[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_horm-MIkqCJgXj_FDhzdP05oCkFlpO8VDXZtFeT-xY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1831,"Uskollinen Sydän","Aimard, Gustave",1818,1883,"1831-aimard-gustave-uskollinen-sydan","1831__Aimard_Gustave__Uskollinen_Sydän","Romaani Teksasin vapaussodasta","romaani",[],[],"fi",1858,1925,34806,239610,true,null,[],[],[],"Seikkailuromaani sijoittuu Teksasin vapaussodan aikoihin ja kuvaa elämää Pohjois-Amerikan erämaissa. Tarina seuraa Uskollisen Sydämen ja Lujamielen vaiheita intiaanien ja uudisasukkaiden välisissä konflikteissa sekä historiallisissa käänteissä.","Gustave Aimardin 'Uskollinen Sydän' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1831. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","USKOLLINEN SYDÄN\n\nRomaani Teksasin vapaussodasta\n\n\nKirj.\n\nGUSTAVE AIMARD\n\n\nRanskankielestä [Le Coeur Loyal] suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Keskustelu.\n   II. Vihamiehet.\n  III. Väijytys.\n   IV. Päänahka-tanssi.\n    V. Tapaaminen.\n   VI. Vastavaikutus.\n  VII. Historian lehti.\n VIII. Yöleiri.\n   IX. Sandoval.\n    X. Uskollisen Sydämen tarina.\n   XI. Jatkoa edelliseen.\n  XII. Erämaassa.\n XIII. Viimeinen välitaival.\n  XIV. San Jacinto.\n\n\n\n\nI\n\nKeskustelu\n\n\nLujamieli ja Uskollinen Sydän olivat, kuten muistamme [kts. romaania\n_Uljuutta ja viekkautta_], poistuneet heti kun saivat siihen mielestään\notollisen tilaisuuden ja palanneet metsästäjän taloon, jossa ño Eusebio\noli valmistanut kaikki parhaiten heidän vastaanottoaan varten.\n\nUskollinen Sydän oli luonteeltaan liian sureksiva ja kanadalainen\ntaas liiaksi jonkun mielteen lumoissa, jonka tähän asti oli sulkenut\nsydämeensä, jotta kumpikaan olisi löytänyt mitään viehätystä intiaanien\nkarkeissa juhlissa. Kaikki tuo melu ja remu väsytti heitä. He tunsivat\ntarvetta koota ajatuksiaan.\n\nDoña Jésusita otti heidät vastaan sillä tyynellä ja säteilevällä\nhymyllä, joka näkyi välähtävän hänen kalpeille ja surumielisille\nkasvoilleen niinkuin kahden pilven välistä pilkahtava päivänsäde.\n\nKerkeänä täyttämään heidän pienimmätkin toivomuksensa hän näkyi olevan\niloinen heidän paluustaan ja koetti niillä tuhansilla huolehtivilla\npikkukeinoilla, joiden salaisuuden vain naiset tuntevat, pidättää heitä\nmahdollisimman kauan luonaan.\n\nMetsästäjän perin rauhallinen ja mukava asunto, vaikka se\neurooppalaiseen ylellisyyteen tottuneissa silmissä olisi tuskin\nnäyttänyt meikäläisen kurjinta maalaistupaa paremmalta, oli\nvastakohtana, jolta ei puuttunut suurellisiakaan piirteitä,\npunaihoisten nahkateltoille, jotka vilisivät syöpäläisiä ja joissa\noli havaittavissa mitä suurin huolimattomuus, niin ettei ainoastaan\nhyvinvointi, vaan elämän yksinkertaisimmatkin nautinnot oli unohdettu.\n\nSuudeltuaan kunnioittavasti äitiään otsaan, puristettuaan ño Eusebion\nkättä ja hyväiltyään koiria, jotka iloisesti haukuskellen hyppelivät\nhänen ympärillään, istui isäntä pöytään ja viittasi Lujamielelle, että\ntämä noudattaisi hänen esimerkkiään.\n\nEilisen jälkeen oli vanhan metsästäjän sävyssä, vieläpä kasvoissakin\ntapahtunut ihmeellinen muutos.\n\nHän, jonka eleet tavallisesti olivat suorat ja ripeät, näytti nyt\nkiusaantuneelta. Hänen silmänsä olivat sumeat ja näkyivät menettäneen\nniitä kirkastavan tulen, joka antoi niille niin jalon ilmeen. Hänen\nkulmakarvansa rypistyivät alati jonkun salaisen ajatuksen painosta,\neivätkä hänen sanansakaan olleet yhtä selviä kuin tavallisesti.\n\nNuori mies seurasi miettiväisellä katseella ja surullisesti hymyillen\nmetsästäjän liikkeitä. Kun ateria oli päättynyt ja piiput sytytetty,\nkääntyi hän, ensin viittauksella pyydettyään äitiään ja ño Eusebiota\npoistumaan, kanadalaisen puoleen.\n\n\"Arvoisa vieraani\", sanoi hän hellällä äänellä, \"olemmehan jo vanhoja\nystäviä, vaikka olemmekin toisemme vasta vähän aikaa tunteneet?\"\n\n\"Tietysti, Uskollinen Sydän! Erämaassa lujittuu ystävyys nopeasti\nniinkuin syntyy vihakin! Ja me olemme olleet tilanteissa, joissa kaksi\nvieretysten joutunutta miestä muutamassa minuutissa oppii pitämään\ntoistansa arvossa.\"\n\n\"Sallitko minun tehdä sinulle kysymyksen?\"\n\n\"Totta kai!\" vastasi metsästäjä.\n\n\"Mutta\", jatkoi nuori mies, \"ymmärtäkäämme toisiamme! Lupaatko vastata\nsiihen kysymykseen?\"\n\n\"Miksikä en?\" virkkoi Lujamieli rauhallisesti.\n\n\"_Quién sabe_? -- kuka tietää? -- kuten meidän\nespanjalais-amerikkalaisten on tapana sanoa\", virkkoi nuori mies\nhymyillen.\n\n\"Pyh!\" äännähti kanadalainen huolettomasti. \"Tee kysymyksesi, arvoisa\nisäntä. Minä en käsitä mahdolliseksi, etten voisi sinulle vastata.\"\n\n\"Mutta jos niin sattuisi?\"\n\n\"Sitä en luule. Sinä olet liian suorasukainen ja järkevä mies mitään\nmahdottomia esittääksesi. Puhu siis pelkäämättä.\"\n\n\"Sen teen, koska sinä luullakseni minut siihen valtuutat.\"\n\n\"Aivan täydellisesti!\"\n\n\"Kuuntele siis minua! Minä tunnen tai ainakin luulen tuntevani\nsinut liian hyvin otaksuakseni, että olet saapunut muka vain minua\ntervehtimään, koska tiedät, että jonakuna päivänä kyllä tapaisimme\ntoisemme preirielläkin. Sinä olet siis lähtenyt tälle matkalle varmassa\nja määrätyssä tarkoituksessa, mitä vakavin syy on pakottanut sinut\ntulemaan luokseni.\"\n\nLujamieli teki mykän, myöntävän liikkeen.\n\nUskollinen Sydän jatkoi hetkisen äänettömyyden perästä, jonka aikana\nnäkyi odottavan vastausta, sitä kuitenkaan saamatta.\n\n\"Olet jo kaksi päivää ollut täällä. Useita kertoja on tarjoutunut\ntilaisuus avoimeen selitykseen -- selitykseen, jota, sivumennen\nsanoen, olen kaikesta sydämestäni toivonut, sillä minä aavistan, että\non kysymys palveluksesta, joka minun olisi sinulle tehtävä, ja minä\nolisin iloinen voidessani sinulle osoittaa, kuinka suuressa arvossa\nsinun luonnettasi ja avujasi pidän. Mutta sitä selitystä ei kuulu.\nPikemminkin näyt pelkäävän sen esittämistä. Sävysi minua kohtaan on\ntäydellisesti muuttunut. Eilisestä asti en, sanalla sanoen, enää tunne\nsinua samaksi mieheksi kuin ennen. Se mies ei koskaan epäröinyt, vaan\nlausui aina varmasti ja äänekkäästi ajatuksensa, olivatpa seuraukset\nsiitä sitten mitkä tahansa. Olenko minä pettynyt? Vastaa, vanha\nmetsästäjä.\"\n\nMuutaman minuutin ajan näkyi kanadalainen olevan varsin hämillään.\nTämä suorasukaisesti tehty kysymys kiusasi häntä omituisella tavalla.\nVihdoin hän teki rohkeasti päätöksensä, kohotti päänsä ja lausui,\nkatsoen puhekumppaniaan suoraan silmiin:\n\n\"Niin kylläkin; en voi sitä kieltää! Olet oikeassa, Uskollinen Sydän.\nKaikki mitä sanoit on totista totta.\"\n\n\"Ah\", huudahti nuori mies tyytyväisesti hymyillen, \"en siis ollutkaan\npettynyt! Olisin iloinen tietäessäni, mistä on kysymys.\"\n\nKanadalainen kohautti filosofisesti olkapäitään, niinkuin tekee mies,\njoka ei laisinkaan käsitä, mutta kuitenkin tuntee iloa nähdessään\npuhetoverinsa tyytyväisenä, vaikka syy siihen onkin hänelle aivan\ntuntematon.\n\nUskollinen Sydän jatkoi:\n\n\"Nyt vaadin sen ystävyyden nimessä, joka meidät liittää toisiimme,\n-- vaadin, sanon, että olet minua kohtaan avomielinen ja ilman\nsivuajatuksia ja verukkeita mainitset minulle syyt, jotka ovat\npakottaneet sinut toimimaan niinkuin olet tehnyt.\"\n\n\"Ne syyt ovat aivan kunniallisia, Uskollinen Sydän, sen saat uskoa.\"\n\n\"Siitä olen varma, ystävä hyvä, mutta minä toistan sinulle, että\nhaluaisin ne tietää.\"\n\n\"Kuinka minulla tämän jälkeen\", sanoi vanha metsästäjä päätöksensä\ntehneen miehen äänenpainolla, \"olisi sinulta salattavaa, koska\nkerran tulen anomaan apuasi? Sinä saat kaikki tietää! Minä olen vain\nsilaamaton seikkailija, joka olen elänyt ja kasvanut erämaassa. Minä\npalvelen Jumalaa ja rakastan vapautta hulluuteen asti. Olen aina\nkoettanut tehdä lähimmäiselleni hyvää ja mahdollisuuden mukaan kostaa\npahan hyvällä. Siinä lyhyesti uskontunnustukseni.\"\n\n\"Se on ihan oikea\", vahvisti Uskollinen Sydän vakuutetun näköisenä.\n\n\"Kiitos! No niin, sen minä todellakin uskon! Mutta enpä muuta\nmitään tiedäkään. Erämaan elämä on minussa kehittänyt ainoastaan\nmetsäeläimen vaistoja ilman mitään sellaista hienostumista, jolla\nkaupunkilaissivistys silaa raaimmatkin luonteet.\"\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, etten laisinkaan käsitä, mihin tähtäät.\"\n\n\"Pian sen käsität. Ensi hetkestä kun sinut näin, ensi sanasta, jonka\nlausuit, on eräänlainen tahdosta riippumaton vaistomainen myötätunto\nvetänyt minua sinun puoleesi. Sinä olet ollut ystäväni niinä muutamina\npäivinä, jotka olemme eläneet yhdessä, jakaen saman vuoteen taivaan\nkannen alla, alttiina samoille vaaroille, kokien samat riemut ja\nsurut. Luulen pitäneeni sinua oikeassa arvossasi, ja ystävyyteni on\nsiitä yhä kasvanut. Ja kun tarvitsin luotettavaa ja harrasta toveria,\najattelinkin heti sinua ja enempää harkitsematta lähdin matkalle\ntavatakseni sinut.\"\n\n\"Siinä teit oikein.\"\n\n\"Sen tiedän\", vastasi Lujamieli koruttoman hartaasti. \"Mutta astuessani\ntämän sievän talon kynnyksen yli muuttuivat ajatukseni täydellisesti.\nMinussa heräsi epäilyä, ei sinusta -- se ei ollut mahdollista, --\nvaan asemastasi, sanalla sanoen siitä salaperäisestä elämästä, jota\nvietät. Minä kysyin itseltäni, mistä asianhaarain yhteisvaikutuksesta\njohtui, että sinunlaisesi mies on sulkeutunut intiaanikylään ja\nalistunut kaikkiin täkäläisen elämän vaatimuksiin, jotka usein\novat niin armottomia ja meidän tapojemme vastaisia. Nähdessäni\näitisi, niin kauniin ja herttaisen, tuon vanhan, sinuun hartaasti\nkiintyneen palvelijan ja tavan, jolla lähimmässä piirissäsi toimit,\najattelin aivan ennakkoluulottomasti, että joku suuri onnettomuus\noli aavistamattasi sinua kohdannut ja pakottanut sinut joksikin\naikaa raskaaseen maanpakoon. Mutta minä käsitin, etten ollut sinun\nvertaisesi, että meidän välillämme oli varsin jyrkkä rajaviiva. Silloin\nminä tunsin joutuvani hämilleni sinun edessäsi, sillä sinä et ole\nvapaana harhaileva metsästäjä, jolla ei ole muuta kattoa päänsä päällä\nkuin aarniometsäin vihannuusholvit, ei muuta omaisuutta kuin pyssynsä;\nsinä et lyhyesti sanoen enää ollut se toveri, se ystävä, jonka kanssa\nolin niin onnellisena jakanut kaikki erämaassa. Minä en enää myöntänyt\nitselleni oikeutta kohdella vertaisenani miestä, jonka ohimenevä\nonnettomuus on sattumalta tuonut lähelleni ja joka myöhemmin varmaankin\nkatuisi tätä sattuman luomaa läheistä suhdetta. Sinua yhä rakastaen ja\nkunnioittaen palaan siis paikalle, joka minulle kuuluu.\"\n\n\"Tuolla tarkoitat...?\" kysäisi Uskollinen Sydän lyhyeen.\n\n\"Että, kun en voi olla toverisi enkä tahdo olla palvelijasi, niin\npoistun.\"\n\n\"Sinä olet hullu, Lujamieli!\" huudahti nuori mies tuskallisen\nkärsimättömästi. \"Puheesi on tolkutonta ja johtopäätöksesi järjettömiä.\"\n\n\"Mutta...\" yritti kanadalainen.\n\n\"Oh\", jatkoi toinen jokseenkin kiihtyneenä, \"olenhan antanut sinun\nhaastaa. Olen kuunnellut kaikkea lörpöttelyäsi sinua keskeyttämättä.\nNyt on sinun vuorosi! Sinä olet tahtomattasi tuottanut minulle\nmitä suurinta kärsimystä: olet verestänyt alati kivistävän haavan\nmuistuttaessasi minulle asioita, joita turhaan koetan unohtaa ja jotka\nkatkeroittavat koko elämäni.\"\n\n\"Mitä, minäkö?\" huudahti metsästäjä säikähtynein elein.\n\n\"Niin, sinä! Mutta mitäpä sillä väliä! Sitäpaitsi liikuit sinä\nsokeana, tietämättä, mihin päädyit. Ei minulla siis ole oikeutta\nsinulle vihoitella, enkä sinulle vihainen olekaan. Mutta on eräs\nasia, jota pidän kaikkein arvokkaimpana, elämääkin kalliimpana,\nnimittäin ystävyytesi! Minä en voi suostua sitä menettämään. Luottamus\nluottamuksesta! Sinä saat tietää, kuka minä olen ja mikä vaikutin on\najanut minut erämaahan, jossa olen tuomittu elämään ja kuolemaan.\"\n\n\"Ei\", vastasi Lujamieli lyhyeen, \"minulla ei ole mitään oikeutta\nsinun luottamukseesi. Sanot minun tahtomattani tuottaneen sinulle\nsuurta tuskaa, eikä se suinkaan voisi lieventyä minulle osoittamastasi\nluottamuksesta. Minä vakuutan sinulle, Uskollinen Sydän, että en sinua\nkuuntele.\"\n\n\"Se on välttämätöntä, ystäväni, sekä sinun että itseni tähden! Siten\nme lopuksi opimme toisemme todella tuntemaan. Sitäpaitsi\", lisäsi\nhän surullisesti hymyillen, \"olisi minulle, usko sanojani, suureksi\nhelpotukseksi uskoa tosiystävälle se salaisuus, joka minua painaa ja\njonka tähän asti olen sulkenut sydämeeni. Ja kuulehan: minulla ei ole\naihetta syyttää ketään. Kauhea onnettomuus, joka äkkiarvaamatta minua\nkohtasi, se onnettomuus, se rangaistus, jos niin haluat, oli oikea,\nvaikkakin ehkä ankara. Minä en siis voi syyttää muita kuin itseäni.\nElämäni on vain pitkää sovitusta, mutta vavisten ajattelen, että\nnykyisyys ja tulevaisuus eivät riitä menneisyyttä sovittamaan.\"\n\n\"Sinä unohdat Jumalan, poikani\", virkahti ääni ylevän majesteettiseen\nsävyyn, \"Jumalan, joka ei voi erehtyä ja joka sinua tuomitsee. Kun\nsovitus, jonka olet suoritettavaksesi määrännyt, on täydellinen, niin\nJumala kykenee kärsimyksesi lopettamaan.\"\n\nJa doña Jésusita, joka oli hetkisen kuunnellut näiden kahden miehen\nkeskustelua, astui salin poikki majesteettisesti ja laski valkoisen ja\nhennon kätensä poikansa olalle, luoden häneen sitä voimakasta rakkautta\nuhkuvan katseen, joka sykkii vain äitien rinnoissa.\n\n\"Voi, minä olen kurja ja kiittämätön!\" huudahti nuori mies\ntuskallisesti. \"Kamalassa itsekkäisyydessäni minä olin hetkiseksi\nunohtanut sinut, äiti, joka minun tähteni olet kaikesta luopunut.\"\n\n\"Rafael, sinä olet minun esikoiseni. Sen, mitä yhdeksän vuotta sitten\ntein [kts. Arkansasin sissit], olisin valmis tekemään vielä tänään!\"\nlausui hänen äitinsä juhlallisesti ja lisäsi: \"Mutta olkoon se, mitä\nnyt saat kuulla, sinulle lohdutukseksi! Minä olen sinusta ylpeä,\npoikani. Jos oletkin tuottanut minulle kärsimystä, annat minulle tänään\nyhtä paljon aihetta iloon ja ylpeyteen. Eivätkö kaikki intiaaniheimot,\njotka liikkuvat laajain preiriein yksinäisyydessä, tunne sinua kohtaan\nmitä syvintä kunnioitusta ja arvonantoa? Eikö nimestä, jonka nämä\nalkuperäiset ihmiset ovat sinulle antaneet, ole tullut kunnian vastine?\nEtkö sinä ole Uskollinen Sydän, toisin sanoen mies, jonka päätöksillä\non lain voima, jota kaikki, sekä ystävät että viholliset, rakastavat ja\nkunnioittavat? Mitä sinä enempää toivot?\"\n\nNuori mies pudisti alakuloisesti päätänsä.\n\n\"Ah, äiti\", vastasi hän käheällä äänellä, \"saatanko koskaan unohtaa,\nettä olen ollut peluri, murhaaja ja murhapolttaja!\"\n\nLujamieli ei voinut pidättää kauhunelettä.\n\n-- Onko se mahdollista? -- jupisi hän.\n\nNuori mies kuuli sen ja kääntyi häntä kohti.\n\n\"Niin, ystävä\", sanoi hän, \"minä olen pelannut, tappanut ja polttanut!\nNo, vieläkö nytkin\", lisäsi hän murheelliseen ja samalla katkeran\nilkkuvaan sävyyn, \"pidät itseäsi arvottomana ystäväkseni? Etkö\nvieläkään pidä itseäsi vertaisenani?\"\n\nKanadalainen nousi nuoren miehen luodessa häneen kysyvän katseen. Hän\nlähestyi doña Jésusitaa ja kumarsi hänelle ihailevan kunnioittavasti.\n\n\"Señora\", sanoi hän, \"minkä rikoksen mies vastustamattoman vimman\nhetkellä lienee tehnytkin, täytyy kaikkien myöntää hänelle\nsynninpäästö, jos hän rikoksestaan huolimatta innoittaa niin kauniiseen\nja täydelliseen rakkauteen kuin teidän. Te olette pyhä nainen, señora!\nToivokaa, niinkuin itse sanoitte hetkinen sitten, toivokaa! Jumala,\njoka on kaikkivoipa, kuivaa kyyneleenne, kun aika on tullut, ja saa\nteidät äärettömän riemunne vuoksi unohtamaan murheenne. Minä olen\nsielultani kehittymätön, olen oppimaton ihmispoloinen, mutta vaistoni\nei ole minua koskaan pettänyt. Olen varma, että niin syyllinen kuin\npoikanne ennen on saattanut ollakin, on hän nyt saanut anteeksiannon\nsiltäkin, joka tuomitsi hänet liiallisen kunniantunnon vaikutuksesta,\nmitä myöhemmin on katunut.\"\n\n\"Kiitos, ystävä\", vastasi Uskollinen Sydän, \"kiitos sanoistasi, joiden\nvarmasti uskon vilpittömästi ja peittelemättä tulkitsevan ajatuksesi!\nKiitos äitini ja omasta puolestani! Sinulla on avomielinen ja suora\nluonne, sillä olet palauttanut minulle rohkeuden, joka toisinaan\nminut jättää, ja olet kohottanut minua omissa silmissäni. Mutta se\nsovitus, johon itse olen itseni tuominnut, ei olisi täydellinen, jollen\nsinulle kaikkine yksityiskohtineen ilmaisisi elämäni tapahtumia. Älä\nkieltäydy!\" lisäsi hän nähdessään metsästäjän tekevän epäävän eleen.\n\"Se on välttämätöntä! Usko minua, Lujamieli, se kertomus on tavallaan\nopettavainen. Niinkuin matkustaja pitkän ja vaivaloisen taipaleen\nsamoiltuaan pysähtyy tienviereen luoden eräänlaisella tyydytyksellä\nkatseen seutuun, jonka läpi on vaeltanut, samoin minäkin tunnen\nsurunsekaista iloa, kun ajatuksissani palaan elämäni ensimmäisiin ja\nkamaliin kokemuksiin.\"\n\n\"Niin\", virkkoi doña Jésusita, \"olet oikeassa, poikani. Täytyy olla\nkyllin rohkea katsahtaakseen taakseen, jotta saisi voimia astuakseen\narvokkaasti eteenpäin. Vasta menneisyyttä muistellessasi voit ymmärtää\nnykyisyyden ja uskoa tulevaisuuteen. Puhu, puhu, poikani! Jos sinun\nmuistisi kertoessasi pettää tai sinulta puuttuu rohkeutta, niin olenhan\nminä, äitisi, vieressäsi, kuten aina, ja mitä et sinä muista tai tohdi\nsanoa, sen lisään minä!\"\n\nLujamieli katseli ihaillen tätä omituista naista, jonka eleet ja sanat\nolivat niin hyvin sopusoinnussa hänen majesteettisen ryhtinsä kanssa,\ntätä äitiä, jonka kauniit kasvot niin elävästi kuvastivat noita yleviä\ntunteita. Hän arvioi itsensä kovin pieneksi ja viheliäiseksi tämän\nvalioluonteen edessä, joka kaikista intohimoista tunsi vain yhden --\näidin rakkauden.\n\n\"Uskollinen Sydän\", virkkoi hän liikutuksella, jota ei kyennyt\nhillitsemään, \"koska sitä vaadit, niin kuuntelen kertomustasi\ntapahtumista, jotka sinut ovat ajaneet erämaahan. Mutta tiedä se, että\nmitä tahansa kuulenkin ja koska tahdot edelleenkin nimittää minua\nystäväksi, en sitä luottamustasi koskaan petä, ja tässä ojennan käteni\nsen pantiksi! Nyt on samantekevä, puhutko vai säilytätkö salaisuutesi!\nMuista vain yksi asia, muista, että kuulun sinulle ruumiineni,\nsieluineni, valmiina puolustamaan sinua kaikkia vastaan, tänään\nniinkuin huomennakin, nyt ja vuosikymmenien päästä, ja tämän\", lisäsi\nhän eräänlaisella juhlallisuudella, \"minä vannon sinulle kaikesta\nsydämestäni, rakkaan ja kaivatun äitini kautta, jonka maallinen tomu\nlepää Quebecin hautuumaalla! Kerrohan siis! Minä olen valmis sinua\nkuuntelemaan.\"\n\nUskollinen Sydän vastasi lämpimästi tarmokkaaseen kädenpuristukseen ja\npyysi häntä istumaan oikealle puolelleen, samalla kun doña Jésusita\nasettui vasemmalle.\n\n\"Kuuntelehan siis\", virkkoi hän.\n\nSillä hetkellä aukeni ovi, ja ño Eusebio astui huoneeseen.\n\n\"_Mi amo_\" [Isäntäni], sanoi hän, \"Mustaksi Hirveksi nimitetty\nintiaanipäällikkö pyytää päästä puheillenne\".\n\n\"Mitä! Musta Hirvikö?\" huudahti isäntä kummastuneena. \"Se on\nmahdotonta, hänenhän täytyy ehdottomasti olla mukana hääjuhlassaan.\"\n\n\"Anteeksi\", huomautti Lujamieli, \"sinä unohdat, Uskollinen Sydän, että\npäällikkö juhlasta lähtiessämme astui luoksemme, lausuen meille, että\nhänellä oli meille jotakin tärkeää ilmoitettavaa\".\n\n\"Se totta! Olinkin sen ihan unohtanut. Pyytäkää häntä astumaan sisälle,\nño Eusebio. Ystäväni\", lisäsi hän kääntyen Lujamielen puoleen, \"minun\non mahdotonta tällä hetkellä aloittaa kertomustani, se kun jo ensi\nsanoihini keskeytettäisiin, mutta pianhan toki saat kaikki tietää\".\n\n\"Minä jätän sinut järjestelemään asioitasi intiaanin kanssa\", lausui\ndoña Jésusita hymyillen, nousi ja lähti salista.\n\nTotta puhuen oli Lujamieli sydämessään iloinen tästä keskeytyksestä,\njoka vapautti hänet kuuntelemasta kertomusta tuskallisista\ntapahtumista. Kunnon metsästäjällä oli se oivallinen ominaisuus, että\nhän ei suinkaan ollut kärkäs tietämään rakastamainsa henkilöiden\nelämäkertaa, sillä luonnollisessa suoruudessaan hän pelkäsi, että\nnäiden arvo silloin alenisi hänen silmissään. Niinpä hän ottikin\nmielihyvällä vastaan tämän odottamattoman viivytyksen Uskollisen\nSydämen kertomuksen kuulemisessa ja oli sydämessään kiitollinen\nMustalle Hirvelle, että tämä oli saapunut niin otolliseen aikaan.\n\nSamassa kun doña Jésusita lähti huoneesta, saattoi ño Eusebio\nintiaanipäällikön sisälle toisesta ovesta.\n\nUnohtaen intiaaneille niin tavallisen, joskin teeskennellyn tyyneyden,\nnäkyi Musta Hirvi olevan aivan kuohuksissaan. Soturin synkkä muoto,\nhänen rypistetyt kulmansa, kaikki hänessä oli ihan päinvastaista kuin\nmitä olisi odottanut mieheltä, joka juuri oli solminut kauan haluamansa\nliiton ja päässyt rakkaimpain toivomustensa perille. Hänen sävynsä näet\noli niin vakava, hänen kasvonsa niin ankarat, että molemmat metsästäjät\nhuomasivat sen ensi silmäyksellä eivätkä voineet olla siitä hänelle\nmainitsematta.\n\n\"Ah\", virkkoi Uskollinen Sydän hilpeästi, \"teillähän on vallan\nhautajaisnaama. Oletteko ehkä kylään tullessanne nähnyt viisi varista\noikealla kädellänne vai onko päänahannylkemis-veitsenne kolme kertaa\nperätysten iskeytynyt maahan, mitkä tiettävästi ovat erittäin pahoja\nenteitä.\"\n\nEnnen vastaamistaan loi päällikkö läpitunkevan katseen ympärilleen.\n\n\"Ei\", vastasi hän vihdoin matalalla ja hillityllä äänellä, \"Musta\nHirvi ei ole nähnyt viittä varista oikeallaan. Hän on nähnyt ketun\nvasemmallaan ja pöllöparven viidakossa.\"\n\n\"Te tiedätte, päällikkö, etten teitä laisinkaan ymmärrä\", huomautti\nUskollinen Sydän nauraen.\n\n\"En, hitto vie, minäkään!\" lisäsi Lujamieli ilkkuvasti.\n\nPäällikkö kesti urhoollisesti tämän kaksinkertaisen ivalaukauksen.\nEi lihaskaan värähtänyt hänen pronssinvärisissä kasvoissaan, jotka\npikemminkin näkyivät yhä enemmän synkistyvän.\n\n\"Veljeni nauravat\", sanoi hän. \"He ovat valkonaamoja. Vähän heille\nmerkitsee, mitä hyvää tai pahaa poloisille intiaaneille tapahtuu.\"\n\n\"Anteeksi, päällikkö\", vastasi Uskollinen Sydän, tullen äkkiä\ntotiseksi. \"Meillä ei suinkaan, ystävälläni ja minulla ollut aikomusta\nteitä loukata.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän\", vastasi päällikkö. \"Veljeni eivät suinkaan voi\notaksua, että minä tällaisena päivänä olisin murheellinen.\"\n\n\"Se on totta. Mutta nyt ovat korvamme avatut. Puhukoon veli,\nme kuuntelemme niin tarkkaavaisesti kuin hänen viisaat sanansa\nansaitsevat.\"\n\nIntiaani näkyi hetkisen epäröivän. Mutta pian hän lähestyi Uskollista\nSydäntä ja Lujamieltä, istui heidän viereensä ja kääntyi heitä kohti,\nniin että hänen päänsä kosketti heidän päitänsä ja sanoi:\n\n\"Asema on vakava, minulla on käytettävissäni vain muutama minuutti,\nkuunnelkoot veljet tarkkaavaisesti! Minun täytyy palata Mustan Linnun\ncalliin, jossa ystäväni ja sukulaiseni minua odottavat. Kuuntelevatko\nveljet?\"\n\n\"Me kuuntelemme\", vastasivat molemmat miehet yhteen ääneen.\n\nEnnenkuin jatkoi käveli Musta Hirvi pitkin huonetta, tutkien seiniä\nja availlen ovia, ikäänkuin olisi pelännyt kuuntelijoita. Sitten hän,\nkaiketikin tämän tutkimuksensa tuloksena varmistuneena siitä, että\nkukaan ei voinut hänen sanojansa kuulla, palasi molempien valkoisten\nluo, jotka olivat uteliaina seuranneet näitä omituisia puuhia ja sanoi\nheille, paremmaksi varmuudeksi vieläkin alentaen ääntänsä:\n\n\"Suuri vaara uhkaa comanchi-antilooppeja.\"\n\n\"Kuinka niin, päällikkö?\"\n\n\"Apachit väijyskelevät kylän ympäristöä.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\nMusta Hirvi loi katseen ympärilleen huoneessa ja jatkoi sitten samalla\nmatalalla ja hillityllä äänellä:\n\n\"Minä olen heidät nähnyt!\"\n\n\"Veli on nähnyt apachit?\"\n\nPäällikkö hymyili viekkaasti.\n\n\"Kah\", sanoi hän, \"Musta Hirvi on uljas soturi. Hänellä on tarkka nenä\nniinkuin veljen ajokoirilla. Hän on haistanut vihollisen. Haistaminen\non sotilaalle samaa kuin näkeminen.\"\n\n\"Niin, mutta olkoon veli varuillaan! Intohimo on huono neuvonantaja.\nEhkä veli on pettynyt\", vastasi Uskollinen Sydän.\n\nMusta Hirvi kohautti halveksivasti olkapäitään.\n\n\"Tänä yönä ei ollut metsässä tuulen hengähdystäkään, ja kuitenkin\nliikkuivat puiden lehdet ja pitkä ruoho värähteli.\"\n\n\"Ohoh, sepä on ihmeellistä\", virkkoi Uskollinen Sydän. \"Kylässä\non tällä hetkellä bisoni-apachien lähettiläs, ja meitä olisi siis\nkohdannut kauhea petos.\"\n\n\"Sininen Repo on kavaltaja, joka on myynyt kansansa\", vastasi intiaani\nhiukan kiihtyneenä. \"Mitä sellaiselta mieheltä voi odottaa? Hän on\ntullut tänne laskeakseen urhot ja nukuttaakseen soturit.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Uskollinen Sydän miettiväisenä, \"se on mahdollista.\nMutta mitä tehdä? Onko veli ilmoittanut päälliköille?\"\n\n\"Olen. Sillä välin kun Sininen Repo pyysi _hachestoa_ (huutajaa)\nkutsumaan neuvoston kokoon, puhui Musta Hirvi Mustalle Linnulle,\nHyppivälle Pantterille ja Susi-ilvekselle.\"\n\n\"Hyvä on, ja mitä he vastasivat?\"\n\n\"Sininen Repo pidetään erinäisillä verukkeilla panttivankina. Auringon\nlaskussa lähtee Uskollisen Sydämen määräyksestä ja Mustan Hirven\njohtamina kaksisataa valiosoturia äkkiarvaamatta hyökkäämään vihollisen\nniskaan, joka tietäen lähettiläänsä olevan kylässä ei aavista mitään ja\nmenee meille virittämäänsä ansaan.\"\n\nUskollinen Sydän mietti hetkisen äänettömänä.\n\n\"Kuunnelkoon veli\", sanoi hän muutaman minuutin kuluttua. \"Minä olen\nvalmis tottelemaan heimon ylisachemien neuvoston käskyjä; mutta minä en\nhalua viedä itselleni uskottuja sotilaita surman suuhun. Bisoni-apachit\novat vanhoja lavertelevia ja kirkuvia akkoja, pelkuriraukkoja, jotka\nme puemme hamosiin, aina kun heitä preiriellä tapaamme. Mutta nyt on\nasianlaita toinen. He ovat lymynneinä ennakolta valitsemaansa paikkaan,\njonka kaikki edut he tuntevat. Niin oivallisesti kuin veljeni minun\npoikiani johtaisikin, vainuavat apachit heidät, eikä niin saa käydä.\"\n\n\"Mitä veli tekisi?\" kysyi Musta Hirvi hitusen levottomasti.\n\n\"Aurinko on vaeltanut kaksi kolmannesta matkastaan; Musta Hirvi\nitse käskee soturien kunkin kohdaltaan saapua Keien-Epetlin (Mustan\nKarhun) vuorelle auringon laskun jälkeen. Sillä tavoin he poistuvat\nikäänkuin mennäkseen kukin erikseen eräretkelle eivätkä herätä\nepäluuloja. Kukaan ei näe heidän lähtöään, ja jos vihollisella, mikä\non luultavaa, on leirissä vakoilijoita, ei hän voi otaksua, että\nnämä eri tahoilta saapuneet metsästäjät ovat lähetetyt häntä vastaan\nja hänet yllättämään. Sitten kun aurinko on kadonnut taivaanrannan\ntaakse Punavuoren pyhään luolaan, nousemme me, valkoinen metsästäjä ja\nminä, ratsaille ja yhdymme punaihoisiin. Olenko minä puhunut oikein?\nMiellyttävätkö sanani veljeä?\"\n\nSillä välin kun Uskollinen Sydän täten selosti suunnitelmaansa, jonka\nsilmänräpäyksessä oli hahmoitellut, ilmaisi intiaani mitä suurinta iloa\nja vilkkainta ihastusta.\n\n\"Veli puhui hyvin!\" vastasi hän. \"Wakonda on hänen kanssaan, hänen\ntietoutensa on hyvin voimakas, vaikka hänen tukkansa on musta. Elämän\nHerran viisaus asuu hänessä! Tapahtuu hänen toivomuksensa mukaan. Musta\nHirvi tottelee häntä, hän noudattaa täsmälleen veljensä, Uskollisen\nSydämen, erinomaisen viisaita ohjeita.\"\n\n\"Hyvä! Olkoon veli varuillaan! Sininen Repo on perin ovela!\"\n\n\"Sininen Repo on apachikoira, jolta Musta Hirvi leikkaa korvat. Älköön\nveli metsästäjä olko huolissaan: kaikki tapahtuu hänen toivomuksensa\nmukaan.\"\n\nKun he vielä olivat vaihtaneet muutamia sanoja, jotta oikein\nymmärtäisivät toisensa ja sopineet loppujärjestelystä, poistui Musta\nHirvi.\n\n\"Kai sinä tulet mukaani, Lujamieli?\" kysyi nuori mies kanadalaiselta,\nkun he olivat jääneet kahdenkesken.\n\n\"Saatatko sitä epäilläkään, lempo vieköön? Mitä hittoa minä täällä\nsinun poissaollessasi tekisin? Minä tulen mieluummin mukaasi, varsinkin\nkun arvaan, että syntyy tuima ottelu.\"\n\n\"Siinä et erehdy. Minusta on selvää, että apachit eivät ole\nuskaltautuneet näin lähelle kylää, tulematta melkoisen mieslukuisina.\"\n\n\"Heh, kahdellasadalla miehellä ei silloin paljonkaan taistella. Sinun\nolisi pitänyt pyytää enemmän.\"\n\n\"Miksipä niin? Yllätyksessä on hyökkääjä aina voimakkain. Me yritämme\nhyökätä, siinä kaikki!\"\n\n\"Se on, jumalavita, totta! Minua ihastuttaa tämä seikkailu. On jo\nkulunut pitkä aika siitä, kun olen ruudinsavua haistellut, ja minä\ntunnen ruostuvani. Tämä virkistää minua!\"\n\nTämä sukkeluus sai Uskollisen Sydämen nauramaan, Lujamieli säesti häntä\nja sitten he siirtyivät puhumaan muista asioista.\n\n\n\n\nII\n\nVihamiehet\n\n\nAmerikan manteren keskiosissa tulee yö melkein äkkiä, ilman mitään\nhuomattavaa välivaihetta. Ei ole ollenkaan hämärää. Kun aurinko on\nlaskenut taivaanrannan taakse, on täysi pimeys. Ja siihen aikaan\nvuotta, jona kerrottaviksemme ottamamme asiat tapahtuivat, meni aurinko\nmailleen kello seitsemältä.\n\nPuolta tuntia myöhemmin lähtivät Lujamieli ja Uskollinen Sydän\noivallisilla mustangeilla ratsastaen ño Eusebion seuraamina talosta.\nViimemainittu oli ehdottomasti tahtonut olla mukana matkassa, eikä\nhäntä oltu rukouksilla enempää kuin kehoituksillakaan voitu taivuttaa\njäämään kotiin.\n\nTuskin he olivat ehtineet muutaman askeleen päähän, kun kanadalainen\nlaski kätensä nuoren miehen hevosen suitsille.\n\n\"Mitä haluat?\" kysyi tämä.\n\n\"Emmekö me laisinkaan ota tovereitamme mukaamme?\" sanoi metsästäjä.\n\n\"Luulisitko sitä tarpeelliseksi?\"\n\n\"Ka, ne ovat, munkkia lukuunottamatta, josta en arvele suurta apua\nolevan, riuskia poikia, joiden pyssyt tarpeen tullen voisivat olla\nmeille varsin hyödylliset.\"\n\n\"Se on totta, käy ilmoittamassa heille asiasta parilla sanalla ja palaa\nsitten tänne.\"\n\n\"Luuletko, ettei niin monilukuisen joukon lähtö herättäisi epäluuloja\nSinisessä Revossa, joka varmaankin hiiviskelee meitä vaanimassa?\"\n\n\"Ei suinkaan! He ovat valkoihoisia. Jos hän sillä tavoin näkisi\nintiaanisotureita lähtevän, herättäisi se varmaankin hänessä\nepäluuloja, mutta mitenkä hän voisi aavistaa metsänkävijöillä olevan\nvihiä hänen kasvatuksestaan?\"\n\n\"Olet ehkä oikeassa. Ja kummassakin tapauksessa on parasta yrittää.\nOdota minua, minä palaan kymmenen minuutin päästä.\"\n\n\"Sovittu asia, mene!\"\n\nLujamieli poistui nopeasti, samalla kun Uskollinen Sydän ja ño Eusebio\npysähdyttivät hevosensa muutamaa askelta loitommalle.\n\nSeikkailijat ottivat Lujamielen tekemän ehdotuksen ilolla vastaan.\nHeidänlaisilleen miehille on taistelu juhlaa, varsinkin kun on\noltava intiaanien kanssa. Kymmenen minuuttia oli tuskin kulunut, kun\nkanadalainen jo palasi nuoren miehen luo.\n\nPieni joukkue jatkoi matkaansa ja läksi hiljakseen kylästä.\n\nUskollinen Sydän oli pettynyt otaksuessaan, ettei Sininen Repo\nhälyttäisi nähdessään valkoisten metsästäjien lähtevän atepetlista.\n\nPunanahka, kuten kaikki kavallusta hautovat ihmiset, piti herkeämättä\nsilmällä kylän asukkaiden liikkeitä. Hänen väijyilevä vaistonsa näki\njotakin epäilyttävää pienimmissä ja vähäpätöisimmissäkin hommissa.\n\nVaikka comanchilaispäälliköt olivat toimineet mitä varovaisimmin,\nhuomasi apachi-sachem pian, että häntä vartioitiin ja että hän kaikista\nkunnianosoituksista ja näennäisestä vapaudestaan huolimatta tositeossa\noli vankina.\n\nHän ei ollut mitään aavistavinaan, mutta kävi entistä valppaammaksi.\n\nHän oli edellisenä päivänä nähnyt useiden soturien nousevan\nratsaille ja toisen toisensa perästä lähtevän kaksi-, kolmi-, jopa\nnelimiehisissäkin ryhmissä kylästä ja häviävän metsään.\n\nKun ei ainoakaan näistä sotureista ollut päivänlaskussa palannut\natepetliin, antoi se intiaanipäällikölle miettimisen aihetta, ja\nhän teki vihdoin sen johtopäätöksen, että hänen suunnitelmansa\nolivat tulleet ilmi ja comanchit ryhtyneet vastakepposeen, toisin\nsanoen yrittivät yllättää ne, jotka olivat heille virittäneet ansan.\nValkoisten metsästäjäin lähtö olisi poistanut päällikön viimeisetkin\nepäilykset, jos hänellä vielä niitä olisi ollut.\n\nAsema kävi hänelle ei ainoastaan perin tukalaksi, vaan mitä\nvaarallisimmaksikin. Hänen päänahkansa tuntui olevan varsin\nlöyhässä, sillä arvatenkin comanchilaissoturit retkeltä palattuaan\ntanssisivat päänahka-tanssin, ja juhlan parhaimpana koristuksena\nolisi apachipäällikkö, joka oli luulotellut voivansa vietellä heidät\ntaitavasti laadittuun satimeen.\n\nSininen Repo oli yhtä hyvin neuvottelunuotion ääressä osoittamastaan\nviisaudesta kuin taistelukunnostaankin kuuluisa soturi. Hänestä\nkerrottiin paljon sankarillisia ja tavattoman uhkarohkeita tekoja,\nmutta intiaanipäällikön rohkeus oli tyyntä, harkitsevaa laatua.\nTäysverisenä punanahkana Sininen Repo otti näet aina olosuhteet\nhuomioon eikä tilaisuuden tullen milloinkaan epäröinyt vaihtaa uljuutta\nviekkauteen ja petokseen, hänestä kun oli ihan naurettavaa ja joutavaa\npanna henkeään alttiiksi, jollei ollut mitään toiveita hyödystä.\n\nSininen Repo oli kyykistyneenä kunnia-callin eteen, jonka comanchet\nolivat varanneet hänen asunnokseen siksi ajaksi, kun hän viipyi\nheidän parissaan, ja poltteli levollisesti kalumettiaan valkoisten\nmetsästäjäin ajaessa hänen ohitseen.\n\nHän ei heidät nähdessään osoittanut hämmästystä eikä uteliaisuutta,\ntekihän vain pienen, melkein huomaamattoman liikkeen päällään ja\nolkapäillään, samalla kun seurasi heitä säihkyvin katsein, kunnes he\nolivat kokonaan häipyneet varjoon.\n\nKuten sanottu, oli yö pimeä. Kylä näytti jo aivan autiolta, sillä\nintiaanit olivat vetäytyneet huoneisiinsa. Vain pitkäin väliaikain\npäästä käveli joku yksinäinen punanahka nopein askelin torilla,\nrientäen calliaan kohti.\n\nSininen Repo poltteli yhä callinsa eteen kyykistyneenä, mutta\nvähitellen vaipui kalumettia pitelevä käsivarsi hänen polvilleen, ja\npää nuokahti rintaa vasten. Apachisachem näytti, kuten intiaaneille\nusein tapahtuu, _morrisheen_ vaikutuksesta huumaantuneen ja\npoltellessaan nukkuneen. Pitkähkö aika kului intiaanin vähääkään\nhievahtamatta.\n\nOliko päällikkö todellakin vaipunut uneen?\n\nSitä ei kukaan olisi voinut sanoa. Hänen tyyni ja säännöllinen\nhengityksensä, hänen raukea asentonsa, kaikki osoitti, että uni oli\nhänet yllättänyt. Mutta jos joku äkkinäinen rasahdus sattui hänen\nkorvaansa, liikahti hän melkein huomaamattomasti, kaikki hänen\njäsenensä vavahtivat ja hänen kellervä silmäteränsä kohosi hiukan, ehkä\nintiaaneille ominaisen varovaisuusvaiston vaikutuksesta, mutta meidän\nluullaksemme pikemminkin jossakin tutkimis- ja vaanimistarkoituksessa,\nja samoin olisi kaiketikin arvellut jokainen, jos olisi sattunut\nnäkemään ne läpitunkevat katseet, joita hän aina silloin sinkautti\npimeyteen.\n\nÄkkiä kohosi callin esirippu, ja käsi kosketti rajusti nukkujan eli\nnukkumista teeskentelevän olkapäähän.\n\nPäällikkö vavahti tästä kosketuksesta, jota hän ei suinkaan ollut\nodottanut, ja karahti pystyyn kuin käärmeen pistämänä.\n\n\"Yöt ovat viileät\", virkkoi ivallinen ääni, joka kajahti epämieluisesti\nSinisen Revon korviin, \"kaste on runsas ja hyytää verta. Veli\nmenettelee varomattomasti täten nukahtaessaan ulkoilmaan, vaikka\nhänellä on tilava ja mukava calli.\"\n\nVoimakkaalla ponnistuksella sammutti Sininen Repo silmäinsä tulen,\nkirkastutti kasvonsa ja vastasi todellakin unesta havahtuneen raukealla\näänellä:\n\n\"Minä kiitän veljeä hänen hellästä huolenpidostaan. Yöt ovat tosiaan\nkovin kylmät; parempi nukkua callissa kuin taivasalla.\"\n\nHän nousi enempää haastamatta ja palasi hökkeliin tyynin askelin\nja ihastuneen näköisenä, kuten ainakin henkilö, joka on saanut\nystävällisen neuvon.\n\nRoihuava tuli oli sytytetty callin keskelle, jota sitäpaitsi valaisi\nmaahan pistetty _ocote_-puinen soihtu, värittäen punertavalla ja\nlepattavalla liekillään esineet verenhohtoisiksi.\n\nMies, joka ystävällisellä huomautuksellaan oli havahduttanut Sinisen\nRevon, laski verhon jälleen alas ja astui päällikön perästä sisälle.\n\nSe mies oli Musta Hirvi. Sanaa sanomatta hän kyykistyi valkean eteen\nja ryhtyi kohentelemaan kekäleitä jonkunlaiseen sopusointuiseen\njärjestykseen.\n\nSininen Repo katseli häntä hetkisen kuvaamattomin ilmein, mutta astui\nsitten lähemmäksi ja seisahtui hänen viereensä.\n\n\"Veljeni, antilooppi-comanchit ovat mahtavia sotureita\", sanoi hän\nhuomaamaton ivanvärähdys äänessään, \"jotka ymmärtävät kestiystävyyden\ntai paremmin kuin mikään muu heimo\".\n\n\"Antilooppi-comanchit\", vastasi Musta Hirvi rauhallisesti, \"tuntevat\nSinisen Revon kuuluisaksi päälliköksi ja tietävät hänen olevan\nbisoni-apachien uljaimpia urhoja, minkä vuoksi he osoittavat hänelle\nkunniaa\".\n\nPäällikkö kumarsi.\n\n\"Meneekö se kunnioitus niin pitkälle, että sellaisen suuren soturin\nkuin veli on pitää vartioida minun untani?\"\n\n\"Veli on antilooppien vieraana ja sellaisena hänellä on oikeus kaikkeen\nhuomaavaisuuteen.\"\n\nKokeneina kaksintaistelijoina olivat molemmat päälliköt iskeneet\nmiekkansa yhteen, työntäneet terän kahvaa myöten toisen ruumiiseen,\nhavainneet olevansa yhtä voimakkaat ja kumpikin puoleltaan yhtaikaa\nperäytyneet askeleen jatkaakseen taistelua toisella alalla.\n\n\"Veli jää siis minun kanssani tähän calliin?\" tutkaisi Sininen Repo.\n\nPäällikkö nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Oh, minä tiedän, miksi comanchi-sachemit ovat minulle näin\nkohteliaita! He tietävät, että Musta Hirvi ja Sininen Repo, jotka on\notettu eri heimojen jäseniksi, silti ovat samaa alkuperää ja molemmat\nsuuren ja mahtavan käärmepawneiden heimon lapsia. Senvuoksi he ovat\narvelleet, että kaksi päällikköä kernaasti juttelisi keskenään\nmuistellakseen lapsuusvuosiaan. Kiittäköön veli Sinisen Revon puolesta\ntämän kansan sachemeja. Minä en saattanut odottaakaan näin suurta\nkohteliaisuuden osoitusta heidän puoleltaan.\"\n\n\"Veljeä ei turhaan nimitetty Revoksi\", vastasi comanchi lyhyeen ja\nterävällä äänellä, \"hänen älynsä on suuri\".\n\n\"Mitä veli tarkoittaa?\" tiedusti apachi, teeskennellen mahdollisimman\nsuurta kummastusta.\n\n\"Minä sanon totuuden\", vastasi Musta Hirvi, \"ja veli tietää sen\nhyvin. Mitä hyödyttää tällainen viekkaudella ja verukkeilla\ntaisteleminen meitä kumpaakaan? Olemmehan tunteneet toisemme jo\nliiankin kauan. Kuunnelkoon veli: antilooppi-comanchit eivät ole\nkokemattomia lapsukaisia, niinkuin apachit luulevat. He tietävät, missä\ntarkoituksessa veli on saapunut heidän talvi-atepetliinsa asti.\"\n\n\"Ohoo!\" äännähti päällikkö. \"Minä kuulen ilkkuvan linnun visertelyä,\nmutten sentään käsitä, mitä se minulle laulelee.\"\n\n\"Ehkä niin, mutta poistaakseni kaiken epätietoisuuden veljen mielestä,\nminä puhun nyt avoimesti.\"\n\n\"Osaako veli?\" kysäisi apachi ivallisesti.\n\n\"Päällikkö saa itse arvostella. Jo usean kuukauden ajan ovat\nbisoni-apachit yrittäneet verisesti kostaa comancheille tappion, jonka\nkansani soturit heille tuottivat, mutta apachit ovat kuin suulaita\nämmiä, jotka eivät edes pysty viekkauteen. Comanchit antavat heille\nhameet ja lähettävät heidät metsään puita hakkaamaan.\"\n\nPäällikön kulmakarvat rypistyivät, kunnes ne koskettivat toisiaan,\nhänen kuullessaan tämän verisen herjauksen, ja raivon säde singahti\nhänen silmästään, mutta hänen onnistui hillitä itsensä.\n\nHän nousi äärettömän arvokkaasti ja kietoutui majesteetillisesti\nbisoninviittaansa.\n\n\"Veli Musta Hirvi unohtaa, ketä hän puhuttelee\", sanoi loukattu;\n\"Sininen Repo on tullut kansansa lähettiläänä comanchien luo, on\nastunut antilooppien _totemin_ suojaan ja poltellut heidän pyhää\nkalumettiaan. Hänen persoonaansa tulee kunnioittaa.\"\n\n\"Apachipäällikkö erehtyy\", vastasi Musta Hirvi halveksivasti nauraen,\n\"hän ei ole urhean kansan lähettiläs, vaan ainoastaan raivostuneesta\nkoiralaumasta lähtenyt vakooja. Sillä välin kun Sininen Repo yrittää\npettää comanchien sachemit ja nukuttaa heidät turvallisuuden uneen,\nlymyilevät apachikoirat pitkässä ruohossa kuin myyrät, odottaen\nmerkkiä, joka jättäisi heidän turvattomat vihollisensa heidän käsiinsä.\"\n\nSininen Repo vilkaisi ympärilleen calliin ja ponnahtaen kuin jaguari,\nhyökkäsi puukkoaan heiluttaen vihollisensa kimppuun.\n\n\"Kuole, koira!\" huudahti hän.\n\nHeidän omituisen keskustelunsa alusta asti ei Musta Hirvi ollut\nhievahtanutkaan, vaan pysynyt rauhallisesti valkean ääreen\nkyyristyneenä, mutta hänen silmiltään ei ollut jäänyt ainoakaan\napachipäällikön liike huomaamatta, ja kun tämä päistikkaa syöksyi hänen\nkimppuunsa, väistyi hän vikkelänä nopeasti sivulle, puristaen päällikön\njänteväin käsivarsiensa syleilyyn ja molemmat vierähtivät toisiinsa\nkietoutuneina lattialle.\n\nLattialle rysähtäessään he olivat pudonneet tulisoihdun päälle, joka\noli kaatunut ja sammunut. Ottelu jatkui siis äänettömänä ja kamalana\nnäiden kahden miehen välillä lieden levittämässä häilyvässä hohteessa,\nkummankin yrittäessä pistää vastustajansa kuoliaaksi.\n\nHe olivat melkein samanikäiset, voimissa ja taidossakin toistensa\nvertaiset, ja sammumaton viha kiihoitti heitä. Tässä kauheassa\nkaksintaistelussa, jonka nähtävästi täytyi päättyä toisen kuolemaan, he\nhalveksivat käsikähmässä tavallisesti käytettyjä hienoja otteita, vähän\nvälittäen, vaikka heidät itse tapettaisiin, kunhan vain vihollinenkin\nsaisi kuoliniskun.\n\nMustalla Hirvellä oli kuitenkin suuri etu viholliseensa nähden,\njoka raivonsa sokaisemana ja laskematta laisinkaan liikkeitään ei\nvoinut tässä kauheassa kamppailussa kauan kestää, joutumatta itse sen\nsilmittömän vimman uhriksi, joka oli ärsyttänyt hänet hyökkäämään\ncomanchia vastaan, kun taas viimemainittu pysyi täysin kylmäverisenä\nja toimi äärettömän harkitsevasti. Sininen Repo oli tarttuessaan\nviholliseensa painanut tämän käsivarret ruumista vasten ja siten tehnyt\nhänet aivan kykenemättömäksi niitä käyttämään. Kaikki Mustan Hirven\nponnistukset tarkoittivat apachipäällikön kierittämistä callin keskellä\nhehkuvaan lieteen.\n\nJo kauan olivat he ponnistelleet jalka jalkaa, rinta rintaa vasten,\neikä vielä ollut mahdollista arvata, kumpi jäisi voittajaksi. Mutta\nsilloin kohotettiin äkkiä teltan esirippua, ja häikäisevä valo tulvi\nsisälle.\n\nUseita miehiä astui calliin. Ne olivat comanchilaisia sotureita. He\nsaapuivat myöhemmin kuin oli määrä, sillä kaikesta, mitä tällä hetkellä\ntapahtui, oli edeltäpäin sovittu heidän ja Mustan Hirven välillä, mutta\njotkut tärkeät asiat olivat vastoin heidän tahtoaan heitä viivyttäneet.\nNyt he riensivät paikalle. Viittä minuuttia myöhemmin olisi heidän\nväliintulonsa ollut hyödytön, sillä he olisivat löytäneet toisen\ntaistelijoista surmattuna tai olisivat kenties saaneet korjata kaksi\nruumista, vihamiehet kun tässä kamalassa taistelussa riehuivat niin\nhurjassa vimmassa.\n\nKun Sininen Repo näki vihollisensa avuksi saapuvat miehet, arvosteli\nhän aseman yhdellä silmäyksellä ja näki olevansa hukassa, mutta\nintiaaneille ominainen oveluus ja kylmäverisyys eivät häntä tällä\näärimmäisellä hetkellä jättäneet. Vihatkootpa punanahat vastustajaansa\nkuinka paljon tahansa, eivät he surmaa sitä, joka avoimesti\ntunnustautuu voitetuksi.\n\nApachipäällikkö luopui comanchit nähdessään kaikista ponnistuksistaan\nja irroitti käsivarret, jotka puristivat Mustan Hirven jäseniä kuin\npihdeissä, ehkäisten hänen liikkeitään. Sitten hän heitti päänsä\ntaaksepäin, sulki silmänsä ja pysyi liikkumattomana.\n\nSininen Repo tiesi, että häntä pidettäisiin vankina ja säilytettäisiin\nkidutuspaalua varten, mutta ennen teloitushetkeä hän yhä toivoi\nvoivansa pujahtaa pakoon, vartioitiinpa häntä kuinka huolellisesti\ntahansa. Se oli hänelle viimeinen pelastuksen mahdollisuus, eikä hän\ntahtonut sitä menettää.\n\nMusta Hirvi nousi, vielä aivan uupuneena hurjasta syleilystä, mutta\neipä hän iskenyt aseetonta, jalkainsa juuressa viruvaa vihollista, vaan\ntyönsi puukon takaisin vyöhönsä.\n\nApachi oli laskenut oikein. Teloitushetkeen asti ei hänellä ollut enää\nmitään pelättävää viholliseltaan.\n\n\"Sininen Repo on suuri sankari, hän taisteli rohkeana soturina\",\nsanoi Musta Hirvi, \"hänen täytyy olla väsynyt, nouskoon hän!\nComanchipäällikkö kohtelee häntä kaikella huomaavaisuudella, jonka hän\nansaitsee.\"\n\nJa hän ojensi miehelle kätensä auttaakseen hänet ylös.\n\nApachi ei yrittänytkään ottaa aseitaan, vaan tarttui auliisti hänelle\nojennettuun käteen ja nousi.\n\n\"Comanchilaiset koirat näkevät soturin kuolevan\", virkkoi hän\nivallisesti hymyillen. \"Sininen Repo nauraa kidutuksille, joilla he\nhäntä rääkkäävät. He eivät kykene saamaan ainoatakaan lihasta hänessä\nvärähtämään.\"\n\n\"Vai niin; veli saa nähdä!\" Ja kääntyen sachemien puoleen, jotka\nseisoivat liikkumattomina muutaman askeleen päässä, lisäsi päällikkö:\n\"Milloin tämä soturi kuolee?\"\n\n\"Huomenna auringon laskiessa\", vastasi vanhin intiaaneista lyhyeen.\n\n\"Veli on kuullut\", sanoi Musta Hirvi; \"onko hänellä mitään huomautusta\ntehtävänä?\"\n\n\"Yksi ainoa.\"\n\n\"Puhukoon veli, meidän korvamme ovat auki.\"\n\n\"Sininen Repo ei pelkää kuolemaa, mutta ennenkuin hän menee\nmetsästämään autuaitten kedoille Wakondan mahtavan silmän vartioimana,\non hänellä vielä moniaita tärkeitä asioita maan päällä järjestettävänä.\"\n\nComanchit nyökkäsivät myöntävästi.\n\n\"Sinisen Revon\", jatkoi apachipäällikkö, \"täytyy palata kansansa\nsoturien luo\".\n\n\"Kauanko päällikkö siellä viipyy?\"\n\n\"Kokonaisen kuukauden.\"\n\n\"Hyvä...! Mitä päällikkö tekee sanansa vakuudeksi, jotta comanchien\nsachemit siihen uskovat?\"\n\n\"Sininen Repo lähettää panttivangin?\"\n\n\"Bisoni-apachien sachem on urhoollinen sankari! Ken hänen kansansa\nsoturi voi hänet korvata ja kuolla hänen edestään, jos hän unohtaa\npalata sanaansa lunastamaan...?\"\n\n\"Minä annan lihan lihastani, veren verestäni, luun luustani...! Minä\nlähetän poikani tilalleni!\"\n\nComanchit vaihtoivat kuvailemattoman katseen keskenään.\n\nSeurasi jokseenkin pitkä äänettömyys. Ylväästi kääriytyneenä\nbisoniviittaansa odotti apachi, eikä ollut mahdollista hänen\nliikkumattomista piirteistään lukea ainoatakaan niistä tunteista, jotka\nhäntä sisällisesti kiihoittivat.\n\nVihdoin ryhtyi Musta Hirvi jälleen puhumaan.\n\n\"Veli muistutti minulle nuoruutemme vuosista, jolloin molemmat olimme\nkäärmepawneiden lapsia ja yhdessä ajoimme hirveä ja _asshathasia_\nYlä-Missourin preirieillä. Ensimmäiset vuodet ovat ihanimmat. Veljen\nsanat ovat saaneet sydämeni ilosta sykähtelemään; minä olen hyvä häntä\nkohtaan. Hänen poikansa korvaa hänet, vaikka onkin vielä nuori. Hän\ntaitaa ryömiä kuin käärme ja lentää kuin kotka; hänen käsivartensa on\nvoimakas taistelussa. Mutta miettiköön Sininen Repo ennenkuin sitoutuu.\nJollei veljeni ole auringon kahdeksattakolmatta kertaa laskiessa\npalannut asettuakseen paikalleen kidutuspaalun ääreen, niin hänen\npoikansa kuolee!\"\n\n\"Minä kiitän veljeä\", vastasi apachi varmalla äänellä;\n\"kahdeksantenakolmatta päivänä minä palaan. Tuossa on kämmeneni.\"\n\n\"Tässä on omani.\"\n\nVihamiehet puristivat sydämellisesti toistensa käsiä, jotka muutamia\nminuutteja aikaisemmin olivat yrittäneet riistää vastapuolelta hengen.\nSitten Sininen Repo irroitti _cascabelin_ nahan, joka sitoi hänen\npitkät hiuksensa patalakkimaiseksi kukkulaksi päälaelle, ja riuhtaisi\noikean korvan yläpuolelle kiinnitetyn valkopää-kotkan sulan irti.\n\n\"Lainaisiko veli minulle veitsensä?\" sanoi hän.\n\n\"Veljen oma puukko on hänen jalkojensa juuressa\", vastasi comanchi\nkohteliaasti; \"niin mahtavan soturin ei sovi olla aseettomana; ottakoon\nhän sen ylös\".\n\nPäällikkö kumartui, tarttui aseeseensa ja pisti sen takaisin vyöhönsä.\n\n\"Tässä on päällikön sulka\", virkkoi hän antaessaan sulan Mustalle\nHirvelle ja leikkasi sitten veitsellään suortuvan pitkästä tukastaan,\njoka valtoimeksi päästettynä valui epäjärjestyksessä hänen\nhartioilleen. \"Säilyttäköön veli nämä hiukset\", lisäsi hän, \"ne ovat\nosa veljelle kuuluvasta päänahasta. Päällikkö saapuu vaatimaan ne\ntakaisin ja lunastamaan sanansa sovittuna päivänä ja hetkenä.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi comanchi ottaen hiukset ja sulan. \"Seuratkoon veli\nminua.\"\n\nTätä näytelmää tyynesti ja hievahtamatta katselleet comanchit\nheiluttivat tulisoihtujaan elvyttääkseen niiden liekkiä, ja kaikki\nintiaanit lähtivät callista, suunnaten askeleensa loihtutelttaa kohti.\n\nTämä oli, kuten sanottu, rakennettu kylän keskelle avarahkolle\naukeamalle \"ensimmäisen ihmisen arkin\" ja kidutuspaalun välille.\n\nJuuri kidutuspaalua kohti astelivatkin päälliköt verkalleen ja\njuhlallisesti, niinkuin heillä on vakavissa tilaisuuksissa tapana.\n\nSikäli kuin he astuivat majojen ohi, kohosivat verhot, ja asukkaat\nlähtivät tuohukset kädessä ulos, liittyen kulkueeseen. Kun päälliköt\nsaapuivat pylvään juurelle, täytti ääretön kansanjoukko torin.\n\nTämä joukko oli äänetön ja tyyni.\n\nOli jotakin omituista ja liikuttavaa näyssä, jonka paikka tällä\nhetkellä tarjosi lukuisain tulisoihtujen hohteessa, tuulen\nliehutellessa niiden lieskaa kaikkiin suuntiin.\n\nPäälliköt pysähtyivät paalun juurelle, puoliympyrään, jonka keskelle\nSininen Repo asettui.\n\n\"Nyt kun veli on määrännyt takuunsa, kutsunee hän poikansa\", virkkoi\nMusta Hirvi; \"lapsi ei varmaankaan ole kaukana\".\n\nApachi hymyili viekkaasti.\n\n\"Nuori kotkanpoika seuraa aina isänsä voimakasta lentoa\", vastasi hän;\n\"vetäytykööt soturit oikealle ja vasemmalle tehdäkseen hänelle tietä!\"\n\nMustan Hirven antamasta mykästä merkistä liikahti joukko väistyen\nkummallekin sivulle, niin että sen keskelle avautui leveä vako.\n\nSininen Repo kohotti silloin oikean kätensä sormet huulilleen ja matki\nkolme eri kertaa merihaukan huutoa.\n\nMuutaman silmänräpäyksen perästä vastasi toinen samanlainen, mutta\nheikko ja melkein kuulumaton kirahdus.\n\nPäällikkö toisti kutsunsa, ja tällä kertaa kajahti vastaus\nvoimakkaampana ja terävämpänä.\n\nApachi uudisti merkkinsä vielä kerran, ja nyt kuului vastaus lyhyen\nmatkan päästä.\n\nKuultiin hevosen nopeaa laukkaa, ja melkein samassa karahdutti näkyviin\nintiaanisoturi.\n\nTämä soturi ajoi torin yli osoittamatta pienintäkään kummastusta. Hän\npysähdytti ratsunsa pylvään juurelle, hyppäsi satulasta ja seisahtui\nSinisen Revon oikealle kädelle virkahtaen hänelle:\n\n\"Tässä olen!\"\n\nTämä soturi oli apachipäällikön poika, iältään kuusitoista- tai\nseitsemäntoistavuotias, solakka ja kaunisvartaloinen. Hänen piirteensä\nolivat sirot, katse ylpeä, asento vaatimattoman jalo ja ylväs ilman\nkerskailua.\n\n\"Hän on minun poikani\", virkkoi Sininen Repo, osoittaen häntä\ncomanchipäälliköille.\n\n\"Hyvä\", vastasivat nämä, kumartaen kohteliaasti.\n\n\"Suostuuko poikani jäämään pantiksi isänsä edestä?\" kysyi Musta Hirvi.\n\nNuorukainen nyökkäsi myöntävästi. \"Poikani tietää, että jos hänen\nisänsä pettää sanansa, kuolee hän isänsä edestä.\"\n\nHalveksiva hymy värähti nuoren miehen huulilla.\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi hän.\n\n\"Ja poikani suostuu?\"\n\n\"Minä suostun.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi päällikkö, \"poikani suvainnee katsahtaa tänne!\"\n\nSitten hän lähestyi paalua, kiinnittäen siihen Sinisen Revon antaman\nsulan ja hiussuortuvan.\n\n\"Tämä sulka ja nämä hiukset jäävät tähän, kunnes se, jolle ne kuuluvat,\ntulee vaatimaan niitä takaisin\", sanoi hän.\n\nSilloin apachipäällikkö vastasi vuorostaan.\n\n\"Minä vannon _totemini_ kautta\", virkkoi hän, \"että tulen ne vaatimaan\nsovitulla hetkellä\".\n\n\"Noh, veli on vapaa\", jatkoi Musta Hirvi, \"tässä on päällikölle sulka,\nsen avulla hän voi selviytyä, jos minun kansani soturit sattuisivat\nhänet tapaamaan. Veljeni on vain muistettava, että hänen ei ole lupa\nmillään tavoin ryhtyä ajatustenvaihtoon kylän lähettyville lymynneiden\nheimonsa soturien kanssa.\"\n\n\"Sininen Repo muistaa sen.\"\n\nNämä lyhyet sanat lausuttuaan ja vaihtamatta katsettakaan poikansa\nkanssa, joka liikkumattomana seisoi hänen vieressään, otti\napachipäällikkö Mustan Hirven sulan, nousi nuorukaisen tuoman hevosen\nselkään ja ajoi täyttä neliä paikalta, kertaakaan edes kääntämättä\npäätänsä.\n\nKun hän oli hävinnyt pimeään, lähestyivät päälliköt poikaa, sitoivat\nhänet lujasti ja sulkivat loihtutelttaan useiden soturien vartioimana.\n\n\"Nyt toisten kimppuun!\" huudahti Musta Hirvi.\n\nJa nousten vuorostaan ratsaille hän karautti kylästä.\n\n\n\n\nIII\n\nVäijytys\n\n\nEurooppalainen matkustaja, olkoonpa hänen oikkunsa hänet vanhassa\nmaailmassa johdattanut mihin seutuihin tahansa, on tottunut ahtaisiin,\nmuokattuihin maisemiin, jotka ihmiset ovat pienentäneet oman\nmittakaavansa mukaisiksi, ja sovinnaiseen luontoon, joka heidän on\nonnistunut ikäänkuin luoda, eikä voi mitenkään käsittää amerikkalaisten\nsuurmetsäin mahtavuutta ja ylevyyttä, niiden yöllistä hopeanhohtoista,\ntähtikimmelteistä kirkkautta, kun kaikki nukkuu tai näkyy nukkuvan ja\nainoastaan Jumalan alati valvova silmä lepää maailman yllä.\n\nNimetön melu, jonka syy on tuntematon ja joka alati kohoaa maasta\ntaivasta kohti ikäänkuin nukahtaneen luonnon mahtava hengitys,\nsekoittuu kätkettyjen jokien ja purojen yksitoikkoiseen loiskinaan ja\nlirinään, kun ne tyynesti ja tuntemattomina vyöryttävät vettään uomansa\nkivien yli. Toisinaan huojuttaa salaperäinen tuulonen puiden tuuheita\nlatvoja ja taivuttaa oksia, pannen lehdet vienosti värähtelemään.\n\nTämä erämaan syvä rauha, jota mikään ei voisi häiritä, koko sikäläinen\ntunnelma taivuttaa mielen haaveiluun ja täyttää sen suurella\nkunnioituksella Luojan tekoja kohtaan.\n\nAntilooppi-comanchien kylästä olemme kertomuksemme juoneen palatessamme\nmielestämme antaneet kyllin yksityiskohtaisen kuvauksen, eikä meidän\nsiis tarvitse sitä toistaa. Sanomme vain, että se oli rakennettu\namfiteatterin muotoon ja laskeutui loivasti joen partaalle asti.\n\nTämä asema esti vihollisia saartamasta kylää, koska sen piiri oli\ntäydellisesti yllätykseltä turvattu, sen ympäriltä kun oli kaadettu\nkaikki puut ja siten täydellisesti eristetty metsästä.\n\nUskollinen Sydän ja hänen toverinsa ratsastivat hiljalleen, pyssy\nkupeella, tarkaten huolellisesti ympäristöä ja valmiina, pienimmänkin\nepäilyttävän liikkeen huomatessaan pitkässä ruohikossa, ryhtymään\ntarmokkaaseen hyökkäykseen.\n\nMutta kaikki oli edelleenkin rauhallista heidän lähettyvillään. Joskus\nhe vain kuulivat preiriekoiran haukkua luskuttavan kuuta tai lehviin\nkätkeytyneen pöllön kirahtelun. Sitten oli kaikki jälleen hiljaista\nruoholakeudella.\n\nJoskus he eroittivat kuun sinervissä säteissä epämääräisiä muotoja\njoen partailla, mutta nuo vilahtelevat hahmot olivat kaiketikin\nmetsäeläimiä, jotka olivat lähteneet luolistaan juomapaikalla\nkäydäkseen.\n\nNäin jatkui matka häiritsemättä ja ilman minkäänlaista hälytystä,\nkunnes he olivat ehtineet tiheikköön. Siellä verhosi heidät äkkiä tumma\nvarjo, joka ei enää sallinut heidän eroittaa esineitä kymmenen askeleen\npäästä.\n\nUskollinen Sydän ei katsonut viisaaksi edetä kauemmaksi tuntemattomille\ntienoille, missä joka askeleella oltaisiin vaarassa joutua\nväijytykseen. Senvuoksi tuo pieni joukko pysähtyi.\n\nHevoset pakotettiin kyljelleen, niiden jalat köytettiin ja kuonot\nsidottiin, jotteivät ne voineet liikahdella eivätkä hirnua, ja\nseikkailijat laskeutuivat pitkälleen ruohoon, odottaen valppaina herkin\nkorvin.\n\nTuon tuostakin he näkivät ratsastajia nelistävän aukeaksi hakatun\nvyöhykkeen yli. Nämä liikkuivat eri suuntiin, joskus sivuuttaen heidät\naivan läheltä, heitä kuitenkaan huomaamatta, ja sitten kiitäen metsään,\njonka tiheikköihin pian hävisivät.\n\nNäin kului useita tunteja, eivätkä yhäti valppaat metsästäjät\nlaisinkaan käsittäneet viivytystä, jonka syy lukijalle kylläkin\non tunnettu. Kuu oli kadonnut taivaalta, ja pimeys käynyt yhä\nläpikuultamattomammaksi. Uskollinen Sydän, joka ei tiennyt, mistä\nMustan Hirven jatkuva viipyminen johtui, ja pelkäsi, että joku\naavistamaton onnettomuus oli kohdannut kylää, oli juuri antamaisillaan\npalaamiskäskyn, kun Lujamieli, joka oli ryömien hiipinyt takaisin\naukealle ja siellä melkoisen ajan tähystellyt, äkkiä palasi toveriensa\nluo.\n\n\"Mitä siis on tekeillä?\" kysyi häneltä Uskollinen Sydän heikolla,\nkuiskaavalla äänellä, kumartuen hänen korvaansa.\n\n\"Enpä osaa sanoa\", vastasi metsästäjä; \"en tajua tästä mitään. Noin\ntunti sitten nousi intiaani vierestäni, ikäänkuin maan alta kohoten ja\nhypähti hevosen selkään, vaikken minä ollut hevostakaan huomannut. Hän\nkarahdutti täyttä laukkaa kylää kohti.\"\n\n\"Sepä omituista!\" jupisi Uskollinen Sydän. \"Ja etkö tuntenut kuka se\nintiaani oli?\"\n\n\"Hän oli apachi.\"\n\n\"Apachiko? Sehän on mahdotonta!?\"\n\n\"Hm, sepä minua juuri hämmästyttääkin! Kuinka rohkenee apachi täällä\nnoin yksinään liikuskella?\"\n\n\"Asiassa on jotakin, mitä me emme tiedä. Entä ne kuulemamme merkit?\"\n\n\"Tuo mies vastasi niihin.\"\n\n\"Mitä on tehtävä?\"\n\n\"Tiedusteltava.\"\n\n\"Niin, mutta millä tavoin?\"\n\n\"Palaamalla ystäviemme luo, lempo soikoon!\"\n\nUskollinen Sydän pudisti päätänsä.\n\n\"Ei\", virkkoi hän. \"Meidän on käytettävä toista keinoa. Minä lupasin\nMustalle Hirvelle, että auttaisin häntä tässä retkessä, enkä minä syö\nsanaani.\"\n\n\"On ilmeistä, että heimon keskuudessa on tapahtunut jotakin tärkeätä.\"\n\n\"Niin minäkin luulen. Tiedäthän, miten varovaisia punanahat ovat.\nÄlkäämme vielä joutuko epätoivoon. Kah\", lisäsi hän lyöden otsaansa,\n\"minulla on tuuma, pian saamme tietää, kuinka asianlaita on. Salli\nminun toimia!\"\n\n\"Tarvitsetko meidän apuamme?\"\n\n\"Enpä juuri; minä en poistu silmänkantamattomiin. Mutta jos näette\nminun joutuvan vaaraan, niin rientäkää paikalle.\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nUskollinen Sydän otti pitkän, nahkahihnoista punotun köyden, jota\nkäytti hevosensa liekana ja, laskien pois pyssynsä, joka olisi\nvoinut olla hänelle haitaksi hänen suunnittelemansa rohkean tuuman\ntoimeenpanossa, hän oikaisihe maahan ja poistui käärmeen tavoin ryömien.\n\nKenttä oli täynnä kuivia puita ja isoja kivimöhkäleitä ja paikoin\navautui pitkiä vakoja. Tämä niin omituisen rosoinen tanner tarjosi siis\nkaikki toivottavat mahdollisuudet väijytys- ja tähystyspaikaksi.\n\nUskollinen Sydän pysähtyi tavattoman ison punagraniittimöhkäleen\ntaakse, jonka korkeus salli hänen, kaikilta muilta tahoilta, paitsi\nmetsän puolelta, täydellisesti suojattuna nousta seisomaan. Mutta\ntiheikköön kätkeytyneistä vihollisista ei hänellä ollut suurta vaaraa.\nYö oli niin synkkä, että vain tarkasti seurattuaan metsästäjän kaikkia\nmutkitteluja ja tuokioksikaan päästämättä häntä silmistään olisi\nsaattanut arvata, missä hän oli.\n\nUskollinen Sydän oli meksikolainen. Samoin kuin kaikki hänen\nmaamiehensä, joiden taito eräiden aseiden käyttelyssä on satumainen,\noli hän varhaisesta lapsuudestaan asti perehtynyt suopungin\nsinkauttamiseen, joka kauhea ase tekee meksikolaiset ratsumiehet niin\npeloittaviksi.\n\n_Lazo_ eli _reata_, sillä kapineella on kaksi nimeä, on nahkarihmoista\npunottu ja liukkaaksi rasvattu köysi. Köysi on tavallisesti\nneljänkymmenen viiden tai viidenkymmenenkin jalan pituinen, ja sen\ntoisessa päässä on juokseva silmukka ja toinen sidotaan lujasti\nsatulassa olevaan rautarenkaaseen. Ratsastaja vyyhtii lasson oikeaan\nkäteensä, kieputtaa sitä päänsä ympäri, kannustaa hevosensa laukkaan\nja kiitää noin kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenviiden jalan päähän\nihmisestä tai eläimestä, jonka mielii tavoittaa. Silloin hän sinkauttaa\nlasson niin, että surmansilmukka painuu uhrin hartioille.\n\nSamalla kertaa, kun ratsastaja sinkauttaa aseensa, kääntää hän äkkiä\nhevosensa vastapäiseen suuntaan, niin että hänen silmukoimansa\nvihollinen, olkoonpa ken tahansa, tarmokkaimmistakin ponnistuksista\nhuolimatta kaatuu ja laahautuu hänen perässään.\n\nSellainen kapine on suopunki, ja sillä tavoin sitä ratsastaja käyttää.\n\nJalkaisin liikkuessaan menettelee lassonheittäjä melkein samalla\ntavalla, mutta kun hänellä ei tällöin ole hevosta apunaan, täytyy\nhänen käyttää suurta lihasvoimaa, ja toisinaan saattaa uhri vuorostaan\nkuljettaa häntä pitkältikin perässään.\n\nMeksikossa, jossa tämä ase on yleisesti käytännössä, koetetaan\ntietenkin ehkäistä sen vaikutus. Tehokkain keino on lasson\nkatkaiseminen. Senpävuoksi kaikilla ratsastajilla on oikeassa\nsaappaassaan käden ulottuvilla pitkä ja terävä veitsi, mutta kun\nratsastaja melkein aina saa lasson aavistamatta kaulaansa, kuristuu\nhän useimmiten, ennenkuin ehtii temmata veitsensä. Sadasta täten\njoko taistelussa tai takaa-ajossa pyydystetystä ratsastajasta joutuu\nyhdeksänkymmentäviisi ehdottomasti tuhon omiksi toisten välttäessä\nkuoleman ikäänkuin ihmeen kautta, sillä niin paljon taitoa, voimaa ja\nkylmäverisyyttä vaaditaan tuon kalmanköyden katkaisemiseksi.\n\nUskollinen Sydän oli aivan yksinkertaisesti aikonut sitaista\njuoksusilmukan kammitsaköytensä päähän ja heittää lassonsa ensimmäisen\nratsastajan kaulaan, joka hänen lähettyvilleen sattuisi.\n\nKallion taakse tultuaan hän kehitti ruumiinsa ympärille kiedotun pitkän\nnahkaköytensä. Sitten hän laitettuaan vetosolmun niin huolellisesti\nkuin tilanne vaati, vyyhtesi lasson oikeaan käteensä ja odotti.\n\nSattuma näkyi suosivan rohkean metsästäjän suunnitelmaa, sillä hänen\ntarvitsi odottaa korkeintaan kymmenen minuuttia, kun hän jo kuuli\ntäyttä laukkaa kiitävän hevosen askeleet.\n\nUskollinen Sydän kuunteli tarkkaavaisesti. Ääni läheni tavattoman\nnopeasti, ja pian erottui yöstä ratsumiehen musta hahmo.\n\nSuunta, jolle ratsastaja pyrki, pakotti hänet lyhyen matkan päästä\nsivuuttamaan graniittimöhkäleen, jonka taakse väijyjä oli piiloutunut.\n\nTämä levitti raajansa seisoakseen tanakammin, kumartui hiukan eteenpäin\nja kiepautti lassoa päänsä ympäri.\n\nNiin pian kuin ratsastaja oli ehtinyt hänen kohdalleen ja oli\nmenemäisillään hänen ohitseen, heittää sinkautti Uskollinen Sydän\nlassonsa.\n\nKöysi kirposi metsästäjän kädestä ja putosi sihisten ratsumiehen\nhartioille, joka paiskautui rutosti satulasta maahan ennenkuin\ntiesikään, mitä hänelle tapahtui.\n\nTäyteen neliin kannustettu hevonen jatkoi vauhtiaan vielä jonkun\nmatkan, mutta huomatessaan, että ratsastaja oli poissa, se hiljensi\njuoksuaan ja pysähtyi pian kokonaan.\n\nTällä välin oli Uskollinen Sydän metsäpedon tavoin harpannut miehen\nluo, jonka näin äkkiarvaamatta oli kaatanut.\n\nTämä ei ollut kirahtanutkaan, vaan jäänyt hievahtamattomana paikalle,\nmihin oli paiskautunut.\n\nUskollinen Sydän luuli häntä kuolleeksi, mutta niin ei ollut laita.\n\nMetsästäjän ensimmäisenä huolena oli vapauttaa kuristuva kaulan ympäri\npuristuneesta juoksusilmukasta palauttaakseen hänen hengityksensä,\nminkäjälkeen hän tuhlaamatta alkaa saaliinsa tarkasteluun, köytti hänet\nlujasti heitti hartioilleen ja palasi odottelevain toveriensa luo.\n\nNämä olivat nähneet tai ainakin kuulleet, mitä oli tapahtunut, ja\nlaisinkaan aavistamatta, mitä keinoa nuori mies oli käyttänyt, vaikka\ntämä menettely muutoin olikin heille tuttu, eivät he käsittäneet, miten\nratsastaja niin äkkiä oli paiskattu hevosensa selästä maahan.\n\n\"Ohoh!\" huudahti Lujamieli. \"Näkyypä sinulla olevan aimo apaja!\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasi Uskollinen Sydän laskien taakkansa\nmaahan.\n\n\"Millä hitolla sinä hänet niin sukkelasti keikautit satulasta?\"\n\n\"Hyväinen aika, mitä yksinkertaisimmalla tavalla! Heitin suopungin\nkaulaan.\"\n\n\"Jumaliste\", huudahti toveri, \"sitä vähin aavistelinkin! Mutta\nkatsokaammehan, minkälaista riistaa olemme saaneet. Nämä pahuksen\nintiaanit ovat vaikeita taltuttaa, milloin heidän päähänsä pistää\nolla avaamatta leukapieliään. Tämä veitikka luultavasti kieltäytyy\npuhumasta.\"\n\n\"Kuka tietää? Kyselkäämme häneltä ainakin.\"\n\n\"Niin, mutta ottakaamme ensin selvä hänen persoonastaan. Hm, meille ei\nolisi hauskaa, jos olisimme vanginneet jonkun ystävistämme.\"\n\n\"Jumala siitä varjelkoon!\" virkkoi Uskollinen Sydän.\n\nMetsästäjät kumartuivat hievahtamattoman vangin yli, joka näennäisesti\nei välittänyt, mitä hänen ympärillään haasteltiin.\n\n\"Kah\", huudahti kanadalainen yhtäkkiä, \"mitäs meillä tässä on? Totta\ntotisesti, katsohan toveri! Minä uskon, jumalavita, että olemme\ntavanneet tuttua väkeä.\"\n\n\"Tosiaankin\", vastasi Uskollinen Sydän, \"sehän on Sininen Repo\".\n\n\"Sininen Repo!\" huudahtivat metsästäjät kummastuneina.\n\nHe eivät erehtyneet. Intiaaniratsastaja, jonka Uskollinen Sydän oli\nniin taitavasti pyydystänyt, oli tosiaan apachipäällikkö.\n\nVaikka hänen saamansa kolaus oli ollut varsin ankara, ei se kuitenkaan\nollut kokonaan riistänyt häneltä tajuntaa. Silmät avoimina ja kasvot\nvärähtämättömän levollisina, odotti hän, nöyrtymättä valittamaan\nkärsimäänsä kohtelua, tyynin ilmein, mitä voittajat suvaitsivat hänen\nsuhteensa päättää, koska ei katsonut arvonsa mukaiseksi ensimmäisenä\navata suutaan.\n\nHäntä tarkkaan katseltuaan Uskollinen Sydän päästi hänen siteensä ja\nvirkkoi, perääntyen askeleen:\n\n\"Nouskoon veli! Ainoastaan vanhat akat jäävät tuolla tavoin maahan\nvirumaan mitättömän tölmäyksen vuoksi.\"\n\nPäällikkö karkasi pystyyn.\n\n\"Sininen Repo ei ole mikään vanha akka\", sanoi hän. \"Hän nauraa\nvihollistensa kiukkua ja halveksii heidän vimmaansa, joka ei voi saada\nhäntä vapisemaan.\"\n\n\"Me emme ole teidän vihollisianne, päällikkö, emme kanna teille\nvihankaunaa emmekä tunne teitä kohtaan kiukkua. Mutta tepä olette\nmeidän vihollisemme. Haluatteko vastata kysymyksiimme?\"\n\n\"Minä voisin siitä kieltäytyä, jos niin tahtoisin.\"\n\n\"Sitä en usko\", huomautti John Davis ivallisesti; \"meillä on\nihmeellisiä salakeinoja kirvoittaaksemme kielenkantimet niiltä, joilta\njotakin utelemme\".\n\n\"Koetelkaa niitä minuun\", vastasi intiaani ylväästi.\n\n\"Saamme nähdä\", sanoi amerikkalainen.\n\n\"Malttakaahan!\" hillitsi Uskollinen Sydän. \"Kaikessa tässä on jotakin\nmerkillistä, mistä tahdon päästä selville. Sallikaa minun...\"\n\n\"Niinkuin tahdot\", myöntyi John Davis.\n\nIntiaanin ympärille ryhmittyneet seikkailijat odottivat levottomina.\n\n\"Mistä johtuu\", jatkoi Uskollinen Sydän hetkisen perästä, \"että te,\njotka apachit ovat lähettäneet rauhanhierojaksi comanchien luo, tällä\ntavoin lähdette kylästä yön selkään, ette ystävän lailla, vaan niinkuin\nrosvo, joka varkauden tehtyään pakenee?\"\n\nPäällikkö hymyili halveksivasti ja kohautti olkapäitään.\n\n\"Mitäpä hyödyttäisi kertoa teille, mitä on tapahtunut? Se olisi kalliin\najan turhaa tuhlausta. Riittäköön teille tieto, että lähdin kylästä\nvain kansanne päälliköiden yhteisestä suostumuksesta ja että ajoin\nlaukkaa, koska minulla kai oli kiire ehtiäkseni määräni päähän.\"\n\n\"Hm\", sanoi metsästäjä, \"sallinette minun huomauttaa teille, päällikkö,\nettä vastauksenne on perin epämääräinen eikä suinkaan tyydyttävä\".\n\n\"Se on kuitenkin ainoa, joka minulla on oikeus teille antaa.\"\n\n\"Ja luuletteko, että me siihen tyydymme?\"\n\n\"Täytyy.\"\n\n\"Kenties. Mutta kuulkaahan kuitenkin! Me odotamme tänne joka hetki\nMustaa Hirveä, ja asian niin ollen saa hän päättää kohtalostanne.\"\n\n\"Kuten kalpea metsästäjä tahtoo. Kun comanchien päällikkö saapuu,\nsaa veli nähdä, että apachi-sachem ei ole valehdellut, että hänen\nkielensä ei ole halkaistu ja että hänen rinnastaan kohoavat sanat ovat\nvilpittömiä.\"\n\n\"Sitä toivon.\"\n\nSillä hetkellä kuultiin Uskollisen Sydämen ja Mustan Hirven välillä\nsovittu merkki. Metsästäjä vastasi siihen heti.\n\n\"Päällikkö on tulossa\", sanoi hän vangilleen.\n\n\"Hyvä!\" vastasi tämä lyhyeen.\n\nViittä minuuttia myöhemmin saapui sachem todellakin paikalle, johon\nseikkailijat olivat kokoontuneet.\n\nHänen ensimmäinen katseensa lankesi apachiin, joka seisoi käsivarret\nristissä valkoisten kehän keskellä.\n\n\"Mitä asioita Sinisellä Revolla täällä on?\" kysyi hän kummastuneena.\n\n\"Kysyköön päällikkö valkoisilta sotureilta; he vastaavat\", sanoi apachi.\n\nMusta Hirvi kääntyi Uskollista Sydäntä kohti.\n\nOdottamatta kehoitusta kertoi tämä tapauksen kaikkine\nyksityiskohtineen, mainiten millä tavoin oli saanut päällikön käsiinsä\nja mitä oli hänen kanssaan haastellut.\n\nMusta Hirvi näkyi hetkisen miettivän.\n\n\"Miksei veli näyttänyt hänelle antamaani tunnusmerkkiä?\" kysyi hän.\n\n\"Mitä se olisi hyödyttänyt, koska veli oli tulossa tänne?\"\n\nComanchi rypisti kulmiaan.\n\n\"Pitäköön veli tarkoin mielessään, että on pantannut sanansa ja että\npelkkä petoksen varjokin maksaisi hänen poikansa hengen.\"\n\nIntiaanin ruumis vavahti, vaikka hänen kasvonpiirteensä eivät\nmenettäneet mitään ilmeettömästä levollisuudestaan ja marmorimaisesta\njäykkyydestään.\n\n\"Sininen Repo on vannonut toteminsa kautta\", vastasi hän; \"sitä pyhää\nvalaa hän ei riko\".\n\n\"Oh, veli on vapaa! Lähteköön hän viivyttelemättä.\"\n\n\"Minun on ensin löydettävä karannut hevoseni.\"\n\n\"Pitääkö veli meitä lapsina, kun moisia jaarittelee?\" tiuskasi Musta\nHirvi. \"Intiaanipäällikön hevonen ei koskaan jätä isäntäänsä. Veljen\ntarvitsee vain viheltää, niin se palaa.\"\n\nSininen Repo ei vastannut. Hänen mustista silmäteristään välähti\nkellervä vihansalama, siinä kaikki. Hän kumartui hiljalleen eteenpäin\nja näkyi kuuntelevan muutaman minuutin. Sitten hän maiskutti hiukan\nsuutaan ja päästi katkonaisen vihellyksen, jota melkein heti seurasi\nkahinaa pensaissa, ja päällikön hevonen tuli esille, laskien\nsiromuotoisen ja älykkään päänsä isäntänsä olalle.\n\nTämä taputti jaloa eläintä, hyppäsi sen selkään ja kosketti\nkannuksillaan sen kylkiä, jolloin hevonen karkasi täyteen laukkaan\nintiaanin virkkamatta mitään hyvästiksi metsästäjille, jotka tästä\näkkinäisestä lähdöstä joutuivat aivan ymmälle.\n\nJohn Davis oli vaistomaisella, ajatuksennopealla liikkeellä temmannut\npyssyn poskelleen, kaiketi aikoen lähettää luodin pakolaiselle\nläksiäiseksi, mutta Musta Hirvi hillitsi nopeasti hänen käsivartensa.\n\n\"Älköön veli laukaisko. Pamaus ilmaisisi olopaikkamme.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi amerikkalainen, laskien aseensa. \"Ikävä juttu,\nsillä minä olisin hyvin mielelläni vapauttanut meidät tuosta pahanilman\nlinnusta.\"\n\n\"Kyllä veli hänet vielä tapaa\", sanoi intiaani äänenpainolla, jota on\nmahdoton kuvailla.\n\n\"Toivoakseni. Ja jos niin tapahtuu, vakuutan teille, että kukaan ei voi\nminua estää sitä matelijaa surmaamasta.\"\n\n\"Eikä kukaan sitä yritäkään estää, siitä veli saa olla varma.\"\n\n\"Ainoastaan tämä varmuus voikin lohduttaa minua siitä oivallisesta\ntilaisuudesta, jonka tänään pakotatte minut menettämään, päällikkö.\"\n\nIntiaani alkoi nauraa ja vastasi:\n\n\"Minä selitän teille toisella kertaa, miksi tuo mies on vapaana ja saa\nrauhassa poistua, vaikka meitä uhkaa hänen toimeenpanemansa väijytys.\nMutta älkäämme tuhlatko kallista aikaa tällä hetkellä. Kaikki on\nvalmista. Kansani soturit ovat asemissaan, odottaen vain merkkiä\ntaisteluun. Pysyvätkö kalpeat veljemme yhä aikeessaan seurata meitä?\"\n\n\"Tietysti, päällikkö, sitä vartenhan me täällä olemme. Veli voi meihin\nluottaa.\"\n\n\"Hyvä, mutta minun täytyy huomauttaa veljilleni, että he antautuvat\nsuuriin vaaroihin.\"\n\n\"Pyh\", vastasi Uskollinen Sydän, \"me tervehdimme niitä ilolla! Emmekö\nole niihin tottuneet?\"\n\n\"Ratsaille siis ja lähtekäämme! On petettävä petturit.\"\n\n\"Mutta\", huomautti Uskollinen Sydän, \"ettekö pelkää, että Sininen Repo\non jo hälyttänyt miehensä ja ilmoittanut heille, että viekkaus on\ntullut ilmi?\"\n\n\"En. Hän ei sitä voi, hän on vannonut.\"\n\nMetsästäjät eivät väittäneet vastaan, sillä he tiesivät, kuinka\nuskollisen tunnollisesti intiaanit pitävät toisilleen vannomansa\nvalat, tunsivat sen vilpittömän rehellisyyden, jolla täyttävät tämän\nvelvollisuutensa. Päällikön vastaus sai siis heidät vakuutetuiksi, että\nheillä ei ollut mitään pelättävää apachi-sachemin puolelta. Sitäpaitsi\noli tämä poistunut aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin hänen\nmiehensä olivat kätkeytyneet.\n\nHevoset nostettiin jaloilleen, köydet irroitettiin ja kuonot\npäästettiin siteistä, ja sitten lähdettiin.\n\nPieni joukkio seurasi kapeaa kahden, tuuhean ruohon peittämän rotkon\nvälille tallattua polkua, joka parin kilometrin päästä päätyi\neräänlaiseen tienristeykseen, mihin seikkailijat hetkiseksi pysähtyivät.\n\nTämän kohdan, jota intiaanit nimittivät _Hirvienreitiksi_, oli Musta\nHirvi valinnut kokoontumispaikaksi neljällekymmenelle valiosoturille,\njoiden oli liityttävä valkoisiin ja toimittava yhdessä heidän kanssaan.\n\nTämä yhtyminen tapahtui niinkuin sachem oli päättänyt. Tuskin olivat\nmetsästäjät ehtineet tienhaaraan, kun viidakkoon kätkeytyneet comanchit\nnäyttäytyivät ja riensivät Mustan Hirven luo.\n\nViimeiset määräykset annettiin ja valmistauduttiin viipymättä\nhyökkäämään väijyjäin kimppuun.\n\nJoukko järjestyi taajaksi rivistöksi, ja vakoilijoita lähetettiin\nmuutama askel edeltäpäin tunnustelemaan tietä ja pitämään tarkasti\nsilmällä tiheikköjä.\n\nHe liikkuivat lähes tunnin ajan minkään herättämättä heidän huomiotaan,\nmutta sitten kuultiin yhtäkkiä takaa päin ammuttu laukaus.\n\nMelkein samalla hetkellä ja ikäänkuin yhteisestä merkistä pamahti\nyhteislaukaus molemmilta puolin polkua. Luotisade ja nuolituisku\nlankesi suhisten comanchien ja valkoisten päälle.\n\nUseita miehiä kaatui, ja seurasi hetkellinen hämminki, jollaisen\naavistamaton hyökkäys aina aiheuttaa.\n\nMustan Hirven suostumuksella oli Uskollinen Sydän ryhtynyt\nylijohtajaksi.\n\nMetsästäjäin käskystä olivat soturit jakaantuneet osastoiksi ja\nvastasivat tarmokkaasti, samalla peräytyen tienristeystä kohti,\nmihin apachit eivät voineet itseään paljastamatta hyökätä, mutta oli\nvaromattomasti liikuttu liian nopeaan, tienhaara oli jo varsin etäällä,\nja apachien tuli ulottui koko linjalle.\n\nLuoteja ja nuolia satoi comanchien päälle, joiden rivit alkoivat\nharveta.\n\nUskollinen Sydän käski särkeä rivit ja hajaantua -- liike, jota\nEuroopassa usein käytettiin Vendéen sodissa ja jonka sen maakunnan\nkapinalliset olivat tietämättään oppineet intiaaneilta.\n\nRatsumiehet hajaantuivat heti, koettaen päästä polkua reunustavain\nrotkojen ja syvänteiden yli, joiden takana apachit piilivät, mutta\nkuulatuiskun ja intiaanien tavattoman taitavasti sinkauttamien pitkien\nrihlattujen nuolten ahdistamina comanchit ja valkoihoiset hylkäsivät\nhevosensa, varmoina, että tarpeen tullen löytäisivät ne jälleen,\nja kääntyivät lopullisesti peräytymään, suojaten itseään puusta\npuuhun, siirtyen taaksepäin vain askeleen kerrallaan ja pitäen yllä\nherkeämätöntä tulta näkymättömäin vihollistensa kanssa, jotka uskoen\nvoittonsa varmaksi jatkoivat hyökkäystään villikansoille harvinaisella\nsitkeydellä, näiden taisteluissa kun menestys aina riippuu\nensimmäisestä ponnistuksesta.\n\nHeti kun joukko oli ehtinyt tienristeykseen, järjesti Uskollinen Sydän\nmiehensä kehäksi, näyttäen siten viholliselle mahtavan rintaman joka\ntaholta.\n\nTähän asti olivat apachit pysyneet ääneti, ei ollut kajahdutettu\nsotahuutoa, ei kuulunut lehväin kahinaa, ei merkkiulvahdusta, ei\nkomennusta.\n\nÄkkiä taukosi ampuminenkin, ja erämaassa oli taas kaikki hiljaa.\n\nMetsästäjät ja comanchit katselivat toisiaan säikähdystä lähentelevällä\nhämmästyksellä. He olivat joutuneet vihollisten heille virittämään\nansaan, vaikka olivat luulleet sen välttävänsä.\n\nOli kauhea hetki, jonka tuskallista levottomuutta ei mikään kynä\nkykenisi kuvailemaan.\n\nÄkkiä kajahtivat raakkutorvet ja _chichikuet_ oikealta, vasemmalta,\ntakaa ja edestä...!\n\nTämän merkin kuullessaan ryntäsivät apachit samalla kertaa kaikilta\ntahoilta, puhaltaen viheltimiinsä ja päästäen kimakoita huutoja\nkiihoittaakseen itseään.\n\nComanchit olivat saarroksissa.\n\nHeillä ei enää ollut muuta neuvoa kuin urheasti uhrautua\nteurastettaviksi.\n\nTämän kauhean kohtalon edessä vapisutti kylmä väristys väkisinkin\nnäitä uljaita sotureita, mutta se taukosi melkein heti. He olivat\nkäsittäneet, että heidän tuhonsa oli välitön ja varma.\n\nUskollinen Sydän ja Musta Hirvi eivät olleet mitään menettäneet\nvaloisasta levollisuudestaan. Toivoivatko he siis vielä?\n\nMutta mitä he toivoivat?\n\n\n\n\nIV\n\nPäänahka-tanssi\n\n\nOlkoon meistä kaukana ajatus sepitellä humanisia teorioja erämaan\nsydämessä kahden villin heimon välillä käydystä taistelusta. Jo kauan\nsitten on sivistyskansoilla tullut uskonkappaleeksi, että intiaanit\novat villipetoja, joilla ei ole inhimillistä muuta kuin kasvot ja\nettä heitä on hävitettävä niinkuin muitakin tuhoeläimiä kaikilla\nmahdollisilla keinoilla, sellaisillakin, jotka enimmin tympäisevät\nihmisyyttä. Näin ollen katsomme turhaksi yrittää heitä hetkistäkään\npuolustaa.\n\nMutta kuinka paljon sentään voitaisikaan sanoa näiden onnettomain\nkansain puolustukseksi, joita on sorrettu siitä asti, kun kohtalo salli\nnerokkaan miehen löytää heidän kauan kadoksissa olleen maansa!\n\nKuinka helppoa meidän olisi todistaa, että heitä riistävien\nkurjain seikkailijain raakalaisiksi nimittämillä peerulaisilla ja\nmeksikolaisilla valloituksen aikaan oli paljon korkeammalle kehittynyt\nsivistys kuin se, josta heidän sortajansa kerskuivat. Viimemainituilla\noli vain yksi etu: he tunsivat tuliaseiden käytön ja marssivat\nkiireestä kantapäähän rautaan panssaroituina puuvillapukuisia ja\ntehottomilla nuolilla aseistettuja miehiä vastaan.\n\nSitten kun valloittajain järjetön kiihko ja heitä kalvava sammumaton\nkullanhimo oli julistanut intiaanit henkipatoiksi ja yhteiskunnan\npannaan, täytyi näiden sortua säälimättömäin voittajain alati\ntoistuvista iskuista, ja myöskin ainaiseksi jäädä herjauksen painon\nalle, joka leimasi heidät typeräksi ja julmaksi roduksi.\n\nUuden maailman valloitus oli kauhistuksista rikkaan keskiajan\ninhoittavimpia törkeyksiä.\n\nMiljoonittain ihmisiä, joiden veri juoksi virtanaan, surmattiin\nhäikäilemättömän kylmästi, valtakuntia kukistui ainiaaksi, kokonaisia\nkansakuntia hävisi maanpiiriltä, jättämättä muuta jälkeensä kuin\nhaalistuneet luunsa. Ennen niin väkirikas Amerikka muuttui äkkiä\näärettömäksi erämaaksi, ja tämän onnettoman rodun pannaanjulistetut\njälkeläiset, jotka oli tuokiossa syösty metsäläiselämään, kaikkosivat\netäisimpiin seutuihin, missä palasivat entisajan paimentolaisoloihin,\nalati jatkaen sotaa valkoisia vastaan ja koettaen heille vähitellen\nkostaa kaikki kolhut, jotka vuosisatain vieriessä oli saatu kokea.\n\nVasta muutama vuosi sitten on yleinen mielipide alkanut sääliä\nintiaaniväestön kohtaloa, ja erilaisia keinoja on käytetty, ei tosin\nsen sivistämiseksi, vaikka sekin sana on lausuttu, vaan heidän\nkostostaan säästymiseksi. Senvuoksi se on sijoitettu kauheihin\nerämaihin, joista sitä on kielletty lähtemästä, on vedetty sen\nympärille terveysvyöhyke, ja koska tämä keino ei ollut kyllin tehokas,\non alkuasukkaat upotettu väkijuomain tulvaan, jotta heidät saataisiin\nhäviämään.\n\nTodeten tässä onnellisen tuloksen niistä keinoista, joihin\nangloamerikkalaiset ovat ryhtyneet, sanomme, että vuosisadan kuluttua\nei ole enää ainoatakaan alkuasukasta Yhdysvaltain alueella.\n\nNoiden pohjoisten tasavaltalaisten ihmisystävyys on kovin kaunista!\n\nJumala meitä kuitenkin siitä varjelkoon!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJokaisessa taistelussa on kaksi järisyttävää hetkeä päällikölle,\njolla on suurena edesvastuunaan voiton hankkiminen, nimittäin se\nsilmänräpäys, jona hän antaa hyökkäysmerkin ja paiskaa kolonnansa\nvihollista vastaan, ja se, jona hän, järjestettyään vastarinnan,\nkylmästi odottaa oikeaa aikaa, jolloin edeltäpäin tehtyjen laskelmain\nmukaan on annettava ratkaiseva isku.\n\nUskollinen Sydän oli nyt tässä tilanteessa. Hän oli tyyni ja\njärkähtämätön kuin olisi hoitanut jotakin jokapäiväistä tehtävää.\nKirkkain silmin ja ylimielinen hymy huulillaan hän varoitteli\nsotilaitaan säästämään ruutiaan ja nuoliaan sekä hajaantumatta ja\nvaaksaakaan väistymättä odottamaan apachien hyökkäystä.\n\nComanchit kajauttivat kaksi eri kertaa sotahuutonsa, minkä jälkeen\ntienristeyksellä vallitsi haudan hiljaisuus.\n\n\"Hyvä\", sanoi metsästäjä sitten; \"te olette uljaita urhoja, ja minä\nolen ylpeä saadessani johtaa niin pelottomia sotureita. Kylään\npalatessanne ottavat vaimonne teidät vastaan tanssein ja ilohuudoin ja\nlaskevat ylpeinä päänahat, jotka vöihinne ripustettuina tuotte.\"\n\nTämän lyhyen kehoituspuheen jälkeen palasi metsästäjä paikoilleen kehän\nkeskelle, ja valkoiset odottivat käsi liipaisimella, punanahat taas\njouset vireessä.\n\nTällä välin olivat apachit lähteneet väijytyspaikastaan, muodostaneet\nrivinsä ja marssivat hyvässä järjestyksessä comancheja vastaan joka\ntaholta.\n\nHekin olivat jättäneet hevosensa, ja oli syntymässä käsikähmä, taistelu\nmies miestä vastaan näiden leppymättömäin vihollisten välillä.\n\nKoko yö oli kulunut.\n\nHämärän ensimmäisessä kajossa, joka punersi puiden latvat, nähtiin\nkehän yhä pienenevän, comanchien ja seikkailijain heikon ryhmän\nsupistuessa.\n\nOmituisena poikkeuksena preiriein tavoista lähestyivät apachit\nverkalleen ja laukaisematta, ikäänkuin olisivat mielineet yhdellä\niskulla surmata vastustajansa käsivarren ulottuvilta.\n\nLujamieli ja Uskollinen Sydän puristivat toistensa kättä, tyynesti\nhymyillen.\n\n\"Vielä viisi minuuttia!\" sanoi metsästäjä.\n\n\"Me kellistämme niistä kyllä muutamia, ennenkuin kaadumme\", vastasi\nkanadalainen.\n\nUskollinen Sydän ojensi kätensä luodetta kohti.\n\n\"Kaikki ei ole vielä lopussa\", virkkoi hän.\n\n\"Toivotko tästä suoriutuvasi?\"\n\n\"Toivon\", vastasi nuori mies, yhä tyynenä ja hymyilevänä, \"minä toivon\ntuhoavamme tuon rosvolauman viimeiseen mieheen\".\n\n\"Jumala sen suokoon\", vastasi kanadalainen kohottaen päätänsä epäilevin\nilmein.\n\nApachit olivat enää vain muutaman askeleen päässä.\n\nKuin yhteisestä vaistosta laskeutuivat kaikki pyssyt rasahtaen alas.\n\n\"Kuuntelemaan!\" kuiskasi Uskollinen Sydän metsästäjän korvaan.\n\nSamassa kajahti etäisiä huutoja.\n\nVihollinen pysähtyi hämmentyneenä epäröiden.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Lujamieli.\n\n\"Meikäläiset\", vastasi nuori mies lyhyeen.\n\nKavioiden kapsetta ja laukauksia kuultiin vihollisen takaa.\n\n\"Comanchit, comanchit!\" huusivat apachit.\n\nTämä huuto oli tuskin kajahtanut ilmoille, kun pientä joukkoa\nympäröivä ketju rajusti murtui ja kaksisataa comanchilaisratsastajaa\nkarautti hevosiaan hypitellen esille silpoen ja pistäen kuoliaiksi ne\nviholliset, jotka sattuivat heidän ulottuvilleen.\n\nVeljensä huomatessaan kajauttivat ratsastajat riemuhuutoja, joihin nämä\ninnokkaasti vastasivat.\n\nHe olivat luulleet olevansa hukassa.\n\nUskollinen Sydän oli laskenut oikein, sekuntiakaan erehtymättä.\nSoturit, jotka Musta Hirvi oli viholliset yllättääkseen ja voiton\nvarmentaakseen asettanut väijyksiin, olivat saapuneet oikealla hetkellä\ntekemään ratkaisevan hyökkäyksen.\n\nSiinä oli nuoren päällikön rauhallisuuden salainen syy, vaikka hän\nsydämessään tunsikin levottomuutta, sillä saattoihan monikin seikka\nviivästyttää osaston saapumista. Tällä tavoin aavistamattaan yllätetyt\napachit yrittivät hetkisen epätoivoista vastarintaa, mutta joka\npuolelta ahdistettuina ja ylivoiman masentamina alkoivat he pian paeta\nkaikkiin suuntiin.\n\nMutta Musta Hirvi oli valmistanut hankkeensa hyvin älykkäästi ja\nsyvällisellä preiriesodissa käytetyn taktiikan tuntemuksella. Apachit\nolivat kirjaimellisesti joutuneet kahden tulen väliin.\n\nEnemmän kuin kaksi kolmannesta apachisotureista, jotka Sininen Repo oli\nsaanut käytettäväkseen yrittäessään suunnittelemaansa rohkeaa otetta,\nkaatui. Loppujen onnistui suurella vaivalla paeta.\n\nVoitto oli ratkaiseva. Pitkään aikaan eivät apachit uskaltaisi jälleen\nkoetella voimiaan peloittavien vastustajiensa kanssa.\n\nKahdeksansataa hevosta ja lähes viisisataa päänahkaa oli taistelun\ntuloksena ja voitonmerkkeinä, noin kolmeakymmentä haavoitettua\nlukuunottamatta.\n\nComanchit olivat menettäneet vain kymmenkunta soturia, eivätkä heidän\nvihollisensa olleet saaneet tilaisuutta nylkeä heiltä päänahkaa, mitä\npidettiin suurena kunniana.\n\nHevoset koottiin, kuolleet ja haavoittuneet asetettiin paareille, ja\nkun kaikilta taistelussa kaatuneilta apacheilta oli riistetty päänahat,\nheitettiin heidän ruumiinsa metsän pedoille ja ilosta ja ylpeydestä\npäihtyneet comanchilaissoturit nousivat jälleen ratsujensa selkään,\nlähtien ajamaan kyläänsä kohti.\n\nRetkikunnan paluu oli todellinen riemumarssi.\n\nUskollista Sydäntä ja hänen tovereitaan kunnioittaakseen, joiden\napu oli taistelussa ollut niin hyödyllinen, vaati Musta Hirvi näitä\nsijoittumaan rivistön etunenään kummallekin puolelleen, koska he olivat\nyhdessä hänen kanssaan taistelua johtaneet.\n\nAurinko oli nousemassa, kun comanchit tulivat ulos metsästä. Kaikesta\npäättäen oli odotettavissa ihana päivä; kaikilla oksilla istuskelevat\nlinnut tervehtivät täysin rinnoin auringon palaamista. Nähtiin lukuisa\nliuta, sekaisin vaimoja ja lapsia, tulemassa juoksujalkaa kylästä,\nrientäen sotureita vastaan.\n\nPian näyttäytyi lukuisa joukko aseistettuja ratsumiehiä sotamaalit\nkasvoissa, ja heidän edellään heimon kunniakkaimmat urhot ja sachemit.\n\nTämä hyvin järjestetty osasto saapui raakkupillien, rumpujen,\nchichikueiden, sotaviheltimien ja väkijoukon riemuhuutojen\nkajahdellessa.\n\nEhdittyään jonkun matkan päähän toisistaan pysähtyivät molemmat\nosastot, väkijoukon sijoittuessa oikealle ja vasemmalle, minkä jälkeen\nMustan Hirven ja toista osastoa komentavan päällikön antamasta merkistä\nremahti hirveä, ukkosenjyrähdystä muistuttava karjunta, ratsastajat\nhöllittivät ohjat ja molemmat joukot syöksyivät täyttä vauhtia toisiaan\nvastaan, aloittaen sarjan pyörähdyksiä, joista ainoastaan arabialaisten\ntarinat voivat antaa jonkun käsityksen.\n\nRatsastajat karauttelivat edestakaisin, ristiin rastiin, sekaantuivat\ntoisiinsa, huutaen ja hypitellen hevosiaan, jotka he vähän väliä\nnostattivat takajaloilleen, heittelivät aseitaan ilmaan ja poimivat\nne maasta pysäyttämättä, sanalla sanoen suorittivat kaikkia niitä\nratsastustaidon ihmeitä, joita ainoastaan arabialaiset kykenevät\nmatkimaan, kuitenkaan saavuttamatta samaa taituruutta minkä intiaanit,\nmaailman ensimmäiset hevosmiehet, ovat kehittäneet.\n\nKun tätä leikkiä oli kestänyt pitkähkön ajan ja melkoinen määrä ruutia\noli tuhlattu, viittasivat molemmat päälliköt kädellään, ja tähän asti\ntoisiinsa sekaantuneet osastot erkanivat kuin taikaiskusta, järjestyen\njälleen riveihinsä pistoolinkantaman päähän toisistaan. Oli hetkinen\ntäydellistä lepoa.\n\nMutta muutaman minuutin perästä lähtivät molempain osastojen johtajat\nkylästä tullutta joukkoa komentavan Mustan Linnun antamasta merkistä\ntoisiaan vastaan.\n\nSilloin alkoivat tervehdykset ja onnittelut. Olemme maininneet, että\nintiaanit ovat äärettömän tarkkoja muodollisuuksissa.\n\nMustan Hirven täytyi kokoontuneille päälliköille kertoa pienimpiä\nyksityiskohtia myöten, kuinka taistelu oli suoritettu, kuinka monta\nvihollista oli surmattu, kuinka monelta nyljetty päänahka, sanalla\nsanoen kaikki, mitä oli tapahtunut. Musta Hirvi suoritti tämän\nvelvollisuuden ylväästi ja tosikainosti, lukien -- siitä kunniasta\nturhaan kieltäytyvän -- Uskollisen Sydämen ansioksi retken koko\nmenestyksen, omistamatta itselleen mitään muuta ansiota kuin että oli\ntäsmällisesti suorittanut kalpean soturin hänelle antamat määräykset.\n\nTämä aistikas vaatimattomuus niin kuuluisassa soturissa kuin Musta\nHirvi miellytti suuresti comanchi-päälliköitä ja tuotti hänelle paljon\nylistystä.\n\nVihdoin, kun kaikki alkujuhlallisuudet olivat suoritetut, lähestyivät\npäälliköiden vaimot, kukin taluttaen suitsista uljasta hevosta, joka\noli määrätty korvaamaan heidän puolisoittensa väsyneet ratsut.\n\nMustan Hirven nuori ja ihastuttava vaimo talutti kahta. Kumarrettuaan\nherttaisesti hymyillen puolisolleen ja annettuaan hänelle toisen\nhevosen ohjakset, kääntyi hän sirosti Uskollista Sydäntä kohti ja\nojentaen hänelle toisen ohjakset virkkoi soinnukkaalla, linnun\nliverrystä muistuttavalla äänellä:\n\n\"Veli Uskollinen Sydän on suuri sankari. Sallikoon hän sisarensa\ntarjota hänelle tämän ratsun sen korvaukseksi, jonka on uuvuttanut\ntaistellessaan veljiensä, antilooppi-comanchien, pelastukseksi.\"\n\nKaikki intiaanit tervehtivät riemuhuudoin tätä perin viehkeästi\ntarjottua lahjaa, eikä Musta Hirvikään voinut, johtajalle kuuluvasta\nlevollisuudestaan huolimatta, olla osoittamatta mielihyvää, jota hänen\nnuoren vaimonsa herttainen huomaavaisuus hänessä herätti.\n\nUskollinen Sydän hymyili lempeästi, astui maahan ja lähestyi päällikön\npuolisoa.\n\n\"Sisareni on kaunis ja hyvä\", sanoi hän, suudellen nuorikkoa otsaan;\n\"minä otan vastaan hänen antamansa lahjan. Veli Musta Hirvi on\nonnellinen, kun hänellä on niin suloinen vaimo aseittensa puhdistajana\nja hevostensa hoitajana.\"\n\nNuori nainen vetäytyi hämillään ja onnellisena toveriensa joukkoon.\nPäälliköt nousivat sitten heille tuotujen vereksien ratsujen selkään,\nja naiset poistuivat toisten kera. Kumpikin johtaja asettui osastonsa\netunenään, ja molemmat joukot liikkuivat rinnatusten verkalleen kylää\nkohti ihmislauman saattamina, joka kaiutteli ilmaa iloisilla huudoilla,\nvilleillä sävelillään korvia huumavain soittokoneiden pauhatessa.\n\nJalkaisin ja aseettomina astuivat apachivangit molempain rivistöjen\nedessä viidenkymmenen valiosoturin vartioimina.\n\nNämä taltuttamattomat intiaanit, jotka kyllä hyvin tiesivät, mikä\nkohtalo heitä odotti ja mitä pirullisia kidutuksia heille oli varattu,\nmarssivat ryhdikkäästi pää pystyssä ja ylpeydestä hehkuvin silmin,\nikäänkuin eivät olisi alkavassa näytelmässä olleet itse mukana\ntoimivina henkilöinä, vaan ainoastaan välinpitämättöminä katselijoina.\n\nMuuten ei tämä punaiselle rodulle ominainen stoalaisuus ketään\nkummastuttanutkaan. Comanchilaissoturit eivät alentuneet ilkkumaan\npelottomain vihollisten onnettomuutta, jotka urhoollisuudestaan\nhuolimatta olivat joutuneet tappiolle. Ainoastaan naiset, miehiä\njulmempina, varsinkin ne, joiden taistelussa kaatuneita miehiä\nkuljetettiin paareilla osaston jäljestä, syöksyivät kuin raivottaret\nonnettomain vankien kimppuun, herjasivat ja kivittelivät heitä ja\nheittelivät heidän päälleen törkyä, yrittivätpä toisinaan upottaa\npitkät kyntensäkin heidän lihaansa.\n\nTämä meni niin pitkälle, että vartijain piti tulla väliin, jottei\nvankeja kirjaimellisesti revittäisi elävältä, pelastaakseen heidät edes\nmuutamiksi minuuteiksi näiden syöjättärien verenhimoiselta raivolta,\njotka kiihtyivät yhä enemmän, kunnes heidän kiukkunsa vähitellen kohosi\nkuvailemattomaksi vimmaksi.\n\nVangit puolestaan pysyivät edelleenkin tyyninä ja järkähtämättöminä,\nkärsien iskut ja herjaukset aivan valittamatta. Mikään ei voinut heitä\nliikuttaa, he jatkoivat matkaansa niin rauhallisesti kuin se, mitä\ntapahtui, ei olisi heitä laisinkaan koskenut.\n\nPakotettuna halkaisemaan hetki hetkeltä lisääntyvän väkijoukon\naallot liikkui kulkue varsin hitaasti. Aamukausi oli jo varsin\npitkälle kulunut, kun se ehti kylää ympäröiville ja sitä suojaaville\nvarustuksille.\n\nNoin kymmenen askeleen päähän paalutuksesta pysähtyivät osastot.\n\nKaksi miestä odotti heitä liikkumattomina kylän portilla.\n\nNe olivat suuren tietouden mestari eli poppamies ja _hachesto_ eli\njulkinen kuuluttaja.\n\nKuin taikaiskusta syntyi äsken niin remuavassa väkijoukossa syvä\nhiljaisuus, kun nämä kaksi miestä nähtiin. Hachestolla oli kädessään\nheimon _totem_.\n\nKun soturit olivat saapuneet, astahti poppamies heitä kohti.\n\n\"Keitä te olette ja mitä teillä on asiaa?\" kysyi hän kovalla äänellä.\n\n\"Me olemme\", vastasi Musta Hirvi, \"antilooppi-comanchien mahtavan\nkansan suuret sankarit. Me vaadimme pääsyä kyläämme vankeinemme ja\nviholliselta nyljettyine päänahkoinemme, tanssiaksemme päänahka-tanssin\nkidutuspaalun ympärillä.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi poppamies, \"minä tunnen teidät. Te olette tosiaan kansani\nuljaita urhoja, kätenne ovat punaiset vihollistemme verestä. Mutta\",\nlisäsi hän, luoden synkän katseen ympärilleen, \"kaikki soturimme\neivät ole saapuvilla. Kuinka on käynyt niille, jotka puuttuvat?\" Tätä\nkysymystä seurasi tuokioksi kaamea äänettömyys.\n\n\"Vastatkaa!\" toisti poppamies käskevästi. \"Olisitteko ehkä hylänneet\nveljenne?\"\n\n\"Emme\", sanoi Musta Hirvi; \"he ovat tosin kaatuneet, mutta me olemme\ntuoneet heidän ruumiinsa mukanamme, ja heidän päänahkansa ovat\nkoskematta\".\n\n\"Hyvä!\" virkahti poppamies. \"Montako soturia on kaatunut?\"\n\n\"Ainoastaan kymmenen.\"\n\n\"Kuinka ne kuolivat?\"\n\n\"Sankareina, kasvot käännettyinä vihollista kohti.\"\n\n\"Hyvä! Wakonda on ottanut heidät luokseen autuaiden niityille. Ovatko\nheidän vaimonsa heitä itkeneet?\"\n\n\"He itkevät.\"\n\nTietäjä rypisti kulmiaan.\n\n\"Sankareita itketään vain verikyynelillä\", sanoi hän.\n\nMusta Hirvi astahti taaksepäin tehdäkseen tilaa leskille, jotka\nsynkkinä ja hievahtamatta seisoivat hänen takanaan.\n\nNämä astuivat esille.\n\n\"Me olemme valmiit\", sanoivat he; \"sallikoon isämme, että itkemme\npuolisoitamme niinkuin he ansaitsevat\".\n\n\"Tehkää niin!\" vastasi hän. \"Elämän Herra sen näkee ja hymyilee\nsuopeasti murheellenne.\"\n\nSitten tapahtui kummallinen näytelmä, jota ainoastaan järkähtämättömät\nintiaanit saattoivat kauhusta värähtämättä katsella. Nämä naiset,\njotka olivat veitsillä varustautuneet, katkoivat päättäväisesti ja\nvalittamatta useita sorminiveliään. Ja tyytymättömänä tähän uhriin\nalkoivat he sitten viileskellä kasvojaan, käsivarsiaan ja rintaansa,\nniin että pian tihkui verta koko heidän ruumiistaan ja he tulivat\nkamalan näköisiksi. Tietäjä kiihoitti ja rohkaisi heitä antamaan\nmiesvainajilleen nämä todistukset kaipauksestaan, kunnes heidän\nhaltioitumisensa saavutti sellaisen mielipuolisuuden asteen, että he\nolisivat raadelleet itsensä kuoliaiksi, jollei velho itse lopulta olisi\nheitä siitä ehkäissyt.\n\nSitten lähestyivät muut naiset, riuhtaisivat heiltä aseet ja raahasivat\nheidät mukaansa.\n\nKun he vihdoin olivat poistuneet paikalta, kääntyi poppamies soturien\npuoleen, jotka tarkkaavaisina ja liikkumattomina seisoivat hänen\nedessään.\n\n\"Apachisoturien vuodattamasta verestämme ovat comanchilaisnaiset\nmaksaneet lunnaat\", sanoi hän; \"maa on heidän uhristaan kostunut.\nTehköön murhe ilolle tilaa! Poikani voivat nyt pää pystyssä palata\nkyläänsä; elämän Herra on tyydytetty.\"\n\nOttaen sitten _hacheston_ kädestä totemin, jota tämä heilutti päänsä\nyli, asettui hän Mustan Hirven oikealle puolelle ja saapui soturien\nkanssa kylään väkijoukon korvia vihlovain riemuhuutojen kaikuessa,\njoihin soittokoneiden hornamainen melu jälleen yhtyi.\n\nKulkue suuntausi heti isolle torille, jossa päänahkatanssi piti\nsuoritettaman.\n\nUskollinen Sydän tovereineen olisi hartaasti toivonut pääsevänsä tätä\njuhlamenoa näkemästä, mutta siitä poisjäämällä he olisivat katkerasti\nloukanneet intiaaneja, joten heidän täytyi, tahtoivatpa tai eivät,\nseurata sotureita.\n\nAstuessaan metsästäjän talon ohi he huomasivat, että kaikki ikkunat\nolivat tiukasti suljetut. Doña Jésusita, joka ei ollut utelias\nkatselemaan tätä julmaa näytelmää, oli sulkeutunut huoneisiinsa; ño\nEusebio, jolla epäilemättä oli vahvemmat hermot, seisoi portilla,\npoltellen välinpitämättömästi savukettaan, kun kulkue marssi\nohitse, jonka edellä hän oli Uskollisen Sydämen käskystä muutamaa\nminuuttia aikaisemmin saapunut rauhoittamaan doña Jésusitaa taistelun\nseurauksista.\n\nKun koko heimo oli kerääntynyt torille, alkoi päänahkatanssi.\nVarhaisemmissa teoksissamme on meillä jo ollut tilaisuus kuvailla\nnäitä menoja, joten emme niistä nyt sano mitään muuta kuin että niitä\npäinvastoin kuin muita johtavat naiset ja että tällä kertaa Mustan\nHirven nuori puoliso, retkeä johtaneen päällikön vaimona, sai sen\ntehtävän hoitaakseen.\n\nApachilaisvangit oli sidottu vartavasten pystytettyihin paaluihin.\nUsean tunnin ajan saivat he kestää vihollistensa ilkkumista, karkeita\nkokkapuheita ja herjauksia, mutta ainoakaan lihas heidän kasvoissaan ei\nvärähtänyt.\n\nTanssi päättyi vihdoin, ja tuli kidutuksen vuoro.\n\nEmme kernaasti viivy niiden kauheiden kärsimyksien kuvailemisessa,\njoihin nämä onnettomat, leppymättömäin vihollistensa käsiin joutuneet\nvoitetut alistettiin. Meillä ei suinkaan ole aikomusta kauheiden\nasioiden kertomisella ketään huvittaa, moisten inhoittavain näytelmäin\nkuvaileminen on meistä aina ollut vastenmielistä, mutta meidän on\nennen kaikkea pysyttävä historiallisen totuuden puitteissa. Olemme\nottaneet tehtäväksemme saattaa tunnetuiksi näiden tähän asti melkein\ntuntemattomain ja varsin läheisessä tulevaisuudessa häviämään\ntuomittujen kansanheimojen tavat emmekä saa sitä velvollisuuttamme\nlaiminlyödä. Jotta lukija siis käsittäisi, millaisia kidutuskeinoja\nintiaanit käyttivät, kuvailemme tässä erään vangin, mainehikkaan\npäällikön, osaksi tulleen rangaistuksen.\n\nTämä oli nuori, korkeintaan viisikolmattavuotias, solakka,\nsiromuotoinen, jalopiirteinen ja ylväskatseinen mies, joka vaikeasti\nhaavoituttuaan kamppailussa oli vasta sitten lakannut taistelemasta,\nkun hän kirjaimellisesti ylivoiman nujertamana oli tuupertunut\nviereensä kaatuneiden, sankareina kuolleiden soturiensa päälle.\n\nComanchit, jotka osasivat pitää miehuullisuutta arvossa, olivat\nihailleet hänen sankarillista käytöstään ja kohdelleet häntä jotenkin\nkunnioittavasti Mustan Hirven nimenomaisesta käskystä, tämä kun\ntuuditteli mielessään toivomusta, että saisi hänet kieltämään oman\nkansansa ja suostumaan comanchien ottopojaksi, joille näin urhoollinen\nsoturi olisi ollut erinomaisen tervetullut.\n\nÄlköön ihmeteltäkö tätä comanchi-sachemin aivoitusta. Tällaiset\nheimoutumiset ovat varsin tavallisia punanahkain keskuudessa. Usein\ntapahtuu, että vihollisten valtaan joutunut soturi elämänsä lunnaiksi\nja kidutusta välttääkseen nai sodassa surmaamansa miehen lesken,\nvannoutuen kasvattamaan vainajan lapset ja pitämään niitä ominaan.\n\nApachipäällikön nimenä oli Hyppivä Pantteri. Sensijaan että hänet olisi\nsidottu paaluun niinkuin hänen vähemmän huomattavat vankitoverinsa, oli\nhänet jätetty vapaaksi.\n\nHän oli nojannut olkapäänsä paalua vasten, laskenut kädet\nristiin rinnalleen ja katsellut tyynenä ja ylimielisesti kaikkia\npäänahka-tanssin vaiheita.\n\nKun se päättyi, astui hänen luokseen Musta Hirvi, joka ennakolta\noli haastellut heimon muiden päälliköiden kanssa, ilmoittaen heille\ntuumansa ja saaden heidän empimättömän hyväksymisensä.\n\nVanki salli hänen saapua olematta häntä huomaavinaan.\n\n\"Veli Hyppivä Pantteri on mainehikas päällikkö ja sankari\", sanoi\nhänelle comanchi lempeällä äänellä; \"mitä hän tällä hetkellä ajattelee?\"\n\n\"Minä ajattelen\", vastasi apachi, \"että pian pääsen autuaitten\nniityille metsästämään Elämän Herran kera\".\n\n\"Veli on vielä hyvin nuori, hän on vasta elämänsä keväässä; eikö\nhänestä ole surullista sitä menettää?\"\n\n\"Miksipä sitä surisin? Eikö kuolema ole välttämätön, tapahtuipa se\nsitten vähän ennemmin tai myöhemmin?\"\n\n\"Totta kyllä, mutta tällä tavoin kuolla kidutuspaalussa, kun edessä on\npitkä tulevaisuus täynnä riemua ja onnea, kun vielä tuskin on ehtinyt\nelämänsä aloittaa...\"\n\nNuori päällikkö pudisti surullisesti päätänsä ja virkkoi, keskeyttäen\npuhuttelujansa:\n\n\"Älköön veli sanoko enempää. Minä arvaan hänen ajatuksensa, hän\ntuudittelee toivomusta, joka ei toteudu. Hyppivä Pantteri ei kiellä\nkansaansa muuttuakseen comanchiksi. Minä en voisi elää teidän\nkeskuudessanne; sotureittenne veri, jota olen vuodattanut, huutaisi\nminulle alati kostoa. Voisinko naida kaikki vaimot, jotka tapparani\non leskiksi tehnyt? Toisinko teille ne monilukuiset päänahat, jotka\nolen teiltä riistänyt? Kun apachi ja comanchi tapaavat toisensa\nsotapolulla, eikö toisen heistä täydy tappaa toista? Lakatkaa siis\ntekemästä ehdotuksia, jotka ovat loukkauksia minun luonteelleni ja\nurhoollisuudelleni, sitokaa minut paaluun älkääkä surmatko minua\nsilmänräpäyksessä, vaan kuolettakaa minut vähitellen intiaanitapaan.\nKeksikää kauheimmat kidutukset. En uhallakaan päästä valitusta tai edes\nhuokausta.\"\n\nJa kiihtyen puhuessaan hän lisäsi: \"Te olette lapsukaisia, jotka ette\nkykene tuottamaan miehuulliselle miehelle kärsimystä. Teidän tarvitsee\nnähdä sankarin kuolema oppiaksenne kuolemaan. Koetelkaa taitoanne\nminuun, minä halveksin teitä. Te olette vauhkoja rakkeja ja osaatte\nvain haukkua luskuttaa; minun kotkansulkani pelkkä näkeminen on aina\nriittänyt ajamaan teidät pakoon.\"\n\nNämä karkeat sanat kuullessaan päästivät comanchit kiukunulvahduksen ja\nolivat syöksyä vangin kimppuun.\n\nMusta Hirvi pidätti heidät.\n\n\"Hyppivä Pantteri ei ole oikea urho\", sanoi hän; \"ilkkujalintu vain\nräkättää vapisemistaan salatakseen\".\n\nNuori sachem kohautti halveksivasti olkapäitään.\n\n\"Tämä on viimeinen sana, jonka minulta kuulette\", virkkoi hän, \"te\nolette koiria!\"\n\nJa purren kielensä poikki hän sylkäisi sen Mustan Hirven kasvoille.\n\nTämä hypähti raivosta. Hänen vimmansa ei enää tuntenut rajoja.\n\nHyppivä Pantteri sidottiin heti paaluun.\n\nSitten repivät naiset kynnet hänen käsistään ja jaloistaan ja työnsivät\nhänen vereksiin haavoihinsa pieniä palavilla aineilla siveltyjä\npuupuikkoja, jotka he heti sytyttivät.\n\nIntiaani pysyi tyynenä, mikään väännähdys hänen kasvolihaksissaan ei\nhäirinnyt piirteiden sopusuhtaisuutta.\n\nKidutusta oli kestänyt lähes kolme tuntia. Hänen ruumiinsa oli jo\nyhtenä ainoana haavana. Sachemit pysyivät yhä järkähtämättöminä.\n\nMusta Lintu lähestyi vuorostaan.\n\n\"Malttakaa!\" sanoi hän.\n\nHänelle tehtiin tietä.\n\nHyökäten apachin päälle hän kaivoi häneltä silmät, heittäen ne inholla\nluotaan, ja täytti veriset kuopat hehkuvilla hiilillä.\n\nTämä viimeinen tuska oli kauhea. Hermostunut vavistus nytkähdytti\nonnettoman koko ruumista, mutta se olikin kaikki.\n\nTästä stoalaisesta järkkymättömyydestä kiukustunut comanchi, joka\nsilti ei voinut olla sitä ihailematta, tarttui uhria pitkästä tukasta\nja nylki häneltä päänahan. Sitten hän löyhytteli itseään tällä\nvertatihkuvalla voitonmerkillä. Vanki oli kauhea katsella. Mutta hän\nseisoi yhä suorana ja järkähtämättömänä.\n\nUskollinen Sydän, joka ei kauemmin voinut sietää tätä kammottavaa\nnäytelmää, hajoitti edessään olevat ihmiset, painoi pistoolin vangin\nohimoa vasten ja lävisti luodilla hänen päänsä.\n\nRaivoissaan siitä, että näkivät kostonsa raukeavan, liikahtivat\ncomanchit ikäänkuin syöksyäkseen valkoisen kimppuun, joka oli rohjennut\nsiepata heiltä saaliin, mutta tämä suoristausi ylväästi, laski\nkäsivartensa ristiin rinnalleen ja katsoi heitä vasten kasvoja.\n\n\"Mitä?\" kysyi hän varmalla äänellä.\n\nTämä ainoa sana riitti sitomaan pedoille kuonokopat. Intiaanit\nkääntyivät nuristen pois, enää yrittämättä vaatia häntä tilille\nteostaan.\n\nMetsästäjä viittasi sitten seikkailijat mukaansa ja he lähtivät\npaikalta, missä intiaanit vielä useita tunteja rääkkäsivät onnettomia\nvankejaan.\n\n\n\n\nV\n\nTapaaminen\n\n\nMeidän on nyt kertomuksessamme siirryttävä kaksi kuukautta taaksepäin\nja, jättäen Ylä-Arkansasin erämaat, saapuaksemme Rio Trinidadin\nvarsille, palattava Galvestonin läheisyyteen Cerro Pardon kukkulalle\njuuri samana päivänä, jona teksasilaisille tuhoisa taistelu oli\nsuoritettu, selvittääksemme muutamia kertomuksemme kohtia ilmoittamalla\nlukijalle, kuinka oli käynyt eräiden tämän jutelman tärkeimpäin\nhenkilöiden, jotka näymme jo liiankin pitkäksi aikaa unohtaneen.\n\nOlemme sanoneet, että Jaguari nähtyään taistelun toivottomasti\nmenetetyksi oli kiireimmiten rientänyt paikalle, johon oli jättänyt\nLujamieltä ja Carmelaa kuljettavat kärryt. Ja hänen sinne päästyään\noli häntä kohdannut kamala näky: kärryt olivat puoliksi särjettyinä\ntantereella, ja niiden ympärillä viruivat kuolleina useimmat hänen\nystävistään, jotka niitä puolustaessaan olivat uljaasti kaatuneet.\nMutta itse kärryt olivat tyhjät, ja ne kaksi henkilöä, joiden pelastus\noli hänelle kalleinta, olivat kadoksissa.\n\nHuumaantuneena tästä hirveästä onnettomuudesta, jota hän kaikkien\nvarovaisuustoimenpiteittensä jälkeen ei ollut suinkaan odottanut,\noli Jaguari, päästäen pitkän, epätoivoisen parahduksen, tuupertunut\ntajuttomana tanterelle.\n\nNuori mies virui useita tunteja tunnottomana.\n\nMutta hän oli valioluonne, jota ensimmäinen kolaus, olipa se\nkuinka ankara tahansa, ei voinut täten murtaa. Illan tullen, kun\ntaivaanrannalla painunut aurinko alkoi vaipua mereen paetakseen\nlähestyvän yön edeltä, avasi Jaguari silmänsä.\n\nHän loi harhailevan katseen ympärilleen, voimatta vielä itselleen\nselvittää tilaansa ja niitä olosuhteita, joiden seurauksena oli näin\nkummalliseen raukeuteen vaipunut.\n\nOlkoonpa ihminen kuinka voimakas tahansa, olkoonpa luonto hänelle\nlahjoittanut kuinka suuren tarmon hyvänsä, tarvitsee hän, sen jälkeen\nkun hänen tietoisuutensa on useita tunteja ollut katkaistuna ja muisti\naikaisemmista tapauksista pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi kokonaan\nsammunut, muutaman minuutin järjestääkseen ajatuksiaan, päästäkseen\njälleen kiinni elämään, joka oli hänet jättänyt, kutsuakseen takaisin\nhaihtuneen tajuntansa.\n\nNiin tapahtui tällekin nuorelle miehelle. Hän oli yksinään, hänen\nympärillään vallitsi kaamea hiljaisuus, hämärä verhosi vähitellen\nseudun, ja ympäröivät esineet kävivät hetki hetkeltä epäselvemmiksi.\n\nIlmassakin oli kuuma ja äitelä veren tuoksu, ruumiita virui maassa\nsiellä täällä. Hän näki vilahdukselta petoeläimiä, jotka pimeys oli\nvietellyt lähtemään luolistaan ja jotka verenhimoisen vaistonsa\nopastamina jo samoilivat tappotantereella, valmiina alkamaan\ninhoittavan ateriansa.\n\n-- Oh, -- huudahti nuori mies äkkiä, hätkähtäen ja karahtaen pystyyn\nkuin pontimen heittämänä, -- minä muistan!\n\nOlemme sanoneet, että polku oli autio; seudulla ei enää ollut muuta\nkuin ruumiita ja metsänpetoja.\n\n-- Mitä tehdä, -- jupisi Jaguari, -- mihin ovat joutuneet toverini?\nMinne päin he ovat paenneet? Kuinka löydän Carmelan ja Lujamielen?\n\nJa epätoivoisten ajatustensa tulvan ahdistamana, jotka nousivat\nsydämestä aivoihin, lyyhistyi nuori mies kivimöhkäleelle, joka\nsattumalta oli hänen vieressään, ja enempää välittämättä pedoista,\njoiden ulvonta hetki hetkeltä kävi uhkaavammaksi yön pimentyessä, kätki\nhän pään käsiinsä, puristi lujasti ohimoitaan, ikäänkuin pidättääkseen\npakenevaa järkeään, ja mietti.\n\nNäin kului kaksi tuntia, jotka hän oli epätoivon vallassa, sitä\nkauheamman, koska se oli mykkää.\n\nTämä mies, joka oli kiinnittänyt kaiken toivonsa aatteeseen, joka monta\nvuotta oli herkeämättä ja järkkymättä taistellut unelmansa toteutumisen\npuolesta, jonka elämä niin sanoaksemme oli ollut vain pitkää\nkieltäytymistä, oli hetkellä, jolloin vihdoin oli saavuttamaisillaan\ntuon itsepintaisen sitkeästi tavoittelemansa päämäärän, nähnyt\nomituisesta onnenkeikauksesta suunnitelmainsa äkkiä raukeavan,\nmuutamassa tunnissa tuhoutuvan ehkä ainiaaksi. Hän oli kaikki\nmenettänyt ja tapasi itsensä nyt yksinään autiolla taistelutanterella\nistumassa ruumiiden keskellä ja vaanivien petojen ympäröimänä.\nHetkiseksi oli hänen mieleensä juolahtanut lopettaa elämänsä, upottaa\ntikari rintaansa, jotta ei tarvitsisi elää lemmenunelmainsa ja\nkunnianhimoisten toivomustensa onnettoman haaksirikon jälkeen.\n\nMutta tämä raukkamainen ajatus oli lyhytaikainen kuin salamanvälähdys.\nNuoren miehen mielentilassa tapahtui äkillinen käänne, ja hän\nsuoristausi entistä voimakkaampana, sillä hänen murheen valinkauhassa\npuhdistettuun sieluunsa oli palannut kaikki sen rohkea tarmo.\n\n-- Ei, -- huudahti hän, luoden ympärilleen uhmaavan katseen, -- minä\nen salli itseäni kauemmin lamauttaa! Jumala ei salli, että niin pyhä\nasia kuin se, jota ajamaan olen vannoutunut, joutuu vaaraan. Tämä on\nkoetus, jonka hän on tahtonut minulle asettaa, ja minä kykenen sen\nvaikeroimatta kestämään. Tänään voitettuina, huomenna olemme voittajia.\nTyöhön! Vapaus on Jumalan tytär, se on pyhä eikä voi kuolla.\n\nLausuttuaan nämä sanat korkealla äänellä ja innoittuneeseen sävyyn,\nikäänkuin antaakseen kaatuneille viimeisen ja äärimmäisen lohdutuksen,\notti nuori mies maahan kaatuneen pyssynsä vierestään ja poistui lujin\nja varmoin askelin kuin ainakin voimakas henkilö, joka todella uskoo\npuolustamaansa asiaan ja jolle suurimmatkin vastukset ovat vain\nkiihoittimena ponnistelemaan eteenpäin tiellä, jonka on itselleen\nviitoittanut.\n\nNäin samoili Jaguari koko taistelukentän halki, harppaillen ruumiiden\nyli ja hälyttäen pakoon petoeläimet, jotka näkyivät ikäänkuin\ntarkoituksella väistyvän hänen tieltään.\n\nNuori mies taivalsi täten yksinään pimeässä saman matkan, jonka aamulla\noli kulkenut auringon häikäisevässä valossa innokkaana, voitosta\nvarmana hilpein mielin taisteluun marssivan armeijan keskellä.\n\nHänen päätöksensä ei horjunut hetkeäkään. Hän ei enää antautunut niiden\nsurullisten ajatusten valtaan, jotka olivat olleet niin vähällä hänet\nmasentaa. Hän oli katsonut murhetta suoraan silmiin, oli kamppaillut\nsen kanssa ja voittanut. Nyt, kun kaikki oli sanottu, ei enää mikään\nvoinut häntä lannistaa.\n\nPäästyään taistelutantereena olleen tien päähän Jaguari pysähtyi.\n\nKuu oli noussut. Sen kalpea hohde valaisi surullisesti seutua, antaen\nsille kaamean värityksen.\n\nNuori mies tarkkasi ympäristöä. Kun hän ei laisinkaan tiennyt minnepäin\nhänen omansa olivat menneet, epäröitsi hän lähteä suunnalle, jolla\nolisi vaarassa joutua meksikolaisten vakoojain tai rosvojen käsiin,\nniitä kun tällä hetkellä varmaan samoilisi kentällä ristiin rastiin,\netsiskellen teksasilaisia, jotka olivat taistelussa jääneet henkiin ja\npäässeet ehjin nahoin pakenemaan.\n\nSillä matka niemekkeen linnoitukseen oli pitkä ja vaivaloinen, ja\njolleivät voittajat tällä hetkellä vielä olleetkaan sen herroina,\nolivat he luultavasti sen niin saartaneet, että kaikki yhteys\nlinnaväen ja ulkomaailman välillä oli katkaistu ja edellinen piankin\npakotettaisiin antautumaan.\n\nGalvestoniin saapumista ei ollut ajattelemistakaan; se olisi ollut\nsamaa kuin jättäytyä vihollistensa käsiin.\n\nJaguari oli kovin ymmällä. Kauan hän viipyi paikallaan epäröiden ja\ntietämättä, minne päin lähtisi.\n\nKonemaisin elein, mikä on varsin tavallista häkeltyneille ihmisille,\nkatseli hän hajamielisesti ympärilleen, kuitenkaan kiinnittämättä\nhuomiotaan mihinkään erikoiseen kohtaan, mutta sitten hän äkkiä vavahti.\n\nHän oli huomannut jokseenkin pitkän matkan päästä puiden välistä\nkiilustavan punervan valon, niin heikon, että sitä tuskin saattoi\neroittaa.\n\nNuori mies koetti ottaa selvää suunnasta, jolta valo välkkyi, ja\nlopuksi luulikin voivansa olla varma siitä, että se näkyi _ranchosta_,\njoka vielä eilen oli ollut teksasilaisen armeijan esikunnan päämajana.\n\nTätä meren rannalla sijaitsevaa ranchoa, joka oli varsin kaukana\ntaistelutantereelta autiolla kaistaleella, eivät meksikolaiset\nvarmaankaan olleet penkoneet, koska heidän uupuneet hevosensa eivät\nolisi jaksaneet juosta niin pitkää matkaa. Jaguari otaksui siis, että\nhänen havaitsemansa valon olivat sytyttäneet hänen oman puolueensa\npakolaiset, uskoi sen sitäkin helpommin, koska sitä hartaasti\ntoivoi, sillä yö kului eikä nuori mies ollut syönyt eikä juonut\nkoko päiväkauteen, jonka kestäessä oli hurjasti ponnistellut. Hän\nei ainoastaan alkanut tuntea ääretöntä väsymystä, vaan alkoivatpa\nruumiilliset tarpeet esiintyä sielullista levottomuutta kipeämmin.\nHänellä oli näet niin ankara nälkä ja jano, että se varsin kiivaasti\nmuistutti hänelle hänen lähes nelitoistatuntista paastoaan, minkä\nlisäksi hän kaipasi vuodetta, jolla pian saisi levähtää ja virkistää\nvoimiaan.\n\nAinoastaan romaaneissa tuodaan näyttämölle -- enemmän tai vähemmän\narvoituksellisia -- sankareita, jotka samoilevat pisimmätkin taipaleet\ntuntematta mitään meille ihmisparoille ominaisia heikkouksia\nja milloinkaan pysähtymättä juomaan tai aterioimaan ovat aina\nyhtä virkeitä ja toimintakykyisiä kuin yrityksensä alussa. Mutta\ntodellisessa elämässä ei, ikävä kyllä, ole niin laita. Täytyy\nväkisinkin taipua eräisiin välttämättömiin vaatimuksiin, jotka ovat\nepätäydelliselle ihmisluonteelle periytyneet. Sissit ja metsänkävijät\novat henkilöitä, joiden fyysilliset vaistot ovat äärimmäisesti\nkehittyneet. Sielulliset tuskat, olkootpa ne kuinka tuimia tahansa,\neivät milloinkaan voi saada heitä unohtamaan aterian ja levon hetkiä.\nSyy siihen on yksinkertainen: koska heidän elämänsä on alituista\ntaistelua, herkeämätöntä puolustautumista kaikenlaisia vihollisia\nvastaan, täytyy heidän tarmonsa olla voitettavain vastusten tasalla.\n\nEnempää epäröimättä lähti Jaguari päättäväisesti liikkeelle valoa\nkohti, jonka hän yhä näki kiilustavan kuin puiden välitse vilkkuvan\nmajakan.\n\nMitä lähemmäksi ranchoa hän saapui, sitä varmemmaksi lujittui\nhänen uskonsa. Hänen miettiessään asiaa tarkemmin tuntui hänestä\nmahdottomalta, että meksikolaiset olisivat tunkeutuneet näin pitkälle.\nTalon lähettyville päästyään hän kuitenkin katsoi viisaaksi olla\nkaksinverroin varovainen, jottei häntä yllätettäisi siinä tapauksessa,\nettä hän vastoin aavistuksiaan joutuisikin tekemisiin vihollisten\nkanssa.\n\nNoin viidensadan askeleen päässä ranchosta hän alkoi käydä levottomaksi\nja epäillä äskeistä otaksumaansa. Useita hevosenraatoja ja pari, kolme\nihmisruumista virui hajallaan särkyneiden aseiden ja vaununpirstaleiden\njoukossa. Kaikesta päättäen oli ranchon naapuristossa tapahtunut ottelu.\n\nKen oli siinä päässyt voittajaksi, meksikolaiset vai teksasilaisetko?\n\nKeitä majaili tällä hetkellä talossa? Olivatko he ystäviä vai\nvihollisia?\n\nNämä kysymykset olivat perin vaikeat ratkaista. Jaguari oli aivan\nymmällä. Mutta hän ei silti menettänyt rohkeuttaan.\n\nNuori päällikkö oli liian kauan viettänyt sissin ja vakoilijan elämää,\njottei olisi perinpohjin tuntenut metsänkävijän vaikean ammatin\nsotajuonia.\n\nVain muutaman silmänräpäyksen mietittyään oli hän tehnyt päätöksensä.\n\nMonet kerrat siihen aikaan, kun rancho oli Teksasin armeijan päämajana,\noli Jaguari saapunut sinne joko ollakseen mukana sotaneuvotteluissa tai\nottaakseen vastaan armeijan ylempäin upseerien käskyjä. Talon nurkat\nolivat siis hänelle tutut, ja niinpä hän päätti hiipiä jonkun ikkunan\ntaakse, ottaakseen omin silmin selvän siitä, mitä ranchossa tapahtui.\n\nSe ei ollut niin vaikeaa kuin miltä alussa näytti. Tiedämmehän eräästä\naikaisemmasta luvusta, kuinka toinenkin tarinamme henkilö käytti samaa\nkeinoa samassa tarkoituksessa kuin Jaguari nyt.\n\nNuori mies oli vilkas, ketterä ja väkevä -- kolme seikkaa, jotka\nauttaisivat häntä onnistumisessa.\n\nValo välkkyi yhä, vaikkei mikään melu huoneistosta häirinnyt yön syvää\nhiljaisuutta. Hylkäämättä pyssyään, jota arveli määrätyllä hetkellä\nehkä tarvitsevansa, laskeutui Jaguari maahan käsiensä ja polviensa\nvaraan ja konttasi rakennusta kohti, aina huolellisesti pysytellen\npuiden tuuheiden oksien luomassa varjossa, jottei ilmaisisi itseään\nvartijalle, jonka talon asukkaat, olkoot sitten keitä tahansa,\nluultavasti olivat panneet turvallisuuttaan valvomaan.\n\nJaguarin päätelmät olivat oikeat, kuten kaikki kokemukseen perustuvat\notaksumat. Tuskin hän oli ehtinyt viitisentoista metrin päähän,\nkun näki mustana varjona talon valkoisella seinustalla pyssyynsä\nnojaavan miehen, joka seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas ulko-oven\nkynnyksellä.\n\nHän oli kaiketikin ranchon lähintä ympäristöä silmällä pitämään\nmäärätty vartijasotilas.\n\nTilanne kävi Jaguarille tukalammaksi, vaikeudet lisääntyivät siinä\nmäärin, että uhkasivat piankin käydä ylivoimaisiksi, sillä päästäkseen\nikkunaan, johon aikoi, täytyi hänen välttämättömästi poistua varjosta,\njoka häntä tähän asti oli niin suopeasti suojellut, ja ryömiä vaaleaan\nvalojuovaan, jonka kuutamo hopeoi varsin kirkkaaksi ja leveäksi, mikä\nei suinkaan ollut hänen mieleensä.\n\nHän kohotti konemaisesti päätänsä toivoen, että joku pilvenhattara\nehkä häilähtäisi kiusallisen taivaankappaleen kehän yli ja edes\nminuutiksikin katkaisisi sen liian hohtavat säteet, mutta taivas\npäilyi tummansinisenä ja tähtien täplittämänä, eikä pieninkään pilvi\nsumentanut sen pintaa.\n\nJaguarin teki kovin mieli nousta äkkiä, ponnahtaa aavistamatta vartijan\nkimppuun ja kuristaa hänet.\n\nMutta entä, jos se oli ystävä? Kysymys oli tukala.\n\nNuori mies ei todellakaan tiennyt, mitä tehdä ja koetti turhaan päästä\npahasta pulastaan, kun vartijasotilas äkkiä ojensi pyssynsä häntä\nkohti, tähtäsi ja huusi karkean pilkallisesti:\n\n\"Ka, ystävä, jahka olette kylliksi ryöminyt myyrän lailla, niin sitten\nkai nousettekin?\"\n\nTämän äänen kuullessaan, jonka luuli tuntevansa eräistä muistelemistaan\nmurrevivahduksista, säpsähti sissipäällikkö ja kavahti nopeasti pystyyn.\n\n\"_Caramba_\", vastasi hän nauraen, \"olettepa oikeassa, John Davis! Kyllä\nolen jo tarpeeksi ryöminyt!\"\n\n\"Häh\", tutkaisi toinen kummastuneena, \"kuka siis olette, kun minut niin\nhyvin tunnette?\"\n\n\"Ystävä, _cuerpo de Cristo_. Kääntäkää siis pyssynne pois!\"\n\n\"Ystävä, ystävä\", toisteli amerikkalainen muuttamatta asentoaan, \"se on\nkylläkin mahdollista; äänenne ei ole minulle outo. Mutta samantekevä,\nystävä tai vihollinen, sanokaa minulle nimenne, muuten minä, _by God_,\ntapan teidät siihen paikkaan! Aika on liian ankea salliaksemme itseämme\ntäten kauniilla sanoilla mairitella.\"\n\n\"_Vive Dios_!\" huudahti nuori mies. \"Se rakas John on aina varovainen.\"\n\n\"Kiitän kohteliaisuudesta, mutta on jo kylliksi haasteltu. Nimenne tai\nmuuten tiedän tehtäväni!\"\n\n\"Mitä, ettekö tunne Jaguaria?\"\n\nAmerikkalainen laski aseensa, jonka tukki jymähti maata vasten.\n\n\"_By God_!\" huudahti hän iloisesti. \"Sitä minä aavistelinkin, mutten\nrohjennut uskoa.\"\n\n\"Miksette?\" kysyi nuori mies astuen lähemmäksi.\n\n\"No, kun minulle oli vakuutettu, että olitte kuollut.\"\n\n\"Minäkö kuollut?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Kuka peijakas on voinut teille sellaista lörpötellä?\"\n\n\"Se ei ollut mitään lörpöttelyä. Fray Antonio vakuutti hypähdyttäneensä\nratsunsa teidän ruumiinne yli.\"\n\nJaguari mietti hetkisen.\n\n\"Totta hän puhuikin\", vastasi hän.\n\n\"Häh!\" huudahti amerikkalainen, nopeasti peräytyen kauhun elein.\n\"Oletteko te kuollut?\"\n\n\"Ehei, olkaa levollinen\", vastasi nuori mies nauraen; \"minä olen yhtä\nelävä kuin tekin\".\n\n\"Oletteko siitä ihan varma?\" tivasi taikauskoinen amerikkalainen\nepäluuloisena.\n\n\"_Rayo de Dios!_ Minä olen siitä varma, mutta silti on mahdollista,\nettä fray Antonio todellakin on hypähdyttänyt ratsunsa minun ruumiini\nyli, sillä välin kun minä viruin useita tunteja tainnuksissa\ntaistelutantereella.\"\n\n\"Se tyynnyttää minua, _by God_, ja tuottaa minulle iloa.\"\n\n\"Kiitos, mutta mitä te täällä hommailette?\"\n\n\"Minä vartioin, kuten näette.\"\n\n\"Niin, mutta miksi te vartioitsette? Onko teitä siis talossa useampia?\"\n\n\"Tusinan verta.\"\n\n\"Sitä parempi, ja keitä ovat toverinne?\"\n\nAmerikkalainen tuijotti häneen muutaman sekunnin, tarttui sitten hänen\nkäteensä ja puristi sitä lujasti.\n\n\"Ystäväni\", virkkoi hän liikutettuna, \"kiittäkää Jumalaa! Hän on tänään\nosoittanut teille suuren armon.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\" huudahti nuori mies levottomasti.\n\n\"Tarkoitan, että ne, jotka uskoitte suojeltavaksemme, ovat tämän\nkauhean päiväkauden kuluessa kokemistaan lukemattomista vaaroista\nhuolimatta terveinä ja turvassa.\"\n\n\"Ihanko totta?\" huudahti Jaguari, laskien käden sydämelleen, joka\njyskytti niin, että oli rinnan puhkaista.\n\n\"Minä vakuutan sen teille.\"\n\n\"He ovat siis molemmat täällä?\"\n\n\"Niin ovat.\"\n\n\"Sekä Carmela että Lujamieli?\"\n\n\"Niin, kuten sanoin.\"\n\n\"Ah, minä tahdon heidät nähdä!\" huudahti sissipäällikkö ja liikahti\nrynnätäkseen huoneistoon.\n\n\"Odottakaahan hetkinen.\"\n\n\"Minkätähden?\" kysyi toinen levottomana.\n\n\"Kahdesta syystä. Ensiksikin täytyy minun ilmoittaa tulostanne,\nennenkuin päästän teidät heidän luokseen.\"\n\n\"Se on totta, olette oikeassa. Menkää, ystäväni, menkää, minä odotan\ntäällä.\"\n\n\"En ole teille vielä maininnut sitä toista syytä.\"\n\n\"Mitäpä sillä väliä?\"\n\n\"Enemmän kuin aavistattekaan. Ettekö siis halua kuulla henkilön nimeä,\njoka doña Carmelaa suojeli ja hänet vihdoin pelasti?\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä, ystäväni. Minähän olin jättänyt Lujamielen ja\ndoña Carmelan teidän suojelukseenne?\"\n\n\"Totta kyllä.\"\n\n\"Ettekö siis te heitä pelastanut?\"\n\nAmerikkalainen pudisti kieltävästi päätänsä.\n\n\"En\", sanoi hän, \"en minä se ollut. Minä en olisi muuta voinut kuin\nkuolla heidän kanssaan.\"\n\n\"Mutta kuka heidät sitten pelasti? Oh, olkoonpa hän ken tahansa, niin\nvannon...\"\n\n\"Se mies\", keskeytti John Davis, \"on teidän rakkaimpia ja hartaimpia\nystäviänne\".\n\n\"Hänen nimensä? Sanokaa, hyvä mies, hänen nimensä!\"\n\n\"Eversti Melendez.\"\n\n\"Oh, sitä aavistinkin!\" huudahti nuori mies innoissaan. \"Miksi en saa\nhäntä kiittää?\"\n\n\"Pian hänet näette.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tällä hetkellä hän etsiskelee varmaa turvapaikkaa vanhalle\nmetsästäjälle ja hänen tyttärelleen. Toistaiseksi me jäämme ranchoon,\nja hän pitää huolta, että lähettyville ei saavu meksikolaisia\nsotilaita. Sitten kun toinen turvapaikka on löydetty, tulee hän itse\nsiitä meille ilmoittamaan.\"\n\n\"Aina herttainen ja uskollinen! Oi, en voi sitä hänelle milloinkaan\npalkita!\"\n\n\"Kuka tietää?\" sanoi amerikkalainen filosofisesti. \"Onni saattaa\nkääntyä meille myötäiseksi, ja silloin on meidän vuoromme suojella\nnykyistä suojelijaamme.\"\n\n\"Olette oikeassa, ystäväni. Suokoon Jumala, että niin käy! Mutta kuinka\nse tapahtui?\"\n\n\"Kaiketi sen arvaattekin? Eversti oli, niinkuin hän itse minulle\nsanoi, aavistanut doña Carmelan vaaran ja saapui juuri hetkellä,\njona me, kaikilta puolin ahdistettuina samalla kertaa, tunsimme\nitsemme liian heikoiksi tekemään tehokasta vastarintaa hätyyttäville\nvihollisille ja valmistauduimme kuolemaan asemallamme, niinkuin olimme\nteille luvanneet. Rukouksilla ja uhkauksilla karkoitti hän sotilaat\nkimpustamme eikä tyytynyt vielä siihenkään, että oli pelastanut meidät\nvihollistemme käsistä, vaan tahtoi toimittaa meidät täydellisesti\nturvaan kaikelta vaaralta ja saattoi meitä tänne asti, kehoittaen meitä\ntäällä häntä odottamaan, mikä luullakseni onkin parasta.\"\n\n\"Epäilemättä. Toisenlainen menettely olisi kiittämättömyyttä. Menkää\nnyt, ystäväni; minä odotan.\"\n\nKäsittäen levottomuuden, joka nuorta miestä kiusasi, ei John Davis\nodottanut toista kehoitusta, vaan astui huoneistoon.\n\nJaguari jäi yksin eikä hän pahoitellutkaan, että sai muutaman minuutin\najan järjestääkseen hiukan ajatuksiaan. Hän tunsi äärettömän riemun\ntulvahtavan sydämeensä, kun saisi jälleen nähdä terveinä ja turvassa\nne, joiden otaksuttavaa kuolemaa hän oli niin epätoivoisen katkerasti\nitkenyt. Näin suureen onneen hän ei oikein tohtinut uskoakaan. Hän\nluuli näkevänsä unta, sillä tämä kaikki tuntui hänestä mahdottomalta.\n\nVajaan kymmenen minuutin päästä palasi John Davis.\n\n\"No?\" kysyi nuori mies.\n\n\"Tulkaa\", vastasi toinen lyhyeen.\n\nHe astuivat sisälle.\n\nAmerikkalainen saattoi ystävänsä salin läpi, jossa kymmenkunta\nteksasilaista, näiden joukossa fray Antonio, Lanzi ja Quoniam, nukkui\nlattialle heitetyille olkilyhteille ojentuneina, työnsi sitten erään\noven auki, ja molemmat miehet saapuivat toiseen, hiukan pienempään ja\npöydälle asetetun käryävän öljylampun hämärästi valaisemaan suojaan.\n\nLujamieli makasi toistensa päälle kasatuista turkiksista laitetulla\nvuoteella, ja Carmela istui hänen vieressään jakkaralla.\n\nNuoren sissipäällikön huomatessaan nousi tyttö nopeasti ja riensi häntä\nvastaan.\n\n\"Oi\", huudahti hän ojentaen tulijalle kätensä, \"Jumalalle kiitos, että\nvihdoinkin olette täällä!\" Ja kumartuen häntä kohti hän tarjosi hänelle\nkalpean otsansa, johon Jaguari painoi kunnioittavan suudelman, ainoana\nkeksimänään vastauksena, sillä niin huumaavan valtavaa liikutusta hän\ntunsi.\n\nLujamieli kohottausi vaivaloisesti vuoteeltaan ja ojensi kätensä\nnuorelle miehelle, joka kiiruhti hänen luokseen.\n\n\"Tapahtukoon nyt mitä hyvänsä\", lausui hän kyynelistä väräjävällä\näänellä, \"niin olen levollinen lapsiparkani kohtalosta, kun olette\nluonani. Olemme olleet teistä kovin levottomat, ystäväni.\"\n\n\"Ah\", vastasi hän, \"minä olen kärsinyt enemmän kuin te!\"\n\n\"Mutta mikä teitä vaivaakaan!\" huudahti Carmela, \"te kalpenette,\nhorjutte. Oletteko ehkä haavoitettu, ystäväni?\"\n\n\"En\", vastasi Jaguari heikosti; \"onni, liikutus, teidän\njälleennäkemisenne aiheuttama riemu... Ei mitään, rauhoittukaa!\" Ja\nnäin sanoessaan hän vaipui vieressään olevaan nojatuoliin puolittain\ntainnuksissa.\n\nMitä suurimman levottomuuden vallassa riensi Carmela häntä hoivaamaan.\nJohn Davis, joka paremmin kuin neitonen tiesi mitä sairas kaipasi,\nsieppasi esille kurpitsipullonsa ja juotti hänelle pitkän siemauksen\nsen sisältämää nestettä.\n\nJaguarin kokema mielenliikutus yhtyneenä syömättömyyteen ja\nväsymykseen oli aiheuttanut tämän hetkellisen heikkouden. Lujamieli\nei siitä erehtynyt, vaan heti, kun näki nuoren miehen jälleen tulevan\ntajuihinsa, käski tyttärensä toimittaa hänelle ruokaa, ja kun tämä ei\nnäkynyt käsittävän hänen tarkoitustaan, virkkoi nauraen Jaguarille:\n\"Eikö totta, ystäväni, että hyvä ateria on ainoa lääke, jota te\nkaipaatte.\"\n\nNuori mies yritti hymyillä vastatessaan, että hänen, vaikkapa doña\nCarmela näin ollen saisikin hänestä huonon käsityksen, tosiaan täytyi\ntunnustaa olevansa ihan nälkään nääntymäisillään.\n\nRauhoittuneena tästä runottomasta tunnustuksesta ryhtyi nuori tyttö\nheti valmistamaan illallista, sellaista kuin voi, sillä ranchon\nruokavarat olivat niukat eikä niitä ollut helppo hankkia. Muutaman\nminuutin päästä Carmela kuitenkin palasi tuoden maissipannukakkuja\nja käristettyä hirvenlihaa. Se ateria olikin enemmän kuin riittävä,\nja Jaguari söi erinomaisella ruokahalulla, ensin kuitenkin pyytäen\nanteeksi ihastuttavalta emännältään, joka nyttemmin täydellisesti\nrauhoittuneena, kuten sanoimme, oli jälleen muuttunut veitikkamaiseksi\ntytöksi eikä laiminlyönyt kiusoitella nuorta päällikköä, tämän\nreippaasti naljaillessa vastaan.\n\nLoppu yö kului herttaisessa ja sydämellisessä rupattelussa näiden\nkolmen henkilön välillä, jotka oltuaan jo monta tuntia siinä luulossa,\netteivät enää koskaan tapaisi toisiaan, nyt onnellisina nauttivat\nyhdessäolostaan.\n\nOli kulunut tuskin tunti auringonnoususta, kun vartija äkkiä huusi:\n\"kuka siellä?\" ja useita ratsastajia pysähtyi ranchon portille.\n\n\n\n\nVI\n\nVastavaikutus\n\n\nVartijasotilaan hälytyksen jälkeen kajahti äänekkäitä huutoja ranchon\nulkopuolelta, ja pian yltyi melu ja hälinä niin valtavaksi, että\nJaguari levottomana ja tietämättä näiden kirkumisten syystä nousi\nmennäkseen ottamaan selvää, mitä oli tekeillä. Siinä vaaranalaisessa\ntilanteessa, jossa pakolaiset olivat, saattoi jokainen tapaus käydä\nheille tuhoisaksi.\n\nCarmela oli vavisten lähestynyt Lujamieltä, joka turhaan yritti\nhäntä rauhoittaa, samalla kun veti molemmat pistoolinsa vireeseen ja\nvalmistausi kalliisti myymään henkensä.\n\nJuuri kun Jaguari oli avaamaisillaan oven, työnnettiin se ulkopuolelta\nrajusti auki, ja John Davis ryntäsi saliin.\n\nAmerikkalaisen naama punoitti, hänen silmänsä kiilsivät kuin jalokivet,\nhän näkyi olevan ankaran liikutuksen vallassa, mutta hänen kasvojensa\nilme oli pikemmin riemu kuin surullinen.\n\n\"Mitä siis on tekeillä?\" kysyi häneltä Jaguari.\n\nVastaamatta tiedusteluun tarttui amerikkalainen häntä käsivarresta ja\nkiskoi hänet mukaansa, sanoen katkonaisella äänellä:\n\n\"Tulkaa, rientäkää, niin saatte nähdä.\"\n\n\"Mutta vastatkaahan toki\", toisti nuori mies, turhaan yrittäen\nirroittautua toverinsa tarmokkaasta otteesta.\n\n\"Mitä taivaan nimessä on tekeillä?\"\n\n\"Tulkaa, sanon minä, tulkaa, niin saatte nähdä!\"\n\nKäsittäen, että oli hyödytöntä amerikkalaiselta enempää kysellä,\nsuostui Jaguari häntä seuraamaan, ensin kuitenkin rauhoitettuaan\nystäviään ja sanottuaan heille, että muutaman minuutin päästä palaisi\nilmoittamaan, mikä niin suuressa määrin järkytti John Davisin mieltä,\nolipa se sitten hyvää tai pahaa.\n\nKun nuori mies palasi ulko-ovelle, yhä amerikkalaisen taluttamana,\njoka ei ollut päästänyt hänen käsivarttaan irti, huudahti hän riemusta\nja ryntäsi ulos. Vähintäänkin kuusisataa ratsumiestä oli pysähtynyt\nranchon eteen.\n\nNe olivat taistelusta paenneita teksasilaisia ja niiden joukossa\nmelkein kaikki Jaguarin toverit, entiset rajarosvot, joista, sittenkun\nkapinaliike oli lopullisesti järjestetty, oli tullut sissejä ja joiden\nkanssa nuori päällikkö oli suorittanut niin monet vaaralliset ja\nuhkarohkeat retket.\n\nNäiden toverien näkeminen oli saanut Jaguarin riemusta huudahtamaan,\nja huomatessaan jumaloimansa päällikön syöksyivät he puolestaan ilosta\nmylvien häntä vastaan. He ympäröivät hänet ja melkein huumasivat hänet\nmeluisilla ja tulisilla suosionosoituksillaan.\n\nNuori mies suoristausi ylväästi, ja onnen kyynel kostutti hänen\nsilmäluomeaan. Kaikki ei siis vielä ollut menetetty, vapauden\nasia ei vielä ollut hukassa, koska niin monta jaloa sydäntä vielä\nsykki. Meksikolaisten voitto, tuo voitto, jota he olivat luulleet\ntäydelliseksi ja ratkaisevaksi, supistui suhteiltaan tosin kyllä\nloistavaksi urotyöksi, mutta sellaiseksi, jolla ei ollut valtiollista\nkantavuutta.\n\nNyt ei Jaguari enää ollut pakolainen, jonka yölinnun tavoin täytyi\nkätkeytyä ja piileskellä. Hän saattoi liikkua täydessä päivänvalossa\ntarvitsematta alistua häpeällisiin ehtoihin voittajan taholta, jolle\nhän pian näyttäisi, että Teksasin kapinaliike, jonka se oli luullut\ntukehduttavansa, oli entistä elinvoimaisempi ja tarmokkaampi.\n\nKaikkiin näihin mietteisiin kului Jaguarilta vain muutama silmänräpäys,\nja tulevaisuus, joka tuntia aikaisemmin oli häämöittänyt hänelle\nsynkkänä ja uhkaavana, muuttui nyt hymyileväksi ja loistavin lupauksin\nviittovaksi.\n\nHeti kun ensimmäinen mielenliikutus oli tyyntynyt, huudot käyneet\nvähemmän äänekkäiksi ja järjestys alkanut palautua, tiedusti nuori\npäällikkö, mitkä tapaukset olivat tuoneet heidät ranchoon eli miksi he\nolivat sinne saapuneet.\n\nHän sai fray Antonion suusta kuulla seuraavat seikat, mutta kun\nkunnon munkki oli parannuksen tehtyään palannut luostarimaiseen\npitkäveteisyyteensä, emme ryhdy hänen sanojaan kirjaimellisesti\nkertaamaan, vaan kerromme tapaukset mahdollisimman lyhyeen.\n\nOlemme sanoneet, että Jaguari ranchoon tultuaan oli etummaisessa\nsalissa huomannut oljilla nukkuvain joukossa Lanzin, Quoniamin ja fray\nAntonion. Nuo kolme miestä nukkuivat todellakin, mutta he nukkuivat\nerämiehille ja metsänkävijöille ominaista keveää unta. Nuoren miehen\naskelten töminä oli herättänyt heidät, ja heti kun he olivat nähneet\ntoisen huoneen oven sulkeutuvan amerikkalaisen jälkeen, olivat he\nhiljaa nousseet, tarttuneet aseisiinsa ja hiipineet pois ranchosta.\n\nTämä oli tapahtunut heidän vaihtamatta sanaakaan keskenään. He\nseurasivat ilmeisesti edeltäpäin tehtyä suunnitelmaa, jonka ainoastaan\nvartijasotilaan läsnäolo oli siihen asti ehkäissyt.\n\nKädenkäänteessä he olivat satuloineet hevosensa ja nousseet ratsaille,\nja kun John Davis palasi vartiopaikalleen, olivat he kauan sitten\nlähteneet ja silloin jo tavoittamattomissa.\n\nAmerikkalainen oli heti huomannut heidän katoamisensa, tehnyt vihaisen\nliikkeen ja mutissut hampaittensa välitse:\n\n-- Mikä hitto heitä riivaa, _by God!_ Soisinpa, että saisivat lyijyä\nkalloonsa, jotta oppisivat juoksemaan! Kunhan vain eivät vielä\närsyttäisi meksikolaista peitsimies-osastoa niskaamme!\n\nMutta näiden kolmen rohkean vakoilijan suunnitelma ei suinkaan\nansainnut moista sadattelua, sillä he lähtivät päinvastoin suorittamaan\nhartaan uskollisuuden innoittamaa työtä.\n\nTietämättä eversti Melendezin lupauksista ja muutenkaan millään\ntavoin luottamatta meksikolaisten hyvin tunnettuihin \"puunilaisiin\nvaloihin\", olivat he päättäneet lähteä kiertämään seutua ja keräämään\npuolueensa kaikki pakolaiset, jotka tapaisivat, järjestääkseen niistä\nosaston Lujamielen ja doña Carmelan suojelemiseksi kaikilta vaaroilta\nja loukkauksilta. Lanzin oli määrä yrittää päästä amerikkalaiseen\nprikiin, joka risteili lahdella solmunvälin päässä rannasta, ilmoittaa\nkapteeni Johnsonille Cerro Pardon taistelun tulos, selostaa hänelle\nvanhan metsästäjän ja hänen tyttärensä vaaranalainen tila ja pyytää\nhäntä laskemaan mahdollisimman lähelle ranchoa ottaakseen haavoitetun\nlaivaan, jos olosuhteet sitä vaatisivat.\n\nOnnetar, joka tunnetun sananlaskun mukaan aina suosii uhkarohkeita,\noli näiden kolmen yltiöpään suunnitelmalle suopeampi kuin he kernaasti\nolisivat voineet toivoakaan. Tuskin he olivat ratsastaneet kymmenisen\nkilometriä seutua pitkin ja poikin ilman mitään varmaa suuntaa,\nkun he äkkäsivät lukuisain leirinuotioiden säkenöivän yössä kurjan\nkalastajakylän edustalla, joka sijaitsi merenrannikolla vähän matkan\npäässä niemekkeestä. He pysähtyivät neuvottelemaan, tehdäkseen\npäätöksensä, mutta melkein samassa saarsi heidät tusina ratsumiestä,\njotka vangitsivat heidät, ennenkuin he ehtivät tarttua aseisiinsa ja\nedes yrittääkään puolustusta.\n\nYhden ainoan toveruksista onnistui päästä livistämään, nimittäin\nLanzin. Urhea mestitsi pujahti ratsunsa vatsan alle, livahtaen\nkuin käärme sen koipien välitse ja hävisi, ennenkuin hänen pakonsa\nhuomattiin.\n\nLanzi oli tuuminut, että toveriensa joukkoon jääden hän sallisi\nhyödyttömäksi vangita itsensä, jotavastoin hän, jos pako onnistuisi,\nsaattoi toivoa tilaisuutta suorittaa tehtäväkseen ottamansa työn\nja siten varata Lujamielelle ja hänen tyttärelleen pelastuksen\nmahdollisuuden. Tämän hänelle ominaisella ripeydellä tekemänsä\npäätelmän seurauksena mestitsi oli yrittänyt uhkarohkeata pakoaan ja\nsiinä onnistunutkin, jättäen toverinsa parhaansa mukaan suoriutumaan\npahasta pälkähästä, johon olivat joutuneet.\n\nMutta näille sattui jotakin, mitä eivät suinkaan odottaneet ja mitä\nmestitsi ei hetkeäkään olisi voinut aavistaa. Noiden kahden miehen\nvangitseminen oli tapahtunut niin nopeasti, heidät oli yllätetty niin\näkkiarvaamatta, ettei sanaakaan ollut vaihdettu puolelta eikä toiselta.\nMutta saatuaan vakoilijat valtaansa tiuskaisi osastonpäällikkö heille,\nettä he seuraisivat häntä. Tällöin sattui seikka, joka muistutti oikeaa\nteatteritemppua. Nuo miehet, jotka pimeän vuoksi eivät voineet eroittaa\ntoistensa kasvoja, tunsivat toisensa heti ensi sanasta.\n\nFray Antonio tovereineen oli joutunut taistelusta paenneiden\nteksasilaisten käsiin. He olivat ystäviensä vankeina.\n\nLukemattomien molemmanpuolisten onnittelujen jälkeen seurasivat\nselitykset. Nämä ratsumiehet kuuluivat Jaguarin väkeen.\n\nKun heidän päällikkönsä oli heidät jättänyt rientääkseen kärryjen\nluo, olivat he jonkun aikaa jatkaneet taistelua, odottaen hänen\npalaamistaan, mutta kun hän yhä viipyi, olivat he, joka taholta\nahdistettuina, hajaantuneet ja alkaneet paeta kaikkiin suuntiin.\n\nKun he täydellisesti tunsivat seudun, oli heidän ollut helppo välttää\nmeksikolaisten ratsumiesten takaa-ajo, ja jokainen erikseen oli\npartiolaisille ja sisseille ominaisella vaistolla palannut erääseen\nniistä kohtaamispaikoista, joihin Jaguarin tapa oli heidät kerätä.\nSinne he olivatkin saapuneet melkein kaikki siitä yksinkertaisesta\nsyystä, että heidän osastonsa, joka toimi armeijan jälkijoukkona, oli\nvasta viimeisenä hyökännyt taisteluun ja varsin vähän kärsinyt, se kun\npäällikkönsä jättämänä oli melkein heti hajaantunut.\n\nHeidän paetessaan oli iso joukko muita sissejä liittynyt heidän\nriveihinsä, niin että heitä tällä hetkellä oli lähes kuusisataa\npäättäväistä miestä hyvin ratsuin ja hyvin aseistettuina, joilla\nvalitettavasti ei vain ollut päälliköitä johtamassa ja komentamassa.\nKun monet fray Antonion sotilaista olivat heidän joukossaan, oli munkin\nvangitseminen siis erittäin onnellinen sattuma sisseille, jotka vasta\nmuutamiksi tunneiksi omaan varaansa jätettyinä alkoivat jo käsittää,\nkuinka luonnoton heidän asemansa oli ja kuinka vaaralliseksi se kävisi,\njos joku meksikolainen joukko-osasto heidät keksisi ja hyökkäisi heidän\nkimppuunsa.\n\nTähän hetkeen asti he olivat kuitenkin toimineet mitä varovaisimmin.\nKun he eivät enää löytäneet varmaa turvapaikkaa mistään, olivat he\nliikkuneet niemekkeen linnoitusta kohti ja leiriytyneet vähän matkan\npäähän siitä meren rannikolle, jotta heitä suojelisi linnue ja heidän\npuolueensa risteilijälaivojen tuli, joiden he tiesivät olevan lähellä\nulapalla.\n\nHankittuaan nämä arvokkaat tiedot, jotka täyttivät hänet ilolla, koska\nhän täten sai käytettäväkseen lukuisan ja päättäväisen joukon muutamain\nkurittomain pakolaisten sijasta, joihin hän ei paljon luottanut, tahtoi\nfray Antonio korvata vangitsijoilleen sen ilon, jonka he olivat hänelle\ntuottaneet, ilmoittamalla heille, että Jaguari ei ollut kuollut,\nniinkuin he olivat erehtyneet otaksumaan, että hän ei ollut edes\nhaavoittunut ja että hän tällä hetkellä oleskeli vain jonkun kilometrin\npäässä piillen ranchossa, joka kauan oli ollut armeijan päämajana ja\njonne hän heidät saattaisi, jos he niin haluaisivat.\n\nKunnon munkin ehdotus kohotti sissien ilon haltioituneeksi, melkein\nmielipuoliseksi riemuksi; sillä he jumaloivat päällikköään ja paloivat\nhalusta nähdä hänet ja jälleen asettua hänen komennuksensa alaisiksi.\n\nLeiri purettiin siis heti, sissit järjestyivät rivistöksi, fray\nAntonio asettui sen etunenään, ja teksasilaisen armeijan jäännös lähti\nilomielin matkalle ranchoa kohti.\n\nLukija tietää lopun.\n\nJaguari kiitti hartaasti fray Antoniota, määräsi, että rancho vielä\ntoistaiseksi jäisi armeijan päämajaksi ja käski pystyttää leirin sen\nympärille.\n\nYksi asia vain häntä suuresti huolestutti: Lanzin paosta asti ei oltu\nkuultu hänestä mitään uutisia.\n\nMihin mestitsi oli joutunut?\n\nKenties hän oli kohdannut kuolemansa uhkarohkeassa yrityksessään ja\nkoettaessaan uimalla päästä kapteeni Johnsonin prikiin.\n\nJaguari tunsi Lujamieltä ja mestitsiä yhdistävän ystävyyden, tiesi,\nkuinka syvät juuret sillä oli kummankin sydämessä, ja pelkäsi\nkanadalaiselle ilmoittaa onnettomuutta, joka valitettavasti oli\nliiankin luultava.\n\nNiinpä hän, huolimatta lupauksestaan palata heti metsästäjän luo,\njäi kiihtyneenä kävelemään ranchon edustalle, luoden tuon tuostakin\nkatseensa merelle, tuntematta itseänsä kyllin rohkeaksi olemaan\nsaapuvilla, kun kanadalainen tiedustelisi vanhaa toveriaan ja hänelle\nilmoitettaisiin tämän kuolema.\n\nTällä välin ilmestyi Carmela ulko-oven kynnykselle. Näkemättä\nJaguarin palaavan ja käyden levottomaksi ulkoa kuuluvista meluisista\nmielenosoituksista, oli vanha metsästäjä lähettänyt nuoren tyttärensä\nottamaan asiasta selkoa, ensin kehoitettuaan häntä varovaisuuteen ja\npienintäkin vaaraa vainutessaan palaamaan hänen luokseen.\n\nCarmela oli juossut ulos, hypähdellen kuin nuori kauris, ja riensi\nriemuiten Jaguaria vastaan. Muutamista ohimennen kuulemistaan sanoista\noli tilanne hänelle selvinnyt, joten hän rohkeasti uskaltausi pihalle.\n\nTytön nähdessään nuori mies pysähtyi hermostuneessa kävelyssään,\njääden häntä odottamaan ja yrittäen antaa kasvoilleen ilmeen, joka oli\nsopusoinnussa hänen muka onnellisen mielentilansa kanssa.\n\n\"No\", virkkoi hänelle neitonen siihen hiukan veitikkamaiseen sävyyn,\njota hän tarpeen tullen osasi käyttää ja joka hänelle mainiosti sopi,\n\"missä te olette ollut, karkulainen? Me olemme teitä odottaneet perin\nlevottomina, ja täällä te kävelette rauhallisesti edestakaisin,\nsensijaan että rientäisitte tuomaan meille niitä hyviä uutisia, jotka\nolitte meille luvannut.\"\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, Carmela\", vastasi Jaguari, \"olen tehnyt\nväärin täten unohtaessani teidät ja jättäessäni teidät levottomuuteen,\nmutta vastikään on tapahtunut niin paljon merkillisiä asioita, etten\nvielä oikein tiedä, onko tämä unta vai olenko ihan valveillani\".\n\n\"Kaikki meidät tänä aamuna hylkäävät, jopa Lanzi ja Quoniamkin, jotka\neivät vielä ole näyttäytyneet.\"\n\n\"Teidän tulee suoda heille anteeksi, señorita, sillä minä yksin olen\nsyynä heidän poissaoloonsa. Minä katsoin välttämättömäksi antaa heille\nkaksi tärkeää tehtävää, mutta toivottavasti he pian palaavat, ja sitten\nlähetän heidät heti luoksenne.\"\n\n\"Mutta ettekö te, Jaguari, tule sisälle? Isä haluaisi jutella\nkanssanne.\"\n\n\"Sen tekisin kernaasti, Carmela, mutta tällä haavaa se on mahdotonta.\nAjatelkaahan, että armeija on aivan epäjärjestyksessä. Joka hetki\nsaapuu uusia taistelusta paenneita. Toistaiseksi on vain, joitakuita\npäälliköitä palannut; muut ovat poissa. Minun yksinäni on palautettava\njonkun verran järjestystä tähän sekasortoon, mutta olkaa varma, että\nkun saan silmänräpäyksenkään aikaa, käytän sen tullakseni jälleen\nteidän luoksenne. Ah, ainoastaan teidän lähellänne minä tunnenkin\nitseni onnelliseksi!\"\n\nNuori tyttö punehtui keveästi tästä vihjauksesta ja vastasi heti\nkuivahkoon sävyyn, jota hän melkein samassa katui nähdessään\nvaikutuksen, jonka hänen sanansa tekivät nuoreen mieheen, ja pilven,\njonka he nostivat hänen otsalleen.\n\n\"Voitte viipyä täällä niin kauan kuin haluatte, caballero\", oli hän\nsanonut. \"Puhuessani teille niinkuin puhuin minä esiinnyin isäni\nsanansaattajana. Muu on minusta melkein samantekevää.\"\n\nNuori mies kumarsi vastaamatta ja käänsi päänsä pois, jottei tuo julma\nlapsi näkisi, kuinka paljon kärsimystä hänen kovasydäminen ja varsin\nansaitsematon letkautuksensa hänelle tuotti.\n\nCarmela astui muutaman askeleen palatakseen sisälle, mutta ulko-oven\nkynnykselle ehdittyään hän kääntyi ja juoksi takaisin, ojentaen sievän\nkätösensä nuorelle päällikölle.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, ystäväni\", sanoi hän; \"minä olen hupsu.\nEttehän ole minulle vihainen?\"\n\n\"Minäkö teille vihainen?\" vastasi toinen murheellisesti. \"Miksi minä\nolisin teille vihainen? Millä oikeudella? Mitäpä minä teille muuta\nolen kuin muukalainen? Joutava, satunnainen henkilö, joka saan kiittää\nonneani, että siedätte minua käymättä liian kärsimättömäksi!\"\n\nNeitonen puraisi uhmaten huultansa.\n\n\"Ettekö tahdo tarttua teille ojentamaani käteen?\" virkkoi hän rahtusen\nkärsimättömästi.\n\nJaguari tuijotti häneen minuutin ajan ja, tarttuen käteen, painoi\nsiihen polttavan suudelman.\n\n\"Miksi pään täytyy aina tärvellä sydän?\" huoahti hän.\n\nCarmela katseli häntä veitikkamaisesti ja värähdytti keimailevasti\nrusohuuliaan.\n\n\"Enkö minä ole nainen?\" vastasi hän hymyllä, joka tulvahdutti miehen\nsydämeen ääretöntä iloa. \"Te tulette siis pian\", lisäsi hän; \"me\nodotamme teitä\". Ja uhaten häntä sormellaan tyttö palasi huoneisiinsa,\nhyppien kuin säikähtynyt naarashirvi ja nauraen kuin pieni hupsu.\n\nJaguari seurasi häntä silmillään, kunnes hän vihdoin oli hävinnyt\nhuoneistoon.\n\n-- Hän on vasta keimaileva lapsi, -- jupisi sissipäällikkö puoliääneen;\n-- onkohan hänellä sydäntä?\n\nTukahdutettu huokaus oli ainoa vastaus, jonka hän sai tähän kiihkeään,\nitselleen tekemäänsä kysymykseen, ja sitten hän käänsi katseensa\njälleen merelle.\n\nÄkkiä hän päästi riemuhuudon. Hän oli huomannut pientä lahtea, jonka\npohjukkaan osasto oli leiriytynyt, oikealta puolelta rajoittavain\nkallioiden yli kohoavan korvetti _Libertadin_ korkeat mastot, ja priki\noli laivaa seuraamassa eli oikeammin saattamassa.\n\nHyvässä tuulessa olivat molemmat laivat pian kaartaneet niemekkeen ja\nlaskivat nyt hiljalleen lahdenpoukamaan.\n\nSillä välin kun korvetti luovaili risteillen tuulessa, jottei\najautuisi rannalle, joka tällä kohtaa oli varsin vaarallinen, jiikasi\npriki alimmat purjeensa, kääntyi tuulta kohti, pysähtyi ja jäi\nliikkumattomaksi.\n\nVene laskettiin vesille, useita henkilöitä asettui siihen ja iskien\nkaikki yhdellä kertaa aironsa mereen sousivat miehet rivakasti ja\npoljennollisesti rantaa kohti.\n\nVaikka matka paikalta, jolta vene suuntausi ranchoa kohti, ei\noikeastaan ollut pitkä, oli sitä sentään lähes kilometri, mikä esti\ntuntemasta, keitä saapuvat henkilöt olivat.\n\nLevottomana tietämään asian oikean laidan nousi Jaguari ensimmäisen\ntapaamansa hevosen selkään ja, kannustaen sen täyteen laukkaan, kiiti\nvenettä vastaan parinkymmenen sissin seuraamana, jotka nähdessään\npäällikkönsä poistuvan lähtivät hänen mukaansa.\n\nNuori mies ehti rannalle juuri sillä hetkellä, kun veneen kokka\nsihahtaen työntyi hiekkaan.\n\nVeneessä saapuvat kolme miestä olivat kapteeni Johnson, henkilö, jonka\naikaisemmin olemme nähneet tässä jutelmassa esiintyvän _El Alférezin_\nnimellä, ja -- Lanzi.\n\nHuomatessaan viimemainitun ei nuori päällikkö voinut pidättää\nilonhuudahdusta, ja muistamatta edes tervehtiä toisia, tarttui hän\nmestitsin käteen ja puristi sitä sydämellisesti useat kerrat.\n\nKapteeni ja hänen toverinsa eivät suinkaan panneet pahakseen tätä\nnäennäistä kohteliaisuuden puutetta, vaan katselivat päinvastoin\nmielihyvällä näin kunnioitettavan tunteen suoraa ja välitöntä ilmausta.\n\n\"Oikein, caballero!\" huudahti kapteeni. \"_By God_, teillä on syytä\npuristaa sen miehen kättä, sillä hän on harras ja uskollinen sielu!\nKymmenenkin kertaa on hän tänä yönä ollut hengenvaarassa yrittäessään\npäästä laivaani, johon vihdoin nousi puolikuolleena ja aivan\nnäännyksissä.\"\n\n\"Pyh, pyh\", virkkoi mestitsi huolettomasti, \"se on mitä vähäpätöisin\nasia! Pääasia oli päästä teidän luoksenne, koska toveriparoilleni\nsattui se kova onni, että joutuivat vangituiksi.\"\n\nJaguari alkoi nauraa.\n\n\"Rauhoittukaa, hyvä mies\", sanoi hän; \"toverinne ovat yhtä vapaina kuin\nte itse, ja pian saatte heidät nähdä. Koko selkkaus oli erehdys, jonka\nselittämisen ilon minä jätän heille, kun heidät tapaatte.\"\n\nLanzi mulkoili kummastuneena tämän hänelle tuiki käsittämättömän\npuolinaisen selityksen kuullessaan, mutta hän ei vastannut mitään, vaan\ntyytyi kohauttamaan useat kerrat olkapäitään.\n\nJaguari kehoitti sitten kapteenia molempine seuralaisineen nousemaan\nratsaille ranchoon saapuakseen, mihin nämä suostuivatkin.\n\nKun päällikköään seuranneet kuulivat tämän ehdotuksen, hyppäsivät he\nkilvan satulasta, kohteliaasti tarjotakseen hevosensa vieraille.\n\nValitsematta nousivat nämä lähimpäin ratsujen selkään, ja niin\nlähdettiin taloa kohti.\n\nVaikka ajoivatkin täyttä laukkaa, ehtivät tulokkaat kuitenkin katsella\nkummastuneina ympärilleen, eivätkä näyttäneet käsittävän rahtuakaan\nsiitä, mitä havaitsivat. Vähään aikaan ei Jaguari kiinnittänyt suurta\nhuomiota heidän ilmeisiinsä, vaan rupatteli edelleen vähäpätöisistä\nasioista. Mutta miesten miettiväisyys kävi vähitellen niin\nsilmäänpistäväksi, että hän sen huomasi eikä voinut olla kysymättä,\nmistä se johtui.\n\n\"Totisesti, caballero\", sanoi kapteeni, käyttäen heti hyväkseen\ntilaisuutta puhutella, \"jollette olisi tehnyt minulle tätä kysymystä,\nolisin itse juuri ryhtynyt utelemaan teiltä, sillä minä en suoraan\nsanoen lainkaan ymmärrä, mitä meille on tapahtunut.\"\n\n\"Mitä sitten on tapahtunut?\"\n\n\"Ka, minä kuulin tänä yönä tuolta reippaalta pojalta eilen\nkärsimästänne kauheasta tappiosta, armeijanne täydellisestä tuhosta\nja hajaantumisesta. Minä riennän tarjoamaan teille ja teikäläisille,\njoiden luulin olevan metsänpetojen tavoin ajettuina ja ilman\nminkäänlaista suojaa, turvapaikan laivallani, mutta tuskin astun\nmaihin, kun olen tämän armeijan keskellä, jonka sanottiin hajaantuneen\nkuin myrskytuulen lakaisemat lehdet syksyllä. Ja armeija on yhtä luja,\nyhtä hyvin järjestetty kuin ennen taistelua. Selittäkäähän minulle tämä\narvoitus, sillä minä tunnustan suoraan, että en enää yritäkään löytää\nongelmalle ratkaisua.\"\n\n\"Olen valmis tyydyttämään uteliaisuutenne\", sanoi nuori mies hymyillen;\n\"mutta ennen kaikkea odotan teiltä erästä arvokasta tiedonantoa\".\n\n\"Hyvä on. Ensin sananen vain!\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Tapahtuiko taistelu todellakin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja teidät lyötiin?\"\n\n\"Perinpohjin.\"\n\n\"Sepä kummallista! Käsitän entistä vähemmän. No, puhukaa, minä\nkuuntelen.\"\n\n\"Onko niemekkeen linnoitus yhä meikäläisten hallussa?\"\n\n\"On. Tuskin on tuntiakaan kulunut siitä, kun laivamme sieltä lähtivät.\nSenjälkeen, kun te sen niin rohkealla yllätyksellä valtasitte, eivät\nmeksikolaiset ole tulleet tykinkantaman päähän.\"\n\n\"Jumala olkoon kiitetty!\" huudahti nuori mies innoissaan. \"Silloin\nei mitään ole menetetty, ja kaikki on korjattavissa. Niin, kapteeni,\nmeidät on lyöty, olemme kärsineet kauhean tappion, mutta te tiedätte,\nettä niiden kymmenen vuoden aikana, jotka olemme taistelleet\nmeksikolaista valtaa vastaan, ovat sortajamme varsin monasti luulleet\nmeidät murskanneensa. Niinpä nytkin. Mutta Jumalan kiitos on kaksi\nsotakuntoisinta joukko-osastoamme säästynyt melkein koskemattomana\nmuita osastoja kohdanneesta hirveästä teurastuksesta. Ne kaksi\nosastoa te näette tänne kokoontuneina. Joka hetki palaa hajaantuneita\npakolaisia luoksemme, niin että viikon päästä voimme ehkä jälleen\nryhtyä hyökkäyssotaan. Jumala on meidän kanssamme, sillä asia, jonka\npuolesta taistelemme, on pyhä. Me taistelemme aatteen puolesta, ja\nmeidän täytyy voittaa! Eilinen tappio on meille vastaisuudessa opiksi.\"\n\n\"Olette oikeassa, ystäväni\", vastasi kapteeni haltioituneena. \"Tämä\nvallankumous eroaa tosiaan kaikista muista. Aina voitettuina, mutta\naina pystyssä ja aseissa, olette te tänään monilukuisten tappioittenne\njälkeen voimakkaammat kuin alkuhetkellä. Jumalan sormi on pelissä,\ntäytyisi olla hullu, jollei sitä näkisi. Tappionnehan rajoittuvat vain\nmiehiin ja aseisiin.\"\n\n\"Miehiin ja aseisiin vain. Me emme ole menettäneet vaaksan vertaakaan\naluetta. Turhaan koetan selittää itselleni, mikä on estänyt voitollisia\nmeksikolaisia ajamasta meitä takaa, sillä me olemme säilyttäneet\nkaikki asemamme ja olemme tuskin kymmenen kilometrin päässä\ntaistelutantereelta.\"\n\n\"Monet päälliköistänne ovat kai kaatuneet tai joutuneet vihollisten\nkäsiin?\"\n\n\"Sitä pelkään. Jotkut ovat kuitenkin jo palanneet ja toisia\nmahdollisesti vielä saapuu. Valitettavasti on eräs, josta emme ole\nvielä mitään kuulleet -- tiedätte, ketä tarkoitan. Jos päivä kuluu eikä\nhän tule, niin lähden itse häntä etsimään.\"\n\nJaguari oli puhunut totta. Tuon tuostakin saapui taistelussa\nsäästyneitä sotilaita. Sillä lyhyellä ajalla, joka oli kulunut siitä,\nkun hän oli lähtenyt ranchosta, oli kolmattasataa palannut leiriin.\n\n\"Näette\", virkkoi nuori päällikkö, luoden tyytyväisen katseen\nympärilleen, \"että asemamme ei tositeossa ole laisinkaan muuttunut,\nkoska olemme säilyttäneet päämajamme ja teksasilainen vapaudenlippu yhä\nliehuu sen _azotealta_.\"\n\nRatsumiehet hyppäsivät sitten satulasta ja menivät sisälle taloon.\n\n\n\n\nVII\n\nHistorian lehti\n\n\nJaguari erehtyi tai pikemminkin imarteli itseään sanoessaan, että Cerro\nPardon tappio oli tuottanut vallankumouksellisille vain vähäpätöistä\nja merkityksetöntä vauriota. Liian heikkona yrittääkseen puolustautua\nmeksikolaisen armeijan hyökkäystä vastaan oli Galveston antautunut ensi\nhaasteesta, ryhtymättä edes hyödyttömään mielenosoitukseen.\n\nMutta nuori päällikkö kummasteli syystä, että kenraali Rubio, vanha\nkokenut sotilas ja Meksikon armeijan parhaimpia upseereja, ei ollut\nkoettanut kruunata voittoaan täydellisesti tuhoamalla lyömänsä\nviholliset ja ahdistamalla heitä viimeiseen asti.\n\nKenraali Rubiolla ei tosiaankaan ollut aikomusta antaa hengähdysaikaa\nlyömilleen vihollisille, mutta hänen tahtonsa herpaisi äkkiä hänen\nomaansa voimakkaampi tahto.\n\nSilloin tapahtuneet seikat ovat niin kummallisia, että ne ansaitsevat\ntulla mitä seikkaperäisimmin kerrotuiksi. Sitäpaitsi liittyvät ne mitä\nkiinteimmin tosiasioihin, jotka olemme ottaneet selostaaksemme, ja\nluovat uutta valoa eräisiin Teksasin vallankumouksen vähän tunnettuihin\ntapahtumiin.\n\nPyydämme lukijalta anteeksi, mutta meidän on vielä kerran palattava\nvanhoille jäljillemme tullaksemme takaisin kenraali Rubion luo\nhetkellä, jona teksasilaiset, sittenkuin eversti Melendezin hyökkäys\noli murtanut heidän rivinsä, käsittäen, että voitto peruuttamattomasti\nluisui heidän käsistään, alkoivat paeta kaikkiin suuntiin, enää\nyrittämättä puolustautua ja säilyttää valtaamaansa aluetta hallussaan.\n\nKenraali oli asettunut kukkulalle, jolle näkyi koko taistelukenttä,\nja seurasi kaikkien otteluun osaaottavain joukko-osastojen liikkeitä.\nHeti kun hän näki vihollisten rivien joutuvan epäjärjestykseen, käsitti\nhän, kuinka hän saattoi käyttää tuota hillitöntä pakoa hyväkseen miekka\nvyöllä ajamalla pakenevia takaa niemekkeen linnoitukseen asti, johon\nhän vastustamatta olisi voinut tunkeutua sisälle tuon sekasortoisen\njoukon mukana, iskua iskemättä. Mutta kiirettä oli pidettävä, jottei\nsuotaisi viholliselle aikaa tarkistaa tilannetta ja hiukan järjestyä,\nmitä eivät heitä johtavat päälliköt olisi laiminlyöneet yrittää, kunhan\nheidän vain olisi suotu hetkinen hengähtää.\n\nKenraali kääntyi juuri erään vieressään olevan adjutantin puoleen\nantaakseen hänen vietäväkseen käskyn, kuten tarve vaati, ja oli\njuuri lähettämäisillään hänet eversti Melendezin luo määrätäkseen\ntämän paiskaamaan kaiken ratsuväkensä ajamaan teksasilaisia takaa,\nmutta silloin ilmestyi äkkiä kymmenmiehinen joukko _lanceroja_ eli\npeitsimiehiä, upseerin johtamina, joka karautti täyttä laukkaa\nkenraalia kohti viittaillen ja heiluttaen hattuaan.\n\nKummastuneena katseli kenraali tätä upseeria, jota ei tuntenut\narmeijaansa kuuluvaksi. Hetkisen perästä hän teki hämmästystä\nja pettymystä osoittavan liikkeen, loi kaihomielisen katseen\ntaistelukentälle, jäi liikkumattomaksi paikalleen ja jupisi,\nraivokkaasti viiksiänsä pureskellen, hiljaisella äänellä:\n\n-- Hiiteen moinen salonkiherra ja sapelinkalistaja! Miksei hän\njäänyt Meksikoon! Tarvitsiko presidentin lähettää tänne mokoma korea\nkiiltotupsuinen lintu riistääkseen meiltä voittomme hedelmät?\n\nSamassa saapuikin upseeri jo kenraalin luo, kumarsi hänelle\nkunnioittavasti, veti taskustaan ison sinetöidyn kirjeen ja ojensi sen\nhänelle.\n\nKenraali vastasi kylmästi tervehdykseen, otti kirjelmän, mursi sinetin\nja silmäsi sisältöä huonotuulisena ja kulmiaan rypistäen.\n\nMutta melkein heti hän rutisti vihaisesti paperin ja lausui upseerille,\njoka jäykkänä ja liikkumattomana seisoi hänen edessään:\n\n\"Tehän olette ylikenraalin, tasavallan presidentin, adjutantti?\" Ääni\nkuulosti äreältä.\n\n\"Niin, kenraali\", vastasi upseeri kumartaen.\n\n\"Hm, missä on presidentti tällä hetkellä?\"\n\n\"Korkeintaan kahdeksantoista kilometrin päässä täältä kahdentuhannen\nsotamiehen kanssa.\"\n\n\"Mihin hän on pysähtynyt?\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä ei ole pysähtynyt, arvoisa kenraali. Päinvastoin\nhän etenee pikamarssissa yhtyäkseen teihin.\"\n\nKenraali teki huonoa tuulta ilmaisevan liikkeen.\n\n\"Hyvä on\", vastasi hän hetkisen päästä, \"palatkaa täyttä laukkaa hänen\nylhäisyytensä luo ja ilmoittakaa hänelle, että saavun pian\".\n\n\"Anteeksi, hyvä kenraali, mutta minusta näyttää, että ette ole lukenut\nkirjettä, joka minulla oli kunnia teille jättää\", vastasi upseeri\nkunnioittavasti, mutta päättäväisesti.\n\nKenraali vilkaisi häneen kulmiensa alta.\n\n\"Minulla ei ole tällä hetkellä ollut aikaa sitä kirjettä lukea\",\nvirkkoi hän kuivasti.\n\n\"Saanen kunnian, arvoisa kenraali, ilmoittaa teille sen sisällön, sillä\nsiinä annettu määräys on ehdoton.\"\n\n\"Ah\", sanoi kenraali rypistäen kulmiaan. \"Mikä teidän nimenne on,\nseñor?\"\n\n\"Don José Rivas, arvoisa kenraali.\"\n\n\"Hyvä on, señor don José Rivas, minä panen nimenne muistiini.\"\n\nUhkaava sävy, jolla nämä sanat lausuttiin, ei jäänyt huomaamatta\nupseerilta, joka punehtui hiukan.\n\n\"Minua surettaa kovin, paras kenraali, että minä poloinen kenttäupseeri\nvastoin tahtoani joudun tilanteeseen, jossa minulla ei ole muuta\nvaihtoehtoa kuin laiminlyödä velvollisuuteni tai tulla teidän\nepäsuosioonne.\"\n\nKenraali oli hetkisen ääneti, sitten tasaantuivat rypyt hänen\notsallaan, hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen, ja hän virkkoi\nhymyillen upseerille:\n\n\"Tein väärin. Suokaa minulle anteeksi, caballero, mutta minä en\nkyennyt hillitsemään ensimmäistä mielenliikutusta. Kun tällä tavoin\nnäkee oikulla yhtäkkiä riistettävän itseltään tuhansien ponnistusten\nhedelmän, en voi olla tuntematta mielipahaa. Lähtekää, ilmoittakaa\nhänen ylhäisyydelleen, että minä tuntematta hänen tahtoaan ryhdyin\ntaisteluun, mutta että hänen käskyään totellen pysähdyin ensi sanasta,\njonka minulle lausuitte. Lähtekää!\"\n\nUpseeri kumarsi hevosensa kaulaan asti ja iskien kannukset jalon\neläimen kylkiin kiidätti täyttä laukkaa pois seuralaistensa kanssa.\n\n-- Oi, -- jupisi hän luoden epätoivoisen katseen armeijaansa, -- niin\nuljas ja hyvin suoritettu taistelu! -- Ja hän tukahdutti huokauksen.\n\nSillä välin kerääntyivät upseerit kenraalin ympärille ja vaativat\näänekkäästi häneltä määräystä ajaa voitettuja takaa.\n\nKenraali kohotti päätänsä.\n\n\"Käskekää soittaa perääntymismerkki.\"\n\nAdjutantit katselivat kummastuneina toisiaan, luullen käsittäneensä\nväärin.\n\n\"Niin\", toisti kenraali, \"puhaltakaa perääntymiskäsky. Armeija\",\nlisäsi hän katkerasti hymyillen, \"palaa entisille asemilleen kenraali\nSanta-Annan, tasavallan presidentin, määräyksestä. Minä en ole enää\nteidän päällikkönne. Päällikkyyden on minulta riistänyt presidentti,\njoka itse ottaa käsiinsä armeijan johdon.\"\n\nKenraalia ympäröivät upseerit ja adjutantit ottivat osaa päällikkönsä\nsuruun, painoivat päänsä alas, häpeästä ja kiukusta punastuen, ja\nryhtyivät, kenraalin siitä vielä kerran huomautettua, panemaan hänen\nmääräyksiään täytäntöön, vaikkakin vastenmielisesti.\n\nRuudinhajun ja taistelua välttämättömästi seuraavan huumauksen\nkiihoittamat sotilaat eivät olleet helposti pidätettävissä, varsinkaan\nkun heidän päällikkönsä eivät suinkaan välittäneet torven yhä\ntoistuvista signaaleista, vaan päinvastoin yllyttivät ratsumiehiään\najamaan teksasilaisia takaa. Vähitellen kuultiin kuitenkin kenraalin\nlähettämäin adjutanttien äänet, kuri sai jälleen vallan, järjestys\npalasi meksikolaiseen armeijaan, joka peräytyi aamulla ennen taistelua\njättämiinsä asemiin, asettui leiriin ja sytytti nuotionsa.\n\nKello kahdeksan tienoilla illalla yhtyi kenraali Santa-Anna kenraali\nRubioon.\n\nSydämellisesti tervehdittyään kenraalia palautti tasavallan presidentti\nitselleen päällikkyyden ja vetäytyi sitten rakennukseen, joka oli häntä\nvarten valmistettu kuntoon ja jonka hän otti päämajakseen.\n\nAikakaudella, jolla kertomuksemme liikkuu, oli kenraali don Antonio\nLopez de Santa-Anna yhdeksänneljättä tai neljänkymmenen vuoden vanha,\nvartaloltaan pitkä ja sopusuhtainen, korkeaotsainen ja ilmeeltään\nylväs. Leuka oli pyöreä, nenä hiukan kyömyiseksi kaareutunut,\nsilmät suuret, mustat ja ilmeikkäät; vavahteleva suu antoi hänelle\nmerkillisen jalouden leiman. Mustat ja kiharaiset hiukset, jotka olivat\nsilmäänpistävänä vastakohtana ihon kellervälle värivivahdukselle,\npeittivät hänen ohimoitaan ja kehystivät ulkonevia poskia. Sellainen\noli ulkonäöltään se mies, joka jo kolmekymmentä vuotta oli ollut\nMeksikon pahana henkenä ja saattanut maan ehdottomasti rappiolle\nolemalla syynä tai verukkeena kaikkiin sotiin ja vallankumouksiin,\njotka siitä asti, kun hän pääsi mahtavaksi, ovat herkeämättä\njärkyttäneet tätä onnetonta valtakuntaa.\n\nPyydämme anteeksi lukijalta, mutta meidän täytyy nyt kosketella hiukan\npolitiikkaa ja lyhyesti mainita seikoista, jotka ovat ennen esiintyneet\nja vievät ratkaisuun tämän selostaaksemme ottamamme liiankin pitkän\ntarinan.\n\nVaikka meksikolaiset olivatkin vastikään saaneet tärkeän voiton\nteksasilaisista, olivat he eräässä toisessa seudussa kapinallista\naluetta kokeneet kolauksen, jonka seurausten täytyi olla heille\näärettömän vakavat.\n\nTeksasilaiset olivat saartaneet Bejarin kaupunkiin sulkeutuneen\nkenraali Cosin miehineen. Kaikkien maiden vapaaehtoisille\nluonnollisella ajattelemattomuudella olivat ensinmainitut, jotka\nluulivat olevan kysymyksessä vain muutaman päivän retken, laiminlyöneet\nvarata itselleen ruokatarpeita ja talvivaatteita, vaikka sadeaika\noli lähenemässä. Niinpä he alkoivatkin menettää rohkeutensa ja\npuhuivat piirityksen lopettamisesta, kun El Alférez, tuo salaperäinen\nhenkilö, jonka jo olemme useita kertoja vilahdukselta nähneet, saapui\nylikenraalin luo ja vakuutti pakottavansa meksikolaiset antautumaan,\njos saisi käytettäväkseen kolmesataa miestä.\n\nKun maine nuoren sissipäällikön rohkeudesta oli jo kauan sitten\nvakiintunut teksasilaisten keskuudessa, suostuttiin hänen tarjoukseensa\nriemulla.\n\nEl Alférez täytti lupauksensa. Kaupunki valloitettiin neljän hurjan\nhyökkäyksen jälkeen, mutta nuori päällikkö sai luodin otsaansa ja\nkaatui kuoliaana muurinmurtumaan, kunniaansa hautautuen.\n\nSilloin havaittiin, mitä tähän asti oli vain hämärästi aavisteltu. El\nAlférez oli nainen, urhea ja peloittava sissi oli nuori tyttö.\n\nKenraali Cos esikuntineen ja tuhatviisisataa meksikolaista marssivat\naseettomina hyökkäyksissä säästyneen kapinalliskourallisen ja näiden\nurhean päällikön ruumiin ohitse. Viimemainittu oli naisenvaatteisiin\npuettuna asetettu istumaan voitetuilta anastetuilla lipuilla verhotulle\nkorokkeelle.\n\nMeksikolaiset lähtivät uuden tasavallan alueelta, sitten kun\nolivat antaneet kunniasanansa, etteivät vastustaisi itsenäisyyden\ntunnustamista.\n\nKenraali Santa-Anna oli siihen aikaan San Louis de Potosissa, jonne sai\ntiedon Bejarin tappiosta.\n\nRaivoissaan häpeästä, jonka meksikolaiset aseet olivat kärsineet,\nvannoi presidentti, sitten kun oli purkanut vihaansa kenraaleille,\njotka siihen asti olivat johtaneet sotatoimia, kostavansa Meksikon\nnäin katalasti tahratun kunnian ja vihdoinkin tekevänsä lopun näistä\nkapinallisista, joita kukaan ei ollut kyennyt voittamaan.\n\nPresidentti järjesti kuusituhatmiehisen armeijan -- todella peloittavan\njoukon, kun otamme huomioon sotanäyttämönä olevan maan apulähteet.\nHaavoitetun ylpeyden ja koston toivon kannustamalla tarmolla tehdyt\nvalmistukset olivat pian loppuunsuoritetut, ja Santa-Anna marssi\nTeksasiin, jaettuaan armeijansa kolmeen osastoon, joita johtivat\nkenraalit Sesma, Filisola Cos, Urrea ja Garuy.\n\nYhdyttyään kenraali Rubioon, jonka luo hän oli lähettänyt adjutantin\nmääräyksellä, että kenraalin oli pysyttävä leirissään eikä\nuskaltauduttava taisteluun ennen hänen tuloaan -- joka määräys\nkuitenkin saapui perille liian myöhään, -- valmistausi presidentti\nlyömään ratkaisevan iskun valloittamalla takaisin Bejarin ja\nanastamalla Goliadin.\n\nBejar ja Goliad ovat kaksi espanjalaista kaupunkia, joista kummastakin\nlähtee teitä päätyen samaan keskukseen, toisin sanoen aivan\nanglo-amerikkalaisten laitosten ja toimintapiirin sydämeen. Näiden\nkahden kaupungin valloittaminen oli siis sotatoimien tukikohtana\nmeksikolaisille mitä tärkeintä.\n\nÄskeisen tappionsa heikontamat ja lannistamat teksasilaiset eivät\nsuinkaan olleet kykeneviä vastustamaan tällaista peloittavaa\nhyökkäystä, jonka nyt näkivät itseään uhkaavan.\n\nMeksikolainen armeija kävi kapinallisia vastaan todellista villien\nsotaa, hyökyen tulvivan virran lailla tämän onnettoman maan läpi,\nhävittäen vainiot ja polttaen ja ryöstäen kaupungit.\n\nKaksi ensimmäistä kuukautta Santa-Annan Teksasiin saapumisen jälkeen\ntoivat meksikolaisille keskeytymättä jatkuvaa menestystä ja näkyivät\nosoittavan oikeaksi presidentin alkaman uuden menetelmän, niin raaka ja\nepäinhimillinen kuin se seurauksiltaan olikin.\n\nTeksasilaiset olivat hetkiseksi joutuneet niin täpärälle, että heidän\nhäviönsä näytti arvostelukykyisistä henkilöistä välttämättömältä ja\ntäydellinen antautuminen vain ajan kysymykseltä.\n\nMainitkaamme lyhyesti meksikolaisen armeijan liikkeet, ennenkuin\nryhdymme jatkamaan kertomustamme kohdasta, johon sen jätimme.\n\nSanoimme jo aikaisemmin, että meksikolaisten voimat olivat jaetut\nkolmeen osastoon.\n\nKolmetuhatta miestä eli puolet koko armeijasta oli, runsaasti\ntykistöllä varustettuna, lähtenyt kenraalien Santa-Annan ja Cosin\njohdolla Bejaria piirittämään.\n\nTässä kaupungissa oli vain heikko satakahdeksankymmentä miestä\nkäsittävä varusväki, mutta sitä komentamassa oli eversti Travis, eräs\nvapaussodan suurimpia ja epäitsekkäimpiä urhoja.\n\nKaikilta tahoilta saarrettuna perääntyi eversti Travis linnoitukseen,\nsäikähtymättä ylivoimaista vihollisjoukkoa, jota vastaan hänen oli\ntaisteltava.\n\nHäntä vaadittiin antautumaan.\n\n\"Älkäähän toki sellaisia puhuko!\" vastasi hän hymyillen. \"Me kuolemme\nkaikki; mutta voittonne tulee teille niin kalliiksi, että tappio olisi\nteille edullisempi.\"\n\nJa hän piti uskollisesti sanansa.\n\nHän vastusti kaksi kokonaista viikkoa ennen kuulumattomalla\nurhoollisuudella ja alituisesti kehoittaen tovereitaan.\n\nKahdenneljättä teksasilaisen onnistui tunkeutua hänen luokseen,\nsyöksyen meksikolaisen armeijan lävitse.\n\n\"Me saavumme kuolemaan teidän kanssanne!\" huusi näiden huimapäiden\njohtaja.\n\n\"Kiitos!\" vastattiin lyhyesti.\n\nSanta-Anna, jonka joukot piirityksen aikana olivat tulleet enemmän\nkuin kahdenkertaisiksi, haastatti toistamiseen eversti Travisia\nantautumaan, huomauttaen, että oli mieletöntä asettua alttiiksi\navoimesta muurinaukosta tapahtuvalle hyökkäykselle. \"Me tukimme sen\nruumiillamme\", vastasi eversti ylväästi.\n\nPresidentti antoi hyökkäyskäskyn.\n\nTeksasilaiset kaatuivat viimeiseen mieheen. Silloin meksikolaiset\nastuivat linnoitukseen, eivät voittajina, vaan salaisesti peloissaan ja\nikäänkuin häpeillään voitostaan.\n\nHe olivat menettäneet tuhatviisisataa miestä.\n\n\"Ah\", huudahti Santa-Anna katkerasti, \"vielä tällainen voitto, niin\nolemme hukassa!\"\n\nHeti kun Bejar oli valloitettu, ajateltiin Goliadia.\n\nMutta siellä tapahtui yksi niitä asioita, jotka historioitsijan\non pakko kirjoittaa muistiin, vaikkapa vain polttaakseen ikuisen\nhäpeänmerkin niihin syyllisten otsaan.\n\nGoliad on avonainen kaupunki, jossa ei ole ympärysmuuria eikä\nlinnoitusta vihollisen pidättämiseksi.\n\nEversti Fannin oli sieltä poistunut, koska hänellä oli mukanaan vain\nviisisataa teksasilaista vapaaehtoista.\n\nKun hän oli pakosta jättänyt jälkeensä kuormastonsa ja ammuksensa,\nvoidakseen nopeammin perääntyä, joutui hän preiriellä äkillisen\nyllätyksen alaiseksi, kenraali Urrean johtaman tuhatyhdeksänsataa\nmiestä käsittävän meksikolaisen osaston hyökätessä hänen kimppuunsa.\n\nEverstinsä käskystä muodostivat teksasilaiset neliön ja kestivät\npäiväkauden itsepintaisesti vihollistensa rynnistystä.\n\nNämä, jotka väkisinkin ihailivat varmaa tappiota ja kuolemaa uhmaavain\nvastustajainsa epätoivoista urhoollisuutta, kehoittivat heitä\nantautumaan, tarjoten hyvät ja kunnialliset ehdot.\n\nTeksasilaiset epäröivät kauan, he eivät tohtineet luottaa vihollistensa\nvakuutuksiin, vaan tahtoivat mieluummin kuolla.\n\nMutta kun sataneljäkymmentä teksasilaista jo oli kaatunut, päätti\neversti laskea aseensa ehdolla, että hänen miehiään pidettäisiin\nsotavankeina ja sellaisina kohdeltaisiin ja että amerikkalaiset\nvapaaehtoiset lähetettäisiin Meksikon hallituksen puolesta\nYhdysvaltoihin.\n\nKenraali Urrea suostui näihin ehtoihin, ja teksasilaiset antautuivat.\n\nSanta-Anna, joka vielä oli Bejarissa, kieltäytyi vahvistamasta\nsopimusta ja kaikkien kenraaliensa anomuksista ja rukouksista\nhuolimatta määräsi hän _nimenomaisella käskyllään_ vangit\nsurmattaviksi. Ja niinpä palmusunnuntaina maaliskuun 17 päivänä\nteurastettiin kolmesataaviisikymmentä teksasilaista sotavankia\nkylmäverisesti Goliadin ja meren välisellä kentällä.\n\nKenraali Urrea, jolle tämä katala petos tuotti häpeää, taittoi\nmiekkansa ja itki vimmoissaan.\n\nTämä kauhea verilöyly oli merkkinä yleiseen kansannousuun. Jokainen\nriensi lippujen alle. Epätoivo terästi uudelleen kapinallisten tarmon.\nUusi armeija näkyi nousevan kuin maan alta ilmoille loihdittuna.\nKenraali Houston nimitettiin ylipäälliköksi, ja molemmilta puolin\nvalmistauduttiin äärimmäiseen ja ratkaisevaan kamppailuun.\n\n\n\n\nVIII\n\nYöleiri\n\n\nSanoimme jo, että Teksasissa oli tultu ratkaisevaan vaiheeseen.\nValitettavasti vain näytti sen tulevaisuus synkältä, voitettujen\nkohtalolta. Kapinallisten sankarillisista ponnistuksista huolimatta\ntodettiin kauhulla hyökkäysarmeijan nopea eteneminen eikä keksitty\nkeinoja sen ehkäisemiseksi. Mutta juuri tällä hetkellä, kun kaikki\nnäytti epätoivoiselta, päätti kapinallisten neuvosto, tyyni, rohkea ja\njärkkymätön, joka tunsi entistä polttavampaa vapaudenrakkautta, heittää\nhyökkääjille viimeisen ja uskalletuimman uhman.\n\nSäikähtymättä huonosta menestyksestä vastasi siis kapinallisten\nhallitus voittajan uhkauksiin julistamalla riippumattomaksi ja omien\nlakiensa turvaamaksi maan, joka melkein kokonaan oli meksikolaisten\nmiehittämä ja niin sanoaksemme näiden hallussa. Tekaistiin\nperustuslaki, luotiin väliaikainen toimeenpaneva hallintovirasto,\nmäärättiin kaikki toimenpiteet, jotka olosuhteiden vakavuus teki\nvälttämättömiksi, ja nimitettiin vihdoin kenraali Houston teksasilaisen\narmeijan ylipäälliköksi mitä laajimmin valtuuksin.\n\nMutta valitettavasti ei teksasilaista armeijaa enää ollut olemassa; sen\näskeiset tappiot olivat sen täydellisesti tuhonneet.\n\nSäännöllisen, järjestetyn armeijan puutetta korvasi kuitenkin innostus,\njoka oli tulisempi kuin koskaan ennen. Teksasilaiset olivat vannoneet\nmieluummin hautautuvansa ryöstettyjen kaupunkiensa ja kyliensä\nsuitsuaviin raunioihin kuin jälleen taipuvansa sortajan inhotun ikeen\nalle.\n\nEivätkä he olleet ainoastaan valmiit pitämään tätä valaa, vaan olivat\npäätöksensä jo toteuttaneetkin Bejarissa ja Goliadissa. Näyttäköön\nkansa kuinka lannistetulta tahansa ja olkoon se sitä todellakin\ntyranniensa silmissä, varmaa on, että kun se ponnistaa kaikki voimansa\nja keskittää ne lujaksi ja horjumattomaksi tahdoksi elää vapaana\ntai kuolla, toipuu se tappiostaan ja kohoaa vihdoin voittajana ja\nuudestisyntyneenä sen marttyyriveren huuhtelusta, jonka ylväässä\ntaistelussa vapauden puolesta orjuutta vastaan kaatuneet ovat\nvuodattaneet.\n\nTuskin oli kenraali Houston nimitetty, kun hän ryhtyi täyttämään\nvelvollisuutensa. Hän saapui Guadalupelle kolme päivää Bejarin\nlinnoituksen valtauksen jälkeen.\n\nTeksasilaiset joukot nousivat _kolmeensataan_ mieheen, jotka\nolivat kehnosti aseistettuja, kehnosti vaatetettuja ja nälkään\nkuolemaisillaan, mutta hehkuivat halusta kostaa kärsityt tappiot.\n\nVastanimitetty kenraali Houston katsoi velvollisuudekseen voittaa.\nHänen nimeään kunnioitetaan Teksasissa niinkuin Washingtonin nimeä\nYhdysvalloissa ja La Fayetten nimeä Ranskassa. Houston oli edeltäjä --\nniitä neroja, joita Jumala suvaitsee luoda, milloin tahtoo tehdä jonkun\nkansan vapaaksi.\n\nTämän kolmisatamiehisen _armeijan_ nähdessään Houston ei menettänyt\nrohkeuttaan, vaan tunsi innostuksensa päinvastoin kasvavan. Nuo\nkolmesataa miestä, urhoolliset rippeet niistä kymmenestätuhannesta\nuhrista, jotka taistelun alusta olivat kaatuneet, eivät olleet\nmenettäneet uskoaan isänmaan pelastukseen ja olivat edeltäjäinsä tavoin\nvalmiit kuolemaan sen puolesta.\n\nSe oli pyhä joukko, jolla hän tekisi ihmeitä.\n\nMutta ei kenraali Houston kuitenkaan voinut toivoa näillä\nkolmellasadalla miehellä, olivatpa he kuinka urhoollisia ja\npäättäväisiä tahansa, lyövänsä meksikolaisia, jotka saavuttamastaan\nmenestyksestä korskeina etsivät halukkaasti tilaisuutta antaa\nkapinallisille ratkaisevan iskun tuhoamalla heidän armeijansa\nviimeisetkin jäännökset.\n\nEnnenkuin uskaltautuisi taisteluun, josta epäilemättä riippuisi hänen\nmaansa kohtalo, päätti kenraali Houston luoda itselleen uuden armeijan.\nSiksi hän ei marssinut vihollista vastaan, vaan kääntyi sensijaan\nColoradon ja sitten Brazosin tienoille, polttaen ja hävittäen kaikki\nmatkallaan, siten näännyttääkseen meksikolaiset nälkään.\n\nTällä menettelyllään saavutti kenraali kaiken sen menestyksen, jota\nsiitä toivoi, ja aivan yksinkertaisesta syystä, sikäli kuin hän\nperäytyi Yhdysvaltain rajaa kohti, karttui hänen pieni armeijansa\njoka päivä uusista rekryyteistä, jotka jättivät kotinsa ja maatilansa\nliittyäkseen hänen lippujensa alle. Meksikolaisille tapahtui\npäinvastoin. Jokaisella päivämatkalla, jonka he marssivat, ajaakseen\nkapinallisia takaa, jättäytyi joitakuita pois riveistä, mikä samassa\nmäärässä heikonsi heidän voimiaan.\n\nTeksasilaisella kenraalilla oli voimakas vaikutin peräytyäkseen\namerikkalaista rajaa kohti. Hän toivoi saavansa apua kenraali\nGainesilta, joka presidentti Jacksonin käskystä oli tunkeutunut\nTeksasin alueelle Nocogdochesin kaupunkiin asti.\n\nNäin pitkälle olivat asiat kehittyneet Houstonin ja Santa-Annan\nvälillä, toisen yhä peräytyessä ja toisen edetessä, vaikka heidän\nennenpitkää täytyisikin iskeä yhteen taistelussa, joka ratkaisisi\nsuuren kysymyksen kansan vapaudesta ja orjuudesta, ja tällä kohdalta\npalaammekin kertomukseemme.\n\nKello oli noin kahdeksan illalla. Kuumuus oli kaiken päivää ollut\ntukehduttava, ja vaikka yö oli jo kauan sitten ehtinyt, ei helle\nollut suinkaan vähentynyt, vaan päinvastoin lisääntynyt. Ei tuntunut\ntuulenhenkäystäkään, ilma oli raskasta ja pilvet riippuivat alhaalla\nja vierivät sähköisinä hitaasti avaruudessa. Lyhyesti sanoen, kaikki\nennusti myrskyä.\n\nJokseenkin leveän joen partaalla, jonka uomassa kellertävä ja mutainen\nvesi juoksi alakuloisesti korkeiden, puuvillapensaiden reunustamain\nrantain välitse, nähtiin pimeässä tuikkivain tähtien lailla välkkyvät\nvähälukuisen ratsumiesosaston leiritulet.\n\nJoki oli Coloradon sivujokia, ja sen rannalle leiriytyneet miehet\nolivat teksasilaisia.\n\nHeitä oli vain viisikolmatta. Nämä viisikolmatta miestä olivat\nteksasilaisen armeijan koko ratsuväki.\n\nSillä välin kun nämä nuotioitten eteen surullisesti kyyristyneet\nmiehet, joiden vähän matkan päähän kytketyt hevoset pureskelivat\napettaan, haastelivat keskenään matalalla äänellä, istui heidän\npäällikkönsä yksinään oksista kyhätyssä, käryävän lampun valaisemassa\nhökkelissä jakkaralla, selkä nojattuna puunrunkoa vasten, käsivarret\nristissä rinnan päällä, ja tuijotti eteensä, mitään näkemättä ja syviin\nmietteisiin vaipuneena.\n\nJaguari ei enää ollut sama kiihkeä ja seikkailunhaluinen nuori mies,\njonka olemme lukijoillemme esitelleet. Kalpeat kasvot, laihtuneet\npiirteet, rypistyneet kulmakarvat, kuumeesta punoittavat silmät\nosoittivat voipumista. Usko oli yhä pysynyt elävänä hänen sydämessään,\nmutta toivo oli kuollut.\n\nHänen ympärillään alkoi tuntua kuoleman peloittava tyhjyys. Hänen\nrakkaimmat ystävänsä, hänen kannattamansa asian hartaimmat puolustajat\nolivat toinen toisensa perästä kaatuneet tässä säälittömässä\nkamppailussa. El Alférez, kapteeni Johnson, Ramirez, fray Antonio\nolivat vaipuneet veriseen hautaan. Toisten kohtalosta hän ei tiennyt,\nei ollut heistä mitään kuullut. Tuulen taivuttamana ja myrskyn\ntuivertamana tammena jatkoi hän siis yksinään pelottomasti ja uhmaavana\ntaistelua, mutta aavistaen loppunsa olevan lähellä.\n\nLaskelmainsa mukaisesti peräytyessään oli kenraali Houston uskonut\njälkijoukon johdon, siis kunniakkaimman ja vaarallisimman tehtävän,\nJaguarille, joka oli sen ottanut vastaan synkällä ilolla varmana, että\nmuiden turvallisuutta valvoessaan hän kaatuisi kunniakkaasti.\n\nMutta yö kävi yhä tummemmaksi, taivaanranta uhkaavammaksi, vaalea,\nvihmova sade alkoi hajoittaa harmaata usvaa, myrsky läheni nopeasti ja\npuhkeisi pian raivoamaan.\n\nSotamiehet odottivat pelolla myrskyn nousua ja etsivät vaistomaisesti\nsuojaa tätä luonnon myllerrystä vastaan, joka oli aivan toisella lailla\nkauhea kuin heitä uhkaavat muut vaarat.\n\nKukaan ei voi, jollei ole sitä itse kokenut, edes osapuilleen kuvailla\nmielessään amerikkalaista hirmumyrskyä, joka vääntelee puita kuin\noljenkorsia, sytyttää metsät tuleen, tasoittaa vuoria, ryöpsähdyttää\nvirrat uomistaan ja mullistaa muutamassa tunnissa maan pinnan.\n\nÄkkiä juovitti kirkas salama pimeyden ja värähtelevä ukkosenjyrähdys\nkatkaisi majesteettisen äänettömyyden, joka oli seudulla vallinnut.\nSamalla hetkellä huusi muutaman askeleen päähän leiristä tähystäjäksi\nasetettu vartija: \"Kuka siellä?\"\n\nJaguari hypähti pystyyn kuin sähköiskusta ja, kumartuen eteenpäin,\nsamalla kun koneellisesti otti ulottuvilleen lasketut aseensa, herkisti\nkorviaan.\n\nKuultiin kostealla maalla useiden hevosten kavioiden vaimentunutta\nkapsetta.\n\n\"Kuka siellä?\" huusi vartija toistamiseen.\n\n\"Ystäviä!\" vastasi joku.\n\n\"_Que gente_?\"\n\n\"Teksasilaisia!\"\n\nJaguari lähti hökkelistä.\n\n\"Aseihin!\" huusi hän omilleen. \"Älkää antako yllättää itseänne!\"\n\n\"Hehe!\" jatkoi ääni, \"enpä olekaan eksynyt jäljiltä, koska kuulen\nJaguarin puheen\".\n\n\"Häh?\" virkahti tämä kummastuneena. \"Kuka te sitten olette, joka minut\nniin hyvin tunnette?\"\n\n\"_By God_, ystävä, jonka äänen toki pitäisi olla teille tuttu.\"\n\n\"John Davis\", huudahti nuori mies riemulla, jota hän ei yrittänytkään\nsalata.\n\n\"Kas niin\", vastasi amerikkalainen iloisesti, \"tiesinhän minä, että me\npiankin ymmärtäisimme toisemme\".\n\n\"Tulkaa, tulkaa. Sallikaa hänen tulla, hän on ystävä!\"\n\nViisi, kuusi ratsumiestä ajoi leiriin ja hypähti satulasta. Samalla\nhetkellä puhkesi myrsky raivokkaana, suhahtaen kuin vesipatsas seudun\nyli, jonka ryhmyiset puut rajuilma silmänräpäyksessä tempasi juurineen\nmaasta ja kuljetti pois.\n\nTeksasilaiset olivat laittaneet hevosensa makuulle ja itse laskeutuneet\npitkäkseen niiden viereen kostealle maalle, jotta heidän päittensä\npäällä kaameasti vonkuva rajuilma koskisi heihin vähemmin.\n\nVillin suurenmoinen oli näytelmä, jonka tarjosi tämä hävitetty tienoo\nilmaa alituisesti viiltelevien kalpeiden salamain valaisemana, sillä\nvälin kun ukkonen jyrisi kumeasti taivaan avaruudessa ja yhä alempana\nliikkuvat pilvet vaelsivat kuin pakoon lyöty armeija, sähköisinä\ntoisiaan vastaan törmäillen.\n\nLähes kolmen tunnin ajan raivosi hirmumyrsky, tasoittaen kaikki\ntiellään. Vasta kello yhden tienoissa aamupuolella kävi sade vähemmän\nrankaksi, tuuli tyyntyi vähitellen, ukkonen jyrähteli enää vain pitkien\nväliaikojen perästä, ja rajuilman viime ponnistuksellaan lakaisema\ntaivas näyttäytyi sinisenä ja tähtituikkeisena. Myrsky siirtyi\nraivoamaan muille seuduille.\n\nMiehet ja hevoset nousivat, jokainen hengähti, ja koetettiin saada\nleiriin hiukan järjestystä.\n\nSe ei ollut helppoa, hökkeli oli temmattu pois, tulet sammuneet,\npolttopuut hajoitettuina sinne tänne. Mutta teksasilaiset olivat\nkaraistuja miehiä ja kauan sitten tottuneet erämaan elämän vaaroihin\nja vaivoihin. Rajuilma ei ollut heitä lannistanut, vaan päinvastoin\nlisännyt, elleipä heidän rohkeuttaan, jota heiltä ei milloinkaan\npuuttunut, niin heidän voimiaan ja kärsivällisyyttään.\n\nHe ryhtyivät reippaasti työhön, ja vajaassa kahdessa tunnissa olivat\nkaikki myrskyn tekemät tuhot korjatut, sikäli kuin heidän vaillinaiset\napuneuvonsa sen sallivat. Nuotiot olivat uudestaan sytytetyt ja hökkeli\npantu jälleen pystyyn.\n\nMuukalainen, joka sillä hetkellä olisi tunkeutunut kapinallisten\nleiriin, ei olisi saattanut aavistaa, että he aivan äsken olivat\nkokeneet niin peloittavan vesipatsaan riehunnan.\n\nJaguari oli rientänyt juttelemaan John Davisin kanssa, jonka hän\nsitä ennen oli ehtinyt vain vilahdukselta nähdä, koska oli puuttunut\nmahdollisuutta vaihtaa sanaakaan. Kun järjestys oli palautettu, meni\nhän tämän luokse ja pyysi häntä seuraamaan itseään telttaan.\n\n\"Sallikaa minun\", virkkoi amerikkalainen, \"tuoda teille kolme\ntoveriani, joiden näkeminen varmaan on teille mieluista\".\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi Jaguari, \"keitä he siis ovat?\"\n\n\"Minä en tahdo riistää teiltä iloa itse tuntea heidät\", vastasi John\nDavis hymyillen.\n\nNuori mies ei väittänyt vastaan. Hän tunsi liian hyvin vanhan\norjakauppiaan, jotta ei olisi häneen täydellisesti luottanut.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin astui John Davis tovereineen telttaan,\nniinkuin oli luvannut.\n\nJaguari hypähti riemusta heidät huomatessaan ja lähestyi heitä\ninnokkaasti, ojentaen heille kätensä.\n\nNuo miehet olivat Lanzi, Quoniam ja Musta Hirvi.\n\n\"Ohoh\", huudahti hän, \"siinäkö te vihdoinkin olette! Jumala olkoon\nkiitetty! Enää en tohtinut toivoa teidän palaamistanne.\"\n\n\"Miksikä ette?\" kysyi Lanzi. \"Koska me Jumalan armosta yhä olemme\nelossa, täytyihän teidän meitä odottaa.\"\n\n\"Niin paljon on tapahtunut eromme jälkeen, niin monta onnettomuutta\nmeitä kohdannut, niin monta ystäväämme kaatunut ja iäksi poistunut\njoukostamme, että minä, teistä mitään uutisia kuulematta, pelkäsin\nteidänkin kuolleen.\"\n\n\"Tiedätte, ystäväni\", virkkoi amerikkalainen, \"että olemme jo kauan\nolleet poissa ja että emme siis laisinkaan tiedä, mitä lähtömme jälkeen\non tapahtunut\".\n\n\"Niin, minä selostan sen teille. Minä kerron teille kaikki, mutta\nensiksi sananen, yksi ainoa.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Missä on Lujamieli?\"\n\n\"Viiden, kuuden kilometrin päässä täältä, joten te hänet pian\nsaatte nähdä. Hän minut lähetti edellään ilmoittamaan pikaisesta\nsaapumisestaan.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi nuori mies miettiväisenä.\n\n\"Siinäkö kaikki, mitä haluatte tietää?\"\n\n\"Melkein, sillä kaiketikaan ette ole kuulleet mitään uutisia...\"\n\n\"Kenestä?\" keskeytti amerikkalainen nähdessään Jaguarin epäröivän.\n\n\"Carmelasta\", virkkoi tämä vihdoin äärimmäisin ponnistuksin.\n\n\"Carmelastako?\" huudahti John Davis kummastuneena. \"Mistä me niitä\nolisimme saaneet? Lujamieli haluaa päinvastoin tiedustella niitä\nteiltä.\"\n\n\"Minulta!\"\n\n\"Noh, teidänhän täytyy tietää paremmin kuin meidän kaikkien muiden,\nkuinka se rakas lapsi jaksaa.\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä.\"\n\n\"Asia on kuitenkin hyvin selvä. Minun ei tarvitse muistuttaa teille,\nmillä tavoin meidän onnistui Mezquiten valloituksen jälkeen pelastaa\ntyttöparka, jonka se kurja oli niin halpamaisesti ryöstänyt. Muistutan\nteille vain, että samana päivänä kun Lujamieli ja minä teidän\nnimenomaisesta käskystänne lähdimme matkalle saapuaksemme Uskollisen\nSydämen luo, annettiin neitonen teidän nähtenne kapteeni Johnsonin\nhuostaan hänen vietäväkseen Galvestoniin erään kunnioitettavan\nrouvashenkilön taloon, joka oli suostunut suomaan hänelle turvapaikan.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Miksi sanotte: entä sitten?\"\n\n\"Ka, minä tiedän kaiken tuon, joten sen minulle kertominen oli\ntarpeetonta. Minähän kysyn, oletteko kuullut uutisia Carmelasta,\nsenjälkeen kun hän lähti Galvestoniin.\"\n\n\"Mutta sehän on mahdotonta, ystäväni. Kuinka me olisimme voineet\nhänestä mitään kuulla? Ajatelkaahan toki, että me lähdimme erämaahan.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi nuori mies alakuloisesti, \"hupsu minä olen,\nsuokaa minulle anteeksi\".\n\n\"Mikä teitä vaivaakaan, ystäväni? Miksi noin kalpenette? Miksi kuvastuu\nsilmistänne moinen levottomuus?\"\n\n\"Ah\", huokasi toinen, \"se johtuu siitä, että ette ole kuulleet mitään\ndoña Carmelasta. Mutta minä olen kuullut hänestä uutisia.\"\n\n\"Tekö, ystäväni?\"\n\n\"Niin, minä.\"\n\n\"Siitä on kai pitkä aika?\"\n\n\"Ei, se tapahtui vasta eilen illalla\", virkkoi hän katkerasti nauraen.\n\n\"Minä en teitä laisinkaan ymmärrä.\"\n\n\"No, kuunnelkaa sitten. Se, mitä teille kerron, on pian sanottu, mutta\nse on tärkeää, sen vakuutan.\"\n\n\"Kuuntelen teitä.\"\n\n\"Me olemme, kuten tietänette, vapausarmeijan jälkijoukkona.\"\n\n\"Niin, minä tiesin sen, ja sepä juuri auttoikin minut jäljillenne.\"\n\n\"Hyvä on. Niinpä ei kulu päivääkään, ettemme vaihtaisi laukauksia tai\nsapeliniskuja meksikolaisten kanssa.\"\n\n\"Jatkakaa.\"\n\n\"Eilen -- näette, että uutinen ei ole vanha, koska on kulunut vasta\nmuutamia tunteja -- hyökkäsi äkkiä kimppuumme nelisenkymmentä\nmeksikolaista ratsumiestä. Kello oli noin kolme iltapäivällä, kenraali\nHouston oli armeijan pääjoukon kanssa menemässä joen yli, ja meille\noli annettu määräys vastustaa hinnalla millä tahansa, suojellaksemme\nperäytymistä. Se määräys oli tarpeeton. Meksikolaiset nähdessämme me\nhyökkäsimme vimmatusti heidän kimppuunsa, ja kahakka syntyi heti.\nMuutaman minuutin käsikähmän jälkeen meksikolaisten rivit alkoivat\nhorjua, ja pian käänsivät he ratsunsa, jättäen pari, kolme ruumista\ntaistelutanterelle. Koska olimme liian heikot ajamaan vihollista takaa,\nannoin minä peräytymiskäskyn sotilailleni ja olin aikeissa itsekin\nperäytyä, kun samassa kaksi pakenevaa, kaksi meksikolaista ratsumiestä,\nkeskeytti pakonsa, pysähtyi ja sapeliensa päähän sidotuilla\nnenäliinoillaan minulle tiedoitti, että halusivat neuvotella. Minä\nlähestyin noita kahta miestä, jotka pikemmin näyttivät rosvoilta\nkuin sotureilta, ja kysyin mitä halusivat, jolloin toinen heistä,\nkookasvartaloinen ja villi-ilmeinen, heti vastasi:\n\n\"-- 'Tehdä teille palveluksen, jos olette Jaguari, niinkuin luulen.'\n\n\"-- 'Olen kyllä Jaguari', vastasin minä, 'mutta mikä on teidän nimenne?\nKuka te olette?'\n\n\"-- 'Vähätpä siitä, kuka minä olen, jos aikomukseni ovat rehelliset.'\n\n\"-- 'Täytyy toki tietää ne aikomukset?'\n\n\"-- 'Hm', virkahti hän, 'olettepa te epäluuloinen, veikkoseni!'\n\n\"-- 'Noh, Sandoval', keskeytti toinen ratsumies naisellisen vienolla\näänellä, puuttuen äkkiä keskusteluun, 'älä noin koukuttele, vaan\npuhukaamme puhuttavamme'.\n\n\"-- 'En parempaa pyydäkään', vastasi toinen jurosti, 'mutta tämä\nherrasmies pakottaa minut luikerteluun'.\n\n\"-- Toinen ratsumies kohautti halveksivasti hymyillen olkapäitään ja\nvirkkoi, minua kohti kääntyen:\n\n\"-- 'Sanalla sanoen, caballero, tässä on paperi, jonka muuan\nteille erittäin mielenkiintoinen henkilö on pyytänyt meitä teille\ntoimittamaan.'\n\n\"-- Minä tartuin nopeasti paperiin ja olin sen avaamaisillani, kun\nsalainen aavistus vihjaisi minulle onnettomuudesta.\n\n\"-- 'Ei', ehkäisi meksikolainen innokkaasti, tarttuen käsivarteeni,\n'odottakaa siksi, kun olette palannut omienne luo, ennenkuin luette\nkirjeen'.\n\n\"-- 'Niin menettelenkin', vastasin minä; 'mutta ette suinkaan\ntarkoittane, että tekisitte minulle mitään palvelusta ilmaiseksi?'\n\n\"-- 'Miksikä en?'\n\n\"-- 'Siksi, että ette minua tunne ja että teillä täytyy olla perin vähän\nmielenkiintoa minuun.'\n\n\"-- 'Kenties', vastasi ratsumies, 'mutta älkäähän sentään velvoittautuko\nmihinkään, ennenkuin tiedätte, mitä tämä kirje sisältää.' Sitten hän\nantoi merkin toverilleen, ja keveästi kumarrettuaan lähtivät molemmat\ntäyttä laukkaa, jättäen minut melkoisesti kummastuneeksi tavasta,\njolla tämä merkillinen kohtaus oli päättynyt, ja hypistelemään niin\nomituisella tavalla saamaani paperia, jota en vielä tohtinut avata.\"\n\n\"Ihmeellistä kylläkin\", jupisi amerikkalainen, \"ja mitä te teitte,\nsitten kun puhuttelijat olivat jättäneet teidät yksiksenne?\"\n\n\"Minä seurasin heitä varsin kauan silmilläni, mutta sitten\nmuistutti minua äkkiä velvollisuudestani pari vierestäni kajahtavaa\nkiväärinlaukausta, joiden luodit vinkuivat korvissani. Minä kumarruin\nhevoseni kaulaa vasten, iskin kannukset kylkiin ja palasin täyttä\nlaukkaa leiriin. Tuskin olin sinne saapunut, kun levottomuudesta ja\nuteliaisuudesta palaen avasin kirjeen.\"\n\n\"Ja se oli?\"\n\n\"Carmelalta.\"\n\n\"_By God_\", huudahti amerikkalainen lyöden nyrkillään pöytään, \"siitä\nolisin lyönyt vetoa!\"\n\n\n\n\nIX\n\nSandoval\n\n\n\"Niin\", jatkoi Jaguari hetkisen päästä, ääni murtuneena, \"kirje oli\nkokonaan Carmelan käsialaa. Arvaatteko, mitä hän kertoi? Tahdotteko sen\ntietää?\"\n\nAmerikkalainen vilkaisi ympärilleen.\n\n\"Oh\", huudahti Jaguari hiukan rajusti, \"mitäpä sillä väliä? Eivätkö\nnämä kunnon pojat ole ystäviämme, uskollisia ja parhaita ystäviä? Mitä\nhyödyttäisi heiltä salata asiaa, joka minun ehkä huomenna täytyisi\nheille ilmoittaa?\"\n\nJohn Davis kumarsi.\n\n\"Käsitätte ajatukseni vallan väärin\", sanoi hän; \"minä en pelkää\nnäitä, jotka ovat täällä saapuvilla, vaan niitä, jotka ehkä ulkona\nkuuntelevat\".\n\nNuori mies pudisti päätänsä.\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän. \"Älkää pelätkö mitään, John Davis, vanha ystäväni.\nKukaan ei meitä kuuntele.\"\n\n\"Lukekaa siis kirje, sillä minä palan halusta tuntea sen sisällyksen.\"\n\nVaikka hämärä alkoi juovittaa taivaanrantaa kaikilla prisman väreillä,\nei aamusarastus ollut vielä kyllin kirkas, että olisi voinut lukea\nilman jonkinlaista valaistusta. Lanzi otti lampun, jonka käryävä\nsydän hehkui hiilenä, paljon valoa levittämättä, niisti sen rohkeasti\nsormillaan ja piti sitä Jaguarin kasvojen kohdalla.\n\nHetkisen epäröityään veti tämä samettinuttunsa sivutaskusta likaisen ja\nrypistyneen paperin, avasi ja luki sen:\n\n    \"_Teksasin sissipäällikölle, liikanimeltä Jaguari_.\n\n    Jos todella tunnette minua kohtaan sitä harrasta kiintymystä,\n    josta niin usein olette halunnut antaa minulle todistuksia, niin\n    pelastakaa ystävänne tytär. Lähdettyäni Galvestonista, mennäkseni\n    isääni etsimään, jouduin julmimman viholliseni käsiin. Minä\n    kiinnitän toivoni enää vain kahteen henkilöön maailmassa, teihin\n    ja eversti Melendeziin. Isä on liian kaukana voidakseni odottaa\n    tehokasta apua häneltä, ja hänen elämänsä on minulle liian\n    kalliskin suostuakseni panemaan sen vaaranalaiseksi, tapahtuipa\n    mitä tahansa. Minä luotan teihin kuin Jumalaan. Pettäisittekö\n    toivoni!\n\n                                             Lohduton Carmela.\"\n\n\"Hm\", virkahti amerikkalainen, \"siinäkö kaikki?\"\n\n\"Ei\", vastasi nuori mies, \"tämän alle on kyhätty toinen kirje\".\n\n\"Ahaa! Carmelaltako?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Keneltä sitten?\"\n\n\"En tiedä; siinä ei ole nimimerkkiä.\"\n\n\"Ettekö aavistakaan?\"\n\n\"Kenties... Mutta ennenkuin teille sanon, ketä kirjoittajaksi arvelen,\nlukisin teille mielelläni tämän toisenkin kirjeen.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Tietääkseni, oletteko samaa mieltä ja tukevatko aavistuksenne omiani.\"\n\n\"Hyvä, minä ymmärrän. Lukekaa.\"\n\nJaguari otti puoliksi kokoonkääntämänsä paperin jälleen käteensä ja\nluki:\n\n    \"Tämän kahdessa kappaleessa laaditun kirjeen osoittaa doña\n    Carmela kahdelle henkilölle, señor Jaguarille ja eversti\n    Melendezille. Toista kaksoiskappaletta ei vielä ole saatettu\n    perille. Minä odotan sitä ennen Jaguarin vastausta. Hänestä\n    riippuu ei ainoastaan nuoren, joka suhteessa mielenkiintoisen\n    neitosen pelastaminen, vaan myöskin sen asian voitollinen\n    ratkaisu, jonka puolesta hän niin urheasti taistelee.\n    Siihen tarvitaan hänen puoleltaan vain pieni, helppo toimenpide:\n    olisi saavuttava aamulla kello kahdeksan ja yhdeksän välillä\n    Cueva del Venadon eteen. Mies lähtee luolasta ja ilmoittaa,\n    millä ehdoilla suostuu avustamaan häntä tässä kaksinkertaisessa\n    yrityksessä. -- Tervehdys asian ymmärtävälle!\"\n\nJaguari käänsi paperin jälleen kokoon ja pisti sen takaisin nuttunsa\ntaskuun.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kysyi amerikkalainen toistamiseen.\n\n\"Tällä kertaa kylläkin\", vastasi nuori mies. \"Mitä tästä kirjelmästä\nnyt ajattelette?\"\n\n\"_By God!_ Luulen, että sen kyhääjä on sama, joka teille kirjeen toi.\"\n\n\"Siinä olemme yhtä mieltä, sillä niin minäkin arvelen. Ja mitä minun\nteidän käsityksenne mukaan tulisi tehdä?\"\n\n\"Ah, se kysymys on edellistä vaikeampi. Asia on vakava!\"\n\n\"Ajatelkaa, että on kysymys Carmelasta.\"\n\n\"Kyllähän sen tiedän. Mutta muistakaa, että tuo kohtaus saattaa olla\nteille viritetty ansa.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa?\"\n\n\"Teidän kaappaamiseksenne, _by God_!\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Entäkö sitten?\"\n\n\"Niin, edellyttäen, että siihen olisi kätketty ansa, niin mitä siitä\njohtuisi?\"\n\n\"Ensiksikin, että te joutuisitte vangiksi, ja toiseksi, että Teksas\nmenettäisi yhden hartaimmista puolustajistaan. Lyhyesti sanoen, teidän\nasemassanne minä en menisi. Se on minun suora ja koristelematon\nneuvoni.\" Ja kääntyen läsnäolevien puoleen, jotka hänen astuttuaan\nsisälle olivat pysähtyneet äänettöminä ja hievahtamatta, hän kysyi\nheiltä: \"Mitä sitten te tästä ajattelette, señores?\"\n\n\"Olisi mieletöntä luottaa mieheen, jota ei tunne ja jolla saattaa olla\nhäijyt elkeet\", sanoi Lanzi.\n\n\"Täytyy jäädä tänne\", säesti Quoniam.\n\n\"Antilooppi on eläimistä hupsuin, mutta sen vaisto käskee sitä\nkuitenkin välttämään metsästäjiä\", virkkoi comanchipäällikkö\nmielevästi. \"Parasta, että veli jää ystäviensä luo.\"\n\nJaguari harppoi kojun lattialla, ilmeisesti ristiriitaisin tuntein ja\nkuumeisen levottomana, sillä välin kun kukin lausui mielipiteensä.\n\n\"Ei\", huudahti hän hurjanlaisesti ja pysähtyen äkkiä, \"minä en jätä\ndoña Carmelaa pulaan! Hänen kutsuessaan minua avukseen olisi se\nhalpamaista. Minä en petä hänen toivomustaan, tapahtukoon mitä tahansa,\nvaan lähden Cueva del Venadoon.\"\n\n\"Miettikäähän toki, ystäväni\", varoitti John Davis.\n\n\"Minä olen miettinyt mietittäväni ja tahdon pelastaa doña Carmelan\nhenkenikin uhalla.\"\n\n\"Te ette sitä tee, ystäväni\", toisti amerikkalainen säveästi.\n\n\"Ja miksi en sitä tekisi?\"\n\n\"Siksi, että kunniantunto sen kieltää, koska sydämenasioiden ohella on\nmyös velvollisuus, yksityisten tunteiden ohella yhteisetu. Jälkijoukon\njohtajana te vastaatte armeijan turvallisuudesta. Jos saisitte surmanne\ntai teidät otettaisiin vangiksi, joutuisi sotajoukko perikatoon tai\nainakin vaaraan. Siitä syystä ette voi sitä tehdä, ystäväni.\"\n\nJaguari painoi päänsä alas ja lysähti masentuneena jakkaralle.\n\n\"Mutta mitä sitten on tehtävä, hyvä Jumala! Mitä tehtävä?\" jupisi hän\nepätoivoissaan.\n\n\"Toivottava!\" vastasi John Davis, antaen ystävilleen merkin, jonka nämä\nymmärsivät (sillä he poistuivat heti kojusta). \"Jaguari, ystäväni,\nveljeni\", jatkoi hän, \"minunko siis täytyy teitä rohkaista, teitä,\nleijonansydämistä miestä, joka olette niin urhea taistelussa ja aina\nolette pää pystyssä uhmannut vastoinkäymisiä? Tahdotteko siis asettaa\nvaakakuppiin naisenlemmen isänmaanrakkautta vastaan? Tahdotteko itkeä\nmenetettyä lempeänne, vangittua tai kuollutta armastanne, silloin\nkun isänmaanne kukistuu sortajainsa toistuvista iskuista ja teidän\nväistyessänne tai vain epäröidessännekin loppuun asti uhrautua\nkunniakkaalle asiallenne huomenna ehkä tämä rakas Teksas, joka on\ntoivottomassa taistelussaan vuodattanut heleintä ja kalleinta vertaan,\niäksi haudattaisiin teidän tähtenne viimeisten poikainsa ruumiiden\nalle! Veli, veli, hetki on äärettömän tärkeä, pitää pelastaa isänmaa,\ntämä äiti, jonka täytyy niin monesta syystä olla teille rakas, tai\nkaatua yleishyvän puolesta. Yhteinen onni on asetettava vähäisten ja\nitsekkäisten intohimojen yläpuolelle. Epäröiminen on kavaltamista!\nYlös, veli, älkääkä häväiskö itseänne halpamaisella heikkoudella!\"\n\nNuori mies nousi nämä ankarat sanat kuullessaan pystyyn kuin käärmeen\npistämänä, mutta sammutti nopeasti katseensa leimahtavan salaman, ja\nmurheellinen hymy levisi kuin suruharso hänen kauniille kasvoilleen.\n\n\"Kiitos, veli!\" vastasi hän tarttuen John Davisin käteen ja\npuristaen sitä lujasti, \"Kiitos, että olette muistuttanut, minulle\nvelvollisuuttani. Minä kuolen paikallani.\"\n\n\"Ah, nyt vihdoinkin tunnen teidät jälleen!\" huudahti amerikkalainen\nriemastuneena. \"Tiesinhän minä hyvin, että sydämenne ei jäisi kuuroksi\nvelvollisuuden kutsulle ja että te kantaisitte kunniakkaan uhrinne\nloppuun asti.\"\n\nNuori mies huokasi syvään, mutta hän ei tuntenut itsellään olevan\nvoimia vastata tähän ylistykseen, jota ei mielestään ansainnut.\n\nSillä hetkellä kuultiin ulkoa aseiden kalinaa ja hevosten kavioitten\nkapsetta.\n\n\"Mitähän on tekeillä?\" kysyi Jaguari.\n\n\"En tiedä\", vastasi amerikkalainen; \"mutta kaipa se pian meille\nselviää\".\n\nVartija oli tosiaankin huutanut: \"kuka siellä?\" johon huutoon oli ulkoa\nvastattu, ja sitten oli ratsastaja saapunut leiriin.\n\n\"Lähetti\", virkkoi Lanzi, ilmestyen kojun ovelle.\n\n\"Lähettikö?\" tutkaisi Jaguari, luoden kummastuneen katseen John\nDavisiin.\n\n\"Kenties se on apu, jota Jumalalta odotatte ja jonka hän teille nyt\ntoimittaa\", vastasi amerikkalainen.\n\nNuori mies hymyili epäluuloisesti, mutta lausui kääntyen Lanzia kohti:\n\n\"Käskekää hänet sisälle.\"\n\n\"Tulkaa, señor\", virkkoi mestitsi kääntyen vielä näkymättömän henkilön\npuoleen; \"päällikkö on valmis ottamaan teidät vastaan\".\n\nLanzi poistui, tehden tilaa tulijalle, joka heti astui sisälle.\n\nJaguari säpsähti tuntiessaan hänet. Mies oli Sandoval, sama, joka eilen\noli jättänyt hänelle kirjeen.\n\nSandoval tervehti sirosti molempia henkilöitä, joiden pariin saapui.\n\n\"Minun näkemiseni kaiketi kummastuttaa teitä, caballero\", virkkoi hän\nhymyillen Jaguarille.\n\n\"Sen myönnän\", vastasi tämä, yhtä sirosti tervehtien kuin vieraskin.\n\n\"Asia on kuitenkin varsin yksinkertainen. Minä pidän selvästä ja\nsuorasta pelistä. Kirjeessä, joka minulla itselläni oli kunnia teille\neilen jättää, ehdotin kohtausta Venadon luolalla tärkeiden asiain\npohtimista varten, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä te minulle ehdotitte kohtausta.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi Sandoval hänelle ominaiseen kursailemattomaan ja\nhuolettoman rohkeaan sävyyn, \"olimme tuskin eronneet, kun mieleeni\njuolahti jotakin\".\n\n\"Ah, olisiko epähienoa kysyä teiltä, mitä se oli?\"\n\n\"Ei suinkaan. Minä mietin, että nykyisissä olosuhteissamme, siinä\nasemassa, jossa olemme toistemme suhteen, ja kun minulla ei ole kunniaa\nolla teille tunnettu, saattaisi tapahtua, että ette luottaisi minuun\nniin täydellisesti kuin ansaitsen ja jättäisitte minut ilman aikojani\nluolassa värjöttelemään.\"\n\nMolemmat kapinalliset vaihtoivat keskenään katseen, jonka Sandoval\nohimennen huomasi.\n\n\"Ahaa\", virkkoi hän nauraen. \"Näyn arvanneen oikein. Sanalla sanoen\ntoistan teille, että kun meillä oli tärkeitä asioita keskusteltavana,\npäätin itse tulla avoimesti teitä tapaamaan poistaakseni moisen\nvaikeuden.\"\n\n\"Siinä teitte hyvin, ja minä kiitän teitä.\"\n\n\"Ei mitään kiittämistä, minä toimin tässä asiassa yhtä paljon itseni\nkuin teidän hyväksenne.\"\n\n\"Vaikkapa niinkin, on menettelynne silti yhtä rehellistä. Ette siis\nolekaan lähetti?\"\n\n\"En ensinkään. Minä vain katsoin välttämättömäksi naamioitua sillä\nnimityksellä, päästäkseni helpommin leiriin ja teidän puheillenne.\"\n\n\"Eipä väliä. Niin kauan kuin viivytte meidän luonamme, pidetään teitä\nneuvottelijana ja kohdellaan sellaisena. Älkää siis pelätkö.\"\n\n\"Mitäpä minä pelkäisin? Teidän kunniannehan on minulle takuuna!\"\n\n\"Kiitän teitä siitä hyvästä käsityksestä, jonka minusta lausuitte.\nLuottamustanne minä en petäkään. Ja jos te katsotte sopivaksi, käymme\nnyt asiaan.\"\n\n\"Perin kernaasti\", vastasi Sandoval, hiukan epäröiden ja luoden\narastelevan katseen amerikkalaiseen.\n\n\"Tämä caballero on harras ystäväni\", vastasi Jaguari, tajuten\npuhuttelijansa katseen, \"joten voitte huoleti haastaa hänen kuultensa\".\n\n\"Hm\", virkkoi Sandoval kohauttaen päätänsä, \"äitini, joka oli hurskas\nnainen, toisteli minulle aina, että kahden riittäessä jotakin asiaa\npohtimaan on kolmannen läsnäolo tarpeeton\".\n\n\"Äitinne oli oikeassa, caballero\", vastasi John Davis nauraen, \"ja\nkoska teistä on niin vastenmielistä, että minä jäisin kuuntelijaksi,\nniin poistun\".\n\n\"Minulle itselleni on aivan samantekevää, kuunteletteko vai ette\",\nvirkkoi Sandoval huolettomasti; \"pyyntöni esitän vain tämän\nherrasmiehen vuoksi, joka ei toki halunne, että kukaan muu on sanoja\nkuulemassa\".\n\n\"Jos se tosiaan on teidän ainoa syynne\", vastasi Jaguari, \"niin voitte\npuhua, sillä minä toistan teille, että minulla ei ole mitään salattavaa\ntältä caballerolta\".\n\n\"Hyvä sitten\", virkkoi Sandoval.\n\nHän istahti jakkaralle, kiersi savukkeen maissinlehdestä, sytytti\nsen lampusta, jonka valo oli tullut aivan tarpeettomaksi hetki\nhetkeltä kirkastuvan päivän hohteessa, ja kääntyi huolettomana kahteen\npuhetoveriinsa.\n\n\"Señores\", puhui hän, pölläyttäen paksun savupilven suustaan\nja sieraimistaan, \"on tarpeellista, että tiedätte minun olevan\ntunnustettuna päällikkönä lukuisilla ja uljaalla joukolla henkipattoja\ntai rosvoja -- miten vain suvaitsette heitä nimittää, -- jotka niin\nsanottu kunniallinen kaupunkilaisväestö on luullut häväisevänsä\nmainitsemalla heitä savannien perkaajiksi eli preirierosvoiksi -- yhtä\nvalheellisia nimityksiä kumpikin\".\n\nTämän kummallisen ja röyhkeän huolettomasti tehdyn tunnustuksen\nkuullessaan säpsähtivät molemmat miehet ja vilkaisivat toisiinsa\njokseenkin hämmästyneinä.\n\nRosvo huomasi silmäkulmainsa alta tuon kaksinaisen eleen ja jatkoi\nsisällisesti mielissään sanojensa vaikutuksesta.\n\n\"Ymmärtääksenne sen, mitä seuraa, oli välttämätöntä, että tunnette\nyhteiskunnallisen asemani\", sanoi hän.\n\n\"Hyvä\", keskeytti John Davis, \"mutta mikä on aiheuttanut toimenpiteen,\njota varten olette luoksemme saapunut?\"\n\n\"Siihen on kaksi tärkeää syytä\", vastasi Sandoval lyhyesti. \"Ensiksikin\nhaluan kostaa ja toiseksi tahdon ansaita sievoisen rahasumman\nmyymällä teille ensimmäisessä taistelussa mahdollisimman kalliista\nsen _cuadrillan_ avustuksen, jonka päällikkönä minulla on kunnia olla\nja johon kuuluu kolmekymmentä hyvin aseistettua miestä oivallisine\nratsuineen.\"\n\n\"Jatkakaahan siis, mutta puhukaa lyhyeen, sillä meillä on kiire.\"\n\n\"Älkää pelätkö! Liikeasioissa ymmärretään puolesta sanasta. Kuinka\npaljon tarjoatte minulle cuadrillastani?\"\n\n\"En voi mieskohtaisesti sopia kanssanne asiasta\", sanoi Jaguari, \"minun\ntäytyy kysyä ylikenraalin mielipidettä\".\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Ilmoittakaahan minulle vain vaatimanne summa, niin alistan asian\nkenraalin ratkaistavaksi.\"\n\n\"Hyvä, te maksaisitte minulle viisikymmentätuhatta piasteria [noin\n2,500,000 markkaa]. Puolet käteisesti ja loput sitten, kun taistelu on\nvoitettu. Näette, että en ole liiaksi vaatelias.\"\n\n\"Hintanne on kohtuullinen, mutta millä tavoin voimme toistemme kanssa\nkeskustella?\"\n\n\"Mikään ei ole helpompaa. Milloin haluatte haastella kanssani,\ntarvitsee teidän vain sidottaa punaiset nauhakkeet ratsumiestenne\nkeihäiden päähän. Minä puolestani menettelen samoin, milloin minulla on\nteille tärkeä tiedonanto.\"\n\n\"Se on siis sovittu. Siirtykäämme nyt siihen toiseen asiaan.\"\n\n\"Kas niin! Eräänä päivänä muuan munkki, nimeltään fray Antonio, toi\nhaavoitetun miehen luokseni.\"\n\n\"Valkoisen Nylkijän?\" huudahti John Davis.\n\n\"Tunnetteko hänet?\" kysyi rosvo.\n\n\"Kyllä, jatkakaa vain.\"\n\n\"Hän on korskea veitikka, eikö totta?\"\n\n\"Siitä olen teidän kanssanne aivan samaa mieltä.\"\n\n\"No niin, joka tapauksessa otin hänet vastaan kuin veljen, kohdellen\nhäntä parhaani mukaan. Ja tiedättekö, mitä hän teki?\"\n\n\"En aavistakaan.\"\n\n\"Hän yritti houkutella toverini uskottomuuteen ja syrjäyttää minut.\"\n\n\"Ohoh, olipa se jo liikaa!\"\n\n\"Eikö ollutkin? Mutta onneksi minä pidin häntä silmällä ja sain\nväistetyksi iskun. Samaan aikaan kenraali Santa-Anna teki minulle\nehdotuksen, että astuisimme vapaajoukkona hänen palvelukseensa.\"\n\n\"Äh\", murahti Jaguari inhoten.\n\n\"Se ei ollut juuri viekoittelevaa\", virkkoi rosvo, erehtyen nuoren\nmiehen huudahduksesta, \"mutta minulla oli oma tuumani\".\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Se, joka minulla vastikään oli kunnia teille esittää.\"\n\n\"Ahaa, hyvä on...\"\n\n\"Valitsin siis joukkueestani kolmekymmentä päättäväistä miestä ja\nlähdimme meksikolaisen armeijan riveihin. No, peijakas, maksua vastaan\ntietenkin!\"\n\n\"Ka, sehän oli peräti reilua menettelyä.\"\n\n\"En laiminlyönyt ottaa mukaani sitä pahuksen ukkoa, kun en tahtonut\njättää häntä jälkeeni, ymmärrättehän.\"\n\n\"Ettepä tietenkään.\"\n\n\"Matka kului levollisesti näihin viime päiviin asti, kunnes minä\nsamoillessani oikealle ja vasemmalle kaappasin nuoren tytön, joka vain\nkolmen palkkaamansa miehen saattamana pyrki teksasilaisen armeijan\nluo. Saattajat jättivät hänet raukkamaisesti ensimmäisen laukauksen\npamahtaessa.\"\n\n\"Carmela-parka\", jupisi Jaguari.\n\n\"Älkää surkutelko häntä, vaan pikemminkin iloitkaa, että hän joutui\nminun käsiini. Ken tietää, mitä joku toinen olisi hänelle tehnyt?\"\n\n\"Se on totta, jatkakaa.\"\n\n\"Minä en muuta pyytänyt kuin sallia tyttörukan jatkaa matkaansa, mutta\nNylkijä vastusti sitä. Hän näkyi tunteneen neitosen, sillä hänet\nnähdessään hän oli huudahtanut: 'Hohoo, tällä kertaa hän ei pääse\nkäsistäni!' Onko selvää?\"\n\nMolemmat miehet nyökäyttivät myöntävästi päätänsä.\n\n\"Mutta minullehan vanki kuului, koska minä olin hänet tavoittanut.\"\n\n\"Ah\", äännähti Jaguari, huokaisten helpotuksesta.\n\n\"Niin, enkä minä mistään hinnasta suostunut häntä luovuttamaan\nNylkijälle.\"\n\n\"Hyvä, teitte oikein hyvin, te olette kunnon mies.\"\n\nRosvo hymyili kainosti.\n\n\"Olenpahan mitä olen\", sanoi hän; \"mutta kun liittolaiseni näki, etten\nhalunnut hänelle luovuttaa kaunista vankiani, ehdotti hän kauppaa!\"\n\n\"Millaista?\"\n\n\"Hän tarjosi minulle viisikolmatta unssia kultaa ehdolla, etten koskaan\npäästäisi vankiani vapaaksi.\"\n\n\"Ja te suostuitte?\" huudahti Jaguari kiihkeästi.\n\n\"Peijakas! Liikeasiat ovat liikeasioita, ja viisikolmatta kultaunssia\non sievä summa.\"\n\n\"Roisto!\" kivahti nuori mies, nousten rajusti tuoliltaan.\n\nJohn Davis pidätti häntä ja painoi hänet jälleen istumaan.\n\n\"Malttakaa mielenne\", hillitsi hän.\n\n\"Hm\", jupisi Sandoval, \"te olette hiton kuumaverinen! Sitouduin olemaan\npäästämättä häntä vapaaksi, se on totta, vaan en estämään häntä\npakenemasta. Enkö teille sanonut, että minulla oli tuuma.\"\n\n\"Sanoitte kyllä.\"\n\n\"Nuori tyttö herätti minussa mielenkiintoa. Hän itki. Olenhan hiton\ntyperä, mutta minä en kernaasti näe naisten itkevän, en siitä\npäivästä asti kun... Mutta eihän tämä kuulu asiaan\", virkkoi hän,\npalaten kertomukseensa. \"Tyttö siis sanoi minulle nimensä ja jutteli\nelämäntarinansa. Hellyin vastoin tahtoani, varsinkin kun samalla näin\nkostoni hetken sarastavan.\"\n\n\"Ehdotatte siis, että ryöstäisin hänet pois?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Kuinka paljon minulta siitä vaaditte?\"\n\n\"En mitään\", vastasi rosvo ylväin epäitsekkyyden elein.\n\n\"Eihän se liene mahdollista?\"\n\n\"Asia on niinkuin sanoin. Minä vain asetan teille kaksi ehtoa.\"\n\n\"Ahaa, siinäpä sitä ollaan!\"\n\nRosvo hymyili mitään vastaamatta.\n\n\"Tarkastakaamme ehtojanne\", jatkoi nuori mies.\n\n\"Jotta ette saattaisi minua tarpeettomasti vaaraan, ryöstätte te\nneitosen vasta ensimmäisen taistelun jälkeen, jolloin minä siirryn\nteidän puolellenne. Ja olkaa varma, että siihen ei pitkää aikaa kulu,\njos voin uskoa eräitä aavistuksiani.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, suostun siihenkin! Entä toinen ehto?\"\n\n\"Toinen on, että vannotte vapauttavanne minut Valkoisesta Nylkijästä ja\ntappavanne hänet tavalla tai toisella.\"\n\n\"Vannon vielä senkin, mutta sallikaa minun nyt tehdä eräs kysymys.\"\n\n\"Olkaa hyvä.\"\n\n\"Koska te niin suuresti vihaatte tuota miestä, niin miksi ette häntä\nitse surmaa? Tilaisuuksia siihen ei teiltä toki liene puuttunut.\"\n\n\"Eipä suinkaan, sata kertaa olisin sen voinut tehdä.\"\n\n\"Miksi ette siis ole tehnyt?\"\n\n\"Haluatteko sen tietää?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ka siksi, että se mies on ollut vieraanani, nukkunut kattoni alla\nja vieressäni, syönyt ja juonut pöydässäni. Mutta sen, mitä minun ei\nsovi tehdä, voivat toiset tehdä minun asemastani. Jääkää nyt hyvästi,\nseñores! Milloin annatte minulle lopullisen vastauksen?\"\n\n\"Vielä tänä iltana. Muutaman tunnin päästä olen puhutellut kenraalia.\"\n\n\"Siis näkemiin, iltaan asti!\"\n\nJa kumartaen sirosti molemmille miehille, hän lähti levollisesti\nkojusta, nousi ratsunsa selkään ja karautti täyttä laukkaa kentälle,\njättäen toiset ihmeihinsä tästä järkkymättömästä röyhkeydestä ja\nperinpohjaisesta paatuneisuudesta.\n\n\n\n\nX\n\nUskollisen Sydämen tarina\n\n\nKidutusnäytelmän jälkeen, josta olemme aikaisemmin kertoneet, oli\nUskollinen Sydän ystäviensä, nimittäin Lanzin, Lujamielen ja Quoniamin,\nkanssa palannut taloonsa. Fray Antonio oli vielä samana iltana lähtenyt\nkylästä viedäkseen Jaguarille tiedon siitä hyvästä vastaanotosta, joka\ncomanchien puolelta oli tullut hänen toveriensa osaksi.\n\nValkoiset istuutuivat alakuloisina jakkaroille ja olivat kotvan aikaa\nääneti. Hirveät kidutukset, joilla Hyppivää Pantteria oli rääkätty,\nolivat vaikuttaneet heihin syvemmin kuin he kehtasivat tunnustaa. Se\nolikin todellakin ollut kauhistava ja inhoittava näytelmä miehille,\njotka olivat tottuneet uljaasti taistelemaan vihollisiaan vastaan\nja taistelun jälkeen rientämään haavoitettujen avuksi, kysymättä,\nkuuluivatko nämä voittajiin vai voitettuihin.\n\n\"Hm\", murahti Quoniam, \"häijyä rotua ne punanahat!\"\n\n\"Kaikki rodut ovat samanlaisia\", vastasi Lujamieli, \"milloin saavat\nhillittömästi antautua intohimojensa valtaan\".\n\n\"Valkoiset ovat vielä julmempia kuin punaihoiset\", huomautti Uskollinen\nSydän, \"koska he toimivat harkiten\".\n\n\"Totta kyllä\", myönsi John Davis; \"mutta sittenkin olimme kauhean\nnäytelmän katselijoina\".\n\n\"Niin\", virkkoi Lujamieli, \"kauhea on oikea sana\".\n\n\"Kuulehan\", sanoi Uskollinen Sydän vaihtaakseen puheenaihetta, \"etkö\nsinä minulle maininnut, ystäväni, että sinulla oli joku tärkeä\ntiedonanto minulle tuotavana? Arvelen, että hetki sen esittämiseen on\ntullut.\"\n\n\"Olen siinä tosiaan jo liiankin kauan viivytellyt. Sitäpaitsi\nodotettaneen minun palaamistani levottomasti, jolleivät aavistukseni\npetä.\"\n\n\"Hyvä, puhu, kukaan ei tule meitä häiritsemään. Meillä on siis aivan\nriittävästi aikaa.\"\n\n\"Oh, minun sanottavani on lyhyt, tahdonhan vain pyytää sinua\nviimeistelemään työn, jonka vuoksi jo olet ponnistellut.\"\n\n\"Tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan, että olen tullut pyytämään apuasi teksasilaisille sodassa\nMeksikoa vastaan.\"\n\nNuoren metsästäjän otsa synkistyi, hänen kulmakarvansa rypistyivät, ja\nhän oli muutaman minuutin vaiti.\n\n\"Kieltäytyisitkö?\" kysyi Lujamieli levottomasti.\n\nUskollinen Sydän pudisti päätänsä.\n\n\"En\", virkkoi hän; \"sydämessäni vain tunnen vastahakoisuutta uudestaan\nyhtyä valkoisiin ja -- tunnustaisinko sen sinulle? -- taistella\nmaanmiehiäni vastaan\".\n\n\"Maanmiehiäsikö?\"\n\n\"Niin, minä olen meksikolainen, Sonorassa syntynyt.\"\n\n\"Ah\", äännähti metsästäjä pettymyksen ilmein.\n\n\"Kuuntele minua\", jatkoi Uskollinen Sydän päättäväisesti. \"On sittenkin\nparempi, että haastan sinulle avoimesti. Kun olet kuullut tarinani,\nsaat itse päättää ja sanoa, mitä minun on tehtävä.\"\n\n\"Hyvä on, puhu, ystäväni.\"\n\n\"Etkö ole useinkin ihmetellyt nähdessäsi valkoisen miehen maanpaossa,\nniinkuin minä olen, äitinsä ja vanhan palvelijan kanssa intiaaniväestön\nkeskuudessa? Olet kai kysynyt itseltäsi, mikä pakottava syy tai\nrikos oli ajanut minunlaiseni säyseän, ulkomuodoltaan miellyttävän\nja jossakin määrin sivistyneen miehen etsimään turvapaikkaa villien\nkeskuudesta? Se lienee sinusta näyttänyt merkilliseltä. No niin,\nystäväni, syynä pakooni näihin etäisiin seutuihin on ollut tekemäni\nrikos; yhtenä päivänä tuli minusta murhapolttaja ja murhamies.\" [Kts.\n_Arkansasin sissit_.]\n\n\"Oh\", huudahti Lujamieli, samalla kun toiset kuuntelijat tekivät\nepäilevän eleen, \"sinäkö murhapolttaja ja murhaaja, Uskollinen Sydän!\nSehän on mahdotonta!\"\n\n\"Minä en vielä silloin ollut Uskollinen Sydän\", vastasi metsästäjä\nsurumielisesti hymyillen. \"Tosin olin vasta vain lapsi, tuskin\nkuusitoistavuotias. Isäni oli espanjalainen vanhaa juurta, ja hänelle\noli kunnia pyhä perintö, jonka hän aina oli säilyttänyt koskemattomana.\nHänen onnistui siepata minut poliisiviranomaisen käsistä, joka oli\ntullut minua vangitsemaan. Sittenkun virkailija oli lähtenyt talosta,\nkutsui isä alustalaisensa, muodosti tuomioistuimen, asettuen itse sen\npuheenjohtajaksi, ja käsitteli asiani. Rikokseni oli selvä, todistukset\nraskauttavia, isä itse langetti tuomioni lujalla äänellä: minut\ntuomittiin kuolemaan.\"\n\n\"Kuolemaan!\" huudahtivat läsnäolijat kauhistuneina.\n\n\"Kuolemaan\", toisti Uskollinen Sydän; \"ja tuomio oli oikea. Eivät\npalkollisten rukoukset eivätkä äitini kyyneleet ja pyynnöt voineet\ntaivuttaa häntä lieventämään rangaistustani. Isä oli horjumaton, hän\noli tehnyt päätöksensä ja hän ryhtyi heti panemaan sitä toimeen.\nKuolema, jonka isä oli minulle määrännyt, ei ollut tavallinen kuolema,\njoka tuottaa vain muutaman silmänräpäyksen tuskan ja katkaisee\nelämänlangan iäksi. Ei, hän oli sanonut tahtovansa rangaista minua\nvaraamalla minulle pitkän ja julman tuskan. Riuhtaisten minut murheesta\npuolipyörtyneen äitini käsivarsilta, hän heitti minut satulansa eteen\nja karautti täyttä laukkaa erämaata kohti, vieden minut mukanaan\nhuohottavana ja kauhistuneena hirveästä kohtalosta, joka oli minulle\nmäärätty!\n\n\"-- Matka oli pitkä, sitä kesti useita tunteja hevosen hiljentämättä\nvauhtiaan ja isäni virkkamatta sanaakaan.\n\n\"-- Tunsin meitä kantavan hevosen vapisevan ja polvinivelten taipuvan\nväsymyksestä, mutta ratsu juoksi kuitenkin samalla ihmeellisellä ja\nhuimaavalla nopeudella.\n\n\"-- Vihdoin se pysähtyi. Isä astui maahan, otti minut käsivarsilleen ja\nheitti tantereelle.\n\n\"-- Hetken perästä hän poisti peittävän siteen silmiltäni. Minä loin\nlevottoman katseen ympärilleni. Oli yö, pilkkosen pimeä, enkä voinut\nmitään nähdä.\n\n\"-- Isä tarkkasi minua hetkisen kuvaamattomin ilmein ja puhui sitten.\n\n\"-- Vaikka monta pitkää vuotta on vierähtänyt tuosta kauheasta yöstä,\novat kaikki hänen silloiset sanansa säilyneet tarkoin mielessäni.\n\n\"-- 'Herraseni', lausui hän minulle kuivakiskoisella äänellä, 'olette\ntäällä lähes kymmenen penikulman päässä talostani, johon ette kuoleman\nuhalla enää saa jalkaanne astua. Tästä hetkestä asti olette yksin,\nteillä ei enää ole isää, ei äitiä, ei kotia. Koska olette villipeto,\ntuomitsen minä teidät elämään petojen parissa. Päätökseni on\nperuuttamaton, rukouksillanne ette voisi sitä muuttaa, säästäkää siis\nminut niiltä!'\n\n\"-- Noihin viime sanoihin oli kenties kätkettynä minulle toivo, mutta\nminä en enää kyennyt tajuamaan tietä, joka minulle avautui. Ärtymys ja\nkärsimys olivat minut liiaksi kiihdyttäneet.\n\n\"-- 'Minä en teitä rukoile', vastasin, 'pyöveliään ei kukaan rukoile'.\n\n\"-- Tämä verinen herjaus vavahdutti isää, mutta melkein samassa hävisi\nhänen kasvoiltaan jokainen liikutuksen merkki, ja hän jatkoi:\n\n\"-- 'Tässä säkissä on', sanoi hän osoittaen viereeni heittämäänsä melko\nisoa myttyä, 'ruokavaroja teille kahdeksi päiväksi. Minä jätän teille\ntämän rihlapyssyn, joka minun kädessäni ei ole koskaan lennättänyt\nluotiaan harhaan. Saatte vielä nämä pistoolit, sapelin, puukon ja\nkirveen. Ja noissa puhvelinsarvissa on ruutia ja luoteja. Muonasäkistä\nlöydätte tulukset, ja olen sinne pannut myöskin äidillenne kuuluneen\nraamatun: Olette kuollut yhteiskunnalta, johon ette enää saa palata.\nEdessänne on erämaa, ja se kuuluu teille. Minulla ei enää ole poikaa;\nhyvästi! Herra teitä armahtakoon! Meidän väliltämme on kaikki loppunut\nmaan päällä! Te jäätte yksiksenne ja kodittomaksi. Teidän on nyt\naloitettava uusi elämä ja huolehdittava tarpeistanne. Kaitselmus ei\nkoskaan hylkää niitä, jotka siihen luottavat; ainoastaan se teitä tästä\nlähin suojelee.'\n\n\"-- Kylmästi ja tinkimättömästi lausuttuaan nämä sanat, joita olin perin\ntarkkaavaisesti kuunnellut, pani isäni jälleen päitset hevoselleen,\nkatkoi puukollaan jäseniään kahlehtivat siteet, nousi satulaan ja\nratsasti täyttä neliä pois, taakseen katsahtamatta.\n\n\"-- Minä olin yksinäni, jätettynä erämaahan yön pimeyteen, ilman\nminkäänlaisen avun toivoa.\n\n\"-- Silloin tapahtui sielussani merkillinen muutos. Minä käsitin\ntekemäni rikoksen koko laajuuden, sydämeni oli pakahtua ajatellessani\nyksinäisyyttä, johon olin tuomittu. Minä kohosin polvilleni ja tuijotin\nkohtalokkaaseen varjoon, joka yhä loittoni, kuuntelin kuumeisen\nlevottomana hevosen nopeaa laukkaa, ja sitten kun en enää mitään\nnähnyt, kun jokainen rasahdus häipyi etäisyyteen, tunsin kauhean tuskan\nkouristavan sydäntäni, rohkeuteni lannistui yhtäkkiä, ja minä pelkäsin.\nSilloin minä ristin hartaasti käteni ja huudahdin kaksi kertaa\nriutuvalla äänellä: 'Äiti... oi rakas äitini!'\n\n\"-- Sitten minä pelosta ja epätoivosta uupuneena tuuperruin hiekalle ja\nmenin tainnoksiin.\"\n\nOli hetkinen äänettömyyttä. Nämä miehet, jotka ankarassa elämässään\nolivat tottuneet liikuttaviinkin vaiheisiin, tunsivat tätä korutonta\nja kuitenkin niin sykähdyttävää kertomusta kuunnellessaan väkisinkin\nheltyvänsä sääliin.\n\nMetsästäjän äiti ja hänen vanha palvelijansa olivat äänettöminä\nliittyneet kuulijoihin, sillä välin kun Uskollisen Sydämen ajokoirat\nhänen jalkojensa juuressa loikoillen nuoleskelivat hänen käsiään.\n\nNuoren miehen pää oli painunut rintaa vasten, ja kasvot käsiin\nkätkettyinä hän oli hurjan mielenliikutuksen vallassa.\n\nKukaan ei tohtinut lausua lohdutuksen sanaa, joten talossa vallitsi\nhaudan hiljaisuus.\n\nVihdoin kohotti Uskollinen Sydän päänsä.\n\n\"Kuinka kauan viruin tajuttomana\", sanoi hän jatkaen, kertomustaan\nmurtuneella äänellä, \"en edes aavistakaan. Vilunväristys sai minut\näkkiä avaamaan silmäni. Kasvojani valeleva runsas aamukaste oli\ntoinnuttanut minut.\n\n\"-- Olin kylmästä kohmettunut, ja ensimmäisenä huolenani oli kerätä\nkuivia oksia ja sytyttää nuotio lämmitelläkseni. Sitten aloin miettiä.\n\n\"-- Milloin suuri tuska ei ensi iskulla surmaa, tapahtuu pian\nvastavaikutus. Rohkeus ja tahto pääsevät jälleen valtaansa, ja sydän\nlujittuu. Muutaman minuutin päästä katselin tilaani jo vähemmän\nlohduttomasti.\n\n\"-- Olinhan kyllä yksinäni erämaassa. Mutta vaikka olin vielä\nvarsin nuori, tuskin kuusitoistavuotias, olin kookas ja voimakas,\nlujaluontoinen ja isäni tavoin erinomaisen sitkeä, päättäväinen ja\npontevatahtoinen.\n\n\"-- Minulla oli aseita, muona- ja ampumavaroja, joten asemani ei\nsuinkaan ollut epätoivoinen. Siihen aikaan kun vielä asuin isäni\nhaciendassa, olin usein tullut lähteneeksi talon tiikerintappajain ja\nkarjapaimenten seurassa pitkille metsästysretkille, joilla ollessamme\nnukuin metsässä taivasalla. Nyt oli alkamassa uusi eräretki, muita\npitempi vain, joka ei milloinkaan päättyisi.\n\n\"-- Hetkisen ajattelin palata haciendaan ja heittäytyä isäni jalkain\njuureen hänen polviaan syleilemään, mutta minä tunsin hänen\ntaipumattoman luonteensa ja pelkäsin, että minut toistamiseen häpeällä\nkarkoitettaisiin. Ylpeyteni nousi kapinaan, ja minä hylkäsin tuon\nmietteen, joka ehkä oli jumalallinen kehoitus.\n\n\"-- Hiukan vahvistuneena äskeisistä mietteistäni, mutta väsyneenä\nviime tuntien vihlovista liikutuksista vaivuin vihdoin uneen, mikä\non välttämättömän tarpeellista lapsille minun silloisella iälläni,\nkuitenkin ennen nukkumistani heitettyäni lisää risuja nuotiooni, jotta\nsen tuli kestäisi mahdollisimman kauan.\n\n\"-- Niin kului yö enemmittä vaiheitta, ja aamusarastuksessa minä heräsin.\n\n\"-- Ensi kertaa näin nyt auringonnousun erämaassa.\n\n\"-- Majesteettinen ja suurenmoinen näytelmä, joka tällöin avautui\nsilmäini eteen, häikäisi ja haltioitti minua.\n\n\"-- Tämä erämaa, joka pimeässä oli minusta näyttänyt niin synkältä ja\nautiolta, oli nousevan auringon säteilyssä saanut hurmaavan muodon. Yö\noli vienyt mukanaan kaikki kaameat peikkonsa.\n\n\"-- Aamuilma ja maasta uhkuvat kirpeät tuoksut laajensivat poveani ja\nsaivat minut tuntemaan sanomatonta hyvinvointia.\n\n\"-- Minä lankesin polvilleni, ja kädet ja silmät taivasta kohti\nkohotettuina lausuin Jumalalle hartaan rukouksen.\n\n\"-- Sen velvollisuuden suoritettuani tunsin itseni voimakkaammaksi ja\nnousin, sisällinen luottamus ja tulevaisuudentoivo sydämessäni.\n\n\"-- Olin nuori ja voimakas, linnut visertelivät iloisesti ympärilläni,\nkauriit ja antiloopit hyppelivät huolettomina ruohikolla. Jumala, joka\nsuojeli näitä viattomia ja heikkoja olentoja, ei hylkäisi minuakaan,\njos osaisin vilpittömällä katumuksella tehdä itseni otolliseksi\nhänelle, jonka hyvyys on ääretön. Hiukan haukattuani pistin aseet\nvyöhöni, heitin säkin olalleni, pyssyn toiselle ja vilkaistuani vielä\nkerran taakseni, kaihosta huoahtaen, lähdin kävelemään, kuiskaillen\näitini nimeä, tuota nimeä, joka tästä lähtien olisi ainoana taikanani\nja johtotähtenäni niin myötäkuin vastoinkäymisissäkin.\n\n\"-- Tämä ensimmäinen kävelyni oli pitkä. Minä suuntasin askeleeni metsää\nkohti, jonka näin taivaanrannalla vihannoivan ja johon tahdoin ehtiä\nennen auringonlaskua.\n\n\"-- Tosin ei minulla ollut mitään kiirettä, halusinhan vain heti alussa\nmitata voimani ja tietää, mihin kykenin.\n\n\"-- Kahta tuntia ennen yön tuloa pääsin metsän ulkopensastoihin, pian\nolin uponnut vihannuuden valtamereen.\n\n\"-- Isäni tiikerinpyydystäjä, vanha metsänkävijä, joka oli samoillut\nkaikissa Amerikan erämaissa, oli yhteisten eräretkiemme pitkinä öinä\njutellut minulle useita preiriellä kokemiaan seikkoja, aavistamattaan\nantaen ja minun itsenikään sitä silloin aavistamatta, minulle\nopastuksia, joita minun nyt oli käytettävä hyväkseni.\n\n\"-- Leiriydyin erään kukkulan huipulle, sytytin roihuavan nuotion ja\nsyötyäni hyvällä ruokahalulla illallista luin rukoukseni ja vaivuin\nuneen.\n\n\"-- Äkkiä havahduin hereille, kun kaksi vainukoiraa ilosta ulvahdellen\nnuoleskeli käsiäni, samalla kun äitini ja vanha Eusebioni minun\nylitseni kumartuneina levottomasti tutkivat minua, tietämättä, olinko\nnukuksissa vai tainnuksissa.\n\n\"-- 'Jumala olkoon kiitetty, hän ei ole kuollut!' huudahti äitini,\n\n\"-- Minä en voisi kuvailla onnea, joka äkkiä tulvasi sydämeeni\nnähdessäni äitini, jota en enää ollut toivonut tässä maailmassa\nnäkeväni, ja tuntiessani hänen syleilevän minua ja puristavan rintaansa\nvasten, samalla kun kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa, ikäänkuin\nolisin pelännyt hänen minulta pakenevan. Minä antauduin äärettömän\nilontunteen valtaan.\n\n\"-- Kun ensimmäinen riemastukseni oli hiukan tyyntynyt, virkkoi äitini:\n'Mitä sinä nyt aiot tehdä? Palaamme kai haciendaan? Oi, jospa tietäsit,\nkuinka paljon olen poissaollessasi kärsinyt!'\n\n\"-- 'Palatako haciendaan?' toistin minä.\n\n\"-- 'Niin, isäsi suo varmaan anteeksi, jollei ole sitä jo sydämessään\ntehnytkin.' Ja näin puhuessaan katseli äitini minua levottomasti ja\nhyväili yhä tulisemmin.\n\n\"-- Minä pysyin vaiti.\n\n\"-- 'Miksi et minulle vastaa, lapseni?' virkkoi hän.\n\n\"-- Minä tein voimakkaan ponnistuksen. 'Rakas äiti', vastasin, 'pelkkä\najatuskin erostamme täyttää sydämeni murheella ja katkeruudella, mutta\nennenkuin ilmoitan sinulle päätökseni, sano minulle peittelemättä eräs\nasia'.\n\n\"-- 'Puhu, lapseni.'\n\n\"-- Isänikö on sinut lähettänyt luokseni?'\n\n\"-- 'Ei', vastasi hän murheellisena.\n\n\"-- 'Mutta luuletko edes, että hän hyväksyy tämän toimenpiteesi,\nhyväksyy, että tällä hetkellä olet luonani?'\n\n\"-- 'Sitä en luule', sanoi hän vielä murheellisempana kuin äsken, sillä\nhän aavisti mitä tapahtuisi.\n\n\"-- 'No niin, äiti', vastasin minä, 'Jumala olkoon tuomarinani. Isäni\non minut kieltänyt, hän on jättänyt minut erämaahan, minua ei enää\nole hänelle olemassa, kuten hän minulle sanoi. Minä olen kuollut\nmaailmalta, koskaan en astu jalallani haciendaan, jollei, paitsi\nJumala, myöskin isäni anna anteeksi rikostani ja jollen itse ole sitä\nmielestäni anteeksi annettavaksi sovittanut. Uusi elämä alkaa minulle\ntästä päivästä. Kenties Jumalalla salliessaan minun tehdä tämän suuren\nsovituksen on minua varten joitakin kätkettyjä aikomuksia. Tapahtukoon\nHänen tahtonsa! Päätökseni on horjumaton.'\n\n\"-- Äiti tuijotti hetkisen minuun, hän tiesi, että kun kerran olin näin\npäättäväisesti lausunut tahtoni ilmi, en koskaan peruuttaisi sanojani.\nKaksi kyyneltä vierähti hiljalleen hänen kalpeille poskilleen.\n\n\"-- 'Tapahtukoon Jumalan tahto!' sanoi hän. 'Me jäämme erämaahan.'\n\n\"-- 'Mitä', huudahdin minä iloisesti yllätettynä, 'suostutko jäämään\ntänne minun kanssani?'\n\n\"-- 'Enkö minä ole äitisi?' virkkoi hän sanomattoman hellällä äänellä ja\npuristi minua rintaansa vasten.\"\n\n\n\n\nXI\n\nJatkoa edelliseen\n\n\nRanchon ulkopuolella jatkui comanchien ulvonta yhä.\n\nHetkisen äänettömyyden jälkeen jatkoi Uskollinen Sydän kertomustaan,\njonka toisten liikutus oli pakottanut hänet keskeyttämään.\n\n\"Turhaan\", sanoi hän, \"rukoilin äitiäni palaamaan ño Eusebion kanssa\nhaciendaan. Hänen päätöksensä oli tehty, ja hän oli taipumaton.\n\n\"-- 'Siitä asti, kun menin isäsi kanssa naimisiin', vastasi hän\nminulle, 'on hän, olivatpa hänen vaatimuksensa kuinka kohtuuttomia tai\nepäoikeutettuja tahansa, alati tavannut minussa pikemminkin alistuvan\nja uskollisen orjan kuin puolison, jonka oikeudet ovat yhtäläiset kuin\nhänen. Koskaan ei huuliltani ole päässyt valitusta, koskaan en ole\nyrittänyt vastustaa hänen ainoatakaan tahdonilmaisuaan. Nyt on mitta\ntäysi. Kylmästi uhmatessaan rukouksiani, halveksiessaan kyyneliäni,\nhän paljasti minulle vihdoin pohjimmaisen sydämensä, katkeran\nitsekkyytensä ja julman ylpeytensä, joiden oli antanut itseään hallita.\nTuolla miehellä, joka kylmäverisesti, ehdoin tahdoin oli kyllin raaka\nkohdellakseen näin julmasti esikoistaan, ei ole mitään jaloja tunteita.\nTuomion, jonka hän langetti sinulle, langetan minä vuorostani hänelle.\nSamalla mitalla kostamisen laki, sen erämaan laki, jossa tästä lähin\nelämme, vaatii silmän silmästä, hampaan hampaasta.'\n\n\"-- Kuten kaikki heikot luonteet, jotka ovat arkoina tottuneet\nkumartamaan päänsä ikeen alle, muuttui äitinikin, kun kapinanhenki\nheräsi hänen sydämessään, vähintäänkin yhtä itsepäiseksi kuin hän\nmuutoin oli myöntyväinen. Tapa, jolla hän lausui nuo sanat, osoitti\nminulle, että hartaimmatkin pyyntöni olisivat turhat ja että oli\nparasta taipua hänen horjumattoman päätöksensä edessä. Käännyin sitten\nño Eusebion puoleen, mutta jo ensi sanasta keskeytti tuo kunnon\nmies puheeni, nauraen minulle vasten naamaa ja sanoen selvään ja\ntinkimättömästi, että hän oli nähnyt minun syntyvän ja pysyisi luonani\nkuolemaansa asti.\n\n\"-- Siltä taholta ei ollut siis mitään voitettavissa, joten minä luovuin\ntaistelusta.\n\n\"-- Huomautinhan vain äidille, että niin pian kuin isä havaitsisi hänen\nkadonneen, lähtisi hän luultavasti itse kaikkine alustalaisineen häntä\netsimään ja että meidät välttämättömästi keksittäisiin, jollemme\nrientäisi kauas pois.\n\n\"-- Äiti ja ño Eusebio olivat tulleet ratsain, mutta valitettavasti\noli toinen eläimistä, muistaakseni äitini ratsu, liian vinhasta\najosta lopen uupunut ja kykenemätön meitä seuraamaan. Riisuttuamme\nsiltä valjaat jätimme sen oman onnensa nojaan. Äitini nousi\njäljelläolevan hevosen selkään, ja minä seurasin ño Eusebion kanssa\njalan, vainukoirien tutkiessa tietä, ja niin lähti pieni karavaanimme\nliikkeelle.\n\n\"-- Emme tienneet, mihin olimme matkalla, emmekä siitä juuri\nvälittäneetkään. Ruohoaavikot seurasivat metsiä, purot virtoja, ja me\nvaelsimme yhä eteenpäin lyhyin päivämatkain metsästellen elatukseksemme\nja leiriytyen sinne, missä yö meidät milloinkin yllätti, ikävöimättä\nmenneisyyttä tai huolehtimatta huomisesta.\n\n\"-- Lähes kuukauden ajan samosimme täten eteenpäin, mahdollisuuden\nmukaan välttäen kohtaamasta metsänpetoja ja villi-ihmisiä, joita\nluulimme yhtä julmiksi kuin ensinmainittujakin.\n\n\"-- Eräänä päivänä, joka oli sunnuntai, olimme kuten tavallista\nkeskeyttäneet vaelluksemme ja antautuneet hartaudenharjoituksiin.\nTapansa mukaan luki äiti raamattua ja selitti sitä ño Eusebiolle ja\nminulle.\n\n\"-- Kello kolmen aikaan iltapäivällä, hetkellä, jolloin päivän ankara\nkuumuus alkoi lauhtua, minä nousin ja otin pyssyni lähteäkseni ampumaan\nriistaa, koska muonavarastomme oli melkein lopussa ja sen uudistaminen\naivan välttämätön. Äiti ei minulle mitään huomauttanut, vaikka\nsunnuntai, kuten sanoin, tavallisesti olikin pyhitetty lepopäiväksi, ja\nniin minä lähdin kahden _rastreron_ kanssa.\n\n\"-- Samoilin melko kauan mitään ampumisen arvoista riistaa huomaamatta\nja olin jo kävellyt noin kahdeksan kilometriä, kun koirani, jotka\ntapansa mukaan juoksivat edellä, palasivat ja perääntyivät taakseni,\nilmaisten outoa pelkoa ja levottomuutta.\n\n\"-- Olin vasta aloittelija metsänkävijän ammatissa, mutta katsoin\nkuitenkin tarpeelliseksi menetellä varovaisesti, koska en tiennyt,\nminkä vihollisen kohtaisin. Etenin siis enää vain askel askeleelta,\ntarkaten huolellisesti ympäristöä ja kuunnellen pienintäkin rasahdusta.\n\n\"-- Pitkää aikaa ei minun tarvinnut olla epätietoisena, sillä pian\nkajahtivat kamalat huudot minunkin korviini.\n\n\"-- Ensin olin pötkiä tieheni, mutta uteliaisuus pidätti minua, ja\nvetäen pyssyni hanan vireeseen, ollakseni valmiina kaiken varalta,\nminä jatkoin etenemistäni sille suunnalle, mistä huudot kuuluivat yhä\nvoimakkaampina ja epätoivoisempina.\n\n\"-- Pian selvisi minulle kaikki. Puiden välistä eroitin jokseenkin\nisolla aukeamalla viisi tai kuusi intiaanisoturia epätoivon vimmalla\ntaistelemassa kolminkertaista vihollisjoukkoa vastaan.\n\n\"-- Nämä intiaanit oli varmaan yllätetty leiripaikallaan, sillä heidän\nhevosensa olivat kytkettyinä, nuotion hiillos hiipumassa, ja maassa\nvirui useita ruumiita, joilta päänahka jo oli nyljetty.\n\n\"-- Vihollistensa ylivoimasta huolimatta taistelivat nämä soturit\nvimmatun urhoollisesti, vaaksaakaan väistymättä ja ylväästi vastaten\nsotahuudollaan vastustajainsa sotahuutoon.\n\n\"-- Intiaani, joka näkyi olevan heikomman puolueen johtaja, oli kookas,\nkorkeintaan viisikolmattavuotias, soreavartaloinen mies, muistutti\nryhdiltään leijonaa ja antoi viholliselle kauheita iskuja, samalla kun\nlakkaamatta kiihoitti omiaan taistelemaan kuolemaan asti.\n\n\"-- Kummallakaan puolella ei ollut tuliaseita. He taistelivat kirveillä\nja keihäillä, joissa oli rihlatut rautakärjet.\n\n\"-- Äkkiä syöksyi useita vihollisia yhtaikaa nuoren päällikön kimppuun,\njonka he kaatoivat hänen epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta.\nSitten tarttui käsi hänen pitkään tukkaansa, ja minä näin puukon\nkohoavan hänen päänsä yli.\n\n\"-- En tiedä, mitä sen nähdessäni tunsin, mikä huumaus minut valtasi,\nmutta konemaisesti kohotin pyssyn olalleni ja laukaisin, syöksyin\nsitten aukeamalle, päästäen äänekkäitä huutoja, ja ammuin kaksi\npistoolinlaukausta minua lähimpänä oleviin kahteen mieheen.\n\n\"-- Silloin tapahtui jotakin merkillistä, mitä en suinkaan ollut\nodottanut enkä edes aavistanut. Säikähtyneinä kolmesta laukauksestani\nja äkillisestä ilmestymisestäni luulivat intiaanit vastustajainsa\nsaaneen apua, ja ajattelematta ottelun jatkamista, pötkivät he pakoon\nsillä vaistomaisella nopeudella, joka on intiaaneille ominainen\npienimmänkin vastoinkäymisen heitä kohdatessa.\n\n\"-- Olin siis yksinäni niiden seurassa, jotka olin pelastanut. Tämä\noli ensi kerta, kun olin mukana taistelussa, jos siksi voi nimittää\nsen ratkaisussa esittämääni osaa. Ja vastoin tahtoanikin tunsin\ntämänlaatuisen esikoistapauksen välttämättömästi herättämää liikutusta\nenkä nähnyt tai kuullut mitään. Minä seisoin siinä aukeaman keskellä\nliikkumattomana kuin kuvapatsas, tietämättä, peräytyisinkö vai\nmenisinkö eteenpäin. Molemmat ajokoirani, jotka eivät olleet minua\njättäneet, seisoivat vieressäni, toinen oikealla ja toinen vasemmalla,\nnäyttäen hampaitaan kähein, vihaisin murahduksin.\n\n\"-- En tiedä, kuka ensiksi on lausunut, että kiittämättömyys on\nvalkoisten pahe ja kiitollisuus punaihoisten hyve, mutta lausuipa sen\nken tahansa, on hän puhunut totta.\n\n\"-- Päällikkö, jonka olin niin ihmeellisesti ja aavistamattani\npelastanut, ja hänen toverinsa kerääntyivät ympärilleni ja alkoivat\nkilvan osoittaa minulle kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan.\nKonemaisesti otin heidän huomionosoituksensa vastaan, parhaani mukaan\nyritellen vastata espanjaksi kohteliaisuuksiin, joita intiaanit minulle\ntuhlasivat omalla sointuvalla, mutta minulle aivan käsittämättömällä\nkielellään.\n\n\"-- Kun ensimmäinen hetki oli kulunut ja riemu alkoi asettua, pyysi\npäällikkö, joka kahakassa oli lievästi haavoittunut, minua istumaan\nnuotion ääreen, sillä välin kun hänen toverinsa huolellisesti nylkivät\nkaatuneiden vihollistensa päänahat. Sitten hän alkoi kysellä minulta\nespanjaksi, jota kieltä hän välttävästi puhui.\n\n\"-- Hartaasti kiitettyään minua ja moneen kertaan toistettuaan, että\nolin suuri sankari, sanoi hän olevansa nimeltään _Nocobotha_, joka\nmerkitsee 'myrskyä', ja kuuluvansa preirien kuningattareksi nimitettyyn\ncomanchien suureen ja mahtavaan heimoon. Hän oli kuuluisan sachemin,\nMustan Hirven, sukulainen, ja oli lähtenyt muutamien soturien\nkanssa antiloopinajoon, jolla retkellä heidät oli yllättänyt joukko\napachisotureita. Nämä olivat hänen kansansa vannoutuneita vihollisia,\nja -- lisäsi hän -- jollei Elämän Herra olisi johdattanut minua apuun,\nolisi hän kaikkine tovereineen ehdottomasti saanut surmansa, mikä\nkäsitys minun täytyi tunnustaa oikeaksi.\n\n\"-- Sitten päällikkö kysyi minulta, kuka olin, ja sanoi, että hän siitä\nlähin pitäisi minua veljenään, jonka halusi viedä heimonsa luo, ja\nettei hän enää suostuisi eroamaan miehestä, joka oli pelastanut hänen\nhenkensä.\n\n\"-- Nocobothan sanat vihjasivat minulle tuuman. Viettämäni elämä\nsynnytti minussa suurta levottomuutta, ei itseni tähden, sillä tämä\nvapaa ja pakoton olo hurmasi minua sanomattomasti, vaan äitiparkani\nvuoksi, joka, tottuneena sivistyselämän kaikkeen mukavuuteen, ei --\nkuten pelkäsin -- kauan voisi kestää niitä rasituksia, joihin hän\nrakkaudesta minuun alistui.\n\n\"-- Mieleeni juolahti heti ajatus käyttää hyväkseni uuden ystäväni\nkiitollisuutta ja hyväntahtoisuutta pyytämällä häneltä vastapalveluksia\nhankkiakseni äidilleni turvapaikan, jossa hän, tosin tapaamatta\nmenettämiään elämänmukavuuksia, toki välttäisi vaaran menehtyä\nkurjuuteen ruohoaavikolla. Kerroin siis Nocobothalle avomielisesti,\nmissä tilassa olin ja miten sallimus oli tullut minut juuri osuvasti\nlähettäneeksi hänen päänahkaansa pelastamaan.\n\n\"-- Päällikkö kuunteli minua mitä vakavimmin tarkkaavaisesti ja\nlopetettuani hän lausui hymyillen ja puristaen kättäni:\n\n\"-- 'Hyvä, Nocobotha on Uskollisen Sydämen veli, ja nyt on Uskollisen\nSydämen äidillä kaksi poikaa.' Hän oli nimittänyt minut Uskolliseksi\nSydämeksi, minkä nimityksen olen siitä pitäen säilyttänyt.\n\n\"-- Minä kiitin päällikköä sopivin sanoin ja mainitsin hänelle, että oli\njo kulunut pitkä aika siitä, kun lähdin äitini luota, jonka pelkäsin\nolevan levottoman pitkästä poissaolostani, ja että minä päällikön\nluvalla palaisin hänen luokseen rauhoittaakseni häntä ja kertoakseni,\nmitä oli tapahtunut.\n\n\"-- Comanchi pudisti päätänsä.\n\n\"-- 'Nocobotha lähtee veljensä mukaan', sanoi hän; 'Nocobotha ei tahdo\nveljeä enää jättää'.\n\n\"-- Minä suostuin ehdotukseen, ja me lähdimme heti vaeltamaan\nleiripaikkaani kohti.\n\n\"-- Matka ei ollut pitkä, ja me ratsastimme. Nähdessään minun saapuvan\nkuuden, seitsemän intiaanin keskellä säikähtyi äitini kauheasti,\nluullen minun olevan vangittuna ja hirveiden kidutusten minua uhkaavan.\n\n\"-- Minun onnistui hänet rauhoittaa, ja pian muuttui hänen pelkonsa\niloksi, kun kerroin hänelle hyvät uutiseni.\n\n\"-- Muuten ei Nocobothakaan puolestaan viivytellyt intiaaneille\nsynnynnäisellä herttaisella kohteliaisuudella täysin tyynnytellä häntä.\nJopa hän pääsi äitini erikoiseen suosioonkin.\n\n\"-- Näin, rakas Lujamieli, minusta tuli metsänkävijä, pyydystäjä ja\nerämies.\n\n\"-- Heimon luo saapuessani intiaanit ottivat minut vastaan ystävänä ja\nveljenä. Nuo koruttomat ja hyväsydämiset ihmiset eivät tienneet, millä\ntavoin olisivat minulle ystävyyttään osoittaneet. Opittuani heidät\nparemmin tuntemaan aloin minäkin puolestani rakastaa heitä kuin veljiä\nja sisaria. Neuvottelunuotion ääreen kerääntyneet sachemit ottivat\nminut heimon jäseneksi, ja siitä hetkestä asti pidettiin minua sen\nlapsena.\n\n\"-- Sen jälkeen minä en enää lähtenyt comanchien parista. Kaikki\nolivat kilvan valmiit ryhtymään opettajakseni perehdyttääkseen minut\nerämaaelämän salaisuuksiin. Minä edistyin nopeasti: pian mainittiin\nminua heimon parhaiden metsästäjäin ja urhoollisimpien miesten\njoukossa. Monissakin kahakoissa heidän vihollistensa kanssa oli minulla\ntilaisuus tehdä heille huomattavia palveluksia. Vaikutusvaltani kasvoi,\nja nyt en enää ole ainoastaan soturi, vaan myöskin sachem, jota kaikki\nkunnioittavat ja rakastavat. Nocobotha -- jalo nuorukainen, jota hänen\npeloton sydämensä aina kannusti eteenpäin -- kaatui vihdoin apachien\nvirittämään ansaan joutuneena. Vimmatun ottelun jälkeen minun onnistui\nriistää hänet haavojen peittämänä viholliselta ja tuoda hänet heimon\nluo. Olin itsekin vaarallisesti haavoittunut. Kylään päästyäni kaaduin\ntunnottomana maahan kalliine taakkoineni. Uutterimmalla ja hellimmällä\nhoidollaankaan ei äitini kyennyt veliparkaani pelastamaan, vaan hän\nkuoli, kiittäen minua, etten ollut jättänyt häntä vihollistensa\nkäsiin, vaan säästänyt hänen päänahkansa nylkijän veitseltä, mikä\ncomanchilaissoturille on suurin häpeä.\n\n\"-- Niistä ystävyyden ja myötätunnon osoituksista huolimatta, joita\nheimon sachemeilta alati sain tunnustukseksi tavasta, jolla olin\nveljeäni puolustanut, olin kauan lohduton hänen kuolemansa tähden\nenkä vielä tänäänkään, vaikka tuosta kauheasta onnettomuudesta onkin\nniin kauan aikaa kulunut, voi hänestä kertoa kyynelten kostuttamatta\nsilmäluomiani. Nocobotha-parka, sinä koruton ja hyvä sielu, sinä,\njolla oli niin jalo ja harras sydän, tavannenko koskaan niin varmaa ja\naulista ystävää!\n\n\"-- Nyt tunnet minun elämäni, rakas Lujamieli, yhtä hyvin kuin minä\nitse sen tunnen. Hyvä ja rakas äitini, intiaanien kunnioittama,\njoiden keskuudessa hän on näkyväisenä kaitselmuksena, on onnellinen\ntai ainakin näyttää olevan. Itse olen täydellisesti unohtanut värini\nelääkseni punaihoisten elämää, jotka, oman rotuni minut hylättyä,\nottivat minut pojakseen ja aina ovat osoittaneet minulle vilpitöntä\nystävyyttä. Minä muistan alkuperäni vain silloin, kun on lähdettävä\njonkun omaväriseni onnettoman avuksi. Näiden seutujen valkoiset\npyydystäjät ja metsästäjät tahtovat, en tiedä miksi; katsella minua\npäällikkönään ja käyttävät kerkeästi jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta\nosoittaakseen minulle kunnioitustaan. Olen siis päässyt verrattain\nkadehdittavaan asemaan, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, mitä useampi\nvuosi vierii, sitä elävämpinä palaavat mieleeni tapahtumat, jotka\novat minut erämaahan johdattaneet, ja sitä enemmän pelkään, etten voi\nmilloinkaan saada rikostani anteeksi.\"\n\nHän vaikeni. Metsästäjät katselivat toisiaan, tuntien ihailun sekaista\nkunnioitusta tuota miestä kohtaan, joka niin koruttomasti tunnusti\nrikoksen, vaikka se monista muista olisi ollut vain pikku hairahdus, ja\njoka sitä niin vilpittömästi katui.\n\n\"Totta tosiaan\", huudahti Lujamieli äkkiä, \"ei Jumala voi kieltää\nsinulta anteeksiantoaan, jollei pikemminkin ole antanut sinulle\nanteeksi jo kauan sitten. Ka, sinunkaltaisiasi miehiä on harvassa\ntäällä erämaassa, veikkoseni!\"\n\nUskollinen Sydän hymyili lempeästi näille metsästäjän\nkoristelemattomille lauseille.\n\n\"No niin, ystäväni, nyt kun minut perinpohjin tunnet, lausu minulle\navoimesti mielipiteesi. Olkoon neuvosi millainen tahansa, lupaan sitä\nnoudattaa.\"\n\n\"Se on hyvin yksinkertainen. Lähde meidän mukaamme!\"\n\n\"Mutta sanoinhan sinulle, että olen meksikolainen.\"\n\nKanadalainen purskahti nauruun.\n\n\"Ha, ha\", virkkoi hän, \"luulinpa sinua totisesti ovelammaksi!\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"No, onhan se päivänselvää.\"\n\n\"Olen varma, ystäväni, ettet voisi kehoittaa minua mihinkään\nkunnottomuuteen, ja niinpä kuuntelenkin sinua mitä tarkkaavaisimmin.\"\n\n\"Voit itse päättää. Minä en tarvitse pitkää aikaa saadakseni sinut\nvakuutetuksi.\"\n\n\"En parempaa pyydäkään.\"\n\n\"Hm, käykäämme järjestyksessä. Mikä Meksiko on?\"\n\n\"Mikäkö Meksiko on?\"\n\n\"Niin, onko se kuningas- vai keisarikunta?\"\n\n\"Se on liittovaltio.\"\n\n\"Hyvä, se merkitsee, että Meksiko on useista liittoutuneista valtioista\nmuodostettu tasavalta.\"\n\n\"Niin on\", myönsi Uskollinen Sydän hymyillen.\n\n\"Yhä parempaa. Siis ovat esimerkiksi Sonora ja Teksas vapaita ja\nriippumattomia valtioita, jos näkevät hyväksi erota valtioliitosta?\"\n\n\"Ahaa!\" huudahti Uskollinen Sydän. \"Tuota minä en odottanut.\"\n\n\"Eikö totta? Näet siis, ystäväni, että nykyinen Meksiko, joka ei ole\nenempää Montezuman kuin espanjalaistenkaan Meksiko, koska edellinen\nkäsitti vain Meksikon tasangon ja jälkimmäinen Uuden Espanjan nimellä\nosan Keski- ja Etelä-Amerikkaa, on ainoastaan välillisesti sinun\nisänmaasi, koska et ole syntynyt Meksikon pääkaupungissa Vera Cruzissa,\nvaan Sonorassa. Sinä sanoit sen itse. Tullessanne teksasilaisten avuksi\nseuraatte te sonoralaiset siis vain yleistä esimerkkiä, millään tavoin\npettämättä maatanne. Mitä sinulla on tähän vastattavana?\"\n\n\"Ei mitään muuta kuin että perusteluistasi, vaikka ne ovatkin vain\nnäennäisiä, ei koskaan puutu loogillisuuttakaan.\"\n\n\"Tarkoitatko siis, että olen saanut sinun vakuutetuksi?\"\n\n\"En laisinkaan, mutta silti suostun ehdotukseesi ja teen, mitä haluat.\"\n\n\"Siinäpä loppupäätös, jota en lauseesi alussa osannut aavistaakaan.\"\n\n\"Syynä on se, että teksasilaisaatteeseesi liittyy toinen, jonka vuoksi\nminä tahdon auttaa teitä suunnitelmanne toteuttamisessa.\"\n\n\"Vai niin!\" huudahti kanadalainen kummastuneena.\n\nUskollinen Sydän kumartui häntä kohti.\n\n\"Etkö ole kuullut eräästä asiasta, joka on kuitattava Valkoisen\nNylkijän kanssa, vai etkö sitä enää muista?\"\n\nMetsästäjä säpsähti ja puristi voimakkaasti nuoren miehen kättä.\n\n\"Kiitos!\" virkkoi hän.\n\nSamalla hetkellä astui Musta Hirvi huoneeseen.\n\n\"Minä haluan puhutella veljeä\", sanoi hän Uskolliselle Sydämelle.\n\n\"Suostuuko veli puhumaan ystävieni, valkoisten metsästäjäin, kuullen?\"\n\n\"Valkoiset metsästäjät ovat comanchien vieraina, ja Musta Hirvi puhuu\nheidän läsnäollessaan\", vastasi päällikkö.\n\n\n\n\nXII\n\nErämaassa\n\n\nUutisen, jota Musta Hirvi tuli kertomaan, täytyi olla perin tärkeä,\nsillä järkkymättömyydestä huolimatta, jota intiaanit pitävät lakinaan,\nkuvastivat päällikön kasvot mitä suurinta levottomuutta.\n\nIstahdettuaan jakkaralle, jolle Uskollinen Sydän hänet viittasi, ei\ntulija puhunut, kuten häntä oli kehoitettu, vaan pysyi synkkänä ja\näänettömänä.\n\nMetsästäjät katselivat uteliaina toisiaan, levottomasti odottaen, että\nhän suvaitsisi selittää asiansa.\n\nVihdoin Uskollinen Sydän nähdessään, että hän yhä pysyi mykkänä, päätti\nhänelle haastaa.\n\n\"Mitä onkaan tapahtunut, päällikkö?\" kysyi hän. \"Mistä johtuu\nlevottomuus, jonka luen kasvoistanne? Mikä uusi onnettomuus on teillä\nilmoitettavana?\"\n\n\"Ääretön onnettomuus\", vastasi intiaani käheällä äänellä, \"vanki on\nkarannut!\"\n\n\"Vanki? Kuka vanki?\"\n\n\"Sinisen Revon poika.\"\n\nMetsästäjät hypähtivät hämmästyksestä.\n\n\"Se on mahdotonta!\" huudahti Uskollinen Sydän. \"Hänhän oli itse\nantautunut panttivangiksi, eikä intiaanisoturi koskaan riko valaansa.\nSellaista saattavat tehdä valkoihoiset\", lisäsi hän katkerasti.\n\nMusta Hirvi painoi hämillään päänsä alas.\n\n\"Kuulkaahan\", jatkoi Uskollinen Sydän, \"puhukaa lyhyeen, sanokaa meille\nselvään ja suoraan, kuinka kaikki kävi\".\n\n\"Vanki oli köytettynä suljettu suureen loihtucalliin.\"\n\n\"Mitä\", huudahti Uskollinen Sydän närkästyneenä, \"panttivanki\nköytettynä teljetty suureen loihtucalliin? Päällikkö erehtyy, sachemit\neivät ole voineet niin menetellä, he eivät ole niin törkeästi\nloukanneet kansainoikeutta.\"\n\n\"Minä kerron teille asiat niinkuin ovat tapahtuneet, Uskollinen Sydän.\"\n\n\"Ja kuka oli moisen määräyksen antanut?\"\n\n\"Minä\", äännähti päällikkö.\n\n\"Vihanne Sinistä Repoa kohtaan on teidät hairahduttanut, Musta Hirvi.\nOlette tehnyt suuren virheen. Halveksiessanne nuorukaisen antamaa sanaa\nolette hänet siitä vapauttanut kohtelemalla häntä vankina. Te annoitte\nhänelle oikeuden karata, tilaisuus tuli, hän käytti sitä hyväkseen --\nja siinä hän menetteli oikein.\"\n\n\"Nuoret mieheni ajavat häntä takaa\", virkkoi päällikkö vihaisesti\nhymyillen.\n\n\"Nuoret miehenne eivät häntä keksi, hän on paennut nopeana kuin\ngaselli.\"\n\n\"Tämä onnettomuus on siis korvaamaton.\"\n\n\"Ehkä meillä -- kuunnelkaa minua -- on vielä yksi keino uudestaan\ntavoittaa vihollisemme. Nämä veljeni, valkoiset metsästäjät, ovat\npyytäneet apuani sodassa, jota valkonaamat tällä hetkellä käyvät\ntoisiaan vastaan. Pyytäkää päällikköjen neuvostolta sata valiosoturia,\njoita minä otan komentaakseni. Te lähdette mukaani. Huomenna auringon\nnoustessa lähdemme matkalle. Apachit palavat halusta kostaa meille\ntappion, jonka heille tuotimme. Olkaa varma, että ennenkuin olemme\nyhtyneet kalpeakasvoisiin veljiimme, sulkee Sininen Repo sotureineen\nmeiltä tien. Tämä on ainoa mahdollisuus, joka meillä vielä on,\nratkaisevasti lyödä nuo leppymättömät viholliset. Suostutteko?\"\n\n\"Suostun, Uskollinen Sydän, teidän tietoutenne on hyvä, koskaan ei se\nole teitä pettänyt, teidän rinnastanne kohoavat sanat ovat Wakondan\nkuiskaamia!\" vastasi päällikkö vilkkaasti. Ja nousten heti hän jatkoi:\n\"Minä lähden sachemien neuvotteluun. Ettekö tule mukaani?\"\n\n\"Miksikä minä tulisin? On parempi, että esitätte ehdotuksen omananne,\nMusta Hirvi. Minähän olen vain heimon ottopoika.\"\n\n\"Hyvä, minä teen niin kuin veli haluaa. Näkemiin!\"\n\nHän lähti huoneesta.\n\n\"Näet, ystäväni\", virkkoi Uskollinen Sydän Lujamielelle, \"että en ole\nvitkastellut lupaukseni täyttämisessä. Ehkä noista mukaamme saamistamme\nsadasta soturista puolet jäävät tielle, mutta eloonjääneistäkin on\nteille suurta apua.\"\n\n\"Kiitos, ystävä\", vastasi Lujamieli, \"sinä tiedät, että minä luotan\nsinuun\".\n\nNiinkuin Uskollinen Sydän oli otaksunut, palasivat vankia ajamaan\nlähetetyt intiaanisoturit kylään tuomatta häntä mukanaan. He olivat\nturhaan samoilleet seutua kaiken yötä, keksimättä hänestä mitään jälkeä.\n\nNuori mies oli hävinnyt loihtumajasta niin omituisella tavalla, että ei\nollut mahdollista saada selville, kuinka hän karatessaan oli menetellyt.\n\nAinoana huomionaan, jolla oli edes jotakin merkitystä, kertoivat\ncomanchit, että eräässä metsän kohdassa ja aivan vastakkaisella\npuolella siitä, missä taistelu apacheja vastaan oli tapahtunut, oli maa\nsotkettu ja puiden kuori kaluttu, ikäänkuin useita hevosia olisi siinä\npitemmän aikaa seisoskellut, mutta mitään ihmisjalan jälkiä ei tavattu.\n\nSoturit palasivat siis täysin pettyneinä ja lisäsivät siten\nmaanmiestensä suuttumusta.\n\nHetki oli hyvin valittu pyyntöön, jonka Musta Hirvi halusi tehdä\nsachemien neuvostossa. Hän ei esittänyt Uskollisen Sydämen\nsuunnittelemaa retkeä valkoisten hyväksi keksittynä toimenpiteenä,\nminkä ajatuksen hän mainitsi vain toisarvoisena seikkana, vaan\naikomanaan yrityksenä kaapatakseen ei ainoastaan pakolaisen, vaan tämän\nisänkin, joka varmaankin olisi väijyksissä vähän matkan päässä kylästä.\n\nNäin esitettynä täytyi kysymykseen tulla myöntävä vastaus, ja niin\ntodella kävikin.\n\nSachemit valtuuttivat Mustan Hirven valitsemaan heimon keskuudesta sata\nmaineikkainta miestä, joiden tuli hänen ja Uskollisen Sydämen johtamina\nryhtyä yritykseen.\n\nMusta Hirvi keskusteli _hacheston_ eli julkisen kuuluttajan kanssa,\njoka nousi erään callin katonreunalle ja kutsui heti heimon jäsenet\nkoolle.\n\nKun urhot kuulivat retkestä, jota kaksi niin mainehikasta miestä kuin\nMusta Hirvi ja Uskollinen Sydän johtaisivat, tarjoutuivat he kilvan\nosallisiksi, joten päälliköillä ei enää ollut muuta päänvaivaa kuin\nvalinnan tuottama pula.\n\nVähää ennen auringonnousua sata keihäillä, pyssyillä, sotakirveillä ja\npuukoilla aseistettua ratsumiestä, jaloissa sotamokkasiinit, joiden\nkantapäistä heilui lukuisia coyotenhäntiä, muodosti uhkean osaston,\njoka mitä parhaimmassa järjestyksessä asettui riveihin kylän aukiolle\nensimmäisen ihmisen arkin eteen. Heidän kaulastaan riippuivat pitkät\n_ikkochetat_ eli ihmisen sääriluusta tehdyt sotaviheltimet.\n\nNämä villit soturit tarjosivat vertauskuvallisine maalauksineen ja\nkirjavine vaatteineen omituisen ja peloittavan näyn.\n\nKun valkoiset metsästäjät hevosiaan hypitellen ratsastivat riviin\nheidän viereensä, tervehdittiin heitä yksimielisillä riemu- ja\nhyväksymishuudoilla.\n\nUskollinen Sydän ja Musta Hirvi asettuivat joukon etunenään, jolloin\nvanhimmat sachemit astuivat lipun eteen ja tervehtivät lähteviä\nsotureita. Uskollisen Sydämen antamasta merkistä lähti joukko\nliikkeelle, ratsastaen käymäjalkaa neuvoston jäsenten ohitse ja sitten\nkarauttaen ulos kylästä.\n\nHeidän saapuessaan tasangolle purjehti aurinko purppura- ja\nkultapilvissä.\n\nSotapolulla järjestyi joukkue heti \"intiaaniriviin\", toisin sanoen\nalkoi ratsastaa peräkanaa. Mitä täydellisimmän äänettömyyden vallitessa\ntaivallettiin nopeasti metsänreunaa kohti.\n\nVaaralliselle retkelle lähdettyään vakoiluttavat intiaanit alati seutua\nsiihen sopivilla taitavilla miehillä, joiden tehtävänä on keksiä\nvihollinen ja turvata osasto kaikilta yllätyksiltä.\n\nNäitä vakoojia vaihdetaan joka päivä, ja vaikka he liikkuvat jalkaisin,\nsamoilevat he aina pitkän matkan päässä pääjoukon edessä ja sivuilla.\n\nIntiaanien sodat eivät missään suhteessa muistuta meikäläisiä. Ne ovat\nvain alituista viekkautta ja yllätystä. Ainoastaan välttämättömäin\nolosuhteiden pakotuksesta ryhtyvät he avoimeen taisteluun. Hyökkäämistä\ntai puolustautumista ilman täydellistä voitonvarmuutta pitävät he\nmielettömyytenä.\n\nSota on heille pelkkä saalistamistilaisuus, eivätkä he siis näe mitään\nhäpeällistä paossa, milloin vastustuksella ei muuta voiteta kuin\niskuja, paitsi jos tarjoutuu tilaisuus loistavasti kostaa.\n\nKahden ensimmäisen viikon aikana ei comanchien marssia millään tavoin\nhäiritty. Vakoojat eivät kylästä lähtemisen jälkeen olleet keksineet\nainoatakaan ihmisjälkeä.\n\nAinoat henkilöt, joita oli kohdattu, olivat rauhallisia metsästäjiä,\njotka matkustivat vaimoineen, lapsineen ja koirineen kotikyliinsä\npalatessaan, ja kaikki selittivät yksimielisesti, että eivät olleet\nhavainneet mitään epäilyttävää.\n\nVielä kaksi päivää samoiltuaan comanchit saapuivat Teksasin alueelle.\n\nTämä näennäinen rauhallisuus teki osaston molemmat päälliköt kovin\nlevottomiksi. He luulivat tuntevansa apachin kostonhaluisen luonteen\nliian hyvin, otaksuakseen, että nämä sallisivat heidän matkustaa näin\nhäiritsemättä ja yrittämättä pidättää heitä tiellä.\n\nLujamieli, joka myöskin oli kauan tuntenut Sinisen Revon, oli aivan\nsamaa mieltä heidän kanssaan.\n\nEräänä iltana comanchit pitkän päivämatkan kuljettuaan leiriytyivät\npienen joen rannalle metsäisen mäen rinteelle, jolta saattoi nähdä koko\nvirranuoman ja ympäröivän seudun. Tavallisuuden mukaan olivat vakoojat\npalanneet leiriin vakuuttaen, etteivät olleet nähneet mitään jälkiä.\n\nKun illallinen oli syöty, sijoitti Uskollinen Sydän itse vartijat,\nja kaikki muut valmistautuivat nauttimaan muutaman tunnin levosta,\njonka päivän vaivat tekivät ei ainoastaan suloiseksi, vaan\nvälttämättömäksikin. Mutta salaisen aavistuksen kiihoittamana tunsi\nLujamieli ilman oleellista syytä kuumeista levottomuutta, joka\nkarkoitti häneltä unen. Turhaan hän sulki silmänsä, vakavasti päättäen\nnukkua. Luomet avautuivat jälleen hänen ponnistuksistaan huolimatta.\nUupuneena tästä unettomuudesta, jonka syytä ei voinut selittää, nousi\nmetsästäjä, päättäen valvoa ja samoilla ympäristöllä.\n\nHänen pyssyään ottaessaan tekemästään liikkeestä heräsi Uskollinen\nSydän.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi tämä heti.\n\n\"Ei mikään, ei mikään\", vastasi metsästäjä, \"nuku sinä vain\".\n\n\"Mutta miksi sitten nousit?\"\n\n\"Vain siksi, etten saanut unta. Tahdon käyttää tätä unettomuutta\ntehdäkseni pienen kierroksen ympäristöllä.\"\n\nNämä sanat ravistivat Uskollisen Sydämen täydellisesti valveille.\nLujamieli ei ollut niitä miehiä, jotka ilman pätevää syytä ryhtyisivät\njoihinkin toimenpiteisiin.\n\n\"Kah, ystävä\", virkkoi hän, \"on jotakin tekeillä, eikö totta?\"\n\n\"En tiedä siitä mitään\", vastasi metsästäjä, \"mutta minä olen\nhuolestunut, olen levoton, sanalla sanoen, en osaa selittää tunteitani,\nmutta minä aavistan, että vaara on meitä uhkaamassa. Mikä vaara? Sitä\nen osaa sanoa. Huomasin tänään kaksi flamingoparvea lentämässä täysin\nsiipivedoin vastatuuleen. Useita eläimiä -- kauriita ja antilooppeja --\npakeni säikähtyneinä samaan suuntaan, enkä ole päivän mittaan kuullut\nainoankaan linnun liverrystä. Tuo kaikki ei ole luonnollista, ja minä\npelkään.\"\n\n\"Pelkäät?\" virkahti Uskollinen Sydän hymyillen.\n\n\"Niin, minä pelkään ansaa ja siksipä lähdenkin kierrolle. Kaiketikaan\nen mitään keksi, toivoakseni en, mutta ei sillä väliä. Sittenhän toki\npääsen varmuuteen siitä, että meillä ei ole mitään pelättävää.\"\n\nUskollinen Sydän nousi sanaa sanomatta, kääriytyi viittaansa ja tarttui\npyssyynsä.\n\n\"Lähtekäämme!\" sanoi hän.\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi metsästäjä.\n\n\"Minä tulen mukaasi.\"\n\n\"Mitä hupsuttelua! Minähän toimin vain sairaiden aivojen houreissa. Jää\nsinä vain tänne ja lepää.\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi Uskollinen Sydän pudistaen päätänsä, \"minä ajattelen\nsamaan tapaan kuin sinä äsken puhuit. Minäkin olen levoton tietämättä\nsyytä siihen ja tahdon päästä varmuuteen.\"\n\n\"Tule sitten, koska asia niin on. Ehkä onkin parempi, että lähdemme\nyhdessä.\"\n\nMolemmat miehet poistuivat leiristä.\n\nYö oli raikas, kirkas, ilma tavattoman läpikuultava, taivaalla\ntuikkivat tuhannet tähdet, kuu näkyi uivan eetterissä, ja sen valo\ntähtien hohtoon liittyneenä oli niin voimakas, että näki melkein kuin\nkeskellä päivää. Seudulla vallitsi syvä rauha, niin että molemmat\nmetsästäjät saattoivat korkealta kohdalta, jolla seisoivat, eroittaa\nkaikki rasahdukset. Silloin tällöin liikkui salaperäinen tuulenhenkäys\npuiden tuuheissa latvoissa, jotka taipuivat kumeasti kohisten.\n\nLujamieli ja Uskollinen Sydän tutkivat tarkasti kenttää, joka\nsuunnattomana aavikkona levisi heidän eteensä.\n\nÄkkiä tarttui kanadalainen ystävänsä käsivarteen ja veti hänet rajulla\nja vastustamattomalla liikkeellä luokseen tavattoman ison lehtikuusen\nrungon taakse.\n\n\"No?\" kysyi metsästäjä levottomasti.\n\n\"Katso\", vastasi hänen toverinsa lyhyeen, ojentaen käsivartensa\ntasankoa kohti.\n\n\"Ohoh! Mitä tuo merkitsee?\" kuiskasi nuori mies hetkisen perästä.\n\n\"Se merkitsee, että minä en pettynyt ja että meille tulee tästä kuumat\npaikat. Onneksi sentään voimme tälläkin kertaa vastata oveluuteen\noveluudella. Käske John Davisin karata niiden veitikoiden kimppuun\ntakaapäin, sillä välin kuin me hyökkäämme edestä.\"\n\n\"Ei ole hetkeäkään hukattavana\", kuiskasi Uskollinen Sydän ja riensi\nleiriä kohti.\n\nTottuneina metsästäjinä olivat molemmat huomanneet jotakin, mikä\nvarmaan olisi jäänyt havaitsematta ihmisiltä, jotka eivät niin hyvin\ntunteneet intiaanien tapoja. Sanoimme, että tuulenpuuska toisinaan\ntuiversi puiden latvoja. Tuo tuuli puhalsi lounaasta tasangon yli\nnoin viiden metrin korkeudelta, mutta toinen tuuli hipoi pitkän\nruohon latvoja, lähestyen lakkaamatta mäkeä, jolle comanchit olivat\nleiriytyneet. Omituista vain, että jälkimmäinen tuuli puhalsi\nkoillisesta eli aivan päinvastaiselta suunnalta kuin edellinen.\n\nSiinä kaikki, mitä metsästäjät olivat huomanneet, mutta se oli\nriittänyt heidän arvatakseen vihollistensa juonen ja tehdäkseen sen\ntyhjäksi.\n\nViisi minuuttia myöhemmin ryömi kuusikymmentä Lujamielen ja Uskollisen\nSydämen johtamaa comanchia käärmeen tavoin mäenrinnettä alaspäin\nja laskeutui näkymättöminä tasangolle, jolle päästyään he pysyivät\nliikkumattomina kuin olisivat äkkiä muuttuneet kuvapatsaiksi.\n\nJohn Davis oli muun joukon kanssa kiertänyt kukkulan.\n\nÄkkiä kajahti kauhea huuto, comanchit nousivat kuin paholaisparvi ja\nsyöksyivät suinpäin vihollisiaan vastaan.\n\nTaaskin yllätettyinä luullessaan itse yllättävänsä epäröivät nämä\nhetkisen, mutta säikähtyneinä tästä äkillisestä hyökkäyksestä joutuivat\nhe pakokauhun valtaan ja käänsivät selkänsä pötkiäkseen tiehensä. Mutta\nsilloin he näkivät äkkiä vastassaan amerikkalaisen johtaman joukon.\n\nOli joko taisteltava tai heittäydyttävä leppymättömän vihollisen\narmoille. Apachit puristuivat tiheään, olkapää olkapäätä vasten, ja\nteurastus alkoi.\n\nSe oli kauhea ja kesti päivänkoittoon asti. Nämä miehet, jotka\nkuolettavasti vihasivat toisiaan, taistelivat huudahdustakaan\npäästämättä, kaatuivat huoahtamattakaan.\n\nSikäli kuin apacheja kellistyi tanterelle, puristautuivat heidän\ntoverinsa lähemmäksi toisiaan, ja comanchit tiukensivat rautaista\npiiriä, johon he olivat suljetut. Nouseva aurinko valaisi kauheaa\ntappotannerta. Neljäkymmentä comanchia oli kaatunut. Apachilaisjoukosta\noli enää pystyssä vain kymmenkunta enemmän tai vähemmän haavoitettua\nmiestä.\n\nUskollinen Sydän kääntyi murheellisena pois tästä kamalasta\nnäytelmästä. Turhaan hän yritti väliintulollaan pelastaa nämä viimeiset\nuhrit.\n\nVeren ja ruudin hajusta päihtyneet comanchit, jotka olivat raivoissaan\nvihollistensa tekemästä vastarinnasta, olivat kuurot hänen käskyilleen,\nja jäljelle jääneet apachit teurastettiin ja heidän päänahkansa\nnyljettiin.\n\n\"Kah\", huudahti Musta Hirvi voitonriemuisin elein, osoittaen melkein\ntuntemattomaksi silvottua ruumista, \"sachemit tulevat tyytyväisiksi,\nSininen Repo on vihdoinkin kuollut!\"\n\nPeloittava päällikkö lepäsi todellakin eräällä comanchilaisten\nruumisröykkiöllä, ollen itse kirjaimellisesti pelkkinä haavoina, ja\nhänen poloinen poikansa, tuskin edes nuorukainen vielä, virui hänen\njalkojensa juuressa. Kummallisena poikkeuksena intiaanien tavoista,\nnämä kun yleensä tyytyvät riistämään vihollisiltaan vain päänahan,\noli vastikään katkaistu pää ripustettuna Sinisen Revon vyöhön -- fray\nAntonion pää.\n\nMunkkiparan, joka muutamaa päivää ennen Lujamieltä oli lähtenyt\nkylästä, olivat apachit kaikesta päättäen saaneet käsiinsä ja\nsurmanneet.\n\nHeti kun, emme sano taistelu, vaan teurastus oli päättynyt, ryhtyivät\nintiaanit tekemään viimeisen palveluksen niille heikäläisille, jotka\ntässä verisessä kahakassa olivat kohdanneet kuolemansa. Kaivettiin\nsyviä hautoja ja heitettiin vainajat niihin, vaikka näissä olosuhteissa\nei voitu toimittaa tavallisia hautajaismenoja. Kuitenkin muistettiin\npanna heille heidän aseensa mukaan, ja umpeen luoduille haudoille\nkasattiin kiviä, jotteivät petoeläimet pääsisi niitä kaivamaan. Apachit\nsensijaan jätettiin siihen, mihin olivat kaatuneet, eikä heistä sen\nenempää välitetty.\n\nMelkein puoliksi vähentynyt soturijoukko läksi surumielin marssimaan\nTeksasia kohti.\n\nComanchien voitto oli tosin ollut täydellinen, mutta liian kalliisti\nostettu, jotta intiaanit siitä olisivat riemuinneet. Apachien\nteurastus ei heidän mielestään suinkaan korvannut neljänkymmenen\ncomanchilaissoturin kuolemaa, niitä lukuunottamatta, jotka matkalla\nluultavasti menehtyisivät saamistaan haavoista.\n\n\n\n\nXIII\n\nViimeinen välitaival\n\n\nNyt kun olemme saapumassa kirjamme viimeisille lehdille, emme voi\nolla tukahduttamatta kaihontunnetta ajatellessamme niitä verilöylyjä\nja murhenäytelmiä, joita meidän on totuuden nimessä täytynyt lukijan\nnähtäväksi esittää. Jos tämä kertomus olisi ollut satu, jos olisimme\nvoineet järjestää aineiston oman oikkumme mukaan, niin varmaan\nolisi monta kohtaa muutettu tai typistetty; mutta valitettavasti on\nmeidän vastoin tahtoammekin ollut pakko kertoa asiat sellaisina kuin\nne esiintyvät, joskin monesti olemme koettaneet lieventää eräitä\nyksityisseikkoja, joiden liian alaston todenmukaisuus olisi lukijaa\ntympäissyt.\n\nSiinä tapauksessa, että meitä moitittaneen sankariemme alituisista\ntaisteluista, tyydymme puolustukseksemme mainitsemaan vain seuraavaa:\n\nMe kuvailemme sellaisen rodun tapoja, joka päivä päivältä hupenee\noudon sivistyksen suonenvedontapaisessa puristuksessa, sitä vastaan\nturhaan taistellessaan, -- rodun, joka kohtalon tuhoisalla tuomiolla\non määrätty pian häviämään maan pinnalta ikuisiksi ajoiksi. Sen tavat\nja ominaisuudet häipyvät sitten tarujen hämärään. Muistitietoina\nsäilytettyinä ne ennen pitkää saavat aivan väärän värityksen ja käyvät\nkäsittämättömiksi. Meidän, jotka olemme ottaneet velvollisuudeksemme\nkehnolla kynällämme piirtää tämän onnettoman rodun historiaa, tehdä\nse tunnetuksi sellaisena kuin se oli ja vielä on, ei sovi poiketa\ntotuudesta, koska se meidän puoleltamme olisi petosta, jota lukijat\ntäydellä syyllä voisivat valittaa.\n\nLopettaen nyt tämän epäilemättä jo liiankin pitkän välihuomautuksen,\njota kuitenkin pidimme tarpeellisena, vieläpä välttämättömänäkin,\npalaamme kertomukseemme siltä kohdalta, johon sen jätimme.\n\nViemme nyt lukijan meksikolaisen armeijan äärimmäisille\netuvartiostoille.\n\nTämä armeija, jossa sen Teksasiin marssiessa oli ollut kuusituhatta\nmiestä, ei enää käsittänyt kuin tuhatviisisataa, mukaan luettuna se\nviisisatamiehinen lisäjoukko, jonka kenraali Cos vastikään oli tuonut.\n\nKaiken kaikkiaan olivat siis Santa-Annan peräkkäiset voitot\nteksasilaisista maksaneet hänelle täsmälleen viisituhatta sotilasta.\n\nKun yllämainittu kielteinen voitokkuus antoi Meksikon tasavallan\npresidentille paljon miettimisen aihetta, alkoi hän ymmärtää tämän\nvimmastunutta väestöä vastaan käytävän sodan tavattomat vaikeudet\neikä voinut pelotta ajatella, mitä kamalia seurauksia tappio hänelle\ntuottaisi, jos nuo tavoittamattomat viholliset, joita hän niin\nkauan oli ajanut takaa, päättäisivät vihdoinkin häntä odottaa ja\nonnistuisivat hänet lyömään.\n\nMutta olivatpa kenraali Santa-Annan aavistukset kuinka pelokkaita\ntahansa, oli peräytyminen nyt liian myöhäistä, ja täytyi koettaa\nonneaan loppuun asti; vieläpä pyrkiä ratkaisuun mahdollisimman pian.\n\nKorkeintaan kahdenkymmenen kilometrin välimatka eroitti\nvihollisarmeijan toisistaan, ja se välimatka lyheni melkein puolella\nheidän etuvartiostojensa aseman vuoksi. Meksikolaisten etujoukkoa,\njossa oli kaksisataa vakinaiseen armeijaan kuuluvaa miestä, johti\neversti Melendez, mutta noin neljän kilometrin päässä tästä etujoukosta\noli osasto etuhyökkääjiä, joiden tehtävänä oli vakoilla vihollisen\nliikkeitä.\n\nNämä olivat pelkkiä preirierosvoja, päällikkönään vanha tuttavamme\nSandoval, jonka vähän aikaisemmin näimme saapuvan Jaguarin luo ja\ntekevän hänen kanssaan äskettäin kertomamme merkillisen kaupan.\n\nVaikka meksikolainen armeija ei pitänytkään mainittua Sandovalia\nsuuressa arvossa eikä luottanut häneen ja hänen miekkostensa\nrehellisyyteen, oli kenraali Santa-Annan kuitenkin pakko jonkun verran\nantaa tunnustusta näille mestarilurjuksille, koska he kieltämättä\nolivat perin kykeneviä oppaiksi ja varsinkin vakoojiksi.\n\nKenraalin täytyi siis melkein ummistaa silmänsä niille tihutöille,\njoita he joka päivä tekivät, ja sallia heidän toimia ja mellastaa\nmielensä mukaan, koska he olivat hänelle tarpeellisia. Rientäkäämme\nmainitsemaan, että rosvot tunnollisesti käyttivät väärin tätä\nheille pakosta myönnettyä vapautta eivätkä kavahtaneet noudattaa\nhäikäilemättömimpiäkään oikkujaan, joita kuitenkin pidätymme\nseikkaperäisemmin selostelemasta.\n\nNämä kunnon miehet olivat siis, kuten sanottu, leiriytyneet\nmeksikolaisen armeijan eteen, ja koska he mielellään pitivät hauskaa\njoka kerta kun tilaisuus siihen tarjoutui, olivat he nähneet hyväksi\nasettua kylään, jonka asukkaat heidän lähestyessään tietenkin olivat\npaenneet ja jonka talot he olivat hävittäneet hankkiakseen polttopuita\nleirinuotioitaan varten.\n\nMutta johtuipa se sitten sattumasta tai aivan muista syistä, oli yksi\nainoa talo eli pikemminkin mökki säästynyt yleisestä tuhosta ja oli yhä\npystyssä. Eikäpä se ainoastaan ollut pystyssä ja koskemattomana, vaan\nsuljettunakin ja vartija asetettuna ovelle.\n\nTämä vartija kylläkin näkyi varsin vähän välittävän hänelle tietenkin\nannetusta tehtävästä, sillä luultavasti auringon häiritsemänä, jonka\npolttavat säteet lankesivat suoraan hänen päänsä päälle, oli hän\nmukavasti oikaissut itsensä katoksen varjoon, joka onneksi sattui\nolemaan rakennuksen edessä, ja siellä hän pyssy käden ulottuvilla\npoltteli, uinaili ja haaveili odottaessaan vartiovuoronsa päättymistä\nja jonkun toverin asettumista hänen paikalleen.\n\nTalo oli sillä hetkellä doña Carmelan asuntona, ja pyydämme siis\nlukijaa meidän kanssamme sinne astumaan.\n\nNeitonen nojaili välinpitämättömästi, surumielisenä ja ajatuksiinsa\nvaipuneena avoimen ikkunan eteen pingoitetulla riippumatolla päivän\nhelteestä huolimatta, ja hänen kyynelistä punoittavat silmänsä\ntuijottivat liikkumattomina autioon kenttään, jota aurinko kärvensi\npannen sen hiekan timanttien tavoin säteilemään.\n\nMitä ajatteli poloinen tyttö, sillä välin kun kyyneleet, joita hän ei\nyrittänytkään kuivata, valuivat pitkin hänen kalpeita poskiaan, kyntäen\nniihin vaon?\n\nKenties hän tällä iällä, jolloin muistot eivät vielä ulotu eilistä\npitemmälle, ajatteli katkeran kaihomielisesti Potreron _ventassa_\nvietettyjä iloisia päiviä, kun hänelle Lujamielen ja Lanzin, noiden\nkahden hartaan sielun, parissa eläessä kaikki hymyili ja tulevaisuus\nnäytti niin kauniilta ja tyyneltä.\n\nKenties hän ajatteli Jaguaria, jota kohtaan hän tunsi niin hempeää\nystävyyttä, tai eversti Melendeziä, jonka kunnioitettava ja syvällinen\nrakkaus usein oli saanut hänet vastoin tahtoaankin haaveilemaan,\nniinkuin nuoret tytöt haaveilevat!\n\nMutta, ah, nyt oli kaikki kadonnut, oli täytynyt sanoa hyvästi\nsuloisille haaveille! Missä olivat Lujamieli ja Lanzi, Jaguari ja\neversti Melendez? Hän oli yksinään, ystävittä, puolustajitta, miehen\nvallassa, jonka pelkkä ulkonäkökin täytti hänet kauhulla.\n\nJa kuitenkin on meidän riennettävä mainitsemaan, että tuo mies, jonka\nolemme kuvailleet niin synkän värein, tuo syystä kammottu Valkoinen\nNylkijä näytti aivan muuttuneelta. Tiikeri oli nuoren neitosen edessä\ntalttunut karitsaksi, oli häntä kohtaan erinomaisen hienotunteinen ja\nhuomaavainen ja täytti kaikki hänen toivomuksensa. Eipä niin, että\ntyttö konsaan olisi hänelle mitään toivomusta esittänyt -- siihen\nei poloisella ollut rohkeutta, -- mutta hän koetti keksiä, arvata,\nmikä häntä miellyttäisi, ja silloin hän sen suoritti sanomattoman\ninnokkaasti ja hartaasti. Joskus tuo omituinen mies seisoi tuntikausia\nkäsivarret ristissä rinnalla, nojaten seinää vasten ja tuijottaen\ntyttöön kuvaamattomin ilmein, sanaa sanomatta. Sitten hän poistui\nkohauttaen päätänsä, tukehduttaen huokauksen ja jupisten:\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, entä jos se on hän!\n\nOli jotakin liikuttavaa tämän kammottavan miehen pelokkaassa ja\nnöyrässä murheessa, miehen, joka vapisutti kaikkia ympärillään ja\nnyt itse vapisi lapsen edessä, vaikka viimemainittu ei kärsiville\nhenkilöille ominaisessa itsekkyydessään näkynyt huomaavan tai\nedes aavistavankaan, kuinka suuri vaikutusvalta hänellä oli tähän\nvoimakkaaseen ja tuimaan luonteeseen.\n\nOvi avautui, ja Valkoinen Nylkijä astui sisälle. Hän oli alati samassa\npuvussaan, vartalo yhtä suora ja ryhdikäs kuin ennenkin, mutta\nkasvoilla ei enää ollut ylimielisen ja leppymättömän hurjuuden ilmettä,\njonka olemme tottuneet niillä näkemään. Synkkä murheenpilvi varjosi\nhänen piirteitään, kuumeenkiiltoiset silmät olivat syvälle vaipuneet\neikä niissä enää ollut sitä tulta, joka teki hänen katseensa niin\nmagneettiseksi ja omituisen tuijottavaksi.\n\nNeitonen ei kääntynyt kuullessaan Nylkijän askeleet.\n\nTämä pysähtyi, mutta jäi jokseenkin pitkäksi aikaa liikkumattomaksi,\nkaiketi odottaen, että toinen huomaisi hänen läsnäolonsa.\n\nMutta tyttö ei hievahtanut.\n\nSitten hän rohkaisi itsensä ja alkoi puhua.\n\n\"Doña Carmela\", virkkoi hän äänellä, jonka sävyä koetti vaimentaa,\n\"doña Carmela\".\n\nTyttö ei vastannut, vaan katseli yhä kentälle.\n\nNylkijä huokasi ja toisti äänekkäämmin:\n\n\"Doña Carmela.\"\n\nTällä kertaa nuori tyttö kuuli, sillä hermostunut puistatus kävi läpi\nhänen ruumiinsa ja hän kääntyi äkkiä.\n\n\"Mitä minusta tahdotte?\" kysyi hän.\n\n\"Oi\", huudahti vanhus nähdessään hänen kasvonsa kyynelistä kosteina,\n\"te itkette, señorita\".\n\nNeitonen punehtui ja pyyhkäisi kasvojaan nenäliinalla kuumeisin elein.\n\n\"Mitä siitä?\" jupisi hän ja yrittäen tyyntyä jatkoi sitten:\n\"Mitä minusta tahdotte, señor? Hyvä Jumala, koska olen tuomittu\norjattareksenne, ettekö voisi sallia minun edes vapaasti käyttää tätä\nhuonetta?\"\n\n\"Luulin tuottavani teille iloa\", sanoi Nylkijä, \"ilmoittamalla, että\neräs tuttavanne tulee teitä tapaamaan\".\n\nKatkera hymy värähdytti nuoren neitosen huulia.\n\n\"Ken minusta välittää?\" kysyi hän.\n\n\"Anteeksi, señorita, tarkoitukseni oli hyvä. Ollessanne miettiväisenä,\nomiin ajatuksiinne vaipuneena, kuten tänään, ääntelette usein\nkatkonaisia sanoja, huulenne höpisevät jotakin.\"\n\n\"Ah niin\", vastasi tyttö, \"ei ainoastaan ruumiini ole vangittuna, vaan\ntahtoisitte vielä kytkeä ajatuksenikin\".\n\nNuo sanat hän lausui sellaiseen sumean vihan ja katkeruuden sävyyn,\nettä vanhus säpsähti ja hänen kasvonsa äkkiä muuttuivat kalmankalpeiksi.\n\n\"Hyvä on, señor\", jatkoi neitonen, \"tästä lähin olen varuillani\".\n\n\"No\", vastasi toinen hillityn tuskallisesti, \"kuten sanoin, luulin\ntekeväni teidät iloiseksi tuomalla luoksenne eversti Melendezin, mutta\nkoska olen pettynyt, ei teidän ole tarvis häntä nähdä, señorita\".\n\n\"Mitä!\" huudahti Carmela, hypähtäen kuin naarasleijona. \"Mitä minulle\nsanoitte, señor, minkä nimen mainitsitte?\"\n\n\"Eversti don Juan Melendezin.\"\n\n\"Oletteko te tuonut hänet?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Onko hän täällä?\"\n\n\"Hän odottaa lupaanne astuakseen sisälle.\"\n\nNeitonen katseli häntä toista minuuttia sanomattoman kummastuneena.\n\n\"Mutta sittenhän te rakastatte minua!\" huudahti hän sitten innokkaasti.\n\n-- Hän kysyy sitä! -- jupisi vanhus surumielisesti. \"Tahdotteko tavata\neverstiä?\"\n\n\"Hetkisen perästä, oi, hetkisen perästä! Minun täytyy tuntea teidät,\nymmärtää teidät, vihdoinkin tietää, mitä minun on teistä ajateltava.\"\n\n\"Ah, minä toistan sen teille, señorita, että rakastan teitä\njumaloimiseen asti... oh, rauhoittukaa; tässä rakkaudessa ei ole mitään\nteille loukkaavaa. Minä rakastan teissä käsittämätöntä, yliluonnollista\nyhtäläisyyttä naisen kanssa, joka... ah, joka kuoli samana päivänä,\njona intiaanit ryöstivät minulta tyttäreni. Tuo tytär, jonka menetin ja\njota en enää koskaan saa nähdä, olisi nyt teidän ikäisenne, señorita.\nSiinä on rakkauteni salaisuus, syy yhä toistuneisiin yrityksiini\nsaada teidät haltuuni. Oi sallikaa minun rakastaa teitä, sallikaa\nminun pettää itseäni! Teitä katsellessani luulen näkeväni rakkaan\nlapsiparkani, ja tämä erehdys tekee minut äärettömän onnelliseksi.\nOi, señorita, jos tietäisitte, mitä olen kärsinyt, mitä edelleenkin\nkärsin tästä parantumattomasta, sydäntäni polttavasta haavasta, niin\nsäälisitte minua!\"\n\nVanhuksen puhuessa haltioituneeseen sävyyn, näyttivät hänen kasvonsa\nkirkastuneilta, niissä kuvastui niin paljon lempeyttä ja murhetta,\nettä tyttö väkisinkin tunsi itsensä liikutetuksi ja ojensi hänelle\nvaistomaisesti kätensä.\n\n\"Isäparka!\" virkkoi hän lempeällä ja säälivällä äänellä.\n\n\"Kiitos niistä sanoista\", vastasi toinen liikutuksesta käheänä,\nkyynelten valellessa hänen kasvojaan, \"kiitos, señorita! Nyt en enää\ntunnekaan itseäni yhtä onnettomaksi.\"\n\nSitten hän hetkisen äänettömyyden jälkeen kuivasi silmistään tihkuvat\nkyyneleet.\n\n\"Haluatteko, että hän tulee sisälle?\" kysyi hän lempeästi.\n\nCarmela hymyili.\n\nVanhus ryntäsi ovelle ja avasi sen selkosen selälleen.\n\nEversti astui huoneeseen ja riensi neitosta kohti.\n\nNylkijä oli poistunut suljettuaan oven jälkeensä.\n\n\"Vihdoinkin näen teidät jälleen, rakas Carmela!\" huudahti eversti\nriemuissaan.\n\n\"Ah\", huoahti tyttö.\n\n\"Niin\", vastasi upseeri innostuneena, \"minä ymmärrän teitä, mutta\nnyt ei teillä enää ole mitään pelättävänä, minä kykenen pelastamaan\nteidät inhoittavasta ikeestä, joka teitä painaa, ja riistämään teidät\nryöstäjältänne\".\n\nNuori tyttö laski hiljaa kätensä hänen käsivarrelleen, pudistaen\npäätänsä ilmein, joka ihmeteltävästi tulkitsi hänen surumielisyyttään.\n\n\"Minä en ole vankina\", vastasi hän.\n\n\"Mitä\", huudahti eversti kovin kummastuneena, \"eikö tuo mies olekaan\nteitä ryöstänyt?\"\n\n\"En kiellä sitä, ystäväni, sanonhan vain, että en ole vankina.\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä\", virkkoi toinen.\n\n\"Ah, en minä itsekään ymmärrä itseäni.\"\n\n\"Luuletteko siis, että jos tahtoisitte lähteä täältä ja seurata minua\nleiriin, niin tuo mies ei yrittäisi teitä pidättää?\"\n\n\"Siitä olen varma.\"\n\n\"Sitten kai lähdemme, doña Carmela? Minä voin hankkia teille\nkunniallisen turvapaikan siksi, kun isänne palaa luoksenne.\"\n\n\"Ei, ystäväni, minä en lähde, minä en voi teitä seurata.\"\n\n\"No, mikä teitä estää?\"\n\n\"Enkö teille sanonut, että en itsekään ymmärrä itseäni? Tunti sitten\nolisin teitä ilolla seurannut, mutta nyt en sitä enää voi.\"\n\n\"Mitä sitten on senjälkeen tapahtunut?\"\n\n\"Kuunnelkaa, don Juan, minä olen avomielinen teitä kohtaan,\nminä rakastan teitä, senhän tiedätte, ja tulisin ilolla teidän\npuolisoksenne. Mutta vaikka onneni riippuisi siitä, että lähden tästä\nhuoneesta, niin en kuitenkaan lähde.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Suokaa minulle anteeksi, mitä sanon, doña Carmela, mutta\ntämähän on mielettömyyttä, hourailua.\"\n\n\"Ei, en totisesti osaa sitä teille selittää, koska en sitä itsekään\nymmärrä, mutta minusta tuntuu, että jos hänen luvattaan, joka minua\ntäällä pidättää, lähtisin tästä huoneesta, niin tekisin huonon teon.\"\n\nNäistä omituisista sanoista kohosi everstin ihmettely siihen määrään,\nettei hän löytänyt sanoja vastatakseen, vaan tuijotti neitoseen\nharhailevin katsein.\n\nRakastavainen ei koskaan pety rakastettunsa vaikutelmista.\n\nNuori mies tunsi vaistomaisesti, että Carmela päätöksessään seurasi\nsydämensä opastusta.\n\nSillä hetkellä avautui ovi. Valkoinen Nylkijä saapui.\n\nEversti oli arvannut, että neitoselle näin puhuakseen on täytynyt äkkiä\ntapahtua jotakin salaperäistä ja merkillistä, minkä vain hän yksin\ntiesi ja osasi arvostella.\n\nVanhuksen ilmestyminen tuotti kummallekin haastelijalle, jotka olivat\ntoistensa edessä joutuneet varsin hämilleen, suurta huojennusta.\n\nSelvittelemättä itselleen tunteitaan, käsitti nuori mies, että tämä\nodottamaton tulo olisi hänelle suureksi avuksi.\n\nVanhuksen ryhdissä ja sävyssä oli sellaista arvokkuutta, jota Carmela\nei vielä tähän asti ollut hänessä havainnut.\n\n\"Anteeksi, jos teitä häiritsen, lapset\", virkkoi hän niin\nhyväntuulisesti, että hänen kuulijansa hätkähtivät.\n\n\"Oh\", jatkoi hän, ollen ymmärtävinään väärin heihin tekemänsä\nvaikutuksen, \"suokaa anteeksi, eversti, että puhun tähän tapaan, mutta\nminä rakastan niin suuresti doña Carmelaa, että välillisesti rakastan\nkaikkea sitäkin, mitä hän rakastaa. Vanhukset ovat itsekkäitä, kuten\ntiedätte, mutta kuitenkin olen koko ajan ajatellut teitä.\"\n\nCarmela ja eversti tekivät kummastuneen liikkeen.\n\nVanhus hymyili.\n\n\"Saatte itse päättää\", sanoi hän; \"kuulin juuri eräältä leiriin\nsaapuneelta vakoilijalta, että intiaani-lisäjoukko on kiertänyt\nlinjamme ja yhtynyt vihollisiin. Heidän keskuudessaan on metsänkävijä,\nnimeltään Lujamieli.\"\n\n\"Isäni\", huudahti Carmela iloissaan.\n\n\"Niin\", virkkoi Nylkijä tukahduttaen huokauksen.\n\n\"Oi, antakaa minulle anteeksi\", sanoi neitonen, ojentaen hänelle\nkätensä.\n\n\"Lapsiparka, miksi siitä teille vihoittelisin? Täytyyhän sydämenne\nsykkiä isällenne.\"\n\nEversti oli mitä suurimman kummastuksen vallassa.\n\n\"Olen ajatellut näin\", jatkoi vanhus: \"señor Melendez pyytäisi kenraali\nSanta-Annalta luvan lähteä airuena vihollisen luo. Hän tapaa doña\nCarmelan isän ja rauhoittaa häntä tyttärensä puolesta, ja jos isä\nhaluaa saada lapsensa luokseen, niin minä itse saatan hänet sinne.\"\n\n\"Mutta\", huudahti neitonen innokkaasti, \"eihän se ole mahdollista!\"\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Ettekö ole isäni vihollinen?\"\n\n\"Minä olin metsästäjän vihollinen, rakas lapsi, mutta en ole koskaan\nollut isänne vihollinen.\"\n\n\"Señor\", sanoi eversti astahtaen vanhusta kohti, \"suokaa minulle\nanteeksi. Tähän asti olen tuntenut teidät väärin tai pikemminkin en ole\nteitä ollenkaan tuntenut. Te olette rehti ja sydämellinen mies.\"\n\n\"Ei\", vastasi toinen, \"minä olen isä, joka on kadottanut tyttärensä\nja tuudittelee itseään suloiseen erehdykseen\"; ja hän huokasi syvään.\n\"Mutta\", jatkoi hän sitten, \"aika rientää, lähtekää, eversti, jotta\nehditte pikemmin takaisin\".\n\n\"Olette oikeassa\", sanoi nuori upseeri; \"näkemiin, Carmela, jääkää\nhyvästi, señor!\"\n\nJa odottamatta neitosen vastausta hän riensi ulos.\n\nMutta päästessään etulinjalle eversti kuuli, että juuri oli saapunut\nkäsky marssia eteenpäin, joten hänen täytyi totella ja jättää käyntinsä\nkenraalin luona toiseen aikaan.\n\n\n\n\nXIV\n\nSan Jacinto\n\n\nVakoilijan Valkoiselle Nylkijälle ilmoittama uutinen oli totta. Sitten\nkun Lujamieli tovereineen oli intiaaneille ominaisella oveluudella\nkiertänyt meksikolaisten linjat, olivat he yhtyneet teksasilaiseen\narmeijaan, nimittäin Jaguarin johtamaan jälkijoukkoon.\n\nValitettavasti tapasivat he ainoastaan John Davisin, joka heille\nilmoitti, että Jaguari oli lähtenyt viemään tärkeää tiedonantoa\nkenraali Houstonille.\n\nJos amerikkalainen olisi puhunut Lujamielelle hänen tyttärestään ja\nantanut hänestä tietoja, olisi hänen täytynyt ilmaista rosvopäällikön\nehdottama kauppa. Hän ei katsonut itsellään olevan oikeutta paljastaa\nnäin tärkeää salaisuutta, joka ei hänelle kuulunut. Kanadalainen\njäi siis tietämättömäksi tapahtumista eikä laisinkaan aavistanut,\nettä tytär oli niin lähellä häntä. Eikäpä hetki ollut kyselyihin\notollinenkaan, koska marssi oli jälleen alkanut ja jälkijoukkoa\njohtavilla upseereilla armeijan peräytyessä on kyllin muutakin tehtävää\nkuin jutella.\n\nAuringon laskiessa Jaguari palasi osastoonsa. Hän oli mielissään\ncomanchien saapumisesta ja puristi Lujamielen kättä. Mutta käsky oli\nannettu, heidän oli liikuttava pikamarssissa, vihollinen oli lähellä,\neikä nuorella miehellä enää ollut aikaa kertoa mitään vanhalle\nystävälleen.\n\nKenraali oli perin taitavasti sovittanut liikkeensä vietelläkseen\nvihollisen jälkeensä, vaikka alati vältti taistelua.\n\nEnsimmäisistä menestyksistään ylpistyneet meksikolaiset, jotka paloivat\nhalusta kukistaa niin sanotun kapinan, eivät tarvinneet kannustusta\najaakseen tavoittamatonta vihollistansa takaa.\n\nPeräytymistä ja takaa-ajoa jatkui vielä kolme päivää, mutta sitten\nteksasilaiset tekivät äkillisen rintamanmuutoksen ja hyökkäsivät\npäättäväisesti meksikolaisia vastaan.\n\nHämmästyneinä odottamattomasta käänteestä, jota eivät suinkaan olleet\naavistaneet, pysähtyvät nämä, hiukan epäröiden, ja järjestivät\ntaistelurintamansa.\n\nOli elokuun 21 päivä 1836, Teksasin aikakirjoissa ikimuistoinen päivä.\n\nMolemmat armeijat seisoivat vihdoinkin vastatusten San Jacinton\nkentällä.\n\nKumpaakin armeijaa johtivat mieskohtaisesti kummankin tasavallan\npäämiehet, kenraalit Santa-Anna ja Houston.\n\nMeksikolaisia oli tuhatseitsemänsataa hyvin aseistettua ja\nharjaantunutta sotilasta.\n\nTeksasilaisten lukumäärä oli kaiken kaikkiaan vain seitsemänsataa\nkahdeksankymmentäkolme, joista kuusikymmentäyksi ratsumiestä.\n\nKenraali Houstonin oli edellisenä päivänä täytynyt eroittaa pienestä\narmeijastaan Jaguarin osasto, johon myöskin comanchit ja metsästäjät\nkuuluivat. Vastoin Sandovalin olettamusta eivät hänen rosvonsa\nolleet halunneet hyväksyä kauppaa, jonka hän heidän nimessään oli\ntehnyt Jaguarin kanssa. Se vastahakoisuus ei kuitenkaan johtunut\nisänmaallisuudesta, vaan, kuten meidän on parasta heti mainita,\nyksinomaan siitä, että he olivat tiellään tavanneet haciendan,\njonka arvelivat tarjoavan tilaisuuden ryöstää runsaan saaliin.\nSilloin he enempää välittämättä toisesta tai toisesta puolueesta\nolivat sulkeutuneet haciendaan ja huolimatta päällikkönsä pyynnöistä\nja uhkauksista kieltäytyneet sieltä lähtemästä, kunnes Sandoval\nnähdessään, että he pysyivät päätöksessään, oli lopuksi itse menetellyt\nsamoin.\n\nJaguari oli siis saanut kenraalilta toimekseen karkoittaa nämä\nvaaralliset vieraat. Nuori mies oli totellut, mutta haikein mielin,\nsillä hän aavisti, ettei ehtisi ajoissa takaisin ollakseen taistelussa\nmukana.\n\nKenraali Houston antoi eversti Lamarille, joka myöhemmin oli Teksasin\npresidenttinä, komennettaviksi jäljellä olevat kuutisenkymmentä\nratsumiestä ja valmistausi päättäväisesti otteluun sotajoukkojen\nsuuresta voimaerosta huolimatta.\n\nNämä kaksi armeijaa, joiden kamppailu ratkaisisi maan kohtalon, olivat\nlukumäärältään tuskin yhteensä niin suuret kuin meikäläinen rykmentti.\n\nAuringon noustessa alkoi taistelu äärettömällä vimmalla.\n\nNeliöön järjestyneet teksasilaiset etenivät äänettöminä ja pyssyt\nkäsivarrella luodinkantaman päähän vihollisesta.\n\n\"Ystävät\", huudahti kenraali Houston äkkiä ja paljasti miekkansa,\n\"muistakaa Bejaria!\"\n\nKauhea tulituisku säesti hänen sanojaan, ja teksasilaiset tekivät\npäättäväisesti pistinhyökkäyksen jo epäjärjestykseen joutunutta\nvihollista vastaan.\n\nTaistelu kesti kahdeksantoista minuuttia! [Edellä kerrotut ja lähinnä\nseuraavat seikat ovat tarkoin historian mukaisia. _Tekijä_.] Sen ajan\nkuluttua olivat meksikolaiset joutuneet täydellisesti tappiolle ja\nsekasortoon.\n\nHeidän lippunsa, leirinsä, aseensa, varustuksensa, muonavaransa ja\nkuormastonsa jäivät voittajain saaliiksi.\n\nKun ottaa huomioon taistelijain rajoitetun lukumäärän, oli\nmieshukka tavattoman suuri. Kuusisataakolmekymmentä meksikolaista,\njoista yksi kenraali ja neljä everstiä, oli kaatunut, kaksisataa\nkahdeksankymmentäkolme haavoittunut ja seitsemänsataa otettu vangiksi.\n\nTuskin kuusikymmentä miestä, joiden joukossa oli Santa-Anna, oli\npäässyt pakenemaan.\n\nTeksasilaiset taas olivat rynnäkkönsä rajuuden vuoksi menettäneet vain\nkaksi miestä kaatuneina ja kaksikymmentäkolme haavoitettuina, joista\nkuitenkin kuusi kuolettavasti, mikä oli vähäpätöinen menetys ja taaskin\ntodisti päättäväisyyden etevämmyyttä epäröimiseen verraten, sillä\nuseimmat meksikolaiset olivat saaneet surmansa paetessaan.\n\nTeksasilaiset nukkuivat tappotantereella.\n\nLähettäessään Jaguarin rosvoja vastaan oli kenraali Houston sanonut:\n\"Tehkää nopeasti selvä niistä veitikoista, niin ehkä ehditte vielä\nmukaan taisteluun.\"\n\nNämä sanat olivat riittäneet siivittämään päällikön sisseineen.\nMutta niin nopeasti kuin he ratsastivatkin, yllätti heidät yö noin\nneljänkymmenen kilometrin päässä haciendasta, joten heidän täytyi\npysähtyä. Hevoset ja miehet olivat aivan uupuneita.\n\nLähtiessään seuraavana aamuna jälleen liikkeelle, sai hän tiedon\ntaistelusta, joka sillä välin oli käyty varsin säännöllisessä\njärjestyksessä.\n\nTapansa mukaan nuuskiessaan pensaikossa keksi John Davis korkeasta\nruohikosta miehen, joka vapisi koko ruumiiltaan.\n\nAmerikkalainen, joka tietystikin luuli häntä meksikolaiseksi\nvakoojaksi, käski hänen nousta. Silloin mies lankesi polvilleen ja\n_suuteli hänen kättään_, rukoillen häntä, kyyneleet silmissä ja\ntarjoten hänelle kaiken kullan ja jalokivet, mitä hänellä oli mukanaan,\njos toinen sallisi hänen paeta.\n\nNämä pyynnöt ja rukoukset eivät tehneet amerikkalaiseen muuta\nvaikutusta kuin muuttivat hänen epäluulonsa varmuudeksi.\n\n\"No, no\", sanoi hän yrmeästi vangilleen, virittäen pistoolinsa hanan,\n\"riittävät jo vaikerrukset, kävelkää tai minä murskaan päänne!\"\n\nAseen näkeminen teki tuntemattomaan toivotun vaikutuksen, hän kumarsi\nsurkeana päänsä ja, enää yrittämättä vietellä voittajaansa, seurasi\nhäntä leiriin.\n\n\"Mitä hittoa te meille sieltä tuotte?\" kysyi häneltä Jaguari äkkiä.\n\n\"Enpä sitä totisesti oikein tiedä\", vastasi amerikkalainen; \"tämän\nveitikan tapasin korkeasta ruohikosta ja minusta hän näyttää ilmetyltä\nvakoilijalta\".\n\n\"Ahaa\", virkahti Jaguari häijysti hymyillen, \"sitten hänen asiansa pian\njärjestetään, vietäköön hänet ammuttavaksi\".\n\nVanki säpsähti, ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhanharmaiksi.\n\n\"Hetkinen, caballeros\", huudahti hän, ponnistellen kauhun vallassa\nniitä vastaan, jotka jo olivat laskeneet kätensä hänen olalleen ja\naikoivat laahata hänet pois; \"hetkinen, minä en ole se, miksi minua\nluulette\".\n\n\"Pyh\", äännähti Jaguari irvistäen, \"te olette meksikolainen, ja se\nriittää\".\n\n\"Minä olen\", huudahti vanki, \"don Antonio Lopez de Santa-Anna, Meksikon\ntasavallan presidentti\".\n\n\"Mitä\", ihmetteli Jaguari, \"oletteko te Santa-Anna?\"\n\n\"Ah, olen\", vastasi presidentti surkeasti, sillä presidentti hän\ntodellakin oli.\n\n\"Mitä hittoa te sillä tavoin lymyilitte korkeassa ruohossa?\"\n\n\"Yritin paeta.\"\n\n\"Onko teidät siis lyöty?\"\n\n\"Ah, on, armeijani on tuhottu! Ka, teidän kenraalinne ei ole syntynyt\nmitään tavallisia tehtäviä varten, sillä hän voi kerskua voittaneensa\n_Lännen Napoleonin_.\"\n\nTämän röyhkeän ylvästelyn kuullessaan, varsinkin moisen miehen\nsuusta, eivät läsnäolijat, onnettomuudelle kuuluvasta kunnioituksesta\nhuolimatta, voineet pidättyä vastaamasta siihen halveksivalla\nnaurunräjähdyksellä.\n\nTästä mielenosoituksesta ei ylpeä meksikolainen piitannut mitään.\nNyt kun tiedettiin, kuka hän oli, käsitti hän kyllä, ettei häntä\nammuttaisi, ja vähät hän muusta välitti. Asiat olivatkin nyt saaneet\ntoisen käänteen. Jaguari kirjoitti kenraali Houstonille kertoen, mitä\noli tapahtunut, ja lähetti hänelle vankinsa kahdenkymmenen John Davisin\njohtaman ratsumiehen saattamana. Amerikkalaisellehan se kunnia lankesi\nluonnostaan, koska hän ensimmäisenä oli miehen löytänyt.\n\n\"Oih\", jupisi Jaguari, seuraten silmillään vangin saattuetta, joka oli\nhäviämässä tien mutkiin, \"onni ei ole minua varten, missään asiassa en\nmenesty\".\n\n\"Kiittämätön!\" virkkoi hänelle Uskollinen Sydän. \"On kiittämätöntä\nvalittaa, kun sinulle on varattu mitä kaunein voiton merkki. Tämän\nvangin kaapattuasi on sota lopussa ja Teksasin itsenäisyys iäksi\nturvattu.\"\n\n\"Se on totta!\" huudahti Jaguari riemusta hypähtäen. \"Sitä en tullut\najatelleeksi. _Vive dios!_ Olet oikeassa, ystäväni, ja minä kiitän\nsinua valaisevasta huomautuksestasi. Ilman sinua ei tuo, lempo vieköön,\nolisi juolahtanut mieleeni. Hei, hei\", huudahti hän iloisesti, \"nyt\ntoverit, karauttakaamme täyttä laukkaa haciendaan. Mepä iskemmekin\nviimeiset iskut!\"\n\nOsasto lähti liikkeelle päällikkönsä johdolla.\n\nAntakaamme seikkailijain jatkaa matkaansa, ja siirtykäämme haciendaan\nmuutama minuutti ennen heitä.\n\nTämänlaatuisten miesten tapaan olivat rosvot heti alkaneet mielin\nmäärin mellastaa haciendassa, jonka isäntäväki oli nähdessään\nsotatoimien lähestyvän taloa paennut ja josta Sandoval tovereineen oli\nkarkoittanut päivätyöläiset ja palkollisetkin.\n\nRyöstö oli heti järjestetty suuressa mittakaavassa, tietenkin\nalkamalla kellarista, toisin sanoen Espanjan ja Ranskan viineistä\nsekä väkinesteistä, joten kaikki nämä lurjukset kaksi tuntia taloon\nsaapumisensa jälkeen olivat tukkihumalassa, ja loilotusta ja rivoja\nlauluja kajahti kaikkialta.\n\nValkoisen Nylkijän oli tietenkin täytynyt seurata rosvoja ja ottaa\nCarmela mukaansa.\n\nVanhuksen varokeinoista huolimatta kuuli neitonen kammioon, johon oli\npaennut, näiden hurjimusten huudot, jotka kantautuivat hänen korviinsa\nuhkaavina ja pahaenteisinä kuin ukkosenjyrähdykset myrskysäällä.\n\nSandoval ei ollut luopunut suunnitelmastaan kostaa miehelle, jota piti\nvihollisenaan, ja hänen väkensä päihtyminen tarjosi hänelle oivallisen\ntilaisuuden raivauttaa hänet tieltään.\n\nValkoinen Nylkijä oli koettanut kaikin keinoin estää tätä ääretöntä\nmässäystä, tietäen, että nämä silaamattomat ja kesyttömät luonteet,\njotka selvinäkin olivat perin vaikeita hallita, muuttuivat aivan\nkurittomiksi niin pian kuin humaltuivat.\n\nMutta rosvot olivat jo maistelleet viinejä ja liköörejä. Kun Sandoval\nheitä lisäksi kiihoitti, vastasivat he Nylkijän esityksiin ainoastaan\njupinalla ja herjauksilla. Tämä ei uskonut voivansa saada heitä\nymmärtämään järkipuhetta, ja tahtoen säästää Carmelan näkemästä\ninhoittavaa ja tympäisevää hurjistelua hän riensi neitosen luo ja\nyritettyään häntä rauhoittaa, asettui sen huoneen oven eteen, johon\nhän oli paennut, ja päätti murskata pään ensimmäiseltä rosvolta,\njoka yrittäisi tunkeutua tytön kammioon. Useita tunteja kului, eikä\nkenenkään päähän pistänyt häiritä vanhusta, joten tämä jo toivoi, että\nkaikki sujuisi rauhallisesti, mutta sitten hän äkkiä kuuli kovan melun,\njota seurasi huutoja ja kirouksia, ja puoli tusinaa rosvoja ilmestyi\npitkän käytävän suulle, rientäen aseitaan heiluttaen ja uhkauksia\nsyytäen sen perällä vartijana seisovaa Nylkijää kohti. Nähdessään\nhurjat miehet, joiden raivon päihtymys teki kaksinkertaiseksi, niin\nettä he olivat kuurot kaikille vanhuksen nuhteille, käsitti tämä, että\nkauhea, kuolettava kamppailu oli alkamassa heidän ja hänen välillään.\n\nHän oli yksinään kaikkia vastaan, mutta silti hän ei ollut\nepätoivoissaan. Synkkä salama singahti hänen silmistään, hänen\nkulmakarvansa rypistyivät taipumattoman tahdon voimasta, hän seisoi\nmahtavana ja lujana oven edessä, jota oli vannonut puolustavansa, ja\nhetkiseksi hänestä tuli jälleen se hurja peloittava paholainen, joka\nniin kauan oli ollut lännen seutujen kauhuna.\n\nMuuten ei hänen asemansa ollut niin toivoton kuin olisi saattanut\nluulla. Aavistettuaan mitä tällä hetkellä tapahtuisi oli hän ryhtynyt\nkaikkiin varokeinoihin pelastaakseen neitosen. Sen huoneen ikkuna,\njossa tämä oli, oli enintään kahden jalan korkeudella maasta ja aukeni\nhaciendan ensimmäiseen pihaan, ja vanhuksen toimesta oli hevonen\nvalmiiksi satuloituna siltä varalta, että pako kävisi välttämättömäksi.\n\nVielä kerran lausuttuaan rauhoittavan sanan Carmelalle, joka keskelle\nlattiaa polvistuneena rukoili hartaasti, valmistausi vanhus vastaamaan\nahdistajainsa hyökkäykseen.\n\nNähdessään tämän miehen seisomassa uhkaavana ja ikäänkuin heitä\nodottamassa pysähtyivät rosvot vastoin tahtoaan ja etumaiset\nvilkaisivat levottomasti taakseen, ikäänkuin nähdäkseen, vieläkö heillä\noli pakotilaisuutta. Mutta myöhemmin tulleet sulkivat heiltä tien ja\ntyönsivät heitä eteenpäin.\n\nSandoval, joka varsin hyvin tiesi, millaisen miehen kanssa hänen\ntoverinsa joutuisivat tekemisiin, oli viisaasti pysynyt poissa,\njääden joidenkuiden seuralaistensa kanssa juhlasaliin juominkeja ja\nlaulunloilotusta jatkamaan.\n\nMutta tämän rosvojen vitkastelun aikana oli Nylkijä hoksannut raottaa\nhiukan ovea, jotta hetken tullen voisi helpommin päästä pakenemaan.\n\nVäliaika oli kuitenkin lyhyt kuin leimaus, huudot uudistuivat entistä\nhurjempina, ja rosvot hankkivat hyökkäämään vanhuksen kimppuun.\n\nTämä oli yhä tyyni ja kylmä kuin marmoripatsas, mutta oli asettanut\nkarbininsa seinää vasten kätensä ulottuville ja molemmat pistoolinsa\nkädessä odotti tai pikemminkin vaani ratkaisevan toiminnan hetkeä.\n\n\"Pysähtykää tai minä ammun teidät!\" huusi hän ukkosäänellä.\n\nUlvonta yltyi, rosvot lähestyivät yhä.\n\nKaksi pistoolinlaukausta pamahti, kaksi rosvoa kaatui. Nylkijä\nlaukaisi karbininsa miesjoukkoon, ja tarttuen sitten sen piippuun\nkäytti sitä nuijana syöksyessään tästä odottamattomasta hyökkäyksestä\nsäikähtyneiden rosvojen kimppuun, ja ennenkuin nämä ehtivät\npuolustautumista ajatellakaan, oli hän tunkenut heidät käytävän päähän\nja pakottanut rientämään suinpäin portaita alas.\n\nKymmenestä rosvosta oli kuusi saanut surmansa. Muut neljä pakenivat\npuolikuolleina ja kauhusta parkuen.\n\nAikaa hukkaamatta ja hypäten kuin metsän peto syöksyi Nylkijä kammioon,\njonka oven hän sulki jälkeensä, sieppasi säikähdyksestä pyörtyneen\nja lattialle pitkäkseen kaatuneen Carmelan syliinsä, harppasi ulos\nikkunasta, laski neitosen poikkipuolin heitä odottavan hevosen satulan\neteen, hyppäsi itse perästä ja, iskien kannukset jalon eläimen kylkiin,\nniin että se tuskasta ponnahti, kiiti huimaavaa vauhtia kentälle.\n\nKaikki tämä oli tapahtunut lyhyemmässä ajassa kuin meiltä on\nkulunut sen kertomiseen, eivätkä rosvot olleet vielä toipuneet\nsäikähdyksestään; kun Nylkijä jo oli hävinnyt näkymättömiin.\n\n\"_Vive Dios_!\" huudahti Sandoval lyöden vihaisesti nyrkillään pöytään.\n\"Antaisimmeko me hänen päästä käsistämme? Ratsaille, toverit,\nratsaille!\"\n\n\"Ratsaille!\" ulvoivat rosvot rynnäten aitauksiin, joissa joukkueen\nhevoset olivat.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin syöksyivät kaikki rosvot ajamaan Valkoista\nNylkijää takaa, lähtien haciendasta, joka siten vapautui tukalista\nvieraistaan.\n\nSillä välin kiiti Valkoinen Nylkijä täyttä laukkaa suoraan eteenpäin,\nmihinkään määrättyyn suuntaan pyrkimättä. Hänellä oli vain yksi\npäämäärä, yksi ajatus, yksi toivomus: Carmelan pelastaminen.\n\nKasvojaan hivelevän raikkaan ilman virkistämänä oli neitonen noussut\nistualleen satulaan, ja molemmat käsivarret tiukkaan, kiedottuina\nvanhuksen vartalon ympäri, toisteli hän tälle liikutuksen murtamalla\näänellä ja säikähtyneenä vilkuillen ympärilleen:\n\n\"Paetkaamme, paetkaamme! Nopeammin, vielä nopeammin!\"\n\nJa hevosen ponnistautuessa yhä suurempaan vauhtiin kiitivät he kuin\nkuusipeura hätyyttävän koiralauman edellä.\n\nÄkkiä huomasi vanhus joukon ratsumiehiä, joka tullen ulos syvästä\nuurrostiestä ilmestyi hänen eteensä.\n\n\"Rohkeutta, Carmela!\" huudahti hän. \"Me olemme pelastetut.\"\n\n\"Eteenpäin, eteenpäin!\" vastasi neitonen huohottaen.\n\nTulijat olivat Jaguarin joukkoa.\n\nKärsimättömänä pyrkien haciendaan ratsasti nuori päällikkö täyttä neliä\nison matkan päästä joukkonsa edellä.\n\nÄkkiä huomasi hän ratsastajan, joka säikähtyneenä kiiti häntä kohti.\n\n\"Oh\", huudahti hän syvän vihan tuntein, \"Valkoinen Nylkijä!\"\n\n\"Malttakaa, malttakaa! Älkää laukaisko, älkää taivaan tähden\nlaukaisko!\" huusi kanadalainen, kannustaen hevostaan ja rientäen kaikin\nkiirein päällikön perästä, Uskollisen Sydämen ja pääjoukon seuraamana.\n\nMutta ennenkuin metsästäjä oli ehtinyt Jaguarin viereen, joka ei ollut\nkuullut tai ehkä ei ollut käsittänyt hänen sanojaan, laukaisi tämä\npyssynsä.\n\nKeskelle rintaa haavoittunut Nylkijä vierähti hietikolle temmaten\nCarmelan mukanaan.\n\n\"Voi\", virkkoi Lujamieli epätoivoisesti Uskolliselle Sydämelle, \"se\nonneton tappoi isänsä!\"\n\n\"Hiljaa\", huudahti tämä laskien kätensä hänen suulleen, \"hiljaa taivaan\nnimessä!\"\n\nNylkijä ei sentään ollut kuollut.\n\nJaguari oli tahtonut häntä lähestyä, kenties lopettaakseen hänet, mutta\nCarmela, joka hellästi hoivaili häntä, nousi pystyyn kuin naarasleijona\nja työnsi hänet kauhulla takaisin.\n\n\"Pois, murhaaja!\" huudahti hän.\n\nTahtomattaankin peräytyi nuori mies kummastuneena ja hämillään.\n\nLujamieli riensi haavoitetun luo, sillä välin kun Uskollinen Sydän\ntarttui Jaguariin ja puhutellen häntä lempeästi vei hänet pois\npaikalta, jolla Valkoinen Nylkijä vavahteli kuolon kouristuksissa.\n\nVanhus piti kylmissä ja jo kalmanhiestä kosteissa käsissään nuoren\ntytön käsiä.\n\n\"Carmela, Carmela-rukka\", virkkoi hän tälle katkonaisella äänellä.\n\"Hyvä Jumala, mihin sinä nyt joudut, kun minä kuolen?\"\n\n\"Ei, eihän toki, se ei ole mahdollista, te ette kuole!\" huudahteli\nnuori tyttö tukahduttaen nyyhkytyksensä. Vanhus hymyili surumielisesti.\n\n\"Ah, lapsiparka\", virkkoi hän, \"minulla on enää vain muutama minuutti\nelettävänä! Ken suojelee sinua, sitten kun ei minua enää ole olemassa?\"\n\n\"Minä\", virkkoi metsästäjä, joka oli vähitellen lähestynyt.\n\n\"Te!\" sanoi haavoitettu. \"Tekö, hänen isänsä?\"\n\n\"Ei, hänen ystävänsä\", vastasi metsästäjä surumielisesti ja vetäen\npovestaan kaulakäädyt, jotka neekeri oli siepannut Nylkijältä heidän\ntaistellessaan Galvestonin poukamassa. \"James Watt\", lausui hän\näärettömän majesteetillisesti, \"siunatkaa tytärtänne; Carmela, syleile\nisääsi!\"\n\n\"Ah\", huudahti haavoitettu, \"sydämeni oli sen minulle ilmaissut\".\n\n\"Isä, isä, siunatkaa minua!\" kuiskasi neitonen vienosti ja lankesi\npolvilleen hietikolle.\n\nValkoinen Nylkijä eli James Watt nousi kuin sähköiskusta ja ojentaen\nmolemmat kätensä polvistuneen tytön pään päälle virkkoi: \"Ole siunattu,\nlapseni!\"\n\nSitten hän hetkisen äänettömyyden perästä höpisi melkein\nkuulumattomalla äänellä: \"Minulla oli myöskin poika...\"\n\n\"Hän on kuollut\", vastasi metsästäjä, luoden murheellisen katseen\nJaguariin päin.\n\n\"Suokoon Jumala hänelle anteeksi!\" jupisi vanhus.\n\nJa kellahtaen taaksepäin hän veti viimeisen henkäyksensä.\n\n\"Ystäväni\", virkkoi Carmela metsästäjälle, \"te, jota en enää tohdi\nnimittää isäkseni, mihin käskette minua tämän ruumiin ääressä?\"\n\n\"Elämään\", vastasi kanadalainen käheästi, ojentaen kätensä ratsastajaa\nkohti, joka lähestyi täyttä laukkaa, \"sillä sinä rakastat ja sinua\nrakastetaan. Elämäsihän on vasta alussa ja sinä voit vielä tulla\nonnelliseksi.\"\n\nSe ratsumies oli eversti Melendez.\n\nCarmela antoi päänsä vaipua käsiinsä ja hyrähti itkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen aikaan, kun viimeistä kertaa kävin Teksasissa, oli minulla\nkunnia tulla esitetyksi doña Carmelalle, joka oli naimisissa eversti\nMelendezin kanssa. Viimemainittu oli San Jacinton taistelun jälkeen\njättänyt sotapalveluksen.\n\nLujamieli asui heidän luonaan.\n\nUskollinen Sydän oli palannut erämaahan.\n\nJaguari oli kertomaimme tapausten jälkeen uudelleen antautunut\nseikkailevaan elämäänsä; tuskin oli vuosi kulunut, kun saatiin sanoma\nhänen kuolemastaan.\n\nApachi-intiaanien yllättämänä, joiden käsistä hänen kuitenkin olisi\nollut helppo paeta, taisteli hän itsepintaisesti, jolloin nuo valkean\nrodun leppymättömät viholliset hänet surmasivat.\n\nTiesikö Jaguari, että hän oli tappanut isänsä, vai siksikö, että\nCarmela oli hylännyt hänen rakkautensa, päätti hän etsiä kuolemaa?\n\nTämä jää salaisuudeksi, jota kukaan ei voi milloinkaan selvittää...\n\nToivokaamme, että laupias ja vanhurskas Jumala on antanut anteeksi\ntälle pojalle, joka tietämättään surmasi isänsä!\n\n\n\n"]