[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLsy5cpuEbcjq5c1v6dS392t-SaB4kUT-uKlo8TT7050":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1835,"Dyre Rein","Lie, Jonas",1833,1908,"1835-lie-jonas-dyre-rein","1835__Lie_Jonas__Dyre_Rein","Kertomus isoisän isän talosta","romaani",[],[],"fi",1896,1907,33763,211415,false,57552,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Dyre Rein: Kertomus isoisän isän talosta\" by Jonas Lie is a novel written in the early 20th century. The story appears to revolve around a family living in a rural setting, focusing on the dynamics and events surrounding the arrival of a new character, Dyre Rein, who is expected to join the household. The novel explores themes of relationships, social stature, and the subtleties of family life against the backdrop of nature and seasonal changes.  The opening of the novel paints a vivid and tranquil picture of the setting, introducing the reader to the quietude of a summer day at the family estate. It features various characters, including the daughters of the household, Merete, Alida, and Marianne, who engage in playful banter while preparing for the new arrival and discussing the expectations surrounding him. The household is depicted with a sense of intimacy, revealing the characters' personalities and their relationships with one another, hinting at the intrigue and dynamics that will evolve with Dyre's presence. The mix of domestic chores, lighthearted conversation, and underlying tension about the newcomer sets the stage for the story's unfolding drama and character interactions. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Helve, Anton",261,"Norjalaisen kirjailijan romaani sijoittuu vanhaan tuomarintaloon ja kuvaa suvun elämää sukupolvien saatossa. Kertomus käsittelee perinnöllisyyttä ja melankoliaa keskittyen erityisesti Dyre Reinin kohtaloon ja perheen sisäisiin suhteisiin.","Jonas Lienin 'Dyre Rein' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1835.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","DYRE REIN\n\nKertomus isoisän isän talosta\n\n\nKirj.\n\nJONAS LIE\n\n\nNorjankielestä suomentanut\n\nAnton Helve\n\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomal. Kirjallis. Seuran Kirjap. Osakeyhtiö,\n1907.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Lepokuva.\n  II. Dyre Aakisen Rein.\n III. Syksy.\n  IV. Joulu.\n   V. Tuomari ja hänen rouvansa.\n  VI. Rein ja Merete.\n Epiloogi. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin.\n\n\n\n\nI.\n\nLepokuva.\n\n\nMahtava joki, joka muina vuodenaikoina kohisi vuolaana virtana\nmetsäseudun läpi, -- välkkyen kuin vielä käyttämätön sahanterä sankassa\ntukkimetsässä, -- virtasi nyt pitkällisen kesäkuivan jälkeen painuneena\nkorkeiden hiekkariuttojen väliin. Kuuset ja männyt tihkuivat pihkaa\ntukahduttavassa kuumuudessa, eikä lehtipuissa värähtänyt ainoakaan\nlehti. Pölyinen maantie, jonka peninkulmakivissä oli kuningas Kristian\nV:n kuva, kimalteli kullankeltaisena juovana aitojen välissä...\n\nVanha tuomarintalo, jonka suuri, punainen taittokatto kohosi korkeiden\nvaahterain ja poppelien välistä, komeili arvokkaana kesäisessä\nautereessa harjun rinteellä.\n\nNäin päivällisaikaan näytti talo kuin kuolleelta, -- niin oli siellä\nautiota ja hiljaista --\n\nRiihen vieressä seisoivat kahdet tuolirattaat, ja niiden vieressä\nsöivät heinää valjaista riisutut ja liekaan pannut hevoset. Koirankopin\nvarjoisalla puolella loikoi muhkeaturkkinen Ajax huohottaen. Se koetti\nvähän aikaa seurata silmillään paria kanaa, jotka rohkeanlaisesti\nnäyttivät lähestyvän suljetun puutarhan portin vieressä kasvavia\nnokkosia, mutta painoi sitten unisena syvästi haukotellen suuren päänsä\nkäpäliensä väliin...\n\nEräästä punaiseksi maalatun konttorirakennuksen ikkunasta, joka\nrakennus toiselta puolen rajoitti avaraa talonpihaa, näkyi erään\nkonttoristin yläruumis. Konttoristi poltteli paitahihasillaan\nmiettivästi piippuaan. Äkkiä näytti hän keksivän esineen, johon saattoi\nkiinnittää joutilaan huomionsa.\n\n\"Joudu, joudu, Malene! Pentusi odottavat\", -- huusi hän kyökkipiialle,\njoka avojaloin ja ruumis vinossa tuli keittiöstä, kantaen täysinäistä\nsianruokapyttyä porsaille.\n\n\"Ehkäpä _hän_ tahtoo ruveta kummiksi?\" vastasi tyttö samalla mitalla,\nkadotessaan ulkohuonerivin taakse...\n\nAurinko paahtoi leveitä, käyrillä käsipuilla varustettuja päärappusia...\n\nAvarassa rakennuksessa vallitsevan päivällishiljaisuuden rikkoi vain\nvälistä hiljaa kuuluva oven sulkeminen, ja keittiön puolelta kuului\nrukin yksitoikkoinen hyrinä.\n\nEräästä avonaisesta ullakkokamarin ikkunasta kuului parin nuoren tytön\nhillityn iloinen ääni...\n\nMerete, talon tyttäristä nuorin, seisoi kammarissa sylissä\nliinavaatteita, joita hänen muutamia vuosia vanhempi sisarensa Alida\notti häneltä ja levitti sänkyyn, joka oli pantava kuntoon.\n\n\"Autapa minua panemaan päällinen pieluksen päälle, Merete! Hänhän\nvoi tulla tänään, enkä minä missään nimessä tahtoisi hänen näkevän,\nettä me valmistamme ja siistimme hänen korkea-arvoisen persoonansa\nvastaanottamiseksi.\"\n\n\"Kuulehan, Alida\", -- virkkoi Merete hänelle, -- \"Femia pyysi Mariannen\nvaihtamaan viikkoa kanssaan. Minkä tähden arvelet hänen niin tehneen?\"\nHänen silmistään loisti veitikkamaisuus, kun hän omalla puolellaan veti\npieluksen päällistä. \"Femia tahtoo esiintyä komeasti, -- vaikuttaa\napulaiseen jo ensi päivinä, kun hän on täällä. Oo, kyllä kannattaa\nhäntä sitten katsoa... Hän kävelee vain ja peilailee juhlallisesti ja\nvilkuu seinäpeiliin! 'Hän on vanhaa sukua ja hänellä on suhteita' --\nlausuu Femia juhlallisesti ja suuttuu ihan silmittömästi, kun minä\nhiukan matkin häntä...\n\n\"Luuletko, että hän on pitkä ja tumma, -- sellainen intressantti? --\nTahi entä jos se onkin pieni vaaleaverinen, -- silloin Femia varmaankin\nnolostuu!\"... Hän heitti nyt pieluksen, jonka nauhat juuri oli saanut\nsolminneeksi, vuoteen päänalukselle.\n\nAlida oikasi kumartunutta hoikkaa vartaloaan. Hänen kasvonsa olivat\nvarmapiirteiset karakterikasvot, joista päättäen hän näytti 25\nvuottansa melkoista vanhemmalta ja jotka osottivat hänen kuuluvan\nvanhaan sukuun.\n\n\"Se johtuu _nimestä_\", -- virkkoi hän, -- \"Dyre Rein... Se kuulostaa\nvanhalta herrastilan nimeltä. Ja kun Claes kirjoitti, että hän\ntodellakin saa periä pohjoisessa olevat suuret Moldewigin maatilat, ja\nettä täällä löytyvät suuret metsät ja metsästysmaat olivat oikeastaan\nsyynä siihen, että hän haki tuomarinapulaisen virkaa isältä Arentzin\njälkeen, niin näytti se Femiasta erittäin komealta ja houkuttelevalta!\"\n\n\"Kuulehan, hän on matkustellut paljon, ollut Ranskassa ja Tanskassa\",\n-- huomautti Merete.\n\n\"Pyh, onhan isäkin matkustellut, -- joten meidän ei lainkaan tarvitse\nkainostella sitä. Voimmepa, jos niin tarvitaan, vastaanottaa hänet\nranskaksi; suokoon hän anteeksi ettemme osaa espanjaa.\"\n\n\"Kuule, Alida\", -- kuiskasi sisar salaperäisesti, -- \"luuletko, että\nArentz sai rukkaset Mariannelta ja että hän _sentähden_ matkusti\ntiehensä niin äkkiä? Olen ajatellut nyt, että hän olisi tahtonut\nhänet. Hehän olivat aina hyviä ystäviä; mutta se Marianne on aina niin\nkäsittämätön...\"\n\nAlida veti vain hiukan halveksivasti huultaan.\n\n\"Nyt et taaskaan sano mitään, Alida! Eikä hän suinkaan voi sille\nmitään, että joku rakastuu häneen\", jatkoi Merete kiivastuen.\n\n\"Hm-m --\"\n\n... \"Ja että hän _sitten_ antaa rukkaset, siihen kai hänellä lienee\nlupa, tiedän mä.\"\n\n6\n\n\"Niin _sitten_, niin --\"\n\n\"Mitä _sitten_, mitä; ole hyvä ja sano se... Sinä syytät aina\nMariannea!\"\n\n\"Ohoo, -- totta tosiaan ketään ei kosita, jollei asianomainen itse anna\nensin vähän aihetta siihen... jolleivät toiset hyväntahtoiset sielut\njärjestä sitä\", sanoi hän tuskin kuuluvasti.\n\n\"Hyi sinua, -- hyi, sanon minä.\"\n\n\"Kosiiko kukaan minua?\"\n\n\"Ei tietysti, koska olet jo kihloissa.\"\n\n\"Mutta kosiko minua kukaan ennen kun -- ennenkun tämä sitten tapahtui\nGrothin kanssa?\"\n\nMerete katsoi neuvottomana vanhempaan sisareensa.\n\n... \"Tahi olinko minä ehkä häijympi kuin Marianne? Ethän kai voine\nsitä sanoa... Ei, näes; mutta he tiesivät aina, missä minä olin\ntavattavissa.\"\n\n\"Tuo suuri piironki on vinosti peilin alla\", keskeytti Merete. \"Minä\ntyönnän ja sinä vedät...\"\n\nHe tarttuivat vanhanaikuisen pyöreäkylkisen piirongin vankkoihin\nkädensijoihin.\n\n\"Hu -- ip... Meni jo liiaksi... Huip... Kas niin!\"\n\nAlida nousi piirongille, pyyhki huolellisesti vanhan peilin, jonka\nhijottu paksu lasi oli vähän rikki, ja asetti sen suoralleen\nvedensinisellä paneeliseinällä...\n\n\"Ojennapas minulle vasara, Merete!... Toiselle puolelle saa hän\nmarsalkka Neyn ja toiselle Muratin kivipainokuvan.\"\n\n\"Mitä... eihän, -- eikös äiti tahdo sitä pois otettavaksi?\"\n\n\"Hoh, jokin herra Dyre, Dyre Rein\", -- veti Alida pitkään. \"Äiti sanoi,\nettä hänen käytettäväkseen asetetaan vielä eräs suurista vaatekaapeista\noven ulkopuolelle. Hänellähän voi olla kiväärejä ja metsästystarpeita\nja muuta sellaista säilytettävänä...\"\n\n\"Näyttepä saaneen täällä kaikki hyvin sieväksi\", kuului äkkiä kolmannen\nsisaren ääni.\n\n\"Ei, mutta sinäkö siinä olet...\" -- huudahti Merete hämillään. -- \"Sait\nminut aivan pelästymään, Marianne! Sinun teitäsi ei koskaan huomaa.\"\n\n\"Olen ajatellut sitä pientä tupakkapöytää, joka on mankelihuoneen\nvieressä olevassa kopissa vanhojen rukkien joukossa. Luulisinpä sen\nhauskentavan täällä vähän\", huomautti Marianne, silmäiltyään huonetta.\n\n\"Mutta eihän hän polta lainkaan tupakkaa\", sanoi Merete.\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Hänen isälle lähettämistä kirjeistään. Tunnen aina tupakkamiesten\nkirjeet hajusta.\"\n\n\"Ohoo! -- Oletpa totta tosiaan ollut utelias\", -- virkkoi Marianne ja\nkatsoi tutkivasti häneen. Hänen omituisen värittömien, rokonarpisten\nkasvojensa silmät pienenivät tällöin kapeiksi viiruiksi. -- \"Kunhan\nkerran tulee järkeä tuohon nenään, joka ei jätä mitään nuuskimatta,\nniin voi lapsesta tulla sangen vaarallinen, Alida!\" -- sanoi hän\nleikillisesti.\n\n\"Mutta minäpä tiedän muuta, joka voidaan asettaa tänne\", sanoi Merete\nriemuitsevasti ja oli samassa jo poissa huoneesta.\n\nHän riensi kiiruusti rappusia myöten kuumalle, avaralle ja hämärälle\nullakolle, jonka korkean taittokaton muutamista raoista tunki\njoitakuita auringon säteitä puolipimeälle lattialle. Vankkojen\npoikki- ja tukiparrujen sekä parin savutorven viereen oli läjätty\nkäytettyjä huonekaluja, vanhoja väliverhokehiä ja suuria paperikasoja.\n\nSiellä oli sekaisin naisensatuloita ja nojatuoleja, valokuvankehyksiä\nja hyljättyjä teräväkärkisiä luistimia, ja kaikkialla nuorille\nripustetut peitteet ja matka-vaatteet jakoivat ullakon osastoihin.\n\nKaulasta katkennut selloviulu ja muutamia rullauudinten puita ajaa\nkörötteli ylinnä ullakon salaisuuksien päällä punaseksi maalatussa,\nkullatussa ja omituisilla leikkauksilla koristellussa kirkkoreessä,\njoka oli peräisin paikkakunnan \"vanhalta ajalta.\"\n\nMerete kohotti hameensa ylös ja kapusi parrun poikki ja riviin\nasetettujen lastensänkyjen ohi katon reunan vieressä olevan pitkän,\nrisaisen matka-arkun luokse, jonka rikkein kansi oli raollaan.\n\nVanha nahka natisi ja ruostuneet, jäykistyneet saranat valittivat hänen\navatessaan arkun, kun hän oli ensin vetänyt sitä vähän näkösälle. Hänen\nponnistaessaan ilmeni hänen hienossa, hennossa olennossaan jotakin\nomituisen heikkoa. Hänen suuri, vaaleanruskea tukkansa laskeusi hiukan\nvinosti olkapäille.\n\nHän kaiveli innokkaasti arkun monilajista sisältöä. Siellä oli\nvanhoja naskalikärkisiä tanssikenkiä, pari olkalappua kierrettyine\nkultarimsuineen, heloilla varustettu pistoolinperä piilukkoineen ja\nvanha käytännöstä hyljätty Tanskan valtakunnanlippu.\n\nSitten löysi hän etsittävänsä, läjäsi taas kaikki paikoilleen ja\npaiskasi arkun kannen kiinni.\n\n\"Katsokaapas, mitä olen löytänyt!\" sanoi hän vähän myöhemmin\nullakkokammarissa. Hän näytti mahonkipuista messinkisärmäistä esinettä.\n-- \"Äidinisä Reichweinin saapaspihdit... Sitä voi tällä ruuvilla\nsuurentaa ja pienentää aina jalan suuruuden mukaan. Se näyttää olevan\naiottu ratsastussaappaita varten, koska, huomaatteko, sen voi levittää\nperästä niin leveäksi.\"\n\n\"Luuletko todellakin maksavan vaivaa asettaa mokomaa vanhaa kapinetta\ntänne\", -- epäili Alida.\n\n\"Pistä se vain sängyn viereen. Tuntee itsensä imarretuksi, kun\nkohdellaan ratsastajana\", arveli Marianne tyynesti.\n\nMerete laskeusi pitkälle pituuttaan yksinkertaiselle kuluneelle\nnahkasohvalle. Hänellä oli kasvuaikana ollut vähän taipumusta vartalon\nkierouteen, ja tuntui niin hyvältä loikoa seljällään. Hän katseli\njalkojaan, joita verhosivat pumpuliset siniset sukat, ja nosteli ja\ntaivutteli niitä nilkasta; luultavasti olivat saapaspihdit vaikuttaneet\nhäneen.\n\nHän hymyili äkkiä... \"Johtuu mieleeni: paneekohan Femia\ntalousviikollaan suolalihaa ja kääresylttyä hänen voileivilleen, tahi\nvain pallo- ja herajuustoa --\"\n\n\"Mitä _sinä_ sitten tahtoisit hänelle antaa, Merete?\" kysyi Marianne.\n\n\"Tahdon nähdä hänet ensin, -- sitten vasta päätän...\"\n\nHän hymyili ja katsoi kattoon --\n\n\"Kuules Alida, tiedätkö, kuinka monesti minä olen ollut rakastunut?\n-- Kaksi kertaa --. Ensi kerran rakastuin pastori Bungeen, kun pääsin\nHerran Ehtoolliselle. Kaikki, mitä hän puhui, oli niin kaunista, ja\nhänen silmänsä olivat niin lempeät, ja kun hän sitten messusi syvällä\nbassollaan, jotta koko kirkko jyrisi!... Uneksin sitten hänen seisovan\nkiiltävässä messukaapussa omenapuun luona puutarhassa omena korkealle\nkohotetussa kädessä ja sanovan, ettei naisen tule syödä siitä! Se\nomena, jota hän piti kädessään, oli niin komean keltainen. Ja sitten\nnäytti minusta melkein kuin hän itse olisi puraissut siitä, kun hän\nkatosi puutarhanaidan vierustalle.\"\n\n\"Se merkitsee, että olit varastanut omenia ja sinulla oli paha\nomatunto\", arveli Alida.\n\n\"Ei, en ollut -- _sillä kerralla_!... Mutta sitten johtui mieleeni,\nettä tottapa niitä oli joitakuita pudonnut puusta, koska kerran olin\nnähnyt niistä unta, ja aivan oikein, löysin maasta kaksi omenaa. Eikä\nole mitään, vaikka sellaisia vahingoittuneita omenia puhalsinkin...\n\n\"Mutta rakastumiseni Bungeen -- -- niin, jospa olisit tietänyt, miltä\ntuntui, kun olin olevinani taivaallinen morsian. Mutta sitten, kun hän\nsyksyllä suurissa kutsuissa isän nimipäivänä opetti minulle menuetin\naskelia. -- Oo, mikä kauhea pettymys, -- koko rakkaus loppui!...\"\n\n\"Entä toinen?\" kysyi Alida.\n\n\"Se -- niin se toinen! Toisen kerran rakastuin majuri Witteen\nharjoituskentällä. Hänellä oli näet niin suuret, harmaat viikset\nja hän oli niin miehevä ja komea... Ja sitten hänen hartiansa,\njossa oli luoti, jonka hän oli saanut Onstadsundin luona!...\nErityisesti vaikuttava oli hän eräänä päivänä, kun hän nummella\npidetyssä paraatissa ratsasti neljä rummunlyöjää edellään. Hän näytti\nminusta maailman suurimmalta sankarilta, ja silloin sain hänet\nupseeripäivällisten jälkeen täällä meillä lupaamaan pelastamaan Puolan,\njosta, kuten tiedät, Sankowitz aina puhuu niin paljon. Hän oli niin\nherttainen ja sydämellisen hyvä, että minusta tuntui aina, kuin hän\nvoisi tarinoida hevostensakin kanssa. Kun hänet sitten siirrettiin\ntäältä, lahjoitin minä hänelle häkin lintuineni, -- jota en olisi\nvoinut uskoa kenenkään muun ihmisen huostaan kuin hänen! Ja hän lupasi\nkirjoittaa minulle siitä; mutta sen on hän unhottanut. Ja nyttemmin\nmuistelen minä oikeastaan vain Peteriä, varpusta.\"\n\n\"Oo, olet kai ollut useammin rakastunut, luulen\", -- sanoi Marianne.\n\n\"En ole... Joka kerran, kun tänne on tullut joku, josta olen hiukan\npitänyt, on joku teistä toisista näyttänyt niin ihastuneelta. Ja\nsilloin, kiitos, -- niinpä olen valmis...\"\n\n\"Rakkaus on intohimo, joka on suurempi kuin kaikki muut intohimot\",\ntoisti hän nauraen isän lempikirjailijan, Holbergin mukaan.\n\n\"Tyttärelläni oli häät eikä minua oltu kutsuttu\", laski hän leikkiä\nmennessään --\n\n\"Mutta katso, -- katso vain Femiaa\"... huusi hän äkkiä tälle ullakon\nikkunasta. -- \"Tuolla hän tulee huvimajasta pitkät nankinihansikkaat\nkädessä. Hän on istunut siellä ja ommellut ne valmiiksi. Nyt tulee hän\nkävelemään hansikkaat kädessä, kun 'peto' saapuu.\" [Naar 'Dyret' kommer\n= kun 'peto' saapuu. Sanaleikki Dyre Reinin nimestä. Suoment. huom.]\n\n\"Femian näyttäisi pitävän saada lupa mennä Kristianiaan talveksi\növersti Gjeddelle katsastamaan hiukan maailmaa\", arveli Marianne\nrauhallisella armollisella tavallaan.\n\n\"Nytkö? -- Nytkö juuri\", -- huudahti Merete, -- \"kun... No, kylläpä\nolisi hauska nähdä hänen kasvojansa, jos hän kuulisi, että hänen tulee\nnyt lähteä!\"\n\n\"Mutta johan Maren alkaa pestä rappusia\", -- keskeytti Marianne. --\n\"Isä ja äiti ovat siis jo heränneet.\"\n\nHän läksi alakertaan lopettamaan sen puolen kyynärää drellikangasta,\njoka hänen oli kudottava päivässä, ja Merete riensi ranskankielioppinsa\nääreen.\n\nKovasinten karskuva ääni, joilla työväestö terotti viitakkeitaan\niltapäiväniittoon, levisi äkkiä ympäri pihamaata. Nyt syntyi alhaalla\nliikettä.\n\nTavanmukaisin reippain ja kevein askelin näkyi tuomari kulkevan\nkonttorirakennusta kohden, heiluttaen kädessään heloilla koristeltua\nmerenvahapiippuaan. Hänen yllään oli pitkäliepeinen, pystykauluksinen\nsortuuki ja jalassa pitkävartiset saappaat. Pari henkilöä, --\nrahvaanmiehiä -- jotka olivat loikoneet nurmikolla odottamassa\nkonttoriaikaa, nousivat nyt ja seurasivat perästä sopivan matkan päässä\nhatut kädessä.\n\nHetkisen kuluttua tuli rappusille rouva puutarhahattu päässä ja\nnankini-puolihansikkaat kädessä.\n\nHän meni Alidan kera puutarhaan.\n\n\"Mielestäni olette hyvin järjestäneet ullakkokamarin, -- minkälaisen\nihmisen nyt sitten saamme taloomme taas\", -- virkkoi hän... \"Sivistynyt\nihminen hän kuitenkin lienee... Hän on matkustellut ulkomailla. Ehkäpä\nhän tulee puhumaan ranskaa teidän kanssanne. Sepä olisi koko onni.\"\n\n\"Mutta, äiti, mitä sanoo kapteeni Buchwald tullessaan syrjäytetyksi;\nhänhän pitää itseään niin taitavana ranskalaisena.\"\n\n\"Ei sillä ole väliä. Emmehän me voi sallia kapteenin pitävän vuokralla\nmeitä\", -- sanoi hän sitoessaan erästä pensasta...\n\n\"Neilikat ovat kerrassaan komeita tänä vuonna lämpimän tähden... Ja\nkatsos kiertoja, jotka ovat melkoisesti virkistyneet tänä aamuna...\"\n\n\"Kun hän nyt ei vain olisi liian pilattu\", -- sanoi hän sitten,\nsiirtyen aivan toiseen asiaan... \"Tarkotan metsästystä!... Oltiinhan\nniin välinpitämättömiä Arentz-raukasta. Ei hänestä tehty ainoatakaan\nkysymystä niinä kahtena vuotena, jotka hän oli täällä. Mutta hän\nkatosikin tosiaan kuin arvoitus, -- niin äkkiä -- ja eri syyllä joka\npäivä, mikä on samaa kuin _ei mikään_ syy... Hän ei ollut erittäin\nhauska hän; -- mutta oikea työhevonen hän sen sijaan oli. Kunpa nyt\nvain isä saisi hyvän apulaisen tästä uudesta!\"...\n\nHe tulivat nyt sammaltuneelle, rappeutuneelle suihkukaivolle, jonka\nkeskellä oli puupatsas, josta vesisuihku hiljalleen pursui esiin.\nAltaan ympärillä olevat puusäleet olivat vihreässä limassa.\n\nRouva pysähtyi, menemättä lähemmäksi kostean maan tähden:\n\n\"Tästä voitaisiin tehdä jotakin, jollei pelättäisi pieniä\nkustannuksia\"... tuumi hän.\n\nMahtava harmaa pää takakenossa silmäili hän tutkivasti pitkin\nmäenvierua ja jatkoi sitten, tehden kuvaavia liikkeitä kädellään:\n\n\"Vihreitä kenttiä kukkapenkereineen ja pienine pensasryhmineen, ja\ntuonne vierulle mahtavan runsaudensarven muotoinen laite... Sitten\npuna- ja valkoruusupensasrivejä yhdensuuntaisesti käytävän kanssa aina\nportille asti. Taimitarhani tuolla nurkassa alkaa jo kasvaa liian\nsankaksi. Siellä riittää kyllä ottamista... Karviaismarjapensaita,\npunaisia ja mustia viinimarja- sekä keltaisia vattupensaita riveihin...\nJa hedelmäpuita\", -- puheli hän, -- \"mistä niille vain saisi paikan...\nOlen jo ajatuksissani olevinani siinä ajassa, kun ne ovat kasvamassa ja\nminä voin oksastaa niitä ja näen niiden kantavan hedelmiä\"...\n\n\"Mutta että sinä yhä vain mietit puutarhanlaatimistasi, äiti, vaikka\nisä pitää sitä aivan mahdottomana suurten kustannusten tähden!\"\n\n\"Kun se kerran vain saadaan tekeille ja valmiiksi, niin kyllä hän\nsiitä pitää. Miehet eivät tahdo koskaan ajatella, että jotakin _on_\ntehtävä tahi että rahaa on suoritettava... Talo tulee aivan toisen\nnäköiseksi... Se päättyisi puistona tuolla lehdossa ja ulottuisi aina\njokeen asti... Piirustukset ja suunnitelmat ovat jo aikoja sitten\nolleet valmiit\", -- lisäsi hän, nyykäyttäen varmasti päätään.\n\nAlida hymyili --. Se tuli näet yhä suuremmaksi...\n\nRouva seisoi hiukan hajamielisen näköisenä ja jatkoi:\n\n\"Neljäntoista päivän kuluttua alkavat syyskäräjät... Kunpa nyt väki\nsaisi viljan korjatuksi siksi, sillä minä tarvitsen kaikki työvoimat\nniinä kolmena neljänä viikkona, joina miesväki on käräjillä... Käypä\nhuvimajasta noutamassa mittanauha, Alida\", -- jatkoi hän yhä enemmän\ninnostuen. -- \"Katsokaamme, kuinka pitkälle parsalavakkeet voisivat\nulottua, jos alamme tuosta koivusta tuolla. Jos kerran talo tahtoo\nvoida esittää parsaa, niin täytyy sitä olla runsaasti... viisi\nlavaketta ja kaksi riviä kussakin... Ja kaikki se sääntöjen mukaisesti\nvalmistettu lannoitusaine, joka on määrätty ruispeltoon, se... niin, se\nei nyt tule _sinne_ tänä vuonna!\"... lisäsi hän nauraen.\n\n\"Muistatko viime ja toissa vuonna -- ja joka kerran sitä ennen, kun\nolemme aina mitanneet vain tästä puutarhapylväästä\", muistutti Alida\nveitikkamaisen näköisenä.\n\n\"Nyt tuonne\", -- sanoi rouva jyrkästi, -- \"niin saamme nähdä, vastaako\ntämä pala tässä toisella puolella olevaa. Neljätoista kyynärääkö\nsanoit?\"\n\n\"Kas vain, te mittaatte äidin tulevaa puutarhaa?\"... sanoi Marianne,\nhyväntahtoisesti leikkiä laskien, lähestyen heitä. \"Tässä on sinulle\nkirje, Alida, Ra-tädiltä...\" Hän antoi siskolleen pienen, suulakalla\nsuljetun kirjelipun.\n\nMerete tuli juosten hänen jäljissään:\n\n\"Minkä kirjeen toi Jens?\"\n\nFemia taas tuli paljon hitaammin puutarhaan kuulemaan, kuinka Rafosilla\nvoitiin.\n\n\"Ra-täti kutsuu meidät tytöt ensi sunnuntaina illalliselle, äiti\", --\nsanoi Alida... \"Vastaleivottuja kermakakkuja\"... luki hän...\n\nRouva otti kirjeen ja piti sitä hiukan loitolla...\n\n\"Kas vain, jälkikirjoitus!... Uusi apulainen on sydämellisesti\ntervetullut, jos häntä haluttaa käydä tervehtimässä vanhaa yksinäistä\nnaista ja katsomassa luonnonmerkillisyyttämme Rafosia\", -- luki hän.\n\n\"Oo, hän ei malta odottaa kauemmin kuin sunnuntaihin!\" huudahti Merete.\n\"Saat olla varma, että hän on hyvin utelias näkemään hänet ja saamaan\ntietää, kenelle teistä hän määrää hänet... kuka teistä paraiten\n'sopii' hänelle\", -- virkkoi hän sitten, vilkaisten Marianneen, -- \"ei\nkenellekään muulle kuin Barbaralle, ja hänestä taas Arentz ei huolinut.\"\n\n\"Ra-tädillä on oma tapansa onnellistuttaa perhettä!\" -- mutisi Alida.\n\n\"Niin, niin\", keskeytti rouva, -- \"Ra-täti voi olla suurisuuntainen\nkaikista omituisuuksistaan ja päähänpistoistaan huolimatta. Antoihan\nhän tuhannen taalaria, jotta Marianne voi olla Christiansfeldissä\nkolmena vuotena ankaran rokon jälkeen... Mutta joudu nyt, jotta\nJens saa mukaansa vastauksen, Alida! Te menette tietysti kaikki. Ja\nkirjoita, että herra Dyre epäilemättä mielihyvällä käyttää hyväkseen\nhänen ystävällistä kutsuaan saada tulla tervehtimään rakasta Ra-tätiä.\n-- Kerro, että olemme panneet kuntoon Jessin huoneen hänelle, -- ja\nkerro, -- tiedäthän, että hän tahtoo kuulla kaikesta, -- että Rödsi on\npoikinut\" --\n\n\"Enkö minä saa lähettää hänelle vähäisen uunijuustoa\", ehdotti\nMarianne, -- \"matalassa vadissa valmiiksi kaneloituna ja sokeroituna? --\nSitä jää kyllä tähteelle riittävästi huomispäivän päivälliseksi.\"\n\n\"Kyllä; sano, Alida, että Marianne, jonka viikko nyt on, lähettää sen\",\n-- vastasi rouva... \"Merete, Merete\", huusi hän sitten äkkiä, \"pari\nkanaa on tuolla tullut puutarhaan. Aja ne pian pois!\"\n\nHän läksi kulkemaan lehtoon päin, ryhtyen taas keskeytyneitä\npuutarhasuunnitelmiaan jatkamaan. -- -- --\n\n-- Ruokakello soida helisi aitan katolla illalliselle kyökkipiian\nsoittaessa kaikin voimin, ja ääntä jatkettiin joen rannalla olevissa\ntaloissa...\n\nVäki läksi heinänteosta kotiin asettuakseen pitkän keittiönpöydän\nympärille, ja rouva tuli puutarhasta, seisahtuen tuontuostakin toinen\nkäsi puuskassa ja nojaten kevyesti hienoon punasensinerväksi maalattuun\nharavaan, joka hänellä oli toisessa kädessä.\n\nTuomari oli jo salissa. Hän käveli kuumeinen puna poskillaan\nedestakaisin lattialla.\n\n\"Käske viedä Kvigstadin illallinen konttoriin!\" -- huusi hän Mariannen\ntullessa huoneeseen teetä tuomaan. \"En tahdo nähdä häntä täällä\nsalissa.\"\n\nRouva seurasi häntä silmillään ennenkuin sijottui vankkoine ruumiineen\nnahkapeitteiseen nojatuoliin.\n\n\"Mitä nyt, Orning, -- mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Mitättömyyksiä... mitättömyyksiä... pieni skandaali vain.\"\n\n\"Taasko Kvigstad?\" -- kysyi rouva, nyökäyttäen päätään.\n\n\"Parantumaton lurjus... Parantumaton lurjus... Siellä se nyt istuu\nkalpeana ja kohmelossa avaamassa asiakirjapinkkaa, johon hänen on\nkäytävä käsiksi; näin paksua --\"\n\nTuomari näytti peukalon ja etusormen välisellä asiakirjapinkan\npaksuutta, rykien toivottomasti.\n\n... \"Pöytäkirja on käsin koskematta, ja minä kun luulin, että kaikki\noli valmiina ja järjestyksessään!\"\n\n\"Kvigstad saa paljon aikaan yhdessä yössä, kun hän oikein panee\nparastaan\", -- lohdutti rouva.\n\n\"Hän on nyt huilannut jo kaksi yötä\", -- keskeytti tuomari ärtyisestä\n-- \"juopotellut, tanssinut ja ollut häissä Nordsaetissa.\"\n\n\"Huono maku!\"... mutisi Eufemia nyrpistäen nenäänsä ja maistellen\nteetään.\n\n\"Siellä on Martin Haug-vainajan suuri pesä, jonka tulee olla\njärjestyksessään huomenna kello 3 iltapäivällä, kirkonmäiltä\nkuulutettuna ja ilmoitettuna -- perilliset tulevat pitkien matkojen\ntakaa\" --\n\nTuomari lykkäsi teekupin kiivaasti luotaan pöydän toiselle puolelle...\n\n\"Polttavan kuumaa!\"\n\nMarianne kaatoi tyynesti teen toiseen kuppiin, ja sitten takaisin\nisänsä suureen kullattuun konttorikuppiin.\n\n\"Ei olisi ensi kertaa, että hän tekisi ihmeitä, Orning\", -- sanoi taas\nrouva, syöden rauhallisesti voileipäänsä.\n\nTuomari ryki muutaman kerran ääneti synkän näköisenä, perheen\ntarttuessa hiljaa teekuppeihin.\n\n... \"Ja lisäksi sellaiseen aikaan, kun olen apulaisetta!\" --\n\n\"Saathan nähdä, että Kvigstad varmaan korjaa huomiseksi\nlaiminlyöntinsä,\" -- sanoi rouva taas, laskien kädestään tyhjän\nteekuppinsa.\n\n\"Mutta isä, ethän ole syönyt mitään... Ehkä tahdot näitä voileipiä --\nsyltyn kera\"... ehdotti Marianne, järjestellessään pöydällä olevia\nastioita.\n\nTuomari heilautti kieltävästi kättään...\n\n\"Pelkäänpä tällä kerralla kielten katkeavan, rakas Kvigstadini!\" --\nmumisi hän kumeasti ja nousi pöydästä mennäkseen konttoriin.\n\n\"Mikä _se_ on, Alida... Mikä piru se on?\" -- Hän kääntyi äkkiä ympäri.\n\"_Sitä_ en ole kuullut kahteenkymmeneen vuoteen... tuota Haydnin\nkaunista pikku menuettia...\"\n\n\"Sitä juuri tahdoin kysyä sinulta, isä\", -- sanoi Alida, joka seisoalta\nlöi muutamia ääniä vanhan nuottilehden mukaan. -- \"Mitä sitten\ntulee?... Tästä on kokonainen kulma reväisty pois.\"\n\n\"Niin, katsos.\" -- Tuomari istahti pianon ääreen ja antoi sormiensa\nlipua etsien koskettimilla. -- \"Tämä on kaunis -- jumalallisen\nkaunis\"...\n\nHän soitti ja syventyi kappaleeseen yhä enemmän Alidan ja Mereten\nseisoessa kumartuneena hänen vieressään.\n\n\"Niin, niin se on!\" sanoi Alida. \"Minusta tuntuu kuin tuntisin sen niin\nhyvin; -- olen kai kuullut sen hyvin pienenä ollessani.\"\n\n\"Olet kyllä; -- se oli Falben aikaan, jolloin meillä oli kvartetti.\nSoitamme sen tänä iltana viululla ja pianolla, sinä ja minä --\"\n\nHän rimputti vielä kerran revityn kohdan --\n\n\"Kas näin! -- näin -- _Tässä_ se on -- se pieni hauska käänne...\"\n\nHän käänsi päätänsä kasvot loistaen...\n\n\"No, Marianne, et kai ole vielä vienyt pois voileipiäni...\n\n\"Kyllä kai hän suoriutuu siitä huomiseksi\", -- virkkoi hän, nousten\npianon äärestä. \"Menen konttoriin rohkaisemaan häntä vähän, -- saamaan\nhänet innostumaan. Totta tosiaan, mitään ei ihminen tee haluttomasti...\nHänellä on tietysti koko pesä päässä... Onhan hänellä rajaton\nkyky! Ja olisihan liikaa vaatia hänenluonteistansa miestä istumaan\nkiinnimuurattuna konttorituoliin vuosi läpeensä pääsemättä välillä\njaloittelemaan\" -- --\n\nRouva seisoi ikkunassa ja katsoi miehensä jälkeen, kun tämä kevyesti\njuosten kiiruhti pihan poikki konttorirakennukseen. Hän pudisti päätään:\n\n\"Orning sinä, Orning\", -- mutisi hän...\n\n\"Kuinka sinä keksit sen vanhan laulunpätkän?\"-- sanoi hän äkkiä,\nkääntyen tutkivasti katsomaan Alidaa.\n\n\"Mutta sehän on eräs Haydnin menuetti, äiti!\"\n\n\"Niin, mistä minä tiedän, mikä se on, lapseni. -- No, lähdetään nyt\nkatsomaan miltä malli kankaassasi näyttää, Eufemia...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeinen auringonsäde oli sammunut erääseen suuren, harmaan\ntuomarintalon yläkerroksen ikkunoista. Dian varjot lankesivat mustina\nja pitkinä rakennuksista ja heinäru'oista niitylle, kun heinäväki\ntuli illalliselta kyökistä ja läksi menemään eri polkuja pitkin kukin\nkotiinsa torppaansa.\n\nPari tyttöä väänsi vettä kaivosta ja kaatoi kapallisen toisensa\njälkeen saaviin, jonka sitten kantoivat korennolla kyökissä ja\nnavetassa oleviin vesiammeisiin; ja halkovajassa alkoi uuttera halkojen\nhakkaaminen seuraavaksi päiväksi.\n\nPari konttoristia asteli piippuineen puolihämärässä tiellä...\n\nEtehisen ovesta tulivat Alida ja Merete, juosten nopeasti perätysten\nrappusia alas. He olivat kumpikin taholtaan ikkunasta huomanneet\nkasvattisisarensa Barbaran mäessä lautturintuvan luona. Hän oli ollut\njoen takana Opsaetissa asialla.\n\nAlida saapui ensimäisenä hänen luoksensa, koska hän oikasi suoraan\nvasta niitetyn niityn poikki, mutta hetken kuluttua oli jo Meretekin\nkasvattisisarensa toisessa käsivarressa.\n\n\"No, kuinka Randi voi?\" sanoi Alida, nykien innokkaasti\nkasvattisisartaan.\n\n\"Saammeko viinimarjoja, Barbara?\" -- kysyi Merete ja nyki häntä\ntoisesta käsivarresta.\n\nBarbara kääntelihe hänelle tehtyjen kysymysten johdosta neuvottomana\nvuoroin toiseen, vuoroin toiseen päin. Hän oli paksu, lihava ja\npyöreä, aivan toisellaista perherotua. Hän näytti hyväntahtoiselta ja\nkäytännölliseltä. Silmät olivat hänellä pienet, siniset ja vilkkaat.\n\n\"Tietysti, tietysti, niin paljon kuin äiti tahtoi saadakin vieläpä\nenemmänkin, jos hän vain tahtoo? Olihan luonnollista, että meidän\nlukuisat kesävieraamme olivat tyhjentäneet puutarhamme, arveli Opsaetin\nmuori... Mutta maksaa niitä emme suinkaan saa. Tietysti saa äiti antaa\nhänelle siitä jonkin lahjan, -- muutamia pullollisia marjaviiniä\ntahi muuta sellaista. -- Minulle tarjottiin illalliseksi kahvia ja\nleivoksia, joita oli jäänyt tähteelle häistä.\"\n\n\"Entä Randi? -- kuinka hän voi, -- oliko hän tyytyväinen?\" -- uteli\nAlida.\n\n\"Kysyin häneltä\", -- uskoi Barbara heille -- \"kun Opsaetin muori\noli mennyt puuroa keittämään illaksi, millainen hänen Torsteninsa\noli, oliko hän kiltti?\" -- \"Oh, hän on samallainen kuin muutkin\",\nvastasi Randi. \"-- Miehet eivät kai ole parempia\"... kertasi Barbara\nveitikkamaisesti.\n\n\"Sanoiko hän niin?\" huudahti Alida erittäin mielenkiintoisesti, --\n\"hänet kun houkuteltiin ja pakotettiin ottamaan tuo äytäri! -- Tiedän\nRandin pitäneen Knut Raalienista aina siitä asti, kun pääsimme yhdessä\nHerran Ehtoolliselle... Mutta ne rahat!\" -- huusi hän hillityllä\nkiivaudella.\n\n\"Ja voitteko uskoa, kuinka uteliaita ne olivat kuulemaan uudesta\napulaisesta, -- kenen hän saa, -- Mariannen vaiko Femian...\"\n\n\"_Eu_-femian\", puuttui tämä puheeseen rappusilta, jossa hän istui\nsaaliinsa kääriytyneenä. \"Tiedäthän etten minä pidä siitä, että minua\nkutsutaan Femiaksi!\"\n\n\"Jos hänellä on kuin majuri Howardilla Mohikaanissa kivääri riippumassa\nolalla ja uhkaava katse, niin on hän saapa _Eu_-femian \", -- lausui\njuhlallisella äänellä Merete.\n\n-- \"Ja jos hän on niitä, jotka kuljeksivat hiljaa kuutamossa ja\nkohtaavat neitosen lehdossa, niin tulee se olemaan Marianne... Mutta\njos se on hauska ja kiltti paksu miehenpalkero, joka tahtoo hyvää\nruokaa, niin saa hän sinut, Barbara... Hiljaa\", -- keskeytti hän\nitsensä, -- \"isä virittää viulua. Joudu nyt sisään, Alida...\"\n\nVähän myöhemmin kuului sisältä useat kohdat toistamalla Haydnin\nmenuetti.\n\nEufemia jäi istumaan rappusille saaliinsa kietoutuneena ajatukset\nliidellen iltahämyn vaikutuksesta korkeissa unelmissa, samalla kun\nMarianne näkyi kävelevän edestakaisin pihamaalla rauhallisesti\nkeskustellen konttoristi Schmidtin ja Augustinusenin kanssa, jotka\nolivat palanneet tieltä.\n\nAitan rappusilla istui vanha Henschien, konttorin monivuotinen\nyksinuskottu holhoojantoimen hoitaja, kumaroilla hartioilla palttoo,\nnauttien iltapiipustaan.\n\nSuuressa puolipimeässä arkihuoneessa neuloi rouva kudintaan,\nnojaten unisena sohvan selkämykseen. Merete taas oli istuutunut\nompeluksineen toisen ääreen niistä kahdesta talikynttilästä,\njotka messinkijalustoissaan paloivat pianolla, ja Barbara istui\nlankavyyhteään kerien ikkunan luona.\n\nTuomari käveli edestakaisin lattialla viulu riipuksissa kädessä,\ntuontuostakin ajatuksissaan näppäillen kieliä, Alidan harjotellessa\nmenuettia pianolla.\n\n\"Nyt se menee! -- nyt soitamme sen yhdessä -- viimeisen kerran...\"\n\nHän painoi viulun korkeata, jäykkää kaulahuivia ja leuan kauluksen\nnipukoita vasten sekä veti tulisesti jousta, huojuttaen ruumistaan ja\njoutuen kokonaan innostuksen valtaan.\n\n\"Tämä on suloista -- -- -- Ja nyt otamme toisen... Tänä iltana\nsoitamme Haydnia... Verratonta...\"\n\nHeidän soittaessaan, -- tuomari istui pianon ääressä Alidan vieressä,\n-- torkahti rouva useita kertoja. Vihdoin tarttui hän päättävästi\nneuleeseensa, joka oli valahtanut hänen syliinsä, avasi hopeaisen\nkeränpitimen ja pani työnsä kokoon. Ja ettei häiritsisi, nyökäytti hän\npäätään vain Barbaralle ja poistui huoneesta. -- -- --\n\n-- Merete oli pannut pois ompeluksensa ja siirtynyt siihen sohvan\nnurkkaan, jossa äiti oli istunut, ja Eufemia ja Marianne olivat toinen\ntoisensa jälkeen hiipineet huoneen pimeään...\n\nSeinäkellon viisarit näyttivät osottavan muutamia minutteja vailla\npuoli yksitoista -- perheen määrättyä makuullemenoaikaa.\n\nHe olivat sinfonian viimeisessä osassa, jossa sävel nousi nousemistaan\nkuin syvältä äärettömän meren pohjalta...\n\nMereten johtui juuri mieleen kumartua eteenpäin ja kuiskata\nMariannelle: -- \"Ajattele, huomisiltana istuu hän ehkä täällä\nkuuntelemassa!\" -- kun hän äkkiä, kesken kumartumistaan, pysähtyi ja\nrupesi katsoa tuijottamaan...\n\nTuolilla seinäkellon ja uunin välillä istui mies kädet toisella\npolvella ja katsoi häneen. Miehellä oli niin kaunis otsa ja pystytukka.\nNäytti siltä kuin mies olisi tietänyt kaikki hänen ajatuksensa ja\nhymyillyt niille sekä ilvehtinyt hiukan hänen kanssaan...\n\nSitten katosi olento, kumarrettuaan syvään päätään, ja samassa saivat\nhänen kasvonsa niin tuskallisen, kärsivän ilmeen...\n\nMerete istui hämmästyksestä mykkänä, kauhistuneena, sävelten kaikuessa\nhuoneessa ja vaimetessa loppuakordeihin.\n\nKello löi puolentunnin lyönnin...\n\nPiano suljettiin ja kukin korjasi hiljalleen tavaransa kokoon...\n\nTuomari pani viulun laatikkoon, sytytti kynttilän, joka oli häntä\nvarten valmiiksi asetettu pöydälle, ja meni hyräillen ja \"hyvää yötä,\nlapset\" sanoen makuusuojaan...\n\n-- Elokuunkuu pistihe näkyviin metsänreunan takaa, heittäen\nvarmapiirteisiä, mustia varjoja rakennusten väliin, ja kun Marianne ja\nMerete tulivat rappusille sulkemaan etehisen ovea, näkivät he vanhan\nHenschienin seisovan rappusten edessä.\n\n\"Tsss-s...\" varoitti tämä hiljaa, kohottaen kättään heihin päin,\n-- \"eikö kuulunut kuin paimentorven kaiku tuolta harjun takaa?...\nikäänkuin joku olisi puhaltanut\", -- mutisi hän.\n\nHe seisoivat kuunnellen -- --\n\nRafosin kohahdus häiritsi äkkiä hiljaisuutta...\n\n\"Se _oli_ jotakin... Se _oli_ jotakin...\" mutisi Henschien itsekseen\nmennessään.\n\n\"Hyvää yötä, Marianne-neito. Hyvää yötä, Merete-neito...\"\n\nMerete jäi seisomaan kuin maahan naulittuna, kunnes Marianne\nkärsimättömästi huusi hänet sisään, ja hän nousi rappusia sisarensa\njäljissä kuin ihmeellisen, kamalan unelman vallassa, -- ikäänkuin olisi\nkokenut jotakin jota ei voinut kertoa...\n\n\n\n\nII\n\nDyre Aakisen Rein.\n\n\nRouva ja pari tyttäristä seisoi silityskammarissa tarkastamassa ja\nmittaamassa erästä villakangaspakkaa, joka juuri oli tuotu värjääjästä.\nMutta Alida ei saanut sitä pitemmäksi kuin kahdeksikymmeneksineljäksi\nja puoleksi kyynäräksi, vaikka kaksikymmentäviisi ja neljännes oli\nlähetetty. Se oli kutistunut kauheasti...\n\n\"Nyt alkavat tulla perinnönjaolle\", sanoi Marianne ikkunan luota.\n\n\"Tuo tuossa on Ole Nordsaethagen -- pojannulikka, joksi häntä kyllä\nvoi kutsua, -- tuo tuolla, jolla on hopeanapit nutussa ja joka vetää\nhevosta perästään tallinseinukselle\", -- kuului vanha karjakko Randi\nlörpöttelevän kyökkipiialle kyökissä. -- \"Äh... rahaa kuin roskaa;\nhän ei tiedä itsekään, kuinka rikas on, sanotaan, -- voi kulkea\npeninkulmittaan, pääsemättä omasta metsästään. Ja nyt aikoo hän naida\nHaugilta.\"\n\n\"Ajattele, Alida\", jatkoi Marianne, -- \"se on sen vanhan kelpo Lars\nAaserudin poika, joka puhua jyrisi niin, ettemme häntä koskaan\nymmärtäneet.\"\n\n\"Vai hän se on!--joka pienenä ollessamme veti lompakon matkasaapastensa\nvarresta ja kiersi paperista kirkkaan hopeataalarin meille kullekin.\"\n\n... \"Ja tuo taas tuolla rattailla, -- tuo pitkä ja vankka, hän on\nAnders Aarlid, joka tahtoo ottaa talon oikeuksineen Haugin leskeltä\",\n-- kuului Randi parpattavan.\n\n... \"Nuo tuolla loitompana, äiti, -- jotka juuri laskeutuvat\nrattailta\", -- he olivat nyt kaikki tulleet ikkunaan -- \"ne ovat\nvarmaankin aina Aardalista asti... Sen näkee puvuista -- hauskoja,\nvanhanaikuisia, -- ja koristelluista kirkkosiloista. Katsokaa vain,\nkuinka juhlallisesti ne nousevat konttorin rappusia.\"\n\n\"Yksinpä herra Tron Hersaet\", -- huudahti rouva, -- \"rauhanrikkoja ja\nkäräjöitsijä... hyi kuitenkin, -- tallustaa konttoria kohden hattu\nsilmillä, ikäänkuin olisi menossa suoraan vastalausetta panemaan! Ja\nsitten valittaa hän kuninkaalle...\n\n\"Ja tuossa tulee itse Gudbjör, Haugin leski, -- yksinään rattailla...\najaa itse hevosta. -- -- Niin, kääri sinä vain villakangas kokoon,\nAlida. Isä lähettää hänet varmaan tänne...\"\n\nHetkistä myöhemmin tuli rouva kyökinovelle ja käski Mariannen ruveta\nvalmistamaan kahvia sekä panna järjestykseen tarjottimen kakkuineen ja\nhiekkaleivoksineen... \"Lähetä sitten tänne tytöt auttamaan minua hänen\nkanssaan seurusteltaessa. Hänen täytyy saada puhella teidän jokaisen\nkanssa...\"\n\nHaugin leskelle näytettiin puutarhaa. He katselivat kukkalavoja,\nmarjapensaita ja hedelmäpuita sekä vavahtelivat nauris- ja kaalimaan\nluona, ollen yhtä mieltä siitä, että tämä vuosi kesäkuivan tähden oli\nollut sangen vaikea... Entä sitten lehtimadot!...\n\nNiin, Alida-neito oli kyllä siinä oikeassa, sillä Haugilla olivat\nmadot syöneet viini- ja karviaismarjapensasten lehdet vartta myöten,\neikä kaalipenkeissäkään juuri paljon vihreää näkynyt. Mutta heillä ei\nollutkaan aikaa hoitaa ja kastella ja puhdistaa puutarhaa niin hienoksi\nkuin tuomarilla, ei...\n\nSitten täytyi Gudbjörin tulla sisään katsomaan ja ihailemaan Mariannen\nkudosta sekä saada selitys mallista, jossa pohja oli laadittu\nhedelmäkoria esittävän piirustuksen mukaan.\n\nJa tietysti katseltiin myös vuoden muut liinavaatekaappia varten tehdyt\ntyöt. Siellä ne olivat hyllyillä -- vielä valkaisemattomat alimpana, --\nkaikki malille ja lavendelille tuoksuvat häikäisevän valkoiset drellit\nja hurstikankaat, ja niiden liina oli kylvetty ja korjattu ja häkilöity\ntuomarintalossa, ja jokainoan säikeen olivat talon omat tyttäret\nkehränneet, kartanneet ja kutoneet.\n\nTarkastusmatka ei loppunut tähän, sillä nyt tuli Barbara, mukanaan\nTaugbölin emäntä, joka hänkin oli lähetetty konttorista. Niinpä\notettiin esiin sen ruokasuojan takana olevan puolipimeän huoneen\navaimet, jossa talon alituisesti surisevien rukkien työn tulokset\nolivat nähtävänä. Siellä riippui seinillä kierrettyjä villalankavyyhtiä\nja liinalankaa vuoden ompelutarpeiksi, ohutta ja paksua, valkoista ja\nmustaa, vielä kerimätöntä. Lattialla oli rukkia, viipsinpuita ja koria\ntäynnä vasta kerittyä, karttaamatonta villaa.\n\nJa nyt istuivat Gudbjör ja Langsaetin muori ja Taugbölin muori,\npäässä komeat silkkihuivit, jotka muodostivat korkean huipun\npäälaella, kahvipöydässä kammarissa. Alituisia kehotuksia \"ottaa\nlisää\" noudattivat he vain hitaasti, niin sanoaksemme tuuma tuumalta,\nalituisesti kursaillen ja kehuen. Perinnönjakokokous näytti aiheuttavan\njonkinlaisen poltteen kasvoihin, ja välistä teki Gudbjör muutamia\nviittauksia vävynsä Nordsettenin ahneudesta, joita huomautuksia\nmolemmat toiset kuuntelivat hillityllä uteliaisuudella. Häneltä oli\njuuri pääsemäisillään syvä, salaperäinen huokaus \"ahneudesta\", kun\nsamassa kuului ajoneuvojen jyrinää...\n\n\"Se ei ole perinnönjakokokoukseen tulemassa!\" -- sanoi Marianne,\nkatsoen tarkkaavasti portille, silmät kirtistyen kahdeksi kapeaksi\nviiruksi.\n\n\"Olkihattu rattailla -- matkanuttu ja suuri matka-arkku kiinnitettynä\ntaakse\"... sanoi Barbara.\n\nEufemia oikaisihe nyt äkkiä rakastettavan alentuvaisesta asennostaan,\njossa hän oli katsonut hyväksi ihailla Langsaetin muorin\nvanhanaikuista, paksua ja lujatekoista silkkiesiliinaa. Hän sipasi\nhamettaan alaspäin, järjesti nopeasti pukunsa ja kurkisti peilistä\nyläosaa ruumiistaan. Sitten nojausi hän taaksepäin tuolissa kylmä,\nylhäinen ilme kasvoilla...\n\n\"Hän ajaa rappusten eteen. Saattepas nähdä, että se on apulainen, --\nRein!\" huudahti Barbara.\n\nÄiti ja tyttäret vaihtoivat keskenään hetkisen neuvottomina katseita.\nTässä he nyt istuivat perinnönjakokokouksen eukkojen seurassa, -- ja\nisä oli konttorissa!\n\nSamassa päästi Ajax hurjan haukunnan ja riuhtoi vitjojaan, jatkaen\nsitten pitkäveteisenä ulvontana, välistä aina haukahtaen.\n\n\"Hyi sentään, kuinka inhottavaa -- onhan tämä ihan kamalaa \"...\narveli Barbara. -- \"No, nyt hän laskeutuu rattailta ja puhelee sille\n-- taputtaa ja silittää sen päätä, -- antaa sen nuuskia kättään...\nJa eikö vaan Ajax hiivi koppiinsa ikäänkuin häpeissään huonosta\nkäytöksestään... Onko mokomaa ennen nähty!\"\n\nRouva nousi sohvalta:\n\n\"Käske Inger-kyökkipiian mennä viemään hänet huoneeseensa, Barbara.\nMinä menen rappusille häntä vastaan. -- Pidä sinä, Marianne, huolta\nkahvikupeista --\"\n\n\"Mutta mikä sinua vaivaa, Merete?\" -- Rouva pysähtyi hämmästyneenä.\nTytär seisoi pitäen kiinni tuolista kalpeana ja läähättäen --\n\n\"Olet juonut liian väkevää kahvia, lapsi\", -- sanoi hän ja silitti\nhänen tukkaansa. \"Mene heti juomaan vähän kylmää vettä.\"\n\nRouva työnsi Mereten kyökinovelle päin, lähtien itse etehiseen...\n\nSiellä seisoi vieras jo rappusilla, kun rouva tuli, ja kuivasi hikeä\notsaltaan. Hän näytti aivan hajamieliseltä, -- ikään kuin hän olisi\nmaannut istuallaan rattailla, -- kun rouva toivotti hänet parilla\nsanalla tervetulleeksi ja ilmoitti tuomarin olevan tärkeissä hommissa.\nJa rouvan kohteliaaseen kysymykseen hänen matkastaan huudahti hän aivan\nhäikäilemättä:\n\n\"Kuuden tunnin ajo joen vartta pitkin auringon paahteessa. -- Se on\nkauheata!\" --\n\nHän seisoi siinä hattu kädessä sankkatukkaisena. Hänellä olivat tummat\nkulmakarvat ja terävät petolinnun kasvot, ja hän sanoi sen niin\ntöykeästi, -- näyttämättä olevan millään tavalla hämillään mielialansa\npurkauksesta, tuo nuori herra!... Hän luuli kai tulleensa niin kauas\nmaaseudulle, että sellainen käytös kävi päinsä...\n\nLähtiessään palvelijattaren ja renkipojan jäljissä, jotka kantoivat\nhänen matka-arkkunsa, kapsäkkinsä ja kaksi kivääriänsä yläkerroksessa\nolevaan huoneeseen, pyysi hän, -- nyt aivan kohteliaasti, -- saada\nluvan tulla alakertaan esitteleimään vähän myöhemmin.\n\nEi missään tapauksessa... mietti rouva, ollut vahingoksi ryhtyä heti\nvastarintaan, jos tässä oli jotakin tarpeettoman vaateliasta... Hänessä\noli jotakin, joka ärsytti rouvan itsetuntoa. Pitäisipä toki nuoren\nmiehen vähän hillitä itseään tervehtiessään ensi kertaa talon rouvaa.\n\n\"Puuroa ja vähän yhtä ja toista\", -- sanoi hän myöhemmin Mariannelle,\n-- \"aivan kuin tavallisesti\"... --\n\n-- Perinnönjakokokous näytti kestävänkin melko kauan ja salissa\nniin hartaasti odotettu vapautumisen hetki viipyi pitkään. Aikaa\nkulutettiin mikäli mahdollista keskustelemalla eri aineista, kuten\n-- kevytmielisesti solmituista avioliitoista ja niiden surullisista\nseurauksista. Keskustelun keskeyttivät aina välistä uudet\nkahvintarjoilemiset...\n\nMuutamat pesän osakkaat kävelivät ikävystyneinä talon pihalla,\nvaljastipa jo jokunen hevostaankin.\n\nNiin että alkoi jo näyttää siltä, kuin sekin voisi loppua!\n\nVihdoin ilmestyi konttoristi Schmidt ovelle ja toi sanan tuomarilta,\nettä nyt olisi talon kolmen vieraan aika tulla konttoriin ja olla\nsaapuvilla pesänjakokirjoja julkiluettaessa. -- --\n\n-- -- -- Levoton iltapäivä oli ohi, ja viimeiset rattaat kadonneet\nportista.\n\nTuomari tuli konttorista vinhaa vauhtia, jotta nutun liepeet liehuivat\njalkojen ympärillä. Hän hykerteli tyytyväisenä käsiään ikäänkuin\nvaikean tehtävän suoritettuaan.\n\n\"Saakelin ihminen... Saakeli miehekseen tuo Kvigstad!... Eikö vain\nollutkin koko tuo laaja juttu siellä valmiina ja sellaisessa kunnossa\nkuin --. Hän on totisesti peuhannut kolmannen yön pesässä, ja sen yhtä\nankarasti kuin molemmat edelliset... Ja sitten huomaan minä hänen\nvälistä vilkaisevan minuun, ikään kuin hän tahtoisi tulla vakuutetuksi,\nettä minäkin täydellisesti käsitän hänen mestariteoksensa.\n\n\"... Niin, niin, myönnän, että minulle on arvoitus, kuinka ihminen voi\nniin omistaa ja pitää mielessään kaikki sellaiset ikävät yksityisseikat\nja asianhaarat lähimäisensä omaisuudesta, -- sanalla sanoen säilyttää\nne sydämellään...\"\n\n\"Mutta nyt meillä on muuta ajattelemista kuin se, Orning\", -- keskeytti\nrouva hänet. -- \"Uusi apulaisesi on tullut.\"\n\n-- \"Mitä? -- Mitä sanot, Bolette?\"\n\n-- \"Hän on mennyt suoraa päätä huoneeseensa kaikkine matkatavaroineen\nja kaikenlaisine metsästystarpeineen... Tee minulle nyt se palvelus,\nOrning, ettet liian innokkaasti utele hänen soitannollisesta kyvystään,\nkun hän tulee alakertaan, tahi heti ryhdy korkeampiin aineisiin.\nHän näyttää minusta olevan sellainen, että meidän on ensin hiukan\nkatsastettava häntä. Ensi kerrasta riippuu niin paljon --\"\n\nTuomari kakisteli vähän kurkkuaan kävellen edestakaisin lattialla kädet\npitkän lievenutun takana.\n\n\"Minkälaisen apulaisen kohtalo suo, se on todellakin yhtä epävarmaa\nkuin sää!\" huudahti hän.\n\n\"Paras on varmaan se, joka on vähimmin musikaalinen\", virkkoi rouva\npoistuessaan huoneesta.\n\nTuomari jatkoi hyräillen lattialla kävelemistään, hymyillen itsekseen\nja katsoen hänen jälkeensä...\n\n\"Milteipä sukkelasti... Mutta -- mutta vain vähän sopimattomasti...\nhrr...\"\n\nHän hämmästyi vähän, nähdessään Femian avaavan oven, mutta vetäytyvän\nheti takaisin, vilkaistuaan nopeasti huoneeseen. Hänen päässään oli\nolkihattu ja kädessä pitkät nankinihansikkaat sekä käsivarrella kori.\n\n-- Vähän myöhemmin oli apulainen, Dyre Rein, asetettu illallispöytään\nAlidan ja Henschienin väliin, joka juuri oli esitelty hänelle. Vanha\nkonttoristi istui kumaraselkäisenä, hillitysti räpytellen pieniä\npyöreitä linnunsilmiään ja heittäen välistä epäluuloisen syrjäkatseen\nuuteen esimieheensä, ikäänkuin varuillaan mahdollisilta sekaantumisilta\ntoimivaltaansa.\n\nHänen alapuolellaan istui Kvigstad, jonka terävät harmaat silmät\nehtivät joka paikkaan, varovasti mitaten uuden apulaisen sanojen ja\nliikkeiden syvyyttä. Hänen kasvoillaan oli tänä iltana omituinen\nilme -- kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, -- ja hän sormieli\nAlida-neidon helmikorko-ompeleista serviettirengasta, joka sattumalta\noli kierinyt pöytäliinan yli. Ja hänen alapuolellaan taas istui pikku\nSchmidt silmät tähdättyinä puuroon ja huomio jakaantuneena kahden\nihanteensa, tuomarin ja Kvigstadin välille, -- kuinka vastatullut\nvaikutti edellinen, ja mitä jälkimäinen hänestä arveli. Sitä paitsi oli\nnuori konttoristi syvästi rakastunut kaksikymmenkahdeksanvuotiaaseen\nMarianneen, joka istui häntä vastapäätä pöydässä, ja oli tätä nykyä\nkauhean mustasukkainen tämän naapuriin Augustinuseniin, jota Marianne\noli kunnioittanut seurallaan kävelyretkellä kahtena iltana perätysten.\nMarianne ei juuri ollut kaunis, mutta sellainen vartalo! -- ja hänellä\noli niin ihastuttava käynti, -- hän oli niin lempeä ja osanottavainen\nja hauska...\n\nBarbara oli hyvin kiintynyt apulaiseen. Hän silmäili häntä uteliaana\nvilkkailla, käytännöllisillä silmillään ja teki huomioitaan...\nApulaisella oli niin suuret kauniit sarvinapit kiinninapitetussa\nnutussa -- ja suuri silkkiliina solmittuna taiteelliseen solmuun\npaidankauluksen alle... Mustat kulmakarvat olivat vinossa nenää\nvasten... Hänellä ei ollut sormusta kädessä, -- ei ollut kai kihloissa.\nNyt teki hän voisilmän puuroon ennenkuin kukaan hänelle tarjosi!...\n\n-- \"Ja tässä on meidän nuorin tyttäremme...\" sanoi rouva, kun Merete\ntuli sisään ja asettui nopeasti kumartaen äidin viereen pöydän päähän.\n\n\"Tulet myöhään, lapsi!\"\n\n\"Minun täytyi lopettaa marjain puhdistaminen\", -- sanoi hän\npuolustellen, saaden vaikeasti sanat suustaan.\n\n\"Ja nyt saat ottaa kiinni meidät muut... Kas tässä, tyttöseni;\" --\nrouva ojensi hänelle lautasen, jossa oli vain pieni annos ruokaa; hän\noli huomannut, kuinka kalpea ja raukea tytär oli.\n\n\"Ja meidän puolella maata ette siis ole koskaan ennen ollut?\" -- sanoi\nhän sitten Reinille, kääntääkseen hänen huomiotansa toisaanne.\n\n\"En, kotini on melkein meren rannalla... Mutta eikö rouva tahtoisi\nantaa minulle vielä annoksen puuroa?\" keskeytti hän. Hän oli\nihmeteltävän nopeasti tyhjentänyt lautasensa.\n\n\"Minua ilahuttaa, että teillä on niin taloudellisia ominaisuuksia. Te\npidätte siis puurosta?\" kysyi rouva hymyillen.\n\n\"Kyllä, rouva, -- lähinnä kaikkea muuta ruokaa\", selitti hän tyynesti\n-- \"ja kun ei ole syönyt sitten aamun, niin esiintyy ruokahalu\nparhaassa valossaan.\"\n\nMerete avasi silmänsä selkosen selälleen ja häneltä pääsi miltei\nkuuluva helpotuksen huokaus.\n\nHämmästyessään puhkesi hän äkkiä hillittömään nauruun. E-e-e-i, mietti\nhän hämmästyneenä, -- se oli taaskin aaveiden näkemistä!...\n\nRouva katsoi hämmästyneenä häneen. Mikä vaivasi tyttöä, joka muuten oli\nniin luonnollinen ja tasainen?...\n\n\"Niin, katsos Merete\", -- puuttui puheeseen tuomari, -- \"äiti rupesi jo\niloitsemaan luullessaan saaneensa mahtavan tilaajan puurovadille.\"\n\nMerete ei voinut hillitä itseään; helähti vielä kerran pidätetty nauru:\n-- kyömynenäiset kasvot! ja pilkallinen sointi äänessä... ja nyt ryhtyi\nhän reippaasti ja ruokahalulla toiseen puuroannokseen...\n\nOh, -- ja kuinka hän oli esiintynyt hänelle oikeana kauhistuksen\nhenkenä!...\n\nMutta nyt täytyi hänen tuontuostakin salaa katsoa häneen hänen siinä\nistuessaan, kastaessaan puuroa maitoon ja niellessään, -- tukka\nriippuen aina käsiselälle asti hänen viedessään lusikkaa suuhun... Hän\npyöräytti joka kerran pyöreätä mustaa päätään jyrkästi puhuttelemaansa\nhenkilöä kohden, ja Merete huomasi hänen vilkaisevan nopeasti\nEufemiaan, joka oli alkanut silloin tällöin lausua jonkin sanan\nkeskusteluun, nojautuen huolettomasti tuolin selkänojaan.\n\nJa ainakin pari kertaa suuntautuivat apulaisen silmät, valon välähdys\nsilmäripsien alla, Marianneen, kun tämä tyttären lailla leikillä\nilmoitti isälleen, että saadaan sitä vielä jotakin puuronkin jälkeen.\nNäytti siltä kuin apulainen olisi hämmästynyt hänen ulkonäöstään...\n\nPienet lautaset, joilla oli leikattua lihaa, sylttyä ja lohta,\nlähetettiin nyt kiertämään pöytää, ja pikku Schmidt tiesi, että rouvan\nsilmät valvoivat häntä, katsoen unhottiko hän käyttää voi- tahi\njuustoveistä, jotka olivat vieressä.\n\nUusille konttoristeille oli rouvan tarkka kasvatusmenettely hyvin kuuma\nkiirastuli, ja hän katsoi arastellen, kuinka uusi apulainen, ikäänkuin\nrouvaa ei olisi ollutkaan, varusti itsensä suolalihalla, niin että\nlautanen puoliksi tyhjentyi, sekä teki sitten ankaroita hyökkäyksiä\njuustoa vastaan, joka oli vielä käsin koskematta.\n\nInger-kyökkipiika tuli ovesta ja Ajax tunkeutui kuten sen tapa oli irti\nollessaan, hänen jäljissään. Se meni suoraan Reinin luo ja nuuski ja\nnuoli hänen kättään, jota hän puhuessaan piti riipuksissa sen kuonon\nedessä, kiinnittämättä koiraan sen enempää huomiota.\n\nVähitellen alkoi hän hymyillä Barbaralle, jonka tutkiva ja ihmettelevä\nkatse herkeämättä oli kiinnitetty häneen. Tuo Ajaxin kohteleminen oli\nsuuresti huvittanut häntä aina apulaisen tulosta asti.\n\nEufemia virkkoi takakenossa istuen muutamia sanoja Ajaxin\nepäkohteliaasta vastaanotosta...\n\n\"Mutta että te rohkenitte mennä sen luokse!\" -- sanoi Barbara\ninnokkaasti. \"Se on todellakin purrut kerran. Me pidämme sitä aina\nvitjoissa mätäkuussa.\"\n\n\"Ajax on rehellinen koira, huomasin sen heti. Päästin sen vitjoista, ja\nsitä se häpesi\", selitti Rein... \"Teidän poikanne Claes, meriupseeri,\nnäytti minulle mainion jahtikoiran täältä\", -- sanoi hän kääntyen\ntuomariin. -- \"Suomalaisrotuinenko?\"...\n\n\"Vai niin, tunnetteko Claesin?\" puuttui rouva puheeseen.\n\n\"Olemme matkustelleet yhdessä meidän puolen vuonoseuduissa\nmittausmatkoilla.\"\n\n\"Oliko hänellä viulu mukanaan?\" kysyi tuomari.\n\n\"Tietysti, tietysti, hän soitti aina myöhään yöhön. Soitto on minulle\nsuloista kieltä, josta minä kuitenkin ymmärrän vain muutamia sanoja.\nMutta mitä _hän_ sanoi viululla, sen minä ymmärsin!\"\n\n\"Vai niin, -- todellakin?\"... Tuomari ojensi innostuneena päätään\nkankeasta kauluksesta.\n\n\"Viulunkielet valittivat ja huusivat, koska hänen täytyi tehdä karttoja\nja mittailla ja luodata kuninkaan palveluksessa, sen sijaan että hän\nsaisi kohottautua ilmaan vapaana kuin leivonen ja soittaa.\"\n\nTuomari nojausi miettivästi taaksepäin tuolissa...\n\n\"Niin, niin! täytyyhän sitä tässä maailmassa olla jotakin\", virkkoi hän\nsurullisesti, -- \"Se on kova välttämättömyys!\"\n\n\"Ei sitä nyt kuitenkaan voi antautua viulunvinguttajaksi\", -- sanoi\nrouva. \"Katsokaa nyt tuota Sankowitz-raukkaa, joka kuleksii ympäri ja\nantaa opetusta paikkakunnalla ja saa niukan toimeentulonsa ja muutamia\nmarkkoja puhdasta rahaa kustakin paikasta.\"\n\n\"Ole vaiti, Bolette\", keskeytti hänet tuomari jyrkästi, -- \"_häntä_\nei saataisi luotaamaan eikä mittaamaan... Hän on harhaileva\ntaiteilijasielu, josta olisi voinut tulla jotakin etevää suuressa\nkotimaassaan.\"\n\nTuomari työnsi nopeasti tuolin taaksepäin, lopettaen aterian sanomalla:\n\"tervetuloa!\"\n\nJa Merete huomasi, kuinka apulaisen silmät siirtyivät äidistä isään\nja sitten taas takaisin, ikäänkuin hän olisi aavistanut, että talossa\npuhalsi kaksi erilaista tuulta.\n\nTyttärille tuli jonkinmoinen kiire ryhtyä kukin puolestaan toimittamaan\nruoan viemistä pöydästä, kun rouva ensin hitaasti ja arvokkaasti oli\nnoussut pöydästä sanottuaan pari sanaa Mariannelle. Hän astui varmalla\narvokkaalla tavallaan, harmaa pää takakenossa, tuomarin luokse ja\nsanoi jotakin, jota tuomari kuunteli hajamielisen ja hiukan ärtyisen\nnäköisenä.\n\n\"Minun mielestäni ei lainkaan sovi, että te soitatte heti ensimäisenä\niltana, kun uusi apulaisesi on täällä, Orning\", -- sanoi hän. -- \"Eikö\nsinunkin mielestäsi olisi paras viedä hänet heti konttoriin ja näyttää\nhänelle se niin kauan kun on valoisaa, niin tietää hän, mihin hänen on\nhuomenna mentävä.\"\n\nTuomari otti nuuskarasian liivintaskusta ja napautti pari kertaa\nkiivaasti sen kanteen. Hän näytti olevan kaikkea muuta kuin huvitettu\najatellessaan täytyvänsä taas mennä konttoriin erittäin ankaran päivän\njälkeen ja saada \"hyvä ilta\", jonka hän oli luullut varanneensa\nitsellensä, turmelluksi.\n\nHänen mielialansa ilmeni murinana \"hm -- rrr...\", jolla hän äkkiä\nkeskeytti vaimonsa, ja hän pyysi kevyen kohteliaasti Reinin seuraamaan\nmukanaan katsomaan konttoria...\n\n-- Tuossa käveli Augustinusen ja tuolla oli Schmidt pihalla. Edellinen\nkäveli edestakaisin tien yläosassa portin luona, toinen taas oli\nvaatimattomammin valinnut itselleen navetan ajosillan ja heinävaunujen\nvälisen paikan. Kvigstad taas oli katsonut hyväksi kolmen rasittavan\nvuorokauden perästä kaivaa väsyneet jäsenensä heinävaunujen syvyyteen\nodottamaan tähtiä.\n\nKumpikin näytti ikävystyneeltä ja tyhjältä. Marianne-neidolla oli\ntalousviikko, sen he tiesivät, eikä näyttänyt lainkaan siltä kuin hän\ntulisi ulos tänä iltana. Omituisen sielun magnetismin vaikutuksesta,\nehkäpä saman ajatuksen vetäminä lähenivät nämä molemmat kilpailijat\ntoisiaan samassa määrässä kuin toivo sammui...\n\nTuolla istui Eufemia saalissaan rappusilla, leikkien sulkapallolla --\nviskasi sen ilmaan ja tapasi kiinni joko raketilla tahi kädellä.\n\nRappusten juurella jutteli ja vitsaili Barbara vanhan Henschienin\nkanssa, joka oli istunut tikapuiden puolapuulle. Merete taas puuhasi\nedestakaisin puutarhanportista, kantaen aina täysinäisen ruiskukannun\näidille, joka kasteli kukkaislavoja.\n\nEräässä toisen kerroksen etehisen ikkunoista näkyi Alida mietteissään\nlukevan sulhaseltaan Grothilta tullutta kirjettä...\n\n... Konttorin rappusilla puheltiin innokkaasti, ja ikäänkuin\nvapautuneena raskaasta taakasta tuli tuomari Reinin seurassa pihalle.\n\nHän pysähtyi ja näytti virkistyneen, -- katsoi ympärilleen ja hengitti\nheinän tuoksua kasvavalla mielihyvällä...\n\n\"Lars!\" -- huusi hän sitten tallille päin, jossa näki rengin ripustavan\nsilavaljaita naulaan, -- \"Figaro on kai saanut tänään kuusi mittaansa\nkauroja?... Tuo se esille että saamme sitä vähän katsella...\"\n\nLars talutti tallista vilkkaan eläimen, joka äkkiä hirnahti valoon\ntultuaan.\n\nTuomari kulki hevosen ympäri, taputteli sitä tarkastellen ja veti sitä\nkämmenellä pitkin selkää... \"Et saa antaa sille liian paljon tätä\nvoimakasta nurmiheinää, se on lehmien eikä ratsuhevosten rehua...\"\n\n\"Me emme ole saaneet tänään aamuratsastustamme\", -- puheli hän\nystävällisesti hevoselle...\n\n\"Taluta sitä vähän, Lars, jotta se saa jalkansa hiukan vetreiksi\",\nkäski hän ja seurasi tarkasti, kun hevonen marhaminnasta talutettuna\nasteli notkeasti juomaan kaivolle.\n\n\"Kaunis eläin!...\"\n\n\"Antakaamme sille tarpeeksi liikuntaa niin että riittää\", kuului sitten\ninnostuneen intohimoisesti.\n\nJa pian seisoi hän röyhyävin piipuin katsellen ja kääntyen aina sitä\nmukaa kuin Lars juoksutti Figaroa nuorasta ympäri pihamaata...\n\nRein oli sillä välin mennyt rappusten luokse, jossa Eufemia istui\nleikitellen sulkapallolla.\n\nHän seurasi tarkasti pallon lentoa ilmassa näyttämättä merkkiäkään\nsiitä, että huomasi pallonheittäjän.\n\nSulkapallo putosi rappusille ja Rein otti sen ja antoi Eufemialle.\n\n\"Sulkapalloa en ole pelannut koskaan\", sanoi hän ja otti toisen raketin\npenkiltä.\n\nHän otti Eufemian hiljaa heittämän pallon rakettinsa lyönnillä vastaan.\n\nVälipitämättömästi antoi Eufemia pallolle iskun takaisin häntä kohden.\n\nParin yrityksen perästä onnistui Reinin alhaalta antaa pallolle\nniin sopiva vauhti, että Eufemia istualtaan penkiltä voi sen tavata\nja lennättää hymyillen takaisin hänelle yhä kauemmaksi pihalle.\nVaihtelevalla onnella kehittyi sulkapallonvaihto molempain ollessa\näänettöminä -- Reinin innokkaasti koettaessa oppia tätä uutta\ntaitoa. Hänen sulkapallonsa lensi yhä ylemmäksi ja sattui yhä\nvarmemmin Eufemian kasvoihin ja syliin. Eufemian annettua kelpo\niskun, lensi sulkapallo aina kaivolle asti, jonne Merete juuri riensi\nruiskukannuineen.\n\n\"Oh, te 'nuorin'... ja naurava... heittäkää tänne sulkapallo!\" -- huusi\nRein innoissaan.\n\nMerete otti pallon nopeasti maasta ja lennätti sen häntä kohden. Mutta\näkkiä tuli hän hehkuvan punaiseksi ja kääntyi kyökkipiian puoleen, joka\njuuri nosti vettä kaivosta.\n\n\"Täyttäkää ruiskukannu, Malene, ja viekää se äidille!\" Hän pudisti\nvesipisarat esiliinastaan, ja astui arvokkaasti pihan poikki\nrappusille, jossa Rein seisoi kuivaten otsaansa ponnistelun jälkeen,\nja sanoi miltei alentuvasti: \"Nimeni on Merete, -- Merete Orning, --\nMerete-neito!\"\n\n\"Mitä ihmeitä, -- Merete!... Oli kerran kuningatar, jonka nimi oli\nMerete\", -- sanoi hän kumartaen. -- \"Harvinainen nimi... nimi, jota ei\nhelposti unhota. Sitä tulee kantaa arvokkaasti!\"...\n\n\"Nyt olemme kastelleet kaikki kukkaislavat, Eufemia\", -- keskeytti\nMerete, näyttäen kosteata esiliinaansa...\n\n\"Täälläkö te istuttekin?\" sanoi Marianne, tullen eteisestä iso\navainkimppu kädessä.\n\nHän istui penkille. --\n\n\"Tämä on minun viikkoni, herra Rein, ja minun täytyy tutustuttaa teitä\nvähän talon tapoihin\", sanoi hän leikillisesti. -- \"Minä lähetän\naamiaisen huoneeseenne kello seitsemän aamulla -- tai onko se kenties\nliian aikaista näin matkan perästä? -- Kahvia ja voileipiä... Talossa\non määrätty järjestyksensä, mutta voidaanhan sitä soveltaa kunkin maun\nja mielen mukaan\", lisäsi hän tyynesti hymyillen.\n\n\"Kiitos, neiti, -- niin, tehän olette kai Marianne-neito, -- jollen\nvain erehdy, -- olen aivan peloissani!\"\n\n... \"Ja jos tahdotte maitoa, niin... Maitoa on tosin nykyisin\nvähänlaisesti. Kuten näette, näyttää navetassa miltei kuolleelta.\nMelkein kaikki lehmät -- ja karjakot ja yksi rengeistä ovat\nkarjatalolla.\"\n\n\"Meillä on yhdeksäntoista lypsylehmää\", -- puuttui Barbara innokkaasti\npuheeseen tikapuilta.\n\n\"Miksei kaksikymmentä?\" kysyi Rein.\n\n\"Ei, Svartsi katkaisi jalkansa juuri juhannusaattona; se oli tarttunut\nsuohon.\"\n\n\"Tämä on siis tuomarin tila?\" -- virkkoi Rein kuin itsekseen...\nPuuttuen keskusteluun tuli Barbara huvitettuna tikapuilta ja istuutui\nrappusille. Merete kuunteli puoliksi riippuen kaidepuusta.\n\n\"Augustinusen!\" -- huusi Marianne äkkiä hänelle säleaidan yli, \"tulkaa\nkanssani sulkemaan aitanovi! Tehän osaatte sen tempun. Avainta tuskin\nenää voi kiertää, meidän täytyy pian saada seppä tänne...\"\n\nAugustinusen seurasi häntä onnellisena ja suuresti mielissään,\nollessaan valittu, uudesta apulaisesta ja illan synkistä toiveista\nhuolimatta.\n\nPihalla hätisteli tuomari ja taputti käsiään Figarolle, joka nyt taas\najettiin talliin.\n\nHän tuli tyytyväisenä ja vilkkaana rappusia kohden, samalla kun rouva\nomalta taholtaan suuntasi kulkunsa sinne kintereillään Malene, joka\nkantoi kahta tyhjää ruiskukannua.\n\n\"Nyt on kai maatamenon aika, lapset\", -- sanoi hän sekä otti päähineen\npäästänsä ja ripusti sen eteisen naulaan. \"Hyvää yötä, kaikki!... Ja\nnyt täytyy teidän muistaa lukea ikkunalasit kammarissanne, Rein, ja\nmuistaa mitä unia näette ensimäisenä yönä. Se näet tapahtuu, kuten\ntiedätte\", laski hän leikkiä...\n\nErottiin, ja kukin meni omalle taholleen. -- Schmidt meni\nheinärattaille ja pudisti Kvigstadia, joka iltahämyssä oli ottanut\nvalmistavan levon syvällä heinissä. Ja Marianne ja Augustinusen\npalasivat puhellen taidetemppua tekemästä aitanavain mukanaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlhäällä molemmissa tyttöjen huoneissa, jotka olivat vieretysten,\npidettiin nyt neuvottelua ja tehtiin tuomioita. --\n\nMerete ja Barbara olivat kumpikin istuneet sänkynsä reunalle, toisten\nkävellessä lattialla ja avatessa tukkaansa ja pukeutuessa yöksi.\n\n\"No?\" -- kysyi Barbara odottavasti.\n\n\"No?\" -- virkkoi Eufemia.\n\n\"Niin, mitä sinä arvelet, Marianne? -- Nyt saisit sinä kerran sanoa\nmielipiteesi ensin\", arveli Merete.\n\n\"No miksei, tuollainen 'joltisenkin'... tahi pikemmin 'erittäin'\",\ntuomitsi Marianne. Oli vanha tapa käyttää kapteeni Buchwaldtin\nmittakaavaa arvostelun pohjana.\n\n\"Miksei kaksikymmentä lehmää yhdeksäntoista sijasta!\" matki Eufemia\npannessaan hiusneula suussa tukkaansa nutturalle yöksi... \"Se maistuu\nhieman arkiruoalta...\"\n\n\"Henschien arveli, ettei hän ole mikään konttorimies\", sanoi Barbara.\n\"Hän ei kysynyt yhtään kertaa asioista -- tiedustelihan vain\nkoiraroduista ja muusta sellaisesta!\"\n\n\"Hän ei juuri näytä lukeneelta mieheltä\", arveli Alida. \"Mutta varma\nhän on käytöksessään. Se on tilanomistajanpoikaa se... Sen kuulee jo\näänestä -- niin komean jyrisevä R.\"\n\n\"Liiotellun hienoa kasvatusta ei hänen voi syyttää saaneen\", puuttui\nEufemia kostonhaluisena puheeseen. Rein ei ollut kääntänyt häneen\nkylliksi huomiota sulkapallopelissä.\n\n\"Hänestä ei näytä tulevan utuisen romantillinen ritari sinulle,\nEufemia\", ilveili Merete. \"Puuronsyöjä -- ja niin musta, kuin olisi\n'suuri Bastian' kastanut hänet mustepullossa hänen piennä ollessaan.\"\n\n\"Luulisipa miltei, ettei hän ole suurin seurustellut naisten kanssa\nennen!\" -- virkkoi Marianne miettivästi.\n\nNäytti siltä kuin tämä huomautus olisi pannut heidät kaikki\najattelemaan, ja syntyi äänettömyys, jonka kestäessä uutta näkökohtaa\nharkittiin.\n\nKukaan heistä ei todellakaan ollut huomannut hänessä merkkiäkään\nkäsittämyksestä tahi kohteliaisuuden tai mairittelun vivahdustakaan, --\nei silmäniskua eikä hymyilyä yhdellekään heistä muista kuin tuomarille\nja konttoristeille.\n\n\"Tietysti on hänet kasvattanut kotiopettaja yksinäisyydessä siellä\npohjoisessa maatilalla\", -- tuumi Eufemia innokkaasti, \"ja sitten\ntäysikasvuisena lähettänyt valmiina suorittamaan tutkintojansa. Sillä\ntavalla ei hän ole voinut saada mitään maailmantapoja.\"\n\n\"Siis aivan kuin vastasyntynyt lapsi siinä suhteessa.\"\n\nSitä harkittiin...\n\n\"Ole vaiti, Merete!\"\n\nMerete asteli ympäri hyräillen menuettia pitkä yöpaita kädessään, ja\nkohottelihe varpailleen...\n\n\"Hän kumartaa muuten kauniisti niskaansa ja päätänsä, kun hän kääntyy\njonkun puoleen\", virkkoi hän sitten.\n\n\"Panitko senkin merkille!\" virkkoi Marianne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomarin talon seurue -- viisi Vangenin neitosta, Kvigstad ja Rein --\noli jo kulkenut tunnin ajan sunnuntai-iltapäivällä matkalla Ra-tädin\nluokse.\n\nMitään erityisen hauskaa seuraa ei voinut odottaakaan uudesta\napulaisesta, siitä olivat sisarukset selvillä.\n\nMäärättyjen konttorituntien jälkeen aamu- ja iltapäivällä retkeili hän\nympäri seutua. Anders-torppari oli tavannut hänet jopa tukkilautoilla\nasti, ja illallispöydässä istui hän väsyneenä ja harvasanaisena\nnieleskellen ruokaa. Ja heti illallisen jälkeen oli hän mennyt\nhuoneeseensa nukkumaan.\n\nEräänä iltana oli hän istunut perheen luona hetkisen kuuntelemassa\nsoittoa. Mutta hän oli joko vaipunut synkkämielisyyden tai unen\nvaltaan. Sillä äkkiä hätkähti hän, tarttui molemmin käsin päähänsä ja\nsyöksyi ulos ovesta sanomatta edes hyvää yötä. Soitto ei ollut kai\nsinä iltana hänelle \"suloista kieltä\", kuten hän aikaisemmin oli siitä\nsanonut.\n\nNyt tällä matkalla oli hän välistä kulkenut yhden, välistä toisen\nsisaruksen rinnalla yhtä ja toista jutellen, ja olivat nämä näyttäneet\nhänelle eri teitä ja näköpaikkoja. Oli tuntunut miltei kummalliselta,\n-- jota sisarusten keskenään vaihtamat silmäykset kylläkin osoittivat,\n-- kun äänetön, tumma ritarimme äkkiä aivan kohteliaasti tarjoutui\nkantamaan Mariannen koria, joka oli täynnä vastakypsyneitä hedelmiä\nmaistiaisiksi tuomarin puutarhan eri puista...\n\nJa Marianne näytti todellakin komealta kävellessään siinä päässä suuri\nhattu, jota piti kiinni leuan alla oleva solmu, yllä lyhyt liivi ja vyö\nmelkein rinnan alla ja päällä pehmeissä poimuissa laskeutuva hame, joka\nei peittänyt hänen kauniita jalanliikkeitään ja korkeita nilkkojaan.\nHänellä oli aivan yhtä täydellinen vartalo kuin Alidalla, ja sitä\npaitsi oli hänessä jotakin tyynennotkeaa, mikä ikäänkuin sopi paremmin\nystävällisiin, mutta ei suinkaan kauniisiin kasvoihin.\n\nHe olivat tulleet jo Rafos-metsän ulkoreunalle, josta voivat lähteä\noikotielle, kun Rein äkkiä ojentautui ja katsoi ympärilleen. Hän veti\nilmaa keuhkoihinsa, ikäänkuin vainuaisi jotakin uutta...\n\n\"Mikä suurenmoinen yksinäisyys!\" huudahti hän. \"Vain auringonpaahdetta\nja huminaa...\"\n\nTuolla laaksossa oli Rafos tiheine kuusimetsineen ja raivokkaasti\nkohisevine koskineen.\n\nRein veti yhä ilmaa keuhkoihinsa syvin henkäyksin... \"ihana matka!...\"\n\n\"Nytkö vasta sen huomaatte?\" -- kysyi Alida iloisesti.\n\n... \"Ja täällä asuu siis 'Ra-täti?'... Nimi kuulostaa niin omituiselta,\naivan kuin egyptiläiseltä tahi intialaiselta. -- Se on kuin\njonkinlainen yksinäinen petolinnun kirkaisu ilmasta.\"\n\nSiinä oli jotakin, joka sai heidät hymyilemään...\n\n\"Puuttuisi vain, että hän tekisi saman huomautuksen Rafosilla, --\nimartelisi vanhaa rouvaa kutsumalla häntä haukaksi tahi kotkaksi\", --\nhuudahti Kvigstad puoliääneen.\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", -- sanoi Rein, kohottaen varottaen kätensä ja\nkurottautuen yhä innokkaammin eteenpäin silmäillessään yhä tarkemmin\nmetsäistä rinnettä.\n\nHän päästi hiljaisen vihellyksen ja vähän sen jälkeen muutamia\nhiljaisia, lyhyitä, nauravia kirkaisuja.\n\n\"Katsokaa\", kuiskasi hän ja tarttui, ympärilleen katsomatta, lähimmän\nnaisen käsivarteen ja veti hänet tienreunan ulkopuolelle. --\n\n\"Katsokaa, -- näettekö tuolla kiven takana puun luona harmaata\nkorvaparia. Siellä on jänis, joka on tullut uteliaaksi... Tuossa se nyt\nkönkkäsi tiehensä!\"\n\nHän nauroi... \"Metsässä vartioi meitä monta silmää, joita emme näe.\"\n\n\"Ho-ho-ho-hoo!\" -- huusi hän jotta metsä raikui ja taputti käsiään\nikäänkuin olisi tahtonut säikäyttää koko eläinmaailman... \"Täällä\nistuu varmaan sekä ukkometsoja että koppeloita joukottain puissa ja\npensaissa.\"\n\n\"Halloo -- halloo-o! -- Syntyisipä näillä harjuilla komea metsästys!\nKunpa olisi ollut pyssy mukana!\" Hän pidättyi äkkiä...\n\n\"Huu! -- eikö ole merkillistä, että ihmisen valtaa halu murhata\nja juoda verta juuri silloin, kun on tullut tällaiseen siunattuun\nhiljaisuuteen? -- Kurja ihmisluonne, joka seuraa kaikkialle!...\"\n\n\"Tiedättekö, milloin jänis maistuu parhaalta, neiti?\" sanoi hän,\nkääntyen Alidan puoleen. \"Silloin kun sitä on ajettu niin ankarasti,\nettä tuska on ajanut veren aina sen nahkaan asti.\"\n\n\"Hyi!\" huudahti Alida vastenmielisesti.\n\n\"Aivan niin! -- Me saamme sen kyökkitietä, nyljemme ja puhdistamme sen\nkaikista kuudesta nahkasta, jotka sen esihistoriasta -- ja syömme sen\nsitten ja nautimme siitä...\"\n\nSe kuulosti niin loukkaavan inhoittavalta ja hänessä oli jotakin\nvastenmielistä, niin että he kiiruhtivat kulkuaan metsäpolulla.\n\nSe kulki jyrkkiä rinteitä pitkin joki alapuolella, kunnes metsä äkkiä\navautui Rafosin talon edessä, jossa oli punaiseksi maalattu päärakennus\nja sen vieressä pieni puutarha.\n\nKun he kiersivät kellahtavien ruispeltojen ohi, näkivät he Bie-neidin,\nRa-tädin monivuotisen seuranaisen, kiiruhtavan sisään rappusilta\nilmoittamaan heidän tulostaan, ja pihalla tervehti heitä sähisevä\nukkohanhi naaraksien räkättäen säestäessä.\n\nSuuressa, vanhoilla huonekaluilla kalustetussa arkihuoneessa\nistui Ra-täti nojatuolissa yllä kukikas silkkipuku kalanluisine\nkureliiveineen ja pitsikalvostimineen, pelaamassa pikettiä talon\nystävän ja naapurin vanhan Oppenin, Kööpenhaminan yliopiston\nkandidaatin non contemnendus kanssa, joka myös oli laaksossa\nsijaitsevan Oppidalin sahan osakas.\n\n\"Peli on teidän, Oppen\", -- muistutti hän ja työnsi kortit syrjään.\n\n\"Hyvää päivää, rakkaat lapset\", -- kuului sitten, samalla kun terävä,\nnuolennopea katse lensi Reiniin, joka näyttäytyi ovessa naisten takana.\n-- \"Voidaanko kotona hyvin?\" --\n\n\"Vai niin, -- kaikki hyvin!\"\n\nVierasvarainen ilme tuli ankarammaksi, ja hän naputteli pelipöytää\nhoikilla keltaisilla sormillaan, joissa säteili jalokivisormuksia.\n\n\"Isä ja äiti olivat sangen ystävällisiä salliessaan teidän tulla\ntervehtimään vanhaa tätiä\", kuului sitten. \"Viime käynnistänne onkin\ntotta tosiaan niin pitkä aika, että minä sen jälkeen voisin olla sekä\nkuollut että haudattu!\"\n\n\"Siitähän ei ole kuin kolme sunnuntaita\", väitti Merete.\n\n\"Entä isä? -- eikö hän maininnut mitään tännetulostaan?... Hänellä on\nkai esteitä\", kuului terävästi.\n\n\"Hän puhui jotakin, että hän aikoo tehdä tänne ratsastusretken tänään\niltapäivällä\", -- selitti Alida, -- \"mutta minä en tiedä varmasti\" --\n\n\"Vai niin, -- et tiedä varmasti, et vainen...\" kuului terävästi. --\n\"Entä Groth... oletko kuullut mitään hänestä?... Hän puuhaa kai tehtaan\nottamista huostaansa? Eikä häiden aikaa vielä ole määrätty? -- Vai\nniin!... Ukko tekee verukkeita minkä voi päästäkseen luovuttamasta\nvaltaa\", -- sanoi hän nyökäyttäen päätään.\n\n\"Ja tämä on uusi apulainen, herra Rein\", -- keskeytti hän puheensa,\nnousten puoliksi ylös ja ojentaen kätensä. --\n\n\"Niin, ota nyt paikka... tuolla sohvassa, Marianne!\" -- sanoi hän\nmääräävästi, \"ja sinä, Alida, toisessa nurkassa... Eufemia tässä\nnojatuolissa. Ja te, Kvigstad, muutatte kyllä tämän tuolin pöydän\nääreen... Tuo paikka tuolla on teille, herra Rein -- niin tiedän, missä\nte kukin olette\", -- sanoi hän nauraen... \"Niin, pikku Mereteä ei maksa\nvaivaa kiinnittää mihinkään, hänenhän täytyy juosta ympäri katsomassa\nkaikkea ja olla tädin sanansaattajana.\"\n\n\"Kiitos, rouva\", sanoi Rein. -- \"Mutta saanko luvan istua täällä\nikkunan luona?\"\n\n\"Saatte kyllä! Älkää toki luulko joutuneenne minkään vallanhimoisen\nmetsännoidan luo\", sanoi hän leikillisesti.\n\n\"Olette pitänyt yksinäisyyttä parempana ja asettunut asumaan tänne\nluontoon, rouva\", sanoi Rein. -- \"Kaikkialla vain metsää --\"\n\n\"Ei, en minä ymmärrä luontoa, minä välitän vain ihmisistä. -- Me emme\nkuitenkaan ole puita, -- emmekä myöskään luodut hautautumaan pöllöjen\nja kaikenlaisten petojen joukkoon\", vastasi Ra-täti tuimasti, murtaen\nhiukan tanskaksi... \"Mutta sitä asetutaan asumaan omiensa joukkoon,\nonko se sitten maun mukaista tahi ei.\"\n\n\"Onpa siinä kaunis, vankka vanhanaikuinen tuoli\", huomautti Rein,\nvetäessään tuolin ikkunan eteen.\n\nHän tarkasteli mielenkiintoisesti huonetta...\n\n\"Omituisilla leikkeleillä varustettu seinäkello!... Ja lipas tuossa...\nse näyttää niin synkältä ja perhesalaperäiseltä, aivan kuin siinä olisi\nvielä löytymätön salalaatikko... Perintöomaisuutta kai, rouva?\" --\nkysyi hän.\n\n\"Niin, se ei ole tehty tällä paikkakunnalla\", vastasi hän hymyillen.\n\"Muistan vielä, kuinka ollessani pieni tyttö alus vihdoinkin saapui\nAalborgista, tuoden huonekaluston isälleni, joka oli siirretty\nChristiansandiin. Alus oli kärsinyt haaksirikon, ja huonekalut pantiin\nvajaan kuivamaan --\"\n\n\"Niin\", huudahti Oppen, vanhoista muistoista innostuen, -- \"mitäpä sitä\nvoisi luottaa moiseen lastialukseen!... Keikuimme kokonaista kuusi\nviikkoa, -- pidimme säätä jos jonkinlaisissa satamissa, ennenkuin\nsaavuimme Kööpenhaminaan; -- minusta tuli merimies sillä matkalla\",\nsanoi hän hymyillen.\n\n\"Kesti koko kevään\", jatkoi rouva, -- \"ja pitkälle kesään ennenkuin\nsaimme Odenseeltä sellaisen taidepuusepän, joka voi korjata\nhuonekaluston... Ja sen jälkeen ovat ne saaneet monenlaisia kalliita\nmatkakokemuksia sekä minun isäni että mies-vainajani, presidentin,\neläessä, kun meitä muuteltiin. Milloin kuljetettiin niitä rahtitavarana\npitkin rannikkoa, milloin taas täryteltiin rattaille kuormitettuina\nhuonoja kivikkoisia maanteitä pitkin. -- Paras keino raihnautta vastaan\non vahva terveys, -- eikö niin, Oppen?\"\n\n\"Aivan niin, aivan niin\", -- jyrisi kandidaatti piippunsa takaa. -- \"Se\non isäin perintö, jonka omistajana pitäisi syntyä.\"\n\n\"Niin, ja sitten pitää huolta sen säilymisestä, Oppen!\" virkkoi rouva\ntarkoittavasti.\n\n\"Mutta ryhtykää nyt käsiksi illalliseen\", kehotti hän, kun teevehkeet\nkauniine kullattuine vanhanaikuisine posliineineen tuotiin pöydälle, ja\nBie-neiti pani teelehtiä ja kanelinkuorta surisevaan teekeittiöön.\n\n\"Tuoretta leipää, tytöt...\" sanoi hän, kääntäen korissa\nleipäviipaletta. -- \"Taikina on tällä kerralla kohonnut hyvin,\nBie! -- ei merkkiäkään litskasta... munat ovat vastamunittuja --\ntämänpäiväisiä, jollette pidä sapatin rikkomisena syödä sunnuntaina\nmunittuja munia. Vakuutan kuitenkin, ettei kana sille mitään voi!\"\nlaski hän leikkiä armottomasti, niin että tyttöjen täytyi luoda\nkatseensa maahan... \"Ja sinä Marianne, valmista onnekkaalla kädelläsi\nkandidaatin teenorri. Rommia on tuolla kaapissa...\"\n\n\"Teidän täytyy myös maistaa hänen valmistettaan, Rein\", sanoi Ra-täti,\nnyökyttäen päätään. \"Saatte olla varma, että se tyttö ymmärtää sen\nasian!\"\n\n\"Eikö koko konsti ole siinä, että kaadetaan _vähän_ teetä ja _paljon_\nrommia, Oppen?\" sanoi Marianne leikillisesti.\n\n\"Ja tarjotaan Marianne-neidon kädestä!\" -- lisäsi kandidaatti\nvilkkaasti.\n\n... \"Mutta te, Rein, luulen minä, haluatte mieluummin teen\nsekottamatta\", sanoi hän, pitäen kysyvästi karahvia häntä kohden. \"Olen\nhuomannut teidän pitävän maidosta, ja silloin on tavallisesti puhdas\nmaku!\"\n\n\"Siinä olette huomannut oikein, neiti, juon vastenmielisesti väkeviä\",\nvakuutti Rein.\n\n\"Siinä on tyttö\", -- huudahti Ra-täti, -- \"onkohan mitään, jota hän ei\nnäe eikä huomaa!...\"\n\n\"Ja Bien kermakakut, Marianne! niitä täytyy sinun maistaa. Ne ovat tällä\nkerralla yhtä kuohkoisia kuin jos sinä itse olisit ne paistanut.\"\n\n... \"Kas, kas, Rein 'sopii' siis Mariannelle\", -- sanoi Merete,\nnykäisten tarkoittavasti Alidaa...\n\nEufemia, joka oli istuutunut nojatuoliin ja näytteli profiliansa,\nveti pahantuulisen näköisenä pitkiä nankinipuolihansikkaitaan\nkyynärpäittensä yläpuolelle.\n\n... \"Ja sitten tarjoat kai myös Kvigstadille karahvistasi, Marianne\",\njatkoi Ra-täti, -- \"niin pääsee hänen kielensä kahleistaan ja hän\nvoi huvittaa meitä paikkakunnan uutisilla, joita hänellä lienee koko\nvarasto.\"\n\n\"Ei ole enää uutisia\", murisi Kvigstad, -- \"sillä kaikki on jo\nmärehditty... Mutta malttakaapas... kukaan ei ole surmannut itseään sen\njälkeen kun löydettiin Anders Saeter aitastaan riippumasta vanhojen\nsianliikkiöiden rinnalla. Ei, odottakaapas, -- vanhalla rikkaalla\nmaakauppias Simonsenilla on taas juoppohulluuskohtaus. Hänen luonaan\non ollut sekä lääkärit että papit. Hän istuu paljaassa -- anteeksi --\npaidassa raha-arkullaan, hänen täytyy näet puolustaa sitä perkeleeltä,\nväittää hän, koska se on väärin hankittua omaisuutta... Muuten pelataan\nkorttia tänäiltana majurissa. -- Olen nähnyt jo kaksien ajoneuvojen\nolevan maantiellä menossa sinne -- tohtorin ja asianajaja Poppen...\"\n\n\"Ahaa\", -- huudahti Bie-neiti, -- \"eilinen paistiporsas!... Kristian\nDale oli ensin täällä meillä tarjoamassa sitä, mutta kun rouva ei\ntahtonut sitä ostaa, meni hän majurille.\"\n\n\"Niin, se oli todellakin liian kallis minulle\", vakuutti Ra-täti,\n-- \"mutta majurilla on varaa kaikkeen, kun siellä tahdotaan saada\nsyntymään jotakin herkullista.\"\n\n\"Tuossa ratsastaa isä pihalle\", huusi Merete innokkaasti ikkunan luota\nja hänen pienet terävät silmänsä suuntausivat tarkasti oveen.\n\n\"Täti näyttää reippaalta\", -- tervehti tuomari ja heitti\nratsastushansikkaat kädestään. -- \"Iloisissa kesteissä, näen minä.\"\n\n\"Niinpä niin, -- vielä minä kestän, Thomas, unhotettuna ja yksinäisenä\nistuessani täällä pesässäni... Kun muistaa sinun monet toimesi, ei voi\nodottaakaan, että muistaisit vanhaa tätiä, jonka luona sitä paitsi ei\nole mitään hauskaa --\"\n\n\"Oletpa mielestäni totta tosiaan kylläkin hauska\", virkkoi tuomari,\n-- \"siinä suhteessa ei mitään puutu... Mutta nyt maistuu kupillinen\nteetä erinomaiselta!\" huudahti hän heittäytyen tuolille. -- \"Herttainen\niltapäivä -- hiukan kuuma vain. Ja Figaro kantaa keveästi kuin höyhenen\n--\"\n\n\"Olla joutilaana ja harrastaa soitantoa -- ja antaa viulun surra\"...\nmutisi Ra-täti ärtyisesti.\n\n\"No, no, täti\", rauhoitti tuomari häntä hyväntahtoisesti, -- \"meille\nei ole kaikille suotu samallaista luonnetta... Kiitos, Bie-neiti,\ntee saisi olla mieluummin vähän väkevämpää, -- ja sitten vähän tuota\nmainiota härän kieltä. --\"\n\n\"Luonne, sanot, luonne\"... toisti Ra-täti hermostuneesti; -- \"jos\nihmiset saisivat seurata luonnettaan, niin saataisipa nähdä kauniita\nasioita!\"\n\n\"Niinpä kyllä, -- _meidän_ tulee soveltua saappaisiin, eikä saapasten\n_meille_, -- ja sitten iloita känsistä ja hyvästä omastatunnosta\", --\nsanoi tuomari laittaessaan itselleen herkullista voileipää. \"Mutta\ntädin on helppo puhua\", sanoi hän silmää iskien, -- \"tädin, joka on\naina ymmärtänyt hillitä luonteensa.\"\n\nRa-täti otti kelpo hyppysellisen nuuskaa. \"Poikasi Jessin sallit\nsinä yhä vielä seurata luonnettaan\", huudahti hän sitten, -- \"johtaa\ndramaattista seuraa vielä tänäkin talvena sen sijaan että hän kerrankin\nsuorittaisi tutkintonsa!\"\n\nAlkoi tuntua ukkosta ilmassa, ja Marianne nousi sohvasta:\n\n\"Puutarhan puut ovat vielä aivan mustanaan kirsikoita\", sanoi hän\nikkunan luota. \"Saammeko mennä niitä vähän ryöstämään, täti? Tule\nEufemia... Tule Alida! -- Eikö kukaan herroista tahdo jälkiruokaa?\"\nkutsui hän ystävällisesti hymyillen kohteliasta hymyään. \"Minä poimin\nteille, Oppen\"...\n\nTuomari jäi istumaan yksin huoneeseen teekuppi kädessä. Hän tiesi\nettä myrsky puhkeaisi valloilleen Jessin viime kirjeen johdosta, ja\nsentähden oli hän viivyttänyt käyntiään mahdollisimman kauan.\n\nBie-neiti korjasi teevehkeet pöydältä kuulematta ja näkemättä mitään,\nkuten tavallisesti.\n\nSeinäkellon käki pistihe näkyviin ja kukkui kuusi kertaa --\n\n\"Joka kerran kun tuo kello lyö, ajattelen minä, että se on ollut\nlääninamtmannin ja valtioneuvos Orningin salissa\", muisteli Ra-täti\njäykästi. -- \"Ja nyt istutaan vanhoilla päivillä allikossa ja mitä\nkauemmin istutaan, sitä syvemmälle vaivutaan...\"\n\n\"Onni ei asusta aina korkeimmilla kukkuloilla, täti! -- Ei, ei se\nasusta\", kuului jonkunverran surumielisesti... \"Minä olen jo kauan\nsitten tottunut siihen asemaan, joka minulla on. Se on itsenäinen ja\nriippumaton -- suhteellisen riippumaton, kuten laita kerran on tässä\nmaailmassa...\"\n\n\"Onni, -- onni!\"... Ra-täti löi kiivaasti keppinsä lattiaan. \"Mutta\nonhan kuitenkin verta suonissa, tahtoo päästä eteenpäin itse\nperheineen! Sinun suhteillasi ja niillä suosituksilla, joita sinulla\nolisi käytettävänä, olisit sinä kohonnut maan korkeimpiin paikkoihin.\nSinun tyttäriesi olisi vain tarvinnut ojentaa kättänsä, saadaksensa\nkenen he vain toivoivat. Ja nyt alkaa Jess isänsä radan alusta.\"\n\n\"Maailma on merkillinen... Maailma on merkillinen\", virkkoi tuomari\najatuksiinsa vaipuneena, -- \"ja täynnä kiipeemätankoja, joissa\napinoiden lailla kilpaillaan kuka ennen latvaan pääsee...\"\n\n\"Mitä, -- mitä\" -- sähisi Ra-täti.\n\n\"Hm, -- hm! Sanon vain, että tätiin on kokoontunut koko perheen\nkunnianhimo.\"\n\n\"Niin, mitäpä välittää perheestään kun vain saa soittaa viulua...\nviulua, -- soittaa -- luonnetta!\" kivahti Ra-täti. \"Olet joutunut tänne\nmaalle viisine tyttärinesi, joiden tulevaisuus ei ole turvattu ja\njoilla ei ole muita toiveita kuin joutua joidenkin maaseutusuuruuksien\nsyliin!\"\n\nTuomari laski kädestään puoliksi syödyn voileivän ja työnsi luotaan\nmielipahoissaan veitsen. \"Niin niin, -- olet kyllä oikeassa, täti --\nmihin he kaikki joutuvat!\" -- Ja hän vaipui surullisiin ajatuksiin.\n\n\"Sinun täytyy kirjoittaa ankara kirje Jessille, sitä minä tahdon\n-- --. No, katsos nyt -- eikö hän enää syö... Bie, Bie! -- tuokaa\nenemmän teetä -- ja kermakakkuja -- -- Noh, kyllähän tyttärille aina\njonkin keinon keksimme! -- Katsos nyt -- katsos nyt --\"\n\n\"Ei; ei, täti... Elämä ei ole niin kevyttä\", sanoi tuomari; hän katsoi\nkattoon, tarkastellen valkoiseksi maalattuja parruja...\n\n\"Tyttö-rukat, jotka ehkä kukin odottavat prinssiänsä!\" huudahti tuomari\nhuoaten.\n\n\"Ei toki, Thomas, siihen he ovat liian järkeviä. Pikku Merete\nmahdollisesti voisi niin tehdä vielä. -- Syö nyt -- syö nyt!...\"\n\nTuomari tyhjensi ajatuksissaan teekuppinsa ja söi kermakakkunsa.\n\n\"Niin, nyt täytyy minun lähteä!\" sanoi hän, keskeyttäen\nhajamielisyytensä, ja nousi ylös.\n\n\"Sinä olet aina ollut kuin mikäkin mätämuna, Thomas\", -- mutisi\nRa-täti. -- \"Tervehdi Bolettea... ja varo Figarota. Tiedäthän, että se\non vauhko.\" --\n\nTuomari nyökäytti päätään. Hän ymmärsi aseman, -- kuinka hänen vaimonsa\nja Ra-täti haetuimmalla tavalla koettivat pysyä loitolla toisistaan\nkaikenlaisilla mahdollisilla kohteliaisuuksilla. He tunsivat molemmat,\nettä heidän pyöränsä takertuisivat toisiinsa heti kun joutuisivat\nsamaan huoneeseen. Ra-täti oli jo monet vuodet korkean ikänsä tähden\nollut estetty matkustamasta Vangenille, samalla kuin Bolette teki\ntavanmukaisen vuosikäyntinsä Ra-tädin luokse neuvottelemaan perheen eri\nasioista hänen nimipäivänään kevätpuolella. -- -- --\n\nRenki talutti Figaron rappusten eteen, ja tuomari helpotti satulavyötä\nsekä tarkasti että mahahihna oli kyllin kireällä... \"Puhhuh\"... puhkui\nhän, päästyään satulaan... \"Tässähän istuu erinomaisen hyvin!\"\n\n\"No, no, no, Figaro, -- eikö äksyys vielä ole lähtenyt!\" kuului\nsitten, kun hän näpäyttäen ruoskalla vikuroivaa hevosta ajoi portista,\nnyökäyttäen päätään aidan yli puutarhassa olevalle seurueelle...\n\n-- -- -- Merete tiesi, että metsässä aidan toisella puolella oli kypsiä\ntaikinamarjoja, ja hän oli katsonut hyväksi lähteä harhailemaan omin\npäin.\n\nNiitä kasvoi halkeamissa ja louhikoissa ja ne houkuttelivat.\n\nJa yhä useampia hän löysi mitä pitemmälle tunkeutui syvennyksiin.\n\nHän oli jo tullut toiselle puolelle, jossa Ra-koski äkkiä kohinallaan\nteki kuuroksi, kun huomasi Reinin.\n\n\"Se on väärä tie... se on väärä tie!\"... huusi hän päätään pudistaen\nja käsi kouruna suun edessä, jotta hänen äänensä olisi kuulunut\nkohinalta ja jyrinältä. -- \"Se loppuu tuonne kiviröykkiöön, -- ei\nvie pitemmälle... kuuletteko, -- e-ei vie pitemmälle!\" huusi hän\nviittilöiden Reinille. Merete kapusi sitten alas polulle, jääden\nodottamaan...\n\n\"Teidän täytyy kiertää tunturiharjun ympäri\", -- selitti hän ja riensi\nedellä tietä näyttämään.\n\nVähän ajan kuluttua avautui suuremmoinen, huimaava näköala!...\n\nRämeiltä ja soilta peninkulmien päästä tunturin autioilta alueilta\ntulevine lisävesineen katosi Ra-joki kristallikirkkaana virran\nsynnyttämine vaahtojuovineen äkkijyrkästi märkien harmaakiviseinien\nväliin. Se murtui putouksessa kallionlohkareiden muodostamaan\npoikkimuuriin, mikä sai sen jättiläisvoiman kehittymään mahtavaksi\nvalkoiseksi majesteetilliseksi kauneudeksi, savun noustessa pilvenään\nrotkosta.\n\nIlta-aurinko paistoi syvyyteen koivunlehvistön läpi, jossa oli rivi\npunaisia läiskiä...\n\n-- \"Eikö näytä siltä kuin se olisi jonkin elävän olennon verta, joka\non heitetty tänne ja tippunut tunturinkukkulalta tunturinkukkulalle.\"\nsanoi Rein äkkiä.\n\n\"Kums... kums... ja... piste ja loppu!... Piste ja loppu!\"... Hän\nseisoi tuijottaen ammottavaan syvyyteen. -- \"Sitten nukkuu niin\ntuskatonna patjoilla...\"\n\n\"Teidän pitäisi varoa ja astua askel taaksepäin\", varoitti Merete\nväristen. Rein seisoi miltei pelottavan lähellä reunaa.\n\n\"Sellaiset vastapuhjenneet neidot\", -- sanoi hän kääntyen äkkiä Mereten\npuoleen, -- \"ne näkevät vaahdossa ja saippuakuplissa -- -- morsiuspuvun\nja pitsiharson... tuossa hienossa, valkoisessa kosken savussa, eikö\ntotta? --\n\n\"... Ja sitten täysin luottavasti morsiussänkyyn...\" mutisi hän.\n\n\"Minun täytyy rientää takaisin\", -- huudahti Merete. -- \"Alkaa\nhämärtää. -- Uh, kuinka kamala olette!...\"\n\n\"Teillä ei kai liene sydäntä jättää minua yksin tänne pimeään,\nMerete-neito, -- eikä antaa minun yksin pyrkiä takaisin monimutkaista\ntietä\", sanoi hän nyt totisen rauhallisesti, niin että Mereten täytyi\nkatsoa häneen.\n\nHän oli kirkaisemaisillaan nähdessään Reinin kasvojen ilmeen... sama\nraskasmielinen, surullinen katse, jonka hän oli nähnyt edessään\narkihuoneessa silloin illalla!\n\nHän pakotti itseään ja riensi edellä; -- hän ei tietänyt, kuinka oli\nkulkenut tien heidän tultuaan Ra-tädin rappusten luokse, jossa toiset\nolivat ja valmiina lähtemään kotimatkalle --\n\n\n\n\nIII.\n\nSyksy.\n\n\nHe kulkivat miettivänlevottoman näköisinä, nuo Vangenin neitoset,\nodottaessaan nyt isää ja konttoristeja kotiin.\n\nTuomari, apulainen ja koko konttorihenkilökunta oli ollut\nsyyskäräjillä, joita pidettiin laakson yhdeksässä käräjäkunnassa useita\npäiviä kussakin paikassa.\n\nNäinä neljänä viikkona oli kotona ollut ainoastaan naisväki, mutta\naikaa ei käytetty tällä kerralla, kuten muulloin, taloustöihin... Ei\ntoimeenpantu mitään höyhenten riivintää hurstit ympärillä ja suu ja\nsieraimet täynnä untuvia pitkälle kurkkuun asti. Vuoden patjoiksi\nja pieluksiksi kootut höyhenet ja untuvat saivat olla vasuissaan ja\nsäkeissään...\n\nKangaspuut saivat seisoa keskentekoisine palttina-, drelli- ja\nvillakankaineen. Päällysvaatteiden ja turkkien korjaukset talven\nvaralta oli lykätty, ja ovien ja kattojen maalaus ja valkaiseminen\njätettiin tänä vuonna kokonaan tekemättä. Kaikki ulkoiset hommat\ntalossa ja karjatalolta kotiutuneiden hoidon sai Marianne tehtäväkseen\nsekä parhaansa mukaan hoitaa tilit, kysymällä rouvalta neuvoja\nmahdollisimman vähän!\n\nRouva Orningin ja hänen tyttäriensä aika oli kokonaan käytetty.\n\nKaikki miehiset ja naisvoimat, joita oli Vangenin talossa ja torpissa,\nsekä sitäpaitsi niin paljon palkkalaisia, kuin oli saatavissa, oli\nsamana päivänä kun tuomari läksi käräjille, kutsuttu laittamaan niin\nkauan suunniteltua uutta puutarhaa ja puistoa, jotta kaikki olisi\nvalmiina tuomarin palattua käräjämatkalta.\n\nAamusta varhain pimeän tuloon asti oli rouva liikkunut mittakeppi ja\n-nauha kädessä kuumissaan auringonpaahteessa ja läpimärkänä sateessa\nasettelemassa keppejä ja mittaamassa ja valvomassa työtä maata kuokalla\nja lapiolla käännettäessä ja lannoitusaineita tuotaessa.\n\nSiellä järjestettiin laajoja nurmikenttiä puuryhmineen, jotka otettiin\ntaimitarhasta, sekä sinne tänne kukkasarkoja.\n\nKukkaislavoja pensaskasvineen ja ruusuineen, reunustettuina\nhelmihyasinteillä syntyi puutarhaan rivittäin. Marjapehkojen ja\nhedelmäpuiden taimia istutettiin suuret määrät, niin että taimitarha,\nrouvan monivuotinen reservi, tyhjeni viimeiseen vesaan!\n\nVanha lammikko, joka tähän asti oli ollut vihreän liman peitossa,\npuhdistettiin nyt kokonaan; pieni suihkukaivo pantiin käyntiin ja tiet\nlapioitiin ja täytettiin soralla.\n\nAlhaalla lehdossa ja joen rannalla olivat kirveet raivanneet puiston,\nja sinne rakennettiin huvimajaa ja asetettiin sinne tänne penkkejä\npuuryhmien väliin.\n\nEnsi päivästä alkaen oli seudun kaksi puuseppää hakannut ja\nkiinnittänyt pitkiä lautoja, joista piti tuleman säleaita ja joita\nkuorma toisensa perästä ajettiin talon pihalle eteläpuolella olevalta\nerioikeutetulta sahalta.\n\n-- Tänään odotettaessa tuomaria kotiin oli milloin yksi milloin toinen\nsisaruksista pitämässä vahtia jossakin salin ikkunoista, silmäillen\nusvaiseen ilmaan...\n\nHe katsoivat miettivästi toisiinsa... Mitä isä arvelisi siitä? -- Niin\njyrkästi kuin hän oli aina ollut puutarhahommaa vastaan!\n\nAlhaalta kuului navakoita, lyhyitä ja nopeita vasaraniskuja. Siellä\nnaulattiin säle säleen jälkeen suureen puutarhanaitaan, joka ulottui\nalaspäin, -- osa vielä puolivalmiina, pylväät vain pystyssä, -- niin\npitkälle kunnes katosi mäen alle... Tuossa tuli vanha Henschien\nBlackenin vetämässä kariolissa yliholhoojantoimi arkussa, joka oli\nsidottu kariolin taakse. --\n\nJa sitten Augustinusen, Schmidt ja Kvigstad kaksi-istuimisilla\nkyytirattailla...\n\nHe katosivat kapsäkkeineen ja matkatavaroineen konttorirakennukseen...\n\nVähän myöhemmin, miltei hämärissä, ajoi tuomari apulaisensa Reinin\nkanssa pihalle. Hän oli haetuttanut itsensä viimeisestä käräjäpaikasta\nomilla vaunuillaan.\n\nAstuttuaan alas vaunuista, jäi hän seisomaan hetkiseksi palttoo auki ja\ntuijotti puuaineensa uutuudesta hohtavaan säleaitaan.\n\nSuu puristui yhä tiukemmin yhteen... Hän käsitti heti sen omavaltaisen\nteon, joka tässä oli tapahtunut, -- mikä oli pantu alkuun ja\nloppuunsuoritettu hänen poissa ollessaan!\n\nKasvot punaisina pyörähti hän tyytymättömänä ympäri ja meni suoraa\ntietä huoneeseensa...\n\n-- Hän ei näyttäytynyt ennenkuin illallispöydässä. --\n\nRouva tarjosi tuoretta kalaa... Vähän kevyttä ruokaa mahtoi maistua\nkaikkien juottovasikka- ja porsaspaistien jälkeen, joilla heitä nyt\nkoko kuukauden ajan oli kestitetty käräjäpaikoissa, arveli rouva.\n\nTalon naisväki tarjoili ja lähetti kiertämään ruokia pöydässä\njonkinmoisella jännityksellä...\n\n-- \"Elkää ottako päätä, Rein\", sanoi Marianne leikillisesti,\n-- \"jättäkää se isän toiseen annokseen. Kalanpäät ovat hänen\netuoikeutensa, tietäkää se.\"\n\nTuomari istui totisena syöden kalaansa.\n\n\"Millaista on ollut käräjillä? Olette tietysti pelanneet korttia\nkruununvoudin ja asianajajan ja pappien kanssa joka ilta?\"... kysyi\nrouva, kääntyen pöydänpäähän päin ja huolellisesti valiten kalapalasia.\n\n\"Te saatte ryhtyä huomenna käsiksi luvatonta tukinhakkuuta yhteismaalla\nkoskevaan juttuun, Rein!\" virkkoi tuomari kiinnittämättä huomiota\nrouvansa kysymykseen.\n\n-- \"Nimismies ilmoitti jutun jo ennen meidän käräjille menoamme.\"\n\n\"Tuota noin\"... virkkoi Henschien miettivästä, -- \"jos Graabergin poika\nsaa sakkoja, tulee pitää varansa ettei hän saa nostaa äidinperintöään\nyliholhoojalaitoksesta.\"\n\n\"Hän syntinen se juuri on joutunut satimeen!\" -- virkkoi Kvigstad. \"On\nyleisesti tunnettu asia, että koko paikkakunta hakkaa puita ja rosvoaa\nvaltion maalla.\"\n\n\"Kuulustelussa ja todistuksissa tulee olemaan paljon työtä\", huomautti\ntuomari.\n\n\"Täällä meillä on myös ollut suuri ja laaja työ suoritettavana\",\npuuttui rouva puheeseen, puhdistaen ja leikaten toisen sydäntä\nniistä kahdesta talikynttilästä, jotka olivat pöydällä, -- \"olemme\nperkanneet ja järjestäneet ja saaneet valmiiksi niin kauan suunnitellun\npuutarhan... niin että te nyt pääsette rauhaan työmiesten olosta\ntalossa sen puuhan tähden\", sanoi hän leikillisesti.\n\n\"Kutsukaa todistajat huomenna! -- Pankaa tutkimus alkuun\", jatkoi\ntuomari lainkaan välittämättä puutarhauutisesta.\n\n\"Minä olen harjoitellut poissaollessasi kaksi Mozartin sonaattia\npianolle ja viululle\", yritti Alida hetkisen kuluttua, keskeyttääkseen\nsyntyneen äänettömyyden.\n\nTuomari vilkasi salin oveen, jonka takana piano oli:\n\n\"Ei, ei, lapsi, -- olen väsynyt, menen suoraan sänkyyn!\"... Totta\ntotisesti vetivät ne kaikki yhtä köyttä...\n\nMennessään Mereten ohi, joka katsoi alakuloisena häneen, silitti\ntuomari kevyesti hänen hiuksiaan ja poistui loukkaantuneen näköisenä\nmakuuhuoneeseensa. --\n\n-- -- Kolakkana puolipimeänä syysiltana tekivät kotiintulleet, käytyään\nensin hakemassa piippunsa, kukin oman tarkastusmatkansa korkean\nja komean puutarhanaidan sisä- ja ulkopuolelle saadakseen mikäli\nmahdollista tarkan käsityksen taloon niin äkkiä tulleesta suuresta\nuutuudesta.\n\nKun naisväki sitten tuli ulos saalit ja liinat ympärillään, syntyi\nkysely ja tarkka tiedustelu.\n\n-- \"Täytyy tuntua omituiselta tavata kotiin tullessaan niin sanoakseni\nuuden talon vanhan sijasta!\" -- sanoi Rein terävänpuoleisesti.\n\n\"Niin, luuletteko että se olisi miellyttävä tahi vastenmielinen\nhämmästys?\" puuttui Marianne hyväntahtoisesti puheeseen. -- \"Sanon\nteille, Rein, -- naisen luonne on kuin silkkilanka. Riippuu vain\nmiehestä ymmärtääkö hän kietoa sen sormensa ympärille. Sellainen kuin\nte, joka aina tiedätte mitä tahdotte\"... lisäsi hän hiljemmin.\n\nTuolla alhaalla seisoi Barbara ja kertoi innokkaasti, kuinka Anders- ja\nLars-torppari olivat kaivaneet parsalavoja, niin ja niin monen jalan\nsyvyydeltä, ja kuinka runsaasti lavat oli lannoitettu -- kerroksittain\nmaata ja lantaa. Kyllä tulisi paljon parsaa! mutta vasta kolmen vuoden\nkuluttua voitaisiin sitä leikata syötäväksi.\n\nEufemia nyrpisti nenäänsä Barbaran lannoituspuheille ja eristi itsensä,\nkietoen tiukasti saalin ympärilleen --. Tietysti aiheutti puistohomma\nsen että koko yritys tuli suuremmoisemmaksi kuin oli aiottu, virkkoi\nhän jäykästi.\n\nEpäilyksen vaivaamana lähestyi vanha Henschien joukkoa ja kosketti\nhiljaa ja varovasti Alidan käsivartta...\n\n\"Tätä suurta työtä ei kai kuitenkaan liene tehty aivan ilman\ntuomarin käskyä, neiti?\" kysyi hän vanhan palvelijan levottomalla\ntutunomaisuudella.\n\n\"Kylmät ovat naisten neuvot! niinkö arvelette Henschien?\" sanoi Rein\näkkiä kovaäänisesti, kävellessään Mariannen kanssa... \"Aviomies on\ntietysti onnellinen saadessaan kävellä siinä paratiisin puutarhassa,\njonka hänen naisensa ovat valmistaneet hänelle, -- syödessään hedelmiä\nja nauriita ja kaalinpäitä, aina sikäli kuin sopii...\n\n    \"Pigens Kind er rød og rund,\n    og Røsten er saa linde.\n    Aeblet vinker sødt en Stund;\n    men Ormen bor derinde! --\"\n\n(\"Tytön poski on punainen ja pyöreä, ja ääni on niin lempeä. Omena\nviittoo makeana hetken; mutta käärme siinä asuu! --\") lausui hän\npuoliksi kääntyneenä Marianneen.\n\nNuoret naiset vetäytyvät vähitellen syrjään. -- Ilkeä raakalainen, jota\ntäytyy varoa...\n\nHe ottivat pienen iltakävelyn, -- Barbara kertoen ja tutustuttaen\nHenschieniä koko puutarhalaitokseen. Ja Marianne oli antanut\nAugustinusenin ja Schmidtin tavata itsensä, -- nämä kun yhä kasvavalla\nmustasukkaisuudella olivat seuranneet hänen tuttavallista käytöstään\nReiniä kohtaan.\n\nYstävällisesti kuunteli hän nyt mitä heillä molemmilla oli sydämellä\nmatkalta, silmiensä miettivästä seuratessa Reiniä ja muuttuessa yhä\nenemmän kapeiden viirujen kaltaisiksi --\n\nKvigstadilla oli tänä iltana onni voida kiinnittää Alidan huomiota. Hän\nkuvaili sukkelasti neljän viikon helvettiä käräjillä juopotteluineen,\nhuonoine unineen ja ankaroine töineen. -- Ja nyt oltiin taas kotona\nVangenilla! -- mikä tuntui kuin olisi tullut taas kirkon helmaan.\n\n\"Kunpa nyt vain isä voisi antaa anteeksi puutarhan, Kvigstad!\" avasi\nhän vihdoin huolestuneen sydämensä Kvigstadille. \"On niin ikävää, kun\nhän jostakin pahastuu... Näyttää aivan siltä kuin se olisi kokonaan\nhänen luonnettaan vastaan, -- hän, joka muuten voi ihastua kaikkeen.\"\n\n\"Niin, jospa olisi minun vallassani keventää jotakin teidän\nhuolistanne, Alida-neito, niin!\"...\n\nHän tunsi, että se suoraan ilmeni hänen äänensävystään ja sentähden\ntoivotti hän hyvää yötä.\n\nTuo tuttavallisuuden purkaus Alidan puolelta -- --\n\nAlida-neito oli hänen naisellisen puhtauden ja täydellisyyden\nihanteensa, -- joka suhteessa tavalliselle konttoristille\nsaavuttamaton; -- ja melkein puomilla erotettu kaikista hänen\nkunnianhimonsa ilmalinnoista, kun Ra-täti oli saanut hänet\nkahlehdituksi Grothiin, tuohon rikkaaseen, mutta joka suhteessa häntä\nmitättömämpään tehtaanomistajan poikaan...\n\n-- Merete oli kävellyt vihaisena, kunnes hän äkkiä huusi Reinille:\n\n\"Hyi, -- te olette ilkeä ihminen... en voinut mennä nukkumaan ennenkuin\nsain sen teille sanotuksi!\n\n\"Hyi\"... kuului hänen liikutettu äänensä, kun hän katosi eteisen ovesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomari seisoi seuraavana aamuna neuvottomana rappusilla...\n\n\"Lars, missä on Lars\", huusi hän pahantuulisesti, -- \"tallinovi on\nseposen selällään...\n\n\"Lars, Lars,\" -- huusi hän, \"tuo Figaro tänne!\"\n\nHän aikoo kai lähteä tavalliselle aamuratsastukselleen, ajatteli\nMerete, joka seisoi lähellä.\n\n\"Olet kai teettänyt sillä kevyttä työtä poissaollessani, Lars,\n-- ajanut lantaa ruispellolle?\" -- kysyi tuomari, tarkastellen\nlemmikkihevostaan.\n\n\"Olen kyllä; -- mutta sitä ei viety ruispellolle. Rouva käski ajaa\nkaikki uuteen puutarhaan.\"\n\n\"Parsalavoihin\", -- selitti Merete hämillään.\n\n\"Lanta-aineet?... Minun lanta-aineeni!\" ärjäsi tuomari kasvot\ntulipunasina.\n\nRein, joka oli tullut paikalle, seisoi kumartuneena, tunnustellen\nkädellään Figaron toista takajalkaa.\n\n\"Tässä tuntuu olevan jotain pehmeää, ikäänkuin suonisolmu\", arveli hän.\n\"Minä näen sen seisoessaan nostavan jalkaa. Sitä on pidetty liikkeessä\nliian vähän -- on saanut seisoa liian kauan paikoillaan.\"\n\nTuomari kumartui tunnustelemaan hevosen jalkaa.\n\n\"Se paranee kyllä pian, kun se saa kelpo liikuntaa\", arveli Rein.\n\"Tuomari saa nyt ratsastaa kelpo lailla sillä... Kaunis eläin\nmuuten, lautaset ovat tosin vähän liian jyrkät, kuten kaikilla\ntunturihevosilla.\"\n\n\"Se onkin sieltä kotoisin... Te näytätte olevan hevostuntija, kuulen\nminä\", tunnusti tuomari.\n\n\"Ymmärrän niitä ainakin paremmin kuin ihmisiä\", sanoi Rein lyhyesti.\n-- \"Mutta katsokaa, kuinka se luimistaa korviaan taaksepäin ikäänkuin\nkuullakseen, mitä me puhumme. Se on arka... Se voi tulla pahaksi\ntavaksi, se, -- voi tehdä sen vauhkoksi. Sillä on tallissa liian\npimeä, kun se saa seisoa pää seinän nurkassa.\"\n\n\"Se on korjattava -- hevoselle on annettava toinen paikka... Mutta\nvoitteko sanoa minulle, minkätähden kaikki on niin nurinkurisesti\nlaitettu: -- kaikki hännät valoon päin päiden sijasta!... Eikö\ntunnu siltä kuin maailmasta olisi luotu ensin väärä pää?\" huudahti\ntuomari ärtyisenä ja läksi astumaan suoraan konttorinovea kohti selkä\npäättävästi käännettynä uutta puutarhanaitaa kohden --.\n\n-- \"Kiitos eilisestä läksytyksestä, Merete-neito,\" -- sanoi Rein,\naikoessaan lähteä hänkin konttoriin. \"Ette usko, kuinka hyvää tekee\nsaada rapsauksia lähimäiseltä... että joku valittaakin niin paljon\ntoisesta!\"\n\nVai niin? -- hän kiitti... mietti Merete. Tahtoiko hän ilveillä hänen\nkanssaan? -- Mutta näyttihän hän nyt oikein kiltiltä ja -- silmien ilme\noli ihan kaunis... E-e-i, -- ei hän käsittänyt tuota ihmistä...\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Alida! -- Femia! -- Marianne! -- Barbara!\" -- kuului Merete huutavan\nillalla arkihuoneen ikkunasta. -- \"Peittäkää silmänne ja arvatkaa!...\nKuka nousee mäkeä?\"\n\n\"Tietysti Groth\"... sanoi Alida lyhyesti.\n\n\"Ei, kiitos, katsopas itse --\"\n\n\"Sankowitz!\" -- huusivat kaikki yhteen suuhun.\n\n\"Mutta voitteko ajatella, kuinka onnellinen sattuma, -- ajatelkaa\nisää!\"...\n\nHe kiitivät kaikki ulos.\n\nTomuisena matkasta ja parroittuneena näytti Sankowitz väsyneeltä ja\nnääntyneeltä heiluttaessaan auringon laskiessa pehmeää hattuaan. --\n\n\"Siinä ne seisovat rappusilla kaikki Vangenin neitoset!\" tervehti hän\niloisen vilkkaasti.\n\nKaikki kokoontuivat hänen ympärilleen. --\n\n\"Ja mistä tulette nyt Sankowitz?\" kysyi Marianne.\n\n\"Kruunufoudin rouvan luota, niin!\" Hän huokasi ja vaipui nääntyneenä\npenkille. -- \"Olen kierrellyt ympäri laaksoissa viidessä pappilassa\nja stämmanut joka paikassa. Mutta se kruunufoudin rouva, hän on niin\nei-musikalisch kuin yksi lehmä... ja tahto että tyttärensä soittaisivat\nkuitenkin vaikeimpi kappaleet. Fürchterlich piina siinä talossa! --\nJa sitten mine läksi tieheni heti tänäpäivänä heti kun olin stämmanut\nklaverin.\"\n\nHän kuivasi otsansa siniruutuisella nenäliinalla.\n\n\"Ach niin! Sanon teille, Vangenin neitoset, olen kovin surullinen. --\nPuolalaiset ovat suuren Schlagin verloren Ostrolenkan luona... Ja minun\nsydämeni on Puolassa... Ja minä toivoisin että ruumiini olisi siellä...\nJa että minulla olisi vaimo ja poikia ja tyttäriä ja pieniä lapsia, ja\nne kaikki tulisivat schlahtatuiksi Puolan tähden, -- kunnes tulisi niin\nkorkealta Ansichtia, jotka valittaisivat, että he ylettäisivät den Gott\nim Himmel ja vaatisivat vapauttaan!\"\n\n\"Mutta mistä tiedätte tuon kaiken, Sankowitz?\" huudahti Alida.\n\nSankowitz otti liivintaskustaan kirjeen;\n\n\"Mine sain sen postikonttorista eräältä ystävältä in Danzig.\nTässä seisoo se kaikki. Ja nyt he ovat ryhtyneet sirppeihin ja\nviikatteisiin!\"...\n\nHän vaipui surullisiin mietteisiin...\n\n\"Mutta nyt täytyy teidän tulla sisään, Sankowitz!\" kutsui Alida.\n\"Tarvitsette hyvinkin lepoa pitkän matkan perästä.\"\n\n\"Niin, niin, -- kaksi peninkulmaa... en ole huomannut tietä jalan alla\ntämän kirjeen tähden Puolasta -- kaiken sen Menschennothin tähden...\"\n\nSoitannollisessa tuomarinperheessä tuntui aina kuin juhlalta niinä\nkahtena kertana vuodessa kun maanpakolainen saksalainen tuli taloon\nja viipyi siellä muutamia viikkoja kiertomatkallaan paikkakunnalla,\njossa hän eli pianoja virittämällä ja antamalla opetusta soitannossa ja\nlaulussa.\n\nKun tuomari tuli arkihuoneeseen, oli Sankowitz jo avannut pianon ja\nirroittanut puupohjan.\n\n\"Tällä on hyvä luonto tällä pianolla\", -- tervehti hän tuomaria, --\n\"pysyy hyvin stämmissä... Se ei kai saa levätä muulloin kuin yöllä\ntässä talossa.\"\n\nHän juoksutti sormiaan koskettimilla lääkärin tottumuksella, oikaisi\nviritysavaimella sivumennen pari ääntä ja jäi sitten istumaan ja\nvirittämään ja linkuttamaan, kunnes kutsuttiin illalliselle. --\n\n-- -- Painostavan harvasanaisuuden vallitessa kun oli nopeasti syöty\nateria, korjasivat sisarukset ruokaa pöydästä päät yhdessä...\n\n\"... En ole koskaan nähnyt äitiä niin kohteliaana Sankowitzia kohtaan,\nAlida!\" kuiskasi Merete. \"Hän tarjosi hänelle ruokaa ja kehotti häntä\nsyömään ja pyysi Ingerin panemaan kuntoon keltaisen kammarin sen sijaan\nettä olisi makuuttanut häntä Schmidtin ja Augustinusenin huoneessa\nkuten tavallisesti. Isä kääntelihe ja vääntelihe ja katsoi toisaalle;\nhän ymmärsi että nyt hyvitetään... Mutta kun isä sitten äkkiä pyysi\nSankowitzin jäämään taloon jouluun asti, niin kääntelihe ja vääntelihe\nmyös äiti\" -- nauroi Merete, -- \"ja näytti kovin nolostuneelta. Sitä ei\nole isä koskaan ennen tehnyt ensin puhumatta äidin kanssa asiasta --\"\n\n\"Ja että konttoristien sitten pitää istua pöydässä ja huomata että\njotakin on nurinkurisesti\", lisäsi Eufemia, -- \"ja tuo sietämätön Rein\nrohkenee tehdä häpeämättömiä huomautuksiaan... Tästä puoleen en aio\nenää katsoakaan häneen, -- enkä olla kuulevinanikaan mitä hän sanoo!\"\n-- purki hän pahaa tuultaan.\n\n\"Sitten täällä tulee oikein hauskaa\", arveli Merete. \"Isä ei kuule\nmitä äiti sanoo, emmekä me taas kuule mitä toiset sanovat, -- jokainen\npuhuu itsekseen! -- Kerran ei isä koskenut viuluun kuuteen viikkoon,\nmuistatteko, kuinka kauheata täällä silloin oli -- aivan kuin\nkuollutta.\"\n\n\"Tuolla seisoo äiti yhtä tyynenä tarkastellen puutarhanaitaa, kuinka\npitkälle se on edistynyt tänään\", sanoi Marianne hymyillen. \"Hän ei\ntahdo jättää sitä kuitenkaan keskentekoiseksi...\"\n\nArkihuoneesta kuulivat he jo Sankowitzin soittavan muutamia\njuoksutuksia pianolla ja rupeavan haaveilemaan...\n\nHe hiipivät huoneeseen toinen toisensa perästä.\n\nTuomari oli vetänyt nojatuolin huoneen pimeimpään nurkkaan, ja välistä\nhehkui lähellä lattiaa pitkä merenvahapiippu, kun hän vaivuttuaan\nunhotuksen helmoihin, taas muutamilla syvillä vedoilla antoi eloa\nsiihen.\n\nSankowitz oli omituinen tänä iltana.\n\nPianosta läksi ihmeellisiä fantasioja tänään. Hän oli aivan\nunhottumaton istuessaan siinä ja hyräillessään mahdottomalla\näänellään ja säestäessään hyräilyään -- -- surullisia, slaavilaisia\nluonnonsäveliä, valittavia, kaihoavia...\n\nSävel nousi ja laski milloin sanomattoman vienona ja hentona,\nmilloin taas tuulen suhinana ja huokailuna ja voihkavana itkusateena\näärettömillä avaroilla tasangoilla... Sankowitzin mielessä leikkivät\nkotimaan mielialat... Hän puhui kuin vierasta kieltä...\n\nHän istui nyt takakenossa tuolilla, ikäänkuin yhä katsoen johonkin, ja\nhuoneessa syntyi hiljaisuus.\n\nMarianne seisoi pöydän luona niistäen kynttilöitä. Ja vähitellen\nruvettiin jo puhelemaan ääneen...\n\n--\"Sellainen soittotaiteilija on onnellinen, joka voi puhua ja vaihtaa\najatuksia koko maailman kanssa; hänen täytyy aina sisällisesti olla\nkuin tuuletettu huone!\" -- virkkoi Rein kääntyen puoliksi Mereten\npuoleen. Merete istui jakkaralla ja poimutteli veitsellä paperia\nkynttilärannikoiksi.\n\nRein hymyili hänen hämmästyneelle kasvojensa ilmeelle... Taas\nlörpötteli hän käsittämättömiä!\n\n\"Voitteko kuvitella mielessänne jotakin henkilöä, jolla ei ole koskaan\nollut ketään puhetoveria ja joka ei myöskään koskaan _voi saada_\nketään?\" kysyi hän äkkiä synkästi.\n\n\"Näytätte niin pelästyneeltä? En ole varastanut enkä pistänyt tuleen\ntoisen taloa enkä murhannut\", sanoi Rein hymyillen.\n\n\"Minulla kuuluu kerran olleen pikku sisko\"... virkkoi hän mietteissään,\n-- \"ja olen aina ajatellut, että jos minulla olisi ollut hän\npuhetoverina, niin --. Moinen häikäilemätön henkilö, -- joka sanoi\n'hyi' toiselle ja pani silmänsä niin ankaran näköisiksi, -- ja voi\nuhata petoa toisessa... Se ei ole nojautunut viisaisiin ja kauniisiin\nperusteihin, sanon teille, Merete-neito...\"\n\nMerete ei tietänyt kuinka se tapahtui... Mutta tuntui siltä kuin hänet\nlempeästi ja hänen pelkäämättään olisi vedetty keskusteluun tuon\nhiljaisen surullisen miehen kanssa, jonka hän oli nähnyt edessään juuri\ntuolla tuolilla sinä iltana... Ja nyt oli samoin laita kuin silloin,\nettä hän ikäänkuin ymmärsi Mereten ajatukset --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Sankowitz itse tuon tuostakin oli jonkin verran \"scbrechlich\"\nperusteettomien mielenpurkaustensa ja Puolaa koskevien jankutustensa\ntähden, -- niin oli hän kuitenkin erittäin sopiva mies olemaan talossa\njuuri nyt tähän pahanilmanaikaan.\n\nNiinä soittotunteina, joita hän antoi tyttärille aamupäivisin, tiesivät\nhe yhtä varmasti kuin että kello löi yksitoista, että nyt tulisi\ntuomari ovesta ja pysähtyisi vähäksi aikaa pianon ääreen kuuntelemaan\nmitä he soittivat. Ja sitten johtui hänen mieleensä soittokappaleita,\njoista hänen täytyi tehdä vähän selvää muutamia kertoja näppäimiä\nkoskettamalla. Kellon lyödessä puoli kaksitoista hätkähti hän ikäänkuin\nolisi kaikki katkaistu veitsellä, ja hän astui nahkakalosseissaan\nvarovasti tunnustellen lokaisen ja rapakkoisen pihamaan poikki.\n\nIlma oli sateinen ja kolakka; herkeämätön syyssade rapisi lakkaamatta\nmaahan. Tynnyrit olivat sadevettä täpösen täynnä kattokourujen alla,\nja vesi nousi korkealle ojissa. Purot tulvivat koskenaan, niin että\nmyllynpyörät pääsivät liikkeelle ja hautautuivat valkeaan vaahtoon.\n\nHalkokuorma toisensa jälkeen ajaa jyrisi metsästä pihalle lyhyinä,\nhämärinä päivinä, ja halkopinot kasvoivat kasvamistaan vajassa talven\ntarpeeksi. Harmaana roiskuneesta tieloasta pysähtyivät ajoneuvot\nkonttorinoven eteen, ja jaloista siirtyi loka edelleen rappusille.\n\nTuomari jatkoi yhä aamuratsastuksiaan Figarolla, -- nyt kuitenkin paksu\nnuttu yllä ja jalassa pitkät ratsastussaappaat. Puutarhanaita oli\nyhä edelleen ilmaa hänelle, samoin kuin hänen korvansa olivat kuurot\nrouvan huomautuksille ja lausunnoille. Kun välttämättömästi tarvittiin\nrahaa, sai se tyttäristä, jolla oli talousviikko, mennä hänen luoksensa\nkonttoriin sitä pyytämään. Tänä sateisena aikana saattoi Rein tulla\nkotiin läpimärkänä öisin kello kahden kolmen aikaan mukanaan forelleja,\njoita hän oli pyydystänyt jostakin etäisestä metsäjoesta, ja toisina\naamuina toi hän ennen konttoriaikaa lintuja tahi jäniksiä keittiöön.\nSilloin sitä mentiin aika kyytiä pyssy kädessä ja koira mukana mäkien\nja harjujen poikki. Niin että milloin hän oikeastaan nukkui, sitä --.\nMillainen ruumis hänellä mahtoikaan olla!...\n\nMutta konttoriajasta piti hän tuiki tarkasti huolen, kilpaillen siinä\nsuhteessa Henschienin kanssa. Ja kuitenkin, -- Henschien väitti yhä\nvain, ettei Rein ollut toimimies, -- se oli tunneasia se! Mutta hänellä\noli todellakin hyvä pää, niin että hän _voi_ suoriutua myös siitä, niin\nettä hän välistä saattoi kiihottaa Kvigstadin kunnianhimon tekemään\nihmeitä. Mutta hänen ajatuksensa _eivät_ oikeastaan olleet siellä, vaan\nmetsissä ja joissa. Niin että kun hän istui mietteissään, ajatteli hän\nkyllä enemmän metsoja ja forelleja kuin lakikirjaa, -- ajatteli minne\nlähtisi, kun hän illalla illalliselle tulematta meni ruokahuoneeseen ja\nsai voileipäkäärön mukaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Näin syksymyöhällä oli rouvalla ja tyttärillä yllin kyllin tehtävää\nja järjestettävää ja valmistettavaa ennen joulun ja talven tuloa.\n\nPitkä punaiseksi maalattu kyökinpöytä oli täpösen täynnä monina ruoka\nveroina talon torppari väkeä, suuria ja pieniä. Liina oli kuivattu\nja häkilöity, vilja oli puitu riihessä. Ja nyt kuului päivät pitkät\njyrinää, kun perunoita ajettiin kotiin ja kaadettiin kellariin.\n\nYhden tyttäristä hoitaessa talousviikkoa, istui kaksi toista\nvuorotellen kangaspuissa valmistamassa ristikkoista kaunista\npuolivillaista talvileningeiksi. Toiset saivat huolekseen kaikki\nulkotyöt sekä kynttilänsydänten valmistamisen -- paksut käytettäväksi\nhuoneissa ja ohuet lyhtyihin ja ulkotarpeisiin -- lähellä olevaa suurta\nkynttilänkastamista varten.\n\nPitkinä pimeinä iltapäivinä, kun ainoastaan palava päre valaisi\nkeittiön uuninraosta palveljain töitä, istuivat rouva ja tyttäret\ntalikynttilän ympärillä ja ompelivat ja kerivät lankaa ja kehräsivät.\nSamalla neuvoteltiin mitä ja kuinka paljon pitäisi teurastaa, mitä\nleipoa, mitä juomia panna jouluksi.\n\nJa sitten seurasi jouluvieraita koskeva luku, -- ketä vieraita\nkäskettäisiin Jessin kutsua... Ehkäpä tulisi myös Christiane Gjedde\njouluvierailulle, jos äiti antaisi Jessin varta vasten mennä överstille\nkutsua viemään... Groth olisi tietysti jouluvieras -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Eräänä harmaankylmänä aamuna tuli Rein talon yläpuolella olevasta\nmetsiköstä. Hän piti kädessään pihlajanmarjaterttua ja näytti\npikkulintunippua Meretelle.\n\n\"Katsokaas, mitä minä olen toimittanut tänä aamuna\", huusi hän,\n\"ennenkuin nyt lähden tekemään suurempia pahoja töitä ihmisten\njoukossa.\"\n\n\"Katsokaapas\"... hän piti pihlajanmarjaterttua hänen kasvojensa edessä,\n\"tämä... ja pari kolme samanlaista punaista terttua ovat houkutelleet\nnäitä seitsemää linturaukkaa...\n\n\"Minä seisoin ja pidin silmällä, kuinka viimeinen niistä meni loukkuun.\nSe hypähti ensin ja siirtyi sitten etemmäksi oksalla, -- pyrähti sitten\nlentoon, teki lyhyen kierroksen ilmassa ja katsoa tirrotti noita\nkosteita punaisia marjoja. Se ihan taisteli itsensä kanssa, -- kärsi\nlopulta niin että silmät tulivat pieniksi ja suu jäi ammolleen, kunnes\nse äkkiä sokeasti syöksyi satimeen, -- aivan samoin kuin me ihmiset!...\nMinussa on vähän luonnontutkijaa, huomaatteko!\"\n\n\"Inhoittavaa!\" -- torui Merete. \"Viekää ne heti keittiöön, kuuletteko!\nTekee ihan pahaa katsoa noita pikkueläin-raukkoja, jotka vielä ovat\naivan lämpimiä.\"\n\n\"Viekää pois ne vain, niin, niin!\" -- jäljitteli Rein, -- \"niin voidaan\nsitten syödä rapostella ne -- hyvin paistettuina...\"\n\n\"Onko sitten parempi minun lähteä nyt kiusaamaan miesraukkaa, joka\nauttaakseen hiukan vaimoaan ja lapsiaan on kirjoittanut vähän väärin,\ntunnustamaan itsensä kuritushuoneeseen\", sanoi hän, kun kiesit, joilla\nhänen ja Augustinusenin piti lähteä, ajoivat rappusten eteen. -- \"Minun\ntäytyy pitää hänen edessään aivan toisenlaisia pihlajanmarjoja...\nkysellä, jotta hän sekaantuu, -- asetella hänelle satimia niin hienon\nhienoja kuin konsanaan kellään metsästäjällä on... Ajatelkaa nyt,\nMerete\", sanoi hän, \"olen harjoitellut ja koettanut totuttaa itseäni\ntähän pahaan työhön koko kostean aamuhetken\" --. Kun kiessit vierivät\npihalta, seisoi Merete ruoka-aitan luona ja katsoi hänen jälkeensä...\n\nYhtenä hetkenä saattoi hän kiivastua ja raivostua häneen niin, että --.\nJa seuraavana hetkenä taas -- --.\n\n-- -- Illallisen jälkeen oli perhe ja konttoristit koolla ruokasalissa.\nTuomari ja Sankowitz kuuluivat soittavan laajoja sonaatteja viululla ja\npianolla arkihuoneessa. Oli ruvettu jo lämmittämään uunia, ja tuntui\nherttaisen lämpimältä syyspäivän kylmästä värisemisen jälkeen.\n\nRouva oli tuottanut sisään pähkinöitä ja omenoita, joista tänä vuonna\noli saatu sangen runsas sato. Maistettuaan paria eri lajia, rupesi hän\nkävelemään edestakaisin lattialla sukankutimineen, ennenkuin väsyneenä\npäivän toimista läksi makuuhuoneeseensa.\n\nNuoret asettuivat suuren ruokapöydän ympärille, ja pian oli \"Musta\nPekka\" täydessä käynnissä. Herrat istuivat parroittuneina ja kasvoissa\nkaikenlaisia mustia viivoja, jotka oli tehty poltetulla korkilla,\nsamalla kun naisia rangaistiin ainoastaan tehtävillä ja pienillä\nkauneuspilkuilla...\n\nKvigstadin kulmakarvat oli muutettu mahtaviksi viiksiksi, ja\npieni punaposkinen Schmidt tuli pian sangen pelottavan näköiseksi\nkokopartoineen ja tuuheine viiksineen.\n\nHuvittavan salaperäinen pistosana oli, ettei itse Musta Pekka, -- Rein,\n-- ollut mukana tänä iltana. Hän oli mennyt suoraan kuulustelusta\npalattuaan huoneeseensa, -- -- ja oli oikeastaan kyseessä, kuka\nesiintyisi hänenä in effigie, josta oli aina kysymys...\n\n\"Olkaa varuillanne, Barbara-neito\", sanoi Henschien, -- \"musta on\nvanavedessä -- vainoamassa... varokaa!\"... Hän piti kortteja, joista\nBarbaran piti ottaa yksi, ovelasti hänen edessään.\n\n\"Huh, huu\", huudahti Barbara ja tempasi yhden kortin. -- \"Ei, mutta\ntotta tosiaan, enkö jäänytkin hänen saaliiksensa!\" riemuitsi hän.\n\nSchmidt, jonka vuoro oli nyt, tähtäsi tarkasti, välttääksensä huonon\nkortin... \"Tämä näyttää kuitenkin vaaralliselta.\" -- Hän veti yhden\nkortin ja oli polttavinaan sormensa.\n\n\"Ei, ei, sitä kuitenkaan tiedä saako kalan vai linnun\", -- sanoi\nMarianne miettivästi nyökyttäen päätään, kun piti ottaa kortti\nSchmidtiltä.\n\n\"Forellin tahi metson, tarkoitatte kai\", huomautti Schmidt sukkelasti.\nHänellä oli onni istua lähellä Marianne-neitoa tänä iltana.\n\n... \"Tahi nokikolarin, joka nokee ja mustaa toiselta koko maailman\",\nmurisi Kvigstad.\n\n\"Ei hän ole juuri talon seuraelämää kohottava\", virkkoi Eufemia.\n\n\"Uh, emmeköhän voisi pian lopettaa tätä sukkelaa Mustaa Pekkaa!\"\nhuudahti Merete. \"Minun mielestäni se on sekä tyhmää että ikävää...\"\n\n\"Mutta vakavasti puhuen, hän on sangen omituinen, perin merkillinen,\ntuo herra Dyre Aakisen Rein\", virkkoi Marianne ajatuksissaan.\n\n\"On muutamia, jotka pitävät etuoikeutenaan sanoa sukkelia\nepäkohteliaisuuksia\", virkkoi Alida. \"Kaikkien tulee ikäänkuin taipua\nheidän mielialansa mukaan!\"\n\n\"Niin, yksinpä Ajaxkin kopissaan ottaa selvän, pitääkö sen olla\ntyytyväinen ja haukkua vaiko antaa päänsä riippua ja katsoa murjottaa\",\nvakuutti Kvigstad.\n\n\"No, Augustinusen!\" sanoi Kvigstad. \"Nyt on teidän vuoronne jakaa\nkortit.\"\n\nAugustinusen istui yhdellä viiksenpuoliskolla koristettuna jotenkin\nhaluttoman näköisenä. Hän ei ollut oikein seurustelupäällä tänä iltana.\n\nSchmidt vilkasi epäluuloisesti häneen mahtavasta parrastaan, nähdäkseen\noliko jotakin tapahtunut hänen ja Marianne-neidon välillä.\n\n\"Tämä oli sangen omituinen päivä, tämä päivä!\"... puhkesi Augustinusen\npuhumaan. Hän laski äkkiä kortit kädestään ikäänkuin olisi päättänyt\nruveta jotakin kertomaan. -- \"Kerrassaan merkillinen tapaus!\"\n\n\"Niinkö -- mikä sitten?\" Kaikkien kasvot kääntyivät häneen.\n\n\"Niin, mikä Reinille sattui tänään -- niin -- sangen -- tuota noin --\nsangen omituinen...\"\n\n\"Mutta mitä sitten on tapahtunut?\" udeltiin jännittyneinä.\n\n\"No niin, -- olimme juuri lopettaneet kuulustelun Röslandilla ja\nallekirjoittaneet kuulustelupöytäkirjan, kun näimme todistajain ja\ntalonväen syöksevän yhdessä rykelmässä navettaan.\n\n\"Minä tietysti perässä --\n\n\"Niin, siellä seisoi karjakko ja itki ja näytti jotakin tavatonta. Minun\ntäytyy valmistaa teitä edeltäkäsin kuulemaan, että se oli kamalaa!\n-- Vasikalla, jonka lehmä oli poikinut, oli kaksi päätä, täysin\nkehittyneitä molemmat -- se katsoi neljällä silmällä ja ammotteli\nsuutaan, jossa oli kaksi kieltä, maitoa saadakseen. Inhottava näky!...\nJa kääntyessäni ympäri näin Reinin seisovan takanani silmät suurina ja\nkasvot aivan harmaina. Hän ei saanut suustaan äännähdystäkään... ja\näkkiä makasi hän pitkällä pituuttaan navetan ovella...\n\n\"Luulin hänen saaneen halvauksen, -- syöksyin hänen luoksensa, avasin\nhänen vaatteensa, repäsin rikki paidankauluksen ajan voittamisen tähden\nja huusin kylmää vettä.\n\n\"Mutta minun vielä tempoessani, avatessani ja riistäessäni vaatteita\nhänen yltään avasi hän äkkiä silmänsä ja hätkähti. Hän syöksyi sitten\nkuin mielipuoli väkijoukon läpi huoneeseen. Siellä kuulimme hänen\npanevan oven perässään hakaan.\n\n\"Vähän ajan kuluttua tuli hän ulos aivan tyynenä matkapukimissa, palttoo\nyllä.\n\n\"'Meidän täytyy heti valjastaa hevonen, Augustinusen!' -- hoputti hän.\nMinä rupesin pahoinvoimaan, mutta se menee kyllä ohi, kun pääsen\nraittiiseen ilmaan.'\"\n\nHe istuivat kaikki hämmästyneinä. --\n\n\"Uh -- kuinka kauheata\"... huudahti Merete väristen.\n\nMarianne istui kädet polven ympäri kiedottuina ja heilutteli ruumistaan\nsangen mielenkiintoisena --\n\n\"Mies ei saa pyörtyä kuin nainen\", katkaisi Eufemia äänettömyyden.\n\n\"Hän -- metsästäjä? -- joka murhaa kaikki mitä vain voi\", sanoi\nHenschien, pudistaen päätään. -- \"Käsittämätöntä!\"\n\n\"Ja sitten, -- että hän tuolla tavalla sulki oven perästään\"... tuumi\nAugustinusen.\n\n\"Ettekö sitä käsitä?\" sanoi Kvigstad ilveillen. -- \"Hän sulkeutui\nvarmuuden vuoksi talliin ikäänkuin itsetietoinen vauhko hevonen. --\nMuuten pidätän itselläni oikeuden tehdä sen huomautuksen, että vauhkot\nhevoset ovat parhaita.\"\n\n\"Äiti oli kyllä oikeassa\", huudahti Barbara, \"sanoessaan heti, että\nRein on omituinen ja vaativainen... Hän kirjoitti ensin ja pyysi\nomaa huonetta. Ja siellä hallitsee hän nyt ikäänkuin koko talon\nulkopuolella, ei kukaan tiedä, missä hän on aamuin ja illoin! --\nVälistä ei hän ole vielä tullut kotiin retkiltään Ingerin viedessä\naamiaista hänen huoneeseensa\", arvosteli hän.\n\n\"Vaatimuksia, niin!\" -- purki vanha Henschien sappeaan. \"Käräjillä ei\nhän mitenkään voinut tulla toimeen ilman omaa huonetta, samoin kuin\nitse tuomari. -- Hän ei muka saanut unta silmiinsä, jos tiesi, että\njoku toinenkin ihminen hengitti ja makasi ja uneksi samassa huoneessa\nkuin hän, sanoi hän. Jokaisessa käräjäpaikassa täytyi tehdä muutoksia\nvakiintuneisiin vanhoihin tapoihin!\"...\n\n\"Eikö teidän pitäisi ilmoittaa isälle kaikista niistä vaikeuksista,\njotka hän aiheuttaa, Henschien?\" virkkoi Eufemia vihoissaan, kun\npianonsoitto oli loppunut ja tuomari tuli tyytyväisenä heidän luokseen\nja huusi käsiään taputtaen:\n\n\"Makaamaan, makaamaan!\"... -- -- Sisarusten järjestäessä huonetta\nmutisi Marianne vielä:\n\n\"Hän on muuten vähän _enemmän_ kuin omituinen, arvelen\"...\n\n\"Niinpä tosiaan, ja vähän _enemmän_ kuin vaativainen\", vahvisti\nEufemia, -- \"kun hän aivan häikäilemättä kaalaa metsästys- ja\nkalastussaappaissaan joka paikassa talossa!\"\n\n\"Ni-in, ni-in -- se ei ehkä -- ehkä -- sovi se\"... lisäsi Marianne.\n\n\"Asiat on nyt kuitenkin niin hullusti ettei maksa vaivaa puhua siitä\näidille, jotta hän voisi vaikuttaa isään\", sanoi Eufemia, -- \"ja kaikki\non joutunut tavallisilta raiteiltaan tuon puutarhan tähden.\"\n\n\"Minä luulin, että apulaista tarvitsisi isä ettekä te!\" -- huudahti\nMerete. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui nyt uhmailevasti\nheilutellen jalkojaan.\n\n\"Sinun nenääsi ei vielä kiinnitetä huomiota\", sai hän vastaukseksi\nEufemialta.\n\n\"Ei. Jumala paratkoon... Luonnollisesti isän edut huolestuttavat teitä\nniin suuresti!\" jatkoi Merete. \"Isä itse sanoo muuten olevansa niin\näärettömän tyytyväinen häneen.\"\n\n\"Etkä sinä yhtään vähemmän, näyttää siltä\", -- virkkoi Marianne.\n\"Hänhän on viime aikoina ruvennut kunnioittamaan lasta luottamuksellaan\nja monilla syvämietteisillä mietteillään.\"\n\n\"Minusta näyttää todellakin että te puututte liian paljon\nkonttoriasioihin!\" kuului tulistuneesti.\n\n\"Kuulepas vaan häntä... Luulenpa tosiaan, että tytöntypykkä on saanut\nmaistaa vähän rakastumisesta!\" sanoi Eufemia lopuksi. Mereten valtasi\näkkiä valtava itku ja hän syöksyi ulos ovesta ja juoksi yläkertaan. --\n\n\"Katsopas vaan!\" -- sanoi Marianne ja katsoi hänen jälkeensä. Näytti\nkuin hänen rokonarpisen ihonsa alla olisi tapahtunut värin muutos...\n\"Olisipa sitten aika saada tuo herra Dyre pois talosta\", sanoi hän\nnyökyttäen päätään, ja hänen silmäviiruistaan välähti kuin valo. --\n\"Luulenpa, että pistäydyn huomisaamuna Ra-tädin luona, -- teen jotakin\nasiaa sinne... niin _hän_ puhuu kyllä isälle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomari tuli eräänä iltapäivänä kotiin pitkältä ratsastusmatkalta,\njonka oli tehnyt Ra-tädin luokse.\n\nFigaro oli tien loasta harmaa lautasia myöten. Ilma oli harmaa ja\nmieliala oli harmaa.\n\nHän viskasi ohjakset Larsille ja heittäysi ääneti ja pahantuulisena\nistumaan tuolille eteisessä riisuakseen jalastaan ratsastussaappaat,\nsamalla kun Inger asetti toiset varrensuita myöten kiillotetut saappaat\nhänen viereensä.\n\nHän seisoi jo ajatuksissaan arkihuoneen ikkunassa vastaamatta Alidan\nRa-tädistä tekemään kysymykseen...\n\n-- Ikävä ja vaikea asema... Ja tässä hän nyt oli oikeastaan ymmällä\n-- -- hänen pitäisi toimia syistä, jotka vähimmin kaikista koskivat\nhäntä ja konttoripuolta! -- Päinvastoin, aivan yksityisiä perheasioita,\n-- järkevyysnäkökohtia -- ja mikä voisi olla tarkoituksenmukaista ja\nhyödyllistä hänen taloudellisille oloilleen...\n\nHäntä oikeastaan halutti suuresti puhua vaimonsa kanssa, punnita\nasiaa hänen kanssaan ja saada tietää hänen mielipiteensä. Mennä noin\nvain ilman muuta irtisanomaan Reinin kaltainen apulainen -- kelpo\nmies ja sitä paitsi sellainen, jolla on koko joukko maanviljelystä ja\nluontoa ja eläimiä koskevia harrastuksia, joiden kanssa hän voisi olla\nsopusoinnussa, -- kaikkea muuta kuin tavallinen kuiva konttorimies!\n-- ja lisäksi nyt, kun Henschien luultavasti saa sen avonaisen\nnimismiesviran, jota hän on sanonut hakevansa...\n\nJa syy... syy... Niin, että tytöt tarvitsivat hauskaa, sivistynyttä\nseuraa täällä yksinäisyydessä maalla... Tjaa -- siinäpä oikeastaan koko\nasia...\n\nKuka saakeli voisi sanoa hänelle, mikä nyt olisi järkevintä, kuka muu\nkuin Bolette!\n\n... Hän rupesi kävelemään edestakaisin arkihuoneen ja ruokasalin väliä,\njossa rouva seisoi hametta leikaten.\n\n\"Levitä vaate niin, että se on tasaisesti, Merete, niin leikkaamme\ntoisen selkäkappaleen tämän mukaan\", kuului huoneesta, ja saksit\nkulkivat jarskuen pöydän yli.\n\nTuomari pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin miettimään ja katsoi rouvaansa.\nMutta sitten jatkoi hän taas edestakaisin kulkemistaan kynnyksen yli\nyhä hitaammin, tuon tuostakin karistellen kurkkuaan...\n\n\"Kuules, Alida\", -- sanoi rouva, koettaen saada ääneensä ystävällisen\nsävyn, halaistessaan kangasta ja leikellessään. \"Meidän tulee muistaa\nnuo keitetyt ja kylmäksi jäähdytetyt pikkulinnut, jotka Marianne eilen\nvalmisti Ra-tädille... Jollei ilma ja keli olisi niin huono, niin\nsaisitte sinä ja Merete mennä sinne huomenna niitä viemään, -- tahi\nkenties saa Blacken lähteä, jollei sitä tarvita täällä\", -- kuului\nja tuomari sai puoli katsetta. -- \"Meillä ei ole syksymmällä aikaa\nkohteliaisuuksiin, tiedäthän sen hyvin.\"\n\nTuomari katsoi hätäisesti pöytään päin. Hänen johtui jo mieleensä iskeä\nreikä pitkäaikaisen äänettömyyden muuriin --\n\n\"Hm -- hm\" -- kakisteli hän ja pysähtyi vähän... Sakset leikkasivat\nterävästi pitkin pöytää, ja hänestä näytti rouvan suun seudussa olevan\npienen leikillisen hymyn oireita.\n\nKun hän taas kulki kynnyksen poikki, pisti hänen silmäänsä palanen\nkostean kimaltelevaa puutarhanaitaa.\n\nVielä kerran kakistaen kurkkuaan kääntyi hän ympäri, ikäänkuin olisi\ntehnyt päätöksen, ja poistui ruokasalista.\n\n\"Tiedätkö, Marianne\", -- sanoi hän eteisessä niin kovasti, että sen\nsaattoi kuulla hänen rouvansakin, -- \"minä olen monesta syystä aikonut\nirtisanoa Reinin.\" --\n\nHän läksi menemään konttoriin. --\n\n\"Isä... isä!\"... kuuli hän äkkiä huudettavan takanaan -- -- Merete\nsiellä tuli nopein askelin hänen jäljissään rappusissa...\n\n\"Sinä et _saa_, sinä et saa, isä, sinä et _saa_ irtisanoa Reiniä...\"\nkuiskasi hän tuskin kuuluvasti.\n\nTuomari katsoi hämmästyneenä Mereteen ja hänen kasvoilleen tuli tutkiva\nilme.\n\nMutta hän ei kysynyt... Ja Merete juoksi ihastuneena takaisin, mennen\nsisään kyökin ovesta.\n\nTuomari nousi hyvin hitaasti, pysähdellen, rappusia ylös ja mietti...\n\nHän oli saanut kuulla kuin sävelen lempityttärensä sisimmästä\nsydämenpurkauksesta.\n\n\n\n\nIV.\n\nJoulu.\n\n\nLunta satoi kosteahkoina raskaina akanpaloina hämäränä\njouluaatto-iltapäivänä.\n\nAjotie oli lapioitu leveäksi, ja Vangenin talossa oli viljalyhteitä\nasetettu aitan katolle.\n\nLattiat ja rappuset olivat vastapestyt, kupari- ja messinkiastiat\nhohtivat kyökissä. Ja tallissa ja navetassa, renkituvassa ja\nleivintuvassa oli kaikki järjestyksessään paikallaan. Valjaat\nolivat vastarasvatut ja puhdistetut, ja reet ja kelkat suden- ja\nkarhunnahkavällyineen olivat valmiina käytettäväksi.\n\nYlhäällä vierashuoneessa paloivat koivuhalot kaakeliuuneissa, ja sängyt\nhienoine, loistavanvalkoisine lakanoineen olivat auki lämpiämässä.\n\nPaal ja Lars, renki, olivat jo aikaisin aamulla lähteneet Figarolla\nja isolla Ruskolla kumpikin isoreellään vastaanottamaan Jessiä ja\njouluvieraita kolmen penikulman päässä olevaan kievariin.\n\nNuori Groth oli päivällisaikaan ajaa sujahuttanut rappusten eteen\nkauniilla mustalla hevosellaan kulkuset kilisten. Hän oli saanut\nkäytettäväkseen hienon vierashuoneen salin päässä.\n\nTuossa tuli pikku Blacken pukkirekineen kotiin Ra-tädin luota, --\nMarianne reessä ja Merete takana pukilla. He olivat vieneet sinne\ntuomisia, -- makupaloja kaikista joulun herkuista, -- sekä Mariannen\nkoruommellun tyynyn Ra-tädin nojatuolin selkänojaan. He palasivat nyt\ntuoden tädin tavallisen joulutervehdyksen: suljetun kirjekuoren, jossa\noli viisi taalaria kullekin tyttärelle.\n\nJa nyt tuli Rein kotiin -- kuten musta piru lumisateesta, kuten\nKvigstad sanoo.\n\nHän oli ollut huonolla tuulella konttorissa nyt joulun aikaan, oli\nollut niin kiukkuinen, että hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla\ntoimeen, -- tehnyt työtä kuin seppä, vastannut hajamielisesti kun\njoku oli häneltä jotakin tiedustellut, ja sitten oli hän kiirehtinyt\nmetsään olipa sitten varhainen tahi myöhä. Väki kertoi nähneensä tulen\nloistavan myllyrakennuksesta. Hän otti sen metsästysasemakseen ja teki\nsinne tulen.\n\nJa lunta yhä raskaammin ja sankemmin sataessa alettiin kuulostaa yhä\ninnokkaammin ja katsoa tielle vierasten tuloa odottaen, ja kuumeen\ntapaisella levottomuudella viimeisteltiin valmistuksia.\n\nJoulukakkuja leikattiin palasiksi teen kera tarjottavaksi. Lasilautaset\nja maljakot täytettiin kermahyytelöllä ja kohomunkeilla; kermakakkuja,\njuutalaiskakkuja, Berlinin leivoksia ja \"Fire Species\" nimisiä herkkuja\nasetettiin pöydälle, ja olutta ja maitoa tuotiin kellarista.\n\nPuolipimeässä huoneessa valaisi ainoastaan tulennos uunissa ja\njoulupöytä odotti kolmine kotona valettuine haarakynttilöineen, jotka\nolivat valmiit sytytettäviksi...\n\n-- Teekeittiö oli jo kauvan kiehua porissut. --\n\nJa Marianne seisoi kyökissä ja valvoi poron kyljyksen ja hanhen\npaistumista, -- viimemainittu oli lahja Ra-tädiltä, jonka mielestä\nvanhan tanskalaisen tavan mukaan jouluaattoiltana piti olla hanhi\npöydässä.\n\nNyt tuli Schmidt hengästyneenä ja lumesta märkänä kyökkiin ja ilmoitti\nkuulleensa kulkusten kilinää joelta.\n\nKynttilät ja lyhdyt sytytettiin ja riennettiin ulos. --\n\nJa siinä ne tulivat!...\n\nEnsin Figaro Christiane Gjedde ja Jess reessä, joka viimemainittu\nhuusi tervehdyksen reestä, samalla kun neiti lyhdyn valossa autettiin\njalkapussista ja karhunnahkavällyistä, kannettiin rappusille ja\njätettiin naisväen tervehdittäväksi ja hoitoon eteiseen.\n\nJa Christiane toi terveisiä isältä ja äidiltä.\n\nJa tuossa tuli portista iso Rusko kaula komealla kaarella ja kulkuset\nsoiden Jessin ottaessa perheen poikana ja isäntänä molemmat toverinsa\nvastaan rappusilla.\n\n\"Tämä tässä on lääketieteen ylioppilas Gaarder, isä! -- taitava\ntanssija, -- ja hänellä on erinomainen ääni, vakuutan sinulle...\n\n\"Ja tämä on Anders Nergaard, joka on tehnyt sen ihmeen, että on\nsuorittanut lainopillisen tutkinnon parhailla arvolauseilla lukematta\nenempää kuin silloin tällöin öisin!...\"\n\nTutkivia katseita sai veli osakseen, ja muutamia nopeita keskinäistä\nymmärtämistä osottavia silmäyksiä vaihdettiin Jessin ja hänen\nsisariensa välillä siinä määrin kuin he tunsivat hänen asiansa. --\nLähinnä koskivat ne sitä, uhkasiko taas jouluilma pimetä nousevista\npilvistä velkojen ja maksamattomien laskujen muodossa. Muistettiin\nvielä sangen hyvin ne satayksitoista taalaria ja kahdeksantoista\nkillinkiä, jotka syöksyivät isän niskaan itse uudenvuodenpäivänä viime\nvuonna.\n\nSittenkuin kaikki tervehdykset ja esittelyt oli suoritettu ja\nvalmistavasti kerrottu myötä- ja vastoinkäymiset matkalla, nousivat\nhe iloisesti puhellen rappusista talon asianomaisten saattamina eri\nvierashuoneisiin riisumaan matkavaatteet ja purkamaan matka-arkut.\n\nEikä kauan sen jälkeen olivat he kaikki koolla alakerrassa puhellen ja\nlörpötellen kilpaa tuttavuutta toistensa kanssa tehdessään.\n\nLämmin tee maistui erinomaiselta, ja joulumieliala oli syntymässä...\n\nNyt ilmoitettiin, että karjakko-Randi odotti eteisessä päreineen ja\nlyhtyineen.\n\n\"No niin, nyt lähdemme ulos katsastamaan joulutonttua, ennen kun ruoka\ntuodaan pöytään!\" huusi tuomari. -- \"Ken tahtoo, hän seuratkoon!\"\n\n\"Minun täytyy päästä mukaan... Minun täytyy päästä mukaan!\"...\nvastattiin innokkaasti.\n\n\"Ei tule joulua ennenkuin olemme käyneet tallissa ja navetassa!\"\nselitti Jess kotimuistojen valtaamana.\n\nMutta rouva, kodin raskas järjestyspyörä, määräsi että Christiane\nja pari tytöistä jäisi sisään eikä menisi kastelemaan ja likaamaan\njalkojaan. Hän vei Christianen kanssaan sohvaan ja kyseli, kuinka\nvoitiin kotona överstissä, tiedusteli isästä ja äidistä ja\nsisaruksista...\n\nRandi etunenässä mentiin sitten kulkueessa pihamaan poikki.\n\nNavetan luona seisoi nuorempi karjakko ja Anders-vanhus odottamassa, ja\nsiellä sytytti Randi päreensä lyhdyn kynttilästä.\n\nHän teki kolme tuliristiä oven edessä ja sammutti sitten varovasti\npäreen lumeen.\n\nNavetassa kiersi hän sitten ympäri ja antoi elukoille niiden\njoulujuoman, johon oli sekotettu jauhoja ja suolaa. Kaksi lyhtyä heitti\nheikon valonsa pilttuuriviin, jossa lehmät märehtivät ja purivat tuon\ntuostakin odottavasti ynähdellen syvimmästä pimeästä Tuomari taputteli\nja silitteli \"Rödsiä\" ja \"Svartsia\", \"Brandrosia\" ja \"Guldbringeä\",\n\"Veneblomia\" ja \"Drivaa\" ja toisti kullekin lauseen:\n\n\"Syö hyvin ja loista hyvin, tänäiltana on jouluaattoilta!\"\n\nJa Randi teki selkoa ja kertoi navetan yksityiskohdista...\n\nNyt oli ainoastaan viisitoista kytkyessä, -- yksi härkä ja viisi lehmää\noli teurastettu...\n\nJa tuossa seisoi itse kellokas... lypsi viisi tuoppia kerrallaan...\nja Rödsin kurkkuun oli tässä eräänä päivänä tarttunut peruna ja se\noli ollut menettämäisillään henkensä... Ja tuo kaunis vasikka tuolla\nkarsinassa oli Brandrosin. -- -- --\n\nJoulumenojen seuraava osa, katsominen, että pantiin puuroa\njoulutontulle luuvaan, oli uskottu Anders-vanhuksen, navettamiehen ja\nRandin salaiseen huolenpitoon, -- selitti Jess paluumatkalla. \"Me emme\nsaaneet koskaan selvää siitä salaisuudesta, me pojat, vaikka koetimme\nvakoilla jos jollakin tavalla.\"\n\n\"Niin kukapa tuntee kaikkia elämän salaisia voimia\", sanoi tuomari.\n\n\"Katsokaa tuonne\"... Rein laski äkkiä kätensä Jessin olkapäälle, --\n\"tuota harmaata tuolla!... Näettekö, -- tuolla luuvan ovella... nyt\nse liikkuu. -- Eikö näytä siltä kuin siellä kävellä tassuttelisi\npikkuinen ukko?... Näettekö, -- on kuin sinervä hohde ympäröisi sitä\nlumisateessa... Katsokaa nyt\", kuului innokkaasti... \"nyt se hiipii\npois -- pimeään --\"\n\n\"Niin, mutta mikä se oli?\"... sanoi Jess hätkähtäen. \"Se _oli_\ntodellakin jotakin!\"\n\n\"Niin, kyllä se oli varmasti itse joulutonttu!\" -- huudahti Barbara\nvakuuttavasti.\n\n\"Oh, se ei ollut kerrassaan mitään!\" sanoi Merete halveksivasti.\n\n\"Ei, se ei ollutkaan mitään -- tällä kerralla\", -- virkkoi\nRein kuivasti. \"Minua halutti vain tehdä pieni koe, -- tutkia\nkaupunkilaisten verta.\"\n\n\"Saakeli vieköön\", pääsi Jessiltä puolikiukkuisesti -- \"luulenpa totta\ntosiaan, että nuo vanhat renkitupajutut voivat hämmästyttää!\"\n\n\"Siinä nyt näette, ettei se vaikuta yksin Randiin ja Andersiin\", --\narveli Rein.\n\nNaurettiin ja laskettiin leikkiä siitä, että oli nähty joulutonttu, ja\nsitten pistäydyttiin tallissa, jossa Figaro ja Iso-Rusko tömistelivät\nja hirnuivat ilosta hinkalon ääressä päivällä suorittamansa kuuden\npeninkulman juoksun jälkeen syvässä lumessa.\n\nRuokasalissa oli jo riisiryynipuuro juhlakatteisella pöydällä.\n\nAsetuttiin istumaan jonkinverran valikoiden, -- niin istuttaisiin\n\"kahdenteenkymmenenteen päivään\" asti.\n\nPuuro syötiin haarakynttilöiden alla varovasti, sillä tiedettiin nyt\nalotettavan joulun ruokavuori.\n\nHanhi, poronkyljykset ja makkarat kannettiin sisään... Rouva ja\nMarianne leikkasivat viipaleihin. Omena-, luumu- ja sylttivadit\nkiersivät pöytää.\n\nJess otti haltuunsa viinapullon, -- kulki ympäri ja kaatoi, -- joi\nvanhan Henschienin terveydeksi... Jos hän oikein muisti, olivat he\nkuutenatoista tai seitsemänätoista vuotena viettäneet joulua yhdessä. --\n\nJa tuossa istui Sankowitz ja joi Puolan maljan... \"Liikuttava tila\nsiellä\", -- sanoi hän päätään nyökyttäen. Ja nyt kuohui voimakas\nkotitekoinen olut laseissa, ja tuomari joi joulun tulleeksi\ntäysinäisestä hopeahaarikasta, jonka kannessa oli Fredrik IV:nen\nrintakuva ja joka muuten oli pöydässä ainoastaan koristuksena, mutta\ntänä iltana kiersi se ympäri.\n\n\"Erinomaista olutta, äiti!\" selitti Jess...\n\n\"1 -- aamusella hyvin maistaa,\n\n\"2 -- terveyden tämä vie,\n\n\"3 -- miehen houkkioksi saattaa,\n\n\"4 -- ojaan päättää päivän tien --\"\n\nluki hän juhlallisesti kirjoituksen haarikan kustakin juovasta. \"Se on\nvanha perintökalu... Isät ovat alkaneet aikaisin tirkistää haarikkaan,\nymmärrätkö, Gaarder.\"\n\n\"Niin\", -- nauroi tuomari; -- \"voidaan periä vaikka mitä muuta, mutta\nei kokemusta.\"\n\n\"Entä mitä toiveita meillä on joulutanssiaisista, vierailuista ja\nmuusta sellaisesta, Eufemia, -- Merete, -- Barbara, -- Alida?\" kysyi\nJess. -- \"Niin, sinähän olet kihloissa etkä siis ole huvitettu\nsiitä... Lankoni Groth, -- Nergaard!\"... esitteli hän, -- \"joka on\nhylännyt opinnot uhrautuaksensa Mammonalle, -- hoitaa isänsä suurta\nrautatehdasta.\"\n\nNuori vaaleaverinen herra, hienoine kauluksineen ja pitkine keltaisine\nliiveineen vastasi esittelyyn nopealla päännyökkäyksellä, josta voi\nhuomata itsetietoisen ainoan pojan ja perillisen. Varmana ja kopeana\nistui Alida jonkinverran huonotuulisen näköisenä hänen rinnallaan.\n\n... \"Ja täällä kotona, äiti!... Emmekö pidä joulutanssiaisia? -- Jos\nnyt Christiane-neito ja me muut matkustajat jätämme yhteisen anomuksen\ntuomarille! -- Mitä arvelette, isä? -- Tanssiaiset täällä Vangenilla\nkolmantena joulupäivänä? -- Ajatella, että Sankowitz istuu pianon\nääressä!\"...\n\n\"Mitä sanotte te siitä aikeesta, tytöt?\" kysyi tuomari vilkkaasti...\n\"Minun asiani on avata viinikellari ja teidän tulee pitää huolta\nlopusta.\"\n\nPolttava puna nousi rouvan arvokkaille kasvoille; mutta hän tarttui\nheti ohjaksiin:\n\n\"Viidentenä joulupäivänä\", määräsi hän, -- \"meidän täytyy saada vähän\nhengähtämisaikaa. Huomenna kirkkoajan jälkeen lähtee nuori miesväkemme\nhevosilla joulutervehdyksille paikkakunnalle ja kutsuu vieraita teelle\nja tanssimaan\", määräsi hän.\n\n\"Totta totisesti on tämä mainio hanhi, joka on lentänyt tänne Ra-tädin\nluota... Se ansaitsee ryypyn lisää, Jess!\" huudahti tuomari ojentaen\nlasinsa...\n\n-- \"Mikäli minä ymmärrän, olemme me nyt päässeet ruokalajien pääosan\nloppuun ja voimme siirtyä torttuihin ja joulunamusiin\", arveli hän,\nkäärien serviettinsä kokoon.\n\n\"Mutta siirron aikana sopii erinomaisesti pistäytyä toivottamassa\nväelle iloista joulua\"...\n\nJa tuomari seurueen saattamana meni kyökkiin.\n\nSiellä istuivat talon miehiset ja naispalvelijat, yhdeksän luvultaan,\npitkän pöydän ympärillä, syöden puuroa ja lipeäkalaa. Olutkannuja ja\nviinapullo oli myös vapaasti käytettävissä, ja kaksi vastasytytettyä\ntalikynttilää valaisi heikosti mahtavan suurta voikimpaletta. Pino\npehmeätä leipää ja juusto, tornin korkuinen, joka oli aiottu kestämään\nkoko pyhiksi, komeilivat vielä juhlallisesti koskemattomina. Uunissa\nräiski ja rätisi -- välistä oikein paukahdellen -- kuusihalkotulennos,\nja uuninrakoon pistetty palava päre heitti synkkää tulipunaista\nkajastusta pitkin kyökin seiniä asetetuille vastapuhdistetuille\nkupari- ja messinkiastioille.\n\n\"Tuntuu kuin olisi muuttanut itse kirkkaaseen tunturiseinään\nmaanalaisten voimien luokse!\" huudahti Rein.\n\n\"Tulkaa, neiti\", -- huusi hän vallattomasti ja tarttui Mereten\nkäteen, -- \"niin tanssitaan keijukaistanssi!\"... Polkien jalkojaan\nkuin hyppypolskassa veti hän Mereten perästään lattialle ja pyöritti\nhäntä sitten ympäri kuin pyörää kätensä alla. -- Kumaraselkäinen\nja suurikasvoinen Randi näpäytti lieden luona päreestä hiiltyneen\nkarstan ja katsoi epäluuloisesti mustaan apulaiseen, joka ilveili\nyliluonnollisilla asioilla itse jouluaattoiltana.\n\n\"Sanon kuin noita, että minä mielelläni tahtoisin nuolla\nauringonpaistetta\", -- huudahti Rein, -- \"kun vain siitä ei\nmenehtyisi\", -- tuli sitten hiljempaa...\n\nSimaa kaadettiin laseihin kaikille, ja tuomari joi väen kanssa, kunkin\nkanssa erikseen sekä toivotti \"iloista joulua!\"...\n\nJa nyt täytyi heidän ruveta syömään! - Anders-vanhuksen piti olla\nkyökkimestarina eikä unhottaa olutkannua ja viinapulloa. -- Eihän\njoulu ollut useammin kuin kerran vuodessa! -- muistutti tuomari heitä\nkaikkien seisoessa pöydän ympärillä tyytyväisen näköisinä, valmiina\nryhtymään ruokaan käsiksi heti kun juhlallinen tervehdys oli loppunut.\n\nRuokasalissa jatkettiin sitten siman ja oluen juontia, torttujen ja\njosjonkinlaisten joulunamusten syöntiä.\n\nMieliala oli mainio. Tunnettiin oltavan kuin läheisempi piiri, jolla\noli yhteiset kutsu-, tanssiais-, rekiretki- ja luistelusuunnitelmat\nsekä niiden välillä jouluhauskuus kodissa.\n\nIllallisen päätyttyä siirryttiin arkihuoneeseen juomaan lämmintä\npunssia.\n\nMutta kahtena päivänä oli ajettu kuusitoista peninkulmaa ja väsymys\nvaati omansa.\n\nPehmeät untuvapatjat kutsuivat, ja raskaat silmäluomet odottivat\nhuomispäivän mukavaa myöhäistä heräämistä, jolloin päästäisiin\nkahvitarjottimen, joulukakun ja räiskyvän tulennoksen ääreen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki nuoret herrat olivat olleet uutterasti liikkeellä, ajaneet\nhevosella joulutervehdyksillä ja kutsuneet vieraita sekä joen tältä\nettä tuolta puolelta aina kruununvoutiin asti.\n\nMatkan, portviinin ja madeiran vilkastuttamina istuivat he nyt\nhämärässä tulennoksen ääressä arkihuoneessa talon naisten seurassa.\n\nUunista lähtevä milloin vaalea milloin tummanpunainen kajastus värisi\nja lipui ja pisti välistä esiin pitkän käärmeenkielen avonaisesta\nuuninluukusta.\n\nSe valaisi Alidan kyynärpäätä ja leukaa hänen istuessaan jakkaralla\nja tuijottaessaan tuleen sekä silloin tällöin vastatessaan vieressään\nistuvalle Grothille.\n\nJa etempänä heilutteli Eufemia hiljaa korkeanilkkaista jalkaansa\nkeskustellen Gaarderin kanssa seudun säätyläisistä ja laskien pientä\nleikkiä milloin mistäkin heistä ja mitaten heitä ylimielisellä\nmittapuullaan.\n\nBarbara keskusteli kauempana huoneessa Henschienin kanssa\ntuttavallisesti kuiskaillen, ja sohvassa istuivat Jess ja Christiane\ninnokkaasti puhellen uusista kotiljonkivuoroista, joita he nyt\ntulisivat käyttämään tanssiaisissa täällä. Sitä johtaisi luonnollisesti\nhän Jessin kanssa.\n\nKvigstad istui pahantuulisena huoneen pimeimmässä osassa, tuijottaen\nAlidaan ja tuskallisesti tarkaten hänen jokaista liikettään ja hänen\njokaista sulhaselleen lausumaansa sanaa.\n\nNergaard ärsytti Mereteä ja vitsaili hänen kanssaan. --\n\nJa Marianne istui Augustinusenin ja Schmidtin ympäröimänä, kerrotuttaen\nheillä kokemuksistaan sinä päivänä ja jouluhuveissa.\n\nUunissa alkoi tummeta, ja Marianne meni uunin ääreen, laskeusi\npolvilleen ja kohensi tulta ennenkuin pisti uusia halkoja uuniin,\njolloin tulennos taas leimahti tuleen ja rupesi valaisemaan...\n\nMutta nyt tuli Alidalle liian kuuma, niin että hän siirtyi kauemmaksi\nhuoneeseen.\n\nHuoneessa oli syntynyt kuiskaava tuttavallinen hämymieliala ikäänkuin\nsiellä olisi ollut ainoastaan pareja.\n\n\"Tällainen hämäränvietto maalla joulunaikaan on hyvin hauskaa!\"...\nvirkkoi Gaarder.\n\n\"On muuten yhtä ja toista ulkona pimeässä ja lumessa, joka painaa\nvalkoisia kasvoja sellaista 'hauskaa' ikkunalasia vasten ja katsoo\nsisään\", tokasi Rein äkkiä.\n\n\"Niin\", myönsi Nergaard, -- \"kulkea tassutteleehan kummituksia\nja kaikenlaisia muita aaveita lumessa ulkona näin joulupimeässä.\nKaupungissa tekevät niiden olemassa olosta lopun poliisit ja vartijat.\nJa piru itse on muuttanut Vardöhusiin, tiedätte kai; ihmiset eivät\ntahdo enää uskoa siihen täällä alhaalla.\"\n\n\"Uskoa?\" -- toisti Rein. -- \"Usko on vakuutus siitä, jota ei näe,\nsanotaanhan raamatussa niin... ilmahinen kappale!... sanoa uskovansa,\non utua, ja sanoa ei uskovansa on myös utua!... Juuri kun on saanut sen\nkiinni, katoaa se kuin savu kädestä. -- Ja kuitenkin --!\"\n\n\"Usko on kai kuitenkin jotakin muuta kuin sivistymätön pimeän pelko?\nSiihen on -- tahi ainakin aavistetaan olevan -- järkisyyt\", -- virkkoi\nNergaard.\n\n\"Niin, mutta selittäkää\"... yllytti Rein; -- \"on perheitä, jotka ovat\nkylläkin sivistyneitä, mutta joissa yhtäkaikki pimeät onnettomuutta\nennustavat tarinat elävät.\n\n\"Ne voivat siirtyä miehestä mieheen ja naisesta naiseen. Kamala\nrikos tahi jokin muu salainen seikka voi käärmeen lailla tunkeutua\ntietoisuuteen kautta koko suvun Kaikki suvun jäsenet luulevat kai ei\nuskovansa sitä, mutta kaikki he kuitenkin ehkä kantavat sitä kuin\nkysymystä veressään: lyökö Nemesis minua vai eikö lyö?\"\n\n\"Luku perinnöllisestä mielipuolisuudesta!\" mutisi Gaarder\nvälinpitämättömästi.\n\n\"On kuin olisi jotakin tapahtunut esi-isien valtakunnassa\", jatkoi Rein\nkokonaan syventyneenä aineeseensa, -- \"himo on joutunut harhateille,\n-- aikaansaanut yhden tapauksen. Pyhän rajalain poikki, jonka mukaan\nluonto rakentaa, on menty, ja väärien johtopäätösten hiljaisen virran\nsulku on murtunut jossakin taka-ajan pimeässä.\"\n\n\"Jumaliste -- sehän on samaa kuin olla perkeleen vallassa!\" virkkoi\nNergaard.\n\n\"Ja sitten rangaistaan se, tahi jos tahdotte mieluumin, punnitaan\nse\", sanoi Rein innokkaasti. -- \"Synnin psykologia se on maailman\nmysteriaa... Jossakin polvessa, seitsemännessä, kuten tavallisesti\nsanotaan, näyttäytyy laki epäsikiönä, ruumiillisena tai henkisenä.\nHenkilö syntyy karvapilkkuisena, jotka pilkut ovat ikäänkuin\neläinolemuksen jätteitä. Toinen taas 'haamun kynnet vielä selässä,\nikäänkuin otteen jäleltä.' -- Kolmas arkana ja henkien näkijänä eikä\nvoi sietää nähdä verta...\"\n\n\"Lopuksi syntyy puhtaasti lääkeopillinen kysymys\", ratkaisi Gaarder. --\n\"Sekottuneena vereen sukupolvesta sukupolveen...\"\n\n\"Ja pitäisi se voida karkoittaa taas, arvelette? -- jossakin\nhouruinhoitolassa, jossa hengen voimistelua harjoitetaan\njärkiperäisesti? -- Hm! on kyllä perusseikkoja, jotka -- -- --\"\n\nSyntyi kaamea hiljaisuus.\n\n\"Onpa miltei inhottavaa\"... kuiskasi Eufemia Gaarderille. \"Alanpa\nvähitellen epäillä, että hän itse on sekä karvainen että kynsinen.\"\n\n\"Huh-huh, kukahan hänetkin saa!\" -- huudahti Barbara pudistaen päätään\nHenschienille.\n\n\"Saakeli tietäköön, kuinka isä on tullut hankkineeksi mokoman mystikon\napulaisekseen!\" kuiskasi Jess Christianen korvaan. -- \"Muuten oli hän\nhauska ja taitava seurustelija vierailulla tänään, puhui ja johti\nkeskustelua.\"\n\n\"Ehdotan, että sytytämme kynttilät\", -- sanoi Alida, -- \"täällä on\ntullut vallan kammottavaa.\" -- -- --\n\n-- \"Miksi tuijotatte hiillokseen, Merete-neito?\" kysyi Rein hillitysti.\n-- \"Teenkö minä maailman pimeäksi ja syväksi kuiluksi teille?\"...\n\nRein seisoi mietteisiinsä vaipuneena, ja tulennoksen kajastus sattui\nhänen voimakkaalle kädelleen.\n\n... \"Kamotanko minä teitä?\" -- sanoi hän äkkiä ja kääntyi jyrkästi\nhäntä kohden.\n\nVastauksen sijasta silitti Merete hellästi hänen karvaista kättään.\n\nHänen täytyi tehdä se; -- hän ei voinut olla sitä tekemättä -- ja\nsitten hiipi hän huoneesta. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTehtiin suuria valmistuksia tanssiaisten varalta.\n\nKyökissä hallitsi ja vallitsi Teian-muori, paikkakunnan taitava\nkeittäjätär, joka oli ollut taloudenhoitajattarena suuremmissa\ntaloissa, ja oli sitten naitu erääseen Teian-taloon. Kaikenlaiset\nhienot ruokalajit ja hyytelöt alkoivat täyttää ruokasalin ja\nruokakonttorin hyllyt.\n\nJa sitten oli lähetetty hevosella hakemaan neiti Lindiä, joka oli\nseudun ja koko piirikunnan taitavin hiustenhoitaja. Kun hän koetteeksi\nkiersi kiharoita sormiensa ympäri ja suunnitteli tukkalaitetta, olivat\nhänen silmänsä ja otteensa verrattomat. Hän oli parempaa väkeä, -- sai\nseurustella useimmissa taloissa ja tunsi heidän salaisimmatkin asiansa\n-- ja oli äänetön kuin hauta! Kun apulainen Kraft oli lähettänyt\npurkukirjeen Olivia Seierstedlille, vapisi hänen kätensä niin, että\nhänen täytyi alkaa kolmasti alusta. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, ja\nsamana iltana tanssiaisissa sai Olivia kirjeen.\n\nOli itsestään selvää, että hän tulisi tuomarille. Mutta työtä kun\nhänellä oli yllin kyllin -- hän sai sanoja seudun kaikilta kulmilta, --\nei hänellä ollut aikaa jälellä muuta kuin ne pari tuntia, jotka olivat\nkello kuuden illalla ja tanssiaisten alkamisen välillä. Aamulla, --\njuuri viidentenä joulupäivänä, -- oli laitettava kuntoon koko pappilan\nnuori väki ja sitten jouduttava kahden peninkulman päähän kruununvoudin\nKajan ja Lettan luo.\n\nSe oli pettymys laskuissa, sillä nyt täytyi heidän hiuslaitteen takia\nistuallaan nukkua tuolilla koko yö Muttta eihän se ollut niin kovin\nvaarallista pari yötä ennen tanssiaisia!...\n\nPiano oli siirretty saliin. Kynttilöitä oli pantu kattokruunuun,\njalustoihin ja lampetteihin korkeiden peilien sivulla. Vanhat\nperhevalokuvat valkoisine tekotukkineen hämärsivät seinillä. Leveistä\nlankuista tehty lattia oli valkoiseksi pesty ja luistavaksi tanssittu\nmonena jouluna, ja hienot kotikutoiset uutimet koristivat ikkunoita. --\nViidennen joulupäivän iltana ajoi portista ajoneuvoja toinen toisensa\nperästä, leveitä ja kapeita rekiä väkeä täynnä, ja vieraat katosivat\npukuhuoneisiin, herrat alakerrokseen ja naiset yläkerrokseen.\n\nTuossa päästeli myös itse Bie-neiti jalkojaan jalkapussista.\n\nTäytyihän hänenkin saada huvitella joulun aikana, oli Ra-täti arvellut.\nSitä paitsi oli hänellä salaisena tehtävänä katsoa ja pitää silmällä\nmitä tanssiaisissa tapahtui antamatta minkään jäädä huomaamatta.\nLyhyesti sanoen, hänen tuli tehdä katsaus koko seutuun, ja sitten\nriittäisi keskusteluainetta Rafosilla pitkiksi ajoiksi.\n\nSiinä kirjelipussa, jonka hän toi Mariannelle, antoi Ra-täti muutamia\npieniä neuvoja: Jessin tulisi tietysti johtaa poloneesi Christiane\nGjedden kanssa, ja isän ei tulisi unhottaa parilla sanalla mainita\növerstistä illallispöydässä... Katsottakoon, että Bie-neiti saa\npikkuisen pyörähtää Augustinusenin tahi Schmidtin kanssa, muuten\nnukahtaa hän, Jumala paratkoon, myöhemmin yöllä!... \"Sinusta itsestäsi,\nlapsi, en nykyisin tiedä, miten laitasi on, -- Bie saa sitten kertoa\nminulle mistäpäin tuuli käy\"... -- -- Vanhempi väki oli mennyt saliin\nja istui nyt pitkin seinävierustoja teekuppeineen. Nuoremmat tuon\ntuostakin, yksi tai useampia kerrallaan, tulivat sisään ja kulkivat\nsalin läpi tuntien kuin juoksevansa kujanjuoksua. Syntyi kuin muuri\nkummallekin puolelle, naisia ja herroja, -- valoisa ja ilmava, ja pimeä.\n\nEnsi hetket kuluivat katsasteluun ja tarkasteluun.\n\nNäkyi heti että neiti Lind oli ollut kaikkialla, -- oikeita\ntaideteoksia nuo tukkalaitteet!... Inger-kyökkipiika oli alituisesti\nraivaamassa itselleen tietä teetarjottimineen, ja hänen vanavedessään\nseurasivat Barbara ja Merete vehnäleipineen ja kaikenlaisine\njoululeivoksineen.\n\n... \"Tuo tuolla, -- jolla on ohut tukka?\" Thea Grönbeck nykäsi\nkiihkeästi Mariannea, -- \"sehän on kai kandidaatti Nergaard, jolla\npitäisi olla niin erinomainen pää. -- Hän näyttää todellakin\nsellaiselta, -- pelkästä ajattelemisesta menettävät ne tukkansa... Oo,\nkunpa vain tietäisi edeltäpäin, mitä hän sanoisi, _jos_ hän\" -- sanoa\ntöksäytti hän -- -- --\n\n... \"Ja tuo pieni ruskeaverinen tuolla?\" kysyi hän taas häneltä\nhetkisen kuluttua, -- \"hän on siis Gaarder? -- medisiinari. -- Kysyn\nsentähden, etten erehtyisi henkilöstä\"... virkkoi hän hämillään. Hän\noli menehtymäisillään tanssiaiskuumeesta.\n\n\"Mutta hän on miltei komea mies, Eufemia, tuo teidän apulaisenne,\nen ole häntä ennen nähnyt\", sanoi Johanne Sommerfeldt, seisottuaan\nhetkisen vaipuneena katsomaan Reiniä.\n\n\"Niin näköjään kyllä ja etenkin kun hän on hyvästi puettuna\",\nvastasi Eufemia. \"Mutta pidä varasi, hän voi päästää suustaan aivan\nhäikäilemättömiä sanoja, niin että koko talo melkein pelkää häntä...\nVai kuinka, Marianne?\"\n\n\"Kenenkään seurassa en tunne itseäni niin turvalliseksi!\" -- Merete\nseisoi itsekseen miettien ja hymyillen tarjotessaan kakkuja vieraille.\n\n\"Hän kuuluu olevan niin omituinen\", jatkoi Johanne, -- \"sellainen\nkiertelijä ja kulkuri, sanotaan... Ehkäpä hänelle on sattunut\nrakkaussuruja?\"...\n\nMerete katsahti äkkiä ympärilleen...\n\nHän jäi seisomaan tarjotin kädessä hajamielisesti tuijottaen.\n\nHän tunsi pahoinvointia koko ruumiissaan, -- oli kuin seinä olisi\nluhistunut ja salissa tuli niin kiillotonta. --\n\nHän heräsi vasta sitten kun Marianne rupesi katsomaan häneen. Sisaren\npienet silmät näyttivät tutkivan häntä...\n\n... Ja tuossa seisoi Cristiane Gjedde hoikkana ja pitkänä, puolta\npäätä muita ylempänä, sinisissä, ja veti itsetietoisesti kuin\npääkaupunkilaisdaami konsanaan pitkiä silkkihansikkaita kyynärpäiden\nyläpuolelle, varustautuen siihen hetkeen, kun hän talon pojan kanssa\nalkaisi tanssiaiset.\n\nNyt avattiin piano, jonkinmoisella jäykkyydellä tanssittiin poloneesi,\nsillä tanssiaiskuume jäykisti verta, -- kunnes Sankowitz rupesi\nsoittamaan tulista valssia, jolloin pari toisensa jälkeen läksi\npyörimään lattialle. Hetkisen kuluttua oli lattia kuin lainehtiva\nkehä paikkakunnan jouluvierasten tanssiessa velvollisuustanssia eri\nperheiden naisten kanssa.\n\nRouva teki yleiskatsauksen tanssiviin. Hän oli kehottanut Kvigstadia\nja Schmidtiä ja Augustinusenia viemään tanssiin kaikki ne naiset,\njotka jäivät istumaan. Mutta Rein! -- näytti kuuluvan hänen moniin\nhäikäilemättömyyksiinsä, ettei hän kertaakaan suvainnut tanssia,\nvaikka varmasti osasi. Hän näytti kuitenkin tekevän edes jotakin\nhyötyä siirtymällä milloin minkin vanhemman naisen viereen... Hm, --\nrouva muisti kyllä häneltä saamansa imartelun: -- \"Vanhat vain minua\noikeastaan huvittavat\", sanoi hän, -- \"he _ovat_ eläneet ja he _voivat_\nantaa oikeat tiedot!\" --\n\nTuomari näkyi tuon tuostakin käyvän pianon luona; pian soitti hän\nitsekin muutaman vanhan tanssinpätkän, joka antoi vauhtia salissa.\n\nSitten seisoi hän vähän aikaa katselemassa...\n\nKvigstad herätti ihan ihmettelyä tänä iltana, -- tanssi\naivan erinomaisesti -- oli kai harjautunut kaikissa niissä\ntalonpoikaishäissä, joissa oli käynyt. Hän ei myöskään näyttänyt\nhaikailevan käydä pyytämässä tanssiin... Kuten esimerkiksi nyt juuri\ntuon kauniin Valeria Bornemannin, joka oli majurissa vieraissa, -- vei\nhäntä lattiaa pitkin ja pyöritteli kuin mikähän!... Nyt kierteli hän\ntaas selvästi Alidan ympärillä, joka johti tyrolilaisvalssia Grothin\nkanssa. Tuossa miehessä oli muuten jotakin ihmeteltävän rajua, --\nikään kuin hän olisi juonut... Mutta katso vain, kuinka tottuneen\nkohteliaasti hän saattoi naisensa paikoilleen... Se oli kyllä jotenkin\nliikanaista se, kun hän oli vain talon konttoristi, mutta kun se\nsuoritettiin niin saakelin sirosti! -- --\n\nSiinä pyöri ja aaltoili tanssissa naisten päitä tukka tornitettuna ja\nkorkeilla niskakammoilla tuettuna korkealle päälaelle.\n\nTanssiaiset oli nyt niin sanoaksemme tanssittu vauhtiin. Kasvoihin oli\ntullut eloa ja väriä... Sydämet löivät ja haavekuvien verho liiteli\nsilmäin edessä. --\n\nSeinustalla puheltiin vilkkaasti tanssin seuratessa toistaan.\n\nMutta nyt tulivat Marianne ja Alida hiljaa ilmoittamaan äidille, että\npöytä oli katettu.\n\nJa nuorten mieliharmiksi, mutta vanhempien sitä suuremmaksi iloksi\nkeskeytettiin tanssi ja mentiin illallispöytään --.\n\nSe oli kuin jännittävän romaanin ensimäinen osa, jonka jatkoa\nodotettiin. --\n\n-- Ruokasalin uhkean hyvin varustetussa hevosenkengänmuotoisessa\npöydässä oli meno vilkasta.\n\nPuheita pidettiin ja maljoja juotiin mielialan yhä kohotessa ja\ntavanmukaisia seuralauluja laulettiin.\n\nInger-kyökkärin ja parin muun kantaessa kyökistä ruokia\ntarjottimellisen toisensa perästä tarjoilivat talon naiset pöydässä,\ntarjosivat ja leikkiä laskien tyrkyttivät, suosittelivat kapteeni\nBuchwaldille, joka oli oikea herkkusuu, maukkaimpia paloja, valitsivat\npalasia rovasti-vanhukselle, kilistelivät lasia ja joivat milloin\nkenenkin kanssa\n\n    \"Menee joulu,\n    niin tulee sitten\n    vanha touhu!\"\n\nkaikuessa ympärillä -- --.\n\nKun Marianne tuli hetkiseksi istumaan paikalleen lisäpöydässä, sanoi\nhän leikillisesti Reinille:\n\n\"Tiedättekö, että te olette tehnyt valloituksia tänä iltana? -- Rouva\nPaus ja majurin rouva ovat aivan ihastuneet teihin... onnittelevat\näitiä meidän herttaisesta uudesta apulaisestamme... Ajattelen\", -- tuli\nsitten hiljaa, -- \"mikä monipuolinen sielu te olettekaan, -- juuri\nsellainen, joka voi panna ihmisten päät pyörälle. -- -- Tunnustan\najatelleeni teitä suuresti\"...\n\n\"Mutta teidän mielestänne ankkuri painuu aina mutaan\", laski Rein\nleikkiä.\n\n\"Ankeriashan kai siellä liikkuu?\" vastasi Marianne samalla mitalla, --\n\"ankerias, jota ei koskaan saa kynsiinsä... Tänä iltana on teidän myös\nonnistunut kiemurrella vapaaksi tanssista, vaikka varmasti olette sekä\nharjaantunut että tottunut kavaljeeri.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte, neiti?\"\n\n\"Oo, tarvitsee vain nähdä teidän kulkevan lattian poikki ja asettuvan\nistumaan keskustelemaan jonkin kanssa, tietääkseen sen. -- -- No, nyt\nsaitte kai minut taas kiinni tyhmyydestä. Luulette kai minun istuvan\ntässä kehottamassa teitä tanssimaan velvollisuustanssin talon tyttärien\nkanssa?\" sanoi Marianne nauraen... \"Oo, te olette vaarallinen! -- ette\nole koskaan siellä missä teidän luulisi olevan\" --\n\n\"Sanonpa teille, Marianne-neito\", -- vastasi Rein nauraen, -- \"että\nmeistä pistää näkyviin kaksi eri eläinlajia. -- Teissä on kissa,\nminussa taas koira, -- ja silloinhan voi käsittää.\" -- Hän teki\nomituisen liikkeen.\n\n\"Sangen kohteliasta!\"\n\n\"Mutta käynee kai laatuun asua saman katon alla\", -- sanoi Rein\nystävällisesti kohottaen lasiansa, -- \"antamalla tunnustuksensa\ntoistensa erilaisille luonteille -- vaikkakin välistä hiukan sähähtäen.\"\n\n\"Kuten Ajax ja Miss, tarkoitatte kai?\" Pila tuntui hiukan\njäykältä. Marianne nyökäytti päätään ja läksi ottamaan huostaansa\nviilihyytelö-astian, joka saattoi Ingerin neuvottomaksi.\n\nJuotiin ja laulettiin, siirreltiin ja käänneltiin tuoleja puoliksi\nulospäin pöydästä keskusteltaessa ja poistuttiin paikoiltaan juomaan\ntoistensa maljoja...\n\nEufemia antoi nyt jälkiruoan aikana pitää itselleen kokonaisen kolmen\nkavaljeerin seuraa, joista tahtoi olla hiukan vastusta, kun hänen\nvälistä täytyi käydä hoitamassa talousvelvollisuuksiaan.\n\nJa tuossa istui Barbara pöytään... Hänen täytyi nyt saada hänenkin\nvähän herkuista toisten alkaessa nousta pöydästä ja vetäytyessä syrjään.\n\n\"Teidän täytyy myös ottaa vähän tätä hanhea Valkosessa kastikkeessa,\nHenschien, -- sen hyvyydestä menen takuuseen\", sanoi hän ja varusti\nemäntämäisesti Henschienin lautasen ruoalla. -- \"Voimme istua täällä\nrauhassa ja syödä hetkisen; olen totta totisesti yhtä iloinen, jos pari\ntanssia tanssitaankin sillä aikaa --\"\n\nHän veti tuolin lähemmäksi pöytää niiden tieltä, jotka poistuivat\nruokasalista, ja heillä oli sangen hauskaa...\n\nMajuri ja kapteeni Buchwald istuivat vielä jälellä pöydän toisessa\npäässä tuolit vastakkain ja väittelivät Haxthausenin petoksesta vuonna\n1814.\n\nMerete oli liikkunut koko illan hajamielisenä; hän ei ollut saanut\nmielestään Johanne Sommerfeldtin lausetta: Ehkäpä hänelle on sattunut\nrakkaussuruja?...\n\nHän muisti kaikki, mitä Rein oli sanonut: \"Koskaan ei hänellä ole ollut\nketään puhekumppania eikä hän koskaan sellaista saisikaan!\"...\n\nJa paljon -- paljon muutakin merkillistä johtui hänen mieleensä nyt...\n\nAina oli hänen ilmeensä puoliksi surullinen.\n\n-- Ja tuossa hän äkkiä näkyi seisovan käytävässä ikäänkuin häntä\nodottamassa, -- ja katsoi niin merkillisesti häneen!\n\nSydän löi ja tykytti äkkiä niin huimaavasti...\n\nHyvä Jumala, jospa kuitenkin olisin...\n\nRein tarttui hänen molempiin käsiinsä ja piti häntä loitolla edessään --\n\n\"Olette niin ihastuttava tänä iltana, Merete, -- niin kummallisesti\najatuksissanne... Olen pitänyt silmällä teitä koko ajan...\n\n\"Janoavalle sielulle on jotakin saada _maistella_ elämästä!\" kuului\nsitten alakuloisesti. -- \"Sitä kuvittelee mielessään... Kuvittelee\nmielessään... Uneksivathan ihmiset...\n\n\"Tahdotteko laskea pienen valkoisen kätenne hetkeksi otsalleni,\nMerete-neito\", -- huudahti hän äkkiä intohimoisesti heidän seisoessaan\nsiinä puolipimeässä, -- \"niin tunnen sen koko ikäni!... Teidän yhdessä\npikkukengässänne on enemmän onnea kuin --. Ja minä olen niin köyhä, --\nniin köyhä\" -- --\n\nKun majuri ja kapteeni tulivat nyt äänekkäästi jutellen käytävään,\nkeskeytti hän:\n\n\"Niin, nyt täytyy prinsessan mennä taas omaan valtakuntaansa!\"...\n\n-- -- Salissa astui nyt tuomari otsa hiukan punaisena kevyin askelin\nlattian poikki.\n\n\"Meidän täytyy saada nyt menuetti, Sankowitz!\" sanoi hän innokkaasti.\n\n\"Menuetti! Menuetti!\" huusi hän. \"Minä johdan sen. Ja nyt täytyy minun\nlainata Alidaa, Groth, -- hän osaa...\"\n\nJa pianosta kaikui tunnelmarikas menuetti Sankowitzin sormien alta.\n\nJärjestyttiin parittain.\n\nJa juhlallisesti liikuttiin soiton jälkeen vastakkain, kohottautuen\nja laskeutuen kimmoisin, valituin askelin, kumarrellen ja niiaillen\nhameita levitellen, liidellen tanssin tahdissa kuvitteluiden maailmaan.\n\nYlinnä aaltoilevissa riveissä seisoi tuomari korkeine valkoisine\nkaulaliinoineen ja liiveihin kiinnitettyine säihkyvine neuloineen,\nja Alida ja Mariannen hento hyvinmuodostunut vartalo sinisessä\nja punaisessa silkkipuvussa mustine riippuvine reunuksineen a la\ngrec, puhvihihoineen ja vyönsolki korkealla rinnan alla. Sulavasti\noli hame ryhmittynyt laskoksiin niin että jalat korkeakantaisine,\nteräväkärkisine ristinauhakenkineen jäivät näkyviin.\n\nRouva, ruustinna ja majurinrouva näkivät nuoruutensa muistorikasten\nsilkki- ja juhlapukujensa aaltoilevan tämän uuden suvun joukossa,\njonka sydämet sykkivät samalla tavalla, jos kohta kieli kuului hiukan\ntoisellaiselta.\n\nTalon nuoremmat tyttäret, -- kuten nuoriso yleensä -- liikkui kevyissä\nvaaleissa musliineissaan...\n\n-- Merete kulki kuin juhlallisessa unessa --. Tuntui kuin soitto olisi\ntulkinnut hänen tämäniltaiset kokemuksensa, -- laulanut ne julki...\n\nHän tunsi Reinin katseen olevan kiintyneenä häneen polttavana,\nkiehtovana...\n\nOviaukon ja pelipöytien päällä leijailevan tupakansavun väliltä näkyi\nrovastin ja majurin ja vanhan asianajaja Poppen ja kruununvoudin\nenemmän tahi vähemmän kaljut, harmaat ja valkoiset päät. He olivat\nheittäneet kortit kädestään, kun kuulivat Sankowitzin rupeavan\nsoittamaan menuettia, ja vanhat muistot johtuivat heidän mieleensä.\n\nJa nyt kun menuetti loppui, alotti hän huiman galoppaadin.\n\nJa silloin täytyi rovastin, majurin, asianajajan, kruununvoudin ja\nkaikkien muidenkin päästä mukaan. He veivät tanssiin talonemännän,\nruustinnan, majurinrouvan, kruununvoudinrouvan ja muita rouvia.\n\nSitten seurasi fandango, katrilli, Böhmin valssi käsientaputuksineen,\nanglaise, warsovienne ja \"Kehraus\". --\n\nJa päästyään alkuun pysyivät vanhat innokkaasti lattialla samalla kun\nemännän punasta sokeriviiniä ja tuomarin paljon kehuttua verratonta\npunssia ahkerasti tarjoiltiin ympäri. -- --\n\n-- Myöhemmin yöllä istuivat sitten nuoret kaksittain, jotka olivat\nlöytäneet toisensa, kotiljongissa ympäri salia, vuorojen moninaisesti\nvaihdellen viedessä heitä lattialle ja taas yhä uudestaan yhteen.\n\nTällöin johtivat Jess ja Christiane Gjedde uusine pääkaupungin\ntanssiaisista tuomine keksintöineen!\n\nSiinä loisti Eufemia keskellä lattiaa kukkaisvuorossa paksu lyhyt\nsilmälasipäinen Gaarder ja pitkä, ohuttukkainen Nergaard edessään,\n-- antoi kuningattarenomaisella kasvojenilmeellä edellisen saada\nsormuksen, toisen -- kukan, kun sitä vastoin Fossumin Paussin kadetti\nsai tyytyä nenäliinaan. Hän näki toisessa tulevan professorin ja\ntoisessa korkeimman tuomioistuimen jäsenen tahi mahdollisesti jopa\nvaltioneuvoksen.\n\nSiinä kumartelivat naiset herroille tässä ylösalaisin käännetyssä\nmaailmassa.\n\nJa Marianne Grothille... Hän jäi tanssin loputtua istumaan hänen\nviereensä, Alidan ollessa muissa hommissa, ja syventyi innolla\nkeskustelemaan aiotuista uusista töistä tehtaalla ja Grothin muista\ntulevaisuussuunnitelmista.\n\n-- Pianon ääressä istui Sankowitz vielä nyt aamupuolella yötä väsymättä\nsoittaen, silloin tällöin vilkastuttaen unen kaltaista tilaansa\nkoneenomaisesti tarttumalla alituisesti täysinäiseen lasiin. Hän heräsi\nvain joka kerran kun uusi vuoro taputettiin ja huudettiin valssia tai\nsottista.\n\nJa salin alanurkassa nieli Bie-neiti haukotuksen toisensa perästä,\npainui nyykälleen, mutta oikaisihe taas yhä uudestaan. Mariannen\ntoimesta oli hän saanut kolme neljä kertaa pyörähtää kotiljongissa,\nja nyt oli hänellä hyvä omatunto senkin tähden, että oli saanut\ntyhjennetyksi neiti Mögeltönderin tiedot...\n\nHän oikaisihe reippaasti ja vilkastuneena, kun tuoksuava kahvitarjotin\npurjehti ovesta sisään joulukakkutarjotin perästä, -- ja sitten vielä\ntoinen tarjotin seurueineen salin toiselle seinämälle.\n\nSe oli viimeinen leimahdus!\n\nJa sitten kun kahvi oli juotu, sekä ensimäinen että toinen kuppi, astui\nrouva Paus, -- heillä oli pisin matka, -- lattian poikki Kajan ja\nLettan luokse ja ilmoitti heille, että nyt täytyy lopettaa; kello oli\npuoli kuusi, eivätkä he joutuisi kotiin Fossumille ennen kello yhdeksää.\n\nSiihen vastattiin vain äänettömän ja rukoilevan näköisinä tanssiin\nvilkuen, joka vielä oli täydessä menossa Sankowitzin hillittömien,\nvaikkakin jonkin verran laimentuneiden sävelten tahdissa.\n\nMutta nyt puuttui ruustinna asiaan ja meni tanssin johtajien luokse...\nJessin täytyi taputtaa käsiään ja lopettaa kotiljongi...\n\n\"Eikö totta, neiti Gjedde, kaupungissa ette kai ole tottunut\nlopettamaan tanssiaisia tähän aikaan vuorokaudesta?\" -- sanoi hän\nleikillisesti.\n\nKuu heitti heikkoa valoaan lumeen ulkona, ja reet ajoivat kilisevin\nkulkusin rappusten eteen toinen toisensa perästä kyytimiesten\nvilkkaasti huudellessa varotushuutoja. He olivat saaneet hekin\nrenkituvassa runsaasti joulukestitystä ja lopuksi aamutuikun matkalle.\n\nHuoneet olivat täynnä matkapukuisia ihmisiä ja ovet olivat auki.\n\nHerrojen odottaessa naistensa pukeutumista täytyi heidän tietysti\npistäytyä vielä kerran ruokasalissa ottamassa pieni matkaryyppy ja\ntarinoimassa vähän ja purkamassa viimeiset sydämellä olevat asiat.\n\nKalpeana ja hiukan horjuen ja ääni käheänä seisoi joukossa Kvigstad\nsinkautellen ympärilleen sukkelia ja jonkinverran loukkaaviakin\nhuomautuksia...\n\n\"Nyt sitä on juotu omattunnot lepoon ainakin kolmeksi vuorokaudeksi\",\n-- sanoi hän häpeämättömän tuttavallisesti asianajaja Poppelle, -- \"ja\nvoidaan nukkua rauhassa kuulematta noita kirottuja ääniä seinästä, --\ntai mitä arvelette, asianajaja?\"\n\n... Kun Kaja Paus pisti päänsä ovesta ja nyökäytti sitä rakastetulleen\nOppegaardin pienelle pihtipolviselle sahanhoitajalle, teki Kvigstad\näänekkäästi myrkyllisen huomautuksen.\n\nÄkkiä huomasi hän Alidan katsovan totisesti häneen.\n\nKvigstad laski juuri täytetyn lasinsa päättävästi pöydälle...\n\n\"Ei, ei, -- en juo enää... antakaa anteeksi... anteeksi Alida-neito! --\nMutta kun on koko yön ollut poljettuna ja ylitanssittuna\"... sammalsi\nhän. --\n\n-- -- Alkoi jo koittaa harmaa päivä, kun viimeiset kulkuset soivat ulos\nportista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulua oli vietetty ja vietettiin yhä edelleen, niin ettei Gaarder\nenää voinut seurata aikaa. Hänen täytyi laskea aikaa päivällisten ja\ntanssiaisten mukaan, sanoi hän, ja hän unohti kokonaan vetää kellonsa,\nkun tuli kotiin tavallisesti vasta myöhään aamulla.\n\nVierasvaraisuuden ovet oli avattu, ja hän oli nyt maistanut sen\nrunsautta miltei paikkakunnan joka perheessä; -- päivällisiä\nvoitettuine urhoineen, jotka lauloivat ja puhuivat viimeiseen\nhengenvetoonsa asti. Ja sattuipa Jessin milloin millekin\npääkaupunkilaisystävälle, etteivät he muistaneet, kuinka olivat tulleet\nsiitäkin päivällistilaisuudesta ennenkun heräsivät reessä jäällä\ntähtien kimallukseen tahi Vangenin vierassängyssä.\n\nLoppiainen oli mennyt miltei hiipimällä heidän ohitsensa.\nKahdentenakymmenentenä päivänä loppui joulu, ja silloin oli lähdettävä\nmatkalle.\n\nKun oli vain muutamia päiviä jälellä, ei enää voitu lykätä paljon\npuhuttua vierailua Ra-tädin luokse.\n\nAamulla oli Jess tullut sisään vanha krinuliinihame yllä, jonka hän\noli löytänyt eräästä ullakon kaapista. Hän ehdotti, että mentäisiin\nRa-tädin luokse joulupukkeina.\n\nJa sana lähetettiin kirjallisen ilmoituksen seuraamana, että\nkorkeanylhäinen herrasväki aikoi tulla osottamaan hänelle\nkohteliaisuuttaan iltapäivällä.\n\nSyntyi aikamoinen etsintä ja laatikoiden, kaappien, arkkujen ja\nkapsäkkien kaiveleminen ullakolla, jotta saataisiin käsiin tarvittavia\nvanhoja vaatteita ja pukuja.\n\nOli siinä puuhaa, mutta hyvin se myös onnistui. Päivemmällä\nkuleksittiin ympäri sangen erilaisissa puvuissa. -- Groth punasessa\ntanskalaisen ratsuväkiöverstin univormussa pitkävartisine saappaineen\nja sapelineen, päässä tekotukka, jossa niskapuolella oli rusetti;\nNergaard polvihousuissa ja solkikengissä, röyhys ja sortuuki à la\nRobespierre vallankumouksen ajoilta; Gaarder taas oli kuuluisana\nryövärinä Rinaldo Rinaldinina, isopartaisena, kauhtana yllä ja päässä\nleveälierinen hattu.\n\nHenschien ja Schmidt esittivät vanhaa ja uutta vuotta, -- edellinen oli\nkokonaan harmaan sammal- ja naavaparran peitossa, toisen kasvoilla taas\noli nuorekas, punertava naamio pitkine uteliaine nokkineen.\n\nJess taas oli olevinaan paikkakunnan hyvinvoipa \"kerjäläisvouti\" yllä\nvanha kiiltonappinen laahusnuttu, kädessä pitkä virkamiehensauva ja\nniskassa kankea hattu. Ja Rein oli nokikolarina, kokonaan mustissaan,\ntikapuut, vasta ja suti olalla.\n\nNaisten päässä oli enemmän tahi vähemmän puuteroidut korkeat tekotukat,\nyllä isoäidin aikuiset suippoliivit ja pönkkähame, toisilla taas oli\nadrienit ja suuret lannetyynyt.\n\nKvigstad ei ollut kotona viidentenä joulupäivänä olleiden tanssiaisten\njälkeen. Tiedettiin hänen taas lähteneen ryyppyretkille paikkakunnalle.\n\nVähän jälkeen päivällisen läksi seurue liikkeelle, -- Groth kyyditen\nMariannea mustan oriinsa reessä... Grothin ollessa ohjaksissa oli\nMarianne levollinen. Varjelkoon, että hän olisi antanut kenenkään\nkaupunkilaisherran olla ohjaksissa...\n\nAlida oli päättänyt jäädä kotiin soittelemaan isän kanssa. Nyt kun\nSankowitz oli lähtenyt, oli musiikkia isän mielestä liian vähän\njoulujuhlallisuuksien aikana.\n\nSankowitz oli sanonut, että aika Vangenilla oli kadonnut kuin \"selig\nTraum\". Hän poistui talosta täydellisesti puettuna niihin vaatteisiin,\njoita tuomari ja Jess olivat hänelle antaneet. Ja viimeisenä aamuna oli\nhän makuuhuoneessa saanut tuomarilta, kuten tavallisesti, rahasumman,\njonka suuruutta ei koskaan tiedetty.\n\nJess ja Christiane ajoivat isossa reessä, ja Gaarder ja Eufemia\nseuraavassa, jota vastoin muu seurue, kuusi luvultaan, oli sijoittunut\nsuureen neli-istuimiseen rekeen... Rein näytti notkealta ja iloiselta\nnokikolarilta lumisella tiellä...\n\nSitten piti olla tilaa vielä tikapuille ja vastalle; -- ja ainoastaan\nMerete-neito, joka oli vähintäin puolta kapeampi kuin Barbara\nlannetyynyineen, -- voi mahtua hänen viereensä, väitti Rein.\n\n-- Alida seisoi mietteissään etehisen ikkunassa yläkerrassa silmäillen\nrekiretkeläisten jälkeen. Hänen kasvonsa saivat yhä ankaramman ilmeen.\n\nHän seisoi paikallaan vielä koneenomaisesti hengittäen jäätyneeseen\nikkunalasiin, vaikka reet jo kauan sitten olivat kadonneet näkyvistä.\n\n-- Tuomari oli käyttänyt iltapäivän hiljaisuutta ja vierasten\npoissaoloa hyväkseen ryhtyäkseen vähän arkipäivätouhuihinsa. Hän\nliikkui hyräillen oljenkorsi suussa, pistäysi tallissa ja navetassa,\nhalko- ja vaunuvajassa ja ryhtyi syviin neuvotteluihin Lars-rengin\nkanssa hakattujen tukkien ajamisesta metsästä Oppegaardin sahalle. Oli\nparas käyttää hyväkseen hyvää keliä heti kun kahdeskymmenes päivä ja\njoulu olivat ohitse.\n\nArkihuoneessa oli rouva istuutunut nojatuoliin eräs Walter Scottin\nromaaneista avonaisena edessään pöydällä ja kynttilä sen vieressä. Hän\nkäänsi tavantakaa lehteä sukkapuikolla, lukien ja ommellen, ja Alida\nsoitti pimeässä pianoa.\n\nNyt kuului tuomari tulevan etehisessä, ja Alida sytytti pianon\nkynttilät.\n\n\"Huh -- huu, -- Alida!\" Hän hieroi käsistään kylmän. -- \"Tuntuupa\nsuloiselta tällainen rauhallinen iltapäivä... Sinä soitit Oberonia!...\nKuulee yksinkertaisen torven äänen kappaleen uudessa asussakin... Monet\nvanhat kauniit sävelmät on varmaankin alkuaan sävelletty torvelle, --\npuhallettavaksi metsästysretkellä tahi linnanmuureilta... Meillä ei ole\niloista torvea, vaan syvä, raskas paimentorvi perussävelenä... Eiköhän\noteta vähän Oberonista nyt --\"\n\nJa moni nuottilehti käännettiin illan kuluessa. Tuomari laski kädestään\nviulun ainoastaan teenjuontiajaksi.\n\nAlida lakkasi äkkiä soittamasta ja hätkähti.\n\n\"Kvigstad tahtoo puhua tuomarin kanssa\", ilmoitettiin ovelta.\n\n\"Kvigstad!\" -- huudahti tuomari ja huokasi muutamia kertoja... \"Huh,\nhuh, -- nyt menen ulos sanomaan sille miehelle kaiken sen, minkä hän\ntietää paremmin kuin minä.\"\n\nAlida oli nopeasti noussut pianon äärestä ja seisoi tuoliin nojaten\nlevottomasti kuunnellen isän ollessa ulkona. --\n\n-- \"Saakelin mies!\" sanoi tuomari tullessaan hetkisen kuluttua sisään;\n-- \"hän koettelee totta totisesti vihastuneita jumalia! Rymyttyään\ntarpeekseen, saapuu hän juuri loppiaispäivänä ja tahtoo tarkastaa\nkonttorin, tehdä kaikki uudenvuoden suoritukset nimismiehille\nkahdenneksikymmenenneksi päiväksi ja niin edespäin, pelkkiä ihmeitä...\"\n\nAlida katosi nopeasti.\n\n-- Kvigstad oli jo tullut rappusille mennäkseen konttorirakennukseen,\nkun etehisen ovi hänen takanaan avattiin...\n\n\"Kvigstad!\" huudettiin hiljaa.\n\nHän kääntyi nopeasti, -- se oli Alidan ääni.\n\n\"Kvigstad!\" huudettiin taas. Ja Alida seisoi silmät aivan hänen\nkasvojensa lähellä pimeässä. --\n\n\"Minä -- minä uskon teidän ihmeisiinne!\" kuiskasi hän tulisesti.\n\n\"Alida-neito!\"... Kvigstad levitti käsiään ikäänkuin olisi tahtonut\nestää itseänsä putoamasta rappusista -- \"Ei, ei, ymmärränkö teitä\noikein! -- Te -- te puhutte kai konttorista. -- Niin, minä parannan\nitseni.\"\n\n\"Ei, Kvigstad, -- minä se odotan -- -- ihmettä!\" tuli tuskin kuuluvasti\nennenkuin hän kiivaasti tempasi etehisen oven auki ja pakeni sisään.\n\n-- -- Myöhään illalla ilmoitti kulkusten kilinä seurueen paluun, ja\nmatkue saapui äänekkäästi nauraen ja iloisesti jutellen...\n\nJess oli mitä parhaalla tuulella ja yritti kahdesti kantaa Christianen\nreestä rappusia ylös, ennenkuin hän talutti hänet puoliksi kannatellen\nmatkapalttoossa ja päällyskengissä sisään. Hyväntuulisuudessaan oli hän\nollut vähällä kosia Christianea reessä.\n\nRa-täti oli kutsunut hänet tuttavalliseen neuvotteluun makuukamariin ja\noli siellä selittänyt hänelle, kuinka helppo hänen olisi, miellyttävä\nja kyvykäs kun oli ja kun hänellä oli sellaiset sukulaisuussuhteet,\njos hän vain päättäisi pikkuisen ponnistaa ja suorittaa tutkintonsa!\nRa-täti oli sitten nimenomaan velvoittanut hänet menemään översti\nGjeddelle viemään hänen tervehdyksensä ja sanomaan, kuinka ihastunut\nhän oli heidän tyttäreensä Christianeen, -- mikä daami hän oli ja\nkuinka hieno ja tahdikas hänen käytöksensä!\n\nMutta yhteisvedoksi tuli sadan taalarin seteli, jolla hän saisi maksaa\notaksutut velkansa päästäkseen taas takaisin raiteisiinsa.\n\n... Muuten oli Ra-täti yleensä ollut parhaalla tuulellaan ja sangen\nihastunut 'korkeanylhäisestä' vierailusta, -- hän oli mielenkiinnolla\ntarkastanut ja tuntenut eri vaatekappaleet -- _tämä_ oli äidinisä\nReichweinin ajalta ja _tämä_ taas erään isoisänäidin...\n\nChristiane oli tuossa tuokiossa voittanut hänen suosionsa, -- niin\nettä hän näytätti hänelle sen safraninkeltaisen pukunsa, jota hän oli\nkantanut seuratessaan miestään, presidenttiä, kruunausjuhlaan...\n\nSamalla oli hän kerran toisensa jälkeen nipistänyt Mariannea\nkäsivarresta ja kuiskannut: -- \"Tämä vasta olisi jotakin Jessille...\nHänen kanssaan olisi hän hyvällä tiellä, -- ja keskellä kaikkea sitä,\nmitä maa voi tarjota tulevaisuuden toiveita!\"...\n\nBie oli kattanut pöydän mitä runsaimmilla jouluherkuilla, ja oli jo\nmyöhäinen kun nuoret taas istuivat reessä...\n\n-- Punasessa överstinvormussaan seisoi nyt Groth auttaen Mariannea\nriisumaan kappaa; -- Marianne tuskin käsitti, että he jo olivat\ntaas kotona! He olivat vallan lörpötelleet ajan kulun, arveli hän,\nniiatessaan juhlallisesti pukunsa mukaisesti.\n\nPimeän etehisen nurkassa auttoi Barbara adriennessään ja\nlannetyynyissään väsyneeltä \"vanhalta vuodelta\" naavaparran\nirroittamista, jonka hän sitten viskasi puulaatikkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain aamulla paljon ennen päivän sarastusta olivat jouluvieraat\npoistuneet talosta helisevään pakkaseen.\n\nMatkaeväistä oli pidetty sangen suurta huolta; matkalaukku oli täytetty\nmonenlaisilla herkullisilla voileivillä, taskumatit kaksi kertaa\npuhdistetulla ja koiruohoviinalla. Tietysti oli mukana lahjoja sekä\növersti Gjedden perheelle että Jessin isäntäväelle, ja oli siinä myös\nkomeita juustoja.\n\nJäähyväiset tapahtuivat puoliksi itkien puoliksi leikkiä laskien ja\nnauraen, kunnes kaikki oli onnellisesti peitetty rekeen ja Lars, joka\najoi etunenässä, näpäyttänyt ruoskallaan isoa Ruskoa.\n\nNyt seisoivat he kaikki siinä katsoen ja kuunnellen kunnes kulkusten\nviimeinenkin ääni oli lakannut kuulumasta. -- --\n\n-- \"Niin, nyt sitä on eletty pyörteessä\", sanoi Rein Meretelle...\n\"Ja nyt täytyy pitää varansa, ettei synny noidantanssia\", lisäsi hän\nsynkästi.\n\n\"Ja minä iloitsen suuresti arkipäivistä ja _joka_ päivästä!\" huudahti\nMerete tulisesti.\n\n\"Niin, -- siitä _täytyykin_ tulla loppu!\" -- mutisi Rein itsekseen...\n\"Pikku _neitosten_ onnea ja iloa ei saa samentaa\" -- --\n\n\"Minä en ole sellainen pikku _neito_, joka tahtoo leikkiä ja tanssia\",\nvastasi Merete kiivaasti.\n\n\"Ei, ei, senpä minä, senpä juuri -- olen huomannut\"... sanoi Rein\nitsekseen.\n\n\"Voi teitä, Merete-raukkaa, kun olette saanut minusta ystävän!\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- -- -- Arkipäivän piikkopaitoineen ja kaurakakkuineen, kuten\nsanotaan, piti nyt taas alkaa.\n\nMyöhäinen aamiainen sylttyineen, sianliikkiöineen ja erilaisine\nleikkeleruokineen ja oluineen ja viinaryyppyineen oli tänään\nlakkautettu ja tavanmukainen kahvitarjotin voileipineen oli taas kello\nkahdeksan aikaan ilmestynyt makuuhuoneisiin.\n\nSchmidt oli taas ryhtynyt toimeensa nuorimpana miehenä puhdistamaan\nja täyttämään mustepulloja. Ulkokonttorissa rapisivat sulkakynät ja\nnatisivat konttorituolit.\n\nTuntui jonkinlaiselta johtavalta juhlallisuudelta, ja hiljaisuutta\nhäiritsi vain tuon tuostakin yskähteleminen.\n\nKello yhdentoista aikaan käveli tuomari mietteissään edestakaisin\nsisemmässä konttorihuoneessa.\n\nOli todellakin tapahtunut yhtä ja toista. Tuli niin sanoaksemme isku\niskun jälkeen.\n\nHeti aamulla oli Rein ilmoittanut hänelle odottamattomien tietojen\npakottavan hänet niin pian kuin mahdollista jättämään paikkansa.\n\nSe oli niin sopimatonta kuin suinkin, kun hän nyt oli jonkinverran\nperehtynyt konttorin asioihin! -- Ja nyt oli taas uusi etsittävä ja\nharjoitettava! --\n\nJa sitten oli Henschien tullut sisään hiljaa ja varovasti, -- oli\nkatsonut lattiaan päätänsä hiljaa nyykyttäen ja hengittänyt raskaasti,\nennenkuin esitti sanottavansa. Suu tarmokkaasti yhteenpuristettuna,\nniin että leukapielet näyttivät suuremmilta ja iho parran alla\ntummanpunaselta, sanoi hän vihdoin tulleensa nimitetyksi nimismieheksi\nja uskaltavansa syvimmässä alamaisuudessa pyytää tuomarin ja\nhänen rouvansa suostumusta siihen, että heidän kasvattityttärensä\nBarbara-neito saisi tulla hänen vaimokseen. Hänen asemassaan ja hänen\niällään, joka läheni viittäkymmentä, voi ehkä näyttää siltä kuin hän\ntähtäisi jotenkin korkealle, mutta sydämen kieli -- --\n\n... \"Kovaa... Jotakin luonnonvastaista\"... mutisi tuomari pysähtyessään\ntuon tuostakin katsomaan ikkunasta talvihämärään, ikäänkuin löytäisi\nsieltä elämän ikävän varmuuden... \"Tuskin täyttänyt kolmekymmentä\nvuotta ja annapa kun heittäytyy kahtakymmentä vuotta vanhemman miehen\nsyliin, miehen, joka on miltei originaali --\n\n\"Pelottavan päättävästi menetelty!...\n\n\"... Luulenpa, että Ra-täti lopultakin on oikeassa.\" Hän heittäytyi\nkiihottuneena nahkatuolille. -- \"Kaikki tulee lopulta minun viakseni,\nkoska minulla ei ole suurempaa kunnianhimoa ja makua tälle maailmalle...\n\n\"Kirottu viulu pirullisine iloineen! --\n\n\"Mieluummin onnettomin avioliitto kuin jäädä naimattomaksi! on kai\nBarbara arvellut... Mieluummin se kuin antaa nuoruutensa kuihtua...\nMieluummin se kuin ei mitään! -- -- Tämän elämän kaikki runsaat\nmahdollisuudet, joista hän on uneksinut, on hän raukka tinkinyt\nvanhaksi kumaraselkäiseksi kaljupääksi Henschieniksi!\n\n\"Tinkimistä! -- Tinkimistä, sellaista _on_ elämä!\n\n\"-- Mutta tämä täytyy Boletten\" -- --\n\nNaputettiin reippaasti oveen.\n\nHuoneeseen astui Kvigstad hermostuneen nopeasti. Vaaleilla tarmokkailla\nkasvoilla oli miltei juhlallinen ilme, ja hän heitti teräviä katseita\ntuomariin.\n\n\"Irtisanomaanko, Kvigstad!\" -- sanoi tuomari ivaten. \"Te näytätte\nsiltä, kuin teillä olisi jotakin erityistä sanottavaa.\"\n\n\"Niin, minulla on tuomarille pyyntö, ja minä voin vain luottaa\nvanhaan, monesti kovasti koeteltuun hyväntahtoisuuteenne\", -- lausui\nhän liikutettuna. \"Tuomari tietää, että minun täytyi luopua lukemasta\nnorjalaista lainopillista tutkintoa varten, työskenneltyäni ensin\npuolitoista vuotta. Se on nyt taas käynyt minulle mahdolliseksi ja\nminulle on mitä tärkeintä suorittaa tämä tutkinto. Ja sentähden minun\ntäytyy pyytää saada erota konttorista niin pian kuin mahdollista, niin\npian kuin tuomari on saanut toisen miehen minun sijaani.\"\n\n\"Vai niin -- todellakin? Myöskin te!\" huudahti tuomari.\n\n\"Niin, -- niin, -- luonnollisesti...\n\n\"Niin pian kuin se vain käy päinsä... Se ei satu juuri sopivaan\naikaan. -- Henschien jättää myös konttorin, -- ja ottaa hoitoonsa\nnimismiespiirinsä keväällä. Ja Rein lähtee myös tiehensä 'niin pian\nkuin mahdollista!' -- Niin että tässä tulee uutta väkeä joka taholle...\n\n\"Niin, niin Kvigstad!\" hän nyökäytti hillitysti päätään. \"Niin pian kuin\nmahdollista. Kirjoitan heti ja tiedustan uutta väkeä.\"\n\nTuomari astui tuimasti edestakaisin lattialla, kun Kvigstad oli\npoistunut.\n\n\"Onko mokomaa ennen kuultu... Todellakin kelpo annos näin aamutuimaan!\n\n\"Tjaa, -- olen ollut monesti irtisanomaisillani Kvigstadin, -- pitänyt\nhäntä niin sanoakseni vain armosta, -- joten tämän pitäisi olla vain\nmiellyttävä apuaskel hänen puoleltaan\", tuumi hän jonkinlaisella\nhirtehisen huumorilla...\n\n\"Olin oikeastaan arvellut, että hänestä tulisi konttorin enfant\nterrible ainaiseksi...\n\n\"No niin, hänen vertaistaan ei otetakaan noin vain käden käänteessä!\" --\n\n-- Uudenvuoden alettua näin rohkaisevasti meni tuomari pihan poikki\npäärakennukseen miettien mielessään, että kenties olisi tällä kerralla\ntarkoituksenmukaista jakaa hiukan tämän maailman suruja ja iloja\naviopuolisonsa kanssa.\n\nPäärakennuksessa järjesteltiin ja siistittiin, -- pestiin joulu\nloppuneeksi samoin kuin se oli pesty alkaneeksi. Pölyhuiska ja\nlakaisuvastoja oli ovipielissä, ja vesiämpäri ja pesurätit vallitsivat\nvierashuoneissa, ja kaksi torpparinvaimoa oli kutsuttu pesemään\nhiekalla salin lattiaa. Kaapit ja laatikot olivat jo ottaneet vastaan\nluetut posliinit, lasit ja hopeat lukkojensa taakse.\n\nArkihuone oli tullut tavalliseen asuunsa, ja kaksi rukkia ja yksi\nkerinkakko oli saanut vanhan paikkansa ikkunoiden alla.\n\nRouva istui laskien ja asettaen värjättyä lankaa kortille uuden\npumpulikankaan malliksi, jota kudottaisiin kesäpuvuiksi, tyttärien\npuuhatessa edestakaisin ja pistäessä tuon tuostakin sanansa mallin\nvalitsemiseen.\n\nVälistä kuiskailtiin päivän suuresta tapahtumasta. -- Mutta mitä isä\nnyt siitä sanoisi --\n\nSisarukset olivat jo kauan hymyilleet ja huomautelleet toisilleen\nBarbaran ja Henschienin tuttavallisuudesta ja ystävyydestä; -- mutta\näsken juuri oli Barbara tullut ruokasuojaan ja ilmoittanut kaikki\nMariannelle ja pyytänyt häntä puoltajakseen äidille...\n\n... Se oli nyt ratkaistu hänen ja Henschienin kesken, ilmoitti\nBarbara. Ja keväällä olisi hän nimismiehen rouva Vestdalenissa. Se\noli paras piiri koko amtissa, ja olihan hän tuntenut Henschienin\nkolmetoistavuotiaasta asti.\n\nKunpa nyt vain isä ja äiti olisivat tyytyväisiä. -- Hän oli niin\nlevoton, niin levoton!\n\nKun tuomari sitten astui sisään, heitti rouva nopean tutkivan\nsilmäyksen häneen, mutta ei näyttänyt muuten häiriytyvän; -- hän jatkoi\nvain laskemistaan ja langan kerimistään korteille eri malleiksi.\n\nTuomari vilkasi ympäri huonetta heidän puuhiaan, ja tässä keksi hän\njohdannon niille jotenkin suurille uutisille, joita hän toi tullessaan.\n\n\"Niin, olemme taas arkielämässä, Merete\", virkkoi rouva jotakin\nsanoakseen, ojentautuen hiukan. \"Äkillinen muutos eilisestä! -- Mitähän\ntämäkin uusi vuosi tuo tullessaan\"... tuli sitten hetkisen kuluttua,\nja hän vilkasi tuomariin tehdäkseen otettavan askeleen helpommaksi\nhänelle. \"Voihan tapahtua niin paljon\" --\n\n\"Missä on Barbara, Alida?\" -- kysyi tuomari sitten; ääni vapisi\nlähestymisen halusta. \"Minulla on hänelle vähän puhumista, -- jotakin\nsangen tärkeätä!\"\n\n\"Barbara on aitassa panemassa evästä Larsille, joka lähtee tukinajoon\",\nilmoitti rouva. \"Pian kai hän sieltä joutuu.\"\n\n\"Katsokaapas, mitä olemme löytäneet vierashuoneesta, jossa Nergaard\nasui\", sanoi Marianne, joka samassa tuli huoneeseen. -- \"Katso\nja ihaile, Eufemia! -- näitä hienoja tohveleita, jotka hän on\nunhottanut... Kirjava silkkivuori ja korko-ommeltuja perhosia, --\ntämähän on oikein hienon hienoa, kuten Nergaard itsekin!\"\n\nTohveleita tarkastettiin --\n\n\"Kiltti ja hauska herra, erittäin huvitettu omasta persoonastaan!\"\nsanoi rouva hymyillen. \"Pidä sinä ennemmin kiinni Gaarderista,\nEufemia\", ilveili hän. \"Hänestä näyttää tulevan mies! -- Hän ei\nainakaan loukkaannu kaikista pikkuasioista...\"\n\n\"Hm, hm\" hymähteli tuomari. Hänen kasvonsa olivat ankarat ja katseessa\noli katkera ilme.\n\n\"Barbaraa minä tarvitsin\"... muistutti hän hiukan käheästi. \"No, tuossa\nhän tulee.\"\n\nHän viittasi ikkunasta kädellään hänelle.\n\n\"Niin, rakas Barbarani!\" -- virkkoi hän, kun Barbara tuli huoneeseen\nkyyneleet silmissä, tietäen mistä oli kysymys. \"Olen tänään kuullut\nsuuren uutisen. -- Henschien pyytää sinun kättäsi, ja sinä näytät\ntehneen jo päätöksesi. -- Olen oppinut pitämään häntä perin rehellisenä\nja kelpo miehenä, -- ja kun sinä kerran pidät hänestä, niin --. _Sinä_\net todellakaan tule tekemään ketään onnettomaksi, rakas Barbarani!\" --\nlisäsi hän omituisella äänenpainolla.\n\n\"Ja jo keväällä aikoo hän perustaa kodin...\n\n\"Niin, ja mitä kapioihin tulee\", -- sanoi hän tarkoittavasti\nvilaisten sinne päin, missä rouva istui, -- \"niin sehän kuuluu\nnaisdepartementtiin ja on ratkaistava siellä. Minulta saat\nkahdeksansataa taalaria sisältävän pankkikirjan. Se on sinun perintösi.\nJa sitten tiedät kyllä, että minä olen aina auttava ja tukeva sinua\ntarvittaessa.\"\n\nHän taputti Barbaraa lempeästi olalle...\n\n\"Niin, lapseni, -- minun täytyy nyt mennä kirjoittamaan pari kirjettä,\njotka täytyy erityisen lähetin lähteä heti viemään postikonttoriin.\nPaitsi Henschieniä ovat tänään myös sekä Rein että Kvigstad, -- joka\naikoo suorittaa tutkintonsa, -- ilmoittaneet minulle erinäisistä\nsyistä olevansa pakoitetut jättämään konttorin, joten minä tulen\ntyöskentelemään aivan uudella henkilökunnalla.\"\n\nRouva hätkähti ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta hillitsi itsensä.\n\nAlida liikahti äkkiä, niin että kerinkakko kaatui, -- ja Marianne\nkatsahti terävästi ja tutkivasti Mereteen, joka äkkiä oli tullut\nharmaankalpeaksi. --\n\nTuomari läksi taas takaisin konttoriin...\n\nMies... mutisi hän -- Mies... Boletten ilkeä käsitys ihmisistä!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRein otti iltapäivällä tuon tuostakin esiin ja syventyi lukemaan\npientä nopeasti kirjoitettua kirjelippua, jonka suulakka oli painettu\nsormustimella ja jonka Merete ohimennessään oli pistänyt hänen\nkäteensä. \"Lukekaa!\" oli hän kuiskannut miltei käskevän totisesti.\nSiihen oli kirjoitettu:\n\n\"Elkää matkustako, elkää matkustako, Rein --. Isä ei _voi_ olla ilman\nteitä. -- Te ette saa... Jollei minulla sitten saa olla ketään --\nmitään enää maailmassa, jota ajattelisin, niin voi kyllä sanoa kuten\nsanoitte aamulla, 'minua raukkaa, joka olen saanut teidät ystäväksi!'\"\n\nMyöhemmin läksi Rein kuljeksimaan pakkaseen.\n\nHän ei nähnyt enää lyijykynäkirjoitusta; mutta hän tiesi, mitä se\nsisälsi, ja kuvitteli mielessään lukevansa sanat yhä uudestaan.\n\n\n\n\nV.\n\nTuomari ja hänen rouvansa.\n\n\nHän jäi... Hän jäi!...\n\nMerete oli kuullut isänsä ilmoittavan sen arkihuoneessa eilen, kuten\nhänen tapansa oli, kun hän tahtoi että äitikin saisi tietää jotakin.\n\n\"Kuulkaapas, Merete-neito!\" sanoi Rein seuraavana aamuna rauhallisesti,\njoskin hiukan äänekkäästi, tullessaan aittaan, sillä nyt oli Mereten\ntalousviikko. -- \"Kuulkaapas, voitteko antaa minulle jotakin rasvaa\ntahi laastaria... Katsokaa näitä!\" -- hän ojensi kättänsä, -- \"kaikkia\nnäitä naarmuja ranteessa. Upposin eilen hankiaisella erääseen\norjantappurapensaaseen, otin kädelläni vastaan, ja tämä oli siitä\nseurauksena... Vähän Riian-palsamia tahi hylkeenrasvaa?\"\n\nMerete hätkähti -- ja riensi hakemaan palttinalapun ja vähän öljyä.\n\n\"Ja sitten\", selitti Rein, kun Merete tuli takaisin ja auttoi häntä\nsitomaan kääreen ranteen ympärille, -- \"oli saakelin sopimaton hetki,\n-- olin suoraan sanoen jättämäisilläni tuomarin pulaan... Eihän sitä\njuuri voi sopivasti matkustaa tiehensä ja jättää häntä yksin, suoraan\nsanoen, tyhjään konttoriin.\n\n\"Ja kiitos kirjelipusta! -- se tuli vilpittömänä muistutuksena nuorelta\nkelpo ystävättäreltä. -- Niin että me yhä edelleen saamme tarinoida\nkeskenämme. Mehän ihmettelemme vähän kumpikin tätä maailmaa? -- --\ntahtoo sanoa, minulle tulee kauhean kiire. Meidän täytyy tehdä\nSchmidtistä Augustinusen, Augustinusenista Kvigstad, ja minun\ntäytyy koettaa ottaa huostaani Henschienin työt, kunnes uudet\nvoimat saapuvat... Ja sitten saan minä luvan suorittaa matkat\nkeväämmällä.\" -- --\n\nMerete kuunteli hajamielisenä näitä hänen kertomuksiaan ja\nselostuksiaan. Tiesihän hän niin hyvin, että Rein oli jäänyt, koska\n_hän_ oli pyytänyt häntä, -- hänen tähtensä -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo kuun lopussa läksi Kvigstad pääkaupunkiin, jättäen kaikki työt,\njotka kuuluivat hänen konttoritehtäviinsä, järjestykseensä ja\nerinomaiseen kuntoon.\n\nKun hän ajoi reessä tietä pitkin, tiesi hän, että Alida-neito katsoi\nhänen jälkeensä eräästä ullakon ikkunasta. Hän kohottihe ylös,\npäästyään eräälle mäelle, otti lakin päästään ja heilutti sitä kuin\nvoittaja...\n\nSeurasi rasittava aika monine matkoineen. Työtä tehtiin myöhään iltaan\nlaajassa konttorissa.\n\nRein auttoi tunnollisesti tuomaria kantamaan työtaakkaa. Ja yleiseksi\nhämmästykseksi näytti hän voivan sangen hyvin ollessaan innokkaassa\ntyössä. Hän oli tasaisempi ja sävyisämpi, -- laskipa leikkiäkin\n'luonteensa vihollisen kanssa', kuten hän Mariannea kutsui...\n\nJa vastuunalaisuus! -- sanoi hän nauraen. Hän ei nukkunut koskaan niin\nhyvin kuin milloin hänellä oli todellinen vastuu kannettavana. -- --\n\nPerheellä ei ollut sen vähemmän työtä ja touhua. Se koski Barbaran\nkapioita.\n\nLiinakankaita, drelliä ja damastia oli runsaasti varattu tyttärien\ntarpeeksi, ja niistä mitattiin nyt osia, ommeltiin, päärmettiin ja\nmerkattiin kaikenlaisia vaatekappaleita, -- kaksi tusinaa sitä, neljä\ntusinaa tätä, viisi tusinaa tuota...\n\nTyynyjä täytettiin ja pakattiin arkkuihin, joiden välipaikat täytettiin\nompelurihmalla ja kaikenlaisella muulla tavaralla, joita taloudellinen\nhuolenpito arvasi hyvin tarvittavan. Kaikenlaisia alusvaatteita,\nnyplättyjä, kudottuja ja ommeltuja pitkinä yksitoikkoisina talvina,\noli valmiina tusinoittain. Muuan ompeliatar oli tuotu auttamaan.\nPaitsi niitä kahta pukua, jotka olivat tekeillä, oli kolmas vielä\nkangaspuissa... Kyllä oli työtä yllin kyllin!\n\nHenschienin toivomuksen mukaan piti häät pidettämän kaikessa\nhiljaisuudessa aikaisin keväällä -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä kiireellisenä aikana oli Reinillä ainoastaan sunnuntait\nkäytettävänä metsästysmatkoihinsa.\n\nJo lauantai-iltana tuli hän tällä kerralla ruokasaliin, jossa Merete\nseisoi kangaspuista juuri otettu palttinapakka sylissä odottaen Alidaa\nkyökistä auttamaan sitä kokoontaitettaessa.\n\n\"Siinä työssä voin kyllä auttaa teitä\", sanoi Rein, \"jos te sitten\ntahdotte hankkia minulle vähän matkaevästä; lähden liikkeelle jo tänä\nyönä... Pitäkää vain kiinni siitä, niin minä taitan kokoon... kuinka\npitkältä? -- kyynäräkö? -- Viisi korttelia? -- Kuusi korttelia? --\nNiinkuin kuulette, ymmärrän minä näitä asioita.\" Merete mittasi, ja\nRein taittoi viiden korttelin pituudelta hänen sormiensa väliin...\n\n\"Pidättekö kiinni?\"\n\nHe hätääntyivät ja rupesivat kiirehtimään, kun Reinin käsi koski\nMereten käteen, ja seuraavaa taitetta tehtäessä näytti siltä kuin\nolisivat sormet tempautuneet palaneina takaisin.\n\nMutta sitten laski Rein taitteen toisensa jälkeen Mereten käteen...\n\nRein seisoi ääneti ja Merete punasena, niin että veri suhisi, silmät\nluotuina kankaaseen... Kumpaisenkin kädet vapisivat.\n\nSitten oli kaikki kokoontaitettu.\n\nViimeistä taitetta tehtäessä tarttui Rein Mereten käteen, mutta\npäästi sen sitten äkkiä, ikäänkuin olisi tyrkännyt sen luotaan, ja\njäi seisomaan huoneeseen tuijottaen, Mereten hämillään tasotellessa\nvaatetta pöydällä.\n\n\"Niin\", kuului sitten tavallista innokkaammin vähän myöhemmin, kun\nAlida tuli huoneeseen, -- \"aion lähteä kuutamoon jo tänä yönä, --\nluistimilla kokonaisen peninkulman Lovandetin poikki, -- aivan\nyksin erämaahan -- ainoastaan pitkä varjo seuralaisena. Hah, hah,\nhaa!\" -- nauroi hän omituisen tarkotuksettomasti -- --. \"Kiitos, --\nlähettäkää minulle sitten vähän matkaevästä huoneeseeni\", pyysi hän,\npyörähtäessään äkkiä ympäri ja poistuessaan huoneesta.\n\n-- -- Merete liikkui koko sunnuntaipäivän kuin kuumeessa... Oli kuin\nlumen sulaessa syntyvä vahva valo olisi saanut silmät vettymään ja koko\nmaiseman siten vavahtelemaan...\n\nHän tapasi itsensä milloin minkäkin ikkunan äärestä toisessa\nkerroksessa...\n\nMuutamia talonväestä ajoi kotiin kirkosta ja vähän sen jälkeen tuli\nastumalla pari palvelijaa...\n\nPaistin haju tuoksui kyökistä etehiseen, ja konttoristit kävelivät\njoutilaina alakerroksessa odotellen päivälliskutsua. -- -- --\n\n-- Pitkän sunnuntai-päivällislevon jälkeen, joka käsitti renkituvan,\nkonttorin ja päärakennuksen, heräsi ikäänkuin uusi toiminnanhalu\nsuunnitelmineen päivän loppuosan viettämiseksi...\n\nSovittiin mennä kävelemään sinne ja tänne, ja muutamat naisväestä\npukivat päällysvaatteet yllensä. Pari konttoristeista meni joen poikki\nlukkarille juomaan kahvia ja pelaamaan vähän korttia...\n\nBarbara oli vetäytynyt makuuhuoneeseen, jossa hän käytti hyväkseen\naikaa siistiäksensä ja järjestääkseen ja pakatakseen tavaroita\nlaatikkoihin ja arkkuihin, jotta kaikki olisi valmiina ratkaisevaksi\npäiväksi ja häiksi.\n\n-- Hiljaisena iltapäivänä hipui kevätauringon kalpea kajastus vielä\nsiellä täällä lumisia kukkuloita, ja välistä kaikui omituisia etäisiä\njyrähdyksiä ilmassa Lovandetilta harjun takaa, jossa pakkanen ukkosen\njyrinän kaltaisella jyskeellä repi pitkiä halkeamia jäähän.\n\nMerete kuljeksi pihalla ja katsoi ja kuunteli...\n\nHän silitti ja taputti Ajaxia, joka nuuski häntä ja juoksi häntä\nkypäräntöyhtönä heiluen edestakaisin tiellä, ikäänkuin jotakin\nodottaen...\n\nNyt hämärissä tuli muutamia toisista kotiin vilkkaasti puhellen, --\nAugustinusen ja Yarmann -- uusi konttoristi, joka tulisi Henschienin\npaikalle, käynniltään lukkarilta.\n\nAjax juoksi äkkiä kovasti haukkuen porttia kohden, jossa Rein\nnäyttäytyi puolipimeässä.\n\nHän käski koiran olla vaiti, tervehti lyhyesti ja heitti suuren ammutun\nmetson rappusille.\n\n\"Ette voi uskoa, kuinka komealta se näytti auringon noustessa aamulla\",\n-- huudahti hän omituisen innostuneella äänellä, -- \"kun se äkkiä\nrupesi soimaan hongassa!\n\n\"-- Minä tähtäsin sen leikkiessä ja soittaessa itsensä sokeaksi ja\npyörälle päästä silmät kiinni vasten aurinkoa.\n\n\"-- Se lausui värssyn toisensa jälkeen Korkeasta veisusta niin että,\ntunnustan, se oli vähällä riisua minulta aseet. Mutta kun se sitten\nrupesi koukkuilemaan siinä oksalla kuin itse Salomo-kuningas, --\nsilloin pamahti!\"... Seurasi käheä pilkkanauru.\n\nKun hän huomasi Mereten katsovan liikutettuna ja kiusaantuneena,\nhuudahti hän räikeästi:\n\n\"Niin, sitä saa niin paljon onnen etumakua tässä elämässä, että\nkäsittää kyllä, kun sen menettää!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuu oli vilahtanut Vangenin ikkunoiden ohi räikeine lumikenttien\nsynnyttämine kevätvaloineen, jolloin maa oli jääkovassa kirressä ja\ntuulet tuiki levottomia. Huhtikuu oli roiskuttanut kattotiiliä ja\nseiniä lumirännällä ja ähkysateilla. Ja jo toukokuun alussa oli rouva\nOrning, heti kun mäki lumen sulamisaikaan oli paljastunut, ryhtynyt\npuutarhatyöhön.\n\nHän jatkoi työtään väsymättä, vaikka kevätlumi auringonpaahteesta\nhuolimatta jääti ja kirpakka ilma sieretti hänen kätensä ja kasvonsa\npäähineen alapuolelta.\n\nSiellä lajiteltiin paperitötteröitä ja pusseja, joissa oli erilajisia\nsiemeniä ja tarkat otsikkokirjoitukset, ja sikäli kuin lämpö kasvoi,\nkylvettiin siemenet ja istutettiin taimet.\n\nJa juhannuksen aikaan saattoi rouva Orning puutarhan kentältä, --\nsiltä, joka muodosti suuren runsaudensarven, -- silmäillä laitoksen yli\npuineen ja puistoineen virralle asti ja sanoa itsekseen, että on siinä\nkaunis työn tulos!\n\nMutta tätä rasittavaa ulkoilmaelämää seurasi taantumus, ja rouva\nsai vanhan vaivansa, ruusukohtauksen, niin ettei hän voinut poistua\nhuoneestaan 6-8 viikkoon.\n\nRomaani ja neulos olivat pöydällä, jotta niihin voi turvautua\ntaloushuolien välillä, kun hän oli yksin eikä hänellä ollut mitään\nohjeita annettavana.\n\nSiltä paikalta, jonka hän oli valinnut kukikaspeitteiselle\nmahonkituolilleen, voi hän nähdä osan puutarhasta, joka päättyi\nnurkkahuvihuoneen luona.\n\nLämmin aamupäivän aurinko paistoi vinosti sisään, ja sen paahdetta\nhillitsivät kokoonvedetyt punaset uutimet. Nytkin, vaikka aurinko oli\nkorkeimmillaan, ei se paistanut edes niin pitkälle syvään huoneeseen\nkuin sen mahtavan sängyn edessä olevalle matolle, joka valkoisine\ntupsu-uutimineen täytti koko takaliston.\n\nRouva istui yksin, ja hänen silmänsä seurasivat pienten vihertävien\nikkunalasien läpi päärakennuksen terävää varjoa, joka yhä enemmän\nvetäytyi takaisin puutarhakentältä. Siellä voisi tulla hyvinkin kuivaa,\njos aurinko paistaisi samalla lailla kuin tänään; -- maa oli sellaista,\nettä sitä tarvitsi kastella sekä aamuin että illoin --\n\nHän aikoi soittaa kelloa kutsuaksensa Barbaran.\n\nSitten pudisti hän päätään... Ei ollut ensikerta, että hän huomasi\nolevansa niin hajamielinen!\n\nHän kaipasi Barbaraa joka suhteessa. Hänen aina sukkelaa\navuliaisuuttansa, -- kaipasi häntä kaksinkertaisesti, kun talo sai\nnyttemmin olla ilman Marianneakin, joka toista kuukautta sitten oli\nmatkustanut Grothien luokse tehtaalle, jonne hän oli tarjoutunut\noksastamaan hedelmäpuita, minkä taidon hän oli oppinut äidiltään. Sinne\nnäytiin saadun tartunta täältä. Iso, vanha puutarha aiottiin panna\nkuntoon ja perkata -- luultavasti nuoria varten...\n\n... Niin, nyt oli pikku Barbara rouva Henschieninä kaukana\nVestdalenissa, ja hänellä oli oma puutarhansa hoidettavana. Hän kyllä\nkirjoitti ikävöivänsä päästä käymään kotona. Hänen täytyi saada tietää\nkaikista talon asioista: kuinka oli karjan ja kuinka Randin laita,\nkuinka monta elikkoa tänä vuonna lähetettäisiin karjatalolle... No,\nse kai kyllä menisi vähitellen ohi. Vangen oli niin sanoaksemme ollut\nhänen maailmansa, hänen näköalansa ei ollutkaan ulottunut laajemmalle.\n\nOli todellakin ollut kyyneleiden päivä silloin kun hänet ja Henschien\neräänä arkipäivänä keväällä kaikessa hiljaisuudessa vihittiin kirkossa\nja kun he sitten läksivät matkaan Brunten ja Borkenin vetämissä\nvaunuissa.\n\nJa lahjoja saatiin myös, -- liemikauha, kahdeksantoista ruokalusikkaa\nja kaksi tusinaa teelusikoita, jotka kaikki oli tilattu pääkaupungin\nkultasepältä. Mutta oli siinä ollut puuhaa saada asia päätetyksi isän\nkanssa monia kiertoteitä... Oli se kiusallista aikaa...!\n\nMutta nyt sanoivat pikkutytöt nähneensä isän kävelevän itse puistossa\nsitä katselemassa, -- tarkastelevan sitä joka paikasta. Hän poikkesi\naina sinne palatessaan iltapäivisin kotiin pelloille tekemiltään\nkävelymatkoilta katsomasta väen kyntämistä ja kylvämistä.\n\nRouva pudisti voimakasta päätään hymyn vivahdus huulilla.\n\nNiin, ne miehet -- ne miehet!...\n\nLevoton kevät monine muutoksineen heidän kodissaan, -- rasittavia\nkuukausia, vaivaloisia ja edesvastuullisia isälle konttorissa!\n\nJa ei niin sanaakaan mistään!...\n\nMerete ja Rein alkoivat huolestuttaa häntä.\n\nMerete oli ilmeisesti menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Rein saattoi\nesiintyä kuinka häikäilemättömästi ja tylysti tahansa, -- se teki vain\nhänet yhä miellyttävämmäksi ja hauskemmaksi, sanottiin! Oli todellakin\nmenty jo niin pitkälle, että oli vapaaehtoisesti totuttu olemaan\nsanomatta sanaakaan Reinistä Mereten läsnäollessa; voi huomata kuinka\nhän kärsi siitä ja kuinka se vaivasi häntä...\n\nOmituinen oikullinen luonne oli tuo Rein. Niin itsensäkieltävä, kun oli\nkyseessä isän auttaminen konttorissa, -- mutta muuten niin oikullinen\nja -- häijy, voi miltei sanoa. --\n\nEi lainkaan toivottava vävypoika, ei --\n\nRouva istui vielä takakenossa tuolilla -- mietteisiinsä vaipuneena, kun\nAlida nopeasti astui, sisään sulkien oven jäljissään.\n\nHän astui kiihottuneen näköisenä pari kertaa lattian poikki, ennen kun\nhuohottaen pysähtyi äitinsä nojatuolin eteen.\n\n\"Niin, -- sinä ehkä pidät sitä suruna, äiti. -- Mutta se on tarkoin\nharkittua eikä sitä voi muuttaa!\"\n\nKasvot olivat kalpeat ja päättäväiset, pää kuin leimattu mitalli.\n\n\"Kangaspuissa oleva hieno villaleninkikankaani kyllä tulee käytäntöön.\nMutta Hambrolla oleva silkkikangas, jonka eilen sanoit minun\nvälttämättömästi tarvitsevan, siitä ei tule mitään. --\n\n\"En koskaan, en koskaan ota minä Grothia, -- en koskaan! Oli Ra-tädin\nviisasta huolenpitoa\", -- nauroi hän ivallisesti, -- \"saada minut\nkiinnitetyksi tuohon rautatehtaaseen... Olen nyt laahannut tuota\nraskasta uunia kaksi vuotta, kunnes se lopulta rupesi tuntumaan liian\npolttavalta, -- liian polttavalta --\n\n\"Ja sitten on minulla vieläkin sanomista sinulle, äiti!\"\n\n\"Mielestäni olet jo tarpeeksi sanonut\", sanoi rouva aivan\nhämmästyksissään.\n\nAlida heittäytyi äkkiä hänen syliinsä, itkien ilmoille vuosia pitkän\nepätoivonsa.\n\n\"No, no, Alida --\"\n\n\"Olen sanonut Kvigstadille, äiti, että _jos_ hän palaa tutkintonsa\nsuorittaneena, niin --\"\n\n\"Niin -- niin? -- sano pois, lapseni!\"\n\n\"Niin ei hän saa kieltävää vastausta --\"\n\nSyntyi äänettömyys, -- -- -- kuului vain läiskäys äidin lyödessä\nkätensä yhteen. --\n\n\"Minä otan hänet -- ilman tutkintoakin\", -- huudahti Merete\nuhmailevasti säkenöivin silmin.\n\n\"Vai niin. -- Niitä nykyajan tyttäriä! -- Kapinahenkeä!\" -- sanoi\nrouva, koettaen koota ajatuksiaan --\n\n\"Niin, niin... vai niin\"... Sorminivelet naksoivat ja hän hengitti\nraskaasti...\n\n\"No niin!\" lisäsi hän sitten äkkiä tyyntyen, -- \"Saamme kai tottua\nkatsomaan pienistä ikkunalaseista tyttäriämme...\n\n\"Arvelet siis voivasi tulla onnelliseksi hänen kanssaan, Alida!\"...\nrupesi hän puhumaan kuiskaten, silitellen hänen hiuksiaan...\n\n\"Kyllä, kyllä -- kyllä, kyllä, -- hän on lahjakas mies... ja sinä kyllä\nvoit johtaa häntä, -- kääriä hänet vaikka sormesi ympärille, niin\njärkevä, hyvä ja lujaluonteinen kun olet...\"\n\n\"No, no!\"...\n\nAlida oli taas saanut itkunkohtauksen.\n\n\"No, no, lapsi... miehen tahto on miehen kunnia, sanotaan. Mutta se on\nmyös naisen!\" -- -- --\n\n-- Auringonpaisteen viirun kasvaessa yhä pitemmälle lattian poikki\nhuoneessa, niin että rouva Orningin lopulta täytyi varjostaa\nkasvojaan nenäliinalla, oli Alida saanut itkeä sydämensä tyhjäksi --\nperusteellisesti ja kauan.\n\nSe taistelu oli ollut liian kova ja pitkällinen, jota hän oli\ntaistellut yksinään hiljaisuudessa, mutta nyt! -- kun kaikki oli\nuskottu äidille, tuntui hänestä kuin onnen tunne olisi lamauttanut\nhänet -- -- --\n\nRouva istui taas yksin, kuunnellen hänen keveitä nopeita askeliaan,\njotka poistuivat eteisen poikki...\n\nHe olivat sopineet, että Alidan asiain ollessa nykyisellä kannalla,\ntäytyi hänen itsensä ottaa puhuaksensa isälle asiasta -- sopivan\ntilaisuuden sattuessa.\n\nMutta -- mutta -- rouvan kasvot synkistyivät äkkiä --\n\nRa-täti! Mitä sanoo Ra-täti?... Hänen oma sellaisella innolla\naikaansaamansa kauppa... Tämä naimiskauppa, 'joka johtaisi perheen\narvoa vastaavaan positsioniin'...\n\nSivuuttaa hänen tahtonsa!\n\nRouva teki uhkaavan näköisenä äkillisen liikkeen ikäänkuin noustakseen\nylös, mutta vaipui taas takaisin tuolille mutisten:\n\nNe rahat!... Ne rahat!...\n\nRa-täti tekee varmasti Alidan perinnöttömäksi! -- ja ehkä toisetkin.\n\n-- Ja kuka, -- hän tarttui tuolin käsinojaan, katsoen neuvottomana\nympärilleen, -- kuka on sanova hänelle tämän?\n\nNiin, kuka?... siitä syntyy viho viimeinen meteli! -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäpäivät tulivat ja menivät auringonpaisteineen ja varjoineen rouvan\nkahden ikkunan editse.\n\nRomaani oli pöydällä sukkapuikko pistettynä miltei samojen sivujen\nväliin...\n\nIkkunoiden alla olevassa puutarhassa kasvoi ja nousi taimelle -- yhtenä\npäivänä yhdet, toisena toiset kukat. Välistä tulivat tytöt hänen\nluokseen näyttämään salaattia ja krassia, välistä redisejä, pieniä\nkeltajuuria, kirsikan- ja omenankukkia...\n\nOlisipa ollut hauskaa saada kävellä puutarhassa seuraamassa tuota\nkaikkea. Kesähän meni häneltä miltei kokonaan hukkaan...\n\n... Vaikeata ja raskasta kaikin puolin... ja kun sitä paitsi tällä\ntavoin oli suljettu huoneeseensa, olivat ajatukset niin usein\nliioteltuja -- --.\n\nKun hän eräänä aamuna istui vaipuneena synkkiin ajatuksiinsa, ovi\nmiltei tempaamalla avattiin...\n\nMerete se syöksyi huoneeseen sillä tavalla!\n\nHän ei kuullut varotusta, vaan juoksi äidin luokse ja ojensi häntä\nkohden ruusun. Tyttö säteili ikäänkuin hän ei koskaan ennen olisi\nnähnyt kukkaa.\n\n\"Näetkö, äiti, tätä!\"\n\n\"Kyllä, kun et vain pidä sitä niin lähellä kasvojani.\"\n\n\"Se on isältä!\" -- tuli riemuiten, niin että hän tuskin sai sanat\nsuustaan.\n\n\"Isältä!\" -- -- Rouva otti ruusun ja katsoi sitä tarkasti.\n\n\"Minun piti jättää se sinulle ja sanoa että se on ensimäinen uudesta\npuutarhastasi! Isä tulee luoksesi iltapäivällä tiedustelemaan\nvointiasi\", -- päätti hän hengästyksissään.\n\nRouva istui ääneti hetken. Sitten nousi hän ylös ja meni ikkunaan\nikäänkuin tutkiaksensa ruusua, pyyhkien kuitenkin salaa kyyneleen\ntoisensa jälkeen silmistään...\n\n\"Missä on nenäliinani?\" kuului kärsimättömästi.\n\n\"Sanoiko hän todellakin niin? -- Sinusta siis näytti, että hän piti\npuutarhasta?...\n\n\"Tämä ruusu on ylemmästä pensasaidasta, -- hän on siis käynyt\nsielläkin...\n\n\"Tiesinhän minä, että se kerran tapahtuisi, -- että hän pitäisi siitä...\n\n\"Totta totisesti on hänellä parempi maku minun puutarhani kuin minulla\nhänen musiikkinsa suhteen\", sanoi rouva hymyillen viillyttäessään ja\nkuivatessaan kasvojaan nenäliinalla.\n\nHetkisen kuluttua istui hän tyynesti takaisin tuoliin, katsellen\ntyytyväisenä auringonpaistetta ja ikkunaa.\n\n\"Sen minä sanon, että hän saa antaa aivan toisessa suhteessa kalliin\nsovintolahjan\", huudahti hän äkkiä, -- \"Kaikki puutarhanaidan laudat!\n-- Tuolla laatikossa on sahalta tullut lasku -- kaksikymmentäviisi\ntaalaria. Ne hän nyt mielellään maksaa\", -- sanoi hän tyytyväisenä.\n\n\"Kyllä tuntuu ihan helpotukselta kun saa ne maksetuksi!\"...\n\nHän katsoi ympärilleen --.\n\n\"Kuule, Merete, meidän täytyy saada Inger tänne pesemään ikkunoita\nja peiliä ja ovea, -- ja hieman siistimään joka paikasta, koska minä\nkuulun saavan niin harvinaisen vieraan!\" ilveili hän -- --\n\n-- Uutinen levisi kulovalkean tavoin sisaruksille ja synnytti\nkoko päiväksi oikean juhlatunnelman taloon. Katsottiin iloisina\ntarkoittavasti toisiinsa, kuiskittiin vilkkaasti, ja jokainen isän tahi\näidin sana sai entisen varman arvonsa taas.\n\nVallitsi ikäänkuin vapautumisen tunne koko talossa, -- se tuntui\nkonttorissa, ja aavistettiin kenties kyökissäkin, että sovinto oli\nsyntynyt jumalten valtakunnassa.\n\n-- -- \"Eikö ole ollut suloinen päivä tänään?\" -- sanoi Merete\nReinille tämän tullessa hänen luoksensa hänen iltapuolella ollessaan\nmullittamassa leukoijia, jotka alkoivat avata nuppujaan ja näyttää\nvärejään. Puutarha oli näet pidettävä mahdollisimman hyvässä kunnossa,\nkunnes äiti taas voisi itse ryhtyä siellä työhön... \"Tiesin, aamulla\nherätessäni että jotakin hauskaa tapahtuisi\", -- jatkoi Merete\nvilkkaasti. \"Aina kun uneksin suurista viheriöistä nurmikentistä,\ntapahtuu jotakin oikein hämmästyttävän onnellista!\"\n\n\"Vai niin, te olette siis tosi-unien näkijä, Merete neito?\"\n\n\"Niin, se on varmaa! -- Kun näen unta vedestä ja kukista ja\npikku-rahoista, -- huu, silloin tiedän tapahtuvan jotakin\nvastenmielistä.\"\n\n\"Se johtuu siitä että olette pannut sen merkille -- ja tapahtuuhan aina\njotakin, johon sitä voi soveltaa... Noin nuori tyttö ei kai voine olla\ntaikauskoinen?\" sanoi Rein tutkivasti.\n\n\"Taikauskoinen, ei, -- en usko kummituksiin, mutta muuten --\"\n\n\"Mitä muuten?\"\n\n\"Niin, on niin paljon, mikä on kauhean ihmeellistä -- jota ei käsitä\" --\n\n\"Mitä se on, Merete-neito?\" kysyi Rein. Hänen silmissään kuvastui\njonkinverran pelkoa.\n\n\"Niin, sitä en _voi_ sanoa, -- enkä myöskään tahdo. Mutta on olemassa\nasioita, jotka ovat määrääviä minun elämälleni!\" sanoi hän hiljaa,\nmutta päättävästi: hän oli tullut hyvin kalpeaksi, -- \"ja joita en voi\nitselleni selittää.\"\n\n\"Vai niin, teillä on siis jotakin, joka on _ratkaisevaa kohtalollenne_,\nMerete\", -- kysyi Rein ja hänen kasvoillaan leikki hymyily. \"Eikö ole\nihmeellistä\", keskeytti hän äkkiä, -- \"että me kenties kaikki liikumme\nomine uskoinemme ja taikauskoinemme... Katsokaa nyt vaikka tuota vanhaa\nkuivaa Henschieniä! Hänen täytyi aina räiskäyttää kolme musteläiskää\npulpetille ennenkuin hän alkoi laskea yhteen. Sitten rupesi hän\naavistamaan, että minä pidin häntä silmällä, ja hän vilkui alituisesti\nminuun. Välistä pisti päähäni kiusata häntä. Mutta silloin kakisteli\nhän kurkkuaan ja rupesi miettimään ja muodostelemaan kynäänsä, kunnes\nsai rauhassa räiskäyttää kolme musteläiskäänsä...\n\n\"No, se nyt oli vain sellaista pientä konttorilevottomuutta, --\npöytäkirjojen kaapimisen pelkoa...\n\n\"Eikä Bie-neiti tunne itseänsä rauhalliseksi olemuksen räjähtämiseltä\n-- Ra-tädin hyväntuulen muodossa, -- ennenkuin hän on huolellisesti\nkuivannut jalkansa seitsemän kertaa portaiden edessä oleviin\nkuusenhavuihin ennen sisään menemistään\" -- --\n\n\"Mutta että te voittekin huomata tuollaisia pikkuseikkoja!\" huudahti\nMerete kuin pilvistä pudonneena.\n\n\"Mihinkäpä minä silmäni panisin, Merete-neito\", nauroi Rein...\n\n\"Ja ajatelkaapa nyt kapteeni Buchwaldianne! -- Ettekö ole koskaan\nranskantunneillanne huomannut, että hän ei istuudu tuolille ennenkun on\nkulkenut kerran sen ympäri? Huomasin sen jo ensi kerroilla nähdessäni\nhänet arkihuoneessa. Ja mitä merkkejä hän samalla tekee sormillaan\nnutunliepeittensä alla tahi taskussa, sitä en minä voi sanoa. Mutta\nhän ei vain istu ennenkuin nuo menot on suoritettu. Pitäkää varanne\nvain!... Se voi olla vain viaton suojelustoimenpide tavallista\nvastoinkäymistä vastaan... Tahi ken tietää mitä kaikkea on syntynyt\ntuon hiljaisen miehen mielikuvituksessa. -- Ehkä hän tahtoo ehkäistä\njonkin hengen tahi kummituksen istuutumasta siihen ja kiertämästä\nkäsiään hänen ympärilleen. Ehkäpä vaivaa häntä hänen toinen minänsä ja\nhän näkee itsensä.\"\n\n\"Näkee itsensä... Olen kuullut, että silloin täytyy kuolla!\" sanoi\nMerete.\n\n\"Hm, -- olemuksen pelolla on niin monta muotoa, -- niin monta kauhun\nhuutoa ihmisessä, kun on kerran saanut korvansa auki... Luonnonvoimat\niskevät ihmisiin. -- Tuntee soittimen kieliä ulkopuolella itseään...\nTäysi kuu vetää, samoin kuin se imee luodetta ja vuoksea... Kuka\ntietää, jos me kaikki olisimmekin lasista ja läpikuultavia!\n\n\"... On sellaisia\", tuli sitten varovasti, -- \"jotka tulevat niihin\naikoihin äärettömän tuskallisiksi... Heidät valtaa sellainen\nlevottomuus... tuntevat ikäänkuin heidän täytyisi lähteä maita\nmantereita kiertämään loitolle ihmisistä suorittamaan kamppailun sen\nkanssa, joka muodostaa pelon heissä! --\n\n\"Niin, Merete-neito, -- sellaisessa tapauksessa ei toinen voi auttaa\ntoista!\"\n\n\"Voi kyllä\", -- sanoi Merete hiljaa, -- \"juuri sellaisen --\nyksinäisyystunteen sattuessa\"...\n\n\"Niinkö? -- Tarkoitatteko, että juuri sentähden Aatami sai Eevan? --\nNiin, siinä on paljon siinä\", sanoi hän äkkiä hymyillen. -- \"Saanko nyt\ntuoda teille vettä, jotta saisitte täyttää kaikki nuo pienet kuopat,\njoita olette kaivanut leukoijien ympärille?\"...\n\nIlta-auringon säteiden kimallellen hypähdellessä puutarhanaidan\nläpi, tulivat toiset ulos toinen toisensa jälkeen arkihuoneesta ja\nkonttorista jutellen ja tarinoiden auttamaan puutarhassa.\n\nTuomari käveli siellä merenvahapiippuineen. Sen sininen savu näkyi\npensasaitojen ja kukkalavojen läpi...\n\nOli kuin kaikki olisi loistanut uudessa -- sovituksen valossa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, kuka?\n\nTuomarin itsensä oli täytynyt ottaa huolekseen surullinen tehtävä\nilmoittaa Ra-tädille, että Alidan liitto Grothin kanssa purkautuisi.\n\nRouva seisoi ikkunassa katsoen kuinka tuomari nousi hevosen selkään ja\nkannusti Figaroa happamen näköisenä...\n\nHän ei ollut erittäin ihastunut tehtävästään. Mutta kukapa muukaan voi\nsen suorittaa? Ja sitten hänellä oli oma tapansa katsoa asioita...\nHän ei huolehtinut edeltäpäin, eikä juuri ajatellut erityisesti niitä\njälestäpäinkään. --\n\nTuomari ratsasti herttaisena alkukesän iltapäivänä maantietä pitkin...\n\nAitojen molemmin puolin kylvettiin, kynnettiin ja äestettiin, ja\ntyöväki nosti hattua ja juoksi avaamaan porttia nähdessään tuomarin\ntulevan. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, kuten tavallisesti, siellä\ntäällä vaihtamaan muutamia sanoja, vaan rajoittui, vaipuneena kun oli\nomiin ajatuksiinsa, ainoastaan hajamielisiin päännyökäyksiin...\n\n... On luonteita, jotka suoriutuvat kaikissa oloissa, ja toisia,\njotka takertuvat niihin kiinni... Alidaan olivat hänen ajatuksensa\nkeskittyneet... Yhtä lujaluonteinen ja avomielinen ja rehellinen kuin\näitikin... Mutta onneksi oli hänessä tunteellisuutta ja naisellista\nnorjuutta, jota Bolettessa... Hm, -- hän pani Figaron taas\nravaamaan -- --\n\nHetken kuluttua kulki hevonen taas käyden. Figaron korvat näyttivät\ntuontuostakin kuulevan monia hymähdyksiä ja puoliksi tukahdutettuja\nmielenpurkauksia, jotka näyttivät koskevan aivan etäisiä asioita...\n\nJa sitten Kvigstadista vävypoika!... Se on totta totisesti hänen\nihmetöidensä huippu! Originelli mies -- loistava pää...\n\n... On niin satunnaista, että sovitaan yhteen tässä maailmassa... Hän\nhuokasi kevyesti.\n\nTahi loppujen lopuksi, jos on joku, josta pitää... Silloin ei riitä\nkokonainen tehdaskaan ikävine Grotheineen Kvigstadia vastaan, joka on\nvallannut toisen mielen! -- Hyvä, Alida! -- Hän käänsi hevosensa sille\nvarjoisalle metsäpolulle, joka vei Rafosille, ja kiirehti\nhevostaan. -- --\n\n-- Ra-täti istui auringonpaisteessa rappusilla jakkara jalkojen alla ja\ntyynyjä ja saaleja varmuuden vuoksi lähellä. Hän hätkähti, kun hänen\nterävät mustat silmänsä keksivät ratsastajan metsätiellä.\n\n\"Bie -- Bie!\" komensi hän eteiseen. \"Pane paras viilikehlo arkihuoneen\npöydälle ja rommia mukaan. -- Se on Thomaksen lempiruokaa kesällä, kun\nhän on kuumissaan.\"\n\nHän kompuroi keppinsä nojassa sisään ja rupesi huolellisesti\njärjestämään nojatuolinsa ympäristöä.\n\nTuomarin ajaessa pihaan juoksi renki ottamaan huostaansa hevosen...\n\n\"Näin sinun olevan rappusilla, täti; sitten kai lienee terveytesi\nhyvä\", -- tervehti tuomari. \"Niin, sinulla on hyvät voimat -- hoitaa\ntaloa. -- Näin, millaiset ovat viljelyksesi: niiden veroisia saa etsiä\n-- ja sinun veroistasi myöskin!\" laski hän leikkiä.\n\n\"Moiset kohteliaisuudet ovat minusta kuin liian vanhoja kuivaneita\nhunajakakkuja. Onko sinulla jotakin asiaa?\"\n\n\"Hm\"... kakisteli tuomari kurkkuaan --\n\n\"Ja Bolette-raukan täytyy yhä vain pysytellä makuuhuoneessa, vaikka on\nniin kaunis kesä\", jatkoi tuomari.\n\nRa-tädin syvälle painunut suu puristui kokoon; hän nojautui takakenoon\ntuolissa ja rupesi katsoa tuijottamaan häneen. --\n\n\"Näytät minusta niin mielistelevältä ja puheliaalta tänään. On siis\njotain,--joka minun on sulatettava?\"...\n\n\"Niin -- niin, -- katsos, täti, maailmassa ei saa aina mitä tahtoo\",\nalotti hän varovasti. \"Ja eihän sitä voi vaariakaan, että saattaisi\nkaikki järjestää mielensä mukaisesti... ja nuoriso, tiedäthän, täti! --\nOnhan sinullakin ollut verta suonissasi.\"\n\n\"Lörpötystä -- lörpötystä! -- Mistä on kysymys? Puhu\" -- keskeytti\nRa-täti hänet ja jysäytti kärsimättömästi keppiänsä lattiaan. -- \"Ensin\nvoitelee suuni hunajalla.\" -- Hän teki pelottavan irvistyksen.\n\n\"Meidän täytyy koettaa katsoa ymmärtävillä silmillä, täti!\" huomautti\ntuomari, -- \"niin hyvin kuin voimme.\"\n\nRa-täti pani päänsä kallelleen ja katsoi häneen.\n\n\"Puhu sinä vain, Thomas! Olen valmistautunut, odotan -- vaikka mitä!--\nvieläpä sitäkin, että sinulla on kassanvajaus\", pisti hän myrkyllisesti.\n\n\"Bie-neiti, olisin kiitollinen, jos antaisitte minulle vähän vettä\",\nsanoi tuomari, varovasti valmistautuen kaikkien mahdollisuuksien\nvaralta, kun Bie näyttäytyi ovessa viilikehloineen, mutta nopeasti\nvetäytyi taas takaisin.\n\n\"Niin, niin, täti! -- On sitä nähty pahempiakin asioita kuin että\nkihlauksesta ei ole tullut mitään\" --\n\n\"Alida!\" -- huusi Ra-täti ja heitti päätään kiivaasti taaksepäin.\n\n\"Niin, juuri hän. Alida on tunnustanut mielentilansa Bolettelle ja\nminulle. Hän tahtoo rikkoa kihlauksensa Grothin kanssa.\"\n\n\"Rikkoa!\" miltei ulvahti Ra-täti. -- \"Kuinka hän uskaltaa!\" --\n\n\"Sille ei voi mitään! -- Groth on hänestä suorastaan vastenmielinen.\"\n\n\"Ei voi mitään!\" -- matki Ra-täti... \"Se on sinun tapaistasi, Thomas!\n-- Vastenmielinen -- koko tulevaisuutta vastaan... On sekin puhetta!\n-- Jotakin on tehtävä! -- Uppiniskainen lapsi!... Kuinka monen luulet\nsaavan seurata omaa päätään siinä suhteessa! -- Tulisipa siitä\nkaunista!\"\n\nRa-täti uhkasi häntä etusormella:\n\n\"Käske sinä vaan Boletten sanomaan hänelle suorat sanat!... Tahi onko\nmyös Bolette tullut romantilliseksi, -- sentimentaaliksi -- -- höö,\nhörrr\" -- hänen rintansa korahti, -- hänen oli vaikea hengittää.\n\n\"Sille ei voi mitään, täti! -- Ja sitte vielä lisää. -- Sinun täytyy\nkuulla kaikki\"...\n\n\"Vieläkö enemmän? -- Jospa tietäisit, kuinka vastenmielinen olet,\nThomas!\" -- Ra-tädin kasvoilla oli ihan tuskan ilme.\n\n\"Tiedäthän, että Kvigstad on lähtenyt luotani suorittamaan\ntutkintoansa\"...\n\n\"Mitä?\" Ra-täti katsahti nopeasti tuomariin. \"Juuri häneen on Alida\nkiintynyt, hänestä hän on koko ajan pitänyt -- Sille ei voi mitään,\ntäti.\"\n\n\"Sinun ei mitääsi!\" huusi Ra-täti; hän kohottihe nuolen nopeudella\ntuolista ja antoi tuomarille korvapuustin, kepin kaatuessa kolisten\nlattialle. Sitten vaipui hän takaisin tuoliin myssy vinossa ja voihki...\n\nEi ollut suinkaan kevyt se käsi, jota tuomari oli saanut maistaa, ja\nhänen kasvojensa toinen puoli oli aivan punainen, kun hän nopeasti\nnousi, tarttui poskeensa ja katsoi käteensä, ikäänkuin tullakseen\nvakuutetuksi siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi ottamaan lakkinsa,\nja hänen suupielissään näkyi hymyntapaista...\n\n\"Thomas! Thomas!\" -- voihki Ra-täti avuttomana... \"Älä mene... Älä\nmene... Oma rakas poikani! -- -- Niin, jätä sinä vain vanha tätisi\",\n-- huoahti hän vielä kerran, \"niin hänelle ei jää ketään jälelle...\nEi, tule nyt tänne, Thomas, oma poikani! Tule nyt tänne ja istu tähän\ntuolille... niin saadaan puhua siitä\" -- houkutteli hän.\n\n\"Kun viimeksi annoit minulle korvapuustin, olin nelitoistavuotias.\nSamana päivänä tulin kotiin kesälomalle... Ja kun se tapahtuu niin\nharvoin...\" -- kuului puoliksi vihaisesti, puoliksi leikillisesti.\n\n\"Sinä olet ollut aina lempipoikani\", voihki Ra-täti... \"Et kai ole aivan\nsuuttunut minuun\", -- alkoi hän levottomasti pyytää... \"Istu nyt, istu\nnyt, Thomas, että saan nähdä, ettet enää ole vihoissasi\", pyyteli\nhän vapisevalla äänellä... \"Istu nyt tähän!\" -- Ra-täti tarttui hänen\nmolempiin käsiinsä ja taputteli ja suuteli niitä nöyrästi --\n\n\"Myssyni... myssyni...\" -- Hän tarttui päähänsä ja asetteli ja oikoi\nmyssyään...\n\n\"Kvigstad, niinkö sanoit?... Meidän täytyy hankkia hänelle\nkruununvoudinvirka!\" huudahti hän äkkiä vilkastuen...\n\n\"Bie! Bie! missä hän viipyy viilikehloineen! Tahi ehkä tahdot ennemmin\nlasillisen madeiraa? Bie!\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kotimatkalla hymyili tuomari... asema oli yhtäkkiä pelastettu...\n\n... Ja että häntä oli kohdeltu kuin poikaa -- se maistui niin\nihmeellisen hyvältä...\n\n\n\n\nVI.\n\nRein ja Merete.\n\n\nHarjujen yläpuolella Vangenin takana kohosi vuorijono harjanteeksi,\njoka muistutti tuntureista.\n\nKaksi peninkulmaa sieltä sisämaahan päin oli tuomarintalon karjakartano.\n\nSieltä juuri oli koko Vangenin nuoriso eräänä lämpimänä\nkesäpäiväniltana palaamassa alaspäin kaksipäiväiseltä retkeltä\nkarjakartanolle.\n\nAlkoi kohota pilviä, jotka kokoontuivat mustiksi, uhkaaviksi\nrykelmiksi. --\n\nNäytti uhkaavalta; rajusäätä peläten riennettiin kotiinpäin vuolasta,\nkoskista Ra-joen vartta pitkin kulkevaa metsäpolkua.\n\nLovandetin rantaan päästyä päätettiin matkan jouduttamiseksi mennä\nvenheellä järven poikki. Eufemia ja Alida menivät toiseen venheeseen,\njossa pari konttoristia hoiti airoja, Reinin tarjoutuessa soutamaan\nMereten järven poikki pienellä ruuhella. Muut kiertäisivät jalkaisin\njärven ympäri.\n\nKiiruhdettiin matkallelähtöä --\n\nReinin täytyi ensin tyhjentää venhe, joka oli vettä puolillaan,\ntarkastaa, oliko tappi lujasti kiinni sekä kääntää ja kuivata\ntuhtolaudat.\n\n\"Tulkaa nyt venheeseen, Merete-neito!\" --\n\nHän kallisti venhettä syrjälleen, jotta Merete saisi jalansijan, ja\nauttoi hänet venheeseen. Sitten heitti hän matkalaukun keulaan ja\nvihkon tuoreita tunturikukkia Mereten syliin.\n\nTyönnettyään venhettä kivien lomitse, istuutui Rein rauhallisen\ntyytyväisenä ja rupesi uutterasti soutamaan...\n\n\"'Neitsyt Marian kultakenkiä'\"... sanoi Rein, nyökäyttäen päätään\nkukkia kohden, joita Merete järjesteli... \"Ne muistuttavat minua\naina äidistäni... Se oli hänen lempikukkansa\", -- sanoi hän soutaen.\n-- \"Äitini oli niin raskasmielinen, ja teki minuun niin omituisen\nvaikutuksen lapsena, kun hän kerran sanoi: -- 'Nuo... nuo loistavan\nkeltaiset, -- ne ovat viimeiset aurinkoiset jäljet neitsyt Marian\nolosta tässä maassa!' -- Hän oli mieleltään ikäänkuin jonkin verran\nkatolinen, ja hänellä olivat omat kuvittelunsa\"...\n\nMerete istui katsellen hienoja, kengänmuotoisia kukkia --\n\n\"Että tekin olette kerran ollut pieni\", -- puheli hän mietteissään,\n-- \"ja puhellut äidin kanssa! -- Aivan toisin kuin kaikki muut pojat,\nvoisi ajatella... Te olette kai myös istunut lukemassa opettajan\njohdolla. -- Mutta minä en voi kuvitellakaan, ettette te olisi tietänyt\nkaikkea ennakolta.\"\n\n\"Muistan vain, kuinka seisoin katsoen äitiäni, kun hän ikäänkuin\nloittoni, -- ja ihmettelin, mihin hänen ajatuksensa voivat mennä,\nkun ne tuolla tavalla häipyivät etäisyyteen, kuin linnut -- jonnekin\nsalaperäiseen maailmaan. -- Jossa ei koskaan olisi pitänyt olla!\" --\nlisäsi hän synkästi. \"Rajojen yli meneminen kostaa itsensä... Rajat\novat ne muodot, joihin maailma valautuu...\n\n\"Ei, olin kylläkin tiedonhaluinen ja opinjanoinen\", jatkoi hän\nvilkkaasti. \"Mutta sisäisille silmilleni eivät he kuitenkaan voineet\npistää sivistyksen silmälaseja.\"\n\n\"Minä kuvittelen mielessäni teidän ikäänkuin kulkevan tunturin\njuurella, joka näyttää uhkaavan vieremällä\" -- sanoi Merete miettivästi.\n\n\"Ettekö koskaan pelkää, että jokin vieremä voisi sattua _teidän_\nelämässänne, Merete?\" -- kysyi Rein tutkivasti.\n\n\"Oh -- en\"...\n\nMerete pudisti päätään, ja hänen kasvoilleen tuli onnenilme.\n\n-- Nyt rupesi käymään pieniä, lyhyitä tuulenpuuskia, ja aallot löivät\nja loiskivat venheen keulaan ja vesi tummeni nousevista pilvistä.\n\n\"Ottakaa saali hartioillenne... Ette kai pelkää vähäistä myrskyä?\n-- Te, joka ette edes pelkää kokonaista vuorenvieremää!\" sanoi Rein\nrohkaisevasti.\n\n\"Ei\", -- huudahti Merete miltei riemuiten, -- \"en ole koskaan tuntenut\nitseäni turvallisemmaksi.\"\n\nAlkoi putoilla harvakseen suuria sadepisaroita; Rein souti lujasti,\nvetäen voimakkaita vetoja vastatuulessa. -- Näytti kuin hänen\najatuksensa olisivat olleet kuohuksissa...\n\nÄkkiä välähti salama puolipimeässä ja kuului ukkosenjyrähdys.\n\nRein pysäytti airot ja katsoi ympärilleen --\n\n\"Kunpa saisi elää näin, kunnes susi tahi kotka korjaisi, -- eikä\nmaailmaa enää olisi!\" -- virkkoi hän.\n\nUkkonen jyskää ja jyrisee tunturien välisessä ahtaassa laaksossa ja\nsalama seuraa toistaan.\n\nMerete istui ajatuksiinsa vaipuneena, hiljaa ja tyynenä...\n\nÄkkiä kuului ankara räjähdys, ikäänkuin salama olisi iskenyt maahan\njossakin metsän sisässä.\n\nMerete hätkähti. --\n\n\"Entäpä jos se nyt olisi iskenyt tänne venheeseen!\" -- kuiskasi Rein\nikäänkuin ilmaisten salaisimmat ajatuksensa -- -- -- \"Ja me molemmat\nolisimme saaneet asuntomme täällä aaltojen alla\" -- --\n\nUkkonen jyrisi, sade valui virtanaan.\n\nTuuli kiihtyi, -- ja vaimeni taas, ja ilma seestyi --\n\nJa he istuivat siinä omituinen tunne mielessään, että heidät oli\njätetty ainoastaan toisilleen, -- keskellä luonnon ylivoimia...\n\n-- Ilta-aurinko paistaa hellitti taas kaksinkertaisen kirkkaasti pikku\nruuhen saapuessa rantaan.\n\nRein veti venheen voimakkaasti pitkältä rannalle ja puuhasi sitten\naiheettoman kauan sen kiinni sitomisessa --\n\nSitten juoksi hän äkkiä venheen ääreen ja tempasi Mereten syliinsä...\n\n\"Tulkoon siitä vuorenvieremä tahi ei, onni tai onnettomuus, --\ntahdotteko uskaltaa elämänne minulle, Merete?\"... kuiskasi hän\ntulisesti kantaessaan hänet maihin.\n\nJa Merete painautui säteilevänä häntä vasten...\n\nTiesihän hän sen, tiesihän hän sen!... -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ja he puhelivat ja he kertoivat ja he sulkivat toisensa syliinsä...\n\n... Olihan Rein tullut hänen luokseen sisimpine sieluineen jo _ennen_\nkun hän ensi kerran ajoi rattailla pihaan, -- tunnusti Merete...\n\nJa he saapuivat kotiin kokonaista kaksi tuntia myöhemmin kuin muut --\nja myöhästyivät illalliselta --\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämä Vangenilla oli tullut omituiseksi pitkinä lämpiminä elokuun\npäivinä. Aamiaisen aikaan olivat nuo kaksi jo olleet aamukävelyllään\nkasteen vielä ollessa maassa.\n\nHeillä olivat omat merkkinsä, Reinillä konttorinikkunasta, Meretellä\narkihuoneesta tahi keittiöstä, siitä, oliko aikaa kohtaukseen\npuutarhassa marjapensasten luona. He kohtasivat toisensa kello 5:n\naikaan iltapäiväauringon paisteessa ja kävelivät illemmalla virralle\npäin.\n\nJoka aamu oli ikäänkuin heräämistä uuteen taivaaseen ja uuteen maahan,\n-- maahan, jonka päivän täytti ennen aavistamaton sulo, jota ei oltu\nennen koettu!\n\n... Ja he tekivät kävelyretken Ra-tädin luokse, jolle Merete esitti\n\"nokikolarin\". -- Ja Ra-tädin kasvot ihan säteilivät, ja hän kyseli\nReiniltä salavihkaa niistä moldewigilaisista tiluksista...\n\nJa he kulkivat taas yhdessä Rafosia kohti, Merete ja Rein, --\nmuistelivat, kuinka he silloin olivat nähneet ja kohdanneet toisensa\nsiellä, mitä he olivat ajatelleet ja mitä sanoneet --\n\nHeidän siinä illalla kävellessään tuntui kuin kosken kohina olisi äkkiä\ntauonnut --\n\nRein pysähtyi ikäänkuin kuuntelemaan ja tarttui sitten\nsuonenvedontapaisesti Mereten käsivarteen...\n\n\"Tulee niin hiljaista, aivan kuin kuolonhiljaista elämänmelun\nperästä\"... huudahti Rein omituisen kalpeana, -- \"ikäänkuin totuuden\nalaston kallio kohoisi kaukaa näkyviin...\n\n\"Käsittämätöntä, kuinka melu ja pauhina voivat turruttaa ihmisen niin,\nettä hän esimerkiksi luulee voivansa elää tässä maailmassa -- -- --\nEevatta!\" -- käänsi hän äkkiä puheensa leikiksi, huomatessaan Mereten\ntulevan levottomaksi. -- --\n\nRein saattoi välistä seisoa ja tuijottaa häneen niin että hän ihan\npelästyi --\n\n\"Ei mitään, -- ei mitään, Merete!... Nähdessäni, kuinka lujasti sinä\nuskot onneen, -- uskon minäkin. Minun täytyy vain välistä muistuttaa\nitseäni siitä, ikäänkuin näpistää käsivarrestani. Minäkö todellakin\nkuljen tässä ja voin koska tahansa koskettaa sinua ja saada varmuutta?\n-- Minun on niin vaikeata käsittää, että kimalainen surisee ja\nleppäkerttu kiiltää ja vattu riippuu kypsänä ja aurinko paistaa ja\nettä sinä seisot tässä luonani, -- vain sentähden, että _minä_ olisin\nonnellinen! -- Rakkaani, jos maa häviäisi tahi avautuisi, -- niin ei\nse olisi sen pahempaa, kuin että me aivan luonnollisesti solahtaisimme\nyhteisine onninemme säilöön\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomaria ja hänen rouvaansa ei kiinnittänyt yksistään Mereten ja Reinin\nkihlaus. Katsoipa asiaa kuinka tahansa, -- ja olihan Rein omituinen\nluonne, josta ei ollut helppo päästä selville, -- oli kuitenkin selvää,\nettä _Merete_ tunsi itsensä onnelliseksi hänen kanssaan, arvelivat\ntuomari ja hänen rouvansa. Rein oli siksi varakas, että hän voi täyttää\nehdottoman toivomuksensa mennä naimisiin jo syksyllä ja muuttaa\nperintötilalleen kunnes saisi sopivan viran.\n\nNiin että nyt samana vuonna saatiin uudella kiireellä ja uusilla\nvoimainponnistuksilla luoda morsiuskapiot.\n\nOlihan se vähän raskasta rouvalle, joka juuri oli päässyt vankeudestaan\nja jonka nyt olisi pitänyt kaikessa rauhassa saada koota voimia ja\nvirkistyä puutarhatyössä.\n\nJa kaiken lisäksi Mariannen suuri tapaus!\n\nHe olivat suuresti hämmästyneet, kun hän ei palannut heti tehtaalta\nkun Alida lähetti sen kirjeen, jossa purki kihlauksen, ja isän samalla\nkirjoitettua ja kutsuttua Marianne kotiin.\n\nJa oli kuin olisi pommi iskenyt Vangenin perheeseen, kun Groth ja\nMarianne sitten julkaisivat kihlauksensa.\n\nMutta kun he olivat lukeneet kirjeen loppuun, tuntui kaikki\nymmärrettävältä ja miltei luonnolliselta. Groth kirjoitti, että hän\npuolestaan yhä enemmän oli tuntenut ja tullut huomaamaan, että juuri\nMarianne kiinnitti häntä ja että he olivat kuin luodut toisilleen.\n\nGrothin vanhemmat toivoivat nyt, että häät pidettäisiin mahdollisimman\npian ja lykkäämättä, lunastamalla kuninkaankirje.\n\n... Niin, että tässä päästiin ainakin kapioiden valmistamispuuhista,\nvaikkakin isän täytyi ostella hopeakaluja ja kallisarvoisia\nmorsiuslahjoja.\n\nJa kun sitten lähetti toi Vangenilta Rafosille Grothin kirjeen uuteen\nkuoreen suljettuna, istui Ra-täti kauan ruumistaan heilutellen ja\npäätään nyökytellen ja mietti... Sitä tyttöä!... Arvasihan hän, että\nhän se viimeisen piston ottaisi... Hän pelasi aina niin erinomaisesti.\nHänellä, tyttörukalla oli vain niin huonot kortit! -- rokonarpiset,\nkalpeat kasvot -- ja pienet, viisaat -- mutta tirrottavat silmät...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomarin apulaisineen ja konttorihenkilökuntineen taas kierrellessä\nsyyskäräjillä, jossa asiakirjoja luettiin ja \"Christian Quint\"\nvallitsi, ja kansa seisoi paljastetut päät kattona, täyttäen koko\npihamaan, kun hän ja kruununvouti Paus menivät käräjäsaliin tahi\ntulivat sieltä, -- pantiin Vangenilla kaikki voimat liikkeelle, jotta\nMereten kapiot saataisiin valmiiksi siinä lyhyessä ajassa, joka oli\njälellä häihin.\n\nHe huomasivat nyt, mitä merkitsi Mariannen ja Barbaran poissaolo nyt\nkun oli muitakin syyskiireitä. Alida sai tehdä työtä heidän molempien\npuolesta, ja rouvasta näytti hänellä välistä olevan työtä yli voimien.\n\nHelpotti ihan suuresti, kun Marianne sangen järkevästi lähetti heille\nompelijattaren tehtaalta ja Barbara odottamatta saapui kotiin auttamaan\nkokonaiseksi kolmeksi viikoksi.\n\nHän puikkelehti ympäri vanha palttinaesiliina edessään kuin kala\nvedessä, järjestäen ja hoitaen ulkoista taloutta muiden istuessa\nkangastensa ja ompeluksiensa ääressä.\n\nSilloin tällöin \"sopivan tilaisuuden sattuessa\" sai rouva tietoja\ntuomarilta, tavallisesti hänen siirtyessään uuteen käräjäpaikkaan, ja\npieniä lippusia vaihtoivat keskenään yhä useammin Rein ja Merete.\n\nMerete piti myös innokkaasti silmällä jokaista sekä hevosella että\njalkaisin kulkevaa matkustajaa, jonka hän äkkäsi maantiellä ja jota\nvoi epäillä kirjeentuojaksi ja joka mahdollisesti poikkeaisi sisään\nVangenin portista, tahi myös niitä, jotka tulivat toiselta taholta ja\njoita ehkä voisi käyttää hänen omien pikku kirjeittensä viemiseen...\n\nReinin rakkautta uhkuvassa, ikävöivässä viime kirjeessä oli ollut\nomituinen, masentava lisäys...\n\nSiihen oli kirjoitettu lyijykynällä:\n\n\"Minut valtasi tuska tänään. Tuli mieleeni odottamatta, että minun\ntäytyisi _nyt_ matkustaa kotiin Dalilani, sorean, nuoren, viattoman\nDalilani luokse ja -- tulla houkutelluksi omantunnontuskiin ja\nedesvastuuseen ja naimisiin sen kaikkine moniin sukupolviin ulottuvine\nseurauksineen... Vihantunne heräsi minussa. Minusta rupesi äkkiä\ntuntumaan kuin näkisin sinussa luonnon kiusauksen, -- viattomissa\nuskollisissa silmissäsi luonnon petoksen! -- Se täyttää ensin oman\nvälikappaleensa mielikuvituksilla tehdäkseen vaikutuksen pohjattoman\nkäsittämättömäksi uhrille.\n\n\"... Luonto! -- kunpa se olisikin vain välinpitämätön, tunteeton,\ntilapäinen, -- vain eloton... Mutta se onkin ovela, -- käyttää meitä\nhyväkseen ovelasti, viekkaasti, pusertaa meistä mehun kuin sienistä, --\nkäyttää meitä niin kauan kun sydänverestämme on pisarakaan jälellä, ja\nheittää meidät sitten luotaan kulutettuina, murtuneina. -- Mitäpä hän\nvälittää siitä, että jälelle jäänyt värisevä, katuva sydän huutaa --\n\n\"Puhalla sitä, niin se katoo!\" -- päättyi se. --\n\n-- Puhaltaa sitä... Merete tunsi olevansa hämillään, kiusautunut...\n\nSitten rupesi hän miettimään \"kiusaus\"-sanaa. --\n\nHän ei voinut olla yhä uudestaan tuijottamatta siihen --\n\n\"Kyllä, hän kyllä -- -- -- puhaltaisi siihen!\" kirjoitti Merete sitten.\nRein ei vain kärsinyt olla kauan yksin...\n\nJa tuota kaikkein herttaisinta, mustinta, rakkainta tukkaa ei hän\nsuinkaan leikkaisi, nykäisisihän vain sitä, tukistaisi siitä, joka\nkerran kun Rein alkaisi katsoa \"pimeään\"! -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka tunnit kuluivatkaan hitaasti sinä päivänä, kun heidän piti\ntulla kotiin, -- kuinka seinäkellon minutit olivat sitkeässä tuloajan\nlähestyessä!\n\nVihdoin, vihdoin näkyivät tuomarin vaunut, ja niissä oli myös Rein.\n\nMerete oli monen monta kertaa pieni kirsikanpunainen huivi päässä\nrientänyt mäelle, josta näkyi kauimmaksi maantielle.\n\nHän tiesi, ettei Rein pitänyt vastaanottokohtauksesta kaikkien nähden,\nja sentähden hiipi hän sykkivin sydämin ullakon rappusille ja yllätti\nReinin, kun tämä pettyneenä ja ympärilleen katsellen läksi niitä\nnousemaan huoneeseensa.\n\n\"Merete!\"... Rein tuijotti häneen ennenkun kietoi hänet syliinsä, piti\nhäntä vähän loitolla itsestään ja syleili häntä sitten taas.\n\nHeidän viime näkemästään oli kulunut kokonainen ijäisyys!...\n\nJa sitten puhalsi Merete häntä -- ja hän taas Mereteä --\n\n\"Merete -- Merete...\"\n\nIlo oli niin raju, kuin se olisi ollut kauan lujasti suljettuna... Rein\nei saanut sanaa suustaan, -- mielenliikutus voitti hänet ja hän puhkesi\nitkuun, -- puristi vain Mereten rintaansa vasten.\n\nMerete katsoi häneen miltei peläten, sillä hän ei ollut luullut Reinin\n_voivan_ itkeä...\n\nJa sitten -- illalla -- sanoivat he toisilleen yhä uudestaan hyvää\nyötä, -- ja yhä uudestaan oli heillä jotakin sanomista toisilleen\neivätkä he olleet voida antaa _sen_ tapahtua viimeisen kerran.\n\n-- Seuraavana aamuna kohtasivat he taas toisensa heille kumpaisellekin\nilmestyneessä maailmassa, jossa kaikki oli ensikerran-hohteessa,\nkasteenraitista, koskematonta -- -- --\n\n-- Ja sitten saapui Ra-tädin renki hevosella. Hän tuli sisään\netehisestä sangen uteliasten Eufemian ja Barbaran saattamana.\n\nJa huomattiin, kun hyvin kääritty ja sinetitöitty laatikko rouvan läsnä\nollessa arkihuoneessa avattiin että se sisälsi ei enemmän eikä vähemmän\nkuin kaunista paksua mainiota silkkikangasta, jonka Ra-täti, moisen\ntuhlaavan päähänpiston saatuaan, oli tilannut Kööpenhaminasta lahjaksi\nMeretelle, -- \"tulevalle nuorelle rouvalle, joka saisi hyvän aseman\nyhteiskunnassa\".\n\nBarbara, jonka mielestä Rein ei osannut pitää sitä tarpeeksi\nsuuressa arvossa, piti kangasta innostuneena hänen edessään, alkaen\nlörpötellä ja tehdä selkoa siitä, mitä vielä valmistettiin kapioiksi.\nHänen puheliaisuutensa keskeytti kuitenkin rouva Orning kertomalla\nReinille ja Meretelle, että isä tilaa tänäpäivänä uuden suuren reen\nkarhunnahkavällyineen heidän talvimatkojaan varten...\n\nMutta _silloin_ ei Eufemiakaan voinut enää pidättyä ilmoittamasta, että\nMerete saisi turkiskapan tehtaalta...\n\nTämä viimeinen uutinen livahti miltei huomaamatta ohi. Rein oli äkkiä\npoistunut huoneesta. --\n\nPäivällisen aikaan lienee hänen ajatuksiaan kiinnittänyt jokin. Hän\nnäytti hajamieliseltä, ja,heti kun noustiin pöydästä, riensi hän\nkonttoriin nyökäyttäen vain päätään vastaukseksi Mereten kysyvään\nkatseeseen.\n\nRuokasalissa istuivat Eufemia ja ompelijatar uutterasti valmistaen\nMereten morsiushametta. Valkonen harsomainen kangas oli levällään, ja\nMerete kävi tuontuostakin sitä tarkastelemassa. Varottiin antamasta\nhänen pistää ommeltakaan siihen. Se tuottaisi näet onnettomuutta. --\n\nSitä uutterammin ompeli hän huoneessaan muuta. _Siellä_ voi hän\nolla rauhassa ja rakennella yksinään ajatuksissaan tuulentupia\nneulaa käytellessään... Hän oli Reinin mukana pitkillä retkillä ja\nkävelymatkoilla. -- Rein souti häntä, kantoi hänet maihin... Hän istui\nheidän kodissaan suuren pohjoisessa olevan vuonon rannalla katsellen\nikkunasta ja odottaen häntä...\n\nHänen edessään oli kuin puolivalveilla nähtyjen unien sumussa se aika,\nkun hän jäisi kahden hänen kanssaan! --\n\nHän työskenteli innokkaasti saadakseen ajan kulumaan, jotta tulisi\nilta, -- ratkoi ompeleen sillä moniteräisellä kynäveitsellä, jonka Rein\noli lainannut hänelle, laski sen pois kädestään, -- mutta hänen täytyi\nottaa se taas, -- kosketella sitä, -- katsella ja käännellä sitä --\n\nTuontuostakin saivat ajatukset hänen silmänsä loistamaan, kunnes hänen\nnotkea vartalonsa vähitellen ikäänkuin vaipui niihin -- -- -- -- --\n\n-- Ja illalla, kun Rein tuli sisään etehisen ovesta himmeässä\nlyhdynvalossa, yllätti Merete hänet kietoen käsivartensa hänen\nympärilleen.\n\nMutta Rein miltei tyrkkäsi hänet luotaan... \"Mokomat valmistukset ja\npuuhat ja sopimukset!\" -- huudahti Rein.\n\n-- \"Minusta tuntuu kuin vä'ät ja pihdit pitäisivät minua kiinni...\nTuntuu kuin ovi lyötäisiin lukkoon takanani!\"\n\nMerete katsoi kauhistumistaan kauhistuen, kuinka hän seisoi tuijottaen\nkalpeana, raivoissaan silmät kamalasti palaen.\n\n... \"Ne ompelevat ja ompelevat pakkoröijyä ylleni\", -- ilkkui hän, ja\nhänen kasvonsa olivat kuin terävät petolinnunkasvot. -- \"Ja sitten\najavat he ruumiin pois isossa reessä!\"...\n\nMereten mieleen välähti kuin salama, että sen täytyy olla hänen\nsalaisen tuskansa, tuon mielentilan, joka nyt niin äkkiä on vallannut\nhänet, ja _sen_ kanssa juuri hän saisi taistella koko elämänsä.\n\nMerete hillitsi itsensä, hymyili lämpimästi ja laski kätensä hänen\nolalleen, samalla kun hänen silmänsä miltei uhmailevasti katsoivat\nReinin silmiin.\n\n\"Minun täytyy, -- täytyy tuntea vapauteni, -- että voin vapaasti valita\nviimeiseen asti\", -- huudahti Rein miltei karkeasti.\n\n\"Et kai tarkoittane\" -- -- kuiskasi Merete...\n\n\"Tietysti tahdon sinut vangita, -- koko sydämestäni tahdon sinut\nvangita!... Mutta älä näytä niin kovalta ja ankaralta\", -- pyysi\nMerete. -- --\n\nRein vastasi niin väsyneesti, raukeasti, jonkinlaisella sairaan\nystävällisellä hymyllä.\n\n-- Hän puhui vain muutamia sanoja sinä iltana.\n\nHän piti Mereten hyväilyjä lohdutuksena, joka kuitenkin voi puolittain\nlieventää tuskia. Hänen katseensa oli kuin kuollut, ja hän hymyili,\nkun Merete vakuuttavasti arveli, että se oli vain huonoa tuulta, ja\nhän lupasi mennä huoneeseensa levolle, -- ja suuteli sitten kevyesti\nMereten otsaa -- --\n\nSeuraavana aamuna pisti Rein varovasti päänsä sekä ruokasaliin että\narkihuoneeseen ja katsoi ympäriinsä.\n\n... \"Ei hän ole täällä\", nauroi Eufemia Reinin vetäytyessä nopeasti\ntakaisin.\n\nRein ei löytänyt häntä ruokahuoneesta eikä myöskään aitasta. Mutta\nMerete oli kuullut ja tuntenut hänen askeleensa seisoessaan äitinsä\nvieressä vaatekaapin luona, ja hän juoksi Reiniä vastaan tämän tullessa\nkeittiöstä.\n\nRein ojensi hänelle molemmat kätensä --\n\n\"_Omistanko_ sinut vielä tänään, --?\"... kuului miltei tuskallisesti.\n\nMerete heittäytyi iloisesti hymyillen hänen syliinsä.\n\nRein painoi hänen molemmat kätensä otsalleen:\n\n\"Olen loikonut valveilla koko yön, kuunnellen, kuinka ilkeästi ja\nrumasti sinulle puhuttiin eilen. -- Omalle, rakkaalle, ihanalle\nMeretelleni!\"\n\n\"Minä en sitä muista\", -- kuiskasi Merete, -- \"kun näen sinut taas,\n-- kun olet tässä luonani... Pidä vain mielialasi, -- osaanhan minä\npuhaltaa, tiedäthän.\" --\n\nHetkisen kuluttua oli kaikki kuin poispyyhittyä ja unhotettua. Rein\nlaski leikkiä ja nauroi Mereten kanssa ja nosti hänet korkealle\nennenkuin riensi konttoriin.\n\nMutta nyt tiesi Merete saavansa varmasti itkeä monta kertaa. Mutta\nmitäpä siitä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSankowitz seisoi taas Vangenilla vanha, kuhmuinen hattu päässä, yllä\nkosteat vaatteet ja jalassa lokaiset saappaat, joita hän kuivasi\netehisessä oleviin havuihin. Hän asetti märän, vuotavan pumpulisen\nsateenvarjon varovasti seinää vasten tervehtiessään Alidaa.\n\n\"Yksi kauhistava ilma tänä syksynä, -- sataa niin paljon...\n\n\"Jaa! -- ei olla monta jälellä jaloista Vangenin neitosista... Ei\nniin kuin viime jouluna, jolloin ne kaikki tanssivat siinä suuressa\nsalissa. -- Nyt on ommeltu morsiuslahjoja ja kerrottu on niistä\nkaikista uutisista, missä vain olen kulkenut, -- joka paikassa. --\nMarianne-neito on niin plötzlich armollinen rouva suurella bruukilla!...\n\n\"Ja nuori Merete-neito, joka oli näin pieni,\" -- hän näytti kädellään\nmatalalle, -- \"kun ensi kerta näin hänet, on kihloissa ja menee pian\nnaimisiin herra apulaisen Reinin kanssa...\n\n\"Barbara-neito --\n\n\"Ja Alida-neito itse --\n\n\"Jaa, se on paljon, kun kaikki linnut lentävät matkaansa pesästä!\n\n\"Ja tuomari? -- Ja rouva?...\n\n\"Ja klaveeri\"...\n\n-- Sankowitz oli tervetullut nyt samoin kuin viime vuonnakin. Hän tuli\nsopivaan aikaan oikeana miehenä hankkimaan tuomarille soitannollista\nhuvia.\n\nTuomari kuljeksi yksin, ikään kuin talossa, jossa pantiin tavaroita\nkokoon muuttoa varten. Hän turvautui piippuun, tarttui viuluun, kävi\nkatsomassa Figaroa, hän hoiti maanviljelystä.\n\nMutta iltaisin...\n\nSäälitti pyytää Alidaa pianoa soittamaan niinä ainoina joutohetkinä,\njotka hänellä oli päivän ankaran työn jälkeen kirjoittaakseen\nsulhaselleen!\n\nNämä suurille, nelikulmaisille sinisille postipaperiarkeille\nkirjoitetut kirjeet voi hän lähettää vain joka kolmantena postipäivänä.\nSitäpaitsi täytyi paperiarkit kirjoittaa pitkin ja poikki, sillä\npostimaksu oli kallis -- kokonaista 16 killinkiä.\n\nJa pehmeitä, hänen makunsa mukaisesti leveiksi vuoltuja sulkakyniä\noli aina runsaasti hänen käytettävänään salin pöydällä. Augustinusen\nja Schmidt osottivat siten toverillista intoaan. He olivat mielestään\njonkinlaisessa yhteydessä Alidan ja Kvigstadin suhteen kanssa -- heidän\nitsetuntonsa oli niin sanoaksemme noussut virkaveljen päästyä tuomarin\nperheeseen...\n\nAlida istui sinä iltana onnesta kuohuvin tuntein ja vastasi --\ntällä kerralla tehden poikkeuksen -- ensi postissa Kvigstadin viime\nkirjeeseen, jossa tämä hämmästytti häntä ja koko taloa ilmoittamalla\nsuorittaneensa loistavasti lainopillisen tutkinnon.\n\n-- Täten oli yht'äkkiä avautunut koko toiveikas tulevaisuus -- päästä\nhänen isänsä apulaiseksi Reinin jälkeen, -- mennä naimisiin ja asua\nkotona Vangenilla kahdessa hauskassa päivän puoleisessa huoneessa,\nkuten isä ja äiti olivat ehdottaneet, kunnes hän voisi päästä\nvaltionvirkaan...\n\n... Alida ajatteli viime ja tämän vuoden tapahtumia, -- -- -- ja tunsi\nolevansa hämmästynyt -- ihmeestä! -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomari ja hänen rouvansa tahtoivat, että Reinille ja Meretelle\npidettäisiin suuret häät, joihin heidän kaikki tuttavansa koko piiristä\nkutsuttaisiin. He olivat nyt saaneet kyllänsä \"hiljaisista\" häistä.\n\nVälteltiin niin paljon kuin mahdollista puhua tahi keskustella näistä\nasioista Reinin läsnäollessa. He olivat huomanneet, ettei hän \"samoin\nkuin muutkaan miehet pitänyt touhusta\", kuten rouvalla oli tapana\nsanoa. Hän tuli aina hajamieliseksi ja pujahti tiehensä, kun vain\nsatuttiin koskemaankaan niihin asioihin.\n\nMonissa puuhissa tuskin huomattiin, että syyspäivät pimenemistään\npimenivät ja lyhenemistään lyhenivät, niin että jo aikaisin\niltapäivällä voitiin nähdä siellä täällä tulia tuikkavan alamaan\ntaloista.\n\nEnsi rekikeli oli jo mennyt, kun ylimääräinen kuorma kaikenlaisia\nhäiksi tilattuja tavaroita saapui kaupungista eräänä rämyisenä päivänä.\n\nKun Rein välistä täydessä rauhassa sai tavata Mereten yksin\nompelupöydän ääressä arkihuoneessa, istuutui hän hänen luokseen\npuhelemaan.\n\nReinin täytyi aina tarttua Mereten kauniisiin käsiin ja katsella niitä\nja ranteita, \"joita hän juuri nyt itse tarvitsi niin välttämättömästi\npikku ompelukseensa\", kuten Merete sanoi aina nauraen.\n\nJa kun hän eräänä päivänä taas otti ne, koetti hän sormustaan, jonka\nonyksikivessä oli pieni vaakuna, hänen sormeensa.\n\nSe oli tietysti liian suuri, mutta sen voi kyllä kultaseppä pienentää,\n-- ja \"se kyllä sopisi... kyllä sopisi\" toisti Rein -- --.\n\nRein painoi sen Mereten kahdelle sormelle, niin että se puristi ne\nyhteen.\n\n\"Se on sinun, Merete!\"\n\nMerete katsoi sormusta ja suuteli sitä kyyneleet silmissä.\n\n\"Pidä se! -- Pidä se toistaiseksi,\" -- huudahti hän hermostuneesti. --\n\nHän hypähti ylös ja poistui äkkiä ovesta. -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMerete tiesi, kuinka mielellään Rein olisi tahtonut, että hän olisi\nseurannut mukana hänen retkillään, ja kuinka pettyneeksi hän tunsi\nitsensä, kun hänen täytyi mennä yksin.\n\nLauhkeassa suojailmassa kosteassa harmaassa sumussa kulki matka sitten\nlauttauspaikalle ja joelle, joka oli täynnä harmaanvalkoista sohjua\nylempänä laaksossa sataneesta lumesta, tahi kulki matka lähinnä\nseuraavina päivinä huurteisen, tyynen kuusimetsän läpi Lovandetille,\njonka kirkkaalla peilillä oli muutamia pudonneita punasia ja keltasia\nsyyslehtiä...\n\nHe saattoivat kulkea kauan ääneti, vaihtamatta tuskin sanaakaan\nkeskenään.\n\nSitten alkoi Rein:\n\n\"Tästä olet kulkenut, Merete! -- ei, et ole kulkenut... Lapsena\nja myöhemminkin olet aina juossut ja hyräillyt, -- kuvittelen\nmielessäni, -- monta kertaa koko matkan Ra-tädin luokse... Silloin\nolet kai ajatellut monia asioita, -- niihin aikoihin, kun aloit tulla\ntäysikasvuiseksi, -- että tulisi jokin ihmeellinen seikkailu vieraasta\nmaasta -- tahi hyvin kaukaa, -- niinhän?\" --\n\n\"En juuri voi sanoa ajatelleeni mitään ennenkuin sinä iltana, kun näin\nsinut sillä tavalla --. _Silloin_ se alkoi. Sitä ennen olin vain pieni,\ntyhmä tytöntypykkä.\"\n\nJa sitten täytyi Mereten -- Rein pakotti hänet siihen -- kertoa\nkaikesta niiltä ajoilta, kun hän oli tyhmä tytöntypykkä, -- kaikesta,\njoka Mereten mielestä oli niin kauhean lystikästä, ja kaikista\nkirjeistään...\n\nJa sitten alkoi Rein kertoa itsestään ja ihmeellisestä elämästä meren\nrannalla, -- lapsuudestaan, kotioloistaan. Hän ei maininnut koskaan\nisästään -- ainoastaan äidistään. Oli kuin häntä olisi huvittanut\njuoksuttaa itseään ja Mereteä ajatuksissa ympäri kuin lapsia, jotka\nmiltei ovat leikkineet yhdessä.\n\n\"Jospa me molemmat olisimme tunteneet toisemme silloin, -- olisihan se\nedes ollut palanen yhdessä vietettyä elämää!\"...\n\nKuinka se oli hänen itsensä tapaista, mietti Merete, -- ja \"hänellä\nitsellään\" tarkoitti hän aina häntä sellaisena kuin oli nähnyt hänet\nensi kerran näyssään.\n\nRein seisoi ja katsoi häneen silmissä outo hehku, syleili häntä\nintohimoisesti ja puristi hänet yhä uudestaan kiihkeästi rintaansa\nvasten. Mutta sitten päästi hän äkkiä hänet.\n\n\"Rientäkäämme!\" sanoi hän ja läksi kulkemaan nopeasti, -- ja hiljensi\nkulkuaan vasta heidän päästyään suurelle maantielle...\n\nSiellä hengitti hän syvään --\n\n\"Siunattu olkoon lapsuutesi, jonka olen jakanut kanssasi, Merete! --\nLovandet olkoon todistajamme!\"\n\nMerete ei käsittänyt häntä -- täydellisesti. Mutta olihan niin paljon,\njota hän ei käsittänyt... Ja ne kysymykset, jotka hän aikoi tehdä,\nkuolivat aina sydämentykytykseen, jonka hän sai ajatellessaan että he\npian, hyvin pian kuuluisivat toisilleen, -- ja silloin -- silloin hän\nkyllä -- --\n\nSitten kohtasivat he puujalka-Larsraukan, joka nilkutti heitä vastaan\nkainalosauvoineen --\n\n\"Hän ei ole _menettänyt_ jalkaansa, hänen toinen jalkansa on\nsynnynnältään liian lyhyt\", selitti Merete.\n\nReinin kasvoilta näytti väri katoovan. Hän ei vastannut, kulkihan vain\nääneti tiehen tuijottaen...\n\nÄkkiä pudisti hän nyrkkiä taivasta kohden --\n\n\"Pitäisihän tuolla ylhäällä löytyä sydän! -- Mutta mitä voi sanoa\nsiitä, joka lähettää maailmaan keskentekoisia, rujoja olentoja!\n\n\"Hän vaatii rakkautta!?\"\n\nRein kulki kuohuksissaan tietä, ja kesti melko kauan ennenkuin Mereten\ntaas onnistui saada huostaansa hänen kätensä ja saada häneltä silmäys.\n\n\"Niin, niin\", -- sanoi Rein sitten hymyillen hänelle... \"Pakkanen antaa\nposkillesi niin hienon värin, -- tekee sinut kahta vertaa kauniimmaksi!\"\n\n... Huurreaika on yleensä vuoden kaunein aika, arveli hän...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHäävalmistuksia tehtiin suurisuuntaisesti.\n\nKeittäjätär, Teianin matami, oli saapunut ja saanut heti ohjeet\nrouvalta sekä käytettäväkseen tarveaineita, -- juottovasikan, hanhia ja\nkanoja; -- kaloja oli tilattu parilta kolmelta kalastajalta...\n\nKeitettiin, valmistettiin, leivottiin ja paistettiin, ja Vangenin\nsuuressa uunissa räiskyi tuli aamusta iltaan.\n\nJa kutsuja lähetettiin jo kahdeksan päivää ennen.\n\n-- -- Jos piirikunnan perheet Barbara-neidon ja Marianne-neidon\nhäissä niin sanoaksemme olivat olleet estetyt ilmaisemasta lämmintä,\nsydämellistä tahi kunnioittavaa osanottoaan tärkeisiin tapahtumiin\nOrningin perheessä, niin nyt oli sitä lujemmin päätetty ottaa vahinko\ntakaisin.\n\nKaikki ikkunoilla olevat kukat saivat nyt kaatua saksien tiellä.\nSeppeleitä sidottiin, ja kokoonnuttiin yhteen punomaan pitkiä\nköynnöksiä kirkon alttarin ja vihkipallien ympärille.\n\nJa nyt, kun vihkiäisten piti tapahtua ylihuomenna, ajoivat ajoneuvot\ntoistensa jälkeen seudun kaikilta tahoilta kirkonoven eteen tuoden\nsuuret määrät kukkia ja vihreää koristeiksi ja mattoja lattialle.\n\nJännitys ja odotus oli suuri...\n\nKirkossa harjoiteltaisiin laulamaan erästä juhlatilaisuuteen sepitettyä\nja monistettua häälaulua toimeliasten käsien koristellessa kirkkoa...\n\nKoko seudun ajatukset ja silmät olivat kohdistetut suippoon\nkirkontorniin, jonka tuuliviiri kääntelihe sinne tänne varisten aina\nsilloin tällöin kohotessa pakoon usvaiseen ilmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Vanhan tavan mukaisesti eivät sulhanen ja morsian saisi enää nähdä\ntoisiaan ennenkun huomenna kirkossa, sen sai Rein kuulla yläeteisessä\naikaisin aamupäivällä kävellessään levottomasti edestakaisin Mereteä\nodottaen.\n\nTieto näytti saavan hänet hämmästymään, ja hän jäi ajatuksissaan\nseisomaan...\n\nSitten, ikäänkuin olisi tehnyt äkkipäätöksen, riensi hän ullakolle,\njossa tiesi Mereten olevan jotakin etsimässä.\n\nMerete seisoi etäällä erään vanhan kaapin luona tarkastaen rasiaa\ntoisensa jälkeen kattoluukusta tulevassa harmaassa valojuovassa.\n\"Tahdon ainakin sanoa jäähyväiset _nuorelle tytölle_\", -- sanoi Rein\nullakolle tullessaan. Merete huomasi hänen katseensa olevan niin\nihmeellisen tuskaisen.\n\n\"Tuonnäköinen on siis nuori neiti Merete Orning! jota ilman en voi\nelää...\" --\n\nHän seisoi, tuijottaen Mereteen kädet hänen olkapäillään... \"Jos olisin\nvoinut, olisin paennut monesti, -- aikoja sitten... Älä ihmettele niin!\n-- Älä näytä niin kysyvältä\" --\n\nHän sipasi hermostuneesti kädellään otsaansa...\n\n-- \"Tuosta vanhasta leikkauksilla ja kultauksilla koristellusta\nkirkkoreestä tuolla olen nähnyt unta koko yön\"... sanoi Rein\nraskasmielisesti hymyillen.\n\n\"Sinä istuit siinä, Merete. Mutta minun oli kaikista ponnistuksistani\nhuolimatta mahdoton päästä mukaan selloviulun takia, joka\npoikkikaulaisena kökötti rinnallasi! Välistä koetin nousta rekeen\nsivulta, välistä taas seisoa kannoilla -- ja alituisesti kuulin äänen,\njoka koveni kovenemistaan joka kerran kun yritin rekeen. Ja lopulta\nkuului pitkä, kauhea ulvonta seudun yli _minua_ vastaan, ja se halveksi\nminua! --\n\n\"Olin sinua niin lähellä, että miltei voin koskettaa sinuun; -- mutta\nsinä, sinä olit kuin toisessa maailmassa --\n\n\"Kun reki kääntyi, jäin minä seisomaan ja katsomaan sen lumeen tekemiä\njälkiä -- ja heräsin siitä, että kuulin huutavani sinun jälkeesi --\nMerete! -- Merete! --\n\n\"Niinhän?\" -- Hänen äänensä vapisi ja hän itse värisi. -- \"Pianhan\npääsen huutamasta jälkeesi? -- Sano, lupaa minulle se, -- suutele minua\nvakuudeksi... Nyt ei saa tulla mitään meidän molempien väliimme.\"\n\nHän rupesi äkkiä tuijottamaan rekeen.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" -- huudahti Merete. -- \"Minkätähden olet niin\nkiihtynyt tänään?\"\n\n\"Minusta näytti, kuin olisin nähnyt itseni istumassa reessä\"...\nkuiskasi hän tuskin kuuluvasti. --\n\n\"Ja se, joka näkee itsensä, tiedäthän\"...\n\n\"Oo, Rein! -- emmehän enää tarvitse odottaa kuin huomiseen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana syntyi kuolonhiljaisuus Vangenilla kesken monia kiireitä.\n\nRafosin renki tuli taloon märäksi ajetulla hevosella paimenpoika\nmukanaan ja pyysi saada puhutella tuomaria ja rouvaa -- kahden kesken.\n--\n\nRenki seisoi kalpeana ja säikähtyneenä oven sisäpuolella ikäänkuin hän\nolisi pelännyt sanoa sanottavaansa:\n\nPaimenpoika oli tullut hurjasti juosten Rafosille ja kertonut nähneensä\nherra Reinin syöksyvän koskeen juuri putouksen kohdalla, missä kuohui\nkovimmin!... Hän oli kai luiskahtanut näköalapaikan jäätiköltä.\nTalonväki lähetettiin heti kiireen kaupalla koskelle tutkimaan ennen\nkuin rupesi hämärtämään, -- ja he löysivät hänen lakkinsa riippumassa\neräässä pensaassa juuri sen paikan alapuolella, jossa hän oli seisonut.\nSe oli kai pudotessa tempautunut hänen päästään.\n\nSeuraavana aamuna lähetettäisiin väkeä etsimään. Mutta koskesta ei\nmaksanut vaivaa etsiä. -- Se ei antanut koskaan mitään takaisin!\n\nSanoma levisi kuiskauksin kaikki masentaen ympäri talon.\n\nJa tuomari ja hänen rouvansa vaihtoivat keskenään surullisia\nsilmäyksiä, -- täytyihän heidän yhdessä koettaa valmistaa\nlapsiraukkaansa.\n\nHe tapasivat Mereten seisomassa etehisen ikkunassa kuin kivettyneenä,\n-- hän oli nähnyt sanantuojan tulevan läpimärällä hevosella ja\nymmärtänyt kaikki. -- Hän pyysi vain tyynesti ja hiljaa saada tietää\nkaikki yksityiskohdat, -- kaikki, mitä he tiesivät.\n\nHän ei välittänyt lohdutuksesta, -- otti kynttilän ja meni Reinin\nhuoneeseen. Hän näytti tahtovan olla yksin...\n\nVapisevin käsin etsi hän siellä, olisiko jotakin kirjettä hänelle.\n\nAavistus heräsi --\n\nJa kasvavalla levottomuudella etsi hän sitten hyllyllä ja\nkirjoituspöydällä olevien paperien joukosta...\n\nHän avasi varovasti piirongin laatikon... Siellä, pikku osastossa oli\nuseita vihkoja ja asiakirjoja. -- Hän otti ne esiin toisen toisensa\nperästä...\n\nAivan oikein, tuohon oli kirjoitettu: -- \"Meretelle!\" --\n\nOo, hyvä jumala! Hyvä jumala!\n\nEi, se olikin kirjoitettu jo kauan sitten, -- nimenomaan päivätty\n\"heidän kihlauksensa jälkeisenä yönä\".\n\nHän rikkoi jäätävän tyynenä sinetin, -- hänen täytyi, -- täytyi saada\nselvyyttä!\n\nSe oli jonkinlainen viimeinen tahto, jonkinlainen testamentti, mikäli\nhän ymmärsi, jossa Rein, siltä varalta, että kuolisi, nimenomaan\nluovutti hänelle asiakirjansa ja paperinsa ja kaikki mitä omisti.\nKukaan ei tekisi vastaväitteitä; ei tarvitsisi mitään muodollisuuksia.\nHänen perintöoikeutensa Moldewigin tiloihin lakkasi hänen kanssaan.\n\nMerete puri hampaansa yhteen tukahduttaakseen kaikki tunteet.\n\nHän laski kuin unessa testamentin luotaan, -- avasi paperin toisensa\njälkeen, -- etsi etsimistään jotakin selvitystä.\n\nEräästä hienosta vanhasta lompakosta löysi hän muutamia kirjoitettuja\nlehtiä...\n\nHän siirsi kynttilän ihan viereensä, -- luki tarkasti epäselvää\nkäsialaa, -- painoi mitä syvimmin jännitettynä joka sanan sieluunsa\nsamalla kun värittömien kasvojen silmiin tuli outo hehku...\n\n-- \"Ei siitä ollut mitään apua. -- Ei ollut mitään apua\", -- alkoi\nensimäinen lehti. -- \"Luulin voivani paeta sitä lähtemällä kaupunkiin\n-- tekemällä ulkomaamatkan!... Mutta _minut_ voi olemuksen yksinäisyys\nvallata keskellä ihmishyörinääkin -- pahimmin juuri silloin!...\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuistan selvästi aikaisimman vaikutuksen: Istuin lattialla ja leikin ja\nkuulin äitini hillitysti keskustelevan kätilön kanssa, että jokin, joka\noli ollut kynsi, ja jokin sormentapainen oli leikattu selästäni kun\nolin vuoden vanha...\n\nSe _oli_ kynsi eikä kynnen nenä, vakuutti matami.\n\nÄiti kuunteli tarkkaavasti ja sanoi jyrkästi, että se _täytyy_ salata...\n\n-- Minä en voinut sitten ajatella muuta. Se oli aina mielessäni --\ntunsin kuin otteen selässäni, -- kuin takanani olisi ollut jokin, jota\nen kuitenkaan nähnyt.\n\nJa sitten tuo suvussa kulkeva tarina epäsikiöistä... jostakin pahasta,\njoka oli sovitettava joka seitsemännessä polvessa! --\n\nKun olin kymmen- tahi yksitoistavuotias, huomasin minä kuin kynnen ihon\nalla kehräsluun yläpuolella, ja olin tuntevinani ikäänkuin varpaan...\n\nTunnustelin sitä alituisesti... kauhistuin hirveästi, -- välistä tunsin\nsanomatonta epätoivoa, -- en rohjennut uida toisten poikien kanssa, --\npysyttelin arkana itsekseni.\n\nAloin kaihtaa ihmisiä, -- voin kauhistuksissani tuntea pitäväni\nruumiissani, -- kantavani -- toista henkilöä, jonka varpaat ja\nkädet pistivät esiin minusta. -- Kasvavana ollessani heräsin öisin\nkauhunhuutoon. -- Nyt musertaisi se minut!...\n\n-- Vahva tukankasvuni! -- Minua ilahutti, että isällänikin oli ollut\nvahva tukka, -- että se oli suvussa. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- -- Makaan kuin vangittu silmä järven pohjassa ja katson sen läpi\nvaloisaan päivään, ikäänkuin ylempään kerrokseen, -- erotan tähdet...\nTiedän, että on olemassa sielu, -- niin etten rohkene päästää\nvalloilleen syyntakeetonta hiittä itsestäni. -- Luomakunnalla on myös\nhenkensä kaukaiset raja-asukkaat, jotka voivat olla kahlehdittuna\ntuskaan, -- ottaakseen osaa elämään, -- peläten auringonpaisteesta taas\nvaipuvansa takaisin syvään varjoon. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Se maailma, jossa ihmiset vain muutamia sukupolvia sitten ovat\npäässeet toistensa syömisen kannasta ja korvanneet sen vain hienommalla\nsamallaisella tavalla... Hämähäkki ja kärpänen!...\n\nKuvittelen olevamme suljetut kauheaan huoneeseen ja täytyvämme\njäädä sinne, kunnes olemme laatineet lain syystä ja vaikutuksesta\nluonteessamme. Ja sitten siirrymme me vähitellen siihen, jota kutsutaan\nhengeksi. -- --\n\nTiedetään varmasti, että kaksi lisättynä kahteen on neljä... Ja niin\nvoi kahdesta siemenestä kahteen lisättynä hengen laskuesimerkissä tulla\nneljä kokonaista metsää! -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- -- Välistä tunnen minä tuskallisesti ja vapisten, että olemuksella\non tämä lanka minussa, -- jokin kostolasku suvulleni, jonka se voi\ntempaista --\n\nLasken laskemistani: -- isäni, isoisäni, isoisänisäni, laivuri, joka\ntuli rikkaaksi Englannin-matkoillaan... _Minä_ olen viides... Mutta\nsitten? -- onko yksi tahi kaksi polvea seitsemänteen?\n\n-- Mennään naimisiin ja vedetään muita samaan kiroukseen. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä iltana ollessani ulkona yksin... kuului taas se ääni, --\nikäänkuin, olisi jotakin jyrähtäen vyörähtänyt syvällä maan uumenissa\n-- tahi minussa itsessäni... Tunne oli samanlainen kuin maanjäristyksen\ntapahtuessa kuuluu olevan, -- kaikki epävarmaa, horjuvaa, irtonaista...\n\nJa säikäyksissään rupesi kuu luomaan irvikuvia...\n\nMaaperä huutaa salaperäisin äänin ikäänkuin jostakin salaperäisestä\nmaailmasta... Nimi kaikuu syvällä alhaalla...\n\nTuossa nousee ikäänkuin varjo, joka tahtoo tarttua minuun. -- Hän, se\ntoinen, kynsiniekka...\n\nKosto on kypsä ja on taas päässyt valloilleen!\n\nKenties on syvällä _minussa_ hänen oma sykkivä sydämensä, -- hänen omat\nviettinsä...\n\nPimeänpelko nousee kuin suuret, äärettömät ruumisvaunut\nyöstä... -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- \"Elämän juhla\", -- niinhän sitä kutsutaan... _mutta ei vain\nminulle!_ -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Merete istui tuolilla ajatuksiinsa vaipuneena nojaten kolmen neljän\npaperilehden yli.\n\nHän piti niitä edessään vielä kauan sittenkin, kun oli ne läpilukenut,\n-- elänyt niiden sisällön...\n\nIhmeellisen selvästi kehiytyi mielikuvana hänen eteensä hänen\nyhteiselämänsä Reinin kanssa, päivä päivältä, ensi illasta lähtien, kun\nhän oli nähnyt Reinin haavenäyssä. Niin moni sana, niin moni viittaus,\njotka olivat jääneet puoliksi ymmärrettyinä mieleen, olivat nyt hänelle\nselkosen selvät.\n\nHän istui liikahtamatta, katseessa kuvastuen sisälliset näyt. --\n\nHänen ruumiinsa alkoi nytkähdellä ja hänen silmälautasensa vapisivat\nikäänkuin hän olisi ponnistellut taas herätäkseen.\n\nÄkkiä virtasi veri kasvoihin, ja hän tarttui otsaansa -- Rein, -- Rein,\n-- hän ei saisi enää koskaan nähdä häntä...\n\nEi koskaan! -- Ei koskaan!\n\nHän kaatui takaperin tuoliin hurjasti kirkaisten. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Tuomari ja hänen rouvansa olivat kävelleet edestakaisin koko illan\nkuulostaen ja pitäen silmällä oven raosta näkyvää valoviirua.\n\nPortaita ylös kohosi säveliä, -- etäisiä, tukahdutettuja pitkäveteisiä\nakordeja pianosta, jonka ääressä Sankowitz istui yksin soittaen\nkoraalia, hiljaisten pikasananviejien kiitäessä ääneti pimeässä ympäri\npaikkakuntaa.\n\nÄkkiä kuului Mereten valitushuuto.\n\nHe löysivät hänet tunnottomana, ja tuomari kantoi hänet hänen\nmakuuhuoneeseensa. --\n\nSeuraavana päivänä oli Meretellä kova aivokuume. --\n\n\n\n\nEpiloogi.\n\nKolmekymmentä vuotta myöhemmin.\n\n\nKolmekymmentä vuotta oli kulunut valkolumineen ja kesävihervineen.\n\nMahtava virta ei enää tullut tuntemattomilta tunturimailta ja\n\"mustista\" metsistä, joihin kirves oli vielä tuskin koskenut, eikä\nse virrannut enää seutujen kautta, joiden asukkaat olivat hiljaista,\najanhengen koskettamatonta väkeä.\n\nTuomari Orning ja hänen suuriaikeinen rouvansa uinuivat toistensa\nrinnalla sen kirkon vieressä, jonka edessä väki oli ottanut hatut\nja lakit päästä heidän astuessaan alas vaunuistaan tahi noustessaan\nreestään.\n\nVangenia hallitsi nyt vanha kruununvouti ja valtiopäivämies Kvigstad,\n-- piirikuntansa kunnioitettavimpia ja mahtavimpia miehiä.\n\nHän oli asianajajana ollessaan lunastanut vaimonsa Alidan sukutalon ja\nasui nyt siellä lukuisan lapsilaumansa tähteiden kanssa, kun vanhimmat\njo olivat lentäneet pesästä ja hankkineet itselleen yhteiskunnallisen\naseman.\n\nIso päärakennus vanhoine merkillisine hedelmäpuutarhoineen ja\npuistoineen loisti valkoiseksi maalattuna uusine kattoineen ja suurine\nikkunoineen vaahteroiden ja poppelien välistä harjun rinteellä.\n\nMolemmat tuomarinaikuiset \"neitsytkammiot\" toisessa kerroksessa olivat\nnyt neiti Merete Orningin hallussa.\n\nHän makasi aina vuoteessa, ja nuoremman polven keskuudessa kulki\nhänestä seuraava tarina:\n\nKun hänen sulhasensa tapaturmaisesti syöksyi Rafosiin itse hääpäivän\naattoiltana, -- kun kaikki jo oli valmista, kirkko koristettu ja koko\npaikkakunta kutsuttu vieraaksi, -- oli hän sairastunut vaaralliseen\ntautiin.\n\nSen jälkeen pysyi hän aina sängynomana eikä poistunut koskaan\nhuoneistaan.\n\nNäytettiin vieläkin sitä paikkaa, josta sulhanen oli luiskahtanut\nkoskeen. Hänen ruumistaan ei löydetty, ja sanottiin, että kun Lovandet\noli jäässä, hänet saattoi nähdä kuuvalossa leijuvan kuin varjo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMerete oli ollut ylhäällä ja pukeutunut huolellisesti.\n\nHän piti erittäin hienoista liinavaatteista pitseineen ja\nkoruompeleineen, ja Alidan tyttärillä oli tapana usein juhla- ja\nsyntymäpäivinä hämmästyttää häntä jollakin hienosti tehdyllä\nvaatekappaleella.\n\nKruununvouti oli periaatteellisista syistä lähettänyt poikansa aikaisin\nmaailmaan koettamaan sitä; mutta \"tyttäriä oli suojeltava\", -- heidän\nluonteensa puhtautta, heidän ruumiillista ja henkistä terveyttään\nvarjeltava ja kauneudentunnettaan kehitettävä. Heistä pitäisi tulla\nmiehiänsä kasvattavia vaimoja, ja äiteinä tulisi heidän kehittää\ntulevaa sukupolvea, -- yleensä tulla sellaisiksi kuin Alida ja Vangenin\nneitoset, -- arveli Kvigstad.\n\nMereten huoneessa näytti tänään hienolta ja komealta -- tuoreita kukkia\nkaikkialla ja pieni vihko \"neitsyt Marian kultakenkiä\" lasissa sängyn\nvieressä olevalla pöydällä.\n\nMariannea kahden tyttärensä kanssa odotettiin tehtaalta kesäkäynnille\nvanhalle Vangenille.\n\n-- Merete oli taas mennyt sänkyyn.\n\nHän makasi siinä hiukan väsyneenä, nauttien aamupäivän hiljaisuudesta,\njota häiritsi vain jokin silloin tällöin pihalta kuuluva ääni...\n\nHän nojasi kyynärvarteensa äkkiä vilkastuen ja kuunteli. --\n\nSiinä ne tulivat... hienoissa neljän istuttavissa, kahden uljaan,\nruskean hevosen vetämissä vaunuissa. Nämä ranskalaiset parihevoset oli\nGroth ostanut viime vuonna... Merete näki kaiken sen ajatuksissaan. --\n\nOnpa hyvä, ettei Groth itse ole mukana! -- Sillä silloin on Marianne\nyhtä järkevä ja hauska olento kuin ennen, eikä kiusallinen, huolehtiva\nnainen, joka lakkaamatta pitää miestään silmällä ikäänkuin hänen\nitsensä täytyisi alituisesti niellä jotakin...\n\nMerete veti kellonnauhasta.\n\n\"Sanokaa siellä alakerroksessa, että syököön sisareni ja juokoon kahvia\nennenkuin tulee luokseni, mutta että molemmat pikku tytöt tulkoot heti\nnäyttäytymään tädille\", -- sanoi hän palvelijattarelle.\n\nMariannen kaksi tyttöä ja Alidan nuorin tytär riensivät portaita ylös\nsekä syöksyivät huoneeseen tervehtimään omituista tätiä, joka makasi\naina sängyssä eikä voinut koskaan voittaa suurta suruaan, -- kuten äiti\nsanoi.\n\n\"Ra-täti!\" -- sanoi Merete hymyillen, kun vanhin tytöistä,\nvilkasliikkeinen, päättävästi anasti paikan sängyn edessä... \"Hän on\nkai tulinen ja kiivas, Bolette?\" kysyi hän toiselta sisarelta. \"Mutta\nyhtä hyvä silti!\"\n\n\"Ja sinä, Bolette... Luulenpa, että olet isääni, -- hänen lempeät\nja ystävällisesti hymyilevät silmänsä. -- Sinä kuulut olevan\nmusikaalinen... Niin, kunpa saisit siitä yhtä paljon iloa kuin hän,\nniin -- kunpa voisi pitää ilonsa itsessään -- ettei sitä kukaan voisi\nryöstää! --\n\n\"... Niin, eikö sinusta ole ihmeellistä, 'Ra-täti', pitää _yhtä_\nsormusta kahdessa sormessa?\" sanoi Merete hymyillen, kun vanhin\ntytöistä tarttui hänen käteensä ja tarkasti siinä olevaa\neriskummallisuutta, joka aina pysyi heistä yhtä uutena.\n\nSitten täytyi tietysti serkun kuljettaa heitä ympäri ja näyttää, mitä\nkaikkea tädin kahdessa kodikkaassa, vanhanaikuisessa, valkoiseksi\nmaalatussa huoneessa oli... kirjahylly jossa oli monenlaisia\nhistoriallisia teoksia, kielioppeja ja oppikirjoja... Merete-täti oli\nopettanut kaikille Alidan lapsille niitä aineita, joihin hän itse oli\nperehtynyt ja jotka huvittivat häntä.\n\nJa vanha lasten lipas, joka oli niin lähellä sänkyä, että siihen\nulottui kädellä, täytyi tutkia. Se oli täynnä kanavakangasta ja\nsilkkiä, joita käytettiin, kun hän välistä istui sängyssä ja\nhuvittelihe ompelemalla kuvioita oman mielikuvituksensa mukaan. Vuosien\nkuluessa valmistui yhtä ja toista ja lähetettiin lahjaksi sisarille,\njotka säilyttivät niitä miltei kunnioituksella.\n\nJa sitten suuri, kupeva, messinkihelainen piironki, jonka päällä oli\nvanha hijolasinen peili ja jonka ylintä lukittua laatikkoa he eivät\nkoskaan saaneet avata... --\n\n-- Iltapäivällä istui Marianne yksin hänen luonaan. Rouva Groth\noli komea, vanhahko nainen, jonka kiharat olivat jo harmaat. Hänen\nrokonarpisissa, hiukan luisevissa kasvoissaan pieni vilkas silmäpari\nvälistä siristyi tirrottaen ikäänkuin hän olisi tutkinut, mitä oli\npohjalla...\n\nHe keskustelivat hillitysti, tuttavallisesti. Välistä nousi Marianne\npaikaltaan ojentaakseen Meretelle lasin tahi mitä hän näytti\ntarvitsevan.\n\n\"On ihmeellistä, että voit seurata kaikkea, Merete! -- ikäänkuin\nnäkisit sängystäsi kautta koko seudun, -- vieläpä etemmäksikin...\"\nvirkkoi Marianne. \"Istuessani näin luonasi, rupeaa minusta tuntumaan\nkuin tyttöaikoinamme Vangenilla.\"\n\n\"Niin,\" -- sanoi Merete, nyökäyttäen kaunista päätään; hän muistutti\nvielä nuoresta tytöstä. -- \"Meidän aikanamme ei ollut sellaista\nkiirettä ja vauhtia kuin nyt. Ei myöskään tapahtunut niin paljon. Posti\ntuli kerran viikossa tuoden yhden ainoan pikku sanomalehden... oli\naikaa hautoa saamiansa vaikutuksia, -- ja siksi ne olivat ehkä sitä\nsyvempiä...\"\n\nMarianne katsoa tirrotti omituisen miettivän näköisenä sisareensa: --\n\n\"Oli aina niin raskasta ajatella, että sinä makaat täällä, Merete. --\nMutta nyt olen alkanut tyytyä siihen. Kun on niin luonteva ja eheä,\nmurtuu myös kokonaan! -- Sinä et voinut enää soveltua maailmaan --\"\n\n-- Nyt koputti palvelustyttö oveen ja pyysi rouva Grothin tulemaan\nalakerrokseen teelle...\n\nMarianne seisoi hetkisen ikäänkuin hänen mielessään olisi liikkunut\njotakin. --\n\nSitten kumartui hän äkkiä sisarensa yli ja kuiskasi liikutettuna: --\n\n\"Jos minulle olisi suotu suuri rakkaus, -- makaisin minä mielelläni\nsinun sijallasi, Merete!\" --\n\n\n\n"]