[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZkZgsk4rFZTggioBYuzu0nk3YmxBGbCEA8pygul5exo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1834,"Kynällä ja kiväärillä","Railo, Eino",1884,1948,"1834-railo-eino-kynalla-ja-kivaarilla","1834__Railo_Eino__Kynällä_ja_kiväärillä","Sissin\" pakinoita itsenäisyys- ja vapaustaistelumme ajalta","tietokirja",[],[],"fi",1918,null,41665,287648,false,57534,[23,24],"Finland -- History -- Autonomy and independence movements","Finland -- History -- Revolution, 1917-1918",[26,27],"History - European","History - Modern (1750+)","\"Kynällä ja kiväärillä: 'Sissin' itsenäisyys- ja vapaustaistelumme ajalta\" by Eino Railo is a historical account written in the early 20th century. The book reflects on Finland's struggle for independence and freedom during the tumultuous period marked by the aftermath of World War I and the Finnish Civil War. It provides a series of essays and reflections on significant events, figures, and the national sentiment surrounding Finland's quest for independence.  The opening of the text introduces a contemplative narrative, addressing the complexities and struggles faced by the Finnish people during the political upheaval of the time. It begins with reflections on the desire for change and the challenges posed by political figures, such as Kerensky, while emphasizing a burgeoning sense of national identity and the call for true freedom. Through a series of anecdotes and observations, the author skillfully captures the mood of the people, their hardships, and their unwavering spirit in the face of oppression, setting the stage for a deeper exploration of the themes of autonomy and resistance against foreign control. (This is an automatically generated summary.)",[],322,"Kokoelma pakinoita ja kirjoituksia käsittelee Suomen itsenäistymisvaiheen ja vuoden 1918 sodan tapahtumia. Teksteissä tarkastellaan aikalaisnäkökulmasta poliittisia muutoksia, yhteiskunnallista kuohuntaa sekä pyrkimystä kansalliseen vapauteen.","Eino Railon 'Kynällä ja kiväärillä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1834. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","KYNÄLLÄ JA KIVÄÄRILLÄ\n\n\"Sissin\" pakinoita itsenäisyys- ja vapaustaistelumme ajalta\n\n\nKirj.\n\nEINO RAILO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nNähtyä ja tunnettua:\n\nKerenski.\nAnarkia.\nKiipijä-sieluille.\nHuvila-iloja ja elintarvesuruja.\nSyksyinen lauantai-ilta.\nMartti Lutheruksen opetuksia.\nSinn-feinarit.\nToveri Pavel Shishkolle ja hänen apulaiselleen\n   Jukka Rähjälle kohteliaimmin.\nMarraskuu.\nAgitaattorille.\nIllanvietto saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille.\n\nKynällä ja kiväärillä:\n\nVapauden hinta.\nAseitteni ylistys.\nSalaliittolaisten muistojuhla.\nValkoinen soturi, terve!\nPresidentin vaali Suomelassa.\nSuomen kuninkaan ja kansan hetki.\nNummisuutarin Esko.\nTimanttikurkien ampujia.\nSuomalainen oikeistososialisti.\n\"Me vaadimme\".\nJuhannuspakinaa.\nVuosi sitten.\n\nKeveämmällä kädellä:\n\nOlkkolaisen Heikin tupakit.\nMärkälän vaarin joulu.\nJurveliinin \"monarkisti\".\nTaistelu vihreästä madosta.\nKun olkipesän piti parveilla.\n\n\n\n\n\n\nNÄHTYÄ JA TUNNETTUA\n\n\n\n\nKerenski.\n\n\nIhminen kaipaa aina uutta. Se ominaisuus on se tuli, jonka Prometeus\nmuinoin tempasi taivaasta, saattaen teollaan ihmiskunnan edistyksen\ntielle. Niin pian kuin joku asia, toiminta mikä hyvänsä alkaa mennä\naina samaa uneliasta vanhaa latuansa, silmät ummessa, puoli laiskana ja\nraukeana kuin lihava koira, tulee minun paha olla. Rupeaa ahdistamaan\nhenkeä ja kyllästyttämään. Uutta viinaa tähän vanhaan leiliin, ja\nellei sitä saada, niin kokonaan uusi leili! Kulaus siitä, että pohja\npaistaa, ja sen uusi neste vaeltaa kuin tuli joka suonen käänteessä,\nelähdyttää sydäntä ja mieltä, värittää näköalat, saattaa maailmaan\nuutta makua... ellei ihmisellä olisi tätä uuden viinin janoa, olisi hän\nsurkuteltavampi olento kuin Kreikan kuningas.\n\nMutta mistä tää puhe leilistä ja uudesta viinistä, uuden kaipuusta ja\nvanhaan kyllästymisestä? Onko kukaan tarjonnut suomalaisille uutta\nviiniä? On. Me juomme joka päivä tuota ainoata helmeilevää nestettä,\njoka yksistään voi meitä tyydyttää, suoraa puhetta täydellisestä\nvapaudestamme ja isäntävallastamme tällä terhenisellä niemellämme.\nJa uskallanpa luottaa siihen, että näin täyteen saatu uusi leilimme\nsydänajatuksensa syvästä lähteestä aina yhä uudelleen itsensä täyttää\nsillä oikealla 95-prosenttisella, jota ilman millään kansakunnalla ei\nole oikeutta täysiä kaatioita kantaa.\n\nKerenskistä huolimatta. Tuo mies ei ole tätä ennen pyörinyt\najatuksissani varsin niin paljon kuin niiden, jotka ovat julistaneet\nhänet \"Venäjän vallankumouksen ylpeydeksi\". En ole mielessäni\njulistanut häntä näihin saakka miksikään, vaan olen odotellut, miksi\ntuo tuosta sukeutuu, mutta nyt tekisi mieleni rykäistä minunkin ja\njulistaa...\n\nHänhän kävi taas Helsingissä. Tässä eräänä päivänä kävi täällä humahdus\nkuin muinoin helluntaina, ja tuliset kielet laskeutuivat joihinkin\nsuljettuihin seuroihin, eikä ollut vielä tuosta tuuperruksesta\nselvitty, kun hän taas oli tipotiessään -- ei edes pölypilveä\nmaantiellä näkynyt. Me seisoimme ja katsoimme toisiamme silmiin sanoen:\nse Keeerenski (vähintään kolme e:tä) se kävi? -- Niin kävi. -- Ja meni?\n-- Niin meni. Ja silmämme olivat hassun pyöreät ja leukamme väkätti\nkuin parkkia pureksivalla jäniksellä.\n\nSitten me kuulimme, mitä hän oli sanonut meidän esityksistämme omien\nsisäisten asioittemme ratkaisuun nähden. Minun ei tarvitse sitä kertoa,\nsillä sen tietää koko maailma: hän tervehti meitä vasemmalla kädellä ja\nsanoi venäläisten tapaan: njet. Sitten me luimme, mitä hän oli puhunut\nsotilaille, erikoisesti _Suomesta_. Ja kun tämän kaiken tiesimme,\nsaatoimme harkita, mitä varten hän oli tänne oikeastaan tullut.\n\nHänhän on nyt sotaministeri ja oli tullut palauttamaan kuria\ntäkäläiseen armeijaan. Sitä varten piti hän puolitoistapalstaisen\n(keskinkertaisen) puheen \"veljillemme mariineille\". Suoraan sanoen:\nsillä keinolla ei ainakaan armeijan sieraimiin puhalleta minkäänlaista\nelävää eikä muutakaan henkeä, sen ymmärtää lapsikin. Ja uskon siksi\npaljon hyvää Kerenskistäkin, että tiedän hänenkin sen ymmärtävän. Ellei\ntodella tehdä asiassa jotakin asiallista, paistattavat sotajoukot\nvarmasti päivää niin kauan kuin haluavat, ja kernaasti minun\npuolestani. Sanon mielipiteeni aivan syrjäisenä henkilönä.\n\nMutta se, mitä herra sotaministeri lausui herra \"shiplomaatti\"\nHuttuselle, ynnä hänen kuripuheensa Suomea koskeva kohta osoittavat\nhänen täällä käyntinsä todellisen tarkoituksen. Hän kävi antamassa\nmeille leyhähdyksen siitä, miten ilmavirta kulkee silloin, kun hänen\ntapaisensa mies tarttuu virtahevosen-nahkaiseen ruoskaan. Kerta\nkaikkiaan, yhdellä äännähdyksellä, tahtoi hän tukahduttaa kaiken\nsen pienenkin vapauden vikinän, jonka saappaan alla oleva hiiri on\nuskaltanut päästää. Ja vielä: hän tahtoi aivan selvin sanoin kiihoittaa\nvenäläistä sotaväkeä meitä vastaan, särkeä sen luottamuksen, joka\ntäällä on toistaiseksi väliaikaisen hallituksen tyhmyyksistä huolimatta\nväestön ja sen välillä (kolinkolia) vallinnut. Me suomalaiset olemme\nniin kirotun paksuverisiä, ettemme heti ole ymmärtäneet, minkä\nnyrkiniskun herra Kerenski kävi meille antamassa, mutta annappa että\nolisimme esim. unkarilaisia. Kuinka kipeästi olisimme kiljahtaneet tuon\niskun jälkeen ja osoittaneet sen punertavaa jälkeä kaikille niille\ntekopyhyyden mestareille, jotka puhuvat pienten kansain vapaudesta vain\nniitä härnätäkseen ja pilkatakseen.\n\n\"Täällä Suomessa on meidän oltava erityisesti varovaisia.\"\n\"Vallankumous on voima.\" \"Vallankumous on _valta_.\" Näin puhuu \"Venäjän\nvallankumouksen ylpeys\" lapsen kannalla olevalle sotamieslaumalle,\njonka mieliala ailahtaa vähimmästäkin syystä äärimmäisyydestä toiseen.\nSe on eriskummallista vastuunalaisuudentunnetta, varsinkin kun sen\nlausujana on äskeinen oikeusministeri. Se on sitä vielä enemmän,\nkun sen lausujana on sama mies, joka pari kuukautta sitten lauloi\nimartelevia sanoja ällistyneelle eduskunnalle ja töllistelevälle\nkansanjoukolle Runebergin patsaalla. Muuttuuko oikeusministeri ja\nammatti-ihmiskunnan ystävä satraapiksi, tultuaan sotaministeriksi?\nEikö venäläisenkään järki jaksa ymmärtää, mitä veristä ivaa koko\nvapaudenaatteelle on sellainen esiintyminen, kuin Kerenskin äsken?\n\nTästä asiasta voisi puhua paljon, ja joka sana, mitä siitä katkeruutta\nsaarnaisi, kumpuaisi syvältä suomalaisten sydämestä ja hiljaisena\nkuiskauksena vakuutamme toisillemme: tuon miehen tähti on Suomessa\nijäksi laskenut.\n\nEttä minä olen aivan oikein ymmärtänyt \"herra ministerin\", siitä\non todistuksena se uusi sepustus, jonka jokin prof. E. Tarle on\nDenj-lehdessä aivan äsken julaissut. Me muistamme vielä tämän arvon\nprofessorin siitä kirjoituksesta, jonka hän vähän aikaisemmin\nsenaattimme varapuheenjohtajan ohjelmapuheen johdosta laski\njulkisuuteen. Herra professori on nähtävästi pelännyt, että me\nsuomalaiset emme ymmärtäisi \"herra ministerin\" käynnin tarkoitusta,\nja on senvuoksi rientänyt meille selittämään sitä. Puheen Suomea\nkoskeva kohta oli tarkoitettu meille suomalaisille \"ensimäiseksi\nvaroitukseksi\". Herra professori toistaa ensin \"Venäjän vallankumouksen\nihanimman ilmiön\" (kuka muu kuin venäläinen voisi keksiä tällaisia\nfraasikukkasia!) sanat: \"Venäjän miesten hyväsydämistä ja avointa\nmieltä tahdotaan käyttää väärin pelissä.\" Pelaajia olemme kai me\nsuomalaiset, jotka tosiaankin olemme saaneet niin kumoamattomia\ntodistuksia Venäjän miesten hyväsydämisyydestä. Mutta professori\nei tahdo olla uhkauksissaan ministeriä huonompi. Kuulkaamme mitä\nhänellä itsellään on meille sanomista. \"Venäjä on tällä hetkellä vielä\nriittävän voimakas puolustamaan ketä vastaan tahansa alueellista\nkokonaisuuttaan.\" Tämä lauselma paljastaa professorin sielun ja me\nnäemme, että hän \"mustassa imperialismissaan\" on venäläisen tsarismin\noikein laillinen sikiö.\n\nPyydämme kysyä, mikä korkeampaan maailmanjärjestykseen perustuva\nsiveellinen oikeus venäläisillä on kutsua Suomen kansan asuma-aluetta\nomakseen? Mutta ei tässä vielä kaikki! Professori Tarle jatkaa: \"Näinä\nlevottomina ja hirmuisina aikoina voivat laivaston tykit ruveta\nampumaan itsestään, ilman Pietarista saapuvaa käskyä.\" Vai ihan\nitsestään! Mikä vahinko, ettei venäläisillä nykyisessä maailmansodassa\nole ollut käytettävänään tällaisia \"itsestään ampuvia tykkejä\". Jos\nheillä olisi sellaisia ollut, olisi siinä ollut ase, joka olisi\npannut heidän kekseliäät vihollisensakin vapisemaan; sodassakin olisi\nluultavasti silloin käynyt vähän paremmin. Mutta näitä itsestään\nampuvia tykkejä on aina osattu käyttää paremmin omia kansalaisia kuin\nulkomaisia vihollisia vastaan. Se näkyy edelleen olevan prof. Tarlen\nihanne. Prof. Tarle on tyhmä, kun luulee moisten uhkausten vaikuttavan\nmeihin suomalaisiin. Ja prof. Tarle on edesvastuuntunnetta vailla oleva\nhenkilö, joka heittelee syyttä suotta ympärilleen palavia kekäleitä.\nTarkoitus on nähtävästi täältä Suomesta perinjuurin hävittää kaikki\nmyötätunto venäläisiä kohtaan.\n\nSamaa yritetään kyllä muillakin keinoin. Mieleeni johtuu täällä\ntoimiva \"kansanvapauskomitean vastavakoiluosasto\". Siinä on\nasia, jossa suomalaisten taikinamaisuus valuu esille kaikessa\ninhottavassa selkärangattomuudessaan. Onhan selvä ja Suomen lain\nkulmakiveksi määritelty asia, että täällä on vangitsemisoikeus vain\nSuomen viranomaisilla ja että tämä saadaan toimeenpanna vain siinä\ntapauksessa, että vähintään todennäköisesti on kysymyksessä teko,\njonka rangaistuksena voi olla myös vapauden menettäminen. Ellei näitä\nohjeita noudateta, on vangitseminen laiton. Suomalaisten on siis\npuolustauduttava noita salaperäisiä kotirauhan häiritsijöitä vastaan.\nPitäisin esimerkiksi kelpaavana miehenä juuri laillisuuden kannalta\nsitä, joka panisi nuo tuollaiset vieraat liukkaasti hakemaan parempia\nkiinnipano-valtakirjoja.\n\nJa miksi herrannimessä ärsyttää meitä tässäkin asiassa! Eihän olisi\nmikään maailmassa helpompaa kuin kääntyä suomalaisten viranomaisten\npuoleen ja anoa laillista virka-apua, koska sitä ja sitä on muka\nselville käynyt. Asia menisi siten vallan yhtä hyvin, syyttömyys tulisi\nilmi kädenkäänteessä, eikä meitä turhaan ärsytettäisi ja kiusattaisi,\neipä pantaisi myös omia \"vapausperiaatteita\" naurunalaiseksi. Eiköhän\ntässä voimakas, selittävä esitys prokuraattorin kädestä jotakin\nauttaisi? Vai onko niin, ettei sille taholle tehoa mikään:'\n\nTeidän puheenne olkoon _da da_ ja _njet njet_, mutta ei mitään järkeä\nsillä välillä.\n\nAurinko loistaa meille suomalaisillekin! Sitä ei -- ähä kutti --\nNovoje Vremja sentään saa estetyksi. On toki siunattu asia. Meilläkin\nsiis pääsevät helluntaililjat kukkimaan, ja jos huomenna on kaunis\nsää, välähtää Suomen luonto kirkkaana kesän ensimäisessä vihreydessä.\nKuinka ihana onkaan tämä meidän Suomenmaa! Kun sitä ajattelen, ymmärrän\naivan selvästi, miksi muukalaiset haluaisivat sen meiltä riistää.\nTietysti siksi, että se on kauniimpi kuin heidän oma pahanpäiväinen\nmökkyrin takalisto-korpikappaleensa, jossa ei kasva edes piiskaksi tai\nhirsipuuksi sopivaa.\n\nMutta lopetan vihan ja riidan puheen, isken musteiset näppini yhteen\nja kiitän taivasta, joka on meidät, syntisäkit, uuteen suveen auttanut\n(sadetta saisi tulla keväisin enemmän). Ja sitä tehdessäni muistan ne\nkymmenettuhannet kirkkaat silmäparit, jotka eilen ja tänään hajoavat\nkesälomalleen pitkin tuhansien järvien maata. Lapset, kuulkaa!\nSelittäkää jokaiselle, että Suomen vapaus on täysi vasta sitten, kun\nolemme vain itsestämme riippuvaiset. Tehkää siitä tuon muistossa\nmainion saksalaisen Luteruksen katekismoon yhdestoista käsky. Sillä\naikaa kuin tätä helluntaina alotatte, panen minä palstallani pyhistä\nhuolimatta perunaa maan rakoon. Hyvästi ja hauskoja juhlia!\n\n(26/5 17.)\n\n\n\n\nAnarkia.\n\n\nEnnen vaadittiin täällä venäjän kielen todistus -- nyt vaaditaan\ntyöväenyhdistyksen jäsenkortti; ennen toimeenpanivat täällä\nlaittomuuksia pahantekijät ja santarmit -- nyt sitä tekevät sosialistit\nja venäläinen sotaväki; siinä sitä nyt ollaan ja hyvin kaunista ja\nvapaudenajallemme ja kansalliselle arvollemme sopivaa tämä kaikki on.\nTekisi mieli lennätellä tuomion ja moitteen nyrkiniskuiksi kiteytyneitä\nlauselmia täältä alakerrasta yli koko viheliäisen menon tässä kurjassa\nmaassamme, jonka piru vie nahkoineen ja karvoineen, ellei se hyvin\nnopeasti muuta tapojansa ja rupea yksimielisesti kaikkinaiseen\nrakennustyöhön. Johan nyt on ihme ja kumma, ettei aika aja järkeä\npäähän, vaan että yhä uudistuvasti erehdytään räikeän typeriin ja\ntarpeettomiin tekoihin. Olisiko sittenkin niin, että suomalainen\ntyömies on kykenemätön vapautta käyttämään, että se on hänelle kuin\nvaarallinen kananorsi, josta hän pudota mätkähtää alas kuin olisi\nyrittänyt siinä näppiensä nenässä nukkua? Onko sittenkin perää tuossa\nruotsalaisten alituisesti vatkuttamassa väitteessä, ettei suomalainen\nmuka pysty elämään ominpäin, vallan itsensä haltiana, vaan vaatii\njotakin, joka sormella osoittaa: tee tämä nyt? Kun muistelee Tampereen,\nPorin, Rauman ja nyt tuoreeltaan Turun tapauksia, tekee todellakin\nmieli lausahdella ja kummastella yllä olevin kysymyksin, kunnes taas\npääsee tasapainoon.\n\nOlen vakuutettu siitä, että näistä surullisista tapahtumista ei ole\nvastuussa työväkemme ydinosa, sen todella kehittynyt aines, vaan eräät\npimeät johtavat voimat ja sosialistisen nuorison malttamaton ja kuuma\nveri. Noilla pimeillä voimilla tarkoitan sitä henkeä, jonka vallassa\nTyömies-lehti edelleen näyttää olevan ja joka parin vuosikymmenen\nkuluessa on onnistunut surettavassa määrässä kansansieluamme\nturmelemaan. Vastarinta sitä vastaan on työväestömme keskuudessa\nsangen suuri, se tiedetään, mutta vielä se ei ole onnistunut, ja niin\njatkuu tuota myrkytystyötä illasta iltaan, peitellen ja peittelemättä.\nSe se juuri on vuosien kuluessa vienyt työväestömme eräät ainekset\nsosialismin opin sinänsä ihmisrakkailta rannoilta epäjärjestyksen ja\nlaittomuuden anarkistisille rämeille, joissa tarpominen tekee hulluuden\nlopulliseksi ja parantumattomaksi. Se viha, joka on sytytetty, ei ole\nsammutettavissa niillä parannuksillakaan, joiden saavuttamiseksi sitä\nsanotaan lietsotun, vaan kuljemme me varmasti vakavaa aikaa kohti,\njolloin vuosikymmenien luokkavihan kylvö kantaa ne hedelmät, jotka\nvasta saavat yhteiskuntamme heräämään. Ei yhteiskunnallinen uudistus,\nvaikka äänioikeus annettaisiin vesikauhuisellekin, koske lentojätkää,\njoka on vapaa kuin taivaan lintu. Ei hän ajattele, että kun tämä nyt\non saavutettu, on rauhallisesti ryhdyttävä työhön. Ei suinkaan, vaan\njärjestys ja sopusointu on hänelle perinjuurin vastenmielistä. Ei\ntämä rankkitynnyri suinkaan ole sillä onnellistutettu, että on saatu\nkieltolaki -- kissanjalka!, vaan ryhtyy hän päinvastoin mitä laajimpiin\nkorpirojun valmistuspuuhiin. Ei se, joka on tottunut elämään keskellä\nalituista kiihoitusta, jolle tuo sieluntila on muuttunut elinehdoksi,\nvoi ruveta enää elämään uusissa olosuhteissa, joissa kiihoitukselta\non pohja pois. Tuo järjettömästä tyytymättömyydestä, alituisten\nmellakkain toivosta ja puuhasta elävä tyyppi, jolla on työväen riveissä\nedustajansa otsatukkahuligaanista aina sosialistiherraan saakka, se\nse pisti Turun valtuuston arestiin, ja sen menoa katselevat vakavasti\nhuolestuen sekä työväen parhaat ainekset että myös me kurjat porvarit.\n\nMutta miksi ei sitten ajatteleva työväestö nouse voimakkaammin\nvastustamaan tuota menoa, jos se ei sitä kerran hyväksy? kysyy nerokas\nlukijani. Syyt siihen ovat monet, mutta painavin niistä on se, ettei\nmeillä ole kunnollista ja toimintakykyistä, puolueetonta poliisia.\nSe joka ei rakasta käsirysyä, ei mene mielellään praakailemaan\nhurjistuneeseen miesjoukkoon, joka \"aatteen\" nimessä on valmis\nnykistämään sinut maksuttomasti. Rauhallinen työmies, joka varmasti\nkestää työväen todellisen edun ehkä vaatiman yhteiskunnallisen\ntaistelun vankemmin kuin paras suunsoittaja, kavahtaa yhdistyksessänsä\njoutumasta riitaan näiden hurjurien kanssa, jotka riehuvat kuin\nviimeisten päiväin pyhät. Se on luonnollista ja ymmärrettävää. Joka\non nähnyt, millä pirullisella ilkeydellä nämä työväestön pahat henget\nvainoavat vastustajiaan kotona ja työmaalla, ymmärtää, missä vaikeassa\nasemassa heidän keskuudessaan on jokainen hienompi, todelliselle\nedistykselle altis luonne: pienikin hillitsevä sana, ja sinut leimataan\nporvarishenkiseksi, jonka sosialistinen luokkatietoisuus on epäiltävä,\nja sinulle sekä sinun perheellesi alkavat pitkälliset sielulliset\nkärsimykset. Meillä porvarillisilla ei ole aavistustakaan, millä\nmusertavalla tyranniudella jokainen yksilöllisyyden ilmaus niissä\npiireissä tukahdutetaan ja mitä värisyttävää säälimättömyyttä siellä\nosoitetaan.\n\nNiin, sanon suoraan, että jos Turussa olisi ollut 25 tehtävästään\ntietoista ja kunnollisen komisarion johtamaa poliisia, olisi\nsikäläisten sosialistien uudistustarve ollut paljon hillitympi,\nolisivatpa he luultavasti ilman muuta suostuneet odottamaan sitäkin\nhetkeä, jolloin heidän eduskuntaryhmänsä olisi lahjoittanut kunnallisen\näänioikeuden m.m. mielipuolille. Niin erilaisia lääkkeitä voi\nyhteiskunnallinen edistystaistelu kaivata. Mutta edellä sanottu pitää\npaikkansa vain sillä edellytyksellä, etteivät asioihimme millään\ntavalla sekaannu venäläiset sotilaat, sillä sen kautta asema muuttuu\npelottavasti.\n\nPuhumattakaan siitä, että järjestysvallan lamautuminen antaa\nvastuuttomille aineksille estämättömän tilaisuuden kuin huvikseen\nesittää ja ajaa läpi laittomia vaatimuksia, asettuu heidän pyynnöstään\nvielä venäläinen sotaväki ase kädessä tukemaan heidän puuhiaan.\nPainettiniekat ilmestyvät kauppoja sulkemaan, ulosottotuomiot\nehkäistään, mielisairasta anarkistia ei uskalleta paiskata torniin,\nkoska sotaväki asettuu häntä puolustamaan uhkaillen poliisimestaria,\nkotitarkastuksia toimeenpannaan, viljavarastot \"lainataan\", suoraan\nsanoen: sitä vähänkään julkisempaa toiminta-alaa ei enää ole, johon\nvenäläinen sotaväki ei sekaantuisi. Syvästi huolestuen täytyy kysyä:\nmihin tämä kaikki päättyy, mihin olemme menossa?\n\nSillä kun ajatellaan sitä todennäköisesti sangen pian käsillä olevaa\nhetkeä, jolloin emme enää voi ruokkia tätä rasituksenamme olevaa\nmuukalaislaumaa, tuntuu asema sangen pimeältä. Elleivät heidän\nviranomaisensa saa hankituksi heille ruokaa, ottavat he sen meidän\nsuustamme. Monin paikoin maaseudulla tekevät he sen nyt jo, eikä\nole keinoja sitä estää, sillä ottavan kädessä on piilossa painetti.\nVälit huononevat, naisemme tulevat vähitellen kulutetuiksi, syntyy\ntyytymättömyyttä, väärinkäsitystä, yhä enenevää väkivaltaa, kunnes\nmaamme on samanlainen helvetti kuin Venäjäkin. Mihin turvaudumme\ntällöin me, joita sekä työväkemme että venäläinen sotaväki samalla\ntavalla vihaavat? Mitä voi maanviljelijä, jos nälkiintynyt sotaväki\nteurastaa elikot, jakaa viljan ilman mitään kortteja, ja pitää lopuksi\nhiukan muutakin lystiä? Ei mitään, vaan elämme me porvariluokat aivan\noman onnemme ja Jumalan armon nojassa.\n\nTähän suuntaan ovat asiat hyvin todennäköisesti kehittymässä, eikä\nsiinä ole oikeastaan mitään outoa. Kaikkia suuria vallankumouksia on\nseurannut tällainen epäjärjestyksen aika, sillä valtaan tulleet voimat\neivät heti ehdi löytää oikeaa vaikutussijaansa. Mutta tästä tietoisena\nei tarvitse joutua kaikista syvimpään kuiluun, vaan voi ryhtyä ajoissa\nvarokeinoihin. Ja paras varokeino on järjestäytyminen.\n\nSe on tullut nyt meidän porvareidenkin tehtäväksi. Puolueista ja\nmielipiteistä huolimatta on kyläkunnittain muodostettava taatuista\naineksista voimakkaita yhtymiä, jotka panevat kylän piirissä\ntoimeen lujan ja vääjäämättömän järjestyksen. Jos näin olisi\nollut Mouhijärvellä ja Luopioisissa, ei siellä olisi kannettu\nisäntiä pelloilta eikä piesty naisia. Jos voimat uhkaavat törmätä\nyhteen, ei sitäkään saa säikähtää, vaan kerta kaikkiaan on pantava\nhuligaanimaisuudelle otsa eteen. Tämä puuha saa varmasti kaikkien\noikeitten kansalaisten kannatuksen ja tekee jo olemassa olollaan monet\ntyhmyydet mahdottomiksi. Sen avulla saadaan kylien irtolaisainekset\nedes jonkun silmälläpidon ja pakon alaisiksi, ja ennen kaikkea\nulkopitäjäläisainekset pois perkatuiksi. Ottakaamme, porvarit, oppia ja\njärjestykäämme!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos Suomi olisi ollut itsenäinen valtio, ei tietenkään tämäntapaisia\nharmeja olisi nyt kestettävänä. Jos meillä olisi vapaa isännyys\ntalossamme, suoriutuisimme sangen sujuvasti sellaisista\nuudistuspyrkimyksistä kuin Turun valtuuston arestiin pano. Mutta juuri\nse, että vapautemme riippuu venäläisen painetin kärjessä, lamauttaa\ntäällä kaikki. Jos olisimme erillään Venäjästä, ei meidän tarvitsisi\nkestää ruplakurjuutta ja sitä häpeää, että lause: \"Maksaa tästä\nsetelistä kullassa\" on selvä valhe; eipä tarvitsisi maanviljelijöidemme\nteurastaa elikoitaan venäläiselle sotaväelle, ei tyttöjen uhrata\nimpeyttään matruuseille ja kiinalaisille, ei lastemme kärsiä heidän\ntakiaan elämisen puutetta -- vailla olisimme me tuhansiakin harmeja,\njoita muukalainen isäntelijä meille joka päivä tuottaa. Vaikka meillä\nolisikin toisia, kenties yhtä raskaita kuormia kannettavana, tekisimme\nsen kuitenkin oman talon isännän jalolla vapaaehtoisuudella, joka olisi\nihmis- ja kansalaisarvollemme sopiva. Nämä katkerat nöyryytykset, joita\nmeille tämä \"venäläinen vapaus\" päivittäin tuottaa, kuin asuisimme\njossakin neekeritasavallassa, juurruttavat varmaan, jos meillä\nyleensä on poliittista intohimoa ja isänmaanrakkautta, sieluumme sen\nvakaumuksen, että tärkein taistelu, mitä tässä maassa on koskaan käyty,\non alkanut näinä viikkoina, taistelu Suomen valtiollisen itsenäisyyden\nja riippumattomuuden puolesta. Laillisuuden aatteella, katsottuna\nkansamme tulevaisuuden kannalta, ei ole koskaan mitään pysähdys- ja\nasentopaikkaa, vaan kasvaa ja kehittyy se kansan valtiollisen\nitsetietoisuuden mukana; vanhat lehdet putoavat pois, ytimestä\nputkahtaa esille yhä uusia, kunnes vihdoin koittaa se suotuisan\ntuulen hetki, jolloin paljastuu itse kukka: todellinen ja täydellinen\nvapautemme.\n\nTämä Suomen tulevaisuuden aate on saavuttanut vastakaikua kaikkialla.\nAinoastaan jotkut vanhat poliitikot, joille heidän pykälänsä ovat\nmuodostuneet piikkilanka-aitaukseksi, ovat hyljänneet sen mitä\nsuurimmassa määrässä vaarallisena. Heistä on mitä tuhoisin tapaus\nmenestyksellemme se, että on \"suututettu\" Kerenski, tuo Suomen muka\nainoa todellinen ystävä Venäjällä; he näkevät tuhatkin eri vaaraa\nja hoksaavat tuhatkin eri veruketta, jolla aatettamme vastustaa,\njopa tehdä naurunalaiseksi, ja tuntuu heiltä kokonaan puuttuvan se\nsuhde isänmaahan, joka asettaa itsenäisyyden poliittisen taistelun\nluonnolliseksi päämääräksi. He alottavat aina, ellei Maunu Latolukosta,\nniin ainakin Aleksanteri I:stä, he elävät menneisyydessä eivätkä\nnähtävästi jaksa kohota nykyisyyden tasolle, jossa vaatimukset ovat\nuudet ja ihmeelliset. Mutta kansamme näyttää juuri tässä asiassa\ntäyttävän uusi ja valoisa rohkeus, joka on kohottanut sitä poliittiseen\nvalveutumiseen enemmän kuin koko viime vuosisadan työ yhteensä. \"Olen\nsuomalainen!\" -- tuo sana on saanut uuden sisällyksen.\n\nJa työhön nyt pitkin Suomen saloja! Itsenäisyysajatuksen siveellistä\nja valtiollista merkitystä kansakunnalle ja yksilölle on puolueista ja\nyhteiskunnallisista mielipiteistä huolimatta terotettava kaikkialla,\njoka kodissa, ja aatteen harrastajat ovat koottavat sitä ajaviin\njärjestöihin. Muutamissa hetkissä on hävitettävä verestämme siihen\nsortajan iskemä haluttomuus ja velttous.\n\n(2/6 17.)\n\n\n\n\nKiipijä-sieluille.\n\n\nSorron aikuinen kiipeävä virkamies oli kerrassaan kamala kappale. Hän\noli nielaissut kunnian ja omantunnon kuin kalanmaksaöljy-annoksen,\nja liikkui keskellämme kuin kirkastettuna. Hänen jokainen askeleensa\ntiukkui uhrautuvaista isänmaanrakkautta ja laillisuutta, hänen\nkatseestaan kuvastui valtioviisauden profeetallinen lahja, ja\nhänen kiireellänsä väikkyi jonkunmoinen paremman ymmärtämisen\nkunniakehärengas. Hän oli ensimäinen moittimaan venäläisiä\nesimiehiänsä, mutta hänen puheestansa huomasi hänen heitä ihailevan,\nja kun hän polvistui Bobrikoffin muistomessussa senaatissa, teki hän\nsen maailmanhistorioitsijan ja filosoofin hymähtävällä ilmeellä, kuin\nviisas, joka korkeampien päämäärien vuoksi alistuu lasten keksimiin\ntemppuihin. Näin vaeltaa hän nuhteetonna omatekoista siveellisyyden\npolkuansa ja hänen yllänsä loistavat kauniit tähdet, joista silloin\ntällöin joku lennähtää hänen rinnoillensa; maailma on hänelle hyvä.\n\nMutta tulee myrsky ja suuret tuulet, tähdet romahtavat alas ja meri\nnielee faraon ja hänen sotajoukkonsa. Ne se nielee, mutta eipäs\nsuljahda alas tuo kiipijäsielu. Ei, vaan kuin antiloopi kuivalla\narolla on hän jo sieraimet levällään haistanut myrskyn tulon ja\nrientänyt sitä vastaan nopein askelin; ja kun tulva peittää maan ja\nkorppilauma lentää avutonna ronkkuen yli vetten pinnan etsien oksaa,\nmille istahtaa, keinuu hän, tuo kaukonäköinen, jo iloisena aaltojen\npinnalla, sen lastun varassa, jonka oli osannut hankkia. Hauskasti\nmenee hän aaltojen mukana, hoidellen esimerkiksi sijaisena jotakin\nvirkaa paremman puutteessa. Hallitus unohtaa, kansanvalta antaa\nanteeksi, hän tekee parannuksen, ja lähtee seuraavana päivänä vauhdilla\nkiipeämään kansanvaltaisuuden kustannuksella. Koko maailma tietää, että\nhän vielä kolme kuukautta sitten oli täysi ryssä -- nyt se on ennen\nvedenpaisumusta tapahtunut erehdys, unohdettu ja anteeksi annettu.\n\nNiin, hän on todellakin kamala kappale, se on kohtuuden nimessä\nmyönnettävä, mutta yksi hyvä puoli hänessä on: koko maailma tuntee\nja tietää hänen edeskäymisensä. Kärppä on notkea ja keveä elukka,\nmutta lumeen sekin jälkensä jättää, ja varovainen kanalan hoitaja\npyytää hänet loukullansa. Ja lopuksi, kun hänet pannaan ahtaalle ja\nvedetään tilille rosvouksistansa, päästää hän ilmoille olemuksensa\nperusaineksen, jonka hirvittävä tuoksu karkoittaa naapuristosta koko\nkristityn väestön. Siksi hän on lopultakin suhteellisesti vaaraton\notus. Sanon sen siksi, että löytyy eräs eläinlaji, joka on häntä\nvaarallisempi ja jonka tuottama tuho on laskemattoman suuri siksikin,\nettä hänen häntäänsä on sangen vaikea saada pihtiin.\n\nHän kuuluu myöskin kiipijäin suureen luokkaan, mutta siihen lahkoon\nja heimoon, joka kalastelee kansanvaltaisuuden yhteisvesissä, yhtenä\njäsenenä tuossa suuressa osuuskunnassa, joka nyt Suomi-proomuakin\npukseeraa. Hän on tuo kautta vuosisatojen ihmiskunnan historiassa\nesiintynyt tyyppi, joka on suurten joukkojen suosiolla noussut\nsinne, minne toiset kiipijät ovat kavunneet tyrannien imartelulla.\nJos mitataan jonkunmoisella \"alkoholikoettimella\" heissä kummassakin\nesiintyvä valheen määrä, luulen sen sittenkin olevan suuremman tässä\njälkimäisessä haisunäädässä. Epätoivoisena seuraan joka hetki hänen\ntuhoisaa toimintaansa.\n\nSillä nyt, kun kansanvallan kevättulva on korkeimmillaan, ja pursuaa\nlaillisten patojen ja tokeitten yli, turmellen viljelyksiämme\nliikavedellänsä, viettää tämä nousukas riemuhetkiänsä. Hän on nyt\nelementissään. Tänään viettää hän aikansa porvarillisten seurassa.\nHän on mahdollisimman elegantti, hänen jälkeensä jää hajuveden\ntuoksu ja hänen kasvojansa kaunistaa ikuinen hymy. Hän on sulaa\nkohteliaisuutta ja huomaavaisuutta. Hän tutkii nopeasti jokaisen läsnä\nolevan erikoisominaisuudet, lyöttäytyy hänen kanssaan keskusteluun ja\nhäikäisee hänet kahden minuutin kuluessa notkealla imartelullaan. Nyt\nsiirtyy hän naisten puolelle ja antaa sujuvan ja imarteliaan puheensa\nnaisten sorretusta asemasta oikein räiskähdellä, liverrellen kuin\npääskynen päiväisellä katolla. Naiset ryhmittyvät hänen ympärilleen,\nyleinen mieltymyksen sorina täyttää huoneen. \"Hyvänen aika! Tuo\nmies tuolla ei minua kärsi\", ajattelee hän äkkiä. \"Hänet täytyy\nvoittaa.\" Aivan hermostuneena kiiruhtaa hän työhön. Nyt! Tuo mies on\nkäyttänyt juuri puheenvuoroa. Kiipijä kiiruhtaa saamaan puheenvuoron\nhänen jälkeensä ja lausuu vakaumuksesta värisevällä äänellä:\n\"Arvoisa edellinen puhuja on tässä erinomaisella asiallisuudella\nja nasevuudella, aivan kuin naulan kantaan iskien osoittanut,\nkuinka porvarillisten puolueittemme äärimmäinen patavanhoillinen\naines...\" Kiitoksen saanut uhri istuu tyhmistyneenä ja ällistyneenä,\nmutta heikkona luonteena hän tavallisesti pehmenee. Kiipijä jatkaa\npuhettansa. Yhä voimakkaammalla äänellä ja syvemmällä vakaumuksella\nimartelee hän läsnä olevaa joukkoa. Kaikki se kaunis, mitä hän\nkansanvallasta sanoo, on joko sellaista, ettei se ole mitään, tai\nsellaista, joka antaa läsnä oleville mainion käsityksen sekä itsestään\nettä puhujasta. Tuolla nousee ylös innostunut nuorukainen. Hänen\nmansikanpunaiset poskensa eivät tosin ole aivan sopusointuisa tausta\nsille suurelle suulle ja mahtipontiselle äänelle, jolla hän lausuu\nilmi surullisen epäasiallisen sanottavansa, mutta kiipijä kiiruhtaa\npalkitsemaan hänen puheensa ystävällisellä kehaisulla. Niin toimii hän\nnäissä piireissään uupumattomasti, jättämättä käyttämättä ainoatakaan\ntilaisuutta mahdollisuuksiensa vahvistamiseen. Kun hän tapaa maalaisia,\non hän maalaisempi kuin yksikään heistä, ja kun ukot ovat istuneet\nkymmenen minuuttia häntä vastapäätä, on heistä koko maalaiskysymyksen\nratkaisu kiteytynyt tuoksi kiipijän persoonaksi. Kun hän pitää puhetta\n-- ja niitä hän, luoja armahtakoon, pitää eräitä -- täytyy suoraan\nihmetellä sitä imartelevien ja komealta kalskahtelevien sananparsien\nsarjaa, jolla hän hyväilee kuulijoitansa ja peittää omaa asiallista\nonttouttansa. Hän on aploodien nälkäinen siihen määrään saakka,\nettei hän jätä ainoatakaan tilaisuutta käyttämättä, jossa hän niitä\nvoi saavuttaa. Jos hänellä on jonkunkaan verran varoja, sitoo hän\nvaikuttavia, mutta konkurssin partaalla keikkuvia tuttaviansa pienillä\nrahallisilla avustuksilla, sillä se merkitsee aina hyvin paljon. Jos\nhänellä ei joskus ole mitään sanottavaa, vaan on tarttunut hännästänsä\nkiinni, lyö hän nauruksi ja leikiksi. Jos hän on sosialistien\nseurassa, on hän radikaalisempi kuin yksikään heistä. Sattuvalla\ntavalla ilmaisee hän, että hänhän onkin oikeastaan mielipiteiltään\nsosialisti. Kansanvaltainen yhteiskunta ei voi muuta ollakaan!\n\"Katsokaapa nyt!\" lausuu hän. \"Tuo juuri oli erinomaisen nasevasti\nsanottu. Minä olenkin aina ollut sitä mieltä, että jos kerran ratkaisu\ntulee, niin silloin se tulee, eikä ratkaisevalla hetkellä voi kukaan\nolla missään liian voimakas.\" Hän lumoaa kuulijansa, käärii hänen\naivonsa suhdattoman laajojen selviötyperyyksien utupilveen ja jättää\nhänet juuri silloin, kun hän on syvimmän narkoosin vallassa. Hän on\nvakaumuksesta raittiusmies, mutta \"istuu\" silti. Hänellä on aina kiire\n-- hän valvoo m.m. melkein kaikki yöt --, mutta kukaan ei ymmärrä,\nmiksi hänellä on kiire, sillä hän tekee todellista rehellistä työtä\nvuorokaudessa korkeintaan kolme tuntia. Kaikilla niillä tunneilla,\njolloin tärkeistä asioista päätetään, on hän saapuvilla. Ellei\nhäntä ole kutsuttu, tulee hän kuitenkin, sillä hänellä on aina joku\nherttainen tekosyy. Hän nousee varmasti ja nopeasti ja kansanjoukot\nulvovat ihastuksesta. Hän itse nauraa sille salassa, tekee mielessään\npilkkaa sen tietämättömyydestä ja herkkäuskoisuudesta, ja laskee\nkylmästi rahatulonsa tällä asteella sekä mitä olisi tehtävä seuraavan\nsaavuttamiseksi. Hän voi olla lahjakaskin ja tehdä paikallansa\nhyötyäkin, useimmiten hän ei sitä ole.\n\nEi ole sitä yhteiskuntapiiriä, jossa tämä inhottava olio ei olisi\netujansa ajamassa ja kalastamassa. Köyhälistön keskuudessa on asia\nsamoin, pukua ja käytöstä tietysti täytyy muuttaa. Mutta yhteinen\nja vaarallisin ominaisuus on näillä haisunäädillä se, _etteivät ne\nvahingossakaan sano kansanjoukoille totuutta_; päinvastoin he salaavat\nsiltä totuuden ja kulkevat sen intohimoja imarrellen ja silitellen\nsen etunenässä. Juuri silloin, kun harhaan johdettu kansanjoukko\non tekemässä kohtalokkaita typeryyksiä, toimien aivan päinvastoin\nkuin sen periaatteet ja menestys vaativat, jolloin aivan polttavasti\ntarvittaisiin koko oman persoonallisuuden, aseman, vaikkapa hengenkin\nalttiiksipanoa, nämä kurjat kappaleet painelevat villaisella,\nsilittelevät valheellisilla selityksillä, uskottelevat asioita,\njoihin ei ole vähintäkään syytä, sanalla sanoen asettuvat suojelemaan\nniitä tyhmyyksiä, joita syyntakeettomat joukot ovat vallankumouksen\nvaarallisessa jälkihumalassa valmiit tekemään. Kuinka tavaton vastuu\ntästä lankeaa noiden kirottujen kansanvallan kiipijöiden tilille,\nvoi arvioida niistä suunnattomien kansallisten onnettomuuksien\nmahdollisuuksista, jotka nykyisin joka päivä maassamme kangastelevat.\n\nSillä niinhän se nyt on, että juuri niinä kuukausina, jolloin\nkoko yhteiskunnan pitäisi taistella kansanvallan liikatulvaa,\nsen varjopuolia vastaan, meillä ei olekaan ollut miestä, joka\nhänelle kuuluvalta paikalta olisi sanonut totuuden. Sanottiinko\ntotuus Tampereella ja Raumalla? Totuuden puhumistako on se, että\nmaanviljelijät suostuvat väkivallan ja valheen, sotaväen miekkain ja\npistimien uhatessa kaikkeen mitä ikinä heiltä vaaditaan? Totuuden\npuhumistako on se pelkuruus, jolla suoraan sanoen näytään suostuvan\nkaikkiin niihin anarkistisiin vaatimuksiin, joita huligaanit muka\nsosialismin ja kansanvallan nimessä joka kuusen juurellakin esittävät?\nSe on juuri tuota kiipijäin pehmeäselkäisyyttä, joukkojen mielistelyä,\nkansanvallan kavalinta vahingoittamista, ennen kaikkea kuolettavaa\nmyrkkyä heikolle vapaudelle; vaikka uhkaukset tuntuisivat kuinka\nkauheilta, vaikka saisi kärsiä personallista pahoinpitelyäkin, niin\nlaillisuuden ja hyvän järjestyksen vaatimuksista ei saa hetkeksikään\nluopua. On pantava kova kovaa vastaan! Haisunäätien liehittelemille\njoukoille on vakavasti osoitettava, mitä on todellinen kansanvalta.\n\nMitäpä miestä ihailin äskeisenä sortokautena? Häntä, Krestyn\nmiestä, joka uhrasi oman asemansa, toimeentulonsa ja persoonallisen\nhyvinvointinsa pitääksensä kiinni Suomen laista; häntä, Siperian\nmaanpakolaista, joka joutui lainkuuliaisuutensa vuoksi sanomattomiin\nkärsimyksiin; häntä, Shpalernajan nuorukaista, jonka kuolemantuomio oli\nallekirjoitettu siksi, että hän ryhtyi sotaan sortoa ja muukalaista\nvastaan. Kaikki he taistelivat ylhäältä päin tulevaa laittomuutta\nvastaan kuin miesten tulee, ja kammottava, kauhea oli heidän\nvihollisensa. Me, heidän kansalaisensa, noudattakaamme esimerkkiä, kun\non ryhdyttävä taistelemaan alhaalta päin tulevaa laittomuutta, anarkiaa\nvastaan. Tokihan me tahdomme estää maamme joutumasta, samanlaisen\nsekasorron helvetiksi kuin miksi Venäjän valtakunta on parhaillaan\ntulossa. Miehet talosta, vetämään kiipijöitä alas kansanvallan puusta,\njonka ylimmillä oksilla he nyt parhaillaan kukertelevat!\n\n(9/6 17.)\n\n\n\n\nHuvila-iloja ja elintarvesuruja.\n\n\nMelkeinpä oli kyynel tulla silmään, kun laivan kannelta viimeistä\nkertaa silmäsimme pientä kesämökkiämme. Se jäi sinne honkainsa keskelle\nikäänkuin surumielisiin mietteisiin, kestämään yksin ja omin voimin\nsyksyn myrskyjä ja talven tuiskuja. Silmänsä oli se jo ummistanut,\nsillä Myllärin Reetu oli armotta lyönyt luukut ikkunoihin, riipinyt\nsäälittä verannan pylväistä ruusupavut ja peittänyt savupiiputkin\nkivillä ja laudankappaleilla. Puutarhan penkit oli käännetty, tavarat\nkaikki koottu säilyyn tai viety asuttuihin taloihin ja lopuksi jätetty\nuskolliset Telinin Hanna ja Hennan Kalle loppuja viimeistelemään. Me\nasukkaat mennä vilistimme laivalla ja muistelimme kaiholla taaskin\nmennyttä kesää, joka ei palaa koskaan. Huvilan vaaleat seinät ja\npunertava katto loistivat niin hauskana väri-ilmiönä metsän tummaa\npetäjikköä, kellastuvaa lehdikköä ja taivaan uleata harmautta vastaan.\n\nOli syytä muistaa huvilaa kiitollisuudella, sillä maailman myllerrys\noli taaskin livahtanut sen ohi kuin huomaamatta. Yli-Uotilan\nystävällinen emäntä oli antanut voita säännöllisesti joka viikko,\nLullin isäntä maitoa -- ihanaa maitoa! -- ja kirnupiimää joka aamu, ja\nkylän muut emännät mikä lihaa, mikä muuta maatalouden tuotetta. Sokerin\npuutteessa oli saatu opettajalta hunajaa, järvi oli puolestaan pitänyt\nhuolen kaloista ja Lindgrenin ukko oli pyytänyt rapuja -- hirveitä\nköriläitä, jotka mulkoilivat merroissa kuin pirunkalat. Puutarha oli\nhuolehtinut vihanneksista, kurkuista, punajuurista, porkkanoista ja\n-- last but not least -- perunoista. Mitä viljan puoleen taas tulee,\noli meidän kylämme yleensä sillä kannalla, että \"mulla piisaa\", ja\nsiitäpä sitä näytti riittävän jumalanviljaa huvila-asukkaillekin.\nMyllytkin jauhoivat meidän kylässä pitkin aikaa ilman punnituksia\nja kaksinkertaista italialaista kirjanpitoa, joten saatiin noita\nryynejäkin hiukan varattua... Kun taivas tämän lisäksi oli antanut\nrunsaasti aurinkoa ja terveyttä vanhimmasta alkaen pullo-kannalla\nolevaan saakka, voi ilman muuta ymmärtää, ettei mielellään tällaisesta\npaikasta eronnut matkustaakseen -- Helsinkiin. Kaupunkilainen rakastaa\nmaapaikkaansa intohimoisesti ja liittyy läheisesti sen luontoon.\nIlmankos minuakin, noustuani tänä aamuna klo 6 laittamaan sienisaavin\nkantta, lensi pihamäntyihin teeriparvi tervehtimään. Olin lähettänyt\npyssyt pois, joten olin aseeton, ja katselimme näin ollen toisiamme\nystävällisesti. Sen kaarisulkien metallisini pisti silmiin ylhäiseltä\nja komealta. Kaksi oravaa ajoi toisiaan takaa viereisessä petäjässä.\nVoi, että maailmanranta silti houkuttelee puoleensa!\n\nMainitsin perunat. Koko maailma elää nykyisin vain elintarve-asiain\nja nimenomaan perunain eteen. Ala-Höllin renkipoika sai keväällä\nisännältään pellonkappaleen ja muutaman nelikon perunoita ne siihen\nkylvääkseen. Viime lauantaina lähetti poika tuosta kylvöksestä\nkahdeksisen hehtoa kaupunkiin, kääräisten taskuunsa sievoiset kolmisen\nsataa. Ennen saatiin perunoita kolmellakin markalla vanha tynnyri,\nsitten ne nousivat -- kaikki näin maaseudulla -- 6-8 markkaan\nhehto, kunnes niistä nyt näin sydänmaan kylissäkin maksetaan siinä\nnelisenkymmentä paperimarkkaa. Se merkitsee, että perunain viljelys\non nykyisin maamiehelle kaikista kannattavinta, ja rahaa tuleekin\nmaanviljelijöille aivan tuhottomasti näinä kuukausina. Valitettavasti\nsuurin osa maamme perunamäärästä nähtävästi joutuu välikauppiaitten\nvarastoon, sillä näitä kiitää nyt ympäri syrjäkyliäkin kuin karanneita\nsotilaita -- aivan vilisemällä. Helsingin elintarvelautakunnalla sopisi\nolla runsas määrä näitä \"ylösostajia\" palveluksessaan. Ymmärrettävää\non, että allekirjoittanutkin ajattelee -- kirjoitan tätä paikkaa\nlaivassa -- erikoisella liikutuksella niitä muutamia hehtojansa, jotka\novat tuolla peräruumassa matkalla Helsinkiin.\n\nVoin laita on hullusti kuten tunnettua. Elintarvelautakunnan toimesta\nsitä ei saada Helsinkiin riittävästi, sillä meijerien ei ole pakko\nmyydä voitansa rajahintaan, kun saavat oman varaston ovella jo yli sen.\nTäytyy maksaa että saa. Hellyydellä muistelen niitä muutamia viattomia\nkiloja, jotka mitä nerokkaimmalla tavalla naamioituina lepäävät\nmatkakorissa veljellisessä sovussa kenkien ja juuriksien kanssa. Ja\ntuo vanha läkkipeltinen piskettilaatikko tuossa vierelläni ei myöskään\nkerro, että sen sisustassa on tuota samaa hyvää ja kallisarvoista\nainetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello on nyt 12,50. Taivas on mennyt sakeampaan pilveen, tuuli\non itäinen ja kiihtyy kiihtymistään, viskellen kylmiä ja purevia\nsadepisaroita. Suurella selällä kohoavat aallot korkeiksi ja\nkeikuttavat laivaamme, joka tarmokkaasti ja nopeasti kiitää rautatietä\nja suurta maailmaa kohti. Kyselen kapteenilta, miten rahtia nyt\nriittää. \"Perunoita\", vastaa hän, \"perunoita kuljettaa nyt koko\nmaailma\". Kaikki ihmiset laivalla puhuvat vain perunoista ja niiden\nhinnoista. Tunnen olevani matkalla jännittäviä seikkailuja kohti ja\nterästän rintani kuin löytöretkeilijä.\n\nKlo 2,30. Me saavumme rantaan. Ajuria ei ole. Kapteeni hälyyttää\nniitä puhelimella. Pika-ajurit vievät pois perheeni, mutta itse jään\npuhelemaan vanhan ystäväni, kuorma-ajuri Laurikaisen kanssa, joka\nviskelee rattaillensa perunasäkkejäni. Hän oli jo vähän aikaisemmin\nvienyt asemalle eräitä muita tärkeitä kolleja, ja minä kysyn nyt\nhäneltä kuiskaamalla ja salaperäisesti:\n\n-- Kysyttiinkö...?\n\n-- Kyllä ne tutkaisivat...\n\n-- Mitä sanoit?\n\n-- Valehtelin, että muuttotavaraa ja juuriksia. Ei muuta, vaikka\nsilmäänikin...\n\n-- Hyvä on!\n\nMinä huokaan keventyneenä ja lähden hänen rattaillaan asemalle. Hän on\nmainio mies! Tuntee minut, perheeni, lapseni, palvelijani, kesäasuntoni\nja kaupunkikortteerini melkein tarkempaan kuin minä itse, ja luulen,\nettä ellei tavaroissani olisi mitään osoitteita, hän tietäisi hajusta,\nmikä kuuluu minulle. Perunasäkki menee rikki -- vips! on miehellä\nkourassa suuri neula, jolla hän kraatarin nokkeluudella paikkaa säkin\nsillä aikaa kuin minä hoitelen Nillan ohjaksia. Saavumme asemalle ja\npanemme tavarat sisään kuin tuiskuna. Laurikainen saa kohtuullisen\npalkkionsa, iskee minulle hyvästiksi silmää ja ajelee vihellellen\ntiehensä.\n\nKlo 4,30. Venäläisiä sotilaita paljon, mahorkkaa, syljeksittyjä\nlattioita, ikävystyneitä ihmisiä. Juna on myöhästynyt 70 minuuttia.\nHaalaan suurta ja raskasta koria pakaasiin, mutta en saa sitä\nliikkumaankaan. Katson anovasti ympärilleni -- venäläinen sotamies\nhymähtää, tarttuu koriin ja heilauttaa sen pakaasiluukkuun. Kiitän\nhäntä ja hän siirrähtää naurahtaen syrjään. Kävelee edestakaisin ja\nvaipuu unelmiinsa -- hänen tummista silmistään loistaa aivan selvästi\nmitä katkerin ikävystyminen. Mietin itsekseni: \"Et tiennyt miesparka,\nkenen koria nostit. Me olemme molemmat ihmisiä.\" Sataa kovasti, veden\nlotinaa kuuluu ulkoa ja kosteus tunkeutuu kylmiin asemahuoneisiin.\n\nKlo 5,30. Edelleen samassa paikassa. Seison tungoksessa sylissäni pieni\nmaailmankansalainen, joka kovalla ja tinkimättömällä äänellä vaatii\n\"pulloa\". Kylmäverisesti vedän korista tuon kapineen, ja annan hänen\nsyödä. Se on ihmisistä hauskaa. Kun ei ole muuta katsomista, tulevat\nnaiset vähitellen ympärillemme meidän toimituksiamme seuraamaan. Odotan\njännityksellä seuraavia kolmea kysymystä, jotka naiset aina tekevät:\n\n-- Kuinka vanha?\n\n-- Paljoko painoi syntyissään ja paljoko nyt?\n\n-- Mikä nimi?\n\nKysyjä oli tällä kertaa nuori rouva. Hän oli kaunis ja silmistä loisti\nkirkas ja intressantti äidillisyys...\n\nKlo 6,30. Junassa. Me seisomme muut, paitsi pienen kansalaisen hoitaja.\nNaapureina venäläinen upseeri, rouva ja suuripartainen, hyväntahtoinen\npappi. Hän tarjoaa minulle penkkinsä reunaa, johon sijoitankin\noman reunani. Yritämme puheisiin, mutta hän ei osaa muuta kuin\näidinkieltänsä. \"Ja vähän latinaa ja kreikkaa\", lisää hän viattomasti.\nKun en käytä näitä kieliä, vaikenemme. Me ajamme vaitiollen ja tylsinä,\nkatsellen sateen sumuja ja yhä hämärämmäksi käyvää iltaluontoa.\nSydämessä kytee kysymys: mahtavatko ne Helsingin asemalla -- tuota --\ntutkia tavaroita?\n\nRiihimäellä. Venäläinen upseeri yrittää rouvineen ulos, mutta vaunun\novet ovatkin lukitut. Sanon lakoonisesti: passport. Hän kohauttaa\nalistuneesti olkapäitään, mutta rouva sähähtää: \"Kirottu svaboda.\"\nTulee sotilas ja alkaa tarkastaa niitä kaikenlaisia papereita, joita\nhänen nenänsä alle pistetään. Luulen, että eräs on vanha papinkirja.\nMuuan nainen näyttää passia, mutta sotilas viuhauttaa kädellään\nja sanoo kylmästi: \"Naiset eivät tarvitse passia.\" Ei tee kunniaa\nupseerille, joka vaivoin saa hillityksi sisunsa. -- Istumme jälleen\ntylsinä, uskaltamatta mennä ulos, ettemme menettäisi paikkojamme.\nIhmisiä, märkiä vaatteita, sadetakkeja, matkatavaroita vaeltaa\nohitsemme töykkien kiusallisesti ja pyydellen väsyneesti anteeksi.\nJo tulee tuossa taas sotilas, pysähtyy viereemme, haukottelee ja\nsanoo unisesti: passport. Me nauramme hänelle vasten silmiä (mikä\nkamala riski!) ja sanomme, että jo tarkastettiin. Hänkin naurahtaa,\nsanoo soromnoo ja menee. Nytkäys ja me pyörimme tiehemme. On jo ilta.\nIhmiset torkkuvat. Siellä täällä rapisee sanomalehti. Meitä nukuttaa\nkaikkia. Vaivumme horroksiin, emmekä tiedä matkasta muuta kuin että\nihmisiä tulee ja menee hakien turhaan paikkoja täpötäydestä junasta.\nKonduktööri ei voi mitään, vaan livistää ahdistajainsa kynsistä kuin\njänis. Pitkä, kauhea vihellys -- luulemme yhteentörmäyksen olevan\ntulossa, mutta sehän onkin Helsinki.\n\nAseman portailla. Sataa kuin saavista ja ajuria ei saa mistään. Lapset\nitkevät vilusta ja nälästä. Tuossa ajaa ajuri -- ei, siinä istuu\nmatruusi ja hänen tilapäinen vaimonsa, jolle Suomen valtio on maksanut\neläkettä. Taas ajuri -- sama peli. Otamme tavaramme ja ponnistelemme\npitkin Hakasalmenkatua. Tulee ajureja, mutta kaikissa on rakasteleva\npari. Istumme tavaroidemme päällä Aleksilla. Sataa inhottavasti. Märkä\nkatu kiiltää, hevosten kaviot kopisevat. Paljon ihmisiä liikkeellä.\n\nKlo 12 yöllä. Vuoteessa. Päivän loppuarvostelu: Matka mennyt kaikesta\nhuolimatta sangen hyvin, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Ja\nellei mitään odottamatonta tapahdu, saadaan hiljaisuudessa hankitut\nelintarpeetkin terveinä ja koskemattomina kotiin! Voinpa silloin\nhyvällä omallatunnolla pahatkin päivät vastaan ottaa ja sanoa, että\nsäästäen käytellen \"mulla piisaa\".\n\nJa niin sitten aletaan elää Helsingissä. Tyynenä ja toivorikkaana\nnukahdan, väsyneenä pitkän matkan vaivoista.\n\nTällaista lienee näinä päivinä moni helsinkiläinen perhe kokenut!\n\n(22/9 17.)\n\n\n\n\nSyksyinen lauantai-ilta.\n\n\nMaalla asuva ystäväni lennättää minulle hauskan kirjeen, jonka\ntunnelmalliset alkusanat pistän tähän lukijoilleni huviksi. \"Pyöräytän\ntässä kirjeen\" -- sanoo hän -- \"ja lähden sitä syysrapakon läpi\nkamppaillen postiin viemään. Sieltä palattuani pistäyn saunassa,\nsyön tukevan illallisen, leikaten viipaleita lehmän reisimurusta ja\nvuolaisten pytystä voita leipäni päälle sekä ryypäten haarikasta\nmonikokkelista piimää, kuoppaudun sänkyyn ja alan, vatsa sylissä sekä\npiippu hampaissa, lukea 'Unkarilaista Nabobia'. Lamppu sihisee hiljaa\ntuolilla vieressäni, rettinki kärähtelee hauskasti piipussa ja ikkunaan\nrapisee syksyn sade. Pimeys, hiljaisuus ja hätäilemätön maaseudun rauha\nkattaa maailman. Bolshevikit, Kerenskit, elintarvelait ja muut tuntuvat\nniin jonninjoutavilta...\"\n\nAikomuksenihan oli taas kirjoittaa politiikastakin, mutta, kuinka\nolikaan, en teekään sitä. Rehellisesti sanoen -- tuntuu siltä, ettei\nnyt hammas pysty. Tapahtumat ovat nopeudessaan niin yllättäviä, niin\näkkiä peräkkäin tulevia, ettei tiedä, mitä niistä sanoisi, mitä\najatteleisi. Ei kerkeä harkita, vaan on täysi työ pysyä jaloillaan\nja pidellä lakkia päässä, kun ajan myrsky ryntää ulvoen ja vinkuen\nohi korvien. Salainen ääni kuiskaa minulle sitäpaitsi: älä puutu\npolitiikkaan, vaan jätä se, sillä sitä on yläkerrassakin tarpeeksi;\nlukijat ovat sinulle kiitollisia, kun juttelet asioista, jotka eivät\nvaadi mitään rautalankahermoja.\n\nJa sitten tuli tuo ystäväni kirje! Kävelin eräänä ihanana aamuna Vanhan\nkirkon puiston läpi ja ajattelin:\n\n\"Kuinka ihmeen väririkas ja silmää hivelevä näky onkaan, kun syksyaamun\nkirkas aurinko siivilöi säteensä suurten kellastuvien lehtipuiden läpi\nvielä vihreälle nurmelle!\" Ennen sotaa muistettiin sanomalehdissä\njuuri näinä päivinä, silakkamarkkinoiden aattona, syksyn kauneutta\nja intiaanikesän väriloistoa, nautittiin siitä ja pantiin se luonnon\nystävän ja taiteen ymmärtäjän silmällä merkille, -- entä nyt! Nyt\nemme ole ehtineet sitä huomata, sillä aika ja pulat panevat meidät\nhuolestumaan joka hetki. Se on valitettavaa, se on epäterveellistä, se\nei kehitä meidän parempia puoliamme.\n\nOn aivan uskomatonta, kuinka tavattoman vapauttavasti ja mieltä\nsopusoinnuttavasti kuitenkin yksi ainoa aamuvarhainen kävelyretki\npoutaisena syyspäivänä voi vaikuttaa. Puistomme ovat silloin ihanassa\nväripuvussa ja oksilla hyppii, kun sattuu, sadoittain retkeileviä\nlintusia, jotka syksyisin tulevat ja menevät tarmokkaina ja\nnälkäisinä. Ilma on jotenkin mieluisempaa ja keveämpää kuin kesän\nhelteillä ja mieli on kuulas ja intohimoton. Se on objektiivinen ja\nasiallinen, humaani sanan oikeassa merkityksessä, valmis ymmärtämään\nvastustajiakin, sekä suuresti anteeksiantavainen -- (mikä johtunee\nosaksi siitä, että tavarishtshit vielä nukkuvat kasarmeissaan ja\nlaivoillaan -- kuuluvat nukkuvan puolille päivin, jolloin heille\ntuodaan vehnästä ja teetä herättimiksi; tuojina ovat kunkin komppanian\nupseerit). Sinä aamuna, jolloin on onnistunut tekemään tällaisen\nkävelyretken, ei millään ehdolla pidä lukea sanomalehtiä, vaan\nhäiriintymättömällä mielellä syventyä päivän työhön. Vasta iltapuoleen,\nkun on saanut kaikki telefonipuhelut ja muut harmit kestetyksi,\nsopii ottaa luukusta lattialle tipahtanut \"Uusi Päivä\" balsamiksi\ntunnelmalleen.\n\nMahtaneeko löytyä ainoatakaan niin tyhmää, uneliasta, aikaansa\nseuraamatonta, epäisänmaallista ja mistään välittämätöntä porvarillista\nkansalaista, joka ei sonnusta itseänsä ja koko huonekuntaansa vaaleihin\nensi maanantaina tai tiistaina? Jos sellainen löytyy, niin olla hyvä\nja ilmoittaa minulle, että saan tulla häntä katsomaan ja sitten kertoa\nhänestä muillekin. Jos Barnum olisi elossa, suosittelisin häntä\nhänen eläinnäyttelyynsä paljoa enemmän katsomisen ja töllistelemisen\narvoisena kuin koskaan hänen joka yö uudelleen maalattua valkoista\nelefanttiansa.\n\nNäitä välinpitämättömiä ja laiskoja \"äänestäjiä\" minä vihaan sydämeni\npohjasta, sillä heissä huippuuntuu kaikki se poliittinen typeryys ja\nkypsymättömyys, jonka seuraukset nyt ovat monella muotoa joka päivä\nkiusanamme. Heidän syytähän se on, ettei ratkaisevalla hetkellä ole\nollut valta niiden käsissä, jotka sitä olisivat osanneet käyttää\nainakin paremmin kuin mihin toverit ovat näyttäneet pystyvänsä. Siitä\nettä sosialistit ovat käyneet valppaasti ja lukuisasti vaaleihin,\nei kohtuudella sovi syyttää heitä, vaan vastuu porvarillisten\nvaalitappioista lankee tietysti heidän omaan keskuuteensa. Ne ovat\nnuo hienostelevat herrat ja naiset, jotka eivät tahdo muka kuulla\npuhuttavankaan moisesta laitoksesta kuin Suomen kansaneduskunnasta,\nne ovat nuo laiskat liikemiehet, manttaalimiehet y.m., sillä heitä on\nkaikissa piireissä, joille lankee raskain edesvastuu sekä menneistä\ntappioista että tulevasta, jos se tulee. Luulisi tottatosiaan\nvirtahevosenkin jo tuntevan nahassaan sen kauhean tavarishtshismin\n(vähän vaikea sana) ja ne Malmin 30 kuulaa, joiden valtaan viattomasti\nolemme joutuneet! Se, joka ei nyt herää ja tarsi kiireenkyytiä ensi\ntilassa äänestämään itsenäisyyslistoja, olisi ehdottomasti ammuttava.\n\nMutta niitä olisi liian paljon! Sillä kun vaaliherrat saavat taaskin\nkaikki laskunsa räknätyiksi, saatetaan todentaa, että ainakin\nnelisenkymmentä prosenttia äänioikeutetuista on ollut vaalipäivinä\nnäkymättömissä. Missä ovat olleet ne 15 prosenttia heistä, jotka eivät\nole olleet sairaina, ei matkoilla, ei jänisjahdilla eikä peltopyitä\nampumassa? Se on ihmeellinen kysymys. He ovat niiksi hetkiksi, jolloin\nolisi pitänyt marssia vaalikanslialle, kadonneet ilmaan, painuneet maan\nalle, piiloutuneet sänkyjen ja kaappien taakse. Ja surullisinta on,\nettei moni heistä ole tiennytkään, että maanantaina ja tiistaina olivat\nvaalit!\n\nSellaisia suunnattoman typeriä ja ikäviä kansalaisia löytyy\nkeskuudessamme hyvin paljon. Niitä kävelee Espiksellä kirkkaalla\npäivälläkin -- ne ovat siitä hyviä, etteivät ne häpeä. Englannin\nparlamentissa on kummallakin puolueella keskuudessaan eräs virkailija,\njota sanotaan \"piiskuriksi\" ja jonka tehtävänä on pitää huolta\nsiitä, että edustajat ovat ratkaisevina hetkinä paikoillaan. Kun\n_sielläkin_ sellainen tarvitaan ja vielä edustajia varten, niin mitä\ntarvittaisiin sitten _täällä_ ja äänestäjiä varten! Se ruoska saisi\nolla yhdeksänsiimainen.\n\nNiin, mitä olisi tehtävä, että saataisiin öljyä kaikkien niiden satojen\ntuhansien tyhmien lamppuun, joita Suomenniemellä on paljon, ah paljon!\nMitä olisi tehtävä, että saataisiin heidät kaikki vaaliuurnille! Minä\nharaan tukkaani epätoivoissani, ja voin lohduttaa itseäni ainoastaan\nsillä, että kaikki ne, jotka nyt jättävät täyttämättä kalleimman\nkansalaisvelvollisuutensa, tappaa kohta jälkeenpäin omantunnontuska ja\nhäpeä nopeasti ja poikkeuksetta kuin rutto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiertelipä kuinka kiertelikin -- politiikkaan joudutaan aina. Se on\nnyt edessä ja ympärillä kuin Lapin suo, johon porraspuilla kulkija\nei voi olla melkein joka askeleella kompastumatta. Kuinka ihanaa\nolisikaan elää valtiossa, jossa oikeamielinen ja kaikkia tyydyttävä\nhallituksen meno hoitelisi rauhallisesti kaikki julkiset asiat, jossa\nihmisen vapaus rehoittaisi sopusointuisena ja häiriytymättömänä,\njossa tieteet ja taiteet kukoistaisivat, hengen viljelys heilimöisi,\njossa olis leipää, ja lihaa, ja perunoita, ja punajuuria, ja voita,\nja maitoa...! Kuinka tyytyväisinä me silloin näin lauantai-iltanakin\npäivän työn ja kylvyn jälkeen pistäytyisimme klubillemme tai ystävämme\nluo, juttelisimme hartaasti hetken, nauttisimme ehkä tuutingin --\nparikin, saapuisimme ystävälliseen kotiimme ja kallistuisimme täydessä\nonnen tilassa juuri muutettujen puhtaitten lakanain väliin. Siinä\ntodellakin silloin lamppu palaa lekotteleisi hiljoilleen, ikkunaa\nvastaan rapiseisi syksyn kylmä sade, uunista hehkuisi herttainen lämpö\naikaansaatu puilla, jotka maksavat vain 30 mk. syli -- ja kädessämme\nolisi \"Uuden Päivän\" lauantai-numero, jossa Pietarin toimisto kertoisi\nm.m. Saksan keisarin ja Englannin kuninkaan yhteisestä perunaretkestä.\nMikä runollinen ja sopusointuinen tunnelma valtaisikaan meidät silloin,\nkunnes lopuksi hra Unonius saapuisi painamaan sinettinsä silmäimme\npäälle, kansoittaen aivomme ihanilla ja vetreillä unikuvilla...!\nTjaah...!\n\nMutta, lukijani, niinhän ei ole! Kuitenkin me otamme ja päätämme:\nmaailman myllerryksestä huolimatta me tänään vietämme tunnelmarikkaan\nja rauhallisen lauantai-illan!\n\n(29/9 17.)\n\n\n\n\nMartti Lutheruksen opetuksia.\n\n\nLokakuun 31 päivänä neljäsataa vuotta sitten löi saksalainen munkki\nMartti Luther Wittenbergin kirkon oveen kuuluisat 95 \"teesiänsä\". Kun\nSuomessa nyt juhlallisesti tuona päivänä vietetään uskonpuhdistajan\nmuistoa, tekee mieleni, vaikka maallikko olenkin, hiukan tuosta\nmiehestä pakinoida. Hän on meille suomalaisille niin tuttu!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos Suomen lapsilta olisi kysynyt ennen nykyisen kansanvallan\nmullistavia aikoja, mikä yleisen historian suurmies heille oli\neniten tunnettu, olisi vastaus todennäköisesti ollut: \"Lutherus.\" Ja\nnimi olisi tullut tuossa latinaistutetussa muodossa, eikä oikeassa\n\"Luthero-asussaan\", sillä \"tohtori Martti Lutheruksena\" hänet on Suomen\nkansa oppinut tuntemaan.\n\nVaikea on sensijaan taata, minkä vastauksen kansamme nykyinen nuori\npolvi antaisi, se, joka kuuluu suurlakon jälkeiseen aikaan. Jos\näänestys pantaisiin toimeen, saatettaisiin tunnetuimmaksi julistaa ehkä\nMarx, Ingersoll, Hindenburg? Lutherus--Ingersoll. Voisiko oikeastaan\nlyhyemmin ja sattuvammin kuvata niitä kahta eri vastakkaista napaa,\njoiden välille Suomen kansan henkiruumis on ehtinyt venyttäytyä, ja\nniitä kahta eri henkistä tasoa, joille se on \"uuden ajan\" tullen\nkerrostautunut? Kumpi taso niistä on korkeammalla, sitä ei liene kovin\nvaikea ratkaista. Tässä yhteydessä on tarkoitus vain katsastaa, mitä\n\"Lutherus-muistoja\" tavallisella suomalaisella maallikko-ihmisellä\nmahtaisi olla ja minkälaisena niissä esiintyy tuo historian jykevä\npersonallisuus.\n\nVarhaisin muisto Lutheruksesta, mikä minulla ja ehkä monella muulla\nlienee, on isäni huoneen seinällä ollut vanha ja kömpelö kuva, joka\nesitti Lutherusta jonkunmoinen kuusikulmainen tupsulakki päässään,\nharteillaan eräänlainen turkiskaulus ja edessään mustetolppo ja siinä\nhanhensulka. Hän katseli hiukan viistoon, ylöspäin, oli hyvin viisaan\nja ankaran näköinen sekä harvinaisen vankkaleukainen. Lutheruksen kuvia\noli jo silloin tietysti levitetty maahamme paljonkin, mutta luulisin\ntuon kuvan silti olleen vanhempia painoksia. Kuva, jota myöhemmällä\nijällä olen sekä kaivannut että etsinyt, on häipynyt jäljettömiin.\nSuureksi ilokseni oli minun kuitenkin vielä kerran sallittu nähdä tuo\nsama tahi ainakin hyvin samannäköinen kuva, nimittäin -- Ruotsalaisessa\nteatterissa Helsingissä. Olin kerran sortunut sinne katsomaan Pastori\nJussilaista, jonka puritaaniseen virkahuoneeseen nerokkaan päähänpiston\nsaanut ohjaaja oli näkyviin ripustanut juuri tuon kaipaamani kuvan.\nVaikutus oli ehdottomasti hyvä, sillä ilman sitä ei ymmärtääkseni voi\najatella mitään todellista suomalais-luterilaista pastorinkansliaa.\nVietin sen johdosta illan hauskoissa tunnelmissa.\n\nSeuraavat ja osittain samanaikaiset muistot liittyvät sitten\nLutheruksen pikkukatkismukseen ja postillaan. Kieltämättä ne muistot\novat hiukan kuivahkoja. Olen vakuutettu siitä, että kaikilla niillä\nsadoilla miljoonilla luterilaisilla lapsilla, jotka itkua vääntäen\nja hammasta kiristäen ovat jankanneet päähänsä noita \"Mitä se on\"\n-selityksiä, tuota merkillisen konstikasta ja aina sotkeutuvaa\n\"Ruoka, juoma, vaatteet, koti, kartano\" (enempää en uskalla luetella,\nsillä en ole enää varma järjestyksestä), olisi aikoinaan ollut\ntaipumusta arvioida tohtori Martin maailmanhistoriallinen merkitys\nsangen pieneksi. Vasta myöhempi aika on opettanut ymmärtämään,\nkuinka mestarillisia paloja nuo selitykset ovat, kuinka niihin on\ntodella kiteytynyt terveen järjen ja tavallisen arkipäiväisen elämän\nyksinkertainen siveys ja viisaus. Se kansamme siveellinen kunto, josta\nsitä aikoinaan kiitettiin, rehellisyys, vähään tyytyminen j.n.e.,\nlienee saanut enimmältä kohennusta juuri tohtori Martin vähästä\nkatkismuksesta.\n\nAnkarana koulumestarina esiintyi siis näinä vuosina mielikuvituksessani\ntohtori Martti, ja sitä käsitystäni ei ollut suinkaan omiaan\nlieventämään se henki, joka huokui hänen postillastaan. Kauhulla\nmuistan niitä muuten kyllä hauskoja sunnuntai-aamupäiviä, jotka\nvietin veljeni kanssa joululomalla hurskaan tätini luona.\nAamupäiväkahvi-laitteet, nisuset, tortut ja muut hyvät tuotiin\npöytään, mutta ennenkuin niihin päästiin käsiksi, oli luettava saarna\nLutheruksen postillasta. Lujalla ja järkähtämättömällä ilmeellä avasi\ntuo hurskas nainen sen eteemme, ja niin oli meidän vuorotellen, toinen\ntoisena sunnuntaina, luettava siitä päivän saarna ääneen. Tunnustaa\ntäytyy, että tuo järeä oppi ei tahtonut meille maistua, ja ehkä\nolisimme tehneet asiassa julkisen kapinan, ellemme olisi huomanneet\nvikkelätä juonta: me hyppäsimme kylmäverisesti useita kappaleita\nkerrallaan yli. Muistan tätini kerran kummastelleen saarnan tavatonta\nlyhyyttä, mutta ei hän kuitenkaan ruvennut siitä laajempaa tutkintoa\npitämään -- pelkäsi kai välillä itse torkahtaneensa, kuten oli\ntehnytkin.\n\nLuulen, ettei tohtori Martti ollut itse syypää siihen, että me nuorena\nsaimme hänestä niin kuivan käsityksen -- vika oli paremminkin siinä\nhirveän pölyisessä ja mehuttomassa kirkko-jumalisuudessa, jonka\npuitteissa häneen ensiksi tutustuimme. Svebeliuksen katkismuksen\nkannessa oli hänen kuvansa, ja kaikki tuon kauhistuttavan teoksen\ntuottamat harmit ja vastukset purettiin hänen niskaansa. Sopinee\nsamalla mainita, että kotipitäjässäni luettiin hyvin paljon myös\nerästä Möllerin katkismusta, joka oli paljon helppotajuisempi ja\nhauskempi kuin tuon kunnianarvoisan Skaran piispan kirja, mutta\njota papisto ei kuitenkaan halunnut hyväksyä, pitäen eräitä sen\nselityksiä harhaoppisina. Kaipa juuri tästä syystä sitä erikoisesti\nharrastettiinkin, niin että papistonkin täytyi mukautua, kun melkein\nkaikki rippikoululaiset ilmoittivat lukeneensa \"Mylläriä\". Jos olisikin\ntehty niin, eikä jauhettu Svebeliusta, olisi tohtori Marttikin päässyt\nvähemmillä vihoilla.\n\nTuo ankara kuva rupesi kuitenkin lieventymään ja saamaan enemmän lihaa\nja verta, kun päästiin tutustumaan uskonpuhdistuksen historiaan. Jo\nMaamme-kirja antoi siinäkin kohdin oivallista ja innostavaa valaisuaan,\npuhumattakaan Gruben kertomuksista, jotka tässäkin suhteessa tulivat\nhistoriallista lukemista harrastavan nuorukaisen todelliseksi\naarteeksi. Tuo ankara koulumestari, joka siihen saakka oli istunut\njossakin pilven reunalla juutalaisten leppymättömän, suuripartaisen\nJehovan vieressä, patukka ja katkismus kädessä, pudota romahti maahan\nihmisten joukkoon. Hän muuttui rohkeaksi, raamattuun vetoavaksi,\nnuorenpuoleiseksi augustinolaismunkiksi, joka suurella vasaralla iski\ntuomiokirkon oveen väitteitänsä, niin että koko Europa tärähteli.\nSaattoi ihan korvin kuulla ja silmin nähdä, kuinka pauhina ja valo\nlevisi Lutheruksen kaupungista maailmaan, kuinka roomalais-katoliset\npakenivat kuin yökyöpelit pimentoihinsa uuden kirkkauden häikäiseminä,\nja kuinka vihdoin meidänkin rannoillamme kuin vankeudesta päästen\nrupesi kuulumaan Agricolan ja Särkilahden voimakas ääni. Tuo kaikki oli\nkuin mahtavaa valoilmiötä, sädesäihkettä, joka yhtäkkiä valaisee pimeän\nyön, kun jättiläinen kohottaa korkealle huikaisevan kirkasta lyhtyänsä.\n\nLutheruksen esiintymisen yleishistoriallinen merkitys sillä ijällä\nvain aavistettiin, ikäänkuin \"tunnettiin\", mutta ei tietenkään osattu\nsitä tarkemmin selvitellä. Sen sijaan hänen seikkailurikkaat elämänsä\nvaiheet luonnollisesti erikoisesti kiinnittivät nuorta mieltä. Vavisten\nseurattiin hänen matkaansa Worms'iin, oltiin ylpeitä hänen lujasta\nesiintymisestään ja riemuittiin, kun hän pääsi vastoin kaikkea odotusta\npujahtamaan turvaan Wartburgin linnaan.\n\nSiellä sattui salamyhkäinen tapaus. Perkele -- se vanha juoniniekka --\npäätti panna Martin lujille ja rupesi johdattamaan häntä kiusaukseen\ntaiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Olen kerran jossakin nähnyt asiasta\nkammottavan kuvan. Munkki istuu ahtaassa tornikammiossa ja lukee suurta\nkahlehdittua raamattua. Pari kynttilää valaisee vaisusti huonetta,\njonka seinälle munkin varjo kuvastuu jättiläisen kokoisena. Äkkiä\nmunkki tuntee hirveitten voimien läsnäolon. Hän kohottaa katseensa ja\nsilmää ovelle -- sanomaton kauhu jäätää hänen olemuksensa ja kylmä\nhiki virtaa hänen ruumiistaan. Mitä hän näkee? Avaimenreiästä tulee\nsisään itse saatana pitkän nauhan muodossa, joka lattiaan ulotuttuaan\näkkiä muuttuukin inhottavaksi hirviöksi. Pirullinen nauru väreilee\nhänen huulillaan ja avaimenreijästä lappaa hänen loppupuoltansa sisään\nyhä enemmän. Tilanne on kriitillinen, mutta munkki saavuttaa pian\nrohkeutensa. Varmalla kädellä tarttuu hän mustepulloon ja jysähdyttää\nsillä rienaajaa. Hiukan tulikivenkatkua vain ja munkki jatkaa\nrauhallisesti lukuansa...\n\nMutta mitäpä kuvaisin enempää niitä omituisia näkyjä, joita lapsuuden\nmielikuvitus, yhtyen milloin mihinkin aiheeseen, loitsii historian\nnimien ympärille. Tarkoitukseni on ollut vain huomauttaa, kuinka\nsyvästi tohtori Martti Lutherus on vaikuttanut meidän \"oikeassa\nuskossa\" kasvatettujen suomalaisten henkiseen olemukseen jo hamasta\nnuoruudestamme alkaen. Hän oli nuoruutemme oppi-isä ja koulumestari,\nkiinteä ja ankara tosin, mutta siitä hänelle kiitos!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ehkä tärkeämpi kuin opettajana on hän meille opetuslapsilleen\ntodellisen miehuuden esikuvana. Hän on niitä harvoja ihmiskunnan\njättiläisiä, jotka totuuden pakottamina kokoavat henkisen voimansa\nja nousevat koko maailmaa vastaan. Hänellä ei ollut muuta asetta\nkuin neroutensa ja uskonsa siihen, että totuus vaatii avointa sanaa,\npelotonta puhetta ja horjumatonta rohkeutta. Ei ollut tohtori Martin\nasema kadehdittava Wormsin valtiopäivillä, jossa maailman mahtajat\nkylmästi häneen tuijottelivat. Sitä rohkeutta, jota häneltä vaadittiin\nsilloin sanoakseen: \"tässä seison, enkä muuta voi\", ei voi mitata\ntavallisella luotauslangalla, sillä se on siksi liian syvä. Hän antoi\ntuolla teollaan ikiajoiksi kaikille heikoille opetuksen, josta ei\nvoi häntä kyllin kiittää, että nimittäin oikeudella itsellään, sen\nkaipaamatta aineellista tukea, on oma voittava luonteensa, että heikko\nsaa voimansa siitä, eikä muusta. Sen todistaja voi kuolla hirsipuussa,\nmutta sillä kuolemallakin on aatteelle lunastava merkitys.\n\nLutherus oli jumaluusoppinut, munkki, pappi, miten tahdotte. Mutta tuo\nhänen lähtönsä sen pohjalta, mitä hän piti totuutena, ja järkkymätön\nkiinni pysyminen tässä avasi aivan suunnattoman laajoja aloja yleiselle\nhengen kehitykselle. Hän protesteerasi jyrkästi sitä vastaan, mikä\noli hänen mielestään valhetta, hän protesteerasi järjettömyyttä ja\nperusteettomia uskomuksia vastaan -- tullen siten tieteellisen,\nennakkoluulottoman ja kriitillisen ajattelun isäksi. Mitä ihmiskunta on\nhänelle velkaa siitäkin, on mittaamatonta.\n\nKuljin kerran rajan takaisessa Karjalassa. Kun näin, missä henkisen\nlapsellisuuden ja siitäkin johtuvan aineellisen kehittymättömyyden\ntilassa heimolaiseni siellä elivät, välähti sieluuni kuin salamana\najatus: ensimäinen ehto näiden pääsemiseksi alennustilastaan on\nLutheruksen oppi. Lukutaitoa he tarvitsevat, pikkukatkismuksen järkeä,\nprotestanttien viileätä oppia, joka kylmästi terottaa velvollisuuden\nja ahkeruuden tarpeellisuutta, valoa ja kansan yleistä opetusta. Pois\npitkäkauhtanat ja taikauskoa levittävät tietämättömät pappilurjukset,\njotka pyhällä savullaan huumaavat ihmisten sielun ikuisesti uneliaisiin\nkahleisiinsa. Pois katala nöyräselkäisyys ja sijaan todellista\nLutherus-henkeä, joka kirkkain silmin sanoo, mitä miehen tulee, \"eikä\nmuuta voi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka usein olenkaan nautinnolla lukenut kuvauksia tuon\nmeheväsanaisen, terävä- ja tervejärkisen, iloisen ja elämänhaluisen\nsaksalaisen kansanmiehen -- sillä sehän Lutherus oli -- elämästä!\nVarsinkin nykyaikoina, jolloin kansanvallan varjossa harjoitetaan\nmitä ontelointa suunsoittamista ja alastominta kiipeämistä, on usein\njuolahtanut mieleeni tuon väkevän miehen esimerkki. Milloin nousee\nmeidänkin keskuudestamme uros, joka kukistaa ne Zwickaun propheetat\nja muut, jotka meilläkin ovat päällä päsmäreinä? Kuka sanoo meilläkin\nyhtä lujasti kuin Lutherus kuullessaan anemyyjä Tetzelin ontot\nlavertelut: \"Minä lyön reijän tuohon rumpuun.\" Ja hän löi sen, löi\nniin perinpohjin, ettei särähdystäkään enää kuulunut. Uudistakaamme\nmielessämme Lutheruksen opetukset!\n\nKun muistamme koko sen valtavan kiitollisuudenvelan, mikä meillä on\nLutherukselle -- lepäähän koko kansamme sivistys tavallaan hänen\nhartioillaan -- selviää meille salaman tavoin, kuinka sovittamattoman\nkaukana me hengeltämme olemme sekä Venäjästä että kaikista niistä\nmaista, jotka eivät Lutherusta tunnusta. Häneltä saimme oikean\nsuunnan järjellemme ja hengellemme, hänestä ovat alkuisin kaikki\nne ominaisuudet, joita maailman voittavissa kansoissa ihailemme --\nLutheruksen jättiläishaamu johtaa hänen periaatteilleen ja opeilleen\nuskollisina pysyneitä kansoja voittoon. Wormsin valtiopäivät --\ntuota -- Suomen eduskunta kokoontuu ensi viikolla. Toivottavasti\neivät Habsburgien hunajakieliset lähettiläät tahi heidän raa'at\nsoturijoukkonsa saa edustajiamme unohtamaan pikkukatkismuksen ja\nkansakoulun yleisen historian antamia opetuksia, joista tärkein oli\ntuo: \"tässä seison!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten lukija ylläolevasta huomaa, olen minä täydellisesti tohtori\nMartti Lutheruksen puoluetta. Niin on kirjailija Kyösti Wilkunakin.\nPöydälläni, muun kirjallisuuden joukossa, oli kerran eräs\nhuomattavimpia uusia kotimaisia hartauskirjojamme, korkean kirkonmiehen\ntekemä. Suositin sitä leikilläni Kyöstille. Hän otti sen käteensä,\nlehteili sitä vakavasti ja kysyi vihdoin, katsoen epäluuloisesti ja\ntutkivasti lasiensa yläpuolelta:\n\n-- Onkohan siinä täydelleen pysytty Martti Luteeruksen opissa?\n\n-- Tjaah (vastasin minä varovaisesti, luullen hänen pelkäävän ankaraa\nvanhoillisuutta) -- eiköhän siinä sentään ole menty eteenpäin, pari\nkukonaskelta ainakin...\n\n-- Ei se sitten kelpaa mihinkään -- minkä Martti Luteerus on\nkirjoittanut, siinä on pysyttävä, vaikka mätänis...\n\nJa hän viskasi teoksen harmistuneena luotansa, muljauttaen silmiänsä\nleikillisesti.\n\n(27/10 17.)\n\n\n\n\nSinn-feinarit.\n\n\nKun vertaa suomalaisten ja irlantilaisten vapaustaistelua, täytyy\nhiukan hymähtää. Kun kahdennellakymmenennellä vuosisadalla vihdoin\nheräämme vaatimaan valtiollista itsenäisyyttä, asiaa, joka on ollut\nmaailman muille kansoille luonnollinen ja itsestään selvä päämäärä,\ntuomitsevat meillä sen aluksi monet \"harkitsemattomuudeksi\", nuorten\n\"hulluksi haaveeksi\" (vertaa irlantilaisten \"crazy dream\"). Minkä\nasteen poliittista kypsyneisyyttä tämä todistaa noissa keväällisissä\n\"harkitsijoissa\", sen jätän heidän itsensä ratkaistavaksi nyt, kun\nhekin ovat julkisuudessa ilmoittaneet olevansa itsenäisyysmiehiä.\nEn salaa, kuinka mielenkiintoista on ollut nähdä heidän kehittyvän\n\"nuorten\" tasalle ja ottavan hyvin ansaittua opetusta ja ojennusta\nomalle kaikilla mahdollisilla patenttikyvyillä varustetulle\npoliittiselle henkiruumiilleen.\n\nMutta palatakseni asiaan: jos joku irlantilainen kuulisi, että hyvin\nmonet suomalaiset herrasmiehet Pietarissa, kun Shpalernajan pojat\npääsivät hirsipuusta, ilmoittivat armollisesti antavansa heille\nanteeksi heidän tekonsa, \"vaikka se oli ollut Suomelle vahingoksi\",\nrepäisisi hän varmasti huulensa kummastuksesta ristiin. Ja kun\nhän lisäksi kuulisi, että taatut ja tulessa koetellut poliittiset\njohtomiehet pudistivat epäillen päätänsä sen harkitsemattoman\nmenettelyn johdosta, että nuoret miehet tahtoivat tehdä jotakin\naktiivistakin isänmaansa vapauden puolesta, jäisi hän aivan\nsanattomaksi hämmästyksestä. Hän ei voisi ymmärtää sitä, että\nmeillä ei tehty sanottavasti mitään viimeisten sortovuosien aikana\nvapaustaistelumme hyväksi. Mikä tehtiin, sen tekivät yksityiset\nKrestyn miehet ja harvat muut kansalaiset, mutta mitään yleistä,\nesim. edes salaista kansan valistamista aikaisempien sortovuosien\nmalliin, ei vähääkään harjoitettu. Me tahdoimme järjestää vastarintamme\nmahdollisimman mukavaksi ja vaarattomaksi itsellemme, jossa\nonnistuimmekin niin perinpohjin, että olimme nukkua ijankaikkiseen\nuneen.\n\nShpalernajan poikien teko oli oireellinen. Se oli ajan antama\nmerkki siitä, että aikaisempi, menestyksellä käytetty passiivisen\nvastarinnan politiikka oli menettänyt tehonsa. Se ei ollut enää\najanmukainen. Jos mieli kestää ja saavuttaa jotakin, täytyi siirtyä\naktiiviselle kannalle. Persoonalliset kärsimykset ja onnettomuudet\nolivat otettavat lukuun, riskit olivat suurennettavat, oli astuttava\neuropalaiseen rintamaan ja tehtävä taistelu yleiseksi. Oli saatava\nääni joukosta kuulumaan yli tykkien jyskeen. Niin olemme joutuneet\nottamaan ensimäiset lapsen askeleet siihen malliin, jolla maailman muut\nkansat koettavat itselleen vapautta hankkia. Hymyillen seuraavat ne\npalleroisen ensimäisiä epävarmoja yrityksiä tähän suuntaan, ja joukosta\nkuulemme sinn-feinarien rohkaisevan tervehdyksen. Olemmehan veljiä.\nVenäjän irlantilaisia!\n\nAktiivisen toiminnan vaatimus kolkuttaa nyt kohta joka ovelle. Mikä\non edessämme, siitä on kuvaavana todistuksena Viron esimerkki. Venäjä\nei kohta jaksa ruokkia joukkojaan täällä ja silloin alkaa pakko-otto\nvirolaisten kokemaan tyyliin. Se merkitsee ryöstöä ja raiskausta. Ei\ntarvitse olla suuri profeetta ennustaakseen, että me olemme aivan\nvarmasti luisumassa tällaista kohtaloa kohti. Snellmanin sanat:\n\"kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä\" saavat silloin\nensi kerran meidän osallemme helppotajuisesti realista sisältöä.\nPäättäväisellä puolustustaistelulla voimme jotakin pelastaa, muulla,\nellemme saa ulkoa apua, emme mitään. Meidän perustuslakimme ja\npassiivinen vastarintamme vaikenevat silloin, kun olot rupeavat\nkehittymään sille kannalle, jolla ne nyt jo ovat.\n\nToistaiseksi meidän aktivismiamme hoitaa kansamme eduskunta ja\nsilloinhan se on pätevissä käsissä. Sinä aikana, kunnes se kutsuu\nmeidät avuksi, on meidän totutettava mielemme pahimpaankin.\nValmistautukaamme!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta asiaan: vanha fenianien puolue Irlannissa osoittaa\nitsenäisyysvaatimuksessaan aivan ihmeellistä jäykkyyttä. En tahdo\nsanoa, osoittaako se päämääräänsä pyrkiessään yhtä suurta taktillista\nviisautta kuin järkähtämättömyyttä. Aatteen lujuus ja kestävyys\nkuitenkin lopuksi ratkaisee. Tuskin oli se saippuoitu nuora päässyt\nkuivumaan, jolla Roger Casement hirtettiin, kun sinn-feinarit puuhaavat\navoimesti uutta kapinaa ja maansa itsenäiseksi julistamista. En usko,\nenkä luule heidän itsensäkään uskovan, että asiasta sillä tulisi täysi\ntodellisuus, mutta sen he saavuttavat, että koko Brittien keisarikunta\non levoton, jopa järkähtelee liitoksiaan myöten. Vapauden pyrkimys\nviriää Indiassa ja Egyptissä, oikeus kohottaa päätänsä kaikkialla,\nja kuka tietää, minkälainen palo siitä vielä on seurauksena. Se on\nsinn-feinarien henki, vanhojen Irlannin sankareiden, Sarsfieldin,\nEmmetin, O'Connellin y.m. haamu, miljoonien maastaan ajettujen,\nsurmattujen, hirtettyjen, nälkään näännytettyjen ja raiskattujen\nirlantilaisten koston henki ja oikeuden vaatimus, joka vie yön ja\npäivän rauhan englantilaisilta. Tuo maailman kavalin ja itsekkäin\nkauppiasrotu on osannut salata ne petomaisuudet, joita se on tehnyt\nIrlannissa, mutta ne tulevat ilmi. Minä sanon teille, että Venäjän\ntsaarin hirttotuomiot ja vierasten kansallisuuksien sorto oli lasten\nleikkiä siihen menettelyyn nähden, jota \"Iloinen Englanti\" on\nharjoittanut Irlannissa. Sille vetävät vertoja vain venäläisten ja\nitävaltalaisten kenttätuomiot Unkarissa, veriteot, jotka ovat kauheassa\nmuistissa.\n\nMe tiedämme liian vähän sortoa kärsivien kansallisuuksien\ntaistelumetoodeista. Joutavaa tutkia englantilaista, saksalaista,\nranskalaista y.m. kansaa ja kulttuuria! Tutkikaamme sinn-feinareita,\nukrainalaisia, puolalaisia, virolaisia -- mitä hyvänsä kansoja,\njotka kärsivät voimapolitiikasta. Ne kuuluvat meille, ne ovat meidän\nveljiämme, niiden kanssa tehkäämme veriveljeyden liitto. Kun tunnemme\nhalua vedota historiaan, tutkikaamme esim. nykyhetkellä Irlannin\nhistoriaa. Sieltä näemme, mikä on kysymyksessä, mikä meitä uhkaa ja\nmitä meidän tulee uskaltaa. Me ymmärrämme, että meidän on kiireesti\nperustettava suomalainen fenianien liitto, johon kuuluu jokainen mies\nja nainen, jolle Suomen täydellinen riippumattomuus on tinkimätön ehto\nja päämäärä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuuten, hyvät kansalaiset, asettukaamme tarkastamaan sitä kohtaloa,\njonka kynsissä nyt Viro vaikertelee. Me myönnämme kaikki, että\nnykyisen venäläisen sotaväki-svabodan täällä vallitessa samanlainen\nosa voi tulla eteemme milloin hyvänsä. Kysytään nyt: mihin saakka\nulottuvat meidän oikeutemme varustautua estämään sellaista, suojelemaan\nitseämme moiselta tuholta? Täytyykö meidän _tyytyä_ siihen, että\nhankimme salonkikiväärin patruunia pieneen rullarevolveriin, jonka\nkuula ei tunge metrin päästä talvitakin läpi? Olemmeko saavuttaneet\nsiveellisen puolustusoikeutemme rajan sillä, että olemme hankkineet\nmuutamia kymmeniä patruunia ruostuneeseen haulikkoomme, jolla emme\nosaa vastaantulevaan lehmäänkään? Vai onko mahdollisesti browningin\nomistaminen samaa kuin velvollisuuden huipun saavuttaminen tässä\nsuhteessa? Epäilemme sitä. Tuntuu luonnolliselta, että sellaiseen\nhätään joutuvalla kansalla kuin missä esim. Viro nyt on, on suorastaan\nei ainoastaan oikeus, vaan vieläpä mitä kipein velvollisuus hankkia\nitselleen sellaista apua, jolla tuo kohtalo estettäisiin. Sen oikeuden\ntunnustaa meille koko maailma, vieläpä Venäjän väliaikainen hallituskin\n(joka on tuossa \"tunnustustaidossa\" sitten maaliskuun ihmeellisesti\nkehittynyt). Mutta sellaisesta avusta, täytyy saada varmuus ajoissa,\nmuuten se tulee myöhään.\n\nKysytään nyt, kenen on sitten ruvettava sitä apua etsimään? Vastaus\non luonnollinen. Varustautuminen jo ajoissa estämään sellaista\nmitä parhaillaan tapahtuu Virossa, on yksi niitä tehtäviä, jotka\nkuuluvat eduskunnallemme. Se ei voi tätä kysymystä sivuuttaa, niin\n\"vaaralliselta\" kuin se saattaa varovaisuussuunnan miehistä tuntuakin,\nvaan sen täytyy tehdä tämäkin asia niin selväksi, ettei siitä jää\nepäilystä ei venäläisille eikä muille. Ja siinä ei nyt saa pysähtyä\npuolitiehen, vaan ellei Venäjän väliaikainen hallitus saa mitään\ntakeita rauhan säilymisestä meille annetuksi, on eduskunnan harkittava,\nmitä siinä tapauksessa olisi tehtävä. Neuvoja ja keinoja aina löytyy,\nkun on tarmokkaita ja rohkeita miehiä niitä etsimässä. Jos tätäkin\nmaallemme niin sanomattoman kipeätä asiaa ajetaan sinn-feinarimaisella\npäättäväisyydellä, on siinä epäilemättä saavutettavissa ainakin enemmän\nkuin ristissäkäsin svabodan raivoa valittelemalla. Ja se, ettei Venäjän\nhallitus pysty itse hillitsemään aasialaisia laumojansa, vapauttaa\ntietysti meidät kaikista velvollisuuksista ja suhdan ottamisista sitä\nkohtaan. Katselkaamme siis kompassiamme, että olisimme selvillä vaaran\ntullen ilmansuunnista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinua ovat jotkut rauhanmiehet moittineet siitä, että kiihoitan liiaksi\nja että vielä lisäksi kiihoitan rotuvihaan. Lupasin näitä pakinoita\nkirjoittamaan ruvetessani ymmärrykseni mukaan pysyä totuudessa, ja\nsen nimessä on minun nytkin sanottava: se on totta, minä harjoitan\nkiihoitusta. Tarkoitukseni olisi vähillä voimillani kiihoittaa jokainen\nsuomalainen tulenpalavaan tilaan oman kansallisuutensa, vapautensa ja\ntulevaisuutensa puolesta. Vasta kun siitä lähtisi meille ylin laki,\njoka määräisi mielipiteemme ja toimintamme, niin että voisimme toivoa\ninnollemme sinn-feinarienkin hyväksymistä, vasta silloin saattaisi\njutella rauhallisemmassa äänilajissa. Mutta niin kauan kuin vieläkin\nlöytyy laajoja piirejä, jotka veltolla passiivisuudella suhtautuvat\nesim. itsenäisyys- ja moneen muuhunkin kalliiseen kansalliseen\nasiaamme, tekisi mieli joka kerta kun kynään tarttuu löytää sellainen\npommi, joka räjähdyttäisi heidän sydänverensä liikkeelle. Kansan tulee\nolla mukana, ei ainoastaan järjen määräämillä politiikan urilla, vaan\nmyös sydämellä, palavalla ja valppaalla isänmaallisella tunteella,\njoka yksistään kykenee valmistamaan sitä uhrauksiin ja uskallukseen,\njoka yksistään antaa sille sen kestävyyden, mitä tässä öisessä\ntaistelussamme tarvitaan. Siis kiihoittavana, sotaisena kaikukoon\näänemme, tuikeana \"taptona\" hopeatorvesta taistelupäivän aamun\nsarastaessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta lopetanpa tarinan. Ilta on jo kulunut myöhälle ja nuotion tuli\nräsähtelee hiljaa lähettäen silloin tällöin säkenen syksyiselle\ntaivaalle. Nuotion ääreen on leiriytynyt miesjoukko, joka on lähtenyt\nankaralle asialle: saamaan Suomelle miehuuden merkkiä, vapautta, asemaa\nmuiden rinnalla siinä kansojen rintamassa, joka pallomme päällä astelee\nkohti arvoituksien ratkaisua. Ja syksyn tuuli, joka saapuu kaukaa\nkorpien povesta, kotiin jääneiden kattojen yli, tuo heille rohkaisevan,\nkannattavan, innostavan tervehdyksen Suomen niemen kansalta: olkaa\nlujat ja rohkeat, te seisotte meidän harteillamme!\n\nJa kuin sen tervehdyksen voimasta hulmahtaa levälleen punainen\nleijonalippu. Kuinka se onkaan komea, kohottava, tuossa sotanuotion\nvalossa, sarkaisen aamun sarastaessa!\n\n(3/11 17.)\n\n\n\n\nToveri Pavel Shishkolle ja hänen apulaiselleen J. Rähjälle\nkohteliaimmin.\n\n\n(Bolshevikien vallankumouksen jälkeen lokakuulla 1917 valittiin\njonkunmoiseksi venäläisten edustajaksi Helsinkiin \"toveri Pavel\nShishko\" ja hänen apulaisekseen sittemmin punakaartilaiskapinan ajalta\nja asekuljetuksistaan kuuluisaksi tullut Jukka Rahja.)\n\nArvoisat Toverit!\n\nNyt kun Teidän molempien persoonassanne demokraattisen aatteen\ntäydellisyys on astunut siihenkin paikkaan, joka tähän saakka on\nSuomessa edustanut hallitsevan vallan niin sanoakseni huippua, ei\nvoida pitää sopimattomana, että minäkin, tavallinen sanomalehtimies,\nkäytän hyväkseni täten syntynyttä yhdenvertaisuuden tilannetta ja\nhaastelen Teille huoliani. Totuuden nimessä, jota aina olen koettanut\nnoudattaa, minä kyllä heti kiiruhdan myöntämään, että demokratia ei ole\nastunut sydämeeni sosialismin välityksellä, vaan että kansanvaltainen\najatustapani on kehittynyt porvarillisessa pimeydessä. Mutta siitä\nhuolimatta Te, toveri Shishko, ja Teidän toverinne Rähjä, ottanette\nhuoleni huomioon, jos ei muun vuoksi, niin siksi, että Teille tietysti\non tärkeätä tietää yhden porvarillisen sielun elämänymmärrys tällä\nsakealla hetkellä. Suvaitkaa siis, veljet, kuunnella, kun esitän tässä\nkaiken sen, mitä pelkään ja mitä toivon.\n\nMeidän porvarillisten pelko ja sen aiheet ovat niin moninaiset, että\nniitä on vaikea näin yhdessä paikassa esittää tajuttavasti ja lyhyesti.\nAlotan sillä huomautuksella, että pelkäämme näinä hetkinä koko sen\nyhteiskuntajärjestyksen, jonka olemme saaneet suurella vaivalla\npystöön alkaen vuodesta 1157, romahtavan läjään. Olemme nimittäin\nhuomanneet, että ne peruskivet, joille tuo yhteiskuntajärjestyksemme\non rakennettu, nimittäin turva henkeen ja vapauteen nähden,\nyksityis-omaisuuden koskemattomuus, oikeus puolustaa itseään väkivaltaa\nvastaan, tuomioistuimen loukkaamattomuus j.n.e., lueteltuina ehkä\nhiukan sekavassa järjestyksessä, ovat yhtäkkiä ruvenneet ikäänkuin\njärkähtelemään ja horjumaan. Yksityistä omistusoikeutta ei enää\ntahdota tunnustaa, vaan julkisesti suunnitellaan m.m. maan omistuksen\nlakkauttamista; henkemme ja vapautemme ei ole pitkiin aikoihin enää\nollut turvattuna, vaan voimme joutua milloin hyvänsä kiertelevien\nrosvojoukkojen uhriksi; oikeutta puolustaa itseämme meillä ei\nole, sillä aseen hankkiminen sitä varten on meiltä kielletty, ja\nniitä kansalaisia, jotka sitä yrittävät, uhkaa pikainen surma; kun\ntuomioistuin yrittää panna lakiemme vaatimuksia täytäntöön, estetään\nse raa'alla väkivallalla; pohjoismaiden kunnioitetuinta lakia,\nkäräjärauhaa, ei ole maassamme enää; naisrauha on ollut meillä kauan\ntuntematon käsite, eikä ole paljon kehumista sen ikätoveristakaan,\ntoisesta kuuluisasta laista, nimittäin kirkkorauhasta. Kun\nesimerkkiemme kukkuraksi lisäämme sen, mikä on meidän mieliämme mitä\nkauneimmalla tavalla loukannut, nimittäin sananvapauden kieltämisen,\nsanomalehden lakkauttamisen, rupeaa siinä sitten olemaan kaikki,\nmitä vallankumouksen tohinassa kohmeloitunut pääpärkani saapi kokoon\nhaalituksi. Vääryys ja sorto ei supistu tähän likimainkaan, mutta enhän\nvoi paisuttaa valituskirjastani mitään laajaa asiakirjaa, ja supistun\nsiis lyhyeen.\n\nNyt on asia niin, toverit Shishko ja Rähjä, että meidän porvarillisessa\npimeydessä kehittynyt kansanvaltaisuutemme yksinkertaisesti\npitää ylläolevan vanhallaan ja loukkaamattomana pysymistä\nkaiken kansalaisvapauden, kaiken ihmiselle sopivan ja arvokkaan\nyhteiskuntaelämän ehdottomana edellytyksenä ja ehtona. Olemme saaneet\nniin yksipuolisen kasvatuksen, ettemme todellakaan voi kuvitella mitään\nelämän mahdollisuutta sen ulkopuolella, vaan meillä pimenee silmissä\nkaikki niin pian kuin meiltä nämä edellytykset kielletään. Kun meistä\nnyt näyttää siltä, että tässä suhteessa on näinä päivinä tulemassa\ntäysi pysäys, niin ymmärrätte, veljet Shishko ja Rähjä, \"mi on mieli\nmiekkosien, porvarillisten ajatus!\"\n\nSallinette nyt, asian edelleen valaisemiseksi porvarillisen\nelämänymmärryksen kannalta, minun lausua vaatimattoman mielipiteeni\nsiitä, mikä on vienyt meidän maamme tällaisen kuilun partaalle.\nSuonette anteeksi, jos yleisenä syynä ensin mainitsen, että sen on\ntehnyt venäläinen valta Suomessa. Teidän kansanne ja valtakuntanne\nvallanpito täällä on yleisenä syynä siihen kaikinpuoliseen sortoon ja\nkurjuuteen, jota monta vuosikymmentä olemme saaneet kärsiä, ja vallan\nsiirtymiset teidän omassa keskuudessanne ovat olleet vain merkkejä\nsorron muodon muuttumiselle meidän keskuudessamme. Eli, selittääkseni\nasioita lähemmin.\n\nKun kukistitte tsaarivallan, luulimme, että nyt koittaisi meille sen\nvapauden täysi mitta, jonka juhlallisesti, kuin ristiä suudellen,\nolitte muiden liittolaistenne kanssa pienille kansoille vannoneet.\nMutta kauan ei Kerenskin hallitus ollut vallassa, ennenkuin saimme\nhuomata, ettei se ollut uskollinen todellisen vapauden pyhälle\naatteelle. Se ei yksinkertaisesti halunnut noudattaa vapauden käskyä\nSuomeen nähden siinä laajuudessa kuin Venäjään nähden, vaan tahtoi\npitää meidät edelleen kansakunnalle arvottomassa holhouksessa, ja\nsuostuen vain siihen, mihin olosuhteet suorastaan pakottivat sen\nsuostumaan. Tästä johtui sen epäröivä, saamaton ja mihinkään pystymätön\npolitiikka, joka ei lopulta saavuttanut kenenkään kunnioitusta.\nErikoisesti vaaralliseksi meille muodostui sen politiikka siinä\nsuhteessa, ettei se alusta alkaen asettunut tarmokkaasti taistelemaan\nvenäläistä rikollisuutta vastaan Suomessa, vaan m.m. ikäänkuin meitä\nmasentaakseen ja pelottaakseen lisäsi täällä olevia venäläisiä\njoukkoja, joita se ei kuitenkaan pystynyt hillitsemään. Tällä se, jos\nnyt toteutuu, mitä me pelkäämme, on ottanut itselle historian edessä\nsellaisen taakan, että se armottomasti lyyhistyy sen alle.\n\nMinä kuulen, toveri Shishko ja toveri Rähjä, teidän riemastuneena\nedellä sanomani johdosta huudahtavan: Aaaaaaaa!... Kerenskin\nhjallitus hjuono hjallitus... kansa kjukistamas Kerenski\nhjallitus... aaaa...vot! Mutta minä liikutan vakavasti päätäni\noikealta vasemmalle ja taas takaisin. Hjuono hjallitus, sanotte! Ja\nkuitenkin sillä oli sydämellisen harras halu ylläpitää Suomessa ja\nlisäksi vielä saattaa Venäjälläkin voimaan juuri nuo porvarillisen\nelämän peruspylväät, jotka alussa luettelin, ja jotka ovat ainoat\njärjellisen elämän edellytykset, mitä inhimillinen yhteiskunta tällä\nkarman asteella on voinut ulosfundeerata. Tosin siltä puuttui voimia\nniitä toteuttaa, ja \"moninaisissahan se puuttui muutenkin\", mutta\nse edusti kuitenkin tuota järjellistä ja oikeata periaatetta. Jos\nhallitusta sen jälkeen tahdotaan parantaa, tapahtuisi se kai sillä\ntavalla, että sille annettaisiin todellista voimaa käytännössäkin\ntoteuttaa tämä pelastavien edellytysten suunnitelma. Minä en tiedä,\nmiten toverit Lenin ja Trotski suhtautuvat tällaisiin porvarillisen\nyhteiskuntajärjestyksen perustuksiin, mutta minä luulen, päättäen\nsanomalehtitiedoista, heidän ohjelmaansa siinä suhteessa sellaiseksi,\nettä me porvarillisesti kansanvaltaiset immeiset menemme aivan\npäästämme sekaisin. Otsallemme kohoaa syvän huolestumisen kolme ryppyä.\n\nMutta ennenkuin menen etemmäksi tässä kohdassa, saanen hiukan\nviitata siihen, mikä esti esim. Kerenskin hallitusta luomasta\ntuota -- porvarillisesti katsoen -- järjellistä yhteiskuntarauhaa.\nEn tahdo syventyä tämän laajan kysymyksen kaikkiin puoliin, vaan\ntyydyn ainoastaan mainitsemaan sen, mikä on ollut julkisin Kerenskin\nvastustaja, nimittäin n.s. bolshevismin. Kun Te, arvoisat toverit,\nlukeudutte tähän valtiolliseen puolueeseen, jota minun nyt porvarina\npitäisi arvostella, käypi asemani suurta hienotunteisuutta vaativaksi\nja arkaluontoiseksi, etten sanoisi hengenvaaralliseksi. Bobrikoffia,\nObolenskia, Seyniä, Stahovitshia ja Nekrasovia saattoi puhutella kuten\nHämeessä sanotaan, \"halkinaisesti\", mutta eräs ääni sisässäni varoittaa\nminua nyt valikoimaan sanani, kun ne kajahtavat demokraattisen vallan\ntäydellisyyden edessä.\n\nTartunpa siis uudelleen ainoaan terä-aseeseeni, kynään, ja uudistan\nväitteeni, nimittäin että bolshevismi on estänyt yhteiskuntarauhan ja\njärjellisen valtioelämän kehittymisen ei ainoastaan Venäjällä vaan\nmyöskin Suomessa. Sen vastuulle jäävät ensi kädessä ne taivaan kostoa\nhuutavat rikokset ja väkivaltaisuudet, joista sanomalehtemme ovat\njoka päivä olleet tulvillaan. Kun nyt näiden molempain valtioiden\nkohtalo on joutunut ainakin toistaiseksi tämän anarkistisen\nliikkeen haltuun, ja sen mukana avautuneet kaikki mahdollisuudet\nmyös suomalaisille vastuuttomille voimille, niin kysytäänpä\ntotisesti Suomen porvarillisilta aineksilta kykyä pysyä koskessa\ntukin seljässä, silloinkin kun se töytää vedenalaiseen kallioon.\nKun sellaisessa valtakunnassa kuin Venäjä kansalaissodan keskellä\nministeristö vakavasti ottaa ohjelmaansa m.m. maan yleisen valtion\nhaltuun ottamisen ja \"jakamisen tilattomille\", merkitsee se meidän\nporvarillisen pimeytemme mukaan kaikkien elämän takeitten loppumista\nja uuden \"smutnoje vremjan\" alkamista, jossa vallitsee kaikkien sota\nkaikkia vastaan. Kun Te, toveri Shishko, olette nyt keskuudessamme\njonkunmoisena tämän suunnan komisariona, jolla kai asiallisesti\ntarkoitetaan entisen kenraalikuvernöörin valtaa, ymmärrätte, millä\ntavattomalla jännityksellä odotamme bolshevismin ilmauksia täällä\nmeidän keskuudessamme ja Teidän suhtautumistanne niihin.\n\nMe olemme nöyryytetyt ja kukistetut. Vaikka meillä on eduskunnassa\nenemmistö, tiedämme siitä huolimatta, että onnemme ja menestyksemme\nnykyhetkellä riippuu Helsingin matruuseista ja siitä vaikutuksesta,\nmikä Teillä mahdollisesti heihin on. Me suorastaan nöyrästi pyydämme,\nettette sallisi meitä ainakaan vielä surmattavan ja ryöstettävän, vaan\nettä kaikesta huolimatta koettaisitte pitää yllä edes jonkunmoista\noikeutta, saada \"hulluuteen jotakin järkeä\". Kun Teidän valta-aikanne\nloppuu ja bolshevismi on tukahdettu, on Teidän helpompi katsoa\ntaaksenne, jos näin menettelette.\n\nTe pudistatte hämmästyneenä päätänne: \"Bolshevismi kukistettu! Kuinka\nse voisi tapahtua!\" Minä uudistan väitteeni, sillä vakaumukseni on,\nettä ennenpitkää kaikki, jolla ei ole järjellistä pohjaa, olkoon\nse hetkellisesti kuinka voimakasta tahansa, kukistuu, sillä muuten\nme vaipuisimme raakalais-asteelle. Bolshevismilla ei ole elämisen\nmahdollisuuksia, sillä sen oma sisäinen mahdottomuus tappaa sen.\nBolshevismilla ei ole yleensä toiminnan mahdollisuuksia millekään\nmuulle suunnalle kuin yhä enenevään sekasortoon ja anarkiaan päin.\nKuten kaikkia utopistisia ja fantastisia kansanliikkeitä vaivaa sitäkin\nabsoluuttinen todellisuustunnon puute.\n\nToverit Shishko ja Rähjä! Teidän edeltäjänne eivät ole tahtoneet\nolla vallankumouksen suurelle vapausaatteelle uskollisia, vaan ovat\nkaikin voimin koettaneet suomalaisten vapauspyrkimyksiä rajoittaa. Kun\nnyt vallankumouksen lapsista teoriassa ihanteellisin, bolshevismi,\non vallassa, odotamme kaiken \"muun hyvän\" joukossa merkillisellä\nuteliaisuudella, mitä se meille tässä suhteessa tarjoo. Omasta\npuolestamme emme puhu vielä mitään, sillä viikon kuluessa voi paljo\ntapahtua, mutta jonkun ilmiön haluaisimme siltäkin taholta nähdä,\nikäänkuin historiallisten kokoelmaimme täydennykseksi.\n\nEnnenkuin lopetan tämän kirjeeni, jossa hyvin luultavasti näkyy se\nhämmennys ja sekasorto, joka on vallannut meidät porvaripoloiset,\npyydän, ettei arvoisa vapaa kansanvalta lakkauttaisi tätä lehteä, jossa\nse julkaistaan, ettei sen toimittajaa vangittaisi eikä pahoinpideltäisi\nja että meille porvareillekin yleensä säilytettäisiin edes se\nsananvapaus, joka eräillä rajoituksilla oli esteetön tsaari Nikolai\nII:nkin aikana. Itse oleskelen enimmät ajat piilossa perunakellarissa,\njossa minulla on aseena kauhean näköinen malajilainen nuija, jonka\nmuuan merikapteeni aikoinaan varasti havaijilaiselta päälliköltä,\nkaksi malajilaista myrkytetä keihästä, kaksi tsulukafferilaista\nassegai-keihästä, yksi alkuperältään epätietoinen keihäs, japanilainen\nsamurai-miekka, terävä kuin partaveitsi, Grafton-painetti, saksalainen\nratsuväen sapeli vuodelta 1813, kolme venäläistä sapelia, joista\njokainen on todistuksena sikäläisen teollisuuden kurjasta tilasta.\nKaikki nämä aseet, nuijaa lukuunottamatta, olen tietenkin saanut\nsaksalaisista vedenalaisista venheistä, minkä täten Teille, Herra\nKomissario, tunnustan.\n\nTervehtäen demokraattisen vallan täydellistymistä merkitsen\nkunnioittaen ja toverillisesti --\n\n-- -- --\n\n(10/11 17.)\n\n\n\n\nMarraskuu.\n\n\nVaikka en tiedäkään, pääseekö tämä kirjeeni koskaan julkisuuteen --\nlehtemmehän voidaan lakkauttaa milloin hyvänsä --, kirjoitan sitä\nkuitenkin, sillä annan siten perään sille höyrynpaineelle, joka\nuhkaa reväistä sydämeni rikki. Avoimesti tunnustan, että mieltäni\novat sanomattomasti kuohuttaneet viime päivien oudot tapahtumat,\nja jos tarkoitus on ollut vain porvarillisen mielen ärsyttäminen\nja nöyryyttäminen, niin on \"kansa\" ainakin minuun nähden siinä\nkokolailla onnistunut. Voidakseni ajatella niin kuin kansalaisen\ntällaisessa tilaisuudessa pitää, täytyy minun kirjoittamalla saattaa\nsieluni ristiriidat tasapainoon, aivan niinkuin sosialistit usein\npyrkivät samaan tulokseen torikokouksilla ja mielenosoituksellisilla\nponsilauseilla.\n\nPorvarillisessa tyhmyydessäni en ensinkään ymmärrä, miksi juuri\nnyt täytyi turvautua suurlakkoon. Vaalilakimme on maailman\nkansanvaltaisimpia ja vaalimme saimme suorittaa aivan täydessä\nrauhassa; eduskunta, joka niissä valittiin, on varmasti maapallon\nradikaalisimpia. Voineepa väittää, että m.m. edustaja Ingman, joka\nsosialisteille lienee jonkunmoinen patavanhoillisuuden lihaksitulo\nja oikeiston musta pöpö, saisi esimerkiksi Englannissa Labour Partyn\njohtajilta sangen paljon hyväksymishuutoja yhteiskunnallisista\nmielipiteistään; hänen valjakkotoverinsa professori Ståhlberg\non taas tietääkseni aina ollut yhteiskunnallisissa kysymyksissä\nradikaalien uudistusten mies, joka ei ole koskaan asettunut\npoikkiteloin silloin kun on ollut uudistustyöstä kysymys. Vain se\nseikka, että he vaativat näissä puuhissa mitä ankarinta asiallisuutta\nja tarkoituksenmukaisuutta, on tehnyt heistä \"oikeistolaisia\";\nsellaisiksi tuomitsevat heidät m.m. ne monet \"radikaalit\", jotka ovat\naivan epätoivoissaan siitä, etteivät löydä mielestään kyllin mahtavaa\nhuutotorvea, jolla mylviä ilmoille suunnatonta edistysmielisyyttään.\nJa vaikka sosialistimme ovatkin eduskunnassa hiukan vähemmistössä, on\nheidän asemansa kuitenkin niin voimakas, että porvarillinen enemmistö\nolisi yhteiskunnan rauhan tähden suostunut kaikkiin niihin asioihin,\njoita sosialistit todella tahtovat, ja ilman muuta painostusta kuin\nmikä parlamentaarisin keinoin tulee kysymykseen.\n\nSe joka väittää, että kansan valtiollisen edustuksen\nepäkansanvaltaisuus, uudistusvihollisuus, yksipuolinen ja vanhentuneen\nvaalilain, pohjalla tapahtunut kokoonpano, kansan päivänselvien\noikeuksien ja verisesti välttämättömien elinehtojen kieltäminen olisi\naiheuttanut suurlakon, puhuu siis perättömiä eikä voi perustella\nväitettänsä pienimmälläkään järjellisellä tosiasialla. Katsokaamme,\noliko yhteiskunnassamme mitään muuta ilmiötä, joka olisi sen\naiheuttanut tai oikeuttanut, ilmiötä porvarillisten puolelta, sillä\nheitä vastaanhan lakko oli suunnattu.\n\nPorvarilliselta taholta ei tietääkseni ole harjoitettu Suomessa\nainakaan viime aikoina mitään kansalaisvapauden sortoa. He ovat\ntosin olleet sitä mieltä, että rikolliset on rangaistava, varkaat\nja murhaajat heitettävä torniin, mutta sen käskee vanha Ruotsin ja\nSuomen laki. He eivät ole vanginneet ketään viattomasti, eivät ole\npitäneet ainoatakaan kotitarkastusta eivätkä ole esiintyneet ase\nkädessä mitään kansalaisryhmää vastaan. Mikäli heidän sanomalehdistään\non voinut päättää, ovat he suunnanneet kaiken voimansa ja kykynsä\nsaavuttaakseen ensinnäkin isänmaallemme niin suuren vapauden ja\nitsenäisyyden kuin mahdollista ja kansalaisille niin suuren vapauden ja\nväljyyden elinkeinojensa ja oikeuksiensa nauttimisessa kuin tällaisena\naikana ikänä ajatella ja suunnitella voi. Parhaalla tahdollaankaan ei\nvoi keksiä mitään kohtaa, joka oikeuttaisi asettamaan porvarillisen\nyhteiskuntaluokkamme nykyisen suurlakon maalitauluksi. Se ei tosin ole\nastunut pirttinsä edustalle ja jakanut omaisuuttansa ohi kulkeville\notsatukkajätkille, mutta sitä eivät ole tehneet ne sosialistitkaan,\njoilla on omaisuutta. Päinvastoin täytyy kylmästi tarkastaen myöntää,\nettä jos jollakin luokalla olisi nykyoloissa ollut syytä tehdä\nsuurlakko, niin kyllä se olisi ollut juuri porvarillinen luokka.\nHeti vallankumouksen jälkeen ruvettiin sitä kiusaamaan laajalla\nja järjettömällä lakkoliikkeellä, niillä kuuluisilla tuhansilla\nlakoilla, joilla m.m. kaikki maataloustyöt hetkeksi lamautettiin.\nKoko sen merkitys ja tarkoitus yhteiskunnassa saatettiin mitä\nraaimmalla ja kauheimmalla sanomalehtisodalla epäilyksenalaiseksi.\nSen kansalaisoikeudet pantiin persoonallisella väkivallalla vaaraan\nja kaikki sen elämisen ehdot saatettiin vähitellen epävarmoiksi.\nTarkasti asiaa miltä puolen tahansa, aina vaan täytyy myöntää, että\nporvarilliset eivät ole tehneet vallankumouksen päivien jälkeen mitään,\njoka oikeuttaisi toisen yhteiskuntaluokan tekemään heitä vastaan\nsuurlakkoa. Toisaalta täytyy todellisten syiden löytyä.\n\nOlisiko mahdollisesti sekasorto elintarve-alalla antanut lakkoon\naiheen ja olisiko porvaristolla ollut mahdollisesti sillä suunnalla\nsyntejä, jotka olisivat saaneet lakon suuntautumaan sitä vastaan?\nNe jotka elintarpeita tässä maassa tuottavat, ovat enimmäkseen\nporvarillisia. Huolimatta siitä, että sosialistit ovat lakoilla ja\nkaikella mahdollisella ynseydellä heidän työhönsä suhtautuneet, ovat\nhe koettaneet täyttää elintarpeiden tuottovelvollisuutensa. Siten\nsyntyneitä varastoja on hoitanut hallituksemme, ja nimenomaan sen\nlain pohjalla, joka on syntynyt sosialistien toimesta ja heidän\nerikoisesta vaatimuksestaan. Elintarvelautakunnissa on kaikissa\nvoimakas määrä sosialisteja, eivätkä he ole olleet niissä sanottavasti\nkoskaan porvarillisten kanssa eri mieltä, jos kysytään, kuka meillä\non tuottanut elintarveasiain käytännöllisessä järjestelyssä ja\nelintarvelain määräysten toteuttamisessa todella suurinta häiriötä,\njopa antanut yleisen merkin siitä, ettei niitä tarvitse totella, niin\ntotuudenmukainen vastaus ehdottomasti kuuluu: meidän sosialistimme.\nNuo elokuiset svabodat Helsingissä, Turussa ja Oulussa olivat m.m.\nsellaisia merkkejä ja todistuksia, joiden voimaa ei saada pois\npestyksi millään selityksillä. Ne ilman muuta sanoivat päättömälle\nkansalle, ettei \"herrain elintarvelakeja\" tarvitse totella. Ne tekivät\nvaltion elintarvepolitiikan kokonaan hervottomaksi ja sen määräykset\nhiljaisuudessa tehottomiksi. Olisipa merkillistä, jos sellaisten\ntapausten jälkeen voitaisiin järkisyillä väittää, että elintarvekurjuus\non porvarillisten vikaa. Me porvarilliset olemme tuottaneet\nelintarpeet, te, sosialistit olette yrittäneet niitä jakaa, kenen on\nsyy, ettette onnistuneet?\n\nSyy ei siis voi olla tässäkään. Katsokaamme, olisiko yhteiskunnassamme\nmitä muuta yleistä ilmiötä, joka olisi saanut työväenluokan tarttumaan\ntällaiseen tuhoisaan voimakeinoon. Mieleen tulee silloin ehdottomasti\nn.s. porvarillinen suojeluskaarti.\n\nSehän on etupäässä joutunut sosialistien vainon uhriksi. Ehkä siis se\nolisi tämän kansanliikkeen aiheena? Mutta aivan selväähän on, että\nsosialistien johto sekä ymmärtää että myöntää, että tuo kaarti on pantu\npystöön koko yhteiskunnan suojelemiseksi ulkoa tulevaa väkivaltaa\nvastaan. Sen perustamisen syyn on saanut lukea sanomalehdistä\njärkyttävän tarkoin joka päivä. Typerät laumat voivat olla tälle\nsokeita, mutta politiikkaan ja yhteiskuntaelämään paljon osaa ottaneet\nmiehet eivät, ja siksi tämä ei riitä suurlakon syyksi.\n\nOlisiko asia ehkä niin, että sosialistimme vapaudenrakkaudessaan ja\nsuojellakseen yhteiskuntamme kalleimpia oikeuksia, kansalaisvapautta,\noikeuden pyhyyttä, kodin rauhaa, persoonallista loukkaamattomuutta,\nja muuta sellaista, jonka täytyy olla yhteistä porvarillisten kanssa,\nolisivat suunnanneet iskunsa venäläistä sotaväkeä ja muuta sortovaltaa\nvastaan, jotka ovat näitä asioita joka päivä ja monella muotoa\ntörkeästi loukanneet? Jos niin olisi, niin pitäisin minäkin keinoa\ntehdyn pahan vertaisena voimaan ja suuruuteen nähden. Siinä olisi ollut\nteoreettinen aihe suurlakollekin. Se olisi ollut epätoivoinen yritys,\nmutta riittävää aihetta siihen ei totisesti olisi puuttunut. Mutta\nniin ei ole ollut. Venäläiset eivät ole sortoteoillaan keskuudessamme\nantaneet sosialisteillemme lakon aihetta. Päinvastoin: hehän ovat mitä\nmakeimpia ystäviä! Venäläisten komentosanojen kaikuessa, venäläisten\npistimien uhatessa, venäläisten sortomenetelmäin mukaan on täällä\nkeskuudessamme tehty veristä oikeuksiemme ja kansalaisvapautemme\npilkkaa. Mikä ikuinen häpeä, lähtemätön tahra suomalaisen työmiehen\notsalla!\n\nMutta olisiko bolshevikien vallankumous Pietarissa voinut antaa\nsosialisteille todellisen aiheen suurlakkoon? Voimmeko vakavasti uskoa,\nettä he yhtymällä siihen ovat todellakin luulleet voivansa saavuttaa\ntäällä etuja, joita ei olisi saatu ilman lakkoa? Suuret laumat tietysti\nsellaista voivat kuvitella, vähänkään mukana olleet eivät. Bolshevikien\nkapina Pietarissa ei tietysti ollut meille minkäänlainen suurlakon aihe\nja syy.\n\nSiinä olemme!\n\nVaikka etsisin maat ja taivaat, en löydä ainoaakaan _järjellistä_\nsyytä eilen päättyneeseen suurlakkoon, ja se on lohduttomin tulos,\nmitä ajatella saattaa. Mitä on sanottava kansasta, joka ilman mitään\naihetta syöksee koko maan sellaiseen laittomuuden ja anarkian tilaan,\njossa viime vuorokaudet on oltu? Millä kehityksen ja kypsyyden\nasteella onkaan se kansanluokka, joka ryhtyy tällaiseen _pelkän sokean\nalaluokkavihan ja verenhimon ajamana!_\n\nMeille ei jää tässä murhaajienkin keskellä muuta keinoa kuin taas\nuudemman kerran ruveta korjaamaan sitä mitä on hävitetty. Se tuntuu\nraskaalta, mutta se on tehtävä. Emmehän voi ruveta tästä maasta\npoiskaan muuttamaan? Ne ovat nuo järjettömät työmieslaumatkin, jotka\novat keskuudessamme äsken murhatöitä suorittaneet, meidän onnettomia\nkansalaisiamme, joiden rinnalla meidän kaikesta huolimatta täytyy\nkoettaa luoda siedettävät elämisen ehdot. Tämä on mielestäni se ura,\njolle sisuansa hilliten nyt täytyy koettaa ajatuksensa ohjata.\n\nMutta siitä on näissäkin oloissa jyrkästi pidettävä huoli, että laki\nei nuku. Lain henki ei kuole maastamme sosialistien määräyksellä.\nMurhaajat ja kaikki, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi sellaisiin\ntekoihin, joita ei mitenkään voida poikkeustiloillakaan perustella,\novat saatettavat lain mukaiseen rangaistukseen. Jos se ei onnistu nyt,\ntäytyy sen onnistua myöhemmin. Lailla juuri on kansa kasvatettava ja\nsen vaatimukset ovat pyhinä pidettävät. Aseiden keskellä se saattaa\npakosta levätä, mutta se hijoo miekkaansa levätessään. Ellemme pyri\ntähän kaikesta huolimatta, saamme jakaa sosialistiemme häpeän.\n\nMiten onkaan tunnelmamme nyt? Luulen, että me porvarilliset ajattelemme\nniin yleisesti koko kansamme kannalta, että meidät tällä hetkellä,\ntuon surkean lakkoasian vuoksi, kärsimyksistämme huolimatta valtaa --\nei viha -- vaan syvä suru, häpeä ja nöyryytyksen tunne. Kunpa ei suuri\nasiamme olisi nyt menettänyt otollisinta tilaisuuttansa!\n\n(20/11 17.)\n\n\n\n\nAgitaattorille.\n\n\nSanomalehdissä on kerrottu Teidän kiihkeässä, kansanpuhujan kaikkia\ntaikakeinoja käyttävässä puheessa punakaartin kokouksessa lopuksi\nvaatineen, että silloin vankina olleet suojeluskaartilaiset\n\"luovutettaisiin tuomittaviksi venäläisille miehille.\" Tämä Teidän\nvaatimuksenne oli minulle kuin salaman välähdys pimeydessä: se paljasti\nhäikäisevällä räikeydellä sen henkiolemuksen laadun ja kokoonpanon,\njoka on määräävä Teissä ja todennäköisesti suurimmassa osassa Teidän\ntovereitanne. Sallinette, että koetan lukijoilleni kuvata, mitä näin,\nettä hekin tietäisivät, keiden kanssa olemme tekemisissä.\n\nTeidän elämänuranne on minulle sangen selvä, vaikka en tiedäkään siitä\nainoatakaan vuosilukua tai muuta sellaista. Te olette todennäköisesti\nsuomalaisen työmiehen poika, joka on käynyt läpi työmiehen elämän\nsellaisena kuin se tässä maassa esiintyy, kokenut kovaa, jos isä on\nollut laiska tai juoppo, viettänyt yleensä onnellisen lapsuuden, jos\nisä on ollut raitis ja ahkera. Te olette parhaassa tapauksessa käynyt\nläpi kansakoulun ja saanut sieltä ensimäisen himmeän aavistuksen\nsuuresta maailmasta ja siinä myllertävistä pyrkimyksistä ja aatteista.\nJa hyvin luultavaa on, että kaikista onnettomuuksista huolimatta\nTeidän ympäristönne lapsuudessanne yleensä oli omiaan kasvattamaan\nTeistä kunnon miestä, ohjaten Teitä rehellisyyteen, kunniantuntoon,\nahkeruuteen, hyviin tapoihin, jopa isänmaanrakkauteenkin. Niin, menenpä\nniin pitkälle, että uskon Teidänkin joskus tunteneen rakkautta Suomen\nmaahan ja sen kansaan, olleen ylpeä siitä, että olitte suomalainen, ja\nolleen valmis sitä puolustamaan vääryyttä ja sortoa vastaan. Näillä\nihanteilla oli Teidät kotinne ja ympäristönne varustanut, antanut\nTeille köyhyydestä huolimatta kauniit matkaeväät, kun lähditte maailman\nrantaa kulkemaan.\n\nJos elämänne nyt olisi sattunut sellaiseen aikaan, jolloin ei olisi\ntapahtunut mitään maailmankäsityksiä murtavaa, olisitte voinut pitää\nnuo ihanteenne, säilyttää itsessänne sen sopusoinnun, joka on yksilön\nonnen ehto, ja kuolla kansalaisena, jonka saavuttamaa henkistä tasoa\non yhteiskunnalliselta ja sivistysarvoltaan pidettävä sangen korkeana.\nTeistä olisi kehittynyt tuo menneen ajan suomalainen työmies, jonka\nhyvät avut, rehellisyys, ahkeruus, kunniantunto ja isänmaanrakkaus\nkyllä muistetaan, vaikkakin ne nyt ovat käymässä valitettavasti yhä\nharvinaisemmiksi. Ne aivot, jotka Luoja oli pannut kallonne onteloon,\nolivat nimenomaan luodut tällaista elämänuraa varten; siihen niillä\noli monien polvien hankkima perintätaipumus osoittajanaan ja siihen\nkäytettyinä olisivat ne koituneet yhteiskunnallemme suurimmaksi\nhyödyksi.\n\nMutta kohtalo viskasi Teidät tänne silloin, kun maailmassa alkoivat\npuhaltaa uudet tuulet. Kuin erämaan samum- tai sirocco-tuuli tunkeutui\nTeidän sydämeenne ja sieluunne yhdellä kertaa sekava määrä mitä\nmoninaisimpia asioita. Ne saapuivat kaukaa kuin salaperäiset linnut,\nistuivat olkapäällenne ja valoivat korvaanne yhä uutta ja uutta,\nkunnes sielunne oli kauheassa käymistilassa ja siellä vallitsi\nsanoin kuvaamaton kaaos ja sekasorto. Toiset noista linnuista olivat\nvalkeita, toiset mustia, toisilla suussa öljypuun lehvä, toisilla\nmyrkkymarja. Ja huolimatta niistä ihanteista, joita tämä uusikin aika\nTeille antoi, joista kaunein on taistelu oman yhteiskuntaluokkanne\naineelliseksi, ehkäpä henkiseksikin hyväksi, ette jaksanut kestää tuon\nuuden aatemäärän painoa. Kun istuitte pönttönne nenässä -- voittehan\nnimittäin olla suutarikin -- ja pikilankaa punoessanne imitte näitä\naatteita sosialistisesta kirjallisuudesta sellaisena kuin sitä on\nmeillä tarjottu, tapahtui Teidän aivoissanne suorastaan sairaloinen\nmuutos. Nehän olivat aiotut ajattelemaan sen ohjelman mukaan, jonka\nniille oli luonut vuosisatojen ympäristö ja perintävaistot, joten\nne, kun uuden ajan kuohu ryntäsi sisäänne väkivallalla kuin olisivat\nhenkiset ovenne avatut paineteilla, eivät enää kestäneet, vaan\nmuuttuivat kokoonpanoltaan, sairastuivat, pehmenivät, joutuivat\nyhteiskunnallisen raivotaudin uhriksi.\n\nKun Te tuon silmänräpäyksen jälkeen nousitte pönttönne nenästä,\nolisitte varmaan itsekin kauhistunut, jos olisitte sillä hetkellä\naavistanut, mihin kaikkeen Te nyt olitte mahdollinen. Te ette sitä\nsillä hetkellä ymmärtänyt, mutta nyt Te sen jo ymmärrätte, sillä\nsyvälle on jälkeenne painunut se ahkion ura, jota olette kulkenut, ja\nkauas loistavat syksyiseltä lumelta punaiset veritahrat. Te voitte\nnyt itsestänne todistaa, että olette kypsynyt tekemään kaikkea sitä,\nmikä on ollut Kainin jälkeläisille luonnollista, että veljen veren\nääni kaikuu Teidän korvissanne, ei kauhistavana muistona entisestä\nraamattutunnista, vaan tuoreena tapauksena omalta uraltanne. Sillä\nhetkellä kun laukaisitte kiväärin viattomaan nuorukaiseen hänen äitinsä\nsilmäin edessä, isään hänen vaimonsa nähden, saatoitte sanoa koko\nmaailmalle: \"Nyt olen yhteiskunnallinen raivohullu, jonka toiminta\nlankeaa kaiken sen ulkopuolelle, minkä mukaan tähän saakka on eletty!\"\n\nKatsokaamme, mitä olitte tämän muutoksen kautta menettänyt.\n\nOlette menettänyt kaiken sen, minkä tämän maan kulttuuri oli\naikaisemmin Teillekin antanut: käsityksen hyvän ja pahan rajasta;\nrehellisyyden tunnon ja kaipuun; kaiken maailmankatsomuksen, joka\npitää yllä ihmisen siveellistä voimaa; käsityksen vapaan kansalaisen\noikeuksista ja velvollisuuksista lainalaisessa yhteiskunnassa;\ntietoisuuden siitä, että olette suomalainen, jolla on isänmaa ja\nvelvollisuudet sitä kohtaan; käsityksen rehellisen työn arvosta\nja kyvyn nauttia työn ilosta; yleensä kaiken sen, jonka terve ja\nonnellinen yhteiskunta edellyttää hyödyllisiltä jäseniltään. Mikä ihana\nkokoelma kalliita ja arvokkaita aarteita, kansalaishyveitä, jotka ovat\nluoneet kaiken sen, mikä maailmassa tähän saakka on kulkenut suuren\nja kauniin nimellä! Mistä ne otetaan pois, sinne jää kauhistuttava\ntyhjyys, se valkeaksi sivuttu hauta, joka on täynnä kuolleitten luita!\n\nTe olette kuitenkin saanut sinne jotakin sijaankin, sekavan kokoelman\nuusia aatteita ja \"ihanteita\". Ne ovat tunkeutuneet kalloonne\nsosialidemokratian nimellä. Mutta kun aivokudoksenne ei ollut luotu\ntällaiseen, ette voinut omistaa itsellenne maailmankatsomukseksi\nsitä, mikä on todelliselle sosialidemokratialle oleellista, nimittäin\nlämmintä ja ihanteellista pyrkimystä oloja kohti, joissa yhteiskunnan\nonnellisuusvarat koituisivat tasan kaikkien sen jäsenten kesken. Te\nette voinut ymmärtää tuon opin ydintä, joka on rauha ja rakkaus,\nvaan niinkuin terveellinenkin juoma on toisille myrkkyä, muodostui\nsosialidemokratia siksi Teillekin. Se pani Teissä alkuun käymistilan,\njoka muutti Teidän verenne sapeksi, ja tuloksena on se kauhistuttava\nolio, joka punakaartilaisen nimellä suorittaa hirmutekoja keskellämme,\njoka istuu jopa kansanedustajana eduskunnassa ja jäsenenä työväen\nvallankumouksellisessa neuvostossa. Jos nuo suuresti ajattelevat\nja lämminsydämiset ihmiskunnan ystävät, jotka ovat sommitelleet\nsosialismin opin ehkä hiukan pingoittuneissa aivoissaan, olisivat\nnäkemässä, minkälaisessa haamussa heidän aatteensa kannattajat ja\nesitaistelijat Suomessa esiintyvät, niin he nousisivat kuolleista\npannakseen vastalauseen. Samoinkuin inkvisiittori poltti ihmisiä\nKristuksen oppi kourassaan, samoin nämä vetoavat sosialismiin\nmurhatessaan ihmisiä ja ryöstäessään. Silloin kun ihmiskunta saa\nsanotuksi jotakin, joka utopian tavoin mahdollisesti hipaisee sitä\nsuurinta totuutta, silloin myös ilmestyy niitä, jotka kääntävät tuon\nutopian lähimmäistensä ja itsensä järkyttäväksi onnettomuudeksi. Vika\non siinä, kuten alussa sanoin, että aivot eivät kestä utopian painoa,\nvaan muuttuvat sairaloisiksi, pehmenevät.\n\nKun Te, punakaartilainen, olitte kehittynyt suunnilleen tälle asteelle,\nrankaisi Luoja Suomea sillä kauhealla erehdyksellä, että kaikille\nteille, jotka parhaillaan olitte sairastuneet yhteiskunnalle mitä\nvaarallisimpaan sosiaaliseen hulluuteen, annettiin samat valtiolliset\nkansalaisoikeudet kuin niillekin, joiden aivoissa vielä oli massa\nterve. Kuinka tuhoisaksi se erehdys on arvioitava, se jääköön tässä\nsanomatta, mutta siitä koitui koko maallemme ja kansallemme outo\nturma. Sen tähden kiemurtelee nyt pieni valtiomme kuolon tuskissa,\nsisällisen mätähaavan uhrina, hetkellä, jolloin sen pitäisi päinvastoin\nsyntyä uudelleen ihanana ja vapaana. Sen tähden on eduskuntamme tätä\nkirjoitettaessa kuin hajallaan, ja sen tähden punaa kansalaisten\nveri syksyn valjua ensimäistä lunta. Kas siinä seurauksia aivojenne\ntoimintayrityksistä, sitten kun niissä oli tapahtunut tuo tuhoisa\nainesmuutos! Luoja tietää, mikä olisi paras lääke ja onko sitä.\n\nTe sosialidemokraattiset agitaattorit, punakaartilaiset,\nkansanedustajat, piirisihteerit, sanomalehtimiehet, te lukemattomat\n\"puhujat\" ja muut \"tietomiehet\", teidät kyllä tunnen. Kuinka säälittävä\nonkaan aina mielestäni ollut teidän sielullinen kokoonpanonne, jolle\npääleiman on antanut mitä alastomin ja sokein luokkaviha, silmitön\nkateus ja alaluokan luihu raivo parempiansa ja etevämpiänsä kohtaan.\nTe esiinnytte aina suurisuisesti \"suomalaisen työmiehen\" nimessä ja\npanette hänen niskaansa kaiken mitä teette. Mutta minä sanon teille:\nvaikka olette todella onnistuneetkin aivan valitettavassa määrässä\nturmelemaan suomalaisen työmiehen, niin vielä elää hänessä kuitenkin\nsitä vanhaa henkeä, sitä, joka teki hänestä kunnioitetun kansalaisen\nja korkealla siveellisellä tasolla olevan ihmisen, joka antoi hänelle\nvoimia olla oma itsensä, yksilö, eikä mikään sokeasti johdettava\nlauma-eläin. Viime viikkojen hirmutöillänne olette te varmasti saaneet\nhänet entistä selvemmin ajattelemaan, kuinka surkealla tavalla hänet on\npetetty ja mitä kaikkea hänen nimessänsä on tehty. Siitä ajatuksesta\nkasvaa se liike, joka lopuksi on teidän turmionne.\n\nKaksi viikkoa sitten ennustin tällä paikalla, että bolshevikit ovat\ntuomitut menettämään pelinsä oman sisäisen mahdottomuutensa tähden,\nkoska heillä ei ole edellytyksiä viedä yhteiskuntaa mihinkään muualle\npäin kuin anarkiaan. Ennustukseni ei toteutunut. Mutta kun se kerran\nlähtee laskemaan, laskeutuu se ainaiseksi, ja jääpi Venäjän historiaan\nkaikkinaisen kauheuden, älyttömyyden ja ylimmäisen tolkuttomuuden\nmuistopatsaaksi. Paras keino hulluuden hävittämiseksi, bolshevismin\ntuhoamiseksi, on bolshevismi itse! Samalla tavalla käy meilläkin. Siitä\nhetkestä, jolloin teitte ensimäisen kansalaismurhan ja sen puolueena\nhyväksyitte, iskitte ensimäisen naulan suomalaisen \"sosialidemokratian\"\nruumisarkkuun. Se liike on tuomittu ainaiseksi tässä maassa ja tulee\nvarmasti häviämään, ja parhaat sen hävittäjät olette te itse. Työllänne\nja toiminnallanne te väkiselläkin ajatte kaikki kunnolliset ainekset\nmeidän riveihimme, ja toivottavasti silloin nähdään, että maassamme on\nsentään vielä enemmistö niillä, joiden papinkirja on puhdas.\n\nKuinka onkaan tämä maa valittanut ja kärsinyt sotilasrosvojen ja\n-sortajien kynsissä. Kuinka olemme hävenneet katkerasti sitä, että\nnaisemme ovat niin surullisen lukuisasti unohtaneet kunniansa ja\nhäväisseet itsensä! Kahta surkeampi on asemamme nyt, kun kokonainen\nyhteiskuntaluokka ikäänkuin tämän kaiken kukkuraksi lainaa tuolta\nnaistensa häpäisijältä aseet murhataksensa omia kansalaisia,\nveljeilläksensä sisarensa, äitinsä ja morsiamensa raiskaajan kanssa!\nSehän on alaston tosiasia, kauhea nähdä kirjoitettuna ja painettuna,\nmutta tosi siitä huolimatta. Voiko viheliäisempää esimerkkiä jonkun\nkansanluokan kypsymättömyydestä ja mihinkään kelpaamattomuudesta\nkoskaan saada!\n\nVallankumouksen jälkeen me luulimme teistä jotakin, kun te suurin\nsanoin puhuitte muka Suomen sorretusta asemasta ja \"nuorukaistemme\njaloista teoista\". Muistaakohan Oskari Tokoi silloiset sanansa?\nKuinka mahtavasti esiintyikään tämä muka \"valtiomies\" silloin\neduskunnassamme, saaden todellakin helppohintaisia aploodeja meiltä\nherkkäuskoisilta. Polttakoon tulena se kiitos nyt hartioitanne,\nTe entinen nuorsuomalainen maakauppias, jonka poliittinen osa on\nnyt kerta kaikkiaan loppuun leikitty. Punakaartin hartioilla ette\nnouse, vaan on sekin todistus siitä syvyydestä, mihin putositte sen\nkuuluisan voi-ohjelmanne kanssa, jonka elokuulla akkojen kokouksessa\nSenaatintorilla hyväksyitte. Se oli \"valtiomiehen\" ohjelma, joka\ntotisesti oli laatijansa arvoinen!\n\nMe Suomen porvarilliset olemme aina tahtoneet olla veljiä kaikkien\nkansalaistemme kanssa. Minä olen ollut kansalaisena ja ihmisenä\ntasa-arvoinen karjapiikani kanssa, vaikka en olekaan esittänyt hänelle\nlähempää tuttavuutta. Olen kunnioittanut torppariani yhtä suuresti\nkuin naapuriani tilanomistajaa, vaikka en olekaan käskenyt häntä\nvierashuoneeseeni nukkumaan. Tätä ette te, agitaattorit ja puhujat,\nole tahtoneet sallia. Te ette ole hinnalla millään suvainneet, että\nme olisimme saaneet säilyttää hyvät välimme työväkemme kanssa, vaan\nolette kaikin mahdollisin keinoin usuttaneet sitä kimppuumme. Varokaa\nettemme mekin kohta julista: \"Olkoon niin! Olkoon meitä tässä maassa\nkaksi eri luokkaa, patriisit ja plebeijit, kuten haluatte.\" Silloinhan\nolisi luokkatietoisuus täydellinen ja ohjelmanne suoritettu siltä\nkohdalta. Luuletteko, että siitä olisi teille ja työväelle todellakin\netua! Luuletteko saavanne pienintäkään uudistusta toimeen ilman meidän\napuamme, edes kunnollista lakipykälää laadituksi käyttämättä meidän\nkokemustamme. _Me_ tiedämme, että jos mieli tässä maassa saada luoduksi\njotakin pysyväistä, sen täytyy tapahtua _kaikkien kansanluokkien\nyhteistyöllä_. Sitä _estämään_ pyritte te, ja se on ollut toistaiseksi\nteidän ainoa pyrkimyksenne.\n\nSiksipä juuri teidät täytyy saada hävitetyksi. Ja se sija, jossa\nolette kasvaneet, pitää polttaa ja tervata, ettei louhikäärmeelle enää\nkasvaisi uusia päitä! Sillä tämä maahan _täytyy_, Herran nimessä,\nlopultakin saada vapauden ja edistyksen tielle!\n\n(24/11 17.)\n\n\n\n\nIllanvietto saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille.\n\n\nTässä kirjoituksessa kerrottu \"uni\" on vapaankäden maalaus eräästä\nyksityisestä illanvietosta, joka pantiin toimeen sotavankeudesta\nkaranneille saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille Helsingin\nPörssiklubilla noin viikkoa ennen kirjoituksen päiväystä. Upseerien\ntakia ei asiasta tahdottu silloin sen selvemmin kertoa. Pakolaiset\nautettiin Helsingistä edelleen ja pääsivät onnellisesti kotimaahansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe vuosi, joka nyt lähestyy loppuansa, jättää maailmanhistoriaan\nsyvemmän jäljen kuin mikään edeltäjänsä. Suurvaltasodan hirmukuloa\nvastaan viritti se vastavalkean, Venäjän vallankumouksen, joka jo\ntapauksena sinänsä hakee vertaistaan, tulkoot vaikutukset minkälaisiksi\nhyvänsä. Olipa kuin olisi hirvittävän rovion reuna ruvennut sihisten\nsammumaan, kun siihen vallankumouksen toimesta suunnattiin rauhan\npyrkimyksen ja sotaan kyllästymisen kylmä vesisuihku. Ei rohkeinkaan\nmielikuvitus olisi ikinä voinut uneksia kaikkea sitä, mitä tämä outo\nvuosi on mukanaan tuonut!\n\nKatsokaamme vain kaikkia niitä ihmeitä, joita on meidän suomalaisten\nkeskuudessa ja hyväksi tapahtunut, jättäen rajojemme ulkopuolella\ntapahtuneet yliluonnolliset asiat muille. Masennuksen ja sorron joulua\n1916 tuskin muistamme, ja se mieliala, jolla otimme vastaan vuoden\n1917, on meille nykyisin tuiki outo. Vallankumouksen jälkeen on\nvapautemme asia kehittynyt niin huimaavin askelin, että nuo silloiset\nharmaat hetket tuntuvat meistä viikkoa ennen vedenpaisumusta sattuneen\nkohmelon kaltaisilta, kaukaisilta kuin kivikausi ja sen alkupimeys.\nVapaus ja sen kehittäminen sekä varjeleminen on niin täyttänyt kaikki\nmeidän puuhamme ja pyrkimyksemme, että unohdamme verestää muistoamme\nedes sen verran kuin on tarpeellista välttämättömän synnintunnon ja\ntyynen arvostelukyvyn säilyttämisen kannalta.\n\nMuistan kuinka ennen sanomalehtimiehenä istuessani yöllä pöytäni\nääressä usein otin puhelimessa vastaan Helsingin asemakonttorista\nlyhyen tiedonannon, että \"kenraalikuvernööri matkusti tänä iltana\nPietariin\". Mieleeni piirtyi silloin kuva, kuinka jäykkäviiksinen,\nmursun näköinen Frans Albert astui pönäkkänä upeaan salonkivaunuunsa,\nja joka kerta kun tein asiasta pikku-uutisen, huokasin myös\nvaistomaisesti: \"Kukahan senkin penteleen kerran keikauttaa?\" Mutta\nei kuulunut keikauttajaa ja pikku-uutinen uudistui alituisesti vuoden\ntoisensa jälkeen. Tsaarin pirunkala hääräsi Helsingin ja Pietarin\nväliä uupumattomasti, sovitellen lonkeroitansa ja imukuppejansa yhä\nuusiin paikkoihin ruumiissamme ja imien vertamme taukoamatta, ja niinpä\nalkoikin meissä ilmetä yhä lisääntyvä verenvähyys, alakuloisuus ja\nväsymys. Kun sitten joskus levisi huhuja siitä, että kenraalikuvernööri\noli joutunut epäsuosioon, että Venäjän hallitus pitäisi lempeämpää\npolitiikkaa Suomea kohtaan ajanmukaisempana, niin kuinka ahnaasti\nnoihin valheellisiin ja aiheettomiin huhuvähäisiin tarrattiinkaan\nkiinni, kuinka niistä iloittiin, niitä pureskeltiin ja heruteltiin.\nMuistuu mieleen Juhani Ahon kertomus \"Kannikka\" sitä ajatellessa,\nkuinka se nälkäinen mies vapisevin kynsin ja irvillä ikenin käänteli\nhyppysissään ainoata kurjaa kannikkaansa että mihin paikkaan ensiksi\nhampaansa iskeä... Niin surkean vähästä saattoi silloin melkeinpä kuin\nhäilähtää tyytyväiseksi!\n\nKuinka toisin ovat asiat nyt! Kun itsenäisyytemme tunnossa vietämme\nnäitä kohtalokkaan vallankumousvuoden viime päiviä ja muistelemme\ntuota mustaa menneisyyttä, olemme kuin entinen mies eläinnäyttelyssä\nkatsoessaan krokotiiliä: hän hieroi silmiään, pudisti tarmokkaasti\npäätänsä ja sanoi: \"Ei, tämä on mahdotonta. Noin hirveitä eläimiä\nei voi olla olemassa!\" Samoin tuntuu meistäkin menneen sorron\nlouhikäärmettä muistellessa, ja siksi on syytä päästää syvän\nkiitollisuuden ja helpotuksen huokaus. Kunpa nyt nouseva vuosi toisi\nmukanaan niin sanoakseni syventyvää käsitystä vapaudesta ja yhä\nlisääntyvää vakautumista nuorille ja kasvaville saavutuksillemme,\nyhdistävää kansallistuntoa, ja yksimielistä valtiomme vartioimista! Ei\npaljon puutu, etten kaikesta huolimatta ole hiukan liikutettu -- Suomi\nkun on meille kaikessa viheliäisyydessämme rakas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tapahtui, että allekirjoittanut, kuten ennen faraot ja muut\nPersian kuninkaat, vaipui tässä tuonnoin, olikohan viikko sitten,\nhorroksiin ja näki ihmeellisen unen. Kun se yksityiskohtaisessa\ntarkkuudessaan oli niin selvä ja \"totuuden\" mukainen ja muultakin\nsisällöltään sellainen, että sekin on luettava kuluvan vuoden\ntunnusmerkillisiin tapahtumiin, en malta olla sitä lukijoilleni\nkertomatta. Niin sanoakseni \"esilauseeksi\" sopivat koko unelle\ntunnetusti entente-ystävällisen runoilijan Heinrich Heinen seuraavat\nsäkeet:\n\n    Nach Deutschland zogen vier Grenadier',\n    Die waren in Russland gefangen,\n    Und als sie kamen in finn'sche Quartier,\n    Sie liessen die Köpfe nicht hangen!\n\nOlin olevinani suuressa ja kauniisti valaistussa huoneessa, johon\noli katettu juhla-ehtoollinen sangen monelle hengelle, muiden muassa\nminullekin. Kun saavuin paikalle, oli siellä jo vieraita iso joukko,\nkansalaisia monelta eri alalta, tuttuja miehiä ja trastukamraateja\nenimmäkseen. Kun lähestyin heidän pöytäänsä, tuli sieltä eräs vastaani\nja kuiskasi, osoittaen neljää tuntematonta herrasmiestä, seuraavat\nontuvat säkeet:\n\n    \"Menit Saksaan krenatööriä neljä,\n    Olit ryssän he fankiudess'...\"\n\nTämän jälkeen esitteli hän minut noille neljälle tuntemattomalle:\n\"Mister Sissi, esquire\", ja -- no kaikkia se unikakkinen maalaakin! --\n\"herrat luutnantit X ja Y Hänen Majesteettinsa Keisari Kaarlen, ja Ä ja\nÖ Hänen Majesteettinsa Kaiseri Wilhelmin armeijasta.\" Kuvaavaa sille\nkirkkaudelle ja yksityiskohtaisuudelle, joka kauttaaltaan oli tämän\nmerkillisen uneni leimana, oli se, että minä todella niin sanoakseni\n\"lihassa\" puristin näiden neljän sirosti kumartavan upseerin kättä\nja sopertelin kuin eräs Peräpohjolan nimismies, joka mielipahakseen\nkopsahti maantiellä pahki pakoretkellä olevaan sotilaslaumaan --:\n\"Willkommen zu Finland!\" Myöhemmin, uneni jatkuessa, sain sitten\ntietää, että tuo nuori mies tuossa, jonka silmät paloivat kuin hiilet,\noli\n\n    \"Terve magyar,\n    jalo pustan mies!\",\n\nja että hänen toverinsa taas oli muka Przemyslin miehiä. Mistä nuo\nkaksi preussilaista olivat, sitä ei unikakkinen minulle tarkemmin\nkertonut, mutta muistan selvästi, kuinka heistä varsinkin toinen oli\nsuora ja harteikas, tinkimättömän ja karskin sotilaan tyyppi, niinkuin\npitää ollakin. Sekin ehti vielä painua mieleeni, että nämä molemmat\nolivat niin sanoakseni \"kenttävarustuksissa\", jotka todistivat heidän\nmatkansa vaivoista ja hankaluuksista. Mutta asiaan.\n\nEsimerkkinä tämän unen ihmeellisyydestä on osaltaan sekin, että\nsen jälkeen kun oli istuttu pöytään ja ensin hiukan puraistu\nententen silliä ja voileipää, tapahtui yleinen, kuinka sanoisin,\n\"keikaushunööri\", jota ei ole kieltolaissa edellytetty. Kun sitten\noli saatu ensimäinen aterian vaihe sivuutetuksi, kilisti joku\nlasia ja lausui saksan kielellä -- kuinka uskomatonta! -- vieraat\ntervetulleiksi, kuvaten lyhyesti ja sattuvasti suomalaisten ja\nsaksalaisten suhteita, ja sitä jännitystä, jolla olemme täällä\nseuranneet keskusvaltain suurenmoista kamppailua. \"Me ihailemme\", sanoi\npuhuja, \"saksalaisen maailman isänmaanrakkautta, voimaa, kestävyyttä,\njärjestyskykyä, -- sanalla sanoen, sen syvää kulttuuria!\" Puheen\npäättäjäisiksi huudettiin \"eläköön\" ja tehtiin \"Taula-Matin konsti\",\nkunnes vähän ajan perästä kajahti itse \"Die Wacht am Rhein\". Täytyy\nihan kummastella, ettei tässä unessa tapahtunut mitään todellisuuden\nvääristelyä, hullunkurista karrikeerausta, kuten unissa yleensä\n-- esimerkiksi, että vieraamme olisivat olleet englantilaisia,\njoille olisimme pitäneet ylistyspuheita saksaksi, että ryyppylasi\nolisi paennut ottavaa kättä, että \"punssi\" olisi muuttunut suussa\nhirvittäväksi tökötiksi, että \"Die Wacht am Rhein\" olisi laulettu\nMarseljeesin nuotilla, -- ei, mitään sellaista ei tapahtunut, vaan\nkaikki oli kuten ainakin ilmissä!\n\nKun sitten iltaa jatkettiin, tuli kansainvälinen tunnelma yhä\nsydämellisemmäksi. Laulettiin suomalaisia ja saksalaisia lauluja,\nlausuttiin Goethen juhlallinen ja uhmaileva \"Prometheus\" ja ennen\nmuuta keskusteltiin, haasteltiin hartaasti kuten ainakin kauan erossa\nolleet ystävät. Laulettiin taas, \"Karjalan maill'\", \"Die Grenadiere\",\n-- heläytettiinpä lopuksi kolme kovaa värssyä tuosta kuuluisasta\nja hirvittävästä Hanssin Jukastakin, joka tarpeellisella voimalla\nesitettynä, kyllä, kuten Juhanin paloviina marttyyrin luolassa, \"vetää\nryppyyn miehen huulet\". Ja kuten unet yleensä käyvät sakeammiksi ja\nepäselvemmiksi kuta kauemmin niitä kestää, samoin kävi tämänkin. En\nmuista sen loppupuolesta muuta kuin että puheen porina oli kova ja että\notin siihen vointini mukaan osaa, ja että kun \"Porilaisten marssi\"\nlaulettiin, pidin vierustoverini kanssa huolta siitä, että siihen\nkuuluvat lukuisat tykinlaukaukset tulivat esitetyiksi tarpeellisella\nvoimalla ja kutakuinkin oikealla paikallaan. Sitten on unessani\ntaas pimeä aukko, kuin suriseva venttiili, kunnes muistiini palaa\nseuraava vierustoverini asiallinen ja jäähdyttävä huomautus: \"Annappas\nMashkevitsh saisi nuottaansa tämän lauman...!\"\n\nEnempää en kuullut, sillä tällä kohdalla herätti minut se henkilö, joka\nsukuuni alkuperäisesti aivan kuulumattomana nyttemmin jakaa kanssani\nmeille tulevat korttiannokset. Pitkin yötä oli hän huolestuen seurannut\nuneksimistani, säpsähtäen aina hereille, kun olin milloin puhunut\nmerkillistä siansaksaa, milloin taas korkealla äänellä hoilannut \"Da\nwill ich liegen und horchen still\" tahi \"On mua lyötynä puukolla, on\nrautapuntarilla\" ja muuta sellaista. Ja kun lopuksi olin ruvennut\nhirvittävästi kiristelemään hampaitani ja valmistautumaan kuin\nlopulliseen kuolemanhyppyyn, oli hän katsonut parhaaksi herättää minut.\nSiihen loppui tämä ihmeellinen uni.\n\nKun muistelen sitä nyt jälkeenpäin, ymmärrän sen esikuvallisen\nmerkityksen. Onhan luonnollista, että vanhat ystävälliset suhteemme\nsaksalaisiin näistä puolin rupeavat uudistumaan, että me itsenäisessä\nSuomessa pidämme vierainamme ketä tahdomme, ja että meillä, joiden\nmyötämieli on ollut keskusvaltain puolella, on vierainamme saksalaisia\nsilloin kun ententen ystävät juhlivat englantilaisten kanssa. Mutta\nyhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä -- sitä, että unestakin voi saada\nsiksikin sievoisen kohmelon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta, arvoisat lukijani, aika on tullut, jolloin sanon teille\nkaikille kohteliaasti: Hyvää uutta vuotta! Tuntemattomuuden leppymätön\nesirippu kätkee taaksensa tulevan vuoden, emmekä tiedä, minkä\nkappaleen maailmanteatterin johtaja aikoo meille esittää. Aavistamme\nkuitenkin, ettei ole tullut vielä maapallon kansoille huvinäytelmän\naika, vaikka toivo kuiskaakin toiselta puolen: joskin olisi vielä\nedessä murhenäytelmä, niin edessä ovat myös ne kohtaukset, jolloin\njo sovituksen sarastus on näyttämön valaistuksena ja jolloin sekä\nvarsinaiset näyttelijät että statistit murhemielin kokoontuvat\navonaisen haudan ympärille. Ja piispa Eerikki Sorolainen kohottaa\nkätensä ja lausuu: Jumalani, näinkö paljon kärsimyksiä! että maapallo\nsiirtyisi askeleenkaan radallansa?\n\nVapaan, riippumattoman, kaikkien mahtien tunnustamani Suomen onnenvuosi\nolkoon 1918!\n\n(29/12 17.)\n\n\n\n\n\n\nKYNÄLLÄ JA KIVÄÄRILLÄ\n\n\n\n\nVapauden hinta.\n\n(Punakaartilaiskapinan aattona.)\n\n\nNäin kertoo vanha kronikka.\n\nUgrian valtakunta eli vaikeita aikoja, niin vaikeita, että tuntui ensi\naluksi käsittämättömältä, miten niistä kunnialla selviytyä. Tiedettiin\ntosin yleisesti, tahi oikeastaan paremmin \"tunnettiin\" kuin tiedettiin,\nmikä oli ainoa ja todennäköisesti paraskin pelastuskeino, mutta sitä\narkailtiin, pelättiin, ei tahdottu siihen vielä turvautua. Asema oli\npulmallinen ja vaati perinpohjaista harkintaa, mutta siihen harkintaan\nei saanut nyt monta minuuttia tuhlata.\n\nUgrian valtakunta oli itsenäinen ja tunnustettu valtio, mutta viereisen\nsuuren naapurivallan sotajoukot mellastivat siellä aivan mielensä\nmukaan. Toimettomuus ja kurittomuus oli tehnyt näistä sotajoukoista\nkaikelle oikeudelle ja inhimillisyydelle kuuron rosvojoukon, ja\nhuonojen rotuvaistojen ja toivottoman alhaisen sivistystasonsa vuoksi\nolivat ne Ugrian kansalle kuin irralle päästetty susilauma. Niiden oma\nmaa oli vielä suuremman kurjuuden vallassa ja jokainen mielettömyyden\npuuska, joka tulvahti sen tulivuoresta ilmoille, heijastui Ugriassa\nvastaavana rikoksellisuuden maininkina. Mitä hurjinta ja järjettömintä\nkehittymätön, viinan ja perinnöllisen tautisuuden turmelema,\nhuoruudessa ja eläimellisyydessä rypevä alhainen ihmisrotu voi\njärjestyneen ja sivistyneen yhteiskunnan hävittämiseksi suunnitella,\nsitä varmasti suunnittelivat nämä ainekset, ja tämä oli sitäkin\nvaarallisempaa, kun heillä oli johtajinaan, neuvonantajinaan ja apunaan\n-- suuri osa Ugrian omasta kansasta.\n\nVuosisadan suuri henkinen rutto oli hiipivänä myrkkynä valuttautunut\nlaajalle Ugrian kansan veriin. Kuten aina suuret taudit raivoavat\nhirmuisimmin siellä, missä ne kohtaavat viattomimman veren,\nkoskemattomimman kansan; samoin raivosi nyt tämä tauti Ugrian kansan\nkeskuudessa. Kaiken, mitä kansan mielessä oli vuosisatain työllä\nsaatu kasvun alulle inhimillistä sielun ja ruumiin kulttuuria,\nnousua ylöspäin sivistystä ja onnea kohti, näytti tuon taudin\nsynnyttämä myrkky uhreistaan tyystin hävittävän, ja jäljelle jäi vain\nsurkuteltava, kokonaan siveellistä maailmankatsomusta vailla oleva\nolio. Ja niin perinpohjin oli tuo vuosisadan hirvittävä kuppatauti\nmyrkyttänyt suuren osan Ugrian kansasta, että se, unohtaen kaiken,\nmitä kansoille tähän saakka kallista on ollut, teki liiton äitinsä\nraiskaajan kanssa, tarjosi hänelle morsiamensa ja sisarensakin, lainasi\nhäneltä murha-aseita ja ryhtyi yhdessä hänen kanssaan hävittämään omaa\nsynnyinmaataan. Kolkolla kauhulla kysyi koko Ugria, koko sivistynyt ja\nsiveellinen maailma: \"Onko koskaan missään minkään kansan keskuudessa\ntehty näin kamalaa, tunteettomuudessaan, alhaisuudessaan, sokeudessaan\nmaahan masentavaa, inhottavaa isänmaanpetosta?\" Tunto ja historia\nvastaa: \"Ei ole. Ugrian kansa saa pitää siitä yksin kunnian.\"\n\nKun sitten tämän musertavan onnettomuuden lisäksi oli tulossa\nnälänhätä, joka ontoilla silmillään tuijotti akkunoista sisään ja oli\njo saanut luiset sormensa oven rakoon, ja kun maa muuten oli eristetty\nmuusta maailmasta, ehkä Jumalasta ja hyvistä ihmisistäkin, saattaa\nymmärtää, mikä harmaa epätoivo tahtoi väkisinkin vallata ugrialaisen\nisänmaanystävän sydämen. Jähmettyneenä tuijotti hän kauhun ilmeellä\nnäihin kolmeen kaameaan tosiasiaan, kuin Macbeth yöllisellä nummella,\nkun hänen eteensä äkkiä ilmestyy kolme noitaa, kolme ruumiillistunutta\niljetystä. Hän ei voi uskoa sitä, mitä hän näkee, vaan toivoo vielä\nviime hetkeen saakka parasta, yleistä ja yksimielistä parannuksen tekoa.\n\nPaljon ei jää vuodesta vaille se ajanjakso, jonka kuluessa Ugrian\nkansan järkevä enemmistö -- sillä sairaus ei toki ollut turmellut\nmuuta kuin lähelle puolet -- liikuttavalla pitkämielisyydellä täten\nsieti kaikkea sitä suunnatonta kiusaa, jonka uhriksi kohtalo sen oli\ntehnyt. Ei ollut enää sitä rikosta, jota ei rankaisematta saanut sen\nkeskuudessa tehdä, eikä niin rampaa rikollista, joka ei olisi ilkkuen\nnauranut laille, jonka käsivarsi riippui hervotonna ja halvattuna.\nKuta pitemmälle päästiin, sitä huutavammaksi kävi Ugrian kansan hätä,\nkunnes vihdoin yhteiskunnallinen ja poliittinen pulma oli kehittynyt\nkipeimmälle asteelleen, jolloin vaadittiin tekoja eikä sanoja. Kun\nihmistä kiusataan kauan ja järjestelmällisesti, kun keksitään kaikki\najateltavissa oleva pirullisuus, että tehtäisiin hänen elämänsä\nmahdottomaksi, silloin hän, vaikka pitkämielisenä ja rauhan töissä\ntyyntyneenä tuota kauankin sietää, lopuksi menettää kärsivällisyytensä\nja ryhtyy taisteluun vainoojiaan vastaan. Hänen vanhurskas vihansa ja\nhänen oikea asiansa antavat hänelle silloin jättiläisvoimat, joiden\nedessä murtuvat portit ja pilarit, ja murskautuvat pahantekijäin luut.\n\nKun pahuus nimittäin oli kehittynyt sille kannalle, että se uhkasi\nyksinkertaisesti vajottaa yhteiskunnan raakalaisasteelle ja tehdä\nUgrian kansalle mahdottomaksi nauttia äsken saadusta vapaudestaan,\neikä mitään rauhallista keinoa enää ollut sen kukistamiseksi, silloin\näkkiä Ugrian kansan sielussa muuttui maailma veripunaiseksi. Sen\nmiehuus, häpeäntunne, viha, katkeruus -- kaikki, mitä vuosisatain\nkiusa oli sen sydämeen muru murulta kerännyt -- leimahti räjähdyksen\ntavoin ilmituleen, ja se sanoi kiusaajilleen: \"Hyvä! Tähän saakka\nolen rukoillut Jumalaa säästämään meitä kansalaissodalta, mutta nyt\nhuomaan, ettei sitä enää voida välttää. Ugrian kansalla on edessään\nuusi historian pakko, joka sen täytyy kestää. Jumala, joka loi raudan,\ntarkoitti sillä, ettei maailmassa saa olla orjia!\"\n\nJa tehtyään tämän ratkaisevan päätöksen tunsi Ugrian kansa sanomatonta\nhelpotusta ja kirkastusta sielussaan. Vielä äsken oli se maailmankin\nvuoksi pelännyt ja hävennyt kansalaissotaa, mutta nyt esiintyi asia\nsille uudessa valossa. Se oli vain nimellisesti kansalaissotaa,\nasiallisesti se oli taistelua sekä harmaita että punaisia ryssiä\nvastaan, kaikkea mahdollista raakuutta ja pimeyttä vastaan, joka tahtoi\nupottaa sen inhoittavaan syleilyynsä kuin Ilmestyskirjan kauhistuttava\nportto. Kun maailman ritarien valiojoukko lähtee taisteluun\nraakalaisjoukkoa vastaan, kilpailevat urhot vaarallisimmasta paikasta,\njossa otellaan rinta rintaa ja silmä silmää vastaan. Samoin oli nyt\nUgrian pieni kansa saanut sivistyksen rintamassa kunniapaikan, jossa\nsen oli sivallettava iskunsa kaiken sen puolesta, mikä ihmiskunnalle\npyhää on. Ja juuri sen vuoksi, että omia kansalaisia oli vihollisen\npuolella, oli iskettävä yhäkin terävämmin, sillä vasta se on urho,\njoka omalla miekalla ja omalla vapisemattomalla kädellä leikkaa pois\nrinnastansa hirvittävän paiseen.\n\nSillä tämä oli myös terveyden taistelua. Kun myrkyllinen käärme\npuree ihmistä, leikkaa hän kiristäen hampaitaan haavan suuremmaksi,\nvuodattaa vertansa, kaataa sarvesta ruutia päälle ja sytyttää sen,\nsillä hän tietää tulen parantavan voiman. Leikkaus on ainoa, joka voi\npelastaa pitemmälle myrkytetyn ruumiin, jonka toiset jäsenet ovat jo\nmustanpunaisia pilautuneesta, pakkautuneesta verestä. Ellei Ugrian\nkansa olisi noussut tähän pyhään taisteluunsa isänmaansa tuon kurjan\nja kalliin äitinsä puolesta, olisi se ansainnut kaikkien maailman\nmiesten ja naisten halveksumisen; mutta siitä, että se nousi, ja että\nse voitti, ansaitsi se ikuisen kunnian. Ja vyöttäessään vyölleen\nmiekkansa, joka oli maannut maassa satasen vuotta, kuuli Ugrian kansa\nmullasta menneisyyden äänen. Ne olivat ammoin sinne astuneet urhot,\njoiden unta perintövihollisen askel oli häirinnyt, ja joiden haavat\nolivat uudelleen ruvenneet vuotamaan. Se, joka todella seisoo molemmin\njaloin Ugrian kamaralla ja kuuntelee isäinsä ääntä, tuntee sähkövirtana\nveressänsä vanhan historiallisen vihan tulen. Ugrian miehet tunsivat,\nettä vielä ovat kostamatta emon kohlut, vielä on taistelematta se\ntaistelu, joka kerran on tapahtuva hänen ja tuon rodun välillä. Heistä\nkuulosti kuin olisivat vuosisataiset haudat rytinällä auenneet ja\nvanhat ugrialaiset haamujen rykmentit aaveina astuneet heidän edellänsä.\n\nNiinpä siis tuli toiminnan hetki. Sanomatulet lensivät vuorelta\nvuorelle, hätäkapulat talosta taloon, kutsuen aseisiin joka miehen,\njolle isänmaa ja yhteiskunta oli rakas. Jokainen koti antoi aluksi\nsen, joka ei ollut huolenpitäjäksi tuiki välttämätön, antoi ja evästi\nsen kuukausien varalle. Kymmenin tuhansin parveili pian nuorempi kansa\nvalituilla asemapaikoillaan valmistuen pyyhkäisemään Ugrian rajojen\nulkopuolelle kaiken sen, mikä oli sen kansallinen häpeä. Toimeliaat\nmiehet hankkivat heille aseet, totuttivat heidät tarpeelliseen kuriin,\nantoivat heille sen ylevän ja jalon ajatustavan, josta heidät sittemmin\ntunnettiin. Koko terveenä säilyneen kansanosan valtasi se vakaumus,\nettä vapauden hinta on sittenkin kärsimys, ehkä kuolokin, mutta että se\nhinta ei ollut liian kallis. Vaativana, kiivaasti kutsuvana, törähteli\nvartiotorneista sotatorven ääni, ja sanomaton tuoksina täytti koko\nUgrian maan. Toisista valtakunnista ilmoittautui tuhansittain ritareita\ntaistelemaan sivistyneen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Tuntui kuin\nolisi koko Ugrian maassa kaikunut alituinen, yhäti uudistuva huuto:\n\n_Aseisiin! Nouskaa miehissä taisteluun raakalaisia ja murhaajia\nvastaan! Ugrian maa on nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen!_\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaamattu kertoo, että kun saatana tietää viimeisen hetkensä lähestyvän,\nse kokoaa kaikki mahdolliset voimansa lopputaistelua varten. Mutta\nse voitetaan kuitenkin ja lyödään kahleisiin, jonka jälkeen alkaa\ntuhatvuotinen valtakunta. Sanoin kuvaamattomat olivat ne kärsimykset,\njoita Ugrian kansa sai kokea tuossa isänmaan pettureita vastaan nyt\nsyntyneessä taistelussa, mutta se kesti ne kuitenkin lujasti, sillä se\ntunsi, kuinka päivä päivältä yhä terveempi veri virtasi sen kaikissa\njäsenissä. Katkerat tappiot kääntyivät voitoiksi, kunnes vihdoin\nUgrian kansa oli todellinen herra omassa maassaan ja saatana kahleissa\nsen jalkain alla. Ja siitä hetkestä alkoi Ugriassa \"tuhatvuotinen\nvaltakunta\". Riemastuen tunsi se vasta nyt, kun se oli maksanut\nvapauden hinnan, voivansa siitä todella nauttia. Se hiipi pitkin sen\nnuortuneita suonia kuin ihmeellisen hieno viini, joka autuaasti huumaa\nsielun...\n\nJa vuosikymmenien kuluessa oppi Ugrian kansa yhä enemmän siunaamaan\nsitä, että se oli rohjennut tarttua miekkaansa ja tehnyt sen oikealla\nhetkellä. Nopeasti kasvaa turve kaatuneen haudalle, pian häipyy\nkorvista orvon lapsen ja äidin itku, mutta jäljelle jää polvesta\npolveen rohkaiseva, kohottava sankariteon muisto, joka viittaa\nkehoittavana ihanaan tulevaisuuteen. Ugrian historiassa muodostaa tuo\nsen nousun saastaista, rehentelevää raakalaisuutta vastaan ihanan\nalppihuipun, jota ijankaikkisen kunnian aurinko lakkaamatta valaisee.\nSukupolvi toisensa perästä näkee siitä -- lopettaa hurskas kronikan\nkirjoittaja tämän lukunsa -- että tällainen taistelu on kansoille,\nniiden vaeltaessa maailmojen himmeässä yössä, kuin tulen patsas muinoin\nIsraelille korvessa: se johdattaa ne luvattuun maahan.\n\n(25/1 1918, jolloin punakaartilaiskapina oli Karjalassa jo alkanut.)\n\n\n\n\nAseitteni ylistys.\n\n(Suojeluskunta-harjoituksissa Helsingin vapauttamisen jälkeen.)\n\n\nKiväärilläni teen sinulle kunniaa, sinä minun henkeni keihäs, kynäni,\njonka omain kansalaisten häpeällinen kapina ja isänmaanpetos tammikuun\nlopussa kädestäni kirvoitti. Sinun kärkesi oli silloin hehkuvan kuuma,\nkun kerroit tarinan Ugrian taistelusta maansa pettäjiä vastaan,\nkun ennustit ja viitoit taistelun kulun ja sen ainoan mahdollisen\npäätöksen; olkoon se nyt, kun jälleen astut pimeydestä valoon, ehkä\nentistä hehkuvampi, terävämpi, kärkevämpi, taas uudelleen todistaakseen\nsiitä ainoasta, mikä yhä on suomalaisille tarpeellinen: vapautussotamme\nvauhdikkaasta, hurjan tarmokkaasta ja äärimmäisen perinpohjaisesta\nlopulliseen loppuun ja ihanaan voittoon saattamisesta. Mikäli siihen\nkehoitat ja jaksat sytyttää innostusta ja uhraavaisuutta, sikäli on\nsinulla, kynäni, suurin kunniatehtävä, mitä isänmaasi palveluksessa\nvapaan sanan alalla voit suorittaa. Siis teroitu ja tulistu, mutta\nmuista vastuunalaisuuttasi! Alati tunne, että esitämme murhenäytelmää,\njonka kerran päätyttyään tulee herättää vapauttavia, yleviä tunteita,\njotka kirkastavat ja jalostavat elämänkatsomuksen ja virkistävät\nkärsineen sydämen, vaikka silmistä vielä vuotavatkin surun herkät\nkyyneleet. Se hirvittävä painetun valheen aika, jonka juuri olet\nkokenut, osoittakoon sinulle, kynäni, vielä uudemman kerran, mikä\nääretön vastuunalaisuus sinulla on. Vapaus, totuus, rehellisyys? Minne\nkatositte Suomesta äsken?\n\nJa ensiksi siis, tee kynäni kunniaa tuolle kiväärille, joka on\najan aallon harjalta lennähtänyt minunkin olalleni. Sadat kuvat\nvälähtävät outona sarjana mielessäni tuota salaperäistä ihmisen\nkeksimää asetta tarkastellessani, sitä kädessäni punnitessani, sillä\ntähdätessäni ja sen lukko-koneistoa virittäessäni ja laukaistessani.\n\"Ampuma-asentoon nyt!\" -- kuuluu upseerin komennus. Minä astahdan\naskeleen sivulle ja toisen taakse, edessä oleva toverini painuu\npolvilleen, me tähtäämme ja laukaisemme, me ammumme harvaan ja\nnopeasti ja me katselemme sielussamme outoja kuvasarjoja kuin sinisen\nautereen läpi, josta jyrisee ja salamoipi, ja josta meille ylinnä,\nkäskevä ilme otsallaan, viittaa vapauden korkea jumalatar. Me\ntunnemme kaikki, me vapaaehtoiset, että todellisuus on toista kuin\nunelmat, ja me kasvatamme itseämme sielussamme olemaan miehiä, niiden\nvertaisia kunnossa ja rohkeudessa, jotka ovat puolestamme uhrautuneet\nPohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. Tee kunniaa, kynäni, veljellesi\nkiväärille! Vapauden ja miehuuden puolesta molemmat salamoikaa,\nisänmaan alttarin pyhässä tulessa kärkenne karkaiskaa, ja opettakaa\nmeille kaikille, kuinka turhaa on mainen elo ilman vapaan miehen\nvapaata valtakuntaa. Siis asentoon! Kivääri olalle! Eteenpäin.\n\nTe olette veljeksiä, kynä ja kivääri! Synkkä yö astuu mieleeni\nmuistaessani sitä alennustilaa, johon kynä on maassamme niin usein\nsaatettu. Se häväistys ja kuolema, jota kivääri merkitsee, on sittenkin\nvähäistä siihen sielua ja ruumista turmelevaan myrkkyyn verraten,\njoka vuotaa saastaisen mielen pitämästä kynästä. Tuhannet ja taas\ntuhannet vaivuttaa se oudon hämärän maailmaan, jossa ei ole kunniaa\neikä rehellisyyttä, taivasta eikä isänmaata, jossa on vain helvetti\nmaan päällä kaikkine salaperäisine petoineen. Ja vielä hirveämpää\non tuo myrkky silloin, kun sen vuodattaja tahtoo ottaa itselleen\nvapauden haahmon, kätkeä suden muotonsa karitsan taljaan, voidakseen\nvietellä viattomat, syöstä syyntakeettomat syvyyden kuiluun. Löytyykö\nriittävätä rangaistusta, millä maksaa palkka tästä hävitystyöstä,\njolla myrkytetään ehkä korjaamattomasti se pellonsarka, jolla ihmiset\nkasvavat? Laissa ei, mutta rehellisten ja ajattelevain ihmisten\nsydämessä kyllä.\n\nJa sinä, kivääri, kuinka vihattu olet ollut silloin, kun olet sortajan\nkädessä ojentunut sydäntämme vastaan. Manalan hämäryydeltä tuntuu se\naika, ne vuosikymmenet ja ne viime kuukaudet, jolloin alati olet ollut\nja vieläkin olet sydäntämme kohden tähdättynä. Tähtäimen takana vilkkuu\nvenäläisen pirullinen silmä, kiiluu punakaartilaisen mielipuolinen\nkatse. Katso, kuinka hän riehuu ja huitoo aseellaan, kuinka\nselittämätön, outo joukkohulluus leimuaa hänen hurjalla muodollaan! Hän\nei ole terve, hän on sairas, ja hänellä on kädessään kivääri, joka on\nainoastaan viisaita varten ja korkeasta käskystä ja kuoleman uhatessa\nkäytettävä! Mihin me olemme tulleetkaan!\n\nOn yö ja minä valvon kodissani. Uni ei tule ja ajatukset askartelevat\nlakkaamatta. Ne kolkuttavat jokaisen kaukana olevan ystävän ja omaisen\novelle. \"Kuinka voit? Oletko säästynyt murhaajan luodilta? Missä\nolet? Mikä on kohtalosi? Ammuttiinko sinua räjähtävällä luodilla vai\npistettiinkö painetilla? Minne on sinut viety? Kuinka jaksavat urhomme\nrintamalla? Mikä teki suomalaisista isänmaanpettureita? Täytyykö minun\ntodellakin riistää rinnastani usko suomalaisen isänmaallisuuteen,\nleikata sieltä pois kallein aarteeni ja jättää sijalle ammottava\nverinen haava? Täytyy, täytyy.\" Ja minä nousen sekä kiroan hammasta\npurren, kiroan taivaat ja maat luontoni lohduttomassa vihassa ja\nkiivaudessa, minä kävelen edestakaisin rauhattomana, levottomana,\nonnettomana, mihinkään työhön kykenemättömänä, kuin häkissä vangittuna.\n\nMutta äkkiä seisahdun. Kadulta, yön pimeydestä, kuuluu tuttu surina,\nauton ääni, kun se vinhasti laskettaa pitkin kuoleman kaupungin\nkatuja. Mikä kolkko tuonelan lintu, mikä verta hyytävä siipien humina!\nHiivin akkunan ääreen ja raotan verhoa varovasti. Seisahtuuko tähän?\nEi. Kuuluva \"perkele\" vain karahtaa yössä, kiväärin piippu välkähtää\nlyhdyn valossa, rentona retkottavat punakaartilaiset, jostain kaukaa\nkajahtaa kiväärin laukaus... Taas hiljaisuus, kunnes levoton väsymys ja\nraukeus vihdoinkin pelastaa minut siunattuun uneen ja yhtä vuorokautta\nlähemmäksi vapautuksen hetkeä...\n\nMutta pois kaikki kauhun kuvat! Pelastuksen päivä on tullut ja tuossa\nedessäni ovat nuo kaksi veljestä hyvässä ja pahassa: kynä ja kivääri.\nNyt on tullut hyvän vuoro, nyt loppuu noiden jalojen aseitten työ\npimeyden palveluksessa. Nyt voin taas tarttua kynään ja koetella,\nmitä sieltä tiukkuu, tyrehtyikö kokonaan, vai vuotaako patoutuneen\nrunsaudella. Ja nyt saan vapaasti minäkin tarttua kivääriin ja suunnata\nsen pahaa vastaan, mielessä riemullinen vakaumus siitä, että tämän\njälkeen sitä ei muuhun Suomen valtakunnassa tarvita. Kuinka ihana\nonkaan kirkkauden aamu silloin, kun yöllä on raivonnut hirmumyrsky,\nkun maa ja taivas on vaipunut pikimustaan pimeyteen, kun salamat\nleimahtelevat ja pahat henget kiljuvat synkillä murharetkillään.\nAurinko nousee karkoittaen ijankaikkisella majesteettiudellaan helvetin\nvoimat, sanomaton kirkkaus täyttää koko äärettömyyden, me astumme ulos\ntukahduttavista kammioistamme ja hengitämme taas... taas!... vapauden\nilmaa. Mikä suunnaton, riemastuttava, huumaava onnen, vapauden ja\nkiitollisuuden tunne paisuttaakaan rintaamme...!\n\n-- -- --\n\nMe seisomme vapaa-asennossa ja minä katselen kivääriäni. Se on nyt\njo tuttu ja kodikas. Tunnen kaikki, mitä se \"sisällänsä pitää\", ja\nosaan sitä käyttää. Ja kotona on minulla kynä, jota en kuitenkaan osaa\nkäyttää niinkään hyvin kuin kivääriä. Todennäköisesti, sen pahempi,\nammun sillä harhaan useammin kuin aseellani. Lohdutan itseäni sillä,\nettä koetan ainakin tähdätä oikeaan. Meidän on nyt kerrankin saatava\nSuomessa asiat sille kannalle, että sekä kynät että kiväärit aina\ntähdätään oikeaan.\n\nMielen valtaa vakava rauha. Kuuluu komennus ja me marssimme\neteenpäin reippaassa tahdissa, verrytellen kirjoitus- ja istumatöissä\njäykistyneitä jäntereltämme. Siinä mennessämme muistuu kuin itsestään\nmieleen vanha marssilaulu Suomen oman kansallisen sotaväen ajoilta.\nTahdissa astuvat tarkk'ampujat harjoituksista, pöly kiiriskelee, miehet\nkatsovat, tytöt ihastelevat, ja me pikkupojat marssimme mukana täyttä\nkurkkua laulaen hauskaa laulua:\n\n    Täällä me olemme ottamassa\n    Oppia korkeata,\n    Jotta me voisimme puolustaa\n    Tuota armasta isänmaata.\n\n                        (20/4 18.)\n\n\n\n\nSalaliittolaisten muistojuhla.\n\n\n(Kapinan aikana toimi Helsingissä n.s. yhteishyvän valiokunta, joka\njohti porvarillisten vastarintaa. Se oli jakautunut eri osastoihin,\njoista toiset hoitivat finanssipuolta, vakoilua, aseitten ostoa,\nsuojeluskunnan järjestämistä j.n.e., toiset salaisten julkaisujen,\nm.m. Vapaan Sanan toimittamista y.m. Helsingin vapauttamisen jälkeen\nkokoontuivat eräät tuon valiokunnan nuoremmat jäsenet pieneen\nillanviettoon iloitakseen tapahtuneesta pelastuksesta, ja sitä\ntilaisuutta on tämä kirjoitus tarkoitettu kuvaamaan.)\n\nVapaan Helsingin yllä kimalteli hauskasti iltapäivän aurinko, kevät\nnäytteli kauneinta ja kirkkainta kuulakkuuttansa, harjoituskentiltä\nkuului tarmokasta, huvittavan murteellista komennusta (\"kiveeri\nolale vjie!\"), ja itse Viapori tuntui hymyilevän tuolta salmen takaa\nniin kodikkaasti ja omaisesti. Sekin on nyt meidän! Koetin kävellä\nvakaasti ja arvokkaasti, mutta vaikea oli pidättää riemuaan. Kaikesta\nsurkeudesta ja alhaisesta huolimatta teki mieli hypähtää juoksuun\nkuin pikku poika, joka juuri tällaisena iltana oman elämänhalunsa\nsähköttämänä äkkiä pinkaisee lentoon kuin peeveli ja laskettaa hurjasti\nympäri pihaa, päästellen kolkkoja intiaanihuutoja ja uhmaten koko\nmaailmaa. Niin teki mieli, mutta maltoin, sivuutin ystävällisellä\nhymyllä pari sinistä meripoikaa, jotka alottelivat ensi pakinoitaan\nhiukan arastelevien tyttöjen kanssa, ja kiiruhdin viivana muutaman\ntorinvarteisen vanhan talon ovesta sisään. Mitä suomalaista ja\nkansallis-isänmaallista on maassamme punssitilkan ääressä lausuttu,\nsiitä on ytimekkäimmän osan kuullut tämä vanha rakennus, jonka\nkivijalka tuntuu jo kasvavan tuota Mäkipeskan ja Meurmanin ajoilta\nkuulua kansallista leuan-alusjäkäläpartaa. Niin menin ovesta sisään ja\nolin pian salaliittolaisten synkässä seurassa.\n\nEn ole tahallani hilpeä, ja toivon, ettei iloni särähdä kenenkään\nkorvissa tänä murheen ja murhan aikana. Se oli nimittäin hilpeys,\nkirkas ja sumentumaton luonto, joka oli leimana ja antoi voimat ja\nrohkeuden sille nuorten ja vanhain miesten sekä naisten joukolle,\njoka täällä punaisen hirmuvallan aikana henkensä uhalla toimi, toivoi\nja odotti aikaansa. Näistä oli nyt eräs läheisessä liitossa toiminut\nnuorten miesten ryhmä tällä kertaa koolla, äskeistä menneisyyttä\nmuistelemassa, kuin soturijoukko taistelun jälkeen leirivalkean\nääressä. Vielä kuuluvat tykkien jymähdykset, vielä rätisevät kaukana\nkuularuiskut, vielä heiluttaa viikatettaan niittomies, mutta täällä\njo kokoontuvat toiset kirkkaan nuotion ääreen. Yö hiljenee ympärillä,\nvalohäivähdykset leikkivät miesten vaskisilla kasvoilla, jykevät\n\"vitsit\" jyrähtelevät kuin mörssärinlaukaukset, nauru remahtaa aina\nvatsasta saakka ja leveään hymyyn lehahtaa uroon naama, koska joskus\nharvinaisena hetkenä Lotta Svärd kallistaa hänelle tilkkasen jaloa\nnestettä. Sotilas ei ole murheellinen.\n\nTuossa saapuu mies, lyhyt ja tanakka, joka kantoi nimeä Kallio.\nHuolestuneena kysäisee hän meiltä, ketä vastaan nyt konspireerataan,\nkun punainen hirmuvalta on kukistettu. \"Vehkeily\" ja maanalainen\ntyö on tullut näinä vuosina niin mieluiseksi, että kirkkaan päivän\ntullen täytyy räpytellä silmiään kuin yöpöllö auringossa. Jos August\nWesley olisi tiennyt, mikä mies se kerrankin kävi häntä tilille\nvetämässä, olisi hän kiireesti kutsunut paikalle sekä Miettisen että\nSavinaisen, mutta eipäs tiennyt. Eivät aavistaneet punaiset, että\n\"vastavallankumouksen\" pääleiri oli aivan heidän nenänsä edessä,\ntalossa, jonka pihassa valvoi alituisesti rosvokaartilainen ja\njota vastapäätä olevassa rakennuksessa vilisemällä vilisi \"työväen\ntasavallan\" huligaaneja. Ovikello ja puhelin soivat myötään, talon\nemäntä otti vastaan vieraiden virran uupumattomalla herttaisuudella,\nhilpeällä ja rohkealla mielellä kestettiin synkät selkäviikotkin,\nsuunniteltiin, neuvoteltiin ja -- ostettiin aseita. Sadat tuhannet\nmarkat aina miljooniin saakka soluivat, tulivat tuntemattomista\nlähteistä ja menivät taas, hautautuakseen ruutina ja teräksenä\nsalaperäisiin paikkoihin, rohkeitten kansalaisten kaappeihin ja\nkomeroihin. Hoidettiin politiikkaa, oltiin yhteydessä valtion\npäämiehenkin kanssa ja välitettiin hänen tahtonsa maailmalle, kunnes\nvihdoin saatiin järjestetyksi hänen diplomaattinen matkansa ulkomaille.\nVälillä taas kimmastuttiin, haukuttiin järjestyksessä pohjoisesta\netelään kaikki henkilöt ja maailman potentaatit, kunnes väsyttiin ja\nruvettiin miettimään, kannattaisiko ostaa sitä ja sitä kiväärimäärää\nja mihin sen saisi kätketyksi. Ja kaikessa oli mukana Kallion sangen\nläheinen sukulainen, joka järkkymättömällä tyyneydellä ja harkinnalla\nvälitti neuvottelut salaperäisen finanssikomitean kanssa, jolla näytti\nolevan hallussaan loppumattomat oikeitten setelien lähteet. Harvoin\nlienee Suomessa yksityinen koti muodostunut sellaiseksi maanalaisen\npolitiikan ahjoksi kuin kapinan aikana \"maisteri Kallion\" koti,\njota kaikki -- ja niitä ei ole vähän -- siellä käyneet muistelevat\nerikoisella kiitollisuudella.\n\nVieressäni istuu merkillinen mies, tunnettu sekä Svenssonin että\nStrömbergin nimellä. Punakaarti oli haistanut, että joku \"Svensson\"\noli vaarallinen \"vastavallankumouksellinen\", ja pani toimeen\nkotitarkastuksen kaikkien mahdollisten sennimisten luona, asianomaisten\njakamattomaksi kauhistukseksi. \"Svensson\" muutti silloin tyynesti,\nmuiden salaliittolaisten taputtaessa käsiään, nimensä tuoksi hyvältä\nkaikuvaksi \"Strömbergiksi\" ja jatkoi sitkeästi rikollista toimintaansa\naseitten hankkijana ja kaiken muun pirullisuuden juonimestarina. Hän\nolikin ollut hyvässä opissa jo jääkäriliikkeen alkuajoilta saakka,\nliikkuen meren sekä etelä- että länsipuolella ja hoidellen eri\nnimillä eri kaupungeissa erinäisiä sangen tärkeitä \"agentuureja\"\nmenestyksellä ja päällystönsä täydelliseksi tyytyväisyydeksi. Yksi vika\nhänellä oli, joka sai joskus Kallionkin kalpenemaan: hän ei koskaan\npyytänyt vähempää kuin 50,000 mk. \"tänään\", ja \"huomenna\" 100,000\nmk., milloin kuularuiskuja, kiväärejä, milloin mitäkin varten. Mutta\nellei sitä oteta huomioon, myönnämme kaikki hänet sellaiseksi nuoreksi\nmieheksi, joka mitä kylmäverisimmin uhmaili kuolemaakin, jos vain\noli kysymyksessä toiminta isänmaan eteen, veikoksi, jonka tyynen ja\nvaatimattoman olemuksen perustana on todella reilun miehen meininki.\n\nMutta keskustelu veljespöytämme ympärillä vilkastuu. Tuossa ryntää\nesiin rohkeine paradokseineen Jansson, mies, joka nuorukaisen muodosta\nhuolimatta on jääkäriliikkeen isiä. Koskaan raukenemattomalla\nhuumorilla suunnittelee hän uupumatta vehkeitä punaisten valtaa\nvastaan, laskee miesten, kiväärien ja käsipommien lukua, vakoilee,\nottaa selkoa punaisten lukumäärästä, lähettää ja saa tietoja, hautoo\npäässään mitä rohkeimpia strateegisia \"kuppeja\" ja kertoo välillä\nvirkistävän \"vitsin\" rintamalta. Hänen vilkkauteensa vastaa terävin\nvuorosanoin toinen paradoksien mies, Johansson, jonka mystillinen\n\"metsätoimisto\" on ollut ammoin tunnettu sekä \"vastavakoiluosastossa\"\nettä muissa asianomaisissa piireissä. Hänen pirteä ja levoton henkensä\ntutkii yötä ja päivää punaisten linnoitusta kuin tikka lahoa puuta,\nkunnes hän levitti siipensä ja lensi tiehensä \"Volyinjetsillä\" --\npalatakseen \"Westphalenilla\". Mutta rauhoitu hän ei koskaan.\n\nIlta kuluu pitemmälle. Kevätillan hämäryys laskeutuu kaupungin ylle ja\nvapaudestaan iloitseva ihmiskunta siirtyy nauttimaan siitä levosta,\njota eivät enää punakaartilaiset häiritse. Katsahdan merelle, jonka\nkuvastinkirkkaassa pinnassa kimaltelee päivän viime välähdys kuin tuli.\nSotalaivan sähkölyhty vilkuttaa kiihkeästi ja rautakypärinen soturi\nkeskustelee kaartilaisen kanssa. Otan Koposen vyöltä mauser-pistoolin\nja tutkin sen rakennetta, vaipuen uudelleen pohtimaan aseitten\nfilosofiaa, kunnes Olssonin järeät sanat herättävät minut unelmistani.\nMitä kapinan aikana tarvittiin vehkeilyä m.m. sähkölennättimen\nkimpussa ja saatiin aikaan tuloksia sillä alalla, siitä on meidän\nkiittäminen tuota miestä, jonka ulkomuotokin jo osoittaa harvinaista\ntahdon lujuutta. Hän tietäisi kertoa, kuinka nuoret miehet henkensä\nuhalla venäläisissä univormuissa keikkuivat sähkölennätinpylväissä\nyhdistäen niihin omat johdot, ja kuinka hän, kun ei yhteyttä heti\nsaatu aikaan, meni itse Rääveliin ja järjesti asian punaisten nenän\nedessä. Ankarana asevehkeilyn miehenä oli tunnettu tuossa istuva\nGrahn ja kavalana vakoojana vilpittömän näköinen Regnell, jotka\nvaihtavat nyt mieluisia sanoja ja muistelevat muinaisia, naamallansa\npaistava ilme ja olemuksessansa työtätehneen ja velvollisuutensa\ntäyttäneen nautintorikas rauha. Poissa ovat Seppälä, Bladh, Oskar,\nKarl, Knutson ja monet muut, joilla on tunnollaan Vapaa Sana ja\nerinäiset toiset \"publikatsionit\", mutta läsnä on eräs nimetön, joka\noli maailman parhain kuriiri ja organisatööri, varsinkin kun tuli\npuhe työskentelystä Sörnäisten punaisissa piireissä, ja joka liikkui\nsenaatin talossa ja Smolnassa kuin kotonaan. Siinä on joukko nuorekasta\nja uhraavaista voimaa, jota ilman olisi paljon tarpeellista jäänyt\nsuorittamatta.\n\nMutta veljesseurassamme vallitsee reilu henki. Me tahdomme nauttia\nlepohetkestämme ja leiritulemme ääressä muistella käytyä taistelua,\nennenkuin vartiohuuto kutsuu toiset kaartin töihin, toiset muihin\nvelvollisuuksiin. Kuluneisiin viikkoihin sisältyy niin paljon surua,\npettymyksiä, vastoinkäymisiä, vaaroja ja jännitystä, iloa, uhkuvaa\ninnostusta, ihanaa tulevaisuuden kangastusta, että keskustelumme\nheijastaa kaikki spektrin värit, kirjavana kuin kaleidoskoopissa. Me\nliikumme Suomen valtakunnan, _Suomen kuningaskunnan_ luomisvesillä\nja annamme ajatuksemme vapaasti temmeltää eri mahdollisuuksien\naloilla. Ja niin teemme me _uuden salaliiton_ ajaaksemme kaikella\nvoimalla ja väellä kansamme päähän sitä ainoaa, johon sisältyy\ntulevaisuutemme todellinen turva ja rauha, nimittäin lujaa kansallista\nvaltiovalta-aatetta monarkisen idean pohjalla. Kaikkia niitä vastaan,\njotka kykenemättöminä kuulemaan kehityksen ja ajan ääntä tahtovat\nedelleenkin pitää maamme humbugi-demokratian orjuudessa ja sovittaa\nverellä ostetun vapautemme vanhenneisiin ja surkealla tavalla\nköykäisiksi löyttyihin kaavoihin, tekemällä meistä jonkunmoisen\n\"levyseppätasavallan\", julistamme me leppymättömän sodan. Se on\npäätöksemme, se on sotamme _todellisen_ edistyksen ja vapauden puolesta.\n\nTerve!\n\nMielet herpautuvat ja lasketaan leikkiä. Johansson ehdottaa:\n\n-- Pannaan oma mies kuninkaaksi.\n\n-- Kuka?\n\n-- No, vaikka professori Ståhlberg...\n\n-- Hänellä on kovin paljon vastustajia. Hänen Majesteettinsa\noppositsioni tulisi mahdottomaksi kestää.\n\n-- No mitäs siitä! Hän luopuu valtaistuimesta poikansa hyväksi...\n\nHilpeyttä.\n\n-- -- --\n\nNe voimat, jotka uskalsivat ja uhrautuivat, jäävät nyt suomalaisen\nkansallistavan perusteella varjoon, ja toiset voimat nousevat\nnäkyviin. On ihmeellistä, kuinka suunnattoman paljon meillä löytyy\nasiantuntijoita ja pystyviä miehiä sitten, kun tappelu on lopetettu.\nNiille, jotka häärivät sodan kuumimmassa rintamassa, on lohdullista\ntietää, että ne kaikista pätevimmät voimat ovat käyttämättä, ovat\nsiellä kotona kamarissaan jylhänä reservinä, joka rauhan tultua\ntottuneella kädellä tarttuu ohjaksiin ja pelastaa maan. Voiko sellainen\nkansa koskaan hukkua?\n\nYö oli myöhäinen, kun vaellan professorin kanssa kotiin halki nukkuvan\nkaupungin. On äärettömän tyyntä ja hiljaista. Kuu loistaa Viaporin\nsipulikirkon päältä keveän sumun läpi kuin suuri japanilainen\npaperilyhty, vuodattaen avaruuteen sinertävää aavevaloa ja kuvastaen\nhopeavyöni meren pintaan. Vartiosotilaan askeleet kuuluvat ja häipyvät.\nMieli palaa jälleen niiden tuhansien kansalaisten luo, jotka tuolla\nkaukana vielä kärsivät hirveän kuoleman, murhan ja eläimellisen\njulmuuden uhreina. Tuntuu kuin nuo sumuhäivähdykset tuossa meren yllä\nolisivat vainajain haamuja; sotureitamme, isiämme ja veljiämme, jotka\nrukoillen meitä vannottaisivat: \"Älkää laskeko liian pieneksi meidän\nveremme hintaa, älkää lopettako työtämme puoliväliin, vaan viekää se\nlopulliseen loppuun!\"\n\nJa haamujen huuto ei ole kaikuva turhaan.\n\n(27/4 18.)\n\n\n\n\nValkoinen soturi, terve!\n\n(Mannerheimin paraatin aattona.)\n\n\n    Suomalainen sotamies on\n    parempi kuin herra.\n\nKuljen oudon tunnelmanousun, sielullisen innoituksen ja huumauksen\nvallassa. Antaudun siihen täydellisesti, kokonaan, ja nautin siitä,\nsillä koskaan elämässäni ei ihanin ja kaukaisin toivoni ole niin\nkokonaan toteutunut kuin nyt, näinä viikkoina, tänä päivänä ja hetkenä.\nRiemuni syytä ei minun tarvitse mainita, sillä sen arvaa jokainen\nsuomalainen.\n\nNäen ratsumiehen karauttavan pitkin katua ja mieleni yltäkylläisyydessä\ntodistan itselleni kiihkeästi: \"Se on _suomalainen_ ratsumies.\" Näen\nhartevia harmaita miehiä, luen kirjoituksen käsivarren nauhasta ja\nlausun taas pyhäisellä, juhlallisella tunteella: \"Se on suomalainen\n_tykkimies_.\" Näen rakkaita maalaispoikia harmaissa takeissaan, tunnen\nheidät merkeistään kaukaisten kulmain kansaksi, joka on noussut ja\nvoittanut, tunnen ilmassa ja maassa jotakin niin omaista ja kodikasta,\nniin lämmittävää ja virkistävää kuin ikinä janoavalle maalle kesäinen,\nhereä sade, joka merkitsee uutta elämää ja voittoa. Liikutus, joka\ntahtoo puhjeta kyyneliksi, vaientaa suuni ja hillitsee mieleni;\nkuljen hiljaisena ja puhumatonna tuttujenkin maalaisten keskuudessa,\nsillä minä pelkään etteivät taistelujen miehet ehkä hentomielistä\nhermostunutta iloani oikein ymmärtäisi. Nyt on minullakin oma kansa,\noma maa, omat miehuuden ja itsenäisyyden merkit, nyt kannattaa elää ja\ntoimia!\n\nHyvä isä nähköön! Meillä on suomalaista ratsuväkeä, suomalaista\ntykkiväkeä, tulessa koeteltua kansan jalkaväkiarmeijaa, meillä on\ntykkejä, granaatteja, kuularuiskuja, kiväärejä sadoin ja miljoonin,\nmeillä on pelottomia miehiä, sotaista kansaa, joka silmää räpäyttämättä\non rynnännyt vainolaisen surmatulta vastaan. Meillä on voimaa voittaa\nja rohkeutta kuolla isänmaan edestä. Liput liehuvat, marssin tahti\nkaikuu pääkaupungin katukivityksellä ja päättäväisellä ilmeellä sekä\noman voiman oikeudella on Suomen harmaa soturi ottanut sijansa maailman\nitsenäisten ja vapaitten ritarien rivissä. Me kaikki suomalaiset,\nkiittäkäämme äitejämme, että he synnyttivät meidät kokemaan tämän\nylösnousun hetken, meidät, jotka isiemme tavoin niin kauan olimme\nvaeltaneet kuoleman varjon laaksossa!\n\nNiinpä lausun sinulle, sinä valkoisen Suomen soturi, voittaja ja\nsankari, vankeudesta päässeen ja vapaudesta juopuneen kiitoksen.\nOjennan sinulle käteni ja puristan sitä vaiti ollen, sillä en\nuskalla puhua, ettei liikutus minua hämmentäisi. Enkä tiedä, mitä\nsanoisinkaan, sillä sanani ovat köyhät tällä hetkellä tulkitsemaan\nsitä, mitä sydämessämme näinä päivinä liikkuu. Toivon, että salainen\nkansallinen sydämien yhteenkuuluvaisuus, inhimillinen ja jumalallinen\nsalaperäis-ilo, jota kansat vapautuksensa ja nousunsa hetkenä tuntevat,\nauttaa sinua ymmärtämään, mitä me teidän pelastamanne ihmiset tunnemme,\nkuinka syvä on ikuinen kiitollisuutemme. Älä tulkitse vaitioloamme\nväärin, sillä se juuri on useilla mitä syvimmän tunteen merkki. Naurava\nkiitos on monesti huulten lausumaa, itkevä ilo tulee sydämestä, mutta\nsuomalainen ei saa eikä voi itkeä -- hän vaikenee ja painaa päänsä.\n\nSinä, harmaa soturi, olet kokenut sitä, josta me niin kauan olimme\ntäällä köyhät, voitokkaan kansan nousun isänmaallista hurman hetkeä.\nMe elimme kauan pimeydessä ja sielua kiduttavassa jännityksessä,\nmurhan uhkan alaisina. Se ei ole ollut jättämättä meihin jälkeään:\nsuoraan sanoen, se mursi meidät. Kun te pelastitte meidät, olimme\nkaikki herpautuneita, kuin kokoon lysähtäneitä hirmuisen jännityksen\njälkeen, ja silloin me emme löytäneet kyllin arvokasta tapaa, millä\nteidän tekoanne kiittää, millä kyllin arvokkaasti teidän ansioitanne\nylistää. Älkää meitä väärin käsittäkö, sillä sydämemme on tulvillaan.\nVaikka te ette kiitostamme kaipaakaan, tahdomme kaikki kuitenkin tänä\nriemun päivänä teille sen edes kantaa ja sanoa: terve Pohjanmaan, Savon\nja Karjalan soturi, terve Hämeen ja Satakunnan mies, kaikki te, jotka\nolette voimallanne, verellänne ja rakkaudellanne vapautemme hinnan\nmaksaneet! Niin kauan kuin kevään aurinko nousee kultaamaan Suomen\nmaata, tulee isänmaa muistamaan teidän tekonne ja uhrinne arvon, niin\nkauan kuin päivän säde pilkoittaa tässä maassa, tulee vainolainen\nnäkemään sen välähtelevän teidän jälkeläistenne pistinten kärjissä.\nUhkaava on se välke ja sadoin tuhansin ryhmittyvät ne salamat Suomen\nlipun ympärille, muuriksi, jolle antaa voittamattomuuden kansallinen ja\nvaltiollinen tietoisuus, velvollisuudentunne ja palava isänmaanrakkaus.\nTerve teille, te harmaat soturit!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMieli palaa menneisiinkin. Sattuma toi käsiini eräänä päivänä omituisen\nvalokuvakokoelman. Se oli saatu santarmien arkistosta. Ottaessani\nkäteeni ensimäisen niistä, neljäsosa-arkin kokoisen kartonkiliuskan,\nja vilkaistessani siinä oleviin kolmeen valokuvaan, kaikki samasta\nmiehestä: syrjästä, edestä ja koko kuva, vihlaisi sydäntäni ilkeästi.\nSillä kenenkä jyrkkä ja taipumaton naama katsoi siitä vastaani? Kyösti\nVilkunan. Hänen pohjalaisilla, syväuurteisilla körttiläiskasvoillaan\noli taipumaton, synkeä ilme, ja vapisemattomalla kädellä oli hän\npiirtänyt nimensä santarmin osoittamaan paikkaan sekä painanut\nsormenjälkensä asianomakseen kohtaan. Lipussa oli satojakin sarakkeita,\njoissa oli lueteltu kaikki, mitä miehestä kysellä saattaa, isät,\näidit, puolisot, lapset, veljet, tuntomerkit, uskonnot ja muut.\nTarkkaan oli saatana tässä merkinnyt saaliinsa kirjoihinsa. Tuo\nkuva oli lähtemättömänä mielessäni enkä voinut olla muistelematta\nsitä merkillistä elämän kaarta, jonka ystäväni oli muutaman viime\nvuoden kuluessa suorittanut. Ja kun eilen aamulla tein ylös nousua\nja ihastelin Suomen vapaata sinistä taivasta, katselin Suomenlinnan\nhuipulla liehuvaa vapauden ja Suomen vallan tunnusmerkkiä, soikin äkkiä\novikello: sisään astui Pohjois-Pohjanmaan rykmentin I:n pataljoonan\nkonekiväärikomppanian vääpeli Kyösti Vilkuna, teki rintaman ja antoi\nraportin: \"Järjestys ja luteerilainen meno on palautettu maahamme.\" Me\nlöimme kättä ja meillä oli äänessä pieni arka värähdys, kun uskalsimme\nsanoakin jotakin. Onhan ihmeellistä näinä aikoina ja tällaisten\nseikkailujen jälkeen tavata ystävänsä hengissä.\n\nToisenkin valokuvan näin samalla kertaa ja niistä katsoi vastaani\nkiinteä mies, jonka siveellistä rohkeutta eivät santarmien konstit\nolleet lannistaneet. Täytyi ihan hieraista silmiään, puristaa kättään\nja kysyä: onko tämä mahdollista? Sillä tuo santarmien vanki ei ollut\nkukaan muu kuin Karjalan ja koko Suomen nuori sankari Aarne Sihvo,\nnykyään arvoltaan eversti Suomen armeijassa. Totisesti! Ihmeellisten\nkohtaloiden kautta on Suomelle kuluneina pimeinä vuosina kasvatettu\nmiehiä, joilla nuoruudesta ja maineen puutteesta, ulkonaisten etujen\nköyhyydestä huolimatta on ollut suuri ja kauas kantava, oikeaan\nosuva kansallishistoriallinen näkemys ohjaajanansa sekä voimanansa,\njotka ovat miesten tavoin uhranneet kaikkensa ja vihdoin voittaneet.\nKun seisoin eräänä ihana Helsingin asemalla odottaen Aarne Sihvon\nsaapumista ja näin syrjästä hänen vartalonsa, hänen everstin merkkinsä\nsekä kuulin sen sydämellisen ja riemukkaan suosion, jolla kansanjoukko\nhäntä tervehti, niin silloin tunsin hänen santarmivalokuvaansa\nmuistaessani, että suurin ja voitokkain osa isänmaani historiaa mahtuu\ntuohon valokuvan ja everstin tähtien väliin. Se kaari alkaa alhaalta,\nsyvästä masennuksen ja orjuuden alhosta, mutta se on noussut nopeasti\neikä ole vielä läheskään korkeimmallansa. Jatkukoon se kohti autereista\nja onnellista tulevaisuutta.\n\nJa kun vihdoin eilen Kyöstin taskusta kaivautui esiin valokuva, jossa\noli ikuistettuna niiden miesten kasvoja, jotka hän aikomaan lähetti\nSaksaan läpi santarmien ja Enehjelmin kynsien ja jotka nyt olivat\nolleet suorittamassa sitä työtä, joka merkitsi sekä heille että meille\nelämää ja vapautta, astui jälleen uudella voimalla mieleeni jääkärien\nparvi. Erikoinen ja valtava on se kiitollisuus, jota suomalaiset, nekin\nraukat, jotka pilkaten aikoinaan heihin suhtautuivat, jääkäreitämme\nkohtaan tuntevat. Parhailla sanoillani tahtoisin sen heille tänä\njuhlapäivänä tulkita, kättä ojentaa ja lausua: terve miehet ja\nsankarit! Käden puristus kourastanne on tavalliselle kansalaiselle\nkorkein kunnia. Milloin ikinä Suomen vapaus vaaraan joutuu, silloin\nkasvakoon jäljistänne uusi jääkäripolvi, joka tekee työtä raudalla ja\nverellä, miehen urhoudella ja isänmaanrakkaudella, joka ei punnitse\nja arastele, vaan ylpeästi heittää miekkansa vaakaan. Kasvakoon\nryntäyskypäräinne alla todellinen roomalainen henki, että perustaisitte\nkeskuuteemme kultaisen legionan, raukkamaisuuden ja pelkuruuden\nikuiseksi tuhoksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRiemumielellä tervehdimme teitä siis, te valkoiset soturit! Nämä\nkeväiset päivät, jolloin aurinko lämmittää karua maatamme ja tuuli\nrupeaa humisemaan leppoisasti arpovien puitten oksissa, ovat Suomen\nkansalle ijäisesti muistettavia. Koko luonto rupeaa elämään, maamies\nkiiruhtaa auransa ääreen, nostamaan kotiansa tuhasta ja kylvämään\nsiementä peltoon, että uudet elämän mahdollisuudet jälleen tulisivat\nturvatuiksi. Ja kun pian taas viikot vierähtävät ja kukkean kesän\nkeskuudessa kajahtaa suvivirsi, rauhan siunaus rupeaa jälleen\nparantamaan iskettyjä haavoja, silloin oikeutetulla ylpeydellä\nmuistakaa ja itsellenne todistakaa: tämä on meidän ansiotamme! Rauhan\nhinta on veriuhri, jossa asuu ihmiskunnan ja luonnon sielu, ja rauhan\nparas vartia on kuolemaansa saakka vapauttaan rakastava mies ja nainen,\njoka milloin hyvänsä on valmis tuon uhrin kantamaan. Te olette sen nyt\ntehneet ja voiton saavuttaneet, ylpeydellä ja ilolla siis katsokaa\nniitä voiton lippuja, jotka kaikkialla liehuvat. Terve Suomen valkoinen\narmeija voittosi hetkellä!\n\n(16/5 18.)\n\n\n\n\nPresidentin vaali Suomelassa.\n\n\nHuolimatta kaikista järjen ja itsesäilytysvaiston sanelemista syistä\noli Suomelan valtakunnasta tehty tasavalta. Sosialistien pelko\noli voiton hetkelläkin vienyt siihen, että tarjottua tilaisuutta\nyhteiskunnan ja valtion perinpohjaiseksi linnoittamiseksi anarkian\nhenkeä ja sen kehitysmahdollisuuksia vastaan ei oltu käytetty, vaan\noli lähdetty jatkamaan siitä, missä punakaartilaiskapinan alkaessa\nsuurin piirtein oli oltu. Huonojen sotapäällikköjen tavoin oli voiton\nhedelmät jätetty poimimatta, ja siten oli muutamien vuosien kuluessa\nitse voiton merkitys käynyt yhä vähäisemmäksi. Henkeään pidättäen\nolivat valtakuntaa ympäröivät viholliset odottaneet, osaavatko Suomelan\nkansalaiset nostaa keskuuteensa sellaisen valtiovallan auktoriteetin,\njoka nauttisi kunnioitusta sekä kotimaassa että ulkomailla, ja olivat\nvahingonilolla panneet merkille, että niin ei käynyt. Suomelan\nvaltakunta järjesti hallitusmuotonsa oman vähäpätöisen ja yleistä\npoliittista asemaa ymmärtämättömän itserakkaan ajattelunsa mukaan,\nsaaden siten jo alussa valtioiden keskuudessa kysymyksenalaisen ja\nepävarman aseman. Kun Suomelan tasavaltaa Europassa muistettiin,\nliittyi siihen aina epäilevä päänpudistus: mitähän sieltä nyt taas\nrupeaa kuulumaan?\n\nJo Suomelan tasavallan alkuhistoria osoitti, kuinka vaikea sillä\noli saada vähintäkään oikeuttaan valtioiden neuvospöydässä edes\nkuuluville, saati sitten perille ajetuksi. Sen presidentin lähettiläät\nja sen politiikka ei nauttinut minkäänlaista kunnioitusta, varsinkin\nkun tiedettiin, minkä heilahdusten varassa se saattoi olla sen\nkritiikin johdosta, joka alati ja häikäilemättömänä tuli sen osaksi\ntasavallan eduskunnan puolelta, ja mitä suurta osaa persoonalliset\npyyteet näyttelivät. Hyväksymällä tasavaltaisen hallitusmuodon oli\nSuomelan kansa tehnyt kumarruksen ententen ystäville ja Venäjälle,\nvalmistaen punakaartilais-aineksille uuden mahdollisuuden päästä\nnostamaan niskaansa; se oli tehnyt pohjoismaisen valtioryhmän yhdeltä\nrattaalta ontuvaksi, ja sysännyt luotaan sen yhdenvertaisuuden ja\nsamanluontoisuuden, joka sille keskusvaltain luomana valtiona olisi\nollut niin kallisarvoinen. Täten se oli tullut niillekin valtioille,\njoiden ystävyys olisi ollut sille elinehto, hiukan vieraaksi, ja\nsamalla yhtäläisesti kaikkien naapuriensa itsekkäiden etujen pieneksi\nkalastuspoukamaksi, johon ne kaikki laskivat rysänsä odottaen suurinta\nsaalista. Suomelan valtiosta oli maailmansodan vuosien kuluessa ja\nsen merkityksen johdosta, joka Jäämerellä oli sekä keskus- että\nympärysvalloille, tullut erittäin tärkeä pohjoismaiden politiikan\npolttopiste, jonka valtiollista elämää seurattiin mitä suurimmalla\nmielenkiinnolla kaikissa asianomaisissa maissa.\n\nSe yhteiskunnallinen rauha, joka punakaartilaiskapinan jälkeen olisi\nollut Suomelassa niin kipeän tarpeellinen, oli jäänyt syntymättä.\nIhmisten vaistomaisen halun saada tehdä kerrankin rauhassa työtä ja\nkorjata hedelmiä rikkoi se suunnaton erimielisyys ja poliittinen\nepävarmuus, jonka vallassa elettiin viikosta viikkoon. Sitä eivät\naiheuttaneet ainoastaan alituisesti uusiutuvat eduskunta- ja\nkunnallisvaalit, vaan ehkä eniten alati tapahtuvat hallituksen\nmuutokset. Kun eduskunta-uudistus oli jätetty toimeenpanematta, oli\nkansanedustus vuosien kuluessa muuttunut yhä enemmän ammatillisten\npoliitikkojen erikois-alaksi, josta kaikki syvemmin ajattelevat\nja edesvastuuntuntoiset kansalaiset jyrkästi kieltäytyivät. Kun\nammattipoliitikkojen päämäärä oli ministerin salkku, jota oli ruvettu\npitämään jonkunmoisena palkintona \"uskollisesta palveluksesta\",\nkäytettiin epäluottamuslausetta alituiseen hallituksen kaatamiseksi,\nja se kauniilta kajahtava, mutta vaarallinen säännös, joka\nonnettomalla hetkellä oli lisätty valtiopäiväjärjestykseen, että\nhallituksen jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta, oli vienyt\nhäikäilemättömään eduskuntavaltaan. Näin kävi johdonmukainen ja\nyhtenäinen hallituksen johto ajanpitkään vaikeaksi, mitkään pitemmälle\ntähtäävät suunnitelmat eivät olleet mahdollisia, koska niillä ei\nollut vakinaista ja vaihtumatonta toteuttajaa, virkamiehistön valtasi\nvelttous ja epävarmuuden tunne, josta aiheutui sen asteettainen\nturmeltuminen, ja se, jonka olisi pitänyt edustaa valtiovallan kokoovaa\nauktoriteettia, presidentti, ei uskaltanut eikä voinut käyttää\nsitä valtaa, joka hänelle hallitusmuodon mukaan olisi kuulunut. Se\nerehdys, että yhteiskuntaan jätettiin tuomatta ja luomatta tällainen\nsisäisestä puoluepoliittisesta elämästämme täysin riippumaton\narvovalta, osoittautui tuhoisaksi onnettomuudeksi mitä moninaisimmilla\nyhteiskuntaelämän aloilla. Äärimmäinen vasemmisto uudisti vielä lisäksi\njoka valtiopäivillä ehdotuksensa (porvarillisen) presidentin vallan\nheikontamisesta tahi poistamisesta.\n\nTuhoisin se oli taloudellisella alalla. Vaikka Suomen alkava\ntalouselämä olikin Venäjän sorron alaisena oppinut huomaamaan,\nettä epävarmat valtiolliset olot, ennen kaikkea vaihtelevaisuus\nhallituksessa ja valtion yleisessä talouspolitiikassa, ovat liike- ja\ntalous-elämälle mitä turmiollisimpia, ei se kuitenkaan alottelevana\nkansana ollut voinut aavistaa, mikä kaikki tällä alalla oli\nmahdollista, kun asiat pääsivät kehittymään täyteen mittaansa. Jokainen\ntaloudellinen suunnitelma, joka vähänkään perustui vallalla olevan\npolitiikan jatkuvaisuuteen, oli rakennettu hiekalle, sillä hallituksen\nmuutos ja siitä aiheutuvat mahdolliset seuraukset maan poliittisessa\nasemassa saattoivat tehdä nerokkaimmatkin laskelmat turhiksi.\nJa kun tasavaltaisen vapauden turvissa vuosien kuluessa kasvava\nsosialidemokraattinen vallattomuus oli ruvennut osoittamaan mieltään\nyhä suuremmissa työtaisteluissa ja yhä kiihkeämmässä kostontunteen\nelähdyttämässä agitatsionissa ympäri maan, olivat työ-olot muutenkin\nvaikean kilpailun keskellä työskentelevälle teollisuudelle kaikkea\nmuuta kuin edulliset. Pankkien taakka ylläpitää liikemaailmaa\ntällaisissa oloissa kävi yhä raskaammaksi, rahojen sijoitus\ntaloudelliseen elämään yhä epävarmemmaksi, ja niin köyhdyttivät\nsaamatta jääneet pääoman korot yhteiskuntaa yhä enemmän. Tämä\nkaikki oli omiaan huonontamaan työväenluokan asemaa. Kun kaikkialla\nhuomattiin, ettei teollisuutemme voi kestää kilpailussa kahdeksan\ntunnin työpäivälain takia, oli siitä seurauksena m.m. pyrkimys\npienentää kuluja teollisuus-alalla. Tästä oli seurauksena luonnollinen\nja hyvin ymmärrettävä työtaistelu pitkin koko linjaa, lyöden\nliike-elämän aivan lamaan. Kaikki tämä oli pohjaltaan seurausta siitä,\nettä oli jätetty käyttämättä historian tarjoama tilaisuus vahvistaa\nyhteiskuntaa säilyttävien ja kehittävien ainesten valta määrääväksi ja\ntuoda keskuuteemme sellainen valtiovallan auktoriteetti, jota kaikki\nkuuntelisivat ja jolla olisi luonnollinen, asemastaan johtuva rohkeus\ntarttua hallitusmuodon suomalla koko vallalla ohjaksiin silloin, kun\nhäiriöt yhteiskuntaa uhkaisivat.\n\nMutta tasavaltainen hallitusmuoto oli tuonut yhteiskuntaan vielä\nerään paheen, jota ei voinut huomata niin paljon minään yksityisenä\ntapahtumana kuin alati vaikuttavana voimakkaana myrkkynä. Se oli\nfanaattinen politikoimisen intohimo. Se oli kylvetty kansamme\nkeskuuteen sinä hetkenä, jolloin se sai yleisen ja yhtäläisen\näänioikeuden, jolloin sen jokaiselle jäsenelle sanottiin, että\npoliittisessa toiminnassa, maan asioiden määräämisessä, olkoon\nsinulla yhtä hyvä oikeus kuin naapurillasi. Tämä käsitettiin niin,\nettä jokainen katsoi itsensä myös yhtä pystyväksi noista asioista\npäättämään. Tästä ajatussuunnasta olivat lähtöisin ne suunnattomat\nonnettomuudet, joita sosialistit, enimmäkseen oppimatonta ja kaikkeen\nvaltiolliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun kykenemätöntä,\nmoraalitonta väkeä, olivat maalle tuottaneet. Kun sitten Suomelasta\ntuli itsenäinen valtio, saattoi jo siitä fanaattisesta äänilajista,\njolla eräät piirit vaativat tasavaltaista hallitusmuotoa, huomata,\nettä nyt vasta oli alkava intohimoisen politikoimisen kultainen aika.\nJokainen vaalitilaisuus, virkamiehen nimittäminen, hallituksen vaihdos\ny.m. antoi mitä ihanimman tilaisuuden rehevälle suunsoittamiselle\nja puoluemielen lietsomiselle, ja suorastaan kauhistuttavaksi\nkasvoi kiihko silloin, kun oli käytävä eduskunnan tahi presidentin\nvalitsemiseen. Vanhastaan luonnottomat puolueolot, joissa nimet eivät\nkoskaan vastanneet sisällystä, aiheuttivat nekin mitä omituisinta\nsekasortoa. Tuskin lienee maailmassa ollut toista valtakuntaa, jossa\nolisi sinkoillut niin tavattoman paljon teoreettisia käsitteitä,\nedistystä ja taantumusta, vasemmistolaisuutta ja vanhoillisuutta,\nmaalaisuutta ja kaupunkilaisuutta, kansallisuutta ja epäkansallisuutta,\nvenäläis-ystävyyttä ja keskusvalta-ystävyyttä, porvarillisuutta ja\nsosialismia y.m., y.m., jossa niin selvästi olisi käynyt selville se\nhistorian vanha totuus, että tasavaltaisen maan poliittinen elämä on\nennen kaikkea huutoa ja taistelua iskusanojen varassa, poljettavana ja\nuhrina se tanner, jonka nimi on asiallisuus ja yhteinen etu. Suomelan\nasukkaiden kansalliset paheet, kateus ja kavaluus, salavihaisuus\nja taipuvaisuus vehkeilyyn, salassa kytevä alhainen kunnianhimo ja\nitserakkaus, kaiken sen alas riistäminen, joka saattoi olla näiden\nominaisuuksien tiellä, vietti yhteiskunnassa voittojansa joka päivä.\n\nSuomelan kansa oli heti itsenäistymisensä hetkellä ymmärtänyt, että sen\ntäytyi pienuudestaan huolimatta turvata omaan kansalliseen armeijaan.\nMutta luomalla tasavaltaisen hallitusmuodon oli se samalla riistänyt\narmeijalta sen rungon, joka olisi pitänyt ylintä miekkaa, johon\narmeija olisi saanut katsoa kuin korven vaskikäärmeeseen ja joka olisi\nollut sen luonnollinen korkein huippu. Tämän puutteessa oli armeijaan\njäänyt jo alusta hajanaisuuden ja eripuraisuuden itu, jota etevästi\nkasvattivat kaikki ne epäkohdat, joista yllä on ollut puhe. Armeijaa ei\nsaatu säästetyksi politikoimiselta, vaan kehittyivät asiat väkisinkin\nsiihen, että kukin valtaan pyrkivä ryhmä koetti hankkia itselleen\ntakeita edes jonkun armeijan osan kannatuksesta, ja siinä toiminnassa\nolivat punakaartilaisuuden perilliset kaikista tarmokkaimpia. Heidän\nkaikkea mahdollista mullistusta ja kostoa kuvittelevissa aivoissaan\noli herännyt ajatus päästä valtaan sen armeijan aineksen avulla,\njoka oli kokoonpantu \"köyhälistöstä\" ja jolta estettiin kaikki\nisänmaallisen vastuunalaisuuden kehittyminen \"kansainvälisellä\"\nköyhälistömaterialismilla. Se usko, että punakaartilaiskapinan\nkukistamisella olisi lopullisesti saatu Suomelan työväen alhainen ja\nitsekäs ajatustapa muutetuksi, oli sangen pian osoittautunut suureksi\nerehdykseksi. Koneet voidaan kehittää päivässä, ihminen ei kehity\nvuosisadoissakaan.\n\nTällainen oli muutamin välähdyspiirroksin kuvattuna asema Suomelan\ntasavallassa silloin, kun keskelle kaikkea levottomuutta lisäksi\nsattuivat presidentin vaalit. Katsokaamme, kuinka asema silloin\nkehittyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomelassa oli kyllä ehditty tottua tarmokkaaseen ja kiihkeään, jopa\nkeinoista väliäpitämättömäänkin puoluetoimintaan, mutta päätään\npudistellen katselivat tyyniveriset kansalaiset sitä vauhtia, jolla nyt\nlähdettiin liikkeelle. Tällä kertaa antoi vaaleille nimittäin ikäänkuin\nuutuuden leiman se, että sosialistit nyt taas uhmaillen ryntäsivät\nesille omalla ehdokkaallaan. Tämän voitolle pääsyyn liittyivät nyt mitä\ntärkeimmät myötä- ja vasta-intressit.\n\nJo kuukausia ennen vaaleja oli kaikki taloudellinen elämä tuntenut\nomituista herpautumista ja velttoutta. Yritteliäisyys oli kokonaan\nlakannut ja vallalla oli hiukan samanlainen tunnelma kuin vaaralliselle\nmatkalle lähtiessä, jolloin ei voi tietää kuinka käy. Suomelan markan\nkurssi rupesi äkkiä alenemaan, mitään pitempiaikaisia kauppasopimuksia\nei voitu eikä haluttu saada aikaan, sillä ei tiedetty, minkä käänteen\nvaltion kauppapolitiikka tekisi presidentin vaalin jälkeen. Ja\nkun nyt ehdokkaana oli m.m. sosialisti, oli epävarmuus ja pelko\nvieläkin tuntuvampi kuin koskaan edellisissä vaaleissa, sillä hyvin\ntiedettiin, miten hän ja hänen puolueensa, joka hänen mukanansa pääsisi\nsangen tärkeään poliittiseen vaikutusvaltaan, suhtautui sellaiseen\ntaloudelliseen elämään, joka perustui porvarillisten \"turmiollisiin ja\nkansaa nylkeviin\" periaatteisiin. Tämä seisahdus tuli sitä suuremmaksi\nkuta lähemmäksi vaaleja jouduttiin, sillä lisääntyvä vaalikiihko anasti\nyhä enemmän kaikkien kansalaispiirien huomiota.\n\nNäissä vaaleissa päästiin myös entistä enemmän selville siitä, mitä\nkaikkea oli kysymyksessä ja mitä toiveita eri tahoilla liittyi eri\nehdokkaiden valituksi tulemiseen. Sosialistien ehdokkaan takana oli\nhiljaisuudessa ei ainoastaan koko \"internatsionaali\", vaan ennen\nkaikkea Venäjä, sen vanhoillisimmatkin puolueet. Siellä oivallettiin,\nettä sosialistin tuleminen valituksi merkitsi Suomelan politiikassa\nkäännöstä siihen venäläisiä ymmärtävään ystävällisyyteen, joka sallisi\nsuurelle, alati valmiina olevalle idän jättiläiselle eräitä kalliita\netuja; vaikka ne aluksi olisivat pieniäkin, saisi niiden kautta\nkuitenkin taas edes varpaansa Suomelan alueen reunalle, ja siitä olisi\nalku kaikkeen hyvään. Venäjän edut olivat tässä yhteiset ympärysvaltain\netujen kanssa, joille jo se, että Suomelasta oli saatu tasavalta, oli\nmerkinnyt suurta ja yllättävää voittoa juuri sillä hetkellä, jolloin\nne olivat itsekin luulleet kyntensä ainiaaksi sieltä irtautuneen.\nSillä voitolla olivat ne kauan voineet estää Suomelan ja keskusvaltain\nyhteistä ohjelmaa, ja nyt, jos sosialisti saatiin presidentiksi, oli\nkeskusvaltain politiikka kärsivä lopullisen tappion. Tavattomalla\ntarmolla ja taidolla ryhtyivät siis Suomelan viholliset sosialistien\nkautta vaikuttamaan vaalitaisteluun, tarjoten kätyreilleen loputtoman\naarteen rahaa ja muuta mitä agitatsionissa tarvitaan. Ja kiihko ei\nsillä taholla kaivannut virittämistä. Koston tunne ja varma tietoisuus\nsiitä, että oman puolueen presidentti merkitsisi uutta toverivallan\nnousua Suomelassa, tärkeitä virkapaikkoja ja luottamustoimia, kannusti\nsosialisteja aivan hurjistuneeseen agitatsioniin, joka vaivaloisesti\nsaattoi pysytellä edes muodollisesti laillisuuden ja lojaalisuuden\npuitteissa. Valheilla ja pimityksellä, joka lain kiertämiseksi osattiin\npukea entistä kavalampaan muotoon, kiihoitettiin joukkoja tekopyhäin\nvaalilauseitten ympärille, joiden tunnussanana tietysti olivat ennen\nmuita \"kansanvaltaisuus ja edistys\".\n\nHuolestuneina seurasivat asiain kulkua ne, joiden silmiä eivät\ntällaiset seikat riittäneet sokaisemaan. Jos yhteiskunnan porvarillinen\naines olisi kyennyt yksimielisyyteen, olisi se kuitenkin selviytynyt\ntaistelusta voittajana, mutta niin ei ollut, vaan eripuraisuus\nhajoitti sen rivit. Se kansanvallan kirous, joka estää todellisen\nitsenäisen persoonallisuuden nousun ja menestyksen, vaatien joukkojen\ntahdon orjallista imartelemista ja totuuden peittämistä pumpuliin,\noli saanut aikaan sen, ettei kukaan kykenevä ja vastuunalaisuutensa\nsekä siveellisen arvonsa tunteva henkilö tahtonut ryhtyä\nehdokkaaksi ja ottaa hartioilleen sitä taakkaa, jota ei kuitenkaan\npuoluetemmellyksemme keskellä voinut kunnialla ja menestyksellä\nkantaa. Kun sitäpaitsi vuosikymmeniä oli lietsottu epäluuloa kaikkia\nniitä henkilöitä kohtaan, jotka asuinpaikkansa, sivistyksensä ja\nyhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat joutuneet saamaan Suomelassa\nniin pahaan huutoon tulleen \"kaupunkilaisen\" nimen, eivät maaseutu ja\nsiellä olevat valtapuolueet tahtoneet kuullakaan muusta ehdokkaasta\nkuin siitä, joka lähti heidän omasta keskuudestaan. Kun vielä lisäksi\neräät rahamaailman piirit, joiden rikkaus oli kotoisin maailmansodan\ngulashivuosilta, omien salaisten pyrkimystensä vuoksi koettivat\nkeinolla millä hyvänsä hiljaisuudessa tukea ja työntää esille sellaista\nehdokasta, jonka tiesivät olevan itselleen edullisen, oli sekasorto\nporvarillisissa piireissä täydellinen ja voiton saanti mahdoton.\nLisäksi olivat porvarillisten \"radikaalit\" uudelleen ruvenneet uskomaan\nSuomelan sosialisteihin ja antaneet ymmärtää, että \"edistyksen\" ja\n\"tarmokkaan uudistuspolitiikan\" asia vaati, että heidän miehensä\nhyväksyttiin yleisesti porvarillisten ehdokkaaksi; ellei niin\ntapahtunut, katsoivat he yhteiskunnallisen elämänkatsomuksensa vaativan\nsosialistien ehdokkaan äänestämistä.\n\nSiinä suunnattomassa vaalipauhussa, joka nyt tämän kaiken pohjalta\nlähti, hukkui jokainen järjen sana kuin vesitippa tulivuoren aukkoon.\nEi ollut mitään, joka olisi pannut hillitsemään poliittista intohimoa\nja kiihkoa: ei vapaustaistelua, ei ryssän sorron vastustamista, ei\nnäkyvissä olevaa ulkonaista vaaraa, ei sitä painostusta, joka ennen\nvaltiollisen ja kansallisen sorron aikoina oli puristanut ilmoille\nvastuunalaisuuden tunteen. Oli päinvastoin mitä hillittömin vapaus\nja paras mahdollinen tilaisuus ajaa omia erikoispyyteitä ja viedä\nne voittoon, huolimatta siitä, mitä yhteinen isänmaan ja valtion\netu olisi vaatinut. Tässä sanomalehtien ja yhdistysten maassa ei\nvielä koskaan oltu niin kiivaasti törmätty toisiaan vastaan, ei\nvielä koskaan niin ihannoitu omia ja mustattu toisten tarkoitusperiä\nkuin nyt. Ja ne henkilöt, jotka puoluevehkeily oli työntänyt kansan\nvalittaviksi, tulivat tutkituiksi niin perin tarkoin syntymältään,\nelämänvaiheiltaan, lahjoiltaan ja lahjattomuudeltaan, vioiltaan ja\nansioiltaan, että se vähäinenkin arvonanto, jota he mahdollisesti ennen\nehdokkaiksi rupeamista olivat nauttineet, hävisi tyystin ei ainoastaan\nvastustajain, vaan vieläpä enemmän omien, useassa tapauksessa\nkateellisten kannattajainsa silmissä. Tuli presidentiksi kuka hyvänsä,\noli jo ennakolta selvää, että hänen asemansa olisi alistettu ryhmänsä\nerikoispyyteiden palvelukseen, joka oli toista kuin maan paras, että\nkaiken yläpuolella olevan hallitsijavallan käyttö olisi hänelle\nmahdotonta.\n\nSanomattakin on selvää, kuinka suunnattomasti Suomelan valtakunnan\narvo kärsi ulkomaiden silmissä kaikesta tällaisesta. Ihmetellen siellä\nseurasivat vaalien kulkua kaikki ne, jotka olivat maan todellisia\nystäviä, pelolla odottaen, onnistuisiko sosialistien ajaa läpi\nehdokkaansa. Ja siihen odotukseen liittyi sekin huoli, että jos tuo\nonnistuisi, saattaisi se olla kuin tulenkipinä siihen bolshevismin\nruutitynnyriin, jonka kaikkien maiden roskaväki oli eteensä asettanut,\nvain sytytyksen hetkeä odotellen. Kaikki valtiollinen elämämme oli\nentistä suuremman huomion esineenä ja sen varjopuolet, sen suunnattomat\nheikkoudet, tehtiin pienimpiä piirteitään myöten Europassa tunnetuiksi.\nSuomelan kansa riisuttiin aivan alastomaksi ja joutui kukoistavien\nja hillittömien kansallisten paheittensa vuoksi naurun esineeksi,\nyhdenvertaiseksi Etelä-Amerikan kuulujen tasavaltojen kanssa, Serbian\nserkuksi ja Albanian arvoiseksi. Mutta se oli itse valinnut kohtalonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToverien ehdokas meni loistavasti läpi ja Suomelan sosialistit\nilmoittivat maailmalle, että nyt oli kansa näyttänyt mitä se todella\ntahtoi. Ne miehet, jotka olivat kaatuneet tahi tulleet mestatuiksi\npunakaartilaissodan aikana, olivat taistelleet oikeata taistelua kansan\npuolesta, köyhälistön puolesta, kansainvälisen veljeytymisen puolesta,\nvaikka Suomelan kansa oli vasta nyt sen ymmärtänyt ja tunnustanut.\nKunnia marttiirain verelle ja muistolle! Uusi presidentti piti\nkunnianansa sitä, että hänkin oli nuoruudessaan tavallaan ottanut osaa\ntuohon taisteluun, ollen siis kuin testamentin toteuttaja ja terveisten\ntuoja haudan toiselta puolen.\n\nMutta Suomelan kansa kävi heti presidentin vaalien jälkeen\nvalmistautumaan eduskuntavaaleihin, ja niitä ennenhän olivat kaikissa\nkunnissa toimitettavat uudet kunnallisvaalit. Yleisesti tiedettiin\nmyöskin, että lähiaikoina oli odotettavissa kansanäänestys, jotapaitsi\nläänien eduskuntainkin piti piakkoin kokoontua. Kun valtio oli erotettu\nkirkosta ja täydellinen seurakunnallinen yhdyntävapaus säädetty, oli\njoka pitäjässä tuon tuostakin vilkkaita saarnaajain ja papin vaaleja,\njoita ilman kansalaisten elämä olisi saattanutkin käydä sangen ikäväksi\nja yksitoikkoiseksi. Kansanvaltaisuuden ja edistyksen aate oli\nSuomelassa viettänyt sellaista voittokulkua, ettei mitään poliittisten\nherätystilaisuuksien ja vaalien puutetta suinkaan tarvinnut valittaa.\n\nTotuuden nimessä on mainittava, että Suomelassa oli sellaisiakin\nkansalaisia, jotka eivät ottaneet osaa näihin vaalijuhliin. Heidän\nmielensä oli masentunut ja heidän työnsä väsynyttä ja päämäärätöntä,\nsillä heistä oltiin menossa kiivasta vauhtia perikatoa kohti. Kun\npresidentinvaali oli suoritettu ja tulos selvä, kuvittelivat he\nnäkevänsä idässä voimakkaan miehen, joka kartan ääressä seisoen otti\nkynän ja vetäisi siihen erääseen paikkaan paksun ristin.\n\n(25/5 18.)\n\n\n\n\nSuomen kuninkaan ja kansan hetki.\n\n\nHuolimatta kaikista ponnistuksista saada Venäjän kanssa aikaan\nsellainen suhde, joka olisi taannut Suomen kuningaskunnalle\nhäiritsemättömän tilaisuuden nauttia kansallisen ja valtiollisen\nkoskemattomuuden kaikkia hedelmiä, kyti idän suuressa valtakunnassa\ntuhan alla alituinen väijyvä viha Suomea vastaan ja halu jälleen\npäästä sen alueella isäntävaltaan. Vaikka bolshevismin sukupolvi oli\njo haudassa ja sen luut vaalenivat nurmen kamaran alla, olivat sen\nvallan perilliset saaneet rodultaan ja historialtaan testamentin,\njolle he olivat uskolliset ja jonka he aikoivat ensimäisen sopivan\ntilaisuuden tullen toteuttaa. Muinoin oli Pietari Suuri osoittanut\nheille Konstantinopolin portteja. Kun vapautuneiden kansain nousu oli\ntehnyt mahdottomaksi tämän \"perinnön\" valvomisen, olivat kuolevat\nMiljukoffit, Kerenskit, Purishkevitshit, viime hetkelläänkin rotunsa\nsortajavaistoille uskollisina, osoittaneet Suomen kuningaskuntaa,\nläntistä merta, jonka syliin laskee idän barbaarien kadehtima aurinko.\nMaailman historia on barbaarien raivoisaa tunkeutumista lännen suurien\nmerien rannoille, vaellusta niiden ikuisten kulttuuriaarteiden ja\nhenkisten ominaisuuksien ahjoille, joissa työ ja toimeliaisuus\nkypsyttää hedelmiä ihmiskunnan ikuiseksi nousuksi.\n\nHeti kun Venäjä oli päässyt sisäisestä sekasorrostaan selviämään,\nheräsi siinä voimakkaana korvauksen ja koston ajatus. Kuta kauemmas\nsiirryttiin itsevaltiuden aikakaudesta, sitä enemmän unohdettiin\nsilloinen alennustila ja muisteltiin sitä ulkonaista, alueellista\nsuuruutta ja mahtavuutta, jonka puitteissa valtakunta oli astunut\nmaailmansotaan. Tuo aika saavutti ennenpitkää ikäänkuin romanttista\nhohdetta, joka tuntui maan kirjallisuudessa ja runoudessa, antoi leiman\nsen kansan yleiselle historian käsitykselle, vaikutti mahtavasti\nsen tunteisiin ja muodosti näin sen yhteisen kansalliskiihkoisen\najattelun pohjan, joka vihdoin sopivalla hetkellä voi määrätä valtion\ntoimenpiteetkin. Se hyvityksen ajatus, joka oli aikoinaan syössyt\nRanskan maailmansotaan, oli pientä verrattuna siihen kytöön, joka\nhehkui Venäjän uuden keisarikunnan kansan sydämessä. Tuntui siltä kuin\nolisi tuo parisatamiljoonainen kansa pysähtynyt, nostanut kätensä\nsilmäinsä varjostimeksi ja henkeä pidättäen tasangoiltaan tuijottanut\nlaskevaa aurinkoa, kaukaa kimaltelevia aaltoja, joista toisten kansain\nelämän oikeus oli sen pois sulkenut. Sen silmäterät laajentuivat, sen\nsieramet värisivät kuin pedon, joka haistaa saaliinsa, ja raivokas\nhyökkäyksen ja anastuksen himo tärisytti sen ruumista. Se odotti vain\nsopivaa hetkeä.\n\nMutta idän ilmestyskirja-hirviö tunsi sittenkin jäntereissään\njonkunmoista epävarmuuden ja epäröinnin hermostusta. Se tiesi ja\ntunsi, että Suomesta oli kuluneitten aikojen varrella uupumattomalla\ntyöllä ja toimella kasvanut valtainen ilves, jonka voima oli siinä\ntäydellisessä herruudessa, jolla se hallitsi pienintäkin jänterettänsä,\nhienointakin hermosolmuansa. Se tiesi, että tuolla pedolla oli\nruumiissaan shamaanimainen salaperäinen voima ja sitkeys, ehtymätön\nelävän veren ja elämänhalun lähde, joka ei koskaan lakkaisi virtaamasta\nja jota eivät ehkä mitkään maalliset aseet tappaisi. Luoja oli johtanut\nSuomen kansan vapautumisensa hetkellä viisaalle tielle, antaen sille\nkuninkaan ja hallituksen menon, joka oli yötä päivää ahertaen liittänyt\ngraniittipaaden toisensa päälle, luonut linnan, rakentanut varustuksen,\njonka huipulla liehuva sinivalkoinen tuntui olevan suurimmankin\njättiläisen saavuttamattomissa.\n\nNäin oli kansa ja kuningas linnansa varustanut.\n\nViisaan ja tarmokkaan hallitsijan johdolla, joka korkeasta asemastansa\nalati saattoi nähdä ei ainoastaan oman kansansa tarpeet ja vaatimukset,\nvaan vieläpä senkin, mitä sen suhde muihin kansoihin ja ensi sijassa\nmahtavaan suojelijaansa nähden vaati, oli Suomi ryhtynyt voimakkaaseen\nsisäiseen ja ulkoiseen rakennustyöhön. Se katkera veljesviha, jonka\nvenäläinen saastaisella myrkyllään oli vielä irti kirvotessaan\nonnistunut sen keskuuteen kylvämään, oli saatu pois juuritetuksi\nrakkaudella, leppymättömällä taistelulla kovaosaisten puolesta\nköyhyyttä ja kurjuutta vastaan. Se taistelu oli aluksi ollut ankara ja\nyksinkertaisten mielestä kova, jopa säälimätönkin, mutta kun sairas,\npoikki murtunut jäsen oli potilaan tuskanhuudoista ja vastustelusta\nhuolimatta saatu lastoitetuksi, levisi sieluun pian tyytyväinen,\nparantumisen ihanan aavistuksen ja tunnon herättämä rauha. Ja kun\nvoimakas hallitus, jota mitkään hetkelliset tuulahdukset eivät voineet\njärkyttää, lujalla kädellä piti yllä parantavaa lääkitystointansa,\nsallimatta oikeaksi huomaamaansa menettelyä muutella tahi kokeilla\nuusilla, oli vihdoin työnsä suorittanut, jätti sairas iloiten\nkainalosauvansa ja kiitti luojaansa elämän ja terveyden ihanuudesta.\nHänen sydämensä jää oli sulanut, ja sen sulatustyön oli saanut\naikaan hänen elämänehtojensa paraneminen, katkerien kokemusten ja\nnöyryytysten jälkeen vihdoinkin herännyt kansallistunto, todellinen\ntieto asemastansa ihmiskunnan jäsenenä, ja uusi herännyt usko\nmaailmassa vaikuttaviin, kumoamattomiin ja ijankaikkisiin siveellisiin\nperiaatteisiin. Hänet oli temmattu irti siitä aineellisuuden ja\neläimellisen uskonnottomuuden, epäpyhyyden loasta, johon hänet\ntietämättömyyden vallassa olevana vaisto-oliona oli syösty, ja nostettu\nkirkkaampaan, raittiiden tuulien virkistämään ilmapiiriin, joka aateloi\nsielun. Ja kun hän nyt katsoi ympärilleen Suomen kuningaskuntaan ja\nnäki, kuinka karu maamme oli väkivallalla tehty viljavaksi, kuinka\nvilkas ja tarmokas hyörintä kaikkialla todisti kansan uutteruudesta,\nkuinka työpajojen kalke kaikui laihojen huminan, junien vihellysten\nja vihreitten metsä-aarteiden keskeltä, kuinka rauha ja tyytyväisyys\ntäytti kansalaisten sydämen heidän nauttiessa oikeata lainalaista\nvapauttansa, -- silloin hän ojensi kätensä ja sanoi: isänmaani ja\nkansani! Silloin levisi kuin helluntain humahdus kautta koko Suomen\nriemukas tunne: nyt me olemme yksi ja yksimielinen, vapaa, asemastamme\nja oikeudestamme, tehtävästämme tietoinen kansa! Suomen kansa oli kuin\nperhe, jossa vallitsee rakkaus ja vanhempain kunnioitus.\n\nTodellakin kuin perhe. Suomen hallitsija oli osannut jo ensi hetkestä\nesiintyä ja toimia sen aatteen edustajana, joka sisältyy sanaan\n\"kuninkuus\". Suuren perheensä isänä oli hän heti tullut siksi,\nmikä hän oli oleva, nimittäin kansansa valtiollisen itsetunnon\nsymbooliksi, sen sisäisen arvoon pyrkimisen ja itsekunnioituksen\nnäkyväksi kohdaksi, kaiken valtiossansa esiintyvän hyvän suojelijaksi,\nmutta vahingollisen vastalauseeksi. Hän oli voittanut kansansa\nrakkauden omalla rakkaudellaan, painanut mystillisellä arvovallallaan\nalas pikkumaisuuden ja nostanut esiin ja toimintaan jalouden ja\nuhraavaisuuden. Ja ennen kaikkea oli hän tullut kansansa pääksi sen\naatteen pohjalla, että kuninkuus, hallitsija, edustaa jokaisessa\nkansassa syvällä voimakkaana piilevää miehuuden ja tarmon, puolustuksen\nja pyhän oikeuden suojelun ajatusta. Suomen kansa, joka ei vuosisataan\nollut saanut tuntea sitä itsetuntoa, jonka vapaalle miehelle antaa\nhänen aseensa, hänen miehuuden merkkinsä, oli kuninkaansa johdolla\nsaanut takaisin muinaisen luontonsa, veressänsä olevan ilveksen hengen,\njota ei voi tappaa aseilla eikä vuodattaa kuiviin. Oli kasvanut täyteen\nmittaansa saavutetun vapauden kuolematon puolustusuhma.\n\nTässä oli Suomen hallitsija toiminut tavalla, joka oli valtion ja\nkansan säilymiselle yhtä tärkeä kuin se sisäinen työ, joka oli\nparantanut sen henkisesti ja aineellisesti. Lähteneenä oloista,\njoissa tämä puoli kansojen elontaistelussa on vuosisatainen perintö\nja luonnollinen selvyys, oli hänellä siitä sellainen avartunut ja\nasiallinen käsitys, ettei se ollut Suomen parhaillekaan miehille\nvaltakunnan syntymähetkellä mahdollinen. Ja tämän käsityksensä eteen\ntyöskenteli hallitsija uupumattomasti, hyvin tuntien sielussaan tuon\nahnaasti tuijottavan katseen idän taivaanrannalta, johdonmukaisesti\nkoettaen kasvattaa kansaa tajuamaan koko sen täyden mitan, mihin sen\nitsesuojelus-ajatus aseellisellakin alalla oli ulotettava. Ja Suomen\nmiesten avulla sekä uskollisesti ottaen huomioon kansamme voimat ja\nedellytykset saatiinkin vuosikymmenien kuluessa hijotuksi ilvekselle\nsellaiset kynnet, että niiden terävyyttä kunnioitti mahtavakin\npeto. Mutta kaiken tämän rinnalla oli hallitsija, käyttäen tarkoin\nhyväkseen kaikki ne monet suhteet, joita yksin hänellä saattoi olla\nmaailman mahtaviin, alati selvillä kansainvälisen salaispolitiikan\nhienommastakin vivahduksista ja arveluttavimmistakin pyyteistä.\nPerheensä isänä ja päänä hänellä oli öin ja päivin huolena se, mitä\ntoivorikkaat ihmiset eivät menneen maailmansodankaan aattona vielä\nuskoneet, että nimittäin saaliinhimo ja suurten kansain luontainen\nsorronhalu voi yhäkin millä hetkellä hyvänsä leimahduttaa ilmiliekkiin\nmaailmanpalon, joka saattoi koitua ennen kaikkea pienten kansakuntain\ntuhoksi. Kun ihmiset ovat eläneet muutamia vuosikymmeniä rauhassa\nja nauttineet sen siunausta, tuntuu heistä mahdottomalta, että\nmikään sivistyskansa voisi käydä toisen kimppuun, mutta se, joka\nkorkeassa asemassa ollen alati on lähellä näkemässä niitä salaisia\nlankoja, joita myöten pahan sähkövirta kulkee, hän tietää oikein\narvostella \"sivistyksen\" syvyyden ja kansain intohimojen pohjattoman\nraakuuden; onnellinen on se kansa, jolla on huipullaan niitä lankoja\nseuraamaan pääsevä elin. Kaiken tämän tuntien ja tietäen, sekä\naavistaen tulevaista vihaa, oli Suomen kansa hallitsijansa johdolla\nkehittynyt siihen, että joka töllissä sykki uskollinen ja peloton\nsydän, ja joka miehen kunnia oli isänmaan puolustustaito. Valtaisina\nkohosivat Suomen linnojen ruohovallit merestä mereen ja vakavaa\nkieltä puhuivat ne luoksepääsemättömät alueet, joiden turvissa eli\nKarjalan kannaksen viljelys. Ja lujalle, sekä maamme puolustuksen\nja säilymisen kannalta oikealle pohjalle, oli hallitsija osannut\nrakentaa ne liittovelvollisuudet mahtavampain kanssa, joihin lopullinen\npelastuksemme perustui. Toivorikkaana saattoi Suomen kansa odottaa\ntulevaista vihaa.\n\nSen tulon tiesi hallitsija ja hänen neuvoskuntansa. Salaisilla\ntiedustelijoillaan oli hän alati seurannut saaliinhimoisen\nperintövihollisen vehkeilyä ja hiljaisuudessa ryhtynyt kaikkiin niiden\nvaatimiin toimenpiteisiin. Hän ei herättänyt kansansa keskuudessa\nmitään häiriötä eikä levottomuutta, vaan järjesti asiat hiljaisuudessa,\ntuudittaen vihollisenkin petolliseen itsetyytyväisyyteen. Se odotti\nhetkeään, mutta ei aavistanut, että ilves oli jo koonnut jalat allensa,\nterästänyt jäntereensä, teroittanut katseensa, voidakseen oikealla\nhetkellä yhdellä voimakkaalla hypyllä karata hyökkääjän sydänverien\nlähteille. Suomen kuninkaan ja kansan hetki oli tullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikä maailman mullistus se oli, joka taas pani vapautemme vaaraan,\njääköön tässä selvittämättä. Ne, jotka olivat perehtyneet menneen\nmaailmansodan historiaan, olivat sitä peläten odottaneet ja siihen\nuskoneet. -- Yksi sen palon ydinkohdista oli jälleen suuren ja mahtavan\nVenäjän pyrkimys uudelleen iskeä alleen sen yhteydestä eronneet kansat,\nsaada hyvitystä kärsineelle kansalliskiihkolleen ja itserakkaudelleen,\nsaada kostaa menneet häpeät ja katkerat nöyryytykset. Se kostonhimo\noli niin voimakas, että se taas kuin salama, kuin patonsa murtava\ntulva, rikkoi maailman rauhan polkien alleen ihmiskunnan uskon. Voi\nsitä kansaa tuon jättiläisen kynnyksen edessä, joka ei silloin ollut\nvaroillaan ja valmiina!\n\nMutta Suomen kuningas ja kansa olivat. Kun hyökkääjä lähetti laumansa\nvallejamme vastaan, tuli kuninkaan ja kuninkuus-ajatuksen suuri ja\nratkaiseva hetki. Kuin sotatorven puhallus kajahti hänen kokoava ja\nrohkaiseva huutonsa läpi maittemme ja salojemme, sytyttäen uuden\nvalkean innostuksen, joka vyöryi ukkosena kautta maamme merestä mereen.\nMuutamassa viikossa oli maastamme tullut sotaleiri, joka luotiin\nyksityiskohtaisesti suunnitellun ja kauan valmistellun ohjelman\nperusteella. Ei ainoakaan ratas kitissyt, ei ainoakaan soraääni\nhäirinnyt sitä sopusointua ja yhtenäisyyttä, jonka loi kansan isällisen\nhallituksen ja hallitsijan tutkittu ja järkkymätön ohjelma. Kaikille\nvalkeni ennen aavistamattomassa määrässä, mikä ihmeellinen kokoova ja\nkansallisesti rohkaiseva voima sisältyy kuninkuus-aatteeseen, mitenkä\nse juuri suurien vaarojen hetkellä on kasallislipun ylhäinen kantaja,\njoka pitää sinivalkoista korkealla, kaikkien näkyvissä, sinä merkkinä,\njoka lipun tulee olla, vastatakseen pyhää aatettaan. Outo ja ennen\nkokematon riemastuksen tunne täytti Suomen sotajoukkojen mielen, kun ne\nastuivat kuninkaansa johdolla taisteluun perintövihollistaan vastaan;\nne huomasivat sydämessään, että ihmiskunta palautuu taistellessaan\nelämästä ja kuolemasta tavallaan takaisin sankarikauteensa, jolloin\nsalaperäinen innostus ja voima väkevöittää heikonkin käsivarren,\njolloin tavallisesta elämästä kaukana olevat tunnelmat ja aavistukset\navartavat sielun, herättäen siellä uusia hengen elämyksiä. Suomen\nsotajoukko tunsi voimakkaasti, että sillä oli kuninkaassaan\nsuurenmoinen ja ihana itsenäisyytensä, vapautensa ja miehuutensa\nsymbooli, todellinen lippu, joka teki kuoleman isänmaan edestä ihanaksi.\n\nJa turhaan lähetti barbaari laumojaan siihen solaan, jonka lävitse\nsille kimalteli maamme ihanuus. Suomen miehet ja nuorukaiset menivät\ntaisteluun ilolla ja kaatuivat kuolemataan siunaten. Ja kun vihdoin oli\nsaapunut hetki, jolloin ilveksen kuolinkamppailun vaihe näytti alkavan,\nkasvoi sankarien kuolemasta voiton hedelmä. Vapaus ja oikeus todisti\njälleen maailmalle olevansa voittava aate, jota ei voida lannistaa\nmiljoonienkaan raa'alla voimalla. Suomen hallitsijan ja kansan\nvalveillaan olo oli sille säilyttänyt oikeuden edelleen jäädä vapauden\nlapseksi, vihdoinkin päästä lähelle sitä, mitä se vain oli toivonut,\nrauhaa ja isäinsä maan häiritsemätöntä nautinto-oikeutta. Sinivalkoinen\nviiri lujittui tälle niemelle ikuisiksi ajoiksi, ja rauhan ruoho kasvoi\nvalliemme edessä vaalenevien vihollisten luitten päälle. Verestä\nkasvoivat ruusut.\n\nSe oli ollut Suomen kuninkaan ja kansan hetki, ja sen jälkeen\nalkoi taas uupumaton rauhan työ. Arvet kirvelivät, haavat eivät\ntahtoneet mennä umpeen. Taas sai Suomen kansa huomata, että\ntarvittiin voimakasta, yhtenäistä hallituksen ja elämän menoa niiden\nparantamiseksi ja uuden luomiseksi. Mutta nyt se kävi kuitenkin\nhelpommin kuin ennen, koska sillä ei enää ollut epätietoisuutta siitä,\nmillä keinolla ja johdolla.\n\n(Suomen lipun syntymispäivänä, 28/5 18.)\n\n\n\n\nNummisuutarin Esko.\n\n\nViime keskiviikko-iltana oli eduskunnassa esillä asia, joka teki tuon\nistunnon tavallista huomattavammaksi. Sekin, joka ei ollut käynyt\nkuunteluparvekkeella kymmeneen vuoteen, tunsi nyt halua mennä sinne. Ja\nse, ettei siellä nyt tarvinnut odottaa sosialistisen agitaattorijoukon\nesiintymistä, teki osaltaan tuon meno-aikeen mahdolliseksi, sillä\nolihan sen aineksen poissa olo tehnyt eduskuntamme, kuinka sanoisin,\nsympaattisemmaksi. Sankasti olikin parvilla kuuntelijoita.\n\nHuomaan siellä paljon sellaisia kasvoja, joiden taakse varmasti\nkätkeytyi punainen sielu. Silmissä oli tuo katse, joka todistaa, ettei\nyhteiskunnallinen mielisairaus ole vielä suomalaisen sielusta hävinnyt.\nTuossa katseessa oli samaa ilmettä kuin punakaartilaisilla silloin, kun\nhe esimerkiksi Helsingin valloituspäivänä ryhtyivät ajamaan yleisöä\npois kaduilta. Heidän silmistään loisti aivan selvästi hulluus. Nyt he\nolivat tulleet kuuntelemaan, kuinka \"herrat\" keskustelivat kuninkaasta.\nLeuka lehterin laitaa vasten makasivat he siellä tuijottaen alas saliin\nkuin kahlekoirat; murista eivät he enää uskaltaneet, kuten vielä\ntammikuulla, ja kulmahampaat oli hiottu tylsiksi.\n\nOli siellä paljon muutakin yleisöä, sotilaita sekä mies- ja\nnaispoliitikkoja, ehkä joku ulkomaalainenkin. Ja luulen, että meillä\nparvekkeella olijoilla oli jotakin juhlamieltä, vakavaa odotuksen ja\nhetken merkityksen tunnelmaa. Väkisinkin johtui mieleen, että nyt on\ntässä salissa valta säätää Suomelle hallitusmuoto, jos on vain sopua\nja järkeä. Tämä juhlatunnelma haihtui kuitenkin hyvin pian, sitä oli\nmahdoton säilyttää.\n\nLuulen, että hallituskin piti hetkeä juhlallisena, vakavana ja\nkauaskantoisena. Valtioministerin esiintymisessä oli jotakin, joka\nvaikutti meihin tavallisiin ihmisiin. Hillitystä, mutta silti\nvoimakkaasta äänestä tunki esille syvä, mukaansa tempaava vakaumus. Ja\nolihan kysymyksessä uudistetun hallituksen ohjelma, valtioministerin\nse esiintyminen, joka muualla maailmassa on poliittisten työkausien\ntärkeimpiä tapauksia, jolloin lausutut sanat antavat pohjan sille,\nmiten hallitukseen ja sen politiikkaan suhtaudutaan. Totta kai sen\nymmärtävät meidänkin edustajamme, koska kerran muuallakin maailmassa\nkaikki parlamenttien jäsenet puolueisiin katsomatta henkeään pidättäen\nnäitä tällaisia esityksiä kuuntelevat?\n\nJa suurin osa edustajista näytti olevankin siitä selvillä, kuunnellen\ntarkoin tärkeätä esitystä. Mutta vain suurin osa, eivät kaikki.\nMaalaisliiton eräille jäsenille kävi \"opetustunti\" liian raskaaksi\nja täytyi virkistäytyä pienellä keskustelulla, naureskelulla,\nmuulla puuhalla, kunnes taas säpsähdettiin kuin koulupojat, kun\nopettajan katse sattuu. Heissä on useita välittömän tunteen ihmisiä.\nHyväksyminen tai paheksuminen tulee heti näkyviin jo ilmeissä, ja\nkun valtioministeri saapuu siihen puheensa osaan, joka koskettelee\nhallitusmuotoa, ilmestyy heidän kasvoilleen eräs hymy, joka saa minut\nsäpsähtämään.\n\nAluksi on kuin en muistaisi, missä olen sen nähnyt ja mitä se\nmerkitsee, mutta samalla selviääkin muistini. Olen nähnyt sen tuhansien\nsuomalaisten kasvoilla aina silloin, kun he ovat luulleet päässeensä\nselville jostakin asiasta, ja kuuntelevat tuo oma \"varma vakaumus\"\nmielessä asian toisen puolen selvittelyjä. Tuossa hymyssä on paljon\nNummisuutarin Eskoa, sitä maailman itsepäisintä puumerkkimieltä,\njoka on asiallisimmillekin perusteille auttamattomasti kuuro, kun on\nvain saanut jotakin kalloonsa isketyksi. Niin pian kuin se ilmestyy\nsuomalaisen kasvoille, on turha toivoa mitään mielipiteitten muutosta,\npuhuisipa vaikka enkelien kielellä. Tapahtukoon mitä tahansa,\nmenettäköön Esko morsiamensa, saakoon selkäänsä Teemulta ja hänen\nisältään, mellastakoon Karrin pirtissä niin, että ankara prosessi häntä\nuhkaa, vielä kaiken senkin jälkeen pitää hän tiukasti kiinni siitä,\nettä hänenkin puumerkkinsä siinä olla pitää. Kanttori Sepeteuksen\njärkisyyt eivät merkitse tässä mitään, ei, vaikka hän puhuisi niinkuin\nnyt valtioministeri tuolla alhaalla. Tuo puumerkkimieli on kansassamme\nerinomaisen yleinen, todellinen rotuluonteen piirre, niinkuin sen\nkuolematon kirjailija on loistavasti eteemme kuvannut.\n\nMutta tästä huolimatta jaksaa valtioministeri pitää yllä hetken\njuhlallista tunnelmaa, antaen esityksensä taitavasti kohota loppuun\ntultaessa. Mielenkiinnolla odotan, pysyvätkö seuraavat esitykset\nannetussa oikeassa äänilajissa. Puhujalavalle astuu professori\nStåhlberg.\n\nTiedän vanhastaan, ettei hänellä ole sanottavasti huumorin lahjaa,\nei minkäänlaista \"gemyyttiä\", jonka puute tekeekin kaiken, mitä\nhän puhuu tahi kirjoittaa, siltä kannalta kuivaksi ja köyhäksi.\nMutta sen korvauksena on hänellä melkoinen ironian lahja, jota\nolen hänen kuullut käyttävän joskus suurella menestyksellä ja jota\nvastustajat usein lienevät pelänneetkin. Hänen kirjoituksissaan se\nei kuitenkaan ole ennen saanut sanottavaa sijaa, sillä häntä on\nnähtävästi pidättänyt siitä jonkunmoinen arvokkaisuuden tunne, ja\nhänen puhuessaan on sen kärki useimmiten peittynyt hänelle ominaiseen\nystävälliseen hymyyn. Kun nyt pitkän ajan kuluttua kuuntelen hänen\näänilajiltaan ja esitystavaltaan hiukan väsyneenkaikuista lausuntoaan,\njossa on hermostumisen ja kärsimättömyydenkin merkkejä, huomaan\nkummastuksekseni, että aika ei mene merkkejä jättämättä. Se voi\nhuomaamattamme järkyttää niitäkin perusteita, joilta ennen virkeä ja\nvoimissaan oleva hieno poliitikko ammensi sekä ulkoiselta asultaan\nettä asiasisällykseltään nuhteettomat lausuntonsa, ja se voi tehdä\nmahdolliseksi senkin, että arveluttavat väitteet, kärjetön ironisointi\nja rahvaanomainen polemisointitapa saattavat tuntua käyttäjästään\ntäysipainoisilta. Professori Ståhlberg on kuitenkin kaikesta siitä\nhuolimatta, mitä hän nyt puhuu ja kirjoittaa, sellainen poliitikko,\nettä hän eikä mikään muu muodostaa maassamme tasavaltalaisuuden ainoan\npitävän perustan. Nimittäin sillä tavalla, että ellei hän olisi\ntasavaltalainen, vaan monarkisti, ei tasavaltalaisia nuorsuomalaisia\nolisi ollenkaan, ja maalaisliittolaisten käsi menisi hyvin nopeasti\nkorvalliselle.\n\nKatselen maalaisliittoa hänen puhuessaan. Puumerkkihymy on kadonnut ja\nsijaan tullut se ilme, joka nousi Eskon kasvoille silloin, kun taas\njälleen kaikki hyväksi kääntyi. Siinä on lapsen antaumusta ja luottavaa\nturvautumista vahvaan runkoon, katsetta ylöspäin kuin Stefanuksen\npääsinhetkellä. Ja kun puhe on loppunut, kuuluu sieltä tyydytyksellä\nlausuttu \"hyvä\". Olen epätietoinen siitä, mille tilikirjansa puolelle\npuhuja tuon tunnustuksen kirjoitti, mutta luulen, että se ei häntä\nmiellyttänyt. Noihin kansankokouksissa -- ja sehän eduskuntamme on\n-- saatuihin kättentaputuksiin sisältyy kriitilliselle mielelle aina\njotakin epäiltävää.\n\nProfessori Ståhlbergin puhe oli käynyt alemmassa tyylissä kuin\nvaltioministerin, ja särki tunnelman. Valtioneuvos Wrede koetti\nsitä korjata esityksellään, josta sai oppia sen, mihin \"aateluus\nvelvoittaa\", mutta kaiken pilasi edustaja Alkion puhe. Kansankokouksen\ntahi oikeammin nuorisoseuran kokoustunnelma oli täydellinen.\n\nMitä varten pidetään eduskunnassa vielä sellaisia puheita? Eikö\nvieläkään ole päästy niin pitkälle, että luovuttaisiin tuosta pilviä\npiirtävästä tunnelma- ja kansallisen itserakkauden tyylistä, jota ei\nvoi enää sietää ja joka on vaarallista kaiken kansallisen synnintunnon\nheräämiselle? Tosinhan on mukavaa heittäytyä tuoliinsa ja antaa\nomia itserakkaita käsityksiä hivelevän pontevan sanaryöpyn huuhtoa\nsieluansa kuin kesäisen vesisuihkun, vaipua unelmoimaan mieluisissa,\nutuisissa kansallisen omahyväisyyden tunnelmissa ja lopuksi herätä\nsanomaan \"hyvä\", mielessä vakaumus: \"Me pystymme vaikka mihin.\"\nSellaiset profeetalliset ilmestykset kuin Alkio, joka luulee olevansa\nkansamme hyvien ja huonojen ominaisuuksien luotaaja, joka menee \"Suomen\nkansasta\" ylivoimaiseen takuuseen millä hetkellä hyvänsä, eivät ole\nmitään muuta kuin heitä itseään miellyttävien, puolitaiteellisten\nnäkemysten fanaattisia tulkkeja, mikä näkyy jo miehen silmistäkin.\nMikään tällainen ei enää eduskuntaamme kuulu, vaan on siellä pysyttävä\ntarkoin sen rajan sisäpuolella, jonka ulkopuolelle jätetään armotta\nkaikki kansankiihoittajat. Niinkuin ei jo kokemuksesta tiedettäisi,\nmihin tuollainen vie.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähdin pois, ennenkuin neiti Pykälä sai puheenvuoron, joka sitten\nsiirtyikin toiseen iltaan. Hän ei nimittäin mielestäni kuulu\neduskuntaamme, mikäli kyky ja kunto on sinne pääsemisen ehtona. Mutta\nonko se?\n\nVakavia ajatuksia herää eduskunnassamme käydessä. Luulen, että\nvaltioministerillämme, hänen vakaana kuullessaan alkanutta kirjavaa\nsanaryöppyä, välähti mieleen kirkkaana näkemyksenä yhä uusien ja\nuusien hallitusten vaivaloinen ja hedelmätön ura. Ne nousevat ja\nkaatuvat arveluttavan tiheään, ja pohjan niiden parhaimmiltakin,\nkaukonäköisimmiltäkin suunnitelmilta tulee aina riistämään tämä sama\nseura, kansaneduskuntamme, joka ei voi koskaan -- ellei muutosta\ntehdä -- saada valtiolle ja yhteiskunnallemme todella terveellistä\nja asiallista kokoonpanoa. Johtavien voimien parhaat pyrkimykset\ntulevat aina jollakin taholla kompastumaan tuohon Nummisuutarin Eskon\nominaisuuteen, tuohon itsepintaiseen puumerkkiperiaatteeseen, josta ei\nluovuta, vaikka \"mätänis\".\n\nUlos mennessäni näen senaattori Pehkosen jurot kasvot. Hän näytteli\nkerran nuoruudessaan muutaman edistysseuran notkuvalta lavalta suurella\nmenestyksellä Nummisuutarin Eskoa. Oli aivan ilmeistä, että hänellä oli\netevät lahjat siihen osaan, ja minä taputin hänelle ankarasti käsiäni.\n\n(5/6 18.)\n\n\n\n\nTimanttikurkien ampujia.\n\n\nLukija, joka suuntaa arvostelevan katseensa ylläolevaan otsakkeeseen,\nluultavasti hiukan ihmettelee sen erikoisuutta. Niin teen itsekin,\nmutta annan sen siinä olla, sillä se sisältää paljon kansallisen\nitsetutkistelun totuutta ja on sitäpaitsi kansalliskirjallisuudestamme\nsaatu. Olen käyttänyt sitä omassa hiljaisessa mielessäni jo kauan,\nkunnes äsken, Pietari Päivärinnan kuvan osuessa käteeni, hoksasin\nruveta täten puhumaan siitä yleisöllekin.\n\nNe kansalaiset, jotka eivät ole pitäneet itseään liian hyvinä\nnauttiakseen vanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta, muistanevat\nPäivärinnan mainiot Sakeus Pyöriän kertomukset. Niillä pakinoilla on\npuolensa ainakin sen mielestä, joka hakee suomalaisen kansansielun\nilmenemistä tältäkin alalta, ja niissä on kuvia ja kohtauksia, jotka\npainuvat mieleen ainaiseksi. Tällä kertaa on ajatuksissani erikoisesti\naskarrellut Laarila, tuo maanviljelyskoulun käynyt mies, jolla hänen\nvaimonsa ihailevien sanojen mukaan kyllä oli kykyä, mutta jota ihmiset\neivät ymmärtäneet.\n\nTe muistatte hänet kaikki? Hän oli Sakeuksen hyvä ystävä, esiintyi\naina ylioppilaslakkia muistuttava maanviljelyskoulun päähine\ntuntomerkkinään, ja sanoi ahkerasti \"tuota\". Hänen onnettomuutensa\noli siinä, ettei hänestä ollut mihinkään käytännölliseen elämään,\ntukevalle arkipäiväiselle pohjalle, että hän oli koulustaan saanut\nherraskaisen vikaa, jonka vuoksi hiukan halveksi maamiehen ammattiakin,\nvaikka oli sitä varten opin käynyt, ja että hän yleensä oli toimeton\nnahjus, joka ei näyttänyt mihinkään pystyvän ja jolla ei ollut \"kykyä\"\nkenenkään muun kuin oman vaimonsa mielestä. Lukija oppii häntä säälien\nhalveksimaan, kunnes hän äkkiä osoittaa, että hänellä on suurenmoinen\nmielikuvitus.\n\nHän ilmestyy eräänä kevätpäivänä Sakeuksen asuntoon suuri pyssy selässä\nja selittää hämmästyneelle ystävälleen olevansa matkalla Perä-Pohjolan\npohjattomille nevoille ampumaan \"timanttikurkia\". Tämä erämaittemme\nviisas ja närkisti katseleva lintu nimittäin Laarilan selityksen\nmukaan etelämaissa ollessaan syö timanttipitoisia kiviä kupuunsa,\njonne ne jäävät, kunnes hän, Laarila, tulee ja ampua mäiskäyttää\nne kuoliaaksi, aukaisee vatsan, perkkaa kivet esiin, murtaa niistä\ntimantit irti, joko myytäviksi Lindstedtille tahi käytettäväksi\nkantasormuksina, lasiveitsinä tahi muina maanviljelyskaluina. Ja\nvoitonriemulla hän näyttääkin ylen hämmästyneelle Sakeukselle muutamia,\nkuten jälkimäisestä tuntuu, selviä ukonkiven jytysiä, jotka muka\novat timantteja. Niin lähtee hän tuolle merkilliselle retkelleen\nja maanviljelyslakin vihreä samettiponta vain välkähtää keväisessä\nauringossa.\n\nEn voi sille mitään, että tämä kohtaus ja Laarila on suurentunut\nmielessäni aivan yleiskansalliseksi vertauskuvaksi. Kuinka monta\ntuhatta timanttikurjen ampujaa noita lieneekään Suomen maassa, jos\nne kaikki laskisi ja ilmi perkkaisi? Uneksivia, aikaansa tyhjään\nkuluttavia, haaveilevia mietiskelijöitä, joille kaikki todellinen elämä\nja sen arkipäiväinen, ankaraa työtä vaativa puoli on vastenmielinen ja\nvieras. Mutta annas kun herää joku ihmeellistä ihmeellisempi haave,\njoka on yhtä kaukana todellisuudesta kuin se kultanummi, jonka pappilan\nmamsseli näki unissansa, niin silloin ilmestyy mieheen vireyttä ja\nintoa. Silloin \"kuhnitaan\" niin, ettei koko Europan pytty teollisuus\ntahdo riittää, silloin nähdään vapaaehtoisesti nälkää, niin että\nluut rupeavat heltiämään niteistään, ja silloin syvennytään elämän\nongelmoihin niin syvälle, että Intian fakiiri on kalpea ilmestys\nsen viisauden ja tunnon syvyyden rinnalla. Silloin rakennetaan\nviimeistä kiveä myöten pystyyn ihanne-yhteiskunta, joka on ainakin\nkolmas potenssi Raamatun Saalemista, mutta tavallista työntekoa,\nahkeruutta, elämän yksinkertaisia kauneuksia ja iloja -- ovat vain\ntästä maailmasta, eivätkä miellytä. Ei voi kieltää, etteikö koko\nkansamme luonteessa -- tahtomatta tästä kuitenkaan mitään kivitauluun\npiirrettävää lakia säätää -- olisi jotakin tuollaista käytännöllisessä\nmaailmassa hiukan mahdotonta, mutta suunnitelmissa ja oman itsensä\narvioinnissa mielikuvitusrikasta ja haaveellista timanttikurjen\nampujaa? Joka tapauksessa niitä on keskuudessamme paljon, hyvin paljon,\nja olisi ne väittämättä annettava suojeluskuntain käsiteltäväksi.\n\nMutta seuratkaamme edelleen Laarilan vaiheita, niin huomaamme, kuinka\nerinomaisesti kirjailija hänessä tätä kansamme luonteen puolta kuvaa.\nTapahtui, että joessa nousi suunnattoman korkea kevättulva. Suuret\njäätelit tulit ja musersit sillan, jonka keskimäiselle arkulle jäi\nHannun Maija -- hän, jolla \"reväsimen\" johdosta alati molkerehti\nlääkepullo pullean vatsan päällä (vihilläkin seistessä piti siitä\nkesken valaa ottaa kulaus) -- lapsineen ja vieläpä kirkkoherran\nlapsi lisäksi. Joka hetki uhkaa vahtitölli pyllähtää kohisevaan\nvirtaan, jonka tuomat jäälohkareet ryskyttävät sillan arkkua kuin\nVespasiaanuksen pässit Jerusalemin muureja. Kansa rannalla itkee\nja hätäilee. Neuvokkaimmatkin miehet ovat voimattomia. Onnettomat\nvanhemmat lupaavat huikeita summia sille, joka voi nuo raukat\npelastaa. Tuskaa ja sielun ahdistusta on ilma täynnä ja sadat katseet\nsuuntautuvat tuonne sillan arkulle, jossa Maija seisoo lapset\nympärillään, ottaen väliin pullostaan vahvistuksen \"reväsintänsä\"\nvastaan. Mutta silloin saapuu paikalle Laarila, tuo kaikkien halveksima\nnahjus, jolta ei kukaan koskaan odotakaan mitään miehen tointa.\nMikä on häneen nyt tullut? Äkkiä hän on koko asemasta selvillä.\nHänen vartensa suoristuu, silmiin ilmestyy käskevä tuli, hän antaa\nnopeita ja täsmällisiä, teräviä määräyksiä, käyttäen \"tuota\"-sanan\nrinnalla kielemme ydinmanauksen omituista lievennysmuotoa \"pertana\",\nvedättää venheen arkun yläpuolelle ja lähtee yksinään pontevana kuin\nkoskenlaskijain jumala kuohujen keskitse viilettämään kohti vaaran\npaikkaa. Maanviljelyslakin vihreä ponta vain vilahtelee aaltojen ja\njäiden keskellä. Sydän kurkussa seuraavat ihmiset rannalla uljaan\nmiehen yritystä. Onnistuuko kääntämään purtensa arkun alle kosteikkoon,\nvai riistääkö koski miehen nieluunsa? Silloin osoittaa Laarila,\nmikä hän on miehiään, kun hänelle todella on selvinnyt, että nyt on\nratkaisevan toiminnan hetki: juuri sopivimmassa silmänräpäyksessä\ntekee hän melallaan sellaisen mestarikiekauksen, että vene käärmeenä\nsuikaisee juuri sopivimpaan paikkaan. Kaikki pelastuvat, vaikka\nMaijan täytyikin vielä viimeisessä silmänräpäyksessä, kun tupa jo\noli kaatumassa, viivyttää venheeseen laskeutumistaan tuon siunatun\n\"reväsimen\" takia, joka ei vääjännyt muuta kuin tuota jo mainittua\nalati käsillä olevaa potellia. Mutta tämän suurenmoisen työn tehtyään\nvaipui Laarila kuin kokoon ja vältteli kiittelevän ja iloitsevan\nkansanjoukon ylistystä.\n\nTäällä on Suomessa eräs toinen, joka äsken vaaran ja toiminnan\nhetkellä uneliaisuudestaan heräten teki ehkä vielä suuremman\nmestarikiekauksen, ja se on Suomen valkoinen kansa. Siten se todisti\nluonteensa \"Laarilamaisuutta\" sangen suuressa määrässä, sillä\nvelttouden ja uneliaisuuden jälkeen, jolloin jo monet luulivat sen\nainaiseksi nukkuneen, heräsi se jumalaiseksi koskenlaskijaksi,\ntehdäkseen kerrassaan mestarikiekauksen, jolla se pelasti\nmaailmanvirran sillan arkulle jääneen Suomi-Maijansa viime hetkessä\n(pullottomana). Ja Suomen punainen kansa antoi samoin aivan yhtä\npätevän todistuksen samasta \"Laarilamaisuudestaan\", sillä kapinallaan\nja ihanne-yhteiskuntapuuhallaan lähti se jos kukaan ampumaan\ntimanttikurkia. Kukapa voinee sitä vastaan väittää? Voitaneen siis\nsanoa, että tuon uneliaisuuden alla kyllä piilee tarmoa ja voimaa,\nvaikka tarvitaan aivan erikoiset elämän synnytyspihdit sitä sieltä\nharmaan nutun alta esille kiskomaan. Mutta palatkaamme Laarilaan.\n\nHänkin sai tämän jälkeen tuulta purjeisiinsa, kohosipa jo niin\nkorkealle, että hänestä tuli -- oluttehtaan isännöitsijä. Vaikka\noikeastaan vain me nykyiset ihmiset, jotka olemme veden juontiin\nnähden niin sanoakseni pakko-asevelvollisia, voimme täysin ymmärtää\ntämän aseman kaikki huomattavat edut, tuntuu Laarilakin niille panneen\narvoa; koska hänestä -- niin, sitä ei valitettavasti käy salaaminen\n-- tuli säälimättä sanoen rapajuoppo. Kun Sakeus Pyöriä kävellä\npöllötteli pimeänä syys-iltana pitkin maantietä, rupesi hän kaukaa\nkuulemaan kärryjen pyöräin rätinää ja pian ajoi hänen ohitseen hurjaa\nlaukkaa mies rentona humalassa ja huudellen huikealla äänellä: dobra\nharashoo! Se oli Laarila, joka ajoi, ja ajoi itsensä vähän matkan\npäässä kuoliaaksi. Menestys oli mennyt hänelle päähän. Sieltä hän nyt\ntaivasten majoista viittilöi meille toisille timanttikurkien ampujille,\nkehoittaen muistamaan, että purjetuuli on vaarallista.\n\nKunhan emme vain olisi tässä päässeet äskeisen mestarikiekauksen\njälkeen yhtä korkealle kuin Laarila-vainaja, ihan oluttehtaan\nisännöitsijäksi? Täytyy pysähtyä tarkastamaan itseään ja asemaamme,\nettemme lähtisi ajamaan humalapäissämme hurjalla hevosella pitkin\nsyysöistä elämänmaantietä ja vielä kiljahdellen, että \"dobra harashoo\".\nEttemme yhtäkkiä irtautuisi maajalasta ja lähtisi tuntemattomille,\npohjattomille nevoille ampumaan timanttikurkia. Se vaara on kieltämättä\nlähellä, ja monet merkit viittaavat siihen, että halukkaita matkalle\nlähtijöitä taas olisi yllin kyllin. Kun en tahdo vakaumustani salata,\ntunnustan suoraan, näin ystävien kesken, että noissa tasavaltalaisissa\non paljon, ehkä enemmistö, juuri näitä timanttikurkien ampujia.\nPunaiset istuvat vielä nevan rannalla ja tuijottelevat sinne,\nnäkyisikö missä onnen lintuja, ja heidän rinnalleen on istumassa\nsuuri joukko muita, jotka nekin etsiskelevät tasavallan hyllyvältä\nja tuntemattomalta suolta sitä haaveksimaansa timanttikurkea.\nJännityksellä täytyy kysyä, lähteekö eduskunnan vähemmistö mukaan tälle\nmetsästysretkelle, vai yhtyykö se enemmistöön sovussa tehdäkseen sen\nmestarikiekauksen, joka sujahduttaa valtiovenheemme tyyneen kosteeseen\nsilta-arkun juurelle, sen silta-arkun, jota suuren maailman jäätelit\nyhä ahneemmin pakkautuvat jyrsimään, mutta joka tällä kerralla\nkestääkin?\n\n(13/7 18.)\n\n\n\n\nSuomalainen oikeistososialisti.\n\n\nKuljimme vuonna 2000 Suomen Kansallismuseossa ja saavuimme vihdoin\nvuoden 1918 punakaartilaiskapinaa kuvaavaan laajaan osastoon.\nKatselimme ihmetellen kaikkia niitä alhaisen eläimellisen julmuuden,\nsurkean tietämättömyyden ja naurettavan lapsellisuuden todistuksia,\njotka siellä olivat hyvässä järjestyksessä ja oivallisilla selityksillä\nvarustettuina nähtävissä. Oppaamme, harmaapäinen professori,\nhuomautteli yhtä ja toista kuin päivänselvistä asioista, kunnes\npysähtyi vihdoin syviin mietteisiin vaipuneena erään suuren lasikaapin\neteen. Hänen ilmeensä muodostui salaperäiseksi, arvoitukselliseksi ja\nhän lausui kuin itsekseen:\n\n-- Siinä on ilmiö, jota suomalainen tiede, järki ja äly eivät ole\nkyenneet selvittämään. Sfinksin ilme on avattu kirja tämän rinnalla.\n\nHän vaipui aatoksiinsa kuin syvyyden kaivoon, ja saattoi melkein nähdä,\nkuinka hänen neropattinsa rupesivat kuumenemaan aivojen järsiessä ja\njyrsiessä tuota arvoitusta. Uteliaina tunkeuduimme kaapin eteen yhdessä\nläjässä kuin riekon poikue ja annoimme silmiemme täyttää tehtävänsä.\n\nNäimme siellä olion kuin ihmisen muumion, jonka muodossa ja olemuksessa\ntodellakin oli jotakin erikoisen epämääräistä. Olisi voinut väittää,\nettä sillä oli kahdet kasvot kuten Januksella, mutta missä ylimeno\ntoisesta naamasta toiseen tapahtui, sitä oli vaikea sanoa. Puvultaan\nse oli herrasmies, mutta siinäkin suhteessa oli jotakin puolinaista ja\nepävarmaa, niin että kaartilaiskapinan aikuisten muotien tarkimmatkaan\ntuntijat eivät voineet varmistautua siitä, oliko otus todellakin\ntarkoittanut olla herrasmies vai n.s. proletaari. Sen molemmilla\nnaamoilla oli mielistelevä hymy, joka oli jäykistynyt salaperäiseksi,\nneuvottoman puolueettomaksi irvistykseksi, josta ei voinut päästä\nselville, mitä se tarkoitti. Oliko se iloa, tuskaa, tyytyväisyyttä,\nvai mitä? Suurta huomiota oli omiaan herättämään se erikoinen suunta,\njohon olion istumalihakset olivat kehittyneet: niillä saattoi huoleti\nistua ei ainoastaan kahdella, vaan vieläpä kolmellakin tuolilla\nsamalla kertaa. Aivojen rakenteesta ilmoitettiin nimenomaan, että n.s.\ntaloudelliset eli tulojen hankintalokerot olivat hyvin kehittyneet,\nmutta mitä selkärankaan tuli, oli tiede ymmällä. Huomautettiin,\nettä punakaartilaiset täytyi ja saattoi hyväksyttävillä perusteilla\nlopultakin lukea selkärangallisiin, vaikkakin heillä oli sillä paikalla\nvain jonkunmoinen rusto- ja hyytelökudos, joka voi notkahdella ja\nvenyä mihin suuntaan hyvänsä, mutta tähän olioon nähden oli asia\ntoinen: sillä ei yksinkertaisesti ollut mitään selkärankaa, joten\noli mahdotonta ymmärtää, miten se oli voinut käydä pystö-asennossa.\nSanalla sanoen: tuossa oliossa oli jotakin niin epämääräistä, niin\nsurkean koomillista ja pelottavan salaperäistä, että tiede ei ollut\nvielä lausunut sen lajista ja luokasta lopullista sanaansa. Suuren\nkysymysmerkin alle oli kuitenkin riskeerattu seuraava määritelmä:\n\n\"Suomalainen oikeistososialisti vv. 1905--1918?\"\n\nOppaamme, kunnioitettava herra professori, oli alentuvalla ja\nymmärtävällä hymyllä suhtautunut siihen uteliaisuuteen, jota me\ntietämättömät, mutta alati tiedonjanoiset maallikot tälläkin hetkellä\nolimme osoittaneet, kunnes hän nyt, nähdessään katseittemme kohoavan\npyytävinä puoleensa, oikaisi seiväslaihan vartalonsa, ojensi kätensä ja\navasi suunsa, sanoen:\n\n\"Täydennykseksi siihen, mitä itse terävällä huomiokyvyllänne olette\ntästä salaperäisestä oliosta selville saaneet, pyydän saada ilmoittaa\neräitä muita opettavia ja huvittavia seikkoja. Tämä muumio löydettiin\nalkuaan eräästä syrjäisestä kammiosta, jossa se oli pöytänsä ääressä\nkirjoittavassa asennossa. Hänen edessään oli jonkunmoinen, nähtävästi\nallekirjoitettavaksi tarkoitettu vastalause punakaartilaisliikettä\nvastaan, ja monet merkit osoittavat, että vainaja oli tämän johdosta\njoutunut ankaraan sielulliseen taisteluun. Hän ei ole voinut tehdä\nasiassa päätöstä, vaan on sortunut ristiriitaisten tunteittensa\nja horjuvaisuutensa traagilliseksi uhriksi. Mikä hän maallisen\nvaelluksensa aikana on ollut, ei ole tarkoin ratkaistu. Toiset pitävät\nhäntä kirvesmies-senaattorina, toiset maanviljelijä-sosialistina,\nkolmannet professorina, neljännet Elannon muinaisena johtajana,\nmutta viidennet suurella varmuudella vankeinhoitoylihallituksen\nylitirehtöörinä. Varmuutta on vaikea saada, koska vainaja nähtävästi\nei ollut kuollessaan kotonaan ja koska se nauha, jossa hän kantoi\nihollansa työväenyhdistyksen jäsenkirjaa, oli poikki ja kirja kadonnut.\nTraagillisessa kamppailussaan siitä, kummalle tuolille istua, oli\nvainaja nähtävästi epätoivoissaan riistänyt tämän pyhän merkin\nrinnoiltaan, ja siten, siitä teostaan kauhistuneena, yhä jouduttanut\nkatastrofia.\"\n\nTässä professori pysähtyi, karkoittaakseen päälaeltaan itsepintaisen\nkärpäsen. Sen tehtyään jatkoi hän:\n\n\"Äskettäin ilmestyneessä nerokkaassa tutkimuksessaan\n'Oikeistososialismi Suomessa vv. 1905-1918' kertoo tohtori Nikodemus\nUppoviisas, kuinka mahdotonta on tavata mitään asiakirjaa tahi muuta\nkirjallista todistuskappaletta oikeistososialismista Suomessa ennen\npunakaartilaiskapinan kukistumista. Vihjaillen ja hymyillen, ollen\nporvarillisten kanssa porvarillisia, punaisten kanssa punaisia, muka\nhalveksien bolshevistisia keinoja, mutta niitä tosiasiallisesti\nmitenkään vastustamatta, kulkivat he salkku kainalossa salaperäisen\nnäköisinä, huokuen mitä kannattominta ja lapsellisen ylimalkaisinta\n'revisionismia'. Kun sivistyneet ihmiset huolestuneina yhä\nlisääntyvästä anarkiasta kysyivät, eikö todellakaan sosialistien omasta\nkeskuudesta nouse miestä tätä miehen tavoin vastustamaan, päästivät\nhe liikkeelle huhun, että kyllä sitä sentään on joukossa sellaistakin\nmiestä, ja kulkivat edelleen virastoissansa ja toimissansa tärkeän ja\nmystillisen näköisinä, kuin Napoleon Austerlitzin taistelun aattona.\nMutta kun kansalaissodan ratkaisu oli jo selvä, hämmästyttivätkin he\nmaailman esittämällä eräänlaisen sovinto-ehdotuksen, joka naivilla\ntavalla paljasti heidän punaisen perusolemuksensa. Viittaan vain\ntuohon osastoon tuolla, jossa punaisten 'Me vaadimme' ohjelma on\nsanoin ja kuvin valaistuna. Ja kun kapina oli kukistettu, ryhtyivät\nhe julkaisemaan sanomalehteä, jonka näytenumero ei ollut muuta kuin\n'Työmies' kielellisesti siistittynä. Tohtori Uppoviisas tekeekin\ntutkimuksessaan sen sangen hyvin perustellun väitteen, että nämä\n'herrat' olivat oikeastaan siveellisesti alemmalla asteella kuin\npunakaartin johtajat. He tiesivät, mitä oli tulossa, eivät sitä muka\nhyväksyneet, mutta eivät liioin häivyttäneet yhteiskuntaa liikkeelle\najoissa estämään onnettomuutta. Tohtori Uppoviisaan tutkimuksen\nperusteella onkin tuo edessänne oleva merkillinen luomisen tulos\nmääritelty oikeistososialistiksi näiltä kansamme historiassa niin\nkohtalokkailta vuosilta.\"\n\nPuhuja vaikeni ja me loimme vielä viime kerran katseemme tuohon\nomituiseen ilmiöön, jonka hymyssä oli nyt jotakin aavemaista, ehkä\nhäpeävää. Olipa kuin olisimme juuri kuunnelleet paleontologian luennon\npelkurista pedosta, joka yön pimeydessä hiipii koettaen salata itseään.\nMutta jäljet jäävät hiekkaan ja kivettyvät siihen, kunnes vihdoin tulee\njoku professori mittailemaan ja tutkistelemaan niitä, lopuksi kuvaten\nkoko otuksen kuonosta hännän pisimmän karvan kärkeen. Siinäpäs olet!\n\nMutta oppaamme vaeltaa eteenpäin, joten käännämme tälle\n\"oikeistososialistille\" halveksien selkämme. Tulemme suureen ja\nmonipuoliseen osastoon, jossa esitetään sanomalehtimyrkyn keittäjiä\nja sen aikaansaannoksia. Huomattavin sija on annettu eräälle Valpas\nHänninen nimiselle henkilölle ja kunniapaikasta hänen rinnallaan\nriitelee joku kirjailija Irmari Rantamala. Muitakin siellä on suuri\njoukko, mutta erikoisesti herättää huomiota muuan, jonka rinnassa\nolevaan lappuun on kirjoitettu: \"Venenum Sepiae\". Oppaan kertomuksen\nmukaan oli tämä myrkkylaji ollut erikoisuutena \"Fyren\"-nimisessä\nlehdessä, josta sen oli omaksunut erään \"Dagens Press\" nimisen lehden\npakinoitsija Lucas. Lajinsa viimeisenä on hänet nostettu museoon,\nvaikka myrkyllänsä ei tiedettävästi ole ollut minkäänlaista tehoa tahi\nvaikutusta.\n\nOppivaisina ja huomaavaisina kuljemme osastosta toiseen, painaen\nmieleemme kaiken sen, mikä mahdollista on näin lyhyellä hetkellä.\nLopuksi saavumme Suomen vapaussodan suureen saliin, ja meidät\nvaltaa harras tunnelma. Kaikista esteistä, vaaroista ja vastuksista\nhuolimatta oli silloin alkanut Suomelle ennen kokemattoman nousun\naika, joka vuosikymmenien ja -satojen kuluessa oli vienyt sen\nhyvinvointiin ja sisäiseen sopusointuun. Niinpä olikin hauska astua\ntällaisissa tunnelmissa ulos mahtavasta museosta, odottaa hetkinen\npaikallis-ilmalaiva-asemalla ja siirrähtää iltapäiväksi tuonne\nJyväskylän seuduille sähkötaimilavojansa ja viinirypäleansareitansa\nkatsomaan.\n\n(11/5 18.)\n\n\n\n\n\"Me vaadimme.\"\n\n\nMinkä luulette olleen kipeimmän ja tärkeimmän asian Suomen kapinan\nkukistamisen jälkeen? Jos olette siksi luulleet itsenäisyytemme\nvahvistamista, valtiomme sisäistä järjestymistä, elintarvepulaa ja\nkapinan jälkiselvittelyä, niin erehdytte, sillä kaikista tärkein\nasiamme on ollut saada perustetuksi uusi sosialidemokraattinen puolue.\nNiin kauan kuin sitä ei Suomessa ole, puuttuu meiltä se lanka, joka\nyhdistää meidät ijankaikkisen pelastuksen ja vapahduksen valtakuntaan.\nNäin ajattelevat ne, jotka vaitiolollaan ovat kannattaneet kaikkia\nsen entisen sosialistipuolueen puuhia ja jotka nyt, kun sen suu on\ntullut tukituksi, katsovat tulleensa valituiksi niiksi apostoleiksi,\njoiden jalanjäljistä ruusut tiukkuvat. Raskaalla, painavalla huolella\nmiettivät he, mitä mahtaakaan tulla Suomen työväestä, ellei saada sitä\nuudelleen kootuksi vahvaksi luokkapuolueeksi. Jaa -- jaa!\n\nSillä tunnettuahan on, että kaikki se onni ja hyvä, mitä työväki on\nsaanut vuosikymmenien kuluessa Suomessa osakseen, on sosialidemokratian\nsille tuomaa. Ilman sitä, ilman intohimoista järjestäytymistä\nluokkapuolueeksi, ilman sen kehittämää äärimmäistä luokkatietoisuutta,\njota porvarilliset väärin sanovat luokkavihaksi, ei olisi saatu\ntoimeen mitään työtaisteluja, mitään epävarmuutta työ-oloissa, mitään\nyli kansallisuusrajojen ulottuvaa kansainvälistä suomalaisten ja\nvenäläisten veljeyttä, mitään vihaa omistavia yhteiskuntaluokkia\nvastaan, vaan kaikki kehittyminen ja eteenpäin meno olisi jäänyt\ntapahtuvaksi siinä hengessä, jossa Suomen muu kansa on eteenpäin\nmennyt. Ilman sosialidemokratiaa olisi työväki tullut saamaan tietonsa\nsosialistien niitä tarkoituksilleen sopiviksi värjäämättä, kaiken\nvalistuksensa ja käsityksensä velvollisuuksistaan olisi se saanut\nsamassa hengessä kuin muutkin kansalaiset. Ilman tuota siunattua\noppia olisi kansallistuntokin, isänmaanrakkauskin päässyt kukkimaan\nköyhimmässäkin töllissä, ja ilman sitä olisi köyhälistön mahtavan\nvoiman näyte, sen suurvaltatapahtumia hipova veljeysliitto bolshevismin\nkanssa, jota porvarilliset väärin sanovat isänmaanpetokseksi, tullut\nvältetyksi. Kas siinä lyhyt luettelo kaikesta siitä pahasta, josta\nsosialismi on työväkemme pelastanut, ja kaikesta siitä hyvästä, jota se\non sille runsain määrin osaksi antanut. Tottakai sellainen onnen puu on\nsaatava uudelleen keskuuteemme istutetuksi, että uudet appelsiinit sen\noksilla kypsyisivät ja uudet paratiisilinnut saisivat sen latvuksilla\nihania pyrstöhöyheniänsä levitellä.\n\nTosin on yhteiskunnassamme paljon sellaisiakin kansalaisia,\ntyöväkeäkin, jotka yksinkertaisuudessaan ja aina vain ajatellen\nkansamme edistysvoimain yhteistyötä, ovat sitä mieltä, että parhain\nedistymisen takuu maassamme olisi se, että työväki liittyisi yhteen\nkaikkien niiden voimien kanssa, jotka lämpimästi harrastavat\nyhteiskunnallista uudistustyötä, mutta jotka hylkäävät luokka-ajatuksen\nminkään jaon perustana. He ovat sitä mieltä, että täten saataisiin\nmaahamme vihdoinkin luoduksi voimakas ja selväpiirteinen edistyspuolue,\njoka toteuttaisi kunakin hetkenä tärkeät asiat, tunnustautumatta\nsen pitemmälle minkään ulkomailta tuotetun maailmankatsomuksen\nrengiksi. Olen iloinen, että täten saan tilaisuuden julistaa kaiken\ntämän haaveeksi ja houreeksi. Se on hulluutta, hyvät herrat! Sillä\nonhan luonnollista, ettei työväkeämme voida päästää mihinkään\nyhteistoimintaan luokkansa ulkopuolella olevien kanssa, ellei\ntahdota, että hänen perusominaisuutensa, hänen niin sanoakseni\nsuomalais-sosialistiset erikoisuutensa hijoutuisivat pois aivan\nkokonaan. Jos työmies pääsisi toimimaan yhdessä porvarillisen\nedistysmiehen kanssa, saattaisi siitä olla se vaarallinen seuraus,\nettä hän huomaisikin tuon toimitoverinsa vähintään yhtä voimakkaaksi\nedistyksen ja työväen ystäväksi kuin mitä hän itsekin on, vaikka\nhänellä ei olekaan mitään luokkapuolueen jäsenen ennakkoluuloa;\nhän huomaisi, että tuo porvarillinen mies aina koettaa katsoa sen\nyhteiskunnan etua kokonaisuudessaan, jossa hän elää ja toimii, ja\nettä hänellä nimenomaan nykyhetkellä on palavana harrastuksena\nSuomen kansallinen eheys, sovinnollinen ja kohoavan isänmaallisen\nhengen luominen valtakuntamme hyväksi; hän tottuisi siinä seurassa\najattelemaan suomalaisesti eikä kansainvälisesti, isänmaallisesti eikä\nbolshevistisesta ja vihdoin kävisi hänelle selväksi, että edistys\nei riipu opinkappaleista, vaan siitä, miten elämän käytännölliset\nkysymykset asiallisesti ja parantavasti ratkaistaan minkään intohimon\nsiihen ottamatta osaa. Silloin saattaisi hänen sydämessään herätä\nsovinnon ja onnen tunne, väkevä lojaalisuus yhteisyyttä kohtaan\nja voimakas halu alistaa kaikki pyrkimykset tuon yhteisyyden etua\npalvelemaan. Ei, hyvät herrat porvarilliset! Sellaisen hirvittävän\nmahdollisuuden uhriksi ei ikinä päästetä Suomen työväkeä, ei ainakaan\nniin kauan kuin viimeisten mohikaanien tuppi heiluu. Eh! Maksoi mitä\nmaksoi, mutta Suomen työväki on saatava takaisin entiseen karsinaansa,\njossa sitä ruokitaan sillä rehulla, jota se on tähänkin asti tottunut\nsyömään.\n\nOn sitten vielä sellaisiakin naiveja sieluja, jotka ovat toivoneet,\nettä jos sosialidemokraattinen puolue sittenkin perustetaan n.s.\noikeistososialistien toimesta, sen ohjelmassa ja toimintasuunnitelmassa\nheti alusta näkyisi epäämättömät merkit siitä, että se on ottanut\noppia siitä onnellisesta tapahtumasta, joka tuota puoluetta kuluneena\nvuonna on kohdannut, että se luokkapuolueenakin ollen kuitenkin jo\nalussa ilmoittaisi toimivansa kansallisella pohjalla isänmaallisten\nnäkökohtien ohjaamana, ja ettei se heti alussa kärjistäisi taistelua\njärjettömillä ja yhteis-edun kannalta mahdottomilla vaatimuksilla. Minä\nsurkuttelen sellaisia ihmisiä, jotka voivat luulla tahi edes toivoa\ntällaista! Pitäisihän jokaisen ymmärtää, että jos mieli saada entiset\nsosialistimme kootuksi miksikään puolueeksi nykyhetkellä, heille\ntäytyy antaa samansukuista huumausainetta kuin se, minkä kohmeloa he\nnyt potevat. Juoppo on aluksi viinalla virkistettävä. Siksipä onkin\n\"Suomen sosialidemokraattinen uudistuspuolue\" muodostanut ohjelmansa\nsiten, että se veti korrehtuurin Valppaan ohjelmasta ja luki sen\ntarkoin, tehden siihen vain eräitä pieniä korjauksia näön vuoksi.\nSen nimenä on edelleenkin \"Me vaadimme\" ja sen sisältö saattaa Nevan\ntoisella puolen oleskelevat veljet liikutuksen valtaan. \"Viel' elää\nisäin henki, on Suomess' urhoja\", lausahtaa siellä kyyneltensä lomasta\nystävämme Kaljunen. Sillä tämän ohjelman mukaan on taas erinomainen\ntilaisuus ja lupa ruveta lietsomaan uudelleen luokkatietoisuutta,\nja jos sen vaatimusten mukaista \"kansanvaltaista valtiomuotoa\" ei\nkatsottaisi olevankaan, jättää ohjelma avoimeksi, miten silloin\ntoimitaan, sillä laillisin ja parlamentaarisin keinoin se ilmoittaa\ntoimivansa vain tuossa tapauksessa. \"Kansalle\" on taattava välitön\nlainsäädäntöoikeus, jonka ohjelman viimeisin saavutus on siis sama,\nkuin kansanvaltuuskunnan hallitusmuodossa esitetty kymmenentuhannen\nalote-oikeus. Liikuttavalla laajanäköisyydellä on ohjelmassa pidetty\nhuolta siitä, ettei kenenkään sosialidemokratian taistelussa\nharmaantuneen sankarin tarvitse tuntea itseänsä sen puitteissa\nvierailla ja uusilla vesillä kulkevaksi. On todella suuri onni, että\nyhteiskunnassamme löytyy paimenia, jotka sellaisenkin myrskyn jälkeen,\nmikä meillä on raivonnut, pelottomasti lähtevät kokoamaan hajonneita\nlampaita juuri saman katon alle, joka äsken päälle luhistui. Se on\nsuurenmoista, se on suomalaista!\n\nMutta tuon puolueen ohjelma-ehdotus on vielä muussakin suhteessa\nkaukonäköinen. Muistaen ne huilun alakuloiset houkutussäveleet, joilla\njo Valpas aikoinaan tehdessään tuon tuostakin suksutteli luokseen n.s.\nsivistynyttä köyhälistöä, joka omaa etuaan ja tarvettaan ymmärtämättä\nnaurettavan lyhytnäköisesti kuljeskelee omilla retkillään iskien\niskunsa ihanteensa puolesta milloin missäkin joukossa, tuntee uusi\nsosialidemokraattinen puolueemme sydämensä eleegiseksi, melkeinpä\npuoli-uskonnolliseksi. \"Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette\nja olette raskautetut\", huokaa se ja kutsuu avaten sylinsä suureen\nsiunaukseen sinne kaikki tällaiset kapitalismin jaloissa repalehtivat\nihmisparat. Ja kun se muistaa, että maamme sadoista tuhansista\ntorppareista ja mäkitupalaisista pian tulee oman pohjan asukkaita,\nvaltaa sen uusi surumielisyys. Mitenkä voivat nuo pikkutilallisparat\nkestää rikkaitten naapuriensa sortoa ja vainoa, rehkiessään\npeltosarallaan ja kiroillessaan ruunakopukoilleen! Tässä jos missä\non sosialidemokratialla jalo tehtävä edessään. Nuo sadat tuhannet\npikkutilalliset ovat saatavat pysymään siinä äidin helmassa, joka on\nniitä tähänkin saakka ruokkinut, joka on ainoa autuaaksi tekevä kirkko\nkeskellämme. Niin laaditaan siitäkin ohjelmaan kiehtova pykälä, kuin\nrasvapala kuusen oksalle, että koko maailman talitiaiset kertyisivät\nsitä maistamaan ja sillä oksalla lihomaan.\n\nKaukonäköisesti ja ottaen entisyydestä juuri sen opin, joka siitä tuli\nottaakin, jos mieli saada hajonnut lauma jälleen kootuksi karsinaan,\non Suomen sosialidemokraattinen uudistuspuolue ohjelmansa laatinut.\nJokainen, joka vähänkään on seurannut sosialistiemme toimintaa\nisänmaamme ja yhteiskuntamme hyväksi, voi siitä selvästi huomata, että\n\"viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi\". Se ohjelma tarjoaa vanhan,\ntulilinjoilla koetellun pohjan sosialistiemme vastaiselle toiminnalle\nSuomemme iki-iloksi, isänmaamme maireheksi. Jokaisen valistuneen ja\nkaukonäköisen ihmisen täytyy nyt vain toivoa, että tämä siunausta\ntuottava aije saisi sekä yhteiskunnan että valtion puolelta kaiken\nsen huolenpidon ja avustuksen, mikä sen nopealle kehittymiselle ja\ntuleentumiselle on välttämätön, että yhteiskuntaamme taas saataisiin\nsitä vilkkautta ja monipuolista poliittista toimintaa, jonka puutetta\nmonarkistien ja tasavaltalaisten kahakoiminen ei ole onnistunut\ntäydelleen poistamaan. Vasta sitten, kun luokkatietoisuuden merkeissä\ntoimivat toveriyhdistykset saadaan keskuuteemme pystytetyiksi, voi\njulkisessa elämässämme ruveta ilmenemään sitä vauhtia, jota, kuten\ntiedämme, kansamme edistys ja ijankaikkinen autuus vaatii.\n\n(6/7 18.)\n\n\n\n\nJuhannuspakinaa.\n\n(Vapauden juhannuksena.)\n\n\nNiin kauas kuin silmä kantaa, näkyy Suomen kotien pihoilla\njuhannuskoivujen vaaleata vihreyttä. Aattosaunat savuavat ja pyhät\nvalkeat palavat vanhoilla kokkopaikoilla. Kohoaa korkealle Suomen\nlippu, ruisvainiot ovat heilimöimisensä hetkellä, ja hennot suvitouot\nanovat taivaalta kasvun voimaa. Käki kukkuu niemen nenässä, kirkkaat\nvedet välkehtivät punasinervin vivahduksin yön herkässä valkeudessa,\nkoko Suomen luonto vaipuu äänettömään, mietiskelevään hartauteen. Ja\nkun saapuu juhla-aamu ja kesätuuli panee liput hulmuamaan ja laineet\nläikkymään, kantautuu kaukaa vesien takaa kirkonkellojen sointi. Se on\nisänmaani ikimuistoinen, historiallinen sunnuntaitunnelman herättäjä,\njoka nyt taas tuntuu saaneen takaisin entistä pyhyyttänsä ja entistä\nvelvoittavaa voimaansa. Olen kuulevinani, kuinka vanhaan valkeaan\ntemppeliin kokoontunut kansa laulaa ihanan suvivirren sydämensä\nsyvimmällä hartaudella, tuntien oudolla ilolla, kuinka \"jo joutui armas\naika...\"\n\nSekä tunne että järki alistuu luonnon vaikutukseen ja rupeaa väkevästi\nkaipaamaan rauhaa ja sopusointua. Sivistyneen sydämen valtaa väkisinkin\nmitä voimakkain vastenmielisyys ja inho kaikkea sitä alhaista kohtaan,\njota yhteiskuntamme ja julkinenkin elämämme on niin kukkurallaan, sitä\nvastaan, jonka te kaikki tiedätte, tunnette ja voitte sormellanne\nosoittaa. Täytyy edes omalta kohdaltaan paeta kauas, hylkiä ihmisiä,\netsiä yksinäisyyttä ja viettää sopusoinnun ja rauhan kallis hetki\nheilimöivien peltojen, vilajavien vesien ja kukkivan apilaan äyräällä.\nArkipäiväisimmissäkin puuhissa ahertavan ihmisen täytyy joskus\nhankkia, valloittaa itselleen runoilijan juhannushetki, että säilyisi\nja kehittyisi siveellisen nousun voima. Tuntuu kuin suuren hengen\nsanat \"takaisin luontoon\" saisivat tällaisella juhlahetkellä uutta\nsisällystä, josta voisi nousta uusi maailma ja uusi kansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän sovinnollisempi. Muuta ei kenties aluksi tarvittaisikaan.\nLieneekö missään sen riitaisempaa väkeä kuin suomalaiset? Kansaa, joka\nvalmistaa kaikki asiansa haukkumalla toisensa niin monipuolisesti ja\nperinpohjaisesti, ytimekkäästi ja toisen sydänveriin sattuvasti, että\nsiitä täytyy antaa korkein kiitos? Epäilenpä. Ja jos on, niin ei se ole\nsilti mikään puolustus.\n\nTuossa yleisessä haukkumataudissamme on historiallisen kehityksemme\nkasvatusta. Olemme olleet vuosisatoja sellaisessa asemassa, että\nhampaattoman koiran tavoin olemme olleet pakotettuja edes haukkumalla\nhankkimaan \"elintarpeitamme\". Siitä on vähitellen kehittynyt meille\ntoinen luonto, ominaisuus, jonka epänormaalisuutta emme kenties ole\ntulleet huomanneeksi. Painakaammepa nyt huvin vuoksi korva maata vasten\nja kuunnelkaamme, niin äkkäämme itsekin, kuinka suunnattoman kiukkuinen\nräkytys kaikuu joka taholta. Sanomalehdet haukkuvat toisiaan, niiden\nlukijat toisiaan, tasavaltalaiset monarkisteja ja päinvastoin,\nvirkamiehet toisiaan ja esimiehiään, vapaamieliset vanhoillisia ja\npäinvastoin, uskottomat uskonnollisia, kupparit kätilöltä ja lääkärit\npuoskareita, liikemiehet osuustoimintaväkeä ja päinvastoin, kaikki,\nihmiset elintarvesäännöksiä ja jobbareita -- kuka osaakaan erottaa\nkaikki eri äänet ja vivahdukset tuossa tuhatkirjavassa luskutuksessa,\njota avoimesti ja selän takana oikeutetusti ja väärin harjoitetaan\naivan ihmeteltävällä vilkkaudella, kiihkolla, kekseliäisyydellä,\nteräväsanaisuudella ja menestyksellä. Sitä kuunnellessaan muistuu\nmieleen entisen kerjäläispojan ainainen huokaus hänen kujalla\nkulkiessaan:\n\n    \"Tuo Jokelan Jeskukin se luskuttaa,\n    että älä sinä Jussi meillä käy,\n    älä käy, älä käy käy käy!\"\n\nAjatellaanpa sitten, minkälainen kuoro täällä soisi, jos vielä\nsosialistien käreä rakinhaukku joukkoon yhtyisi sillä luonteenomaisella\ntäyteläisyydellä -- niillähän oli nahkaiset keuhkot kuten sudella\n-- minkä ne olivat osanneet äänijänteisiinsä koota. Siitä olisi\ntodella syntynyt laulu korkeimmassa kuorossa. Mutta vaikka ne nyt\novat vaiti, liikkuu niiden henki kuitenkin vetten päällä, vaikuttaen\nhedelmöittävästi jokaiseen alhaiseen ja sivistymättömään sieluun ja\nsaaden sen tuon tuostakin purkautumaan käheään purevaan \"käy-käy\".\nSillä katsokaas, hyvät ihmiset, jos koskaan maailmassa on ollut\nvakaumuksia, niin kyllä niitä on ollut meillä, on vieläkin, parhaita\nprima vakaumuksia, kovia ja tulta iskeviä kuin piikiven kappaleet.\nJa niiden päältä ollaan niin kipenöitsevän ylpeitä kuin tulikuuma\nsilitysrauta, joka lähellekin tullen jo hirvittävästi sähähtää ja\nuhkaa, koskaan ajattelemattakaan, että asiat saattaisivat selvitä\nparhaiten kaikkien puolien tyynellä ja kiihkottomalla punnitsemisella.\n\nJatkamatta nyt tätä haukkumistani pitemmälle ehdottaisin tänä kesäisenä\njuhlahetkenä, että lopetettaisiin haukkuminen. Tehtäisiin ikäänkuin\nyhteinen rauhallisuuden ja tyyneyden liitto haukkumisen ja parjaamisen\nvastustamiseksi. Sovittaisiin esimerkiksi siitä, että jos Anttila\nsattuu kolhaisemaan Jussilaa, niin Jussila ei suutukaan, ei ryntää\nympäri maailmaa kuin raivostunut härkä etsimässä kaikkea mahdollista\nja mahdottominta hyvitystä ja kostoa kärsimänsä loukkauksen johdosta,\nei koeta saada sanomalehtien yleisön osastoon kavalaa ja ilkeämielistä\nkirjoitusta, ei hauku Anttilaa selän takana, vaan vastaa mieluiten\nlempeästi Aapon tavoin: \"Valeleppas, veljeni, sydämesi kuohuvaa\nallikkoa viileällä vedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta,\njoka halki niitun vaeltaa koukistellen hiljaa.\" Silloin Anttila\nhuomaisi, että Jussila on sentään mukiin menevä mies, eikä murjottaisi\nja haukkuisi enempää. Niin, tällaisen säveyden ja rauhallisuuden\nliiton tahtoisin perustettavaksi, ja luulen, että sillä olisi paljon\nenemmän keskuudessamme toimialaa kuin meidän monilla muilla tärkeillä\nliitoillamme. Amen.\n\nTuolta niemen takaa kiiruhtaa näkyviin suuri kirkkovene. Siellä pitäjän\nmetsäkulmalla on vielä olemassa kylä, joka ei ole tullut hankkineeksi\nminkäänlaista konevehettä, jonka avulla veivautua töllistelemään\nkirkonmäelle. Ei, vaan vanhaan tapaan siellä noudatetaan kirkonkellojen\nkutsua, astellaan kyläkunnan yhteiseen rantaan, vanha lautamies istuu\nkirkkoveneen perään kuin Väinämöinen, ja niin lähdetään soutamaan\nkahdeksalla parilla että kohisee. Muitten kylien pahanpäiväinen\nhöyryvene, jonka kone on kuin kahvinpolttaja, jää säännöllisesti\njälkeen tämän sotapurren rinnalla. Ja kun tullaan kirkolle, mennään\nkirkon sisään, mikä on harvinainen ilmiö nykyisin Suomen maassa. Ja\ntuossa veneessä on vielä huivipäisiä tyttöjä, kotoista pellavaa ja\nhajuheinän tuoksua vaatteissa. Ah!\n\nSe on oikeata juhannuksen Suomea. Sen pariin taas mieleni palaa.\nJa tunnen sanomatonta nautintoa siitä, ettei ainakaan tällä kertaa\ntarvitse yön hiljaisuudessa kuunnella niitä uskomattoman moni-ärräisiä\np--leitä, joilla vielä viime vuonna juhannusjuhlana työväentalojen\nkivijalanjuuret lämmitettiin. Se on kauhistuttava tuo sana, kun\nse karahtaa hurjistuneen sakilaisen kurkusta kesäiselle taivaalle\nja kun sillä ovat seuralaisenaan suomalaisen monet, paikalleen\nsattuvat, rikkihappopitoiset \"sivistyssanat\". Ehkä saan olla rauhassa\nmyöskin tuolta orjan tuntoon kasvattavalta mielenosoituslaululta\n\"äl' orjajoukko halpa\", jolla vuosikymmeniä on täällä turmeltu\nkaikki yhteinen hienompi tunnelma. Hiljaisena ja pyhänä lepää Suomen\nyllä juhannusyö, ruisrääkkä ääntelee pellossa, käki kukahtelee, ja\nkokkopaikalta kajahtaa ilmoille raikas ja terve, isänmaan onnesta\ntulvehtiva riemu. Sillä suuri, ikimuistoinenhan on meille tämä\nitsenäisen Suomen ensimäinen juhannus. Kuinka se onkaan juhlallinen\ntuo sinivalkoinen ristilippumme, kuinka se näyttää alleen laskevan\nheimomme asuinsijat kaukana raukoilla rajoillakin. Nuo juhannuskoivut\ntuolla tuhansien kotien pihoilla -- nehän ovat kuin uhrilehtoja, joihin\npyhäpukuinen kansa vie parhaat antimensa. Me avaamme sydämemme Suomen\njuhannukselle ja pysähdymme hartaina nauttimaan kaikesta siitä suuresta\nonnesta, jonka verellämme ja ponnistuksillamme olemme ansainneet, ja\nkaukana olkoon meistä tällöin nurja mieli.\n\n(22/6 18.)\n\n\n\n\nVuosi sitten.\n\n\nVaikka Helsingissä onkin näihin aikoihin olo usein yksinäisempää\nkuin erämaan kameelilla, tapahtui silti eräänä päivänä, että meitä\nsattumalta osui yhteen muutamia hyviä ystäviä. Ilta oli kaunis,\nikkuna auki, piirongin laatikosta löytyi sardiineja ja graniittikovaa\nleipää, sekä lopuksi vielä muutakin. Kun kaikesta huolimatta tapamme\non aina pitää yllä hyvää tuulta ja reilua meininkiä, oli meillä pian\nyhtä hauskaa kuin ennen, kuinka sanoisinkaan, Pöntisen viinikellaria\ninventoidessa. Me muistelimme vahvasti muinaisia.\n\nKuinka usein sitä viime kesänä mentiinkään suvi-illan hämyssä\nkävelylle, paremman päämaalin puutteessa kuuntelemaan Nikolain\nkirkolle, mitä siellä Poltin Jannella taas oli sanomista. Elävästi\nmuistan kaikki siellä kuulemani ja näkemäni. Kun hän kiihkoisesti\nvannoi, että \"me otamme ensin kaksi miljonaa ja enemmänkin, jos\ntarvitaan\", näki selvään, kuinka hänen kuulijajoukkonsa kurkussa\nrupesi suuri pala luistamaan edestakaisin kuin pumpun mäntä, ja kuinka\nhe ahnaasti nuolaisivat huuliansa. Ruskeat ja karvaiset sakilaiset\nistuivat hänen sivullaan ja takanaan kerroksittain kuin paviaanit\nkallion rinteellä, antaen hyväksymistä profeetalleen ja vaihtaen\nmerkitseviä silmäyksiä. Sisar Emma Huttunen istui hänen jalkainsa\njuuressa kuin todellinen \"Madonna della Sedia\", silmät kohotettuina\nkohti Jannen henkeviä kasvoja. Matruusit seisoivat siellä täällä\npieninä ryhminä ja käyttivät joskus hekin puheenvuoroa. Helteisen illan\nautere ja tomu kiiriskeli ruusunpunertavana tämän yhteiskunnallisesti\nvähämielisen joukon ympärillä, jonka aivoissa ensiksi kypsyi se veren\nja kauhun sato, joka sittemmin Suomessa korjattiin.\n\nOlin kerran saapuvilla, kun Janne tuli sairaaksi. Emma-sisko haki\najurin ja eräs matruusi auttoi profeetan ajopeleihin. Matruusin\nsilmistä ja tavattoman kunnioittavasta käytöksestä näki, että hän piti\nJannea todellakin jonkunlaisena pyhänä miehenä, outona lähettinä muusta\nmaailmasta, vapahtamaan kärsiviä kansainvälisiä proletaareja. Sitä\nkatsellessa ja kuunnellessa, kuinka Janne käytteli sujuvasti ruotsia,\nsuomea ja venättä, tuli ajatelleeksi, että hänen lippunsa juurelle\npesiytynyt hulluus, joka oli noin monikielinen, hyvin mahdollisesti\nsaattoi mennä läpi koko maailman kuin ruttotauti, panna ihmiskunnan\nsairasvuoteelle, ja päästää sen siitä vasta sitten, kun aivoihin\npatoutunut veri olisi päässyt puhdistumaan kuumebakteereistaan.\nVenäjällä se raivoaa vieläkin, Ruotsissa on se kaikesta päättäen yhä\nkehittymässä, muut maat ovat vielä odottavalla kannalla, mutta Suomessa\non se ainakin ankarimmassa vaiheessaan kestetty ja tukahdutettu.\nMeilläkin se sentään vielä kytee raunioiden ja tuhkan alla, ja ellei\nyhteiskuntaa uupumattomasti edelleen varjella ja kaikilla mahdollisilla\nkeinoilla linnoiteta sitä vastaan, hakee se vielä itselleen ilmituleen\nleimahtamisen hetken. Kokemuksesta tiedämme, että ainoa tapa päästä\nsiitä kokonaan on sammuttaa se perinpohjin. Sitä ei saa aitaamalla\nkeskuuteemme tehdä pysyväiseksi, sitä ei yleensä saa kohdella millään\nmuulla tavalla kuin mitä ankarimmalla kurilla, ja kaikista vähimmin\non sille annettava esiintymistilaisuutta sellaisissa vaiheissa kuin\novat kansanäänestys ja vaalit. On käsittämätöntä, kuinka voidaan\nvakavasti esittääkään sellaista ajatusta, että kansamme tärkeintä\nasiaa päästettäisiin ratkaisemaan juuri nämä voimat, jotka vuosi\nsitten imivät intonsa ja hehkunsa Poltin Jannen kaltaisten profeettain\nopeista. Se vaatimus osoittaa kummastuttavaa muistin lyhyyttä ja\nvastuunalaisuuden tunteen puutetta.\n\nLähdemme kävelemään kaupungille. Poliisikamarin edustalla vötkistelee\npari miliisiä, joita muutamat sakilaiset puhuttelevat sangen\ntoverillisesti ja tuttavallisesti. Miliisilaitoksella on harkittavana,\nmiten on meneteltävä Poltin kokousten suhteen. Päällikkö, jona silloin\nsattui olemaan tarmokas mies, vaati jyrkästi niiden hajoittamista,\nmutta ennenkuin voitiin ajatella hänen käskynsä täyttämistä, oli siihen\nsaatava järjestyslautakunnan, s.o. Rovion ja Nyqvistin lupa. Ja näiden\ntaas tuli saada haistetuksi, mitä tuosta Siltasaarella ajateltaisiin.\nVasta sitten, kun sieltä lausuttiin jonkunmoinen paheksuminen noiden\nkokousten johdosta, ne hajoitettiin. Siihen loppuivat ne sillä\npaikalla, mutta jatkuivat sitä kiihkeämpinä syrjässä, kasvaen ja\nkantaen hedelmiä.\n\nKatsomme vielä Nikolainkirkkoa. Apostoli Pietari seisoo siinä avaimet\nkädessä kuin mietteissään tapahtuneista kirkkojen häväisemisistä, ja\ntaivaan rannalle kuvastuu mielestämme Arvid Järnefeltin haamu. Nyt\nsaapuvat portaille vuorostaan matruusit pitämään suurta poliittista\nmeetinkiä, sillä he ovat vasta vanginneet joitakin entisen tsaarin\nkamarineitoja, joita parhaillaan kiusaavat Suomenlinnassa. Täytyy\npäättää, mitä niille tehdään. Intohimoinen puhe toisensa jälkeen\nkaikuu illan ilmassa ja venäläinen haju löyhähtää väkevästi.\nJatkamme matkaa pitkin Aleksanterinkatua. Vastaamme saapuu sotnia\nvillin näköisiä kasakoita, jotka Stahovitsh on tilannut Uralista\npitämään kurissa Suomen eduskuntaa. Muutamia panssariautoja ajaa myös\nvastaamme. Polittamista ja solittamista joka haaralla ja uudelleen mitä\nläpitunkevinta venäläisyyden tuoksua.\n\nSaavumme Esplanaadikadulle. Oi Eros, sinä voittamaton ja ikuinen,\nsuuri on sinun valtasi! Mistä on venäläinen saanut tuon suunnattoman\nväkevän rakastamisen taidon, jossa se varmasti voittaa kaikki\nmaailman kansallisuudet? Kuinka mesikielin tuossa matruusi puhuttelee\nsuomalaista piikatyttöä, joka silmät renkaina ihastuksesta vaeltaa\nhänen rinnallaan, lujan käden vakiinnuttaessa vyötäisiltä hänen\nkulkuaan. Suomalaiset sivilisakilaiset katselevat menoa syrjäsilmällä,\nhekin hiukan tyytymättöminä laudalta lyömisestä. On siinä kutua ja\nkuhinaa, mutta valhe olisi väittää sitä europalaiseksi tahi edes\nsuomalaiseksi menoksi. Vaellamme edelleen mietiskellen, mistähän\nsaataisiin kylliksi korkeat tikapuut noustaksemme tästäkin kansallisen\nalennuksen kuilusta.\n\nTulemme Heikinkadulle. Huusiksen edustalla seisoo pari kolme kyräilevää\nkirjaltajaa. Aivan oikein: nythän on suuri ja perinpohjainen\nkirjaltajalakko, ja että se olisi oikein vapauden ajan mukainen,\npitävät kirjaltajat työpaikkojaan suoranaisessa piiritystilassa. Ei\nisäntiäkään päästetä paikalle. Tietosanakirjasta kuuluu riepoitetun\neräs vanha professori alas portaita, kun hän oli yrittänyt sinne\njotakin artikkelia kirjoittamaan. Jo vain. Kuljemme edelleen ja\nihmettelemme, mahtaneeko tulla Suomessa koskaan se aika, jolloin\nlainalaisella kansalaisvapaudella on turvanaan kunnollinen\njärjestysvalta.\n\nKuljemme edelleen. Joka portissa kuhisee matruuseja ja huonoja\nnaisia. Siistejä herrasmiehiä katsotaan jo pitkään. Kihahtaa\ntakaapäin: S--nan porvari! Naurun hihitystä. Tulemme Turun kasarmille.\nTahdikas sotilasmusiikki kajahtaa vastaamme ja kiehtovat valssin\nsävelet ovat viedä meidät pyörryksiin. Aivan oikein: \"tantsevalnii\nvetsher\", tietysti. Pysähdymme ulkopuolelle keppimme nojaan katsomaan\nkirkkaasti valaistuun saliin, jossa tiuhana rykelmänä pyörii tanssivia\npareja. Olen ollut maalaisnuorisomme riihitansseissa ja pannut siellä\nmerkille, kuinka parit pyörivät juhlallisen vakavina, silmät tiukasti\nteroitettuina kavaljeerin rintaan tahi neidon olkapäähän, vyötäröillä\noleva kämmen latteana ja suorana kuin tiilikivi, ja niin merkillisen\ntasaisesti, että muna ei tietäisi, mille suunnalle tuolta päälaelta\nputoaisi. Niin pyöritään loppumattoman kauan ja hanuria repelevä mies\nkiskoo \"Iitin Tiltua\" kuin henkensä edestä. Mutta kun äiti-Venäjän\npoika tempaisee suomalaisen piian syleilyynsä ja lähtee kiidättämään\nhäntä pitkin Turun kasarmin permantoa, niin takaanpa, että tanssitetaan\nsiinä tyttö ryysyiksi. Kuin autuaana retkottaa hän ryssän ryntäillä,\njoka kiepaisee milloin oikealle, milloin vasemmalle, jauhaa ja vanuttaa\nsaalistaan kuin telojen välissä, iskee koroilla lattiaan, nauraa,\nhyväilee mennessään ja vie vihdoinkin huumautuneen uhrinsa bufettiin\nsaamaan virkistystä. Hänhän, matruusi, on nyt vapauden saatuaan\nmaailmanmies. Tottuneesti tilaa hän juomaa ja maksaa rennosti, sytyttää\npaperossin ja imee sitä ahneesti, koko ajan herkeämättä puhellen ja\npolittaen onnelliselle naaraalle. Kas siinä teerenpeli, jota kelpaa\nkatsella. Huokaisten käännymme takaisin pitkin Heikkiä.\n\nTulemme entiselle kimnaasille. \"Matroskii universitet\". \"Kommertsiskija\nkursyi\". Kahdessa viikossa tehdään siellä miehestä täysi oppinut.\nSiihen, mihin porvarillinen kuluttaa monia vaivaloisia vuosia,\ntarvitsee vallankumouksen innoittama matruusi vain kaksi viikkoa.\nSitten kelpaa hän vaikka kuinka korkeata virkaa hoitamaan. Samaa\nvakuuttaa hän suomalaisille tovereilleen ja nämä uskovat. Oliko\npunaisen kapinan aikana ainoatakaan virkaa, jota ei pahin sakilainen\nluullut olevansa pystyvä hoitamaan? Masentuneina horjumme eteenpäin ja\npäädymme Pohjois-Espikselle. \"Matroskii klub\" sieltä jysähtää eteemme.\n\nAaa, sitä gentlemannimäärää, mikä siellä pilveilee. Klubi, kuinka\nhienoa ja europalaista, aivan niin kuin englantilaisilla. Sivistykseen\npäässeellä kansalla, varsinkin vallankumouksellisella kansalla, täytyy\ntietysti olla klubi -- sehän on selvää. Kuuluu hienoa orkesterin\nsoittoa: äiti, äiti, älä soimaa! laulaa sieltä viulu valittavasti.\nKurkistamme ylös verhottuihin ikkunoihin, jotka kuuluvat klubin\n\"kalustettuihin huoneisiin\". Jotakin räsähtää Runebergin puistossa:\nikkunoissa vilahtaa naisten kasvoja, ja taas on kaikki entisellään.\n\"Äiti, äiti, älä soimaa!\"\n\nOlemme väsyneet ja horjumme kotiimme laitakaupungille. Porraskäytävässä\nkeventää meidät matruusi ystävällisesti viimeisistä rahoistamme.\nHervottomina annamme sen tapahtua, jonka jälkeen hän kiittää ja lähtee.\nMatruusit ovat, kuten eräs ruotsinkielinen ententen ystävä sanoi: \"så\nglada och vänsälla\".\n\nMikä se oli tuo kaupunki, jossa vuosi sitten tällaista ja paljon\npahempaa tapahtui? Oliko se todellakin Helsinki? Tekee hyvää nyt\ntietää, että tuo häpeä ja alennus saatiin pestä pois ryssän _verellä_.\n\nTerveppä taas!\n\n(20/7 18.)\n\n\n\n\n\n\nKEVEÄMMÄLLÄ KÄDELLÄ\n\n\n\n\nOlkkolaisen Heikin tupakit.\n\n(Itsenäisyys-idylli.)\n\n\nLähtemättömästi on mieleeni painunut se kirkas ja ihana heinäkuun aamu,\njolloin ensi kerran tutustuin Olkkolaisen Heikkiin.\n\nOlin saapunut perheineni edellisenä iltana siihen taloon, jossa oli\naikomuksemme viettää kesälomamme, olimme alustavasti pesiytyneet\nkahteen sangen vaatimattomaan huoneeseemme, ja olimme vihdoin\nkoettaneet nukkuakin. Siitä ei minulla kuitenkaan tullut mitään.\n\nHirvittävän suuret, mustanruskeat ja petomaiset kirput söivät minua\nniin että luuni rusahtelivat niiden hampaiden välissä. Taistelin niitä\nvastaan kello neljään saakka aamulla, koettaen musertaa ne päälle\nheittäytymällä, mutta lopuksi pakenin, jättäen ne pettyneinä nuuskimaan\nsaaliinsa äskeistä leposijaa. Riipaisin housut jalkaani ja menin ulos.\n\nSiellä tervehti minua korkea taivas, ihana aurinko, viherjäinen maa\nja heljät kukat. Ei tuulen henkäystäkään, vaan odottava, aamu-virkeä\npuhtaus kaikkialla. Ruohon kaste viilensi suloisesti vuodekuumeisia\njalkojani, ja minä lähdin hiljallensa vaeltamaan sinne, josta vilahteli\njärven sininen selkä.\n\nRuispellon läpi vei kahden kämmenen levyinen polku, joka oli hauskasti\ntallautunut savipeltoon. Ruis seisoi korkeana ja sakeana seinänä\nmolemmin puolin, rukiinkukat katsoivat sinisilmillään kuin suuren meren\npohjasta, ja polulta hyppiä pirahteli yhtenään sirittäviä sirkkoja.\nYksi oli niin tavattoman lihava, suuri ja kömpelö, etten malttanut olla\nottamatta sitä kiinni, ja koska ketään sivistyneitä ihmisiä ei ollut\nsaapuvilla, kumarruin, pistin sen nokan siihen paikkaan, josta kenkä\noli hieronut edellisenä päivänä, ja houkuttelin kuten ennen poikasena:\n\"Anna, sirkka, voidettasi.\" Hetken perästä se vuodattikin suustaan\ntummaa öljyä, jolla uskoni mukaan on vähintään narduksen hyvä vaikutus.\nTyytyväisenä tästä poikamaisesta teostani menin eteenpäin nähdäkseni,\nmitä muuta hauskaa uudessa kesäpaikassamme ilmenisi.\n\nPellon takana oli haka ja siellä lehmiä sekä julman suuri sonni. Ne\nkatsoivat minuun vakaasti kuten ainakin naudat, mutta eivät kumma kyllä\nryhtyneet mihinkään vihamielisiin tekoihin. Menin siis rohkeasti niiden\nsivu vihellellen huolettomasti ja niin tulin rantaan. Suurenmoinen,\nylen ihana näky oli löytöretkeni palkka.\n\nJärviemme kauneus on laatuaan ainoata, saavuttamatonta, mutta me olemme\nsiihen niin tottuneet, ettemme sitä huomaa. Kun kuitenkin keskikesällä\nsaavumme kivikaupungista maalle ja joudumme aamulla anivarahin\nkatsomaan sitä silmästä silmään, tunnemme astuneemme kaikkein\npyhimpään. Me näemme ja eläydymme ihanuuteen kaikella voimallamme, koko\nhenkiruumiillamme, unohdumme seisomaan ja katsomaan.\n\nKun olin herännyt lumouksesta, näin venheen ja siinä pahaisen\nongen. Kävin kääntelemässä kymmenkunnan lehmän kuivunutta lanttia\nnurin ja löysin aivan oikein niiden alta matosia; ne eivät ole\nmitenkään parasta lajia, hauraita ja ohuita kun ovat, mutta paremman\npuutteessa ne kyllä menevät. Ne viisi kuusi sittisontiaista, jotka\nsiinä mylläkässä pyllähtivät nurin -- vatsanalus oli kihisevän\ntäynnä kirpun kokoisia poikasia, mikä merkitsee hyvää naurisvuotta\n-- käänsin varovasti taas jaloilleen ja kätkin takaisin kakun alle,\nsillä tiesin hyvin -- niin oli karjakkomme, vanha Kustaava, ennen\nsanonut -- että jos sontiaista kiusaa, niin talon lehmät rupeavat\nlypsämään verta. Hilliten matosaalistani kouransilmässä, josta ne\nhermoja koettelevalla ja \"kylmällä\" tavalla luikertelivat sormien\nväliin, ja samalla kunnioittavasti muistellen, että ennen maailmassa\noikein hyvän kalan syönnin aikana liero aina pidettiin suussa, että se\nolisi ollut nopeasti varalla, kun sitä tarvittiin, palasin rantaan ja\nkeinuskelin kohta kaislikon rinnassa odotellen \"nykäystä\". Se tulikin\npian, sillä paitsi sitä, että olin vanha onkimies, olin sylkenyt onkeen\nperinpohjin, mikä on tarpeellinen ja usein pettämätön taika.\n\nKoska aikomukseni ei ole tässä puhua kalastamisesta ja suurista\nsaaliistani, mainitsen vain, että lurailin siinä aamuvarhaisella pitkin\nkaislikon reunaa, ongiskellen, virutellen jalkojani, paistattaen\npäivää ja kuunnellen kylän kukkojen yhä tihenevää ja virkaintoista\naamujumalanpalvelusta. Lopuksi olin joutunut niin kauas alkuperäisestä\nvalkamasta, etten viitsinyt soutaa enää takaisin, vaan laskin maihin\nsiinä missä olin, koska tässäkin näkyi olevan valkama ja venhepahainen.\nKun pohja karahti rannan hiekkaan, en tiennyt, että olin astumassa\nOlkkolaisen Heikin alueelle. Mistäpä harhaileva matkalainen voikaan\njoka hetki tietää, minkä suuruuden sarkaa hän milloinkin sattuu\npolkemaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti kun venheen kokka oli karahtanut rantaan, ilmestyi eteeni\nodottamaton näky. Oudostuttavan suuri musta kissa laskeutui kiireesti\nalas rantapolkua. Se ei kuitenkaan edes juossut, se vain käveli,\nja juuri tuossa sen itsetietoisessa kävelemisessä oli jotakin\nkammottavaa, mahtavaa kuin Louhen laahomisessa keskilattialla. Sen\nposket olivat paksut ja turkki kiiltävä, käpälät suuret kuin rukkaset,\nja sen silmät loistivat kuin hiilet, samalla kuin punaisesta kidasta\npursusi pelottavan käheä ja intohimoinen mauruaminen. \"Voi hyvä isä\nsentään\", ajattelin siinä hiukan hätäytyneenä katsoessani, kuinka kissa\njärkähtämättä, päättäväisellä ja vakaalla ilmeellä yhä tuli minua\nkohti. Heittäysin vähän pelkurimaisesti sitä ihan kiiskittelemään\nja lepyttelemään, kun samalla vierestäni suuren kiven takaa kuului\nrauhallinen huomautus:\n\n-- Se tahtoo kalaa. On tottunut aina näin aamuvarhaisella onki- ja\nverkkomiehiltä saamaan.\n\nHeitin pedolle suurimman särkeni. Se sieppasi sen ilmasta, marahti\närmeästi ja hävisi tiehensä kuin peläten sen kadottavansa. Sitten vasta\nhyppäsin maalle, vedin venheen, panin kalat riippiin ja kysäisin:\n\n-- Kukas te sitten olette?\n\n-- Sanovat Olkkolaisen Heikiksi -- palstatilallinen tässä. Herra on\nsitten se...?\n\n-- Niin. Mistä Heikki sen...?\n\n-- Olivat akat lukeneet postikortin, että silloin sitä tullaan, niin\nminä siitä arvasin. -- Olipa melkoinen syönti tänä aamuna!\n\nHän katsoi hyväksyvästi kalavitsaani ja kääntyi sitten järvelle päin\nkuin nuuskiakseen päivän kalanpyyntimahdollisuuksia. Rannan lepikön\nvihreätä seinää vastaan, auringon täydessä valaistuksessa, piirtyi\nsiinä Heikin kuva lähtemättömästi mieleeni. Tunnen velvollisuudekseni\nmuutamin rivein haahmoitella tämän historiallisen henkilön ulkonäköä,\nettä lukijakin pääsisi täydelleen ymmärtämään hänen suuruutensa. Olisi\nväärin väittää häntä kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä pitkäksi,\nsillä kaksi kyynärää ja tuuma pari olisi ollut lähempänä totuutta.\nSilmät olivat pienet, naama ruskea ja ryppyinen kuin kuivanut tatti, ja\navonaisesta hurstipaidan rinnuksesta kumotti rinta kuin kuparikattila.\nHousuja, jotka olivat vanhaa n.s. \"peltihousumallia\", kannatteli\nvanhuuttaan pykiytyvä tuppivyö, niin etteivät ne päässeet valahtamaan\nsentään aivan nilkkoihin, ja edessä pompahteli kodikkaasti suuri ja\npainavan näköinen \"tuppirustinki\". Hän oli avojaloin ja varpaiden\nhirvittävät kynnet johdattivat mieleen mäyrän, jonka sanotaan voivan\nkaivautua maan sisään siltä sijalta, missä milloinkin seisoo.\n\nTällainen oli itse Heikki, mutta kuvaukseni olisi epätäydellinen, ellen\nkertoisi, minkälainen oli hänen kaksoisveljensä, hänen piippunsa,\njoka oli Heikin ainainen ja uskollinen \"edelläveisaaja\". Se ei ollut\nmitenkään erikoisemman kansallinen \"äkkiväärä\" tahi \"elleskoppa\"\n-- olipahan vain pieni, pahanpäiväinen nysä, jossa oli ruskettunut\nposliinikoppa ja hiukan notkuva, lyhyt \"lankivarsi\". Mutta se\noli mielestäni erikoisempi siksi, että se näytti lähtemättömästi\nistahtaneen isäntänsä suupieleen, josta se kuin joku uskollinen\nkotieläin otti osaa hänen elämäänsä. Siitä alati kohoava savukiehkura\noli kuin ystävällisen kotikoiran heiluva häntä, ja siitä kuuluva\nhiljainen kurina kuin mirrin rauhallinen kehräys lämpimän pirtin\npankolla. Mikäli Heikin mieli ailahteli, sikäli myös kiihtyi tai\nvaimeni piipun kurina, joten siitä saattoi tehdä sangen oikeita\njohtopäätöksiä, kun sattui istahtamaan kylliksi lähelle. Tällaisena\ntuli ja meni Heikki Olkkolainen elämänsä polkua piippuinensa,\nhurstihousuinensa, tuppirustinkinensa ja kaikkinensa.\n\nKun noustiin rannasta muutamia kymmeniä syliä suurten koivujen\nriippalehvien alatse ja jylhien, sammaltuneiden kallioiden välitse,\ntultiin Heikin varsinaiseen valtakuntaan. Kun seisahtui veräjälle ja\nnojasi kyynärpäänsä navetan räystääseen, oli edessä kahden suuren\nkallion kolossa, varjoisan koivun alla, harmaa tupa, ja takana\npikkuriikkinen, yhtä harmaa aitan ja liiterin tapainen. Peruna- ja\nlanttumaa, pari penkkiä istukassipulia, lehti- ja kaislakerppuja\nkuivamassa pitkin seinustoja, jossain vielä nyrkin kokoinen sauna,\npässi ja pukki nuorassa sekä Liisa, Heikin hirvittävän iso ja\nrokonarpinen akka -- siinäpä ne olivat kaikki vähemmän tärkeät\nkapistukset tällä muistettavalla paikalla, kun jätetään kaikista\ntärkein -- tupakkimaa -- mainitsematta. Se oli ainoa sarka tässä\nmaailmassa, jonka hyväksi Heikki viitsi tehdä työtä, sillä hän oli\ntunnetusti tämän paikkakunnan laiskin mies. Ja niin kauan kuin hän\noli naimisissa Liisan kanssa, ei se ollut tarpeellistakaan, sillä tuo\nleveäselkäinen ja romuluinen hämäläinen eukko vastasi helposti parikin\nHeikin kaltaista.\n\n-- Miten se Heikki tuli tuon Liisan ottaneeksi -- on niin rumakin, että\npelottaa?\n\nNäin kysäisin kerran kiusoitellen, mutta Heikki selitti tyynesti\nja tarkoin koko tapaturman. Oli ollut nuorra miessä tansseissa\ntuolla kylällä ja joutunut yömyöhällä palaamaan Liisan kanssa samaa\ntietä. Oli tultu sitten tuon koivukummun kohdalle, joka näkyy tuolta\npeltojen keskeltä, ja kun oli ihmeen kaunis kesäyö, oli Liisa ruvennut\nhoukuttelemaan, että mentäisiin keinumaan sinne kummulle, jossa\non kiikku. \"Minä kyllä vastustelin kovasti, mutta kun paikka oli\nyksinäinen eikä apua ollut mistään saatavissa, ei siinä ollut muuta\nkuin lähteminen. Niin se vei minut sinne kiikkumaan ja seuraavana\naamuna pappilaan. Ja hyvinhän tuo on ollutkin sopiva, elättänyt ihan\nkoppinaan, eikä ole pahoin lyönytkään...\"\n\nHeikin piippu kurisi hiukan kiihkeämmin. Yleiseen tiedettiin Heikin\nvälttelevän tuota koivukumpua kuin peläten, että \"tapaturma\" saattaisi\nuudistua.\n\nNäin eleli hän pienellä kämmenen suuruisella palstallansa itsenäisenä\nja vapaana kuin kuningas. Heikkona hetkenä tunnusti hän minulle,\netteivät hänen perintörahansa -- hän oli alkuaan pikkutalon poikia\n-- olleet sentään kaikki menneet palstan ostoon, vaan että niitä oli\njäänytkin, joten hän saattoi pitää itseään olosuhteisiin katsoen\nvarakkaana miehenä. Kysäisin uteliaana:\n\n-- Paljonko jäi vielä?\n\n-- Vain siinä sata ja seitenviitonen...\n\nHeikin tupakkimaa oli navetan päässä. Pohjoisesta suojasi sitä navetta,\nidästä ja etelästä korkeat kivet, mutta liiaksi varjostamatta, ja\netelän puolelta oli se avoin kaikelle valolle ja lämpimälle. Multa\noli erinomaisen kuohkeata ja läpeensä \"komposteerattua\", niin että\nsen puolesta piti kaikkien menestysmahdollisuuksien olla huollettuja.\nHeikin tupakit eivät kuitenkaan kasvaneet hyvin.\n\n-- Mitä niistä tällaisista tupakeista -- haukuskelin minä eräänä\npäivänä juteltuamme saksalaisten suurista tykeistä ja vielä suuremmista\nvoitoista. -- Eihän nämä enää tee lehtiäkään edes sen vertaa että\npukillesi syöttäisit. Ja haisevat niin kamalalta, että ihan sylki\nsuussa myrkyttyy. Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä... -- -- --\n\n-- Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä! matki Heikki. Mistä\nhalvatusta minä niitä ostan, kun atteikarikin sanoi, että on tässä jo\nmuustakin huolenpitoa kuin sinun tupakinsiemenistäsi. Olen jo kohta\nparinakymmenenä vuonna pannut siemeniä talteen ja hyvin ne kaikki\nitävät, mutta on niinkuin vuosi vuodelta laatu huononeisi. Vartta kyllä\nlykkää kuin rytiä, mutta lehtiä tekee vähän. Kun olisi tullut sanotuksi\nsille Valpille, kun se meni sinne Saksaan, että tuo poika sieltä oikeat\ntupakin siemenet, niin että taivaan lehdillänsä pimentävät, mutta en\nhoksannut silloin ajatella. Siellä ne ovat tietenkin tupakit sitä mukaa\nkuin tykitkin... -- -- --\n\nTämä ylläkuvattu tapahtui vallankumoustalven edellisenä kesänä. Kun\nolin saanut selville, että Heikin ja Liisan ainoa poika Valppi,\nlaiskan sitkeä nuori mies, oli joutunut aktivistien kanssa puheisiin\nja heti suin päin retkelle, josta ei ollut arvannut uneksiakaan,\ntunsin kohta Heikkiä kohtaan aivan erikoista myötätuntoa. Monet kuumat\npäivät istuimme hänen rannassaan, minä ottaen aurinkokylpyjä ja hän\nhikoillen pelihousuissaan, sekä hartaasti haastellen maailmansodasta\nja ryssistä. Usein Heikki kimpastui ihmettelemään venäläisten menoa,\njota hän oli nähnyt kirkonkylässä, ja usein piirsin minä rannan\nhiekkaan helppotajuisia karttoja, valaistakseni hänelle suuren itäisen\nrynnistyksen tuloksia. Ja kun oli siitä selviydytty, palasimme pihaan,\ntaas uudemman kerran vilkaistaksemme, kuinka siellä tupakit jaksoivat\nkasvaa. Eivät kasvaneet hyvin, vaikka heitä kuinka olisi kasteltukin\nlanta- ja järvivedellä.\n\nSattuipa sitten syksyllä tielleni eräs helsinkiläinen liikemies,\njonka juuri piti lähteä laajoille kauppamatkoille Etelä-Venäjälle.\nKerroin hänelle Heikki paran pulmasta ja sanoin: \"Jos sinulla on sydän\noikealla paikalla rinnassasi, niin tuo minulle pussillinen hyviä\ntupakin siemeniä. Jos niistä jotakin kasvaa, niin hyvät saat savut!\"\nJa ihme ja kumma! Muutaman kuukauden päästä tuli hän takaisin ja toi\nsiemenet, vakuuttaen pyytäneensä parasta lajia. Nimeä ei pussissa\nkuitenkaan ollut. Siemenet olivat mustia ja hyvin pieniä, pienempiä\nkuin tavallisen helmiruudin jyväset ja kuin Heikin vanhat siemenet.\nKatselin niitä sangen suuresti epäillen, mutta piilotin ne kuitenkin\nvisusti odottamaan kevättä ja kesää.\n\nTuli sitten se kevät, jolloin Suomen kansa ja eräät nuoret\nmiehet rupesivat ajamaan häikäilemätöntä ja tinkimätöntä\nitsenäisyyspolitiikkaa. Vanhat herrat, heidän hännystelijänsä ja\nkaikki ne epäitsenäiset luonteet, jotka halusivat saada valtioviisaan\nja \"harkitsevan\" maineen, haastoivat heitä tuontuostakin kaamealla\näänellä historian tuomioistuimen eteen ja Josafatin laaksoon, puhuivat\nolkapäitään kohautellen \"itsenäisyysdillestä\", eivätkä olisi nähneet\nmitään niin mielellään kuin sen, että olisimme vannoutuneet kaikki\nKerenskin hallituksen uskollisiksi ja lojaaleiksi kannattajiksi,\nkoska he olivat sille sen kannatuksen luvanneet. Mutta Suomen kansa\noli nyt härkä, jonka sarviin tarttuakseen nämä herrat olivat liian\nköykäisiä, huolimatta kaikesta mahdollisesta arvovallastaan. Turpa\nmaassa ja sarvet tanassa mennä junnasi tuo maatiaissyntyinen härkä\nomaa tietänsä, kiskoen lopulta kaikki mukaansa, ja ohjaspoikana liehui\nsen rinnalla iloinen ja reilu paimen Uusi Päivä, jonka silmäniskun\nvirkeys ei hetkeksikään lannistunut, ei silloinkaan, kun päämäärän\nsaavuttaminen näytti peittyvän pilvenkorkuisen vaaran taa. Joka kerta\nkun pistin kynäni mustetolppoon puolustaakseni ja levittääkseni\nitsenäisyys-aatetta, ja katseeni sattui Heikin tupakin siemeniin,\nvälähti mielessäni jotakin leikillisen vertauskuvallista: \"Niin totta\nkuin noista melkein näkymättömistä siemenyisistä on pian versova\nmahtava kasvi, jonka salaperäinen voima tuottaa tyydytystä ja onnea\nmiljoonille mies- ja naispuolisille tupakkisuomalaisille, niin totta\nputkahtaa maaperäämme heitetyistä itsenäisyydenkin tupakinsiemenistä\nkerran se puu, jonka varjossa vielä oljentelee sekin mukamas muita\nviisaampi joukko, joka on epäillen suhtautunut koko kylvötyöhön!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli ihana kesäkuun aamu, jolloin soutelin poikki soiluvan seljän\nHeikin mökille. Vastapuhjenneen lehden tuoksu, käkien taukoamaton\nkukunta ja kesäisen aamun mieluisat, kodikkaat äänet synnyttivät\nsielussa sen tunnelman, joka on tehnyt itsenäisyysasiasta suomalaisen\nuskonnon. Aate, päämäärä, vaatii kannattajiltaan uhrautuvaisuutta,\nuskoa, tunnetta, sitkeää innostusta, ja valitettavan monet ovat ne\ntapaukset, jolloin Suomenkin Tuomaitten negatiivinen järki tappaa\ntoivorikkaan taimen, silloin kun sillä oli tarkoituksena riisua sen\nyltä vain estävät loiskasvit. Kun maailma on tehnyt eron vanhasta\nja vaatii uutta luovaa työtä, silloin kysytään kaukonäköisyyttä,\npelotonta, ja vanhoista muodoista irtautuvaa edesottavaisuutta.\n\nKun olin antanut Heikille pussin ja selittänyt asian, valkeni hänen\nmuotonsa. Hän löi minua olkapäälle ja lausui seuraavan ytimekkään,\nkultaa kalliimman kiitoslauseen:\n\n-- Siinä se on _mies_!\n\nMe raivasimme tupakkimaan mullan syrjään ja kannoimme siihen\npuolitoista -- pari vaaksaa paksun kerroksen hyvää palavaa lantaa.\nSen oikein pehmitettyämme ja silitettyämme levitimme siihen päälle\nkohtuullisen kerroksen mitä parasta ja kuohkeinta multaa, jonka\nihan käsissämme hienonsimme kuin Ugglehultin putretin. Näin oli\nmeillä oivallinen kylmä lava, joka varmasti pitäisi sangen tasaisen\nja terveellisen pohjalämmön. Ja sitten ryhtyi Heikki pyhään kylvön\ntyöhön. Hän laskeutui penkkinsä ääreen polvilleen -- jos hän olisi\nollut ryssä, olisi hän varmasti tehnyt ristinmerkin, sillä hetki\noli todellakin juhlallinen, mutta kun hän oli suomalainen, hän vain\naatteellisella ilmeellä siirsi mällin toiseen poskeen -- ja siroitteli\ntarkan harkinnan ja suunnitelman mukaan noita siemenyisiä maan mustaan\nmultaan. Hellällä kädellä ruoputteli hän sitten mullan päälle,\ntaputteli vaon tasaiseksi isällisellä varovaisuudella kuin olisi alla\nollut lapsen pää, nousi vihdoin ylös, kynsi korvallistaan, sylkäisi ja\nsanoi:\n\n-- Siellä ne nyt ovat.\n\nSitten hän teki mietoa lantavettä, haki muuripadasta siihen lämmikettä,\nkasteli kylvöksensä hyvin varovasti, kynsi taas korvallistaan ja sanoi:\n\n-- Kyllä se nyt siltä haisee, että siinä sopii kasvaa ryssän tupakin.\n\nLopuksi vilkaisimme aurinkoon kuin nähdäksemme, oliko sillä\nsopiva asema taivaalla, ja jätimme niin kylvöksemme luonnon ja\nmaailmanjärjestyksen kaikkien suopeitten voimien hoivaan.\n\nJa niin lähti kulumaan tuo vaiherikas kesä. Aurinko paahtoi\npilvettömältä taivaalta kuin vapauden ajan innoittamana. Kerenski\nhajoitti eduskunnan, bolshevikit ja sosialistit reuhasivat kuin\nviimeistä päivää. Stahovitsh ja Manner olivat kirjeenvaihdossa,\nkauroja kiiruhdettiin ostamaan ja jauhattamaan ennen niidenkin\ntakavarikoimista, maailman kaikkeuden täytti ruudinsavu ja sanomaton\nroskaväen rähinä -- mutta kaikesta tästä huolimatta kasvoivat ja\nkehittyivät Suomen itsenäisyyden suuri asia ja Olkkolaisen Heikin\ntupakit kuin ennakolta tähdissä määrätyllä varmuudella. Mitä siementä\nsilloin keväällä heitettiin Suomen multaan, se iti ja oli taimella\njo seuraavana päivänä. Ja kun aurinko sitä uupumatta lämmitti ja\nkasvattaja ruokki sitä sopivilla vesillä, suojeli voimainsa mukaan\nkylmiltä tuulilta ja hallaöiltä, ei säästänyt huolta eikä vaivoja, niin\nrupesipa, rupesipa tottavieköön Heikin tupakki työntämään sekä vartta\nettä lehteä. Ja kun tulivat elokuun hedelmälliset hämärät, jolloin\nluonto ikäänkuin kilvan lihottautuu, olivat tupakit pian niin korkeat,\nniin paksuvartiset, niin mahtavalehtiset, että me huolestuen seisoimme\nHeikin kanssa niiden varjossa. \"Mitähän tämä merkinnee, kun tupakitkin\nkasvavat tommottella vauhdilla?\" kysyi Heikki, ja minä vastasin:\n\"Itsenäistä, oman tupakin varassa elävää Suomea!\" -- -- --\n\nSe on täytetty. Siellä kaukana sisämaassa tähtikirkkaan pakkastaivaan\nalla uinuu talven valkeissa kahleissa tuo minun kesäinen soiluva\njärvenselkäni. Ja sen rannalla lumisten koivujen alla, nietoksien\npeitossa kuin metsähiiren lämmin pesä, on Heikin harmaja tupanen, jonka\npiipusta suitsuu ystävällinen savu yksinäiselle kulkijalle. Liisa,\nHeikin romuluinen akka, on tallannut kapean polun tuvan ja navetan\nvälille, mutta muuta elonmerkkiä ei juuri näy. Piipittää joskus köyhä\ntiainen, istua ropsahtaa ylpeä teeri pihan urpukoivuun varistaen alas\nkuuraa, nauskahtaa pakkanen navetan seinässä, mutta pian on taas\nkaikki äänetöntä talvea, juhlallista tähtiyötä, lumikiteistä päivää\ntahi ulvovaa lumimyrskyä. Järkähtämättä istuu tupasessaan Olkkolaisen\nHeikki parsien rysiään ja verkkojaan, ja yhtä järkähtämättä istuu\nhänen suupielessään myös tuo hänen uskollinen nysänsä, jossa on\nposliinikoppa ja lyhyt notkavarsi. Alituisesti tupsahtaa siitä nokista\nja matalaa lakea kohti kodikas savukiehkura, kuin uskollisen piskin\nhännän heilahdus, merkkinä isännän hiljaisten aatosten askarteluista.\nSaapuupa silloin eräänä kuuraisen pakkasen päivänä Heikinkin tupaan,\njossa hän istuu töppösissään ja pukinnahkaturkissaan pörröisenä\nkuin orava oksalla, ihmeellinen sanoma siitä, että nyt on täytetty\nsuomalaisenkin kansallisuuden suuri pyrkimys. Kuuluupa silloin Heikin\npiipusta muutamia kiireellisiä kurahduksia, pullahtaapa posliinikopasta\nja suupielestä ilmoille muutamia upeita savupilviä, lennähtääpä käpy\nkädessä entistä sukkelammin, kunnes samalla kaikki hiljenee, kun mielen\ntäyttää miehekäs, oudosti nostattava tunne siitä, että nyt sitten\nSuomenkin kansa saa todella alottaa elämää \"oman tupakin varassa\".\n\n(9/1 18.)\n\n\n\n\nMärkälän vaarin joulu.\n\n(Jääkäreitä muistellessa.)\n\n\nMärkälän vanhasta vaarista tuntui, että nyt lähestyvässä joulussa\noli odotusta enemmän kuin koskaan ennen. Kun hän juhlan aluspäivänä\ntoimitteli pihalla ja tallissa pieniä vanhan miehen askareitaan, ei hän\nmielestään muka kyllin kiireesti ehtinyt saada niitä \"pois tieltä\".\nEi hänellä ollut pienintäkään asiallista tietoa siitä, mitä hän tässä\nmuka odotteli, mutta sydämessä oli nyt kerta kaikkiaan sellainen tunto,\niloisen odotuksen tunnelma -- tänä jouluna.\n\nJa hän oli huomannut, että samoin oli muidenkin laita. Nuori isäntä\nkulki ja teki työnsä tapansa mukaan vaiti ollen, mutta kaikki kävi\nentistä suuremmalla reippaudella. Kun hän lähti renkien kanssa heinien\nhakuun, hyppäsi hän rekeen niin että liisteet rusahtivat, ja kun hän\nsieltä palasi, tyhjennettiin häkit sellaisella kiireellä kuin olisi\noltu tulipalossa. Ja vanha emäntä tuossa kulki lynkytti pirtin ja\nnavetan väliä kuin olisi aina paras lehmä ollut poikimassa, nuori\nemäntä iski kangasta uutterasti kuin kilpakudonnassa, ja pikku pojat\npyörivät permannolla silmät odotuksen kirkkaudesta sädehtien. Sitä se\noli samaa kaikilla -- iloisen ja riemullisen odotuksen tunnelmaa.\n\nVanhus meni hämyiseen pirttiin, jota lyhyen talvipäivän alkava\nhämärä rupesi jo tummentamaan. Lännen akkunasta loisti punakeltainen\ntaivaanrannan viiva, jonka takaa ei aurinko näihin aikoihin\nsanottavasti kohonnut. Luminen ja hiljainen luonto vartioi hiljaa\nomaa hetkeänsä, odotti sekin kaivattuansa, kevään riemuitsevaa ja\nonnekasta takaisin tuloa. Sitä tunnelmaa oli nyt kaikkialla -- luojan\nkiitos. Vanhus huokasi, istahti paikalleen pöydän takanurkkaan ja\nvaipui mietteisiinsä, niihin tavallisiin, enimmäkseen suruisiin ja\nrukoileviin, mutta nyt kuitenkin kuin toivon kirkastamiin.\n\nLuoja, näitä jouluja! Outoina kuvasarjoina liikkuivat mielessä ne\nsalaperäiset tapahtumat, jotka olivat antaneet hänenkin kotinsa viime\njouluille niiden päätunnelman. Kuin mahtava tulvavirta oli uusi aika\ntemmannut heidänkin, rauhallisten maalaisten mielet ja ajatukset\npois tavallisesta arkielämästä, aprikoimaan vapautta ja sen hintaa.\nKuinka outoa ja sydäntä vavistuttavaa, mutta samalla kuinka väkevästi\nmieltä kiehtovaa ja kutsuvaa! Hän, vanhus, jonka elämä oli viime\nvuosikymmenenä väistynyt syrjään kuin lumiauran tieltä, joka oli\ntuntenut itsensä mahdottomaksi kaikkeen siihen, mitä nyt oudoin elein\nja sanoin puuhattiin, olikin huomannut tämän viimeisen yrityksen\nitselleen tutummaksi kuin muille. Hänestä oli äkkiä tuntunut kuin olisi\nhänen korvissaan kajahtanut vanhatestamentillinen pasuunan puhallus,\njoka herätti Israelin kansan nukkuvan leirin heidän korpivaelluksensa\naikana. Hänen sydämensä oli äkkiä vallannut uusi tulinen viha, kuin\nHerran käsky, noita amalekilaisia vastaan, jotka olivat pitäneet\norjuudessa valittua kansaa, ja hän oli ilokseen löytänyt liittolaisen\nnuorimmassa pojassaan, Juhossa, joka oli nyt poissa.\n\nKaksi vuotta sitten -- niin -- sitä joulua ei tässä talossa koskaan\nunohdettaisi. Juho oli tullut Helsingistä kotiin jo syksympänä eikä\nollut ruvennut tekemään tiliä luvuistaan. Oli vain sanonut, ettei hän\nnyt joutanut lukemaan -- oli tärkeämpiä tehtäviä. Ja sitten hän oli\ntaas äkkiä lähtenyt, eikä ollut kirjoittanut mitään. Ja koko maailma\noli ollut outojen huhujen ja hirveän, masentavan painostuksen alaisena.\n\nVoi niitä silloisia harmaita joulupäiviä! Kuin kuritushuonevanki oli\nhän yritellyt askareitaan, kuin haudan partaalla horjuen oli mummo\nliikkunut pihapolkujaan, nuoren isännän otsalla oli asunut synkeän\nvaitiolon varjo ja nuori emäntä oli vetänyt huivinsa alemmaksi\notsalleen. Ja pikku Pekka puhui saksalaisistaan ja tykeistään puoleksi\nkuiskaamalla, peuhatessaan pirtin lattialla. Juhoa ei kuulunut.\n\nVanhus muisti, että häntä oli jouluiltana suorastaan pelottanut.\nSaunassa oli oltu vaiti ja jouluevankeliumin kävi hän lukemassa\nomaistensa kanssa omalla puolellaan, välttääkseen sitä pilkan\nilmettä, joka oli sosialistisen rengin naamalla sellaisiin asioihin\nkosketettaessa. Ja vielä myöhään illalla odotti hän kaipaavalla\nsydämellä Juhoa, mutta häntä ei kuulunut. Lieneekö hän milloinkaan\npitkän elämänsä varrella, suurimpien onnettomuuksienkaan aikana,\nkallistunut vuoteelleen niin masentuneella ja hädässä apua huutavan\nsydämellä kuin tuona jouluyönä? Hän oli vielä viime kerran viivytellyt\nportailla pimeässä ja teroitellut kuuloaan, eikö alkaisi mäen takaa\nhelistä se tuttu tiuku, joka oli hänen vanhan sydämensä suurin\nilosanoma, mutta mitään ei kuulunut. Paksukarvainen Pilkki kävi\nhieraisemassa päätään hänen polveensa ja haisteli yön ilmaa kostealla\nkuonollaan, suuria lumihiutaleita satoi hiljaa ja lakkaamatta,\nsalaperäisen äänettömästi, kunnes lopuksi tuntui siltä, että nyt\non maailma kuollut, nyt peitetään sitä käärinliinoilla lopullista\nhautausta varten...\n\nMutta sitten yön pimeimmällä hetkellä, kun vanhus oli saanut ensimäisen\nlevottoman unensa päästä kiinni, hän heräsikin samalla siihen, että\nikkunaan koputettiin. Säikähtäen kompuroi hän katsomaan ja oli ilosta\nymmällä nähdessään, että se olikin Juho. Oli vain myöhästynyt ja pyrki\ntänne vaarin puolelle, etteivät lapset heräisi.\n\nMutta heti kun Juho oli päässyt sisään, huomasi hän, että nyt eivät\nolleet asiat oikein. Poika ei antanut tehdä tulta, ennenkuin oli\npeittänyt ikkunat tarkoin, ja hänen silmänsä kiilsivät niin terävästi.\n\"Kiireesti, vaari, kiireesti ja hiljaa hevonen valjaisiin ja evästä\nkokoon! Ei ole aikaa viivytellä, sillä hurtat ovat kintereillä!\" Ja hän\noli nopeasti selittänyt vaarille kaikki, joka oli heti asian oivaltanut\n-- mummo tuolla jo menikin tuvan puolelle, josta pian saapuivat vaarin\npuolelle kaikki.\n\nOltiin hiljaa, sillä jokainen ymmärsi, ettei ollut enää hyötyä\npidätyksestä, kun oli kysymys pelastuksesta. Nuoren isännän huulilta\nkirposi kiivas moitteen sana ja Juhon silmät välähtivät oudosti, mutta\nsilloin puuttui hän, Märkälän vaari, asiaan. \"Oikein teet, poika\",\nsanoi hän lujasti, \"oikein, ja jos olisin nuori, tekisin samoin. Sinä\nja toverisi olette ainoat miehet tässä mitättömässä maassa!\"\n\nJa silloin oli nuoren isännänkin ilme kirkastunut ja hän oli lyönyt\nJuhoa olkapäälle: \"Nyt lähdetään.\" Ja hiljempaa oli hän virkkanut:\n\"Käydäänkö naapurissa mennessä?\" \"Käydään\", oli Juho matalasti\nvastannut. Vaari oli kyllä ymmärtänyt, kenelle Juho oli tahtonut\nviimeiset hyvästinsä sanoa, ja hänen sydäntänsä kirveli ajatus, mitä\nkaikkea ihmisonnen hellyyttä siinäkin uhkasi ijäksi särkyä.\n\nMutta nuori isäntä oli taas toimintapäällä. Riuskasti hyppäsivät\nveljekset rekeen, joka vilauksessa ja äänettömästi hävisi talven yöhön,\nedessä musta ori kuin kummitus. Ja monta tuntia ei ollut kulunut,\nennenkuin uudet miehet olivat vaarin ovelle koputtamassa ja sisään\npääsyä vaatimassa -- röyhkeät sortajan kätyrit, ja vielä suomalaisten\npetturien opastamina. Mutta vaari oli vanha ja tyhmä, eikä ymmärtänyt\nmitään, enempää kuin mummo ja muukaan väki... -- -- --\n\nPirtissä oli jo aivan pimeä. Ovi aukeni ja sisään tulivat keveät\naskeleet. Vaari tunsi ne hyvin -- ne olivat sen, jolle Juho oli\nsilloin mennyt naapuriin hyvästejä sanomaan. Siitä hetkestä olivat he,\nvanhus ja nuori tyttö, liittyneet yhteen kuin liittolaisiksi. Niin\nmonta kaunista kuvaa vilahti siinä vanhuksen mielessä, ja keskeisenä\noli niissä aina sininen silmäpari, joka usein kyyneleisenä, harvoin\niloisena, odotti tietoja ja lohdutusta. Siinä oli ollutkin vaarilla\ntehtävä. Hän oli ymmärtänyt, että silloin kun nuoret tekevät tällaisen\nuhrauksen, on kotiin jääneiden pyhä velvollisuus pitää heitä ja heidän\nomaisiaan yllä järkkymättömällä uskolla, luottamuksella ja rohkaisulla,\nettä ne, jotka penseinä taipuen sorron, alle rupeavat halpamaisella\nepäilyksellä ja pilkallakin tällaista asiaa arvostelemaan, tekevät\nhengessään täydellisen isänmaan petoksen.\n\n-- No mitäpä sille Liisulle nyt kuuluu? sanoi hän tytölle, joka vaiti\nollen oli istahtanut hänen viereensä.\n\n-- Ka... vastasi tyttö... mitäpä tässä? Pistäysin vain kuulemaan, että\nmiten teillä täällä joulu...?\n\n-- Älähän hätäile, lapsi, vastasi vaari. -- Saatpa nähdä, niin Juho\ntulee kotiin. Minä näin unta viime yönä, että oikeata kämmentä\nkutkutti, ja se merkitsee aina suuria saamisia.\n\nTyttö nauraa heläytti pienen naurun.\n\n-- En minä enää pelkää Juhon puolesta -- pian ne tulevat sieltä kaikki.\n\nHänen äänensä oli toivova ja pehmeä, täynnä kaikkea sitä hienoa\ntunnelmaa, jota voi olla väin odottavan nuoren naisen äänessä. Vaari\nryähti leikillisesti ja kysyi:\n\n-- Jokos te sitten menette heti naimisiin?\n\nTyttö hypähti ylös ja sanoi ulos rientäessään:\n\n-- No ihan sen ijankaikkisen pilkun päällä! -- -- --\n\nJa sitten se sitä seuraava joulu! Märkälän vaari muisti silloinkin\nistuneensa tässä samassa paikassa. Hänen vanha harmaa päänsä oli\npainunut väkiselläkin käsien varaan, sillä eihän sitä tahtonut jaksaa\npystyssä pitää, kun muisti tuhansien perheiden yhteisen, tutun surun,\nhiljaisen, sanattoman, pelokkaan murheen, joka viipyi mielessä\nkuin salon yllä harmaa pilvinen päivä, koskaan toivon säteeksi\nkirkastumatta. Vaarille oli jäänyt mieleen kuva tuosta yöllisestä\nraskaasta lumisateesta, joka hiljaa ja taukoamatta peitti Suomen maata\nkylmään vaippaansa. Siinä oli jotakin kammottavaa tuossa salavihkaa yön\nhelmassa, maailman pimeimpänä aikana tapahtuvassa hautaustyössä. Tuntui\nkuin rinnan päälle olisi kasautunut painoa vähitellen, huomaamatta,\nkunnes herääkin pian siihen, että henkeä ahdistaa. Paino rinnalla tulee\nyhä tukalammaksi, hengitys käy vaikeammaksi, tuskan hiki pusertuu\notsalle. Täytyy saada ilmaa keuhkoihin, täytyy karata pystöön, ravistaa\npaino rinnalta, karjaista kuin korven karhu korjuultansa. Ja samalla\ntuntuu kuin jossain siellä syrjempänä vaanisi kaksi pirullista silmää,\nettä \"joko kuoli\", \"joko tukehtui\", vai \"vieläkö nousee hengissä\nnietoksesta\".\n\nKun Märkälän vaari pääsi yksinäisissä kuvitelmissaan näin pitkälle,\nei hän tavallisesti voinut enää hillitä itseänsä. Riemun ja ylpeyden\ntunne siitä, ettei kuollut, ei tukehtunut, vaan nousi kuin nousikin\nnietoksesta, täytti hänen sydämensä niin, että hänen täytyi nousta\nkävelemään. Hän astua nykytteli ikkunan ääreen ja kuin ilkkuen hihkaisi\nulos pimeyteen sille vaanivalle silmäparille, että ähä kutti, sinä\nkirottu! -- -- --\n\nIlta oli kulunut jo pitemmälle. Märkälän vaari astua nykytteli saunaan\nja katseli korkeuden kirkkaita tähtiä, jotka loistivat avaruuden\nmitattomasta kaikkeudesta. Niin satumaisen rikkaana hopeiltansa hohteli\nja säkenöi linnunrata, ja Väinämöisen viikate viittoi tulevaisuuteen\nkuin profeetan sauva Kuolleen meren äärellä. Vaarin sydämeen virtasi\njoulurauha kuin lieden lämpö ankarassa pakkasessa tehdyn työpäivän\njälkeen, eikä sitä sieltä karkoittanut se hanurin ritkutus, jolla\nkansainvälinen köyhälistö oli läheisellä työväentalolla rauhanjuhlansa\nalottanut. \"Se on roskaa\", päätteli vaari lujasti, \"paljasta roskaa.\nKun kerran tuosta vaaran takaa nousahtaa se uusi päivä, niin ne\npakenevat piiloihinsa kuin yököt.\" Ja vaari teki saunan ovesta sisään\npujahtaessaan lujan käden liikkeen.\n\nJa kuta enemmän hänen vanha ruumiinsa vetreytyi saunan lämpimässä, sitä\nnuorteammaksi näytti hänen sielunsakin käyvän. Hän käveli lattialla\npystöpäisenä ja suorana kuin ennen nuorena, ja hänen silmänsä loistivat\nkirkkaina. Nuori isäntä katseli häntä hymyillen syrjästä, anteli\nvesiä ja autteli, mutta vaari ei pannut siihen mitään huomiota. Hänen\nsielussaan oli tapahtunut niin ihmeellinen ja salaperäinen toivon\nnousu ja henkinen vapahtuminen, että kaikki hänen ajatuksensa olivat\nkiintyneet siihen. Hän vertasi itseään siihen vanhaan Simeoniin,\njoka kerran suuren ilonsa hetkellä lausui kiitoksensa siitä, että\npääsi rauhaan menemään, ja kun hän saunasta palatessaan seisahtui\nhetkeksi talviseen yöhön, tunsi hän sielussaan sellaista avartunutta\njuhlarauhaa, että hänen täytyi ristiä kätensä. Niin hiljaisena ja\nodottavana oli nyt talvinen yö, kirkkaana kaartui nyt taivas Suomen\nyllä, ja käärinliinat olivat muuttuneet valkeaksi juhlapaidaksi.\n\nKun vaari tuli pirttiin, roihusi siellä kirkas pystyvalkea. Hänen\nsilmiänsä häikäisi hiukan, eikä hän aluksi erottanut muita kuin Liisan,\njoka hypähti häntä vastaan. \"Ka, täällähän se Liisukin\", sanoi hän\nystävällisesti, samalla huomaten, että tytön silmät olivat niin oudon\nkirkkaat ja että muutkin tuntuivat olevan kuin hämillään. Ja samalla\ntulikin tuolta hämyisestä nurkasta korkea nuoren miehen vartalo,\nilmestyivät vaarin eteen nuo tutut kulmakarvat, terävät silmät, avoin\notsa ja \"ryövärin rinta\". Vaarilta putosi vaatemytty kädestä ja hän\ntapaili ilonsa yltäkylläisyydessä:\n\n-- Ka... Juhokin!\n\n(22/12 17.)\n\n\n\n\nJurvelinin \"monarkisti\".\n\n(Kapinakevään tunnelma.)\n\n\nSoudeltiin siinä Jurvelinin kanssa ensi kertaa viimekesäisillä\nverkkovesillä ja harkittiin, kannattaisiko laskea pyydyksiä\nruohottomaan ja tyhjältä näyttävään veteen. Puhalteli kolkko tuuli,\nmaisemilla oli alakuloinen, kylmähkö iltavalaistus, ja puhkeavilla\nlehdillä viluinen väritys. Jurvelini vilkaisi taivaalle ja sanoi\nhuolestuneena:\n\n-- Tulleeko pakkanen? Viepi vielä taimet...\n\n-- Mitäs Jurvelinilla sitten on istutettuna?\n\n-- Kävinpähän vain tässä pari viikkoa sitten istuttamassa eukkovainajan\nhaudalle papuja ja perunoita. Näkyvät nousseen jo taimelle.\n\n-- Perunaa ja papuja?\n\n-- Ka niin. Se oli meidän eukko eläessään mahdoton perunan ja pavun\nsyöjä, ja kun sanomassa kehoitettiin, että kasvuun nyt jokainen\nmultapaikka, niin minä ajattelin, että siinä eukon haudallahan on\npaksusti multaa, jossa kyllä perunat kasvaa. Ja niissä on kauniit\nkukkasetkin. Vein minä siihen kopalla hevosen lantaakin, siltä varalta,\nettei syvempää pohjautuisi riittävästi kasvun voimaa...\n\nHän vilkaisi minuun hiukan epäillen, kuin nähdäkseen, mitä asiasta\narvelisin. Ummistin silmäni mitään puhumattomiksi ja arvostelin:\n\n-- Kauniithan niissä on kukkaset -- perunoissa.\n\nRuvettiin laskemaan verkkoja. Jurvelini opetti:\n\n-- Älä sinä helkatissa laske venettä verkon päälle. Ka... No jo on mies\npöljä, vaikka on suurenkin opin saanut. Tämähän on samanlaista kuin\npunakaartilaisten sodan käynti.\n\nVene saatiin kulkemaan paremmin, jonka jälkeen Jurvelini puhui taas:\n\n-- Ne sinun pyssysi ne veivät. Oliko ne kalliitkin?\n\n-- Olihan ne kokolailla.\n\n-- Vai niin. Mihinkähän h--tiin nuo lienevät ne haudanneet? Se oli se\nSuhosen syötävä, joka on ikänsä ollut kaikkien riesana -- ketale. Että\ntämä muka on työväen tasavalta. Tasavalta...\n\nJurvelini käänsi päätänsä ja osoitti kyllästymisen ja vaivautumisen\nmerkkejä. Hallitsin hetkisen venettä taitavasti ja kysyin:\n\n-- Eikös Jurvelini sitten olekaan tasavaltalainen?\n\nHän vilkaisi minuun tuuheitten kulmiensa alta, sylkäisi ja sanoi:\n\n-- Eh!\n\nSoudettiin taas kotvanen vaiti ollen. Katse kiintyi seuraamaan iltaisen\nluonnon omituista, hentoa kauneutta. Laaja selkä ja sen takaa korkeina\nsiintävät vaarat uivat kullassa, kaukaa helähdytteli keväisen näyttämön\nuupumaton statisti, käki, sointuvaa, mutta yksitoikkoista lauluansa.\nMikä lienee ollut, mutta tänä keväänä oli tuossa rusokuulakkuudessa\njotakin niin sanomattoman alakuloista, masentavaa, surumielistä.\nUnehtui sitä katsomaan ja miettimään, kaivelemaan sitä taakkaa, joka on\nkaikilla sydämen pohjalla.\n\nSivutse lensi urossorsa. Illan valaistus kimmelsi kauniisti sen\nkeväisen upeassa muuttopuvussa. Lahden perältä kuului rakastunut\n\"änk-änk-änk\"... Jurvelini havahtui ja sanoi:\n\n-- Siinä asuu joka kesä poikue tuossa lahdessa. On niin korkea\nkaislikko, ettet sinäkään pääse niitä pyssyrämälläsi ampumaan. Eikähän\nsinulla nyt pyssyjä enää olekaan...\n\nHän hymähti kuin itsekseen ja jatkoi:\n\n-- Vanhan on soma nähdä nuorten kuhertelua. Virkoo kuin entiselleen.\n\n-- On tainnutkin Jurvelini olla aika veitikka parhaimmillansa\nteutaroidessaan?\n\nHän siveli ylpeästi rinnalla lainehtivaa harmaata komeaa partaansa,\nhymyili ja vastasi:\n\n-- Onhan sitä toki, tässä kihlakunnassa, tuota Jurvelinin alaa... Ja ne\non kaikki valkoisia poikia! -- -- --\n\nVerkot oli laskettu ja tuuli kantoi ja keinutteli venettä hiljalleen.\nJurvelini oli tullut puhetuulelle, mutta hänen keskustelunsa liikkui\nnyt aloilla, joille on mahdoton siirtyä sellaisen, jota ei ole\nkoskettanut, ainakaan erikoisemmin huomattavasti, kuten intiaanit\nkuuluvat sanovan, \"suuri henki\". Ne puheet ovat aivan ainoita\nlaatuansa ja niitä sopii kuunnella silloin, kun tekee mieli seurata\nihmisajatuksen hyppyjä ilman mitään järjen valjaita. Lopuksi pysähdytin\nhänen esitelmänsä:\n\n-- Älä höpsi, Jurvelini, turhia!\n\nHän säpsähti ja tuli heti viisaaksi. Lähdettiin soutelemaan iltaisia\nalakuloisia vesiä huvilan rantaan, josta kohosi vaisu saunasavu. Tuuli\ntoi sen hajua ja herätti jo järvellä lämpimän saunatunnelman. Rannan\npuutarhassa työskenteli vielä kumarassa ja vaiti ollen vanha vaimo.\nHän veti huivin silmilleen, mutta me kerkesimme nähdä, että hän oli\nitkenyt. Kysäisin Jurvelinilta:\n\n-- Mitähän se eukko itkeskelee?\n\n-- Sen oli poika punakaartissa, murhasi pari kylän isäntää, ja tuli\nasianomaisessa järjestyksessä aikanaan teloitetuksi. Se itkee tuo akka\nnyt sitä ainutta poikaansa.\n\nJurvelini koetti puhua huolettomalla äänellä, mutta katsoi pois päin.\nMinäkin olin välinpitämättömän näköinen, mutta se surumielisyys,\njoka nyt on Suomen keväässä, tulvahti taas sydämeen. Me hyvästelimme\nkylmästi Jurvelinin kanssa:\n\n-- Aamulla aikaiseen siis mennään verkolle?\n\n-- Mennään vaan. Minä kyllä pidän huolta, että Sissi herää.\n\nJurvelini meni höpisten itsekseen ja potkien tieltään pieniä kiviä,\nsuussa kaksi ruohon kortta, ja vanhan \"ponksuurin\" liepeet leveällä.\nMinä painuin kammiooni ja korvissani soivat äskeiset sanat: \"Se itkee\ntuo akka nyt sitä ainutta poikaansa\" -- murhaajaa, rikollista...\n\nMutta ne ovat äidin kyyneleitä, joita on viljoin valunut tänä keväänä,\njoista ovat vedet paisuneet ja tulvat nousseet. Milloin saadaan ne\nlähteet kuivamaan, ja vuodattamaan ilon kyyneleitä? Aikamme on kova ja\nvanhurskauden vaatimus asuu sydämissämme leppymättömänä, mutta pieni\nsattuma, hetken nopea silmäys hiljaa alas vedetyn huivin alle saattaa\njärkähdyttää mielen ja tehdä sydämen sairaaksi ja onnettomaksi. \"Sitä\nainutta poikaansa\"...\n\nKuuluu portin natinaa. Menen akkunan ääreen ja näen, kuinka tuo\nvanha vaimo kulkee hitaasti kylään päin. Hän on jo aivan kumara,\nhänen vaatteensa ovat repaleiset, kengät aivan viheliäiset, ja hänen\nkäyntinsä on tuollaista vaivaista ja avutonta kyhnyttämistä, joka\nherättää voimakkaammassa surkuttelevaa ja kipeää osanottoa. Ja hänen\nmielessään oli luultavasti kaikesta huolimatta se hänen ainut poikansa,\njota hän yksinäisyydessään itki, hänen \"isätön\" poikansa, koko\npaikkakunnan monivuotinen kauhu. -- -- --\n\nJurvelini oli aikoinaan käynyt hiukan \"herrain\" koulua ja hyräili usein\nsilloin oppimiaan lauluja. Niinpä heräsin aamulla siihen, että hän\nkärisevällä ukon äänellä hoilasi akkunani alla:\n\n    \"Tuulonen entää,\n    Lehtohon lentää,\n    Armahan luokse\n    Rientelevi...\"\n\nHän oli intohimoinen kalamies, kun sattui sille päälle. Ei kukaan\nkoko paikkakunnalla tuntenut niin hyvin lahnan kutupaikkoja ja\nretkeilyreittejä, ei verkon laskentavesiä ja kalasyövereitä kuin hän.\nTälläkin kerralla hän oli ottanut huomioon aivan erikoiset merkit\ntaivaassa ja maan päällä ja valinnut verkkopaikkansa ja veden syvyyden\nniiden mukaan. Lähdettiin kokemaan pyydyksiä.\n\nNousi ensin tiheämpi verkko ja vilahteli siellä täällä kirkas kala,\npasuri, särki, punasulka. Jurvelini puikkaroi jännittyneenä, suu\nsupussa ja alituisesti höpisten. Pistin väliin:\n\n-- Taitaa olla vain yhtä pientä ja pitkää tasavaltalaista karjaa?\n\n-- Tasa-, tasapa-tasavaltaista lirua täältä nousee... Peukalon\npituista, sormen paksuista... Ähä... ähä... Annappas haavi tänne... No\nvoi sun. Kas niin... Kovasti potkii... Nyt siellä on... älä helkutissa\nkarkaa... Odotahan, kun ma saan haavini tällättyä allesi... Kas niin...\nNo siinä tulikin oikea monhaarkisti...\n\nJa voitonriemu ja jalon kalamiehen sanoin kuvaamaton onnen ilme\nkasvoillaan Jurvelini nosti venheeseen oikea ukkolahnan, joka\nselittämättömän kevytmielisyyden puuskassa oli lähtenyt liian aikaisin\nkeväisille retkilleen, joutunut vaarallisille vesille ja viimein\nvihollisen ketjuun, joka oli armotta hänet vanginnut. Tuossa se nyt\nmakasi ruskean pulleana ja leveänä, suu avuttomana auki ja tehden\nvielä viimeisiä kömpelön voimakkaita ponnahduksia. Sen päässä oli\njonkunmoisia rasvapahkoja ja yleensäkin se ansaitsi sekä näöltään että\nkooltaan, esiintymiseltään ja juurevalta tukevuudeltaan todellakin tuon\nsuuriarvoisen kunniamaininnan \"monhaarkisti\". Katselin sitä suurella\nmyötätunnolla ja tunsin kauhistuvani, kun Jurvelini rantaan päästyämme\notti puukkonsa ja armotta iski sen kalan lihavaan ja leveään niskaan,\nperkaten sen niin kuin lahna on perkattava. -- -- --\n\nTuli taaskin poutainen päivä, jolloin tuuli ajeli pilviä pitkin taivaan\nlakea, heilutteli ruislaihoja ja tukisteli keväistä koivikkoa. Isännät\nkiroilivat pelloilla hevoskoneilleen, punakaartilaiset tekivät kyräten\ntyötänsä, lapset ilakoivat puutarhassa, ja Jurvelinilla olivat ne hänen\nomat hommansa, puuhansa ja puheensa.\n\n(8/6 18.)\n\n\n\n\nTaistelu vihreästä madosta.\n\n(Kesäinen kuva helteisiltä päiviltä.)\n\n\nOlen nukkunut hyvin ja nähnyt ihania unia, jotka eivät häiritse,\nvaan väikkyvät mielessä kuin kaukaiset satukangastukset taivaan\nrannalla. Astun viileään tupaan ja nautin aamiaista, jonka eräät\nvalkoiset, pehmeät ja huoltapitäväiset kädet ovat pöydän päähän\nminulle varanneet. Mielessäni herää hyviä päätöksiä, muistan hellettä,\nnääntyvää puutarhaa, ja tunnen taipumusta ahkeruuteen, siveyteen ja\njumalanpelkoon. Astun ulos.\n\nMutta jo portailla tarttuu aamun aurinko minuun kiinni täydellä\nvoimallaan. Sen säteet tulevat sakeasti kuin persialaisten\nnuolet tai kuin ahjon kuumuus jättiläispalkeen torvesta, ja\ntunkeutuvat silmänräpäyksessä joka paikkaan. Tunnen kuinka ytimeni\npehmenevät, lihakseni veltostuvat, aivoni verhoutuvat jonkunmoiseen\nsini-autereeseen ja hyvät päätökseni sulavat kuin voinokare. Kuin\ntajuttomana horjun pihakoivun juurelle, johon istahdan velttona,\nmutta sanomattoman tyytyväisenä, alistuen nöyrästi siihen, mitä nyt\nei tällä hetkellä voi muuksi muuttaa. Tylsyydessäni päinvastoin\ntapailen joitakin muhamettilaisen kohtalouskon voimasanoja, niitä\nkuitenkaan muistamatta, ja välähtääpä mielessäni, että laiskoilla\nitalialaisillakin on joku lauseparsi, joka sopii erinomaisen hyvin\ntähän tilanteeseen, -- mutta mikä se on, sitä en nyt välitä tarkemmin\npohtia.\n\nAllah il Allah! Kuin unessa tunnen, kuinka Suomen suuri, korkea ja\nihana kesäpäivä on täyteläisenä ylläni ja ympärilläni. Järven pinta on\ntuossa kuin kuvastin, -- kaakkuri vain, tuo komea ja arvokas lintu, on\nsen hopeapintaa rikkomassa. Väliin pistää se nokkansa veteen, nostaa\nsen taas, kunnes päästää haikean valitushuudon, joka vihdoin päättyy\nkiirastulessa opittuun hirveään parkunaan. Minä herään, heristän sille\nnyrkkiäni, mutta en huolikaan uhata enempää. Ilmasta kuuluu tuhansien\npoutiaisten ja muiden hyttysten katkeamaton surina. Tuossa tulee\nkovalta pominalla suunnattoman suuri ja kaunisvärinen kimalainen. Se\nlentää raskaasti ja vaivaloisesti, ja töksähtää vihdoin avuttomana\neteeni ruohikkoon. Se on selvästi aivan päissään, miliisivalmis,\nukkopaha! Tuota ajatellessani kihoo makea mesi kielelleni, ja osanoton\npuuskassa autan sen jälleen ilmoille sakeasta tureikosta. Samalla\nhelähtää tuosta edestäni rannalta kirkas nauru. Nostan silmäni ja näen\njotakin piirteiltään sopusuhtaista, valkoista, joustavin ja ujoin\naskelin -- polvet visusti yhdessä -- menossa veteen. Se helmeilee\nkullan kuultavalta maidonvalkealla iholla. Selviän ja kysyn:\n\n-- Uimaanko sinä menet?\n\nPehmeä ja miellyttävä ääni naurahtaa:\n\n-- Niin, tule sinäkin!\n\n-- En uskalla. Minulla on pirullinen noidannuoli ristiluissani...\n\nKoko olemukseni valtaa sanomattoman mieluinen, lievästi eroottinen\ntunnelma. Ummistan silmäni ja pidän siitä kiinni kuin autuudestani,\nsamalla nauttien syreenin tuoksusta, jota tuskin tuntuva tuulenhenkäys\nkantaa minun, onnen kultapojan, nautittavaksi jostain tuolta puutarhan\npuolelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin huomannut sen jo äsken, kun se pudota napsahti jostakin\nyläpuoleltani paidalleni ja siitä eteeni maahan. Sehän oli suuri mato,\nvihreä ja lihava iljetys, ainakin 2 1/2 cm pitkä. Tuossa se nyt makasi\nliikkumatta, puoliympyrän muotoisena kyljellään. Vatsapuolella olivat\njalantapaiset käppyrässä kuin mäyräkoiralla, ja leuat, tai mitkä ne\nnyt ovat, muodostivat samanlaisen kuvion kuin lehmän sarvet. En ollut\npannut siihen äsken huomiota, sillä sen ulkomuoto, ryhdittömyys ja\nluuton täyteläisyys loukkasi esteettisiä tunteitani, mutta nyt kiintyi\nkatseeni siihen väkiselläkin. Sen ympärillä tapahtui nimittäin jotakin.\n\nMato, joka vielä äsken maata pötkötti kuin olisi vasta päättänyt\nkahdeksantuntisensa, teki nyt kiivaita, joskin yksitoikkoisia\nliikkeitä: se käpristihe kokoon ja oikaisihe taas niin voimakkaasti\nkuin saattoi. Mutta selvästi näki, ettei tuossa lihavassa otuksessa\nollut sanottavasti voimaa. Sen hermostus ja hätä oli kuitenkin\nsilminnähtävästi hyvin suuri, vaikka en heti huomannut, mistä se\njohtui. Olin luultavasti kumartuessani sitä katsomaan karkoittanut pois\nlevottomuuden aiheuttajan.\n\nOlin liikkumatta ja tarkastelin viekkaasti ympärilleni. En nähnyt\naluksi muuta kuin tuon kimalaisporhon, joka selvitteli humalaansa\napilan kukalla, eräitä sinitakkeja, joista yksi kuin minua\nimarrellaksensa teki ylöspäin moitteettoman saltomortalen (selvä\nnousukastyyppi!), ja suuren hapsenkakkiaisen, joka viittasi minulle\nuhkaavasti pitkällä, mustan- ja harmaankirjavalla tuntosarvellaan.\nMutta sitten huomasin läheisellä kuminan lehden varrella jotakin, joka\nherätti epäilyksiäni, ja minä kumarruin siis sitä tarkastamaan.\n\nArvoisa lukija kuvailkoon itselleen isommanpuoleisen muurahaisen, esim.\nsellaisen, jotka asuskelevat lahossa puussa tahi minun eteiseni alla.\nOttaen tämän pohjatyypiksi venytämme nyt ensinnäkin elukan peräpuolen\nnoin kahta vertaa pitemmäksi ja ohuemmaksi, kuin joksikin oikean\nampiaisen takarustingin ensimäiseksi heikoksi aavistukseksi. Sitten\nvenytämme otuksen vyötäisiltä ompelulangan ohuiseksi, teemme jalat\nainakin neljä kertaa pitemmiksi, annamme leuoille vielä lisätukevuutta,\nja pistämme veitikalle lopuksi hartioihin pitkät ja ohuet kalvosiivet,\njotka lepoasennossa ovat pitkin selkää kuin lumiauran kyljet. Niin on\nmeillä valmiina jonkunmoinen ampiaisen pilakuva, sen ja hankisääsken\nsekasikiö, joka ei -- se myönnettäköön -- ole omiaan ensi näkemältä\nherättämään mitään sanottavaa kunnioitusta. Sitä siinä katsellessani\npaljastui muististani Antti-maisterin aikoinaan sinne ajama\nvaillinainen alkeiskurssi hyönteisopissa, kunnes vihdoin tein rohkean\npäätöksen: eversti tuossa kuminan oksalla ei ollut mikään muu kuin n.s.\n_hiekka-ampiainen._ Nyt siis saadaan nähdä!\n\nSe istui siinä vilpittömän ja viattoman näköisenä. Pidin sitä\nherkeämättä silmällä, arvostellen sen pituuden, sääret pois luettuna,\nnoin 1 1/2 cm:ksi. Vihdoin minusta tuntui, että sillä oli naama ja\nettä se ajatteli: niin kauan kuin siinä töllistelet, en liikahdakaan!\nRupesin siis pitämään silmällä tuota matoa arvellen, että tottapahan\ntulet alas oksaltasi, jos sinulla on sille mitä asiaa. Ja aivan oikein!\n\nOltuani hiljaa hetkisen tuoksahtikin äkkiä pöly madon äärellä ja\nampiainen tarrasi sen lihavaan niskaan hirveillä leuoillansa, joissa\ntuntui olevan kunnioitettava voima. Mato käpristeli epätoivoisesti,\nmutta ei saanut karkoitetuksi tuota peijakasta selästään. Sekin tuntui\npitävän kiirettä. Kuin tuskassa haeskeli se madon selästä jotakin,\njonka löytäminen tuntui olevan sille tärkeämpää kuin kaikki tulevainen\nautuus, ja kuin tuskassa koetti mato myös estää sitä siitä. Mitä\nhirmuja tapahtuikaan silmäini edessä! Oliko maassamme nykyisin niin\nyleiseksi käynyt luonnoton ristisiitos tarttunut hyönteisiinkin,\ntehden mahdolliseksi väkivaltaisen kroaseerauksen tuon lihavan madon\nja oudolta näyttävän piikkiniekan välillä? Koko siveellinen luontoni\nnousee kapinaan tällaista otaksumaa vastaan, ja minä valmistaudun jo\nväkivaltaisiin toimenpiteisiin estääkseni tekeillä olevan raiskauksen,\nkun samalla huomaan ajatukseni tieteellisen luonnottomuuden ja pidätyn\nsiveyden suojelemista tarkoittavista aikeistani. Ja pian onkin ratkaisu\nkäsillä.\n\nTuo hurja noitatanssi madon selässä on loppunut. Ampiainen kääntää\näkkiä takapuolensa alaspäin ja -- oi kauhua -- paljastaa siitä ainakin\nkolme milliä pitkän painetin... Maailma mustenee silmissäni... Nyt se\nantaa piikillään madolle sellaisen perusteellisen ja kauhean jurauksen,\nettä se tuntuu omissakin hermoissani kuin veitsen viilto. Tyrmistyneenä\nnäen, että tuon konnanteon, tuon salamurhan tehtyään peto samalla\nirroittaa aseensa ja pakenee tuohon samaan kuminaan, istuen siellä\nkohta niin viattomana kuin ei olisi koskaan pahanteossa ollutkaan.\n\nKäännyn tarkastamaan hänen uhriaan. Sen liikkeet eivät ole enää niin\nvoimakkaat, sen käpristelyt raukenevat, sen lihava ruumis värisee\ntuskasta. Nyt se on liikkumaton, suora, kuin ruumisarkkuun valmis.\nTuhannet hyönteiset tuntuvat laulavan sen kuolinvirttä, ja minäkin\nhuokaisen tämän kaikesta päättäen tarkoituksettoman murhan -- ehkä\nhimomurhan? -- edessä, kun alkaakin murhenäytelmän toinen näytös.\n\nNähtyään, että mato oli liikkumattomana ja että kaikki ympärillämme\noli täysin rauhallista, lennähti ampiainen uudelleen madon kimppuun.\nSe iski taas siihen leukansa, oikaisi pitkät säärensä, otti madon\nsäärtensä väliin, ja niin sitä lähdettiin. Arvoisa lukija! Laskeudu\nkontallesi, niin että viisimetrinen tukki jää jalkaisi väliin, iske\nleukasi tukin niskaan ja lähde kuljettamaan sitä niin, että hiekka\nsinkoilee. Yritettyäsi tätä ymmärrät, mikä voima piili tuossa äsken\nniin halveksien kuvaamassani peijoonissa. Ällistyneenä seuraa sitä\nkätevyyttä, sitä teknillistä taitavuutta, sitä neuvokkuutta ja tarmoa,\njolla ampiainen matoansa käsittelee. Ja tuloksena on, että mato lähtee\nhilumaan nopeasti ja varmasti poispäin. Innostuneena lähden seuraamaan\nsen kulkua, laskeutuen kontalleni, että voisin nähdä paremmin. Viereeni\nilmestyy kaksi raikkaalta järvivedeltä ja puhtaalta iholta tuoksuvaa\njalkaa, joiden omistajatar kysyy herttaisesti:\n\n-- Huppanaksiko sinä olet tullut?\n\nMinä en jouda vastaamaan, jolloin hänkin laskeutuu kontalleen\nviereeni. Selitän silloin hänelle aseman muutamin sanoin, sujautan\nkuin huomaamatta käteni hänen vyötäisillensä ja niin lähdemme yhdessä\nvarovasti konttaamaan ampiaisen perään. Naapurin isopartainen isäntä,\nJurveliini, joka on ollut hulluna neljäkymmentä ajastaikaa, päästää\naidan takaa kumean hyväksymisnaurun tämän nähdessään; hänen hulluutensa\nilmenee näin helteillä siten, että hän konttailee pitkin aitovieriä ja\nsyö suolaheinää. No niin, me menimme siis ampiaisen perässä.\n\nSe kuletti saalistaan väsymättömällä tarmolla. Oli menty jo noin neljä\nmetriä, kun eteen tuli isonpuoleinen laakea kivi. Vetäen ja työntäen,\nlaahaten ja ponnistellen aivan uskomattoman tarmokkaasti, kuin\nunkarilaiset haalatessaan jättiläismörssäreitä Karpaattien huipuille,\nsai se madon ensin kivelle ja sitten pian sen toiselle puolelle.\nArvelematta pudottautui se saaliineen jyrkänteestä alas ja pysähtyi\nhetkeksi huokaamaan ruohon korrelle.\n\nVoimien kokoaminen olikin tarpeen. Ampiaisen takapuoli rupesi\ntykyttämään kiivaasti, sillä se huomasi samalla, että viisi\nmuurahaista lähestyi matoa kiireesti, nähtävästi kaikkea muuta kuin\nystävällisissä aikeissa. Nuo metsien sotarosvot olivat aina kaikkea\nvapaata saalistamista häiritsemässä, käsittäen vapaudeksi vain sen,\nettä itse saivat olla kaikkia muita isännöimässä. Mutta tällä kertaa\nne erehtyivät. Nähtävästi aivan synnynnäisenä strategina, kuin joku\nampiaiskansan Hindenburg, lennähti sankarimme oksaltansa ennenkuin\nhyökkäävät voimat ehtivät yhtyä. Tömähdys, hiekan tuoksahdus, ja\nvoitettu muurahainen peräytyy vakavasti pahoin pideltynä julistaakseen\nkotiin päästyään omalle kansalleen, kuinka hänen tappionsa itse asiassa\nolikin ilmeinen voitto. Sama temppu uudistettiin toisaalla, vihollinen\npakeni kaikkialla, ja mato alotti kulkunsa uudelleen. Katsahdin\nsuuntaa, minne mentiin: nähtävästi tuota isoa petäjää kohti, jonka\njuurella oli ruutikuivaa irtonaista hiekkaa ja johon aurinko paahtoi\ntäydellä voimallansa. Matkaa oli sinne noin viitisen metriä, joten koko\nkulettu väli olisi noin kymmenisen metriä. Seurasimme jännityksellä\ntapahtumain kehitystä.\n\nEteenpäin mentiin herpautumattomalla tarmolla ja vauhdilla.\nSotarosvojen hyökkäykset uudistuivat, mutta päättyivät tuloksettomasti.\nYllämme leijailivat kärpäset kuin lentokoneet, häiriten nekin kulkuamme\nnenäkkäällä uteliaisuudellaan, mutta mikään ei meitä pidätä. Me\nsaavumme männyn juurelle ja rupeamme uteliaina odottamaan, jatkuuko\nmatka edelleen, vai seuraako jotakin muuta.\n\nAmpiaisen takapuoli tykyttää ponnistuksista ja mielenliikutuksesta kuin\nhöyrykoneen pistooni. Näen sen naamasta, että sillä on nyt jotakin\nmielessä, jota se ei kuitenkaan sano, koska olemme liian lähellä.\nPeräydymme siis vähän ja heittäydymme huolettoman näköisiksi, mikä ei\nolekaan minulle vaikeata, koska edessäni oleva kaunis silmäpari ja\nsievästi muodostunut suu saa minut helposti -- sitä ei taida kieltää\n-- vaipumaan poikamaisiin haaveiluihin. Väittääpä äsken mainittu\nJurveliini, joka on muodostanut käytöksestämme tänä helteisenä aamuna\noman kertomuksensa, tässä tilaisuudessa tapahtuneen pienen manööverin,\njoka kahdelle nuorelle on kylläkin mahdollinen, mutta hänellä ei ole\nväitteensä tueksi mitään muuta näytettä kuin omat silmänsä, jotka taas\nenimmäkseen näkevät pikku-ukkoja. No niin, heti kun olimme haaveistamme\nselvinneet ja kääntyneet katsomaan ampiaistamme, lennähtääkin se taas\nmatonsa kimppuun ja laahaa sen kiireesti paria vaaksaa kauemmas. Olen\nhuomaavinani, kuinka sen ilme käy hätäisen varovaiseksi; se vilkaisee\nympärilleen kuin aarteilleen menevä saituri ja...!\n\nAllah il Allah! _Näen kuinka se äkkiä siirtää syrjään noin 1 cm\nläpimittaisen pyöreän kaarnan kappaleen, kuin kaivon kannen_; alta\npaljastuu reikä, noin 1/2 cm läpimitaten. Kuin vihuri kulettaa\nampiainen matonsa reikään, lakaisee tuiskuna hiukan hiekkaa päälle ja\n_asettaa lopuksi tuon saman kaarnakannen paikoilleen!_ Sitten se kuin\nhuokaisee helpotuksesta, lennähtää läheiselle korrelle ja rauhoittaa\nsiinä vähitellen valtavasti tykyttävän takapuolensa kuin taistelunsa\nvoittaneen itsetietoiseksi ja rauhalliseksi levoksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTartun ystävättäreni sievään käteen, katson syvälle hänen sinisilmiinsä\nja kysyn häneltä vakavasti:\n\n-- Mitä tekee ampiainen madolle?\n\n-- Se syö sen! sanoa heläyttää hän kuin hopeatiuku.\n\nMyönsin, että tämä oli lähin johtopäätös, minkä asiasta saattoi tehdä.\nMutta mittaillessani käden kauneussuhteita kuin Lindfors \"Saiturissa\",\njuolahti päähäni hämärä muisto jostakin yhä jatkuvasti ihmeellisestä,\njoka oli yhteydessä madon hautaamisen kanssa. Vaivasin aivojani\nturhaan, kunnes ruohon kahina vierellämme herätti meidät. Se oli se\nisonenäinen luonnontutkija, joka on tunnettu ensiluokan toveriksi ja\ntottelee tuttavain kesken nimeä Nakke. Hän pelasti meidät pulasta.\n\n-- Ei se tapa matoa. Se pistää sitä vain hermokeskukseen, niin\nettä kaikki liikuntokyky häviää. Sitten se vie sen reikäänsä ja\nmunii munansa sen ruumiiseen -- pojilla on siinä kehittymiskautena\npuuttumaton ja mätänemätön ruoka...\n\nMe tuijotamme häneen ällistyneinä ja ystävättäreni sanoo epäillen:\n\n-- Älkää nyt sentään narratko, herra Nakke...\n\n-- No ihan varmasti!\n\nAidan raosta virkkaa Jurveliini hyväntahtoisesti:\n\n-- Kyllä nyt jo sentään tarttis saara vähän saretta... rupeevat nuo\nsuolaheinätkin niin kuivilta maistuun...\n\nPiika Anni tuo meille kahvia. Uudelleen valtaa meidät suloisen\nkesäpäivän sanomaton raukeus. Me istumme ääneti ja katselemme\nulapalle, jossa kuikka edelleen häiriytymättä soutelee. Näen kuinka\nsievät kädet nyppivät päivänkakkaraa ja luen ajatukset: rakastaa,\nei, rakastaa, ei... _rakastaa!_ Minä saan silmäyksen, joka on\nonnensa täyteläisyydellä pyyhkäistä minut kumoon. Kuuluu kahinaa:\nJurveliini konttaa luoksemme ja istahtaa viereemme alkaen raukeasti\nesittää ihmeellistä, kummallista, erikoissuomalaista salais-oppia,\njossa jumalallinen ja inhimillinen viisaus lyö mitä omituisinta\nhousunkauluspainia. Osoitan sormellani otsaani ja lausun Nakelle:\n\n-- Hellettä!\n\nHän nyökkää. Komea sudenkorento istahtaa eteemme koirankuminalle ja\ntuijottaa meihin salamyhkäisesti suurilla, vihreillä ja loistavilla\nmulkosilmillään.\n\n(29/6 17.)\n\n\n\n\nKun olkipesän piti parveilla.\n\n(Jurveliini Sissin puhemiehenä.)\n\n\nOli sanomattoman kaunis aamu siinä kesä- ja heinäkuun vaiheessa. Olin\nsiihen aikaan vielä nuori ja naimaton, ja seisoin uneksien puutarhan\naitaa vasten tuijottaen kauas peltojen toiselle puolelle, josta\nnäkyi kaivon vintti, puutarhan vehmaat puut ja erinäisiä kodikkaita\nrakennuksia, punaseinäisiä, valkonurkkaisia. Välillä lainehti ruis\ninnostuneesti ja hedelmällisesti, taivaalla kiipeilivät kiurut kuinka\nkorkealle lienevät kiivenneetkään, ja tuo kesäinen tuuli oli paljasta\napilaa ja muuta hyvää. Mietiskelin siinä hartaasti -- sen myönnän --\nmitä tuon naapuritalon vanhin tyttö nyt mahtanee tehdä ja muistaneeko\nminua ollenkaan, sekä etsin jotakin tekosyytä, minkä varjolla päästä\nottamaan tuosta tärkeästä asiasta selkoa. Harmikseni en kuitenkaan\nsellaista hoksannut, sillä olin ollut siellä viimeksi edellisenä iltana\nsangen myöhään, joten ei auttanut muu kuin lähteä maleksimaan sinne\nilman mitään asiaa, antautuen inhimillisen heikkouden valtaan.\n\nPanin silmäni puoli-umpeen ja haaveilin keskellä kirkasta päivää. Se\neilinen ilta! Kuinkahan kauan me oikein seisoimmekaan siinä puutarhan\nportilla? Kai olisimme seisoneet kauemminkin, ellei äkkiä olisi\nkuulunut papan äreätä ääntä, joka käski tyttärensä nukkumaan. Se katse!\nSe kädenpuristus! Se kauriin keveä juoksu! Se valkoisen kesäpuvun\nhuumaava kahina! Se sievä suu! Se nenä! Ah!\n\nPysähdyin keskelle tietä ja rupesin kepilläni piirtämään hiekkaan hänen\nsuunsa kaarevuuden \"pohjapiirustusta\". Näin sen aivan selvästi -- se\noli täsmälleen kuin Amorin jousi. Voitte ymmärtää, että se siis oli\nsievä. Lisätkää siihen vielä jotakin kirsikkaa, jonka tuo kuuluisa\nroomalainen Lucullus toi Europaan, niin voitte ymmärtää asemani.\n\nMaantien hiekka ei pystynyt pintaansa kuvaamaan kaukaisinta aavistusta\nsiitä näystä, joka valaisi onnellista sieluani. Olin matkani\npuolivälissä, jossa kasvoi tien vieressä suuri koivu. Istahdin sen\njuurella olevalle penkille ja katsoin kelloa.\n\nSe oli täsmälleen puoli kahdeksan aamulla.\n\nHuomasin tästä, hiukan nolona, että oli tullut lähdetyksi liikkeelle\nliian aikaisin, kun samassa kuulin takaani kahinaa. Ystäväni\nJurveliini, naapurin heikkomielinen isäntä, sieltä tulla kyhnysteli,\nistahti viereeni ja sanoi rauhalliseen tapaansa:\n\n-- Aikaisin näkyy tuo naapurin Eva-ryökinäkin olevan liikkeellä, kun\nnyt jo istuu puutarhan penkillä ja hiljaa lauleskelee.\n\nTiedonanto oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Vastasin kuitenkin\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Vai lauleskelee se. Kävikö Jurveliini oikein pihassa?\n\n-- En minä pihassa. Aitoviertä minä vain menin -- kattelin noita\nsuolaheiniä kun vattaani niin vääntää -- siinä on penkin kohdalla\naidassa ihan miehen mentävä aukko -- pojat ovat siitä katkaisseet\npuolapuita itselleen menoreiäksi. Pitääpä sanoa katteinille, että\najoissa tukkii -- saattavat vielä lampaat siitä pakkautua.\n\nJa hän jatkoi hetken perästä kuin anteeksi pyytäen:\n\n-- Sillä minä sitä vain mainitsen, että jos maisterilla oli niinkuin\nsinnepäin asiaa, niin... siitä se näkyy aidan raosta se Eva-ryökinän\nvalkoinen niska.\n\n-- Kuule Jurveliinin pappa! Ellet sinä nyt pidä suutasi...\n\n-- Hohhooja-jaa! haukotteli hän pitkään, eikä ollut tietävinäänkään\nuhkauksestani, vaan jatkoi: Me kun olemme olleet maisterin kanssa\nystävykset ihan nuoruudesta pitäen, niin minä tässä vain annan\nsen neuvon, että kihlaa pian. Muuten sen vie tuo patruunan pitkä\npoika-ryökäle tuolta järven takaa.\n\nTunsin pistosta sydämessä ja heikkoutta jalkanivelissäni.\n\n-- Sekö vanhempi?\n\n-- Se punatukka ja potaattinokka. Tuollahan tuo jo tulla kiidättää\njärvellä purjeveneellään -- tulee tietenkin Eva-ryökinää hakemaan. Ja\npappa sanoo, että Erlannin kanssa pitää mennä. Uskotko nyt?\n\nOlinpa melkein langeta Jurveliinin kaulaan.\n\n-- Kiitos, Jurveliini! sanoin hänelle. Sinä olet viisas ja hyvä mies.\nOlet monta kertaa minua auttanut.\n\n-- Ka täytyyhän tässä olla viisas, kun on aivan erityiset osviitat\nja johdattajat. Sitä minä vain, että siinä se lauleskeli puutarhan\npenkillä, eikä tiennyt naapurin vaarista mitään. Vihanta likka se on --\nälä anna sitä tuolle patruunan poikalurjukselle.\n\nMinä olin menossa jo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä kaikki tapahtui niinä vuosina, jolloin muiden kansallisten\nvirtausten ohella mehiläishoitokin levisi yhä laajemmalle,\nvalloittaen alaa tärkeänä ja jossakin suhteessa erikoisen hienona ja\nmielenkiintoisena sivuelinkeinona. Niinpä oli meidänkin kylämme nilkku\nkansakoulunopettaja ampunut tämänkin aatteen kuin linnun lennosta,\ntutkinut sen, tehnyt päätöksen ja pannut päätöksen toimeen: edellisenä\nkeväänä oli hänen puutarhaansa ilmestynyt salaperäinen olkikoppilo,\njonka sisästä kuului kammottavaa pörinää ja jonka ääressä liikuttiin\nkunnioittavalla hiljaisuudella. Luoja tietää, mistä mies oli tämänkin\nviisauden saanut, mutta perinpohjaista se oli, koskapahan pesä\nmenestyi hänen hoidossaan ja hän rupesi saamaan runsaasti hunajaa. Hän\nliikkui noiden \"kärpästen\" keskellä aivan vapaasti, käsitteli niitä\nrauhallisesti, eivätkä ne häntä pistäneetkään. Se oli kyläläisten\nmielestä ilmeinen ihme, ja kohotti mahdottomasti opettajan arvoa heidän\nsilmissään. Eräänä seurauksena siitä olikin, että hänet vihdoinkin\nvalittiin kuntakokouksen esimieheksi -- kunniatoimi, joka toistaiseksi\noli ollut opettajan korkeimpana päämääränä.\n\nSanomattakin on selvää, että opettajan hyvä esimerkki vaikutti\nhedelmöittävästi naapuristoon. Niinpä kotitaloni lähin asukas,\nisäni kunnioitettava ystävä, pikavihainen ja hyväsydäminen kapteeni\ninnostui asiasta kovasti ja ryhtyi heti kevään tullen tarmokkaisiin\npuuhiin. Opettajan johdolla hankittiin yhteiskunta ja sen hoidossa\ntarvittavat vehkeet, ja kapteenin tytär, Eva-neito, tutustui pesän\nhoitoon. Jo aikaisesta keväästä sen kullankiiltävät asukkaat lentelivät\niloisesti kukasta kukkaan tuottaen tyydytystä sekä omistajilleen että\nhyvänsuoville naapureille.\n\nIhanalla liikutuksella muistan ne monet keväiset päivät, jotka silloin\nvietimme istuen puutarhassa pesän äärellä. Mikä esimerkki kotoisen\nelämän uutteruudesta ja yhteistoiminnasta! Mikä keskinäinen sopu ja\nponnistelu yhteisen päämäärän eteen! Tärkeänä ja syvämietteisenä,\nharoen kokoon kaiken maallisen viisauteni, koetin keskustellessani\npesän viehättävän hoitajattaren kanssa johdattaa puhettamme niihin\naaterikkaisiin ja inhimillistä elämänkokemusta tiukkuviin seikkoihin,\njoita mehiläispesän ääressä istuessa hakematta mieleen juolahtaa, ja\njoissa tuo haavekuva: yhteinen koti ja aherrus sen eteen, aina oli\ntarkoittelevana loppupontena. Olen kuitenkin pakotettu tunnustamaan,\nettei tämä moralisoiva esiintymiseni nähtävästi saavuttanut täyttä\nmenestystä, vaan aiheutti hyvin ansaittuja leikillisiä ja pulmallisia\nhuomautuksia, joista oli vaikea selvitä, ellei tahtonut paljastaa\nsyvintä ja lopullisinta ajatustansa ja päämääräänsä.\n\nNyt oli kesäkuun loppu menossa ja mitä suurimmalla jännityksellä\nodotettiin kapteenin talossa, milloin pesästä lähtisi ensimäinen parvi.\nKaikki oli varustettu oivallisesti. Uusi kehäpesä odotti valmiina,\ntyhjä olkipesä, jolla parvi otettaisiin kiinni, oli varattuna, samoin\nsuojaverkko, piippu ja kaikki mitä tarvitaan. Itse olin hakenut ja\nkuivannut sen suomudan, jota piipussa piti poltettaman, ja Evan\nkanssa olin mitä tarkimmin tutkinut kaiken mehiläiskirjallisuuden,\nmitä silloin suinkin saatavissa oli. Pojille oli annettu ankara käsky\nolla aina saapuvilla, että heidät voitaisiin lähettää pikaviesteinä\nopettajan luo, jonka apua kuitenkin varalta pidettiin tarpeellisena.\nSanalla sanoen: koko talo odotti jännityksellä, milloin parveilu\ntapahtuisi.\n\nSe aiheutti ensinnäkin aikaisen ylösnousun aamulla, sillä\nmehiläiskirjat kertoivat, että parvi saattaa mennä jopa seitsemänkin\naikana aamulla. Evan täytyi siis olla silloin valmiina tämän tärkeän\ntapauksen varalle. Tästä johtui, että pikku tytöt ja pojat myöskin\nvalpastuivat, kysyen joka aamu silmät renkaina, joko mehiläiset ovat\nparveilleet. Siitä rupesivat keskustelemaan piiat ja rengit, se oli\npuheen aiheena kapteenilla ja rouvalla vieraittensa kanssa, ja se\noli Evan kauniitten huulien viimeinen huokaus illalla: kunpa ne nyt\nhuomenna parveilisivat! Naapurit keskustelivat siitä laajasti ja\nrupesivat ihmettelemään, että mikähän siinä mahtaa ollakaan, kun ne\nkapteenin mehiläiset eivät parveilekaan -- opettaja on saanut samasta\npesästä jo kaksikin parvea -- kun ei olisi sattunut kapteenille\nhuonoa rotua. Ja opettaja tulla nilkutti paikalle, katseli pesää\nja sen asukkaita tutkivasti, nostikin sitä ja sanoi merkitsevästi:\n\"Kyllä siinä on hyvin vilkas toiminta.\" Lopulta tuntui kuin olisi\nkoko seutu vain soinut yhtenä huminana tuota \"parveilemista\".\nKiivaalta kapteenilta loppui jo kärsivällisyys. Hän ei tahtonut kuulla\npuhuttavankaan koko asiasta ja kuulinpa hänen eräänä päivänä itsekseen\njupisevan mennessään pesän sivu:\n\n-- Kun vetäisen tuolla kepillä, niin nähdään, ettekö sen vietävät\nparveile!\n\nSe oli jännittävää, mutta minulle persoonallisesti sangen\nmielenkiintoista aikaa, sillä tuosta parveilupuuhasta sain asiaa\nnaapuriin niin paljon kuin tahdoin. Mehiläispesä oli tässä tilassa\nminulle kaksinkerron tärkeä siksi, että sen ääressä tiesin\naamuvarhaisesta alkaen kello neljään iltapäivällä, jonka jälkeen\nparveilua ei enää tapahdu, löytäväni Evan, joka oli se nuori\nkuningatar, johon mielenkiintoni kohdistui. Pesän läheisyys oli minusta\nhauska senkin vuoksi, että huomasin mehiläisten jostakin syystä kovasti\nvihaavan patruunan punatukkaista nuorta herraa, joka rakastuneen\nkuhnurin tavoin oli viime aikoina ruvennut pörräämään kuningattareni\nympärillä. Aina kun hän saapui, ehdotin että mentäisiin tutkimaan\nmehiläisten elämää, johon Eva heti suostui. Sopivalla tavalla saatiin\npunatukkaiseen siellä useimmiten jokunen pisto ohjatuksi, mikä tuotti\nminulle vilpitöntä iloa.\n\nMutta ne, jotka eivät olleet koko tästä touhusta tietääkseenkään,\nolivat itse mehiläiset. Auringon noustessa ne pinkasivat\nlentolaudaltaan liikkeelle sakeina parvina ja palasivat matkaltaan\nhunajavatsa täynnä ja housuntaskut pullollaan siitepölyä. Myöhemmin\npäivällä pursusi niitä lentolaudalle sakeasti kuin ruskeaa puuroa. Ne\nlevittäysivät pitkin pesän seinää ja riippuivat lentolaudan alapuolella\nsuurena kokkareena. Kirjoissa sanottiin, että se juuri on parveilemisen\nennusmerkkejä, ja me odotimme entistä innokkaammin.\n\n-- Mitenkä ne saavat pysytellyksi tuossa tuommoisena kokkareena? kysyin\nviattomasti ja kumarruin muka kokkaretta tarkastamaan.\n\n-- Ne tarttuvat takaapäin toistensa vyötäreistä kiinni, selitti Eva,\nkumartuen hänkin tuota kummaa katsomaan.\n\n-- Tälläkö lailla näin? kysyin minä uudestaan, aikoen esittää asian\nhavainnollisesti.\n\n-- Eipähän! nauroi hän ja väistyi nopeasti syrjään.\n\nKuin salamakuvina välähteli koko yllä kuvattu asiain esihistoria\nmielessäni, kun kiiruhdin pitkin oikopolkua kapteenin talolle.\nOli hyvä, että poikaviikarit olivat sitoneet nurmen solmuun tien\nmolemmilta puolilta ansaksi polulla kulkijoille, sillä minulle aivan\noikein sattunut perinpohjainen lankeemus oli omansa herättämään minut\njärkiini. Tukahdutin suuttumukseni ja jatkoin matkaani tyynesti,\nottaen esimerkkiä luonnon suuresta ja häiriytymättömästä sopusoinnusta\nympärilläni. Muistin Jurveliinin tiedonannon ja kiersin aidassa\nolevalle aukolle ryömien siitä vaivaloisesti ja hiukan koomillisissa\nasennoissa sisään. Liikuin hiiren hiljaa, sillä olin päättänyt yllättää\nmehiläiskuningattareni.\n\nPäästyäni aidan sisäpuolelle vasta huomasin, että Evaa ei ollutkaan\npenkillä istumassa. Sen vieressä, tuomen varjossa olevalla tuolilla,\nistui kuitenkin selin minuun joku vaaleaan puettu nainen -- siis\nhän! Painauduin salamannopeasti tuomen suojaan ja aloin käärmemäisin\nliikkein hiipiä häntä kohti, kun onneksi ajoissa huomasin, että\nsehän olikin Evan äiti, joka siinä istui ja sukkapuikko suussa laski\nkantapään kavennussilmiä. Oikein päätäni pyörrytti ajatellessani,\nettä olin ollut juuri ryntäämäisilläni takaapäin hänen kimppuunsa --\nleninki oli samanvärinen -- pistääkseni käteni hänen silmilleen ja\narvuutellakseni, kuka olin. Sydänalassa tuntui heikolta kuvitellessani,\nmikä seuraus siitä olisi ollut... En ollut enää liikkunut tarpeeksi\nhiljaa, sillä istuja käännähti, näki minut, otti sukkapuikon suustaan\nja sanoi omituisen merkitsevästi naurahtaen:\n\n-- No mutta Sissi! Mikä sinua näin aikaisin liikkeelle ajaa?\n\nHän oli maailman herttaisin äiti, tulevan anopin ihannekuva, jota\nrakastin yhtä paljon kuin omaa äitiäni. Tervehdin häntä nöyrästi,\nhiukan vältellen hänen tutkivaa, mutta samalla ymmärtävästi hymyilevää\nkatsettansa, ja valehtelin:\n\n-- Kuljin tuosta aamukävelyllä aidan sivu, niin päätin pistäytyä\nkysymässä, että joko ne mehiläiset ovat parveilleet. Täti taitaakin\nitse niitä tänä aamuna vartioida?\n\n-- Enkä vartioi. Eva tässä on ollut, mutta pistäytyi vain tuonne\nkaivolle. Tuolta näkyy tulevankin.\n\nHän vilkaisi tyttöön ja sitten minuun sekä syventyi jälleen työhönsä.\nSydämessäni ja sielussani rupesivat kaikki elementit törmäämään kuin\nvimmatut, ja silmäni ahmivat näkyä, joka oli edessäni tuossa puutarhan\nkäytävällä. Hän oli avopäin, tukka kodikkaasti palmikolla, ja yllä eräs\nniitä nuorten neitojen valkoisia kesäleninkejä, joissa asuu määrätön\nsulo ja viehätys. Sen pusero oli rinnan kohdalta pikkuriikkisen\nuurrettu, niin että aurinko oli päässyt kurkistamaan sinne sisäpuolelle\nja polttanut kaulan juurta hiukan punertavaksi. Hame oli lyhyenlainen,\njoten alta pääsi esteettömästi vilkkumaan pari kaunista nilkkaa ja\npientä jalkaa. Ja koko olemuksesta säteili sellainen loistavan raitis,\nsolakka terveyden täyteläisyys, että minä rakastunut narri tunsin\nkerrassaan tyhmistyväni hänen lähestyessään. Sopertelin tyhmännäköisenä:\n\n-- Tulin ka-katsomaan, että joko ne mehiläiset ovat pa-parveilleet.\n\nAurinko paistoi kultakehänä tytön päähän, kun hän tuli. Hänen syvästä,\nnauravasta, onnellisesta katseestaan huomasin salaisesti riemuiten\nsaman kuin ennenkin, että hän nimittäin oli täysin selvillä sieluni\ntilasta. Hänen äänensä kaikui korvissani kuin hopea, kun hän helakasti\nja puheliaasti saneli:\n\n-- Kyllä ne tänään varmasti parveilevat, sillä niitä on nyt niin\nkauheasti ulkona. Näin unta, että tänään tapahtuu jotain hauskaa.\nSuurena kokkareena riippuvat lentolaudasta. Tule katsomaan!\n\nPesä oli siinä aivan ääressä. Sen takana oli pienenlainen koivu, ja\nkoivun alla puutarhapöytä, jolle kaikki tarpeelliset mehiläisvehkeet\noli varattu esille. Kun Eva kumartui pesän ääreen tuota kesän\nhymyilevää taustaa vastaan, oli se ihanin, rakastettavin kuva mitä\najatella saattaa. Vaivuin sitä katsomaan, enkä herännyt ennenkuin\nraskas käsi laskeutui olkapäälleni.\n\n-- Onkos naapurilla tulitikkuja? kysyi samalla luja miehen ääni. Se oli\ntuleva appeni. Hän oli vaeltanut pihalta päin ja seisoi nyt edessäni\ntohveleissa, turkkilainen fetsi päässä, merenvahapiippu kourassa,\nkoiransilmä suupielessä, salamyhkäisen ja arvoituksellisen näköisenä.\nRupesin hakemaan hädissäni kiireesti tikkuja joka taskusta, samalla\nsoperrellen:\n\n-- Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, että joko ne me-mehiläiset ovat\npa-parveilleet.\n\nLöysin tikut ja ukko sytytti piippunsa kiusallisen verkkaisesti ja\ntyynesti, kehoittaen minuakin:\n\n-- Pane sinäkin palamaan, niin poltellaan tässä yksissä ja katsotaan\nnoita Evan kärpäsiä, joko ne miten siinä enemmältä rupeavat pörräämään.\nKah! Eerlanti!\n\nNämä viimeiset sanat oli kohdistettu patruunan Erlandille, joka\nlähestyi rannasta päin räikeän tulipunaisena, mutta muuten erinomaisen\nhienona. Hän pyyhki hikeä otsaltaan, kuivasi prillejänsä ja änkytti\nhämillään:\n\n-- Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, että joko ne me-mehiläiset ovat\npa-parv...\n\nSilloin tapahtui se, jota jo äsken olin peljännyt: räjähdys. Kapteeni\npurskahti nauramaan niin että kaiku jyrähteli ukkosena ympärillämme.\nEva nauroi tulipunaisena, äiti vesikiehteet silmissä ja minä --\nminäkin päästin pohjaltaan iloisen luontoni esteettömästi valloilleen,\nvarsinkin kun se nyt saattoi tapahtua tuon vihatun kilpakosijan\nkustannuksella. Pihalta päin rupesi kuulumaan juoksun töminää ja\npikkupoikain huutoja, jotka kaikuivat yhä lähempää: \"Nyt varmaan\nmehiläiset parveilevat!\"\n\nNaurumme loppui kuin poikki leikattuna ja suumme jäivät ammolleen.\nErlanti pisti kiireesti rillit nenälleen, nenäliinan taskuun ja --\ntekisi mieli sanoa -- hännän koipien väliin, sillä sen näköinen hän\noli. Kapteeni sanoi säikähtyneenä, että \"kattos noita piruja\", ja lähti\npuolisoineen varovasti poistumaan. Pikkupojat päästelivät muutamia\nintiaanihuutoja ja pakenivat, mutta me kolme, Eva, Erlanti, ja minä,\njäimme paikoillemme: Eva siksi, ettei peljännyt, ja me siksi, ettemme\nkehdanneet näyttää hänelle pelkuruuttamme.\n\nSillä kesken nauruamme olikin parvi yhtäkkiä tulla pyyhkäissyt pesän\naukolta kuin ulos pullahtanut savupilvi. Sakeana parvena ne surisivat\npesän yläpuolella, lennellen yhdessä ryhmässä ja \"laulaen\" onnellisina\nkesän lämmössä ja kirkkaudessa. Me tiesimme kirjoista, että tämä oli\nainoa juhlapäivä mehiläisten vuodessa, ainoa hetki, jolloin ne hunajaa\naamulla juotuaan kuin pikku hiprakassa ryntäävät ulos kuningattaren\nmukana, perustaakseen hänen kanssaan uuden kodin ja hetkisen\ntanssiakseen auringon ihanassa lämmössä suven ja elämän kunniaksi. Ne\novat silloin lauhkeita ja lempeitä, sekä käyttävät pistintään vain\näärimmäisessä hädässä. Evan ja minun katseet yhtyivät parven alitse,\neikä sielujemme välillä ollut silloin pienintäkään huntua. Mikä on\nmiehen ja naisen yhtyvän katseen salaisuus? Se avautuu toisilleen äkkiä\nkuin kuilu, jonka pohjasta säteilee kirkas, ihmeellinen onnen valo,\nsydämeen ijäksi syöpyvä, polttava.\n\nHengähtämättä ja vaiti ollen seurasimme parven tanssia, odottaen\njännityksellä, minne se rupeaisi asettumaan. Se siirtyi hiljalleen\nvieressä olevaa koivua kohti, mutta oi kauhua, se rupesi kokoutumaan\nsangen korkealla olevan oksan nenään. Eva huomasi tämän ja\nhätäytyi; huitoen pienellä esiliinallaan teki hän kaikenlaisia\nepätarkoituksenmukaisia yrityksiä estääkseen tätä, voivotellen ja\nhuudahdellen samalla, pienellä suullaan mitä herttaisimmalla tavalla.\nVaroitimme Erlannin kanssa häntä siitä, luvaten jollain keinolla kyllä\nvangita parven korkealtakin, jos se nyt sinne ottaisi pysähtyäkseen, ja\nniin hän rauhoittuikin. Odotimme.\n\nHetken perästä killui korkealla koivun oksan nenässä mustanruskeanko\nsokeritopan muotoinen möhkäle, hiljaa huojuen virinneessä aamutuulessa\nja ympärillä vielä tuhansia mehiläisiä pörräämässä. Nyt olivat hetket\nkalliit, sillä riiputtuaan tuossa vähän aikaa lähtisi parvi uudelleen\nlentoon ja menisi silloin kauemmaksi, mihin, sitä ei ollut hyvä tietää,\nkun parvea ei voinut seurata sen tällä lentoretkellä.\n\n-- Voi voi! hätäili Eva neuvotonna. -- Miten se nyt saadaan tuolta\nkiinni?!\n\n-- Sinne ei pääse edes tikapuilla, arvosteli Erlanti.\n\n-- Pikkupojat kiipeävät ylös ja katkaisevat oksan, ehdotin minä.\n\nMutta kun nämä kuulivat tämän, olivat he samalla pyssyn kantomatkan\nulkopuolella. Minun itseni kiivetä oli koivu liian hento jo\nsieltä, missä parvi oli. Katsahdin Evaan ja sydäntäni viilsi hänen\nhuolestumisensa. Nerokas ajatus välähti sielussani.\n\n-- Mutta talossahan on oksasaha! huomautin.\n\n-- On, mutta pojat ovat hukanneet varren, huokasi Eva.\n\n-- Se saadaan pian!\n\nJa minä potkaisin itseni liikkeelle sahaa ja vartta hakemaan, mikä\nonnistuikin sangen nopeasti. Voitonriemuisena saavuin paikalle\nkestäen mielentyyneydellä sen katseen, jonka sain tästä palkinnoksi\nsekä Evalta (kuin tähden kirkas loiste) ja Erlannilta (viheriä kuin\nkeisarinmyrkky). Synnynnäiset sotapäällikön ominaisuudet heräsivät\nminussa ja minä annoin pontevasti määräyksiäni.\n\n-- Nosta, Erlanti, tuo puutarhapöytä juuri parven alle! Hyvä! -- Nouse\nnyt pöydälle seisomaan! Kas niin, sinähän yllät melko lähelle parvea.\nOta nyt tämä tyhjä olkipesä ja pidä sitä juuri parven alla. Älä pelkää,\nei siinä mitään vaaraa ole... Tai jos pelkäät, niin kyllä Eva...\n\nTämä oli kavala strateginen temppu, sillä kun sitä ehdotin, ilmestyi\nErlannin kasvoille hurjan päättäväinen ilme ja hän tarttui rohkeasti\nolkipesään. Eva piti saapuvilla pohjalautaa, jolle pesä sitten\nasetettaisiin, ja minä menin sahoineni koivun juurelle valmiina\nsahaamaan poikki oksan, josta parvi killui, osoittaen jo levottomuuden\nmerkkejä.\n\n-- Oletteko valmiit! uhkasin minä.\n\n-- Älä vielä, älä vielä! hätäili Erlanti asetellen pesäänsä.\n\n-- No mikä estää! Nyt täytyy, sillä muuten ne lähtevät. Pidä koppaasi\nvaralla... Nyt!\n\nTämä historiallinen hetki on painunut lähtemättömästi mieleeni. Muistan\nselvästi, että pensaitten takaa seurasi toimitusta jännittyneen\nnäköisenä koko talonväki, että Evan sievä suu oli odottavasti\npuoliavoinna, kasvot ylöspäin, että tuskan hiki helmeili Erlannin\notsalla. Silloin ummistin silmäni, uskoin sieluni Jumalan huomaan ja\npainalsin päättäväisesti sahaani.\n\nKamala, luita ja ytimiä karsiva huuto vavisutti ilmaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä kyyrötin Evan kanssa maassa aivan\nliikkumattomana.\n\n-- Ollaan hyvin hiljaa, niin ne rauhoittuvat, kehoittelin minä, ja Eva\npiilotti kasvojansa kuin sattumalta minun povelleni. -- Niin, paina\nkasvosi piiloon, niin eivät ainakaan niitä pistä, jatkoin neuvojani,\n-- minä suojelen niskaasi käsivarsillani.\n\nMutta Eva valitti:\n\n-- En minä enää saata! Nyt juoksee yksi selässäni...\n\n-- Eihän täällä mitään näy?\n\n-- Juoksee siellä -- puseron alla -- nyt minä huudan!\n\n-- Älä, älä, tässä surisee niitä vielä niin kamalasti. Minä otan\npois... jos... jos...\n\nSe oli kiusaajan ääni. Sydämeni rupesi jyskyttämään kuin väkivasara,\nvereni kiersi suonissa kuin valtameren pyörre ja silmissäni sumeni.\nYmpärillämme ei ollut ketään. Eva nosti minuun mehiläisen kutkutuksen\nvääristämät kasvonsa, silmissään ihmeellinen odotus, ja silloin puhui\nsydämeni ja suuni hiljaa:\n\n-- _Jos... jos... tulet vaimokseni!_\n\nJa odottamatta hänen vastaustaan läpsäytin häntä selkään tappaen\nmehiläisen, joka todellakin kömpi siellä ruusuisella iholla, ja\nkerkesin sinetöidä Evan kyyneleisten silmien vahvistaman liittomme\nseitsemällä äänekkäällä sinetillä, kun takaani kuuluivat seuraavat\nällistyneet sanat:\n\n-- Parveilua tuntuu jatkuvan, kun ovat jo kuhnuritkin kuningattaren\nkimpussa!\n\nJa kapteeni säesti huomautustansa vihaisella keppinsä pyörähdyksellä,\njoka viuhahti ilmassa pahanenteisesti. Mutta sitä hänen ei\nolisi pitänyt tehdä, sillä äskeisen selkkauksen johdosta olivat\nmehiläiset äreällä päällä. Kepin äkäinen viuhahdus herätti muutamien\netuvartioiden paheksumista, ja kävivät ne panemassa sen johdosta\npontevan vastalauseensa tarmolla, joka sai vanhuksen muuttumaan,\nmitä kulkuneuvoihin tulee, puolta ikäänsä nuoremmaksi ja häviämään\nnäkyvistämme tavalla, joka nopeuteen nähden ei jättänyt paljoa\ntoivomisen varaa. Näky oli sitä laatua, että me kaksi nuorta lankesimme\ntoistemme kaulaan suudellen toisiamme aivan loputtomasti, nauraen\nvesi silmissä ja siunaten noita pieniä siivekkäitä. Vaikka olikin\nkysymyksessä oma isämme.\n\nMutta palatkaamme asiaan. Taistelutanner oli meidän hallussamme. Mitä\nolikaan sitten tapahtunut tuolla historiallisella hetkellä?\n\nKun sahasin oksan muutamalla vetäisyllä poikki, putosi parvi painolain\nmukaan aivan oikein alaspäin. Mutta miten lienee Erlanti-parka\npyydystään pitänyt epätarkasti -- tulos oli se, että parvi putosi -- ei\ntuohon pesään, vaan suoraan vasten Erlannin naamaa. Silloin pettivät\nhänen hermonsa. Päästäen kamalan huudon -- ei olisi voinut kuvitella,\nettä ihmisestä lähtee sellainen ääni -- loikkasi hän uskomattoman\npitkällä hypyllä alas pöydältä ja hävisi. Kaukaa kuului hätäileviä\nhuutoja: \"Tuokaa vettä!\" \"Juokse järveen!\" \"Voi kauheaa!\" y.m. kunnes\nkaikki taas hiljeni, ja me Evan kanssa saimme hoidetuksi tuon jo yllä\nkosketellun pikku asiamme. Ja mehiläiset surisivat taas hetken, kunnes\nne jälleen löysivät rakkaan kuningattarensa. Se oli arkiutunut itsekin\näskeisestä hälinästä ja istahtanut läheiseen viinimarjapensaaseen,\njosta sen pian Evan kanssa otimme kiinni parvineen kaikkien sääntöjen\nmukaan. Kun olimme sitten vieneet sen viileään paikkaan rauhoittumaan\nja iltaa odottamaan, jolloin se pantaisiin uuteen kehäpesäänsä, katsoi\nihana, onnellinen morsiameni minua silmiin ja sanoi:\n\n-- Nyt menemme isän ja äidin luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tulimme verannalle, istui siellä kaksi invaliidia, kapteeni ja\nErlanti. Portailla istui Jurveliini salaperäisen näköisenä ja kuiskasi\nminulle sivu mennessäni:\n\n-- Antaa se likan sinulle -- minä olen jo puhunut.\n\nEn tahdo kuvata lukijalle tarkemmin tuota hetkeä -- se on omituinen\nja unohtumaton. Se päättyi siten, että kun ensin kaikki muut olivat\nmeitä syleilleet ja onnitelleet, lopuksi Erlanti puristi veljellisesti\nkättäni ja puhui lyijyvesikääreittensä joukosta itkunsekaisella\näänellä jotakin hyvin reilua ja kaunista. Ja sen vahvistukseksi me yhä\nuudelleen puristimme toistemme käsiä puristamastakin päästyä. Vihdoin\nistuimme kaikki aamiaispöytään, jossa kihlautuneiden malja juotiin\nsuurenmoisella innostuksella, vaikkakin vain kirnupiimässä. Mutta\ntuleva appeni antoi pikkupojille joukon määräyksiä, joiden johdosta\nnämä viivana lähtivät viemään kutsukirjeitä kaikkiin naapuritaloihin,\nsillä illalla piti vietettämän komeat kihlajaiset. Niiden huippukohtana\noli se puhe, jonka ystävämme opettaja piti uuden kehäpesän ääressä,\nsitten kun sinne oli nuori mehiläisemo parvineen saatettu. Hänen\nsanansa liikkuivat hunajan ja meden vaiheilla ja hän muutti päivän\ntapahtuman vertauskuvaksi nuoren ihmiskuningattaren lähdöstä\nkotoisesta, vanhasta olkipesästä siihen pesään, jossa elämän onni\nlahjoineen parveilee hänen ympärillään, kunhan vain siellä vallitsee\nsama rakkaus, alttiiksi antautuminen ja ahkeruus kuin tässä pesässä.\nRakennetaan ja hyöritään, kunnes vihdoin uusi nuorten parveilu alkaa,\nja vanhain elämä kallistuu loppuansa kohti. \"Auetkoon heille silloin\"\n-- lopetti hurskas opettaja -- \"se ijankaikkinen kehäpesä, jossa\nainainen onni ja rauha asuu.\"\n\nJo oli tullut kesän hämyinen, ihmeellinen yö. Me seisoimme vaiti,\nsillä luonto puhui meissä ja ympärillämme. Kaukaa kukahteli käkönen\nja allamme pellossa äänteli ruisrääkkä tyytyväisenä elämänonnensa\ntäyteläisyydestä.\n\n(1917.)\n\n\n\n"]