[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOFaumTIxk_kY3nhGrbkeU69zOm6Tl0Qt19UccehwaBI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1833,"Maanalaiset","Karila, Olli (oik. Pärnänen, Niilo) 1897-1936)",null,"1833-karila-olli-maanalaiset","1833__Karila_Olli__Maanalaiset","Seikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta","romaani",[13],"seikkailu",[],"fi",1919,48625,345008,false,57572,[22,23],"Adventure stories","Finnish fiction -- 20th century",[25,26],"Adventure","Novels","\"Maanalaiset: Seikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta\" by Olli Karila is a novel written in the early 20th century. The story revolves around two men, journalist Akseli Kivinen and an operative named Koskela, who embark on an adventurous quest to uncover the secrets of bolshevik activities from Finland to Sweden. Through espionage and intrigue, they navigate treacherous waters and political unrest, seeking to thwart revolutionary propaganda.  The opening of the novel introduces us to Kivinen, who is abruptly recruited by Koskela for a dangerous mission. They prepare to leave for Sweden, aiming to infiltrate bolshevist networks and gather news that goes beyond mundane coverage. As the narrative unfolds, we see Kivinen grappling with his unexpected role in this high-stakes environment while Koskela takes charge. The stakes are high as they set off into the turbulent political landscape of the time, embodying themes of loyalty, courage, and the quest for truth in a world rife with conflict and chaos. (This is an automatically generated summary.)",[],242,"Seikkailuromaanissa toimittaja Kivinen ja jääkäri Koskela lähtevät vaaralliselle komennukselle vakoilemaan bolševikkien kapinahankkeita. Teos sijoittuu sisällissodan jälkeiseen aikaan ja kuvaa vauhdikasta tiedustelutoimintaa, jossa aseet ja salaiset uutiset kuljettavat tarinaa eteenpäin.","Olli Karilan 'Maanalaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1833.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAANALAISET\n\nSeikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta\n\n\nKirj.\n\nOLLI KARILA\n\n\n\n\n\nHämeenlinna,\nArvi A. Karisto Oy\n1919.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nBOLSHEVIIKKI TOHTORI\n\n\n\n\n1.\n\nSanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa hämmästyä\nmistään.\n\n\n\"Annan sinulle viisitoista minuuttia aikaa pukeutua vanhoihin\nkenttävaatteisiin, ei sotilasmallisiin. Ota mukaan kaikki käsillä\nolevat rahasi. Browningi ja kaikki patruunat. Sadetakki ja saappaat.\nTupakkaa. Mars, mars! Me lähdemme aivan heti.\"\n\n\"Me?\" kysyi Kivinen hiukan hämmästyneenä.\n\n\"Niin, me. Etkö ole sanomalehtimies?\"\n\n\"Toistaiseksi.\"\n\n\"Hankit uutisia?\"\n\n\"Elämäntehtäväni.\"\n\n\"Siis valmistaudu silmänräpäyksessä. Me lähdemme nyt uutisia\nhankkimaan, ei lääninhallituksen pikkumoskaa, vaan sellaisia\njymyuutisia, joitten otsakkeet ulottuvat yli sivun.\"\n\n\"Soo! Vai lähdemme! _Me_, Akseli Kivinen, _me_ lähdemme heti\nsonnijalostusliiton syyskokoukseen. Siitä ei saa tosin jymyuutista,\nmutta sen hankkimiseksi ei tarvitse myöskään kenttäpukua, kapitaalia\neikä browningia.\"\n\nKoskela muutti hiukan leikillisen sotilaallista sävyään\nkiusoittelevaksi.\n\n\"Me lähdemme hankkimaan uutisia bolsheviikeista.\"\n\nNyt ei Kivinenkään enää malttanut näytellä välinpitämätöntä.\n\n\"Mitä sinä niistä tiedät?\" hän kysyi.\n\n\"Toistaiseksi jokseenkin yhtä vähän kuin sinäkin. Mutta minä tiedän,\nmistä saa enemmän tietää. Älä kysele, vaan laittaudu valmiiksi!\"\n\nKivinen kiirehti alkoovin taa ja sieltä alkoi kuulua laatikoitten\naukomista ja sulkemista. Koskela ojentautui mukavasti nojatuolissa ja\nsytytti savukkeen. Hän oli vähän alle keskipituinen, mutta hartiakas,\ntanakka. Kasvot olivat jyrkkäpiirteiset, leuka voimakas, iho\nahavoittunut, silmät kirkkaan ruskeat, tukka lyhyeksi sotilasmaisesti\nleikattu. Kasvojen ilme ja suun juonne ilmaisi uhmaa ja rohkeutta.\nJääkäri, pääsi katsojalta väkisinkin, ja jääkäri hän olikin.\n\nKivinen ei vitkastellut. Muutaman minuutin kuluttua hän ilmestyi verhon\ntakaa, vanhoissa kuluneissa metsästysvaatteissa, toisessa jalassa ja\ntoisessa kädessä saapas. Hän alkoi kiskoa sitäkin jalkaansa, mutta\nvasta pienen voimasanan lausuttuaan onnistui hänen vetää hiukan\nkuivunut ja kutistunut saapas jalkaansa.\n\n\"Valmis!\" ilmoitti hän asennossa, pistettyään kirjoituspöydän\nlaatikosta taskuunsa browningin ja pari makasiinia sekä muutamia\nsavukelaatikoita.\n\n\"Hyvä. Oletko syönyt ja juonut?\"\n\n\"Syönyt kyllä, mutta en juonut.\"\n\nKoskela vilkaisi kelloon. \"Ehdimme käydä kahvilassakin.\"\n\n\"Kestääkö retkemme kauan?\" rohkeni Kivinen kysyä.\n\n\"En tiedä. Pari päivää ainakin, korkeintaan kaksi viikkoa.\"\n\n\"Soo, vai pari viikkoa. Sitten täytyy minun soittaa toimitukseen.\nPistävät vielä koko maailman nurin narin luullessaan minut ehkä\nvarastetuksi.\n\n\"-- Prr! Saanko 11 50! Kiitos. Onko toimituksessa? Kivinen puhuu.\nLaittakaa joku toinen sinne härkäpäitten kokoukseen. Minä lähden oikein\nextra-uutisia hankkimaan. Älkää huolehtiko, vaikka viipyisin parikin\nviikkoa. Prr! -- Hahhaa, toimitussihteeri aikoi kai jotain kysyä, mutta\nminä soitin korvaan. Miettikööt! Siis, me olemme valmiit lähtemään,\nmutta minä haluaisin tietää, minne me oikeastaan lähdemme. Viipuriin,\nHelsinkiin, Ouluun, Kajaaniin?\"\n\n\"Me lähdemme Ruotsiin\", virkkoi Koskela tyynesti.\n\n\"P--na! Ruotsiin? Uimallako? Passitta?\"\n\n\"Sinä älä huolehdi siitä, vaan usko olemuksesi minun huomaani. Me\nlähdemme purjeveneellä, ja mitä passeihin tulee, niin täytyy sinun\nvallan hyvin tietää, että suomalainen passi on riikinruotsalaisten\nkeskuudessa täydellisesti arvoton kapine. Jos tahdomme, että meille\nosoitetaan jonkunlaista arvonantoa, niin on meidän mentävä sinne\npapereitta. Avosylinhän otettiin siellä vastaan ahvenalaiset\nasevelvollisuuskarkurit ja kaikennäköiset punikkipäälliköt.\"\n\n\"Niinpä niin, mutta mepä emme olekaan asevelvollisuuskarkureja emmekä\npunikkipäälliköitä emmekä aio sellaisiksi tullakaan.\"\n\n\"Me aiomme tulla ja me matkustamme Ruotsiin pakoon täällä Suomessa\nvallitsevaa hirmuista valkoista terroria\", lausui Koskela\npilkallisesti.\n\nKivinen vihelsi iloisen säveleen. \"Sillä tavalla. Me siis lähdemme\ntoden teolla seikkailemaan.\"\n\n\"Just vissist! Muuten, talar ni svenska?\"\n\n\"Joo!\"\n\n\"Speak you english?\"\n\n\"Yes, very well!\"\n\n\"Ali right sitten. Lähtekäämme kahvilaan, niin minä annan sitten\nsinulle hiukan tietoja, mutta muista, sanaakaan ei saa hiiskua. Te\nsanomalehtineekerit ette malta milloinkaan olla vaiti.\"\n\n\"Olen hiljaa kuin kala.\"\n\nKivinen heitti ylleen sadevaippansa, painoi lierihatun silmilleen,\nsammutti sähköt, ja ystävykset astuivat kadulle.\n\n\"Minäpä en jätäkään palamaan sähköä viikkomääriksi, niinkuin se Phineas\nFoggin palvelija jätti kaasun kolmeksi kuukaudeksi.\"\n\nUlkona vihmoi syyssade, vanha Turku näytti ylen autiolta ja kuolleelta\nja tuomiokirkontorni häipyi pimeyteen, kun salapoliisi ja\nsanomalehtimies kiiruhtivat muutamaan tuttuun toisen luokan kahvilaan,\nkaulukset ylösnostettuina, kädet syvällä taskuissa ja hatut painettuina\nsilmille.\n\n-- Kaksi bolsheviikkia, -- arvelivat vastaantulijat ja poliisikin\nkiinnitti heihin katseensa.\n\nKoskela lopetti kertomuksensa.\n\n\"Summa summarum: Onnellisen sattuman avulla olemme päässeet\nbolsheviikkien 'postilaitoksen' jäljille. Ainakin yhdestä\n'postikonttorista' olemme täysin selvillä. 'Ekspeditööri' joutuu\nkiinni, kunhan ensin on kuljettanut meidät Ruotsiin. Mutta kaiken\ntodennäköisyyden mukaan ei keksimämme 'postikonttori' ole ainoa. Niitä\non useampia, mutta ne ovat täydellisesti tietämättömiä toisistaan. Se\nkyllä haittaa niitten toimintaa, mutta turvallisuus on paljon suurempi.\nNe tiedetään vain keskuksessa, ja sellainen on varmastikin Tukholmassa.\nSieltä käsin hoidetaan kiihoitustyötä etupäässä Suomessa. Venäjällä on\ntietenkin pääkeskus, mutta yhteys sinne on vaikea ja vaarallinen.\nSenvuoksi on Tukholman keskus, joittenkin yleisten ohjeitten\nmukaan, itsenäinen laitos. Sieltä kulkevat langat muuallekin.\nBolsheviikkijärjestöjä on joka maassa, yksinpä Etelä-Ameriikan\nvaltioissa, Kiinassa ja Intiassa. Se on kuin jättiläishämähäkki, joka\non kutonut limaisen verkkonsa yli koko maapallon. Minulla on tietoja,\nettä kohtapuoleen bolsheviikit yrittävät. Ja Tukholmassahan nähdään.\nBolsheviikkien järjestötoiminta on koko lailla hyvässä vauhdissa.\n'Myyrät' toimivat, Mutta mekin toimimme, ja saammepa nähdä, kumpi\nvoittaa. Meillä on ainakin tällä hetkellä se etu, etteivät bolsheviikit\ntiedä meidän aikovan tunkeutua heidän salaisuuksiinsa.\"\n\nKoskela vilkaisi kelloonsa. \"Nyt on aika lähteä. Minä maksan kahvin.\"\n\n\"Niin sitä mennään\", tuumi Kivinen fatalistisesti. \"Aikomukseni oli\nmennä ensin sonnijalostusliiton kokoukseen ja sitten saunaan, mutta\nnyt...\"\n\n... \"lähdetäänkin kukistamaan suurta valtakuntaa ja mahtavaa\nhallitusta. Sanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa\nhämmästyä mistään.\"\n\nYstävykset painuivat iltapimeille kaduille.\n\n\n\n\n2.\n\nVallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustavat\nhyvässä sovussa Pohjanlahden yli.\n\n\nMatkalla virkkoi Koskela: \"Sinulla on siis punakaartilaisen paperit\ntaskussasi. Ja muista nimesi, se on Backberg. Minä taas olen Luotola.\nKeskusteluihin älä antaudu, vaan anna minun hoitaa se puoli. Minulla ei\ntodellakaan ole ollut aikaa selittää tilannetta sinulle perinjuurin.\nOle vain salaperäinen ja umpimielinen, se sopii hyvin ja on vaaratonta.\nJa merkin muistanet: anna miehelle Mannerin markanseteli ja lausu\nsamalla kolme sen ensimäistä numeroa.\"\n\n\"Selvä on.\"\n\nMiehet jatkoivat kulkuaan äänettöminä, painuen rantaa kohti,\npoikkesivat muutamaan kivitaloon, kulkivat takapihalle ja nousivat\npimeitä keittiörappusia myöten toiseen kerrokseen. Ovella ei ollut\nnimikilpeä, mutta kahden lyhyen ja yhden pitkän soittopainalluksen\njälkeen avattiin ovi ja aukkoon ilmestyi keski-ikäinen, levottomasti\nvilkuileva mies. Suu vetäytyi irvistyksen tapaiseen hymyyn, kun hän\ntunsi Koskelan.\n\n\"Päivää, toverit!\" Tervehdys oli kysyvä.\n\n\"Strastvui, tavarish!\" Koskela vastasi oikein, ja miehet astuivat\nsisään. Eteisessä paloi himmeä sähkö, ja pieni huone, johon\nseikkailijamme johdettiin, teki siisteydestään huolimatta ikävän ja\nvieroittavan vaikutuksen.\n\n\"Jaha, te olette siis täällä. Entä sitten?\"\n\nMies oli äärimmäisyyteen saakka epäluuloinen. Mutta kun miehet olivat\nojentaneet hänelle markan setelin ja lausuneet tunnuksen, oli hän\nvakuutettu.\n\n\"Onko kaikki kunnossa?\" kysyi Koskela levottomasti.\n\n\"On\", vastasi mies yksikantaan.\n\n\"Hyvä, että pääsemme lähtemään tänä iltana. Me emme halua viipyä\npäivääkään liian kauan. Sitten: mikä on hintanne?\"\n\nMiehen silmät välähtivät ja hän mietti hetken ennenkuin vastasi.\n\n\"Kolmetuhatta.\"\n\n\"Oletteko hullu? Me emme ole mitään kapitalisteja.\"\n\n\"Ette, sen tiedän hyvin\", virkkoi mies ilkeästi. \"Kapitalistit pääsevät\nRuotsiin vähemmälläkin. Mutta tehän olettekin punakaartin...\"\n\n\"Hiljaa, ne asiat eivät teitä liikuta. Maksan kaksituhatta.\"\n\n\"Ei riitä.\"\n\n\"No emmehän me voi Ruotsiin tulla pennittöminäkään. Viimeisen kerran:\nkaksituhatta viisisataa.\"\n\nMies jäi tuumimaan. Kivinen istui kuin tulisilla hiilillä, mutta\nKoskela oli kylmä ja tyyni.\n\n\"Hm. Olkoon, vaikka luulenkin, ettette ole aivan tavallisia\npunakaartilaisia...\"\n\nKiviseltä salpautui hengitys. Olisiko mies...?\n\nMutta Koskela hymähti pilkallisesti: \"Luuletteko meitä ehkä\nvenäläisiksi kansankomisarioiksi?\"\n\n\"Sinne päin...\"\n\nKiviseltä pääsi helpotuksen huokaus, kun taas Koskela virkkoi\nkäskevällä äänellä:\n\n\"Luulkaa mitä luulettekin, mutta muistakaa pitää luulonne omina\ntietoinanne.\"\n\nMies ei virkkanut mitään, mutta kun Koskela veti kohtalaisen\nviinapullon pohjattomista taskuistaan, palasi äskeinen irvistys miehen\nkasvoille.\n\n\"Ryypätään!\" kehoitti Koskela tehden leveän sakilais-eleen. Mies kiitti\nja maistoi.\n\n\"Miten asiat menevät?\" tiedusteli Koskela huolettomasti.\n\n\"Mikäpäs tässä. Hoitaa postia ja siinä kaikki.\"\n\n\"Järjestötoiminta lienee vaikeaa?\"\n\n\"Kai se on, minä en tiedä, kun en ole päällikkömiehiä ja kaikki\ntoimivat salaa, tietämättä toisistaan. Tulee postitse määräys, et tiedä\nmistä, täytät sen ja sitten tulee maksu. Se on hiljaista hommaa.\"\n\n\"Joo, nyt sitä osataan. Hyvästi on järjestetty. Muuten, voin sen sanoa,\ntulee kohta parempaakin. Alkaa olla aika toimia.\" Koskela virkkoi tämän\nniin salaperäisesti ja varmasti, että mies hätkähti.\n\n\"Jokohan. Mutta rahaa lähetetään edelleenkin?\" Ilmeisesti piti mies\nrahojen saamista tärkeimpänä \"toimintana\".\n\n\"Tietysti. Nyt kai voimme lähteäkin.\" Koskela pisti viinapullon\ntakaisin taskuunsa, sillä liikaa ei sopinut miehelle antaa.\n\n\"Lähdetään vain. Ruokaa on veneessä.\"\n\nMies kiskoi päälleen ijänikuisen palton, sammutti sähköt, ja sitten\nseurue pilkkopimeässä kompuroi rappuja alas, tullen kadulle, joka johti\nrantaan. Varovaisesti ja ympärilleen vilkuen kulkivat miehet rantaa\npitkin jonkunverran ulos kaupungista, ja muutaman valkaman luona antoi\nopas pysähdysmerkin. Kolmisin työnnettiin raskas ja suuri vene vesille,\npurjeet, jotka peitettyinä olivat valmiiksi asetettuina pohjalle,\nnostettiin ylös, ja navakan pohjoistuulen kiidättämänä alkoi vene\nrientää etelää kohti. Mies istui perässä ohjaamassa.\n\n\"Tämähän käy mutkattomasti\", kuiskasi Kivinen toverilleen.\n\n\"Toistaiseksi, mutta odotahan, kun päivä valkenee ja me tulemme\nsaaristoon. Vene kyllä kestää myrskyäkin, mies tuntuu olevan tottunut\npurjehtimaan, mutta tullimiehet ovat pahana paikkana. No, eiköhän se\nonnistu meille, mikä on niin monelle punikille onnistunut.\"\n\nTuuli oli kohtalainen, samoin sade, ja pimeys täydellinen. Pakoilmaksi\noli ilma mainio, mutta purjehtimiselle vaarallinen. Koskela virkkoi\ntästä miehelle, mutta tämä vakuutti osaavansa ja tuntevansa väylät.\nÄänettömänä kuin aave kiiti vene eteenpäin, hyppien aalloilla. Miesten\nsavukkeet hehkuivat punaisina pilkkuina harmaassa vihmassa. Kivistä\npuistatti vilu.\n\nNiin jatkui kulku tunti tunnilta. Miehet kyyröttivät äänettöminä,\nhengittäen meren raikasta suolailmaa ja kuunnellen tuulen tohinaa\nmastossa ja laineitten loiskutusta laitoja vastaan.\n\n\"Ette suinkaan tule merikipeiksi?\" tiedusti äkkiä punainen perämies.\n\n\"Ei toki, kyllä olemme merta maistaneet!\" vakuutti Koskela.\n\nAlkoi vähitellen sarastaa aamu, ja viimein nousi itäiseltä rannalta\nnäkyviin aurinko, saaden meren välkkymään kaikissa väreissä. Taivaalla\najelehti tummia ja synkkiä pilviä. Lakkapäinen meri tarjosi mahtavan\nnäyn. Vene kiiti nuolena, ilmeisesti tuuli oli yltymässä.\n\n\"P--na, näyttää tulevan myrsky ja majakkaan on vielä matkaa\", tuumi\nperämies tarkastellen taivasta.\n\nMutta matka joutui. Miehet aterioivat äänettöminä, syöden suolakalaa,\nleipää, sekä ryypäten tynnörissä säilytettyä vettä. Kiviseltä ei syönti\nsujunut.\n\nPuolenpäivän aikaan, kun oli jo täysi myrsky, päästiin vihdoinkin\nmajapaikkaan, muutaman pienen kalliosaaren eteläiseen suojaiseen\nlahteen, jonne perämies oli osannut ilman karttoja, vain kompassin\navulla, lukemattomien saarien ja salmien välitse. Vene karahti loivaan\nhiekkarantaan, ja miehet hyppäsivät tyytyväisinä kovalle kamaralle.\nKivinenkin tuntui muuttuneen toiseksi mieheksi saatuaan kiinteää\njalkojensa alle. Vedettyään veneen ylös rannalle miehet läksivät\npieneen majaan, jonka isäntä oli jo tullut heitä vastaan. Paljoa ei\npuhuttu, opas teki muutamia merkkejä, ja Koskela ja Kivinen\nojentautuivat heti makaamaan tuvan penkille; opaskin seurasi heidän\nesimerkkiään. Ulkona pauhasi syysmyrsky. Iltapäivällä miehet heräsivät,\nsöivät vahvasti ja paneutuivat uudelleen nukkumaan. Vasta hämärissä,\nkun myrskykin oli hiljentynyt, lähdettiin uudelleen liikkeelle, kun\nKoskela oli ensin perämiehelle maksanut puolet kuljetusmaksusta. Vene\nhalkoi Pohjanlahden vihreitä vesiä. Taakse jäivät saaret ja salmet.\nAvoin, rajaton ulappa aukeni eteen. Tullilaivoja ei näkynyt, ja kohta\npeitti täydellinen pimeys aaltoilevan meren.\n\nVallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustivat\nhyvässä sovussa yli Pohjanlahden Riikinruotsia kohti muutaman ohuen\nlautakappaleen varassa.\n\n\"Tuttu tie, mutta outo seura\", virkkoi jääkäri Koskela toverilleen.\nKivinen hymähti.\n\n\n\n\n3.\n\nKivinen lausuu mielipiteensä merimatkasta ja osoittautuu\nreportterimaisen tiedonhaluiseksi.\n\n\n\"O, mamma-Svea, suloinen olet ainakin merimatkan jälkeen!\" Kivinen\nlausui paatosmaisella, jos kohta hiukan vapisevalla ja väsyneellä\näänellä, kun toverukset, selvittyään kahden päivän harhailusta\noikukkaalla Pohjanlahdella, olivat viimeinkin päässeet Ruotsin\nkamaralle ja eronneet perämiehestään, joka, odottamatta mahdollisia\nuteliaita kysymyksiä ruotsalaisten viranomaisten taholta, oli jo\nkääntänyt venheensä keulan kohti Suomen rantoja. Merimatka oli ollut\nkohtalaisen vaiherikas, kun sumussa oli eksytty suunnalta, mutta kaikki\noli kuitenkin lopulta sujunut hyvin, vaikka Kivinen saikin maksaa\nrunsasta veroa ahventen valtakunnalle.\n\nAamu oli vielä aikainen, ilma tyyni ja ihana, kuuraa puissa ja maassa.\nToverukset kulkivat autiota ja mutkittelevaa polkua sisämaahan päin,\nsivuuttivat vielä nukkuvan huvilayhteiskunnan ja päätyivät pieneen,\ntien varrella olevaan havupuumetsikköön. He tunkeutuivat kuusten\nsuojelevaan syliin ja istahtivat, molemmat yhtaikaa kuin käskystä,\nsammaltuneelle ja jääriitteiselle kivelle. Sanaakaan puhumatta Koskela\nkaivoi pienestä repustaan ruokaa, ja kulautettuaan vanhasta\ntaskumatista viimeiset pisarat ryhtyivät seikkailijat vakavin naamoin\nsyömään, joka toimitus ainakin Kiviseltä näkyi käyvän kuin tanssi. Hän\nolikin jo paastonnut kohtalaisen rupeaman.\n\nToverusten ulkonäkö viittasi kestettyihin vaivoihin. Kivinen, pitkä ja\nsolakka keski-ikäinen mies, näytti voipuneelta, ja kasvot olivat\nmerimatkan ja nälkäkuurin vaikutuksesta muuttuneet sinisenkalpeiksi.\nMutta silmissä alkoi jo liekehtiä entinen eloisa veitikka, vaikka ne\nnyt olivatkin tähdätyt nopeasti hupeneviin evästähteisiin. Kasvojen\nsoikea muoto, siniset silmät ja vaalea iho samoin kuin koko olennossa\nilmenevä vilkkaus ja eloisuus viittasi karjalaiseen sukuperään.\nKoskela, jäykkä pohjalainen, ei näyttänyt niin paljon kärsineen\nmerimatkasta, vaikka siniset juovat silmien ympärillä kyllä kertoivat\nvalvonnasta.\n\n\"Kaikki loppuu aikanaan\", Kivinen virkkoi, pistettyään poskeensa\nviimeisen palan. -- \"Kiikutteleepa, kissa vie, kohtalo poikiaan. Mutta\nsoromnoo! sanoo ryssä.\"\n\nKivinen kaivoi taskustaan savukelaatikon, tarjosi toverilleen, ja\nmielihyvin ystävykset vetelivät sauhuja. \"Nyt kelpaa!\" Koskela\nlausahti. \"Olisipa vain kunnollinen vuode, mutta nämä kivet ovat yhtä\nkylmiä kuin mamma-Svean vastaanotto. Ei edes poliisi osunut tiellemme.\"\n\n\"Eipä ollut väliäkään -- eikä yleensäkään poliisia ole milloinkaan\nsiellä, missä tarvitaan. Muuten, minä olen kyllästynyt tällaiseen. Minä\nprotestoitsen. Sinä narraat minut lähtemään suinpäin kotoani, jättämään\nsaunamatkan, kiikutat parin lahon laudankappaleen varassa yli\nPohjanlahden, ja mitä varten? Jaa, minulla ei ole oikeastaan siitä\nmitään tietoa. Tämä on melkein kuin suurpolitiikkaa. Mutta minäpä en\naio olla nappulana, en, vaikka olenkin tähän saakka seurannut sinua\nkuin lammas. Minä olen täysi-ikäinen ja äänivaltainen kansalainen enkä\naio alistua minkäänlaiseen holhoukseen. Siis, lyhyesti ja ytimekkäästi,\nilman sarvia ja hampaita, kirkas ja selvä totuus: miksi, minne ja\nkuinka?\"\n\n\"Siis\", alotti Koskela. \"Kuuntele. Kuten tiedät, kuulun valtiolliseen\npoliisiin, kun haavoittumiseni tähden en voi olla aktiiviupseeri. Me\nnappasimme tässä tuonnottain kaikessa hiljaisuudessa pari 'toveria',\nkaksi Rajajoen uimakandidaattia. Ja samaan aikaan saimme selville\n'postikonttorin'. Kävi ilmi, että nappaamillamme miekkosilla oli ollut\naikomus Ruotsiin. Heidän oli määrä tavata Tukholmassa joku\nbolsheviikkijärjestäjä. Tälle oli osoitettu kirje, ja se oli muutamassa\npostipaketissa, jossa lisäksi oli kiihoituskirjallisuutta.\nPerämiehemme, jolle paketti oli osoitettu, Sundströmin, oli määrä\nsaattaa toverit yli Pohjanlahden. Kirjeessä mainittiin, että miehet\nosaavat ruotsia ja englantia. Myöskin Sundströmille oli kirje, jossa\nilmoitettiin miesten saapumisesta, mutta kai varovaisuuden vuoksi ei\nilmoitettu tuntomerkkejä...\"\n\n\"Siis me...?\" yritti Kivinen.\n\n\"Niin juuri\", jatkoi Koskela. \"Saimme selville koko jutun. Paketin,\nilman kirjallisuutta, annoimme saapua Sundströmille. Minä sain\ntehtäväkseni itse näytellä toista vangituista miehistä ja hankkia\ntoisen. En osannut kääntyä muitten kuin sinun puoleesi. Tiesin sinun\nosaavan sekä ruotsia että englantia ja olevan hiukan sekä\ntiedonhaluinen että kevytmielinen, mitä tämän tapaisiin\npikkuseikkailuihin tulee. Minulla ei ollut aikaa selittää sinulle\nkaikkea enkä sitä tahtonutkaan, sillä erinäisissä suhteissa en luota\nsanomalehtineekerien vaiteliaisuuteen. Meillä on taskussamme kaikki\ntoverien paperit, minulla on heiltä saatua rahaa, joka siis joutuu\npalvelemaan kokonaan toisia tarkoituksia kuin mihin se oli määrätty,\nmatkustamme Tukholmaan Venäjän neuvostohallituksen salaisina\nlähettiläinä 'erityisiä tehtäviä varten', ja Sundström ja se majapaikan\nisäntä joutuvat päivän tai parin kuluttua kauniisti kiinni. Me taas\nkäymme tuntemattomia kohtaloita kohti, minä viran puolesta, sinä taas\nluonteenomaisesta seikkailuhalustasi, joka kyllä minuunkin vaikuttaa,\nsekä kohtalon oikusta. Lähtiessämme olivat nimemme Backberg ja Luotola,\nvaikka emme niitä tarvinneetkaan, täällä on sinun nimesi Dahlberg ja\nminun Svensson, siis mahdollisimman tavallisia ruotsalaisia nimiä.\nBolsheviikkijärjestäjä on kai saanut kirjeen, jonka hänelle on\nvälittänyt ennen pitkää kiinni joutuva höyrylaivan lämmittäjä, eikä\npostipaketin avaamisesta ja oikeitten toverien kiinnijoutumisesta\nole mitään tietoa muilla kuin meikäläisillä. Tämä on kyllä\nsummamutikkapeliä, mutta rohkeus auttaa. Eteenpäin, silmät ja korvat\navoinna! siinä tunnuslauseemme.\"\n\n\"Mutta maitse, sillä merellä olen epävarma\", virkahti Kivinen.\nToverukset nousivat ylös, heittivät repun kiven juurelle, siistivät\nhiukan itseään ja asuaan ja painautuivat varovaisesti maantielle.\n\nOli noita raikkaan seesteisiä aamuja myöhäisellä syksyllä, jolloin\npohjolan seudut ovat niin kauniita. Mäennyppylälle noustua avautui\nmatkailijoittemme eteen tyypillinen ja hiukan idyllinen ruotsalainen\nmaalaismaisema siisteine taloineen, navettoineen, puutarhoineen ja\npeltoineen. Taivas kaartui korkeana ja kirkas ilma lähensi välimatkoja.\nHiljaisuus oli täydellinen, raikas tuulonen hiveli poskipäitä ja reipas\nkulku verrytti merimatkan jäykistämiä jäseniä. Utumaiset savupilvet\ntalojen yllä ilmaisivat heräämisen oireita kyläkunnassa.\n\n\"Minne me oikeastaan kuljemme?\" kysyi Kivinen, ystävyksien asteltua\nmuutamia minuutteja täydellisessä äänettömyydessä. \"Ja missä me muuten\nolemme?\"\n\n\"Jälkimäistä en tarkalleen tiedä. Tukholma on tietenkin päämäärämme,\nmutta sitä ennen täytyy meidän saada nukkua ja syödä kunnollisesti.\nEtsiskelen kyläravintolaa.\"\n\nMatkailijat kulkivat kylän läpi, joutuivat laajalle viljelysalueelle ja\nsitten pieneen metsikköön. Pysähtyessään tupakoimaan kuulivat he\nedessäpäin rattaiden räminää, ja hetken kuluttua ajoi mutkan takaa\nnäkyviin maitokuski.\n\n\"Anna minun hoitaa keskustelu. Minä opin aikoinani, ollessani Tukholman\n'konttorissa', täkäläisen murteen aika hyvin\", selitti Koskela.\n\nRehevällä, katkonaisella ruotsilla hän kertoi maitokuskille heidän\nolevan vähän liikeasioissa täällä ja tiedustavan jotakin ravintolaa.\nMitään epäluuloa ei miehessä herännyt ja kernaasti hän antoi pyydetyn\ntiedon. Tuolla noin, vajaan kilometrin päässä. Suuri talo maantien\nvarrella.\n\nEntistä reippaammalla vauhdilla painautuivat seikkailijamme matkaan ja\nlöysivät pitemmittä kyselyittä neuvotun, pienen siistin majatalon.\nTilasivat syötävää ja juotavaa, Koskela puhui kaupoista isännän kanssa,\ntuskastuttavan kauan ja turhaan Kivisen mielestä, jota huoneen lämpö\nvastustamattomasti raukaisi. Viimein alkoi Koskelakin haukotella, ja\ntoverukset vetäytyivät makaamaan, ensin tiedusteltuaan, milloin ja mitä\nkautta oli mahdollisuus päästä Tukholmaan.\n\nTultuaan huoneeseen Koskela kysyi ensi työkseen Kiviseltä, oliko tällä\nsavukekoteloa.\n\n\"Mitäs sillä?\" kysyi Kivinen.\n\n\"Minä jo pelästyin, kun ehätit tarjoamaan isännälle tupakkaa\nsuomalaisesta laatikostasi, mutta tämä ei toki sitä huomannut, kun\nehdin väliin koteloni kanssa. Pikkuseikat ovat tärkeitä, ja\nnäyttelemisen pitää olla perinpohjaista.\"\n\nKivinen ei vastannut mitään, ja hetken kuluttua matkaili kaksi\nvastavallankumouksellista höyhensaarilla.\n\n\n\n\n4.\n\nSananlaskulla toisinaan on ihmeellinen vaikutus, mutta Kivinen huomaa,\nettä kaksi kettua ajaa samaa jänistä.\n\n\n\"Tuntuu aivan siltä kuin menisi matematiikan tenttiin\", tuumi Kivinen,\nkun ystävykset illan hämärissä, onnellisesti selvittyään Tukholmaan,\nriensivät melkein autioita sivukatuja pitkin.\n\n\"Mutta tenteistäkin selvittiin pienillä juksuilla ja pienillä\ntiedoilla, ja nyt koetamme uudestaan. Rohkeasti vain. Meitä ei osaa\nepäillä kukaan, ja merkit luulen osaavani. Osoite oli mainitsemassani\npaketissa selvään ilmoitettu ja merkeistä oli mainittu, että\n'tavalliset'. Ja ne 'tavalliset' luulen osaavani. Bolsheviikit ovat\näärimmäisen varovaisia. He eivät ilmoita lopullisia osoitteita, vaan ne\ntiedetään vasta paikalla. Siellä kahvilassa ne kai tietävät\n'tohtorinkin' osoitteen, mutta ennenkuin me saamme sen tietää, täytyy\nmeidän käydä läpi pieni kiirastuli. No, yritetään. Jos hullusti käy,\nniin onhan meillä browningit, ja ampua me osaamme. Mutta kun pitää\nkielen suorana suussaan, niin menee vaikka leijonan kitaan.\"\n\nKoskela, joka tunsi hyvin kaupungin, kulki tietoisesti eteenpäin,\npysytellen enimmäkseen sivukaduilla, sillä ystävykset olivat\nedelleenkin merimatkaisissa pukimissaan. Noin puolen tunnin kuluttua\nKoskela pysähtyi muutaman kadun kulmaan, sytyttäen savukkeen. Parin\nkolmenkymmenen metrin päässä lankesi hämärälle kadulle valojuova\nkahvilan ikkunasta, ja raolla olevasta ovesta virtasi valkoista höyryä.\n\n\"Tuossa se on. Siis, vielä kerran: menemme reilusti ja vilkuilematta\nsisään. Toivon, että jokin pöytä on vapaana. Ellei, niin anna minun\ntoimia. Tilaamme jotakin ja koetamme antaa merkit. Lopusta koetamme\nselviytyä järkemme mukaan. Eteenpäin mars!\"\n\n\"Perässä tullaan!\" Kivinen murahti, ja päättävästi astuivat ystävykset\nsisään kahvilan ovesta.\n\nAluksi eivät he tahtoneet mitään eroittaa, sillä kirkas valaistus teki\nkadun hämärään tottuneet silmät sokeiksi, mutta muutaman hetken\nkuluttua he saattoivat huomata olevansa tavallisessa, tupakansavuisessa\nja huolimattomassa kolmannen luokan kahvilassa. Huoneita oli kaksi,\nniissä yhteensä noin parikymmentä pöytää. Yleisöä oli kahvila\npuolillaan. Toisessa huoneessa oli myymäläpöytä, jonka takana lihavahko\nnainen hoiti kassaa ja pari lyhythameista ja avokaulaista neitosta piti\nhuolta tarjoilusta. Kahvila teki epäsiisteydestään huolimatta\nkirkkaassa valaistuksessa verrattain vaarattoman vaikutuksen.\n\nKoskela pysähtyi kylmäverisesti ovelle ja loi silmäyksen vieraitten\nyli, tarkastellen samalla sopivaa pöytää. Vapaa pöytä olikin mukavassa\nnurkkauksessa lähellä ovea. -- Ainakin karkuun päästään, -- mietti\nKoskela mielessään, istuutuen pöydän ääreen, Kivisen noudattaessa\nesimerkkiä, kun he ensin olivat heittäneet lakkinsa naulakolle, mutta\npäällystakit jättäneet avattuina ylleen.\n\nKoskela istahti rennosti takakenoon ja tarjosi toverilleen savukkeen,\njättäen laatikon, juuri ostamansa ruotsalaisen, pöydälle. Muuan\nneitosista astui heidän luokseen ja Koskela tilasi kahvia. Kahvilan\nmuihin vieraisiin ei ystävysten saapuminen ollut näköjään tehnyt mitään\nvaikutusta. Koskela tarkasteli yleisöä, mutta ei huomannut mitään\nerikoisempaa. Tavallista kolmannen luokan kahvilayleisöä.\n\nSaatuaan kahvia ryhtyivät ystävykset sitä kaikessa rauhassa hörppimään.\nGramofooni narisi ja puhisi jotakin, joka ennen oli ollut kai\nmarseljeesi, mutta ylettömästä käyttämisestä muuttunut joksikin\nkäsittämättömäksi epäsointujen kokoelmaksi.\n\n\"Kas siinä kuvaavaa\", kuiskasi Kivinen. \"Marseljeesi gramofoonilla on\nmarseljeesin irvikuva, samoin kuin bolshevistinen 'vallankumous' on\nkurja ryssäläinen mukaelma Ranskan suuren vallankumouksen hetkistä.\"\nKoskela hymähti, alkaen ajatuksissaan piirrellä savukelaatikon kanteen\njotakin, hörppien kahvia ja tupakoiden. Kivinen tupakoi ja tarkasteli\nyleisöä. Kuin huomaamatta napautti Koskela muutamia kertoja sormillaan\npöydänlaitaan. Lihava kassanhoitajatar muuttui heti tarkkaavaiseksi ja\nkun Koskela kutsui neitosta luokseen, riensi kassanhoitajatar pöydän\nluo. Koskela siirsi savukelaatikon nurkalle ja pyysi sangen\nvälinpitämättömällä äänellä virvoitusvettä. Nainen ei näyttänyt\nkiinnittävän mitään huomiota tilaukseen, mutta katseli sensijaan\nsavukelaatikkoa, jonka kanteen Koskela sangen tyylittömästi oli\ntekstannut sananlaskun: \"Pyri eteenpäin, menestys varma.\"\n\nKivinen koetti näyttää välinpitämättömältä, vaikka jännitys kohosikin.\n\n\"Jaha, kaksi pulloa! Saahan sitä, saa, kun on millä maksaa ja jaksaa\",\nkoetti nainen laskea leikkiä, mutta kumartui äkkiä ja kuiskasi: \"Mitä?\"\n\n\"Tohtori!\" kuiskasi Koskela.\n\n\"Odottakaa! Merkki?\"\n\n\"Kaksi. Turku. D.N.\"\n\n\"Hyvä. --katu 19. D. 3. 2 l. 1 p. 2 l.\"\n\nKoskela merkitsi luvut huomaamatta savukelaatikon kanteen, pistäen sen\nsitten taskuunsa. Kuiskaava keskustelu ei vienyt kuin silmänräpäyksen\najan. Nainen korjasi pois kahvivehkeet ja toi hetken kuluttua\nvirvoitusvettä. Ystävykset huoahtivat, kun hän poistui.\n\n\"Selvä sitä myöten!\" virkkoi Kivinen hiljaa. \"Mitä nuo luvut\nmerkitsivät?\"\n\n\"Ensin osoite ja sitten soittopainallukset: kaksi lyhyttä, yksi pitkä\nja sitten kaksi lyhyttä. Järjestelmä ei ole kovinkaan nerokas, mutta\nhuonopa on tietämättömän ja tuntemattoman lähteä yrittämään. Juokaamme\nja lähtekäämme sitten matkaan, sillä meidän täytyy hankkia vielä\nyösijakin. Ahaa, kysytäänpä täältä. Totta kai voivat sellaisen neuvoa,\njossa ei tarvita passeja.\"\n\nKoskela nousi laiskasti ylös ja astui myymäläpöydän luokse, pyytäen\nlaatikon savukkeita. Lähellä olevat pöydät olivat tyhjät. Nainen katsoi\nkysyvästi.\n\n\"Yösija?\" kuiskasi Koskela.\n\n\"--katu 85.\"\n\n\"Merkki?\"\n\n\"Rehellisyys maan perii.\"\n\nKoskela sai savukkeensa, maksoi, ja ystävät aikoivat poistua\nkahvilasta. Silloin nousi muutaman pöydän äärestä pieni ja pyöreähkö,\nkeikailevasti, mutta rappiolla olevaan pukuun puettu herrasmies ja\nriensi heitä kohti.\n\n\"Anteeksi, mutta herra taisi ottaa minun hattuni\", virkkoi hän\nKiviselle.\n\nKoskelan silmät välähtivät ja käsi sukelsi salamannopeasti taskuun.\nKivinen jähmettyi ja vavahti.\n\n\"Anteeksi, kyllä tämä on minun omani\", sai hän soperretuksi, kääntyen\nsamalla niin, että joutui selin yleisöön.\n\nPikku miehen silmät vilkahtivat. Hän pujahti nopeasti vaatenaulakon luo\nja tarkasti sen. Sitten hän kääntyi Kivisen puoleen, koko naama\nautuaassa hymyssä.\n\n\"Pyydän todellakin anteeksi, että erehdyin, mutta minulta on jo viety\nkokonainen varasto lakkeja, palttoita, kalosseja ja kävelykeppejä.\"\n\nKivinen oli nauruun purskahtamaisillaan, mutta hän hillitsi itsensä ja\nväänsi kasvonsa mitä happamimpaan irvistykseen. Yleisö ei sitä nähnyt,\nkoska hän oli selin.\n\nPikku mies kumarsi, mutta kuiskasi samassa, niin että Koskelakin kuuli:\n\"Odota. Vanha osoite.\"\n\nYstävykset astuivat kadulle, mutta vasta kuljettuaan jonkun matkaa\nkysyi Koskela hämmästyneenä:\n\n\"Kuka se oli?\"\n\n\"Olle, vanha Olle, sanomalehtimies, salapoliisi, pakinoitsija ja --\norpolasten huoltoyhdistyksen puheenjohtaja. Hänet opin tuntemaan\nmuutamalla Ruotsinmatkallani, mutta hän näkyy tuntevan minut vaikka\nminkälaisessa asussa. Meidän täytyy mennä hänen asuntoonsa, sillä hän\nei voi lähteä heti kahvilasta. Muuten ihmeteltävä mies, kuten aina. Hän\non juuri siellä, mistä langat lähtevät. Hän ei ollut siellä sattumalta,\neikä tuollaisessa puvussa ilman syytä. Hänkin on jäljillä. Kaksi kettua\najaa samaa jänistä, ja luulen, että meidän on erittäin hyödyllistä\nhiukan vaihtaa tietoja hänen kanssaan. Hänelle voi uskoa mitä tietoja\ntahansa, ei hän niitä julkaise. Haa, haa, vanha Olle oli siis\nensimäinen tapaamani tuttava. Olisihan minun pitänyt se arvata.\"\n\n\n\n\n5.\n\nJääkäri, sanomalehtineekeri ja orpolasten huoltoyhdistyksen\npuheenjohtaja suunnittelevat punaisen ruton hävittämistä ja\nvallankumoustehtailun lopettamista.\n\n\nYstävykset kulkivat verkalleen hämäriä katuja pitkin, sillä Kivinen ei\nhalunnut ruveta odottelemaan ruotsalaisen ystävänsä asunnon seutuvilla,\nkun tämä ei kuitenkaan voinut pienen välinäytöksen jälkeen heti poistua\nkahvilasta, ellei tahtonut herättää epäluuloja punaisen kahvilan\npunaisessa yleisössä. Seikkailijat kulkivatkin juuri sellaisella\nnopeudella, että he saavuttuaan Ollen asunnon edustalle huomasivat\npyöreän ruotsalaisen rientävän vastaan toiselta suunnalta. Olle oli\nvarovaisuudessaan valinnut toisen tien.\n\n\"O, sinä täällä! Ja olet ollut Tukholman punaisimmassa kahvilassa!!\nSalaperäisenä! Terve, terve, mutta käykäämme sisään! Ystäväsi tehnee\nsamoin, jos saan luvan pyytää. Kadulla ei ole oikein sopivaa\nesittäytyä, ei ainakaan meikäläisten. En luule, että kahvilassa olisi\nmitään epäluuloa herännyt, mutta varovaisuus ei monta kertaa ole\nhaitaksi. Olkaa hyvä!\" -- Ruotsalainen puheli vilkkaasti ja eloisasti\nrappuja noustaessa ja kiivettäessä viidenteen kerrokseen.\n\n\"Katsokaas, minä olen vieläkin pirteä, vaikka on jo muutamia vuosia\nhartioillani, sillä saan joka päivä useitakin kertoja harjoitella\nvuorilla kiipeilemistä. Se vahvistaa sydäntä ja keuhkoja. Hissi on\nmonen sairauden alku.\"\n\nOlle Nordgrenin poikamiehen-asunto oli hauska ja aistikas, vaikka\nhiukan omituinen kaikenmoisine kokoelmineen, suunnattomine\nkirjahyllyineen ja tupakkavehkeineen. Värit ja muodot olivat\nsopusointuisia ja viihtyisiä, ja koko asunto antoi aavistuksen vanhasta\nmiespolvien sivistyksellisestä ilmapiiristä.\n\nAstuttuaan isännän työhuoneeseen, joka samalla oli kirjasto ja\ntupakkahuone, Kivinen kääntyi Ollen puoleen ja esitteli Koskelan,\nmainitsematta kuitenkaan tarkemmin hänen tointaan ja ammattiaan.\n\n\"Kautta vanhan maineeni, jääkäri, luultavasti ainakin luutnantti ja\nvarmasti salapoliisi ja silloin tietenkin valtiollinen\", puhkesi Olle\npuhumaan puristaessaan sydämellisesti Koskelan kättä. \"Tervetuloa!\"\n\n\"Mutta kuinka...?\" Koskela tunsi joltistakin hämmästystä.\n\n\"Oh, ei mitään ihmeellistä\", Olle naureskeli. \"Teidän uhkailmeenne ja\nryhtinne -- niistä ei voi erehtyä. Näin sitäpaitsi, teidän\nheittäessänne päällystakkia yltänne, jääkärimerkin melkein kainaloitten\nkohdalla. Te salaatte sitä ja kukapa muu kuin salapoliisi sitä\npiilottelisi, samoin kuin mitä syytä jääkärillä olisi kuljeskella\nsalapuvussa ja istua punaisissa kahviloissa. Te olette siis\nsalapoliisi, eikä taas jääkäriä voi ajatella tavallisena salapoliisina.\nUlkomuodostanne päättäen olette sivistynyt, anteeksi, jos niin\nsanon, ja niin ollen upseeri, ja luutnantin arvo parhaiten sopii\nteidän iällenne, sillä jos olisitte ollut korkeampi, olisitte\nhaavastanne huolimatta, joka vaivaa vasenta kättänne, voinut jäädä\nsotilaspalvelukseen. Siinä ovat päätelmäni. Niistä ei kuin yksi ole\nvarma, mutta toinen tukee toistaan, ja lopputulos on huudahduksestanne\npäättäen oikea. Pyydän anteeksi, mutta minulla on toisinaan heikkouteni\nsaattaa ihmisiä hiukan hämille.\"\n\nYstävykset nauroivat katketakseen pikkumiehen loistavalle\njohtopäätöskyvylle ja vajottautuivat mielellään isännän osoittamiin\nsyviin ja pehmeisiin nojatuoleihin. Vieraanvarainen isäntä asetti\nulottuville sievän tupakkapöydän ja kiirehti sivuhuoneeseen, kai\nantamaan määräyksiä taloudenhoitajattarelle illallisesta. Sitten hän\npalasi huoneeseen, hykerrellen käsiään, kasvot autuaassa hymyssä ja\nmiehen kokoon verraten suhteeton sikaari röyhyten suupielessä.\n\n\"No, suomalaiset 'lahtarit' ovat siis tulleet tänne. Mitä varten ja\nmillä tavalla?\"\n\nKivinen vilkaisi Koskelaan. Olle hymähti ja virkkoi:\n\n\"Valtiosalaisuuksia, vai? Kivinen, sinä tiedät uteliaisuuteni, mutta\nmyös vaiteliaisuuteni. Muuten, me olemme samoilla asioilla, te\nluultavastikin viran, minä oman huvini vuoksi. Vaihtakaamme tietoja.\"\n\nKoskela nyökkäsi hyväksyvästi. -- \"Olkoon menneeksi, kun me olemme\nkuitenkin jo melkein paljastetut. Ja hyötyä lienee siitä meille.\nAnteeksi imarteluni, mutta luulenpa, että teidän kanssanne on hauska\ntyöskennellä.\"\n\n\"Minä melkein luulisin, että minä voisin sen sanoa teistä, sillä\nkatsokaas, minulla lienee todellakin hiukan enemmän praktiikkaa tällä\nalalla\", Olle pisti viattomasti väliin.\n\n\"Minä kerron\", virkahti Kivinen. Hän teki lyhyesti ja selvästi selkoa\nmatkasta ja omista tiedoistaan, Koskelan täydentäessä kertomusta omilla\nhavainnollaan ja tiedoillaan. Olle seisoi kahareisin vieraittensa\nedessä ja savuutti hirmuista sikaariaan, nyökkäillen väliin.\n\n\"Hyvä\", lausui hän painokkaasti, kun Kivinen oli lopettanut. -- \"Sangen\nhyvä. Te tiedätte osaltanne enemmän kuin minä, mutta jotakin minäkin\nsentään tiedän. Meidän on koottava ja tarkasteltava tietomme ja\nsitten ryhdyttävä toimimaan. Mutta ennen tätä kansainvälistä\nbolshevismivastaista konferenssia maistelkaamme, jos sallitte minun\ntarjota, mitä tukholmalainen nykyään kykenee hankkimaan ruumiillisen\nolemuksensa ylläpitämiseksi.\"\n\nTaloudenhoitajatar oli tuonut illallisen pöytään, ja seurue ryhtyi\ninnolla ja antaumuksella sitä kuluttamaan. Koskela söi hartaasti kuin\nsotilas ja Kivinen innostuneena kuin suomalainen kortillaeläjä, kun\ntaas Olle nautti vieraittensa hyvästä ruokahalusta. Kun tukholmalainen\nillallinen, joka sivumennen sanottuna ei ollut huonoimpia, oli\nnautittu, ryhtyivät miehet vakavaan keskusteluun.\n\n\"Ergo\", alotti Olle, \"ensiksi on selvitettävä, mitä me tiedämme ja\nmihin me pyrimme, ja sitten keskustelemme tavasta.\"\n\n\"Tjah, tarkoituksemme ei ole enempi eikä vähempi kuin bolsheviikkien\nkiihoitustoiminnan ja kumousvalmistelujen lopettaminen Suomessa, sekä\nmahdollisuuden mukaan muuallakin. Langat lähtevät Tukholmasta, ja siksi\nme olemme täällä\", virkkoi Kivinen.\n\n\"Niin, me yritämme paljastaa bolsheviikkien myyräntyön Ruotsissa, josta\nkäsin sitä harjoitetaan myöskin Suomessa. Meillä on toiveita\nonnistumisesta, sillä, kuten Kivinen kertoi, meillä on punaisten\n'lähettiläitten' paperit taskussamme ja koetamme salaperäisen tohtorin\navulla päästä kunnollisille jäljille. Mitään yksityiskohtaista\ntoimintasuunnitelmaa ei voida laatia, vaan menettely kussakin\ntilaisuudessa täytyy suurimmaksi osaksi jättää vapaan harkinnan varaan.\nSe on minun mielipiteeni\", lopetti Koskela.\n\n\"Hyväksyn täydelleen teidän näkökohtanne\", lausui Olle.\n\"Mutta punaisten toiminnassa on monta eri puolta, ja ne kaikki\nolisivat paljastettavat. Ensiksikin asiamiesverkko, siten että\nainakin pääjohtajat tehdään vaarattomiksi, sitten postikulku,\nkiihoituskirjallisuuden painattaminen ja levittäminen, salainen\nkiihoitus, lakkojen järjestely ja sitten varsinaiset kumoushankkeet\nasehankintoineen j.n.e. Tukholmassa on ainakin kiihoituskirjallisuuden\npainatus- ja levityskeskus ja sitten jonkunlainen keskuspostiasema.\nTäällä yhtyy monia lankoja, mutta luulen, että meidän on kiinnitettävä\nhuomio pääasiallisesti suurimpiin johtajiin ja kiihoituskirjallisuuden\npainattamiseen. Siten riistettäisiin vaikuttava ase bolsheviikkien\nkäsistä, sillä Tukholmasta lähetetään kirjallisuutta useampiin maihin.\nAsiaintila on muuten omituinen täällä Tukholmassa. Kaikki tietävät,\nettä punaista kumouksellista toimintaa täällä harjoitetaan sangen\nlaajassa mittakaavassa, mutta kukaan ei koeta sitä paljastaa.\nBolsheviikkilähetystö on kaiken pahan pesä. Sen siipien suojassa toimii\ntäällä lukemattomia enemmän tai vähemmän hämäräperäisiä ja\nkirjavamaineisia olioita. Siihen on vaikea päästä käsiksi ulkoapäin,\nmutta te, jotka pääsette salapuvussa tunkeutumaan roistojen keskuuteen,\nteillä on suuremmat mahdollisuudet. Vaikka ei mitään yksityiskohtaista\ntoimintasuunnitelmaa voidakaan laatia, on kuitenkin kuljettava\ntietoisesti jotakin erityistä päämäärää kohti. Diplomaattisesti on asia\nvarsin arkaluontoinen, mutta meidän on koetettava, jos tahdomme\nveijarit todella paljastaa, tehdä paljastuksemme niin, että\npoliittisiin syihin liittyy suoranaisia rikosoikeudellisia syitä.\nBolsheviikit on saatava syytteeseen myöskin tavallisista törkeistä\nrikoksista, ja tämän seikan en luule olevan vaikeaa. Mutta varovaisesti\non toimittava ja päästävä mahdollisimman pitkälle ennenkuin\npaljastuksiin ryhdytään. Bolsheviikit ovat liukkaita kuin ankeriaat.\"\n\n\n\n\n6.\n\nOlle kertoo sanomalehdestä, joka ylevästä ohjelmastaan huolimatta on\nhuonossa taloudellisessa asemassa, ja tekee selvää bolshevistisen\nkumoustehtailun yleisistä liikeperiaatteista.\n\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, jonka Olle kuitenkin lopetti, jatkaen:\n\n\"Minulla on omat rautani tulessa. Ensimäisille jäljille pääsin\nmuutamassa kuvaavassa tilaisuudessa. Oli joku työläisten kokous, ei\nvarsinaisten työläisten, vaan tuollaisten ikuisten työttömien.\nHuomiotani kiinnitti muuan puhuja, joka, vaikka puhuikin ruotsiksi,\näänsi oudolla tavalla. Jälkeenpäin totesin hänet Suomesta paenneeksi\nSuomen ruotsalaiseksi, joka kai oli ottanut osaa talviseen kapinaan.\nHän puhui kiihoittavasti, mielettömän kiihoittavasti, mutta puhe näytti\ntekevän vaikutuksensa, ja huippuunsa kohosi kiihko, kun puhuja äkkiä\nhyppäsi lavalta ja ryntäsi muutaman hiukan sivussa seisoneen miehen\nkimppuun, huutaen: 'Kuolema lahtareille! Hän on brigadisti!' Mutta\nennenkuin puhuja oli päässyt väkijoukon läpi, oli mieskin kadonnut, ja\ntotisesti se ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaiseen. Arvasin silloin\npuhujan bolsheviikiksi ja päätin seurata häntä. Kun tilaisuus oli\nloppunut ja väkijoukko hajaantunut, lähti puhujakin pois muutaman\nmiehen kanssa, jonka kadunkulmassa sähkövalossa tunsin erään\nruotsalaisen maaseutulehden, vasemmistososialistisen, aputoimittajaksi.\nMielenkiintoni kasvoi entisestään ja seurasin miehiä varovaisesti. He\nmenivät samaan kahvilaan, jossa tekin äsken olitte, ja antautuivat\npitkään keskusteluun, josta en kuitenkaan kuullut muuta kuin että se\nkoski raha-asioita ja jotakin avustusta. Ja tämä avustus, se on\ntietenkin avustusta sanomalehdelle. Toimittajat aikovat myydä itsensä\nbolsheviikeille. Ja nyt, kun olen kuullut teidän tietonne, käsitän\nsenkin lauseen, jonka ohimennessäni kuulin kahvilassa: 'ei voi päättää\nennenkuin tohtori...' enempää en kuullut, mutta siihen lienee lisättävä\nsana tulee. Avustusta ei voida siis antaa ennenkuin tohtori tulee. Ja\nnyt hän on tullut ja te voitte omien asioittenne ohella ottaa selvän\ntästäkin 'avustuksesta'. Se olisi aikamoinen julkinen tappio\nriippumattomille, jotka kulkevat käsikädessä bolsheviikkien kanssa.\"\n\n\"Milloin tämä tapahtui?\" kysyi Kivinen innokkaasti.\n\n\"Kahdeksan päivää sitten.\"\n\n\"Etkö seurannut miehiä enemmän?\"\n\n\"Minut petettiin ja niin yksinkertaisesti, että suututtaa. Kahvilasta\non neljä, sanoo neljä uloskäytävää, kaksi yleisön puolelta ja kaksi\nkeittiön puolelta. Miehet menivät takahuoneeseen. Minä odottelin, ja\nkun heitä ei alkanut kuulua, läksin katsomaan. Ei ketään! He olivat\nmenneet, ja senjälkeen en ole heitä tavannut, vaikka olenkin joka päivä\njoko käynyt kahvilassa erilaisissa salapuvuissa tai vakoillut\nlähistöllä.\"\n\n\"Hyvä\", virkkoi Koskela. \"Me koetamme tehdä voitavamme. Muuten, minä\nolen kiinnittänyt huomioni muutamaan seikkaan ja luulen, että se voi\nhyödyttää meitä. Tarkoitan passitehtailua. Suomeen tulee punikkeja,\njotka ovat varustetut mainioilla passeilla, suomalaisilla,\nruotsalaisilla, venäläisillä, saksalaisilla j.n.e. Niitä valmistetaan\ntäällä ja luultavasti jossakin kirjapainossa, jonka yhteydessä on\nleimasintehdas ja kuvalaattalaitos sekä valokuvaamo. Jos näin\nonnellisesti olisi, voisimme paljastaa koko laitoksen selvien\nrikosoikeudellisten syitten nojalla, tarvitsematta kiihoittaa\nruotsalaisia bolsheviikkeja 'poliittisella vainolla'. Bolsheviikit\neivät uskalla hiiskuakaan siinä tapauksessa.\"\n\n\"Hyvä!\" Kivinen, Koskela ja Olle huudahtivat yhtaikaa, ja edellinen\njatkoi:\n\n\"Meillä on niin ollen nyt toimintasuunnitelma likimain selvä. Tulemme\n'tohtorin' luo, koetamme varovasti päästä kosketuksiin paikallisten\njohtajien kanssa ja jollakin tekosyyllä yritämme päästä kirjapainoon.\nSiellä voimme tehdä havaintoja. Muuten, minä luulen bolsheviikkien\nvartioivan ja pitävän kirjapainoaan salassa tarkasti, ja hyvin\nvastenmielisesti paljastavan sitä vähänkin asiattomille. Meidän pitää\nmenetellä harkitusti. Olle voi auttaa ulkoapäin. Huomenna alotamme\ntutustumalla 'tohtoriin'.\"\n\n\"Niin teemme\", lausui Koskela. \"Mutta muuan seikka. Me joudumme\nepäilemättä tekemisiin useitten henkilöitten kanssa. Ne tietenkin\nesiintyvät salanimillä. Meille on kuitenkin tärkeätä tietää, kenen\nkanssa todella olemme tekemisissä. Tavallinen kuvailu ei riitä.\nTäytyisi saada tarkka kuva, mutta me emme osaa piirtää emmekä voi ottaa\nvalokuviakaan.\"\n\n\"Valokuvia voitte ottaa\", virkkoi Olle painokkaasti. Hän meni\nkirjoituspöytänsä luo ja otti laatikosta pienen esineen, joka\nosoittautui kelloksi. \"Tämä on sarjavalokuvakone pienoiskokoa. Käyttö\non helppoa, ja valokuvaaminen voi tapahtua aivan huomaamatta.\"\n\nYstävykset tarkastelivat kapinetta. Se oli erehdyttävästi kellon\nnäköinen, mutta vetonappulan kohdalla oli aukko, jonka kautta voitiin\nottaa pikkukuvia, suurenpuoleisten postimerkkien kokoisia. Kivinen\npisti sen taskuunsa, opittuaan sitä käyttämään.\n\n\"Mitenkäs me menettelemme yösijaan nähden?\" kysyi Koskela. \"Minulla ei\nolisi mitään halua mennä sinne bolsheviikkipesään tänä iltana.\"\n\n\"Eikä teidän suinkaan tarvitse mennäkään. Pyytäisin jäämään luokseni\",\nkiiruhti isäntä selittämään.\n\n\"Ja sen me teemmekin Ollen luvalla. Jos bolsheviikit jotakin\nepäilisivät, niin voimmehan ilmoittaa että me olimme vähän\nhuvittelemassa. Sen ne kyllä ymmärtävät.\"\n\n\"Siis päätetty!\" lausui Olle. Hän meni toiseen huoneeseen, ja hetkisen\nkuluttua toi taloudenhoitajatar teetarjottimen. Voimakas, miellyttävä\ntuoksu levisi huoneeseen.\n\n\"Ainoa, missä minä olen samaa mieltä ryssien kanssa, on se, että tee on\nhyvää\", pilaili Koskela, maistaen tuoksuvaa juomaa.\n\nJuonnin lomassa Olle alkoi haastaa:\n\n\"Bolsheviikit ovat omaksuneet itselleen aivan järjestelmälliset\n'liikeperiaatteet' vallankumoustehtailussaan. Tämä järjestelmä on niin\nkyynillinen, niin petomainen, että tsaarivallankin menettelytavat ovat\nkunniallisempia. Ne ovat vähitellen paljastuneet, ja nyt niiden pitäisi\nolla selvillä jokaiselle järkevälle ihmiselle. Bolshevismilla on\nmahdollisuuksia joka maassa, toisissa enemmän, toisissa vähemmän, mutta\nkaikkialla niitä on, sillä missään maassa eivät ihmiset ole tyytyväisiä\noloonsa. Bolshevismi on aasialainen lupaus-uskonto. Se lupaa kaikki. Se\npesiytyy sinne, missä on kurjuutta ja köyhyyttä, tietämättömyyttä ja\npimeyttä, sortoa ja taantumusta. Sen toimintaohjeena on: mitä pahempi,\nsen parempi. Se koettaa salaa auttaa ja tukea taantumusta kaikissa\nmaissa saadakseen syytä kumoukselle, mutta todelliset edistyspuolueet\novat sen pahimmat viholliset. Taantumus kerää joukkoja bolshevismille,\nedistys niitä riistää. Bolshevismi koettaa kärjistää tilannetta joka\nmaassa. Nälkä ja työttömyys ovat sen parhaita aseita. Niitä se yrittää\nkaikin tavoin lisätä. Sen tarkoitus saavutetaan lakoilla, jotka\nsynnyttävät työttömyyttä ja nälkää, sekä lisäksi maatalouslakot\nsuoranaisesti nälkää. Bolsheviikit koettavat lisäksi tehdä voitavansa\nsotkeakseen eri maitten diplomaattiset välit, joista nykyään, mitä\ntulee eurooppalaisten valtioitten suhteisiin esim. Ameriikkaan, riippuu\nsuuressa määrin elintarpeiden saanti. Lakkoja saavat bolsheviikit\naikaan kiihoituksella, maanalaisella toiminnalla. Suoranainen suurten\nkumousten valmistelu on myöskin muistettava, vaikka sillä voi tietenkin\nolla merkitystä vasta silloin kun muut seikat ovat suotuisia. Mutta\nbolsheviikit ovat huomanneet, ettei heidän asiansa onnistu, jos\nyritetään maa kerrallaan muuttaa bolshevistiseksi. He pyrkivät nykyään\ntodenteolla maailmanvallankumoukseen ja järjestävät yhtaikaisia\nlevottomuuksia kaikkialla. Kuumeinen työ on käynnissä, ja me olemme\ntoimivan tulivuoren kraaterilla. Punainen hämähäkki kutoo verkkoaan yli\nkoko maapallon. Sillä on käytettävissään paljon rahaa, on miehiä ja\nkykyä. Mutta yksi seikka on vaikea, ja se on yhteys. Me, jotka nyt\nyritämme vaikeuttaa heidän toimintaansa, meidän on kiinnitettävä\npäähuomiomme 'postinkulun' lakkauttamiseen. Bolshevikeilla on ketju,\njossa rengas liittyy renkaaseen, mutta kun yksi rengas on kunnolleen\nhävitetty, silloin ketju katkeaa. Itse poliittista ja yhteiskunnallista\nmaaperää emme me kolme kykene ratkaisevasti muuttamaan, mutta meidän on\ntehtävä voitavamme postinkulun, lakkojärjestelyn ja kiihoituksen\nlopettamiseksi. Ja siinä onkin meillä työtä tarpeeksi. Jos saamme edes\nruotsalaiset bolsheviikit jossakin määrin paljastetuiksi ja, mikä olisi\nsuurenmoista, ryssäläisen bolsheviikkilähetystön karkoitetuksi, eivät\nvaivamme olisi menneet hukkaan. Siten me myös ratkaisevasti\nvaikuttaisimme Suomessa harjoitetun maanalaisen toiminnan\nhävittämiseksi. No, ken elää, se näkee!\"\n\n\n\n\n7.\n\nVastavallankumoukselliset tutustuvat vallankumoustohtoriin, mutta eivät\nsuo hänelle jälleentuntemisen iloa.\n\n\n\"Nyt vasta oikea näytteleminen alkaa, ja sen onnistumisesta riippuu\npaljon\", lausui Kivinen, kun seikkailijat seuraavana aamuna kulkivat\ntohtorin asunnolle.\n\n\"Riippuu, muun muassa kokonaisuudelle verrattain yhdentekevät, mutta\nmeitä sitä enemmän koskevat henkemme\", lausahti Koskela kuivasti.\n\nYstävykset olivat Ollen välityksellä saaneet hankituksi itselleen\nsiistit, käytetyt puvut, eikä heissä enää näkynyt mitään merkkejä\nmerimatkasta. He olivat puetut mahdollisimman jokapäiväisesti, ei ollut\nainoatakaan vaatekappaletta, joka olisi millään huomattavalla tavalla\neronnut tuhansien keskisäätyisten tukholmalaisten puvuista.\n\n\"Voitko keksiä, mikä meidän tarkoituksemme 'virallisesti' voisi olla?\"\nkysyi Kivinen. \"Meidän on osattava ruotsia ja englantia. Ruotsin taidon\nymmärrän, mutta englanti?\"\n\n\"Tjah, vaikea sanoa\", tuumi Koskela. \"Luultavastakin joitakin\njärjestelytoimenpiteitä, ehkä kiihoitusta. Englanninkielen osaamista en\nymmärrä. Olisiko joitakin henkilöitä, joitten kanssa on keskusteltava\nenglanniksi, asiakirjoja englanniksi kirjoitettava tai englannista\nkäännettävä? En tiedä, mutta kai siitä pian selvän saamme. Täytyy\nvarustautua yllätysten varalta. Emme saa antaa huomata, että mistään\nhämmästyisimme.\"\n\n\"Tästä matkasta taitaa tulla pitempiaikainenkin\", arveli Kivinen.\n\"Hyvä, jos parissa viikossa selviydymme. Ka, odottakoot siellä Turussa.\nJa täällä ei meillä toistaiseksi ole mitään hätää...\"\n\n\"Ei ainakaan rahojen vuoksi\", hymähti Koskela, \"sillä bolsheviikit ovat\nkyllä varustaneet meidät tarpeellisella matkakassalla. Me harjoitamme\njonkun Rahjan 'stipendiaatteina' bolshevismitutkimuksia.\"\n\nTalo, jossa \"tohtori\" asui, oli komeatyylinen, viisikerroksinen\nkivirakennus puiston laidassa. Käytävä oli aistikkaasti somistettu\nveistoksilla ja freskoilla.\n\n\"Ei tämä 'roletääri' näy roletäärisesti asuvan\", virkahti Kivinen\nystävysten noustessa kolmanteen kerrokseen.\n\nMerkkisoitot kajahtivat ja hetken kuluttua lakeijamaisesti puettu mies\navasi oven, luoden tutkivan silmäyksen odottajiin. Seikkailijat\nasettivat sormensa määrättyyn asentoon.\n\n\"Astukaa sisään!\" kehoitti palvelija.\n\nYstävykset astuivat eteiseen, jonka ainoana kalustuksena oli\nvaatenaulakko.\n\n\"Onkohan tohtori kotona?\" kysyi Koskela ja teki merkit, Kivisen\nnoudattaessa esimerkkiä.\n\n\"Odottakaa! Keitä olette?\" lausui palvelija hillityllä äänellä.\n\n\"Turku. Kaksi. D N.\"\n\n\"Hyvä. Odottakaa!\" toisti palvelija ja poistui sivuovesta, palaten\nhetken kuluttua ja ilmoittaen:\n\n\"Tohtori ottaa vastaan. Riisukaa päällysvaatteenne!\"\n\nPalvelijan ohjaamina saapuivat seikkailijamme pitkän käytävän toiseen\npäähän, kulkivat muutaman erittäin ylellisesti kalustetun huoneen läpi\nja astuivat toiseen. Palvelija poistui, neuvoen hetkisen odottamaan.\nYstävykset jäivät kahden.\n\n\"Istukaamme! Älä tee liikettäkään, älä heitä uteliasta katsettakaan!\"\nkuiskasi Koskela Kiviselle, ja matkailijat laskeutuivat\nvanhanaikaiselle sohvalle. Syntyi täydellinen hiljaisuus, jännittävä\nodotus.\n\nHuone oli, vastakohtana edelliselle, sangen yksinkertaisesti\nkalustettu: kirjoituspöytä, muutamia tuoleja, sohva, kaappi ja pari\nsuurta kirjahyllyä. Kaikki näytti hyvin järjestetyltä, rauhalliselta\ntiedemiehen asunnolta, ja viihtyisyyttä loivat utumaiset ikkunaverhot\nja muutamat vihreät huonekasvit.\n\n\"Hyvää päivää!\" Tervehdys kaikui niin oudolta, niin kumealta, että\nystävykset säpsähtivät ja käänsivät päätään. Sivuovesta oli tullut\ntohtori. Ystävykset nousivat ylös, jääden odottavaan asentoon, ja\nheidän katseensa koettivat tutkia tohtorin jokaisen piirteen ja painaa\nsen muistiin.\n\nMolemmat vavahtivat melkein yhtaikaa. Tuoko?\n\nHeidän edessään oli pieni, näivettynyt, kalpea mies. Silmät olivat\ntummat, samoin tukka, ja pään takaosa oli suhteettoman korkea. Piirteet\nolivat säännölliset, mutta niissä oli jotakin selittämätöntä, joka teki\nne vastenmielisiksi. Ohuet, yhteenpuristetut huulet ja jyrkkä leuka\nantoivat kovan ilmeen. Nenä oli suora ja säännöllinen, mutta ehkä liian\npieni. Tohtori oli puettu tavalliseen seurustelupukuun.\n\n\"Jaha, esitelkää itsenne!\" virkkoi hän lyhyesti ja käskevästi ja\nkasvoille ilmestyi ilkeä epäluuloinen hymy. Toverit ojensivat hänelle\n\"lähettiläspaperinsa\". Tohtori tutki niitä ääneti ja kauan.\n\n\"Hyvä. Olen tohtori Kurt Ralphston.\"\n\nYstävykset kumarsivat ja istuutuivat jälleen tohtorin viittauksesta.\nHän itse asettui nojatuolille kirjoituspöydän edessä, silmäillen\ntovereita läpitunkevasti selittämättömän värisillä silmillään.\n\n\"Missä olitte viime yönä?\" laukaisi hän aivan äkkiarvaamatta,\nhellittämättä katsettaan.\n\n\"Grand Hotel Monacossa\", vastasi Koskela kylmästi.\n\nTohtori ei vastannut mitään. Ystävykset alkoivat tuntea tilanteen\nmuuttuvan epämiellyttävän yksitoikkoiseksi.\n\n\"Mitkä ovat ohjeenne?\" kysyi tohtori, nojautuen eteenpäin.\n\n\"Me asetumme tohtorin käytettäviksi, ei muuta\", lausui Koskela.\n\n\"Mistä tiedätte minut oikeaksi henkilöksi.\"\n\n\"Te teitte merkin, astuessanne huoneeseen?\"\n\n\"Riittää. Olen tyytyväinen. Te tulette tänne uudelleen tänä iltana klo\n8. Missä asutte?\"\n\n\"Meillä ei ole vielä asuntoa, mutta aiomme sen heti hankkia.\n'Hotelliin' emme halua muuttaa erinäisistä syistä.\"\n\n\"Menkää. Minulla ei ole aikaa.\" Tohtorin ääni kävi äkkiä kiihkeäksi ja\nkärsimättömäksi, ja pienet silmät leimahtivat. Ystävykset poistuivat.\nKäytävässä oli palvelija odottamassa ja tämä saattoi heidät\nulko-ovelle, auttaen ensin päällysvaatteet heidän ylleen. Kadulle\ntultuaan ystävykset aivan vaistomaisesti huoahtivat.\n\n\"Hänkö se olikin!\" virkkoi Kivinen hämmästyneenä ja vapautunein mielin\nsytytti savukkeen.\n\n\"Niin kuka?\" tiedusti Koskela odottavasti.\n\n\"Tohtori Sergei Altdorff-Danin-Selski, pietarilainen ihmeparantaja,\nspiritisti ja tsaarivallan santarmikätyri.\"\n\n\"Hänkö? Ei, tämä on puolalais-saksalainen, mielisairas lakimies Max\nZombiewski, joka karkasi hullujenhuoneesta ja sittemmin Köpenhaminasta\nkäsin harjoitti kumouksellista kiihoitusta Saksassa!\"\n\n\"Mistä sinä hänet tunnet?\" kysyi Kivinen.\n\n\"Minä opin tuntemaan hänet komennuksillani.\"\n\n\"Ja minä näin hänet Pietarissa puhumassa vallankumouspäivinä. Sitten\nhän katosi, mutta bolsheviikkivallankumouksen aikana luin jonkun\nuutisen hänestä, en muista missä ja mitä siinä kerrottiin.\"\n\n\"Hän lienee kuitenkin yksi ja sama henkilö, vallankumousaikojen\n'harhailevia sieluja', sillä ainakin pari uutista hänen kuolemastaan\nolen jo lukenut.\"\n\n\"Kuka hän lienee?\" tuumi Kivinen.\n\n\"Jaa, siihen on kai mahdoton antaa vastausta. Hänen isänsä oli\nsaksalais-juutalainen, äiti itävaltalais-puolalainen, ja hän lienee\nsyntynyt Venäjällä, elänyt likipitäin kaikissa maissa, opiskellut ja\ntehnyt rikoksia kaikkialla. Olen kuullut häntä syytettävän sekä\nkavalluksista että ainakin parista murhasta. Saksassa hänet pistettiin\nhulluinhuoneeseen, mutta anarkistit kai hänet aatetoverinaan\nvapauttivat.\"\n\n\"Sen tiedän varmasti, että hän oli tsaarivallan salaisessa\npalveluksessa. Hän on mies, jolla ei ole isänmaata, ei moraalia, ei\nmitään käsitystä suhteista ja suhteettomuudesta, ei...\"\n\n\"... järkeä eikä sydäntä. Ja sellaiset rakentavat nykyään\nihannevaltakuntaansa verellä, raudalla ja tulella, miljoonien\nkärsimyksillä ja kuolemalla. Hyvä on, ettei tohtori saanut kokea\njälleentuntemisen iloa meidät kohdatessaan. Hän on vaarallisempi\nkäsitellä kuin silmälasikäärme. Muuten, huomasitko, kuinka omituista\noli hänen käyttäytymisensä etenkin lopussa? Hän hermostui aivan ilman\nmitään syytä. Hän on hullu, mutta hänen hulluutensa on sellaista\nlaatua, että se voi olla vaarallista täysjärkisellekin ihmiselle. Nyt\nrientäkäämme Ollen luo ja tehkäämme tiliä hänelle huomioistamme.\"\n\n\n\n\n8.\n\nYstävykset keskustelevat siistissä seurassa toimenpiteistä\nvallankumouksen jatkamiseksi ja syventämiseksi.\n\n\nYstävysten saavuttua Ollen asuntoon ilmoitti taloudenhoitajatar hänen\npoistuneen toimitukseen, mutta luvanneen pian palata. Koskela ja\nKivinen päättivät odottaa, etenkin kun heillä ei ollut mihinkään\nkiirettä. Koskela ryhtyi tutkimaan aamulehtiä ja Kivinen alkoi\nkirjoittaa matkakuvausta seikkailijoitten tähänastisista vaiheista,\npahoitellen mielessään, ettei voinut lähettää lehdelleen riviäkään,\nellei tahtonut saattaa vaaraan kaikkia tulevia tutkimuksia.\n\nOlle saapui tunnin kuluttua, uteliaana ja vilkkaana kuten tavallisesti.\nKivinen teki selvää \"audienssista\" tohtorin luona ja lausui heidän\nmolempain arvelut tohtorin henkilöllisyydestä. Olle, joka tunsi\nlikipitäin kaikki joko hyvää tai pahaa mainetta saavuttaneet henkilöt,\nvahvisti ystävysten olettamukset ja antoi lisätietoja. Tohtori oli\ntunnettu kosmopolitikko, -- mielisairas, mutta siitä huolimatta tai\njuuri sentähden mitä vaarallisin seikkailija ja rikollinen. Koskela\nehdotti silloin äkkiä, että tohtori ilman muuta vangittaisiin\ntavallisena rikollisena ja että hänen luonaan pidettäisiin\nkotitarkastus. Olle vastusti ehdotusta sillä perusteella, ettei\ntohtoriin nähden oltu esitetty mitään vaatimuksia hänen\npidättämisekseen eikä hän Ruotsissa ollut tehnyt mitään rikosta.\nKotitarkastus ei mitään hyödyttäisi, sillä sellaiset ketut eivät\npitäneet kotonaan mitään todistuskappaleita. Kivinen yhtyi Olleen, ja\nKoskela peruutti ehdotuksensa. Iltapäivällä hankkivat matkailijat Ollen\nvälityksellä huoneen muutamasta hotellista, kun ensin Koskela oli\nsalaperäisenä pistäytynyt kaupungilla ja tullut takaisin, mukanaan\nleimatut passit sekä Kiviselle että itselleen. Illan viettivät kaikki\nkolme yhdessä Ollen luona, harkiten menettelytapoja ja koettaen\narvailla tohtorin aikomuksia ystävyksiin nähden ja näille annettavien\ntehtävien laatua.\n\nKellon lähetessä puolta seitsemää nousi Koskela ylös, tarkasti\nrevolverinsa, varmisti sen ja pisti takaisin taskuunsa, Kivisen\ntehdessä samoin. Ystävykset pukeutuivat, ja Ollekin läksi mukaan,\neroten kuitenkin heistä jo rappusissa. Ilma oli kylmä ja kolakka.\nMitään puhumatta riensivät ystävykset eteenpäin, varjontapaisen miehen\nseuratessa heitä toisella puolen katukäytävää, kuitenkin niin, että\nelleivät toverit olisi tienneet Ollen seuraavan, eivät he olisi sitä\narvanneet, sillä vanha reportteri osasi tehtävänsä.\n\n\"Perillä!\" virkkoi Kivinen, kun he olivat saapuneet tohtorin\nrappukäytävän luo.\n\n\"Ja Olle on toisella puolella katua. Hyvä, jos meille kävisi hullusti,\nemme ainakaan kostamatta kaadu.\"\n\nLakeija laski miehet pitemmittä kyselyittä sisään, johtaen heidät tällä\nkertaa tohtorin työhuoneen vieressä olevaan, ylellisesti kalustettuun\nhuoneeseen. Paksut matot ja lattiatyynyt, heleäväriset verhot seinillä,\nmatalat, omituisen tyyliset huonekalut ja hajuvedet antoivat huoneelle\nitämaisen leiman. Mutta jyrkkänä vastakohtana tälle puolittain\nrunolliselle ympäristölle olivat huoneessa olijat: tohtori ja kolme\nmuuta, jotka lattiatyynyillä lojuen tupruttivat sakeita sauhuja. Ne\nolivat ilmeisiä roistontyyppejä. Kaksi heistä oli puettu tavalliseen,\nsiistiin pukuun, mutta kolmas oli aito sakilainen, uskollinen jäljennös\njostakin siltasaarelaisesta ihannetyypistä.\n\nTohtori tervehti lyhyesti ja viittasi vapaalle sohvalle. Ystävykset\nistuutuivat, ja sattui niin, että Kivinen joutui istumaan puoleksi\nvarjoon muutaman huonekasvin ja pikkupöydän taa. Salamannopeasti\nsukelsi Kivisen käsi liivintaskuun ja sieltä puikahti esiin pienoinen\nmuistikirja ja kynä. Kivinen oli pikakirjoittaja.\n\n\"Nämä toverit ovat lähettejä, ja tässä on koolla Tukholman johtava\nkolmikko\", esitteli tohtori, viitaten ystävyksiin ja sitten kolmeen\njätkään. Koskelan silmät leimahtivat, mutta tuli sammui siinä samassa\nhetkessä.\n\n\"Tehkää selkoa matkastanne ja kertokaa oloista Suomessa!\" käski\ntohtori, ja Koskela, joka oli varustautunut tapauksen varalle, alkoi\ntehdä selvää ennen laatimansa suunnitelman mukaan, värittäen kertomusta\nmelkein huomaamatta. Suomessa hän kertoi toiminnan olevan koko vaikeaa,\nja monien toverien oli ollut poistuttava maasta, sikäli kuin hänelle\noli kerrottu. Tohtori kuunteli ääneti, mutta Tukholman kolmikon jäsenet\nmurahtelivat väliin hyväksyvästi.\n\n\"Hyvä on. Ettekö kuulleet mitään Axelinista?\"\n\n\"En\", virkkoi Koskela varovaisesti.\n\n\"P--na!\" kirosi muuan tukholmalaisista. -- \"Mies on hävinnyt kuin tuhka\ntuuleen ja pettänyt asian. Vastustin jo silloin koko aietta. No,\nlähetettiin kuitenkin, juoppo, ja annettiin mukaan 50,000 kruunua. Nyt\nkai kittaa jossain nurkassa Suomen viinaa kitaansa eikä välitä tämän\ntaivaallista koko asian järjestämisestä. Hän on ansainnut tuomion,\nmutta, lempo soikoon, kuka sen panee täytäntöön, kun ei häntä löydy!\"\nKoskela nauroi sisimmässään. Vallankumouksellisten joukossa oli\nnähtävästi heikkoja sieluja, jotka pitivät iloista elämää tärkeämpänä\nkuin vallankumouksen menestymistä.\n\n\"Ryhtykäämme asioihin. Te saatte olla mukana, koska teidän tehtävänänne\non toistaiseksi järjestellä asioita täällä minun ohjeitteni mukaan.\nÖhberg pyytää avustusta, vai kuinka?\" -- Tohtori kääntyi toisen\nsiististi puetun miehen puoleen.\n\n\"Niin, avustusta 'Kansan Voimalle'. Aluksi 15 tuhatta kruunua\nvalmistuksia varten ja sitten 10,000 kuukausittain.\"\n\nKivinen oli seuraavinaan tarkkaan keskustelua, mutta hänen sormensa\nliikkuivat nopeasti ja joka sana tuli merkityksi.\n\nTohtori teki muutamia merkintöjä muistikirjaansa. Syntyi äänettömyys.\nKivinen pisti välinpitämättömästi kätensä taskuun ja veti esille\nsavukekotelon. Senjälkeen hän vilkaisi kelloonsa, nosti sen pöydän\nkulmalle ja veti vireeseen. Koskela pidätti hengitystään. Kivinen pisti\nrauhallisesti kellon taskuunsa takaisin.\n\n\"Öhberg pyytää mahdottomia. Voimme myöntää aluksi 10,000 ja sitten\nsanokaamme 8,000 kuukausittain. Ja sitten, muistakaa, ei mitään\nvastaväitteitä, vaan on kirjoitettava, mitä käsketään. Ja lehteä on\nlevitettävä. Se käy paremmin päinsä kuin lentolehtisten levittäminen,\nja vaikutus on myöskin suurempi. Huolehtikaa asiamiesten\nhankkimisesta.\" Tohtori puhui ja käskevästi.\n\n\"Ja te\", hän kääntyi Kivisen puoleen, \"te saatte matkustaa Upsalaan ja\nliittyä toimitukseen. Onko teillä passit?\"\n\nKivinen hätkähti, mutta hillitsi itsensä. \"On kyllä. Me saimme kaikki\ntarpeelliset paperit jo Suomessa\", hän vastasi.\n\n\"Nyt on saatava työ käyntiin. Ei saa enää viivytellä. Mielialaa on\nvalmisteltava. Päämääränä olkoon ensiksi pienempien, sitten yleislakon\naikaansaaminen. Tukholman osaston on toimittava tarmokkaasti.\nAsiamiesverkko täytyy saada tehokkaammaksi. Ja te\", tohtori viittasi\nKoskelaan, \"teidän on alettava täällä harjoitukset. Olettehan sotilas?\"\n\n\"Olen toki!\" Koskela saattoi myöntää omantuntonsa mukaan olevansa\nsotilas. Kunhan ei vain kysyttäisi arvoa ja hän siten joutuisi kiinni.\nMutta ei, tohtori näkyi tyytyvän vastaukseen.\n\n\"Kaikki on alettava alusta. Kymmenen miestä kerrallaan. Ensin\npäälliköt, ja nämä saavat harjoittaa sitten miehet. Pitäkää huoli, että\nsaadaan huone ja että miehet saapuvat vuorollaan.\" Tohtori puhui maassa\nlojuvalle jätkälle.\n\nKoskela harmitteli mielessään. Kaikki oli niin varovaista ja\nsalaperäistä. Ei mainittu nimiä eikä paikkoja.\n\n\"Muuten, mitä takeita on meillä siitä, että 'Kansan Voima' pysyy\nmeikäläisenä?\" uskalsi Koskela kysyä.\n\n\"Öhbergin kirje\", vastasi tohtori ja ojensi kirjeen Koskelalle. Kivinen\nkumartui lukemaan ja nopeasti samalla kirjoitti. Hetken kuluttua\nKoskela ojensi kirjeen takaisin.\n\n\"Ja nyt lopetetaan. Annan ohjeet teille huomenna klo 9 aamulla.\nKeskustelemme nyt tukholmalaisten kanssa.\"\n\nYstävykset nousivat ja Kivinen veti toisen kerran kylmäverisesti kellon\ntaskustaan. Pieni napsaus ja kello sukelsi takaisin taskuun. Ystävykset\npoistuivat. Kadulle tultuaan he läksivät kulkemaan Ollen asuntoa kohti,\nmutta jo jonkun sadan metrin päässä laskeutui käsi Kivisen olalle ja\nOlle huudahti:\n\n\"Teilläpä on kiire! Näinkö pian istunto päättyikin?\"\n\n\n\n\n9.\n\nMolempi parempi eli kuinka yllätyksellisissä tilanteissa voidaan\nselvitä vain nopealla päätöskyvyllä ja jääkärimäisellä rohkeudella.\n\n\nSeurue harkitsi taas menettelytapoja. Koskela, jota tohtorin kysymys,\nmissä ystävykset asuivat, hiukan epäilytti, ehdotti, että he Kivisen\nkanssa menisivät hotelliinsa, jotta, jos tohtorin päähän pälkähtäisi\nottaa selvä, asuivatko he todellakin ilmoittamassaan paikassa, he\nolisivat saapuvilla. Päätettiin, että Olle valmistaisi kaksi Kivisen\nnapauttamaa valokuvaa ja tulisi senjälkeen hotelliin.\n\nToverien väliaikainen asunto, jossa he olivat vain pistäytyneet, oli\nsiisti ja valoisa hotellihuone muutaman syrjäkadun varrella. Miehet\ntilasivat syötävää ja heittäytyivät lepäämään ruokailun jälkeen.\n\n\"Minua ei oikein miellytä koko tähänastinen meno\", virkkoi Koskela,\nsavuuttaen sikaariaan.\n\n\"Missä suhteessa?\" kysyi Kivinen raukeasti.\n\n\"Kaikki on liian salaperäistä. Minä uumoilen, ettei esim.\nasiamiesverkosta saa tietää mitään tarkempaa. Jokainen päällikkö tuntee\nvain lähimmät miehensä eikä ylöspäin ketään, kun taas ylemmät päälliköt\ntuntevat vain suoranaisesti heidän komennuksensa alla olevat päälliköt,\nmutta ei varsinaista 'miehistöä'. Postinkulkukin lienee samoin\njärjestetty. Tietenkin, kun kerran 'seuraan' pääsee, niin saahan kaiken\nurkituksi, mutta siihen menee liian paljon aikaa. Ja välillä täytyy\nhosua täydessä pimeydessä, umpimähkään. No, yritetään! Sinä voit\nselvittää vasemmistososialistien yhteyden ryssäläisiin bolsheviikkeihin\nja minä koetan ottaa selville aseellisen toiminnan. Totisesti,\nTukholman 'johtava kolmikko' on valioväkeä alallaan. Saa nähdä,\nkykeneekö Olle määrittelemään herrojen henkilöllisyyden.\"\n\nYstävykset jatkoivat keskustelua ensin puolihorroksissa ja sitten\nmolemmat nukahtivat, heräten vasta Ollen koputukseen.\n\n\"Kuvat ovat onnistuneet kohtalaisesti. Katsokaa!\" Ja Olle toi\nsähkölampun luo kaksi pienoiskuvaa.\n\n\"Tunnetko miehet?\" kysyi Kivinen.\n\n\"Kyllä. Toinen on Gröhn, entinen metallityöläinen ja varas, joka neljä\nkuukautta sitten pääsi vankeudesta, toinen, Laxström, on tunnettu\nvälittäjä ja asioitsija, kahdenkertaisesta kavalluksesta tuomittu\nyhteensä neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Hän sai rangaistuksensa\nsuorittaneeksi vuosi sitten.\"\n\n\"Kolmannesta on vielä kuva saamatta\", virkkoi Koskela.\n\n\"Tuskinpa tarvinneekaan\", lausui Olle. \"Eikö hän ollut pieni, tumma,\nkumaraharteinen mies? Nenä omituisen muotoinen, niinkuin olisi sitä\nlyöty hiukan altapäin?\"\n\n\"Oli\", virkkoi Koskela hieman kummastuneena.\n\n\"Arvasinhan minä. Hän ja Gröhn ovat aina yhdessä. Hänen nimensä on\nNorrvall, ammattipeluri ja vääränrahantekijä tai oikeastaan\nsetelinväärentäjä.\"\n\n\"Kaunis kolmikko!\" huudahti Kivinen. -- \"Varas, kavaltaja ja\nvääränrahantekijä! Ja johtajana hullu! Eläköön bolshevismi!\"\n\n\"Emmekö pääsisi miesten ansioluetteloitten perusteella heihin käsiksi?\"\nkysyi Koskela.\n\n\"Ei\", vastasi Olle. \"He ovat kyllä rikollisia, mutta tällä hetkellä ei\nheitä syytetä mistään ja entiset ovat kuitatut. Muuten, minä olen\nantanut ottaa selvän 'tohtorista' ja voin ikäväksemme ilmoittaa, että\nhän on täysin turvattu. Hänen paperinsa ovat kunnossa.\"\n\n\"Tehtävämme alkaa muuttua melko vaikeaksi. Me olemme tekemisissä\nbolsheviikkien kanssa, mutta emme sittenkään voi syyttää heitä mistään.\nMeillä ei ole mitään todistuksia. Jeeveli sentään!\" menosi Koskela.\n\n\"Yksi keino voi auttaa\", sanoi Kivinen. \"Meidän on yritettävä ottaa\nselville salainen kirjapaino ja passitoimisto. Niistä voidaan herrat\nvetää vastuuseen.\"\n\n\"Se lienee ainoa keino\", yhtyi Ollekin. \"Minä muuten...\"\n\nPuhelinsoitto keskeytti Ollen. Koskela tempasi kuulotorven.\n\n\"Svensson.\"\n\nOlle ja Kivinen huomasivat, kuinka Koskela vain vaivoin saattoi\npidättäytyä huudahtamasta.\n\n\"Mitä?... niinkö?... Niin, tietysti! Molemmat? Jaha, jaha... Klo\n4.08... hyvä on, hyvä!\".\n\nKoskela soitti kiinni ja kääntyi jännitettyneinä odottavien toverien\npuoleen.\n\n\"Nyt on tarpeen nopeita päätöksiä ja rohkeita tekoja. Tohtori soitti ja\nilmoitti, että meidän on matkustettava hänen kanssaan huomisaamuna klo\n4.08 -- _Lontooseen_.\"\n\n\"P--na\", pääsi Kiviseltä väkisinkin. -- \"Lontooseen?\" Ollekin seisoi\nkysymysmerkkinä.\n\n\"Niin, Lontooseen.\"\n\n\"Meidän on siis jätettävä tutkimukset kesken täällä Tukholmassa?\" kysyi\nKivinen.\n\nKoskela vilkaisi kelloonsa. \"Kello on nyt puoli kaksitoista. Meillä on\nsiis neljä ja puoli tuntia aikaa. Neuvotelkaamme nyt nopeasti ja\ntoimikaamme sitten vielä nopeammin. Ensiksi on ratkaistava, lähdemmekö\nLontooseen vai ei. Odota! Jos me lähdemme, jäävät tutkimukset täällä\naivan kesken. Se olisi todellakin vahinko. Mutta vahinko olisi jättää\nmyöskin käyttämättä näin mainio tilaisuus tutustua maanalaiseen työhön\nEnglannissakin. Piru vieköön koko tohtorin! Mitä teemme?\"\n\n\"Minä otan puheenvuoron\", virkkoi Kivinen. -- \"Meidän on lähdettävä\nmukaan, maksoi mitä maksoi. Muuten, lähdetkö sinä mukaan?\" hän kääntyi\nOllen puoleen.\n\n\"En voi.\"\n\n\"Ikävää toiselta puolen, mutta toiselta puolen hyvä. Olle voi jatkaa\ntyötämme täällä. Hei pojat, minulla on suunnitelma! Meidän täytyy vielä\ntänä yönä löytää kirjapaino. Olle saa pitää huolen lopusta. Tiedätkö\nmuuten, onko tohtori asunnossaan?\"\n\n\"Luultavasti.\"\n\n\"Meidän on päästävä hänen välityksellään jonkun tekosyyn varjolla vielä\ntänä yönä kirjapainoon.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti Olle. \"Tehän olette kertoneet, että Suomessa on\npunaisten vaikea toimia ja että monen on ollut paettava. Painattakaa\npassilomakkeita. Kai teillä on joku näytteeksi.\"\n\n\"On. Tämä on hyvä ehdotus. Päätetty. Me menemme siis tohtorin luo ja\npyydämme päästä kirjapainoon, ilmoittaen, että meille on annettu\ntehtäväksi hankkia lomakkeita. Ja luonnollista on, että meidän täytyy\nitse valvoa työtä. Luulen, ettei tohtori epäile.\n\n\"Mutta meidän lienee vielä päätettävä muistakin asioista. Emme voi\nlähteä Lontooseen suinpäin, vaikka tohtori hankkineekin passit. Meidän\non säilytettävä yhteys viranomaisten kanssa ja saatava joku, joka\ntuntee Lontoon ja voi työskennellä kanssamme. Kuulkaas nyt! Kivinen\nmenee tohtorin luo ja pyytää päästä kirjapainoon. Aavistan, että vaikka\nsinne päästettäisiinkin, pidetään paikka salassa. Voidaan viedä\nsuljetussa autossa. Se on vanha tapa. Niin ollen täytyy herra\nNordgrenin auttaa. Teidän olisi saatava auto valmiiksi lähistölle ja\nsen avulla seurattava Kivistä. Jos Kivinen menee jalan, niin sitä\nparempi. Voitteko hankkia auton?\"\n\n\"Kyllä. Neljännestunnin kuluttua on auto hotellin edustalla.\"\n\n\"Hyvä. Minun täytynee käydä vähän asioilla\", virkahti Koskela ja iski\nsilmää. \"Diplomaattien kanssa on hyvä olla tuttavuudessa. Jos tohtori\nkysyisi minua, niin sanokaa, että järjestän omia yksityisiä asioitani,\nmutta että tulen kyllä ajoissa asemalle. Meidän on tehtävä niin, että\nyhdymme vielä kerran täällä, voidaksemme vaihtaa tietoja. Siis,\nKivinen, tohtorilla käytyäsi saavu tänne jonkun syyn nojalla.\nYmmärrättekö?\"\n\n\"Kuten käskette!\"\n\n\"Näin me olemme keksineet keinon, jonka avulla lyömme kaksi kärpästä\nyhdellä iskulla. Molempi parempi. Mutta kiire meillä on. Jaa, ei tässä\nole todellakaan aikaa aprikoida.\"\n\n\"Jaa, summamutikassa Lontooseen! Voi jee, minun saunamatkani se vain\nlykkäytyy lykkäytymistään. Mutta olkoon! Uutiset ennen kaikkea! Sitten\nvasta huvitukset!\"\n\n\n\n\n10.\n\nTyönjaon avulla saa kolme miestä kolmessa tunnissa isketyksi aikamoisia\naukkoja vallankumouksen teräslujaan muuriin.\n\n\nKivinen tunsi lievää hermostusta, astuttuaan kadulle. Tehtävä, vaikka\nnäyttikin verrattain helpolta ja vaarattomalta, saattoi kuitenkin\nmuodostua mitä kohtalokkaimmaksi. Ystävykset eivät ollenkaan tienneet,\nketkä tunsivat kirjapainon olopaikan ja voitiinko siitä millään tavoin\nantaa tietoja vähänkin tuntemattomille. Siinä tapauksessa, että hän\nherättäisi epäluuloja, olisi kaikki mennyttä ja hän saisi kiittää\nonneaan, jos selviäisi yleensä hengissäkään koko leikistä. Mutta kun\nkerta näin pitkälle oli jouduttu, niin täytyi yrittää eteenpäin, tuli\nmitä tulikin. Kivinen tiesi, ettei hän ollut mikään uhkarohkea, mutta\nviime aikojen kokemusten ja seikkailujen jälkeen hän oli saavuttanut\nkunnioitettavan kylmäverisyyden ja tuollaisen puolittain huolettoman ja\nvälinpitämättömän suhtautumiskyvyn vaaroihin. Vielä muutamia vuosia\nsitten hän ei olisi näin tyynesti mennyt tutkimaan mitä vaarallisinta\nrikollispoliittista järjestöä. Mutta nyt hän oli elänyt jo Venäjän\nvallankumoukset, svabooda-ajat, punaiset viikot ja vapaussodan. Ne\nolivat hänessä, samoinkuin lukemattomissa muissakin, kasvattaneet\nitseluottamusta ja kylmäverisyyttä.\n\n-- Yhdentekevää! -- mietti Kivinen ja sytytti savukkeen.\n\nTohtori oli kotona ja hänen kanssaan yksi 'kolmikosta'. Tohtori tuntui\nsangen epämiellyttävän hämmästyneeltä, nähdessään Kivisen.\n\n\"Mitä te täällä nyt?\" kysyi hän mahdollisimman töykeästi.\n\n\"Tulin saamaan määräyksiä\", virkkoi Kivinen kylmästi.\n\n\"Sanoinhan jo: matkustatte toisessa luokassa, yhdessä. Minua ette\ntunne. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä, mutta kuinka on passien laita?\"\n\n\"Ne ovat tässä. Kai teillä on molemmilla valokuvat?\"\n\n\"On. Entä leimat?\"\n\n\"Tässä.\" Tohtori ojensi Kiviselle täytetyt passilomakkeet ja\nleimasimen. \"Se on tuotava ohimennessä takaisin.\"\n\nKivinen tarkasti passit ja huomasi ne kirjoitetuiksi heidän\nruotsalaisille nimilleen.\n\n\"Nyt menkää!\" Tohtorin ääni oli kiivas.\n\n\"Heti. Tässä jätän vain suomalaisen passilomakkeen. Tällaisia olisi\npainettava muutamia satoja. Kuten kerroimme, on toiminta Suomessa\nvaikeaa ja passeja tarvitaan paljon. Niitä ei kuitenkaan saada, sillä\nei ole mitään varsinaista kirjapainoa eikä varastaminenkaan onnistu.\nMeitä pyydettiin toimittamaan tämä epäkohta korjatuksi. Kai täällä\npidetään huoli niitten lähettämisestä.\"\n\nKivinen puhui rauhallisella, hiukan välinpitämättömällä äänellä, mutta\ntohtori tarkasti häntä tiukkaan. \"Hyvä on, toimitetaan. Ei suinkaan\nteillä ole muuta?\"\n\n\"Ei.\" Kivinen kääntyi, kiroten mielessään jo, ettei häntä itseään\npyydetty viemään paperia painoon. Ei, tohtori pysäytti hänet kuitenkin.\n\n\"Mutta eihän täällä kukaan osaa varmasti painaa samanlaisia, ellette te\ntarkasta työtä.\"\n\n\"Niin\", Kivinen virkkoi, \"minä ajattelin sitä, mutta minulla ei olisi\noikeastaan aikaa odottaa\".\n\n\"Menkää itse kirjapainoon. Seuratkaa häntä!\" Tohtori puhui \"kolmikon\"\njäsenelle, poistuen viereiseen huoneeseen hetkeksi.\n\nKivinen riemuitsi mielessään. Tohtori oli joka tapauksessa petetty,\nsillä Kivinen ei ollut vähimmässäkään määrin osoittanut halua päästä\nitse kirjapainoon. Muuten oli tuskin luultavaa, että tohtori oli mitään\naavistanutkaan. Kaikki tuntui menevän mitä parhaiten.\n\n\"Odottakaa muutamia hetkiä\", virkkoi tohtori, palaten huoneeseen. \"Auto\nsaapuu heti.\"\n\nNoin viiden minuutin perästä saapuikin palvelija ilmoittamaan, että\nauto odotti, tuoden samalla Kivisen päällysvaatteet. Tukholmalainen\nkomisario johti sanomalehtimiehen pimeille keittiörapuille, jotka\npäättyivät porttikäytävään.\n\n-- Suljettu auto! -- huudahti Kivinen mielessään. Verhot oli vedetty\nauton ikkunoitten eteen, joten Kivisellä ei ollut aavistustakaan, minne\najettiin. Matkaa kesti neljännestunnin. Sitten auto pysähtyi, ja\nKivisen vaitelias seuralainen hyppäsi ulos autosta, lausuen: \"Tänne!\"\n\nKivinen painui pimeään rappukäytävään, ehtien hämärästi sivuilleen\nvilkaisten huomata, että auto oli pysähtynyt porttikäytävään. Enempää\nei voinut keksiä, sillä seuralainen kiirehti. Miehet laskeutuivat\nparikymmentä askelmaa alas ja kulkivat pitkää käytävää pitkin. Viimein\nmies pysähtyi, koputtaen muutamia kertoja, Kivisen kuitenkaan ehtimättä\neroittaa, millä tavalla. Ovi aukeni, ja miehet astuivat öljynhajuiseen,\npieneen ja epäsiistiin huoneeseen. Joku huoneessa ollut henkilö poistui\njuuri, Kivisen voimatta eroittaa häntä tarkemmin.\n\n\"Odottakaa!\" virkkoi mies, otettuaan Kiviseltä passilomakkeen ja\npoistuen sivuovesta. Kivinen jäi yksin. Huoneessa ei ollut mitään\nmuuta, ei kerrassaan mitään muuta kuin pöytä, penkki ja kolme tuolia.\nKai korehtuurihuone, arveli Kivinen mielessään.\n\nSeikkailijamme alkoi jo pahoitella laihaa saalistaan, kun samalla\nkuului tuttua ääntä. Latomokone rämisi. Puolen tunnin kuluttua palasi\ntukholmalainen takaisin, tuoden paperinäytteen, jonka Kivinen hyväksyi.\nHetken perästä tuli mies uudelleen kädessään korehtuuri. Kivinen luki\nsen ja korjasi, jättäen tahallaan muutaman virheen. Siitä tunnettaisiin\nlomakkeet joka tapauksessa väärennetyiksi. Ja laivamies, joka ne toisi\nSuomeen, oli joutuva varmasti kiinni. Se asia oli jo järjestetty.\n\nOli kulunut noin tunti, kun mies tuli taas huoneeseen, kädessään pieni\npaketti.\n\n\"Tässä on 300 kappaletta. Lähtekäämme!\"\n\nTaas kuljettiin pilkkopimeää käytävää pitkin, mutta kun\nporttikäytävästä alkoi näkyä heikkoa kajastusta, oli Kivinen\nkompastuvinaan ja pudotti paketin sekä hansikkaansa. Hieman karkeasti\nkiroten sytytti hän äkkiä tulitikun ja vilkaisi ympärilleen. Tikku\nsammui heti ilmanvedosta, mutta Kivinen oli nähnyt tarpeeksi.\nTukholmalainen katsoi pitkään, mutta kun Kivinen nosti paketin maasta,\nei hän virkkanut mitään. Puhumatta sanaakaan astuivat miehet jälleen\nodottavaan autoon, joka peräydyttyään ensin takaperin kadulle lähti\nvinhaa vauhtia kiitämään pimeään yöhön.\n\nErottuaan tukholmalaisesta komisariosta Kivinen lähti painumaan\nhotelliin, mutta ehdittyään melkein sen portille, kuuli hän takaa auton\nsuhinaa. Hiljaa ja pehmeästi liukui auto hänen luokseen ja pysähtyi\nkappaleen matkan päässä hänen edessään. Mies hyppäsi siitä ja riensi\nhäntä vastaan. Tulija oli Olle.\n\n\"Tiedätkö, missä paino sijaitsee?\" kysyi ruotsalainen kiihkeänä.\n\n\"Missä?\"\n\n\"--katu 85!\"\n\n\"Siis --.\"\n\n\"Samassa talossa kuin punaisten 'hotelli'.\"\n\n\"Tämä on mainio veto! Muuten, lähtekäämme sinne heti. Me voimme\npysäyttää kirjapainon toiminnan.\"\n\n\"Miten?\"\n\n\"Saat nähdä! Joudu!\" Toverukset kiiruhtivat auton luo, joka heti lähti\nliikkeelle.\n\nJonkun matkan päässä \"hotellista\" auto pysäytettiin ja miehet nousivat\npois. \"Hotelli\" oli suuri rakennus, takaseinän vieressä pari matalaa\npuista varastorakennusta. Kivinen vihelsi iloisesti, huomattuaan sen.\nHän kulki portin luo, kääntyen sitten kulmassa takaisin, ja seuraili\nsilmillään sähkölankoja. Sanottuaan pari sanaa Ollelle hän hävisi\nvarastorakennusten sekaan. Olle käveli edestakaisin ja piti silmällä\nautioita katuja. Kerran poliisin lähetessä hän hiukan vihelsi, mutta\njärjestysvallan edustaja pysähtyikin ja kääntyi takaisin. Noin\nneljännestunnin kuluttua palasi Kivinen, ja miehet kulkivat auton luo,\njoka oli ajanut läheiselle syrjäkadulle.\n\n\"Nyt hotelliin ja nopeasti!\" huudahti Kivinen ohjaajalle. \"No, ei\nhätää, meillä on vielä toista tuntia aikaa. Hip, hei, bolsheviikkien\nkirjapaino seisoo, ja se tulee seisomaan hyvän rupeaman!\"\n\nJa seikkailijat heittäytyivät tyytyväisesti nauraen pehmeille\nistuimille, sytyttäen savukkeet.\n\n\n\n\n11.\n\nKaksi viisasta seuraa yhtä hullua kohti tuntemattomia kohtaloita.\n\n\nKoskela painoi soittokellon nappulaa ovessa, jossa oli mitä hienoin ja\nkomein nimikilpi: Petter Vaaranheimo. Jääkäri kyllä tunsi, että oli\nhiukan epäkohteliasta häiritä kunniallista kansalaista ja virkamiestä\nkesken parhaimman unen, mutta vaellusmatkoillaan oli hän melkein tyyten\nunhoittanut tehdä eroa yön ja päivän välillä. Ja olihan sitäpaitsi\nPetter hyvä ystävä ja vanha tuttava, eikä asiakaan ollut\nturhanpäiväinen.\n\nSisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela soitti uudelleen, mutta\nyhtä laihalla tuloksella. Hra Vaaranheimo tuntui nukkuvan sikeästi.\nViimein Koskela hermostui ja painoi nappulaa yhtäpäätä pari minuuttia.\nJopa kuului liikettä, tassuttelevia askeleita, väliovi avattiin ja\nkiukkuinen ääni kuului kysyvän:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\n\"Hänen Majesteettinsa Preussin kuninkaan ent. jääkäripataljoonan n:o 27\nvääpeli Koskela\", vastasi jääkäri kiusoitellen.\n\n\"Ei mutta, sinäkö...?\" Ovi avautui kiireesti, ja aukkoon ilmestyi\npuolipukeissa oleva, leveästi hymyilevä pyylevä herrasmies.\n\n\"Sinä täällä?\" huudahti Vaaranheimo hämmästyneenä.\n\n\"Kuten näet. Mutta pyytäisin että kutsuisit minut sisään, sillä asiani\nei ole sitä laatua, että voisin sen selittää tässä rappukäytävässä\",\nlausui Koskela ja nauroi tuttavansa hämmennykselle.\n\n\"No jo toki! Käy sisään ja ole kuin kotonasi!\"\n\nYstävät puristivat toistensa kättä pitkään ja sydämellisesti. Koskela\njohdettiin työhuoneeseen, jossa pehmeät nojatuolit ja sohvat sekä\nhillityt värit kertoivat isännän mukavuuttarakastavasta luonteesta,\njoka ei millään tavoin vastannut romanttisen komeaa nimeä. Petter\npistäytyi makuuhuoneessa ja heitti kaikessa kiireessä muutamia\nvaatekappaleita ylleen.\n\n\"Milloin tulit Suomesta?\" kysyi Vaaranheimo.\n\n\"Muutamia päiviä sitten.\"\n\n\"Millä asioilla liikut?\"\n\n\"No enpä voi oikein sanoa.\"\n\n\"Hm. Sinä tunnut olevan yhtä salaperäinen kuin ennen komennusten\naikana. Minne aiot?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Ei, mutta tämä on jo liikaa. Kerro veikkonen jotakin!\"\n\n\"Hyvä, minä kerron jonkunverran, sillä siihen minulla kai on pakko.\nMutta kesken kaiken, sinä kai palvelet lähetystössä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Luin lehdistä nimityksesi. Olet kai hyvissä väleissä täällä?\"\n\n\"No, jotakuinkin.\" Virkamiehen ilme oli hiukan itsetietoinen.\n\n\"Hyvä. Siinä tapauksessa pyydän apuasi. Kuule!\"\n\nKoskela kertoi muutamalla sanalla heidän retkensä tarkoituksen ja\nselvitti nykyisen tilanteen. Vaaranheimo kuunteli jännittyneenä.\n\n\"Katsos, Petter, meidän täytyy saada aikaan yhteys sikäläisten\nviranomaisten kanssa ja joku mies avuksemme. Se voitaneen järjestää\ntäältä käsin?\"\n\n\"Jaa, koetetaan! Onhan tämä kyllä vähän epämukava aika diplomaattisille\nvisiiteille, mutta tarkoitus pyhittää keinot. Minä lähden lähettilään\nluo, ja sinun lienee nyt paras odottaa täällä. Muuten, onko sinulla\nvaltuudet?\"\n\n\"On kyllä, vaikka kai lähetystössä ne jo tunnetaan. Hain sieltä passit\nitselleni ja Kiviselle. Tässä ne ovat.\"\n\nVaaranheimo kiirehti makuuhuoneeseensa ja palasi neljännestunnin\nkuluttua täysin pukeutuneena. Hän lähti ulos, ilmoittaen palaavansa\nviimeistään tunnin tai puolentoista kuluttua. Koskela, joka\nsotilaselämänsä aikana oli oppinut käyttämään kulloinkin tarjoutuvaa\ntilaisuutta lepoon, nukahti nojatuoliin heti hänen mentyään.\n\nOli jo kulunut kaksi ja puoli tuntia, ennenkuin Vaaranheimo palasi.\nKoskela heräsi, kun hän aukaisi ulko-ovea.\n\n\"Kaikki on selvänä. Muista vain, että kaikki on järjestetty näennäisen\nepävirallisesti.\"\n\n\"Siis salaista diplomatiaa!\" nauroi Koskela.\n\n\"Juuri niin. Lontoolaisen nimi on John Cotter. Osoite on papereissa.\nTässä on varapassit, jotka lieneekin paras näyttää. Ja jos jossakin\npaikassa joutuisitte vaikeuksiin, niin esittäkää tämä salainen valtuus.\nSe tehoaa, mutta muistakaa, että vain kaikkein täpärimmissä tilanteissa\nturvaudutte siihen.\"\n\nVaaranheimo ojensi jääkärille muutamia papereita, jotka Koskela\nhuolellisesti pisti liivin povitaskuun.\n\n\"Ja nyt suuret kiitokset! Minulla ei enää ole paljonkaan aikaa. Vielä\nkerran kiitokset!\" Koskela puristi lujasti terhakan diplomaatin kättä.\n\n\"No mitäpä turhista!\" esteli Vaaranheimo. \"Onnea matkalle! Olisihan\nhauskaa olla mukana, mutta luonteeni ei oikein sovellu niin\nepävakaiseen elämään.\"\n\nDiplomaatti huokasi, ja Koskela kiirehti ulos.\n\nAika oli jo täpärällä, kun ystävykset saapuivat asemalle. Saatuaan\nmatkaliput he astuivat junaan ja löysivät melkein tyhjän vaunun,\nasettuen mukavaan asentoon ikkunan viereen. Koskela levitti iltalehden\npolvelleen ja vilkaisi poliittisia uutisia. Hänen huomionsa kiintyi\nverrattain vaatimattomasti painettuun uutiseen, jonka otsakkeena oli:\n\n    \"Englannin työriitaisuudet.\n\n    Rautatieläisten ja kaivostyöläisten keskuudessa harjoitetaan\n    lakkokiihoitusta.\"\n\nJääkäri ei virkannut mitään, mutta vihelsi pitkään. Juna lähti\nliikkeelle. Tohtoria ei näkynyt, mutta kai hänkin oli mukana.\n\nKun Tukholma esikaupunkeineen oli sivuutettu ja pikajuna painautui\ntäyteen vauhtiin, kiitäen maalaiskylien ohi, kääntyi Koskela toverinsa\npuoleen ja kysyi:\n\n\"Miten sinä keksit pysäyttää kirjapainon? Selitähän nyt, kun on aikaa.\"\n\n\"Onnellinen sattuma auttoi. Istuessani kirjapainon korehtuurihuoneessa\nhuomasin sähkölangan, joka tietenkin johti painoon. Pimeässä käytävässä\nen nähnyt, minne se kulki, mutta käytävän suulla sytytin tulitikun,\netsiäkseni tahallani pudottamani hansikkaan. Silloin näin, että\nsähkölanka yhtyi kahteen muuhun, kulkien alimmaisena. Palattuani sitten\nOllen kanssa paikalle seurasin sähkölankaa ja huomasin sen kulkevan\nhiukan yläpuolella puisen varastorakennuksen kattoa. Kiipesin katolle\nja katkaisin langan.\"\n\n\"Mutta senhän voi korjata!\"\n\n\"Voi kyllä, mutta bolsheviikit eivät keksi, mistä se on poikki. Lanka\nei ollut yksinkertainen kuparilanka, vaan yhdistetty kaapeli. Katkoin\nvarovasti langat, mutta päällyksen jätin puoleksi eheäksi ja aukkoon\npistin edeltäpäin valmiiksi vuolemani puupalasen eristäjäksi. Kiersin\nkaapelia hiukan, niin että aukko peittyi kokonaan. Paino seisoo, siksi\nkunnes Olle sen muutaman päivän kuluttua paljastaa. Bolsheviikit\ntutkivat tietenkin kaikki paikat, mutta tätä temppua on mahdoton\nhuomata. He tulevat siihen tulokseen, että koneissa on jotain vikaa,\nmutta sitä he saavat kyllä etsiä. Ja varsinaisia sähkötyömiehiä he\neivät voi kutsua, sillä sitenhän voisi paljastua kirjapainon\nolemassaolo. Bolsheviikeilla on kirjapaino, mutta latoa he eivät voi\nkuin käsin ja painaa eivät ensinkään.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti Koskela. \"Se oli mainio temppu. Tämä on aikamoinen\naukko bolsheviikkien laskelmissa. Tukholma jäi kyllä keskeneräiseksi,\nmutta kun Olle on paljastanut kirjapainon ja 'Kansan Voiman' myynnin ei\nTukholmasta liene nyt taas suurtakaan vaaraa. Ja muuten, minä luulen,\nettä kirjapainon tarkastuksessa kyllä löydetään sellaisia\ntodistuskappaleita, että bolsheviikkilähetystö Vorowskineen ja muine\nherroineen alkaa tuntea maaperän polttavan jalkojensa alla. Jos\nlähetystö karkoitetaan, taittuu ruotsalaiselta bolshevismilta kärki. Ja\nOlle kai hoitaa asiansa.\"\n\n\"Kyllä, siitä saa olla huoletta. Saavat Turussakin komean jutun, sillä\ntein Ollen kanssa sopimuksen, että hän antaa täydellisen selostuksen\nasioista lehdelleni samaan aikaan kuin omalleen. Kunnianhimoisena\nharmittaa vain, ettei nimeäni voida mainita selostuksessa!\"\n\nJa kaksi viisasta, jotka seurasivat yhtä hullua kohti tuntemattomia\nkohtaloita, ojentautuivat nukkumaan, pikajunan kiitäessä pimeässä\nsyysaamussa etelää kohti.\n\n\n\n\n12.\n\nYstävykset tapaavat muutaman henkilön omituisissa olosuhteissa jo\nennenkuin aavistavatkaan.\n\n\nMaisemat vilahtelivat ohitse, matkailijoittemme vaipuessa junamatkojen\ntavalliseen tylsyyteen. Vaunusta poistui pari henkilöä, muutamia tuli\nsijaan, mutta mitään merkittävämpää ei tapahtunut. Ei maittanut\nlukeminen eikä liioin keskustelukaan, vaan ystävykset torkkuivat\npuolihorroksissa vastapäätä toisiaan puhumatta juuri sanaakaan.\nAamupäivällä pysähtyi juna suuremmalle asemalle, ja ystävykset\nriensivät ravintolaan aterioimaan.\n\n\"Tohtori kulkee edellä\", kuiskasi Kivinen kääntämättä päätään.\n\nTohtori oli puettu hienoon englantilaismalliseen matkailupukuun, ja\nkäyttäytyi kuten suuren maailman mies ainakin. Koskela seurasi tarkoin\nhänen toimiaan, mutta tohtori ei tavannut ketään eikä vaihtanut\nsanaakaan muitten kuin ravintolapalveluiden kanssa. Nautittuaan\ntilaamansa aterian hän maksoi ja poistui. Koskela, viitattuaan\nKiviselle, että tämä odottaisi, riensi jälkeen ja huomasi tohtorin\npoikkeavan sähkölennätinkonttoriin. Jääkäri harmitteli mielessään,\nmutta se ei auttanut. Sähkösanomasta ei voinut saada selkoa, sillä\nmatkailijoillamme ei ollut mitään sentapaisia valtuuksia.\n\nSyötyään ja juotuaan aamukahvit, ystävykset palasivat vaunuosastoonsa,\nKoskelan ostettua ensin paksun pinkan sanomalehtiä. Junan lähdettyä\nliikkeelle syventyi hän niitä tutkimaan, Kivisen hiukan kummastellen\ntarkatessa Koskelan innokasta puuhaa, sillä hän tiesi, että jääkäri oli\nverrattain laiska lehtiä lukemaan. Koskela ei puhunut mitään, mutta\nhymähteli toisinaan itsekseen ja vihelteli.\n\nLähellä Kristianiaa antoi tohtori Koskelalle huomaamatta kirjelapun,\njohon oli merkitty tohtorin osoite kaupungissa sekä se hotelli, johon\nseikkailijoiden oli muutettava. Mitään muuta yhteyttä ei koko matkalla\ntapahtunut. Kun illalla juna saapui Kristianiaan, ajoivat ystävykset\nneuvottuun hotelliin, puhdistautuivat ja söivät kunnollisen aterian.\nSenjälkeen he lähtivät kävelemään ympäri kaupunkia, Koskelan\nilmoitettua, että hän kyllä osaa jonkunverran opastaa.\n\n\"En ole tiennytkään, että myöskin Kristiania on sinulle tuttu\", virkkoi\nKivinen heidän päästyään kadulle.\n\n\"Aina vähän\", vastasi Koskela lyhyesti, silmäin välkähtäessä hiukan\nomituisesti.\n\n\"Mitä, oletko sinäkin ollut mukana siinä?\" kysyi Kivinen hämmästyneenä.\n\n\"No niin, jättäkäämme tämä aihe, sillä se on vieläkin liian läheinen,\nvoidakseni siitä antaa tarkempia tietoja. Mutta totisesti, ellen olisi\nnyt virkamatkalla niin koettaisin kyllä saattaa itseni tekemisiin\nnorjalaisten viranomaisten kanssa ja koettaisin tutkia, kuinka kestäviä\novat norjalaiset vankilat. Siellä istuu muutamia suomalaisia poikia ja\npuoleksi ilman omaa syytä. Olisi hauskaa avustaa kerran karkaamista,\nkun tässä on saanut tottua avustamaan vangitsemista. Mutta nyt ei\nsovi.\"\n\nIstuttuaan parissa kahvilassa toverit palasivat hotelliinsa ja\npaneutuivat nukkumaan. Merimatka oli alkava seuraavana päivänä.\n\n\"Kuule, Koskela, huomasitko sitä miestä, joka sivuutti meidät\nnoustessamme tänne kerrokseen?\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Hän oli myöskin niissä kahdessa kahvilassa, joissa kävimme.\"\n\n\"Hm, enpä todellakaan tullut panneeksi merkille. Mitähän tuo voisi\nmerkitä?\"\n\n\"Kuka hänet tiesi, ehkä ei mitään. Ei meissä ainakaan ole mitään\nurkittavaa\", tuumi Kivinen väsyneellä äänellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjanmeri oli välkkyvän vihreä, kun komea matkustajalaiva halkoi sen\nvesiä. Taivas oli siintävän kirkas, vaikka navakka tuuli puhalsikin\npohjoisesta. Ystävykset istuivat päällysvaippoihinsa kietoutuneina\nyläkannella ja tarinoivat poltellen tupakkaa.\n\n\"Minne saakka me oikein matkustamme?\" kyseli Kivinen teennäisen\närtyneenä. \"Minun saunamatkani taitaa jäädä ikuisesti tekemättä.\"\n\n\"Ken tietää, ken tietää. Ei kai sinusta muuten tämä niin ikävää liene?\"\n\n\"Eipä sen puolesta. On tämä toki hauskempaa kuin sonnijalostusliiton\nkokouksissa istuminen. Ja minussa kun on hiukan karjalaista\nkulkuriverta suonissani. Meilläpäinhän eletään tai ainakin elettiin\nrahdinvedolla ja Piitterinmatkoilla, vaikka nyt eivät nämä jälkimäiset\nhimoita.\"\n\nAaltoilu ei ollut ankaraa, ja Kivinenkin oli jo voittanut meritaudin.\nMatka sujui niin ollen miellyttävästi, eikä edes tohtorin seura\nhermostuttanut, sillä hän sulkeutui hyttiinsä eikä ilmestynyt näkösälle\nedes ruokailuajaksi. Koskela otti selville laivakirjasta, missä\nominaisuudessa hän matkusti. Tohtori oli englantilainen liikemies,\npaluumatkalla Skandinaviasta.\n\n\"Paljonkohan lienee tavaraa tämänkin meren pohjassa?\" kysyi Kivinen\nnojaten laivan parrasta vasten.\n\n\"Mene ja tiedä. Kyllä saksalaiset upottivat erinäisiä tonneja.\"\n\n\"Ne olisivat nyt tarpeen, kun liikeyhteys alkaa elpyä.\"\n\n\"Olisivat totisesti, mutta pohjassa ne ovat. En mene ratkaisemaan,\nkumpi oli oikeassa, Saksa vai Englanti, mutta luulen, että molemmat\nolivat yhtä väärässä, toinen ylläpitäessään nälkäsaartoa, jota ei\nvieläkään ole lopetettu, toinen tuhotessaan mitä välttämättömintä\ntonnistoa. Ja eihän mieletöntä sotaa voi järkevästi käydä!\"\n\nIllalla laskeutui sumu merelle, tuuli vaimeni hiukan, mutta pimeä\nkosteus teki kannellaolon epämiellyttäväksi. Ystävykset vetäytyivät\nhyttiinsä ja nukkuivat koneiden jyskytyksen yksitoikkoiseen tahtiin.\nLaiva kiiti halki Pohjanmeren, yli tuhansien upotettujen laivojen ja\nniiden hukkuneitten miehistöjen, kuljettaen kahta, jotka olivat\npäättäneet tehdä kaikkensa niiden mustien voimien tuhoamiseksi, jotka\nsydämettömästi tahtoivat käyttää mielettömän sodan kaameita seurauksia\nomiin itsekkäisiin ja kaikkituhoaviin tarkoituksiinsa.\n\nHöyrylaiva liukui jo hitaasti ylös Thamesia, ohi lukemattomien\nhinaajien ja proomujen, höyrylaivojen ja purjelaivojen, sivuutti\nsotalaivasto-osaston ja kulki muutamien haukimaisten sukellusveneiden\nohi. Joki vyöryi verkkaan raskaan sumuvaipan alla, joka kaupunkia\nlähestyttäessä tiheni tihenemistään, peittäen koko ympäristön\ntäydelliseen pimeyteen. Kellot ja sumusireenit soivat ja ulvoivat\nlakkaamatta, ja ohi liukui tummia laivojen haamuja.\n\nViimein laiva poikkesi keskivirralta syrjään ja pitkään viheltäen\nhiljensi vauhtiaan entisestäänkin, pysähtyen lopuksi laiturin viereen,\njohon se kiinnitettiin. Matkustajat alkoivat virrata maalle,\nkulkien vartioketjun muodostamaa kujaa pitkin tulliasemalle ja\npassintarkastuslaitokseen. Ystävykset tungeksivat ihmisjoukossa, sillä\nmolemmat tahtoivat päästä kunnollisesti nukkumaan tohtorin heille\nneuvomaan hotelliin.\n\nTuli Koskelan vuoro. Matkatavarat oli pian tarkastettu, mutta kun\njääkäri näytti passinsa, virkkoi tarkastaja kylmästi:\n\n\"Teidät pidätetään! Olkaa hyvä ja seuratkaa tänne! Te myös!\" Hän\nkääntyi Kivisen puoleen. -- \"Näyttäkää passinne! Jaha, aivan oikein.\nSeuratkaa minua tänne!\"\n\nYstävykset tunsivat todellakin hämmästystä. Tarkastaja johti heidät\nviereiseen huoneeseen, jossa pari poliisikonstaapelia odotti.\n\n\"Viekää nämä miehet tutkittaviksi!\"\n\nSeikkailijamme mukautuivat virkkamatta sanaakaan. Koskela oli\npoislähteissään luonut katseen taakseen, mutta tohtori oli kylmänä ja\nvälinpitämättömänä. Mitähän pidätys oikein merkitsi?\n\nYstävykset vietiin autoon, ja puolen tunnin kuluttua se pysähtyi\nkivimuurien ympäröimään pihaan, kai poliisilaitoksella. Ystävykset\njohdettiin toiseen kerrokseen. Poliisikonstaapeli koputti ovelle.\nSisältä vastasi syvä miesääni:\n\n\"Sisään vain!\"\n\nYstävykset astuivat tyypilliseen virastohuoneeseen, poliisin antaessa\nlyhyen raportin.\n\n\"Jaha\", virkkoi huoneessaolija, soikeakasvoinen englantilainen,\n\"pyytäisin saada tietää herrojen oikeat nimet?\"\n\nNyt vasta jääkäri päästi puhekykynsä valloilleen.\n\n\"Anteeksi, mutta tahtoisin panna vastalauseeni tällaista pidätystä\nvastaan. Meillä on passit täydessä kunnossa. Kenen kanssa saan kunnian\npuhua?\"\n\nKoskelan ääni oli loukkautunut, mutta kohtelias.\n\n\"Nimeni on _John Cotter_.\"\n\nYstävykset huudahtivat yhtaikaa. Hra Cotter aukaisi silmänsä\nhämmästyksestä sepposen selälleen.\n\n\"Sepä sattui mainiosti, suorastaan suuremmoisesti!\" huudahti Koskela.\n\"Teitä meidän piti juuri tavatakin. Mainiota!\"\n\nHra Cotter huudahti vuorostaan. Olivatko vangit hulluja?\n\n\n\n\n13.\n\nTohtori valmistelee hätäisiä pelastuspuuhia, vaikka olisi huoletta\nsaanut hiukan odottaa.\n\n\n\"Mi... minuako tavata?\" soperteli englantilainen.\n\n\"Aivan oikein, mutta emme todellakaan osanneet odottaa, että näin pian\njo onnistuisimme saamaan teidät käsiimme\", jatkoi Koskela\nkiusantekoaan.\n\n\"Mitä tämä oikein merkitsee?\" jyrähti englantilainen. \"Vaadin lähempää\nselvitystä!\"\n\nYstävykset kaivoivat mitään puhumatta Tukholmassa saamansa suositukset\ntaskustaan ja ojensivat ne hra Cotterille. Tämän ilme muuttui heti.\n\n\"Tämäpä sattuma, tämäpä sattuma\", hoki hän yhtämittaan. \"En olisi\ntodellakaan osannut aavistaa! Asia on nyt sikäli selvä!\"\n\nJa englantilainen nauroi hiljaista, pidätettyä nauruaan.\n\n\"Tehkää hyvin ja istukaa! Tässä, saanko tarjota!\" Poliisimies ojensi\nsavukekotelon, ja pian puhaltelivat ystävykset kunnollisia sauhuja.\n\n\"Nyt, kun asiamme lienee selvä, vastannette hyväntahtoisesti\nkysymykseeni: miksi ja miten meidät pidätettiin?\" tiedusti Kivinen.\n\n\"Tjah, se oli oikeastaan vain epäluulo. Te olitte Kristianiassa, eikö\ntotta?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Te esiinnyitte siellä varomattomasti!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Katsokaas, meidän täytyi pitää silmällä, ketä maahamme tulee ja ketä\nei. Kristianiasta päin tulee eniten vaarallista väkeä. Meillä on siellä\nmiehiä. Teidät keksittiin sattumalta. Te puhuitte bolsheviikeista ja\nmuutamasta tohtorista, jonka me hyvin tunnemme. Miehemme seurasi teitä\nhotelliinne ja otti selvän nimestänne. Hän oli kuullut teidän\nkeskuudessanne puhuttelevan toisianne toisilla nimillä. Hotellissa sai\nhän tietää teidän aikovan matkustaa Englantiin. Hän sähkötti nimenne ja\ntuntomerkkinne, ja tässä te nyt olette.\"\n\n\"Aavistin jo matkalla, että jotakin sellaista oli sattunut. Muuten, me\nhuomasimme teidän miehenne siellä Kristianiassa. Hän seurasi meitä kuin\nvarjo, mutta näkyvä varjo\", virkkoi Kivinen.\n\n\"Kas, hän on vasta aloittelija. Ei voi liikaa vaatia. Joka tapauksessa\nei hän kovinkaan väärillä jäljillä ollut. Ja häntä saamme kiittää\nsiitä, että tapasimme toisemme näin pian.\"\n\n\"Me tarvitsemme teitä, sillä kun nyt tohtori on saapunut tänne meidän\nseurassamme...\", alkoi Kivinen, mutta hra Cotter ponnahti kuin\nvietereiltä ja kimposi pystyyn.\n\n\"Tohtori! Onko tohtori saapunut Lontooseen?\" huudahti hän.\n\n\"On kyllä, tavallaan meidän seurassammekin\", vastasi Koskela\nrauhallisesti, aivankuin asia olisi ollut mitä luonnollisin.\n\n\"Ja me emme tiedä siitä mitään. Missä hän nyt on? Hänet on heti\nvangittava!\"\n\n\"Ei missään tapauksessa\", virkkoi Kivinen nopeasti. \"Anteeksi, mutta\nmeidän täytynee selittää teille tilanne perinjuurin.\"\n\n\"Olkaa niin hyvä, sitä olen minä tässä muuten odotellutkin\", sanoi\nenglantilainen ja istuutui.\n\nKivinen selitti heidän asemansa ja tarkoituksensa. Englantilainen\nkuunteli hievahtamatta, jännittyneenä, mutta Kivisen lopettaessa ei hän\nenää malttanut olla huudahtamatta:\n\n\"Weil, well, very well! Tästä tulee hauska juttu! Istukaamme ja\ntarinoikaamme!\" Salapoliisi painoi soittokelloa. Ovi aukeni ja sisään\nastui toinen saattajakonstaapeli, joka vähän ällistyi, nähdessään\nvangitsemansa bolsheviikit istumassa täydessä rauhassa tarinoiden ja\ntupakoiden.\n\n\"Tuokaa meille, olkaa hyvä, vähän juotavaa! Teetä ja leivoksia!\"\nvirkkoi englantilainen.\n\n\"Kuinka monelle?\" Poliisi oli vähän ymmällä.\n\n\"Kolmelle\", naurahti hra Cotter. \"Oh, ei tarvitse olla huolissaan, nämä\nherrat ovat täysin vaarattomia.\"\n\nYstävykset jäivät keskustelemaan hra Cotterin kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori oli vaivoin pidättynyt huudahtamasta, kun hän huomasi molempain\nauttajainsa vangitsemisen. Vain monivuotisen seikkailijaelämän aikana\nsaavutettu tottumus pelasti hänet. Selvittyään passitarkastuksesta,\nhyppäsi hän vuokra-autoon, antaen kuljettajalle muutaman Cityssä\nsijaitsevan talon osoitteen. Auto liukui hiljalleen pitkin katuja,\njoita ajoneuvot täyttivät tungokseen saakka. Katkeamattomana,\nliikkuvana, kiemurtelevana ja meluavana jonona luikertelivat autot,\najurivaunut, kuormarattaat ja raitiotievaunut eteenpäin tiheässä,\npaksussa sumussa, ja voimakkaimmatkin huudot ja vihellykset\nkuoleutuivat tuohon raskaaseen aineeseen.\n\nTohtori puri huuliaan kärsimättömyydestä ja hermostumisesta.\n\"Nopeammin, nopeammin!\" huudahteli hän kuljettajalle, vaikka näkikin,\nettä vauhdin lisääminen oli tälle mahdotonta.\n\n\"Sivukaduille!\" käski tohtori viimein, ja kuljettaja ohjasi auton\nsyrjään. Tungosta ja liikettä oli täälläkin, mutta ei niin paljon, ja\nkuljettaja lisäsi vauhtia tuntuvasti, kiihdyttäen sen viimein yli\nlaillisen sallitun määränkin. Tohtori heittelehti edestakaisin\npehmeillä istuimilla, kun auto kääntyi kadunkulmissa. Saavuttuaan\npäämääräänsä hyppäsi tohtori nopeasti autosta, maksoi kuljettajalle\nrunsaasti ja kiirehti eteenpäin, kääntyen seuraavassa kadunkulmassa\ntoiselle kadulle ja kadoten ensimäiseen rappukäytävään. Kiireesti hän\nnousi ylimpään kerrokseen ja avasi oven omalla avaimellaan. Hän astui\npimeään eteiseen ja sulki oven jälkeensä.\n\nSytytettyään sähköt tohtori riensi eteisen nurkassa olevan puhelimen\nääreen ja soitti.\n\n\"Missä?... Jaha... onko tuomari Hall tavattavissa? Tekö? Puhuu tohtori\nRalphston. Tulkaa heti tänne minun luokseni. Heti, hetipaikalla! Onko\nselvä?\"\n\nVasta nyt tohtori riisui vaatteet yltään, sammutti valon eteisestä ja\nastui huoneeseen, josta ovi johti toiseen. Huone oli kalustettu\ntavalliseksi työhuoneeksi. Kaikesta näkyi, että siinä oli asuttu.\nTohtori heittäytyi väsyneenä nojatuoliin, sytytti sikaarin ja vaipui\nsyviin mietteisiin, joita vähän väliä keskeyttivät hermostumuksen\npuuskat.\n\nNoin puolen tunnin kuluttua ovikello soi, ja tohtori riensi\naukaisemaan. Tulija oli pienenpuoleinen, nukkavieruun palttooseen ja\nahtaisiin housuihin puettu herrasmies, joka teki täysin rappeutuneen\nvaikutuksen.\n\n\"Mikä on hätänä, tohtori?\" kysyi mies ensimäisiksi sanoikseen, heittäen\npalttoonsa naulaan.\n\n\"Apulaiseni pidätettiin passintarkastuksessa. Heidät täytyy saada\nvapautetuiksi!\" Tohtori puhui kiivaasti ja hermostuneesti.\n\nHra Hall teki hämmästyneen eleen.\n\n\"Pidätetyt! Kuinka se on mahdollista? Oliko heillä paperit?\"\n\n\"Luonnollisesti, ja juuri se seikka tekee pidätyksen omituiseksi.\nOletteko täällä jotenkin joutuneet epäillyiksi?\"\n\n\"Emme tiettävästi, sillä toimintamme on ollut sangen varovaista. Mitä\nnyt olisi tehtävä?\"\n\n\"Miehet on saatava vapautetuiksi. Teidän täytyy hankkia joku lakimies,\njoka menee poliisilaitokselle ja ottaa selvän asianlaidasta. Voitteko\nmennä itse?\"\n\n\"En mene mielelläni, sillä minulla... no niin, mitäpä siitä. Minä en\nvoi mennä eikä minun läsnäoloni voi olla ainakaan miksikään hyödyksi,\nvaan pikemminkin päinvastoin. Mutta minä voinen järjestää asian. Millä\nnimellä miehet tulivat tänne?\"\n\nTohtori antoi vaaditut tiedot, ja mies oli juuri poistumaisillaan, kun\novikello soi uudelleen. Tohtori meni aukaisemaan.\n\n\"Mitä, joko olette täällä?\" huudahti hän hämmästyneenä, kun\nystävyksemme astuivat sisään.\n\n\"Kuten näette. Pääsimme melkein heti vapaiksi\"\n\n\"Mikä oli syynä pidättämiseen?\"\n\n\"Sitä ei suvaittu ilmoittaa. Lopuksi, kun meitä oli hiukan tutkittu,\nilmoitettiin, että oli sattunut erehdys ja anteeksi pyydellen\nvapautettiin.\"\n\n\"Tässä voi piillä jotakin. Seurattiinko teitä?\"\n\n\"Emme ainakaan voineet sitä huomata.\"\n\n\"Hyvä on. Nyt on meidän joka tapauksessa mentävä kokoukseen. Kaikki en\nvalmiina.\"\n\nSeurue läksi ulos.\n\n\n\n\n14.\n\nYstävykset saavat aavistuksen siitä, kuinka avuton maailman\nsuurkaupunki voi olla muutamaa häikäilemätöntä miestä vastaan.\n\n\nKahvilahuoneusto syrjäkaupungilla, jonne seikkailijat astuivat, teki\ntodella salaliittomaisen vaikutuksen otsatukkatyyppeineen, savuisine\nhuoneineen ja rämäjävine gramofooneineen. Seurue ohjattiin yksityiseen\nsivuhuoneeseen, jossa jo ennestään oli noin parikymmentä miestä.\n\nSuomalaiset hymähtivät itsekseen. Bolsheviikkien kantajoukot olivat\nkaikkialla samanlaisia. Näissä parissakymmenessä miehessä olivat\nedustettuina kaikki nykyisen yhteiskunnan pohjasakan eri kerrokset.\nSiellä oli tavallisia renttuja, noita ikuisesti työttömiä, jotka aina\nvaikeroivat työnpuutetta, mutta jotka eivät vahingossakaan eksy työtä\ntekemään, siellä oli rappeutuneita asioitsijoita ja välittäjiä, joiden\nammatilla ja varastamisella ei ole paljonkaan eroa, entisiä\nvirkamiehiä, jotka enemmän tai vähemmän kauniiden kepposten takia\nolivat joutuneet syrjään, katulehtien juopottelevia reporttereita, ja\nlisäksi muutamia intoilijoita, joiden paikka olisi ollut paremminkin\nmielisairaalassa kuin kansakuntien kohtaloita sotkemassa. Lisäksi oli\nkolme palveluksesta poispäässyttä sotilasta, joten seurue oli\ntäydellinen \"työ- ja sotamiesneuvosto\".\n\nTohtori asettui pöydän päähän ja ystävyksemme hänen vierelleen. Tohtori\nkuiskaili hetkisen muutaman miehen kanssa, mutta niin hiljaa, etteivät\nseikkailijat kuulleet mitään. Senjälkeen hän nousi ylös ja alkoi puhua,\nmiesten tarkkaavaisesti ja jännittyneinä kuunnellessa.\n\n\"Toverit! Vallankumous edistyy. Se levittää mahtavat siipensä ja lähtee\nlentoon. Punaisen kotkan siipien suhina kuuluu kaikkialla. Joka maassa\nnousee köyhälistö taisteluun sortajiaan vastaan. Voitto on varma,\nmutta taistelu ei ole kaikkialla helppo. Siinä tarvitaan koko\nköyhälistöluokan lujuus, siinä kysytään jokaisen sen jäsenen kaikki\nvoimat, koko into ja uhrautuvaisuus.\n\n\"Me tulemme Venäjältä. Se on vallankumouksen esitaistelija-maa. Siellä\non köyhälistö katkonut kahleensa ja muodostanut neuvostovallan, jossa\nvapaus ja veljeys asustavat...\"\n\nSuomalaiset saattoivat tuskin pidättäytyä nauramasta. Vapaus ja veljeys\nRyssäinmaalla! Mutta tohtori jatkoi yhä kasvavalla innolla ja\nkiihkeydellä. Hänen sanansa olivat kuin huumaavaa myrkkyä, -- ne\nsekoittivat ajatukset, sumensivat järjen ja kiehtovina viittoivat\nihannevaltakuntaan, jossa sai mielinmäärin ryöstää ja murhata.\n\n\"Venäjällä on vallankumous voittanut, voittanut täydellisesti, mutta\nmuualla se on vasta kapaloissaan. Teidän, toverit, teidän on määrä\nomalta osaltanne katkoa nuo kapalot ja auttaa vallankumous voittoon\nomassa maassanne. Se on tärkeä sekä teille itsellenne että muitten\nmaitten köyhälistöveljille, ennenkaikkea venäläisille. Länsivaltojen\nimperialistien pakotuksesta on Venäjän vallankumous eristetty muusta\nmaailmasta, ja se saa käydä epätasaista kamppailua koko maailmaa\nvastaan. Sen joukot etenevät voittoisesti, mutta kaikella on rajansa.\nVoi tulla hetki, jolloin Venäjän köyhälistöluokan käsi väsyy nälästä ja\nepätoivosta, kun toiset eivät sitä auta. Vallankumous sortuu, ja\nkaikkien maiden imperialistit ja kapitalistit saavat täydellisen\nvoiton, ei vain venäläisistä, noista vallankumouksen horjumattomista\nja uljaista esitaistelijoista, vaan myöskin omien maittensa\nköyhälistöistä. Taantumus riemuitsee silloin ja köyhälistöluokka sortuu\ntaas vuosisataiseen orjuuteen.\n\n\"Toverit, tämä on estettävä, tämä täytyy estää! Kaikkien maiden\nköyhälistöjen on noustava taisteluun, ei kirotulla parlamentaarisella\ntavalla, vaan asekädessä. Punainen armeija on muodostettava jokaiseen\nmaahan, sillä punaisen pistimen kärjessä välkkyy köyhälistön\nvapautuksen ja uuden ajan aamunkoitto. Ensin yleislakko, jolloin\nköyhälistö voi vapaasti koota voimansa, ja sitten kumous. Tämä on\npäämäärämme, eikä se ole kaukana, jos jokainen tekee tehtävänsä.\nKeinoja emme voi emmekä tahdo valikoida. Alas riistäjät, alas\nkapitalistit ja imperialistit! Niitten ruumiitten yli kulkee\nköyhälistöluokan vapautuksen tie. Ei armoa, ei sääliä!\nKöyhälistödiktatuuri, ja vain se, takaa köyhälistöluokan onnen. Ja\nkavahtakaa niitä työväenluokan pettureita, jotka suostuvat\nsovitteluihin, jotka taistelevat vain kynällä ja papereilla, mutta\njoita peloittaa todellisen vallankumouksellisen välkkyvä miekka.\n\n\"Ne ovat pettureita, kavaltajia, jotka ovat säälimättömästi\ntuhottavat.\"\n\nTohtori pysähtyi hengästyneenä, huohottavana. Miehet istuivat\nliikkumattomina, leimuavin, kiihkoisin silmin. Tohtorin sähköinen puhe\noli tehnyt vaikutuksen. Vallankumoushumala, selittämätön, sokea ja\nmieletön vihan-oppi tarttui kuin kulkutauti.\n\nSuomalaistenkin ilmeestä oli pilkallisuus kadonnut. Melkeinpä kauhua\nkuvastui Kivisen katseesta. Bolshevismi oli tarttuvaa, se veti uhrinsa\nmukaansa yhtä varmasti kuin oopiumi polttajansa, ja se tuhosi yhtä\ntäydellisesti sekä sielun että ruumiin.\n\nTohtori oli ihmeellinen puhuja, joka ei niin paljon vaikuttanut\nsanoillaan kuin äänenpainollaan, ilmeellään ja värityksellään, sekä\nsokealla, ehdottomalla kiihkollaan. Seikkailijat muistivat ne\nvenäläiset sotamiehet, jotka olivat kiihoittaneet tovereitaan, nuo\nintoilijat, joiden puhe oli mitä epäjohdonmukaisinta, suoranaista\naatteiden ja käsitteiden sekasotkua, mutta jotka kuitenkin\nvastustamattomasti tempasivat kuulijat mukaansa. Bolshevismin oli\nmahdoton olla vaikuttamatta sivistymättömiin, kurjuudessa eläviin\nihmisiin. Se veti luokseen kuin lamppu perhosia, hitaasti, mutta\nvarmasti, ja perhoset polttivat siipensä.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, jonka tohtori itse keskeytti.\n\n\"Meidän on ryhdyttävä käytännöllisiin toimenpiteisiin. Täällä on\nsaatava syntymään lakkoja, jotka auttavat suoranaisesti sekä teitä että\netenkin saksalaisia veljiänne. Työväestöä on valistettava. Maa on\njaettava piireihin, ja tämä lienee nyt jo suoritettukin. Nyt on saatava\ntyö käyntiin. Kunkin on omalla paikkakunnallaan toimittava täältä\nannettujen ohjeitten mukaan. Päähuomio on kohdistettava niihin\ntyöväenluokan pettureihin, jotka eivät käsitä tai eivät tahdo käsittää,\nettä nyt on ainoa otollinen aika toimia, toimia epäröimättä ja\nväkivaltaa käyttäen. Hyväksytäänkö ehdotukseni?\"\n\n\"Kyllä!\" kuului yksimielinen vastaus.\n\n\"Kas tässä, tässä on ohjeita!\" Tohtori veti taskustaan pinkan lehtisiä\nja jakoi ne läsnäolijoille.\n\nKoskela puri huultaan harmista. Tätä hän ei ollut keksinyt ja paperit\nolisi ollut hävitettävä keinolla millä hyvänsä. Nyt se oli liian\nmyöhäistä.\n\n\"Kuten ohjeista näette, täytyy lakot saada syntymään sellaisilla\naloilla, jotka kerrallaan horjuttavat tämän kapitalistisen\nyhteiskunnan. Kivihiilikaivokset on saatava lakkoon, samoin rautatiet,\nsähkölaitokset ja vesijohdot. Eikä yksitellen, vaan yhdessä. Kaikki on\nvalmisteltava perinpohjin ja vasta sitten iskettävä, mutta silloin\nniin, että tämä laho yhteiskunta hajoaa.\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" ulvoi miesjoukko.\n\n\"Jokainen ilmoittaa nimensä ja osoitteensa tälle toverille\", virkkoi\ntohtori ja osoitti \"tuomari\" Hallia.\n\n\"Ne ovat jo minulla\", huomautti tämä.\n\n\"Hyvä, niin ollen saatte te hankkia kukin itsellenne pari apulaista.\nNäiden nimet ja osoitteet ovat vain teidän tiedossanne, ja niin\nedelleenkin. Silloin ei meitä voida paljastaa. Jos toiset kaatuvat,\nastuvat toiset tilalle. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Tämä on oleva toinen keskuspaikkamme, ja toinen perustetaan myöhemmin\nilmoitettavaan paikkaan. Sitä tulevat hoitamaan nämä toverit\", sanoi\ntohtori ja viittasi ystävyksiin. \"He perustavat täällä kahvilan. Merkit\ntiedätte.\"\n\nKoskela hymyili mielessään. He saisivat kaikki langat käsiinsä ja\nhoitaisivat hra Cotterin kanssa kahvilaa kyllä oikealla tavalla.\n\nKokous loppui, ja ystävykset kiiruhtivat hotelliinsa. Nautittuaan\nillallisen he vetäytyivät ulkonevalle parvekkeelle, sumun ja pimeyden\nkeskeen. Suunnattoman maailmankaupungin kohu kiiri vaimennettuna heidän\nkorvissaan, ja tuhannet valot väikkyivät himmeinä alhaalta kadulta.\nTalojättiläiset olivat kietoutuneet harmaaseen, raskaaseen vaippaan, ja\nvain epäselvinä eroittuivat niitten ääriviivat ympäröivästä\nsumumerestä. Öinen maailmankaupunki oli kuin tarjottimella heidän\nedessään, tuhansine iloineen ja suruineen, miljoonine asukkaineen ja\nlukemattomine pyrintöineen. Ja kaiken yllä tuntui leijailevan uhkaava\nmyrskypilvi, joka läheni lähenemistään. Se oli bolshevismin mieletön\nhyökyaalto, joka aikoi saattaa kaupungin ensin pimeyteen,\nliikkumattomuuteen ja nälkään, sekä sitten veriseen kumoukseen ja\nkauheaan joukkoterroriin. Ja tämä tuntui niin helpolta tehdä. Tarvitsi\nvain pysäyttää muutamat koneet, ja silloin olisi miljoonainen kaupunki\nlukemattomine sokkeloineen ja äärettömine välimatkoineen avuton,\nsuojaton jokaista rosvojoukkoa tai villitsijää vastaan. Pimeys ja\nnälkä, nehän olivat bolshevismin liittolaiset.\n\n\n\n\n15.\n\nMyyräntyö täydessä vauhdissa.\n\n\nJo seuraavana päivänä toverimme muuttivat kahvilaan, josta oli tuleva\nheidän \"työpaikkansa\". Se oli vilkasliikkeisen syrjäkadun varrella ja\noli nähtävästi jo aikaisemmin suunniteltu tämäntapaisiin tarkoituksiin.\nSiinä oli neljä uloskäytävää, joista yksi oli todella erinomainen ja\nsellainen, ettei sitä kovinkaan helposti olisi saattanut keksiä.\n\nKahvilassa oli kolme yleistä huonetta, keittiö sekä sen vieressä kaksi\nasuinhuonetta, jotka ystävämme ottivat käytettävikseen. Palveluskunnan\nhankki \"tuomari\" Hall ja se oli \"luotettavaa\", paitsi mitä tuli\nraha-asioihin, sillä jo ensimäisen päivän iltana huomasivat\nsuomalaiset, että kassassa oli tuntuva vajaus. Kivinen päätti pitää\nkassanhoitajattarelle moraalisaarnan siitä, ettei omassa keskuudessa\nsaa varastaa, mutta luopui kuitenkin tarkemmin ajateltuaan koko\naikeesta, sillä se ei kuitenkaan olisi auttanut mitään, eikähän asia\nystävyksiä liikuttanut. Kivinen muisti sen ryssäläisen komisarion, joka\nkaksi miljoonaa ruplaa kähvellettyään istuutui lentokoneeseen ja\nseilasi tietymättömiin. Tällaiset pikkuheikkoudet olivat niin yleisiä\nihannevaltakuntalaisten keskuudessa.\n\nMuuten ei ollut erikoista valittamista. Tohtori pistäytyi melkein joka\npäivä, antaen ohjeita, joita ystävämme noudattivat omalla tavallaan,\nkuitenkin niin, ettei mitään epäluuloja herännyt. Kahvilassa kävi\nlakkaamatta \"kundeja\", joilla oli hyvinkin monenlaisia asioita\ntoimitettavanaan. Toiset toivat toimintaraportteja, toiset pyysivät\nrahaa, eikä siitä todellakaan ollut puutetta. Lentolehtisiä ei painettu\neikä jaettu, sillä se olisi kiihoittanut poliisin tarmokkaampaan\ntoimintaan.\n\nAinoa, mikä Koskelaa tuskastutti, oli se, etteivät he voineet kylliksi\ntarkoin seurata tohtoria. Kahvilan yliviinuri oli kiihkeä bolsheviikki\nja piti kaikkea visusti silmällä, niin etteivät ystävykset voineet olla\nliian usein eikä liian kauan ulkona. Cotter yritti kyllä seurata\ntohtoria, mutta tämä osoittautui vaikeahkoksi tehtäväksi eikä hän\nkuitenkaan päässyt kuulemaan keskusteluja. Mutta seikkailijamme\nlohduttivat itseään sillä, että kaikki tärkeimmät langat juoksivat\nheidän käsiensä kautta.\n\nKiihoitustyö tuntui kaikesta päättäen kantavan tyydyttäviä hedelmiä.\nLakkaamatta saapui tietoja uusista työriitaisuuksista etupäässä\nkaivos- ja rautatietyöläisten keskuudessa. Tilanne kärjistyi\nkärjistymistään.\n\nBolsheviikit tunsivat kyllä oman asemansa kaikesta huolimatta\nepävarmaksi eivätkä siksi uskaltaneet esiintyä avoimesti\nbolsheviikkeina, vaan yllyttivät ainoastaan palkkalakkoihin. Mutta\nhiljaisuudessa ja huomaamatta he horjuttivat maltillisten ja\nuudistusystävällisten puolueitten valtaa, etenkin työväenpuolueen ja\nporvarillisen vasemmiston, selittäen näitten vaatimukset liian pieniksi\nja menettelytavan liian hitaaksi.\n\nVallitseva tilanne oli parhain auttaja. Saksan rannikkojen jatkettu\nsaarto synnytti työttömyyttä ja valloitettujen alueitten miehittäminen\nvaati edelleenkin armeijan aseissapitämistä. Toisia joukko-osastoja\nlaskettiin kyllä kotiin, mutta tämä vain lisäsi tyytymättömyyttä, sillä\nsotilaat joutuivat melkein kaikki työttömiksi, kun ei oltu osattu sodan\näkkinäisen lopun vuoksi järjestää demobilisatsionia eikä hankkia työtä\nsotilaille. Nämä sotilasjoukot esiintyivät yhteiskunnan suurimpana\nvaarana, sillä sodan aikana olivat ne oppineet häikäilemättömiksi ja\naseita käyttämään. Muutamin paikoin oli jo tapahtunut ryöstöjäkin.\n\nSeikkailijamme olivat kaikesta selvillä, mutta he olivat päättäneet\nyhdessä hra Cotterin kanssa antaa tapausten kehittyä melkein\npolttopisteeseen, ennenkuin ryhtyivät ehkäisemään. Tähän päätökseen\nvaikutti myöskin se seikka, etteivät toverukset olleet selvillä\ntärkeimmistäkään bolsheviikkien toimihenkilöistä. He otaksuivat, että\nkun kaikki olisi likimain valmiina, tekisivät he täyden rynnäkön ja\nyllättäisivät bolsheviikit. Kun johtajat olisi pistetty telkien taa,\nolisi asia selvä.\n\nTyöriitaisuuksissa herätti seikkailijoittamme huomiota se, etteivät\ntyönantajat tahtoneet ryhtyä mihinkään sovitteluihin ja hylkäsivät myös\njyrkästi hallituksen välitysyritykset.\n\nMuutamana iltana tuli \"tuomari\" Hall käymään kahvilassa,\nvahvanpuoleisesti liikutettuna. Toverukset vaihtoivat merkitsevän\nsilmäyksen. Nyt täytyi yrittää, niin ilkeää kuin se olikin, mutta\nmiljoonien kohtalo saattoi siitä riippua.\n\n\"Tuomari\" oli erinomaisella tuulella ja suostui kernaasti tulemaan\nasuinhuoneisiin. Koskela haki heti wiskyä ja leikkeleitä; Hall maistoi,\nkiitti ja maistoi uudelleen. Seurue keskusteli vallankumouksesta, ja\nHall oli erittäin toivorikas. Koskela ja Kivinen koettivat kietoa hänet\nkysymyksillä, mutta tuomari oli varuillaan ja vastasi varsin niukasti.\nKoskela ei hermostunut, vaan haki lisää wiskyä. Hall joi ja tuli yhä\npuheliaammaksi.\n\nAlkoi olla jo puoliyö, mutta vielä eivät ystävykset olleet päässeet\nmihinkään tuloksiin. Hall vain antoi merkitseviä viittauksia ja oli\nkovin salaperäinen. Mies ilmeisesti tiesi jotakin.\n\nViimein Koskela päätti yrittää. Hän teeskenteli juopunutta ja läheni\ntuomaria, puhuen samalla äänekkäästi. Salamannopeasti sukelsi hänen\nkätensä Hallin povitaskuun. Siinä oli nappi, mutta kylmäverisesti avasi\njääkäri senkin ja hetken kuluttua piteli hän lompakkoa ja muistikirjaa\nkädessään. Työ oli puoleksi tehty eikä Hall ollut huomannut mitään.\nKoskela antoi merkin Kiviselle, mutisi jotakin ja poistui toiseen\nhuoneeseen.\n\nKivinen jatkoi puhelua ja juotti yhä Hallia. Jääkäri palasi noin\nkymmenen minuutin kuluttua takaisin, ja Kivinen huomasi heti, että hän\noli saanut tärkeitä tietoja. Lompakon ja muistikirjan takaisin\npistäminen ei tuottanut enää suuriakaan vaikeuksia, sillä \"tuomari\" oli\njo aivan sekaisin. Hän ei kyennyt edes lähtemään kotiinsa, vaan\ntoveruksien oli majoitettava hänet omaan huoneeseensa. Hän nukkui jo\nennen kuin oli kunnolleen päässyt vuoteeseenkaan.\n\n\"Nyt nopeasti Cotterin luo!\" virkkoi Koskela, kun bolsheviikki\nkuorsasi.\n\n\"Mitä sait tietää?\"\n\n\"Paljon ja tavattoman tärkeää. Lakon on määrä alkaa kahden päivän\nkuluttua, ensin maaseudulla ja sitten heti täällä Lontoossa. Nyt ovat\nhyvät neuvot kalliita.\"\n\n\"Saitko selville osoitteet ja nimet?\"\n\n\"Kaksikymmentä nimeä ja osoitetta. Kaiken hyvän lisäksi on\ntekeillä myöskin täydellinen roistotemppu. Siellä N-kaivoksen\ntyöväenyhdistyksessä on kaikesta päättäen muuan järkevä ja maltillinen\npuheenjohtaja ja hänellä on muutamia samanmielisiä tovereita, jotka\njyrkästi vastustavat lakkoon ryhtymistä. Nämä aiotaan toimittaa tieltä\npois.\"\n\n\"Mitä? Ei suinkaan...?\"\n\n\"Ei, vaikka sitäkin voisi odottaa. Mutta tässä tapauksessa ei siitä\nolisi mitään apua. Katsos, he aikovat toimittaa tämän johtajan\nvangituksi muka bolsheviikkina, mutta yhdistyksessä he tietenkin\nilmoittavat, että viranomaiset vainoavat työväen luottamusmiehiä.\nTällaisina kiihkoaikoina ei tällainen ilmoitus voi olla tekemättä\nvaikutusta, ja bolsheviikeilla on täysi syy otaksua, että saavat\nenemmistön puolelleen. Kun tämä kaivoslakko puhkeaa, on asiat\njärjestetty niin, että toiset seuraavat mukana. Lontoo aiotaan saattaa\nkokonaan anarkian valtaan. Sähkölaitos on määrä saada yhtymään lakkoon,\nja ellei se onnistu, koetetaan se tuhota. Siten valtaisi pimeys koko\ntämän miljoonaisen kaupungin ja samalla pysäyttäisi sähköraitiotiet. Se\nolisi lopun alkua.\"\n\n\"Mutta eikö kaiken tämän estäminen ole helppoa, kun meillä nyt on\ntiedossa johtajien osoitteet ja nimet? Vangitsemme ne ja sillä hyvä.\"\n\n\"Ei missään tapauksessa. Etkö muista tohtorin sanoja: jos toiset\nkaatuvat, astuvat toiset tilalle. Me voisimme näiden pääjohtajien\nvangitsemisella korkeintaan hiukan viivästyttää loppukatastroofia,\nmutta emme voisi sitä estää. Ei, meidän täytyy keksiä toiset keinot.\nAika on täpärällä. Nyt englantilaisen luo!\"\n\nSeikkailijat kiiruhtivat ulos, saivat auton jo aivan läheltä ja\nlähtivät kiitämään keskikaupungille.\n\n\"Meillä on Englannin, melkeinpä maailman kohtalo käsissämme.\"\n\n\"Ei minun käteni kuitenkaan vapise\", virkkoi Kivinen, ja auto katosi\npimeään syysyöhön.\n\n\n\n\n16.\n\nBolsheviikit heittävät pommin, mutta vastavallankumoukselliset\nheittävät toisen, jolla on ratkaisevasti parempi vaikutus.\n\n\nPuheensorina täytti suuren kokoushuoneen, jonne muutaman Clevelandin\nhiilikaivoksen työmiehet olivat kokoontuneet. Väiteltiin pikkuryhmissä,\nkolmittain, parittain. Näkyi jykeviä kaivosmiehiä, joiden kasvot\nkivihiilen musta tomu oli aikojen kuluessa lähtemättömästi\nrusketuttanut. Ilmeistä kuvastui odotus ja jännitys. Oli päätettävä,\naloitetaanko lakko.\n\nLakosta oli keskusteltu jo pitkät ajat ja se oli jakanut työmiehet\nkahteen leiriin, niihin, jotka sitä kiihkeästi vaativat ja kannattivat\nja joita oli suhteellisen vähän, sekä niihin, jotka katsoivat ajan\nsopimattomaksi sellaiseen ja pelkäsivät lakon seurauksia, työttömyyttä\nja kurjuutta.\n\nMuutamat miehet kulkivat ryhmästä ryhmään ja selittelivät jotakin.\nTyömiehet kuuntelivat heidän sanojaan, mutta pudistelivat päätään ja\nryhtyivät kiivaasti väittelemään, unhoittaen kokonaan englantilaisen\njuroutensa ja vaiteliaisuutensa. Erittäinkin herätti huomiota muuan\npikkumies, ruumiiltaan kokonaan epämuodostunut. Hän puhui kiivaasti ja\nkiihoittavasti, huitoi käsillään ja sanat tulvivat hänen huuliltaan.\n\n\"Katsos Länkisääri-Smithiä, kuinka hän on innostunut!\" virkkoi muuan\nvanhanpuoleinen kaivosmies vierustoverilleen.\n\n\"Sehän se täällä pitää suurinta suuta, vaikka ei ole koko kaivoksessa\nollut kuin pari viikkoa\", vastasi tämä hiukan pilkallisesti ja\nkatkerasti.\n\nMuuan mies astui samalla huoneen perällä olevalle korokkeelle ja\nviittasi kädellään, vaatien hiljaisuutta.\n\n\"Kokous alkaa. Puheenjohtajamme ei ole jostakin syystä vielä saapunut,\nmutta me emme voi enää odottaa. Varapuheenjohtaja astukoon hänen\ntilalleen.\"\n\nEnsimäisen puheenvuoron pyysi ja sai Länkisääri-Smith. Hän kiipesi\nkorokkeelle ja alkoi puhua.\n\nLakko oli aloitettava. Nyt siihen tarjoutui otollinen tilaisuus, eikä\nollut mitään syytä luulla, että tämä kaivos joutuisi yksinään\ntaistelemaan. Muutkin yhtyisivät myötätuntoaan osoittamaan. Koko\nkivihiilenlouhiminen lakkaisi, ja jokaiselle täytyisi olla selvä, että\nsilloin olisi työnantajain suostuttava kaikkiin vaatimuksiin, joita\nlakkolaiset esittäisivät.\n\nVaatimuksina olisi palkkojen koroittaminen, 8-tunnin työpäivän\nkäytäntöönottaminen ja kaivosneuvostojen tunnustaminen. Mihinkään\nsovitteluihin ei sais antautua, ei lykätä lakon alkamista. Työnantajain\nkanssa ei saisi ryhtyä mihinkään neuvotteluihin, vaan kaikki\nvaatimukset olisi ajettava läpi lakolla. Ne, jotka esittivät muita\nkeinoja, ne olivat työväenluokan pettureita, joita oli kaikkialla\nvarottava. Nopea, päättäväinen toiminta yksistään voisi taata\ntyöväenluokalle sille kuuluvat oikeudet.\n\nLänkisääri-Smith sai jo kohta alussa havaita, ettei hänen puheensa\nsaavuttanut jakamatonta kannatusta. Välihuudahduksia kuului yhtämittaa,\nja pilkallisia huomautuksia sateli lakkaamatta. Mutta puhujalla oli\nkuitenkin kannattajajoukkonsa, joka, vaikka pieni, piti sitä suurempaa\nmelua, ja jokainen sana ja lause otettiin vastaan huumaavilla\nsuosionosoituksilla.\n\nSmith lopetti, ja korokkeelle astui toinen mies hänen kannattajistaan.\nHänen puhetapansa oli tyynempää ja vakuuttavampaa, ja hän yritti\nmyöskin todistaa väitteitään. Välihuudahdukset harvenivat.\n\nKolmantena puhujana oli maltillisempi työläinen. Hän puhui, kuinka\nvaikeassa asemassa kaivosmiehet olivat pienine palkkoineen ja\nylettömine menoineen, kuinka asema oli parannettava, mutta hän epäili\näkillisen, tarkemmin järjestelemättömän lakon tuottavan vain pettymystä\nja yhä suurempaa kurjuutta. Työnantajain kanssa oli neuvoteltava\nkiihkotta, jos kohta lujasti, ja vasta sitten, kun kaikki muut keinot\nolivat osoittautuneet hyödyttömiksi, turvauduttava lakkoon.\n\nPuhe herätti voimakkaita suosionosoituksia, mutta Länkisääri-Smithin\njoukkue ulvoi.\n\n\"Siltasaarelaiset ovat kaikkialla samanlaisia\", virkkoi muuan\nkaivostyöläisen puvussa oleva mies toverilleen. He istuivat\ntakimmaisessa nurkassa, hiukan erillään muista.\n\n\"Koettavat rajattomalla kurkullaan peloittaa muut\", vastasi toveri.\n\n\"Luuletko, että suunnitelmamme onnistuu?\"\n\n\"Olen melkein varma.\" Tämän omituisen keskustelun osanottajat eivät\nmillään tavoin eronneet muusta joukosta, mutta tarkkaavainen katsoja\nolisi huomannut, että heidän kasvojensa tummuus johtui äsken sivellystä\nkivihiilentomusta eikä ollut vuosikausien lähtemätöntä likaa. Miehet\nistuivat laiskassa ja välinpitämättömässä asennossa, suussaan\nenglantilaiset äkkiväärät, ja olisi tarvittu todellakin harvinaisen\nsuurta kekseliäisyyttä ja huomiotarkkuutta, jotta nämä englantilaiset\nkaivosmiehet olisi saattanut tuntea suomalaiseksi sanomalehtimieheksi\nja jääkäriksi.\n\nVäittely salissa jatkui kiivaana ja kiihkeänä. Lakon vaatijat puhuivat\nlakkaamatta, käyttivät kaikki keinot, uhkasivat, moittivat, kuvailivat\nlakon tuottamia etuja, maalasivat nykyisen kurjuuden mustimmilla\nväreillä. Maltilliset koettivat puolustaa kantaansa, mutta puolustus\nheikkeni heikkenemistään, ja alkoi käydä selväksi, että kiihkeimmät,\nkuten tällaisissa tilaisuuksissa yleensä, saavat tahtonsa toteutetuksi.\n\n\"Milloinkahan ne aikovat heittää 'pomminsa'?\" kuiskasi Kivinen.\n\n\"Odotahan, ne koettavat leipoa ensin seurakunnan mahdollisimman\nkuumaksi ja heittävät sen vasta sitten. Ne kyllä osaavat temppunsa,\nmutta luulenpa, että mekin ne osaamme, ja meidän 'pommimme' on ainakin\nyhtä tehoisa kuin heidänkin.\"\n\nLänkisääri-Smith kuiskutteli joukossaan ja astui sitten uudestaan\nkorokkeelle.\n\n\"Minun ja minun tovereitteni huomiota herättää se, ettei\npuheenjohtajamme ole saapunut kokoukseen, vaikka hän hyvin tiesi,\nkuinka tärkeä tämä on. Olen melkein varma siitä, ettei hän omasta\ntahdostaan ole jäänyt pois. Olen lähettänyt miehen ottamaan selvää\nhänestä.\"\n\nKokouksessa herätti Smithin ilmoitus kohtalaista hämmästystä. Alettiin\nodottaa. Noin parinkymmenen minuutin kuluttua palasi mies kiireesti\nsaliin, kuiskasi Smithille pari sanaa. Pikku mies hypähti ylös\nhämmästyneenä ja riensi korokkeelle.\n\n\"Osaa pakana näytellä, vaikka kaikki on hänen itsensä järjestämää!\"\nmurahti Kivinen.\n\n\"Toverit! Puheenjohtajamme on vangittu. Poliisit ovat hänet\nvanginneet.\"\n\nÄäretön melu täytti huoneen. Ilmoitus oli tehnyt tarpeellisen\nvaikutuksen.\n\n\"En tiedä vielä, mistä mahdollisesta syystä hänet on vangittu, mutta\nvarmastikin siitä, että hän on meidän luottamusmiehemme. Tarvitaanko\nenempää vakuuttamaan teille, että taisteluun on ryhdyttävä, että\nlakkovaatimuksiin on lisättävä vaatimus hänen pikaisesta\nvapauttamisestaan. Lakkoon, lakkoon!\"\n\n\"Lakkoon, lakkoon!\" Huoneen täytti huumaava melu. Bolsheviikit olivat\ntäydellisesti voittaneet.\n\nLänkisääri-Smith jatkoi puhettaan ja määritteli lakkovaatimukset.\nLakko päätettiin alottaa heti, kaikki kannattivat sitä. Vanhat ja\nvakavat työläisetkin tuntuivat menettäneen koko hillitsemis- ja\narvostelemiskykynsä.\n\n\"Nyt olisi aika meidänkin 'pommin' räjähtää\", virkkoi Kivinen hiljaa.\n\n\"Se räjähtääkin tuossa tuokiossa\", vastasi Koskela ja viittasi ovelle,\njosta muuan mies juuri astui sisään. Kukaan ei häntä huomannut,\nennenkuin hän oli melkein korokkeen luona. Vasta silloin huone mykistyi\nja Länkisääri-Smith huudahti rajattoman hämmästyneenä:\n\n\"Puheenjohtaja! Te täällä?\"\n\n\"Niin, minä olen täällä!\" Puheenjohtajan jyrisevä ääni katkaisi hetken\nhiljaisuuden. \"Minä olen täällä ja uskon, että se hämmästyttää teitä.\nToverit! Tuo mies tuossa on petturi! Minut vangittiin tänä aamuna. Olin\naivan ymmällä. En tiennyt mitään syytä. Kuulustelussa minua syytettiin\nmaankavaltajaksi, vallankumoukselliseksi ja bolsheviikiksi. En\nosannut vastata mitään. Kielsin vain. Silloin minulle näytettiin\nilmiantokirjelmä. Ja tiedättekö, kuka sen oli allekirjoittanut? Sen oli\nallekirjoittanut tämä herra. Minä käsitin, miksi. Hän on itse\nbolsheviikki, joka koettaa syöstä meidät turmioon, ja minut, joka\nvähäiseltä osaltani olen koettanut vastustaa mielettömiä suunnitelmia,\nminut hän tahtoi raivata tieltään, ja vangitsemisellani kiihoittaa\nteidät harkitsemattomiin tekoihin. Mutta yritys ei ole onnistunut. Minä\nolen täällä ja vaadin nyt: Valitkaa! Joko hän tai minä, joko petturi\ntai rehellinen työläinen? Ajakaa ulos minut tai hänet!\"\n\n\"Ulos Smith! Ulos, ulos!\" Joukon äänessä oli suunnatonta vihaa, ja\nLänkisääri-Smith hävisi silmänräpäyksessä lavalta, juoksi ovelle, mutta\nsilloin astui siitä sisään kolme poliisia.\n\n\"Seis! Lain nimessä: kuka on täällä mies, jonka liikanimenä on\nLänkisääri-Smith?\"\n\nSmith vietiin ulos lainvartijain tukevissa käsissä.\n\n\n\n\n17.\n\nPunainen hämähäkinverkko hajoitetaan, mutta Kivinen joutuu äkkinäiselle\nmatkalle.\n\n\nLakonuhka leijaili ilmassa ja teki Lontoon sakean sumun entistä\nsakeammaksi ja synkemmäksi. Ei sodanuhkakaan vaikuta niin masentavasti,\nsynnytä niin kaameaa ja turvatonta tunnelmaa kuin lakon odotus\nsuurkaupungissa, jossa koko elämä riippuu muutamien koneitten ja niiden\nkäyttäjäin keskeytymättömästä toiminnasta. Niin mahtavalta, niin\nvoittamattomalta ja järkkymättömältä kuin monimiljoonainen, kuhiseva ja\nkihisevä maailmankaupunki suunnattomine kivierämaineen, kuohuvine\nliikeväylineen, huolettomine huvituksineen saattaakin tuntua, on se\nturvaton ja suojaton muutamia satoja tai tuhansia ammattimiehiä\nvastaan, oikeammin muutamia häikäilemättömiä johtajia vastaan, jotka\nkeskeyttävät siltä valon ja voiman saannin, Nykyaikainen tekniikka,\njoka on täydelleen tai melkein täydelleen tehnyt ihmisen luonnon\nehdottomaksi herraksi, on tehnyt hänet samalla orjakseen. Hän ei voi\nenää hallita luomaansa koneistoa. Kun \"pyörät seisovat\", silloin on\nmaailmankaupunki avuton leikkikappale lakkolaisten käsissä.\nLiikeyhteyden pysähtyminen riistää siltä elintarpeet, sähkön ja kaasun\npuute tekee sen sokeaksi suurimmaksi osaksi vuorokautta, luo tunnissa\nmiljoonia työttömiä ja keskeyttää yhteyden laitakaupunkien ja\nympäristöjen kanssa, joissa suurin osa sen työväestöä asuu, kymmenien\nkilometrien päässä työpaikoiltaan. Lakko merkitsee näissä olosuhteissa\naivan samaa kuin anarkia, vähemmistöjoukkojen hillitön diktatuuri,\njoka päivässä tai parissa muuttaa äsken vielä kukoistavan,\nelämänhaluisen ja järjestyneen yhteiskunnan yön pimeydessä raivoisasti\ntaistelevaksi oliojoukoksi. Ja voitti kumpi hyvänsä, on yhteiskunnan\nhienorakenteiseen elimistöön isketty useimmassa tapauksessa\nparantumaton haava, jonka seurauksista saavat kaikki, eivätkä suinkaan\nvähimmin lakon alottajat, kärsiä.\n\nLontoon poliisiasemalla vallitsi kuumeinen, korkea jännitys. Kaikkiin\nvarokeinoihin oli ryhdytty. Patrulleja liikkui kaduilla, voima- ja\nvalolaitokset sekä rautatiet olivat miehitetyt, ja poliisiasemilla\nolivat varamiehistöt aina valmiina.\n\nEpäedullisesta säästä huolimatta liikkui kaduilla tavallista suurempia\nväkijoukkoja. Mitään epäjärjestyksiä ei vielä sattunut, mutta selvää\noli, että jännitys ja kiihko kohosivat. Työväenyhdistyksen lähistöllä\nseisoskeli sankkoja ihmisparvia, odottaen sähkö- ja rautatietyöläisten\nluottamusmiesten päätöstä. Neuvottelut kokouksessa jatkuivat tunti\ntunnilta. Oli jo pidetty kaksi väliaikaakin, mutta jyrkemmät eivät\nvieläkään olleet uskaltaneet toimittaa äänestystä, vaan koettivat saada\nkannatuksensa mahdollisimman vahvaksi. Lontoon sumu taajeni\ntaajenemistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCotter alkoi hermostua. Hän soitti vähänväliä siihen pieneen\nmaaseutukaupunkiin, josta ratkaisu riippui ja jonne ystävyksemme olivat\nmatkustaneet. Siellä ei osattu antaa varmaa ja lopullista tietoa.\n\n\"Onhan suunnitelmanne vain kylliksi tehoisa?\" tiedusti poliisipäällikkö\nhiukan huolestuneena ja epäilevänä.\n\n\"Suunnitelma on kyllä hyvä ja olen varma sen onnistumisestakin, mutta\nsitä en voi vakauttaa, ehtiikö se onnistua tarpeeksi ajoissa. Kysymys\non vain tunneista tai ehkäpä minuuteista. Bolsheviikkien syötti joutuu\ntietenkin kiinni. Hän on mies, jota nämä epäilevät hiukan ja tahtovat\nsenvuoksi toimittaa pois tieltä. Siitä ei ole mitään vaaraa heille,\nsillä mies tietää liian vähän. Hänellä on taskussaan tekaistu kirje,\njoka todistaa syylliseksi työväenyhdistyksen maltillisen\npuheenjohtajan. Hänet vangitaan. Mutta me lisäämme juttuun hiukan.\nTälle vangitulle puheenjohtajalle esitämme me vuorostamme väärennetyn\nilmiantokirjelmän, jonka allekirjoittajana on bolsheviikkien johtomies.\nPuheenjohtaja tietenkin selittää silloin tämän itsensä syylliseksi. Me\nvapautamme puheenjohtajan, ja hänen ilmoituksensa sikäläisessä\nkokouksessa on kyllä tekevä vaikutuksensa. Maltillisten voitto on\nvarma, ja bolsheviikkien johtaja Länkisääri-Smith vangitaan. Tieto\nsuunnitellusta roistontyöstä on varmastikin vaikuttava jäähdyttävästi\ntäkäläisiin lakkokiihkoilijoihin. Heillä ei senjälkeen ainakaan\ntoistaiseksi ole mahdollisuutta saada työväestön maltillista osaa\npuolelleen. Lakko vältetään, kuinka pitkäksi aikaa, se ei kuulu minuun,\nsillä se riippuu siitä, minkälaisia myönnytyksiä työnantajat tekevät.\nToivon heidän käsittävän tilanteen oikealla tavalla ja myöntyvän\nkohtuullisiin vaatimuksiin, jos sellaisia esitetään.\"\n\nCotter vaikeni ja sytytti savukkeen. Poliisipäällikkö katsoi kelloaan\nja vajosi sitten ajatuksiin, jotka eivät liene olleet ruusuisinta\nlajia. Häiriintymättöminä he eivät saaneet kauaakaan olla, sillä joka\nhetki tuotiin raportteja tilanteen kehityksestä, kyselyjä miehistön\nsijoituksesta ja ilmoituksia patrullien havainnoista. Työläisten kokous\njatkui kiivaana ja myrskyisenä: puhuttiin lakon puolesta ja vastaan,\nmutta mitään päätöstä ei toistaiseksi tuntunut syntyvän, joka seikka\nrauhoitti Cotteria ja poliisipäällikköä.\n\nViimeinkin! Puhelin soi maaseutukaupungista, ja Cotter huudahti ilosta.\n\n\"Selvä? Niinkö... hyvä... hyvä... Missä ovat suomalaiset? Matkalla?\nJaha... sanelkaa siis... niin... edelleen... jaha, jaha, hyvä...\"\n\nCotter merkitsi pikakirjoituksella pitkähkön ilmoituksen,\npoliisipäällikön äärimmäisen jännittyneenä seuratessa hänen\nkirjoitustaan. Viidessä minuutissa oli ilmoitus kirjoitettu,\nneljännestunti meni sen puhtaaksikirjoittamiseen. Cotter painoi\nsähkökelloa ja pyysi päivystävän poliisin kutsumaan sisään virallisen\nuutistoimiston edustajan. Hän antoi tälle paperin, ja minuutin kuluttua\nporhalsi poliisilaitoksen parhain auto kiivainta mahdollista vauhtia\ntoimistoon.\n\nKymmenessä minuutissa oli uutinen ladottu ja siitä vedetty tarpeelliset\noikaisuvedokset Lontoon eri sanomalehtiä varten.\n\nNoin tunnin kuluttua siitä, kun Cotter oli vastaanottanut tiedonannon\nlakkoaikeen epäonnistumisesta maaseutukaupungissa, kiljuivat\npoikaviikarit lisälehtiä. Yleisö taisteli niistä.\n\nSanomalehtipojat ehtivät kokouspaikan läheisyyteen. Lisälehdet\nryöstettiin heiltä tai maksettiin niistä huimaavia summia. Tieto\ntunkeutui sisäänkin.\n\nNyt alkoi jännittävin odotus, mutta tunnin kuluttua se laukesi\nvapautuneeseen huokaukseen. Lakkokokous oli päättänyt, että ryhdytään\nsovitteluihin, ja samalla pannut jyrkän vastalauseen bolsheviikkien\nmyyräntyötä vastaan. Kaupunkia uhannut punaisen anarkian pilvi väistyi,\neikä sekuntiakaan liian aikaiseen.\n\nCotter lähetti tukun salasähkösanomia, joissa parikymmentä\nbolsheviikkien johtomiestä määrättiin vangittaviksi ja ilmoitettiin\nheidän nimensä ja osoitteensa. Voitto olisi ollut täydellinen pitkin\nlinjaa, jos vain \"tohtori\" olisi saatu käsiin. Mutta hän oli kadonnut.\nHän ei ollut asunnossaan eikä bolsheviikkien kahvilassakaan. Cotter\ntoivoi ystävyksiemme ehkä mahdollisesti voivan antaa hänestä hiukan\ntietoja ja odotti kärsimättömästi heidän saapumistaan.\n\nCotter katsoi kelloaan. Juna oli jo tullut, joten suomalaisten täytyi\nviimeistään puolen tunnin kuluttua olla hänen luonaan. Oli odotettava.\n\nKahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua avattiin ovi, ja Koskela astui\nsisään, loistavana ja hyväntuulisena.\n\n\"Kaikki on selvä, vai?\"\n\n\"Selvä on. Tiedättekö muuten, missä tohtori on?\"\n\n\"En. Siellä hän ei tietääkseni ollut. Kaikki on kotonaan.\"\n\n\"Ei ollut, eikä kahvilassakaan. Hänet on määrätty vangittavaksi.\"\n\n\"Niinkö? Me arvelimme, että häntä voitaisiin edelleenkin käyttää\nhyväksi. Kivinen riensi juuri senvuoksi kahvilaan, hälventääkseen\nmahdollisesti syntyvät epäluulot.\"\n\n\"Hän joutuu niin ollen kiinni, sillä kahvilaa vartioidaan. Minäpä\nkysyn.\"\n\nCotter soitti, mutta sai kieltävän vastauksen.\n\n\"Hm. Missäs Kivinen sitten on?\" tuumi Koskela. -- \"No ajakaamme joka\ntapauksessa 'tohtorin' asuntoon. Me olemme kai unhoittaneet ilmoittaa\nteille, että saimme pari kolme päivää sitten selville 'tohtorin'\nvara-asunnon.\"\n\n\"Lähtekäämme sinne. Ja pari poliisikonstaapelia mukaan.\"\n\nMutta \"tohtorin\" vara-asuntokin osoittautui tyhjäksi. Tarkastellessaan\nesineitä Koskela huomasi äkkiä kirjeen muutamalla nurkkapöydällä. Hän\nsieppasi sen käteensä ja huudahti hämmästyneenä. Se oli osoitettu\nhänelle. Hän repäisi kuoren auki ja veti esille pienen paperipalasen.\nVilkaistuaan siihen huudahti hän äärimmilleen hämmästyneenä:\n\n\"Olemme myöhästyneet! Lintu on tipotiessään! 'Tohtori' on matkustanut\nAmeriikkaan. Ja vienyt Kivisen mukanaan!\"\n\n\"Soo!\" oli Cotterin ainoa vastaus.\n\n\n\n\n18.\n\nKuinka preussilainen jääkäri joutuu matkustamaan englantilaisella\nsotalaivalla.\n\n\n\"Mitä me nyt teemme?\" kysyi Koskela, luettuaan Kivisen jättämän\nkirjeen.\n\n\"Mietitään!\" virkkoi Cotter.\n\nCotter lähetti takaisin poliisit, joita ei enää tarvittu, ja miehet\nryhtyivät senjälkeen perusteellisesti tutkimaan tohtorin asuntoa,\ntoivoen löytävänsä jonkun jäljen. Aherrettuaan kokonaisen tunnin täytyi\nheidän kuitenkin tunnustaa, etteivät he voineet keksiä mitään\nhuomionarvoista.\n\n\"Istukaamme\", ehdotti Cotter hikisenä, ja seikkailijat sytyttivät\nsavukkeet.\n\n\"Tohtori on siis paennut Ameriikkaan.\"\n\n\"Ja Kivinen hänen mukanaan\", lisäsi Koskela.\n\n\"Hyvä. Nyt on meidän ensiksikin päätettävä, ryhdymmekö ollenkaan\ntohtoria vangitsemaan, vai yritämmekö vain takaa-ajoa?\"\n\n\"Niin, miten lienee! Mutta se Kivinen, se sanomalehtineekeri! Mitä\nh--oa hän läksi tohtorin mukana?\"\n\n\"Se on todellakin hieman kummallista! Ja noin äkkipäätä!\"\n\n\"Kivinen ei ole tyhmimpiä, ja varmastikin hän tarkoitti teollaan\njotakin erikoista. Mutta mitä? Kirjeessä ei anneta mitään vihjausta.\"\n\n\"Odottakaas! Kirje on luultavastikin kirjoitettu tohtorin käskystä.\nEikö siinä ole mitään ohjetta teille?\"\n\n\"On kyllä. Minun täytyy pysyä toistaiseksi näkymättömissä ja odottaa\ntarkempia ohjeita tällä osoitteella.\"\n\n\"Silloin on otaksumani varma. Kivinen ei ole voinut kirjoittaa mitään\nliikoja, sillä tohtori on ollut läsnä.\"\n\n\"Hm. Voidaan olettaa, että Kivinen on ehkä saanut tietoonsa joitakin\nasioita, joista hän on tahtonut ottaa tarkemman selvän tohtorin\nseurassa. Mutta onko tämä otaksuma oikea?\"\n\n\"Sitä emme voi sanoa, mutta sangen todennäköinen se on.\"\n\n\"Mitähän tietä tohtori on lähtenyt?\"\n\n\"Sitä lienee mahdoton ratkaista, sillä ainakin neljästä satamasta\npääsee nykyään länteen, ja tohtori on tietenkin taas vaihtanut sekä\nnimeä että passia, ulkomuodosta puhumattakaan.\"\n\n\"Me emme voi siis saada tohtoria kiinni täällä Englannissa?\" kysyi\nKoskela.\n\n\"Tuskinpa vaan! Voisin kyllä hankkia luvan kieltää valtamerilaivojen\nlähdön, mutta tohtori arvaisi heti ja pysyisi näkymättömissä.\"\n\n\"Hm. Jospa Kivinen kirjoittaa meille jotakin. Hän kyllä muistaa teidän\nosoitteenne.\"\n\n\"Mahdollista, ellei tohtorin läsnäolo tee sitä mahdottomaksi.\"\n\n\"Jeeveli! Me tiedämme, että he ovat lähteneet länteen, mutta emme voi\nehtiä heidän jälkeensä emmekä voi poistua senkäänvuoksi, että Kivisen\nkirjeet menisivät niin ollen hukkaan.\"\n\nCotter ei vastannut mitään, vaan tuprutteli tyynenä ja flegmaattisena\nsakeita savuja, puoleksi vajonneena nojatuoliin. Koskela veti esiin\nKivisen kirjeen ja luki sen uudelleen. Hän ei löytänyt siitä mitään\nuutta. Mutta käännellessään sitä hän äkkiä huudahti. Viimeisellä\nsivulla oli muutamia tuskin huomattavia merkkejä. Hän tarkasti niitä\nkiinteästi. Cotter seurasi jännittyneenä.\n\n\"No mutta, kun en heti huomannut. Tässähän on morsea. Suomeksi kai!\nOikein! Nyt on asia selvä! 'Älä vangitse! Seuraa!' Hiphurraa!\"\n\nCotter murahti tyytyväisenä.\n\n\"Akseli ei ollut tyhmä. Hän arvasi, että me mahdollisesti ja hyvin\ntodennäköisestikin ryhtyisimme joihinkin toimenpiteisiin tohtoria\nvastaan, ja senvuoksi hän varoitti meitä tekemästä tyhmyyksiä. Hänellä\non varmastikin jokin suurempi otus kierroksessa. Heitä on seurattava,\nmutta miten?\"\n\n\"Ystävänne on erehtynyt. Meidän ei ole tohtoria seurattava, vaan\nennätettävä hänen edelleen ja oltava vastaanottamassa Ameriikan\nrannalla. Se on meidän tehtävä.\"\n\n\"Hyvä, mutta haluaisin tietää, millä keinoin luulette meidän ennättävän\nvaltamerilaivan edelle?\"\n\n\"Kysymykseen ei ole helppo vastata, mutta vastattava siihen on.\nLähtekäämme valmistautumaan ja valmistelemaan!\"\n\nPalattuaan poliisiasemalle ryhtyi Cotter tutkimaan valtamerilaivojen\nlähtötaulukkoa, huomaten tällöin, että kolme laivaa lähti melkein\nsamaan aikaan. Ei voinut päätellä, missä tohtori oli lähtenyt, ja\nselvää oli myöskin, etteivät he voineet käyttää ainoatakaan, jos\nmielivät ehtiä ennen tohtoria Ameriikkaan.\n\nCotter lähti poliisipäällikön puheille, ja Koskela jäi yksin.\n\nHänen ajatuksensa liikkuivat ystävässään, eikä hän voinut olla\nhymyilemättä kohtalolle, joka heitteli Kivistä kuin koulupojat\nkumipalloa. Ja Kivisen saunamatka se lykkäytyi lykkäytymistään!\n\nMitä oli kaikesta vielä tuleva? He olivat kyllä saaneet selville\npaljonkin, mutta ei lähimainkaan tarpeeksi. Bolsheviikkien verkko oli\nsuurin piirtein katsoen vielä ehjä ja paljastamaton. Heidän\nsuunnitelmansa olivat kyllä tuhotut, mutta kuinka kauaksi aikaa?\nTohtoriin ei ollut helppo päästä käsiksi ja hänen liikkuvaisuutensa\nteki tutkimukset monta vertaa vaikeammiksi. Mutta olkoon! Hän koettaisi\ntehdä voitavansa. Ameriikassa saataisiin yhtä ja toista selville, sillä\nsielläkin oli tekeillä jotain bolshevistista. Kunhan he nyt vain\nehtisivät tohtoria vastaanottamaan!\n\nCotter viipyi kauan, niin että aamu jo sarasti, ennenkuin hän palasi.\n\n\"Ali right!\" huudahti hän iloisesti. \"Kaikki on selvänä. Nyt matkaan,\nkun ensin olemme hiukan haukanneet. Ovatko tavaranne jo täällä?\"\n\n\"Ovat, eikä niitä minulla liikoja ole. Mutta millä tavalla me aiomme\npäästä Ameriikkaan? Ei suinkaan lentämällä?\"\n\n\"Ei aivan, mutta sotalaivalla, torpeedoveneellä. Se lähtee muutaman\ntunnin kuluttua.\"\n\n\"Ja yksistään meitä varten?\"\n\n\"Ei, sillä sattuu olemaan asiaa, ja me pääsemme mukaan. Paperit ovat\nkunnossa. Ryhtykäämme syömään!\"\n\nCotterin huoneeseen katettiin englantilainen aamiaispöytä, ja miehet\nkävivät innolla ja antaumuksella sen kimppuun.\n\n\"Onko laiva nopeakulkuinen?\" kysyi Koskela.\n\n\"Se tekee kahdeksankolmatta solmuväliä tunnissa.\"\n\n\"Kyllä sitten tohtori jälkeen jää!\"\n\nLopetettuaan ateriansa miehet pukeutuivat ja laskeutuivat\npoliisilaitoksen pihalle. Siellä odotti heitä katettu auto. He nousivat\nsiihen, ja se painui aamupimeille kaduille.\n\nPäästyään ulos varsinaisesta kaupungista, jossa varhaisesta\naamuhetkestä huolimatta oli melkoinen liike, peninkulmien laajuiseen\nesikaupunkivyöhykkeeseen ja viertotielle, lisäsi auto vauhtia ja lensi\nnuolena kovaa ja sileää tietä pitkin, sivuuttaen hämärän peitossa\nolevat talot, tehtaat ja varastorakennukset, kulkien yli\nrautatielinjojen ja kanavien.\n\nTuuli kävi mereltä, ja sumu hälveni. Miehet ahmivat sisäänsä raikasta\nilmaa, auton kiitäen liukuessa halki tummien peltojen ja lakastuneitten\nniittyjen.\n\nNoin puolentoista tunnin kuluttua saapui auto pieneen rantakaupunkiin\nja ohjasi kulkunsa satamaan.\n\n\"Perillä!\" huudahti Cotter; ja auto pysähtyi. Miehet hyppäsivät alas ja\nlähtivät kulkemaan rantaa kohti, auton kääntyessä paluumatkalle.\n\nKoskela ja Cotter astuivat pitkin kivilaituria. Muutamien\nvesiportaitten luona odotti moottorivene, ja ulompana satamassa oli\nankkuroituina pari purjelaivaa sekä kolme matalaa sotalaivaa.\n\nCotter tarkasti moottorivenettä, ja huomattuaan sen keulassa numeron\n348 hyppäsi hän kevyesti siihen ja koputti kajuutan ovelle.\nSotalaivaston matruusi, unisena ja väsyneenä, astui ulos. Cotter\nvirkkoi hänelle pari sanaa ja matruusi irroitti ääneti veneen\nlaiturista, väänsi moottorin käyntiin ja vene suhahti ulapalle.\nMuutaman minuutin kuluttua oli moottori solakan ja pitkän\ntorpeedolaivan kupeella. Nuoraportaat viskattiin alas, ja\nseikkailijamme kiipesivät rivakasti kannelle.\n\n\"Hehheh, nyt on siis preussilainen jääkäri englantilaisessa\nsotalaivassa!\" huudahti Koskela hilpeästi.\n\nTunnin kuluttua halkoi torpeedovene Englannin kanaalin vihreitä vesiä,\nseikkailijoittemme heittelehtien nukkuessa alhaalla kajuutassa,\nkoneitten yksitoikkoisessa jyskeessä.\n\n\n\n\n19.\n\nKeskellä Atlanttia alkaa Cotterille ja Koskelalle selvitä\nbolsheviikkitohtorin matkan päämäärä ja tarkoitus.\n\n\nNousten ja vaipuen, heittelehtien ja vaappuen liukui torpeedovene\nAtlantin pitkillä mainingeilla, jotka loistivat tuhansin värein\nilta-auringon säteissä. Teräksenharmaat aallot nuolivat laivan sivuja,\nnousivat kannelle ja huuhtoivat sen keulasta perään, niin ett laiva\ntoisinaan näytti melkein aaltoihin vajonneelta! Mutta keveästi ja\nliukkaasti, vaivattomasti kuin kala, jota sen sukkularunko muistutti,\nkohosi laiva jälleen laineitten harjalle, vettä valuvana, kimallellen\njoka kohdassaan, märkien kylkien loistaessa häikäisevinä peileinä.\n\nUlappa aukeni silmien eteen äänettömänä, rajattomana laineitten ja\nmaininkien valtakuntana, kuohuvana, kohisevana. Vaimeneva, mutta silti\nvoimakas tuuli kävi lounaasta, viheltäen ja humisten laivan\nradiolennättimen mastossa ja langoissa.\n\nYlhäällä komentosillalla seisoivat Cotter, Koskela ja torpeedolaivan\npäällikkö, nuorehko, voimakaspiirteinen ja ahavoittunut meriupseeri.\nVesi pärskyi heidänkin kasvoilleen ja aina väliin hypähti joku lainekin\nkastellen heidän jalkojaan. Miehet seisoivat hajasäärin ja Cotter\nsamoinkuin Koskelakin pitelivät tarkkaan ja lujasti kiinni\nrintanojasta, sillä laivan vaappuminen oli vielä varsin voimakasta.\n\nMyrsky oli raivonnut jo pari päivää ja seikkailijoittemme matka oli\nviivästynyt, sillä kulkunopeudestaan huolimatta oli torpeedovene,\nkevyenä ja heikkona, jonkun verran ajautunut pois suunnaltaan. Mitään\nsuurempaa häiriötä ei myrsky kylläkään ollut tuottanut, mutta\nnukkuminen oli keinumisen takia käynyt melkein mahdottomaksi, ja\nmatkailijoittemme oli täytynyt tyytyä olemaan kajuutassa, toisin sanoen\nalituisesti kieriskelemässä hiukan ummehtuneessa ilmassa, sillä\nkannelle ei ollut menemistä. Syömisestä ei ollut paljon puhetta.\n\nNyt olivat matkailijat ensimäistä kertaa kannella. Alhaalla oli ensin\nsyöty kunnollinen illallinen ja senjälkeen oli noustu ylös hengittämään\nraitista ilmaa ja polttamaan muutamia sikaareja.\n\nKeskustelu ei ottanut oikein sujuakseen, sillä aaltojen kohina,\nkoneitten jyskytys ja tuulen tohina tekivät puhelun mahdottomaksi.\nViiltävinä, pistävinä ulvoivat langattoman lennättimen mastonlangat\ntuulessa.\n\nSotalaiva halkoi kahdenkymmenenviiden solmunvälin nopeudella Atlantin\naaltoja, rientäen länteen.\n\nTuli pimeä, ja olo kannella kävi epämiellyttäväksi kosteudessa ja\nkylmässä. Seurue laskeutui kajuuttaan. Laivan vaappuminen oli nyt\nsiedettävää, ja alhaalla tuntui hyvin kodikkaalta aistikkaassa\nhuoneessa sähköjen valossa.\n\nKapteeni tilasi kahvia ja hiukan konjakkia, ja Koskela laittoi\nitselleen mielihyvällä kunnollisen todin, kapteenin ja Cotterin\nnoudattaessa hänen esimerkkiään.\n\n\"Mitä on ihminen?\" kysyi Koskela hiukan pilkallisesti. -- \"Tällaisessa\nasemassa lentää ajatus melkein väkisin tuollaisiin korkeampiin\nasioihin. Onko hän kohtalon leikkipallo vai voiko hän itse määrätä\ntiensä?\"\n\n\"Enpä tiedä enkä välitäkään tietää\", virkkoi Cotter yksikantaan.\n\n\"Tuntuu siltä kuin ei ihminen voisi mitään kohtalolleen. Minä, jos\nmenen nyt itseeni, olen todellakin ollut vähän kaikkialla ja melkein\naina noin sattumalta Itärintamalla, vakoilumatkoilla, vankina,\nsukellusveneellä, pommarina, sotilaana Suomessa, ryssäläisenä upseerina\npunaisten keskellä, valtiollisena poliisina, nyi olen bolsheviikkien\nlähettiläänä, suomalais-saksalaisena jääkärinä englantilaisella\nsotalaivalla matkalla Arneriikkaan tekemään tyhjäksi ryssäläisten\nbolsheviikkien suunnitelmia.\"\n\n\"Hm!\" virkkoi kapteeni. \"Onhan teillä seikkailuja, ja kelläpä niitä ei\nolisi. Me, meidän aikakautemme on kokenut muutamissa vuosissa enemmän\nkuin toiset vuosisadoissa.\"\n\n\"Ja siitä huolimatta me tunnemme itsemme tyhjemmiksi, sisällöttömiksi.\nKaikki on niin jokapäiväistä, niin harmaata, mikään ei herätä eikä\nvoi herättää enää mielenkiintoamme. Me suhtaudumme kaikkeen\nvälinpitämättömästi, kylmästi, mikään ei voi meitä innostuttaa. Me\nhymyilemme pilkallisesti ja ylimielisesti kaikelle, mikä muistuttaakin\nihanteita, aatteita, itseuhrautuvaisuutta. Vain sitä, mikä tuottaa\nmeille etua, sitä me vain pidämme arvossa, mutta kun olemme sen\nsaavuttaneet, on sekin meille yhdentekevää. Materialismi on tunkeutunut\nkaikkeen. Meillä on vastaus valmiina kaikkeen, me puhumme aina ja\njokapaikassa aatteista ja ihanteista, vaikka tiedämme, ettei kukaan\nniihin usko, niin, vaikkapa tiedämme, että kaikki tuntevat, että\nvalehtelemme.\"\n\n\"Ja mihin tahdotte tällä kaikella päästä?\" kysyi kapteeni. \"Etsittekö\nsyytä? Kaikkeen tähän syynä on se, että _elämän romantiikka_ on\nkadonnut. Romantiikan tilalle ovat tulleet koneet. Me emme löydä\nromantiikkaa mistään, tuskin taiteestakaan, ja sieltäkin joko\nmauttomasti liioiteltuna tai sitten tuntemattomaksi väljähtyneenä.\nElämässä ei ole enää romantiikkaa. Ja voiko ollakaan? Romantiikka\nedellyttää jotakin salaperäistä, tuntematonta, kaukaista. Meidän\nkoneemme, meidän tieteemme riistävät kaikelta salaperäisyyden verhon,\nvälimatkoja on tuskin olemassakaan. Kuukaudet ovat muuttuneet päiviksi,\npäivät tunneiksi ja minuuteiksi. Meillä on kiire, mutta mihin, sitä\nemme tiedä, levottomuus vaivaa meitä alituisesti, mutta emme tiedä,\nminkä vuoksi olemme levottomia. Meidän koko huomiomme on kiintynyt\nkoneellisiin valloituksiin ja sisäinen elämämme on kokonaan\nlaiminlyöty. Tietysti emme voi palata enää luonnontilaan, se olisi\nhulluutta ja taantumusta, mutta meidän olisi annettava arvonsa myöskin\nsisäiselle elämällemme.\"\n\nSamassa toi lennätinsotilas tukun sähkösanomia kapteenille. Koskela ja\nCotter siirtyivät kapteenin viereen.\n\n\"Jaa, tässä pieni esimerkki! Me olemme tuhansien kilometrien päässä\nihmisistä, yksinäisiä aavalla valtamerellä, mutta näkymättömät siteet\nkiinnittävät meidät lujasti sinne. Eetteriaallot pysyttävät meidät\ntapausten tasalla. Me tiedämme likipitäin kaikki, mitä hiukankin\nhuomattavaa tapahtuu. Tässä on uutisia.\"\n\nMatkailijat ryhtyivät lukemaan radiolennättimen sieppaamia sirpaleita\nja katkelmia maailmanhistoriasta. Pöydällä oli tavallisen sanomalehden\nulkomaa-aineisto täydellisenä ja tuoreena.\n\n\"Maailma kuohuu sodan jälkeen\", virkkoi Koskela. -- \"Levottomuuksia on\nkaikkialla: Saksassa, Hollannissa, Belgiassa, Portugaliassa,\nEspanjassa, Norjassa, Italiassa, Rumaniassa...\"\n\n\"... ja Argentiinassa!\" täydensi kapteeni, ojentaen muutaman\nsähkösanoman Koskelalle.\n\n\"Niinkö? Ahaa, vai sielläkin! Ja ryssät! Ne ovat etupäässä aina, missä\njotakin bolshevistista on tekeillä. Hm, tohtori?\"\n\n\"Lyön vetoa tuhannen puntaa, että tohtorilla on jotakin tekemistä\nsikäläisten tapahtumain kanssa!\" huudahti Cotter.\n\n\"Mahdollista\", myönsi Koskela.\n\nSähkösanomassa ei kuitenkaan ollut vielä mitään erikoisempaa. Oli vain\nilmennyt lakkoliikettä ja levottomuutta Buenos Airesissa.\n\n\"Mutta minnehän tohtori matkustaa?\" kysyi Koskela äkkiä. \"Jos hän saa\npäähänsä matkustaa suoraan Etelä-Ameriikkaan?\"\n\n\"Hm, ei ole mahdotonta\", virkkoi Cotter alakuloisena.\n\n\"Ja me matkustamme New-Yorkiin ja kadotamme kokonaan tohtorin\nnäköpiiristämme.\"\n\n\"Odottakaas, katsotaan! Minulla on laivataulukko mukanani.\"\n\nCotter pistäytyi hytissään ja toi paperin mukanaan. Matkailijat\nryhtyivät sitä tarkastamaan.\n\n\"Hän ei pääse sinne, sillä laiva sinne olisi lähtenyt vasta tänään,\neikä tohtori varmastikaan ole uskaltanut viipyä Englannissa päivääkään\nliian kauan.\"\n\n\"Ja muutenkin tuntuu otaksuma liian vähän perustellulta. Ei ole\nensinkään sanottu, että tohtori matkustaa ollenkaan argentiinalaisten\nasioissa. Toiseksi hän tuskin pistää päätään selvään rotanloukkuun, ja\nkolmanneksi lienee jo Argentiinassa muita henkilöitä asioita\nhoitamassa, uutisesta päättäen.\"\n\n\"Sittenpähän näkyy. Luulen kyllä, että tohtorilla on jotakin asiaa\nsinne, ellei muuta, niin ainakin rahojen lähettämistä.\"\n\n\"Se on luultavaa, sitä tavaraa on tohtorilla aina ollut liiaksikin. Ja\nrahatta on bolshevismi mahdotonta.\"\n\n\n\n\n20.\n\nHeikkojen miesten käsiin on vaarallista antaa painavia matkakirstuja.\n\n\n\"Tämä on siis se 'the land of liberty', lännen onnen ja vapauden\nkultamaa\", lausui Koskela, hypäten moottoriveneestä niljakkaan\nkostealle satamalaiturille.\n\n\"Tämä se on\", vahvisti Cotter,\n\nMatkailijat olivat saapuneet iltahämärissä syrjäsatamaan New-Yorkin\neteläpuolelle. Torpeedovene ankkuroi väylälle ja miehet olivat\nmoottoriveneellä saapuneet maihin, sanottuaan sitä ennen kohteliaat\njäähyväiset vieraanvaraiselle kapteenille.\n\nCotter johti. Hän viittasi vuokra-auton, ja hetken kuluttua ajoivat\nseikkailijat läpi kaupungin. Passi- ja tullitarkastus oli tapahtunut jo\nväylällä. Cotter antautui puheisiin kuljettajan kanssa ja sai tältä\ntietää, että juna lähtisi New-Yorkiin parinkymmenen minuutin kuluttua.\nHeillä ei ollut mitään kiirettä, vaan asemalle tultuaan saattoivat he\nhiukan haukatakin ja silmäillä sanomalehteä. Koskela hymyili, sillä\nlehdissä ei ollut heille mitään uutta. He olivat samat sähkösanomat\nlukeneet laivallaan.\n\nJunamatkaa kesti noin tunnin, ja matkailijat saapuivat New-Yorkiin.\n\n\"Minne nyt lähdemme?\" tiedusti Koskela. \"Hotelliinko?\"\n\n\"Ehkä sinnekin, mutta sitä ennen pistäydymme muutaman ystäväni ja\nvirkaveljeni luona\", vastasi Cotter, astuen aseman luona odottavaan\nautoon. Se lähti kiitämään tungokseen saakka ahdettuja katuja, jotka\nkirkkaassa ja räikeässä sähkövalaistuksessa olivat valoisia kuin\npäivällä.\n\nKeskikaupungin melun ja huvipaikkojen ihmisvilinän jälkeen tuntui\nmiellyttävältä ajaa puulla laskettuja väyliä pitkin New-Yorkin\nhienoimmassa osassa, jossa mataloita yksityispalatseja eroittivat\nupeat, nyt syyskolkot puutarhat. Auto pysähtyi muutaman peräti pienen\nkivitalon eteen, joka oli taitehikkaitten puuistutusten takana ja jonka\npääportille johti orapihlaja-aidan reunustama hiekoitettu ajotie.\nCotter maksoi, auto kääntyi ja miehet nousivat muutamia porrasaskelmia\njykevälle, leikkauksin koristetulle tammiovelle, jossa komeili\nnimikilpi:\n\n          \"TOM HOPER.\"\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi Koskela, Cotterin painaessa soittokellon nappulaa.\n\n\"Yksityissalapoliisi ja sanomalehtimies. Toimittaa muuatta huomattua\naikakauslehteä.\"\n\nPalvelija avasi oven ja johti vieraat aistikkaasti sisustettuun\neteishalliin. Cotter veti taskustaan nimikortin ja kirjoitti siihen\nmuutaman sanan. Palvelija lähti sisään, mutta parin silmänräpäyksen\nkuluttua avattiin ovi ja halliin astui keski-ikäinen, erittäin\nsopusuhtainen, voimakaspiirteinen ja aistikkaasti puettu mies, joka\nluotuaan silmäyksen matkailijoihin riensi Cotteria vastaan ja puristi\nvoimakkaasti hänen kättään.\n\n\"Terve, terve! Mistä kummasta sinä tulet tähän aikaan ja mitään\nilmoittamatta?\"\n\n\"Odotahan, kysyt enemmän kuin ehdin vastatakaan. Salli esitellä: hra\nKoskela, suomalainen luutnantti ja salapoliisi.\"\n\n\"Tervetuloa!\" toivotti ameriikkalainen reippaasti ja miehekkäästi,\ntarttuen lujasti Koskelan ojennettuun käteen. -- \"Ja riisukaa tekin\npäältänne ja käykää sisään.\"\n\nParinkymmenen minuutin kuluttua istuivat miehet jo tuttavallisesti\njutellen illallispöydän ääressä, Cotterin ja Koskelan tehdessä selkoa\nretkestä ja sen tarkoituksesta. Hoper kuunteli tarkkaavaisesti.\n\n\"Hm, ehkäpä olemme vähän samoilla asioilla\", virkkoi hän, kun\nmatkailijat olivat lopettaneet selontekonsa. -- \"Täällä olemme\nkiinnittäneet hiukan huomiotamme erinäisiin venäläisiin ja juutalaisiin\nyhdistyksiin, joiden kokoonpano sekä tarkoitukset jättävät tilaa\nepäilyksille. Noin viikko sitten sain tietää, että jotakuta henkilöä\nodotettiin muutamaan yhdistykseen Euroopasta, ja sikäli kuin melkein\nsalakielestä pääsin selville, oli kysymys rahoista. Sittenpähän näemme.\nMinä otan huolekseni järjestää vahdinpidon laivojen saapuessa ja hankin\nkyllä tilaisuuden päästä lähelle, voidaksemme keksiä teidän\n'tohtorinne'. Aikaa meillä on muuten vielä kokonaista kolme päivää.\nSiihen saakka voitte ja teidän täytyy käyttää aikanne mahdollisimman\nhauskasti ja vaihtelevasti. Huomenna järjestämme suhteemme ylimpiin\nviranomaisiin.\"\n\nKoskela tunsi koko lailla pettymystä, kun ensimäisen valtamerilaivan\nsaavuttua he eivät löytäneetkään tohtoria eivätkä Kivistä. Koko aie\nalkoi hänestä näyttää silmäneulan etsimiseltä heinäsuovasta. Oliko\nmahdollista ensinkään keksiä miljoonakaupungin ihmisvilinässä kahta\nmiestä, jotka lisäksi voivat olla salapuvussa? Alakuloisena kaivoi\nKoskela satamatyöläispuvun taskusta savukelaatikon ja pisti tupakaksi.\nCotterkin oli tavallista vaiteliaampi, mutta Hoper vakuutti, etteivät\ntohtori ja Kivinen mitenkään voisi välttää ilmitulemista.\n\nOli odotettava toista laivaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyysaamuna seisoi Koskela New-Yorkin ulkosatamassa, nauttien\nsyvimmässään sanomattomasti siitä monikirjavasta, vilkkaasta ja\nvärikkäästä liikenteestä, joka suunnattomassa satamassa vallitsi.\nPurjelaivojen mastot kohosivat rannattomana metsänä korkeuteen,\njykevien lastihöyryjen mustat tai punaiset tai sota-ajaksi kirjaviksi\nmaalatut kyljet paistoivat auringonsäteissä houkuttelevan\nmaalauksellisina, pienet höyryvenheet ja hinaajat puikkelehtivat\njättiläisten lomissa ja koko sataman täytti koneitten jyskytyksen,\npillien vihlovien äänien, nostovipujen vingunnan ja miesten huutojen\nmuodostama sekava, käsittämätön melu.\n\nKoskela seisoi laiturin rintanojaa vasten veltossa satamahampuusin\nasennossa ja puvussa, kädet rennosti housuntaskuissa ja savuke\nhuolimattomasti suupielessä. Cotter oli lähistöllä samanlaisessa\npuvussa, kun taas Hoper, luvan saatuaan, oli pukeutunut\nameriikkalaiseksi poliisiksi ja seisoi jäykkänä ja varmana pääsyaukon\nvieressä, jonka kautta valtamerimatkustajat laskettiin kaupunkiin.\n\nLaiva oli jo aikoja sitten saapunut, mutta perinpohjainen passi- ja\ntullitarkastus vei aikaa.\n\nKoskela alkoi tuntea kärsimättömyyttä. Ajatukset tahtoivat väkisinkin\nkulkeutua luvattomille teille, eikä hän voinut olla hymyilemättä,\nmiettiessään kohtalon oikkuja, joka oli hänet heittänyt tänne\nuppo-outoihin oloihin, vieraana ja rahattomana, eroitettuna ainoasta\nystävästään. Ei sen puolesta, että hänen olisi ollut ikävä tai että hän\nolisi ollut tyytymätön tilaansa, sillä jääkäriveri velloi vieläkin\nvoimakkaana hänen suonissaan.\n\nVihdoinkin alkoi matkustajia virrata, kantajien huutaen ja ähkyen\nraahatessa matkatavaroita. Pääsyaukon kohdalla täytyi matkustajien\nnäyttää passitarkastuksessa saamaansa lupatodistusta. Hoper piti\ntarkoin silmällä tulijoita ja Koskela jännitti näköään,\nkoettaen jokaisessa henkilössä tuntea salapukuisen Kivisen ja\nbolsheviikkitohtorin.\n\nVain vaivoin jaksoi Koskela pidättää itsensä, tuntiessaan viimeinkin\nKivisen tulijoitten joukossa. Hän selvisi viimeisestä tarkastuksesta ja\nlähti kulkemaan alaspäin, pysähtyen kuitenkin jo ihan lähellä ja jääden\nodottamaan jotakin, nähtävästi tohtoria. Koskela aikoi jo lähteä häntä\npuhuttelemaan, mutta malttoi sitten mielensä, ryhtyen hänkin\nodottamaan tohtoria. Tohtori tuli. Nyt oli hän puettu vanhaksi ja\nkunnianarvoiseksi kansalaiseksi, muistuttaen lähinnä lakimiestä,\nsilmälasit nenällään, harmaine pujopartoineen ja horjuvine känhteineen.\nKantaja kuljetti kohtalaisen suurikokoista matkakirstua.\n\nTohtorin esiintyminen oli varmaa ja huoletonta. Hoper laski hänet ilman\nmuuta ohitseen, ja tohtori ohjasi askeleensa odottavien autojen luo.\n\nKoskela vaani tohtorin liikkeitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja\ntarkkuudella, silmäten väliin Kivistäkin, joka oli vetäytynyt vähän\nsyrjään tarkastellen sieltäkäsin jännittyneenä tohtorin askeleita.\n\nKun tohtori oli istuutunut autoon, koetti kantaja heittää matkakirstua\nkatolle, mutta kirstu oli liian raskas nosteltavaksi ja putosi\nkatukivitykselle. Tohtori viittoi hermostuneena käsillään. Kantaja\nyritti toistamiseen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Silloin riensi\nmuuan poliisi auttamaan, mutta nytkin sattui kirstun sivu käymään\nautoon, pohja repesi äkkiä ja sieltä valahti joukko lentolehtisiä\nkadulle, leijaillen tuulessa.\n\nKoskela pidätti hengitystään, mutta tohtori antoi siinä\nsilmänräpäyksessä kuljettajalle merkin, auto hypähti liikkeelle ja\nkatosi seuraavan kadunkulman taa, kantajan ja poliisin jäädessä\nällistyneinä katsomaan jälkeen.\n\nCotter ja Koskela riensivät paikalle ja kumartuivat ottamaan\nlentolehtisiä. Pikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että ne olivat\nbolshevistisia. Silloin vasta poliisikin heräsi ja aikoi ryhtyä\npidättämään autoa, mutta se oli jo saavuttamattomissa.\n\nKoskela jätti paikalle kiirehtineen Hoperin tehtäväksi antaa selvitys\npoliisille, rientäen itse Kivisen jälkeen.\n\n\"Terve mieheen!\" jyrähti Koskela oikein nautinnolla Kivisen korvaan,\nehdittyään hänen rinnalleen.\n\nKivinen kääntyi ja pysähtyi, katsahti Koskelaa ja ääretön hämmästyksen\nilme levisi hänen kasvoilleen.\n\n\"Kattos pirua!\" lausui hän harvaan ja hartaasti oikein\naitosuomalaisella painolla. -- \"Millä ihmeen konstilla sinä olet\nennättänyt tänne?\"\n\n\n\n\n21.\n\nKivinen alkaa aavistaa, että täytyy tehdä retki maapallon ympäri,\nennenkuin pääsee kunnolliseen suomalaiseen saunaan.\n\n\n\"Tässä on osoitteeni. Ota auto ja tule heti. Tein varomattomasti kyllä,\nkun puhuttelin sinua tässä puvussa, mutta en voinut pidättäytyä. Auf\nWiedersehen!\"\n\nKoskela ojensi äimistyneelle toverilleen pienen paperilappusen ja\nhävisi ihmistungokseen. Lähimmässä kadunkulmassa hän nousi\nraitiotievaunuun ja ajoi keskikaupungille, nousten pois lähellä Hoperin\ntaloa. Saavuttuaan perille hän riensi talon taitse ja astui sisään\ntakaovesta. Palvelija ei osoittanut mitään hämmästyksen merkkejä, kun\njääkäri satamahampuusina meni huoneeseensa ja muutti ylleen tavallisen\npukunsa.\n\nHoper ja Cotter eivät olleet vielä saapuneet, ja Koskela ryhtyi heitä\nodottamaan, tarkastellen joutessaan ameriikkalaisen aistikkaasti, mutta\nsamalla äärimmäisen yksinkertaisesti sisustettua työhuonetta. Yhden\nseinän peitti suunnaton kirjahylly, ja melkein etsimättä löysi Koskela\nsiitä myöskin suomalaista kirjallisuutta englanninkielisinä\nkäännöksinä. Leveät ja mukavat nahkatuolit ja -sohvat antoivat\nhuoneelle samalla tukevan ja käytännöllisen näön. Seinillä riippui\neurooppalaisten taiteilijain tauluja ja muutamia kuparipiirroksia.\nSohvan yläpuolella oli melko runsas ja harvinainen kokoelma aseita,\njoukossa pitkä ja terävä kauhavalainen puukkokin.\n\nMutta eniten kiinnitti jääkärin huomiota muuan valokuva, joka oli\nsomissa kehyksissä kirjoituspöydällä. Se esitti nuorta, noin\n18-19-vuotiasta neitosta. Koskela tarkasteli kuvaa pitkään ja\nhartaasti. Tyttö oli ameriikkalainen, nuortean tarmokkaine\nkasvonpiirteineen, reippaine hymyineen, vallattomine kiharoineen ja\nlyhyine, liehuvine hameineen. Hänessä oli sekä naisellista viehkeyttä\nettä tyttömäistä reippautta, joitten ominaisuuksien yhtyminen muodostaa\nameriikkalaisten neitosten suurimman lumousvoiman.\n\n-- Hm, toista kuin saksalaiset senttimenttaaliset Margareetat, --\najatteli jääkäri mielessään, tehden vertailuja, jotka eivät olleet\neduksi saksalaisille.\n\nPalvelija toi muutamia päivälehtiä, ja jääkäri syventyi niitä lukemaan,\nkiinnittäen huomionsa uhkaavaan tilanteeseen Buenos Airesissa.\n\nMuutaman hetken kuluttua tuli palvelija uudelleen sisään ja toi\ntarjottimella nimikortin. Koskela vilkaisi siihen ja riensi eteiseen,\njossa Kivinen odotti.\n\n\"Heitä päältäsi ja käy sisään!\" kehoitti jääkäri ystäväänsä, kysyen\nsamalla syytä viipymiseen.\n\n\"Minun täytyi käydä ensin määrätyssä hotellissa, jonne jätin\nmatkalaukkuni\", vastasi Kivinen, silmäillen yhä edelleenkin\nhämmästyneenä Koskelaa.\n\nTuskin oli sanomalehtimies ehtinyt heittää yltään, kun Hoper ja Cotter\nsaapuivat. Jälkimäinen tervehti sydämellisesti Kivistä, ja Koskela\nesitteli ystävänsä Hoperille.\n\n\"Kivinen, suomalainen sanomalehtimies ja bolsheviikkien\nmatkasaarnaaja.\"\n\nMiehet astuivat isännän työhuoneeseen, ja Kivinen sai alkaa tehdä\nselkoa seikkailuistaan.\n\n\"Silloin kun erosin sinusta Lontoon asemalla, lähdin sopimuksemme\nmukaan kahvilaan, mutta sen lähistöllä tapasi tohtori minut ja\npysäytti. Hän selitti, että kahvila oli piiritetty ja että siellä\nolleet miehet olivat vangitut. Harmittelin mielessäni poliisin\nkiirettä. Tohtori tiedusti minulta, missä olin ollut ja missä sinä\nolit. Vastasin, että olimme olleet odottamassa työväenyhdistyksen\npäätöstä ja että sinä olit edelleenkin jäänyt sinne. Tohtori tyytyi\nselitykseen ja vei minut mukanaan salaiseen asuntoonsa, jossa hän\nilmoitti, että vaarallisen tilanteen ja saapuneen määräyksen mukaan\nhänen täytyi poistua Englannista ja minun oli häntä seurattava. Sinä\nsaisit sensijaan jäädä jatkamaan toimintaa vastedes annettavien\nmääräyksien pohjalla. Pääsin muutamista sanoista selville, että täällä\noli joku uusi suuri yritys tekeillä ja että tohtorin oli oltava mukana.\nSenvuoksi päätin seurata häntä ja kirjoitin tohtorin määräyksestä\nsinulle kirjeen, johon lisäsin hänen huomaamattaan morsella ohjeen, ja\nsen sinä kaikesta päättäen keksitkin. Tohtori hankki, herra ties mistä,\nuudet passit, ja niin läksimme matkalle. Laivassa matkustimme jälleen\nerillämme, tohtori ensimäisessä ja minä toisessa luokassa, vaikka\ntohtori kyllä kutsui minut muutaman kerran hyttiinsä. Siellä huomasin,\nettä hänen matkalaukussaan oli bolshevistista kirjallisuutta, ja päätin\nkeinolla millä tahansa estää sen kuljettamisen perille. Kun luulin,\nettet sinä ehtisi ennen meitä Ameriikkaan, aioin vangituttaa tohtorin\nmaihin tullessa, saadakseni silloin yhdellä iskulla haltuuni\nmahdolliset paljastavat paperit.\n\n\"Yritykseni onnistui vain puoleksi. Muistathan, että hiukan ennen Saksan\nvallankumousta saapui Berliiniin neuvostohallituksen kuriiri. Venäjän\nlähettilästä epäiltiin jo silloin salaisista hankkeista, ja nyt sattui\nniin, että kuriirin matkalaukku repesi asemalla ja sen sisältö,\nkiihoituslehtisiä, putosi kadulle. Yhdellä iskulla oli koko yritys\npaljastettu ja lähettiläs sai kiireimmän kautta poistua kaupungista.\nMinä päätin auttaa kohtaloa ja viilsin viimeisen kerran tohtorin\nhytissä käydessäni matkalaukun kaksinkertaisen pohjan halki. Mutta kai\nviillokseni ei ollut tarpeeksi syvä, koskapa pohja repesi vasta\nkadulla, kun tohtori oli jo ennättänyt autoon. No, eipä kannata surra.\nSaamme kai lisätietoja papereista, ja lisäksi on tohtori edelleenkin\nvapaalla jalalla, joten voimme tarkata hänen toimiaan kauemmin.\"\n\n\"Hyvä, poikaseni!\" huudahti Koskela nauraen. -- \"Sinun puukkosi se\nsitten toimittikin käsiimme tohtorin matkalaukun! Te olette kai sen\ntutkineet?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Hoper, \"mutta sisällys oli perin laiha, ellei ota\nlukuun lentolehtisiä. Siellä oli vain matkatavaroita eikä ainoatakaan\npaperia, joka voisi johtaa jäljille.\"\n\n\"Missä tohtori asuu?\" kysyi Koskela.\n\n\"Luultavastikin 'Strand'-hotellissa. Niin hän ainakin minulle ilmoitti,\nenkä luule hänen muuttaneen päätöstään välikohtauksenkaan jälkeen,\nsillä eihän matkalaukusta saanut mitään sensuuntaista vihjettä, ja\nlisäksi on tohtori kai vaihtanut autoa ennenkuin saapuu hotelliin,\nhävittääkseen viimeisenkin jäljen\", selitti Kivinen.\n\n\"Tämä on todellakin jo pitkäpiimäistä\", harmitteli Koskela. -- \"Me\nolemme nyt juuri yhtä viisaita kuin lähtiessämmekin, ainakin\nsuhteellisesti. Me olemme kyllä voineet estää pari suurempaa yritystä,\nmutta emme ole päässeet koko maanalaiseen myyräjärjestelmän perille,\nsaaneet kaikkia lankoja käsiimme, voidaksemme yhdellä iskulla murskata\nkaikki suunnitelmat. Tohtoria on mahdoton yllättää. Hänet voidaan\nvangita ja tehdä vaarattomaksi, mutta se ei auta mitään. Järjestelmä\ntoimii siitä huolimatta. Alan päästä siihen vakaumukseen, ettei\ntohtorikaan tiedä kovin paljon maanalaisista. Hän tuntee ehkä muutamia\npääjohtajia, ja siinä kaikki. Nämä taas tuntevat alaisensa, mutta\nverkosta on vaikea päästä selville. Missä se tiedetään?\"\n\n\"Venäjällä\", virkkoi Hoper lyhyesti.\n\n\"Niinpä niin, mutta sieltä ei tietoja saa eikä sinne voi päästä.\"\n\n\"Kyllä sinnekin pääsee, kun vain rohkeutta ja kylmäverisyyttä riittää.\nMuuten, nyt on kysymyksessä vain Argentiinan levottomuuksien\nehkäiseminen. Sen me voimme kyllä suorittaa. Milloin menette käymään\ntohtorin luona?\" Kysymys kohdistettiin Kiviselle.\n\n\"Tänä iltana klo 8. Tohtori antoi määräyksen eilen.\"\n\n\"Siihen saakka täytyy meidän odottaa, kun emme mitään tiedä emmekä siis\nvoi mitään tehdäkään.\"\n\n\"Nyt minun täytyy lähteä käymään hotellissani\", virkkoi Kivinen ja\nnousi. \"Sinä, Koskela, varo vain, ettet joudu tohtorin näkyviin, sillä\nsilloin on pelimme mennyt. Sinunhan pitää olla Englannissa.\"\n\n\"Ole huoletta! Viivytkö kauan?\"\n\n\"Minä vain pistäydyn.\"\n\n\"Tule sitten takaisin ja kerro vähän vaikutelmistasi kosmopoliittisen\nbolsheviikkitohtorin matkassa.\"\n\n\"Joka kuljettaa kai meidät maapallon ympäri, ennenkuin pääsen\nkunnolliseen suomalaiseen saunaan\", murahti reportteri katkerasti.\n\n\n\n\n22.\n\nJos vallankumous voidaan tehdä kahden sähkösanoman avulla, voidaan\nvastavallankumous tehdä yhdellä.\n\n\nKivinen nousi rauhallisesti pehmeitten mattojen peittämiä portaita ylös\nloistavassa \"Strand\"-hotellissa, mennen määräyksen mukaan tapaamaan\ntohtoria.\n\nAlhaalla seurustelu- ja kahvilahuoneessa istui oven luona Hoper\nenglantilaisessa matkailupuvussa, syventyneenä tutkimaan iltalehteä.\nHän oli kaiken varalta muuttanut asumaan hotelliin, joten tohtori oli\nhyvin vartioitu.\n\nKivinen koputti ovelle ja sisältä kuului tohtorin hermostunut ääni\nhuudahtavan: \"Entrez vous!\"\n\nSanomalehtimies astui sisään. Tohtori oli heittänyt yltään\nseurustelupuvun ja pukeutunut iltanuttuun, kävellen levottomasti\nedestakaisin. Vilkaistuaan tulijaan hän jatkoi käyntiään niinkuin ei\nolisi mitään tapahtunut. Kuumeisesti palavat silmät, nytkähtelevät\nkasvot ja tiheä hengitys ilmaisivat, että tohtori oli äärimmäisen\nkiihtynyt. Kivinen tiesi kyllä syyn.\n\n\"Ruotsissa epäonnistuimme...\" puhui tohtori kuin puoleksi itsekseen.\n\nKivinen kuunteli jännittyneenä. Olle ei ollut mitään ilmoittanut.\n\n\"Englannissa meni suunnitelmamme myttyyn... ja tänne tullessani kadotin\nmatkalaukkuni... Tämä on käsittämätöntä... epäilyttävää...\"\n\nJa äkkiä, ennenkuin Kivinen ehti tehdä ainoatakaan liikettä, sieppasi\ntohtori taskustaan kiiltävän revolverin ja suuntasi sen kohti\nsanomalehtimiestä.\n\n\"Kuka te oikeastaan olette?\" sähisi tohtori hampaitten välistä, ja\nhänen ilmeensä kammotti Kivistä. Siinä kuvastui sairaaloinen kiihko ja\nrajaton viha.\n\nKivinen käsitti silmänräpäyksessä tilanteen ja ymmärsi, että vain\näärimmäinen kylmäverisyys saattoi hänet pelastaa. Tohtori epäili. Hän\nei vielä tiennyt mitään, mutta epäili kumminkin, ja hänen henkensä\nsaattoi riippua hiuskarvasta. Tohtori, mielipuoli, oli äärimmilleen\nkiihtynyt epäonnistumisien takia.\n\n\"Kuka te oikeastaan olette?\" toisti tohtori, ja hänen silmänsä\nkoettivat tunkeutua Kivisen sisimpään.\n\n\"Kuka minä oikeastaan olen, se ei liikuta teitä\", vastasi Kivinen\nrauhallisesti ja kylmästi, \"mutta tällä hetkellä olen se jona\nesiinnyn\".\n\nTohtoriin vaikutti vastaus ilmeisesti hiukan hämmennyttävästi.\n\n\"Ja mitä tarkoittaa tämä tällainen kysely? Minä en pelkää revolveria,\nsillä siihen olen kyllä saanut tottua.\"\n\n\"Minä epäilen teitä.\"\n\n\"Mistä?\" Kivisen ääni oli kummasteleva.\n\n\"Epäilen petturiksi.\"\n\n\"Millä perusteilla?\"\n\n\"Niin kauan kuin olen ollut seurassanne, ovat kaikki suunnitelmani\nepäonnistuneet.\"\n\nKivinen naurahti. -- \"Minä en voi tietenkään todistaa suoraan, etten\nole petturi, mutta sallikaa kysyä: jos olisin petturi, niin miksi olen\nantanut teidän olla vapaana?\"\n\nTohtori ei vastannut mitään, mutta laski alas revolverinsa.\n\n\"Ja mitkä suunnitelmanne ovat epäonnistuneet?\"\n\n\"Ruotsissa on keksitty kirjapainomme. Sain juuri tänään sähkösanoman\nsiitä.\"\n\nKivinen nauroi sielussaan. Olle oli siis hoitanut asiansa.\n\n\"Ja sitten Englannissa! Länkisääri-Smith paljastettiin, mutta hänet\npaljastettiin petoksella, väärennetyllä paperilla. Kuka oli sen\ntehnyt?\"\n\nTohtori raivosi. Hän puhui hiljaa, katkonaisesti, mutta sairaaloisen\nkiihkeästi, ja hänen sanoistaan ja hänen äänestään kuvastui pohjaton\nviha ja ääretön tuska. Kivinen tunsi kammoa. Hän sai aivan odottamatta\nkurkistaa salattuihin, mustiin syvyyksiin ihmissielussa sellaisessa,\njolle ei ollut mikään pyhää, josta koko maailma oli vain välikappale\npäämäärän toteuttamiseksi, ja tämä oli kosto, mistä, sitä ei tohtori\nsanonut, mutta ilmeisestikin jostakin todellisesta tai kuvitellusta\nvääryydestä, ja tuohon koston päämäärään oli sekoittunut käsittämätön,\nsekava ja haaveellinen toivo jostakin tulevaisesta ihanneolotilasta,\njonka saavuttamiseksi olivat kaikki keinot, eivät vain luvallisia, vaan\nmyös välttämättömiä. Kivinen tunsi vastustamattomasti tempautuvansa\nmukaan, tajuten vain hämärästi, että hänen edessään oli mitä\nmielenkiintoisin ja yllättävin hermolääkärin tutkimusaihe.\n\nTohtori puhui itsensä väsyksiin. Sitten hän äkkiä vajosi nojatuoliin.\nKivinen tunsi ikäänkuin heränneensä painajaisunesta ja huokasi salaa\nhelpoituksesta. Tohtorin puhe ja olento vaikutti hypnotisoivasti, aivan\nsamalla tavalla kuin hän oli huomannut kiihkeitten venäläisten\nsotamiesten vaikuttavan kehittymättömään, lapsenasteella olevaan\nkuulijakuntaansa kaikenlaisissa kiihoituskokouksissa.\n\n\"Odottakaa!\" virkkoi tohtori pitkän vaitiolon jälkeen tavallisella\näänellä, ryhtyen kirjoittamaan. Kivinen ei vastannut mitään.\n\nTohtori kirjoitti noin puoli tuntia, taittoi kirjoittamansa arkit\nkokoon ja pisti ne kirjekuoreen.\n\n\"Tässä on toimintaohjeet toverillenne Englannissa. Te saatte ne viedä\nmuutamalle laivamiehelle, joka palvelee valtamerilaivalla. Hän\ntoimittaa ne perille. Itse en voi mennä. Osoite on tämä.\"\n\nTohtori kirjoitti osoitteen paperille ja antoi Kivisen sen lukea, jonka\njälkeen hän repi paperin pieniksi palasiksi ja heitti palaset uuniin.\n\n\"Teidän tehtävänne on seuraava: menette huomenna tämän osoitteen\nmukaan\" (tohtori kirjoitti jälleen paperille) \"ja kysytte sieltä\nisäntää. Hän neuvoo teille muut tarvittavat henkilöt. Te saatte paikan\nhänen konttoristinaan. New-Yorkissa vallitsee satamatyöläisten ja\nmerimiesten keskuudessa suuri tyytymättömyys, ja meidän tehtävämme on\ntämän tyytymättömyyden lietsominen lakoksi. Tarkemmat ohjeet saatte\nmyöhemmin. Miten ovat muuten raha-asianne?\"\n\n\"Kassani alkaa loppua, sillä toverillani oli suurin osa rahoja.\"\n\n\"Kas tässä!\" Tohtori ojensi pinkan viidensadandollarin seteleitä, jonka\nhän otti kirjoituspöydän laatikosta.\n\n\"Rahaa ei ole säästettävä. Onnistuminen on pääasia.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\nTohtori riisui iltanuttunsa ja puki ylleen vierailupuvun. Kivinen\nodotti.\n\n\"Nyt on kaikki selvä. Saatte mennä. Huomenna klo 11 aamulla.\"\n\nKivinen kumarsi ja poistui. Tultuaan seurusteluhuoneeseen hän teki\nHoperille melkein huomaamattoman merkin. Ameriikkalainen pisti lehden\nrauhallisesti hyllylle, nousi ja lähti astumaan ylös. Parin minuutin\nkuluttua hän oli kadulla, jossa Kivinen odotti.\n\n\"Tohtoria on seurattava. Minä näin hänen pöydällään sähkösanoman, joka\noli lähetetty Buenos Airesista. Tuossa...!\"\n\nTohtori astui juuri kadulle. Kivinen käänsi selkänsä ja tarkasteli\nnäyteikkunaa toisella puolen katua. Hoper katseli tohtorin kulkua. Hän\nnäkyi ensin epäröivän, ottaako auton, mutta teki sitten päätöksensä ja\nlähti jalan. Ilma olikin kaunis ja raitis.\n\nMiehet seurasivat häntä varjoina jälessä. Tohtori käveli reippaasti ja\nnopeasti, vilkuilematta taakseen. Hän ei nähtävästi epäillytkään, että\nhäntä seurattaisiin.\n\n\"Ahaa, sähkösanomakonttori!\" virkkoi Hoper. Ja aivan oikein, tohtori\nmenikin sähkösanomakonttoriin.\n\nMiehet pitivät lyhyen neuvottelun, jonka jälkeen he menivät toiselle\novelle, josta virkailijat kulkivat.\n\n\"Missä on päällikkö?\" kysyi Hoper muutamalta neitoselta.\n\n\"Täällä, olkaa hyvä!\" Heidät johdatettiin toiseen huoneeseen.\nPäällikkö, vanhahko mies aito virkamiestyyppiä, astui heitä vastaan.\nHoper näytti hänelle salapoliisimerkkiään ja valtakirjaansa. He\nkeskustelivat hetkisen hiljaa.\n\n\"Niin, tämä on oikeastaan vastoin määräyksiä, mutta voidaanhan sensuuri\ntoimittaa teidänkin tieten. Odottakaa!\"\n\nPäällikkö poistui hetkeksi ja tuli takaisin kädessään kaksi\nsähkösanomakaavaketta. Ne olivat tohtorin kirjoittamat. Molemmat olivat\nBuenos Airesiin. Toinen oli Argentiinan valtiopankille määräys maksaa\nPedro Huelpalle kolmesataatuhatta dollaria ja toinen samaiselle\nHuelpalle, jossa ilmoitettiin, että hän voi nostaa summan esittämällä\ntämän sähkösanoman. Rahat maksettaisiin jonkun don José Antesin\ntililtä.\n\nHoper päästi pitkän vihellyksen, luettuaan sähkösanomat.\n\n\"Jaa, meidän aikamme! Nykyään toimitetaan vallankumouksiakin äärettömän\nyksinkertaisesti, nopeasti ja vaivattomasti. Sähkösanoman avulla. Pieni\nmaksumääräys, ja hallitus kukistuu. Mutta ehei! Jos kerran vallankumous\nvoidaan suorittaa kahdella sähkösanomalla, niin vastavallankumous\nvoidaan toimittaa yhdellä.\"\n\nHoper sieppasi sähkösanomakaavakkeen ja kirjoitti:\n\n    \"Poliisimestari. Buenos Aires. Vangitkaa Pedro Huelpa,\n    osoite... Takavarikoikaa don José Antesin tilillä olevat\n    rahat valtakunnanpankista. Yhteydessä Ralphstonin kanssa.\n    Tarkemmin myöhemmin. Hoper.\"\n\nHoper kääntyi päällikön puoleen. -- \"Pyytäisin teitä toimittamaan niin,\nettä minun sähkösanomani joutuu perille hiukan aikaisemmin.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Hyvästi siis ja paljon kiitoksia. Buenos Airesin vallankumouksen\nperään voi asettaa pisteen.\"\n\n\n\n\n23.\n\nVastavallankumoukselliset tekevät pari laskuvirhettä, joiden johdosta\nKoskela turvautuu saksankielentaitoonsa.\n\n\nKivinen puristi hiukan hermostuneena revolveria taskussaan, ajaessaan\nautolla salaiseen kokoukseen. Hoper, Cotter, Koskela ja hän olivat jo\nedellisenä iltana pitäneet yhteisen neuvottelun ja päättäneet kerta\nkaikkiaan tehdä lopun bolshevistisesta myyräntyöstä New-Yorkissa.\nPäätökseen oli vaikuttanut viranomaisten taholta lausuttu toivomus,\nettei lakkokiihoitusta saisi päästää alullekaan, pahentamaan\nennestäänkin huonoa asemaa, kun lakko kaikesta päättäen kuitenkin oli\npuhkeava. Bolsheviikit muuttaisivat palkkalakon poliittiseksi, jonka\ntarkoituksena olisi elintarveavun viivästyttäminen nääntyvälle\nEuroopalle. Tämä viivytys voisi johtaa mitä vakavimpiin\nyleispoliittisiin seurauksiin.\n\nAamupäivällä Kivinen oli käynyt tohtorin luona, mutta hän ei ollut\ntavattavissa. Kirjeessä ilmoitti hän uudesta kohtauksesta. Senjälkeen\nKivinen kävi \"konttorissa\", jota hoiti muuan venäläisjuutalainen\n\"liikemies\" epäilyttävine apulaisineen. Kivinen sai paikan, ja hänen\nnimensä merkittiin liikkeen kirjoihin. Isäntä ilmoitti salaisesta\nkokouksesta, ja sinne oli Kivinen nyt matkalla.\n\nAuto pysähtyi suunnattoman kivitalon eteen. Kivinen löysi pian neuvotun\nrappukäytävän, nousi hissiin ja ajoi kahdenteentoista kerrokseen.\nMuutaman oven päällä oli kilpi: \"Venäläinen sivistysseura.\" Se oli\njuuri etsitty paikka.\n\nKivinen soitti määrätyt kerrat, ja hänen konttorinisäntänsä avasi oven.\nRiisuttuaan eteisessä päällysvaatteena ja pistettyään isännän\nhuomaamatta revolverin taskuunsa, astui Kivinen toiseen huoneeseen,\njoka oli kalustettu puolittain konttoriksi, puolittain kahvila- ja\nseurusteluhuoneeksi. Siellä oli koolla noin 70-80 henkeä, näöstä\npäättäen enimmäkseen venäläisiä tai venäläisjuutalaisia, nuoria miehiä\nsuurin osa, joukossa pari vanhempaakin sekä muutamia naisia.\n\nIsäntä esitti Kivisen seurueelle ja asettui itse kirjoituspöydän taa\npuheenjohtajaksi, pyytäen tekemään selvää toimintasuunnitelmasta ja\ntilanteesta.\n\nReportterimme, hymyillen mielessään, ryhtyi sangen vakavasti ja\nperusteellisesti selostamaan poliittista tilannetta. Kuulijat\nseurasivat esitystä tarkkaavaisesti ensi aluksi, mutta kun se venyi\nvenymistään, alkoivat he osoittaa varsin silminnähtävää\nvälinpitämättömyyttä. Kivinen lopetti silloin poliittisen esitelmänsä\nja alkoi puhua toimintasuunnitelmasta tohtorin antamien ohjeitten\nmukaan. Mielenkiinto virisi jälleen, sammuakseen uudelleen hyvinkin\npian.\n\n\"Paljonko maksetaan?\" tokaisi viimein muuan hienon-rappeutuneesti\npuettu elostelija suorasukaisesti.\n\n\"Tuhat kuussa, mutta silloin ei saa mukista\", sivuutti Kivinen.\n\nSuosionmutinaa kuului ympäriltä. Kivinen saavutti ilmeistä kannatusta.\n\nSamassa soi ovikello. Puheenjohtaja loi hiukan levottoman katseen\nympärilleen, sillä merkkisoitto se ei ollut, mutta meni kuitenkin\navaamaan. Kivinen lopetti puheensa ja istuutui, sytyttäen levollisesti\nsavukkeen.\n\nPuheenjohtaja viipyi tuokion poissa. Ovi kuului suljettavan ja\npuheenjohtaja astui kalpeana sisään, kiertäen äkisti sisäovenkin\nlukkoon. Kivinen hätkähti.\n\nMies ei virkkanut mitään, vaan lähti paikalleen, mutta sivuuttaessaan\ntakaapäin sanomalehtimiehen tempasi hän revolverin taskustaan ja\nkomensi jyrkästi ja lyhyesti: \"Kädet ylös!\"\n\nVaikka reportterimme olikin varuillaan, joutui hän yllätetyksi ja\nnoudatti käskyä. Seurue hyppäsi seisomaan.\n\nPitäen revolveriaan edelleenkin ojennettuna Kivisen päätä kohti lausui\npuheenjohtaja väräjävällä, tehdynlevollisella äänellä:\n\n\"Tämä herrasmies on kavaltaja. Me olemme vaarassa. Meidät on\nilmiannettu. Nyt on nopeasti, mutta levollisesti päätettävä paosta.\"\n\nVenäläiset huudahtivat raivosta ja hämmästyksestä ja kymmenet kädet\nsuuntautuivat Kivistä kohti. Mutta puheenjohtaja hillitsi joukkonsa.\n\"Ei mitään väkivaltaisuuksia. Ne vain pahentavat asiaa.\" Nyt vasta\nKivinen sai puhekykynsä takaisin. \"Minäkö kavaltaja? Kuka on sellaista\nilmoittanut? Ja millä perusteilla?\"\n\n\"Tohtori lähetti kirjeen. Te olette pidättänyt muutaman kirjeen.\"\n\nSilmänräpäyksessä selvisi Kiviselle tilanne. Sen kirjeen, jonka tohtori\noli antanut hänen toimitettavakseen Koskelalle Englantiin, he olivat\nlukeneet, viemättä sitä määräpaikkaan. Tohtori oli laittanut\nsudenkuopan ja hän oli mennyt siihen. No niin, samapa tuo! Paljastus\nkiirehti vain vangitsemista.\n\nKivinen sai takaisin kylmäverisyytensä. Hän silmäsi pilkallisesti\nympärilleen.\n\n\"No niin! Ottakaa ensin taskustani revolveri! Kas niin! Nyt voinen\ntupakoidakin? Olen aivan vaaraton siinä suhteessa. Hyvät herrat ja\nnaiset: _minä olen todellakin_, en kavaltaja, vaan _salapoliisi_!\"\n\nSeurue jähmettyi ja kaikkien kasvoilla kuvastui kauhu.\n\n\"Minut on kyllä yllätetty, mutta ei niin täydelleen kuin luulette. Tein\nvirheen, kun en vienyt kirjettä. Mutta vankinakin olen teidät\nvoittanut. Te olette satimessa, sillä tämä asunto on eristetty ja\nkaikkialla on riittävä poliisimiehistö sulkemassa ulospääsyn.\nKeskustelkaamme!\"\n\nBolsheviikeista ei kukaan virkkanut mitään.\n\n\"Te joudutte vankilaan. Minulle ette uskalla mitään tehdä, eikä se\nmitään auttaisi. Mutta rangaistustanne voitte hiukan lieventää, jos\ntäytätte minun vaatimukseni. Ensiksi: pyysikö tohtori teitä jotakin\nhänelle ilmoittamaan?\"\n\nPuheenjohtaja katsoi neuvottomana ympärilleen, mutta nyt heräsivät\nmuutkin bolsheviikit, jotka innokkaasti kehoittivat häntä ilmaisemaan\nkaikki.\n\n\"Hän pyysi minua ilmoittamaan hänelle, kun olemme päässeet\nsuhteelliseen turvaan.\"\n\n\"Eikö muuta?\"\n\n\"Sitten on meidän myöskin ilmoitettava hänelle joku paikka, jonka\nkautta voidaan jatkaa kirjeenvaihtoyhteyttä.\"\n\n\"Hyvä. Saanko nyt takaisin revolverini! Ja samalla teidänkin!\"\n\nBolsheviikit tottelivat.\n\n\"Ja nyt, älkää pelästykö...!\" Kivinen ojensi revolverinsa nurkassa\nolevaa kirjahyllyä kohti ja laukaisi. Bolsheviikit tuijottivat pelosta\nsanattomina ovea.\n\nParin minuutin kuluttua kuului raskaita lyöntejä ulko-oveen.\n\n\"Menkää avaamaan!\" komensi Kivinen puheenjohtajaa. Tämä totteli, ja\nhetken kuluttua astuivat huoneeseen Hoper, Cotter, Koskela sekä\npuolenkymmentä poliisia.\n\n\"Lain nimessä julistan teidät vangituiksi!\" lausui Hoper, puristaen\nsamalla Kivisen kättä. Kivinen kuiskasi hänelle jotakin, ja hetkisen\nneuvottelivat neljä miestä keskenään.\n\n\"Te soitatte nyt tohtorille!\" käski Kivinen puheenjohtajaa. \"Niin,\ntässä ei auta mikään! Ja puhutte hänelle saneluni mukaan!\"\n\nMies soitti ja pyysi yhdistystä.\n\n\"Onko tohtori? Jaha... niin, minä puhun...\"\n\nKivinen saneli.\n\n\"Mies on vangittu ja sidottuna jätetty sinne. Me olemme päässeet\nturvaan. Voitte kirjoittaa Avenue 186, n:o 349, A. 88... hyvä!\"\n\nKivinen yritti sanella, mutta Cotter teki torjuvan liikkeen. -- \"Te\naioitte kysyä, minne tohtori lähtee, mutta kysymys olisi paljastanut\nkoko tempun. Meidän on kiireesti ajettava hotelliin, päästäksemme\ntuoreille jäljille, tai muutoin livahtaa tohtori käsistämme. Komisario\nsaa hoitaa vangit.\"\n\n\"Te vastaatte siitä, ettei ainoakaan pakene\", lisäsi Hoper.\nSalapoliisit astuivat hissiin, annettuaan sitä ennen määräyksen\ntoimittaa kotitarkastuksen yhdistyksen huoneustossa. Bolsheviikeille\nalettiin asettaa käsirautoja.\n\nVinhaa vauhtia kiiti poliisiauto hotelliin. Matkalla huudahti Kivinen\näkkiä:\n\n\"Voi minua pässiä, kun en ottanut selvää, mihin mies soitti tohtorille.\nTuskinpa vain enää hotelliin!\"\n\n\"Se oli todellakin virhe laskelmissamme\", vastasi Hoper. -- \"Nyt on\nmyöhäistä katua.\"\n\nSaavuttuaan perille juoksivat miehet ovenvartijoista välittämättä\ntohtorin huoneeseen. Ovi oli auki, mutta huone oli tyhjä. Tohtori oli\npaennut.\n\n\"Blitzdonnerwetterkreutzpappenheim!\" huudahti Koskela.\n\n\n\n\n\nII\n\nVAINUKOIRAT\n\n\n\n\n1.\n\nPieni valokuva haihduttaa Koskelan vastenmielisyyden Venäjän-retkeä\nvastaan.\n\n\nKivinen heitti hattunsa pöydälle ja vajosi nojatuoliin.\n\n\"Mikä nyt neuvoksi?\"\n\nKukaan ei vastannut.\n\n\"Niin yksinkertaisella tavalla meidät paljastettiin. Tohtori oli\ntietenkin merimiehelle antanut määräyksen ilmoittaa, jätänkö vai enkö\nhänelle kirjeen.\"\n\n\"Neuvotelkaamme\", virkahti Koskela lyhyesti. -- \"Jotakinhan on\nkuitenkin tehtävä.\"\n\nHoper viittasi luokseen muutaman hotellipalvelijan kokonaisesta\nparvesta, joka oli ryhmittynyt ovelle.\n\n\"Kutsukaa hovimestari!\"\n\nHovimestari, liukas ja kumarteleva äijä, riensi levottomana ja\nhätäisenä huoneeseen.\n\n\"Milloin tohtori Ralphston lähti?\"\n\n\"Hän maksoi laskunsa iltapäivällä ja lähti täältä noin kello\nseitsemältä.\"\n\n\"Millä hän lähti?\"\n\n\"Autolla. Matkatavarana hänellä oli vain pieni laukku.\"\n\n\"Katsoitteko auton numeroa?\"\n\n\"D 12587.\"\n\n\"Ette tiedä, minne tohtori lähti?\"\n\n\"Hän ei puhunut siitä mitään.\"\n\n\"Hyvä on. Saatte mennä.\"\n\nHovimestari poistui ja hänen mukanaan myöskin utelias palvelijajoukko.\nHoper sulki oven.\n\n\"Olemme todenneet täydellisen tietämättömyytemme. Tohtori on paennut,\nmutta minne, sitä emme voi tietää. Autoa on turha tiedustaa, sillä\nvarmastikin tohtori on vaihtanut matkalla. Täytyy suorittaa\njonkunlainen kotitarkastus, vaikka luulenkin sen olevan aivan\nhyödytöntä.\"\n\nMiehet ryhtyivät työhön, mutta noin puolen tunnin kuluttua he\nlopettivat. Ei mitään jälkeä ollut havaittavissa.\n\n\"Me emme voi edes todennäköisesti päätellä, minne tohtori on lähtenyt\nvai onko hän mahdollisesti jäänyt New-Yorkiin. Tietenkin, jos hän on\ntäältä lähtenyt, ei hän liene lähtenyt ainakaan Eurooppaan\", totesi\nHoper.\n\nCotter poltti tyynenä piippuaan, Kivinen hypisteli sormiaan, ja Koskela\ntuntui vajonneen syviin mietteisiin. Hänen jyrkkäpiirteiset kasvonsa\nnäyttivät teräkseentaotuilta, kun hän nojasi päätään käsiinsä. Viimein\nhän nousi ja alkoi kävellä ympäri huonetta, seisahtuen viimein pienen\nsivupöydän ääreen. Hän otti muutaman kirjan käsiinsä, tarkasteli sitä\nhetkisen ja huudahti äkkiä.\n\n\"Aikataulukko!\"\n\nToiset katselivat häntä kummastuneina. Koskela alkoi selailla lehtiä,\ntutkien tarkkaan joka sivun. Muutaman hetken kuluttua hän huudahti\nuudelleen.\n\n\"Nyt tiedämme, minne tohtori on lähtenyt!\"\n\n\"Mitä-ä?\"\n\n\"Katsokaas, tässä on pienet lyijykynämerkinnät San Franciscoon lähtevän\njunan kohdalla, sellaiset, jotka syntyvät, kun henkilö etsii jotakin\ntiheästä luettelosta, pikku viivat, mutta tarpeeksi suuret, voidakseen\nopastaa meidät jäljille.\"\n\nHoper ja Cotter huudahtivat hyväksyvästi ja tarkastivat aikataulukkoa.\n\n\"Sangen todennäköistä, mutta ei varmaa. Tuon merkinnän on voinut tehdä\njoku toinenkin, sillä kirjanen on hotellin omaisuutta\", virkkoi Hoper.\n\n\"Kuulustelkaamme hovimestaria.\"\n\nHoper soitti, ja parin minuutin kuluttua oli hovimestari huoneessa\nmatkustajaluetteloineen.\n\n\"Tiedättekö sattumalta, milloin tämä viimeinen aikataulukko ostettiin?\"\n\n\"En muista\", vastasi hovimestari hiukan hämmästyneenä.\n\n\"Se on kuitenkin hyvin tärkeä seikka. Se on saatava selville.\nTarkastakaa tilikirjanne!\"\n\nHovimestari viipyi poissa jonkun aikaa, mutta palasi ilmoittaen, että\naikataulukot oli ostettu kolme viikkoa sitten.\n\n\"Hyvä!\" sanoi Koskela. -- \"Nyt tarkastakaamme, ketä on asunut tässä\nhuoneessa noitten kolmen viikon ajalla?\"\n\nHovimestari selaili kirjaa.\n\n\"Se onkin helppoa\", vastasi hän. -- \"Tässä huoneessa on siitä lähtien\nasunut vain kolme henkilöä, ranskalainen liikemies, joka vielä nytkin\noleskelee virallisissa asioissa täällä, muuan kreivitär, joka matkusti\nEurooppaan, ja tohtori Ralphston.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti Koskela tyytyväisenä. \"Kiitos tiedoistanne!\"\n\nHovimestari poistui kirjoineen.\n\n\"Nyt olemme hyvillä jäljillä\", virkkoi Hoper. -- \"Milloin juna lähti?\"\n\n\"8.23\", vastasi Koskela.\n\n\"Ja nyt on 9.05. Milloin lähtee seuraava?\"\n\n\"Vasta huomisaamuna 5.17!\"\n\nHoper mietti.\n\n\"Nyt on kysymys siitä, mitä tohtori tekee San Franciscossa\", virkahti\nKoskela.\n\n\"Jaa, ehkäpä lähtee länteen.\"\n\n\"Varmastikin. Milloin lähtee laiva?\"\n\n\"Noin tunti senjälkeen kun tohtorin juna on saapunut.\"\n\n\"Meidän on pidätettävä juna\", lausui Hoper päättävästi.\n\n\"Ei millään opilla. Tohtori on sellainen kultakana, että häntä on\nkäytettävä hyväksi niin kauan kun suinkin. Hänellä voi olla uusia\naikeita, joista meidän on päästävä perille. Jos tohtori pidätetään,\ntoimittavat muut hänen tehtävänsä, emmekä me tiedä niistä mitään.\nMeidän on saavutettava tohtori, maksoi mitä maksoi\", puhui Koskela.\n\n\"Ja me saavutammekin hänet. Odottakaa!\"\n\nHoper syventyi tutkimaan aikataulukkoa.\n\n\"Suunnitelmani onnistuu. Me saavutamme junan autolla. Rautatie tekee\nsuuren mutkan, jonka voimme autolla kokonaan sivuuttaa. Siten voitamme\nhuomattavasti. Tohtori on edellä tunnin. Ennenkuin pääsemme matkaan, on\nhän edellä ehkä noin kolme tuntia. Mutta automme kulkee nopeammin ja\nCailwayn asemalla voimme saavuttaa junan, kun otamme huomioon, että se\nvälillä pysähtyy muutamissa paikoissa. Ja varmuuden vuoksi voimme asian\njärjestää siten, ettei junaa päästetä lähtemään asemalta ennenkuin klo\n2. Nyt matkaan!\"\n\nSeurue kiirehti alas. Hovimestari hankki heti auton, iloissaan siitä,\nettä uhkaava poliisiselkkaus oli selvennyt näin pian ja hyvin.\nSaavuttuaan Hoperin asuntoon antoi isäntä autonkuljettajalleen\nmääräyksen tarkistaa auton ja varustaa sen suurimmalla mahdollisella\nmäärällä bentsiiniä. Hän itse kiiruhti poliisiasemalle ja sai asiat\njärjestetyiksi. Cailwayn asemapäällikölle lähetettiin sähkösanoma, että\nsattuneesta syystä ei pikajunaa saisi lähettää edelleen ennenkuin klo\n2. Samalla hankki Hoper itselleen ja seuralaisilleen tarpeelliset\nmatkapaperit ulkomaillekin.\n\nKello oli noin puoli yksitoista, kun Hoper viimeinkin saapui kotiinsa.\nKivinen ja Koskela naamioivat itsensä perusteellisesti, Koskela\neronsaaneeksi upseeriveteraaniksi ja Kivinen saksalaiseksi olutliikkeen\nasiamieheksi.\n\n\"Ja nyt syökäämme kunnollisesti\", kehoitti Hoper, \"sillä matka kysyy\nvoimiamme. Meidän täytyy ajaa suurimmalla mahdollisella nopeudella.\"\n\nSeurue istuutui hyvin katetun illallispöydän ääreen.\n\n\"Minnehän tohtori oikein aikonee?\" virkahti Koskela.\n\n\"Minua alkaa jo väsyttää tämä kiertolaiselämä. Lähtiessämme luulimme,\nettä matka tulisi kestämään muutamia päiviä, korkeintaan pari viikkoa,\nmutta nyt olemme olleet matkalla jo pari kuukautta, eikä lopusta ole\nvielä tietoakaan.\"\n\n\"Minä aavistan, että tohtori aikonee Venäjälle\", lausui Cotter.\n\n\"Venäjälle?\" huudahti Koskela. -- \"Hyi hittoa, se vielä puuttuisikin!\"\n\n\"Ei ole ensinkään mahdotonta. Intian kautta kulkeva tie on pituudestaan\nhuolimatta helpompi kuin Suomen kautta. Ja voihan olla niinkin, että\ntohtori koettaa tehdä jotakin Intiassakin. Sielläkin kuohuu\", selitti\nKivinen.\n\n\"Minulla ei ole mitään Venäjän-retkeä vastaan. Sittenhän pääsisimme\nkerrankin keskukseen, jossa tiedettäisiin kaikki, jolloin mekin\nvoisimme saada kaikki tietää ja lopettaa kaikki yhdellä iskulla. Ja\ntoiseksi, voisin saada tietoja myöskin serkustani Mary Audhonista, joka\non jäänyt isänsä kanssa Moskovaan\", selitti Hoper.\n\n\"Onko teillä serkku Moskovassa?\" kysyi Koskela hämmästyneenä.\n\n\"On, kas tässä!\" Hoper näytti valokuvan, jota Koskela oli edellisenä\npäivänä katsellut.\n\n\"Onko se _hän_?\" Koskela huudahti vastoin tahtoaan.\n\n\"Ahaa, jääkäriveri taitaa vetää!\" pisti Kivinen. -- \"Onko sinulla\nmitään Venäjän-retkeä vastaan?\"\n\nKoskela ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä loistivat.\n\n\n\n\n2.\n\nVastavallankumoukselliset päättävät hankkia bolsheviikkitohtorille\nsivistävää seuraa pitkällä junamatkalla.\n\n\nAuto hypähti liikkeelle Hoperin ohjatessa. Käännyttyään leveälle\npuistokadulle lisäsi Hoper vauhtia. Ilmavirta vinkui ja suhisi\nkorvissa.\n\nMatkailijat olivat pukeutuneet lämpimiin turkkeihin ja karvalakkeihin\nja näyttivät aaveilta silmälasiensa takaa. Kivinen istui Cotterin\nvieressä takana, vajonneena pehmeille nahkaistuimille, Koskela Hoperin\nvieressä edessä.\n\nVaikka ameriikkalainen ohjasikin autoaan mestarillisesti\ntiheäliikenteisillä kaduilla, alkoi ajo hermostuttaa etenkin\nsuomalaisia, jotka eivät olleet tottuneet ajamaan tällaisessa\ntungoksessa ja tällaisella vauhdilla. Eikä vauhtia sitäpaitsi voinut\nlisätä korkeimmaksi mahdolliseksi, ellei tahtonut välttämättömästi\ntörmätä jonkun kanssa yhteen ja vikuuttaa autoa.\n\nKoskela puri huuliaan kärsimättömyydestä, mutta täytyi tyytyä. Mahdoton\noli mahdotonta, ja ilmankin oli vauhti yli sallitun määrän. Poliisit\nnäyttivät tehneen pari kertaa merkintöjään.\n\nSiltojen yli meno oli hermostuttavinta, ja koko seurue tunsi todellista\nkevennystä, kun vihdoinkin päästiin varsinaisesta kaupungista halki\nesikaupunkien kulkevalle valtakadulle. Liikennekin oli jo vähentynyt\nsiedettävään määrään. Hoper lisäsi vähitellen vauhtia. Kone liukui\nsuhisten eteenpäin ja sähkövalot välähtelivät ohikiitäessä.\nAmeriikkalainen osoittautui verrattomaksi ohjaajaksi. Vaarallisimmatkin\nkäännökset suoritettiin vaivattomasti ja varmasti, vaikka auto\ntoisinaan kulkikin vain kahdella pyörällä.\n\nTie kulki loppumattomien tehtaitten, varastohuoneitten ja vajojen\nkeskellä, jotka kaikki olivat täydellisessä pimeydessä. Pyörät\nseisoivat, ja liikenne oli mitätöntä. Kammottavalla vauhdilla lensi\nauto kuitenkin eteenpäin. Häikäisevät valojuovat liukuivat pitkin tietä\nauton sähkölyhdyistä, heittäen huikaisevan kajastuksen mustuneille\ntehtaanseinille.\n\nViimein loppui tehdasaluekin, ja edessä aukenivat pimeän verhoamat\npellot ja niityt. Valtatie syöksyi viivasuorana eteenpäin.\n\nNyt kehitti Hoper vauhtia jälleen. Auto ulvahti ja viskautui eteenpäin,\nja Kiviseltä pääsi tahtomattaankin heikko huudahdus. Koskela sulki\nsilmänsä heittelehtiessään istuimellaan. Hän nautti matkasta. Oli\njotakin niin suurta ja valtavaa, juovuttavaa, kiitää pimeässä yössä\nmielettömällä vauhdilla eteenpäin. Ilmavirta painoi kasvoja, tehden ne\nmelkein kipeiksi. Auto hypähteli tien epätasaisuuksissa ja hiekka sekä\nkivensirpaleet vinkuivat korvissa. Kone tuntui muuttuneen eläväksi\nolennoksi, joka oli jännittänyt kaikki voimansa äärimmilleen ja syöksyi\nsokeana tuntemattomia kohtaloita kohti.\n\nKoskela käänsi ruumistaan niin että kasvot tulivat sivuttain. Hän\nnautti vauhdista, nautti ilmanpaineesta ja sen vingunnasta. Rajaton\nvapaudentunne täytti matkailijain mielet, ja siihen sekoittui melkein\ntiedottomasti pelkoa sekä kiihkeää jännitystä. Jos vauhti pysyisi\nsamana loppuun asti, saavutettaisiin juna kyllä, mutta mahdollisuudet\nolivat suuret, ettei niin kävisi. Jos tällaisella vauhdilla ajettaessa\nkumi halkeaisi tai sattuisi yhteentörmäys, saattaisivat seuraukset olla\nkamalat.\n\nHoper istui etukumarassa, kivettyneenä, joka lihas jännittyneenä, ja\nhänen silmänsä koettivat tunkeutua ympäröivään pimeyteen, voidakseen\najoissa välttää uhkaavat vaarat. Kädet puristivat teräslujasti\nohjaustankoa.\n\nPuut ja pensaat vilahtelivat epämääräisinä, mustina haamuina ohitse ja\njoskus valon kajastus jostakin talosta. Valtatie oli niin leveä, ettei\nvarsinaisesta yhteentörmäyksestä ollut pelkoa, elleivät vastaantulijat\najaisi väärällä puolella. Mutta se vaara kyllä uhkasi, että ajettaisiin\njonkun päälle takaapäin.\n\nOli ajettu jo yli puolitoista tuntia, kun Hoper äkkiä käänsi\nohjaustankoa, auto kallistui ja näytti jo kaatuvan. Mutta ei, se vain\nsujahti muutaman hevosmiehen ohi, joka tylsänä katseli jälkeen,\nkäsittämättä vielä täydelleen, minkälaisesta vaarasta hän oli\npelastunut. Ajettuaan vielä jonkun matkaa, hiljensi Hoper vauhtia ja\npysäytti viimein kokonaan auton. Matkailijat hyppäsivät jaloittelemaan.\nOli kuin olisi muutettu kokonaan toiseen ilmastovyöhykkeseen. Tuntui\nniin lämpimältä ilmavirran painamisen jälkeen.\n\nMiehet sytyttivät savukkeet ja vilkaisivat kelloon. Se oli vajaa yksi.\nHoper hääräili auton luona ja laski säiliöstä bentsiiniä. Auto puhkui\nkuin hengästyneenä.\n\n\"Ehdimmekö perille ajoissa?\" kysyi Kivinen.\n\n\"Luultavasti\", virkkoi Hoper. Hän kääntyi Koskelan puoleen ja lisäsi:\n\"Nyt aion kehittää vauhdin äärimmilleen. En ole vielä milloinkaan\najanut sellaisella vauhdilla, mutta nyt koetan. Teidän on hoidettava\nsireeniä. Se saa ulvoa nyt koko ajan. Vain siten voimme välttää\npäälleajon.\"\n\nKymmenen minuutin kuluttua nousi seurue uudelleen autoon, joka lähti\nliikkeelle. Muutaman kilometrin matkalla lisäsi Hoper vauhdin\nkäsittämättömäksi. Matkailijat eivät enää tajunneet mitään. Tuntui\nsiltä kuin ei auto enää koskettaisi ollenkaan maata, vaan suorastaan\nlentäisi. Heittelehtimiset sulivat yhteen yhtämittaiseksi tärinäksi.\nHoperin kasvot näyttivät vaskenkarvaisilta, liikkumattomilta, ja ne\nolivat kuin kiintyneet yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa. Sireeni\nulvoi hyydyttävästi.\n\nMielikuva mielikuvan jälkeen syntyi Koskelan ajatuksissa, mutta ne\nkatosivat kuin valot matkan varrella. Auto kiiti mielettömästi\neteenpäin sysimustassa yössä kuin maailman rajattomassa avaruudessa.\n\nSalamana suhahti auto nukkuvaan pikkukaupunkiin. Hoper ohjasi sen\npoliisilaitokselle ja ajoi pihalle. Moottorin jyskytys herätti uteliaat\nvirkamiehet.\n\nSiekailematta hyppäsivät matkailijat alas ja riensivät Hoperin jäljessä\nsisään, rynnäten suoraan komisarion virkahuoneeseen.\n\n\"Hyvää iltaa, Marckwill!\" jyräytti Hoper hämmentyneelle\npoliisivirkamiehelle, heittäen samalla autolakkinsa nurkkaan ja riisuen\nyltään turkit. Toiset seurasivat esimerkkiä.\n\n\"Tekö täällä, mr. Hoper!\" huudahti komisario.\n\n\"Minä juuri\", vakuutti Hoper ja puristi toisen kättä. -- \"Meillä on\nhiivatinmoinen kiire. Selitän myöhemmin. Nyt pyydän, että autoani\nhoidettaisiin kunnollisesti ja säilytettäisiin täällä toistaiseksi,\nehkä pitkänkin ajan. Ja nämä vaatteemme jäävät myöskin tänne. Onko\npikajuna jo saapunut?\"\n\n\"Ei ole, mutta se tulee noin kymmenen minuutin kuluttua.\"\n\n\"Hyvä on. Hankkisitteko meille hiukan juotavaa, mieluimmin haaleaa\nteetä.\"\n\nKomisario soitti ja antoi määräyksensä. Muutaman hetken kuluttua saivat\nmatkailijat janonsa tyydytetyksi.\n\n\"Meillä on vielä aikaa. Huh, oli se matka! Me olemme kurassa\nylt'yleensä. Pikajunan takaa-ajaminen ei ole leikkiä, etenkin kun sillä\non muutamien tuntien etumatka!\"\n\n\"Tuletteko suoraan New-Yorkista?\" Komisarion ilme oli kuvaamaton.\n\n\"Aivan suoraan. Lähdimme sieltä 1/2 11.\"\n\nKomisario ei kyennyt mitään sanomaan.\n\n\"Neuvotelkaamme!\" virkkoi Koskela lakoonisesti. -- \"Millä tavoin aiomme\nmatkustaa?\"\n\n\"Kaikki yhdessä. Vasta San Franciscossa hajaannumme. Laivassa emme\nvoine matkustaa yhdessä\", ehdotti Cotter.\n\n\"Hm, minä en ole samaa mieltä. Mitä hyötyä on neljän miehen yhdessä\najaa yhtä miestä? Me emme kykene tekemään tarpeeksi huomioita.\nMinulla on ehdotus, joka takaisi meille kohtalaiset menestymisen\nmahdollisuudet. Se vaatii kyllä kylmäverisyyttä. Mr. Hoperilla sitä\nonkin harvinaisessa määrässä, vaikka en tietenkään vaadi omaa\nehdotustani juuri sellaisenansa hyväksymään\", puhui Koskela.\n\n\"Ja mikä se olisi? Minä olen valmis kaikkeen\", sanoi Hoper\ninnostuneena.\n\n\"Katsokaas! Me emme voi sitä tehdä, koska tohtori tuntee sekä minut\nettä Kivisen. Cotter taas on englantilainen eikä tunne täkäläisiä\nolosuhteita siinä määrässä kuin on tarpeellista. Mutta te voitte kyllä.\nSuunnitelmani on seuraava: Tohtori on nykyään ilman seuraa. Hänelle on\nsitä hankittava. Minä opetan teille junassa tarpeelliset merkit ja\nannan teille muutamia papereita, niin että voitte esiintyä\nbolsheviikkina. Menette samaan vaunuun kuin tohtori ja teette\ntutustumismerkin. Minä olen varma siitä, että tohtori menee ansaan. Te\nvalehtelette hänelle olevanne myöskin pakomatkalla. New-Yorkista on\nteille soitettu. Tohtori ei tiedä sikäläisten vangitsemisesta eikä saa\ntietääkään. Olette olevinanne hiukan salaperäinen ja matkustatte\ntohtorin seurassa, minne hän meneekin. Me seuraamme teitä. Te siis vain\nvaihdatte paikkaa meidän kanssamme. Tohtori ei voi aavistaa mitään,\nsillä hän ei tiedä, että autolla voidaan tämä pikajuna saavuttaa.\nSuunnitelmani on hyvin yksinkertainen, mutta se vaatii, kuten jo\nsanoin, kylmäverisyyttä.\"\n\n\"Se on mainio!\" huudahti Hoper, ja muutkin yhtyivät kannattamaan.\n\n\"Minä voin vallan hyvin ajankuluksi leikkiä bolsheviikkia. Ja nyt\nlähtekäämme asemalle, ostakaamme liput ajoissa. Minä pistäydyn\nasemapäällikön luona ja peruutan sähkösanomamääräyksen. Hei, siinä se\nonkin!\"\n\nYön hiljaisuuden katkaisi terävä, pitkä vihellys, ja mahtavasti\njyristen ajoi pikajuna asemalle. Seurue painautui ulos.\n\n\n\n\n3.\n\nJääkäri joutuu junamatkalla mietiskelemään yleismaailmallista\nvaltakysymystä ja tulee eurooppalaiselle sangen vähän mairitteleviin\njohtopäätöksiin.\n\n\nPikajunan matkustajat riensivät kiireesti ravintolaan, toisten astuessa\nulos hengittämään raitista ilmaa. Asemasilta täyttyi muutamassa\nhetkessä.\n\nKoskela kävi ostamassa Cotterille, Kiviselle ja itselleen liput, ja\nkolme tuttavusta nousi muutamaan ensiluokan vaunuun. Tohtoria ei\nnäkynyt.\n\nHoper pistäytyi asemapäällikön luona peruuttamassa määräyksen.\nRautatievirkamies katsoi häntä pitkään ja ihmettelevästi, mutta Hoper\nei antautunut mihinkään puheisiin. Peruutusmääräys oli erittäin\ntervetullut, sillä Ameriikassa ei ole totuttu senkaltaisiin\nepäsäännöllisyyksiin.\n\nSaatuaan asiansa järjestykseen jäi Hoper kävelemään sillalle, koettaen\nkeksiä bolsheviikkitohtorin. Mutta tohtori pysyi näkymättömissä.\nTodennäköistä oli, että hän nukkui. Kiirettä ei kuitenkaan ollut, sillä\nmatka kestäisi päiviä, ja sillä ajalla tohtori kyllä löydettäisiin.\n\nHoperia hymyilytti, kun hän ajatteli heidän asemaansa. Heillä ei ollut\noikeastaan mitään varmaa tietoa, että tohtori yleensäkään matkusti\ntännepäin ja tällä junalla. Koko teorian perustuksena oli tuo pieni\nlyijykynäpiirto junataulukossa.\n\nJunailija vihelsi, ja verkkaan liukui juna liikkeelle, Hoperin\nhypätessä vaunuun. Hän valitsi itselleen mukavan paikan, asetti tyynyn\npäänalaisekseen ja vaipui pian uneen, varmistauduttuaan ensin siitä,\nettä lompakko oli liivin povitaskussa ja revolveri saatavissa. Ei ollut\nvaaratonta matkustaa rautateitse, ei ainakaan nukkuvana. Ja Hoper, joka\noli ollut elämänsä aikana monenlaisissa tilanteissa, oli tottunut\nluottamaan aseeseensa, ei niin paljon sitä käyttäen, mutta se antoi\nturvallisuudentunnetta ja itseluottamusta.\n\nPikajuna kiiti jyristen pilkkopimeässä yössä suureen, avaraan länteen.\nKivinen torkkui Koskelan olkapäähän nojaten ja ajatteli, kuinka\nomituisissa olosuhteissa hänen lempiunelmansa, matka Ameriikan\npreerioille, täyttyikin.\n\nAamulla menivät Cotter, Koskela ja Kivinen upeaan ravintolavaunuun ja\nnauttivat erinomaisen aamiaisen. Sota-aika ei ollut tehnyt mitään\nvaikutusta ruokalistaan. Kallista oli kyllä, mutta laatu oli entinen.\n\nSeurue piti tarkkaan silmällä ovia, niin ettei tohtori olisi päässyt\nyllättämään. Mitään epämiellyttävyyksiä ei kuitenkaan sattunut.\n\nSeurue oli poistumassa vaunuun, kun Hoper avasi oven ja astui sisään,\nistuutuen viereiseen pöytään. Ravintolassa ei ollut vielä kuin muutamia\nmatkustajia, mutta Hoper oli varovainen, samoinkuin muutkin, eikä\nkummaltakaan puolen tehty mitään, joka olisi antanut aihetta luuloon,\nettä matkustajat tuntisivat toisensa. Hoperin tyytyväinen ilme antoi\nkuitenkin aavistuksen, että jotakin oli tapahtunut. Koskelan mennessä\nohi kuiskasi Hoper hiljaa, mutta selvästi:\n\n\"Tohtori on junassa.\"\n\nSe ei ollut paljon, mutta se riitti. Automatka ei ollut turha. Nyt oli\npidettävä huoli siitä, ettei tohtori uudelleen päässyt käsistä.\n\nJuna kiiti halki Itä-Ameriikan viljavien peltojen ja kukkuloitten,\nsivuutti kukoistavia maalaiskyliä ja vilkkaita kaupunkeja savuavine\ntehtaanpiippuineen ja korkeuteen kohoavine pilvenpiirtäjineen. Se\nlaskeutui hedelmällisiin laaksoihin ja kohosi kiertäen pitkin\njyrkkiä vuoren rinteitä, joilta avautui laaja ja ihana näköala\nsilmänkantamattomille tasangoille. Kaikkialla oli elämää ja liikettä,\nmustilla, likaisilla kaivosseuduilla, teollisuusalueilla,\nviljelysmailla, kylissä ja kaupungeissa. Ameriikassa ei nukuttu.\nJokainen lihas, jokainen jänne oli pingoitettu, ja kaikkialla oli\nkäynnissä uusia arvoja tuottava työ. Ja tästä työstä riippui paljon,\nvain sen avulla saattoi maailmansodan kauhut ja hävitykset kestänyt\nvanha Eurooppa tointua ja aloittaa uuden elämän.\n\nKoskela ajatteli, minkä vuoksi Ameriikkakin oli ryhtynyt sotaan. Tästä\nkysymyksestä on paljon kiistelty. Toiset ovat ylistäneet Ameriikan\nottamaa askelta, toiset kironneet sen. Jääkäri koetti suhtautua asiaan\npuolueettomasti, niin vaikeaa kuin se ehkä olikin. Oli selvää, ettei\nmistään varsinaisesta sodan aiheesta voinut puhua. Keskusvalloilla ja\nAmeriikalla ei ollut varsinaisia hankauskohtia, ameriikkalaiset eivät\nsuinkaan tunteneet kansallisvihaa kohoavaa Saksaa kohtaan. Päätös\nperustui laskelmiin, innostus kiihoitukseen. Mutta vaikka laskelmissa\nannettiin etusija puhtaasti hyötynäkökohdille, ei voinut kieltää, että\naatteellisuudestakin saattoi puhua. Ameriikka ja liittolaiset edustivat\nkaikesta huolimatta ainakin jossakin määrin kansanvaltaa ja\nedistysmielistä maailmankatsomusta, jonka vastustajina suursaksalaiset\nolivat. Suursaksalaisten voitto olisi ollut myöskin taantumuksen\nvoitto. Tämä lienee ollut Ameriikan sekaantumisen aatteellinen pohja,\nmutta siihen sekoittui tuntuvia hyötylaskelmia. Pelko, että\nliittolaismaihin sijoitetut pääomat menetettäisiin, jos liittolaiset\nvoitettaisiin, sekä myöskin Saksan kilpailu, joka oli suurempi vaara\nkuin Englannin, vaikuttivat sen, että liittolaisia täytyi tukea.\n\nJa Ameriikka teki vaalinsa, sitäkin helpomman, kun Saksan aloittama\nsukellussota häiritsi suunnattomassa määrässä kauppaliikennettä.\nAmeriikan apu muodostui ratkaisevaksi. Voitto oli suuri ennenkaikkea\namerikkalaisille itselleen, sillä he eivät voittaneet vain sodassa,\nvaan myöskin taloudellisesti. Ranska, Englanti ja Italia olivat heidän\narmoillaan. Suunnattomia pääomia oli kiinnitetty ranskalaisiin ja\nenglantilaisiin yrityksiin, ameriikkalaisilla oli erinomaisia takeita\nlainoistaan. Ranskassa on kokonaisia alueita, jotka tosiasiallisesti\nkuuluvat Yhdysvalloille, ja tuskin lienee ranskalaista liike- tai\nteollisuusyritystä, missä ameriikkalaisilla ei olisi ratkaisevaa, tai\nainakin huomattavaa sananvaltaa. Ameriikka on valloittanut eripuraisen\nEuroopan, ja koko vanha maailma on sen armoilla. Ameriikassa on rahaa,\njota velkaantunut ja hävitetty Eurooppa välttämättömästi tarvitsee,\nAmeriikassa on viljaa, joka yksin voi pelastaa nälkäkuoleman partaalla\nolevan Euroopan, ja Ameriikassa on voimaa, joka voi, jos mikään voi,\npysäyttää koko inhimillistä kulttuuria uhkaavan bolshevismin.\n\nJa kuitenkin on Ameriikka vähimmin voitonsokaisema, se on kohtuullisin\nvaatimuksissaan, se koettaa kaikin voimin lahjoittaa nääntyneelle\nihmiskunnalle sen kaipaaman rauhan ja suhteellisen onnen, sikäli kuin\nse kansanvaltaisten ja vapaamielisten aatteitten toteuttamisella on\nsaavutettavissa.\n\nJa nyt, aseellisen taistelun tauottua, taistelee Ameriikka niiden\naatteiden toteuttamiseksi rauhankonferenssissa, jotka sen edustaja\nlausui julki jo ennen sotaa. Miten se taistelu loppuu, ei voi ennustaa,\nmutta oikeutettu itseluottamus kalskahtaa teräksisistä sanoista, jotka\nkirjoitettiin presidentti Wilsonille, kun sattui erimielisyyksiä hänen\nja imperialistipiirien välillä. \"Presidentti Wilsonin takana on voimaa,\nviljaa ja rahaa!\"\n\nEuroopan itsenäisyys on mennyttä. Ameriikka ei olisi kyennyt sitä\nvalloittamaan, mutta Eurooppa lahjoitti sen sille. Ja nyt on tilanne\nsellainen, ettei Ameriikka tarvitse Eurooppaa siinä määrässä kuin\nEurooppa tarvitsee Ameriikkaa.\n\nMaailman keskus on siirtynyt taas länteen, yankee'itten pääkaupunkiin\nWashingtoniin. Ameriikka on maailman pääkaupunki, -- Eurooppa, tosin\nhistoriallisine ja sivistyksellisine arvoineen, syrjäkylä.\nEurooppalaiselle se ei ole mairittelevaa, mutta se on totta, ja\ntosiasiaan on mukautuminen. Euroopan valtakausi on vain muisto, tosin\nniin läheinen, että se toisinaan voi vielä näyttää todellisuudelta.\n\nKivinen kirjoitti ja teki muistiinpanojaan, kysellen väliin Koskelalta\npikku seikkoja, jotka olivat sattuneet häipymään hänen muististaan\ntai jotka olivat epäselvät. Sanomalehtimies kärsi todellisia\nTantalustuskia, kun ei voinut antaa julkisuuteen tietoja, jotka olivat\nkäsillä ja joiden uutisarvo oli verrattoman ensiluokkainen. Kivinen ei\nolisi voinut uskoa ennen, että hän kykenisi hillitsemään itseään niin\npaljon. Reportteriveri, joka on seikkailuhalun ja kirjailemisen\nsekoitus, velloi voimakkaana hänen suonissaan. Mutta nyt täytyi kuin\ntäytyikin pitää suu kiinni. Muistiinpanoja sai kuitenkin tehdä, eikä\nKivinen ollut lyönyt laimin käyttää tätä seikkaa hyväkseen.\nSeikkailuhistoriikki oli jotenkin täydellinen, ja muistiinpanot olivat\nhyvässä tallessa osaksi Tukholmassa, Lontoossa ja New-Yorkissa. Kivisen\npäätä huimasi, kun hän ajatteli julkaisemista.\n\nJuna kiiti länteen. Seurue keskusteli kaikista mahdollisista asioista,\nja englantilainen osoittautui erittäin miellyttäväksi ja pirteäksi\nmatkakumppaniksi.\n\nHoper ei näyttäytynyt, ja matkailijoita piti jännityksessä kysymys,\nmiten ameriikkalainen oli selviävä vaikeasta tehtävästään.\n\n\n\n\n4.\n\nTohtori taipuu sangen vastahakoisesti mr Fartmannin seuratarjoukseen,\nmutta päättää sitten kuitenkin matkustaa hänen kanssaan Tokioon.\n\n\nHoper istui nurkassaan ja mietiskeli rauhallisesti parasta keinoa\npäästä tohtorin tuttavuuteen. Hm, oli monta tapaa, mutta mikään ei\noikein miellyttänyt ameriikkalaista. Hän tahtoi kerta kaikkiaan päästä\nkunnolliseen alkuun. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti ja\nhuomaamattaan poltti hän savukkeen toisensa jälkeen.\n\nViimein hän teki päätöksen ja alkoi odottaa vain tilaisuutta sen\ntoteuttamiseen.\n\nJuna kiiti eteenpäin. Hoper katsoi kelloa ja junataulukkoa. Pian\noltaisiin asemalla. Silloin oli ryhdyttävä työhön.\n\nMahtavasti kohisten vieri pikajuna asemasillan ääreen. Hoper hyppäsi\nulos, jääden kävelemään junan viereen. Kun lähdettiin uudelleen\nliikkeelle, nousi hän kylmäverisesti siihen vaunuun, jossa tohtori oli.\nOsastossa ei ollut kuin kolme henkeä, tohtori neljäntenä. Matkustajat\nkyllä loivat uteliaan silmäyksen tulijaan, mutta Hoper kävi\nrauhallisesti ja välinpitämättömästi istumaan toisen ikkunan ääreen,\nvetäen sanomalehden taskustaan ja syventyen sitä lukemaan. Vaunussa\nvallitsi unettava hiljaisuus, ja pikajuna vyöryi halki iltapimenevien\ntasankojen.\n\nHoper tarkasti salavihkaa matkustajia. Ne olivat kaikesta päättäen\nliikemiehiä, Ja kelläpä muulla nyt olisikaan ollut asiaa matkustaa\nvilliin länteen. Tohtori istui kyyristyneenä nurkkaansa, hakien\naikakausjulkaisua, ja näytti olevan täydellisesti välinpitämätön\nympäristöstään.\n\nHoper päätti aloittaa. Hän naputti istuimeen sormillaan, silmäten\nsamalla tohtoria. Hän saattoi selvästi huomata, kuinka tämä säpsähti.\nMitään vastamerkkiä ei tämä kuitenkaan tehnyt.\n\nHoper naputti uudelleen ja asetti sitten kätensä määrättyyn asentoon.\nTohtori ei tehnyt liikettäkään. Ameriikkalainen puri huultaan harmista.\nTohtori ilmeisestikin pelkäsi eikä uskaltanut ilmaista itseään. Hoper\nhymyili itsekseen katkerasti. Bolsheviikki oli pakoitettava tulemaan\nulos kuorestaan.\n\nSalapoliisi otti savukkeen taskustaan, aikoen sen sytyttää, mutta ei\nollut löytävinään tulitikkuja. Hän katseli hetkisen neuvottomana\nympärilleen, mutta kääntyi sitten tohtorin puoleen ja lausui\nkohteliaasti hiljaa kuiskaten:\n\n\"Saanko luvan pyytää tulta, _tohtori Ralphston_!\"\n\nHoper katseli kiinteästi uhriinsa. Tohtori hillitsi itsensä vaivoin.\nHänen ilmeestään kuvastui pelko ja salattu viha.\n\n\"Olkaa hyvä, tässä on tulitikkuja, mutta te olette erehtynyt\nnimestäni\", puhui tohtori nopeasti.\n\nHoper hymyili ja siirtyi tohtorin viereen istumaan.\n\n\"Kah, älkää olko niin vaatimaton! Minä en ole erehtynyt.\"\n\nTohtori muuttui yhä hermostuneemmaksi.\n\n\"Kas niin, ei maksa kieräillä! Minä tiedän, kuka olette, mutta te ette\ntiedä, mikä minä olen, joten olen paremmalla puolella. Minulla on\ntehtävänä teille muuan ehdotus.\"\n\nTohtori silmäili levottomana ympärilleen. \"Puhukaamme hiljaa!\" ehdotti\nHoper tyynesti.\n\n\"Kuka te oikein olette?\" pääsi tohtorilta väkisinkin. Hän yritti ansaa.\n\n\"Se ei kuulu asiaan. Kun ei mitään tiedä, niin ei voi mitään puhuakaan.\nNimittäkää minua esim. mr Fartmanniksi.\"\n\nAmeriikkalainen puhui rauhallisen alentuvasti. Tohtori pyyhki hikeä\nkasvoiltaan.\n\n\"Siis kuulkaa! Ensiksikin lausun julki tyytymättömyyteni teidän\nkäytökseenne. Te ette vastannut, vaikka minä tein merkkejä. Te petitte\nlupauksenne. Te pelkäsitte, ja vallankumoukselliselle se on\nkuolemansynti.\"\n\nSeikkailija tunsi kauhua. Vallankumouksellisten lait olivat selviä ja\njyrkkiä. Hän oli tuon tuntemattoman käsissä.\n\n\"Mutta olkaa huoletta! Minä en vaadi teitä tilille rikoksesta, jos te\nteette, mitä minä pyydän. Minä tarvitsen rahaa.\"\n\n\"Tietenkin!\" virkkoi tohtori jo tyynemmin. Hän tunsi virkaveljensä ja\ntiesi rahan arvon heidän silmissään. Tuntematon oli siis yksinkertainen\nkiristäjä. Hänestä voitaisiin niin ollen selvitä. Tohtori päätti\ntinkiä.\n\n\"Mistä te päätätte, että tietenkin! Älkää luulko mitään ennen aikoja!\nTeillä ei ole oikeutta minua loukata!\" puhui Hoper harmistuneena.\n\n\"Hyvä on! Määrätkää summa!\" lausui tohtori kylmästi.\n\n\"Minä selitän hiukan. Minä satuin olemaan silloin Cailwayssa, kun\npuheenjohtaja soitti minulle New-Yorkista, että oli otettava jalat\nalle. Minä nousin samaan junaan kuin tekin, sillä halusin välttää\ntuttavuutta ameriikkalaisten vankiloitten kanssa. Mutta minulla ei ole\nrahaa. Olen käynyt junassa kaikissa vaunuissa, mutta missään en\nlöytänyt tovereita. Tulin viimein tänne ja tunsin teidät. Arvasin\nteidän olevan pakomatkalla, kuten levoton käytöksenne on sen\ntodistanutkin. Tarvitsen ainoastaan 20,000 dollaria, jonka pikkusumman\nsuvainnette suorittaa minulle\", selitti ameriikkalainen.\n\nTohtori naurahti ilkeästi.\n\n\"Hahhaa, te olette erehtynyt! Minä en ole mikään tohtori Ralphston,\nmutta nyt tiedän, että te olette joku bolsheviikki. Te olette\nvuorostanne minun käsissäni. Huomaan teidän olevan vasta-alkaja\nkunnioitettavalla alallanne. Siis, jos haluatte säilyttää vapautenne,\nniin poistukaa seuraavalla asemalla junasta. Minä annan teille\netumatkaa, sillä en halua antautua epämiellyttävyyksille alttiiksi.\nYmmärrättekö?\"\n\n\"En ollenkaan\", naurahti Hoper ja lisäsi äänellä, joka ei sallinut\nvastaväitteitä: \"Neuvoisin teitä jo viimeinkin lopettamaan ilveilyn,\njoka ei minua petä. Minä tiedän, mitä tiedän ja sen ainakin, ettette\nuskalla turvautua poliisiin. Siis, suostutteko pikku ehdotukseeni?\"\n\n\"Näin hetikö?\"\n\n\"Kas niin, nyt alamme ymmärtää toisiamme. Seuraavalla asemalla\nsuoritatte summan minulle, sillä nyt on täällä muita. Onhan meillä\nvallankumouksellisilla kaikki yhteistä\", lisäsi salapoliisi\npilkallisesti.\n\n\"Ja saanko sitten kunnian päästä erinomaisesta seurastanne?\" kysyi\ntohtori kiusaantuneesti.\n\n\"Oi ei, minulla ei ole sellaista kiirettä!\" puhui Hoper teeskennellyn\nkohteliaasti. -- \"Mehän olemme juuri vasta tutustuneet.\"\n\nTohtori näytti avuttomalta.\n\n\"Katsokaas\", jatkoi ameriikkalainen, \"minulla on vielä toinenkin\npyyntö. Oletan teidän olevan pakomatkalla. Oh, älkää väittäkö vastaan,\nminä olen kyllä oikeassa. Te olette siis pakomatkalla. Ameriikka on\nkäynyt vähän liian kuumaksi. Minä olen samalla asialla. Mutta nyt on\njäljellä kysymys: mihin ja miten? Otaksun, että te olette jo itsenne\nsuhteen vastannut näihin kysymyksiin?\"\n\n\"Mitä --\"\n\n\"Älkää hermostuko! Meillä on aikaa keskustella vallan järkevästi\nkaikista näistä asioista, kuten todellisille vallankumouksellisille\nsopii. Siis, minne olette matkalla?\"\n\n\"San Franciscoon!\"\n\n\"Kyllä tietenkin, mutta olen varma siitä, ettette sinne pysähdy.\"\n\n\"Melbourneen.\"\n\n\"Oi, te olette todellakin mainio pilailija, mutta saanko luvan kysyä,\nmitä tekisitte Austraaliassa. Siellä ei ainakaan voi järjestää\nvallankumousta.\"\n\nTohtori ei vastannut mitään.\n\n\"Kas niin, antakaa kuulla mielipiteenne. Takaan, että niin nerokasta\najatusta otan tarkoin punnitakseni.\"\n\n\"Matkustan Tokioon.\"\n\n\"Hyvä. Tietenkin höyrylaivalla. Nerokasta! Mutta nykyään tarvitaan\nmaailmassa passeja. Minä olen tänä aikana matkustanut lähes, maapallon\nympäri ja minulla on ollut yli sata passia. Kaikissa maissa on\nerilaista, mutta passi on kaikkialla sama, kaikkialla sitä vaaditaan,\nniin vallankumouksellisten kuin vastavallankumouksellisten leirissä,\nniin keisarikunnissa kuin tasavalloissakin. Oletan, että teillä on\njonkunlainen passi. Minulla ei ole. Rohkenen pyytää teitä todellisena\nvallankumouksellisena tekemään minulle sen ystävällisen palveluksen,\nettä hankitte passin.\"\n\n\"Minne te aiotte sitten matkustaa?\" kysyi tohtori jännittyneenä.\n\n\"Minä olen aivan yksin maailmassa ja epätietoinen minne mennä. Olen\npäättänyt seurata teitä, sillä oletan teidät pystyväksi mieheksi. Olen\nainakin kuullut sellaista puhuttavan teistä. Matkustan teidän\nkanssanne, vaikkapa aluksi Tokioon.\"\n\nVoimaton raivo kuvastui tohtorin kasvoilla.\n\n\"Älkää olko millännekään!\" lohdutti Hoper. -- \"On hauskempi matkustaa\nyhdessä, enkä minä ole, vaikka itse kiitänkin, mikään mahdoton\nmatkatoveri. Tuossa käteni! Te suostutte ehdotukseeni?\"\n\n\"Hyvä on!\" virkkoi tohtori väsyneesti.\n\n\n\n\n5.\n\nTokio ei ole sama kuin Jokohama, eli mitä eurooppalaisesti puetulla\njapanilaisella voi olla tekemistä bolsheviikkitohtorin luona.\n\n\nTohtori mukautui välttämättömyyteen, ja todellinen ja tekeytynyt\nbolsheviikki matkustivat ainakin näennäisessä sovussa kaukaiseen\nlänteen.\n\nRalphston koetti äärimmäisen varovasti, mutta samalla sitkeästi ja\njohdonmukaisesti päästä selville matkatoverinsa todellisesta\nolemuksesta ja tarkoitusperistä, mutta Hoper oli kuitenkin liian vanha\nkettu, paljastaakseen itseään. Niinpä ei tohtori kyennyt parhaalla\ntahdollakaan saamaan vahvistusta sangen luonnollisille epäluuloilleen,\njos ei toiselta puolen mikään noita epäluuloja poistanutkaan. Molemmin\npuolin tehtiin ikäänkuin äänetön sopimus, että olkoon nyt miten on,\nvarovainen täytyy olla ja koettaa tutkia toista, paljastamatta itseään.\n\nYstävyksemme kuluttivat aikaansa miten parhaiten taisivat, varoen vain\nyllätystä. Maisemat kiinnittivät pohjoisten seikkailijoitten huomion.\nNe olivat yksitoikkoisuudessaan vaikuttavan suurenmoisia, ne\ntehosivat kuten muukin Ameriikassa suuruudellaan, laajuudellaan,\nmittaamattomuudellaan. Koskela ei väsynyt tunnista tuntiin\ntuijottamasta preerioille. Nä'yt olivat aina uusia, aina\ntuntemattomuudellaan viehättäviä.\n\nRannattomana avautui preeria matkustajan silmien eteen, aaltoillen\nloivina rinteinä ja pikku kukkuloina, joilla kasvoi kitukasvuisia\nlehtipuita; leviten monikirjavana väriloistoisena mattona punertavaan\ntaivaanrantaan saakka, lauhan iltatuulen huojutellessa matalia puita ja\npitkiä kuivettuneita ja kellastuneita ruo'onkorsia, joiden varjot\nväreillen kuvastuivat iltavälkkyvän sinisen lammen kareilevaan pintaan.\nKuulakkana ja korkeana kaartui taivas myöhäissyksyisen maiseman yllä ja\nkoko luonto henki suurta ja syvää rauhaa, niin että ryskyen ja\nkohisten kiitävä pikajuna vinkuvine ilmavirtoineen ja sinkoilevine\nhiekkasiruineen oli kuin ilmestys toisesta maailmasta, jolle tällainen\nrauha oli kokonaan tuntematon.\n\nYstävykset koettivat arvailla tohtorin aikomuksia, mutta yritys oli\nsenlaatuinen, että arvailut osoittautuivat heti enemmän tai vähemmän\nperusteettomiksi. Mutta mitä pitemmälle matka joutui, sitä suurenemaksi\nkasvoi seikkailijoissa vakaumus, että tohtori aikoi Venäjälle. Hänen\nmatkansa tarkoitus oli luultavastikin mitä tärkein, ja seikkailijoitten\noli tavalla tai toisella päästävä sen perille ja estettävä mahdolliset\nbolsheviikkiyritykset. Matkailijoilla oli aavistus, että ratkaisevat\nhetket lähestyivät.\n\nSivuutettiin jylhän mahtavat Kalliovuoret, joiden rinteillä ja solissa\noli käyty viimeiset ja verisimmät taistelut aro-intiaanien ja\nvalkoihoisten välillä. Seikkailijat pitivät silmällä, ettei tohtori\nvain vastoin odotuksia olisi jäänyt millekään asemalle. Hoper ei\npäässyt liikkumaan minnekään, sillä jos hän toiselta puolen vartioi\ntohtoria, niin vartioi tohtorikin häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurenmoinen näky avautui matkustajien eteen, kun juna iltapuoleen\nsaapui San Franciscoon vuoren rinnettä pitkin, toisella puolen mahtava\nkaupunki monilla kukkuloillaan, toisella puolen välkkyvä San Franciscon\nlahti, joka loisti hopealta ilta-auringon punaamien kallioitten\nvälissä.\n\nCotter katsoi kelloaan.\n\n\"Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olemme perillä. Meidän on meneteltävä\nseuraavasti: Te menette ystävänne kanssa hotelliin. Minä seuraan\nHoperia ja tohtoria, koska ameriikkalainen ystävämme ei voi poistua\ntohtorin luota. Kun tohtori on asettunut jonnekin ja minä saanut\nilmoitetuksi Hoperille osoitteemme, palaan hotelliin.\"\n\nYstävykset suostuivat ehdotettuun työnjakoon, koska vain Cotter oli\ntohtorille tuntematon.\n\n\"Mutta meidän on myöskin otettava selvä laivan lähdöstä. Minä lähden\nsatamaan ja tilaan meille hyttipaikat hyvissä ajoin. Aikataulun mukaan\nlähtisi laiva kolmisen tunnin kuluttua, mutta nykyisinä aikoina se ei\nliene niin varmaa. Kivinen saa marssia hotelliin.\"\n\n\"Hyvä on!\" tuumi sanomalehtimies viekkaasti, ajatellen kunnollista\nillallista. Kivinen oli kohtuullinen stoalainen, mutta hän oli myöskin\nkohtuullinen epikurealainen ja hyvällä tuulellaan ollessa olikin hänen\ntapanaan sanoa, että hän oli kyennyt, jos kukaan, sovittamaan nuo\ntoisilleen varsin vastakkaiset oppisuunnat hedelmälliseksi ja\nsopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.\n\nJuna vieri asemasillan viereen ja englantilainen salapoliisi hyppäsi\nensimäisenä ulos, rientäen sen vaunun luo, jossa tiesi Hoperin ja\ntohtorin olevan, suomalaisten erotessa omille teilleen. Tohtori\nilmestyikin vaunusta Hoperin seuraamana. He nousivat autoon, Cotter\nseuraavaan, ja niin lähdettiin liikkeelle pitkin San Franciscon upeita\nkatuja Hob Hilliin, kaupungin hienoimpaan osaan. Tohtori vältti\nproletaarikortteleita sekä vastenmielisyydestä että turvallisuuden\nvuoksi, sillä varsinaista bolsheviikkiagitaattoria ei epäilty\nhienoimmissa piireissä mahdolliseksi.\n\nTohtorin auto pysähtyi muutaman ensiluokan hotellin luo ja matkailijat\nhyppäsivät ulos. Cotter teki samoin jonkun matkan päässä, astuen\nniinikään hotelliin. Tohtori ja hänen seuralaisensa olivat poistuneet\nyläkertaan, kuten Cotter sai kuulla tarjoilijalta. Täytyi odottaa,\nsillä Hoperin tapaaminen oli välttämätöntä.\n\nTultuaan hotellihuoneeseen loi Hoper halveksivan silmäyksen ympärilleen\nja tokaisi:\n\n\"Sietämätöntä, kuinka yksitoikkoista! Aivan sama sisustus kuin pari\nkuukautta sitten! Mutta täytynee tyytyä\", lisäsi hän teeskennellyt\nalistuvaisella äänellä.\n\nHoperin omaksuma sävy oli osoittautunut oivalliseksi seurustellessa\ntohtorin kanssa. Häneen pystyi vain häikäilemättömyys ja suoranainen\nröyhkeys, mutta samalla oli edullista näytellä tyhmää narria, jolloin\ntohtori voi paljastaa itsensä. Hoper oli jatkanut osansa näyttelemistä\njunamatkan aikana, varoen vain, ettei röyhkeys mennyt kokonaan yli\nrajojen ja ettei tyhmyys ollut liiaksi tyhmää, sillä tohtori oli\nvaarallinen vastapelaaja, sen aavisti Hoper.\n\nSalapoliisi ei ollut saanut kertaakaan tavatuksi ystävyksiä, mutta kun\nhän oli esiintynyt tohtorin seurassa, olivat ystävykset huomanneet\nkepposensa onnistuneeksi. Nyt täytyi kuitenkin saada tavata kaikkia ja\nneuvotella. Hoper oli varma, että tohtori matkustaisi höyrylaivalla\nJokohamaan. Ameriikkalainen hymyili itsekseen, kun hän muisteli, että\ntohtori oli paljastanut itsensä puhuessaan matkustamisesta Tokioon.\nMitä tekemistä oli tohtorilla Tokiossa? Se ei ollut edes matkan\nvarrella. Siinä piili jotakin!\n\nHoper istui huolettomana ja velttona nojatuolissa ja savuutteli,\ntohtorin tarkkaillessa hänen puuhiaan syrjästä, eikä suinkaan aivan\ntyytyväisin mielin. Tohtoria kiusasi miehen läsnäolo, josta hän ei\ntiennyt, kuka ja mikä hän oli.\n\n\"Laiva lähtee siis muutaman tunnin kuluttua?\" kysyi Hoper.\n\n\"Niin\", kuului tohtorin lakooninen vastaus.\n\n\"Mutta kysykäämme toki\", jatkoi ameriikkalainen ja soitti. Hän tiedusti\npalvelijalta, ja tämä palasi ilmoittaen, että laiva lähtisi vasta\nseuraavana aamuna. Hoper kiitti, mutta harmitteli samalla mielessään\nautomatkaa, joka oli näin ollen puoleksi turha.\n\n\"Oletteko tilannut hytit meille molemmille?\" kyseli väsymätön Hoper.\n\n\"En\", vastasi tohtori kiusaantuneena.\n\n\"Niinkö\", venytti Hoper. -- \"Siinä tapauksessa neuvoisin teitä mitä\npikimmin sen tekemään, sillä, kuten sanottu, minä aion todellakin antaa\nteidän nauttia seurastani ainakin toistaiseksi. Ja teidän seurassanne\non muuten mukiinmenevän miellyttävää matkustaa.\"\n\nTohtori soitti ja pyysi palvelijaa hankkimaan kaksi ja ensiluokan\nhyttipaikkaa valtamerilaivassa. Hoper vihelteli tyytyväisenä.\n\n\"Ja koska me nyt olemme olleet jo pitkän aikaa yhdessä, katson voivani\nhetkeksi poistua omille yksityisille asioilleni. Palaan viimeistään\nneljän tunnin kuluttua. Tarvitsen yksinäisyyttä, kuten kai tekin!\nJääkää näkemiin!\"\n\nAmerikkalainen teki syvän kumarruksen ja poistui. Alakäytävässä tuli\nhäntä vastaan muuan eurooppalaisesti puettu japanilainen, ja mennessään\nseurusteluhuoneeseen huomasi ameriikkalainen Cotterin istuvan lähellä\novea. Hoper istuutui muitta mutkitta hänen viereensä. \"Näittekö\njapanilaista\", kysyi Cotter, \"... joka meni ylös?\"\n\n\"Niin juuri!\" kuiskasi Cotter. \"Hän kysyi tohtoria. Mitä tuolla\nviirunaamalla lienee tekemistä?\"\n\n\"Tutkikaamme!\" lausui Hoper lyhyesti.\n\n\n\n\n6.\n\nTyhmänrohkeus voi tuottaa tappion, vaikka pelaajalla olisi kaikki\nvaltit kädessään.\n\n\nHoper teki nopeaan päätöksensä. Hän viittasi luokseen tarjoilijan ja\npyysi hovimestaria puheilleen.\n\n\"Hyvää iltaa, mr. Johnson!\" lausui salapoliisi aina kiirehtivälle\nhovimestarille. Hän oli todella ollut muutamia kuukausia sitten San\nFranciscossa selvittämässä muuatta juttua ja asunut samassa hotellissa,\nkuten hän tohtorillekin ilmoitti. Hovimestari tunsi hänet ja kumarsi\nsyvään, sillä Hoper osasi pitää sellaiset mahtihenkilöt ystävinään.\n\n\"Asuuko joku numerossa 104?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Ei tällä hetkellä, mutta kyllä muutaman tunnin kuluttua.\"\n\n\"Hyvä, pääsemmekö sinne muutamaksi hetkeksi? Ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä. Avain on tässä! Ette kai halua palvelijaa saattajaksi?\"\n\n\"Emme, teillä on hieno vainu. Kiitoksia vain! Muuten, jos sattuisitte\nminua puhuttelemaan muitten läsnäollessa, niin nimittäkää mr.\nFartmanniksi.\"\n\nMiehet kiiruhtivat yläkertaan ja astuivat varovaisesti tohtorin huoneen\nvieressä olevaan huoneeseen. Hoper sulki oven jälkeensä hiljaa. Hän oli\nhuomannut, että huoneitten välillä oli ovi, tosin suljettu. Hävittyään\nsen luo hän tähysti sisään. Tohtoria ei näkynyt, mutta japanilainen\nistui aivan lähellä ovea. Hoper painoi korvansa ovea vasten, koettaen\nkuunnella, mitä tohtori ja hänen keltaihoinen vieraansa puhuivat. Mutta\nvaikka hän kuinka jännitti kuuloaan, ei hän saanut puheesta selvää.\nKeskustelua kesti noin kymmenen minuuttia. Viimein japanilainen nousi\nja ojensi kätensä jäähyväisiksi.\n\n\"Siis Sao Pe, Djimakatu 259\", kuuli Hoper japanilaisen sanovan.\n\n\"Hyvä on!\" vastasi tohtori.\n\nKeskustelijat olivat koroittaneet ääntään.\n\nHoper hypähti paikaltaan ja hiipi toisen oven luo. Tohtorin ovi avautui\nja jälleen sulkeutui. Japanilainen oli siis poistunut. Mutta tohtori?\nHoper kuunteli ja kuuli liikettä viereisestä huoneesta. Tohtori oli\nsiis edelleenkin huoneessaan.\n\nSalapoliisi teki Cotterille, joka oli ääneti ja liikkumattomana\ntarkannut virkaveljensä toimia, merkin seurata häntä, avasi oven\nvarovaisesti ja laskeutui kiireesti rappuja alas. Hovimestari oli\nalhaalla. Hoper ojensi takaisin avaimen ja pisti miehelle käteen\nrunsaan juomarahan. Hovimestari kumarsi.\n\n\"Näittekö, minne tästä muuan japanilainen hävisi?\" kysyi Hoper. --\n\"Ottiko hän auton?\"\n\n\"Ei, hän läksi jalan oikealle.\"\n\n\"Hyvä, kiiruhtakaamme!\"\n\nMiehet juoksivat ulos ja päästyään kadulle he huomasivatkin uhrinsa\nkääntyvän läheisestä kadunkulmasta. He läksivät seuraamaan.\n\n\"Japanilaisen osoite on saatava selville, voidaksemme toimittaa hänet\nsäilöön\", virkkoi Hoper harppoessaan pitkin katuja kiireisesti kulkevan\njapanilaisen jälessä.\n\nHoper kertoi, mitä oli kuullut tohtorin ja hänen vieraansa\nkeskustelusta, lisäten, että Djimakatu oli Tokiossa. Osoite oli\nnähtävästi sen henkilön, jota tohtorin oli määrä tavata Japanissa.\n\nNousevan auringon maan poika ei näyttänyt aavistavan, että häntä\nseurattiin, sillä vaikka hän kulkikin nopeasti, ei hän vilkaissutkaan\ntaakseen, joten takaa-ajo oli verrattain helppoa, etenkin kun\nliikennekään ei ollut enää kovin vilkasta. Mies kulki esikaupunkia\nkohti. Hoper alkoi jo kiroilla itsekseen, sillä matka oli pitkä, mutta\njonkun ajan kuluttua mies seisahtui raitiotiepysäkin luo, jääden\nodottamaan. Salapoliisit astuivat ohi, ja Hoper kiirehti seuraavalle\npysäkille, hyläten vaunun etusillalle. Japanilainen näkyi istuvan\nsisässä.\n\nMatka jatkui halki San Franciscon. Raitiotie kiemurteli pitkin\nkukkuloita ja nousi vähitellen korkealle sijaitsevaan esikaupunkiin.\nHoper piti silmällä japanilaista. Viimein tämä nousi ylös ja poistui\nmuutamalla pysäkillä. Salapoliisit seurasivat esimerkkiä. Kulku jatkui\npitkin hämäriä ja sokkeloisia kujia. Salapoliisit koettivat pysyä\nnäkymättömissä ja kulkivat pitkin seinävieriä, sillä takaa-ajo kävi yhä\nvaikeammaksi, kun liikenne loppui kokonaan. Kumeasti kajahtelivat\njapanilaisen askeleet katukivityksellä.\n\nVihdoinkin hän pujahti muutamaan pihaan. Hoper painautui juoksuun ja\nlivahti äänettömästi ja huomaamattomasti aivan miehen kintereillä\npihamaalle. Japanilainen kaivoi taskustaan avaimen ja avasi muutaman\noven, Hoperin jännittyneenä tarkatessa hänen toimiaan varjosta.\n\nKun keltaihoinen oli mennyt sisään, palasi Hoper kadulle, jonne Cotter\noli jäänyt odottamaan. Miehet neuvottelivat hetkisen keskenään.\n\n\"Mikä lie parasta, tunkeutuako sisään vai jättää se poliisin\ntehtäväksi? Onhan kyllä valtakirjat?\" arveli Hoper.\n\n\"Minä ehdottaisin, että koettaisimme päästä miehen tuttavuuteen\", sanoi\nCotter.\n\n\"Ei missään tapauksessa molemmat. Minä voin yrittää.\"\n\n\"Ei, anna minun yrittää, sillä jos jotakin sattuisi tapahtumaan, ei\nminun läsnäoloni ole jatkuville tutkimuksille niin ehdottoman\nvälttämätöntä.\"\n\n\"Hyvä on, yritä sitten! Minä jään vartioimaan. Ellet neljännestunnin\nkuluttua palaa, murtaudun sisään\", selitti Hoper.\n\nCotter varmisti revolverinsa ja astui pihalle, koputtaen japanilaisen\novelle määrätyllä tavalla. Kiireisiä askeleita kuului.\n\n\"Kuka siellä?\" kuului ääni kysyvän englanniksi.\n\nCotter virkkoi tunnussanan. Avain kiertyi lukossa, ovi avautui, ja\nvalojuova sokaisi englantilaisen silmät. Oviaukossa seisoi japanilainen\nrevolveri kädessä.\n\n\"Kuka olette?\" kysyi hän äänellä, joka ei ollut lempeimpiä.\n\n\"Tulen tohtori Ralphstonin luota\", vastasi Cotter kylmästi.\n\nJapanilainen laski revolverin ja peräytyi sisään. Cotter astui tyynesti\nperässä. Mies livahti sulkemaan oven ja asettui sitten seisomaan\nCotterin ja oven väliin sangen uhkaavaan ja epäluuloiseen asentoon.\n\"Merkit!\" vaati mies.\n\nCotter teki kaikki tarpeelliset käsi- ja sanamerkit, jotka pyrkivät\nhäntä naurattamaan kesken kaiken.\n\n\"Mistä te tulette?\" kysyi mies.\n\n\"Tohtori Ralphstonin luota, kuten jo sanoin\", vastasi Cotter jäykästi.\n\nJapanilainen ojensi äkkiä revolverin Cotterin päätä kohti ja komensi\ntyynesti:\n\n\"Kädet ylös!\"\n\nCotter totteli hämmästyneenä.\n\n\"Te valehtelette! Tohtori ei tiedä minun asuntoani!\"\n\nCotter puraisi huultaan. Rohkea yritys oli jo alussa ajautunut karille.\nMutta ei voinut mitään, sillä kaikkia näkökohtia ei ehditty punnita.\nNyt täytyi voittaa aikaa.\n\n\"Eikö tohtori tiennyt! Totta maarin! Ainakin hän antoi minulle\nmääräyksen rientää teidän luoksenne. Sao Pe...\"\n\nJapanilainen kirosi.\n\n\"Mistä te tiedätte mitään jotain Sao Pe'stä?\"\n\n\"Kuten sanoin, antoi tohtori...\" koetti Cotter jäykästi vakuuttaa.\n\nJapanilainen näkyi epäröivän. Vastakohdat olivat jyrkät, tietämys ja\ntietämättömyys selittämättömiä. Mutta japanilainen käsitti, ettei\nvarovaisuus ainakaan ollut haitaksi. Hän komensi Cotterin kääntymään\nselin häneen, ilmoittaen toimittavansa taskujen tarkastuksen.\n\nEnglantilainen rauhoittui. Ne muutamat paperit, jotka voisivat hänet\npaljastaa, olivat sellaisessa salataskussa, että sen keksimiseen menisi\nvarmastikin pitkä aika. Taskujen tarkastus ei näyttänyt tyydyttävänkään\njapanilaista, sillä lukuunottamatta muutamia aivan merkityksettömiä\npapereita ei hän löytänyt muuta kuin revolverin, tupakkalaatikon ja\ntulitikkuja sekä kellon perineen.\n\nMutta äkkiä muuan huomio jähmetytti englantilaisen. Huoneessa oli\npuhelin. Ja juuri kun salapoliisi arvaili, keksisikö bolsheviikki sitä\nkäyttää, tarttui mies kampiin ja soitti. Cotter teki väkisinkin\nliikkeen.\n\n\"Pysykää hiljaa!\" komensi japanilainen tuikeasti ja ojensi aseensa.\nCotterin täytyi totella. Tuhannet suunnitelmat ja keinot risteilivät\nhänen aivoissaan. Jos japanilainen saisi rauhassa soittaa, paljastuisi\nkoko kepponen yhdellä kertaa, ja mikä vaarallisempaa, tohtori saisi\nvaroituksen ja pääsisi livahtamaan heidän käsistään. Ainakin olisi\nHoperin osa silloin lopussa. Eikä japanilaisen yritystä voisi\nestääkään. Hän ei voisi rynnätä suoraan revolveria vastaan. Hoper kai\nedelleenkin odotti. Cotter ei osannut tarkkaan arvioida, kuinka kauan\nhän oli sisässä.\n\n\"Olkaa hyvä, 136 754! Kiitos!\"\n\nMolemmat odottivat.\n\n\"Missä on? Jaha... saisinko puhelimeen tri Ralphstonin, huone n:o 103!\nJaha, kiitos!\"\n\nJapanilainen ei hellittänyt katsettaan salapoliisista.\n\n\n\n\n7.\n\nKoskela filosofoi, mutta filosofoiminen loppuu onnistuneeseen\nkaappaukseen.\n\n\nSekunnit tuntuivat ikuisuudelta Cotterista. Kaikki oli yhden hiuskarvan\nvarassa. Ellei Hoper ennättäisi apuun, olisi kaikki mennyttä.\nSalapoliisin valtasi vastustamaton halu huutaa, mutta kylmä\nrevolverinpiippu palautti hänet järkiinsä.\n\n\"Halloo... kuinka? Missä hän on?\"\n\nCotterin mieli ailahti.\n\n\"Niinkö, pyytäkää häntä heti soittamaan numeroon 17 553! Kiitos!\"\n\nJapanilainen hillitsi vaivoin harminsa. Tohtori oli nähtävästi\npistäytynyt jonnekin. Asema oli toistaiseksi pelastettu.\n\n\"Istukaa!\" komensi japanilainen, ja Cotter totteli. Miehet istuivat eri\npuolilla pöytää, englantilainen ulkonaisesti tyynenä, mutta sisäisesti\njännittyneenä, japanilaisen leikitellessä pitkin, ohuin sormin\nrevolverillaan. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Bolsheviikki tarkasti\nvankiaan herkeämättä, vinojen, tummien silmien vuoroin laajetessa ja\npienentyessä.\n\nMutta äkkiä kajahti ulko-oveen kaksi jyrkkää ja voimakasta lyöntiä.\nCotter pysyi tyynenä, vaikka hänen kasvonsa vetäytyivätkin hymyyn.\nJapanilainen hyppäsi sensijaan pystyyn, ja hänen ilmeensä todisti\nvoimatonta raivoa.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi hän Cotterilta, uhaten aseellaan.\n\n\"Toverini\", vastasi salapoliisi tyynesti.\n\nJapanilainen mietti hetkisen. Jyskytys jatkui, käyden yhä\nvoimakkaammaksi.\n\n\"Avatkaa! Lain nimessä!\" jyrisi Hoper ulkoa.\n\n\"Kas niin\", virkkoi Cotter tyynesti, \"antautukaa nyt hyvällä. Te olette\nmenettänyt pelinne. Te olette tosiasiallisesti vankimme. Niin ikävää\nkuin se meille onkin, ei teitä voida tuomita Ameriikassa, vaan joudutte\nvain karkoitetuksi. Siis, ellette tahdo menettää henkeänne, toverini\nkun on vähän äkkipikainen mies, antakaa tänne omanne ja minun\nrevolverini ja sallikaa minun toimia.\"\n\nJapanilainen loi harhailevan katseen ympärilleen, mutta pelastusta ei\nnäkynyt missään. Sitten hän ojensi kohteliaasti molemmat aseet\nCotterille. Salapoliisi meni ovelle ja aukasi sen. Hoper ryntäsi\nsisään.\n\n\"Kas, oletpa vielä sentään hengissä! Minä luulin sinut jo menneeksi\nmieheksi, kun sisältä ei kuulunut hiiskasdustakaan! Jaha, tässä on siis\njapanilainen!\"\n\nSalapoliisit ryhtyivät toimittamaan kotitarkastusta, kun Cotter oli\nensin katkonut puhelinjohdot. Saalis ei ollut suurenmoinen, mutta\ntyytyväisiä miehet olivat tuloksiin. Tärkein oli joku \"jäsenluettelo\",\njossa oli vain japanilaisia ja kiinalaisia. Vangin taskusta ei löydetty\nsanottavasti mitään, mutta lompakon muutamine papereineen Hoper pidätti\nitselleen, annettuaan ensin siellä olleet rahat niiden omistajalle.\nPaperit oli myöhemmin tarkastettava.\n\n\"Mitä teemme vangille?\" kysyi Cotter. \"Jaa, mukaan emme voi ottaa, kun\npoliisikamariin on pitkä matka. Jääköön tänne, taatusti sidottuna!\"\n\nJapanilainen ei vastustellut, kun Cotter lujien käsirautojen avulla\nkiinnitti hänet tukevaan vuoteeseen siten, että kädet joutuivat selän\ntaakse.\n\nOtettuaan kaikki paperit mukaansa ja sammutettuaan sähköt salapoliisit\npoistuivat ja sulkivat oven jälkeensä, jättäen vankinsa yksin. He\nkiirehtivät pitkin puolipimeitä ja mutkittelevia sivukatuja\nkeskikaupungille, jossa saivat auton käsiinsä, hurauttaen sillä\npoliisikamariin. Tehtyään selkoa poliisimestarille seikkailuistaan\nHoper pyysi häntä huolehtimaan siitä, että vanki heti toimitettaisiin\npoliisikamariin, lisäten toivomuksenaan, että hänet pidätettäisiin\nmuutamien viikkojen ajaksi, niin ettei hän pääsisi ehkäisemään jatkuvia\ntutkimuksia.\n\nSalapoliisit erosivat toisistaan, Hoper rientäen tohtorinsa luo ja\nCotter palaten suomalaisten seikkailijoitten piiriin, jotka jo kai\nkärsimättömästi odottivat jotakin tietoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKivinen oli todellakin pitkästynyt odotukseen ja ehdotti jääkärille,\nettä he illastaisivat ilman englantilaista. Jääkärillä ei ollut mitään\nehdotusta vastaan. Aterioituaan vetäytyivät ystävykset komealle\nterassille, josta avautui näköala lahdelle, ja ryhtyivät jutellen ja\ntupakoiden nauttimaan iltagrogia.\n\n\"Missä ihmeessä se engelsmanni oikein viipyy?\" tuumaili Kivinen, jota\nuteliaisuus jo vaivasi.\n\nJääkäri ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan jatkoi fatalistisen\ntyynenä oivallisen juoman nauttimista, savuutellen oikeata havannaa.\n\n\"Hm, meneehän tämä mukiin, meneepä kyllä! En olisi luullut, että\nmaailma olisi näinkään siedettävä\", puheli jääkäri kuin itsekseen.\n\"Mutta kun vuosikaudet istuu, makaa, paleltuu, kärsii nälkää ja janoa\njuoksuhaudoissa, näkee todellista sotaa ja sen seurauksia, niin aistit\ntylsyvät, elämänhalu katoaa, tahto veltostuu, ja kun sitten ihminen\njoskus vuosien kuluttua palaa säännölliseen elämään, on hän kuin\nloppuun käytetty moottori, joka pihisee ja puhisee, lyö väärässä\ntahdissa, jota ei voida mihinkään käyttää ja joka itse tietää\nkelvottomuutensa. Tämä tietoisuus vaivaa ensin, mutta sekin tylsyy ajan\nmittaan, ja ihminen elää päivästä päivään, ilman tarkoitusta, ilman\npäämäärää, ilman toivoa ja ilman surua, onnellisena, jos joskus saa\njuoda itsensä humalaan ja juovuspäissä kuvitella sellaisia aikoja,\nniitä olleita ja menneitä, jolloin elämällä oli muutakin arvoa ja\ntarkoitusta kuin juominen. Sanotaan, että sota kasvattaa urhoollisuutta\nja uhrautuvaisuutta ja herra ties mitä! Jaa, miksei, jossakin määrin ja\nsilloin, kun sota kestää jonkun aikaa, mutta jos se pitkistyy, niin sen\nehkä kasvattamien hyveitten rinnalla syntyy sata- ja tuhatkertaisesti\nuusia paheita, sellaisia, joista yksi merkitsee enemmän kuin kaikki ne\nluulotellut hyveet yhteensä. Tjah, kyllähän niin on, että täytyy\ntapella joskus ja kyllä tappeleekin, mutta tappelun ylenmääräinen\nihannoiminen on yhtä rikollista kuin bolshevismi, jota vastaan me\ntaistelemme. Hm, ja eikäpä tässä maksa filosofoida, mutta toisinaan\ntuntuu kuin patoutuisi sydämeen liiaksi. Kippis!\"\n\nKivinen kuunteli hiukan hämmästyneenä ystävänsä puhetta, sillä Koskela\noli mahdollisimman harvapuheinen jääkäriksikin.\n\n\"Niinpä niin, sodan ihannoiminen! Siinä on koko kysymyksen ratkaisu ja\nsyy! Mutta maailmassahan opetetaan jo sylilapsetkin sitä ihannoimaan\",\nvastasi sanomalehtimies katkerasti.\n\nYstävykset vetäytyivät huoneeseensa odottamaan Cotterin paluuta. Mutta\nenglantilainen viipyi viipymistään, ja suomalaiset alkoivat jo tuntea\npientä hermostumista.\n\nKello oli jo hyvän joukon yli puoliyön, kun Cotter viimeinkin palasi.\nSuomalaiset torkkuivat istuvillaan, mutta Koskela hypähti heti pystyyn.\n\n\"Anteeksi, että viivyin näin kauan, mutta syy ei ollut todellakaan\nminussa. Ahaa, te olette syöneet! Minua ilahduttaa, ettette ole\nodottaneet tähän saakka.\"\n\nCotter soitti ja tilasi itselleen kevyen illallisen, jonka jälkeen hän\nryhtyi kertomaan seikkailujaan. Suomalaiset kuuntelivat ääneti. Kun\nenglantilainen oli lopettanut, ryhtyivät miehet kolmisin tutkimaan\njapanilaiselta kaapattuja papereita. Lukuunottamatta jäsenluetteloa ei\nniissä ollut mitään merkittävää. Lompakossakin oli vain vaarattomia\nasiapapereita.\n\nJääkäri tutki jokaisen paperilippusen tarkasti, käänteli lompakon joka\npuolelta ja penkoi joka lokeron. Hän ei löytänyt mitään. Mutta\ntaivuttaessaan lompakkoa hän tunsi äkkiä, että siellä oli jotakin\npäällyksen ja sisuksen välissä. Hän ratkoi puukollaan sauman halki ja\nveti kuin vetikin kätköstä esiin paperilippusen, joka osoittautui\nsähkösanomaksi.\n\nSen sisältö oli lyhyt ja selvä:\n\n\"R. ja G. odottavat tri Ralphstonia Sao Pen luona, Djimakatu 259. S.\naikaisemmin siellä. Tiedoitettava tohtorille.\"\n\nKoskela vihelsi. Kaappaus oli onnistunut erinomaisesti. Tokiossa olisi\nkokous, ja japanilainen oli ollut matka-asiamies.\n\n\n\n\n8.\n\nSuomalainen jääkäri ja saksalainen mauseri pelastavat valtamerilaivan\nja sen matkustajat.\n\n\nSeikkailijamme olivat jo eläytyneet valtamerilaivalla väkisinkin\nsyntyvään omaan erikoiseen pikkumaailmaan ja sen pyrintöihin, ja ellei\nolisi tarvinnut jossakin määrin varoa tohtoria, ei heillä olisi ollut\nmitään valittamista minkään puolesta, kun ilmatkin olivat pysyneet\nsiedettävinä, jopa ihaninakin, ja mahtava, salaperäinen, välkkyvä meri\ntarjosi aina uusia, valtavia nautinnonaiheita, vaihdellen\nväriloistossaan ja tunnelmissaan vuorokaudenaikojen ja säitten mukaan.\nEnsi päivien hurmaava vapautuksen tunne vaihtui vähitellen\nhiljaisempaan, mutta sitä syvempään tyytyväisyyteen, joka lähenteli\nonnellisuutta. Ihminen tunsi avartuvansa, keventyvänsä, ja olemukseen\ntuli jotakin meren suolaisesta raikkaudesta ja näköalojen\nrajattomuudesta, jotakin, mikä irroitti ajatukset nykypäivien\näärimmilleen jännittyneestä hermostumuksesta, etsivästä, epäilevästä,\ntoivovasta ja epätoivoon vaipuvasta levottomuudesta, kylmästä\nitsekkyydestä ja kuluttavasta nautinnonhalusta. Ihminen tunsi olevansa\njälleen ihminen eikä yhteiskunnan jäsen, jonka oikeuksien ja\nvelvollisuuksien välillä vallitsee ikuinen, sovittamaton ristiriita,\nmikä myrkyttää ihmisen elämän siitä hetkestä alkaen, jolloin hän\njotakin tajuaa, aivan riippumatta siitä, ovatko hänen oikeutensa\nsuuremmat vai pienemmät. Valtamerilaivalla näytti sivistys ja\nnykypäivien edistys parhaat puolensa, eivätkä varjopuolet päässeet\nnäkyviinkään.\n\nMatkailijamme nauttivat täysin siemauksin uudesta asemastaan. Tehtävä\naivankuin unohtui, eikä tästä unohtumisesta ollut mitään vaaraakaan,\nsillä laivalla ei kuitenkaan voitu tehdä mitään. Hoper jatkoi vain\nosansa näyttelemistä, esiintyen tyhmänröyhkeänä, mutta ei\nliioittelevana, niin että tohtori sieti hänen seuraansa, kun ei\nmuutakaan ollut.\n\nKivinen, sekä synnynnäisesti että ammatillisesti uteliaana, käytti\ntarkoin jokaisen hetken lisätäkseen tietojaan, tutkien laivan pohjasta\nmelkein mastonhuippuihin, keskustellen matkustajien kanssa ja esiintyen\niltaisin täytenä maailmanmiehenä vierailupuvuissaan, ajankuluksi hiukan\nja viattomasti kuherrellen parin englantilaisen missin kanssa, joita\noli melkein mahdoton saada käsittämään, että tällainen maailmanmies\nolisi voinut syntyä ja kasvaa maassa, jossa \"luotettavien tietojen\nmukaan\" käveli jääkarhuja ja ihmiset pukeutuivat eläintennahkoihin.\nKivisen ylpeyttä loukkasi tällainen tietämättömyys mitä syvimmin, mutta\nniinpä hän päättikin laajentaa nuorten missien sangen vajavaista\ntietovarastoa ja alkoi esitelmöidä, aiheinaan Suomen maantieto,\neläin- ja kasvikunta, kansantiede, taide ja kirjallisuus sekä naiset,\nja kun nämä esitelmät suoritettiin peräti helposti tajuttavassa\nmuodossa, höystettyinä enemmän tai vähemmän onnistuneilla\nsukkeluuksilla ja vaarattomilla kaksimielisyyksillä, saattoi Kivinen\ntyytyväisyydekseen todeta, että hän oli löytänyt kaksi kiitollista\nopetuslasta, joihin kylvö putosi hedelmälliseen maahan.\n\nCotter, luonnonlaadultaan pidättyväisempänä ja kylmempänä, tupruutteli\npiippuaan aito englantilaisturistimaisen levollisena, silmät ja korvat\navoimina, imien itseensä tietoja ja uutisia kuin kuiva sieni, pelaten\nkorttia tai shakkia Koskelan kanssa, joka säännöllisesti,\nsurumielisesti hymyillen joutui tappiolle, mutta joka kesti ja kärsi\ntappionsa kuin mies ja saksanjääkäri, kertoillen koruttomasti, mutta\nmielenkiintoisesti seikkailujaan ja tehden selvää Suomen oloista ja\nvapaussodasta, joista Cotterilla, vaikka hän oli tosin kyllä ylempänä\nmissien tasoa, ei ollut kovinkaan oikeita tietoja. Kaikki kolme\npitivät tarkoin silmällä tohtoria, mutta se ei tuottanut suurtakaan\nvaivaa, sillä tohtori pysyi hytissään melkein kaiket päivät,\naterioidenkin siellä, eikä Hoperin yksitoikkoisuus olisi voinut tulla\ntäydellisemmäksi.\n\nJääkäri oli omituisen hiljainen ja umpimielinen. Syytä ei tiedetty,\nmutta Kivinen hymyili kiusottavasti, etenkin muutaman pikkutapahtuman\njälkeen. Koskela oli istunut pöydän ääressä kannella ja kirjoitellut\njotakin paperiin, kun äkkiä tuulenpuuska oli lennättänyt paperin\nkannelle, josta sen oli Kivinen nostanut ylös ja melkein\nvilkaisemattakin huomannut, että siihen oli kirjoitettu Mary Audhonin\nnimiä.\n\nJääkäri-parka oli rakastunut, eikä Kivinen saattanut hillitä kieltään,\nkun hän ajatteli, että syynä oli vain valokuva.\n\nKoskela oli silloin hiukan punastunut ja murissut jotakin, josta\nKivinen ei saanut selvää ja joka kai ei ollut tarkoitettukaan\nkuultavaksi, sillä ystävykset olivat kaikesta huolimatta hyvässä\nsovussa, vaikka sanomalehtimies katsoikin rakastumista, ellei sitä\notettu ajanvietteen kannalta, kerrassaan anteeksiantamattomaksi\ntyhmyydeksi.\n\n\"Tjah, sotilaat ovat syttyviä, mutta sinä taidat olla palavakin\",\nvirkkoi Kivinen, ojentaessaan paperin jääkärille, rientäen sitte\nkertomaan misseilleen, että hänen ystävänsä oli rakastunut valokuvan\nperusteella muutamaan neitoseen, jota hän ei ollut nähnyt eikä kuullut\nja joka oli maapallon toisella puolella. Neitosten mielenkiinto komeaa\nja salaperäistä jääkäriä kohtaan kasvoi tästä hetkestä alkaen\nkolminkertaisesti ja Kivinen saattoi havaita, että hänen oma kurssinsa\nlaski huomattavasti.\n\nIlmat pysyivät kauneina, Havaiji sivuutettiin ja alettiin lähestyä jo\nJapanin saaristoa, kun puhkesi näillä vesillä tavallinen myrsky, raju\nja ankara kuten yleensä. Elämä valtamerilaivalla tyrehtyi, matkustajat\npysyttelivät hyteissään ja englantilaiset missit istuivat kuin kaksi\nkyyhkystä, suloisesti peloissaan silloin kun Kivinen kävi heitä\nlohduttamassa, esiintyen vanhana ja kokeneena merimiehenä ja\nmatkustajana ja näyttäen huoletonta naamaa.\n\nValtameren nimi tuntui sangen vähän onnistuneelta ivalta, sillä\naallokko nousi hirvittävästi ja laiva keinui kuin lastunen, vavisten,\nnitisten ja ryskyen joka kohdassaan, kun veden ääretön paino paiskautui\nsen kylkiä vastaan. Illan tullen myrsky yhä kiihtyi, taivas\ntummenemistaan tummeni ja laiva ponnisteli vaarallista matkaansa\närjyvässä alkuaineessa. Kapteeni seisoi levähtämättä ohjaushytissään,\ntähystäjät valvoivat ja konehuoneissa tehtiin kuumeista työtä, sillä\nvauhti oli säilytettävä hyvänä. Matkustajat horjuivat ihan kalpeina\nruokahuoneessa, naiset itkettynein silmin, ja muutamassa hetkessä oli\nkuin poispyyhkäisty entinen huoleton elämänilo ja sijaan astui elämän\nvääjäämätön vakavuus synkän, mylleröivän meren ja mastoissa ulvovan\ntuulen voimasta.\n\nYstävykset asettuivat makuullekin aivan täysissä pukimissaan, mutta jo\ntunnin kuluttua soivat äkkiä hälytyskellot. Koskela hyppäsi ensimäisenä\npystyyn. Rynnättyään käytävään hän oli törmätä merimieheen, joka\npysähytti hänet huutamalla:\n\n\"Ei mitään vaaraa! Pysykää levollisina! Kapteeni selittää!\"\n\nNäytti jo siltä kuin valtaisi sekasorto laivan, mutta järjestys saatiin\nkuitenkin palautetuksi. Levottomia, kuolonkalpeita kasvoja näkyi\nkaikkialla. Ilmoitettiin hälytyksen syy: Peräsin oli joutunut\nepäkuntoon, ja nyt ajauduttiin tuntemattomia kohtaloita kohti. Koneita\nei voitu seisauttaa aallokon takia, joka silloin tuntuisi monin verroin\nsuurempana, mutta vauhtia oli kuitenkin vähennetty. Oli oltava valmiina\njättämään laiva millä hetkellä tahansa, mutta mitään välitöntä vaaraa\nei toistaiseksi ollut. Pelastusvenheet laitettiin valmiiksi.\n\nEpätoivonhuudot täyttivät ilman, sillä silmäyskin sysimustaan ärjyntään\nriisti uljaimmaltakin rohkeuden. Kaikki riippui niin ollen siitä,\nsaataisiinko peräsin kuntoon.\n\nKolme valonheittäjää tarkasti merta, ja niiden valaistuksessa nähtiin\nkaamean mahtava näytelmä, kun suunnattomat vesivuoret syöksyivät laivaa\nkohti, sen noustessa niiden harjalle ja taas laskeutuessa pohjattomalta\nnäyttävään syvänteeseen.\n\nKoskela seisoi yläkannella, silmäillen valojuovia tyynenä,\njärkkymättömänä kuten aikaisemmin tulimyrskyssä rintamalla.\n\nValojuovat liukuivat pitkin aaltoja, ja vesi loisti selittämättömissä\nväreissä. Koskela tuntui vajonneen näytelmän katselemiseen, mutta äkkiä\nhän kalpeni.\n\n\"Katso, Kivinen, tuolla! Tuo musta! Mikä se on? Me olemme jo Japanin\nrannikkovesillä! Tuo musta!\"\n\nKiviseen tarttui ystävänsä levottomuus, mutta hänen hengityksensä\nsuorastaan salpautui, kun hän keksi esineen, jota Koskela oli\ntarkoittanut. Se oli noin puolentoista sadan metrin päässä ja laiva\najautui kohtalaisella vauhdilla sitä kohti. Se oli ajelehtiva _miina_.\nYhteentörmäystä ei voitu välttää.\n\nEsine oli huikaisevan kirkkaassa valaistuksessa huomattu muuallakin.\nSuunnaton epätoivonhuuto kohosi ilmaan.\n\nKoskela tuijotti muutaman hetken sanattomana lähenevään kuolemaan,\nmutta sitten hän hyökkäsi hyttiinsä, ratkoi puukollaan auki\nmatkalaukun, kun ei ollut aikaa aukaista, heitti sen sisällyksen\nlattialle ja tempasi käteensä jonkun puukotelon, vetäen sieltä esiin\nensiluokkaisen saksalaisen mauserpistoolin. Silmänräpäyksessä hän oli\nkannella, viritti hanan ja heittäytyi kaidetta vastaan, tähdäten\nankarasti keinuvasta laivasta valonheittäjän sokaisevassa valossa\njättiläisaalloissa ajelehtivaa esinettä, vierelläolijoiden melkein\ntajuttomina tarkatessa hänen liikkeitään.\n\nJääkärin katse terästyi, kasvot kivettyivät ja mies esiintyi aseineen\nvillissä ympäristössä ja haaveellisessa valaistuksessa näkynä, johon\nkaikkien katseet imeytyivät.\n\nHetkinen, ja terävä tulikieleke tunkeutui piipusta, kuului useita\nperättäisiä, myrskyn vaimentamia laukauksia ja äkkiä kohosi noin sadan\nmetrin päästä ilmaan valtava, kammottavan kirkas tulipatsas, vesi nousi\npilviin, ja sitten voitti myrskynkin räjähdys, jonka paine heitti\nmatkustajat kumoon kannelle.\n\nValtamerilaivan ja sen matkustajat pelastanut jääkäri varmisti\npistoolinsa ja sytytti savukkeen.\n\n\n\n\n9.\n\nAmeriikkalainen osaa käyttää kunkin maan oloja omiin tarkoituksiinsa.\n\n\nValtamerilaivalla palasi elämä jälleen rauhalliseen uomaansa, kun\nvikaantunut peräsin saatiin korjatuksi. Myrsky taukosi sitten yhtä\näkkiä kuin se oli alkanutkin.\n\nKoskela pysytteli loppumatkan hytissään, sillä matkustajat tekivät\nkaikkensa, saadakseen selville miehen, joka oli heidät pelastanut\nvarmasta kuolemasta. Jos Koskelalla lie ollut kunnianhimoa, ei se\nkuitenkaan ilmennyt millään tavalla, sillä suosionosoitusten esineeksi\njoutuminen olisi tietänyt jotenkin varmaa ilmituloa. Matkustajat\narvailivat sinne tänne, mutta vaikka useat olivat nähneetkin jääkärin,\neivät he häntä tunteneet oudossa valaistuksessa ja kammottavassa\ntilanteessa. Ystävykset säilyivät niin ollen ilmitulolta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun sitten oli saavuttu Jokohamaan, ilmoitettiin matkustajille, että\nlaiva viipyy muutamia päiviä, ennenkuin matkaa jatketaan. Ystävykset\nolivat olleet tästä selvillä jo alunpitäin.\n\nTohtori selvisi passeineen Japanin kamaralle ja Hoper samoin.\nAmeriikkalainen oli tehnyt sen huomattavan keksinnön, ettei tohtori\nvalmistanut passeja, vaan hänellä oli niitä suurehko valikoima. Ne\nolivat nähtävästi painetut Tukholmassa, -- ja sikäläinen\n\"passitoimisto\" oli nyt vaaraton.\n\nTohtori riensi suoraan laivalta rautatieasemalle, ostaen lipun Tokioon.\nHoper seurasi mukana, välittämättä vähääkään niistä kiukkuisista\nsilmäyksistä, joita tohtori häneen vilkui. Tokioon saavuttuaan tohtori\najoi, ei eurooppalaiseen hotelliin, kuten Hoper oli odottanut, vaan\nmuutamaan japanilaiseen. Hotelli oli pitkä, matala, paperista ja\nbamburuo'osta kyhätty rakennus, joka oli jaettu pieniin huoneisiin.\nTohtori vuokrasi itselleen yhden ja Hoperille toisen.\n\nAmeriikkalainen pudisteli päätään, sillä hän ei pitänyt tämäntapaisista\nsyrjäisistä asuinpaikoista, ei ainakaan sellaisessa seurassa. Mutta ei\nauttanut katua, varovaisuutta oli vain noudatettava.\n\nHän heittihe makaamaan lattialle levitetyille matoille ja sytytti\nsavukkeen. Tohtori kuului liikehtivän huoneessaan.\n\nMuutaman hetken kuluttua tohtori astui sisään toisessa puvussa, jossa\nei ollut jälkeäkään mistään hienostuksesta. Hän veti oven kiinni\njälkeensä.\n\n\"Tahdon ilmoittaa, mr. Fartmann, että lähden nyt asioilleni. Ja te\nette saa seurata minua millään ehdolla. Jos te kerran olette\nvallankumouksellinen, niin te myös tiedätte, ettei jokainen saa olla\nkaikessa mukana. Minä palaan muutamien tuntien kuluttua tänne. Suljen\ntämän oven ja sinetöin sen omalla tavallani. Jos sinetti on rikottu\npalatessani, niin minulla on kyllä omat keinoni tehdä teidät\nvaarattomaksi. Ymmärrättekö?\"\n\nHoper nyökkäsi jääden makaamaan. Hänen aivoissaan oli kypsynyt tuuma,\njoka teki tehottomaksi tohtorin varovaisuustoimenpiteen. Tohtori\npoistui ja sulki oven. Hoper kuunteli poistuvia askeleita ja hyppäsi\nsitten nopeasti pystyyn. Ikkunasta ei ollut yrittämistä ulos, se olisi\nhuomattu. Mutta sivuseinä, joka samalla oli ulkoseinä, oli rakennettu,\nkuten sanottu, vain paperista ja bamburuo'osta. Hoper kohotti\nseinäverhoa, ja työskenneltyään hetkisen, onnistui hänen irroittaa\nseinästä kohtalainen kappale. Hän ryömi varovaisesti ulos ja asetti\nseinäkappaleen paikoilleen. Kierrettyään kadun puolelle hän näki\ntohtorin juuri kääntyvän kulmassa. Hoper seurasi empimättä perässä,\nvaikka olikin melkein varma siitä, että tohtori oli menossa siihen\npaikkaan, jonka osoite seikkailijoiden oli onnistunut saada tietää San\nFranciscossa.\n\nTohtori kulki kiirein askelin. Hoper hymähti, kun huomasi joutuneensa\nDjimakadulle. Tohtori kulki muutamia katuvälejä ja poikkesi sitten\npienen, yksikerroksisen talon pihaan. Hoper kiersi sivukadulle ja\nkeinotteli sitä kautta itsensä talon puutarhaan, hiipi seinän viereen\nja koetti keksiä, missä huoneessa keskusteltiin. Ohuitten seinien läpi\nkuului puhe selvään, ja äänistä päättäen oli huoneessa neljä henkilöä.\nKeskustelu kävi englanniksi.\n\nSalapoliisi piiloittautui pensaitten taa ja jännitti kuuloaan. Tohtori\npuhui.\n\n\"Me matkustamme erillämme Intiaan saakka, se on varminta ja mukavinta.\nSiellä sitten yhdymme. Meillä on kiire, sillä kongressi pidetään\nkohdakkoin, ei kylläkään ennen\", tohtori rykäisi itsetietoisesti, \"kuin\nminä olen saapunut, mutta kongressin lykkääminen vahingoittaa asiaamme.\nMeidän on niin muodoin kiiruhdettava. Minulla on mukanani henkilö, joka\nväittää olevansa meikäläinen, ja useat seikat puhuvat tämän väitteen\npuolesta. Hänen seuransa vaikeuttaa kuitenkin minun toimintaani, kun en\nvoi luottaa häneen täydellisesti. Hänestä aion päästä eroon, en\nkuitenkaan ennenkuin Singaporessa. Sanoin tämän vain senvuoksi, ettette\nmissään tapauksessa antaudu hänen kanssaan keskusteluihin...\"\n\nHoper hymyili piilossaan. Kuunneltuaan vielä hetkisen hän katsoi\nparhaaksi poistua, ehtiäkseen huoneeseen siksi kunnes tohtori palaisi.\n\nToiset seikkailijat istuivat Cotterin tuttavan, muutaman japanilaisen\nliikemiehen aistikkaassa, huvilamaisessa rakennuksessa Jokohamassa,\nkeskustellen politiikasta. Upea lehtimaja oli värikkään, viehättävän\npuiston keskellä, jossa lirisi pieni suihkukaivo.\n\n\"Oli miten oli\", sanoi Kivinen, \"mutta Japaniin sopii paremmin kuin\nennen Venäjään, että se on savijaloilla seisova jättiläinen. Ajatelkaa\nvain! Maa on pieni, mitättömän pieni, sekin hajallaan tuhansissa\nsaarissa. Ja tältä pohjalta yritetään nyt muodostaa suurvaltaa tai se\non jo osaksi muodostettu. Ei ole vaikea sanoa, mihin tämä vie. Meillä\non historiassa tarpeeksi esimerkkejä. Japanin sisäiset edellytykset ja\nmahdollisuudet eivät vastaa ulkonaista suurvalta-asemaa, joka perustuu\nyksinomaan sotilaalliseen mahtiin. Mutta sotilaallinen mahti riippuu\ntaloudellisesta tilasta, ja sehän on Japanissa mahdollisimman huono.\nVenäjän velat olivat aikoinaan mahdottomat, mutta eiväthän ne toki\nlikimainkaan vastanneet kansallisomaisuutta. Mutta Japanin velat\nnousevat niin mahdottomiksi, että kansallisomaisuus tuskin kykenee\nniitä peittämään. Jo yksistään tämä seikka tekee koko suurvalta-unelman\nkomediaksi, sillä miten voidaan sellaista suurvaltaa ajan oloon\nylläpitää, jonka olemassaolo kokonaan riippuu lainanantajien luotosta?\nSe on todella savijaloilla seisomista, ja Japanille käy ennemmin tai\nmyöhemmin samoin kuin on käynyt Ruotsille ja Venäjälle.\n\n\"Maa köyhtyy äärettömästä sotilasrasituksesta, maan varat virtaavat\nvarustuksiin, joilla koetetaan arvoa ja mainetta ylläpitää, ja niin\npahenee sisäinen tilanne päivä päivältä, jota peittääkseen hallitus\nantautuu uusiin seikkailuihin. Se on ikuista kiertokulkua, joka johtaa\nperinpohjaiseen kumoukseen. Euroopassa on laajoissa piireissä se\nkäsitys vallalla, että Japani on kumousvaaralta taatuimpia maita. Se on\nerehdys. Japanissakin on kuohuntaa koko lailla. Ulkonaisesti on Japani\nsangen nykyaikainen, mutta valtiollisesti osa väestöä elää oloissa,\njotka eivät monessa suhteessa ole lainkaan parempia kuin maaorjuus.\nTyöpäivät ovat rajoittamattomat, palkat suorastaan naurettavat ja\nyleinen hintataso ansiotuloihin nähden suhteeton. Ei ole niin ollen\nihme, että riissin, japanilaisten tärkeimmän elintarpeen,\nkallistuminen tai keinotekoinen kallistuttaminen on johtanut verisiin\nlevottomuuksiin, jotka ovat laajenneet niin valtaviksi, että ne ovat\nuhanneet koko nykyisen järjestelmän olemassaoloa. Japanissakin\nkuljetaan, jos kohta hitaasti, yleistä kansanvaltaistumista kohti, ei\nniin paljon näkyväisesti, kuin sisäisesti. Katsantokannat muuttuvat.\nEikä kansaa, joka on teknillisesti niin korkealla kannalla,\nvoida ikuisesti pitää orjaholhokkina, ja japanilaisille rakas\nisänmaa-käsitekin menettää vaikutusvoimansa, ellei käsitteen lisäksi\nvoida mitään tarjota.\"\n\n\n\n\n11.\n\nHoper tutustuu vallankumoukselliseen tohtoriin lähemmin.\n\n\nMuutaman päivän kuluttua lähti valtamerilaiva jatkamaan matkaansa\nJokohaman satamasta, suunnaten kulkunsa etelään. Seikkailijamme olivat\nmukana.\n\nElämä kulkeutui säännölliseen uomaansa. Matkustajat vaihtuivat\nsatamissa, uusia kasvoja ilmestyi, mutta suurin piirtein katsoen pysyi\nkaikki samanlaisena.\n\nVaikka matkustajat olivatkin suljetut hyvin ahtaaseen ja\nmuuttumattomaan maailmaan, ei varsinaisesta yksitoikkoisuudesta ollut\ntietoa. Meri ja matka tarjosi vaihtelua, ainakin pohjoismaalaisille\nystävyksille. Ainoa, mikä kiusasi, oli toimettomuus, sillä kävely\nkannella, tanssit iltaisin, lukeminen, pelaaminen ja keskusteleminen\nolivat ainoat ajanvietteet. Varsinkin Koskelasta tuntui vaikealta,\nhänestä, joka vuosikausiin tuskin oli saanut kunnolla nukkua, joka\nkaipasi verryttävää liikuntaa. Mutta aivan huomaamattaan mukautuivat\nseikkailijamme uuteen olotilaansa. Se teki heidät uusiksi ihmisiksi,\nlepuutti alituisen jännityksen kuluttamat hermot ja loi huolettomuutta\nkoko olemukseen.\n\nTohtorin vältteleminen olisi ajan pitkään saattanut käydä tavattoman\nvaikeaksikin, ellei tohtori itse olisi välttänyt muiden seuraa. Niinpä\nsaivatkin seikkailijamme olla rauhassa. He oppivat tuntemaan toisensa,\netenkin englantilaisen rehdin, harkitsevan ja tyynen luonteen, joka,\nvaikka siltä puuttuikin loistavia ominaisuuksia, oli tavattoman\nmiellyttävä vaatimattomuudessaan. Cotter taas puolestaan ihaili etenkin\nKoskelan jäykkää rohkeutta ja suomalaista sisua, samoinkuin Kivisen\nvilkasta avomielisyyttä, hiukan taiteilijamaista lahjakkuutta ja\nterävää huomiokykyä. Kolmisin he muodostivat mitä täydellisimmän\nmatkakumppanuuden, miellyttävän ystäville ja sangen vaarallisen\nvastustajille.\n\nHoperin tehtävä ei ollut helpoimpia, mutta hän suoritti sen\nameriikkalaisen päättäväisyydellä ja anglosaksilaisen sitkeydellä.\nTohtori oli vaikeahko matkakumppani, oikullinen, ärtyisä, epäluuloinen.\nMutta jatkaen kerran omaksumaansa osaa, näytteli Hoper hiukan tyhmän\nröyhkeää seikkailijaa ja kesytti tohtorin siedettäväksi. Epäluulotkin\nhälvenivät vähitellen, ja kun tohtorin maihinjättöyritys Singaporessa\nei onnistunut, mukautui hän kohtaloonsa ja salli Hoperin seurata\nmatkassaan.\n\nHoper, alituisessa seurustelussa tohtorin kanssa, sai kurkistaa hänen\nhämärän sielunsa syvyyksiin. Arneriikkalainen päätti käyttää\ntilaisuutta hyväkseen ja tutkia edessään olevan yksilön, joka\nehdottomasti pääpiirteissään edusti kokonaista ihmisluokkaa nykyisessä\nkaaosmaisessa maailmassa. Ja hänen huomionsa saattoivat hänet kauhun\nvaltaan.\n\nTohtori oli lähtöisin hyvistä oloista, ollen ei rikkaan, mutta\nkuitenkin varakkaan aatelisperheen poika. Hänen isänsä oli ollut\ninnokas Puolan vapauden taistelija, mutta joutunut vangiksi ja\npäättänyt päivänsä Siperian aroilla. Poika joutui jo varhain\nmaailmalle, raivaten tiensä lahjakkuutensa avulla varsin korkealle,\nsuorittaen tohtorin tutkinnon ja päästen dosentiksi. Hän oli\närtyinen, kiivas luonne, hän oli kasvanut mitä kiihkeimmässä\nvastustusympäristössä, oli jo nuoruudessa oppinut asettumaan\nsotajalalle vaikka koko maailmaa vastaan. Kehitys jatkui. Ankara\nelämäntaistelu, ummehtuneet olot, kilpailijoiden suosijain\npuolueellisuus, korkea sivistys, joka vaati vastaavaa asemaa\nyhteiskunnassa, jääden sitä vaille, -- suurkaupunkien viettelykset ja\nääretön kurjuus toiselta puolen, kumoukselliset nuorukaispiirit,\npoliisien vainot, kaikki tämä synnynnäisen kiihkeän luonteen,\nlevottoman veren, loukkauksille alttiin mielen ja slaavilaisen luonteen\nsairaaloisten, äärimmäisyyksiin menevien taipumusten kanssa oli\nmuodostanut tohtorista sen, mikä hän nyt oli, häikäilemätön, sydämetön\nonnenonkija, joka muutamien \"aatteitten\" varjolla koetti tyydyttää\nkalvavaa levottomuuttaan ja polttavaa kostonhimoaan koko\nmaailmaa vastaan, työskentelemällä yleismaailmallisen kumouksen\naikaansaamiseksi, kumouksen, joka yhdellä iskulla hävittäisi vanhan\nmaailman, luomatta tilalle mitään uutta.\n\nHoper oli usein kummastellut, miten bolsheviikit ollenkaan jatkoivat\ntouhuisaa toimintaansa, vaikka suurelle osalle heistäkin täytyi olla\nselvää, ettei heidän aikeensa saata onnistua ajan mittaan ei teoriassa\neikä käytännössä. Nyt hän sen ymmärsi. Nykyinen teknillisen edistyksen\naikakausi, joka oli koonnut äärettömät elämänedut toisten käsiin ja\nalentanut toiset koneiksi, oli synnyttänyt suunnattoman nautinnonhimon.\nJa kun nyt kumousaikoina näytti siltä, että myöskin tähän asti\nsyrjäytetyt piirit voisivat päästä nautinnoista osallisiksi, synnytti\nse yhteiskunnallisen levottomuuden. Tyytymättömyys kasvoi, yhteiskunnan\npohjasakka näki otollisen hetken lyöneen, ja alemmat kerrokset eivät\ntyytyneet enää vaatimaan tasavertaisia oikeuksia, vaan tahtoivat kerta\nkaikkiaan kostaa, mitä, sitä he tuskin itsekään tiesivät. Elämä tuntui\nmenettäneen arvonsa, elettiin hetkestä hetkeen, ja kansajoukot\ntahtoivat vaikka vain silmänräpäyksen ajan nauttia kaikkea, mitä\nvoitiin nauttia. Tekniikka, sen synnyttämä materialismi, sodan\nvaikutukset, oikeistopiirien myöntymättömyys on synnyttänyt\nbolshevismin, joka sai johtajikseen joko suoranaisia onnenonkijoita tai\nmielisairaalaan sopivia kiihkoilijoita. Ei välitetty siitä, mitä tulisi\njälestä, tahdottiin nauttia hetkinen, ja täten on selitettävissä\nbolshevismin voittokulku. Se lupasi kaikki ja saattoikin hetkeksi\ntyydyttää joukkonsa.\n\nBolshevismi ei ole hetken hurmiota, se ei ole irrallinen ilmiö, sillä\non juurensa menneisyydessä yhtä varmasti kuin vaikutuksensa\ntulevaisuudessa. Siihen ovat vaikuttaneet äärettömän monet tekijät. Se\non valtiollista liikettä, se on yhteiskunnallista kumousta, se on\nuskonnollista hurmiota. Sen dogmina on materialismi, välikappaleena\npistin, päämääränä kommunismi, joka on sekä teoreettisesti että\nkäytännöllisesti mahdottomuus niin kauan kuin ihmiset ovat ihmisiä\neivätkä enkeleitä. Mutta, ja se kiihoittaa joukkoja, se voi todella\ntarjota hetkeksi yltäkylläisyyttä niille, jotka ovat tähän asti olleet\nsitä vailla. Ja periaate on nyt sama kuin puolitoista sataa vuotta\nsitten Ranskassa: \"meidän jälkeemme vedenpaisumus\". Tulkoon mitä\nhyvänsä jälkeenpäin, kunhan nyt saadaan hetkinen nauttia ja tyydyttää\nepäsuhtaisten olojen synnyttämä tyytymättömyys ja kostonhimo, joka ei\nkohdistu vain järjestelmään, vaan myöskin yksityisiin henkilöihin,\nkokonaiseen ihmisluokkaan, jopa enemmistöönkin.\n\nJa juuri se seikka, ettei tulevaisuudesta välitetä mitään, selittääkin\nbolshevismin menettelytavat, sen äärettömän häikäilemättömyyden ja\nmielettömän julmuuden. Vanha maailma on hinnalla millä hyvänsä\nhävitettävä, mutta uuden luomisesta ei osata muuta kuin mitä hämärimpiä\nja haaveellisimpia lupauksia, sellaisia jotka eivät kestä ainoatakaan\narvostelevaa katsetta.\n\nKaikessa kaameudessaan oli tohtorin luonne suurenmoinen. Niin\nerilaisena, näennäisesti ristiriitaisena kuin se ilmenikin, oli\nkuitenkin kaikki alistettu yhden päämäärän saavuttamiseksi, ja tämä\npäämäärä oli kosto, sokea, summittainen, koko maailmaan kohdistuva\nkosto. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi olivat kaikki keinot\nluvallisia, sen hyväksi kiihoitettiin satoja tuhansia ihmisiä verisiin\ntaisteluihin, sen vuoksi asetettiin koko inhimillinen kulttuuri,\nihmiskunnan kaikki tähänastiset saavutukset arpapöydälle.\nSäännöllisissä, rauhallisissa oloissa olisi tohtorin tapainen mies\nherättänyt ympäristönsä jakamatonta sääliä; jos hän olisi alkanut\nnäyttää vaaralliselta, olisi hänet teljetty mielisairaalaan, mutta\nkumousaikoina saattoi ja oli käynyt, että hän kaikessa hiljaisuudessa\nleikki kevytmielisesti miljoonien kohtaloilla ja toisten samanmielisten\nja samantapaisten kiihkoilijain ja intoilijain kanssa uhkasi koko\nmaailmaa.\n\nMaailmassa oli jotakin mätää, sen oli bolshevismi osoittanut. Mutta\nvaikka se tämän osoitti, ja ehkä silläkin oli maailmanhistoriallinen\ntehtävänsä, täytyi vielä suhteellisen terveitten ponnistaa kaikki\nvoimansa, ehkäistäkseen sen voittokulun. Maailma tarvitsi leikkausta,\nmutta mätää ei voitu parantaa mädällä.\n\nTohtori jatkoi tietään, mitä oli aloittanut. Ja ystävyksemme jatkoivat\nomaansa. Yhteentörmäys oli tapahtuva, hiljaisuudessa suoritettaisiin\ntaistelu, jolla olisi merkityksensä kaikille. Milloin ja missä? -- se\noli tulevaisuuden huomassa.\n\n\n\n\n11.\n\nKivinen esitelmöi Kalkuttassa hotellin parvekkeella, kunnes Koskela saa\nmuutaman lyhyen kirjeen.\n\n\nIntia!\n\nKaukana taivaanrannalla siinsi tumma juova, kadoten ja ilmestyen\nnäkyviin öisen meren ihmeellisissä, loistavissa, salaperäisissä\nvärivivahduksissa, kun verkkaiset, pitkät ja loivat mainingit vahvasti\nfosforihohteisina äänettömästi liukuivat laajalla Bengalin lahdella,\nhiljalleen keinuttaen valtavaa valtamerilaivaa, joka nousi ja laski\nniitten hitaassa tahdissa. Päivän valo väreili vielä korkeammissa\nilmakerroksissa, luoden uusia ja häikäiseviä värejä alati vaihtuvaan\nmerenpintaan.\n\nIntia siinsi näkyvissä, kaukana vielä, mutta lähellä pitkän matkan\njälkeen.\n\nAamuauringon loihtiessa Gangesin rannat kultaan ja hopeaan uhkean,\nrehevän tropiikkikasvullisuuden lehdillä, virran vierittäessä\näärettömiä vesimääriään kohti merta, mutaisena, liejuisena, harmaana,\npunervana, vihreänä ja mustana, liukui laiva hitaasti ylös virtaa,\nsivuuttaen kaisla- ja savikyliä, metsikköjä, rannattomia\nviljavainioita, rämeseutuja, joilla kasvoi pitkää ruohoa, pensaita,\nheleävärisiä kukkia, minkä kasvullisuuden keskellä kuhisi tropiikin\nkirjava eläinmaailma, kulki ohi mahtavan Diamond Harbourin, Kalkuttan\nulkosataman, ja ponnisteli ylös kohti Bengalin pääkaupunkia mahtavasti\nvierivässä kymissä. Ja kaiken yllä säihkyi etelän syvänsininen, kirkas\ntaivas.\n\nPohjoismaalaiset ystävämme nauttivat. He tunsivat itseensä tarttuneen\njotakin tuosta puoleksi miehisestä, puoleksi poikamaisesta,\nromanttisesta vaelluskuumeesta, heidän mielensä paloi rannalle, noihin\nrajattomiin viidakkoihin, soille ja rämeille, alkuasukaskyliin ja\nviljavainioille, tuon kukikkaan, värikkään, yltäkylläisen,\nhedelmällisen luonnon keskeen. Mahtavat yleispiirteet vaikuttivat\nhuumaavasti, lukemattomat, kirjavat yksityisseikat lumoavasti.\n\nIllan suussa saapui laiva Kalkuttaan, laskien laituriin Huglilla, ja\npassintarkastuksesta selvittyään astuivat ystävämme The Strandille,\nleveälle rantakadulle, jolla kuhisi itämaalainen elämä täydessä\nloistossaan kirjavine, monivärisine alkuasukkaineen niin ihon kuin\npuvun puolesta, kirkuvine katumyyjineen, moninaisine kulkuneuvoineen.\nIlma oli tukahduttavan kuuma, painostava, kun meren raittiit\ntuulahdukset olivat lakanneet tuntumasta.\n\n\"Hotelliin, ja kiireimmän kaupalla!\" virkkoi Kivinen. \"Täällä alkaa\ntuntua sietämättömän kuumalta.\"\n\nSeikkailijat vuokrasivat jonkunlaisen ajurin, joka kuljetti heidät ja\nheidän vähät matkatavaransa hotelliin. Hoper oli jo edeltäpäin saanut\ntietää tohtorin osoitteen Kalkuttassa ja ilmoittanut sen muille, joten\nvakoileminen voitiin jättää ensi hetkinä. Päästyään huoneisiinsa\nystävyksemme ensin perusteellisesti peseytyivät kylmällä vedellä,\nmuuttivat ylleen toiset puvut ja nauttivat keveän aterian.\n\n\"Menee mukiin!\" tuumi Kivinen, kun matkailijat istuivat sikaareita\nsauhutellen hotellin varjoisalla, ilmavalla parvekkeella. Heidän\nedessään lepäsi Kalkutta, Chowringhee, eurooppalaisten komea,\nhyvinrakennettu, leveäkatuinen kaupunginosa asuinpalatseineen,\npuutarhoineen ja suihkulähteineen, ja taampana Palta, jossa\nalkuasukkaat asuivat likaisissa, matalissa, kurjissa savihökkeleissä ja\nkaislamajoissa, ahtaine kujineen ja soukkine katuineen.\n\n\"Katsokaas, mr. Cotter\", lausui Kivinen, \"mutta älkää pahastuko! Tässä\nnäette selvää selvemmin, havaannollisesti, Intian probleemin koko\nräikeydessään. Tässä on eurooppalaisten kaupunginosa, valloittajien,\nkomea, hyvinhoidettu, tuolla alkuasukkaitten inhoittava pesä,\nlöyhkäävä, saastainen. Ja kuitenkin perustuu tämän kaupunginosan\nhyvinvointi juuri noiden repaleisten, likaisten, inhoittavien\nalkuasukkaitten työhön, heidän raadantaansa. Eikö epäoikeudenmukaisuus\nole liian silmäänpistävä? Vaikka ei olisikaan mikään kommunisti, niin\nvoidaan kuitenkin vaatia, että työmiehillä ja työnjohtajilla on edes\njossakin määrin samanlaiset elämänehdot, sellaiset, että molemmat\ntuntevat olevansa ihmisiä, eikä toiset orjia, toiset epäjumalia.\"\n\n\"Tiedän, tunnen, hyväksyn näkökantanne, mutta millä tavalla saadaan\naikaan parannus? Ei suinkaan bolshevismin avulla?\" kysyi Cotter.\n\n\"Ei tietenkään, mutta joku keino on keksittävä, sillä jollei sitä\nkeksitä, ja ajoissa, niin irtautuu Intia englantilaisesta imperiumista\nennen pitkää yhtä varmasti kuin minä istun tässä. Naurettavaa, mutta\ntotta! Mitä on Englanti Intiaan verrattuna? Kuin tinasotamies\nkoulupoikaan. Ja kuitenkin pitää tinasotamies poikaa vallassaan.\"\n\n\"Sivistyksellään. Sana koulupoika ei ole sopiva.\"\n\n\"Myönnetään, mutta käytin sitä vain suuruusmääritelmänä.\nSivistyksellään! Ehkä, mutta ennen kaikkea tekniikallaan,\nennen kaikkea diplomatiallaan. Intia on hajanainen, pirstottu tuhansiin\nuskontojen, kielien, kansallisuuksien, historian, tapojen ja\nelinetujen raja-aidoilla. Tähän hajanaisuuteen perustuu Intian\nhallussapitopolitiikka. Ylläpidetään keskinäisiä riitoja, keskinäistä\nkateutta, ja itse korjataan riitojen hedelmät. Sivistyksestä ei voida\npaljon puhua. Eurooppalaisvallan aikana on Intia taantunut\ntavattomasti: lukutaito unohtunut, rakennustaide kuollut, runous ja\nkirjallisuus myöskin.\"\n\n\"Intiaa koetetaan sivistää.\"\n\n\"Sangen vähän, ja millä tavalla? Annetaan hiukan alkuopetusta,\nmurtoprosentille, hiukan korkeampaa harvoille, ja nämäkin harvat\nsuljetaan pois viroista, nimittäin korkeammista ja paremmin\npalkatuista. Heistä muodostuu tyytymätön, kapinoitseva sivistyneen\nköyhälistön armeija, jolla ei ole uskontoa, ei isänmaata, ei mitään\nmuuta kuin viha englantilaisia vastaan. Ylen kaukonäköistä, vai\nkuinka?\"\n\n\"No, babut ovat vaarallisia.\"\n\n\"Intia pyrkii vapauteen sekä valtiollisesta että taloudellisesta\nsorrosta. Valtiollinen sorto on täydellinen: ei mitään yhdistyksiä, ei\nkokouksia, ei sensuroimatonta kirjallisuutta, ja taloudellinen ehkä\nvieläkin täydellisempi. Koko politiikka on äärimmilleen kehitettyä\nriistopolitiikkaa. Maassa nähdään nälkää aina, tällaisessa maassa, joka\nvoi elättää koko maailman, vain siksi, niin, miljoonat kuolevat nälkään\nvain siksi, että viljelyksien omistajat saisivat hiukan suuremman\nhinnan viljastaan Euroopassa. Ja vaikkapa he saisivat samankin, he\neivät myy sitä täällä. Satojatuhansia ihmisiä kuolee vuosittain\ntäysinäisten vilja-aittojen ovien edustalle. Jeeveli, maasta ja\nasukkaista puristetaan kaikki mahdollinen irti kaikilla mahdollisilla\nkeinoilla. Parannukset ovat vain silmänlumetta, sen ovat lukemattomat\nkuvernööritkin, innokkaat englantilaiset imperialistitkin todistaneet.\nIntia on sekä henkisesti että taloudellisesti kuollut maa, ja kuitenkin\nsillä olisi pyörryttäviä edellytyksiä. Onko näin ollen ihme, että\nintialaisten, pääasiassa sivistyneitten ja ylhäisten, keskuudessa on\nsyntynyt sangen voimakas vapausliike! Jos kerran Englanti ilmoittaa\nottaneensa velvollisuudekseen pitää huolta Intiasta, niin täyttäköön\nvelvollisuutensa; ellei, niin Intia kulkee omia teitään. Tietenkin, on\notettava huomioon, että Intia on alhaisella sivistystasolla, ja tämä\nvaikeuttaa itsenäisyyttä, mutta toiselta puolen se pakoittaa siihen,\nsillä muuten ei taso milloinkaan nouse. Mistään erikoisesta\nkansanvaltaisuudesta ei voitane puhua, sillä kehitystaso ei ole\nsellainen, että paljonvaativia kansanvaltaisia periaatteita voitaisiin\ntoteuttaa käytännössä. Perustuslailliset kuningaskunnat lienevät\nlähinnä oikeat valtiomuodot Intialle, sellaiset, jotka keskenään\nsolmivat yhteiset liitot ulkopolitiikkaa, ulkomaista kauppaa ja\npuolustusta varten. Siinä on intialaisten vapaustaistelijain ohjelma,\nja sen alle pistän puumerkkini minäkin. En tahdo sanoa, että se\nonnistuisi täydelleen, roskaväki on tuhonnut monet muutkin oikeutetut\nja välttämättömät vallankumoukset, mutta yrittää täytyy. Bolshevismi\nsotkee kuitenkin kaiken, sillä sellaiset opit Intian kuumaverisen,\nkirjavan, intohimoisen ja kostonhaluisen alkuasukasväestön keskuudessa\nvoivat saada hirveitä aikaan. Tietysti taistelen bolshevismia vastaan,\nmutta Intian varsinaisiin vapaustaistelijoihin, joilla ei onneksi\nlienekään mitään tekemistä Leninien ja Trotskien kanssa, en koske\nsormellanikaan. Intia kulkee kohti vapauttaan, ja olkoon sille tämä\nuusi tie onneksi. Sillä on rajattomat mahdollisuudet, se voi synnyttää\nmaailman uudelleen niin henkisesti kuin aineellisesti! Malja!\"\n\nCotterkin, hiukan hymähtäen, tyhjensi lasinsa. Samassa astui hotellin\njuoksupoika Koskelan luo ja jätti hänelle hänen valenimelleen osoitetun\nkirjelappusen. Koskela katsahti hiukan kummastuneena poikasen jälkeen,\nrepäisi kirjeen auki ja luki. Hoper kirjoitti:\n\n    \"Kokous tänä iltana Chunderkadun 572:ssa täsmälleen klo 10.\n    Hindupuvut ja aseet! Hiljaa! Tunnussana 'Palta'. H.\"\n\n\"Nyt on kello kahdeksan. Meillä on vähän kiire! Kai jokin salainen\nkokous. Hm, pukuasia on hiukan ilkeä järjestää, mutta koetetaan!\"\n\nKoskela soitti luokseen tarjoilijan, ja seurue lähti huoneeseensa,\nvalmistuakseen uusia seikkailuja varten.\n\n\n\n\n12.\n\nHoper luulee tohtorin pelin loppuneen ainiaaksi.\n\n\n\"Tämä on mieletöntä!\" virkkoi Kivinen, kun seikkailijat kolmisin illan\npimeydessä vaelsivat alkuasukkaiksi puettuina, viitoissa ja\nturbaaneissa, roimahousut jalassa, esikaupunkiin. -- \"Eihän meillä ole\naavistustakaan käyttäytymisestä, emme osaa sanoa sanaakaan, jos meiltä\njotakin kysytään.\"\n\n\"Senvuoksi on meidän pidettäväkin suumme kiinni\", huomautti Koskela\nkuivasti. \"Kieli suorana, järki kylmänä, silmät avoinna ja mauserit\nladattuina emme pelkää piruakaan.\"\n\nVaiti ollen, etteivät paljastaisi kielentaitamattomuuttaan, vaelsivat\nseikkailijat pitkin kujia, jotka olivat täynnä likaa ja jätteitä,\nkompastellen kiviin ja syvennyksiin, Cotterin kulkiessa edellä oppaana.\nHän tunsi jonkun verran Kalkuttaa. Liike kaduilla oli kohtalaisen\nvilkas, mutta kukaan ei kiinnittänyt miehiin huomiota. Chunderkadulle\nsaapuessaan he ryhtyivät tarkastelemaan ohikulkijoita. Useimmat\nkiiruhtivat tietään välinpitämättöminä, hiukan hoppuisina kadoten\nlukemattomiin sokkeloihin. Heillä tuntui olevan yhteinen päämäärä.\n\n\"Tässä!\" kuiskasi Cotter hiljaa englanniksi ja pysähtyi muutaman\nrappeutuneen hökkelin luo. \"Nyt sisään!\"\n\nYstävykset astuivat portista pimeälle pihalle, kompuroivat eteenpäin\njonkun edelläkulkijan käsilyhdyn valossa sokkelokäytäviä pitkin ja\nsaapuivat uudelle portille, jonka luona näkyi joku olio seisovan. Se\nkuiskasi jotakin ja Cotter suhautti tunnussanan. Portti aukeni ja\nmiehet pujahtivat sisään. He laskeutuivat muutamia askelmia alas ja\njoutuivat suunnattoman laajaan, puoleksi maanalaiseen kellariin,\nentiseen varastorakennukseen tai muuhun sellaiseen. Heitä kohtaava näky\nei ollut tavallisimpia. Lattialla istui ja makasi satoja, ehkä muutamia\ntuhansia kirjaviin viittoihin kietoutuneita alkuasukkaita, pää\npeitettynä, muutamien öljylamppujen lepattavassa valossa. Kuvaamaton,\nvetämätön löyhkä lehahti vastaan.\n\nSeikkailijat, joiden tulo ei ollut herättänyt mitään huomiota,\nlaskeutuivat maapermannolle lähelle uloskäytävää ja jäivät äänettöminä\nodottamaan. Tuntui niin omituisen aavemaiselta olla tuhansien parissa,\njotka liikkumattomina, äänettöminä makasivat oudossa valaistuksessa\nmaanalaisessa kellarissa, kun kuitenkin tiesi, mitä nämä liikkumattomat\noliot aikoivat.\n\nSeikkailijat koettivat katsoa, olivatko tohtori ja Hoper jo saapuneet,\nmutta eivät heitä löytäneet. Noin kymmenen minuutin kuluttua syntyi\nkuitenkin liikettä etumaisten keskuudessa, ja pimeästä aukosta ilmestyi\nesiin tohtori, puettuna loistavaan hindulaisasuun, Hoper kintereillä,\nja puolenkymmentä alkuasukasta -- johtajia luultavasti -- mukanaan.\n\nViivyttelemättä ryhtyi tohtori puhumaan. Mitä hän sanoi, siitä eivät\nseikkailijat ymmärtäneet rahtuakaan, mutta vaikutuksensa oli puheella\njoka tapauksessa kuulijoihin. Kiihko, tulisuus oli ainoa, josta\nystävyksemme pääsivät selville.\n\nKuinka samanlainen olikaan tämä joukko kuin tuhannet muut! Samat\njoukko-psykologian lait vaikuttivat, samat sanat ja lupaukset saivat\nsenkin kiihkoihinsa, samat tulevaisuuden maalaukset, mielettömät, mutta\nsamalla houkuttelevat. Bolshevismi kumosi raja-aidat, jotka uskonto,\nkansallisuus, kastilaitos oli pystyttänyt, sillä se kielsi uskonnon,\nisänmaan ja säätyrajoituksen, asettuen itse tilalle. Sillä oli\nsuunnaton kokoava merkityksensä toiselta puolen, niin repivä,\nhajoittava voima kuin se olikin.\n\nKuului jo katkonaisia, hyväksyviä huudahduksia, monet paljastivat\nkasvonsa ja tarkkasivat kuumeisin, kiihkein katsein tohtoria liikkeitä\nja hänen puhettaan. Tohtori oli epäilemättä tavaton demagoogi, hänellä\noli joukkosielun avaimet hallussaan.\n\nHoper istui tohtorin vieressä, ja hänen kasvoillaan oli salaperäinen\nhymy.\n\nOli kulunut runsaasti puolitoista tuntia, kun äkkiä kuului ulko-ovelta\nmuutamia hätäisiä vihellyksiä, huutoja ja melua. Tuo tuhantinen joukko\nriehahti ylös, kuunteli kuin kivettyneenä hetkisen, ja ulkoa kuului\nselvästi englanninkielinen komennus: \"Eteenpäin!\"\n\nSeikkailijat hätkähtivät. Olivatko viranomaiset saaneet vihiä\nkokouksesta? Alkuasukasjoukko tuntui siinä silmänräpäyksessä\nmenettäneen kaiken arvostelukykynsä. Mielettömänä, raivoisana,\npakokauhun valtaamana se heittäytyi kahta uloskäytävää vastaan. Kaikki\nse veti mukaansa, tohtorin, joka tuntui tyrmistyneen, Hoperin, joka\nturhaan koetti hypätä syrjään, ja muut seikkailijamme. Mutta liian\nmyöhään!\n\nKuului muutamia kumahtavia iskuja, ovet lensivät säpäleinä sisään ja\naukkoihin ilmestyi puolentusinaa kylmiä kiväärinpiippuja.\n\n\"Seis! Kädet ylös!\" karjaisi englantilainen kersantti, toisessa kädessä\npaljastettu miekka, toisessa revolveri.\n\nJa joukko jähmettyi, kädet lensivät ylös ja vain voimaton raivonilme\nvääristyneillä kasvoilla kertoi pelon ja uhman sisäisestä taistelusta.\n\nNopeasti virtasi sotilaita sisään, asettuen toiselle seinälle,\nkädessään lyhyet ratsuväenkiväärit. Vallankumouksellinen joukko oli\nsatimessa.\n\nKersantti komensi kaikkia paljastamaan kasvonsa. Toteltiin. Seurasi\nasetarkastus, mutta vain aniharvoilta löydettiin joku taskuase.\nJohtajat olivat sulloutuneet muutamaan nurkkaan, tohtori ja Hoper\nheidän joukossaan. Kersantti, joka ilmeisesti toimi tarkan suunnitelman\nmukaan, eroitti heidät erikseen, ja yksitellen, sotilaitten\nvartioimina, kuljetettiin heidät pois. Hoper jättäytyi viimeiseksi,\npysähtyi kersantin eteen ja näytti jotakin merkkiä. Kersantti huudahti\nja virkkoi sanan miehilleen. Sitten hän kääntyi vankien puoleen ja\nhuusi tiukalla äänellä:\n\n\"Ne kolme lurjusta, jotka saapuivat tänään Ameriikasta tänne, astukoot\nesiin!\"\n\nHetkeäkään siekailematta tunkeutuivat seikkailijamme vankijoukon läpi.\nKersantin huuto tarkoitti ilmeisestikin heitä. Hienosti suunniteltu!\nParin sotilaan saattamina kulkivat seikkailijat ulkoilmaan. Päästyään\nkadulle he näkivät, että koko korttelin oli sotilasketju piirittänyt.\nLäheisessä kadunkulmassa oli auto, johon Hoper muitta mutkitta astui,\nmääräten lyhyesti:\n\n\"Keskuspoliisiasemalle!\"\n\nAuto hurahti liikkeelle.\n\n\"Huh, hitto soikoon!\" huudahti Hoper, vetäen pukunsa poimuista esille\nsavukelaatikon ja tarjoten. -- \"Nyt on tohtorin peli viimeinkin\nlopussa. Katsokaas, minä ilmoitin teille kokouksesta, mutta jälkeenpäin\ntulin ajatelleeksi, että asiasta olisi ilmoitettava myöskin\nviranomaisille. Tein niin, ja siellä vaadittiin ehdottomasti, että koko\nkopla oli otettava kiinni. Täällä kaikkien levottomuuksien keskuksessa\nei ole varaa antaa leikkiä. En ehtinyt ilmoittaa teille mitään, mutta\npäätin lähteä mukaan. Intian bolshevismi on saanut ankaran iskun, sillä\nvangittujen johtajien joukossa on edustajia Intian eri puolilta. Siinä\nkoko juttu! Meidän on nyt hiukan neuvoteltava poliisimestarin kanssa.\"\n\nPoliisilaitoksella otettiin ystävyksemme vastaan mahdollisimman\nkohteliaasti. Paljastus oli suuriarvoinen, ja poliisimestari tunsi\nkerran pitkästä aikaa voivansa hengittää hiukan vapaammin.\nPoliisilaitokselta ajoivat ystävyksemme, lähetettyään ensin hakemaan\neurooppalaiset vaatteensa hotellista, tohtorin asuntoon toimittamaan\nkotitarkastusta.\n\nRuumiintarkastuksessa ei tohtorilta ollut löydetty muuta kuin suurehko\nsumma rahaa. Tavaroitten tarkastus tuotti kuitenkin enemmän. Kahdesta\nmatkalaukusta löytyi pohjasta päällyksen ja sisuksen välistä\nkiihoituskirjallisuutta, sotilasoppikirjoja ja muutamia kirjeitä,\njoista saataisiin paljonkin hyötyä. Mutta suuresta matkalaukusta ei\nlöytynyt mitään. Siellä oli vain toalettitarpeita, vaatteita, kirjoja\nja sen sellaista. Koskela kierteli laukkua kuin kissa kuumaa puuroa ja\nmutisi, että kyllä siinä jotakin on.\n\nJa siinä olikin. Koskelan huomiota kiinnittivät äkkiä alakulmien\nnikkelisuojukset, jotka olivat tavallista suuremmat ja korkeammat. Hän\nkoetti niitä vääntää pois ja onnistuikin tehtävässään. Ensimäinen oli\nkyllä ontto, mutta tyhjä. Seuraavan avattuaan huudahtivat tarkastajat\nyhtaikaa. Sisässä oli hienoa silkkipaperia. Koskela sieppasi sen\nkäteensä ja levitti sen pöydälle.\n\n\"Hyvä!\" kiljaisi hän tyytyväisenä. -- \"Nyt on meillä pääsy Venäjälle\nselvä!\"\n\n\n\n\n13.\n\nKivinen selittää sen sotilaallisen virheen, jonka vuoksi Napoleonin\nVenäjän-retki epäonnistui.\n\n\nKoskela tarkasteli löytämäänsä paperiliuskaletta, toisten odottaessa\njännittyneinä.\n\n\"Tämä on jo koomillista!\" huudahti Kivinen. \"Valmis matkasuunnitelma,\npysähdyspaikat, hotellit! Totisesti, bolsheviikit ovat kohteliasta\nväkeä!\"\n\nPaperiliuska osoittautui tutkittaessa sangen tarkaksi kartaksi, johon\noli merkitty punaisella viivalla kulkutie Intiasta aina Moskovaan\nsaakka, ja, mikä tärkeintä, salaiset bolsheviikkiasiamiehet ja heidän\nosoitteensa. Jääkäri oli siten keksinyt yhdellä kertaa koko Venäjän ja\nIntian välisen yhteyden.\n\nLöytö oli mitä suuriarvoisin. Ensiksikin saattoivat ystävykset käyttää\nsitä hyväkseen matkallaan Venäjälle ja toiseksi voitiin heti senjälkeen\nkoko linja lakkauttaa, joten esim. bolsheviikkikiihoitus Venäjältä päin\nlakkaisi ainakin toistaiseksi.\n\nKoskela naputteli sormillaan pöytää. \"Tämä kartta on numeroitu, numero\n19. Bolsheviikit ovat kai laatineet oman salaisen maailmankarttansa,\njohon on merkitty punainen verkko asiamiehiä, pysähdyspaikkoja ja\npakoteitä. Kartta on ositeltu ja siitä on kai annettu muutamia\njäljennöksiä pääasiamiehille. Meidän tehtävämme on siis muun muassa\netsiä ja löytää alkuperäinen kartta ja saada käsille sen jäljennökset\nPyhästä Moskovasta. Jos se onnistuu, saavat bolsheviikit aloittaa\nyleismaailmallisen kiihoitustyönsä alusta uudelleen.\"\n\nSeuraavana päivänä ystävykset olivat läsnä vangittujen kapinallisten\nensimäisessä kuulustelussa. Näky oli masentava. Vangit koettivat\nkuka milläkin keinolla luikerrella vapaaksi, vakuuttaen osaksi\nsyyttömyyttään, osaksi sitä, että heidät oli vietelty, vaikka\ntodistukset puhuivat selvästi päinvastaista. Seikkailijoita,\nonnenonkijoita! Vain pari, kolme miestä uskalsi tunnusta toimineensa\nvakaumuksesta, lujasti, miehekkäästi.\n\nViimeisenä tuotiin sisään tohtori, eivätkä ystävykset luulleet voivansa\nmilloinkaan unohtaa hänen ilmettään. Siinä oli lannistumatonta uhmaa,\nsyvää epätoivoa, rajatonta, voimatonta, mutta sitä katkerampaa vihaa.\nTohtori huomasi joutuneensa kiinni juuri viimeisellä hetkellä, huomasi\nelämäntehtävänsä menneen hukkaan, ja hänen intohimoinen, voimakas,\nsairaaloisen kiihkeä luonteensa ilmeni rajattomana jokaisessa ilmeessä,\njokaisessa sanassa ja liikkeessä. Vavisten raivosta ja voimattomasta\nvihasta hän hampaitaan kiristellen kieltäytyi vastaamasta mihinkään\nkysymyksiin. Seikkailijat olivat pysytelleet syrjässä, mutta tohtorin\nkatse keksi heidät, jähmettyi hetkeksi, sitten hän käsitti kaiken ja\nloi silmäyksen, joka vielä viikkoja ja kuukausia jälkeenpäin vainosi\nystävyksiämme kaameudellaan.\n\nSe merkitsi taistelua elämästä ja kuolemasta. Joko -- tahi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä matkailijaa oli kokoontunut pitkästä aikaa yhteen, viettääkseen\nillan, ei kevyessä huolettomuudessa, vaan matkasuunnitelman\npohtimisessa.\n\n\"Also\", aloitti jääkäri, \"me lähdemme Venäjälle tai tarkemmin sanottuna\nPietariin?\"\n\n\"Aivan niin!\" kuului yksinmielinen ja tyyni vastaus, niinkuin olisi\nollut kysymys tavallisesta huvimatkasta ensiluokan makuuvaunussa\njoihinkin laskiaiskarnevaaleihin Moskovaan.\n\n\"Matkasuunnitelmasta ovat bolsheviikit pitäneet huolen, joten siitä ei\nsen enempää. Mikä on matkamme tarkoitus? Se on määriteltävä niin\ntarkasti kuin suinkin, sillä emmehän voi lähteä taistelemaan\ntuulimyllyjä vastaan.\"\n\n\"Tjah\", virkkoi Cotter, \"luulenpa, että lähdemme edustamaan Englantia\nja Ameriikkaa bolsheviikkikongressissa, sillä varsinaiset edustajat kai\nlukevat tällä hetkellä tiilenpäitä Kalkuttan vankilassa. Sehän on\nmeidän velvollisuutemme, koska olemme nämä arvon toverit tällaiseen\nepämiellyttävyyteen toimittaneet, ja se on meidän oikeutemme, koska\nmeillä on kaikilla tarpeelliset 'edustajakortit'. Tuossa kongressissa\nkai tehdään hyvin tärkeitä päätöksiä, mutta tuskin vaivaudutaan\nantamaan niistä tietoja esim. eri maitten hallituksille.\"\n\n\"Joten me voimme esiintyä kaikessa hiljaisuudessa maailmanlehdistön\nedustajina ja antaa kongressin istunnoista tarkat selostukset 'omalta\nkirjeenvaihtajalta'\", nauroi Kivinen. \"Hahhaa, mitähän Lenin arvelisi,\nkun saisi lukea jostakin ulkomaisesta lehdestä täydellisen selostuksen\nsalaisesta kokouksesta 'omalta kirjeenvaihtajalta!' Totisesti,\nsanomalehtimies tuntee nautintoa, taiteellista ja ammattimaista\nnautintoa tällaisesta, ja sen saavuttamiseksi kannattaa kyllä asettaa\nvaaraan tämä kurja henki parka. Allons, enfants.\"\n\n\"Halloo!\" huudahti Hoper. -- \"Siis ensin kongressiin, mutta sitäpaitsi\ntäytyy meidän saada käsiimme bolsheviikkien 'maailmankartta' ja yleensä\nkaikki mahdolliset ja mahdottomat tiedot ulkomaisista asiamiehistä,\n'postinkulusta' ja muusta sellaisesta.\"\n\n\"Hm, ja minä otan kyllä selvän heidän sotilaallisesta valmiudestaan\",\nvirkahti Koskela rauhallisesti. \"Minä en ole ensimäistä kertaa\nsentapaisessa työssä.\"\n\n\"Se on siis päätetty!\" sanoi Hoper ja kopautti pöytään. -- \"Nyt\ntyönjako?\"\n\n\"Minä ehdotan seuraavaa\", lausui Cotter. -- \"Ensiksikin, me emme pääse\nVenäjälle tappelematta, se lienee selvä. Joudumme kahakoihin. Me\ntarvitsemme niin ollen sotapäällikön, ja siihen virkaan on\nKoskela itseoikeutettu. Me nimitämme hänet siis Kansainvälisen\nAntibolshevistisen Valkoarmeijan ylipäälliköksi rajattomin\ndiktatuurivaltuuksin. Hyväksytäänkö?\"\n\n\"Tietysti!\" huudahtivat Kivinen ja Hoper.\n\n\"Sitten: me joudumme paljon tekemisiin alkuasukkaitten kanssa ja meidän\ntäytyy osata esiintyä oikealla tavalla. Siihen on Hoper kuin luotu. Hän\non meidän pääministerimme, joka edustaa meitä.\"\n\n\"Hyvä!\"\n\n\"Kivinen, jonka erinomaisen maun me kaikki tunnustamme, saa ottaa\nhoidettavakseen elintarveministerin raskaan salkun, kuin myöskin\nvirallisen tietotoimiston ja jokapäiväisen sanomalehden ja\nhistorioitsijan sekä samalla huviministerin tehtävät.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", naurahti Kivinen, \"vaikka olenkin aina kammonut\nviittä virkaa ja kuutta nälkää.\"\n\n\"Ja minä itse hoidan kulkulaitos-, raha- ja sisäministerin tehtävät.\nJärjestely on sekä tehokas että kansanvaltainen. Kaikki muut asiat,\ntärkeimmät, päätetään ministerineuvoston täysi-istunnossa, paitsi\nsota-alaan kuuluvat.\"\n\n\"Kaikki yhden puolesta!\"\n\n\"Yksi kaikkien puolesta!\"\n\nKansainvälinen Antibolshevistinen Valkoarmeija puristi toistensa kättä\ntässä perustavassa kokouksessaan kuumassa ja tukahduttavassa\nkalkuttalaisessa hotellihuoneessa, eikä Lenin tietänyt, minkälaiset\nsuunnitelmat tällä uudella vastustajalla oli, niin, eipä edes sitäkään,\nettä myöskin nämä neljä miestä olisi ehdottomasti ollut otettava\nlukuun, kun laadittiin yleismaailmallisia kumoussuunnitelmia.\n\n\"Niin, katsokaas\", lausui Koskela hiukan pilkallisesti, \"ei lukumäärä\npaljonkaan merkitse, mutta se sisu! Minä luulen, että Lenin ja Trotski\nnäkisivät paljon mieluummin muutaman kymmenentuhannen miehen hyökkäävän\npunaisia linjoja vastaan kuin meidän tulevan bolsheviikkien\nkongressiin. Mutta eteenpäin!\"\n\n\"Eteenpäin! Venäjän-retken malja! Tiedättekös, miksi Napoleon\nepäonnistui Venäjän-retkellään?\" kiihkoili Kivinen.\n\n\"No?\"\n\n\"Niin, nähkääs, hän ei aloittanut sitä Intiasta käsin. Virhe, suuri\ntaktillinen ja strateeginen virhe!\"\n\nSeuraavana päivänä matkusti neljä eurooppalais-intialaisiin asuihin\npuettua valkeaa miestä kuumissa rautatievaunuissa länttä ja pohjoista\nkohti. -- \"Tuntuu kuin lähestyttäisiin jo kotimaata!\" virkkoi Kivinen.\n\n\n\n\n14.\n\nKivinen on tyytyväinen maailman pyöreyteen.\n\n\nHimalajan vuorijono piirtyi mahtavana kohti korkeutta ja huipuilla\nkimalteli ikuinen lumi lukemattomissa selittämättömissä\nvärivivahduksissa, ilta-auringon valaessa punervaa hehkuaan.\n\nYlhäällä, pienessä vuoristolaaksossa, joka päättyi äkkijyrkkään,\nmonituhatjalkaiseen kuiluun, näkyi liikettä matalan, savesta ja kivistä\nkyhätyn rakennuksen luona, joka oli sijoitettu kuin pääskysen pesä\naivan jyrkänteen reunalle. Talon vierellä oli vaatimaton puutarha,\nmuutamia alativiheriöitseviä puita, pensaita sekä heleävärisiä\nvuoristokukkia, ja puutarhan takana levisi tunturiniitty tasaisena,\nsamettisena mattona, jonka keskitse juoksi kirkasvetinen, nopea\npuro, syöksyen pohjattomaan alhoon, kohisten ja kimallellen\nvesipisarakristalleissa. Ja jylhänä, vastakohtaisena taustana tälle\nidyllisen sievälle rauhalliselle maisemalle kohosivat pystysuorat\nvuorenseinämät, ruskeina, harmaina ja mustina.\n\n\"Seis, hei! No seis! Jeeveli, nyt se pääsi irti!\" -- Huudot\nkajahtelivat omituisen voimakkaina ja sointuvina, kallioseinien kaiun\nniitä vahvistaessa ja monistaessa. Kivinen hääräsi hikihatussa muutaman\npienen, oikukkaan muulivekaran kanssa, joka osoitti itsepäisyyttään ja\nhiukan tavatonta liikunnonhaluaan, antamatta kytkeä itseään paaluun.\nSanomalehtimies, englantilaismallisessa vuoristopuvussa, huuteli ja\ntempoili, kiukun ja naurun välimailla, toisten tarkatessa\nurheilijamaisella jännityksellä kamppailun lopputulosta. Viimein\nKivinen älysi, mitä oli tehtävä. Hän alkoi kuljettaa eläintä toiseen\nsuuntaan, tämän tietenkin vastustaessa, ja niin joutui muuli aivan\nhuomaamattaan kohtalokkaan paalun luo, johon Kivinen nopeasti,\nvahingoniloisesti irvistäen, sen kytki pitemmittä puheitta.\n\n\"Aasi!\" huokasi Kivinen sydämestään, laskeutuen nurmikolle ja sytyttäen\nsavukkeen. -- \"Oikea aasi! Tyhmä ja itsepäinen! Koko matkan vikurteli\nja pani vastaan; nyt. kun tahdottiin se kytkeä kiinni, se tietenkin\ntahtoi juosta. Mutta eihän se muuten aasi olisikaan!\"\n\nSeurue nauroi tälle syvämietteiselle totuudelle. Seikkailijamme olivat\nmatkalla Venäjälle. Erottuaan rautatiestä, he olivat varustautuneet\nvuoristomatkalle, ostaneet itselleen muuliaasit, varustukset, ja\npalkanneet muutaman ylämaalaisen palvelijaksi ja oppaaksi. Salatakseen\nretkensä tarkoituksen he esiintyivät tutkimusmatkailijoina, jonka osan\nnäyttelemiseksi he olivat varanneet itselleen myöskin tarpeelliset\nviralliset paperit. Heillä oli niin muodoin nelinkertaiset passit,\nensin omat tavalliset, sitten bolsheviikkien paperit, sitten\nsalaiset englantilaiset valtuuspaperit ja lopuksi julkiset\n\"tutkimusmatkailuluvat\", joten senkaltaisesta tavarasta ei ainakaan\nollut puutetta.\n\nMatkaaminen ei suinkaan ollut helppoa ensikertalaisille, mutta sisu\nauttoi, ja niinpä olivatkin miehet jo Intian rajalla. Bolsheviikkien\nkartta oli osoittautunut aivan erinomaiseksi. Oppaista ja yömajoista ei\ntullut milloinkaan puutetta. Seikkailijamme laskivat hyvin ennättävänsä\nMoskovan konferenssiin.\n\nPienestä majasta kuului astioitten kilinää ja savutorvesta tuprusi\nsavua. Molo, alkuasukaspalvelija siellä valmisti illallista, viimeistä,\nsillä aamulla oli hänen määrä kääntyä takaisin, jonka jälkeen\nseikkailijamme saivat luottaa vain itseensä ja selvitä kaikesta omin\npäin.\n\nSeurue peseytyi ja puhdistautui vuoripuron äyräällä, jonka jälkeen Molo\nkattoi illallisen nurmikolle majan edustalle. Matkailijoita ei\ntarvinnut kehoittaa syömään, vaan maissileipä, kaurispaisti, jonka\nKoskela oli hankkinut, riisipuuro ja oivallinen, musta kahvi katosivat\nnopeaan ja perinpohjin. Aterian jälkeen korjasi Molo tähteet.\nYstävykset tupakoivat ääneti.\n\nTuli pimeä, nopeasti kuten aina etelässä, ja tähdet syttyivät\ntaivaalla. Hiljaa ja huomaamattomasti alkoi alhosta kohota hienoa,\ntiheätä sumua, joka sakeni ja peitti kaiken verhoonsa, joten näytti\nkuin leviäisi edessä harmaa, öinen meri. Kuului vain puron kohina, kun\nse syöksyi pimeään, ammottavaan syvyyteen.\n\n\"Jos joku olisi minulle pari kuukautta sitten sanonut\", katkaisi\nKivinen hiljaisuuden, \"että nyt istuisin ja polttelisin tupakkaa\nHimalajan rinteillä, pimeässä, viirunaamainen alkuasukas palvelijana,\nmuuliaasi vetojuhtana ja Ryssäinmaa päämääränä, niin olisin minä\nsoittanut oitis Lapinlahden laitokselle ja tiedustellut, olisiko siellä\nmahdollisesti paikkaa vapaana eräälle sangen pahoin henkisesti\nsairaalle kansalaiselle. Mutta kun kaikki käy ympäri, niin on hyvä,\nettei kukaan sanonut eikä ennustanut minulle tämäntapaista, sillä\nkaikesta huolimatta minä olen nyt täällä.\"\n\nKuului hiljaista tyrskettä, mutta kukaan ei vastannut mitään tähän\nsanomalehtineekerin yksinpuheluun kohtalon oikullisuudesta. Kivinen\njatkoi:\n\n\"Oli miten oli, mutta siunattu asia sentään on, että tämä maapallo on\npyöreä. Niin no, eihän se muuten pallo olisikaan! Tarkoitin, että\nmaailma. Ellei se olisi pyöreä, niin vaikeatapa olisi kuvitella sitä\nmuunlaiseksi. Joka tapauksessa me nyt lähestymme kotia. Kaksi\nkolmannesta on matkasta kuljettu eikä enää ole jäljellä oikeastaan\nmuuta kuin Ryssäinmaa.\"\n\nKivisen leikinlasku ei saanut vastakaikua, sillä kaikki tunsivat\njonkunlaista painostusta. Sivistynyt maailma loppui, alkoi erämaa,\neikä vain luonnon, mutta myös henkinen erämaa. Lähestyttiin\nbolsheviikkivaltakuntaa.\n\n\"En tiedä, tunnetteko te toiset samaa\", virkkoi Koskela hiljaa, \"mutta\nminusta tuntuu täältä ylhäältä katsoen, täällä kirkkaassa, raikkaassa\nvuoristoilmassa, täällä ikuisen lumen rajamailla sivistyneen maailman\ntaistelut ja pyrkimykset kovin vähäpätöisiltä, naurettavilta, kaikki\nvaltiolliset riidat, yhteiskunnalliset liikkeet, kaikki hullut,\npuolihullut, tyhmät, itsekkäät, turhamaiset ja kunnianhimoiset.\nToisinaan tuntuu kaikki turhalta, tuo jokapäiväinen hyöriminen, tuo\nkuumeinen kiire, joilla ei tunnu olevan mitään tarkoitusta, ja ihminen\ntahtoisi hautautua johonkin rauhalliseen, hiljaiseen soppeen, elää\npäivästä päivään mitään ajattelematta, iloiten luonnosta, auringosta ja\nkukkasista! Mutta se tunne pysyy vain hetken, ja seuraavana tahtoo\nheittäytyä kuumimpaan taistelun melskeeseen, kuumeiseen työhön,\nriuduttavaan raadantaan. Miksi?\"\n\n\"Etsiäkseen unhoitusta\", lausui Cotter hiljaa. -- \"Me olemme nyt\nNirvanan maassa.\"\n\n\"Mutta Nirvana olkoon kaukana, niin kauan kuin bolsheviikit ovat\nherroina maassaan\", huomautti Hoper.\n\nAamuauringon kullatessa seudun nousivat seikkailijamme olkivuoteiltaan\nmajassa ja varustautuivat jatkamaan matkaansa. Molo sälytti muulit.\nKaikki tavarat, joita matkailijat eivät enää tarvinneet tai joita he\neivät voineet kuljettaa mukanaan, he lahjoittivat alkuasukkaalle,\nsamoin muulit. Molo neuvoi tien lähimmälle englantilaiselle\nsotilasasemalle. Sieltä saisivat matkailijat suositustensa avulla kyllä\nvetojuhtia ja oppaita. Hyvästeltyään seurueen Molo katosi vuoripolun\nmutkan taa. Seikkailijamme olivat yksin.\n\n\"Eteenpäin!\" virkkoi Koskela. -- \"Tuolla on sivistynyt maailma, tuolla\nbarbaarinen Venäjä. Meidän tiemme kulkee sinne.\"\n\n\"Vaviskaa, Lenin, Trotski ja kumppanit!\" huudahti Kivinen, ja\nseikkailijat painuivat matkaan.\n\n\n\n\n15.\n\nIhannevaltakunnassa.\n\n\nPuhalsi jäätävän kylmä tuuli, oikea aromyrskytuuli, joka kiidätti\nvaltavia lumipilviä yli laajojen lakeuksien, suhisten, ulvoen,\nvalittaen, lumen ryöppyessä pyörryttävinä kierteinä korkealle\nharmaaseen ilmaan, humahtaen painautuessa metsikköjen syleilyyn ja\nkasaantuen läpipääsemättömiksi kinoksiksi jokaisen tuulensuojan\nvierelle. Pimeys ei ollut sysimustaa, vaan harmaata, valkoista, mutta\nsiitä huolimatta läpitunkematonta, sokaisevaa kylmyydessään, vihlovissa\ntuulenpyörteissään. Taivas tuntui laskeutuneen aivan alas, aivan pään\nyläpuolelle, ja maailma muuttuneen yhtäkkiä omituisen pieneksi,\npehmeäksi, mutta pienuudessaan silti rajattomaksi, sillä koko näkyvä\nkaikkeus oli ilman mitään huomattavaa rajaa, lunta, vain lumihiutaleita\nja tuulen ulvontaa.\n\nNeljä miestä ponnisteli eteenpäin lakeudella, kietoutuneina pitkiin\nviittoihin, hatut painettuina korville ja silmille. Kulku oli\nvaivaloista upottavassa lumessa, sakeassa pimeydessä ja jäätävässä\nkylmyydessä, mutta seurue ponnisteli eteenpäin herkeämättä, sitkeästi,\ntietäen, että pysähtyminen voisi merkitä lepoa ja lepo nukkumista\niäksi. Miehet kulkivat kyyryyn painautuneina, yhdessä jonossa,\nensimäisen tallatessa polkua astuttavaan kuntoon. Tarpoen edistyi\nmatka, jokaisen vuorollaan ollessa tietä aukaisemassa.\n\nKului tunti, kaksi. Miehet pääsivät pienen metsikön taa, joka tarjosi\nhiukan suojaa tuulen raivolta. Täällä he pysähtyivät, levähtääkseen\nhetkisen.\n\n\"No on ilma!\" virkkoi yksi heistä. -- \"Saisiko tässä millään tavoin\ntulta, niin voisimme tarkistaa suuntaamme kompassin avulla. Etsippäs,\nKoskela, se kapine taskustasi, ja asettukaa te muut suojaksi tuulta\nvastaan, niin koetetaan katsoa.\"\n\nJääkäri ryhtyi kaivamaan kohmettuneilla käsillään esinettä taskustaan.\nHoper ja Cotter asettuivat selin tuuleen päin, ja Kivinen raapaisi\ntulitikkua. Se sammui, samoin toinen ja kolmas. Vasta neljännellä\nkerralla onnistui.\n\n\"Luojan lykky sentään, että olemme oikealla tolalla. Eksyminen\ntällaisessa ilmassa merkitsisi jotenkin varmaa perikatoa. Nyt ei meillä\nliene enää kuin muutamia kilometrejä lähimmälle asemalle. Huh, ruumis\non kuolemanväsynyt tuosta tuulenpaineesta. Tuntuu, kuin olisi jokaista\ntuumaa painamassa rautapuntit. Eteenpäin!\"\n\nSeikkailijat painuivat matkaan lumimyrskyiselle arolle.\n\nPienen aroaseman luona oli liikettä. Jokaisessa paikassa, missä oli\nhiukankin tuulensuojaa, istui tai makasi kymmeniä ihmisiä, miehiä,\nnaisia ja lapsia, risaisissa puvuissa, värjöttävinä. Näkyi\nnälkiintyneitä kasvoja, väsyneitä ilmeitä. Odotettiin junaa, joka veisi\nnämä kurjat ihmiset paremmille seuduille, missä olisi viljaa, missä ei\ntarvitsisi nähdä alituista nälkää. Nämä olivat Venäjän sisäisiä\nsiirtolaisia, jotka kulkivat paikasta paikkaan, etsien ruokaa ja\nsuojaa, jotka olivat joutuneet kansalaissodan jalkoihin tai jotka uudet\nhurmaopit olivat villinneet, nälkiintyneinä, paleltuneina; he olivat\nmenettäneet kaiken kykynsä tajuta tilaansa, arvostella, heitä kiihoitti\nvain halu syödä, vallankumouksen irtolaisjoukkoa, jota eivät sitoneet\nmitkään lait ja asetukset, jotka sekasorto oli synnyttänyt ja\njotka synnyttivät sekasortoa, vaeltaen paikasta toiseen kuin\nheinäsirkkalauma, syöden ja raiskaten kaikki mitä tielle sattui, ilman\npäämäärää, ilman johtoa ja uskoa.\n\nVähän syrjemmällä muista odottivat ystävyksemme myöskin junaa,\nviluissaan, nälissään, uupuneina. He aavistivat, että pääseminen junaan\nvaati suoranaista taistelua, mutta ei auttanut katsoa, mukaan täytyi\npäästä.\n\n\"Tarkastakaa aseenne!\" määräsi Koskela lyhyesti.\n\nJunaa oli odotettu jo puoli vuorokautta, mutta se oli myöhästynyt,\nkuten tavallisesti. Viimein, myöhään illalla, välähti radalla kaksi\nvaloa ja musta hirviö syöksähti esiin pimeydestä. Ystävyksemme olivat\nsamassa jalkeilla ja juoksivat sitä vastaan. Alkoi kamppailu, jota he\neivät milloinkaan voineet unhoittaa.\n\nIhmiset koettivat hypätä junaan sen vielä liikkeellä ollessa,\ntakertuivat jähmettyneillä käsillään kaikkeen ulkonevaan, jokaiseen\ntankoon, laahautuivat mukana, putosivat alas ja joutuivat toisten\njalkoihin. Kuului valituksia, vihlovia tuskan huutoja, kirouksia ja\nsadatuksia. Eläimellisinä, villeinä, mistään välittämättä, mitään\ntajuamatta koettivat ihmiset tunkeutua melkein täpötäysiin\nhärkävaunuihin, sisälläolijoitten puolustautuessa vimmatusti, työntäen\ntulijoita takaisin, potkien, lyöden. Jo pamahti pari laukaustakin, ja\nkaksi olentoa tupertui junan viereen. Mutta se ei tehnyt keneenkään\nmitään vaikutusta. Hyökkäys jatkui yhtä kiivaana, yhtä hillittömänä.\nNaiset tarttuivat suonenvedontapaisesti kiinni tankoihin, mutta heitä\nlyötiin käsille, päähän, heidät väännettiin syrjään ja tallattiin\njalkoihin. Lapset itkivät, naiset valittivat, miehet kiroilivat, mutta\nkukaan ei välittänyt toisestaan, se oli kaikkien sotaa kaikkia vastaan,\nraakaa, julmaa taistelua olemassaolosta pimeydessä, arotuulen\nkiidättäessä lumiaan kamppailevien päälle. Heikot sortuivat, voimakkaat\nvoittivat.\n\nKoskela teki rohkean ja nopean hypyn, päästen muutaman härkävaunun\nsisään. Venäläisessä sotilaspuvussa oleva mies koetti työntää hänet\ntakaisin, mutta jääkäri käytti nyrkkiään ja niin oli tie selvä, ja\nvastustelusta huolimatta auttoi hän toverinsakin melkein täpötäyteen\nvaunuun. Istua ei voinut, täytyi seisoa. Taistelu ulkona jatkui yhtä\nraivokkaana. Ne, joiden oli onnistunut tunkeutua sisään, asettuivat\nheti puolustuskannalle uusia tulokkaita vastaan. Seikkailijamme eivät\npuhuneet mitään, mutta heitä kammotti eläimellinen taistelu, tuskan- ja\nraivonhuudot, epäinhimilliset pilkkasanat, joita vaunuissaolijat\nhuutelivat ulos. Viimein lähti juna liikkeelle ja silloin kohosi niiden\nhuulilta, jotka vielä olivat ulkona, kaamea, vihlova hätähuuto, ihmiset\ntarttuivat tankoihin, jääden niistä riippumaan, kiipesivät puskureille,\nveturin päälle, katoille. Mukaan täytyi päästä, sillä tämä oli ehkä\nviimeinen juna ja senjälkeen voisivat tulla vastavallankumoukselliset.\n\nKivinen tunsi huimausta, vaikka olikin jäätävän kylmä, niin\ntäyteenahdettu kuin vaunu olikin, mies miehessä kiinni, niin ettei\nvoinut nostaa eikä liikauttaakaan kättään.\n\nMutta juna kiiti eteenpäin, huojuen, kitisten, vavahdellen, läpi öisen\naron ja vinkuvan lumimyrskyn, joka tulvi sisään avatuista,\nrikkonaisista ovista ja ikkunoista. Se kiiti eteenpäin mistään\nvälittämättä, vaikka sen kupeisiin takertuneet ihmiset paleltuivat,\nhellittivät otteensa ja putosivat radalle. Kivinen huudahti heikosti,\nkun muuan mies heidän vaununsa ovitankoon tarttuneena hellitti äkkiä\notteensa ja katosi äänettömänä pimeään syvyyteen.\n\nMatkailijat tunsivat, kuinka heitä alkoi nukuttaa, seisoallaan,\nkylmyydessä, ahtaudessa, mutta he ponnistivat kaikki voimansa\nvastustaakseen unta, joka olisi samoin kuin arollakin merkinnyt varmaa\nperikatoa. Matkatoverit olisivat heittäneet nukkuneet ulos --\nsaadakseen tilaa. Niin tehtiin jo ensimäisen asemavälin aikana kaksi\nkertaa.\n\nKun silmät olivat tottuneet pimeyteen, huomasi Koskela, että vaunussa\noli kamiini. Hän tunsi äkkiä puuduttavaa kylmyyttä ja jäykkyyttä\njäsenissään. Liikahtaa hän ei voinut, mutta purren hammasta ja\nterästäen tahtoaan hän alkoi järjestelmällisesti jännittää lihaksiaan,\npäästäen ne sitten herpoamaan, onnistuenkin jossakin määrin\nsäilyttämään itsensä paleltumasta. Seuraava asema oli autio ja silloin\npäätti Koskela uskaltaa. Hän kuiskasi muutamia sanoja toveriensa\nkorvaan, jännitti voimansa ja tunkeutui joukon läpi, hypäten alas.\nKivinen seurasi perässä. Sivuraiteella oli pari hyljättyä tavaravaunua.\nJääkäri tarttui muutamaan irtonaiseen lankunpätkään ja rikkoi\nvaununseinän, irroitti siitä lautoja. Työskenneltyään jonkun aikaa\nonnistui suomalaisten irroittaa kokonainen kasa, jonka he kantoivat\nvaunuun. Mauseri ojossa vaati Koskela sisäänpääsyä, ja Hoper ja Cotter\nriensivät apuun. Laudat saatiin sisään. Jääkäri ja sanomalehtimies\nhyppäsivät myös. Tunkeuduttuaan paljastetuin asein kamiinin luo\nryhtyivät toverit tekemään tulta, ja ennenkuin juna oli lähtenyt\nliikkeelle, paloi kamiinissa lämmittävä valkea, joka suloisesti\nraukaisi jäykistyneitä jäseniä.\n\nJuna kiiti eteenpäin öisessä pimeydessä. Tuuli turrutti matkustajia,\nkylmyys jäykisti ja toinen toisensa perästä katosivat ihmiset\npuskureilta, katoilta ja tangoista, katosivat, ilmestymättä koskaan\nenää, jääden makaamaan äärettömälle arolle, ja lumimyrsky piti huolen\nhautaamisesta. Juna oli kuin elävä vertaus bolshevismista, kuljettaen\nyhdessä kuolleita ja eläviä, syöksyen villinä eteenpäin radalla, jota\nei kukaan vartioinut, ilman aikataulua, ilman vaihde- ja junamiehiä,\nkuljettajan varassa. Jo ennen aamua oli seikkailijoittemmekin vaunussa,\nkamiinista huolimatta, useita vainajia. Ne heitettiin radalle ja siten\nsaatiin -- enemmän tilaa.\n\n\n\n\n16.\n\nVastavallankumoukselliset ryhtyvät ensimäiseksi työkseen Moskovassa\nmurtoon ja näkevät ihanan ilmestyksen.\n\n\nMuutaman päivän junamatkan aikana kokivat seikkailijamme kaikki kauhut,\nmitä villiintyneitten, nälkäisten kiertolaisjoukkojen parissa on\nmahdollista kokea, kylmän ja nälän lisätessä kurjuutta. Mutta\nhorjumattomalla sitkeydellä ystävykset pitivät puoliaan ja\nsäilyttivätkin paikkansa, vaikka olivatkin useita kertoja pakoitettuja\nturvautumaan aseisiinsa. Alituiset koneen rikkoutumiset, passien\ntarkastukset ja selkkaukset asemilla viivyttivät matkaa tavattomasti.\n\nYstävysten saapuessa Moskovaan oli iltapäivä, kylmä ja tuulinen,\nsellainen kolea ilma, jollainen on mahdollinen vain talvella Moskovan\nseutuvilla, laajan tasangon keskuksessa. Selvittyään nopeasti\ntarkastuksesta lähtivät seikkailijat painumaan kaupungille.\n\nMoskova oli muuttunut, kaupungin sävy erittäinkin. Kaikkialla\noli tyhjää ja kuollutta. Ei näkynyt muuta kuin kuljeksivia\npuna-armeijalaispatrulleja, suoranaisia maantierosvotyyppejä\nturkeissaan punaisine nauhoineen, kivääreineen ja patruunavöineen,\njäljitellen jonkunlaista univormua, mutta yritys oli jäänyt puolitiehen\n-- kuten kaikki muukin Venäjällä -- ja niin näkyi vain hajanaisia\nunivormukappaleita, kellä hattu, kellä turkki tai housut. Ystävyksiemme\nseurue herätti kaikkialla epäluuloa, ei suinkaan niin paljon pukunsa\nkuin lukumääränsä vuoksi, sillä kaupungissa oli kovennettu piiritystila\neikä kaduilla saanut liikkua ollenkaan tähänkään aikaan vuorokaudesta.\n\nSuurten kauppojen ikkunat olivat peitetyt laudoilla, ryöstettyjä\npuoteja näki vähän väliä, sortuneita rakennuksia, jäännöksiä ja jälkiä\nkatutaisteluista, ikkunoita oli sirpaleina ja kaiken yllä lepäsi\nalakuloinen, epätoivoinen synkkyys, jota hämärä talvi-ilma vielä\nlisäsi. Se oli inhimillistä erämaata, synkempää ja toivottomampaa kuin\ntyhjin saloseutu.\n\nKivinen, joka tunsi kaupungin tarkimmin, ohjasi kulkua. Matkan määränä\noli toimeenpaneva keskuskomitea, josta saataisiin tarkempia tietoja\nkongressista sekä asunnosta ja ruuasta; viimeksimainitut seikat enimmin\nkiinnittivätkin seikkailijoitten mieltä tällä hetkellä.\n\nMykkinä, yhdessä jonossa tarpoivat ystävykset polvenkorkuisessa\nhangessa, kun miljoonakaupungin kadut olivat puhdistamatta lumesta eikä\nedes bolsheviikkien kuolemanrangaistus-ukaasit kyenneet saamaan niitä\nheti pyryilman jälkeen puhtaiksi, koska ei ollut hevosia. Kävellessä\nalkoi tulla pimeä, sillä talvinen päivä on lyhyt ja välimatkat\nMoskovassa moniin muihin kaupunkeihin verrattuina huimaavat, niin\nlaaja on tämä puutarhakaupunki. Koskela mietti pyytää jotakuta\nbolsheviikkisotilasta saattamaan heitä komiteaan, kun äkkiä muutaman\nnurkan takaa syöksähti matkailijoitten kimppuun muutamia mustia\nhaamuja, kiljaisten: \"kädet ylös!\" Tulijat olivat kuitenkin erehtyneet\nhyökättävistä, sillä ajatuksen nopeudella heittäytyivät ystävykset\nmaahan ja jokaisen kädessä välähti ase. Rosvot laukaisivat\nhämmästyksissään, mutta ampuivat ohi, kun sensijaan seikkailijoiden\nyhteislaukauksella oli tuhoisa vaikutus: kaksi hyökkääjistä tuupertui\nheti maahan ja toiset, yksi haavoitettuna, yrittivät livahtaa\nläheisestä portista sisään, mutta Koskelan tuima komennus sai heidät\npysähtymään liikkumattomiksi. Jääkäri riisui hyökkääjät aseista ja\naikoi heidät senjälkeen päästää menemään, kun ei muutakaan voinut,\nmutta samassa ilmestyi seuraavan kulman takaa patrulli, joka ojennetuin\nkiväärein syöksyi ryhmää kohti, huutaen antautumaan. Kiroten nostivat\nystävykset kätensä ylös. Patrulli piiritti heidät ja muuan luihun\nnäköinen mies tiedusti lyhyesti ja jyrkästi, mitä täällä oli tehty.\nKoskela selitti yhtä lyhyesti. Yhtä varoen tarkastivat bolsheviikit\nseikkailijoiden paperit, jonka jälkeen heidän käytöksensä jossakin\nmäärin muuttui. Aseet he tahtoivat kuitenkin ottaa pois, mutta Koskela\nkieltäytyi niitä luovuttamasta ja silmättyään seikkailijoita ja omaa\njoukkoaan, huomasi bolsheviikkipäällikkö turhaksi taistella.\n\n\"Selvä on!\" virkkoi hän raa'asti miehilleen, viitaten kolmeen vankiin.\nPatrullimiehet tarttuivat näihin kiinni, kuljettivat heidät seinän\nviereen, vankien tahdottomina ja tylsinä mukautuessa, ja ystävyksien\nehdittyä muutaman kymmenen metrin päähän kajahti yhteislaukaus. Taas\noli poistunut maailmasta viisi ihmistä, tuntemattomina, nimettöminä,\npimeässä yössä, rikollisina ja rikollisuuden-uhreina. Näytelmä oli niin\ntavallinen Moskovassa, ettei edes laukausten ääni ollut houkutellut\nainoatakaan katselijaa ikkunoihin.\n\nKulkiessaan muutaman kadun poikki virkkoi Hoper äkkiä: \"Hei,\nkoettakaammepa katsoa, emmekö pääsisi siistimpään seuraan kuin\nbolsheviikkien yömajoihin. Tällä kadulla asui serkkuni Mary Audhon,\nellen varsin pahoin erehdy, ja muistanpa talon numeronkin. Se oli 38.\nYrittäkäämme etsiä!\"\n\nMuutamassa pihasyvennyksessä pitivät ystävykset salaisen neuvottelun,\njossa päätettiin käyttää Hoperin ehdotusta. Talo, jossa ameriikkalaisen\nmissin piti asua, oli suuri ja kolkko kivimuuri, suljettu ja pimeä\nkuten kaikki muutkin. Jääkäri vihelteli operettisävelmää, joka sangen\nhuonosti sopi tilanteeseen, ja kierteli talon edustalla, koettaen\nkeksiä keinoa päästä sisään, mutta missään ei näkynyt halkeamaakaan,\njosta olisi voinut aloittaa, ja mitään melua eivät seikkailijat\nuskaltaneet herättää.\n\n\"Yritetäänpäs murtoa\", virkkoi Koskela viimein ja heittäytyi kadulle\nmuutaman kellariluukun edustalla, koettaen työntää pois luukkua. Se\nantoi hiukan perään, mutta ei tarpeeksi. Jääkäri veti esiin mauserinsa\nja iski sillä muutamia kertoja. Luukku antoi myöten ja putosi sisään.\nKoskela koetti kuunnella putoamista, mutta ei kuullut mitään.\n\n\"Kuinkahan syvä kellari mahtaa ollakaan!\" tuumi jääkäri ja hinautui\npuoleksi sisään, sytytti tulitikun ja valaisi kellaria, mutta tikku\nsammui heti. Arvelematta sen enempää muutti jääkäri asentoa ja hyppäsi\nsisään jalat edellä, tulla tupsahtaen jollekin pehmeälle. Toiset\nseurasivat perässä ja muutaman hetken kuluttua oli koko\nvastavallankumouksellinen seurue pimeässä kellarissa.\n\n\"Eteenpäin!\" komensi Koskela, ja Hoperin taskulampun valossa alkoivat\nseikkailijat murtaa kellarinovea. Lukko ei antanut perään, mutta\nkäsivoimillaan irroitti jääkäri muutamia lautoja ovesta ja he\npujottausivat tuosta sisään. Seikkailijat joutuivat käytävään.\nNoustuaan muutamia askelmia ylös näkivät he taskulampun valossa\nasuinhuoneen oven.\n\n\"Muistatteko mahdollisesti asunnon numeroa?\" kysyi Koskela kuiskaten.\n\n\"Se oli muistaakseni 21\", vastasi Hoper yhtä hiljaa.\n\nKoskela hiipi katuovelle ja tarkasti asuntotaulukkoa. Se oli tyhjä,\nmutta asunnonnumerot olivat säilyneet. Haettua numeroa ei kuitenkaan\nollut niiden joukossa.\n\n\"Perhana!\" kirosi jääkäri hiljaa, mutta lujasti. Seurue hiipi\npihaovelle, joka osoittautui avoimeksi ja siitä edelleen pimeälle ja\nautiolle pihalle. Kulkien seinänviertä ystävykset astuivat toiseen\nrappukäytävään. Asunto 21 oli toisessa kerroksessa. Siinä ei ollut\nmitään nimikilpeä, mutta sellaisen jäljet olivat kyllä selvästi\nhavaittavissa.\n\n\"Eteenpäin!\" huudahti Koskela hiljaa ja kolkutti. -- \"Seuratkaa minun\nsanojani! Me esiinnymme kotitarkastajina!\"\n\nSisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela kolkutti toisen kerran ja\nlujemmin, ja nyt hän oli eroittavinaan sisältä jotakin liikettä. Hän\nkolkutti tai paremmin sanoen jyskytti vielä, ja äkkiä kuului sisältä\nvieno naisääni, joka kysyi:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\n\"Avatkaa!\" jyrähti Koskela ja ovi avautui. Näky oli omituisen\nviehättävä: taskulampun häikäisevässä valaistuksessa seisoi nuori,\nhiukan kalvakka neitonen suunniltaan pelosta ja hämmästyksestä ja hänen\nedessään neljä rosvonnäköistä miestä, jotka tuijottivat neitoseen kuin\nilmestykseen. Tuokio vain, ja jääkäri huudahti tahtomattaan:\n\n\"Mary Audhon!\"\n\nTyttö liikahti rajusti, mutta silloin selvisi Hoperkin hämmästyksestään\nja tempasi tytön syliinsä.\n\n\"Mary, etkö tunne serkkuasi!\"\n\n\"Tommy?!\"\n\n\n\n\n17.\n\nVastavallankumoukselliset saavat hiukan oppia tuntemaan bolshevistista\nvapautta.\n\n\nMaailmanrannan seikkailijat valtasi syvä rauhan ja hiljaisen onnen\ntunne, kun he kamalan rautatiematkan ja kaupunkiseikkailuittensa\njälkeen näkivät ensin oviaukossa Mary Audhonin taivaallisen ilmestyksen\ntaskulampun häikäisevässä valaistuksessa ja sitten perätysten,\nvarovasti ja arkaillen astuivat nuoren neitosen jäljessä hänen ja hänen\nisänsä asuntoon. Ei silti, että asunto olisi ollut erikoinen, kalusto\noli vallankumouksellisen vähälukuinen, huoneet kylmähköjä, mutta\nruokasalin uunissa palava valkea, aistikkaasti katettu, jos kohta\näärimmäisen niukka illallinen ja se selittämätön henkevyys, joka on\nmerkkinä nuoren naisen läsnäolosta ja joka näkyy yksinpä tuolien\nasennoissa ja vuodepeitteen laskoksissa, tenhosi täydellisesti.\n\nMr. Audhon, rauhallinen, sairaaloinen, hienostunut diplomaattityyppi,\ntervehti tulijoita iloisesti ja sydämellisesti, jos kohta hiukan\nsekavin tuntein vielä, sillä kaikki kävi hiukan yli hänen\nymmärryksensä, ainakin Tommyn saapuminen. Miten se oli mahdollista,\nsitä ei mr Audhon jaksanut käsittää, mutta tyyniluontoisena arveli hän\nvallan oikein, että ellei hän sitä voinutkaan tehdä itse, niin\nvarmastikin toiset ja heistä todennäköisimmin juuri Tommy.\n\nMary hääri äänetönnä, mutta sitä nopeammin, ja ennenkuin tamineensa\nriisuneet matkailijat saattoivat odottaakaan, kuului ystävällinen ja\niloinen kehoitus ruualle, Maryn itsensä istuessa hiukan hämmästyneenä\nja punehtuen emännän paikalle isänsä ja Tommyn väliin. Niukkuudestaan\nja valikoimattomuudestaan huolimatta maistui illallinen matkailijoista\noivalliselta, vaikka Koskelan huomio tahtoikin enemmän kiintyä\nviehättävään emäntään kuin pöydän antimiin. Jääkäri teki kaikessa\nhiljaisuudessa huomioitaan. Vilkas, sukkela ja kohtelias Kivinen\nmiellytti eniten mr Audhonia, ja hänen pirteän kirpeä, arkailematon,\nmutta hienon osuva puhetapansa toi keventävää vaihtelua vallankumouksen\nterrorin tympeässä ilmakehässä eläneen vanhan diplomaatin mieleen.\nHenkeään pidättäen seurasi miss Marykin Kivisen selontekoa heidän\ntähänastisista seikkailuistaan, ja sekä isä että tytär, melkein\neläytyneinä slaavilaiseen passiivisuuteen, kuuntelivat sykähdyttävällä\nihastuksella rohkeiden miesten toimia, joissa uskallettiin kaikki,\ntuskan kouristaessa sydäntä, kun he ajattelivat, että vaikein osa\nmatkaa oli vielä jäljellä. Koskela liikahteli levottomasti tuolillaan\njoka kerta kun Kivinen mainitsi hänen nimensä, ja teki pieniä\nvastaväitteitä, mutta sanomalehtimies, iloinen vilke silmäkulmassa, ei\ntahallaankaan jättänyt kertaakaan jääkäriystävänsä nimeä mainitsematta,\nkun vain jostakin rohkeasti ja taitavasti suoritetusta teosta oli\nkysymys. Ihmetellen nosti Mary joka kerran silmänsä Koskelaan, kohdaten\nharmaitten silmien lujan ja päättävän katseen, kasvojen joka piirteen,\nsuun juonteen todistaessa miehekkyyttä ja kestettyjä kärsimyksiä. Kun\nKivinen ehti valtamerilaivalla tapahtuneeseen kohtaukseen, jolloin\nKoskelan mauseri oli heidät kaikki pelastanut, valoi hän kertomukseensa\nkaiken kuvauskykynsä, eikä Mary voinut olla heikosti huudahtamatta\nihmetyksestä ja ihailusta. Jääkäri punastui kuin koulupoika, ja\nsanomalehtimies hymyili sisimmässään.\n\n\"Mutta ystäväni onkin jääkäri!\" päätti Kivinen kuvauksensa.\n\n\"Jääkäri?\" kertasi' Mary. \"Mitä se on?\"\n\nJa nyt sai Kivinen vaanimansa tilaisuuden kuvata suomalaisia jääkäreitä\nja Suomen vapaustaistelua, johon Koskela oli ottanut niin loistavasti\nosaa. Sanomalehtimies näki, kuinka jääkäri vain vaivoin saattoi\npidättää kiukkuaan, sillä sankariosan näytteleminen oli Koskelalle aina\nvastenmielistä. Hän oli kyllä tavallaan kunnianhimoinen, kuten kaikki\nsotilaat, mutta yleistä huomiota tahtoi hän, osaksi itsekkäistä\nmukavuussyistä, välttää. Ja Kivisen sankariesitelmä nuorelle tytölle\nkiusasi häntä, etenkin kun selvästi huomasi sen takana kuultavan\ntarkoituksen.\n\nOli jo yö, kun seurue nousi pöydän äärestä. Miss Mary pyyteli\nanteeksi, mutta tyydyttäviä vuoteita ei ollut, ei ainakaan näin äkkiä.\nKoskela kiiruhti rauhoittamaan ja selitti, etteivät he mitenkään\nolleet saattaneet uneksiakaan mistään vaatimuksista, ja ainoa,\njota he toivoivat, oli tukeva lattia. Viereiseen huoneeseen oli\nlattialle laitettu tila neljälle hengelle ja enempää arvelematta\nriisuutuivat matkailijat puoleksi, Koskela heitti päällystakkinsa\npeitteekseen, asetti mauserin tyynyn viereen, kuten hän monien vuosien\nkuluessa oli tottunut tekemään, ja pian makasi neljä väsynyttä\nvastavallankumouksellista ruhtinaallisesti ainakin edelliseen\nyökortteeriin verraten. Jääkäri murahteli jotain vierustoverilleen\nsuomeksi, mutta Kivinen virkkoi tyynesti, että hän kyllä tiesi, mistä\ntuuli puhalsi, ja osasi ja tahtoi auttaa, virkkoipa herra\njääkäriluutnantti mitä tahansa. Ja nauraen ja harmissaan oli jääkärin\ntähän tyydyttävä.\n\nSeuraavana päivänä seikkailijat päättivät lähteä toimeenpanevaan\nkeskuskomiteaan, esittääkseen passinsa ja hankkiakseen asunnon, sillä\nnykyiseen asuntoonsa eivät he voineet jäädä. Ulkomaalaisia epäiltiin\nsuuresti, liittolaisvaltain etenkin, senjälkeen kun oli saatu selville\npari suurta salaliittoa, joihin oli sekaantunut näiden valtakuntien\nvirallisiakin edustajia. Mr Audhonin asema oli ennestäänkin vaikea, ja\nlukemattomat olivat ne kotitarkastukset, joita oli pidetty hänen\nluonaan. Vaatteita oli ryöstetty, samoin huonekaluja, ja vain\nkansainvälisen suojeluksen alaisena ollen, jota bolsheviikit kuitenkin\nja kaikitenkin jossakin määrin varoivat, oli hänen onnistunut säilyttää\nhenkensä ja välttää satojen ja tuhansien kohtalo. Hän olisi jo aikoja\nsitten poistunut Venäjältä, mutta vaikea sairaus oli esteenä.\n\nSeikkailijat sanoivat jäähyväiset ja kiittivät isäntäväkeä\nystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Miss Mary osoittihe hiukan\nlevottomaksi.\n\n\"Eikö ole vaarallista mennä sinne komiteaan?\" kysyi hän Tommyltä. Tämä\nmyönsi sen, mutta Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja vakuutti, että se\nheidän täytyi joka tapauksessa tehdä.\n\nPäivänvalossa näkyivät bolshevistisen hallitusajan jättämät jäljet koko\nräikeydessään, hävitetyt kaupat, rikotut ikkunat, hevosraadot, jotka\nkorjaamattomina, puoleksi kaluttuina viruivat katujen nurkissa,\nerämaiset lumikinokset, joita kaupungin \"porvarillinen\" aines sai\nlapioida puna-armeijan piikkiniekkojen vartioimana, tylsinä ja\ntoivottomina harhailevat työläislaumat, joiden tehtaat olivat hävitetyt\nja joilta siten oli riistetty viimeinenkin leipäpala, ja veltoin\naskelin laahustavat punakaartilaiset patrullit.\n\nToimeenpaneva komitea sijaitsi loistavassa, suuressa rakennuksessa,\njoka ennen oli kuulunut sisäasiainministeriön jollekin alaosastolle.\nNyt tarjosi rakennus surkean näyn pesemättömine ikkunoineen,\nsärjettyine laseineen ja kuulareikäisine seinineen, joista rappaus oli\nkarissut pois. Kiviset kohokuvat olivat konekivääritulen turmelemat.\nPorraskäytävän edustalla oli kaksi konekivääriä vartioineen kuin\n\"veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden\" vertauskuvina.\n\nTyynesti ja kylmäverisesti kiipesivät seikkailijat näitä bolshevistisen\nmaailman pääpaikkojen askelmia ja joutuivat laajaan odotushuoneeseen,\njoka oli tulvillaan väkeä. Huone lienee aikoinaan ollut runsaasti\nkoristettu, näkyi taulujen ja kuvanveistosten jälkiä, mutta nyt oli\nkaikki ryöstetty ja jäljellä vain paljaat seinät, nekin täynnä kuulien\njälkiä. Seurakunta oli mitä sekalaisin, eri kansallisuudet olivat\nedustettuina, miehet ja naiset, ja tärkeinä ja oman arvonsa tuntevina\nliikkuivat bolshevistiset virkamiehet -- eilispäivän hampuusit,\nrikolliset ja onnenonkijat -- väkijoukossa papereineen.\n\nKivinen kääntyi muutaman ohirientävän juutalaistyyppisen virkailijan\npuoleen ja kysyi sisäänpääsyä. Saatuaan kuulla ystävyksien asian\nmuuttui israeliitta kovin kohteliaaksi ja johti heidät muutamien\nhuoneitten ja käytävien kautta virkahuoneeseen, mitättömästi\nkalustettuun konttoriin, jossa muuan luihuilmeinen virkamies tarkasti\npaperit ja löi niihin tarpeellisen määrän leimoja. Kivinen kysyi\nasuntoa. Mitään virkkamatta avasi virkailija suuren luettelon,\nkirjoitti jotakin paperilapulle, ja ojensi sen Kiviselle.\n\n\"Tässä on. Siellä asuu entinen sotaministeriön kansliapäällikkö,\nkenraali Dubrov. Te majoitutte hänen luokseen.\"\n\n\"Mutta haluaako hän majoittaa?\" uskalsi Kivinen tiedustaa.\n\n\"Sitä ei kysytä. Asunto-ukaasin mukaan.\"\n\n\"Mutta emme mekään tahdo tunkeutua kenenkään luokse.\"\n\n\"Sitäkään ei kysytä. Te menette sinne.\" Virkailija soitti, ja sisään\nastui kaksi punakaartilaista.\n\n\"Viette nämä toverit kenraali Dubrovin luo. Heidän on asuttava siellä.\"\n\nKädenviittaus päätti tämän bolshevistisen virkaherran puheen, ja\nystävykset, jotka heti olivat saaneet maistaa bolshevistista\n\"vapautta\", läksivät asuntoonsa kahden piikkimiehen seuraamina.\n\n\n\n\n18.\n\nVastavallankumoukselliset tutustuvat pujopartaiseen ankeriaaseen, mutta\nKivinen vakuuttaa, ettei se liukkaudestaan huolimatta pääse heidän\nkäsistään.\n\n\nSeikkailijat kulkivat odotushuoneen läpi ja tulivat kadulle, kahden\npistinniekkaisen punakaartilaisen seuratessa heitä, syrjäisen voimatta\npäästä selville, olivatko he vartijoita vai opastajia, monen luodessa\nheihin salattua osanottoa ilmaisevan katseen. Mitään puhumatta tarpoi\nseurue eteenpäin syvässä lumessa, joka hohti valkoisena ja välkkyvänä\ntalviauringon valossa. Koskela harppoi ensimäisenä, huulet tiukasti\nyhteenpuristettuina, sivuilleen katsomatta, kun taas Kivinen\nsanomalehtimiehen vilkkaudella teki huomioitaan katuelämästä ja\nhymyili itsekseen hieman omituiselle seurueelleen ja kahdelle\npunakaartilaiselle, jotka näyttivät tyhmäntärkeiltä, tietämättä\nkumminkaan, keitä olivat saattamassa.\n\nKului lähes tunti, ennenkuin matkan päämäärä oli saavutettu. Ent.\nkenraalin asuntona oli pieni yksikerroksinen kivitalo, suuren,\nhyvinhoidetun puutarhan keskellä, joka nyt talvella näytti kuolleelta\nja autiolta paljaine puineen ja aidantasaan kokoontuneine\nlumikinoksineen. Talo oli rakennettu vanhaan aateliskartano-tyyliin\nrunsaine koristuksineen, pienenpuoleisine ikkunoineen ja taiteellisesti\nleikattuine ovineen. Pääovi oli avoinna, ja kursailematta työntäytyivät\npunakaartilaiset ja heidän perässään vastavallankumouksellinen\nseurueemme sisään, kulkivat eteishallin läpi, ja astuivat muutamaan\nhuoneeseen. Näky, joka heitä kohtasi, ei ollut tavallisimpia.\nHuone oli alkujaan ollut keittiö, mutta nyt se näytti olevan myös\nruokasali, makuuhuone, kirjasto ja työhuone. Kahta seinää peittivät\nvaltavat kirjahyllyt, joilla oli joitakuita korukantisia teoksia,\ntaide-esineitä, tauluja, muutamia kuparisia keittoastioita, vanhoja\nteräaseita, täytettyjä lintuja, kaikki sekaisin ja täydellisessä\nepäjärjestyksessä. Muun osan huonetta täyttivät antiikkiset huonekalut,\npari sänkyä, pöytä, vaatteet. Nurkassa oli suuri keittiöuuni. Kaikki\noli yhteensullottua ja äärimmäisen ahdasta. Keskellä huonetta istui\nkuluneessa nojatuolissa nuhrautuneeseen, arvomerkittömään sotilaspukuun\npuettu vanhus valkoisine partoineen ja hiuksineen ja luisevine\nkäsineen. Hän ja lieden luona hääräilevä mustapukuinen nainen\nhypähtivät molemmat pelästyneinä, kun näkivät punakaartilaiset\npistimineen. Kivinen riensi ensimäisenä puhumaan.\n\n\"Toimeenpaneva komitea on meidät määrännyt tänne asumaan\", selitti hän\nvirallisesti, mutta rauhoittavasti. \"Sanomme kiitoksemme urhoollisille\npuna-armeijalaisille, jotka ovat täyttäneet tehtävänsä. Toverit, voitte\npoistua.\"\n\nLuotuaan ensin ahnaan silmäyksen ryöstökelpoisiin esineisiin,\npoistuivat punakaartilaiset pitemmittä puheitta ja seikkailijat jäivät\nyksin isäntäväen kanssa. Maailmanmiehen kohteliaisuudella pyysi Kivinen\nosoittamaan heille määrätyt huoneet. Mustapukuinen emäntä, jonka\nliikkeistä ja kasvoista selvästi tunsi entiseksi vallasnaiseksi, lähti\nopastamaan. Huoneet olivat talon puutarhanpuoleisessa nurkkauksessa,\nkylmiä ja melkeinpä kalustamattomia. Kivinen kysyi halkoja ja ilmoitti,\nettä he kyllä maksavat niistä täyden korvauksen, ja sanojensa tueksi\nojensi hän suurehkon setelin emännälle. Nainen otti sen vastaan\nainoankaan ilmeen osoittamatta enempää kiitollisuutta kuin\nhämmennystäkään. Koskela ja Cotter pistäytyivät hakemassa halkoja, ja\nennen pitkää roihusi iloinen valkea molemmissa uuneissa,\nseikkailijoiden istuessa silti edelleenkin täysissä tamineissaan\nmuutamilla huojuvilla tuoleilla ja vanhanaikaisella sohvalla vaihtaen\narveluita ja otaksumia näkemästään ja kokemastaan. Kalustoa,\nlukuunottamatta tuoleja, sohvaa, paria pöytää ja kolmea paljasta\nrautasänkyä, ei ollut minkäänlaista, ja verhottomat ikkunat loivat\nomituisen kolkon ja aution valaistuksen.\n\n\"Ihanaa, ihanaa!\" tuumi Koskela hiukan pilkallisesti. \"Muistuu\nväkisinkin mieleen Aajoen taistelut.\"\n\n\"Joopa joo, ihanaa kyllä, mutta syöminen on semmoinen asia, jota en\nainakaan minä missään elämäntilaisuuksissa unhoita\", pisti Kivinen\npainavan proosallisesti väliin.\n\n\"Eläkäämme nyt aatteilla\", nauroi Hoper, \"kun kerran olemme aatteitten\nvaltakunnassa. Sillähän kai muutkin täällä elävät. Sillejä näkyi vain\nkenraalinkin pöydällä.\"\n\n\"Totisesti siinä oli koko vallankumouksen kiertokulku pienoiskoossa.\nKenraali ahdettuna kaikkineen entiseen keittiöön, kirjat ja arvoesineet\nmyydyt, nälkä vieraana, lapset joko surmatut tai kaatuneet tai saavat\nansaita toimeentulonsa, opillisesta ja ehkä käytännöllisestä\nsivistyksestään huolimatta, sanomalehtienmyyjinä, kantajina tai\ntarjoilijoina. Mikä ääretön voimien tuhlaus! Insinöörit kantajina,\nkenraalit sanomalehtienmyyjinä, lakimiehet tarjoilijoina! Ja,\n'veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden' nimessä toteutetaan\nyhdenvertaisuutta siten, että toisilta ryöstetään kaikki ja annetaan\ntoisten mielettömästi tuhlattavaksi. Joo, kenraali paistaa suolattuja\nsillejä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi, kiitollisena, jos\nniitäkään on. No niin, yhdenvertaisuus kyllä toteutuu, nälkäinen\nyhdenvertaisuus, vaikka en mene takaamaan, että monikaan tällaisen\nyhdenvertaisuuden nauttija pitää sitä entistä erivertaisuutta\nhituistakaan parempana\", selvitti Kivinen käsityksiään.\n\n\"Hm, jos siirrymme käytännöllisempiin asioihin, niin lienee selvintä,\nettä laitamme tämän puolipakollisen asuntomme siedettävään kuntoon. Me\nemme tarvitse muuta kuin hiukan vuodevaatteita, ja niitä lienee\nkenraalilla, ellen aivan erehdy\", ehdotti Cotter.\n\nYstävykset ryhtyivät toimeen, ja Kivinen liukkaan kielensä ja runsaan\nkukkaronsa avulla sai epäluuloiselta isäntäväeltä hankituksi\ntovereilleen ja itselleen vaatimattoman määrän tarpeellisia\nvuodevaatteita, ja aina esteettistä vaikutusta silmälläpitäen myöskin\nsievät ikkunaverhot, niin että parin tunnin kuluttua, kun oli hommattu\nmyös muutamia huonekaluja, olivat huoneet viihdyttävässä kunnossa.\nAloitettiin sotaneuvottelu, sytytettiin savukkeet, ja neljä\nvastavallankumouksellista ryhtyi pohtimaan keinoja neuvostovallan\nkukistamiseksi, osoittamatta vähintäkään kiitollisuutta samaisen\nneuvostovallan heille hankkimasta asunnostakaan, kuten Kivinen\nhuomautti.\n\n\"Täällä nyt olemme emmekä muuta voi\", aloitti Kivinen. \"Jos menemme\njärjestelmällisesti, niin on meidän otettava selko siitä n.s.\nmaailmankongressista ja edustusvelvollisuuksistamme. Täyttäkäämme ne\nkunnialla. Mutta sitten, ja sen puolen toimintaamme voimme\nymmärrettävistä syistä pitää omana tietonamme, on meidän myöskin\nsaatava selville erinäisiä meitä huvittavia seikkoja, nimittäin\nulkomailla harjoitetun maanalaisen kiihoitustyön 'maanalaiset\ntoimitsijat', 'etappikartat' ja muut sellaiset. Kuka siellä?\" karjaisi\nKivinen venäjäksi.\n\nOvi aukeni ja sisään livahti hymyilevä mieshenkilö pujopartoineen,\nvalkoisine kauluksineen ja kalvosimineen, kumarrellen ja pyydellen\nilmeillään ja eleillään anteeksi tunkeutumistaan.\n\n\"Anteeksi, toverit! Nimeni on Nosowkin, Ilja Fomitsh Nosowkin,\nulkomaisen valistustoimiston sihteeri. Sain kuulla toimeenpanevassa\nkomiteassa teidän muuttaneen tänne ja kiiruhdin, ymmärrettävästä\nuteliaisuudesta, kun olemme eristetyt muusta maailmasta, teitä hiukan\npuhuttelemaan. Asun tässä samassa talossa.\"\n\nLiukkaana ja notkeana, oivallisena näytteenä luikertelevasta\nvenäläisestä, jäi mies seisomaan. Kivisen kasvoja kirkasti hetkisen\nonnellinen ja hiukan viekas hymy, vaihtuakseen sitten äkkiä niin\nsydämelliseen ja ihailevaan tervehdyshuudahdukseen, että muut,\nvaikka olivatkin jonkunverran tottuneet Kivisen vaihteleviin\nmielialoihin, hämmästyivät. Mutta sanomalehtimies puristeli\nbolsheviikkivirkamiehen kättä ja sanat tulvivat hänen huuliltaan yhtenä\nnopeana, käsittämättömänä virtana. Tuotapikaa oli koko seurue esitelty,\nKivinen tarjosi vieraalle oivallisia savukkeita ja pian istui\nbolsheviikki kuin kotonaan vastavallankumouksellisten seurassa, Kivisen\nelävästi, vilkkaasti ja kaunopuheisesti selittäessä bolshevismin\nvoittokulkua Euroopassa ja Ameriikassa, toiminnan voittoisaa\njohdonmukaisuutta ja tarmoa, ja toisten ihaillen seuratessa\nsanomalehtimiehen rajatonta mielikuvitusta ja sanavalmiutta.\nBolsheviikki hymyili ja kyseli, ja Kivinen vastasi.\n\nVähitellen, varovasti, johti Kivinen puheen maailmankongressiin ja sai\nbolsbeviikilta kaikki haluamansa tiedot. Kun hän mainitsi jotakin\nsyömisestä, hypähti komisario ylös ja kutsui puolen tunnin kuluttua\nkoko seurueen päivälliselle omaan huoneeseensa. Hänellä oli palvelija,\nja pyydellen anteeksi, ettei hän ehkä voisi tarjota kaikkea, mitä\nulkomaalaiset saattoivat odottaa, vakuutti, että kylläisiksi he\nvoisivat kumminkin itsensä syödä. Kohteliaasti kumartaen liukui hän\nhuoneesta.\n\n\"Perhanan ankerias!\" pääsi Koskelalta väkisinkin. \"Mitä sinä oikein\ntarkoitat tällä ylenpalttisella ystävyydelläsi?\" kysyi hän Kiviseltä.\n\n\"Katsos, vaikka hän onkin ankerias, ei hän sittenkään liene niin\nliukas, ettei kiinni saisi. Hän on 'ulkomaisen valistustoimiston'\nsihteeri, siis 'maanalaisten' pääjohtajia! Totisesti, kaitselmus suosii\nsanomalehtimiehiä. Minä rohkenen arvella, että meille tulee herra\nNenäkkäästä vielä paljon hyötyä.\"\n\n\n\n\n20.\n\nHerra Nenäkkään loistavien ominaisuuksien vuoksi saa Kivinen tietää,\nmihin Edisonin keksimää korttijärjestelmää käytetään punaisessa\nMoskovassa.\n\n\nKun seikkailijat palasivat bolsheviikkivirkailijan olosuhteisiin\nkatsoen suorastaan ylelliseltä päivälliseltä, hykerteli Kivinen käsiään\nmielihyvästä ja vihelteli iloista operettisävelmää, joka ei\nvähimmässäkään määrin soveltunut vakavalle diplomaatille ja\nvallankumoukselliselle toimihenkilölle, jollaisena sanomalehtimiehemme\noli menestyksellä esiintynyt päivällisen aikana.\n\n\"Mainiota! Loistavaa! Herra Nosowkin-Nenäkäs on erinomainen, suorastaan\nverraton! Tyhmä, mutta sitä hän ei tiedä. Kunnianhimoinen ja itserakas,\nmutta sitä hän ei huomaa! Utelias, sitä me käytämme hyväksemme! Hiukan\nnautinnonhimoinen, me koetamme tyydyttää! Summa summarum: juuri\nsemmoinen mies kuin me voimme toivoa 'ulkomaisen valistustoimiston'\nsihteeriksi!\"\n\nJa Kivinen heittäytyi vähääkään varomatta iänikuiseen nojatuoliin,\nmutta sanomalehtimiehille ominaisen onnellisen kaitselmuksen ansioksi\nei tuoli kuitenkaan hajonnut alkutekijöihinsä. Muu seurue tuijotti\nhymyilevää Kivistä hiukan epäilevänä.\n\n\"Kuuleppas, Kivinen! Minä ymmärrän yhtä ja toista, ja varsinkin sitä\ntoista, mutta sinun viimeaikainen käyttäytymisesi alkaa herättää\nminussa erityiseen suuntaan käypiä otaksumia, jotka vahvistuvat\nvahvistumistaan\", pisteli Koskela puoleksi tosissaan, mutta\nsanomalehtineekeri heilautti käsiään ja virkkoi slaavilaisen\nvälinpitämättömästi:\n\n\"Soromnoo, soromnoo, poikaseni! Anna otaksumiesi vahvistua. Minun\notaksumani alkavat olla jo täysin vahvoja, ja minulla on sellainen\nkaino luulo, että matkamme onnistuu ja päämäärät saavutetaan. Muuten\",\nja Kivinen heilautti jalkansa mukavampaan asentoon, \"minä lähden ensi\nyönä 'Edeniin' herra Nosowkin-Nenäkkään suosiollisella opastuksella.\nHitto soikoon, täytyyhän toki huvitellakin. Niin no, herra\nNenäkäs tuntuu olevan sangen ihastunut yölaulajiin ja muutamiin\n'proletaaritanssijattariin'. Ihailkoon niitä. Mutta minäkin aion\nhuvitella. Omalla tavallani.\"\n\nJa Kivinen iski kiusoittavasti silmää seikkailijaseurueelle. Koskela\nnaurahti, mutta sulki suunsa. Kivinen saattoi toisinaan olla hiukan\nmystillinen.\n\n\"Ja nyt skruuville!\" ehdotti Cotter, ja muutaman hetken kuluttua oli\nkoko vastavallankumouksellinen seurue syventynyt tutkimaan neljän\nkuninkaan kirjaa.\n\nKivinen siisti juuri itseään, kun herra Nosowkin koputti ovelle ja\nilmoitti auton odottavan. Väsymystään valittaen oli muu seurue Kivisen\nneuvosta kieltäytynyt lähtemästä yökahvilaan, päättäen kuitenkin\nkaikessa hiljaisuudessa pistäytyä herra Audhonin luona heti kun\nhuvittelijat olisivat poistuneet. Sanomalehtimies oli muutaman hetken\nkuluttua valmis ja lähti luoden iloisen silmäyksen muuhun seurueeseen\nsalaa Nosowkinilta.\n\nAuto hurahti liikkeelle ja lumi tuprusi sen ympärillä sakeana pilvenä.\n\n\"Huh, vallankumous ei ole helppoa!\" huoahti bolsheviikki\nitsetiedottoman koomillisesti, heittäytyessään auton pehmeille\nistuimille.\n\nParinkymmenen minuutin kuluttua auto pysähtyi valaistun ovikäytävän\neteen, molemmat miehet hyppäsivät pois ja astuivat kahvilahotelliin.\nKivinen tunsi pettyneensä, sillä jo ensi silmäyksellä huomasi\nvallankumouksen ja bolshevistisen diktatuurin vaikuttaneen\nmullistavasti hotellielämäänkin. Kaikki oli alastoman yksinkertaista ja\nniukkaa, pöydät ilman valkeita liinoja, tarjoilijat vähemmän\nmiellyttäviä ja korttiannokset surkeita. Mutta Nosowkin-Nenäkäs hymyili\nitsetietoisesti, kulki parin huoneen läpi ja avasi oven, johon oli\nkirjoitettu: Konttori. Hovimestari näyttäytyi oviaukossa, mutta\ntunnettuaan Nosowkinin kumarsi syvään ja laski seurueen menemään.\nKuljettuaan pitkän hallin läpi avasi hovimestari taas oven ja johti\nheidät ylellisesti, itämaisen loisteliaasti koristettuun ja\nkalustettuun hotellisaliin, jossa jouhiorkesteri takalavalla\nparhaillaan soitti jotakin surumielisen tulista ja kiehtovaa venäläistä\nkappaletta. Tämä oli siis niitä salahotelleja, joita pidettiin yllä\nbolsheviikkijohtajain tieten ja suosiollisella myötävaikutuksellakin ja\njoissa satumaisista hinnoista saattoi olla ja elää kuin entisinä\nrauhanpäivinä.\n\nJätettyään vaatteensa hovimestarin haltuun astuivat miehet saliin, joka\noli jo miltei täysi. Nosowkin tervehti useita, milloin alentuvaisesti\nhymyillen, milloin notkeasti ja kunnioittavasti kumartaen.\nBolshevikkien virkakoneiston keskuudessa ei toverillisuudesta, paitsi\njulkisissa puheissa, ollut paljonkaan tietoa.\n\nHe istuutuivat vapaan nurkkapöydän ääreen ja tilasivat. Muutaman hetken\nkuluttua ilmestyi pöytään ylellinen illallinen kaikkine mahdollisine\nruokalajeineen ja erikoisuuksineen, pullo \"vanhaa nikolajewskoita\" ja\nmuutakin. Herra Nosowkin loisti herkuttelijan tyytyväisyydestä.\n\n\"Niin, katsokaas, vallankumous ei ole helppoa, mutta täytyy suoda sen\nesitaistelijoille joitakin etuoikeuksia. Ja ettei näistäkään\nviattomista huvituksista saataisi aihetta vastavallankumoukselliseen\npropagandaan, pidetään kaikki salassa. Maljanne!\" Ja Nosowkin kulautti,\nKivisen hiukan maistaessa.\n\nOhjelma, cabaret ja varieté, jatkui. Esiintyi tanssijattaria, jotka\ntanssivat \"proletaaritansseja\", mutta nämä eivät missään suhteessa\neronneet entisistä tansseista. Vain nimi oli muutettu. Sali raikui\nsuosionosoituksista. Mieliala alkoi kohota. Kivinen piti kaikkea\ntarkoin silmällä, mutta jatkoi samalla terävää keskusteluaan Nosowkinin\nkanssa. Bolsheviikki tuli yhä vapaammaksi.\n\n\"Tarkoitustenne malja!\" esitti Nosowkin, ja empimättä tyhjensi Kivinen\nomansa, hirtehishuumorinen väike silmissään.\n\nLavalle astui nyt pari tyttöstä, jotka alkoivat laulaa. Melu salissa\nvaikeni heti. Laulut olivat yksinkertaisia kansanlauluja, naivin\nliikuttavia, mutta verisen järjestelmän veriset johtajat kuuntelivat\nniitä henkeään pidättäen, nauttien niiden sairaaloisesta\nsurumielisyydestä, toivottomuudesta ja alistuvaisuudesta. Laulu tehoaa\naina Venäjällä, aina on surumielisten kansanlaulujen esittäjättärillä\nihailijoita, ja muuttukootpa ulkonaiset olot minkälaisiksi tahansa,\nniin samat laulut kaikuvat niin tsaarivallan aikuisissa kahviloissa\nkuin punaisissakin hotelleissa.\n\nHerra Nosowkin tunsi itsensä heltyneeksi.\n\n\"Onneton Venäjä! Mutta olkoon, me luomme sille tulevaisuuden, me!\nTeidän avullanne!\" Ja taas kallisti bolsheviikki, mutta Kivinen osasi\ntaidon juottaa ja olla itse juomatta.\n\n\"Te luotatte meihin?\" kysyi hän.\n\n\"Tietysti!\" vastasi Nosowkin. \"Siihen me perustamme kaikki toiveemme.\nJoko -- tahi! Muuta vaihtoehtoa ei ole. Joko maailmanvallankumous tai\nvastavallankumouksen voitto. Me ponnistamme kaikki voimamme, ja\nminä voin vakuuttaa, että ulkomainen toimintamme on hyvin ja\njohdonmukaisesti järjestetty.\"\n\n\"Epäilemättä!\" saattoi Kivinen kokemuksestaan vahvistaa. \"Mikä on\nperussuunnitelma?\"\n\n\"Asiamiesverkko. Siitä riippuu kaikki. Ja se onkin mainio. Meillä on\nrahaa ja meillä on miehiä.\"\n\n\"Millä pidätte järjestyksessä asiamiesverkkoa? Sehän on jättiläismäinen\ntyö.\"\n\n\"Ei niinkään suuri kuin saattaisi luulla. Me käytämme\nkorttijärjestelmää. Hahhaa, eipä Edison arvannut sitä keksiessään,\nmihin sitä vielä käytetään.\"\n\n\"No eipä varmastikaan\", nauroi Kivinen sekä ulkonaisesti että\nsisäisesti. \"Toiminta on siis täysin järjestelmällisellä, vakavalla\npohjalla?\"\n\n\"Täydellisesti. Muuten, tehän voittekin pistäytyä jonakin päivänä\nkatsastamassa minun työmaatani. Takaan, että voin näyttää jotain\nmielenkiintoistakin. Maljanne!\"\n\nKivisen sydän aivan kuin pysähtyi. Tätä hän ei ollut saattanut odottaa.\nHänen tarkoituksenaan oli ollut saada suostumaan Nosowkin hänen\npyyntöönsä saada käydä katsomassa \"valistustoimistoa\", mutta nyt\npyysikin tämä itse. Kivinen huomasi, että asiat alkoivat luistaa.\nKolmen päivän kuluttua olisi maailmankongressi. Se kestäisi viikon\nverran. No niin, kahdessa viikossa ehtisi paljon.\n\nYökahvilassa jatkui cabaret-ohjelman suoritus ja herra Nosowkin alkoi\nlaulaa, Kivisen innokkaasti taputtaessa käsiään.\n\n\n\n\n20.\n\nKoskela valmistautuu esiintymään puhujana ja turvautuu epärehellisiin\nkeinoihin.\n\n\n\"Proosalliset ihmiset väittävät, ettei maailmassa tapahdu mitään\nihmeellistä, mutta minä ainakin uskallan olla hiukan toista mieltä\",\nlausui Koskela katsellen kuinka miss Maryn kynä luisti paperilla.\n\n\"Mitä te tällä hetkellä pidätte ihmeellisimpänä?\" kysyi Mary katsettaan\nkohottamatta.\n\n\"Sitä, mitä te juuri nyt teette\", vastasi Koskela hymyillen.\n\n\"Eikö teille sitten milloinkaan ole kukaan nainen kirjoittanut?\" pisti\nMary kaksimielisesti.\n\n\"No eipä juuri. Ja kaikkein vähimmin bolshevistista kiihoituspuhetta.\nOnko teistä aivan luonnollista ja tämän maailmanjärjestyksen mukaista,\nettä englantilaisen diplomaatin tytär kirjoittaa Moskovassa\nsuomalaiselle jääkärille bolshevistista kiihoituspuhetta venäjäksi?\"\n\n\"Minä olen saanut tottua niin paljoon, etten hämmästy enää mistään\",\nlausui miss Mary pikkuvanhan itsetietoisuudella.\n\n\"Hahhaa, te näyttelette mainiosti. Voisi luulla, että tuo elämään\nkyllästynyt sävy on teille todellakin ominaista. Mutta, uskokaa minua,\nkaikista kärsimyksistä ja sielunjännityksestä huolimatta te ette ole\nmenettänyt uskoanne elämään. Nuoruuden joustavuus auttaa.\"\n\n\"Elämään? Pidättekö tätä elämänä, tätä alituista odotusta, tätä\njännitystä, tätä pelkoa ja tätä toimettomuutta! Odotat, et tiedä mitä,\ntoivot kaikkea mahdollista, pelkäät kaikkea. Tämä ei ole elämää, vaan\nhiljaista nääntymyskuolemaa.\"\n\n\"Sen myönnän, mutta väitän edelleenkin, ettei teissä kaikesta\nhuolimatta ole elämään kyllästymistä. Jos pääsisitte Ameriikkaan,\nKalliovuorille, preerioille, New-Yorkiin...\"\n\n\"Oi, älkää maalatko!\" Ja miss Maryn pitkät silmäripset täyttyivät\nväkisinkin kyyneleistä.\n\n\"Pyydän todellakin anteeksi...\" Koskelan ääni vapisi.\n\n\"Ei mitään, minä olen toisinaan hiukan hermostunut.\" Ja silmäten\njääkäriä veitikkamaisesti, jatkoi hän iloisesti: \"Muuten, eikö liene\nparempi, että puheenne valmistuisi pian...?\"\n\n\"Häiritseekö ehkä läsnäoloni...?\" kiirehti Koskela kysymään.\n\n\"Ei mitenkään, mutta katsokaas, kun te koetatte huvittaa minua, niin\nminä kuuntelen... ja... ja kirjoitus ei edisty.\"\n\nKoskela naurahti ja siirtyi ikkunan luo, ja miss Mary painoi punastuvat\nkasvonsa papereihin. Kuului vain kynän rapina.\n\nYstävyksien oli seuraavana päivänä esiinnyttävä bolsheviikkien\nkongressissa, ja melkein viime hetkellä oli Kivinen huomannut, että\nkaiken todennäköisyyden mukaan täytyi heidänkin puhua. Niin äärimmäisen\nhuvittavalta kuin tämä ajatus tuntuikin, oli sillä vähemmänkin hauska\npuoli. Mistä he puhuisivat? Kivinen kyllä vielä selviytyisi, mutta\nmuut. Ja niinpä piti Kivisen laatia puheluonnokset kaikille. Koskela,\njonka venäjän-taito oli huonoin, turvautui miss Maryyn, joka ilmaisikin\nolevansa halukas auttamaan. Ja niinpä jääkäri odotti nyt ensimäistä\npuhettaan sikaaria tupruutellen, samalla kuin muu seurue hikoili\nkovassa kirjoitustyössä.\n\nKului lähes tunti, eikä Koskela häirinnyt viehättävää kirjoittajatarta\nainoallakaan sanalla. Miss Mary kirjoitti, pyyhki ja kirjoitti\nuudelleen, luki ja korjaili, ja ilmoitti viimein vaatimattomasti, että\nkirjoitus oli valmis. Innokkaasti tarttui jääkäri paperipinkkaan ja\nsyventyi lukemaan. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän parempaa puhetta\nolisi saattanut toivoakaan. Ellei se nyt herättäisikään erikoista\nhuomiota kongressissa, jota hän tietenkin tahtoi kaikin mokomin\nvälttää, niin ei sitä voitaisi aavistaa minkään syrjäisenkään työksi.\nSen henki ja tyyli oli aitobolshevistista, räikeää ja lennokasta.\nKiitollisena hän puristi missin kättä.\n\n\"Tämä on mainio. Minä en olisi ikinä kyennyt tällaista laatimaan. Minä\nolen tottunut käyttämään hiukan jykevämpiä työvälineitä kuin kynää.\"\n\n\"Kertokaahan jotakin itsestänne!\" Tytön äänessä helähti jännittynyt\nodotus.\n\n\"Minä olen niin huono kertomaan, mutta voinhan yrittää.\"\n\nJääkäri alkoi kertoa, kuivasti ja virallisesti, kuin olisi antanut\npäiväraporttia komppaniastaan, mutta miss Mary seurasi yhä kasvavalla\nmielenkiinnolla elämäntarinaa, joka kaikesta huolimatta, vaikka se\nesitettiinkin lyhyesti ja pääkohdittain, oli suurta satua alusta\nalkaen. Kun kertoja toisin paikoin tahallisesti sivuutti jotakin, kysyi\ntyttö, ja jääkärin oli vastattava. Niin vieri ohitse lapsuus ja\nnuoruus, leikit metsissä ja vaahtoavan meren rannoilla, purjehdusmatkat\nja koulunkäynnit, sitten seikkailurikas matka Saksaan, Lockstädter\nLagerin vaikeudet, rintamapalvelus, komennusmatkat, Suomen vapaussota\nja viimeksi nykyinen huimanrohkea maailmanmatka.\n\n\"Te olette paljon nähnyt\", virkkoi miss miettiväisenä, kun Koskela\nlopetti.\n\n\"Hiukan.\"\n\n\"Olette tavannut paljon ihmisiä?\"\n\n\"Kohtalaisesti.\"\n\n\"Teistä ei mikään ole enää ihmeellistä, te ette mistään hämmästy?\"\n\n\"Päinvastoin. Juurihan sanoin, että elämä on ihmeellistä.\"\n\n\"Pidättekö tänne meidän luoksemme tuloanne myöskin ihmeellisenä?\"\n\n\"Tietysti\", nauroi Koskela ja lisäsi: \"ja etenkin sitä, että te olette\nminulle kirjoittanut bolshevistisen puheen. Muuten, anteeksi suora\nkysymys, ihailetteko sotilaita?\"\n\n\"En.\" Tytön äänessä kalskahti teräs. \"Minä en ihaile en sotilaita enkä\nvaltiomiehiä, en kivityöläisiä enkä kirjatoukkia, mutta kyllä miehiä,\nolkootpa ne sitten sotilaita tai puotipalvelijoita. Ja te olette\nkaikesta päättäen mies!\" iski miss Mary reippaasti ja luontevasti.\n\nJääkäri hämmästyi todellakin hiukan. -- \"Te siis ihailette minua?\"\nkysyi hän nauraen.\n\n\"Kuten jo sanoin. Luuletteko, etten uskalla sitä tunnustaa. Mutta älkää\nkuvitelko mitään enempää.\" Miss Maryn ääni oli ylimielisen varma, isku\nhyvin tähdätty, mutta se osui sittenkin harhaan.\n\n\"Mitä minun sitten pitäisi kuvitella?\" kysyi Koskela viattoman\nkylmästi. Miss Mary punastui, ei vastannut mitään ja kiirehti \"teetä\nlaittamaan\", kuten hän jotakin sopersi.\n\nJääkäri hymyili tyynenä. Miss oli aito ameriikkalainen, suora ja\nrohkea, ja hänen viittauksensa, jos kohta jääkäri olikin hänet\nnolannut, selvä. Koskela oli liian silmäänpistävästi näyttänyt\nihastuksensa, ja Kivinen oli pilaillut liikaa. Tyttö oli odottanut ja\nsitten kostanut, mutta jääkäri toivoi vain hiljaa, että hänenkin\nviimeinen kysymyksensä olisi ollut kosto. Jääkäri ei vielä kertaakaan\nollut rakastunut, mutta nyt hän kylläkin oli ihastunut. Kivisen\nkäsityksiä ei hän ryhtyisi oikomaan. Jokainen sai ajatella mitä halusi.\n\nMary kattoi pöydän, veti verhot ikkunoiden eteen ja sytytti lampun,\njonka himmeä varjostin loi huoneeseen miellyttävän rauhallisen ja\nkodikkaan tunnelman. Kevyellä päännyökkäyksellä hän pyysi Koskelaa\nteelle.\n\n\"Kuinka kauan te aiotte viipyä täällä Moskovassa?\" kysyi miss Mary, ja\nääni kuulosti odottavalta.\n\n\"En voi varmasti sanoa. Kaksi viikkoa korkeintaan.\"\n\n\"Ja sillä aikaa luulette saavanne 'työnne' suoritetuksi?\"\n\n\"Niin, tai sitten emme saa milloinkaan. Emmekä milloinkaan myöskään\nlähde takaisin.\"\n\nMiss Mary liikahti levottomasti.\n\n\"Teidän 'työnne' on vaarallista?\" kysyi hän.\n\n\"Jossakin määrin. Mutta mitäs siitä. Kun kerran siihen ryhdyimme, niin\nsuoritamme sen loppuun. Ja sitten länteen.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"En tiedä vielä. Se päätetään 'Kansainvälisen Antibolshevistisen\nValkoarmeijan' esikunnan täysi-istunnossa.\"\n\n\"Mutta jos tehtävänne ei onnistu?\" kyseli tyttö itsepäisesti.\n\n\"Sitten meidän maallinen vaelluksemme päättyy johonkin hiekkakuoppaan\nMoskovan läheisyydessä.\"\n\n\"Niin ei saa käydä. Te olette liian hyvä mies sellaiseen.\"\n\n\"Todellako?\" Koskelan ääni tuntui pilkalliselta. \"Katsokaas, minä en\nkuvittele enkä tule milloinkaan kuvittelemaan mitään sellaista, että\njoku, esimerkiksi _te_, surisitte minua.\"\n\nMiss Mary puraisi huultaan. \"Mutta me, isä ja minä, perustamme teihin\nviimeisen toivomme päästä lähtemään täältä.\"\n\n\"Niin, siitä olemme puhuneet, ja päättäneet ottaa teidät mukaamme.\nUskallatteko seurata meitä?\"\n\n\"Kyllä, kun te olette mukana!\" vastasi miss Mary.\n\n\"Kiitos imartelusta, mutta minussa ei ole eikä milloinkaan tule\nolemaankaan mitään kuvittelemista.\"\n\nMiss Mary puraisi toistamiseen huultaan ja siirtyi hetken kuluttua\nvanhan pianon ääreen, joka oli kuin onnen kaupalla säilynyt\ntähänastisissa kotitarkastuksissa. Sormet hyppelivät näppäimillä. Miss\nMary soitti marssia, ja \"ilkeä\" Koskela, sisimmässään hymyillen,\nsytytti uuden sikaarin.\n\n\n\n\n21.\n\nVastavallankumoukselliset saavat hra Nosowkin-Nenäkkään suosiollisella\nopastuksella tutustua bolshevistiseen suurteollisuuteen.\n\n\nMaailmankongressin ensimäinen kokouspäivä supistuikin vastoin\nseikkailijoittemme odotuksia sangen vähiin, merkittiin vain\nosanottajien nimet. Varsinainen kokous alkaisi vasta seuraavana\npäivänä. Ystävysten palatessa asuntoonsa, vaivoin laaditut\npuhekonseptit taskussa, ehdotti Kivinen, että päivä käytettäisiin\nhra Nenäkkään laitoksen tutkimiseen.\n\nHra Nosowkin oli asunnossaan ja tutkimusretki päätettiin lopullisesti.\nKohteliaisuus oli molemmin puolin moitteeton, mutta jos hra Nosowkin\nolisi ollut niin suuri ihmistuntija kuin hän luulotteli, olisi hän\nystävyksien kohteliaassa hymyssä saattanut keksiä hiukan epäilyttäviä\nvivahduksia.\n\nBolsheviikkisihteeri hankki auton, ja puolen tunnin kuluttua oli seurue\nmuutaman suuren ja jykevän hallintorakennuksen edustalla. Hra\nNosowkinin näyttämä kortti päästi seurueen vartijaketjun läpi. Noustiin\nportaita pitkin toiseen kerrokseen, ja vastavallankumoukselliset\nohjattiin muutamaan siististi kalustettuun virkahuoneeseen, jonka hra\nNosowkin ilmoitti olevan hänen yksityisen kabinettinsa.\n\n\"Kas, niin, hyvät toverit, nyt voimme aloittaa kiertotarkastuksemme\",\nvirkkoi hra Nosowkin iloisen kohteliaasti ja tarjosi seurueelle\nsavukkeita. \"Olen kokonaan käytettävissänne!\"\n\n\"Me alistumme täydelleen teidän johtoonne!\" riensi Kivinen\nilmoittamaan.\n\n\"Aloittakaamme siis agitaattorikoulusta.\" Seurue johdettiin muutaman\nhuoneen kautta suureen ja avaraan saliin, jossa pikku ryhmin oli lähes\nparisataa henkilöä, etupäässä miehiä. Seikkailijat pysähtyivät ovelle.\n\n\"Katsokaas, tässä huoneessa valmistetaan agitaattoreita ulkomaille.\nNämä toverit täällä ovat oppilaita. Täällä on likipitäin kaikki kansat\nja kansallisuudet edustettuina. Jokainen nauttii opetustaan omalla\näidinkielellään. Ensin on jokaisen tutustuttava bolshevismin yleisiin\nperiaatteisiin, ja sitten saa kukin yksityisopetusta niitä oloja\nsilmälläpitäen, joissa hän tulee toimimaan. Kaikki seikat, poliittiset\nja kansalliset, taloudelliset, maantieteelliset, käytetään palvelemaan\ntarkoituksiamme. Opetus tapahtuu luentojen muodossa, mutta 'oppilaat'\nsaavat myöskin varsinaisia läksyjä, joita he nytkin parhaillaan\nnäyttävät lukevan. Eikö järjestelmä oli suurenmoinen?\"\n\n\"Pirullisen suurenmoinen!\" myönsi Kivinen sekä ääneen että itsekseen.\n\n\"Näitten ammattiagitaattorien opetus ei rajoitu teoriaan, vaan he\nsaavat mitä perusteellisinta opastusta myöskin kaikissa mahdollisissa\ntarvitsemissaan käytännöllisissä kysymyksissä. Heitä opetetaan\nvakoilemaan, pakenemaan, naamioimaan itsensä, väärentämään todistuksia\nja asiapapereita j.n.e. Ja sitten, kun he ovat suorittaneet\n'oppikurssinsa', harjoitetut, koetellut, lähetetään heidät avaraan\nmaailmaan, ainoana ohjeena jesuiittain vanha tunnuslause: Tarkoitus\npyhittää keinot. Me olemme perustaneet uuden jesuiittajärjestön, monta\nvertaa vaarallisemman kuin ennen. Näiden agitaattorien tehtävänä on\nlietsoa tyytymättömyyttä, missä sille on jo pohjaa, ja luoda\nhävityksillä, lakoilla, terroristiteoilla pohjaa siellä, missä sitä ei\nole. Ja täytyy sanoa, että nämä 'oppilaamme' ovat osoittautuneet\nerittäin kykeneviksi täyttämään heille asetetut tehtävät. He\nsukeltautuvat kaikkialle, vaikuttavat politiikkaan, kirjoittelevat\näärimmäisyyslehdistöön ja muokkaavat siten maaperää kumoukselle, jonka\ntoimeenpanevat samanlaisten mutta lisäksi sotilaskasvatuksen saaneiden\nagitaattorien salassa muodostamat ja harjoittamat punakaartilaisjoukot.\nHammas liittyy hampaaseen tässä valtavassa rattaassa, joka toimii\npitkälle ulotetun työjaon pohjalla aivan samojen periaatteiden mukaan\nkuin joku suurteollisuusyritys. Me olemme vallankumoustehtailijoita.\"\n\nSeikkailijoita huimasi, kun he ajattelivat, että he, neljä miestä,\nolivat uskaltautuneet ratkaisevaan taisteluun tämän kamalan\n'veljeskunnan' kanssa sen pääpesässä. Mutta heillä oli puolellaan\nmyöskin ratkaiseva etu, ja se oli se, etteivät bolsheviikit mitään\naavistaneet. Seikkailijat katselivat agitaattoriparvea, ja heidän\ntäytyi myöntää, ettei maailmanrauha ollut hetkeäkään turvattu, niin\nkauan kuin tämä joukko sai vapaasti toimia.\n\n\"No niin, voimme jatkaa kulkuamme!\" virkkoi kohtelias hra Nosowkin,\njoka tunsi itsensä erittäin imarrelluksi seikkailijoiden\nmielenkiinnosta. Seurue joutui suureen huoneeseen, joka muistutti\nkulissintakaista teatterinäyttämöä kulisseineen, puvustoineen,\nnaamiotarpeineen ja monenlaisine huonekaluineen.\n\n\"Me käytämme hyväksemme myöskin eläviäkuvia ja valokuvausta. Tässä on\nteatterimme, jossa esitetään sekä agitatorisia kappaleita että\ntodellisuuskuvia meidän työstämme Venäjällä. Aate on loistava. Täten\nvoimme me, näyttelijöiden avustuksella, esittää totena sellaistakin,\njota ei muuten voisi todellisuudesta juuri valokuvata. Täytyy hiukan\nvalehdella ja liioitella.\"\n\n\"Eikä kai niin hiukankaan?\" naurahti Kivinen.\n\n\"Olette oikeassa, koko runsaastikin!\" ilvehti Nosowkin vapaasti.\n\"Filmit ja valokuvat toimitetaan sitten ulkomaille ja niillä on ehdoton\ntodistusvoima joukkoihin nähden.\"\n\nKivinen ajatteli jotakin, mutta hän ei lausunut ajatustaan julki.\n\n\"Sitten voimme siirtyä kirjalliseen osastoon\", lausui Nosowkin ja johti\nseikkailijat suureen huoneeseen, jossa noin kolmekymmentä henkilöä\nistui pöytien ääressä kirjoittamassa.\n\n\"Tässä kirjoitetaan bolshevistista kirjallisuutta, räikeämpää ja\nlaimeampaa. Kaikilla kielillä. Meillä on kymmenkunta henkilöä, joiden\nyksinomaisena tehtävänä on kirjoittaa aina uusia ja uusia julistuksia,\nselostuksia ja kehoituksia, ja ne kaikki sitten käännetään\ntarpeellisille kielille. Käytämme asiantuntijoita. Meillä on\ntilasto-osasto, joka hankkii tarpeelliset tilastot maastamme,\noloistamme ja toimistamme, samoin tekee poimintoja ulkolaisesta\nkirjallisuudesta ja lehdistöstä. On myöskin sanomalehtiosasto, joka\ntoimittaa kiihoitusartikkeleita sopivien tilaisuuksien sattuessa\nkaikkien maitten kiihoituslehdistöön. Tämä toimisto hoitaa myöskin\nlehtien ostamiset ja toimittajien lahjomiset. Toimisto sijaitsee tuossa\nviereisessä huoneessa, mutta siinä ei ole mitään katsomista.\nAlakerrassa on meillä suuri kirjapaino, jossa painetaan tarpeellinen\nkirjallisuus. Paperinpuute tekee suurinta haittaa.\"\n\nSeikkailijoiden täytyi ihmetellä tätä kaikessa pirullisuudessaan\nsuurenmoista järjestelmällisyyttä. Toveri Nosowkin loisti ja liikkui\nketterästi kuin kala vedessä.\n\n\"Tässä on passiosastomme\", virkkoi hän ja johti seurueen huoneeseen,\njossa työskenteli parisenkymmentä kaivertajaa. \"Tässä valmistetaan\nkaikkia mahdollisia sinettejä ja leimasimia passeihin ja\nasiapapereihin. Meillä on mallit melkein kaikista, eikä niin ollen ole\nsellaista paperia, jota me emme kykenisi jäljentämään. Lisäksi on\nmeillä tuhansittain johtavien henkilöitten nimikirjoitus- ja\nkäsialajäljennöksiä. Kaikkeen työhön käytämme ammattimiehiä. Rohkealle\nja taitavalle miehelle avautuu suljetuinkin ovi juuri tämän\npassiosaston avulla.\"\n\nKivinen olisi voinut todistaa sen kylläkin vakuuttavalla esimerkillä,\nmitä heihin itseensä tuli, mutta hän pysyi vaiti.\n\nSeurue laskeutui alakerrokseen, ja salaperäisesti hymyillen hra\nNosowkin avasi oven, virkkaen:\n\n\"Rahapaja!\"\n\nSeurue huomasi olevansa melkein kuin tavallisessa kirjapainohuoneessa.\nNelisenkymmentä erilaista painokonetta hyrräsi sähkön voimalla. Kaikki\nhuudahtivat hämmästyksestä, sillä kiihoituskirjallisuuden asemasta\npainoivat koneet erilaisia, eri arvoisia ja eri maitten valtioseteleitä\nkuin mitäkin ilmoitusplakaatteja tai nimilappuja vain.\n\n\"Hehhee, tämä on sitä kannattavinta teollisuutta mitä olla voi. Me\nkokeilimme ja kokeilimme, korjailimme ja parantelimme, ja nyt olemme\npäässeet siihen, että voimme tarkoituksiimme käyttää kunkin maan omaa\nrahaa, kun omamme ei kelpaa. Ja tämä raha ei maksa muuta kuin\npainatuskulut. Niitä ei voi sanoa oikeastaan vääriksikään, sillä ne\novat täydellisesti alkuperäisten näköisiä, vaikka meille tietenkään ei\nole luovutettu koko maailman setelinpaino-oikeutta. Mutta me koetamme\navustaa ja varustamme koko maailman seteleillämme, jotka, elleivät ne\nsiten joutuisi mitättömiksi, voisi varustaa rekisteröidyllä\ntavaraleimalla: Made in Russland. Hehheh, katsokaas tässäkin kauniita\n500 punnan seteleitä! Niillä voi paljon toimittaa tässä maailmassa.\nTämä on verraton ase, mutta värien ja sopivan paperin puute on\nuhkaavana esteenä.\"\n\nSeurue nousi jälleen hra Nosowkinin yksityiseen kabinettiin.\n\n\"Ja katsokaas, täällä on kaiken keskus!\" Hra Nosowkin avasi seinään\nmuuratun teräskaapin oven ja osoitti korttijärjestelmälaatikoita. --\n\"Tässä on yhteenveto kaikesta, kaikki tiedot, kaikki osoitteet,\nvalokuvat, merkit, signaalit, suunnitelmat, menettelyohjeet. Tarvitsee\nvain ottaa määrätty kortti käsiin ja silloin on kaikki selvillä:\nhenkilö, paikka, merkit ja päämäärä. Koko tuo suunnaton, maailmaa\nsyleilevä koneisto on keskitetty näihin paperilappuihin. Ja minä hoidan\ntämän puolen. Täältä menevät ne sotkevat diplomaattiset langat, jotka\npahentavat naapurivaltakuntien välejä, aikaansaavat levottomuutta,\ntäältä ohjataan ammattimiehiä eri aloille valloitettaviin maihin, jotta\nhe tarpeen tullen voisivat ratkaisevasti vaikuttaa hyväksemme. Täällä\non punaisen hämähäkin keskus.\"\n\nKivinen ajatteli, että vaikka hämähäkin verkko on taidokas, tiheä ja\nvaarallinenkin, voi yksi ainoa sivallus sen hävittää, mutta ääneen hän\nihmetteli mallikelpoista järjestelmällisyyttä, josta tietenkin suuri\nkunnia oli tuleva myöskin toveri Nosowkinin osalle.\n\n\n\n\n22.\n\nKivinen puhuu hullujen maailmankongressissa järkeä loistavalla\nmenestyksellä, mutta näkee sitten vaikuttavan ilmestyksen.\n\n\nKivinen tunsi lievää hermostumista.\n\nKoskela viipyi käsittämättömän kauan. Hän oli aamulla lähtenyt Audhonin\nluo, mutta oli luvannut heti palata ja saapua istuntoon. Häntä ei vain\nkuulunut. Seikkailijat istuivat kuin sytytetyn miinan päällä\nmaailmankongressissa.\n\nTilanne olikin hiukan epämiellyttävä. Yleisten tervehdysten ja\nkorupuheitten jälkeen oli kongressi ryhtynyt \"työhön\" ja\nparhaillaan keskusteltiin yleistä valtiollis-yhteiskunnallista\nmaailmanvallankumousta koskevasta päätöslauselmasta. Oli kaksi suuntaa:\ntoinen, ja se oli musertavana enemmistönä, halusi pikaista toimintaa\nja vaati vallankumouksen heti aloitettavaksi; toinen, ja siihen\nkuuluivat melkein vain seikkailijamme, vetosi vielä osittaiseen\njärjestymättömyyteen ja kehoitti lykkäämään alkamisen joiksikin\nviikoiksi.\n\nSuuri sali, entinen teatterikatsomo, oli tulvillaan väkeä kaikista\nmaista ja kaikista kansoista. Siellä oli kansallispukuisia intialaisia\nja persialaisia, Kaukasian vuoriseutujen asukkaita, serbialaisia ja\nbulgarialaisia, turkkilaisia, tummia italialaisia ja espanjalaisia,\nvilkkaita ranskalaisia, ja näkyipä siellä muutamia entisiä suuruuksia,\nnykyisiä \"suomalaisen kommunistisen puolueen\" edustajia, mutta\nkirjavuudestaan ja sekavuudestaan huolimatta oli kongressilla kuitenkin\nyhtenäinen leima. Sen loivat juutalaiset, joita oli edustajina kaikista\nmaista, oppineita ja oppimattomia, kaikki vuolaita puhumaan, kiihkeitä\nja sairaaloisen yksipuolisesti teräviä. Kiihtynyt ja kiihoittava\nilmapiiri vaikutti väkisinkin, ja tässä entisessä teatterissa\nnäyteltiin todellista elämän tragikomediaa, ja näyttelijöinä\nesiintyivät kaikkien maitten hullujen, kiihkoilijoiden ja rikollisten\nvalitut edustajat. Kivinen olisi nauttinut tästä erinomaisesta\ntilaisuudesta tehdä ihmis- ja luonnetutkimuksia, mutta nyt kiinnittivät\nvälittömät asiat hänen koko huomionsa puoleensa.\n\nKivinen tunsi vaistomaisesti, että jotakin oli tehtävä. Jos\nhyväksyttäisiin jyrkempää suuntaa kannattava päätöslauselma, olisi\nkaikki mennyttä. Seikkailijat eivät ehtisi mitään ennen myrskyn\npuhkeamista. Heidän täytyi saada aikaa, vaikkapa viikko, vaikkapa\nmuutamia päiviä. Kivistä kammotti, kun ajatteli, kuinka lähellä kuilua\nhe olivat. Heti kun päätöslauselma olisi hyväksytty, antaisi\nneuvostohallitus maanalaiselle verkolleen tarpeelliset ohjeet, ja\nsilloin olisi myöhäistä toimia. Vaikka niinkin kävisi, että\nbolsheviikit kärsisivät tappion, eikä Kivinen sitä epäillytkään, saisi\nyrityskin aikaan suunnattomia onnettomuuksia ja mittaamattomia\nkärsimyksiä. Tuhansien ja kymmenientuhansien elämää koski tämäkin\npäätöslauselma. Hoper liikehti aitiossaan levottomasti ja Cotter istui\nhuulet yhteenpuristettuina ja ajatteli. Englantilainen ei liikaa\npuhunut, hän joko toimi tai korkeintaan ajatteli, kun asiat olivat\nkysymyksessä, vaikka hän muuten olikin yhtä vilkas kuin muutkin\nkumppanit.\n\n\"Kivinen!\" kuiskasi hän vihdoin. Kivinen kumartui. \"Ei ole muuta neuvoa\nkuin että koetatte puhua tälle hullujoukolle järkeä, suhteellista\njärkeä. Yleensä ei järki tehoa bolsheviikkeihin, nehän ovat tehneet\npesäeron sen kanssa, mutta voihan koettaa.\"\n\nKivinen puri huulensa yhteen. Hän oli aavistanut, että näin oli käyvä.\nHänen täytyi mennä tuleen. Hän veti esiin muistikirjansa, kirjoitteli\nsiihen lukuja, merkitsi asioita ja laskeutui sitten puhemiesaition luo\nja kirjoitti nimensä puhujaluetteloon. Hoper ja Cotter puristivat hänen\nkättään.\n\n\"Tämä on yhtä vaarallista kuin konsanaan konekiväärejä vastaan\nhyökkääminen, mutta paljon vaikeampaa\", virkkoi hän ihailevan\npainokkaasti.\n\nPuheet jatkuivat. Kivistä alkoi väsyttää. Ne olivat kaikki samoja.\nSamoja asioita toistettiin lukemattomilla tavoilla, korkein\npaatos vaihtui pistävimpään satiiriin, lennokkuus karkeimpiin\nhaukkumasanoihin, mutta kuitenkin ne olivat samoja.\n\nJoukko suli yhä enemmän samanlaiseksi. Tuo näennäisesti niin erilainen,\neri kansoja, eri oloja, eri maita ja maanosia edustava joukko alkoi\nosoittaa joukon yleisiä tuntomerkkejä. Se huusi ja melusi samalla\naikaa, kykenemättä eroittamaan järkevää hullusta, pätevää\npätemättömästä, kunhan vain yleinen suunta tyydytti sen kiihtyneitä\ntunteita, sen palavaa toimintahalua ja hehkuvaa kostonhimoa. Se edusti\nbolsheviikkiaatelistoa, mutta tarkkasilmäisinkään huomioidentekijä ei\nolisi kyennyt löytämään paljoakaan eroavaisuutta sen ja minkä\nkatujoukon välillä tahansa. Sekä sen älyllinen että siveellinen taso\noli arveluttavasti laskenut. Lehteriyleisö, puna-armeijalaiset,\nkatunaiset ja tehtaantytöt, nälkiintyneet, viluiset, villiintyneet,\nhuusivat ja hurrasivat, taputtivat käsiään ja ulvoivat mielihyvästä\naina kun uusi raakuus singautettiin, mielipuolisin kehoitus esitettiin.\nAsettua sitä vastustamaan oli mieletöntä, hengenvaarallista, kun se\nutopistisissa puheissa, kaunopuhetulvassa näki rohkeimpienkin\nunelmiensa ja toiveittensa täyttyvän, kun se luuli saavansa kostaa ja\nlyödä.\n\nMutta Kivinen ajatteli vain hetkisen tätä. Hän kuvitteli\n\"yhteiskunnallista vallankumousta\", ja kaikki omakohtainen pelko katosi\nsiinä silmänräpäyksessä. Ja kun hänen vuoronsa tuli puhua, asteli hän\ntyynesti ja vakavasti lavalle, sisimmässään hymyillen sillekin\ntilanteelle, johon hän oli taas joutunut. Olisipa Koskelakin\npuhekonsepteineen näkemässä! Mutta ei, nainenhan se tavallisesti sotkee\nkaikki laskut, vaikka Kivinen ei voinutkaan käsittää, missä Koskela\nsittenkin viipyi.\n\nMelu salissa vaimeni hiukan, kun Kivinen, seisoen tyynenä ja vakavana,\nvaati hiljaisuutta.\n\n\"Toverit, minä _vastustan_ teitä!\" Sanat tulivat harvaan ja terävästi,\nniin että jokainen ne kuuli. Sali mykistyi, kaikki tuijottivat rohkeaan\nlausujaan, ja Cotter ja Hoper tunsivat sydämensä lyönnit. Mutta\nhiljaisuutta kesti vain hetkinen, sitten puhkesi täydellinen myrsky,\ntuhathenkisen joukon ulvonta pani seinät vapisemaan, edustajat\nhyppäsivät paikoiltaan, lehteriyleisö raivosi eikä puheenjohtaja\nuskaltanut tarttua edes kelloonsa. Mutta Kivinen ei peräytynyt,\nvaan seisoi jos mahdollista entistä tyynempänä ja suorempana\npuhujakorokkeella ja silmäili allaan kuohuvaa intohimoista ihmismerta.\nHuudot ja uhkaukset, vihellykset ja jalkojen töminä kilpistyivät hänen\nhorjumattoman lujaan katseeseensa.\n\nSanomalehtimies nosti kätensä, ja melu, kuin vasten tahtoaan, vaikeni.\nTuli täydellinen hiljaisuus.\n\n\"Toverit, älkää käsittäkö minua väärin. Minä olen bolsheviikki,\nleppymättömin kommunisti, ja olen uhrannut ja uhraan mitättömän\nolemukseni vallankumoukselle ja proletariaattiluokan vapauttamiselle.\nKuulkaa!\"\n\nOlisi kuullut nuppineulan putoavan lattialle. Kivinen oli laskenut\noikein, hän oli herättänyt joukon mielenkiinnon, ja jokainen ahmi häntä\nsilmin ja korvin.\n\nJa sanomalehtimies alkoi puhua, hitaasti, painokkaasti, mutta\nsydämellisen vakuuttavasti. Hän kuvaili työläisluokan tehtävää, sitä\nsuunnatonta työtä, jonka se oli suorittanut historian aikana. Joukko\ntempautui mukaan. Kivinen pysähtyi. Salissa ei kuulunut muuta kuin\ntukahdutettuja huokauksia. Joukko oli mukana.\n\nPuhujan ääni muuttui kovaksi, pistäväksi, sydämettömäksi, huokuen\nmyrkyllistä vihaa, kun hän siirtyi kuvailemaan kapitalismia ja sen\nväärinkäytöksiä, sortoa, vankiloita, maanpakoa, vallankumoustovereitten\nteloituksia. Hoper ja Cotter hengittivät syvään, he eivät tietäneet\nmitä ajatella. Mutta Kivinen jatkoi, hän esitti esimerkkejä, loi\ntunnelmapalasia, väritti mustaksi ja valkoiseksi. Alkoi kuulua\nhiljaisia huudahduksia, pidätettyä raivoa kuvastui kuulijain kasvoilla\nja viimein se puhkesi villiin, eläimelliseen suosionhuutoon, huumaavan\nrajattomaan kuin aropuhvelien mylvintä.\n\nCotter ja Hoper kuuntelivat henkeään pidätellen. Hekin unhoittivat\nympäristön, päämääränsä, ja tuijottivat herkeämättä valaistulla lavalla\npuhuvaa miestä, jonka jokainen sana, jokainen liike kuvastivat sitä\ntaistelua, jota hän oli rinnassaan tuntevinaan.\n\nTaas muutti Kivinen äänensävyä. Hän ryhtyi lennokkain, innostunein\nsanoin kuvaamaan työläisluokan nousua, niitä tulevaisuudenkuvia, joita\ntämä nousu toisi palkintonaan. Hän innostui, ääni korkeni ja koveni,\nsanat tulvivat vuolaina hänen huuliltaan ja ilmehikäs venäjänkieli\ntuntui noudattavan hänen ajatuksiensa pienimpiäkin vivahduksia. Joukko\nnautti, se eli kuvitelmissa, se näki päivänsä koittavan, voiton ja\nkoston päivän, runsauden ja nautinnon päivän. Mutta, ja puhujan ääni\nmuuttui surulliseksi, taistelu ei ollut vielä lopussa. Paljon oli vielä\ntehtävää, vaikka paljon oli tehty. Monta tappiota oli kärsitty. Täytyy\njärjestäytyä. Järjestäytymisessä on vallankumouksen voima; silloin sen\nmahtavin ase, suunnaton lukumäärä, pääsee oikeuksiinsa. Ja pirullisen\nvakuuttavasti, kyynillisesti hän selitti, että oli odotettava. Oli\nlyötävä isku, mutta kun se lyötiin, oli oltava varma voitosta.\nOdottamalla päästäisiin nopeimpaan tulokseen, hätiköity yritys tuhlaisi\nkallista verta ja masentaisi hehkuvaa mieltä. Tietenkin, odottaminen ei\nollut helppoa taistelunhalusta hehkuville joukoille, mutta tämä halu\noli ohjattava valmisteluihin. Maanalaista työtä oli jatkettava, aseita\noli taottava, varastoja oli koottava, niin että kun se päivä koittaisi,\njolloin taisteluun ryhdyttäisiin, kaikuisi \"Internationale\"\nvoitonvarmana, rohkaisevana ystäville ja musertavana vihollisille.\n\nHuumaava suosionosoitusten myrsky täytti koko salin ja ylhäältä\nlehteriltä lennähti nuoren tytön heittämä punainen ruusu Kivisen\njalkojen eteen. Kivinen nosti sen ylös ja huutaen: \"Eläköön\nvallankumous!\" riensi myrskyävän ihmisjoukon halki aitioonsa.\n\nCotter ja Hoper eivät kyenneet sanomaan mitään, puristivat vain ääneti\npuhujan kättä. Mutta Kivinen, voittaen takaisin täydellisen tyyneytensä\nja veitikkamaisuutensa, kuiskasi tovereilleen:\n\n\"Luulenpa, totta vie, että huomisesta 'Isvestijasta' saan lukea oman\npuheeni. Siitä lehdestä maksan sen painon kullassa.\"\n\nSalissa jatkuivat suosionosoitukset. Mutta äkkiä aukeni muuan sivuovi,\nKivinen katsahti ja kalpeni.\n\n\"Nyt on piru merrassa, mutta me olemme myös. Pois, tulkaa pois heti!\"\nkuiskasi hän äärimmäisen kiihtyneenä tovereilleen, ja nämä,\nymmärtämättä mitään, riensivät Kivisen jäljessä ulkokäytävään. Hetken\nkuluttua poistui kolme turkkeihin kääriytynyttä miestä entisestä\nteatterista, jossa maailmankongressi istui. Sisällä jatkuivat puheet.\n\n\n\n\n24.\n\nKoskelakin huomaa, että jotakin on tapahtunut, ja lähtee ottamaan siitä\nselvää.\n\n\nMoskova loisti satoine kirkkoineen ja tuhansine kupooleineen punertavan\ntalviauringon säteissä. Varpusvuorilta näkyi koko kaupunki leveine\nkatuineen mataline taloineen ja lukemattomine autioine puutarhoineen,\nhuurteen peittämät Kremlin muurit ja mahtavat luostarit.\n\nIlma oli kirpaisevan raikas, ja Koskela sekä miss Audhon kävelivät\nrivakasti, nauttien ihanasta näköalasta, raittiista ilmasta ja\ntoistensa seurasta. Miss Mary oli jääkärin parissa uskaltautunut\npistäytymään muutaman tuttavansa luona. Vallankumous oli supistanut\nliikkumisvapauden olemattomiin, ja huvikävelyt kuuluivat ihanaan\nmenneisyyteen. Vaikka olisi ollut passit ja kaikki muutkin paperit\ntäydessä kunnossa, ei kukaan pistäytynyt ulkona muuta kuin aivan\nvälttämättömillä asioilla, sillä aina oli mahdollisuus joutua\npidätetyksi, ryöstetyksi ja ehkäpä surmatuksikin ainaisissa\nkatukahakoissa. Mutta koska luonto on aina voimakkaampi kuin kaikki\npakkomääräykset, näkyi nytkin Varpusvuorilla muutamia toisiinsa\nsyventyneitä pareja, jotka kaikkea uhmaten tahtoivat hetkeksi unhoittaa\nolevan kurjuuden ja puhua ikuisesti uudesta ja ikuisesti vanhasta,\nkatsahtaa toisiaan silmiin, puristaa kättä ja erota sitten sydämessä\nunelmat, jotka saattoivat hiukan keventää kannettavana olevaa kuormaa,\nlieventää vallankumousajan autiota kolkkoutta.\n\nMiss Mary ja jääkäri kiirehtivät kulkuaan, sillä Koskelan oli ehdittävä\nkongressiin. Puhua he eivät voineet paljonkaan, mutta miss Mary tunsi\nmiellyttävää turvallisuutta, astellessaan somassa talvipuvussaan\nhartevan seuralaisensa vieressä, ja harmaitten silmien tyyni ilme veti\nvastustamattomasti puoleensa. Koskela oli harvasanainen, vaitelias, ja\nkoettujen vaarojen ja seikkailujen muistot olivat luoneet häneen\ntahtomattakin salaperäisyyden viehätystä. Ja kun taas jääkäri katsoi\ntytön ilmehikkäisiin syviin silmiin ja tarkkasi hänen reipasta\nastuntaansa, kuunteli luonnollisen raikasta naurua, olisi voinut\nhuomata, että tyynet harmaat silmät eivät sittenkään olleet aivan\ntyynet ja että seurustelukohteliaisuudessa piili enemmänkin.\n\nVarsinaiseen kaupunkiin tultaessa ihmetytti kulkijoitamme verrattain\nsuuret ihmisjoukot, jotka olivat kokoontuneet katujen kulmiin. Niiden\nriveissä oli vain työväkeä. Ryhmistä kuului hiljaista puhetta, kaikki\noli kylläkin rauhallista, mutta uhkaavat silmäykset puhuivat toista\nkieltä. Ilmeisesti oli jotakin ilmassa. Ja samottuaan jonkun matkaa\nkulkijamme näkivät muutaman leipäpuodin eteen kokoontuneen tuhantisen\njoukon, jonka käyttäytyminen oli jo paljon hillitsemättömämpää kuin\naikaisemmin.\n\n\"Leipää, leipää, leipää!\"\n\nVihlova huuto kajahti talvisessa ilmassa. Parisataa naista huusi,\nheilutti käsiään, kirkui, ja ryntäili puodin lukittuja ovia ja\npeitettyjä ikkunoita vastaan.\n\n\"Alas neuvostovalta!\"\n\nMuuan pitkä, luiseva, nälistynyt työläisnainen sen kirkaisi. Tuli\nhetkeksi hiljaisuus, kuin majesteettirikos olisi tapahtunut, mutta\nsitten puhkesi koko tuo tuhantinen joukko villiin, kestävään huutoon,\njoka kolkosti vyöryi kadulta kadulle:\n\n\"Alas neuvostovalta!\"\n\nNälkäkapina oli puhkeamaisillaan. Omasta huudosta rohkaistuneena läksi\njoukko liikkeelle, kasvaen ja paisuen joka hetki. Koskela ja miss Mary\npainautuivat väkisinkin mukaan. Naiset, ryysyiset, laihat, nälkäiset,\nkuumeisesti loistavin silmin, kulkivat edellä ja huusivat koko ajan:\n\n\"Alas neuvostovalta!\"\n\nSilloin äkkiä räiskähti. Kuului kuin kiukkuinen piiskan sivallus,\nkorviahuumaava pauke ja rätinä, ja mielenosoittajain joukko taipui\nmaahan kuin niitetty luoko. Puna-armeijan osasto oli alkanut\n\"rauhoittaa\" työläisiä.\n\nTäydellistä sekaannusta kesti vain hetkisen. Mielenosoittajat alkoivat\nvastata tuleen ja ennenpitkää oli täydellinen katutaistelu käynnissä.\nKatu puhdistui muutamassa hetkessä molemmin puolin, vain kaatuneet ja\nhaavoittuneet jäivät makaamaan veriselle, sotketulle lumelle. Muut\netsivät suojaa porttikäytävistä ja taloista, joiden ikkunoista,\nullakoilta ja katoilta alkoi vimmattu taistelu.\n\nPuna-armeijalaiset eivät säästäneet ampumavaroja. Konekiväärituli\npyyhki katua, rapisi seiniin, mutta ulkonemien takaa räiskyi myöskin\nmielenosoittajain kiväärituli tuhoisana ja kiivaana.\n\nKoskela oli myöskin heittäytynyt maahan ja vetänyt miss Maryn mukanaan,\nmutta hypännyt sitten heti ylös ja päässyt parilla harppauksella\nsuojaavan kadunkulman taa. Molemmat juoksivat pitkin katua aikeissa\npaeta, mutta heidän ennätettyään noin sata metriä, räiskähti myöskin\nsivukadulta vastaan kiväärituli. Mielenosoittajat oli saarrettu,\nKoskela pujahti muutamaan porttikäytävään, joka oli \"rintamien\"\nvälissä.\n\nTaistelu jatkui. Jääkäri veti esiin mauserinsa kaiken varalle, koetti\nja onnistuikin murtamaan portin, ja molemmat joutuivat taloryhmän\nympäröimälle kivipihamaalle. Noin puolen tunnin kuluttua vaimenivat\nlaukaukset ja jääkäri uskalsi lähteä neitosensa kanssa pihasta. Mutta\ntuskin olivat he ennättäneet astua kymmenen askelta portilta, kun\nkadunkulmaan ilmestyi ryhmä punakaartilaisia, jotka avasivat heti\nkiivaan tulen heitä vastaan. Jääkäri heittäytyi lumeen, veti missin\nvierelleen ja samassa alkoi hänenkin mauserinsa laulaa. Kaksi\npunakaartilaista kaatui ja toiset pakenivat. Jääkäri vetäytyi\nporttikäytävään. Hetken kuluttua aloittivat punakaartilaiset kiivaan\ntulen kadunkulmasta, niin ettei porttikäytävästä voinut pistää\npäätäkään ulos. Tilanne oli tukala, ja jääkäri tunsi hermostumista\nmissin puolesta, joka, vaikka koettikin näyttää urhealta ja reippaalta,\nsittenkin pelkäsi.\n\nKoskela mietti juuri jotakin epätoivoista keinoa pelastua, kun\nporttikäytävään suhahti palava pommi, kolahti kivitykselle ja lennähti\nmelkein jääkärin jalkojen juureen. Kivääritulen suojassa olivat\npunakaartilaiset hiipineet porttikäytävän ulkopuolelle. Mary huudahti\nheikosti ja Koskelaan nojaten katsahti kauhuissaan savuavaa esinettä.\nMutta jääkäri tarttui ajatustakin nopeammasti pommiin, ojentautui ja\nheitti palavan esineen nurkan taakse. Kuului huumaava jymähdys,\nkatkonaisia valitushuudahduksia, ja sitten oli kaikki hiljaa.\nPunakaartilaiset olivat heittäneet pommin liian aikaisin.\n\nKoskela katsahti kadulle. Portin luona makasi neljä miestä ruhjottuina,\nmutta katu oli tyhjä. Hetkeäkään siekailematta painalsivat molemmat\njuoksuun ja olivat pian kaukana. Taistelupaikoilta kuului vielä\nyksinäisiä laukauksia: siellä viimeisteltiin \"puhdistusta\" ja\ntoteutettiin käytännössä bolshevistista vapautta. Monet haavoittuneet,\nnaiset, lapset ja miehet jäivät makaamaan hangelle, odottaen\narmonlaukausta.\n\nKoskela ja Mary kulkivat kotiin, kiihtyneinä, painautuneina toisiaan\nvasten. Jääkäri ei olisi välinäytöksestä välittänyt mitään, ellei Mary\nolisi ollut mukana, mutta kun Mary kuiskasi hiljaa kiitoksensa, tunsi\njääkärikin, missä vaarassa hän oli ollut ja mitä oli ollut\nmenettämäisillään.\n\nPunakaartilaispatrulleja liikkui tiheässä, jääkäri ja hänen\nseuralaisensa pidätettiin monta kertaa, mutta passit olivat kunnossa,\nja he saivat jatkaa matkaansa. Mutta kun he tulivat sen kadun päähän,\njonka varrella miss Mary asui, olikin se suljettu. Punakaartilaisketju\noli vedetty kadun yli. Koskela tiedusteli syytä.\n\n\"Siellä vangitaan jotain ameriikkalaista vastavallankumouksellista!\"\nvastasi vartija.\n\nKoskela ja Mary säpsähtivät. Ja aivan oikein, sen talon luona, jossa\nmr. Audhon asui, näkyi punakaartilaispatrulli. Koskela kuiskasi\nMarylle, ja molemmat läksivät kävelemään poispäin. Seuraavassa\nkadunkulmassa pysähtyivät he odottamaan. Patrulli lähti liikkeelle ja\nsen keskellä näkyi joku siviilimies. Kun saattue tuli lähemmäksi,\ntunsivat molemmat kauhukseen, että mr. Audhon kulki piikkiniekkojen\nkeskellä. Mary päästi tukahtuneen huudahduksen.\n\n\"Nyt on jotakin tapahtunut\", kuiskasi Koskela. \"Emme saa menettää\nhetkeäkään. Rientäkää heti asuntoomme ja sanokaa tovereilleni, että he\nodottaisivat minua kotona. Kongressi saa jäädä. Minä seuraan saattuetta\nja otan selvän asiasta. Näkemiin!\"\n\nPäännyökkäyksellä erosivat jääkäri ja neitonen toisistaan.\nPunakaartilaisjoukko kulki juuri ohi.\n\n\n\n\n24.\n\nHerra Nosowkin lupautuu suurimmalla mielihyvällä avustamaan\nvastavallankumouksellisia, tietämättä kuitenkaan missä ja miten.\n\n\nMiss Mary kiirehti askeleitaan. Pelko ja tuskallinen epätietoisuus\nkalvoi mieltä. Mitä olikaan tapahtunut kotona ja mistä syystä hänen\nisänsä oli vangittu? Oliko kaikki johtunut sattumasta vai\naavistaisivatko bolsheviikit jotakin heidän suhteestaan neljään\nvastavallankumoukselliseen matkailijaan?\n\nKun Mary saapui seikkailijoiden asuntoon, olivat nämä jo ehtineet\nlähteä kongressiin. Mary ei tiennyt, mitä tehdä, mutta päätti kuitenkin\nodottaa. Hänellä ei ollut minne mennä, ja Koskela oli joka tapauksessa\nluvannut tulla kotiin.\n\nTuhannet kysymykset nousivat mieleen. Onnistuisiko Koskelan saada\njotakin selville? Miten kävisi, ellei isää vapautettaisi? Minne hän\nitse joutuisi? Vilauksena nousi tämäkin kysymys hänen mieleensä. Siitä\nhän ei paljoakaan välittänyt, mutta isä? Jäätävä kauhu valtasi hänet\nautioissa, kolkoissa huoneissa, kun hän muisti kuulemansa ja näkemänsä\nbolsheviikkien vankiloista, heidän \"tuomioistuimistaan\" ja\njoukkoteloituksistaan.\n\nKului tunti ja toinenkin. Mary ei uskaltanut liikahtaakaan, vaan istui\nnurkkaansa painautuneena. Olisi tehnyt mieli toimia jotenkin, liikkua,\nhuutaa, rientää auttamaan isää, mutta joku näkymätön voima kahlitsi\nkoko olennon, ja järki sanoi kaikkien yritysten ainakin toistaiseksi\nolevan mielettömiä.\n\nTalvinen päivä alkoi jo hämärtää, kun viimeinkin kuului askeleita. Mary\nsäpsähti ja hypähti seisomaan. Ovi temmattiin auki ja huoneeseen riensi\nKivinen, kintereillään Hoper ja Cotter.\n\n\"Te täällä...\", pääsi Kiviseltä väkisinkin. -- \"Missä on Koskela?\"\n\n\"Hän... hän meni ottamaan selvää isästäni\", kuiskasi Mary, ja jännitys\nlaukesi kyyneleihin.\n\n\"Isästänne?\"\n\n\"Niin, hänet on vangittu.\"\n\n\"Vangittu!\" huudahtivat kaikki kolme. -- \"Milloin?\"\n\n\"Noin pari kolme tuntia sitten. Punakaartilaiset veivät hänet. Me\nnäimme.\"\n\nMuutamin katkonaisin lausein kertoi Mary miehille aamuiset seikkailut.\nKivinen heittäytyi nojatuoliin ja sytytti savukkeen.\n\n\"Nyt ovat hetket kalliita. Nyt täytyy toimia päättävästi, mutta\nennenkaikkea viisaasti ja viekkaasti. _Tohtori_ on aloittanut\ntoimintansa.\"\n\n\"Tohtori?\" kysyi Mary vuorostaan.\n\n\"Niin, olemme kertoneet teille, bolsheviikkitohtori. Vangitsimme hänet\nIntiassa, ja olisin voinut vannoa, että hän siellä pysyy. Mutta ei ole\nhyvä vannoa. Hän on nyt täällä. Me näimme hänet kongressissa ja\npainuimme heti tänne. Tulisipa nyt vain Koskela!\"\n\nSyntyi äänettömyys. Kivinen puhalteli savurenkaitaan, Mary tuijotti\neteensä tuskaisin ilmein, Cotter istui huulet yhteenpuristettuina ja\nHoper käveli verkkaan edestakaisin huoneessa.\n\n\"Meidät voidaan vangita millä hetkellä hyvänsä\", virkkoi Cotter\nmiettivästi.\n\n\"Kyllä vain, mutta te unohdatte muutaman seikan: tohtori tuskin tietää\nmeidän tunkeutuneen tänne asti. Ja toinen seikka: hän ei tiedä mitään\nteidän ja Hoperin olemassaolostakaan\", vastasi Kivinen.\n\nOvi lensi äkkiä auki ja huoneeseen ryntäsi Koskela.\n\n\"Tohtori on Moskovassa!\" huudahti hän yllättävästi.\n\n\"Tiedämme\", vastasi Kivinen hiukan kuivasti.\n\n\"Oletteko nähneet?\"\n\n\"Kyllä, hän tuli kongressiin.\"\n\n\"Soo!\" Koskela vihelsi.\n\nMary hyppäsi ylös. -- \"Missä isä on?\"\n\n\"Hän on torivankilassa. Häntä ei ole vielä kuulusteltu. Tohtori kävi\nvankilassa, mutta poistui heti.\"\n\n\"Mitä teemme?\" kysyi Cotter asiallisesti.\n\nYstävykset ryhtyivät neuvottelemaan. Kongressiin ei voitu enää mennä,\nsillä tohtori saattoi tuntea.\n\n\"Voi perhana!\" huudahti Kivinen äkkiä.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Hoper.\n\n\"Me olemme olleet pässinpäitä, me! Meidän osoitteemme ja nimemme ovat\nbolsheviikkien luettelossa!\"\n\nKoskela kalpeni.\n\n\"Täällä emme voi viipyä, emme hetkeäkään. Miss Audhonkin on vielä\ntäällä. Jonnekin hotelliin tai kahvilaan!\"\n\nKoskelan neuvoa noudatettiin heti, ja puolen tunnin kuluttua istui\nseurue muutaman kahvilahotellin yksityishuoneessa.\n\n\"Ensiksikin: meidän tulee suorittaa tehtävämme loppuun\", aloitti\nKoskela.\n\n\"Tietenkin!\" hyväksyivät toiset. \"Toveri Nosowkinin\n'vallankumoustehdas' on hävitettävä kokonaan. Se on jo hyvä isku. Siten\nhajoaa bolsheviikkien koko maanalainen asiamiesverkko.\"\n\n\"Suunnitelma on hyvä, mutta kuka panee sen täytäntöön? Kun ei kävisi\nkuin hiirille, jotka aikoivat ripustaa kellon kissan kaulaan\", hymähti\nKivinen.\n\n\"Se on räjäytettävä\", lausui Koskela kylmästi. -- \"Toveri Nosowkinilla\non rakennuksessaan helvetinkoneita. Koetetaan, kelpaavatko ne\nmihinkään!\"\n\n\"Milloin ryhdymme työhön?\" kysyi Hoper.\n\n\"Tänä iltana. Se on päätetty siis.\"\n\n\"Mutta millä tavalla pääsemme pois kaupungista?\" virkahti Cotter.\n\n\"Meidän täytyy yrittää junalla.\"\n\nSeikkailijat kuiskuttelivat vielä hetkisen keskenään, mutta poistuivat\nsitten, palatakseen asuntoonsa. Tuskin olivat he päässeet sisään, kun\nherra Nosowkin kurkisti ovesta.\n\n\"Toivoakseni en häiritse?\" kysyi hän makeimmalla äänellään. Mary\nlivahti silmänräpäyksessä viereiseen huoneeseen.\n\n\"Ette millään tavalla\", riensi Kivinen vakuuttamaan. Bolsheviikki astui\nhuoneeseen.\n\n\"Suuria uutisia!\" Herra Nosowkin loisti.\n\n\"No?\" kysyi Kivinen jännittyneenä.\n\n\"Olemme päässeet jonkunlaisen vastavallankumouksellisen salaliiton\nperille. Muuan ameriikkalainen lähetysvirkamies on vangittu.\nJunaliikenne on lopetettu ja tutkimuksia jatketaan tarmokkaasti.\nTohtori Ralphston on palannut. Hän joutui kiinni Intiassa, mutta pääsi\nlahjomalla pakenemaan. Hän epäilee, että Moskovaan olisi tunkeutunut\npari lahtarihallituksen agenttia?\"\n\n\"Soo, sellaista! Onko nuo agentit tehty jo vaarattomiksi?\"\n\n\"Ei vielä, mutta toivoa on.\"\n\n\"Onko mr. Audhonin vangitseminen tämän yhteydessä?\" kysyi Kivinen\näkkiä.\n\n\"Kyllä!\" vastasi hra Nenäkäs hieman kummastuneena. \"Mistä te sen\ntiedätte?\"\n\n\"Ainahan jotakin tietää.\" Kivinen sytytti uuden savukkeen ja silmäsi\ntovereihinsa, nyökäyttäen huomaamatta päätään. Paras oli aloittaa\nheti. Koskelan käsi livahti taskuun. Hoper ja Cotter seurasivat\nesimerkkiä.\n\n\"Moskovasta ei siis pääse junalla?\" kysyi Kivinen viattomasti.\n\n\"Kyllä pääsee, mutta sitä varten vaaditaan Ulkomaisen valistustoimiston\npassi\", vastasi hra Nosowkin.\n\n\"Sehän kävikin mainiosti\", virkkoi Kivinen. -- \"Muuten, onko\nkongressissa tehty mitään päätöksiä? Emme voineet olla siellä loppuun\nsaakka?\"\n\n\"Hyväksyttiin päätöslauselma pikaisesta toiminnasta.\"\n\n\"Vai niin, siis kuitenkin vastoin minun mielipidettäni!\"\n\n\"Tohtori Ralphston puhui ja voitti kaikki epäilykset.\"\n\n\"Se on helppo arvata. Milloin toiminta aloitetaan?\"\n\n\"Ohjeet asiamiehille annetaan huomenna.\"\n\n\"Täpärälläpä pitää! No niin, herra Nosowkin, me pyytäisimme teiltä\nmuutamia pieniä palveluksia...\" aloitti Kivinen. Kolme muuta\nseikkailijaa puristivat aseita taskussaan.\n\n\"Suurimmalla mielihyvällä!\" vakuutti bolsheviikki.\n\n\"Niin, katsokaas, meidän pitää päästä matkustamaan Moskovasta\ntänään...\"\n\n\"Matkustamaan...?\" kertasi hra Nenäkäs hämmästyneenä.\n\n\"... otettuamme ensin mukaan mainion ja mieltämme kiinnittävän\nkorttijärjestelmänne...\"\n\n\"Korttijärjestelmäni?\" änkytti bolsheviikki, osaamatta aavistaa, minne\nsanomalehtimies oikein tähtäsi.\n\n\"Ja vaikka me yleensä emme ole barbaareja, luulemme ihmiskunnalle\nolevan hyödyksi, jos 'vallankumoustehtaanne' hävitetään. Teillähän on\nvalmiita helvetinkoneita?\"\n\n\"Helvetinkoneita?!\" Pikku mies vapisi, sillä hän alkoi tajuta olevansa\nsangen epämiellyttävässä asemassa.\n\n\"Niin, me emme olisi niin kiirehtineet, mutta tohtori Ralphstonin\nsaapuminen pakoittaa... Herra Nosowkin, meillä on kunnia esittäytyä:\nneljä lahtariagenttia! Seis, seis, kädet ylös!\"\n\nHra Nosowkin oli yrittänyt rynnätä ovelle, mutta kolmen mauserin sangen\nvähän humoristiset suut pysäyttivät hänet alkuun. Hän vaipui\nnojatuoliin pelästyneenä ja kalpeana.\n\n\"Ryhtykäämme neuvotteluihin!\" virkkoi Kivinen kylmästi. -- \"Saako olla\nsavuke!\" Sanomalehtimies tarjosi kohteliaasti. Mary puikahti takaisin\nhuoneeseen.\n\n\n\n\n25.\n\nVastavallankumoukselliset hyväksyvät suoritettavakseen pienen\niltaohjelman.\n\n\n\"Tehtävämme on kolmiosainen\", aloitti sanomalehtimies. \"Ensiksi on\nmeidän vapautettava mr. Audhon, toiseksi hävitettävä vallankumoustehdas\nja kolmanneksi korjattava maallinen olemuksemme kunniallisessa kunnossa\nMoskovasta ja kommunistivaltakunnasta. Tehän olette lupautunut\navustamaan 'suurimmalla mielihyvällä', hra Nosowkin, joten nämä\npikkuseikat eivät tuottane meille vaikeuksia?\"\n\nHra Nosowkin ähkyi vain.\n\n\"Ensiksi: tietääkö tohtori meidän olevan täällä?\"\n\n\"En luule, sillä tutkimukset ovat aivan alulla, ja niitä johdan minä.\"\n\n\"Hyvä, siis voimme jäädä tänne, mikä onkin mukavampaa.\"\n\n\"Kuulkaas, herra Nosowkin!\" puuttui Koskela keskusteluun. -- \"Jos te\nhyväntahtoisesti kirjoittaisitte pienen paperilapun ja veisitte sen\nhenkilökohtaisesti perille, luuletteko, että mr. Audhon päästetään\nvankilasta esim. kuulusteluun?\"\n\nBolsheviikki kiemurteli nojatuolissaan, mutta ei vastannut mitään.\n\n\"Kas niin, rauhoittukaa. Me emme vaadi teiltä mahdottomia ja pidämme\nkyllä omasta puolestamme lupauksemme: teille ei tapahdu mitään. Siis,\npääseekö mr. Audhon vapaaksi?\"\n\n\"Pääsee\", mutisi virkailija.\n\n\"Selittäkää tarkemmin!\"\n\n\"Jos kirjoitan ulkomaisen valistustoimiston nimessä passituksen,\nluovutetaan hänet kyllä kuulusteluun.\"\n\n\"Kas, sehän käy hyvin.\"\n\nBolsheviikin silmät välähtivät viekkaasti. Koskela huomasi ja hymähti.\n\n\"Ei mitään kujeita, parahin herra Nosowkin! Katsokaas, kun me kerran\nolemme ryhtyneet peliin, pelaamme me sen loppuun. Jos joudumme\ntappiolle, on se oleva teidänkin tappionne.\"\n\n\"Miten järjestätte vapauttamisen?\" kysyi bolsheviikki hieman\nalistuneempana.\n\n\"Sen saatte nähdä myöhemmin! Minä pidän tavallisesti suunnitelmani\nomana tietonani.\"\n\n\"Asia n:o 1 on selvä\", julisti Kivinen. \"N:o 2!\"\n\n\"Minä teen nyt muutamia kysymyksiä, joihin toivon saavani\nmahdollisimman tarkat ja oikeat vastaukset\" lausui jääkäri kuivasti.\n-- \"Minun ei tarvinne huomauttaa, että m.m. henkenne riippuu nyt\ntotuudenrakkaudestanne.\"\n\n\"Minä vastaan\", lausui hra Nosowkin. Seikkailijain reipas ja\nkursailematon, mutta rehellinen käytös vaikutti pirteyttävästi.\n\n\"Onko hallintorakennus tyhjä öisin?\" kysyi Koskela.\n\n\"Useimmiten, mutta ei aina. Tavallisesti poistuvat viimeisetkin\nvirkailijat sieltä tuossa klo 9 paikkeilla.\"\n\n\"Hyvä. Onko teillä aina pääsy sinne?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Onko rakennus aina vartioitu?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Te tiedätte tunnussanat?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Voitteko saada käytettäväksenne pari autoa?\"\n\n\"Voin kyllä.\"\n\n\"Kas niin, me alamme päästä yhteisymmärrykseen. Tänä iltana menemme\nsiis 'vallankumoustehtaaseen'. Te seuraatte mukana.\"\n\n\"Minä alistun.\"\n\n\"Kolmas asia on niinmuodoin leikkiä. Hra Nosowkin kirjoittaa meille\nkaikille passit?\"\n\n\"Kyllä. Mutta sallikaa minun kysyä, mitä aiotte tehdä minulle?\"\n\n\"Päästämme teidät vapaaksi.\" Bolsheviikki naurahti hiukan katkerasti.\n-- \"Se ei riitä, sillä minut teloitetaan joka tapauksessa. Jos kerron,\nmiten kaikki on tapahtunut, ei minua uskota, ja vaikka uskottaisiinkin,\nniin petturuudesta teloitetaan. Minua odottaa kuolema siis joka\ntapauksessa.\"\n\n\"Hm, tämä kohta on vaikea järjestää\", virkahti Hoper. -- \"Mutta\nkuulkaas, voisimmehan teidät sitoa ja jättää sitten jonnekin, josta\nteidät heti löydettäisiin.\"\n\nHra Nosowkin pudisti murtuneena päätään. -- \"Se voisi ehkä henkeni\npelastaa, mutta asemani olisin joka tapauksessa menettänyt. Minut\nalennettaisiin ja pistettäisiin punaisen armeijan riveihin.\"\n\n\"Ja teillä ei tietenkään ole mitään sotaisia harrastuksia. Se on kyllä\nymmärrettävää.\"\n\n\"Mutta\", aloitti bolsheviikki arasti, \"jos saisin ehdottaa...\"\n\n\"Antaa tulla vain\", virkkoi Kivinen rennosti. -- \"Jos kerran itse\nselviämme, niin voimmehan auttaa teitäkin.\"\n\n\"Niin, katsokaas, jos te ottaisitte minut mukaanne?\"\n\n\"Soo-o! Ei enempää eikä vähempää!\" naurahti Kivinen. -- \"Mitäs\n'Kansainvälinen Antibolshevistinen Valkoarmeija' arvelee tästä kainosta\nehdotuksesta?\"\n\n\"Jos asiaa harkitsee tarkemmin, niin on siitä vain hyötyä. Hra Nosowkin\nvoi auttaa meitä matkalla. Minä suostun\", sanoi Cotter.\n\n\"Ja minä!\" Hoper virkkoi, Koskelan yhtyessä.\n\n\"Siis toveri Nosowkin otetaan mukaan. Päätetty.\"\n\nBolsheviikki huokasi helpoituksesta. Hän veti esiin kellonsa, ja tuskin\nhuomaamaton hymynväike kulki kasvojen yli. Cotter tarkasti syrjästä.\n\n\"Milloin lähtee juna?\" kysyi Kivinen.\n\n\"12.30\", vastasi hra Nosowkin.\n\n\"Siis: klo puoli 10 on kahden auton oltava täällä. Ajamme\n'vallankumoustehtaalle'. Kahdessa tunnissa ehdimme luultavastakin\njärjestää asiat siellä. Vankila on matkan varrella asemalle mentäessä.\nToinen auto saa käydä hakemassa mr. Audhonin. Aikaisemmin emme voi\ntunkeutua vankilaan, sillä muutoin voi kaikki tulla ilmi ennen\naikojaan. Hyväksytäänkö ohjelma?\" kysyi Kivinen.\n\n\"Hyväksytään\", kuului yksimielinen vastaus.\n\n\"Nyt siis, herra Nosowkin, saatte siirtyä tänne viereiseen huoneeseen.\nIkkunat ovat vanhaa tukevaa tekoa. Pakoyritys päättyy lyhyeen.\" Koskela\nohjasi bolsheviikin sivuhuoneeseen.\n\nAlettiin neuvotella suunnitelman yksityiskohdista ja jokainen teko ja\ntilanne punnittiin tarkoin. Kaikki oli asetettava yhden kortin varaan,\nmutta rohkeuteen ja päättäväisyyteen yhtyi toiselta puolen äärimmäinen\nvarovaisuus ja harkinta. Sattuman osaa oli vähennettävä mahdollisimman\npaljon.\n\nMary seurasi jännittyneenä miesten keskustelua. Hän tunsi siirtyneensä\naivan uuteen maailmaan. Miehet tuossa vierellä keskustelivat ja\nväittelivät tyynesti ja kylmästi, aivankuin olisivat järjestäneet\nhuvimatkaa, yrityksestä sellaisesta, että Mary ei olisi saattanut uskoa\nkenenkään uskaltavan moiseen ryhtyä. Varmuus ja harkintaan perustuva\nitsetietoisuus ilmeni jokaisessa sanassa, ja vähitellen alkoi se\nvaikuttaa Maryynkin. Hänkin alkoi ensin toivoa ja sitten uskoa. Juuri\nniin oli käyvä eikä toisin, ja siksi juuri, että seikkailijat niin\ntahtoivat ja niin olivat päättäneet. Isänkin pelastaminen näytti nyt\nenää vain ajankysymykseltä. Mary teki musertavia vertailuja näiden\nmiesten ja n.s. valkoisten venäläisten välillä, jotka huokailivat ja\nitkivät, mutta alistuivat, eivätkä uskaltaneet ryhtyä mihinkään. Lännen\nmiehet eivät leikkineet kohtalon kanssa, vaan koettivat sitä ohjata,\nkulkivat vaaraa kohti avoimin silmin, mutta valmiina joka hetki\nväistämään, jos kohta ei peräytymään.\n\nMary valmisti teen, seikkailijat ottivat esiin eväitään, ja tuotapikaa\noli katettu maukas ja viekoitteleva illallispöytä. Herra Nosowkin\nkutsuttiin aterialle. Leikki ja pilapuheet sinkoilivat, mutta Mary\nhuomasi, että Koskela parikin kertaa vaistomaisesti koetti taskuaan,\njossa hänellä oli ase. Oli oltava varuillaan. Lämmin kiilto ilmestyi\nMaryn silmiin, kun hän kumartui Koskelan puoleen ja kuiskasi:\n\n\"Luuletteko, että se onnistuu?\"\n\n\"Luulen!\" kuului Koskelan lyhyt, mutta vakuuttavan sydämellinen\nvastaus.\n\n\"Minä kiitän jo edeltäkäsin.\"\n\nIllalla tarkastivat seikkailijat aseensa, pukeutuivat mahdollisimman\nlämpimästi ja pukivat myös Maryn, ellei nyt kovinkaan sopiviin, niin\nainakin tarkoituksenmukaisiin tamineihin. Herra Nosowkin sai Koskelan\nvartioimana käydä huoneessaan ja ottaa mukaansa rahat ja arvoesineet,\njoita \"ryysyköyhälistön\" edustajalla tuntuikin olevan koko runsaasti.\nHerra Nosowkin oli jo aikaisemmin määrännyt puhelimitse kaksi autoa\nkäytettävikseen. Ne odottivat ulkona.\n\nOdotettiin hermostuttava puolituntinen. Koskela katsoi kelloaan. Se oli\nkaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän.\n\n\"Lähtekäämme!\" virkkoi hän tyynesti. Seurue astui kylmään ja kolkkoon\ntalviyöhön, Kivinen herra Nosowkinin kintereillä. Tälle oli ilmoitettu,\nettä pieninkin pakoyritys rangaistaan ampumalla. Ei auttanut sääliä, ja\nbolsheviikki kyllä ymmärsi.\n\nAutot hurahtivat liikkeelle, ja matkailijat painuivat tuntemattomia\nseikkailuja kohti.\n\n\n\n\n26.\n\nVastavallankumoukselliset sijoittavat bolshevismin kahteen tukevaan\nmatkalaukkuun, Leninin tietämättä siitä mitään.\n\n\nPunakaartilaisvartijat hypähtivät vastaan, kun kaksi autoa pysähtyi\n\"vallankumoustehtaan\" pääkäytävän edustalle, mutta laskivat\nseikkailijat sisään hra Nosowkinin näyttäessä passinsa. Kivinen piti\nsilmällä pikku miestä, mutta bolsheviikki oli kaikesta päättäen liian\narka ja varovainen, uskaltaakseen ryhtyä mihinkään pakotoimiin.\n\nHra Nosowkinin kädet vapisivat hiukan, kun hän etsi avainkimpustaan\nsopivia avaimia. Päästyään sisään pimeään käytävään, sulki Koskela\nulko-oven ja vaati bolsheviikkia sulkemaan yllätyksen varalle myöskin\nvälioven. Autot, etteivät ne herättäisi huomiota, oli ajettu pihaan.\nKuljettajat eivät aavistaneet mitään.\n\nValoja sytyttämättä seikkailijat kompuroivat pilkkopimeässä rappuja\nylös, herra Nosowkin ensimäisenä ja Kivinen toisena. Viimeisenä asteli\nKoskela ja miss Mary, jonka oli täytynyt tulla mukaan, kun ei voinut\nmissään muuallakaan odottaa. Vaistomaisesti tarttui hän jääkärin\ntukevaan käteen, ja sotilaan suoniin valahti kuin tulivirta.\n\nTultuaan herra Nosowkinin työhuoneeseen vetivät Hoper ja Cotter paksut\nverhot ikkunoiden eteen ja vasta sitten sytyttivät sähköt palamaan.\nKoko suunnattomassa rakennuksessa ei ollut ketään.\n\n\"Ensiksi korttijärjestelmä ja asiapaperit!\" komensi Koskela, ja\nbolsheviikki luovutti alistuneena avaimet. Seinään muurattu kassakaappi\navattiin.\n\nKivinen tarkasteli arvostelevan näköisenä sisältöä.\n\n\"Täällähän ei olekaan paljoa. Koko bolshevismi sopii pariin\nkunnolliseen matkalaukkuun. Teillähän on sellaisia, vai kuinka, herra\nNosowkin?\"\n\nBosheviikki myönsi, ja hetken kuluttua toi Kivinen pari sievää\nnahkaista laukkua.\n\n\"Kas niin, työhön nyt!\" virkkoi Koskela.\n\nKortit ja paperit asetettiin järjestyksessä laukkuihin, ja muutamassa\nhetkessä oli kassakaappi tyhjä.\n\n\"Tässä on karttakin\", huudahti Kivinen ja levitti hienolle paperille\npiirretyn maailmankartan kaikkien nähtäväksi. \"Aivan oikein, se on\njaettu numeroituihin ruutuihin. Ei sovi moittia, kyllä maanalainen\nkiihoitustyö on hyvin järjestetty pienimpiä yksityiskohtia myöten.\"\n\n\"Valmis on!\" tuumi Cotter, kun kaikki oli kunnossa ja matkalaukut\nsuljetut. \"Nyt voimme ne sinetöidä, niin kukaan ei ainakaan\nkommunistivaltakunnassa uskalla niitä avata.\" Cotter otti lakkaa,\nsulatti sitä tulitikun avulla ja kiinnitti hienolla rihmalla sitä\nlukkojen kohdalle, painaen herra Nosowkinin antamalla leimasimella\nsiihen sinetin.\n\n\"Olkaa hyvä, herra Nosowkin, ja kirjoittakaa passit!\" komensi Koskela,\nja bolsheviikki teki työtä käskettyä. Kivinen tutki tarkoin passit ja\nhuomattuaan niiden olevan täydellisiä antoi ne tovereilleen ja miss\nMarylle.\n\n\"Nyt hävitystyöhön! Jaa, mutta herra Nosowkin! Me emme voi ottaa häntä\nmukaan, emmekä myöskään jättää tänne yksinään\", tuumaili Koskela.\n\n\"Minä vartioin\", virkkoi Mary.\n\n\"Uskallatteko?\"\n\n\"Kyllä, ja minun täytyy myös jotakin tehdä. Antakaa minulle vain joku\nase.\"\n\nKivinen luovutti missille pienen browningin, ja Mary jäi kahden\nbolsheviikkivirkailijan kanssa, joka istui arkana nojatuolissaan ja\njota kiiltävä ase ilmeisestikin hermostutti.\n\nYstävykset ryhtyivät töihin. Koskela oli jotenkuten selvillä\nrakennuksesta ja herra Nosowkinin opastuksen perusteella löysivät he\nverraten helposti kellarikerroksen, jossa säilytettiin pienempiä\nhelvetinkoneita koneitten, laivojen y.m.s. tuhoamiseksi. Koskela, vanha\npommimies, tarkasti ja asetti ne kuntoon, ja kukin seikkailija otti\nniitä kaksi kappaletta mukaansa. Suuremman varmuuden vuoksi, etenkin\nkun pienillä helvetinkoneilla ei voitu räjäyttää rakennusta\nperusteellisesti, ryhtyivät ystävykset varsinaiseen hävitystyöhön, ja\njos ulkona maleksivat punakaartilaiset olisivat aavistaneet\nhituisenkin, mitä sisällä toimitettiin, olisi koko kommunistinen\nMoskova ollut muutamassa hetkessä jalkeilla. Kirjapainossa särettiin\npainokoneet aivan käyttökelvottomiksi, samoin setelipainossa. Suuret\nkiihoituskirjallisuusvarastot hajoitettiin eri huoneisiin, ja kaikki\npaperit, samoinkuin valmiit ja puolivalmiit setelit, kasteltiin\nkirjapainosta löydetyllä paloöljyllä. Seikkailijat raatoivat kuin\norjat, mutta täydessä järjestyksessä ja suunnitelmallisesti. Mikään ei\nsaanut jäädä keskeneräiseksi, kun kerran peliin oli ryhdytty. Pimeys\nhaittasi, mutta ei voinut estää. Alhaalta aloitettiin ja mentiin kerros\nkerrokselta ja huone huoneelta. Koskela kävi alhaalla sulkemassa\nvesijohdon, ja sikäli kuin valmistelut edistyivät, sulki hän ovet, niin\nettä mahdollinen pelastustyö kävisi mahdollisimman vaikeaksi.\n\nKello oli jo lähemmäs yksitoista, kun seikkailijat viimeinkin saapuivat\ntakaisin herra Nosowkinin yksityishuoneeseen. Bolsheviikki istui\npaikallaan ja Mary samoin.\n\n\"Herra Nosowkin näyttää äärimmäisen hermostuneelta\", kuiskasi Mary.\nKoskelan ja jääkärin täytyi myöntää huomio oikeaksi. Bolsheviikin\nkasvot olivat tuskallisen odottavat, kädet tekivät hermostuneita eleitä\nja katse harhaili ympäri huonetta. Jääkäri ei virkkanut mitään, mutta\ntarkkasi bolsheviikkia sitä kiinteämmin. Seikkailijat siistivät itseään\ntyötouhun jälkeen.\n\nKoskela oli asettanut huoneen nurkkaan pienen laatikon, jossa oli\nhelvetinkone.\n\n\"Milloin olette asettaneet koneet räjähtämään?\" kysyi herra Nosowkin\narasti.\n\n\"Voimmehan senkin sanoa, jos tahdotte tietää. Vasta kello yksi, sillä\nhaluamme päästä kaupungista kaikessa rauhassa. Ne ovat pieniä ja itse\nasiassa jotenkin vaarattomia. Ne särkevät kyllä koneet ja\nsytyttävät kunnollisen tulipalon, joka onkin pääasia. Eivät edes\npunakaartilaisvartijat tuossa ulkona vahingoitu.\"\n\n\"Paljonko kello on?\" uskalsi bolsheviikki jälleen kysyä.\n\n\"Muutamia minuutteja vailla yksitoista\", vastasi Koskela kummastellen\nherra Nosowkinin hermostumista, joka kävi yhä ilmeisemmäksi.\n\nKaikki hätkähtivät äkkiä, kun hiljaisuuden katkaisi pitkä ja terävä\npuhelinsoitto. Herra Nosowkin yritti rynnätä pystyyn, mutta Koskelan\nmauseri rauhoitti. Kivinen sieppasi kuulotorven. Koskela tähtäsi\nbolsheviikkia.\n\n\"Halloo!\" huusi Kivinen ja mainitsi oman numeronsa, joka oli aparaatin\nyläpuolella.\n\nHän kalpeni ja kuunteli jännittyneenä. Huoneessa ei kuulunut\nhiiskaustakaan.\n\n\"Herra Nosowkin?... ei, hän ei ole vielä täällä... halloo, kuinka?...\nonko tohtori Ralphston?...\"\n\nSeikkailijat hätkähtivät, ja se leimuava silmäys, jonka Koskela loi\nsyyllisen näköiseen bolsheviikkiin, ei ennustanut hyvää.\n\nKivinen jatkoi.\n\n\"Niin, hän ei ole täällä... Hän pyysi minua, olen hänen apulaisensa,\nilmoittamaan, että hän tulee tänne kello puoli kaksi... niin, hän sai\nuusia ilmoituksia... niin, niin, siitä salaliitosta... ei voinut\ntulla... Siis tohtori tulee! En voi sanoa, missä hän on... Hän lähti\nautolla jonnekin... Kyllä, kyllä... hyvästi...\"\n\nKivinen soitti loppusoiton, ja kaikki hengähtivät helpotuksesta.\n\n\"Tohtori se oli. Hänellä piti olla kohtaus täällä kaikkein parahimman\nherra Nosowkinin kanssa klo yksitoista! Se vain puuttuikin, että hän\nolisi vielä tullut tänne ennen aikojaan. Nyt hän ennättää juuri\nparahiksi näkemään yhden taudinpesän palavan. Mitä te sanotte, herra\nNosowkin?\" Kivisen ääni oli pistävän kylmä.\n\nBolsheviikki ruikutti jotakin käsittämätöntä. Hän pelkäsi niin että\nkoko ruumis vapisi.\n\n\"Olkoon!\" lausui Koskela. -- \"Koska kerran tämä asia päättyi näin,\nannamme sen anteeksi. Mutta nyt tuo pieninkin vilpillisyys mukanaan\ntuhonne, herra Nosowkin.\"\n\nBolsheviikista näkyi, ettei hän vähimmässäkään määrin epäillyt jääkärin\nsanoja.\n\nKoskela asetti kuntoon helvetinkoneen ja pisti sen kassakaappiin, joka\nsuljettiin. Niin ollen eivät bolshevikit saisi millään tavoin tietää,\nettä heidän tärkeimmät salaisuutensa olivat varastetut. He eivät voisi\nedes varoittaa asiamiehiään, joiden kaikki osoitteet ja tuntomerkit,\nvalokuvia myöten, nyt olivat seikkailijain hallussa.\n\n\"Nyt lähdemme!\" komensi Koskela. \"Kivinen ja Cotter saavat hoitaa\nmatkalaukut toisessa autossa, jonne myöskin miss Mary tulee; minä,\nHoper ja herra Nosowkin lähdemme toisessa vankilaan. Te ajatte suoraan\nasemalle ja hankitte hyvän vaunun herra Nosowkinin kuriiripapereitten\navulla. Niin, hm, täytynee ottaa sekin mahdollisuus lukuun, ettemme me\nenää palaisi. Jos emme klo puoli yksi ole asemalla, on teidän\nlähdettävä ja pelastettava miss Mary ja paperit. Meitä etsimään ette\nsaa palata. Tämä on määräyksenä!\"\n\nSeikkailijat puristivat ääneti toistensa kättä, mutta miss Mary ei\nvoinut oikein pidättää itseään. Koskelan teki mieli sanoa hänelle\njotain, mutta hän käsitti, kuinka väärin se tällaisessa tilanteessa\nolisi ollut, ja hän hillitsi itsensä. Seurue poistui odottaviin\nautoihin pihaoven kautta. Viimeinen ja ehkä vaikein tehtävä oli\nsuorittamatta. \"Vallankumoustehdas\" oli kyllä jo turmion partaalla.\n\n\n\n\n27.\n\n\n\"Akateeminen kvartti\" on anteeksiannettava, kun on kysymyksessä\nyleismaailmallinen vastavallankumous.\n\n\n\"Mitä asioita teillä olisi tohtorin kanssa?\" kysyi Koskela Nosowkinilta\nautossa.\n\n\"Olisimme neuvotelleet salaliitosta\", vastasi bolsheviikki.\n\nKoskela mietti hetkisen.\n\n\"Milloin annetaan hälytyskäsky maailmalle?\" virkkoi hän äkkiä ja\nsilmäsi herra Nosowkinia.\n\n\"Yleinen julistus 'kaikille, kaikille...' neuvostokongressin\npäätöksestä annetaan noin klo 1\", lausui pikku mies kiertelemättä.\n\nHoper nauroi.\n\n\"Samaan aikaan siis kuin kommunistinen Moskova saa meidän julistuksemme\nsekä näkyvässä että tuntuvassa muodossa! Se sattui!\"\n\nAuto ponnistihe paksussa lumessa ja parinkymmenen minuutin kuluttua se\npysähtyi synkän, vanhanaikaisen kivirakennuksen edustalle, joka jo\ntsaarivallan aikana oli ollut tutkintovankilana. Pääovi oli valaistu.\n\n\"Siis, herra Nosowkin! Te ymmärrätte tilanteen! Ei minkäännäköistä\nkiertelyä! Me olemme menneet liian pitkälle, voidaksemme enää peräytyä.\nJa te ehkä tiedätte, ettei suomalainen jääkäri pelkää. Minä ammun heti!\nSalaisuus kuolee samassa.\" -- Koskela puhui hiljaa, mutta vakuuttavan\nkylmästi, ja mikäli saattoi päättää, ei bolsheviikki epäillyt uhkauksen\ntoteuttamistakaan.\n\nHoper jäi autoon, mutta jääkäri ja bolsheviikki astuivat sisään,\nsivuutettuaan vartijan, joka tarkasti heidän paperinsa. Koskela puristi\ntaskussaan keskikokoista parabellumia. Mauseri oli vyöllä. Hän oli\ntyyni ja kylmä kuin tavallisesti, vaikka hänen täytyikin itsekseen\nmyöntää, että tämä oli kuitenkin hurjin tilanne, mihin hän milloinkaan\noli joutunut.\n\nOven avautuessa lemahti sisästä tukahduttavan raskas vankilailma.\nKiviraput olivat kuvaamattoman likaiset ja niillä seisoi neljä\nkiväärillä asestettua vahtia, joille taas täytyi näyttää passit.\nKäytävässä paloi muutamia pieniä likaisia öljytuikkuja, jotka loivat\nomituisen painostavan ja alastoman tunnelman. Yksi vartijoista lähti\nopastamaan.\n\nPunakaartilainen avasi muutaman oven, ja jääkäri ja bolsheviikki\nhuomasivat olevansa jossakin tutkintohuoneessa. Se oli suuri ja autio\nhuone, jonka ainoana kalustuksena oli pöytä, muutamia kuluneita\npehmeitä nojatuoleja ja rautainen aitaus, joka eroitti \"tuomarit\"\nsyytetyistä. Nyt istui pöydän takana -- nainen, joka oli elävä\nHenriot-tyyppi, kiihkoisen sairaaloisine katseineen, jyrkkine\nliikkeineen ja rääsyisine pukuineen. Jääkärikin tunsi väristystä tämän\nkauhu-olennon nähdessään. Heidän edessään oli Moskovan kuuluisa\n\"Manjka\", joka kerskaili sillä, että vain korkeintaan joka sadas\nhenkilö, joka joutui hänen kanssaan tekemisiin, selvisi elävänä.\n\"Manjkan\" ympärillä oli hänen \"esikuntansa\", valittu joukko hurjimpia\nlurjuksia, jotka välittämättä kansankomisaarineuvostosta,\nkommunistilaeista tai yleensä mistään, hoitivat \"vankila-afääriä\" usein\nvastoin korkeampain viranomaisten tahtoa. Terrori oli johtanut siihen,\nminne sen pakosta täytyi johtaa: sen sovelluttajat ja saarnaajat olivat\nnyt melkein yhtä voimattomia pientä terroristijoukkoa vastaan kuin\nalkuaikoina \"porvarit ja vastavallankumoukselliset\". Terrori oli\nmuuttunut välikappaleesta keinoksi ja tarkoitukseksi itsessään.\n\"Manjka\" ja hänen \"esikuntansa\" vangitsivat, ryöstivät ja teloittivat\nihmisiä niin paljon kuin katsoivat hyödylliseksi, ja korkeintaan\nylimpäin viranomaisten tahto saattoi heidät pakoittaa lykkäämään\nteloituksen tuonnemmaksi, jotta vangituilta ehdittäisiin saada joitakin\ntarpeellisia tietoja.\n\nNosowkin tervehti sangen kohteliaasti, johon \"Manjka\" vastasi\nalentuvasti hymyillen kuin tiikeri lampaalle. Bolsheviikki esitti\npaperinsa ja jäi kunnioittavaan asentoon odottamaan. Itsetietoisen\nnäköisenä, otti \"Manjka\" paperin, mutta Koskela ei voinut olla\nsisimmässään hiukan hymyilemättä, sillä hän huomasi, että naisdespootti\nei osannut lukea. Hän ojensi paperin kirjurilleen, joka kuiskasi\nmuutamia sanoja valtiattarensa korvaan.\n\n\"Menkää hakemaan Audhon tänne\", määräsi \"tuomari\" ja viittasi vartijaa.\n-- \"Hän on huoneessa n:o 7.\"\n\nDemoonin muisti oli pettämätön, ja hän tunsi jokaisen uhrinsa, muisti\nheidän asiansa ja koppinsa.\n\nTuli kiusallinen hiljaisuus. \"Manjka\" poltteli savukettaan kehräävän\ntiikerin näköisenä, \"esikunta\" loi puolittain uteliaita, puolittain\nuhkaavia silmäyksiä \"herroihin\", ja Koskela puristi asettaan taskussa,\nvalmiina yllätyksiin joka hetki. Hra Nosowkin tuntui olevan kaikkein\nhermostunein. Hän ehkä koetti keksiä jotakin pakokeinoa, mutta jääkäri\nhänen vierellään oli alituisena uhkana. Niin lähellä kuin hän olikin\nystäviään, niin täydelleen kuin jääkäri oli heidän vallassaan, ymmärsi\nbolsheviikki hyvin, ettei jääkäri epäilisi hetkeäkään, vaan ampuisi\nhänet siekailematta. Itsesäilytysvaisto oli voimakkain, vaikka sitten\nhenki olisi ollut pelastettava koko kommunistisen järjestelmän\nperikadolla. Koskela ja Kivinen olivat oikein arvioineet bolsheviikin\nluonteen.\n\nKoskela puri huulensa yhteen. Sitä hän vain pelkäsi, että mr Audhon\ntekisi jonkun varomattomuuden nähdessään hänet täällä vankilassa, mutta\nsitä ei voinut auttaa, täytyi toivoa parhainta.\n\nJääkärin mietteet kulkivat tuonne vankilamuurien sisään. Mitähän siellä\noli? Hän voi kuvitella likimain, mutta näkemään hän ei päässyt.\nKokonaisen kokoelman ihmistragedioja ne kätkivät joka tapauksessa,\njokaisen vangitun mieltä kalvoi kysymys: milloin on minun vuoroni?\nMutta hän ei voinut auttaa näitä onnettomia.\n\nNoin kymmenen minuutin kuluttua aukeni ovi ja mr Audhon astui sisään,\njääden seisomaan aitauksen edustalle. Hän siristeli silmiään. Kaiketi\nniiden; oli vaikea tottua valoon. Kopeissa ei tietenkään ollut\nsellaista ylellisyyttä.\n\nNosowkin astui pari askelta aitauksen luo ja kuittasi saaneensa vangin.\nJääkäri ei hellittänyt katsettaan. Samassa, ja otollisemmassa\nsilmänräpäyksessä, katsoi mr Audhon ympärilleen ja näki Koskelan. Hänen\nkasvoilleen levisi hämmästynyt ilme, mutta jääkärin katse sai hänet\nmykistymään. Mitä hän sitten lie ajatellutkin, joka tapauksessa huomasi\nhän parhaaksi pysyä hiljaa. Muut olivat kiintyneet katsomaan\nNosowkinia.\n\n\"Valmis!\" julisti \"Manjka\". -- \"Vartija, sinä seuraat mukana!\"\n\nSe oli isku, jota jääkärikään ei ollut ottanut lukuun, mutta kaikesta\nhuolimatta hän säilytti tyyneytensä. Mr. Audhon kulki edellä, sitten\nasestettu vartija, ja sitten Nosowkin, -- myöskin vartijoineen.\n\"Esikunnasta\" ei kukaan aavistanut tätä sekavaa suhdetta.\n\nJääkäriä huimasi, kun seurue vihdoinkin oli ulkona. He olivat lähellä\nonnistumista. Vain vartija oli tiellä. Täytyi kai käyttää väkivaltaa.\nKello oli kymmentä vailla kaksitoista. Aikaa oli riittävästi.\n\nHoper istuutui Koskelan viittauksesta ajajan viereen. Kukaan ei puhunut\nsanaakaan. Jääkäri ja Nosowkin heittäytyivät takaistuimelle, \"vangittu\"\nmr Audhon ja vartija heidän eteensä. Auto lähti liikkeelle.\n\nJääkärin aivot työskentelivät kuumeisesti. Tietenkin, hän olisi voinut\nhänet surmata teräaseella, mutta luonto nousi vastaan. Vartijahan ei\nvoinut puolustautua. Lisäksi täytyi kaikki suorittaa siten, ettei ajaja\nsaisi vihiäkään. Äkkiä jääkärille selvisi. Hän irroitti tyynesti\nkaulaliinansa, teki samoin Nosowkinille, veti taskustaan parabelluminsa\nja tarttuen äkkiä kaikella voimallaan edessään istuvaa punakaartilaista\nkurkusta hän kuiskasi tälle, painaen kylmää asetta ohimoa vastaan:\n\n\"Hiljaa, tai olet kuoleman oma!\"\n\nVartija ymmärsi. Koskelan ote oli hänet huumannut ja tekemättä\nvastarintaa antoi hän jääkärin asettaa itselleen suukapulan ja köyttää\njalat ja kädet. Mr. Audhonin kaulaliina tuli myöskin hyvään tarpeeseen.\nMuutaman minuutin kuluttua oli vartija aivan avuton, kyvytön\nliikahtamaan tai päästämään ääntäkään.\n\nPysähdyttiin aseman luo. Seurue nousi vaunuista, ja pimeyden tähden ei\najaja huomannut, että seurue oli vähentynyt. Nosowkin määräsi auton\najamaan muutamaan taloon toiselle puolen kaupunkia ja odottamaan siellä\nseuraavaan aamuun. Oli parasta pitää pakoa salassa niin kauan kuin\nmahdollista.\n\nKiireesti kulkivat seikkailijat aution asemarakennuksen halki ja\ntulivat asemasillalle näytettyään matkapassinsa. Juna seisoi valmiina.\nPimeistä vaunuista sukelsi esiin haamu, joka kuiskasi jotakin\nKoskelalle. Seurue pujahti vaunuun. Kaikki oli likipitäin selvä, ellei\nmitään uutta tapahtuisi.\n\nPimeässä vaunussa syleili Mary isäänsä. Hän tahtoi kiittää myöskin\nKoskelaa, mutta jääkäri seisoi asemasillalla, valmiina puolustautumaan\nvielä viime hetkelläkin, jos niin tarvittaisiin. Mutta kaikki näytti\nrauhalliselta. Lunta tuprutti, punakaartilaisvartijat kävelivät\npuolipimeällä asemasillalla, ja muutamalla ulkonemalla näkyi peitetty\nkonekivääri.\n\nNeljännestunnin kuluttua juna lähti liikkeelle. Koskela palasi vaunuun,\nja hitaasti puhkuen vyöryi juna kommunistisesta Moskovasta.\n\nEnsimäisellä pysäkillä seisoi juna pitkään, odottaen sivuuttajajunaa.\nVastavallankumouksellinen seurue katsoi ikkunoista Moskovaan päin.\n\n\"Hm, viisi minuuttia sitten alkoi bolshevistinen maailmanvallankumous\",\nlausui Kivinen ilvehtien. -- \"Mutta missäs meidän\nvastavallankumouksemme viipyy. Ahaa, hurraa!\"\n\nKaukana näkyi tulenloimua. Pitkät savu- ja tulikielekkeet kohosivat\nilmaan pimeässä talviyössä. Ilmeisestikin paloi joku suuri rakennus.\n\n\"Täsmällisyys on hyvä\", jatkoi Kivinen. -- \"Ja kaikesta päättäen, ellei\nbolsheviikeilla olekaan liikaa täsmällisyyttä yleensä, heidän\nhelvetinkoneensa ovat kuitenkin kunnollisia. 'Akateeminen kvartti' on\nanteeksiannettava, kun on kysymyksessä yleismaailmallinen\nvastavallankumous.\"\n\nMary puristi Koskelan kättä. He ymmärsivät toisensa. Ja junan\nryskyen lähtiessä painumaan länteen nousivat kauniit kuvitelmat\nseikkailijoittemme mieleen.\n\n\n\n\n28.\n\nKivisen avoin kirje toimitukselle Turkuun, jossa sanomalehtineekeri,\nolematta itserakas, uskaltaa väittää yhtä ja toista.\n\n\n                                            \"New-York, 10.5.1919.\n\n    Terve, vanha veikko!\n\n    Toivottavasti ovat viranomaiset jo päässeet rauhaan meidän\n    etsiskelystämme. Tehän siellä Turussa olette koettaneet panna\n    koko maailman päälaelleen löytääksenne meidät. Tämä todistaa\n    sangen suurta ja ilahduttavaa ihmisrakkautta, mutta samalla,\n    luvalla sanoen, jotenkin pientä luottamusta meidän voimiimme ja\n    kykyymme selviytyä elon mainingeista ja ajan aalloista. Uskallan\n    väittää, olematta silti itserakas, että osaamme kulkea tässä\n    maailmassa takertumatta pieniin ja keskikokoisiinkaan vaikeuksiin.\n\n    Me olemme siis täällä, pääasiassa eheinä ja terveinä. Minulla\n    on kyllä vasemmassa jalassani pienoinen muisto venäläisestä\n    kolmenlinjan kivääristä, ja Koskelalla on samanlainen\n    käsivarressaan. Punaisilla oli nimittäin kaino aikomus pysäyttää\n    maallinen vaelluksemme juuri kun olimme selviämässä koko\n    kommunistivaltakunnasta, mutta aikomus jäi pelkäksi aikomukseksi.\n    Olematta itserakas, uskallan väittää, että se oli tulinen paikka,\n    mutta viisi mauseria (mr Audhonkin oli \"ketjussa\", hra Nosowkin\n    suuren kiven takana lataajana ja kaunis tyttö suojeltavana ja\n    kiihoittajana) voi saada aikaan paljon. Meitä ei katsota ehkä\n    pelkureiksi Suomessakaan, vaikka peräydyimmekin hiukan sekavassa\n    järjestyksessä, sillä taistelimme koko laajaa Ryssäinvaltakuntaa\n    vastaan.\n\n    Tiedätkö, vanha veikko, tietoisuus hyvin suoritetusta päivätyöstä\n    on suloinen. Hm, olematta taaskaan itserakas, uskallan väittää,\n    että me olemme suorittaneet kohtalaisen rupeaman.\n\n    Meille on oltu kohteliaita, perin kohteliaita kaikkialla. Meidän\n    matkalaukkujamme on silmäilty mitä suurimmalla kunnioituksella ja\n    vielä suuremmalla uteliaisuudella. Hm, on hiukan ikävää, kun on\n    takertunut valtio- ja maailmansalaisuuksiin, sillä voisin todella\n    kertoa muutamia huvittavia juttuja. Mutta diplomaatin täytyy\n    olla vaiti. Se on ensimäinen ja toistaiseksi ainoa sääntö, jonka\n    minä muistan diplomatiasta, mutta sekin on niin turkasen vaikea.\n    Minun on yleensä mahdoton säilyttää mitään, mitä minä tiedän,\n    paitsi tietenkin suoranaisia yksityisasioita. Jos diplomatia\n    on samanlaista kuin muut taidot ja jos siinä säännöt tulevat\n    aina vaikeammiksi, niin ei kannata ajatellakaan koko alaa. Jo\n    vaikeneminen on minulle miltei ylivoimaista.\n\n    Niin, no, senverran voin sanoa, rikkomatta lupausta eräille\n    Euroopan ja Ameriikan kuuluisuuksille, että kaikki maailman\n    hallitukset ovat henkäisseet helpotuksesta, saatuaan kuulla\n    meidän palanneen pohjoisnaparetkeilyäkin vaikeammalta\n    matkaltamme. Minä en yleensä siedä imartelua, mutta tunnustus\n    hyvinsuoritetusta työstä kannustaa eteenpäin. Me saimme\n    tunnustusta, ja pelkäänpä pahoin, että vähän imarteluakin.\n    Kaikki kävi luonnollisestikin hiljaa ja salaa, joka tietenkin\n    oli miellyttävintä vaatimattomille luonteillemme. Tosin minulla\n    toisinaan syyhytti sormia kirjoittaa lehtiin joku tuollainen\n    etusivun täyttävä jymyuutinen, mutta Koskelan sai tuollainen\n    päähänpisto säännöllisesti peräti kovasanaiselle tuulelle,\n    joten luovuin ajatuksesta. Koskelahan ei ymmärrä ollenkaan\n    sanomalehtitekniikkaa.\n\n    Olemme estäneet kaikkiaan 1 maailmanvallankumouksen, 17\n    valtiokumousta sekä lukemattoman määrän kapinoita, mellakoita,\n    levottomuuksia, epäjärjestyksiä y.m. 'kansanhuveja'. Se\n    kuulostaa hiukan uskomattomalta Turussa, jossa suhteet ovat niin\n    rajoitetut, kun istuu puhelintorven ääressä, mutta avarassa\n    maailmassa on reippaalle nuorelle miehelle, joka ei ole aivan\n    tyhmä eikä myöskään kellariherramaisen arka, kaikki mahdollista.\n    Maailmanhistoriaan tulee toivottavasti meistäkin ainakin\n    petiittimaininta, ehkäpä välikkeilläkin.\n\n    Ihanalta tuntuu taas kohtapuoleen palata vanhaan Turkuun, vaikka\n    kyllä pieni jaloittelukin tekee toisinaan hyvää. Me olemme olleet\n    mukana vähän kaikessa, matkustelleet vähän kaikella tavalla.\n    Sanotaan, että tekniikan kehityttyä nykyiselle asteelleen\n    on matkustaminen leikintekoa. Voi olla niinkin, mutta minä\n    luulen, että oli sittenkin helpompi matkustaa ennen Intiasta\n    Suomeen maitse, Saksan interregnuminkin aikana, ja suhteellisen\n    turvallista. Minäkin tarvitsin valehtelematta sanoen 168 passia\n    ja lupatodistusta, matkalipuista y.m. sellaisista puhumattakaan.\n\n    Ranskasta ajoimme sotalaivalla New-Yorkiin. Hyvä ruoka, mukava\n    hytti, kauniit näköalat ja hauska seura pitivät ihmisen\n    miellyttävässä tasapainossa.\n\n    Ja sitten Koskela! Hän on löytänyt nyt omansa. Miss Mary Audhon\n    ja hän ovat nyt laillisesti yhdistetyt. Niin kauan kuin olimme\n    kommunistivaltakunnassa, oli Koskela kylmä olevinaan, mutta\n    heti turvaan päästyämme suhde muuttui. Ja he löysivät toisensa.\n    Yksityisseikkoja en tiedä, mutta eräänä kauniina päivänä näin\n    parin tulevan loistavana vastaani Berliinissä, jossa Koskela oli\n    käynyt verestämässä jääkärimuistojaan. He ovat onnellisia, eikä\n    ihme, sillä onhan Koskela mies, vieläpä suomalainen mies, ja Mary\n    taas suloisen raikas ameriikkalainen missi.\n\n    Mr. Audhon vaati meitä matkustamaan Ameriikkaan, jossa nuori\n    pari vihittiin. Ja olivathan ne vihkiäiset. Hoper-veikko\n    järjesti kaiken, enkä luule kenenkään muun kuin minun tietäneen\n    järjestelyistä edeltäkäsin. Koko toimitus tapahtui ilmalaivassa\n    noin tuhannen metrin korkeudella. Vihkiäismenot olivat loistavat\n    ja yleensä tunnelma vapautuneen juhlallinen. Nuori pari on\n    lähtenyt kuherrusmatkalle mr. Audhonin omalla jahdilla -- kai\n    Etelämeren saaristoon.\n\n    Niin, minun 'parin viikon reportterimatkani' on siis loppunut.\n    Lähden paluumatkalle aivan näinä päivinä. Kai minun paikkani\n    toimituksessa on vielä täyttämättä? Ai mutta p--hana, asuntoni\n    vuokra on vielä koko ajalta maksamatta! Ensimäinen tehtävä on\n    siis hankkia asunto. Se ei liene helppo tehtävä nykyisessä Suomen\n    valtakunnassa. Muuten, sano terveisiä Sauna-Annalle. Aion käydä\n    heti saunassa. Sitä huvitusta paitsi olen saanutkin olla jo\n    pitkän aikaa.\n\n    Niin että paljon terveisiä koko komppanialle siellä toimituksessa.\n\n                                                Aleksi Kivinen.\"\n\n\n\n"]