[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpbFjWAdkg0-jB4qqSCjmbE-g_8F-HJlClNYIuvszv-c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1832,"Petturi","Wallace, Edgar",1875,1932,"1832-wallace-edgar-petturi","1832__Wallace_Edgar__Petturi",null,"romaani",[],[],"fi",1927,1929,45232,284354,true,[],[],[],"Lontooseen sijoittuvassa salapoliisiromaanissa seurataan salaperäistä Petturia, joka kiristää rikollisia ja ilmiantaa heitä poliisille. Larry Graeme ryhtyy selvittämään Petturin todellista henkilöllisyyttä timanttivarkauden ja monimutkaisten koodiviestien avulla.","Edgar Wallacen 'Petturi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1832.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PETTURI\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nEDGAR WALLACE\n\n\nSuomennos englantilaisesta alkuteoksesta THE SQUEAKER\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nTavallinen yleisö ei olisi valinnut sitä iltaa kävelyillakseen Putney\nCommonissa. Ilta oli tuulinen, ja kylmä viima tunkeutui märkien\nkäsineiden raoista ihoon saakka. Ja oli niin pimeä, että vaikka kadun\nkummankin puolen paloi valoja, täytyi Larry Graemen käyttää\nsähkölyhtyään poikkitielle tullessaan, ettei olisi kompastunut\nkatukiveyksen reunaan.\n\nHän tunsi itsensä kuitenkin mukavasti puetuksi pitkässä\nkumipalttoossaan ja kalosseissaan, vaikka hänen sateenvarjonsa olikin\nenemmän meno- kuin tulopuolelle kuuluva. Kun tuli voimakas\ntuulenpuuska, joka käänsi sen melkein kokonaan nurin, hän käärikin sen\nkokoon. Pieni kasvoihin sattuva sateenpuuska on iholle vain hyväksi,\najatteli hän leikillisesti itsekseen.\n\nHän silmäsi rannekellonsa itsevalaisevia viisareita. Puuttui enää\nmuutama minuutti puolestatunnista, ja \"Iso kaveri\" oli hirveän\ntäsmällinen. Raaka, mutta täsmällinen. Larry oli ennenkin ollut\ntekemisissä Ison kaverin kanssa ja päättänyt, ettei koskaan uudistaisi\nkokemuksiaan. Hän teki tavallisesti suuria, rohkeita kauppoja, hänellä\noli rahaa, ja hänen kanssaan toimiessa oli vahingonvaara mahdollisimman\npieni. Mutta tällä kertaa hänen täytyi maksaa täysi hinta van Rissikin\ntimanteista, siinä eivät auttaneet laupiaat silmätkään. Sanomalehdet\nolivat täynnä varkautta. Ne julkaisivat tarkan luettelon ryöstettyjen\nkivien suuruudesta ja ilmoittivat täsmällisen hinnan, jonka jokainen\nkivi avoimilla markkinoilla maksoi. Ja kun juttu oli tavallista\nsuurempi, oli Larry pannut lehtiin tavanomaisen koodi-ilmoituksensa:\n\n\"Viime torstaina klo 10.30 kadotettiin Putney Commonissa (Wimbledonin\nsuunnalla) pieni, keltainen käsilaukku, joka sisälsi viisi kirjettä,\njoilla ei ole mitään arvoa muille kuin niiden omistajalle.\"\n\n\"Keltainen käsilaukku, joka sisälsi viisi kirjettä\", oli ilmoitus\nIsolle kaverille, että kysymyksessä olivat jalokivet. \"Ruskea\nkäsilaukku\" tarkoitti turkiksia, \"valkoinen käsilaukku\" tiedoitti taas\ntosiasian, että ilmoittajalla oli hallussaan seteleitä, joista hän\nhalusi päästä. Ja \"viisi kirjettä\" kertoi lopuksi, että kysymyksessä\noli liiketoimi, jonka arvo nousi viisinumeroiseen lukuun.\n\nOli klo 10.30 ja torstai-ilta. Larry odotti kiihkeästi Richmond\nRoadilla. Tuuli kantoi hänen korviinsa kellon äänen, joka läheisen\nkirkon tornissa parahiksi löi puolituntisen.\n\n\"Täsmälleen\", mumisi odottaja. Kaukaa tieltä tuli näkyviin kaksi\nvalopistettä, jotka erkanivat toisistaan sitä mukaa kuin lähenivät.\nÄkkiä valaisivat auton etulamput tienoon kirkkaasti kuin salama, ja\njalkakäytävällä odotellut mies oli melkein auton suojuksen edessä.\n\nAuto hiljensi vauhtiaan, vaunun pitkä, sateessa höyryävä jäähdyttäjä\nsivuutti hiljaa katukäytävällä olevan, ja auto pysähtyi. Auton\ntummista, suojatuista sisuksista kuului hieman karkea, mutta samalla\nalistuva ääni:\n\n\"No?\"\n\n\"Iltaa, mestari.\"\n\nLarry terästi silmiään erottaakseen autossa olevan henkilön. Sen hän\nkuitenkin tiesi, että jos hän käyttäisi käsilamppuaan, hän olisi\nepäkohtelias, eikä se sitäpaitsi hyödyttäisi mitään. \"Iso kaveri\" ei\nkulje avoimin kasvoin, sen saattoi uskoa. Mutta...\n\nAuton ikkunankaiteella lepäävä käsi oli käsineetön, keskisormen kynsi\noli murtunut, ja sen keskinivelen kohdalla oli kaksinkertainen\nvalkoinen arpi, ehti Larry huomata. Mutta samassa käsi vedettiin pois,\naivan kuin sen omistaja olisi muistanut, että sitä saatettiin tutkia.\n\n\"Minulla on hyvä juttu, erinomaista tavaraa. Oletteko nähnyt\nsanomalehtiä?\"\n\n\"Van Rissikin juttuko?\"\n\n\"Se juuri. Sen arvo on kolmekymmentäkaksituhatta puntaa --\nsatakuusikymmentätuhatta dollaria. Sitäpaitsi helposti myytävää\ntavaraa. Rissik sijoitti rahansa jalokiviin, eikä mihinkään\nranskalaisiin roskakiviin, jotka näyttävät kauniilta, mutta ovat\nmahdottomat saada kaupaksi. Pidän viittätuhatta pohjahintana...\"\n\n\"Tuhatkaksisataa\", vastasi ääni päättävästi. \"Ja maksan kaksisataa\nenemmän kuin ajattelin.\"\n\nLarry huoahti raskaasti nenän kautta.\n\n\"Olen ajatteleva mies\", hän aloitti.\n\n\"Onko teillä tavara täällä?\"\n\n\"Ei ole täällä.\" Mutta äänenpaino, jolla hän vastasi autossa olevalle\nmiehelle, osoitti, että hän valehteli. \"Enkä minä pidäkään tavaraa\nkoskaan mukanani, niin kauan kuin neuvottelut ovat käynnissä. Maida\nValessa oli muudan juutalainen, joka tarjosi minulle kolmetuhatta ja\nolisi lisännyt vielä toisen mokoman. Mutta olen mieluummin tekemisissä\nteidän kanssanne -- te olette varmempi. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Koroitan tarjoukseni tuhanteenviiteensataan, mutta en penniäkään sen\nyli\", vastasi autossa-olija. \"Minulla on rahat mukanani, ja jos olette\njärkevä mies, niin teette kaupat.\"\n\nLarry pudisti päätään.\n\n\"Pidätän vain teitä\", sanoi hän kohteliaasti.\n\n\"Ei synny siis kauppoja?\"\n\n\"Menetämme kumpikin vain aikaamme\", sanoi Larry, ja hän oli tuskin\nehtinyt lausua viimeistä sanaansa, kun auto pyrähti lähtemään. Hän ehti\ntuskin vilkaista sen numerolaattaa, kun sen punaiset merkkitulet\nvilkkuivat jo kaukana ja hävisivät myrskyyn.\n\nLarry pudisti tuhkan sikaristaan ja läksi etsimään pientä autoaan,\njonka oli jättänyt pääkadulle.\n\n\"Shylock kääntyy tänä yönä haudassaan\", oli ainoa miete, jonka hän\nlausui kuuluvasti.\n\nEi ollut kulunut viikkoakaan tästä tapahtumasta, kun Larry Graeme astui\nulos Fiesoli Restaurantista Oxford-kadulle, eikä yksikään ihminen, joka\nhänet tällöin näki, olisi voinut luulla hänestä muuta kuin mitä hän\nnäytti olevan: hieno keski-ikää lähestyvä kaupunkilaisherra, hyvä\nviinien tuntija ja elämän mukavuuksien harrastaja. Gardenia, joka\nhänellä oli napinreiässä, oli ikäänkuin merkki vielä nuorekkaasta\nsielusta. Ja hänellä olikin täysi syy tuntea itsensä hyvinvoivaksi,\nsillä hän oli myynyt edullisesti mrs van Rissikin jalokivet. Kukaan\nkoko laajassa Lontoossa ei voinut tietää mitään hänen\nedesottamisistaan, sillä Larry toimi aina yksin, ilman välikäsiä.\n\nHänen seisoessaan jalkakäytävällä ja odottaessaan vuokra-autoa saapui\nmuudan lihavahko, pitkäkasvuinen herrasmies hänen kohdalleen, otti\nhäntä käsipuolesta ja virkkoi:\n\n\"Halloo, Larry!\"\n\nLarryn sikarin pitkä, harmaa tuhka särkyi ja putosi kadulle -- se oli\nainoa merkki hänen hetkellisestä hämmästyksestään.\n\n\"Päivää, inspehtori\", vastasi hän kohteliaasti hymyillen. \"Hauskaa\ntavata teitä jälleen!\"\n\nHän ei ollut luonnostaan kohtelias, mutta hetki pakotti\nkohteliaisuuksien vaihtoon. Hän silmäsi nopeasti ympärilleen ja\nhuomasi, että lähistössä oli kolme muuta herrasmiestä, joilla oli sama\nammatti kuin tarkastaja Elfordilla. Hän otti tyynesti vastaan\nkohtalonsa, astui verkkaisin liikkein etsivien kanssa autoon, tupakoi\nja jutteli hämmästyttävän rauhallisesti siihen saakka, kunnes auto ajoi\nahtaasta porttikäytävästä Scotland Yardin pihalle ja kiersi sieltä\nCannon Rowin poliisiasemalle.\n\nAlkuvalmistelut eivät olleet pitkät. Larry Graeme kuunteli tyynesti\nkevyt hymy tummilla kasvoillaan, kun syytöstä häntä vastaan luettiin,\nja vastasi sitten:\n\n\"Asun Claubury Mansionsissa numero 98. Voisitte hankkia minulle puvun.\nEn tahtoisi joutua oikeuden eteen nokka pystyssä kuin pääviinurilla. Ja\nsitten, Elford, onko mahdollista saada tavata Barrabalia, josta olen\nkuullut niin paljon? Häntä sanotaan aika piruksi. On pari, kolme\nnaapuria, joille tahtoisin antaa vähän nenän päähän.\"\n\nElford vastasi, ettei ollut suuriakaan mahdollisuuksia tämän\nsalaperäisen poliisivirkailijan tapaamiseen. Mutta kun hän oli nähnyt\nterässalvan sulkeutuvan Larryn jäljessä, meni hän kadun poikki ja\ntapasi ylitarkastaja Barrabalin huoneessaan piippu hampaissa ja\najatukset kokonaan niissä asiakirjoissa, jotka hän oli saanut\ntiedonanto-osastolta.\n\n\"Sain kiinni Larryn, mr Barrabal\", ilmoitti Elford. \"Hän tiedustelee,\nhaluttaisiko teitä tavata häntä ja jutella hetkinen hänen kanssaan.\nSanoin hänelle, etten luullut teidän erikoisemmin sitä haluavan. Tehän\nitse tiedätte, mitä maata tuollaiset miehet ovat.\"\n\nYlitarkastaja nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja rypisti kulmiaan.\n\n\"Kysyikö hän todellakin minua? Tunnun tulleen kuuluisaksi\", lausui hän\nverkkaan toisen huoneessaolijan puhjetessa hörönauruun.\n\nYksi Scotland Yardin omituisuuksista ja ikäänkuin leikinlaskuista oli,\nettä tarkastaja Barrabalia, joka pääasiallisesti oli ollut syynä niin\nmonen kuuluisan rikollisen kiinnisieppaamiseen, ei oltu koskaan nähty\noikeussalien todistajanaitiossa, eivätkä häntä tunteneet juuri\nsanomalehtimiehetkään, joiden erikoisalana rikokset olivat. He tunsivat\nenintään nimen. Ja kuitenkin hän oli istunut jo kahdeksan vuotta\nkolmannen kerroksen pitkässä huoneessa hirveiden asiapaperipinkkojen\nvälissä tarkastellen, tutkien ja vertaillen pieniä, outoja\ntodistuskappaleita, jotka olivat saattaneet kiikkiin niin monta\ntaitavaa miestä. Hän oli sama mies, joka oli saanut selville\nhollantilaisen Goomin järjestelmän, kaksinnaineen murhamiehen,\nvaikk'eivät hän ja Goom olleet koskaan nähneet toisiaan kasvoista\nkasvoihin. Kuolinuutinen eräästä lontoolaisesta sanomalehdestä\nasetettuna rinnakkain erään saksalaisen asiakirjapalasen kanssa saattoi\nLaned-veljekset elinkautiseen pakkotyöhön -- ja he olivat kuitenkin\nkaikkein taitavimpia ja vaarallisimpia koko blackmailerien, s.o.\nkiristäjien, suuressa ammattikunnassa.\n\n\"Menen tapaamaan ystäväänne\", sanoi hän lopuksi ja meni alakertaan,\nyhteen sen pimeistä selleistä, haastattelemaan Larrya, jonka todellinen\nolemus ei oikein sopinut yhteen hänen hienojen vaatteidensa ja\nnapinreiässä olevan gardenian kanssa.\n\nLarry, jolla oli paljon tuttavuuksia sekä Englannin että Amerikan\npoliisien keskuudessa, tervehti vierastaan teeskennellysti hymyillen.\n\n\"Hyvin hauskaa tavata, herra ylitarkastaja\", sanoi hän iloisesti.\n\"Nappasitte minut tavaroineni, enkä minä tule tuottamaan teille mitään\nerikoista vaivaa -- matkalaukuissani Shelton-hotellissa on todisteita,\njotka riittävät tuomitsemaan minut kymmenkertaisesti. Yliluotettavuus\non aina ollut heikkouksiani.\"\n\nBarrabal ei vastannut, vaan jäi odottamaan välttämätöntä kysymystä. Se\ntehtiinkin pian.\n\n\"Kuka oli ilmiantaja, ylitarkastaja? Sen vain tahdon tietooni ja sen\njälkeen menen ilolla koppiini. Tahdon vain tietää, kuka minut kavalsi,\nkuka hän oli?\"\n\nBarrabal ei puhunut vieläkään.\n\n\"Tulee kysymykseen vain kolme miestä\" -- Larry laski sormillaan --\n\"mutta en mainitse nimiä. Se, joka osti tavaran, on reilu mies. Numero\nkaksi taas sai kerran selkäänsä minulta, mutta hän on nyt Ranskassa.\nSitten on kolmas, jolla on rikottu kynsi, joka tarjosi minulle\ntuhattaviittäsataa, mutta hän ei voinut tuntea minua.\"\n\n\"Te itse ilmiannatte itsenne\", vastasi Barrabal. \"Kuka on Rikkokynsi?\"\n\nLarry irvisti jälleen.\n\n\"Ilmiantaminen on aikamoista souvia niillekin, jotka pitävät siitä\",\nhän sanoi, \"mutta minä olen syntynyt öljyä saranoissani. Kysyn teiltä\ntyperää asiaa -- tiedän itsekin. Ei ole koskaan ollut 'pollaria', joka\nolisi ilmiantanut kätyrin.\"\n\nHän katsoi odottavasti poliisiupseeria, ja Barrabal nyökkäsi\nmyöntävästi.\n\n\"Te luulette siis, että joku kolmesta vastaanottajasta on pettänyt\nteidät\", vastasi hän. \"Sanokaa minulle noiden kolmen nimet, niin lupaan\nsanoa teille totuuden, jos mainitsette oikean miehen nimen.\"\n\nLarry katsoi tiukasti häneen ja pudisti kieltäen päätään.\n\n\"En voi luovuttaa teille kahta saadakseni kiinni yhden, Barrabal\",\nvastasi hän. \"Sen te parhaiten tiedätte.\"\n\nPoliisiupseeri kiersi miettiväisenä pieniä, mustia viiksiään.\n\n\"Annan teille tilaisuuden\", vastasi Barrabal lopulta. \"Ehkä näemme\ntoisemme vielä huomisaamuna, ennenkuin teidät viedään poliisiasemalle.\nOlette järkevä, jos sanotte minulle luottamuksellisesti niiden kolmen\nmiehen nimet.\"\n\n\"Ei tule kysymykseen\", vastasi Larry.\n\nBarrabal läksi verkkaisin askelin takaisin toimistoonsa, avasi\nkassakaappinsa, otti sieltä esiin teräslippaan ja aukaisi sen kannen.\nLippaassa oli yhteennidottuna paljon pieniä paperisuikaleita, joille\nkullekin oli kirjoitettu jotakin koneella -- muutamissa oli vain pari\nlyhyttä riviä, muutamissa taas kokonaisia tiedonantoja. Kaikkiin oli\nkirjoitettu samalla koneella, ja kaikki olivat \"ilmiantoja.\" Jossakin\nLontoossa oli joukkovastaanottaja, henkilö, jolla oli asiamiehensä\njokaisessa kaupunginosassa ja sormensa jokaisessa luvattomassa\n\"purakassa.\" Nämä pienet paperinsuikaleet sisälsivät tietoja hinnoista,\njoita varkaat maksoivat henkilöille, jotka myivät heidän varastamaansa\ntavaraa.\n\nHän otti päällimmäisen suikaleen -- se oli kaikkein viimeisin ilmianto.\n\n    \"Larry Graeme varasti mrs van Rissikin jalokivet. Hän meni\n    sinne puettuna viinuriksi -- ylimääräiseksi --, jonka oli määrä\n    tarjoilla mrs Rissikin iltakutsuissa. Hän myi saaliinsa\n    Moropoulousille, Brysselin kreikkalaiselle, mutta jätti\n    itselleen yhden timanttisen tähtikoristeen, jonka löydätte\n    hänen matkalaukustaan Shelton-hotellista.\n\n    Moropoulous ei tahtonut ostaa tähtikoristetta siitä syystä,\n    että sen kivet olivat hieman punertavia ja siksi helposti\n    tunnettavia.\n\n    P.S. Tähtikoriste on Larryn matkalaukun valepohjan alla.\"\n\nAlla ei ollut allekirjoitusta. Paperi oli aivan samanlainen kuin\nmuutkin lippaassa.\n\nTarkastaja Barrabal sipaisi silkinhienoja viiksiään ja tarkasteli\npaperia puoliavoimin silmin.\n\n\"Kuulehan, Ilmiantaja\", hän sanoi itsekseen, \"minä sieppaan sinut vielä\nkiinni!\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nSiitä oli kulunut kaksi ja puoli vuotta, kun Larry Graeme oli tehnyt\nkohteliaan kumarruksensa oikeussalin tuomarille -- hän oli todellakin\nodottanut rikoksestaan enemmän kuin kolme vuotta pakkotyötä.\n\nPuiston puut olivat saamassa jo syksyisen väriloisteensa, kun kaksi\nhenkilöä käveli verkkaista vauhtia Marble Archin ja Hyde Park Cornerin\nvälistä hiekoitettua puistokäytävää. He kävelivät paljon hitaammin kuin\nolisi ollut välttämätöntä, sillä vaikka päivä olikin kirkas, taivas\npilvetön ja aurinko heloitti kultaisena korkeuksissaan, oli tuuli\nidässä, ja lähestyvän talven hammas tuntui jo ilmassa.\n\nMies oli hieman yli neljänkymmenen, jonkin verran keskimittaa pitempi\nja voimakasrakenteinen. Hänen muuten mustassa tukassaan oli vahvoja\nharmaita juovia, jotka oikaisivat sitä kaksikymmenvuotiaan pehmyttä ja\npoikamaista vaikutusta, jonka hänestä ensisilmäyksellä voi saada.\n\n\"Täytyy elää\", kuului hän sanovan. \"Mutta hommat eivät ole enää yhtä\nelättäviä kuin ennen sotaa. Sitäpaitsi se on verraten hyvä paikka.\"\n\nBeryl Stedman pudisti päätään.\n\n\"Se ei ole se paikka, joka teillä pitäisi olla, kapteeni Leslie\", sanoi\nnainen. Hän oli kiihtynyt ja jatkoi nopeasti: \"On eräs seikka, joka\ntekee minut hyvin levottomaksi ja jota en ymmärrä. Loukkaannuttekohan\nte, jos sanon sen?\"\n\n\"Minua ei loukkaa mikään\", vastasi hän. \"Tulta!\"\n\nMutta nainen huomasi olevan vaikeata asettaa sopivasti sanojaan.\n\n\"Frank sanoo, ettei teistä ollenkaan pidetä toimessanne, enkä minä\njaksa käsittää -- mutta ettehän te vain kerro hänelle, mitä puhun?\nTiedän, että petän hänen luottamuksensa, mutta...\"\n\nMies nyökkäsi.\n\n\"Olen kyllä vihattu, hyvinkin vihattu\", sanoi hän. \"Eräässä mielessä,\nmiss Stedman, olen kuitenkin erinomainen ase kihlatulle sulhasellenne.\"\n\nVaikka hänen sanansa olivat katkerat, ei hänen äänensävyssään ollut\nvähääkään katkeruutta, pilkkaa tai salattua itsesääliä.\n\n\"Frank Sutton osaa tehdä itsensä ihailluksi. On nautinto katsoa sitä\nsievistelyä ja imartelua, jolla hänet vastaanotetaan, kun hän aamuisin\nsaapuu toimeensa...\"\n\n\"Nyt te ette ole kohtelias\", sanoi nainen.\n\n\"En ole tahallani epämiellyttävä\", vastasi mies nopeasti. \"Se on vain\nhuvittavaa -- opettava on parempi sana. Jos Frank Sutton pyytäisi\nhenkilökuntaansa olemaan koko viikon yöt läpeensä ylitöissä, niin\nluulen, että hänelle maksettaisiin oikeudesta saada olla mukana. Mutta\njos minä pyytäisin heitä jäämään viideksi minuutiksikin yli määräajan,\nniin syntyisi varmasti kapina!\"\n\nHän nauroi hyväntahtoisesti itsekseen.\n\n\"Henkilökunnan keskuudessa on vain yksi ihminen, joka hyväksyy minut --\nTillman-niminen mies, uusi konttoriapulainen, jonka me otimme pari\nviikkoa sitten -- enkä ole niin varma hänestäkään... Ja sitten on\nvielä...\"\n\nHän keskeytti äkkiä.\n\n\"Ettekö keksikään toista ihailijaa?\" kysyi nainen ivallisesti ja hieman\nnaurahtaen.\n\n\"Enpä tiedä -- Suttonin sihteeri miellyttää minua aika tavalla --\npitäisin häntä melkein ystävänä, sitä naista. Mutta ehkä hän on ollut\nniin kauan jumaloidun Frankin palveluksessa, että Frankin herttaisuus\non alkanut häneltä ehtyä.\"\n\n\"Tehän olette kauhea!\"\n\n\"Tiedän kyllä\", vastasi mies ja nautti itsekin asenteestaan, niin ettei\nnaisella ollut muuta keinoa kuin ottaa asia hauskalta kannalta.\n\nJokaisella naisella maailmassa on mies, jonka tapaaminen merkitsee\nymmärtämistä ja ymmärretyksi tulemista. Ei tarvita pitkiä tutustumisia\neikä kärsivällistä toinen toisensa tutkimista. Tapaaminen sellaisenaan\non mitä läheisintä ystävyyttä, kaikki muu on satunnaista. Se on kuin\nkaksi kauan sitten irtautunutta osaa liitettäisiin jälleen yhteen.\n\nKun John Leslie ensikerran tapasi nuoren esimiehensä morsiamen, hänet\nvaltasi helpotuksen ja epämääräisen, lievittävän mukavuuden tunne,\nikäänkuin hän olisi loppujen lopuksi löytänyt jotakin, jota hän\nitsetiedottomasti oli kauan etsinyt.\n\nNeito oli kaunis, hän pani ilolla merkille sen. Ja lisäksi pikemmin\npyytävä kuin komenteleva. Hänen kauneutensa muistutti paremmin\norvokkien kauneutta kuin tuulentuivertamien keltanarsissien äänekästä\nsuloa. Hän oli hiljainen kaunotar, jonka kauneus näytti Lesliestä mitä\nsuloisimmalta. Harmaasilmäinen tyttö, jonka herkät huulet värisivät\nvalmiina puolihymyyn. Leslie hämmästyi hieman kuullessaan, että neito\noli kihloissa.\n\nNuorekkaan reippaana, kauniina miehenä, joka oli tavattoman tarmokas\nkaikissa toimissaan ja nautti säädyllisesti elävän ja miellyttävän\nmiehen mainetta, Frank Sutton menestyi edesottamuksissaan. Hänen\nkonttorihuoneistonsa Galford Chambersissa kuhisi joskus kuin\nmehiläiskeko ja oli aina hyvin vilkasliikkeinen, sillä hän oli\nvientikauppias, joka ei halveksinut pientäkään liiketointa.\n\nMenestykselliset miehet, joilla on Suttonin kaltainen toimitarmo, eivät\nyleensä ole suosittuja alaistensa keskuudessa. Mutta Frank Suttonin\nhenkilökunta jumaloi häntä. Menestyipä hän tai kärsi häviön, häntä\ntervehdittiin iloisella hymyllä tai välittömällä naurunpuuskalla. Oli\nnautinto nähdä edes naurujuovien lisääntyvän hänen puoliavoimien\nsilmiensä tienoilla, ja kun hän tervehti, tuntui kuin osa hänen\ntavattomasta elinvoimastaan olisi siirtynyt henkilölle, jota hän\ntervehti.\n\n\"Niin -- hän on hyvin mielenkiintoinen mies\", sanoi John Leslie. Mr\nSuttonin etujen ja avujen tunnustaminen tuli tuskin täydestä sydämestä,\nmutta Beryl näki siinä vain kajastuksen omista mielipiteistään.\n\n\"Toivoisin, ettei hän olisi aivan niin täydellinen\", vastasi nainen\npuoleksi huoaten.\n\nSitten hän kysyi aivan odottamatta:\n\n\"Tunnetteko Barrabal-nimistä miestä, Scotland Yardin poliisiupseeria?\"\n\nJohn Leslie myönsi.\n\n\"Minä en tunne häntä -- eikä kukaan tunne häntä oikein hyvin, mutta\nolen kuullut hänestä. Hänen nimensä oli esillä erään jutun yhteydessä\nmuutama viikko sitten. Miksi te sitä kysytte?\"\n\n\"Frank puhui hänestä eilen illalla\", sanoi Beryl. \"Hän kysyi mr\nFriedmanilta, tunsiko tämä häntä. Frankilla on sellainen ajatus,\nettä...\" Nainen joutui kiihdyksiin, tosin vain muutamaksi sekunniksi,\nmutta se hermostunut vauhti, jolla hän jatkoi puhettaan, osoitti\nselvästi, että hän oli pistänyt nenänsä kiellettyyn aiheeseen.\n\"Konttorista on hävinnyt lähetys tai kaksi. Ja tiedättekö -- Frank\najatteli kutsua mr Barrabalin. Mutta tehän tiedätte jo, ettekö\ntiedäkin?\"\n\n\"En ole kuullut\", sanoi John Leslie välinpitämättömästi, \"mutta enpä\nuskoisi Barrabalin noudattavan kutsua. Hän ei kuulu miehiin, jotka\ntuhlaavat aikaansa näpistelyjen tutkimiseen. Hän ei ole mikään\n'kohtalo' pikku näpistelijöille... Mutta kohtalon tultua puheeksi,\ntäällä tuntuu olevan joku, jolle minä näyn tuottavan vaivaa.\"\n\nSuoraan heitä vastaan tuli kävellen kaksi pitkäkasvuista miestä, vaikka\nLew Friedmanin kumara käynti vähensikin jonkin verran hänen pituuttaan.\nHän oli pitkä, karkeanaamainen ja pitkänenäinen mies, jolla oli leveä,\nsuoraviivainen suu ja tanakka leuka ja joka näytti taistelijalta, joka\noli voittanut taistelunsa. Hänen rinnallaan kulkeva mies oli\nvaaleatukkainen ja sinisilmäinen; hän paljasti hymyillessään valkoiset\nhampaansa, kun näki kahden henkilön astuvan vastaansa. Hänen hymynsä ei\nkuvastunut millään tavoin hänen seuralaisensa kasvoilla. Lew Friedmanin\ntiukan ruskeat silmät siirtyivät tytöstä hänen seuralaiseensa.\n\n\"Luulin teidän olevan aamiaisella mrs Mordenin kanssa, Beryl\", sanoi\nhän karskiin tapaansa.\n\n\"Tapasin kapteeni Leslien Oxford Streetillä\", kiirehti tyttö\nselittämään.\n\n\"Sattumaltako? Hyvä.\"\n\nSe oli kuitenkin kaikkea muuta kuin \"hyvä\", jos hänen otsansa rypistys\nyleensä mitään merkitsi.\n\n\"Ettehän ole vain liiaksi rasittanut itseänne, Leslie?\"\n\n\"En erikoisemmin\", tuli viileä vastaus.\n\n\"Me emme rasita ketään liialla työllä, meidän konttorissamme\", hymyili\nFrank Sutton, joka ei näyttänyt vähääkään hämmästyvän, vaikka tapasikin\noman morsiamensa kahdenkesken kävelyllä toimitusjohtajansa kanssa.\n\"Jokainen, joka haluaa tehdä pienen kävelymatkan, voi huoleti tehdä\nsen, vai mitä, Leslie?\"\n\nHänen silmänsä katsoivat tutkivasti tyttöön.\n\n\"Anna nyt vanhan Lewin vähän kehua sinua, Beryl! Lew on romanttinen:\nhän kuvittelee aina, että ihmiset koettavat karata hänen pikku\naarteensa kanssa -- vai mitä Lew?\" Hän töytäisi kyynärpäähään vanhempaa\nmiestä ja nauroi.\n\nLew Friedman ei nauranut. Syntyi tukala tauko, kunnes Sutton tarttui\ntoimeenpanevan johtajansa käsivarteen.\n\n\"Sinä et tarvinne enää minua, ja olen varma, ettet tarvitse\nLeslietäkään.\"\n\nLeslie koetti saada kiinni tytön katseen, mutta tämä oli jostakin\nsyystä jäänyt noloksi. Muutamaa sekuntia myöhemmin tyttö tapasi itsensä\nastelemasta takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, mukanaan puhelias\nja iloinen mr Sutton pohtien vanhojen miesten typeriä ennakkoluuloja.\n\n\"Omituista, että Lew Friedman pitää sinusta -- kun olette aivan\nkahdenkesken. Mutta hänellä näyttää olevan sellainen luulo, että sinä\nolet aikamoinen naisten ottaja, poikaseni. Enkä ole millänikään siitä,\nettä Beryliä moitittiin, sillä Friedmanhan on saapunut jo epäluulojen\nasteelle. Hänen ikäkautensa oikuille ja eriskummallisuuksille ei mahda\nmitään.\"\n\nLeslie oli ottanut savukkeen hopeisesta kotelostaan ja puristeli sitä\nsopivan pehmeäksi. Hänen herkän suunsa toisessa kulmauksessa leikki\ntuskin huomattava hymy.\n\n\"Sinulla ei ole siis mitään sitä vastaan, että tapasin sattumalta miss\nStedmanin?\"\n\nNäki selvästi, että hän ei yrittänytkään pyytää anteeksi tai väittää,\nettä moiset tapailemiset olisivat olleet aivan harmittomia, tai että\nhän ei olisi ollut kiintynyt tyttöön, josta oli tuleva hänen\nesimiehensä vaimo.\n\nFrank Sutton kohautti olkapäitään.\n\n\"Hyvä Jumala, en suinkaan\", sanoi Sutton. \"Otan asian tältä kannalta:\nonnettomien olosuhteiden pakosta olet sinä viimeisten kymmenen vuoden\naikana harvoin saanut tilaisuutta kauniiden naisten tapaamiseen, mistä\nsyystä ajattelen, että se nyt on sinulle vain hyväksi. Älä pane\npahaksesi, jos sanon suoraan.\"\n\nLeslie pudisti päätään.\n\n\"Sinä olet tavallasi koe -- ja minä kokeilen aina. Useimmat kokeistani\novat kääntyneet minulle vahingoksi. Tahtoisin parantaa sinut -- en\ntahdo sanoa 'uudistaa' sinut syystä, että se kuulostaisi liian\nomahyväiseltä. Puolinaiset toimenpiteet eivät ole koskaan miellyttäneet\nminua. Uskon vain perinpohjaiseen menettelytapaan.\"\n\nEi tarkinkaan korva olisi voinut hänen puheensävyssään kuulla mitään\nholhoukseen vivahtavaakaan.\n\n\"Beryl on sievä tyttö\", jatkoi hän puhettaan. \"Ainakin minun\nsilmissäni. Mutta vaikka olisin joku muukin kuin mikä olen, olisin\nsamaa mieltä. En ole mikään pasha, jonka mielestä naisten tulee kulkea\nverhottuina, kun miehiä on läheisyydessä. Tyttölapsi ei voi tuntea\nkovin monia miehiä, niinkuin sanoin jo Lewille, mutta hän on\nvanhanaikainen paholainen...\"\n\nHän puhui suun täydeltä, kunnes he saapuivat Oxford Streetille, missä\nhänen autonsa oli odottamassa, ja koko matkan ajan takaisin konttoriin\nhän laajenteli vain teorioitaan.\n\nFrank Sutton & Companyn liikehuoneisto sijaitsi eräässä kulmatalossa\nlähellä Middlesex Hospitalia ja käsitti kolme kerrosta. Naapuristo ei\nollut mitenkään erikoisemmin hieno mutta sensijaan erittäin vilkas, ja\nsen samoinkuin läheisimmän pääkadunkin liikenne kävi Oxford Streetin\nsuuntaan. Mr Sutton oli kuusi vuotta sitten perustanut vaatimattomasti\nliikkeensä, joka sittemmin oli kehittynyt mitä parhaimmin menestyväksi\nvientiliikkeeksi. Hänellä oli haaraliikkeitä maailman kaikilla kolkilla\nja suuri varastorakennus lähellä Itä-Intian telakkaa. Ja päinvastoin\nkuin liikemiehet, jotka olivat rajoittuneet johonkin määrättyyn\ntuotteeseen tai määrättyyn teollisuudenalaan, oli Frank Sutton\nhuvitettu kaikesta eikä pitänyt mitään liikehommaa liian vähäpätöisenä.\n\nHän selitteli parhaillaan liiketoimiensa laajuutta, kun he jo astuivat\nhänen konttorinsa leveätä käytävää, mistä lähtivät niille eri\nosastoille johtavat ovet, jotka olivat hänen silmälläpitonsa alaisia.\n\n\"Sinulla on suuret mahdollisuudet, Leslie, jos saat vain hengen\ntyöhösi...\"\n\nSitten hänen äänensävynsä äkkiä muuttui, ja hän katsoi tiukasti\nseuralaiseensa.\n\n\"Mutta sinä olet unohtanut olla suora minua kohtaan, Leslie.\"\n\nJohn Leslie kohtasi hänen sinisten silmiensä katsoen ilman\nminkäänlaista näennäistä hämmennystä.\n\n\"En oikein käsitä sinua\", sanoi hän.\n\n\"Minä taas en oikein käsitä sinua\", vastasi Frank rauhallisesti.\n\"Tahtoisin tietää sinusta vähän enemmän kuin mitä tiedän. Missä sinä\nkulutat iltasi ja mitä hommia sinulla on muita kuin tämä täällä minun\nluonani. Sinä saatat minut pahaan välikäteen. Lew Friedman ei tiedä\nsitä. Sinä salaat minulta jotakin, johon tahtoisin tutustua.\"\n\nLeslie ei vastannut. Hän loi silmänsä hetkeksi alas ja sanoi sitten\nhieman nauraen:\n\n\"Luulin sinun tietävän riittävästi\", vastasi hän venytellen, \"mutta\nkoska tunnut olevan niin hirveän utelias, niin sanon sinulle, mikä on\nlempi-sivuhommani. Ostan esineitä ja tavaroita huokealla ja myyn niitä\nkalliilla ja sitäpaitsi käytän vapaa-aikani pieneen tuottavaan\nilmiantamiseen.\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nFrank Sutton tuijotti toveriinsa.\n\n\"Ostat esineitä ja tavaroita huokealla ja myyt niitä kalliilla\", toisti\nhän verkkaisesti, \"ja sitäpaitsi käytät vapaa-aikasi -- ilmiantamiseen?\nSe on hepreaa minulle.\"\n\n\"Niin luultavastikin\", sanoi John Leslie hymyillen. \"Sinä et ole\nsaanutkaan yhtä voimaperäistä kasvatusta kuin minä.\"\n\nJa yhtä nopeasti kuin Frank oli kääntynyt iloisesta vakavaksi, yhtä\nnopeasti hän käänsi puheenaiheenkin.\n\n\"Olet minulle arvoitus\", sanoi hän. \"En koskaan ole taitanut tavata\nsinunkaltaistasi.\"\n\n\"Olet silloin menettänyt jotakin\", tuli viileä vastaus.\n\n\"En tahdo edes kysyä sinulta, mitä 'ilmiantaminen' merkitsee -- se\nkuulostaa vain hyvin häpeälliseltä.\"\n\nLeslie ei puolustautunut.\n\n\"Häpeällinen minä olenkin\", tunnusti hän, \"niin häpeällinen, että minun\nkoko myötätuntoni on ihailtavan mr Lew Friedmanin puolella. Mutta jos\nminä olisin sinun paikallasi, Sutton, ja sinä minun tilallani, niin\nvarmasti kieltäisin sinua tapaamasta miss Beryl Stedmania. En ole aivan\nvarma, mutta jos olisin Frank Sutton, ojentaisin John Leslielle hänen\npalkkakuorensa ja osoittaisin hänelle oven. Olet hullu, kun kaikesta\nhuolimatta, menneisyyteni tuntien, pidät minua palveluksessasi -- etkö\nsuutu avomielisyydestäni? Ei yksikään tuhannesta nousevasta\nmenestyvästä liikemiehestä ottaisi hartioilleen edesvastuuta pitää\nminua palveluksessaan, eikä yksikään miljoonasta sallisi minun tavata\nniin kaunista tyttöä kuin Beryl Stedman. Sinä olet ainoalaatuinen.\"\n\nFrank naurahti kuivasti, aivan kuin olisi ollut syyllinen ja tietoinen\nainoalaatuisuudestaan.\n\n\"Ehkä olenkin\", sanoi hän ja kysyi odottamatta: \"Mitenkä Tillman muuten\ntuntuu kehittyvän?\"\n\n\"En näe häntä paljoakaan -- kuinka niin?\" kysyi Leslie pysähtyen\nmuutaman askelen päähän huoneensa ovelta.\n\nFrank Sutton suki miettiväisenä leukaansa.\n\n\"En tiedä. Hän on yhtä eriskummallinen lintu kuin sinäkin. Epäilen\nhäntä vahvasti, vaikka hänellä olikin hyvät suositukset. Olisin\nhyvilläni kuullessani, mitä sinä hänestä sanot.\"\n\n\"Jos epäilet häntä, niin miks'et erota heti paikalla\", kysyi Leslie\nlyhyesti, ja Frank Suttonin kasvoilla käväisi tuskin huomattava\nirvistys.\n\n\"Inhimillisyys on heikkouteni. Se kurja raukka tarvitsi jotakin työtä,\nenkä voinut heittää häntä kadulle sen vuoksi, etten pitänyt hänen\nnaamastaan.\"\n\nJoku huusi hänelle kaukaa käytävän toisesta päästä, ja kättään\nheiluttaen hän riensi sinne. Leslien korviin kantautui pian käytävän\npäästä Frank Suttonin reipas nauru, ja yhdessä häntä huutaneen miehen\nkanssa he lähtivät liikkeelle häviten käytävän kulmauksen taakse.\n\nLeslie meni huoneensa ovelle, painoi äänettömästi ovenripaa ja astui\nsisään.\n\nSe oli mukavasti kalustettu huone, jonka silmiinpistävin piirre oli\nsyvälle seinään muurattu kassakaappi. Paitsi hänen omaa pöytäänsä oli\nhuoneessa vielä pienempi kirjoituspöytä, sillä toimeenpaneva johtaja\nkäytti Frank Suttonin sihteeriä.\n\nTämä neiti ei ollut huoneessa Leslien astuessa sisään -- mutta eräs\ntoinen oli odottamassa. Pöydän yli kumartuneena oli mies, joka\nilmeisesti tutki papereita. Leslie katsoi heiveröistä vartaloa pieni\nhymy suupielessä ja virkkoi:\n\n\"Oletteko kadottanut jotakin, Tillman?\" Tillman kääntyi nopeasti\nympäri. Hänen laihoilla, harmailla kasvoillaan kuvastihen\nsilmänräpäyksen ajan hämmennys. Hän oli lähestymässä keski-ikää, ja\nhänen hiuksensa olivat raudanharmaat.\n\n\"Olen. Tein virheen tileissä.\"\n\nLukuunottamatta suun eteen pistettyä kättä ja niitä hermostuneita\nliikkeitä, joilla hän siveli koneellisesti pieniä viiksiään, ei hän\nosoittanut mitään muita hämmästyksen merkkejä. Hänen äänensä oli\nrauhallinen, melkein ylimielisen rauhallinen.\n\n\"Kuinka kauan olette ollut tämän talon palveluksessa, Tillman?\"\n\nMies katsahti kattoon ikäänkuin miettiäkseen kysymystä.\n\n\"Kuukauden\", vastasi hän sitten.\n\nLeslie nyökäytti päätään.\n\n\"Ja sillä aikaa olen tavannut teidät jo kahdesti papereitani\nnuuskimassa. Minä luulen, ettei meistä tule kovin pitkäaikaisia\nystävyksiä, Tillman.\"\n\nTillman katsoi häntä suoraan silmiin, ja aavemainen hymy käväisi hänen\nkasvoillaan. Hän oli sitä lajia mies, joka ei koskaan ollut perinpohjin\niloinen.\n\n\"Olisi hyvin ikävää, jos niin tulisi käymään\", vastasi hän.\n\"Päinvastoin olin toivonut, että minusta ja teistä, kapteeni Leslie,\ntulisi entistä paremmat ystävät.\"\n\nLeslie tarkasteli papereita pöydällään. Yksikään niistä ei ollut\nerikoisemmin tärkeä, ja ne laatikot, joissa hän tavallisesti piti\nasiakirjojaan, olivat lukossa. Hän piti viisaampana vaihtaa\npuheenaihetta.\n\n\"Onko täällä käynyt ketään?\"\n\nTillman ei katsonut häneen. Se oli toinen Tillmanin\neriskummallisuuksista. Tavallisesti hän katseli hajamielisenä ulos\nikkunasta.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän, \"muudan mr Graeme-niminen -- mr Larry Graeme.\"\n\nYhdestä silmännurkastaan näki Tillman, kuinka Leslien kasvot saivat\nkovan ilmeen.\n\n\"Graeme?\" kysyi Leslie terävästi. \"Mitä hän tahtoi?\"\n\n\"Arvelen hänen tahtoneen tavata teitä\", vastasi Tillman katsellen yhä\nulos ikkunasta. \"Hän oli hyvin kiireissään.\"\n\nNyt hän käänsi ensikerran katseensa suoraan Lesliehin, ja hänen\nkasvoilleen nousi äskeinen heikko hymy pian taas kadotakseen. Leslie\noli nyt hämmennyksissä. Hänen suorat kulmakarvansa olivat vetäytyneet\ntiukkaan, terävään kulmaan.\n\n\"Hän sanoi tulevansa uudelleen kello kuuden tienoissa\", ilmoitti\nTillman katsoen edelleen tarkkaavaisesti toimeenpanevaan johtajaan.\n\"Siitä, mitä hän puhui -- eikä hän ollut ollenkaan tuppisuu --, pääsin\nsiihen käsitykseen, että hän on äskettäin päässyt linnasta. Tunsitteko\nte hänet?\"\n\n\"Hyvin vähän\", vastasi Leslie. Hänen äänensä oli kuitenkin karkea.\nSamassa hän linkosi: \"Mitä pirua te tarkoitatte asettaessanne minut\nristikuulusteluun?\"\n\nHän lähetti päänheilautuksella Tillmanin matkaansa ja lausui miehen\nastuessa verkkaisesti ovea kohti:\n\n\"Kuulkaahan, Tillman, siltä varalta, että ette sattuisi tietämään,\nilmoitan teille, että en ollenkaan pidä siitä, että minua vakoillaan.\nJa ensikerran, kun tapaan teidät nuuskimassa kirjeenvaihtoani, tartun\nteitä kurkkuun ja heitän teidät ulos koko konttorista. Onko selvä?\"\n\nMurto-osan sekuntia tuntui siltä, kuin Tillman olisi rikkonut\nelinkautisen tapansa ja puhjennut selvään nauruun, mutta hänen kasvonsa\nkävivät jälleen vakaviksi.\n\n\"Se olisi uusi kokemus\", vastasi hän ja katosi seuraavassa hetkessä.\n\nMinuutin verran Leslie haukuskeli itsekseen poistunutta, mutta oivalsi\nsitten tilanteen hullunkurisuuden ja nauroi makeasti.\n\nSuttonin sihteeri oli vapaa tänä iltapäivänä, ja hän sai luvan tulla\ntoimeen yksin. Mutta työtä oli paljon, eikä hän voinut ryhtyä\nmihinkään. Aina muutaman minuutin kuluttua hän nousi tuoliltaan ja\nasteli ikkunan eteen tarkkaamaan liikennettä alhaalla kadulla. Oli jo\nsakeni hämärä, kun hän vihdoin näki miehen, joka oli käynyt\ntiedustelemassa häntä. Ei ollut vaikea tuntea häntä. Mr Larry Graeme\nseisoi katulyhdyn alla sikari hampaissa ja kädet taskuihin\ntyönnettyinä. Leslie meni uudestaan ikkunan luo. Tarkkaaja oli yhä\nalhaalla kadulla.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nLarry Graeme oli yksintoimiva varas, mutta hän ei ollut vailla ystäviä.\nHän tuli Dartmoorista eräänä raakana helmikuun aamuna mielessään se\nmukava tietoisuus, että hänen Southwarkista vuokraamansa huone --\nsiellä on pieni puistikko tuskin neljännesmailin päässä Dover\nStreetiltä, missä asuu hyvinvoipaakin väkeä -- oli koskematon. Suuri\nBarrabalkaan ei tietänyt mitään hänen piilopaikastaan, sillä muuten hän\nvarmasti olisi saanut selville, että siellä oli sängyn alle\nkiinnitettynä aika tuntuva summa rahaa.\n\nMr Graemen huoneen emäntä oli tottunut hänen pitkiin poissaoloihinsa,\nja kun hän oli tallettanut vuokran pantiksi summan, joka vastasi talon\nkiinnitystä (hän oli hyvin säästäväinen mies ja oli sijoitellut\nedullisesti rahojaan), ei hänen huonettaan voitu antaa kellekään\nalivuokralaiselle.\n\nEmäntä otti hänet vastaan jokseenkin tunteettomasti, ja tervehdittyään\nnousi Graeme yläkerrassa sijaitsevaan pieneen huoneistoonsa, missä hän\ntapasi kaiken siinä järjestyksessä mihin lähtiessään oli sen jättänyt.\nEi edes sikaria oltu otettu seetripuisesta laatikosta uuninreunalla.\n\nHän oli vähemmän huolissaan laatikossa olevasta rahasta kuin\nSmith-Wesson revolverista ja täyteen sullotusta panosrasiasta, sillä\nhän oli tullut takaisin eräässä tarkoituksessa. Hänen vankeusaikansa\noli varmaan ollut liian rasittava: hän oli käymässä liian vanhaksi\nvankilaan. Hän oli kitunut ja mietiskellyt aika tavalla niinä\nkahdeksanatoista tuntina vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä,\njolloin \"lukko oli päällä.\" Larryn ei yleensä ollut tapana haaveilla,\nsillä hän oli paremmin kylmä tiedemiestyyppi. Vankilan pesulaitoksesta\nkantautuvat kulkupuheet auttoivat häntä pitämään vihansa hiipuvan\nhiiloksen tulikuumana.\n\nVankilan pesulaitoksessa oli mies, joka \"kontinkantamisen\" takia oli\ntuomittu kymmeneksi vuodeksi. Se oli \"Iso kaveri\", joka oli tehnyt\nilmiannon. Ei kukaan muu kuin Larry tietänyt murskaantuneesta kynnestä.\nJa hän säilytti omanaan tämän kallisarvoisen salaisuuden. Hän toivoi,\nettei olisi tullut sanoneeksi Barrabalille sitä, ja hän oli kärsinyt\nhelvetillisiä tuskia sen takia.\n\nSe oli inhoittavaa vetelehtimistä. \"Miehistö\", s.o. vanginvartijat, oli\npirullista, ja hän oli ollut pari kertaa vähällä joutua kiinni\ntupakanpoltosta. Ja kaikki vangit, pesulaitoksessa palvelevia\nlukuunottamatta, olivat hänelle tuntemattomia. Hän saapui Lontooseen\nmiettien ja yhä miettien ilmiantajan murskaantunutta kynttä ja pientä\nSmith-Wesson revolveria.\n\nMurskaantunut kynsi oli yksi avain, mutta sitäpaitsi hänellä oli\ntoinen. Ilmiantaja oli tunnettu varastettujen moottoriajoneuvojen\nostaja, ja hän suoritti liikeneuvottelunsa jossakin Sohon\nkaupunginosassa asuvien välittäjiensä avulla. Larry piti kyllä silmällä\nSohoa, mutta aivan sattumalta löysi hän vihdoin eräästä Regent Streetin\nvarrella olevasta liikkeestä manikyristin, joka tunsi murskaantuneen\nkynnen sorminivelessä olevat arvet.\n\n\"En tiedä hänen nimeään\", vastasi manikyristinainen, \"mutta olen nähnyt\nhänen menevän erääseen konttoriin Mortimer Streetin varrella -- asun\nvähän matkaa Tottenham Court Roadilta, ja minun on kuljettava sen\nkautta. Olisi merkillinen yhteensattuma, jos toimittaisin teidät ja\nteidän ystävänne kerran yhteen, toimitanko?\"\n\n\"Olisipa kyllä\", vastasi Larry. 'Kauan kadoksissa ollut veli' oli nyt\nse päämäärä, jota kohti hän pyrki.\n\nTarkkahuomioinen manikyristi oli hyvin vilkas. Vaikk'ei Larry ollut\nkoskaan kunnolleen nähnyt Ilmiantajaa, olisi hän tavatessaan varmasti\ntuntenut hänet manikyristin kuvauksen perusteella.\n\nHän alkoi liikuskella Mortimer Streetin lähettyvillä ja pitää tarkasti\nsilmällä henkilöitä, joilla oli asiaa mr Frank Suttonin konttoriin.\nLisäksi hän hankkiutui tuttavaksi parin konttoristin kanssa.\nViimeinenkin epäilys haihtui hänen mielestään, kun hän sinä iltana\npienessä sumussa seisoi kadulla odottelemassa pieni pistoli\ntakintaskussa ja lompakko täynnä rautatie- ja laivalippuja, joilla hän\nolisi milloin tahansa päässyt lähtemään Blanck Forest Hoteliin ja\nottamaan pienen lepoparannuksen Englannin jälkeen, joka oli käynyt\nhänelle hieman liian kuumaksi.\n\nKonttorin henkilökunta palasi työstään -- pitkä, meluisa jono nuoria\nmiehiä ja tyttöjä työntyi kadulle henkilökunnan käytävästä ja katosi\nsitä tietään nyreään iltaan.\n\nVähän ennen kello kuutta ryntäsi Sutton vetäen käsineitä käsiinsä John\nLeslien huoneeseen, viipyi siellä niin kauan, että ehti antaa\ntoimitusjohtajalleen ainakin tusinan eri määräystä ja poistui sitten.\n\nLeslie odotti siksi, kunnes hänen askeltensa äänet olivat lakanneet\nkaikumasta portaissa, ja meni sitten vilkaisemaan ikkunaan. Miestä ei\nnäkynyt enää vartiopaikallaan tihenevässä sumussa.\n\nHän aukaisi yhden kirjoituspöytänsä laatikoista ja otti esiin pienen\nautomaattipistolin pistäen sen taskuunsa. Napitettuaan päällystakkinsa\nleukaan asti painoi hän hiljaa oven kiinni ja poistui.\n\nKäytävän kaukaisimmassa päässä oli konttorihuone, joka nähtävästi ei\nollut käytännössä, koska valoa ei näkynyt oven poikkipienojen lomasta.\nSiitä huolimatta sisällä oli ihminen -- mr Tillman, joka seisoi\ntuolilla ja tarkkasi ilmanvaihtajan raosta lähimmän päällikkönsä lähtöä\nkiiruhtaakseen sitten hänen jälkeensä sumuiselle kadulle...\n\nLarry Graeme oli siirtynyt äskeiseltä tarkkaamispaikaltaan toiselle\npuolelle katua ja seisoi rakennuksen julkisivuun nojaten, kun hän näki\nerään henkilön tulevan kiireisesti ulos isosta, tummasta\nkonttorirakennuksesta ja kulkevan sumussa hänen ohitseen. Larry heitti\nsikarinsa maahan ja läksi seuraamaan häntä.\n\n\"Kuulehan\", sanoi hän ja löi saalistaan olkapäälle.\n\nMies pysähtyi ja alkoi tuijottaa lyöjään.\n\n\"Oh, tekö se olettekin, Graeme? Minä näin teidät...\"\n\nLarry puhui matalalla äänellä. Hänen äänessään oli jotakin kuollutta.\n\n\"Nyt sinun on kerrankin kuunneltava minua -- ja se on tekevä sinulle\nhyvää. Sainpas lopultakin kiinni kätyrin ja teen hänestä nyt lopullisen\nselvän...\"\n\nHän näki silmissään välähdyksen jotakin punaista, tunsi murto-osan\nsekuntia kuin kuolemantuskaa ja lysähti sitten maahan kuin säkki.\nKymmentä minuuttia myöhemmin poliisi löysi hänet samalta paikalta.\n\nVain tarkastaja Barrabal tiesi tai arvasi, kuka oli hänet tappanut.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMr Joshua Collie saapui hyvin väsyneennäköisenä _Post-Courierin_\ntoimitukseen ja istuutui uutisosaston pöydän ääreen. Hän oli vähän yli\nkuudenkymmenen: tyyni, keruubinnäköinen mies, joka käytti olkihattua\nkesät talvet ja jolla oli suututtava tapa napittaa vasikanväriseksi\nkulunut sadetakkinsa vääriin reikiin. Hän näytti eronneelta,\nhyväntahtoiselta hovimestarilta. Paraskin ihmistuntija olisi saanut\nturhaan tutkia mr Collien kasvoja pääsemättä selville hänen\nammatistaan. Lontoossa ei ollut toista rikosreportteria, jolla olisi\nollut niin laajat tiedot ihmisten harjoittamista julmuuksista ja\nrikoksista, kuin tällä enkelimäisellä miehellä.\n\nHän asetti sateenvarjonsa uutistoimittajan käsikirjoituskoriin (mr\nFieldin sanomattomaksi kiukuksi), kopeloi veltosti taskujaan, kunnes\nlöysi jostakin rutistuneen savukkeen, ja sytytti sen.\n\n\"Se oli murha\", sanoi hän tyynesti.\n\nHarmaatukkainen mr Field loi hämmästyneen katseen tuuheiden\nsilmäkulmiensa alta, ja hänen valkoiset viiksensä kävivät vihaiseen\nkulmaan.\n\n\"Luulitteko todellakin sitä häiksi\", kysyi hän.\n\nMutta Joshua oli kuuro ivalle.\n\n\"Häntä oli ammuttu kahdesti revolverilla lyhyeltä matkalta, ja\nluultavaa on, että revolverissa on ollut äänenvaimentaja\", jatkoi hän\nhäiriintymättömänä puhettaan. \"Hänen nimensä on tai oli Larry Graeme,\nja hän oli päässyt Dartmoorin vankilasta vasta viime maanantaista\nviikko.\"\n\nHän sytytti toistamiseen savukkeensa. Uutistoimittaja kävi huvitetuksi.\n\n\"Graemekö\", kysyi hän. \"Sen miehen kyllä muistan. Sama mies, joka\nryösti van Rissikin jalokivet.\"\n\nJoshua nyökäytti myöntävästi päätään, mutta niin painokkaasti, että voi\nkäsittää hänen hyväksyvän itse Larry Graemen teonkin.\n\n\"Ja Barrabal on sitä mieltä, että hänet on kavallettu\", sanoi hän.\n\n\"Kavallettuko?\" Field katsoi häntä tiukasti silmiin. \"Oletteko nähnyt\nBarrabalin? Sehän on kertomus sinänsä.\"\n\nJoshua pudisti kieltävästi päätään.\n\n\"En ole nähnyt Barrabalia. Puhuin vain puhelimessa hänen kanssaan. Hän\nantoi minulle pari, kolme viittausta, jotka saattavat olla aika\nhyödyllisiä...\"\n\n\"Mutta mitä tarkoitatte 'kavaltamisella?' Sitäkö, että se\nIlmiantaja- tai Kontinkantaja-niminen mies olisi tehnyt murhan?\"\n\nJoshua myönsi jälleen.\n\n\"Kyllä, sama mies, jota minä sanon Kavaltajaksi\", korjasi hän\nhyväntahtoisesti. \"Hän ei ole vielä julkisuudessa tunnettu henkilö.\"\n\nHän katsoi hyvin miettiväisenä uutistoimittajan sivuitse ja rypisti\nhuulensa aivan kuin olisi aikonut ruveta viheltämään. Mr Field katsoi\nhäneen ja ajatteli, ettei hän ollut vielä koskaan elämässään nähnyt\nmiestä, jonka ulkomuoto olisi niin petollinen. Joshua Colliessa oli\njotakin suorastaan lapsellista. Jos olisitte nähneet hänet seisomassa\nkatukäytävällä aivan kuin miettimässä mitä tekisi, olisitte varmasti\ntarttuneet lempeästi häntä käsipuoleen ja pyytäneet saada saattaa hänet\njonnekin turvaan pahimmalta liikenteeltä. Hän oli sitä laatua setä,\njonka useimmat tervemakuiset nuoret tytöt ja pojat olisivat valinneet\nsedäkseen, vaikka olisivat saaneet vapaasti valita koko maailmasta.\nHäntä olisi voinut pitää yhtä hyvin jonkin Toivon Liiton saamattomana\nkunniasihteerinä. Virkeimmälläkään mielikuvituksella varustettu ihminen\nei tälläkään hetkellä olisi voinut aavistaa, että mr Collie pohti\nparhaillaan kolmea herkullista eri teoriaa salaperäisen murhateon\nselvittämiseksi.\n\n\"Barrabal on merkillinen mies\", sanoi hän ja pudisti päätään aivan kuin\nmoittien. \"Sitäpaitsi hän on salaperäinen, mikä on kaikkia Scotland\nYardin perinnäistapoja vastaan. Siellä tavallisesti kerrotaan miehelle\nkaikki, mitä tiedetään, mikä tosin ei ole kovin paljoa, ja vaimennetaan\nepäilykset, jotka eivät ole miettimisen arvoisia -- se on heidän\ntavallinen menonsa. Tunnen vuosien mukana älyni kehittyvän. David\nGarrick sanoi kerran Sir Joshua Reynoldsille, että...\"\n\n\"Pysytelkäämme elävissä rikollisissa\", sanoi mr Field väsyneesti. \"Mitä\nBarrabal sanoi teille? Miten hän olisi salaperäinen?\"\n\nJoshua löysi jokaisesta taskustaan -- niitä oli kaikkiaan kuusi --\npaperisuikaleen, jolle hän oli kirjoittanut joitakin nimiä ja\nosoitteita.\n\n\"Mr Barrabal esitti, että haastattelisin tätä herrasmiestä. Hän antoi\nsamalla mielenkiintoisia tietoja hänestä.\"\n\nField otti silmälasinsa ja luki:\n\n\"Kapteeni John Leslie. Kuka hän on?\"\n\nJoshua otti takaisin paperisuikaleen, kääri sen kokoon, pani takaisin\nsamaan taskuun, josta oli sen ottanutkin, ja vastasi sitten vasta.\n\n\"Se onkin juuri arvoitus, jonka kaikin mokomin tahdon ratkaista\", sanoi\nhän.\n\nHän sytytti savukkeensa kolmannen kerran.\n\n\"Suuri juttu on parhaillaan menossa, ja pelkään pahasti, että\n_Megaphone_ saa sen kynsiinsä. Arvaan melkein, että he ovat jo kolme\nviikkoa sitten panneet liikkeelle taitavimmat miehensä. Ettekö muista,\nmr Field, että minä esitin...\"\n\nMr Field ei tahtonut muistaa mitään laiminlyöntiä omalta kohdaltaan.\n\n\"Ei ole olemassa koko tällä kadulla miestä, jolle te ette voisi antaa\nkolmen viikon etumatkaa, Joshua\", sanoi hän kannustaen, ja Joshua\nCollien kasvot kirkastuivat huomattavasti, sillä hän oli\nvastaanottavainen imartelulle.\n\nMurha sinänsä, niin järkyttävissä olosuhteissa kuin se oli\nsuoritettukin, ei, kumma kyllä, tarjonnut erikoisemman suuria\nloistamismahdollisuuksia rikosreportterille. Muudan mies, tunnettu\nmurtovaras ja kansainvälinen roisto, oli ammuttu sumuisella kadulla, ei\nmuuta. Oli luonnollista, että sanomalehdet tulisivat leimaamaan\ntapahtuman vanhan kaunan kuittaamiseksi, niinkuin se oli\nselitettäväkin, jos mieli kuvata tapaus East Endin asukkaiden maun\nmukaan. Ruumis löydettiin niiltä hieman epämääräisiltä tienoilta, jotka\njäävät Tottenham Court Roadin ja Charlotte Streetin välille,\nkortteliin, jossa liikuskelee paljon ulkomaalaisia ja joka ei ole aivan\nvapaa epäilyttävistä henkilöistä. Näillä tienoin sijaitsee lukematon\njoukko pikku klubeja, luvallisia ja luvattomia, missä epämääräisillä\nolioilla on piilopaikkansa kellareissa ja ullakoilla. Siellä täällä\nmajaili muun muassa anarkisteja, ja Scotland Yard oli kuulustellut jo\nyli tusinan mitään pelkäämätöntä terroristia, jotka olivat\naikaisemminkin olleet poliisin kynsissä väkivaltaisuuksista\nsyytettyinä.\n\nOli varsin merkille pantava seikka, ettei kumpikaan niistä kahdesta\nkonttoristista, joiden tuttavuutta Graeme oli tehnyt, ollut kertonut,\nmitä tiesivät murskaantuneen kynnen etsimisestä. Kaiken\ntodennäköisyyden mukaan he eivät pitäneet murhattua sen ystävällisen,\nhieman oudon herran seuraan kuuluvana, joka oli ollut heidän isäntänsä.\n\nTämäntapaisissa rikoksissa kadottaa poliisi hyvin pian jäljet.\nMurhatapauksella ei ole ketään todistajaa, ja vaikka ihmiset ovatkin\nkuulleet kaksi tukahdutettua laukausta, jotka vaikuttavat melkein\nyhdeltä, niin eivät he ole menneet lähemmäksi ottamaan selvää\ntapahtumasta. Murhaaja on kävellyt sumussa kaikessa rauhassa pois\ntapahtumapaikalta, eikä löydetä edes sellaisia todistajia, jotka\nvoisivat vakuuttaa nähneensä \"pitkän, tummasävyisen miehen\"\nliikuskelleen murhapaikan läheisyydessä.\n\n\"Sen on täytynyt olla tavattoman lähellä sinun konttoriasi, Frank.\"\n\nBeryl nosti silmänsä kirjastohuoneen pöydällä olevasta sanomalehdestä,\njota hän juuri oli lukemassa.\n\nFrank nyökäytti myöntymykseksi.\n\n\"Oikeastaan meidän talomme nurkalla\", sanoi hän. \"Ja sen on täytynyt\ntapahtua heti sen jälkeen kuin minä olin lähtenyt. Yövartija sanoo\nkuulleensa laukauksen muutamaa sekuntia sen jälkeen kuin Leslie oli\npainanut oven kiinni.\"\n\nLew Friedman istui syvässä nojatuolissa vastapäätä takkaa ja taivutti\npäätään sen puoleen.\n\n\"Senjälkeen kuin Leslie oli lähtenytkö\", kysyi hän nopeasti.\n\n\"Yövahtimestari ei ollut aivan varma, oliko se Leslie vai se uusi mies,\nTillman. Heidän lähtönsä välillä oli vain muutama sekunti. Minä en ole\nvoinut olla korttelin väliä kauempana, kun laukaus ammuttiin --\npysähdyin portaissa juttelemaan erään miehen kanssa -- mutta en kuullut\nmitään.\"\n\nLew Friedman rypisti paksuja huuliaan.\n\n\"Larry Graeme -- nimi kuulostaa tutulta, mutta luulen, että sentapaiset\nmiehet vaihtavat nimeä joka viikko. Tunteeko joku konttorista hänet?\"\n\nFrank pudisti päätään.\n\n\"Miesparka\", jatkoi Lew puhettaan myötätunnon väri äänessään. \"Hyvin\nluultavaa on, että hän oli joutunut huonoihin väleihin 'sakin' kanssa,\nja se raivasi hänet pois tieltään.\"\n\n\"Hillfordin\" pitkä kirjastorakennus, hänen kaunis talonsa Wimbledon\nCommonissa, oli sopiva haaveilupaikka. Siellä oli pehmeät valot ja\npaneloidut seinät, sillä päinvastoin kuin monella nousukkaalla ja\nomatekoisella miehellä, Lewillä oli hyvä maku, ja hän oli tehnyt\n\"Hillfordin\" paremmin kodiksi kuin harvinaisten ja kalliiden\nhuonekalujen museoksi.\n\nBeryl taittoi sanomalehden kokoon, huokasi lievästi ja nojautui\ntaaksepäin nojatuolissaan.\n\n\"Se mahtaa olla kauheata elämää\", sanoi tyttö, ja kun Lewin kulmakarvat\nnousivat uhkaavaan vireeseen, hän jatkoi: \"Tarkoitan murtovarkaan\nammattia -- olla yleensä varas ja viettää sellaista elämää. Vaara,\njohon he antautuvat, se kauhistuttava tunne, jota he...\"\n\n\"Murtovarkaus on puhdasta peliä.\" Lewin ääni oli terävä, ja vaikka hän\nhuomasikin korostaneensa liiaksi ajatustaan, hän puhkesi pieneen\nnauruun, joka muistutti hieman lampaan mäkätystä. \"Tarkoitan, se on\npuhdasta verrattuna muihin samantapaisiin ammatteihin. Kuulin äskettäin\nkerrottavan miehestä, joka oli tehnyt kaksinnaimisesta itselleen\nammatin -- sivistynyt mies ja matkustellut kaikkialla maailmassa. Eräs\ntuttavani Pretoriassa kertoi minulle paljonkin hänestä. Hän sanoi\ntavanneensa hänet Keski-Pretoriassa -- se on vankilan nimi.\"\n\n\"Kuinka kaameata\", sanoi Beryl kasvot ikävään ilmeeseen vetäytyen.\n\n\"Niin, mutta ehkäpä se ei olekaan niin kauheata kuin sinä ajattelet.\"\nLew karisti tuhkan savukkeestaan takkaan. \"Tämän miehen _modus\noperandi_ -- sehän taitaa olla termi, jota käytetään -- on se, että hän\nhankkiutuu tuttavaksi rikkaiden, siirtomaissa elävien tyttöjen kanssa\nja esittäytyen sen ja sen rikkaan englantilaisen perheen pojaksi\ntarjoaa heille avioliittoa, kerää tavaraa ja rahaa kätensä täyteen ja,\nkun hääpäivä tulee, ykskaks häviää. Häntä sanotaan sieväksi,\nviehättäväksi mieheksi ja ettei hänen koskaan tarvitse juosta tyttöjen\njäljessä, vaan saa ne noin vain...\"\n\n\"Tuntuu aivan kuin ystävältämme Johnilta\", vastasi Frank laiskasti ja\nnähtyään katseen, joka oli syntynyt tytön silmiin, puhkesi nauramaan.\n\"En todellakaan tarkoittanut sitä\", sanoi hän, \"vaikka sinun onkin\nmyönnettävä, että Leslie on sangen viehättävä kerjäläinen.\"\n\n\"Tahdotko väittää, että hän on lumonnut minutkin?\"\n\n\"Miks'ei teidät molemmat\", murahti Lew Friedman ja silmäsi uunin\nreunalla olevaa kelloa. \"Mutta onpa aika kulunut, nuori mies. --\nKahdelle kihlautuneelle ihmiselle on sinun seurasi ikävintä, mitä\ntiedän.\"\n\nHän meni Frankin kanssa ovelle, ja kun he avarassa pylväistössä\nodottivat Suttonin auton tuloa, antoi hän hänelle pienen neuvon.\n\n\"Jos minä olisin sinun sijassasi, en tekisi tuollaisia temppuja, Frank\n-- pikku tyttöni on hyvin herkkä muutamille huumorin lajeille.\"\n\n\"Minä vannon...\", alkoi Frank panna vastalausetta.\n\nLew taputti häntä olalle.\n\n\"Tietysti sinä et tarkoittanut sitä. Mutta älä laske leikkiä sillä\ntavalla. Ymmärrän naisia paremmin kuin sinä, poikaseni, ja eräs seikka,\njota rakastaja ei koskaan saa tehdä, on toisen miehen jättäminen tytön\npuolustettavaksi.\"\n\nHän odotti siksi, kunnes auto oli lähtenyt, sitten hän meni takaisin\nkirjastoonsa. Beryl seisoi takan edessä kädet selän takana ja katseli\ntakassa punertavia hiiliä.\n\n\"Ei ole mitään syytä loukkautua, rakkaani\", sanoi hän täyttäen\npiippunsa, jonka polttaminen merkitsi aina sitä, että hän oli\nlopettanut päivätyönsä.\n\n\"Frank on väliin raaka, eikö sinustakin?\"\n\n\"On kyllä, joskus, mutta hän on mukava mies ja -- kaikin puolin\nkunniallinen.\"\n\nBeryl käänsi päätään.\n\n\"Mitä sinä sillä tarkoitat? Kuka ei olisi kunniallinen?\"\n\nHän piti pienen tauon, ennenkuin vastasi verkkaisesti.\n\n\"Esimerkiksi John Leslie\", hän sanoi. \"Luullakseni tiedät, että Leslie\non istunut kolmeen otteeseen vankilassa varastetun tavaran\nhallussapidosta.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTyttö katsoi häneen silmät suurina, kasvot värittöminä ja haluttomana\nuskomaan mitään.\n\n\"John Leslie entinen vankiko?\"\n\nHän nyökkäsi hitaasti päätään.\n\n\"Istuhan, Beryl\", sanoi hän sitten rauhallisesti, ja tyttö totteli.\n\n\"Rakkaani, kuinka kauan olemme tunteneet toisemme?\"\n\nKysymys oli niin odottamaton, että kysytty jäi hetkeksi sanattomaksi.\n\n\"Kuinka niin -- koko ikämme. En muista ketään muuta isää.\"\n\n\"Tiedätkö...\" Lew oli alkanut kulkea edestakaisin huoneessa, piippu\nhampaissa ja silmät lattiamattoa tutkien. Hetken kuluttua hän pysähtyi\ntytön eteen. \"Tiedätkö, miten jouduit minun huostaani, kulta?\"\n\n\"No, kuinka\", kysyi toinen hämmästyneenä. \"Sinä olit isäni\nliikekumppami, setä Lew, ja otit minut hoitoosi, kun isä kuoli?\"\n\nHän katsoi tyttöön vakavannäköisenä.\n\n\"Se on totta\", sanoi hän sitten. \"Isäsi ja minä olimme liikekumppaneita\n-- teimme työtä yhdessä -- ryöstimme saman pankin.\"\n\nHän voi ainoastaan tuijottaa mieheen, suu avoimena ja ääntäkään\npäästämättä.\n\n\"Se on tyrmistyttävää, eikö olekin, mutta se on yhtä totta kuin Jumala.\nSinun täytyi saada tietää se, ennemmin tai myöhemmin. En tahtonut, että\nolisit jonakin kauniina päivänä saanut tietää yhdellä kertaa koko\ntotuuden vanhemmistasi, ja siitä syystä päätin kertoa sinulle. Bill\nStedman ja minä olimme pankinryöstäjiä Etelä-Afrikassa. Äitisi kuoli\nsydänhalvaukseen, kun sai tietää sen -- lääkärit nimittivät sitä\njollakin toisella nimellä -- mutta hänellä itsellään ei ollut halua\nelää kauempaa. Hän kuoli viisi vuotta senjälkeen kuin Billy-parka oli\nammuttu Standard Bankin ryöstöstä Port Elisabethissa. Hänet ammuttiin.\nMinä jouduin Breakwateriin viideksi vuodeksi. Kun pääsin pois sieltä,\noli äitisi viikko sitten kuollut. Hän oli jättänyt minulle pienen\npaperilapun, jossa hän pyysi minua pitämään huolta sinusta. Olit\nsilloin neljän ja puolen vuoden ikäinen.\"\n\nBeryl oli ollut kuin huumaantunut ja mittaili hurjin katsein\nympärillään olevaa kaunista huoneistoa. Ikäänkuin olisi osannut lukea\ntytön ajatukset sanoi mies nopeasti:\n\n\"Olen ansainnut kunniallisesti jok'ainoan pennin, Beryl. Myin pitsejä\nJohannisburgissa, voitin vähän vedonlyönnissä kilpa-ajoissa, sain\nostetuksi Prennerin timanttikaivosten osakkeita -- viisisataa\nkappaletta, ne kun maksoivat vain kolmekymmentä shillinkiä -- ostin\nmuitakin juuri, kun ne olivat nousemassa, ja voitin kaksisataatuhatta\npuntaa, kun myin.\"\n\n\"Miksi -- mistä syystä kerrot kaiken tämän minulle nyt juuri?\" kysyi\ntyttö henkeään pidättäen. \"Ja mitä tekemistä tällä on -- John Leslien\nkanssa? Oh, setä Lew, en jaksa uskoa...\"\n\n\"Voisitko uskoa, että minä olen ollut varas ja että isäsi on ollut\nrosvo\", kysyi hän, ja tyttö pudisti hiljaa päätään.\n\n\"Tämäntapaiset asiat ovat uskomattomia, tiedän kyllä. Nyt John Leslie\non jo vanha koni. Frank otti hänet konttoriinsa antaakseen hänelle\ntilaisuuden yrittää vielä. Häntä suositteli joku vankilan johtaja,\njonka Frank tunsi.\"\n\n\"Mutta hän on varmasti ollut viaton...\"\n\nLew pudisti päätään.\n\n\"Mies voidaan tuomita kerran syyttömästi, mutta ei kolmea kertaa\",\nvastasi hän järkkymättömän kuolettavan loogillisesti. \"Leslie ei ole\nhuono poika -- minä pidän hänestä ja voin vannoa, että hänessä on\npaljon hyvääkin. Mutta Beryl, en tahdo, että saat päähäsi liian\nromanttisia ajatuksia ja mielikuvia John Lesliestä. Frank on hyvä mies,\nhänenlaisiaan on vain yksi tuhannessa. Ei yhtä viehättävä kuin mr John,\nmutta reilu mies. Jok'ainoa pitää hänestä. Ja kiitän polvillani\nJumalaa, että tulimme tehneeksi sen matkan Madeiran saarelle ja tapasin\nhänet laivassa.\"\n\nTyttö ei vastannut mitään. Hän rakasti kyllä Frankia, mutta jostakin\nmerkillisestä mielijohteesta hänestä tuntui siltä, kuin hänen\nkohtalonsa olisi ollut paljon enemmän sukua tuolle linnan vangille,\nkuin sille kauniille nuorelle liikemiehelle, jonka kanssa hän oli\nmenossa naimisiin.\n\n\"Kiitän siitä Jumalaa polvillani\", sanoi Lew hartaasti. \"Tahdon nähdä\nsinut naimisissa sopivan miehen kanssa, niin että voin olla huoleti,\nettei mikään lurjus viettelijä saa mielikuvitustasi pauloihinsa ja\nsärje sydäntäsi. Olen elänyt sinua varten, Beryl, ja hylännyt kaiken,\nmikä olisi tehnyt elämän minulle kiintoisaksi. En ole mennyt\nnaimisiinkaan, vaikk'en tosin pidä sitä minään erikoisena kunnianakaan\nsen vuoksi, että olen vanhapoika mieleltäni...\"\n\nNainen pysähdytti hänet.\n\n\"Se on kauheata, eikö olekin -- että sellainen mies...\"\n\nHän nauroi karkeasti, vaikka alta kuulosti hyväntuulisuus.\n\n\"Miten naisten tapaista\", murahti hän. \"Et ajattele ollenkaan\nisäparkaasi etkä vanhaa Lew-rukkaa ja hänen Breakwaterissa viettämiään\nviittä vuotta. Sinun ajatuksesi pyörivät yksinomaan miehessä ja\nlemmessä.\"\n\nTyttö kivahti punaiseksi, sillä syytös loukkasi häntä.\n\n\"Mutta taidanpa olla aika tyhmyri\", tunnusti hän kuitenkin. Ja lisäsi\nsitten nopeasti: \"Tietääkö Frank?\"\n\n\"Isästäsikö ja minusta? Ei! Eikä hänen tarvitse koskaan tietääkään.\nLesliestä hän tietää kyllä kaiken, luonnollisesti.\"\n\n\"Luonnollisesti\", toisti tyttö koneellisesti. \"Kuinka -- milloin he\ntulivat tavanneeksi toisensa?\"\n\n\"Frank lähetti hänelle kirjeen vankilaan -- Wandsworthiin, muistaakseni\n-- ja sanoi kuulleensa, että hän oli sukkela liikemies, ja tiedusteli,\ntahtoiko hän tulla töihin, kun pääsi vankilasta -- ottaa haltuunsa\njonkin osaston. Leslie tuli, Frank koetteli häntä ja huomasi, että hän\noli erinomainen järjestäjä. Kun Frankin edelliselle toimitusjohtajalle\nkävi hullusti -- hän on vasta onneton mies, mitä henkilökuntaan tulee\n-- niin hän pani Leslien hänen sijaansa ja oli muutenkin hyvin\nhuomaavainen häntä kohtaan.\"\n\nTytön täytyi koettaa hieman vaimentaa innostustaan, ja hän vihasi\nitseään sen vuoksi, ettei voinut tuntea kaikkea mitä sanoi.\n\n\"Pidän Frankista, rakastan häntä, sinä tiedät, Lew.\" Aina kun hän\ntarkoitti Frankia, hän mainitsi hänet vain nimeltä, ilman mitään\nhyväilyjä. \"Hän on kultainen, ja vaikka en olekaan erikoisen kärkäs\nmenemään naimisiin, menisin hänen kanssaan naimisiin yhtä mielelläni\nkuin kenen muun miehen kanssa tahansa, jonka koskaan olen tavannut.\"\nHän puhui vilkkaasti. \"... luulisin\", lisäsi hän.\n\nHän pakotti itsensä hymyilemään,\n\n\"Sinä näet mielelläsi, että menen naimisiin hänen kanssaan, etkö\nnäekin?\"\n\nHän laski kätensä tytön hartioille ja veti häntä hieman puoleensa.\n\n\"Rakkaani, hän on juuri se mies, jonka olen valinnut sinulle\", sanoi\nhän peittelemättä. \"Valmistin Frankille tilaisuuden yrittää, lainasin\nhänelle rahaa, niin että hän sai liikkeen pystyyn, se ei ole mikään\nsalaisuus. Sanoin itsekseni: 'Poikaseni, jos menestyt, on minulla\nsinulle vaimokin valmiina.' Ja, Beryl, hän menestyi. Lontoossa ei ole\nliikettä, joka kuudessa vuodessa olisi kehittynyt niin suurenmoisesti\nkuin Frankin liike. -- No, mikä -- hätänä?\" Nämä sanat hän sanoi\npalvelijalle, joka astui sisään.\n\n\"Siellä on muudan herra, joka kysyy teitä.\"\n\n\"Kysyy minua, näin myöhään illalla\", ihmetteli Lew. \"Kuka hän on?\"\n\nHän otti nimikortin tarjottimelta ja luki hätäisesti:\n\n\"Mr Joshua Collie, _Post-Courier_. Kuka piru on mr Joshua Collie,\n_Post-Courierista_?\" kysyi hän ihmetellen tytöltä.\n\nMutta palvelija ei voinut antaa mitään selityksiä reportterin\nsalaperäisestä vierailusta. Lew meni eteiseen ja tapasi siellä\nlempeännäköisen mr Collien tarkastelemassa ilmeisesti ihastuneena\netsausta, joka riippui takan yläpuolella.\n\n\"Tämä on Zohnia, eikö olekin\", sanoi hän hyvin kunnioittavalla äänellä.\n\"Mitkä värit. Mikä liike. Todellinen mestari.\"\n\nHän katsahti hyväntuulisesti mr Friedmaniin aivan kuin odottaen häneltä\nei ainoastaan arvostelunsa hyväksymistä, vaan omistajan tarkempaa\nselitystä kannastaan.\n\n\"Onpa kyllä\", vastasi Lew kärsivällisesti. \"Mutta te ette ole tullut\nkeskustelemaan etsauksista, luulisin?\"\n\nMr Collien poskipielet värähtivät.\n\n\"En tietenkään, herra nähköön. Sehän on selvää. Mutta kuinka omituista!\nNoita majesteetillisia viivoja katsellessani unohdan kaiken muun. Tulin\nvaivaamaan teitä kysyäkseni, tunnetteko te mahdollisesti erään\nherrasmiehen, nimeltä...\" Hän sipaisi leukaansa, rypisti kulmiaan,\nsukelsi liivintaskuunsa ja veti sieltä äkkiä esiin moneen kertaan\nlaskostetun paperiliuskan, \"... jonka nimi oli mr John Leslie?\"\n\nHänellä oli merkillinen lintumainen tapa siirtää salamannopeasti\nkatseensa esineestä toiseen. Hän siirsi katseensa paperinpalasesta mr\nFriedmaniin niin nopeasti ja odottamattomasti, että etelä-afrikkalainen\nmelkein hätkähti ja perääntyi taaksepäin.\n\n\"Tunnen kyllä hänet -- olen tavannut hänet, on minun sanottava\",\nkorjasi hän sanansa. \"Kuinka niin?\"\n\n\"Olisin hyvin iloinen, jos voisitte kertoa minulle jotakin hänestä.\"\nJoshuan ääni oli pehmeä. Koko hänen päänsä asento oli pelkkää pyyntöä.\n\n\"Tiedän hänestä hyvin vähän. Mr Sutton on epäilemättä kertova teille\nkaiken, minkä tietää hänestä. Leslie on mr Suttonin toimitusjohtaja.\"\n\n\"Sen minä tiedän\", huomautti Collie vastaan alleviivaten erikoisesti\nminä-sanaa. \"Itsepäisten tiedustelujen ja kyselyjen jälkeen sain tietää\nsen. Mutta tarkoitan hänen menneisyyttään?\"\n\n\"Siitä en tiedä mitään\", vakuutti Friedman ärtyisästi. Mutta hän oli\ntottunut mies, ja hänellä oli pian valtit käsissään sen sijaan, että\ntarkoitus oli ollut luotsata hänet tiedonantajan asemaan. \"Ei sinun\npidä lörpöttelemän\", on vanhin ja pätevin varkaiden kymmenistä\nkäskyistä, eikä hänen muodonvaihdoksensa vapauttanut häntä\nlupauksistaan.\n\n\"Valitan suuresti\", vastasi Joshua, ja koko hänen olemuksensa oli\nanteeksipyyntöä. \"Ajattelin vain, että mahdollisesti te voisitte kertoa\njotakin. Tarkastaja Barrabal, jota en tosin voi sanoa ystäväkseni, vaan\nparemmin jonkinlaiseksi puhelututtavuudeksi -- niin juuri voi sanoa --\narveli vain, että mahdollisesti te voisitte olla minulle avuksi.\"\n\n\"Kuka -- Barrabal?\" kysyi Lew tehden vastenmielisen ilmeen. \"Sehän on\nse kärpänen -- etsivä, josta niin paljon puhutaan? Viekää hänelle minun\nterveiseni ja sanokaa, että en tiedä kerrassaan mitään Lesliestä ja\nettä vaikka tietäisinkin, en virkkaisi hänelle sanaakaan.\"\n\n\"Olisiko Leslien suhteen sitten jotakin tietämistä?\"\n\nBeryl seisoi kirjastohuoneen ovella.\n\n\"Tämä reportteri tahtoisi tietää jotakin hänestä.\"\n\nHän katsoi terävästi Joshuaan. \"Te olette jo aika vanha reportteriksi\n-- mr -- hm -- Collie?\"\n\n\"Vanha ja ovela\", vastasi tämä. \"Se on yksi suurimmista avuista, joita\nvuodet tuovat mukanaan -- saa lisää oveluutta ja tavattomasti uusia\nkeinoja ja temppuja.\"\n\n\"Mitä te tahtoisitte sitten tietää mr Lesliestä\", sekaantui Beryl\npuheeseen.\n\n\"Kaikki!\" Joshua teki kädellään laajan liikkeen. Hänen liikkeensä\ntuntui käsittävän koko maailman ja vaativan tiedon kaikkien sinettien\nmurtamista. \"Totuus on se, että Mortimer Streetillä on sattunut hyvin\nikävä tapaus. Eräs Graeme-niminen mies on löydetty -- hm -- hyvin\nheikossa tilassa. Ja luonnollisesti me keräämme kaikki tiedot\nhenkilöistä, jotka voivat auttaa meitä roistojen etsinnässä, roistojen,\njotka ovat suorittaneet tuon törkeän teon.\"\n\nHänen sanojensa koristeellisuudesta huolimatta hänen äänensävynsä oli\nhyvin koruton ja luonnollinen. Hän muistutti suuresti lasta, joka\nlausuu Antoniuksen julmaa puhetta Caesarin ruumiin ääressä.\n\n\"Onko kapteeni Leslie...\", aloitti Beryl, mutta Lew pysähdytti hänet\nkatseellaan.\n\n\"Emme tiedä mitään Lesliestä\", ilmoitti hän töykeästi, \"ja te olette\nsaanut tehdä turhan matkan.\"\n\n\"En sentään ihan turhaa\", vastasi Joshua tehden pienen kohteliaan\nkumarruksen tytön puoleen. Kohteliaisuudenosoituksen jälkeen hän\npoistui.\n\nAstellessaan sivukatua pääkadulle, missä hänen ajoneuvonsa olivat\nodottamassa, pudisti Joshua päätään ja puheli itseään sättien:\n\n\"Olet menettänyt neljätoista shillinkiä hevoseen, Joshua. Ja kun sitten\ntilität konttoriin matkasi ja esität menettäneesi neljätoista\nshillinkiä ja neljä penniä mr Lew Friedmanin sormenkynsien tutkimiseen,\nniin saat vakavan muistutuksen, varsinkin jos käy selville, että se mr\nFriedmanin vasemman käden kynsi, jota sinun piti tutkia, oli\nhuolellisesti peitetty kynsikotelolla.\"\n\nJoshua astui ajopeleihin, pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta ja antoi\nmääräyksensä ajurille.\n\n\"Ajakaa takaisin Barnesin ja Hammersmithin tietä\", sanoi hän. \"Luulen,\nettä säästän kuusi penniä, jos ajamme sitä tietä.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVaikk'eivät Joshua Collie ja Barrabal olleet koskaan tavanneet\ntoisiaan, olivat he säännöllisesti tekemisissä toistensa kanssa. Se\njohtui siitä suuresta taitavuudesta, jolla Joshua oli tutkinut\nEdmontonin murhajuttua, ja niistä johtopäätöksistä, joita hän oli\nasiassa muodostanut ja joiden sanottiin \"olevan mitä suurimmaksi avuksi\nScotland Yardille.\" Niin ylitarkastaja Barrabal ainakin kirjoitti\nrakastettavassa kirjeessään. Joshua oli käynyt kahdesti tavoittamassa\nBarrabalia, mutta saanut kummallakin kerralla kieltävän vastauksen,\nsillä Barrabal oli kaikesta huolimatta kainoin mies, joka koskaan on\npolkenut kadun pintaa. Toiselta puolen on totta, että hän kulki\npassissa kaksi vuotta, minkä jälkeen hänet ansioistaan siirrettiin\nScotland Yardin muistiinpano-osastoon palvelukseen. Mutta ei\nylennyskään poistanut hänestä hänen luonnollista vaatimattomuuttaan.\n\nMyöhään eräänä iltana hän istui toimistossaan Scotland Yardissa\nedessään kuusi sivua laaja koneella kirjoitettu asiapaperi, joka\nsisälsi kaiken, mitä tiedettiin Graemen murhasta -- hän oli kyllä\ntehnyt teräviä lisähuomautuksia pöytäkirjaan.\n\nHänen pää käsien välissä käydessä kuudetta kertaa läpi asiapaperia\nastui tarkastaja Elford sisään.\n\n\"Olen löytänyt Larryn pesäpaikan\", ilmoitti Elford. \"Hänellä on huone\nBoroughissa, Trinity Squarella.\"\n\n\"Oletteko tarkastanut sen\", kysyi Barrabal katsettaan nostamatta.\n\n\"Siellä ei ollut mitään tarkastamista. Hän on puhdistanut tarkkaan\nkaikki jälkensä ja vienyt murhapäivänä pois kaikki tavaransa kahdessa\nmatkalaukussa. Cookin toimistosta on hänelle myyty matkalippu Saksaan,\nja me löysimme matkalaukut Victoria-aseman tavarainsäilytysosastosta,\nkuten tiedätte.\"\n\nBarrabal nojautui taaksepäin tuolissaan, ojensi käsivartensa ja\nhaukotteli.\n\n\"Mikä typeryys, ensiluokkainen typeryys\",, sanoi hän sitten. \"Viimeinen\nmies maailmassa, jonka olisin odottanut ryhtyvän moiseen tyhmyyteen.\"\n\n\"Eikö hän ollut hyvin kärtyisä vankilassa -- tehän luitte\nvankilanjohtajan raportin?\" kysyi Elford muina miehinä. \"Olen ennenkin\nnähnyt, että sellaisille miehille käy jokseenkin samalla tavalla.\nNäittekö häntä sinä iltana, jolloin hänet pidätettiin -- miks'ette\nolisi nähnyt? Samoin näitte hänet sitten seuraavana aamuna, eikö niin?\"\n\nTarkastaja Barrabal myönsi nyökäyttäen päätään.\n\n\"Mitä hän sanoi teille aamulla?\"\n\n\"Paljonkin asioita, mutta vain yhden mielenkiintoisen.\" Barrabal oli\ntavallisella herumattomalla päällään.\n\nElford siveli pitkää parransänkeään, meni ikkunan ääreen ja alkoi\nkatsella edessä levittäytyvää Embankmentia, Thamesin rantatietä.\n\n\"Näin teidän pöydällänne yksityisesti ja luottamuksellisesti lähetetyn\nkeltaisen kirjekuoren, kun vilkaisin huoneeseenne klo 8 aikaan\", sanoi\nhän sitten.\n\n\"Oliko se ilmianto?\"\n\n\"Oli, ja tärkeä\", virkkoi Barrabal, \"ja hyvin mielenkiintoinen.\"\n\nHän meni kassakaapille, otti sieltä esiin laatikon ja näytti\napulaiselleen viime päivinä saamansa lisät ilmiantojen kokoelmaan.\n\n\"Sama Remington-matkakone, sama paperilaji.\" Lyhytnäköinen Elford piti\npaperiliuskoja suoraan pöytälampusta tulevan valon alla.\n\n    \"Kolme timanttista säppirintakoristetta, neljä emalji- ja\n    timanttisormusta, seitsemät korvarenkaat (timanttikivet),\n    Berner Streetin jalokivikaupan ryöstön tulokset siirretään\n    toiseen paikkaan tänä iltana. Ilmoitan huomenna tarkemmin,\n    mistä ja milloin ne ovat löydettävissä.\"\n\n\"Mikä tarkoittaa sitä\", lisäsi Barrabal, \"että ilmiantaja on tehnyt\ntarjouksensa, jota toistaiseksi ei kuitenkaan ole hyväksytty. Eikä hän\nodotakaan sen tulevan hyväksytyksi, mutta hän koettaa riippua kiinni\nasiassa niin kauan, että koko juttu putoaisi kypsänä hedelmänä hänen\nsyliinsä. Jos niin käy, emme kuule hänestä enää sanaakaan. Meillä on\naikaisemmin ollut pari samanlaista tapausta, jolloin niskoitteleva\nvaras on muuttanut mieltään.\"\n\n\"Mistä te saitte tuon 'niskoitteleva'-sanan\", kysyi Elford ihastuneena.\n\n\"Eräästä sanakirjasta\", virkahti Barrabal.\n\nHänellä oli työtä vielä noin tunnin ajaksi, ennenkuin hän pääsi\nlähtemään virastostaan, ja nostaen palttoon kauluksen pystyyn poistui\nhän sitten inhoittaavaan iltaan.\n\nEmbankmentilla näki hän miehen seisovan katulyhdyn alla, ja kun hän\nkääntyi vasemmalle pitkin rantatietä, kääntyi vetelehtijä häntä kohti\nja astui askelen lähemmäksi. Vaikk'ei Barrabal voinut erottaakaan hänen\nkasvojaan, tunsi hän, että mies katsoi häntä hyvin tutkivasti, ja hänen\nnenänsä painui niin alas, että se melkein kosketti ylöskäännettyä\npalttoon kaulusta. Näytti, kuin mies olisi tahtonut sanoa jotakin,\nmutta nähtävästi hän muutti sitten päätöksensä ja kääntyi äkkiä\nlähtemään pois, Barrabalin ehdittyä sitä ennen kuitenkin tuntea hänet.\nOlkapäänsä ylitse katsellen Barrabal näki tuntemattoman tunnetun\nmenevän kadun ylitse Westminster Bridgelle päin. Etsivä palasi takaisin\nvirastoonsa, missä hän onneksi tapasi etsivän komissaarin, joka juuri\noli lähdössä Cannon Streetin poliisiasemalle. He kiiruhtivat yhdessä\nkadun poikki, ja aivan odottamatta Barrabal näkikin miehensä.\n\n\"Pidättäkää tuo\", sanoi Barrabal ykskantaisesti. \"Tahdon tietää, missä\nhän asuu, ja saada tarkkaan selville hänen oikean ammattinsa.\nIlmoittakaa sitten minulle puhelimitse tietonne, tasan klo 7.30\nhuomenaamuna -- minulle kotiin.\"\n\nEtsivän poliisin tehtävä oli tässä tapauksessa verraten helppo.\nScotland Yardia silmälläpitänyt mies tavoitti Thamesin eteläpuolella\nraitiolinjan, nousi vaunuun, ja varmana siitä, ettei häntä oltu\ntunnettu, etsivä lähti seuraamaan uhriaan. Elephantin ja Castlen\nkulmauksessa vaunu pysähtyi, ja luotuaan jälleen silmäyksen\nsaaliiseensa alkoi etsivä jälleen lukea iltalehteään. Vaunun lähtiessä\nuudelleen liikkeelle hän nosti silmänsä lehdestään. Hänen suureksi,\nhämmästyksekseen oli nurkassa lähellä ovea istun mies kadonnut.\n\nSilmänräpäyksessä oli etsiväkin alhaalla vaunusta. Hän katseli\nympärilleen. Hänen miehestään ei ollut näkyvissä merkkiäkään, ja hän\nkirosi ääneen. Hän jäi seisomaan jalkakäytävän reunalle ja oli hyvin\nkiihtynyt. Samassa hän tunsi, että joku oli tullut hänen rinnalleen, ja\nhän näki vieressään tutut kasvot.\n\n\"Halloo, Collie\", sanoi hän iloisesti tuntiessaan reportterin, joka oli\nScotland Yardin säännöllisiä asiakkaita. \"Oletteko nähnyt...\"\n\n\"Sitä miestäkö, jota te etsitte\", kysyi mr Collie lempeästi. \"Hän\nhävisi äsken juuri maan uumeniin kuin levoton henki, jos niin saan\nsanoa. Toisin sanoen\", jatkoi mr Collie, \"hän katosi maanalaisen\nasemalle.\"\n\n\"Tunnetteko te hänet\", kysyi hämmästynyt etsivä.\n\nMr Collie nyökkäsi myöntävästi..\n\n\"Olen hänelle jossakin määrin tuttu, tavallisissa oloissa verraten hyvä\nystäväkin. Mutta tällä hetkellä hän on minusta inhoittava, kovin\nvastenmielinen.\"\n\n\"Kuka hän sitten on?\" kysyi etsivä.\n\nMr Collie kumartui hänen puoleensa, mutta ei ollut kuulevinaan.\n\n\"Mistä te tiesitte, että olin vangitsemassa häntä\", tiedusti\nepätoivoinen etsivä.\n\n\"Siitä syystä, että minä olin samalla asialla\", vastasi mr Collie\ntyynesti. \"Itse asiassa astuin raitiovaunuun heti teidän jälkeenne.\nIhmettelen, ettette huomannut minua.\"\n\nHän ei vaikuttanut ollenkaan pettyneeltä, vaikka hänen takaa-ajonsa oli\nonnistunut niin huonosti. Hän laskeutui viitisen minuuttia myöhemmin\nasemasillalle, vilkaisi levottomana isoon asemakelloon ja astui junaan.\n\nFrank Suttonilla oli sihteeri, joka söi päivällisensä säännöllisesti\neräässä Haymarketin ravintolassa ja illallisensa vähän halvemmassa\npaikassa Coventry Streetin varrella senjälkeen kuin elokuvat olivat\najaneet pois viimeiset katsojansa -- Miss Millie Trent oli intohimoinen\nelokuvien ystävä. Kärsivällisellä ja salaisella tutkimisella oli Joshua\nsaanut selville kaiken tämän. Hän oli tullut siihen kokemukseen, että\nmiellyttävännäköiset kuusikymmenvuotiaat pehmytkäytöksiset herrat\nvoivat paljon helpommin tutustua vierasiin ihmisiin, kuin nuoremmat ja\nkauniimmat miehet viattomampine ilmeineen. Mutta vaikka hän odotti\npuoliyöhön saakka, miss Trentiä ei nyt näkynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMillie Trent kertoi John Leslielle olleensa erään musiikkinäytelmän\nensi-illassa: hänen tapanaan oli lörpötellä aamupostia avatessaan.\nMutta Leslie oli saavuttanut tosin vaikeasti opittavan taidon kuunnella\nihmisiä kuulematta heitä.\n\nMillie Trent oli noin neljänkymmenenneljän korvissa oleva naishenkilö,\njolla oli hieman kokoonkutistuneet mutta silti kauniit kasvot, elävät\nsilmät, hyvä hipiä ja luonnollinen, punertava tukka. Hän oli aikanaan\nvarmaan ollut hyvin vilkas ihminen ja lisäksi pieni kaunotar, se oli\nainakin Leslien ajatus. Siihen suuntaan viittaili joskus Millie\nitsekin.\n\n\"Te ette tunnu liikuskelevan enää missään iltaisin, kapteeni Leslie. En\nnäe teitä enää koskaan Länsipuolella.\"\n\n\"Kuinka?\" Hän katsoi neitiin ja lakkasi lukemasta kirjeitä.\n\n\"Sanoin vain, että teitä ei näe enää koskaan iltaisin liikkeellä. Onko\nteistä tullut perheen isä?\"\n\n\"Olen sanonut teille tuhat kertaa, että olen poikamies\", vastasi John\nLeslie lyhyesti ja alkoi jälleen tutkia kädessään olevia kirjeitä.\n\n\"Voittehan te silti seurustella perheissä ja olla perheihminen\", jatkoi\nnainen rohkeasti. \"Vanhanpojan elämä on yhtä yksinäistä kuin -- hm,\nvanhanpiiankin -- säälin teitä. Olen nähnyt jok'ikisen Hollywoodista\nviime kuun aikana tulleen huonon filmin, muutamat kahteen kertaankin.\nJa kuitenkin istuisin mieluummin pienessä asunnossani ja juttelisin\njonkun kanssa tai kuuntelisin toisten puhuvan.\"\n\n\"Radion ääressä voitte, ostakaa radio\", tuli lyhyt, melkein töykeä\nvastaus vastaajan huulten rypistyessä huomaamatta yhteen.\n\n\"Jos luulette olevanne ainoa ihminen, joka on antanut tuon neuvon, niin\nerehdytte pahasti\", vastasi neito hieman tuittupäisesti. \"Samaa sanoo\nmr Sutton, kun valitan hänelle, kuinka tavattoman yksinäistä Lontoon\nelämä on.\"\n\nLeslie laski kirjeensä pöydälle.\n\n\"Kuinka kauan olette tuntenut mr Suttonin?\"\n\nHän nosti silmänsä kattoa kohti.\n\n\"Neljätoista vuotta\", vastasi hän vähän mietittyään. \"Olen ollut hänen\nkanssaan tämän saman liikkeen palveluksessa ja aikaisemmin Rio de\nJaneirossa, kun hän oli siellä lyhyttavaraliikkeen toimitusjohtajana.\nTietystihän tunsin hänet sitä ennenkin, jo Leedsistä -- kun hänen\nisänsä, vanha William Sutton vielä eli.\"\n\nTämä oli ensikerran, jolloin hän antoi mitään tietoja tuttavuudestaan\nSuttonien perheen kanssa.\n\n\"Se on aika vanha suku, luulisin? Ja te olette ihastunut Suttoniin, vai\nkuinka?\"\n\nNainen kohautti kaunismuotoisia olkapäitään.\n\n\"En tiedä, tuskin mitenkään ihastunut, mutta pidän hänestä\", vastasi\nhän. \"Isäntäväki ei yleensä ole kovin inhimillistä, tai jos on -- niin\nse ei ole kovin kauan isäntäväkenä, jos se on viisasta.\"\n\nHän hymyili lauseelleen.\n\n\"Hän on kahta vuotta minua vanhempi -- ette varmaankaan uskoisi. Hän\nnäyttää lempeältä kuin lammas. Ja tavallaan hän onkin lammas: kuka\ntahansa voi puijata häntä, hän kuuntelee mitä kovanonnen kertomusta\ntahansa hänelle kertonettekin. Sen on täytynyt maksaa hänelle\ntuhansia.\"\n\nTämän jälkeen seurasi pitkä tauko, jonka neiti Trent keskeytti.\n\n\"Tiedättekö Rimington-talot -- vähän matkaa Harrow Roadilta\", kysyi\nhän. \"Sain sieltä uuden asunnon ensimmäisestä kerroksesta. Hyvin sievän\n-- eikä mitään eteisvahtia pitämässä silmällä sisälletuloa tai\nulosmenoa.\"\n\nMies nosti silmänsä ja katsoi häneen.\n\n\"Sehän on kovin kiihoittavaa sille, jota muuten hävettäisi tavata\nitsensä vieraisilta teidän luonanne\", sanoi hän tahallaan ja näki,\nkuinka puna nousi neidin kasvoille ja kuinka hänen silmänsä tuijottivat\nhetken vihaa säkenöiden.\n\nHän täydensi raivoaan pienellä hysteerisellä itkuntapaisella.\n\n\"Olette omituinen mies\", sanoi nainen painostaen hieman viimeistä\nsanaa.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin hän ryntäsi ulos huoneesta, ja John Leslie\nsalli itselleen nautinnon nauraa pitkään ja rauhallisesti.\n\nJa kuitenkaan hän ei vihannut Millie Trentiä. Tässä naisessa oli\njotakin puoleensa vetävää: eräänlaista karkeata rehellisyyttä ja\nsuorasukaisuutta, joka saattoi tosin olla muiden lukemattomien\nvarjopuolien verhona, mutta Leslie piti häntä ehdottomasti\nvilpittömänä.\n\nHän suoritti jotenkuten työnsä, sillä oli torstai, ja torstaina meni\nBeryl Stedman Hyde Parkin Crescentiin laulutunnille, ja hän kulki\ntavallisesti Marble Archilta Green Parkin kautta Queen Annen kadulle,\nvaikka olisi voinut käyttää lähempääkin maanalaisen tai bussiasemaa ja\nolisi hyvin voinut luopua tästä kävelemistavastaan sen vuoksi, että hän\npelasi golfia harva se päivä ja sai siitä tarpeeksi ruumiinliikuntoa.\nMutta hän oli viime aikoina ruvennut pitämään tätä reittiä hyvin\nsopivana ja hauskana kävelymatkana.\n\nHän odotteli tuulen ajamien lehtien kuhistessa hänen ympärillään, kun\nviimein näki hänen tulevan nopeasti portista, astuvan kadun poikki ja\ntulevan häntä kohti. Neidon tervehtimistavasta oli kadonnut hieman sen\naikaisempaa luonnollista iloisuutta -- se oli nyt melkein muodollinen,\nniin hänestä ainakin tuntui, ja hän tunsi pistoksen sydänalassaan.\n\n\"No, oliko hirveä riita?\"\n\n\"Setä Lewin kanssako?\" Nainen pudisti päätään. \"Ei ollenkaan. Hän on\nkultainen mies, hän ei koskaan riitele kanssani.\"\n\n\"Arvelisin hänen kuitenkin huomauttaneen jotakin minun kauheasta\nmenneisyydestäni?\"\n\nNeito katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n\"Hän mainitsi kyllä sinut\", vastasi tyttö. \"Ja itse asiassa hän kertoi\nsinusta paljonkin asioita, jotka olisin mieluummin ollut kuulematta.\"\n\nMutta jos neito luuli lannistavansa Leslien tällä puoleksi lausutulla\nsyytöksellä, niin hän erehtyi.\n\n\"Tuohan kuulostaa hyvin ennustelevalta\", vastasi hän rauhallisesti.\n\"Mitä hän kertoi sinulle?\"\n\nTyttö ei vastannut pitkään aikaan, ja kun hän sitten vastasi, tuntui\nhänen äänessään pientä murtuneisuutta.\n\n\"Toivon, että olisin tietänyt kaikesta jo ennakolta -- ei sen vuoksi,\nettä se vaikuttaisi mitään meidän ystävyyteemme. Miksi sinä sen teit?\nMiksi -- miksi Herran nimessä, sinä teit sen? Sinunlaisesi mies?\"\n\n\"Et tarkoita varmaan rikollista menneisyyttäni?\" kysyi Leslie niin\npurevasti, että neito hätkähti.\n\n\"En toivoisi sinun puhuvan tuolla tavalla\", sanoi hän tuskin\nhengittäen. \"Setä Lew sanoi sinun istuneen linnassa. Onko se totta?\"\n\nHän myönsi.\n\n\"Aivan totta -- olen istunut linnassa muissakin maissa kuin täällä:\nesimerkiksi Etelä-Afrikassa -- sano se Lewille\", vastasi hän\nvitkastelematta. \"Ja pyytäisin sinua lisäksi uskomaan, etten ole mikään\nilkeiden juonien uhri, vaan että olen yksin vastuunalainen jok'ainoasta\nvankilassa viettämästäni tunnista.\"\n\n\"Ooh!\" Muuta ei neito virkkanut aina Hyde Park Cornerille saakka.\n\n\"Valitan kovasti, että tulit niin levottomaksi kaikesta tästä. Tunnen\nolleeni hyvin julma.\" Hänen äänensä oli lempeämpi kuin hän olisi\nluullut sen voivan olla. \"Mutta toivoisin sinun tyyntyvän -- ja\nlohduttavan minua. Se on kyllä paljon pyydetty, tiedän sen.\"\n\n\"Tarkoitat, että nykyinen elämäsi on jo kunnollista.\" Hän katsoi häntä\nsuoraan silmiin.\n\n\"Nyt elän rehellistä elämää\", myönsi hän tytön suureksi hämmästykseksi\nja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen. Tyttö ei vastannut mitään, mutta\nkäsivarren puristus ja hetken suloinen viehätys salpasivat häneltä\nhengityksen, ja hän tunsi käden kainalossaan vapisevan.\n\n\"Olen niin iloinen\", hengitti tyttö, \"ja mi-minulla on jotakin\nsanottavaa sinulle, John!\"\n\nJokainen sana merkitsi ponnistusta. Miehen sydän melkein lakkasi\nlyömästä, kun hän ajatteli, mitä seuraava hetki toisi mukanaan.\n\n\"Olen menossa naimisiin -- ensi viikolla\", sanoi tyttö sitten. \"Eikö se\n-- se ole kauheata.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAikaisemmin oli John Leslie saattanut joskus hieman epäillä, mutta nyt\nhän oli vakuutettu siitä, että rakasti tätä tyttöä, ja se tietoisuus\nhuumasi häntä. Mikä hölmö hän olikaan! Hän oli tietänyt sen koko ajan,\nmutta oli aina karkoittanut mielestään tämän tosiasian.\n\n\"Naimisiin -- ensi viikolla\", toisti hän koneellisesti. \"Sepä tulee\nodottamatta!\"\n\nLauseen sisällys tuntui heistä mielettömältä, ja he nauroivat molemmat.\n\n\"Lew tahtoo niin\", sanoi tyttö. \"Hän kysyi viimeksi tänä aamuna, ja\nminä tietysti -- mitä minä välittäsin. Hän sanoi ajatelleensa asiaa jo\nneljä viikkoa ja on kaksi päivää sitten hankkinut naimatodistuksen.\"\n\n\"Erikoistodistuksen?\"\n\nTyttö myönsi.\n\n\"Niin, se tulee rekisteritoimistolle -- Frank tahtoi kirkkoon -- ja\nkuorolaulua ja vieraita ja kaikki -- mutta Lew sanoi: ei. Oh, John, hän\non ollut niin ihmeellisen hyvä -- setä Lew, tarkoitan. Et tiedä, mitä\nkaikkea hän hyväkseni on tehnyt.\"\n\nHän näki kyynelen tytön silmissä ja ihmetteli.\n\n\"Tarkoitat häitä?\"\n\nTyttö pudisti kärsimättömänä päätään.\n\n\"Ei -- tarkoitan -- kun olin lapsi. Hänen huolenpitonsa minusta, hänen\nuhrauksensa...\"\n\nSitten hän tokaisi aivan epäloogillisesti (tosin hyvin inhimillisesti):\n\n\"Sinähän et ole vielä onnitellutkaan minua?\"\n\n\"Sen olen kyllä huomannut\", vastasi John Leslie miettiväisenä.\n\"Naimisiin? Hyvä Jumala!\"\n\nHe olivat saapuneet Green Parkiin. Miehen käsivarsi oli yhä tytön\nvyötäisillä, ja hänen otteensa oli luja.\n\n\"Tulen varmasti onnelliseksi\", sanoi tyttö. \"Frank on niin hyvä, ja hän\non hyvin järkevä -- asioissa.\"\n\nHän puhui hyvin nopeasti. Tuntui siltä, kuin hän olisi koettanut\nvakuuttautua itsekin.\n\n\"Tämäntapaiset naimiskaupat tulevat usein onnellisiksi... Luulen, että\nuseimmat naimiskaupat maailmassa ovat samanlaisia kuin minunkin.\nMiestähän, jonka kanssa menee naimisiin, ei todellakaan opi tuntemaan,\nennenkuin vuosia jälkeenpäin. Inhoaisin olla sokeasti rakastunut\nmieheeni -- sellaiset suhteet päättyvät usein onnettomasti...\"\n\n\"Nyt puhut typeryyksiä\", sanoi mies, mutta tyttö nyökäytti päätään\nmerkitsevästi.\n\n\"Tiedän, että puhun, John. Olen tavattoman onneton koko jutun takia. En\ntodellakaan tahtoisi mennä naimisiin, mutta setä Lew on ottanut sen\nsydämenasiakseen. Jos tämä olisi tapahtunut kahta päivää aikaisemmin,\nsanoisin hänelle suoraan, etten tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa.\nMutta nyt -- yksinkertaisesti en voi.\"\n\n\"Onko hän kertonut sinulle mitään?\"\n\nHän myönsi.\n\n\"Sinustako? Ja menneisyydestäsi?\"\n\nHän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta pysähtyi eikä virkkanut mitään.\n\n\"En vaivaisi pientä päätäni ajattelemalla tulevaisuutta, Beryl\", sanoi\nmies hämmästyttävän välinpitämättömällä äänellä. \"Viikossa on seitsemän\npäivää, ja seitsemän päivää on pitkä aika.\"\n\nMutta tyttö pani vastaan.\n\n\"Rakas ystävä, älkäämme koettako pettää itseämme. Menen naimisiin --\nmikään, mikään ei voi sitä estää.\"\n\n\"Seitsemän päivää on pitkä aika\", toisti mies ja irroitti otteensa.\n\n\"Älkäämme puhuko enää tästä. Katsohan!\" Hän viittasi Birdcage Walkille\npäin. \"Eräänä iltana tuli tuo hullunkurinen, pienikasvuinen mies tuolla\nmeille ja tahtoi tietää kaikenlaista sinua koskevaa.\"\n\n\"Mikä hullunkurinen mies, täällä on niin paljon miehiä näkyvissä\",\nkysyi Leslie hitaasti.\n\nHän osoitti lyhytkasvuista, huonosti puettua miestä, jolla oli yllään\nkellertävä päällystakki.\n\n\"Se on _Post-Courierin_ reportteri. En tällä haavaa muista vain hänen\nnimeään.\"\n\n\"Collie\", muisti hän kuitenkin samassa. \"Joshua Collie! Taitava\nrikosten nuuskija. Oikea rikoskoira!\"\n\n\"Tunteeko hän sinut?\" kysyi tyttö ruveten äkkiä vapisemaan.\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"Toivottavasti ei. Collie ei ole erikoisemmin huvitettu pienistä\nrikoksista. Niiden täytyy olla tavallista suurempia, että hänen\nmielenkiintonsa heräisi. Mutta silloin vakuutan myöskin, että\ntavallinen verikoira on vain kurja pommerilainen sylipentu Joshuaan\nverrattuna.\"\n\nVaikka mr Collie olisi huomannutkin heidät, ei hän näyttänyt mitään\nmerkkiä siitä. Hän oli nähtävästi syviin ajatuksiin vaipunut\nkävellessään hartiat kyyryssä, kädet selän takana ja katse tiukasti\nmaahan tähdättynä. Eivät jalankulkijain sättimisetkään, joita hän\nhuolimattoman kävelynsä takia vähän päästä sai, saaneet häntä\nirtautumaan unelmistaan.\n\n\"Mitä hän tahtoi tietää minusta? En aavistanutkaan, että olisin\njulkisen mielenkiinnon esine.\"\n\nSitä ei tyttö varmasti tietänyt. Hän oli kuullut vain muutamat Collien\nkysymyksistä, eikä Lew ollut vastannut niihin.\n\nLeslie saattoi hänet asemalle saakka ja jätti hänet sinne. Hänen\nmenneisyydestään, jonka tyttö oli keksinyt, ei puhuttu enää sanaakaan.\nLeslie tahtoi puhua sensijaan tytön tulevaisuudesta, mutta ei saanut\nkootuksi rohkeuttaan.\n\nJunaa odotellessaan tyttö näki ensikerran lauseen, joka eräänä päivänä\noli tuleva hänelle hyvin tutuksi. Erään sanomalehden uutisreklaamissa\nsanottiin: \"Kuka on Ilmiantaja?\" Se oli _Megaphone_, hauskin ja\npirtein, joskaan ei kaikkein tunnollisin Lontoon aamulehdistä. Hän osti\nlehden uteliaisuudesta aavistamattakaan, että \"Ilmiantajalla\" oli\njotakin tekemistä Mortimer-kadun murhan kanssa.\n\nHänen suureksi hämmästyksekseen \"Ilmiantaja\" olikin kytketty yhteen\nLarry Graemen murhan kanssa. Hän luki, kunnes hänen huomionsa kiintyi\nerääseen kappaleeseen, joka sai hänen sydämensä jähmettymään.\n\n\"Poliisin otaksuma on se (kirjoittaa erikoisselostajamme), että murhan\non suorittanut vaarallinen varastetuntavaran kätkijä, joka\nmaanalaisissa piireissä tunnetaan nimellä 'Ilmiantaja' tai\n'Kontinkantaja'. Ilmiantaja, ilmihuutaja on henkilö, joka pettää\nkanssatoverinsa, eikä ole epäilemistäkään, etteikö poliisi jo pitkän\naikaa olisi saanut nauttia tehokasta, syrjästä annettua apua monien\nrikollisten, m.m. aikanaan tämän nyttemmin kuolleen, vangitsemiseksi ja\nheidän rikostensa selville saamiseksi. Ilmiantajana pidetään erästä\nvarastetun tavaran hallussapitäjää ja kauppaajaa, joka toimii sangen\nlaajassa mittakaavassa ollen samalla se tunneli, jonka kautta suurin\nosa ryöstettyä tavaraa toimitetaan pois maasta. Vaikk'ei poliisilla\ntoistaiseksi ole mitään lähempiä tietoja tai tuntomerkkejä hänestä,\nvoidaan pitää jokseenkin varmana, että hän on henkilö, joka on\njo kärsinyt vankeusrangaistusta paitsi tässä maassa myöskin\nEtelä-Afrikassa. Scotland Yard on kääntynyt Johannesburgin poliisin\npuoleen ja pyytänyt sitä toimittamaan Lontooseen valokuvakokoelman ja\nsorminäytteet eräästä henkilöstä, joka monella salanimellä esiintyen on\nm.m. tehnyt useita kaksinnaimisrikoksia, joista eräs tuotti hänelle\naikanaan seuraukseksi kahden vuoden vankeusrangaistuksen, jonka hän\nkärsi Pretorian vankilassa. Pyydettyjen todisteiden saavuttua maahan\nvoidaan tämä suurrikollinen ei ainoastaan paljastaa, vaan samalla\nhaihduttaa myöskin Larry Graemen murhaajaa tällä haavaa vielä peittävä\nsalaperäisyys.\"\n\nEtelä-Afrikka? John Leslie sanoi olleensa Etelä-Afrikassa...\n\nBeryl poistui junasta Wimbledonissa sydän raskaasti lyöden. Mahdotonta,\nsanoi hän itselleen, mahdotonta, että hänen oma isänsä olisi ollut\nvaras ja hänen holhoojansa entinen rangaistusvanki.\n\nOli teenjälkeinen aika päivästä, ja Lew, joka luki parhaillaan\nsanomalehteä hänen tullessaan kotiin, ehti lukemisessaan kappaleeseen,\njoka oli hämmästyttänyt tyttöä. Lew luki kappaleen verkalleen, sillä\nhän ei ollut mikään nopea lukija, ja pudotti äkkiä sanomalehden\nsyliinsä.\n\n\"Luitko sinä Herra Ilmiantajasta\", kysyi Lew sitten.\n\nTyttö sanoi lukeneensa ja jäi peloissaan odottamaan, mitä tuleman\npitäisi, mutta Lew ei varmaan huomannut mitään yhteyttä mainitun\nuutisen ja John Leslien välillä.\n\n\"Jos tämä on totta ja Ilmiantaja on niin harvinainen lintu kuin näytään\nluulevan, niin enpä ihmettelisi, jos Barrabalille tapahtuisi jotakin.\"\n\n\"Miksi mr Barrabalille\", kysyi tyttö.\n\n\"Siksi, että hänen tehtävänään on jutun tutkiminen ja että hän on\nkaikkein arin Scotland Yardissa koskaan palvelleista miehistä. Tulee\nolemaan mielenkiintoista nähdä, onko Veli Ilmiantaja häntä arempi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLew Friedmanilla oli ominaisuuksia, jotka kuuluivat hänentapaisilleen\nprofeetoille. Mr Barrabal istui samana iltana toimistossaan pitkän ja\nkovan päivätyön suoritettuaan, kun hänelle tuotiin huoneeseensa\nvaatimaton ateria, johon kuului teetä ja ruskeutettua leipää. Talossa\noli kyllä oma poliisiravintola, mutta tällä kertaa Barrabal tahtoi\nparempaa teetä ja tilasi annoksensa eräästä pienestä ravintolasta\nläheltä Scotland Yardia.\n\nLähetti toi tarjottimen sisään, asetti sen pöydälle, nosti pois\nsavikuvun leivän päältä ja kaatoi teetä kuppiin. Barrabal katseli\nautomaattisesti teehen ja otti kolmikulmaisen palasen lämmitettyä\nleipää. Hänen päänsä yläpuolella oli voimakas lamppu, jonka valoa\nvastaan hän nosti leivänpalasen ja huomasi jotakin kiiltävää leivän\nvoisella pinnalla. Hän laski leivänpalasen rauhallisesti takaisin\ntarjottimelle.\n\nMuutamaa sekuntia myöhemmin tarttui hän kuulotorveen ja soitti hyvin\nvakavana Westminster Hospitaliin. Tuloksena puhelusta oli, että\ntarjotin kaikkine päivineen kannettiin varovaisesti autoon, joka lähti\nvinhaa vauhtia kiitämään sairaalan laboratorioon. Barrabal jäi\nodottelemaan päivystävän lääkärin huoneeseen ja poltteli savukkeen\ntoisensa jälkeen, kunnes laboratorion kemisti astui huoneeseen.\n\n\"Olen voinut tehdä vain ylimalkaisen analyysin\", sanoi hän, \"enkä\nvoi ilmoittaa teille tarkkaan mitään numeroita. Mutta ei ole\nepäilemistäkään, etteikö leivälle olisi sirotettu arsenikkia -- teessä\nsensijaan emme huomanneet mitään epäilyttävää. Huomenna voin antaa\nteille tarkat tiedot kaikesta.\"\n\n\"Tämän enempää en tarvitsekaan\", kiitti Barrabal ja kiirehti takaisin\nScotland Yardiin, mistä hän ensityökseen soitti sihteerilleen. \"Jos\njoku kysyy minua\", sanoi hän hämmästyneelle neidolle, \"niin sanokaa,\nettä olen kuollut. Tai vielä paremmin...\"\n\nHän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti jotakin hyvin nopeasti.\nSeuraavan aamun lehdistä luettiin Lontoossa uutinen, että Scotland\nYardin ylitarkastaja mr Barrabal oli äkkiä sairastunut ja viety\nsairaalaan. Uutinen päättyi näin:\n\n    \"Ei ole luultavaa, että tarkastaja Barrabal voi palata\n    toimeensa useaan viikkoon. Hänen tehtäviään hoitaa sillä\n    aikaa tarkastaja Elford.\"\n\n\"Ja\", sanoi Barrabal tyrmistyneelle Elfordille, \"mikään ei ole\nvarmempaa, kuin että he tulevat koettamaan kaikkensa raivatakseen\nteidät pois tieltään, ja olenpa todella hämmästyvä, jos viikon kuluttua\nkuulen, että olette vielä hengissä.\"\n\n\"Sanokaa toki jotakin reipastuttavaa\", pyysi Elford.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nFrank Suttonin toimitusjohtajasta ei kukaan juuri pitänyt. Hänellä oli\nmerkillinen järjestelykyky ja tapa pistää sormensa jokaiseen heikkoon\nkohtaan. Ja kun nämä heikot kohdat olivat tavallisesti ihmisiä, ei hän\nvoinut olla suosittu. Mutta totuuden nimessä on sanottava, että mitä\nheikkouksia hänellä lieneekin ollut -- hänen henkilökuntansa löysi\nniitä kyllä useita -- oli hän, John Leslie, aivan tunnoton sille\nilmakehälle, jonka hän oli luonut ympärilleen lyhyen toimintansa aikana\nSutton & Co:n palveluksessa.\n\nJollakin merkillisellä tavalla oli levinnyt huhu, että John Lesliellä\noli menneisyys. Se johtui luultavasti jonkinlaisesta ajatusyhtymästä,\nsillä sekä edellinen toimitusjohtaja että hänen apulaisensa olivat\njättäneet paikkansa epäilyttävien seikkojen vallitessa, kun oli käynyt\nilmi, että he kumpikin olivat aikanaan istuneet vankilassa. Se oli\noikeastaan Frank Suttonin syytä, sanoi Friedman usein hänelle.\n\n\"Poikaseni, sinä olet täynnä kaikenlaisia harrastuksia, joista saat\nvielä maksaa hyvän hinnan. Tulee vielä aika, jolloin käsität, että on\nmahdotonta tehdä uutta vanhasta roskasta antamalla sille uusia\nyrittämismahdollisuuksia.\"\n\nFrank käänsi alakuloisena päätään.\n\n\"Tahdon koettaa\", sanoi hän, \"ja olen vakuutettu, että voin aivan\nlähipäivinä todella auttaa jotakuta kurjaa raukkaa, joka pitää arvossa\ntällä tavalla tullutta onnea.\"\n\nHänen kokeensa John Leslien suhteen, kertoi hän Lewille, oli\nosoittautunut täysin onnistuneeksi.\n\n\"Henkilökunta ei pidä hänestä ollenkaan\", kertoi Frank, \"mutta se\njohtuu hänen omituisesta luonteenlaadustaan. Hän on tarmokas, tekee\nkovasti työtä ja on ymmärtääkseni luotettava.\"\n\nLeslie inhosi sydämensä pohjasta luotettavuutta. Mitä luonnottomin\nhiljaisuus tuli aina konttoristien huoneeseen, kun hän astui sisään, ja\npienet asiapojat saivat ihmeellisen työnpuuskan kuullessaan hänen\naskelensakin.\n\nSen päivän aamuna, jolloin sanomalehdissä oli ollut uutinen tarkastaja\nBarrabalin sairastumisesta, saapui Tillman hieman myöhästyneenä\nkonttoriin, mikä olisi ollut ikävä seikka hänelle, jos ajan merkitsijä\nolisi tehnyt velvollisuutensa, sillä aikalistan tarkastaminen oli yksi\ntoimitusjohtajan joka-aamuisia tehtäviä. Mutta ajan merkitsijä oli\nhuoleton nuori mies -- niinkuin useimmat Frankin henkilökunnasta.\n\nTillman koputti toimitusjohtajan ovea ja astui sisään, sillä kirjeiden\nlajitteleminen kuului hänen tehtäviinsä. Miss Trent oli pulpettinsa\nääressä, mutta Leslie ei ollut vielä saapunut.\n\n\"Olette myöhästynyt, Tillman!\" Miss Trent loi häneen terävän katseen,\nmutta Tillman ei hämmästynyt vähääkään. Tilaisuuden sattuessa hän otti\nitselleen kaikenlaisia vapauksia, ja hänen käytöksensä naista kohtaan,\njoka voi tehdä hänelle niin paljon vahinkoa, oli hyvin suorasukaista.\n\n\"Aika on suhteellinen käsite\", sanoi hän kiirehtiessään kirjeenvaihdon\ntarkastamista. \"Ettekö käsitä, että Kiinassa parhaillaan maksetaan\nvoittoja kello yhden kilparatsastuksesta ja että viimeiset\nillallisseurueet New Yorkissa menevät vasta vuoteeseen. Tiedättekö,\nmitä Oliver Lodge sanoo...\"\n\n\"En tahdo kuulla mitään teidän hyvistä ystävistänne\", vastasi neiti\nTrent purevasti.\n\n\"Mr Mörökölli on vähän myöhästynyt tänä aamuna\", huomautti Tillman.\n\nMiss Trent ei suuttunut hänen letkauksestaan, joka antoi salaista\nyllykettä hänen vihalleen.\n\n\"Hän on ollut täällä jo -- aikaisin\", sanoi miss Trent. \"Se mies ei\nmene koskaan makaamaan. Oletteko joskus sattumalta kuullut mitään\nBarrabal-nimisestä miehestä?\" Hän ei nostanut katsettaan kirjeestä,\njota oli juuri lukemassa.\n\nTillman käänsi äkkiä päätään.\n\n\"Mitä -- kuinka?\" kysyi hän terävästi. \"Barrabalista? Olen, kyllä minä\nhänestä olen kuullut. Kuinka niin?\"\n\n\"Hän on sairastunut -- kuolemaisillaan\", sanoi Millie Trent.\n\nTillman hymyili itsekseen. Hän oli mies, joka nautti kepposista, jotka\nmenivät tavallisten ihmisten käsityksen ulkopuolelle.\n\n\"Me lähetämme hänelle seppeleen\", vastasi hän hymy yhä silmissään. \"Hän\non ollut suuri yhteiskunnan palvelija -- häntä tullaan kaipaamaan.\"\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\nMiss Trent luki yhä kirjettään, ja hänen äänensävynsä oli melkein\nharjoitetun huoleton.\n\n\"En, en ole lähemmin tuttu poliisin kanssa.\"\n\nKäytävästä kuului askelia, ja oveen koputettiin. Tillman ojentautui ja\nkatsoi uteliaana aukenevaa ovea. Mutta se oli vain asiapoika, joka toi\nkäyntikortin, jonka Tillman antoi edelleen miss Trentille. Tämä luki\nsen.\n\n\"Mr Leslie ei ole nyt täällä\", hän sanoi, \"mutta pyydä sitä herraa\nastumaan sisään. Tahdon nähdä, miltä sanomalehtireportteri näyttää.\"\n\n\"Sanomalehtireportteri?\" Tillman sieppasi sanan melkein kuin ilmasta\npojan kääntyessä takaisin.\n\nMiss Trent otti uudelleen käteensä nimikortin, jonka oli pannut\npöydälle, ja luki: \"Mr Joshua Collie...\"\n\n\"Collie!\"\n\nEnsikerran koko sinä aikana, jonka miss Trent oli tuntenut hänet,\nTillman hämmentyi, ja hänen pitkät, laihat kasvonsa kävivät vieläkin\npitemmiksi.\n\nVieressä oli pienempi huoneisto, missä Leslie silloin tällöin otti\nvastaan vieraita, ja Tillman lähti sitä kohti pitkin askelin.\n\n\"Ettekö tahdo tavata häntä\", kysyi Millie Trent ihmetellen.\n\nMutta ennenkuin hän oli ehtinyt kysymyksensä loppuunkaan, oli Tillman\nkadonnut, ja muutamaa sekuntia myöhemmin astui mr Collie huoneeseen.\nHän kumarsi arasti miss Trentille, ja hänen arkuutensa sai miss Trentin\ntuntemaan ystävyyttä tulijaa kohtaan.\n\n\"Te haluatte tavata mr Leslietä? Hän ei ole nyt täällä, mutta tulee\npian, luulisin. Ettekö tahdo istua?\"\n\nJoshua istuutui varovasti.\n\n\"Mahtaako mr Sutton olla kaupungissa?\"\n\nMillie sanoi hänelle, että mr Sutton oli aina kaupungissa, etupäässä\nkonttorissaan, mutta että hän oli nyt sattumalta kaupungilla. Hän oli\nhyvin varattu mies eikä voinut kustantaa itselleen samaa vapaata aikaa,\nkuin toiset. Collie käsitti varmaan, kenestä hän puhui.\n\n\"Mr Leslie on erinomainen mies\", sanoi Collie yhtä hyvin itselleen kuin\nmuillekin. \"Olen tavannut hänet ennenkin -- en muista vain, missä.\"\n\nMillien huulet menivät tiukkaan ryppyyn.\n\n\"Te ette varmaankaan liiku paljon seurapiireissä\", kysyi miss Trent\npurevasti, ja Joshua pudisti päätään.\n\n\"Enpä paljoakaan, pelkään. Vietän elämäni pääasiallisesti -- se on\nkurja ammatti -- rikosoikeuksien epäterveellisessä ilmapiirissä. Rikos\n-- hm -- se on minun kärpäseni. Toiset keräävät postimerkkejä, toiset:\nAngoran kissoja -- minä rikoksia.\"\n\nMiss Trent alkoi tuntea mielenkiintoa ja arvasi nyt, missä Collie oli\naikaisemmin nähnyt mr Leslien.\n\n\"Enpä tiedä, onko hän mikään niin erinomainen mies -- hän on hieman\nsikamainen käytökseltään, jos haluatte tietää\", sanoi nainen\npahanilkisesti muistellen tietyllä katkeruudella niitä monia takaiskuja\nja letkautuksia, joita oli saanut kestää.\n\n\"Pidän paljon porsaista ja sioista\", hymyili Collie ja puhkesi\nnauramaan sanasutkaukselleen. \"Nehän ovat hyviä, eivätkö olekin? Mutta\njos saan mennä henkilökohtaisuuksiin, on hänellä erinomainen maku, mitä\npikakirjoittajiin tulee.\"\n\nTämän röyhkeän kohteliaisuuden kuullessaan nainen punastui, mutta\nvastasi hymyllä hänen nauruunsa. Mr Colliella oli varmaan se kokemus\nmainitsemistaan suurista kasvatuskeskuksista, että mitä\nsivistymättömämpi ja kouraantuntuvampi kohteliaisuus on, sitä\nterhakampia ovat määrätyn lajin naiset nielemään sen.\n\n\"En ole hänen sihteerinsä, Luojan kiitos\", vastasi nainen. \"Olen mr\nSuttonin sihteeri.\"\n\nMr Collie huokasi.\n\n\"Muutamat ihmiset ovat hyvin vaikealuontoisia.\"\n\n\"Leslie ei ole\", vastasi Millie pahanilkisesti, \"hän on suorastaan\nmahdoton.\"\n\nCollie rypisti huuliaan hänelle luonteenomaisella tavalla.\n\n\"Valitan, että minun täytyy kuulla tuota\", virkkoi hän vakavana.\n\nMillie sai sen käsityksen, että kuullessaan mr Leslien olevan\n\"suorastaan mahdottoman\" Collie karkoitti mielestään kaikki muut\narvelut ja ajatukset.\n\n\"Tahdotteko siis tavata häntä, kuinka? Te ette ole mitään myymässä?\"\n\nJoshua pisti kätensä taskuunsa ja veti esiin pienen käärön.\n\n\"Vain tätä\", sanoi hän ja selitti: \"Hiusten kasvattajaa.\"\n\nMolemmat nauroivat.\n\n\"Olette sanomalehtimies?\"\n\nCollie pudisti päätään.\n\n\"En, en ole, olen sanomalehtireportteri\", vastasi hän synkästi. \"Olin\nkyllä ennen, mutta luovuin pois, kun sain vakinaisen toimen.\"\n\nNainen ei älynnyt leikkiä, mutta nauroi kuitenkin hänen mukanaan.\nSamassa hän katui käytöstään.\n\n\"Minun ei oikeastaan pitäisi puhella teidän kanssanne, sillä en tahdo\nnimeäni sanomalehtiin.\"\n\nMr Collie pudisti päätään.\n\n\"Ettekö\", vastasi mies pehmeästi. \"Voin vakuuttaakin teille, että ette\ntodellakaan tahdo.\"\n\n\"Vihaan nähdä nimeäni lehdissä\", jatkoi nainen. \"Olen nähnyt sen kerran\nenkä pidä siitä.\"\n\nMillie jäi odottamaan, että vieras kysyisi, missä yhteydessä hänen\nnimensä oli ollut lehdissä, mutta vieraan ajatukset näyttivät\nharhailevan muualla.\n\nMr Colliella oli monta luonnonlahjaa, joista ehdottoman tarkka ja hyvä\nkorva ei suinkaan ollut kaikkein vähin. Päältäpäin katsoen näytti\nsiltä, kuin mr Collie olisi kuunnellut yksinomaan miss Trentin vilkasta\nesitystä poliisivoimien riittämättömyydestä, mutta itse asiassa hänen\nkorvansa olivat viritetyt kuuntelemaan aivan toisia ääniä.\n\nVähän ennen kuin astui sisään oli mr Collie ollut kuulevinaan miehen\näänen, joka kuulosti hänestä omituisen tutulta. Mutta kun hän sitten\noli astunut huoneeseen, olikin hän tavannut miss Trentin aivan yksin,\nmikä sinänsä ei tosin ollut mitenkään eriskummallista, sillä\ntällaisessa suuressa konttorissa konttoristit ja apulaiset olivat aina\nvilkkaassa liikkeessä juosten edestakaisin huoneesta toiseen. Mutta\nsanomalehtimiehenä hän oli luonnostaan epäileväinen, ja se ääni, jonka\nhän oli kuullut, tuntui...\n\nKuunnellessaan jännittynyt huomaavaisuuden ilme kasvoillaan miss\nMillien esitystä erottivat hänen korvansa heikkoa kengännarinaa\nmuistuttavan äänen oven ulkopuolelta aivan kuin joku olisi ollut\nulkopuolella ja koettanut äänettömästi hiipiä ovea kohti. Lasiovi oli\npuoleksi paneloitu ja käytävässä ulkopuolella valoa. Hänen\nsilmännurkkaansa välähti vain pieni varjonhäivä oven ulkopuolelta, ja\nhän nousi äkkiä paikaltaan.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi hän nöyrällä äänellään, \"olen hyvin arka\nvedolle.\"\n\nHän meni hänen ikäisekseen mieheksi hämmästyttävän nopeasti ja\nketterästi ovelle ja tyrkkäsi sen auki. Siellä seisoi Tillman pää\nkumarassa ja silmät puoliavoimina.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi mr Collie, \"oletteko astumassa sisään?\"\n\nMutta Tillman oli kääntynyt jo ympäri ja käveli nopeasti poispäin\npitkin käytävää. Mr Collie sulki oven onnellinen hymy huulillaan.\n\n\"Kuka se oli?\" kysyi Millie. \"Ovihan oli kiinni eikö ollutkin?\"\n\n\"Se on nyt vasta kiinni\", vastasi Collie.\n\n\"Eikö se ollut Tillman, jolle te puhuitte. Mitä hän tahtoi?\"\n\n\"Tillmanko?\" Joshua hymyili leveästi. \"Hohhoo!\"\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\nJoshua pudisti päätään.\n\n\"On yleensä vaarallista väittää tuntevansa ketään.\" Hän oli väliin\noraakkeliin vivahtava. \"Olen tavannut joskus tuon herrasmiehen. Ja on\nhyvin mahdollista, että olen vaihtanut sanan, pari hänen kanssaan.\nTillman -- mutta hyvänen aika!\"\n\nSalaperäisen Tillmanin kohtaaminen oli nähtävästi tehnyt mitä\nyllättävimmän vaikutuksen mr Colliehin. Hän räpytti silmiään aivan kuin\nihminen, joka yht'äkkiä on tuotu voimakkaaseen valoon.\n\n\"Hyvä isä\", sanoi hän -- hänen sananpartensa olivat joskus hyvin\nomaperäisiä. \"Tämähän on perin huomattavaa.\"\n\nMillien uteliaisuus heräsi, mutta samassa välähti hänen päähänsä muudan\najatus.\n\n\"Tiedän, mitä te tarkoitatte. Hän on yksi mr Suttonin koekaniineista,\nja te olette nähnyt hänet Old Baileyn rikosoikeudessa syytettyjen\naitauksessa, hänetkin.\"\n\nJoshua pudisti jälleen päätään.\n\n\"Olen nähnyt hänet kyllä Old Baileyssa\", sanoi hän valiten hyvin\nverkkaan ja varovaisesti sanansa, \"mutta -- en syytettyjen aitiossa. Ei\n-- hän ei ollut aitiossa.\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nJohn Leslien tulo huoneeseen esti Millietä kyselemästä enempää. Leslie\nastui nopeasti sisään, huomasi Collien ja jäi seisomaan kuin kuollut.\nSitten hän sulki oven jäljessään ja siirtyi pöydän luo. Joshuakin nousi\npaikaltaan ja kävi lähemmäksi häntä. He silmäilivät toisiaan sekunnin\nverran, mutta Leslien kasvot eivät olleet ystävälliset.\n\n\"Tahdotte tavata minua\", kysyi Leslie lyhyesti.\n\n\"Kyllä, puhuisin mielelläni vähän.\"\n\nLeslie katsoi syrjäkulmin neitiin.\n\n\"Muutaman hetken vain\", lisäsi Joshua, \"eräästä yleisluontoisesta\nasiasta.\"\n\nOli merkillistä, ettei Leslie kysynyt häneltä, tuliko haastattelu\nolemaan yksityistä laatua; hänestä tuntui se itsestään selvältä.\n\n\"Selvä on, neiti Trent\", sanoi hän sitten. Se oli hänen tavallinen\ntapansa lähettää ihmiset matkoihinsa, ja neiti Trent karahti\ntulipunaiseksi.\n\nJohn Leslie oli mestari herättämään kaikki pirut tässä naisessa.\nMuutamin hetkin miss Trent olisi ollut valmis murhaamaan Leslien.\nMuutamin hetkin hän oli hänestä taas hyvinkin siedettävä.\n\n\"Luulen vain, etten voi lähteä aivan vielä, mr Leslie\", sanoi neiti\nTrent. Hänen äänensä kuulosti suorastaan raa'alta. \"Minun on käytävä\nläpi vielä kaikki nämä kirjeet...\"\n\n\"Käykää läpi ne jossakin muualla\", vastasi Leslie.\n\nJoshua Collie, joka oli seisonut syrjässä ja huomioinut, näki, miten\nmiss Trentin kädet vapisivat raivosta hänen kootessaan kirjeitä ja\nmelkein juostessaan ulos huoneesta. Mr Suttonin sihteerin ja hänen\ntarmokkaan toimitusjohtajansa välillä ei todellakaan näyttänyt olevan\nmitään rakkaussuhdetta. Joshua pani visusti merkille tämän seikan\ntulevaisuuden varalta, sillä tietoisuus kiihkeästä vihasta kahden\nhenkilön välillä on monta kertaa hyödyllisempi kuin tieto heidän\nystävyyssuhteestaan.\n\nHän ojensi käyntikorttinsa Leslielle, joka vilkaisi siihen ja pani sen\npöydälle.\n\n\"Painakaa puuta, mr Collie\", sanoi hän sitten, ja kun Collie oli\nistuutunut, jatkoi hän: \"Jaha, no, miksi haluatte haastatella minua?\nMinä en nähnyt murhatapausta -- arvelen teidän tulleen sen murhan\njohdosta -- en kuullut edes laukauksiakaan enkä yleensä tiedä mitään\nasiaa valaisevaa, sellaista, mikä olisi sen arvoista, että reportterin\nmaksaisi vaivaa kirjoittaa sitä muistikirjaansa.\"\n\nJoshua yskäisi.\n\n\"Olen tullut tapaamaan teitä eräässä hyvin arkaluontoisessa asiassa\",\nsanoi hän. \"Itse asiassa luulen, etten ole koskaan lähestynyt miestä\nolosuhteissa, jotka olisivat olleet minulle tämän epämieluisampia.\"\n\nJohn Leslien silmäkulmassa leikki pieni hymyntapainen. Muutamat asiat\nhuvittivat häntä, m.m. arasteleva reportteri.\n\n\"Ette voi ällistyttää minua\", vastasi Leslie. \"Jos nimittäin luulette\nvoivanne -- niin antaa tulla! Te ette tarkoita sitä murhaa?\"\n\n\"En\", virkkoi Joshua ja yskäisi taas. \"Seikka on se, nähkääs, mr\nLeslie, että olen erään jutun jäljillä -- aivan toisen jutun ja lisäksi\nsellaisen, jonka voi hyvin sovittaa yhteen erään rikoksen kanssa, jonka\nme molemmat hyvin muistamme. Me olemme saaneet toimituksessamme\ntietoomme, että Lontoossa on olemassa muudan henkilö, joka on\nsuorastaan -- tahtoisin sanoa mestaririkollinen, ellei sanontatapa ole\nehkä hieman vieras kunnialliselle journalistiikalle. Joka tapauksessa\ntoimii Lontoossa voimakas rikollisjärjestö. Ja nyt minun pitäisi\nvälttämättä päästä tämän järjestön perille sen vuoksi, että\n_Megaphone_, joka on meidän tarmokkaimpia lehtiämme, on tässä suhteessa\ntuottanut meille jo pari minus-pistettä. Mikäli me olemme saaneet\ntietää, on tämä loistava rikollis...\"\n\n\"Oletteko te lukenut jännitysromaaneja\", keskeytti Leslie hänet\nlyhyesti naurahtaen.\n\n\"En lue koskaan kirjallisuutta\", hymyili mr Joshua Collie hänelle\nvastaan, \"säätiedoituksia lukuunottamatta.\" Hän nauroi makeasti. \"Ja\nsehän on hyvää lukemista, eikö olekin?\"\n\nLeslie katsoi ihmeissään miestä.\n\n\"Te ette näytä juuri reportterilta\", sanoi hän, ja Joshua nauroi koko\nnaamallaan.\n\n\"Ei kukaan reportteri näytäkään\", vastasi hän. \"Siinä suhteessa\nreportterit voittavat musiikkimiehet ja kuuluisat kirjailijat: he eivät\nkoskaan näytä siltä, mitä ovat.\"\n\n\"Ja mistä syystä tulette minun luokseni\", kysyi Leslie kärsimättömästi.\n\"Luuletteko, että tiedän jotakin suurenmoista varastetun tavaran\nsalaajista, mitä?\"\n\nJoshua lipaisi huuliaan. Juttu oli arkaluontoinen, ja hän oli tullut\ntehtävänsä kaikkein arimpaan kohtaan. Puhellessaan Leslien kanssa hän\noli koko ajan ponnistellut aivojaan muistaakseen, missä ja milloin hän\noli tavannut tämän miehen aikaisemmin.\n\nSanomalehtireportterien istuessa Old Baileyn saleissa seuraamassa\njotakin murhajuttua tai muun huomattavan rikosjutun käsittelyä,\ntapahtuu usein, että pienet seikat ja asiat kulkevat ohitse kaikessa\nrauhassa herättämättä sanomalehtimiesten mielenkuntoa. Oli mahdollista,\nettä John Leslie oli ilmestynyt syytetyn aitioon juuri tällaisena\nkuolleena hetkenä, ja Collien mieleen oli jäänyt vain heikko kajastus\ntuosta kovapiirteisestä, sileäksi ajellusta naamasta sen painumatta sen\nsyvemmälle mieleen.\n\n\"Puhun aivan suoraan, mr Leslie -- vai onko sanottava kapteeni Leslie?\"\n\n\"Se on aivan yhdentekevää.\"\n\n\"Muutama päivä sitten jouduin kosketuksiin tarkastaja Barrabalin\nkanssa\", jatkoi Collie puhettaan ja näki edessään olevan miehen\nkasvojen synkkenevän. \"Kirjoitin hänelle tästä asiasta, ja hän\nkirjoitti minulle vastaan sanoen, että minun pitäisi tavata teitä.\"\n\n\"Minua -- miksi?\"\n\nJoshua oli hätääntyvinään. Uhri auttoi häntä.\n\n\"Hän sanoi siis teille, että minä olen tuomittu mies ja mahdollisesti\ntiedän, mitä maan alla on tapahtunut?\"\n\n\"Kiitoksia\", sanoi mr Collie kiitollisena.\n\n\"Ja että minun, mahdollisesti hieman tavallisten rikollisten keskitasoa\nälykkäämpänä miehenä, pitäisi kyetä johtamaan teidät teidän\nsuurrikollisenne jäljille?\"\n\n\"Olen hyvin kiitollinen\", mutisi Collie.\n\n\"Mutta en voi\", tokaisi Leslie päättävästi. \"Kun seuraavan kerran\ntapaatte Barrabalin tai puhutte hänen kanssaan, niin voitte sanoa\nminulta hänelle...\"\n\n\"Kuolleista ei muuta kuin hyvää\", huomautti Collie vähin. \"Hän ei ole\nkylläkään kuollut, mutta sanomalehtiuutiset ovat aina niin hälyttäviä.\nOnko mahdollista, että te, kapteeni Leslie, voisitte antaa minulle\njonkinlaisen vihjeen, jonka avulla pääsisin kosketuksiin Ilmiantajan\nkanssa?\"\n\nLeslie pudisti päätään.\n\n\"Ei mitään mahdollisuutta\", vastasi hän.\n\nJoshua nousi.\n\n\"En näe Barrabalia sen vuoksi, ettei kukaan muukaan häntä näe.\"\n\nHän tarkasteli käytävään johtavaa ovea hyvin hajamielisen näköisenä.\n\n\"Ei ainakaan kukaan merkittävämpi henkilö. Ikävä, ettette voi auttaa\nminua. Minun täytyy löytää joku, joka voi. Aion muuten seuloa läpi koko\nLontoon, mr Leslie, siihen saakka, kunnes saan käsiini tuon\nIlmiantajan, sillä minulla on nahassani tunto, että Ilmiantajasta\nkoituu suurin juttu, jonka lehteni Grippenin jälkeen on saanut\nseurattavakseen.\"\n\nHän katsoi puhuessaan tiukasti Lesliehin, mutta hyvännäköinen\ntoimitusjohtaja kesti katseen.\n\n\"Te viehätätte minua\", sanoi hän sitten kuivasti. \"Minulla ei ole muuta\nhalua tällä haavaa, kuin voida varustaa teidän lehtenne todella\nmielenkiintoisella uutiskertomuksella. Ja se seikka, etten voi täyttää\nteidän toivomustanne, valvottaa minua öisinkin.\"\n\nMutta iva ei tehonnut Joshuaan.\n\n\"Ette voi siis antaa minulle mitään vihjauksia -- Ilmiantajaan nähden?\"\n\nLeslie nosti kätensä peittääkseen haukotusta.\n\n\"Ehkäpä Ilmiantaja onkin olemassa vain rehevässä mielikuvituksessa,\nsanomalehtireportterien aivoissa\", sanoi hän alleviivatusti, ja Joshua\ntaivutti päätään sivulle.\n\n\"Rehevässä, te sanoitte. Kiitoksia. Toivon, etten ole pahasti häirinnyt\nteitä?\"\n\n\"Ei minua mikään häiritse\", vastasi John istuutuen pöydän ääreen, joka\noli täynnä häntä odottavia papereita.\n\n\"Hyvä. Olette taittanut hyvin hienon johtolangan. Minulle oli kerrottu,\nettä te voisitte saattaa minut toverinne jäljille -- kun sanon\n'toverinne', niin tarkoitan vain kuvannollisesti: hänestä tulee\nystäväni koko elinajakseni, jos vain saan tehdyksi hänestä jutun.\"\n\nLeslie katsahti ylös.\n\n\"Näettekö unta tämäntapaisista asioista\", kysyi hän.\n\n\"En näe koskaan unta\", vastasi Joshua kohteliaasti. \"Olen poikamies.\"\n\nSyntyi tauko.\n\n\"Kerrotaan, että kun Ilmiantaja ei ole vankilassa, hän suorittaa\nasiansa aivan säännölliseen liikemiestapaan -- niinkuin rehellinen\ntavaran omistaja tai jonkin liikkeen toimitusjohtaja.\"\n\nLeslie ei nostanut silmiään vielä nytkään, ja reportteri jäi\nodottamaan.\n\n\"Sanoiko Barrabal teille -- hän tuntuu olevan muuten kovin puhelias\nmiehekseen, eikö tunnukin? Näkemiin, mr...\"\n\n\"Collie\", muistutti Joshua sydämellisesti hymyillen. \"Hauku ensin koira\nja hirtä se sitten. Ei ollenkaan hullumpaa. Hyvästi, kapteeni Leslie.\"\n\nHän meni puolitiehen ovelle, mutta kääntyi ympäri. \"Teillä on kovin\nmielenkiintoinen henkilökunta\", sanoi hän tavallista hitaammin. \"Ja kun\ntoiminimi ei ole minun, niin tunnen itseni oikeutetuksi antamaan teille\npari neuvon sanaa. Teillä on palveluksessanne Tillman-niminen mies.\nKaukana olkoon minusta, että sanoisin mitään häntä vastaan. Mutta...\"\n\nTällä kohtaa John Leslie katsahti ylös. \"Kiitän varoituksesta -- jos\ntuo on varoitus. Tunnen Tillmanin pohjiaan myöten. Erotin hänet tänä\naamuna.\"\n\nPuoli tuntia senjälkeen kuin Collie oli lähtenyt, istui Leslie pöytänsä\nääressä sanelemassa pöydän vieressä olevaan parlografiin vastauksia\naamulla saamiinsa kirjeisiin. Hän oli nopea ja taitava töissään, ja\nhänen sulava tyylinsä ja hyvä sanavarastonsa tekivät sen, että hän\nmuutamassa hetkessä suoriutui koko postista. Kun hän oli lopettanut,\navasi hän Timesin, joka oli odottanut häntä pöydällä, ja silmäili läpi\ntärkeimmät uutiset. Hän luki yhä uudestaan tarkastaja Barrabalia\nkoskevan uutisen. Se oli yksi monista samalla palstalla olevista\nuutisista.\n\nEi kukaan tietänyt paremmin kuin John Leslie, että Barrabal ei ollut\ntällä hetkellä ainoastaan terve, vaan mitä innokkaimmin työssä käsin.\nLeslie kääntyi takaisin etusivulle ja alkoi tarkastaa kuolinuutisten\npalstaa. Äkkiä hänen silmänsä pysähtyivät. Puolivälissä palstaa oli\nyksinkertainen ilmoitus:\n\n    \"Viime perjantaina klo 11 ip. kadotettiin viheriä ja valkoinen\n    salkku, jotka sisälsivät neljä tai viisi seteliä. Salkkujen\n    otaksutaan kadonneen puolivälissä Fitzjohn Avenuetä.\"\n\nHän tutki ilmoituksen moneen kertaan, käänsi sitten sanomalehden kokoon\nja pani sen paikoilleen. Perjantai-iltana klo puoli 11 olisi siis\njoku odottamassa ja ostamassa jalokivikoristeita, timantteja,\nemaljikoristeita ja muita koruja, joiden arvo nousi neljästä\nviisinumeroiseen lukuun. Roehamptonilla oli tapahtunut ryöstö vajaan\nviikon päivät sitten, ja timantit ja emaljikoristeet olivat olleet\nmurtovarkaan pääasiallinen saalis. Hänen edessään pöydällä oleva\nalmanakka osoitti, että oltiin perjantaissa.\n\nHän meni varhain lounaalle ja viipyi poissa kaksi tuntia. Kun hän\npalasi, kuuli hän, että Frank Sutton oli kysynyt häntä.\n\n\"Mitään erikoisempaa ei täällä ole tapahtunut\", selitti Millie Trent\nharvinaisen kohteliaasti hänen saavuttuaan. \"Mr Suttonilla on vain\nkaksi lippua tämän päivän suureen otteluun National Sporting Clubiin,\nja hän kyseli, olisiko teillä halua mennä mukaan. Hän menee luultavasti\nitse toisella lipulla.\"\n\n\"Hän voi mennä kumpaisellakin\", vastasi Leslie.\n\nMutta tällä kertaa Millie Trent ei ollut lannistettavissa.\n\n\"Mr Sutton sanoo, että ottelu alkaa vasta joskus kello yhdeksän ja\nkymmenen välillä.\"\n\nLeslie pudisti päätään.\n\n\"Yhdeksän ja kymmenen välillä on minulla vähän muuta tekemistä\",\nvastasi hän -- mieliksi toiselle.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOli samanlainen ilta kuin se, jolloin Larry Graeme oli tavannut\nIlmiantajan Putney Commonilla: hyvin sateinen ja tuuli niin voimakas,\nettä kapeat kadut suhisivat tuulen voimasta, Hampstead Heathin\nulkonevampien talojen kattolevyt lähtivät lentoon ja isojen puiden\noksat taittuivat.\n\nFitzjohnin Avenue, tuo pitkä ja vähäliikkeinen poikkikatu, joka johtaa\nSt. Johnin metsiköstä Heathille, on jyrkkä rinne, jota myöten auto\nnousee vain vaivoin. Puoli yhdentoista aikaan illalla ei tämä avenue\nole enää mikään sopiva paikka noin vain liikuskelemiseen. Mutta siinä\nautossa tullut mies, joka tasan puoli yhdentoista lyömällä saapui\npaikalle, oli ilmeisesti joutilas eikä pitänyt mitään erikoista\nkiirettä.\n\nAuto kulki hiljaa rinnettä alas pitkin jalkakäytävän reunaa,\näänettömästi, ja ohjauspyörän ääressä istuva mies katseli avoimesta\nikkunasta tarkkaavaisena vasemmalle puolelleen. Samassa hän huomasi\netsittävänsä, pitkän olennon, joka seisoi jalkakäytävän viereen\nistutettujen puiden varjossa. Ketään muita ei ollut näkyvissä, ja\najajan jalka painoi yhä varmemmin jarrua. Mutta hän ei pysähdyttänyt:\nauto liikkui eteenpäin tuskin etanankaan vauhdilla asiakkaansa rinnalle\ntultuaan.\n\n\"Iltaa\", sanoi reipas ääni. \"Minulla olisi muudan pieni asia, jonka\ntahtoisin selvittää kanssanne...\"\n\nAutossa oleva mies oli kuin olisi saanut kaamean tiedon maan alta ja\ntiesi nyt täsmälleen, kuka oli syypää Roedeanin ryöstöön. Se oli\nhollantilainen joukkue, ja sen välittäjä oli muudan Jan Bryel -- hän\noli ostanut häneltä ennenkin tavaroita. Ja se mies, joka nyt kääntyi\nhänen puoleensa, oli englantilainen.\n\n\"En käsitä, mitä te tarkoitatte\", vastasi Ilmiantaja ja nosti salaa\npientä voimakasta käsilyhtyä.\n\n\"Älkää olko naurettava\", vastasi vieras mies. \"Tiedätte aivan hyvin,\nmitä minä tahdon...\"\n\nTuskin hän oli päässyt tähänkään asti, kun voimakas valosuihku valoi\nyltä päältä hänen kasvonsa. Välähdys vain, ja auton ohjaaja tunsi heti\nhenkilönsä. Hämmästynyt mies oli ehtinyt tuskin saada silmänsä auki ja\nkäsittää mitä oli tapahtunut, kun auto lähti nuolena eteenpäin. Samassa\ntuli näkyviin kolme miestä, jotka olivat olleet piilossa erään\nrakennuksen seinämää vastaan painuneina. Mutta he tulivat liian\nmyöhään. Vaunu kiiti kuudenkymmenen mailin nopeudella jyrkkää katua\nalas. Kaksi poliisia juoksi keskelle katua näyttämään varoituslyhtyä.\nHe ehtivät viime nipukassa väistyä syrjään hurjistuneen vaunun tieltä,\nja toisen poliisin heitti likasuojuksen siipi lennättäen sivuun. Auton\ntakaa kuului poliisipillin vihellystä, mutta ajaja hidastutti hieman\nvauhtia, käänsi auton kulmauksesta sivukadulle ja...\n\n\"Sinne meni\", sanoi Elford katkerasti. \"Saitteko selvän numerosta,\nkonstaapeli?\"\n\n\"Sain yhdestä asiasta\", vastasi varovainen konstaapeli, \"nimittäin,\nettä se oli pientä mallia Panhard...\"\n\n\"Perhana olkoon\", murisi Elford. \"Meillä olisi pitänyt olla tankki.\"\n\n\"Pyysittekö saada tankin mukaanne, sir?\" kysyi mielikuvitukseton\npoliisikonstaapeli. Elford vastasi hänelle töykeästi.\n\nMäen juurella pidettiin lyhyt nopea neuvottelu sen korttelin\npoliisiesimiehen kanssa, jonka tehtäväksi oli jätetty auton pakomatkan\nestäminen. Auto oli nähty avenuella, mutta se oli ehtinyt puistoon ja\nkiiti jo luultavasti Camden Townissa. Paikalliset ihmiset olivat\nnähneet vain tyhjän numerolaatan. Nähtävästi oli auton ajaja jollakin\nnokkelalla keksinnöllä nopeasti hävittänyt auton tuntomerkit, ja\npoliisi oli luopumaisillaan jo kaikesta toivosta, kun autosta ei\nkuulunut mitään. Mutta samassa saatiin tieto Holloway Roadilta, että\neräs auto, jonka tuntomerkit sopivat hyvin yhteen jo hälytettyjen\ntuntomerkkien kanssa, oli liukastunut raitiotiekiskoihin vastapäätä\nHollowayn vankilaa, ajanut päin lyhtytolppaa ja murskautunut\nsäpäleiksi. Tapahtuman sattuessa ei paikalla ollut ollut ketään. Mutta\nkuultuaan yhteentörmäyksestä syntyneen äänen oli eräs vartiopoliisi\nkiirehtinyt paikalle, missä murskautunut auto oli rikkonut lisäksi\nkatukiveystäkin. Tuntui epäilemättömältä, että ohjaaja oli vakavasti\nloukkautunut. Paikalla ei tavattu kuitenkaan ketään.\n\nElford meni poliisiautolla tapahtumapaikalle, missä pieni väkijoukko,\njolle minkäänlainen sääkään ei olisi mahtanut mitään, seisoi\nihmettelemässä ja missä pienen kupeevaunun tähteet lojuivat kyljellään\nkatukiveyksellä.\n\n\"Se oli varmaan varastettu\", sanoi Barrabal, kun Elford soitti hänelle\npuhelimessa. Ja hänen teoriansa osoittautui jälkeen päin oikeaksi. Se\noli vaunu, joka oli kadonnut Worcester Citystä yhdeksän kuukautta\nsitten.\n\nElford pani toimeen huolellisen tutkimuksen, jonka kuluessa hän teki\nkaksi tärkeätä löytöä. Toinen oli pieni, ruskea, jäykkäpaperinen\nkirjekuori, jonka irtoliuskalla oli Midland Bankin nimi. Toinen oli\npieni, kokoontaivutettava, kankaalle liimattu Lontoon kartta, jonka\nyhdessä kulmauksessa oli erään lontoolaisen kirjakaupan nimilippu. Tämä\nyksin olisi voinut käydä avaimesta, mutta löydettiin vielä muuta paljon\nhämmästyttävämpää. Joku hyvin jäykkää käsialaa kirjoittava oli\ntodennäköisesti käyttänyt karttaa kirjoitusalustanaan, sillä kartassa\noli siihen viittaavia jälkiä, jos kohta niitä oli mahdoton lukea.\nElford pisti kartan taskuunsa ja vei sen Scotland Yardiin, missä hän\njätti sen ammattimiehelle, joka tuntia myöhemmin jätti Barrabalille ja\nhänen apulaiselleen valokuvajäljennökset kirjoituksesta. Siinä oli\ntosin eräitä epäselviä kohtia, mutta muuten kuului kirjoitus\nseuraavasti:\n\n    \"Voitteko tavata minua -- parkissa klo 3.30:sta -- -- -- :ään.\n    Hyvin tärkeätä. J.L.\"\n\nBarrabal katsahti valokuvasta Elfordiin.\n\n\"J.L.\", sanoi hän painokkaasti. \"Kenen luulette hänen olleen?\"\n\n\"Mikä olikaan sen John Leslien asia\", kysyi Elford.\n\nBarrabal tuijotti vielä märkään kirjoitukseen.\n\n\"Ilmeisesti John Leslie\", toisti hän, \"ja ilmeisesti osoitettu miss\nBeryl Stedmanille. Mikä halpamaisuus!\"\n\nMutta merkillistä kyllä, juuri tällä hetkellä hän ei ajatellut John\nLeslietä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nJohn Leslie saapui seuraavana aamuna konttoriin vasen käsi siteessä, ja\nvaikka Millie Trent odotti kärsivällisesti jonkinlaista selitystä\ntapahtumasta, ei hän sitä saanut. Kun hän sitten kysyi: \"Mikä teidän\nkäteenne on sattunut?\" sai hän vastaukseksi: \"Ei mikään.\" Vähän\nmyöhemmin Leslie antoi perään sen verran, että sanoi pudottaneensa\naamulla partaveitsen kädelleen ja että se oli sattunut käden\nselkäpuolelle.\n\nSutton oli, kuten tavallista, miellyttävä, mutta hänen\ntoimitusjohtajansa ei herättänyt enempää luottamusta kuin\nmyötätuntoakaan.\n\n\"Sehän oli kovin omituinen tapaturma, tuntuu minusta\", arveli Millie.\n\n\"Mitä te tarkoitatte\", kivahti Sutton, ja sihteeri vaikeni. Oli\nmerkillistä, mutta totta, että ainoa henkilö, jolta Frank Sutton kielsi\nmiellyttävyytensä, oli hänen sihteerinsä. Oli hetkiä, jolloin hän oli\n\"lesliemäisempi kuin Leslie itse.\" Kolmannen henkilön läsnäollessa hän\nvoi olla tyly ja suorastaan raaka. Toiselta puolen oli ihmeellistä,\nettä sihteeri vastaanotti herransa oikuttelut aivan levollisena.\n\nTänä päivänä oli Leslie suorastaan ystävällinen henkilökunnalle, mikä\njohtui seuraavasta: hän oli ollut lounaalla Beryl Stedmanin kanssa, ja\ntällä kertaa oli heidän tapaamisessaan ollut enemmän salaperäisyyttä\nkuin koskaan muulloin.\n\n\"Vihaan sen johdosta itseäni, mutta valehtelin tahallani Lewille\",\nsanoi Beryl, kun he astuivat sisään erään Piccadillyn ravintolan\npyörivästä ovesta.\n\n\"Minusta tuntuu, että minun pitäisi myöskin vihata itseäni, kun petän\nrehtiä työnantajaani...\", aloitti mies, mutta naisen silmistä tuleva\npyyntö sai hänet pysähtymään. \"Anteeksi!\" Hän oli melkein nöyrä. \"Miksi\npilkkaisin Suttonia sinulle, taivas sen tietäköön!\"\n\nBeryl luuli myöskin tietävänsä, mutta ei lausunut selityksen sanaakaan.\n\nHän söi hyvin vähän ja vastenmielisesti. Hän luuli haavan tuottavan\nLeslielle kipua, mutta tämä vakuutti, että haavaa ei ollenkaan\nsärkenyt.\n\n\"Sinä olet hajamielinen tänään. Onko sinulle tapahtunut jotakin\nerikoista?\"\n\nKesti kauan, ennenkuin hän vastasi.\n\n\"On. Sinä tuotat minulle surua -- ja avioliitto.\"\n\nBeryl koetti, omasta mielestään tosin hieman kömpelösti, kääntää\nkeskustelun toisille raiteille.\n\nHänen sydämensä löi tavallista nopeammin, sillä hän tiesi\nvaistomaisesti, mitä oli tulossa.\n\n\"En aio antaa sinun mennä naimisiin Frank Suttonin kanssa\", sanoi\nLeslie sitten. Hän puhui selvästi ja korostamalla.\n\n\"Rakas John!\" Beryl pudisti avuttomana päätään. \"Mieletöntä puhua noin\n-- sinä et saa!\"\n\n\"Et voi mennä naimisiin Frank Suttonin kanssa, niin ihailtava mies kuin\nhän onkin ja niin sopiva aviomies kuin hänestä tulisikin.\"\n\nHän oli kuolemanvakava puhuessaan, ja hänen silmissään oli ilme, jota\nneito ei ollut koskaan ennen nähnyt.\n\n\"Mutta -- miksi?\"\n\nLeslie avasi suunsa puhuakseen, mutta sanat eivät tahtoneet tulla. Hän\nvaikutti pakokauhun valtaan joutuneelta huomatessaan panoksen, jonka\noli pannut peliin.\n\n\"On paljon erilaisia syitä.\" Leslie koetti keventää puheensa sävyä,\ntehdä murhenäytelmästä huvinäytelmän, niinkuin joskus teatterissa.\n\"Sinä olet liian hyvä kelle miehelle tahansa!\"\n\nMutta Beryl ei nauranut, eikä häneen vaikuttanut se uusi sävykään,\njonka Leslie koetti antaa keskustelulle.\n\n\"Miksi?\"\n\nLeslie pelkäsi saattaneensa Berylin kauhun valtaan, ja tämä pelko\nvaivasi häntä enemmän kuin jos neito olisi epäillyt hänen\nvilpittömyyttään. Nämä kaksi pelkoa saivat hänet mykistymään.\n\n\"Et pidä siis aikeestani mennä naimisiin...?\"\n\n\"En, en kenenkään kanssa\", tiuskaisi mies. \"Olkoon sitten kysymyksessä\nFrank Sutton -- jolle, Luoja taivaassa tietää, en sinua soisi -- tai\nvaikka koko maailman sopivin mies, niin en antaisi sinun mennä.\"\n\nHän tunsi puheensa sävyn heilahtelevan sinne tänne ja näki naisen\nmykkien huulien heikosti liikkuvan hänen toistaessaan hiljaa hänen\nsanojaan.\n\n\"Minä rakastan sinua\", sanoi mies.\n\nSamassa jokin pakotti hänet kääntämään päätään. Lew Friedmanin pää oli\nsuoraan hänen yläpuolellaan, ja hänen silmissään paloi kylmä raivo.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nLeslie oli itse rauhallisuus. Ei lihaskaan hänen kasvoillaan\nliikahtanut tuon kylmän katseen edessä.\n\n\"Ettekö istu\", kysyi hän aivan rauhallisesti. \"Oletteko yksin?\"\n\nLew Friedman ei vastannut. Hän vetäisi tuolin pöydän äärestä ja\nistuutui.\n\n\"Me olemme heti jälkiruoassa. Saanko tilata teille jotakin?\"\n\n\"En tahdo mitään\", vastasi mies ärtyisästi, \"paitsi vähän jutella\nkanssanne.\"\n\nHän ei näyttänyt voivan kääntää silmiään tyttöön, mutta kun hän sitten\nkatsoi, oli hänen ruskeissa silmissään sellainen määrä syytöstä, että\ntyttö oli pillahtaa itkuun.\n\n\"Pyydän vilpittömästi anteeksi, setä Lew...\", aloitti tyttö.\n\n\"Ei mitään, tyttöseni.\" Hän silitti hänen kättään. \"Se pajunköysi, jota\nsinä minulle syötit, oli aivan tavallista luvallista valhetta. Tahdoit\ntavata tämän -- herrasmiehen ja luonnollisesti et tahtonut sanoa sitä\nminulle. Mutta unohtakaamme se!\"\n\nSeuraavat kaksi minuuttia olivat suoranainen epämukavuus ja piina\nkahdelle ihmiselle. Leslie söi jälkiruokaansa eikä näyttänyt olevan\nmillänsäkään. Vieläpä hän kajoili keskustelussa aivan huolettomiinkin\npuheenaiheisiin. Mutta Beryl istui hiljaa ja jäykkänä odottaen sitä,\nminkä välttämättä piti tuleman. Viimein Leslie lopetti, ja aivan kuin\nolisi pitänyt sitä sovittuna merkkinä, nousi Beryl nopeasti ja ojensi\nkätensä. Sitten hän tarttui Lewia käsipuolesta ja vei hänet vähän\nsyrjään.\n\n\"Et suinkaan aio olla kovin -- sopimaton? Minä yksin olen syypää\nkaikkeen -- se oli minun ajatukseni.\"\n\nLew taputti häntä olalle.\n\n\"Aion olla hyvin miellyttävä -- älä ollenkaan ole huolissasi, rakkaani.\nKun ensikerran näin teidät yhdessä, en oikein tietänyt mitä ajatella.\nMutta tuo kylmä paholainen tuntuu olevan viisaampi kuin minä. Ei tule\nsyntymään mitään melua.\"\n\nHän ei saattanut naista ovelle, vaan odotti siksi, kunnes tämä oli\nehtinyt pois näkyvistä. Sitten hän siirsi tuolinsa niin, että istui\nsuoraan vastapäätä John Leslietä.\n\n\"No nyt, ystäväni, minulla on muutama sana sanottavaa teille.\"\n\nLeslie nojautui taaksepäin tuolissaan, pyyhki lautasliinalla hienosti\nhuuliaan ja sytytti savukkeen.\n\n\"Mitä 'muutamampia', sitä parempi, jos ne nimittäin tulevat käymään\ntuohon äänensävyyn\", vastasi Leslie. \"Olen hyvin helposti ihmisten\ntaivutettavissa.\"\n\nLew rypisti huulensa yhteen aivankuin olisi tahtonut purra poikki\nniille nousevan tiukan vastauksen.\n\n\"Te tiedätte, että veljentyttäreni on menossa naimisiin kunnollisen --\nkunniallisen -- säädyllisen -- miehen kanssa?\" Hän alleviivasi\nerikoisesti jokaista mainesanaa.\n\n\"Olen kuullut jotakin sentapaista\", vastasi Leslie. \"Mutta en toivoisi\nvain teidän niin korostavan tuon miehen säädyllisyyttä tai\nkunnollisuutta -- se sisältää moitteen ja vertailun, joka loukkaa\nminua.\"\n\nLew Friedman tukahdutti todellisen räjähdyksen.\n\n\"Te tiedätte, että hän on kihloissa. Eikö se riitä teille? Tehän\ntiedätte sen?\"\n\nLeslie myönsi tietävänsä.\n\n\"Ja tiedätte myöskin, että hän on ihastunut teihin -- en käytä mitään\ntakateitä, vaan sanon asian suoraan, niinkuin mies toiselle. Hän on\nhulluna teihin, ja kahdesta sentistä hän on valmis heittämään koko\nelämänsä onnen, kaiken, minkä olen suunnitellut hänelle, ja seuraamaan\nteitä vaikka helvettiin.\"\n\nLeslie pudisti verkkaan päätään.\n\n\"Toivoakseni olette ajatellut kaikkea tätä.\"\n\n\"Jos ette tätä käsitä, olette hullu\", raivosi Lew Friedman. \"Ja sanon\nteille vielä jotakin, Leslie -- ennemmin kuin näkisin hänen elämänsä\nhiiltyvän poroksi sellaisen rinnalla kuin te olette, ennemmin ampuisin\nteidät tuohon paikkaan. Tämä ei ole harkitsematonta puhetta, vaan niin\ntotta kuin sana. Ja jos te sattumalta ryhtyisitte vielä koettamaan\nsaada tyttöäni seuraamaan teitä ja hylkäämään Frankin, niin tulen\najamaan takaa teitä maailman ääriin ja jossakin myöskin tavoittamaan\nteidät. Eikö teistäkin tunnu, että maaperä jalkojenne alla on tulinen.\"\n\nLeslie karisti tuhkan savukkeestaan ja nauroi pehmeästi.\n\n\"Tunnutte olevanne aika tavalla vakavissanne, ja minä ihailen teitä\nsenvuoksi. Samoin voisin kenties ihailla Frank Suttonia -- jos luulisin\nhänen tekevän tyttönne onnelliseksi.\"\n\nLew katsoi pitkään ja tarkkaan keskustelutoverinsa kasvoja aivan kuin\nsaadakseen selville mitä arveli häntä vastapäätä istuva mies.\n\n\"Kuulkaahan, Leslie, aion olla rehellinen teitä kohtaan. Tahdon, että\njätätte toimenne Suttonilla ja lähdette ulkomaille ja vielä tänään.\nAnnan teille kaksituhatta puntaa -- se riittänee lähtöön yht'äkkiäkin.\nTiedän kaiken teistä, Leslie -- olette vanha lurjus, ja minä sanon\nteille kaiken sen, minkä olen sanonut jo tytöllekin. Minäkin olen\nelänyt jonkin aikaa. Tunnen teidän elämäntapanne, sillä olen itsekin\nelänyt samoin, ja näen mieluummin teidät ja hänet kuolleena, kuin\nsallin tyttöni sydämen murskattavan samalla tavalla kuin hänen äitinsä.\nPidän teistä, Leslie, en peitä teiltä mitään. Olette mies, ja\nluullakseni mukavakin mies. En luule, että vetoan teihin turhaan. Annan\nheti teille shekin. Pankit suljetaan klo 3. Voitte lähteä Englannista\nvielä tänä iltana...\"\n\nKapteeni John Leslie pudisti päätään.\n\n\"Mitä tehdä\", sanoi hän. \"Minua ei saa millään rahalla pois Englannista\neräästä painavasta syystä. Mutta tehkäämme kaupat.\" Hän kumartui\nlähemmäksi pöytää. \"Lupaan teille, etten koeta tavata Beryliä,\nennenkuin hän on naimisissa. Milloin hänet vihitään?\"\n\n\"Ensi torstaina\", vastasi Friedman hetken mietittyään.\n\n\"Erinomaista\", myönsi toinen. \"Sallitteko, että käyn keskiviikkoiltana\nHillfordissa?\"\n\nLew Friedman kävi levottomaksi.\n\n\"Miks'en\", myöntyi hän lopulta. Se seikka, ettei hän olisi käyttänyt\nhyväkseen olosuhteita, olisi voinut saattaa epäilyksenalaiseksi Leslien\nkaltaisen miehen koko kokemuksen ja maineen.\n\n\"Mitä tulee teidän kahteentuhanteen puntaanne, niin pitäkää ne itse\nvain, Friedman. Olette rehti toveri. Olen tavannut monta kunnon\njuutalaista, mutta te olette heistä paras. Pitäkää ne osananne\nkaupasta, minä pidän omani. En tule näkemään Beryliä, ennenkuin\nkeskiviikkoiltana.\"\n\nHän oli tuskin ehtinyt poistua ravintolasta, kun Friedman oli\npuhelimessa soittamassa Frank Suttonille. Nämä kaksi miestä juttelivat\npuhelimessa kokonaista kymmenen minuuttia. Lewiä täydellisesti\ntyydyttäneen keskustelun jälkeen hän kutsui paikalle autonsa ja ajoi\ntakaisin Wimbledoniin.\n\nHänen tullessaan kotiin oli Beryl huoneessaan, mutta tuli alas teelle\nhieman pelästyneen näköisenä. Lew Friedmanin ystävällinen\ntervehtimistapa karkoitti hänestä kaikki epäilykset, mitä hänellä\nsitten mahtoi ollakin.\n\n\"Olet todellakin aika vallaton tyttö, Beryl\", sanoi hän kaataessaan\nteetä. Yksi hänen monista omituisuuksistaan oli, että hän luuli\nolevansa ainoa, joka tunsi teen valmistamisen salaisuuden. \"Mitä tulee\nsinun viimeisimpään pikku temppuusi, niin minun täytyy sanoa, että\nhieman häpeän sinua.\"\n\nEnnenkuin tyttö ehti panna vastaan, jatkoi hän puhettaan:\n\n\"Puhelimme pitkään sen nuoren halonhakkaajan kanssa -- minä pidän kyllä\nLesliestä, Beryl: hänessä on jotakin, mikä miellyttää minua hänen\nrikollisesta menneisyydestään huolimatta. En kuvittele hetkeäkään, että\nFrank aikoisi ryhtyä uudestisynnyttämään häntä. Mutta jos minun joskus\nmaailmassa olisi ryhdyttävä sellaiseen hommaan kuin on koukun\nvääntäminen suoraksi, niin luulen, että aloittaisin Lesliestä.\"\n\nTyttö vääntelehti kuunnellessaan: John Leslien huono menneisyys oli\nainoa seikka, jota hän ei tahtonut ajatella.\n\n\"Olitko hänelle kauhean häijy\", kysyi tyttö hörppiessään verkkaan\nteetään.\n\n\"Päinvastoin erikoisen kiltti\", vastasi mies. \"Tarjosin hänelle\nkahtatuhatta puntaakin, jos hän perustaisi itselleen oman helvettinsä.\nMutta raha ei kelvannut hänelle.\"\n\nTytön sydän vavahti.\n\n\"Mitä sinä tahtoisit hänen rahalla sitten tekevän, mitä tarkoitat?\"\n\nMies laski kuppinsa pöydälle ja pyyhki huulensa nenäliinallaan,\nennenkuin vastasi.\n\n\"Tahtoisin hänen jättävän tämän maan ja antavan Frankille ja sinulle\ntilaisuuden asettua rauhassa yhteen.\"\n\nPitkä vaitiolo.\n\n\"Mutta, kuten sanoin, hän ei huolinut rahasta. Hän ei huolinut rahasta\neikä muutenkaan suostunut mihinkään vaatimuksiini, paitsi että hän\nlupasi olla kirjoittamatta tai näkemättä sinua ennen ensi\nkeskiviikkoiltaa -- se on, ennen hääpäiväsi aattoa.\"\n\nTyttö tiesi kokemuksesta, milloin Friedmanilla oli jotakin vaikeata\nsanottavaa: silloin hän koroitti aina äänensä ja puhui hyvin kovaa.\n\n\"_Huomenna_ on sinun hääpäiväsi aatto, Beryl -- tahdon, että menet\nnaimisiin Frank Suttonin kanssa lauantaiaamuna.\"\n\nHän näki pitkän, punaisen juovan nousevan tytön kasvoille ja hänen\nmelkein hysteerisesti pudistavan päätään. Sitten hän jatkoi nopeasti:\n\n\"Sinä tiedät, mikä on ajatukseni tästä asiasta, Beryl -- no. Tahdon\nmyöskin, että se tulee tehdyksi ja kerran valmiiksi. Puhuin äskettäin\nFrankin kanssa puhelimessa, ja hän oli yhtä vastahakoinen lykkäämään\nhääpäivää kuin sinäkin syystä, että hän on tehnyt kaikki valmistuksensa\nsiltä varalta, että voi lähteä torstaina matkalle. Toiselta puolen hän\non sellaisessa asemassa, että voi lähteä toimestaan, milloin ikinä itse\nhaluaa. Teethän niin kuin toivon, minun pyynnöstäni, Beryl?\"\n\n\"Ylihuomennako?\"\n\nHän nyökäytti päästämättä silti silmiään tytöstä. Hän voi suoraan\nsanoen lukea sen taistelun, joka riehui tytön sydämessä. Ja kun tyttö\nlopulta antoi suostumuksensa, pääsi Friedmanilta helpotuksen huokaus.\n\n\"Se tulee olemaan Lesliellekin parempi -- tarkoitan siinä tapauksessa,\nettä hän vakavissaan rakastaa sinua -- ilmoita hänelle, että asiat ovat\njo sovitut. Se on sinulle helpompi, samoin hänelle.\" Hän siveli\nkepeästi tytön kättä.\n\n\"Ehkä olet oikeassa\", vastasi tyttö koneellisesti ja meni huoneeseensa\nyläkertaan.\n\nMitä hän siellä tekisi? Soittaisiko hän kenties John Leslielle? Ja jos\nsoittaisi, niin mitä hän sanoisi ja mitä hän yleensä voisi tehdä? Hän\nei ollut menossa naimisiin vastoin tahtoaan eikä miehen kanssa, jota\nhän halveksi. Hän rakasti Frank Suttonia yhtä paljon kuin ketä muuta\nmiestä tahansa -- lukuunottamatta hänen liikkeensä tummaveristä,\nsolakkaa toimeenpanevaa johtajaa. Ja tämä vuorostaan rakasti häntä --\nhän oli sanonut sen. Eikä tyttö uskaltanut tunnustaa itselleen\ntotuutta. Hän ei uskaltanut edes eritellä omia tunteitaan eikä ottaa\nsydäntään tutkittavakseen. Hän ei tahtonut nähdä sitä, mikä edessä oli,\nvaan tunsi näköalan synkäksi ja sydäntäahdistavaksi.\n\nHän kuuli Frankin auton saapuvan, mutta vasta pitkän ajan kuluttua meni\nhän alas kirjastohuoneeseen häntä tervehtimään. Tarttuessaan ovenripaan\nhän kuuli Lewin äänen.\n\nMr Friedman oli innokas sanomalehtien lukija, ja hänen oli tapana, mikä\nei suinkaan ole ihmisille vieras, kertoa edelleen kaikki lukemansa\nensikäden tietona, aivan kuin hän itse olisi hankkinut tiedon\nhuolellisella tutkimisella.\n\n\"-- -- -- ja poliisi arvelee auton kuuluneen Ilmiantajalle. Vaunun on\nvarmaan täytynyt liukastua rautatielinjan yli ajaessaan, sillä sen\nvauhti on ollut hirvittävä, ja on suorastaan ihme, kuinka autossa ollut\non voinut pelastua. Poliisi arvelee ajajan kuitenkin loukanneen itsensä\nja tiedustelee parhaillaan asiaa sairaaloista -- lasinsirpaleista on\ntavattu verta. Mitä luultavinta on, että ajaja on ainakin loukannut\nkätensä.\"\n\nTyttö seisoi tyrmistyneen jäykkänä ovenripa kädessään. Hänen mieleensä\nvälähti John Leslien haavoittunut käsi.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nTerävä tarkkaaja, Lew Friedman, huomasi hänen hätääntyneisyytensä,\nmutta löysi selityksen, joka tyydytti häntä.\n\n\"Käy sisään, ystävä kulta. Frank tahtoo tavata sinua.\"\n\nFrank oli hieman hämmästynyt tytön mielestä, ja kun hänen vartijansa\noli poistunut, tuntui Berylistä kuin Frankista olisi ollut vaikea\nselittää hämmästyksensä syytä. Beryl epäili (väärin, kuten myöhemmin\nosoittautui), että Lew oli kertonut Frankille hänen lounaastaan.\n\nFrank poistui pari kertaa huoneesta sen vuoksi, että hän joko kuuli tai\noli ollut kuulevinaan puhelimen soivan. Hän sanoi odottavansa tärkeätä\npuhelua.\n\n\"Eikö mennä vähän kävelemään puutarhaan\", kysyi hän vihdoin kömpelösti\nheidän vaihdettuaan niin paljon typeryyksiä, että tyttö olisi voinut jo\npelästyä.\n\nTalon takana oli leveä kiviparveke, jolle he menivät kävelemään.\n\n\"Miten tämä suunnitelman muuttaminen vaikuttaa sinuun, Beryl?\" sai mies\nkysytyksi. \"Minä olen hyvin levoton sen johdosta.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi tyttö.\n\nMies katsahti nopeasti tyttöön koettaen saada selville, oliko tämä\nvakavissaan vaiko vain ivallinen. Hän ei ollut koskaan ollut aivan\nvarma tytöstä, vaikka oli tuntenut hänet jo viisi, kuusi vuotta. Heidän\nkosiskelunsa oli kehittynyt luonnottoman pidätetysti. Se oli ollut\n(Frank oli sanonut Lewille juuri vähän ennen Berylin tuloa huoneeseen)\n\"avioliittoon johtavaa heikkovirtaa.\"\n\n\"Olen rehellinen sinulle, Beryl rakkaani. Tiedän, että me rakastamme\nkovasti toisiamme. Mitä minuun tulee, rakastan sinua hyvin syvästi, ja\nse päivä, jolloin olen sinun kanssasi naimisissa, on oleva elämäni\nonnellisin. Mutta en ole typerä. Tiedän, että sinä et ole mielettömästi\nihastunut avioliittoon, ja minä käsitän, että Lewin ehdotus on ollut\nsinulle aikamoinen isku. Se on hänen oikkujaan, ja minä olen koettanut\nsaada häntä luopumaan siitä. En voi käsittää, miksi, kaiken nimessä,\nhän tahtoo saada juhlamenot siirretyksi.\"\n\nNähtävästi Lew ei ollut maininnut mitään John Lesliestä, mikä herätti\nBerylin huomiota.\n\n\"Olen suunnitellut kaiken niin, että pääsen lähtemään torstaina, ja\nvaikka kysymys ei olekaan sen suurempi, saan kuitenkin puuhata kovasti\nsaadakseni asiani siksi kuntoon. Vaikeuksia tuottaa ennen kaikkea se,\nettä Lew, jostakin syystä, ei halua ilmoittaa minulle eikä kellekään\nkoko konttorissa, milloin vihkiäiset ovat. Toivon, että sanot minulle\nsuoraan, mitä arvelet kaikesta tästä?\"\n\nBeryl oli ajatellut koko ajan, mutta ei ollut päässyt mihinkään\ntulokseen, joka olisi voinut auttaa kumpaakaan heistä.\n\n\"Olen antanut suostumukseni\", sanoi tyttö -- se tuntui vähäpätöiseltä\nasialta innokkaalle rakastajalle sanottavaksi, mutta elämäänsä\najatellen hän ei voinut ajatella mitään muuta.\n\nFrank veti tytön käden kainaloonsa. Se oli pieni rakkauden osoitus,\nmutta kuvaavaa heidän suhteelleen oli, että tämäkin viaton\nkohteliaisuus tuntui Berylistä epämiellyttävältä. Frank nähtävästi\nhuomasi sen nytkin ja veti pois kätensä.\n\n\"Luulen, että meidän on viisainta lähteä Skotlantiin. Tiedän erään\nhyvin hauskan hotellin Ylämaassa, ja oikeastaan olen jo tilannut\nhuoneet ensi torstaista lukien.\"\n\nTässä tuli eteen uusi merkillinen seikka: tyttö huomasi, suureksi\nhämmästyksekseen, etteivät he olleet koskaan puhuneet keskenään\nkuherruskuukaudesta. Hänen täytyi suorastaan pakottaa itsensä olemaan\nhuvitettu kysymyksestä.\n\n\"Miks'ei, Skotlanti on yhtä hyvä paikka kuin mikä muu tahansa\", arveli\nBeryl, jonka vastaus sai Frankin vaikenemaan.\n\nHe kävelivät edestakaisin pitkin liputettua kiviterassia puhumatta\nsanaakaan toisilleen. Viimein Frank sanoi:\n\n\"Lew on ollut äärettömän kohtelias. Hänellä on sinulle muudan hieno\nehdotus, ja minulle hän on luvannut 20,000 punnan shekin liikkeen\nlaajentamiseksi. Jos seuraisin omia halujani, tekisin lauantaista\nsuuren ilonpäivän ja jakaisin rahat henkilökunnan kesken. Lyön vetoa,\nettä Leslie osaisi käyttää rahansa.\"\n\nHän nauroi keksinnölleen, joka ei herättänyt mitään vastakaikua tytön\nsydämessä. Päinvastoin hän tuli iloiseksi kuullessaan Lewin äänen\nhuutavan häntä ja varoittavan viipymästä liian kauan ulkosalla kylmänä\niltapäivänä.\n\nFrank ei jäänyt päivälliselle, mistä Beryl oli vain sydämellisesti\nkiitollinen. Niin pian kuin voi, nousi hän takaisin omaan huoneeseensa,\navasi pienen kirjoituspöytänsä ja aloitti kirjeen John Leslielle. Mutta\nhän ei löytänyt haluamiaan sanoja, niinkuin hän koettikin niitä etsiä.\nJa kun neljäskään yritys ei onnistunut, hän jätti kesken ja tuli alas\nliittyen kirjastohuoneessa mr Friedmanin seuraan.\n\nBeryl tahtoi kohdistaa ajatuksensa yhteen ainoaan pisteeseen, ja heti,\nkun tilaisuus ilmeni, hän kysyi:\n\n\"Sanoitko sinä Frankille mitään mr Lesliestä?\"\n\nMies otti pois silmälasinsa ja laski sanomalehden polvilleen.\n\n\"Sanoin. Sanoin hänelle sen verran kuin arvelin hänen pitävän saada\ntietää, nimittäin että Leslie oli luvannut olla tapaamatta sinua\nhääpäivän aattoon saakka.\"\n\n\"Kysyikö hän, mistä syystä?\"\n\n\"Ei\", sanoi Lew Friedman. \"Hän ei tiedä, miksi minä niin vihaan sinun\ntuttavuuttasi John Leslien kanssa, eikä se ollut sopiva tilaisuus tämän\nkysymyksen käsittelemiseen.\"\n\nHänen vastauksensa sai Berylin hieman raivostumaan.\n\n\"Frank sanoi, ettei hän voinut ymmärtää, miksi sinä et tahtonut\nkenenkään konttorissa saavan tietää vihkimishetkestäni.\"\n\nLew hymyili.\n\n\"Siinä tapauksessa hän on suurempi tyhmyri, kuin odotinkaan\", nauroi\nhän hyväntahtoisesti, ja keskustelu katkesi tähän sorasäveleen.\n\nKun hän tuli alakerran halliin, huomasi hän lakeijan seisovan ovella ja\npuhuvan sähkösanomapojan kanssa. Kuullessaan Berylin sulkevan\nkirjastohuoneen oven, lakeija kääntyi ympäri.\n\n\"Täällä on sähkösanoma mr Suttonille\", ilmoitti palvelija. \"Jätänkö\nminä sen teille, neiti?\"\n\nBeryl aikoi ensin lähettää sähkösanoman Lewille, mutta otti kuitenkin\nsanomakuoren ja repäisi sen auki. Ehkäpä tämä oli juuri se\npuhelinsanoma, jota Frank oli odottanut.\n\n    \"Numero varattu Jacksoneille. Pacific.\"\n\nBeryl vei sanoman Lewille, joka luki sen ja pudisti päätään.\n\n\"Se on varmaan Frank, joka on varannut paikan jollekulle\nhenkilökunnastaan, luulisin. Otanpa ja soitan ja kysyn.\"\n\nBeryl meni yläkertaan ja unohti Jacksonit, Frankin ja hänen liikkeensä\nja -- kaiken ja koetti turhaan viidettä kertaa päästä kirjeen alkuun\nJohn Leslielle.\n\n\n\n\nXV.\n\n\n_Megaphone_ oli sangen tunnettu ja hyvä lehti, jolla oli suuri\ntoimituskunta ja jonka omistaja oli ehkä kaikkein kirkkain tähti\nsanomalehtitaivaalla. Hän salli kuitenkin itselleen usein aika paljon.\nJos hänen lehdessään oli ollut jokin virhe, oli virhe tavallisesti\nmyöskin itse asiassa, tapahtumassa. Hänen lehtensä saattoi ilmestyä\nmaanantaiaamuna maailmaa tärisyttävin otsakkein, ja seuraavana aamuna\noli uutinen peruutettu vielä isommin otsakkein ja alkuperäinen\nuutinen kokonaan unohdettu. Ja tavallisesti oli seuraavan päivän\nperuutusuutinen aivan erilainen kuin edellisen päivän \"haksahtuma.\"\n\nMutta mitä Ilmiantajaan tulee, oli lehti hyvin itsepintainen. Oli\nkysymyksessä mehukas juttu, ja tuskin kului päivääkään ilman jotakin\nuutta nerokasta Ilmiantajaa koskevaa paljastusta tai keksintöä. Milloin\ntiedettiin kertoa hänen \"liikeyritystensä\" suuresta laajuudesta ja\nniiden tuottamasta voitosta, milloin hänen tavattomasta rikkaudestaan,\nja varustettiin jutut säihkyvin otsakkein.\n\nAinoa henkilö, joka todella oli kyllästynyt tähän itsepäisyyteen, oli\n_Post-Courierin_ mr Field.\n\n\"Ne voittavat meidät, Collie\", sanoi hän suuttuneena seuraavana aamuna.\n\"Ne jättävät teidät ja koko _Post-Courierin_ ikäänkuin seisomaan.\"\n\nMr Collie huokasi, etsiä haparoi taskuistaan savuketta, mutta kun ei\nlöytänyt, otti lehden vastaavan pöydältä savukerasian ja sytytti omin\nlupinensa savukkeen.\n\n\"Kuin seisomaanko...\", aloitti hän.\n\n\"Älkää ottako sananmukaisesti\", kivahti Field. \"Menkää Scotland Yardiin\nja koettakaa kaikin mokomin tavata Barrabal.\"\n\n\"Hän ei koskaan anna mitään haastatteluja, ja jos minä rupean vaatimaan\npääsyä hänen luokseen, niin saan olla aivan varma, että minut heitetään\npellolle. Maanjäristys ei lakkaa nyrkkiä puimalla.\"\n\n\"_Megaphone_ kirjoittaa...\", aloitti Field kurkoittaen ottamaan lehteä,\nja mr Collie sulki silmänsä.\n\n\"Minua ihmetyttää, että te luette moista lehteä\", huomautti hän. \"Se\nantaa nuorille reporttereille hyvin huonon esimerkin.\"\n\n\"Tunnetteko te Leopard-klubin\", kysyi Field ilman erikoista aihetta.\n\nMr Collie katsahti häneen terävästi.\n\n\"En ainoastaan tunne sitä, vaan olen sen kunniajäsen\", vastasi toinen.\n\"Yhtiö on huono, mutta olut erinomaista. Miksi muuten kysytte?\"\n\nField sai miettiä pitkän aikaa, ennenkuin älysi ajatuksen, joka oli\ntämän \"sokean kuulan\" takana.\n\n\"Ah niin -- sanomalehtimiesten klubissa joku vain sanoi, että\nLeopard-klubi on Lontoon inhoittavin ja salaperäisin pesä. Minun\nmielestäni siellä pitäisi kerran kuussa vetää nuottaa.\"\n\n\"Kalastuslauseita\", murisi mr Collie, \"jotka osoittavat, että niiden\nkäyttäjä liikkuu parhaan maalaisherrasväen parissa. Minä olen jo pitkän\naikaa vetänyt siellä nuottaa, ja vaikka olenkin nähnyt monen jalon\nlohen vilahtavan siellä, mr Field, en ole nähnyt enkä tavoittanut vielä\nsitä, jota haluan. Ei ole mikään sen vastenmielisempää kuin onkia lohta\nja saada hauki.\"\n\n\"Etsikää käsiinne Barrabal\", esitti mr Field yhä.\n\nMutta Collie ei yrittänytkään haastatella mr Barrabalia. Sensijaan\nohjasi hän askelensa Frank Suttonin konttoria kohti. Hän tahtoi kaikin\nmokomin tavata tuon arvoituksellinen Tillmanin, ja miksi hän taas piti\nTillmanin tapaamista tärkeämpänä kuin mr Barrabalin haastattelua, se\nkäy tuonnempana ilmi.\n\nEräästä seikasta oli Collie vakuutettu, nimittäin siitä, että Barrabal\nei voinut kertoa hänelle samoja asioita kuin Tillman.\n\n_Post-Courierin_ ensimmäinen uutismies ei olisi voinut saapua Frank\nSuttonin konttoriin sen otollisemmalla hetkellä, vaikka olisi ottanut\nhuomioon kaikki mahdolliset olosuhteet.\n\nOli aikoja, jolloin miss Millicent Trentiä oli sangen vaikea sietää.\nSaapuessaan aamulla konttoriin John Leslie huomasi, että jokin oli\nsaattanut tämän pikku päästäisen jälleen hyvin huonolle tuulelle,\nniinkuin konttorin nuorimmat apulaiset ja asiapojat olivat ehtineet jo\nhuomata. Hän purki tavallisesti pahan tuulensa alaisilleen ja jätti\njohtajat ja varsinkin toimitusjohtajan rauhaan. Mutta tänä aamuna oli\ntoimitusjohtaja tuskin ehtinyt astua konttorinovesta sisään, kun tämä\npikku päästäinen huomautti hänelle ivallisella äänellä:\n\n\"Tänään teillä ei näytä olevankaan sievää sidettänne, kapteeni Leslie.\"\n\nKapteeni katsahti käteensä: kapea punainen arpi loisti sen\nselkäpuolella.\n\n\"Sievä siteeni ei ole minulle tarpeellinen tänä aamuna\", vastasi hän\nsitten melkein hilpeästi, ja näytti siltä, kuin hän olisi päättänyt\nkaikin mokomin olla hyvällä tuulella neiti Trentin päinvastoin\nmurjottaessa. \"Jodi ja terve liha ovat aikaansaaneet ihmeitä.\nHaluatteko kassakaapin avaimen?\"\n\nTavallisesti tuli miss Trent joka aamu kapteeni Leslien luo ja sai\nhäneltä avaimet kassakaappiin, jossa oli erinäisiä kirjoja, joita hän\ntarvitsi kirjeenvaihtoaan varten. Hämmästyksekseen sai Leslie nyt\nvastaukseksi tiukan: \"en.\"\n\nHe työskentelivät kumpikin oman pöytänsä ääressä pitkän aikaa ja\nsanaakaan virkkamatta. Heidän ajatuksensa olivat kuitenkin kaikessa\nmuussa kuin kirjeenvaihdossa ja faktuuroissa. Sitten tuli odottamatta\nkysymys:\n\n\"Aiotteko mennä vihkiäisiin\", kysyi neiti Trent.\n\nKapteeni katsahti kysyjään.\n\n\"Mihin vihkiäisiin? Ah, te tarkoitatte Suttonin vihkiäisiä. Enpä\nluule.\"\n\n\"Oletteko saanut kutsun\", tiukkasi neiti edelleen.\n\nHänen äänessään oli jotakin pahansuopaa, mistä syystä Leslie katsoi\nhäneen yhä tarkemmin. Vihan vallassa ollen ovat monet naiset\nvastenmieliset katsella, mutta Millie Trent oli niitä naisia, joille\nvihan puuska antoi eräänlaista viehättävyyttä ja mielenkiintoa.\nLevossakin ollen hän oli aika hauskannäköinen. Mutta voimakkaiden\ntunteiden valtaan joutuneena hän saattoi näyttää suorastaan\nviehättävältä.\n\n\"Viha tekee teidät tänä aamuna suorastaan loistavaksi. Mikä on syynä\",\ntiedusteli Leslie itsepäisesti.\n\n\"Täytyy olla vähän tempperamenttia saadakseen teiltä kohteliaisuuksia\",\nvastasi neito nauraen. \"Kysyin vain, onko teidät kutsuttu vihkiäisiin?\"\n\n\"Minua ei koskaan kutsuta vihkiäisiin\", vastasi toinen hyväntuulisesti.\n\n\"Siinä tapauksessa minun pitäisi tavata Sutton ja pyytää häneltä\nkutsukortti teillekin\", vastasi nainen ja päästi näkyviin pahanilkisen\nhymynsä.\n\n\"Te tietysti ette mene?\"\n\n\"Kuinka niin 'tietysti'?\"\n\nLeslie siirsi tuolinsa vähän edemmäksi pöydästä, työnsi kätensä syvälle\ntakintaskuihin, hänen päänsä heilahti vähän sivuun -- asento, jota hän\nkäytti jotakin moittiessaan -- ja neiti Trent vapisi hetken aikaa hänen\nedessään.\n\n\"Tulin eilen illalla verraten myöhään käymään konttorissa\", sanoi\nLeslie merkitsevästi, ja hänen hyökkäyksensä salpasi hetkeksi Millie\nTrentin hengen.\n\n\"Kävitte myöhään täällä? Mitä minulla on tekemistä sen kanssa?\"\n\n\"Sitä, että tekin olitte täällä myöhään. Ja egyptiläisen savukkeen\nomalaatuisesta tuoksusta päättäen myöskin Frank Sutton oli eilen\nillalla täällä myöhään.\"\n\n\"Entäs sitten, eikö hän muka saisi olla? Ja miksi minä en saisi olla.\"\nHänen äänensä vapisi vihasta. \"Olen hänen sihteerinsä, enkö ole? Mitä\nvirhettä siinä on?\"\n\nLeslie ei vastannut.\n\n\"Kuinka kauan olette tuntenut Frank Suttonin? Jo vuosikausia, luulisin.\nTeidän on täytynyt olla sievä tyttö tullessanne hänen palvelukseensa.\"\n\nMillie Trent kivahti pystyyn, kävi valkoiseksi, ja hänen ruumiinsa\nalkoi vapista.\n\n\"Mitä helvettiä te tarkoitatte\", läähätti hän.\n\nMutta jos hän arveli Leslien käyvän häneen käsiksi, niin hän erehtyi.\n\n\"Tarkoitan vain\", sanoi tämä verkkaisesti, \"että te olette hänen\nkanssaan täällä kaksi iltaa viikossa ilman että siihen olisi mitään\nsyytä. Tunnette aivan hyvin liiketoimet tässä konttorissa ja että\nkihloissa olevan miehen ei ole ollenkaan välttämätöntä tavata\nkonttorissa salaisesti sihteeriään...\"\n\n\"Tarkoitatte, että heidän pitäisi tavata toisensa salaperäisesti\nravintoloissa, vai kuinka?\" Hänen äänensä vapisi vihasta. \"Tai ehkä\npuistoissa, vaikka tyttö on kihloissa toisen kanssa -- pettää sulhasta\nja koettaa saada hänet irti hänestä. Sitäkö tarkoitatte?\"\n\nMutta Leslie ei liikahtanutkaan.\n\n\"En puhu itsestäni, puhun teistä\", sanoi hän. \"Ja tarkoitan lisäksi\nvain teidän etuanne. Tiedän sattumalta yhtä ja toista Frank Suttonin\nyksityiselämästä. Jos luulette olevanne ainoa nainen, jota hän tapaa\nkonttorista lähdettyään, niin olette aika tyhmyri.\"\n\nLeslie luuli, että miss Trent lentää hänen kimppuunsa. Hänen kasvonsa\neivät olleet enää kauniit: ne olivat niin vihan vääristämät, että niitä\noli vaikea tuntea entisiksi.\n\n\"Te valehtelija, te valehtelija\", kähisi hän. \"Ei ole olemassa ketään\nmuuta -- tarkoitan, hän ei tapaa ketään muuta -- te kurja varas! -- Ja\nteidät on nostettu katuojasta, päästetty pois vankikopista ja annettu\nkunniallisten ihmisten työtä --- mokomalle varkaalle.\"\n\nHän pysähtyi, veti henkeä, ja Leslie hyväksyi tauon.\n\n\"Sanon teille jotakin -- se ehkä kiinnostaa teitä. Frank Sutton on\nmenossa naimisiin ja lisäksi hyvän naisen kanssa. Hän voi olla, ainakin\nkaikki sanovat niin, yhtä valkoinen, kuin miltä hän näyttää. Mutta jos\nhän ei olisikaan ja Beryl Stedman saisi myöhemmin kokea ikävyyksiä,\nniin etsikää itsellenne ajoissa uusi rakastaja, ystäväiseni, sillä minä\notan hänet hengiltä, vaikka minun täytyisi murtautua vankikoppiin hänet\ntavoittaakseni.\"\n\nMillie Trent voi ainoastaan tuijottaa kapteeni Leslieen, suu auki,\nsanaakaan sanomatta ja kädet vavisten. Samassa astui huoneeseen Frank\nSutton. Hän katsahti kapteenista tyttöön ja näytti ihmettelevän, mitä\noli tapahtunut.\n\n\"Halloo, halloo\", sanoi hän sitten terävästi kääntyen miss Trentin\npuoleen. \"Mitä täällä on tapahtunut. Huonontuulen puuska taas, vai\nmitä? Mikä täällä on, Leslie?\"\n\nJohn Leslie kohautti olkapäitään.\n\n\"Miss Trent on vain vähän ärtyisä\", selitti Leslie valehdellen. Trent\nkoetti jälleen puhua, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi, hyökkäsi\nulos huoneesta paiskaten oven kiinni jälkeensä.\n\n\"Hyvä ystävä\", Frankin ääni oli huolestunut, mutta hänen silmissään oli\niloisempi ilme, \"miksi te riitelette minun Millieni kanssa?\"\n\nLeslien huulet puristuivat kokoon.\n\n\"Teidän Millienne kanssa! Niin minäkin sanoin, ja siitä riita. Sanoin\nhänelle oikeastaan vain, ettei hänen pitäisi olla niin myöhään teidän\nkanssanne konttorissa, jos mieli pitää kiinni hyvästä nimestään.\"\n\nFrank räjähti sopimattoman äänekkääseen nauruun.\n\n\"Sitä te ette sanonut\", virkkoi hän sitten melkein ihaillen. \"Hyvä isä,\nminä ihailen teidän rohkeuttanne.\"\n\n\"Ja sitten sanoin hänelle sellaista, joka kenties ei ole totta, mutta\nhän kiihoitti minut siihen, ja minä tahdoin kiusata häntä\", virkkoi\nkapteeni Leslie, mutta ei selittänyt sen tarkemmin, millä tavalla häntä\noli kiihoitettu.\n\n\"Jättäkää hänet rauhaan, luojan nimessä\", sanoi Frank hymyn leikkiessä\nvielä hänen kasvoillaan. \"Hän on suorastaan piru, kun joutuu vihan\nvimmoihin. Millie parka! Ja kuinka typerä te olette, Leslie.\nLuonnollisesti hän on ollut täällä -- ei ainoastaan eilisiltana -- vaan\ntusinana muuna iltana. Aion laajentaa liikettäni mentyäni naimisiin, ja\nsitä ei voi tehdä ilman laajoja yksityisiä valmisteluja. Kun\nsuunnitelmani on valmis, saatte nähdä sen. Millie parka\", sanoi hän\njälleen pudistaen päätään, mutta kun hän meni ovesta, oli hänen\nkasvoillaan leveä, iloinen ilme.\n\nKun John Leslie oli lopettanut työnsä, syventyi hän tavallisesti\nsanomalehteen, jonka toi aamulla mukanaan, ja kävi huolellisesti läpi\nkaikki kuulumiset. Varsinkin jos aamulla oli ollut \"pieni myrsky\", oli\nsanomalehden tutkiminen hänestä erittäin viihdyttävää hommaa.\nKuolleiden sareke ei tarjonnut mitään mielenkiintoa, mutta kotimaan\npalstoilta hän löysi kaksi mitä mielenkiintoisinta uutista.\n\nLontoossa oleskeli par'aikaa neljä kansainvälistä\njalokivivarasjoukkuetta, jotka olivat muka toimineet yhdessä niin\nkaukana kuin Aberdeen on Plymouthista. Mutta mikäli hän tiesi, piti\nolla vain kolme: hollantilainen rosvojoukkue, joka oli vastuussa\nviimeisimmästä sensatiosta, ja sitten kaksi amerikkalais-englantilaista\nsekajoukkuetta, jotka olivat toimineet hyvin ja usein. Ja nyt oli\nkysymyksessä ryöstö, joka kuului jommallekummalle näistä -- hänen\nlaskujensa mukaan piti hollantilaisen joukkueen olla jo poissa maasta\ntai ainakin kaikin mokomin pyrkiä pois. Hänen silmänsä kiintyivät tähän\nuutiseen. Park Lanella oli tehty rohkea murtovarkaus, aatelisen\nleskirouva Creethornen asunnosta oli perheen ollessa kaupungilla\npäivällistä syömässä varastettu 7,000 punnan arvoinen kaulanauha. Se\noli, kertoi sanomalehti, erittäin kallisarvoinen vanha perhekoru, noin\nkahdeksankymmentä vuotta sitten tehty, mutta sen timantit olivat silti\nvielä aivan moitteettomat.\n\nToinen uutinen, joka sattui John Leslien silmiin, oli kaksiotsakkeinen\nja tiedoitti maailmalle, että tarkastaja Barrabal paranee, joskin\nvitkaan.\n\nKaulakoristevarkaus oli tapahtunut kaksi päivää sitten, ja sitä oli\npoliisin pyynnöstä pidetty salassa. Julkaistiin varastetun\nkaulakoristeen kuva ja annettiin tarkat selitykset jokaisen kiven\nkoosta, mutta siihen hän ei kiinnittänyt mitään huomiota -- silmäsi\nvain.\n\nHän oli kääntänyt lehden jo kokoon ja seisoi ikkunan ääressä katsellen\nkadulle samoin kuin oli katsellut sinä iltanakin, jolloin Larry Graeme\ntapasi kuolemansa, kun Millie Trent tuli takaisin. Nähdessään hänet nyt\nei kukaan olisi voinut arvata, että hän oli sama äkäpussi, joka puoli\ntuntia sitten oli poistunut huoneesta. Hän tervehti John Leslietä\nanteeksipyytävästi hymyillen.\n\n\"Luulen, että menetin äsken malttini, kapteeni Leslie\", sanoi hän, \"ja\ntoivon, että annatte anteeksi minulle. En ollut parhaimmassa kunnossa\ntänä aamuna, vaan kaikki saattoi minut kuohahtamaan. Te panitte minut\nliian kovalle koetukselle.\"\n\n\"Pelkään panneeni\", vastasi Leslie hymyillen.\n\n\"Yksikään nainen ei pidä siitä, että hänen luonnettaan panetellaan ja\nhänelle tehdään salaviittauksia.\" Hän puhui nopeasti ja oli nähtävästi\njälleen ennallaan, sillä puheliaisuus oli yksi hänen hyväntuulensa\ntunnusmerkkejä. \"Pyydän anteeksi kaikkea, mitä sanoin neiti\nStedmanista. Hän saapuu tänne konttoriin muutaman minuutin kuluttua,\nenkä toivoisi, että hän saisi kuulla mitään siitä...\"\n\n\"Tuleeko hän tänne\", ihmetteli Leslie. \"Oletteko varma siitä?\"\n\nToinen myönsi. Neiti Trent ei huomannut hänen nopeata, kevyttä hymyään.\n\n\"Hän on parast'aikaa kaupungilla, ja mr Sutton pyysi häntä käymään\ntäällä -- häntä ja mr Friedmania.\"\n\nSe oli viimeisin uutinen, jota Leslie ei ollut osannut odottaa. Hän oli\npuolestaan luvannut olla lähestymättä tyttöä, ja hän oli myöskin\nodottanut, että tämäkin uskollisesti pysyttelisi poissa hänen\nlähettyviltään.\n\n\"Mihin aikaan tulitte tänne eilen illalla, kapteeni Leslie? Me läksimme\ntäältä vasta kello puoli kaksitoista?\"\n\n\"Noin neljännestä vailla kaksitoista\", vastasi kysytty. \"Viitisen\nminuuttia sen jälkeen kuin te olitte lähteneet.\"\n\n\"Mikä ihme sai teidät tulemaan tänne\", kysyi miss Trent pieni\nsalamyhkäisyys jälleen äänessään. \"Sehän on kuitenkin varmaa, ettei\nteillä ole mitään rakkausseikkailuja -- älkää pahastuko.\"\n\n\"Ei olekaan\", vastasi Leslie kylmästi. \"Olin teatterissa ja tulin\nnoutamaan eräitä asioita, jotka olin unohtanut. Miksi tahdotte niin\ntietää kaikki?\"\n\n\"Kysyn vain\", vastasi nainen.\n\nSamassa soi Suttonin kello, ja Millie Trent lähti poistuen pian koko\ntalosta. Kun hän palasi, oli hänen seurassaan pitkä, laihahko mies,\njolla oli mustat viikset ja jonka ylle oli kuin joka paikkaan olisi\nollut kirjoitettu: \"Poliisi\", -- hänen tylppäkärkisistä kengistään aina\nhuolellisesti suittuun tukkaan saakka.\n\n\"Tämä herra tahtoo tavata teitä\", sanoi miss Trent, ja Frank Sutton\nastui samassa sisään.\n\n\"Kuulkaahan, hyvä ystävä\", sanoi Frank hyvin tärkeällä äänellä, \"tällä\nnaapurilla on erikoista asiaa -- tällä konstaapelilla, tarkoitan --\npoliisikersantti Valentin Marylebonen poliisiasemalta.\"\n\n\"Poliisikersantti Valentin, erikoiskomennuksessa\", korjasi pitkä mies\npäättäväisesti. \"Tahtoisin kysyä teiltä eräitä asioita, kapteeni\nLeslie, jos sallitte.\" Hän katsoi ympärilleen. \"En luule, että tämän\nnuoren neidin on välttämättömästi oltava läsnä.\"\n\n\"Eiköhän kuitenkin\", huomautti Sutton väliin, \"jos kaikki on totta,\nmitä olette minulle kertonut.\"\n\n\"Totta, totta\", vakuutti poliisikonstaapeli. Poliisimies oli hyvin\nvakava, suorastaan peloittava. Hänen persoonaansa oli kuin koottuna\nkaikki se kauheus ja vakavuus, joka on Lain Majesteetissa.\n\n\"Minulla on teitä vastaan muudan syyte, kapteeni Leslie -- ohimennen\nsanottuna tunnen ja tiedän vähän teidän menneisyydestännekin --\nentisestä urastanne.\"\n\n\"Totta kai, olettehan te etsivä, teidänhän täytyy tietää kaikki\",\nvastasi John Leslie aivan kylmästi.\n\n\"Tulin kuulustelemaan sen varkauden johdosta, joka tehtiin Park\nLanella, nro 803:ssa, lady Creethornen asunnossa, mistä varastettiin\ntimanttinen kaulakoriste. Minun tietojeni mukaan kaulakoriste on teidän\nhallussanne.\"\n\nLeslie katsoi häneen pitkään.\n\n\"Tarkoitan täyttä totta\", vastasi poliisimies. \"En salaa teiltä, että\nmies, joka kaulakoristeen varasti, pidätettiin tänä aamuna -- ainakin\nyksi heistä. Ja hän kertoi vieneensä koristeen eilen illalla kello\npuoli kaksitoista eräälle henkilölle, jota sanotaan Ilmiantajaksi.\"\n\n\"Kapteeni Leslie oli täällä neljännestä vailla kaksitoista.\" Millie\nTrent ryhtyi täydentämään tiedonantoja eikä koettanut peittääkään\nvilpitöntä tyytyväisyyttään. Se kävi ilmi jo hänen äänensä sävystä.\n\n\"Neljännestä vailla kaksitoista? Hyvä, te ehditte tänne aivan hyvin\nsiihen mennessä. Kaulakoriste luovutettiin Thamesin rantakadulla\ntoisiin käsiin tasan kello yksitoista. Vastaanottaja maksoi antajalle\nyhdeksänsataa puntaa Amerikan rahassa. Mies on nyt poliisin huostassa.\nMinun tietoni ovat, että te olitte koristeen ostaja.\"\n\n\"Teidän tietonne ovat vain hieman heikonlaisia\", vastasi Leslie.\n\"Haluatteko kenties tarkastaa minut?\" Poliisimies katsoi häneen\nmiettiväisenä. \"Te tulitte tänne neljännestä vailla kaksitoista.\" Hän\nvilkuili ympärilleen huoneessa. \"Kenellä on kassakaapin avain?\"\n\n\"Minulla.\"\n\n\"Onko kellään muulla avainta?\"\n\n\"Ei kellään muulla\", huomautti Millie Trent nopeasti väliin.\n\n\"Oh, ei pidä paikkaansa\", keskeytti Sutton.\n\n\"Minulla on myöskin jossakin. En käytä sitä koskaan, mutta...\"\n\n\"Teillä on se hallussanne, herra Leslie, vai kuinka?\"\n\n\"Kapteeni Leslie\", korjasi toinen. \"On kyllä, tässä.\"\n\nHän otti esiin avainketjunsa ja irroitti renkaasta pitkän avaimen.\nEtsivä otti sen hänen kädestään, työnsi sen avaimenreikään ja veti\nesiin kassakaapin kaksi teräslokeroa. Niiden takana oli vielä kolme\nteräshyllyä, jotka olivat muuten tyhjät, paitsi että niillä oli\nmuutamia kirjoja ja...\n\nHopeapaperiin oli käärittynä muutamia pikku esineitä, jotka poliisi\nveti valoon. Kun paperi kierrettiin auki, päästi Frank Sutton\nhämmästyksen huudahduksen: poliisikersantin kämmenellä loisti\nleski-ladyn timanttinen kaulakoriste kauniina ja häikäisevänä.\n\nFrank tarttui ovenripaan ja veti sen auki.\n\n\"Lew\", huusi hän käheästi, ja Lew Friedman ja tyttö tulivat huoneeseen.\n\"Lew, on tapahtunut kamala väärinkäsitys. Leslietä syytetään siitä,\nettä hän -- olisi Ilmiantaja. Siitä syystä vain, että hänen hallussaan\non tuo.\" Hän osoitti poliisikonstaapelin kädessä välkkyvää esinettä.\n\n\"Oletteko Scotland Yardista?\"\n\nSe oli Leslien rauhallinen ääni. Hän oli ainoa rauhallinen koko\njoukossa: hän vaikutti siltä, kuin olisi ottanut rauhallisesti osaa\njonkun toisen henkilön onnettomuuteen.\n\n\"Mistä minä olen, se ei kuulu teihin\", vastasi poliisi oman arvonsa\ntuntien. \"Minun täytyy vain vaivata teitä kävelemään kanssani\nMarlborough Streetille.\"\n\n\"Entäpä jos ajettaisiin\", kysyi Leslie. \"En pidä kävelemisestä.\"\n\nKuolemankalpeana katseli Beryl Stedman pöydän ääressä jäykkänä seisovaa\nmiestä, ja kun John Leslie käänsi päätään, kohtasi hän tytön katseen,\nhymähti hieman ja käänsi pois päänsä.\n\n\"Minä olen Ilmiantaja\", sanoi hän kepeästi. \"Eikö olekin tavallista\nmielenkiintoisempi uutinen?\"\n\nTyttö ei vastannut, eikä hän kuullut edes Leslien lauseen viimeistä\nsanaa. Hän tuskin muisti, mihin suuntaan se oli käynyt. Hänen polvensa\nkävivät äkkiä voimattomiksi, ja Lew ehti parahiksi kietaista kätensä\nhänen vyötäisilleen, kun hän pyörtyi.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nBerylillä oli vain hyvin sekava muisto kotimatkasta. Lew kertoi, että\nhän oli tointunut heti, kun hänet oli saatettu alas autoon. Mutta vasta\nkun hän istui Wimbledonissa kirjastohuoneen avatun ikkunan ääressä,\nmistä kylmä ilma tunki huoneeseen, palasi hän täydelleen tajuihinsa.\n\nKun hän heräsi, huomasi hän olevansa keskellä mitä vakavinta ja\npolttavinta kysymystä.\n\n\"-- -- -- ei tänään, ei tänään\", sanoi hän itselleen.\n\n\"Rakkaani!\" Lewin ääni kaikui kaukaa hänen korviinsa. Hän tiesi hänen\nolevan hyvin levottoman ja loukkautuneen ja käsitti olevansa syynä\nkaikkeen. \"Frank tarkoittaa parasta -- kaiken suhteen. Tahdon saada\nsinut pois tästä ympäristöstä -- Frank on järjestänyt kaikki\nvalmiiksi... Siviilitoimitus on kello kaksi ja...\", oli Lew puhunut.\n\nTässä hän oli pysähtynyt.\n\n\"Rakkaani, ole toki innostunut.\" Ja hän pudisti häntä lievästi.\nBeryl tapasi itsensä pitämästä kädessään pitkää, violetinväristä\nrasiaa. Ainoa asia, mistä hän oli varma, oli se, että rasia oli\nvioletinvärinen. Siihen oli vedetty kultaisia raitoja, ja siinä oli\npieni, sievä lukko. Hän avasi sen mitään ajattelematta, katseli helmiä\nja kuuli Lew Friedmanin sanovan hänelle, että se oli hänen häälahjansa.\nHän ei ymmärtänyt kuitenkaan, mitä sana tarkoitti.\n\n\"Päätin sen tänä aamuna.\"\n\nNyt tyttö alkoi käsittää.\n\n\"Sinä päätit tänä aamuna -- ennen -- ennenkuin John pidätettiin?\"\n\nMies myönsi.\n\n\"Niin, olen iloinen. Ei olisi voinut käydä paremmin.\"\n\n\"Mutta ei tänään\", sanoi tyttö hurjana. \"Et suinkaan tarkoita tänään,\nLew? Sinähän sanoit, että se olisi lauantaina.\"\n\n\"Tänään -- arvelen kuitenkin olevan parasta\", vastasi mies.\n\nHän oli taipumaton, niinkuin on mies, jonka täytyy saada järjestetyksi\nepämiellyttävä asia. Sitäpaitsi nainen halusi kostaa ja pakotti itsensä\nkatsomaan tosiasioita suoraan silmiin. John Leslie oli vankilassa --\nhän oli Ilmiantaja -- varastetun tavaran ostaja, petturi, joka oli\npettänyt henkilöt, jotka olivat panneet luottamuksensa häneen.\nInhoittava ajatus. Hän ojensi kätensä, ja Lew auttoi häntä nousemaan,\nsillä hänen jalkansa vapisivat vielä hänen allaan.\n\n\"Hyvä on\", huoahti hän. \"Milloin tahansa -- niinkuin tahdot. Tänään --\ntai -- huomenna.\"\n\nHänelle tuotiin ruokaa, mutta hän ei voinut syödä. Lew itse oli läsnä,\nkun samppanjapullo avattiin, mutta toipilas kastoi vain huuliaan. Kun\ntuskastuneelta ja masentuneelta näyttävä Frank tuli häntä katsomaan,\nvaikutti hän jo rauhalliselta, vaikka vapisikin vielä.\n\n\"Missä sen pitäisi sitten tapahtua\", kysyi tyttö.\n\nHän ei ihmetellyt omaa rauhallisuuttaankaan. Avioliitto oli kuin\nkuolema -- kauhistuttava tavallisuus, joka oli otettava vastaan ja\nsiedettävä.\n\nFrank kertoi, että hän oli järjestänyt niin, että vihkiminen voitiin\nsuorittaa Wimbledonin reistraattorin virastossa, ja Berylistä tuntui,\nkuin hän olisi kuullut sen jo ennen, unessa -- pahassa unessa, josta\nhän oli herännyt ja tavannut itsensä vastakynnessä omaa itseään\nvastaan.\n\nHe lähtivät yhdessä mr Friedmanin hienolla Rolls Roycella, ja kymmentä\nminuuttia myöhemmin tapasi hän itsensä seisomasta reistraattorin pöydän\nääressä, jonka takana istui partaniekka virkamies. Joku puhui jotakin\ntodistajista.\n\n\"Kutsukaa sisään autonohjaaja\", sanoi Lew kärsimättömästi. \"Odottakaa!\"\n\nHän riensi ulos huoneesta. Autoa ei ollut missään näkyvissä. Eräs\npoliisi oli huomannut kyllä sen seisovan oven edessä, mutta sitten se\noli ajanut sivukatua pois. Sensijaan oli paikalla eräs henkilö, jonka\nhän hämärästi muisti nähneensä jossakin aikaisemmin -- tummakasvoinen\nmies, jolla oli pienet, mustat viikset.\n\n\"Mitä?\" kysyi Lew. \"Te olette Tillman, ettekö olekin?\"\n\nTillman näytti valkoisia hampaitaan ja hymyili.\n\n\"Se on nimeni.\"\n\n\"Tulkaa sisään, olkaa hyvä.\" Lew tarttui häntä käsipuolesta. \"Me\ntarvitsemme todistajan veljentyttärelleni, joka vihitään. Onko teillä\nmitään sitä vastaan?\"\n\n\"Ei kerrassaan mitään\", vastasi Tillman iloisesti.\n\nTytön huomiokyky oli turtunut, ja hänen aistinsa eivät toimineet tai\ntoimivat omituisesti suurentaen jättiläismäisiksi pienetkin tapahtumat\nja seikat. Mutta siitä huolimatta hän saattoi panna kuin sumussa\nmerkille, että hänen tuleva miehensä ei ollut erikoisemmin mielissään\nnähdessään apulaisensa, ja hän muisti lisäksi, ettei Frankilla ollut\nkovin korkeata mielipidettä Tillmanin rehellisyydestäkään.\n\n\"No, joutukaa\", sanoi Lew kärsimättömästi ja silmäsi levottomasti ovea.\n\nTytöllä oli sellainen tunne, kuin Lew Friedman olisi pelännyt, että\nJohn Leslie voi vielä tällä yhdennellätoista hetkellä rynnätä\nhuoneeseen ja estää koko avioliiton. Tämä tunne täytti hänet\nhysteerisenä naurulla.\n\nKaikki sujui nopeasti. Vihkiäismenot tuntuivat hänestä tuskin vielä\nalkaneilta, kun ne olivat jo ohitse, ja hän kirjoitti vapisevalla\nkädellä nimensä rekisteriin. Niin hän oli mrs -- rouva Frank Sutton.\nSidottuna iäksi hyvänluontoiseen mieheen, joka siveli rohkaisevasti\nhänen käsivarttaan. Hän puristi mr Tillmanin kättä -- Tillman puristi\nlujasti takaisin. Hänellä oli iso, luja koura. Berylin mieleen välähti\nhetkeksi ajatus, että hän voi olla mies, joka kohtelee raa'asti naisia.\n\n\"Saanko onnitella, mrs Sutton\", sanoi Tillman, \"mutta miehenne\nonnittelemisen haluan jättää sopivampaan tilaisuuteen.\"\n\nMrs Sutton?\n\nNimi vaikutti iskulta vasten kasvoja. Eikä kuitenkaan ollut mitään\nsyytä ajatella niin. Hän oli naimisissa hyvän miehen kanssa -- mies,\njota hän rakasti, oli paatunut rikollinen ja istui kalterien takana. --\nHän sulki silmänsä poistaakseen näyn silmistään, ja kun hän avasi ne\njälleen, ei hän voinut kyyneliltä nähdä mitään.\n\nYksikään morsian ei liene koskaan jättänyt reistraattorinviraston\npöytää sen raskaammalla sydämellä kuin mrs Sutton. Elämän kaikki värit\nja viehätykset olivat menneet ja jättäneet jäljelle aution, laajan\nerämaan.\n\n\"-- -- -- luulisitko pitäväsi Skotlannista?\" Frank Sutton puhui\ninnostuneesti, mutta hermostuneesti.\n\n\"Minä tulen pitämään siitä.\"\n\nBeryl Suttonista tuntui, että joku toinen nainen vastasi hänen\npuolestaan.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nIlmiantaja oli napattu kiinni. Eräs iltalehti tiesi kertoa siitä --\nmutta se kertoi hyvin varovaisesti.\n\n    \"Marlboroughin poliisiasemalle on tuotu mies, joka on\n    pidätetty epäiltynä osalliseksi Park Lanen nro 803:ssa\n    tapahtuneeseen murtovarkauteen\",\n\nkuului lakoninen uutinen. Vain tämän verran.\n\nMr Joshua Collie ei suorastaan istunut Marlboroughin poliisiaseman\nportailla -- päivystävä poliisivartija olisi pitänyt sitä liian pitkälle\nmenevänä, vaikka olikin kysymyksessä poliisin niin suosima mies kuin\noli Joshua Collie. Mutta hän ahdisteli Marlboroughin poliisiasemaa kuin\npahahenki napittaen ja päästäen jälleen auki palttoonsa, mikä oli\nmerkki hänen innostuksestaan, ja tarkaten säännöllisesti nappinsa\nvääriin reikiin, niin että toinen puoli palttoota oli monta tuumaa\ntoista korkeammalla. Hän sattui olemaan juuri lähellä poliisiaseman\npääsisäänkäytävää, kun Elford astui autosta.\n\n\"Halloo, Joshua\", huusi tarkastaja iloisesti. \"Puhuin juuri tänä aamuna\nBarrabalin kanssa teistä -- tai oikeammin hän puhui minulle. Hänellä\noli hyvin korkea käsitys teistä enkä ollenkaan hämmästyisi kuullessani,\nettä te olette ratkaissut tämän pulman ennen inhoittavia\nkilpailijoitanne.\"\n\n\"Kuka tuo mies on, Elford?\" Collie viittasi päällään poliisiaseman\nraollaan olevaan oveen. \"Leslie?\"\n\n\"Ettekö tunne? Sehän on Suttonin toimitusjohtaja. Tavoitimme hänet\ntavaroineen, hyvä ystävä.\"\n\nHän oli iloinen, niinkuin hänellä epäilemättä oli syytäkin olla.\n\n\"Hänkö siis on Ilmiantaja?\"\n\n\"En hämmästyisi, vaikka olisikin\", vastasi Elford, \"mutta kerron teille\ntarkemmin illalla.\"\n\nJoshua jäi odottelemaan, ja puolen tunnin kuluttua palasi Elford\nlähtien vihellellen Regent Streetiä kohti. Hän heilutteli kädessään\nkultapäistä sateenvarjoa ja osoitti yleensä sellaisia onnen merkkejä,\njoita poliisiupseeri osoittaa saatuaan teljetyksi saaliin koppiin ja\nollen varma siitä, että teljetylle \"luetaan\" vähintään kymmenen vuotta.\n\n\"Tuleeko Barrabal?\" kysyi Joshua yhdyttäen hänet.\n\n\"Hän on ollut ja mennyt jo\", tuli vastaus. \"Hän oli täällä tunti sitten\nja kuulusteli Leslien hyvin huolellisesti.\"\n\nSamassa hän pysähtyi ja katsoi pieneen mieheen.\n\n\"Annan teille aiheen elämänne suurimpaan juttuun, Collie\", sanoi\nElford. \"Tunnetteko miss Beryl Stedmanin?\"\n\nCollie sanoi tuntevansa.\n\n\"Hyvä, sinä päivänä, jolloin hänet vihitään, imeytykää kiinni häneen\nkuin veljeenne, sillä minusta tuntuu siltä, että sinä päivänä me saamme\nkuulla mielenkiintoisimmasta murhasta kuin taas pitkiin aikoihin.\"\n\n\"Hyvä isä\", sanoi Collie hätkähtäen.\n\nHän lähti taivaltamaan toimitukseensa Leslien pidättämistä koskeva\nuutinen mukanaan. Field tuli jo puolivälissä huonetta häntä vastaan.\n\n\"Tunnetteko miss Beryl Stedmanin?\" kysyi Field koneellisesti, aivankuin\nolisi toistanut jonkun sanoja.\n\n\"Tunnen kyllä. Kuinka niin?\"\n\n\"Hänet vihittiin tänään iltapäivällä. Menkää Wimbledoniin ja koettakaa\nsaada siitä juttu kokoon.\"\n\nMr Collie otti olkihatun päästään ja aukaisi kulmakarvansa\nselkoselälleen.\n\n\"Vihitty, mennyt naimisiin\", sanoi hän kumealla äänellä. \"Kuinka\nihastuttavaa!\"\n\nHänen ajatuksensa liikkuivat siinä mielenkiintoisessa murhassa, jota\nElford oli ennustanut.\n\nMr Tillmania ei oltu kutsuttu vieraisiin Wimbledoniin. Siitä huolimatta\nhän tuli -- hyvin hänen tapaistaan. Kun Millie Trent saapui kiireisesti\nvuokra-autolla, tapasi hän Tillmanin istumassa eteishallissa, kädet\npolvilla ja nähtävästi nukkumassa.\n\n\"Mitä te täällä teette, Tillman\", kysyi Trent vihaisena. \"Teitä ei ole\nkukaan pyytänyt tulemaan.\"\n\n\"Ei minua kukaan pyydä muuannekaan\", vastasi Tillman synkästi. \"On\nvaikeata liikkua outona ihmisten parissa. Jos katselee asiaa teidän\nkorkealta kannaltanne toimitusjohtajan uskottuna, en todellakaan ole\ntoivottu vieras näissä onnellisissa häissä.\"\n\n\"Toivon hartaasti, ettette pitäisi noin pitkiä puheita\", vastasi nainen\nvihaisena.\n\n\"Minut on totutettu pitkiin puheisiin\", vastasi Tillman vuorostaan\nnauraen.\n\nMiss Trent jäi miettimään. Mies kiirehti selittämään.\n\n\"Minulla oli kirje pormestarille, mutta hänen sanottiin menneen\nreistraattorin virastoon, ja niin päätin ajaa sinne ja olla parahiksi\ntodistajana tälle romanttiselle avioliitolle. Ja kun olin lisäksi\nkutsuttu vihkiäisaamiaisille, niin tulin tänne.\"\n\n\"Kuka teidät on kutsunut?\" kysyi hämmästelevä nainen.\n\n\"Minä itse\", vastasi mies röyhkeästi. \"Kukaan muu ei tullut\najatelleeksi minua -- ja niin päätin minä korjata laiminlyönnin. Mr\nFriedman, tuo oiva juutalainen herrasmies, on katsonut minut\nkäyttökelpoiseksi. Ensialuksi hänen oli mahdotonta ratkaista, missä\nminä söisin, palvelijain kanssako keittiössä vai juhlapöydässä. Mutta\nsitten me sovimme annoksesta hakattua lihaa biljardihuoneessa.\"\n\nHänen kielevyytensä ällistytti miss Trentiä.\n\n\"En ole koskaan ennen kuullut teidän puhuvan tuolla tavalla.\"\n\n\"Silloin olette menettänyt eräänlaisen nautinnon.\"\n\n\"Ketä te odotatte täällä?\"\n\n\"Mr Friedmania. Omituista kyllä, hän on talon isäntä, kutsuu vieraita\nja antaa heidän odotella eteisessä, jos kohta kauniin talon eteisessä.\nEikä toimitusjohtajan uskottu sihteerikään voi muuttaa hänen\npäätöstään.\"\n\nTrent ei ollut varma, nauroiko Tillman, mikä epävarmuus juuri synnytti\nhänen levottomuutensa.\n\n\"Missä mr Sutton on?\"\n\n\"Hän ei ole vielä tullut takaisin.\"\n\nMiss Trent aukaisi hämmästyneenä suunsa.\n\n\"Ei vielä takaisin\", kysyi hän hämmästyneenä.\n\n\"Hänen täytyi lähteä jollekin asialle kaupunkiin. Hänen lähdettyään\npuhelin soi, ja minä vastasin. Se oli vasta runollinen tiedoitus; ehkä\nte olette hyvä ja toimitatte sen edelleen hänelle.\"\n\nTämä oli taas uusi Tillman. Konttorissa oli hänen kanssaan aina ollut\nvaikea tulla toimeen, mutta hän oli enemmän tai vähemmän kunnioitusta\nherättävä -- yleensä vähemmän. Ainakaan hän ei ollut ylpeä eikä koskaan\nennen ollut puhunut näin röyhkeässä äänensävyssä. Hän oli tehnyt\ntyperästi antautuessaan tuttavallisemmalle kannalle tuon miehen kanssa,\nja nyt hänen ylemmyyskantansa sai hänet suorastaan raivoon. Mutta\npuhelintiedoitus kiinnosti häntä. Mikäli hän tiesi, ei minkäänlaista\ntiedoitusta, enempää runollista kuin muutakaan, pitänyt hänen kauttaan\ntulla Frank Suttonille.\n\n\"Mikä sanoma se oli\", kysyi hän lopulta rypistäen otsaansa.\n\nTillman otti taskustaan nahkakantisen muistikirjan ja käänsi lehtiä.\n\"_Hl. Empress_ lähtee huomenna vuoroveden aikaan\", lausui Tillman kuin\nnäyttelijä. \"Oletteko koskaan ennen kuullut sellaista runoutta?\"\n\n\"_Hl. Empress_ lähtee huomenna vuoroveden aikaan.\" Ilme todisti Trentin\nvaipuneen syviin mietteisiin, ja hän toisti sanat kuin kone. \"Hyvä!\nIlmoitan hänelle! Voitteko reväistä irti sen lehden?\"\n\n\"Tehdäkseni mieliksenne annan teille koko kirjan\", vastasi hän\narmollisesti. Trent vihasi häntä eniten tällaisena.\n\nVähän myöhemmin tuli Friedman alakertaan. Hänellä oli kädessään\nmuutamia lähetettäviä sähkösanomia, ja kohteliaana miehenä tarjoutui\nTillman auliisti käytettäväksi koko päiväksi.\n\n\"Ottakaa tämä ja menkää sitten takaisin konttoriin, ystäväiseni. Tässä\non viitonen...\"\n\nMr Tillman nosti kätensä ja pani vastaan.\n\n\"Kiitoksia, ei! Olette antanut minulle hyvin miellyttävän muiston, mr\nFriedman, muiston, joka tulee säilymään koko ikäni, luulen. Ja jollei\nteillä ole mitään sitä vastaan, jään tänne siihen saakka, kunnes kaikki\non saatu selvitetyksi -- kuinka sanoisin -- etten loukkaisi.\"\n\n\"No hyvä\", vastasi Lew ja kysyi: \"Oletteko te ollut puhelimessa ja\npuhunut konttorin kanssa -- onko Lesliestä mitään lisätietoja?\"\n\nTillman pudisti päätään.\n\n\"Ei mitään muuta, kuin että iltalehdet kertovat Barrabalin ottavan\nasian tutkimisen omiin käsiinsä. Mutta sitä uskallan kuitenkin\nepäillä.\"\n\nLew katsoi häneen kysyvästi.\n\n\"Miksi niin sanotte\", kysyi hän. \"Mitä te sitten tiedätte\nBarrabalista?\"\n\n\"Kuka yleensä tietää mitään mistään\", tuli välttelevä vastaus. \"Mutta\nmies, jolla on yhteiskunnallinen asema ja joka ei välttämättä tahdo\ntulla yleisesti kuuluisaksi, tuskin vain ryhtyy vaivaamaan päätään\nLeslien takia. Selvä, yksinkertainen järki jo sanoo sen.\"\n\nHän palasi takaisin aiheeseen, josta oli lähtenyt.\n\n\"Ellei teistä ole vastenmielistä, olisin mielelläni täällä, mr\nFriedman. Ehkä voin olla joksikin hyödyksi.\"\n\n\"Erinomaista\", vastasi Lew mietittyään hetken asiaa. \"Voitte tulla\ntakaisin, vaikka en todellakaan tiedä, mitä teillä tekisin. Huvitelkaa\nitseksenne biljardihuoneessa -- pelaatteko?\"\n\nTillman vastasi välinpitämättömästi, että hän tarkkaa juuri pallolla\ntoiseen, ja palasi takaisin asiaansa. Lew Friedman kuljeskeli hetken\naikaa edestakaisin huoneessa, jäi seisomaan portaiden juurelle, meni\nsitten hitaasti yläkertaan ja koputti Berylin huoneen ovea. Ne olivat\ntodellakin ihastuttavat parihuoneet, oleilu- ja makuuhuone yhdistettynä\ntoisiinsa kaariovella.\n\nBeryl istui leveällä ikkunanlaudalla ja katseli puistoon, kun Lew astui\nhuoneeseen.\n\n\"No, rakkaani?\"\n\n\"No, rakkaani?\" Oli uskallettua ivata Lewiä hänen oman sydämensä\nollessa kivenraskaana ja elämän viittoessa hänelle tyhjiä ja\ntoivottomia näköaloja.\n\nLew istuutui tuolille hänen viereensä ja otti hänen kätensä.\n\n\"Kaikki järjestyy vielä parhain päin. Sanon sinulle jotakin, mikä sinua\nvarmaan ilahduttaa.\"\n\nTyttö katsoi häneen äänettömänä. Sillä hetkellä oli niin harvoja\nasioita, jotka voivat ilahduttaa häntä.\n\n\"Olen pyytänyt asianajajaani hankkimaan parhaan tuomarin oikeuteen\npuolustamaan onnetonta ystäväämme\", kertoi hän ja näki, kuinka kiilto\npalasi jälleen tytön silmiin ja ne peittyivät ohuella kyynelharsolla.\n\n\"Miten rohkeasti menetelty, Lew\", sanoi hän sitten hiljaa. \"Ja miten\nsinun tapaistasi.\" Hän otti Lewin käden omiensa vähin. \"Ei ole\nmahdollista, että John Leslien kaltainen mies on niin -- alhainen.\nTarkoitan, minua ei loukkaisi vielä niin se, että hän olisi varas\" --\nhän hämmentyi hieman puheessaan -- \"mutta sitä en voisi sietää, että\nhän olisi -- miksi sitä nyt sanottiinkaan -- Ilmiantaja. Se olisi\nkurjinta koko asiassa. Ihmiset luottaisivat minuun, ja minä pettäisin\nheidät silmää räpäyttämättä, milloin oma hyötyni vain vaatisi.\"\n\nHänen levottomat silmänsä harhailivat hetken aikaa puistossa ja\nkääntyivät sitten takaisin Lewiin.\n\n\"En usko sitä\", jatkoi hän sitten.\n\nLew oli hämmästynyt.\n\n\"Et usko? Mutta hänhän itse myönsi olevansa sama Ilmiantaja --\nkuulithan sinä itsekin.\"\n\nNainen pudisti päätään.\n\n\"Ei, nyt muistan millä ivallisella äänenpainolla hän sen sanoi. Sillä\ntavalla hän tavallisesti hyväksyy muiden ihmisten arvostelut hänestä.\nMissä on -- minun mieheni? Oh, se kuulostaa kauhean omituiselta, eikö\nkuulostakin?\"\n\n\"Hänen piti mennä käymään kaupungissa.\" Lew kiirehti selittämään:\n\"Katsos, ystäväiseni, koko tämä juttu järjestettiin sellaisessa\nkiireessä, ja hänelle jäi niin paljon asioita järjestettäväksi, kun\nLesliekin on poissa. Frankin täytyy saada joku hänen sijalleen.\"\n\nTaivas oli kepeiden pilvien peitossa ja satoi hienosti, mutta\nkastelevasti. Kenties tuli koko yön sade -- hänen matkustaessaan\nmukavasti Skotlantiin -- ja Leslien nukkuessa kopissaan kovalla\nlautavuoteella. Lew oli nopea käsittämään asioita ja huomasi heti, mitä\nBeryl ajatteli.\n\n\"Koeta irroittaa ajatuksesi siitä\", sanoi hän. Hän koetti laskea\nleikkiäkin: \"Tiedätkö, mitä sinä tänäpäivänä minulle maksat,\nystäväiseni? Kokonaisen pienen omaisuuden. Sinä tiedät, kuinka me\njuutalaiset vihaamme rahan tuhlausta -- varmasti olet lukenut jonkin\npilan pilalehdistä -- kaikki me juutalaiset, Ikeyt, Levyt ja Cohenit.\"\n\nNuori rouva siveli kädellään hänen polveaan.\n\n\"Älä ole typerä, ole hyvä!\"\n\n\"Neljäkymmentätuhatta puntaa\", sanoi hän juhlallisesti. \"Ja lisäksi\nkodin perustamiskustannukset. Annoin Frankille kahdenkymmenentuhannen\npunnan shekin, ja hän lähetti naissihteerinsä sen kera pankkiin --\nsukkela poika tuo sinun Frankisi. Hän näytti minulle jo suunnitelman\nliikkeensä laajentamiseksi. Hän on varmasti vielä kerran miljoonamies.\"\n\nLew laski edelleen leikkiä, kun Beryl keskeytti hänet osoittaen\nkädellään eteensä.\n\n\"Kuka tuo on?\"\n\nHe voivat nähdä istumapaikaltaan aidannurkkauksen yli valtatielle, joka\nleikkasi kylätien. Risteyksessä seisoi murheellisen näköisenä\nolkihattuinen mies pitkässä ruskeassa päällystakissa ja katseli ja\ntarkasteli taloa.\n\n\"Totta tosiaan, mutta sehän on _Post-Courierin_ pikku reportteri!\"\n\n\"Ukkoparka, hänhän näyttää aivan kuin nukkuneelta! Mene noutamaan hänet\nja pyydä juomaan kuppi teetä, Lew! Hän on tullut tietysti saamaan\nuutista vihkiäisistä!\"\n\nHänen äänensä oli hieman kiihtynyt. Lew ihmetteli hänen intoaan, mutta\nniin huomaavainen kuin olikin hän ei kuitenkaan älynnyt, että Beryl\ntahtoi hänet teelle saadakseen häneltä viimeisimmät tiedot Lesliestä.\n\nLew meni alakertaan ja lähetti palvelijan näyttämään tietä kulkijalle.\nJoshua oli märkä, mutta ei nähtävästi välittänyt siitä mitään. Hän\nkatseli olkihattuaan ja kertoi sen kestäneen viisi talvea ja kestävän\nvielä toiset viisi. Joku oli varmasti auttanut häntä pukeutumaan, siliä\njokainen nappi oli oikeassa reiässään.\n\n\"Minulla ei ole mitään muuta kerrottavana teille, kuin että mr Sutton\non mennyt naimisiin, mutta sen te varmaan jo tiedätte. Jos haluatte\nlisätietoja, niin mr Tillman voi antaa.\"\n\n\"Tillman!\"\n\nOli vaikea tietää, oliko Joshua hämmästynyt vaiko ainoastaan huvitettu\nasiasta. Hänen äänensä kaikui ontolta, se ei kertonut mitään.\n\n\"Onko hän täällä? Hyvä Luoja sentään, kuinka outoa! Mutta itse asiassa,\nkuinka huomattava tapahtuma!\"\n\nBeryl keskeytti hänen yksinpuhelunsa. Hän tarttui Joshuaa käsipuolesta\nja melkein veti hänet pieneen vierashuoneeseen hallin vieressä ja oli\nniin ystävällinen, että Lew Friedman olisi voinut heittäytyä\nkiitollisuudesta hänen kaulaansa. Mutta tämäntapainen ystävällisyys\nauttoi Lewiä myöskin ymmärtämään, mikä oli hänen intonsa todellisena\naiheena, ja sen ymmärtäen hän jätti heidät hienotunteisesti\nkahdenkesken.\n\nBeryl alkoi kysellä melkein ennenkuin heidän vartijansa oli ehtinyt\npoistuakaan.\n\n\"En, en ole nähnyt kapteeni Leslietä\", sanoi Joshua.\n\n\"Mr Collie\" -- hän melkein rukoili -- \"ettekö tahdo tehdä minulle\nerästä palvelusta. Ettekö tahtoisi mennä takaisin kaupunkiin ja viedä\nvähän rahaa hänelle? Hän voi tarvita erikoisruokaa tai jotakin muuta.\nEhkä te voitte tavata hänet ja ilmoittaa hänelle, että mr Friedman\nkoettaa hankkia hänelle asianajajan. Mutta toivoisin hartaasti, ettette\nkertoisi minun menneen naimisiin. Hänellä on vielä kyllin aikaa saada\nse kuulla. Ettekö tekisi tätä minun mielikseni?\"\n\nJoshua raapi miettiväisenä leukaansa.\n\n\"Luonnollisesti teen kaikki, mitä suinkin voin. Mahdollisesti minun ei\nsallita tavata häntä, sillä kuten voitte kuvitella, onneton asemani voi\nolla esteenä. Yksi sanomalehdentoimittajan elämän inhoittavimpia\nvarjopuolia on, ettei hänen koskaan sallita haastatella kuuluisimpia\nrikoll.. vankeja.\"\n\n\"Mutta lienee kuitenkin sallittua lähettää hänelle pieni lappunen.\nEttekö tahtoisi tulla takaisin ja kertoa minulle\", kysyi hän nopeasti.\n\"Ehkä hänellä on jokin sana lähetettävänä minulle?\"\n\nHän avasi pienen käsilaukkunsa, otti esiin kokonaisen nipun seteleitä\nja olisi antanut sen kokonaan Joshualle.\n\n\"Yksi riittää hyvin\", vastasi Joshua, \"ja sen minä voin jättää\nvankilanjohtajalle. Olen kuullut, että siellä sallitaan pieniä\nylellisyyksiä. Oliko mr Tillman teidän vihkiäisissänne?\"\n\nHän myönsi.\n\n\"Oli, hän oli yhtenä todistajana. Tunnetteko hänet?\"\n\nJoshuan katse sivuutti hänet.\n\n\"Olen kuullut hänestä\", vastasi hän. \"Oletteko puhunut hänelle kapteeni\nLesliestä?\"\n\n\"Minäkö\", kysyi toinen ihmeissään. \"En, miksi olisin? Olisiko siitä\nollut mitään hyötyä?\"\n\nSievällä huomaamattomalla tavallaan sivuutti Joshua tämänkin\nkysymyksen.\n\n\"Jos minä olisin teidän sijassanne, neiti Stedman\" (Beryl siunasi häntä\nnimestä), selitti Joshua alentaen äänensä käheäksi kuiskaamiseksi,\nluottamukselliseksi sopertamiseksi, \"niin en pyrkisi ollenkaan\npuhuttelemaan kapteeni Leslietä. Kenties voisitte tiedustaa jotakin\nhänestä -- ei, minä en kysyisi mitään. Minusta tuntuu hyvin vaikealta\nesittää teille mitään tällaista, sillä tiedän teidän pitävän\nkapteenista. Mutta toiselta puolen olen varma, että molemmin puolin on\nvain eduksi, jos... te ymmärrätte minut?\"\n\nHän myönsi.\n\n\"Erinomaista\", riemuitsi Joshua. \"Eikä sanaakaan enää tästä asiasta.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nJoshua poistui, ennenkuin Tillman palasi asialtaan, ja Frank Suttonin\nkonttoriapulaisen tarkkaaminen tarjosi Berylille uutta mielenkiintoa.\nHän oli ilmeisesti sangen pystyvä mies: ei sellainen, niinkuin saattoi\nehkä kuvitella, jos olisi ollut sen \"tilaisuuden\" tarpeessa, jonka\nFrank oli hänelle valmistanut. Hänessä oli tiikerin notkeutta, ja hänen\ntummissa, kiihtyneissä kasvoissaan oli eräänlainen vaativa ilme, joka\nBerylin mielestä merkitsi hurjaa elinvoimaa.\n\nBerylillä oli oivallinen tilaisuus huomioiden tekoon, sillä Frank ei\nollut vielä palannut Citystä, ja Lew näytti uskoneen koko talonpidon\nTillmanin huostaan.\n\nMillie Trent, joka oli tuonut mukanaan suuren salkullisen\nasiapapereita, valtasi seurusteluhuoneen. Beryl ei pitänyt hänestä, ja\nhäntä huvitti tarkata Frankin sihteerin ja Tillmanin välistä terävää\nsuhdetta. Aina, kun he tapasivat toisensa, he tuntuivat puraisevan\ntoisiaan, vaikka toiselta puolelta on myönnettävä, että \"räjähdykset\"\ntapahtuivat aina Millien puolella.\n\nTillman oli ottanut entisen paikkansa eteishallissa, ja hänen\nkäytöksensä tuntui jälleen vastenmieliseltä.\n\n\"Ettekö voi keksiä itsellenne toista istumapaikkaa\", kuuli Beryl\nTrentin kysyvän.\n\n\"Istuisin vierashuoneessa, ellei teitä olisi siellä\", vastasi Tillman\nempimättä.\n\nToisen kerran taas, kun hän tuli eteiseen, Tillman sanoi:\n\n\"Kukaan ei ole soittanut.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte tuolla 'kukaan ei ole soittanut'?\" kysyi Millie.\n\n\"Te odotatte puhelinsoittoa, mutta sitä ei ole vielä tullut\", tuli\nkylmä vastaus.\n\n\"Ajatelkaa omia asioitanne!\"\n\nBeryl kuuli kaiken tämän avoimesta kirjastohuoneen ovesta, ja hänen\nmielenkiintonsa heräsi, mistä hän oli vain hyvillään, sillä oli\ntodellakin asioita, joita hän ei tahtonut ajatella.\n\nEteishallin uloimmassa päässä oli puhelin, ja Tillman epäilyksineen oli\nvarmaankin oikeassa, sillä kun puhelin sitten soi ja hän meni\nvastaamaan, hyökkäsi Millie tuulena huoneestaan ja ehti ensinnä\npuhelimeen.\n\nSe oli Frank Sutton, joka ilmoitti olevansa jo matkalla.\n\n\"Oh, kuinka hauskaa\", mutisi Tillman naisen mennessä hänen ohitseen ja\nluodessa halveksivan katseen häneen.\n\n\"En oikein käsitä teitä\", linkosi hän ohikulkiessaan vihaisen ja\nennustavan vastauksen Tillmanille.\n\n\"Ei kukaan käsitä minua\", vastasi Tillman rauhallisesti. \"Minut\ntunnetaan nimellä 'Palkinto, jota ei voi voittaa'.\"\n\n\"Te menetätte hyvän toimenne\", laukaisi Millie vihdoin, ja Beryl kuuli\nhänen nauravan pahanilkisesti.\n\n\"En niin hyvää kuin mitä luulette\", tuli vastaus. \"Olen väsynyt\ntäyttämään tilikirjojen palstoja olematonta vientiä tarkoittavilla\nnumeroilla.\"\n\nTämän kuullessaan Beryl rypisti otsaansa ja tahtoi maksaa yhtä\nterävällä vastauksella, mutta ei keksinyt ja tyytyi lyömään\nvierashuoneen oven tavallista äänekkäämmin kiinni.\n\nMutta kolmen, neljän minuutin kuluttua Millien ääni kuului jälleen,\ntosin paljon säyseämpänä.\n\n\"Mitä te tarkoitatte 'olemattomalla viennillä'\", kysyi hän nyt.\n\n\"Kaikki vienti, jota ette voi nähdä, on olematonta\", vastasi Tillman\nrauhallisesti. \"Numerot eivät merkitse minulle mitään, minulla ei ole\nrahtuakaan mielikuvitusta, ja materialisti kun olen, täytyy minun nähdä\nasianomaiset paalut ja laatikot, muuten ei niitä minuun nähden ole\nolemassa.\"\n\n\"Olette hullu!\"\n\nSitten oltiin hiljaa siihen saakka, kunnes Frank Sutton tuli. Kun hänen\nautonsa moottori rupesi kuulumaan, alkoi Berylin sydän lyödä\ntuskaisesti.\n\n\"Halloo. Tillman. Mitä kirottua te täällä teette!\"\n\n\"Toimessa, sir\", vastasi Tillmann, ja Frank nauroi.\n\n\"Teen teistä toimitusjohtajan aivan näinä päivinä.\"\n\n\"Jumala varjelkoon\", vastasi Tillman hartaalla äänellä, mitä Frank\nnähtävästi piti onnistuneena pilana, koska hän suorastaan vapisi\nnaurusta mennessään tytön luo.\n\n\"Minulla on ollut suorastaan myrkyllinen iltapäivä, rakkaani.\" Hän\nistuutui hänen viereensä ja laski kätensä hänen hartioilleen. \"Sinulla\nei ole aavistustakaan, minkälainen sekamelska oli konttorissa. Onneksi\nmiss Trent tuntee siksi hyvin liikkeen asiat, että voi pitää niitä\njollakin tavalla järjestyksessä. Ja kaiken lisäksi eräs liikkeeni\nhuonoimmista apulaisista vaati minua tulemaan luokseen\nLeopard-klubiin...\"\n\n\"Leopard-klubiin?\" Se oli Lew Friedmanin ääni, joka kysyi. \"Ette\nsuinkaan te tarkoita sitä huonoa, sitä tunnettua Leopard-klubia\", kysyi\nhän astuessaan huoneeseen lievä hymy kasvoillaan.\n\nFrank nyökkäsi myöntymykseksi.\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\n\"Tunnetteko te sen?\" kysyi Frank. Beryl ei saanut selvää, oliko Frank\ntyrmistynyt vaiko vain hämmästynyt.\n\n\"Kyllä -- miks'en\", vastasi Lew hermostuneesti. \"Tunnen miehen, joka\npitää sitä -- hän on entinen soturi, Anerley. Auttelin häntä\ntakavuosina hieman.\"\n\nFrank kävi uteliaaksi.\n\n\"Oletteko koskaan ollut siinä klubissa\", kysyi hän.\n\nNähtävästi Lew ei voinut vastata kysymykseen ensin miettimättä.\n\n\"Tapasin Anerleyn Johannisburgissa sodan jälkeen -- monessa suhteessa\nreilu mies, mutta vaikea luonne. Muutama vuosi sitten tapasin hänet\njälleen. Hän oli saanut tilaisuuden ostaa Leopardin -- entisillä\nomistajilla oli ollut joitakin rettelöitä, ja he olivat menettäneet\noikeutensa. Ja Bill entisenä soturina ajatteli, että hän ehkä saisi\noikeudet takaisin, niinkuin saikin.\"\n\nMutta Frankia kiinnosti varsinkin eräs kohta.\n\n\"Oletteko viime aikoina ollut siellä?\"\n\nLew karttoi taas kysymystä. --\n\n\"Oh, siitä on jo parikymmentä vuotta, kun kävin siellä ensikerran. Se\non muistaakseni kolmannessa kerroksessa. Noustiin hissillä, ja siellä\noli sukkelasti keksityt takaportaat, joita myöten pääsi nopeasti\npihalle, jos poliisi sattui pistämään nokkansa sisään, niinkuin se\nsilloin teki melkein joka toinen viikko.\"\n\nBeryl toivoi heidän viipyvän tässä keskustelunaiheessa ja oli\nepätoivoinen tuskassaan. Hän ei toivonut mistään hinnasta heidän\nrupeavan puhumaan hänen avioliitostaan tai tuosta inhoittavasta\nhäämatkasta.\n\n\"Niin, se ei ole kaikkein siisteimpiä paikkoja maailmassa\", totesi Lew\nitsekin.\n\nHän muisti sähkösanoman, joka oli tullut edellisenä iltana. Hän tahtoi\nnähtävästi saada keskustelun johdetuksi muille raiteille.\n\n\"En löydä sitä\", sanoi hän etsien kirjastohuoneen pöydältä, \"mutta se\nkuului tähän tapaan: 'Hytti tilattu Jacksoneille Pacificilta'.\"\n\n\"Hytti tilattu, mitä varten?\"\n\nHän kuuli läheltä terävän äänen, katsoi hämmästyneenä taakseen ja näki\nMillie Trentin astuvan huoneeseen. Hänen ilmeensä oli lievimmin sanoen\nhurja.\n\n\"En tarvitse teitä nyt\", sanoi Frank tylysti hänelle. \"Minulla ei ole\nnyt mitään tekemistä teidän kanssanne, miss Trent!\"\n\nTrent oli Lewin mielestä ylivoimaisen kiihtymyksen vallassa, ja hän\npäätti käyttää jokaisen hitusen mielenmalttiaan pitääkseen hänet\naisoissa.\n\n\"Olen vierashuoneessa, jos tarvitsette minua\", sanoi Trent ja poistui.\n\n\"Hm\", mietti Lew. Hänen äänensä ja olemuksensa vaikuttivat vakavilta.\n\"Omituinen nainen, kieltämättä.\"\n\nFrank kohautti olkapäitään.\n\n\"Ja hän on ollut palveluksessani jo neljätoista vuotta\", muisteli hän\navuttomana. \"Hän on väliin hyvin vaikeasti käsiteltävissä.\"\n\n\"Niin\", tuumi Lew, ja hänen äänensä kuulosti vihaiselta.\n\nJa kun Beryl oli mennyt huoneeseensa:\n\n\"Pelatkaa kanssani erä biljardia, Lew?\" esitti nuorempi mies. \"Minua\nkovin haluttaisi.\"\n\n\"Tämä mielentila ei ole ollenkaan sovelias biljardiin\", arveli Lew.\n\nHän nosti sormensa ikäänkuin iloiten syntyneestä hiljaisuudesta: hän\nodotti siksi, kunnes Berylin huoneen ovi oli sulkeutunut, ja kun sen\nsynnyttämän äänen kaiku oli ehtinyt alakertaan, kysyi hän:\n\n\"Mitä tuo nainen teille oikein merkitsee?\"\n\n\"Minulleko?\" Tuntui, kuin salama olisi iskenyt Frankiin. \"Tarkoitatteko\nMillie Trentiä?\"\n\n\"Tarkoitan Millie Trentiä.\"\n\n\"Mitä hänellä on tekemistä... kuinka taivaan nimessä -- ettehän toki\nkuvitelle, että...\"\n\n\"En kuvittele mitään, kysyn vain\", vastasi Lew karskisti. \"Sanon teille\nvain, Frank, että jos teidän ja Millie Trentin välillä on ollut\njonkinlaista ystävyyttä, loppuu se tänäpäivänä. Tunnen miehiä ja\ntiedän, että viisaimmatkin heistä saattavat tehdä itsensä naurettaviksi\nmahdottomien naisten takia. Jos niin on ollut asian laita ja te\ntarvitsette rahaa päästäksenne irti hänestä, lainaan teille, mitä\ntarvitsette. Mutta Berylin onni on ensimmäinen ja viimeinen kysymys ja\nminulle kaikkein tärkein.\"\n\nFrank tarttui liikutettuna Lewin käteen.\n\n\"Rakas Lew\", sanoi hän. \"Vihaisin teitä, ellei asian laita olisi niin.\nRakkaani on saanut kestää inhoittavia aikoja, samoin te. Toivon, että\nvoitte auttaa Leslietä.\"\n\n\"Tuosta tunnen taas teidät\", hymyili Lew jo ja lähti biljardihuoneeseen\npäin.\n\nKun he olivat poistumassa eteisestä, huomasi Frank Tillmanin istumassa\nsiellä.\n\n\"Tuota naapuria te ette tarvitse, vai mitä?\"\n\n\"Hän pyysi saada jäädä. Hänestä voi olla hyötyä.\"\n\n\"En vain tiedä, mitä\", nauroi Frank biljardisauvaa valitessaan.\n\nHe olivat pelanneet viitisen minuuttia, kun Friedman muisti\nkuumaverisen sihteerin.\n\n\"Antakaa hänen odottaa\", virkkoi Frank välinpitämättömästi. \"Minulla on\nkoko joukko inhoittavia papereita tarkastettavanani, ja aikaa on\ntonneittain.\"\n\nMiss Trent ei ollut niitä ihmisiä, jotka voivat odottaa\nkärsivällisesti. Hän tuli kahdesti biljardihuoneen ovelle kasvot\nmustina kuin ukkonen, ja kahdesti liikeasiat myöskin lykättiin.\nPäivällisgong-gongin ääni tuotti vihdoin helpotusta ainakin yhdelle\nihmiselle.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nOh -- sitä päivällistä! Lew ei unohda koskaan, kuinka raskas ja vaikea\nse oli. Keskustelun jokainen käänne tuntui pakotetulta ja\nluonnottomalta. Frankin hermot olivat nähtävästi viimeisillään, ja hän\nkohdisti isäntään jo muutamia pistolauseitakin.\n\nHe kahlasivat parhaillaan jälkiruoka- ja kahviasteen ylitse, kun mr\nJoshua ilmoitettiin. Tyttö nousi nuolena paikaltaan.\n\n\"Luulen, että hän etsii minua\", sanoi hän ja juoksi pois huoneesta.\n\nLew jäi rauhallisesti paikalleen, ja Beryl oli jo eteisessä, kun hän\nnousi ja lähti hänen jälkeensä. Hänen suureksi ihmeekseen oli Tillman\nkadonnut eteisestä, ja ainoa ihminen, jonka hän miespalvelijaa\nlukuunottamatta näki koko suuressa eteisessä, oli mr Joshua Collie\nsurullisine olkihattuineen.\n\n\"No, mr Collie?\" kysyi Lew häneltä. \"Minkälaisia uutisia -- hyviä vai\nhuonoja?\"\n\nHän työnsi auki kirjastohuoneen oven ja auttoi itse sanomalehtimiestä\nriisuutumaan. Beryl huomasi, miten tultaisiin menettelemään: Jos John\nLesliestä oli saatu tietoja, hän ei tulisi niitä kuulemaan, mistä\nsyystä hän kävi punaiseksi vihasta. Hänen oma avuttomuutensa kaiken\nlisäksi suututti häntä. Mutta mitä sillä oli väliä -- mitä oli yleensä\nmillään väliä, hän ajatteli.\n\nHänen suureksi hämmästyksekseen Friedman kävi heti suoraan asiaan ja\nkysyi peittelemättä:\n\n\"No, onko teillä tietoja Lesliestä?\"\n\nJoshua ryki.\n\n\"Ei\", ilmoitti hän varovaisesti, \"ei minkäänlaisia tietoja kapteeni\nLesliestä -- kenellekään.\"\n\nLew mutisi tyytyväisenä.\n\n\"Se on hyvä...\", aloitti hän.\n\n\"Ei mitään tietoja\", jatkoi Joshua, \"syystä, etten voinut löytää\nketään, joka olisi voinut antaa tietoja. Mutta kapteeni Leslie on\npäästetty vapaalle jalalle takuuta vastaan.\"\n\nLewin kasvot muistuttivat hurjaa taistelukuvausta esittävää maalausta.\n\n\"Vapaalle jalalle takuuta vastaan.\" Hän ei tahtonut uskoa korviaan.\n\"Vapaalle jalalle mies, joka on ollut pakkotyövanki ja jota syytetään\ntörkeästä rikoksesta!\"\n\n\"Minustakin tuntuu tuo hyvin omituiselta\", totesi Joshua. \"Ja minä\nsanoinkin päivystävälle tarkastajalle, että tämäpä vasta on\neriskummallista -- vai mitä te ajattelette?\"\n\n\"Hän ei ole nyt siis vankilassa\", kysyi Beryl. \"Jumalan kiitos!\"\n\n\"Hän ei ole vankilassa -- eikä edes koko Marlborough Streetillä, joka\nonkin vain tutkintovankila. Hän ei ole kopissaan eikä myöskään\nkonttorissaan. Suoraan sanoen .. \", hän alkoi käydä vilpittömämmäksi,\n\"minä en tiedä, missä hän on.\"\n\nSutton oli kuullut heidän keskustelunsa ja samalla sen hämmästyttävän\nuutisen, joka teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Hänen kasvonsa\nkävivät aivan verettömiksi, ja silmät tuntuivat painuvan syvälle\nkasvoihin.\n\n\"Leslie päästetty vapaaksi\", kysyi hän hätäisesti. \"Te erehdytte!\"\n\n\"En erehdy koskaan\", vastasi Joshua, ja hänen äänensä sävy oli pelkkää\nhalveksintaa. \"Minä joko tiedän asian tai en tiedä. Kaikki, mitä\ntiedän, on totta, samoinkuin on myöskin totta, että kapteeni Leslie on\npäästetty takuuta vastaan vapaalle jalalle. Se on kyllä merkillinen\ntapaus. Minä sanoinkin päivystävälle tarkastusupseerille, että...\"\n\n\"Niinpä niin\", pisti Lew kärsimättömästi väliin, \"me tiedämme jo mitä\nte sanoitte päivystävälle tarkastusupseerille. Mutta milloin kaikki on\ntapahtunut?\"\n\n\"Nähtävästi\", vastasi Joshua, \"tarkastaja Barrabalin käynnin jälkeen.\nJoko tarkastaja Barrabal ei ole ollenkaan käynyt hänen luonaan\", puhui\nkatkeroitunut reportteri, \"tai sitten on mr Elford, jonka\ntaitamattomuus ja epärehellisyys on yksi Scotland Yardin suurimpia\nhäpeäpilkkuja, vetänyt minua...\", hän katsoi epäillen Beryliin,\n\"vetänyt minua nenästä, en tiedä. Sen vain tiedän, että Leslie on\nkävellyt pois Marlboroughin poliisivankilasta, ottanut vuokra-auton ja\najanut tuntemattomaan suuntaan.\"\n\nSyvä, melkein piinallinen hiljaisuus syntyi tämän kolmannen uutisen\njälkeen.\n\n\"Harvinaista\", sanoi Lew. Hän puhui väkinäisesti, aivan kuin koettaen\njarruttaa puhettaan. Hän katsahti kelloonsa ja nyökkäsi päätään. \"En\nluule sen merkitsevän kuitenkaan suuria\", sanoi hän sitten reippaasti.\n\"Saanko tarjota teille lasin, mr Collie?\"\n\nMr Colliesta tuntui lasi maistuvan.\n\n\"Menkää vierashuoneeseen, minä lähetän Tillmanin sinne.\"\n\n\"Arvelen kuitenkin, että minun on kerrottava teille\", aloitti Joshua\npäästyään puolitiehen eteishallia, \"mitä päivystävä tarkastusupseeri\nminulle sanoi, nimittäin, ettei hänen aikanaan ole koskaan...\"\n\n\"Siitä olen varma\", ymmärsi kärsimätön Friedman hänet ja melkein työnsi\nreportterin edellään henkilön luo, joka erästä toista henkilöä\nodotettuaan ei tietänyt, miltä näyttää.\n\n\"Mitä nyt, mitä haluatte\", kysyi tämä ällistynyt naishenkilö häneltä\nepäkohteliaasti.\n\n\"Virvokkeita\", tunnusti Joshua ja hieroi käsiään odottavaisesti.\n\nOli whiskykarahvi, sifoni ja laseja. Miss Trent oli nähtävästi löytänyt\nopastamatta tien aineiden luo, koska yhtä laseista oli käytetty.\n\n\"Mitä tahdotte täältä\", tiukkasi nainen.\n\n\"Minua voi sanoa vaikka Mercuriukseksi\", jatkoi Joshua huolettomasti\npuhettaan. \"Toisin sanoen tuon viestejä, milloin iloisia, milloin\nsurullisia.\"\n\nNainen kävi erittäin tarkkaavaiseksi.\n\n\"Mikä on surullinen viesti?\"\n\nMr Collie oli tavattoman puhelias. \"Mikä on toiselle myrkkyä\", sanoi\nhän, \"on toiselle leipää. Toisen henkilön hyvä uutinen saattaa olla\ntoiselle kauhistuttava tieto.\"\n\n\"Älkää herran nimessä lörpötelkö niin paljon\", hermostui nainen yhä\nenemmän. \"Mitä on tapahtunut?\"\n\nJoshua katsoi häneen tutkivasti.\n\n\"Kapteeni John Leslie on päästetty vapaaksi takuuta vastaan.\"\n\nTrent melkein kirkaisi hämmästyksestä ja peräytyi muutaman askelen\naivan kuin joku olisi töytäissyt häntä.\n\n\"Sitä en usko\", sanoi hän sitten ja olisi jatkanut, mutta\nvastenmielisen Tillmanin ilmestyminen huoneeseen teki lopun\nkeskustelusta.\n\n\"Toimittakaa whiskyä mr Collielle\", sanoi hän ja poistui nopeasti.\n\nTillman oli nähtävästi jo aikaisemmin käynyt tullaamassa pulloa, mutta\nennenkuin hän teki mitään muuta, hän sulki Trentin auki jättämän oven.\n\n\"No, mitäs te täällä hommailette\", kysyi hän sitten Joshualta. Hänen\näänensä oli kolea, melkein käskevä. \"Hukkaatte vain aikaanne\nWimbledonissa.\"\n\nJoshua hymyili nöyrästi.\n\n\"Hommailen tavallaan samaa kuin tekin\", sanoi hän sitten. \"Minäkin\nsuorittelen täällä pieniä tutkimuksia omalla vähäisellä tavallani. Se\non minun leipäni. Ja jos Wimbledon on teille kyllin hyvä paikka, on se\nsilloin suorastaan metsästysmaata minulle. Ette ehkä tiedäkään...\"\n\n\"Kyllä, kyllä minä tiedän kaikki\", keskeytti Tillman hänet ja kaatoi\nlasiin whiskyä. \"Sanokaa 'top', kun riittää.\"\n\n\"En tunne sanaa\", vastasi Collie. \"Käyttäkää omaa arvostelukykyänne.\"\n\nJa kun Tillman kaatoi sitten soodavettä:\n\n\"Tunsin teidät siitä hetkestä, kun teidät näin -- kun kerran näen\nihmisen, en koskaan unohda häntä.\"\n\nHän otti lasin Tillmanin kädestä ja nosti sen tutkivasti valoon.\n\n\"Tämä on nuoren morsiamen onnenmalja\", sanoi hän, \"jos hän vain on\nonnellinen.\"\n\nTillman katsoi häntä epäsuopein silmin.\n\n\"Ihmettelen todellakin, jos tunsitte minut. Minulla kyllä oli sellainen\nmuisto, että olimme tavanneet toisemme jossakin.\"\n\n\"Se oli Corthurstin murhajutun aikana -- näin teidät oikeussalissa\",\nmutisi Collie. \"Chelmsfordissa, kolme vuotta sitten -- vai onko siitä\njo neljä?... Siellä pidetään hyvää olutta, siellä Punaisessa\nJalopeurassa. Oletteko koskaan ollut Herefordissa? Olin siellä erään\nmurhajutun takia muutama vuosi sitten. Te tiedätte, mitä paikkaa\ntarkoitan? Mitre on erinomainen hotelli. Ja minkälainen\nportviinikellari -- aah!\"\n\n\"Arvelin itsekseni, että mahdatteko vielä muistaa minut, ja toivoin jo,\nettette tuntisi\", tunnusti Tillman.\n\nHän kaatoi itselleen vähän whiskyä ja paljon soodaa ja alkoi varovasti\nhärppiä sekoitustaan.\n\n\"Silloin teillä ei ollut viiksiä\", muisteli Collie, \"mutta en unohda\nkoskaan ihmisen käyntiä -- tehän tunnette minun tapani, Watson?\"\n\n\"Mi-mitä\", kysyi Tillman, aivankuin ei olisi uskonut korviaan. \"Nimeni\nkenties ei ole Tillman, mutta missään tapauksessa se ei myöskään ole\nWatson.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ette tunne tapojani\", vastasi Collie rauhallisesti.\n\n\"Se on ikävää.\"\n\nTillman otti lasin hänen kädestään.\n\n\"Saanko laittaa vielä lasin -- tämä ei ole minun tavaraani.\"\n\n\"Valitan kovasti\", mutisi Collie omaan tapaansa. \"Eräs henkilö oli\neilen illalla hyvin utelias ja tahtoi kaikin mokomin saada tietää,\nolinko nähnyt teitä koskaan ennen. Odottakaahan, kuka se olikaan...?\nAhaa, se oli se Trentin neiti. Tehän saatte potkut! Kai te tiedättekin\nsen jo?\"\n\nMolemmat nauroivat.\n\n\"Olen iloinen saadessani\", nauroi Tillman kuivasti.\n\nJoshua katseli ympärilleen ja tuli lähemmäksi juomaveikkoaan.\n\n\"Ettekö tahtoisi kertoa minulle, mitä kaikkea olette saanut selville?\nNäen kyllä teidän tuskastuneesta katseestanne, ettette tahdo.\" Syntyi\ntauko. \"Mutta\", sanoi hän sitten, \"ehkä minä saan antaa teille pienen\nuutisen -- kapteeni Leslie on päästetty vapaalle jalalle.\"\n\nHän lausui tämän hieman teatterimaisesti, mutta vaikutus oli pettymys.\nTillmanin heikko hymy oli syvästi halveksiva.\n\n\"Niin luulisin\", sanoi hän. \"Olisin hyvin ihmeissäni, ellei niin\nolisi.\"\n\nHän kuuli melua eteishallista, avasi oven ja katsoi.\n\n\"Morsiuspari lähtee\", sanoi hän ja astui syrjään, niin että Beryl pääsi\nsisään.\n\nHän astui suoraa päätä Joshuan luo. \"Mr Collie\", sanoi hän hiljaa, \"jos\nosoitan teille kirjeen _Post-Courieriin_, niin joutuuko se teidän\nkäsiinne?\"\n\nJoshua hymyili.\n\n\"Kyllä. Kirjoittakaa päälle: 'Yksityisesti', niin silloin sitä ei avata\nkuin kaksi kertaa.\"\n\nBeryl olisi sanonut jotakin, mutta Lew Friedman, joka oli pitänyt häntä\nsilmällä hänen jutellessaan reportterin kanssa, astui huoneeseen.\n\n\"No, mr Collie\", hän näytti itse nerokkuudelta, \"enpä luule, että\nvoimme antaa teille tämän enempää uutisia. Minulla ei ole mitään\nyllätyksellistä teille.\"\n\nJoshua oli hyvin kärsivän näköinen.\n\n\"En huolisi, vaikka teillä olisikin\", sanoi hän kiitoksen asemesta. \"Me\nteemme itse yllätyksemme.\" Hän katsoi viekkaasti Lewiin. \"Meillä ei ole\nollutkaan kymmeneen vuoteen -- ei sen illan jälkeen, kuin poliisi\ntoimitti ratsian Leopard-klubissa, ja monet keski-ikäiset herrasmiehet\nsaivat pötkiä pakoon keittiön portaita myöten.\"\n\nLewin kasvot olivat tutkimisen arvoiset, mutta samassa hän puhkesi\nnauruun.\n\n\"Hoh, hoh, teilläpä tuntuu olevan hyvä muisti, varsinkin mitä kasvoihin\ntulee. Olitteko te poliisin mukana?\"\n\nJoshua pudisti päätään.\n\n\"En, olin vähän hänen edellään. Läksin pois vähän ennenkuin minut\ntunnettiin -- muistan, kuinka te menitte ohitseni keittiön portaissa.\"\n\nLew pudisti päätään.\n\n\"Ne olivat päiviä, ne, eikö totta? Ja Leopard-klubi sitten? Merkillistä\n-- puhelimme juuri tänä iltana tuon -- mr Suttonin kanssa siitä. Hän on\nyhä vielä jäsen. Hän kertoi, että klubi menestyy yhä hyvin.\"\n\nBeryl oli lähtenyt. Jollakin merkillisellä tavalla oli Tillmankin\nhävinnyt huoneesta, ja he olivat kahdenkesken.\n\n\"Niin, se menee yhä vain hyvin\", sanoi mr Collie. \"Nyt sinne on\nkuulemma laitettu uudet keittiön portaatkin, niin että pääsee karkuun\nvaikka neljä rinnakkain.\"\n\nHe menivät eteiseen etsimään Frank Suttonia, jonka piti olla siellä\nodottamassa. Eteishallin taustalla häämötti Millie Trentin varjokuva.\nSutton katsoi vihaisesti sanomalehtimieheen.\n\n\"Ette suinkaan te anna lehdille mitään tietoja, Lew, vai kuinka\", kysyi\nhän tältä nopeasti. \"Tarkoitan vihkiäisiä.\" Ja Collielle hän sanoi:\n\"Mitä te aiotte kirjoittaa näistä vihkiäisistä?\"\n\n\"En mitään\", vastasi Joshua kuivasti. \"Voitte kenties saada pienen\npätkän _Wimbledonin Uutisiin_, mutta suurta lehteä Lontoon sydämessä,\nE.C.4. -- huomatkaa -- eivät pienet onnelliset vihkiäiset liikuta --\npaitsi maksua vastaan -- ilmoituksena. Vihkiäiset Wimbledonissa eivät\nole mitään uutta, mutta välttämättömiä kuin sade.\"\n\nJoshua Collien ajatukset keskeytti muudan yllätys, Palvelija ilmestyi\noviaukkoon.\n\n\"Jaa\", kysyi Friedman häneltä.\n\n\"Eräs henkilö tahtoo tavata teitä -- herra kapteeni Leslie.\"\n\nSyntyi kuolemanhiljaisuus. Collien silmät olivat iskeytyneet Suttoniin,\nja hän näki, miten nuori aviomies suorastaan muuttui.\n\n\"Pyytäkää sisään\", sanoi Lew Friedman kolkolla äänellä.\n\n\n\n\nXX.\n\n\n\"Mitä --\", alkoi Frank puhua, mutta toinen vaimensi hänet\nkädenliikkeellä.\n\n\"Pyytäkää sisään! Ja ehkä te tahdotte poistua, Collie?\"\n\nMr Collie lähti vastustelematta. Syntyi jälleen pitkä tauko, jonka\naikana John Leslie astui hitaasti sisään. Hän katsoi miehestä toiseen.\n\n\"Jaha\", sanoi Lew Friedman.\n\n\"Tahdon tavata Suttonin!\" Leslien ääni oli kylmä ja uhkaava.\n\n\"Jaha, voitte kyllä tavata hänet\", vastasi Friedman äänekkäästi.\n\"Päästin teidät sisään, Leslie, sen vuoksi, että luotan teihin. Mutta\nei mitään kohtauksia. Siinä tapauksessa minä sekaannun asiaan.\"\n\n\"Kuinka hyvä ystävä te olettekaan, Friedman. Olen muistaakseni sanonut\nteille jo, että muutin kokonaan käsitykseni juutalaisista sen jälkeen\nkuin olin tavannut teidät.\"\n\nFriedman nyökkäsi lyhyesti.\n\n\"Olkoon menneeksi -- mutta ei mitään näytelmiä. Olettepa te onnen\npoika, kun olette tänä iltana vapaa. Laki on viime aikoina hieman\nmuuttunut?\"\n\nLeslie katsoi tiukasti Suttoniin.\n\n\"Kyllä se on ennallaan -- pakkotyötä varastetun tavaran ostajille ja\nvaikeata elämää ilmiantajille.\"\n\nFriedman oli hyvin varuillaan. Hänen ainoana tarkoituksenaan oli\nehkäistä kaikki yhteenotto.\n\n\"Luulin, että poliisi pitäisi ilmiantajista\", koetti hän laskea\nleikkiä.\n\nLeslie myönsi.\n\n\"Kyllä, jonkin aikaa. Poliisi käyttää häntä hyväkseen, käyttää taas ja\nkäyttää vielä kerran. Mutta sitten eräänä päivänä hän sanoo: 'Nyt\nolemme saaneet puristetuksi ulos kaiken, mihin tämä naapuri pystyy --\nmene ja telje hänet koppiin'. Niin on asia, jos tahdotte tietää.\"\n\n\"Mutta kuulkaahan nyt minua, Leslie\", sanoi Lew. \"Tahtoisin tehdä\njotakin hyväksenne. Onko tuhannesta punnasta mitään hyötyä teille?\"\n\nNyt vasta rupesi Sutton puhumaan.\n\n\"En kanna kaunaa, Leslie\", aloitti hän, mutta toimitusjohtaja keskeytti\nhänet.\n\n\"Oletteko te tuhlannut jo kaikki, mitä?\"\n\nHän kääntyi verkkaan Friedmanin puoleen.\n\n\"Minä ehdotan teille vuorostani jotakin. Jos teillä sattuu olemaan\njäljellä muutamia vaivaisia tuhansia, niin antakaa ne Suttonille.\nValmistakaa hänelle tilaisuus hävitä nopeasti tästä maasta.\nHuomisaamuna lähtee laiva Kanadaan -- hän ehtii vielä junaan.\"\n\nLew Friedman huoahti raskaasti.\n\n\"Ettehän vain tulle tunteelliseksi, mitä?\"\n\nLeslie nosti sormensa ja osoitti Suttonia, joka istui paikallaan kasvot\naivan kalpeina.\n\n\"Tiedättekö, minkälaisen vävypojan te saatte? Saatte Ilmiantajan --\nLontoon suurimman kauhun.\"\n\nFriedman pudisti päätään ja hymyili.\n\n\"Roiston, joka on toimittanut enemmän konnia telkien taakse kuin\nyksikään poliisikonstaapeli. Voitte olla onnellinen päästessänne\nleikistä ehjin nahoin.\"\n\n\"Tekikö hän teistäkin rangaistusvangin\", kysyi Friedman.\n\n\"Minä tein sen itse itsestäni\", vastasi toinen silmää räpäyttämättä.\n\"Otan kaiken kunnian itselleni.\"\n\n\"Kuulkaahan, Leslie.\" Lew Friedman koetti jatkuvasti tyynnyttää\nuhkaavaa myrskyä. \"En tahdo riidellä kanssanne. Te olette vihainen\nSuttonille aivan toisesta syystä. Jättäkäämme nimet. Ymmärrän hyvin\ntunteenne. Mutta huollettavakseni on joutunut erään ihmisen onni.\"\n\n\"Pitäkää huolta siitä sitten\", vastasi Leslie nopeasti. \"Mutta jos te,\nSutton, menette naimisiin Beryl Stedmanin kanssa --, niin vannon kautta\ntaivaitten, että tapan teidät.\"\n\nHän siirtyi lähemmäksi Frankia, mutta Friedman asettui heidän väliinsä.\n\n\"Tehän olette aivan mieletön\", sanoi hän pidätetyllä raivolla. \"Teillä\nei ole minkäänlaista käsitystä sopivaisuudesta. Teidän pitäisi hieman\najatella ja varoa. Olen sävyisä mies, mutta te menette kaikkien rajojen\nulkopuolelle, Leslie. On kai minullakin jotakin sanomista tässä\nasiassa, vai mitä?\"\n\nHän näki ensikerran John Leslien raivon vallassa. Miehen kasvot olivat\nverettömät ja täynnä jännitystä.\n\n\"Antakaa Suttonin puhua -- onhan hänelläkin kieli. Pitääkö teidän\npaimentaa häntä koko aika\", vaati hän päättävästi.\n\nSutton nauroi, mutta hänen naurunsa kaikui luonnottomalta.\n\n\"Älkää huolehtiko minusta, voin itse pitää huolen itsestäni.\"\n\n\"Todellakin?\" kysyi vastustaja ivallisesti. \"Olette pitänyt huolta\nitsestänne siitä saakka kuin aloititte petosliikkeenne. Ja te piditte\nhuolta itsestänne silloinkin, kun uhrasitte minut samalla tavoin kuin\naikaisemmatkin toimitusjohtajanne.\"\n\n\"Olette saastainen valehtelija\", kähisi Sutton.\n\nLew Friedman pudisti avuttomana päätään.\n\n\"Pankaa yllenne, Leslie, ja korjatkaa pian luunne täältä.\"\n\n\"Petosliike väärennettyine kirjanpitoineen\", syytti Leslie edelleen.\n\"Kaikki, mitä olette tehnyt, olette tehnyt pienessä autossanne ja\nLeopard-klubissa!\"\n\nHän näki Friedmanin menevän.\n\n\"Siellä te olette tavannut epäilyttävät tuttavanne ja ostanut kaikki\nkorunne -- minä varoitan teitä, Sutton.\"\n\nLew kuuli ääntä yläkerrasta, kiirehti sinne ja avasi oven. Sitten hän\ntuli takaisin.\n\n\"Nyt riittää\", vaati hän. \"Ei sanaakaan enää!\"\n\nMutta Leslie ei ollut vielä lopettanut.\n\n\"Jättäkää mielestänne kaikki avioliittoaikeet, Sutton. Istuutukaa\nvanhalle oksallenne.\"\n\nFriedmanin käsi laskeutui hänen olalleen, ja hän puhui pyytävällä\näänellä.\n\n\"Lähtekää täältä ja menkää puutarhan kautta, Leslie -- totelkaa minua.\nTalon nurkalla on portti, jota palvelijat käyttävät.\" John pysähtyi\nepäröimään. \"Pyydän teiltä sitä palvelusta.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", suostuikin toinen. \"Miss Stedman tulee varmaan\nmyöskin, luulisin?\"\n\nHän meni korkean ranskalaisen ikkunan luo, avasi sen ja jäi seisomaan.\n\n\"Ette tiedä, mitä teen teidän hyväksenne, Sutton\", sanoi hän ja oli\nseuraavassa hetkessä kadonnut pimeyteen.\n\nSutton hengitti raskaasti. Kun hän aikoi astua ikkunaa kohti, tarttui\nFriedman häntä käsivarteen ja pidätti häntä.\n\n\"Riittää jo\", murisi hän vihaisena. \"Kun hän oli täällä, oli syytä\nraivota. Mutta pankaa nyt naamanne entiseen vireeseen.\"\n\n\"Kuulitteko -- kuulitteko mitä hän sanoi\", huohotti Frank Sutton.\n\"Syytti minua. Hyvä luoja, mikä sammumaton viha...\"\n\nLew puristi hänen käsivarttaan niin, että teki kipeätä. Tällä välin oli\nBeryl tullut huoneeseen. Hän oli ottanut mukaansa jokapäiväisen\nlaukkunsa, pani sen pöydälle ja istuutui sen ääreen. Sitten hän veti\nauki pöytälaatikon ja etsi nähtävästi vanhoja papereita ja kirjeitä\nhävittääkseen ne. Hän oli jo matkapuvussa, ja hänessä oli jotakin, mikä\nsai juutalaisen sydämen sykkimään. Hän ei ollut nähnyt koskaan niin\nselvästi kirjoitettua murhenäytelmää.\n\n\"Voinko auttaa sinua jotenkin, kultaseni?\" kysyi Frank arasti.\n\nNainen pudisti päätään.\n\n\"Et, teen mielelläni tämän itse, ellet pane pahaksi.\"\n\nHän ei ollut siis kuullut Leslien ääntä. Lew huokasi helpotuksesta. Hän\noli sittenkin säästynyt siltä järkytykseltä.\n\n\"Sinulla on vielä aikaa kuinka paljon tahansa, Beryl\", jatkoi hän\nkeskustelua. \"Sinun ei tarvitse lähteä täältä ainakaan ennen kahta\ntuntia.\"\n\nHän nyökäytti päätään, otti arkin paperia ja jäi odottamaan. Sutton sai\nmerkin pysytellä loitompana.\n\n\"Etkö voi jättää tuota, Beryl?\" kysyi Frank, ja hänen äänessään tuntui\nselvästi hänen sisäinen levottomuutensa. Hän ei tietänyt mitä tehdä ja\noli hyvin kärsimätön. Vaikka hän kuinka koetti, ei hän saanut takaisin\nentistä lempeätä äänensävyään.\n\n\"Tule jo!\" Lew tarttui häntä käsipuolesta. \"Menkäämme ja heittäkäämme\nTillman ulos ja pitäkäämme talo jälleen itsellämme, ilman\nkonttoriapulaisia ja sanomalehtimiehiä.\"\n\n\"Minun mielestäni Berylin pitäisi kuitenkin saada tietää...\", aloitti\nSutton.\n\nHän ei ollut enää oma itsensä. Hän tarvitsi tukea siltä varalta, että\nBeryl saisi tietää Leslien käyneen talossa.\n\n\"Lopettakaa jo\", sanoi Lew vihaisena. \"Mitä te oikein puhelette,\nmieletön mies?\"\n\nEnnenkuin Frank Sutton kykeni aukaisemaan suutaan, hänet työnnettiin\nulos huoneesta, ovi suljettiin, ja tyttö jäi yksin huoneeseen.\n\nTyttö katseli ihmetyksissään heidän jälkeensä.\n\nMitä hänen olisi pitänyt saada tietää? Hän kastoi kynänsä musteeseen\nkohauttaen epätoivoisesti siroja olkapäitään. Hän yritti kirjoittaa jo\nkuudetta kertaa, ja hänen täytyi viimeinkin päästä alkuun. Hänen\nsydämensä pohjalla liikkui selvänä virtana kiitollisuus niitä voimia\nkohtaan, jotka olivat toimittaneet hänen rakastamansa miehen jälleen\nvapaaksi. Tämä tunne täytti hänet kokonaan.\n\nHän kirjoitti muutaman rivin ja pysähtyi lukemaan niitä. Luettuaan hän\nsai kovan halun repiä sen, mitä oli kirjoittanut, mutta voitti\nkiusauksen. Hän oli kirjoittanut vain pari sanaa, kun kuuli\nranskalaisen ikkunan aukenevan. Hän nosti pelästyneenä päätään.\n\nBeryl ei voinut uskoa silmiään. Hän nousi, katsoa tuijotti hetken\neteensä ja käsitti, että seisoi John Leslien edessä. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän oli nyyhkyttäen miehen sylissä. Tämä puristi\nlujasti hentoa olentoa sylissään ja kuiskasi hänen korvaansa kuumia\nsanoja.\n\n\"Oh, rakas, rakas\", nyyhkytti tyttö. \"Päästivätkö ne sinut todellakin\nlähtemään?\"\n\nMies katsahti ovelle: ulkopuolelta hallista ei kuulunut ääntäkään.\n\n\"Päästivät. Eivät olleet aivan varmat siitä, että olin syyllinen.\"\n\n\"Olen ollut niin levoton, niin onneton. Olin juuri kirjoittamassa\nsinulle ja lähettämässä kirjeen mr Collielle sinulle toimitettavaksi.\"\n\nHän piti yhä silmällä ovea.\n\n\"Onko luultavaa, että joku tulee tänne\", kysyi Leslie.\n\nNainen kielsi.\n\n\"Ei kukaan. He menivät biljardihuoneeseen.\"\n\nHän irroittautui hellävaroin miehen syleilystä, meni ovelle, avasi sen\nja kuunteli. Hänen korvansa erottivat biljardipallojen äänen. Hän sulki\noven huolellisesti. Ovessa oli pieni salpa. Hetkeäkään epäröimättä\ntarttui tyttö siihen ja sulki senkin.\n\n\"Miss Trent on täällä, mutta on kirjastohuoneessa. Oh, John, et tiedä,\nkuinka onnelliseksi teit minut.\"\n\nHän piti tyttöä käsistä katsellen häntä käsivarsien ulottuvilla.\n\nTyttö nyökkäsi päätään.\n\n\"Nähdä sinut -- vapaana!\" Hän hymyili onnellisena ja virkkoi: \"Olet\npeloittava luonne. Kuinka sinä voit, John? Se teki minuun järkyttävän\nvaikutuksen.\"\n\nHän tarttui tyttöä hartioihin ja katsoi kuin nälkäinen hänen silmiinsä.\n\n\"Minunlaiseni mies saa olla milloin mitäkin\", vastasi hän selitykseksi.\n\"Beryl, minulla on sinulle vähän asiaa.\"\n\nTyttö tiesi, mitä tuo 'vähä asia' oli. Hän koetti vapautua otteesta,\nmutta Leslie piti lujasti häntä olkapäistä.\n\n\"Ei, ei, älä sano mitään, ole hyvä, älä sano!\"\n\n\"Minun täytyy -- olen sanonut sen jo kerran. Sinä tiedät, minä minä\nrakastan sinua. En voi luopua sinusta taistelutta, sinä tiedät sen\nmyöskin.\"\n\n\"Et voikaan\", vastasi tyttö hiljaa.\n\n\"Minun täytyy\", vakuutti mies. \"Tulisin hulluksi, ellen saisi sanotuksi\nsitä sinulle. Beryl, tee mitä tahansa, mene naimisiin kenen kanssa\ntahansa, mutta tuon miehen kanssa sinä et voi mennä vihille.\"\n\nHän luki naisen epätoivon hänen kasvoiltaan ja tunsi, miten hänen\nsydämensä löi. Ennenkuin nainen ehti vastata sanaakaan, oli Leslie\narvannut vastauksen.\n\n\"Olen jo naimisissa\", sanoi hän tuskin kuuluvasti kuiskaamalla, ja\nhänen kätensä valahtivat alas.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\n\"Jo naimisissa\", sai mies äännetyksi. \"Lasket leikkiä?\"\n\nMutta tyttö pudisti päätään.\n\n\"Naimisissa -- mistä lähtien?\"\n\nHän virkkoi:\n\n\"Meillä oli erikoislupa. Sen piti tapahtua oikeastaan vasta huomenna,\nmutta Lew tahtoi saada kaikki pois tieltä, sillä -- sinähän tiedät,\nmitä tänä aamuna tapahtui, John? Hän tietää -- hän arvaa minun tunteeni\nsinua kohtaan.\"\n\nNaimisissa! Hänen astuessaan ovea kohti välähti hänen silmissään murha,\nmutta nainen juoksi hänen jälkeensä ja kietoi kätensä hänen\nympärilleen.\n\n\"Älä tee sitä, mitä aiot! Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Aion selvittää välini Frank Suttonin kanssa\", vastasi mies hampaidensa\nvälistä.\n\n\"Et saa! Jack, sinä et voi tehdä sitä, ethän?\"\n\nHän kietoi epätoivoisena kätensä miehen kaulaan.\n\n\"Jumalan tähden, älä tee sitä! Se on oleva sinulle yhtä onnetonta kuin\nminullekin -- Eikö sinulla ole tuntoa? Etkö käsitä, mitä se merkitsisi\nminulle? Vasta nyt olen herännyt -- tunnen sinut ja luulin, että sinä\nja kaikki tämä oli vain pieni hauska välikohtaus, mutta nyt tiedän --\ntiedän.\"\n\nHän itki hiljaa hänen rintaansa vastaan, ja Leslien rinnassa kuoli\nkaikki raivo ja viha. Hän oli tahtonut säästää Berylin tältä, kertoi\nhän -- hän oli julma. Äkkiä lakkasi Beryl itkemästä ja työnsi Leslien\nluotaan.\n\n\"Rakastan sinua, se on totta\", aloitti hän hiljaa ja verkkaan. \"Ei\nkannata olla tyhmä, enkä minä vaadi mitään. Mutta jos -- tekisin mitä\naion, olisi se setä Lewin kuolema. Nyt saan luvan kestää kaiken.\"\n\nLeslie pudisti hiljaa päätään.\n\n\"Rakas ystävä, älä menetä mielenmalttiasi. Me saamme -- kaikki kestää\nsen. Milloin lähdet matkalle?\"\n\nBeryl pyyhki silmiään pienellä nenäliinalla.\n\n\"Muistaakseni kello kymmenen, King's Crossin asemalta\", kertoi hän\navomielisesti. \"Ethän sinä vain tee tai kerro mitään, Jack?\"\n\n\"Kello kymmenen, sanoit sinä.\"\n\n\"Ethän vain tee mitään, mikä tuottaa tuhoa sinulle ja minulle, ethän,\nJack? Miks'et vastaa?\"\n\nHänen ajatuksensa olivat muualla, ja hän oli kuin puoliunessa.\n\n\"Naimisissa sinun kanssasi -- tuo konna! Ellei hän olisi sitä tehnyt,\nolisi hän säästynyt joltakin.\"\n\nLeslien ulkomuoto peloitti Beryliä. Tyttö kuuli nopeiden askelien\nmenevän portaita alakertaan.\n\n\"Mene puutarhaan, joku tulee -- nopeasti, ole hyvä!\"\n\nTyttö nosti kasvonsa ja suuteli miestä. Tämän laskeutuessa alas\nranskalaisen ikkunan kaidepuulta meni Beryl ovelle, avasi äänettömästi\nsalvan ja meni sitten takaisin kirjoituspöydän ääreen. Hän oli ehtinyt\ntuskin istuutua, kun Millie Trent astui sisään. Hänellä oli\nkainalossaan iso asiapaperisalkku, ja hän näytti siltä, kuin olisi\nollut juuri lähdössä ulos: hänellä oli hattu päässä ja pitkä sadetakki\nyllä. Berylin nähdessään hän hämmästyi.\n\n\"Kas vain, en tietänyt teidän olevan täällä, neiti -- rouva Sutton!\nHämmästyinpä aika tavalla\", puhui hän hieman hämääntyneenä.\n\n\"Tahdoitteko tavata mr Suttonia?\"\n\nMillie myönsi, ja Berylistä tuntui, kuin Trent jostakin syystä ei olisi\nvoinut hallita ääntään.\n\n\"Olen koko iltapäivän koettanut tavata häntä.\"\n\nTrentin ääni oli terävä ja outo. Berylillä ei ollut aavistustakaan,\nettä nainen hänen edessään oli puolihullu vihasta.\n\n\"Koettipa häntä tavata milloin vain, menee hän aina biljardihuoneeseen.\nJa silloin on toivotonta. Ettekö tahtoisi ilmoittaa hänelle, että minä\nhaluaisin tavata hänet, miss... mrs Sutton.\"\n\nBeryl nousi tuoliltaan.\n\n\"Kyllä, pyydän häntä mielelläni.\"\n\n\"Kiitoksia hyvin paljon.\" Äänettömyys. \"Luulen, että minun pitää sanoa\nteitä 'armolliseksi rouvaksi'.\"\n\nBeryl puri huultaan.\n\n\"Niin arvelen -- rouvaksi joka tapauksessa.\"\n\nTrent kuuli Berylin kutsuvan Frankia nimeltä, huutavan jotakin\nbiljardihuoneeseen. Pannen salkkunsa kirjoituspöydälle hän istuutui\nBerylin tyhjäksi jättämälle paikalle ja tarkasti hapan ilme kasvoillaan\nniitä kolmea, neljää riviä, jotka Beryl oli kirjoittanut.\n\nTämä kutsu nähtävästi vaikutti jo. Frank Sutton tuli nopeasti ja sulki\noven jäljessään.\n\n\"Oletteko nähnyt tämän?\" Trent näytti hänelle kirjettä.\n\nFrank otti ja luki:\n\n    \"Rakas Jackini.\n\n    En tule näkemään sinua enää, mutta tahdon sanoa sinulle,\n    että en tule koskaan unohtamaan...\"\n\n\"Rakas Jackini? Se on Leslie, luulisin.\"\n\n\"Hän tulee kuitenkin näkemään hänet\", sanoi Trent häjynilkisesti.\n\nIlmassa oli sähköä. Frank tunsi sen ja kävi yhä hermostuneemmaksi.\n\n\"Missä ovat rahat\", kysyi hän Trentiltä.\n\nTämä avasi salkkunsa ja otti sieltä esiin kolme nippua amerikkalaisia\nseteleitä.\n\n\"Tuhatkaksisataa dollaria\", ilmoitti Trent. \"Vähällä piti, ettei\nFriedmanin shekki jäänyt lunastamatta -- tulin pankkiin neljännestuntia\nennen kuin se suljettiin.\"\n\n\"Muun rahan sinä lähetit Roomaan, vai kuinka?\"\n\nToinen myönsi.\n\n\"Sääli, ettet saanut myydyksi liikettäsi.\"\n\n\"Hyvin sääli, sääli todellakin.\"\n\nHeidän puheensa oli aivan merkityksetöntä. He leikkivät\nsytytyslangalla. Räjähdys oli vielä tulossa.\n\n\"Missä auto tapaa minut\", kysyi Trent viimein. Hän ei katsonutkaan\nSuttoniin ja hypisteli kädessään paperiveistä.\n\n\"Mitä? Ah, niin, autoko? Se tapaa sinut alimmaisen Regent Streetin\nkulmassa. Ota vain Havren laiva.\"\n\n\"Otan vain Havren laivan\", toisti nainen koneellisesti. \"Etkö sinä\ntule?\"\n\n\"Tapaan sinut Southamptonissa. Tarvitsetko vähän tästä?\" kysyi hän\nosoittaen yhtä setelinipuista. Hän veti siitä irti muutamia seteleitä\nja pani ne pöydälle Trentin eteen. Tämä otti setelit ja työnsi ne\nkäsilaukkuunsa.\n\n\"Sinä tulet myöhemmin, eikö niin?\" Sitten hän sanoi ikäänkuin\nvapautuneena: \"_Empress_ lähtee matkalle nousuveden aikaan.\"\n\nSutton nousi.\n\n\"En käsitä, mitä tarkoitat?\"\n\n\"_Empress_ lähtee matkalle nousuveden aikaan -- sinä petollinen koira.\"\nHänen silmänsä säihkyivät raivosta. \"Kuulkaahan -- herra Ilmiantaja.\nOlen sietänyt aika tavalla sinua. Olen istunut vankilassa sinun\ntakiasi. Olen auttanut sinua likaisessa ammatissasi ja olen ollut\ntodistajana, kun sinä olet mennyt naimisiin viiden eri tytön kanssa --\njotka olet jättänyt kirkon ovelle.\"\n\nMies nuoli kuivia huuliaan eikä saanut sanaakaan sanotuksi.\n\n\"Olen ollut sinun hommissasi, puolustamassa sinua ja ilmiantelemassa.\nJok'ainoan ilmoituksen, jonka sinä poliisille olet tehnyt, olen minä\nkirjoittanut sinulle koneella. Olen kuljetellut sinun timanttejasi\nPariisiin ja Antwerpeniin ja uhmannut elinkautista vankeutta sinun\ntähtesi.\"\n\n\"En ymmärrä, mihin oikein pyrit.\" Hänen äänensä vapisi. \"Mikä sinun on,\nMillie?\"\n\nHe eivät olleet huomanneet olentoa, joka oli ilmestynyt esiin\npimeydestä ja seisoi nyt ikkunan varjossa. Se oli John Leslie. Hänen\npäänsä oli hieman riipuksissa, ja hän kuunteli heitä kamala irvistys\nkasvoillaan.\n\n\"Kerron sinulle, mitä tarkoitan.\" Millien ääni suorastaan sähisi. \"Sinä\nlähetät minut Southamptoniin. Luuletko todellakin minun tarttuvan\nsellaiseen ansaan? Minne sinä itse menet? Et suinkaan Skotlantiin\ntyttösi kanssa -- sinä viet hänet Kanadaan. Olet ostanut liput\nJacksonin nimellä. Laivalle menevä juna lähtee Eustonin asemalta samaan\naikaan kuin Skotlannin juna King's Crossin asemalta. Olen ollut sinun\npuolellasi, kun olet harjoittanut moniavioisuutta ja jättänyt tytöt\nkirkon eteiseen heidän isänsä antama maksuosoitus taskussasi, mutta\ntätä en tule sietämään.\"\n\n\"Vaiti!\" kivahti Sutton. \"Puhu hiljaa, sinä kirottu hullu! Sattuu joku\nvielä kuulemaan!\"\n\n\"Saavat vielä kaikki kuulla tarpeekseen. Sinä et mene minnekään\nKanadaan etkä Skotlantiin -- muista se, mr Ilmiantaja. Minä olen sinun\nvaimosi -- sinun ainoa laillinen vaimosi, ja sinä tulet minun kanssani\nSouthamptoniin, tai menen hakemaan Tillmanin.\"\n\n\"Tillmanin?\"\n\n\"Niin juuri!\" Hän nauroi pirullisesti. \"Et ehkä tiedä, kuka Tillman on,\nmutta minä arvaan.\"\n\nSutton vapisi kuin haavan lehti, ja hänen kasvonsa kävivät\nliidunvalkeiksi.\n\n\"Olet mieletön, Millie\", haukkoi hän ilmaa. \"Niin hävytöntä temppua et\nminulle kuitenkaan tee...\"\n\n\"Tuletko siis kanssani?\"\n\nSutton ajatteli yleensä nopeasti, Ilmiantaja, ja hänen aivonsa\nponnistelivat ratkaisun keksimiseksi.\n\n\"Juna lähtee vasta kello kymmenen\", sanoi hän viimein tärkeästi.\n\"Puhukaamme tarkemmin asiasta. Mutta täällä me emme voi. Tule tunnin\nkuluttua Leopard-klubiin.\"\n\nHän näki, miten Trentin silmät epäilivät ja miten niihin syttyi kuin\ntulipalo hänen kuullessaan tuon nimen.\n\n\"Mieletön. Jos minua ei alkaisi kuulua, niin voithan sinä olla\nasemalla, etkö voikin. Sinulla on kaksi tuntia aikaa etsiä minua, jos\nen pitäisi lupaustani?\"\n\n\"Sanon sinulle...\", alkoi nainen puhua.\n\n\"Hallissa kuulevat\", kuiskasi Sutton.\n\nOvi halliin oli raollaan, ja Sutton melkein juoksi sulkemaan sen.\nPalattuaan takaisin huomasi hän voittaneensa.\n\n\"Siis Leopard-klubissa tunnin kuluttua. Vannon sinulle, Millie, että\ntuomitset väärin minut. Minulla ei ole tarkoitus...\"\n\n\"Olet valehtelija\", puhui nainen jo rauhallisemmin, \"mutta minä pidän\nvarani. Ellet ole siellä tunnin kuluttua, niin odotan sinua Eustonin\nasemalla mukanani kaksi 'apulaista', jotka tavoittavat kyllä sinut ja\nriittävät todistamaan, niin että sinut voidaan lähettää vankilaan koko\nloppuiäksesi. Ja kaikki saavat tietää -- John Leslie ja Lew Friedman\nja...\"\n\n\"Hsh, hiljaa!\" Sutton avasi varovasti oven ja katsoi ulos. Hän melkein\njuoksi hallin läpi eteisovelle ja saattoi naisen ulos.\n\nSuttonin auto sai jäädä odottamaan häntä perillä, lupasi Sutton\nTrentille.\n\n\"Pyydän anteeksi, mutta en voi tulla kaupunkiin\", selitti hän itse.\n\"Aja tällä Wimbledonin asemalle ja sieltä saat vuokra-auton. Millie,\nsinähän et sentään tarkoita kaikkea, mitä sanot? Sinä et lähetä vanhaa\nystävääsi ja kumppaniasi vank...\"\n\n\"Nautin sinun lähettämisestäsi sinne.\" Hän sähisi jokaisen sanan. \"Ja\ntulet olemaan hyvilläsi vain, jos minun onnistuu.\"\n\n\"Mitä tarkoitat\", kysyi toinen.\n\n\"Mitäkö tarkoitan?\" Hän toi kasvonsa melkein kiinni Suttonin kasvoihin.\n\"Sitä, että jos John Leslie ehtii ensinnä, olet helvetissä vielä tänä\niltana.\"\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nMr Joshua Collie palasi toimistoonsa varhain illalla, ja Field melkein\nlensi hänen kaulaansa luullen Collien tuovan mukanaan tietoja, joilla\nvoitaisiin rikastuttaa lehden seuraavaa painosta. Mutta tuntien\nColliensa hänen olisi pitänyt myöskin tietää, ettei siitä tulisi\nmitään. Collie oli mies -- sellaisia on Fleet Streetillä useampia --,\njoka rakasti uutiskokoelmaansa ja inhosi antaa sitä painoon. He pitävät\nsiitä luopumista luopumisena rakkaimmasta salaisuudestaan.\n\nCollie ei koskaan kirjoittanut riviäkään, ennenkuin aivan viime\nhetkessä, vaikka kaikki hänen taskunsa olivat täynnä ainehistoa,\nvanhoja asiakirjoja, muistiinpanoja ja muuta roskaa, joista ei saanut\nselvää kukaan muu kuin hän.\n\nKun mr Field oli ammentanut itsensä kuiviin, sanoi Joshua\noraakkelimaisesti:\n\n\"Sanomalehtijuttu on kuin kuviotehtävä. Voidaan panna yhteen toisilleen\nvieraita osia ja voidaan asettaa nappulat oikeinkin, niin että kuvio\ntulee oikea. Mutta ennenkuin kaikki nappulat ovat paikoillaan...\"\n\n\"En tahdo kuulla esitelmää uutisistanne\", vastasi kiusaantunut\ntoimitussihteeri. \"Tahdon vain uutisia. Eikä niiden tarvitse olla edes\noikein kirjoitettuja, meillä on toimituksessa mies sitä varten. Saatte\nkirjoittaa sellaista englantia kuin haluatte -- se asia järjestyy. Me\ntahdomme teiltä vain uutisjutun juuret, toiset miehet laittavat niistä\nkyllä puolipalstasen.\"\n\nJoshua vaikutti vaivaantuneelta ja sairaalta.\n\n\"Ei puolta palstaa, mr Field\", vastasi Collie arvokkaasti, \"vaan kolme\npalstaa. Aion kirjoittaa loppukappaleen Leopard-klubin historiaan.\"\n\n\"Sen inhoittavan roskapesänkö\", kysyi Field.\n\n\"Ensinnäkin\", vastasi Collie, \"olette aivan oikeassa: tosiaankin\nroskapesä. Olen sen kunniajäsen. Mutta se on hyödyllinen roskapesä, ja\nminun juttuni on juuri sieltä peräisin. En tiedä, mitä tulee\ntapahtumaan -- minulta on kielletty ennustamisen lahja, mutta ellei se\nole jotakin 'suurta', niin syön hattuni.\"\n\nFieldin iso nenä liikahti.\n\n\"Minun täytyy välttämättömästi huomauttaa teille, mr Collie\", virkkoi\nField hieman tylysti, \"että olkea syövät eläimet eivät ole suureksi\nhyödyksi hyvin johdettujen sanomalehtien toimituksissa. Hyväksyn\nanteeksipyyntönne, mutta minun täytyy saada juttu valmiiksi kello\nkymmeneen mennessä. Ellette voi kirjoittaa sitä, niin soittakaa. Ja\nellette voisi soittaakaan, lähetän miehen luoksenne, menkää minne\ntahansa, ja voitte sanella hänelle. _Megaphone_...\"\n\n\"Menköön helvettiin koko _Megaphone_\", tiuskaisi Collie kylmäverisesti.\nTavallisesti hän ei käyttänyt rumaa kieltä.\n\nMutta Joshualla oli muudan erinomainen avu, joka on ominainen kaikille\nhyville sanomalehtimiehille: hänellä oli hyvä nenä. Ja hän oli\ntoistaiseksi tyytyväinen, sillä hän haistoi, että _Megaphone_, hänen\nsuuri kilpailijansa, ei ollut ainakaan vielä päässyt jutun jäljille.\n\n_Post-Courierista_ lähdettyään hän meni ensityökseen Frank Suttonin\nkonttoriin. Kuten tavallisesti tapasi hän sieltä nytkin kolme, neljä\nkonttoriapulaista ylityössä -- oli lisäksi tilivuoden päättymisen aika,\nniin ettei mikään ihmekään. Hän ei ollut yhtään ihmeissään kuullessaan\novenvartijalta, että paitsi paria, kolmea konttoriapulaista oli\ntoimitusjohtajan apulainenkin työssä tiliosastolla.\n\n\"Kuulkaahan, mr Collie\", kysyi ovenvartija häneltä, \"mitä ne puhuvat\nLesliestä? Kerrotaan, että hänet on pistetty kiinni -- mutta hän oli\ntänä iltana täällä ja meni omaan huoneeseensa aivankuin ei mitään olisi\ntapahtunut.\"\n\nSe oli uutinen Joshua Collielle.\n\n\"Kuinka kauan hän oli tässä rakennuksessa\", kysyi Collie.\n\n\"Puolisen tuntia\", kertoi johtajan apulainen. \"Hän oli sanonut\ntulevansa vain noutamaan papereitaan.\"\n\n\"Onko joku muu käynyt täällä tänä iltana?\"\n\nYöovenvartijalla oli oma päiväkirjansa, ja häneltä sai Collie kuulla,\nettä Millie Trent oli tullut vähän kello kolmen jälkeen ja että Frank\nSuttonkin oli juuri käynyt ja myöskin lähtenyt.\n\n\"Sutton\", oli Joshua todella hämmästynyt.\n\n\"Hän tuli vast'ikään ja lähti yksin tein\", kertoi ovenvartija.\n\nCollie nousi portaita ja meni valaistuun huoneeseen, missä apulaiset\nolivat työssä. Toimitusjohtajan apulainen ei tuntenut häntä ja oli\nhyvin vihainen, kunnes sai kuulla, mitkä olivat Joshuan suhteet\nsanomalehtimaailmaan. Toimitusjohtajan apulainen kertoi olevansa\nylitöissä saadakseen mahdollisimman pian valmiiksi Bombayn haaraosaston\ntilit. Sutton Company lähetti varmaan paljon käytettyjä moottoripyöriä\ntuohon kaupunkiin, ja tänä iltana oli sen osaston johtajan apulainen\nsaanut erikoiset ohjeet koota jok'ainoa kassassa oleva toiminimelle\nkuuluva penni, muuttaa ne käteiseksi ja pitää valmiina Frank Suttonia\nvarten.\n\n\"Emme me ehdi valmiiksi ennen kahtatoista\", valitti mies. \"Jos Tillman\nolisi tehnyt työnsä, niin olisimme olleet valmiit jo kymmeneksi. Mutta\nse naapuripa tuli tänne vasta puoli tuntia sitten ja lähti pois saman\ntien niin kylmäverisesti, kuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä\ntäällä.\"\n\n\"Onko Tillman vielä täällä\", kysyi Collie vilkkaasti.\n\n\"Jos hän olisi täällä, olisi hän työssä\", vastasi mies myrtyneenä.\n\"Sanoin juuri mr Suttonille, että...\"\n\n\"Miten eriskummallista\", keskeytti Collie hänet painokkaasti, \"että\nmiehen täytyy hääpäivänäänkin puuhata ummehtuneessa liikkeessään.\"\n\nMr Suttonilla oli ollut päänsärkyä -- selitti johtajan apulainen -- hän\noli hyvin herkkä sille -- ja hänellä oli toimistossaan, omassa\npöytälaatikossaan pieni lääkelipas ja siinä erikoisen tehokkaita\npäänkivistyspulvereita.\n\n\"Minun täytyy sanoa, että tänä iltana opin tuntemaan päällikköäni\nenemmän kuin koskaan ennen\", tunnusti toimitusjohtajan apulainen. \"Hän\noli hyvin puheliaalla päällä. Te olette tullut varmaan saamaan tietoja\nLesliestä?\"\n\nItse asiassa ei Joshua ollut tullut missään määrätyssä tarkoituksessa,\nmutta hän hyväksyi valmiin selityksen. Hän tunnusti tällä haavaa\nolevansa kuitenkin hyvin huolissaan mr Suttonin päänsäryn johdosta. Hän\nei sanonut voivansa kuvitella ikävämpää alkua kuherruskuukaudelle.\n\n\"En tietänyt mitään hänen päänkivistyksistään, ennenkuin hän nyt kertoi\nminulle\", esitteli johtajan apulainen -- ja siihen Collie juuri pyrki.\n\nJohtajan apulainen kertoi Suttonista: hän oli aina ystävällinen ja\nkohtelias ja oikeudenmukainen palveluskunnalleen.\n\n\"Leslie oli raaka häneen verrattuna\", jatkoi apulainen. \"Liikkeen\nnaisilla on oma -- yhdistyksentapaisensa kukkien ostamiseksi hänen\npöydälleen. He puuhaavat aina jotakin hänen huoneessaan -- milloin\nlaittavat kynänpyyhkimiä, milloin mitäkin.\"\n\nMr Collie ei ollut koskaan nähnyt Frank Suttonin toimihuonetta. Hän\nselitti johtajan apulaiselle, että katsaus pyhimpien pyhimpään oli\nhänelle välttämätön erään jutun kirjoittamiseksi.\n\n\"Näinä alinomaisten työriitaisuuksien aikana\", sanoi hän, \"ei maailma\nvoi tuntea liian hyvin työnantajia, jotka kohtelevat alaisiaan\ninhimillisellä tavalla.\"\n\nEsittipä hän lisäksi, että käynee välttämättömäksi saada lehteen\nvalokuvakin huoneesta, joka oli sellainen harvinaisuus lajissaan.\n\n\"Etten minä vain joudu hirteen teidän takianne\", pelkäsi johtajan\napulainen ottaen avaimen taskustaan. Hän saattoi mr Collien pitkin\npimeätä käytävää ja avasi sen päässä olevan oven.\n\nSe oli sangen miellyttävä huone, jossa oli iso, hauska kirjoituspöytä.\nSuurimman osan lattiaa peitti sievä neliskulmainen matto, ja heti\nSuttonin pehmeäksi täytetyn kirjoituspöytätuolin takana oli hakasilla\nseinään kiinnitetty siromuotoinen mahonkikaappi. Joshua loi\nylimalkaisen silmäyksen huoneeseen, tarkasteli kaunista takkaa,\ntunnusteli syviä, mukavia nojatuoleja, hypisteli samettiuutimia ja\ntarkasteli ikkunanruutujakin. Hajamielisyydessään hän koetti huoneen\noveakin, mutta se osoittautui olevan lukossa.\n\n\"Älkää koetelko kaikkea, hyvä ystävä\", pyysi johtajan apulainen.\n\n\"Erittäin siisti toimistohuone, ja kaikki niin puhdasta\", mutisi\nJoshua. \"Palatsi suorastaan.\"\n\nPöydällä ei ollut mitään, ja rypistettyä valkoista paperinpalasta\nlukuunottamatta ei paperikorissakaan ollut mitään. Mutta\npaperinpalasessa oli punainen sinetti -- Collie huomasi murretun\nsinetin murusia ja päätteli, että Frank Sutton on varmaan avannut uuden\npulverirasian ja heittänyt käärepaperin paperikoriin. Joshuan teki\nmieli tietää, mitä olivat niin hyvät päänkivistyspulverit.\n\n\"Miten näitä uutimia vedetään\", kysyi hän.\n\nJohtajan apulainen näytti; verhojen takana oli piilossa ollut\nsilkkinyöri. Veti vain tästä -- hän näytti kaikki -- niin verhot\npeittivät koko ikkunan. Mutta ennenkuin hän ehti taas kiinnittää\nhuomionsa vieraaseen, oli paperikorin sisällys livahtanut mr Collien\npäällystakin taskuun siellä ennestään olevan kaman seuraksi.\n\nHän jätti johtajan apulaisen huoneeseen ja lähti käytävää pitkin\nportaita kohti. Pian hän oli Leslien huoneen kohdalla, missä hän\npysähtyi ja koetti ovea. Hänen suureksi hämmästyksekseen se oli auki.\nMutta vielä suurempi oli hänen hämmästyksensä, kun hän kierrettyään\nvaloa huomasi uunin olevan täynnä poltettua paperia, kassakaapin oven\navoinna ja avaimen vielä reiässään.\n\n\"Herra paratkoon\", sanoi Joshua.\n\nHän tuijotti kassakaappiin: se oli sananmukaisesti aivan tyhjä. Ei\npaperiarkkiakaan oltu jätetty jäljelle. Kaapin kolme hyllyä olivat\nputipuhtaat. Hän sulki miettiväisenä kassakaapin oven, kiersi sen\nlukkoon ja pani avaimen Leslien pöydälle. Ilmeisesti oli joku tehnyt\nkiireellistä poislähtöä ja hävittänyt kaikki jälkeensä -- mitä?\n\nHän penkoi takan tuhkaa löytämättä mitään. Lopulta hänen silmänsä\nosuivat paperiliuskaan, puoliarkkiseen, jolle oli kirjoitettu jotakin\nkoneella ja jonka suurin osa oli ehtinyt palaa. Hän voi kuitenkin\nlukea:\n\n    \"John Leslie, ent. rangaistusvanki -- -- -- vankilas -- -- --\n    on epäilyksenalainen syystä että timanttikoriste, kuuluva L\n    -- -- -- hänellä kassakaappi huoneessaan -- -- --\"\n\nToinen arkki oli melkein samanlainen, mutta kummassakin oli\nkonekirjoitusvirheitä. Hän kääri arkit huolellisesti kokoon ja\npisti ne taskuunsa.\n\nTämä oli siis Ilmiantajan koti. Elford oli kerran näyttänyt hänelle\nIlmiantajan tyypillisen ilmiannon, sellaisen, joita hän tavallisesti\nlähetteli Scotland Yardiin ja sen poliisipiirin komissaareille.\n\nCollie katsahti kelloon: hänellä oli vielä aikaa syödä illallista --\nJoshua ei pitänyt kiireisestä syömisestä -- ennenkuin aloitti\nkirjoittaa työlästä juttuaan, jonka loppua ei toistaiseksi vielä\nnäkynyt. Mr Joshua Collie toivoi sydämestään, että asiat kehittyisivät\nnopeasti, sillä _Megaphonen_ olemassaolo alkoi käydä hänen hermoilleen.\n\nEmpire Theatren takana on pieni, hauska ravintola, joka oli\nsanomalehtimiesten lempipaikka. Sinne Collie meni. Hän riisui\npäällystakkinsa, istuutui pöytään ja nautti edeltäkäsin mukavuudesta,\njoka häntä odotti.\n\nHän muisti mr Suttonin päänkivistyspulverit ja meni mikroskooppisen\npieneen eteiseen noutamaan paperia, jonka hän oli jättänyt palttoonsa\ntaskuun.\n\nHän löysi etsimänsä ja toi sen mukanaan pöydälleen.\n\nTutkittuaan paperia huomasi hän johtajan apulaisen erehtyneen -- paperi\nei viitannut pahvirasiaan, vaan pieneen pulloon. Paperissa oli\npainettuna lääkettä valmistaneen apteekin ja lääkkeen nimi. Alla oli\nvaroitus: \"Myrkkyä.\"\n\nJoshua vihelsi, sillä lääkkeen nimitys oli hänelle tuttu, ja hän tiesi\nsen yhdeksi hirvittävimmistä myrkyistä, joita kemia ja lääketiede\nolivat keksineet. Se oli myrkkyä, jota eräät toivottomat rikollistyypit\nmielellään käyttivät ja jota sanottiin \"uudeksi iskuksi\" syystä, että\nsen vaikutus oli paljon äkillisempi kuin vanhempien myrkkyjen.\n\nJoshuan noustessa pöydästä tarjoilija toi liemen.\n\n\"Jättäkää vain siihen\", sanoi hän ja meni etsimään puhelinta.\n\nOli monta lääkäriä, jotka olisivat tehneet pitkänkin matkan voidakseen\npalvella Joshua Collieta. Ensimmäinen, jota hän kysyi, oli kaupungilla.\nSeuraava, jonka kanssa hän pääsi kosketuksiin, oli yksi kirkkaimpia\ntähtiä, jotka valaisivat Harley Streetin tunnettua lääkärikatua.\n\n\"Täällä puhuu Collie -- _Post-Courierista_. Olisin vain tiedustellut\nteiltä, minkälainen vaikutus on tällä aineella?\" Hän toisti lääkkeen\nnimen ja kuuli lääkärin toisessa päässä lankaa räjähtävän nauruun.\n\n\"Ohoh --! Oletteko paljastanut uuden rikoksen, Joshua Collie.\nMinkälainen vaikutusko? Se on aivan mautonta ja hajutonta. Jos otatte\nsitä teelusikallisen, niin ette tunne kerrassaan minkäänlaista\nvaikutusta, ennenkuin teette jonkin äkillisen liikkeen -- nostatte\nkätenne pystyyn tai käännätte päätänne. Silloin sammutte aivankuin\nolisitte saanut rautakangen iskun päähänne ja vaivutte uneen moneksi\ntunniksi -- ja olette hyvin onneton oman itsenne takia. Miksi tahdotte\ntietää?\"\n\n\"Kirjoitan erästä juttua\", valehteli Joshua. \"Sen otsake tulee olemaan:\n'Onko morsiamet myrkytettävä'.\"\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nVierashuoneesta lähdettyään nousi Beryl Sutton portaita yläkertaan.\nHänen aikomuksensa oli ensin mennä katsomaan huonettaan ja olla siellä\nsiihen saakka, kunnes oli saanut hermonsa jälleen tasapainoon. Berylin\npäätä kivisti. Merkillinen heikkous sai jalat hänen allaan vapisemaan.\nAstuessaan huoneeseensa oli hän luullut kuulevansa ikäänkuin Lewin\näänen kutsuvan häntä jostakin alhaalta, mutta hän ei vastannut\ntahallaan. Suljettuaan hiljaa oven oli hän aikeissa kiertää sen\nlukkoon, kun muudan ajatus heräsi hänessä. Hänellä oli aikaa enää\nenintään tunti -- vain tunti enää yksinäisyyttä, kenties viimeinen,\njota hän voi sanoa täysin omakseen.\n\nHänen makuuhuoneestaan johti ovi pieneen pukeutumishuoneeseen, josta\nhän oli tehnyt itselleen jonkinlaisen uskotun pesän. Se oli paljon\nepämukavampi kuin hänen oleiluhuoneensa, mutta sillä oli se verraton\netu, että siellä sai olla yksin, aivan erillään muista.\n\nHuoneessa oli pitkä, erinomainen leposohva, ja suljettuaan ensin oven\nja lukittuaan sen sekä vedettyään lisäksi kankaalla päällystetyn\nsisäoven kiinni raukeni hän sohvan pehmeille pieluksille, työnsi päänsä\nsyvälle niihin ja keskitti kaiken tahdonvoimansa kootakseen\najatuksensa.\n\nJohn Leslie oli vapaa -- ja hän naimisissa! Tunnin tai parin kuluttua\nolisi hän matkalla Skotlantiin Frank Suttoninsa kanssa... Hän oli nyt\nrouva Frank Sutton. Hän toisti sanoja tusinan kertaa koettaen\ntotuttautua todellisuuteen. Mutta hänen ajatuksensa eivät ottaneet\ntotellakseen. Hän oli naimisissa, vihitty, eikä kuitenkaan ollut. Ja\njossakin vähän edempänä, pimeän puutarhan toisessa laidassa, oli\nodottamassa mies, jota hän rakasti, sydän yhtä tyhjänä ja murtuneena\nkuin hänenkin.\n\nHän koetti koota tarmonsa, nousta ja mennä ikkunaan katsomaan. Ehkäpä\nhän näkisi hänet. Mutta hän oli omituisen veltto. Hän ei voinut\nliikuttaakaan itseään. Kuolemanväsymys tuntui koko ruumiissa. Hän oli\nmenettämäisillään muistinsa, ja hän menettikin sen yht'äkkiä vaipuen\nsikeään uneen.\n\nHän ei kuullut Lewin ääntäkään, kun tämä kutsui häntä makuuhuoneesta,\neikä hän kuullut auton pyörien vikinää...\n\nVasta kun sade pieksi voimakkaasti ikkunoita, hän heräsi ja nousi äkkiä\npystyyn. Huone oli pimeässä, niinkuin se oli ollut hänen tullessaankin\n-- hänen oli täytynyt hapuilemalla löytää tie sohvallekin. Kuinka kauan\nhän oli nukkunut? Tuntui mahdottomalta, että hän oli nukkunut\nollenkaan.\n\nHän nousi jäykkänä, koko ruumis vavisten kuin horkan kynsissä. Seiniä\nmyöten hapuillen löysi hän sähkönappulan ja painoi: huoneen täytti\npehmeä valaistus. Hänen pöydällään oli pieni ranskalainen kello. Sen\nviisarit osoittivat neljännestä vailla yksitoista.\n\nNeljännestä vailla yksitoista. Ja hänen junansa oli lähtenyt King's\nCrossin asemalta kahtakymmentä yli kymmenen. Hän tempasi kellon, painoi\nsitä korvaansa vastaan ja kuunteli: se kävi. Sitten hän vilkaisi\nrannekelloaan: se näytti samaa. Mitä oli tapahtunut?\n\nHän meni makuuhuoneeseensa, kiersi valot palamaan, aukaisi oven ja\nastui kynnykselle. Hän kuuli lakeijan alhaalla puhuvan jotakin\npalvelijalle:\n\n\"... en ole nähnyt hänen menevän. Hänellä oli hattu päässä, kun näin\nhänet viimeksi... hän näytti kuin unissakävijältä. Ehkä herra luulee\nhänen lähteneen sen miehen jälkeen.\"\n\nBerylin mielestä oli aika mennä alakertaan, kun hän kuuli hämmästyneen\nhuudahduksen.\n\n\"Tekö se olette, neiti! Herran nimessä, olette säikähdyttänyt meidät\nkaikki pahanpäiväisesti, neiti!\"\n\nHän meni puoleen väliin pimeitä portaita alas.\n\n\"Mitä on tapahtunut? Missä on mr Friedman?\"\n\n\"En tiedä, neiti! Luulin hänen lähteneen ulos teidän jälkeenne.\"\nPalvelija oli hyvin säikähdyksissä.\n\n\"Ehkä herra luulee hänen lähteneen sen miehen jälkeen\", toisti hän\nitselleen -- kuka oli mies, jota tarkoitettiin, siitä hänellä ei ollut\naavistustakaan.\n\n\"Luuliko mr Friedman minun lähteneen ulos? Onko hän soittanut?\"\n\n\"Ei, neiti.\"\n\nIsoisän kello uuninreunustalla löi kolme neljännestä.\n\n\"Onko se neljännestä vailla yksitoista?\"\n\n\"Kyllä, neiti. Teidän matkatavaranne lähetettiin asemalle jo tunteja\nsitten.\"\n\nLakeija oli utelias kuulemaan ensikäden tietoja, mutta Beryl ei\nhalunnut tyydyttää hänen tiedonhaluaan.\n\n\"En tietänyt mitä muutakaan tehdä teidän matkatavaroillenne, neiti.\"\n\nKaksi hänen matkalaukkuaan oli eteisessä, hihnoilla köytettynä\nodottamassa, sen hän huomasi. Hän seisoi toinen käsivarsi kaiteeseen\nnojaten ja katseli matkalaukkujaan.\n\n\"Onko mr Sutton tullut takaisin?\"\n\n\"Ei, ei -- rouva.\" Palvelija muisti muuttuneen olotilan.\n\n\"Mr...\", -- tässä hän hämääntyi, -- \"entä mr Leslie sitten?\"\n\n\"Ei, neiti, ei hänkään ole tullut. Oikeastaan täällä ei ole ketään\nmuita kuin me palvelijat.\" Äänettömyys \"Soitanko auton, neiti?\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\nMutta lakeijan kysymyksellä oli ilmeisesti perustansa. Berylin paikka\noli miehensä rinnalla -- niin kuluneelta kuin se kuulostikin. Hän oli\nkuullut samanlaisia lauseita eräässä näytelmässä, jolla oli ollut\nverraten huono menestys ja jonka ensi-illassa hän ja Lew olivat olleet.\n\n\"Kyllä sentään, olkaa hyvä\", pyysi hän sitten kömpelösti. \"Ehkä\nsittenkin otan taksametrin. Ovatko autot lähteneet?\"\n\n\"Ovat, neiti, täällä ei ole enää muita autoja kuin teidän pieni\nkahdenhengen vaununne.\"\n\nIlmeisesti hänelle oli tehty mahdottomaksi käyttää sitä. Nainen, joka\nmatkustaa Skotlantiin kuherruskuukautta viettämään, ei varmaankaan\nilkeisi ajaa King's Crossin asemalle pienessä kahden hengen\nistuttavassa. Mutta palvelijan suureksi hämmästykseksi Beryl tarttui\njuuri tähän mahdollisuuteen.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän innostuen. \"Tahdotteko laittaa sen valmiiksi ja ajaa\nulos.\"\n\nLakeija ajoi moottoripyörää ja tunsi hieman moottoreita. Kymmenessä\nminuutissa hän oli ajanut pienen vaunun pääportaiden eteen.\n\n\"Nostin ylös kuomun ja sivusuojuksen, neiti -- rouva\", selitti mies.\n\"Sataa suorastaan kissoja ja koiria. Teidän sijassanne ottaisin jotakin\nlämmintä ylleni.\"\n\nHän hymyili miehen esitykselle.\n\n\"Pidätte minusta hyvää huolta, Robert\", kiitti Beryl. Hänen äänestään\nsoi melkein tarttuva ilo, vaikka oli vaikea selittää hänen onnensa\nsyytä. Tai ehkä ei kuitenkaan niin vaikea, jos ajatteli vain\nrehellisesti. Hän oli onnellinen sen vuoksi, että oli myöhästynyt\nSkotlannin junasta. Tapahtukoon mitä tahansa, matka joka tapauksessa\nlykkäytyisi -- huomiseen, luultavasti.\n\n\"Jos mr Friedman soittaa ja kysyy minua, on teidän sanottava hänelle,\nettä olen mennyt pukuhuoneeseeni nukkumaan ja että valitan kovasti; mr\nSuttonille voitte sanoa samoin. Ja, Robert, sanokaa mr Friedmanille,\nettä aion lähteä Lontooseen...\"\n\nTässä hän pysähtyi. Miksi hän aikoi Lontooseen? Hänen täytyi olla\nrehellinen toki itselleen. Hän oli menossa Leslien luo, etsimään häntä.\nJa mitä sen jälkeen tapahtuisi -- sitä hän ei tietänyt eikä\nvälittänytkään tietää. Hän tahtoi olla vain jossakin, mistä Frank\nSutton ei voisi häntä löytää. Hän ei tahtonut enää loukata Lewiä. Hän\noli mukavan itsekäs. Koko maapallo kiersi tällä hetkellä hänen onnensa\nkehää, palveli hänen tunteitaan.\n\nTavallaan olen minä vielä nukuksissa, ajatteli hän noustessaan autoon\nja lähtiessään liikkeelle pitkin Lontoon tietä. Mutta ajaminen sateessa\nja kylmässäkään ei voinut herättää häntä velvollisuudentunnon kylmään\ninhoittavuuteen. Hän tunsi olevansa velvollinen vain itseään kohtaan.\nTähän hänen kuumeentapaiseen kevytmielisyyteensä sekaantui tietoisuus\narvoituksesta, joka yhä oli ratkaisematta. Lew ja velvollisuus olivat\nmenneet yli laidan. Frank oli vähäpätöinen tekijä -- tai tulisi\nolemaan, jos hän vain voisi tehdä päätöksensä tunteidensa mukaan.\n\nJos hän vihasi Frankia, oli hänen menettelynsä oikea. Jos hän taas piti\nhänestä niin paljon, että voi jakaa hänen kohtalonsa, ei hän uskaltaisi\najatella häntä. Mutta hän ei vihannut eikä rakastanut häntä. Hän tunsi\nsamalla tavalla kuin Tillman -- Collie -- ja tusina muita ihmisiä,\njotka hän saattoi muistaa. Frank oli mielenkiintoinen mies, johon hän\ntosin oli kiintynyt siteillä, mutta sellaisilla, jotka voi katkaista\nilman mitään kipua.\n\nNäissä ajatuksissa saapui Beryl Sutton Lontooseen.\n\nHänen autonsa pysähtyi synkännäköisen talon edustalle Bloomsburyssa,\nmissä Lesliellä oli asuntonsa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä\nhän aikoisi tehdä. Mikä hänen vierailustaan olisi seurauksena, sitä hän\nei ajatellut eikä välittänytkään ajatella. Sitä mukaa kuin hän lähestyi\nLontoota, elpyi hänen mielialansa jostakin käsittämättömästä syystä.\nHänellä oli rahaa, ja jos tarvis vaati, hän jäi hotelliin yöksi. Mutta\nyhden päätöksen hän oli tehnyt, ja se oli se, ettei hän palaisi\nWimbledoniin eikä Frank Suttonin luo.\n\nBloomsburyn täysihoitolassa oli viinuri, joka samalla oli sen\nosaomistaja. Tämä pudisti päätään, kun Beryl esitti hänelle\nkysymyksensä.\n\n\"Kapteeni Leslie käy meillä hyvin harvoin, paitsi joskus nukkumassa\nyönsä\", ilmoitti mies Berylin suureksi kummastukseksi. \"En ole nähnyt\nhäntä sitten viime keskiviikon.\"\n\n\"Eikö hän ollut täällä viime yötä\", tiedusteli Beryl.\n\n\"Ei kahteen, kolmeen yöhön, neiti.\"\n\n\"Mutta mitä teette hänen kirjeilleen, jos niitä tulee?\"\n\n\"Niitä ei tulekaan\", naurahti viinuri epämääräisesti.\n\nHän kuuli kummastuen tiedon. Hän oli odottanut tapaavansa Leslien eikä\nollut epäillytkään, ettei saavuttaisi tätä tärkeintä tarkoitusperäänsä.\n\n\"Hän on toimessa Sutton & Co:lla. Voin antaa teille osoitteen.\"\n\n\"Kiitän, tiedän sen\", vastasi Beryl kiireisesti. \"Ehkä hän on mennyt\nsinne.\"\n\nJa vaikka se tuntui kovin vähän luultavalta, ei hän voinut tehdä\nmuutakaan kuin koettaa. Kun Beryl saapui Suttonin konttoriin, ei\novenvartija voinut kertoa hänelle muuta kuin mitä hän oli jo kertonut\n\"eräälle sanomalehtimiehelle.\"\n\n\"Mr Collielleko?\" kysyi Beryl nopeasti.\n\nColliehan oli henkilö, joka voi auttaa häntä, ja hän ihmetteli, ettei\nollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi Collieta. Mutta Beryl ei mennyt\nkonttoriin, vaan käänsi autonsa syrjäkadulle, Cityn puolelle,\nja kymmentä minuuttia myöhemmin haastatteli Field jo häntä\n_Post-Courierin_ odotushuoneessa.\n\n\"Miss Stedman?\" kysyi Field, kun Beryl astui sisään. \"Ette suinkaan te\nole se neiti, joka piti vihittämän tänään?\"\n\n\"Kyllä, kyllä minä olen se\", myönsi hän hieman allapäin, \"vaikka en ole\nvielä oikein tottunut uuteen nimeeni.\"\n\n\"Luulen, että Collie on jossakin kaupungilla\", arveli Field\nvarovaisesti. Hän oli mies, jonka silmä huomasi kyllä kauniin, vaikka\nhänen tukkansa oli vuosien mukana käynyt harmaaksi. Uutisosastojen\npäälliköt ovat joskus inhimillisiä. \"En todellakaan tiedä, mistä\nvoisitte hänet löytää, ellei ehkä...\" Mutta hän pudisti epäillen\npäätään. \"Hän on luultavasti eräässä klubissa, muuten hyvin\nhuonomaineisessa paikassa, Leopard-klubissa, mutta en neuvoisi teitä\nmenemään sinne, mrs Sutton. Minä soitan hänelle.\"\n\nHän meni soittamaan ja viipyi poissa viisi minuuttia.\n\n\"Hän ei ollut siellä\", ilmoitti hän palattuaan, \"mutta jos voitte\npysytellä yhteydessä meidän kanssamme, niin luulemme pääsevämme hänen\njäljilleen.\"\n\nHän oli pahassa välikädessä. Vain Collie merkitsi hänelle jotakin, vain\nhän voi johtaa hänet John Leslien luo. Ehkä Fieldkin sen tiesi, mutta\nhän pudisti vain päätään, kun Beryl kyseli häneltä.\n\n\"Ei, tiedän vain, mitä on lehdissä, nimittäin, että hänet on pidätetty\ntänään. Onko hän teidän ystäviänne, mrs Sutton?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi kysytty hiljaa, \"hyvä ystävä.\"\n\n\"Hänet päästettiin myöhemmin vapaaksi takuuta vastaan. Merkillistä.\nBarrabal tekee -- mutta mistähän syystä Barrabal oikeastaan päästi\nhänet vapaaksi...\"\n\nField muisti puhuvansa samalla kertaa paatuneesta rikollisesta ja\nBerylin ystävästä, mistä syystä hän koetti kääntää keskustelun muille\nurille joutuen vain yhä syvempään veteen.\n\n\"En ollenkaan ihmettelisi, jos tapaisitte kapteeni Leslien klubissa.\nSiinä on muutamia outoja jäseniä...\"\n\nHän pysähtyi tässä ikäänkuin surkutellakseen, mutta nainen ei ajatellut\nmitään surkuteltavia henkilöitä. Mahdollisuus, että hän löytäisi\nLeslien klubista, sai hänen sydämensä rajusti sykkimään.\n\n\"Voinko jättää tänne autoni? Huomasin, että katuvierellä seisoi\nmuitakin vaunuja ilman vartijaa.\"\n\nMr Field tiedusteli asiaa puhelimitse ja sai selville, että auton voi\nkyllä jättää. Beryl oli tehnyt päätöksensä. Jätettyään autonsa\nsyrjäkadulle kahden sanomalehtiauton väliin hän suuntasi kulkunsa Fleet\nStreetille, sai sieltä vuokra-auton ja lähti liikkeelle.\n\n\"Leopard-klubiinko, neiti?\" Autonkuljettajakin hämmästyi. \"Kiitos.\"\n\n\"Tiedättekö, missä se on?\"\n\n\"Kyllä, neiti, tiedän, missä se on ja mikä se on\", jauhoi mies. \"Selvä\non, neiti.\"\n\nSatoi niin, että Beryl oli autossakin aivan likomärkä, mutta hän tuskin\nhuomasi sitä. Auto ajoi pitkin Kingswayta ja pysähtyi äkkiä erään\nkapean kadun suulle. Sateen sumentamasta autonikkunasta näki hän\nihmisten juoksevan ja kuuli auton moottorin surinan läpi poliisipilliä\nvoimakkaasti puhallettavan. Hänet valtasi epämääräinen kauhun ja pelon\ntunne. Hän työnsi auton oven auki ja hyppäsi kadulle.\n\n\"Odottakaa\", huusi hän olkapäänsä yli autonajajalle ja syöksyi kapealle\nkadulle.\n\nMissä Leopard-klubi oli, sitä hän ei tietänyt. Hän näki väkijoukon vain\njuoksevan ja aavisti, että jotakin kauheata oli tapahtunut.\nKatukäytävältä kaikuvan jalkojen töminän läpi kuuli hän poliisipillin\nterävän, hermoille käyvän kutsun.\n\nSilloin joku tarttui häntä käsipuolesta ja käänsi hänet ympäri. Hän\nnäki edessään Tillmanin luihut kasvot.\n\n\"Minne matkalla, neiti Stedman\", kysyi hän töykeästi.\n\nBeryl katsoi häneen raivostuneena.\n\n\"En tiedä. Jotakin on tapahtunut...\" Hän sai tuskin vedetyksi henkeään.\n\n\"Jotakin on todellakin tapahtunut. Teidän olisi parasta poistua.\"\n\nOhi juoksi kaksi poliisia. Hän näki heidän sivuitseen pienen väkijoukon\nkerääntyneen erään talon oven eteen. Samassa alkoi joku kamalasti\nkirkua. Hän pisti sormet korviinsa päästäkseen kuulemasta tuota ääntä.\n\nTillman hellitti hetkeksi otteensa hänen käsivarrestaan, jolloin Beryl\nvaistonsa ajamana läksi juoksemaan ääntä kohti. Hän kuuli Tillmanin\nkutsuvan häntä takaisin, mutta ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän\nsaavutti väkijoukon ja näki, kuinka poliisit saattoivat ulos talosta\nvastaantaistelevaa kirkuvaa naishenkilöä.\n\nSe oli Millie Trent.\n\n\"Murha, murha\", kirkui tämä. \"Hän on kuollut. Leslie tappoi hänet...\"\n\nBeryl horjahti taaksepäin ja olisi kaatunut, mutta paikalle kiiruhtanut\nTillman tarttui häneen lujalla otteella.\n\nKuollut? Frank Sutton kuollut! Hän tunsi vaistomaisesti, että hän,\nmuutaman tunnin aviovaimo, oli jäänyt leskeksi. John Leslie oli pitänyt\nsanansa.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nLeopard-klubi välähteli silloin tällöin poliisiuutisten joukossa, mutta\nviime aikoina oli eräänlainen kunnioituksen laine pessyt tuon\nepäilyttävän laitoksen. Vuoden päivät sitten oli siitä tullut\nsuorastaan muotipaikka, jonne rohkeat nuoret herrasmiehet veivät\narkoja, vapisevia naisiaan katsomaan Lontoon yöelämää. He tilasivat\npöydän sieltä ja viettivät hupaisan yökauden tanssien Leopard-klubin\norkesterin säestyksellä, joka käsitti saksofonin, viulun ja rummun.\n\nSe sijaitsi, kuten usein sentapaiset klubit, ylimmässä kerroksessa\nShaftesbury Avenuen varrella ja oli rekisteröity seura- ja\naamiaisklubiksi. Ahdasta ruokasalia ja vielä ahtaampaa tanssilattiaa\nlukuunottamatta oli klubissa illallishuoneitakin, joissa klubin jäsenet\nvoivat seurustella vieraineen muiden häiritsemättä.\n\nOmistaja ja hovimestari mr William Anerley nimitti isointa\nviimeksimainituista \"johtokunnan huoneeksi\" ja ilmoitteli sekä klubin\nilmoitustaululla että sanomalehdissä, että sitä vuokrataan yleisiä ja\nyksityisiä kokouksia varten. Mutta ei ole tietoa, että hänen\ntarjoukseensa olisi koskaan tartuttu.\n\nLeopard-klubissa sattui useinkin omituisia tapauksia, mutta todella\nomituiset tapaukset, jotka parhaasta päästä huvittivat poliisia, olivat\nankarasti kielletyt. Siellä ei voinut juoda laittomilla tunneilla eikä\npelata ainakaan omistajan tieten sen suurempaa uhkapeliä kuin\nyhdenmiehen whistiä. Oli kuitenkin jokseenkin varmaa, että klubin\njäsenet tulivat sinne \"kengät taskussa\" ja että siellä pelattiin\nvaarallisempaakin peliä kuin tavallista bridgeä, eikä ainoastaan\njäsenten erikoisesti suosimassa kohtauspaikassa, \"johtokunnan\nhuoneessa\", vaan pienemmissäkin huoneissa. Mutta William Anerley voi\ntäydellä syyllä ja ylpeydellä huomauttaa, että esimerkiksi Joe Greel ja\nHarry Manx erotettiin klubista juuri sen vuoksi, että olivat kerran\nrikkoneet sääntöjä.\n\nErottamispäätöksen oli antanut klubin järjestystoimikunta, joka oli\nkaikin puolin oikein muodostettu. Mutta kun sillä oli omituiset säännöt\nkokoontua niin aikaisin aamuisin, että suurin osa jäseniä oli vielä\nvuoteessa, ja säännöt määräsivät, että toimikunta on päätösvaltainen,\nkun kaksi sen jäsenistä on läsnä, johtivat Leopard-klubin asioita\nyksinomaan mr Anerley ja hänen tyhmänsekainen poikansa Jim, joka\nollessaan vapaa toimikunnan työtäantavasta jäsenyydestä käytti hissiä,\njolla klubin jäsenet ja heidän vieraansa nousivat ja laskeutuivat alas\nklubista.\n\nAnerleyllä, Billillä, ei ollut käsitystäkään laitoksensa luonteesta\ntai sen jäsenistä. Ja kun hän kerran oli komeasti pyyhkinyt\njäsenluettelosta erään herrasmiehen nimen, joka oli tuonut klubiin\nerään \"kyyhkysen\" kynittäväksi, oli hän lausunut käsityksensä\nmuutamalla terävällä sanalla.\n\n\"Sanotko sinä tätä herrasklubiksi\", kysyi myrtynyt jäsen.\n\nIso Bill katsoi häntä pitkään ja halveksivasti.\n\n\"Jos tämä olisi herrasklubi, Harry, ei sinun nimeäsi olisi\njäsenluettelossa.\"\n\nKerran hiljaisena vuodenaikana taas, jolloin kaikki ihmiset menivät\nkesälomalle, Jim kysyi häneltä jotakin. Bill ei nostanut katsettaan\nkirjasta, johon hän juuri oli merkitsemässä jotakin.\n\n\"Muutamat menevät Lidoon, muutamat Ostendeen, muutamat taas\nDartmooriin. Kaikki riippuu siitä, mitä lajia väkeä ollaan.\"\n\nHän oli karukasvoinen, isoleukainen mies, jonka olemuksessa oli vain\nyksi hellempi kohta ja, ihmeellistä kyllä, kiintymys kahteen mieheen,\njoista toista hän ei edes tuntenut.\n\nKun oli hiljainen aika, kertoi Bill mielellään lempijuttuaan Jimille,\njoka oli pelkkää korvaa kuuntelemaan.\n\n\"Hän sanoi minua tavallisesti 'Percyksi'. Tapasin hänet ensikerran\nKukkulan 60 lähistöllä, kranaatin kaivamassa kuopassa. Makasimme siinä\nkolme päivää. Hän oli upseeri ja minä vain tavallinen rivimies -- ja\nhän sanoi minua aina Percyksi. 'Halloo, Percy', huusi hän aina, kun\nkranaatti lensi ylitse. 'Tuo oli vähällä tavoittaa sinut.' Hän nosti\njalkani pystyyn ja piti minut hengissä vedellä, joka hänen itsensä\nolisi pitänyt juoda. Antaisin tuhat puntaa, jos tapaisin hänet vielä.\nJospa olisin vain ajoissa noussut pois bussista sinä päivänä, kun...\"\n\nHän muisteli erästä heinäkuun iltapäivää, jolloin hän ja Jim \"ottivat\nvähän raitista ilmaa\" autobussin katolla. Heidän ajaessaan Piccadilly\nCircuksen ohitse oli Bill tuntenut sankarinsa ja antanut hänelle\nepätoivoisia merkkejä, sankarin niitä kuitenkaan huomaamatta. Ja kun\nhän sitten oli hypännyt pois bussista, oli hän turhaan haeskellut\nmiestään. Piccadilly oli vilkas paikka, ja tuntematon oli kadonnut\njäljettömiin.\n\nMitä hänen toiseen \"kiintymykseensä\" tulee, ei hän koskaan puhunut\nhänestä, mutta olisi tehnyt mitä tahansa sen rahamiehen kiittämiseksi,\njoka ratkaisevalla hetkellä oli tehnyt Bill Anerleysta klubin\nomistajan. Hän tunsi suurta kunnioitusta mr Lewis Friedmania kohtaan --\ntuntematonta upseeriaan hän paremmin ihaili.\n\nKello oli yhdeksän ja ilta hiljainen, niin hiljainen, että Anerley\nnuorempi oli saanut luvan mennä elokuviin. Kun hän palasi, tapasi hän\nisänsä syvissä mietteissä.\n\nOrkesterin kanssa oli ollut jotakin riitaa, ja Bill oli hankkinut\nsähköllä käyvän gramofonin tanssihuoneeseen. Kun ovi oli auki, kuului\ngramofonin rätinä ja sähinä selvästi muuannekin.\n\n\"Tänä iltana ei ole varmaan ketään tanssisalissa, isä\", kysyi Jim, joka\nhuonosti sopiva puku yllään nojasi hissin kaiteeseen.\n\n\"Ei ketään tänä iltana, poikani\", vastasi Bill katsoen silmälasiensa\nylitse. Hänen hovimestarinpukunsa oli loistava sekoitus kultakalunaa ja\nsamettia. \"Toivon, poikaseni, että pääset vähitellen tuosta tavastasi\nkysellä asioita.\"\n\nJim huokasi. Hän oli nuori, ja jännitys oli hänen jokapäiväistä\nleipäänsä.\n\n\"Emmekö keksisi mitään asioiden vilkastuttamiseksi\", kysyi hän.\n\nHänen isänsä katsoi häneen tuimasti.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat -- ostaako pari, kolme ilmapalloa ja nimittää sitä\ngala-tanssiaisiksi?\" kysyi hän ivallisesti. \"Ei, Jim, ei ole mitään\nsyytä hermostua. Kaikki ovat poissa kaupungista.\"\n\nTiskillä oleva puhelin soi. Hän otti kuulotorven. Joku hätääntynyt\nnaishenkilö kysyi jotakin.\n\n\"Ei, mrs Lattit, teidän miehenne ei ole täällä -- ei ole -- hän ei ole\nkäynyt tänään klubissa -- en ainakaan ole nähnyt häntä. Kyllä, rouva\nLattit, sanon kyllä hänelle.\"\n\nHän laski pois kuulotorven ja soitti kelloa. Viinuri tuli.\n\n\"Menkää sanomaan mr Lattitille, että hänen rouvansa kysyy häntä\", käski\nisäntä-hovimestari. \"Hän on n:rossa 4 -- ei, n:rossa 3. Älkää menkö\nhäiritsemään n:ro 4:ää -- hän nukkuu siellä vähän.\"\n\n\"Kuka se on\", kysyi Jim.\n\nMr Anerley kohensi silmälasejaan, ilman syytä, ja katsoi niiden yli\nnuorukaiseen.\n\n\"Kuka ja mikä\", kysyi hän.\n\n\"Kuka on n:rossa 4?\" kysyi poika.\n\n\"Mr Albert, Alfred Henry John Jones\", vastasi Bill kurillaan. \"Hän asuu\nEikenenkään kadulla n:rossa 906.\"\n\nJim vaikeni. Mutta hänen isänsä selitti hänelle tarkemmin.\n\n\"Jos tahdot tietää, on se eräs klubin jäsen, joka haluaa pysytellä\npiilossa. Mutta jos sinä rupeat kyselemään, mitä sinun on vastattava,\njos poliisi sattuu tiedustelemaan häntä, lyön korvasi paksuiksi.\"\n\nJim säästyi vastavastaukselta. Hissikello soi, ja hän laskeutui alas.\nMutta hetken kuluttua oli hän jälleen ylhäällä ja ohjasi vieraan\neteiseen.\n\n\"Hyvää iltaa, mr Sutton!\"\n\nBill silmäili tulijaa katseella, joka oli tarkoitettu suopeaksi, sillä\nvaikka Sutton ei ollut klubin alinomaisia vieraita, oli hän kaikin\npuolin rehti klubin ystävä ja antelias. Hän loi silmäyksen odottavaan\nnuorukaiseen, jolle isä antoi merkin hävitä, niinkuin hissipojan\ntulikin.\n\nNiin kauan kuin alasmenevän hissin vikinä kuului, ei Sutton puhunut\nsanaakaan, ja hänen viisas isäntänsä ymmärsi, että Suttonilla oli tällä\nkertaa, vastoin tavallisuutta, jotakin erikoista asiaa. Hän oli joskus\nennenkin palvellut Suttonia niin, että tämä sai käytettäväkseen\nturvallisen huoneen, johon hän voi viedä asiakkaansa, vieläpä niin\nhuomaamatta, ettei asiakkaan kasvojakaan kukaan ehtinyt tuntea.\n\nBill Anerley ei ollut koskaan tungettelevainen eikä tiedustellut klubin\njäsenten ammattia. Klubi on palvelukseksi, oli hänen tapanaan sanoa.\nHän oli omaksunut tämän tunnuslauseensa erään hyvin tunnetun\ntavaratalon reklaamista. Mutta se kuulosti hienolta ja ikäänkuin\nvoiteli omaatuntoa.\n\nSuttonista hän ei kylläkään erikoisemmin pitänyt, mutta Sutton oli\nvarakas mies, joka maksoi reilusti laskunsa, ja sellaisena oli häntä\nmyöskin kohdeltava arvokkaasti.\n\n\"Tarvitsen huoneen. Onko johtokunnan huone vapaa?\"\n\n\"Kyllä, sir\", ilmoitti Bill. \"Odotatteko jotakuta?\"\n\nHän oli jo soittamassa kelloa, kun Sutton pysähdytti hänet.\nKääntyessään tuli hän sysänneeksi vierasta, joka päästi lievän\nkirouksen ja horjahti hänen syliinsä.\n\n\"Ei haittaa mitään\", sanoi hän kuitenkin, vaikka hänen äänessään\ntuntuikin lievä kipu. \"Jouduin tässä eräänä iltana auto-onnettomuuteen\nja loukkasin aika pahasti itseni.\"\n\nBill pyyteli anteeksi minkä voi, mutta Sutton keskeytti hänet lyhyeen.\n\n\"Ei tarvitse päästää viinuria sisään tänne\", sanoi hän. \"Toivoisin\nteidän itsenne huolehtivan kaikesta. Tahdon pari pulloa samppanjaa,\nkaksi lasia enkä kenenkään häiritsevän.\"\n\nSe ei ollut sinänsä mikään merkillinen pyyntö.\n\n\"Naisvieras, mr Sutton?\"\n\nFrank Sutton myönsi miettiväisenä.\n\n\"Niin -- te tunnette kyllä hänet -- hän on ollut ennenkin täällä --\nminun kanssani.\"\n\n\"Miss Trent?\" Bill kävi uteliaaksi.\n\n\"Niin, miss Trent.\"\n\nMutta se ei ollut vielä kaikki. Bill tunsi, että tärkein oli vielä\nsanomatta. Jos kysymyksessä olisi ollut vain samppanja ja\nyksityishuone, ei Sutton olisi lähettänyt hissipoikaa matkoihinsa.\n\nSuuri käytävä oli tyhjä ja hiljainen. Tanssisalista kuului gramofonin\nvalittava kitinä. Kolme paria koetti tanssimalla kohottaa painunutta\nmielialaansa.\n\n\"Olen kauheassa pulassa, Bill.\"\n\nBill kumarsi ymmärtäväisesti. Useimmat hänen asiakkaansa olivat usein\nkauheassa pulassa. Hän sai vähän päästä olla apuna koettamassa pelastaa\nheitä pulasta. Mutta kuinka Frank Sutton, moinen rikas ja kaikin puolin\nturvattu mies, oli saattanut joutua vaikeaan tilanteeseen, sitä hän ei\nkäsittänyt. Paitsi jos...\n\nHänellä oli kuitenkin ollut hienon hieno aavistus, että Frank Suttonin\nasiat eivät olleet aivan rehellisellä kannalla. Anerley oli ollut\njoskus panevinaan merkille, että Sutton oli tavannut ja neuvotellut\njohtokunnan huoneessa miesten kanssa, jotka hänen tietääkseen olivat\njalokivivarkaita. Olikohan kysymyksessä poliisijuttu? Hän mietti.\n\n\"Kerron teille, miten asiat ovat\", puhui Sutton. \"Olen ollut pienessä\nriidassa ystäväni kanssa -- maailmanmiehenä te ymmärrätte mitä\ntarkoitan, Anerley.\"\n\nBill käsitti laajasti riita-sanan. Se saattoi merkitä hänelle yhtä\nhyvin pientä lievää vastaväitettä kuin ilmi tappelua.\n\n\"Asia on niin\", kertoi Sutton, \"että minut vihittiin tänään.\"\n\n\"Oh\", hämmästyi Bill toden teolla.\n\n\"Ja miss Trent, joka on ollut hyvä ystäväni, on ottanut sen hyvin\npahakseen. En kertonut hänelle mitään, ennenkuin kaikki oli ohi.\nMatkustan tänä iltana Skotlantiin, mutta hän on uhannut tulla asemalle\nja panna toimeen häväistysjutun. Tiedätte kyllä, mitä se merkitsee.\"\n\n\"Hänen pitäisi olla hienotunteinen\", arveli Bill pudistaen päätään ja\nmoittien siten poissaolevaa Millietä. \"Olen vakuutettu, että\nteidänkaltaisenne herrasmies voi helposti selvittää moisen asian.\nMuutama satalappunen ja...\"\n\n\"Raha ei tässä auta\", sanoi toinen kärsimättömästi. \"Ette ymmärrä. Olen\ntullut huomaamaan, että syystä tai toisesta on miss Trent raivoisasti\nkiintynyt minuun. Ymmärrätte kai nyt mitä tarkoitan?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi Bill jääden odottelemaan, mitä vielä oli tulossa.\nAikoiko hän lepyttää raivostunutta Millietä, ajatteli hän. Tuskin.\n\n\"Hän tulee tänne neljännestunnin kuluttua\", jatkoi Sutton, \"ja minä\njuttelen hänen kanssaan vähän. Kun minä olen lähtenyt\" -- hän pysähtyi\nja katsoi Billiä suoraan silmiin -- \"hän luultavasti jää tänne\nlepäämään. Toivon, ettei häntä häiritä ennen aamua -- sanokaamme kello\nneljää.\"\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nNyt Bill Anerley ymmärsi ja pudisti päätään.\n\n\"Se taitaa olla vähän liian vaarallista, mr Sutton\", huomautti hän. \"En\nuskalla ottaa niskoilleni edesvastuuta. Sanokaamme, että hän alkaa\nvalittaa, mitäs minä silloin sanon?\"\n\nSuttonin silmät eivät väistäneet.\n\n\"Sanokaamme, että joku toinen alkaa huutaa ja valittaa\", sanoi hän\nverkkaan. \"Minun ymmärtääkseni te ette ole edesvastuussa mistään, mitä\nminä teen. Eikä se sitäpaitsi olisi ensimmäinen kerta, kun ihmiset\nheräävät tässä klubissa päänkivistykseen.\"\n\n\"Hän tulisi kuitenkin olemaan ensimmäinen nainen tässä klubissa, joka\nherää päänkivistykseen\", vastasi Bill rauhallisesti. \"Valitan, mutta en\nvoi suostua.\"\n\n\"Ette voi, mitä? Mitä aiotte tehdä, jos minä olen poissa ja te tapaatte\nnaisen nukkumassa. Aiotteko kutsua poliisin? En luule, Bill. Minun ei\ntarvinne sanoa teille mitään. Jos lähtisin pois ja sanoisin teille,\nettä tulen takaisin parin tunnin kuluttua, niin te ette tekisi mitään\nnumeroa.\"\n\n\"En voi sallia kenenkään jäävän tänne olemaan\", vastusti Bill\nitsepintaisesti. \"Ja jos hän sitten panee toimeen skandaalin -- tjah,\nen tiedä, kuinka olette oikein ajatellut asian, mr Sutton.\"\n\nSutton otti taskustaan setelipinkan, irroitti siitä kolmisen seteliä ja\nlaski ne pöydälle.\n\n\"Mutta luonnollisesti\", jatkoi Bill katsettaan rahoista irroittamatta,\n\"ellei hän loukkaannu...\"\n\nHän kokosi koneellisesti rahat, käänsi ne ja pisti taskuunsa.\n\n\"Milloin tulette takaisin\", kysyi Bill, kun vieras painoi jo\nhissinappulaa.\n\n\"Joko ennen tai sen jälkeen kuin hän on lähtenyt. Viekää hänet\njohtokunnan huoneeseen, jos se on vapaa.\"\n\nBill nyökäytti.\n\n\"Jos hän tulee ennen minua, niin sanokaa hänelle, että tulen pian.\"\n\nSuttonin lähdettyä Bill kiipesi korkealle jakkaralleen tiskin taakse ja\nharoi harmahtavaa tukkaansa. Kun Jim tuli, näki hän isänsä\ntuijottamassa edessään olevaa kirjaa.\n\n\"Mitä on tapahtunut isä?\"\n\n\"Oh, ei mitään\", vastasi tämä tylysti. \"Älä aina kysele.\"\n\n\"Mikä hän on miehiään, tuo -- mr Sutton?\"\n\n\"Herrasmies\", murahti isä vihaisena.\n\nBill nousi raskaasti tuoliltaan, meni viinikellariin, otti sieltä kaksi\npulloa samppanjaa, asetti ne ja lasit tarjottimelle pannen viereen\nbiskviittejä pieneen hopeiseen astiaan ja vei ne johtokunnan\nhuoneeseen, isoon, hyvin iloisesti koristettuun saliin, Hän kiersi\nvalot palamaan, katsoi ympärilleen ja sytytti kaasukamiinan. Ovella\nseisoi viinuri, jonka hän kutsui luokseen.\n\n\"Tänne tulee väkeä. Teidän ei tarvitse mennä sisään eikä ulos. Ja kun\nse herra on lähtenyt, Adolf -- ei teidän tarvitse tulla korjaamaan\nmitään -- ymmärrättekö?\"\n\n\"_Oui, monsieur_!\"\n\n\"Kun sanon, ettei teidän tarvitse tulla korjaamaan mitään\", selitti\nBill ikäänkuin puhdistautuakseen kaiken varalta, \"tarkoitan vain, että\nse herra on vuokrannut huoneen koko yöksi.\"\n\n\"_Oui, monsieur_!\" ymmärsi Adolf, joka oli tottunut saamaan\nsalaperäisiä määräyksiä. \"Samoin huone n:ro 4...\"\n\n\"Hän nukkuu -- minähän sanoin\", kivahti Bill. \"Älkää menkö häiritsemään\nhäntä. Jok'ainoa tässä klubissa saa nukkua niin kauan kuin häntä\nriivattua suinkin nukuttaa.\"\n\nBill meni takaisin korkean tiskinsä ääreen ja jäi nojaamaan siihen.\n\n\"Olen monesti ajatellut, Jim\", sanoi hän vihdoin hieman\nsurunvoittoisesti, \"mitä Hän sanoisi, jos tietäisi minun puuhailevan\ntällaisissa asioissa.\"\n\n\"Jumalako\", kysyi Jim anteeksiannettavasti erehtyen kuullessaan\n\"Hän\"-sanaa lausuttavan niin kunnioittavasti.\n\n\"Sinä tiedät, kenestä minä puhun\", sanoi isä painokkaasti, \"samasta\nmiehestä, joka sanoi minua aina Percyksi.\"\n\n\"Ehkä hän on jo kuollut\", arveli Jim. \"Monet heistä kaatuivat sodassa.\"\n\nBill katsoi häneen myrkyllisesti.\n\nYksityishuoneisiin johtavan oven edessä oli verhot, joiden takaa kuului\nvihaista ääntä. Pitkä, iltapukuun puettu nuori mies, tukka pörrössä,\ntuli sieltä ulos jäljessään lihavahko mies.\n\n\"No, no, mikä hätänä\", tiedusti Bill.\n\nHänen ei olisi oikeastaan tarvinnut tiedustaakaan: hän olisi voinut\narvata. Walters, pitkäkyntinen, ja hänen kumppaninsa olivat\n\"hauskuttaneet\" nuorta mr Weatherbyta tunnin, parin ajan.\n\n\"Tuo nuori sika...\", aloitti Walter raa'asti.\n\n\"Te otitte kortin taskustanne -- minä näin sen\", ulvoi nuorukainen, ja\nWalters oikaisi kätensä lyömäasentoon.\n\n\"Hiljaa!\" Billin ääni kaikui kuin teräs.\n\n\"Minä taitan häneltä niskat...\"\n\n\"Oh, koettakaahan.\" Bill Anerleyn hymy oli kaikkea muuta kuin\nystävällinen. \"Täällä te ette taita mitään, Walters.\"\n\n\"Mistä hän syyttää minua\", tiukkasi lihava mies.\n\nBill ei kiinnittänyt häneen huomiota.\n\n\"Kuinka paljon olette menettänyt, sir\", kääntyi hän nuoren miehen\npuoleen.\n\n\"Kaksikymmentäviisi puntaa. Niistä minä en välitä, mutta...\"\n\n\"Siis kaksikymmentäviisi puntaa.\" Bill ojensi kätensä vihoittelevaa,\nlihavaa miestä kohti. \"Antakaa takaisin\", sanoi hän lakonisesti.\n\n\"Mitä te ajattelette\", hämmästyi tämä.\n\n\"Ymmärtäkää hyvällä, mitä minä sanon\", huusi Bill Anerley, ja hänen\näänensä nousi melkein ukkoseksi. Walters ei vastustanut vähääkään, vaan\ntyönsi hitaasti kätensä taskuun, veti esiin viisi viidenpunnan seteliä\nja ojensi ne Billille, joka tarkasti ne huolellisesti. Yhden setelin\nhän ojensi takaisin.\n\n\"Väärä\", sanoi hän.\n\n\"Mitä\", oli Walters olevinaan tietämätön.\n\n\"Roisto! Älkää vaatiko perusteluja.\"\n\nWalters antoi uuden setelin väärän sijaan.\n\n\"Kas niin, sir!\" Bill käänsi kokoon setelit ja ojensi ne onnettomalle\npelurille.\n\n\"Kiitos, Bill.\" Weatherby ojensi yhden seteleistä\nomistaja-hovimestarille, joka pisti sen taskuunsa ja avasi\nhissin oven.\n\n\"Jim, hae mr Weatherbyn hattu!\"\n\nOli hiljaista siihen saakka, kunnes Jim tuli ja hissi oli toimittanut\n\"kyyhkysen\" pois näköpiiristä.\n\n\"Mitä hemmettiä te pistätte nokkanne joka paikkaan\", sähisi Walters\nkiukuissaan.\n\n\"Tahdotteko tietää\", kysyi Bill. \"Tässä klubissa ei saa kuulua mitään\nhuutoa, ymmärrättekö? Pitäkää hiljaa uhrinne, niin emme virka mitään.\nMutta jos ne rupeavat ulvomaan, tulen heti sisään.\"\n\n\"Antakaa takaisin se viitonen, jonka hän antoi teille\", vaati Walters,\nja Billin nauru kaikui tyhjissä käytävissä.\n\n\"Annan teille hyvän napauksen nenällenne, sen saatte ettekä mitään\nmuuta\", vastasi Bill rauhallisesti, mikä sai toisen tiedustelemaan:\n\n\"Onko tämä olevinaan herrasmiesten klubi? Ilmoitan teistä\nklubikomitealle.\"\n\n\"Komitea, se olen minä\", vastasi Bill koukistaen sormeaan. \"Tulkaa\ntänne.\" Ja aivan kuin käärmeenkesyttäjän lumoamana Walters totteli.\n\"Menkää takaisin ja juokaa lasinne loppuun\", neuvoi Bill enteellisen\nrauhallisesti. \"Mutta jos rupeatte rettelöimään minun kanssani, niin\nheitän teidät hissiaukosta alas ja taitan kurjat niskanne.\"\n\nWalters meni takaisin huoneeseensa ja liittyi seuraansa.\n\n\"Todellakin sievä klubi\", murisi hän mennessään.\n\n\"Tämä on ainoa klubi, jonka jäseneksi te voitte päästä, Pentonvillen\nvaivaistaloa ehkä lukuunottamatta\", virkkoi Bill.\n\nJim hisseineen kiirehti nopeasti takaisin voidakseen olla todistajana\nmahdolliselle kohtaukselle, joista hän ei lakannut nauttimasta, niin\nmonia kuin hän oli nähnytkin. Hänellä oli palatessaan sitäpaitsi pieni\nuutinen.\n\n\"Isä, muistatko sitä herraa, jonka sinä kerran näytit bussin katolta --\nsitä upseeria, samaa, josta äsken juuri taas puhuit?\"\n\nBill otti pois silmälasinsa ja laski ne tiskille.\n\n\"Muistan. Kuinka niin?\"\n\n\"Näin hänet äsken juuri.\"\n\nBillin suu jäi auki.\n\n\"Et suinkaan?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tuolla oven ulkopuolella.\"\n\nBill Anerley pudisti päätään epäluuloisena.\n\n\"Tuskinpa vain.\"\n\n\"Varmasti, minä näin\", väitti Jim. \"Hän seisoi toisella puolen katua,\nkun minä vein alas sen nuoren retkaleen. Näin aivan selvästi ja olin\njuuri menossa kadun yli puhuttelemaan häntä, kun hän kääntyi ja lähti.\"\n\nBill katsoi tutkivasti perilliseensä.\n\n\"Mitä sinä olisit sitten sanonut hänelle?\"\n\n\"Olisin sanonut vain, että oletteko te se sama herra, joka pelastitte\nvanhan isäni hengen -- jos olette, niin suvaitkaa kömpiä hissiin ja\nnousta katsomaan häntä.\"\n\n\"Kömpiä hissiin\", toisti Bill. \"On sekin puhetapaa. Ja kaiken sen rahan\njälkeen, jonka olen menettänyt sinun kasvatukseesi.\" Hän silmäili\ntoivottomana poikaansa. \"Se ei ollut hän. Sinä et voinut nähdä häntä\nniin selvästi sieltä bussin katolta.\"\n\n\"Näin aivan selvästi.\"\n\n\"Hän on hauskannäköinen mies ja samanlainen kuin muutkin herrat\", ei\nBill voinut vieläkään uskoa, \"etkä sinä voinut siis erottaa häntä.\nToivon, että näkisit hänet joskus uudestaan.\" Bill pudisti päätään.\n\"Miten hän oli puettu?\"\n\nSitä Jim jäi miettimään.\n\n\"Hänellä oli harmaa tukka\", sanoi hän sitten.\n\n\"Entä oliko hänellä housut\", kysyi isä purevasti.\n\n\"Minä luulen, että hänellä oli harmaa tukka. Hänen pukunsa oli\ntummavärinen, ja hänellä oli harmaa hattu.\"\n\nBill pudisti yhä päätään.\n\n\"Niin hän oli kyllä puettu, kun minä hänet näin. Ei, se ei ole voinut\nolla hän.\"\n\nJa hän hymyili muistoille.\n\n\"Sinähän tiedät, että viimeinen asia, jonka hän sanoi minulle, oli:\n'Percy, jos kerran vielä hengissä pääsemme täältä, niin syömme\nparemmanpuoleisen päivällisen Carltonissa.'\"\n\nJimillä ei ollut aavistustakaan Carltonista. Olikohan se ehkä se suuri\nhotelli Lyonsin kahvilan vieressä? Hänen isänsä oli vihainen.\n\n\"Sinä raastat lokaan kaiken, mihin ikinä kosketkin\", sanoi hän. \"Sinä\nhäpäisisit tämän klubinkin, jos se olisi enää mahdollista.\"\n\nHissikello soi. Jim sukelsi alas vierasta noutamaan. Hänet nähdessään\nvääntyi Billin suu epämiellyttävään vireeseen.\n\nMr Collie ei käynyt usein Leopard-klubissa. Tässä ystävällisessä\nvanhassa herrassa oli suuri annos myrskylinnun tuntua, ja Bill Anerleyn\nkokemus oli se, että hän ei koskaan pistänyt nenäänsä klubiin, ellei\nilmassa ollut vakavaa palaneen käryä -- _Post-Courierissa_. reportteri\nei tehnyt juuri turhia matkoja. Hän oli tämän samoin kuin monen muunkin\nsamanlaisen klubin kunniajäsen. Billin tunnuslause oli: \"Ole hyvissä\nväleissä sanomalehtien kanssa.\" Hänellä oli sellainen harhaluulo, että\nvoi koittaa päivä, jolloin Fleet Streetin koko valta ja voima, koko\nsanomalehdistö kääntyy pelastamaan häntä jostakin onnettomasta\ntilanteesta.\n\n\"Hyvää iltaa, mr Collie\", tervehti Bill ja puristi kättä. \"Iloinen näky\nvanhoille silmilleni. En ole nähnytkään teitä vuosikausiin, vaikka luen\nusein teidän uutisianne lehdestänne.\"\n\nMr Collie tarkasti häntä vakavana.\n\n\"Minusta te näytitte hieman järkevämmältä, kun viimeksi teidät näin.\nMutta herra paratkoon, tämä vanha luola ei ole ollenkaan muuttanut\nulkonäköään\", sanoi hän katsellen ympärilleen. Hän tunnusteli\nseinääkin. \"Muistan hyvin oluttahrankin tuossa. Kuka se olikaan, joka\nsilloin heitti teitä pullolla?\"\n\nBill irvisti kohteliaasti ja vastasi:\n\n\"Mutta mr Collie -- minkäs teet sille enää? Mitä muuten kuuluu?\"\n\nCollie pudisti päätään.\n\n\"Tiedän kyllä, että teidänkaltaisenne herrasmiehet kuljeskelevat vain\n'asioissa'.\"\n\nMutta Joshua Collien huomio oli kokonaan kiintynyt tämän pienen,\nhuonotuoksuisen luolan pikkuseikkoihin.\n\n\"Teillä näyttää mattokin olleen rikki\", huomasi hän. \"Kolme vuotta\nsitten se ei ollut.\" Sitten hän kysyi: \"Onko täällä ketään?\"\n\n\"Ei ketään teidän tutuistanne, mr Collie. Odotatteko jotakuta.\"\n\nCollie tarkasteli nyt kattoa ja kynsi leukaansa.\n\n\"N-iin, en -- tai kyllä. Jos minua kysytään toimituksesta, niin\nsanotteko, että minä olen -- kyllähän te ymmärrätte.\"\n\nBill ymmärsi.\n\n\"-- ette ole täällä? Hyvä, sir. Tahdotteko huoneen?\"\n\nKaikesta päättäen ei Joshua tarvinnut huonetta, sillä hän ei vastannut\nmitään. Tai sitten tapahtui ensikertaa hänen eläessään, että häneltä\nkysyttiin sitä. Bill ajatteli usein itsekseen, että mitähän tuo vanha\narvoituksellinen mies mahtoi miettiä puhumattomina hetkinään. Joshua\najatteli parhaillaan, että mahtaisikohan talo, s.o. lehti, maksaa\nhänelle, jos hän vuokraisi itselleen huoneen Leopard-klubista, ja tuli\nsiihen johtopäätökseen, että kyllä.\n\n\"Kyllä, luulen, että tahdon huoneen.\"\n\nBill veti kellon nauhaa.\n\n\"Te olette aivan yksin, mr Collie\", kysyi Bill veitikkamaisesti.\n\n\"Niin ainakin toivoisin\", vastasi Collie. \"Ja jos täällä teillä on\njotakin rajua seuraa, niin tahdon pysyä siitä niin kaukana kuin\nmahdollista.\"\n\nViinuri ilmestyi verholla peitetylle ovelle.\n\n\"Mr Collielle n:ro 9. Haluatteko kenties jotakin?\"\n\nJoshua halusi olutta ja yksinäisyyttä, mutta samassa hän muisti:\n\n\"Onko täällä kenties eräs mr Tillman -- klubin jäsen?\"\n\nBill rypisti kulmakarvojaan, otti jäsenkirjan ja kuljetti sormea pitkin\nsivuja.\n\n\"Ei, sir!\"\n\n\"Luojan kiitos\", vastasi Collie hartaasti.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nIsä ja poika tarkkasivat sanomalehtimiehen laahustavaa olemusta siihen\nsaakka, kunnes se hävisi näkyvistä.\n\n\"Hän ei käy usein täällä, isä, vai käypikö\", kysyi Jim.\n\nBill kielsi pudistamalla päätään.\n\n\"Ei käy. Ja aina kun hän käy, on jotakin rettelöä.\" Hän katsoi\nkelloaan. \"Menepäs alas vähän katselemaan. Minua ihmetyttää, mihin se\nSutton on mennyt?\"\n\nHänen vielä puhuessaan hissikello soi, ja muutamaa hetkeä myöhemmin\nSutton astui ulos hissikorista. Jim huomasi, että hän oli välillä\nmuuttanut pukua.\n\n\"Onko se neiti tullut\", kysyi hän hätäisesti.\n\n\"Ei, herra.\"\n\nSutton hämmästyi.\n\n\"Hän ei ole siis tullut?\"\n\nBill alensi ääntään.\n\n\"Teidän tulee olla hyvin varovainen erään toisen asian takia, sir.\"\n\n\"Tarkoitatteko sitä nukkumista? Siitä älkää huolehtiko.\"\n\nBill kohautti olkapäitään.\n\n\"Hyvä on sitten, sir, ne ovat sitten teidän hautajaisenne. Te ette ole\nkertonut minulle vielä mitään -- en tiedä vielä mitään koko asiasta.\"\n\n\"Ei ole väliäkään\", arveli Sutton. \"Mutta on eräs toinen asia, Anerley\n-- tunnetteko kapteeni Leslien?\"\n\nBill pudisti päätään.\n\n\"En, sir!\"\n\n\"Eikö hän ole jäsen?\"\n\n\"Ei, sir, meillä on kyllä paljon kapteeneja, mutta ei yhtään Leslietä.\"\n\nSutton mietti hetken.\n\n\"On hyvin mahdollista, ettei hänen nimensä olekaan Leslie. Ja onkin\noikeastaan jokseenkin varmaa, että hänen nimensä on jokin muu ja että\nhän on kirjoissa toisella nimellä.\"\n\n\"Eivätkä monet meidän jäsenistämme ole itse asiassa sitäpaitsi\nkapteenejakaan. Kuka hän on, sir?\"\n\nSutton ei nähtävästi kuullut kysymystä, mistä syystä se toistettiin.\n\n\"Lesliekö? Oh, hän on vanha roisto\", ilmoitti Sutton, ja Bill ratkesi\nraikuvaan nauruun.\n\n\"Kuuluu siis meidän pieneen piiriimme. Odotatteko häntä, sir?\"\n\n\"Odotanko häntä?\" toisti Sutton verkkaan. \"En tiedä, odotanko vai enkö.\nJoka tapauksessa, jos hän tulee tänne ja kysyy minua, niin en ole\ntäällä. Kerron teille suoraan, Bill, miten asia on. Hän on vihamieheni\nja on uhannut henkeäni...\"\n\n\"Jättäkää hänet minulle, mr Sutton\", sanoi Bill vakuuttavasti. \"Minä\nsuoriudun kenestä tahansa yhtä helpolla kuin Dempsey. Yksi tällainen\nisku vain tähän, niin leijonakin paneutuu makaamaan.\"\n\nHän nosti vähän takinlievettään ja veti housuntaskustaan esiin lyhyen\npoliisipatukan pannen sen sitten takaisin.\n\n\"Kapteeni Leslie -- luulen muistavani nimen. Haluatteko jotakin,\nherra?\"\n\nCollie seisoi ovella. Kuinka kauan hän oli siinä seisonut, ei Bill\ntietänyt. Sutton kääntyi ympäri ja päästi haukotuksen nähdessään\nsanomalehtimiehen.\n\nHämmästys oli nähtävästi molemminpuolinen. Mr Collien suu aukeni\nlapselliseksi o:ksi.\n\n\"Eikö tämä ole ihastuttava yhteensattuma\", sanoi hän\nkunnioituksensekaisella äänellä.\n\n\"En odottanut tapaavani teitä täällä\", vastasi Sutton hermostuneesti.\n\n\"Ihmettelen itsekin, että olen täällä\", sanoi Collie mitä\nystävällisimmällä äänellä. \"Tämä on yksi minun ammattini omituisuuksia\n-- tapaamme aina toisemme paikassa, jota kaikkein vähiten ajattelemme.\"\n\nHän sanoi tarvitsevansa pienen puunkappaleen -- \"näin pitkän\" -- hän\nnäytti sormillaan -- \"ja näin leveän.\"\n\nBill avasi laatikkonsa ja löysi sieltä sellaisen puunpalasen.\n\n\"Kelpaako tämä, sir\", kysyi hän. \"Tarvitsetteko sitä johonkin\nerikoiseen asiaan.\" Bill hämmästyi kuullessaan, että Collie tarvitsi\nsitä onkiakseen ylös kärpäsen, joka oli pudonnut hänen olutlasiinsa.\n\n\"Hän olisi voinut yhtä hyvin pyytää lusikkaa, jos siitä oli kysymys\",\nsanoi Bill, kun Collie oli mennyt takaisin huoneeseensa.\n\nSutton vitkasteli ja oli haluton menemään johtokunnan huoneeseen.\n\n\"Tunnetteko Barrabal-nimistä miestä\", kysyi hän äkkiä.\n\n\"Tarkastaja Barrabalinko?\"\n\nSutton myönsi.\n\n\"Olen kuullut hänestä.\"\n\n\"Onko hän koskaan käynyt täällä?\"\n\nBill rypisti epäillen huuliaan.\n\n\"On voinut käydä. En ole varmaan tuntenut häntä. Tavallinen 'pollari'\nhän ei ole -- hän ei liikuskele paljoa, mikäli minä olen kuullut\nhänestä kerrottavan.\"\n\nHetkistä myöhemmin meni Sutton verhotun oven kautta huoneeseensa.\n\nBill oli levoton. Hänellä oli vaistomainen tunne, että jotakin\ntavatonta oli tulossa, ja hän toivoi Collien tulevan pois huoneestaan\ntai saavansa muuten tilaisuuden haastatella häntä. Hänen toiveensa\ntoteutuivatkin. Viisi minuuttia senjälkeen kuin Sutton oli mennyt\nhuoneeseensa, Collie tuli takaisin pitäen puupalasta varovasti\nkädessään.\n\n\"Mitähän kuolleilla kärpäsillä oikein tekisi, en ymmärrä\", sanoi hän.\n\n\"Antakaa ne pojalleni, hän kerää niitä\", sanoi Bill. \"Mr Collie, onko\nmr Sutton teidän ystäviänne?\"\n\nJoshua ei koskaan olisi myöntänyt kenenkään olevan hänen ystävänsä. Hän\nvastasi kieltävästi. Sitten hän salpasi Billin hengen kysymällä:\n\n\"Onko teidän jäsenkirjoissanne kapteeni Leslien nimeä?\"\n\nBill Anerley tuijotti häneen.\n\n\"Tämäpä merkillinen sattuma, mr Collie\", sanoi hän. \"Olette jo toinen\nhenkilö tänä iltana, joka kysyy kapteeni Leslietä.\"\n\nJoshua hymyili.\n\n\"Se toinen henkilö oli tietysti mr Sutton?\"\n\n\"Hän on roisto, eikö olekin\", kysyi Bill.\n\n\"Se on raaka sana, mutta ehkä häntä kuvaava. Minkä huoneen Sutton sai?\"\n\nHän pyysi Billiä rikkomaan säännön, jota aina ja järkkymättä oli\ntalossa noudatettu.\n\n\"Sitä emme voi sanoa teille. Emme koskaan kerro jäsentemme\nyksityisasioita...\"\n\n\"Johtokunnan huoneen\", virkkoi Collie itse, ja Bill oli\nperusteellisesti nolattu. \"Menen takaisin katsomaan, mitä kärpäset ovat\ntehneet oluelleni\", höpötti reportteri.\n\n\"Se on ainoa kärpänen, joka meillä on\", huusi Bill hänen jälkeensä,\nmutta viimeinen vastaus oli sittenkin Collien.\n\n\"Jos olisin tietänyt sen, olisin juonut jotakin, joka ei ollut\nmyrkytettyä\", huusi hän takaisin käytävästä.\n\nHissi oli mennyt takaisin alakertaan. Bill sai olla muutaman minuutin\nyksikseen, ja hän otti esiin jäsenluettelon ja alkoi tarkastaa sitä\nL-kirjaimen kohdalta.\n\n\"Lane, Larry, Leach, Larkley, Lando...\" Hän pudisti päätään. Ei ollut\nketään Leslietä. Hän kuuli hissin jysähtäen pysähtyvän. Ovi paiskattiin\nauki, ja hämmentynyt Jim juoksi ulos hissistä.\n\n\"Se on tämä, se kuvernööri.\" Hän oli suunniltaan jännityksestä viitaten\nmieheen, joka astui ulos hissikorista.\n\n\"Tämäkö?\"\n\nBill näki tulijan kasvot ja astui häntä kohti avoimin sylin.\n\n\"Kuinka, sir -- mikä ihmeellinen näky. Ettekö tunne minua -- vuosien\njälkeen? Jumala minua armahtakoon, sir, näen mieluummin teidät kuin\ntuhat puntaa.\"\n\nJohn Leslie rypisti kulmakarvojaan ja pudisti päätään.\n\n\"En muista teitä...\", aloitti hän.\n\n\"Ettekö muista kranaattikuoppaa Kukkulan 60 vieressä?\" kysyi Bill\nvarovasti, ja heikko hymy kajasti jo Leslien kasvoilla.\n\n\"Hyväinen aika -- Percy!\" pääsi häneltä vihdoin.\n\n\"Percy!\" Bill oli suunniltaan ihastuksesta. \"Kuulitko sinä, Jim,\nPercy.\"\n\nHän nauroi, mutta hänen silmissään kiilsivät kyynelet.\n\n\"Tule tänne, Jim, ja purista miehen kättä, joka on pelastanut isäsi\nhengen.\"\n\nJim työnnettiin esiin, ja hän selitti lapsellisesti:\n\n\"Ette osaa arvata, kuinka iloinen olen nähdessäni teidät, sir. Jumalan\nkiitos, että tapasin teidät. Tiedän, että aina, kun ne kapsäkit\nlensivät ylitse, niin te sanoitte: 'Pidä varasi, Percy, ja jos tulet\ntaivaaseen aikaisemmin, niin sano, että minulla on täällä vielä vähän\nkiirettä.' -- Siitä lähtien on Percy minullekin ollut pyhä nimi.\"\n\nLeslie nauroi hiljaa.\n\n\"On hauska nähdä teitä\", sanoi hän lopuksi. \"Mikä teidän nimenne\nonkaan?\"\n\n\"Sanokaa minua vain Percyksi, sir\", pyysi Bill, ja toinen lupasi.\n\n\"Olette käynyt vähän vanhemmaksi. Oletteko ovenvartijana täällä?\"\n\nBill yskähti, huomasi, että hänen oli selitettävä.\n\n\"Totta puhuen minä olen tämä klubi. Ostin tämän eräältä italialaiselta\n-- lainasin rahat eräältä vanhalta roistolta, joka sai yhdeksän\nkuukautta klubin pitämisestä -- italialainen nimittäin -- ei se mies,\njosta puhun. Sain takaisin oikeudet ja -- eihän tämä nyt tosin mikään\nAtheneum-klubi ole, kuten näette. Otin kyllä niskoilleni aikamoisen\nedesvastuun, mutta jostakin täytyy elää.\"\n\nLeslie pudisti synkästi päätään.\n\n\"Jos olisitte kuollut siihen kranaattikuoppaan, olisitte kuollut\npuhtaana, viattomana\", sanoi hän rauhallisesti.\n\n\"Niin, mutta velkaisena\", vastasi Bill vilpittömästi. \"Te ette ole\njäsen täällä, sir?\"\n\n\"En, en ole.\"\n\n\"Voin kirjoittaa teidät, sir, jos tahdotte, vaikka arvelen, että te\nette juuri halua jäseneksi tänne. Saanko luvan kysyä nimeänne, sir?\nOlen monesti halunnut saada sen tietää.\"\n\n\"Nimeni on Leslie, kapteeni Leslie.\"\n\nHän huomasi hämmästyneen ilmeen, joka nousi miehen kasvoille, mutta\narvasi väärin sen syyn.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\n\"Kapteeni Leslie\", toisti Bill kunnioittavasti kuiskaten. \"Mutta\nsilloin te ette ole se mies, jota minä tarkoitan. Tunnetteko mr\nCollien?\"\n\n\"Sen sanomalehtimiehenkö? Kyllä.\"\n\nBill katsoi avuttomana vuoroin vieraaseen, vuoroin Jimiin ja sanoi:\n\n\"Jim, mene alakertaan!\" Ja kun hissi oli lähtenyt liikkeelle, hän\njatkoi:\n\n\"En tahtonut puhella liian paljon pojan läsnäollessa. Ettekö pane\npahaksenne, jos kysyn teiltä jotakin hyvin raakaa -- varmaan ymmärrätte\nja annatte anteeksi?\"\n\n\"Antaa tulla vain\", vastasi Leslie, joka hyvin arvasi, mitä oli\ntulossa.\n\n\"Eräs henkilö puhui teistä tänä iltana.\"\n\n\"Sutton?\"\n\nHän, siitä ei voinut erehtyä. Billin sydän, joka ei erikoisemmin\npiitannut inhimillisistä tunteista, löi kiivaasti, ja sitä pakotti.\nTämä oli siis Leslie -- Leslie, vanha konna. Hän ei ollut siis\nvähääkään siihen ihanteeseen päin, jota hän vuosikausia oli\nkunnioittanut ja jumaloinut.\n\n\"Ellen erehdy, sanoi hän minun olevan linnanvangin.\"\n\n\"Niin sanoi, sir\", tunnusti Bill moittivasti. \"Siihen suuntaan hän\npuhui. Olen hyvin pahoillani, sir.\" Hänen äänensä oli lähes hellä.\n\"Teillä on tietysti ollut omat vastoinkäymisenne, arvelen -- niinhän\nmeillä on jokaisella. Olen hyvin pahoillani.\"\n\n\"Älkää tuhlatko myötätuntoanne minulle, Percy\", lohdutti Leslie\niloisesti. \"Olen täysin onnellinen.\"\n\nBillin luonto nousi. Sehän oli hyvä uutinen. Tavallista\nrangaistusvankia ei voinut hänen mielestään verrata synneissä\npaatuneeseen rikolliseen, joka oli valmis laskemaan leikkiä\nkärsimyksistään.\n\n\"Tuo on aivan oikea elämänkatsomus, sir. Ei pidä koskaan päästää\nsurujaan kukoksi tunkiolle -- tahdotteko kenties silmätä klubia, sir?\nLiikoja tiloja täällä kyllä ei ole, mutta viinikellari meillä on yhtä\nhyvä kuin missä New Yorkin klubissa tahansa.\" Hän nauroi. \"Se on pientä\npilaa vain, sir. New Yorkissahan ihmiset ovat kieltolakilaisia.\"\n\n\"Onko Sutton klubissa\", kysyi Leslie.\n\nCollien takia Bill ei ollut tahtonut rikkoa järjestyssääntöjä. Tämä\nmies oli aivan toinen asia.\n\n\"Hän on johtokunnan huoneessa.\"\n\n\"Johtokunnan huoneessa? Missä se on? Ah, se on se kulmahuone. Olen\nnähnyt klubin piirustukset. Onko hän yksin?\"\n\n\"Hänellä on pullo viiniä mukanaan, sir\", vastasi Bill. \"Hän odottaa\nmuuatta naishenkilöä.\"\n\nLeslie ymmärsi.\n\n\"Hän sanoi olevansa teidän vihamiehenne, sir.\" Bill alensi ääntään.\n\"Sen verran hän kyllä kertoi. Ja jos hän on teidän vihamiehenne, on hän\nmyöskin minun vihamieheni.\"\n\nHän otti poliisipatukan taskustaan ja työnsi sen huomaamatta Leslien\nkäteen.\n\n\"Menkää ja antakaa hänelle mitä kuuluu.\"\n\nLeslie työnsi aseen syrjään.\n\n\"Ei, minulla ei ole mitään erikoista halua antaa hänelle mitä kuuluu.\"\n\n\"Menkää vain, sir\", pakotti Bill. \"Menkää ja sanokaa, että saitte lomaa\nsihteeriltä.\"\n\n\"Missä Collie on?\"\n\n\"Hän on nr:ossa 9 kärpäsiä syömässä\", ilmoitti Bill ivallisesti.\n\n\"Menen katsomaan häntä.\" Bill tarjoutui näyttämään tietä, mutta Leslie\nsanoi löytävänsä perille ilman opastustakin. \"Kiitoksia vain\", kiitti\nhän.\n\n\"Anteeksi, sir.\" Leslie kääntyi ovelta. \"Jos sattuu jotakin rähäkkää\",\nkuiskasi Bill, \"niin suoraan huoneen oikealla puolella on\nvarauloskäytävä, joka johtaa takapihalle -- ja, sir -- aiotteko maksaa\njonkin vanhan laskun?'\"\n\nLeslien kasvot olivat liikkumattomat ja tylyt.\n\n\"Aion, kautta taivaan\", vastasi hän selvällä äänellä, veti oviverhot\njäljessään kiinni ja hävisi näkyvistä.\n\nNukkuja n:rossa 4 kuuli hänen menevän ohitse ja raotti ovea tuuman\nverran, niin että voi nähdä hänet. Hän näki Leslien pysähtyvän erään\noven eteen ja kuuli mr Collien hämmästyneen tervehdyksen. Senjälkeen he\nhävisivät kumpikin huoneeseen, ovi sulkeutui, ja heidän puheensa aleni\nmatalaksi surinaksi.\n\nJohtokunnan huoneessa odotteli Sutton yhä yltyvällä hermostuneisuudella\nsen naishenkilön saapumista, jonka kanssa hän oli määrännyt kohtauksen.\nJoka minuutti oli jo kullankallis. Hän oli luopunut aikeestaan palata\nWimbledoniin ja päättänyt sensijaan soittaa Lew Friedmanille.\nJokaisessa Leopard-klubin yksityishuoneessa oli oma puhelin. Hän sai\nnopeasti yhteyden Hillfordiin.\n\n\"Mr Friedman on mennyt kaupunkiin, sir -- samoin neiti Beryl --\ntarkoitan rouva Sutton.\" -- Se oli Robert, joka vastasi puhelimeen.\n\"Ei, sir... en tiedä minne -- matkatavarat on lähetetty.\"\n\nHän jätti Suttonin siihen ajatukseen, että Lew ja tyttö olivat menneet\nyhdessä asemalle. Ellei hän olisi ollut niin kärsimätön, olisi hän\nsaanut selville, että ne kaksi henkilöä, joiden liikkeet häntä\nkiinnostivat, olivat lähteneet Wimbledonista, toinen kahta tuntia\nmyöhemmin kuin toinen, ja huomannut, ettei kumpainenkaan tietänyt\ntoisensa määräpaikasta.\n\n(\"Minun olisi ehkä pitänyt sanoa hänelle\", sanoi Robert kauniille\nsisäkölle, \"että miss Berylin matkalaukut ovat yhä vielä täällä.\")\n\nSutton oli avannut samppanjapullon, täyttänyt lasin ja juonut sen\npohjaan. Toiseen lasiin hän oli varovasti tiputtanut kolmekymmentä\ntippaa aivan veden väristä nestettä pienestä pullosta, joka hänellä oli\nliivintaskussa. Kirjavan elämänuransa aikana hän oli kahdesti ennen\nkäyttänyt samoja \"tippoja\", mutta ei koskaan enempää kuin kaksikymmentä\ntippaa kerrallaan. Tämä oli kuitenkin tapaus, jossa hänen täytyi\nvälttämättä onnistua.\n\n\"Onneksi olkoon\", sanoi hän tiputtaessaan kymmenen lisää.\n\nHänen tämäniltainen matkansa kaupunkiin oli johtunut siitä, että hän\noli muuttanut suunnitelmiaan. Lew Friedman oli varmasti hämmästynyt,\njos oli huomannut, että vihkiäisten kiirehtiminen ei ollut johtunut\nhänestä, vaan mr Suttonin määräyksestä. Ja kiirehtimispäätös oli\njohtunut vuorostaan siitä, että hän, Sutton, oli huomannut erehtyneensä\npäivästä, jolloin Empress of India lähti Liverpoolista.\n\nHän oli ollut neuvotteluissa sen ainoan miehen kanssa, joka voi\nehkäistä vihkiäiset. Ei ollut mikään sokea sattuma, että John Leslie\noli samana aamuna pidätetty. Mutta Sutton ei ollut voinut hetkeäkään\najatella, että Leslie päästettäisiin vapaaksi takuuta vastaan.\nParhaassa tapauksessa veisi kaksi viikkoa aikaa, ennenkuin hän saisi\ntoteennäytetyksi syyttömyytensä, ja sillä välin toivoi Sutton ehtivänsä\nniin kauas, ettei Leslie tavoittaisi häntä enää.\n\nHän kuuli oveen koputettavan. Hän vilkaisi nopeasti tyhjään lasiin ja\nsiirsi sen lähemmäksi omaansa ennenkuin antoi koputtajan astua sisään,\nvaikka hän tiesi, ettei Millie pitänyt koputtamismuodollisuudesta.\n\nSe olikin Bill Anerley, joka näytti aivan sairaalta. Hänen märät\nkasvonsa olivat tavattoman kalpeat, aivankuin sairaan kasvot.\n\n\"Onko kaikki jo selvää, sir?\" Hänen äänensä oli käheä ja hänen\nliikkeensä hätääntyneet. Hän katsoi tuskaisesti Suttoniin aivan kuin\nolisi katsellut jotakin outoa näytelmää.\n\n\"Miksi kaiken pitäisi olla selvää?\"\n\nBill ei vastannut.\n\n\"Tarkoitan sitä miestä -- Leslietä\", puhui hän hiljaisella äänellä.\n\"Mitä olette tehnyt hänelle?\"\n\nSutton oli juuri tiuskaisemaisillaan hänelle, että pysyisi omissa\nasioissaan, kun muisti, että Billin apu saattoi olla suorastaan\nvälttämätön. Sitäpaitsi juolahti hänen päähänsä ajatus, että oli\ntarpeetonta näytellä enää menestyksellisen liikemiehen osaa. Ja osansa\nulkopuolella hän oli Anerleyn kaltainen, sillä erotuksella vain, että\nAnerley ei pyrkinyt poikkeamaan niin kauas totuuden poluilta kuin hän.\n\n\"Vein häneltä tytön -- ja tietysti hän on sydämistynyt\", selitti Sutton\nnauraen.\n\n\"Vai veitte tytön\", ihmetteli Bill verkkaan. \"Ymmärrän.\"\n\nHän näki useampia mahdollisuuksia: useimmat niistä olivat mitä\ntörkeimmän epäoikeudenmukaisia tyttöä kohtaan.\n\n\"Luonnollisesti -- sehän selittää kaiken\", ymmärsi Bill.\n\n\"Minkä kaiken\", kysyi Sutton terävästi.\n\n\"Sen, miksi hän tahtoo saada teidät käsiinsä -- onko teillä\nrevolveria?\"\n\n\"Ei\", vastasi toinen, mutta Bill tiesi, että hän valehteli.\n\nOmistaja-hovimestarin silmät osuivat pöytään. Hän näki pöydällä kaksi\nlasia -- ja nyökkäsi päätään.\n\n\"Selvä on, sir.\"\n\nHän poistui sulkien oven jäljessään ja meni etsimään Leslietä. Mutta\nLeslie ei ollut sanomalehtimiehen seurassa, ja Billin varoitus oli\njätettävä tuonnemmaksi.\n\nJohtokunnan huoneessa oleva mies katsoi uudestaan kelloaan ja kirosi\nhiljaa. Hän otti taskustaan iltalehden ja koetti lukea, mutta ei voinut\nkeskittää ajatuksiaan. Lukiessaan kaatoi hän itselleen toisen\nlasillisen viiniä. Samassa soi puhelin. Hän tarttui kuulotorveen. Se\noli Millie. Sutton lennähti vihasta punaiseksi kuullessaan, ettei hän\nvielä ollutkaan samassa rakennuksessa.\n\n\"Mitä helvettiä sinä ajattelet antaessasi minun odottaa\", tiuskaisi hän\nraivostuneena. \"Minä myöhästyin sen vuoksi, että -- älä puhu\npuhelimessa, vaan tule suoraa päätä tänne. Kirotut etsivät. Eiväthän ne\nsinua vahdi. Missä sinä olet?\"\n\nHän oli ravintolassa melkein vastapäätä klubia. Se oli hyvä.\n\n\"No, tule tänne. En minä puhu tässä puhelimessa. Tule ylös -- tahdon\nvälttämättä tavata sinut -- ja minulla on muutamia uutisiakin sinulle.\"\n\nHän pani pois kuulotorven ja oli niin suunniltaan, että oli ollut jo\nvähällä sanoa hänelle puhelimessa, että tällä kertaa ei ollutkaan\nkysymyksessä mikään sellainen kepponen, joka päättyy kirkon ovelle.\n\nKoskaan aikaisemmin ei kohtalo ollut valmistanut hänelle niin maukasta\nsuupalaa kuin Beryl Stedman. Hänellä, Suttonilla, oli hytti valmiiksi\ntilattuna. Puolentoista tunnin kuluttua olisivat he yhdessä matkalla\nLiverpooliin, ja kuluisi kuukausia, ennenkuin Lew Friedman saisi tietää\ntotuuden. Hänet on helppo pitää hyvällä tuulella, päätteli hän. Lew oli\nepäillyt Millie Trentin äänensävyä -- Suttonin tarvitsi enintään\nkirjoittaa laivasta, että Skotlannin asemesta hän olikin päättänyt\nmatkustaa Kanadaan sen vuoksi, että tahtoi katkaista suhteensa entiseen\nsihteeriinsä. Se tulisi kyllä koskemaan Milliehin. Sutton oli nähnyt\nhänet ennenkin raivon puuskassa, ja jos hän vain pääsisi, tulisi hän\nvarmasti asemalle ja panisi toimeen aikamoisen näytelmän. Mutta\nseuraavana aamuna -- kun hän saisi tietää totuuden... Frank Sutton\nhymyili. Hän ei arvioinut tarpeeksi suureksi mustasukkaisen naisen\nmyrkyllisyyttä. Millie oli ollut sellainen ennenkin ilman erikoisempaa\nsyytäkään. Hän osasi kyllä käsitellä Millietä.\n\nHän nosti päätään. Oven ulkopuolelta kuului miesääniä, jotka pian\nvaimenivat. Hän nosti sanomalehteä ja koetti lukea, pakotti kaikin\nvoimin itsensä lukemaan urheilu-uutisia. Hän luki erästä haastattelua\nja tarvitsi kaiken sen kiihoituksen, minkä hyvä viini antaa. Hän joi\ntoisen lasin yhdellä kulauksella.\n\nNyt hän kuuli melua ja katsahti oveen. Sitä avattiin hiljaa. Siitä\npisti sisään pistolia pitelevä käsi. Hän ei nähnyt mitään, mutta\nvaisto, joka on voimakkaampi kuin järki, sai hänet heittäytymään\nsivuun. Sekunnin ajan hän näki mustan, ammottavan revolverin piipun ja\noviaukossa seisovan miehen kalpeat kasvot. Hän hyppäsi jaloilleen,\nsieppasi revolverin taskustaan ja...\n\nLaukausta hän ei kuullut -- tuskin hän näki edes sitä pientä punaista\ntulikielekettäkään, joka leimahti revolverin piipusta... Frank Sutton\nlysähti kolisten maahan.\n\nPieni tauko. Sitten johtokunnan huoneen ovi avattiin, ja John Leslie\nastui huoneeseen kädessään savuava revolveri. Hän katsoi maassa hiljaa\nmakaavaa olentoa, pisti revolverin taskuunsa ja käänsi makaajan\nselälleen. Sitä katsetta, jonka hän loi kuolleen kasvoihin...!\n\n\"Ilmiantaja\", sanoi hän kovalla äänellä. \"Nyt et enää kantele!\"\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nKapteeni Leslie ei pitänyt soveliaana poistua samaa tietä, jota oli\ntullut, vaan hän poistui rakennuksesta pienen keittiön oven kautta ja\nlaskeutui ahtaita kiviportaita pihalle. Alhaalla hän pääsi kapean oven\nkautta suoraan kadulle. Näin hän välttyi tapaamasta Millie Trentiä\ntämän astuessa pois hissistä.\n\nKäytävässä oli Bill Anerley kuullut ensin oudon puksauksen, sitten\nvoimakkaan jysähdyksen.\n\nHän katsahti ylös pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan.\n\nVapisevin sormin lehteili hän päiväkirjansa sivuja.\n\nVoimakkaampaa hyväilyä vain -- ajatteli hän, ei muuta. Kapteeni aikoi\nantaa sille miehelle hieman vain silmien vähin, ei sen pahempaa. Tämä\noli varastanut hänen tyttönsä -- ja olikin aivan oikein, että hän sai\nsiitä pienen muistutuksen. Aivan oikein.\n\n\"Hyvää iltaa, neiti.\" Billin ääni oli samea ja hänen kasvonsa\nliidunvalkoiset.\n\n\"Missä Sutton on\", kysyi Millie Trent ensityökseen.\n\n\"Suttonko?\" Hän pani vapisevan kätensä suulleen ja korjasi:\n\"Tarkoitatte tietysti mr Suttonia?\"\n\n\"Tiedätte hyvin, ketä tarkoitan\", sanoi nainen epäilevästi. \"Ette näytä\nolevan aivan kunnossa. Mikä teitä vaivaa?\"\n\n\"Ei mikään.\" Billin ääni oli luonnottoman kova. \"Menen ilmoittamaan\nhänelle.\"\n\n\"Älkää vaivautuko, tunnen kyllä tien. Hän on johtokunnan huoneessa,\nluulisin.\"\n\nTrent olisi tahtonut mennä hänen ohitseen, mutta mies asettui tielle.\n\n\"Mitä te ajattelette?\" Hänen äänensä vapisi tuskin huomattavasti.\n\n\"Parempi, että minä menen sanomaan hänelle\", vastasi Bill.\n\n\"Onko hänellä seuraa\", kysyi nainen nopeasti.\n\n\"Ei ketään.\" Bill melkein huusi.\n\nKädet lanteilla seisoi nainen hänen edessään nyökyttäen päätään.\n\n\"Vai niin! Kuulkaahan, Anerley -- onko teille annettu määräyksiä minuun\nnähden?\"\n\nTämä pienikin viivytys helpotti Billiä.\n\n\"En käsitä, mitä tarkotatte, neiti Trent\", sanoi hän. \"Minulla ei ole\nmuuta määräystä kuin saattaa teidät sisään.\"\n\n\"Tarkoitan: teille ei ole annettu määräystä varata pullollista viiniä\nminulle, mitä?\"\n\n\"Siellä on kyllä viinipullo odottamassa\", vastasi Bill. \"Olisi outoa,\nellei olisi, vai kuinka?\"\n\nNainen nauroi karkeasti.\n\n\"Tarkoitan, eikö teille ole annettu määräystä kuinka menetellä, jos\nastutte johtokunnan huoneeseen ja tapaatte minut siellä nukkumassa\nsenjälkeen kuin Sutton on poistunut? Sitä tarkoitan.\"\n\nBill haukkoi ilmaa. Kysymyksen odottamattomuus kävi suorastaan\nhermoille.\n\n\"Ymmärrän. En aio vaivata teitä pyytämällä herättämään tai olemaan\nminun suojelusenkelinäni. Silloin, kun Sutton lähtee, lähden minäkin.\nSe vanha kettu\", sanoi hän halveksivasti. \"Hän luulee saavansa minut\nsatimeen. Todellakin sievä ajatus.\"\n\n\"Siitä en tiedä mitään\", vastasi Bill kovalla äänellä. \"Älkää tehkö\ntuontapaisia syytöksiä. Tämä on kunniallinen klubi...\"\n\n\"Jos tämä on kunniallinen klubi, niin silloin te ette tiedä asioista\nmitään\", vastasi nainen silmää räpäyttämättä. \"Ja jos te\ntietäisittekin, niin ette puhuisi mitään.\"\n\nBill kumartui ja toi suuret kasvonsa aivan lähelle naisen päätä.\n\n\"Jos tässä kaupungissa annetaan jotakin ilmi, niin olen varma, että te\nja hän olette mukana pelissä\", sanoi hän sitten tarkoituksella.\n\nHän kääntyi ja katsoi hissipoikaan.\n\n\"Kuka oli se mies, jonka te toitte ylös vähän aikaa sitten? Katselin\nBarfordin ravintolan ikkunasta. Se oli Leslie, eikö ollut?\"\n\nBill vastasi pojan puolesta.\n\n\"En ymmärrä, mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Valehtelette\", tiuskaisi Millie vihaisesti. \"Ja tässä muudan määräys!\nEllen minä ole tullut ulos johtokunnan huoneesta neljännestunnin\nkuluessa, niin soittakaa tarkastaja Barrabalille. Jos te ette soita,\nniin päästän huudon, joka saattaa teidät menettämään klubinne.\"\n\n\"Minkälainen nainen\", huokasi Jimkin Trentin lähdettyä.\n\nBill ei vastannut mitään. Hän odotti -- odotti. Äkkiä kuului\nensimmäinen huuto. Bill viittasi poikansa luokseen, ja hänen äänensä\noli hyvin käheä, kun hän antoi hänelle määräyksen, jonka poikakin\nymmärsi koituvan hänen oman päänsä menoksi.\n\n\"Mene kadulle, etsi poliisi ja tuo hänet tänne\", sanoi hän. \"Ja jos\nminut pannaan kiinni, niin mene kotiin äitisi luo ja sano, ettei ole\nmitään syytä hätäillä. Sano hänelle, että olen tänä iltana 'Percy' --\nhän ymmärtää.\"\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nKun Beryl palasi tajuihinsa, istui hän autossa. Jälkeenpäin kuuli hän,\nettä autonkuljettaja, peläten joutuvansa välikäteen, oli seurannut\nhäntä ja auttanut hänet autoon. Avoimen oven edessä oli seisonut mies,\npuoleksi täytetty vesilasi kädessä, ja hänen vieressään oli ollut\nnainen, outo olento, jonkalaista hän ei ollut koskaan aikaisemmin eikä\njälkeenpäinkään nähnyt: maalattu, tekojalokivillä koristeltu ihminen,\njoka oli määrätty ilmestymään pimeydestä hänen elämäänsä ja jälleen\nkatoamaan.\n\n\"Kiitoksia hyvin paljon, olen jo täysin kunnossa\", haukotteli Beryl\ntoinnuttuaan. Hänen päätään pyörrytti. \"Ovatko ne -- ovatko ne saaneet\nkiinni...\"\n\n\"Eiväthän ne koskaan saa murhaajaa kiinni. Hän on sama mies, joka\nvangittiin tänä aamuna ja päästettiin sitten vapaaksi takuuta vastaan.\nLyön vetoa, että Barrabal on itse toimessa.\"\n\nKuka puhui? Suureksi hämmästyksekseen huomasi hän, että se oli poliisi.\nPoliisitkin voivat olla avomielisiä, ja on vaikea kuvitella suurempaa\navomielisyyttä kuin poliisimies, joka uskaltaa arvostella Scotland\nYardia.\n\n\"Mihin saan ajaa teidät, neiti\", kysyi autonkuljettaja. Hän koetteli\najatella. Hän oli unohtanut autonsa jonnekin...\n\n\"_Post-Courierin_ toimitukseen\", ilmoitti hän epäröiden.\n\nHän ei nähnyt sen oudon naisen lähtöä eikä kiittänytkään häntä, ja\nvasta kun oli tullut puolitiehen Fleet Streetia, muisti hän\nkiittämättömyytensä.\n\nHän lähetti käyntikorttinsa ylös, ja tällä kertaa tuli Field alakertaan\nhäntä tapaamaan. Ennenkuin Beryl ehti aukaista suutaan, kysyi Field:\n\n\"Olitteko te Leopard-klubissa murhan tapahtuessa?\"\n\nBeryl pudisti päätään.\n\n\"En... olin muualla. Se oli kauheata.\" Hän värisi ja nosti kätensä\nsilmilleen aivan kuin peittääkseen niiltä inhoittavaa näkyä.\n\n\"Ettekö nähnyt Collieta?\"\n\nHän kielsi taas.\n\n\"Oliko hän siellä?\"\n\n\"Kyllä hän siellä kuitenkin oli\", sanoi Field töykeästi. \"Ja ellei hän\nollut juovuksissa ja jos puoletkin siitä, mitä hän meille puhelimessa\nkertoi, on totta, niin olemme saaneet suurimman jutun kuin koskaan\nminun aikanani. Näittekö Barrabalin -- tunnetteko hänet?\"\n\n\"Sen poliisiupseerinko? En\", vastasi tyttö. \"Ainoa henkilö, jonka\ntunsin, oli eräs Tillman-niminen mies...\"\n\n\"Oh!\" Hän katsoi naiseen hämmästyneenä. \"Näittekö todellakin hänet,\nTillmanin? Ahaa. Hän oli siis tapahtumapaikalla. Tietääköhän Collie\nsen. Hän ei maininnut hänestä mitään.\"\n\nNyt vasta Field huomasi Berylin surkean tilan.\n\n\"Oh, hyvä pikku neiti, mistä te olettekaan tulossa\", kysyi hän\nystävällisesti. \"Ajoitteko itse Wimbledonista tänne saakka?\" Ja kun\nBeryl myönsi, sanoi hän: \"Takaisin ette varmastikaan voi ajaa. Ette\nnäytä ollenkaan terveeltä.\"\n\n\"Olen aivan terve\", koetti Beryl hymyilläkin heikosti, \"ja se on\nkuitenkin varma, ettei minua lainkaan haluta mennä jalkaisin\nWimbledoniin. Onko joku kysynyt minua täältä?\"\n\nEi ollut mitään syytä maailmassa, että häntä olisi tiedusteltu\n_Post-Courierin_ toimituksesta. Hän huomasi itsekin kysyneensä\ntyperästi.\n\n\"Voitteko sanoa minulle erään asian\", kysyi hän nyt. \"Onko saatu kiinni\nse -- se mies, joka tappoi mr Suttonin?\"\n\nHän huomasi kasvojensa saavan oudon epäilyttävän ilmeen -- se oli\nhämmästyksen ja katumuksen sekoitusta -- ja hän aavisti kuin usvan\nläpi, mistä se johtui. Fieldille ei ollut vielä koskaan elämässä\nsattunut, että hän olisi puhutellut murhatun miehen juuri leskeksi\njäänyttä nuorikkoa.\n\n\"Olen hyvin pahoillani, mrs Sutton\", aloitti hän nopeasti ja\nkaavamaisesti, mutta Beryl keskeytti hänet.\n\n\"Sitä minä en enää sure. Tiedän kyllä, että tämä kuulostaa raa'alta,\nmutta en todellakaan voi ottaa asiaa niin raskaasti. Onko se mies\npidätetty, joka teki murhan? Ja kuinka hänet -- murhattiin?\"\n\n\"Hänet ammuttiin -- Collie kuuli laukauksen, ellei nähnyt unta. Erästä\nhenkilöä epäillään, ja minä luulisin, että poliisi etsii häntä\nparhaillaan, mutta ainakaan vielä ei häntä ole saatu kiinni.\"\n\n\"Tarkoitatteko -- kapteeni Leslietä?\"\n\n\"Samaa miestä. Collie mainitsi hänestä jutussaan vain yhtenä\nmahdollisuutena, huhuna.\"\n\nField kävi hermostuneeksi, sillä hän oli ollut liian kauan poissa\ntyöpöytänsä äärestä. Lehti oli menossa painoon, eikä Collie ollut vielä\nlähettänyt täydentävää kertomusta.\n\n\"Luulen, että teidän pitäisi mennä takaisin Wimbledoniin. Meillä on\nkolme toimittajaa, jotka osaavat ajaa autoa. Sallitteko, että joku\nheistä ajaa teidät takaisin Wimbledoniin?\"\n\nBeryl jäi miettimään.\n\n\"Kiitos, luulen, että se on viisainta\", tunnusti hän sitten. \"Minun\ntäytyy olla -- jossakin, josta minut voidaan löytää.\"\n\nField poistui yläkertaan ja palasi mukanaan punatukkainen nuori mies.\n\n\"Tämä naapuri asuu Wimbledonissa. Teette hänelle vain mieliksi, jos\nannatte hänen ajaa\", sanoi Field.\n\nBeryl oli kiitollinen uutistoimittajalle, että tämä oli päättänyt hänen\npuolestaan.\n\n\"Minun olisi pitänyt lähteä täältä jo tunteja sitten\", selitti hän\nsaattaessaan Berylia ovelle. \"Mutta tämä on liian suuri juttu\njätettäväksi...\"\n\nHän oli nähtävästi aikeissa moittia jotakuta, mutta muutti äkkiä\nmielensä, ja Beryl, jolla ei ollut aavistustakaan sanomalehden\ntoimitusten sisäpolitiikasta, tunsi lievää väristystä.\n\nTälle miehelle oli päivän hirvein murhenäytelmä vain \"juttu\",\n\"kertomus.\" Hänen vihkiäisensä, hänen miehensä kuolema, John Leslien\nvangitseminen -- kaikki olivat vain juttuja, jotakin, mikä herätti\nhänen mielenkiintoaan ja kasvoi mielenkiinnossa päivä päivältä, kunnes\nse, \"juttu\", viimein päättyisi John Leslien mestausta kuvaavaan\nkappaleeseen sanomalehdessä.\n\nNämä ajatukset saivat hänet melkein vihaamaan nuorta, iloista miestä,\njoka istui hänen vieressään ja ajoi autoa läpi sateisen kaupungin.\nOnneksi ei nuorukainen ollut huvitettu murhasta. Hän kertoi vilkkaasti\njalkapallopelistä, kunnes auto pysähtyi Hillfordin porraspylväistön\neteen. Hän ehti tuskin kiittää ajajaa, kun vaunun ovi avattiin.\n\n\"Tekö se olette, neiti?\" Se oli Robert, lakeija. \"Mr Friedman on tullut\ntakaisin... sanoin hänelle teidän menneen nukkumaan ja... ja sitten,\nneiti, tänne soitettiin sanomalehdestä, _Megaphonesta_...\"\n\nHän työnsi lakeijan syrjään ja riensi suoraa päätä kirjastohuoneeseen.\nLew Friedman seisoi takan edessä, kyynärpäillään uuninreunustaan\nnojaten pää käsien välissä. Kuullessaan ovea avattavan kääntyi hän\nnopeasti ympäri. Tyttö hämmästyi niin, että peräytyi muutaman askelen:\nLewin kasvot olivat harmaat, ja ne olivat käyneet vanhoiksi siitä, kun\nhän viimeksi näki ne.\n\nMies astui vaappuen Beryliä kohti, niinkuin sokea, jonka pitää\nhaparoida käsillään. Beryl avasi hänelle sylinsä.\n\n\"Rakkaani, rakkaani\", sopersi mies katkonaisesti. \"Jumalan kiitos, että\nolet jälleen kotona.\"\n\n\"Lew!\" Hän katsoi häntä silmiin. \"Tiedätkö, mitä on tapahtunut?\"\n\nLew ei vastannut mitään.\n\n\"Frank Sutton on kuollut\", kuiskasi hän.\n\nLew katsoi yhä hänen ohitseen.\n\n\"Ja Lew, tiedätkö kuka hänet tappoi?... Minun täytyy sanoa se sinulle\n-- kaikki lehdet kirjoittavat siitä kuitenkin huomenna. John Leslie\ntappoi hänet!\"\n\nHänen päänsä valahti alas, ja hän katsoi tylsästi Beryliin tuuheiden\nkulmakarvojensa alta.\n\n\"John Leslie tappanut hänet? Kuka sinulle niin on sanonut\", kysyi hän\nsitten tylysti.\n\nBeryl pudisti päätään.\n\n\"Sen tietää jok'ainoa... minä olin siellä.\"\n\n\"Leopard-klubissako?\" virkistyi Lew hämmästyksestään.\n\n\"Ei, ulkopuolella. Menin tapaamaan mr Collieta, mutta kun tulin sinne,\noli juuri saatu tietää, että oli tapahtunut murha. Oh, Lew, se oli\nkauheata, kauheata!\"\n\n\"Mutta kuka sanoi sinulle, että se oli juuri John Leslie\", tiukkasi\nLew.\n\n\"Minä kuulin hänen -- Millie Trentin -- sanovan. Sinähän muistat, Lew,\nhänen sihteerinsä. Hän oli suorastaan peloittava.\" Beryl koetti\nilmentää tuskaa kasvoillaan. \"Tulen aina kuulemaan korvissani hänen\nhuutonsa.\"\n\n\"Missä hän sitten oli?\"\n\n\"Häntä tuotiin juuri ulos klubista. Hän huusi, että John Leslie tappoi\nFrankin.\"\n\nHän työnsi Berylin vähän kauemmaksi luotaan ja piti häntä käsivarsien\nulottuvilla.\n\n\"Siinä tapauksessa hän valehteli\", sanoi Lew Friedman. \"Mies, joka\ntappoi Frank Suttonin, ei ollut John Leslie -- jos on välttämätöntä,\nmenen oikeuteen todistamaan, että hän on syytön.\"\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nSuttonin toiminimen konttorihenkilökunta oli jo poistunut ja yövartija\ntorkkui kopissaan, kun John Leslie tuli nopeasti katua pitkin, avasi\npääoven ja astui sisään. Pääporraskäytävän kaikki valot olivat\nsammutetut, lukuunottamatta yhtä lamppua yläkerroksessa, joka antoi sen\nverran valoa, että yövartija näki tehdä välttämättömät kierroksensa.\n\nHän meni suoraa päätä vanhaan huoneeseensa, työnsi avaimen reikään,\nmutta huomasi oven olevan lukitsematta ja astui sisään kiertäen valot\npalamaan. Hänen pitkästä, mustasta sadetakistaan valui vesi virtanaan,\nmistä syystä hän otti sen yltään, asetti tuolin selkämykselle kuivamaan\nja meni sitten pöytänsä ääreen. Tuolilla oli avain. Hän rypisti\nkulmiaan. Joku oli ollut äskettäin huoneessa. Hän vilkaisi tulisijaan,\njonka hajoitetut kekäleet kertoivat hänelle oman kertomuksensa. Kuka\noli etsinyt todistuksia takasta?\n\nIhmeellistä kyllä hän arvasi sen ensiyrittämällä, sillä hänen\nkunnioituksensa mr Joshua Collieta kohtaan uutisten onkijana ei ollut\npieni. Pieni nippu papereita oli kuitenkin jäänyt hävittämättä.\nLaatikkonsa pohjalta, jonka hän oli varustanut erikoislukolla, hän\nlöysi raskaan teräslippaan, jonka hän nosti pöydälle ja aukaisi. Se oli\nniin täynnä papereita, että kun hän aukaisi kannen, kolme, neljä\npaperia ponnahti pöydälle. Hän käänsi laatikon alassuin ja tyhjensi sen\nkoko sisällyksen pöydälle. Siirrettyään pöytälampun lähemmäksi itseään\nhän alkoi huolellisesti tarkastaa papereita, joita hänelle oli kertynyt\npalveluksensa aikana talossa.\n\nMuutamat niistä olivat merkityksettömiä lappusia, mutta pari sisälsi\nsuoranaisen murhenäytelmän. Pitkälle pergamenttiarkille oli kirjoitettu\nmuistiin \"Henry Whigtonin\" ja \"Rudolph Stahlin\" vihkiäiset --\nkummatkin olivat mr Frank Suttonin lempivalenimiä. Hänet oli vihitty\nKapkaupungissa ja Bristolissa, joka viimeksimainittu paikka on jostakin\nsyystä Englannin kaksinnaijain erikoisesti suosima.\n\nToista pergamenttiliuskaa hän tarkasti pitkän aikaa. Mr Rudolp Stahl\noli mennyt naimisiin Gwendoline Alicen kanssa...\n\nKolmannen nimen hän tunsi hyvin: se oli hänen omansa, ja nainen,\njonka nimi oli kirjoitettu hätäisellä käsialalla -- joku\navioliittoreistraattorin apulainen oli varmaan kirjoittanut -- oli\nhänen sisarensa. Hän oli ollut siihen aikaan Ranskassa eikä ollut\ntavannut sulhasta eikä yleensä ollut tietänyt mitään koko asiasta,\nennenkuin sulhanen oli jo karannut. Myöhemmin kuuli hän heidän\nsedältään, että puolet myötäjäisiä oli siirretty sulhasen,\ntuntemattoman Stahlin nimiin.\n\nOnnettomuus olisi voinut olla suurempikin, ajatteli hän tarkastaessaan\nvihkimätodistusta ja kääntäen sen jälleen kokoon. Nuoret sydämet\nsaattavat taipua, mutta ne eivät murru, ja niin pian kuin sulhasen\nodottamaton katoaminen jossakin määrin oli häipynyt naisen mielestä,\nmeni nuori \"leski\" naimisiin erään uusseelantilaisen asianajajan\nkanssa. Ja tämä pieni murhenäytelmä oli saattanut hänet \"Ilmiantajan\"\njäljille.\n\nPapereiden joukossa oli myöskin pieni muistikirja, jota oli pidetty\npikakirjoituksella -- Millie Trentin pystyväisyyttä sihteeriksi ei\ntarvinnut epäillä. Se ei ollut tavallista kauppapikakirjoitusta, vaan\nsen perille pääseminen oli vienyt häneltä kuukausia. Tämä hävyttömyyden\nhuippu käsitti useampia vuosia.\n\nIlmiantaja oli rikas mies: hän oli tallettanut noin tusinaan eri\npankkiin ryöstöjensä tulokset. Eräs lippaan papereista oli pieni\nleikkele eräästä virallisesta poliisilehdestä, ja se oli erittäin hyvä\nlisäselitys lippaan ainoalle valokuvalle, joka muistutti jossakin\nmäärin Frank Suttonia.\n\n    \"Etsitään kaksinnaimisesta ja murhayrityksestä syytettyä\n    Jan Stefanssonia, joka kansallisuudeltaan on luultavasti\n    ruotsalainen.\"\n\nHän luki kuvausta ja löysi siitä monta merkillistä virhettä.\n\nRikollisten turhamaisuus on muodostunut suorastaan sananlaskuksi, eikä\nsiinä ollut mitään ihmettelemistä, että Frank Sutton ja hänen vaimonsa\nolivat säilyttäneet tämän vaarallisen todistuksen. Kuvauksen loppuun\noli kirjoitettu tunnusmerkiksi: \"Puhuu useampia kieliä, on\nhauskannäköinen, hyväkäytöksinen ja taitava liikemies.\" Tämä pieni\nkiitosvirsi oli saanut asianomaisen säilyttämään paperinpalasen.\n\nHän pani paperin jälleen paikoilleen, sulki lippaan viedäkseen sen\nmukanaan (hän olisi vienytkin sen sinä iltana, mutta ei ollut saanut\ntakaisin avaimiaan, jotka häneltä oli viety poliisiasemalla häntä\ntutkittaessa). Hän loi vielä silmäyksen huoneeseen, kun kuuli askelia\nkäytävän portaista. Tulija voi olla kuka tahansa, mies tai nainen, joka\ntapauksessa hän ei ollut hyvin perillä konttorihuoneiston maastosta,\nsillä kuuli, kuinka hän vähän päästä pysähteli aivankuin lukemaan\nkirjoituksia ovilta. Äkkiä tulija pysähtyi hänen huoneensa kohdalle.\nOvi avattiin hiljaa. Tulija oli Bill Anerley. Hänellä oli yllään\nleukaan saakka napitettu päällystakki, jonka alla olevat\nkultakalunaiset hovimestarin housut näyttivät vähän naurettavilta. Hän\notti lakin päästään ja sulki oven jäljessään. Näytti siltä, kuin hän\nolisi juossut, sillä hän huohotti vahvasti.\n\n\"No, mikä hätänä?\" Leslie oli huvitettu kuulemaan.\n\nBill ei nähtävästi kuitenkaan huomannut tilanteessa mitään leikin\naihetta. Hänen suunsa oli kunnioittavasti auki, ja hänellä oli kyynelet\nsilmässä.\n\n\"Päätin uskaltaa ja hakea teidät käsiini. Eräs 'pollareista' sanoi,\nettä te olette täällä toimessa\", puhui Bill kuin tulipaloon lähtevä.\nSitten hän puhkesi itkemään: \"Mitä te vitkastelette, kapteeni -- teidän\npitäisi olla jo kaukana täältä. Tämä ei ole oikea paikka teille --\ntänne saattaa tulla kuka tahansa.\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasi Leslie veitikka silmäkulmassa. \"Te\narvelette siis, että minua tullaan etsimään? Kuinka minua oikeastaan\nruvettiinkaan epäilemään?\"\n\nBill pudisti toivottomana päätään.\n\n\"Se oli se lintu, se Millie. Hän huusi poliisille. Minä pääsin\npälkähästä livistämään -- minulla oli onni. Lähetin poikani hakemaan\npoliisia, ja ennenkuin ehdin sanoa sanaakaan, oli tupa täynnä heitä.\nMinulla ei ollut aavistustakaan, että niitä voisi olla niin paljon.\"\n\nHän pisti kätensä taskuun ja veti esiin tukun seteleitä.\n\n\"Tässä on, voitte tarvita -- kaksikymmentäkahdeksan puntaa. Se on\npäivän saalis.\"\n\nHän tarjosi seteleitä, mutta Leslien käsi ei liikahtanutkaan.\n\n\"Mistä syystä, Percy\", sanoi hän sitten hiljaa, \"mitä tuo merkitsee?\"\n\nBillin pää painui surullisena alas.\n\n\"Tekee hyvää kuulla tuo nimi, sir.\" Hän ojensi rahaa Leslietä kohti.\n\"Toivoisin, että minulla olisi sata puntaa. Minä toimitan teidät pois\nmaasta.\"\n\nLeslie torjui lahjan ja pudisti päätään.\n\n\"Ei, Percy, kiitoksia vain, vanha veikko.\" Hän laski kätensä Billin\nhartioille. \"Rahaa minulla on niin paljon kuin tarvitsenkin -- ainakin\nniin paljon kuin tällä haavaa tarvitsen.\"\n\nBill huokasi helpotuksesta.\n\n\"Jumalan kiitos\", pääsi häneltä. \"En minä tarkoittanutkaan antaa\nkaikkea, mitä omistan.\" Sitten hän jatkoi melkein valittaen: \"Mutta\nälkää vetelehtikö enää täällä -- se Millie piti ja pitää sellaista\nääntä, että te olette vielä ennen iltaa pahemmassa kuin pulassa.\"\n\n\"Missä hän on?\" kysyi Leslie, mutta Bill ei voinut vastata.\n\n\"Hän lähti pois ensimmäisenä, ja sitten tuli poliisilaitoksen lääkäri,\nja ne veivät ruumiin sairashuoneelle. Miksi, sen Luoja tietäköön. En\nole nähnyt koskaan sen kuolleempaa miestä. En minä tässä teitä nenästä\naio vetää\" -- hän alkoi puhua nopean hermostuneesti -- \"vai luuletteko\ntodellakin niin?\" Hänen äänensä kävi yhä tiukemmaksi: \"Kapteeni, älkää\nvitkastelko enää. Teidän pitäisi toki ymmärtää, että on viisaampaa\nhävitä Harwichiin tai jonnekin muuanne, kuin istua täällä tuhoa\nodottelemassa. Mitä te odotatte?\"\n\nMutta Leslie istui paikallaan. Hän oli huoneen ainoaan nojatuoliin\nasettunut ja ottanut huolettoman mukavan asennon.\n\n\"Odottelen, mitä tapahtuman pitää, Percy\", vastasi hän levollisesti.\n\n\"Sen tulette kyllä näkemäänkin\", vastasi Bill myrtyneenä. \"Mutta mitä\nse on?\"\n\nSilmänräpäyksessä oli Leslie jaloillaan ja kuunteli jännittyneenä. Joku\noli tulossa.\n\n\"Tunnumme saavan vilkkaan illan. Menkää toista tietä, Percy.\" Hän\nosoitti ovea, joka johti pieneen eteiseen. \"Heti kun tullaan, niin\npujahtakaa tuonne.\"\n\nBill viittasi jäähyväisensä.\n\n\"Onnea vain, kapteeni.\" Billin äänestä tunsi selvän osanoton.\n\n\"Jos tulette taivaaseen ennen minua...\", aloitti Leslie.\n\n\"-- -- -- niin sanon kyllä niille siellä, että teillä on vielä vähän\nhommia.\" Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Leslie työnsi auki\nkäytävään johtavan oven.\n\nMies, joka seisoi oven edessä pitkään sadetakkiin puettuna, tervehti\nhäntä ilkeästi hymyillen.\n\n\"Ahaa, Tillman, mitä te tahdotte -- oletteko tullut palkkaanne\nnostamaan?\"\n\nTillman tähysteli ympärilleen ikäänkuin jotakin odottaen.\n\n\"Missä miss Stedman on\", kysyi hän sitten.\n\n\"Wimbledonissa, luulisin,\" vastasi Leslie. \"Sanon teille vain, missä\nhän ei ole -- hän ei ole nimittäin matkalla Skotlantiin.\"\n\nMutta Tillman pudisti päätään.\n\n\"Ei, hän on lähtenyt Wimbledonista.\" Hän katsoi epäluuloisesti\nLeslieen. \"Ettekö ole nähnyt häntä?\"\n\n\"Lähtenyt Wimbledonista?\" John Leslie hämmästyi. \"Kenen kanssa? Kuka\nteille niin on sanonut?\"\n\nMies ei vastannut, ennenkuin oli istuutunut pöydän reunalle. Hän arveli\nseisomisen käyvän liian pitkäksi.\n\n\"Hän lähti sieltä yhdessä teidän kanssanne\", vastasi toinen\nrauhallisesti. \"Niin ainakin palvelijat kertoivat minulle. Näin hänet\nsenjälkeenkin, ja ellei hän olisi lähtenyt yhdessä teidän kanssanne,\nniin mitä varten hän olisi seisoskellut Leopard-klubin edustalla\näskeisen -- kuinka sanoisin -- onnettoman tapauksen aikana?\"\n\nLeslie heräsi nyt täydellisesti.\n\n\"Ette suinkaan te tarkoita sitä? Eihän hän ole ollut Leopard-klubin\nedustalla, vai kuinka?\" kysyi hän nopeasti, ja kun Tillman yhä myönsi\nhänen olleen, kysyi Leslie: \"Mistä te sen tiedätte?\"\n\n\"Näin hänet siellä. Olin matkalla klubiin erästä asiaa suorittamaan,\nmutta tulin hieman liian myöhään, kuten sitten huomasin, sillä poliisi\nvihelsi jo pilliinsä, kun saavuin tapahtumapaikalle. Ja silloin näin\nmiss Stedmanin. Minä hänet itse asiassa autoin autoonsakin, vaikk'ei\nhän sitä kenties tiedä, ja menin sitten vasta klubiin asiaani\ntoimittamaan.\"\n\nLeslie hengähti raskaasti.\n\n\"Saanko nyt kunnioittavasti kysyä\" -- hän puhui harvinaisen\nkohteliaasti -- \"mitä Wimbledonissa tapahtui sellaista, että miss\nStedman lähti pois sieltä?\"\n\nTillman levitti kätensä.\n\n\"Toivoisin tietäväni varmasti. Kaikki, mitä tiedän, on, että heti\nteidän lähdettyänne miss Stedmania ei löydetty mistään -- tarkoitan mrs\nSuttonia -- ja kun viimeksi näin mr Friedmanin, oli hän raivoissaan ja\njuoksi edestakaisin puutarhassa kutsuen autoaan ja vannoen kostoa --\nteille, mikäli muistan.\"\n\n\"Sehän on selvää\", vastasi Leslie yksikantaan. \"Ja mitä sitten\ntapahtui?\"\n\n\"Muuta en tiedä. Sitten näin nuoren neidin Leopard-klubin luona. Tulen\nparast'aikaa sieltä.\"\n\nHän sanoi tämän jotakin erikoista tarkoittaen, ja Leslie katsoi häntä\nsuoraan kasvoihin.\n\n\"Teidän tulemisenne ja menemisenne eivät huvita minua.\"\n\n\"Eivätkö? Sanon kuitenkin, että olin Leopard-klubissa heti senjälkeen\nkuin murha oli tehty.\"\n\n\"Niinkö\", ihmetteli Leslie välinpitämättömästi.\n\nTillman odotti hetken.\n\n\"Eikö sekään huvita teitä?\"\n\n\"Ei vähääkään\", tuli tyyni vastaus.\n\n\"Eikö sekään, että Frank Sutton on murhattu?\"\n\n\"Eipä juuri\", kuului jos mahdollista vielä kylmempi vastaus. \"Hän\nansaitsikin jotakin sentapaista.\"\n\nTillman myönsi.\n\n\"Niin te muistaakseni sanoitte aamullakin?\"\n\nJohn Leslie astui kädet taskussa verkkaan Tillmania kohti.\n\n\"Oletteko ystävällinen ja sanotte minulle, mikä helvetin mies te\noikeastaan olette?\"\n\n\"Sillä ei ole väliä\", vastasi Tillman hieman hymyillen. \"Kuka tappoi\nSuttonin?\"\n\nLeslie kohautti olkapäitään.\n\n\"Se on oikeuden ratkaistava asia\", virkkoi hän. \"Ymmärrättekö, että\ntutkijaviranomaisille maksetaan tuhat viisisataa puntaa vuodessa juuri\nsiitä, että he tutkivat tämäntapaisia asioita? Onko tarkoituksenne\npistää kivi heidän leipäänsä pyytämällä minulta, jolla on vähän\ntietoja, ennakolta päätöstä asiassa, joka voidaan selvittää vain\npitkällisen ja vaikean tutkimuksen jälkeen?\"\n\nTillman nauroi.\n\n\"Olette kylmä piru\", sanoi hän.\n\n\"Onko teillä nyt jotakin tekemistä?\" kysyi Leslie kohteliaasti.\n\n\"On -- suuri työ onkin.\"\n\n\"Älkää antako minun häiritä.\"\n\nTillmanin silmät sattuivat miehen käteen. Käden selkäpuolella oli iso,\nvaalea arpi -- jälki onnettomuudesta. Mutta siinä oli jotakin muutakin:\npieni, punainen tahra.\n\n\"Mikä teillä on kädessä\", kysyi hän.\n\nLeslie tarkasti huolellisesti tahraa, kasteli nenäliinan ja hankasi\npois sen.\n\n\"Se oli verta. Loukkasin käteni. Tekeekö teidän pahaa katsoa?\" kysyi\nhän, ja Tillmanin ääni muuttui.\n\n\"Olitte klubissa tänä iltana, teidän nähtiin tulevan sieltä palvelijain\nportaita. Tapasitteko ketään, jonka olisitte tuntenut?\"\n\nLeslie nauroi avuttomana kyselyille.\n\n\"En ymmärrä, miksi minun pitäisi vastata teidän päättömiin, typeriin\nkysymyksiinne. Ainoa henkilö, jonka tunsin, oli mr Joshua Collie.\"\n\nTillman hypähti pystyyn.\n\n\"Collieko?\" kysyi hän hämmästyneenä. \"Oliko hän klubissa?\"\n\n\"Olipa niinkin.\"\n\n\"Oliko hän sisällä, kun murha tapahtui\", tiedusteli toinen.\n\n\"Niin luulisin. Se näyttää saattavan teidät levottomaksi.\"\n\nTillman kadotti hetkeksi tyyneytensä.\n\n\"Mikä minut saattaisi levottomaksi...\" Tässä hän pysähtyi.\n\n\"Sanomalehtimies\", vastasi Leslie. \"Arvaan kyllä, mikä teitä peloittaa,\nystäväiseni. Se, että Sutton oli niin hölmö, ettei ottanut selkoa\nteidän henkilöllisyydestänne, ennenkuin pestasi teidät palvelukseensa.\nMutta minä otin. Olen hyvin tiedonhaluinen.\"\n\nTillman oli saanut takaisin itseluottamuksensa.\n\n\"Frank Sutton on kuollut\", sanoi hän. \"Hänet vihittiin vasta tänään...\"\n\n\"Hän on ollut naimisissa jo muutamia päiviä, mutta se ei kuulu asiaan.\nMihin te pyritte?\" kysyi Leslie. \"Viisainta on, että menette kotiin,\nystäväni. Teistä ei ole täällä mitään hyötyä.\"\n\nHän avasi oven.\n\n\"Palvelijat kertoivat, että mrs Sutton lähti illalla ulos heti teidän\njälkeenne\", ilmoitti Tillman, \"ja siinä he ovat oikeassa...\"\n\n\"Hyvää yötä\", keskeytti Leslie hänet.\n\n\"Luulen, että tapaan teidät vielä\", vastasi hämmentynyt Tillman.\n\n\"Sitä en toivoisi\", oli Leslien vastaus.\n\nHänen askeltensa kaiku käytävässä oli tuskin vaimennut, kun tuli kolmas\nkeskeytys. Hän tunsi jo kaukaa kevyiden pienten jalkain askelet, riensi\novelle ja aukaisi sen. Beryl vaipui hänen syliinsä.\n\n\"Oh, Jack, Jack, rakkaani\", hengitti hän.\n\n\"Mistä sinä tulet\", kysyi Leslie hätäisesti.\n\n\"Tulen Wimbledonista --: en kuitenkaan yksin -- Lew on ulkona ja\nodottaa autossa. Hän sanoi nousevansa tänne ylös, jos sinä tahtoisit\ntavata häntä.\"\n\n\"Lew ulkona autossa\", toisti Leslie ja kysyi sitten: \"Olitko sinä tänä\niltana Leopard-klubissa? Sinähän tiedät jo kaiken?\"\n\n\"Frankistako? Tiedän. Se on totta, John, hän on kuollut.\"\n\nLeslie nyökkäsi.\n\n\"Niin, Sutton on kuollut. Rakkaani, olen kovin surullinen sinun\ntähtesi.\"\n\nBeryl koetti pakottaa itsensä erääseen kysymykseen. Leslie näki hänen\nhuultensa liikkuvan ja auttoi häntä.\n\n\"Aiot kysyä minulta, missä olin -- kun hänet ammuttiin?\"\n\nBeryl myönsi.\n\n\"Sinä et sitä tehnyt -- ethän, Jack? Sano minulle, kuka hänet tappoi?\"\n\nJohn Leslie ei katsonut naista silmiin, ettei tämä olisi voinut lukea\nniistä mitään.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\n\"Samantekevää, kuka hänet tappoi, hän ansaitsi sen\", vastasi John\nLeslie kylmästi. \"Hirsipuu odottikin Larry Graemen murhaajaa. Beryl,\nrakas, tämä ei tee minulle helpoksi kertoa sinulle. Ja kuitenkin tahdon\nkertoa sinulle -- totuuden. Istu, rakkaani. Näytät hyvin rasittuneelta.\nMiksi lähdit liikkeelle Friedmanilta tänä iltana? Sinun nähtiin tulevan\nminun jälkeeni.\"\n\n\"En minä lähtenyt, en\", vastasi tyttö vakuuttavasti. \"Menin yläkertaan\npukuhuoneeseeni ja nukahdin. Lew etsi minua, mutta ei löytänyt. Hän ei\nluullut minun lähteneen sinun jäljestäsi, vaan luuli minun tietävän\njotakin Frankista ja juoksi tiehensä. Kun sitten heräsin, olivat kaikki\nlähteneet, ja vasta silloin lähdin etsimään -- etsimään sinua. Kerro,\nmitä sinä aioit sanoa minulle...\"\n\n\"Tahtoisin vain tietää, miksi lähdit etsimään minua?\" Pakotettuaan\ntytön istuutumaan tuoliin hän istui nojatuolin selkämyksellä ja piti\nkättään hänen ympärillään.\n\n\"Olin yksinkertaisesti hullu, luulen. Minut valtasi ajatus, etten\nnäkisi sinua enää koskaan. Menin hotelliin, missä asut, ja sieltä\n_Post-Courierin_ toimitukseen. Siellä arveltiin, että olit kenties\nmennyt Leopard-klubiin, ja niin ajoin sinne.\"\n\nNainen värisi.\n\n\"Rakas tyttöparka\", sanoi Leslie pitäen kättä hänen vyötäisillään.\n\"Toivon -- mutta toiveethan ovat vain toiveita, eivätkö olekin.\"\n\n\"Mutta sinä et tehnyt sitä, mitä\", Beryl kävi hysteeriseksi. \"Lew\nvannoo, että sinä olet viaton. Sinähän et ampunut häntä -- et voinut\ntappaa miestä kylmästi laskien, John?\"\n\n\"Ole vaiti\", vastasi mies. \"Sinun ei pitäisi ollenkaan olla täällä,\nrakkaani. Minä vien sinut Friedmanille. Hänen ei olisi pitänyt päästää\nsinua.\"\n\nHän jatkoi äänessä sanomattoman hellä sointu:\n\n\"Olet hyvä tyttö. Tahtoisin pelastaa sinut sellaiselta kohtalolta.\"\n\nMutta tyttö ei hellittänyt.\n\n\"Sinä et voinut tehdä sitä, tiedän, ettet voinut. Tai jos sinä sen\nteit, silloin täytyy olla olemassa kauheat syyt.\"\n\nMies nyökkäsi hitaasti.\n\n\"Olikin kauheita syitä, joiden takia Frank Suttonin täytyi kuolla --\nmutta niistä en tahdo puhua. Kaikki, mitä olen tehnyt, on ollut turhaa\nponnistelua. Tahdoin säilyttää sinun nimesi puhtaana ja säästää sinut\nalennuksesta. Ja sen olisin tehnytkin, ellet tänäpäivänä olisi mennyt\nvihille.\"\n\nTyttö vapautti itsensä syleilystä ja nousi seisomaan, eikä hän ollut\nnäyttänyt koskaan avuttomammalta kuin nyt koettaessaan sankarillisin\nponnistuksin saada itsensä näyttämään siltä, kuin murhenäytelmä ei\nolisi liikuttanut häntä ollenkaan.\n\n\"Olen tavattoman herkkä -- oikeastaan. Mitä aiot nyt tehdä? Älä jää\ntänne kauemmaksi. Onko sinulla rahaa?\"\n\n\"Jokainen tarjoaa nyt minulle rahaa\", naurahti hän. \"Yksin vanha\nPercykin.\"\n\n\"Percy?\"\n\n\"Sinä et tunne häntä. Hänen nimensä on Anerley -- entinen sotilas.\nTapasin hänet Ranskassa.\"\n\n\"Tietääkö hän kaiken...?\"\n\n\"Hän arvaa.\" Hän innostui yht'äkkiä, niin että Beryl aivan hämmästyi:\n\"Toivoisin voivani sanoa sinulle, että minä olen hullu -- että olen\njärkeä vailla. Ja niin taitava kuin koetin olla! Kyllä, hän tietää...\ntai luulee tietävänsä. Hän on Leopard-klubin ovenvartija. Percy-rukka.\"\n\n\"Percy-rukka\", toisti nainenkin surunvoittoisesti hymyillen. \"Mutta\netkö voisi ajatella itseäsikin?\"\n\n\"Niinhän minä teenkin.\"\n\nJoku oli tullut käytävään. Häntä on seurattu tänne, ajatteli Beryl ja\nkävi kalmankalpeaksi kuullessaan askelet käytävästä.\n\n\"Se on poliisi\", sanoi hän pelästyneenä.\n\n\"Mene tuohon huoneeseen\", osoitti hän samaa tietä, jota Anerleykin oli\nkäyttänyt, \"ja pakene pois koko talosta, mene Lewin luokse tai pysy\nhiljaa siellä.\"\n\nHän meni ovelle, kiersi sen lukkoon, pani salvan päälle ja oli\nparahiksi vetämässä avainta pois lukosta, kun ovenripaan tartuttiin ja\njulma, kostonhimoisen raaka ääni mainitsi hänen nimensä.\n\n\"Se on Millie Trent\", kuiskasi hän.\n\nMies tempasi naisen syliinsä, suuteli häntä jäähyväisiksi ja viittasi\nsitten hänet pois. Hän odotti siksi, kunnes tämä oli kadonnut\nnäkyvistä, ja sitten vasta aukaisi oven. Millie Trent syöksähti\nhuoneeseen. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä, hänen suuret silmänsä\nnäyttivät luonnottoman suurilta, ja kasvoilta oli kaikki väri paennut.\nHän osoitti sormellaan Leslietä ja oli kuin ilmetty raivotar.\n\n\"Sinä konna, sinä peto, sinä murhaaja!\" huusi hän villillä äänellä.\n\nHänellä ei ollut päällystakkia, hänen puseronsa suorastaan tiukkui\nvettä, ja hänen harmaat silkkisukkansa olivat liassa.\n\n\"No?\" Leslien ääni oli kylmän kuiva, ja hänen harvinainen\nrauhallisuutensa ärsytti raivoavaa naista.\n\n\"Murhaaja -- peto. Te tapoitte hänet. Te sanoittekin tappavanne --\nammuitte hänet. Kun ette ollut hänen veroisensa, ettekä muuta\nuskaltanut, ammuitte hänet kuin koiran.\"\n\n\"Kuin hullun koiran\", korjasi Leslie rauhallisesti. \"Parempi hän ei\nollutkaan, vai oliko teidän mielestänne?\"\n\nHän oli kahdesti avannut suunsa puhuakseen, mutta ei saanut ääntä.\nSitten hän koetti avata käsilaukkunsa ja ottaa sieltä jotakin, mutta\nennenkuin hän ehti vetää revolverin esille, oli Leslie tarttunut\nlujasti häntä ranteeseen ja vetänyt aseen hänen kädestään.\n\n\"Te saastainen konna\", raivosi nainen edelleen. \"Tästä hyvästä olen\nnäkevä teidät mestauslavalla. Toimitan teidät hirtetyksi. Menen\npoliisin luo -- Barrabal tekee kyllä selvän. En pelkää vähääkään teitä\n-- teurastajaa. Olen tuonut mukanani henkilön, joka pitää kyllä huolen\nmaineestanne ja nimestänne.\"\n\n\"Olkaa vaiti!\" Hän painoi hänet tuolille istumaan, ja hetkisen oli hän\nniin hengästynyt, ettei kyennyt lausumaan sanaakaan eikä nousemaan.\n\"Mikä nainen te olettekaan\", kysyi Leslie sitten tiukasti. \"Olette\nvarastellut hänen kanssaan vuosikausia. Olette ollut mukana jokaisessa\nhänen huijauksessaan -- olette ollut hänen apurinaan ja nähnyt nuorten\nsydämien särkyvän ja nuorten elämäin raunioituvan -- mrs Sutton.\"\n\n\"Se on valhe, hän ei koskaan mennyt minnekään kenenkään kanssa.\nLuuletteko, että minä olisin sitä kärsinyt? Mrs Sutton. Te tiesitte,\nettekö tietänytkin?\"\n\nLeslie myönsi.\n\n\"Koetin tänä aamuna saada teidät tunnustamaan sen, täällä, tässä\nkonttorissa. Sätin teitä niin pitkälle, että te olitte vähällä jo\ntunnustaa sen minulle.\"\n\nHän syöksähti nopeasti ylös tuolilta ja juoksi ovelle vetäen sen auki.\n\n\"Menen ilmoittamaan poliisille, kuka te olette\", peloitteli hän. \"Teitä\netsitäänkin -- kai te sen tiedätte?\"\n\n\"Teitä etsitään myöskin\", vastasi Leslie.\n\nTrent tuli takaisin Leslien luo ja toi kasvonsa aivan lähelle Leslietä.\n\n\"Luuletteko, että välitän vähääkään siitä, mitä tapahtuu? Teidät\nvangitaan, Leslie. Minä suoriudun kyllä. Minä en tarvitse mitään apua\n-- te vanha, varasteleva rangaistusvanki -- teurastaja. Jumalani,\nkuinka minä vihaan teitä! Mutta vielä minä teidät tavoitan!\"\n\nLeslie nosti maasta revolverin, joka oli lennähtänyt lähelle ovea, ja\npani sen pöydälle.\n\n\"Onko tämä sama, jolla teidän miehenne aikanaan ampui Larry Graemen?\"\nkysyi hän sitten.\n\n\"Hän ampui hänet itsepuolustukseksi\", vastasi Trent raivostuneena.\n\"Graemeltahan löydettiin ladattu revolveri? Eikö hänellä muka ollut\nrevolveri, kun mieheni tarttui häneen? Se on totta, hän ampui hänet ja\nolisi ampunut teidätkin, jos olisi tietänyt -- mutta vaikka kuolisin,\nniin minä saan teidät vielä käsiini, Leslie. Te murhasitte Frankin...\"\n\n\"Se ei ole totta!\"\n\nSe oli Beryl, joka oli hiljaa hiipinyt huoneeseen ja seisoi nyt\nsilmätysten tuon hullun naisen kanssa.\n\n\"Oh, olette hänen seurassaan, todellakin! Sitä sopi odottaakin!\"\n\n\"Olen ollut hänen seurassaan koko illan\", selitti Beryl.\n\n\"Ja olitte hänen seurassaan Leopard-klubissakin, ettekö ollut\", lypsi\nnainen ivallisesti. Mutta ennenkuin Beryl ehti virkkaa mitään, sanoi\nLeslie:\n\n\"Ei, hän ei ollut minun kanssani Leopard-klubissa\", ilmoitti hän\nrauhallisesti. Ja Trent katsoi Beryliin murhaavin silmin.\n\n\"Hän ei tahtonut sekoittaa pienen rakkaansa nimeä juttuun. Mutta\nvastaisuudessa hän aikoo... Beryl Sutton, mitä likaista vain on, te\nsaatte sen kaikki vielä kokea.\"\n\n\"On tarpeeksi likaista, kun on tuollainen nimi\", vastasi Beryl.\n\n\"Minulle se kelpasi\", tunnusti Millie Trent huomaamattaan.\n\n\"Miksi ette käyttänyt sitä sitten\", kysyi mies tylysti. \"Sen vuoksi,\nettä olitte sekaantunut ja valmis sekaantumaan mihin likaiseen juttuun\ntahansa, joka tuotti teille vain rahaa -- älkää keskeyttäkö minua\",\nkatkaisi Leslie naisen yrittäessä keskeyttää hänet. \"Englannin\nvankiloissa istuvista miehistä on puolet sellaisia, jotka te ja teidän\nmiehenne ovat sinne toimittaneet. Viimeksi olette toimittaneet linnaan\nja vielä viideksi vuodeksi miehen, jonka ainoa syy oli se, että hän\nalkoi päästä teidän hommienne perille. Hän ei tietänyt, että Sutton\ntoimitti hänet vankilaan, että juuri Sutton oli Ilmiantaja ja että\nilmiannon olitte tehnyt juuri _te_. Vaikka Sutton olisi murhattu\nkymmenen kertaa, ei hän sittenkään olisi voinut korvata niitä\nkärsimyksiä, joita hän viattomille ihmisille on tuottanut.\"\n\n\"Te murhasitte hänet\", päästi hän yhä hampaidensa välistä. \"Muuta en\ntiedä -- ja sen te saatte maksaa.\"\n\n\"Maksaa -- kyllä te minut kiinni saatte\", sanoi Leslie. \"Menkää vaikka\nheti hakemaan poliisi ja tuokaa hänet tänne.\"\n\nHän veti oven kiinni hänen jäljessään ja kääntyi tytön puoleen.\n\n\"Oletko hullu\", vaikeroi tyttö. \"Olet mieletön! Sinun täytyy koettaa\npäästä karkuun. Etkö käsitä...\"\n\n\"Tahdon nähdä sen henkilön, joka tuli hänen kanssaan, ja luulenpa\ntuntevanikin jo hänet.\"\n\nHän avasi oven ja katsoi heikosti valaistuun käytävään. Mr Joshua\nseisoi muutaman askelen päässä nojaten seinää vastaan. Hän näytti hyvin\nväsyneeltä, ja puoleksi sammunut savuke riippui hänen suupielistään.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\n\"Tulkaa sisään, Collie! Tekö toitte tuon kauniin nuoren naisen tänne?\"\n\n\"Hän toi minut\", selitti Collie surullisesti. \"Hän on aikamoinen\nmestari naisekseen. Useimmat naiset ovat mestareita.\" Collie huomasi\nBerylin ja kumarsi. \"Pelkään, että tulen aina hieman liian odottamatta,\n_de trop_...\"\n\n\"Te olette aina odottamaton vieras, mr Collie\", vastasi Leslie, ja\nJoshua hymyili aivan kuin hänelle olisi sanottu suurikin kohteliaisuus.\n\n\"Minun keskimmäinen ristinimeni onkin Ubique\", sanoi hän ja pudisti\npäätään. \"Pikku tyttöraiska. Ajattelen naista\", lisäsi hän sitten\nvilkkaasti, \"joka lähti tästä huoneesta muutama sekunti sitten.\"\n\nHän katsahti sateen kastelemaan sadetakkiinsa aivan kuin olisi löytänyt\nsiitä jotakin mielenkiintoista.\n\n\"On hyvin mielenkiintoinen piirre, että parhaat murhat tehdään\ntavallisesti sateisina iltoina ja öinä, jolloin ei saa vuokratuksi\ntaksa-autoa ei rahalla eikä lemmellä. Muistan, että silloin, kun\nCrippen murhasi vaimonsa ja hautasi hänet hiilikellariin, oli\ntäsmälleen samanlainen ilta.\" Hän hymyili leveästi. \"Se oli sitten\nmielenkiintoinen juttu -- tavallaan. Mutta kesken kaiken, klubi on nyt\nsuljettu.\"\n\n\"Leopardko?\"\n\nCollie tarkoitti sitä.\n\n\"Siinä poliisi menetteli sopimattoman mielivaltaisesti. Onneksi\nsuljettiin baari kuitenkin viimeksi\", sanoi hän. \"Mutta se johtui\nsiitä, että minä istuin siellä juttua tutkivan tarkastajapoliisin\nkanssa. Hauska mies, ja juo vain vahvistavia nesteitä.\"\n\nSe oli ensimmäinen varsinainen uutinen, jonka Leslie kuuli\nLeopard-klubista, nimittäin että Colliekin, sanomalehtimies, oli ollut\nläsnä siellä.\n\n\"Olitteko -- te -- tekin silloin klubissa...\"\n\n\"Milloin\", kysyi Collie. \"Nimittäisinkö sitä murhenäytelmäksi. Olin sen\nsilminnäkijä.\"\n\nJohn Leslie astui askelen taaksepäin, ja tytöstä tuntui, kuin hänen\nkasvonsa olisivat menettäneet värinsä.\n\n\"Olin silminnäkijä, enkä kuitenkaan ollut silminnäkijä\", selitti Joshua\nkatsoen hellittämättä Leslieen. \"Näin jonkun ampuvan laukauksen enkä\nkuitenkaan voi sanoa, kuka sen ampui. Ja edelleen\", hän alkoi jälleen\npuhua tavanomaisessa surullisessa sävyssään, \"olettakaamme, että olisin\ntuntenut ampujan ja me olisimme oikeustuvassa. Mitä kaikesta seuraisi?\nEn ole lakimies, mutta kysyn teiltä, mitä tapahtuisi, jos minä ampuisin\nmurhamiehen tai tappaisin ihmisen itsepuolustukseksi? Se on olettamus,\njonka Millie Trent esitti, kun tulimme tänne. Minusta tuntuu siltä,\nkuin hän koettaisi puolustautua Larry Graemen murhasyytöstä vastaan.\nMutta nämä ovat kysymyksiä, joihin tavallinen sanomalehtireportteri ei\nkykene vastaamaan, niin loistava, ahkera ja tunnontarkka kuin hän\nmuuten voi ollakin -- siitä ei ole epäilystä.\"\n\n\"Kysyisin teiltä erästä seikkaa, Collie -- tuleeko neiti Stedmanin nimi\nesiintymään jutun yhteydessä?\"\n\n\"Miss Stedmanin nimeä ei voida jättää pois -- tällä haavaa.\"\n\n\"Mutta mitä häneen tulee, loppuu juttu vihkiäisiin?\"\n\nJoshua myönsi.\n\n\"Minun juttuni loppuu kylläkin vihkiäisiin, mr Leslie. Mutta tuleeko\nhänen juttunsa poliisikertomuksessa päättymään siihen?\"\n\nSyntyi äänettömyys.\n\n\"Tillman näki hänet\", vastasi Leslie.\n\n\"Tillman!\" Joshua lausui hänen nimensä niin omituisella äänenpainolla,\nettä Leslie luuli hänen laulavan. \"Oliko Tillman siellä?\"\n\n\"Hän oli Leopard-klubin ulkopuolella. Hän näki miss Stedmanin.\"\n\n\"Ulkopuolella, te sanotte? ja hän näki miss Stedmanin? Noh, sepä\nonnetonta. Oletteko varma, että hän oli ulkopuolella? Näittekö te hänet\ntai puhuitteko hänen kanssaan?\" tiedusteli Collie jännittyneenä.\n\nLeslie voi vakuuttaa hänelle asian olleen niin.\n\n\"Se on hyvin ikävää. Viimeksi maailmassa olisin toivonut sitä.\"\n\nCollie puhui aivan kuin hän olisi asettanut näyttämölle koko\nmurhenäytelmän.\n\n\"En tiedä mitään ikävämpää.\"\n\nSitten Leslie sanoi aivan ilman syytä tytölle jotakin hyvin töykeätä.\n\n\"Mene heti autoosi ja aja nopeasti kotiisi Wimbledoniin.\"\n\n\"Mutta, rakas...\", koetti tyttö vastustella.\n\n\"Minä vaadin! Tahdon olla yksin, ja kun sinä olet kotonasi\nWimbledonissa, voin rauhassa ajatella asioita. Tahdon tavata mr Collien\nuudestaan tänä iltana -- ja varsinkin mr Tillmanin\", lisäsi hän\npirullisesti. \"Minusta tuntuu siltä, että kohtaus hänen kanssaan tulee\nolemaan hyvin rasittava.\"\n\n\"Hän on erinomaisen mukava mies\", keskeytti Joshua. \"En puhu hänestä\nnyt sanomalehtimiehenä, vaan yksinomaan ihmisenä. En tahdo myöskään\nväittää, että hän olisi luonnostaan herrasmies. Mutta voi sanoa, että\nhän on kaikin puolin mukava mies.\"\n\n\"Sen me tulemme saamaan selville\", vastasi Leslie.\n\nLew Friedman istui kyyristyneenä auton nurkkaan, lausuen tuskin\nsanaakaan koko matkalla Wimbledoniin. Hän tervehti vain tylysti\nLeslietä, eikä hän puhunut tytöllekään mitään, piti häntä vain kädestä\nkoko matkan. Leslie yritti päästä jutun alkuun, mutta ilman\nhuomattavampaa tulosta.\n\nHän iloitsi sydämestään, kun Hillford tuli näkyviin.\n\nKotinsa läheisyydessä Lew Friedman saavutti jälleen entisen\nolemuksensa, oman itsensä. Illan tapahtumat olivat järkyttäneet häntä\nkovasti, ja vasta nyt huomasi Beryl ensikerran, kuinka vanha hän\ntodella oli.\n\n\"Tuletko kirjastohuoneeseen, vai nousetko yläkertaan ja käyt jo\nmakaamaan?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Olen nukkunut jo, Lew\", sanoi hän rauhallisesti. \"Enkä tiedä, olisiko\nollut viisaampaa, ellen olisi.\"\n\n\"Jumalan kiitos, että olet\", virkkoi mies välinpitämättömästi.\n\nLeslie työnsi kirjastohuoneen oven auki, ja he astuivat huoneeseen.\nKumpikaan ei virkkanut sanaakaan, ennenkuin lakeija Robert astui\nhuoneeseen kantaen isoa tarjotinta, jolla oli höyryävät kahvilaitteet\nja viinikarahvi. Lew kaatoi itselleen aimo lasillisen ja tyhjensi sen\nnopeasti.\n\n\"Erinomaista\", sanoi hän ja heittäytyi tavalliseen nojatuoliinsa\nojentaen vapisevat kätensä hiipuvaa hiilosta kohti. \"Hyvä Jumala,\nminkälainen ilta.\"\n\n\"Tunnetteko, tiedättekö te kaiken, Lew -- mitä?\"\n\n\"Suttonin asianko? Kyllä, tunnen koko jutun.\" Hän käänsi päänsä Leslien\npuoleen. \"Entä oletteko kertonut hänelle?\"\n\n\"Kerroin hänelle, että Sutton oli kuollut.\"\n\n\"Kerroitteko myöskin, että hän oli -- kuka hän oli?\"\n\n\"En\", vastasi Leslie.\n\nBeryl katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n\"Mikä hän sitten oli? En käsitä mitään.\"\n\n\"Hän oli Ilmiantaja\", ilmoitti Leslie armottomasti. \"Sitäpaitsi hän oli\nmuutakin, Beryl, tyttöseni -- muistatko, kun eräänä iltana tässä\nsamassa huoneessa puhelimme miehestä, jonka varsinaisena ammattina oli\nkaksinnaiminen?\"\n\nTyttö nyökkäsi muistavansa.\n\n\"Niin, sinä sanoit, että murtovarkaus on viatonta, ja minä ihmettelin\nvielä kovasti, kuinka sinä voit niin sanoa. Silloin sinä kerroit heille\nsiitä kauheasta miehestä. Oh\", sanoi hän inhoten. \"Mutta se ei\nollut...\"\n\n\"Se oli Frank Sutton\", sanoi Lew. \"Kun kuulin sen, luulin tulevani\nhulluksi.\"\n\n\"Miten saitte tietää sen, Friedman\", kysyi Leslie.\n\nHäntä oli vaivannut koko illan uteliaisuus saada tietää, miten Lew\nFriedman oli saanut asian tietoonsa.\n\n\"Kuulin ääniä vierashuoneesta\", kertoi Lew. \"Ja jos kerron teille\nsuoraan, olin alkanut jo epäillä eräistä pienistä seikoista, joita olin\nhuomannut Suttonin ja Trentin välillä. Sitten kuulin heidän kerran\nvahvasti riitelevän. Olin hyvin hämmästynyt enkä minä tavallisissa\noloissa koskaan kuuntele. Mutta minun oli ajateltava myöskin sinua,\nBeryl.\" Hän otti tytön käden omaansa ja puristi sitä niin, että\ntytön täytyi valittaa. \"Minun täytyi ajatella sinun onneasi ja\ntulevaisuuttasi. Minun täytyi tietää, mitä se nainen merkitsi hänelle,\nja minä tartuin ovenripaan, raotin ovea -- ja kuulin sen ruman,\nmielettömän jutun. Olin antanut siis tyttöni Ilmiantajalle, konnalle,\nvarastetun tavaran myyjälle ja -- mikä vielä pahempaa -- jo naineelle\nmiehelle! Hän oli jättänyt edellisen vaimonsakin kirkon ovelle.\"\n\nHänen äänensä vapisi.\n\n\"Mutta sinua hän ei aikonut jättää! Luulin tulevani hulluksi ja\nihmettelen itsekin, etten hyökännyt sisään ja kuristanut häntä\nkuoliaaksi. Nyt toivon, että olisin. Mutta kun ajattelin sinua ja sinun\nonneasi ja ettet sinä tietänyt mitään kaikesta tapahtuneesta,\nrauhoituin, ja niin tulin sinun luoksesi en ainoastaan kertomaan, vaan\nsaamaan sinulta hieman tasapainoa, rakkaani. Muistatko, kun minulla oli\nne äkilliset raivonpuuskani? Silloin tulin aina sinun luoksesi\nluontoani jäähdyttämään. Palasin samaa tietä. Kun tulin sinun\nhuoneeseesi, en tavannut sinua. Jos olisin ollut tavallisessa\nmielentilassani, olisin koputtanut pukeutumishuoneesi ovea. Mutta\npäähäni pälkähti mieletön ajatus, että sinä olit saanut tietää kaiken\nSuttonista ja karannut tiehesi. Kun mies ei ole tasapainossa, saa hän\nkaikenlaisia hulluja ajatuksia. Vaapuin huoneeseeni ja muutin vaatteet\n-- minulla oli yhä ylläni sama puku kuin vihkiäisissäkin. Levottomana\npuolestasi unohdin sillä hetkellä kaiken, mikä koski Suttonia. Kun\ntulin alakertaan, oli hän lähtenyt. Tiesin kyllä, missä tapaisin hänet.\nOtin auton ja ajoin kaupunkiin etsimään häntä. En ajatellutkaan menoa\nkonttoriin. Jos olisin mennyt sinne, olisin tavannut hänet sieltä.\nMutta sensijaan menin jonnekin muuanne.\"\n\nNyt tyttö ymmärsi, hän nousi seisomaan ja katsoi suurin, kauhistunein\nsilmin miestä.\n\n\"Sinä menit Leopard-klubiin\", sanoi hän.\n\nMies myönsi menneensä.\n\n\"Niin, menin Leopard-klubiin. Tunnen näet Anerleyn, ja kerran, kun\nhänen asiansa olivat oikein kurjalla kannalla, autoin häntä vähän sen\nvuoksi, että hän on entinen sotilas. Tapasin hänet ensikerran lähellä\nCapea sodassa. En ollut käynyt klubissa vuosikausiin ja sinä iltana\npäätin mennä.\"\n\n\"Te olitte siis se n:rossa 3 nukkuva herra\", kysyi Leslie naurahtaen.\n\nLew myönsi.\n\n\"Minulla oli päässäni vain yksi ajatus -- selvittää välini Frank\nSuttonin kanssa. Ei kukaan nähnyt minun tulevan klubiin, Anerleytä\nlukuunottamatta. Hänen poikansakin sattui olemaan poissa.\nLuonnollisesti hän hämmästyi nähdessään minut. Sanoin hänelle, etten\nollut oikein kunnossa ja tahdoin nukkua, ja etten tahtonut kenenkään\ntietävän, että olin siellä. Minun piti saada huone läheltä Suttonin\nhuonetta, ja kuinka sattuikin, sain juuri johtokunnan huoneen viereisen\nnumeron. Kuulin Suttonin tulevan huoneeseen ja kuuntelevan ohutta\nseinää vastaan. Kuulin hänen keskustelunsa puhelimessa. Avasin oven\nhänen huoneeseensa, ja silloin hän näki minut. Hän hyppäsi pystyyn,\nveti esiin revolverinsa, mutta silloin minä laukaisin.\"\n\n\"Sinä tapoit siis hänet? Se olit siis sinä -- sinä?\" hengitti tyttö.\nBeryl katsoi häneen silmät suurina ja ilmeettöminä. \"Sinä -- sinä\",\nkuiskasi hän jälleen. \"Sinä tapoit hänet, Lew?\"\n\nHän myönsi, ja hänen päänsä retkahti rintaa vastaan.\n\n\"Minä tapoin hänet. Enkä häpeä tekoani. Astun mielelläni oikeussaliin.\nJos kukaan on ansainnut kuoleman, niin on se mies.\"\n\nBeryl katsoi kauhistuneena Leslieen.\n\n\"Ja sinä olet tietänyt tämän koko ajan?\"\n\n\"Hän on tietänyt\", virkkoi Lew. \"Juuri kun laukaisin, tunsin jonkun\ntarttuvan ranteeseeni ja työntävän käteni pystyyn -- kun katsoin\ntaakseni, oli se Leslie. Hän sieppasi revolverin kädestäni ja työnsi\nminut ovesta kapeaan varauloskäytävään, jota palvelusväki käyttää ja\njoka johtaa pihalle. Matkalla en tavannut ketään. Kun tulin alas, oli\nminun saatava ovi auki. Anerley itse avasi ja sulki sen minulle.\"\n\n\"Oh, Lew!\"\n\nBeryl oli polvillaan hänen vieressään, miehen iso käsi käsiensä\nvälissä. Hänen päänsä nojasi miehen käsivarteen, ja hän väliin\nnyyhkytti ja nauroi aivankuin mielipuoli.\n\nKesti pitkän aikaa, ennenkuin Beryl rauhoittui. Kun hän palasi jälleen\nennalleen, oli Leslie lähtenyt.\n\n\"Hän on tapaamassa Tillmania\", selitti Lew.\n\n\"Tillmania?\" Tyttö tuli rauhattomaksi. \"Kuka hän on, kuka?\"\n\nLew ei voinut tyydyttää häntä.\n\nHänellä oli itselläänkin velvollisuus täytettävänä, ja hän odotti\nsiksi, kunnes lääkäri, jonka hän oli kutsunut, oli tullut ja mennyt.\nVasta senjälkeen lähetti hän hakemaan väsyneen autonajajansa.\n\n\"Viekää minut Bow Streetin poliisiasemalle\", antoi hän sitten\nmääräyksen. \"En palaa. Ajakaa vaunu takaisin Wimbledoniin ja totelkaa\nsiellä miss Berylin määräyksiä.\"\n\nHän käytti puolisen tuntia asioittensa kuntoon saattamiseen ja ajatti\nitsensä sitten nopeasti kaupunkiin. Hän oli tuskin ehtinyt lähteä, kun\npuhelin soi hirvittävästi.\n\nKeho löi jo puoli yhtä, kun lian peittämä auto pysähtyi Bow Streetin\nikävännäköisen poliisiaseman pääoven eteen. Lew Friedman viipyi\nhetkisen sateessa antaen vielä muutamia määräyksiä.\n\n\"Ei, teidän ei tarvitse odottaa minua\", sanoi hän eräänlaisella\nkylmällä huumorilla. \"Teille saattaisi käydä aika liian pitkäksi minua\nodotellessa, Jones. Koettakaa tavata kapteeni Leslie huomisaamuna, ja\nhän tulee luultavasti neuvomaan teitä mitä teette, jäättekö\npalvelukseeni vai ettekö.\"\n\nHän ei liikahtanut paikaltaan, ennenkuin auto oli lähtenyt. Sitten hän\nnousi ylös portaita ja kääntyi ensimmäisen konstaapelin puoleen.\n\n\"Tahtoisin tavata päivystävän poliisitarkastajan\", sanoi hän tälle.\nPoliisiupseeri johti hänet kirkkaasti valaistuun huoneeseen.\n\nHuoneessa oli sekä univormupukuinen että etsivä poliisitarkastaja,\njotka juttelivat par'aikaa erään konstaapelin kanssa.\n\n\"Nimeni on Lewis Friedman\", ilmoitti hän.\n\n\"Tunnen hyvin teidät, mr Friedman\", vastasi tarkastaja ystävällisesti\nhymyillen. \"Miten voimme palvella teitä? Oletteko kadottaneet\njotakin...\"\n\n\"Tulen ilmoittautumaan syylliseksi erääseen murhaan\", sanoi Lew\nFriedman rauhallisesti. \"Suunnilleen keho 9.30 tänä iltana ammuin erään\nmiehen, joka tunnetaan Frank Suttonin nimellä, mutta joka tunnetaan\nparemmin kuitenkin Ilmiantajan nimellä. Tapoin hänet Leopard-klubissa.\"\n\nEtsivä upseeri katsoi häneen pitkään, ikäänkuin ei olisi käsittänyt\nmitään.\n\n\"Syytön\", vastasi poliisiupseeri ja räjähti nauramaan. \"Luulen teidän\nmaistelleen viiniä sen ollessa punainen, mr Friedman?\"\n\n\"Sanon teille, että tapoin hänet\", vakuutti Lew kärsimättömästi.\n\nTarkastaja kieltäytyi uskomasta.\n\n\"Voin vakuuttaa teille, että ette tappanut\", vastasi poliisi. \"Tulen\njuuri Middlesexin sairaalasta, missä Sutton, toiselta nimeltään Stahl,\npar'aikaa on, eikä hän ole edes haavoittunut!\"\n\nLew ei voinut uskoa korviaan. Hän siveli kädellä silmiään aivan kuin\nniillä ei olisi nähnyt mitään. Sutton elossa...?\n\n\"Enköhän vain näe unta?\" kysyi hän itseltään kuiskaamalla. \"Ellei hän\nole -- ammuttu -- niin miksi hän makaa sairaalassa?\"\n\n\"Hän on sairaalassa\", ilmoitti etsivä, \"siitä syystä, että hän oman\nkertomuksensa mukaan oli valmistanut tyrmäysjuoman eräälle neidille\nsaadakseen hänet nukutetuksi, mutta joi epähuomiossa itse\nsekoituksensa. Toisin sanoen hän kärsii enää narkoottisen myrkytyksen\nseurauksia. Ja jos puoletkin hänen naisystävänsä jutuista on totta,\nhirtetään hänet kuitenkin, ennenkuin kuusi viikkoa on kulunut.\"\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nMr Fieldin olisi pitänyt lähteä toimituksestaan viimeistään kello\nkuusi. On kyllä totta, ettei sanomalehtimiehillä ole koskaan mitään\nvarmaa aikaa ja että heidän epävakainen ammattinsa pidättää heitä usein\ntyössä tunteja senjälkeenkin, kun heidän pitäisi olla jo perheensä\nlämpimässä sylissä. Mutta uutistoimittajat ovat tavallisesti\ntäsmällisiä miehiä, \"junaan ehtijöitä\", jotka lähtisivät toimituksesta\nvaikka kesken maanjäristystä, jos aikataulu vain vaatisi. Oli kello\nyksi aamuyöstä, mutta mr Field istui yhä paitahihasillaan\nkirjoituspöytänsä ääressä, sikarinpätkä hampaissa ja tyytyväinen, jos\nkohta väsynyt katse silmälasien takaa loistaen.\n\nHänellä oli edessään vielä märkä sivu _Megaphonea_. Kuinka hän oli näin\naikaisin saanut käsiinsä kilpailevan lehden, sen tiesivät vain mr Field\nja eräs toinen henkilö. Hänen edessään istui mr Fieldin pyhässä\nkirjoitustuolissa Joshua Collie veltossa asennossa. Hänellä oli\nedessään pöydällä kinkkuvoileipiä ja iso olutlasi puolillaan.\n\n\"Ihmeellisiä saattavat ihmisen kokemukset elämässä olla, Collie\",\nvirkkoi viimein Field, joka kello yhden aikaan aamulla oli hyvin\nmielellään hieman opettavainen. \"Ensimmäisenä virikkeenä oli kaunis\ntyttö...\"\n\n\"En koskaan saa virikkeitä kauniista tytöistä\", pani Collie\nvastalauseensa kinkkuvoileivän lävitse.\n\n\"En tarkoita teitä, vaan hurmaavampia miehiä\", vastasi mr Field. \"Ja\nsilloin kokee ihminen varmaan jotakin samantapaista kuin sotilas\nvoitettuaan taistelun.\"\n\nMr Field joi siemauksen virkistyslasistaan ja pani sen takaisin\npöydälle.\n\n\"Ei ole sen suurempaa viehätystä kuin lukea sanomalehteä, joka tehdään\nkadun toisella puolella.\"\n\n\"Nurkan takana\", korjasi Collie, jolla täsmällisyys oli intohimona.\n\n\"Tai nurkan takanakin. Me olemme lyöneet heidät...\"\n\n\"Minä olen lyönyt heidät\", murahti Collie.\n\n\"Te olette yksi joukosta tällä hetkellä. Jos ei teitä olisi sätitty\nluontaisesta hitaudestanne ja saamattomuudestanne ja suorastaan\ntyrkätty liikkeelle, niin tätä juttua ei olisi koskaan saatu. Mutta\nolen tyytyväinen teihin, Collie. Olette saanut käsiinne petturin langat\nnopeammin kuin kukaan muu Fleet Streetillä. Ja tämä riepu\" -- hän\ntaputti viatonta _Megaphonea_ pöydällä -- \"on pitänyt parasta miestään\njo viikkokaudet yksistään tätä juttua hoitamassa. Te sieppasitte sen\nhänen nenänsä alta -- suorastaan salpasitte hengen koko mieheltä. Ja\nkaiken kruunu sitten...\" Hän etsi sanaa.\n\n\"Triumfi\", esitti Joshua.\n\n\"Saavutus on sana, jota haen. Kaiken kruunaava saavutus oli se, että te\ntiesitte petturin olevan vielä hengissä. Sitä minä pidän teidän\nvoimannäytteenänne.\"\n\n\"Pääteoksena\", murahti Collie.\n\nPuhelin pöydällä soi. Field kurkotti laiskasti ja otti torven.\n\n\"Tällä hetkellä en ole huvitettu mistään muusta kuin vuoteesta\", kuului\nhän vastaavan.\n\nSe oli eteisvahtimestari, joka soitti, ja Fieldin kuunnellessa hänen\npuhettaan levisi yhä leveämpi hymy hänen kasvoilleen.\n\n\"No, ellei hän vain pilaa kaikkea\", sanoi hän sitten kunnioittavalla\näänellä. \"Pyytäkää häntä tulemaan ylös.\"\n\nHän pani kuulotorven paikalleen ja katsahti Colliehen.\n\n\"Eräs teidän ystävänne tahtoo onnitella teitä.\"\n\nMr Collie ei ollut erikoisen huvitettu ystävänsä onnittelusta, mutta\ntunsi kuitenkin pientä jännitystä olemuksessaan. Kun ovi aukeni, astui\nsisään \"Tillman\", leveä, hieman epämääräinen hymy kasvoillaan. Collie\nnousi tervehtimään kilpailijaansa. -- Arthur Tillmania oli vuosikaudet\npidetty Fleet Streetin vaarallisimpana rikosreportterina.\n\n\"Otan hatun päästäni teidän edessänne, te vanha vainukoira\", sanoi hän\nja puristi Joshuan käsiä. \"Olen juuri saanut varastetuksi kappaleen\nteidän ensimmäistä painostanne.\"\n\nJa kun Field turhaan koetti piilottaa _Megaphonen_ numeroa:\n\n\"Te ette ole ainoa Fleet Streetin turmeltuneista piirteistä, Field.\nTeidän juttunne on suurenmoinen, Collie -- verraton. Me julkaisemme\nmyöhemmän painoksen ja otamme siihen teiltä niin paljon kuin voimme.\nMutta te olette saanut nyt meistä ylivedon koko maassa, mikä ei ole\nmeille ollenkaan terveellistä. Oletteko muuten nähnyt ystäväämme John\nLeslietä?\"\n\nMr Collie katsoi kelloa.\n\n\"Hän vannoi soittavansa\", sanoi hän. \"Siitä syystä odotan juuri.\nErinomainen naapuri. Hän sai selville Ilmiantajan jutun siten, että --\nSuttonilla oli häijy luonne, ja hän tahtoi kaivaa esille kaikki vanhat\nasiat. Leslie pakotti hänet tunnustamaan. Scotland Yard vaikeni hänen\naikaisemmista tekosistaan.\"\n\n\"Miks'ei se hullu kersantti sieltä Bow Streetiltä sitten tuntenut\nhäntä\", kysyi Tillman Jones.\n\n\"Kuka tuntee hänet? Niin pian kuin hän oli ehtinyt astua sisään ja\nsanoa tarkastajalle kuka oli, toimitti Elford hänet jo ulos.\"\n\n\"Kukako hän oli...\", aloitti Tillman Jones.\n\nSamassa astui sisään Leslie, mitään ilmoittamatta. Hän oli niin usein\nennenkin tullut ovenvartijain ja vahtien ohitse vain \"luvallanne.\"\nAstuessaan huoneeseen hän ojensi kätensä Collieta kohti.\n\n\"Onnittelen! Se tuntuu todelta, vaikk'ei olisikaan totta.\"\n\nJoshua oli yhtä leveätä hymyä koko mies ja kääntyi Fieldin puoleen.\n\n\"Mr Field\", sanoi hän. \"Tässä tapaatte Scotland Yardin ylitarkastajan,\nmr Barrabalin.\"\n\nKaksi kättä kurkottautui kirjoituspöydän yli häntä kohti.\n\n\"Terveheksi\", lausui Field.\n\n\"Samat sanat\", vastasi John Leslie Barrabal.\n\n\n\n"]