Petturi

PETTURI

Salapoliisiromaani

Kirj.

EDGAR WALLACE

Suomennos englantilaisesta alkuteoksesta THE SQUEAKER

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1929.

I.

Tavallinen yleisö ei olisi valinnut sitä iltaa kävelyillakseen Putney Commonissa. Ilta oli tuulinen, ja kylmä viima tunkeutui märkien käsineiden raoista ihoon saakka. Ja oli niin pimeä, että vaikka kadun kummankin puolen paloi valoja, täytyi Larry Graemen käyttää sähkölyhtyään poikkitielle tullessaan, ettei olisi kompastunut katukiveyksen reunaan.

Hän tunsi itsensä kuitenkin mukavasti puetuksi pitkässä kumipalttoossaan ja kalosseissaan, vaikka hänen sateenvarjonsa olikin enemmän meno- kuin tulopuolelle kuuluva. Kun tuli voimakas tuulenpuuska, joka käänsi sen melkein kokonaan nurin, hän käärikin sen kokoon. Pieni kasvoihin sattuva sateenpuuska on iholle vain hyväksi, ajatteli hän leikillisesti itsekseen.

Hän silmäsi rannekellonsa itsevalaisevia viisareita. Puuttui enää muutama minuutti puolestatunnista, ja "Iso kaveri" oli hirveän täsmällinen. Raaka, mutta täsmällinen. Larry oli ennenkin ollut tekemisissä Ison kaverin kanssa ja päättänyt, ettei koskaan uudistaisi kokemuksiaan. Hän teki tavallisesti suuria, rohkeita kauppoja, hänellä oli rahaa, ja hänen kanssaan toimiessa oli vahingonvaara mahdollisimman pieni. Mutta tällä kertaa hänen täytyi maksaa täysi hinta van Rissikin timanteista, siinä eivät auttaneet laupiaat silmätkään. Sanomalehdet olivat täynnä varkautta. Ne julkaisivat tarkan luettelon ryöstettyjen kivien suuruudesta ja ilmoittivat täsmällisen hinnan, jonka jokainen kivi avoimilla markkinoilla maksoi. Ja kun juttu oli tavallista suurempi, oli Larry pannut lehtiin tavanomaisen koodi-ilmoituksensa:

"Viime torstaina klo 10.30 kadotettiin Putney Commonissa (Wimbledonin suunnalla) pieni, keltainen käsilaukku, joka sisälsi viisi kirjettä, joilla ei ole mitään arvoa muille kuin niiden omistajalle."

"Keltainen käsilaukku, joka sisälsi viisi kirjettä", oli ilmoitus Isolle kaverille, että kysymyksessä olivat jalokivet. "Ruskea käsilaukku" tarkoitti turkiksia, "valkoinen käsilaukku" tiedoitti taas tosiasian, että ilmoittajalla oli hallussaan seteleitä, joista hän halusi päästä. Ja "viisi kirjettä" kertoi lopuksi, että kysymyksessä oli liiketoimi, jonka arvo nousi viisinumeroiseen lukuun.

Oli klo 10.30 ja torstai-ilta. Larry odotti kiihkeästi Richmond Roadilla. Tuuli kantoi hänen korviinsa kellon äänen, joka läheisen kirkon tornissa parahiksi löi puolituntisen.

"Täsmälleen", mumisi odottaja. Kaukaa tieltä tuli näkyviin kaksi valopistettä, jotka erkanivat toisistaan sitä mukaa kuin lähenivät. Äkkiä valaisivat auton etulamput tienoon kirkkaasti kuin salama, ja jalkakäytävällä odotellut mies oli melkein auton suojuksen edessä.

Auto hiljensi vauhtiaan, vaunun pitkä, sateessa höyryävä jäähdyttäjä sivuutti hiljaa katukäytävällä olevan, ja auto pysähtyi. Auton tummista, suojatuista sisuksista kuului hieman karkea, mutta samalla alistuva ääni:

"No?"

"Iltaa, mestari."

Larry terästi silmiään erottaakseen autossa olevan henkilön. Sen hän kuitenkin tiesi, että jos hän käyttäisi käsilamppuaan, hän olisi epäkohtelias, eikä se sitäpaitsi hyödyttäisi mitään. "Iso kaveri" ei kulje avoimin kasvoin, sen saattoi uskoa. Mutta...

Auton ikkunankaiteella lepäävä käsi oli käsineetön, keskisormen kynsi oli murtunut, ja sen keskinivelen kohdalla oli kaksinkertainen valkoinen arpi, ehti Larry huomata. Mutta samassa käsi vedettiin pois, aivan kuin sen omistaja olisi muistanut, että sitä saatettiin tutkia.

"Minulla on hyvä juttu, erinomaista tavaraa. Oletteko nähnyt sanomalehtiä?"

"Van Rissikin juttuko?"

"Se juuri. Sen arvo on kolmekymmentäkaksituhatta puntaa – satakuusikymmentätuhatta dollaria. Sitäpaitsi helposti myytävää tavaraa. Rissik sijoitti rahansa jalokiviin, eikä mihinkään ranskalaisiin roskakiviin, jotka näyttävät kauniilta, mutta ovat mahdottomat saada kaupaksi. Pidän viittätuhatta pohjahintana..."

"Tuhatkaksisataa", vastasi ääni päättävästi. "Ja maksan kaksisataa enemmän kuin ajattelin."

Larry huoahti raskaasti nenän kautta.

"Olen ajatteleva mies", hän aloitti.

"Onko teillä tavara täällä?"

"Ei ole täällä." Mutta äänenpaino, jolla hän vastasi autossa olevalle miehelle, osoitti, että hän valehteli. "Enkä minä pidäkään tavaraa koskaan mukanani, niin kauan kuin neuvottelut ovat käynnissä. Maida Valessa oli muudan juutalainen, joka tarjosi minulle kolmetuhatta ja olisi lisännyt vielä toisen mokoman. Mutta olen mieluummin tekemisissä teidän kanssanne – te olette varmempi. Ymmärrättekö?"

"Koroitan tarjoukseni tuhanteenviiteensataan, mutta en penniäkään sen yli", vastasi autossa-olija. "Minulla on rahat mukanani, ja jos olette järkevä mies, niin teette kaupat."

Larry pudisti päätään.

"Pidätän vain teitä", sanoi hän kohteliaasti.

"Ei synny siis kauppoja?"

"Menetämme kumpikin vain aikaamme", sanoi Larry, ja hän oli tuskin ehtinyt lausua viimeistä sanaansa, kun auto pyrähti lähtemään. Hän ehti tuskin vilkaista sen numerolaattaa, kun sen punaiset merkkitulet vilkkuivat jo kaukana ja hävisivät myrskyyn.

Larry pudisti tuhkan sikaristaan ja läksi etsimään pientä autoaan, jonka oli jättänyt pääkadulle.

"Shylock kääntyy tänä yönä haudassaan", oli ainoa miete, jonka hän lausui kuuluvasti.

Ei ollut kulunut viikkoakaan tästä tapahtumasta, kun Larry Graeme astui ulos Fiesoli Restaurantista Oxford-kadulle, eikä yksikään ihminen, joka hänet tällöin näki, olisi voinut luulla hänestä muuta kuin mitä hän näytti olevan: hieno keski-ikää lähestyvä kaupunkilaisherra, hyvä viinien tuntija ja elämän mukavuuksien harrastaja. Gardenia, joka hänellä oli napinreiässä, oli ikäänkuin merkki vielä nuorekkaasta sielusta. Ja hänellä olikin täysi syy tuntea itsensä hyvinvoivaksi, sillä hän oli myynyt edullisesti mrs van Rissikin jalokivet. Kukaan koko laajassa Lontoossa ei voinut tietää mitään hänen edesottamisistaan, sillä Larry toimi aina yksin, ilman välikäsiä.

Hänen seisoessaan jalkakäytävällä ja odottaessaan vuokra-autoa saapui muudan lihavahko, pitkäkasvuinen herrasmies hänen kohdalleen, otti häntä käsipuolesta ja virkkoi:

"Halloo, Larry!"

Larryn sikarin pitkä, harmaa tuhka särkyi ja putosi kadulle – se oli ainoa merkki hänen hetkellisestä hämmästyksestään.

"Päivää, inspehtori", vastasi hän kohteliaasti hymyillen. "Hauskaa tavata teitä jälleen!"

Hän ei ollut luonnostaan kohtelias, mutta hetki pakotti kohteliaisuuksien vaihtoon. Hän silmäsi nopeasti ympärilleen ja huomasi, että lähistössä oli kolme muuta herrasmiestä, joilla oli sama ammatti kuin tarkastaja Elfordilla. Hän otti tyynesti vastaan kohtalonsa, astui verkkaisin liikkein etsivien kanssa autoon, tupakoi ja jutteli hämmästyttävän rauhallisesti siihen saakka, kunnes auto ajoi ahtaasta porttikäytävästä Scotland Yardin pihalle ja kiersi sieltä Cannon Rowin poliisiasemalle.

Alkuvalmistelut eivät olleet pitkät. Larry Graeme kuunteli tyynesti kevyt hymy tummilla kasvoillaan, kun syytöstä häntä vastaan luettiin, ja vastasi sitten:

"Asun Claubury Mansionsissa numero 98. Voisitte hankkia minulle puvun. En tahtoisi joutua oikeuden eteen nokka pystyssä kuin pääviinurilla. Ja sitten, Elford, onko mahdollista saada tavata Barrabalia, josta olen kuullut niin paljon? Häntä sanotaan aika piruksi. On pari, kolme naapuria, joille tahtoisin antaa vähän nenän päähän."

Elford vastasi, ettei ollut suuriakaan mahdollisuuksia tämän salaperäisen poliisivirkailijan tapaamiseen. Mutta kun hän oli nähnyt terässalvan sulkeutuvan Larryn jäljessä, meni hän kadun poikki ja tapasi ylitarkastaja Barrabalin huoneessaan piippu hampaissa ja ajatukset kokonaan niissä asiakirjoissa, jotka hän oli saanut tiedonanto-osastolta.

"Sain kiinni Larryn, mr Barrabal", ilmoitti Elford. "Hän tiedustelee, haluttaisiko teitä tavata häntä ja jutella hetkinen hänen kanssaan. Sanoin hänelle, etten luullut teidän erikoisemmin sitä haluavan. Tehän itse tiedätte, mitä maata tuollaiset miehet ovat."

Ylitarkastaja nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja rypisti kulmiaan.

"Kysyikö hän todellakin minua? Tunnun tulleen kuuluisaksi", lausui hän verkkaan toisen huoneessaolijan puhjetessa hörönauruun.

Yksi Scotland Yardin omituisuuksista ja ikäänkuin leikinlaskuista oli, että tarkastaja Barrabalia, joka pääasiallisesti oli ollut syynä niin monen kuuluisan rikollisen kiinnisieppaamiseen, ei oltu koskaan nähty oikeussalien todistajanaitiossa, eivätkä häntä tunteneet juuri sanomalehtimiehetkään, joiden erikoisalana rikokset olivat. He tunsivat enintään nimen. Ja kuitenkin hän oli istunut jo kahdeksan vuotta kolmannen kerroksen pitkässä huoneessa hirveiden asiapaperipinkkojen välissä tarkastellen, tutkien ja vertaillen pieniä, outoja todistuskappaleita, jotka olivat saattaneet kiikkiin niin monta taitavaa miestä. Hän oli sama mies, joka oli saanut selville hollantilaisen Goomin järjestelmän, kaksinnaineen murhamiehen, vaikk'eivät hän ja Goom olleet koskaan nähneet toisiaan kasvoista kasvoihin. Kuolinuutinen eräästä lontoolaisesta sanomalehdestä asetettuna rinnakkain erään saksalaisen asiakirjapalasen kanssa saattoi Laned-veljekset elinkautiseen pakkotyöhön – ja he olivat kuitenkin kaikkein taitavimpia ja vaarallisimpia koko blackmailerien, s.o. kiristäjien, suuressa ammattikunnassa.

"Menen tapaamaan ystäväänne", sanoi hän lopuksi ja meni alakertaan, yhteen sen pimeistä selleistä, haastattelemaan Larrya, jonka todellinen olemus ei oikein sopinut yhteen hänen hienojen vaatteidensa ja napinreiässä olevan gardenian kanssa.

Larry, jolla oli paljon tuttavuuksia sekä Englannin että Amerikan poliisien keskuudessa, tervehti vierastaan teeskennellysti hymyillen.

"Hyvin hauskaa tavata, herra ylitarkastaja", sanoi hän iloisesti. "Nappasitte minut tavaroineni, enkä minä tule tuottamaan teille mitään erikoista vaivaa – matkalaukuissani Shelton-hotellissa on todisteita, jotka riittävät tuomitsemaan minut kymmenkertaisesti. Yliluotettavuus on aina ollut heikkouksiani."

Barrabal ei vastannut, vaan jäi odottamaan välttämätöntä kysymystä. Se tehtiinkin pian.

"Kuka oli ilmiantaja, ylitarkastaja? Sen vain tahdon tietooni ja sen jälkeen menen ilolla koppiini. Tahdon vain tietää, kuka minut kavalsi, kuka hän oli?"

Barrabal ei puhunut vieläkään.

"Tulee kysymykseen vain kolme miestä" – Larry laski sormillaan – "mutta en mainitse nimiä. Se, joka osti tavaran, on reilu mies. Numero kaksi taas sai kerran selkäänsä minulta, mutta hän on nyt Ranskassa. Sitten on kolmas, jolla on rikottu kynsi, joka tarjosi minulle tuhattaviittäsataa, mutta hän ei voinut tuntea minua."

"Te itse ilmiannatte itsenne", vastasi Barrabal. "Kuka on Rikkokynsi?"

Larry irvisti jälleen.

"Ilmiantaminen on aikamoista souvia niillekin, jotka pitävät siitä", hän sanoi, "mutta minä olen syntynyt öljyä saranoissani. Kysyn teiltä typerää asiaa – tiedän itsekin. Ei ole koskaan ollut 'pollaria', joka olisi ilmiantanut kätyrin."

Hän katsoi odottavasti poliisiupseeria, ja Barrabal nyökkäsi myöntävästi.

"Te luulette siis, että joku kolmesta vastaanottajasta on pettänyt teidät", vastasi hän. "Sanokaa minulle noiden kolmen nimet, niin lupaan sanoa teille totuuden, jos mainitsette oikean miehen nimen."

Larry katsoi tiukasti häneen ja pudisti kieltäen päätään.

"En voi luovuttaa teille kahta saadakseni kiinni yhden, Barrabal", vastasi hän. "Sen te parhaiten tiedätte."

Poliisiupseeri kiersi miettiväisenä pieniä, mustia viiksiään.

"Annan teille tilaisuuden", vastasi Barrabal lopulta. "Ehkä näemme toisemme vielä huomisaamuna, ennenkuin teidät viedään poliisiasemalle. Olette järkevä, jos sanotte minulle luottamuksellisesti niiden kolmen miehen nimet."

"Ei tule kysymykseen", vastasi Larry.

Barrabal läksi verkkaisin askelin takaisin toimistoonsa, avasi kassakaappinsa, otti sieltä esiin teräslippaan ja aukaisi sen kannen. Lippaassa oli yhteennidottuna paljon pieniä paperisuikaleita, joille kullekin oli kirjoitettu jotakin koneella – muutamissa oli vain pari lyhyttä riviä, muutamissa taas kokonaisia tiedonantoja. Kaikkiin oli kirjoitettu samalla koneella, ja kaikki olivat "ilmiantoja." Jossakin Lontoossa oli joukkovastaanottaja, henkilö, jolla oli asiamiehensä jokaisessa kaupunginosassa ja sormensa jokaisessa luvattomassa "purakassa." Nämä pienet paperinsuikaleet sisälsivät tietoja hinnoista, joita varkaat maksoivat henkilöille, jotka myivät heidän varastamaansa tavaraa.

Hän otti päällimmäisen suikaleen – se oli kaikkein viimeisin ilmianto.

    "Larry Graeme varasti mrs van Rissikin jalokivet. Hän meni
    sinne puettuna viinuriksi – ylimääräiseksi –, jonka oli määrä
    tarjoilla mrs Rissikin iltakutsuissa. Hän myi saaliinsa
    Moropoulousille, Brysselin kreikkalaiselle, mutta jätti
    itselleen yhden timanttisen tähtikoristeen, jonka löydätte
    hänen matkalaukustaan Shelton-hotellista.

    Moropoulous ei tahtonut ostaa tähtikoristetta siitä syystä,
    että sen kivet olivat hieman punertavia ja siksi helposti
    tunnettavia.

    P.S. Tähtikoriste on Larryn matkalaukun valepohjan alla."

Alla ei ollut allekirjoitusta. Paperi oli aivan samanlainen kuin muutkin lippaassa.

Tarkastaja Barrabal sipaisi silkinhienoja viiksiään ja tarkasteli paperia puoliavoimin silmin.

"Kuulehan, Ilmiantaja", hän sanoi itsekseen, "minä sieppaan sinut vielä kiinni!"

II.

Siitä oli kulunut kaksi ja puoli vuotta, kun Larry Graeme oli tehnyt kohteliaan kumarruksensa oikeussalin tuomarille – hän oli todellakin odottanut rikoksestaan enemmän kuin kolme vuotta pakkotyötä.

Puiston puut olivat saamassa jo syksyisen väriloisteensa, kun kaksi henkilöä käveli verkkaista vauhtia Marble Archin ja Hyde Park Cornerin välistä hiekoitettua puistokäytävää. He kävelivät paljon hitaammin kuin olisi ollut välttämätöntä, sillä vaikka päivä olikin kirkas, taivas pilvetön ja aurinko heloitti kultaisena korkeuksissaan, oli tuuli idässä, ja lähestyvän talven hammas tuntui jo ilmassa.

Mies oli hieman yli neljänkymmenen, jonkin verran keskimittaa pitempi ja voimakasrakenteinen. Hänen muuten mustassa tukassaan oli vahvoja harmaita juovia, jotka oikaisivat sitä kaksikymmenvuotiaan pehmyttä ja poikamaista vaikutusta, jonka hänestä ensisilmäyksellä voi saada.

"Täytyy elää", kuului hän sanovan. "Mutta hommat eivät ole enää yhtä elättäviä kuin ennen sotaa. Sitäpaitsi se on verraten hyvä paikka."

Beryl Stedman pudisti päätään.

"Se ei ole se paikka, joka teillä pitäisi olla, kapteeni Leslie", sanoi nainen. Hän oli kiihtynyt ja jatkoi nopeasti: "On eräs seikka, joka tekee minut hyvin levottomaksi ja jota en ymmärrä. Loukkaannuttekohan te, jos sanon sen?"

"Minua ei loukkaa mikään", vastasi hän. "Tulta!"

Mutta nainen huomasi olevan vaikeata asettaa sopivasti sanojaan.

"Frank sanoo, ettei teistä ollenkaan pidetä toimessanne, enkä minä jaksa käsittää – mutta ettehän te vain kerro hänelle, mitä puhun? Tiedän, että petän hänen luottamuksensa, mutta..."

Mies nyökkäsi.

"Olen kyllä vihattu, hyvinkin vihattu", sanoi hän. "Eräässä mielessä, miss Stedman, olen kuitenkin erinomainen ase kihlatulle sulhasellenne."

Vaikka hänen sanansa olivat katkerat, ei hänen äänensävyssään ollut vähääkään katkeruutta, pilkkaa tai salattua itsesääliä.

"Frank Sutton osaa tehdä itsensä ihailluksi. On nautinto katsoa sitä sievistelyä ja imartelua, jolla hänet vastaanotetaan, kun hän aamuisin saapuu toimeensa..."

"Nyt te ette ole kohtelias", sanoi nainen.

"En ole tahallani epämiellyttävä", vastasi mies nopeasti. "Se on vain huvittavaa – opettava on parempi sana. Jos Frank Sutton pyytäisi henkilökuntaansa olemaan koko viikon yöt läpeensä ylitöissä, niin luulen, että hänelle maksettaisiin oikeudesta saada olla mukana. Mutta jos minä pyytäisin heitä jäämään viideksi minuutiksikin yli määräajan, niin syntyisi varmasti kapina!"

Hän nauroi hyväntahtoisesti itsekseen.

"Henkilökunnan keskuudessa on vain yksi ihminen, joka hyväksyy minut – Tillman-niminen mies, uusi konttoriapulainen, jonka me otimme pari viikkoa sitten – enkä ole niin varma hänestäkään... Ja sitten on vielä..."

Hän keskeytti äkkiä.

"Ettekö keksikään toista ihailijaa?" kysyi nainen ivallisesti ja hieman naurahtaen.

"Enpä tiedä – Suttonin sihteeri miellyttää minua aika tavalla – pitäisin häntä melkein ystävänä, sitä naista. Mutta ehkä hän on ollut niin kauan jumaloidun Frankin palveluksessa, että Frankin herttaisuus on alkanut häneltä ehtyä."

"Tehän olette kauhea!"

"Tiedän kyllä", vastasi mies ja nautti itsekin asenteestaan, niin ettei naisella ollut muuta keinoa kuin ottaa asia hauskalta kannalta.

Jokaisella naisella maailmassa on mies, jonka tapaaminen merkitsee ymmärtämistä ja ymmärretyksi tulemista. Ei tarvita pitkiä tutustumisia eikä kärsivällistä toinen toisensa tutkimista. Tapaaminen sellaisenaan on mitä läheisintä ystävyyttä, kaikki muu on satunnaista. Se on kuin kaksi kauan sitten irtautunutta osaa liitettäisiin jälleen yhteen.

Kun John Leslie ensikerran tapasi nuoren esimiehensä morsiamen, hänet valtasi helpotuksen ja epämääräisen, lievittävän mukavuuden tunne, ikäänkuin hän olisi loppujen lopuksi löytänyt jotakin, jota hän itsetiedottomasti oli kauan etsinyt.

Neito oli kaunis, hän pani ilolla merkille sen. Ja lisäksi pikemmin pyytävä kuin komenteleva. Hänen kauneutensa muistutti paremmin orvokkien kauneutta kuin tuulentuivertamien keltanarsissien äänekästä suloa. Hän oli hiljainen kaunotar, jonka kauneus näytti Lesliestä mitä suloisimmalta. Harmaasilmäinen tyttö, jonka herkät huulet värisivät valmiina puolihymyyn. Leslie hämmästyi hieman kuullessaan, että neito oli kihloissa.

Nuorekkaan reippaana, kauniina miehenä, joka oli tavattoman tarmokas kaikissa toimissaan ja nautti säädyllisesti elävän ja miellyttävän miehen mainetta, Frank Sutton menestyi edesottamuksissaan. Hänen konttorihuoneistonsa Galford Chambersissa kuhisi joskus kuin mehiläiskeko ja oli aina hyvin vilkasliikkeinen, sillä hän oli vientikauppias, joka ei halveksinut pientäkään liiketointa.

Menestykselliset miehet, joilla on Suttonin kaltainen toimitarmo, eivät yleensä ole suosittuja alaistensa keskuudessa. Mutta Frank Suttonin henkilökunta jumaloi häntä. Menestyipä hän tai kärsi häviön, häntä tervehdittiin iloisella hymyllä tai välittömällä naurunpuuskalla. Oli nautinto nähdä edes naurujuovien lisääntyvän hänen puoliavoimien silmiensä tienoilla, ja kun hän tervehti, tuntui kuin osa hänen tavattomasta elinvoimastaan olisi siirtynyt henkilölle, jota hän tervehti.

"Niin – hän on hyvin mielenkiintoinen mies", sanoi John Leslie. Mr Suttonin etujen ja avujen tunnustaminen tuli tuskin täydestä sydämestä, mutta Beryl näki siinä vain kajastuksen omista mielipiteistään.

"Toivoisin, ettei hän olisi aivan niin täydellinen", vastasi nainen puoleksi huoaten.

Sitten hän kysyi aivan odottamatta:

"Tunnetteko Barrabal-nimistä miestä, Scotland Yardin poliisiupseeria?"

John Leslie myönsi.

"Minä en tunne häntä – eikä kukaan tunne häntä oikein hyvin, mutta olen kuullut hänestä. Hänen nimensä oli esillä erään jutun yhteydessä muutama viikko sitten. Miksi te sitä kysytte?"

"Frank puhui hänestä eilen illalla", sanoi Beryl. "Hän kysyi mr Friedmanilta, tunsiko tämä häntä. Frankilla on sellainen ajatus, että..." Nainen joutui kiihdyksiin, tosin vain muutamaksi sekunniksi, mutta se hermostunut vauhti, jolla hän jatkoi puhettaan, osoitti selvästi, että hän oli pistänyt nenänsä kiellettyyn aiheeseen. "Konttorista on hävinnyt lähetys tai kaksi. Ja tiedättekö – Frank ajatteli kutsua mr Barrabalin. Mutta tehän tiedätte jo, ettekö tiedäkin?"

"En ole kuullut", sanoi John Leslie välinpitämättömästi, "mutta enpä uskoisi Barrabalin noudattavan kutsua. Hän ei kuulu miehiin, jotka tuhlaavat aikaansa näpistelyjen tutkimiseen. Hän ei ole mikään 'kohtalo' pikku näpistelijöille... Mutta kohtalon tultua puheeksi, täällä tuntuu olevan joku, jolle minä näyn tuottavan vaivaa."

Suoraan heitä vastaan tuli kävellen kaksi pitkäkasvuista miestä, vaikka Lew Friedmanin kumara käynti vähensikin jonkin verran hänen pituuttaan. Hän oli pitkä, karkeanaamainen ja pitkänenäinen mies, jolla oli leveä, suoraviivainen suu ja tanakka leuka ja joka näytti taistelijalta, joka oli voittanut taistelunsa. Hänen rinnallaan kulkeva mies oli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen; hän paljasti hymyillessään valkoiset hampaansa, kun näki kahden henkilön astuvan vastaansa. Hänen hymynsä ei kuvastunut millään tavoin hänen seuralaisensa kasvoilla. Lew Friedmanin tiukan ruskeat silmät siirtyivät tytöstä hänen seuralaiseensa.

"Luulin teidän olevan aamiaisella mrs Mordenin kanssa, Beryl", sanoi hän karskiin tapaansa.

"Tapasin kapteeni Leslien Oxford Streetillä", kiirehti tyttö selittämään.

"Sattumaltako? Hyvä."

Se oli kuitenkin kaikkea muuta kuin "hyvä", jos hänen otsansa rypistys yleensä mitään merkitsi.

"Ettehän ole vain liiaksi rasittanut itseänne, Leslie?"

"En erikoisemmin", tuli viileä vastaus.

"Me emme rasita ketään liialla työllä, meidän konttorissamme", hymyili Frank Sutton, joka ei näyttänyt vähääkään hämmästyvän, vaikka tapasikin oman morsiamensa kahdenkesken kävelyllä toimitusjohtajansa kanssa. "Jokainen, joka haluaa tehdä pienen kävelymatkan, voi huoleti tehdä sen, vai mitä, Leslie?"

Hänen silmänsä katsoivat tutkivasti tyttöön.

"Anna nyt vanhan Lewin vähän kehua sinua, Beryl! Lew on romanttinen: hän kuvittelee aina, että ihmiset koettavat karata hänen pikku aarteensa kanssa – vai mitä Lew?" Hän töytäisi kyynärpäähään vanhempaa miestä ja nauroi.

Lew Friedman ei nauranut. Syntyi tukala tauko, kunnes Sutton tarttui toimeenpanevan johtajansa käsivarteen.

"Sinä et tarvinne enää minua, ja olen varma, ettet tarvitse Leslietäkään."

Leslie koetti saada kiinni tytön katseen, mutta tämä oli jostakin syystä jäänyt noloksi. Muutamaa sekuntia myöhemmin tyttö tapasi itsensä astelemasta takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, mukanaan puhelias ja iloinen mr Sutton pohtien vanhojen miesten typeriä ennakkoluuloja.

"Omituista, että Lew Friedman pitää sinusta – kun olette aivan kahdenkesken. Mutta hänellä näyttää olevan sellainen luulo, että sinä olet aikamoinen naisten ottaja, poikaseni. Enkä ole millänikään siitä, että Beryliä moitittiin, sillä Friedmanhan on saapunut jo epäluulojen asteelle. Hänen ikäkautensa oikuille ja eriskummallisuuksille ei mahda mitään."

Leslie oli ottanut savukkeen hopeisesta kotelostaan ja puristeli sitä sopivan pehmeäksi. Hänen herkän suunsa toisessa kulmauksessa leikki tuskin huomattava hymy.

"Sinulla ei ole siis mitään sitä vastaan, että tapasin sattumalta miss Stedmanin?"

Näki selvästi, että hän ei yrittänytkään pyytää anteeksi tai väittää, että moiset tapailemiset olisivat olleet aivan harmittomia, tai että hän ei olisi ollut kiintynyt tyttöön, josta oli tuleva hänen esimiehensä vaimo.

Frank Sutton kohautti olkapäitään.

"Hyvä Jumala, en suinkaan", sanoi Sutton. "Otan asian tältä kannalta: onnettomien olosuhteiden pakosta olet sinä viimeisten kymmenen vuoden aikana harvoin saanut tilaisuutta kauniiden naisten tapaamiseen, mistä syystä ajattelen, että se nyt on sinulle vain hyväksi. Älä pane pahaksesi, jos sanon suoraan."

Leslie pudisti päätään.

"Sinä olet tavallasi koe – ja minä kokeilen aina. Useimmat kokeistani ovat kääntyneet minulle vahingoksi. Tahtoisin parantaa sinut – en tahdo sanoa 'uudistaa' sinut syystä, että se kuulostaisi liian omahyväiseltä. Puolinaiset toimenpiteet eivät ole koskaan miellyttäneet minua. Uskon vain perinpohjaiseen menettelytapaan."

Ei tarkinkaan korva olisi voinut hänen puheensävyssään kuulla mitään holhoukseen vivahtavaakaan.

"Beryl on sievä tyttö", jatkoi hän puhettaan. "Ainakin minun silmissäni. Mutta vaikka olisin joku muukin kuin mikä olen, olisin samaa mieltä. En ole mikään pasha, jonka mielestä naisten tulee kulkea verhottuina, kun miehiä on läheisyydessä. Tyttölapsi ei voi tuntea kovin monia miehiä, niinkuin sanoin jo Lewille, mutta hän on vanhanaikainen paholainen..."

Hän puhui suun täydeltä, kunnes he saapuivat Oxford Streetille, missä hänen autonsa oli odottamassa, ja koko matkan ajan takaisin konttoriin hän laajenteli vain teorioitaan.

Frank Sutton & Companyn liikehuoneisto sijaitsi eräässä kulmatalossa lähellä Middlesex Hospitalia ja käsitti kolme kerrosta. Naapuristo ei ollut mitenkään erikoisemmin hieno mutta sensijaan erittäin vilkas, ja sen samoinkuin läheisimmän pääkadunkin liikenne kävi Oxford Streetin suuntaan. Mr Sutton oli kuusi vuotta sitten perustanut vaatimattomasti liikkeensä, joka sittemmin oli kehittynyt mitä parhaimmin menestyväksi vientiliikkeeksi. Hänellä oli haaraliikkeitä maailman kaikilla kolkilla ja suuri varastorakennus lähellä Itä-Intian telakkaa. Ja päinvastoin kuin liikemiehet, jotka olivat rajoittuneet johonkin määrättyyn tuotteeseen tai määrättyyn teollisuudenalaan, oli Frank Sutton huvitettu kaikesta eikä pitänyt mitään liikehommaa liian vähäpätöisenä.

Hän selitteli parhaillaan liiketoimiensa laajuutta, kun he jo astuivat hänen konttorinsa leveätä käytävää, mistä lähtivät niille eri osastoille johtavat ovet, jotka olivat hänen silmälläpitonsa alaisia.

"Sinulla on suuret mahdollisuudet, Leslie, jos saat vain hengen työhösi..."

Sitten hänen äänensävynsä äkkiä muuttui, ja hän katsoi tiukasti seuralaiseensa.

"Mutta sinä olet unohtanut olla suora minua kohtaan, Leslie."

John Leslie kohtasi hänen sinisten silmiensä katsoen ilman minkäänlaista näennäistä hämmennystä.

"En oikein käsitä sinua", sanoi hän.

"Minä taas en oikein käsitä sinua", vastasi Frank rauhallisesti. "Tahtoisin tietää sinusta vähän enemmän kuin mitä tiedän. Missä sinä kulutat iltasi ja mitä hommia sinulla on muita kuin tämä täällä minun luonani. Sinä saatat minut pahaan välikäteen. Lew Friedman ei tiedä sitä. Sinä salaat minulta jotakin, johon tahtoisin tutustua."

Leslie ei vastannut. Hän loi silmänsä hetkeksi alas ja sanoi sitten hieman nauraen:

"Luulin sinun tietävän riittävästi", vastasi hän venytellen, "mutta koska tunnut olevan niin hirveän utelias, niin sanon sinulle, mikä on lempi-sivuhommani. Ostan esineitä ja tavaroita huokealla ja myyn niitä kalliilla ja sitäpaitsi käytän vapaa-aikani pieneen tuottavaan ilmiantamiseen."

III.

Frank Sutton tuijotti toveriinsa.

"Ostat esineitä ja tavaroita huokealla ja myyt niitä kalliilla", toisti hän verkkaisesti, "ja sitäpaitsi käytät vapaa-aikasi – ilmiantamiseen? Se on hepreaa minulle."

"Niin luultavastikin", sanoi John Leslie hymyillen. "Sinä et ole saanutkaan yhtä voimaperäistä kasvatusta kuin minä."

Ja yhtä nopeasti kuin Frank oli kääntynyt iloisesta vakavaksi, yhtä nopeasti hän käänsi puheenaiheenkin.

"Olet minulle arvoitus", sanoi hän. "En koskaan ole taitanut tavata sinunkaltaistasi."

"Olet silloin menettänyt jotakin", tuli viileä vastaus.

"En tahdo edes kysyä sinulta, mitä 'ilmiantaminen' merkitsee – se kuulostaa vain hyvin häpeälliseltä."

Leslie ei puolustautunut.

"Häpeällinen minä olenkin", tunnusti hän, "niin häpeällinen, että minun koko myötätuntoni on ihailtavan mr Lew Friedmanin puolella. Mutta jos minä olisin sinun paikallasi, Sutton, ja sinä minun tilallani, niin varmasti kieltäisin sinua tapaamasta miss Beryl Stedmania. En ole aivan varma, mutta jos olisin Frank Sutton, ojentaisin John Leslielle hänen palkkakuorensa ja osoittaisin hänelle oven. Olet hullu, kun kaikesta huolimatta, menneisyyteni tuntien, pidät minua palveluksessasi – etkö suutu avomielisyydestäni? Ei yksikään tuhannesta nousevasta menestyvästä liikemiehestä ottaisi hartioilleen edesvastuuta pitää minua palveluksessaan, eikä yksikään miljoonasta sallisi minun tavata niin kaunista tyttöä kuin Beryl Stedman. Sinä olet ainoalaatuinen."

Frank naurahti kuivasti, aivan kuin olisi ollut syyllinen ja tietoinen ainoalaatuisuudestaan.

"Ehkä olenkin", sanoi hän ja kysyi odottamatta: "Mitenkä Tillman muuten tuntuu kehittyvän?"

"En näe häntä paljoakaan – kuinka niin?" kysyi Leslie pysähtyen muutaman askelen päähän huoneensa ovelta.

Frank Sutton suki miettiväisenä leukaansa.

"En tiedä. Hän on yhtä eriskummallinen lintu kuin sinäkin. Epäilen häntä vahvasti, vaikka hänellä olikin hyvät suositukset. Olisin hyvilläni kuullessani, mitä sinä hänestä sanot."

"Jos epäilet häntä, niin miks'et erota heti paikalla", kysyi Leslie lyhyesti, ja Frank Suttonin kasvoilla käväisi tuskin huomattava irvistys.

"Inhimillisyys on heikkouteni. Se kurja raukka tarvitsi jotakin työtä, enkä voinut heittää häntä kadulle sen vuoksi, etten pitänyt hänen naamastaan."

Joku huusi hänelle kaukaa käytävän toisesta päästä, ja kättään heiluttaen hän riensi sinne. Leslien korviin kantautui pian käytävän päästä Frank Suttonin reipas nauru, ja yhdessä häntä huutaneen miehen kanssa he lähtivät liikkeelle häviten käytävän kulmauksen taakse.

Leslie meni huoneensa ovelle, painoi äänettömästi ovenripaa ja astui sisään.

Se oli mukavasti kalustettu huone, jonka silmiinpistävin piirre oli syvälle seinään muurattu kassakaappi. Paitsi hänen omaa pöytäänsä oli huoneessa vielä pienempi kirjoituspöytä, sillä toimeenpaneva johtaja käytti Frank Suttonin sihteeriä.

Tämä neiti ei ollut huoneessa Leslien astuessa sisään – mutta eräs toinen oli odottamassa. Pöydän yli kumartuneena oli mies, joka ilmeisesti tutki papereita. Leslie katsoi heiveröistä vartaloa pieni hymy suupielessä ja virkkoi:

"Oletteko kadottanut jotakin, Tillman?" Tillman kääntyi nopeasti ympäri. Hänen laihoilla, harmailla kasvoillaan kuvastihen silmänräpäyksen ajan hämmennys. Hän oli lähestymässä keski-ikää, ja hänen hiuksensa olivat raudanharmaat.

"Olen. Tein virheen tileissä."

Lukuunottamatta suun eteen pistettyä kättä ja niitä hermostuneita liikkeitä, joilla hän siveli koneellisesti pieniä viiksiään, ei hän osoittanut mitään muita hämmästyksen merkkejä. Hänen äänensä oli rauhallinen, melkein ylimielisen rauhallinen.

"Kuinka kauan olette ollut tämän talon palveluksessa, Tillman?"

Mies katsahti kattoon ikäänkuin miettiäkseen kysymystä.

"Kuukauden", vastasi hän sitten.

Leslie nyökäytti päätään.

"Ja sillä aikaa olen tavannut teidät jo kahdesti papereitani nuuskimassa. Minä luulen, ettei meistä tule kovin pitkäaikaisia ystävyksiä, Tillman."

Tillman katsoi häntä suoraan silmiin, ja aavemainen hymy käväisi hänen kasvoillaan. Hän oli sitä lajia mies, joka ei koskaan ollut perinpohjin iloinen.

"Olisi hyvin ikävää, jos niin tulisi käymään", vastasi hän. "Päinvastoin olin toivonut, että minusta ja teistä, kapteeni Leslie, tulisi entistä paremmat ystävät."

Leslie tarkasteli papereita pöydällään. Yksikään niistä ei ollut erikoisemmin tärkeä, ja ne laatikot, joissa hän tavallisesti piti asiakirjojaan, olivat lukossa. Hän piti viisaampana vaihtaa puheenaihetta.

"Onko täällä käynyt ketään?"

Tillman ei katsonut häneen. Se oli toinen Tillmanin eriskummallisuuksista. Tavallisesti hän katseli hajamielisenä ulos ikkunasta.

"Kyllä", vastasi hän, "muudan mr Graeme-niminen – mr Larry Graeme."

Yhdestä silmännurkastaan näki Tillman, kuinka Leslien kasvot saivat kovan ilmeen.

"Graeme?" kysyi Leslie terävästi. "Mitä hän tahtoi?"

"Arvelen hänen tahtoneen tavata teitä", vastasi Tillman katsellen yhä ulos ikkunasta. "Hän oli hyvin kiireissään."

Nyt hän käänsi ensikerran katseensa suoraan Lesliehin, ja hänen kasvoilleen nousi äskeinen heikko hymy pian taas kadotakseen. Leslie oli nyt hämmennyksissä. Hänen suorat kulmakarvansa olivat vetäytyneet tiukkaan, terävään kulmaan.

"Hän sanoi tulevansa uudelleen kello kuuden tienoissa", ilmoitti Tillman katsoen edelleen tarkkaavaisesti toimeenpanevaan johtajaan. "Siitä, mitä hän puhui – eikä hän ollut ollenkaan tuppisuu –, pääsin siihen käsitykseen, että hän on äskettäin päässyt linnasta. Tunsitteko te hänet?"

"Hyvin vähän", vastasi Leslie. Hänen äänensä oli kuitenkin karkea. Samassa hän linkosi: "Mitä pirua te tarkoitatte asettaessanne minut ristikuulusteluun?"

Hän lähetti päänheilautuksella Tillmanin matkaansa ja lausui miehen astuessa verkkaisesti ovea kohti:

"Kuulkaahan, Tillman, siltä varalta, että ette sattuisi tietämään, ilmoitan teille, että en ollenkaan pidä siitä, että minua vakoillaan. Ja ensikerran, kun tapaan teidät nuuskimassa kirjeenvaihtoani, tartun teitä kurkkuun ja heitän teidät ulos koko konttorista. Onko selvä?"

Murto-osan sekuntia tuntui siltä, kuin Tillman olisi rikkonut elinkautisen tapansa ja puhjennut selvään nauruun, mutta hänen kasvonsa kävivät jälleen vakaviksi.

"Se olisi uusi kokemus", vastasi hän ja katosi seuraavassa hetkessä.

Minuutin verran Leslie haukuskeli itsekseen poistunutta, mutta oivalsi sitten tilanteen hullunkurisuuden ja nauroi makeasti.

Suttonin sihteeri oli vapaa tänä iltapäivänä, ja hän sai luvan tulla toimeen yksin. Mutta työtä oli paljon, eikä hän voinut ryhtyä mihinkään. Aina muutaman minuutin kuluttua hän nousi tuoliltaan ja asteli ikkunan eteen tarkkaamaan liikennettä alhaalla kadulla. Oli jo sakeni hämärä, kun hän vihdoin näki miehen, joka oli käynyt tiedustelemassa häntä. Ei ollut vaikea tuntea häntä. Mr Larry Graeme seisoi katulyhdyn alla sikari hampaissa ja kädet taskuihin työnnettyinä. Leslie meni uudestaan ikkunan luo. Tarkkaaja oli yhä alhaalla kadulla.

IV.

Larry Graeme oli yksintoimiva varas, mutta hän ei ollut vailla ystäviä. Hän tuli Dartmoorista eräänä raakana helmikuun aamuna mielessään se mukava tietoisuus, että hänen Southwarkista vuokraamansa huone – siellä on pieni puistikko tuskin neljännesmailin päässä Dover Streetiltä, missä asuu hyvinvoipaakin väkeä – oli koskematon. Suuri Barrabalkaan ei tietänyt mitään hänen piilopaikastaan, sillä muuten hän varmasti olisi saanut selville, että siellä oli sängyn alle kiinnitettynä aika tuntuva summa rahaa.

Mr Graemen huoneen emäntä oli tottunut hänen pitkiin poissaoloihinsa, ja kun hän oli tallettanut vuokran pantiksi summan, joka vastasi talon kiinnitystä (hän oli hyvin säästäväinen mies ja oli sijoitellut edullisesti rahojaan), ei hänen huonettaan voitu antaa kellekään alivuokralaiselle.

Emäntä otti hänet vastaan jokseenkin tunteettomasti, ja tervehdittyään nousi Graeme yläkerrassa sijaitsevaan pieneen huoneistoonsa, missä hän tapasi kaiken siinä järjestyksessä mihin lähtiessään oli sen jättänyt. Ei edes sikaria oltu otettu seetripuisesta laatikosta uuninreunalla.

Hän oli vähemmän huolissaan laatikossa olevasta rahasta kuin Smith-Wesson revolverista ja täyteen sullotusta panosrasiasta, sillä hän oli tullut takaisin eräässä tarkoituksessa. Hänen vankeusaikansa oli varmaan ollut liian rasittava: hän oli käymässä liian vanhaksi vankilaan. Hän oli kitunut ja mietiskellyt aika tavalla niinä kahdeksanatoista tuntina vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä, jolloin "lukko oli päällä." Larryn ei yleensä ollut tapana haaveilla, sillä hän oli paremmin kylmä tiedemiestyyppi. Vankilan pesulaitoksesta kantautuvat kulkupuheet auttoivat häntä pitämään vihansa hiipuvan hiiloksen tulikuumana.

Vankilan pesulaitoksessa oli mies, joka "kontinkantamisen" takia oli tuomittu kymmeneksi vuodeksi. Se oli "Iso kaveri", joka oli tehnyt ilmiannon. Ei kukaan muu kuin Larry tietänyt murskaantuneesta kynnestä. Ja hän säilytti omanaan tämän kallisarvoisen salaisuuden. Hän toivoi, ettei olisi tullut sanoneeksi Barrabalille sitä, ja hän oli kärsinyt helvetillisiä tuskia sen takia.

Se oli inhoittavaa vetelehtimistä. "Miehistö", s.o. vanginvartijat, oli pirullista, ja hän oli ollut pari kertaa vähällä joutua kiinni tupakanpoltosta. Ja kaikki vangit, pesulaitoksessa palvelevia lukuunottamatta, olivat hänelle tuntemattomia. Hän saapui Lontooseen miettien ja yhä miettien ilmiantajan murskaantunutta kynttä ja pientä Smith-Wesson revolveria.

Murskaantunut kynsi oli yksi avain, mutta sitäpaitsi hänellä oli toinen. Ilmiantaja oli tunnettu varastettujen moottoriajoneuvojen ostaja, ja hän suoritti liikeneuvottelunsa jossakin Sohon kaupunginosassa asuvien välittäjiensä avulla. Larry piti kyllä silmällä Sohoa, mutta aivan sattumalta löysi hän vihdoin eräästä Regent Streetin varrella olevasta liikkeestä manikyristin, joka tunsi murskaantuneen kynnen sorminivelessä olevat arvet.

"En tiedä hänen nimeään", vastasi manikyristinainen, "mutta olen nähnyt hänen menevän erääseen konttoriin Mortimer Streetin varrella – asun vähän matkaa Tottenham Court Roadilta, ja minun on kuljettava sen kautta. Olisi merkillinen yhteensattuma, jos toimittaisin teidät ja teidän ystävänne kerran yhteen, toimitanko?"

"Olisipa kyllä", vastasi Larry. 'Kauan kadoksissa ollut veli' oli nyt se päämäärä, jota kohti hän pyrki.

Tarkkahuomioinen manikyristi oli hyvin vilkas. Vaikk'ei Larry ollut koskaan kunnolleen nähnyt Ilmiantajaa, olisi hän tavatessaan varmasti tuntenut hänet manikyristin kuvauksen perusteella.

Hän alkoi liikuskella Mortimer Streetin lähettyvillä ja pitää tarkasti silmällä henkilöitä, joilla oli asiaa mr Frank Suttonin konttoriin. Lisäksi hän hankkiutui tuttavaksi parin konttoristin kanssa. Viimeinenkin epäilys haihtui hänen mielestään, kun hän sinä iltana pienessä sumussa seisoi kadulla odottelemassa pieni pistoli takintaskussa ja lompakko täynnä rautatie- ja laivalippuja, joilla hän olisi milloin tahansa päässyt lähtemään Blanck Forest Hoteliin ja ottamaan pienen lepoparannuksen Englannin jälkeen, joka oli käynyt hänelle hieman liian kuumaksi.

Konttorin henkilökunta palasi työstään – pitkä, meluisa jono nuoria miehiä ja tyttöjä työntyi kadulle henkilökunnan käytävästä ja katosi sitä tietään nyreään iltaan.

Vähän ennen kello kuutta ryntäsi Sutton vetäen käsineitä käsiinsä John Leslien huoneeseen, viipyi siellä niin kauan, että ehti antaa toimitusjohtajalleen ainakin tusinan eri määräystä ja poistui sitten.

Leslie odotti siksi, kunnes hänen askeltensa äänet olivat lakanneet kaikumasta portaissa, ja meni sitten vilkaisemaan ikkunaan. Miestä ei näkynyt enää vartiopaikallaan tihenevässä sumussa.

Hän aukaisi yhden kirjoituspöytänsä laatikoista ja otti esiin pienen automaattipistolin pistäen sen taskuunsa. Napitettuaan päällystakkinsa leukaan asti painoi hän hiljaa oven kiinni ja poistui.

Käytävän kaukaisimmassa päässä oli konttorihuone, joka nähtävästi ei ollut käytännössä, koska valoa ei näkynyt oven poikkipienojen lomasta. Siitä huolimatta sisällä oli ihminen – mr Tillman, joka seisoi tuolilla ja tarkkasi ilmanvaihtajan raosta lähimmän päällikkönsä lähtöä kiiruhtaakseen sitten hänen jälkeensä sumuiselle kadulle...

Larry Graeme oli siirtynyt äskeiseltä tarkkaamispaikaltaan toiselle puolelle katua ja seisoi rakennuksen julkisivuun nojaten, kun hän näki erään henkilön tulevan kiireisesti ulos isosta, tummasta konttorirakennuksesta ja kulkevan sumussa hänen ohitseen. Larry heitti sikarinsa maahan ja läksi seuraamaan häntä.

"Kuulehan", sanoi hän ja löi saalistaan olkapäälle.

Mies pysähtyi ja alkoi tuijottaa lyöjään.

"Oh, tekö se olettekin, Graeme? Minä näin teidät..."

Larry puhui matalalla äänellä. Hänen äänessään oli jotakin kuollutta.

"Nyt sinun on kerrankin kuunneltava minua – ja se on tekevä sinulle hyvää. Sainpas lopultakin kiinni kätyrin ja teen hänestä nyt lopullisen selvän..."

Hän näki silmissään välähdyksen jotakin punaista, tunsi murto-osan sekuntia kuin kuolemantuskaa ja lysähti sitten maahan kuin säkki. Kymmentä minuuttia myöhemmin poliisi löysi hänet samalta paikalta.

Vain tarkastaja Barrabal tiesi tai arvasi, kuka oli hänet tappanut.

V.

Mr Joshua Collie saapui hyvin väsyneennäköisenä Post-Courierin toimitukseen ja istuutui uutisosaston pöydän ääreen. Hän oli vähän yli kuudenkymmenen: tyyni, keruubinnäköinen mies, joka käytti olkihattua kesät talvet ja jolla oli suututtava tapa napittaa vasikanväriseksi kulunut sadetakkinsa vääriin reikiin. Hän näytti eronneelta, hyväntahtoiselta hovimestarilta. Paraskin ihmistuntija olisi saanut turhaan tutkia mr Collien kasvoja pääsemättä selville hänen ammatistaan. Lontoossa ei ollut toista rikosreportteria, jolla olisi ollut niin laajat tiedot ihmisten harjoittamista julmuuksista ja rikoksista, kuin tällä enkelimäisellä miehellä.

Hän asetti sateenvarjonsa uutistoimittajan käsikirjoituskoriin (mr Fieldin sanomattomaksi kiukuksi), kopeloi veltosti taskujaan, kunnes löysi jostakin rutistuneen savukkeen, ja sytytti sen.

"Se oli murha", sanoi hän tyynesti.

Harmaatukkainen mr Field loi hämmästyneen katseen tuuheiden silmäkulmiensa alta, ja hänen valkoiset viiksensä kävivät vihaiseen kulmaan.

"Luulitteko todellakin sitä häiksi", kysyi hän.

Mutta Joshua oli kuuro ivalle.

"Häntä oli ammuttu kahdesti revolverilla lyhyeltä matkalta, ja luultavaa on, että revolverissa on ollut äänenvaimentaja", jatkoi hän häiriintymättömänä puhettaan. "Hänen nimensä on tai oli Larry Graeme, ja hän oli päässyt Dartmoorin vankilasta vasta viime maanantaista viikko."

Hän sytytti toistamiseen savukkeensa. Uutistoimittaja kävi huvitetuksi.

"Graemekö", kysyi hän. "Sen miehen kyllä muistan. Sama mies, joka ryösti van Rissikin jalokivet."

Joshua nyökäytti myöntävästi päätään, mutta niin painokkaasti, että voi käsittää hänen hyväksyvän itse Larry Graemen teonkin.

"Ja Barrabal on sitä mieltä, että hänet on kavallettu", sanoi hän.

"Kavallettuko?" Field katsoi häntä tiukasti silmiin. "Oletteko nähnyt Barrabalin? Sehän on kertomus sinänsä."

Joshua pudisti kieltävästi päätään.

"En ole nähnyt Barrabalia. Puhuin vain puhelimessa hänen kanssaan. Hän antoi minulle pari, kolme viittausta, jotka saattavat olla aika hyödyllisiä..."

"Mutta mitä tarkoitatte 'kavaltamisella?' Sitäkö, että se Ilmiantaja- tai Kontinkantaja-niminen mies olisi tehnyt murhan?"

Joshua myönsi jälleen.

"Kyllä, sama mies, jota minä sanon Kavaltajaksi", korjasi hän hyväntahtoisesti. "Hän ei ole vielä julkisuudessa tunnettu henkilö."

Hän katsoi hyvin miettiväisenä uutistoimittajan sivuitse ja rypisti huulensa aivan kuin olisi aikonut ruveta viheltämään. Mr Field katsoi häneen ja ajatteli, ettei hän ollut vielä koskaan elämässään nähnyt miestä, jonka ulkomuoto olisi niin petollinen. Joshua Colliessa oli jotakin suorastaan lapsellista. Jos olisitte nähneet hänet seisomassa katukäytävällä aivan kuin miettimässä mitä tekisi, olisitte varmasti tarttuneet lempeästi häntä käsipuoleen ja pyytäneet saada saattaa hänet jonnekin turvaan pahimmalta liikenteeltä. Hän oli sitä laatua setä, jonka useimmat tervemakuiset nuoret tytöt ja pojat olisivat valinneet sedäkseen, vaikka olisivat saaneet vapaasti valita koko maailmasta. Häntä olisi voinut pitää yhtä hyvin jonkin Toivon Liiton saamattomana kunniasihteerinä. Virkeimmälläkään mielikuvituksella varustettu ihminen ei tälläkään hetkellä olisi voinut aavistaa, että mr Collie pohti parhaillaan kolmea herkullista eri teoriaa salaperäisen murhateon selvittämiseksi.

"Barrabal on merkillinen mies", sanoi hän ja pudisti päätään aivan kuin moittien. "Sitäpaitsi hän on salaperäinen, mikä on kaikkia Scotland Yardin perinnäistapoja vastaan. Siellä tavallisesti kerrotaan miehelle kaikki, mitä tiedetään, mikä tosin ei ole kovin paljoa, ja vaimennetaan epäilykset, jotka eivät ole miettimisen arvoisia – se on heidän tavallinen menonsa. Tunnen vuosien mukana älyni kehittyvän. David Garrick sanoi kerran Sir Joshua Reynoldsille, että..."

"Pysytelkäämme elävissä rikollisissa", sanoi mr Field väsyneesti. "Mitä Barrabal sanoi teille? Miten hän olisi salaperäinen?"

Joshua löysi jokaisesta taskustaan – niitä oli kaikkiaan kuusi – paperisuikaleen, jolle hän oli kirjoittanut joitakin nimiä ja osoitteita.

"Mr Barrabal esitti, että haastattelisin tätä herrasmiestä. Hän antoi samalla mielenkiintoisia tietoja hänestä."

Field otti silmälasinsa ja luki:

"Kapteeni John Leslie. Kuka hän on?"

Joshua otti takaisin paperisuikaleen, kääri sen kokoon, pani takaisin samaan taskuun, josta oli sen ottanutkin, ja vastasi sitten vasta.

"Se onkin juuri arvoitus, jonka kaikin mokomin tahdon ratkaista", sanoi hän.

Hän sytytti savukkeensa kolmannen kerran.

"Suuri juttu on parhaillaan menossa, ja pelkään pahasti, että Megaphone saa sen kynsiinsä. Arvaan melkein, että he ovat jo kolme viikkoa sitten panneet liikkeelle taitavimmat miehensä. Ettekö muista, mr Field, että minä esitin..."

Mr Field ei tahtonut muistaa mitään laiminlyöntiä omalta kohdaltaan.

"Ei ole olemassa koko tällä kadulla miestä, jolle te ette voisi antaa kolmen viikon etumatkaa, Joshua", sanoi hän kannustaen, ja Joshua Collien kasvot kirkastuivat huomattavasti, sillä hän oli vastaanottavainen imartelulle.

Murha sinänsä, niin järkyttävissä olosuhteissa kuin se oli suoritettukin, ei, kumma kyllä, tarjonnut erikoisemman suuria loistamismahdollisuuksia rikosreportterille. Muudan mies, tunnettu murtovaras ja kansainvälinen roisto, oli ammuttu sumuisella kadulla, ei muuta. Oli luonnollista, että sanomalehdet tulisivat leimaamaan tapahtuman vanhan kaunan kuittaamiseksi, niinkuin se oli selitettäväkin, jos mieli kuvata tapaus East Endin asukkaiden maun mukaan. Ruumis löydettiin niiltä hieman epämääräisiltä tienoilta, jotka jäävät Tottenham Court Roadin ja Charlotte Streetin välille, kortteliin, jossa liikuskelee paljon ulkomaalaisia ja joka ei ole aivan vapaa epäilyttävistä henkilöistä. Näillä tienoin sijaitsee lukematon joukko pikku klubeja, luvallisia ja luvattomia, missä epämääräisillä olioilla on piilopaikkansa kellareissa ja ullakoilla. Siellä täällä majaili muun muassa anarkisteja, ja Scotland Yard oli kuulustellut jo yli tusinan mitään pelkäämätöntä terroristia, jotka olivat aikaisemminkin olleet poliisin kynsissä väkivaltaisuuksista syytettyinä.

Oli varsin merkille pantava seikka, ettei kumpikaan niistä kahdesta konttoristista, joiden tuttavuutta Graeme oli tehnyt, ollut kertonut, mitä tiesivät murskaantuneen kynnen etsimisestä. Kaiken todennäköisyyden mukaan he eivät pitäneet murhattua sen ystävällisen, hieman oudon herran seuraan kuuluvana, joka oli ollut heidän isäntänsä.

Tämäntapaisissa rikoksissa kadottaa poliisi hyvin pian jäljet. Murhatapauksella ei ole ketään todistajaa, ja vaikka ihmiset ovatkin kuulleet kaksi tukahdutettua laukausta, jotka vaikuttavat melkein yhdeltä, niin eivät he ole menneet lähemmäksi ottamaan selvää tapahtumasta. Murhaaja on kävellyt sumussa kaikessa rauhassa pois tapahtumapaikalta, eikä löydetä edes sellaisia todistajia, jotka voisivat vakuuttaa nähneensä "pitkän, tummasävyisen miehen" liikuskelleen murhapaikan läheisyydessä.

"Sen on täytynyt olla tavattoman lähellä sinun konttoriasi, Frank."

Beryl nosti silmänsä kirjastohuoneen pöydällä olevasta sanomalehdestä, jota hän juuri oli lukemassa.

Frank nyökäytti myöntymykseksi.

"Oikeastaan meidän talomme nurkalla", sanoi hän. "Ja sen on täytynyt tapahtua heti sen jälkeen kuin minä olin lähtenyt. Yövartija sanoo kuulleensa laukauksen muutamaa sekuntia sen jälkeen kuin Leslie oli painanut oven kiinni."

Lew Friedman istui syvässä nojatuolissa vastapäätä takkaa ja taivutti päätään sen puoleen.

"Senjälkeen kuin Leslie oli lähtenytkö", kysyi hän nopeasti.

"Yövahtimestari ei ollut aivan varma, oliko se Leslie vai se uusi mies, Tillman. Heidän lähtönsä välillä oli vain muutama sekunti. Minä en ole voinut olla korttelin väliä kauempana, kun laukaus ammuttiin – pysähdyin portaissa juttelemaan erään miehen kanssa – mutta en kuullut mitään."

Lew Friedman rypisti paksuja huuliaan.

"Larry Graeme – nimi kuulostaa tutulta, mutta luulen, että sentapaiset miehet vaihtavat nimeä joka viikko. Tunteeko joku konttorista hänet?"

Frank pudisti päätään.

"Miesparka", jatkoi Lew puhettaan myötätunnon väri äänessään. "Hyvin luultavaa on, että hän oli joutunut huonoihin väleihin 'sakin' kanssa, ja se raivasi hänet pois tieltään."

"Hillfordin" pitkä kirjastorakennus, hänen kaunis talonsa Wimbledon Commonissa, oli sopiva haaveilupaikka. Siellä oli pehmeät valot ja paneloidut seinät, sillä päinvastoin kuin monella nousukkaalla ja omatekoisella miehellä, Lewillä oli hyvä maku, ja hän oli tehnyt "Hillfordin" paremmin kodiksi kuin harvinaisten ja kalliiden huonekalujen museoksi.

Beryl taittoi sanomalehden kokoon, huokasi lievästi ja nojautui taaksepäin nojatuolissaan.

"Se mahtaa olla kauheata elämää", sanoi tyttö, ja kun Lewin kulmakarvat nousivat uhkaavaan vireeseen, hän jatkoi: "Tarkoitan murtovarkaan ammattia – olla yleensä varas ja viettää sellaista elämää. Vaara, johon he antautuvat, se kauhistuttava tunne, jota he..."

"Murtovarkaus on puhdasta peliä." Lewin ääni oli terävä, ja vaikka hän huomasikin korostaneensa liiaksi ajatustaan, hän puhkesi pieneen nauruun, joka muistutti hieman lampaan mäkätystä. "Tarkoitan, se on puhdasta verrattuna muihin samantapaisiin ammatteihin. Kuulin äskettäin kerrottavan miehestä, joka oli tehnyt kaksinnaimisesta itselleen ammatin – sivistynyt mies ja matkustellut kaikkialla maailmassa. Eräs tuttavani Pretoriassa kertoi minulle paljonkin hänestä. Hän sanoi tavanneensa hänet Keski-Pretoriassa – se on vankilan nimi."

"Kuinka kaameata", sanoi Beryl kasvot ikävään ilmeeseen vetäytyen.

"Niin, mutta ehkäpä se ei olekaan niin kauheata kuin sinä ajattelet." Lew karisti tuhkan savukkeestaan takkaan. "Tämän miehen modus operandi – sehän taitaa olla termi, jota käytetään – on se, että hän hankkiutuu tuttavaksi rikkaiden, siirtomaissa elävien tyttöjen kanssa ja esittäytyen sen ja sen rikkaan englantilaisen perheen pojaksi tarjoaa heille avioliittoa, kerää tavaraa ja rahaa kätensä täyteen ja, kun hääpäivä tulee, ykskaks häviää. Häntä sanotaan sieväksi, viehättäväksi mieheksi ja ettei hänen koskaan tarvitse juosta tyttöjen jäljessä, vaan saa ne noin vain..."

"Tuntuu aivan kuin ystävältämme Johnilta", vastasi Frank laiskasti ja nähtyään katseen, joka oli syntynyt tytön silmiin, puhkesi nauramaan. "En todellakaan tarkoittanut sitä", sanoi hän, "vaikka sinun onkin myönnettävä, että Leslie on sangen viehättävä kerjäläinen."

"Tahdotko väittää, että hän on lumonnut minutkin?"

"Miks'ei teidät molemmat", murahti Lew Friedman ja silmäsi uunin reunalla olevaa kelloa. "Mutta onpa aika kulunut, nuori mies. – Kahdelle kihlautuneelle ihmiselle on sinun seurasi ikävintä, mitä tiedän."

Hän meni Frankin kanssa ovelle, ja kun he avarassa pylväistössä odottivat Suttonin auton tuloa, antoi hän hänelle pienen neuvon.

"Jos minä olisin sinun sijassasi, en tekisi tuollaisia temppuja, Frank – pikku tyttöni on hyvin herkkä muutamille huumorin lajeille."

"Minä vannon...", alkoi Frank panna vastalausetta.

Lew taputti häntä olalle.

"Tietysti sinä et tarkoittanut sitä. Mutta älä laske leikkiä sillä tavalla. Ymmärrän naisia paremmin kuin sinä, poikaseni, ja eräs seikka, jota rakastaja ei koskaan saa tehdä, on toisen miehen jättäminen tytön puolustettavaksi."

Hän odotti siksi, kunnes auto oli lähtenyt, sitten hän meni takaisin kirjastoonsa. Beryl seisoi takan edessä kädet selän takana ja katseli takassa punertavia hiiliä.

"Ei ole mitään syytä loukkautua, rakkaani", sanoi hän täyttäen piippunsa, jonka polttaminen merkitsi aina sitä, että hän oli lopettanut päivätyönsä.

"Frank on väliin raaka, eikö sinustakin?"

"On kyllä, joskus, mutta hän on mukava mies ja – kaikin puolin kunniallinen."

Beryl käänsi päätään.

"Mitä sinä sillä tarkoitat? Kuka ei olisi kunniallinen?"

Hän piti pienen tauon, ennenkuin vastasi verkkaisesti.

"Esimerkiksi John Leslie", hän sanoi. "Luullakseni tiedät, että Leslie on istunut kolmeen otteeseen vankilassa varastetun tavaran hallussapidosta."

VI.

Tyttö katsoi häneen silmät suurina, kasvot värittöminä ja haluttomana uskomaan mitään.

"John Leslie entinen vankiko?"

Hän nyökkäsi hitaasti päätään.

"Istuhan, Beryl", sanoi hän sitten rauhallisesti, ja tyttö totteli.

"Rakkaani, kuinka kauan olemme tunteneet toisemme?"

Kysymys oli niin odottamaton, että kysytty jäi hetkeksi sanattomaksi.

"Kuinka niin – koko ikämme. En muista ketään muuta isää."

"Tiedätkö..." Lew oli alkanut kulkea edestakaisin huoneessa, piippu hampaissa ja silmät lattiamattoa tutkien. Hetken kuluttua hän pysähtyi tytön eteen. "Tiedätkö, miten jouduit minun huostaani, kulta?"

"No, kuinka", kysyi toinen hämmästyneenä. "Sinä olit isäni liikekumppami, setä Lew, ja otit minut hoitoosi, kun isä kuoli?"

Hän katsoi tyttöön vakavannäköisenä.

"Se on totta", sanoi hän sitten. "Isäsi ja minä olimme liikekumppaneita – teimme työtä yhdessä – ryöstimme saman pankin."

Hän voi ainoastaan tuijottaa mieheen, suu avoimena ja ääntäkään päästämättä.

"Se on tyrmistyttävää, eikö olekin, mutta se on yhtä totta kuin Jumala. Sinun täytyi saada tietää se, ennemmin tai myöhemmin. En tahtonut, että olisit jonakin kauniina päivänä saanut tietää yhdellä kertaa koko totuuden vanhemmistasi, ja siitä syystä päätin kertoa sinulle. Bill Stedman ja minä olimme pankinryöstäjiä Etelä-Afrikassa. Äitisi kuoli sydänhalvaukseen, kun sai tietää sen – lääkärit nimittivät sitä jollakin toisella nimellä – mutta hänellä itsellään ei ollut halua elää kauempaa. Hän kuoli viisi vuotta senjälkeen kuin Billy-parka oli ammuttu Standard Bankin ryöstöstä Port Elisabethissa. Hänet ammuttiin. Minä jouduin Breakwateriin viideksi vuodeksi. Kun pääsin pois sieltä, oli äitisi viikko sitten kuollut. Hän oli jättänyt minulle pienen paperilapun, jossa hän pyysi minua pitämään huolta sinusta. Olit silloin neljän ja puolen vuoden ikäinen."

Beryl oli ollut kuin huumaantunut ja mittaili hurjin katsein ympärillään olevaa kaunista huoneistoa. Ikäänkuin olisi osannut lukea tytön ajatukset sanoi mies nopeasti:

"Olen ansainnut kunniallisesti jok'ainoan pennin, Beryl. Myin pitsejä Johannisburgissa, voitin vähän vedonlyönnissä kilpa-ajoissa, sain ostetuksi Prennerin timanttikaivosten osakkeita – viisisataa kappaletta, ne kun maksoivat vain kolmekymmentä shillinkiä – ostin muitakin juuri, kun ne olivat nousemassa, ja voitin kaksisataatuhatta puntaa, kun myin."

"Miksi – mistä syystä kerrot kaiken tämän minulle nyt juuri?" kysyi tyttö henkeään pidättäen. "Ja mitä tekemistä tällä on – John Leslien kanssa? Oh, setä Lew, en jaksa uskoa..."

"Voisitko uskoa, että minä olen ollut varas ja että isäsi on ollut rosvo", kysyi hän, ja tyttö pudisti hiljaa päätään.

"Tämäntapaiset asiat ovat uskomattomia, tiedän kyllä. Nyt John Leslie on jo vanha koni. Frank otti hänet konttoriinsa antaakseen hänelle tilaisuuden yrittää vielä. Häntä suositteli joku vankilan johtaja, jonka Frank tunsi."

"Mutta hän on varmasti ollut viaton..."

Lew pudisti päätään.

"Mies voidaan tuomita kerran syyttömästi, mutta ei kolmea kertaa", vastasi hän järkkymättömän kuolettavan loogillisesti. "Leslie ei ole huono poika – minä pidän hänestä ja voin vannoa, että hänessä on paljon hyvääkin. Mutta Beryl, en tahdo, että saat päähäsi liian romanttisia ajatuksia ja mielikuvia John Lesliestä. Frank on hyvä mies, hänenlaisiaan on vain yksi tuhannessa. Ei yhtä viehättävä kuin mr John, mutta reilu mies. Jok'ainoa pitää hänestä. Ja kiitän polvillani Jumalaa, että tulimme tehneeksi sen matkan Madeiran saarelle ja tapasin hänet laivassa."

Tyttö ei vastannut mitään. Hän rakasti kyllä Frankia, mutta jostakin merkillisestä mielijohteesta hänestä tuntui siltä, kuin hänen kohtalonsa olisi ollut paljon enemmän sukua tuolle linnan vangille, kuin sille kauniille nuorelle liikemiehelle, jonka kanssa hän oli menossa naimisiin.

"Kiitän siitä Jumalaa polvillani", sanoi Lew hartaasti. "Tahdon nähdä sinut naimisissa sopivan miehen kanssa, niin että voin olla huoleti, ettei mikään lurjus viettelijä saa mielikuvitustasi pauloihinsa ja särje sydäntäsi. Olen elänyt sinua varten, Beryl, ja hylännyt kaiken, mikä olisi tehnyt elämän minulle kiintoisaksi. En ole mennyt naimisiinkaan, vaikk'en tosin pidä sitä minään erikoisena kunnianakaan sen vuoksi, että olen vanhapoika mieleltäni..."

Nainen pysähdytti hänet.

"Se on kauheata, eikö olekin – että sellainen mies..."

Hän nauroi karkeasti, vaikka alta kuulosti hyväntuulisuus.

"Miten naisten tapaista", murahti hän. "Et ajattele ollenkaan isäparkaasi etkä vanhaa Lew-rukkaa ja hänen Breakwaterissa viettämiään viittä vuotta. Sinun ajatuksesi pyörivät yksinomaan miehessä ja lemmessä."

Tyttö kivahti punaiseksi, sillä syytös loukkasi häntä.

"Mutta taidanpa olla aika tyhmyri", tunnusti hän kuitenkin. Ja lisäsi sitten nopeasti: "Tietääkö Frank?"

"Isästäsikö ja minusta? Ei! Eikä hänen tarvitse koskaan tietääkään. Lesliestä hän tietää kyllä kaiken, luonnollisesti."

"Luonnollisesti", toisti tyttö koneellisesti. "Kuinka – milloin he tulivat tavanneeksi toisensa?"

"Frank lähetti hänelle kirjeen vankilaan – Wandsworthiin, muistaakseni – ja sanoi kuulleensa, että hän oli sukkela liikemies, ja tiedusteli, tahtoiko hän tulla töihin, kun pääsi vankilasta – ottaa haltuunsa jonkin osaston. Leslie tuli, Frank koetteli häntä ja huomasi, että hän oli erinomainen järjestäjä. Kun Frankin edelliselle toimitusjohtajalle kävi hullusti – hän on vasta onneton mies, mitä henkilökuntaan tulee – niin hän pani Leslien hänen sijaansa ja oli muutenkin hyvin huomaavainen häntä kohtaan."

Tytön täytyi koettaa hieman vaimentaa innostustaan, ja hän vihasi itseään sen vuoksi, ettei voinut tuntea kaikkea mitä sanoi.

"Pidän Frankista, rakastan häntä, sinä tiedät, Lew." Aina kun hän tarkoitti Frankia, hän mainitsi hänet vain nimeltä, ilman mitään hyväilyjä. "Hän on kultainen, ja vaikka en olekaan erikoisen kärkäs menemään naimisiin, menisin hänen kanssaan naimisiin yhtä mielelläni kuin kenen muun miehen kanssa tahansa, jonka koskaan olen tavannut." Hän puhui vilkkaasti. "... luulisin", lisäsi hän.

Hän pakotti itsensä hymyilemään,

"Sinä näet mielelläsi, että menen naimisiin hänen kanssaan, etkö näekin?"

Hän laski kätensä tytön hartioille ja veti häntä hieman puoleensa.

"Rakkaani, hän on juuri se mies, jonka olen valinnut sinulle", sanoi hän peittelemättä. "Valmistin Frankille tilaisuuden yrittää, lainasin hänelle rahaa, niin että hän sai liikkeen pystyyn, se ei ole mikään salaisuus. Sanoin itsekseni: 'Poikaseni, jos menestyt, on minulla sinulle vaimokin valmiina.' Ja, Beryl, hän menestyi. Lontoossa ei ole liikettä, joka kuudessa vuodessa olisi kehittynyt niin suurenmoisesti kuin Frankin liike. – No, mikä – hätänä?" Nämä sanat hän sanoi palvelijalle, joka astui sisään.

"Siellä on muudan herra, joka kysyy teitä."

"Kysyy minua, näin myöhään illalla", ihmetteli Lew. "Kuka hän on?"

Hän otti nimikortin tarjottimelta ja luki hätäisesti:

"Mr Joshua Collie, Post-Courier. Kuka piru on mr Joshua Collie, Post-Courierista?" kysyi hän ihmetellen tytöltä.

Mutta palvelija ei voinut antaa mitään selityksiä reportterin salaperäisestä vierailusta. Lew meni eteiseen ja tapasi siellä lempeännäköisen mr Collien tarkastelemassa ilmeisesti ihastuneena etsausta, joka riippui takan yläpuolella.

"Tämä on Zohnia, eikö olekin", sanoi hän hyvin kunnioittavalla äänellä. "Mitkä värit. Mikä liike. Todellinen mestari."

Hän katsahti hyväntuulisesti mr Friedmaniin aivan kuin odottaen häneltä ei ainoastaan arvostelunsa hyväksymistä, vaan omistajan tarkempaa selitystä kannastaan.

"Onpa kyllä", vastasi Lew kärsivällisesti. "Mutta te ette ole tullut keskustelemaan etsauksista, luulisin?"

Mr Collien poskipielet värähtivät.

"En tietenkään, herra nähköön. Sehän on selvää. Mutta kuinka omituista! Noita majesteetillisia viivoja katsellessani unohdan kaiken muun. Tulin vaivaamaan teitä kysyäkseni, tunnetteko te mahdollisesti erään herrasmiehen, nimeltä..." Hän sipaisi leukaansa, rypisti kulmiaan, sukelsi liivintaskuunsa ja veti sieltä äkkiä esiin moneen kertaan laskostetun paperiliuskan, "... jonka nimi oli mr John Leslie?"

Hänellä oli merkillinen lintumainen tapa siirtää salamannopeasti katseensa esineestä toiseen. Hän siirsi katseensa paperinpalasesta mr Friedmaniin niin nopeasti ja odottamattomasti, että etelä-afrikkalainen melkein hätkähti ja perääntyi taaksepäin.

"Tunnen kyllä hänet – olen tavannut hänet, on minun sanottava", korjasi hän sanansa. "Kuinka niin?"

"Olisin hyvin iloinen, jos voisitte kertoa minulle jotakin hänestä." Joshuan ääni oli pehmeä. Koko hänen päänsä asento oli pelkkää pyyntöä.

"Tiedän hänestä hyvin vähän. Mr Sutton on epäilemättä kertova teille kaiken, minkä tietää hänestä. Leslie on mr Suttonin toimitusjohtaja."

"Sen minä tiedän", huomautti Collie vastaan alleviivaten erikoisesti minä-sanaa. "Itsepäisten tiedustelujen ja kyselyjen jälkeen sain tietää sen. Mutta tarkoitan hänen menneisyyttään?"

"Siitä en tiedä mitään", vakuutti Friedman ärtyisästi. Mutta hän oli tottunut mies, ja hänellä oli pian valtit käsissään sen sijaan, että tarkoitus oli ollut luotsata hänet tiedonantajan asemaan. "Ei sinun pidä lörpöttelemän", on vanhin ja pätevin varkaiden kymmenistä käskyistä, eikä hänen muodonvaihdoksensa vapauttanut häntä lupauksistaan.

"Valitan suuresti", vastasi Joshua, ja koko hänen olemuksensa oli anteeksipyyntöä. "Ajattelin vain, että mahdollisesti te voisitte kertoa jotakin. Tarkastaja Barrabal, jota en tosin voi sanoa ystäväkseni, vaan paremmin jonkinlaiseksi puhelututtavuudeksi – niin juuri voi sanoa – arveli vain, että mahdollisesti te voisitte olla minulle avuksi."

"Kuka – Barrabal?" kysyi Lew tehden vastenmielisen ilmeen. "Sehän on se kärpänen – etsivä, josta niin paljon puhutaan? Viekää hänelle minun terveiseni ja sanokaa, että en tiedä kerrassaan mitään Lesliestä ja että vaikka tietäisinkin, en virkkaisi hänelle sanaakaan."

"Olisiko Leslien suhteen sitten jotakin tietämistä?"

Beryl seisoi kirjastohuoneen ovella.

"Tämä reportteri tahtoisi tietää jotakin hänestä."

Hän katsoi terävästi Joshuaan. "Te olette jo aika vanha reportteriksi – mr – hm – Collie?"

"Vanha ja ovela", vastasi tämä. "Se on yksi suurimmista avuista, joita vuodet tuovat mukanaan – saa lisää oveluutta ja tavattomasti uusia keinoja ja temppuja."

"Mitä te tahtoisitte sitten tietää mr Lesliestä", sekaantui Beryl puheeseen.

"Kaikki!" Joshua teki kädellään laajan liikkeen. Hänen liikkeensä tuntui käsittävän koko maailman ja vaativan tiedon kaikkien sinettien murtamista. "Totuus on se, että Mortimer Streetillä on sattunut hyvin ikävä tapaus. Eräs Graeme-niminen mies on löydetty – hm – hyvin heikossa tilassa. Ja luonnollisesti me keräämme kaikki tiedot henkilöistä, jotka voivat auttaa meitä roistojen etsinnässä, roistojen, jotka ovat suorittaneet tuon törkeän teon."

Hänen sanojensa koristeellisuudesta huolimatta hänen äänensävynsä oli hyvin koruton ja luonnollinen. Hän muistutti suuresti lasta, joka lausuu Antoniuksen julmaa puhetta Caesarin ruumiin ääressä.

"Onko kapteeni Leslie...", aloitti Beryl, mutta Lew pysähdytti hänet katseellaan.

"Emme tiedä mitään Lesliestä", ilmoitti hän töykeästi, "ja te olette saanut tehdä turhan matkan."

"En sentään ihan turhaa", vastasi Joshua tehden pienen kohteliaan kumarruksen tytön puoleen. Kohteliaisuudenosoituksen jälkeen hän poistui.

Astellessaan sivukatua pääkadulle, missä hänen ajoneuvonsa olivat odottamassa, pudisti Joshua päätään ja puheli itseään sättien:

"Olet menettänyt neljätoista shillinkiä hevoseen, Joshua. Ja kun sitten tilität konttoriin matkasi ja esität menettäneesi neljätoista shillinkiä ja neljä penniä mr Lew Friedmanin sormenkynsien tutkimiseen, niin saat vakavan muistutuksen, varsinkin jos käy selville, että se mr Friedmanin vasemman käden kynsi, jota sinun piti tutkia, oli huolellisesti peitetty kynsikotelolla."

Joshua astui ajopeleihin, pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta ja antoi määräyksensä ajurille.

"Ajakaa takaisin Barnesin ja Hammersmithin tietä", sanoi hän. "Luulen, että säästän kuusi penniä, jos ajamme sitä tietä."

VII.

Vaikk'eivät Joshua Collie ja Barrabal olleet koskaan tavanneet toisiaan, olivat he säännöllisesti tekemisissä toistensa kanssa. Se johtui siitä suuresta taitavuudesta, jolla Joshua oli tutkinut Edmontonin murhajuttua, ja niistä johtopäätöksistä, joita hän oli asiassa muodostanut ja joiden sanottiin "olevan mitä suurimmaksi avuksi Scotland Yardille." Niin ylitarkastaja Barrabal ainakin kirjoitti rakastettavassa kirjeessään. Joshua oli käynyt kahdesti tavoittamassa Barrabalia, mutta saanut kummallakin kerralla kieltävän vastauksen, sillä Barrabal oli kaikesta huolimatta kainoin mies, joka koskaan on polkenut kadun pintaa. Toiselta puolen on totta, että hän kulki passissa kaksi vuotta, minkä jälkeen hänet ansioistaan siirrettiin Scotland Yardin muistiinpano-osastoon palvelukseen. Mutta ei ylennyskään poistanut hänestä hänen luonnollista vaatimattomuuttaan.

Myöhään eräänä iltana hän istui toimistossaan Scotland Yardissa edessään kuusi sivua laaja koneella kirjoitettu asiapaperi, joka sisälsi kaiken, mitä tiedettiin Graemen murhasta – hän oli kyllä tehnyt teräviä lisähuomautuksia pöytäkirjaan.

Hänen pää käsien välissä käydessä kuudetta kertaa läpi asiapaperia astui tarkastaja Elford sisään.

"Olen löytänyt Larryn pesäpaikan", ilmoitti Elford. "Hänellä on huone Boroughissa, Trinity Squarella."

"Oletteko tarkastanut sen", kysyi Barrabal katsettaan nostamatta.

"Siellä ei ollut mitään tarkastamista. Hän on puhdistanut tarkkaan kaikki jälkensä ja vienyt murhapäivänä pois kaikki tavaransa kahdessa matkalaukussa. Cookin toimistosta on hänelle myyty matkalippu Saksaan, ja me löysimme matkalaukut Victoria-aseman tavarainsäilytysosastosta, kuten tiedätte."

Barrabal nojautui taaksepäin tuolissaan, ojensi käsivartensa ja haukotteli.

"Mikä typeryys, ensiluokkainen typeryys",, sanoi hän sitten. "Viimeinen mies maailmassa, jonka olisin odottanut ryhtyvän moiseen tyhmyyteen."

"Eikö hän ollut hyvin kärtyisä vankilassa – tehän luitte vankilanjohtajan raportin?" kysyi Elford muina miehinä. "Olen ennenkin nähnyt, että sellaisille miehille käy jokseenkin samalla tavalla. Näittekö häntä sinä iltana, jolloin hänet pidätettiin – miks'ette olisi nähnyt? Samoin näitte hänet sitten seuraavana aamuna, eikö niin?"

Tarkastaja Barrabal myönsi nyökäyttäen päätään.

"Mitä hän sanoi teille aamulla?"

"Paljonkin asioita, mutta vain yhden mielenkiintoisen." Barrabal oli tavallisella herumattomalla päällään.

Elford siveli pitkää parransänkeään, meni ikkunan ääreen ja alkoi katsella edessä levittäytyvää Embankmentia, Thamesin rantatietä.

"Näin teidän pöydällänne yksityisesti ja luottamuksellisesti lähetetyn keltaisen kirjekuoren, kun vilkaisin huoneeseenne klo 8 aikaan", sanoi hän sitten.

"Oliko se ilmianto?"

"Oli, ja tärkeä", virkkoi Barrabal, "ja hyvin mielenkiintoinen."

Hän meni kassakaapille, otti sieltä esiin laatikon ja näytti apulaiselleen viime päivinä saamansa lisät ilmiantojen kokoelmaan.

"Sama Remington-matkakone, sama paperilaji." Lyhytnäköinen Elford piti paperiliuskoja suoraan pöytälampusta tulevan valon alla.

    "Kolme timanttista säppirintakoristetta, neljä emalji- ja
    timanttisormusta, seitsemät korvarenkaat (timanttikivet),
    Berner Streetin jalokivikaupan ryöstön tulokset siirretään
    toiseen paikkaan tänä iltana. Ilmoitan huomenna tarkemmin,
    mistä ja milloin ne ovat löydettävissä."

"Mikä tarkoittaa sitä", lisäsi Barrabal, "että ilmiantaja on tehnyt tarjouksensa, jota toistaiseksi ei kuitenkaan ole hyväksytty. Eikä hän odotakaan sen tulevan hyväksytyksi, mutta hän koettaa riippua kiinni asiassa niin kauan, että koko juttu putoaisi kypsänä hedelmänä hänen syliinsä. Jos niin käy, emme kuule hänestä enää sanaakaan. Meillä on aikaisemmin ollut pari samanlaista tapausta, jolloin niskoitteleva varas on muuttanut mieltään."

"Mistä te saitte tuon 'niskoitteleva'-sanan", kysyi Elford ihastuneena.

"Eräästä sanakirjasta", virkahti Barrabal.

Hänellä oli työtä vielä noin tunnin ajaksi, ennenkuin hän pääsi lähtemään virastostaan, ja nostaen palttoon kauluksen pystyyn poistui hän sitten inhoittaavaan iltaan.

Embankmentilla näki hän miehen seisovan katulyhdyn alla, ja kun hän kääntyi vasemmalle pitkin rantatietä, kääntyi vetelehtijä häntä kohti ja astui askelen lähemmäksi. Vaikk'ei Barrabal voinut erottaakaan hänen kasvojaan, tunsi hän, että mies katsoi häntä hyvin tutkivasti, ja hänen nenänsä painui niin alas, että se melkein kosketti ylöskäännettyä palttoon kaulusta. Näytti, kuin mies olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta nähtävästi hän muutti sitten päätöksensä ja kääntyi äkkiä lähtemään pois, Barrabalin ehdittyä sitä ennen kuitenkin tuntea hänet. Olkapäänsä ylitse katsellen Barrabal näki tuntemattoman tunnetun menevän kadun ylitse Westminster Bridgelle päin. Etsivä palasi takaisin virastoonsa, missä hän onneksi tapasi etsivän komissaarin, joka juuri oli lähdössä Cannon Streetin poliisiasemalle. He kiiruhtivat yhdessä kadun poikki, ja aivan odottamatta Barrabal näkikin miehensä.

"Pidättäkää tuo", sanoi Barrabal ykskantaisesti. "Tahdon tietää, missä hän asuu, ja saada tarkkaan selville hänen oikean ammattinsa. Ilmoittakaa sitten minulle puhelimitse tietonne, tasan klo 7.30 huomenaamuna – minulle kotiin."

Etsivän poliisin tehtävä oli tässä tapauksessa verraten helppo. Scotland Yardia silmälläpitänyt mies tavoitti Thamesin eteläpuolella raitiolinjan, nousi vaunuun, ja varmana siitä, ettei häntä oltu tunnettu, etsivä lähti seuraamaan uhriaan. Elephantin ja Castlen kulmauksessa vaunu pysähtyi, ja luotuaan jälleen silmäyksen saaliiseensa alkoi etsivä jälleen lukea iltalehteään. Vaunun lähtiessä uudelleen liikkeelle hän nosti silmänsä lehdestään. Hänen suureksi, hämmästyksekseen oli nurkassa lähellä ovea istun mies kadonnut.

Silmänräpäyksessä oli etsiväkin alhaalla vaunusta. Hän katseli ympärilleen. Hänen miehestään ei ollut näkyvissä merkkiäkään, ja hän kirosi ääneen. Hän jäi seisomaan jalkakäytävän reunalle ja oli hyvin kiihtynyt. Samassa hän tunsi, että joku oli tullut hänen rinnalleen, ja hän näki vieressään tutut kasvot.

"Halloo, Collie", sanoi hän iloisesti tuntiessaan reportterin, joka oli Scotland Yardin säännöllisiä asiakkaita. "Oletteko nähnyt..."

"Sitä miestäkö, jota te etsitte", kysyi mr Collie lempeästi. "Hän hävisi äsken juuri maan uumeniin kuin levoton henki, jos niin saan sanoa. Toisin sanoen", jatkoi mr Collie, "hän katosi maanalaisen asemalle."

"Tunnetteko te hänet", kysyi hämmästynyt etsivä.

Mr Collie nyökkäsi myöntävästi..

"Olen hänelle jossakin määrin tuttu, tavallisissa oloissa verraten hyvä ystäväkin. Mutta tällä hetkellä hän on minusta inhoittava, kovin vastenmielinen."

"Kuka hän sitten on?" kysyi etsivä.

Mr Collie kumartui hänen puoleensa, mutta ei ollut kuulevinaan.

"Mistä te tiesitte, että olin vangitsemassa häntä", tiedusti epätoivoinen etsivä.

"Siitä syystä, että minä olin samalla asialla", vastasi mr Collie tyynesti. "Itse asiassa astuin raitiovaunuun heti teidän jälkeenne. Ihmettelen, ettette huomannut minua."

Hän ei vaikuttanut ollenkaan pettyneeltä, vaikka hänen takaa-ajonsa oli onnistunut niin huonosti. Hän laskeutui viitisen minuuttia myöhemmin asemasillalle, vilkaisi levottomana isoon asemakelloon ja astui junaan.

Frank Suttonilla oli sihteeri, joka söi päivällisensä säännöllisesti eräässä Haymarketin ravintolassa ja illallisensa vähän halvemmassa paikassa Coventry Streetin varrella senjälkeen kuin elokuvat olivat ajaneet pois viimeiset katsojansa – Miss Millie Trent oli intohimoinen elokuvien ystävä. Kärsivällisellä ja salaisella tutkimisella oli Joshua saanut selville kaiken tämän. Hän oli tullut siihen kokemukseen, että miellyttävännäköiset kuusikymmenvuotiaat pehmytkäytöksiset herrat voivat paljon helpommin tutustua vierasiin ihmisiin, kuin nuoremmat ja kauniimmat miehet viattomampine ilmeineen. Mutta vaikka hän odotti puoliyöhön saakka, miss Trentiä ei nyt näkynyt.

Millie Trent kertoi John Leslielle olleensa erään musiikkinäytelmän ensi-illassa: hänen tapanaan oli lörpötellä aamupostia avatessaan. Mutta Leslie oli saavuttanut tosin vaikeasti opittavan taidon kuunnella ihmisiä kuulematta heitä.

Millie Trent oli noin neljänkymmenenneljän korvissa oleva naishenkilö, jolla oli hieman kokoonkutistuneet mutta silti kauniit kasvot, elävät silmät, hyvä hipiä ja luonnollinen, punertava tukka. Hän oli aikanaan varmaan ollut hyvin vilkas ihminen ja lisäksi pieni kaunotar, se oli ainakin Leslien ajatus. Siihen suuntaan viittaili joskus Millie itsekin.

"Te ette tunnu liikuskelevan enää missään iltaisin, kapteeni Leslie. En näe teitä enää koskaan Länsipuolella."

"Kuinka?" Hän katsoi neitiin ja lakkasi lukemasta kirjeitä.

"Sanoin vain, että teitä ei näe enää koskaan iltaisin liikkeellä. Onko teistä tullut perheen isä?"

"Olen sanonut teille tuhat kertaa, että olen poikamies", vastasi John Leslie lyhyesti ja alkoi jälleen tutkia kädessään olevia kirjeitä.

"Voittehan te silti seurustella perheissä ja olla perheihminen", jatkoi nainen rohkeasti. "Vanhanpojan elämä on yhtä yksinäistä kuin – hm, vanhanpiiankin – säälin teitä. Olen nähnyt jok'ikisen Hollywoodista viime kuun aikana tulleen huonon filmin, muutamat kahteen kertaankin. Ja kuitenkin istuisin mieluummin pienessä asunnossani ja juttelisin jonkun kanssa tai kuuntelisin toisten puhuvan."

"Radion ääressä voitte, ostakaa radio", tuli lyhyt, melkein töykeä vastaus vastaajan huulten rypistyessä huomaamatta yhteen.

"Jos luulette olevanne ainoa ihminen, joka on antanut tuon neuvon, niin erehdytte pahasti", vastasi neito hieman tuittupäisesti. "Samaa sanoo mr Sutton, kun valitan hänelle, kuinka tavattoman yksinäistä Lontoon elämä on."

Leslie laski kirjeensä pöydälle.

"Kuinka kauan olette tuntenut mr Suttonin?"

Hän nosti silmänsä kattoa kohti.

"Neljätoista vuotta", vastasi hän vähän mietittyään. "Olen ollut hänen kanssaan tämän saman liikkeen palveluksessa ja aikaisemmin Rio de Janeirossa, kun hän oli siellä lyhyttavaraliikkeen toimitusjohtajana. Tietystihän tunsin hänet sitä ennenkin, jo Leedsistä – kun hänen isänsä, vanha William Sutton vielä eli."

Tämä oli ensikerran, jolloin hän antoi mitään tietoja tuttavuudestaan Suttonien perheen kanssa.

"Se on aika vanha suku, luulisin? Ja te olette ihastunut Suttoniin, vai kuinka?"

Nainen kohautti kaunismuotoisia olkapäitään.

"En tiedä, tuskin mitenkään ihastunut, mutta pidän hänestä", vastasi hän. "Isäntäväki ei yleensä ole kovin inhimillistä, tai jos on – niin se ei ole kovin kauan isäntäväkenä, jos se on viisasta."

Hän hymyili lauseelleen.

"Hän on kahta vuotta minua vanhempi – ette varmaankaan uskoisi. Hän näyttää lempeältä kuin lammas. Ja tavallaan hän onkin lammas: kuka tahansa voi puijata häntä, hän kuuntelee mitä kovanonnen kertomusta tahansa hänelle kertonettekin. Sen on täytynyt maksaa hänelle tuhansia."

Tämän jälkeen seurasi pitkä tauko, jonka neiti Trent keskeytti.

"Tiedättekö Rimington-talot – vähän matkaa Harrow Roadilta", kysyi hän. "Sain sieltä uuden asunnon ensimmäisestä kerroksesta. Hyvin sievän – eikä mitään eteisvahtia pitämässä silmällä sisälletuloa tai ulosmenoa."

Mies nosti silmänsä ja katsoi häneen.

"Sehän on kovin kiihoittavaa sille, jota muuten hävettäisi tavata itsensä vieraisilta teidän luonanne", sanoi hän tahallaan ja näki, kuinka puna nousi neidin kasvoille ja kuinka hänen silmänsä tuijottivat hetken vihaa säkenöiden.

Hän täydensi raivoaan pienellä hysteerisellä itkuntapaisella.

"Olette omituinen mies", sanoi nainen painostaen hieman viimeistä sanaa.

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän ryntäsi ulos huoneesta, ja John Leslie salli itselleen nautinnon nauraa pitkään ja rauhallisesti.

Ja kuitenkaan hän ei vihannut Millie Trentiä. Tässä naisessa oli jotakin puoleensa vetävää: eräänlaista karkeata rehellisyyttä ja suorasukaisuutta, joka saattoi tosin olla muiden lukemattomien varjopuolien verhona, mutta Leslie piti häntä ehdottomasti vilpittömänä.

Hän suoritti jotenkuten työnsä, sillä oli torstai, ja torstaina meni Beryl Stedman Hyde Parkin Crescentiin laulutunnille, ja hän kulki tavallisesti Marble Archilta Green Parkin kautta Queen Annen kadulle, vaikka olisi voinut käyttää lähempääkin maanalaisen tai bussiasemaa ja olisi hyvin voinut luopua tästä kävelemistavastaan sen vuoksi, että hän pelasi golfia harva se päivä ja sai siitä tarpeeksi ruumiinliikuntoa. Mutta hän oli viime aikoina ruvennut pitämään tätä reittiä hyvin sopivana ja hauskana kävelymatkana.

Hän odotteli tuulen ajamien lehtien kuhistessa hänen ympärillään, kun viimein näki hänen tulevan nopeasti portista, astuvan kadun poikki ja tulevan häntä kohti. Neidon tervehtimistavasta oli kadonnut hieman sen aikaisempaa luonnollista iloisuutta – se oli nyt melkein muodollinen, niin hänestä ainakin tuntui, ja hän tunsi pistoksen sydänalassaan.

"No, oliko hirveä riita?"

"Setä Lewin kanssako?" Nainen pudisti päätään. "Ei ollenkaan. Hän on kultainen mies, hän ei koskaan riitele kanssani."

"Arvelisin hänen kuitenkin huomauttaneen jotakin minun kauheasta menneisyydestäni?"

Neito katsoi häneen hämmästyneenä.

"Hän mainitsi kyllä sinut", vastasi tyttö. "Ja itse asiassa hän kertoi sinusta paljonkin asioita, jotka olisin mieluummin ollut kuulematta."

Mutta jos neito luuli lannistavansa Leslien tällä puoleksi lausutulla syytöksellä, niin hän erehtyi.

"Tuohan kuulostaa hyvin ennustelevalta", vastasi hän rauhallisesti. "Mitä hän kertoi sinulle?"

Tyttö ei vastannut pitkään aikaan, ja kun hän sitten vastasi, tuntui hänen äänessään pientä murtuneisuutta.

"Toivon, että olisin tietänyt kaikesta jo ennakolta – ei sen vuoksi, että se vaikuttaisi mitään meidän ystävyyteemme. Miksi sinä sen teit? Miksi – miksi Herran nimessä, sinä teit sen? Sinunlaisesi mies?"

"Et tarkoita varmaan rikollista menneisyyttäni?" kysyi Leslie niin purevasti, että neito hätkähti.

"En toivoisi sinun puhuvan tuolla tavalla", sanoi hän tuskin hengittäen. "Setä Lew sanoi sinun istuneen linnassa. Onko se totta?"

Hän myönsi.

"Aivan totta – olen istunut linnassa muissakin maissa kuin täällä: esimerkiksi Etelä-Afrikassa – sano se Lewille", vastasi hän vitkastelematta. "Ja pyytäisin sinua lisäksi uskomaan, etten ole mikään ilkeiden juonien uhri, vaan että olen yksin vastuunalainen jok'ainoasta vankilassa viettämästäni tunnista."

"Ooh!" Muuta ei neito virkkanut aina Hyde Park Cornerille saakka.

"Valitan kovasti, että tulit niin levottomaksi kaikesta tästä. Tunnen olleeni hyvin julma." Hänen äänensä oli lempeämpi kuin hän olisi luullut sen voivan olla. "Mutta toivoisin sinun tyyntyvän – ja lohduttavan minua. Se on kyllä paljon pyydetty, tiedän sen."

"Tarkoitat, että nykyinen elämäsi on jo kunnollista." Hän katsoi häntä suoraan silmiin.

"Nyt elän rehellistä elämää", myönsi hän tytön suureksi hämmästykseksi ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen. Tyttö ei vastannut mitään, mutta käsivarren puristus ja hetken suloinen viehätys salpasivat häneltä hengityksen, ja hän tunsi käden kainalossaan vapisevan.

"Olen niin iloinen", hengitti tyttö, "ja mi-minulla on jotakin sanottavaa sinulle, John!"

Jokainen sana merkitsi ponnistusta. Miehen sydän melkein lakkasi lyömästä, kun hän ajatteli, mitä seuraava hetki toisi mukanaan.

"Olen menossa naimisiin – ensi viikolla", sanoi tyttö sitten. "Eikö se – se ole kauheata."

VIII.

Aikaisemmin oli John Leslie saattanut joskus hieman epäillä, mutta nyt hän oli vakuutettu siitä, että rakasti tätä tyttöä, ja se tietoisuus huumasi häntä. Mikä hölmö hän olikaan! Hän oli tietänyt sen koko ajan, mutta oli aina karkoittanut mielestään tämän tosiasian.

"Naimisiin – ensi viikolla", toisti hän koneellisesti. "Sepä tulee odottamatta!"

Lauseen sisällys tuntui heistä mielettömältä, ja he nauroivat molemmat.

"Lew tahtoo niin", sanoi tyttö. "Hän kysyi viimeksi tänä aamuna, ja minä tietysti – mitä minä välittäsin. Hän sanoi ajatelleensa asiaa jo neljä viikkoa ja on kaksi päivää sitten hankkinut naimatodistuksen."

"Erikoistodistuksen?"

Tyttö myönsi.

"Niin, se tulee rekisteritoimistolle – Frank tahtoi kirkkoon – ja kuorolaulua ja vieraita ja kaikki – mutta Lew sanoi: ei. Oh, John, hän on ollut niin ihmeellisen hyvä – setä Lew, tarkoitan. Et tiedä, mitä kaikkea hän hyväkseni on tehnyt."

Hän näki kyynelen tytön silmissä ja ihmetteli.

"Tarkoitat häitä?"

Tyttö pudisti kärsimättömänä päätään.

"Ei – tarkoitan – kun olin lapsi. Hänen huolenpitonsa minusta, hänen uhrauksensa..."

Sitten hän tokaisi aivan epäloogillisesti (tosin hyvin inhimillisesti):

"Sinähän et ole vielä onnitellutkaan minua?"

"Sen olen kyllä huomannut", vastasi John Leslie miettiväisenä. "Naimisiin? Hyvä Jumala!"

He olivat saapuneet Green Parkiin. Miehen käsivarsi oli yhä tytön vyötäisillä, ja hänen otteensa oli luja.

"Tulen varmasti onnelliseksi", sanoi tyttö. "Frank on niin hyvä, ja hän on hyvin järkevä – asioissa."

Hän puhui hyvin nopeasti. Tuntui siltä, kuin hän olisi koettanut vakuuttautua itsekin.

"Tämäntapaiset naimiskaupat tulevat usein onnellisiksi... Luulen, että useimmat naimiskaupat maailmassa ovat samanlaisia kuin minunkin. Miestähän, jonka kanssa menee naimisiin, ei todellakaan opi tuntemaan, ennenkuin vuosia jälkeenpäin. Inhoaisin olla sokeasti rakastunut mieheeni – sellaiset suhteet päättyvät usein onnettomasti..."

"Nyt puhut typeryyksiä", sanoi mies, mutta tyttö nyökäytti päätään merkitsevästi.

"Tiedän, että puhun, John. Olen tavattoman onneton koko jutun takia. En todellakaan tahtoisi mennä naimisiin, mutta setä Lew on ottanut sen sydämenasiakseen. Jos tämä olisi tapahtunut kahta päivää aikaisemmin, sanoisin hänelle suoraan, etten tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa. Mutta nyt – yksinkertaisesti en voi."

"Onko hän kertonut sinulle mitään?"

Hän myönsi.

"Sinustako? Ja menneisyydestäsi?"

Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta pysähtyi eikä virkkanut mitään.

"En vaivaisi pientä päätäni ajattelemalla tulevaisuutta, Beryl", sanoi mies hämmästyttävän välinpitämättömällä äänellä. "Viikossa on seitsemän päivää, ja seitsemän päivää on pitkä aika."

Mutta tyttö pani vastaan.

"Rakas ystävä, älkäämme koettako pettää itseämme. Menen naimisiin – mikään, mikään ei voi sitä estää."

"Seitsemän päivää on pitkä aika", toisti mies ja irroitti otteensa.

"Älkäämme puhuko enää tästä. Katsohan!" Hän viittasi Birdcage Walkille päin. "Eräänä iltana tuli tuo hullunkurinen, pienikasvuinen mies tuolla meille ja tahtoi tietää kaikenlaista sinua koskevaa."

"Mikä hullunkurinen mies, täällä on niin paljon miehiä näkyvissä", kysyi Leslie hitaasti.

Hän osoitti lyhytkasvuista, huonosti puettua miestä, jolla oli yllään kellertävä päällystakki.

"Se on Post-Courierin reportteri. En tällä haavaa muista vain hänen nimeään."

"Collie", muisti hän kuitenkin samassa. "Joshua Collie! Taitava rikosten nuuskija. Oikea rikoskoira!"

"Tunteeko hän sinut?" kysyi tyttö ruveten äkkiä vapisemaan.

Mies pudisti päätään.

"Toivottavasti ei. Collie ei ole erikoisemmin huvitettu pienistä rikoksista. Niiden täytyy olla tavallista suurempia, että hänen mielenkiintonsa heräisi. Mutta silloin vakuutan myöskin, että tavallinen verikoira on vain kurja pommerilainen sylipentu Joshuaan verrattuna."

Vaikka mr Collie olisi huomannutkin heidät, ei hän näyttänyt mitään merkkiä siitä. Hän oli nähtävästi syviin ajatuksiin vaipunut kävellessään hartiat kyyryssä, kädet selän takana ja katse tiukasti maahan tähdättynä. Eivät jalankulkijain sättimisetkään, joita hän huolimattoman kävelynsä takia vähän päästä sai, saaneet häntä irtautumaan unelmistaan.

"Mitä hän tahtoi tietää minusta? En aavistanutkaan, että olisin julkisen mielenkiinnon esine."

Sitä ei tyttö varmasti tietänyt. Hän oli kuullut vain muutamat Collien kysymyksistä, eikä Lew ollut vastannut niihin.

Leslie saattoi hänet asemalle saakka ja jätti hänet sinne. Hänen menneisyydestään, jonka tyttö oli keksinyt, ei puhuttu enää sanaakaan. Leslie tahtoi puhua sensijaan tytön tulevaisuudesta, mutta ei saanut kootuksi rohkeuttaan.

Junaa odotellessaan tyttö näki ensikerran lauseen, joka eräänä päivänä oli tuleva hänelle hyvin tutuksi. Erään sanomalehden uutisreklaamissa sanottiin: "Kuka on Ilmiantaja?" Se oli Megaphone, hauskin ja pirtein, joskaan ei kaikkein tunnollisin Lontoon aamulehdistä. Hän osti lehden uteliaisuudesta aavistamattakaan, että "Ilmiantajalla" oli jotakin tekemistä Mortimer-kadun murhan kanssa.

Hänen suureksi hämmästyksekseen "Ilmiantaja" olikin kytketty yhteen Larry Graemen murhan kanssa. Hän luki, kunnes hänen huomionsa kiintyi erääseen kappaleeseen, joka sai hänen sydämensä jähmettymään.

"Poliisin otaksuma on se (kirjoittaa erikoisselostajamme), että murhan on suorittanut vaarallinen varastetuntavaran kätkijä, joka maanalaisissa piireissä tunnetaan nimellä 'Ilmiantaja' tai 'Kontinkantaja'. Ilmiantaja, ilmihuutaja on henkilö, joka pettää kanssatoverinsa, eikä ole epäilemistäkään, etteikö poliisi jo pitkän aikaa olisi saanut nauttia tehokasta, syrjästä annettua apua monien rikollisten, m.m. aikanaan tämän nyttemmin kuolleen, vangitsemiseksi ja heidän rikostensa selville saamiseksi. Ilmiantajana pidetään erästä varastetun tavaran hallussapitäjää ja kauppaajaa, joka toimii sangen laajassa mittakaavassa ollen samalla se tunneli, jonka kautta suurin osa ryöstettyä tavaraa toimitetaan pois maasta. Vaikk'ei poliisilla toistaiseksi ole mitään lähempiä tietoja tai tuntomerkkejä hänestä, voidaan pitää jokseenkin varmana, että hän on henkilö, joka on jo kärsinyt vankeusrangaistusta paitsi tässä maassa myöskin Etelä-Afrikassa. Scotland Yard on kääntynyt Johannesburgin poliisin puoleen ja pyytänyt sitä toimittamaan Lontooseen valokuvakokoelman ja sorminäytteet eräästä henkilöstä, joka monella salanimellä esiintyen on m.m. tehnyt useita kaksinnaimisrikoksia, joista eräs tuotti hänelle aikanaan seuraukseksi kahden vuoden vankeusrangaistuksen, jonka hän kärsi Pretorian vankilassa. Pyydettyjen todisteiden saavuttua maahan voidaan tämä suurrikollinen ei ainoastaan paljastaa, vaan samalla haihduttaa myöskin Larry Graemen murhaajaa tällä haavaa vielä peittävä salaperäisyys."

Etelä-Afrikka? John Leslie sanoi olleensa Etelä-Afrikassa...

Beryl poistui junasta Wimbledonissa sydän raskaasti lyöden. Mahdotonta, sanoi hän itselleen, mahdotonta, että hänen oma isänsä olisi ollut varas ja hänen holhoojansa entinen rangaistusvanki.

Oli teenjälkeinen aika päivästä, ja Lew, joka luki parhaillaan sanomalehteä hänen tullessaan kotiin, ehti lukemisessaan kappaleeseen, joka oli hämmästyttänyt tyttöä. Lew luki kappaleen verkalleen, sillä hän ei ollut mikään nopea lukija, ja pudotti äkkiä sanomalehden syliinsä.

"Luitko sinä Herra Ilmiantajasta", kysyi Lew sitten.

Tyttö sanoi lukeneensa ja jäi peloissaan odottamaan, mitä tuleman pitäisi, mutta Lew ei varmaan huomannut mitään yhteyttä mainitun uutisen ja John Leslien välillä.

"Jos tämä on totta ja Ilmiantaja on niin harvinainen lintu kuin näytään luulevan, niin enpä ihmettelisi, jos Barrabalille tapahtuisi jotakin."

"Miksi mr Barrabalille", kysyi tyttö.

"Siksi, että hänen tehtävänään on jutun tutkiminen ja että hän on kaikkein arin Scotland Yardissa koskaan palvelleista miehistä. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, onko Veli Ilmiantaja häntä arempi."

Lew Friedmanilla oli ominaisuuksia, jotka kuuluivat hänentapaisilleen profeetoille. Mr Barrabal istui samana iltana toimistossaan pitkän ja kovan päivätyön suoritettuaan, kun hänelle tuotiin huoneeseensa vaatimaton ateria, johon kuului teetä ja ruskeutettua leipää. Talossa oli kyllä oma poliisiravintola, mutta tällä kertaa Barrabal tahtoi parempaa teetä ja tilasi annoksensa eräästä pienestä ravintolasta läheltä Scotland Yardia.

Lähetti toi tarjottimen sisään, asetti sen pöydälle, nosti pois savikuvun leivän päältä ja kaatoi teetä kuppiin. Barrabal katseli automaattisesti teehen ja otti kolmikulmaisen palasen lämmitettyä leipää. Hänen päänsä yläpuolella oli voimakas lamppu, jonka valoa vastaan hän nosti leivänpalasen ja huomasi jotakin kiiltävää leivän voisella pinnalla. Hän laski leivänpalasen rauhallisesti takaisin tarjottimelle.

Muutamaa sekuntia myöhemmin tarttui hän kuulotorveen ja soitti hyvin vakavana Westminster Hospitaliin. Tuloksena puhelusta oli, että tarjotin kaikkine päivineen kannettiin varovaisesti autoon, joka lähti vinhaa vauhtia kiitämään sairaalan laboratorioon. Barrabal jäi odottelemaan päivystävän lääkärin huoneeseen ja poltteli savukkeen toisensa jälkeen, kunnes laboratorion kemisti astui huoneeseen.

"Olen voinut tehdä vain ylimalkaisen analyysin", sanoi hän, "enkä voi ilmoittaa teille tarkkaan mitään numeroita. Mutta ei ole epäilemistäkään, etteikö leivälle olisi sirotettu arsenikkia – teessä sensijaan emme huomanneet mitään epäilyttävää. Huomenna voin antaa teille tarkat tiedot kaikesta."

"Tämän enempää en tarvitsekaan", kiitti Barrabal ja kiirehti takaisin Scotland Yardiin, mistä hän ensityökseen soitti sihteerilleen. "Jos joku kysyy minua", sanoi hän hämmästyneelle neidolle, "niin sanokaa, että olen kuollut. Tai vielä paremmin..."

Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti jotakin hyvin nopeasti. Seuraavan aamun lehdistä luettiin Lontoossa uutinen, että Scotland Yardin ylitarkastaja mr Barrabal oli äkkiä sairastunut ja viety sairaalaan. Uutinen päättyi näin:

    "Ei ole luultavaa, että tarkastaja Barrabal voi palata
    toimeensa useaan viikkoon. Hänen tehtäviään hoitaa sillä
    aikaa tarkastaja Elford."

"Ja", sanoi Barrabal tyrmistyneelle Elfordille, "mikään ei ole varmempaa, kuin että he tulevat koettamaan kaikkensa raivatakseen teidät pois tieltään, ja olenpa todella hämmästyvä, jos viikon kuluttua kuulen, että olette vielä hengissä."

"Sanokaa toki jotakin reipastuttavaa", pyysi Elford.

IX.

Frank Suttonin toimitusjohtajasta ei kukaan juuri pitänyt. Hänellä oli merkillinen järjestelykyky ja tapa pistää sormensa jokaiseen heikkoon kohtaan. Ja kun nämä heikot kohdat olivat tavallisesti ihmisiä, ei hän voinut olla suosittu. Mutta totuuden nimessä on sanottava, että mitä heikkouksia hänellä lieneekin ollut – hänen henkilökuntansa löysi niitä kyllä useita – oli hän, John Leslie, aivan tunnoton sille ilmakehälle, jonka hän oli luonut ympärilleen lyhyen toimintansa aikana Sutton & Co:n palveluksessa.

Jollakin merkillisellä tavalla oli levinnyt huhu, että John Lesliellä oli menneisyys. Se johtui luultavasti jonkinlaisesta ajatusyhtymästä, sillä sekä edellinen toimitusjohtaja että hänen apulaisensa olivat jättäneet paikkansa epäilyttävien seikkojen vallitessa, kun oli käynyt ilmi, että he kumpikin olivat aikanaan istuneet vankilassa. Se oli oikeastaan Frank Suttonin syytä, sanoi Friedman usein hänelle.

"Poikaseni, sinä olet täynnä kaikenlaisia harrastuksia, joista saat vielä maksaa hyvän hinnan. Tulee vielä aika, jolloin käsität, että on mahdotonta tehdä uutta vanhasta roskasta antamalla sille uusia yrittämismahdollisuuksia."

Frank käänsi alakuloisena päätään.

"Tahdon koettaa", sanoi hän, "ja olen vakuutettu, että voin aivan lähipäivinä todella auttaa jotakuta kurjaa raukkaa, joka pitää arvossa tällä tavalla tullutta onnea."

Hänen kokeensa John Leslien suhteen, kertoi hän Lewille, oli osoittautunut täysin onnistuneeksi.

"Henkilökunta ei pidä hänestä ollenkaan", kertoi Frank, "mutta se johtuu hänen omituisesta luonteenlaadustaan. Hän on tarmokas, tekee kovasti työtä ja on ymmärtääkseni luotettava."

Leslie inhosi sydämensä pohjasta luotettavuutta. Mitä luonnottomin hiljaisuus tuli aina konttoristien huoneeseen, kun hän astui sisään, ja pienet asiapojat saivat ihmeellisen työnpuuskan kuullessaan hänen askelensakin.

Sen päivän aamuna, jolloin sanomalehdissä oli ollut uutinen tarkastaja Barrabalin sairastumisesta, saapui Tillman hieman myöhästyneenä konttoriin, mikä olisi ollut ikävä seikka hänelle, jos ajan merkitsijä olisi tehnyt velvollisuutensa, sillä aikalistan tarkastaminen oli yksi toimitusjohtajan joka-aamuisia tehtäviä. Mutta ajan merkitsijä oli huoleton nuori mies – niinkuin useimmat Frankin henkilökunnasta.

Tillman koputti toimitusjohtajan ovea ja astui sisään, sillä kirjeiden lajitteleminen kuului hänen tehtäviinsä. Miss Trent oli pulpettinsa ääressä, mutta Leslie ei ollut vielä saapunut.

"Olette myöhästynyt, Tillman!" Miss Trent loi häneen terävän katseen, mutta Tillman ei hämmästynyt vähääkään. Tilaisuuden sattuessa hän otti itselleen kaikenlaisia vapauksia, ja hänen käytöksensä naista kohtaan, joka voi tehdä hänelle niin paljon vahinkoa, oli hyvin suorasukaista.

"Aika on suhteellinen käsite", sanoi hän kiirehtiessään kirjeenvaihdon tarkastamista. "Ettekö käsitä, että Kiinassa parhaillaan maksetaan voittoja kello yhden kilparatsastuksesta ja että viimeiset illallisseurueet New Yorkissa menevät vasta vuoteeseen. Tiedättekö, mitä Oliver Lodge sanoo..."

"En tahdo kuulla mitään teidän hyvistä ystävistänne", vastasi neiti Trent purevasti.

"Mr Mörökölli on vähän myöhästynyt tänä aamuna", huomautti Tillman.

Miss Trent ei suuttunut hänen letkauksestaan, joka antoi salaista yllykettä hänen vihalleen.

"Hän on ollut täällä jo – aikaisin", sanoi miss Trent. "Se mies ei mene koskaan makaamaan. Oletteko joskus sattumalta kuullut mitään Barrabal-nimisestä miehestä?" Hän ei nostanut katsettaan kirjeestä, jota oli juuri lukemassa.

Tillman käänsi äkkiä päätään.

"Mitä – kuinka?" kysyi hän terävästi. "Barrabalista? Olen, kyllä minä hänestä olen kuullut. Kuinka niin?"

"Hän on sairastunut – kuolemaisillaan", sanoi Millie Trent.

Tillman hymyili itsekseen. Hän oli mies, joka nautti kepposista, jotka menivät tavallisten ihmisten käsityksen ulkopuolelle.

"Me lähetämme hänelle seppeleen", vastasi hän hymy yhä silmissään. "Hän on ollut suuri yhteiskunnan palvelija – häntä tullaan kaipaamaan."

"Tunnetteko hänet?"

Miss Trent luki yhä kirjettään, ja hänen äänensävynsä oli melkein harjoitetun huoleton.

"En, en ole lähemmin tuttu poliisin kanssa."

Käytävästä kuului askelia, ja oveen koputettiin. Tillman ojentautui ja katsoi uteliaana aukenevaa ovea. Mutta se oli vain asiapoika, joka toi käyntikortin, jonka Tillman antoi edelleen miss Trentille. Tämä luki sen.

"Mr Leslie ei ole nyt täällä", hän sanoi, "mutta pyydä sitä herraa astumaan sisään. Tahdon nähdä, miltä sanomalehtireportteri näyttää."

"Sanomalehtireportteri?" Tillman sieppasi sanan melkein kuin ilmasta pojan kääntyessä takaisin.

Miss Trent otti uudelleen käteensä nimikortin, jonka oli pannut pöydälle, ja luki: "Mr Joshua Collie..."

"Collie!"

Ensikerran koko sinä aikana, jonka miss Trent oli tuntenut hänet, Tillman hämmentyi, ja hänen pitkät, laihat kasvonsa kävivät vieläkin pitemmiksi.

Vieressä oli pienempi huoneisto, missä Leslie silloin tällöin otti vastaan vieraita, ja Tillman lähti sitä kohti pitkin askelin.

"Ettekö tahdo tavata häntä", kysyi Millie Trent ihmetellen.

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kysymyksensä loppuunkaan, oli Tillman kadonnut, ja muutamaa sekuntia myöhemmin astui mr Collie huoneeseen. Hän kumarsi arasti miss Trentille, ja hänen arkuutensa sai miss Trentin tuntemaan ystävyyttä tulijaa kohtaan.

"Te haluatte tavata mr Leslietä? Hän ei ole nyt täällä, mutta tulee pian, luulisin. Ettekö tahdo istua?"

Joshua istuutui varovasti.

"Mahtaako mr Sutton olla kaupungissa?"

Millie sanoi hänelle, että mr Sutton oli aina kaupungissa, etupäässä konttorissaan, mutta että hän oli nyt sattumalta kaupungilla. Hän oli hyvin varattu mies eikä voinut kustantaa itselleen samaa vapaata aikaa, kuin toiset. Collie käsitti varmaan, kenestä hän puhui.

"Mr Leslie on erinomainen mies", sanoi Collie yhtä hyvin itselleen kuin muillekin. "Olen tavannut hänet ennenkin – en muista vain, missä."

Millien huulet menivät tiukkaan ryppyyn.

"Te ette varmaankaan liiku paljon seurapiireissä", kysyi miss Trent purevasti, ja Joshua pudisti päätään.

"Enpä paljoakaan, pelkään. Vietän elämäni pääasiallisesti – se on kurja ammatti – rikosoikeuksien epäterveellisessä ilmapiirissä. Rikos – hm – se on minun kärpäseni. Toiset keräävät postimerkkejä, toiset: Angoran kissoja – minä rikoksia."

Miss Trent alkoi tuntea mielenkiintoa ja arvasi nyt, missä Collie oli aikaisemmin nähnyt mr Leslien.

"Enpä tiedä, onko hän mikään niin erinomainen mies – hän on hieman sikamainen käytökseltään, jos haluatte tietää", sanoi nainen pahanilkisesti muistellen tietyllä katkeruudella niitä monia takaiskuja ja letkautuksia, joita oli saanut kestää.

"Pidän paljon porsaista ja sioista", hymyili Collie ja puhkesi nauramaan sanasutkaukselleen. "Nehän ovat hyviä, eivätkö olekin? Mutta jos saan mennä henkilökohtaisuuksiin, on hänellä erinomainen maku, mitä pikakirjoittajiin tulee."

Tämän röyhkeän kohteliaisuuden kuullessaan nainen punastui, mutta vastasi hymyllä hänen nauruunsa. Mr Colliella oli varmaan se kokemus mainitsemistaan suurista kasvatuskeskuksista, että mitä sivistymättömämpi ja kouraantuntuvampi kohteliaisuus on, sitä terhakampia ovat määrätyn lajin naiset nielemään sen.

"En ole hänen sihteerinsä, Luojan kiitos", vastasi nainen. "Olen mr Suttonin sihteeri."

Mr Collie huokasi.

"Muutamat ihmiset ovat hyvin vaikealuontoisia."

"Leslie ei ole", vastasi Millie pahanilkisesti, "hän on suorastaan mahdoton."

Collie rypisti huuliaan hänelle luonteenomaisella tavalla.

"Valitan, että minun täytyy kuulla tuota", virkkoi hän vakavana.

Millie sai sen käsityksen, että kuullessaan mr Leslien olevan "suorastaan mahdottoman" Collie karkoitti mielestään kaikki muut arvelut ja ajatukset.

"Tahdotteko siis tavata häntä, kuinka? Te ette ole mitään myymässä?"

Joshua pisti kätensä taskuunsa ja veti esiin pienen käärön.

"Vain tätä", sanoi hän ja selitti: "Hiusten kasvattajaa."

Molemmat nauroivat.

"Olette sanomalehtimies?"

Collie pudisti päätään.

"En, en ole, olen sanomalehtireportteri", vastasi hän synkästi. "Olin kyllä ennen, mutta luovuin pois, kun sain vakinaisen toimen."

Nainen ei älynnyt leikkiä, mutta nauroi kuitenkin hänen mukanaan. Samassa hän katui käytöstään.

"Minun ei oikeastaan pitäisi puhella teidän kanssanne, sillä en tahdo nimeäni sanomalehtiin."

Mr Collie pudisti päätään.

"Ettekö", vastasi mies pehmeästi. "Voin vakuuttaakin teille, että ette todellakaan tahdo."

"Vihaan nähdä nimeäni lehdissä", jatkoi nainen. "Olen nähnyt sen kerran enkä pidä siitä."

Millie jäi odottamaan, että vieras kysyisi, missä yhteydessä hänen nimensä oli ollut lehdissä, mutta vieraan ajatukset näyttivät harhailevan muualla.

Mr Colliella oli monta luonnonlahjaa, joista ehdottoman tarkka ja hyvä korva ei suinkaan ollut kaikkein vähin. Päältäpäin katsoen näytti siltä, kuin mr Collie olisi kuunnellut yksinomaan miss Trentin vilkasta esitystä poliisivoimien riittämättömyydestä, mutta itse asiassa hänen korvansa olivat viritetyt kuuntelemaan aivan toisia ääniä.

Vähän ennen kuin astui sisään oli mr Collie ollut kuulevinaan miehen äänen, joka kuulosti hänestä omituisen tutulta. Mutta kun hän sitten oli astunut huoneeseen, olikin hän tavannut miss Trentin aivan yksin, mikä sinänsä ei tosin ollut mitenkään eriskummallista, sillä tällaisessa suuressa konttorissa konttoristit ja apulaiset olivat aina vilkkaassa liikkeessä juosten edestakaisin huoneesta toiseen. Mutta sanomalehtimiehenä hän oli luonnostaan epäileväinen, ja se ääni, jonka hän oli kuullut, tuntui...

Kuunnellessaan jännittynyt huomaavaisuuden ilme kasvoillaan miss Millien esitystä erottivat hänen korvansa heikkoa kengännarinaa muistuttavan äänen oven ulkopuolelta aivan kuin joku olisi ollut ulkopuolella ja koettanut äänettömästi hiipiä ovea kohti. Lasiovi oli puoleksi paneloitu ja käytävässä ulkopuolella valoa. Hänen silmännurkkaansa välähti vain pieni varjonhäivä oven ulkopuolelta, ja hän nousi äkkiä paikaltaan.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän nöyrällä äänellään, "olen hyvin arka vedolle."

Hän meni hänen ikäisekseen mieheksi hämmästyttävän nopeasti ja ketterästi ovelle ja tyrkkäsi sen auki. Siellä seisoi Tillman pää kumarassa ja silmät puoliavoimina.

"Suokaa anteeksi", sanoi mr Collie, "oletteko astumassa sisään?"

Mutta Tillman oli kääntynyt jo ympäri ja käveli nopeasti poispäin pitkin käytävää. Mr Collie sulki oven onnellinen hymy huulillaan.

"Kuka se oli?" kysyi Millie. "Ovihan oli kiinni eikö ollutkin?"

"Se on nyt vasta kiinni", vastasi Collie.

"Eikö se ollut Tillman, jolle te puhuitte. Mitä hän tahtoi?"

"Tillmanko?" Joshua hymyili leveästi. "Hohhoo!"

"Tunnetteko hänet?"

Joshua pudisti päätään.

"On yleensä vaarallista väittää tuntevansa ketään." Hän oli väliin oraakkeliin vivahtava. "Olen tavannut joskus tuon herrasmiehen. Ja on hyvin mahdollista, että olen vaihtanut sanan, pari hänen kanssaan. Tillman – mutta hyvänen aika!"

Salaperäisen Tillmanin kohtaaminen oli nähtävästi tehnyt mitä yllättävimmän vaikutuksen mr Colliehin. Hän räpytti silmiään aivan kuin ihminen, joka yht'äkkiä on tuotu voimakkaaseen valoon.

"Hyvä isä", sanoi hän – hänen sananpartensa olivat joskus hyvin omaperäisiä. "Tämähän on perin huomattavaa."

Millien uteliaisuus heräsi, mutta samassa välähti hänen päähänsä muudan ajatus.

"Tiedän, mitä te tarkoitatte. Hän on yksi mr Suttonin koekaniineista, ja te olette nähnyt hänet Old Baileyn rikosoikeudessa syytettyjen aitauksessa, hänetkin."

Joshua pudisti jälleen päätään.

"Olen nähnyt hänet kyllä Old Baileyssa", sanoi hän valiten hyvin verkkaan ja varovaisesti sanansa, "mutta – en syytettyjen aitiossa. Ei – hän ei ollut aitiossa."

X.

John Leslien tulo huoneeseen esti Millietä kyselemästä enempää. Leslie astui nopeasti sisään, huomasi Collien ja jäi seisomaan kuin kuollut. Sitten hän sulki oven jäljessään ja siirtyi pöydän luo. Joshuakin nousi paikaltaan ja kävi lähemmäksi häntä. He silmäilivät toisiaan sekunnin verran, mutta Leslien kasvot eivät olleet ystävälliset.

"Tahdotte tavata minua", kysyi Leslie lyhyesti.

"Kyllä, puhuisin mielelläni vähän."

Leslie katsoi syrjäkulmin neitiin.

"Muutaman hetken vain", lisäsi Joshua, "eräästä yleisluontoisesta asiasta."

Oli merkillistä, ettei Leslie kysynyt häneltä, tuliko haastattelu olemaan yksityistä laatua; hänestä tuntui se itsestään selvältä.

"Selvä on, neiti Trent", sanoi hän sitten. Se oli hänen tavallinen tapansa lähettää ihmiset matkoihinsa, ja neiti Trent karahti tulipunaiseksi.

John Leslie oli mestari herättämään kaikki pirut tässä naisessa. Muutamin hetkin miss Trent olisi ollut valmis murhaamaan Leslien. Muutamin hetkin hän oli hänestä taas hyvinkin siedettävä.

"Luulen vain, etten voi lähteä aivan vielä, mr Leslie", sanoi neiti Trent. Hänen äänensä kuulosti suorastaan raa'alta. "Minun on käytävä läpi vielä kaikki nämä kirjeet..."

"Käykää läpi ne jossakin muualla", vastasi Leslie.

Joshua Collie, joka oli seisonut syrjässä ja huomioinut, näki, miten miss Trentin kädet vapisivat raivosta hänen kootessaan kirjeitä ja melkein juostessaan ulos huoneesta. Mr Suttonin sihteerin ja hänen tarmokkaan toimitusjohtajansa välillä ei todellakaan näyttänyt olevan mitään rakkaussuhdetta. Joshua pani visusti merkille tämän seikan tulevaisuuden varalta, sillä tietoisuus kiihkeästä vihasta kahden henkilön välillä on monta kertaa hyödyllisempi kuin tieto heidän ystävyyssuhteestaan.

Hän ojensi käyntikorttinsa Leslielle, joka vilkaisi siihen ja pani sen pöydälle.

"Painakaa puuta, mr Collie", sanoi hän sitten, ja kun Collie oli istuutunut, jatkoi hän: "Jaha, no, miksi haluatte haastatella minua? Minä en nähnyt murhatapausta – arvelen teidän tulleen sen murhan johdosta – en kuullut edes laukauksiakaan enkä yleensä tiedä mitään asiaa valaisevaa, sellaista, mikä olisi sen arvoista, että reportterin maksaisi vaivaa kirjoittaa sitä muistikirjaansa."

Joshua yskäisi.

"Olen tullut tapaamaan teitä eräässä hyvin arkaluontoisessa asiassa", sanoi hän. "Itse asiassa luulen, etten ole koskaan lähestynyt miestä olosuhteissa, jotka olisivat olleet minulle tämän epämieluisampia."

John Leslien silmäkulmassa leikki pieni hymyntapainen. Muutamat asiat huvittivat häntä, m.m. arasteleva reportteri.

"Ette voi ällistyttää minua", vastasi Leslie. "Jos nimittäin luulette voivanne – niin antaa tulla! Te ette tarkoita sitä murhaa?"

"En", virkkoi Joshua ja yskäisi taas. "Seikka on se, nähkääs, mr Leslie, että olen erään jutun jäljillä – aivan toisen jutun ja lisäksi sellaisen, jonka voi hyvin sovittaa yhteen erään rikoksen kanssa, jonka me molemmat hyvin muistamme. Me olemme saaneet toimituksessamme tietoomme, että Lontoossa on olemassa muudan henkilö, joka on suorastaan – tahtoisin sanoa mestaririkollinen, ellei sanontatapa ole ehkä hieman vieras kunnialliselle journalistiikalle. Joka tapauksessa toimii Lontoossa voimakas rikollisjärjestö. Ja nyt minun pitäisi välttämättä päästä tämän järjestön perille sen vuoksi, että Megaphone, joka on meidän tarmokkaimpia lehtiämme, on tässä suhteessa tuottanut meille jo pari minus-pistettä. Mikäli me olemme saaneet tietää, on tämä loistava rikollis..."

"Oletteko te lukenut jännitysromaaneja", keskeytti Leslie hänet lyhyesti naurahtaen.

"En lue koskaan kirjallisuutta", hymyili mr Joshua Collie hänelle vastaan, "säätiedoituksia lukuunottamatta." Hän nauroi makeasti. "Ja sehän on hyvää lukemista, eikö olekin?"

Leslie katsoi ihmeissään miestä.

"Te ette näytä juuri reportterilta", sanoi hän, ja Joshua nauroi koko naamallaan.

"Ei kukaan reportteri näytäkään", vastasi hän. "Siinä suhteessa reportterit voittavat musiikkimiehet ja kuuluisat kirjailijat: he eivät koskaan näytä siltä, mitä ovat."

"Ja mistä syystä tulette minun luokseni", kysyi Leslie kärsimättömästi. "Luuletteko, että tiedän jotakin suurenmoista varastetun tavaran salaajista, mitä?"

Joshua lipaisi huuliaan. Juttu oli arkaluontoinen, ja hän oli tullut tehtävänsä kaikkein arimpaan kohtaan. Puhellessaan Leslien kanssa hän oli koko ajan ponnistellut aivojaan muistaakseen, missä ja milloin hän oli tavannut tämän miehen aikaisemmin.

Sanomalehtireportterien istuessa Old Baileyn saleissa seuraamassa jotakin murhajuttua tai muun huomattavan rikosjutun käsittelyä, tapahtuu usein, että pienet seikat ja asiat kulkevat ohitse kaikessa rauhassa herättämättä sanomalehtimiesten mielenkuntoa. Oli mahdollista, että John Leslie oli ilmestynyt syytetyn aitioon juuri tällaisena kuolleena hetkenä, ja Collien mieleen oli jäänyt vain heikko kajastus tuosta kovapiirteisestä, sileäksi ajellusta naamasta sen painumatta sen syvemmälle mieleen.

"Puhun aivan suoraan, mr Leslie – vai onko sanottava kapteeni Leslie?"

"Se on aivan yhdentekevää."

"Muutama päivä sitten jouduin kosketuksiin tarkastaja Barrabalin kanssa", jatkoi Collie puhettaan ja näki edessään olevan miehen kasvojen synkkenevän. "Kirjoitin hänelle tästä asiasta, ja hän kirjoitti minulle vastaan sanoen, että minun pitäisi tavata teitä."

"Minua – miksi?"

Joshua oli hätääntyvinään. Uhri auttoi häntä.

"Hän sanoi siis teille, että minä olen tuomittu mies ja mahdollisesti tiedän, mitä maan alla on tapahtunut?"

"Kiitoksia", sanoi mr Collie kiitollisena.

"Ja että minun, mahdollisesti hieman tavallisten rikollisten keskitasoa älykkäämpänä miehenä, pitäisi kyetä johtamaan teidät teidän suurrikollisenne jäljille?"

"Olen hyvin kiitollinen", mutisi Collie.

"Mutta en voi", tokaisi Leslie päättävästi. "Kun seuraavan kerran tapaatte Barrabalin tai puhutte hänen kanssaan, niin voitte sanoa minulta hänelle..."

"Kuolleista ei muuta kuin hyvää", huomautti Collie vähin. "Hän ei ole kylläkään kuollut, mutta sanomalehtiuutiset ovat aina niin hälyttäviä. Onko mahdollista, että te, kapteeni Leslie, voisitte antaa minulle jonkinlaisen vihjeen, jonka avulla pääsisin kosketuksiin Ilmiantajan kanssa?"

Leslie pudisti päätään.

"Ei mitään mahdollisuutta", vastasi hän.

Joshua nousi.

"En näe Barrabalia sen vuoksi, ettei kukaan muukaan häntä näe."

Hän tarkasteli käytävään johtavaa ovea hyvin hajamielisen näköisenä.

"Ei ainakaan kukaan merkittävämpi henkilö. Ikävä, ettette voi auttaa minua. Minun täytyy löytää joku, joka voi. Aion muuten seuloa läpi koko Lontoon, mr Leslie, siihen saakka, kunnes saan käsiini tuon Ilmiantajan, sillä minulla on nahassani tunto, että Ilmiantajasta koituu suurin juttu, jonka lehteni Grippenin jälkeen on saanut seurattavakseen."

Hän katsoi puhuessaan tiukasti Lesliehin, mutta hyvännäköinen toimitusjohtaja kesti katseen.

"Te viehätätte minua", sanoi hän sitten kuivasti. "Minulla ei ole muuta halua tällä haavaa, kuin voida varustaa teidän lehtenne todella mielenkiintoisella uutiskertomuksella. Ja se seikka, etten voi täyttää teidän toivomustanne, valvottaa minua öisinkin."

Mutta iva ei tehonnut Joshuaan.

"Ette voi siis antaa minulle mitään vihjauksia – Ilmiantajaan nähden?"

Leslie nosti kätensä peittääkseen haukotusta.

"Ehkäpä Ilmiantaja onkin olemassa vain rehevässä mielikuvituksessa, sanomalehtireportterien aivoissa", sanoi hän alleviivatusti, ja Joshua taivutti päätään sivulle.

"Rehevässä, te sanoitte. Kiitoksia. Toivon, etten ole pahasti häirinnyt teitä?"

"Ei minua mikään häiritse", vastasi John istuutuen pöydän ääreen, joka oli täynnä häntä odottavia papereita.

"Hyvä. Olette taittanut hyvin hienon johtolangan. Minulle oli kerrottu, että te voisitte saattaa minut toverinne jäljille – kun sanon 'toverinne', niin tarkoitan vain kuvannollisesti: hänestä tulee ystäväni koko elinajakseni, jos vain saan tehdyksi hänestä jutun."

Leslie katsahti ylös.

"Näettekö unta tämäntapaisista asioista", kysyi hän.

"En näe koskaan unta", vastasi Joshua kohteliaasti. "Olen poikamies."

Syntyi tauko.

"Kerrotaan, että kun Ilmiantaja ei ole vankilassa, hän suorittaa asiansa aivan säännölliseen liikemiestapaan – niinkuin rehellinen tavaran omistaja tai jonkin liikkeen toimitusjohtaja."

Leslie ei nostanut silmiään vielä nytkään, ja reportteri jäi odottamaan.

"Sanoiko Barrabal teille – hän tuntuu olevan muuten kovin puhelias miehekseen, eikö tunnukin? Näkemiin, mr..."

"Collie", muistutti Joshua sydämellisesti hymyillen. "Hauku ensin koira ja hirtä se sitten. Ei ollenkaan hullumpaa. Hyvästi, kapteeni Leslie."

Hän meni puolitiehen ovelle, mutta kääntyi ympäri. "Teillä on kovin mielenkiintoinen henkilökunta", sanoi hän tavallista hitaammin. "Ja kun toiminimi ei ole minun, niin tunnen itseni oikeutetuksi antamaan teille pari neuvon sanaa. Teillä on palveluksessanne Tillman-niminen mies. Kaukana olkoon minusta, että sanoisin mitään häntä vastaan. Mutta..."

Tällä kohtaa John Leslie katsahti ylös. "Kiitän varoituksesta – jos tuo on varoitus. Tunnen Tillmanin pohjiaan myöten. Erotin hänet tänä aamuna."

Puoli tuntia senjälkeen kuin Collie oli lähtenyt, istui Leslie pöytänsä ääressä sanelemassa pöydän vieressä olevaan parlografiin vastauksia aamulla saamiinsa kirjeisiin. Hän oli nopea ja taitava töissään, ja hänen sulava tyylinsä ja hyvä sanavarastonsa tekivät sen, että hän muutamassa hetkessä suoriutui koko postista. Kun hän oli lopettanut, avasi hän Timesin, joka oli odottanut häntä pöydällä, ja silmäili läpi tärkeimmät uutiset. Hän luki yhä uudestaan tarkastaja Barrabalia koskevan uutisen. Se oli yksi monista samalla palstalla olevista uutisista.

Ei kukaan tietänyt paremmin kuin John Leslie, että Barrabal ei ollut tällä hetkellä ainoastaan terve, vaan mitä innokkaimmin työssä käsin. Leslie kääntyi takaisin etusivulle ja alkoi tarkastaa kuolinuutisten palstaa. Äkkiä hänen silmänsä pysähtyivät. Puolivälissä palstaa oli yksinkertainen ilmoitus:

    "Viime perjantaina klo 11 ip. kadotettiin viheriä ja valkoinen
    salkku, jotka sisälsivät neljä tai viisi seteliä. Salkkujen
    otaksutaan kadonneen puolivälissä Fitzjohn Avenuetä."

Hän tutki ilmoituksen moneen kertaan, käänsi sitten sanomalehden kokoon ja pani sen paikoilleen. Perjantai-iltana klo puoli 11 olisi siis joku odottamassa ja ostamassa jalokivikoristeita, timantteja, emaljikoristeita ja muita koruja, joiden arvo nousi neljästä viisinumeroiseen lukuun. Roehamptonilla oli tapahtunut ryöstö vajaan viikon päivät sitten, ja timantit ja emaljikoristeet olivat olleet murtovarkaan pääasiallinen saalis. Hänen edessään pöydällä oleva almanakka osoitti, että oltiin perjantaissa.

Hän meni varhain lounaalle ja viipyi poissa kaksi tuntia. Kun hän palasi, kuuli hän, että Frank Sutton oli kysynyt häntä.

"Mitään erikoisempaa ei täällä ole tapahtunut", selitti Millie Trent harvinaisen kohteliaasti hänen saavuttuaan. "Mr Suttonilla on vain kaksi lippua tämän päivän suureen otteluun National Sporting Clubiin, ja hän kyseli, olisiko teillä halua mennä mukaan. Hän menee luultavasti itse toisella lipulla."

"Hän voi mennä kumpaisellakin", vastasi Leslie.

Mutta tällä kertaa Millie Trent ei ollut lannistettavissa.

"Mr Sutton sanoo, että ottelu alkaa vasta joskus kello yhdeksän ja kymmenen välillä."

Leslie pudisti päätään.

"Yhdeksän ja kymmenen välillä on minulla vähän muuta tekemistä", vastasi hän – mieliksi toiselle.

XI.

Oli samanlainen ilta kuin se, jolloin Larry Graeme oli tavannut Ilmiantajan Putney Commonilla: hyvin sateinen ja tuuli niin voimakas, että kapeat kadut suhisivat tuulen voimasta, Hampstead Heathin ulkonevampien talojen kattolevyt lähtivät lentoon ja isojen puiden oksat taittuivat.

Fitzjohnin Avenue, tuo pitkä ja vähäliikkeinen poikkikatu, joka johtaa St. Johnin metsiköstä Heathille, on jyrkkä rinne, jota myöten auto nousee vain vaivoin. Puoli yhdentoista aikaan illalla ei tämä avenue ole enää mikään sopiva paikka noin vain liikuskelemiseen. Mutta siinä autossa tullut mies, joka tasan puoli yhdentoista lyömällä saapui paikalle, oli ilmeisesti joutilas eikä pitänyt mitään erikoista kiirettä.

Auto kulki hiljaa rinnettä alas pitkin jalkakäytävän reunaa, äänettömästi, ja ohjauspyörän ääressä istuva mies katseli avoimesta ikkunasta tarkkaavaisena vasemmalle puolelleen. Samassa hän huomasi etsittävänsä, pitkän olennon, joka seisoi jalkakäytävän viereen istutettujen puiden varjossa. Ketään muita ei ollut näkyvissä, ja ajajan jalka painoi yhä varmemmin jarrua. Mutta hän ei pysähdyttänyt: auto liikkui eteenpäin tuskin etanankaan vauhdilla asiakkaansa rinnalle tultuaan.

"Iltaa", sanoi reipas ääni. "Minulla olisi muudan pieni asia, jonka tahtoisin selvittää kanssanne..."

Autossa oleva mies oli kuin olisi saanut kaamean tiedon maan alta ja tiesi nyt täsmälleen, kuka oli syypää Roedeanin ryöstöön. Se oli hollantilainen joukkue, ja sen välittäjä oli muudan Jan Bryel – hän oli ostanut häneltä ennenkin tavaroita. Ja se mies, joka nyt kääntyi hänen puoleensa, oli englantilainen.

"En käsitä, mitä te tarkoitatte", vastasi Ilmiantaja ja nosti salaa pientä voimakasta käsilyhtyä.

"Älkää olko naurettava", vastasi vieras mies. "Tiedätte aivan hyvin, mitä minä tahdon..."

Tuskin hän oli päässyt tähänkään asti, kun voimakas valosuihku valoi yltä päältä hänen kasvonsa. Välähdys vain, ja auton ohjaaja tunsi heti henkilönsä. Hämmästynyt mies oli ehtinyt tuskin saada silmänsä auki ja käsittää mitä oli tapahtunut, kun auto lähti nuolena eteenpäin. Samassa tuli näkyviin kolme miestä, jotka olivat olleet piilossa erään rakennuksen seinämää vastaan painuneina. Mutta he tulivat liian myöhään. Vaunu kiiti kuudenkymmenen mailin nopeudella jyrkkää katua alas. Kaksi poliisia juoksi keskelle katua näyttämään varoituslyhtyä. He ehtivät viime nipukassa väistyä syrjään hurjistuneen vaunun tieltä, ja toisen poliisin heitti likasuojuksen siipi lennättäen sivuun. Auton takaa kuului poliisipillin vihellystä, mutta ajaja hidastutti hieman vauhtia, käänsi auton kulmauksesta sivukadulle ja...

"Sinne meni", sanoi Elford katkerasti. "Saitteko selvän numerosta, konstaapeli?"

"Sain yhdestä asiasta", vastasi varovainen konstaapeli, "nimittäin, että se oli pientä mallia Panhard..."

"Perhana olkoon", murisi Elford. "Meillä olisi pitänyt olla tankki."

"Pyysittekö saada tankin mukaanne, sir?" kysyi mielikuvitukseton poliisikonstaapeli. Elford vastasi hänelle töykeästi.

Mäen juurella pidettiin lyhyt nopea neuvottelu sen korttelin poliisiesimiehen kanssa, jonka tehtäväksi oli jätetty auton pakomatkan estäminen. Auto oli nähty avenuella, mutta se oli ehtinyt puistoon ja kiiti jo luultavasti Camden Townissa. Paikalliset ihmiset olivat nähneet vain tyhjän numerolaatan. Nähtävästi oli auton ajaja jollakin nokkelalla keksinnöllä nopeasti hävittänyt auton tuntomerkit, ja poliisi oli luopumaisillaan jo kaikesta toivosta, kun autosta ei kuulunut mitään. Mutta samassa saatiin tieto Holloway Roadilta, että eräs auto, jonka tuntomerkit sopivat hyvin yhteen jo hälytettyjen tuntomerkkien kanssa, oli liukastunut raitiotiekiskoihin vastapäätä Hollowayn vankilaa, ajanut päin lyhtytolppaa ja murskautunut säpäleiksi. Tapahtuman sattuessa ei paikalla ollut ollut ketään. Mutta kuultuaan yhteentörmäyksestä syntyneen äänen oli eräs vartiopoliisi kiirehtinyt paikalle, missä murskautunut auto oli rikkonut lisäksi katukiveystäkin. Tuntui epäilemättömältä, että ohjaaja oli vakavasti loukkautunut. Paikalla ei tavattu kuitenkaan ketään.

Elford meni poliisiautolla tapahtumapaikalle, missä pieni väkijoukko, jolle minkäänlainen sääkään ei olisi mahtanut mitään, seisoi ihmettelemässä ja missä pienen kupeevaunun tähteet lojuivat kyljellään katukiveyksellä.

"Se oli varmaan varastettu", sanoi Barrabal, kun Elford soitti hänelle puhelimessa. Ja hänen teoriansa osoittautui jälkeen päin oikeaksi. Se oli vaunu, joka oli kadonnut Worcester Citystä yhdeksän kuukautta sitten.

Elford pani toimeen huolellisen tutkimuksen, jonka kuluessa hän teki kaksi tärkeätä löytöä. Toinen oli pieni, ruskea, jäykkäpaperinen kirjekuori, jonka irtoliuskalla oli Midland Bankin nimi. Toinen oli pieni, kokoontaivutettava, kankaalle liimattu Lontoon kartta, jonka yhdessä kulmauksessa oli erään lontoolaisen kirjakaupan nimilippu. Tämä yksin olisi voinut käydä avaimesta, mutta löydettiin vielä muuta paljon hämmästyttävämpää. Joku hyvin jäykkää käsialaa kirjoittava oli todennäköisesti käyttänyt karttaa kirjoitusalustanaan, sillä kartassa oli siihen viittaavia jälkiä, jos kohta niitä oli mahdoton lukea. Elford pisti kartan taskuunsa ja vei sen Scotland Yardiin, missä hän jätti sen ammattimiehelle, joka tuntia myöhemmin jätti Barrabalille ja hänen apulaiselleen valokuvajäljennökset kirjoituksesta. Siinä oli tosin eräitä epäselviä kohtia, mutta muuten kuului kirjoitus seuraavasti:

    "Voitteko tavata minua – parkissa klo 3.30:sta – – – :ään.
    Hyvin tärkeätä. J.L."

Barrabal katsahti valokuvasta Elfordiin.

"J.L.", sanoi hän painokkaasti. "Kenen luulette hänen olleen?"

"Mikä olikaan sen John Leslien asia", kysyi Elford.

Barrabal tuijotti vielä märkään kirjoitukseen.

"Ilmeisesti John Leslie", toisti hän, "ja ilmeisesti osoitettu miss Beryl Stedmanille. Mikä halpamaisuus!"

Mutta merkillistä kyllä, juuri tällä hetkellä hän ei ajatellut John Leslietä.

XII.

John Leslie saapui seuraavana aamuna konttoriin vasen käsi siteessä, ja vaikka Millie Trent odotti kärsivällisesti jonkinlaista selitystä tapahtumasta, ei hän sitä saanut. Kun hän sitten kysyi: "Mikä teidän käteenne on sattunut?" sai hän vastaukseksi: "Ei mikään." Vähän myöhemmin Leslie antoi perään sen verran, että sanoi pudottaneensa aamulla partaveitsen kädelleen ja että se oli sattunut käden selkäpuolelle.

Sutton oli, kuten tavallista, miellyttävä, mutta hänen toimitusjohtajansa ei herättänyt enempää luottamusta kuin myötätuntoakaan.

"Sehän oli kovin omituinen tapaturma, tuntuu minusta", arveli Millie.

"Mitä te tarkoitatte", kivahti Sutton, ja sihteeri vaikeni. Oli merkillistä, mutta totta, että ainoa henkilö, jolta Frank Sutton kielsi miellyttävyytensä, oli hänen sihteerinsä. Oli hetkiä, jolloin hän oli "lesliemäisempi kuin Leslie itse." Kolmannen henkilön läsnäollessa hän voi olla tyly ja suorastaan raaka. Toiselta puolen oli ihmeellistä, että sihteeri vastaanotti herransa oikuttelut aivan levollisena.

Tänä päivänä oli Leslie suorastaan ystävällinen henkilökunnalle, mikä johtui seuraavasta: hän oli ollut lounaalla Beryl Stedmanin kanssa, ja tällä kertaa oli heidän tapaamisessaan ollut enemmän salaperäisyyttä kuin koskaan muulloin.

"Vihaan sen johdosta itseäni, mutta valehtelin tahallani Lewille", sanoi Beryl, kun he astuivat sisään erään Piccadillyn ravintolan pyörivästä ovesta.

"Minusta tuntuu, että minun pitäisi myöskin vihata itseäni, kun petän rehtiä työnantajaani...", aloitti mies, mutta naisen silmistä tuleva pyyntö sai hänet pysähtymään. "Anteeksi!" Hän oli melkein nöyrä. "Miksi pilkkaisin Suttonia sinulle, taivas sen tietäköön!"

Beryl luuli myöskin tietävänsä, mutta ei lausunut selityksen sanaakaan.

Hän söi hyvin vähän ja vastenmielisesti. Hän luuli haavan tuottavan Leslielle kipua, mutta tämä vakuutti, että haavaa ei ollenkaan särkenyt.

"Sinä olet hajamielinen tänään. Onko sinulle tapahtunut jotakin erikoista?"

Kesti kauan, ennenkuin hän vastasi.

"On. Sinä tuotat minulle surua – ja avioliitto."

Beryl koetti, omasta mielestään tosin hieman kömpelösti, kääntää keskustelun toisille raiteille.

Hänen sydämensä löi tavallista nopeammin, sillä hän tiesi vaistomaisesti, mitä oli tulossa.

"En aio antaa sinun mennä naimisiin Frank Suttonin kanssa", sanoi Leslie sitten. Hän puhui selvästi ja korostamalla.

"Rakas John!" Beryl pudisti avuttomana päätään. "Mieletöntä puhua noin – sinä et saa!"

"Et voi mennä naimisiin Frank Suttonin kanssa, niin ihailtava mies kuin hän onkin ja niin sopiva aviomies kuin hänestä tulisikin."

Hän oli kuolemanvakava puhuessaan, ja hänen silmissään oli ilme, jota neito ei ollut koskaan ennen nähnyt.

"Mutta – miksi?"

Leslie avasi suunsa puhuakseen, mutta sanat eivät tahtoneet tulla. Hän vaikutti pakokauhun valtaan joutuneelta huomatessaan panoksen, jonka oli pannut peliin.

"On paljon erilaisia syitä." Leslie koetti keventää puheensa sävyä, tehdä murhenäytelmästä huvinäytelmän, niinkuin joskus teatterissa. "Sinä olet liian hyvä kelle miehelle tahansa!"

Mutta Beryl ei nauranut, eikä häneen vaikuttanut se uusi sävykään, jonka Leslie koetti antaa keskustelulle.

"Miksi?"

Leslie pelkäsi saattaneensa Berylin kauhun valtaan, ja tämä pelko vaivasi häntä enemmän kuin jos neito olisi epäillyt hänen vilpittömyyttään. Nämä kaksi pelkoa saivat hänet mykistymään.

"Et pidä siis aikeestani mennä naimisiin...?"

"En, en kenenkään kanssa", tiuskaisi mies. "Olkoon sitten kysymyksessä Frank Sutton – jolle, Luoja taivaassa tietää, en sinua soisi – tai vaikka koko maailman sopivin mies, niin en antaisi sinun mennä."

Hän tunsi puheensa sävyn heilahtelevan sinne tänne ja näki naisen mykkien huulien heikosti liikkuvan hänen toistaessaan hiljaa hänen sanojaan.

"Minä rakastan sinua", sanoi mies.

Samassa jokin pakotti hänet kääntämään päätään. Lew Friedmanin pää oli suoraan hänen yläpuolellaan, ja hänen silmissään paloi kylmä raivo.

XIII.

Leslie oli itse rauhallisuus. Ei lihaskaan hänen kasvoillaan liikahtanut tuon kylmän katseen edessä.

"Ettekö istu", kysyi hän aivan rauhallisesti. "Oletteko yksin?"

Lew Friedman ei vastannut. Hän vetäisi tuolin pöydän äärestä ja istuutui.

"Me olemme heti jälkiruoassa. Saanko tilata teille jotakin?"

"En tahdo mitään", vastasi mies ärtyisästi, "paitsi vähän jutella kanssanne."

Hän ei näyttänyt voivan kääntää silmiään tyttöön, mutta kun hän sitten katsoi, oli hänen ruskeissa silmissään sellainen määrä syytöstä, että tyttö oli pillahtaa itkuun.

"Pyydän vilpittömästi anteeksi, setä Lew...", aloitti tyttö.

"Ei mitään, tyttöseni." Hän silitti hänen kättään. "Se pajunköysi, jota sinä minulle syötit, oli aivan tavallista luvallista valhetta. Tahdoit tavata tämän – herrasmiehen ja luonnollisesti et tahtonut sanoa sitä minulle. Mutta unohtakaamme se!"

Seuraavat kaksi minuuttia olivat suoranainen epämukavuus ja piina kahdelle ihmiselle. Leslie söi jälkiruokaansa eikä näyttänyt olevan millänsäkään. Vieläpä hän kajoili keskustelussa aivan huolettomiinkin puheenaiheisiin. Mutta Beryl istui hiljaa ja jäykkänä odottaen sitä, minkä välttämättä piti tuleman. Viimein Leslie lopetti, ja aivan kuin olisi pitänyt sitä sovittuna merkkinä, nousi Beryl nopeasti ja ojensi kätensä. Sitten hän tarttui Lewia käsipuolesta ja vei hänet vähän syrjään.

"Et suinkaan aio olla kovin – sopimaton? Minä yksin olen syypää kaikkeen – se oli minun ajatukseni."

Lew taputti häntä olalle.

"Aion olla hyvin miellyttävä – älä ollenkaan ole huolissasi, rakkaani. Kun ensikerran näin teidät yhdessä, en oikein tietänyt mitä ajatella. Mutta tuo kylmä paholainen tuntuu olevan viisaampi kuin minä. Ei tule syntymään mitään melua."

Hän ei saattanut naista ovelle, vaan odotti siksi, kunnes tämä oli ehtinyt pois näkyvistä. Sitten hän siirsi tuolinsa niin, että istui suoraan vastapäätä John Leslietä.

"No nyt, ystäväni, minulla on muutama sana sanottavaa teille."

Leslie nojautui taaksepäin tuolissaan, pyyhki lautasliinalla hienosti huuliaan ja sytytti savukkeen.

"Mitä 'muutamampia', sitä parempi, jos ne nimittäin tulevat käymään tuohon äänensävyyn", vastasi Leslie. "Olen hyvin helposti ihmisten taivutettavissa."

Lew rypisti huulensa yhteen aivankuin olisi tahtonut purra poikki niille nousevan tiukan vastauksen.

"Te tiedätte, että veljentyttäreni on menossa naimisiin kunnollisen – kunniallisen – säädyllisen – miehen kanssa?" Hän alleviivasi erikoisesti jokaista mainesanaa.

"Olen kuullut jotakin sentapaista", vastasi Leslie. "Mutta en toivoisi vain teidän niin korostavan tuon miehen säädyllisyyttä tai kunnollisuutta – se sisältää moitteen ja vertailun, joka loukkaa minua."

Lew Friedman tukahdutti todellisen räjähdyksen.

"Te tiedätte, että hän on kihloissa. Eikö se riitä teille? Tehän tiedätte sen?"

Leslie myönsi tietävänsä.

"Ja tiedätte myöskin, että hän on ihastunut teihin – en käytä mitään takateitä, vaan sanon asian suoraan, niinkuin mies toiselle. Hän on hulluna teihin, ja kahdesta sentistä hän on valmis heittämään koko elämänsä onnen, kaiken, minkä olen suunnitellut hänelle, ja seuraamaan teitä vaikka helvettiin."

Leslie pudisti verkkaan päätään.

"Toivoakseni olette ajatellut kaikkea tätä."

"Jos ette tätä käsitä, olette hullu", raivosi Lew Friedman. "Ja sanon teille vielä jotakin, Leslie – ennemmin kuin näkisin hänen elämänsä hiiltyvän poroksi sellaisen rinnalla kuin te olette, ennemmin ampuisin teidät tuohon paikkaan. Tämä ei ole harkitsematonta puhetta, vaan niin totta kuin sana. Ja jos te sattumalta ryhtyisitte vielä koettamaan saada tyttöäni seuraamaan teitä ja hylkäämään Frankin, niin tulen ajamaan takaa teitä maailman ääriin ja jossakin myöskin tavoittamaan teidät. Eikö teistäkin tunnu, että maaperä jalkojenne alla on tulinen."

Leslie karisti tuhkan savukkeestaan ja nauroi pehmeästi.

"Tunnutte olevanne aika tavalla vakavissanne, ja minä ihailen teitä senvuoksi. Samoin voisin kenties ihailla Frank Suttonia – jos luulisin hänen tekevän tyttönne onnelliseksi."

Lew katsoi pitkään ja tarkkaan keskustelutoverinsa kasvoja aivan kuin saadakseen selville mitä arveli häntä vastapäätä istuva mies.

"Kuulkaahan, Leslie, aion olla rehellinen teitä kohtaan. Tahdon, että jätätte toimenne Suttonilla ja lähdette ulkomaille ja vielä tänään. Annan teille kaksituhatta puntaa – se riittänee lähtöön yht'äkkiäkin. Tiedän kaiken teistä, Leslie – olette vanha lurjus, ja minä sanon teille kaiken sen, minkä olen sanonut jo tytöllekin. Minäkin olen elänyt jonkin aikaa. Tunnen teidän elämäntapanne, sillä olen itsekin elänyt samoin, ja näen mieluummin teidät ja hänet kuolleena, kuin sallin tyttöni sydämen murskattavan samalla tavalla kuin hänen äitinsä. Pidän teistä, Leslie, en peitä teiltä mitään. Olette mies, ja luullakseni mukavakin mies. En luule, että vetoan teihin turhaan. Annan heti teille shekin. Pankit suljetaan klo 3. Voitte lähteä Englannista vielä tänä iltana..."

Kapteeni John Leslie pudisti päätään.

"Mitä tehdä", sanoi hän. "Minua ei saa millään rahalla pois Englannista eräästä painavasta syystä. Mutta tehkäämme kaupat." Hän kumartui lähemmäksi pöytää. "Lupaan teille, etten koeta tavata Beryliä, ennenkuin hän on naimisissa. Milloin hänet vihitään?"

"Ensi torstaina", vastasi Friedman hetken mietittyään.

"Erinomaista", myönsi toinen. "Sallitteko, että käyn keskiviikkoiltana Hillfordissa?"

Lew Friedman kävi levottomaksi.

"Miks'en", myöntyi hän lopulta. Se seikka, ettei hän olisi käyttänyt hyväkseen olosuhteita, olisi voinut saattaa epäilyksenalaiseksi Leslien kaltaisen miehen koko kokemuksen ja maineen.

"Mitä tulee teidän kahteentuhanteen puntaanne, niin pitäkää ne itse vain, Friedman. Olette rehti toveri. Olen tavannut monta kunnon juutalaista, mutta te olette heistä paras. Pitäkää ne osananne kaupasta, minä pidän omani. En tule näkemään Beryliä, ennenkuin keskiviikkoiltana."

Hän oli tuskin ehtinyt poistua ravintolasta, kun Friedman oli puhelimessa soittamassa Frank Suttonille. Nämä kaksi miestä juttelivat puhelimessa kokonaista kymmenen minuuttia. Lewiä täydellisesti tyydyttäneen keskustelun jälkeen hän kutsui paikalle autonsa ja ajoi takaisin Wimbledoniin.

Hänen tullessaan kotiin oli Beryl huoneessaan, mutta tuli alas teelle hieman pelästyneen näköisenä. Lew Friedmanin ystävällinen tervehtimistapa karkoitti hänestä kaikki epäilykset, mitä hänellä sitten mahtoi ollakin.

"Olet todellakin aika vallaton tyttö, Beryl", sanoi hän kaataessaan teetä. Yksi hänen monista omituisuuksistaan oli, että hän luuli olevansa ainoa, joka tunsi teen valmistamisen salaisuuden. "Mitä tulee sinun viimeisimpään pikku temppuusi, niin minun täytyy sanoa, että hieman häpeän sinua."

Ennenkuin tyttö ehti panna vastaan, jatkoi hän puhettaan:

"Puhelimme pitkään sen nuoren halonhakkaajan kanssa – minä pidän kyllä Lesliestä, Beryl: hänessä on jotakin, mikä miellyttää minua hänen rikollisesta menneisyydestään huolimatta. En kuvittele hetkeäkään, että Frank aikoisi ryhtyä uudestisynnyttämään häntä. Mutta jos minun joskus maailmassa olisi ryhdyttävä sellaiseen hommaan kuin on koukun vääntäminen suoraksi, niin luulen, että aloittaisin Lesliestä."

Tyttö vääntelehti kuunnellessaan: John Leslien huono menneisyys oli ainoa seikka, jota hän ei tahtonut ajatella.

"Olitko hänelle kauhean häijy", kysyi tyttö hörppiessään verkkaan teetään.

"Päinvastoin erikoisen kiltti", vastasi mies. "Tarjosin hänelle kahtatuhatta puntaakin, jos hän perustaisi itselleen oman helvettinsä. Mutta raha ei kelvannut hänelle."

Tytön sydän vavahti.

"Mitä sinä tahtoisit hänen rahalla sitten tekevän, mitä tarkoitat?"

Mies laski kuppinsa pöydälle ja pyyhki huulensa nenäliinallaan, ennenkuin vastasi.

"Tahtoisin hänen jättävän tämän maan ja antavan Frankille ja sinulle tilaisuuden asettua rauhassa yhteen."

Pitkä vaitiolo.

"Mutta, kuten sanoin, hän ei huolinut rahasta. Hän ei huolinut rahasta eikä muutenkaan suostunut mihinkään vaatimuksiini, paitsi että hän lupasi olla kirjoittamatta tai näkemättä sinua ennen ensi keskiviikkoiltaa – se on, ennen hääpäiväsi aattoa."

Tyttö tiesi kokemuksesta, milloin Friedmanilla oli jotakin vaikeata sanottavaa: silloin hän koroitti aina äänensä ja puhui hyvin kovaa.

"Huomenna on sinun hääpäiväsi aatto, Beryl – tahdon, että menet naimisiin Frank Suttonin kanssa lauantaiaamuna."

Hän näki pitkän, punaisen juovan nousevan tytön kasvoille ja hänen melkein hysteerisesti pudistavan päätään. Sitten hän jatkoi nopeasti:

"Sinä tiedät, mikä on ajatukseni tästä asiasta, Beryl – no. Tahdon myöskin, että se tulee tehdyksi ja kerran valmiiksi. Puhuin äskettäin Frankin kanssa puhelimessa, ja hän oli yhtä vastahakoinen lykkäämään hääpäivää kuin sinäkin syystä, että hän on tehnyt kaikki valmistuksensa siltä varalta, että voi lähteä torstaina matkalle. Toiselta puolen hän on sellaisessa asemassa, että voi lähteä toimestaan, milloin ikinä itse haluaa. Teethän niin kuin toivon, minun pyynnöstäni, Beryl?"

"Ylihuomennako?"

Hän nyökäytti päästämättä silti silmiään tytöstä. Hän voi suoraan sanoen lukea sen taistelun, joka riehui tytön sydämessä. Ja kun tyttö lopulta antoi suostumuksensa, pääsi Friedmanilta helpotuksen huokaus.

"Se tulee olemaan Lesliellekin parempi – tarkoitan siinä tapauksessa, että hän vakavissaan rakastaa sinua – ilmoita hänelle, että asiat ovat jo sovitut. Se on sinulle helpompi, samoin hänelle." Hän siveli kepeästi tytön kättä.

"Ehkä olet oikeassa", vastasi tyttö koneellisesti ja meni huoneeseensa yläkertaan.

Mitä hän siellä tekisi? Soittaisiko hän kenties John Leslielle? Ja jos soittaisi, niin mitä hän sanoisi ja mitä hän yleensä voisi tehdä? Hän ei ollut menossa naimisiin vastoin tahtoaan eikä miehen kanssa, jota hän halveksi. Hän rakasti Frank Suttonia yhtä paljon kuin ketä muuta miestä tahansa – lukuunottamatta hänen liikkeensä tummaveristä, solakkaa toimeenpanevaa johtajaa. Ja tämä vuorostaan rakasti häntä – hän oli sanonut sen. Eikä tyttö uskaltanut tunnustaa itselleen totuutta. Hän ei uskaltanut edes eritellä omia tunteitaan eikä ottaa sydäntään tutkittavakseen. Hän ei tahtonut nähdä sitä, mikä edessä oli, vaan tunsi näköalan synkäksi ja sydäntäahdistavaksi.

Hän kuuli Frankin auton saapuvan, mutta vasta pitkän ajan kuluttua meni hän alas kirjastohuoneeseen häntä tervehtimään. Tarttuessaan ovenripaan hän kuuli Lewin äänen.

Mr Friedman oli innokas sanomalehtien lukija, ja hänen oli tapana, mikä ei suinkaan ole ihmisille vieras, kertoa edelleen kaikki lukemansa ensikäden tietona, aivan kuin hän itse olisi hankkinut tiedon huolellisella tutkimisella.

"– – – ja poliisi arvelee auton kuuluneen Ilmiantajalle. Vaunun on varmaan täytynyt liukastua rautatielinjan yli ajaessaan, sillä sen vauhti on ollut hirvittävä, ja on suorastaan ihme, kuinka autossa ollut on voinut pelastua. Poliisi arvelee ajajan kuitenkin loukanneen itsensä ja tiedustelee parhaillaan asiaa sairaaloista – lasinsirpaleista on tavattu verta. Mitä luultavinta on, että ajaja on ainakin loukannut kätensä."

Tyttö seisoi tyrmistyneen jäykkänä ovenripa kädessään. Hänen mieleensä välähti John Leslien haavoittunut käsi.

XIV.

Terävä tarkkaaja, Lew Friedman, huomasi hänen hätääntyneisyytensä, mutta löysi selityksen, joka tyydytti häntä.

"Käy sisään, ystävä kulta. Frank tahtoo tavata sinua."

Frank oli hieman hämmästynyt tytön mielestä, ja kun hänen vartijansa oli poistunut, tuntui Berylistä kuin Frankista olisi ollut vaikea selittää hämmästyksensä syytä. Beryl epäili (väärin, kuten myöhemmin osoittautui), että Lew oli kertonut Frankille hänen lounaastaan.

Frank poistui pari kertaa huoneesta sen vuoksi, että hän joko kuuli tai oli ollut kuulevinaan puhelimen soivan. Hän sanoi odottavansa tärkeätä puhelua.

"Eikö mennä vähän kävelemään puutarhaan", kysyi hän vihdoin kömpelösti heidän vaihdettuaan niin paljon typeryyksiä, että tyttö olisi voinut jo pelästyä.

Talon takana oli leveä kiviparveke, jolle he menivät kävelemään.

"Miten tämä suunnitelman muuttaminen vaikuttaa sinuun, Beryl?" sai mies kysytyksi. "Minä olen hyvin levoton sen johdosta."

"Miksi niin?" kysyi tyttö.

Mies katsahti nopeasti tyttöön koettaen saada selville, oliko tämä vakavissaan vaiko vain ivallinen. Hän ei ollut koskaan ollut aivan varma tytöstä, vaikka oli tuntenut hänet jo viisi, kuusi vuotta. Heidän kosiskelunsa oli kehittynyt luonnottoman pidätetysti. Se oli ollut (Frank oli sanonut Lewille juuri vähän ennen Berylin tuloa huoneeseen) "avioliittoon johtavaa heikkovirtaa."

"Olen rehellinen sinulle, Beryl rakkaani. Tiedän, että me rakastamme kovasti toisiamme. Mitä minuun tulee, rakastan sinua hyvin syvästi, ja se päivä, jolloin olen sinun kanssasi naimisissa, on oleva elämäni onnellisin. Mutta en ole typerä. Tiedän, että sinä et ole mielettömästi ihastunut avioliittoon, ja minä käsitän, että Lewin ehdotus on ollut sinulle aikamoinen isku. Se on hänen oikkujaan, ja minä olen koettanut saada häntä luopumaan siitä. En voi käsittää, miksi, kaiken nimessä, hän tahtoo saada juhlamenot siirretyksi."

Nähtävästi Lew ei ollut maininnut mitään John Lesliestä, mikä herätti Berylin huomiota.

"Olen suunnitellut kaiken niin, että pääsen lähtemään torstaina, ja vaikka kysymys ei olekaan sen suurempi, saan kuitenkin puuhata kovasti saadakseni asiani siksi kuntoon. Vaikeuksia tuottaa ennen kaikkea se, että Lew, jostakin syystä, ei halua ilmoittaa minulle eikä kellekään koko konttorissa, milloin vihkiäiset ovat. Toivon, että sanot minulle suoraan, mitä arvelet kaikesta tästä?"

Beryl oli ajatellut koko ajan, mutta ei ollut päässyt mihinkään tulokseen, joka olisi voinut auttaa kumpaakaan heistä.

"Olen antanut suostumukseni", sanoi tyttö – se tuntui vähäpätöiseltä asialta innokkaalle rakastajalle sanottavaksi, mutta elämäänsä ajatellen hän ei voinut ajatella mitään muuta.

Frank veti tytön käden kainaloonsa. Se oli pieni rakkauden osoitus, mutta kuvaavaa heidän suhteelleen oli, että tämäkin viaton kohteliaisuus tuntui Berylistä epämiellyttävältä. Frank nähtävästi huomasi sen nytkin ja veti pois kätensä.

"Luulen, että meidän on viisainta lähteä Skotlantiin. Tiedän erään hyvin hauskan hotellin Ylämaassa, ja oikeastaan olen jo tilannut huoneet ensi torstaista lukien."

Tässä tuli eteen uusi merkillinen seikka: tyttö huomasi, suureksi hämmästyksekseen, etteivät he olleet koskaan puhuneet keskenään kuherruskuukaudesta. Hänen täytyi suorastaan pakottaa itsensä olemaan huvitettu kysymyksestä.

"Miks'ei, Skotlanti on yhtä hyvä paikka kuin mikä muu tahansa", arveli Beryl, jonka vastaus sai Frankin vaikenemaan.

He kävelivät edestakaisin pitkin liputettua kiviterassia puhumatta sanaakaan toisilleen. Viimein Frank sanoi:

"Lew on ollut äärettömän kohtelias. Hänellä on sinulle muudan hieno ehdotus, ja minulle hän on luvannut 20,000 punnan shekin liikkeen laajentamiseksi. Jos seuraisin omia halujani, tekisin lauantaista suuren ilonpäivän ja jakaisin rahat henkilökunnan kesken. Lyön vetoa, että Leslie osaisi käyttää rahansa."

Hän nauroi keksinnölleen, joka ei herättänyt mitään vastakaikua tytön sydämessä. Päinvastoin hän tuli iloiseksi kuullessaan Lewin äänen huutavan häntä ja varoittavan viipymästä liian kauan ulkosalla kylmänä iltapäivänä.

Frank ei jäänyt päivälliselle, mistä Beryl oli vain sydämellisesti kiitollinen. Niin pian kuin voi, nousi hän takaisin omaan huoneeseensa, avasi pienen kirjoituspöytänsä ja aloitti kirjeen John Leslielle. Mutta hän ei löytänyt haluamiaan sanoja, niinkuin hän koettikin niitä etsiä. Ja kun neljäskään yritys ei onnistunut, hän jätti kesken ja tuli alas liittyen kirjastohuoneessa mr Friedmanin seuraan.

Beryl tahtoi kohdistaa ajatuksensa yhteen ainoaan pisteeseen, ja heti, kun tilaisuus ilmeni, hän kysyi:

"Sanoitko sinä Frankille mitään mr Lesliestä?"

Mies otti pois silmälasinsa ja laski sanomalehden polvilleen.

"Sanoin. Sanoin hänelle sen verran kuin arvelin hänen pitävän saada tietää, nimittäin että Leslie oli luvannut olla tapaamatta sinua hääpäivän aattoon saakka."

"Kysyikö hän, mistä syystä?"

"Ei", sanoi Lew Friedman. "Hän ei tiedä, miksi minä niin vihaan sinun tuttavuuttasi John Leslien kanssa, eikä se ollut sopiva tilaisuus tämän kysymyksen käsittelemiseen."

Hänen vastauksensa sai Berylin hieman raivostumaan.

"Frank sanoi, ettei hän voinut ymmärtää, miksi sinä et tahtonut kenenkään konttorissa saavan tietää vihkimishetkestäni."

Lew hymyili.

"Siinä tapauksessa hän on suurempi tyhmyri, kuin odotinkaan", nauroi hän hyväntahtoisesti, ja keskustelu katkesi tähän sorasäveleen.

Kun hän tuli alakerran halliin, huomasi hän lakeijan seisovan ovella ja puhuvan sähkösanomapojan kanssa. Kuullessaan Berylin sulkevan kirjastohuoneen oven, lakeija kääntyi ympäri.

"Täällä on sähkösanoma mr Suttonille", ilmoitti palvelija. "Jätänkö minä sen teille, neiti?"

Beryl aikoi ensin lähettää sähkösanoman Lewille, mutta otti kuitenkin sanomakuoren ja repäisi sen auki. Ehkäpä tämä oli juuri se puhelinsanoma, jota Frank oli odottanut.

    "Numero varattu Jacksoneille. Pacific."

Beryl vei sanoman Lewille, joka luki sen ja pudisti päätään.

"Se on varmaan Frank, joka on varannut paikan jollekulle henkilökunnastaan, luulisin. Otanpa ja soitan ja kysyn."

Beryl meni yläkertaan ja unohti Jacksonit, Frankin ja hänen liikkeensä ja – kaiken ja koetti turhaan viidettä kertaa päästä kirjeen alkuun John Leslielle.

XV.

Megaphone oli sangen tunnettu ja hyvä lehti, jolla oli suuri toimituskunta ja jonka omistaja oli ehkä kaikkein kirkkain tähti sanomalehtitaivaalla. Hän salli kuitenkin itselleen usein aika paljon. Jos hänen lehdessään oli ollut jokin virhe, oli virhe tavallisesti myöskin itse asiassa, tapahtumassa. Hänen lehtensä saattoi ilmestyä maanantaiaamuna maailmaa tärisyttävin otsakkein, ja seuraavana aamuna oli uutinen peruutettu vielä isommin otsakkein ja alkuperäinen uutinen kokonaan unohdettu. Ja tavallisesti oli seuraavan päivän peruutusuutinen aivan erilainen kuin edellisen päivän "haksahtuma."

Mutta mitä Ilmiantajaan tulee, oli lehti hyvin itsepintainen. Oli kysymyksessä mehukas juttu, ja tuskin kului päivääkään ilman jotakin uutta nerokasta Ilmiantajaa koskevaa paljastusta tai keksintöä. Milloin tiedettiin kertoa hänen "liikeyritystensä" suuresta laajuudesta ja niiden tuottamasta voitosta, milloin hänen tavattomasta rikkaudestaan, ja varustettiin jutut säihkyvin otsakkein.

Ainoa henkilö, joka todella oli kyllästynyt tähän itsepäisyyteen, oli Post-Courierin mr Field.

"Ne voittavat meidät, Collie", sanoi hän suuttuneena seuraavana aamuna. "Ne jättävät teidät ja koko Post-Courierin ikäänkuin seisomaan."

Mr Collie huokasi, etsiä haparoi taskuistaan savuketta, mutta kun ei löytänyt, otti lehden vastaavan pöydältä savukerasian ja sytytti omin lupinensa savukkeen.

"Kuin seisomaanko...", aloitti hän.

"Älkää ottako sananmukaisesti", kivahti Field. "Menkää Scotland Yardiin ja koettakaa kaikin mokomin tavata Barrabal."

"Hän ei koskaan anna mitään haastatteluja, ja jos minä rupean vaatimaan pääsyä hänen luokseen, niin saan olla aivan varma, että minut heitetään pellolle. Maanjäristys ei lakkaa nyrkkiä puimalla."

"Megaphone kirjoittaa...", aloitti Field kurkoittaen ottamaan lehteä, ja mr Collie sulki silmänsä.

"Minua ihmetyttää, että te luette moista lehteä", huomautti hän. "Se antaa nuorille reporttereille hyvin huonon esimerkin."

"Tunnetteko te Leopard-klubin", kysyi Field ilman erikoista aihetta.

Mr Collie katsahti häneen terävästi.

"En ainoastaan tunne sitä, vaan olen sen kunniajäsen", vastasi toinen. "Yhtiö on huono, mutta olut erinomaista. Miksi muuten kysytte?"

Field sai miettiä pitkän aikaa, ennenkuin älysi ajatuksen, joka oli tämän "sokean kuulan" takana.

"Ah niin – sanomalehtimiesten klubissa joku vain sanoi, että Leopard-klubi on Lontoon inhoittavin ja salaperäisin pesä. Minun mielestäni siellä pitäisi kerran kuussa vetää nuottaa."

"Kalastuslauseita", murisi mr Collie, "jotka osoittavat, että niiden käyttäjä liikkuu parhaan maalaisherrasväen parissa. Minä olen jo pitkän aikaa vetänyt siellä nuottaa, ja vaikka olenkin nähnyt monen jalon lohen vilahtavan siellä, mr Field, en ole nähnyt enkä tavoittanut vielä sitä, jota haluan. Ei ole mikään sen vastenmielisempää kuin onkia lohta ja saada hauki."

"Etsikää käsiinne Barrabal", esitti mr Field yhä.

Mutta Collie ei yrittänytkään haastatella mr Barrabalia. Sensijaan ohjasi hän askelensa Frank Suttonin konttoria kohti. Hän tahtoi kaikin mokomin tavata tuon arvoituksellinen Tillmanin, ja miksi hän taas piti Tillmanin tapaamista tärkeämpänä kuin mr Barrabalin haastattelua, se käy tuonnempana ilmi.

Eräästä seikasta oli Collie vakuutettu, nimittäin siitä, että Barrabal ei voinut kertoa hänelle samoja asioita kuin Tillman.

Post-Courierin ensimmäinen uutismies ei olisi voinut saapua Frank Suttonin konttoriin sen otollisemmalla hetkellä, vaikka olisi ottanut huomioon kaikki mahdolliset olosuhteet.

Oli aikoja, jolloin miss Millicent Trentiä oli sangen vaikea sietää. Saapuessaan aamulla konttoriin John Leslie huomasi, että jokin oli saattanut tämän pikku päästäisen jälleen hyvin huonolle tuulelle, niinkuin konttorin nuorimmat apulaiset ja asiapojat olivat ehtineet jo huomata. Hän purki tavallisesti pahan tuulensa alaisilleen ja jätti johtajat ja varsinkin toimitusjohtajan rauhaan. Mutta tänä aamuna oli toimitusjohtaja tuskin ehtinyt astua konttorinovesta sisään, kun tämä pikku päästäinen huomautti hänelle ivallisella äänellä:

"Tänään teillä ei näytä olevankaan sievää sidettänne, kapteeni Leslie."

Kapteeni katsahti käteensä: kapea punainen arpi loisti sen selkäpuolella.

"Sievä siteeni ei ole minulle tarpeellinen tänä aamuna", vastasi hän sitten melkein hilpeästi, ja näytti siltä, kuin hän olisi päättänyt kaikin mokomin olla hyvällä tuulella neiti Trentin päinvastoin murjottaessa. "Jodi ja terve liha ovat aikaansaaneet ihmeitä. Haluatteko kassakaapin avaimen?"

Tavallisesti tuli miss Trent joka aamu kapteeni Leslien luo ja sai häneltä avaimet kassakaappiin, jossa oli erinäisiä kirjoja, joita hän tarvitsi kirjeenvaihtoaan varten. Hämmästyksekseen sai Leslie nyt vastaukseksi tiukan: "en."

He työskentelivät kumpikin oman pöytänsä ääressä pitkän aikaa ja sanaakaan virkkamatta. Heidän ajatuksensa olivat kuitenkin kaikessa muussa kuin kirjeenvaihdossa ja faktuuroissa. Sitten tuli odottamatta kysymys:

"Aiotteko mennä vihkiäisiin", kysyi neiti Trent.

Kapteeni katsahti kysyjään.

"Mihin vihkiäisiin? Ah, te tarkoitatte Suttonin vihkiäisiä. Enpä luule."

"Oletteko saanut kutsun", tiukkasi neiti edelleen.

Hänen äänessään oli jotakin pahansuopaa, mistä syystä Leslie katsoi häneen yhä tarkemmin. Vihan vallassa ollen ovat monet naiset vastenmieliset katsella, mutta Millie Trent oli niitä naisia, joille vihan puuska antoi eräänlaista viehättävyyttä ja mielenkiintoa. Levossakin ollen hän oli aika hauskannäköinen. Mutta voimakkaiden tunteiden valtaan joutuneena hän saattoi näyttää suorastaan viehättävältä.

"Viha tekee teidät tänä aamuna suorastaan loistavaksi. Mikä on syynä", tiedusteli Leslie itsepäisesti.

"Täytyy olla vähän tempperamenttia saadakseen teiltä kohteliaisuuksia", vastasi neito nauraen. "Kysyin vain, onko teidät kutsuttu vihkiäisiin?"

"Minua ei koskaan kutsuta vihkiäisiin", vastasi toinen hyväntuulisesti.

"Siinä tapauksessa minun pitäisi tavata Sutton ja pyytää häneltä kutsukortti teillekin", vastasi nainen ja päästi näkyviin pahanilkisen hymynsä.

"Te tietysti ette mene?"

"Kuinka niin 'tietysti'?"

Leslie siirsi tuolinsa vähän edemmäksi pöydästä, työnsi kätensä syvälle takintaskuihin, hänen päänsä heilahti vähän sivuun – asento, jota hän käytti jotakin moittiessaan – ja neiti Trent vapisi hetken aikaa hänen edessään.

"Tulin eilen illalla verraten myöhään käymään konttorissa", sanoi Leslie merkitsevästi, ja hänen hyökkäyksensä salpasi hetkeksi Millie Trentin hengen.

"Kävitte myöhään täällä? Mitä minulla on tekemistä sen kanssa?"

"Sitä, että tekin olitte täällä myöhään. Ja egyptiläisen savukkeen omalaatuisesta tuoksusta päättäen myöskin Frank Sutton oli eilen illalla täällä myöhään."

"Entäs sitten, eikö hän muka saisi olla? Ja miksi minä en saisi olla." Hänen äänensä vapisi vihasta. "Olen hänen sihteerinsä, enkö ole? Mitä virhettä siinä on?"

Leslie ei vastannut.

"Kuinka kauan olette tuntenut Frank Suttonin? Jo vuosikausia, luulisin. Teidän on täytynyt olla sievä tyttö tullessanne hänen palvelukseensa."

Millie Trent kivahti pystyyn, kävi valkoiseksi, ja hänen ruumiinsa alkoi vapista.

"Mitä helvettiä te tarkoitatte", läähätti hän.

Mutta jos hän arveli Leslien käyvän häneen käsiksi, niin hän erehtyi.

"Tarkoitan vain", sanoi tämä verkkaisesti, "että te olette hänen kanssaan täällä kaksi iltaa viikossa ilman että siihen olisi mitään syytä. Tunnette aivan hyvin liiketoimet tässä konttorissa ja että kihloissa olevan miehen ei ole ollenkaan välttämätöntä tavata konttorissa salaisesti sihteeriään..."

"Tarkoitatte, että heidän pitäisi tavata toisensa salaperäisesti ravintoloissa, vai kuinka?" Hänen äänensä vapisi vihasta. "Tai ehkä puistoissa, vaikka tyttö on kihloissa toisen kanssa – pettää sulhasta ja koettaa saada hänet irti hänestä. Sitäkö tarkoitatte?"

Mutta Leslie ei liikahtanutkaan.

"En puhu itsestäni, puhun teistä", sanoi hän. "Ja tarkoitan lisäksi vain teidän etuanne. Tiedän sattumalta yhtä ja toista Frank Suttonin yksityiselämästä. Jos luulette olevanne ainoa nainen, jota hän tapaa konttorista lähdettyään, niin olette aika tyhmyri."

Leslie luuli, että miss Trent lentää hänen kimppuunsa. Hänen kasvonsa eivät olleet enää kauniit: ne olivat niin vihan vääristämät, että niitä oli vaikea tuntea entisiksi.

"Te valehtelija, te valehtelija", kähisi hän. "Ei ole olemassa ketään muuta – tarkoitan, hän ei tapaa ketään muuta – te kurja varas! – Ja teidät on nostettu katuojasta, päästetty pois vankikopista ja annettu kunniallisten ihmisten työtä — mokomalle varkaalle."

Hän pysähtyi, veti henkeä, ja Leslie hyväksyi tauon.

"Sanon teille jotakin – se ehkä kiinnostaa teitä. Frank Sutton on menossa naimisiin ja lisäksi hyvän naisen kanssa. Hän voi olla, ainakin kaikki sanovat niin, yhtä valkoinen, kuin miltä hän näyttää. Mutta jos hän ei olisikaan ja Beryl Stedman saisi myöhemmin kokea ikävyyksiä, niin etsikää itsellenne ajoissa uusi rakastaja, ystäväiseni, sillä minä otan hänet hengiltä, vaikka minun täytyisi murtautua vankikoppiin hänet tavoittaakseni."

Millie Trent voi ainoastaan tuijottaa kapteeni Leslieen, suu auki, sanaakaan sanomatta ja kädet vavisten. Samassa astui huoneeseen Frank Sutton. Hän katsahti kapteenista tyttöön ja näytti ihmettelevän, mitä oli tapahtunut.

"Halloo, halloo", sanoi hän sitten terävästi kääntyen miss Trentin puoleen. "Mitä täällä on tapahtunut. Huonontuulen puuska taas, vai mitä? Mikä täällä on, Leslie?"

John Leslie kohautti olkapäitään.

"Miss Trent on vain vähän ärtyisä", selitti Leslie valehdellen. Trent koetti jälleen puhua, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi, hyökkäsi ulos huoneesta paiskaten oven kiinni jälkeensä.

"Hyvä ystävä", Frankin ääni oli huolestunut, mutta hänen silmissään oli iloisempi ilme, "miksi te riitelette minun Millieni kanssa?"

Leslien huulet puristuivat kokoon.

"Teidän Millienne kanssa! Niin minäkin sanoin, ja siitä riita. Sanoin hänelle oikeastaan vain, ettei hänen pitäisi olla niin myöhään teidän kanssanne konttorissa, jos mieli pitää kiinni hyvästä nimestään."

Frank räjähti sopimattoman äänekkääseen nauruun.

"Sitä te ette sanonut", virkkoi hän sitten melkein ihaillen. "Hyvä isä, minä ihailen teidän rohkeuttanne."

"Ja sitten sanoin hänelle sellaista, joka kenties ei ole totta, mutta hän kiihoitti minut siihen, ja minä tahdoin kiusata häntä", virkkoi kapteeni Leslie, mutta ei selittänyt sen tarkemmin, millä tavalla häntä oli kiihoitettu.

"Jättäkää hänet rauhaan, luojan nimessä", sanoi Frank hymyn leikkiessä vielä hänen kasvoillaan. "Hän on suorastaan piru, kun joutuu vihan vimmoihin. Millie parka! Ja kuinka typerä te olette, Leslie. Luonnollisesti hän on ollut täällä – ei ainoastaan eilisiltana – vaan tusinana muuna iltana. Aion laajentaa liikettäni mentyäni naimisiin, ja sitä ei voi tehdä ilman laajoja yksityisiä valmisteluja. Kun suunnitelmani on valmis, saatte nähdä sen. Millie parka", sanoi hän jälleen pudistaen päätään, mutta kun hän meni ovesta, oli hänen kasvoillaan leveä, iloinen ilme.

Kun John Leslie oli lopettanut työnsä, syventyi hän tavallisesti sanomalehteen, jonka toi aamulla mukanaan, ja kävi huolellisesti läpi kaikki kuulumiset. Varsinkin jos aamulla oli ollut "pieni myrsky", oli sanomalehden tutkiminen hänestä erittäin viihdyttävää hommaa. Kuolleiden sareke ei tarjonnut mitään mielenkiintoa, mutta kotimaan palstoilta hän löysi kaksi mitä mielenkiintoisinta uutista.

Lontoossa oleskeli par'aikaa neljä kansainvälistä jalokivivarasjoukkuetta, jotka olivat muka toimineet yhdessä niin kaukana kuin Aberdeen on Plymouthista. Mutta mikäli hän tiesi, piti olla vain kolme: hollantilainen rosvojoukkue, joka oli vastuussa viimeisimmästä sensatiosta, ja sitten kaksi amerikkalais-englantilaista sekajoukkuetta, jotka olivat toimineet hyvin ja usein. Ja nyt oli kysymyksessä ryöstö, joka kuului jommallekummalle näistä – hänen laskujensa mukaan piti hollantilaisen joukkueen olla jo poissa maasta tai ainakin kaikin mokomin pyrkiä pois. Hänen silmänsä kiintyivät tähän uutiseen. Park Lanella oli tehty rohkea murtovarkaus, aatelisen leskirouva Creethornen asunnosta oli perheen ollessa kaupungilla päivällistä syömässä varastettu 7,000 punnan arvoinen kaulanauha. Se oli, kertoi sanomalehti, erittäin kallisarvoinen vanha perhekoru, noin kahdeksankymmentä vuotta sitten tehty, mutta sen timantit olivat silti vielä aivan moitteettomat.

Toinen uutinen, joka sattui John Leslien silmiin, oli kaksiotsakkeinen ja tiedoitti maailmalle, että tarkastaja Barrabal paranee, joskin vitkaan.

Kaulakoristevarkaus oli tapahtunut kaksi päivää sitten, ja sitä oli poliisin pyynnöstä pidetty salassa. Julkaistiin varastetun kaulakoristeen kuva ja annettiin tarkat selitykset jokaisen kiven koosta, mutta siihen hän ei kiinnittänyt mitään huomiota – silmäsi vain.

Hän oli kääntänyt lehden jo kokoon ja seisoi ikkunan ääressä katsellen kadulle samoin kuin oli katsellut sinä iltanakin, jolloin Larry Graeme tapasi kuolemansa, kun Millie Trent tuli takaisin. Nähdessään hänet nyt ei kukaan olisi voinut arvata, että hän oli sama äkäpussi, joka puoli tuntia sitten oli poistunut huoneesta. Hän tervehti John Leslietä anteeksipyytävästi hymyillen.

"Luulen, että menetin äsken malttini, kapteeni Leslie", sanoi hän, "ja toivon, että annatte anteeksi minulle. En ollut parhaimmassa kunnossa tänä aamuna, vaan kaikki saattoi minut kuohahtamaan. Te panitte minut liian kovalle koetukselle."

"Pelkään panneeni", vastasi Leslie hymyillen.

"Yksikään nainen ei pidä siitä, että hänen luonnettaan panetellaan ja hänelle tehdään salaviittauksia." Hän puhui nopeasti ja oli nähtävästi jälleen ennallaan, sillä puheliaisuus oli yksi hänen hyväntuulensa tunnusmerkkejä. "Pyydän anteeksi kaikkea, mitä sanoin neiti Stedmanista. Hän saapuu tänne konttoriin muutaman minuutin kuluttua, enkä toivoisi, että hän saisi kuulla mitään siitä..."

"Tuleeko hän tänne", ihmetteli Leslie. "Oletteko varma siitä?"

Toinen myönsi. Neiti Trent ei huomannut hänen nopeata, kevyttä hymyään.

"Hän on parast'aikaa kaupungilla, ja mr Sutton pyysi häntä käymään täällä – häntä ja mr Friedmania."

Se oli viimeisin uutinen, jota Leslie ei ollut osannut odottaa. Hän oli puolestaan luvannut olla lähestymättä tyttöä, ja hän oli myöskin odottanut, että tämäkin uskollisesti pysyttelisi poissa hänen lähettyviltään.

"Mihin aikaan tulitte tänne eilen illalla, kapteeni Leslie? Me läksimme täältä vasta kello puoli kaksitoista?"

"Noin neljännestä vailla kaksitoista", vastasi kysytty. "Viitisen minuuttia sen jälkeen kuin te olitte lähteneet."

"Mikä ihme sai teidät tulemaan tänne", kysyi miss Trent pieni salamyhkäisyys jälleen äänessään. "Sehän on kuitenkin varmaa, ettei teillä ole mitään rakkausseikkailuja – älkää pahastuko."

"Ei olekaan", vastasi Leslie kylmästi. "Olin teatterissa ja tulin noutamaan eräitä asioita, jotka olin unohtanut. Miksi tahdotte niin tietää kaikki?"

"Kysyn vain", vastasi nainen.

Samassa soi Suttonin kello, ja Millie Trent lähti poistuen pian koko talosta. Kun hän palasi, oli hänen seurassaan pitkä, laihahko mies, jolla oli mustat viikset ja jonka ylle oli kuin joka paikkaan olisi ollut kirjoitettu: "Poliisi", – hänen tylppäkärkisistä kengistään aina huolellisesti suittuun tukkaan saakka.

"Tämä herra tahtoo tavata teitä", sanoi miss Trent, ja Frank Sutton astui samassa sisään.

"Kuulkaahan, hyvä ystävä", sanoi Frank hyvin tärkeällä äänellä, "tällä naapurilla on erikoista asiaa – tällä konstaapelilla, tarkoitan – poliisikersantti Valentin Marylebonen poliisiasemalta."

"Poliisikersantti Valentin, erikoiskomennuksessa", korjasi pitkä mies päättäväisesti. "Tahtoisin kysyä teiltä eräitä asioita, kapteeni Leslie, jos sallitte." Hän katsoi ympärilleen. "En luule, että tämän nuoren neidin on välttämättömästi oltava läsnä."

"Eiköhän kuitenkin", huomautti Sutton väliin, "jos kaikki on totta, mitä olette minulle kertonut."

"Totta, totta", vakuutti poliisikonstaapeli. Poliisimies oli hyvin vakava, suorastaan peloittava. Hänen persoonaansa oli kuin koottuna kaikki se kauheus ja vakavuus, joka on Lain Majesteetissa.

"Minulla on teitä vastaan muudan syyte, kapteeni Leslie – ohimennen sanottuna tunnen ja tiedän vähän teidän menneisyydestännekin – entisestä urastanne."

"Totta kai, olettehan te etsivä, teidänhän täytyy tietää kaikki", vastasi John Leslie aivan kylmästi.

"Tulin kuulustelemaan sen varkauden johdosta, joka tehtiin Park Lanella, nro 803:ssa, lady Creethornen asunnossa, mistä varastettiin timanttinen kaulakoriste. Minun tietojeni mukaan kaulakoriste on teidän hallussanne."

Leslie katsoi häneen pitkään.

"Tarkoitan täyttä totta", vastasi poliisimies. "En salaa teiltä, että mies, joka kaulakoristeen varasti, pidätettiin tänä aamuna – ainakin yksi heistä. Ja hän kertoi vieneensä koristeen eilen illalla kello puoli kaksitoista eräälle henkilölle, jota sanotaan Ilmiantajaksi."

"Kapteeni Leslie oli täällä neljännestä vailla kaksitoista." Millie Trent ryhtyi täydentämään tiedonantoja eikä koettanut peittääkään vilpitöntä tyytyväisyyttään. Se kävi ilmi jo hänen äänensä sävystä.

"Neljännestä vailla kaksitoista? Hyvä, te ehditte tänne aivan hyvin siihen mennessä. Kaulakoriste luovutettiin Thamesin rantakadulla toisiin käsiin tasan kello yksitoista. Vastaanottaja maksoi antajalle yhdeksänsataa puntaa Amerikan rahassa. Mies on nyt poliisin huostassa. Minun tietoni ovat, että te olitte koristeen ostaja."

"Teidän tietonne ovat vain hieman heikonlaisia", vastasi Leslie. "Haluatteko kenties tarkastaa minut?" Poliisimies katsoi häneen miettiväisenä. "Te tulitte tänne neljännestä vailla kaksitoista." Hän vilkuili ympärilleen huoneessa. "Kenellä on kassakaapin avain?"

"Minulla."

"Onko kellään muulla avainta?"

"Ei kellään muulla", huomautti Millie Trent nopeasti väliin.

"Oh, ei pidä paikkaansa", keskeytti Sutton.

"Minulla on myöskin jossakin. En käytä sitä koskaan, mutta..."

"Teillä on se hallussanne, herra Leslie, vai kuinka?"

"Kapteeni Leslie", korjasi toinen. "On kyllä, tässä."

Hän otti esiin avainketjunsa ja irroitti renkaasta pitkän avaimen. Etsivä otti sen hänen kädestään, työnsi sen avaimenreikään ja veti esiin kassakaapin kaksi teräslokeroa. Niiden takana oli vielä kolme teräshyllyä, jotka olivat muuten tyhjät, paitsi että niillä oli muutamia kirjoja ja...

Hopeapaperiin oli käärittynä muutamia pikku esineitä, jotka poliisi veti valoon. Kun paperi kierrettiin auki, päästi Frank Sutton hämmästyksen huudahduksen: poliisikersantin kämmenellä loisti leski-ladyn timanttinen kaulakoriste kauniina ja häikäisevänä.

Frank tarttui ovenripaan ja veti sen auki.

"Lew", huusi hän käheästi, ja Lew Friedman ja tyttö tulivat huoneeseen. "Lew, on tapahtunut kamala väärinkäsitys. Leslietä syytetään siitä, että hän – olisi Ilmiantaja. Siitä syystä vain, että hänen hallussaan on tuo." Hän osoitti poliisikonstaapelin kädessä välkkyvää esinettä.

"Oletteko Scotland Yardista?"

Se oli Leslien rauhallinen ääni. Hän oli ainoa rauhallinen koko joukossa: hän vaikutti siltä, kuin olisi ottanut rauhallisesti osaa jonkun toisen henkilön onnettomuuteen.

"Mistä minä olen, se ei kuulu teihin", vastasi poliisi oman arvonsa tuntien. "Minun täytyy vain vaivata teitä kävelemään kanssani Marlborough Streetille."

"Entäpä jos ajettaisiin", kysyi Leslie. "En pidä kävelemisestä."

Kuolemankalpeana katseli Beryl Stedman pöydän ääressä jäykkänä seisovaa miestä, ja kun John Leslie käänsi päätään, kohtasi hän tytön katseen, hymähti hieman ja käänsi pois päänsä.

"Minä olen Ilmiantaja", sanoi hän kepeästi. "Eikö olekin tavallista mielenkiintoisempi uutinen?"

Tyttö ei vastannut, eikä hän kuullut edes Leslien lauseen viimeistä sanaa. Hän tuskin muisti, mihin suuntaan se oli käynyt. Hänen polvensa kävivät äkkiä voimattomiksi, ja Lew ehti parahiksi kietaista kätensä hänen vyötäisilleen, kun hän pyörtyi.

XVI.

Berylillä oli vain hyvin sekava muisto kotimatkasta. Lew kertoi, että hän oli tointunut heti, kun hänet oli saatettu alas autoon. Mutta vasta kun hän istui Wimbledonissa kirjastohuoneen avatun ikkunan ääressä, mistä kylmä ilma tunki huoneeseen, palasi hän täydelleen tajuihinsa.

Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa keskellä mitä vakavinta ja polttavinta kysymystä.

"– – – ei tänään, ei tänään", sanoi hän itselleen.

"Rakkaani!" Lewin ääni kaikui kaukaa hänen korviinsa. Hän tiesi hänen olevan hyvin levottoman ja loukkautuneen ja käsitti olevansa syynä kaikkeen. "Frank tarkoittaa parasta – kaiken suhteen. Tahdon saada sinut pois tästä ympäristöstä – Frank on järjestänyt kaikki valmiiksi... Siviilitoimitus on kello kaksi ja...", oli Lew puhunut.

Tässä hän oli pysähtynyt.

"Rakkaani, ole toki innostunut." Ja hän pudisti häntä lievästi. Beryl tapasi itsensä pitämästä kädessään pitkää, violetinväristä rasiaa. Ainoa asia, mistä hän oli varma, oli se, että rasia oli violetinvärinen. Siihen oli vedetty kultaisia raitoja, ja siinä oli pieni, sievä lukko. Hän avasi sen mitään ajattelematta, katseli helmiä ja kuuli Lew Friedmanin sanovan hänelle, että se oli hänen häälahjansa. Hän ei ymmärtänyt kuitenkaan, mitä sana tarkoitti.

"Päätin sen tänä aamuna."

Nyt tyttö alkoi käsittää.

"Sinä päätit tänä aamuna – ennen – ennenkuin John pidätettiin?"

Mies myönsi.

"Niin, olen iloinen. Ei olisi voinut käydä paremmin."

"Mutta ei tänään", sanoi tyttö hurjana. "Et suinkaan tarkoita tänään, Lew? Sinähän sanoit, että se olisi lauantaina."

"Tänään – arvelen kuitenkin olevan parasta", vastasi mies.

Hän oli taipumaton, niinkuin on mies, jonka täytyy saada järjestetyksi epämiellyttävä asia. Sitäpaitsi nainen halusi kostaa ja pakotti itsensä katsomaan tosiasioita suoraan silmiin. John Leslie oli vankilassa – hän oli Ilmiantaja – varastetun tavaran ostaja, petturi, joka oli pettänyt henkilöt, jotka olivat panneet luottamuksensa häneen. Inhoittava ajatus. Hän ojensi kätensä, ja Lew auttoi häntä nousemaan, sillä hänen jalkansa vapisivat vielä hänen allaan.

"Hyvä on", huoahti hän. "Milloin tahansa – niinkuin tahdot. Tänään – tai – huomenna."

Hänelle tuotiin ruokaa, mutta hän ei voinut syödä. Lew itse oli läsnä, kun samppanjapullo avattiin, mutta toipilas kastoi vain huuliaan. Kun tuskastuneelta ja masentuneelta näyttävä Frank tuli häntä katsomaan, vaikutti hän jo rauhalliselta, vaikka vapisikin vielä.

"Missä sen pitäisi sitten tapahtua", kysyi tyttö.

Hän ei ihmetellyt omaa rauhallisuuttaankaan. Avioliitto oli kuin kuolema – kauhistuttava tavallisuus, joka oli otettava vastaan ja siedettävä.

Frank kertoi, että hän oli järjestänyt niin, että vihkiminen voitiin suorittaa Wimbledonin reistraattorin virastossa, ja Berylistä tuntui, kuin hän olisi kuullut sen jo ennen, unessa – pahassa unessa, josta hän oli herännyt ja tavannut itsensä vastakynnessä omaa itseään vastaan.

He lähtivät yhdessä mr Friedmanin hienolla Rolls Roycella, ja kymmentä minuuttia myöhemmin tapasi hän itsensä seisomasta reistraattorin pöydän ääressä, jonka takana istui partaniekka virkamies. Joku puhui jotakin todistajista.

"Kutsukaa sisään autonohjaaja", sanoi Lew kärsimättömästi. "Odottakaa!"

Hän riensi ulos huoneesta. Autoa ei ollut missään näkyvissä. Eräs poliisi oli huomannut kyllä sen seisovan oven edessä, mutta sitten se oli ajanut sivukatua pois. Sensijaan oli paikalla eräs henkilö, jonka hän hämärästi muisti nähneensä jossakin aikaisemmin – tummakasvoinen mies, jolla oli pienet, mustat viikset.

"Mitä?" kysyi Lew. "Te olette Tillman, ettekö olekin?"

Tillman näytti valkoisia hampaitaan ja hymyili.

"Se on nimeni."

"Tulkaa sisään, olkaa hyvä." Lew tarttui häntä käsipuolesta. "Me tarvitsemme todistajan veljentyttärelleni, joka vihitään. Onko teillä mitään sitä vastaan?"

"Ei kerrassaan mitään", vastasi Tillman iloisesti.

Tytön huomiokyky oli turtunut, ja hänen aistinsa eivät toimineet tai toimivat omituisesti suurentaen jättiläismäisiksi pienetkin tapahtumat ja seikat. Mutta siitä huolimatta hän saattoi panna kuin sumussa merkille, että hänen tuleva miehensä ei ollut erikoisemmin mielissään nähdessään apulaisensa, ja hän muisti lisäksi, ettei Frankilla ollut kovin korkeata mielipidettä Tillmanin rehellisyydestäkään.

"No, joutukaa", sanoi Lew kärsimättömästi ja silmäsi levottomasti ovea.

Tytöllä oli sellainen tunne, kuin Lew Friedman olisi pelännyt, että John Leslie voi vielä tällä yhdennellätoista hetkellä rynnätä huoneeseen ja estää koko avioliiton. Tämä tunne täytti hänet hysteerisenä naurulla.

Kaikki sujui nopeasti. Vihkiäismenot tuntuivat hänestä tuskin vielä alkaneilta, kun ne olivat jo ohitse, ja hän kirjoitti vapisevalla kädellä nimensä rekisteriin. Niin hän oli mrs – rouva Frank Sutton. Sidottuna iäksi hyvänluontoiseen mieheen, joka siveli rohkaisevasti hänen käsivarttaan. Hän puristi mr Tillmanin kättä – Tillman puristi lujasti takaisin. Hänellä oli iso, luja koura. Berylin mieleen välähti hetkeksi ajatus, että hän voi olla mies, joka kohtelee raa'asti naisia.

"Saanko onnitella, mrs Sutton", sanoi Tillman, "mutta miehenne onnittelemisen haluan jättää sopivampaan tilaisuuteen."

Mrs Sutton?

Nimi vaikutti iskulta vasten kasvoja. Eikä kuitenkaan ollut mitään syytä ajatella niin. Hän oli naimisissa hyvän miehen kanssa – mies, jota hän rakasti, oli paatunut rikollinen ja istui kalterien takana. – Hän sulki silmänsä poistaakseen näyn silmistään, ja kun hän avasi ne jälleen, ei hän voinut kyyneliltä nähdä mitään.

Yksikään morsian ei liene koskaan jättänyt reistraattorinviraston pöytää sen raskaammalla sydämellä kuin mrs Sutton. Elämän kaikki värit ja viehätykset olivat menneet ja jättäneet jäljelle aution, laajan erämaan.

"– – – luulisitko pitäväsi Skotlannista?" Frank Sutton puhui innostuneesti, mutta hermostuneesti.

"Minä tulen pitämään siitä."

Beryl Suttonista tuntui, että joku toinen nainen vastasi hänen puolestaan.

XVII.

Ilmiantaja oli napattu kiinni. Eräs iltalehti tiesi kertoa siitä – mutta se kertoi hyvin varovaisesti.

    "Marlboroughin poliisiasemalle on tuotu mies, joka on
    pidätetty epäiltynä osalliseksi Park Lanen nro 803:ssa
    tapahtuneeseen murtovarkauteen",

kuului lakoninen uutinen. Vain tämän verran.

Mr Joshua Collie ei suorastaan istunut Marlboroughin poliisiaseman portailla – päivystävä poliisivartija olisi pitänyt sitä liian pitkälle menevänä, vaikka olikin kysymyksessä poliisin niin suosima mies kuin oli Joshua Collie. Mutta hän ahdisteli Marlboroughin poliisiasemaa kuin pahahenki napittaen ja päästäen jälleen auki palttoonsa, mikä oli merkki hänen innostuksestaan, ja tarkaten säännöllisesti nappinsa vääriin reikiin, niin että toinen puoli palttoota oli monta tuumaa toista korkeammalla. Hän sattui olemaan juuri lähellä poliisiaseman pääsisäänkäytävää, kun Elford astui autosta.

"Halloo, Joshua", huusi tarkastaja iloisesti. "Puhuin juuri tänä aamuna Barrabalin kanssa teistä – tai oikeammin hän puhui minulle. Hänellä oli hyvin korkea käsitys teistä enkä ollenkaan hämmästyisi kuullessani, että te olette ratkaissut tämän pulman ennen inhoittavia kilpailijoitanne."

"Kuka tuo mies on, Elford?" Collie viittasi päällään poliisiaseman raollaan olevaan oveen. "Leslie?"

"Ettekö tunne? Sehän on Suttonin toimitusjohtaja. Tavoitimme hänet tavaroineen, hyvä ystävä."

Hän oli iloinen, niinkuin hänellä epäilemättä oli syytäkin olla.

"Hänkö siis on Ilmiantaja?"

"En hämmästyisi, vaikka olisikin", vastasi Elford, "mutta kerron teille tarkemmin illalla."

Joshua jäi odottelemaan, ja puolen tunnin kuluttua palasi Elford lähtien vihellellen Regent Streetiä kohti. Hän heilutteli kädessään kultapäistä sateenvarjoa ja osoitti yleensä sellaisia onnen merkkejä, joita poliisiupseeri osoittaa saatuaan teljetyksi saaliin koppiin ja ollen varma siitä, että teljetylle "luetaan" vähintään kymmenen vuotta.

"Tuleeko Barrabal?" kysyi Joshua yhdyttäen hänet.

"Hän on ollut ja mennyt jo", tuli vastaus. "Hän oli täällä tunti sitten ja kuulusteli Leslien hyvin huolellisesti."

Samassa hän pysähtyi ja katsoi pieneen mieheen.

"Annan teille aiheen elämänne suurimpaan juttuun, Collie", sanoi Elford. "Tunnetteko miss Beryl Stedmanin?"

Collie sanoi tuntevansa.

"Hyvä, sinä päivänä, jolloin hänet vihitään, imeytykää kiinni häneen kuin veljeenne, sillä minusta tuntuu siltä, että sinä päivänä me saamme kuulla mielenkiintoisimmasta murhasta kuin taas pitkiin aikoihin."

"Hyvä isä", sanoi Collie hätkähtäen.

Hän lähti taivaltamaan toimitukseensa Leslien pidättämistä koskeva uutinen mukanaan. Field tuli jo puolivälissä huonetta häntä vastaan.

"Tunnetteko miss Beryl Stedmanin?" kysyi Field koneellisesti, aivankuin olisi toistanut jonkun sanoja.

"Tunnen kyllä. Kuinka niin?"

"Hänet vihittiin tänään iltapäivällä. Menkää Wimbledoniin ja koettakaa saada siitä juttu kokoon."

Mr Collie otti olkihatun päästään ja aukaisi kulmakarvansa selkoselälleen.

"Vihitty, mennyt naimisiin", sanoi hän kumealla äänellä. "Kuinka ihastuttavaa!"

Hänen ajatuksensa liikkuivat siinä mielenkiintoisessa murhassa, jota Elford oli ennustanut.

Mr Tillmania ei oltu kutsuttu vieraisiin Wimbledoniin. Siitä huolimatta hän tuli – hyvin hänen tapaistaan. Kun Millie Trent saapui kiireisesti vuokra-autolla, tapasi hän Tillmanin istumassa eteishallissa, kädet polvilla ja nähtävästi nukkumassa.

"Mitä te täällä teette, Tillman", kysyi Trent vihaisena. "Teitä ei ole kukaan pyytänyt tulemaan."

"Ei minua kukaan pyydä muuannekaan", vastasi Tillman synkästi. "On vaikeata liikkua outona ihmisten parissa. Jos katselee asiaa teidän korkealta kannaltanne toimitusjohtajan uskottuna, en todellakaan ole toivottu vieras näissä onnellisissa häissä."

"Toivon hartaasti, ettette pitäisi noin pitkiä puheita", vastasi nainen vihaisena.

"Minut on totutettu pitkiin puheisiin", vastasi Tillman vuorostaan nauraen.

Miss Trent jäi miettimään. Mies kiirehti selittämään.

"Minulla oli kirje pormestarille, mutta hänen sanottiin menneen reistraattorin virastoon, ja niin päätin ajaa sinne ja olla parahiksi todistajana tälle romanttiselle avioliitolle. Ja kun olin lisäksi kutsuttu vihkiäisaamiaisille, niin tulin tänne."

"Kuka teidät on kutsunut?" kysyi hämmästelevä nainen.

"Minä itse", vastasi mies röyhkeästi. "Kukaan muu ei tullut ajatelleeksi minua – ja niin päätin minä korjata laiminlyönnin. Mr Friedman, tuo oiva juutalainen herrasmies, on katsonut minut käyttökelpoiseksi. Ensialuksi hänen oli mahdotonta ratkaista, missä minä söisin, palvelijain kanssako keittiössä vai juhlapöydässä. Mutta sitten me sovimme annoksesta hakattua lihaa biljardihuoneessa."

Hänen kielevyytensä ällistytti miss Trentiä.

"En ole koskaan ennen kuullut teidän puhuvan tuolla tavalla."

"Silloin olette menettänyt eräänlaisen nautinnon."

"Ketä te odotatte täällä?"

"Mr Friedmania. Omituista kyllä, hän on talon isäntä, kutsuu vieraita ja antaa heidän odotella eteisessä, jos kohta kauniin talon eteisessä. Eikä toimitusjohtajan uskottu sihteerikään voi muuttaa hänen päätöstään."

Trent ei ollut varma, nauroiko Tillman, mikä epävarmuus juuri synnytti hänen levottomuutensa.

"Missä mr Sutton on?"

"Hän ei ole vielä tullut takaisin."

Miss Trent aukaisi hämmästyneenä suunsa.

"Ei vielä takaisin", kysyi hän hämmästyneenä.

"Hänen täytyi lähteä jollekin asialle kaupunkiin. Hänen lähdettyään puhelin soi, ja minä vastasin. Se oli vasta runollinen tiedoitus; ehkä te olette hyvä ja toimitatte sen edelleen hänelle."

Tämä oli taas uusi Tillman. Konttorissa oli hänen kanssaan aina ollut vaikea tulla toimeen, mutta hän oli enemmän tai vähemmän kunnioitusta herättävä – yleensä vähemmän. Ainakaan hän ei ollut ylpeä eikä koskaan ennen ollut puhunut näin röyhkeässä äänensävyssä. Hän oli tehnyt typerästi antautuessaan tuttavallisemmalle kannalle tuon miehen kanssa, ja nyt hänen ylemmyyskantansa sai hänet suorastaan raivoon. Mutta puhelintiedoitus kiinnosti häntä. Mikäli hän tiesi, ei minkäänlaista tiedoitusta, enempää runollista kuin muutakaan, pitänyt hänen kauttaan tulla Frank Suttonille.

"Mikä sanoma se oli", kysyi hän lopulta rypistäen otsaansa.

Tillman otti taskustaan nahkakantisen muistikirjan ja käänsi lehtiä. "Hl. Empress lähtee huomenna vuoroveden aikaan", lausui Tillman kuin näyttelijä. "Oletteko koskaan ennen kuullut sellaista runoutta?"

"Hl. Empress lähtee huomenna vuoroveden aikaan." Ilme todisti Trentin vaipuneen syviin mietteisiin, ja hän toisti sanat kuin kone. "Hyvä! Ilmoitan hänelle! Voitteko reväistä irti sen lehden?"

"Tehdäkseni mieliksenne annan teille koko kirjan", vastasi hän armollisesti. Trent vihasi häntä eniten tällaisena.

Vähän myöhemmin tuli Friedman alakertaan. Hänellä oli kädessään muutamia lähetettäviä sähkösanomia, ja kohteliaana miehenä tarjoutui Tillman auliisti käytettäväksi koko päiväksi.

"Ottakaa tämä ja menkää sitten takaisin konttoriin, ystäväiseni. Tässä on viitonen..."

Mr Tillman nosti kätensä ja pani vastaan.

"Kiitoksia, ei! Olette antanut minulle hyvin miellyttävän muiston, mr Friedman, muiston, joka tulee säilymään koko ikäni, luulen. Ja jollei teillä ole mitään sitä vastaan, jään tänne siihen saakka, kunnes kaikki on saatu selvitetyksi – kuinka sanoisin – etten loukkaisi."

"No hyvä", vastasi Lew ja kysyi: "Oletteko te ollut puhelimessa ja puhunut konttorin kanssa – onko Lesliestä mitään lisätietoja?"

Tillman pudisti päätään.

"Ei mitään muuta, kuin että iltalehdet kertovat Barrabalin ottavan asian tutkimisen omiin käsiinsä. Mutta sitä uskallan kuitenkin epäillä."

Lew katsoi häneen kysyvästi.

"Miksi niin sanotte", kysyi hän. "Mitä te sitten tiedätte Barrabalista?"

"Kuka yleensä tietää mitään mistään", tuli välttelevä vastaus. "Mutta mies, jolla on yhteiskunnallinen asema ja joka ei välttämättä tahdo tulla yleisesti kuuluisaksi, tuskin vain ryhtyy vaivaamaan päätään Leslien takia. Selvä, yksinkertainen järki jo sanoo sen."

Hän palasi takaisin aiheeseen, josta oli lähtenyt.

"Ellei teistä ole vastenmielistä, olisin mielelläni täällä, mr Friedman. Ehkä voin olla joksikin hyödyksi."

"Erinomaista", vastasi Lew mietittyään hetken asiaa. "Voitte tulla takaisin, vaikka en todellakaan tiedä, mitä teillä tekisin. Huvitelkaa itseksenne biljardihuoneessa – pelaatteko?"

Tillman vastasi välinpitämättömästi, että hän tarkkaa juuri pallolla toiseen, ja palasi takaisin asiaansa. Lew Friedman kuljeskeli hetken aikaa edestakaisin huoneessa, jäi seisomaan portaiden juurelle, meni sitten hitaasti yläkertaan ja koputti Berylin huoneen ovea. Ne olivat todellakin ihastuttavat parihuoneet, oleilu- ja makuuhuone yhdistettynä toisiinsa kaariovella.

Beryl istui leveällä ikkunanlaudalla ja katseli puistoon, kun Lew astui huoneeseen.

"No, rakkaani?"

"No, rakkaani?" Oli uskallettua ivata Lewiä hänen oman sydämensä ollessa kivenraskaana ja elämän viittoessa hänelle tyhjiä ja toivottomia näköaloja.

Lew istuutui tuolille hänen viereensä ja otti hänen kätensä.

"Kaikki järjestyy vielä parhain päin. Sanon sinulle jotakin, mikä sinua varmaan ilahduttaa."

Tyttö katsoi häneen äänettömänä. Sillä hetkellä oli niin harvoja asioita, jotka voivat ilahduttaa häntä.

"Olen pyytänyt asianajajaani hankkimaan parhaan tuomarin oikeuteen puolustamaan onnetonta ystäväämme", kertoi hän ja näki, kuinka kiilto palasi jälleen tytön silmiin ja ne peittyivät ohuella kyynelharsolla.

"Miten rohkeasti menetelty, Lew", sanoi hän sitten hiljaa. "Ja miten sinun tapaistasi." Hän otti Lewin käden omiensa vähin. "Ei ole mahdollista, että John Leslien kaltainen mies on niin – alhainen. Tarkoitan, minua ei loukkaisi vielä niin se, että hän olisi varas" – hän hämmentyi hieman puheessaan – "mutta sitä en voisi sietää, että hän olisi – miksi sitä nyt sanottiinkaan – Ilmiantaja. Se olisi kurjinta koko asiassa. Ihmiset luottaisivat minuun, ja minä pettäisin heidät silmää räpäyttämättä, milloin oma hyötyni vain vaatisi."

Hänen levottomat silmänsä harhailivat hetken aikaa puistossa ja kääntyivät sitten takaisin Lewiin.

"En usko sitä", jatkoi hän sitten.

Lew oli hämmästynyt.

"Et usko? Mutta hänhän itse myönsi olevansa sama Ilmiantaja – kuulithan sinä itsekin."

Nainen pudisti päätään.

"Ei, nyt muistan millä ivallisella äänenpainolla hän sen sanoi. Sillä tavalla hän tavallisesti hyväksyy muiden ihmisten arvostelut hänestä. Missä on – minun mieheni? Oh, se kuulostaa kauhean omituiselta, eikö kuulostakin?"

"Hänen piti mennä käymään kaupungissa." Lew kiirehti selittämään: "Katsos, ystäväiseni, koko tämä juttu järjestettiin sellaisessa kiireessä, ja hänelle jäi niin paljon asioita järjestettäväksi, kun Lesliekin on poissa. Frankin täytyy saada joku hänen sijalleen."

Taivas oli kepeiden pilvien peitossa ja satoi hienosti, mutta kastelevasti. Kenties tuli koko yön sade – hänen matkustaessaan mukavasti Skotlantiin – ja Leslien nukkuessa kopissaan kovalla lautavuoteella. Lew oli nopea käsittämään asioita ja huomasi heti, mitä Beryl ajatteli.

"Koeta irroittaa ajatuksesi siitä", sanoi hän. Hän koetti laskea leikkiäkin: "Tiedätkö, mitä sinä tänäpäivänä minulle maksat, ystäväiseni? Kokonaisen pienen omaisuuden. Sinä tiedät, kuinka me juutalaiset vihaamme rahan tuhlausta – varmasti olet lukenut jonkin pilan pilalehdistä – kaikki me juutalaiset, Ikeyt, Levyt ja Cohenit."

Nuori rouva siveli kädellään hänen polveaan.

"Älä ole typerä, ole hyvä!"

"Neljäkymmentätuhatta puntaa", sanoi hän juhlallisesti. "Ja lisäksi kodin perustamiskustannukset. Annoin Frankille kahdenkymmenentuhannen punnan shekin, ja hän lähetti naissihteerinsä sen kera pankkiin – sukkela poika tuo sinun Frankisi. Hän näytti minulle jo suunnitelman liikkeensä laajentamiseksi. Hän on varmasti vielä kerran miljoonamies."

Lew laski edelleen leikkiä, kun Beryl keskeytti hänet osoittaen kädellään eteensä.

"Kuka tuo on?"

He voivat nähdä istumapaikaltaan aidannurkkauksen yli valtatielle, joka leikkasi kylätien. Risteyksessä seisoi murheellisen näköisenä olkihattuinen mies pitkässä ruskeassa päällystakissa ja katseli ja tarkasteli taloa.

"Totta tosiaan, mutta sehän on Post-Courierin pikku reportteri!"

"Ukkoparka, hänhän näyttää aivan kuin nukkuneelta! Mene noutamaan hänet ja pyydä juomaan kuppi teetä, Lew! Hän on tullut tietysti saamaan uutista vihkiäisistä!"

Hänen äänensä oli hieman kiihtynyt. Lew ihmetteli hänen intoaan, mutta niin huomaavainen kuin olikin hän ei kuitenkaan älynnyt, että Beryl tahtoi hänet teelle saadakseen häneltä viimeisimmät tiedot Lesliestä.

Lew meni alakertaan ja lähetti palvelijan näyttämään tietä kulkijalle. Joshua oli märkä, mutta ei nähtävästi välittänyt siitä mitään. Hän katseli olkihattuaan ja kertoi sen kestäneen viisi talvea ja kestävän vielä toiset viisi. Joku oli varmasti auttanut häntä pukeutumaan, siliä jokainen nappi oli oikeassa reiässään.

"Minulla ei ole mitään muuta kerrottavana teille, kuin että mr Sutton on mennyt naimisiin, mutta sen te varmaan jo tiedätte. Jos haluatte lisätietoja, niin mr Tillman voi antaa."

"Tillman!"

Oli vaikea tietää, oliko Joshua hämmästynyt vaiko ainoastaan huvitettu asiasta. Hänen äänensä kaikui ontolta, se ei kertonut mitään.

"Onko hän täällä? Hyvä Luoja sentään, kuinka outoa! Mutta itse asiassa, kuinka huomattava tapahtuma!"

Beryl keskeytti hänen yksinpuhelunsa. Hän tarttui Joshuaa käsipuolesta ja melkein veti hänet pieneen vierashuoneeseen hallin vieressä ja oli niin ystävällinen, että Lew Friedman olisi voinut heittäytyä kiitollisuudesta hänen kaulaansa. Mutta tämäntapainen ystävällisyys auttoi Lewiä myöskin ymmärtämään, mikä oli hänen intonsa todellisena aiheena, ja sen ymmärtäen hän jätti heidät hienotunteisesti kahdenkesken.

Beryl alkoi kysellä melkein ennenkuin heidän vartijansa oli ehtinyt poistuakaan.

"En, en ole nähnyt kapteeni Leslietä", sanoi Joshua.

"Mr Collie" – hän melkein rukoili – "ettekö tahdo tehdä minulle erästä palvelusta. Ettekö tahtoisi mennä takaisin kaupunkiin ja viedä vähän rahaa hänelle? Hän voi tarvita erikoisruokaa tai jotakin muuta. Ehkä te voitte tavata hänet ja ilmoittaa hänelle, että mr Friedman koettaa hankkia hänelle asianajajan. Mutta toivoisin hartaasti, ettette kertoisi minun menneen naimisiin. Hänellä on vielä kyllin aikaa saada se kuulla. Ettekö tekisi tätä minun mielikseni?"

Joshua raapi miettiväisenä leukaansa.

"Luonnollisesti teen kaikki, mitä suinkin voin. Mahdollisesti minun ei sallita tavata häntä, sillä kuten voitte kuvitella, onneton asemani voi olla esteenä. Yksi sanomalehdentoimittajan elämän inhoittavimpia varjopuolia on, ettei hänen koskaan sallita haastatella kuuluisimpia rikoll.. vankeja."

"Mutta lienee kuitenkin sallittua lähettää hänelle pieni lappunen. Ettekö tahtoisi tulla takaisin ja kertoa minulle", kysyi hän nopeasti. "Ehkä hänellä on jokin sana lähetettävänä minulle?"

Hän avasi pienen käsilaukkunsa, otti esiin kokonaisen nipun seteleitä ja olisi antanut sen kokonaan Joshualle.

"Yksi riittää hyvin", vastasi Joshua, "ja sen minä voin jättää vankilanjohtajalle. Olen kuullut, että siellä sallitaan pieniä ylellisyyksiä. Oliko mr Tillman teidän vihkiäisissänne?"

Hän myönsi.

"Oli, hän oli yhtenä todistajana. Tunnetteko hänet?"

Joshuan katse sivuutti hänet.

"Olen kuullut hänestä", vastasi hän. "Oletteko puhunut hänelle kapteeni Lesliestä?"

"Minäkö", kysyi toinen ihmeissään. "En, miksi olisin? Olisiko siitä ollut mitään hyötyä?"

Sievällä huomaamattomalla tavallaan sivuutti Joshua tämänkin kysymyksen.

"Jos minä olisin teidän sijassanne, neiti Stedman" (Beryl siunasi häntä nimestä), selitti Joshua alentaen äänensä käheäksi kuiskaamiseksi, luottamukselliseksi sopertamiseksi, "niin en pyrkisi ollenkaan puhuttelemaan kapteeni Leslietä. Kenties voisitte tiedustaa jotakin hänestä – ei, minä en kysyisi mitään. Minusta tuntuu hyvin vaikealta esittää teille mitään tällaista, sillä tiedän teidän pitävän kapteenista. Mutta toiselta puolen olen varma, että molemmin puolin on vain eduksi, jos... te ymmärrätte minut?"

Hän myönsi.

"Erinomaista", riemuitsi Joshua. "Eikä sanaakaan enää tästä asiasta."

XVIII.

Joshua poistui, ennenkuin Tillman palasi asialtaan, ja Frank Suttonin konttoriapulaisen tarkkaaminen tarjosi Berylille uutta mielenkiintoa. Hän oli ilmeisesti sangen pystyvä mies: ei sellainen, niinkuin saattoi ehkä kuvitella, jos olisi ollut sen "tilaisuuden" tarpeessa, jonka Frank oli hänelle valmistanut. Hänessä oli tiikerin notkeutta, ja hänen tummissa, kiihtyneissä kasvoissaan oli eräänlainen vaativa ilme, joka Berylin mielestä merkitsi hurjaa elinvoimaa.

Berylillä oli oivallinen tilaisuus huomioiden tekoon, sillä Frank ei ollut vielä palannut Citystä, ja Lew näytti uskoneen koko talonpidon Tillmanin huostaan.

Millie Trent, joka oli tuonut mukanaan suuren salkullisen asiapapereita, valtasi seurusteluhuoneen. Beryl ei pitänyt hänestä, ja häntä huvitti tarkata Frankin sihteerin ja Tillmanin välistä terävää suhdetta. Aina, kun he tapasivat toisensa, he tuntuivat puraisevan toisiaan, vaikka toiselta puolelta on myönnettävä, että "räjähdykset" tapahtuivat aina Millien puolella.

Tillman oli ottanut entisen paikkansa eteishallissa, ja hänen käytöksensä tuntui jälleen vastenmieliseltä.

"Ettekö voi keksiä itsellenne toista istumapaikkaa", kuuli Beryl Trentin kysyvän.

"Istuisin vierashuoneessa, ellei teitä olisi siellä", vastasi Tillman empimättä.

Toisen kerran taas, kun hän tuli eteiseen, Tillman sanoi:

"Kukaan ei ole soittanut."

"Mitä te tarkoitatte tuolla 'kukaan ei ole soittanut'?" kysyi Millie.

"Te odotatte puhelinsoittoa, mutta sitä ei ole vielä tullut", tuli kylmä vastaus.

"Ajatelkaa omia asioitanne!"

Beryl kuuli kaiken tämän avoimesta kirjastohuoneen ovesta, ja hänen mielenkiintonsa heräsi, mistä hän oli vain hyvillään, sillä oli todellakin asioita, joita hän ei tahtonut ajatella.

Eteishallin uloimmassa päässä oli puhelin, ja Tillman epäilyksineen oli varmaankin oikeassa, sillä kun puhelin sitten soi ja hän meni vastaamaan, hyökkäsi Millie tuulena huoneestaan ja ehti ensinnä puhelimeen.

Se oli Frank Sutton, joka ilmoitti olevansa jo matkalla.

"Oh, kuinka hauskaa", mutisi Tillman naisen mennessä hänen ohitseen ja luodessa halveksivan katseen häneen.

"En oikein käsitä teitä", linkosi hän ohikulkiessaan vihaisen ja ennustavan vastauksen Tillmanille.

"Ei kukaan käsitä minua", vastasi Tillman rauhallisesti. "Minut tunnetaan nimellä 'Palkinto, jota ei voi voittaa'."

"Te menetätte hyvän toimenne", laukaisi Millie vihdoin, ja Beryl kuuli hänen nauravan pahanilkisesti.

"En niin hyvää kuin mitä luulette", tuli vastaus. "Olen väsynyt täyttämään tilikirjojen palstoja olematonta vientiä tarkoittavilla numeroilla."

Tämän kuullessaan Beryl rypisti otsaansa ja tahtoi maksaa yhtä terävällä vastauksella, mutta ei keksinyt ja tyytyi lyömään vierashuoneen oven tavallista äänekkäämmin kiinni.

Mutta kolmen, neljän minuutin kuluttua Millien ääni kuului jälleen, tosin paljon säyseämpänä.

"Mitä te tarkoitatte 'olemattomalla viennillä'", kysyi hän nyt.

"Kaikki vienti, jota ette voi nähdä, on olematonta", vastasi Tillman rauhallisesti. "Numerot eivät merkitse minulle mitään, minulla ei ole rahtuakaan mielikuvitusta, ja materialisti kun olen, täytyy minun nähdä asianomaiset paalut ja laatikot, muuten ei niitä minuun nähden ole olemassa."

"Olette hullu!"

Sitten oltiin hiljaa siihen saakka, kunnes Frank Sutton tuli. Kun hänen autonsa moottori rupesi kuulumaan, alkoi Berylin sydän lyödä tuskaisesti.

"Halloo. Tillman. Mitä kirottua te täällä teette!"

"Toimessa, sir", vastasi Tillmann, ja Frank nauroi.

"Teen teistä toimitusjohtajan aivan näinä päivinä."

"Jumala varjelkoon", vastasi Tillman hartaalla äänellä, mitä Frank nähtävästi piti onnistuneena pilana, koska hän suorastaan vapisi naurusta mennessään tytön luo.

"Minulla on ollut suorastaan myrkyllinen iltapäivä, rakkaani." Hän istuutui hänen viereensä ja laski kätensä hänen hartioilleen. "Sinulla ei ole aavistustakaan, minkälainen sekamelska oli konttorissa. Onneksi miss Trent tuntee siksi hyvin liikkeen asiat, että voi pitää niitä jollakin tavalla järjestyksessä. Ja kaiken lisäksi eräs liikkeeni huonoimmista apulaisista vaati minua tulemaan luokseen Leopard-klubiin..."

"Leopard-klubiin?" Se oli Lew Friedmanin ääni, joka kysyi. "Ette suinkaan te tarkoita sitä huonoa, sitä tunnettua Leopard-klubia", kysyi hän astuessaan huoneeseen lievä hymy kasvoillaan.

Frank nyökkäsi myöntymykseksi.

"Hyvä Jumala!"

"Tunnetteko te sen?" kysyi Frank. Beryl ei saanut selvää, oliko Frank tyrmistynyt vaiko vain hämmästynyt.

"Kyllä – miks'en", vastasi Lew hermostuneesti. "Tunnen miehen, joka pitää sitä – hän on entinen soturi, Anerley. Auttelin häntä takavuosina hieman."

Frank kävi uteliaaksi.

"Oletteko koskaan ollut siinä klubissa", kysyi hän.

Nähtävästi Lew ei voinut vastata kysymykseen ensin miettimättä.

"Tapasin Anerleyn Johannisburgissa sodan jälkeen – monessa suhteessa reilu mies, mutta vaikea luonne. Muutama vuosi sitten tapasin hänet jälleen. Hän oli saanut tilaisuuden ostaa Leopardin – entisillä omistajilla oli ollut joitakin rettelöitä, ja he olivat menettäneet oikeutensa. Ja Bill entisenä soturina ajatteli, että hän ehkä saisi oikeudet takaisin, niinkuin saikin."

Mutta Frankia kiinnosti varsinkin eräs kohta.

"Oletteko viime aikoina ollut siellä?"

Lew karttoi taas kysymystä. –

"Oh, siitä on jo parikymmentä vuotta, kun kävin siellä ensikerran. Se on muistaakseni kolmannessa kerroksessa. Noustiin hissillä, ja siellä oli sukkelasti keksityt takaportaat, joita myöten pääsi nopeasti pihalle, jos poliisi sattui pistämään nokkansa sisään, niinkuin se silloin teki melkein joka toinen viikko."

Beryl toivoi heidän viipyvän tässä keskustelunaiheessa ja oli epätoivoinen tuskassaan. Hän ei toivonut mistään hinnasta heidän rupeavan puhumaan hänen avioliitostaan tai tuosta inhoittavasta häämatkasta.

"Niin, se ei ole kaikkein siisteimpiä paikkoja maailmassa", totesi Lew itsekin.

Hän muisti sähkösanoman, joka oli tullut edellisenä iltana. Hän tahtoi nähtävästi saada keskustelun johdetuksi muille raiteille.

"En löydä sitä", sanoi hän etsien kirjastohuoneen pöydältä, "mutta se kuului tähän tapaan: 'Hytti tilattu Jacksoneille Pacificilta'."

"Hytti tilattu, mitä varten?"

Hän kuuli läheltä terävän äänen, katsoi hämmästyneenä taakseen ja näki Millie Trentin astuvan huoneeseen. Hänen ilmeensä oli lievimmin sanoen hurja.

"En tarvitse teitä nyt", sanoi Frank tylysti hänelle. "Minulla ei ole nyt mitään tekemistä teidän kanssanne, miss Trent!"

Trent oli Lewin mielestä ylivoimaisen kiihtymyksen vallassa, ja hän päätti käyttää jokaisen hitusen mielenmalttiaan pitääkseen hänet aisoissa.

"Olen vierashuoneessa, jos tarvitsette minua", sanoi Trent ja poistui.

"Hm", mietti Lew. Hänen äänensä ja olemuksensa vaikuttivat vakavilta. "Omituinen nainen, kieltämättä."

Frank kohautti olkapäitään.

"Ja hän on ollut palveluksessani jo neljätoista vuotta", muisteli hän avuttomana. "Hän on väliin hyvin vaikeasti käsiteltävissä."

"Niin", tuumi Lew, ja hänen äänensä kuulosti vihaiselta.

Ja kun Beryl oli mennyt huoneeseensa:

"Pelatkaa kanssani erä biljardia, Lew?" esitti nuorempi mies. "Minua kovin haluttaisi."

"Tämä mielentila ei ole ollenkaan sovelias biljardiin", arveli Lew.

Hän nosti sormensa ikäänkuin iloiten syntyneestä hiljaisuudesta: hän odotti siksi, kunnes Berylin huoneen ovi oli sulkeutunut, ja kun sen synnyttämän äänen kaiku oli ehtinyt alakertaan, kysyi hän:

"Mitä tuo nainen teille oikein merkitsee?"

"Minulleko?" Tuntui, kuin salama olisi iskenyt Frankiin. "Tarkoitatteko Millie Trentiä?"

"Tarkoitan Millie Trentiä."

"Mitä hänellä on tekemistä... kuinka taivaan nimessä – ettehän toki kuvitelle, että..."

"En kuvittele mitään, kysyn vain", vastasi Lew karskisti. "Sanon teille vain, Frank, että jos teidän ja Millie Trentin välillä on ollut jonkinlaista ystävyyttä, loppuu se tänäpäivänä. Tunnen miehiä ja tiedän, että viisaimmatkin heistä saattavat tehdä itsensä naurettaviksi mahdottomien naisten takia. Jos niin on ollut asian laita ja te tarvitsette rahaa päästäksenne irti hänestä, lainaan teille, mitä tarvitsette. Mutta Berylin onni on ensimmäinen ja viimeinen kysymys ja minulle kaikkein tärkein."

Frank tarttui liikutettuna Lewin käteen.

"Rakas Lew", sanoi hän. "Vihaisin teitä, ellei asian laita olisi niin. Rakkaani on saanut kestää inhoittavia aikoja, samoin te. Toivon, että voitte auttaa Leslietä."

"Tuosta tunnen taas teidät", hymyili Lew jo ja lähti biljardihuoneeseen päin.

Kun he olivat poistumassa eteisestä, huomasi Frank Tillmanin istumassa siellä.

"Tuota naapuria te ette tarvitse, vai mitä?"

"Hän pyysi saada jäädä. Hänestä voi olla hyötyä."

"En vain tiedä, mitä", nauroi Frank biljardisauvaa valitessaan.

He olivat pelanneet viitisen minuuttia, kun Friedman muisti kuumaverisen sihteerin.

"Antakaa hänen odottaa", virkkoi Frank välinpitämättömästi. "Minulla on koko joukko inhoittavia papereita tarkastettavanani, ja aikaa on tonneittain."

Miss Trent ei ollut niitä ihmisiä, jotka voivat odottaa kärsivällisesti. Hän tuli kahdesti biljardihuoneen ovelle kasvot mustina kuin ukkonen, ja kahdesti liikeasiat myöskin lykättiin. Päivällisgong-gongin ääni tuotti vihdoin helpotusta ainakin yhdelle ihmiselle.

XIX.

Oh – sitä päivällistä! Lew ei unohda koskaan, kuinka raskas ja vaikea se oli. Keskustelun jokainen käänne tuntui pakotetulta ja luonnottomalta. Frankin hermot olivat nähtävästi viimeisillään, ja hän kohdisti isäntään jo muutamia pistolauseitakin.

He kahlasivat parhaillaan jälkiruoka- ja kahviasteen ylitse, kun mr Joshua ilmoitettiin. Tyttö nousi nuolena paikaltaan.

"Luulen, että hän etsii minua", sanoi hän ja juoksi pois huoneesta.

Lew jäi rauhallisesti paikalleen, ja Beryl oli jo eteisessä, kun hän nousi ja lähti hänen jälkeensä. Hänen suureksi ihmeekseen oli Tillman kadonnut eteisestä, ja ainoa ihminen, jonka hän miespalvelijaa lukuunottamatta näki koko suuressa eteisessä, oli mr Joshua Collie surullisine olkihattuineen.

"No, mr Collie?" kysyi Lew häneltä. "Minkälaisia uutisia – hyviä vai huonoja?"

Hän työnsi auki kirjastohuoneen oven ja auttoi itse sanomalehtimiestä riisuutumaan. Beryl huomasi, miten tultaisiin menettelemään: Jos John Lesliestä oli saatu tietoja, hän ei tulisi niitä kuulemaan, mistä syystä hän kävi punaiseksi vihasta. Hänen oma avuttomuutensa kaiken lisäksi suututti häntä. Mutta mitä sillä oli väliä – mitä oli yleensä millään väliä, hän ajatteli.

Hänen suureksi hämmästyksekseen Friedman kävi heti suoraan asiaan ja kysyi peittelemättä:

"No, onko teillä tietoja Lesliestä?"

Joshua ryki.

"Ei", ilmoitti hän varovaisesti, "ei minkäänlaisia tietoja kapteeni Lesliestä – kenellekään."

Lew mutisi tyytyväisenä.

"Se on hyvä...", aloitti hän.

"Ei mitään tietoja", jatkoi Joshua, "syystä, etten voinut löytää ketään, joka olisi voinut antaa tietoja. Mutta kapteeni Leslie on päästetty vapaalle jalalle takuuta vastaan."

Lewin kasvot muistuttivat hurjaa taistelukuvausta esittävää maalausta.

"Vapaalle jalalle takuuta vastaan." Hän ei tahtonut uskoa korviaan. "Vapaalle jalalle mies, joka on ollut pakkotyövanki ja jota syytetään törkeästä rikoksesta!"

"Minustakin tuntuu tuo hyvin omituiselta", totesi Joshua. "Ja minä sanoinkin päivystävälle tarkastajalle, että tämäpä vasta on eriskummallista – vai mitä te ajattelette?"

"Hän ei ole nyt siis vankilassa", kysyi Beryl. "Jumalan kiitos!"

"Hän ei ole vankilassa – eikä edes koko Marlborough Streetillä, joka onkin vain tutkintovankila. Hän ei ole kopissaan eikä myöskään konttorissaan. Suoraan sanoen .. ", hän alkoi käydä vilpittömämmäksi, "minä en tiedä, missä hän on."

Sutton oli kuullut heidän keskustelunsa ja samalla sen hämmästyttävän uutisen, joka teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Hänen kasvonsa kävivät aivan verettömiksi, ja silmät tuntuivat painuvan syvälle kasvoihin.

"Leslie päästetty vapaaksi", kysyi hän hätäisesti. "Te erehdytte!"

"En erehdy koskaan", vastasi Joshua, ja hänen äänensä sävy oli pelkkää halveksintaa. "Minä joko tiedän asian tai en tiedä. Kaikki, mitä tiedän, on totta, samoinkuin on myöskin totta, että kapteeni Leslie on päästetty takuuta vastaan vapaalle jalalle. Se on kyllä merkillinen tapaus. Minä sanoinkin päivystävälle tarkastusupseerille, että..."

"Niinpä niin", pisti Lew kärsimättömästi väliin, "me tiedämme jo mitä te sanoitte päivystävälle tarkastusupseerille. Mutta milloin kaikki on tapahtunut?"

"Nähtävästi", vastasi Joshua, "tarkastaja Barrabalin käynnin jälkeen. Joko tarkastaja Barrabal ei ole ollenkaan käynyt hänen luonaan", puhui katkeroitunut reportteri, "tai sitten on mr Elford, jonka taitamattomuus ja epärehellisyys on yksi Scotland Yardin suurimpia häpeäpilkkuja, vetänyt minua...", hän katsoi epäillen Beryliin, "vetänyt minua nenästä, en tiedä. Sen vain tiedän, että Leslie on kävellyt pois Marlboroughin poliisivankilasta, ottanut vuokra-auton ja ajanut tuntemattomaan suuntaan."

Syvä, melkein piinallinen hiljaisuus syntyi tämän kolmannen uutisen jälkeen.

"Harvinaista", sanoi Lew. Hän puhui väkinäisesti, aivan kuin koettaen jarruttaa puhettaan. Hän katsahti kelloonsa ja nyökkäsi päätään. "En luule sen merkitsevän kuitenkaan suuria", sanoi hän sitten reippaasti. "Saanko tarjota teille lasin, mr Collie?"

Mr Colliesta tuntui lasi maistuvan.

"Menkää vierashuoneeseen, minä lähetän Tillmanin sinne."

"Arvelen kuitenkin, että minun on kerrottava teille", aloitti Joshua päästyään puolitiehen eteishallia, "mitä päivystävä tarkastusupseeri minulle sanoi, nimittäin, ettei hänen aikanaan ole koskaan..."

"Siitä olen varma", ymmärsi kärsimätön Friedman hänet ja melkein työnsi reportterin edellään henkilön luo, joka erästä toista henkilöä odotettuaan ei tietänyt, miltä näyttää.

"Mitä nyt, mitä haluatte", kysyi tämä ällistynyt naishenkilö häneltä epäkohteliaasti.

"Virvokkeita", tunnusti Joshua ja hieroi käsiään odottavaisesti.

Oli whiskykarahvi, sifoni ja laseja. Miss Trent oli nähtävästi löytänyt opastamatta tien aineiden luo, koska yhtä laseista oli käytetty.

"Mitä tahdotte täältä", tiukkasi nainen.

"Minua voi sanoa vaikka Mercuriukseksi", jatkoi Joshua huolettomasti puhettaan. "Toisin sanoen tuon viestejä, milloin iloisia, milloin surullisia."

Nainen kävi erittäin tarkkaavaiseksi.

"Mikä on surullinen viesti?"

Mr Collie oli tavattoman puhelias. "Mikä on toiselle myrkkyä", sanoi hän, "on toiselle leipää. Toisen henkilön hyvä uutinen saattaa olla toiselle kauhistuttava tieto."

"Älkää herran nimessä lörpötelkö niin paljon", hermostui nainen yhä enemmän. "Mitä on tapahtunut?"

Joshua katsoi häneen tutkivasti.

"Kapteeni John Leslie on päästetty vapaaksi takuuta vastaan."

Trent melkein kirkaisi hämmästyksestä ja peräytyi muutaman askelen aivan kuin joku olisi töytäissyt häntä.

"Sitä en usko", sanoi hän sitten ja olisi jatkanut, mutta vastenmielisen Tillmanin ilmestyminen huoneeseen teki lopun keskustelusta.

"Toimittakaa whiskyä mr Collielle", sanoi hän ja poistui nopeasti.

Tillman oli nähtävästi jo aikaisemmin käynyt tullaamassa pulloa, mutta ennenkuin hän teki mitään muuta, hän sulki Trentin auki jättämän oven.

"No, mitäs te täällä hommailette", kysyi hän sitten Joshualta. Hänen äänensä oli kolea, melkein käskevä. "Hukkaatte vain aikaanne Wimbledonissa."

Joshua hymyili nöyrästi.

"Hommailen tavallaan samaa kuin tekin", sanoi hän sitten. "Minäkin suorittelen täällä pieniä tutkimuksia omalla vähäisellä tavallani. Se on minun leipäni. Ja jos Wimbledon on teille kyllin hyvä paikka, on se silloin suorastaan metsästysmaata minulle. Ette ehkä tiedäkään..."

"Kyllä, kyllä minä tiedän kaikki", keskeytti Tillman hänet ja kaatoi lasiin whiskyä. "Sanokaa 'top', kun riittää."

"En tunne sanaa", vastasi Collie. "Käyttäkää omaa arvostelukykyänne."

Ja kun Tillman kaatoi sitten soodavettä:

"Tunsin teidät siitä hetkestä, kun teidät näin – kun kerran näen ihmisen, en koskaan unohda häntä."

Hän otti lasin Tillmanin kädestä ja nosti sen tutkivasti valoon.

"Tämä on nuoren morsiamen onnenmalja", sanoi hän, "jos hän vain on onnellinen."

Tillman katsoi häntä epäsuopein silmin.

"Ihmettelen todellakin, jos tunsitte minut. Minulla kyllä oli sellainen muisto, että olimme tavanneet toisemme jossakin."

"Se oli Corthurstin murhajutun aikana – näin teidät oikeussalissa", mutisi Collie. "Chelmsfordissa, kolme vuotta sitten – vai onko siitä jo neljä?... Siellä pidetään hyvää olutta, siellä Punaisessa Jalopeurassa. Oletteko koskaan ollut Herefordissa? Olin siellä erään murhajutun takia muutama vuosi sitten. Te tiedätte, mitä paikkaa tarkoitan? Mitre on erinomainen hotelli. Ja minkälainen portviinikellari – aah!"

"Arvelin itsekseni, että mahdatteko vielä muistaa minut, ja toivoin jo, ettette tuntisi", tunnusti Tillman.

Hän kaatoi itselleen vähän whiskyä ja paljon soodaa ja alkoi varovasti härppiä sekoitustaan.

"Silloin teillä ei ollut viiksiä", muisteli Collie, "mutta en unohda koskaan ihmisen käyntiä – tehän tunnette minun tapani, Watson?"

"Mi-mitä", kysyi Tillman, aivankuin ei olisi uskonut korviaan. "Nimeni kenties ei ole Tillman, mutta missään tapauksessa se ei myöskään ole Watson."

"Siinä tapauksessa ette tunne tapojani", vastasi Collie rauhallisesti.

"Se on ikävää."

Tillman otti lasin hänen kädestään.

"Saanko laittaa vielä lasin – tämä ei ole minun tavaraani."

"Valitan kovasti", mutisi Collie omaan tapaansa. "Eräs henkilö oli eilen illalla hyvin utelias ja tahtoi kaikin mokomin saada tietää, olinko nähnyt teitä koskaan ennen. Odottakaahan, kuka se olikaan...? Ahaa, se oli se Trentin neiti. Tehän saatte potkut! Kai te tiedättekin sen jo?"

Molemmat nauroivat.

"Olen iloinen saadessani", nauroi Tillman kuivasti.

Joshua katseli ympärilleen ja tuli lähemmäksi juomaveikkoaan.

"Ettekö tahtoisi kertoa minulle, mitä kaikkea olette saanut selville? Näen kyllä teidän tuskastuneesta katseestanne, ettette tahdo." Syntyi tauko. "Mutta", sanoi hän sitten, "ehkä minä saan antaa teille pienen uutisen – kapteeni Leslie on päästetty vapaalle jalalle."

Hän lausui tämän hieman teatterimaisesti, mutta vaikutus oli pettymys. Tillmanin heikko hymy oli syvästi halveksiva.

"Niin luulisin", sanoi hän. "Olisin hyvin ihmeissäni, ellei niin olisi."

Hän kuuli melua eteishallista, avasi oven ja katsoi.

"Morsiuspari lähtee", sanoi hän ja astui syrjään, niin että Beryl pääsi sisään.

Hän astui suoraa päätä Joshuan luo. "Mr Collie", sanoi hän hiljaa, "jos osoitan teille kirjeen Post-Courieriin, niin joutuuko se teidän käsiinne?"

Joshua hymyili.

"Kyllä. Kirjoittakaa päälle: 'Yksityisesti', niin silloin sitä ei avata kuin kaksi kertaa."

Beryl olisi sanonut jotakin, mutta Lew Friedman, joka oli pitänyt häntä silmällä hänen jutellessaan reportterin kanssa, astui huoneeseen.

"No, mr Collie", hän näytti itse nerokkuudelta, "enpä luule, että voimme antaa teille tämän enempää uutisia. Minulla ei ole mitään yllätyksellistä teille."

Joshua oli hyvin kärsivän näköinen.

"En huolisi, vaikka teillä olisikin", sanoi hän kiitoksen asemesta. "Me teemme itse yllätyksemme." Hän katsoi viekkaasti Lewiin. "Meillä ei ole ollutkaan kymmeneen vuoteen – ei sen illan jälkeen, kuin poliisi toimitti ratsian Leopard-klubissa, ja monet keski-ikäiset herrasmiehet saivat pötkiä pakoon keittiön portaita myöten."

Lewin kasvot olivat tutkimisen arvoiset, mutta samassa hän puhkesi nauruun.

"Hoh, hoh, teilläpä tuntuu olevan hyvä muisti, varsinkin mitä kasvoihin tulee. Olitteko te poliisin mukana?"

Joshua pudisti päätään.

"En, olin vähän hänen edellään. Läksin pois vähän ennenkuin minut tunnettiin – muistan, kuinka te menitte ohitseni keittiön portaissa."

Lew pudisti päätään.

"Ne olivat päiviä, ne, eikö totta? Ja Leopard-klubi sitten? Merkillistä – puhelimme juuri tänä iltana tuon – mr Suttonin kanssa siitä. Hän on yhä vielä jäsen. Hän kertoi, että klubi menestyy yhä hyvin."

Beryl oli lähtenyt. Jollakin merkillisellä tavalla oli Tillmankin hävinnyt huoneesta, ja he olivat kahdenkesken.

"Niin, se menee yhä vain hyvin", sanoi mr Collie. "Nyt sinne on kuulemma laitettu uudet keittiön portaatkin, niin että pääsee karkuun vaikka neljä rinnakkain."

He menivät eteiseen etsimään Frank Suttonia, jonka piti olla siellä odottamassa. Eteishallin taustalla häämötti Millie Trentin varjokuva. Sutton katsoi vihaisesti sanomalehtimieheen.

"Ette suinkaan te anna lehdille mitään tietoja, Lew, vai kuinka", kysyi hän tältä nopeasti. "Tarkoitan vihkiäisiä." Ja Collielle hän sanoi: "Mitä te aiotte kirjoittaa näistä vihkiäisistä?"

"En mitään", vastasi Joshua kuivasti. "Voitte kenties saada pienen pätkän Wimbledonin Uutisiin, mutta suurta lehteä Lontoon sydämessä, E.C.4. – huomatkaa – eivät pienet onnelliset vihkiäiset liikuta – paitsi maksua vastaan – ilmoituksena. Vihkiäiset Wimbledonissa eivät ole mitään uutta, mutta välttämättömiä kuin sade."

Joshua Collien ajatukset keskeytti muudan yllätys, Palvelija ilmestyi oviaukkoon.

"Jaa", kysyi Friedman häneltä.

"Eräs henkilö tahtoo tavata teitä – herra kapteeni Leslie."

Syntyi kuolemanhiljaisuus. Collien silmät olivat iskeytyneet Suttoniin, ja hän näki, miten nuori aviomies suorastaan muuttui.

"Pyytäkää sisään", sanoi Lew Friedman kolkolla äänellä.

XX.

"Mitä –", alkoi Frank puhua, mutta toinen vaimensi hänet kädenliikkeellä.

"Pyytäkää sisään! Ja ehkä te tahdotte poistua, Collie?"

Mr Collie lähti vastustelematta. Syntyi jälleen pitkä tauko, jonka aikana John Leslie astui hitaasti sisään. Hän katsoi miehestä toiseen.

"Jaha", sanoi Lew Friedman.

"Tahdon tavata Suttonin!" Leslien ääni oli kylmä ja uhkaava.

"Jaha, voitte kyllä tavata hänet", vastasi Friedman äänekkäästi. "Päästin teidät sisään, Leslie, sen vuoksi, että luotan teihin. Mutta ei mitään kohtauksia. Siinä tapauksessa minä sekaannun asiaan."

"Kuinka hyvä ystävä te olettekaan, Friedman. Olen muistaakseni sanonut teille jo, että muutin kokonaan käsitykseni juutalaisista sen jälkeen kuin olin tavannut teidät."

Friedman nyökkäsi lyhyesti.

"Olkoon menneeksi – mutta ei mitään näytelmiä. Olettepa te onnen poika, kun olette tänä iltana vapaa. Laki on viime aikoina hieman muuttunut?"

Leslie katsoi tiukasti Suttoniin.

"Kyllä se on ennallaan – pakkotyötä varastetun tavaran ostajille ja vaikeata elämää ilmiantajille."

Friedman oli hyvin varuillaan. Hänen ainoana tarkoituksenaan oli ehkäistä kaikki yhteenotto.

"Luulin, että poliisi pitäisi ilmiantajista", koetti hän laskea leikkiä.

Leslie myönsi.

"Kyllä, jonkin aikaa. Poliisi käyttää häntä hyväkseen, käyttää taas ja käyttää vielä kerran. Mutta sitten eräänä päivänä hän sanoo: 'Nyt olemme saaneet puristetuksi ulos kaiken, mihin tämä naapuri pystyy – mene ja telje hänet koppiin'. Niin on asia, jos tahdotte tietää."

"Mutta kuulkaahan nyt minua, Leslie", sanoi Lew. "Tahtoisin tehdä jotakin hyväksenne. Onko tuhannesta punnasta mitään hyötyä teille?"

Nyt vasta rupesi Sutton puhumaan.

"En kanna kaunaa, Leslie", aloitti hän, mutta toimitusjohtaja keskeytti hänet.

"Oletteko te tuhlannut jo kaikki, mitä?"

Hän kääntyi verkkaan Friedmanin puoleen.

"Minä ehdotan teille vuorostani jotakin. Jos teillä sattuu olemaan jäljellä muutamia vaivaisia tuhansia, niin antakaa ne Suttonille. Valmistakaa hänelle tilaisuus hävitä nopeasti tästä maasta. Huomisaamuna lähtee laiva Kanadaan – hän ehtii vielä junaan."

Lew Friedman huoahti raskaasti.

"Ettehän vain tulle tunteelliseksi, mitä?"

Leslie nosti sormensa ja osoitti Suttonia, joka istui paikallaan kasvot aivan kalpeina.

"Tiedättekö, minkälaisen vävypojan te saatte? Saatte Ilmiantajan – Lontoon suurimman kauhun."

Friedman pudisti päätään ja hymyili.

"Roiston, joka on toimittanut enemmän konnia telkien taakse kuin yksikään poliisikonstaapeli. Voitte olla onnellinen päästessänne leikistä ehjin nahoin."

"Tekikö hän teistäkin rangaistusvangin", kysyi Friedman.

"Minä tein sen itse itsestäni", vastasi toinen silmää räpäyttämättä. "Otan kaiken kunnian itselleni."

"Kuulkaahan, Leslie." Lew Friedman koetti jatkuvasti tyynnyttää uhkaavaa myrskyä. "En tahdo riidellä kanssanne. Te olette vihainen Suttonille aivan toisesta syystä. Jättäkäämme nimet. Ymmärrän hyvin tunteenne. Mutta huollettavakseni on joutunut erään ihmisen onni."

"Pitäkää huolta siitä sitten", vastasi Leslie nopeasti. "Mutta jos te, Sutton, menette naimisiin Beryl Stedmanin kanssa –, niin vannon kautta taivaitten, että tapan teidät."

Hän siirtyi lähemmäksi Frankia, mutta Friedman asettui heidän väliinsä.

"Tehän olette aivan mieletön", sanoi hän pidätetyllä raivolla. "Teillä ei ole minkäänlaista käsitystä sopivaisuudesta. Teidän pitäisi hieman ajatella ja varoa. Olen sävyisä mies, mutta te menette kaikkien rajojen ulkopuolelle, Leslie. On kai minullakin jotakin sanomista tässä asiassa, vai mitä?"

Hän näki ensikerran John Leslien raivon vallassa. Miehen kasvot olivat verettömät ja täynnä jännitystä.

"Antakaa Suttonin puhua – onhan hänelläkin kieli. Pitääkö teidän paimentaa häntä koko aika", vaati hän päättävästi.

Sutton nauroi, mutta hänen naurunsa kaikui luonnottomalta.

"Älkää huolehtiko minusta, voin itse pitää huolen itsestäni."

"Todellakin?" kysyi vastustaja ivallisesti. "Olette pitänyt huolta itsestänne siitä saakka kuin aloititte petosliikkeenne. Ja te piditte huolta itsestänne silloinkin, kun uhrasitte minut samalla tavoin kuin aikaisemmatkin toimitusjohtajanne."

"Olette saastainen valehtelija", kähisi Sutton.

Lew Friedman pudisti avuttomana päätään.

"Pankaa yllenne, Leslie, ja korjatkaa pian luunne täältä."

"Petosliike väärennettyine kirjanpitoineen", syytti Leslie edelleen. "Kaikki, mitä olette tehnyt, olette tehnyt pienessä autossanne ja Leopard-klubissa!"

Hän näki Friedmanin menevän.

"Siellä te olette tavannut epäilyttävät tuttavanne ja ostanut kaikki korunne – minä varoitan teitä, Sutton."

Lew kuuli ääntä yläkerrasta, kiirehti sinne ja avasi oven. Sitten hän tuli takaisin.

"Nyt riittää", vaati hän. "Ei sanaakaan enää!"

Mutta Leslie ei ollut vielä lopettanut.

"Jättäkää mielestänne kaikki avioliittoaikeet, Sutton. Istuutukaa vanhalle oksallenne."

Friedmanin käsi laskeutui hänen olalleen, ja hän puhui pyytävällä äänellä.

"Lähtekää täältä ja menkää puutarhan kautta, Leslie – totelkaa minua. Talon nurkalla on portti, jota palvelijat käyttävät." John pysähtyi epäröimään. "Pyydän teiltä sitä palvelusta."

"Olkoon menneeksi", suostuikin toinen. "Miss Stedman tulee varmaan myöskin, luulisin?"

Hän meni korkean ranskalaisen ikkunan luo, avasi sen ja jäi seisomaan.

"Ette tiedä, mitä teen teidän hyväksenne, Sutton", sanoi hän ja oli seuraavassa hetkessä kadonnut pimeyteen.

Sutton hengitti raskaasti. Kun hän aikoi astua ikkunaa kohti, tarttui Friedman häntä käsivarteen ja pidätti häntä.

"Riittää jo", murisi hän vihaisena. "Kun hän oli täällä, oli syytä raivota. Mutta pankaa nyt naamanne entiseen vireeseen."

"Kuulitteko – kuulitteko mitä hän sanoi", huohotti Frank Sutton. "Syytti minua. Hyvä luoja, mikä sammumaton viha..."

Lew puristi hänen käsivarttaan niin, että teki kipeätä. Tällä välin oli Beryl tullut huoneeseen. Hän oli ottanut mukaansa jokapäiväisen laukkunsa, pani sen pöydälle ja istuutui sen ääreen. Sitten hän veti auki pöytälaatikon ja etsi nähtävästi vanhoja papereita ja kirjeitä hävittääkseen ne. Hän oli jo matkapuvussa, ja hänessä oli jotakin, mikä sai juutalaisen sydämen sykkimään. Hän ei ollut nähnyt koskaan niin selvästi kirjoitettua murhenäytelmää.

"Voinko auttaa sinua jotenkin, kultaseni?" kysyi Frank arasti.

Nainen pudisti päätään.

"Et, teen mielelläni tämän itse, ellet pane pahaksi."

Hän ei ollut siis kuullut Leslien ääntä. Lew huokasi helpotuksesta. Hän oli sittenkin säästynyt siltä järkytykseltä.

"Sinulla on vielä aikaa kuinka paljon tahansa, Beryl", jatkoi hän keskustelua. "Sinun ei tarvitse lähteä täältä ainakaan ennen kahta tuntia."

Hän nyökäytti päätään, otti arkin paperia ja jäi odottamaan. Sutton sai merkin pysytellä loitompana.

"Etkö voi jättää tuota, Beryl?" kysyi Frank, ja hänen äänessään tuntui selvästi hänen sisäinen levottomuutensa. Hän ei tietänyt mitä tehdä ja oli hyvin kärsimätön. Vaikka hän kuinka koetti, ei hän saanut takaisin entistä lempeätä äänensävyään.

"Tule jo!" Lew tarttui häntä käsipuolesta. "Menkäämme ja heittäkäämme Tillman ulos ja pitäkäämme talo jälleen itsellämme, ilman konttoriapulaisia ja sanomalehtimiehiä."

"Minun mielestäni Berylin pitäisi kuitenkin saada tietää...", aloitti Sutton.

Hän ei ollut enää oma itsensä. Hän tarvitsi tukea siltä varalta, että Beryl saisi tietää Leslien käyneen talossa.

"Lopettakaa jo", sanoi Lew vihaisena. "Mitä te oikein puhelette, mieletön mies?"

Ennenkuin Frank Sutton kykeni aukaisemaan suutaan, hänet työnnettiin ulos huoneesta, ovi suljettiin, ja tyttö jäi yksin huoneeseen.

Tyttö katseli ihmetyksissään heidän jälkeensä.

Mitä hänen olisi pitänyt saada tietää? Hän kastoi kynänsä musteeseen kohauttaen epätoivoisesti siroja olkapäitään. Hän yritti kirjoittaa jo kuudetta kertaa, ja hänen täytyi viimeinkin päästä alkuun. Hänen sydämensä pohjalla liikkui selvänä virtana kiitollisuus niitä voimia kohtaan, jotka olivat toimittaneet hänen rakastamansa miehen jälleen vapaaksi. Tämä tunne täytti hänet kokonaan.

Hän kirjoitti muutaman rivin ja pysähtyi lukemaan niitä. Luettuaan hän sai kovan halun repiä sen, mitä oli kirjoittanut, mutta voitti kiusauksen. Hän oli kirjoittanut vain pari sanaa, kun kuuli ranskalaisen ikkunan aukenevan. Hän nosti pelästyneenä päätään.

Beryl ei voinut uskoa silmiään. Hän nousi, katsoa tuijotti hetken eteensä ja käsitti, että seisoi John Leslien edessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli nyyhkyttäen miehen sylissä. Tämä puristi lujasti hentoa olentoa sylissään ja kuiskasi hänen korvaansa kuumia sanoja.

"Oh, rakas, rakas", nyyhkytti tyttö. "Päästivätkö ne sinut todellakin lähtemään?"

Mies katsahti ovelle: ulkopuolelta hallista ei kuulunut ääntäkään.

"Päästivät. Eivät olleet aivan varmat siitä, että olin syyllinen."

"Olen ollut niin levoton, niin onneton. Olin juuri kirjoittamassa sinulle ja lähettämässä kirjeen mr Collielle sinulle toimitettavaksi."

Hän piti yhä silmällä ovea.

"Onko luultavaa, että joku tulee tänne", kysyi Leslie.

Nainen kielsi.

"Ei kukaan. He menivät biljardihuoneeseen."

Hän irroittautui hellävaroin miehen syleilystä, meni ovelle, avasi sen ja kuunteli. Hänen korvansa erottivat biljardipallojen äänen. Hän sulki oven huolellisesti. Ovessa oli pieni salpa. Hetkeäkään epäröimättä tarttui tyttö siihen ja sulki senkin.

"Miss Trent on täällä, mutta on kirjastohuoneessa. Oh, John, et tiedä, kuinka onnelliseksi teit minut."

Hän piti tyttöä käsistä katsellen häntä käsivarsien ulottuvilla.

Tyttö nyökkäsi päätään.

"Nähdä sinut – vapaana!" Hän hymyili onnellisena ja virkkoi: "Olet peloittava luonne. Kuinka sinä voit, John? Se teki minuun järkyttävän vaikutuksen."

Hän tarttui tyttöä hartioihin ja katsoi kuin nälkäinen hänen silmiinsä.

"Minunlaiseni mies saa olla milloin mitäkin", vastasi hän selitykseksi. "Beryl, minulla on sinulle vähän asiaa."

Tyttö tiesi, mitä tuo 'vähä asia' oli. Hän koetti vapautua otteesta, mutta Leslie piti lujasti häntä olkapäistä.

"Ei, ei, älä sano mitään, ole hyvä, älä sano!"

"Minun täytyy – olen sanonut sen jo kerran. Sinä tiedät, minä minä rakastan sinua. En voi luopua sinusta taistelutta, sinä tiedät sen myöskin."

"Et voikaan", vastasi tyttö hiljaa.

"Minun täytyy", vakuutti mies. "Tulisin hulluksi, ellen saisi sanotuksi sitä sinulle. Beryl, tee mitä tahansa, mene naimisiin kenen kanssa tahansa, mutta tuon miehen kanssa sinä et voi mennä vihille."

Hän luki naisen epätoivon hänen kasvoiltaan ja tunsi, miten hänen sydämensä löi. Ennenkuin nainen ehti vastata sanaakaan, oli Leslie arvannut vastauksen.

"Olen jo naimisissa", sanoi hän tuskin kuuluvasti kuiskaamalla, ja hänen kätensä valahtivat alas.

XXI.

"Jo naimisissa", sai mies äännetyksi. "Lasket leikkiä?"

Mutta tyttö pudisti päätään.

"Naimisissa – mistä lähtien?"

Hän virkkoi:

"Meillä oli erikoislupa. Sen piti tapahtua oikeastaan vasta huomenna, mutta Lew tahtoi saada kaikki pois tieltä, sillä – sinähän tiedät, mitä tänä aamuna tapahtui, John? Hän tietää – hän arvaa minun tunteeni sinua kohtaan."

Naimisissa! Hänen astuessaan ovea kohti välähti hänen silmissään murha, mutta nainen juoksi hänen jälkeensä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

"Älä tee sitä, mitä aiot! Mitä aiot tehdä?"

"Aion selvittää välini Frank Suttonin kanssa", vastasi mies hampaidensa välistä.

"Et saa! Jack, sinä et voi tehdä sitä, ethän?"

Hän kietoi epätoivoisena kätensä miehen kaulaan.

"Jumalan tähden, älä tee sitä! Se on oleva sinulle yhtä onnetonta kuin minullekin – Eikö sinulla ole tuntoa? Etkö käsitä, mitä se merkitsisi minulle? Vasta nyt olen herännyt – tunnen sinut ja luulin, että sinä ja kaikki tämä oli vain pieni hauska välikohtaus, mutta nyt tiedän – tiedän."

Hän itki hiljaa hänen rintaansa vastaan, ja Leslien rinnassa kuoli kaikki raivo ja viha. Hän oli tahtonut säästää Berylin tältä, kertoi hän – hän oli julma. Äkkiä lakkasi Beryl itkemästä ja työnsi Leslien luotaan.

"Rakastan sinua, se on totta", aloitti hän hiljaa ja verkkaan. "Ei kannata olla tyhmä, enkä minä vaadi mitään. Mutta jos – tekisin mitä aion, olisi se setä Lewin kuolema. Nyt saan luvan kestää kaiken."

Leslie pudisti hiljaa päätään.

"Rakas ystävä, älä menetä mielenmalttiasi. Me saamme – kaikki kestää sen. Milloin lähdet matkalle?"

Beryl pyyhki silmiään pienellä nenäliinalla.

"Muistaakseni kello kymmenen, King's Crossin asemalta", kertoi hän avomielisesti. "Ethän sinä vain tee tai kerro mitään, Jack?"

"Kello kymmenen, sanoit sinä."

"Ethän vain tee mitään, mikä tuottaa tuhoa sinulle ja minulle, ethän, Jack? Miks'et vastaa?"

Hänen ajatuksensa olivat muualla, ja hän oli kuin puoliunessa.

"Naimisissa sinun kanssasi – tuo konna! Ellei hän olisi sitä tehnyt, olisi hän säästynyt joltakin."

Leslien ulkomuoto peloitti Beryliä. Tyttö kuuli nopeiden askelien menevän portaita alakertaan.

"Mene puutarhaan, joku tulee – nopeasti, ole hyvä!"

Tyttö nosti kasvonsa ja suuteli miestä. Tämän laskeutuessa alas ranskalaisen ikkunan kaidepuulta meni Beryl ovelle, avasi äänettömästi salvan ja meni sitten takaisin kirjoituspöydän ääreen. Hän oli ehtinyt tuskin istuutua, kun Millie Trent astui sisään. Hänellä oli kainalossaan iso asiapaperisalkku, ja hän näytti siltä, kuin olisi ollut juuri lähdössä ulos: hänellä oli hattu päässä ja pitkä sadetakki yllä. Berylin nähdessään hän hämmästyi.

"Kas vain, en tietänyt teidän olevan täällä, neiti – rouva Sutton! Hämmästyinpä aika tavalla", puhui hän hieman hämääntyneenä.

"Tahdoitteko tavata mr Suttonia?"

Millie myönsi, ja Berylistä tuntui, kuin Trent jostakin syystä ei olisi voinut hallita ääntään.

"Olen koko iltapäivän koettanut tavata häntä."

Trentin ääni oli terävä ja outo. Berylillä ei ollut aavistustakaan, että nainen hänen edessään oli puolihullu vihasta.

"Koettipa häntä tavata milloin vain, menee hän aina biljardihuoneeseen. Ja silloin on toivotonta. Ettekö tahtoisi ilmoittaa hänelle, että minä haluaisin tavata hänet, miss... mrs Sutton."

Beryl nousi tuoliltaan.

"Kyllä, pyydän häntä mielelläni."

"Kiitoksia hyvin paljon." Äänettömyys. "Luulen, että minun pitää sanoa teitä 'armolliseksi rouvaksi'."

Beryl puri huultaan.

"Niin arvelen – rouvaksi joka tapauksessa."

Trent kuuli Berylin kutsuvan Frankia nimeltä, huutavan jotakin biljardihuoneeseen. Pannen salkkunsa kirjoituspöydälle hän istuutui Berylin tyhjäksi jättämälle paikalle ja tarkasti hapan ilme kasvoillaan niitä kolmea, neljää riviä, jotka Beryl oli kirjoittanut.

Tämä kutsu nähtävästi vaikutti jo. Frank Sutton tuli nopeasti ja sulki oven jäljessään.

"Oletteko nähnyt tämän?" Trent näytti hänelle kirjettä.

Frank otti ja luki:

    "Rakas Jackini.

    En tule näkemään sinua enää, mutta tahdon sanoa sinulle,
    että en tule koskaan unohtamaan..."

"Rakas Jackini? Se on Leslie, luulisin."

"Hän tulee kuitenkin näkemään hänet", sanoi Trent häjynilkisesti.

Ilmassa oli sähköä. Frank tunsi sen ja kävi yhä hermostuneemmaksi.

"Missä ovat rahat", kysyi hän Trentiltä.

Tämä avasi salkkunsa ja otti sieltä esiin kolme nippua amerikkalaisia seteleitä.

"Tuhatkaksisataa dollaria", ilmoitti Trent. "Vähällä piti, ettei Friedmanin shekki jäänyt lunastamatta – tulin pankkiin neljännestuntia ennen kuin se suljettiin."

"Muun rahan sinä lähetit Roomaan, vai kuinka?"

Toinen myönsi.

"Sääli, ettet saanut myydyksi liikettäsi."

"Hyvin sääli, sääli todellakin."

Heidän puheensa oli aivan merkityksetöntä. He leikkivät sytytyslangalla. Räjähdys oli vielä tulossa.

"Missä auto tapaa minut", kysyi Trent viimein. Hän ei katsonutkaan Suttoniin ja hypisteli kädessään paperiveistä.

"Mitä? Ah, niin, autoko? Se tapaa sinut alimmaisen Regent Streetin kulmassa. Ota vain Havren laiva."

"Otan vain Havren laivan", toisti nainen koneellisesti. "Etkö sinä tule?"

"Tapaan sinut Southamptonissa. Tarvitsetko vähän tästä?" kysyi hän osoittaen yhtä setelinipuista. Hän veti siitä irti muutamia seteleitä ja pani ne pöydälle Trentin eteen. Tämä otti setelit ja työnsi ne käsilaukkuunsa.

"Sinä tulet myöhemmin, eikö niin?" Sitten hän sanoi ikäänkuin vapautuneena: "Empress lähtee matkalle nousuveden aikaan."

Sutton nousi.

"En käsitä, mitä tarkoitat?"

"Empress lähtee matkalle nousuveden aikaan – sinä petollinen koira." Hänen silmänsä säihkyivät raivosta. "Kuulkaahan – herra Ilmiantaja. Olen sietänyt aika tavalla sinua. Olen istunut vankilassa sinun takiasi. Olen auttanut sinua likaisessa ammatissasi ja olen ollut todistajana, kun sinä olet mennyt naimisiin viiden eri tytön kanssa – jotka olet jättänyt kirkon ovelle."

Mies nuoli kuivia huuliaan eikä saanut sanaakaan sanotuksi.

"Olen ollut sinun hommissasi, puolustamassa sinua ja ilmiantelemassa. Jok'ainoan ilmoituksen, jonka sinä poliisille olet tehnyt, olen minä kirjoittanut sinulle koneella. Olen kuljetellut sinun timanttejasi Pariisiin ja Antwerpeniin ja uhmannut elinkautista vankeutta sinun tähtesi."

"En ymmärrä, mihin oikein pyrit." Hänen äänensä vapisi. "Mikä sinun on, Millie?"

He eivät olleet huomanneet olentoa, joka oli ilmestynyt esiin pimeydestä ja seisoi nyt ikkunan varjossa. Se oli John Leslie. Hänen päänsä oli hieman riipuksissa, ja hän kuunteli heitä kamala irvistys kasvoillaan.

"Kerron sinulle, mitä tarkoitan." Millien ääni suorastaan sähisi. "Sinä lähetät minut Southamptoniin. Luuletko todellakin minun tarttuvan sellaiseen ansaan? Minne sinä itse menet? Et suinkaan Skotlantiin tyttösi kanssa – sinä viet hänet Kanadaan. Olet ostanut liput Jacksonin nimellä. Laivalle menevä juna lähtee Eustonin asemalta samaan aikaan kuin Skotlannin juna King's Crossin asemalta. Olen ollut sinun puolellasi, kun olet harjoittanut moniavioisuutta ja jättänyt tytöt kirkon eteiseen heidän isänsä antama maksuosoitus taskussasi, mutta tätä en tule sietämään."

"Vaiti!" kivahti Sutton. "Puhu hiljaa, sinä kirottu hullu! Sattuu joku vielä kuulemaan!"

"Saavat vielä kaikki kuulla tarpeekseen. Sinä et mene minnekään Kanadaan etkä Skotlantiin – muista se, mr Ilmiantaja. Minä olen sinun vaimosi – sinun ainoa laillinen vaimosi, ja sinä tulet minun kanssani Southamptoniin, tai menen hakemaan Tillmanin."

"Tillmanin?"

"Niin juuri!" Hän nauroi pirullisesti. "Et ehkä tiedä, kuka Tillman on, mutta minä arvaan."

Sutton vapisi kuin haavan lehti, ja hänen kasvonsa kävivät liidunvalkeiksi.

"Olet mieletön, Millie", haukkoi hän ilmaa. "Niin hävytöntä temppua et minulle kuitenkaan tee..."

"Tuletko siis kanssani?"

Sutton ajatteli yleensä nopeasti, Ilmiantaja, ja hänen aivonsa ponnistelivat ratkaisun keksimiseksi.

"Juna lähtee vasta kello kymmenen", sanoi hän viimein tärkeästi. "Puhukaamme tarkemmin asiasta. Mutta täällä me emme voi. Tule tunnin kuluttua Leopard-klubiin."

Hän näki, miten Trentin silmät epäilivät ja miten niihin syttyi kuin tulipalo hänen kuullessaan tuon nimen.

"Mieletön. Jos minua ei alkaisi kuulua, niin voithan sinä olla asemalla, etkö voikin. Sinulla on kaksi tuntia aikaa etsiä minua, jos en pitäisi lupaustani?"

"Sanon sinulle...", alkoi nainen puhua.

"Hallissa kuulevat", kuiskasi Sutton.

Ovi halliin oli raollaan, ja Sutton melkein juoksi sulkemaan sen. Palattuaan takaisin huomasi hän voittaneensa.

"Siis Leopard-klubissa tunnin kuluttua. Vannon sinulle, Millie, että tuomitset väärin minut. Minulla ei ole tarkoitus..."

"Olet valehtelija", puhui nainen jo rauhallisemmin, "mutta minä pidän varani. Ellet ole siellä tunnin kuluttua, niin odotan sinua Eustonin asemalla mukanani kaksi 'apulaista', jotka tavoittavat kyllä sinut ja riittävät todistamaan, niin että sinut voidaan lähettää vankilaan koko loppuiäksesi. Ja kaikki saavat tietää – John Leslie ja Lew Friedman ja..."

"Hsh, hiljaa!" Sutton avasi varovasti oven ja katsoi ulos. Hän melkein juoksi hallin läpi eteisovelle ja saattoi naisen ulos.

Suttonin auto sai jäädä odottamaan häntä perillä, lupasi Sutton Trentille.

"Pyydän anteeksi, mutta en voi tulla kaupunkiin", selitti hän itse. "Aja tällä Wimbledonin asemalle ja sieltä saat vuokra-auton. Millie, sinähän et sentään tarkoita kaikkea, mitä sanot? Sinä et lähetä vanhaa ystävääsi ja kumppaniasi vank..."

"Nautin sinun lähettämisestäsi sinne." Hän sähisi jokaisen sanan. "Ja tulet olemaan hyvilläsi vain, jos minun onnistuu."

"Mitä tarkoitat", kysyi toinen.

"Mitäkö tarkoitan?" Hän toi kasvonsa melkein kiinni Suttonin kasvoihin. "Sitä, että jos John Leslie ehtii ensinnä, olet helvetissä vielä tänä iltana."

XXII.

Mr Joshua Collie palasi toimistoonsa varhain illalla, ja Field melkein lensi hänen kaulaansa luullen Collien tuovan mukanaan tietoja, joilla voitaisiin rikastuttaa lehden seuraavaa painosta. Mutta tuntien Colliensa hänen olisi pitänyt myöskin tietää, ettei siitä tulisi mitään. Collie oli mies – sellaisia on Fleet Streetillä useampia –, joka rakasti uutiskokoelmaansa ja inhosi antaa sitä painoon. He pitävät siitä luopumista luopumisena rakkaimmasta salaisuudestaan.

Collie ei koskaan kirjoittanut riviäkään, ennenkuin aivan viime hetkessä, vaikka kaikki hänen taskunsa olivat täynnä ainehistoa, vanhoja asiakirjoja, muistiinpanoja ja muuta roskaa, joista ei saanut selvää kukaan muu kuin hän.

Kun mr Field oli ammentanut itsensä kuiviin, sanoi Joshua oraakkelimaisesti:

"Sanomalehtijuttu on kuin kuviotehtävä. Voidaan panna yhteen toisilleen vieraita osia ja voidaan asettaa nappulat oikeinkin, niin että kuvio tulee oikea. Mutta ennenkuin kaikki nappulat ovat paikoillaan..."

"En tahdo kuulla esitelmää uutisistanne", vastasi kiusaantunut toimitussihteeri. "Tahdon vain uutisia. Eikä niiden tarvitse olla edes oikein kirjoitettuja, meillä on toimituksessa mies sitä varten. Saatte kirjoittaa sellaista englantia kuin haluatte – se asia järjestyy. Me tahdomme teiltä vain uutisjutun juuret, toiset miehet laittavat niistä kyllä puolipalstasen."

Joshua vaikutti vaivaantuneelta ja sairaalta.

"Ei puolta palstaa, mr Field", vastasi Collie arvokkaasti, "vaan kolme palstaa. Aion kirjoittaa loppukappaleen Leopard-klubin historiaan."

"Sen inhoittavan roskapesänkö", kysyi Field.

"Ensinnäkin", vastasi Collie, "olette aivan oikeassa: tosiaankin roskapesä. Olen sen kunniajäsen. Mutta se on hyödyllinen roskapesä, ja minun juttuni on juuri sieltä peräisin. En tiedä, mitä tulee tapahtumaan – minulta on kielletty ennustamisen lahja, mutta ellei se ole jotakin 'suurta', niin syön hattuni."

Fieldin iso nenä liikahti.

"Minun täytyy välttämättömästi huomauttaa teille, mr Collie", virkkoi Field hieman tylysti, "että olkea syövät eläimet eivät ole suureksi hyödyksi hyvin johdettujen sanomalehtien toimituksissa. Hyväksyn anteeksipyyntönne, mutta minun täytyy saada juttu valmiiksi kello kymmeneen mennessä. Ellette voi kirjoittaa sitä, niin soittakaa. Ja ellette voisi soittaakaan, lähetän miehen luoksenne, menkää minne tahansa, ja voitte sanella hänelle. Megaphone..."

"Menköön helvettiin koko Megaphone", tiuskaisi Collie kylmäverisesti. Tavallisesti hän ei käyttänyt rumaa kieltä.

Mutta Joshualla oli muudan erinomainen avu, joka on ominainen kaikille hyville sanomalehtimiehille: hänellä oli hyvä nenä. Ja hän oli toistaiseksi tyytyväinen, sillä hän haistoi, että Megaphone, hänen suuri kilpailijansa, ei ollut ainakaan vielä päässyt jutun jäljille.

Post-Courierista lähdettyään hän meni ensityökseen Frank Suttonin konttoriin. Kuten tavallisesti tapasi hän sieltä nytkin kolme, neljä konttoriapulaista ylityössä – oli lisäksi tilivuoden päättymisen aika, niin ettei mikään ihmekään. Hän ei ollut yhtään ihmeissään kuullessaan ovenvartijalta, että paitsi paria, kolmea konttoriapulaista oli toimitusjohtajan apulainenkin työssä tiliosastolla.

"Kuulkaahan, mr Collie", kysyi ovenvartija häneltä, "mitä ne puhuvat Lesliestä? Kerrotaan, että hänet on pistetty kiinni – mutta hän oli tänä iltana täällä ja meni omaan huoneeseensa aivankuin ei mitään olisi tapahtunut."

Se oli uutinen Joshua Collielle.

"Kuinka kauan hän oli tässä rakennuksessa", kysyi Collie.

"Puolisen tuntia", kertoi johtajan apulainen. "Hän oli sanonut tulevansa vain noutamaan papereitaan."

"Onko joku muu käynyt täällä tänä iltana?"

Yöovenvartijalla oli oma päiväkirjansa, ja häneltä sai Collie kuulla, että Millie Trent oli tullut vähän kello kolmen jälkeen ja että Frank Suttonkin oli juuri käynyt ja myöskin lähtenyt.

"Sutton", oli Joshua todella hämmästynyt.

"Hän tuli vast'ikään ja lähti yksin tein", kertoi ovenvartija.

Collie nousi portaita ja meni valaistuun huoneeseen, missä apulaiset olivat työssä. Toimitusjohtajan apulainen ei tuntenut häntä ja oli hyvin vihainen, kunnes sai kuulla, mitkä olivat Joshuan suhteet sanomalehtimaailmaan. Toimitusjohtajan apulainen kertoi olevansa ylitöissä saadakseen mahdollisimman pian valmiiksi Bombayn haaraosaston tilit. Sutton Company lähetti varmaan paljon käytettyjä moottoripyöriä tuohon kaupunkiin, ja tänä iltana oli sen osaston johtajan apulainen saanut erikoiset ohjeet koota jok'ainoa kassassa oleva toiminimelle kuuluva penni, muuttaa ne käteiseksi ja pitää valmiina Frank Suttonia varten.

"Emme me ehdi valmiiksi ennen kahtatoista", valitti mies. "Jos Tillman olisi tehnyt työnsä, niin olisimme olleet valmiit jo kymmeneksi. Mutta se naapuripa tuli tänne vasta puoli tuntia sitten ja lähti pois saman tien niin kylmäverisesti, kuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä täällä."

"Onko Tillman vielä täällä", kysyi Collie vilkkaasti.

"Jos hän olisi täällä, olisi hän työssä", vastasi mies myrtyneenä. "Sanoin juuri mr Suttonille, että..."

"Miten eriskummallista", keskeytti Collie hänet painokkaasti, "että miehen täytyy hääpäivänäänkin puuhata ummehtuneessa liikkeessään."

Mr Suttonilla oli ollut päänsärkyä – selitti johtajan apulainen – hän oli hyvin herkkä sille – ja hänellä oli toimistossaan, omassa pöytälaatikossaan pieni lääkelipas ja siinä erikoisen tehokkaita päänkivistyspulvereita.

"Minun täytyy sanoa, että tänä iltana opin tuntemaan päällikköäni enemmän kuin koskaan ennen", tunnusti toimitusjohtajan apulainen. "Hän oli hyvin puheliaalla päällä. Te olette tullut varmaan saamaan tietoja Lesliestä?"

Itse asiassa ei Joshua ollut tullut missään määrätyssä tarkoituksessa, mutta hän hyväksyi valmiin selityksen. Hän tunnusti tällä haavaa olevansa kuitenkin hyvin huolissaan mr Suttonin päänsäryn johdosta. Hän ei sanonut voivansa kuvitella ikävämpää alkua kuherruskuukaudelle.

"En tietänyt mitään hänen päänkivistyksistään, ennenkuin hän nyt kertoi minulle", esitteli johtajan apulainen – ja siihen Collie juuri pyrki.

Johtajan apulainen kertoi Suttonista: hän oli aina ystävällinen ja kohtelias ja oikeudenmukainen palveluskunnalleen.

"Leslie oli raaka häneen verrattuna", jatkoi apulainen. "Liikkeen naisilla on oma – yhdistyksentapaisensa kukkien ostamiseksi hänen pöydälleen. He puuhaavat aina jotakin hänen huoneessaan – milloin laittavat kynänpyyhkimiä, milloin mitäkin."

Mr Collie ei ollut koskaan nähnyt Frank Suttonin toimihuonetta. Hän selitti johtajan apulaiselle, että katsaus pyhimpien pyhimpään oli hänelle välttämätön erään jutun kirjoittamiseksi.

"Näinä alinomaisten työriitaisuuksien aikana", sanoi hän, "ei maailma voi tuntea liian hyvin työnantajia, jotka kohtelevat alaisiaan inhimillisellä tavalla."

Esittipä hän lisäksi, että käynee välttämättömäksi saada lehteen valokuvakin huoneesta, joka oli sellainen harvinaisuus lajissaan.

"Etten minä vain joudu hirteen teidän takianne", pelkäsi johtajan apulainen ottaen avaimen taskustaan. Hän saattoi mr Collien pitkin pimeätä käytävää ja avasi sen päässä olevan oven.

Se oli sangen miellyttävä huone, jossa oli iso, hauska kirjoituspöytä. Suurimman osan lattiaa peitti sievä neliskulmainen matto, ja heti Suttonin pehmeäksi täytetyn kirjoituspöytätuolin takana oli hakasilla seinään kiinnitetty siromuotoinen mahonkikaappi. Joshua loi ylimalkaisen silmäyksen huoneeseen, tarkasteli kaunista takkaa, tunnusteli syviä, mukavia nojatuoleja, hypisteli samettiuutimia ja tarkasteli ikkunanruutujakin. Hajamielisyydessään hän koetti huoneen oveakin, mutta se osoittautui olevan lukossa.

"Älkää koetelko kaikkea, hyvä ystävä", pyysi johtajan apulainen.

"Erittäin siisti toimistohuone, ja kaikki niin puhdasta", mutisi Joshua. "Palatsi suorastaan."

Pöydällä ei ollut mitään, ja rypistettyä valkoista paperinpalasta lukuunottamatta ei paperikorissakaan ollut mitään. Mutta paperinpalasessa oli punainen sinetti – Collie huomasi murretun sinetin murusia ja päätteli, että Frank Sutton on varmaan avannut uuden pulverirasian ja heittänyt käärepaperin paperikoriin. Joshuan teki mieli tietää, mitä olivat niin hyvät päänkivistyspulverit.

"Miten näitä uutimia vedetään", kysyi hän.

Johtajan apulainen näytti; verhojen takana oli piilossa ollut silkkinyöri. Veti vain tästä – hän näytti kaikki – niin verhot peittivät koko ikkunan. Mutta ennenkuin hän ehti taas kiinnittää huomionsa vieraaseen, oli paperikorin sisällys livahtanut mr Collien päällystakin taskuun siellä ennestään olevan kaman seuraksi.

Hän jätti johtajan apulaisen huoneeseen ja lähti käytävää pitkin portaita kohti. Pian hän oli Leslien huoneen kohdalla, missä hän pysähtyi ja koetti ovea. Hänen suureksi hämmästyksekseen se oli auki. Mutta vielä suurempi oli hänen hämmästyksensä, kun hän kierrettyään valoa huomasi uunin olevan täynnä poltettua paperia, kassakaapin oven avoinna ja avaimen vielä reiässään.

"Herra paratkoon", sanoi Joshua.

Hän tuijotti kassakaappiin: se oli sananmukaisesti aivan tyhjä. Ei paperiarkkiakaan oltu jätetty jäljelle. Kaapin kolme hyllyä olivat putipuhtaat. Hän sulki miettiväisenä kassakaapin oven, kiersi sen lukkoon ja pani avaimen Leslien pöydälle. Ilmeisesti oli joku tehnyt kiireellistä poislähtöä ja hävittänyt kaikki jälkeensä – mitä?

Hän penkoi takan tuhkaa löytämättä mitään. Lopulta hänen silmänsä osuivat paperiliuskaan, puoliarkkiseen, jolle oli kirjoitettu jotakin koneella ja jonka suurin osa oli ehtinyt palaa. Hän voi kuitenkin lukea:

    "John Leslie, ent. rangaistusvanki – – – vankilas – – –
    on epäilyksenalainen syystä että timanttikoriste, kuuluva L
    – – – hänellä kassakaappi huoneessaan – – –"

Toinen arkki oli melkein samanlainen, mutta kummassakin oli konekirjoitusvirheitä. Hän kääri arkit huolellisesti kokoon ja pisti ne taskuunsa.

Tämä oli siis Ilmiantajan koti. Elford oli kerran näyttänyt hänelle Ilmiantajan tyypillisen ilmiannon, sellaisen, joita hän tavallisesti lähetteli Scotland Yardiin ja sen poliisipiirin komissaareille.

Collie katsahti kelloon: hänellä oli vielä aikaa syödä illallista – Joshua ei pitänyt kiireisestä syömisestä – ennenkuin aloitti kirjoittaa työlästä juttuaan, jonka loppua ei toistaiseksi vielä näkynyt. Mr Joshua Collie toivoi sydämestään, että asiat kehittyisivät nopeasti, sillä Megaphonen olemassaolo alkoi käydä hänen hermoilleen.

Empire Theatren takana on pieni, hauska ravintola, joka oli sanomalehtimiesten lempipaikka. Sinne Collie meni. Hän riisui päällystakkinsa, istuutui pöytään ja nautti edeltäkäsin mukavuudesta, joka häntä odotti.

Hän muisti mr Suttonin päänkivistyspulverit ja meni mikroskooppisen pieneen eteiseen noutamaan paperia, jonka hän oli jättänyt palttoonsa taskuun.

Hän löysi etsimänsä ja toi sen mukanaan pöydälleen.

Tutkittuaan paperia huomasi hän johtajan apulaisen erehtyneen – paperi ei viitannut pahvirasiaan, vaan pieneen pulloon. Paperissa oli painettuna lääkettä valmistaneen apteekin ja lääkkeen nimi. Alla oli varoitus: "Myrkkyä."

Joshua vihelsi, sillä lääkkeen nimitys oli hänelle tuttu, ja hän tiesi sen yhdeksi hirvittävimmistä myrkyistä, joita kemia ja lääketiede olivat keksineet. Se oli myrkkyä, jota eräät toivottomat rikollistyypit mielellään käyttivät ja jota sanottiin "uudeksi iskuksi" syystä, että sen vaikutus oli paljon äkillisempi kuin vanhempien myrkkyjen.

Joshuan noustessa pöydästä tarjoilija toi liemen.

"Jättäkää vain siihen", sanoi hän ja meni etsimään puhelinta.

Oli monta lääkäriä, jotka olisivat tehneet pitkänkin matkan voidakseen palvella Joshua Collieta. Ensimmäinen, jota hän kysyi, oli kaupungilla. Seuraava, jonka kanssa hän pääsi kosketuksiin, oli yksi kirkkaimpia tähtiä, jotka valaisivat Harley Streetin tunnettua lääkärikatua.

"Täällä puhuu Collie – Post-Courierista. Olisin vain tiedustellut teiltä, minkälainen vaikutus on tällä aineella?" Hän toisti lääkkeen nimen ja kuuli lääkärin toisessa päässä lankaa räjähtävän nauruun.

"Ohoh –! Oletteko paljastanut uuden rikoksen, Joshua Collie. Minkälainen vaikutusko? Se on aivan mautonta ja hajutonta. Jos otatte sitä teelusikallisen, niin ette tunne kerrassaan minkäänlaista vaikutusta, ennenkuin teette jonkin äkillisen liikkeen – nostatte kätenne pystyyn tai käännätte päätänne. Silloin sammutte aivankuin olisitte saanut rautakangen iskun päähänne ja vaivutte uneen moneksi tunniksi – ja olette hyvin onneton oman itsenne takia. Miksi tahdotte tietää?"

"Kirjoitan erästä juttua", valehteli Joshua. "Sen otsake tulee olemaan: 'Onko morsiamet myrkytettävä'."

XXIII.

Vierashuoneesta lähdettyään nousi Beryl Sutton portaita yläkertaan. Hänen aikomuksensa oli ensin mennä katsomaan huonettaan ja olla siellä siihen saakka, kunnes oli saanut hermonsa jälleen tasapainoon. Berylin päätä kivisti. Merkillinen heikkous sai jalat hänen allaan vapisemaan. Astuessaan huoneeseensa oli hän luullut kuulevansa ikäänkuin Lewin äänen kutsuvan häntä jostakin alhaalta, mutta hän ei vastannut tahallaan. Suljettuaan hiljaa oven oli hän aikeissa kiertää sen lukkoon, kun muudan ajatus heräsi hänessä. Hänellä oli aikaa enää enintään tunti – vain tunti enää yksinäisyyttä, kenties viimeinen, jota hän voi sanoa täysin omakseen.

Hänen makuuhuoneestaan johti ovi pieneen pukeutumishuoneeseen, josta hän oli tehnyt itselleen jonkinlaisen uskotun pesän. Se oli paljon epämukavampi kuin hänen oleiluhuoneensa, mutta sillä oli se verraton etu, että siellä sai olla yksin, aivan erillään muista.

Huoneessa oli pitkä, erinomainen leposohva, ja suljettuaan ensin oven ja lukittuaan sen sekä vedettyään lisäksi kankaalla päällystetyn sisäoven kiinni raukeni hän sohvan pehmeille pieluksille, työnsi päänsä syvälle niihin ja keskitti kaiken tahdonvoimansa kootakseen ajatuksensa.

John Leslie oli vapaa – ja hän naimisissa! Tunnin tai parin kuluttua olisi hän matkalla Skotlantiin Frank Suttoninsa kanssa... Hän oli nyt rouva Frank Sutton. Hän toisti sanoja tusinan kertaa koettaen totuttautua todellisuuteen. Mutta hänen ajatuksensa eivät ottaneet totellakseen. Hän oli naimisissa, vihitty, eikä kuitenkaan ollut. Ja jossakin vähän edempänä, pimeän puutarhan toisessa laidassa, oli odottamassa mies, jota hän rakasti, sydän yhtä tyhjänä ja murtuneena kuin hänenkin.

Hän koetti koota tarmonsa, nousta ja mennä ikkunaan katsomaan. Ehkäpä hän näkisi hänet. Mutta hän oli omituisen veltto. Hän ei voinut liikuttaakaan itseään. Kuolemanväsymys tuntui koko ruumiissa. Hän oli menettämäisillään muistinsa, ja hän menettikin sen yht'äkkiä vaipuen sikeään uneen.

Hän ei kuullut Lewin ääntäkään, kun tämä kutsui häntä makuuhuoneesta, eikä hän kuullut auton pyörien vikinää...

Vasta kun sade pieksi voimakkaasti ikkunoita, hän heräsi ja nousi äkkiä pystyyn. Huone oli pimeässä, niinkuin se oli ollut hänen tullessaankin – hänen oli täytynyt hapuilemalla löytää tie sohvallekin. Kuinka kauan hän oli nukkunut? Tuntui mahdottomalta, että hän oli nukkunut ollenkaan.

Hän nousi jäykkänä, koko ruumis vavisten kuin horkan kynsissä. Seiniä myöten hapuillen löysi hän sähkönappulan ja painoi: huoneen täytti pehmeä valaistus. Hänen pöydällään oli pieni ranskalainen kello. Sen viisarit osoittivat neljännestä vailla yksitoista.

Neljännestä vailla yksitoista. Ja hänen junansa oli lähtenyt King's Crossin asemalta kahtakymmentä yli kymmenen. Hän tempasi kellon, painoi sitä korvaansa vastaan ja kuunteli: se kävi. Sitten hän vilkaisi rannekelloaan: se näytti samaa. Mitä oli tapahtunut?

Hän meni makuuhuoneeseensa, kiersi valot palamaan, aukaisi oven ja astui kynnykselle. Hän kuuli lakeijan alhaalla puhuvan jotakin palvelijalle:

"... en ole nähnyt hänen menevän. Hänellä oli hattu päässä, kun näin hänet viimeksi... hän näytti kuin unissakävijältä. Ehkä herra luulee hänen lähteneen sen miehen jälkeen."

Berylin mielestä oli aika mennä alakertaan, kun hän kuuli hämmästyneen huudahduksen.

"Tekö se olette, neiti! Herran nimessä, olette säikähdyttänyt meidät kaikki pahanpäiväisesti, neiti!"

Hän meni puoleen väliin pimeitä portaita alas.

"Mitä on tapahtunut? Missä on mr Friedman?"

"En tiedä, neiti! Luulin hänen lähteneen ulos teidän jälkeenne." Palvelija oli hyvin säikähdyksissä.

"Ehkä herra luulee hänen lähteneen sen miehen jälkeen", toisti hän itselleen – kuka oli mies, jota tarkoitettiin, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

"Luuliko mr Friedman minun lähteneen ulos? Onko hän soittanut?"

"Ei, neiti."

Isoisän kello uuninreunustalla löi kolme neljännestä.

"Onko se neljännestä vailla yksitoista?"

"Kyllä, neiti. Teidän matkatavaranne lähetettiin asemalle jo tunteja sitten."

Lakeija oli utelias kuulemaan ensikäden tietoja, mutta Beryl ei halunnut tyydyttää hänen tiedonhaluaan.

"En tietänyt mitä muutakaan tehdä teidän matkatavaroillenne, neiti."

Kaksi hänen matkalaukkuaan oli eteisessä, hihnoilla köytettynä odottamassa, sen hän huomasi. Hän seisoi toinen käsivarsi kaiteeseen nojaten ja katseli matkalaukkujaan.

"Onko mr Sutton tullut takaisin?"

"Ei, ei – rouva." Palvelija muisti muuttuneen olotilan.

"Mr...", – tässä hän hämääntyi, – "entä mr Leslie sitten?"

"Ei, neiti, ei hänkään ole tullut. Oikeastaan täällä ei ole ketään muita kuin me palvelijat." Äänettömyys "Soitanko auton, neiti?"

"Mitä varten?"

Mutta lakeijan kysymyksellä oli ilmeisesti perustansa. Berylin paikka oli miehensä rinnalla – niin kuluneelta kuin se kuulostikin. Hän oli kuullut samanlaisia lauseita eräässä näytelmässä, jolla oli ollut verraten huono menestys ja jonka ensi-illassa hän ja Lew olivat olleet.

"Kyllä sentään, olkaa hyvä", pyysi hän sitten kömpelösti. "Ehkä sittenkin otan taksametrin. Ovatko autot lähteneet?"

"Ovat, neiti, täällä ei ole enää muita autoja kuin teidän pieni kahdenhengen vaununne."

Ilmeisesti hänelle oli tehty mahdottomaksi käyttää sitä. Nainen, joka matkustaa Skotlantiin kuherruskuukautta viettämään, ei varmaankaan ilkeisi ajaa King's Crossin asemalle pienessä kahden hengen istuttavassa. Mutta palvelijan suureksi hämmästykseksi Beryl tarttui juuri tähän mahdollisuuteen.

"Hyvä", sanoi hän innostuen. "Tahdotteko laittaa sen valmiiksi ja ajaa ulos."

Lakeija ajoi moottoripyörää ja tunsi hieman moottoreita. Kymmenessä minuutissa hän oli ajanut pienen vaunun pääportaiden eteen.

"Nostin ylös kuomun ja sivusuojuksen, neiti – rouva", selitti mies. "Sataa suorastaan kissoja ja koiria. Teidän sijassanne ottaisin jotakin lämmintä ylleni."

Hän hymyili miehen esitykselle.

"Pidätte minusta hyvää huolta, Robert", kiitti Beryl. Hänen äänestään soi melkein tarttuva ilo, vaikka oli vaikea selittää hänen onnensa syytä. Tai ehkä ei kuitenkaan niin vaikea, jos ajatteli vain rehellisesti. Hän oli onnellinen sen vuoksi, että oli myöhästynyt Skotlannin junasta. Tapahtukoon mitä tahansa, matka joka tapauksessa lykkäytyisi – huomiseen, luultavasti.

"Jos mr Friedman soittaa ja kysyy minua, on teidän sanottava hänelle, että olen mennyt pukuhuoneeseeni nukkumaan ja että valitan kovasti; mr Suttonille voitte sanoa samoin. Ja, Robert, sanokaa mr Friedmanille, että aion lähteä Lontooseen..."

Tässä hän pysähtyi. Miksi hän aikoi Lontooseen? Hänen täytyi olla rehellinen toki itselleen. Hän oli menossa Leslien luo, etsimään häntä. Ja mitä sen jälkeen tapahtuisi – sitä hän ei tietänyt eikä välittänytkään tietää. Hän tahtoi olla vain jossakin, mistä Frank Sutton ei voisi häntä löytää. Hän ei tahtonut enää loukata Lewiä. Hän oli mukavan itsekäs. Koko maapallo kiersi tällä hetkellä hänen onnensa kehää, palveli hänen tunteitaan.

Tavallaan olen minä vielä nukuksissa, ajatteli hän noustessaan autoon ja lähtiessään liikkeelle pitkin Lontoon tietä. Mutta ajaminen sateessa ja kylmässäkään ei voinut herättää häntä velvollisuudentunnon kylmään inhoittavuuteen. Hän tunsi olevansa velvollinen vain itseään kohtaan. Tähän hänen kuumeentapaiseen kevytmielisyyteensä sekaantui tietoisuus arvoituksesta, joka yhä oli ratkaisematta. Lew ja velvollisuus olivat menneet yli laidan. Frank oli vähäpätöinen tekijä – tai tulisi olemaan, jos hän vain voisi tehdä päätöksensä tunteidensa mukaan.

Jos hän vihasi Frankia, oli hänen menettelynsä oikea. Jos hän taas piti hänestä niin paljon, että voi jakaa hänen kohtalonsa, ei hän uskaltaisi ajatella häntä. Mutta hän ei vihannut eikä rakastanut häntä. Hän tunsi samalla tavalla kuin Tillman – Collie – ja tusina muita ihmisiä, jotka hän saattoi muistaa. Frank oli mielenkiintoinen mies, johon hän tosin oli kiintynyt siteillä, mutta sellaisilla, jotka voi katkaista ilman mitään kipua.

Näissä ajatuksissa saapui Beryl Sutton Lontooseen.

Hänen autonsa pysähtyi synkännäköisen talon edustalle Bloomsburyssa, missä Lesliellä oli asuntonsa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hän aikoisi tehdä. Mikä hänen vierailustaan olisi seurauksena, sitä hän ei ajatellut eikä välittänytkään ajatella. Sitä mukaa kuin hän lähestyi Lontoota, elpyi hänen mielialansa jostakin käsittämättömästä syystä. Hänellä oli rahaa, ja jos tarvis vaati, hän jäi hotelliin yöksi. Mutta yhden päätöksen hän oli tehnyt, ja se oli se, ettei hän palaisi Wimbledoniin eikä Frank Suttonin luo.

Bloomsburyn täysihoitolassa oli viinuri, joka samalla oli sen osaomistaja. Tämä pudisti päätään, kun Beryl esitti hänelle kysymyksensä.

"Kapteeni Leslie käy meillä hyvin harvoin, paitsi joskus nukkumassa yönsä", ilmoitti mies Berylin suureksi kummastukseksi. "En ole nähnyt häntä sitten viime keskiviikon."

"Eikö hän ollut täällä viime yötä", tiedusteli Beryl.

"Ei kahteen, kolmeen yöhön, neiti."

"Mutta mitä teette hänen kirjeilleen, jos niitä tulee?"

"Niitä ei tulekaan", naurahti viinuri epämääräisesti.

Hän kuuli kummastuen tiedon. Hän oli odottanut tapaavansa Leslien eikä ollut epäillytkään, ettei saavuttaisi tätä tärkeintä tarkoitusperäänsä.

"Hän on toimessa Sutton & Co:lla. Voin antaa teille osoitteen."

"Kiitän, tiedän sen", vastasi Beryl kiireisesti. "Ehkä hän on mennyt sinne."

Ja vaikka se tuntui kovin vähän luultavalta, ei hän voinut tehdä muutakaan kuin koettaa. Kun Beryl saapui Suttonin konttoriin, ei ovenvartija voinut kertoa hänelle muuta kuin mitä hän oli jo kertonut "eräälle sanomalehtimiehelle."

"Mr Collielleko?" kysyi Beryl nopeasti.

Colliehan oli henkilö, joka voi auttaa häntä, ja hän ihmetteli, ettei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi Collieta. Mutta Beryl ei mennyt konttoriin, vaan käänsi autonsa syrjäkadulle, Cityn puolelle, ja kymmentä minuuttia myöhemmin haastatteli Field jo häntä Post-Courierin odotushuoneessa.

"Miss Stedman?" kysyi Field, kun Beryl astui sisään. "Ette suinkaan te ole se neiti, joka piti vihittämän tänään?"

"Kyllä, kyllä minä olen se", myönsi hän hieman allapäin, "vaikka en ole vielä oikein tottunut uuteen nimeeni."

"Luulen, että Collie on jossakin kaupungilla", arveli Field varovaisesti. Hän oli mies, jonka silmä huomasi kyllä kauniin, vaikka hänen tukkansa oli vuosien mukana käynyt harmaaksi. Uutisosastojen päälliköt ovat joskus inhimillisiä. "En todellakaan tiedä, mistä voisitte hänet löytää, ellei ehkä..." Mutta hän pudisti epäillen päätään. "Hän on luultavasti eräässä klubissa, muuten hyvin huonomaineisessa paikassa, Leopard-klubissa, mutta en neuvoisi teitä menemään sinne, mrs Sutton. Minä soitan hänelle."

Hän meni soittamaan ja viipyi poissa viisi minuuttia.

"Hän ei ollut siellä", ilmoitti hän palattuaan, "mutta jos voitte pysytellä yhteydessä meidän kanssamme, niin luulemme pääsevämme hänen jäljilleen."

Hän oli pahassa välikädessä. Vain Collie merkitsi hänelle jotakin, vain hän voi johtaa hänet John Leslien luo. Ehkä Fieldkin sen tiesi, mutta hän pudisti vain päätään, kun Beryl kyseli häneltä.

"Ei, tiedän vain, mitä on lehdissä, nimittäin, että hänet on pidätetty tänään. Onko hän teidän ystäviänne, mrs Sutton?"

"Kyllä", vastasi kysytty hiljaa, "hyvä ystävä."

"Hänet päästettiin myöhemmin vapaaksi takuuta vastaan. Merkillistä. Barrabal tekee – mutta mistähän syystä Barrabal oikeastaan päästi hänet vapaaksi..."

Field muisti puhuvansa samalla kertaa paatuneesta rikollisesta ja Berylin ystävästä, mistä syystä hän koetti kääntää keskustelun muille urille joutuen vain yhä syvempään veteen.

"En ollenkaan ihmettelisi, jos tapaisitte kapteeni Leslien klubissa. Siinä on muutamia outoja jäseniä..."

Hän pysähtyi tässä ikäänkuin surkutellakseen, mutta nainen ei ajatellut mitään surkuteltavia henkilöitä. Mahdollisuus, että hän löytäisi Leslien klubista, sai hänen sydämensä rajusti sykkimään.

"Voinko jättää tänne autoni? Huomasin, että katuvierellä seisoi muitakin vaunuja ilman vartijaa."

Mr Field tiedusteli asiaa puhelimitse ja sai selville, että auton voi kyllä jättää. Beryl oli tehnyt päätöksensä. Jätettyään autonsa syrjäkadulle kahden sanomalehtiauton väliin hän suuntasi kulkunsa Fleet Streetille, sai sieltä vuokra-auton ja lähti liikkeelle.

"Leopard-klubiinko, neiti?" Autonkuljettajakin hämmästyi. "Kiitos."

"Tiedättekö, missä se on?"

"Kyllä, neiti, tiedän, missä se on ja mikä se on", jauhoi mies. "Selvä on, neiti."

Satoi niin, että Beryl oli autossakin aivan likomärkä, mutta hän tuskin huomasi sitä. Auto ajoi pitkin Kingswayta ja pysähtyi äkkiä erään kapean kadun suulle. Sateen sumentamasta autonikkunasta näki hän ihmisten juoksevan ja kuuli auton moottorin surinan läpi poliisipilliä voimakkaasti puhallettavan. Hänet valtasi epämääräinen kauhun ja pelon tunne. Hän työnsi auton oven auki ja hyppäsi kadulle.

"Odottakaa", huusi hän olkapäänsä yli autonajajalle ja syöksyi kapealle kadulle.

Missä Leopard-klubi oli, sitä hän ei tietänyt. Hän näki väkijoukon vain juoksevan ja aavisti, että jotakin kauheata oli tapahtunut. Katukäytävältä kaikuvan jalkojen töminän läpi kuuli hän poliisipillin terävän, hermoille käyvän kutsun.

Silloin joku tarttui häntä käsipuolesta ja käänsi hänet ympäri. Hän näki edessään Tillmanin luihut kasvot.

"Minne matkalla, neiti Stedman", kysyi hän töykeästi.

Beryl katsoi häneen raivostuneena.

"En tiedä. Jotakin on tapahtunut..." Hän sai tuskin vedetyksi henkeään.

"Jotakin on todellakin tapahtunut. Teidän olisi parasta poistua."

Ohi juoksi kaksi poliisia. Hän näki heidän sivuitseen pienen väkijoukon kerääntyneen erään talon oven eteen. Samassa alkoi joku kamalasti kirkua. Hän pisti sormet korviinsa päästäkseen kuulemasta tuota ääntä.

Tillman hellitti hetkeksi otteensa hänen käsivarrestaan, jolloin Beryl vaistonsa ajamana läksi juoksemaan ääntä kohti. Hän kuuli Tillmanin kutsuvan häntä takaisin, mutta ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän saavutti väkijoukon ja näki, kuinka poliisit saattoivat ulos talosta vastaantaistelevaa kirkuvaa naishenkilöä.

Se oli Millie Trent.

"Murha, murha", kirkui tämä. "Hän on kuollut. Leslie tappoi hänet..."

Beryl horjahti taaksepäin ja olisi kaatunut, mutta paikalle kiiruhtanut Tillman tarttui häneen lujalla otteella.

Kuollut? Frank Sutton kuollut! Hän tunsi vaistomaisesti, että hän, muutaman tunnin aviovaimo, oli jäänyt leskeksi. John Leslie oli pitänyt sanansa.

XXIV.

Leopard-klubi välähteli silloin tällöin poliisiuutisten joukossa, mutta viime aikoina oli eräänlainen kunnioituksen laine pessyt tuon epäilyttävän laitoksen. Vuoden päivät sitten oli siitä tullut suorastaan muotipaikka, jonne rohkeat nuoret herrasmiehet veivät arkoja, vapisevia naisiaan katsomaan Lontoon yöelämää. He tilasivat pöydän sieltä ja viettivät hupaisan yökauden tanssien Leopard-klubin orkesterin säestyksellä, joka käsitti saksofonin, viulun ja rummun.

Se sijaitsi, kuten usein sentapaiset klubit, ylimmässä kerroksessa Shaftesbury Avenuen varrella ja oli rekisteröity seura- ja aamiaisklubiksi. Ahdasta ruokasalia ja vielä ahtaampaa tanssilattiaa lukuunottamatta oli klubissa illallishuoneitakin, joissa klubin jäsenet voivat seurustella vieraineen muiden häiritsemättä.

Omistaja ja hovimestari mr William Anerley nimitti isointa viimeksimainituista "johtokunnan huoneeksi" ja ilmoitteli sekä klubin ilmoitustaululla että sanomalehdissä, että sitä vuokrataan yleisiä ja yksityisiä kokouksia varten. Mutta ei ole tietoa, että hänen tarjoukseensa olisi koskaan tartuttu.

Leopard-klubissa sattui useinkin omituisia tapauksia, mutta todella omituiset tapaukset, jotka parhaasta päästä huvittivat poliisia, olivat ankarasti kielletyt. Siellä ei voinut juoda laittomilla tunneilla eikä pelata ainakaan omistajan tieten sen suurempaa uhkapeliä kuin yhdenmiehen whistiä. Oli kuitenkin jokseenkin varmaa, että klubin jäsenet tulivat sinne "kengät taskussa" ja että siellä pelattiin vaarallisempaakin peliä kuin tavallista bridgeä, eikä ainoastaan jäsenten erikoisesti suosimassa kohtauspaikassa, "johtokunnan huoneessa", vaan pienemmissäkin huoneissa. Mutta William Anerley voi täydellä syyllä ja ylpeydellä huomauttaa, että esimerkiksi Joe Greel ja Harry Manx erotettiin klubista juuri sen vuoksi, että olivat kerran rikkoneet sääntöjä.

Erottamispäätöksen oli antanut klubin järjestystoimikunta, joka oli kaikin puolin oikein muodostettu. Mutta kun sillä oli omituiset säännöt kokoontua niin aikaisin aamuisin, että suurin osa jäseniä oli vielä vuoteessa, ja säännöt määräsivät, että toimikunta on päätösvaltainen, kun kaksi sen jäsenistä on läsnä, johtivat Leopard-klubin asioita yksinomaan mr Anerley ja hänen tyhmänsekainen poikansa Jim, joka ollessaan vapaa toimikunnan työtäantavasta jäsenyydestä käytti hissiä, jolla klubin jäsenet ja heidän vieraansa nousivat ja laskeutuivat alas klubista.

Anerleyllä, Billillä, ei ollut käsitystäkään laitoksensa luonteesta tai sen jäsenistä. Ja kun hän kerran oli komeasti pyyhkinyt jäsenluettelosta erään herrasmiehen nimen, joka oli tuonut klubiin erään "kyyhkysen" kynittäväksi, oli hän lausunut käsityksensä muutamalla terävällä sanalla.

"Sanotko sinä tätä herrasklubiksi", kysyi myrtynyt jäsen.

Iso Bill katsoi häntä pitkään ja halveksivasti.

"Jos tämä olisi herrasklubi, Harry, ei sinun nimeäsi olisi jäsenluettelossa."

Kerran hiljaisena vuodenaikana taas, jolloin kaikki ihmiset menivät kesälomalle, Jim kysyi häneltä jotakin. Bill ei nostanut katsettaan kirjasta, johon hän juuri oli merkitsemässä jotakin.

"Muutamat menevät Lidoon, muutamat Ostendeen, muutamat taas Dartmooriin. Kaikki riippuu siitä, mitä lajia väkeä ollaan."

Hän oli karukasvoinen, isoleukainen mies, jonka olemuksessa oli vain yksi hellempi kohta ja, ihmeellistä kyllä, kiintymys kahteen mieheen, joista toista hän ei edes tuntenut.

Kun oli hiljainen aika, kertoi Bill mielellään lempijuttuaan Jimille, joka oli pelkkää korvaa kuuntelemaan.

"Hän sanoi minua tavallisesti 'Percyksi'. Tapasin hänet ensikerran Kukkulan 60 lähistöllä, kranaatin kaivamassa kuopassa. Makasimme siinä kolme päivää. Hän oli upseeri ja minä vain tavallinen rivimies – ja hän sanoi minua aina Percyksi. 'Halloo, Percy', huusi hän aina, kun kranaatti lensi ylitse. 'Tuo oli vähällä tavoittaa sinut.' Hän nosti jalkani pystyyn ja piti minut hengissä vedellä, joka hänen itsensä olisi pitänyt juoda. Antaisin tuhat puntaa, jos tapaisin hänet vielä. Jospa olisin vain ajoissa noussut pois bussista sinä päivänä, kun..."

Hän muisteli erästä heinäkuun iltapäivää, jolloin hän ja Jim "ottivat vähän raitista ilmaa" autobussin katolla. Heidän ajaessaan Piccadilly Circuksen ohitse oli Bill tuntenut sankarinsa ja antanut hänelle epätoivoisia merkkejä, sankarin niitä kuitenkaan huomaamatta. Ja kun hän sitten oli hypännyt pois bussista, oli hän turhaan haeskellut miestään. Piccadilly oli vilkas paikka, ja tuntematon oli kadonnut jäljettömiin.

Mitä hänen toiseen "kiintymykseensä" tulee, ei hän koskaan puhunut hänestä, mutta olisi tehnyt mitä tahansa sen rahamiehen kiittämiseksi, joka ratkaisevalla hetkellä oli tehnyt Bill Anerleysta klubin omistajan. Hän tunsi suurta kunnioitusta mr Lewis Friedmania kohtaan – tuntematonta upseeriaan hän paremmin ihaili.

Kello oli yhdeksän ja ilta hiljainen, niin hiljainen, että Anerley nuorempi oli saanut luvan mennä elokuviin. Kun hän palasi, tapasi hän isänsä syvissä mietteissä.

Orkesterin kanssa oli ollut jotakin riitaa, ja Bill oli hankkinut sähköllä käyvän gramofonin tanssihuoneeseen. Kun ovi oli auki, kuului gramofonin rätinä ja sähinä selvästi muuannekin.

"Tänä iltana ei ole varmaan ketään tanssisalissa, isä", kysyi Jim, joka huonosti sopiva puku yllään nojasi hissin kaiteeseen.

"Ei ketään tänä iltana, poikani", vastasi Bill katsoen silmälasiensa ylitse. Hänen hovimestarinpukunsa oli loistava sekoitus kultakalunaa ja samettia. "Toivon, poikaseni, että pääset vähitellen tuosta tavastasi kysellä asioita."

Jim huokasi. Hän oli nuori, ja jännitys oli hänen jokapäiväistä leipäänsä.

"Emmekö keksisi mitään asioiden vilkastuttamiseksi", kysyi hän.

Hänen isänsä katsoi häneen tuimasti.

"Mitä sinä tarkoitat – ostaako pari, kolme ilmapalloa ja nimittää sitä gala-tanssiaisiksi?" kysyi hän ivallisesti. "Ei, Jim, ei ole mitään syytä hermostua. Kaikki ovat poissa kaupungista."

Tiskillä oleva puhelin soi. Hän otti kuulotorven. Joku hätääntynyt naishenkilö kysyi jotakin.

"Ei, mrs Lattit, teidän miehenne ei ole täällä – ei ole – hän ei ole käynyt tänään klubissa – en ainakaan ole nähnyt häntä. Kyllä, rouva Lattit, sanon kyllä hänelle."

Hän laski pois kuulotorven ja soitti kelloa. Viinuri tuli.

"Menkää sanomaan mr Lattitille, että hänen rouvansa kysyy häntä", käski isäntä-hovimestari. "Hän on n:rossa 4 – ei, n:rossa 3. Älkää menkö häiritsemään n:ro 4:ää – hän nukkuu siellä vähän."

"Kuka se on", kysyi Jim.

Mr Anerley kohensi silmälasejaan, ilman syytä, ja katsoi niiden yli nuorukaiseen.

"Kuka ja mikä", kysyi hän.

"Kuka on n:rossa 4?" kysyi poika.

"Mr Albert, Alfred Henry John Jones", vastasi Bill kurillaan. "Hän asuu Eikenenkään kadulla n:rossa 906."

Jim vaikeni. Mutta hänen isänsä selitti hänelle tarkemmin.

"Jos tahdot tietää, on se eräs klubin jäsen, joka haluaa pysytellä piilossa. Mutta jos sinä rupeat kyselemään, mitä sinun on vastattava, jos poliisi sattuu tiedustelemaan häntä, lyön korvasi paksuiksi."

Jim säästyi vastavastaukselta. Hissikello soi, ja hän laskeutui alas. Mutta hetken kuluttua oli hän jälleen ylhäällä ja ohjasi vieraan eteiseen.

"Hyvää iltaa, mr Sutton!"

Bill silmäili tulijaa katseella, joka oli tarkoitettu suopeaksi, sillä vaikka Sutton ei ollut klubin alinomaisia vieraita, oli hän kaikin puolin rehti klubin ystävä ja antelias. Hän loi silmäyksen odottavaan nuorukaiseen, jolle isä antoi merkin hävitä, niinkuin hissipojan tulikin.

Niin kauan kuin alasmenevän hissin vikinä kuului, ei Sutton puhunut sanaakaan, ja hänen viisas isäntänsä ymmärsi, että Suttonilla oli tällä kertaa, vastoin tavallisuutta, jotakin erikoista asiaa. Hän oli joskus ennenkin palvellut Suttonia niin, että tämä sai käytettäväkseen turvallisen huoneen, johon hän voi viedä asiakkaansa, vieläpä niin huomaamatta, ettei asiakkaan kasvojakaan kukaan ehtinyt tuntea.

Bill Anerley ei ollut koskaan tungettelevainen eikä tiedustellut klubin jäsenten ammattia. Klubi on palvelukseksi, oli hänen tapanaan sanoa. Hän oli omaksunut tämän tunnuslauseensa erään hyvin tunnetun tavaratalon reklaamista. Mutta se kuulosti hienolta ja ikäänkuin voiteli omaatuntoa.

Suttonista hän ei kylläkään erikoisemmin pitänyt, mutta Sutton oli varakas mies, joka maksoi reilusti laskunsa, ja sellaisena oli häntä myöskin kohdeltava arvokkaasti.

"Tarvitsen huoneen. Onko johtokunnan huone vapaa?"

"Kyllä, sir", ilmoitti Bill. "Odotatteko jotakuta?"

Hän oli jo soittamassa kelloa, kun Sutton pysähdytti hänet. Kääntyessään tuli hän sysänneeksi vierasta, joka päästi lievän kirouksen ja horjahti hänen syliinsä.

"Ei haittaa mitään", sanoi hän kuitenkin, vaikka hänen äänessään tuntuikin lievä kipu. "Jouduin tässä eräänä iltana auto-onnettomuuteen ja loukkasin aika pahasti itseni."

Bill pyyteli anteeksi minkä voi, mutta Sutton keskeytti hänet lyhyeen.

"Ei tarvitse päästää viinuria sisään tänne", sanoi hän. "Toivoisin teidän itsenne huolehtivan kaikesta. Tahdon pari pulloa samppanjaa, kaksi lasia enkä kenenkään häiritsevän."

Se ei ollut sinänsä mikään merkillinen pyyntö.

"Naisvieras, mr Sutton?"

Frank Sutton myönsi miettiväisenä.

"Niin – te tunnette kyllä hänet – hän on ollut ennenkin täällä – minun kanssani."

"Miss Trent?" Bill kävi uteliaaksi.

"Niin, miss Trent."

Mutta se ei ollut vielä kaikki. Bill tunsi, että tärkein oli vielä sanomatta. Jos kysymyksessä olisi ollut vain samppanja ja yksityishuone, ei Sutton olisi lähettänyt hissipoikaa matkoihinsa.

Suuri käytävä oli tyhjä ja hiljainen. Tanssisalista kuului gramofonin valittava kitinä. Kolme paria koetti tanssimalla kohottaa painunutta mielialaansa.

"Olen kauheassa pulassa, Bill."

Bill kumarsi ymmärtäväisesti. Useimmat hänen asiakkaansa olivat usein kauheassa pulassa. Hän sai vähän päästä olla apuna koettamassa pelastaa heitä pulasta. Mutta kuinka Frank Sutton, moinen rikas ja kaikin puolin turvattu mies, oli saattanut joutua vaikeaan tilanteeseen, sitä hän ei käsittänyt. Paitsi jos...

Hänellä oli kuitenkin ollut hienon hieno aavistus, että Frank Suttonin asiat eivät olleet aivan rehellisellä kannalla. Anerley oli ollut joskus panevinaan merkille, että Sutton oli tavannut ja neuvotellut johtokunnan huoneessa miesten kanssa, jotka hänen tietääkseen olivat jalokivivarkaita. Olikohan kysymyksessä poliisijuttu? Hän mietti.

"Kerron teille, miten asiat ovat", puhui Sutton. "Olen ollut pienessä riidassa ystäväni kanssa – maailmanmiehenä te ymmärrätte mitä tarkoitan, Anerley."

Bill käsitti laajasti riita-sanan. Se saattoi merkitä hänelle yhtä hyvin pientä lievää vastaväitettä kuin ilmi tappelua.

"Asia on niin", kertoi Sutton, "että minut vihittiin tänään."

"Oh", hämmästyi Bill toden teolla.

"Ja miss Trent, joka on ollut hyvä ystäväni, on ottanut sen hyvin pahakseen. En kertonut hänelle mitään, ennenkuin kaikki oli ohi. Matkustan tänä iltana Skotlantiin, mutta hän on uhannut tulla asemalle ja panna toimeen häväistysjutun. Tiedätte kyllä, mitä se merkitsee."

"Hänen pitäisi olla hienotunteinen", arveli Bill pudistaen päätään ja moittien siten poissaolevaa Millietä. "Olen vakuutettu, että teidänkaltaisenne herrasmies voi helposti selvittää moisen asian. Muutama satalappunen ja..."

"Raha ei tässä auta", sanoi toinen kärsimättömästi. "Ette ymmärrä. Olen tullut huomaamaan, että syystä tai toisesta on miss Trent raivoisasti kiintynyt minuun. Ymmärrätte kai nyt mitä tarkoitan?"

"Kyllä", myönsi Bill jääden odottelemaan, mitä vielä oli tulossa. Aikoiko hän lepyttää raivostunutta Millietä, ajatteli hän. Tuskin.

"Hän tulee tänne neljännestunnin kuluttua", jatkoi Sutton, "ja minä juttelen hänen kanssaan vähän. Kun minä olen lähtenyt" – hän pysähtyi ja katsoi Billiä suoraan silmiin – "hän luultavasti jää tänne lepäämään. Toivon, ettei häntä häiritä ennen aamua – sanokaamme kello neljää."

XXV.

Nyt Bill Anerley ymmärsi ja pudisti päätään.

"Se taitaa olla vähän liian vaarallista, mr Sutton", huomautti hän. "En uskalla ottaa niskoilleni edesvastuuta. Sanokaamme, että hän alkaa valittaa, mitäs minä silloin sanon?"

Suttonin silmät eivät väistäneet.

"Sanokaamme, että joku toinen alkaa huutaa ja valittaa", sanoi hän verkkaan. "Minun ymmärtääkseni te ette ole edesvastuussa mistään, mitä minä teen. Eikä se sitäpaitsi olisi ensimmäinen kerta, kun ihmiset heräävät tässä klubissa päänkivistykseen."

"Hän tulisi kuitenkin olemaan ensimmäinen nainen tässä klubissa, joka herää päänkivistykseen", vastasi Bill rauhallisesti. "Valitan, mutta en voi suostua."

"Ette voi, mitä? Mitä aiotte tehdä, jos minä olen poissa ja te tapaatte naisen nukkumassa. Aiotteko kutsua poliisin? En luule, Bill. Minun ei tarvinne sanoa teille mitään. Jos lähtisin pois ja sanoisin teille, että tulen takaisin parin tunnin kuluttua, niin te ette tekisi mitään numeroa."

"En voi sallia kenenkään jäävän tänne olemaan", vastusti Bill itsepintaisesti. "Ja jos hän sitten panee toimeen skandaalin – tjah, en tiedä, kuinka olette oikein ajatellut asian, mr Sutton."

Sutton otti taskustaan setelipinkan, irroitti siitä kolmisen seteliä ja laski ne pöydälle.

"Mutta luonnollisesti", jatkoi Bill katsettaan rahoista irroittamatta, "ellei hän loukkaannu..."

Hän kokosi koneellisesti rahat, käänsi ne ja pisti taskuunsa.

"Milloin tulette takaisin", kysyi Bill, kun vieras painoi jo hissinappulaa.

"Joko ennen tai sen jälkeen kuin hän on lähtenyt. Viekää hänet johtokunnan huoneeseen, jos se on vapaa."

Bill nyökäytti.

"Jos hän tulee ennen minua, niin sanokaa hänelle, että tulen pian."

Suttonin lähdettyä Bill kiipesi korkealle jakkaralleen tiskin taakse ja haroi harmahtavaa tukkaansa. Kun Jim tuli, näki hän isänsä tuijottamassa edessään olevaa kirjaa.

"Mitä on tapahtunut isä?"

"Oh, ei mitään", vastasi tämä tylysti. "Älä aina kysele."

"Mikä hän on miehiään, tuo – mr Sutton?"

"Herrasmies", murahti isä vihaisena.

Bill nousi raskaasti tuoliltaan, meni viinikellariin, otti sieltä kaksi pulloa samppanjaa, asetti ne ja lasit tarjottimelle pannen viereen biskviittejä pieneen hopeiseen astiaan ja vei ne johtokunnan huoneeseen, isoon, hyvin iloisesti koristettuun saliin, Hän kiersi valot palamaan, katsoi ympärilleen ja sytytti kaasukamiinan. Ovella seisoi viinuri, jonka hän kutsui luokseen.

"Tänne tulee väkeä. Teidän ei tarvitse mennä sisään eikä ulos. Ja kun se herra on lähtenyt, Adolf – ei teidän tarvitse tulla korjaamaan mitään – ymmärrättekö?"

"Oui, monsieur!"

"Kun sanon, ettei teidän tarvitse tulla korjaamaan mitään", selitti Bill ikäänkuin puhdistautuakseen kaiken varalta, "tarkoitan vain, että se herra on vuokrannut huoneen koko yöksi."

"Oui, monsieur!" ymmärsi Adolf, joka oli tottunut saamaan salaperäisiä määräyksiä. "Samoin huone n:ro 4..."

"Hän nukkuu – minähän sanoin", kivahti Bill. "Älkää menkö häiritsemään häntä. Jok'ainoa tässä klubissa saa nukkua niin kauan kuin häntä riivattua suinkin nukuttaa."

Bill meni takaisin korkean tiskinsä ääreen ja jäi nojaamaan siihen.

"Olen monesti ajatellut, Jim", sanoi hän vihdoin hieman surunvoittoisesti, "mitä Hän sanoisi, jos tietäisi minun puuhailevan tällaisissa asioissa."

"Jumalako", kysyi Jim anteeksiannettavasti erehtyen kuullessaan "Hän"-sanaa lausuttavan niin kunnioittavasti.

"Sinä tiedät, kenestä minä puhun", sanoi isä painokkaasti, "samasta miehestä, joka sanoi minua aina Percyksi."

"Ehkä hän on jo kuollut", arveli Jim. "Monet heistä kaatuivat sodassa."

Bill katsoi häneen myrkyllisesti.

Yksityishuoneisiin johtavan oven edessä oli verhot, joiden takaa kuului vihaista ääntä. Pitkä, iltapukuun puettu nuori mies, tukka pörrössä, tuli sieltä ulos jäljessään lihavahko mies.

"No, no, mikä hätänä", tiedusti Bill.

Hänen ei olisi oikeastaan tarvinnut tiedustaakaan: hän olisi voinut arvata. Walters, pitkäkyntinen, ja hänen kumppaninsa olivat "hauskuttaneet" nuorta mr Weatherbyta tunnin, parin ajan.

"Tuo nuori sika...", aloitti Walter raa'asti.

"Te otitte kortin taskustanne – minä näin sen", ulvoi nuorukainen, ja Walters oikaisi kätensä lyömäasentoon.

"Hiljaa!" Billin ääni kaikui kuin teräs.

"Minä taitan häneltä niskat..."

"Oh, koettakaahan." Bill Anerleyn hymy oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. "Täällä te ette taita mitään, Walters."

"Mistä hän syyttää minua", tiukkasi lihava mies.

Bill ei kiinnittänyt häneen huomiota.

"Kuinka paljon olette menettänyt, sir", kääntyi hän nuoren miehen puoleen.

"Kaksikymmentäviisi puntaa. Niistä minä en välitä, mutta..."

"Siis kaksikymmentäviisi puntaa." Bill ojensi kätensä vihoittelevaa, lihavaa miestä kohti. "Antakaa takaisin", sanoi hän lakonisesti.

"Mitä te ajattelette", hämmästyi tämä.

"Ymmärtäkää hyvällä, mitä minä sanon", huusi Bill Anerley, ja hänen äänensä nousi melkein ukkoseksi. Walters ei vastustanut vähääkään, vaan työnsi hitaasti kätensä taskuun, veti esiin viisi viidenpunnan seteliä ja ojensi ne Billille, joka tarkasti ne huolellisesti. Yhden setelin hän ojensi takaisin.

"Väärä", sanoi hän.

"Mitä", oli Walters olevinaan tietämätön.

"Roisto! Älkää vaatiko perusteluja."

Walters antoi uuden setelin väärän sijaan.

"Kas niin, sir!" Bill käänsi kokoon setelit ja ojensi ne onnettomalle pelurille.

"Kiitos, Bill." Weatherby ojensi yhden seteleistä omistaja-hovimestarille, joka pisti sen taskuunsa ja avasi hissin oven.

"Jim, hae mr Weatherbyn hattu!"

Oli hiljaista siihen saakka, kunnes Jim tuli ja hissi oli toimittanut "kyyhkysen" pois näköpiiristä.

"Mitä hemmettiä te pistätte nokkanne joka paikkaan", sähisi Walters kiukuissaan.

"Tahdotteko tietää", kysyi Bill. "Tässä klubissa ei saa kuulua mitään huutoa, ymmärrättekö? Pitäkää hiljaa uhrinne, niin emme virka mitään. Mutta jos ne rupeavat ulvomaan, tulen heti sisään."

"Antakaa takaisin se viitonen, jonka hän antoi teille", vaati Walters, ja Billin nauru kaikui tyhjissä käytävissä.

"Annan teille hyvän napauksen nenällenne, sen saatte ettekä mitään muuta", vastasi Bill rauhallisesti, mikä sai toisen tiedustelemaan:

"Onko tämä olevinaan herrasmiesten klubi? Ilmoitan teistä klubikomitealle."

"Komitea, se olen minä", vastasi Bill koukistaen sormeaan. "Tulkaa tänne." Ja aivan kuin käärmeenkesyttäjän lumoamana Walters totteli. "Menkää takaisin ja juokaa lasinne loppuun", neuvoi Bill enteellisen rauhallisesti. "Mutta jos rupeatte rettelöimään minun kanssani, niin heitän teidät hissiaukosta alas ja taitan kurjat niskanne."

Walters meni takaisin huoneeseensa ja liittyi seuraansa.

"Todellakin sievä klubi", murisi hän mennessään.

"Tämä on ainoa klubi, jonka jäseneksi te voitte päästä, Pentonvillen vaivaistaloa ehkä lukuunottamatta", virkkoi Bill.

Jim hisseineen kiirehti nopeasti takaisin voidakseen olla todistajana mahdolliselle kohtaukselle, joista hän ei lakannut nauttimasta, niin monia kuin hän oli nähnytkin. Hänellä oli palatessaan sitäpaitsi pieni uutinen.

"Isä, muistatko sitä herraa, jonka sinä kerran näytit bussin katolta – sitä upseeria, samaa, josta äsken juuri taas puhuit?"

Bill otti pois silmälasinsa ja laski ne tiskille.

"Muistan. Kuinka niin?"

"Näin hänet äsken juuri."

Billin suu jäi auki.

"Et suinkaan?"

"Varmasti."

"Missä?"

"Tuolla oven ulkopuolella."

Bill Anerley pudisti päätään epäluuloisena.

"Tuskinpa vain."

"Varmasti, minä näin", väitti Jim. "Hän seisoi toisella puolen katua, kun minä vein alas sen nuoren retkaleen. Näin aivan selvästi ja olin juuri menossa kadun yli puhuttelemaan häntä, kun hän kääntyi ja lähti."

Bill katsoi tutkivasti perilliseensä.

"Mitä sinä olisit sitten sanonut hänelle?"

"Olisin sanonut vain, että oletteko te se sama herra, joka pelastitte vanhan isäni hengen – jos olette, niin suvaitkaa kömpiä hissiin ja nousta katsomaan häntä."

"Kömpiä hissiin", toisti Bill. "On sekin puhetapaa. Ja kaiken sen rahan jälkeen, jonka olen menettänyt sinun kasvatukseesi." Hän silmäili toivottomana poikaansa. "Se ei ollut hän. Sinä et voinut nähdä häntä niin selvästi sieltä bussin katolta."

"Näin aivan selvästi."

"Hän on hauskannäköinen mies ja samanlainen kuin muutkin herrat", ei Bill voinut vieläkään uskoa, "etkä sinä voinut siis erottaa häntä. Toivon, että näkisit hänet joskus uudestaan." Bill pudisti päätään. "Miten hän oli puettu?"

Sitä Jim jäi miettimään.

"Hänellä oli harmaa tukka", sanoi hän sitten.

"Entä oliko hänellä housut", kysyi isä purevasti.

"Minä luulen, että hänellä oli harmaa tukka. Hänen pukunsa oli tummavärinen, ja hänellä oli harmaa hattu."

Bill pudisti yhä päätään.

"Niin hän oli kyllä puettu, kun minä hänet näin. Ei, se ei ole voinut olla hän."

Ja hän hymyili muistoille.

"Sinähän tiedät, että viimeinen asia, jonka hän sanoi minulle, oli: 'Percy, jos kerran vielä hengissä pääsemme täältä, niin syömme paremmanpuoleisen päivällisen Carltonissa.'"

Jimillä ei ollut aavistustakaan Carltonista. Olikohan se ehkä se suuri hotelli Lyonsin kahvilan vieressä? Hänen isänsä oli vihainen.

"Sinä raastat lokaan kaiken, mihin ikinä kosketkin", sanoi hän. "Sinä häpäisisit tämän klubinkin, jos se olisi enää mahdollista."

Hissikello soi. Jim sukelsi alas vierasta noutamaan. Hänet nähdessään vääntyi Billin suu epämiellyttävään vireeseen.

Mr Collie ei käynyt usein Leopard-klubissa. Tässä ystävällisessä vanhassa herrassa oli suuri annos myrskylinnun tuntua, ja Bill Anerleyn kokemus oli se, että hän ei koskaan pistänyt nenäänsä klubiin, ellei ilmassa ollut vakavaa palaneen käryä – Post-Courierissa. reportteri ei tehnyt juuri turhia matkoja. Hän oli tämän samoin kuin monen muunkin samanlaisen klubin kunniajäsen. Billin tunnuslause oli: "Ole hyvissä väleissä sanomalehtien kanssa." Hänellä oli sellainen harhaluulo, että voi koittaa päivä, jolloin Fleet Streetin koko valta ja voima, koko sanomalehdistö kääntyy pelastamaan häntä jostakin onnettomasta tilanteesta.

"Hyvää iltaa, mr Collie", tervehti Bill ja puristi kättä. "Iloinen näky vanhoille silmilleni. En ole nähnytkään teitä vuosikausiin, vaikka luen usein teidän uutisianne lehdestänne."

Mr Collie tarkasti häntä vakavana.

"Minusta te näytitte hieman järkevämmältä, kun viimeksi teidät näin. Mutta herra paratkoon, tämä vanha luola ei ole ollenkaan muuttanut ulkonäköään", sanoi hän katsellen ympärilleen. Hän tunnusteli seinääkin. "Muistan hyvin oluttahrankin tuossa. Kuka se olikaan, joka silloin heitti teitä pullolla?"

Bill irvisti kohteliaasti ja vastasi:

"Mutta mr Collie – minkäs teet sille enää? Mitä muuten kuuluu?"

Collie pudisti päätään.

"Tiedän kyllä, että teidänkaltaisenne herrasmiehet kuljeskelevat vain 'asioissa'."

Mutta Joshua Collien huomio oli kokonaan kiintynyt tämän pienen, huonotuoksuisen luolan pikkuseikkoihin.

"Teillä näyttää mattokin olleen rikki", huomasi hän. "Kolme vuotta sitten se ei ollut." Sitten hän kysyi: "Onko täällä ketään?"

"Ei ketään teidän tutuistanne, mr Collie. Odotatteko jotakuta."

Collie tarkasteli nyt kattoa ja kynsi leukaansa.

"N-iin, en – tai kyllä. Jos minua kysytään toimituksesta, niin sanotteko, että minä olen – kyllähän te ymmärrätte."

Bill ymmärsi.

"– ette ole täällä? Hyvä, sir. Tahdotteko huoneen?"

Kaikesta päättäen ei Joshua tarvinnut huonetta, sillä hän ei vastannut mitään. Tai sitten tapahtui ensikertaa hänen eläessään, että häneltä kysyttiin sitä. Bill ajatteli usein itsekseen, että mitähän tuo vanha arvoituksellinen mies mahtoi miettiä puhumattomina hetkinään. Joshua ajatteli parhaillaan, että mahtaisikohan talo, s.o. lehti, maksaa hänelle, jos hän vuokraisi itselleen huoneen Leopard-klubista, ja tuli siihen johtopäätökseen, että kyllä.

"Kyllä, luulen, että tahdon huoneen."

Bill veti kellon nauhaa.

"Te olette aivan yksin, mr Collie", kysyi Bill veitikkamaisesti.

"Niin ainakin toivoisin", vastasi Collie. "Ja jos täällä teillä on jotakin rajua seuraa, niin tahdon pysyä siitä niin kaukana kuin mahdollista."

Viinuri ilmestyi verholla peitetylle ovelle.

"Mr Collielle n:ro 9. Haluatteko kenties jotakin?"

Joshua halusi olutta ja yksinäisyyttä, mutta samassa hän muisti:

"Onko täällä kenties eräs mr Tillman – klubin jäsen?"

Bill rypisti kulmakarvojaan, otti jäsenkirjan ja kuljetti sormea pitkin sivuja.

"Ei, sir!"

"Luojan kiitos", vastasi Collie hartaasti.

XXVI.

Isä ja poika tarkkasivat sanomalehtimiehen laahustavaa olemusta siihen saakka, kunnes se hävisi näkyvistä.

"Hän ei käy usein täällä, isä, vai käypikö", kysyi Jim.

Bill kielsi pudistamalla päätään.

"Ei käy. Ja aina kun hän käy, on jotakin rettelöä." Hän katsoi kelloaan. "Menepäs alas vähän katselemaan. Minua ihmetyttää, mihin se Sutton on mennyt?"

Hänen vielä puhuessaan hissikello soi, ja muutamaa hetkeä myöhemmin Sutton astui ulos hissikorista. Jim huomasi, että hän oli välillä muuttanut pukua.

"Onko se neiti tullut", kysyi hän hätäisesti.

"Ei, herra."

Sutton hämmästyi.

"Hän ei ole siis tullut?"

Bill alensi ääntään.

"Teidän tulee olla hyvin varovainen erään toisen asian takia, sir."

"Tarkoitatteko sitä nukkumista? Siitä älkää huolehtiko."

Bill kohautti olkapäitään.

"Hyvä on sitten, sir, ne ovat sitten teidän hautajaisenne. Te ette ole kertonut minulle vielä mitään – en tiedä vielä mitään koko asiasta."

"Ei ole väliäkään", arveli Sutton. "Mutta on eräs toinen asia, Anerley – tunnetteko kapteeni Leslien?"

Bill pudisti päätään.

"En, sir!"

"Eikö hän ole jäsen?"

"Ei, sir, meillä on kyllä paljon kapteeneja, mutta ei yhtään Leslietä."

Sutton mietti hetken.

"On hyvin mahdollista, ettei hänen nimensä olekaan Leslie. Ja onkin oikeastaan jokseenkin varmaa, että hänen nimensä on jokin muu ja että hän on kirjoissa toisella nimellä."

"Eivätkä monet meidän jäsenistämme ole itse asiassa sitäpaitsi kapteenejakaan. Kuka hän on, sir?"

Sutton ei nähtävästi kuullut kysymystä, mistä syystä se toistettiin.

"Lesliekö? Oh, hän on vanha roisto", ilmoitti Sutton, ja Bill ratkesi raikuvaan nauruun.

"Kuuluu siis meidän pieneen piiriimme. Odotatteko häntä, sir?"

"Odotanko häntä?" toisti Sutton verkkaan. "En tiedä, odotanko vai enkö. Joka tapauksessa, jos hän tulee tänne ja kysyy minua, niin en ole täällä. Kerron teille suoraan, Bill, miten asia on. Hän on vihamieheni ja on uhannut henkeäni..."

"Jättäkää hänet minulle, mr Sutton", sanoi Bill vakuuttavasti. "Minä suoriudun kenestä tahansa yhtä helpolla kuin Dempsey. Yksi tällainen isku vain tähän, niin leijonakin paneutuu makaamaan."

Hän nosti vähän takinlievettään ja veti housuntaskustaan esiin lyhyen poliisipatukan pannen sen sitten takaisin.

"Kapteeni Leslie – luulen muistavani nimen. Haluatteko jotakin, herra?"

Collie seisoi ovella. Kuinka kauan hän oli siinä seisonut, ei Bill tietänyt. Sutton kääntyi ympäri ja päästi haukotuksen nähdessään sanomalehtimiehen.

Hämmästys oli nähtävästi molemminpuolinen. Mr Collien suu aukeni lapselliseksi o:ksi.

"Eikö tämä ole ihastuttava yhteensattuma", sanoi hän kunnioituksensekaisella äänellä.

"En odottanut tapaavani teitä täällä", vastasi Sutton hermostuneesti.

"Ihmettelen itsekin, että olen täällä", sanoi Collie mitä ystävällisimmällä äänellä. "Tämä on yksi minun ammattini omituisuuksia – tapaamme aina toisemme paikassa, jota kaikkein vähiten ajattelemme."

Hän sanoi tarvitsevansa pienen puunkappaleen – "näin pitkän" – hän näytti sormillaan – "ja näin leveän."

Bill avasi laatikkonsa ja löysi sieltä sellaisen puunpalasen.

"Kelpaako tämä, sir", kysyi hän. "Tarvitsetteko sitä johonkin erikoiseen asiaan." Bill hämmästyi kuullessaan, että Collie tarvitsi sitä onkiakseen ylös kärpäsen, joka oli pudonnut hänen olutlasiinsa.

"Hän olisi voinut yhtä hyvin pyytää lusikkaa, jos siitä oli kysymys", sanoi Bill, kun Collie oli mennyt takaisin huoneeseensa.

Sutton vitkasteli ja oli haluton menemään johtokunnan huoneeseen.

"Tunnetteko Barrabal-nimistä miestä", kysyi hän äkkiä.

"Tarkastaja Barrabalinko?"

Sutton myönsi.

"Olen kuullut hänestä."

"Onko hän koskaan käynyt täällä?"

Bill rypisti epäillen huuliaan.

"On voinut käydä. En ole varmaan tuntenut häntä. Tavallinen 'pollari' hän ei ole – hän ei liikuskele paljoa, mikäli minä olen kuullut hänestä kerrottavan."

Hetkistä myöhemmin meni Sutton verhotun oven kautta huoneeseensa.

Bill oli levoton. Hänellä oli vaistomainen tunne, että jotakin tavatonta oli tulossa, ja hän toivoi Collien tulevan pois huoneestaan tai saavansa muuten tilaisuuden haastatella häntä. Hänen toiveensa toteutuivatkin. Viisi minuuttia senjälkeen kuin Sutton oli mennyt huoneeseensa, Collie tuli takaisin pitäen puupalasta varovasti kädessään.

"Mitähän kuolleilla kärpäsillä oikein tekisi, en ymmärrä", sanoi hän.

"Antakaa ne pojalleni, hän kerää niitä", sanoi Bill. "Mr Collie, onko mr Sutton teidän ystäviänne?"

Joshua ei koskaan olisi myöntänyt kenenkään olevan hänen ystävänsä. Hän vastasi kieltävästi. Sitten hän salpasi Billin hengen kysymällä:

"Onko teidän jäsenkirjoissanne kapteeni Leslien nimeä?"

Bill Anerley tuijotti häneen.

"Tämäpä merkillinen sattuma, mr Collie", sanoi hän. "Olette jo toinen henkilö tänä iltana, joka kysyy kapteeni Leslietä."

Joshua hymyili.

"Se toinen henkilö oli tietysti mr Sutton?"

"Hän on roisto, eikö olekin", kysyi Bill.

"Se on raaka sana, mutta ehkä häntä kuvaava. Minkä huoneen Sutton sai?"

Hän pyysi Billiä rikkomaan säännön, jota aina ja järkkymättä oli talossa noudatettu.

"Sitä emme voi sanoa teille. Emme koskaan kerro jäsentemme yksityisasioita..."

"Johtokunnan huoneen", virkkoi Collie itse, ja Bill oli perusteellisesti nolattu. "Menen takaisin katsomaan, mitä kärpäset ovat tehneet oluelleni", höpötti reportteri.

"Se on ainoa kärpänen, joka meillä on", huusi Bill hänen jälkeensä, mutta viimeinen vastaus oli sittenkin Collien.

"Jos olisin tietänyt sen, olisin juonut jotakin, joka ei ollut myrkytettyä", huusi hän takaisin käytävästä.

Hissi oli mennyt takaisin alakertaan. Bill sai olla muutaman minuutin yksikseen, ja hän otti esiin jäsenluettelon ja alkoi tarkastaa sitä L-kirjaimen kohdalta.

"Lane, Larry, Leach, Larkley, Lando..." Hän pudisti päätään. Ei ollut ketään Leslietä. Hän kuuli hissin jysähtäen pysähtyvän. Ovi paiskattiin auki, ja hämmentynyt Jim juoksi ulos hissistä.

"Se on tämä, se kuvernööri." Hän oli suunniltaan jännityksestä viitaten mieheen, joka astui ulos hissikorista.

"Tämäkö?"

Bill näki tulijan kasvot ja astui häntä kohti avoimin sylin.

"Kuinka, sir – mikä ihmeellinen näky. Ettekö tunne minua – vuosien jälkeen? Jumala minua armahtakoon, sir, näen mieluummin teidät kuin tuhat puntaa."

John Leslie rypisti kulmakarvojaan ja pudisti päätään.

"En muista teitä...", aloitti hän.

"Ettekö muista kranaattikuoppaa Kukkulan 60 vieressä?" kysyi Bill varovasti, ja heikko hymy kajasti jo Leslien kasvoilla.

"Hyväinen aika – Percy!" pääsi häneltä vihdoin.

"Percy!" Bill oli suunniltaan ihastuksesta. "Kuulitko sinä, Jim, Percy."

Hän nauroi, mutta hänen silmissään kiilsivät kyynelet.

"Tule tänne, Jim, ja purista miehen kättä, joka on pelastanut isäsi hengen."

Jim työnnettiin esiin, ja hän selitti lapsellisesti:

"Ette osaa arvata, kuinka iloinen olen nähdessäni teidät, sir. Jumalan kiitos, että tapasin teidät. Tiedän, että aina, kun ne kapsäkit lensivät ylitse, niin te sanoitte: 'Pidä varasi, Percy, ja jos tulet taivaaseen aikaisemmin, niin sano, että minulla on täällä vielä vähän kiirettä.' – Siitä lähtien on Percy minullekin ollut pyhä nimi."

Leslie nauroi hiljaa.

"On hauska nähdä teitä", sanoi hän lopuksi. "Mikä teidän nimenne onkaan?"

"Sanokaa minua vain Percyksi, sir", pyysi Bill, ja toinen lupasi.

"Olette käynyt vähän vanhemmaksi. Oletteko ovenvartijana täällä?"

Bill yskähti, huomasi, että hänen oli selitettävä.

"Totta puhuen minä olen tämä klubi. Ostin tämän eräältä italialaiselta – lainasin rahat eräältä vanhalta roistolta, joka sai yhdeksän kuukautta klubin pitämisestä – italialainen nimittäin – ei se mies, josta puhun. Sain takaisin oikeudet ja – eihän tämä nyt tosin mikään Atheneum-klubi ole, kuten näette. Otin kyllä niskoilleni aikamoisen edesvastuun, mutta jostakin täytyy elää."

Leslie pudisti synkästi päätään.

"Jos olisitte kuollut siihen kranaattikuoppaan, olisitte kuollut puhtaana, viattomana", sanoi hän rauhallisesti.

"Niin, mutta velkaisena", vastasi Bill vilpittömästi. "Te ette ole jäsen täällä, sir?"

"En, en ole."

"Voin kirjoittaa teidät, sir, jos tahdotte, vaikka arvelen, että te ette juuri halua jäseneksi tänne. Saanko luvan kysyä nimeänne, sir? Olen monesti halunnut saada sen tietää."

"Nimeni on Leslie, kapteeni Leslie."

Hän huomasi hämmästyneen ilmeen, joka nousi miehen kasvoille, mutta arvasi väärin sen syyn.

XXVII.

"Kapteeni Leslie", toisti Bill kunnioittavasti kuiskaten. "Mutta silloin te ette ole se mies, jota minä tarkoitan. Tunnetteko mr Collien?"

"Sen sanomalehtimiehenkö? Kyllä."

Bill katsoi avuttomana vuoroin vieraaseen, vuoroin Jimiin ja sanoi:

"Jim, mene alakertaan!" Ja kun hissi oli lähtenyt liikkeelle, hän jatkoi:

"En tahtonut puhella liian paljon pojan läsnäollessa. Ettekö pane pahaksenne, jos kysyn teiltä jotakin hyvin raakaa – varmaan ymmärrätte ja annatte anteeksi?"

"Antaa tulla vain", vastasi Leslie, joka hyvin arvasi, mitä oli tulossa.

"Eräs henkilö puhui teistä tänä iltana."

"Sutton?"

Hän, siitä ei voinut erehtyä. Billin sydän, joka ei erikoisemmin piitannut inhimillisistä tunteista, löi kiivaasti, ja sitä pakotti. Tämä oli siis Leslie – Leslie, vanha konna. Hän ei ollut siis vähääkään siihen ihanteeseen päin, jota hän vuosikausia oli kunnioittanut ja jumaloinut.

"Ellen erehdy, sanoi hän minun olevan linnanvangin."

"Niin sanoi, sir", tunnusti Bill moittivasti. "Siihen suuntaan hän puhui. Olen hyvin pahoillani, sir." Hänen äänensä oli lähes hellä. "Teillä on tietysti ollut omat vastoinkäymisenne, arvelen – niinhän meillä on jokaisella. Olen hyvin pahoillani."

"Älkää tuhlatko myötätuntoanne minulle, Percy", lohdutti Leslie iloisesti. "Olen täysin onnellinen."

Billin luonto nousi. Sehän oli hyvä uutinen. Tavallista rangaistusvankia ei voinut hänen mielestään verrata synneissä paatuneeseen rikolliseen, joka oli valmis laskemaan leikkiä kärsimyksistään.

"Tuo on aivan oikea elämänkatsomus, sir. Ei pidä koskaan päästää surujaan kukoksi tunkiolle – tahdotteko kenties silmätä klubia, sir? Liikoja tiloja täällä kyllä ei ole, mutta viinikellari meillä on yhtä hyvä kuin missä New Yorkin klubissa tahansa." Hän nauroi. "Se on pientä pilaa vain, sir. New Yorkissahan ihmiset ovat kieltolakilaisia."

"Onko Sutton klubissa", kysyi Leslie.

Collien takia Bill ei ollut tahtonut rikkoa järjestyssääntöjä. Tämä mies oli aivan toinen asia.

"Hän on johtokunnan huoneessa."

"Johtokunnan huoneessa? Missä se on? Ah, se on se kulmahuone. Olen nähnyt klubin piirustukset. Onko hän yksin?"

"Hänellä on pullo viiniä mukanaan, sir", vastasi Bill. "Hän odottaa muuatta naishenkilöä."

Leslie ymmärsi.

"Hän sanoi olevansa teidän vihamiehenne, sir." Bill alensi ääntään. "Sen verran hän kyllä kertoi. Ja jos hän on teidän vihamiehenne, on hän myöskin minun vihamieheni."

Hän otti poliisipatukan taskustaan ja työnsi sen huomaamatta Leslien käteen.

"Menkää ja antakaa hänelle mitä kuuluu."

Leslie työnsi aseen syrjään.

"Ei, minulla ei ole mitään erikoista halua antaa hänelle mitä kuuluu."

"Menkää vain, sir", pakotti Bill. "Menkää ja sanokaa, että saitte lomaa sihteeriltä."

"Missä Collie on?"

"Hän on nr:ossa 9 kärpäsiä syömässä", ilmoitti Bill ivallisesti.

"Menen katsomaan häntä." Bill tarjoutui näyttämään tietä, mutta Leslie sanoi löytävänsä perille ilman opastustakin. "Kiitoksia vain", kiitti hän.

"Anteeksi, sir." Leslie kääntyi ovelta. "Jos sattuu jotakin rähäkkää", kuiskasi Bill, "niin suoraan huoneen oikealla puolella on varauloskäytävä, joka johtaa takapihalle – ja, sir – aiotteko maksaa jonkin vanhan laskun?'"

Leslien kasvot olivat liikkumattomat ja tylyt.

"Aion, kautta taivaan", vastasi hän selvällä äänellä, veti oviverhot jäljessään kiinni ja hävisi näkyvistä.

Nukkuja n:rossa 4 kuuli hänen menevän ohitse ja raotti ovea tuuman verran, niin että voi nähdä hänet. Hän näki Leslien pysähtyvän erään oven eteen ja kuuli mr Collien hämmästyneen tervehdyksen. Senjälkeen he hävisivät kumpikin huoneeseen, ovi sulkeutui, ja heidän puheensa aleni matalaksi surinaksi.

Johtokunnan huoneessa odotteli Sutton yhä yltyvällä hermostuneisuudella sen naishenkilön saapumista, jonka kanssa hän oli määrännyt kohtauksen. Joka minuutti oli jo kullankallis. Hän oli luopunut aikeestaan palata Wimbledoniin ja päättänyt sensijaan soittaa Lew Friedmanille. Jokaisessa Leopard-klubin yksityishuoneessa oli oma puhelin. Hän sai nopeasti yhteyden Hillfordiin.

"Mr Friedman on mennyt kaupunkiin, sir – samoin neiti Beryl – tarkoitan rouva Sutton." – Se oli Robert, joka vastasi puhelimeen. "Ei, sir... en tiedä minne – matkatavarat on lähetetty."

Hän jätti Suttonin siihen ajatukseen, että Lew ja tyttö olivat menneet yhdessä asemalle. Ellei hän olisi ollut niin kärsimätön, olisi hän saanut selville, että ne kaksi henkilöä, joiden liikkeet häntä kiinnostivat, olivat lähteneet Wimbledonista, toinen kahta tuntia myöhemmin kuin toinen, ja huomannut, ettei kumpainenkaan tietänyt toisensa määräpaikasta.

("Minun olisi ehkä pitänyt sanoa hänelle", sanoi Robert kauniille sisäkölle, "että miss Berylin matkalaukut ovat yhä vielä täällä.")

Sutton oli avannut samppanjapullon, täyttänyt lasin ja juonut sen pohjaan. Toiseen lasiin hän oli varovasti tiputtanut kolmekymmentä tippaa aivan veden väristä nestettä pienestä pullosta, joka hänellä oli liivintaskussa. Kirjavan elämänuransa aikana hän oli kahdesti ennen käyttänyt samoja "tippoja", mutta ei koskaan enempää kuin kaksikymmentä tippaa kerrallaan. Tämä oli kuitenkin tapaus, jossa hänen täytyi välttämättä onnistua.

"Onneksi olkoon", sanoi hän tiputtaessaan kymmenen lisää.

Hänen tämäniltainen matkansa kaupunkiin oli johtunut siitä, että hän oli muuttanut suunnitelmiaan. Lew Friedman oli varmasti hämmästynyt, jos oli huomannut, että vihkiäisten kiirehtiminen ei ollut johtunut hänestä, vaan mr Suttonin määräyksestä. Ja kiirehtimispäätös oli johtunut vuorostaan siitä, että hän, Sutton, oli huomannut erehtyneensä päivästä, jolloin Empress of India lähti Liverpoolista.

Hän oli ollut neuvotteluissa sen ainoan miehen kanssa, joka voi ehkäistä vihkiäiset. Ei ollut mikään sokea sattuma, että John Leslie oli samana aamuna pidätetty. Mutta Sutton ei ollut voinut hetkeäkään ajatella, että Leslie päästettäisiin vapaaksi takuuta vastaan. Parhaassa tapauksessa veisi kaksi viikkoa aikaa, ennenkuin hän saisi toteennäytetyksi syyttömyytensä, ja sillä välin toivoi Sutton ehtivänsä niin kauas, ettei Leslie tavoittaisi häntä enää.

Hän kuuli oveen koputettavan. Hän vilkaisi nopeasti tyhjään lasiin ja siirsi sen lähemmäksi omaansa ennenkuin antoi koputtajan astua sisään, vaikka hän tiesi, ettei Millie pitänyt koputtamismuodollisuudesta.

Se olikin Bill Anerley, joka näytti aivan sairaalta. Hänen märät kasvonsa olivat tavattoman kalpeat, aivankuin sairaan kasvot.

"Onko kaikki jo selvää, sir?" Hänen äänensä oli käheä ja hänen liikkeensä hätääntyneet. Hän katsoi tuskaisesti Suttoniin aivan kuin olisi katsellut jotakin outoa näytelmää.

"Miksi kaiken pitäisi olla selvää?"

Bill ei vastannut.

"Tarkoitan sitä miestä – Leslietä", puhui hän hiljaisella äänellä. "Mitä olette tehnyt hänelle?"

Sutton oli juuri tiuskaisemaisillaan hänelle, että pysyisi omissa asioissaan, kun muisti, että Billin apu saattoi olla suorastaan välttämätön. Sitäpaitsi juolahti hänen päähänsä ajatus, että oli tarpeetonta näytellä enää menestyksellisen liikemiehen osaa. Ja osansa ulkopuolella hän oli Anerleyn kaltainen, sillä erotuksella vain, että Anerley ei pyrkinyt poikkeamaan niin kauas totuuden poluilta kuin hän.

"Vein häneltä tytön – ja tietysti hän on sydämistynyt", selitti Sutton nauraen.

"Vai veitte tytön", ihmetteli Bill verkkaan. "Ymmärrän."

Hän näki useampia mahdollisuuksia: useimmat niistä olivat mitä törkeimmän epäoikeudenmukaisia tyttöä kohtaan.

"Luonnollisesti – sehän selittää kaiken", ymmärsi Bill.

"Minkä kaiken", kysyi Sutton terävästi.

"Sen, miksi hän tahtoo saada teidät käsiinsä – onko teillä revolveria?"

"Ei", vastasi toinen, mutta Bill tiesi, että hän valehteli.

Omistaja-hovimestarin silmät osuivat pöytään. Hän näki pöydällä kaksi lasia – ja nyökkäsi päätään.

"Selvä on, sir."

Hän poistui sulkien oven jäljessään ja meni etsimään Leslietä. Mutta Leslie ei ollut sanomalehtimiehen seurassa, ja Billin varoitus oli jätettävä tuonnemmaksi.

Johtokunnan huoneessa oleva mies katsoi uudestaan kelloaan ja kirosi hiljaa. Hän otti taskustaan iltalehden ja koetti lukea, mutta ei voinut keskittää ajatuksiaan. Lukiessaan kaatoi hän itselleen toisen lasillisen viiniä. Samassa soi puhelin. Hän tarttui kuulotorveen. Se oli Millie. Sutton lennähti vihasta punaiseksi kuullessaan, ettei hän vielä ollutkaan samassa rakennuksessa.

"Mitä helvettiä sinä ajattelet antaessasi minun odottaa", tiuskaisi hän raivostuneena. "Minä myöhästyin sen vuoksi, että – älä puhu puhelimessa, vaan tule suoraa päätä tänne. Kirotut etsivät. Eiväthän ne sinua vahdi. Missä sinä olet?"

Hän oli ravintolassa melkein vastapäätä klubia. Se oli hyvä.

"No, tule tänne. En minä puhu tässä puhelimessa. Tule ylös – tahdon välttämättä tavata sinut – ja minulla on muutamia uutisiakin sinulle."

Hän pani pois kuulotorven ja oli niin suunniltaan, että oli ollut jo vähällä sanoa hänelle puhelimessa, että tällä kertaa ei ollutkaan kysymyksessä mikään sellainen kepponen, joka päättyy kirkon ovelle.

Koskaan aikaisemmin ei kohtalo ollut valmistanut hänelle niin maukasta suupalaa kuin Beryl Stedman. Hänellä, Suttonilla, oli hytti valmiiksi tilattuna. Puolentoista tunnin kuluttua olisivat he yhdessä matkalla Liverpooliin, ja kuluisi kuukausia, ennenkuin Lew Friedman saisi tietää totuuden. Hänet on helppo pitää hyvällä tuulella, päätteli hän. Lew oli epäillyt Millie Trentin äänensävyä – Suttonin tarvitsi enintään kirjoittaa laivasta, että Skotlannin asemesta hän olikin päättänyt matkustaa Kanadaan sen vuoksi, että tahtoi katkaista suhteensa entiseen sihteeriinsä. Se tulisi kyllä koskemaan Milliehin. Sutton oli nähnyt hänet ennenkin raivon puuskassa, ja jos hän vain pääsisi, tulisi hän varmasti asemalle ja panisi toimeen aikamoisen näytelmän. Mutta seuraavana aamuna – kun hän saisi tietää totuuden... Frank Sutton hymyili. Hän ei arvioinut tarpeeksi suureksi mustasukkaisen naisen myrkyllisyyttä. Millie oli ollut sellainen ennenkin ilman erikoisempaa syytäkään. Hän osasi kyllä käsitellä Millietä.

Hän nosti päätään. Oven ulkopuolelta kuului miesääniä, jotka pian vaimenivat. Hän nosti sanomalehteä ja koetti lukea, pakotti kaikin voimin itsensä lukemaan urheilu-uutisia. Hän luki erästä haastattelua ja tarvitsi kaiken sen kiihoituksen, minkä hyvä viini antaa. Hän joi toisen lasin yhdellä kulauksella.

Nyt hän kuuli melua ja katsahti oveen. Sitä avattiin hiljaa. Siitä pisti sisään pistolia pitelevä käsi. Hän ei nähnyt mitään, mutta vaisto, joka on voimakkaampi kuin järki, sai hänet heittäytymään sivuun. Sekunnin ajan hän näki mustan, ammottavan revolverin piipun ja oviaukossa seisovan miehen kalpeat kasvot. Hän hyppäsi jaloilleen, sieppasi revolverin taskustaan ja...

Laukausta hän ei kuullut – tuskin hän näki edes sitä pientä punaista tulikielekettäkään, joka leimahti revolverin piipusta... Frank Sutton lysähti kolisten maahan.

Pieni tauko. Sitten johtokunnan huoneen ovi avattiin, ja John Leslie astui huoneeseen kädessään savuava revolveri. Hän katsoi maassa hiljaa makaavaa olentoa, pisti revolverin taskuunsa ja käänsi makaajan selälleen. Sitä katsetta, jonka hän loi kuolleen kasvoihin...!

"Ilmiantaja", sanoi hän kovalla äänellä. "Nyt et enää kantele!"

XXVIII.

Kapteeni Leslie ei pitänyt soveliaana poistua samaa tietä, jota oli tullut, vaan hän poistui rakennuksesta pienen keittiön oven kautta ja laskeutui ahtaita kiviportaita pihalle. Alhaalla hän pääsi kapean oven kautta suoraan kadulle. Näin hän välttyi tapaamasta Millie Trentiä tämän astuessa pois hissistä.

Käytävässä oli Bill Anerley kuullut ensin oudon puksauksen, sitten voimakkaan jysähdyksen.

Hän katsahti ylös pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan.

Vapisevin sormin lehteili hän päiväkirjansa sivuja.

Voimakkaampaa hyväilyä vain – ajatteli hän, ei muuta. Kapteeni aikoi antaa sille miehelle hieman vain silmien vähin, ei sen pahempaa. Tämä oli varastanut hänen tyttönsä – ja olikin aivan oikein, että hän sai siitä pienen muistutuksen. Aivan oikein.

"Hyvää iltaa, neiti." Billin ääni oli samea ja hänen kasvonsa liidunvalkoiset.

"Missä Sutton on", kysyi Millie Trent ensityökseen.

"Suttonko?" Hän pani vapisevan kätensä suulleen ja korjasi: "Tarkoitatte tietysti mr Suttonia?"

"Tiedätte hyvin, ketä tarkoitan", sanoi nainen epäilevästi. "Ette näytä olevan aivan kunnossa. Mikä teitä vaivaa?"

"Ei mikään." Billin ääni oli luonnottoman kova. "Menen ilmoittamaan hänelle."

"Älkää vaivautuko, tunnen kyllä tien. Hän on johtokunnan huoneessa, luulisin."

Trent olisi tahtonut mennä hänen ohitseen, mutta mies asettui tielle.

"Mitä te ajattelette?" Hänen äänensä vapisi tuskin huomattavasti.

"Parempi, että minä menen sanomaan hänelle", vastasi Bill.

"Onko hänellä seuraa", kysyi nainen nopeasti.

"Ei ketään." Bill melkein huusi.

Kädet lanteilla seisoi nainen hänen edessään nyökyttäen päätään.

"Vai niin! Kuulkaahan, Anerley – onko teille annettu määräyksiä minuun nähden?"

Tämä pienikin viivytys helpotti Billiä.

"En käsitä, mitä tarkotatte, neiti Trent", sanoi hän. "Minulla ei ole muuta määräystä kuin saattaa teidät sisään."

"Tarkoitan: teille ei ole annettu määräystä varata pullollista viiniä minulle, mitä?"

"Siellä on kyllä viinipullo odottamassa", vastasi Bill. "Olisi outoa, ellei olisi, vai kuinka?"

Nainen nauroi karkeasti.

"Tarkoitan, eikö teille ole annettu määräystä kuinka menetellä, jos astutte johtokunnan huoneeseen ja tapaatte minut siellä nukkumassa senjälkeen kuin Sutton on poistunut? Sitä tarkoitan."

Bill haukkoi ilmaa. Kysymyksen odottamattomuus kävi suorastaan hermoille.

"Ymmärrän. En aio vaivata teitä pyytämällä herättämään tai olemaan minun suojelusenkelinäni. Silloin, kun Sutton lähtee, lähden minäkin. Se vanha kettu", sanoi hän halveksivasti. "Hän luulee saavansa minut satimeen. Todellakin sievä ajatus."

"Siitä en tiedä mitään", vastasi Bill kovalla äänellä. "Älkää tehkö tuontapaisia syytöksiä. Tämä on kunniallinen klubi..."

"Jos tämä on kunniallinen klubi, niin silloin te ette tiedä asioista mitään", vastasi nainen silmää räpäyttämättä. "Ja jos te tietäisittekin, niin ette puhuisi mitään."

Bill kumartui ja toi suuret kasvonsa aivan lähelle naisen päätä.

"Jos tässä kaupungissa annetaan jotakin ilmi, niin olen varma, että te ja hän olette mukana pelissä", sanoi hän sitten tarkoituksella.

Hän kääntyi ja katsoi hissipoikaan.

"Kuka oli se mies, jonka te toitte ylös vähän aikaa sitten? Katselin Barfordin ravintolan ikkunasta. Se oli Leslie, eikö ollut?"

Bill vastasi pojan puolesta.

"En ymmärrä, mitä tarkoitatte?"

"Valehtelette", tiuskaisi Millie vihaisesti. "Ja tässä muudan määräys! Ellen minä ole tullut ulos johtokunnan huoneesta neljännestunnin kuluessa, niin soittakaa tarkastaja Barrabalille. Jos te ette soita, niin päästän huudon, joka saattaa teidät menettämään klubinne."

"Minkälainen nainen", huokasi Jimkin Trentin lähdettyä.

Bill ei vastannut mitään. Hän odotti – odotti. Äkkiä kuului ensimmäinen huuto. Bill viittasi poikansa luokseen, ja hänen äänensä oli hyvin käheä, kun hän antoi hänelle määräyksen, jonka poikakin ymmärsi koituvan hänen oman päänsä menoksi.

"Mene kadulle, etsi poliisi ja tuo hänet tänne", sanoi hän. "Ja jos minut pannaan kiinni, niin mene kotiin äitisi luo ja sano, ettei ole mitään syytä hätäillä. Sano hänelle, että olen tänä iltana 'Percy' – hän ymmärtää."

XXIX.

Kun Beryl palasi tajuihinsa, istui hän autossa. Jälkeenpäin kuuli hän, että autonkuljettaja, peläten joutuvansa välikäteen, oli seurannut häntä ja auttanut hänet autoon. Avoimen oven edessä oli seisonut mies, puoleksi täytetty vesilasi kädessä, ja hänen vieressään oli ollut nainen, outo olento, jonkalaista hän ei ollut koskaan aikaisemmin eikä jälkeenpäinkään nähnyt: maalattu, tekojalokivillä koristeltu ihminen, joka oli määrätty ilmestymään pimeydestä hänen elämäänsä ja jälleen katoamaan.

"Kiitoksia hyvin paljon, olen jo täysin kunnossa", haukotteli Beryl toinnuttuaan. Hänen päätään pyörrytti. "Ovatko ne – ovatko ne saaneet kiinni..."

"Eiväthän ne koskaan saa murhaajaa kiinni. Hän on sama mies, joka vangittiin tänä aamuna ja päästettiin sitten vapaaksi takuuta vastaan. Lyön vetoa, että Barrabal on itse toimessa."

Kuka puhui? Suureksi hämmästyksekseen huomasi hän, että se oli poliisi. Poliisitkin voivat olla avomielisiä, ja on vaikea kuvitella suurempaa avomielisyyttä kuin poliisimies, joka uskaltaa arvostella Scotland Yardia.

"Mihin saan ajaa teidät, neiti", kysyi autonkuljettaja. Hän koetteli ajatella. Hän oli unohtanut autonsa jonnekin...

"Post-Courierin toimitukseen", ilmoitti hän epäröiden.

Hän ei nähnyt sen oudon naisen lähtöä eikä kiittänytkään häntä, ja vasta kun oli tullut puolitiehen Fleet Streetia, muisti hän kiittämättömyytensä.

Hän lähetti käyntikorttinsa ylös, ja tällä kertaa tuli Field alakertaan häntä tapaamaan. Ennenkuin Beryl ehti aukaista suutaan, kysyi Field:

"Olitteko te Leopard-klubissa murhan tapahtuessa?"

Beryl pudisti päätään.

"En... olin muualla. Se oli kauheata." Hän värisi ja nosti kätensä silmilleen aivan kuin peittääkseen niiltä inhoittavaa näkyä.

"Ettekö nähnyt Collieta?"

Hän kielsi taas.

"Oliko hän siellä?"

"Kyllä hän siellä kuitenkin oli", sanoi Field töykeästi. "Ja ellei hän ollut juovuksissa ja jos puoletkin siitä, mitä hän meille puhelimessa kertoi, on totta, niin olemme saaneet suurimman jutun kuin koskaan minun aikanani. Näittekö Barrabalin – tunnetteko hänet?"

"Sen poliisiupseerinko? En", vastasi tyttö. "Ainoa henkilö, jonka tunsin, oli eräs Tillman-niminen mies..."

"Oh!" Hän katsoi naiseen hämmästyneenä. "Näittekö todellakin hänet, Tillmanin? Ahaa. Hän oli siis tapahtumapaikalla. Tietääköhän Collie sen. Hän ei maininnut hänestä mitään."

Nyt vasta Field huomasi Berylin surkean tilan.

"Oh, hyvä pikku neiti, mistä te olettekaan tulossa", kysyi hän ystävällisesti. "Ajoitteko itse Wimbledonista tänne saakka?" Ja kun Beryl myönsi, sanoi hän: "Takaisin ette varmastikaan voi ajaa. Ette näytä ollenkaan terveeltä."

"Olen aivan terve", koetti Beryl hymyilläkin heikosti, "ja se on kuitenkin varma, ettei minua lainkaan haluta mennä jalkaisin Wimbledoniin. Onko joku kysynyt minua täältä?"

Ei ollut mitään syytä maailmassa, että häntä olisi tiedusteltu Post-Courierin toimituksesta. Hän huomasi itsekin kysyneensä typerästi.

"Voitteko sanoa minulle erään asian", kysyi hän nyt. "Onko saatu kiinni se – se mies, joka tappoi mr Suttonin?"

Hän huomasi kasvojensa saavan oudon epäilyttävän ilmeen – se oli hämmästyksen ja katumuksen sekoitusta – ja hän aavisti kuin usvan läpi, mistä se johtui. Fieldille ei ollut vielä koskaan elämässä sattunut, että hän olisi puhutellut murhatun miehen juuri leskeksi jäänyttä nuorikkoa.

"Olen hyvin pahoillani, mrs Sutton", aloitti hän nopeasti ja kaavamaisesti, mutta Beryl keskeytti hänet.

"Sitä minä en enää sure. Tiedän kyllä, että tämä kuulostaa raa'alta, mutta en todellakaan voi ottaa asiaa niin raskaasti. Onko se mies pidätetty, joka teki murhan? Ja kuinka hänet – murhattiin?"

"Hänet ammuttiin – Collie kuuli laukauksen, ellei nähnyt unta. Erästä henkilöä epäillään, ja minä luulisin, että poliisi etsii häntä parhaillaan, mutta ainakaan vielä ei häntä ole saatu kiinni."

"Tarkoitatteko – kapteeni Leslietä?"

"Samaa miestä. Collie mainitsi hänestä jutussaan vain yhtenä mahdollisuutena, huhuna."

Field kävi hermostuneeksi, sillä hän oli ollut liian kauan poissa työpöytänsä äärestä. Lehti oli menossa painoon, eikä Collie ollut vielä lähettänyt täydentävää kertomusta.

"Luulen, että teidän pitäisi mennä takaisin Wimbledoniin. Meillä on kolme toimittajaa, jotka osaavat ajaa autoa. Sallitteko, että joku heistä ajaa teidät takaisin Wimbledoniin?"

Beryl jäi miettimään.

"Kiitos, luulen, että se on viisainta", tunnusti hän sitten. "Minun täytyy olla – jossakin, josta minut voidaan löytää."

Field poistui yläkertaan ja palasi mukanaan punatukkainen nuori mies.

"Tämä naapuri asuu Wimbledonissa. Teette hänelle vain mieliksi, jos annatte hänen ajaa", sanoi Field.

Beryl oli kiitollinen uutistoimittajalle, että tämä oli päättänyt hänen puolestaan.

"Minun olisi pitänyt lähteä täältä jo tunteja sitten", selitti hän saattaessaan Berylia ovelle. "Mutta tämä on liian suuri juttu jätettäväksi..."

Hän oli nähtävästi aikeissa moittia jotakuta, mutta muutti äkkiä mielensä, ja Beryl, jolla ei ollut aavistustakaan sanomalehden toimitusten sisäpolitiikasta, tunsi lievää väristystä.

Tälle miehelle oli päivän hirvein murhenäytelmä vain "juttu", "kertomus." Hänen vihkiäisensä, hänen miehensä kuolema, John Leslien vangitseminen – kaikki olivat vain juttuja, jotakin, mikä herätti hänen mielenkiintoaan ja kasvoi mielenkiinnossa päivä päivältä, kunnes se, "juttu", viimein päättyisi John Leslien mestausta kuvaavaan kappaleeseen sanomalehdessä.

Nämä ajatukset saivat hänet melkein vihaamaan nuorta, iloista miestä, joka istui hänen vieressään ja ajoi autoa läpi sateisen kaupungin. Onneksi ei nuorukainen ollut huvitettu murhasta. Hän kertoi vilkkaasti jalkapallopelistä, kunnes auto pysähtyi Hillfordin porraspylväistön eteen. Hän ehti tuskin kiittää ajajaa, kun vaunun ovi avattiin.

"Tekö se olette, neiti?" Se oli Robert, lakeija. "Mr Friedman on tullut takaisin... sanoin hänelle teidän menneen nukkumaan ja... ja sitten, neiti, tänne soitettiin sanomalehdestä, Megaphonesta..."

Hän työnsi lakeijan syrjään ja riensi suoraa päätä kirjastohuoneeseen. Lew Friedman seisoi takan edessä, kyynärpäillään uuninreunustaan nojaten pää käsien välissä. Kuullessaan ovea avattavan kääntyi hän nopeasti ympäri. Tyttö hämmästyi niin, että peräytyi muutaman askelen: Lewin kasvot olivat harmaat, ja ne olivat käyneet vanhoiksi siitä, kun hän viimeksi näki ne.

Mies astui vaappuen Beryliä kohti, niinkuin sokea, jonka pitää haparoida käsillään. Beryl avasi hänelle sylinsä.

"Rakkaani, rakkaani", sopersi mies katkonaisesti. "Jumalan kiitos, että olet jälleen kotona."

"Lew!" Hän katsoi häntä silmiin. "Tiedätkö, mitä on tapahtunut?"

Lew ei vastannut mitään.

"Frank Sutton on kuollut", kuiskasi hän.

Lew katsoi yhä hänen ohitseen.

"Ja Lew, tiedätkö kuka hänet tappoi?... Minun täytyy sanoa se sinulle – kaikki lehdet kirjoittavat siitä kuitenkin huomenna. John Leslie tappoi hänet!"

Hänen päänsä valahti alas, ja hän katsoi tylsästi Beryliin tuuheiden kulmakarvojensa alta.

"John Leslie tappanut hänet? Kuka sinulle niin on sanonut", kysyi hän sitten tylysti.

Beryl pudisti päätään.

"Sen tietää jok'ainoa... minä olin siellä."

"Leopard-klubissako?" virkistyi Lew hämmästyksestään.

"Ei, ulkopuolella. Menin tapaamaan mr Collieta, mutta kun tulin sinne, oli juuri saatu tietää, että oli tapahtunut murha. Oh, Lew, se oli kauheata, kauheata!"

"Mutta kuka sanoi sinulle, että se oli juuri John Leslie", tiukkasi Lew.

"Minä kuulin hänen – Millie Trentin – sanovan. Sinähän muistat, Lew, hänen sihteerinsä. Hän oli suorastaan peloittava." Beryl koetti ilmentää tuskaa kasvoillaan. "Tulen aina kuulemaan korvissani hänen huutonsa."

"Missä hän sitten oli?"

"Häntä tuotiin juuri ulos klubista. Hän huusi, että John Leslie tappoi Frankin."

Hän työnsi Berylin vähän kauemmaksi luotaan ja piti häntä käsivarsien ulottuvilla.

"Siinä tapauksessa hän valehteli", sanoi Lew Friedman. "Mies, joka tappoi Frank Suttonin, ei ollut John Leslie – jos on välttämätöntä, menen oikeuteen todistamaan, että hän on syytön."

XXX.

Suttonin toiminimen konttorihenkilökunta oli jo poistunut ja yövartija torkkui kopissaan, kun John Leslie tuli nopeasti katua pitkin, avasi pääoven ja astui sisään. Pääporraskäytävän kaikki valot olivat sammutetut, lukuunottamatta yhtä lamppua yläkerroksessa, joka antoi sen verran valoa, että yövartija näki tehdä välttämättömät kierroksensa.

Hän meni suoraa päätä vanhaan huoneeseensa, työnsi avaimen reikään, mutta huomasi oven olevan lukitsematta ja astui sisään kiertäen valot palamaan. Hänen pitkästä, mustasta sadetakistaan valui vesi virtanaan, mistä syystä hän otti sen yltään, asetti tuolin selkämykselle kuivamaan ja meni sitten pöytänsä ääreen. Tuolilla oli avain. Hän rypisti kulmiaan. Joku oli ollut äskettäin huoneessa. Hän vilkaisi tulisijaan, jonka hajoitetut kekäleet kertoivat hänelle oman kertomuksensa. Kuka oli etsinyt todistuksia takasta?

Ihmeellistä kyllä hän arvasi sen ensiyrittämällä, sillä hänen kunnioituksensa mr Joshua Collieta kohtaan uutisten onkijana ei ollut pieni. Pieni nippu papereita oli kuitenkin jäänyt hävittämättä. Laatikkonsa pohjalta, jonka hän oli varustanut erikoislukolla, hän löysi raskaan teräslippaan, jonka hän nosti pöydälle ja aukaisi. Se oli niin täynnä papereita, että kun hän aukaisi kannen, kolme, neljä paperia ponnahti pöydälle. Hän käänsi laatikon alassuin ja tyhjensi sen koko sisällyksen pöydälle. Siirrettyään pöytälampun lähemmäksi itseään hän alkoi huolellisesti tarkastaa papereita, joita hänelle oli kertynyt palveluksensa aikana talossa.

Muutamat niistä olivat merkityksettömiä lappusia, mutta pari sisälsi suoranaisen murhenäytelmän. Pitkälle pergamenttiarkille oli kirjoitettu muistiin "Henry Whigtonin" ja "Rudolph Stahlin" vihkiäiset – kummatkin olivat mr Frank Suttonin lempivalenimiä. Hänet oli vihitty Kapkaupungissa ja Bristolissa, joka viimeksimainittu paikka on jostakin syystä Englannin kaksinnaijain erikoisesti suosima.

Toista pergamenttiliuskaa hän tarkasti pitkän aikaa. Mr Rudolp Stahl oli mennyt naimisiin Gwendoline Alicen kanssa...

Kolmannen nimen hän tunsi hyvin: se oli hänen omansa, ja nainen, jonka nimi oli kirjoitettu hätäisellä käsialalla – joku avioliittoreistraattorin apulainen oli varmaan kirjoittanut – oli hänen sisarensa. Hän oli ollut siihen aikaan Ranskassa eikä ollut tavannut sulhasta eikä yleensä ollut tietänyt mitään koko asiasta, ennenkuin sulhanen oli jo karannut. Myöhemmin kuuli hän heidän sedältään, että puolet myötäjäisiä oli siirretty sulhasen, tuntemattoman Stahlin nimiin.

Onnettomuus olisi voinut olla suurempikin, ajatteli hän tarkastaessaan vihkimätodistusta ja kääntäen sen jälleen kokoon. Nuoret sydämet saattavat taipua, mutta ne eivät murru, ja niin pian kuin sulhasen odottamaton katoaminen jossakin määrin oli häipynyt naisen mielestä, meni nuori "leski" naimisiin erään uusseelantilaisen asianajajan kanssa. Ja tämä pieni murhenäytelmä oli saattanut hänet "Ilmiantajan" jäljille.

Papereiden joukossa oli myöskin pieni muistikirja, jota oli pidetty pikakirjoituksella – Millie Trentin pystyväisyyttä sihteeriksi ei tarvinnut epäillä. Se ei ollut tavallista kauppapikakirjoitusta, vaan sen perille pääseminen oli vienyt häneltä kuukausia. Tämä hävyttömyyden huippu käsitti useampia vuosia.

Ilmiantaja oli rikas mies: hän oli tallettanut noin tusinaan eri pankkiin ryöstöjensä tulokset. Eräs lippaan papereista oli pieni leikkele eräästä virallisesta poliisilehdestä, ja se oli erittäin hyvä lisäselitys lippaan ainoalle valokuvalle, joka muistutti jossakin määrin Frank Suttonia.

    "Etsitään kaksinnaimisesta ja murhayrityksestä syytettyä
    Jan Stefanssonia, joka kansallisuudeltaan on luultavasti
    ruotsalainen."

Hän luki kuvausta ja löysi siitä monta merkillistä virhettä.

Rikollisten turhamaisuus on muodostunut suorastaan sananlaskuksi, eikä siinä ollut mitään ihmettelemistä, että Frank Sutton ja hänen vaimonsa olivat säilyttäneet tämän vaarallisen todistuksen. Kuvauksen loppuun oli kirjoitettu tunnusmerkiksi: "Puhuu useampia kieliä, on hauskannäköinen, hyväkäytöksinen ja taitava liikemies." Tämä pieni kiitosvirsi oli saanut asianomaisen säilyttämään paperinpalasen.

Hän pani paperin jälleen paikoilleen, sulki lippaan viedäkseen sen mukanaan (hän olisi vienytkin sen sinä iltana, mutta ei ollut saanut takaisin avaimiaan, jotka häneltä oli viety poliisiasemalla häntä tutkittaessa). Hän loi vielä silmäyksen huoneeseen, kun kuuli askelia käytävän portaista. Tulija voi olla kuka tahansa, mies tai nainen, joka tapauksessa hän ei ollut hyvin perillä konttorihuoneiston maastosta, sillä kuuli, kuinka hän vähän päästä pysähteli aivankuin lukemaan kirjoituksia ovilta. Äkkiä tulija pysähtyi hänen huoneensa kohdalle. Ovi avattiin hiljaa. Tulija oli Bill Anerley. Hänellä oli yllään leukaan saakka napitettu päällystakki, jonka alla olevat kultakalunaiset hovimestarin housut näyttivät vähän naurettavilta. Hän otti lakin päästään ja sulki oven jäljessään. Näytti siltä, kuin hän olisi juossut, sillä hän huohotti vahvasti.

"No, mikä hätänä?" Leslie oli huvitettu kuulemaan.

Bill ei nähtävästi kuitenkaan huomannut tilanteessa mitään leikin aihetta. Hänen suunsa oli kunnioittavasti auki, ja hänellä oli kyynelet silmässä.

"Päätin uskaltaa ja hakea teidät käsiini. Eräs 'pollareista' sanoi, että te olette täällä toimessa", puhui Bill kuin tulipaloon lähtevä. Sitten hän puhkesi itkemään: "Mitä te vitkastelette, kapteeni – teidän pitäisi olla jo kaukana täältä. Tämä ei ole oikea paikka teille – tänne saattaa tulla kuka tahansa."

"Niin minäkin luulen", vastasi Leslie veitikka silmäkulmassa. "Te arvelette siis, että minua tullaan etsimään? Kuinka minua oikeastaan ruvettiinkaan epäilemään?"

Bill pudisti toivottomana päätään.

"Se oli se lintu, se Millie. Hän huusi poliisille. Minä pääsin pälkähästä livistämään – minulla oli onni. Lähetin poikani hakemaan poliisia, ja ennenkuin ehdin sanoa sanaakaan, oli tupa täynnä heitä. Minulla ei ollut aavistustakaan, että niitä voisi olla niin paljon."

Hän pisti kätensä taskuun ja veti esiin tukun seteleitä.

"Tässä on, voitte tarvita – kaksikymmentäkahdeksan puntaa. Se on päivän saalis."

Hän tarjosi seteleitä, mutta Leslien käsi ei liikahtanutkaan.

"Mistä syystä, Percy", sanoi hän sitten hiljaa, "mitä tuo merkitsee?"

Billin pää painui surullisena alas.

"Tekee hyvää kuulla tuo nimi, sir." Hän ojensi rahaa Leslietä kohti. "Toivoisin, että minulla olisi sata puntaa. Minä toimitan teidät pois maasta."

Leslie torjui lahjan ja pudisti päätään.

"Ei, Percy, kiitoksia vain, vanha veikko." Hän laski kätensä Billin hartioille. "Rahaa minulla on niin paljon kuin tarvitsenkin – ainakin niin paljon kuin tällä haavaa tarvitsen."

Bill huokasi helpotuksesta.

"Jumalan kiitos", pääsi häneltä. "En minä tarkoittanutkaan antaa kaikkea, mitä omistan." Sitten hän jatkoi melkein valittaen: "Mutta älkää vetelehtikö enää täällä – se Millie piti ja pitää sellaista ääntä, että te olette vielä ennen iltaa pahemmassa kuin pulassa."

"Missä hän on?" kysyi Leslie, mutta Bill ei voinut vastata.

"Hän lähti pois ensimmäisenä, ja sitten tuli poliisilaitoksen lääkäri, ja ne veivät ruumiin sairashuoneelle. Miksi, sen Luoja tietäköön. En ole nähnyt koskaan sen kuolleempaa miestä. En minä tässä teitä nenästä aio vetää" – hän alkoi puhua nopean hermostuneesti – "vai luuletteko todellakin niin?" Hänen äänensä kävi yhä tiukemmaksi: "Kapteeni, älkää vitkastelko enää. Teidän pitäisi toki ymmärtää, että on viisaampaa hävitä Harwichiin tai jonnekin muuanne, kuin istua täällä tuhoa odottelemassa. Mitä te odotatte?"

Mutta Leslie istui paikallaan. Hän oli huoneen ainoaan nojatuoliin asettunut ja ottanut huolettoman mukavan asennon.

"Odottelen, mitä tapahtuman pitää, Percy", vastasi hän levollisesti.

"Sen tulette kyllä näkemäänkin", vastasi Bill myrtyneenä. "Mutta mitä se on?"

Silmänräpäyksessä oli Leslie jaloillaan ja kuunteli jännittyneenä. Joku oli tulossa.

"Tunnumme saavan vilkkaan illan. Menkää toista tietä, Percy." Hän osoitti ovea, joka johti pieneen eteiseen. "Heti kun tullaan, niin pujahtakaa tuonne."

Bill viittasi jäähyväisensä.

"Onnea vain, kapteeni." Billin äänestä tunsi selvän osanoton.

"Jos tulette taivaaseen ennen minua...", aloitti Leslie.

"– – – niin sanon kyllä niille siellä, että teillä on vielä vähän hommia." Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Leslie työnsi auki käytävään johtavan oven.

Mies, joka seisoi oven edessä pitkään sadetakkiin puettuna, tervehti häntä ilkeästi hymyillen.

"Ahaa, Tillman, mitä te tahdotte – oletteko tullut palkkaanne nostamaan?"

Tillman tähysteli ympärilleen ikäänkuin jotakin odottaen.

"Missä miss Stedman on", kysyi hän sitten.

"Wimbledonissa, luulisin," vastasi Leslie. "Sanon teille vain, missä hän ei ole – hän ei ole nimittäin matkalla Skotlantiin."

Mutta Tillman pudisti päätään.

"Ei, hän on lähtenyt Wimbledonista." Hän katsoi epäluuloisesti Leslieen. "Ettekö ole nähnyt häntä?"

"Lähtenyt Wimbledonista?" John Leslie hämmästyi. "Kenen kanssa? Kuka teille niin on sanonut?"

Mies ei vastannut, ennenkuin oli istuutunut pöydän reunalle. Hän arveli seisomisen käyvän liian pitkäksi.

"Hän lähti sieltä yhdessä teidän kanssanne", vastasi toinen rauhallisesti. "Niin ainakin palvelijat kertoivat minulle. Näin hänet senjälkeenkin, ja ellei hän olisi lähtenyt yhdessä teidän kanssanne, niin mitä varten hän olisi seisoskellut Leopard-klubin edustalla äskeisen – kuinka sanoisin – onnettoman tapauksen aikana?"

Leslie heräsi nyt täydellisesti.

"Ette suinkaan te tarkoita sitä? Eihän hän ole ollut Leopard-klubin edustalla, vai kuinka?" kysyi hän nopeasti, ja kun Tillman yhä myönsi hänen olleen, kysyi Leslie: "Mistä te sen tiedätte?"

"Näin hänet siellä. Olin matkalla klubiin erästä asiaa suorittamaan, mutta tulin hieman liian myöhään, kuten sitten huomasin, sillä poliisi vihelsi jo pilliinsä, kun saavuin tapahtumapaikalle. Ja silloin näin miss Stedmanin. Minä hänet itse asiassa autoin autoonsakin, vaikk'ei hän sitä kenties tiedä, ja menin sitten vasta klubiin asiaani toimittamaan."

Leslie hengähti raskaasti.

"Saanko nyt kunnioittavasti kysyä" – hän puhui harvinaisen kohteliaasti – "mitä Wimbledonissa tapahtui sellaista, että miss Stedman lähti pois sieltä?"

Tillman levitti kätensä.

"Toivoisin tietäväni varmasti. Kaikki, mitä tiedän, on, että heti teidän lähdettyänne miss Stedmania ei löydetty mistään – tarkoitan mrs Suttonia – ja kun viimeksi näin mr Friedmanin, oli hän raivoissaan ja juoksi edestakaisin puutarhassa kutsuen autoaan ja vannoen kostoa – teille, mikäli muistan."

"Sehän on selvää", vastasi Leslie yksikantaan. "Ja mitä sitten tapahtui?"

"Muuta en tiedä. Sitten näin nuoren neidin Leopard-klubin luona. Tulen parast'aikaa sieltä."

Hän sanoi tämän jotakin erikoista tarkoittaen, ja Leslie katsoi häntä suoraan kasvoihin.

"Teidän tulemisenne ja menemisenne eivät huvita minua."

"Eivätkö? Sanon kuitenkin, että olin Leopard-klubissa heti senjälkeen kuin murha oli tehty."

"Niinkö", ihmetteli Leslie välinpitämättömästi.

Tillman odotti hetken.

"Eikö sekään huvita teitä?"

"Ei vähääkään", tuli tyyni vastaus.

"Eikö sekään, että Frank Sutton on murhattu?"

"Eipä juuri", kuului jos mahdollista vielä kylmempi vastaus. "Hän ansaitsikin jotakin sentapaista."

Tillman myönsi.

"Niin te muistaakseni sanoitte aamullakin?"

John Leslie astui kädet taskussa verkkaan Tillmania kohti.

"Oletteko ystävällinen ja sanotte minulle, mikä helvetin mies te oikeastaan olette?"

"Sillä ei ole väliä", vastasi Tillman hieman hymyillen. "Kuka tappoi Suttonin?"

Leslie kohautti olkapäitään.

"Se on oikeuden ratkaistava asia", virkkoi hän. "Ymmärrättekö, että tutkijaviranomaisille maksetaan tuhat viisisataa puntaa vuodessa juuri siitä, että he tutkivat tämäntapaisia asioita? Onko tarkoituksenne pistää kivi heidän leipäänsä pyytämällä minulta, jolla on vähän tietoja, ennakolta päätöstä asiassa, joka voidaan selvittää vain pitkällisen ja vaikean tutkimuksen jälkeen?"

Tillman nauroi.

"Olette kylmä piru", sanoi hän.

"Onko teillä nyt jotakin tekemistä?" kysyi Leslie kohteliaasti.

"On – suuri työ onkin."

"Älkää antako minun häiritä."

Tillmanin silmät sattuivat miehen käteen. Käden selkäpuolella oli iso, vaalea arpi – jälki onnettomuudesta. Mutta siinä oli jotakin muutakin: pieni, punainen tahra.

"Mikä teillä on kädessä", kysyi hän.

Leslie tarkasti huolellisesti tahraa, kasteli nenäliinan ja hankasi pois sen.

"Se oli verta. Loukkasin käteni. Tekeekö teidän pahaa katsoa?" kysyi hän, ja Tillmanin ääni muuttui.

"Olitte klubissa tänä iltana, teidän nähtiin tulevan sieltä palvelijain portaita. Tapasitteko ketään, jonka olisitte tuntenut?"

Leslie nauroi avuttomana kyselyille.

"En ymmärrä, miksi minun pitäisi vastata teidän päättömiin, typeriin kysymyksiinne. Ainoa henkilö, jonka tunsin, oli mr Joshua Collie."

Tillman hypähti pystyyn.

"Collieko?" kysyi hän hämmästyneenä. "Oliko hän klubissa?"

"Olipa niinkin."

"Oliko hän sisällä, kun murha tapahtui", tiedusteli toinen.

"Niin luulisin. Se näyttää saattavan teidät levottomaksi."

Tillman kadotti hetkeksi tyyneytensä.

"Mikä minut saattaisi levottomaksi..." Tässä hän pysähtyi.

"Sanomalehtimies", vastasi Leslie. "Arvaan kyllä, mikä teitä peloittaa, ystäväiseni. Se, että Sutton oli niin hölmö, ettei ottanut selkoa teidän henkilöllisyydestänne, ennenkuin pestasi teidät palvelukseensa. Mutta minä otin. Olen hyvin tiedonhaluinen."

Tillman oli saanut takaisin itseluottamuksensa.

"Frank Sutton on kuollut", sanoi hän. "Hänet vihittiin vasta tänään..."

"Hän on ollut naimisissa jo muutamia päiviä, mutta se ei kuulu asiaan. Mihin te pyritte?" kysyi Leslie. "Viisainta on, että menette kotiin, ystäväni. Teistä ei ole täällä mitään hyötyä."

Hän avasi oven.

"Palvelijat kertoivat, että mrs Sutton lähti illalla ulos heti teidän jälkeenne", ilmoitti Tillman, "ja siinä he ovat oikeassa..."

"Hyvää yötä", keskeytti Leslie hänet.

"Luulen, että tapaan teidät vielä", vastasi hämmentynyt Tillman.

"Sitä en toivoisi", oli Leslien vastaus.

Hänen askeltensa kaiku käytävässä oli tuskin vaimennut, kun tuli kolmas keskeytys. Hän tunsi jo kaukaa kevyiden pienten jalkain askelet, riensi ovelle ja aukaisi sen. Beryl vaipui hänen syliinsä.

"Oh, Jack, Jack, rakkaani", hengitti hän.

"Mistä sinä tulet", kysyi Leslie hätäisesti.

"Tulen Wimbledonista –: en kuitenkaan yksin – Lew on ulkona ja odottaa autossa. Hän sanoi nousevansa tänne ylös, jos sinä tahtoisit tavata häntä."

"Lew ulkona autossa", toisti Leslie ja kysyi sitten: "Olitko sinä tänä iltana Leopard-klubissa? Sinähän tiedät jo kaiken?"

"Frankistako? Tiedän. Se on totta, John, hän on kuollut."

Leslie nyökkäsi.

"Niin, Sutton on kuollut. Rakkaani, olen kovin surullinen sinun tähtesi."

Beryl koetti pakottaa itsensä erääseen kysymykseen. Leslie näki hänen huultensa liikkuvan ja auttoi häntä.

"Aiot kysyä minulta, missä olin – kun hänet ammuttiin?"

Beryl myönsi.

"Sinä et sitä tehnyt – ethän, Jack? Sano minulle, kuka hänet tappoi?"

John Leslie ei katsonut naista silmiin, ettei tämä olisi voinut lukea niistä mitään.

XXXI.

"Samantekevää, kuka hänet tappoi, hän ansaitsi sen", vastasi John Leslie kylmästi. "Hirsipuu odottikin Larry Graemen murhaajaa. Beryl, rakas, tämä ei tee minulle helpoksi kertoa sinulle. Ja kuitenkin tahdon kertoa sinulle – totuuden. Istu, rakkaani. Näytät hyvin rasittuneelta. Miksi lähdit liikkeelle Friedmanilta tänä iltana? Sinun nähtiin tulevan minun jälkeeni."

"En minä lähtenyt, en", vastasi tyttö vakuuttavasti. "Menin yläkertaan pukuhuoneeseeni ja nukahdin. Lew etsi minua, mutta ei löytänyt. Hän ei luullut minun lähteneen sinun jäljestäsi, vaan luuli minun tietävän jotakin Frankista ja juoksi tiehensä. Kun sitten heräsin, olivat kaikki lähteneet, ja vasta silloin lähdin etsimään – etsimään sinua. Kerro, mitä sinä aioit sanoa minulle..."

"Tahtoisin vain tietää, miksi lähdit etsimään minua?" Pakotettuaan tytön istuutumaan tuoliin hän istui nojatuolin selkämyksellä ja piti kättään hänen ympärillään.

"Olin yksinkertaisesti hullu, luulen. Minut valtasi ajatus, etten näkisi sinua enää koskaan. Menin hotelliin, missä asut, ja sieltä Post-Courierin toimitukseen. Siellä arveltiin, että olit kenties mennyt Leopard-klubiin, ja niin ajoin sinne."

Nainen värisi.

"Rakas tyttöparka", sanoi Leslie pitäen kättä hänen vyötäisillään. "Toivon – mutta toiveethan ovat vain toiveita, eivätkö olekin."

"Mutta sinä et tehnyt sitä, mitä", Beryl kävi hysteeriseksi. "Lew vannoo, että sinä olet viaton. Sinähän et ampunut häntä – et voinut tappaa miestä kylmästi laskien, John?"

"Ole vaiti", vastasi mies. "Sinun ei pitäisi ollenkaan olla täällä, rakkaani. Minä vien sinut Friedmanille. Hänen ei olisi pitänyt päästää sinua."

Hän jatkoi äänessä sanomattoman hellä sointu:

"Olet hyvä tyttö. Tahtoisin pelastaa sinut sellaiselta kohtalolta."

Mutta tyttö ei hellittänyt.

"Sinä et voinut tehdä sitä, tiedän, ettet voinut. Tai jos sinä sen teit, silloin täytyy olla olemassa kauheat syyt."

Mies nyökkäsi hitaasti.

"Olikin kauheita syitä, joiden takia Frank Suttonin täytyi kuolla – mutta niistä en tahdo puhua. Kaikki, mitä olen tehnyt, on ollut turhaa ponnistelua. Tahdoin säilyttää sinun nimesi puhtaana ja säästää sinut alennuksesta. Ja sen olisin tehnytkin, ellet tänäpäivänä olisi mennyt vihille."

Tyttö vapautti itsensä syleilystä ja nousi seisomaan, eikä hän ollut näyttänyt koskaan avuttomammalta kuin nyt koettaessaan sankarillisin ponnistuksin saada itsensä näyttämään siltä, kuin murhenäytelmä ei olisi liikuttanut häntä ollenkaan.

"Olen tavattoman herkkä – oikeastaan. Mitä aiot nyt tehdä? Älä jää tänne kauemmaksi. Onko sinulla rahaa?"

"Jokainen tarjoaa nyt minulle rahaa", naurahti hän. "Yksin vanha Percykin."

"Percy?"

"Sinä et tunne häntä. Hänen nimensä on Anerley – entinen sotilas. Tapasin hänet Ranskassa."

"Tietääkö hän kaiken...?"

"Hän arvaa." Hän innostui yht'äkkiä, niin että Beryl aivan hämmästyi: "Toivoisin voivani sanoa sinulle, että minä olen hullu – että olen järkeä vailla. Ja niin taitava kuin koetin olla! Kyllä, hän tietää... tai luulee tietävänsä. Hän on Leopard-klubin ovenvartija. Percy-rukka."

"Percy-rukka", toisti nainenkin surunvoittoisesti hymyillen. "Mutta etkö voisi ajatella itseäsikin?"

"Niinhän minä teenkin."

Joku oli tullut käytävään. Häntä on seurattu tänne, ajatteli Beryl ja kävi kalmankalpeaksi kuullessaan askelet käytävästä.

"Se on poliisi", sanoi hän pelästyneenä.

"Mene tuohon huoneeseen", osoitti hän samaa tietä, jota Anerleykin oli käyttänyt, "ja pakene pois koko talosta, mene Lewin luokse tai pysy hiljaa siellä."

Hän meni ovelle, kiersi sen lukkoon, pani salvan päälle ja oli parahiksi vetämässä avainta pois lukosta, kun ovenripaan tartuttiin ja julma, kostonhimoisen raaka ääni mainitsi hänen nimensä.

"Se on Millie Trent", kuiskasi hän.

Mies tempasi naisen syliinsä, suuteli häntä jäähyväisiksi ja viittasi sitten hänet pois. Hän odotti siksi, kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä, ja sitten vasta aukaisi oven. Millie Trent syöksähti huoneeseen. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä, hänen suuret silmänsä näyttivät luonnottoman suurilta, ja kasvoilta oli kaikki väri paennut. Hän osoitti sormellaan Leslietä ja oli kuin ilmetty raivotar.

"Sinä konna, sinä peto, sinä murhaaja!" huusi hän villillä äänellä.

Hänellä ei ollut päällystakkia, hänen puseronsa suorastaan tiukkui vettä, ja hänen harmaat silkkisukkansa olivat liassa.

"No?" Leslien ääni oli kylmän kuiva, ja hänen harvinainen rauhallisuutensa ärsytti raivoavaa naista.

"Murhaaja – peto. Te tapoitte hänet. Te sanoittekin tappavanne – ammuitte hänet. Kun ette ollut hänen veroisensa, ettekä muuta uskaltanut, ammuitte hänet kuin koiran."

"Kuin hullun koiran", korjasi Leslie rauhallisesti. "Parempi hän ei ollutkaan, vai oliko teidän mielestänne?"

Hän oli kahdesti avannut suunsa puhuakseen, mutta ei saanut ääntä. Sitten hän koetti avata käsilaukkunsa ja ottaa sieltä jotakin, mutta ennenkuin hän ehti vetää revolverin esille, oli Leslie tarttunut lujasti häntä ranteeseen ja vetänyt aseen hänen kädestään.

"Te saastainen konna", raivosi nainen edelleen. "Tästä hyvästä olen näkevä teidät mestauslavalla. Toimitan teidät hirtetyksi. Menen poliisin luo – Barrabal tekee kyllä selvän. En pelkää vähääkään teitä – teurastajaa. Olen tuonut mukanani henkilön, joka pitää kyllä huolen maineestanne ja nimestänne."

"Olkaa vaiti!" Hän painoi hänet tuolille istumaan, ja hetkisen oli hän niin hengästynyt, ettei kyennyt lausumaan sanaakaan eikä nousemaan. "Mikä nainen te olettekaan", kysyi Leslie sitten tiukasti. "Olette varastellut hänen kanssaan vuosikausia. Olette ollut mukana jokaisessa hänen huijauksessaan – olette ollut hänen apurinaan ja nähnyt nuorten sydämien särkyvän ja nuorten elämäin raunioituvan – mrs Sutton."

"Se on valhe, hän ei koskaan mennyt minnekään kenenkään kanssa. Luuletteko, että minä olisin sitä kärsinyt? Mrs Sutton. Te tiesitte, ettekö tietänytkin?"

Leslie myönsi.

"Koetin tänä aamuna saada teidät tunnustamaan sen, täällä, tässä konttorissa. Sätin teitä niin pitkälle, että te olitte vähällä jo tunnustaa sen minulle."

Hän syöksähti nopeasti ylös tuolilta ja juoksi ovelle vetäen sen auki.

"Menen ilmoittamaan poliisille, kuka te olette", peloitteli hän. "Teitä etsitäänkin – kai te sen tiedätte?"

"Teitä etsitään myöskin", vastasi Leslie.

Trent tuli takaisin Leslien luo ja toi kasvonsa aivan lähelle Leslietä.

"Luuletteko, että välitän vähääkään siitä, mitä tapahtuu? Teidät vangitaan, Leslie. Minä suoriudun kyllä. Minä en tarvitse mitään apua – te vanha, varasteleva rangaistusvanki – teurastaja. Jumalani, kuinka minä vihaan teitä! Mutta vielä minä teidät tavoitan!"

Leslie nosti maasta revolverin, joka oli lennähtänyt lähelle ovea, ja pani sen pöydälle.

"Onko tämä sama, jolla teidän miehenne aikanaan ampui Larry Graemen?" kysyi hän sitten.

"Hän ampui hänet itsepuolustukseksi", vastasi Trent raivostuneena. "Graemeltahan löydettiin ladattu revolveri? Eikö hänellä muka ollut revolveri, kun mieheni tarttui häneen? Se on totta, hän ampui hänet ja olisi ampunut teidätkin, jos olisi tietänyt – mutta vaikka kuolisin, niin minä saan teidät vielä käsiini, Leslie. Te murhasitte Frankin..."

"Se ei ole totta!"

Se oli Beryl, joka oli hiljaa hiipinyt huoneeseen ja seisoi nyt silmätysten tuon hullun naisen kanssa.

"Oh, olette hänen seurassaan, todellakin! Sitä sopi odottaakin!"

"Olen ollut hänen seurassaan koko illan", selitti Beryl.

"Ja olitte hänen seurassaan Leopard-klubissakin, ettekö ollut", lypsi nainen ivallisesti. Mutta ennenkuin Beryl ehti virkkaa mitään, sanoi Leslie:

"Ei, hän ei ollut minun kanssani Leopard-klubissa", ilmoitti hän rauhallisesti. Ja Trent katsoi Beryliin murhaavin silmin.

"Hän ei tahtonut sekoittaa pienen rakkaansa nimeä juttuun. Mutta vastaisuudessa hän aikoo... Beryl Sutton, mitä likaista vain on, te saatte sen kaikki vielä kokea."

"On tarpeeksi likaista, kun on tuollainen nimi", vastasi Beryl.

"Minulle se kelpasi", tunnusti Millie Trent huomaamattaan.

"Miksi ette käyttänyt sitä sitten", kysyi mies tylysti. "Sen vuoksi, että olitte sekaantunut ja valmis sekaantumaan mihin likaiseen juttuun tahansa, joka tuotti teille vain rahaa – älkää keskeyttäkö minua", katkaisi Leslie naisen yrittäessä keskeyttää hänet. "Englannin vankiloissa istuvista miehistä on puolet sellaisia, jotka te ja teidän miehenne ovat sinne toimittaneet. Viimeksi olette toimittaneet linnaan ja vielä viideksi vuodeksi miehen, jonka ainoa syy oli se, että hän alkoi päästä teidän hommienne perille. Hän ei tietänyt, että Sutton toimitti hänet vankilaan, että juuri Sutton oli Ilmiantaja ja että ilmiannon olitte tehnyt juuri te. Vaikka Sutton olisi murhattu kymmenen kertaa, ei hän sittenkään olisi voinut korvata niitä kärsimyksiä, joita hän viattomille ihmisille on tuottanut."

"Te murhasitte hänet", päästi hän yhä hampaidensa välistä. "Muuta en tiedä – ja sen te saatte maksaa."

"Maksaa – kyllä te minut kiinni saatte", sanoi Leslie. "Menkää vaikka heti hakemaan poliisi ja tuokaa hänet tänne."

Hän veti oven kiinni hänen jäljessään ja kääntyi tytön puoleen.

"Oletko hullu", vaikeroi tyttö. "Olet mieletön! Sinun täytyy koettaa päästä karkuun. Etkö käsitä..."

"Tahdon nähdä sen henkilön, joka tuli hänen kanssaan, ja luulenpa tuntevanikin jo hänet."

Hän avasi oven ja katsoi heikosti valaistuun käytävään. Mr Joshua seisoi muutaman askelen päässä nojaten seinää vastaan. Hän näytti hyvin väsyneeltä, ja puoleksi sammunut savuke riippui hänen suupielistään.

XXXII.

"Tulkaa sisään, Collie! Tekö toitte tuon kauniin nuoren naisen tänne?"

"Hän toi minut", selitti Collie surullisesti. "Hän on aikamoinen mestari naisekseen. Useimmat naiset ovat mestareita." Collie huomasi Berylin ja kumarsi. "Pelkään, että tulen aina hieman liian odottamatta, de trop..."

"Te olette aina odottamaton vieras, mr Collie", vastasi Leslie, ja Joshua hymyili aivan kuin hänelle olisi sanottu suurikin kohteliaisuus.

"Minun keskimmäinen ristinimeni onkin Ubique", sanoi hän ja pudisti päätään. "Pikku tyttöraiska. Ajattelen naista", lisäsi hän sitten vilkkaasti, "joka lähti tästä huoneesta muutama sekunti sitten."

Hän katsahti sateen kastelemaan sadetakkiinsa aivan kuin olisi löytänyt siitä jotakin mielenkiintoista.

"On hyvin mielenkiintoinen piirre, että parhaat murhat tehdään tavallisesti sateisina iltoina ja öinä, jolloin ei saa vuokratuksi taksa-autoa ei rahalla eikä lemmellä. Muistan, että silloin, kun Crippen murhasi vaimonsa ja hautasi hänet hiilikellariin, oli täsmälleen samanlainen ilta." Hän hymyili leveästi. "Se oli sitten mielenkiintoinen juttu – tavallaan. Mutta kesken kaiken, klubi on nyt suljettu."

"Leopardko?"

Collie tarkoitti sitä.

"Siinä poliisi menetteli sopimattoman mielivaltaisesti. Onneksi suljettiin baari kuitenkin viimeksi", sanoi hän. "Mutta se johtui siitä, että minä istuin siellä juttua tutkivan tarkastajapoliisin kanssa. Hauska mies, ja juo vain vahvistavia nesteitä."

Se oli ensimmäinen varsinainen uutinen, jonka Leslie kuuli Leopard-klubista, nimittäin että Colliekin, sanomalehtimies, oli ollut läsnä siellä.

"Olitteko – te – tekin silloin klubissa..."

"Milloin", kysyi Collie. "Nimittäisinkö sitä murhenäytelmäksi. Olin sen silminnäkijä."

John Leslie astui askelen taaksepäin, ja tytöstä tuntui, kuin hänen kasvonsa olisivat menettäneet värinsä.

"Olin silminnäkijä, enkä kuitenkaan ollut silminnäkijä", selitti Joshua katsoen hellittämättä Leslieen. "Näin jonkun ampuvan laukauksen enkä kuitenkaan voi sanoa, kuka sen ampui. Ja edelleen", hän alkoi jälleen puhua tavanomaisessa surullisessa sävyssään, "olettakaamme, että olisin tuntenut ampujan ja me olisimme oikeustuvassa. Mitä kaikesta seuraisi? En ole lakimies, mutta kysyn teiltä, mitä tapahtuisi, jos minä ampuisin murhamiehen tai tappaisin ihmisen itsepuolustukseksi? Se on olettamus, jonka Millie Trent esitti, kun tulimme tänne. Minusta tuntuu siltä, kuin hän koettaisi puolustautua Larry Graemen murhasyytöstä vastaan. Mutta nämä ovat kysymyksiä, joihin tavallinen sanomalehtireportteri ei kykene vastaamaan, niin loistava, ahkera ja tunnontarkka kuin hän muuten voi ollakin – siitä ei ole epäilystä."

"Kysyisin teiltä erästä seikkaa, Collie – tuleeko neiti Stedmanin nimi esiintymään jutun yhteydessä?"

"Miss Stedmanin nimeä ei voida jättää pois – tällä haavaa."

"Mutta mitä häneen tulee, loppuu juttu vihkiäisiin?"

Joshua myönsi.

"Minun juttuni loppuu kylläkin vihkiäisiin, mr Leslie. Mutta tuleeko hänen juttunsa poliisikertomuksessa päättymään siihen?"

Syntyi äänettömyys.

"Tillman näki hänet", vastasi Leslie.

"Tillman!" Joshua lausui hänen nimensä niin omituisella äänenpainolla, että Leslie luuli hänen laulavan. "Oliko Tillman siellä?"

"Hän oli Leopard-klubin ulkopuolella. Hän näki miss Stedmanin."

"Ulkopuolella, te sanotte? ja hän näki miss Stedmanin? Noh, sepä onnetonta. Oletteko varma, että hän oli ulkopuolella? Näittekö te hänet tai puhuitteko hänen kanssaan?" tiedusteli Collie jännittyneenä.

Leslie voi vakuuttaa hänelle asian olleen niin.

"Se on hyvin ikävää. Viimeksi maailmassa olisin toivonut sitä."

Collie puhui aivan kuin hän olisi asettanut näyttämölle koko murhenäytelmän.

"En tiedä mitään ikävämpää."

Sitten Leslie sanoi aivan ilman syytä tytölle jotakin hyvin töykeätä.

"Mene heti autoosi ja aja nopeasti kotiisi Wimbledoniin."

"Mutta, rakas...", koetti tyttö vastustella.

"Minä vaadin! Tahdon olla yksin, ja kun sinä olet kotonasi Wimbledonissa, voin rauhassa ajatella asioita. Tahdon tavata mr Collien uudestaan tänä iltana – ja varsinkin mr Tillmanin", lisäsi hän pirullisesti. "Minusta tuntuu siltä, että kohtaus hänen kanssaan tulee olemaan hyvin rasittava."

"Hän on erinomaisen mukava mies", keskeytti Joshua. "En puhu hänestä nyt sanomalehtimiehenä, vaan yksinomaan ihmisenä. En tahdo myöskään väittää, että hän olisi luonnostaan herrasmies. Mutta voi sanoa, että hän on kaikin puolin mukava mies."

"Sen me tulemme saamaan selville", vastasi Leslie.

Lew Friedman istui kyyristyneenä auton nurkkaan, lausuen tuskin sanaakaan koko matkalla Wimbledoniin. Hän tervehti vain tylysti Leslietä, eikä hän puhunut tytöllekään mitään, piti häntä vain kädestä koko matkan. Leslie yritti päästä jutun alkuun, mutta ilman huomattavampaa tulosta.

Hän iloitsi sydämestään, kun Hillford tuli näkyviin.

Kotinsa läheisyydessä Lew Friedman saavutti jälleen entisen olemuksensa, oman itsensä. Illan tapahtumat olivat järkyttäneet häntä kovasti, ja vasta nyt huomasi Beryl ensikerran, kuinka vanha hän todella oli.

"Tuletko kirjastohuoneeseen, vai nousetko yläkertaan ja käyt jo makaamaan?"

Tyttö pudisti päätään.

"Olen nukkunut jo, Lew", sanoi hän rauhallisesti. "Enkä tiedä, olisiko ollut viisaampaa, ellen olisi."

"Jumalan kiitos, että olet", virkkoi mies välinpitämättömästi.

Leslie työnsi kirjastohuoneen oven auki, ja he astuivat huoneeseen. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan, ennenkuin lakeija Robert astui huoneeseen kantaen isoa tarjotinta, jolla oli höyryävät kahvilaitteet ja viinikarahvi. Lew kaatoi itselleen aimo lasillisen ja tyhjensi sen nopeasti.

"Erinomaista", sanoi hän ja heittäytyi tavalliseen nojatuoliinsa ojentaen vapisevat kätensä hiipuvaa hiilosta kohti. "Hyvä Jumala, minkälainen ilta."

"Tunnetteko, tiedättekö te kaiken, Lew – mitä?"

"Suttonin asianko? Kyllä, tunnen koko jutun." Hän käänsi päänsä Leslien puoleen. "Entä oletteko kertonut hänelle?"

"Kerroin hänelle, että Sutton oli kuollut."

"Kerroitteko myöskin, että hän oli – kuka hän oli?"

"En", vastasi Leslie.

Beryl katsoi häneen hämmästyneenä.

"Mikä hän sitten oli? En käsitä mitään."

"Hän oli Ilmiantaja", ilmoitti Leslie armottomasti. "Sitäpaitsi hän oli muutakin, Beryl, tyttöseni – muistatko, kun eräänä iltana tässä samassa huoneessa puhelimme miehestä, jonka varsinaisena ammattina oli kaksinnaiminen?"

Tyttö nyökkäsi muistavansa.

"Niin, sinä sanoit, että murtovarkaus on viatonta, ja minä ihmettelin vielä kovasti, kuinka sinä voit niin sanoa. Silloin sinä kerroit heille siitä kauheasta miehestä. Oh", sanoi hän inhoten. "Mutta se ei ollut..."

"Se oli Frank Sutton", sanoi Lew. "Kun kuulin sen, luulin tulevani hulluksi."

"Miten saitte tietää sen, Friedman", kysyi Leslie.

Häntä oli vaivannut koko illan uteliaisuus saada tietää, miten Lew Friedman oli saanut asian tietoonsa.

"Kuulin ääniä vierashuoneesta", kertoi Lew. "Ja jos kerron teille suoraan, olin alkanut jo epäillä eräistä pienistä seikoista, joita olin huomannut Suttonin ja Trentin välillä. Sitten kuulin heidän kerran vahvasti riitelevän. Olin hyvin hämmästynyt enkä minä tavallisissa oloissa koskaan kuuntele. Mutta minun oli ajateltava myöskin sinua, Beryl." Hän otti tytön käden omaansa ja puristi sitä niin, että tytön täytyi valittaa. "Minun täytyi ajatella sinun onneasi ja tulevaisuuttasi. Minun täytyi tietää, mitä se nainen merkitsi hänelle, ja minä tartuin ovenripaan, raotin ovea – ja kuulin sen ruman, mielettömän jutun. Olin antanut siis tyttöni Ilmiantajalle, konnalle, varastetun tavaran myyjälle ja – mikä vielä pahempaa – jo naineelle miehelle! Hän oli jättänyt edellisen vaimonsakin kirkon ovelle."

Hänen äänensä vapisi.

"Mutta sinua hän ei aikonut jättää! Luulin tulevani hulluksi ja ihmettelen itsekin, etten hyökännyt sisään ja kuristanut häntä kuoliaaksi. Nyt toivon, että olisin. Mutta kun ajattelin sinua ja sinun onneasi ja ettet sinä tietänyt mitään kaikesta tapahtuneesta, rauhoituin, ja niin tulin sinun luoksesi en ainoastaan kertomaan, vaan saamaan sinulta hieman tasapainoa, rakkaani. Muistatko, kun minulla oli ne äkilliset raivonpuuskani? Silloin tulin aina sinun luoksesi luontoani jäähdyttämään. Palasin samaa tietä. Kun tulin sinun huoneeseesi, en tavannut sinua. Jos olisin ollut tavallisessa mielentilassani, olisin koputtanut pukeutumishuoneesi ovea. Mutta päähäni pälkähti mieletön ajatus, että sinä olit saanut tietää kaiken Suttonista ja karannut tiehesi. Kun mies ei ole tasapainossa, saa hän kaikenlaisia hulluja ajatuksia. Vaapuin huoneeseeni ja muutin vaatteet – minulla oli yhä ylläni sama puku kuin vihkiäisissäkin. Levottomana puolestasi unohdin sillä hetkellä kaiken, mikä koski Suttonia. Kun tulin alakertaan, oli hän lähtenyt. Tiesin kyllä, missä tapaisin hänet. Otin auton ja ajoin kaupunkiin etsimään häntä. En ajatellutkaan menoa konttoriin. Jos olisin mennyt sinne, olisin tavannut hänet sieltä. Mutta sensijaan menin jonnekin muuanne."

Nyt tyttö ymmärsi, hän nousi seisomaan ja katsoi suurin, kauhistunein silmin miestä.

"Sinä menit Leopard-klubiin", sanoi hän.

Mies myönsi menneensä.

"Niin, menin Leopard-klubiin. Tunnen näet Anerleyn, ja kerran, kun hänen asiansa olivat oikein kurjalla kannalla, autoin häntä vähän sen vuoksi, että hän on entinen sotilas. Tapasin hänet ensikerran lähellä Capea sodassa. En ollut käynyt klubissa vuosikausiin ja sinä iltana päätin mennä."

"Te olitte siis se n:rossa 3 nukkuva herra", kysyi Leslie naurahtaen.

Lew myönsi.

"Minulla oli päässäni vain yksi ajatus – selvittää välini Frank Suttonin kanssa. Ei kukaan nähnyt minun tulevan klubiin, Anerleytä lukuunottamatta. Hänen poikansakin sattui olemaan poissa. Luonnollisesti hän hämmästyi nähdessään minut. Sanoin hänelle, etten ollut oikein kunnossa ja tahdoin nukkua, ja etten tahtonut kenenkään tietävän, että olin siellä. Minun piti saada huone läheltä Suttonin huonetta, ja kuinka sattuikin, sain juuri johtokunnan huoneen viereisen numeron. Kuulin Suttonin tulevan huoneeseen ja kuuntelevan ohutta seinää vastaan. Kuulin hänen keskustelunsa puhelimessa. Avasin oven hänen huoneeseensa, ja silloin hän näki minut. Hän hyppäsi pystyyn, veti esiin revolverinsa, mutta silloin minä laukaisin."

"Sinä tapoit siis hänet? Se olit siis sinä – sinä?" hengitti tyttö. Beryl katsoi häneen silmät suurina ja ilmeettöminä. "Sinä – sinä", kuiskasi hän jälleen. "Sinä tapoit hänet, Lew?"

Hän myönsi, ja hänen päänsä retkahti rintaa vastaan.

"Minä tapoin hänet. Enkä häpeä tekoani. Astun mielelläni oikeussaliin. Jos kukaan on ansainnut kuoleman, niin on se mies."

Beryl katsoi kauhistuneena Leslieen.

"Ja sinä olet tietänyt tämän koko ajan?"

"Hän on tietänyt", virkkoi Lew. "Juuri kun laukaisin, tunsin jonkun tarttuvan ranteeseeni ja työntävän käteni pystyyn – kun katsoin taakseni, oli se Leslie. Hän sieppasi revolverin kädestäni ja työnsi minut ovesta kapeaan varauloskäytävään, jota palvelusväki käyttää ja joka johtaa pihalle. Matkalla en tavannut ketään. Kun tulin alas, oli minun saatava ovi auki. Anerley itse avasi ja sulki sen minulle."

"Oh, Lew!"

Beryl oli polvillaan hänen vieressään, miehen iso käsi käsiensä välissä. Hänen päänsä nojasi miehen käsivarteen, ja hän väliin nyyhkytti ja nauroi aivankuin mielipuoli.

Kesti pitkän aikaa, ennenkuin Beryl rauhoittui. Kun hän palasi jälleen ennalleen, oli Leslie lähtenyt.

"Hän on tapaamassa Tillmania", selitti Lew.

"Tillmania?" Tyttö tuli rauhattomaksi. "Kuka hän on, kuka?"

Lew ei voinut tyydyttää häntä.

Hänellä oli itselläänkin velvollisuus täytettävänä, ja hän odotti siksi, kunnes lääkäri, jonka hän oli kutsunut, oli tullut ja mennyt. Vasta senjälkeen lähetti hän hakemaan väsyneen autonajajansa.

"Viekää minut Bow Streetin poliisiasemalle", antoi hän sitten määräyksen. "En palaa. Ajakaa vaunu takaisin Wimbledoniin ja totelkaa siellä miss Berylin määräyksiä."

Hän käytti puolisen tuntia asioittensa kuntoon saattamiseen ja ajatti itsensä sitten nopeasti kaupunkiin. Hän oli tuskin ehtinyt lähteä, kun puhelin soi hirvittävästi.

Keho löi jo puoli yhtä, kun lian peittämä auto pysähtyi Bow Streetin ikävännäköisen poliisiaseman pääoven eteen. Lew Friedman viipyi hetkisen sateessa antaen vielä muutamia määräyksiä.

"Ei, teidän ei tarvitse odottaa minua", sanoi hän eräänlaisella kylmällä huumorilla. "Teille saattaisi käydä aika liian pitkäksi minua odotellessa, Jones. Koettakaa tavata kapteeni Leslie huomisaamuna, ja hän tulee luultavasti neuvomaan teitä mitä teette, jäättekö palvelukseeni vai ettekö."

Hän ei liikahtanut paikaltaan, ennenkuin auto oli lähtenyt. Sitten hän nousi ylös portaita ja kääntyi ensimmäisen konstaapelin puoleen.

"Tahtoisin tavata päivystävän poliisitarkastajan", sanoi hän tälle. Poliisiupseeri johti hänet kirkkaasti valaistuun huoneeseen.

Huoneessa oli sekä univormupukuinen että etsivä poliisitarkastaja, jotka juttelivat par'aikaa erään konstaapelin kanssa.

"Nimeni on Lewis Friedman", ilmoitti hän.

"Tunnen hyvin teidät, mr Friedman", vastasi tarkastaja ystävällisesti hymyillen. "Miten voimme palvella teitä? Oletteko kadottaneet jotakin..."

"Tulen ilmoittautumaan syylliseksi erääseen murhaan", sanoi Lew Friedman rauhallisesti. "Suunnilleen keho 9.30 tänä iltana ammuin erään miehen, joka tunnetaan Frank Suttonin nimellä, mutta joka tunnetaan paremmin kuitenkin Ilmiantajan nimellä. Tapoin hänet Leopard-klubissa."

Etsivä upseeri katsoi häneen pitkään, ikäänkuin ei olisi käsittänyt mitään.

"Syytön", vastasi poliisiupseeri ja räjähti nauramaan. "Luulen teidän maistelleen viiniä sen ollessa punainen, mr Friedman?"

"Sanon teille, että tapoin hänet", vakuutti Lew kärsimättömästi.

Tarkastaja kieltäytyi uskomasta.

"Voin vakuuttaa teille, että ette tappanut", vastasi poliisi. "Tulen juuri Middlesexin sairaalasta, missä Sutton, toiselta nimeltään Stahl, par'aikaa on, eikä hän ole edes haavoittunut!"

Lew ei voinut uskoa korviaan. Hän siveli kädellä silmiään aivan kuin niillä ei olisi nähnyt mitään. Sutton elossa...?

"Enköhän vain näe unta?" kysyi hän itseltään kuiskaamalla. "Ellei hän ole – ammuttu – niin miksi hän makaa sairaalassa?"

"Hän on sairaalassa", ilmoitti etsivä, "siitä syystä, että hän oman kertomuksensa mukaan oli valmistanut tyrmäysjuoman eräälle neidille saadakseen hänet nukutetuksi, mutta joi epähuomiossa itse sekoituksensa. Toisin sanoen hän kärsii enää narkoottisen myrkytyksen seurauksia. Ja jos puoletkin hänen naisystävänsä jutuista on totta, hirtetään hänet kuitenkin, ennenkuin kuusi viikkoa on kulunut."

XXXIII.

Mr Fieldin olisi pitänyt lähteä toimituksestaan viimeistään kello kuusi. On kyllä totta, ettei sanomalehtimiehillä ole koskaan mitään varmaa aikaa ja että heidän epävakainen ammattinsa pidättää heitä usein työssä tunteja senjälkeenkin, kun heidän pitäisi olla jo perheensä lämpimässä sylissä. Mutta uutistoimittajat ovat tavallisesti täsmällisiä miehiä, "junaan ehtijöitä", jotka lähtisivät toimituksesta vaikka kesken maanjäristystä, jos aikataulu vain vaatisi. Oli kello yksi aamuyöstä, mutta mr Field istui yhä paitahihasillaan kirjoituspöytänsä ääressä, sikarinpätkä hampaissa ja tyytyväinen, jos kohta väsynyt katse silmälasien takaa loistaen.

Hänellä oli edessään vielä märkä sivu Megaphonea. Kuinka hän oli näin aikaisin saanut käsiinsä kilpailevan lehden, sen tiesivät vain mr Field ja eräs toinen henkilö. Hänen edessään istui mr Fieldin pyhässä kirjoitustuolissa Joshua Collie veltossa asennossa. Hänellä oli edessään pöydällä kinkkuvoileipiä ja iso olutlasi puolillaan.

"Ihmeellisiä saattavat ihmisen kokemukset elämässä olla, Collie", virkkoi viimein Field, joka kello yhden aikaan aamulla oli hyvin mielellään hieman opettavainen. "Ensimmäisenä virikkeenä oli kaunis tyttö..."

"En koskaan saa virikkeitä kauniista tytöistä", pani Collie vastalauseensa kinkkuvoileivän lävitse.

"En tarkoita teitä, vaan hurmaavampia miehiä", vastasi mr Field. "Ja silloin kokee ihminen varmaan jotakin samantapaista kuin sotilas voitettuaan taistelun."

Mr Field joi siemauksen virkistyslasistaan ja pani sen takaisin pöydälle.

"Ei ole sen suurempaa viehätystä kuin lukea sanomalehteä, joka tehdään kadun toisella puolella."

"Nurkan takana", korjasi Collie, jolla täsmällisyys oli intohimona.

"Tai nurkan takanakin. Me olemme lyöneet heidät..."

"Minä olen lyönyt heidät", murahti Collie.

"Te olette yksi joukosta tällä hetkellä. Jos ei teitä olisi sätitty luontaisesta hitaudestanne ja saamattomuudestanne ja suorastaan tyrkätty liikkeelle, niin tätä juttua ei olisi koskaan saatu. Mutta olen tyytyväinen teihin, Collie. Olette saanut käsiinne petturin langat nopeammin kuin kukaan muu Fleet Streetillä. Ja tämä riepu" – hän taputti viatonta Megaphonea pöydällä – "on pitänyt parasta miestään jo viikkokaudet yksistään tätä juttua hoitamassa. Te sieppasitte sen hänen nenänsä alta – suorastaan salpasitte hengen koko mieheltä. Ja kaiken kruunu sitten..." Hän etsi sanaa.

"Triumfi", esitti Joshua.

"Saavutus on sana, jota haen. Kaiken kruunaava saavutus oli se, että te tiesitte petturin olevan vielä hengissä. Sitä minä pidän teidän voimannäytteenänne."

"Pääteoksena", murahti Collie.

Puhelin pöydällä soi. Field kurkotti laiskasti ja otti torven.

"Tällä hetkellä en ole huvitettu mistään muusta kuin vuoteesta", kuului hän vastaavan.

Se oli eteisvahtimestari, joka soitti, ja Fieldin kuunnellessa hänen puhettaan levisi yhä leveämpi hymy hänen kasvoilleen.

"No, ellei hän vain pilaa kaikkea", sanoi hän sitten kunnioittavalla äänellä. "Pyytäkää häntä tulemaan ylös."

Hän pani kuulotorven paikalleen ja katsahti Colliehen.

"Eräs teidän ystävänne tahtoo onnitella teitä."

Mr Collie ei ollut erikoisen huvitettu ystävänsä onnittelusta, mutta tunsi kuitenkin pientä jännitystä olemuksessaan. Kun ovi aukeni, astui sisään "Tillman", leveä, hieman epämääräinen hymy kasvoillaan. Collie nousi tervehtimään kilpailijaansa. – Arthur Tillmania oli vuosikaudet pidetty Fleet Streetin vaarallisimpana rikosreportterina.

"Otan hatun päästäni teidän edessänne, te vanha vainukoira", sanoi hän ja puristi Joshuan käsiä. "Olen juuri saanut varastetuksi kappaleen teidän ensimmäistä painostanne."

Ja kun Field turhaan koetti piilottaa Megaphonen numeroa:

"Te ette ole ainoa Fleet Streetin turmeltuneista piirteistä, Field. Teidän juttunne on suurenmoinen, Collie – verraton. Me julkaisemme myöhemmän painoksen ja otamme siihen teiltä niin paljon kuin voimme. Mutta te olette saanut nyt meistä ylivedon koko maassa, mikä ei ole meille ollenkaan terveellistä. Oletteko muuten nähnyt ystäväämme John Leslietä?"

Mr Collie katsoi kelloa.

"Hän vannoi soittavansa", sanoi hän. "Siitä syystä odotan juuri. Erinomainen naapuri. Hän sai selville Ilmiantajan jutun siten, että – Suttonilla oli häijy luonne, ja hän tahtoi kaivaa esille kaikki vanhat asiat. Leslie pakotti hänet tunnustamaan. Scotland Yard vaikeni hänen aikaisemmista tekosistaan."

"Miks'ei se hullu kersantti sieltä Bow Streetiltä sitten tuntenut häntä", kysyi Tillman Jones.

"Kuka tuntee hänet? Niin pian kuin hän oli ehtinyt astua sisään ja sanoa tarkastajalle kuka oli, toimitti Elford hänet jo ulos."

"Kukako hän oli...", aloitti Tillman Jones.

Samassa astui sisään Leslie, mitään ilmoittamatta. Hän oli niin usein ennenkin tullut ovenvartijain ja vahtien ohitse vain "luvallanne." Astuessaan huoneeseen hän ojensi kätensä Collieta kohti.

"Onnittelen! Se tuntuu todelta, vaikk'ei olisikaan totta."

Joshua oli yhtä leveätä hymyä koko mies ja kääntyi Fieldin puoleen.

"Mr Field", sanoi hän. "Tässä tapaatte Scotland Yardin ylitarkastajan, mr Barrabalin."

Kaksi kättä kurkottautui kirjoituspöydän yli häntä kohti.

"Terveheksi", lausui Field.

"Samat sanat", vastasi John Leslie Barrabal.