdin kävelemään, kuiskaillen äitini nimeä, tuota nimeä, joka tästä lähtien olisi ainoana taikanani ja johtotähtenäni niin myötäkuin vastoinkäymisissäkin.

"– Tämä ensimmäinen kävelyni oli pitkä. Minä suuntasin askeleeni metsää kohti, jonka näin taivaanrannalla vihannoivan ja johon tahdoin ehtiä ennen auringonlaskua.

"– Tosin ei minulla ollut mitään kiirettä, halusinhan vain heti alussa mitata voimani ja tietää, mihin kykenin.

"– Kahta tuntia ennen yön tuloa pääsin metsän ulkopensastoihin, pian olin uponnut vihannuuden valtamereen.

"– Isäni tiikerinpyydystäjä, vanha metsänkävijä, joka oli samoillut kaikissa Amerikan erämaissa, oli yhteisten eräretkiemme pitkinä öinä jutellut minulle useita preiriellä kokemiaan seikkoja, aavistamattaan antaen ja minun itsenikään sitä silloin aavistamatta, minulle opastuksia, joita minun nyt oli käytettävä hyväkseni.

"– Leiriydyin erään kukkulan huipulle, sytytin roihuavan nuotion ja syötyäni hyvällä ruokahalulla illallista luin rukoukseni ja vaivuin uneen.

"– Äkkiä havahduin hereille, kun kaksi vainukoiraa ilosta ulvahdellen nuoleskeli käsiäni, samalla kun äitini ja vanha Eusebioni minun ylitseni kumartuneina levottomasti tutkivat minua, tietämättä, olinko nukuksissa vai tainnuksissa.

"– 'Jumala olkoon kiitetty, hän ei ole kuollut!' huudahti äitini,

"– Minä en voisi kuvailla onnea, joka äkkiä tulvasi sydämeeni nähdessäni äitini, jota en enää ollut toivonut tässä maailmassa näkeväni, ja tuntiessani hänen syleilevän minua ja puristavan rintaansa vasten, samalla kun kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa, ikäänkuin olisin pelännyt hänen minulta pakenevan. Minä antauduin äärettömän ilontunteen valtaan.

"– Kun ensimmäinen riemastukseni oli hiukan tyyntynyt, virkkoi äitini: 'Mitä sinä nyt aiot tehdä? Palaamme kai haciendaan? Oi, jospa tietäsit, kuinka paljon olen poissaollessasi kärsinyt!'

"– 'Palatako haciendaan?' toistin minä.

"– 'Niin, isäsi suo varmaan anteeksi, jollei ole sitä jo sydämessään tehnytkin.' Ja näin puhuessaan katseli äitini minua levottomasti ja hyväili yhä tulisemmin.

"– Minä pysyin vaiti.

"– 'Miksi et minulle vastaa, lapseni?' virkkoi hän.

"– Minä tein voimakkaan ponnistuksen. 'Rakas äiti', vastasin, 'pelkkä ajatuskin erostamme täyttää sydämeni murheella ja katkeruudella, mutta ennenkuin ilmoitan sinulle päätökseni, sano minulle peittelemättä eräs asia'.

"– 'Puhu, lapseni.'

"– Isänikö on sinut lähettänyt luokseni?'

"– 'Ei', vastasi hän murheellisena.

"– 'Mutta luuletko edes, että hän hyväksyy tämän toimenpiteesi, hyväksyy, että tällä hetkellä olet luonani?'

"– 'Sitä en luule', sanoi hän vielä murheellisempana kuin äsken, sillä hän aavisti mitä tapahtuisi.

"– 'No niin, äiti', vastasin minä, 'Jumala olkoon tuomarinani. Isäni on minut kieltänyt, hän on jättänyt minut erämaahan, minua ei enää ole hänelle olemassa, kuten hän minulle sanoi. Minä olen kuollut maailmalta, koskaan en astu jalallani haciendaan, jollei, paitsi Jumala, myöskin isäni anna anteeksi rikostani ja jollen itse ole sitä mielestäni anteeksi annettavaksi sovittanut. Uusi elämä alkaa minulle tästä päivästä. Kenties Jumalalla salliessaan minun tehdä tämän suuren sovituksen on minua varten joitakin kätkettyjä aikomuksia. Tapahtukoon Hänen tahtonsa! Päätökseni on horjumaton.'

"– Äiti tuijotti hetkisen minuun, hän tiesi, että kun kerran olin näin päättäväisesti lausunut tahtoni ilmi, en koskaan peruuttaisi sanojani. Kaksi kyyneltä vierähti hiljalleen hänen kalpeille poskilleen.

"– 'Tapahtukoon Jumalan tahto!' sanoi hän. 'Me jäämme erämaahan.'

"– 'Mitä', huudahdin minä iloisesti yllätettynä, 'suostutko jäämään tänne minun kanssani?'

"– 'Enkö minä ole äitisi?' virkkoi hän sanomattoman hellällä äänellä ja puristi minua rintaansa vasten."

XI

Jatkoa edelliseen

Ranchon ulkopuolella jatkui comanchien ulvonta yhä.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen jatkoi Uskollinen Sydän kertomustaan, jonka toisten liikutus oli pakottanut hänet keskeyttämään.

"Turhaan", sanoi hän, "rukoilin äitiäni palaamaan ño Eusebion kanssa haciendaan. Hänen päätöksensä oli tehty, ja hän oli taipumaton.

"– 'Siitä asti, kun menin isäsi kanssa naimisiin', vastasi hän minulle, 'on hän, olivatpa hänen vaatimuksensa kuinka kohtuuttomia tai epäoikeutettuja tahansa, alati tavannut minussa pikemminkin alistuvan ja uskollisen orjan kuin puolison, jonka oikeudet ovat yhtäläiset kuin hänen. Koskaan ei huuliltani ole päässyt valitusta, koskaan en ole yrittänyt vastustaa hänen ainoatakaan tahdonilmaisuaan. Nyt on mitta täysi. Kylmästi uhmatessaan rukouksiani, halveksiessaan kyyneliäni, hän paljasti minulle vihdoin pohjimmaisen sydämensä, katkeran itsekkyytensä ja julman ylpeytensä, joiden oli antanut itseään hallita. Tuolla miehellä, joka kylmäverisesti, ehdoin tahdoin oli kyllin raaka kohdellakseen näin julmasti esikoistaan, ei ole mitään jaloja tunteita. Tuomion, jonka hän langetti sinulle, langetan minä vuorostani hänelle. Samalla mitalla kostamisen laki, sen erämaan laki, jossa tästä lähin elämme, vaatii silmän silmästä, hampaan hampaasta.'

"– Kuten kaikki heikot luonteet, jotka ovat arkoina tottuneet kumartamaan päänsä ikeen alle, muuttui äitinikin, kun kapinanhenki heräsi hänen sydämessään, vähintäänkin yhtä itsepäiseksi kuin hän muutoin oli myöntyväinen. Tapa, jolla hän lausui nuo sanat, osoitti minulle, että hartaimmatkin pyyntöni olisivat turhat ja että oli parasta taipua hänen horjumattoman päätöksensä edessä. Käännyin sitten ño Eusebion puoleen, mutta jo ensi sanasta keskeytti tuo kunnon mies puheeni, nauraen minulle vasten naamaa ja sanoen selvään ja tinkimättömästi, että hän oli nähnyt minun syntyvän ja pysyisi luonani kuolemaansa asti.

"– Siltä taholta ei ollut siis mitään voitettavissa, joten minä luovuin taistelusta.

"– Huomautinhan vain äidille, että niin pian kuin isä havaitsisi hänen kadonneen, lähtisi hän luultavasti itse kaikkine alustalaisineen häntä etsimään ja että meidät välttämättömästi keksittäisiin, jollemme rientäisi kauas pois.

"– Äiti ja ño Eusebio olivat tulleet ratsain, mutta valitettavasti oli toinen eläimistä, muistaakseni äitini ratsu, liian vinhasta ajosta lopen uupunut ja kykenemätön meitä seuraamaan. Riisuttuamme siltä valjaat jätimme sen oman onnensa nojaan. Äitini nousi jäljelläolevan hevosen selkään, ja minä seurasin ño Eusebion kanssa jalan, vainukoirien tutkiessa tietä, ja niin lähti pieni karavaanimme liikkeelle.

"– Emme tienneet, mihin olimme matkalla, emmekä siitä juuri välittäneetkään. Ruohoaavikot seurasivat metsiä, purot virtoja, ja me vaelsimme yhä eteenpäin lyhyin päivämatkain metsästellen elatukseksemme ja leiriytyen sinne, missä yö meidät milloinkin yllätti, ikävöimättä menneisyyttä tai huolehtimatta huomisesta.

"– Lähes kuukauden ajan samosimme täten eteenpäin, mahdollisuuden mukaan välttäen kohtaamasta metsänpetoja ja villi-ihmisiä, joita luulimme yhtä julmiksi kuin ensinmainittujakin.

"– Eräänä päivänä, joka oli sunnuntai, olimme kuten tavallista keskeyttäneet vaelluksemme ja antautuneet hartaudenharjoituksiin. Tapansa mukaan luki äiti raamattua ja selitti sitä ño Eusebiolle ja minulle.

"– Kello kolmen aikaan iltapäivällä, hetkellä, jolloin päivän ankara kuumuus alkoi lauhtua, minä nousin ja otin pyssyni lähteäkseni ampumaan riistaa, koska muonavarastomme oli melkein lopussa ja sen uudistaminen aivan välttämätön. Äiti ei minulle mitään huomauttanut, vaikka sunnuntai, kuten sanoin, tavallisesti olikin pyhitetty lepopäiväksi, ja niin minä lähdin kahden rastreron kanssa.

"– Samoilin melko kauan mitään ampumisen arvoista riistaa huomaamatta ja olin jo kävellyt noin kahdeksan kilometriä, kun koirani, jotka tapansa mukaan juoksivat edellä, palasivat ja perääntyivät taakseni, ilmaisten outoa pelkoa ja levottomuutta.

"– Olin vasta aloittelija metsänkävijän ammatissa, mutta katsoin kuitenkin tarpeelliseksi menetellä varovaisesti, koska en tiennyt, minkä vihollisen kohtaisin. Etenin siis enää vain askel askeleelta, tarkaten huolellisesti ympäristöä ja kuunnellen pienintäkin rasahdusta.

"– Pitkää aikaa ei minun tarvinnut olla epätietoisena, sillä pian kajahtivat kamalat huudot minunkin korviini.

"– Ensin olin pötkiä tieheni, mutta uteliaisuus pidätti minua, ja vetäen pyssyni hanan vireeseen, ollakseni valmiina kaiken varalta, minä jatkoin etenemistäni sille suunnalle, mistä huudot kuuluivat yhä voimakkaampina ja epätoivoisempina.

"– Pian selvisi minulle kaikki. Puiden välistä eroitin jokseenkin isolla aukeamalla viisi tai kuusi intiaanisoturia epätoivon vimmalla taistelemassa kolminkertaista vihollisjoukkoa vastaan.

"– Nämä intiaanit oli varmaan yllätetty leiripaikallaan, sillä heidän hevosensa olivat kytkettyinä, nuotion hiillos hiipumassa, ja maassa virui useita ruumiita, joilta päänahka jo oli nyljetty.

"– Vihollistensa ylivoimasta huolimatta taistelivat nämä soturit vimmatun urhoollisesti, vaaksaakaan väistymättä ja ylväästi vastaten sotahuudollaan vastustajainsa sotahuutoon.

"– Intiaani, joka näkyi olevan heikomman puolueen johtaja, oli kookas, korkeintaan viisikolmattavuotias, soreavartaloinen mies, muistutti ryhdiltään leijonaa ja antoi viholliselle kauheita iskuja, samalla kun lakkaamatta kiihoitti omiaan taistelemaan kuolemaan asti.

"– Kummallakaan puolella ei ollut tuliaseita. He taistelivat kirveillä ja keihäillä, joissa oli rihlatut rautakärjet.

"– Äkkiä syöksyi useita vihollisia yhtaikaa nuoren päällikön kimppuun, jonka he kaatoivat hänen epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta. Sitten tarttui käsi hänen pitkään tukkaansa, ja minä näin puukon kohoavan hänen päänsä yli.

"– En tiedä, mitä sen nähdessäni tunsin, mikä huumaus minut valtasi, mutta konemaisesti kohotin pyssyn olalleni ja laukaisin, syöksyin sitten aukeamalle, päästäen äänekkäitä huutoja, ja ammuin kaksi pistoolinlaukausta minua lähimpänä oleviin kahteen mieheen.

"– Silloin tapahtui jotakin merkillistä, mitä en suinkaan ollut odottanut enkä edes aavistanut. Säikähtyneinä kolmesta laukauksestani ja äkillisestä ilmestymisestäni luulivat intiaanit vastustajainsa saaneen apua, ja ajattelematta ottelun jatkamista, pötkivät he pakoon sillä vaistomaisella nopeudella, joka on intiaaneille ominainen pienimmänkin vastoinkäymisen heitä kohdatessa.

"– Olin siis yksinäni niiden seurassa, jotka olin pelastanut. Tämä oli ensi kerta, kun olin mukana taistelussa, jos siksi voi nimittää sen ratkaisussa esittämääni osaa. Ja vastoin tahtoanikin tunsin tämänlaatuisen esikoistapauksen välttämättömästi herättämää liikutusta enkä nähnyt tai kuullut mitään. Minä seisoin siinä aukeaman keskellä liikkumattomana kuin kuvapatsas, tietämättä, peräytyisinkö vai menisinkö eteenpäin. Molemmat ajokoirani, jotka eivät olleet minua jättäneet, seisoivat vieressäni, toinen oikealla ja toinen vasemmalla, näyttäen hampaitaan kähein, vihaisin murahduksin.

"– En tiedä, kuka ensiksi on lausunut, että kiittämättömyys on valkoisten pahe ja kiitollisuus punaihoisten hyve, mutta lausuipa sen ken tahansa, on hän puhunut totta.

"– Päällikkö, jonka olin niin ihmeellisesti ja aavistamattani pelastanut, ja hänen toverinsa kerääntyivät ympärilleni ja alkoivat kilvan osoittaa minulle kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan. Konemaisesti otin heidän huomionosoituksensa vastaan, parhaani mukaan yritellen vastata espanjaksi kohteliaisuuksiin, joita intiaanit minulle tuhlasivat omalla sointuvalla, mutta minulle aivan käsittämättömällä kielellään.

"– Kun ensimmäinen hetki oli kulunut ja riemu alkoi asettua, pyysi päällikkö, joka kahakassa oli lievästi haavoittunut, minua istumaan nuotion ääreen, sillä välin kun hänen toverinsa huolellisesti nylkivät kaatuneiden vihollistensa päänahat. Sitten hän alkoi kysellä minulta espanjaksi, jota kieltä hän välttävästi puhui.

"– Hartaasti kiitettyään minua ja moneen kertaan toistettuaan, että olin suuri sankari, sanoi hän olevansa nimeltään Nocobotha, joka merkitsee 'myrskyä', ja kuuluvansa preirien kuningattareksi nimitettyyn comanchien suureen ja mahtavaan heimoon. Hän oli kuuluisan sachemin, Mustan Hirven, sukulainen, ja oli lähtenyt muutamien soturien kanssa antiloopinajoon, jolla retkellä heidät oli yllättänyt joukko apachisotureita. Nämä olivat hänen kansansa vannoutuneita vihollisia, ja – lisäsi hän – jollei Elämän Herra olisi johdattanut minua apuun, olisi hän kaikkine tovereineen ehdottomasti saanut surmansa, mikä käsitys minun täytyi tunnustaa oikeaksi.

"– Sitten päällikkö kysyi minulta, kuka olin, ja sanoi, että hän siitä lähin pitäisi minua veljenään, jonka halusi viedä heimonsa luo, ja ettei hän enää suostuisi eroamaan miehestä, joka oli pelastanut hänen henkensä.

"– Nocobothan sanat vihjasivat minulle tuuman. Viettämäni elämä synnytti minussa suurta levottomuutta, ei itseni tähden, sillä tämä vapaa ja pakoton olo hurmasi minua sanomattomasti, vaan äitiparkani vuoksi, joka, tottuneena sivistyselämän kaikkeen mukavuuteen, ei – kuten pelkäsin – kauan voisi kestää niitä rasituksia, joihin hän rakkaudesta minuun alistui.

"– Mieleeni juolahti heti ajatus käyttää hyväkseni uuden ystäväni kiitollisuutta ja hyväntahtoisuutta pyytämällä häneltä vastapalveluksia hankkiakseni äidilleni turvapaikan, jossa hän, tosin tapaamatta menettämiään elämänmukavuuksia, toki välttäisi vaaran menehtyä kurjuuteen ruohoaavikolla. Kerroin siis Nocobothalle avomielisesti, missä tilassa olin ja miten sallimus oli tullut minut juuri osuvasti lähettäneeksi hänen päänahkaansa pelastamaan.

"– Päällikkö kuunteli minua mitä vakavimmin tarkkaavaisesti ja lopetettuani hän lausui hymyillen ja puristaen kättäni:

"– 'Hyvä, Nocobotha on Uskollisen Sydämen veli, ja nyt on Uskollisen Sydämen äidillä kaksi poikaa.' Hän oli nimittänyt minut Uskolliseksi Sydämeksi, minkä nimityksen olen siitä pitäen säilyttänyt.

"– Minä kiitin päällikköä sopivin sanoin ja mainitsin hänelle, että oli jo kulunut pitkä aika siitä, kun lähdin äitini luota, jonka pelkäsin olevan levottoman pitkästä poissaolostani, ja että minä päällikön luvalla palaisin hänen luokseen rauhoittaakseni häntä ja kertoakseni, mitä oli tapahtunut.

"– Comanchi pudisti päätänsä.

"– 'Nocobotha lähtee veljensä mukaan', sanoi hän; 'Nocobotha ei tahdo veljeä enää jättää'.

"– Minä suostuin ehdotukseen, ja me lähdimme heti vaeltamaan leiripaikkaani kohti.

"– Matka ei ollut pitkä, ja me ratsastimme. Nähdessään minun saapuvan kuuden, seitsemän intiaanin keskellä säikähtyi äitini kauheasti, luullen minun olevan vangittuna ja hirveiden kidutusten minua uhkaavan.

"– Minun onnistui hänet rauhoittaa, ja pian muuttui hänen pelkonsa iloksi, kun kerroin hänelle hyvät uutiseni.

"– Muuten ei Nocobothakaan puolestaan viivytellyt intiaaneille synnynnäisellä herttaisella kohteliaisuudella täysin tyynnytellä häntä. Jopa hän pääsi äitini erikoiseen suosioonkin.

"– Näin, rakas Lujamieli, minusta tuli metsänkävijä, pyydystäjä ja erämies.

"– Heimon luo saapuessani intiaanit ottivat minut vastaan ystävänä ja veljenä. Nuo koruttomat ja hyväsydämiset ihmiset eivät tienneet, millä tavoin olisivat minulle ystävyyttään osoittaneet. Opittuani heidät paremmin tuntemaan aloin minäkin puolestani rakastaa heitä kuin veljiä ja sisaria. Neuvottelunuotion ääreen kerääntyneet sachemit ottivat minut heimon jäseneksi, ja siitä hetkestä asti pidettiin minua sen lapsena.

"– Sen jälkeen minä en enää lähtenyt comanchien parista. Kaikki olivat kilvan valmiit ryhtymään opettajakseni perehdyttääkseen minut erämaaelämän salaisuuksiin. Minä edistyin nopeasti: pian mainittiin minua heimon parhaiden metsästäjäin ja urhoollisimpien miesten joukossa. Monissakin kahakoissa heidän vihollistensa kanssa oli minulla tilaisuus tehdä heille huomattavia palveluksia. Vaikutusvaltani kasvoi, ja nyt en enää ole ainoastaan soturi, vaan myöskin sachem, jota kaikki kunnioittavat ja rakastavat. Nocobotha – jalo nuorukainen, jota hänen peloton sydämensä aina kannusti eteenpäin – kaatui vihdoin apachien virittämään ansaan joutuneena. Vimmatun ottelun jälkeen minun onnistui riistää hänet haavojen peittämänä viholliselta ja tuoda hänet heimon luo. Olin itsekin vaarallisesti haavoittunut. Kylään päästyäni kaaduin tunnottomana maahan kalliine taakkoineni. Uutterimmalla ja hellimmällä hoidollaankaan ei äitini kyennyt veliparkaani pelastamaan, vaan hän kuoli, kiittäen minua, etten ollut jättänyt häntä vihollistensa käsiin, vaan säästänyt hänen päänahkansa nylkijän veitseltä, mikä comanchilaissoturille on suurin häpeä.

"– Niistä ystävyyden ja myötätunnon osoituksista huolimatta, joita heimon sachemeilta alati sain tunnustukseksi tavasta, jolla olin veljeäni puolustanut, olin kauan lohduton hänen kuolemansa tähden enkä vielä tänäänkään, vaikka tuosta kauheasta onnettomuudesta onkin niin kauan aikaa kulunut, voi hänestä kertoa kyynelten kostuttamatta silmäluomiani. Nocobotha-parka, sinä koruton ja hyvä sielu, sinä, jolla oli niin jalo ja harras sydän, tavannenko koskaan niin varmaa ja aulista ystävää!

"– Nyt tunnet minun elämäni, rakas Lujamieli, yhtä hyvin kuin minä itse sen tunnen. Hyvä ja rakas äitini, intiaanien kunnioittama, joiden keskuudessa hän on näkyväisenä kaitselmuksena, on onnellinen tai ainakin näyttää olevan. Itse olen täydellisesti unohtanut värini elääkseni punaihoisten elämää, jotka, oman rotuni minut hylättyä, ottivat minut pojakseen ja aina ovat osoittaneet minulle vilpitöntä ystävyyttä. Minä muistan alkuperäni vain silloin, kun on lähdettävä jonkun omaväriseni onnettoman avuksi. Näiden seutujen valkoiset pyydystäjät ja metsästäjät tahtovat, en tiedä miksi; katsella minua päällikkönään ja käyttävät kerkeästi jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta osoittaakseen minulle kunnioitustaan. Olen siis päässyt verrattain kadehdittavaan asemaan, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, mitä useampi vuosi vierii, sitä elävämpinä palaavat mieleeni tapahtumat, jotka ovat minut erämaahan johdattaneet, ja sitä enemmän pelkään, etten voi milloinkaan saada rikostani anteeksi."

Hän vaikeni. Metsästäjät katselivat toisiaan, tuntien ihailun sekaista kunnioitusta tuota miestä kohtaan, joka niin koruttomasti tunnusti rikoksen, vaikka se monista muista olisi ollut vain pikku hairahdus, ja joka sitä niin vilpittömästi katui.

"Totta tosiaan", huudahti Lujamieli äkkiä, "ei Jumala voi kieltää sinulta anteeksiantoaan, jollei pikemminkin ole antanut sinulle anteeksi jo kauan sitten. Ka, sinunkaltaisiasi miehiä on harvassa täällä erämaassa, veikkoseni!"

Uskollinen Sydän hymyili lempeästi näille metsästäjän koristelemattomille lauseille.

"No niin, ystäväni, nyt kun minut perinpohjin tunnet, lausu minulle avoimesti mielipiteesi. Olkoon neuvosi millainen tahansa, lupaan sitä noudattaa."

"Se on hyvin yksinkertainen. Lähde meidän mukaamme!"

"Mutta sanoinhan sinulle, että olen meksikolainen."

Kanadalainen purskahti nauruun.

"Ha, ha", virkkoi hän, "luulinpa sinua totisesti ovelammaksi!"

"Mitä sillä tarkoitat?"

"No, onhan se päivänselvää."

"Olen varma, ystäväni, ettet voisi kehoittaa minua mihinkään kunnottomuuteen, ja niinpä kuuntelenkin sinua mitä tarkkaavaisimmin."

"Voit itse päättää. Minä en tarvitse pitkää aikaa saadakseni sinut vakuutetuksi."

"En parempaa pyydäkään."

"Hm, käykäämme järjestyksessä. Mikä Meksiko on?"

"Mikäkö Meksiko on?"

"Niin, onko se kuningas- vai keisarikunta?"

"Se on liittovaltio."

"Hyvä, se merkitsee, että Meksiko on useista liittoutuneista valtioista muodostettu tasavalta."

"Niin on", myönsi Uskollinen Sydän hymyillen.

"Yhä parempaa. Siis ovat esimerkiksi Sonora ja Teksas vapaita ja riippumattomia valtioita, jos näkevät hyväksi erota valtioliitosta?"

"Ahaa!" huudahti Uskollinen Sydän. "Tuota minä en odottanut."

"Eikö totta? Näet siis, ystäväni, että nykyinen Meksiko, joka ei ole enempää Montezuman kuin espanjalaistenkaan Meksiko, koska edellinen käsitti vain Meksikon tasangon ja jälkimmäinen Uuden Espanjan nimellä osan Keski- ja Etelä-Amerikkaa, on ainoastaan välillisesti sinun isänmaasi, koska et ole syntynyt Meksikon pääkaupungissa Vera Cruzissa, vaan Sonorassa. Sinä sanoit sen itse. Tullessanne teksasilaisten avuksi seuraatte te sonoralaiset siis vain yleistä esimerkkiä, millään tavoin pettämättä maatanne. Mitä sinulla on tähän vastattavana?"

"Ei mitään muuta kuin että perusteluistasi, vaikka ne ovatkin vain näennäisiä, ei koskaan puutu loogillisuuttakaan."

"Tarkoitatko siis, että olen saanut sinun vakuutetuksi?"

"En laisinkaan, mutta silti suostun ehdotukseesi ja teen, mitä haluat."

"Siinäpä loppupäätös, jota en lauseesi alussa osannut aavistaakaan."

"Syynä on se, että teksasilaisaatteeseesi liittyy toinen, jonka vuoksi minä tahdon auttaa teitä suunnitelmanne toteuttamisessa."

"Vai niin!" huudahti kanadalainen kummastuneena.

Uskollinen Sydän kumartui häntä kohti.

"Etkö ole kuullut eräästä asiasta, joka on kuitattava Valkoisen Nylkijän kanssa, vai etkö sitä enää muista?"

Metsästäjä säpsähti ja puristi voimakkaasti nuoren miehen kättä.

"Kiitos!" virkkoi hän.

Samalla hetkellä astui Musta Hirvi huoneeseen.

"Minä haluan puhutella veljeä", sanoi hän Uskolliselle Sydämelle.

"Suostuuko veli puhumaan ystävieni, valkoisten metsästäjäin, kuullen?"

"Valkoiset metsästäjät ovat comanchien vieraina, ja Musta Hirvi puhuu heidän läsnäollessaan", vastasi päällikkö.

XII

Erämaassa

Uutisen, jota Musta Hirvi tuli kertomaan, täytyi olla perin tärkeä, sillä järkkymättömyydestä huolimatta, jota intiaanit pitävät lakinaan, kuvastivat päällikön kasvot mitä suurinta levottomuutta.

Istahdettuaan jakkaralle, jolle Uskollinen Sydän hänet viittasi, ei tulija puhunut, kuten häntä oli kehoitettu, vaan pysyi synkkänä ja äänettömänä.

Metsästäjät katselivat uteliaina toisiaan, levottomasti odottaen, että hän suvaitsisi selittää asiansa.

Vihdoin Uskollinen Sydän nähdessään, että hän yhä pysyi mykkänä, päätti hänelle haastaa.

"Mitä onkaan tapahtunut, päällikkö?" kysyi hän. "Mistä johtuu levottomuus, jonka luen kasvoistanne? Mikä uusi onnettomuus on teillä ilmoitettavana?"

"Ääretön onnettomuus", vastasi intiaani käheällä äänellä, "vanki on karannut!"

"Vanki? Kuka vanki?"

"Sinisen Revon poika."

Metsästäjät hypähtivät hämmästyksestä.

"Se on mahdotonta!" huudahti Uskollinen Sydän. "Hänhän oli itse antautunut panttivangiksi, eikä intiaanisoturi koskaan riko valaansa. Sellaista saattavat tehdä valkoihoiset", lisäsi hän katkerasti.

Musta Hirvi painoi hämillään päänsä alas.

"Kuulkaahan", jatkoi Uskollinen Sydän, "puhukaa lyhyeen, sanokaa meille selvään ja suoraan, kuinka kaikki kävi".

"Vanki oli köytettynä suljettu suureen loihtucalliin."

"Mitä", huudahti Uskollinen Sydän närkästyneenä, "panttivanki köytettynä teljetty suureen loihtucalliin? Päällikkö erehtyy, sachemit eivät ole voineet niin menetellä, he eivät ole niin törkeästi loukanneet kansainoikeutta."

"Minä kerron teille asiat niinkuin ovat tapahtuneet, Uskollinen Sydän."

"Ja kuka oli moisen määräyksen antanut?"

"Minä", äännähti päällikkö.

"Vihanne Sinistä Repoa kohtaan on teidät hairahduttanut, Musta Hirvi. Olette tehnyt suuren virheen. Halveksiessanne nuorukaisen antamaa sanaa olette hänet siitä vapauttanut kohtelemalla häntä vankina. Te annoitte hänelle oikeuden karata, tilaisuus tuli, hän käytti sitä hyväkseen – ja siinä hän menetteli oikein."

"Nuoret mieheni ajavat häntä takaa", virkkoi päällikkö vihaisesti hymyillen.

"Nuoret miehenne eivät häntä keksi, hän on paennut nopeana kuin gaselli."

"Tämä onnettomuus on siis korvaamaton."

"Ehkä meillä – kuunnelkaa minua – on vielä yksi keino uudestaan tavoittaa vihollisemme. Nämä veljeni, valkoiset metsästäjät, ovat pyytäneet apuani sodassa, jota valkonaamat tällä hetkellä käyvät toisiaan vastaan. Pyytäkää päällikköjen neuvostolta sata valiosoturia, joita minä otan komentaakseni. Te lähdette mukaani. Huomenna auringon noustessa lähdemme matkalle. Apachit palavat halusta kostaa meille tappion, jonka heille tuotimme. Olkaa varma, että ennenkuin olemme yhtyneet kalpeakasvoisiin veljiimme, sulkee Sininen Repo sotureineen meiltä tien. Tämä on ainoa mahdollisuus, joka meillä vielä on, ratkaisevasti lyödä nuo leppymättömät viholliset. Suostutteko?"

"Suostun, Uskollinen Sydän, teidän tietoutenne on hyvä, koskaan ei se ole teitä pettänyt, teidän rinnastanne kohoavat sanat ovat Wakondan kuiskaamia!" vastasi päällikkö vilkkaasti. Ja nousten heti hän jatkoi: "Minä lähden sachemien neuvotteluun. Ettekö tule mukaani?"

"Miksikä minä tulisin? On parempi, että esitätte ehdotuksen omananne, Musta Hirvi. Minähän olen vain heimon ottopoika."

"Hyvä, minä teen niin kuin veli haluaa. Näkemiin!"

Hän lähti huoneesta.

"Näet, ystäväni", virkkoi Uskollinen Sydän Lujamielelle, "että en ole vitkastellut lupaukseni täyttämisessä. Ehkä noista mukaamme saamistamme sadasta soturista puolet jäävät tielle, mutta eloonjääneistäkin on teille suurta apua."

"Kiitos, ystävä", vastasi Lujamieli, "sinä tiedät, että minä luotan sinuun".

Niinkuin Uskollinen Sydän oli otaksunut, palasivat vankia ajamaan lähetetyt intiaanisoturit kylään tuomatta häntä mukanaan. He olivat turhaan samoilleet seutua kaiken yötä, keksimättä hänestä mitään jälkeä.

Nuori mies oli hävinnyt loihtumajasta niin omituisella tavalla, että ei ollut mahdollista saada selville, kuinka hän karatessaan oli menetellyt.

Ainoana huomionaan, jolla oli edes jotakin merkitystä, kertoivat comanchit, että eräässä metsän kohdassa ja aivan vastakkaisella puolella siitä, missä taistelu apacheja vastaan oli tapahtunut, oli maa sotkettu ja puiden kuori kaluttu, ikäänkuin useita hevosia olisi siinä pitemmän aikaa seisoskellut, mutta mitään ihmisjalan jälkiä ei tavattu.

Soturit palasivat siis täysin pettyneinä ja lisäsivät siten maanmiestensä suuttumusta.

Hetki oli hyvin valittu pyyntöön, jonka Musta Hirvi halusi tehdä sachemien neuvostossa. Hän ei esittänyt Uskollisen Sydämen suunnittelemaa retkeä valkoisten hyväksi keksittynä toimenpiteenä, minkä ajatuksen hän mainitsi vain toisarvoisena seikkana, vaan aikomanaan yrityksenä kaapatakseen ei ainoastaan pakolaisen, vaan tämän isänkin, joka varmaankin olisi väijyksissä vähän matkan päässä kylästä.

Näin esitettynä täytyi kysymykseen tulla myöntävä vastaus, ja niin todella kävikin.

Sachemit valtuuttivat Mustan Hirven valitsemaan heimon keskuudesta sata maineikkainta miestä, joiden tuli hänen ja Uskollisen Sydämen johtamina ryhtyä yritykseen.

Musta Hirvi keskusteli hacheston eli julkisen kuuluttajan kanssa, joka nousi erään callin katonreunalle ja kutsui heti heimon jäsenet koolle.

Kun urhot kuulivat retkestä, jota kaksi niin mainehikasta miestä kuin Musta Hirvi ja Uskollinen Sydän johtaisivat, tarjoutuivat he kilvan osallisiksi, joten päälliköillä ei enää ollut muuta päänvaivaa kuin valinnan tuottama pula.

Vähää ennen auringonnousua sata keihäillä, pyssyillä, sotakirveillä ja puukoilla aseistettua ratsumiestä, jaloissa sotamokkasiinit, joiden kantapäistä heilui lukuisia coyotenhäntiä, muodosti uhkean osaston, joka mitä parhaimmassa järjestyksessä asettui riveihin kylän aukiolle ensimmäisen ihmisen arkin eteen. Heidän kaulastaan riippuivat pitkät ikkochetat eli ihmisen sääriluusta tehdyt sotaviheltimet.

Nämä villit soturit tarjosivat vertauskuvallisine maalauksineen ja kirjavine vaatteineen omituisen ja peloittavan näyn.

Kun valkoiset metsästäjät hevosiaan hypitellen ratsastivat riviin heidän viereensä, tervehdittiin heitä yksimielisillä riemu- ja hyväksymishuudoilla.

Uskollinen Sydän ja Musta Hirvi asettuivat joukon etunenään, jolloin vanhimmat sachemit astuivat lipun eteen ja tervehtivät lähteviä sotureita. Uskollisen Sydämen antamasta merkistä lähti joukko liikkeelle, ratsastaen käymäjalkaa neuvoston jäsenten ohitse ja sitten karauttaen ulos kylästä.

Heidän saapuessaan tasangolle purjehti aurinko purppura- ja kultapilvissä.

Sotapolulla järjestyi joukkue heti "intiaaniriviin", toisin sanoen alkoi ratsastaa peräkanaa. Mitä täydellisimmän äänettömyyden vallitessa taivallettiin nopeasti metsänreunaa kohti.

Vaaralliselle retkelle lähdettyään vakoiluttavat intiaanit alati seutua siihen sopivilla taitavilla miehillä, joiden tehtävänä on keksiä vihollinen ja turvata osasto kaikilta yllätyksiltä.

Näitä vakoojia vaihdetaan joka päivä, ja vaikka he liikkuvat jalkaisin, samoilevat he aina pitkän matkan päässä pääjoukon edessä ja sivuilla.

Intiaanien sodat eivät missään suhteessa muistuta meikäläisiä. Ne ovat vain alituista viekkautta ja yllätystä. Ainoastaan välttämättömäin olosuhteiden pakotuksesta ryhtyvät he avoimeen taisteluun. Hyökkäämistä tai puolustautumista ilman täydellistä voitonvarmuutta pitävät he mielettömyytenä.

Sota on heille pelkkä saalistamistilaisuus, eivätkä he siis näe mitään häpeällistä paossa, milloin vastustuksella ei muuta voiteta kuin iskuja, paitsi jos tarjoutuu tilaisuus loistavasti kostaa.

Kahden ensimmäisen viikon aikana ei comanchien marssia millään tavoin häiritty. Vakoojat eivät kylästä lähtemisen jälkeen olleet keksineet ainoatakaan ihmisjälkeä.

Ainoat henkilöt, joita oli kohdattu, olivat rauhallisia metsästäjiä, jotka matkustivat vaimoineen, lapsineen ja koirineen kotikyliinsä palatessaan, ja kaikki selittivät yksimielisesti, että eivät olleet havainneet mitään epäilyttävää.

Vielä kaksi päivää samoiltuaan comanchit saapuivat Teksasin alueelle.

Tämä näennäinen rauhallisuus teki osaston molemmat päälliköt kovin levottomiksi. He luulivat tuntevansa apachin kostonhaluisen luonteen liian hyvin, otaksuakseen, että nämä sallisivat heidän matkustaa näin häiritsemättä ja yrittämättä pidättää heitä tiellä.

Lujamieli, joka myöskin oli kauan tuntenut Sinisen Revon, oli aivan samaa mieltä heidän kanssaan.

Eräänä iltana comanchit pitkän päivämatkan kuljettuaan leiriytyivät pienen joen rannalle metsäisen mäen rinteelle, jolta saattoi nähdä koko virranuoman ja ympäröivän seudun. Tavallisuuden mukaan olivat vakoojat palanneet leiriin vakuuttaen, etteivät olleet nähneet mitään jälkiä.

Kun illallinen oli syöty, sijoitti Uskollinen Sydän itse vartijat, ja kaikki muut valmistautuivat nauttimaan muutaman tunnin levosta, jonka päivän vaivat tekivät ei ainoastaan suloiseksi, vaan välttämättömäksikin. Mutta salaisen aavistuksen kiihoittamana tunsi Lujamieli ilman oleellista syytä kuumeista levottomuutta, joka karkoitti häneltä unen. Turhaan hän sulki silmänsä, vakavasti päättäen nukkua. Luomet avautuivat jälleen hänen ponnistuksistaan huolimatta. Uupuneena tästä unettomuudesta, jonka syytä ei voinut selittää, nousi metsästäjä, päättäen valvoa ja samoilla ympäristöllä.

Hänen pyssyään ottaessaan tekemästään liikkeestä heräsi Uskollinen Sydän.

"Mikä on hätänä?" kysyi tämä heti.

"Ei mikään, ei mikään", vastasi metsästäjä, "nuku sinä vain".

"Mutta miksi sitten nousit?"

"Vain siksi, etten saanut unta. Tahdon käyttää tätä unettomuutta tehdäkseni pienen kierroksen ympäristöllä."

Nämä sanat ravistivat Uskollisen Sydämen täydellisesti valveille. Lujamieli ei ollut niitä miehiä, jotka ilman pätevää syytä ryhtyisivät joihinkin toimenpiteisiin.

"Kah, ystävä", virkkoi hän, "on jotakin tekeillä, eikö totta?"

"En tiedä siitä mitään", vastasi metsästäjä, "mutta minä olen huolestunut, olen levoton, sanalla sanoen, en osaa selittää tunteitani, mutta minä aavistan, että vaara on meitä uhkaamassa. Mikä vaara? Sitä en osaa sanoa. Huomasin tänään kaksi flamingoparvea lentämässä täysin siipivedoin vastatuuleen. Useita eläimiä – kauriita ja antilooppeja – pakeni säikähtyneinä samaan suuntaan, enkä ole päivän mittaan kuullut ainoankaan linnun liverrystä. Tuo kaikki ei ole luonnollista, ja minä pelkään."

"Pelkäät?" virkahti Uskollinen Sydän hymyillen.

"Niin, minä pelkään ansaa ja siksipä lähdenkin kierrolle. Kaiketikaan en mitään keksi, toivoakseni en, mutta ei sillä väliä. Sittenhän toki pääsen varmuuteen siitä, että meillä ei ole mitään pelättävää."

Uskollinen Sydän nousi sanaa sanomatta, kääriytyi viittaansa ja tarttui pyssyynsä.

"Lähtekäämme!" sanoi hän.

"Mitä tarkoitat?" kysyi metsästäjä.

"Minä tulen mukaasi."

"Mitä hupsuttelua! Minähän toimin vain sairaiden aivojen houreissa. Jää sinä vain tänne ja lepää."

"Ei, ei", vastasi Uskollinen Sydän pudistaen päätänsä, "minä ajattelen samaan tapaan kuin sinä äsken puhuit. Minäkin olen levoton tietämättä syytä siihen ja tahdon päästä varmuuteen."

"Tule sitten, koska asia niin on. Ehkä onkin parempi, että lähdemme yhdessä."

Molemmat miehet poistuivat leiristä.

Yö oli raikas, kirkas, ilma tavattoman läpikuultava, taivaalla tuikkivat tuhannet tähdet, kuu näkyi uivan eetterissä, ja sen valo tähtien hohtoon liittyneenä oli niin voimakas, että näki melkein kuin keskellä päivää. Seudulla vallitsi syvä rauha, niin että molemmat metsästäjät saattoivat korkealta kohdalta, jolla seisoivat, eroittaa kaikki rasahdukset. Silloin tällöin liikkui salaperäinen tuulenhenkäys puiden tuuheissa latvoissa, jotka taipuivat kumeasti kohisten.

Lujamieli ja Uskollinen Sydän tutkivat tarkasti kenttää, joka suunnattomana aavikkona levisi heidän eteensä.

Äkkiä tarttui kanadalainen ystävänsä käsivarteen ja veti hänet rajulla ja vastustamattomalla liikkeellä luokseen tavattoman ison lehtikuusen rungon taakse.

"No?" kysyi metsästäjä levottomasti.

"Katso", vastasi hänen toverinsa lyhyeen, ojentaen käsivartensa tasankoa kohti.

"Ohoh! Mitä tuo merkitsee?" kuiskasi nuori mies hetkisen perästä.

"Se merkitsee, että minä en pettynyt ja että meille tulee tästä kuumat paikat. Onneksi sentään voimme tälläkin kertaa vastata oveluuteen oveluudella. Käske John Davisin karata niiden veitikoiden kimppuun takaapäin, sillä välin kuin me hyökkäämme edestä."

"Ei ole hetkeäkään hukattavana", kuiskasi Uskollinen Sydän ja riensi leiriä kohti.

Tottuneina metsästäjinä olivat molemmat huomanneet jotakin, mikä varmaan olisi jäänyt havaitsematta ihmisiltä, jotka eivät niin hyvin tunteneet intiaanien tapoja. Sanoimme, että tuulenpuuska toisinaan tuiversi puiden latvoja. Tuo tuuli puhalsi lounaasta tasangon yli noin viiden metrin korkeudelta, mutta toinen tuuli hipoi pitkän ruohon latvoja, lähestyen lakkaamatta mäkeä, jolle comanchit olivat leiriytyneet. Omituista vain, että jälkimmäinen tuuli puhalsi koillisesta eli aivan päinvastaiselta suunnalta kuin edellinen.

Siinä kaikki, mitä metsästäjät olivat huomanneet, mutta se oli riittänyt heidän arvatakseen vihollistensa juonen ja tehdäkseen sen tyhjäksi.

Viisi minuuttia myöhemmin ryömi kuusikymmentä Lujamielen ja Uskollisen Sydämen johtamaa comanchia käärmeen tavoin mäenrinnettä alaspäin ja laskeutui näkymättöminä tasangolle, jolle päästyään he pysyivät liikkumattomina kuin olisivat äkkiä muuttuneet kuvapatsaiksi.

John Davis oli muun joukon kanssa kiertänyt kukkulan.

Äkkiä kajahti kauhea huuto, comanchit nousivat kuin paholaisparvi ja syöksyivät suinpäin vihollisiaan vastaan.

Taaskin yllätettyinä luullessaan itse yllättävänsä epäröivät nämä hetkisen, mutta säikähtyneinä tästä äkillisestä hyökkäyksestä joutuivat he pakokauhun valtaan ja käänsivät selkänsä pötkiäkseen tiehensä. Mutta silloin he näkivät äkkiä vastassaan amerikkalaisen johtaman joukon.

Oli joko taisteltava tai heittäydyttävä leppymättömän vihollisen armoille. Apachit puristuivat tiheään, olkapää olkapäätä vasten, ja teurastus alkoi.

Se oli kauhea ja kesti päivänkoittoon asti. Nämä miehet, jotka kuolettavasti vihasivat toisiaan, taistelivat huudahdustakaan päästämättä, kaatuivat huoahtamattakaan.

Sikäli kuin apacheja kellistyi tanterelle, puristautuivat heidän toverinsa lähemmäksi toisiaan, ja comanchit tiukensivat rautaista piiriä, johon he olivat suljetut. Nouseva aurinko valaisi kauheaa tappotannerta. Neljäkymmentä comanchia oli kaatunut. Apachilaisjoukosta oli enää pystyssä vain kymmenkunta enemmän tai vähemmän haavoitettua miestä.

Uskollinen Sydän kääntyi murheellisena pois tästä kamalasta näytelmästä. Turhaan hän yritti väliintulollaan pelastaa nämä viimeiset uhrit.

Veren ja ruudin hajusta päihtyneet comanchit, jotka olivat raivoissaan vihollistensa tekemästä vastarinnasta, olivat kuurot hänen käskyilleen, ja jäljelle jääneet apachit teurastettiin ja heidän päänahkansa nyljettiin.

"Kah", huudahti Musta Hirvi voitonriemuisin elein, osoittaen melkein tuntemattomaksi silvottua ruumista, "sachemit tulevat tyytyväisiksi, Sininen Repo on vihdoinkin kuollut!"

Peloittava päällikkö lepäsi todellakin eräällä comanchilaisten ruumisröykkiöllä, ollen itse kirjaimellisesti pelkkinä haavoina, ja hänen poloinen poikansa, tuskin edes nuorukainen vielä, virui hänen jalkojensa juuressa. Kummallisena poikkeuksena intiaanien tavoista, nämä kun yleensä tyytyvät riistämään vihollisiltaan vain päänahan, oli vastikään katkaistu pää ripustettuna Sinisen Revon vyöhön – fray Antonion pää.

Munkkiparan, joka muutamaa päivää ennen Lujamieltä oli lähtenyt kylästä, olivat apachit kaikesta päättäen saaneet käsiinsä ja surmanneet.

Heti kun, emme sano taistelu, vaan teurastus oli päättynyt, ryhtyivät intiaanit tekemään viimeisen palveluksen niille heikäläisille, jotka tässä verisessä kahakassa olivat kohdanneet kuolemansa. Kaivettiin syviä hautoja ja heitettiin vainajat niihin, vaikka näissä olosuhteissa ei voitu toimittaa tavallisia hautajaismenoja. Kuitenkin muistettiin panna heille heidän aseensa mukaan, ja umpeen luoduille haudoille kasattiin kiviä, jotteivät petoeläimet pääsisi niitä kaivamaan. Apachit sensijaan jätettiin siihen, mihin olivat kaatuneet, eikä heistä sen enempää välitetty.

Melkein puoliksi vähentynyt soturijoukko läksi surumielin marssimaan Teksasia kohti.

Comanchien voitto oli tosin ollut täydellinen, mutta liian kalliisti ostettu, jotta intiaanit siitä olisivat riemuinneet. Apachien teurastus ei heidän mielestään suinkaan korvannut neljänkymmenen comanchilaissoturin kuolemaa, niitä lukuunottamatta, jotka matkalla luultavasti menehtyisivät saamistaan haavoista.

XIII

Viimeinen välitaival

Nyt kun olemme saapumassa kirjamme viimeisille lehdille, emme voi olla tukahduttamatta kaihontunnetta ajatellessamme niitä verilöylyjä ja murhenäytelmiä, joita meidän on totuuden nimessä täytynyt lukijan nähtäväksi esittää. Jos tämä kertomus olisi ollut satu, jos olisimme voineet järjestää aineiston oman oikkumme mukaan, niin varmaan olisi monta kohtaa muutettu tai typistetty; mutta valitettavasti on meidän vastoin tahtoammekin ollut pakko kertoa asiat sellaisina kuin ne esiintyvät, joskin monesti olemme koettaneet lieventää eräitä yksityisseikkoja, joiden liian alaston todenmukaisuus olisi lukijaa tympäissyt.

Siinä tapauksessa, että meitä moitittaneen sankariemme alituisista taisteluista, tyydymme puolustukseksemme mainitsemaan vain seuraavaa:

Me kuvailemme sellaisen rodun tapoja, joka päivä päivältä hupenee oudon sivistyksen suonenvedontapaisessa puristuksessa, sitä vastaan turhaan taistellessaan, – rodun, joka kohtalon tuhoisalla tuomiolla on määrätty pian häviämään maan pinnalta ikuisiksi ajoiksi. Sen tavat ja ominaisuudet häipyvät sitten tarujen hämärään. Muistitietoina säilytettyinä ne ennen pitkää saavat aivan väärän värityksen ja käyvät käsittämättömiksi. Meidän, jotka olemme ottaneet velvollisuudeksemme kehnolla kynällämme piirtää tämän onnettoman rodun historiaa, tehdä se tunnetuksi sellaisena kuin se oli ja vielä on, ei sovi poiketa totuudesta, koska se meidän puoleltamme olisi petosta, jota lukijat täydellä syyllä voisivat valittaa.

Lopettaen nyt tämän epäilemättä jo liiankin pitkän välihuomautuksen, jota kuitenkin pidimme tarpeellisena, vieläpä välttämättömänäkin, palaamme kertomukseemme siltä kohdalta, johon sen jätimme.

Viemme nyt lukijan meksikolaisen armeijan äärimmäisille etuvartiostoille.

Tämä armeija, jossa sen Teksasiin marssiessa oli ollut kuusituhatta miestä, ei enää käsittänyt kuin tuhatviisisataa, mukaan luettuna se viisisatamiehinen lisäjoukko, jonka kenraali Cos vastikään oli tuonut.

Kaiken kaikkiaan olivat siis Santa-Annan peräkkäiset voitot teksasilaisista maksaneet hänelle täsmälleen viisituhatta sotilasta.

Kun yllämainittu kielteinen voitokkuus antoi Meksikon tasavallan presidentille paljon miettimisen aihetta, alkoi hän ymmärtää tämän vimmastunutta väestöä vastaan käytävän sodan tavattomat vaikeudet eikä voinut pelotta ajatella, mitä kamalia seurauksia tappio hänelle tuottaisi, jos nuo tavoittamattomat viholliset, joita hän niin kauan oli ajanut takaa, päättäisivät vihdoinkin häntä odottaa ja onnistuisivat hänet lyömään.

Mutta olivatpa kenraali Santa-Annan aavistukset kuinka pelokkaita tahansa, oli peräytyminen nyt liian myöhäistä, ja täytyi koettaa onneaan loppuun asti; vieläpä pyrkiä ratkaisuun mahdollisimman pian.

Korkeintaan kahdenkymmenen kilometrin välimatka eroitti vihollisarmeijan toisistaan, ja se välimatka lyheni melkein puolella heidän etuvartiostojensa aseman vuoksi. Meksikolaisten etujoukkoa, jossa oli kaksisataa vakinaiseen armeijaan kuuluvaa miestä, johti eversti Melendez, mutta noin neljän kilometrin päässä tästä etujoukosta oli osasto etuhyökkääjiä, joiden tehtävänä oli vakoilla vihollisen liikkeitä.

Nämä olivat pelkkiä preirierosvoja, päällikkönään vanha tuttavamme Sandoval, jonka vähän aikaisemmin näimme saapuvan Jaguarin luo ja tekevän hänen kanssaan äskettäin kertomamme merkillisen kaupan.

Vaikka meksikolainen armeija ei pitänytkään mainittua Sandovalia suuressa arvossa eikä luottanut häneen ja hänen miekkostensa rehellisyyteen, oli kenraali Santa-Annan kuitenkin pakko jonkun verran antaa tunnustusta näille mestarilurjuksille, koska he kieltämättä olivat perin kykeneviä oppaiksi ja varsinkin vakoojiksi.

Kenraalin täytyi siis melkein ummistaa silmänsä niille tihutöille, joita he joka päivä tekivät, ja sallia heidän toimia ja mellastaa mielensä mukaan, koska he olivat hänelle tarpeellisia. Rientäkäämme mainitsemaan, että rosvot tunnollisesti käyttivät väärin tätä heille pakosta myönnettyä vapautta eivätkä kavahtaneet noudattaa häikäilemättömimpiäkään oikkujaan, joita kuitenkin pidätymme seikkaperäisemmin selostelemasta.

Nämä kunnon miehet olivat siis, kuten sanottu, leiriytyneet meksikolaisen armeijan eteen, ja koska he mielellään pitivät hauskaa joka kerta kun tilaisuus siihen tarjoutui, olivat he nähneet hyväksi asettua kylään, jonka asukkaat heidän lähestyessään tietenkin olivat paenneet ja jonka talot he olivat hävittäneet hankkiakseen polttopuita leirinuotioitaan varten.

Mutta johtuipa se sitten sattumasta tai aivan muista syistä, oli yksi ainoa talo eli pikemminkin mökki säästynyt yleisestä tuhosta ja oli yhä pystyssä. Eikäpä se ainoastaan ollut pystyssä ja koskemattomana, vaan suljettunakin ja vartija asetettuna ovelle.

Tämä vartija kylläkin näkyi varsin vähän välittävän hänelle tietenkin annetusta tehtävästä, sillä luultavasti auringon häiritsemänä, jonka polttavat säteet lankesivat suoraan hänen päänsä päälle, oli hän mukavasti oikaissut itsensä katoksen varjoon, joka onneksi sattui olemaan rakennuksen edessä, ja siellä hän pyssy käden ulottuvilla poltteli, uinaili ja haaveili odottaessaan vartiovuoronsa päättymistä ja jonkun toverin asettumista hänen paikalleen.

Talo oli sillä hetkellä doña Carmelan asuntona, ja pyydämme siis lukijaa meidän kanssamme sinne astumaan.

Neitonen nojaili välinpitämättömästi, surumielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena avoimen ikkunan eteen pingoitetulla riippumatolla päivän helteestä huolimatta, ja hänen kyynelistä punoittavat silmänsä tuijottivat liikkumattomina autioon kenttään, jota aurinko kärvensi pannen sen hiekan timanttien tavoin säteilemään.

Mitä ajatteli poloinen tyttö, sillä välin kun kyyneleet, joita hän ei yrittänytkään kuivata, valuivat pitkin hänen kalpeita poskiaan, kyntäen niihin vaon?

Kenties hän tällä iällä, jolloin muistot eivät vielä ulotu eilistä pitemmälle, ajatteli katkeran kaihomielisesti Potreron ventassa vietettyjä iloisia päiviä, kun hänelle Lujamielen ja Lanzin, noiden kahden hartaan sielun, parissa eläessä kaikki hymyili ja tulevaisuus näytti niin kauniilta ja tyyneltä.

Kenties hän ajatteli Jaguaria, jota kohtaan hän tunsi niin hempeää ystävyyttä, tai eversti Melendeziä, jonka kunnioitettava ja syvällinen rakkaus usein oli saanut hänet vastoin tahtoaankin haaveilemaan, niinkuin nuoret tytöt haaveilevat!

Mutta, ah, nyt oli kaikki kadonnut, oli täytynyt sanoa hyvästi suloisille haaveille! Missä olivat Lujamieli ja Lanzi, Jaguari ja eversti Melendez? Hän oli yksinään, ystävittä, puolustajitta, miehen vallassa, jonka pelkkä ulkonäkökin täytti hänet kauhulla.

Ja kuitenkin on meidän riennettävä mainitsemaan, että tuo mies, jonka olemme kuvailleet niin synkän värein, tuo syystä kammottu Valkoinen Nylkijä näytti aivan muuttuneelta. Tiikeri oli nuoren neitosen edessä talttunut karitsaksi, oli häntä kohtaan erinomaisen hienotunteinen ja huomaavainen ja täytti kaikki hänen toivomuksensa. Eipä niin, että tyttö konsaan olisi hänelle mitään toivomusta esittänyt – siihen ei poloisella ollut rohkeutta, – mutta hän koetti keksiä, arvata, mikä häntä miellyttäisi, ja silloin hän sen suoritti sanomattoman innokkaasti ja hartaasti. Joskus tuo omituinen mies seisoi tuntikausia käsivarret ristissä rinnalla, nojaten seinää vasten ja tuijottaen tyttöön kuvaamattomin ilmein, sanaa sanomatta. Sitten hän poistui kohauttaen päätänsä, tukehduttaen huokauksen ja jupisten:

– Hyvä Jumala, hyvä Jumala, entä jos se on hän!

Oli jotakin liikuttavaa tämän kammottavan miehen pelokkaassa ja nöyrässä murheessa, miehen, joka vapisutti kaikkia ympärillään ja nyt itse vapisi lapsen edessä, vaikka viimemainittu ei kärsiville henkilöille ominaisessa itsekkyydessään näkynyt huomaavan tai edes aavistavankaan, kuinka suuri vaikutusvalta hänellä oli tähän voimakkaaseen ja tuimaan luonteeseen.

Ovi avautui, ja Valkoinen Nylkijä astui sisälle. Hän oli alati samassa puvussaan, vartalo yhtä suora ja ryhdikäs kuin ennenkin, mutta kasvoilla ei enää ollut ylimielisen ja leppymättömän hurjuuden ilmettä, jonka olemme tottuneet niillä näkemään. Synkkä murheenpilvi varjosi hänen piirteitään, kuumeenkiiltoiset silmät olivat syvälle vaipuneet eikä niissä enää ollut sitä tulta, joka teki hänen katseensa niin magneettiseksi ja omituisen tuijottavaksi.

Neitonen ei kääntynyt kuullessaan Nylkijän askeleet.

Tämä pysähtyi, mutta jäi jokseenkin pitkäksi aikaa liikkumattomaksi, kaiketi odottaen, että toinen huomaisi hänen läsnäolonsa.

Mutta tyttö ei hievahtanut.

Sitten hän rohkaisi itsensä ja alkoi puhua.

"Doña Carmela", virkkoi hän äänellä, jonka sävyä koetti vaimentaa, "doña Carmela".

Tyttö ei vastannut, vaan katseli yhä kentälle.

Nylkijä huokasi ja toisti äänekkäämmin:

"Doña Carmela."

Tällä kertaa nuori tyttö kuuli, sillä hermostunut puistatus kävi läpi hänen ruumiinsa ja hän kääntyi äkkiä.

"Mitä minusta tahdotte?" kysyi hän.

"Oi", huudahti vanhus nähdessään hänen kasvonsa kyynelistä kosteina, "te itkette, señorita".

Neitonen punehtui ja pyyhkäisi kasvojaan nenäliinalla kuumeisin elein.

"Mitä siitä?" jupisi hän ja yrittäen tyyntyä jatkoi sitten: "Mitä minusta tahdotte, señor? Hyvä Jumala, koska olen tuomittu orjattareksenne, ettekö voisi sallia minun edes vapaasti käyttää tätä huonetta?"

"Luulin tuottavani teille iloa", sanoi Nylkijä, "ilmoittamalla, että eräs tuttavanne tulee teitä tapaamaan".

Katkera hymy värähdytti nuoren neitosen huulia.

"Ken minusta välittää?" kysyi hän.

"Anteeksi, señorita, tarkoitukseni oli hyvä. Ollessanne miettiväisenä, omiin ajatuksiinne vaipuneena, kuten tänään, ääntelette usein katkonaisia sanoja, huulenne höpisevät jotakin."

"Ah niin", vastasi tyttö, "ei ainoastaan ruumiini ole vangittuna, vaan tahtoisitte vielä kytkeä ajatuksenikin".

Nuo sanat hän lausui sellaiseen sumean vihan ja katkeruuden sävyyn, että vanhus säpsähti ja hänen kasvonsa äkkiä muuttuivat kalmankalpeiksi.

"Hyvä on, señor", jatkoi neitonen, "tästä lähin olen varuillani".

"No", vastasi toinen hillityn tuskallisesti, "kuten sanoin, luulin tekeväni teidät iloiseksi tuomalla luoksenne eversti Melendezin, mutta koska olen pettynyt, ei teidän ole tarvis häntä nähdä, señorita".

"Mitä!" huudahti Carmela, hypähtäen kuin naarasleijona. "Mitä minulle sanoitte, señor, minkä nimen mainitsitte?"

"Eversti don Juan Melendezin."

"Oletteko te tuonut hänet?"

"Olen."

"Onko hän täällä?"

"Hän odottaa lupaanne astuakseen sisälle."

Neitonen katseli häntä toista minuuttia sanomattoman kummastuneena.

"Mutta sittenhän te rakastatte minua!" huudahti hän sitten innokkaasti.

– Hän kysyy sitä! – jupisi vanhus surumielisesti. "Tahdotteko tavata everstiä?"

"Hetkisen perästä, oi, hetkisen perästä! Minun täytyy tuntea teidät, ymmärtää teidät, vihdoinkin tietää, mitä minun on teistä ajateltava."

"Ah, minä toistan sen teille, señorita, että rakastan teitä jumaloimiseen asti... oh, rauhoittukaa; tässä rakkaudessa ei ole mitään teille loukkaavaa. Minä rakastan teissä käsittämätöntä, yliluonnollista yhtäläisyyttä naisen kanssa, joka... ah, joka kuoli samana päivänä, jona intiaanit ryöstivät minulta tyttäreni. Tuo tytär, jonka menetin ja jota en enää koskaan saa nähdä, olisi nyt teidän ikäisenne, señorita. Siinä on rakkauteni salaisuus, syy yhä toistuneisiin yrityksiini saada teidät haltuuni. Oi sallikaa minun rakastaa teitä, sallikaa minun pettää itseäni! Teitä katsellessani luulen näkeväni rakkaan lapsiparkani, ja tämä erehdys tekee minut äärettömän onnelliseksi. Oi, señorita, jos tietäisitte, mitä olen kärsinyt, mitä edelleenkin kärsin tästä parantumattomasta, sydäntäni polttavasta haavasta, niin säälisitte minua!"

Vanhuksen puhuessa haltioituneeseen sävyyn, näyttivät hänen kasvonsa kirkastuneilta, niissä kuvastui niin paljon lempeyttä ja murhetta, että tyttö väkisinkin tunsi itsensä liikutetuksi ja ojensi hänelle vaistomaisesti kätensä.

"Isäparka!" virkkoi hän lempeällä ja säälivällä äänellä.

"Kiitos niistä sanoista", vastasi toinen liikutuksesta käheänä, kyynelten valellessa hänen kasvojaan, "kiitos, señorita! Nyt en enää tunnekaan itseäni yhtä onnettomaksi."

Sitten hän hetkisen äänettömyyden jälkeen kuivasi silmistään tihkuvat kyyneleet.

"Haluatteko, että hän tulee sisälle?" kysyi hän lempeästi.

Carmela hymyili.

Vanhus ryntäsi ovelle ja avasi sen selkosen selälleen.

Eversti astui huoneeseen ja riensi neitosta kohti.

Nylkijä oli poistunut suljettuaan oven jälkeensä.

"Vihdoinkin näen teidät jälleen, rakas Carmela!" huudahti eversti riemuissaan.

"Ah", huoahti tyttö.

"Niin", vastasi upseeri innostuneena, "minä ymmärrän teitä, mutta nyt ei teillä enää ole mitään pelättävänä, minä kykenen pelastamaan teidät inhoittavasta ikeestä, joka teitä painaa, ja riistämään teidät ryöstäjältänne".

Nuori tyttö laski hiljaa kätensä hänen käsivarrelleen, pudistaen päätänsä ilmein, joka ihmeteltävästi tulkitsi hänen surumielisyyttään.

"Minä en ole vankina", vastasi hän.

"Mitä", huudahti eversti kovin kummastuneena, "eikö tuo mies olekaan teitä ryöstänyt?"

"En kiellä sitä, ystäväni, sanonhan vain, että en ole vankina."

"Minä en ymmärrä teitä", virkkoi toinen.

"Ah, en minä itsekään ymmärrä itseäni."

"Luuletteko siis, että jos tahtoisitte lähteä täältä ja seurata minua leiriin, niin tuo mies ei yrittäisi teitä pidättää?"

"Siitä olen varma."

"Sitten kai lähdemme, doña Carmela? Minä voin hankkia teille kunniallisen turvapaikan siksi, kun isänne palaa luoksenne."

"Ei, ystäväni, minä en lähde, minä en voi teitä seurata."

"No, mikä teitä estää?"

"Enkö teille sanonut, että en itsekään ymmärrä itseäni? Tunti sitten olisin teitä ilolla seurannut, mutta nyt en sitä enää voi."

"Mitä sitten on senjälkeen tapahtunut?"

"Kuunnelkaa, don Juan, minä olen avomielinen teitä kohtaan, minä rakastan teitä, senhän tiedätte, ja tulisin ilolla teidän puolisoksenne. Mutta vaikka onneni riippuisi siitä, että lähden tästä huoneesta, niin en kuitenkaan lähde."

"Hyvä Jumala! Suokaa minulle anteeksi, mitä sanon, doña Carmela, mutta tämähän on mielettömyyttä, hourailua."

"Ei, en totisesti osaa sitä teille selittää, koska en sitä itsekään ymmärrä, mutta minusta tuntuu, että jos hänen luvattaan, joka minua täällä pidättää, lähtisin tästä huoneesta, niin tekisin huonon teon."

Näistä omituisista sanoista kohosi everstin ihmettely siihen määrään, ettei hän löytänyt sanoja vastatakseen, vaan tuijotti neitoseen harhailevin katsein.

Rakastavainen ei koskaan pety rakastettunsa vaikutelmista.

Nuori mies tunsi vaistomaisesti, että Carmela päätöksessään seurasi sydämensä opastusta.

Sillä hetkellä avautui ovi. Valkoinen Nylkijä saapui.

Eversti oli arvannut, että neitoselle näin puhuakseen on täytynyt äkkiä tapahtua jotakin salaperäistä ja merkillistä, minkä vain hän yksin tiesi ja osasi arvostella.

Vanhuksen ilmestyminen tuotti kummallekin haastelijalle, jotka olivat toistensa edessä joutuneet varsin hämilleen, suurta huojennusta.

Selvittelemättä itselleen tunteitaan, käsitti nuori mies, että tämä odottamaton tulo olisi hänelle suureksi avuksi.

Vanhuksen ryhdissä ja sävyssä oli sellaista arvokkuutta, jota Carmela ei vielä tähän asti ollut hänessä havainnut.

"Anteeksi, jos teitä häiritsen, lapset", virkkoi hän niin hyväntuulisesti, että hänen kuulijansa hätkähtivät.

"Oh", jatkoi hän, ollen ymmärtävinään väärin heihin tekemänsä vaikutuksen, "suokaa anteeksi, eversti, että puhun tähän tapaan, mutta minä rakastan niin suuresti doña Carmelaa, että välillisesti rakastan kaikkea sitäkin, mitä hän rakastaa. Vanhukset ovat itsekkäitä, kuten tiedätte, mutta kuitenkin olen koko ajan ajatellut teitä."

Carmela ja eversti tekivät kummastuneen liikkeen.

Vanhus hymyili.

"Saatte itse päättää", sanoi hän; "kuulin juuri eräältä leiriin saapuneelta vakoilijalta, että intiaani-lisäjoukko on kiertänyt linjamme ja yhtynyt vihollisiin. Heidän keskuudessaan on metsänkävijä, nimeltään Lujamieli."

"Isäni", huudahti Carmela iloissaan.

"Niin", virkkoi Nylkijä tukahduttaen huokauksen.

"Oi, antakaa minulle anteeksi", sanoi neitonen, ojentaen hänelle kätensä.

"Lapsiparka, miksi siitä teille vihoittelisin? Täytyyhän sydämenne sykkiä isällenne."

Eversti oli mitä suurimman kummastuksen vallassa.

"Olen ajatellut näin", jatkoi vanhus: "señor Melendez pyytäisi kenraali Santa-Annalta luvan lähteä airuena vihollisen luo. Hän tapaa doña Carmelan isän ja rauhoittaa häntä tyttärensä puolesta, ja jos isä haluaa saada lapsensa luokseen, niin minä itse saatan hänet sinne."

"Mutta", huudahti neitonen innokkaasti, "eihän se ole mahdollista!"

"Miksikä ei?"

"Ettekö ole isäni vihollinen?"

"Minä olin metsästäjän vihollinen, rakas lapsi, mutta en ole koskaan ollut isänne vihollinen."

"Señor", sanoi eversti astahtaen vanhusta kohti, "suokaa minulle anteeksi. Tähän asti olen tuntenut teidät väärin tai pikemminkin en ole teitä ollenkaan tuntenut. Te olette rehti ja sydämellinen mies."

"Ei", vastasi toinen, "minä olen isä, joka on kadottanut tyttärensä ja tuudittelee itseään suloiseen erehdykseen"; ja hän huokasi syvään. "Mutta", jatkoi hän sitten, "aika rientää, lähtekää, eversti, jotta ehditte pikemmin takaisin".

"Olette oikeassa", sanoi nuori upseeri; "näkemiin, Carmela, jääkää hyvästi, señor!"

Ja odottamatta neitosen vastausta hän riensi ulos.

Mutta päästessään etulinjalle eversti kuuli, että juuri oli saapunut käsky marssia eteenpäin, joten hänen täytyi totella ja jättää käyntinsä kenraalin luona toiseen aikaan.

XIV

San Jacinto

Vakoilijan Valkoiselle Nylkijälle ilmoittama uutinen oli totta. Sitten kun Lujamieli tovereineen oli intiaaneille ominaisella oveluudella kiertänyt meksikolaisten linjat, olivat he yhtyneet teksasilaiseen armeijaan, nimittäin Jaguarin johtamaan jälkijoukkoon.

Valitettavasti tapasivat he ainoastaan John Davisin, joka heille ilmoitti, että Jaguari oli lähtenyt viemään tärkeää tiedonantoa kenraali Houstonille.

Jos amerikkalainen olisi puhunut Lujamielelle hänen tyttärestään ja antanut hänestä tietoja, olisi hänen täytynyt ilmaista rosvopäällikön ehdottama kauppa. Hän ei katsonut itsellään olevan oikeutta paljastaa näin tärkeää salaisuutta, joka ei hänelle kuulunut. Kanadalainen jäi siis tietämättömäksi tapahtumista eikä laisinkaan aavistanut, että tytär oli niin lähellä häntä. Eikäpä hetki ollut kyselyihin otollinenkaan, koska marssi oli jälleen alkanut ja jälkijoukkoa johtavilla upseereilla armeijan peräytyessä on kyllin muutakin tehtävää kuin jutella.

Auringon laskiessa Jaguari palasi osastoonsa. Hän oli mielissään comanchien saapumisesta ja puristi Lujamielen kättä. Mutta käsky oli annettu, heidän oli liikuttava pikamarssissa, vihollinen oli lähellä, eikä nuorella miehellä enää ollut aikaa kertoa mitään vanhalle ystävälleen.

Kenraali oli perin taitavasti sovittanut liikkeensä vietelläkseen vihollisen jälkeensä, vaikka alati vältti taistelua.

Ensimmäisistä menestyksistään ylpistyneet meksikolaiset, jotka paloivat halusta kukistaa niin sanotun kapinan, eivät tarvinneet kannustusta ajaakseen tavoittamatonta vihollistansa takaa.

Peräytymistä ja takaa-ajoa jatkui vielä kolme päivää, mutta sitten teksasilaiset tekivät äkillisen rintamanmuutoksen ja hyökkäsivät päättäväisesti meksikolaisia vastaan.

Hämmästyneinä odottamattomasta käänteestä, jota eivät suinkaan olleet aavistaneet, pysähtyvät nämä, hiukan epäröiden, ja järjestivät taistelurintamansa.

Oli elokuun 21 päivä 1836, Teksasin aikakirjoissa ikimuistoinen päivä.

Molemmat armeijat seisoivat vihdoinkin vastatusten San Jacinton kentällä.

Kumpaakin armeijaa johtivat mieskohtaisesti kummankin tasavallan päämiehet, kenraalit Santa-Anna ja Houston.

Meksikolaisia oli tuhatseitsemänsataa hyvin aseistettua ja harjaantunutta sotilasta.

Teksasilaisten lukumäärä oli kaiken kaikkiaan vain seitsemänsataa kahdeksankymmentäkolme, joista kuusikymmentäyksi ratsumiestä.

Kenraali Houstonin oli edellisenä päivänä täytynyt eroittaa pienestä armeijastaan Jaguarin osasto, johon myöskin comanchit ja metsästäjät kuuluivat. Vastoin Sandovalin olettamusta eivät hänen rosvonsa olleet halunneet hyväksyä kauppaa, jonka hän heidän nimessään oli tehnyt Jaguarin kanssa. Se vastahakoisuus ei kuitenkaan johtunut isänmaallisuudesta, vaan, kuten meidän on parasta heti mainita, yksinomaan siitä, että he olivat tiellään tavanneet haciendan, jonka arvelivat tarjoavan tilaisuuden ryöstää runsaan saaliin. Silloin he enempää välittämättä toisesta tai toisesta puolueesta olivat sulkeutuneet haciendaan ja huolimatta päällikkönsä pyynnöistä ja uhkauksista kieltäytyneet sieltä lähtemästä, kunnes Sandoval nähdessään, että he pysyivät päätöksessään, oli lopuksi itse menetellyt samoin.

Jaguari oli siis saanut kenraalilta toimekseen karkoittaa nämä vaaralliset vieraat. Nuori mies oli totellut, mutta haikein mielin, sillä hän aavisti, ettei ehtisi ajoissa takaisin ollakseen taistelussa mukana.

Kenraali Houston antoi eversti Lamarille, joka myöhemmin oli Teksasin presidenttinä, komennettaviksi jäljellä olevat kuutisenkymmentä ratsumiestä ja valmistausi päättäväisesti otteluun sotajoukkojen suuresta voimaerosta huolimatta.

Nämä kaksi armeijaa, joiden kamppailu ratkaisisi maan kohtalon, olivat lukumäärältään tuskin yhteensä niin suuret kuin meikäläinen rykmentti.

Auringon noustessa alkoi taistelu äärettömällä vimmalla.

Neliöön järjestyneet teksasilaiset etenivät äänettöminä ja pyssyt käsivarrella luodinkantaman päähän vihollisesta.

"Ystävät", huudahti kenraali Houston äkkiä ja paljasti miekkansa, "muistakaa Bejaria!"

Kauhea tulituisku säesti hänen sanojaan, ja teksasilaiset tekivät päättäväisesti pistinhyökkäyksen jo epäjärjestykseen joutunutta vihollista vastaan.

Taistelu kesti kahdeksantoista minuuttia! [Edellä kerrotut ja lähinnä seuraavat seikat ovat tarkoin historian mukaisia. Tekijä.] Sen ajan kuluttua olivat meksikolaiset joutuneet täydellisesti tappiolle ja sekasortoon.

Heidän lippunsa, leirinsä, aseensa, varustuksensa, muonavaransa ja kuormastonsa jäivät voittajain saaliiksi.

Kun ottaa huomioon taistelijain rajoitetun lukumäärän, oli mieshukka tavattoman suuri. Kuusisataakolmekymmentä meksikolaista, joista yksi kenraali ja neljä everstiä, oli kaatunut, kaksisataa kahdeksankymmentäkolme haavoittunut ja seitsemänsataa otettu vangiksi.

Tuskin kuusikymmentä miestä, joiden joukossa oli Santa-Anna, oli päässyt pakenemaan.

Teksasilaiset taas olivat rynnäkkönsä rajuuden vuoksi menettäneet vain kaksi miestä kaatuneina ja kaksikymmentäkolme haavoitettuina, joista kuitenkin kuusi kuolettavasti, mikä oli vähäpätöinen menetys ja taaskin todisti päättäväisyyden etevämmyyttä epäröimiseen verraten, sillä useimmat meksikolaiset olivat saaneet surmansa paetessaan.

Teksasilaiset nukkuivat tappotantereella.

Lähettäessään Jaguarin rosvoja vastaan oli kenraali Houston sanonut: "Tehkää nopeasti selvä niistä veitikoista, niin ehkä ehditte vielä mukaan taisteluun."

Nämä sanat olivat riittäneet siivittämään päällikön sisseineen. Mutta niin nopeasti kuin he ratsastivatkin, yllätti heidät yö noin neljänkymmenen kilometrin päässä haciendasta, joten heidän täytyi pysähtyä. Hevoset ja miehet olivat aivan uupuneita.

Lähtiessään seuraavana aamuna jälleen liikkeelle, sai hän tiedon taistelusta, joka sillä välin oli käyty varsin säännöllisessä järjestyksessä.

Tapansa mukaan nuuskiessaan pensaikossa keksi John Davis korkeasta ruohikosta miehen, joka vapisi koko ruumiiltaan.

Amerikkalainen, joka tietystikin luuli häntä meksikolaiseksi vakoojaksi, käski hänen nousta. Silloin mies lankesi polvilleen ja suuteli hänen kättään, rukoillen häntä, kyyneleet silmissä ja tarjoten hänelle kaiken kullan ja jalokivet, mitä hänellä oli mukanaan, jos toinen sallisi hänen paeta.

Nämä pyynnöt ja rukoukset eivät tehneet amerikkalaiseen muuta vaikutusta kuin muuttivat hänen epäluulonsa varmuudeksi.

"No, no", sanoi hän yrmeästi vangilleen, virittäen pistoolinsa hanan, "riittävät jo vaikerrukset, kävelkää tai minä murskaan päänne!"

Aseen näkeminen teki tuntemattomaan toivotun vaikutuksen, hän kumarsi surkeana päänsä ja, enää yrittämättä vietellä voittajaansa, seurasi häntä leiriin.

"Mitä hittoa te meille sieltä tuotte?" kysyi häneltä Jaguari äkkiä.

"Enpä sitä totisesti oikein tiedä", vastasi amerikkalainen; "tämän veitikan tapasin korkeasta ruohikosta ja minusta hän näyttää ilmetyltä vakoilijalta".

"Ahaa", virkahti Jaguari häijysti hymyillen, "sitten hänen asiansa pian järjestetään, vietäköön hänet ammuttavaksi".

Vanki säpsähti, ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhanharmaiksi.

"Hetkinen, caballeros", huudahti hän, ponnistellen kauhun vallassa niitä vastaan, jotka jo olivat laskeneet kätensä hänen olalleen ja aikoivat laahata hänet pois; "hetkinen, minä en ole se, miksi minua luulette".

"Pyh", äännähti Jaguari irvistäen, "te olette meksikolainen, ja se riittää".

"Minä olen", huudahti vanki, "don Antonio Lopez de Santa-Anna, Meksikon tasavallan presidentti".

"Mitä", ihmetteli Jaguari, "oletteko te Santa-Anna?"

"Ah, olen", vastasi presidentti surkeasti, sillä presidentti hän todellakin oli.

"Mitä hittoa te sillä tavoin lymyilitte korkeassa ruohossa?"

"Yritin paeta."

"Onko teidät siis lyöty?"

"Ah, on, armeijani on tuhottu! Ka, teidän kenraalinne ei ole syntynyt mitään tavallisia tehtäviä varten, sillä hän voi kerskua voittaneensa Lännen Napoleonin."

Tämän röyhkeän ylvästelyn kuullessaan, varsinkin moisen miehen suusta, eivät läsnäolijat, onnettomuudelle kuuluvasta kunnioituksesta huolimatta, voineet pidättyä vastaamasta siihen halveksivalla naurunräjähdyksellä.

Tästä mielenosoituksesta ei ylpeä meksikolainen piitannut mitään. Nyt kun tiedettiin, kuka hän oli, käsitti hän kyllä, ettei häntä ammuttaisi, ja vähät hän muusta välitti. Asiat olivatkin nyt saaneet toisen käänteen. Jaguari kirjoitti kenraali Houstonille kertoen, mitä oli tapahtunut, ja lähetti hänelle vankinsa kahdenkymmenen John Davisin johtaman ratsumiehen saattamana. Amerikkalaisellehan se kunnia lankesi luonnostaan, koska hän ensimmäisenä oli miehen löytänyt.

"Oih", jupisi Jaguari, seuraten silmillään vangin saattuetta, joka oli häviämässä tien mutkiin, "onni ei ole minua varten, missään asiassa en menesty".

"Kiittämätön!" virkkoi hänelle Uskollinen Sydän. "On kiittämätöntä valittaa, kun sinulle on varattu mitä kaunein voiton merkki. Tämän vangin kaapattuasi on sota lopussa ja Teksasin itsenäisyys iäksi turvattu."

"Se on totta!" huudahti Jaguari riemusta hypähtäen. "Sitä en tullut ajatelleeksi. Vive dios! Olet oikeassa, ystäväni, ja minä kiitän sinua valaisevasta huomautuksestasi. Ilman sinua ei tuo, lempo vieköön, olisi juolahtanut mieleeni. Hei, hei", huudahti hän iloisesti, "nyt toverit, karauttakaamme täyttä laukkaa haciendaan. Mepä iskemmekin viimeiset iskut!"

Osasto lähti liikkeelle päällikkönsä johdolla.

Antakaamme seikkailijain jatkaa matkaansa, ja siirtykäämme haciendaan muutama minuutti ennen heitä.

Tämänlaatuisten miesten tapaan olivat rosvot heti alkaneet mielin määrin mellastaa haciendassa, jonka isäntäväki oli nähdessään sotatoimien lähestyvän taloa paennut ja josta Sandoval tovereineen oli karkoittanut päivätyöläiset ja palkollisetkin.

Ryöstö oli heti järjestetty suuressa mittakaavassa, tietenkin alkamalla kellarista, toisin sanoen Espanjan ja Ranskan viineistä sekä väkinesteistä, joten kaikki nämä lurjukset kaksi tuntia taloon saapumisensa jälkeen olivat tukkihumalassa, ja loilotusta ja rivoja lauluja kajahti kaikkialta.

Valkoisen Nylkijän oli tietenkin täytynyt seurata rosvoja ja ottaa Carmela mukaansa.

Vanhuksen varokeinoista huolimatta kuuli neitonen kammioon, johon oli paennut, näiden hurjimusten huudot, jotka kantautuivat hänen korviinsa uhkaavina ja pahaenteisinä kuin ukkosenjyrähdykset myrskysäällä.

Sandoval ei ollut luopunut suunnitelmastaan kostaa miehelle, jota piti vihollisenaan, ja hänen väkensä päihtyminen tarjosi hänelle oivallisen tilaisuuden raivauttaa hänet tieltään.

Valkoinen Nylkijä oli koettanut kaikin keinoin estää tätä ääretöntä mässäystä, tietäen, että nämä silaamattomat ja kesyttömät luonteet, jotka selvinäkin olivat perin vaikeita hallita, muuttuivat aivan kurittomiksi niin pian kuin humaltuivat.

Mutta rosvot olivat jo maistelleet viinejä ja liköörejä. Kun Sandoval heitä lisäksi kiihoitti, vastasivat he Nylkijän esityksiin ainoastaan jupinalla ja herjauksilla. Tämä ei uskonut voivansa saada heitä ymmärtämään järkipuhetta, ja tahtoen säästää Carmelan näkemästä inhoittavaa ja tympäisevää hurjistelua hän riensi neitosen luo ja yritettyään häntä rauhoittaa, asettui sen huoneen oven eteen, johon hän oli paennut, ja päätti murskata pään ensimmäiseltä rosvolta, joka yrittäisi tunkeutua tytön kammioon. Useita tunteja kului, eikä kenenkään päähän pistänyt häiritä vanhusta, joten tämä jo toivoi, että kaikki sujuisi rauhallisesti, mutta sitten hän äkkiä kuuli kovan melun, jota seurasi huutoja ja kirouksia, ja puoli tusinaa rosvoja ilmestyi pitkän käytävän suulle, rientäen aseitaan heiluttaen ja uhkauksia syytäen sen perällä vartijana seisovaa Nylkijää kohti. Nähdessään hurjat miehet, joiden raivon päihtymys teki kaksinkertaiseksi, niin että he olivat kuurot kaikille vanhuksen nuhteille, käsitti tämä, että kauhea, kuolettava kamppailu oli alkamassa heidän ja hänen välillään.

Hän oli yksinään kaikkia vastaan, mutta silti hän ei ollut epätoivoissaan. Synkkä salama singahti hänen silmistään, hänen kulmakarvansa rypistyivät taipumattoman tahdon voimasta, hän seisoi mahtavana ja lujana oven edessä, jota oli vannonut puolustavansa, ja hetkiseksi hänestä tuli jälleen se hurja peloittava paholainen, joka niin kauan oli ollut lännen seutujen kauhuna.

Muuten ei hänen asemansa ollut niin toivoton kuin olisi saattanut luulla. Aavistettuaan mitä tällä hetkellä tapahtuisi oli hän ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin pelastaakseen neitosen. Sen huoneen ikkuna, jossa tämä oli, oli enintään kahden jalan korkeudella maasta ja aukeni haciendan ensimmäiseen pihaan, ja vanhuksen toimesta oli hevonen valmiiksi satuloituna siltä varalta, että pako kävisi välttämättömäksi.

Vielä kerran lausuttuaan rauhoittavan sanan Carmelalle, joka keskelle lattiaa polvistuneena rukoili hartaasti, valmistausi vanhus vastaamaan ahdistajainsa hyökkäykseen.

Nähdessään tämän miehen seisomassa uhkaavana ja ikäänkuin heitä odottamassa pysähtyivät rosvot vastoin tahtoaan ja etumaiset vilkaisivat levottomasti taakseen, ikäänkuin nähdäkseen, vieläkö heillä oli pakotilaisuutta. Mutta myöhemmin tulleet sulkivat heiltä tien ja työnsivät heitä eteenpäin.

Sandoval, joka varsin hyvin tiesi, millaisen miehen kanssa hänen toverinsa joutuisivat tekemisiin, oli viisaasti pysynyt poissa, jääden joidenkuiden seuralaistensa kanssa juhlasaliin juominkeja ja laulunloilotusta jatkamaan.

Mutta tämän rosvojen vitkastelun aikana oli Nylkijä hoksannut raottaa hiukan ovea, jotta hetken tullen voisi helpommin päästä pakenemaan.

Väliaika oli kuitenkin lyhyt kuin leimaus, huudot uudistuivat entistä hurjempina, ja rosvot hankkivat hyökkäämään vanhuksen kimppuun.

Tämä oli yhä tyyni ja kylmä kuin marmoripatsas, mutta oli asettanut karbininsa seinää vasten kätensä ulottuville ja molemmat pistoolinsa kädessä odotti tai pikemminkin vaani ratkaisevan toiminnan hetkeä.

"Pysähtykää tai minä ammun teidät!" huusi hän ukkosäänellä.

Ulvonta yltyi, rosvot lähestyivät yhä.

Kaksi pistoolinlaukausta pamahti, kaksi rosvoa kaatui. Nylkijä laukaisi karbininsa miesjoukkoon, ja tarttuen sitten sen piippuun käytti sitä nuijana syöksyessään tästä odottamattomasta hyökkäyksestä säikähtyneiden rosvojen kimppuun, ja ennenkuin nämä ehtivät puolustautumista ajatellakaan, oli hän tunkenut heidät käytävän päähän ja pakottanut rientämään suinpäin portaita alas.

Kymmenestä rosvosta oli kuusi saanut surmansa. Muut neljä pakenivat puolikuolleina ja kauhusta parkuen.

Aikaa hukkaamatta ja hypäten kuin metsän peto syöksyi Nylkijä kammioon, jonka oven hän sulki jälkeensä, sieppasi säikähdyksestä pyörtyneen ja lattialle pitkäkseen kaatuneen Carmelan syliinsä, harppasi ulos ikkunasta, laski neitosen poikkipuolin heitä odottavan hevosen satulan eteen, hyppäsi itse perästä ja, iskien kannukset jalon eläimen kylkiin, niin että se tuskasta ponnahti, kiiti huimaavaa vauhtia kentälle.

Kaikki tämä oli tapahtunut lyhyemmässä ajassa kuin meiltä on kulunut sen kertomiseen, eivätkä rosvot olleet vielä toipuneet säikähdyksestään; kun Nylkijä jo oli hävinnyt näkymättömiin.

"Vive Dios!" huudahti Sandoval lyöden vihaisesti nyrkillään pöytään. "Antaisimmeko me hänen päästä käsistämme? Ratsaille, toverit, ratsaille!"

"Ratsaille!" ulvoivat rosvot rynnäten aitauksiin, joissa joukkueen hevoset olivat.

Kymmentä minuuttia myöhemmin syöksyivät kaikki rosvot ajamaan Valkoista Nylkijää takaa, lähtien haciendasta, joka siten vapautui tukalista vieraistaan.

Sillä välin kiiti Valkoinen Nylkijä täyttä laukkaa suoraan eteenpäin, mihinkään määrättyyn suuntaan pyrkimättä. Hänellä oli vain yksi päämäärä, yksi ajatus, yksi toivomus: Carmelan pelastaminen.

Kasvojaan hivelevän raikkaan ilman virkistämänä oli neitonen noussut istualleen satulaan, ja molemmat käsivarret tiukkaan, kiedottuina vanhuksen vartalon ympäri, toisteli hän tälle liikutuksen murtamalla äänellä ja säikähtyneenä vilkuillen ympärilleen:

"Paetkaamme, paetkaamme! Nopeammin, vielä nopeammin!"

Ja hevosen ponnistautuessa yhä suurempaan vauhtiin kiitivät he kuin kuusipeura hätyyttävän koiralauman edellä.

Äkkiä huomasi vanhus joukon ratsumiehiä, joka tullen ulos syvästä uurrostiestä ilmestyi hänen eteensä.

"Rohkeutta, Carmela!" huudahti hän. "Me olemme pelastetut."

"Eteenpäin, eteenpäin!" vastasi neitonen huohottaen.

Tulijat olivat Jaguarin joukkoa.

Kärsimättömänä pyrkien haciendaan ratsasti nuori päällikkö täyttä neliä ison matkan päästä joukkonsa edellä.

Äkkiä huomasi hän ratsastajan, joka säikähtyneenä kiiti häntä kohti.

"Oh", huudahti hän syvän vihan tuntein, "Valkoinen Nylkijä!"

"Malttakaa, malttakaa! Älkää laukaisko, älkää taivaan tähden laukaisko!" huusi kanadalainen, kannustaen hevostaan ja rientäen kaikin kiirein päällikön perästä, Uskollisen Sydämen ja pääjoukon seuraamana.

Mutta ennenkuin metsästäjä oli ehtinyt Jaguarin viereen, joka ei ollut kuullut tai ehkä ei ollut käsittänyt hänen sanojaan, laukaisi tämä pyssynsä.

Keskelle rintaa haavoittunut Nylkijä vierähti hietikolle temmaten Carmelan mukanaan.

"Voi", virkkoi Lujamieli epätoivoisesti Uskolliselle Sydämelle, "se onneton tappoi isänsä!"

"Hiljaa", huudahti tämä laskien kätensä hänen suulleen, "hiljaa taivaan nimessä!"

Nylkijä ei sentään ollut kuollut.

Jaguari oli tahtonut häntä lähestyä, kenties lopettaakseen hänet, mutta Carmela, joka hellästi hoivaili häntä, nousi pystyyn kuin naarasleijona ja työnsi hänet kauhulla takaisin.

"Pois, murhaaja!" huudahti hän.

Tahtomattaankin peräytyi nuori mies kummastuneena ja hämillään.

Lujamieli riensi haavoitetun luo, sillä välin kun Uskollinen Sydän tarttui Jaguariin ja puhutellen häntä lempeästi vei hänet pois paikalta, jolla Valkoinen Nylkijä vavahteli kuolon kouristuksissa.

Vanhus piti kylmissä ja jo kalmanhiestä kosteissa käsissään nuoren tytön käsiä.

"Carmela, Carmela-rukka", virkkoi hän tälle katkonaisella äänellä. "Hyvä Jumala, mihin sinä nyt joudut, kun minä kuolen?"

"Ei, eihän toki, se ei ole mahdollista, te ette kuole!" huudahteli nuori tyttö tukahduttaen nyyhkytyksensä. Vanhus hymyili surumielisesti.

"Ah, lapsiparka", virkkoi hän, "minulla on enää vain muutama minuutti elettävänä! Ken suojelee sinua, sitten kun ei minua enää ole olemassa?"

"Minä", virkkoi metsästäjä, joka oli vähitellen lähestynyt.

"Te!" sanoi haavoitettu. "Tekö, hänen isänsä?"

"Ei, hänen ystävänsä", vastasi metsästäjä surumielisesti ja vetäen povestaan kaulakäädyt, jotka neekeri oli siepannut Nylkijältä heidän taistellessaan Galvestonin poukamassa. "James Watt", lausui hän äärettömän majesteetillisesti, "siunatkaa tytärtänne; Carmela, syleile isääsi!"

"Ah", huudahti haavoitettu, "sydämeni oli sen minulle ilmaissut".

"Isä, isä, siunatkaa minua!" kuiskasi neitonen vienosti ja lankesi polvilleen hietikolle.

Valkoinen Nylkijä eli James Watt nousi kuin sähköiskusta ja ojentaen molemmat kätensä polvistuneen tytön pään päälle virkkoi: "Ole siunattu, lapseni!"

Sitten hän hetkisen äänettömyyden perästä höpisi melkein kuulumattomalla äänellä: "Minulla oli myöskin poika..."

"Hän on kuollut", vastasi metsästäjä, luoden murheellisen katseen Jaguariin päin.

"Suokoon Jumala hänelle anteeksi!" jupisi vanhus.

Ja kellahtaen taaksepäin hän veti viimeisen henkäyksensä.

"Ystäväni", virkkoi Carmela metsästäjälle, "te, jota en enää tohdi nimittää isäkseni, mihin käskette minua tämän ruumiin ääressä?"

"Elämään", vastasi kanadalainen käheästi, ojentaen kätensä ratsastajaa kohti, joka lähestyi täyttä laukkaa, "sillä sinä rakastat ja sinua rakastetaan. Elämäsihän on vasta alussa ja sinä voit vielä tulla onnelliseksi."

Se ratsumies oli eversti Melendez.

Carmela antoi päänsä vaipua käsiinsä ja hyrähti itkuun.

Siihen aikaan, kun viimeistä kertaa kävin Teksasissa, oli minulla kunnia tulla esitetyksi doña Carmelalle, joka oli naimisissa eversti Melendezin kanssa. Viimemainittu oli San Jacinton taistelun jälkeen jättänyt sotapalveluksen.

Lujamieli asui heidän luonaan.

Uskollinen Sydän oli palannut erämaahan.

Jaguari oli kertomaimme tapausten jälkeen uudelleen antautunut seikkailevaan elämäänsä; tuskin oli vuosi kulunut, kun saatiin sanoma hänen kuolemastaan.

Apachi-intiaanien yllättämänä, joiden käsistä hänen kuitenkin olisi ollut helppo paeta, taisteli hän itsepintaisesti, jolloin nuo valkean rodun leppymättömät viholliset hänet surmasivat.

Tiesikö Jaguari, että hän oli tappanut isänsä, vai siksikö, että Carmela oli hylännyt hänen rakkautensa, päätti hän etsiä kuolemaa?

Tämä jää salaisuudeksi, jota kukaan ei voi milloinkaan selvittää...

Toivokaamme, että laupias ja vanhurskas Jumala on antanut anteeksi tälle pojalle, joka tietämättään surmasi isänsä!