Yllättäjä

YLLÄTTÄJÄ

Kirj.

Edgar Wallace

Englantilainen alkuteos The Mixer

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1931.

SISÄLLYS:

1. Pony Nelson viekkauden uhrina

2. Geneven suuri vedonlyönti

3. Osakekeinottelu

4. Pankki, joka ei romahtanut

5. Mr. Limmerburgin Waterloo

6. Salainen käynti -- ja sen seuraukset

7. Kuinka kuuluisa suurrikollinen houkuteltiin ansaan

8. Salapoliisi Mr. Sparkes

9. Ajojahti vedenalaisella

10. Merkillinen filmiseikkailu

11. Tyttö Gibraltarista

12. Uhkapelurit yllätetään

13. Silkkisukat

14. Dolly de Mullen juttu

15. Seitsemäskymmenesneljäs timantti

16. Elokuvataitoa postitse

17. Billiterin pankin vararikko

18. Espanjalainen vanki

19. Kruunujalokivet

20. Professori

ENSIMMÄINEN LUKU

Pony Nelson viekkauden uhrina

Pony Nelson oli vetänyt apajan, ja se oli suurin moniin vuosiin. Tämä apaja asetti hänet etusijaan vertaistensa joukossa. Koko juttu on pitkä, ja on sillä vähän tekemistä tämän kertomuksen kanssa, mutta noin 35.000 puntaa oli kääritty kokoon, ja Ponylta, joka oli veijarijoukon johtaja ja suurin ja taitavin peluri, mikä koskaan on kortteja liikutellut, oli kaikki sujunut helposti. Osinkoja oli tietysti jaettava, mutta Ponylla oli ollut tuottoisa aika, joten hän saattoi olla antelias seuruettaan kohtaan.

Hän oli suunnitellut joutilasta kesää, moottorimatkoja läntiseen Englantiin, muutamia viikkoja jokea ylöspäin, ja hommaili tosissaan metsästysmatkaa Skotlantiin, kun Bradley Poliisilaitoksen Etsivästä Osastosta antoi vihiä suurista vaikeuksista, joita oli tulossa. Väsymätön etsivä Sennet, joka oli kiinnittänyt kaiken aikansa ja huomionsa Ponyn erikoisalaan kuuluviin rikoksiin, oli näet aivan hänen kintereillään eikä tarvinnut kuin hiukkasen todistuksia pistääkseen Nelsonin sinne, missä koirat eivät häntä purisi eivätkä kissat häiritsisi hänen untaan.

Tämän kuultuaan Pony pani liikkeelle huhun, ilmoittaen passinsa olevan kunnossa ja aikovansa, lähemmin tarkastettuaan suunnitelmiaan, lähipäivinä matkustaa Etelä-Ranskaan, ja niinpä kokoontui Seitsemän Sulan ravintolaan Sohoon paras, loistavin ja taitavin osa joukkuetta, jota arkikielessä nimitettiin Nelson-sakiksi.

Simmy Diamond, Colethorpe, May Bluementhal ja Chris O'Heckett olivat läsnä ylellisillä illallisilla, jotka Pony pani toimeen ja joissa viini vuolaasti virtasi. Mainitsen nämä nimet – harvat niistä ovat muistamisen arvoiset – koska suurin osa jäljestäpäin vaihtoi nimensä vankinumeroihin. Mutta nimet mainitaan tässä senvuoksi, että lukija panisi merkille, ettei Mr. Yllättäjä ollut läsnä. Hän ei ollut Nelson-sakin jäsen, vaikka tässä mainittakoonkin, että hänellä oli erinomaiset tiedot Nelsonista, hänen tavoistaan, heikkouksistaan ja suunnitelmistaan.

"Sinä onnellinen", sanoi May, joka istui Ponyn vieressä. Tämä naurahti tyytyväisenä.

"No niin, asiat voisivat olla hullummin", vastasi hän myhäillen, "mutta vihaan ulkomaille lähtöä seurustelukauden alkaessa, jolloin raha aivan itsestään putoaa syliin."

Hän pudisti päätään teeskennellen harmia. Tai ehkäpä ei hänen valittelunsa sittenkään ollut kokonaan teeskenneltyä. Pony oli tilanteen herra, niinkuin kaikki taiteilijat ovat. Hän mukautui siihen liehittelyn ilmapiiriin, joka häntä sillä hetkellä ympäröi, eli rahvaanomaisesti puhuen: Pony kerskui.

"Niin", jatkoi hän miettiväisenä, "rahaa on tukuittain teitä odottamassa, ja vaikka minun puolestani saatte ne kernaasti pitää, tunnen vastenmielisyyttä ajatellessani, että minun täytyy olla pois joukosta." Hän vaikeni, ja hänen silmiinsä tuli outo ilme. "Aion lähteä huomenna", sanoi hän hitaasti, "kello kahdeksan junalla. Matkatavarani ovat pakatut ja asemalla."

Hän keskeytti jälleen, ja ihaileva seurue kuunteli henkeään pidättäen, sillä Pony oli nerokas mies ja lausui toisinaan mieleenpantavia sanoja, joita toistettiin aina rikosmaailman alemmissa kerroksissa.

"Tästä tulee minulle kallis matka", sanoi oikullinen Mr. Nelson silmissään vahingoniloinen ilme. "Kävin äskettäin mielessäni läpi rautatiematkat, Kanaalin yli menon, oleskelun Pariisissa, juomarahat ym. ja laskin, että tämä huvimatka tulee maksamaan minulle sata puntaa."

Arvio otettiin vastaan liehakoivin hymyin, sillä olihan Pony sijoittanut suurimman osan 40.000:sta eri taskuihin, salaisiin ja avoimiin.

Tyttö ensimmäisenä aavisti hänen ajatuksensa. "Älä ole mieletön, Pony", lausui hän vakavana. "Matkusta tuota pikaa. Mene kotiin, nuku ja matkusta Ranskaan. Minäpä tiedän, mitä aiot."

"Mitä?" vaati Pony.

"Aiot käydä käsiksi johonkin yritykseen ansaitaksesi matkarahat", sanoi tyttö. "Ja huomenaamulla ovat kaiken maailman nuuskijat odottamassa sinua Viktoria-asemalla. Sennet on kintereilläsi, saattaisi olla mieletön virhe, jos tänä yönä vitkastelisit."

Pony naurahti.

"Etsivät ovat olleet jäljilläni jo vuosikausia", sanoi hän, "eivätkä ole vielä päässeet käsiksi minuun, vai ovatko? Onko siis luultavaa, että minä menisin ja pyytäisin heitä viime hetkellä? Ei, May, jos tänä yönä jotakin teen, on se täydellisesti onnistuva, ja aionkin yrittää."

Simmykin yhtyi tytön varoituksiin.

"Tuo on vaikeuksien etsimistä, Pony", sanoi hän pudistaen päätään. "Olen nähnyt parhaiden miesten epäonnistuvan hommissaan siksi, etteivät ole olleet tyytyväisiä osaansa, vaan ovat halunneet yhä lisää. Etkä sinä ole tuntematon, Pony. Näet, seppäkin alasimensa ääressä tietää sinun sotkeutuneen näihin hommiin, ja ainoastaan se seikka, että heillä ei ole todistuksia, on syynä siihen, ettei sinua vielä ole napattu. Minne ikinä menet, pidetään sinua silmällä, ja ennen kaikkea ei ole sinun tapaistasi käydä käsiksi töihin ilman valmistuksia ja suunnitelmia. Kuinka voit suojella itseäsi, kun et edes tiedä aikomasi yrityksen laatua?"

Tällainen järkevyys ei ollut vaikuttamatta seurueen ammattivaistoihin, ja niinpä kuuluikin hyväksymisen murinaa. Mutta Pony Nelson oli täynnä hyvää viiniä, ja lisäksi saattoi alkava loma hänet innostumaan. Totta oli, että hän oli tehnyt oivan kaappauksen – kädenkäänteessä saattanut perikatoon miehen ja kaksi naista. Totta oli, että hänellä oli rahaa riittämiin pariksi, kolmeksi vuodeksi, ja edessään vapaata aikaa ja tilaisuutta suunnitella yhä suurempia leikkauksia.

Mutta hänestä tuntui, että hänen oli lujitettava rohkean ja nerokkaan miehen mainetta, ja hänellä oli suuri luottamus tähteensä.

"Luulenpa, että joku teistä kaipaa lomaa myöskin", virkkoi hän ivallisesti. "Mikä teitä vaivaa? Ette kai luule minun menevän kultasepän liikkeeseen, iskevän ikkunoita rikki ja sieppaavan kourallisen kelloja, mitä? Vai odotatteko kenties, että menen Piccadillyyn, jossa nuo tyhjäntoimittajat häärivät tiheässä kuin kärpäset roskalaatikolla, ja isken jotakin vanhaa hölmöä päihin? Sanon teille, että aion hankkia sata puntaa matkakustannuksiin, ja aion saadakin ne helpolla."

Hänellä ei ollut mitään määrättyä suunnitelmaa mielessään, mutta hän oli täpöisen täynnä viiniä ja hyviä toiveita.

"Mitä nyt haluat", mutisi Simmy, "on suorastaan loistava ihme." Ja silloin ihme tapahtui.

Seitsemän Sulan kahvilaravintolaan kuului pohja- ja ensimmäinen kerros. Pony oli valinnut pohjakerroksen päivällistään varten, koska hänellä siellä oli tilaisuus tehdä havaintoja. Pieni ruokasali oli itse asiassa vain verhoilla erotettu nurkkaus, jossa oli tilaa ainoastaan kolmelle pienelle pöydälle, tai kuten tässä tilaisuudessa, yhdelle suuremmalle. Varsinaisessa huoneessa oli pieni baari, joka oli asiantuntijoiden keskuudessa kuuluisa erinomaisista cocktaileistaan.

Muuten oli pohjakerroksessa kolme ovea, mikä oli tärkeätä Ponylle, joka näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta oli itse asiassa hyvin varovainen mies. Siitä, missä hän istui, saattoi hän verhossa olevasta repeämästä hallita näköalaa kahvilaan, ja juuri kun Simmy murahti ivallisen huomautuksensa, vilahti Ponyn näköpiiriin kaksi nuorta miestä, jotka epävakaisin askelin pyrkivät kahvilan ovelta baarin luo. Hän ei ollut ennemmin huomannut heitä, mutta varmastikin kuullut, sillä varsinkin toinen heistä oli taipuvainen meluamaan. Silmänräpäyksessä Pony oli pystyssä, ojentautui ja suurensi aukkoa verhossa. Hän oli sormenpäitään myöten tilanteiden herra, ja hänestä tuntui, että näissä uusissa tulokkaissa oli nyt se ihme, josta epäilevä Simmy oli ivaten maininnut.

Hän kohotti kättään vaikenemisen merkiksi, mutta se oli tarpeetonta, sillä hänen vieraansa olivat huomanneet sen jo hänen kasvojensa ilmeestä.

Äänekkäämpi saapuneista keskusteli kovalla äänellä baarin hoitajan kanssa, toverin pysyessä kuuntelijana. Ei ollut harvinaista, että Lontoon kultainen nuoriso eksyi Seitsemän Sulan ravintolaan, sillä sen nesteiden maine oli laajalle levinnyt. Nämä uudet tulokkaat olivat moitteettomissa iltapuvuissa. He eivät olleet ainoastaan hyvin, vaan keikarimaisesti puettuja. Kultanuppiset keppinsä he olivat työntäneet kainaloon, ja komean äänekkään nuorukaisen taskusta riippui kello, jonka kuori oli upotettu täyteen briljantteja. Hänen toverinsa oli hiukan vanhempi, eikä niin hauskannäköinen, tyynempi, mutta, mikäli saattoi päättää, ei vähemmän päihtynyt.

"Odottakaa", sanoi Pony hiljaa ja livahti ulos, sillä hän oli huomannut riippuvan kellon.

Hän oli myöskin iltapuvussa ja kantoi sitä niin hyvin, ettei mitenkään olisi erehtynyt luulemaan häntä tarjoilijaksi. Hän käveli hitaasti kahvilan lattian poikki, kädet taskussa, pitkä sikari suupielessä ja varoen tunkeutumasta vieraitten pariin kääntyi baarinhoitajan puoleen.

Se ei ollutkaan tarpeellista, sillä nuorempi muukalainen kumartui häntä kohti ja laski pehmeästi kätensä hänen olalleen.

"Ottakaamme tämä yhdessä, hyvä ystävä", lausui hän. "Meillä on kosolti rahaa, ja yö on vasta alulla."

Pony kääntyi häntä kohti ystävällisesti hymyillen.

"Minulla ei ole tapana juoda vieraiden kanssa", sanoi hän.

"Unohda kaikki sellainen, vanha veikko", vastasi toinen. "Yö on alulla, ja nyt on syntymäpäiväni."

"Niin on asia – juhlikaamme", lisäsi hänen ystävänsä heiluttaen tutisevaa kättään.

Pony teki vastaväitteitä, mutta suostui. Sitten juotiin juhlallisesti maljoja toinen toistensa terveydeksi, ja se mies, joka oli ensiksi häntä puhutellut, pisti kädet taskuunsa ja veti esiin setelinipun, joka sekä kooltaan että arvoltaan oli kunnioitusta herättävä. Pony oli yhdellä silmänvilauksella nähnyt niiden olevan kahdenkymmenen punnan seteleitä, ja teräväpäisenä miehenä laati heti suunnitelmansa.

Keskustelu sujui helposti. Hauskannäköinen nuori mies piti huolen puhumisesta, toverin innokkaasti säestäessä, ja jutteli itsestään ja ystävistään. Hän ei sitä selvään sanonut, mutta Pony pääsi perille, että he olivat sellaisten miesten poikia, jotka äskeisen sodan aikana olivat viisaasti ja menestyksellä tehneet kauppoja. Hän sai myös selville, että he molemmat olivat armeijassa, mutta eniten kiinnosti häntä se, että he harjoittivat jotakin pelintapaista keskenään.

Menettely oli yksinkertainen. Nuori mies pani taitetun setelin myymäläpöydälle ja pyysi toista arvaamaan, oliko setelin otsikkoon painetun luvun viimeinen numero parillinen vai pariton. Pony jätti heidät tähän mielenkiintoiseen hommaan ja palasi ystäviensä luo.

"Ihme on tapahtunut, Simmy", lausui hän matalalla äänellä ja sitten nyökäten päätään May Bluementhalille: "Tarvitsen sinua, May. Onko huoneistosi Albany-kadulla vieraiden käytettävissä?"

May nyrpisti huuliaan epäillen.

"Et kai aikone viedä heitä sinne, vai mitä?" Pony nyökkäsi jälleen.

"Minä haluan ainoastaan satasen heiltä, sinä ymmärrät", sanoi hän. "Nämä vohlat ovat saaneet tuhansia, jos he yleensä ovat saaneet penniäkään."

Tytön naama muuttui.

"Se on eri juttu", lausui hän. "Mitä toivot minun tekevän?"

Pony hahmotteli lyhyesti suunnitelmansa. Sitten hän liittyi nuorukaisiin myymäläpöydän ääressä.

"Pelkään, että minun täytyy jättää teidät, veikkoseni", hän sanoi. "Se on minusta ikävää, mutta syön päivällistä erään naisen seurassa, ja nähdessään teidän leikittelevän, ei hän teistä koskaan eroa, sillä hän on piintynyt peluri."

"Siitä lajista minä pidän", virkkoi äänekäs herra, mutta Pony pudisti päätään.

"Nytpä sanon teille, mitä aion tehdä", sanoi hän, aivan kuin ajatus olisi äkkiä tullut hänen mieleensä. "Saattakaamme hänet kotiin ja sitten ohjaan teidät kaupungin hauskimpaan yöklubiin."

Ehdotus otettiin vastaan ilohuudoin. Pony meni sivukomeroon, mutta näyttäytyi samassa uudelleen mukanaan May, arka, säädyllinen, nuori nainen, jolla ei ollut muuta huolta, kuin päästä kotiin.

Nuoria miehiä, joiden nimistä Pony ei ollut vaivautunut ottamaan selvää, odotti auto oven edessä, ja kaikki neljä ajoivat ulos tuuliseen yöhön jäljelle jääneen seurueen saattaessa heitä katseillaan.

"Hän hakemalla hakee vaikeuksia", sanoi Simmy, tullen takaisin pöydän ääreen. "En pidä tästä vähääkään. Mistä tiedämme, etteivät nuo kaksi vekkulia olleet nuuskijoita?"

"Nuuskijoita", ivaili muu joukko. "Tunnetko yhtään nuuskijaa, joka ei siltä näyttäisi? Nämä ovat hölmöjä."

Lukuunottamatta sitä, että nuoret miehet itsepintaisesti tahtoivat laulaa koko matkan Albany-kadulle, ei tapahtunut mitään erinomaista, mutta kun lähestyttiin Mayn asuntoa (itse asiassa oli koko pitkä matka hänen asuntoonsa), halusi tämä pysähdyttää ja kävellä loppuvälin, huolimatta siitä, että hiljaa sataa tihuutteli.

Nuoret miehet eivät ehkä huomisaamuna enää muistaisi, mitä oli tapahtunut, mutta autonkuljettaja oli joka tapauksessa selvä ja hän saattaisi antaa tietoja, mikä varmasti olisi epämieluista.

Nuoret miehet yhtyivät heti hänen ehdotukseensa ja astuivat ulos, maksoivat autonkuljettajan, ja nelisin he astelivat pitkin yksinäistä sivukäytävää, kunnes saapuivat ovelle, josta May toisten seuraamana meni sisään.

Vieraat olivat pian viihtyisässä huoneessa, mutta se ei ilmeisesti herättänyt heidän mielenkiintoaan. Ponyn onnistui vetää tyttö sivulle ja puhutella häntä hiljaisella äänellä. Sitten hän kääntyi mellastelijoiden puoleen.

"Miss Johnston ei halua teidän lähtevän, ennenkuin olette saaneet jotakin juotavaa", sanoi hän, "mutta arvelen teidän jo saaneen kylliksi, ettekö olekin?"

"Eikö mitä", sanoi puheliaampi, "kiitän miss Johnstonia puolestamme."

Pony epäröi.

"Hän haluaa tietää, tahtoisitteko pelata baccarat'a", virkkoi hän, "mutta minä en teidän sijassanne yrittäisi. Hänellä on tavaton onni, ja kuten aikaisemmin mainitsin, peli on hänen intohimonsa."

"Baccarat", mylvi nuorempi, "se on hartain pyyntöni. Tuo esiin kortit, poika."

"Minä en halua pelata", sanoi Pony päätään pudistaen. "Totta puhuen, en hyväksy pelaamista."

He paiskasivat hänet istualleen ja töykkivät häntä kylkeen sekä yleensä ilmaisivat hyväntuulisuuttaan niin kiihkeästi, että Pony taipui pelaamaan. Tyttö toi kortit "laatikosta", ja peli alkoi. Ensin nuoret miehet voittivat, mutta sitten alkoi heidän onnensa säännöllisesti laskea. He maksoivat valittamatta, ja setelipinkka Mayn käden alla kasvoi yhtämittaa. Pony, tehden päässään laskelmia voitoistaan, näki apajaan kertyvän ei ainoastaan tuhat vaan kaksikin, ja päätti jo mielessään korottaa Mayn osuutta voitoista. Pian koitti välttämätön hetki.

"Olen kuitti", sanoi vanhempi kahdesta. "Lainaa minulle viisikymmentä, Anthony."

Mutta toinen pudisti päätään.

"Minulla on jäljellä kaksikymmentä puntaa ja aion pelata ne", sanoi hän.

Hän pelasi, mutta menetti. Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan setelien rapina tytön laskiessa niitä taitavilla ja nopeilla sormillaan.

"Huono onni", sanoi Pony iloisesti. "Nyt teidän, veikkoset, täytyy saada ryyppy. Oletteko tarkkaan kuitit? Voin lainata teille viisikymmentä jatkaaksenne."

Mutta nuoret miehet torjuivat hänen jalomielisen tarjouksensa. May valmisti sivupöydän ääressä juomaa ja asetti sen pöydälle. Se nuori mies, joka oli puhellut vähemmän, asteli hitaasti ovelle, kädet taskuissa, kun taas toinen kohotti lasiaan ja haisteli sitä.

"Etyylikloridia", sanoi hän kohteliaasti. Pony tuijotti silmät suurina.

Yhä suuremmiksi tulivat hänen silmänsä, kun tämä ojensi lasin hänelle.

"Juo se", sanoi hän.

"Mitä tarkoitat?" kysyi Pony.

"Juo se", sanoi nuorukainen, ja samalla hetkellä kuului napsahdus ovea lukittaessa.

Pony käännähti ympäri ja ehti parhaiksi nähdä, kuinka vanhempi otti avaimen ja pani sen taskuunsa.

"Mitä peevelin peliä tämä on?" kysyi hän.

"Suurta peliä, Pony", sanoi lasia pitävä mies. "Juo tämä, tai poraan mahasi täyteen naulanreikiä."

Tyttö hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta se nuori mies, joka oli lukinnut oven, hypähti hänen luokseen ja sieppasi hänet syliinsä.

"Päästäkää minut", huusi May raivoissaan. "Hälyytän poliisin. Pony, mitä ajattelet seistessäsi vieressä ja salliessasi tätä –"

"Rauhoittukaa", murahti nuori mies, joka piteli häntä.

"Niin, rauhoittukaa", sanoi hänen ystävänsä, "ja mitä ikinä teettekin, älkää lähettäkö hakemaan poliisia. Pony on sanova teille miksi."

"No niin, mitä tarkoittaa pelinne?" kysyi Pony. Hän oli nyt tyyni, ja kaikki aistit valveilla.

"Ensiksikin", sanoi toinen, "sallikaa minun vapauttaa teidät näistä rahoista, jotka te niin epäkohteliaasti olette meiltä ottaneet salaa vaihdettujen korttien avulla." Hän otti setelinipun tytön kädestä ja pisti taskuunsa. "Maistakaapa tätä juomaa, Pony", jatkoi hän osoittaen viiniä. "Se sisältää tuhoavan pisaran, ja sen vaikutus on nopea. Sallitteko minun hahmotella meitä vastaan tähdätyn sotasuunnitelmanne pääpiirteet? Kun olitte puhdistaneet meidät rahasta, oli aikomuksenne antaa meille pieni naukku, ryöstää meiltä kaikki omaisuutemme – se tahtoo sanoa, kaikki se omaisuus, jota ette vielä ollut ottanut – ja jättää meidät jollekin sievälle pikku kadulle – otaksun, että olisitte puhelimitse voinut kutsua koko sakkinne avuksi. Ja senjälkeen, Pony, olisitte huomenaamulla kahdeksan junalla lähtenyt Ranskaan tuhlataksenne kehnosti saadut voittonne irstailevaan elämään. Tosiasia on, että teillä on jo passi taskussanne, mutta, mikä vielä tärkeämpää, teillä on tarvittavat varat suodaksenne itsellenne hurjan hauskan ajan."

"Entä sitten?" sanoi Pony.

"Entä sitten?" veteli toinen. "Ennenkuin teen teille vaatimuksia, sallikaa minun esitellä itseni. En halua sanoa teille sukunimeäni, sillä se ei ehkä huvittaisi teitä. Ja koska saattaa tuntua tuttavallisemmalta, voitte kutsua minua Anthonyksi. Tai myös nimittää Mr. Yllättäjäksi. Ystäväni tässä on Paul. Seurueeni kolmas jäsen istuu ulkona autossa ja odottaa kärsivällisesti ilmestymistämme."

"Onko hänkin huijari?" kysyi Pony.

"Ei ollenkaan", virkkoi Anthony venytellen. "Sandy on autonajaja. Hän oli sotilaspalvelija sodan aikana ja hyvä olikin kaiken lisäksi. Hän jää mieluummin luokseni kuin menee takaisin työhönsä liikkeeseen. Olen myös luvannut, että hän jonakin päivänä saattaa vetäytyä syrjään rikkaana; ja tarkoitan sitä todella. Hän sen ansaitseekin, mutta pelkään, ettette osaisi antaa arvoa hänen hyville ominaisuuksilleen ja palveluksille, joita hän on tehnyt minulle ja maalleen, jos niistä kertoisin. Mitä itseeni ja ystävääni tulee, te ymmärrätte, Mr. Nelson, me emme ole nuoria sankareita, jotka on riisuttu aseista ja sitten heitetty välinpitämättömän maailman hyljeksimiksi. Me olemme olleet kyllin sankarillisia", sanoi hän pidättyvästi, "ja meillä on kunniamerkkejä, joita emme ilkeä mainita nykyisen häpeällisen hommamme yhteydessä. Paul tuossa on Kunnialegioonan upseeri, etkö olekin?"

Paul nyökkäsi.

"On täysin totta, ettei tämä maa kaipaa meitä, ja että elämämme on tullut vaikeammaksi sen vuoksi, että me molemmat jätimme armeijan ikävissä olosuhteissa. Paul jätti sen siitä syystä, että oli viipynyt kaupungissa seitsemän päivää kauemmin kuin lupa salli – vaikka on katsottava hänelle ansioksi, että kun hän astui sotaoikeuden eteen, hän ei esittänyt puolustuksekseen pommihyökkäystä. Ja minut potkaistiin armeijasta mitä häpeällisimmin siksi, että iskin silmään muuatta nuorta henkilöä, joka kantoi esimiehen merkkiä, mutta jolla ei ollut oikeutta mihinkään kunniamerkkiin, koska hän ei ollut käynytkään Ranskassa."

"Ja mitä tämä peli nyt tarkoittaa?" kysyi Pony jälleen.

"Liikun rahaa tekemässä", sanoi Anthony. "Olen voittamaton ja vertaa vailla oleva rahantekijä, ja se on tunnuslauseeni. Olen keksinyt, että helpoin keino tehdä rahaa, on ottaa sitä teidänlaatuisiltanne miehiltä. Siksi Paul, joka on äärimmäisen moraalinen mies, suostuu toimimaan sihteerinäni, toverinani ja yleensä auttajanani tarvittaessa. Itse asiassa, jollei hän olisi vailla yritteliäisyyttä ja rakastaisi mukavuutta, olisi hän omaksunut rikollisen ammatin omin päin. Sillä hänellä ei ollut vähintäkään halua ruveta yksitoikkoiseen kynän pyörittämiseen, jota hän muuten oli etsinyt väsymykseen asti, kun hänet tapasin. Oli miten oli, hän on kyllin hyvä antaakseen minulle kannatustaan ja apuaan vapauttaessani rikkauksista teidänlaisianne ihmisiä, jotka ette voi kirkua siitä muille ja jotka olette rikastuneet ryöstöillä."

"Te ette ota minulta mitään", sanoi Pony hampaidensa välistä.

"Päinvastoin", sanoi Anthony kohteliaasti, "otan teiltä kaikki, mitä haluan ja minä haluan kaikki, mitä teillä on."

"Kautta taivaan. Kyllä saan teidät vielä kynsiini", sähisi Pony, ja Anthony hymyili, mutta hiukan ikävystyneesti.

"Teidän täytyy koettaa käsittää", sanoi hän lempeästi, "että me olemme antautuneet suurempiinkin vaaroihin, kuin mitä teidän kostonne tarjoaa, seitsemän ja kuuden pennin päiväpalkalla. Sandy arvioi heidät halvemmiksi. Verrattuina julmiin ja kauheihin hunneihin, olette te lapsia aseissa. Te ette voi tehdä minulle mitään, mitä minä en myös voisi tehdä teille ja tehdä vähän paremmin", selitti hän. "Uskallan sanoa, että teillä on takananne joukko, joka jonakin yönä ilmestyisi eteeni ja iskisi minut kuoliaaksi, jos he tapaisivat minut valmistautumattomana. Mutta he eivät koskaan tule yllättämään minua ja he tulevat hukkaamaan aikaa ja vaivaa sekä kasaamaan itselleen joukon pettymyksiä, yrittäessään tätä pikku peliä. Siis, Pony", hänen äänensä soi terävämpänä. "Alappa kuoria."

"Minä kieltäydyn – tuli ja leimaus!" huudahti Pony hyökäten hänen kimppuunsa.

Hänen huitovat kätensä iskivät tyhjään ilmaan, sitten browningin raskas piippu jysähti hänen päähänsä, ja Pony Nelson lyyhistyi maahan.

Tyttö oli katsellut tätä näytelmää vaieten, kasvot kuolonkalpeina. Kun Anthony kumartui tajuttoman olennon yli ja alkoi etsiä taskuja, hän puhui.

"Minä olen muistava teidät", sähisi tyttö.

"Miten sääli", murahti Paul pidellessään tyttöä toisesta kädestä. "Olisin äärettömän pettynyt, jos ette muistaisi", sanoi Anthony kohteliaasti.

Seurasi jälleen hiljaisuus, sitten – – –

"Mitä aiotte minulle tehdä?" kysyi tyttö.

"Jättää teidät yksinkertaisesti tänne", sanoi Anthony. "Sehän onkin juuri miellyttävä puoli mennettelytavassani. Minä en halua sidottaa teitä, en panna suukapulaa, en myrkyttää tai huumata teitä, minä vain jätän teidät. Te ette voi hälyyttää poliisia, koska poliisi tulee muutenkin."

"Kutsutteko itseänne mieheksi?" kysyi tyttö hiljaa.

"Kutsun itseäni herrasmieheksi", sanoi Anthony syvällä juhlallisuudella.

Etsintä oli lyhytaikainen, mutta tuottoisa. Hän latoi kuusi paksua setelitukkoa pöydälle, pujotti paksun kuminauhan kaikkien ympärille ja työnsi ne takataskuunsa.

Hän vilkaisi ympärilleen.

"Luulen, että voimme lähteä nyt, Paul", sanoi hän. "Sandy saattaa käydä rauhattomaksi."

Hän nyökkäsi kohteliaasti tytölle, joka seisoi hievahtamatta, ja kulki portaita alas toverinsa kanssa.

Hän aukaisi oven, mutta astui taaksepäin, sillä rapuilla seisoi kolme poliisia, neljännen odottaessa alhaalla. Ainoastaan hetken hän epäröi, sitten hän läksi liikkeelle ja oli juuri sysäämäisillään syrjään odottavia miehiä, kun yksi heistä tarttui häntä käsivarteen, ja sähkölamppu välähti vasten kasvoja.

"Hei siellä", sanoi ääni, "ken, hemmetissä, olette?"

"Kuka hemmetissä te sitten olette?" kysyi Anthony.

Samassa määräävä ääni sanoi kärsimättömästi: "Tämä ei ole se mies. Kuka on hänen apurinsa?"

Sähkölamppu valaisi Paulin kasvot.

"Tämäkään ei ole se. Mitä herroilla on täällä tekemistä?"

"Ennenkuin menemme eteenpäin", sanoi Anthony omaksuen heti paikalla väittelevän humalaisen herrasmiehen vakavan sävyn, "saanen kysyä, onko olemassa mitään lakia, joka estää minua tulemasta ovesta ulos keskellä yötä?"

Seurasi jälleen tukala hiljaisuus, sitten etsivä Sennet, Scotland Yardista, sanoi:

"Selvä on, antaa heidän mennä. He asuvat luultavasti jossakin huoneistossa ylhäällä. Te olette varma siitä, että tämä on oikea paikka?" kysyi hän eräältä seuralaiseltaan.

"Varmasti, herra. Minä tiedän Mayn olevan sisällä, koska näin valojen syttyvän ensimmäisessä kerroksessa."

"Selvä on", sanoi Sennet hänelle ja sitten Anthonylle: "Onko tämä teidän autonne, herrat?"

"Se on minun autoni", vastasi Anthony.

"Hyvä on, hyvää yötä", sanoi Sennet ja astui käytävään ja edelleen rappusia ylös.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän syöksyi jälleen alas etsimään autoa, mutta Yllättäjä oli kadonnut.

TOINEN LUKU

Geneven suuri vedonlyönti

Greaside on hyvin viehättävä talo, hyvin viehättävän kadun varrella erään pohjois-englantilaisen kaupungin viehättävimmässä esikaupungissa. Mainittakoon sivumennen, että Greasiden omistaja poti jotakin kroonillista keuhkovikaa ja vietti suurimman osan vuotta ylhäällä alpeilla. Taiteellisesti ja samalla mukavasti kalustettuna, noin acren suuruisine mainioine puutarhoineen oli talo jonkinlaisena katkeruuden aiheena läähättävälle omistajalleen, jolla oli vaikeuksia saada se kalustettuna vuokratuksi seitsemästä guineasta viikossa.

Hän puhui tästä usein luottamuksella Mr. Burnstidille istuessaan lounaan jälkeen sikarin ääressä hotelli Bellevuen lepotuolissa Interlakenissa. Greasiden autius ja yksinäisyys, kalustettuja huoneita kysyvien vuokraajien kitsaus, ja hänen astmansa olivat Mr. Fergusonin pääasiallisia keskustelun aiheita. Mutta Mr. Burnstid, joka oli uneliaana kuunnellut pitkää esitystä siitä, mitä tämä tai tuo tohtori oli neuvonut, ja osoittanut haukottelevaa mielenkiintoaan Mr. Fergusonin taudin eri oireita kohtaan, heräsi heti, kun Greasiden edut tulivat keskustelun alaisiksi.

Burnstid oli hyvin kookas mies, jolla oli leveät, terveet kasvot ja leveä, terveyttä todistava nenä. Hän oli aina hyvin puettu, vieläpä enemmänkin. Hänen keltaisia liivejään koristi poikittainen valtava kultaketju, ja paksuissa sormissa säteili ja välkkyi Kimberleyn tuotteita.

"Sievä talo, vai mitä?" kysyi hän. "Hyvä ympäristö ja muu sen mukaista?"

"Mitä parhain", sanoi Mr. Ferguson painokkaasti.

"Tien varrellako, vai sijaiten erillään", kysyi Mr. Burnstid. Mr. Ferguson selitti, että se oli erillään oleva, suojattu syrjäisten katseilta, siinä oli sähkövalo ja ihanat kylpyhuoneet. Talo oli rehellisesti kymmenen guinean arvoinen, ken sen sitten vuokraisikin, mutta kitsauden ja saituuden henki oli levinnyt yli koko pohjoisen seudun.

"Hm", sanoi Mr. Burnstid ja imi sikariaan katsellen lattiaa puoleksi suljettujen silmäluomiensa lomitse. "Vuokraatteko tämän paikan itse vaiko välittäjän kautta? Teillä pitäisi aina olla välittäjä, tiedättekö."

"Minä olen saanut välittäjän", lausui surumielinen Ferguson ja mainitsi hänen nimensä.

Mr. Burnstidin pyynnöstä lisäsi hän siihen osoitteen ja huomautti ohimennen, että tämä varmaan oli kaikkein kelvottomin välittäjä, mikä kellään talonomistajalla koskaan on ollut.

Mr. Burnstid murahti, ja hetken kuluttua meni huoneeseensa. Siellä hän ensi töikseen kirjoitti muistiin välittäjän nimen ja osoitteen, jonka mukaan tämä oli löydettävissä. Hän ei maininnutkaan Greasidesta Fergusonille eikä osoittanut koko taloa kohtaan pienintäkään mielenkiintoa. Mutta kun kahdeksan tai yhdeksän päivää myöhemmin ihastunut Ferguson sai välittäjältään kuulla Greasiden olevan vuokratun, ei Burnstid ollut Interlakenissa kuulemassa hyviä uutisia tai vastaanottamassa Mr. Fergusonin kiitoksia, vaikkakin hän otaksui Fergusonin olevan tietoisen siitä, että talon vuokraaminen oli hänen kookkaan ja rakastettavan tuttavansa ansiota.

Mr. Burnstid oli matkustanut seudun halki Lausanneen, ja sieltä laivalla Geneve-järven rannoille, sillä hänen oli keskusteltava kahden liiketuttavansa kanssa, jotka myöskin olivat kookkaita miehiä ja polttivat kalliita sikareita sekä olivat vyötetyt paksuilla kultaketjuilla.

Kohtaus tapahtui ilmavassa toimistossa Mont Blanc -kadun varrella, ja oli kokonaan epävirallinen. Läsnä olivat paitsi Mr. Burnstidiä Mr. Epsten ja Mr. Cowan.

"Siis?" kuului Epstenin ensi tervehdys, ja hän oli nähtävästi henkilö, jolla oli vaikutusvaltaa. "Millaiset ovat toiveet?"

"Toiveet ovat koko hyvät", vastasi Mr. Burnstid, joka teki poikkeuksen säännöstä hallitsemalla maan kieltä. "Aion lähettää kolme neljännesmiljoonaa kiertokirjettä levitettäviksi Englannissa. Me voimme olla varmat, että saamme sisään kaksisataatuhatta entisiltä asiakkailtamme, miehiltä, jotka olivat mukana Cesarewitch-vedonlyönnissä, sekä koko joukon vielä lisäksi. Minä en ole käyttänyt talvea väärin."

"Se on hyvä", sanoi Mr. Epsten nyökäten. "Luuletteko myös Lincoln-vedonlyönnin kääntyvän menestykseksi?"

"Luulenko?" ivasi toinen. "Minä tiedän, että se on sujuva kuin herneiden kuoriminen. Meidän pitäisi saada kokoon ainakin 100.000 puntaa."

"Millaiset palkinnot tarjoatte?" kysyi Mr. Cowan.

"Ensimmäinen palkinto 20.000 puntaa", sanoi Burnstid ripeästi. "Odottakaapa hetkinen. Ilmoitan teille tarkat yksityiskohdat." Hän otti taskustaan paperiliuskan, asetti kultakehyksiset silmälasit paikoilleen ja katseli nenäänsä pitkin asiapaperia. "Ensimmäinen palkinto 20.000", luki hän. "Toinen 10.000; kolmas 5.000; neljäs 1.000; kymmenen 600 punnan suuruista hyvityspalkintoa ja 500 puntaa jokaisesta vetolistalla olleesta hevosesta."

Mr. Cowan nyökkäsi tyytyväisenä.

"Tuon pitäisi tuoda sisään se", sanoi hän, "mutta eikö olisi hyvä panna ensimmäinen palkinto 40.000 punnaksi?"

Burnstid pudisti päätään.

"Te peloittaisitte heidät 40.000 punnalla", sanoi hän. "20.000 on järkevä summa. Näettekö, yleisö päättelee näin: He ajattelevat meidän lohkaisevan tästä jonkin verran, eivätkä he välitä niin kauan kuin se ei ole liian suuri. Jos me tarjoaisimme 40.000, niin he vainuaisivat petosta, koska yleisö, joka ottaa osaa vedonlyönteihin, tietää varsin hyvin, ettei Lincolnshiren kilpa-ajoissa hassattaisi niin suuria summia. Ei, me haluamme esittää järkevän palkintoluettelon, ja luulen, että tämä on sellainen."

"Se on oikein", sanoi Epsten. "Entä miten on alkukustannuksiin tarvittavan rahan laita?"

"Arvioin niiden nousevan 10.000 puntaan", sanoi Burnstid, "lukuun ottamatta omia henkilökohtaisia menojani, jos tehtävän toimeenpano jää minulle, kuten viime vuonna. Minä asetan käytettäväksi 2.000 puntaa ja te kumpikin 4.000."

Tämä jako aiheutti jonkun verran väittelyä, sillä ei ollut enemmän Mr. Epstenin kuin Mr. Cowaninkaan luonteen mukaista suostua heti ehdotukseen, johon sisältyi selvän rahan luovuttaminen. Mutta lopuksi kuitenkin sovittiin.

"Miten on apulaisen laita?"

"Olen saanut sen järjestetyksi", sanoi Mr. Burnstid. "Minulla on ollut todella hyvä onni. Olen entisistä sodanaikuisten yhtiöiden virkailijoista löytänyt erään järkevän henkilön ja palkannut tuon sukkelan miehen hoitamaan hommaa."

"Sukkelan nuoren miehen –", sanoi Mr. Epsten epäluuloisena. "Mistä saitte hänet käsiinne?"

"Hän on nuori, brittiläinen upseeri, jolla on kaikesta päättäen hyviä suhteita", selitti Mr. Burnstid, "hyvin reipas ja halukas tekemään mitä tahansa. Hän puhuu ranskaa, saksaa ja englantia ja on hyvin selvillä edustavista henkilöistä täällä. Aion järjestää kaikki niin, että jos jotakin hankaluuksia syntyy, on hän oleva syntipukki."

Mr. Epsten hymyili ja Mr. Cowan hymyili ja Mr. Burnstid hymyili.

"Onko hän vilpitön?" kysyi hyveellinen Mr. Epsten. "Emme halua mitään mutkia tässä hommassa, te ymmärrätte, Burnie. Otaksukaamme esimerkiksi, että hän saa selville, ettei ainoatakaan noista suurista palkinnoista ole maksettu?"

"Jättäkää se minulle", sanoi Mr. Burnstid täynnä itseluottamusta. "Vakuutan teille, että tämä poika on tekevä mitä tahansa tuhannesta punnasta, ja muuten, voinhan aina keksiä jonkin keinon. Sitäpaitsi, olen ryhtynyt järjestelyihin ensimmäisen palkinnon hankkimiseksi."

Hän ei selittänyt, mitkä ne järjestelyt toistaiseksi olivat, mutta hänen tuttavansa olivat tyydytetyt.

He lähtivät samana yönä Pariisiin jättäen Mr. Burnstidin jatkamaan suunnitelmiaan. Mr. Burnstid ei ollut liioitellut sen nuoren miehen ominaisuuksia, jonka hän oli ottanut palvelukseensa. He olivat tavanneet toisensa eräänä päivänä laivalla, joka oli matkalla Ouchyyn. Mr. Burnstid, joka ei koskaan kadottanut tilaisuutta eikä koskaan laiminlyönyt tutkia niiden henkilöiden taloudellisia mahdollisuuksia, joiden kanssa joutui tekemisiin, oli jäljestäpäin täysin tyytyväinen, kun oli heti palkannut palvelukseen vikkelän, puheliaan nuoren miehen, jonka hän oli kohdannut laivan tupakkasalongissa.

Hän saattoi ystävänsä asemalle ja meni sitten pieneen Café du Planet'hen, johon hän oli järjestänyt kohtauksen uuden apulaisensa kanssa. Tämä istui murheellisena tuijottaen tyhjää kahvikuppia, mutta tuli heti iloiseksi nähdessään uuden isäntänsä.

"Kaikki on kunnossa, Stevens", sanoi Mr. Burnstid hyväntuulisena. "Olen lopullisesti sopinut tehtävästänne liikekumppanieni kanssa."

"Todella", sanoi kiitollinen nuori mies, "se on tavattoman ystävällistä. Olette kovin hyvä. Toden totta, olettepa mitä herttaisin vanha herra."

"Ei niinkään vanha", murahti Mr. Burnstid, jolle ikä oli arka kohta. "No, te ymmärrätte kai, että osoitan teille koko joukon luottamusta. Tämä teidän toimenne ei nyt ole juuri – hm – mikään toimi."

"Aivan niin, aivan niin", sanoi Mr. Stevens hykerrellen. "Pidän teitä vietävän hyvänä urheilijana, joka ei välitä omastatunnostani, koska minulla ei sellaista ole. Kun mies on palvellut maataan juoksuhaudoissa ja tehnyt muuta senkaltaista, sekä tappanut muutamia karvaisia sbocheja, ei hän liikoja epäile. Luulen, ettei teillä ole poikaa?"

"Minulla on", sanoi Mr. Burnstid ihastuneena, "ja on hän kotimaani sukkelimpia poikia. Hän on teidän ikäisenne."

"Missä joukko-osastossa hän oli?" kysyi nuori upseeri huvitettuna.

"Hän ei oikeastaan ollut missään", sanoi Mr. Burnstid varovaisesti. "Hänen elämänsä oli liian arvokas joutuakseen vaaralle alttiiksi, ehkäpä käsitätte."

"Täydelleen", nyökkäsi nuori mies. "On olemassa senkaltaisia ihmisiä."

"Hän kuului sotatarvehankkijoihin ja tuli hyvin toimeen, vaikka tietysti ilmahyökkäykset jonkinverran häntä vahingoittivat."

"Minä ymmärrän." Taas nuori mies nyökkäsi. "Noo, antakaapa kuulla, mitä minun tehtäviini kuuluu."

Mr. Burnstid kertoi hänelle. Ilmeisesti ei Stevensillä ollut muuta tehtävää, kuin istua loisteliaassa toimistossa ja pitää tarkoin silmällä lukemattomia muita miehiä ja naisia, jotka aukoivat numerolistoja sisältäviä koteloita. Vielä suurempi joukko nuoria miehiä ja naisia lähetti niitä Britanniasta, haluten rikastua nopeasti vetämällä voiton Lincolnshiren kilpa-ajoissa.

"Te otatte haltuunne kaiken rahan ja olette esimies. Jos joku tulee ja tahtoo tietää, kuka tässä on takana, niin muistakaa, että se olette te. Te allekirjoitatte shekit."

Nuori mies hykerteli.

"Olen varustanut ne alkukirjaimillani", sanoi Mr. Burnstid, "ja sopinut pankinjohtajan kanssa siitä, ettei ainoatakaan shekkiä vaihdeta rahaksi, ellei sen vasemmassa kulmassa ole minun alkukirjaimiani."

"Hyvin asianmukaista, hyvin asianmukaista", sanoi nuori mies.

"Sitten kai ymmärrätte" – tässä Mr. Burnstid kävi vielä varovaisemmaksi kuin muuten ja puhui hitaasti ja painokkaasti – "että tapahtuu usein, ettemme saa rahaa sisään tarpeeksi maksaaksemme korkeimpia palkintoja. Siinä tapauksessa palkinnot alennetaan. Se on kohtuullista, eikö niin?"

Stevens myönsi.

"Ja toisinaan, vaikka rahaa olisikin jonkin verran", selitti Mr. Burnstid edelleen, "ovat kustannukset niin korkeat, että meidän täytyy pyyhkäistä pois ensimmäinen palkinto maksaaksemme kulumme."

"Ymmärrän", virkkoi Stevens miettiväisenä.

"Kun sanon – pyyhkäistä pois ensimmäinen palkinto", lisäsi Mr. Burnstid, "en tarkoita tietysti sitä, että menemme ja kerromme yleisölle olevamme pakotettuja niin menettelemään. Toimimme aivan kuin emme olisi sitä pyyhkäisseet, ymmärrättehän."

"Sepä peijakkaan hyvä keksintö", hyväksyi Stevens. "Käsitän asian niin, että miekkonen, joka saa ensimmäisen palkinnon, ei saa sitä kuitenkaan. Sekö on järjestelmä?"

"Ei aivan, ei aivan", Burnstid hieroi nenäänsä ja epäröi. "Kas, teidän on saatava tietää, kun kerran olette pelissä mukana, ja aiotte nostaa 1.000 puntaa – kokonaisen tuhannen, piru vieköön – osinkona –"

"Saaliista?" ehdotti Mr. Stevens.

"Se on oikea sana, saalis. Me voisimme järjestää jonkun saamaan ensimmäisen palkinnon. Te ymmärrätte, tarkkaan puhuen, veto tavallisesti tapahtuu päivää ennen kilpa-ajoja, ja silloin ilmoitetaan hevosien omistajat. Mutta näin emme me saata tehdä, sillä jos asettaisimme ensimmäisen palkinnon jollekulle suosikkihevoselle, niin tuo suosikki saattaisikin hävitä vedon. Siispä teemme niin, että julkaisemme niiden henkilöiden nimet, jotka ovat lyöneet vetoa hevosista, vasta kilpa-ajojen jälkeisenä päivänä, ja niin on asia yksinkertainen."

"Itse yksinkertaisuus. Hyvä ystävä, ymmärrän tämän toimen aivan hyvin. Te tarkoitatte, että pitäessämme silmällä hyötynäkökohtia, emme voi uskaltautua epäedullisen sattuman varaan, haha."

Burnstid hymyili myötämielisenä.

"Sitten", jatkoi Mr. Burnstid, "olen ottanut haltuuni Greaside -nimisen talon Pohjois-Englannissa. Aion panna jonkun, johon voin luottaa, asumaan sinne vedonlyöntiin saakka. Minun tuskin tarvinnee mainita, että ensimmäinen palkinto on menevä Greasiden asukkaalle. Jos tehdään kyselyjä, on hän oleva yhtä monipuolinen kuin itse elämä, valmis vastaamaan mihin kysymykseen tahansa. Lähetänpä sinne poikani, Barneyn. Kukaan ei saa tietää, että minä olen sotkeutunut tähän – tähän –"

"Huijaukseen?" ehdotti toinen viattomana. Mr. Burnstid rypisti kulmiaan.

"Tuo ei ole oikea sana", sanoi hän terävästi; "yritys on parempi. Oli miten oli, hän olkoon siellä. Nyt te tiedätte pelin koko kulun. Jos meillä tulee olemaan menestyksellinen vedonlyönti, olen antava teille enemmän kuin tuhat ajokaudesta – – te olette vielä pitävä minua anteliaana. Jos vaikeuksia ilmaantuu, älkää unohtako, että te olette vastuunalainen ja että teidän asianne on käyttää parannuskeinoja, jotka teille parhaiten sopivat. Juuri tämän vuoksi maksan teille niin runsaasti."

Stevens-nimellä tunnettu nuori mies torjui kepeästi sen mahdollisuuden, että mitään vaikeuksia syntyisi. Jos taas syntyi, oli hän valmistautunut kaikkien yllätyksien varalle.

Muutamat lähinnä seuraavat viikot Mr. Burnstid eleli tyytyväisenä. Hän näki virastonsa muodostuvan suunnitelman mukaisesti, ja oli enemmän kuin tyytyväinen siihen taitavaan menettelytapaan, jolla nuori mies kohteli apulaisiansa. Vedonlyönti oli tullut hyvin ilmoitetuksi, ja ensimmäisten kiertokirjeiden hedelmät alkoivat kypsyä. Rahalähetysten, postiosoitusten ja setelien virta paisui suunnattomasti – Geneven Suuri Vedonlyönti-yhtymä ei näet vastaanottanut maksuosoituksia –, mutta ei kiireimpänäkään aikana Mr. Stevens hukkunut niiden paljouteen.

Sitten, juuri kun kaikki näytti valoisalta, kohtasikin isku.

Eräänä päivänä kutsuttiin Stevens Bellevue-Hotelliin, ja hän kohtasi siellä työnantajansa mittailemassa pitkin askelin hienon huoneistonsa eteistä.

"Tästäpä tulee kaunis soppa", sanoi hän. "Joku Englannissa on saanut selville, että Barney on poikani, ja on saattanut tämän julkisuuteen – ja vielä sen jälkeen, kun Barney vaimoineen oli muuttanut Greasideen."

"Sepä aika ikävää. Nyt ette voi määrätä hänelle palkintoa."

Mr. Burnstid ei vastannut. Hänellä oli kylliksi puuhaa sadatellessaan Britannian sanomalehdistön nenäkkäitä hätikköjä, jotka olivat pistäneet nenänsä asioihin, jotka hänen mielestään eivät liikuttaneet heitä.

"Tämä on hyvin kiusallista, hyvin kiusallista", sanoi hän päätään pudistaen. "On liian myöhäistä sijoittaa toista voittajaa sijaan."

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Stevens.

"No niin", sanoi Mr. Burnstid, vaivoin hilliten itseään. "Liikekumppani Mr. Cowan, on tehnyt ehdotuksen, ja se onkin aika hyvä ajatus. Oletteko koskaan kuullut Mr. Yllättäjästä?"

"Yllättäjästä?" kysyi Stevens hymyillen. "Olen kuullut useammasta kuin yhdestä."

"Minä puhun siitä kuuluisasta", sanoi Mr. Burnstid kärsimättömästi. "Hänestä oli jonkin verran lehdissäkin. Hän kujeili erään lontoolaisen huijarin kustannuksella ja näpisti tältä rahat."

Stevens pudisti päätään.

"Älkäähän. Kuka hän on?"

"Sanomalehtitietojen mukaan", sanoi Mr. Burnstid, "on hän entinen upseeri, joka nyt on muissa hommissa. Hän aikoo rikastua, ryöstämällä veijareilta – eipä silti", – lisäsi hän hyveellisesti, "ettei veijareilta saisi ryöstää. Minusta se on aika hyvä keksintö. Ihmiset, jotka varastavat rahaa, eivät ansaitse saada pitää sitä."

"Siis, missä Yllättäjä ryhtyy leikkiin?"

"Istukaa, niin minä kerron teille."

Stevens istahti suuren kaari-ikkunan ääreen, josta oli näköala järvelle, ja Mr. Burnstid laskeutui varovaisesti toiseen tuoliin.

"Otaksukaamme, että minä ja te arvonnan jälkeen menemme Lontooseen matkalaukussamme kaikki kokoamamme tavara?"

"Tavara? Te tarkoitatte raha?"

Mr. Burnstid nyökkäsi.

"Ja otaksukaamme, että Folkestonen ja Lontoon välillä Yllättäjä kaappaa laukun?"

"Mutta sitäpä ei ollenkaan kaapata, sillä me sijoitamme sen Folkestoneen tai johonkin muualle?"

"Sepä ajatus", sanoi Mr. Burnstid ihaillen. "Kautta kunniani, teilläpä aivot. Ja otaksukaamme, että laskemme julkisuuteen huhun, että Mr. Yllättäjä on sen ottanut ja jättänyt siitä todistuksen. Silloin minä ja liiketuttavani tarjoudumme maksamaan palkinnot puolina palkintoina omista taskuistamme?"

"Aivoista puhuen", sanoi Mr. Stevens, ei suinkaan vähemmän ihaillen, "millaisen pään sitten te olettekaan saanut."

"Te ymmärrätte", sanoi imarreltu Burnstid, "se ei olisi huono reklaami seuraavaa vedonlyöntiä varten. Se todistaisi meidän rehellisyyttämme ja pelastaisi meille 50.000 punnan arvoisen jutun, mille ei suinkaan kannattaisi nyrpistää nenäänsä. Ollaksemme oikein asiallisia haluamme sanomalehdistön olevan mukana arvonnassa."

"Ja tehdäksemme asiat uskottavammiksi", myhäili Mr. Stevens, "miten olisi, jos saisimme pari salapoliisia Lontoosta seuraamaan meitä matkallemme. Minä tunnen miehen, joka on siinä hommassa, ja voisi hankkia meille pari sellaista."

Tähän ehdotukseen Mr. Burnstid ensin suhtautui epäröiden, mutta lopuksi suostui, ja asiat kävivät kuten he olivat suunnitelleet. Arvonta tapahtui suurin juhlallisuuksin urheilulehdistön edustajien läsnäollessa. Oli kaksi vakavaa nuorta miestä, jotka Mr. Stevens oli tuonut Lontoosta vartioimaan aarretta, ja kun sanomalehtimiehet oli lähetetty tiehensä ja kun ilmoitukset siitä, että alkuunpanijat aikoivat jakaa rahat asianomaisille henkilöille, oli lähetetty Lontooseen, Burnstid, hänen apulaisensa ja kaksi salapoliisia astuivat Basel-Boulognen pikajunaan.

"Alttiiksipanon vaaraa pienentääksemme", sanoi Mr. Stevens kertoessaan suunnitelmaansa viimeiselle sanomalehtimiehelle.

Suunnitelma, jonka nuo kaksi olivat laatineet, oli yksinkertainen. Iso rahoja sisältävä matkalaukku oli heidän saapuessaan Folkestoneen annettava jollekin liikekumppaneista, joka antoi sen sijalle samaa kokoa olevan, vanhoja sanomalehtiä sisältävän matkalaukun, ja tämä oli kuljetettava kaupunkiin ja edelleen autolla Lontooseen. Laiva tuli Folkestonen satamaan hämärissä. Oli selvää, että siellä oli koko joukko hälinää matkustajia maihin laskettaessa, ja miten ollakaan, Stevens ryhtyi poistamaan salapoliisien epäilyksiä.

Kaikki sujui hankauksitta, paitsi että toinen salapoliiseista oli niin merikipeä ettei voinut lähteä Folkestonesta edelleen. Charing Cross-aseman edustalla Mr. Burnstid avasi matkalaukun jäljelle jääneen salapoliisin läsnäollessa ja erinomaisen hyvin teeskennellen kauhua havaitsi vastineen.

"Meidät on ryöstetty, ryöstetty", sanoi hän. "Katsokaa."

Hän veti matkalaukun päästä esiin käyntikortin, johon oli kirjoitettu:

"Kunnioittaen ja kiittäen. – Mr. Yllättäjä."

"Tämä on kauheata", vaikeroi Mr. Burnstid.

"Tämä on hirveätä", voihki Mr. Stevens.

Charing Cross-asemalla odotti pieni joukko reporttereita, sillä kun herrasmies saapuu mukanaan 100.000 puntaa seteleinä ja postiosoituksina sekä lisäksi näin romanttisten huhujen ympäröimänä, oli se huomattava tapahtuma. Näille Mr. Burnstid esitti kauhean kertomuksen ryöstöstä, ja muutamat palkintojen saajat, jotka olivat kokoontuneet ollakseen niin lähellä rahojaan kuin mahdollista, synkkenivät kasvoiltaan toiveiden vähetessä.

"Mutta", sanoi Mr. Burnstid kääntyen mielenliikutuksesta murtunein äänin pienen kuulijakuntansa puoleen, "minä en aio antaa palkinnonsaajien menettää. Omasta taskustani aion maksaa viisikymmentä sadalta asiaankuuluvasta summasta, ja te, herrat sanomalehtimiehet, voitte pitää tätä virallisena ilmoituksena."

He saapuivat hotelliinsa ja sulkeutuivat yksityiseen oleskeluhuoneeseensa. Mr. Stevens ja Mr. Burnstid vaihtoivat onnellisia silmäyksiä.

"Tämä kaikki käy hyvin", sanoi Burnstid. "He suhtautuivat tapahtumaan luottamuksella, ja se on hyvä minulle, vanhalle miehelle." Hän katsoi kelloaan. "Parin tunnun kuluttua minä harhailen kohti Ealingiä. Cowan on odottava minua siellä mukanaan rahat."

Hänen saapuessaan Mr. Cowanin kauniiseen asuntoon, tervehti tämä kynnyksellä seisovaa liikekumppaniaan hämmästyksen ilmein.

"Oletteko saanut matkalaukun?" kysyi Burnstid muitta mutkitta.

"Matkalaukun?" ärähti Cowan. "Te sähkötitte minulle etten tavoittaisi teitä ennenkuin huomenna."

"Mitä!" ulvoi toinen. "Te ette siis ollut Folkestonen asemalla?"

"Tietysti en", sanoi Cowan. "Minähän sanoin teille, että te sähkötitte minulle –"

Mutta Burnstid suuntasi tiensä takaisin autoon ja heti sen jälkeen vieri takaisin hotelliin sillä hänen oli tehtävä muutamia kysymyksiä Mr. Stevensille.

Mutta Stevens, jota ne, jotka hänet tunsivat, kutsuivat Anthonyksi, oli toisen valesalapoliisin seurassa, lajitellen Mr, Burnstidin vääryydellä saamia voittoja. Mr. Yllättäjä oli hiljaisen Paulin ja mitä uskollisimman palvelijansa Sandyn avulla toteuttanut Geneven Suuren Vedonlyönnin alkuunpanijoiden hurskaan petoksen.

"Paul", sanoi hän, "sinä lasket kymmenpuntaset; minä annan joukon maksumääräyksiä – aion lähettää ne vanhalle Burnstid-paralle. Ne eivät kohoa suuriin summiin, mutta ne auttavat joka tapauksessa häntä maksamaan viisikymmentä sadalta, minkä hän julkisesti on luvannut."

KOLMAS LUKU

Osakekeinottelu

Eräässä Brightonin uudenaikaisimmassa hotellissa, sen kalleimmassa huoneistossa asui tilapäisesti nuori mies, jolla hotellin matkustajaluettelossa oli niin vähän kiinnostava nimi kuin Mr. Smith, ja hänen sihteerinsä Mr. Robinson. Mr. Smithin miespalvelija seurasi mukana.

Totta on, että nämä nimet kiinnostivat niin vähän kantajiansakin, että kun tarjoilija toi heidän mukavasti kalustettuun oleskeluhuoneeseensa sähkösanoman, mainiten sen olevan herra Smithille, ei nuori herrasmies enempää kuin hänen sihteerinsäkään heti vastannut. Vihdoin toinen, jonka tarjoilija tunsi Mr. Robinsoniksi, aukaisi sen. Kun hän oli Mr. Smithin sihteeri, oli se epäilemättä niinkuin olla pitikin.

Mr. Robinson luki sähkösanomaa siksi, kunnes tarjoilija oli mennyt, sitten ojensi hän sen toiselle.

"Pureeko se, Paul?" kysyi Anthony tarttuessaan siihen.

"Luulenpa melkein", vastasi Paul kainostelevalla tavallaan.

"Se on tekevä minut rikkaaksi", sanoi Anthony. "Tässä Ali Baban elämässä minä eniten rakastan sen suurenmoista varmuutta. Luin tänä aamuna sanomalehdestä, kuinka muudan mies oli pidättänyt pankissa kassanhoitajan ja sitten livahtanut pakoon turvonnein korvin mukanaan pari puntaa. Sellainen elämä ei kelpaa herrasmiehelle."

"Ei, varmasti ei", myönsi Paul vaipuen tuoliin tulen ääreen. "Näin, sivumennen sanoen, teitä mainittavan sanomalehdissä. Teitä kutsutaan Mr. Yllättäjäksi."

"Aika hyvä nimitys se onkin", sanoi Anthony tyytyväisenä. "Vaikka sittenkin", tässä tuli hänen ääneensä vakava sävy, "minä olen ihmiskunnan hyväntekijä. Ensiksikin, rajoitan hävitystyöni ainoastaan rikollisiin ja toiseksi olen pysyvästi pelastanut sinut ja Sandyn – saat luottaa minuun – elämän raadannasta; edellyttäen tietysti, ettette olisi ajautuneet rikolliseen elämään."

Paul silitteli kädellään ohutta, sileää tukkaansa.

"Enpä tiedä, olisinko antautunut rikoksentekijäksi", arveli hän, "mutta minä olisin varmasti saanut tulla ravituksi pelkällä työn etsimisellä. Mitä Sandyyn tulee, saattaa olla mahdollista, että hän mieluimmin olisi ottanut kuusilatinkisensa ja puhdistanut Englannin pankin, kuin mennyt takaisin hämärään ja vetoiseen tavarataloonsa. En tiedä. Mutta sen voin varmasti sanoa, ettette te vielä ole tehnyt mitään, mikä vaivaisi omaatuntoani."

"Enkä ole koskaan tekevä, Paul", vakuutti Anthony hänelle. "Eikö jokainen herrasmies, jonka olen vapauttanut liioista rikkauksistaan, ole ollut roisto ja kaikkein mustinta laatua?"

"On varmasti."

"Niin, ja Mr. Mothensteiniin sopii tämä kuvaus myös. Hän on ollut kokolailla vaikea vastustaja. Poliisi on jo vuosikausia koettanut päästä käsiksi häneen, eikä hän suinkaan ole minullekaan oleva mikään helppo tehtävä."

"Miksi ei?" kysyi Paul katsellen paperia, jonka oli nostanut ylös.

"Etupäässä siksi, että Mr. Mothensteiniä on varoitettu."

"Teistä?"

Anthony nyökkäsi.

"Olen viikon ajan työskennellyt päästäkseni häneen käsiksi", sanoi hän, "mutta koko ajan on hänen häijyn epäilevä mielensä ollut vastassani. Sinun täytyy todella käsittää, ettei Lontoossa ole ainoatakaan roistoa, joka ei pitäisi silmällä vaatimatonta persoonaani."

"Jospa tietäisin, mikä on Mr. Mothensteinin rikos yhteiskuntaa kohtaan...", vihjaili Paul.

"Se rohkaisisi sinua antamaan minulle kaikkea tarvitsemaani apua pannessani toimeen hävitystyötäni", täydensi Anthony.

"Aivan niin", sanoi Paul.

"Käykin niin, etten tarvitse apuasi tässä pikku jutussa", vastasi Anthony täyttäen piippuaan puhuessaan. "Se on niin ihastuttavan yksinkertaista. Mothenstein on yksityinen välittäjä joka harjoittaa hyvin huomattavaa tointa. Hän ilmoittaa aika kalliisti ja saa useimmat asiakkaansa niiden viattomien joukosta, jotka luulevat, että on yhtä helppoa tehdä sadasta kaksisataa kuin vaihtaa kahden pennyn raha neljäksi pennyksi, mitä se itse asiassa ei ole. Tietysti he kaikki pelkäävät välittäjiä, etenkin, kun muudan lehti, joka näyttää pitävän silmällä rahansijoittajien etuja, on julkaissut Mothensteiniä koskevan varoituksen. Mutta Mothensteinin uusi ote saa heidät jälleen vakuutetuiksi. Hän kirjoittaa heille pitkän isällisen kirjeen selittäen, ettei hän pidä sitä suositeltavana, että he panevat kaiken rahansa alttiiksi keinotteluyrityksiin, ja, jos heistä on yhdentekevää, hän mieluummin ottaisi vastaan paljon pienempiä summia, kuin he ehdottavat sijoitettaviksi. Luonnollisesti tämä ilahduttaa viattomien sydämiä ja täyttää ne ilolla ja kiitollisuudella. Ja kun pieni sijoitus on tehty, ja pienet maksumääräykset pienine korkomäärineen alkavat herua, ristivät he kätensä ja siunaavat Mothensteinin nimeä."

"Mitä sitten tapahtuu?" kysyi Paul uteliaana.

"Nuo yksinkertaiset kirjoittavat, että heillä on suuri luottamus Mothensteiniin, ja että he mielellään sijoittaisivat suuremman summan. Hän kirjoittaa takaisin sanoen, ettei hän mitenkään voi käsitellä suuria määriä, sillä jos he kadottaisivat rahansa, olisi se hänen omallatunnollaan ja valvottaisi häntä öisin. Sitten hän suosittelee Alexander McDougalin ja Mackintosh & Glenstuartin, skotlantilaisten välittäjien kuuluisia liikkeitä, jotka harjoittavat varovaista liiketoimintaa hyvin varovaisella tavalla ylhäällä pohjoisessa."

Paul nyökkäsi.

"Nämä Alexanderin ym. liikkeet ovatkin Mothensteinin, arvelet?"

"Älysin sen ensi hetkessä", sanoi Anthony. "Tämä harkitseva toiminimi ei tunne epäilyjä. Se yllyttää herkkäuskoisen karitsan kokoamaan joka pavun, myymään villan selästään ja sijoittamaan rahansa Waggerfontein Gold Fields-yhtymään tai muihin samantapaisiin, joiden osakkeet ovat kohoamassa aina taivaisiin asti ensi viikon torstaihin mennessä. Ja tavallisesti nuo köyhät raukat menevät satimeen, huolimatta siitä, että Mothenstein kirjoittaa ja pyytää, etteivät olisi tuhmanrohkeita. Nousevatko Waggerfontein Gold Fields-osakkeet 9 puntaan 7 shillinkiin kolmeen penceen? Ei, herraseni. Ne laskevat 3 puntaan. Synkkyys valtaa kerityt lampaat, ja Mothenstein ostaa uuden auton."

Hän puhalteli piippuaan miettiväisenä.

"Ja aikomuksenne ovat?" kysyi Paul.

"No niin", sanoi Anthony hitaasti. "Tahdonpa sanoa, mikä on heikko kohta Mothensteinin järjestelmässä. Hänellä täytyy olla varastossa todellista liikepääomaa, josta hän sitten jakaa uhreilleen. Muutoin ja luonnollisista syistä, on hän mitä suurimmassa määrässä petollinen, mutta jäykkä ja kunnioitusta vaativa mies, jolla ei todellakaan ole halua syödä aamiaista Wandsworthissa.

"Hän osti Waggerfontein Gold Fields-toiminimen, kun osakkeiden arvo oli 2 penceä käteisellä, ja hänen onnistui saada myydyksi melkein 200.000 osaketta hintojen vaihdellessa 8 shillingistä 10 pencestä 19 shillinkiin 6 penceen. Ja minulla on hiljainen aavistus, että Alexanderin etevä toiminimi tähystelee uutta edullista kauppaa – ja minä olen löytänyt sellaisen."

Hän meni työpöytänsä ääreen, avasi sen, otti esille teräksisen rasian ja asetti sen pöydälle. Kun se aukaistiin, näki toinen sen olevan täynnä kauniisti piirrettyjä kirjoitusarkkeja.

"Tässä", sanoi Anthony, elehtien näytteille asettajaa, "on 200.000 West Australian Lead and Spelter Syndicate-osaketta. Olen pahoillani, etteivät ne ole kultaa, mutta ne olivat parasta, mitä saatoin saada. Ostin ne yhden pennyn hinnasta kappaleelta, mikä oli tarkalleen yksi penny osakkeelta enemmän kuin niiden arvo on. Yhtiön oikeudet kuluvat umpeen kuukauden sisällä, ja omistusoikeus jää alkuperäisille omistajille, huolimatta siitä, että uusi suoni löydetään. Kun kaivos sijaitsee erämaassa, ja on jo vuosia sitten särkenyt omistajiensa sydämet, on luultavaa, että suoni jää löytämättä."

"Mistä saitte ne?" kysyi Paul.

"Eräältä tutulta, miellyttävältä austraalialaiselta. Tämä taas oli saanut nuo osakkeet eräältä mieheltä, joka oli lainannut häneltä kaksikymmentä puntaa eikä voinut maksaa niitä takaisin. Näiden osakkeiden todellista arvoa, näes, ei tiedä kukaan, ja minun suunnitelmani on myydä nämä Alexanderille ym. kahdesta shillingistä ja kuudesta pencestä kappaleelta. Alexander ym. tulevat hyökkäämään näiden osakkeiden kimppuun, joita ei ole mainittu pörssissä ja joista ei mitään tiedetä. Heillä on mahdollisuus myydä ne hyötyen viidestä kymmeneen shillinkiin kappaleelta."

"Se on tuskin ansioksi myyjille", arveli Paul. "Suokaa anteeksi, jos näytän sekaantuvan asioihinne, mutta olen kasvatettu pappilassa."

"Jospa tahtoisit hetkiseksi pakottaa siveellisen sielusi kärsivällisyyteen. Kerron sinulle. Sinä hetkenä, jona nämä osakkeet ovat myydyt, kirjoitan kaikkiin finanssilehtiin, ei ole välttämätöntä, että teen sen omissa nimissäni, ja kerron, millaiset West Australian Lead and Spelter Syndicate-yhtymän asiat todellisuudessa ovat. Lisäksi aion ehdottaa saaliin jakoa austraalialaisen ystäväni kanssa, joka on kaukana."

"Hyvä", sanoi Paul myöntyväisenä ja kuunteli Anthonyn selitellessä yksityiskohtia.

Alexander McDougalin, Mackintosh & Glenstuartin toiminimillä oli hallussaan hyvin pieni kuutiomainen ala isossa, loisteliaassa rakennuksessa. Johtaja tunnettiin pohjoisessa nimellä Mr. Alexander, mutta Lontoossa nimellä Mr. Mothenstein nuorempi. Tämä nuori muhkea mies, jonka kasvot olivat tuhanharmaat ja aina yhtä veltot, sai eräältä kotiinpalanneelta austraalialaiselta vastaanottaa sellaisen tarjouksen, että hä lähti heti yöjunalla Lontoosta ja söi aamiaista seuraavana aamuna vanhempiensa luona komeassa, isältä perityssä palatsissa Hampsteadissa.

Mr. Mothenstein oli hyvin jäyhäluontoinen eikä erityisen altis vaikutuksille, mutta uutiset, joita hänen poikansa oli tuonut, saattoivat hänet melkein hurmaantumaan.

"Muistan nämä osakkeet vuosikausia sitten", sanoi hän. "Niitä mainittiin usein pörssissä."

Hän nousi raskaasti ja meni niukkasisältöiseen kirjastoonsa, johon kuului monta ruskeata nidosta pörssin vuosikirjaa, otti alas erään vuodelta 1890 ja käänteli lehtiä.

"Niin, tässä ne ovat", sanoi hän. "Pääoma 300.000 puntaa. Johtajat, hm, ha, hm. Tämä tarjoaa kaksisataatuhatta kappaletta, mikä merkitsee sitä, että saan valvontaoikeuden kaivokseen."

"Kaivokseen", nauroi hänen poikansa. "Sepä hyvä, isä. Jos siellä olisi kaivos, ei niitä olisi sinulle tarjottu kahdesta shillingistä ja kuudesta pencestä kappaleelta."

Mr. Mothenstein vanhempi kääntyi perillistänsä kohti otsaansa rypistäen.

"Kaivos on olemassa", sanoi hän painokkaasti. "Ole hyvä ja käsitä, ettemme jakele omaisuuksia, joita ei ole olemassa. Se olisi epärehellistä. Ja petollisilla edellytyksillä en halua vaihtokauppoja."

"Olen pahoillani", sanoi nuorukainen hämmästyneenä ottaen kasvoilleen asianmukaisen ilmeen.

"Niin", jatkoi Mr. Mothenstein pannen paikoilleen kirjan ja palaten aamiaispöydän ääreen. "Se kuulostaa minusta hyvältä. He tahtovat puoli kruunua. Otaksun heidän pitävän hyvänään shillingin osakkeelta?"

Mr. Julius Mothenstein pudisti päätään.

"He eivät", sanoi hän. "Tässä on kirje. Ei penniäkään vähemmän kuin puoli kruunua osakkeelta."

Mr. Mothenstein taivutti päätään raskaasti.

"No niin, me tarvitsemme jonkin verran osakkeita", sanoi hän, "ja me tarvitsemme niitä kipeästi. Kaikki Baltic Trading Syndicate-osakkeet on myyty, ja yleisö suorastaan vaatii sijoituksia."

"He vaativat myöskin niitä osakehyvityksiä, joita lupasitte, kun Waggerfontein alkoi mennä hullusti", sanoi Mr. Julius merkitsevästi, ja hänen isänsä tuhahti.

"Ehkä jonakin päivänä saamme käsiimme jotakin, joka ei ole minkään arvoista", virkkoi hän, "ja sitten laukaisemme ne hajalleen, mutta tällä hetkellä en tunne olevani ihmisystävällisessä mielentilassa, poikani. Tämän talon kustannukset ovat –"

Hän heittäytyi esitelmöimään korkeista elinkustannuksista, kohoavista hinnoista, tolkuttoman kohtuuttomista palvelijoista, ja Mr. Julius, joka oli jo aikaisemmin saanut kestää kaiken tämän, kuunteli, mutta tarkkaamatta.

Seuraavana aamuna Mr. Julius Mothenstein odotteli erään ystävänsä toimistossa Birching Lanella. Se oli konttori, jossa hän aikaisemmin oli hieronut monta mielenkiintoista kauppaa, ja oli ihmeellisesti suunniteltu, sillä siinä oli etumaisena pieni huone, jonka oven takana hänen isänsä istui ja kuunteli, sekä saattoi, yskähtämällä päätöksen merkiksi, hyväksyä tai hylätä ne ehdotukset, joita hänen poikansa teki hänen puolestaan.

Samassa tuli vieras, iso, tummahipiäinen nuori mies puettuna harmaaseen pukuun ja pehmeäkauluksiseen paitaan, sekä iso valkoinen hattu päässä. Hän oli, kuten Mr. Julius tulkitsi, tyypillinen austraalialainen, vaikka hänelle olisi saattanut käydä vaikeaksi selittää, mikä erotti austraalialaisen brittiläisen rodun muista jäsenistä.

"Mr. Samuel Soames", lausui iloinen vieras, vaikka hänen ristimänimensä sattui olemaan Anthony.

"Teillä on joitakin osakkeita, joita haluatte tarjota meille", sanoi Mr. Julius kaikkein virallisimmalta tavallaan. "Tietysti käsitän, että nämä paperit ovat jokseenkin arvottomia, mutta toiminimeni haluaa keinotella silloin tällöin."

"Niinkö, minä ymmärrän", sanoi Anthony vetäen mustasta laukustaan esiin ison tukun osakekirjoja.

Julius otti päällimmäiset nipusta, luki ensimmäisen ja pudisti päätään säälivästi hymyillen.

"West Australian Lead and Spelter", luki hän. "Enpä luule niistä olevan paljonkaan hyötyä meille, Mr. Soames."

"Sitten emme keskustele siitä enempää", vastasi Anthony tavoitellen nippua.

Viereisestä huoneesta kuului varoittava yskähdys.

"Tietysti", sanoi Mr. Julius, "olemme aina valmistautuneet mahdollisen häviön varalle. Mitä pyydätte näistä?"

"Puoli kruunua osakkeelta."

Mr. Julius pudisti päätään.

"Liian paljon", sanoi hän. "Nämä osakkeet ovat täysin kelvottomat myytäväksi ja tulisivat maksamaan meille kaksikymmentätuhatta puntaa. Mutta sanon teille, miten teemme. Mr. Soames. Me ostamme teiltä nämä, joissa on niin paljon tyhjää paperia, shillingin hinnasta osakkeelta."

"Te ostatte ne puolesta kruunusta", sanoi Anthony, "tai ei ensinkään."

"Oikein hyvä", sanoi Julius olkapäitään kohauttaen. "Hyvää huomenta."

"Hyvää huomenta", tuli iloinen vastaus, ja Anthony pudotti osakkeet laukkuunsa, napsautti lukon kiinni ja nousi.

Kuului kaksi vaativaa yskähdystä viereisestä huoneesta.

"No, miksi niin herkkäluontoinen", sanoi Mr. Julius totellen annettua merkkiä. "Miksi ei sovitella? Otaksukaamme, että tarjoaisimme teille kahdeksantoista penceä osakkeelta?"

"Puoli kruunua tai ei mitään", sanoi Anthony lujana. "Minulle on jo tarjottu kaksi shillinkiä ja kolme penceä Thames Investment Trustin taholta."

Ja Thames Investment Trust oli Mr. Mothensteinin leppymättömin kilpailija. Thames Investment Trust vetoaa myös herkkäuskoisiin pikkusijoittajiin, jotka haluavat löytää oikein valtatien rikkauteen, ja siispä puhkesi viereisessä huoneessa mitä kiivain yskäkohtaus.

"No, hyvä", sanoi Julius mukautuen. "Otaksukaamme, että annamme teille shekin päivättynä ensi viikon maanantaiksi?"

"Otaksukaamme, että annatte minulle viime viikon maanantaiksi päivätyn shekin?" sanoi Anthony. "Katsokaahan, Mr. Alexander, joko otatte nämä osakkeet tarjoamastani hinnasta koukkuilematta maksusta ja annatte minulle avoimen shekin, jonka voin kotimatkalla vaihtaa rahaksi, tai kauppaa ei synny."

Julius odotti. Viereisestä huoneesta kuului tuskallinen yskiminen, ja hän otti shekkikirjansa ja täytti sen huolellisesti.

"Olit vähältä pilata jutun", murisi Mr. Mothenstein, kun vieras oli lähtenyt. "Ja olisit voinut saada ne kahdeksallatoista pencellä, jos olisit osannut käyttää oikeata tietä. Oli miten oli, lähettäkäämme kirjeet asiakkaille. Mitä pikemmin pääsemme niistä irti, sitä parempi. Luulen heidän tarttuvan tähän syöttiin, sillä lyijy on kovasti nousemassa juuri nyt."

Kolmen tunnin ajan isä ja poika viettivät laatien kirjallisia sepitelmiä, joissa kielen kauneus korvasi sen, mikä tarkkuudessa puuttui. Itään, pohjoiseen, etelään ja länteen menivät nämä sepustukset, kauniisti painettuina, kalleissa kuorissa. Mutta sitten tuli isku.

Mr. Mothenstein nuorempi ja hänen isänsä olivat yhdessä työskentelemässä Lontoon konttorissaan ja olivat juuri vastaanottaneet puhelimitse sen tyydyttävän tiedon, että maksuosoituksia alkoi virrata sisään. Tuskin oli keskustelu lopetettu, kun puhelin soi vielä kerran kiivaasti.

Puhuja oli pienen viikoittaisen, tiedoiltaan epäluotettavan finanssilehden toimittaja, jolla oli syytä olla kiitollinen vanhemmalle Mothensteinille.

"Me olemme juuri saaneet kirjeen", sanoi hän nopeasti puhuen. "Se näyttää olevan jonkinlainen kiertokirje, joka on lähetetty kaikille finanssilehdille."

"Mitä se koskee?" kysyi Mothenstein synkistyen.

"Se koskee joitakin osakkeita, joita te myytte, joitakin lyijyosakkeita. Yhtiön vuokraoikeus maahan kuluu umpeen ensi viikolla, ja mies, joka on sen kirjoittanut, sanoo, etteivät osakkeet ole sen paperin arvoisia, jolle ne on painettu."

Mr. Mothenstein kävi hyvin kalpeaksi.

Kahdenkymmenen tuhannen punnan menettäminen ei ollut tarpeeksi saattamaan hänet perikatoon, eikä totta puhuen vahinko kymmenkertaisenakaan, mutta se oli riittävä murtamaan hänen sydämensä.

"Me olemme olleet hulluja", sanoi hän ilmaistessaan uutisen pojalleen. "Minun olisi pitänyt tietää se. Se on se Mr. Yllättäjä, josta minua on varoitettu."

Äärimmäisessä kiihtymyksessään hän päästi aika sanaryöpyn omaksumansa maan kielellä.

"Julius, poikani, me olemme joutumassa vaikeuksiin tämän jutun vuoksi. Tuo mies on heittävä harppuunan ja saattava nimemme haiskahtamaan." (Hän ei sanonut "haiskahtamaan" mutta käytti paljon rahvaanomaisempaa sanaa.)

Mr. Mothenstein asteli konttorissaan edestakaisin hyvin kiihtyneessä mielentilassa.

"Rahasta ei olisi väliä, rahasta ei olisi väliä", hän jatkoi toistamiseen, "mutta tämä merkitsee toiminimen tuhoa. Kyllä minä antaisin tuolle Yllättäjälle – antaisin hänelle kymmenen vuotta. Minä hirttäisin hänet, saastaisen, raa'an varkaan."

Mr. Mothenstein hieroi nenäänsä etsiessään turhaan pakotietä.

"Isä", sanoi Julius äkkiä. "Olen keksinyt keinon."

Mr. Mothenstein murahti jotakin halveksivaa poikansa ajatuksesta, mutta kuunteli.

"Miksikä ei?"

"Mitä miksikä ei?" sanoi hänen isänsä

"Me voimme kestää tappion", sanoi Julius puhuen nopeasti, "mutta me emme voi kestää loukkausta toiminimeä kohtaan. Se on asian ydin, eikö niin?"

Mr. Mothenstein nyökkäsi.

"Miksi emme siis lähettäisi näitä osakkeita tänä iltana kaikille vanhoille asiakkaillemme. Sanoisimme, että ne ovat korvausosakkeita. Jakaisimme ne yli koko maan ja uskottelisimme niiden nousevan aina taivaisiin asti. Se hankkisi toiminimelle hyvän nimen ja karkoittaisi pienimmänkin ajatuksen siitä, että huijaisimme heitä."

"Sepä ajatus", sanoi Mr. Mothenstein hitaasti, "suurenmoinen ajatus. Kutsu sisään kirjanpitäjät."

Toiminimi Mothenstein työskenteli sinä yönä kovasti ja oli jo melkein puoliyö, kun viimeiset korvausosakkeet toimitettiin postiin, ja mukana seurasi kiertokirje, joka huokui hyvänsuopaa kiintymystä, jota toiminimi Alexander McDougal, Mackintosh & Glenstuart tunsi asiakkaitaan kohtaan.

Mr. Yllättäjä sai kuulla tästä anteliaasta jakelusta ja nauroi hiljaa.

"En jaksanut sietää tuota salakavalaa kerjäläistä", sanoi Anthony. "Hänen sydämensä on täytynyt murtua, kun hän on pakotettu jakamaan kaksisataatuhatta osaketta, olkoonpa, että ne olivat arvottomia. Mutta, joka tapauksessa, hän pelastaa pirullisen huijausliikkeensä maineen. Ihmettelen, millaisia hurjia haaveita viattomilla vastaanottajilla mahtaakaan olla West Australian Lead and Spelter Syndicate-yhtiöstä ja sen tulevaisuudesta?"

"Haaveita, jotka tuntuvat muuttuvan todellisuudeksi", vastasi Paul. "Oletteko nähnyt sanomalehtiä?"

"Mitä lehtiä? Mitä niissä on?" kysyi Anthony epäluuloisena.

Paul jätti pasianssinsa, jonka Anthonyn tulo oli keskeyttänyt, otti sanomalehden, taittoi määrätyn otsakkeen päällimmäiseksi ja ojensi sen toiselle, joka luki: –

    Tarina läntisestä Australiasta

    Rikas kultasuoni hylätystä lyijykaivoksesta. "Arvottomia"
    osakkeita myydään 3 puntaa kappale.

Uutinen oli päivätty Länsi-Australiassa ja kuului: –

    "Muutamat yrittäjät ovat työskennelleet kaivoksissa, jotka
    ovat West Australian Lead and Spelter Syndicaten omaisuutta.
    Osakkeita, jotka eilen olivat tuskin sen paperin arvoisia,
    jolle ne olivat painetut, myydään tänään vapaasti 3 puntaa
    kappaleelta."

Anthony vihelsi.

"Hyvä, minä olen saanut osani apajasta joka tapauksessa", sanoi hän.

"Ja minä omani", mutisi Paul käyden jälleen käsiksi pasianssiinsa, sillä häntä ja Sandyä ei koskaan unohdettu, kun heidän isäntänsä toi kotiin saalista.

"Ja Mothensteinin asiakkaiden joukossa on oleva monta onnellista sydäntä tänä iltana, Paul", sanoi Anthony tyytyväisenä.

Neljäs luku

Pankki, joka ei romahtanut

Mr. Yllättäjä käveli ilman päämäärää Strandia pitkin. Huonosti puettuna, mustasankaiset silmälasit päässä, pinkka kirjoja kainalossa, hän näytti maailman silmissä köyhänpuoleiselta ylioppilaalta, joka oli pujahtanut ulos King's College'stä ja huomannut itsellään olevan joutilasta aikaa.

Hän pysähtyi joka toisen puodin edustalla, katseli ikkunoista sisään ja äkkiä lähtiessään liikkeelle törmäsi muuatta tyttöä päin, joka tuli ulos eräästä ylempänä sijaitsevan tupakkakaupan ovesta. Hän kohotti hattua anteeksipyytäen, mutta tyttö tuskin katsahti häneen. Tämän kasvot olivat kalpeat, hän oli ilmeisesti itkenyt; Anthony siirsi katseensa oveen, jonka koristeelliseen messinkilevyyn oli kaiverrettu nimi Mr. Oliver Digle, liikemies.

Oliver Digle ei ollut Yllättäjälle outo. Hänen nimensä oli esiintynyt useammassa oikeusjutussa kuin kenenkään muun rahanlainaajan, ja Anthonyn luontaista vastenmielisyyttä koko ammattiluokkaa kohtaan kärjisti myötätunto, jota hän tunsi tyttöä kohtaan.

Hän lähti seuraamaan tätä kiiruhtaen askeliaan. Hän arveli hänen menevän Charing Cross Stationille, mutta tämä kääntyikin alas Villiers Streetille, meni kadun yli ja astui Rantapuistoon. Hän näytti etsivän hiljaista paikkaa, johon voisi istuutua. Anthony piti häntä silmällä, kunnes hän oli istuutunut. Sitten, pyytämättä sanallakaan anteeksi, hän istahti hänen viereensä, avasi kirjan ja oli näennäisesti syventynyt opintoihinsa.

Syrjäsilmällään hän näki pikaisen vihaisen katseen, jonka tyttö häneen loi, ja hänen epäröivän liikehtimisensä, aivankuin hän olisi aikeessa siirtyä toiseen paikkaan.

"Hetkinen, pyydän", sanoi hän rauhallisesti. "Ja tahtoisitteko olla hyvä ja uskoa, etten tahdo olla tungetteleva?"

Tyttö katsahti häneen säikähtyneenä.

"Tiedän, ettei ole sopivaa tuntemattoman miehen puhutella naista julkisella paikalla", sanoi Anthony hymyillen, "mutta ei tarvitse pelätä, että loukkaan teitä. Tuo hiljaisen näköinen herrasmies tuolla, joka lukee iltalehteään, aivan kuin ei välittäisi mitään elämästä, vaan ainoastaan kilpa-ajoja koskevista uutisistaan, on eräs kuuluisa Scotland Yardin etsivä, kun taas virkapukuisen puistovahdin saatatte nähdä istumapaikaltanne. Jos minä jollakin tavoin teitä häiritsen, voitte kutsua heitä avuksenne."

Tyttö hymyili hiukan vastoin tahtoaan.

"Minä en myöskään haluaisi olla töykeä", sanoi hän, "mutta minun täytyy sanoa teille, ettei minulla ole mitään halua ruveta keskusteluun kenenkään kanssa, olkoon hän vieras tai ystävä."

Toinen nyökkäsi.

"Sen voin hyvin ymmärtää", sanoi hän, "mutta luulisin pikemminkin teidän tarvitsevan ystävää seurustelupiirinne ulkopuolelta. Teillä on ollut ikävyyksiä Diglen kanssa?"

Hän näytti yllätetyltä.

"Kuinka te saatoitte tietää?" kysyi tyttö.

"Minä arvasin", sanoi hän. "Onko hän rautakourineen käynyt käsiksi teihin?"

Tyttö rypisti kulmiaan.

"Olitteko te siellä?" kysyi hän äkkiä. "Tunnetteko Mr. Diglen? Onko hän lähettänyt teidät?"

Anthony pudisti jälleen päätään.

"Ei, en tunne Mr. Digleä henkilökohtaisesti, mutta tunnen jossakin määrin hänen rakastettavaa luonnettaan. Arvelen, että olette muudan noita onnettomia ihmisiä, jotka ovat joutuneet hänen kynsiinsä, ja ainoa tarkoitukseni teitä puhutellessani on kysyä, voinko jollakin tavoin teitä auttaa."

Nyt oli tytön vuoro pudistaa päätään.

"Ei", sanoi hän lyhyesti. "Pelkään, ettette voi auttaa minua. Oi, olen ollut mieletön."

"Me olemme kaikki olleet enemmän tai vähemmän mielettömiä joskus elämässämme. Ettekö tahtoisi, suurena suosionosoituksena, kertoa minulle tarkkaan, mikä teitä huolestuttaa?"

Tyttö oli jonkin aikaa hiljaa.

"En tiedä, miksi kertoisin teille", sanoi hän sitten, "mutta en ole tehnyt mitään, jota ei maailma voisi saada tietää ja jota se ei saa tietää muutaman viikon kuluessa."

Hän kertoi olevansa nuoren, sodassa surmansa saaneen upseerin leski. Hänen miehensä oli jättänyt hänelle pienen talon maaseudulla ja muutamia satoja puntia säästörahoja.

"Ted parka oli hyvä poika, vaikka hyvin huoleton", sanoi hän, "minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, että hän oli velkaa Mr. Diglelle. Mutta ilmeisesti hän oli lainannut tuhat puntaa muutamia viikkoja ennen kuin tuli surmatuksi. Minä en tiennyt tästä mitään, ennenkuin eräänä päivänä sain vastaanottaa erään Mr. Diglen asiamiehen, joka veti esiin velkakirjan ja vaati maksua. Tunnen, että minun on vastattava mieheni veloista, mutta se merkitsee sitä, että jään rutiköyhäksi."

"Kuinka paljon oli miehenne velkaa?"

"Hän lainasi tuhat puntaa, ja hänen on maksettava takaisin kaksituhatta", sanoi tyttö. "Se on häpeällistä, häpeällistä."

Anthony merkitsi muistiin joitakin yksityiskohtia muistikirjansa tyhjälle lehdelle.

"Ehkä ette pitäisi sopimattomana sanoa minulle, missä asutte", sanoi hän, "ja päivämäärää, jolloin vekseli asetettiin maksettavaksi sekä mitä varten miehenne lainasi rahat."

Hän pudisti päätään ja annettuaan osoitteensa vastasi avuttomana:

"Olen pahoillani, en voi antaa tarkkoja tietoja. Ne ovat minulle yhtä suurena salaisuutena kuin teillekin. Kun Ted lainasi tuon rahan, tiesin hänellä olevan säästöä pankissa, mutta miksi maailmassa hän meni koronkiskurin luo, en voi sanoa. Tietysti hänellä saattoi olla sitoumuksia, jotka olivat minulle tuntemattomia, mutta en voi kuvitella, ettei hän olisi maininnut niistä minulle."

"Kiitän teitä suuresti", sanoi Anthony. "Nyt en tahdo kiusata teitä enempää. Minulla on pääsopukassani sellainen käsitys, että teitä aiotaan petkuttaa, ja neuvon teitä kieltäytymään maksamasta penniäkään, ennenkuin saatte tietoja minulta. Sivumennen sanoen, oletteko hankkinut asianajajan?"

"En", vastasi hän, "en ole käyttänyt lakimiestä."

"Silloin olisi teidän parasta ryhtyä toimeen", sanoi Anthony suorasukaisesti. "Otaksun teidän tietävän, että miehelle, joka hoitaa omaa asiaansa, on asianajaja narripeliä, ja vaikka en olisikaan niin epäkohtelias, että sanoisin samaa naisesta" – hän hymyili – "niin ei teillä saata olla liian paljon ammattitietoja."

"Minne voin antaa teille tietoja?"

Tämä oli kysymys, joka huomattavasti huolestutti Mr. Yllättäjää.

"Oleskelen muutamien ystävieni kanssa hotelli Rexissä Brightonissa", sanoi hän. "Ehkä tahdotte sähköttää minulle sinne."

Pieni keskustelu oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän myöhästyi Brightoniin menevästä junasta, johon oli aikonut ehtiä, ja meni sen sijaan käymään erään yksityisetsivän toimistossa, joka oli tehnyt hänelle monta hyödyllistä palvelusta tuntematta hänen henkilöllisyyttään taikka hänen toimeen panemiensa yritysten häpeällistä luonnetta.

"Kyllä", virkkoi etsivän toimiston iloinen johtaja. "Minä voin kertoa teille koko joukon Diglestä. Hän on kalastellut verraten sameassa vedessä viime aikoina."

"Osakepörssissäkö?"

"Ei, herra", sanoi etsivä. "Ei, herra. Vedonlyönnissä. Minulle on kerrottu hänen menettäneen lähes satatuhatta puntaa kahdessa vuodessa. Ei voisi uskoa, että sellainen jäyhä, vanha puskuri kuin Digle ryhtyisi sen laatuisiin järjettömyyksiin, mutta niin on asia."

"Onko hän oikeamielinen?" kysyi Anthony.

"Yhtä oikeamielinen kuin enemmistö muutamissa asioissa."

"Se merkitsee", sanoi Anthony, "että hän on kiemurteleva kuin liekki. Oletteko kuullut valituksia hänen suhteensa?"

"Ei", sanoi etsivä, hetken miettimisen jälkeen. "Tietysti on hänellä ollut muutamia juttuja, jotka ovat olleet vähällä joutua oikeuden käsiteltäviksi, mutta hän on järjestänyt ne. Luulen hänellä olleen suuria hommia tekeillä upseerien keskuudessa."

"Siinä onkin kaikki, mitä haluan tietää", sanoi Yllättäjä ja lähti Brightoniin.

Seuraavana päivänä hän meni käymään naisen pienelle mökille Chorleyhin ja sai lisää tietoja vainajan elämästä.

"Sanokaa minulle", sanoi Anthony, "saiko miehenne salaperäisiä kirjeitä, kun oli viimeksi kotona lomalla?"

Nainen mietti hetkisen.

"Ei, en luule", sanoi hän, ja sitten nopeasti: "Kyllä sittenkin. Hän sai eräältä naishenkilöltä Pimlicosta kirjeen, joka saattoi hänet ymmälle. Tämä pyysi hänen omakätistä nimikirjoitustaan ja kertoi kuulleensa hänen erinomaisista ansioistaan sodassa. Ted parka ei tietysti ollut tehnyt mitään erikoista ja oli siis hieman hämmästynyt. Mutta hän lähetti nimikirjoituksensa, niin, luullakseni lähetti hän kirjeen", sanoi nainen. "Jos tahdotte odottaa hiukan, niin silmäilen läpi hänen kirjeenvaihtonsa. Minulla on tallella kaikki kirjeet, jotka hän sai elämänsä viimeisenä vuonna."

Hän oli poissa noin kymmenen minuuttia ja palasi sitten mukanaan nippu, josta hän valitsi erään epäsäännöllisellä käsialalla kirjoitetun kirjeen. Se oli leimattu Pimlico Roadilla, ja tämän osoitteen Anthony merkitsi muistiin. Hän ei välittänyt itse kirjeestä, mutta huomasi, että nainen oli merkinnyt allekirjoitukseksi "Caroline Smith."

Seuraavana aamuna hän oli osoitteen mainitsemalla paikalla havaitakseen, kuten oli odottanutkin, että siinä oli täysihoitola. Mrs. Caroline Smith oli nähtävästi vanhemmanpuoleinen sihteeri, jolla oli toimi Cityssä ja joka oli aikoja sitten hylännyt oman talouden.

"Tiedättekö, missä hän työskentelee?" kysyi Anthony.

Kyllä, tiedettiin hänen olevan Mr. Diglen palveluksessa. Sinä yönä sai Mr. Diglen toimisto vastaanottaa vieraan. Mr. Digle ei ollut odottamassa lausuakseen vieraansa tervetulleeksi, sillä hän oli kotona ja nukkui hurskaan unta.

Kello oli yksi yöllä, kun vieras tunkeutui sisään takaikkunan kautta ja aloitti perusteellisen tarkastuksen Mr. Diglen toimistossa. Hän ei murtanut auki mitään, ei kaikesta päättäen hävittänyt mitään. Kuitenkin oli hän kahden tunnin ajan syventynyt papereihin, joita hän oli ottanut esiin Mr. Oliver Diglen yksityiskonttorissa sijaitsevasta isosta kassakaapista. Juuri ennen päivän nousua hän sammutti valot, veti alas verhon, joka peitti ikkunaa, kokosi merkintönsä, asetti asiapaperit siihen järjestykseen, missä ne olivat olleet, lukitsi kassakaapin ja meni ulos samaa tietä kuin oli tullutkin.

Auto odotti häntä Thames Embankmentillä, ja neljännestuntia myöhemmin hän oli matkalla Balhamin läpi pitkin Brighton Roadia, ajajanaan sihteerinsä, jonka kaikkein vähimmin olisi luullut kyyditsevän murtovarasta kotiinsa.

East Grinsteadin luona, jossa he pysähdyttivät auton nauttiakseen aikaisen aamiaisen, teki hän Paulille selvää yöllisistä hommista.

"Asia on minulle selvä", sanoi hän. "Digle ei tyydy rahoihin, joita hän kynii tämän kaupungin nuorelta polvelta, vaan hän on järjestelmällisesti esittänyt kuolleiden upseerien omaisuuksia koskevia vaatimuksia. Laskut, joita hän esittää, ovat ilmeisesti väärennettyjä, allekirjoitukset ovat tulleet vahvistetuiksi pyytämällä nimikirjoitukset, ja hänen pankkikirjansa mukaan – minä näin hänen pankkikirjansa – ovat raha-asiat järjestyksessä. Kertomus, jonka mukaan hän olisi menettänyt satoja tai tuhansia puntia, on roskaa. Olen iloinen, että vainu johti minut niille jäljille, muuten en ehkä olisi jatkanut hänen asioitaan koskevia tutkimuksiani. Miehellä on melkein kahdeksankymmentätuhatta puntaa selvää rahaa."

"Hän näyttää menetelleen niin", sanoi Paul kuultuaan kaiken, "että odotti kohtuullisen ajan, kunnes uusi tilus oli vakiinnutettu, ennenkuin esitti laskunsa. Useimmat niistä henkilöistä, joille hän esitti vaatimuksia, näyttävät mieluummin maksaneen kuin sallineen poikiensa nimen joutua oikeuteen. En ole koskaan elämässäni nähnyt sellaista saakelin alhaista peliä."

Anthony nyökäytti päätään.

"Tämä on senlaatuinen tehtävä, että otaksun tarvitsevani sinun apuasi. Vai mitä, Paul?" kysyi hän.

"On se, melkein."

"Niin, saatan tarvita sitä. Mr. Digle on ryöstettävä putipuhtaaksi. Tarvitsen joka pennin, minkä hän omistaa. Kenties pystyn korvaamaan muutamille niistä ihmisistä, joita hän on nylkenyt."

"Tuo kiinnostaa minua", huomautti Paul. "Saanko kysyä, miten aiotte saada ne haltuunne?"

"Digle ei tietystikään ole ainoa mies, joka on ollut tämäntapaisissa hommissa", jatkoi Anthony. "Olen kuullut parista, kolmesta tapauksesta, jolloin häpeälliset koronkiskurit ovat karhunneet kuolleiden upseerien sukulaisia."

"Ja miten aiotte saada rahat?" kysyi Paul jälleen.

"Se kyllä käy", sanoi Anthony töykeästi. "Aion pitää silmällä Mr. Digleä, ja jollen päivän tahi parin kuluttua ole löytänyt keinoa, miten siirtää hänen rahavarastonsa omaan taskuuni, on nimeni Schmidt."

Mr. Oliver Digle oli järjestelmän mies järjestelmällisine luonteineen. Hän oli aikoinaan luennoinut säästäväisyydestä ja kerskui sillä, ettei ollut koskaan tuhlannut penniäkään, hän oli lihava, punakkakasvoinen mies, silmät siniset, sammahtaneet, tukka ohut ruskea, ja puettu kuin kirkonvartija. Kukaan ei voinut kieltää, etteikö hän ollut miellyttävä mies, jonka korva ja kukkaro olivat avoinna sujuvakielisille ja tarvitseville.

Totta on, että muutakin kuin sujuvakielisyyttä vaadittiin tarvitsevalta, sillä hän vaati ja tavallisesti saikin parhaimmat suositukset ja kaikkein painavimmat takeet joka pennistä, jonka lainasi. Hänellä oli kaksi intohimoa: toinen oli tehdä rahaa, toinen menettää rahaa. Oli totta, että hän oli menettänyt aika tuntuvasti kilpa-ajoissa, mutta suurillakin on heikkoutena. Senhän myönsi jo Homeros aikoinaan.

Hän oli myös hyvin vaitelias mies ja kenties senvuoksi liikesuhteissa Lontoon vaiteliaimman pankin – Pollacks Private Bankin kanssa, joka jo vuosisatoja oli ollut kuulu hienotunteisuudestaan. Julkisuudessa oli kuulunut rumia juttuja hänestä, hälyyttäviä kyselyjä oli tehty poliisin taholta. Siitä huolimatta Mr. Digle jatkoi tasaista uraansa antaen vähän ja ottaa paljon.

Hän istui eräänä iltapäivänä toimistossaan, iltalehti edessään, valittaen sisimmässään omistajien halua "valmentaa" hevosiaan Epsomia varten, kun ovelle koputti konttorin puolelta hänen ainoa naiskonttoristinsa – vanhemmanpuoleinen henkilö, – joka teki vielä vanhanaikuisemman vaikutuksen siksi, että kasvot olivat puuterin somistamat.

"Siellä on eräs nuori mies, joka tahtoo tavata teitä, herra", sanoi hän hiljentäen ääntään.

"Minkälainen nuori mies?" kysyi Mr. Digle.

"Luulen, että hän on – asiakas. Hän näyttää hyvin järkytetyltä", sanoi naiskonttoristi.

Mr. Digle raaputti poskeaan ja taittoi kokoon lehden.

"Opastakaa hänet sisään", sanoi hän, sillä hän ei halveksinut vähäisintäkään avunpyytäjää.

Mies, joka astui sisään, näytti olevan hyvin huolissaan. Hänen huulensa olivat yhteenpuristuneet. Kello oli 2.20, seikka, joka on pidettävä muistissa.

"No niin, herra", sanoi Mr. Digle hyväntahtoisesti. "Mitä voin tehdä hyväksenne?"

Nuori mies vilkaisi odottavaan naiseen, ja Mr. Diglen nyökkäyksestä tämä vetäytyi pois.

"Haluan puhutella teitä yksityisesti", sanoi vieras liikutetulla äänellä.

"Istuutukaa, istuutukaa", sanoi hyväntahtoinen Mr. Digle. "Vetäkää tuolinne pöydän ääreen ja sanokaa, mitä haluatte, tahdotteko savukkeen?"

Nuori mies otti savukkeen vapisevin sormin ja huulin.

"Mr. Digle", alkoi hän, "mitä ikinä teille sanonkin, olkoon pyhää."

Teatterimainen alku, ja Mr. Digle, jolle tällaiset tapaukset eivät olleet outoja, nyökäytti päätään.

"Minä olen kuullut monta salaisuutta täällä", hän sanoi totuudenmukaisesti, sillä juuri tässä huoneessa oli hän puhellut ja keskustellut raha-asioista usean lontoolaisen veijarin kanssa. "No poikaseni, voitte sanoa, mitä haluatte, ja voitte olla varma, ettei sitä toisteta."

Mutta nuori mies epäröi.

"Otaksukaamme", sanoi hän pidättyvästi, "otaksukaamme, että tämä on juttu, joka koskee poliisia?"

Mr. Digle hymyili.

"Se ei haittaa, jollei se koske minua", virkkoi hän hyväntuulisesti. "Minä en välitä siitä, liikuttaako se poliisia. Voitte suhtautua minuun luottamuksella ja tehdä minut rippi-isäksenne sekä olla varma siitä, ettei yhtään sanaa, jonka lausutte tämän rakennuksen sisällä, tulla toistamaan sen ulkopuolella."

Nuori mies nyökkäsi.

"Kiitän teitä suuresti, Mr. Digle", sanoi hän kiitollisena. "Arvasin, että olette herrasmies, johon voi luottaa."

"Toivon olevani", sanoi Mr. Digle uteliaana kuulemaan toisen kertomusta.

"Ensiksikin", sanoi vieras, "sallikaa minun mainita, että minulla on mukanani kahdentuhannen punnan arvosta sota-ajan arvopapereita, jotka huomenna saatan vaihtaa rahaksi. Hän pisti käden taskuunsa ja veti esiin kirjekuoren. Mr. Digle oli hämmästynyt. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänen toimistoonsa tuli henkilöitä, jotka saattoivat esittää kahdentuhannen arvosta luotettavia takuita.

"Tarvitsen lainaa huomiseen saakka", sanoi nuori mies. "Tarvitsen täsmälleen tuhat puntaa ja olen valmis maksamaan hyvän koron sekä jättämään nämä vakuudeksi teille huomiseen saakka."

"Hyvä, tässä ei ole mitään vaikeuksia", sanoi Mr. Digle vilkaisten kelloon. "Pankkia ei suljeta ennen kolmea, ja kun olemme käyneet läpi nämä paperit ja havainneet niiden olevan järjestyksessä, olen onnellinen saadessani antaa maksuosoituksen tuhannelle punnalle, sanokaamme, kymmenen prosentin korolla."

Hän katsoi kysyvästi toiseen.

"Korko on minusta yhdentekevä", virkkoi nuori mies kärsimättömästi. "Minun täytyy vain saada rahat mitä pikimmin."

Hän keskeytti jälleen. Ei nähtävästi ollut mitään aihetta jatkaa keskustelua. Hän oli jättänyt takeet, jotka olivat välttämättömät lainan saantia varten. Mutta Mr. Digle vaistosi tässä jotakin salaperäistä ja paloi halusta tutkia juttua pohjiaan myöten.

"No, onko teillä ystävä", lausui hän korostaen, "kertokaa minulle kaikki."

"Hyvä, minä kerron teille, herra", sanoi mies innokkaasti, "sillä tunnen, että minun tulisi ottaa vaaria teidän neuvoistanne. Minä tarvitsen rahat lähettääkseni veljeni pois maasta. Hänen täytyy lähteä, ennenkuin hänet löydetään."

"Vai niin", sanoi Mr. Digle hilpeästi, "veljenne on siis tehnyt jotakin sellaista, jota hänen ei olisi pitänyt, hä?"

Nuori mies nyökäytti päätään.

"Hän on tehnyt sellaista, jota hänen ei koskaan olisi pitänyt tehdä", sanoi hän vakavana. "Hän on sekaantunut luullakseni tämän vuosisadan suurimpaan rikokseen. Voin luottaa teihin, tiedän sen. Luen rehellisyyden teidän kasvoistanne ja tunnen, että teissä on minulle ystävä, Mr. Digle."

Mr. Digle hymyili, salaisesti huvitettuna.

"Vuosisadan rikos kuulostaa aika suurenmoiselta", sanoi hän. "Mitä kutsutte vuosisadan rikokseksi?"

Toinen katsahti häneen.

"Mitä sanotte, kun kuulette hänen ryöstäneen erään bankin kaksisataatuhatta puntaa sisältävän kassan?"

Mr. Digle kohotti kulmakarvojaan.

"Sitä kutsuisin melkein vuosisadan rikokseksi", virkkoi hän.

"Oi, se on kauheata, kauheata", voihki nuori mies. "Se saattaa merkitä monen sadan köyhän ihmisen tuhoa. Ja tämän tekee vielä hirveämmäksi se, että veljeni tiesi pankin horjuvan eikä kuitenkaan luopunut ilkeistä aikeistaan."

"No niin, useimmat pankit kestävät sellaisen vahingon", sanoi Mr. Digle. Tämä ei lopultakaan liikuttanut häntä. Hän sai kymmenen prosenttia yhden päivän lainasta, mikä teki noin kolmisen tuhatta sataviisikymmentä vuodessa. "Mikä pankki se on?"

"Oh, se on eräs yksityispankki", sanoi vieras. "Eihän haittaisi, jos kysymyksessä olisi joku noista suurista yhtymistä."

"Yksityispankki", sanoi Mr. Digle hitaasti. "Mikä pankki?"

"En halua sanoa sitä teille", sanoi nuori mies päätään pudistaen.

"Joutukaahan, sanokaa minulle", sanoi Digle terävästi. "Mikä on se horjuva pankki, jolta on ryöstetty kaksisataatuhatta puntaa?"

"Pollackin pankki."

Ilmoitus vaikutti Mr. Digleen kuin sähköisku. Hän kimposi jaloilleen, hänen punertavat kasvonsa olivat tuhanharmaat.

"Pollackin pankki?" änkytti hän. "Väitättekö, että se on ryöstetty ja horjuva? Tietävätkö asianomaiset?"

"Ei, ei", sanoi vieras, "he eivät tiedä, mutta he pääsevät huomenna selville siitä, ja taivas tietää, mitä sitten tapahtuu. Pankki luultavasti romahtaa. Minä olisin melkein halukas", lisäsi hän, "menemään pankkiin antaakseni tiedon johtajalle ja saattaakseni siten asian kulkemaan laillista tietä."

"Te ette tee mitään sellaista", ärjyi Mr. Digle. Hän loikkasi esiin, otti hattunsa naulasta, aukaisi työpöytänsä laatikon ja otti esille shekkikirjan.

"Te pysytte täällä, kunnes palaan", sanoi hän. "Olen juuri menossa – olen juuri menossa hankkimaan rahaanne."

Hän melkein lensi rappusia alas ja hyppäsi ensimmäiseen saavuttamaansa vuokra-autoon. Kaksitoista minuuttia vaille kolme hän nousi vanhanaikuisten kierto-ovien kautta tuon lajissaan harvinaisen, vuosisataiset rahamaailman myrskyt kestäneen yksityispankin vielä vanhanaikuisempiin sisähuoneisiin. Hän ohjasi kulkunsa suoraan harmaapäisen kassanhoitajan luo, joka tervehti häntä päännyökkäyksellä.

"Tahdotteko hyväntahtoisesti mainita minulle säästöni?" sanoi Mr. Digle hätäisesti katsahtaen kelloon.

"Tietysti", sanoi kohtelias kassanhoitaja ja lähti. Hän tuli takaisin viiden minuutin kuluttua ja pujahdutti paperipalasen kassan ristikon alitse.

"Seitsemänkymmentäyhdeksäntuhatta kahdeksansataa ja neljäkymmentä puntaa", luki Mr. Digle. Hän aukaisi shekkikirjan ja kirjoitti. Hän ojensi lipun pöydän yli, ja kassanhoitaja luki sen vähääkään hämmästymättä.

"Huomaan, että olette ottanut ulos koko talletuksenne, Mr. Digle", virkkoi hän. "Otaksun teidän tietävän, että tämän jälkeen päättyy tilinne meillä?" Digle ei uskaltanut puhua, nyökkäsi ainoastaan. Kun shekki oli lunastettu ja raha ojennettu hänelle, sai Pollackin yksityispankki mennä hänen puolestaan vaikka hiiteen.

Kassanhoitaja poistui ja viipyi jonkin aikaa. Digle käveli kärsimättömänä edestakaisin pitkin pankin ruudutettua laattiaa. Tulisiko johtaja neuvottelemaan hänen kanssaan pidättääkseen rahan sisässä? Oliko salaisuus luikerrellut esiin? Tuottaisikohan rahan maksaminen mitään vaikeuksia? Mitään tällaista ei tapahtunut. Kassanhoitaja tuli takaisin mukanaan salkku, laski seitsemänkymmentäyhdeksän tuhannen punnan seteliä aivan kuin olisivat olleet seitsemänkymmentäyhdeksän penceä, kokosi loppusumman pienemmistä seteleistä, tarkasti kynäänsä kuljettaen Mr. Diglen nimikirjoituksen ja meni takaisin työhönsä.

Digle pani vapisevin käsin rahat taskuunsa. Puuttui vielä kaksi minuuttia kolmesta. Ei ollut enää aikaa mennä toiseen pankkiin, mutta hänellä oli mahdollisuus vartioida omaisuuttaan.

Juuri kun hän kulki kierto-ovesta, kosketti joku häntä käsivarteen, ja hän katsahti ympärilleen. Henkilö, joka puhutteli häntä, oli luonnostaan lempeännäköinen, mutta tällä hetkellä oli hänellä vakava ja käskevä ilme.

"Te olette Digle, ettekö olekin?" sanoi hän.

"Nimeni on Digle", virkkoi herrasmiehemme arvokkaasti.

"Olen etsivä Rause, Scotland Yardin Rikososastosta", sanoi mies, "ja minulla on valtuus vangita teidät, syytettynä Edward Sinclairen nimen jäljentämisestä sekä siitä, että olette yrittänyt anastaa petoksella tuhat puntaa hänen leskeltään."

Mr. Digle oli tukehtua.

"Mitä tarkoitatte?" sanoi hän saavutettuaan itsehillintänsä. "Tämä on häpeällinen syytös."

"Aiotteko lähteä rauhallisesti?" kysyi mies.

"Varmasti", sanoi Mr. Digle ja astui odottavaan autoon.

Etsivä istuutui häntä vastapäätä.

"Ojentakaa esiin kätenne", sanoi hän.

"Panen vastalauseeni –", alkoi Mr. Digle, mutta ennenkuin hän ennätti puhua, olivat käsiraudat hänen ranteissaan.

"Kun pääsemme Scotland Yardiin", sanoi etsivä, "voitte esittää niin monta vastalausetta kuin haluatte. Minä teen ainoastaan velvollisuuteni, te ymmärrätte."

Hän otti hopeisen savukekotelon taskustaan, tarjosi Mr. Diglelle, joka ensin kieltäytyi, mutta sitten naurahtaen valitsi raudoitetulla kädellään egyptiläisen savukkeen.

"Otaksun tämän kuuluvan teidän jokapäiväiseen työhönne", virkkoi hän hyväntuulisena, "mutta luulen teidän vielä huomaavan, kuinka suuren erehdyksen olette tehnyt."

Etsivä tarjosi tulta savukkeeseen, ja Mr. Digle veteli ahkerasti. Noin kuudennella vedolla hän vasta huomasi, että savu maistui omituiselta.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän ja hänen äänensä kuulosti hyvin uniselta.

"Sen saatte aikananne tietää, Mr. Digle", virkkoi etsivä iloisesti.

Samana iltana kuuli eräs Chislehurst Commonin poikki kulkeva henkilö voihkinaa ja löysi hyvin puetun miehen istumassa pensaan takana sekava ilme kasvoillaan. Hänellä oli käsiraudat käsissään, mutta ei mitään taskuissa. Se suunniltaan oleva nuori mies, joka oli haastatellut häntä toimistossa, "etsivä", joka oli hänet vanginnut, ja autonajaja – joka suojuslasien ja tilapäisten viiksien taakse kätkeytyneenä oli sama järkyttynyt nuori mies, toisin sanoen Anthony, Yllättäjä – joka oli kuljettanut hänet tähän hylättyyn julkiseen paikkaan, olivat järjestäneet tämän kaiken.

VIIDES LUKU

Mr. Limmerburgin Waterloo

"Hyvä", sanoi Anthony, "olen odotellut tuota." Paul otti sanomalehden, jonka toinen oli hylännyt ja kohotti kulmakarvojaan.

"En tiennyt teidän olevan urheilulehdistön harrastajan", huomautti hän. "Oletteko löytänyt voittajan?"

"Olen, enkä ole", vastasi Anthony, "antanet anteeksi vastaukseni kaksimielisyyden. Jos tahdot tarkastaa kolmannen sarakkeen loppupäätä, näet, että Mr. Limmerburg, kuuluisa vedonlyöntien kirjanpitäjä, on kutsuttu Jockey Clubin johtokunnan eteen ja saanut ankaran varoituksen siitä syystä, että muudan hänen hevosistaan oli juossut virheellisesti."

"Mitä se tarkoittaa?" kysyi Paul.

"Se merkitsee sitä, että jos Mr. Limmerburg kutsutaan toistamiseen Jockey Clubin johtokunnan eteen, niin kehoitetaan häntä eroamaan, ja se on pahinta, mitä hän tässä maailmassa saattaisi toivoa. Hänen vaimonsa on Maida Valen edustavimpia henkilöitä; hänellä on kaksi poikaa ylhäisön oppikouluissa; hän on kyllin varakas toivoakseen joskus voivansa ottaa osaa paikalliseen politiikkaan ja saavuttaakseen jonakin päivänä aatelisarvon sille tai tälle puolueelle tekemistään palveluksista, jolle hän on tarjonnut epäluotettavan kannatuksensa."

"Mutta kuka on Mr. Limmerburg?" kysyi Paul huvitettuna. "Tietysti on hänellä hevosia, mikä ei suinkaan ole hänelle ansioksi."

"Michael Limmerburg", selitti Anthony, "on Mackintoch & Grimsteadin, Englannin suurimman vedonlyönti-yhtymän omistaja. Hän omistaa myöskin puolisen tusinaa muita eri nimellä tunnettuja pienempiä liikkeitä ja on lisäksi herrasmies, joka on koonnut suunnattomia summia petkuttamalla nuoria ja herkkäuskoisia."

"Joita Sandy kutsuisi hölmöiksi", huomautti Paul.

"Juuri niin. Rahvaanomainen sana ehkä, mutta sattuva", myönsi Anthony. "Hänen liiketoimintansa perustuu sellaisten raikkaiden, nuorten miesten toimintahaluun, jotka eivät tunne hevosesta häntää eivätkä hampaita, mutta jotka ehdottomasti uskovat olevansa asiantuntijoita nopean rikastumisen taidossa. Kerrotaan hänen saattaneen nuoren Stollsonin perikatoon, vaikka tämä oli hänen maanmiehensä, ja nuori Stollson on vain yksi monista."

"Mitä ehdotatte tehtävän? Haluatteko karkoittaa hänet pois kilpa-ajoradalta?"

"Ei", sanoi Anthony miettiväisenä. "En ole niin julma. Mutta minusta näyttää, että hän on saanut liian paljon rahaa, ja luulen, että hetki, jota olen odottanut, on lyönyt."

Hän nojasi kyynärpäät polviinsa ja pohti otsa rypyssä sorminivelet hampaita vasten painettuina, tilanteen aiheuttamaa kysymystä. Paul otti kortit ja alkoi panna pasianssia, mitä hän tavallisesti teki toisen laatiessa suunnitelmiaan.

"Paul", sanoi Anthony äkkiä, "voitko tuntea hevosen, jos näet sen?"

"Minähän imartelisin itseäni –", alkoi Paul.

"Älä tee sitä", nauroi Anthony, "mutta sano pian, ymmärrätkö mitään kilpa-ajohevosista."

"Luulen ymmärtäväni", sanoi Paul, ja hänen lempeät silmänsä välähtivät. "En luultavasti ole maininnutkaan, että isännälläni oli kilpa-ajotalli."

"Sitä parempi", sanoi Anthony. "Nyt sanon sinulle, mitä sinun on tehtävä. Toivon, että lähdet maaseudulle tervehtimään kaikkia tuntemiasi hevosharjoittajia ja otat selville, olisiko jossakin saatavissa hyvä, ensiluokkainen kilpa-ajohevonen. Sen täytyy ylittää tavalliset kilpa-ajovaatimukset enkä pane pahakseni, vaikka saisin maksaa aika muhkean summan siitä. Ymmärrätkö?"

Paul myönsi.

"Luulen tietäväni, mitä lajia haluatte", hän virkkoi.

"Sen täytyy kyetä ottamaan osaa kilpailuihin kuukauden sisällä", jatkoi Anthony. "Ole kosketuksissa kanssani, niin saat nähdä jotakin hupaista."

Mitä Yllättäjä oli sanonut Michael Limmerburgista, oli likipitäen totta. Mr. Limmerburg oli hyvin tunnettu kilpa-ajopiireissä. Hän löi vetoja kutakuinkin kunniallisesti, ja hänellä tiedettiin olevan kunnioitusta herättävä tili pankkiirinsa halussa. Hän oli iso ja tanakka, vielä hauskannäköinen mies, joka oli aina puettu erinomaisen aistikkaasti. Kun hän oli rauhallinen ja puhui vakavasti, teki hän jollakin tavoin tavallisuudesta poikkeavan vaikutuksen muukalaiseen, jonka mielestä "kirjanpitäjän" olemukseen kuului silmiinpistävää ja erikoista hälinää. Hän oli läsnä tärkeimmissä kokouksissa, vaikka hän ei tavallisesti lyönytkään vetoa hevosista. Hän omisti, kuten Anthony oli sanonut, paitsi Mackintosh & Grimsteadin, joukon muita pienempiä, yhtä kukoistavia liikkeitä, jotka kaikki käsittelivät luottoasioita ja kaikki tuottivat sievoisia tuloja. Hänen hommiensa moninaisuus palkitsi hänet hyvin.

Hän söi eräänä iltana päivällistä Manchester Grand Hotellissa, ja hänen kanssaan oli Stinie Moss, joka ei ollut ainoastaan Mr. Limmerburgin liiketapojen tulinen ihailija, vaan avustikin, eikä suinkaan vähässä määrässä, antamalla lisää pääomaa näihin hommiin.

He odottivat ilmeisesti kolmatta henkilöä, sillä Mr. Limmerburg veti kellonsa tuon tuostakin esiin ja teki kärsimättömiä liikkeitä. Oli kulunut yli kolme viikkoa siitä, kun Mr. Yllättäjä oli ryöstöretkensä suunnitellut. Mr. Limmerburgin käyttäytymisestä saattoi päättää, ettei retki ollut vielä muuttunut todellisuudeksi. Lukuunottamatta kärsimättömyyttä, joka aiheutui vieraan epätäsmällisyydestä, oli hän erinomaisella tuulella. "Mitä Billille kuuluu?" kysyi hän tarkastettuaan kelloaan neljännen kerran.

"Mitä? Bill Boylle?"

Mr. Limmerburg nyökäytti päätään, ja hänen kuunpyöreät kasvonsa kävivät hymyillessä vielä leveämmiksi.

"Billy Boy", sanoi hän halveksien. "Mitä, Billy Boy ei kykenisi lyömään aasiakaan. Sanon teille, että ystävänne on melkein suurin hölmö, jonka olen koskaan nähnyt."

Mr. Limmerburg pudisti päätään moittien.

"Ei pidä koskaan käyttää sitä sanaa, Stinie", vastusti hän. "Herrat, jotka avustavat minua, eivät ole hölmöjä. He ovat älykkäitä ja kauaksi pyrkiviä kuin Broad Street. Ja Mr. Cannes on vielä suurempi." Molemmat nauroivat yhdessä.

"Mikä sai hänet ostamaan Billy Boyn?" kysyi Mr. Moss uteliaana. "Hänhän ei voittanut sillä mitään Bathen kilpa-ajoissa."

"Minä kehotin Mr. Cannesia ostamaan Billy Boyn", sanoi Mr. Limmerburg miellyttävästi.

"Mistä hän sai rahat?" kysyi Stinie. "On häpeä, että senlaatuisilla miehillä on rahaa, kun sensijaan minun kaltaiseni ihmiset ovat aina rappiolla."

"Hän on hankkinut rikkaan isän Argentiinasta", selitti Mr. Limmerburg, "ja luulen hänen saaneen ruukuittain rahaa. Totta puhuen, tiedän, että on saanutkin", korjasi hän sanojaan. "Kun hän ryhtyi asioihin kanssani, otin huostaani hänen pankkiosoituksensa ja kysyin, oliko hän, kuten oli sanonut, viidenkymmenentuhannen arvoinen, ja vastaus oli tyydyttävä."

Stinie nyökkäsi.

"Mikä sai hänet ostamaan tuon Billy Boy -hevosen?" kysyi hän taas. "Se ei ole penninkään arvoinen."

"Hiljaa", sanoi Mr. Limmerburg kuiskaten. "Tuossahan poika onkin."

Reippaalta näyttävä nuori mies, yllään hieno iltapuku, kulki iloisesti lattian poikki ja tervehti rajusti Mr. Limmerburgia.

"Tunnetteko ystäväni?" sanoi tämä osoittaen ylväällä kädenliikkeellä Stinietä.

"Hauska tavata teitä, vanha veikko", huomautti Mr. Cannes, "jokainen vanhan Limmerburgin ystävä on minunkin ystäväni."

Mr. Limmerburg sai esille kärsivällisen, tilaisuuteen sopivan hymyn.

"Kylläpä te osaatte", virkkoi hän miellyttävästi. "No, mitä aiotte tehdä Billy Boylla?"

"Billy Boyllako?" sanoi Mr. Cannes hämmästyen. "Ei mitään, vanhus-kultani. Hän on sen valmentajan käsissä, jota minulle suosittelitte ja viimeisten uutisten mukaan voi koko lailla hyvin."

"Hm", sanoi Limmerburg. Sitten, hetken kuluttua – "No niin, jos otatte neuvostani vaarin, ja hevonen on kunnossa, niin lyön siitä vetoa lauantaina."

"Lauantaina? Se on kyllä mukana kilpailussa. Mutta luuletteko sen voittavan?"

"Mikään ei ole varmempaa."

Mr. Cannes raaputti poskeaan miettiväisenä.

"En ole siitä niinkään varma", sanoi hän. "Olen katsellut Year Bookin muotoa, ja se on hemmetin hyvä, tiedättekö."

Mr. Limmerburg pudisti päätään.

"Älkää huolehtiko Year Bookista", sanoi hän. "Billy Boy on antava sille kaksikymmentä pituutta etumatkaa ja sitten lyövä sen. Te ette aavistakaan minkä laatuisen hevosen olette saanut, hyvä Mr. Cannes."

Nuori mies suorastaan säteili.

"Imartelen itseäni, mutta olen aika hyvä hevosten tuntija", sanoi hän, "ja kun ostin Billy Boyn viime viikolla, sanoin itsekseni: Siinäpä hevonen!"

Limmerburg säilytti vilpittömän ilmeensä ja oli yhtä mieltä. Muutamia minuutteja myöhemmin keskustelivat he jo sen kaappauksen yksityiskohdista, jolla Mr. Cannes, viattomuudessaan, aikoi hämmästyttää pitkämielistä vedonlyöntien kirjanpitäjä-veljeskuntaa.

"Teidän täytyy vain ehdottomasti pysyä poissa kilpa-ajokentältä", sanoi Mr. Limmerburg, "ja estää heitä saamasta tietoonsa, että aiotte lyödä vetoa tuosta hevosesta."

"Mutta, kuinka voin välttää sitä?" kysyi Cannes.

"Lähettämällä rahat eri kirjanpitäjille. Tunnen puolisen tusinaa sellaisia, jotka ottavat säilyttääkseen viisisataa puntaa kilpa-ajoihin saakka, ja minä neuvon teitä kirjoittamaan näille henkilöille ja pyytämään, että he hyväksyisivät teidän tarjouksenne. He ottavat vastaan lähetyksiä aina, sanokaamme, apinaan asti."

"Apinaan?" kysyi ymmälle joutunut Mr. Cannes. "Ah, te tarkoitatte viittäsataa puntaa."

Mr. Limmerburg nyökkäsi.

"Se on suurenmoinen ajatus", sanoi nuori mies hetken kuluttua. "Mutta otaksukaamme, että nuo kerjäläiset kieltäytyisivät vedonlyönnistä?"

"Kuinka ne voisivat kieltäytyä, jos ne kerran suostuvat siihen?" kysyi Limmerburg kärsivällisesti. "Nyt menemme kirjoitushuoneeseen, ja minä annan teille heidän osoitteensa. Ne ovat kaikki luotettavia miehiä, ja maksavat, jos häviävät."

"Mutta entä Year Book?"

"Älkää huolehtiko Year Bookista. Minä olen pitävä sitä silmällä."

Mr. Cannes vietti sen illan osoittamalla kirjeitä noin kahdeksalle kirjanpitäjäfirmalle, joiden nimet Limmerburg oli hänelle niin avuliaasti luovuttanut. Hän saattoikin niin tehdä, hän oli niiden kaikkien omistaja, ainakin osakkeenomistaja, seikka, minkä jokainen kilpa-ajomies olisi voinut sanoa Mr. Cannesille, jos hän olisi halunnut tietoja.

Mutta Cannes ei kysellyt mitään. Se oli hänen loistavin ja tärkein ominaisuutensa, Limmerburgin näkökannalta katsottuna. Hän ei koskaan tehnyt kysymyksiä; hän oli, tosiaan, mitä ihastuttavin vihreän-nuori mies, joka oli osunut Mr. Limmerburgin tielle.

Sinä yönä oli suurella kirjanpitäjällä neuvottelu kätyriensä kanssa.

"Year Bookilla", sanoi hän, "on aika hyvä muoto. Sen omistaa Mr. Paul Robinson. Mutta kuka on Paul Robinson?"

Stinie nauroi äänetöntä mielihyvän naurua.

"Hän on toinen Cannesin tapainen", sanoi hän, "joka myöskin on saanut ruukuittain rahoja; hänen isänsä on autohomnissa; joka tapauksessa on hän äskettäin aloittanut kilpa-ajopuuhat."

Limmerburg pureskeli huuliaan.

"Onko hän tavattavissa?" kysyi hän.

"Helposti", sanoi Stinie painokkaasti. "Hän oleskelee tässä hotellissa eikä hänellä ole ketään tuttua 'johtavien' joukossa. Minäpä juttelen hänen kanssaan, jos haluatte."

Mr. Limmerburg pudisti päätään.

"Ei, luulenpa, että teen sen itse, Stinie. Voin luottaa itseeni, mutta en tarkkaan sinuun."

Kello oli puoli kaksitoista yöllä, kun tämä keskustelu tapahtui, ja tiedustelut hotellin ovenvartijan luona johtivat siihen tulokseen, että Mr. Paul Robinson oli mennyt levolle – tai ainakin vetäytynyt huoneeseensa. Limmerburg otti rohkean askelen. Hän lähti miljonäärin pojan hallussa olevaa huoneistoa kohti, naputti ovelle, ja hänen suureksi mielihyväkseen kuului sisältä kehoitus astua sisään. Hän tapasi Mr. Paul Robinsonin istumassa pyjamaan ja aamunuttuun puettuna polttaen piippua ja lukien romaania.

"Olen hyvin pahoillani, että tunkeudun luoksenne tähän aikaan, Mr. Robinson", virkkoi tulija. "Nimeni on Limmerburg. Olette kenties kuullut minusta. Vaikutukseni ulottuu verraten laajalle."

"Olen kyllä", sanoi Mr. Paul Robinson sulavasti. "Ettekö halua istuutua, Mr. Limmerburg? Mitä voin tehdä hyväksenne?"

"No niin, totta on", alkoi Limmerburg, "että olen tullut hyvin arkaluontoisessa tehtävässä. Teidän hevosenne aikoo ottaa osaa lauantain kilpa-ajoihin."

"Year Book", myönsi toinen. "Niin, sen on määrä voittaa."

"Hyvä herra", sanoi Mr. Limmerburg juhlallisesti, "jos se voittaa, voin ainoastaan ilmoittaa, että eräs tuttavapiirini lupaavimpia nuorukaisia joutuu perikatoon."

Paul Robinsonin silmät suurenivat hämmästyksestä.

"Minä en ymmärrä teitä", sanoi hän.

"Minun täytyy selittää tarkemmin", jatkoi Mr. Limmerburg, joka oli sujuva valehtelija. "Kilpa-ajoissa on mukana muudan hevonen Billy Boy, jonka omistaa Mr. Cannes; toivon, että luottamustani pidetään arvossa, herra?"

"Varmasti", sanoi toinen pannen pois kirjan.

"Rakas nuori ystäväni, Mr. Cannesilla on ollut raskaita tappioita", jatkoi Limmerburg, "ja hän aikoo lauantaina lyödä vetoa Billy Boysta päästäkseen vaikeuksista. Ainoa, mikä voi tehdä tyhjäksi hänen aikeensa, on teidän hevosenne, Year Book."

Mr. Paul Robinson tuumi hetken.

"Siinä tapauksessa, eihän minun ole pakko antaa hevoseni juosta", sanoi hän. "Se on ottava osaa useihin eri kilpailuihin lähiviikkoina ja on varmasti voittava jossakin niistä."

Mr. Limmerburg pudisti päätään.

"Ei, herra, se ei auttaisi. Jollette panisi pahaksenne, ehdottaisin, että antaisitte Year Bookin juosta, mutta –"

"Mutta ei voittaa, mitä?" sanoi toinen hymyillen. "No niin, luulen, että niin voitaisiin menetellä, mutta korvauksesta."

Viimeinen lause salpasi Mr. Limmerburgilta hengityksen. Hän oli toivonut voivansa vedota varakkaan ja sukkelan nuoren miehen tunteisiin. Mr. Robinson ei ollut aivan niin nuori, kuin hän oli odottanut, mutta hänen olemuksensa ja tapansa olivat olleet lupaavia. Hän ei ollut todellakaan ennakolta voinut luulla, että kohtaisi sellaista häikäilemättömyyttä niin lempeässä ja säädyllisessä muodossa. Leveä hymy kajasti hänen kasvoillaan.

"Se on järjestettävissä", virkkoi hän. "Minä takaan sata puntaa."

"Sata puntaa ei ole kylliksi. Antakaa minulle viisisataa puntaa pöytään, ja Year Book on oleva kuollut ja haudattu kilpa-ajopäivänä, kuvaannollisesti puhuen", lisäsi hän.

Mr. Limmerburgin silmissä välähti ihailu, kun hän otti lompakkonsa esiin ja laski viisi sadan punnan seteliä.

"Te olette hieman pureva", sanoi hän.

"Täysin totta", myönsi Mr. Paul Robinson tyynesti. "Haluatteko jotakin juotavaa?"

Mr. Limmerburg suostui kohteliaasti ja yhtyi viimein eteishallissa levottomana odottavaan toveriinsa.

"Kaikki hyvin, Stinie", sanoi hän. "Hän ei vaatinut paljon vaivannäköä. Olen toimittanut hänet pois pelistä. Hänen tarkoituksensa oli, ettei antaisi hevosen juosta, mutta sehän ei olisi tyydyttänyt meitä ollenkaan. Year Book on yleisön suosikki, mutta me voimme lyödä vetoa sitä vastaan."

"Se tulee pysymään kauan suosikkina, jos te alatte vedonlyönnin sitä vastaan", sanoi Stinie, ja hän oli oikea profeetta.

Kilpa-ajopäivä oli viikon kiireisin päivä. Aitaukset olivat väkijoukkojen piirittämät, ja lempipaikaltaan kilpa-ajoradalta näki Mr. Limmerburg mielihyvin rahan vuolaasti virtaavan.

Kahden eri juoksun väliajalla hän näki Mr. Cannesin kiihtyneenä palaavan sähketoimistosta.

"Kaikki on hyvin", sanoi Mr. Cannes innostuneena. "Kaikki nämä Johnnyt, joille käskitte minun kirjoittaa, ovat vastanneet, että he hyväksyvät vedonlyöntini viiteensataan puntaan saakka."

"Onnen poika", sanoi Mr. Limmerburg taputtaen häntä selkään, "ja minä toivon, ettette voittaessanne unohda vanhaa ystäväänne."

"En toki", sanoi Mr. Cannes puristaen lämpimästi hänen kättään. "Te olette tehnyt minulle hyvän palveluksen. Otaksun kaikkien näiden herrojen olevan luotettavia?"

"Ehdottomasti", sanoi Mr. Limmerburg vakuuttavasti. "Lähden parvekkeelle katsomaan juoksua."

"Ette luule Year Bookilla olevan mitään mahdollisuuksia voittaa?"

"Ei kerrassaan mitään", vastasi Mr. Limmerburg, ja varmemmaksi vakuudeksi hän otteli niin uljaasti sen puolesta, jonka olisi pitänyt olla suosikki, ja sitä vastaan, joka oli suosikkina aloittanut, että hänen kirjanpitäjä-toverinsa kävivät hieman levottomiksi. Liekin tavoin levisi aitauksiin ja hevoshakoihin tieto, ettei Year Book ollut "hyvä". Oltuaan aluksi kaksi yhtä vastaan, yhdeksän kahta vastaan, ja kun hevoset läksivät liikkeelle, voi huoleti pitää viisi yhtä vastaan Year Bookin puolesta.

Kilpa-ajoihin otti osaa seitsemän juoksijaa, ja heti alussa pisti silmään Year Bookin ajajan puna-valko-musta nuttu. Se loikkasi etunenään lippua laskettaessa ja säilytti asemansa, kunnes tulivat suoralle sivulle. Mr. Limmerburg, joka tähysteli juoksua kiikarillaan, näki tyydytyksekseen, että Billy Boy valtasi sen sijan, jota hän oli ennakolta arvellutkin, nimittäin viimeisen. Hän kääntyi Stinnieen.

"Year Book menee liian hyvin miellyttääkseen minua", sanoi hän.

"Se jää kyllä heti jäljelle", virkkoi optimistinen Stinnie. "Harrogate voittaa."

Mutta Year book ei jäänyt jäljelle. Sillä etäisyydellä ei ollut enää epäilystä tuloksesta. Year Book meni kuin kone, ollen kahta pituuttaan edellä kilpailijastaan. Se pidensi vielä etäisyyttä sivuuttaen paikan, jossa he seisoivat neljällä pituudellaan.

Mr. Limmerburg lausui epäystävällisiä sanoja Mr. Robinsonista.

"Hän on puijannut meitä", sanoi hän. "Hiljaa, ei haittaa. Me saamme irti sitä enemmän Billy Boysta. Tässä tulee tuo hölmö."

"Hölmö" oli Mr. Cannes, joka raivasi itselleen tietä ihmisjoukon läpi.

"Hän näyttää iloitsevan tästä kaikesta", sanoi Mr. Limmerburg. "Meidän täytyisi saada lohkaistuksi hiukan enemmän tästä kätköstä. Halloo, Mr. Cannes. Huono onni."

"Hirveän huono onni", sanoi Mr. Cannes reippaasti. "Te kohdistatte huomionne Billy Boyhin, luullakseni?"

"Tietysti kohdistan Billy Boyhin. Minä odotin sen voittavan."

"Minä en", sanoi Mr. Cannes yllättäen.

"Te ette?" sammalsi Limmerburg.

"En hiventäkään", sanoi iloinen nuori mies. "Minun mielestäni se oli lopussa jo viime kerralla, eikö teidänkin?"

Kauhistuttava ajatus syntyi Mr. Limmerburgin aivoissa.

"Mistä löitte vetoa?" kysyi hän ontolla äänellä.

"Oh, minä löin vetoa Year Bookista. Olen saanut neljätuhatta puntaa sillä", sanoi Mr. Cannes hiukan virnistäen, mutta katsellen toista kiinteästi silmiin. "Ja kaikki luotettavista liikkeistä, Mr. Limmerburg, liikkeistä, joista te nostatte voitto-osuutta."

Limmerburgin kasvot olivat tulenpunaiset.

"Luuletteko, että teille maksetaan?" kysyi hän.

"Tietysti luulen", sanoi toinen luottavasti. "Olen varma, että minulle maksetaan, sillä olen valmis lyömään vetoa siitä, ettette halua toistamiseen joutua johtokunnan eteen, ei ainakaan vuoteen tai kahteen."

Mr. Limmerburg ei virkkanut mitään, nieleksi vain...

Myöhemmin hän purki sisuaan myötätuntoiselle liittolaiselleen.

"Stinie", vaikeroi hän. "Minut on saatu kiinni, ja minun on maksettava. Nuo kaksi nuorta herrasmiestä – (hän ei sanonut herrasmiestä) – ovat yhdessä tehneet minulle tuon kepposen. Toinen sai heti viisisataa, ja toinen näyttää saavan kaksikymmentätuhatta puntaa."

"Miksi maksaa?" kysyi Stinie.

"Älä ole narri", sanoi Limmerburg. "Luuletko minun haluavan astua Tattersallin komitean eteen? Minun, jonka pojat käyvät ylhäisön kouluissa – Piru vieköön", ärähti hän äkkiä suutahtaen – "tahtoisinpa tietää, keitä nuo miehet olivat."

Mutta hän ei saanut tietää – ei ainakaan pitkään aikaan, sillä Mr. Yllättäjä salasi oman ja sihteerinsä henkilöllisyyden ihmeellisen hyvin.

KUUDES LUKU

Salainen käynti – ja sen seuraukset

Miss Millicent K. Yonker oli yleisen arvostelun mukaan rikas amerikkalainen nainen, joka oli vuokrannut talon N:o 496 Fortman Squaren varrella kreivi Bradshamilta. Hän maksoi satumaisen vuokran, ja suuren varallisuuden todisteena oli hänellä kokonainen parvi autoja, aitio oopperassa ja kaikki muut seuraelämän naiselle kuuluvat erikoisuudet. Mutta lähimpiensä joukossa Miss Yonker oli tunnetumpi Milwaukeen Megin nimellä. Hän oli solakka, kaunis nainen, jolla oli viehättävät silmät, vaikkakin ehkä hieman liian loistavat tyydyttääkseen asiantuntijaa, säännölliset piirteet ja kokonainen tukku himmeän-kultaista tukkaa.

Hän istui kirjoittamassa ihastuttavassa oleskeluhuoneessaan, jonka seinillä riippui muutamia kuuluisia seinäverhoja, kun muudan nuori mies opastettiin hänen luokseen. Tämä huomasi heti verrattomat helmet naisen kaulassa, suuret timanttisormukset, jotka säteilivät hänen sormissaan, ja ihaili salaa hänen ryhtinsä suloa, kun hän nousi työpöytänsä äärestä ja astui huoneen poikki hänen luokseen pitäen kädessään käyntikorttia.

"Mr. Anthony Smith", luki hän. "Daily Megaphonesta. Te olette reportteri?"

Hän puhui lievällä amerikkalaisella korostuksella. Anthony kumarsi.

"Te haluatte haastatella minua sen hyväntekeväisyys-matinean johdosta, jota parhaillaan järjestän?" kysyi hän.

"Minä oikeastaan halusin haastatella teitä Mr. Seton Kerrimania koskevassa asiassa", sanoi Anthony rauhallisesti, siirtämättä hetkeksikään katsetta hänen kasvoistaan.

Mutta jos hän odotti hänen kalpenevan tai osoittavan muita hämmingin tai kauhun merkkejä, oli hän pettyvä. Nainen ainoastaan kohotti kauniisti kaarrettuja kulmakarvojaan.

"Mr. Seton Kerriman", toisti hän. "Nimi tuntuu tutulta."

"Hän on se herrasmies, joka ampui itsensä High Cross hotellissa eilen illalla", selitti Anthony.

"Kuinka kauheata", sanoi nainen kepeästi väristen. "Mutta kuinka tulette haastattelemaan minua häntä koskevassa asiassa? Minä en tunne häntä."

"Luulen teidän tuntevan", vastasi Anthony. "Voinko istuutua?"

Hän teki myöntyvän liikkeen.

"Mikä saattaa teidät siten ajattelemaan?" kysyi hän.

"Koska tiedän hänen syöneen illallista teidän kanssanne toissa iltana. Tiedän myöskin, että olitte yhdessä teatterissa viikko sitten ja että hän tuli kaupunkiin Leicesteristä aikeessa maksaa teille viisituhatta puntaa palkkiona vaitiololupauksistanne."

Jälleen kulmakarvat kohosivat.

"Minun vaitiolostani? Tämä kuulostaa hirveän romanttiselta", sanoi hän, äänessään pieni ivan väre. "Ja mistä olisin vaiennut, Mr. – er – Smith?"

"Asiamiehienne kautta olitte saanut selville", jatkoi Anthony tiukasti, "että tämä nuorukainen oli ansainnut vangitsemismääräyksen Etelä-Afrikassa. Tämä tapahtui vähän ennen, kuin hän peri setänsä rahat. Teidän vaitiolonne palkkiona hän on maksanut joka juhannuksena kolmen vuoden ajan viisituhatta puntaa, ja hänen itsemurhansa aiheutui siitä, että te korotitte vaatimuksianne ja vaaditte kaksikymmentäviisituhatta puntaa selvää rahaa viikon sisällä."

Nainen ei kalvennut. Hän ei ilmaissut suuttumusta. Hän ainoastaan katsahti häneen, huulillaan huvitetun hieno, omituinen hymy.

"Hyvin nerokasta, tosiaan", huomautti hän. "Mutta kuinka olette saanut tämän kaiken selville?"

"Se ei kuulu tähän", vastasi Anthony.

"Nytpä minä kerron teille jotakin", sanoi nainen, ja lievä punehtuminen kasvoilla oli ainoa merkki hänen kiihtymyksestään. "Lontoossa on eräs konna, jonka tehtävänä on petkuttajien pettäminen. Hänet tunnetaan nimeltä Mr. Yllättäjä. Luulen teidän kuulleen hänestä."

"Olen kuullut", tunnusti Anthony tyynenä.

Nainen leikitteli pitsikauluksensa kärjellä eikä katsonut Anthonyyn puhuessaan.

"Minä luulen hänellä olevan päämäärän, jota karkeasti määritellen voisi kutsua ryöstäjien ryöstämiseksi. On senvuoksi ainoastaan luonnollista, että hän ulottaa toimintansa – myös oletettujen rosvojen verottamiseen."

Hän katsahti nopeasti ylös ja kohtasi toisen kiinteän katseen.

"Siis?" vaati hän uhmaten.

Mies hymyili.

"Haluan saada teiltä kaksikymmentätuhatta puntaa", sanoi hän.

Nainen nyökkäsi.

"Sitä ajattelinkin." Ja hiukan naurahtaen meni hän kirjoituspöytänsä luo. "Hyvä mies", sanoi hän puhuen yli olkansa, "jos olisin se henkilö, jona te minua pidätte, niin eikö teille juolahda mieleen, että minulla saattaisi olla kaikenlaisia apulaisia valmiina käymään käsiksi teidänkaltaisiinne ihmisiin. Jos olisin ollut kyllin kekseliäs haalimaan kokoon summan, jonka te luulette minun houkutelleen herkkäuskoiselta ja hermostuneelta mieheltä, ettekö luule, että minulla olisi ollut epäilykseni ensi hetkestä, jolloin jouduin vastakkain teidänkaltaisenne kiristäjän kanssa?"

Nyt nauroi Anthony.

"Päinvastoin", sanoi hän. "Minä väitän teidän pitäneen huolta tarpeellisista varovaisuustoimenpiteistä. Tuon oven takana", – hän osoitti ovea, joka oli puoleksi silkkisen oviverhon peitossa – "on nuori Van Deahy, jonka otaksun olevan teidän yksityisiä salamurhaajianne. Tämän huoneen yläpuolella sijaitsevassa huoneessa, – ja luultavasti tuijottaen minuun julmin ja verenhimoisin silmin – on Mr. Thomas Sethern, joka on myöskin teidän palveluksessanne."

"Ihmeellistä", sanoi hän ihaillen. "Mutta minunhan olisi pitänyt arvata, jos kaikki jutut teistä ovat tosia, että teidänlaisenne miehen on täytynyt ottaa selville olosuhteet."

Hän otti työpöydältään pienen hopeaisen savukekotelon, valitsi itselleen savukkeen ja tarjosi sitten Anthonylle.

"Miksi ette liity meihin?" kysyi hän. "Tämä teidän Claude Duval-ammattinne on suurta rahan sekä ajan hukkaa."

"Ei, kiitoksia." Hän työnsi savukkeen syrjään. "Ja kielto koskee niin hyvin teidän myrkytettyjä savukkeitanne kuin ystävällistä tarjoustannekin. Kysymys on siitä, mihin toimenpiteisiin aiotte ryhtyä sen suuren summan suhteen, jonka olen teiltä vaatinut?"

"Voin sanoa sen heti", vastasi hän. "Te ette tule sitä saamaan."

Kuului heikko naputus – Anthonystä se kuului siltä ovelta, jota hän oli osoittanut – ja nainen kävi äkkiä epäröiväksi.

"Tahdon neuvotella ystäväni kanssa", virkkoi hän. "Kuten arvelitte, on viereisessä huoneessa eräs, jota tämä juttu koko lailla huvittaa."

Anthony kumarsi, ja sanaakaan sanomatta lähti nainen huoneesta. Hän oli poissa viisi minuuttia ja palasi sitten ilmeisesti taipuvaisena myöntymään Anthonyn vaatimuksiin.

"Liittolaiseni on samaa mieltä kanssanne", ilmoitti hän. "Hänen mielestään on summa suurenlainen. Mitä takeita saamme siitä, että jätätte meidät rauhaan?"

"Pelkään, etten voi antaa teille mitään takeita", hymyili Anthony kohteliaasti, "ja velvollisuuteni on kehoittaa teitä pyrkimään pois Britanniasta niin pian kuin suinkin. Te maksatte rahat vapautenne lunnaina."

Hän nyökkäsi hitaasti.

"Hyvä, teidän täytyy tulla takaisin kello kahdeksan tänä iltana. Meillä ei tietystikään ole niin paljon rahaa kotona. Pelkäämme murtovarkaita." Hän ojensi kättään. "Kello kahdeksaan saakka", sanoi hän.

Anthony lähti talosta hieman hämillään ja levottomana. Hän keskusteli asiasta Paulin kanssa, päästyään hotelliin, jossa he oleskelivat.

"Tämä on liian helppoa", virkkoi hän. "Hänellä on jotakin tekeillä."

"Ellette pane pahaksenne, sanoisin", huomautti Paul, "ettette näytä kehittäneen tätä juttua tavanomaisella taidollanne. Te keksitte rikollisen, ja sensijaan että olisitte laatinut jonkin noita pikku suunnitelmianne, joita te paremmin kuin kukaan muu voitte keksiä, menette te päätä pahkaa hänen luokseen. Tällainen menettely on mielestäni typerää."

Anthony pudisti päätään.

"Senkaltaisiin naisiin saattaa sovelluttaa ainoastaan suoraa menettelytapaa", vastasi hän. "Etkö näe, kuinka täydellinen hänen järjestönsä on? Hän tunsi minut heti paikalla. Hänellä on enemmän järkeä kuin kellään muulla, ja lisäksi on hänellä tuota synnynnäistä suurrikolliselle ominaista vaistoa. Se seikka, että hän niin helposti tunsi minut, perustuu luultavasti tuohon jälkimmäiseen enemmän kuin niihin tarkkoihin tietoihin, joita hänellä saattoi olla ulkomuodostani ja toimistani."

Hän käveli jonkin aikaa edestakaisin kädet yhteenpuristettuina selän takana ja pää rinnalle painuneena.

"Olen haukannut enemmän, kuin voin pureksia", hän virkkoi. "Milvaukeen Meg ei tyydy ainoastaan kiristämään rahoja, vaan on luultavasti myös Selzer-joukkueen toimihenkilöitä."

"Mikä saattaa teidät niin otaksumaan?" kysyi Paul hämmästyneenä. "Minä luulin Selzereiden olevan korkeamman luokan rahanväärentäjiä. Sitä paitsi, olisiko hän niin huoleton, jos hän olisi suhteissa Selzer-joukkioon. Poliisi on heidän jäljillään. Ja mainitsitte juuri tämän seikan olevan syynä siihen, ettette käynyt heihin käsiksi."

Anthony nyökkäsi.

"Se on totta. Ja kuule, Paul, se on vastakin oleva sääntöni. En koskaan seuraa varasta, jonka jäljillä poliisi on, muutoin joudun kalan kanssa samaan nuottaan. Se on sitäpaitsi liian helppoa", jatkoi hän, ja hetken miettimisen jälkeen. – "Valmistaudu tekemään selvää jälkeä tänä yönä. Käske Sandyn pitää suuri Wolseley-auto valmiina Fortman Squaren kulmassa, ja ole sinä saapuvilla, Paul, minua pelastamassa, jos vaikeuksia syntyy. Lienee parasta ottaa ase, vaikka minusta tuntuukin siltä, etten sitä tarvitse."

Mr. Yllättäjä otettiinkin vastaan sinä iltana Fortman Squaren varrella olevassa talossa, eikä hänellä, mikäli saattoi päättää hänen iloisesta käyttäytymisestään ja varmasta hymystään, nähtävästi ollut vaikeuksia edessään.

Nainen odotti häntä oleskeluhuoneessa. Hän oli pitkällään leposohvalla, mutta nousi ylös miehen astuessa sisään.

"No, niin", tervehti hän ja vilkaisi pöydälle. Seuraten hänen katseensa suuntaa Anthony näki kolme hyvin järjestettyä setelipinkkaa. "Siinä ne nyt ovat", sanoi hän ja lisäsi moittivasti hymyillen: "Rosvo."

Anthony katseli seteleitä.

"Otaksun niiden olevan oikeita", sanoi hän tutkien erästä.

"Mitä te sitten odotitte saavanne?" kysyi nainen kylmästi.

"Odotin saavani muutamia Selzer-ystävienne erinomaisen taiteellisia käsitöitä", vastasi Anthony.

Nainen nauroi.

"Minä panen ne teille takaisin pinkkaan, kun olette laskenut ne."

"Älkää vaivautuko", sanoi hän.

Mutta nainen otti ne hänen kädestään ja pudotti isoon kuoreen liimaten nuolaisemalla käänteen kiinni.

Anthony alkoi juuri ojentaa kättään ottaakseen käärön, kun kimakka ääni hänen takanaan huusi:

"Kädet ylös."

Hän pyörähti silmänräpäyksessä ympäri ja liikkui niin nopeasti, ettei tyttö ensin huomannut revolveria hänen kädessään. Huone oli tyhjä, mutta nurkassa, josta ääni oli kuulunut, oli papukaija.

Naisen nauru saattoi hänet hetkeksi tuntemaan itsensä noloksi.

"Ette kai säikähdä papukaijaa, vai mitä?" uhmaili hän halveksivasti.

"Se ei ollut papukaijan ääni", vastasi Anthony.

Hän otti kirjekuoren tytön kädestä ja työnsi sen sisätaskuunsa.

"Polly-parka", nauroi tyttö, "hän pelästytti suuren Mr. Yllättäjän, eikö niin? Te voitte panna revolverin pois, Mr. Mies", lisäsi hän.

"Kiitoksia paljon", vastasi hän kohteliaasti. "Pidän sen mieluummin käsillä."

Vasta kun eteisen ovi oli sulkeutunut hänen takanaan, luiskautti Anthony pistoolin taskuunsa. Kun hän astui rappusia alas kadulle, kulki kaksi miestä kadun poikki, ja nähtyään vilauksen toisesta tunsi hän sen virkapukuiseksi poliisiksi.

Tämä oli aivan toisenlainen ansa, kuin hän oli odottanut. Hän näki sähkölampun välähdyksen kadun puutarhanpuoleisella sivulla, ja se oli Paulin varoitusmerkki. Etumainen kadun yli kulkeva mies ojensi kätensä häntä tavoittaakseen, mutta Anthony pujottautui sen alitse. Poliisia oli vaikeampi välttää, mutta Yllättäjä livahti hänenkin käsistään ja kiiti kadun kulmaan, jossa tiesi auton odottavan.

Hän kuuli vihellyksen, mutta kääntyessään kulmasta hän juoksi täyttä vauhtia toisen poliisin syliin. Hän tyrkkäsi poliisivirkailijan syrjään, syöksyi tien poikki ja hyppäsi jo hiljaa liikkeellä olevaan autoon. Sandy istui ohjauspyörän ääressä, ja Paul oli hypännyt vaunuun muutamia sekunteja ennen Anthonyn tuloa. He mutkittelivat pitkin katuja Oxford-kadulle, Soho Squaren läpi Charing Cross Roadille.

"Suoraan vasemmalle", sanoi Anthony. "Hälyytysmerkkien antaminen vie jonkin aikaa, ja jollakin onnenpotkulla täytyisi meidän yrittää päästä aukealle seudulle, ennenkuin asemat ehtivät varoittaa kaduilla palveluksessa olevia miehiä."

"Saitteko rahat?" kysyi Paul.

"Ne ovat tässä", vastasi Yllättäjä.

Hän otti kuoren taskustaan ja näytti sitä; sitten koetti hän taittaa sitä kaksinkerroin siirtääkseen sen sisempään taskuun, mutta se ei taipunutkaan. Silloin hän kiskaisi kuoren auki.

Taskulampun valossa näki hän sen sisällyksen ja vihelsi.

Pari päivää myöhemmin Miss Millicent K. Yonker söi päivällistä ystävänsä ja liittolaisensa Van Deahyn kanssa. Mr. Van Deahyn satyyrinkasvot olivat synkät.

"Minäpä sanon sinulle jotakin, Meg", sanoi hän, "sinä olet laiminlyönyt tilaisuuden."

"Mitä tarkoitat?" kysyi hän.

"Tarkoitan sitä", selitti hän, "että sinulla oli mahdollisuus saada valtoihisi Mr. Yllättäjä – niinkö hän kutsuu itseään?"

Toinen nyökkäsi.

"Ja sinulla oli mahdollisuus eksyttää poliisi Selzerien jäljiltä. Ota nyt varteen vihjaukseni, toimita Adolph Selzer pois maasta ja lopeta se liikehaara kokonaan."

"Selzer on mennyt", sanoi hän lyhyesti, "ja, niinkuin ehdotat, olen aikonutkin sen lopettaa. Mutta luulin saaneeni Yllättäjän valtoihini", jatkoi hän hieman murheellisena, "ja meidän suunnitelmamme olisi todella ansainnut menestyksen. Kun sinä huusit: 'Kädet ylös!' sieltä verhon takaa, vaihdoin minä nopeasti kirjekuoren, ja hän pisti sen taskuunsa, voimatta uneksiakaan kuljettavansa mukanaan sellaisen määrän väärennettyjä seteleitä, että ne olisivat riittäneet hankkimaan hänelle kymmenen vuotta, vaikka en olisi pannutkaan Selzerin kaivertamaa levyä mukaan. En voi käsittää, miksi ei poliisi saanut häntä käsiinsä. Ne vasta ovat kuhnuksia. Soititko niille ajoissa?"

Mr. Van Deahy nyökkäsi..

"Pojalla oli onni. Hän selvisi kirkkaasti. Minäpä varoitan sinua, Meg, pitämään silmällä sitä miestä, sillä hän on pääsemässä sinuun käsiksi."

Hän nauroi ja katsoi jalokivin koristettua rannekelloaan.

"Me myöhästymme ensi näytöksestä, jollemme kiiruhda", muistutti hän ottaen vieressä sijaitsevalta tuolilta kauniin teatterilaukkunsa.

"Mistä olet tuon saanut?" kysyi Van Deahy. "Kautta Jupiterin, sepä on kaunis."

"Sen lähetti minulle eräs tuntematon ihailija", sanoi nainen huolettomasti. "Se on varmasti maksanut parisen sataa. Katsohan lukkoa koristavia timantteja."

Hän aukaisi ja levitti näkyviin laukun loisteliaan sisäpuolen.

"Ja katso peilin muotoa", sanoi hän, "se on aika raskas, mutta en voinut vastustaa kiusausta ottaa sitä mukaani. Aion myöhemmin vaihtaa sen keveämpään."

Deahy maksoi laskun, ja he astuivat ulkona odottavaan autoon. Näytös oli alkanut, niinkuin he olivat olettaneetkin, ja eteinen oli tyhjä, lukuunottamatta kolmea miestä, jotka Miss Yonkerin ilmestyessä lähtivät liikkeelle ja muodostivat puoliympyrän hänen ympärilleen. Miss Millicent K. Yonker ei huomannut tätä, vaan lähti kulkemaan permannolle vievää ovea kohti, kun samassa yksi miehistä pani kätensä hänen käsivarrelleen.

"Anteeksi, neiti", sanoi hän. "Olen inspehtori Colforth, Scotland Yardista, ja minulle on ilmoitettu, että te olette suhteissa Selzer-veljeksiin, joista toinen vangittiin tänään Doverissa."

Tyttö ei hätkähtänyt, eikä ainoakaan lihas kasvoissa liikahtanut.

"Väitteenne ovat aivan mielettömiä", lausui hän ylimielisesti.

"Edelleen on minulle ilmoitettu", jatkoi poliisivirkailija, "että teillä on tapana kantaa väärennettyjä seteleitä laukkunne vuorin sisäpuolella ja että teillä on peilinmuotoinen laatta, jonka mukaan väärennetyt setelit taitavasti painetaan."

He ottivat laukun hänen käsistään kohtaamatta vastustusta, ja toiset Scotland Yardin miehet löysivät peilin, vedettyään silkin pois sen selkämyksestä. Setelit olivat helpommat löytää, sillä ne oli ommeltu kiinni laukkuun.

Milvaukeen Meg suhtautui iloisesti häntä vastaan tehtyihin syytöksiin, ja ainoa huomautus, jonka hän teki, ennenkuin lähti oikeussalista, ja mikä suuresti hämmästytti oikeuden jäseniä, oli:

"Kun pääsen vapaaksi, vedän Mr. Yllättäjän tilille."

"Kiitos, rakkaani", vastasi Anthony, joka istui yläparvekkeen takapenkillä, mutta hän sanoi sen itsekseen.

SEITSEMÄS LUKU

Kuinka kuuluisa suurrikollinen houkuteltiin ansaan

Viime yönä tunkeuduttiin Mr. Heimerin, Parkside 940, Wimbledonissa sijaitsevaan asuntoon ja vietiin jalokiviä 4000 punnan arvosta. Poliisilla on syytä uskoa, että murtovaras on rikollispiireissä Dandelion-nimellä tunnettu mies. Tämä on seitsemäs kuluneen kahden kuukauden sisällä tehty jalokivivarkaus, joista on tullut seuraelämän vitsaus ja jotka yhä enemmän horjuttavat luottamusta Scotland Yardiin, se kun ei kykene pääsemään jäljille. Miehen menettelytavat ovat jokaisessa tapauksessa samat. Hän tunkeutuu taloon perheen ollessa päivällisillä jne. jne. jne.

"Mitä merkitsee tuo jne.?" kysyi Paul.

"Eipä paljoa", vastasi Anthony. "Mitä sinä tästä luulet?"

"Mitäkö ajattelen Dandelionista? Luulen hänen olevan aika teräväpäisen nuoren miehen", sanoi Paul. "Ainoa puoli, jota minä en hänessä ihaile, on hänen tapansa iskeä päihin jotakin onnetonta palvelustyttöä, joka sattuu yllättämään hänet."

"Hän on terävä, mutta hieman raaka", tuumi Anthony. "Se todistaa sitä, että hänessä on älyllisessä suhteessa jotakin puutteellista. Ja sivumennen sanoen, ei tämä ole hänen seitsemäs vaan yhdeksäs ryöstönsä kahden viime kuukauden ajalla, ja jokaisessa tapauksessa olen minä asettanut syötin –"

"Syötin!" huudahti Paul hämmästyneenä. "Sitäkö olette etsinyt noilta ummehtuneilta palstoilta?"

Anthony nyökkäsi. Hän oli viettänyt kolme päivää syventyen kokonaan lukemaan sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka siististi taitettuina ja nippuihin sidottuina lojuivat huoneen nurkassa.

"Niissä on muutamia mielenkiintoisia seikkoja", jatkoi hän, "eikä mitättömin suinkaan ole se, että ennen jokaista ryöstöä löydät sen tai tuon sanomalehden palstoilta jonkin uhrin asuntoa, varallisuutta ja omaisuutta koskevan maininnan. Esimerkiksi Daily Megaphonessa oli viime viikolla kirjoitus, joki käsitteli Mr. Heimerin omistamaa smaragdikokoelmaa."

"Mikä on teidän ajatuksenne?" kysyi Paul uteliaana.

"Minulla on useita. Yksi on se, että ryöstäjä on kehittynyt sielutieteilijä, joka on tutkinut inhimillistä turhamaisuutta ja tullut siihen johtopäätökseen, johon minä tulin muutamia vuosia sitten – että mies, joka pöyhkeilee varallisuudellaan, hoitaa sitä huolimattomasti. Et koskaan kuule Rotschildeista etkä Vanderbilteistä, että he pitäisivät rahojaan ja omaisuuksiaan virumassa irrallaan asunnoissaan. Ja sitä suuremmalla syyllä, kun on helpompi kiskoa kultaa irti merestä kuin heidän lujista kammioistaan. Mutta on olemassa määrätty ihmislaji, joka ei voi pidättäytyä kertomasta jokaiselle rikkauksistaan. Ja eritoten on asianlaita niin, kun on kyseessä mies, joka omistaa jotakin ainoalaatuista ja joka tavallisesti kohdistaa kaiken huolensa noihin kerskumisensa aiheena oleviin arvoesineihin, mutta on äärimmäisen huolimaton, mitä tulee muuhun irtaimeen omaisuuteen.

"Käydessäni läpi sanomalehtien selostuksia, huomasin, ettei Dandelion yhdessäkään tapauksessa ollut ottanut sitä erikoista esinettä, josta oli kirjoitettu. Hän on tyytynyt irralliseen rihkamaan, jota on löytänyt virumasta sieltä ja täältä. On paljon helpompaa näpistää jalokivikammiota vartioivan miehen kello ketjuineen, kuin saada haltuunsa kruunu ja valtikka. Vartijan huomio on kohdistunut Koh-inooriin eikä hän huomaa helposti käsiteltävää säppiä, joka vapauttaa hänet kahdenkymmenentuhannen punnan arvoisesta Albertista."

Anthony istui hetkisen syvissä ajatuksissa rummuttaen kädellään pöytää.

"Tärkeimmän teoriani olen esittävä sinulle myöhemmin. Minua haluttaa suuresti käydä Dandelionin kimppuun", sanoi hän. "Luulen voivani siepata häneltä osan saaliista. Se merkitsee kyllä pientä rahanhukkaa, mutta on koettelemisen arvoinen. Ojenna minulle lehti. Silmäsi osuvat juuri ilmoituspalstoille. Katsopas, voitko löytää minulle kalustetun talon, sanokaamme, Ascotin seuduilta – noin viidentoista guinean viikkohinnasta, palvelijat poisluettuina. Aion olla Mr. Machilatos, rikas kreikkalainen herrasmies omituisine tapoineen. Sandy tietysti tulee mukaani, mutta sinä, Paul, saat tässä tapauksessa harjoittaa irtolaisen ammattia, olematta sidottu talouteen, mikä tarkoittaa –"

"Että minun on oleskeltava jossakin pienessä hotellissa ja keskusteltava koko Ascot-viikko läpeensä kilpa-ajoista kaikenkarvaisten, mitättömien henkilöiden kanssa", murisi Paul toivottomana.

"Ainoa tyydytys, jonka voit saada", vastasi Mr. Yllättäjä, "on ajatus, että, jos he tietäisivät suhteesi minuun, pitäisivät he sinua paljon kiinnostavampana kuin sinä heitä."

Sen päivän sanomalehdet sisälsivät kolme sopivaa ilmoitusta. Oli saatavissa huone Bagshottista, toinen Goodwoodin läheltä, ja ensinmainitun asiamiehelle Anthony lähetti sähkösanoman. Myöhään samana iltana tavatessaan sihteerinsä päivällisellä hän sanoi:

"Sanonpa, että tuo herra asiamies on aika tungettelija."

"Mikä herra asiamies?"

"Se, jolle sähkötin siitä Bagshottin asunnosta. Hän kutsuu katsomaan taloa huomenna ja lupaa käydä minua tervehtimässä johonkin aikaan aamiaisen jälkeen. Tämä näyttää yksinkertaisemmalta kuin kuvittelin ja, sivumennen sanoen, ilmoitukseni oli tarpeeton."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Paul.

"Olen sanova sen sinulle jonakin lähipäivänä", kuului salaperäinen vastaus.

Anthony oli seuraavana aamuna juuri istahtanut yksinäisen aamiaisensa ääreen, kun asiamies saapui. Käyntikortti tuotiin ja siinä seisoi:

"Mr. Rolandt Robyns."

Herrasmies, joka tuli kortin jälkeen oli hieno liikemies silkkisine hattuineen ja pitkine takkeineen, kohtelias, melkein liukas.

"Tämä talo, herra", sanoi hän, "on edullinen kauppa – kerrassaan. Ja luulen sen miellyttävän teitä aina perustuksiaan myöten. Olette invalidi, vai kuinka, herra?"

"Olen melkein", myönsi Anthony surullisesti.

Vastaanotettuaan Robynsin käyntikortin, mutta ennen kuin tämä itse ehti saapua, oli hän kietoutunut aamutakkiinsa ja istui avuttoman näköisenä takan ääressä, kun vieras ohjattiin sisään.

"No, niin", sanoi Mr. Robyns, "näissä olosuhteissa on tämä paras paikka, minkä voitte saada. Ilmasto on suloinen ja vuokra alhainen."

Asiamiehen mainitsema summa olisi voinut hämmästyttää Yllättäjää, joka toivoi tarvitsevansa maksaa korkeintaan noin kahdeksantoista guineaa viikossa, jollei olisi ollut kysymyksessä hänen laatimansa suunnitelma.

"Jos kaikki on, niinkuin te kuvailette", sanoi hän, "vuokraan ehkä tuon asunnon ja lähetän palvelijani tänään sitä katsomaan."

"Minä vien hänet itse sinne", tarjoutui Mr. Robyns. "Jos hän tulee tapaamaan minua Waterloon asemalle kello yksitoista –"

Anthony nyökkäsi. Kun mies oli lähtenyt, soitti hän Sandyä.

"Muista, että olen sairas", varoitti hän, "ja sinä siis jonkinlainen kamaripalvelija ja hoitaja samalla kertaa. Tapaat hienon Mr. Robynsin odottamassa asemasillalla, enkä luule sinun erehtyvän hänestä. Hänellä on gardenia napinlävessä ja kiiltävin silkkihattu, minkä koskaan olen nähnyt."

"Toivon, ettei hän kyselisi liian paljon vaivoistanne", huomautti Sandy, joka arveli itsellään olevan edessään hirmuisen päivän.

Mutta itse asiassa hän tapasi Mr. Robynsissä mitä puheliaimman ja miellyttävimmän toverin. Mr. Robyns ihaili suuresti ylhäisöä, ja esitti pitkän luettelon tuttavuuksistaan aatelisten joukossa.

"Herranne näyttää olevan hyvissä varoissa", sanoi hän, ja Sandy arveli, ettei olisi ainakaan vahingoksi, jos painottaisi työnantajansa tavatonta rikkautta.

"Arvelin sitä", sanoi hieno Mr. Robyns ja lisäsi tuttavuuksiensa sarjaan vielä luettelon miljonääreistä.

"Te voitte muuttaa heti, herra", tiedoitti Sandy samana iltana. "Se on todella ihastuttava talo, ja tuo silkkihattuinen on oikeassa väittäessään, että se on edullinen kauppa."

Kaksi viikkoa tämän keskustelun jälkeen ilmestyi kaikkiin Lontoon lehtiin muudan ilmoitus. Se kuului:

    "Waterloon ja Ascotin aseman välillä kadotettiin pieni,
    kaksikymmentä helmeä sisältävä rasia. 500 punnan suuruinen
    palkkio maksetaan sille henkilölle, joka palauttaa ne
    Mr. Machilatokselle, Holly Heath, Ascot."

Oli olemassa useita henkilöitä, joita tämä ilmoitus kiinnosti. Se herätti sekä paikallisen että pääkaupungin poliisin huomiota. Ne kohdistivat kyselyitä Holly Heath Lodgeen ja saivat selville, että Mr. Machilatos kärsi kroonillista astmaa eikä ollut tavattavissa.

Hänen skotlantilainen kamaripalvelija-hoitajansa kuitenkin selitti, että vaikka vahinko ei aineellisesti merkinnytkään suuria Mr. Machilatokselle, niin koetti hän luonnollisesti huolehtia kadotettujen helmiensä takaisin hankkimisesta. Rautateitä vastaan ei kohdistettu syytöstä eikä poliisille tehty ilmoitusta asiasta, koska Mr. Machilatos ei halunnut aikaansaattaa mitään hämminkiä.

Sitten saapui välttämätön reportteri, ja hänelle syötti tuo lempeä potilas murteellisella englanninkielellä kaikenlaisia "hyvään kertomukseen" kuuluvia pikkupaloja.

"Luulen tämän tepsivän", sanoi Yllättäjä istuessaan seuraavana päivänä ylhäällä pukuhuoneessaan ja lukiessaan kertomusta lehdestä.

"Sitä suuremmalla syyllä, kun jalokivihistoriat ovat viima aikoina olleet verraten harvinaisia sanomalehdissä."

"Mitä aiotte tehdä Dandelionille, kun saatte hänet käsiinne, herra?" kysyi Sandy, jota suuresti kiinnostivat isäntänsä urotyöt, eikä suinkaan pelkästään henkilökohtaisista syistä.

Anthony hymyili julmasti.

"Hän ohjaa minut laittomien aarteiden ääreen ja häipyy sitten pois", sanoi hän.

"Ja jollei hän johda teitä noiden – mitä ne nyt olivatkaan – aarteiden ääreen?" kysyi Sandy.

"Älä ole huolissasi", sanoi Yllättäjä. "Hän johtaa kyllä."

Kaksi päivää kului, kolme ja neljäkin, eikä vielä ilmaantunut merkkiäkään Dandelionin saapumisesta. Ruokasäiliön ikkunatkin oli jätetty houkuttelevasti auki. Anthony oli antanut työntää itsensä rullatuolissa nurmikolle, jotta koko maailma voisi nähdä, kuinka avuton raajarikko hän oli, mutta ei vaan riista hiipinyt satimeen.

Viikko kului, ja Anthony kävi hieman levottomaksi.

"Olenpa melkein väsynyt näyttelemään raajarikkoista herrasmiestä", valitteli hän Paulille, joka oli vuokrannut asunnon kauppalasta ja oli tilapäisenä yövieraana. "Annan hänelle aikaa vielä parisen päivää, ja jollei hän silloin ilmaannu, paranen ja voimistun jälleen ja pyyhin pois tileistä tämän voittoa tai tappiota tuottaneen seikkailun. Oli miten oli", lisäsi hän. "Olen hätiköinyt tässä jutussa, sillä minun ei olisi pitänyt panna lehtiin ilmoitusta asunnosta, ennenkuin olin ilmoittanut jalokivien katoamisesta."

"Pelkään, etten ymmärrä teitä", sanoi Paul.

"Menettelytavat olivat kaikki vääriä", sanoi Anthony, päätään pudistaen. "Käsitän sen nyt."

Sinä iltana hän meni aikaisin huoneeseensa jättäen Sandyn vahtiin lähelle kasvihuoneen ovea, joka oli jätetty raolleen. Kello yksitoista hän meni portaita alas kasvihuoneeseen.

"Päästän sinut vapaaksi kello yhteen saakka", esitti hän, mutta Sandy pudisti päätään.

"Ei, kiitän teitä, herra", vastasi hän. "Olen hirveän pirteä. Sitäpaitsi, Mr. Wensley, – sillä tarkoitti hän Paulia – on ulkona kuljeksimassa ja haluaa ehkä tulla sisään ennen päivännousua."

"No hyvä, luulenpa, että uinahdan sitten tuolissani", sanoi Anthony. "Sinä voit herättää minut niin pian, kuin alkaa sarastaa, ja sitten voimme mennä nukkumaan kuten kunnialliset ihmiset ainakin."

Hän meni takaisin huoneeseensa ja istahti nojatuoliin kirja kädessään. Hän ei muistanut tunteneensa itseänsä edes uniseksi, mutta ilmeisesti oli hän äkkiä nukahtanut, sillä hän heräsi tajuntaan tuntien kylmää. Se oli omituista kylmyyttä. Ennenkuin hän oli avannut silmänsä, tunsi hän sen leuassaan, ja kun hän äkkiä avasi silmänsä huomasi hän syyn. Mies, jonka kasvojen alaosa oli punaisen nenäliinan peittämä, seisoi hänen edessään, ja kädessä oli hänellä pitkäpiippuinen revolveri, jonka suun hän oli keveästi laskenut nukkujan leukaa vastaan.

"Älkää nostako melua", sanoi vieras, "jollette halua lopettaa vaivalloisia päiviänne."

"Mitä haluatte?" kysyi Anthony palaten äkkiä täyteen tajuntaan.

"Te saatte kaivella esiin vähän niitä jalokiviä, joita teillä on ympärillänne", sanoi vieras.

Anthonyn silmät siirtyivät murtovarkaasta ovelle, mutta Dandelion nähtävästi arvasi hänen ajatuksensa, sillä hän naurahti.

"Olen selvittänyt asiat apurinne kanssa", sanoi hän. "Hän odotti minua kasvihuoneessa, eikö niin? No niin, minä tulin sisään pääovesta."

"Sanokaahan, mitä tarkoitatte apurillani?" kysyi Yllättää koettaen voittaa aikaa.

"Tarkoitan kamaripalvelijaanne. Katsokaahan, herra. Teillä täytyy olla koko joukko jalokiviä tässä talossa, koskapa teidän on palkattava erityinen vartija murtovarkaiden varalta."

"Timantteja ja smaragdeja ja helminauhoja", sanoi Anthony kylmäverisesti. "Tahtoisitteko nähdä aarrekammiota?"

"En halua kuulla lörpötyksiänne", vastasi muukalainen terävästi. "Nyt lähdette reippaasti ja löydätte ne kyllä. Lähtekää."

Anthony totteli.

"Ennenkuin menemme pidemmälle", huomautti hän, "olen äärimmäisen huvitettu tietämään, mitä teitte palvelijalleni?"

"Oh, hänet", sanoi toinen halveksivasti, "hänet minä nitistin."

"Todellakin, todellakin?" sanoi Anthony hiljaa. "No niin, se muuttaa asian. Olin aikeessa päästää teidät vähällä."

"Sanon teille, älkää koetelkokaan asettaa konnankoukkuja minulle", sanoi mies uhaten; "älkääkä koroittako ääntänne. Jos huomaan merkinkään siitä, että palvelija on tulossa tähän huoneeseen, ammun teidät."

Mr. Yllättäjä nauroi.

"Kaikkein vähimmin tässä maailmassa haluaisin nähdä noita raukkoja, jotka otin tätä taloa hoitamaan. Näyttäkää tietä."

"Te menette edellä", sanoi mies.

Anthony kulki välinpitämättömänä eteenpäin, pistoolin suun ollessa vähän matkan päässä hänen selästään. He olivat lähellä ovea, kun hän pyörähti ympäri nopeasti kuin salama, kiskaisi revolverin oikealla kädellään ja irvisti toista vasten kasvoja.

"Menkää", huusi mies, "menkää, piru teidät periköön –"

Hän ei päässyt pidemmälle, kun Anthonyn nyrkki iski häntä leukapieleen, ja hän kaatui lattialle kuin koira. Anthonyn ensimmäinen tehtävä oli kumartua ja temmata naamari miehen kasvoilta. Kuten hän oli odottanutkin, oli hänellä edessään hieno Mr. Robyns.

Hän vilkaisi mieheen ja nähdessään, että tämä ilmeisesti palaisi tajuihinsa nopeammin kuin sekunti tai pari oli kulunut, riensi hän rappuja alas.

Liikehtiminen kasvihuoneessa ja hiljainen kirous ilmaisivat hänelle, että Sandy oli tullut tajuihinsa, ja tuota pikaa auttoi Anthony onnettoman liittolaisensa ruokasaliin. Sandy ei ollut mikään miellyttävä näky, sillä hänen kasvonsa olivat ylt'yleensä veren peitossa.

"Minä en aavistanut iskua", sanoi hän. "Tuon kerjäläisen on täytynyt tulla selkäni taitse."

"Minun olisi pitänyt arvata, että hän tulisi sisään siitä ovesta", sanoi Anthony. "Olen turmellut koko jutun. Tunnetko itsesi kyllin vahvaksi noustaksesi yläkertaan ja ollaksesi läsnä pienessä ristikuulustelussa?"

"Jos ristikuulustelu koskee miestä, joka minua nuiji, niin olen viivana valmis, sen takaan", sanoi Sandy.

Mr. Robyns oli istumassa, silmissään sekava ilme, kun nämä kaksi palasivat.

"Suoriutukaa tuohon tuoliin", sanoi Anthony ankarasti, "ja vastatkaa kysymyksiin, joita teen teille."

"Aiotteko lähettää hakemaan poliisia?" kysyi Mr. Robyns hieroen murheellisena leukaansa.

"Niitä ei tarvita vielä vähään aikaan", sanoi Yllättäjä, "mutta teidän on jaettava saaliinne kanssani, vanha Dandelion-veitikka, tai muuten on teidän kestettävä sekin."

"Kuinka saatoitte tietää, kuka olen?" kysyi mies hämmästyneenä.

"Minä tiesin sen alunpitäen", sanoi Anthony. "Olen lukenut sanomalehtiä, ja ne ovat paljastaneet minulle yhtä ja toista. Sitten olen tehnyt yksityisiä kyselyitä, ja nekin ovat kertoneet minulle koko joukon asioita. Kaikki ne talot, joihin olette murtautunut, olivat kalustettuja taloja, joita vuokrasi nimellinen henkilö kohteliaan asiamiehen hahmossa. Se oli nerokas keksintö, ystäväni, sillä te liikuitte kaikkialla vuokraten parhaita taloja."

"Se maksaa minulle lähes kahdeksan tuhatta puntaa", sanoi vanki hieman ylpeillen.

"Otaksun teidän tehneen sitoumuksen vuodeksi, ja sitten vuorostanne vuokranneen ne?" sanoi Anthony ihaillen.

Mr. Robyns nyökkäsi.

"Toisinaan toisen, toisinaan toisen nimissä", sanoi hän. "Valitsin ainoastaan sellaisia taloja, joiden omistajat tai asiamiehet sallivat vuokrattavan niitä uudelleen. Sain maksaa kolmetuhatta puntaa saadakseni vuokratuksi tuon talon Wimbledon Park Sidessa, mutta tiesin, että Heimer halusi sellaista taloa ja ennätin juuri ennen häntä, vuokratakseni sen hänelle uudelleen Jonesin nimellä. Päämääräni oli – löytää joku, jolla oli rahaa ja taivuttaa hänet vuokraamaan talo maaseudulta. Se on helpompaa, kuin voitte ajatella."

Hän suuntasi epäluuloisen katseen Anthonyyn.

"Mitä tarkoititte saaliinjaolla?" kysyi hän. "Ettehän liene vain poliisi, oletteko?"

"Älkää herjatko poliisia", sanoi Yllättäjä vakavana. "Nyt aion puhua teille suoraan, Robyns eli Dandelion eli Jones, mikä teidän nimenne lieneekään. Teillä on jossakin tässä pikkukaupungissa sievoinen kätkö, ja pankkitilillänne on teillä verraten suuri säästö. Teidän on tänä iltana merkittävä shekki kahdelletoistatuhannelle punnalle, maksettavaksi shekin esittäjälle."

"Miksi kaksitoista tuhatta?" kysyi toinen hämmästynein katsein.

"Se on minun summittaisen arvioni mukaan puolet siitä summasta, jonka olette kuluneen kahdentoista kuukauden kuluessa näpistänyt", sanoi Anthony. "Luulen melkein, että päästän teidät liian helpolla."

"Otaksukaamme, etten suostu."

Anthony hymyili. Hän leikitteli pistoolillaan, jonka hän oli ottanut taskustaan, ja kun Mr. Robynsin varovainen katse sattui esineeseen, muuttui hän levottomaksi.

"Jollette suostu", sanoi Mr. Yllättäjä, "on täsmällinen ja moitteeton poliisi huomenaamulla ottava teidät kiinni Ascot Roadilla. Minä jätän heille todistukset henkilöllisyydestänne sekä luettelon erilaisista rikkomuksistanne."

Mr. Robyns veti syvään henkeä.

"No, hyvä, oli miten oli", sanoi hän alistuen, "en voi antaa teille shekkiä, koska minulla ei ole shekkikirjaa."

"Mutta minulla on", sanoi Anthony mennen kirjoituspöytänsä luo ja avaten laatikon. "Minulla on tässä shekki Lontoon jokaista pankkia ja sen eri osastoa varten. Tämä kokoelma on ollut mielityötäni. Valitkaa lajinne, täyttäkää shekki, olkaa hyvä, niin olette onnellinen; jos olette ilkeäluontoinen, niin ystäväni tässä, joka suhtautuu teihin hyvin kipein tuntein niin sananmukaisesti kuin kuvaannollisestikin puhuen, saattaisi aiheuttaa teille ankaraa vahinkoa."

Mr. Robyns valitsi sopivan shekin, allekirjoitti sen ja ojensi otsaansa rypistäen Yllättäjälle. Anthony luki sen.

"Maksettava esittäjälle", nyökkäsi hän hyväksyen, "voitte mennä ullakkokerrokseen. Te tunnette talon. Minä arvelen, että tunnette kaikki talot, joita vuokraatte, muuten ette löytäisi pääsyä niihin niin naurettavan helposti. Sandy, lukitse ovi hänen jälkeensä, iske päihin, jos vastustelee. Teidän on viivyttävä täällä siksi kunnes shekki on lunastettu, jos pidätte melua, olette sitä katuva jälestäpäin."

Mr. Robyns asteli ovelle, jäljessään kostonhimoinen Sandy, joka käsitteli asetta mahdollisimman ilmehikkäällä tavalla.

"Noin sivumennen", sanoi Anthony, ja Mr. Robyns tuli takaisin, "voisitte sanoa minulle, ennenkuin menette, mistä ostatte hattunne – minä ihailen aika lailla silinteriänne."

KAHDEKSAS LUKU

Salapoliisi Mr. Sparkes

"Muistatko Miss Millicent K. Yonkeria?" kysyi Mr. Yllättäjä Paulilta, joka heti nyökkäsi.

Oli säteilevä kesäpäivä, ja he loikoilivat rantamatalikolla keinuvassa veneessä, joen yli kaartuvan puun lehtevässä varjossa.

"Sitä neitiä, jota verotimme?" sanoi Paul. "Kyllä muistan hänet. Mitä on tapahtunut?"

"Hän on vapaana", vastasi Anthony.

Paul ponnistautui istuvaan asentoon.

"Mutta hänhän sai useampia vuosia", väitti hän vastaan.

"Aivan totta, mutta syytekirjelmässä oli virhe, ja kun nainen oli Amerikan kansalainen, alkoi lähetystö touhuta. Vaikka virhe olikin mitättömän pieni, vaati kansainvälinen kohteliaisuus tämän hienon olennon asettamista vapaalle jalalle. Siitä oli uutinen sanomalehdissä tänä aamuna."

"Hm", sanoi Paul arasti. "Pelkään, että siitä on koituva teille ikävyyksiä." Anthony taivutti päätään.

"Hän on muudan niitä harvoja henkilöitä, jotka ovat saaneet nähdä Yllättäjän ja tunteneet hänet", selitti hän, "ja, jos muistat, eivät hänen viimeiset sanansa, hänen jättäessään syytettyjen penkin, suinkaan olleet mairittelevia minulle. Hänellä on aika laaja järjestö takanaan, näin sivumennen sanoen, ja ne ovat kintereilläni heti, kun Mill. alkaa toimia."

"Miksi ei näitä rikollisia karkoiteta pois maasta?" kiihkoili Paul niin siveellisen suuttumuksen vallassa, että se saattoi Yllättäjän purskahtamaan nauruun. "Tiedättekö, missä hän on?"

Anthony veti sähkösanoman taskustaan ja luki:

"Highbury Manor House, Wilcombe-on-Sea. Hän esiintyy Miss Morrisonin nimellä."

"Teidän aivokoneistonne näkyy työskentelevän", huomautti Paul.

"Minun aivokoneistoni olen minä itse", vastasi Anthony. "Minä seurasin hänen armonsa jälkiä Wilcombe-on-Seahin ja lähetin sähkösanoman itselleni, hyvin tietäen, että koko ajan täyttäessäni kaavaketta postissa muudan naisen asiamies piti minua silmällä. Tarkoitukseni oli kaksinainen", selitti hän. "Ensiksikin teki se 'Miss Morrisoniin' sen vaikutuksen, että olen saanut runsaan osan, mitä järkeen tulee, ja toiseksi haluan hänen nimenomaan saavan tietää, että minulla on hänen olinpaikkansa tiedossani. Parin päivän sisällä on sinun, Paul, lähdettävä Wilcombe-on-Seahin, ja eleltävä siellä hiljaisesti ja mukavasti kuin yksityisetsivän, jotta 'Miss Morrison' ja hänen ystävänsä tuntisivat taloaan vartioitavan. Vaikkakaan en luule sinun saavan erityisen hyödyllisiä tietoja, panet kuitenkin alulle aika mielenkiintoisen tutkimuksen. Erittäinkin toivon sinun tähystelevän Miss Stillingtonia."

"Kuka hemmetissä on Miss Stillington?" kysyi Paul katsahtaen ylös.

"Miss Stillington on onneton nuori nainen, joka on ottanut vastaan seuranaisen toimen Milwaukeen Megin luona eikä tunne työnantajansa henkilöllisyyttä."

Paul kierähti ympäri ruuhessa ottaakseen mukavamman asennon ja sytytti uudestaan piippunsa.

"Ja mikä on ajatuksenne? Luuletteko, että Milwaukeen Meg on kätkenyt saaliinsa Highbury Manor Houseen?"

Anthony otti viisaan ilmeen.

"Olen varma siitä", sanoi hän. "Hän on hommannut nuoren Van Deahyn sinne, ja otaksun, että on olemassa syy, minkä vuoksi tuo mies on väijyksissä."

"Miksi ei hän hankkiudu pois maasta? Hänhän on saanut niin paljon rahaa, kuin on halunnut", huudahti Paul.

"Koska hän väijyy minua", sanoi Anthony hiljaa. "Sinun ei tarvitse epäillä sitä. Hän aikoo kukistaa Mr. Yllättäjän, vaikka saisi yrityksessä surmansa."

"Minusta olisi melkein parempi, että hän kuolisi", arveli Paul lempeänä. "Ja milloin on minun lähdettävä tuolle matkalle?"

"Ylihuomenna. Sinä menet sinne yöjunalla. Äläkä unohda, että hänellä on nuori armeija vakoojia ympärillään Wilcombe-on-Seassa. Luultavasti eivät sähkösanomasi ja kirjeesikään saa olla rauhassa ahdistajilta."

"Miksi sitten –?"

"Odota, niin saat nähdä", sanoi Yllättäjä iskien silmää. "Minulla on suunnitelma, jonka aion toteuttaa."

Wilcombe-on-Sea ei ollut sellainen paikka, jonka maailmannainen olisi valinnut virkistyspaikakseen, mutta sopi hyvin Miss Millicent K. Yonkerille eli Morrisonille eli Milwaukeen Megille, sillä se oli kaukana vilkkaista huvittelukeskuksista, ja oli paikka, johon ei matkailija hevin poikennut. Sekavaa, siivotonta ja rumaa kaupunkia ympäröi ikävä, rapatuista huviloista muodostunut huvila-alue; ja ainoa hauskannäköinen asunto oli suuri, vanhanaikainen talo, joka oli ollut olemassa, ennen kuin kaupunki oli syntynyt.

Muutamia päiviä senjälkeen kun tämä keskustelu oli tapahtunut Yllättäjän ja hänen sihteerinsä välillä, oli "Miss Morrison" kävelyllä suuressa puutarhassaan. Hän oli hurmaava naisolento, jota ei kukaan mielessään olisi voinut yhdistää Old Baileyn vangittujen penkkiin tai Aylesburyn vankilan synkkiin komeroihin.

Hänen seurassaan oli noin kuusi vuotta nuorempi tyttö, jolle syvät harmaat silmät ja hienot piirteet antoivat hienostuneisuuden leiman, mikä kokonaan puuttui "Miss Morrisonin" kauniilta, mutta elottomilta kasvoilta.

Milwaukeesta oleva nainen puhui ja puhui jostakin kärsimättömänä.

"Rakas neiti Stillington", sanoi hän, "minun mielestäni olette aivan turhan kaino. Olen varma siitä, ettei Mr. Van Deahy halua olla tungetteleva. Minä olen tuntenut hänet vuosikausia, ja on hän minun vanhimpia ystäviäni."

Agnes Stillington ei vastannut, ja "Miss Morrison" jatkoi –

"Hän pitää teistä paljon. Varmastikaan ei siinä ole mitään pahaa? Useimmat nuoret tytöt iloitsevat siitä, että heistä pidetään."

"Minä myöskin iloitsen siitä, että minusta pidetään", sanoi Agnes Stillington hymyillen, "mutta minä en todellakaan pidä siitä, että minua kosiskelee mies, jota en viikko sitten vielä tuntenutkaan ja jota kohtaan en tunne erityisen helliä tunteita."

Toinen nauroi.

"Teidän on nyt totuttauduttava, maailman tapoihin, rakkaani", sanoi hän pannen käden suojelevasti tytön olkapäille. "Ette ole pienessä kylässänne nyt, vaan suuren suuressa maailmassa." Hän irvisti. "Ainakin eräässä sen kolkassa."

Hän näki nuoren miehen kulkevan puiden välissä kaukana nurmikon laidassa, ja jättäen tytön asteli hän tätä kohti.

"Van", tervehti hän häntä, "sinun on suhtauduttava varovaisesti tuohon tyttöön. Kosiskele häntä niin paljon kuin haluat, kun hommamme on ohi. Mutta juuri tällä hetkellä ei meillä ole varaa kääntää pois huomiotamme yhteisestä päämäärästämme."

Van Deahy nyökkäsi.

"Olen kauhean hullaantunut tuohon tyttöön", huomautti hän huolettomasti. "Miss Morrisonin" huulet nyrpistyivät.

"Sinä olet aina kauhean hullaantunut johonkuhun, mutta jätä hänet yksin toistaiseksi. Ehkä myöhemmin voin taivuttaa hänet lähtemään Etelä-Amerikkaan, ja sitten –"

"Milloin lähdemme?" kysyi Van Deahy.

"Niin pian kuin olemme Yllättäjän kanssa kuitit", sanoi tyttö kulmiaan rypistäen. "Olen sanonut sinulle, että tahdon saada välit selviksi tuon nuoren miehen kanssa ja saattaa hänet oikealle tolalle."

"Oletko nähnyt hänen urkkijaansa tänä aamuna? Hän on täällä." Van Deahy heitti päätään puutarhan aitaan päin. "Hän lähettää tietojaan suoraan eräällä sähkölennätinosoitteella, joka nähtävästi on äskettäin luetteloitu, sillä sitä ei esiinny osoitekirjassa."

"Ne ovat tietysti virkasähkösanomia", sanoi "Miss Morrison" purren huultaan miettiväisenä.

"Mitä hän tahtoo, tuo poika? Mitä hän toivoo?" kysyi Van Deahy ärtyisästi.

"Hän etsii vastoinkäymisiä." Tyttö tietämättään toisti Yllättäjän sanoja. "Hän luulee, että pysytellessään meiltä piilossa vaikeudet vähenevät. Otaksun, ettei väkemme ole vielä saanut selville hänen olinpaikkaansa?"

Van Deahy pudisti päätään.

"Ei", sanoi hän. "Minä olen pannut kolme parasta miestämme töihin Lontoossa, ja olemme koettaneet saada postista tietää paikan, mihin nämä sähkösanomat menevät."

Tyttö kohautti olkapäitään.

"Ja vaikka sen tekisittekin, löydätte luultavasti vain luetteloidun osoitteen."

"En ole kanssasi yhtä mieltä", sanoi Van Deahy. "Joka tapauksessa, voimme ainoastaan valvoa ja rukoilla."

"Ja sillä välin", lisäsi tyttö, "jätät sinä Miss Stillingtonin rauhaan."

Van Deahy myöntyi, vaikkakaan ei mielisuosiolla. Niin jatkuivat asiat viikon verran, Milwaukeen Megin kypsytellessä suunnitelmiaan ja hiljaisen tähystäjän pysyessä valveilla, mutta viikon lopulla tuli Van Deahy eräänä päivänä Megin työhuoneeseen jonkinverran kiihtyneenä.

"Meillä on ollut hiukan onnea", hän sanoi.

"Kuinka niin", kysyi tyttö.

"Olemme löytäneet tuon miehen kirjeen ja hän merkitsee nimekseen Paul. Hän asustaa Seaview Roadilla, mutta tähän asti eivät apulaisemme ole onnistuneet saamaan käsiinsä mitään, lukuunottamatta sähkösanomia, jotka ovat kulkeneet toimiston kautta. Tässä on kirje."

Hän pani sen pöydälle, ja Milwaukeen Meg otti sen.

"Osoitettu Mr. Smithille, Poste restante", sanoi hän. "Kuinka teidän onnistui saada se käsiinne?"

"Olemme vartioineet vartijaa", hykerteli Van Deahy, "ja eräs miehistämme näki hänen ostavan suuren joukon vaaleansinistä kirjepaperia. Olemme pitäneet silmällä noita vaaleansinisiä kirjekuoria, niiden kulkiessa postin läpi, ja tämä on ensimmäinen, jonka olemme siepanneet."

Käyttäen apunaan ohutta veistä ja teekupillista kiehuvaa vettä, aukaisi hän kuoren liuskan ja otti esille kirjeen, joka oli lyhyt.

    "Rakas Mr. Smith. – Tämä tehtävä on hyvin yksitoikkoinen enkä
    luule, että minun pitempi oleskeluni täällä tuottaisi minkäänlaisia
    tuloksia. En näe hänen armoaan ensinkään, ja se on todella hyvin
    ikävää."

Siinä oli vielä nopeasti kirjoitettu jälkikirjoitus, joka kuului:

    "Olen juuri saanut kirjeenne, jossa sanotte lähettävänne miehen
    Quilter Detective-toimistosta ottamaan haltuun tehtäväni. Pidän
    teitä ymmärtäväisenä miehenä. En luule, että hän on löytävä
    paljon enempää kuin minäkään; joka tapauksessa voi hän antaa
    tiedot suoraan teille, ei sähköteitse, vaan matkustamalla
    säännöllisesti Lontooseen. Silloin voi hän tulla suoraan
    asuntoonne ja kertoa, mitä on tapahtunut. Minä hankin huoneen
    Mr. Sparkesille – sekö on herran nimi? En saa täysin selvää
    käsialastanne – ja luulenpa, että hän nauttii tästä
    terveellisestä paikasta enemmän kuin minä."

Tyttö luki kirjeen uudestaan, ja hänen silmänsä siristyivät.

"Luulen, että saamme pian ystävämme käsiimme", sanoi hän. "Ennemmin tai myöhemmin nuo teräväjärkiset ihmiset tekevät virheen, ja jollei tämä Smith tai mikä hänen nimensä onkaan, nyt ole tehnyt virhettä, olen minä suuresti erehtynyt."

Seuraavana päivänä ilmestyivät uudet kasvot kävelytielle, ja tyttö tarkastaen vakoojaa ylemmästä ikkunasta nauroi hiljaa itsekseen. Hän lähetti Van Deahyn ulos hankkimaan uutisia, ja tämä toikin takaisin tietoja, jotka häntä suuresti miellyttivät.

"Hänen nimensä on Sparkes, hän on yksityisetsivä."

"Mitä laatua mies hän on?"

"Pyh, juoppo, hullunkurinen keski-ikäinen mies, kärkäs ryypiskelemään ja tyytyväinen istuessaan ryypyn ääressä vaikka tuomiopäivään asti, ja kunhan hänellä vain on kylliksi rahaa, millä ostaa olutta. Jos menet kävelemään, et voi erehtyä hänestä. Hänellä on pörröiset kulmakarvat, punainen nenä ja karhea poskiparta."

Hän noudatti toverinsa neuvoa ja näki, että Van Deahy oli kuvannut etsivän totuudenmukaisesti. Tämä istui hypistellen peukaloitaan ja imien lyhyttä piippuaan; hänen väsyneet silmänsä tuijottivat merelle, eikä hän edes vaivautunut katsahtamaan ylös, Megin kulkiessa ohi.

"Nytpä luulen saavamme Yllättäjän satimeen", virkkoi hän palatessaan.

"En oikein ymmärrä", alkoi Van Deahy.

"Olet pian ymmärtävä tarpeeksi hyvin", vastasi tyttö. "Tämä mies on saanut käsiinsä sen, mitä minä kiihkeästi haluan – osoitteen, jonka mukaan Mr. Yllättäjä löydetään."

Sinä iltana he lähettivät salaiset asiamiehensä liikkeelle, ja Mr. Sparkesin mielestä oli elämä hyvin huvittavaa. Kaikenlaiset miellyttävät ihmiset pysähdyttivät hänet, puhelivat hänen kanssaan, keskustelivat ilmasta ja hallituksesta. Ja olipa eräs, joka viimein kutsui hänet nauttimaan virvokkeita, mutta Mr. Sparkes kieltäytyi, vaikkakin vastahakoisesti.

"Olen hyvin pahoillani, herra, eikä mikään olisi minusta mieluisempaa, kuin kilistää lasia kanssanne", sanoi hän, "mutta minä olen saanut tehtävän täällä ja voisin menettää sen, jos poistuisin."

Kohtelias mies, joka oli esittänyt kutsun, löi moisen ajatuksen leikiksi, ja lyhyen taivuttelun jälkeen poikkesi Mr. Sparkes äskenlöytämänsä ystävän kanssa lähimpään ravintolaan.

"Tunnetteko noita ihmisiä, jotka asuvat tuossa vanhassa, teidän istumapaikkaanne vastapäätä olevassa talossa?" kysyi urkkija viattomana.

"En tunne", vastasi Mr. Sparkes, ammattiin kuuluvan vaiteliaisuuden ilmeisesti herätessä.

"He ovat hyvin miellyttäviä ihmisiä – minun vanhoja ystäviäni. He ovat tietenkin saaneet joukon vihamiehiä", sanoi toinen, "ja toivon, ettette te ole niiden joukossa."

"Teen velvollisuuteni ohjeiden mukaan", sanoi Mr. Sparkes murahtaen.

"Nytpä paljastan minäkin korttini", sanoi urkkija, joka myöskin toimi ohjeiden mukaan. "Te olette täällä vakoilemassa tuota taloa, ja nainen, joka siinä asuu, on hyvin levoton."

Sparkes puristi huulensa yhteen eikä virkkanut mitään.

"En tiedä, minkä verran saatte työnantajaltanne, mutta saattaisin ehkä asettaa käytettäväksenne sata puntaa, eikä kukaan saisi sitä tietää."

"Sata puntaa?" kysyi Mr. Sparkes huvitettuna. "Minä olen luonnollisesti saanut velvollisuuden täytettäväkseni –"

"Tämä ei ole millään muotoa vastoin saamianne määräyksiä", intti toinen innokkaasti vastaan. "Ottakaa vain vaaria vihjauksestani, Mr. Sparkes, tulkaa katsomaan ystävääni tänä iltana, kun on pimeä eikä ketään ole lähettyvillä."

Sparkes raaputti leukaansa, haroi sormillaan tuuheata poskipartaansa, hieroi punaista nenäänsä ja virkkoi lopulta –

"No, jollei se olisi vastoin määräyksiä ja vastoin velvollisuuttani –"

"Sanokaamme puoli yksitoista, kun on tarpeeksi pimeä. Mitä sanotte siihen?"

Mr. Sparkes nyökkäsi.

Häntä neuvottiin tulemaan sisään talon portista, astumaan rakennusta kohti ja koputtamaan ovelle, ja toveri lupasi olla siellä ohjaamassa häntä sisään.

Täsmälleen määrätyllä hetkellä työntyi Mr. Sparkes portista sisään ja ylös pensaiden reunustamaa pääkäytävää, joka johti rakennuksen edustalle. Hän oli puolivälissä, kun joku astui esiin pimeydestä ja laski käden hänen käsivarrelleen. Hän käännähti hämmästyneenä ympäri ja näki heikossa valaistuksessa nuoren tytön kasvot.

"Mielestäni ei teidän pitäisi mennä tuohon taloon", sanoi hän. "Kuulin heidän juttelevan. Ettekö tahtoisi olla hyvä ja sanoa, mistä johtuu näitä ihmisiä ympäröivä salaperäisyys."

"Millainen salaperäisyys, neiti", sanoi Sparkes todenperään hämmästyneenä.

Tyttö näytti murheelliselta, ja hänen kätensä pidätti häntä yhä.

"Kuulin heidän puhuvan", selitti hän. "Tiedän teidän vartioivan taloa. Miksi? He sanoivat teidän tulevan, ja – ja olkaa hyvä, sanokaa, mitä tämä on."

"Herran haltuun, neiti", sanoi Mr. Sparkes iloisesti. "Älkää murehtiko. Ja samalla, neiti", lisäsi hän hiljentäen ääntään, "painakaa mieleen neuvoni ja suoriutukaa pois tästä paikasta niin pian kuin voitte."

Hän vartioi hänen askeliaan, kunnes tyttö oli häipynyt takaisin pimeään ja jatkoi sitten tietään ovelle, joka avattiin heti hänen koputtaessaan. Aamuinen toveri ohjasi hänet suureen vanhanaikuiseen seurusteluhuoneeseen, ja täällä kohtasi hän ystävällisen "Miss Morrisonin" ja mitä hienoimman nuoren Van Deahyn. Pöytä oli peitetty valkealla liinalla, ja sillä oli useita pulloja tuttuine kultaisine nimileimoineen.

Alkuvalmistukset olivat lyhyet. "Miss Morrison" kutsui Sparkesin istumaan viereensä ja kävi suoraan asian ytimeen.

"Suostun antamaan teille sata puntaa viikossa kahden viikon ajalta ja vielä palkkion sadasta punnasta, jos teette, mitä teiltä pyydän."

"Anteeksi, neiti", sanoi Sparkes, "mutta ette kai toivo minun tekevän mitään, joka on vastoin velvollisuuttani?"

Nainen pysähdytti hänet kärsimättömällä liikkeellä.

"En aio maksaa teille sataa puntaa viikossa huvista saada keskustella kanssanne. Siis, ensiksi, tahdotteko palvella minua vai ette?"

Sparkes mietti hetken.

"Kyllä, neiti, tahdon", suostui hän.

"Hyvä", sanoi tyttö. "Te olette järkevämpi kuin luulinkaan. Siis, tahdotteko sanoa minulle, mihin lähetätte sähkösanomanne?"

"Minä en lähetä sähkösanomia, neiti", sanoi mies. "Minä annan selostuksen melkein joka päivä."

"Mihin?" kysyi hän kiihkeänä.

Sparkes epäröi.

"Anna hänelle raha", käski "Miss Morrison."

Van Deahy otti lompakon taskustaan ja veti ulos sadan punnan setelin, asettaen sen etsivän eteen. Tämä taittoi sen ja pisti taskuunsa.

"Cathedral Buildings 604, Westminster", huomautti hän.

"Hyvä", huudahti tyttö riemuiten. "Siellä hän siis asuu?"

"Kyllä, neiti. Hän on hankkinut suuren huoneiston – kahdeksan huonetta, ja kahta niistä ei ole koskaan aukaistu, mikäli minä olen kuullut."

"Ne ovat ne, joissa saalis on", julisti Van Deahy.

Tyttö käveli huoneessa edestakaisin ajatuksissaan, tuli sitten takaisin pöydän luo.

"Ottakaamme kaikki vähän samppanjaa. Olen varma, että te mielellänne juotte samppanjaa, Mr. Sparkes?"

"Kyllä, neiti", sanoi toinen vilkkaasti, tarkkaili silmät alasluotuina, kuinka vaahtoava neste pulppuili laakeisiin laseihin.

"Mutta ennenkuin juomme, neiti", sanoi hän, "on eräs seikka, josta tahtoisin teille mainita." Hän hiljensi ääntään. "Tämä nuori mies on hyvin varakas." Hän silmäili ympäri huonetta. "Ei suinkaan ketään ole kuuntelemassa tuon oven takana, onko?"

"Ei", vastasi van Deahy hämmästyneenä.

"Toivon teidän ymmärtävän, herra. Olen hermostunut kuin kissa."

Van Deahy käveli ovelle, heitti sen auki ja asteli käskyläisensä seuraamana viereiseen huoneeseen ja kiersi valot.

"Te näette, ettei ole mitään pelättävää. No, mitä vielä?"

"Niin, neiti", sanoi etsivä tarttuen lasiinsa. "Hän aikoi poistua maasta, tämä nuori mies, pariksi, kolmeksi viikoksi."

"Hän aikoo lähteä maasta, mitä?" toisti tyttö nopeasti. "Se on arvokas uutinen. Mihin hän aikoo lähteä?"

"Espanjaan, mikäli saatan ymmärtää."

"Onko hän? No niin, terveydeksenne, Mr. Sparkes."

"Terveydeksenne, kaikki", sanoi Van Deahy kohottaen lasiaan – vuoronperään jokaiselle.

"Siinäpä pisara mainiota nestettä", huomautti Mr. Sparkes suutaan pyyhkien.

He seisoivat tuijottaen häneen, tyhjät lasit käsissään. Vai Deahy oli ensimmäinen, joka lysähti kokoon, ja hänen seuralaisensa vaipui heti perässä. Mr. Sparkes otti tytön syliinsä, kun tämä heilahti eteenpäin ja laski hänet sitten pitkäkseen lattialle.

Hän otti pienen etyylikloridi-pullon, jota hän oli pitänyt kourassaan ja jonka sisällyksen hän oli pannut heidän laseihinsa, sillä aikaa kun heidän huomionsa oli kiintynyt oveen, sulki sen korkilla ja pani takaisin taskuunsa. Sitten hän astui ulos huoneesta lukiten sen perässään ja kulki hiljaa rappusia ylös, jossa hän hommaili jotakin kymmenisen minuuttia. Hän kulki eteisen läpi ja ulko-ovesta ulos, ilman että kukaan häntä vastusti, juoksi ajotietä alas ja hyppäsi ulkona odottavaan autoon.

"Kaikki hyvin?" kysyi ajaja levottomana.

"Kaikki hyvin, Paul", vastasi Mr. Sparkes. "Se oli ainoa keino, jonka avulla saatoin päästä tuohon taloon, mutta luulenpa anastaneeni suurimman osan hänen kuljetuskelpoista omaisuuttaan. Kotiin, James."

"James" virnisti pimeässä, ja auto lähti liikkeelle.

YHDEKSÄS LUKU

Ajojahti vedenalaisella

"On olemassa muuan seikka, joka minua huolestuttaa", sanoi Anthony, juuri kun Torquaysta tuleva juna saapui Paddingtoniin.

"Pelkkä ajatuskin, että jokin teitä huolestuttaa, on minusta vastenmielinen", lausui Paul kiihkeästi. "Toivon, ettei se ole mitään vakavaa."

"Ajatuksissani oli Milwaukeen Meg."

"Miksi? Mitä häneen tulee on kaikki hyvin, eikö olekin?"

"On, huumausaineen vaikutus haihtui, ja neiti on moitteettomassa kunnossa, joskin kutakuinkin pennitön."

Viikkoakaan ei ollut vielä kulunut siitä, kun hän oli yllättänyt Milwaukeen Megin tämän huvilassa, mutta omantunnon vaivat eivät häntä suinkaan kiusanneet.

"Muistatko, Paul, minun kertoneen sinulle, että Milwaukeen Megillä oli toveri...? Minä näin hänet vain muutaman minuutin ajan –"

"Mutta se oli kylliksi?" uteli Paul myötätuntoisesti.

"Mitä tarkoitat?" kysyi Anthony hieman ylimielisenä.

"En mitään", vakuutti Paul hyvitellen.

"Tyttö koetti auttaa minua", selitti Anthony, "ja antautui sitä tehdessään jossakin määrin vaaraan. Kun lähetin sinut Wilcombe-on-Seahen tekemään tiedusteluja, odotin saavani kuulla hänen lähteneen, ja hämmästyksekseni saankin tietää, että hän on yhä tuossa talossa. Eikä se ole ollenkaan luonnollista, sillä hän epäili näitä ihmisiä ja halusi kiihkeästi päästä pois; ja minun viimeiset sanani kehoittivat häntä lähtemään niin pian kuin mahdollista. Olisin halunnut sanoa hänelle enemmänkin, mutta pelkäsin, että Meg oli lähettänyt hänet tutkimaan minua."

"Hän on yhä siellä?" kysyi Paul miettiväisenä. "Se on omituista."

"Niin. Mies, jonka lähetin sinne nuuskimaan, kertoi minulle että se 'toinen nuori neiti' oli löytänyt onnettomien uhrien tunnottomat ruumiit."

Mr. Yllättäjä vajosi mietteisiin eikä virkkanut mitään ennenkuin oli kotona Brixtonissa siinä kalustetussa talossa, jonka hän oli vuokrannut jo kuukausia sitten ja johon hän nyt ensi kertaa asettui asumaan.

"Minä vannon, ettei hän kuulu tuohon joukkueeseen. Ajatus, että jätän hänet sinne, heidän luokseen, on minusta jollakin tavalla kiusallinen."

"Siispä lähdemme?" kysyi Paul, ja toinen nyökkäsi päätään.

"Muutamia kuukausia sitten", selitti hän, "ostin hallitukselta vanhan vedenalaisen – muudan niitä harvoja, hyviä aluksia, joita Amerikasta lähetettiin – ja olen pitänyt sitä elintarpeilla varustettuna mahdollisen tarpeen varalle. Minulla on laivassa kylliksi petrolia viemään meitä vaikka Azorien saarille, jos on tarpeen, vaikka en luule meidän tarvitsevan mennä kauemmaksi kuin Bilbaohon. Matkasta koituisi meille koko joukon hyvää, ja minulle se kenties olisi mitä toivottavinta."

"Olen toimittanut kaiken laivalle", jatkoi hän. "Meiltä ei tietystikään ole puuttuvat sotilaspukujakaan, sillä nekin saattavat tulla käytäntöön. Ja kaiken varalta on minulla passit Espanjaa varten, jos mahdollisesti tarvittaisiin."

Paul huokasi. Hän tiesi Yllättäjän äskettäin joutuneen poliisin huomion esineeksi, ja ikävyyksiä saattoi olla edessä. Anthony oli hankkinut itselleen monta vihollista, ja hänet oli kahdesti tunnettu; olisi merkillistä, elleivät hänen vihollisensa punoisi jotakin juonta häntä vastaan. Mutta jos hänellä oli vihollisia, niin oli hänellä ystäviäkin. Anteliaisuudessaan hän oli varustanut sekä Paulin että Sandyn riittävillä varoilla, jotta nämä saattoivat elää mukavasti etsiskellessään oikeaoppisempaa työnantajaa, mutta kumpikaan ei hetkeksikään ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta. Kamaripalvelija, sihteeri, toveri, apulaiset, liittolaiset – mitä lienevätkään olleet todellisuudessa, sisimmässään olivat he yksinkertaisesti hänen uskollisia työtovereitaan. Paul oli seurannut mukana Torquayhin sinä aamuna, tietämättä miksi, tyytyen vain odottelemaan asiain kehitystä. Yllättäjä oli ollut poissa kaksi tuntia, toimittamassa nähtävästi viimeistä tarkastusta Flying Jamesilla, millä eriskummallisella nimellä hän valloitustaan kutsui.

"Minulla on rahaa yllin kyllin tullakseni toimeen", sanoi Anthony. "Meillä ei ole mitään syytä olla huolissamme, kaikki on amerikkalaisina seteleinä ja kassaholviin talletettuna." Hän vaikeni kulmakarvojaan rypistäen. "Minä panin viimeiset sisään eilen", sanoi hän hitaasti. "Se oli kirotun tyhmästi tehty."

"Miksi?"

"En ole ollut kassaholvissa siitä saakka, kun tutustuin Milwaukeen Megiin, ja olen niin tottunut käymään siellä pelkäämättä kenenkään seuraavan, ettei juolahtanut mieleenikään, että hän mahdollisesti olisi toimittanut jonkun kintereilleni." Sitten hän nauroi.

"Minä kenties uskon hänestä liikoja, enkä kuitenkaan luule uskovani liikaa, sillä hän on syvä kuin kuilu ja leveä kuin Broad Street."

"Hänen täytyykin olla nerokas vetääkseen nenästä pankkiväkeä", sanoi Paul. "Eiväthän he päästäisi teitäkään sisään, elleivät tuntisi."

"Päivällinen, herra", ilmoitti Sandy, joka tällä haavaa toimi keittiömestarina.

"Kiitos", vastasi Anthony hajamielisenä ja nousi.

Hän ei puhunut paljon aterian aikana. Hänen sielunsa silmien edessä väikkyi kuva hennoista, hienopiirteisistä kasvoista ja suurista, rukoilevista silmistä, jotka olivat tuijottaneet häneen pimeydessä tuona merkillisenä yönä, jolloin hän oli uhmannut naarasleijonaa sen omassa luolassa.

Mutta Anthony ei kertonut Paulille, että hän oli lähettänyt luotettavan asiamiehen kautta kirjelapun toivoen sen joutuvan tytön käsiin, ja tarjosi siinä varmaa suojaa ja lupasi etsiä hänelle työtä; hän ei kuitenkaan tietänyt, että kirjelappu oli joutunut sen naisen käsiin, jolla oli täysi syy vihata häntä.

Seuraavana aamuna hän tuli alas aamiaiselle sisimmässään tunne lähestyvästä onnettomuudesta. Sihteeri huomasi hänen synkän ulkomuotonsa ja pani merkille vastausten harvinaisen lyhyyden. Kun Sandy toi sisään aamiaisen, kantoi hän sanomalehteä kainalossaan.

"Sen sanon, herra", sanoi hän, "tämä on jo liian paksua."

"Mikä on liian paksua?" kysyi Anthony nopeasti. Hän oli valmistautunut kaikkien tapahtumien varalle.

"No kun tässä lehdessä on ilmoitus, jossa sanotaan teidän kuolleen."

"Anna minun katsoa", sanoi Anthony. Hän otti lehden miehen kädestä ja luki kuolleiden sarakkeesta:

    "SMITH. – Anthony Smith, äkkiä, lyhyen sairauden jälkeen,
    Balham Roadilla, Brixtonissa, 24 vuoden ikäisenä. Siirtomaiden
    lehtiä pyydetään jäljentämään ylläoleva."

Hän pani pois lehden rypistäen kulmiaan.

"Tämäpä kerrassaan kaameata", lausui hän. "Ihmettelen, mikä on tarkoituksena."

"Entä jos menisi tervehtimään lehden toimittajaa?" ehdotti Paul. "Minun käsittääkseni hän on hyvin ystävällinen mies."

"Niin. Me lähdemmekin niin pian kuin olemme saaneet aamiaista. Hän ehkä pystyy kertomaan meille jotakin."

"Voisinko minä tehdä jotakin, herra?" kysyi Sandy, jonka mieli paloi sinne, missä tarjoutui jotakin jännittävää, huolimatta sellaisesta epämiellyttävästä kokemuksesta kuin isku, jonka hän sai Dandelionilta.

"Ei nyt, Sandy, kiitoksia vain. Jos tässä jutussa on jotakin jännittävää, ei se johdu minun suunnittelustani."

Paul vei hänet sanomalehden toimistoon ja odotti vaunussa sillä aikaa, kun Anthony meni puhuttelemaan henkilöä, joka oli vastuussa kuolinilmoituksen lehteen panosta. Mitään selvyyttä ei kuitenkaan lähtenyt, sillä ilmoitus oli tullut sisään tavallista tietä. Kun hän tuli takaisin kadulle, niin kaksi ilmeisesti työläisluokkaan kuuluvaa miestä, jotka häntä vastaan astuessaan väittelivät kiivaasti keskenään, purkivat erimielisyytensä pian ilmiriidaksi. Äkkiä toinen heistä yritti iskeä toista, mutta ei osunut. Yrittäessään paeta, kaatui hän taaksepäin Anthonyn päälle.

"Anteeksi, herra", huusi hän. "Te näitte, että tuo mies yritti lyödä minua."

Anthony työnsi hänet syrjään.

"Olipa vahinko, ettei hän tappanut sinua, ennenkuin astuit jalallasi varpaalleni", sanoi hän, ja kaksi riitelevää jatkoivat matkaansa.

"Palaammeko Brixtoniin?" kysyi Paul, ja Anthony nyökkäsi.

"Voimme tehdä senkin, vaikka päivämme siellä loppuvat lyhyeen", sanoi hän.

"Miksi?"

"Koska tuo nainen on saanut selville olinpaikkamme. En pidä tästä ollenkaan."

"Luuletteko, että se on pilaa, vai jonkinlainen varoitus?" kysyi Paul, mutta Yllättäjä pudisti päätään.

"Hän ei tee mitään pilan vuoksi. Jokaisella askelella, jonka hän ottaa, on määrätty tarkoitus."

Juuri kun he tunkeutuivat läpi liikennetungoksesta Elefantin ja Linnan luona, ojensi Anthony kätensä katsoakseen kelloaan, mutta päästi huudahduksen.

"Kelloni on poissa", sanoi hän. Sitten, kiroten – "Mikä hullu olenkaan. Tuo riita olikin järjestetty minua varten."

"Mitä tarkoitatte."

"Takaisin kassaholville", huusi hän. "Kassakaapin avain oli kellonvitjoissa, ja nuo paholaiset ovat tienneet sen."

Vaunu pyörähti ympäri ja kulki takaisin Westminster Bridgeä pitkin täyttä vauhtia. Kun he saapuivat kadun kulmaan, jossa suuri talletuspankki sijaitsi, näkivät he vaunun katoavan seuraavan kadunkulman taakse.

Ovivahti, joka tunsi Yllättäjän, kauhistui, nähdessään nuoren miehen kasvot.

"Kuinka – kuinka, herra", sammalsi hän. "Minä luulin –"

"Te luulitte minun kuolleen, mitä? Haluan tavata kirjuria, pian."

Hänet ohjattiin heti kirjurin työhuoneeseen, ja tämä herra ilmaisi yhtä suurta hämmästystä kuin hänen käskynalaisensa.

"Kuinka, Mr. Smith", huudahti hän kalpeana. "Minä luulin –"

"Minä tiedän, että pidätte minua kuolleena. Mitä on tapahtunut?"

"No noin viisi minuuttia sitten tuli tänne omaisuuttanne hoitava lakimies, mukanaan tarpeelliset paperit ja avaimenne ja puhdisti holvin."

"Ymmärrän", mutisi Anthony hampaittensa välitse.

"Oliko se varkaustapaus, herra?"

"Kyllä, se oli varkaus, mutta teidän ei tarvitse vaivata poliisia sen tähden. Toimitan itse poliisin tehtävät."

Hän meni ulos ja yhtyi sihteeriinsä.

"Se on poissa", sanoi hän. "Joka kolikko."

"Milwaukeen Meg?"

Hän nyökkäsi.

"Koko juttu on oivallisesti suunniteltu, niinkuin hänen kaappauksensa aina. Vale-lakimies odotti papereineen, ilmoitus oli sanomalehdissä, ja ilmeisesti oli kirjurin huomiota koetettu kiinnittää siihen – en vaivautunut sitä kysymään, mutta lyön vaikka vetoa, että olen oikeassa. Sitten tuli mies avain mukanaan; omaisuuteni haltijat astuivat sisään – oivallisesti tehty, toistan sen vieläkin, ja oivallisesti suunniteltu. Mutta nyt. Milwaukeen Meg, on tulossa vaikeuksia."

Hän ei mennyt Brixtoniin, vaan majoittui siihen pieneen toimistoon, jota käytti kohtauspaikkana ja joskus pukuhuoneenaan kaupungissa käydessään. Nyt lähtivät sähkösanomat liikkeelle kaikkiin suuntiin. Milwaukeen Megin meren rannalla sijaitsevaan asuntoon osoitettu puhelinkeskustelu paljasti sen tosiseikan, että tämä oli lähtenyt sieltä pari päivää aikaisemmin tuntematonta päämäärää kohti. Mikä se päämäärä oli, sai hän tietää seuraavana aamuna, kun sai kirjeen, joka oli päivätty Southamptonissa ja kirjoitettu S/S Obo-leimalla varustetulle arkille.

"Rakas Mr. Smith", kuului kirje. "Olemme matkalla Etelä-Amerikkaan. Kun olemme varustetut langattomalla, ei teillä ole mitään vaikeutta järjestää vangitsemistamme, jos uskallatte ilmoittaa poliisille tappiostanne ja siitä tavasta, jolla olemme rahanne vallanneet. Meillä on mukanamme se ihastuttava nuori nainen, joka näyttää kiinnittäneen teidän huomiotanne oleskellessanne Wilcombe-on-Seassa. Se liikuttava kirje, jonka kirjoititte hänelle, on minun – tai oikeammin Mr. Van Deahyn hallussa, joka on mitä suurimmassa määrin hurmaantunut suojattinne nuoruuteen ja kauneuteen. Jonakin päivänä saatamme kohdata toisemme jossakin Etelä-Amerikan valtiossa, ja minulla on tilaisuus henkilökohtaisesti kertoa teille, kuinka yksinkertainen juttu oli nostaa teidän suurenmoiset säästönne. – Kunnioittaen Milwaukeen Meg."

Hän luki kirjeen kahteen kertaan, antoi sitten Paulille.

"Mitäs nyt?" kyseli Paul nostaen katseensa kirjeestä.

"Odota", sanoi Anthony ja kutsui sisään Sandyn.

"Toivon sinun ottavan auton ja menevän Etelä-Amerikan linjan konttoriin ottamaan selvää, mitkä hytit ovat merkityt tälle naiselle ja hänen seurueelleen ja tuomaan minulle pohjapiirustuksen laivasta. Jos hänellä on Miss Stillington mukanaan kutsuu hän yhä itseään Morrisoniksi."

Kun Sandy oli hävinnyt näkyvistä otti Yllättäjä kirjahyllyltä Lloydin luettelon ja käänteli sen lehtiä.

"Obon nopeus on kaksitoista solmuväliä", huomautti hän. "Se lähti Southamptonin satamasta kello kolme eilen iltapäivällä. Pane merkille oivallinen aikajärjestys. Kello on nyt yhdeksän, ja muuan Torquayhen menevä juna lähtee Paddingtonista kello 11.30. Se on Rivieran pikajuna. Enpä ole huolissani."

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Paul.

"Aiomme lähteä Bilbaohon, siellä on meillä vähän tehtävää."

"Entä miten rahojen käy?" kysyi Paul. "Kun tuo nainen on anastanut teidän rahanne, eikö minun olisi parempi –"

"Ei ollenkaan. Minulla on noin tuhat puntaa pankissa ja aion saada enemmän ennenkuin se on loppuun kulutettu. Kirjoitan shekin sille summalle maksettavaksi tuojalle ja voit ottaakin sen heti mukaasi."

Sandy oli takaisin puolen tunnin sisällä mukanaan erikoistiedot.

"Pane auto talliin, Sandy, ja yhdy minuun Paddingtonissa kyllin ajoissa ennättääksemme 11.30 junaan."

"Hyvä on, herra."

Paul palasi rahat mukanaan, ja he lähtivät aika kyytiä asemalle. Anthony puhui tuskin mitään koko matkalla aina Länsi-Englantiin saakka. Hän vietti suurimman osan aikaansa tutkimalla höyrylaiva Obon pohjapiirustusta ja tekemällä merkintöjä muistikirjaansa.

He saapuivat Torquayhen kello seitsemän sinä iltana, ottamalla auton Newton Abbotista säästääkseen kalliita minuutteja. Mutta kello oli jo lähemmä yhdeksän, ennenkuin he löysivät alusta hoitavan kapteenin ja selvisivät lähtemään merelle.

Yllättäjä varasi itselleen paikan koneen ääressä, ja iso alus lähti tuksuttaen yöhön. Äkkiä, kaukana rannasta, hän kävi puheliaammaksi.

"Nuo merisotilaan puvut tulevat pian hyvään tarpeeseen"; sanoi hän. "Minä lasken meidän saavuttavan Obon päivän koitteessa. Laita itsesi niin pulskaksi, kuin suinkin voit, Paul. Sinä olet minun ensimmäinen upseerini. Sandy on ensimmäinen koneenkäyttäjä. Pidä merkinantolaitos kunnossa – toimiiko langaton, Sandy?"

"Kyllä, herra", vastasi Sandy, maistellen kupista kaakaota, jota hän oli valmistanut pienessä konehuoneessa.

"Me suuntaamme pisteen verran etelään Eddystonen majakasta", ilmoitti Anthony, "ja ajelehdimme päivän nousuun asti. Jos laskelmani ovat oikeat pitäisi meidän nähdä kolmen laivan tulevan kanaalia pitkin – Arizonan matkalla New Yorkiin, risteilijä Carpeton ja Obon. Olen huolellisesti tutkinut Lloydin luetteloa, ja on vain kolme laivaa, jotka suuntaavat matkansa tätä erikoista reittiä pitkin."

Kello kaksi aamulla ilmestyi näkyviin Arizonan valtava runko, ja yön hiljaisuudessa kaikui sen koneiden jyskytys heidän korviinsa kuin vaimennetun rummun lyönnit. Kello kolme, kun taivaanranta alkoi jo käydä harmaaksi, kieriskeli ohitse Carpeto, vaikka meri oli tyyni, ja puolisen tuntia myöhemmin näki Yllättäjä, joka tarkasteli merta kiikarilla, Obon savun.

"Kierrä virta pois, Sandy. Pysäytä alus samansuuntaisella reitillä, emme päästä sitä näkyvistämme iltaan mennessä, jolloin sen pitäisi olla tuolla jossakin Land's Endin länsipuolella."

Heidän ei ollut vaikeata seurata samansuuntaista kulkureittiä, ja illansuussa, kun meri oli vapaa laivoista, lukuunottamatta pientä Oboa, joka oli mitättömin Etelä-Amerikan palveluksessa olevista postilaivoista, pani Anthony koneensa käyntiin, lisäsi nopeutta, seisoi ohjaajan paikalla laivalla langattoman toimiessa.

Obon langaton vastasi viipymättä, ja Anthony sähkötti:

"Kääntäkää kohti. Nousen laivaan."

Hän oli komea meriupseerin puvussa. Valkea lippu liehui ohuen tangon kärjessä.

Obon kapteeni pysähdytti tottelevaisena koneensa, ja kymmenen minuuttia myöhemmin liukui pieni moottorivene laivan viereen, ja Anthony nousi ketterästi nuoratikapuita ylös sekä tervehti kohteliaasti kapteenia.

"Teillä on täällä mukananne henkilöitä, joita haluan puhutella", sanoi hän käskevästi.

"Matkustajiako?" kysyi kapteeni.

"Niin, herra", sanoi Anthony tähystellen katseillaan uteliasta ryhmää, nähdäkseen jotakin merkkiä Milwaukeen Megistä.

"Ainoat mukanaolevat matkustajat", selitti kapteeni, "ovat kaksi naista ja yksi herra, jotka tulivat laivalle viime hetkessä. Me emme kuljeta matkustajia Obossa, vaikka meillä on siihen lupa. Alus on tupaten täynnä lastia eikä meillä ole hyttejä. Mutta tämä herra on omistajan ystävä tai on hänellä muuten vaikutusvaltaa yhtiössä, ja meidän oli tyhjennettävä kolme ensi luokan hyttiä heitä varten aivan viime tingassa. Mitä varten häntä etsitään?"

"Häntä syytetään vakoilusta", sanoi Anthony liukkaasti, vaikka sota oli loppunut jo vuosia sitten.

"No niin, he ovat nyt alhaalla salongissa juomassa teetä – ainakin muut, lukuunottamatta nuorta neitiä, joka on sairas."

"Kalpea, nuori neitikö?" kysyi Anthony nopeasti.

"Kyllä, herra. Hän on hytissään. Minä näytän tietä."

Hän kulki nopeasti käytävää pitkin Yllättäjän seuraamana ja saapui viimein ylemmällä kannella olevan hytin ovelle. Ensimmäinen ovi oli lukittu.

"Se on nuoren neidin huone", sanoi kapteeni. "Luulen hänen olevan vähän –" Hän kosketti otsaansa merkitsevästi.

"Minä ymmärrän", sanoi Anthony. "Mutta hän on juuri se henkilö, jota kaipaan."

Hän painoi olkapäällään ovea ja pirstoi lukon. Tyttö, joka loikoi penkillä hyppäsi seisoalleen, kasvot kauhistuneina.

"Ottakaa hetkeksi huostaanne tämä neiti, kapteeni. Tahdon tutkia niiden toisten henkilöiden hytit."

Hänen etsintänsä oli tarkka ja perusteellinen. Penkin alla, joka nähtävästi oli Milwaukeen Megin hallussa, oli teräksinen laatikko. Hän aukaisi tämän erikoismallisella avaimella ja otti siitä litteän nahkaisen kotelon, jota hän hellästi puristeli. Hän pujahdutti sen taskuunsa ja meni kapteenin luo.

"Antakaa jonkun miehistänne saattaa neiti alukseeni", sanoi hän, ja kapteeni hymyili kuullessaan tällaisen nimityksen moottoriveneestä, joka kiikkui korkean höyrylaivan vierellä.

"Nyt tahdon tavata noita toisia matkustajia."

He läksivät kulkemaan rinnakkaista käytävää pitkin, ja kun hän tuli sen alapäähän, joutui hän vastatusten Milwaukeen Megin ja tämän seuralaisen kanssa, näiden lähtiessä salongista.

Naisen kasvot kalpenivat, mutta ei niinkään paljon nähdessään Yllättäjän kädessä revolverin kuin huomatessaan hänen pullistuvan taskunsa.

"Minä kaipaan teitä", ilmoitti Anthony, "ja minä olen tullut näin pitkän matkan takaa teitä tapaamaan."

"Tämä mies on huijari", kirkui tyttö. "Hän on Mr. Yllättäjä. Älkää antako hänen viedä minua mukanaan; älkää antako hänen viedä minua."

Anthonyllä ei ollut mitään aikomusta viedä häntä, mutta sitä ei hän ilmaissut.

"Onko teillä valtakirja?" kysyi hätääntynyt kapteeni.

"Minulla ei ole mitään valtakirjaa", sanoi Anthony. "Se jäi Devonportiin."

Kapteeni pudisteli päätään.

"Ette voi pidättää häntä ilman valtakirjaa", sanoi hän.

"Hänellä on minulle kuuluvaa omaisuutta taskussaan", huusi tyttö. "Älkää antako hänen viedä sitä mukanaan."

Vanha kapteeni raaputteli päätään.

"Minä en tiedä, mitä tehdä", sanoi hän. "Parasta on sähköttää ja kysyä määräyksiä."

"Parasta, mitä voitte tehdä", neuvoi Anthony rohkeasti, "on painella takaisin Plymouthiin." Hän tiesi, että se oli vihoviimeinen reitti, minkä kapteeni olisi vapaaehtoisesti valinnut. "Tässä on korttini."

Hän ojensi pahvilevyn kapteenille, joka otti sen vastahakoisesti vastaan. Ja ennenkuin kukaan älysi, mitä oli tapahtunut, oli hän rinnakkaiskäytävän yläpäässä, juostuaan pitkin laivan kantta, ja pudottautui äkkiä pienen veneensä kiikkuvalle kannelle.

"Työnnä irti", sanoi hän.

Tyttö istui pienen hytin nurkassa Anthonyn antaessa määräyksiä.

"Hei. Tulkaa takaisin."

Se oli kapteeni, joka huuteli ylhäällä, vieressään Milwaukeen Meg, joka puhutteli häntä raivoissaan, ilmaisten liikkeillään enemmän kuin sanoillaan.

Sandy pani koneen käyntiin, ja nuo kaksi alusta irtautuivat toisistaan. Paul, langattoman vastaanottaja korvissaan, irvisteli iloisesti.

"Hän koettaa saada yhteyden Plymouthiin", sanoi hän.

"Katkaise hänen sähkötyksensä", neuvoi Anthony ja suuntasi aluksensa kärjen etelää kohti.

KYMMENES LUKU

Merkillinen filmiseikkailu

Bilbao helteisenä päivänä on totisesti hyvin kuuma paikka, mutta nainen, joka istui punaraitaisten markiisien varjossa Bilbaon parhaimman hotellin leveällä kiviparvekkeella, ei huomannut hellettä.

Hän oli nuori ja kaunis, vaikka hänen kauneuttaan turmeli kyllä kasvoilla lepäävä alituinen vihainen ilme. Hän oli puettu espanjalaisen muodin mukaan mustiin. Hotellin nimikirjaan oli hänet merkitty nimellä madame Gilot, Pariisista, mutta puolet maailman poliisikuntaa tunsi hänet nimellä Milwaukeen Meg ja miehen, joka juuri yhtyi hänen seuraansa, nimellä Van Deahy, mitä nimeä hän useimmiten käytti.

Tyttö katsahti ympärilleen, kun mies heittäytyi viereiseen tuoliin.

"No?" kysyi tyttö.

"Ei mitään uutisia", murahti toveri. "Nämä espanjalaiset etsivät eivät saa selville mitään."

Tyttö pudisti päätään.

"Minä en ole yhtä mieltä kanssasi. Gonsalez oli Espanjan terävin etsivä siihen saakka, kunnes joutui rappiolle ja potkaistiin pois joukosta."

"Mr. Yllättäjä on liian taitava meihin verrattuna."

"Roskaa!" huudahti tyttö terävästi. "Hän ei ole taitavampi kuin poliisikaan. Me olemme olleet heitä etevämpiä jo vuosikausia – en aio antaa jonkun amatöörin nitistää itseäni. Tajuatko, että tämä mies on anastanut suurimman osan omaisuuttani?"

Mies nauroi hiljaa.

"Salli minun muistuttaa sinulle, rakas Meg", sanoi hän, "että meillä yhä vieläkin on sievoinen omaisuus – aivan riittävä, elääksemme loppuelämämme. Olin puolellasi halutessasi kostaa, aina viimeiseen saakka. Mutta mielestäni tulo Espanjaan Yllättäjän perästä, silloin kun omistat koko joukon yli kuusikymmentätuhatta puntaa, on teko, joka lähentelee hulluutta."

"Sinä pelkäät häntä", pilkkasi hän.

"Pelkään", hän myönsi. "Pelkään hänen terävyyttään ja nerokkuuttaan. Eikö ole syytä? Katsele asioita niinkuin minä. Siinä näet nuoren, brittiläisen upseerin, loistavan nerokkaan miehen, joka kylmäverisesti päättää ryöstää ryöväreitä. Samoin nuo kaksi, jotka joskus auttavat häntä – toinen erinomaisen ansioitunut upseeri ja toinen maineeltaan ensiluokkainen sotilas. Jos hänen toimintansa olisi yleisesti tunnettu, olisi hänellä yleisön myötätunto puolellaan. Eivätkä henkilöt, joita hän kynii, uskalla älähtääkään, peläten saavansa poliisin omaan niskaansa. Sinä ja minä olemme selvinneet aika hyvin", jatkoi hän puhallellen miettiväisenä sikariaan, "ja sen summan lisäksi, jonka sinä niin typerästi olet tuonut mukanasi Espanjaan, on meillä melkoisia sijoituksia Etelä-Amerikan pankeissa. Sentähden sanon minä, rakas Meg, pyyhkäiskäämme pois tililtä tappiomme ja laittautukaamme tiehemme. Tämä on sama mielipide, jonka esitin sinulle paluumatkalla Devonportiin, kun brittiläinen laiva tuli avuksemme."

Nainen nousi kiivaasti.

"Ja sen neuvon minä hylkään", raivosi hän. "Jos sinä jänistät, miksikä ei, on se sinun asiasi. Minä ajan takaa saalista juuri täällä Espanjassa, ja vasta kun olen saanut tuon saaliin käsiini, – mutta en ennen, siitä on käteni takeena, – vetäydyn Etelä-Amerikkaan."

Van Deahy kohautti olkapäitään ja oli aikeessa sanoa jotakin, kun muudan hotellin palvelijoista tuli ranskalaismallisista lasiovista sisään ja virkkoi jotakin hänen seuralaiselleen espanjankielellä.

"Tuo hänet sisään", vastasi tyttö samalla kielellä. Selitti sitten, liittolaisensa puoleen kääntyen: "Se on Gonsalez." Muutamia sekunteja myöhemmin seurasi pieni tanakkatekoinen mies, jolla oli mustat viikset ja ajamaton poskiparta, palvelijaa parvekkeelle.

"No?" kysyi tyttö.

Señor Gonsalez ei vastannut heti. Hän kumarsi juhlallisesti neidille ja Van Deahylle, ennenkuin istuutui. Sitten, pyyhittyään otsaansa, veti esiin paksun pinkan papereita ja tutki niitä tuon tuostakin.

"Señora", tiedoitti hän. "Minulla on ollut hyvä menestys pyrkiessäni tuon herran jäljille. Hän saapui tänne kuusitoista päivää sitten pienellä moottorialuksella mukanaan kaksi muuta henkilöä. Hänellä oli seurassaan nuori nainen, hyvin kaunis nuori nainen. He oleskelivat Four Nation-hotellissa, ja nainen matkusti takaisin Englantiin ensimmäisellä laivalla."

Milwaukeen Meg nyökkäsi.

"He lähettivät hänet varmaan talteen, vai mitä?" huomautti hän pirullisesti. "No niin, mielestäni he olivat viisaita. Olet menettänyt tyttösi, Van."

Van Deahy naurahti.

"Jos olisin kadottanut rahani, olisin kadottanut suurimman osan siitä, mikä on elämisen arvoista", vastasi hän kuivasti.

"Entä sitten?" jatkoi Meg kääntyen Gonsalezin puoleen, "mitä tapahtui sitten?"

"Senjälkeen", vastasi etsivä lukien jälleen muistiinpanojaan, "asuivat nuo kolme herraa vähän aikaa hotellissa, kaikki yhdessä kuin ystävät ja lähtivät sitten Madridiin postin mukana. He saapuivat sinne noin viikko sitten ja asuivat Hotel de la Prix'ssä Puerta del Solen varrella."

"Ovatko he siellä nyt?" kysäisi tyttö nopeasti, mutta etsivä pudisteli päätään.

"Ei, señora, he eivät ole siellä nyt", vastasi hän voitoniloisena. "Gonsalez on seurannut heidän jälkiään Burgo'hon, jossa he asuvat pienessä markiisi d'Algeciras'lta vuokraamassaan huvilassa. Nähtävästi on siellä vain yksi, englantilainen aatelismies kahden palvelijan seurassa, mutta nuo kaksi palvelijaa ovat ne samat herrat, jotka olivat Four Nation-hotellissa."

"Niin, toinen kamaripalvelija ja toinen sihteeri", keskeytti Van Deahy, "silloin, kun hän ei tarvitse heitä muihin hommiin."

"Sihteeri esiintyy mahdollisesti toisena palvelijana", sanoi Meg ja käännähti Gonsalezin puoleen. "Kuinka kauan he aikonevat viipyä siellä?" Etsivä kohautti olkapäitään.

"Hän on vuokrannut huvilan kolmeksi kuukaudeksi, vaikka minun ymmärrykseni yli käy, miksi kukaan vuokraisi tai edes rakentaisi huvilaa Burgos'hon, señora, sillä se on mitä pirullisinta laatua –"

Tyttö keskeytti hänet viitaten.

"Pankaa miehenne vartioimaan paikkaa. Ilmoittakaa minulle, koska hän lähtee", käski hän, "ja olkaa valmiina toimimaan määräysteni mukaan."

Hän otti taskustaan nipun espanjalaisia seteleitä ja antoa etsivälle, joka otti ne kumarrellen vastaan.

"Olen käytettävissänne, señora", lausui hän virallisen kohteliaasti.

Kaksi viikkoa myöhemmin Anthony istui sihteereineen huvila Burgon syrjäisessä kasvihuoneessa. Päivä oli pistävän kuuma huolimatta aamulla ohi kulkeneista ukkossateista. Mutta puutarha oli suojattu, tulipa idässä sijaitsevilta kukkuloilta millaisia tuulenpuuskia tahansa.

"Olen usein kuullut lauseparren 'linna Espanjassa'", huomautti Paul ojentautuen veltosti ottamaan savuketta, "mutta en ole koskaan osannut kuvitella, kuinka tukahduttava sellainen paikka saattaa olla."

Anthony ei vastannut. Hänen katseensa tuijotti kauas etäisyyteen, ja hän pureskeli huuliaan kuin mies, joka koettaa ratkaista jotakin ongelmaa.

"Tämä on kolmas kerta, kun puhuttelen häntä", virkkoi Paul ääneen itsekseen. "Jollei häntä haluttaisi vastata, tai jos on niin kuuma, ettei jaksa jutella, olisi kovin hyvä, jos hän tekisi jonkin merkitsevän liikkeen. Espanjahan on mykän ilmehtimistaidon kotimaa, ja olemme olleet täällä tarpeeksi kauan omaksuaksemme sen tavat."

"Pyydän anteeksi", puolustautui Anthony havahtuessaan. "En kuullut sinun puhuttelevan minua."

Paul naurahti.

"Hän on ollut perillä Englannissa jo enemmän kuin viikon ajan", huomautti hän lempeästi. "Todennäköisesti saatte pian kirjeen."

Anthony punastui.

"Mistä hemmetistä puhut?" kysyi hän vihaisesti.

"Olen pahoillani", mutisi Paul. "Luulin puhuvani siitä, mitä te ajattelitte."

"Älä ole aasi", murahti Anthony. Paul kiirehti vaihtamaan keskustelun aihetta.

"Saatanko kysyä, käyttääkseni hiukan lystikästä puhetapaa", tiedusteli hän, "minne lähdemme täältä?"

"Mihin tahansa", sanoi Anthony välinpitämättömästi. "Ajattelin pistäytyä Austraaliassa. Voisimme suunnata matkamme Espanjan halki ja nousta postilaivaan Gibraltarissa."

"Mutta meidät kenties tunnettaisiin Gibraltarin postilaivassa?" huudahti Paul. "Espanja on kyllä kuuma paikka, mutta omasta puolestani, jos niin saan sanoa, pysyisin mieluummin täällä vaikka kymmenen vuotta."

"Olet kenties oikeassa. Se saattaisi olla uhkarohkeata", myönsi Mr. Yllättäjä.

"Mitä kuuluu vanhalle ystävällemme Milwaukeen Megille?" kysyi Paul äkkiä, "onko hän jo saapunut Etelä-Amerikkaan?"

"Milwaukeen Meg", toisti Anthony hitaasti. "Milwaukeen Meg ei ole vielä lähtenyt Englannistakaan – ainakin, kun viimeksi kuulin hänestä, oli hän Devonportissa."

"Mitä sanotte. Menikö hän takaisin Englantiin?"

Anthony nyökkäsi.

"Anastettuani häneltä huonoilla keinoilla ansaitsemansa voitot, sähkötti laivan kapteeni Devonportiin, ja torpedonhävittäjä lähti ulos merelle. Milwaukeen Meg päätti palata sillä Englantiin."

"Hän pani itsensä vaaralle alttiiksi", sanoi Paul.

"Milwaukeen Meg panee alttiiksi aika paljon, saadakseen kanssani tilit selviksi", lisäsi Anthony, "ja on hyvin luultavaa, että hänen armonsa väijyy minua jossakin täällä Espanjassa oikein tykillä varustettuna. Mutta tykistä puheen ollen", jatkoi hän pistäen käden taskuunsa ja vetäen esiin kirjeen, "muistuu mieleeni, että olen saanut kirjeen siltä isolta kanuunalta, jolta olen vuokrannut tämän huvilan."

"Algecirasin markiisilta?"

"Juuri siltä herralta", sanoi Anthony. "Näyttää siltä kuin hänen huvilansa olisi historiallisessa suhteessa merkittävä. Sen näet rakensi alunperin Cid. Ja nyt on eräs Hispano-niminen filmiyhtiö kääntynyt markiisin puoleen pyytäen lupaa saada filmata erään historiallisen kohtauksen, jossa hänen linnansa olisi näyttämönä. Hän on kirjoittanut minulle kirjeen, joka on täynnä anteeksipyyntöjä ja kysyy, sallinko itseäni häirittävän."

"Minä olen aina ollut sitä mieltä, että te joudutte filmiin, ennemmin tai myöhemmin", mutisi Paul.

"Minua ei pyydetä mukaan filmiin. He tuovat omat näyttelijät tullessaan, eikä tämä ole missään tapauksessa huvittava filmi."

"Teette itsellenne vääryyttä", vastasi Paul kohteliaasti. "Milloinka he tulevat?"

"Parin, kolmen päivän kuluttua. Olen sähköttänyt markiisille, ettei minulla ole mitään sitä vastaan. Ja filmiyhtiön johtaja on sillä välin, edellyttäen minun suostuvan, lähettänyt korean kiitoskirjeen, ilmoittaen olevansa täällä kello yhdeksän aamulla mukanaan valikoitu joukko aseistettuja miehiä, maantierosvoja, ritareita ja ahdistettuja naisia."

"Sehän kuulostaa mielenkiintoiselta", virkkoi Paul.

Keskiviikko-aamuna ilmestyi joukkue, etunenässä kookas, puhelias espanjalainen, joka tarvitsi kokonaisen neljännestunnin pyytääkseen anteeksi niitä edesottamisia, joita seurue aikoi panna toimeen.

Anthony kuunteli huvitettuna ja ystävällisenä.

"Haluaisimme pyytää teidän ylhäisyydeltänne pientä palvelusta", jatkoi johtaja. "Tahtoisitteko kenties olla hyvä ja pysyttäytyä poissa talosta, palvelijat myöskin, sillä he ovat uudenaikaisissa puvuissa. Jos joku ilmestyisi filmiin kahdennenkymmenennen vuosisadan puvuissa, saattaa teidän ylhäisyytenne kyllä kuvitella, miten suuresti filmin kauneus siitä kärsisi."

"Ymmärrän sen", myönsi Anthony. "Mitä täällä siis, tarkemmin kertoen, tapahtuu?"

Kookas mies kertoi, että kohtaus kuvasi kaunista naista, joka oli talossa vangittuna ja joka ylhäällä ikkunassa seisoen pyysi apua ohi kulkevalta ritarilta. Kaunis nainen oli nunna.

"Hän on siis hunnutettu?" kysyi Anthony nopeasti.

"Luonnollisesti, herra", vastasi toinen. "Senaikuiset nunnat olivat hyvin tiheästi hunnutetut."

"Ja ritari? Miten hän on –?" jatkoi Anthony, joka nyt oli sydämestään innostunut. "Ovatko hänen kasvonsa nähtävissä?"

Toinen pudisti päätään hymyillen.

"Ei, herra, ritarilla ovat kypärän silmikot suljettuna."

"Vai niin", sanoi Anthony hiljaa. "Voitteko sanoa minulle sen kuuluisan näyttelijän ja näyttelijättären nimet, jotka esittävät pääosia?"

Mutta johtaja ei voinut tehdä hänelle mieliksi. Ne olivat kuuluisia näyttelijöitä, jotka olivat erityisesti palkatut näitä osia varten ja olivat hänen tietääkseen ranskalaisia. Itse asiassa oli koko filmialoite lähtöisin Ranskasta, ja johtajan oli ainoastaan koottava avustajat ja työskenneltävä ranskalaisen ohjaajan lähettämän scenarion mukaan. Hän sanoi odottavansa joka hetki pääosien näyttelijöitä ja vilkaisi tuon tuostakin runsaasti koristeltua kelloansa. He oleskelivat pienessä majatalossa noin kahdenkymmenen penikulman päässä täältä ja aikoivat saapua autolla.

Myöhemmin oli heillä aikomus lähteä suoraan Ranskaan, Tämän johtaja tiesi, sillä hän oli nähnyt, että heidän matkatavaransa oli hihnoilla sidottu sen suuren matkailuvaunun perään, jolla he olivat saapuneet kylään.

"Minä ymmärrän", sanoi Anthony ja läksi etsimään sihteeriänsä.

"Käske Sandyn pakkaamaan tavaramme niin pieneen kokoon kuin mahdollista", määräsi hän hiljaisella äänellä. "Siirrä ne salaa pieneen metsään, joka on kolmen tai neljän penikulman päässä pohjoiseen vievän tien varrella. Jos näette auton lähestyvän, pysyttäytykää pois näkyvistä."

"Mistä on kysymys?"

"Sanon sen sinulle myöhemmin. Aion esittää teille hauskimman huvinäytelmän, mitä elämässänne olette nähneet. Odottakaa minua metsässä molemmat."

"Jos jotakin vaikeuksia ilmaantuu", aloitti Paul, mutta Anthony keskeytti hänet.

"Tee, mitä sinulle on sanottu, niinkuin hyvä poika ainakin, siinä se apu, jota sinulta pyydän."

Kello oli jo yksitoista sinä aamuna, ennenkuin iso auto saapui peittäen koko tien pölypilveen ja pysähtyi suristen suurelle portille, joka johti huvilan puutarhaan. Vaunusta astui esiin kaksi oudonnäköistä olentoa – toinen hopeankirkkaaseen haarniskaan puettu mies, ja toinen hunnutettu hoikka olento. Johtaja ja hänen pieni, keskiaikaisiin pukuihin pukeutunut näyttelijäjoukkonsa tervehti heitä ylenpalttisen innokkaasti.

"Kaikki on valmiina", sanoi hän. "Herra, jolla on tämä huvila hallussaan, on antanut meille täydet valtuudet toimia mielemme mukaan. Antakaa minun johdattaa teidät taloon, señora."

Hunnutettu olento mutisi jotakin kiitokseksi ja seurasi kookasta johtajaa puutarhakäytävää pitkin pääoven kautta huvilaan ja sen viileään, kivilattialla varustettuun halliin.

Täällä odotti valkeaan kaapuun verhoutunut, välinpitämättömän näköinen olento, joka oli Anthony. Hän tarjosi käsivartensa nunnalle ja mutisi joitakin ylimalkaisia kohteliaisuuksia ranskaksi. Tyttö vetäytyi hetkeksi taaksepäin, ennenkuin tarttui ojennettuun käteen, ja johtaja ohjasi hänet portaita ylös Anthonyn makuuhuoneeseen, sillä sieltä piti ritarin hänet vapauttaa.

Anthony lähti puutarhaan ja katseli näytelmää jonkin aikaa, ennenkuin poistui. Nyt seurasi esitys, ja kookas johtaja kävi sen kuluessa yhä hurjemmaksi, ainoastaan haarniskoitu ritari oli vapautettu tottelemasta hänen raivokkaita määräyksiään.

"Te seisotte tässä, Pizario."

"Mutta –"

"Ottakaa roiston ilme kasvoillenne –, hölmö, tuo ei ole roistomaisuutta, vaan tyhmyyttä. Te, Gomez, marssitte pihan poikki kuin sotilas ainakin ja katselette ylös ikkunaan, jonka takana neiti istuu vangittuna. Nyt, herra" – hän kääntyi asestetun miehen puoleen, "astutte te esiin pysyttäytyen kameran ulottuvilla, ja kun minä sanon 'hyvä' vedätte te esiin miekkanne ja hyökkäätte näiden miesten kimppuun. Sitten laskee nainen alas köysiportaat, joita myöten te kiipeätte ylös."

Van Deahy, joka hikoili kypäränsä suljettujen silmikoiden takana, kirosi johtajaa ja tämän taiteellisia temppuja ja kurkisteli kypärän rakosista ylös huonetta kohti, jossa Milwaukeen Meg oli tutkimassa Mr. Yllättäjän aarrekammiota.

Van Deahyn täytyi antaa hänelle aikaa. Siellä saattoi olla laatikoita, joita täytyi aukaista ja siellä oli todellakin vuoteen vieressä arkku, jota Milwaukeen Meg juuri sillä hetkellä perusteellisesti ja taitavasti käsitteli erilaisilla avaimilla – mutta ennen kaikkea siellä saattoi olla senkin seitsemän estettä, ja Van Deahyn tehtävä oli pitkittää näytelmää, kunnes Milwaukeen Meg oli valmis.

Nyt hän näyttäytyi ikkunassa ja antoi merkin. Hänellä oli siis ollut menestystä. Deahyn sydän sykähti ilosta sitä ajatellessaan. Hän oli vastustanut tätä yritystä, mutta nyt, kun työ oli suoritettu, hän unohti kaikki vastaväitteensä.

Tyttö ikkunassa puristi rintaansa vastaan muhkeaa mustaan silkkipaperiin verhottua kääröä, ja hänen äänessään värisi riemu, kun hän huusi –

"Sainpa sen."

Filmiohjaajan suureksi hämmästykseksi ei hän heittänytkään köysiportaita ikkunalaudan yli, vaan vetäytyi pois ja tuli hetken kuluttua ulos ovesta.

"Sain kuin sainkin", huudahti hän jälleen ja sitten espanjaksi: "Filmaaminen on siirretty tuonnemmaksi, herra."

"Mutta – mutta – mutta –" valitteli ohjaaja. "Minulla on kaikki näyttelijät täällä koolla."

"Se on siirretty", sanoi tyttö päättäväisesti. "Tulkaa."

Hän tarttui panssaroituun käteen ja lähti kulkemaan nopeasti autoa kohti, mutta portti, joka oli ollut auki, oli nyt suljettu ja lukittu, ja sen rautatankojen lomitse hän saattoi todeta näyn, joka oli ihmeellisintä, mitä hän olisi koskaan saattanut odottaa.

Hänen vaununsa ajaja oli hävinnyt – se avulias herrasmies, joka nyt istui hänen paikallaan, oli lähettänyt hänet keittiöön.

Anthony kääntyi "nunnaa" kohti naamallaan irvistys.

"Minun juoneni, Meg", hymyili hän. "Näen, että olette saanut tavaranne kootuiksi ja arvaan, että jäännös saaliistanne on kätketty jonnekin tänne autoon. Te vuokrasitte tämän seurueen Ranskasta – sukkela ajatus."

Tyttö kiskaisi harson leimuavilta kasvoiltaan, ja hänen silmänsä säkenöivät vihasta.

"Tämäpä hieno vaihtokauppa, Mr. Yllättäjä", huusi hän ja kohotti kääröä kädessään.

"Vanhoja sanomalehtiä, rakkaani", sanoi Anthony. "Minä asetin ne esille teitä varten, kun sain selville juonenne. Se siitä."

Kun auto liikahti eteenpäin veti tyttö pistoolin puserostaan ja ampui kahdesti. Ennenkuin hän oli ehtinyt laukaista kolmannen kerran oli Anthony kadonnut autoineen muurin taakse, ja tyttö näki hänen kiitävän paahtavassa autereessa siintävää metsää kohti, jossa toverit häntä odottivat.

Viikko kului, ennenkuin hän kuuli Mr. Yllättäjästä mitään. Kirje, jonka hän myöhemmin sai, oli osoitettu Milwaukeen Megille ja hän löysi sen Bilbao-hotellin kirjelaatikosta.

    "Rakkahin Meg", kuului kirje. "Olen jättänyt Espanjan, ja kun
    yritykseni ovat viime aikoina olleet niin tuotteliaita, aion
    ottaa lomaa. Tuntisin itseni äärettömän syylliseksi, jos tietäisin
    ottaneeni teiltä joka pennin, mutta minulla on tunne siitä, että
    teillä on yhä vielä tarpeeksi rahaa elääksenne mukavasti, niin
    ettei omatuntoni soimaa minua niin voimakkaasti, kuin se muutoin
    tekisi. Jos haluatte pitää, mitä teillä on, älkää seuratko minua.
    Teitä saattaa kiinnostaa tieto, että aion käyttää puolet siitä
    aarteesta, joka teidän toimestanne odotti minua autossa, laajan
    siirtomaafarmin perustamiseen sotapalveluksesta vapautuneita
    miehiä varten. Jos tahdotte ilmoittaa osoitteenne kuolinilmoitusten
    sarakkeessa, järjestän niin, että teille lähetetään ensimmäinen
    maatilalla syntynyt lammas. – Vilpittömyydellä teidän
    Mr. Yllättäjä."

YHDESTOISTA LUKU

Tyttö Gibraltarista

Baltimore Jones oli tehnyt puhdasta jälkeä Levantissa. Aina Piraeuksesta Aleksandriaan, Tripolista Messinaan olivat nuo "sairaat miehet" kuulleet hänen korttiensa rapinan ja katselleet, kuinka hän aina hymyilevänä kääri kokoon piastereita ja drakmoja, liiroja, puntia ja dollareita, ja kuunnelleet hänen miellyttävää ääntään, kun hän surkutteli – "Olen pahoillani, herrat – peli-onni. Emmehän kaikki voi voittaa." Mikä kyllä oli totta. Sillä ainoastaan Baltimore Jones saattoi voittaa, jos peliä pelattiin sillä tavoin, kun hän pelasi. Siisti, puhdas korttipakka taskussaan ja kolme koreilevaa sikaria törröttäen liivin vasemmassa ylätaskussa tuli B.J. (kuten häntä ihaillen kutsuttiin valtameren takaisissa piireissä) Gibraltariin jonkinlaiseen loppuistuntoon tai, jos ei sellaista syntynyt, lepäämään ja huvittelemaan.

Keinotteluyrityksistä ei siellä tullut mitään. Hän tunsi virkistystä istuessaan hämärässä nurkassaan Alamidassa pyyhkien hiljaa kyyneliään kuluneeseen nenäliinaan, sillä soittokunta oli lopettanut iltaesityksensä ja mennyt kotiin. Kuuntelijatkin, niin siviilihenkilöt kuin sotilaat, olivat samoin lähteneet koteihinsa, ainoastaan Agatha McCall (joka tunnettiin myös nimellä "Bessie") oli jätetty sinne yksin pimeään, itkemään nuoren sydämensä suruja.

Baltimore kuuli sen ja, kohtelias mies kun oli, koetteli tyynnyttää tyttöä. Tuo lempeä ääni, joka kykeni viekoittelemaan silkan rahan esiin kreikkalaisen kaupustelijan kukkarosta, saattoi helposti synnyttää Bessie McCallin ja hänen välillään molemminpuolista, epäitsekästä myötätuntoa uhkuvan mielialan, ja niinpä sai hän kuulla kertomuksen kivikovasta eversti Sippin puolisosta ja hyljeksitystä kotiopettajattaresta.

Hän saattoi tytön kotiin ja näki sähkölyhdyn valossa vilahduksen hänen kasvoistaan. Hän huomasi, että ne olivat kauniit. Sittemmin hän tapasi hänet aina, kun soittokunta soitti Alamidassa, ja saattoi hänet iltaisin hänen linnoituksessa sijaitsevaan kotiinsa. Hän menetteli näin viikon verran, mutta kyllästyi sitten. Tyttö oli näet vastannut kieltävästi hänen pyyntöönsä lähteä Algecirasiin (joka oli Espanjassa ja noin kolmenkymmenen minuutin laivamatkan päässä) katsomaan härkätaisteluita ja viettämään "viikon loppua." Hän oli kieltäytynyt siitä syystä, ettei se ollut hänen mielestään "sopivaa." Baltimore Jones oli pannut liikkeelle kaikki keinonsa ja aloittanut hellittämättömän ja täsmällisen pommituksen noilla kuuluisilla sanoilla: "maailmassa on vaan kaksi ihmistä, sinä ja minä, muu ei merkitse mitään", ja lopettaen esitykseen avioliiton siteiden valheellisuudesta. Mutta puolustautuva voitti. Hän takertui sanaan "sopiva", ja esitti vakavinta siveysoppia, mitä koskaan on lausuttu julki Alamidan nurkissa ja heitetty sen seurapiiriin kuuluville vasten kasvoja.

Mutta kerran, kun hänellä oli ollut hyvin raskas päivä everstin sydämettömän rouvan luona (noin yhdeksänkymmentä prosenttia naisten kärsimyksistä on luettava naisten tilille), kehoitti Baltimore Jones häntä karkaamaan. Hän saattaisi tyttöä maitse Cordovan kautta Pariisiin. Hän puheli tälle kodista ja odottavista omaisista, jotka ottaisivat hänet avosylin vastaan. Tyttö oli hurmaantunut. Ja Baltimore Jonesilla ja hänen suunnitelmillaan olisi kenties ollutkin onnea, jollei läheisyyteen olisi sattunut nuori mies, jolla sillä hetkellä ei ollut mitään tekemistä.

Pitkän loma-ajan jälkeen oli Mr. Yllättäjä uskaltanut koetella niiden henkilöiden hyvää muistia, joiden valppaus jokin aika sitten oli saattanut hänet jättämään oman maansa.

Hän oli tullut Gibraltariin. Hänen sihteerinsä istui Algecirasissa sijaitsevan Reina Cristina-hotellin ihanassa puutarhassa josta oli näköala Gibraltarin salmelle. Salmi oli välkehtivän vihreä ja heijasti kuuluisia harmaita kiviröykkiöitä, joiden karuille ääriviivoille etäällä siintävä, harvinainen maisema loi pehmeyttä. Aurinko oli juuri laskenut, ja valoviiva kallion juurella osoitti salmessa kulkevaa laivaa. Lukemattomien kukkien tuoksu täytti hiljaisen illansuun, eikä rauhaa häirinnyt muu kuin korkkikuormaa vetävän, satamaan pyrkivän aasin kavioiden kapse. Mutta huolimatta maiseman loisteliaisuudesta näytti Paul vaivaantuneelta.

Hän katsahti ylös uteliaana, kun näki Sandyn lähestyvän.

"Laiva on saapunut, herra", sanoi Sandy. "Se on viimeinen Gibraltarista tuleva laiva, ja herramme on melkein varmasti siinä. Onko jotakin tekeillä, herra?" kysyi hän.

"En tiedä, Sandy", vastasi Paul. "Hän on tutkinut Mr. Baltimore Jonesin hommia, varsinkin mikäli ne koskevat Miss Agatha McCallia."

"Kotiopettajatartako?"

"Kotiopettajatarta", vastasi Paul vakavana.

"Siitä en paljonkaan viisastu", huomautti Sandy mennen tiehensä.

Muutamia minuutteja myöhemmin nousi Paul mennäkseen vastaanottamaan nuorta, hilpeää miestä, joka tuli harppaillen pitkin askelin puutarhan hiekkakäytävää.

"No, mistä kiire?" hymyili Paul.

"Pelkää hyväntuulisuutta", vastasi Mr. Yllättäjä. "Minulla on ollut onnellinen, kerrassaan onnellinen päivä Gibraltarissa."

"Ja onnellinen ilta myöskin."

"Ei niinkään onnellinen", sanoi Anthony pudistaen päätään. "Baltimore Jones on vaikeasti käsiteltävä herra. Joka tapauksessa tiedän kaikki. Minä istuin eilen illalla heidän takanaan Alamidassa, ja sain kuulla Bessien surullisen elämäntarinan."

"Luulin hänen olevan Agatha."

"Hän kutsuu itse itseään Bessieksi tai pikemminkin Baltimore Jones kutsuu häntä Bessieksi", sanoi Anthony. "Hänellä on täti Stirlingissä, joka on hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa lukuunottamatta kolmea serkkua, jotka jättivät kodin nuorina ja ovat jossakin toimessa Lontoossa. Hänen tätinsä nimi on Maggie. Bessie on käynyt koulua Glasgowissa, ja viettänyt kerran kaksi viikkoa Blackpoolissa. Ja siinä onkin koko tietomääräni, joka koskee McCallin sukupuuta. Baltimore Jonesista voin kertoa sinulle koko joukon."

"Onko hän petkuttaja?" kysyi Paul huvitettuna.

"Hän on petkuttaja, jos kukaan", virnisteli Anthony, "ja hänen makuuhuoneensa on täynnä outoja ja ihmeellisiä vehkeitä, millä kiskoa irti äskettäin rikastuneitten vaikeasti ansaittua rahaa. Kaksikymmentäseitsemän pakkaa pelikortteja, kaikki hauskasti järjestyksessä ja sellaista kokoa, että ne helposti mahtuvat kämmeneen. Minä rohkenin ottaa niistä viisi mukaani. Jos hän kaipaa niitä, ei sille voi mitään. Mutta se ei ole luultavaa, sillä hän läksi sieltä tänään hirveällä kiireellä."

"Onko hän täällä?" kysyi Paul.

"Asuu Continentalissa. Tuli tänne samalla laivalla kuin minäkin. Hän on merkinnyt kaksi makuuvaunupaikkaa Madridiin menevään junaan ja aikoo saattaa Bessie McCallin syntymäkotiinsa."

"Ah, niinkö", sanoi Paul kohteliaasti. "Se merkitsee sitä, ettei tyttö pääse Madridia pitemmälle. Otaksun, että he lähtevät aamujunalla?"

Anthony nyökkäsi.

"Nuori nainen aikoo karata aamulla aikaisin. Hänellä on lupa käyttää puolisen tuntia terveydenhoitoonsa, ja sillä ajalla on hänen määrä astua laivaan."

"Ja Baltimore Jones odottaa Gibraltarissa ottaakseen hänet vastaan. Juuri niin."

"Tämä on kohtalon sormi", sanoi Mr. Yllättäjä. "Olen viikon ajan koettanut ratkaista, mennäkö takaisin Lontooseen vai ei, ja nyt se on minulle selvänä: me menemme takaisin Lontooseen."

"Selvä", sanoi Paul lakoonisesti noustessaan, ja he läksivät takaisin hotelliin.

Aikainen aamulaiva toi mukanaan hauskannäköisen, raikashipiäisen tytön, jota oli vastassa rantalaiturilla Mr. Baltimore Jones, kookas, miellyttävännäköinen nuori mies sotilasmallisine, kärjistään ylöspäin kierrettyine viiksineen. Tyttö oli hermostunut, mutta hänen kasvoillaan oli hehku, jonka edessäoleva seikkailu aiheutti.

"Olen kauhean säikähtynyt", virkkoi hän. "Luulin näkeväni everstin rouvan rantalaiturilla, mutta, kiitos luojan, se ei ollutkaan hän."

"Kaikki huolenne ovat nyt ohi, rakkahin", sanoi Baltimore Jones hellästi. "Muutamien päivien kuluttua olette Lontoossa ja matkalla pohjoiseen."

"Menemme suoraan Pariisiin, emmekö menekin?" kysyi tyttö levottomana.

"Meidän täytynee odottaa muutamia tunteja Madridissa", sanoi Baltimore Jones, "mutta siitä ei teidän tarvitse olla huolissanne."

Tyttö päästi helpotuksen huokauksen, ja samassa, ennenkuin hän ennätti virkkaa enempää, tuli kolme miestä käsikädessä, keskenään jutellen häntä ja hänen seuralaistaan kohti. Miehet olivat juuri sivuuttamassa heidät, kun yksi pysähtyi.

"Mitä, eikös siinä olekin Bessie McCall", sanoi tämä.

"Bessie-serkkuko?" sanoi toinen.

"Kyllä se on Bessie-serkku", sanoi Sandy varmasti. Ollen syntyperäinen skotlantilainen hän tunsi helposti voivansa näytellä sen tavallista suuremman osan, joka tässä urotyössä oli hänen osalleen määrätty.

"Mitä kuuluu? Etkö muista minua? Muistathan Sandy McCallin?"

"En muista teitä ollenkaan", sanoi tyttö hymyillen. "Ette ole suinkaan serkkuni?"

"Me olemme kaikki sinun serkkujasi", sanoivat he yhteen ääneen. "Ajatelkaahan, kohdata Bessie täällä."

Tyttö oli suunniltaan ilosta, vaikka ei tuntenut ainoatakaan heistä. Mr. Baltimore Jones ei suinkaan iloinnut. Hän kierteli viiksiään ilmaisten siten salaista raivoa, ja jos silmäykset olisivat pystyneet tuottamaan tuhoa, olisi Bessie McCall jäänyt serkuitta.

"En saata vähääkään muistaa kasvojanne. Muistan teidät vain siltä ajalta, kun olin aivan pieni", sanoi Bessie.

"Muistan, missä se tapahtui; se oli Stirlingissä", sanoi Anthony. "Minä muistan sinut varsin hyvin. En koskaan unohda kasvoja, jotka kerran olen nähnyt. Milloin sinä näit hänet viimeksi, Sandy?"

"Viimeksi, kun minä näin hänet", sanoi Sandy päätään pudistaen, "oli hän hyvin pieni. Kun minä matkustin Glasgowiin häntä katsomaan, oli hän lomalla Blackpoolissa. Siitä on nyt kuinka monta vuotta?"

"Suunnilleen neljä", sanoi tyttö kohteliaasti. "Niin, eikö tämä ole ihmeellistä? Tunnetteko Mr. Jonesin?"

He kumarsivat Mr. Jonesille, ja Mr. Jones kumarsi heille. He toivoivat hänen voivan hyvin. Mr. Jones sanoi toivovansa heidän hyvinvointiaan, vaikka ei suinkaan sitä tarkoittanut.

"No niin, Bessie, eikö meidän pitäisi jatkaa matkaa", virkkoi hän.

"Minne olette matkalla?" kysyi Anthony.

"Me olemme matkalla Madridiin", sanoi tyttö. "Mr. Jones on kyllin ystävällinen saattaakseen minua Lontooseen saakka."

"Tällä junallako?" kysyi Anthony hämmästyneenä. "Mutta eikö tämä ole sentään ihmeellistä? Mekin matkustamme tällä junalla."

Tyttö oli haltioissaan.

"Eikö tämä olekin hauskaa?" sanoi hän silmät säteillen. Mr. Jones kierteli viiksiään vihaisempana kuin koskaan, mutta sanoi sen olevan hauskaa. Hän kulki hiukan edellä muista, tyttö rinnallaan.

"Tunnetteko nämä miehet?" hän kysyi.

"Tunnenko heidät?" vastasi hän. "En, en tunne heitä, mutta he ovat serkkujani."

"Mistä tiedätte, että he ovat serkkujanne?" tiukkasi hän.

"Kuinka mieletön olette", nauroi hän. "Tietysti he ovat serkkujani. He tietävät kaiken äidistäni, Maggie-tädistä, he tuntevat Stirlingin, he tietävät, että vietin loma-aikani Blackpoolissa."

Mr. Jones vaikeni. Hän saattoi hänet makuuvaunuun, ja miehet astuivat samaan vaunuun. Onneksi ei makuupaikoista ollut kova kysyntä, joten Anthony oli varannut kaksi osastoa.

"Minä tulen katsomaan, miten sinä siellä asustat", sanoi hän.

"Siellä on kaikki hyvin. Minä kaitsen tätä nuorta neitiä", sanoi Baltimore Jones.

"Se on mielestäni hyvin ystävällistä teidän puoleltanne", sanoi Anthony, mutta työnsi syrjään tupakoivan Mr. Jonesin ja astui tytön luo, joka hurmaantuneena tarkasteli hienosti sisustettua makuuvaununosastoa.

"Ihmeellistä", sanoi Anthony ihaillen. "Ja sinä olet saanut tämän osaston kokonaan itsellesi?"

"Luulen niin", sanoi tyttö. "Minä en tiedä, miten tämä kaikki on järjestetty. Mr. Jones on hommannut kaikki."

Kun Anthony kääntyi, oli Jones hänen takanaan.

"Hän on saanut koko tämän osaston yksin käytettäväkseen, eikö niin?"

"Niinpä luulisin", sanoi toinen epäystävällisesti.

"Paitsi tietysti siinä tapauksessa, että ilmestyy joku toinen matkustava naishenkilö, joka haluaa jakaa sen", sanoi Anthony. "Kuinka kauan viivyt Madridissa, Bessie?"

"Oi, me matkustamme suoraan edelleen", vastasi tyttö.

"Mutta sinä et voi matkustaa suoraan edelleen", virkkoi Anthony lempeästi. "Ei ole mitään junayhteyttä seuraavana päivänä. Sinun on oltava yötä Madridissa. Eikö Mr. Jones sanonut sitä sinulle?"

Tyttö katseli hätääntyneenä vuoroin heitä jokaista.

"Ymmärrän teidän sanoneen, että jatkamme matkaa suoraan edelleen, Mr. Jones?"

"En tunne aikataulua niin hyvin kuin tämä herra", vastasi hän. "Kenties hän on oikeassa."

"Sepä mainiota", sanoi Anthony innostuneena. "Sittenhän voitte asettua Hotel de la Paix'hen. Me asumme siellä."

"Minä olen tilannut huoneet hotelli Paris'sta", sanoi Baltimore Jones karkeasti.

"Siinä tapauksessa täytyy teidän tulla meitä tervehtimään", sanoi Anthony. "Me iloitsisimme siitä suuresti, eikö totta Bessie? Ja sivumennen sanoen, jollette vielä ole merkinnyt itsellenne makuupaikkaa, Mr. Jones, voitte nukkua minun osastossani."

Mr. Jones vastaanotti kutsun, vaikkakin vastahakoisesti ja epäystävällisesti.

Hän oli vähän kohteliaampi myöhemmin illalla, kun Anthony kertoi hänelle ostaneensa muuleja Marokosta Italian hallitukselle ja ansainneensa aika suuren summan, jonka hän aikoi viedä mukanaan Lontooseen viettääkseen hyviä päiviä. Anthony selitti edelleen, ettei hän luottanut pankkiosoituksiin, vaan kuljetti mieluummin rahan mukanaan. Myöhemmin antoi hän hienon viittauksen, että aikoi mennä Monte Carloon hieman hummaamaan. Silloin heräsivät Mr. Baltimore Jonesin liikemiesvaistot ja vaativat toimintaa.

Aamulla, kun he lähtivät eteläiseltä asemalta, ehdotti Mr. Baltimore Jones välinpitämättömästi, että hän aikoi tulla tervehtimään heitä päivällisen jälkeen.

"Mitä arvelette, jos pelaisimme hiukan pokeria?" sanoi hän. "Minä en itse tunne paljonkaan sitä peliä", lisäsi hän vaatimattomasti, "ja luulenpa, että te viette minulta vielä koko käsikassani, mutta minä pidän teidänkaltaisistanne pojista ja antaudun vaaraan."

Sandy näytti epävarmalta.

"Minusta on yhdentekevää", virkkoi hän, "kun vain sanotte minulle, mikä on parempi, kaksi pariako vaiko suurempi seurue."

Mr. Jones lähti Hotel de Paris'hin, mielessään tunne siitä, ettei hänen matkansa ollut mennyt kokonaan hukkaan. Kun hän illalla saapui, tapasi hän kaikki neljä sijoittuneena Hotel de la Paix'n yksityishuoneeseen.

"Vai täällä te olettekin", sanoi hän iloisesti. "Ja mitenkä voi pikku ystäväni?" Hän puristi lämpimästi tytön kättä.

"Pikku ystävänne on juuri aikeessa mennä levolle", sanoi Anthony. "Hänellä on ollut hyvin rasittava päivä ja hyvin rasittava yö, ja kun lähdemme aamulla aikaisin, olen kehoittanut häntä menemään nukkumaan."

"Se onkin hyvä neuvo", sanoi Baltimore Jones sydämellisesti, vaikka olikin odottanut saavansa keritä uhrinsa tytön läsnäollessa.

Sandy otti esille kysymyksen pokerista.

"Tahdoinkin juuri saada tietää, haluatteko pelata", sanoi Baltimore Jones, "ja rohkenin tuoda mukaani korttipakan, sillä tiedän, kuinka vaikeata on saada kortteja – brittiläisiä ja amerikkalaisia kortteja nimittäin."

"Se seikka meitäkin juuri huolestutti", sanoi Anthony laittaessaan kuntoon pöytää. "Onko teistä yhdentekevää, jos pelaamme nelisin? Se on aika hurjaa peliä."

"Minusta yhdentekevää, vaikka kahteen mieheen", vastasi Baltimore Jones hyväntuulisena. "Entä mikä on raja?"

"Raja?" sanoi Anthony. "En tunne sitä sanaa."

"Pelaatteko ilman rajaa?" Baltimore Jonesin silmäterät supistuivat.

"Ehdottomasti", sanoi Anthony. "Se on minun peliäni. En luule menettäväni enempää kuin viitosen, sillä minä olen hyvin varovainen pelaaja."

"Minä huomaan olevani menettämäisilläni kaikki rahani", nauroi Baltimore Jones sekoittaessaan ja jakaessaan kortteja. "Teidän osanne, Mr –."

"Kutsukaa minua Anthonyksi", sanoi Mr. Yllättäjä. "Se kuulostaa tuttavallisemmalta."

Puolen tunnin ajan peli sujui, vain vähän nousten ja laskien. Kukaan ei menettänyt paljon, eikä kukaan voittanut paljon.

"Me käymme kömpelöiksi", sanoi Baltimore Jones, jonka vuoro oli jakaa. "Antakaa minulle nuo kortit."

Kukaan ei nähnyt, kuinka hän vaihtoi oikeassa kädessä olevan korttipakan siihen, joka hänelle ojennettiin.

"Odottakaahan hetkinen", sanoi Anthony. "Siinäpä erikoinen korttipakan päällys. Eikö siinä ole musteleima kannessa?"

"Katsokaa itse", sanoi Baltimore Jones hyväntahtoisesti. Hetken ajan luuli hän heidän huomanneen hänen vaihtavan kortteja, mutta rauhoittui älytessään, että kuviteltu mustetahra olikin kiinnittänyt toisen huomiota.

Anthony ojensi kortit takaisin.

"Olen pahoillani", sanoi hän, ja mies ryhtyi jakamaan. Hän vilkaisi kortteihinsa. Siinä oli neljä ässää. Ja hän tiesi, että siinä oli joko neljä ässää, puhdas korttisarja tai jotakin muuta yhtä korkeaa maata, sillä miehen kortit olivat siten järjestetyt.

"Minulla on onni kädessäni", sanoi Anthony, "lyön vaikka vetoa siitä."

Hän veti setelitukun taskustaan, ja Baltimore Jonesin silmät välähtivät.

"Koska sinä kerran näytät omat rahasi", sanoi Paul, "salli minun näyttää myös omani." Ja hän veti esiin käärön ja lyödä läiskäytti sen pöydälle.

"Olen skotlantilainen", sanoi Sandy, "ja koska sananlasku sanoo skotlantilaisten olevan varovaisia, en halua uhrata enempää kuin kolme sataa puntaa tällä panoksella."

Se oli Sandyn panos.

"Minä ymmärrän", sanoi Baltimore Jones.

"Minä koroitan sen kolmella", sanoi Anthony.

"Myös kolmesataa", virkkoi Paul lakoonisesti.

Kortit oli jaettu, ja Mr. Baltimore Jones istui tyytyväisenä muistuttaen kehräävää tiikeriä, jonka kynsiin oli taivaasta pudonnut kolme somaa, lihavaa vasikkaa.

Panokset olivat nousseet jo kolmeen tuhanteen puntaan, kun Mr. Baltimore Jones peläten tulevansa syrjäytetyksi katsahti toisten käsiä. Kaikki pelaajat, Anthonyä lukuunottamatta, olivat olleet kärkkäitä "vilhuilemaan." Olikin onneksi Mr. Jonesille, ettei hän mennyt pidemmälle, sillä Anthony pani kaksi yht'aikaa, kun hänen vuoronsa tuli.

"Minulla on neljä ässää", sanoi Mr. Baltimore Jones asettaen ne pöydälle.

"Minulla on sievoinen täysi sarja", sanoi Sandy ja laski nähtäväksi ristikolmosen, -nelosen, -viitosen, -kuutosen ja -seitsemäisen.

Mr. Baltimore Jones kalpeni. Hän tuijotti epäuskoisena kortteihin, käänteli ne sitten ylösalaisin ja tutki ne yksitellen. Hyvin vastenmielisesti laski hän kolmekymmentä sadan punnan seteliä ja ojensi ne Sandylle.

"Valmiit", sanoi Paul, sekoitti ja jakoi kortit nopeasti.

Baltimore katseli hänen käsiään ja rohkaisi mielensä. Hänellä oli täysi sarja kuninkaaseen asti – niinkuin olla pitikin, sillä käyttäen hyväkseen Anthonyn ja Paulin keskinäistä keskustelua, oli hän korvannut kokoonpannun korttipakan toisella, eikä erehdystä voinut sattua kahdesti samana iltana.

Peli alkoi jälleen, tällä kertaa varovaisesti; ja nyt Baltimore Jones "koroitti ja koroitti", kunnes panos nousi kuuteentuhanteen viiteensataan puntaan.

"Minä seuraan esimerkkiä", sanoi Anthony.

"Minä samoin", sanoi Paul. Sandy katsoi korttejansa hetken aikaa, heitti ne sitten syrjään.

"Herrat, nyt maksatte te", sanoi Baltimore Jones surkuttelevalla äänellä. "Onni sodassa, hyvät herrat. Kortit jakautuvat joskus näin, emmekä me kaikki voi voittaa."

"Mitä olette saanut?" kysyi Anthony.

"Minulla on selvä korttisarja, kuningas korkeimpana."

"Valitan", sanoi Anthony kylmästi. "Minulla on koko sarja ässä korkeimpana." Hän asetti sen pöydälle.

Baltimore Jonesin käsi liikahti vaistomaisesti setelipinkkaa kohti, jonka hän oli latonut pöydälle, mutta Anthonyn käsi oli nopea kuin salama. Hän laski rahat näppärästi.

"Vaadin teiltä vielä kaksi tuhatta, Mr. Jones."

"Annan teille huomenna shekin", sanoi Jones. "Minulla ei ole enempää rahaa mukanani."

"Lupasin neitseellisen tätini kuolinvuoteen ääressä", sanoi Anthony kaihomielisenä, "etten koskaan ottaisi vastaan shekkiä korvaukseksi pokeritappioista, ja olen varma, että saatte kaivetuksi esiin toisen tukun, jos haluatte."

Kiroten pisti Mr. Jones kätensä takataskuunsa ja veti esiin paksun setelikäärön kiskoen siitä irti kaksikymmentä sadan punnan seteliä.

Hän oli sekä onneton että raivoissaan, sillä sellaista ei hänelle ollut koskaan tapahtunut koko toimintansa aikana. Hän oli liian taitava mies tehdäkseen virheitä korttien järjestelyssä, niin että vastustaja saattoi saada korkeampaa maata kuin hän.

"Haluan yrittää uudelleen", sanoi hän, ja taas jaettiin kortit. Nyt sen teki Sandy. Ja taaskin oli käsiteltävänä toinen pakka kuin se, joka oli pöydältä koottu ja jonka Mr. Baltimore oli salaman nopeudella korvannut uudella.

Hän vilkaisi ensimmäiseen korttiinsa. Sen piti olla joko ruutuässä tai ristikuningas, jos kolmas korttijärjestelmä oli kunnossa. Se oli ruutuässä, ja hän istui tyytyväisenä paikallaan. Ässä, kuningas, kuningatar, sotamies, ruutukymmenikkö oli hänellä – siis vastustamaton yliote. Hän asetti korttinsa alaspäin pöydälle ja peli alkoi. Se nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes Mr. Baltimore Jones tunsi, että hänen viimeinen puntansa oli kyseessä. "Minä en voi panna peliin enempää", sanoi Anthony.

Paul oli jo pannut korttinsa peliin kahdentuhannen osingolla, ja Sandy ei ollut ollutkaan mukana pelissä.

"Enpä luule teidän voivan lyödä tätä", hykerteli Baltimore Jones, nähdessään kaiken menetetyn rahansa virtaavan takaisin. "Täysi sarja, ässä korkein."

"Se lyö minut", sanoi Anthony. "Katsokaammepa sitä hiukan."

"Te epäuskoinen", hymyili Baltimore Jones ja käänsi kortit ylöspäin.

Siinä oli todella täysi sarja ässästä lähtien, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla oli kuudes kortti tullut hänen käteensä.

"Olen pahoillani", sanoi Anthony. "Kuusi korttia – yksi liikaa. Minun panokseni, luullakseni."

Kirkaisten sieppasi Baltimore Jones rahansa.

"Pankaa se takaisin", sanoi Anthony.

Sandy oli jo ovella, ja ase Anthonyn kädessä puhui selvää kieltä.

Aina siitä hetkestä, jolloin hän lähti huoneesta, ja siihen asti, kun juna Pariisin pohjoiselta asemalta lähtien kulki tietään Calais'hen, eivät he nähneet Baltimore Jonesia. Mutta kummallista kylläkin, Miss Bessie McCall, joka oli Pariisissa saanut muutamia kauniita lahjoja noilta kolmelta nuorelta mieheltä, kyseli Baltimore Jonesia, kun Paul tuli kiirehtien käytävää pitkin.

"Eikö ollutkin onnetonta, että hän sairastui Madridissa?" sanoi Anthony, mutta samassa hän huomasi sihteerinsä katseen ja meni ulos.

"Ystävämme Jones on tämän vaunun viimeisessä osastossa", sanoi Paul, "ja hänellä on mukanaan kaksi pulskinta poikaa, jotka koskaan ovat päässeet livahtamaan giljotiinin kynsistä. Vaikeuksia on tulossa."

Anthony mietti.

"Niin, tietysti", virkkoi hän. "Boulognen ja Calais'n välillähän on pitkä tunneli. Siellä se tapahtuu. Voimme istua rauhassa sinne saakka."

Hänen aavistuksensa osoittautui oikeaksi. Vasta kun juna syöksyi pitkään tunneliin Cape Grisnez'n takana alkoi liikehtiminen. Äkkiä sammuivat kaikki valot vaunussa.

"Työnnä tyttö nurkkaan", sanoi Anthony hiljaa ja Paul johdatti tytön turvalliseen paikkaan ja alkoi tämän suureksi hämmästykseksi kasata tyynyjä hänen ympärilleen.

Hyökkäys alkoi tavattoman äkkiä. Valo välähti äkkiä Anthonyn kasvojen edessä, hän kuuli putoamisesta aiheutunutta kahinaa, ja jokin painui maahan. Laukaus oli sattunut rätisten tyynyyn ja repinyt sen hajalleen. Ennenkuin se ennätettiin nostaa ylös, oli Anthony käynyt käsiksi hyökkääjäänsä alhaalta käsin ja lennättänyt hänet avonaisesta ovesta käytävään. Taas välähti valo, ja Anthony näki puukon kiiluvan. Paul näki sen myöskin ja tarttuen sitä pitelevään käteen, väänsi sen äkillisellä nykäyksellä pois. Pimeästä kuului tuskallinen parkaisu ja Paul jatkoi vielä hyökkäystään antaen hyvin osuneen potkun umpimähkään. Se sattui johonkin pehmeään.

"Taskulamppusi, Sandy", sanoi Anthony.

Sandy totteli käskyä, ja valovirta levisi käytävään, valaisten kaksi henkilöä, jotka makasivat päällekkäin.

"Tuo heidät sisään", sanoi Anthony. "Pian." Sähkölampun valossa tarkastivat he molemmat tuntemattomat miehet. Sitten otti Anthony lampun Sandyn kädestä ja juoksi käytävän päässä olevaan osastoon.

Mr. Baltimore Jones ei ollut taistelun mies, eikä edes halu kostaa noille kolmelle, jotka olivat hänet kynineet, saattanut häntä jättämään osastonsa rauhallista nurkkaa. Hän odotti palkattujen miestensä paluuta, kun Anthony tuli sisään ja valaisi lampulla hänen kasvonsa.

"Kuka se on?" kysyi tämä.

"Mitä, sehän on Baltimore Jones", sanoi Anthony ollen hämmästyvinään. "Älkää nousko ylös minua tervehtimään, jollette halua saada kuulaa vatsaanne."

"Aiotteko ryöstää minut, mitä?" sanoi Baltimore loukkaantuneena, kun toisten näppärät sormet kopeloivat hänen taskunsa.

"Kiitän teitä, olen saanut, mitä halusin", sanoi Anthony.

"Löydätte yksityiset salamurhaajanne radan varrelta – jos nimittäin juna hiljentää vauhtia tullessaan ulos tunnelista, niinkuin se tavallisesti tekee."

Samassa juna hiljensi vauhtia ja hän syöksyi pimeässä käytävää pitkin, tyrkkäsi maahan nuo kaksi miestä, jotka nyt olivat vironneet ja ilmaisivat kiihkeästi vihamiehilleen kostonhaluaan kielellä, jota Miss McCall kaikeksi onneksi ei ymmärtänyt.

Parissa sekunnissa oli Anthony tunkenut heidät vaunun päässä olevalle sillalle.

"Herrat", sanoi hän, "te voitte joko itse pudottautua junasta tai teidät potkaistaan pois."

"Te olette katkaissut käsivarteni", ulvoi mies, johon Paul oli kohdistanut jiu-jitsu-otteen.

"Ei se ole katkennut", sanoi Anthony. "Hyppäättekö pois, vai potkaistaanko?"

"Me hyppäämme", sanoivat molemmat, ja kun juna sukelsi hiljaisella vauhdilla ulos tunnelista, panivat he lupauksensa täytäntöön, ja Anthony meni vaunuosastoonsa leveä hymy huulillaan.

Laivalla jutteli hän vähän tytön kanssa. Se oli isällinen ja veljellinen keskustelu, joka käsitteli kysymystä siitä, kuinka epäviisasta on Euroopan mantereella luottaa tuntemattomiin suojelijoihin.

"Niin, ja sivumennen", sanoi hän ottaen jotakin taskustaan, "Mr. Baltimore Jones pyysi teitä vastaanottamaan tämän pienenä muistona hänen ystävyydestään. Unohdin antaa sen teille ennemmin."

"Mitä, sehän on kultakello ketjuineen", sanoi tyttö.

Anthony nyökkäsi.

"Pankaa se taskuunne ja antakaa se omalle miehellenne, kun sellaisen löydätte", sanoi hän hymyillen. "Ja muistakaa, älkää luottako kehenkään."

"Minä luotin teihin", hymyili tyttö.

"Niinpä kylläkin, mutta me olemmekin kunniallisia", sanoi Anthony hyveellisenä, meni sihteerinsä luo kertomaan, mitä oli tehnyt.

"Enpä luulisi Baltimore Jonesin missään tapauksessa olevan tällä laivalla?" kysyi Paul.

Anthony pudisti päätään.

"En luule sitä", sanoi hän, "paitsi siinä tapauksessa, että hän on päässyt laivaan ilman passia ja matkalippua, sillä ne minä viskasin mereen, kun lähdimme Calais'ta."

"Anteeksi", sanoi Paul jälkeenpäin. "Sanoitteko Miss McCallille, että me olemme kunniallisia?"

"Sanoin", vastasi Anthony tyynenä. "Kunniallinen on suhteellinen määritelmä."

"Ja mitenkä selitätte suhteen?" kysyi Paul uteliaana.

"Minä ja kunniallisuus olemme serkuksia", sanoi Anthony liukkaasti. "Serkkuja ensimmäisessä polvessa, ja kun olemme saattaneet tytön turvallisesti Lontoon läpi, olen sitä toisessakin polvessa, sillä aion antautua uralle, johon verrattuna minun aikaisemmat urotyöni ovat yhtä kiinnostavat kuin potkupallopeli kahden alakoulun välillä."

KAHDESTOISTA LUKU

Uhkapelurit yllätetään

Mr. Yllättäjä ja hänen sihteerinsä kulkivat hitaasti Brightonin pääkatua pitkin, kädet taskuissa, ilmeisesti nauttien aamun ihanuudesta, sillä kumpikaan heistä ei puhunut mitään. Huomioiden tekijä olisi helposti saattanut kuvitella, ettei heillä ollut muuta harrastusta elämässään kuin hyvin istuvat pukunsa ja kiiltävän tukkansa moitteeton jakaus. Hiljaisuus johtui määräyksestä, jonka Anthony oli antanut ja josta he uskollisesti pitivät kiinni. Se sisälsi sen, etteivät he puhutelleet toisiaan julkisilla paikoilla.

Anthonyllä oli käsitys, jonka hän usein oli pukenut seuraaviin sanoihin:

"Voit salata kasvosi ja vartalosi, mutta et ääntäsi. Ihmiset voivat kulkea ohitsesi, huomaamatta ulkomuotoasi, mutta he eivät voi sivuuttaa sinua, kuulematta ääntäsi. Ja ääni on helpompi tuntea kuin kasvot."

Vasta, kun he olivat tallustelleet takaisin suureen, ilmavaan ja aurinkoiseen huoneeseensa aamiaiselle, puhkesi Anthony puhumaan.

"Sanonpa sinulle jotakin, Paul", virkkoi hän levittäen auki lautasliinaa, "tämä kaupunki on liian täynnä laiskoja, rikkaita ihmisiä miellyttääkseen minua. Tunnen oikein pahoinvointia katsellessani tuota lihavaa chinchilla-takkiin pukeutunutta naista."

"Se on maksanut varmasti ainakin tuhat guineaa", virkkoi Paul surullisesti. "Se on hirvittävää ylellisyyttä, ja tekee hänet vain entistä lihavamman näköiseksi."

"Niin minustakin", sanoi Anthony päätään pudistaen, "mutta otaksukaamme, että menisimme hänen luokseen ja riistäisimme sen häneltä, mitä tekisimme chinchilla-takilla?"

"Kyllähän uutta peittoa tarvitaan aina", vastasi Paul miettiväisenä. Ajatus, että hän suojelisi vedolle arkoja polviansa tuhannen guinean arvoisella peitolla, oli kuitenkin liikaa Anthonylle, joka saikin oikean naurunpuuskan.

"Huomasitteko ketään kävelyllä?" kysyi Paul äkkiä.

"Huomasin Mr. Groggenheimerin, jolla oli neljänsadan punnan arvoinen helmi kravatissaan, ja tuon sietämättömän saalistajan, Storkin, puettuna turkkiin, jota sinä epäilemättä ehdottaisit käytettäväksi takanedusmattona. Ja Mr. Kandeman –"

"Kandeman?" toisti Paul. "Enpä luule koskaan kuulleeni kenestäkään Kandeman-nimisestä."

Anthony hykerteli käsiään.

"Sitä ajattelinkin", sanoi hän. "Sinä, Paul, olet todellakin miljoona vuotta jäljellä ajastasi. Olet kuin viimevuotinen almanakka. Sinä olet –"

"Ehkä kuitenkin sanoisitte minulle, kuka on Mr. Kandeman?" keskeytti Paul lempeänä, välittämättä panetteluista.

Anthony ei vastannut heti, ja Paul pidättäytyi ahdistelemasta kysymyksillä, ennenkuin ateria oli lopussa ja korjattu pois.

"Mr. Kandeman", selitti Anthony, "on tavattoman rikas ja tavattoman hieno herrasmies, joka on peliä, tupakanpolttoa ja juoppoutta vastustavien yhdistysten puheenjohtaja. En ole saanut selville niiden tarkkoja nimiä, mutta luulen kuvanneeni sinulle Mr. Kandemanin ylevän, siveellisen mielenlaadun."

"Mikä on hänen varsinainen ammattinsa noiden vastustamisensa ohella? Tämä jo vivahtaa minusta pokeriin", sanoi Paul.

"Hän ei tee mitään elatuksekseen", selitti Anthony, "paitsi tietysti nostaa osinkoja. Hän on Britannian suurimman elintarvevaraston johtaja – toisin sanoen myyntijärjestelmän esimies, joka myy sinulle sokeria suurena suosionosoituksena. Hän asuu Lontoossa Princes Gardens 903. Hän on poikamies, ikävystyttävä ihminen ja monessa suhteessa oikea visapää. Hän inhoaa kaikenlaisia huvituksia, jolleivät ne ole samanlaatuisia kuin hänen omansa. Aion syödä lounasta hänen kanssaan tänään", lisäsi hän odottamatta.

Paul kohotti kulmakarvojaan.

"Tahdotteko tulla käännytetyksi?" kysäisi hän epäluuloisesti. "Enpä luule teissä olevan mitään sijaa parannukselle –"

"Olen kuitenkin aikonut tehdä parannuksen", virkkoi Anthony kohteliaasti.

Hänellä oli outo ja erikoinen tapa kuljeskella yksin mitä uskomattomimmissa paikoissa. Kaikenlaisilla kokouksilla oli erityinen vetovoima häneen. Mikä tahansa sanomalehdissä ilmoitettu julkinen yritys löysi Mr. Yllättäjässä varman kannattajan, oli sitten kyseessä lapsinäyttely tai anarkistien kokous. Edellisenä iltana oli ollut Brightonin Veljespiirin kuuluttama kokous pelikiellon aikaansaamiseksi sunnuntaisin puistoissa, ja Anthony oli ollut noissa kieltämismenoissa riemulla mukana. Täällä oli hän tutustunut Mr. Kandemaniin, laihaan, kivulloisen näköiseen parrakkaaseen herrasmieheen; hän oli myöskin noussut seisomaan ja pitänyt puheen, sillä Anthony oli myöskin oivallinen puhuja. Mr. Kandeman oli onnitellut häntä lämpimästi ja kun Anthony oli antanut hienon viittauksen, että hänellä oli elämässään salainen suru ja että kaipasi ainoastaan ennakkoluulotonta, maailmaakokenutta miestä, jolle saattaisi ilmaista sydämensä tuskan, oli Mr. Kandeman heti tarttunut syöttiin ja kutsunut Anthonyn kahdenkeskiselle lounaalle. Sillä maailmassa ei löydy ainoatakaan kovasydämistä ja ahdasmielistä tekopyhää, joka ei uskoisi olevansa suvaitsevainen maailmanmies ja tuntevansa mitä suurinta myötätuntoa ihmisiä kohtaan.

"Ei", sanoi Anthony miettiväisenä vastaten Paulin tekemään kysymykseen. "En luule, että tässä on yhtään rahaa ansaittavissa, jollen mahdollisesti voi houkutella tuota vanhaa pirua pelaamaan uhkapeliä."

"Pelaamaan?" sanoi Paul hämmästyen. "Ette suinkaan kuvittele senkaltaisen luonteen ryhtyvän pelaamaan?"

"Sitä ei voi tietää", oli salaperäinen vastaus.

Anthony läksi ulos syömään lounasta puettuna siisteimpään pukuunsa ja kaulassaan musta kravatti, ikäänkuin surisi entisiä pahoja tekojaan. Mr. Kandeman odotti häntä Brightonin suurimman ja kalleimman hotellin eteishallissa ja hykerteli käsiään nähdessään katuvan olennon astuvan sisään.

"Tässähän olettekin, Mr. Jackson", sanoi hän. "Olen iloinen nähdessäni teidän olevan täsmällinen. Nykyajan nuoret miehet eivät juuri näy pitävän väliä ajasta. Nähkääs, viime keskiviikkona sain odottaa kokonaista viisi minuuttia erästä nuorta – niin – tarkoitan nuorta henkilöä."

"Sellaista en minä saata ymmärtää", sanoi Anthony. "Rakas Juho-setäni teroitti minulle täsmällisyyden merkitystä. Jospa olisinkin seurannut hänen erinomaisia neuvojaan." Hän huokasi ja pudisteli päätään, ja Mr. Kandeman tarkasteli häntä niinkuin luonnontutkija uutta syöpäläislajia.

"Parannuksen teko ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Kuten jo eilen illalla teille sanoin, Mr. Jackson", virkkoi hän kiirehtiessään eteenpäin käytävää pitkin, joka johti ruokasaliin, "olen varannut pöydän syrjäisestä nurkkauksesta, sillä tunnen, ettette haluaisi kertoa minulle surullista tarinaanne, ellette olisi varma siitä, ettei ole syrjäisiä kuuntelijoita."

Kun he olivat istahtaneet pöydän ääreen ja vaatimaton ateria oli asetettu heidän eteensä, kaasi Mr. Kandeman lasillisen vettä ja pani sen Anthonyn lautasen oikealle puolelle.

"Minä otan itse hiukan Reinin viiniä, vaikka se on minusta hyvin vastenmielistä. Lääkärini on sen määrännyt – lääkärin määräys, rakas ystävä, lääkärin määräys."

Ollakseen mies, jonka on nautittava inhoittavaa juomaa, teki hän sen kelpolailla, sillä hän maiskutteli huuliaan ilmeisellä nautinnolla.

"Hirvittävää nestettä", sanoi hän päätään pudistellen. "Hirvittävää nestettä. Vesi vasta poikaa, veliseni, puhdas vesi. Jalopeurat juovat sitä, haha. Jalopeurat juovat sitä."

Anthony tuumi mielessään, että aasit juovat sitä myöskin, mutta ei sanonut mitään.

"No, Mr. Jackson", sanoi Mr. Kandeman, kun he olivat päässeet jälkiruokaan. "Te mainitsitte eilen illalla, että teillä oli jotakin, joka kalvaa mieltänne ja jota minä, vakavana kristittynä" – hän kohotti katseensa katossa oleviin lemmenjumaliin – "saattaisin auttaa unohtamaan."

Anthony leikitteli haarukallaan ilmaisten mielenliikutusta ja hämmennystä, joka on paikallaan vasta-alkajalle tämän kuunnellessa ensimmäistä hänelle tehtyä tarjousta.

"Se on täysin totta, herra", lausui hän viimein surullisella äänellä. "Mieltäni painaa eräs seikka, ja kuunnellessani teidän sunnuntaina puhuvan pelaamisesta ja vastustavan uhkapeliä, on katumukseni käynyt polttavammaksi."

"Pyydän, jatkakaa", sanoi Mr. Kandeman selvästi hyvillään.

"Oi, olisinpa vain totellut Juho-setääni", vaikeroi Anthony. "Oi, jospa en koskaan olisi ruvennut ammattipeluriksi."

"Ammattipeluriksi?"

Mr. Kandeman katseli häntä yhä suuremmalla mielenkiinnolla ja kunnioituksella. Se oli samanlaista mielenkiintoa, jolla raittiustaistelija katselee parantumatonta juoppoa tai bakteriologi tarkastelee uutta ja kuolettavaa mikrobia.

"Niin, herra", sanoi Anthony. "Olen ammattipeluri, petkuttaja, mielettömien miesten ryöstäjä, nuuskija kilpa-ajoradoilla ja sen sellaista."

Hän ei selittänyt, mitä se "sen sellainen" oli, mutta Mr. Kandeman luuli tietävänsä.

"Viikko sitten", sanoi Anthony synkästi, "kerskailin taidostani. Viikko sitten olin tyytyväinen ajatellessani, että ensi keskiviikkona olisin rikas mies. Mutta mitä merkitsevät rikkaudet?"

"Niinkö?" sanoi Mr. Kandeman myötätuntoisena. "Mutta – mitä laatua ne ovat?"

"Minä jo melkein toivoisin, ettei Greylegs voittaisi", sanoi Anthony synkkänä ja alakuloisena, "mutta jos se häviäisi, rikastuisivat vedonlyöntikirjanpitäjät, ja sitä luokkaa täytyy sortaa."

"Minä olen teidän kanssanne yhtä mieltä", sanoi Mr. Kandeman. "Mikä on tämä – hm – Greylegs?"

"Se on muudan hevonen", sanoi Anthony, "joka on varmasti voittava Jeslandin kilpa-ajoissa. Siitä ei ole epäilystäkään eikä siitäkään, että minä voitan kaksikymmentätuhatta puntaa. Mutta, mitä se hyödyttää? Sehän merkitsee sitä, että ansaitsen rahaa uhkapelillä. Ja kun hullut ihmiset hyökkäävät toistensa kimppuun lyödäkseen vetoa Pinkiestä, niin me muutamat minunkaltaiseni tuhoa tuottavat miehet nauramme partaamme, sillä olemme järjestäneet koko kilpa-ajot siten, että Greylegs on voittava. Eikö se ole inhoittavaa."

"Kauheata", sanoi Mr. Kandeman, ei kuitenkaan täydellä vakaumuksella.

"Mutta", sanoi Anthony käyden iloisemmaksi, "voinhan lahjoittaa rahat johonkin hyvään tarkoitukseen."

"Siinäpä loistava ajatus", sanoi Mr. Kandeman innokkaasti. "Olisihan aatteelliselta kannalta katsottuna melkein oikeus ottaa nuo rahat ja panna ne talteen hyvää tarkoitusta varten. Mutta entä jos hevonen häviää! Silloin, nuori ystäväni, kadotatte te rahanne."

"Sen kyllä kestän", sanoi Anthony olkapäitään kohauttaen, "mutta älkää pelätkö. Greylegs on valmennettu ja taattu."

"Minä en ymmärrä kilpa-ajosanontatapoja", sanoi hienosteleva Mr. Kandeman, "tahtonette kenties selittää, mitä tarkoitatte sanoilla valmennettu ja taattu."

Anthony selitti perusteellisesti, ja Mr. Kandeman innostui yhä enemmän ja enemmän. Anthony sanoi, että ainoa seikka, mikä estäisi hevosen voittamasta, oli sellainen mahdollisuus, että se kaatuisi kuolleena maahan kilpa-ajoissa tai – jos niin harvinainen sattuma otettaisiin huomioon –, että sitä haavoitettaisiin vaikeasti.

Anthony palasi kotiin lounaalta, joka oli kestänyt kello kolmeen saakka ja jolloin Mr. Kandeman ja hän olivat olleet ainoat ruokasalissa olijat, sekä laski hämmästyneen Paulin nenän eteen kahdelletuhannelle punnalle osoitetun shekin.

"Se on uskomatonta", ällisteli Paul. "Kandeman ei olekaan hölmö."

"Kandeman on viisas", myönsi Anthony, "ja hän on taitava ja käytännöllinen. Sellaiset ihmiset ovat helpoimmiten ryöstettävissä. Ei hullulta mitään nyhdetä, vaan viisaalta. Houkuttele mies ulkopuolelle oman ammattinsa, silloin on hän tavallisesti hölmö."

"Miten karkeaa", mutisi Paul.

"Se on karkeaa, mutta totta", sanoi Anthony vakavana. "Niinsanottu käytännön mies tietää kaiken, mikä koskee hänen omaa alaansa, mutta jos joku saa hänet innostumaan johonkin, joka on hänen rajojensa ulkopuolella – niin on hän mennyttä kalua. Minä olen aina huomannut", jatkoi hän miettiväisenä, "että yhteiskunnanparantajat ovat kaikkein herkkäuskoisinta väkeä. Raittiusintoilijan saa kaikkein helpoimmin innostumaan uuteen whisky-osakeyhtiöön, sillä hän selittelee itselleen, että miljoonia haaskataan juomiseen, ja jos hänellä on jonkinlaista määräämisvaltaa, saattaa hän mahdollisesti vähentää tuotantoa. Tietysti ei hän koskaan halua vähentää tuotantoa, sillä se merkitsisi osinkojen vähenemistä. Keihin on kolmella kortilla temppuilijoiden helpointa käydä käsiksi? Tietysti hyviin korttipelureihin, sillä nämä luulevat olevansa niin taitavia, ettei heitä voida pettää. Mies, joka ei koskaan ole koskenut kortteihin, ei myöskään menetä rahaa moisiin metkuihin."

"Te siis todella kehoititte häntä lyömään vetoa Greylegsin puolesta?" Anthony nyökkäsi. "Hän tietysti selitti sen omaksi tyydytyksekseen siten, että aikoi käyttää rahan taistellakseen uhkapeliä vastaan, ja saatuaan voiton taskuunsa päästäisi hän sen julkisuuteen ja kertoisi maailmalle, että hän taistelee pelureita vastaan heiltä voittamallaan rahalla."

"Kenties ei hän tekisikään niin", virkkoi Paul kuivasti.

"Niin, kenties ei hän tekisikään siten", myönsi Anthony.

Hän otti shekin ja katseli sitä miettiväisenä.

"Se on uskomatonta", sanoi hän hetken mietittyään, "mutta luulen, että jokaisella meistä on omat himomme – parhaimmillakin."

Hän taittoi shekin ja pani sen taskuunsa.

"Kuitenkaan", virkkoi hän hymyillen, "ei tämä vielä ole paras pila. Minä olen suostunut panemaan toimeen suljetun istunnon Mr. Kandemanin talossa Princes Gardensilla."

"Suljetun istunnon. Mitä se tahtoo sanoa?" kysyi Paul.

"Olen ammattipeluri", sanoi Anthony juhlallisena. "Aion näyttää Mr. Kandemanille, kuinka ihmisparkoja ryöstetään. Hän ja valittu joukko hänen ystäviään tulevat omin silmin näkemään menetelmän, jota ei koskaan ennen ole näytetty, nimittäin tavan, millä pelipankin miehet Monte Carlossa heittävät pallon haluamalleen numerolle."

"Joutavia", huudahti Paul. "Te olette liian viisas uskoaksenne sellaisia juttuja. Sitä ei voi tehdä. Kaikkein taitavimmat pelimiehet ovat yhä uudelleen ja uudelleen sen todistaneet –"

Anthony naureskeli hiljaa ja iloisena.

"Me tiedämme sen, sinä tyhmä aasi, mutta hän ei sitä tiedä. Pelin vastustajat uskovat, että kaiken voi tehdä. Jos sanoisin hänelle, että rahan, jonka ihmiset Monte Carlossa voittavat, varastaa heiltä säännöllisesti ovella seisova vahti, uskoisi hän senkin, ja niin tekisivät kaikki hänen kaltaisensa."

Sinä iltana oli hänellä neuvottelu Mr. Kandemanin kanssa.

"Olen järjestänyt tilaisuuden, herra", sanoi hän, "ja luulen, että kaikki välineet voidaan hankkia Lontoosta. Ainoa seikka –" Hän epäröi. "Minä en helposti saata sanoa sitä..."

"Sanokaa vain, poikaseni", sanoi Mr. Kandeman lempeästi ja mitä ystävällisimmällä äänellään.

"No niin, hyvä herra. Minä en tietystikään ylpeile menneisyydelläni ja olen hyvin huolissani, että palvelijanne voisivat saada tietää minun olevan pelurin, ja että yleensä joku talonne henkilökunnasta saa tietää, mitä on tekeillä. Onhan luonnollista, että jos se tulee ilmi, ja toiset pelurit saavat tietää minun pettäneen heitä, on minulla huonot ajat edessäni."

Mr. Kandeman laski kätensä toisen olkapäälle, suoden hänelle hyväntahtoisen hymyn.

"Sitä ei teidän tarvitse pelätä", sanoi hän. "Itse asiassa on minulla ainoastaan muutamia palvelijoita ja ne ovat vanhoja ja luotettavia. Sitäpaitsi on meillä tilaisuuksia, joita saattaa mielestäni kutsua Siveellisyysklubin johtokunnan kokouksiksi, ja joihin ei koskaan myönnetä pääsyä sivullisille. Nämä kokoukset", jatkoi hän painokkaasti, "pidetään seurusteluhuoneessani, joka on asuntoni toisessa kerroksessa. Teistä saattaa tuntua oudolta, että seurusteluhuoneeni on toisessa kerroksessa", jatkoi hän edelleen, "mutta totuus on se, etten minä suvaitse kestityksiä ja haluan pitää seurusteluhuoneeni itseäni varten, jossa saan olla rauhassa kaikenlaisilta kuokkavierailta, jotka tulevat sisään käyttäen hyväkseen tilaisuutta ja saadakseen halvalla kupin teetä."

"Ymmärrän täydellisesti", sanoi Anthony. "Sinä viheliäinen pieni paholainen."

Viimeiset neljä sanaa lausui hän itsekseen.

"Voin järjestää niin, että kaikki tarvittavat välineet tuodaan taloon silloin, kun läsnä on ainoastaan hovimestari ja eräs ankara raittiusmielinen, joka on oleskellut luonani kaksitoista vuotta. Voitte tuoda esineet yöllä autotallin ovesta, eikä kukaan tiedä mitään. Ymmärrän täydellisesti halunne karttaa julkisuutta", lisäsi hän.

Anthony katsahti häneen kiitollisena, tai ainakin hän toivoi, että se tyhjä hymy, joka hänellä oli huulillaan, olisi ilmaissut hivenen verran kiitollisuutta.

"Kuinka monta henkilöä aiotte kutsua tilaisuuteen?" kysyi hän.

"Antakaas, kun katson", sanoi Mr. Kandeman. "Aion pyytää Mr. ja Mrs. Dawbyn, jotka ovat kilpa-ajojen vastustamisyhdistyksen jäseniä – te tulette varmasti pitämään Mrs. Dawbysta; hän on hurmaava nainen ja kasvattaa mitä kauneimpia Pekinesekoiria. Sitten aion kutsua Mr. John Smatherin, joka joskus esiintyy meillä puhujana, ja – – –"

Hän luetteli tusinan verran muita henkilöitä, ja Anthony kuunteli pakanallinen ilo sydämessään.

"Olisi suotavaa, että he toisivat vähän rahaa mukanaan", sanoi hän harkitsevan näköisenä. "Toivon heidän istuvan pöydän ympärillä, niin että he näkevät, mitä jokainen tavallinen pelaaja näkee, ja käsiteltyäni palloa pyydän heitä siirtymään taakse ja tarkkaamaan menettelytapaani."

"He tulevat olemaan ihastuneita", sanoi Mr. Kandeman tosissaan.

Pari päivää myöhemmin ajoi muudan vuokra-auto portista sisään Mr. Kandemanin autovajaan Princes Gardenissa, ja siitä astui ulos Anthony vanhan hovimestarin auttamana ja läksi viemään joitakin salaperäisiä esineitä Mr. Kandemanin oleskeluhuoneeseen tämän itsensä pitäessä vahtia. Mr. Kandeman ei myöskään ollut ollut laiskana. Hän oli kaikessa hiljaisuudessa käväissyt kiihkeimpien ystäviensä luona ja kuiskannut heidän korvaansa kertomuksen tästä erikoislaatuisesta tapauksesta, ja nuo henkilöt, jotka olivat syntien erikoistuntijoita, mutta joille tällainen synnin muoto oli epäselvää, olivat yhtä innokkaita näkemään "valkeuteen astuneen miehen" toimintaa, niinkuin Mr. Kandeman runollisesti kuvaili Anthonyn kääntymistä.

Illalla, puoli tuntia ennenkuin he kokoontuivat, päätti Anthony pöydän järjestelyn. Se oli pitkä pöytä, jonka hän oli päällystänyt vihreällä boijilla, ja tälle vihreälle pinnalle oli hän piirustanut tarkkaan ja kaikkien tieteen sääntöjen mukaan neliöitä ja pitkänomaisia kuvioita, jotka Rivieralla kuuluvat pelipöytään. Keskellä pöytää oli iso ratas, jonka hän oli hankkinut melkoisilla kustannuksilla. Pöydän oli hän sijoittanut kynttiläkruunun alle, jonka hän oli taiteellisesti verhonnut ja vetänyt niin alas, että se jossakin määrin muistutti niitä pöytien yläpuolella olevia himmennettyjä valoja, jotka ovat tuttuja pelipankissa kävijöille.

"Ihmeellinen mies", selitteli Mr. Kandeman alhaalla portaiden luona, "tunnen itseni autuaaksi ja onnelliseksi, kun hän, ponnistuksieni ja neuvojeni palkkioksi, on hylännyt kauhean rikollisuransa."

"Onko hän vanha vai nuori?" kysyi Sir John Smather.

"Aivan nuori, aivan nuori", sanoi Mr. Kandeman.

"Minä olen aina toivonut saavani nähdä, miten uhkapeliä pelataan", virkkoi kookas punanenäinen naishenkilö. "Minusta se on kerrassaan viehättävä elämys, Mr. Kandeman."

Mr. Kandeman säteili iloa.

"Minä en lue tätä omaksi ansiokseni", sanoi hän, "sillä tuo nuori mies on herättänyt tämän ajatuksen."

Eräs seurueesta – jossa oli edustettuina happamelta näyttäviä, kuivalta näyttäviä ja kurttuisia, tanakkaharteisia olioita, – vilkaisi kelloonsa.

"Puoli kymmenen", sanoi hän.

"Niinpä on, puoli kymmenen", myönsi Mr. Kandeman, "nyt on siis aika. Tahtoisitteko seurata minua?"

Hän ohjasi heitä rappusia ylös leveään ylähalliin. Hän aukaisi toisen seurusteluhuoneeseen vievistä ovista ja johti seurueensa sisään. Anthony, joka iltapukuun puettuna seisoi pöydän takana, oli suorastaan maalauksellinen näky.

"Naiset ja herrat, tahtoisitteko istuutua pöydän ääreen", sanoi hän. "Tulisitteko tänne, Mr. Kandeman? Toivoisin teidän istuvan pelinohjaajan paikalla. Sillä aikaa, kun minä teen alkuvalmistuksia, pyytäisin teitä pyörittämään ratasta, ja joku naisista tai herroista tarjoutuu lyömään vetoa jostakin määrätystä numerosta. Toivon teidän asettavan rahat eteenne, ikäänkuin olisitte Monte Carlon pelureita."

Seurue oli valmis tottelemaan. Se oli niin hurmaavan paheellista ja mielettömän hullunkurista, että kaikkein happamimmallakin oli itsetietoinen hymy huulillaan.

"Pyörittäkää nyt ratasta. Se käy näin", sanoi Anthony. "Ei liian nopeaan, pyydän. Viskatkaa nyt pallo päinvastaiseen suuntaan kuin pyörä liikkuu. Mainiosti tehty, herra, kerrassaan mainiosti."

Mr. Kandeman oli hyvillään kätevyydestään, ja pyörä liikkui jälleen ja taas pallo naksahti pieneen lokeroonsa.

"Nolla on voittanut, mikä merkitsee, että pöytä on hävinnyt", sanoi Anthony. "No niin, haluatteko jatkaa, Mr. Kandeman, sillä aikaa kun minä teen valmistuksia."

Kepeästi kumartaen hän vetäytyi huoneesta oven kautta, joka johti palvelijoiden sisäänkäytävälle.

"Kautta kunniani", sanoi Mr. Kandeman hyväntuulisena. "Tunnen nyt jo kuuluvani Monte Carlon väkeen."

Hän pyöritti ratasta ja työnsi palloa useampia kertoja. Silloin seurusteluhuoneen pääovi äkkiä aukeni ja poliisitarkastaja, mukanaan kolme virkapukuista miestä, astui yhdellä harppauksella sisään.

Mr. Kandeman tuijotti miestä kauhuissaan. Hän tunsi tarkastajan.

"Mitä nyt, Mr. Wilson", sammalsi hän. "Mitä merkitsee tällainen väkivaltaisuus?"

Tarkastaja pudisteli päätään.

"Te hämmästytätte minua, Mr. Kandeman. Te tiedätte, miten ponnistelemme hävittääksemme nämä pelihuoneet, ja te täällä harjoitatte pientä omaa peliänne. Tämä näyttää pahalta papereissa."

"Tahdotteko väittää, että minä pelaan uhkapeliä?" kirkui Mr. Kandeman. "Missä on Mr. Jackson?"

Mutta Mr. Jackson oli kadonnut.

"Minä voin selittää tämän heti", sanoi Mr. Kandeman. "Nämä naiset ja herrat ovat ystäviäni."

"Minä tiedän kaiken", sanoi tarkastaja, "ja kaikki selityksenne voitte esittää oikeudessa."

Kaikesta päättäen olivat selitykset heikonlaisia, sillä Mr. Kandeman, huolimatta erinomaisesta maineestaan, sai seuraavana aamuna Bow Streetillä sakkoa sata puntaa "pelihuoneen pidosta ja suojelemisesta", ja sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia siitä, minkälaisia laitteita hänen kauniissa ja hyveellisessä seurusteluhuoneessaan oli ollut.

"Seuraten tiedonantoa", sanoi tarkastaja antaessaan lähempiä tietoja, "jotka saimme kirjeessä eräältä Jacksoniksi itseään nimittävältä poliisin ystävältä, piiritimme Princes Gardenissa 903 sijaitsevan talon ja löysimme sieltä pidätetyt istumassa rulettipöydän ympärillä. Pöydällä oli huomattava summa rahaa, ja syytetty Mr. Kandeman pyöritti ratasta."

"Taaskin on löydetty peliluola", sanoi Mr. Yllättäjä lukiessaan uutista iltalehdistä.

"Kun ajattelen, miten te sen suunnittelitte, ihmettelen, miksi ette liity poliisikuntaan", huomautti Paul.

"Se ei olekaan hullumpi ajatus", sanoi Anthony ja oli koko aamupäivän hyvin hiljainen.

KOLMASTOISTA LUKU

Silkkisukat

Anthonylle tuli ajan pitkään liian kuumat olot Brightonissa, ja hän matkusti Lontooseen, jossa vuokrasi itselleen uuden asunnon Westminsteristä. Mr. Kandeman, peliä vastustavan liiton kynttilä, oli huomannut myöskin sen, että paitsi muita vastoinkäymisiään, oli hän valtuuttanut tuon vastustamattoman nuoren miehen lyömään vetoa kahdestatuhannesta punnasta Greylegs-nimisen hevosen puolesta, joka kuitenkin oli kuollut jo useita vuosia sitten.

Mr. Kandeman olisi voinut selittää, vaikka hän ei yrittänytkään selittää sitä poliisille, että hän oli luovuttanut kaksituhatta puntaa voidakseen koota suuren summan, jonka hän aikoi käyttää siveellisyyden edistämiseksi. Mutta hän ei antanut mitään selvityksiä. Kun hän koetti perua shekkinsä ja sai tietää sen jo lunastetuksi, esitti hän paikalliselle poliisille syytöksen, jonka mukaan eräs mies oli petoksella onnistunut saamaan häneltä kaksituhatta puntaa, ja uskoi tähänastisen tahrattoman maineensa auttavan häntä kumoamaan Anthonyn mahdollisesti esille tuomat, uhkapeliä koskevat jutut.

Totta on, että hänen suuttumuksestaan ja hämmästyksestään huolimatta häntä oli sakotettu sata puntaa pelihuoneiston pidosta, sakko, josta oli vedottu ylioikeuteen, mutta hän toivoi voivansa pyyhkäistä pois tämän nimeään kohdanneen häpeän ja oli tätä nykyä vaan huolissaan siitä, miten voisi saada takaisin sen suuren rahasumman, joka jo oli liitetty Anthonyn lukemattomiin pankkitileihin.

Poliisin ei ollut vaikeata todeta petoksen saaneen alkunsa Mr. Yllättäjästä, sillä tämä oli ennenkin toiminut Brightonista käsin. Ja totta on, ettei poliisi suinkaan tuntenut vastenmielisyyttä tätä nuorta, entistä upseeria kohtaan, joka rosvosi rosvoja, mutta myötätunto ja velvollisuus eivät aina käy käsikädessä, ja niinpä syntyikin aikamoinen ajojahti, joka pakotti Yllättäjän etsimään turvaa pääkaupungista.

Niinpä tuohon kalustettuun vuokra-asuntoon saapuikin lukutoukan näköinen, silmälaseja käyttävä nuori mies, seurassaan toinen, kenties vielä enemmän lukutoukkaa muistuttava, ja vielä kolmaskin nuori mies, jolla myöskin oli silmälasit, mutta joka ei kuitenkaan ollut lukuja harrastavan näköinen, vaikka Sandy koettikin parastaan.

Huoneet sijaitsivat pienessä vuokrakasarmissa. Anthony oli tehnyt selvää heidän henkilöllisyydestään ja viittaillut heidän ammattiinsa uskotellessaan talonmiehelle, että hän odotti setänsä tulevan häntä tervehtimään, ja pyytäessään tätä ystävällisesti sanomaan sukulaiselleen, että hän työteliäs veljenpoikansa oli tavattavissa Middlesexin sairaalassa.

"Lääketieteen ylioppilaita", arveli talonmies ja päätti heti ensi tilaisuudessa hankkia ilmaiseksi lääkeopillisia neuvoja liikavarpaiden hoidossa.

"Luulenpa, Paul, että minun olisi parempi panna levolle kuukaudeksi tai pariksi", sanoi Anthony, "siihen asti, kun Tikiligin rajah saapuu, sillä hän on tulossa muutamien viikkojen kuluttua ostamaan kallisarvoisia jalokiviä."

"Mistä ihmeestä olette saanut tuon tietoonne", lausui Paul ihaillen. Hän oli uuttera niin Lontoon kuin maaseutulehtienkin lukija ja sellaiset uutiset, kuin rikkaan rajahin saapuminen, jäivät harvoin häneltä huomaamatta.

"Oh, sain sen juuri käsiini", sanoi Anthony huolettomasti ja vaihtoi puheenaihetta ehdottamalla korttipeliä.

Heidän huoneistonsa oli toisessa kerroksessa, ja ollen kivenheiton päässä St. James Parkista, oli sillä monta etua. Asunto, joka oli erään Intiassa oleskelevan insinöörin omaisuutta – he olivat vuokranneet sen asiamieheltä – oli hyvin kalustettu ja aistikkaasti koristettu.

Anthony meni levolle ja nukahti hurskaan uneen heti laskiessaan pään tyynylle. Hän heräsi huutoon, kimakkaan, läpitunkevaan huutoon ja ponnahti istualleen vuoteessa. Kului aikaa, ennenkuin huuto toistui, sitten kuuli hän heikkoa voihkinaa, jota seurasi kumahdus. Hän katsahti kattoon. Mitä ikinä tapahtuikin, täytyi sen tapahtua heidän yläpuolellaan olevassa huoneistossa. Hänen makuuhuoneensa ovi avautui, ja yöpukuinen Paul astui sisään.

"Kuulitteko sitä?" kysyi hän. "Pelkään, että tuolla on jotain tekeillä."

"Minä kuuntelin sitä juuri", sanoi Anthony. "Se kuulostaa tappelulta."

Kuului vihaista murinaa. Silloin Anthony nousi vuoteesta, otti laatikosta pienen ruskean rasian ja hypisteli pitkää lankaa. Hän kääri auki langan ja asetti korviinsa pienet kuulotorvet. Langan toisen pään kiinnitti hän laatikossa olevaan nastaan.

Langan toisessa päässä oli musta eebenholzinen vastaanottaja. Nousten keveästi lipaston päälle hän asetti vastaanottajan kattoon ja kuunteli. Hän käytti pientä mikrofonia, joka hänen mielestään useissa tapauksissa oli sangen hyödyllinen. Äkkiä hän sanoi hiljaisella äänellä:

"Pue yllesi ja hankkiudu ulos." Paul hämmästyi ensin, mutta ymmärsi kuitenkin samassa, että Anthony toisti koneella kuulemiaan sanoja.

"En voi mennä ulos tähän aikaan yöstä", jatkoi hän, "(ne ovat naisen sanoja, Paul)."

"Pue itsesi."

Hän jännittäytyi äkkiä, ja hänen kasvoilleen tuli utelias ilme.

"Luulen miehen lyöneen häntä", sanoi hän ja katsahti Pauliin. Paul oli ilmeisesti hätääntynyt.

"Luullakseni emme voi tunkeutua miehen ja naisen väliin?" kysyi hän.

Kuului huuto, viiltävämpi kuin se, joka oli herättänyt Anthonyn suloisesta unesta ja vielä raskaampi kumahdus.

"Mies ja vaimo tai ei", sanoi hän ja hypähti lattialle. "Aion lähteä katsomaan, mikä melu siellä on ja selittämään tuolle herralle, ettei naista saa lyödä."

Hän sieppasi päällystakkinsa ja tohvelit, otti sähkölamppunsa ja meni pimeitä portaita ylös. Hän oli puolivälissä, kun kuului oven paukahdus ja nyyhkytystä, ja ohjattuaan lamppunsa valon ylöspäin näki hän yöpukuun ja aamunuttuun puetun naisen nojaavan seinää vastaan itkien. Hän katsahti ympärilleen ja huudahti pelosta nähdessään Anthonyn tulevan esiin.

"Voinko auttaa teitä?" kysyi tämä.

Nainen pudisti päätään. Anthony ojensi kätensä soittaakseen oven sivulla olevaa sähkökelloa, mutta nainen pidätti hänet.

"Pyydän, älkää tehkö sitä", pyysi hän. "Siitä ei ole mitään hyötyä, ei hän tule. Hän luulee minun soittavan. Jos hän tulisikin, käyttäisi hän kauheita sanoja."

"Mutta ettehän voi jäädä tähän koko yöksi", sanoi Anthony lempeästi. "Haluatteko tulla alas meidän asuntoomme? Minä vain pelkään, ettei meillä ole siellä ainoatakaan naista."

Nainen vilkaisi takanaan olevaan oveen.

"Luulen, että niin on sittenkin parempi", sanoi hän haluttomasti. "Minun on joko suostuttava tarjoukseenne tai mentävä kadulle. Hän ei avaa ovea tänä yönä. Kolme viikkoa sitten hän jätti minut ulos koko yöksi."

"Onko tuo herrasmies teidän aviomiehenne?" kysäisi Anthony. Tyttö epäröi.

"On kyllä", vastasi hän Anthonyn mielestä hiukan uhmaten, niin että tämä vältti kyselemästä enempää ja vei hänet heidän asuntonsa seurusteluhuoneeseen ja kiiruhti sitten ilmoittamaan Paulille odottamattoman vieraan tulosta.

"Tule auttamaan minua pitämään hänelle seuraa, Paul. Mitä kello on?"

"Puoli kolme", vastasi Paul. "Miten aiotte menetellä hänen suhteensa?"

Anthony pudisti päätään.

Kun hän palasi seurusteluhuoneeseen jätettyään Paulin pukeutumaan, löysi hän tytön istumasta pöydän ääressä, pää käsien varassa, nyyhkien kiihkeästi. Meni jonkin aikaa, ennen kuin hän sai hänet tyyntymään. Tyttö oli kaunis, huolimatta turvonneista silmistään ja kasvojen yli kulkevasta punaisesta naarmusta. Vähitellen hän tyyntyi ja saattoi rauhallisesti puhella asioistaan.

"Omaiseni asuvat maaseudulla", sanoi hän. "Kenties voisitte aamulla hankkia minulle joitakin vaatteita ja ehkä voisitte lainata minulle vähän rahaa –"

"Tietysti", sanoi Anthony sydämellisesti. "Teen kaikki, mitä voin, hyväksenne. Ette kai mene takaisin – miehenne luo?"

"En koskaan enää", sanoi hän katkerasti. "Oi, millainen houkkio olenkaan ollut, millainen houkkio." Hänen huulensa vavahtivat, ja ainoastaan vaivoin sai hän itsensä hillityksi. "Jos hän olisi ollut säädyllinen mies, olisi kaikki mennyt mukiin, mutta hän on lurjus; koko ajan olen tiennyt hänen olevan heittiön. Odottakaahan, niin saatte kuulla."

Anthonyn katse jännittyi.

"Onko hän lurjus? Minkälainen lurjus?"

Näytti siltä, kuin tyttö olisi huomannut sanoneensa liikaa, mutta ilmeisesti tuntui hänellä olevan halu kertoa lisää.

"Minä en voi kertoa teille. En aio pettää häntä, vaikka hän onkin sellainen peto. Mutta hän ei ole pääsevä livistämään silkkisukkineen."

Anthonyn mielenkiinto oli herätetty.

"Silkkisukkineen?" virkkoi hän välinpitämättömästi. "Ah niin, te tarkoitatte –" Hän vaikeni ikäänkuin rohkaistakseen häntä, mutta tyttö puristi huulensa yhteen eikä sanonut enää sanaakaan.

Aamulla Anthony säästyi hankaluuksilta, joita vaatteitten hommaaminen tytölle olisi aiheuttanut. Kaikesta päättäen läksi mies aikaisin työhönsä, ja naisen onnistui huomaamatta livahtaa ylös ja avata ovi aamupukunsa taskussa olevalla avaimella.

"Aikaisempien kokemusteni perusteella", sanoi tyttö, "ompelin avaimen kiinni taskuuni ja olisin viime yönäkin mennyt sisään, jollei hän olisi pannut ovea hakaan."

Anthony näki hänet vain muutaman minuutin, ja sitten mukanaan rahat, jotka hän oli hänelle lainannut, lähti tämä matkalleen ja häipyi hänen elämästään.

Anthony lähti ulos hankkimaan tietoja yläkerroksen asukkaista. Hän tuli takaisin hämmästyttävän köyhänä.

"John Bidder, Bidder ja kumppanien liikkeestä", sanoi hän. "Hän on vuokrannut kaksi huonetta Long Acrelta, ilmoittaa säännöllisesti päivälehdissä sekä halpahintaisissa viikkojulkaisuissa, tarjoten pääasiallisesti edullisia ostotilaisuuksia."

"Minkälaisia ostotilaisuuksia?" kyseli Paul.

"Erinäisiä tavaraeriä, joita hän on ostanut hallitukselta ja joita hän myy halvasta hinnasta ja ilmeisesti pienestä voitosta. Hänestä ei tiedetä mitään, paitsi että hänellä ei ole velkoja, maksaa kulunsa ja hänen ilmoituksensa otetaan vastaansanomatta kaikkiin parhaimpiin sanomalehtiin."

"No, siinä ei siis ole mitään huijaukseen vivahtavaa", sanoi Paul hiukan pettyneenä.

"Mutta mitä hän tarkoitti noilla silkkisukilla?" kysyi Anthony kävellen edestakaisin. "Eikö sinusta ole mitään erikoista tuossa huomautuksessa, Paul?"

Paul pudisti päätään.

"Ei, minä en huomaa silkkisukissa mitään erinomaista", huomautti hän, "paitsi että ne ovat esineitä, joista useimmat naiset pitävät."

Anthony pureskeli miettiväisenä huuliaan.

"Merkillistä", virkkoi hän.

Sinä iltana vaivautui hän odottamaan Mr. John Bidderiä, saadakseen, kuten Sandy sanoi, yleissilmäyksen tästä. Mr. Bidder oli pitkä, notkea, tumma nuori mies, melkein silmäänpistävästi puettu. Hänellä oli timanttisormuksia sormissaan ja hyvin hoidetut kädet, ja mitä kiiltävin silinteri komeili kevytmielisesti kallellaan hänen sirossa, kiharaisessa päässään.

Hän pyyhälsi Mr. Yllättäjän ohi luoden tähän julkean tuijottavan silmäyksen ja astui rappuja ylös jättäen jälkeensä kalliin sikarin tuoksun.

Mr. Yllättäjällä oli näihin aikoihin vähän työtä, joten hän enimmäkseen loikoili. Siksipä hän tervehtikin Mr. Bidderin tarjoamaa välinäytöstä jonkinlaisella ihastuksella. Hän läksi ulos tekemään tämän liikkeen menestymistä koskevia lisätutkimuksia. Menettelytapa oli yksinkertainen. Hän teki tuttavuutta Mr. Bidderin konttoristin, näppylänaamaisen, yhdeksäntoistavuotiaan nuorukaisen kanssa, joka osoittautui olevan helpommin käsiteltävissä, kuin hän oli odottanut.

Teekupin ääressä, läheisessä teekaupassa, kuvaili Mr. Willie Grames, kuten hänen nimensä kuului, työnantajaansa mitä suurimmalla avomielisyydellä.

"Ette voisi päältäpäin katsoen luulla häntä ihmisystäväksi", sanoi hän pudistaen ihmetyksestä päätään ja käyttäen samaa sanamuotoa kuin aikaisemmin kuvatessaan Mr. Bidderin omituisuuksia, – "mutta sitä hän on. Todellinen ihmisystävä."

"Nimi Bidder on minulle outo", sanoi Anthony, ja Mr. Willie Grames rähähti nauruun.

"Minä sanoisin, että 'oli'", virkkoi hän ivallisesti, "ja se oli outo hänellekin aina siihen saakka, jolloin hän alkoi sitä käyttää. Katsokaas", – hän kumartui eteenpäin ja hiljensi ääntään luottamuksellisesti, "minun käsitykseni on, ettei hänen nimensä oikeastaan olekaan Bidder; tiedänkin varmasti ettei ole", tunnusti hän äkillisessä suoruuden puuskassa. "Näin kerran hänelle osoitetun kirjeen. Se unohtui, kun hän otti joitakin esineitä taskustaan. Kuoren päällä ei ollut Bidder, vaan Leggenstein."

Anthonyn mielestä oli nuorukainen vähän liian puhelias, mutta hänen seuraavat sanansa antoivat selityksen siihen.

"Aion ottaa eron viikon lopulla", sanoi hän. "Bidder tai Leggenstein, mikä hänen nimensä lieneekään, minä olen saanut hänestä tarpeekseni."

"Oletteko saanut potkut?" kysyi Anthony.

"Minäkö potkut?" sanoi hän loukkaantuneena. "Sitä miestä ei ole olemassa, joka antaisi minulle potkut. Ei, sanouduin irti itse."

"Kun väitätte hänen olevan ihmisystävän, niin mitä sillä tarkoitatte?"

"Tarkoitan seuraavaa", sanoi Mr. Willie Grames painokkaasti. "Olemme olleet liikeasioissa kahdeksantoista kuukautta ja minä olen ollut koko ajan hänen palveluksessaan. Meillä on ollut tavaranvaihtoa tuhansien ja taas tuhansien puntien arvosta, mutta hän ei ole saanut myymästään tavarasta irti voittoa edes niin paljon, että voisi elättää kissaakaan. Ja pankaa mieleenne, se ei ole hänen tapaistaan", jatkoi hän vakavana. "Hän on halpamainen lurjus ja pitää rahasta. Ajatelkaas, ostimme partian nahkaisia ja turkisvuorisia käsineitä, joita oli määrätty ilmailuvoimien käytettäväksi. Saimme ne kahdeksallatoista pencellä pari, ja oli melkein varmaa, että olisimme voineet saada ne myydyiksi kahdestakymmenestä shillingistä. Mitä hän teki? Hän kulutti aikamoisen summan rahaa ilmoittaessaan ne myytäviksi puolen kruunun hinnalla kappaleelta. Hän sai voittoa tuskin sen verran, että kykeni maksamaan ilmoitukset, puhumattakaan konttorin vuokrasta."

"Kuinka monta paria hän myi?"

"Noin viisi tuhatta", virkkoi toinen synkästi. "Niin, hän on nyt luonut itselleen nimen, joka takaa edulliset kauppaehdot ja rehellisen pelin. Maksaa ilmoituksensa käteisellä ja on hankkinut itselleen hyvän maineen sanomalehdistön keskuudessa. Minun arveluni on, että kahdeksantoistakuukautisen liiketoiminnan aikana on noin kaksituhatta puntaa valunut pois hänen taskuistaan. Eikö sellainen ole ihmisystävyyttä?"

Anthony mietti hetken, kysyi sitten:

"Kun myitte käsineet, kuinka monta ostotarjousta saitte vastaanottaa?"

"Suunnilleen kaksikymmentätuhatta", sanoi toinen. "Minulla meni viikko aikaa palauttaessani rahat ihmisille, joille emme voineet hankkia niitä. Teidän olisi pitänyt nähdä hänen ilmoituksensa. Bidderin Edulliset Myyntitilaisuudet, ne ovat kuuluisia. Hän myi kaikenlaisia tavaroita, mutta käsineet olivat suurin tavaraerä, johon kävimme käsiksi. Me emme tietysti tee kauppojamme konttorissa. Me vain vastaanotamme kirjeet siellä. Hän on hankkinut itselleen tavaratalon esikaupungista, ja minulle on kerrottu, että hänellä on toinen Manchesterissä."

Hän lörpötteli edelleen Mr. Bidderistä ja hänen omituisuuksistaan, ja Mr. Yllättäjä kuunteli poimien erikseen ne tosiseikat, jotka hänestä olivat tärkeitä.

"Olen tullut siihen johtopäätökseen", sanoi hän Paulille palattuaan kotiin sinä iltana, "ettemme saa nähdä asioiden kehittymistä, ennenkuin Mr. Willie Grames on pois tieltä. Nuorukainen painostaa sitä, että hän itse sanoutui irti, mutta haluaisin lyödä vetoa, että hänet potkaistiin pois."

Anthonyn ennustus kävi toteen. Seuraavan viikon maanantaina Paul tuli hänen makuuhuoneeseensa, ennenkuin hän oli pukeutunut, sanomalehti kädessään.

"Tässä ovat silkkisukkanne", sanoi hän.

Anthony otti sanomalehden hänen kädestään. Hän ei voinut olla huomaamatta Mr. Bidderin ilmoitusta, sillä se käsitti koko sivun. Se oli repäisevä uutinen, joka pisti silmään ja kiinnitti huomiota. Sen otsikko kuului: "Bidderin Suurin Myyntitilaisuus."

Ja Bidderin suurin myyntitilaisuus käsitti nyt milanaise-silkkisukkia. "Kaikkia värejä, valkoisia, mustia, harmaita, samppanjanvärisiä, ruskeita jne." Mr. Bidder ilmoitti koko maailmalle, että hän oli onnellisen sattuman kautta saanut hankituksi varaston milanaise-sukkia, jotka sodan aikana oli pidätetty Tukholmassa, niiden ollessa matkalla Saksaan. Hän oli ostanut ne sellaisella hinnalla, että saattoi tarjota ne hämmästyttävään hintaan, kymmenen shillinkiä kolmelta parilta. Rikas nainen saattoi ostaa seitsemän paria punnalla. Siinä oli kuvia ihastuttavista sukista, kukkaiskielellä laadittuja, kuvauksia niistä, kaunista naista esittävä piirustus, jossa tämä paljasti nähtäväksi noin neljätoista tuumaa Bidderin parhaimpaan tavaraan verhottua nilkkaa; ilmoitus päättyi merkitsevään loppuponteen: "Jos näytätte rikkaalta ja tunnette itsenne rikkaaksi, olette rikkaita."

Niitä oli kymmenentuhatta paria, ainoastaan kymmenentuhatta paria, sanottiin ilmoituksessa. Yksityisiä pareja ei voinut ostaa. Täytyi uhrata kymmenen shillinkiä, ja kymmenen shillingin seteli täytyi kiinnittää kupongin alaosaan, sivun oikeaan nurkkaan.

Anthony luki ilmoituksen hyvin huolellisesti.

"Minulla ei ole paljonkaan tietoja naisten vaatteista", sanoi hän, "mutta käsitykseni on, että milanaise-sukat maksavat noin kuusitoista shillinkiä pari vähittäiskaupassa."

Paul oikaisi häntä.

"Kaksikymmentäyksi", sanoi hän nasevasti. "Onkohan tämä muissa lehdissä kuin Megaphonessa?"

Lyhyen etsinnän tulos oli, että ilmoitus oli kaikissa lehdissä.

"No niin", sanoi Anthony hetken harkinnan jälkeen, "se merkitsee sitä, että hänen on täytynyt hukata vähintään seitsemäntuhatta puntaa myydäkseen viidentoistatuhannen arvosta sukkia."

Paul, joka tutkiskeli ilmoitusta, luki ääneen:

"Tämän tarjouksen päämääränä on, kuten Bidder ja kumppanit avoimesti myöntää, saattaa liikkeensä tunnetuksi. Odottakaa maaliskuun myyntiämme, joka on vievä voiton kaikista muista."

"On laskettu", huomautti Anthony, "että joka minuutti syntyy imeväinen maailmaan – käyttääkseni amerikkalaista nimitystä, joka vastaa 'hölmöjä', 'herkkäuskoisia narreja'. Ystävämme määrää, ettei shekkejä saa lähettää, mikä tarkoittaa sitä, että hänellä on kolme päivää aikaa pitää pahaa-aavistamatonta yleisöä häpeällisten aikeittensa välikappaleena. Paul, kyselepä hellävaroen talonmieheltä ja koeta ottaa selville, aikooko Mr. Bidder tai Leggenstein viettää lomansa ulkomailla."

Tiedustelut johtivat tyydyttävään tulokseen. Talonmies kertoi jonkinlaisella osanotolla, että Mr. Bidderin terveys oli kärsinyt siitä liikarasituksesta, joka aiheutui niiden kymmenen shillingin setelien käsittelemisestä, joita herkkäuskoiset naiset olivat lähetelleet tehdäkseen edullisia kauppoja.

"Niin pian kuin hän pääsee näistä silkkisukista irti – te olette varmaankin nähnyt hänen ilmoituksensa, herra –?"

Paul nyökkäsi.

"Siis, niin pian kuin hän saa ne lähetetyksi postiin, lähtee hän Pariisiin, kertoi hän minulle."

Paul tuli tietoineen takaisin.

Mr. Bidderin suunnitelmat eivät kuitenkaan ole tulleet tarkalleen selostetuiksi. Aikoja ennenkuin sukat oli lähetetty, oikeastaan jo kolmantena iltana senjälkeen, kun ilmoitus oli ollut lehdissä, palasi hän aikaisin iltapäivällä asuntoonsa ja pakkasi matkalaukkunsa hyräillen jotakin pientä laulunpätkää ja siten ilmaisten kepeätä mieltään ja valoisia tulevaisuuden toiveitaan.

Passi ja rautatielippu loikoivat pöydällä, ja paksu tukku maksuosoituksia, joita ei koskaan aiottu tilittää, oli asetettu sievästi uuninreunustalle. Mr. Bidder oli järjestyksen mies.

Ovelle ei kolkutettu, joten se ei herättänyt hänen huomiotaan ja epäluuloaan, vaan ensimmäinen aavistus, joka pani hänet ajattelemaan, ettei kaikki ollut niinkuin pitää, oli takaa kuuluva heikko yskähdys. Hän käännähti ympäri ja näki takanaan pitkään palttinaiseen kaapuun puetun miehen, jonka kasvot olivat silkkisukista tehdyn mustan naamion peitossa. Tungettelijan ensimmäiset sanat sisälsivät anteeksipyynnön.

"Suokaa anteeksi, että näin teatterimaisesti verhoan kasvoni", sanoi hän. "Inhoan naamiota, mutta kiusaus koetella naisen silkkisukkia, varustamalla ne kahdella silmäaukolla, oli liian suuri."

"Kuka perhana te olette?" kysyi Mr. Bidder valahtaen kalpeaksi.

"Olen Henry J. Nemesis", virkkoi toinen kepeästi, "ja jos vaan annatte kätenne harhailla takataskuunne, niin poraan reiän maksaanne. Sillä", jatkoi hän, – Anthony saattoi olla hyvin puhelias tällaisissa tapauksissa – "olen laiminlyönyt poliisin määräyksen, jonka mukaan aseet on luetteloitava, joten saisitte kärsiä häpeän tulla ammutuksi laittomalla aseella, ja siten tapahtuisi loukkaus vääryyden lisäksi."

"Kirottua", sanoi Mr. Bidder karkeasti. "Eihän ole mitään järkeä siinä, että tulette tänne. Ei tämä ole minun asuntoni. Olen vuokrannut sen kalustettuna."

"Tiedän kaiken", sanoi vieras. "Tahdon lompakkonne, kaikkine noine sievine uusine seteleineen, jotka tänä iltapäivänä saitte pankista, vaihdettuanne nuo Bradbury-malliset, joita kolmen päivän aikana olette noukkineet kirjekuorista."

"Nyt minä ymmärrän teitä –", alkoi Mr. Bidder vihaisena.

"Ette te ymmärrä minua ensinkään", sanoi heltymätön naamio, "paitsi siinä tapauksessa että spiritistien totuudet pitävät paikkansa. Sivumennen sanoen, uskotteko voivanne valokuvata haltijattaria?"

"Kuulkaahan", sanoi Bidder kalpeana ja epätoivoissaan. "Selvä peli. Minä en näet halua kahnauksia enempää teidän kuin poliisinkaan kanssa ja annan tuhat puntaa, jos lähdette täältä."

"Te annatte minulle niin monta tuhatta puntaa kuin teillä on taskussanne", sanoi Anthony jäätävästi, "jos asetutte vastarintaan, en ota ainoastaan rahojanne, vaan poltan passinnekin", lisäsi hän merkitsevästi, jolloin Mr. Bidder lysähti tuolille.

Kului melkein viisi minuuttia, ennenkuin hän oli täydellisesti kukistettu, mikä merkitsi hyvää liikevoittoa Yllättäjälle. Ja niihin viiteen minuuttiin sisältyi rukouksia, uhkauksia, raivonpuuskia, kyynelvirtoja, sillä Mr. Bidder edusti hyvin herkkähermoista rotua.

"Kyllä muistan teidät", nyyhki hän ja veti käsiään vapisuttaen esiin lompakkonsa ja heitti sen pöydälle.

"Nuo sanat tuntuvat minusta tutuilta", sanoi Anthony ottaen esiin lompakon ja tutkien laiskasti sen sisältöä – "Kahdeksantuhatta puntaa." Hän vihelsi. "Kuusitoistatuhatta hölmöä." Hän katsoi terävästi Mr. Bidderiin ja pudisti päätään. "En usko. Se on liian kohtuullinen määrä, kun muistaa, että joka minuutti syntyy yksi imeväinen, ja lehdillä, joissa ilmoitatte, on tavaton menekki. Teillä on toinen lompakko jossakin – esiin nyt."

Joka jäsen vavisten, pitäen silmällä passia ja matkalippua, veti Leggenstein nöyrästi esiin toisen tukun, ja Anthony laski setelit.

"Tämä on jo vähän sinnepäin", sanoi hän, "otaksun, että teillä on tuhat tai pari kätketty kenkiinne."

Bidderin hätkähtäminen näytti viittaavan siihen, että tämä umpimähkään ammuttu laukaus oli osunut oikeaan.

"Jätän ne teille joka tapauksessa", sanoi Anthony. "En ole moukka. Olette luultavasti vuokrannut sanomalehdet ilmoituksianne varten ja kahdeksantoista kuukauden aikana valmistellut tätä pientä kaappausta, vakiinnuttanut itsellenne hyvän nimen, oikeamielisen ja luotettavan miehen maineen, valmistaessanne päivää, jolloin hukutatte Britannian naiset silkkisukkiinne."

Mr. Bidder pääsi vihdoin ääneen.

"Oletko etsivä?" kysyi hän käheästi.

"Kävelevätkö etsivät silkkisukat päässään ja kuolettavat aseet käsissään?" vastasi Anthony moittien. "Olkaahan nyt sentään järkevä, Leggenstein. Tunnette poliisin, olette ollut vankilassa samanlaisista petoksista, joita nytkin aioitte harjoittaa. Ottakaa matkalaukkunne ja menkää rauhassa, mutta muistakaa, että voin pitää teitä silmällä vaikka miten korkeiden telkien takana."

Mies meni ovelle saakka, kääntyi sitten kasvot raivosta vääristyneinä.

"Kostan teille ja vielä lähiaikoina", sanoi hän melkein valittaen. "Jos minä olen petkuttaja, niin mikä te olette? Jos minä ryöstän yleisöä, ettekö te ryöstä heitä myöskin?"

"En, herraseni", vastasi Anthony arvokkaasti.

"Annan vain tuhlailevalle naismaailmalle hyödyllisiä oppitunteja säästäväisyydessä. On rikos tuhlata rahaa silkkisukkiin – ja sillä hyvä. Teillä on kymmenen minuuttia aikaa selviytyä pois tästä rakennuksesta, ja jollette pidä menettelytavastani, voitte valittaa poliisille. Mutta löisin vaikka vetoa, että se on jo käymässä käsiksi silkkisukkiinne."

Mr. Bidder lähti kiireesti.

NELJÄSTOISTA LUKU

Dolly de Mullen juttu

Mr. Yllättäjän työjärjestelmä oli itse yksinkertaisuus. Sen saattoi supistaa hänen omiin sanoihinsa:

"Älä milloinkaan ole siellä, missä sinua odotetaan."

Etsiessään helppoa ansiota liiteli hän asunnosta toiseen, kaupungista kaupunkiin, mutta kului pitkiä aikoja, jolloin ei ainoatakaan uhria ilmestynyt tielle. Ei siksi, että pahantekijät, jotka olivat keränneet rikkauksia, olisivat vähentyneet, mutta siksi, että niitä oli jotenkin vaikea saada käsiinsä. Oli myöskin aikoja, jolloin hän, kuten silloin, kun kohdisti ajojahtinsa hyveelliseen Mr. Kandemaniin, katsoi viisaaksi pidättäytyä kaikista huomattavimmista saalistamisyrityksistä.

Hän oli kertonut Paulille aikovansa pysyä hiljaa Tikiligin rajahin maahan saapumiseen saakka, mutta hänen liiketoimintansa Mr. Bidderin kanssa ja poliisin mielenkiinto Mr. Bidderin viimeisiä hommia kohtaan saivat hänet vakuutetuksi siitä, että oli viisaampaa siirtyä toiselle paikkakunnalle.

Niinpä vuokrasi hän vaatimattoman talon sellaisesta osasta Lontoota ettei ollut luultavaa, että hänen enempää kuin Bidderinkään edesottamiset olisivat johdattaneet poliisia sinne, ja täällä hän palattuaan eräänä aamuna kotiin kello yksi herätti ystävällisen Paulin, veti hänet ruokasaliin silmiään siristelevänä, mutta silti tyytyväisenä.

"Mikä on hätänä?" kysyi Paul.

"Olen pahoillani, että minun täytyy herättää sinut, mutta en voi odottaa aamuun asti." Hän pisti päänsä ovesta ulos ja huusi. "Sandy laita minulle kuppi kaakaota, niinkuin hyvä poika ainakin. – Täytyy saada parfymoitujen paperossien maku pois suusta", sanoi hän astellen takaisin huoneeseen.

"Mitä olette oikein hommannut?" kysyi Paul. "Oletteko käynyt tarkastelemassa joutilaiden rikkaiden tyyssijoja?"

"Arvasitpa sen heti ensi kerralla", vastasi Anthony irroittaen kauluksen ja kaulanauhan ja riisuen päältään moitteettomasti istuvan hännystakkinsa. "Tuo aamutakkini ja tarjoa minulle jokin halpa savuke. Niin, olen ollut Magsonilla."

"Yöklubissa", huudahti Paul hämmästyen. "Oletteko jäsen?"

Anthony naureskeli hyvillään.

"Tällä kaikkein kalleimmalla klubilla on sellainen jäsenmaksu, ettei kellään kunniallisella nuorella miehellä ole mahdollisuutta liittyä sen jäseneksi", sanoi hän.

Magson oli hänen selityksenä mukaan kallein, mutta samalla uudenaikaisin Lontoon yöklubeista. Sen jäsenmäärä oli rajoitettu, ja jollei voinut maksaa viidenkymmenen guinean suuruista sisäänkirjoitusmaksua ja sitoutua vuosittain antamaan lisää toiset viisikymmentä, oli mahdotonta saada nimensä kirjoihin. Sen lisäksi täytyi saada jonkun jäsenen suositus, ja Magsonin jäsenet eivät kuuluneet Anthonyn seurapiiriin. Ne olivat äskenrikastuneitten uutta yhteiskuntaluokkaa, joka oli syntynyt sodan jälkeen; muutamat heistä olivat sellaisten miesten poikia, joilla oli miljoona sitoumuksia hallituksen kanssa, toiset varakkaita, epäilyttäviä olioita, joita oli kulkeutunut maahan mannermaalta ja Argentiinasta asti. Näiden seurassa ruokailu- ja tanssisaleissa liikuskeli nuorten, viehättävien näyttelijättärien valiojoukkoa.

"Minä pääsin sisään erään kultaiseen nuorisoon lukeutuvan Mr. Job Tillmithin ystävänä, johon tutustuin Alhambrassa", selitti Anthony. "En välitä kertoa sinulle, miten hieroin tuttavuutta hänen kanssaan, sillä siitä koituisi kovin pitkä juttu. Nuori mies oli vain sellaisessa mielentilassa, että hän tervehti ilolla millaista tuttavaa tahansa."

"Häviölle joutunut?"

"Rakastunut", vastasi Anthony hiljaa, "sydän särkynyt. Kun sanon sinulle, että hänen valitsemansa nainen on Miss Dolly de Mulle, voit käsittää, miten kalliiksi suru saattaa käydä. Ja iloitsin päästessäni sinne", jatkoi hän, "sillä siten en saanut ainoastaan tilaisuutta tunkeutua noihin kullassa hohtelevan ylellisyyden linnoihin –"

"Eiköhän nyt kumminkin ole liian aikainen aamu siveyssaarnan pitoon?" mutisi Paul surkeana.

"Olet kenties oikeassa", myönsi Anthony. "Jatkan siis. Olin hyvin huvitettu menemään tuohon klubiin, sitä suuremmalla syyllä, kun minulla siten oli tilaisuus tavata Dolly de Mullea, joka poikkeaa yhtä paljon tavallisesta vampyyrityypistä kuin Rolls Royce ennen sotaa käytetyistä autorämistä. Hän on todella hienoin ilmestys vampyyrien joukossa", jatkoi hän innostuneena. "Hänellä on ihastuttava talo Kensingtonissa, komea tila Somersetissa ja kallis pikku huvila Rivieralla. Sivumennen sanoen, hänellä on kyynärittäin helmiä, lapioittain timantteja ja pankkitili, joka tekisi niin sanotun miljonäärinkin kateelliseksi."

"Lasketteko leikkiä?" kysyi Paul tiukasti.

"Puhun silkkaa totuutta. Kun et koskaan ole kuullut Dolly de Mullesta –"

"Minä olen kyllä kuullut hänestä", myönsi Paul; "mutta en koskaan pitänyt häntä meille sopivana saaliina. Ja totta puhuen" – hän epäröi – "en luule tämän oikein kuuluvan teidän alaanne, vai mitä? Hän ei ole verrattavissa Milwaukeen Megiin tai johonkin hänen kaltaiseensa –"

"Joskaan hän ei ole Milwaukeen Meg, ei hän ole kaukanakaan siitä; ero on vain siinä, ettei hän pelaa niin rohkeata peliä", selitti Anthony. "Sinä et tunne senkaltaisia naisia. Hän on tuhonnut enemmän nuoria miehiä, imenyt ja kyninyt enemmän hätääntyneitä vanhempia, kuin kukaan hänen luokkaansa kuuluva milloinkaan. Ja mikä vielä lisäksi", jatkoi hän hitaasti, "pelkään hänen aikovan kaapata ne satatuhatta puntaa, jotka sain myydessäni Cobaltissa sijaitsevan hopeakaivokseni."

Paul tuijotti häneen hetken, purskahti sitten nauruun.

"Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Olette ollut keskusteluissa tuon naisen kanssa?"

"Minä olen ollut pitkissä keskusteluissa hänen kanssaan – voisin lisätä, että se oli hyvin hidas keskustelu", sanoi Anthony. "Sanoakseni sinulle totuuden, en koskaan kuvitellutkaan tämän yön seikkailun olevan millään lailla hyötyä tuottavan. Dolly de Mulle on elämys, joka ei tee elämää ainoastaan mielenkiintoiseksi, vaan suorastaan hurmaavaksi. Minä ajoin sinut ylös ilmoittaakseni sinulle, että huomisesta lähtien aion astua seurapiiriin. Nuuskin käsiini erään talonvälittäjän eilispäivänä ja löysin aika hienon vuokrattavana olevan huoneiston Piccadillyltä. Vuokra on kuusikymmentä puntaa viikossa kalustettuna, ja jollei se ole jo mennyt niin nukumme ensi yönä sen maalauksilla koristetun katon alla."

Hän katsahti Sandyyn, joka astui huoneeseen käsissään kaksi kuppia höyryävää kaakaota.

"Sinä saat sitten pysyä omissa tehtävissäsi, Sandy", sanoi hän. "Ei mitään keittiömestarin hommia enää. Sinun, Paul, on parasta olla autonkuljettajani. Minulla täytyy olla auto, ja niinkuin hyvin ymmärrätte, olen hyvin vaativainen autonkuljettajani suhteen."

"Aivan niin", vastasi Paul.

Miss Dolly de Mulle astui seuraavana päivänä kello puoli kaksi autostaan, ja Park hotellin ovenvartija ohjasi hänet leveitä portaita ylös ihanaan marmoriseen eteishalliin. Kaksitoista silmäparia seurasi häntä hänen sisäänastuessaan, sillä Dolly de Mulle tunnettiin kaikkialla, missä hienot ihmiset kokoontuivat. Siellä oli useita, jotka tuntien hänen maineensa etsivät silmillään Dollyn uutta uhria. He löysivätkin hänet hienon, hauskannäköisen miehen muodossa, joka astui innostunein liikkein häntä tervehtimään.

"Olettepa aika reipas, Miss de Mulle; en uskonut teidän pitävän kiinni sopimuksesta", sanoi hän ottaen hänen kätensä omiinsa ja tuijottaen huumaantuneena hänen häikäisevän sinisiin silmiinsä.

"Minä en koskaan riko sopimusta", hymyili hän. "Mutta tuumailin itsekseni, muistaisitteko te."

Nuori mies katsoi häneen moittien.

"Ikäänkuin minä unohtaisin", mutisi hän.

Heidän astellessaan rinnakkain ruokasalia kohti ei Anthony, joka ei koskaan ollut nähnyt Dolly de Mullea päivän valossa, voinut muuta kuin ihailla hänen kasvojensa täydellisiä piirteitä, ihon puhtautta, synnynnäistä hienoutta ja koko olemuksen naisellisuutta.

Nainen riisui hitaasti hansikkaitaan, hymyilevän katseen kiintyessä miehen silmiin.

"Käyttekö usein klubissa?" kysyi nainen.

Anthony pudisti päätään.

"En kovin usein", virkkoi hän koruttomasti. "Suurin osa sellaisia paikkoja vaikuttaa minuun melkein peloittavasti; te ymmärrätte, olenhan yksinkertainen kaivosmies tuolta syrjäseuduilta."

"Näytätte melkein liian nuorelta ollaksenne kaivosmies", nauroi nainen. "Mutta, oli miten oli, mitä hommaatte Lontoossa?"

"Olen tullut tänne sijoittamaan rahojani", vastasi hän. "Pidän Lontoosta tavattomasti, mutta on hetkiä jolloin kaipaus Ontarioon melkein pakottaa minut tarttumaan tavaroihini ja astumaan ensimmäiseen laivaan."

"Sadallatuhannella punnalla pitäisi teidän kuitenkin kyetä tekemään koko joukon", sanoi nainen miettien. "Minulla on monta hyvää ystävää liikemaailmassa ja ehkä voin auttaa teitä löytämään jonkin sopivan sijoitusmuodon."

Vai niin, ajatteli Anthony. Hän arveli itsekseen, minkähän muodon nainen keksisi. Hänet aiottiin houkutella johonkin petoskauppaan, eikä hän suinkaan epäillyt, etteikö naisella ollut takanaan auliita auttajia.

Katsellessaan naisen viattoman näköisiä kasvoja oli hänen vaikea uskoa, että tämä oli pakottanut Neilson Greyn tekemään itsemurhan ja saattanut häviöön Lord Feltanin. Ja niin voimakas oli mielikuva hänen viattomuudestaan, että Anthony tunsi suunnitelmiensa häipyvän. Tarvittiin naisen sopimattomalla ajalla tekemä, varallisuutta koskeva viittaus palauttamaan hänet jälleen maan päälle.

"Minä luonnollisesti ymmärrän kovin vähän liike-asioita, mutta ystäväni ovat hyvin teräväpäisiä", lörpötteli hän edelleen. "Ja muistan erään heistä sanoneen, että on olemassa muudan ihmeellisen hyvä yhtiö, jota pilkkanimellä kutsutaan Bencombe China Clay Companyksi, mutta joka tuo rahaa jokaiselle, ken sijoittaa siihen omaisuuttaan. Kenties", sanoi hän hieman hymyillen, "olikin hyvä, että satuitte kohtaamaan minut ennemmin kuin jonkun noista kauheista ihmisistä, jotka väijyvät rikkaita nuoria miehiä."

"Se on varmasti minulle onneksi", sanoi hän kohteliaasti.

Nainen ei tehnyt enää minkäänlaisia hänen varallisuuttaan koskevia huomautuksia, ja Anthony erosi hänestä hänen Kensingtonissa sijaitsevan talonsa ovella. Mutta hän kohtasi naisen jälleen aamulla ja myöhemmin monena aamuna. Eräänä päivänä hän vei hänet juomaan teetä uudenaikaiseen St. Jamesin varrella olevaan teeravintolaan, kerran päivälliselle ja teatteriin, mutta kärsivällinen Paul puhkesi voivottelemaan kuullessaan, että Yllättäjä oli tilannut aition Albert Hallissa hyväntekeväisyystarkoituksia varten pidettäviin naamiaisiin.

"Minä aiotte esiintyä?" kysyi hän.

"Esiinnyn aivan tavallisena pierrot'na ja minun ehdotuksestani ilmestyy tuo kaunis nainen puettuna Saban kuningattareksi."

Paulin silmät jännittyivät huolestuneesti.

"Kaikkine kalleuksineen?" uteli hän.

"Juuri niin. Kerrotaan hänen kantavan kaulallaan sadantuhannen punnan arvosta helmiä. Minun on oltava hänen kohtelias ritarinsa ja läpeensä kunniallinen, Paul. En pidä tästä ollenkaan."

"Alussa muistaakseni vihjaisin, ettei tämä ollut teille kuuluvaa peliä", muistutti Paul häntä. "Joka tapauksessa on mies naisen luontainen vihollinen, ja kun naiset kääntyvät vastaan ja saavat hiukankin omaansa takaisin, luulen, että ne on päästettävä omineen menemään."

"Hyväksyn täydellisesti käsityskantasi", vastasi Anthony, "mutta minun on päästävä viemään ne mukanani."

"Miksi? Hän on ottanut aarteensa Britannian hummailevalta nuorisolta, ja on vähentänyt heidän lihavien pappojensa huonosti ansaitsemia saaliita, mutta se se juuri tekee hänet minun silmissäni ihailtavaksi."

"Mitä – lorua", torjui Anthony ärtyneenä.

Hänestä oli ajatus vastenmielinen senkin vuoksi, ettei hänellä ollut selvää suunnitelmaa mielessään. Jos Miss de Mulle olisi ollut mies, ei se olisi ollut vaikeata. Lisäksi oli hän hämmästyksekseen pannut merkille, että tytön lumousvoima alkoi tehota häneen. Hän sadatteli narrimaisuuttaan ja sanoi itselleen, että tämän viehätysvoima oli osa hänen liikepääomaansa, mutta se ei auttanut paljoakaan.

Hän kohtasi tytön sen päivän iltapäivänä, jolloin hänen piti viedä hänet naamiaisiin. He joivat teetä yhdessä Circushotellin sohvannurkkauksessa. Anthony huomasi toivovansa uutta kohtausta ja kävi levottomaksi. Sillä sitä mukaa kuin tytön lumousvoima kasvoi, väheni Anthonyn kaappauksen mahdollisuus.

Tämä teenjuontikohtaus osoittautui vaiherikkaaksi, vaikkakaan ei Dolly de Mulle, iltapäivällä herättämänsä levottomuuden lisäksi, antanut siihen mitään aihetta.

Anthony oli maksanut tarjoilijalle, ja he liikkuivat hiljaa täysien huoneiden läpi ovea kohti, kun Anthony vaistomaisesti käännähti ympäri kohdatakseen samassa erään yksinään teehuoneen nurkassa istuvan miehen katseen. Anthony tiesi jonkun katselevan itseään; tuo kaamea aavistus, joka tulee herkkävaistoisille ihmisille, oli suunnannut hänen katseensa muukalaista kohti.

Hän vilkaisi ympärilleen uudelleen ja sitten poispäin, ja vaikka tytön silmät olivat suuntautuneet häneen, ei hän voinut nähdä edes värin vaihtuvan eikä todeta pienintä vavahdusta. Hän jätti hyvästit naiselle ja meni kiertotietä piccadillyllä olevaan asuntoonsa.

Hänen kamaripalvelijansa tunsi sisään astuessaan, että jotakin tavatonta oli tapahtunut.

"Jotakin hullusti, herra?" kysyi hän auttaessaan takkia päältä.

"Näin erään miehen Circus-teehuoneissa", sanoi Anthony. "Arvaa, ken hän oli?"

Sandy pudisti päätään.

"Se oli Baltimore Jones. Muistatko, se, jonka kynimme Madridissa."

Sandy supisti huulensa vihellykseen.

"Tunsiko hän teidät, herra?" kysyi hän. Anthony nyökkäsi.

"Olen kutakuinkin varma, että hän tunsi. Baltimore ei ole tarkkaamaton havaintojen tekijä. Luulen hänen tarkanneen minua jo pitkän aikaa, ennenkuin älysin olevani silmälläpidon alaisena. Onko Mr. Wensley sisällä?"

"Kyllä, herra. Hän odottaa määräyksiä iltaa varten."

"Lähetä hänet luokseni, ole niin hyvä."

Astuessaan sisään autonajajan virkapuvussa sai Paul nopeasti tiedon Baltimore Jonesin kohtaamisesta.

"On tuskin luultavaa, että hän saisi aikaan sellaisia vaikeuksia, joita olisi syytä pelätä", sanoi hän.

"Enpä ole varma siitä", vastasi Anthony. "Sain Baltimore Jonesista sen käsityksen, että hän on niitä poikia, jotka mielellään menevät poliisin puheille."

Seurasi hiljaisuus.

"Miten tahansa", huomautti Paul, "ei hän kuitenkaan saata tietää, että olette juuri kaappaamaisillanne saaliin. Seurasiko hän teitä tänne?"

"Ei. Menin vuokra-autolla Marble Archille asti, ja meillä oli selvä tie edessämme; mutkittelin sitten takaisin Chanceri Lanelle ja otin sieltä toisen vuokra-auton tänne. Mutta joka tapauksessa täytyy meidän valmistautua muuttamaan tänä iltana."

"Ja mikä on suunnitelma?"

"Te pysyttäydytte lähettyvillä – anna auton seisoa lähinnä puiston porttia, matka on noin sataviisikymmentä kyynärää Albert Hallin pääsisäänkäytävästä. Pidä kone käynnissä kello kymmenestä lähtien."

"Mutta mikä on toimintasuunnitelma?" kysyi Paul jälleen. Anthony oli tavattoman hermostunut.

"Minulla ei ole mitään suunnitelmaa, sanoinhan sen", tiuski hän. "Aion tehdä, mitä parhaaksi näen."

Mikään yritys, johon hän oli ryhtynyt, ei ollut aiheuttanut sellaista sisällistä pahoinvoinnin tunnetta kuin Dolly de Mullea vastaan suunniteltu ryöstöyritys.

Hän astui halliin yllään eriskummainen pierrot-puku, kasvot valkeiksi maalattuina. Mutta juhlapuvusta huolimatta oli hänen sydämensä lyijynraskas. Hän saapui paikalle noin puoli kymmenen. Lattia oli jo tungokseen asti täynnä. Silmäillen katseillaan aitioiden riviä huomasi hän Dollyn istuvan kainosti yksinään, ja hän suuntasi kulkunsa rappuja ylös käytävään. Hän naputti aition ovelle, ja tyttö vastasi "sisään."

Anthony seisoi hetken ja katseli häntä. Hän oli häikäisevän kaunis sinä iltana. Rivi rivin vieressä kiersivät helmet hänen kaunista kaulaansa ja hartioita, hänen liivinsä säteilivät timantteja, kun taas silkkiturbaaniin kiinnitetyn suuren smaragdin liekehtivä hohto loisti Anthonyn hermostuneessa mielentilassa kuin suuri pahaa-ennustava silmä.

"Tulkaa sisään", sanoi hän lempeästi, "ja istuutukaa. Ei, ei sinne kauas; aition perälle."

Hänen äänensä sai Anthonyn vaistot terästymään. Hän aavisti, ymmärtämättään, että siellä piili vaara ja se, että hän istuutui paikalle, jota tyttö välinpitämättömästi ehdotti, johtui yksistään siitä, että hän kykeni niin hyvin hillitsemään itsensä.

Paikka, jonka tyttö oli osoittanut, oli piilossa alhaalla olevan joukon katseilta, ja hän tajusi, ettei häntä voitu nähdä toisista aitioista.

Vain hetken viipyi hänen katseensa tytön jalokiviaarteissa, mutta jokin ääni sanoi hänelle, etteivät ne koskaan tulisi kuulumaan hänelle, ja hänessä syntyi niin suuri vastenmielisyys suunnittelemaansa tekoa kohtaan, ettei hän olisi voinut ottaa ainoatakaan helmeä, vaikka hänellä olisi ollut siihen tilaisuus.

"Näin on parempi, Mr. Yllättäjä", jatkoi hän. Huolimatta itsehillinnästään Anthony hypähti ylös.

"Olette miellyttävä poika", sanoi tyttö katsoen häneen kummallisesti. "Te varmasti veditte minua nenästä kertomuksellanne sadastatuhannesta punnasta."

"Pelkään, etten ymmärrä teitä", aloitti Anthony.

Tyttö pudisti päätään.

"Älkäämme lyökö asioita leikiksi. Tilanne on teille kauhistuttavan vaarallinen."

"Minulle?"

"Neljä etsivää on odottamassa teitä tässä salissa", selitti tyttö.

Vallitsi muutaman hetken hiljaisuus.

"Sattumalta", jatkoi hän, "odottavat he myöskin minua."

"Teitä", huudahti hän.

"Te tietysti ette voisi kutsua sitä odottamiseksi", sanoi hän. "He tietävät missä minä olen. Mr. Yllättäjä – en tiedä teidän toista nimeänne – luulen teidän ajattelevan minusta pahaa, sillä olen kuluttanut suurimman osan elämääni houkuttelemalla hulluilta miehiltä rahoja, mutta jutut, joiden mukaan olisin saattanut miehet tekemään itsemurhia, ovat juoruja. Nyt, Mr. Yllättäjä, on muudan nuori mies laverrellut. Otaksun teidän tietävän, mitä 'laverrella' merkitsee?"

Anthony nyökkäsi.

"Luulen heidän tietävän, että tulette luokseni, ja siksi he odottavat. Juuri tällä hetkellä pitää muudan herrasmies silmällä tätä aitiota, mutta hän ei ole aivan varma, oletteko täällä. Totelkaa nyt neuvoani ja hankkiutukaa pois täältä."

"Mutta miten käy teidän?"

Hän kohautti valkeita olkapäitään ja katsahtaen äkkiä alas lattialle hiljensi ääntään.

"Kohottakaa nyt päätänne; näettekö tuota helakanpunaiseen pukuun ja mustaan naamioon puettua herrasmiestä – hän on juuri riisunut naamion?"

Anthony tähysteli varovasti ja tunsi nuoren miehen samaksi, johon oli tutustunut Alhambrassa.

"Tuo on minun viholliseni", virkkoi tyttö synkästi. "Hän on tulossa tähän aitioon tarjotakseen minulle eräitä hyvin epämiellyttäviä vaihtoehtoja pakkotyörangaistuksen asemesta."

"Ymmärrän", huomautti Anthony lempeästi. "Hän on juuri minun kokoiseni."

Hän katsahti ympärilleen aitiossa. Siinä oli jonkinlainen seinää vasten nojautuva suojus, joka oli ilmeisesti tarkoitettu suojelemaan aitiossa istujia vedolta.

"Tämähän käy erinomaisesti", sanoi hän. "Seuraava aitio on kai tyhjä? Ja tuo ovi vie kai sinne?"

"Kyllä", myönsi tyttö.

Hän väänsi ovenripaa – ovi oli lukitsematon – ja astui tyhjään aitioon. Verhot riippuivat kummallakin puolella. Hän veti toisen puoleksi eteen.

"Suurenmoista", sanoi hän tytölle, tullessaan takaisin. "Tiedättekö, kenen tämä aitio on? Olen uskaltanut teljetä käytävään johtavan oven."

Dolly mainitsi erään kuuluisan näyttelijättären nimen.

Anthony virnisti.

"Hän ei tule tänne ennen puolta yötä", sanoi hän.

Samassa joku koputti, ja naamioitu punaiseen Mefiston kaapuun puettu nuori mies ilmestyi oviaukkoon. Hän ei nähnyt Anthonyä suojuksen takaa, eikä hän aavistanut hänen läsnäoloaan, ennenkuin tunsi pistoolinpiipun työntyvän selkärankaansa vasten.

"Menkää viereiseen aitioon ja pysytelkää hiljaa", sanoi Anthony. "Tarvitsen kaunista pukuanne."

Puolisen tuntia myöhemmin astelivat naamioitu Mefisto ja Saban kuningatar ulos Albert Hallin ovesta, vahtia pitävien etsivien katsellessa heitä kumpaakin. He olivat saaneet määräyksen olla vangitsematta siksi, kunnes Mefisto antoi käskyn. Mutta käskyä ei annettu koskaan, sillä heidän odotellessaan muudan niukasti puettu, köysiin sidottu ja suukapulalla varustettu nuori mies taisteli päästäkseen vapaaksi ja pois verhojen peittämästä aitiosta.

Muutamassa minuutissa olivat Anthony ja hänen seuralaisensa autossa kiitäen South Kensingtonia kohti.

"Nyt, Miss de Mulle", sanoi Anthony auton pysähtyessä hänen ovensa edustalla. "Kymmenessä minuutissa olette päässyt pois."

"Viisikin minuuttia olisi paljon", sanoi hän koruttomasti ja ojensi kätensä. "Hyvästi, veli maantierosvo – tässä on palkkionne."

Hän kiersi helminauhat kaulaltaan ja piteli niitä käsi ojennettuna häntä kohti.

Anthony pudisti päätään.

"Ei kiitoksia", sanoi hän, "mutta jos sallitte – –" Hän kumartui ja suuteli häntä.

Autonajaja, toisin sanoen Paul katseli tapahtumaa syrjäsilmällä.

"Ihmettelenpä, miten hän onnistuu antamaan uskollisille auttajilleen osingon tästä", mutisi hän avatessaan auton oven.

VIIDESTOISTA LUKU

Seitsemäskymmenesneljäs timantti

Tyhmännäköinen Scotland Yardin virkailija silmäili Tikiligin rajahin solakkaa olentoa uteliaisuudella, jota hän innokkaasti koetti peittää. Rajah oli nuori ja näytti kulttuurimaailman hienossa iltapuvussa vieläkin hennommalta. Hänellä oli tumma, oliivinvärinen hipiä, jonka vaikutusta tehostivat pienet, mustat, silkinpehmeät viikset, ja hänen hyvin öljytty, korpinmusta tukkansa oli harjattu otsalta ylös taaksepäin.

"Toivon, ettei teidän ylhäisyytenne pane pahakseen minun täällä oloani", sanoi virkailija.

"Ei, ei, en millään muotoa", sanoi hänen ylhäisyytensä pudistaen innokkaasti päätään, "Minä iloitsen nähdessäni teidät. Puhun englantia aika hyvin, mutta en ole Britannian alamainen. Olen Hollannin alamainen."

Virkailija oli ensin aivan kahden vaiheilla, mainitako ollenkaan tehtäväänsä.

"Me olemme kuulleet Scotland Yardissa", alkoi hän, "että teidän ylhäisyytenne on tuonut tähän maahan suuren kokoelman kallisarvoisia jalokiviä."

Hänen ylhäisyytensä nyökytti innokkaasti päätään.

"Niin, niin", sanoi hän kiihkeästi. "Peijakkaan hienoja jalokiviä, peijakkaan hienoja kiviä, isoja kuin ankan munat. Minulla on niitä kaksikymmentä."

Hän puhui jotakin tummaihoiselle seuralaiselle kielellä, jota virkailija ei ymmärtänyt, ja mies otti kirjoituspöydän laatikosta kotelon, aukaisi sen ja levitti nähtäväksi loistavan jalokivikokoelman, joka säkenöi ja liekehti päivänvalossa. Virkailija oli syvästi liikutettu, mutta siihen ei ollut niinkään paljon syynä kivien arvo ja kauneus, kuin vaaranuhka, johon niiden omistaja antautui.

"Näiden vuoksi onkin minut juuri lähetetty tänne, herra", sanoi hän. "Minun tehtäväni on varoittaa teitä poliisilaitoksen taholta, sillä juuri parhaillaan on Lontoossa kaksi taitavaa rikollista, joita on syytä pelätä."

"Pyh, minä en pelkää mitään", sanoi hänen ylhäisyytensä heiluttaen ylväästi kättään. "Tämä mies" – hän viittasi seuralaiseensa – "on minun maassani suuri mies. Hän on poliisipäällikkö ja kohtelee julmasti pahantekijöitä. Hän katkaisee pään hyvin nopeasti."

Hän virkkoi jotakin nähtävästi omalla kielellään seuralaiselleen, joka hymyillen paljasti kaksi riviä valkoisia hampaita.

"Muistakaa, poliisipäällikkö", lausui rajah arvokkaasti. "Minä en tule myymään. Tulen ostamaan – ostamaan seitsemännenkymmenennenneljännen timantin kaulakoristettani varten."

"Seitsemännenkymmenennenneljännen timantin?" toisti virkailija.

"Seitsemänkymmentäkolme minulla on", vastasi rajah, "kaikki isoja ja kauniita, katsokaa."

Hän asteli voimakkain askelin pöydän luo, otti jälleen esiin kotelon ja valitsi siitä ison, säihkyvän kiven.

"Minä haluan ostaa samanlaisen kuin tämä", sanoi hän. "Sen täytyy olla yhtä iso, yhtä kaunis, yhtä loistava, ja minä maksan joitakin – miljoonia."

Virkailija puri huuliaan.

"Niin, herra", virkkoi hän tiukasti. "Uskon sen. Mutta samalla on teidän pidettävä silmällä Benny Lambia, joka on kaupungissa ja on aika ovela poika."

"Onko hän ilkeä mies?" kysyi hänen ylhäisyytensä huvitettuna.

"Hyvin ilkeä", vastasi poliisivirkailija vakavana.

"No, pankaa häneltä pää poikki", ehdotti hänen ylhäisyytensä. "Se on hyvin yksinkertaista." Virkailija kohautti olkapäitään.

"Se ei ole niinkään yksinkertaista tässä maassa", vastasi poliisivirkailija pidättäen hymyään, "sillä meillä täytyy olla niin sanottuja todistuksia, ennenkuin voimme panna hänet edes vankeuteen, eikä meillä ole todistuksia Benny Lambia vastaan."

"Omassa maassani tapatan minä pahantekijät hyvin nopeasti", sanoi rajah tyytyväisenä. "Minun maani on ihana maa. Minulla on tuhansittain orjia työssä kaivoksissani –"

"Aivan niin, teidän ylhäisyytenne", keskeytti etsivä, "ja juuri tämän vuoksi onkin toinen petkuttaja kaikkein vaarallisin. Hän kutsuu itseään Mr. Yllättäjäksi. Kun hän saa tietää, että te saatte irti rahaa orjienne työllä, on hän oleva kintereillänne, ja saatte olla onnellinen, jos selviätte pois timantteinenne."

"Mr. Yllättäjä?" virkkoi rajah hämillään.

Etsivä selosti, mihin Mr. Yllättäjä toiminnallaan tähtäsi ja kertoi muutamia tapauksia. Ennenkuin etsivä lähti Grand Empire Hotellista, jonka palatsimaisessa rakennuksessa rajahilla oli hallussaan kymmenen huoneen huoneisto, tunsi hän tehneensä hänen ylhäisyyteensä tarkoittamansa vaikutuksen ja herättäneensä hänet tajuamaan vaaraa.

Rajah ja Mr. Yllättäjä olivat keskustelunaiheena eräässä hienossa West Endin ravintolassa, jossa Mr. Benny Lamb, valtamerentakaista alkuperää oleva hyvinpuettu, hieno nuori mies tovereineen pohti mahdollisuuksia, jotka koskivat kuluvan vuoden suurinta kaappausyritystä.

"Hän kieritteleikse rahoissa, suorastaan kierittelee", sanoi hän pudistaen moittivasti päätään, "se käy meiltä helposti, Jim."

Jim, pieni punatukkainen mies hymähti epäilevästi.

"Maailmassa ei ole olemassakaan helppoa rahaa, Benny", sanoi hän, "mutta jos kaikki, mitä rajahista olet kertonut, on totta, on häneen helpointa päästä käsiksi."

"On vain yksi seikka, josta meidän on pidettävä tarkkaan vaaria", sanoi Benny Lamb vakavana. "Minulle on juuri annettu vihjaus, että Mr. Yllättäjä on kaupungissa. Muistatko tuon poikanulikan, joka oleskeli täällä noin vuosi sitten ja hävisi tiehensä taskussaan jokaisen kaupungissa työskentelevän rosvon pankkiosoitukset? No niin, hän on palannut. Tapasin Baltimore Jonesin, joka on nähnyt hänet täällä ja joka väittää hänen jokin aika sitten ryöstäneen hänet putipuhtaaksi ja jättäneen ajelehtimaan Pariisiin – senkin sika."

"Aikooko hän väijyä rajahia?" kysyi kolmas mies.

Benny nyökkäsi.

"Hän on syötti, joka vetää puoleensa Mr. Yllättäjää aivan kuin magneetti viilajauhoja", sanoi hän. "Näin rajahin teatteriaitiossa eilen illalla. Hänellä oli timanttiset rinnusnapit, timanttiset liivinnapit, ja olenpa hölmö, jollei hänen kellonvitjansakin ollut timanttia. Hän säteili kuin joulukuusi. Eräs hotellin tarjoilijoista kertoi, että hänen yöpukunsa napitkin olivat timantista."

"Millainen on suunnitelma?" kysyi Jim. Mr. Benny Lamb mietti hetkisen.

"Hän on täällä ostelemassa timantteja", sanoi hän. "Et kai luule hänen tarvitsevan ostaa niitä, kun hänen maansa on niitä täynnä, mutta se on nyt hänen oikkunsa. Niiden kertomusten mukaan, joita olen kuullut tarjoilijoilta – ja voin sanoa olevani hyvissä väleissä Grand Empiren tarjoilijoiden kanssa – on hänellä kotonaan kaulanauha, jossa on seitsemänkymmentäkolme isoa timanttia, ja on hän tullut tänne ostaakseen seitsemännenkymmenennenneljännen. Nyt on ajatukseni koota joukko hohtokiviä, pistäytyä hänen luokseen ja puhutella häntä hieman. Sanon tietäväni, mistä hän voisi saada juuri sellaisen, jota haluaa, mutta se on sivuseikka. Haluaisin nähdä hänen aitoja jalokiviään saadakseni muutamia niiden kaltaisia jäljiteltyjä, ja, vaihtaakseni ne, mennessäni viemään hänelle sitä oikeata takaisin."

"Minulla on parempaa tiedossani kuin tuo", sanoi Jim, ja Benny katseli häntä jonkinlaisella kunnioituksella, sillä Jimillä oli mielikuvitusta. "Koettakaamme vanhaa 'luottamukseen' vetoavaa juonta", sanoi Jim. "Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta tuonkaltaiset miehet menevät 'luottamuksen' virittämään ansaan pikemmin kuin kukaan."

Benny ei voinut ymmärtää, miten tällainen "luottamus-ansa" viritettäisiin, mutta Jim selitti.

"Menet keikarimaisesti puettuna häntä tapaamaan ja otat mukaasi niin paljon jalokiviä, kuin saat kokoon – oikeita nimittäin. Panet ne laukkuun ja jätät ne sinne huolettoman näköisenä. Sanot tulevasi huomenna niitä noutamaan. Itämaiset kansat pitävät tämäntapaisesta. Kun menet seuraavana päivänä, pyydät saada nähdä joitakin hänen suurista kivistään. Sano, että luulet voivasi saada samanlaisen, jos hän sallisi sinun ottaa ne mukaasi."

"Pyh", sanoi Benny halveksivasti. "Luuletko hänen suostuvan siihen. Otaksuin sinun ehdottavan jotakin järkevää."

He istuivat siihen asti, kunnes ravintola suljettiin, hautoen suunnitelmaansa. Mr. Benny Lamb ajoi seuraavana päivänä hienolla autolla hotellin eteen, lähetti Tikiligin rajahille käyntikorttinsa, ja tummaihoinen valtias otti heti hänet vastaan, sillä Bennyn kauniisti kirjaillussa kortissa oli nimi, joka ensi silmäyksellä pani ajattelemaan Hatton Gardenin kuuluisia timanttikauppiaita.

Hän toi mukanaan kunnioitusta herättävän käärön timantteja, Bennyllä oli näet melkoiset apulähteet käytettävänään. Hänellä oli sen lisäksi luvatonta timanttikauppaa harjoittavia ystäviä, jotka saattoivat varustaa hänet huomattavalla tavaramäärällä. Hänen ylhäisyytensä tuli silkkisessä aamunutussa makuuhuoneestaan suureen seurustelusaliin. Hän pureskeli voimakkaasti jotakin.

"Betel-pähkinää", arvasi Benny, joka tunsi jonkin verran itämaisia oloja.

Rajah oli ensin hiukan epäluuloinen tai ainakin tahtoi näyttää siltä, eikä tahtonut ensin ottaa timantteja.

"En voi ottaa teitä vastaan ilman edelläkäypää sopimusta", sanoi hän päätään pudistaen. "Mistä voin tietää, ettette ole Mr. Yllättäjä?"

Benny naurahti hyväntuulisesti tälle huomautukselle.

"Olen iloinen, että olette saanut kuulla tuosta roistosta", sanoi hän, ja samassa pisti muudan ajatus hänen päähänsä: "Onko hän aiheuttanut teille hankaluuksia?" kysäisi hän nopeasti.

"Ei, ei, ei", sanoi rajah painokkaasti. "Ei minulla ole ollut mitään ikävyyksiä. No, mitä haluatte?"

Benny Lamb kävi muitta mutkitta asiaansa käsiksi. Hän oli notkea, kaunopuheinen mies, jolla oli mitä vakuuttavin esitystapa. Hän veti laukustaan esiin sinisen samettikotelon, jonka hän kääri auki ja levitti rajahin arvostelevien silmien eteen joukon harvinaista kokoa olevia timantteja. Rajah otti ne käsiinsä ja tarkasteli niitä, pani sitten pois yksitellen moittivasti hymähtäen.

"Tämä ei ole hyvä", sanoi hän, "ja tämä ei myöskään ole hyvä. Nämä ovat liian pieniä. Ei niistä ole minulle. Haluan isoa. Näytän teille."

Hän löi käsiään yhteen, jolloin palvelija astui sisään ja rajah puhutteli tätä taas tuolla vieraalla kielellä. Seuralainen otti laatikosta esiin sinisen samettikotelon ja avasi sen. Mr. Benny Lamb otti askelen eteenpäin ja päästi pitkän ja kiihkeän ihastuksen huudahduksen. Kivet, jotka säkenöivät samettikotelossaan, olivat täydellisen kauniita ja loistavia.

"Saanko –" Hän ojensi kätensä, mutta palvelija sulki kotelon, niin että napsahti.

"Ei, ei, teidän täytyy tuoda minulle tuon kaltaisia kiviä", sanoi rajah. "Huomenna ehkä tai sitä seuraavana päivänä. Mihinkä aikaan tulette, herra?"

"Kello viisi huomenna, iltapäivällä", vastasi Benny Lamb ilosta väristen.

"Ne olivat hyviä kiviä, jotka näytin teille?" sanoi rajah hymyillen leveästi. "Minkä arvoisia luulette niiden olevan?"

"Ainoakaan ei mene alle viidenkymmenentuhannen punnan", sanoi Benny.

"Ja luuletteko voivanne hankkia minulle yhden, mutta yhtä hyvän?" kysyi rajah innokkaasti.

Benny ei uskaltanut puhua. Hän vain nyökkäsi.

Kun hän sinä iltana yhtyi pieneen toverijoukkoonsa, olivat hänen suunnitelmansa rauenneet.

"Faukenbergin on hankittava kivet", sanoi hän tarkoittaen Lontoon huonomaineisinta "kaupustelijaa", joka oli tekemisissä ainoastaan hienosti puettujen varkaiden kanssa ja käsitteli omaisuuksia, jotka olisivat peloittaneet ketä tahansa. "Sen täytyy olla aivan samaa kokoa, kuin ne, jotka tuolla neekerillä olivat, ettei voi huomata eroa. Sanon teille, että hän on aika ovela poika, ja jos se näyttää pieneltä, on luultavaa, ettei hän välitä kaupoista. Lähtekäämme Hodylle saadaksemme jotakin juotavaa tämän päälle."

Nuo kolme miestä astelivat yhdessä mielikapakkaansa, ja matkalla selosti Mr. Lamb haastatteluaan.

"Hän on kuullut Mr. Yllättäjästäkin", virkkoi hän hykerrellen. "Minusta näyttää melkein siltä, että tuo poika seuraa häntä. Tein muutamia kyselyjä. Tunnen joitakin Grand Empiren henkilökuntaan kuuluvia, ja siellä on nähty parin salaperäisen nuoren miehen käyvän koputtelemassa oville."

Hody oli täynnä väkeä, mutta he suuntasivat tiensä baariin, jossa he, seisten marmoritiskin ääressä, nauttivat juomaansa kilistäen maljojaan äänettöminä. Benny oli juuri maksamassa näitä virkistysmaljoja, kun baarityttö hymyillen virkkoi:

"Onko tämä tässä pöydällä teidän kirjeenne?"

"Ei ole minun", sanoi Benny käännähtäen. Juuri hänen kyynärpäänsä kohdalla oli kirjekuori, ja kun hän otti sen käsiinsä, rypistyivät hänen kulmakarvansa äkkiä. "Mr. Benny Lamb", hän luki. "Kuka peijakas on pannut tämän tähän? Huomasitteko ketään?"

Hänen toverinsa pudistivat päitään. He olivat nähneet montakin henkilöä, mutta ei ketään epäilyttävän näköistä. Benny repi auki kuoren, otti esiin erillisen paperiliuskan ja luki:

    "Te tavoittelette rajahin timantteja samoin kuin minäkin.
    Mielestäni ei ole mitään syytä riitaan, ja saattaisi kenties
    olla hyödyllistä meille molemmille toimia yhdessä ja jakaa
    saalis. Tahtoisitteko tulla tapaamaan minua St. John's Avenuen
    kulmaan Maida Valeen kello kymmenen tänä iltana. Tulkaa yksin,
    minä olen myöskin oleva yksin."

"Tämäpä vasta, minä –" Mr. Benny Lamb haukkoi ilmaa. "No, tämä jos mikään hajoittaa joukkueen. Vai jakaa saalis? Mitäs arvelette tästä pojat?"

Hän ojensi kirjeen miehille, jotka lukivat sen.

"Aiotko mennä?"

"Kyllä, ajattelin mennä", sanoi Benny hetken kuluttua.

"Haluaisin nähdä vilauksen tuosta miehestä. Saatamme jonakin päivänä joutua hänen kanssaan vastakkain, ja silloin on hyödyllistä tietää, ketä meidän on varottava."

Täsmälleen kello kymmenen hän saapui kohtaukseen, ja kun lähellä sijaitseva kello alkoi lyöntinsä, kulki muudan nuori mies kadun poikki tullen suoraan häntä kohti. Hänellä oli päällään pitkä nuttu, kaulus oli pystyssä, ja pehmeä filttihattu oli vedetty syvään silmien yli. Ja kun hän seisoi selin katulyhtyyn ei Bennyllä ollut tilaisuutta nähdä hänen kasvojaan.

"Benny Lambko?" kysyi hän nopeasti.

"Minä olen", virkkoi puhuteltu herrasmies ja vilkuili epäluuloisena ympärilleen, nähdäkseen, seurasiko joku Mr. Yllättäjää. Mutta kaikesta päättäen oli hän yksin.

"Kävelkäämme tätä katua ylöspäin, täällä on rauhallista", sanoi Anthony ja asettui toisen rinnalle. He astelivat vakavina yksinäistä katua ylöspäin.

"No niin, käyn suoraapäätä asiaan käsiksi", sanoi Anthony. "Oletteko halukas liittymään minuun, käydessämme rajahia vastaan?"

"En käsitä, mistä puhutte", sanoi Benny Lamb. "Jos yritätte saada minut tunnustamaan, että muka suunnittelen ryöstöä, niin olette suuresti erehtynyt, herraseni. En olisi tullut tänne ollenkaan, jollen olisi halunnut parantaa sitä nurjaa vaikutusta, jonka te näytte saaneen –"

"Lopettakaa sellaiset puheet", virkkoi Anthony kärsivällisesti. "Aiotteko osallistua saaliinjakoon?"

"Pidättekö luultavana, herra Mr. Yllättäjä, että ottaisin osakkaaksi ketään, jos kerran tavoittelisin rajahin helyjä? Tämän haluan sanoa teille."

Hän pysähtyi äkkiä ja lyödä läjähdytti toista rintaan, koettaen tutkia hänen kasvojaan. "Luullakseni olette ottanut tavaksenne kaapata varkailta heidän haalimansa rahat. No niin, voitte heittää sellaiset tuumat mielestänne, mikäli minuun tulee. Jos saankin rajahista jotakin irti, ymmärrän kyllä sen säilyttää."

"Minulla ei ole vähintäkään aikomusta riistää teiltä raskaasti ansaitsemaanne palkkiota", virkkoi Anthony ivallisesti. "Olen täällä ainoastaan tehdäkseni teille tarjouksen. Suostutteko puoleen?"

"Tahdon ensin nähdä teidät helvetissä", sanoi Benny Lamb tyynesti.

"Hyvä on", nyökkäsi Anthony. "Siispä ei tässä olekaan muuta sanottavaa."

Hän aikoi juuri kääntyä lähteäkseen, kun toinen tarttui häntä käsivarteen.

"Odotahan poikaseni", sanoi hän. "Vilkaiskaammehan ensin sinun kasvojasi hiukan."

Hän oli juuri ojentamassa kättään temmatakseen pois hatun, kun jokin kosketti häntä leukaan, niin että hän painui maahan. Hän luuli ensin, että Anthony oli jollakin tavoin häntä pistänyt, mutta ilmeisesti olikin hänen oma nyrkkinsä sattunut siihen.

"Nouskaa ylös", sanoi Anthony tiukasti, "ja pyytäkää anteeksi ottaessanne itsellenne sellaisia vapauksia."

Mr. Benny Lamb oli pökerryksissä, ei niinkään paljon iskun vaikutuksesta kuin sen äkillisyydestä, ettei saanut vedetyksi henkeä, pyytääkseen anteeksi.

Anthony katseli häntä hetken aikaa, naurahti sitten hiljaa, käännähti kantapäillään ja asteli pois. Mr. Benny Lamb ei yrittänytkään seurata häntä. Hän ei kertonut tovereilleen keskustelun kaikkia yksityiskohtia, sillä hän tunsi, etteivät ne olleet hänelle erityisen mairittelevia. Ja hän halusi unohtaa tuon iskun, kunnes hänellä oli mahdollisuus palauttaa se muistiinsa. Silloin selvittäisi hän tilinsä Mr. Yllättäjän kanssa. Omituista oli, että Lontoossa oli juuri samalla hetkellä täsmälleen kaksikymmentäviisi miestä, jotka olivat päättäneet kustantaa itselleen samanlaisen huvin.

Aikaisin seuraavana aamuna hän meni tapaamaan tuota epäilyttävää Faukenbergiä, jolla oli huomattava jalokivikauppa Clerkenwellissä. Mr. Faukenberg ei vastustanut ehdotusta, että hän lainaisi jonkin kallisarvoisista kivistään petkuttajalle, jolla oli kolme takaajaa puolelleen. Hän oli liian viisas mies, ja kuultuaan rajahin rikkauksista ei hänellä ollut muuta ajatusta kuin että siitä saattoi koitua hyötyä hänellekin.

"Voinhan ottaa esimerkiksi tällaisen kiven, mutta se maksaa jonkin verran rahaa, Benny, sen lainaaminen, tarkoitan. Se on kolmenkymmenentuhannen punnan arvoinen. Sen toi minulle Pariisista Lew, joka oli siepannut eräältä ranskalaiselta kreivittäreltä kaikki tämän jalokivet. En ole yrittänyt saada sitä menemään, ennenkuin unohdetaan, minkä näköinen se on, mutta se on juuri sopiva esine teille, enkä mene takuuseen, vaikka saisittekin aikaan selvän kaupan myymällä sen rajahille. Hänen ei luulisi lukevan peräänkuulutuksia tai tietävän mitään kadotetuista jalokivistä, joita poliisi etsiskelee. Sen lainaaminen kolmeksi päiväksi maksaa teille tuhat puntaa, Benny, ja minä tietysti pidän saamani rahan takauksena."

"Teidän ei tarvitse olla huolissanne", sanoi Benny happamesti. "Minä en hävitä timanttianne."

Hän piti kiinni rajahin kanssa tekemästään sopimuksesta. Hän soitti ensin hotelliin ollakseen varma, että jalokivikauppias otettaisiin vastaan, ja meni sitten rajahin luo toisessa taskussaan timantti ja toisessa samanlaisessa kotelossa oleva kohtalaisen hyvä jäljennös. Rajah otti oikean timantin ja tutki sitä.

"Niin, niin", sanoi hän, "tämä on kaunis kivi, hyvin kaunis kivi."

Hän oli kaikesta päättäen jossakin määrin asiantuntija, sillä hän tuotti esiin jalokivikauppiaan suurennuslasin ja tutki sillä kiveä tarkasti. "Paljonko tahdotte tästä?" kysyi hän.

"Kolmekymmentätuhatta puntaa", sanoi Benny ja rajah katseli kiveä halukkaan näköisenä.

"Se on paljon rahaa", virkkoi hän, "enkä minä luultavasti osta sitä. Ei, en luule voivani maksaa kolmeakymmentätuhatta puntaa. Kaiken lisäksi on se liian pieni." Hän ojensi kotelon takaisin pudistaen päätään pahoitellen. "Näettehän, että minulla on niin monta isompaa." Hän sanoi jotakin seuralaiselleen, joka kantoi jälleen esiin tuon suuren litteän, hohtavilla kivillä täytetyn kotelon.

"Tämä sekä myöskin tuo ovat tavattoman isoja." Hän osoitti erästä, ja Benny katseli sitä. "Tämä tässä on samaa kokoa, kuin se minkä te olette tuonut." Hän osoitti säihkyvää, välkkyvää loistoesinettä, joka oli suuremman timantin vieressä.

"Niin on", sanoi Benny. Hän livahdutti käden taskuunsa, avasi rasian, joka sisälsi väärennetyn timantin ja sovitti sen taitavasti kämmeneensä. "Saanko katsoa tuota kiveä, teidän korkeutenne?"

"Kyllä, te voitte katsoa sitä. On kyllä ihanaa katsella sitä, ja se on parempi kuin teidän, sillä sen arvo on neljäkymmentätuhatta puntaa."

"Ihmeellinen", mutisi Benny ottaen kiven näppiinsä.

Hän oli loistava omassa ammatissaan. Aivan tummaihoisen valtiaan silmien edessä hän asetti taskustaan olevasta kotelosta ottamansa kiven rajahin kiven sijalle.

"Hyvin kaunis", sanoi hän puristaen rajahin kiveä nyrkissään ja pannen sen takaisin koteloon. "Mutta enkö saisi kehoittaa teidän ylhäisyyttänne ostamaan tämän kiven?" sanoi hän.

"Se ei ole kyllin hyvä", sanoi rajah päätään pudistaen. "Ehkä näen teidät taas huomenna."

"Ehkäpä ette näekään huomenna", tuumi Benny loikkiessaan alas pylväskäytävän marmoriportaita ja hypähtäen odottavaan autoon.

Hän ajoi suoraapäätä Faukenbergin luo pöyhkeillen menestyksestään. Hän puolittain odotti tapaavansa jonkin Mr. Yllättäjän apulaisen vahtimassa kynnyksellä, mutta hän kohtasikin Faukenbergin ja marssi tämän ohi pieneen perähuoneeseen, jossa kaksi toveria istui odottamassa.

"Sainpas sen", riemuitsi Benny. "No tässä on se, jonka vuoksi sonnustaudumme lähtemään pikakyydillä mantereelle, Faukenberg. Te vartioitte kiveä ja myytte sen."

"Miten menettelitte, vaihdettiinko sormuksia?"

Benny nyökkäsi.

"Jos hän olisi ostanut minun kiveni olisi kaikki käynyt yksinkertaisemmin", sanoi hän. "Siinä sivussa olisin voinut anastaa sen oikean. Näin ollen täytyi käyttää toista tietä, ottaa hänen helynsä ja panna kaunis jäljennökseni tilalle." Hän hykerteli käsiään. "Tässä on timanttinne, Faukenberg; se ei ole tuhannen arvoinen, vanhapoika."

"Se oli enemmänkin arvoinen sinulle annettavaksi", sanoi Faukenberg tyynesti avatessaan koteloa. "Sellaista kiveä et saa toista – hyvä jumala." Hän valahti kalpeaksi.

"Mikä on hätänä?" kysyi Benny hätäisesti.

"Tämä – tämä ei ole minun kiveni", sammalsi Faukenberg. "Sinä hullu. Mitä olet tehnyt?"

"Eikö sinun kivesi?" huohotti Benny.

"Sinä aasi", ärjyi Faukenberg. "Tämähän on viheliäinen jäljennös, jonka saa ostaa viitosella Bond Streetiltä. Mene takaisin ja hanki takaisin kiveni."

Benny kalpeni.

"Oletko varma?"

"Mene hankkimaan se takaisin", kiljui kauppias, ja Benny hyppäsi ensimmäiseen löytämäänsä vuokra-autoon ja kiiti takaisin hotelliin.

Hänen käyntinsä oli turha. Rajah oli poistunut hotellista melkein hänen lähdettyään.

"Oletteko hänen ylhäisyytensä ystävä?" kysyi huolestunut isännöitsijä. "Hän ei ole maksanut laskuaan tältä viikolta – hän poistui niin nopeasti ja salaperäisesti, että minä olen hiukan levoton."

"Hänen ystävänsäkö?" sanoi Benny ontolla äänellä. "Ei, en ole hänen ystävänsä."

"Anteeksi, mikä on nimenne?" kysäisi isännöitsijä äkkiä. "Ettehän liene Mr. Lamb?"

"Se on nimeni", sanoi Benny.

"No, siinä tapauksessa on teille täällä kirje häneltä."

Benny repi auki kirjeen ja hänen sydämensä kävi murheelliseksi, kun hän näki samalla käsialalla kirjoitetun osoitteen kuin edellisenä iltana saamassaan kirjeessä. Ilmoitus oli lyhyt:

    "Kiitoksia hyvin paljon kivestä ja sydämelliset terveiseni
    Faukenbergille."

Allekirjoitus oli "Mr. Yllättäjä."

Samalla hetkellä hieroi Paul, rajahin seuralainen, Mr. Yllättäjän Westminsterissä sijaitsevassa asunnossa kasvoistaan pois keltaista väriä kookosvoilla Sandyn käsitellessä Anthonyä samalla tapaa.

"Paul", sanoi Anthony pujahtaen hetkeksi pois Sandyn käsistä. "Unohdin jättää vuokrarahoja tuohon peevelin hotelliin."

"Kaksisataa puntaa huoneista viikolta", pisti Sandy väliin. "Se on häpeämätöntä, herra. Ja kuitenkaan ette ole ollut siellä kuin kolme päivää viikosta."

"Lähetän rahan seteleissä tänä iltana", sanoi Mr. Yllättäjä, "ja luulen, että kirjoitan Bennylle ja kysyn, eikö hän mahdollisesti haluaisi olla siellä vieraanani nuo jäljelläolevat kolme päivää."

KUUDESTOISTA LUKU

Elokuvataitoa postitse

"Huomaan muistilehtiössänne nimen Mr. Hickory Bompers", sanoi Paul uteliaana. "Aiotteko ottaa kurssin elokuvien näyttelemisessä?"

Anthony nauroi hiljaa.

"Minulla oli sellainen ajatus", virkkoi hän. "On hetkiä, jolloin melkein kuvittelen olevani elokuvasankari."

Hän asui vaatimattomassa asunnossa pienessä Kensingtonissa sijaitsevassa vuokrakasarmissa, josta oli vuokrannut kalustetun asunnon kolmeksi kuukaudeksi. Hän oli sihteereineen juuri lopettanut aamiaisen, ja he seisoivat yhdessä avonaisen ikkunan ääressä katsellen yli pienen, vihreän, aitojen ympäröimän maatilkun, joka oli tarkoitettu suomaan korttelin asukkaille virkistystä ja maalaistuulahdusta.

"Vakavasti puhuen", sanoi Paul, "oletteko merkinnyt Mr. Hickory Bompersin mahdollisesti tulolähteeksi?"

Anthony nyökkäsi ja kysyi sitten: –

"Mistä tiesit, että Mr. Hickory Bompers oli elokuvataiteen opettaja?"

Paul hymyili.

"Siltä viisaudelta voi tuskin säästyä", sanoi hän. "Hänen ilmoituksensa ovat kaikissa sanomalehdissä; hänen mainostaulunsa koristavat maanalaisten hissejä."

"Ja hän itse on Baysweater-piirien silmiinpistävin henkilö", lisäsi Anthony.

"Kuka hän on?"

"Hän on entinen rangaistusvanki nimeltä Griggs", kuului yllättävä vastaus. "Kaikesta päättäen ei poliisi sitä tiedä, mutta minä pääsin siitä selville omituisen sattuman kautta."

Hän ei selittänyt, mikä se omituinen sattuma oli. Hän kuului noihin rauhattomiin luonteisiin, jotka aina tutkivat, tiedustelevat ja ottavat selkoa. Hän oli tuttavallisissa suhteissa melkein kaikkien Lontoon nuorempien rikollisten kanssa, vaikka nämä eivät tunteneetkaan hänen henkilöllisyyttään, ja luultavaa on, että hän oli kuullut tämän heiltä. On olemassa eräs laji rikollisia, jotka ovat itse uskollisuus, erittäinkin ammattinsa korkeammalla asteella olevia miehiä kohtaan, joten on täysin ymmärrettävää, että Mr. Griggs saattoi jatkaa elokuvataiteelle tekemiään palveluksia, aiheuttamatta poliisin epäluuloa, joka saattoi herätä ainoastaan suoranaisen ilmoituksen kautta.

"Käyttääkö hän suoraa menettelytapaa?" kysyi Paul.

"Voisiko Griggs kulkea suoraa tietä?" hymyili Anthony. "Ei, hän ei ole sitä lajia; hän on aika ovela veijari, joka on keksinyt kokonaisen järjestelmän kyniäkseen Lontoon palvelustyttöjä."

"Mitä hän sitten tekee? Ansaitseeko hän paljon?"

"En ole vaivautunut ottamaan selvää hänen hinnoistaan, mutta hän tiedoittaa antavansa opetusta elokuvanäyttelemisessä postitse, ja siitä voin aavistaa hänen kiskovan aikamoiset summat rahaa. Liian paljon rahaa", lisäsi hän merkitsevästi. "Jos siis tahtoisit pukeutua niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, voisimme mennä tervehtimään Hickory Bompersia tänä iltana ja ottaa selville, mitkä ovat hänen vaatimuksensa henkilökohtaisesta opetuksesta."

Mr. Hickory Bompersilla oli hallussaan iso, luottamusta herättävä talo Elgin Crescentissä; talon edustalla olevassa pienessä puutarhassa oli iso musta taulu, johon oli kultakirjaimin kaiverrettu:

        "Hickory Bompersin Elokuva-Akatemia."

Sisäpuoli oli räikeästi koristeltu. Kalustus oli niukanlainen ja sitä laatua, jota on vuokraamalla saatavissa. Mr. Hickory Bompers ei ilmoittanut asuvansa talossa, ja hänen "Akatemiansa" oli pelkkä akatemia eikä muuta. Senvuoksi ei herättänyt mitään huomiota se seikka, että huone, johon nappipukuinen poika heidät ohjasi, oli melkein puhdas huonekaluista. Lattiaa peitti hyvä korkkimatto, ja isoja, keltaisia, kaksipuolisia ovia, jotka erottivat etummaisen huoneen takimmaisesta, verhosi pehmeät sinipunervat samettiverhot.

Konekirjoittajatar tuli sisään ja kysyi heidän nimiään.

"Onko teillä sopimus Mr. Hickory Bompersin kanssa?" kysyi hän pelonsekaisella äänellä, aivan kuin itse nimi olisi synnyttänyt kauhun hänen sielussaan.

"Meillä ei ole mitään sopimusta", sanoi Anthony, "mutta meille olisi hyvin tärkeätä saada puhutella häntä."

Tyttö poistui, mutta tuli takaisin viiden minuutin kuluttua.

"Mr. Hickory Bompers haluaa nähdä teitä", hän sanoi äänellä, joka ilmaisi, että heille oli tapahtunut suuri kunnia.

Anthony ei epäillyt, etteikö Mr. Hickory ollut halukas tutustumaan heihin. Hän tiesi, ettei hänenlaisensa mies noin vain suoralta kädeltä käännättänyt pois rahakasta asiakasta ja, kun heidät oli ohjattu mukavaan konttorihuoneistoon, jossa isokasvuinen mieshenkilö istui ruusupuisen työpöydän takana muhkeaa sikaria polttelemassa, tarvitsi hänen ainoastaan vilkaista tämän kasvoihin todetakseen, että Mr. Hickory Bompers piti silmällä omaa etuaan.

Kookasrakenteinen mies, jolla oli punakat kasvot ja täydellisen kalju pää, hymyili miellyttävästi ja teki lihavalla kädellään liikkeen ikkunan ääressä sijaitsevaa, pehmeästi päällystettyä sohvaa kohti.

"Istuutukaa, hyvät herrat, istuutukaa", sanoi hän meluavan hyväntuulisesti. "Teillä on todella onni matkassa, kun tapaatte minut niin vapaana. No, ja mitä voin tehdä hyväksenne?"

"Ystäväni ja minä haluamme opetella elokuvanäyttelemistä", sanoi Anthony.

"Postitseko?" kysyi toinen.

"Ei, ei postin kautta", sanoi Anthony hetken mietittyään. "Te ymmärrätte, me emme tyydy siihen, mitä postin kautta voidaan opettaa."

"Joutavia", sanoi Mr. Hickory Bompers karkeasti. "Minä voin opettaa teille ilmehtimisen, minä voin opettaa teille, kuinka esiinnytään, kävellään, minä voin opettaa kaikki elokuvanäyttelemisen yksityiskohdat aivan yhtä hyvin postitse kuin havainnollisesti. Tietysti", lisäsi hän, "henkilökohtainen opetus on parempi miehelle, jolla on vakavat aikomukset antautua elokuva-alalle, mutta sellainen, tietysti", hän yskäisi, "maksaa huomattavasti enemmän."

Hän katseli heitä arvostelevin silmin, ilmeisesti arvioiden heitä ja laskien mielessään summan, jonka he kykenisivät hänelle maksamaan.

"Me antaisimme etusijan henkilökohtaiselle opetukselle", sanoi Anthony.

"Hyvä", vastasi Mr. Hickory Bompers avaten kirjoituspöydän laatikon ja ottaen esiin kaavakevihon. "Teidän on kirjoitettava nimenne. Maksu on neljäkymmentä puntaa hengeltä kurssista ja maksettava etukäteen."

Huolimatta itsevarmasta esiintymisestä huomasi Mr. Yllättäjä, joka oli tarkka ihmistuntija, muutamia hermostuneisuuden merkkejä tässä hyväntuulisessa olennossa ja ihmetteli, mikä häntä mahtoi vaivata.

"Meillä ei ole yhtään rahaa mukanamme", virkkoi hän, "mutta me tuomme tietysti, kun aloitamme ensimmäisen oppitunnin."

"Se tekee siis kahdeksankymmentä puntaa kaiken kaikkiaan", sanoi Mr. Hickory Bompers. "Sivumennen sanoen, otan mieluummin vastaan selvää rahaa kuin maksuosoituksia."

Anthony nyökkäsi.

"Mikä päivä on tänään?" kysyi hän.

"Maanantai", vastasi Mr. Hickory Bompers.

"Hyvä, tulen torstaina."

"Ei torstaina", sanoi toinen nopeasti, "se olisi liian myöhään – tarkoitan", hän korjasi hieman hämillään, "se ei oikein sovi minulle."

"Ymmärrän", virkkoi Anthony tyynesti.

"Totta puhuen" – Mr. Hickory Bompersin ääni oli äänekäs, melkeinpä uhkaava – "minulla on eräs tärkeä asia –"

Tässä tuli keskeytys. Ovi aukeni ilman edelläkäypää koputusta ja muudan mies astui sisään. Hän oli iso karkeapiirteinen mies, joka seisoi hetken töllistellen vieraita, asteli sitten hitaasti huoneen poikki Hickory Bompersin istumapaikan luo.

Mr. Bompersin kasvoilta hävisi miellyttävä ilme.

"No mitä?" kysäisi hän lyhyesti.

"Haluan tavata sinua", murahti mies.

Hän oli hyvin puettu, mutta vaatteet eivät näyttäneet pukevan kantajaansa.

"Suokaa anteeksi, hyvät herrat", sanoi Mr. Hickory Bompers nopeasti ja lähti tulijan mukana huoneesta.

Anthony viittasi sihteerinsä luokseen.

"Torstai on liian myöhäinen", sanoi hän merkitsevästi. "Sitä ajattelinkin."

"Mikä on tarkoitus?" kuiskasi Paul.

"Odota, kunnes hän palaa takaisin, niin saamme tietää."

Hän ei palannut viiteen minuuttiin, ja kun hän sitten tuli, oli hän äärimmäisen anteeksipyytelevä.

"Sovitaanko siis keskiviikkona, herrat", sanoi hän, "älkääkä unohtako tuoda rahaa. Shekeistä en välitä, minulla on piintynyt vastenmielisyys niitä kohtaan."

"Tahtoisin vielä puhua eräästä seikasta", sanoi Anthony arastellen. "Ystäväni tässä" – hän osoitti hämmästynyttä Paulia – "on kirjoittanut elokuvanäytelmän, ja se onkin juuri syynä, miksi haluamme näitä harjoitustunteja. Me aiomme näytellä sen omassa alkeellisessa studiossamme ja haluaisimme harjoituksissa käydä läpi tuon kappaleen."

"Tietysti, tietysti", virkkoi Hickory Bompers kiirehtien. "Hyvästi, herrat."

He sivuuttivat sivistymättömän näköisen herrasmiehen, joka odotteli eteisessä ja murahti "hyvästinsä", vaikka tervehdyksen viehätystä vähensi suuresti kasvoilla lepäävä uhkaava ilme.

"Omituinen talo", sanoi Anthony heidän astuessaan rappuja alas ja lähtiessään Elgin Crescentiin.

He olivat tuskin ottaneet muutamia askelia, kun näkivät erään miehen astuvan tien poikki heitä kohti. Todennäköisesti se oli siviilivaatteissa esiintyvä poliisi.

"Anteeksi, hyvät herrat", sanoi hän valiten vaistomaisesti Anthonyn puhuteltavakseen, "saanko vaihtaa kanssanne muutaman sanan?"

"Vaikka kuusi, poikaseni", sanoi Anthony, ja mies asettautui heidän rinnalleen heidän lähtiessään astumaan Colville Squarea kohti.

"Oletteko Mr. Hickory Bompersin uusia suojatteja?"

"Olemme", sanoi Anthony.

"Oletteko antaneet hänelle rahoja?"

"Emme vielä."

"Siispä, totelkaa neuvoani, älkääkä antakokaan", virkkoi muukalainen.

"Mistä on kysymys?" sanoi Anthony. "Te olette poliisivirkailija, eikö niin?"

Toinen myönsi.

"Tätä miestä vastaan on tehty eräitä syytöksiä", sanoi mies. "Ihmiset ovat maaseudulta kirjoittaneet väittäen, että hänen kirjeelliset kurssinsa ovat huijausta – niillä ei opi mitään, ja ne muutamat herkkäuskoiset, jotka ovat ottaneet henkilökohtaista ohjausta, ovat luopuneet siitä harmistuneina."

"No niin, minä en ole haaskannut rahaa", sanoi Anthony, "ja on hyvin vähän todennäköistä, että tulen sitä tekemäänkään."

Hän palasi Kensingtonissa sijaitsevaan asuntoonsa, vaiteliaana, kuten tavallisesti tällaisessa tapauksissa.

Vasta päivällisen jälkeen, heidän rauhassa tupakoidessaan, johti hän puheen Mr. Hickory Bompersin asiaan.

"Torstaina on liian myöhäistä. Tiedätkö, mitä se merkitsee, Paul?"

"Minusta näyttää", sanoi Paul, "kuin olisi hänellä aikomus hävitä."

Anthony nyökkäsi.

"Totuudenmukaisesti, joskin rahvaanomaisesti puhuen, on joku heittänyt harppuunin", sanoi hän, "ja tuo karskilta näyttävä nulikka, joka keskeytti neuvottelumme Mr. Hickory Bompersin kanssa, oli luultavasti saanut selville, että talo oli poliisivalvonnan alaisena ja tuli antamaan siitä tietoa yhtiökumppanilleen –"

"Olisiko hän yhtiökumppani?"

"Hän on varmasti osakas. Mr. Hickory Bompersin tai Griggsin kaltainen mies ei lahjoita luottamustaan palkolliselle. Molemmat ovat tässä mukana, ja molemmat valmistelevat lähtöä, ennenkuin poliisi saa heidät verkkoonsa."

"Milloin luulette heidän aikovan?"

"Keskiviikko-iltana", vastasi Anthony, "Torstaina on liian myöhäistä."

Seuraavan päivän hän kulutti tiedusteluihin, ja tuli vakuutetuksi poliisin kertomuksen todenperäisyydestä. Eniten tietoja tässä suhteessa tuotti hänelle käynti laajalle levinneen, vekseliasioita ja paljastettuja petoksia erikoisalanaan käsittelevän viikkolehden toimittajan luona.

"Hickory Bompers", sanoi tämä henkilö hiukan naurahtaen, "hän on tuo petollinen elokuvataidon opettaja. Me saamme puolisen tusinaa kirjeitä viikossa nenästä vedetyiltä palvelustytöiltä, jotka ovat menettäneet työläästi ansaitsemansa rahat, ja minulla on sellainen käsitys, että poliisi aikoo panna toimeen tutkimuksen."

"Mutta järjestelmä tuntuu järkevältä", sanoi Anthony.

"Tässä on ikivanha esimerkki ammattitietoja vailla olevasta petkuttajasta, joka on antautunut alalle, joka asiantuntijan käsissä olisi voinut muodostua kannattamisen arvoiseksi", vastasi toinen. "On olemassa satoja sellaisia petkutusmuotoja, jotka sujuvat ilman hankauksia ja tuottavat suuria omaisuuksia. Ja ainoastaan siksi, että rikollinen luonne on kärsimätön eikä jaksa odottaa tuloja, ja siksi, että sen täytyy saada tuntea tuota kiihoitusta, jota lain ulkopuolelle poikkeaminen tuottaa määrätyille luonteille, tulevat tällaiset petokset päivänvaloon."

Seuraavana aamuna aamiaista syötäessä esitti Paul kysymyksen, joka oli hänen mieltään askarruttanut.

"Minun täytyy sanoa", virkkoi hän, "etten ymmärtänyt sanojanne, kun kerroitte tuolle miehelle minun kirjoittaneen elokuvanäytelmän. Enhän minä ole kirjoittanut mitään näytelmää."

"Minä olen kirjoittanut sen sinun puolestasi", virkkoi Anthony. "Se on hirvittävän jännittävä yksinäytöksinen näytelmä."

"Mutta", väitti Paul vastaan, "elokuvanäytelmään kuuluu varmastikin noin satakahdeksankymmentä eri kohtausta, eikö niin?"

"Ei minun elokuvanäytelmääni", vastasi Anthony.

Hän oli jättänyt Mr. Hickory Bompersille puhelinnumeronsa, ja varhain keskiviikko-aamuna soitti yllämainittu herrasmies hänelle.

"Mr. Smith?" kysyi Bompersin ääni.

"Minä olen", Anthony sanoi.

"Kysymys on meidän tämäniltaisesta sopimuksestamme – minä esitin teille kello neljää, mutta voisitteko ehkä tulla jo kello kolme?"

"Me olemme silloin siellä", vastasi Anthony.

"Älkääkä unohtako – tuoda rahaa."

"Hyvä on", vastasi Anthony virnistellen. "Tuon selviä seteleitä; otaksun, että asia on silloin selvä?"

"Aivan selvä", oli sydämellinen vastaus.

"Sivumennen sanoen", virkkoi Anthony, "toivoisin teidän antavan meille havainnollista ohjausta, miten muudan erikoinen kohtaus olisi näyteltävä. Onko teillä ketään miespuolista apulaista, joka voisi auttaa teitä?"

"On kyllä", oli nopea vastaus. "Älkää huolehtiko siitä."

Anthony ripusti kuulotorven paikoilleen ja asteli hitaasti miellyttävään seurusteluhuoneeseen, jossa Paul pani pasianssia. Hän silmäisi ympärilleen viihtyisässä huoneessa ja huokasi.

"Minä alan jo kyllästyä tähän alituiseen muuttamiseen sisään ja ulos, sinne ja tänne", sanoi hän.

"Aiommeko taas jättää tämän ihanan asunnon?" kysyi Paul keskeyttäen pelinsä. "Minä jo toivoin, että voisimme pysyä paikoillamme toiset kolme kuukautta antamatta kenellekään aihetta ahdistella meitä."

"Niin ei voinut käydä", vastasi Anthony. "Sinun on taas lähdettävä kuljeskelemaan ja varustamaan uutta kalustettua huoneistoa, mieluummin Lontoon pohjois-osassa. Finchleyssä on saatavissa hauskoja vuokra-asuntoja. Maksat sievähkön summan."

"Minkälaisena henkilönä esiinnyn?" kysyi Paul alistuvaisena.

"Olet teeviljelijä Ceylonilta ja olet tullut tapaamaan Etelä-Amerikasta tulevaa veljeäsi. Veljelläsi on palvelija mukanaan, ja haluatte vuokrata yhteisen asunnon. Jonkun sotapalveluksessa olevan henkilön asunnon, Paul", jatkoi hän järjestelykykynsä vainutessa tässä uutta vaihtelua. "Me emme tarvitse palvelijoita emmekä halua rasittaa kenenkään taloutta."

Paul meni.

Iltapäivällä ajoivat he Elgin Crescentiin etsien kiihkeästi katseillaan poliisia, joka oli vuorollaan vartioimassa taloa. Heidän hämmästyksekseen ei ketään ollut näkyvissä. Pahaa ennustava merkki, ajatteli Mr. Yllättäjä. Hän nousi kuitenkin rappuja ylös kädessään jonkinlainen laukku Paulin seuratessa häntä juhlallisena kaksi isoa miekkaa kainalossaan. He näyttivät henkilöiltä, jotka ovat menossa pukeutumaan jotakin elokuvanäytelmää varten, ja niin luuli sekin tähystelijä, joka vastapäisen talon ikkunassa seisoen huomasi heidät.

Karkeapiirteinen mies avasi heille oven. Nappipukuinen poika on saanut potkut, ajatteli Anthony.

"Mitä teillä on tuossa?" murahti Mr. Tinkle (he olivat saaneet selville, että hänen nimensä kuului niin).

"Näitä tarvitaan näytelmässä; me haluamme pukeutua osiamme varten. Se lisää itseluottamustamme", sanoi Anthony.

Mr. Tinkle mutisi jotakin hampaittensa välitse ja ohjasi heidät synkkään etuhuoneeseen.

Anthony oli portaita noustessaan pannut merkille, että ikkunaluukut olivat suljetut. Mr. Tinkle selitti valoja kierrellessään syyn siihen.

"Antaessamme ohjausta täytyy meillä ikkunoiden olla suljettuina, muutoin olisi puoli kaupunkia täällä töllistelemässä. Mr. Hickory Bompers haluaa, luullakseni, tavata teitä", lisäsi hän.

Anthony nyökkäsi ja otti taskustaan esille sadan punnan setelin.

"Menen sisään häntä katsomaan."

Mr. Hickory Bompers oli iloinen hänet nähdessään. Anthony, joka oli heittänyt pikaisen silmäyksen huoneeseen, näki ison matkatakin ja laukun olevan valmiina odottelemassa; toinen matkalaukku oli avoinna ja melkein tyhjä. Mr. Hickory Bompersin tuolin takana oli iso kassakaappi, jonka avain oli ovella.

"Hyvää iltaa", sanoi Mr. Hickory Bompers hiukan kylmäkiskoisemmin kuin tavallisesti. "Oletteko tuonut rahat?"

Anthony laski pöydälle sadan punnan setelin.

"Sata puntaa", virkkoi Mr. Hickory Bompers tyytyväisenä. "Teidän pitäisi saada tästä takaisin. Annan sen teille myöhemmin."

"Haluaisin sen mieluummin nyt", sanoi Anthony, "se vapauttaisi minut kiusaamasta teitä."

Mies epäröi hetken, avasi sitten kassakaapin ja otti esille suuren puisen laatikon. Kun hän aukaisi sen, näki Anthony sen olevan täpösen täynnä rahoja.

Mr. Hickory Bompers antoi takaisin rahasta, ja he menivät seurusteluhuoneeseen, missä Paul ja Mr. Tinkle odottelivat.

"Tämä näytelmä", sanoi Anthony vetäen esiin käsikirjoituksen, "käsittelee kahden rangaistusvangin kuolemaa, jotka ovat joutuneet kaasumyrkytyksen uhriksi koettaessaan paeta ojia pitkin. Ystäväni ja minä emme osaa oikein saada esille noiden kahden toisiinsa kytketyn miehen kasvojen ilmettä, jotka toisiansa vihaten ovat pakotetut käymään yhdessä."

"Hm", virkkoi Mr. Hickory Bompers kaksimielisesti. "Hyvä on, alkakaamme."

"No niin", sanoi Anthony, "te seisotte siellä."

Hän otti taskustaan parin käsirautoja.

"Muistakaa, että olette kahlittu kiinni toiseen. Se on tämän kertomuksen ydinkohta."

"Ettekö voi tulla toimeen ilman tuota?" murahti Tinkle.

"Emme mitenkään tule toimeen ilman. Haluamme juuri nähdä, miten ponnistelette erilleen tuosta toisesta. Te ymmärrätte, Mr. Bompers?"

"Hyvä on", sanoi Bompers happamesti. "Se ei ole paljon kahdeksankymmenen punnan edestä."

"Mutta saammehan vielä muitakin tunteja, eikö niin?" kysyi Paul viattomana.

"Tietysti saatte", virkkoi toinen nopeasti. "Lauantaina on seuraava tuntinne. Tule, Tinkle; antaa tämän nyt mennä."

Molemmat miehet alistuivat siihen, että heidät pantiin käsirautoihin niin, että heidät kiinnitettiin ranteista toisiinsa. Mr. Tinklen kulmat synkistyivät, ja hän näytti levottomalta tuntiessaan kylmän raudan käsissään.

"Nyt", sanoi Anthony, "toivoisin sinun, Paul, seisovan heidän takanaan."

Paul totteli, mutta Anthony ei antanutkaan määräyksiä sen enempää; pyöräyttämällä nopeasti kättään, kietaisi Paul nuoran käsirautoja yhdistävän koukun ympäri, solmi sen tiukkaan, heitti vapaan pään avonaisen oven yli ja veti.

"Mitä hemmettiä teette?" ärjyi Mr. Bompers.

Hän koetti työntyä eteenpäin, mutta nuora kiskaisi ylös hänen käsivartensa ja Paul veti sitä yhä tiukempaan, niin että molempien miehien kädet ojentautuivat suoriksi aivan oven yläreunan tasalle.

"Olkaa järkeviä", sanoi Anthony leikitellen taskuaseella.

"Mikä on tämän kaiken tarkoitus?" kysyi Bompers kasvot kalpeina.

"Se merkitsee sitä, että me olemme ennättäneet muutamia tunteja ennen poliisia", vastasi Anthony katsellen Paulia, joka sitoi nuoran pään oven toisella puolella olevaan kädensijaan. "Jos tuo nuora kestää, Paul – pidän varani, etteivät he kisko sitä liian lujaan – niin ole hyvä ja ota tuon herran taskusta avaimet – ne ovat hänen liivinsä taskussa."

Bompers koetti vapaalla kädellään lyödä hurjasti, mutta ennenkuin hän osasi aavistaakaan, oli joku tarttunut hänen käsivarteensa ja kiertänyt sitä, niin että hänen täytyi parahtaa. Paul puhui yleensä vähän, mutta saattoi olla hyvin nokkela toimissaan.

"Tässä ovat avaimet", sanoi hän ottaen ne esille Bompersin taskusta.

"Rahat ovat laatikossa", sanoi Anthony. "En tiedä, kuinka paljon niitä on, mutta ainakin niitä näyttää olevan koko joukko."

"Senkin sika", kirkui Tinkle. "Senkin nuuskiva koira. Annahan kun pääsen tästä irti, niin taitan niskasi."

"Poliisi kyllä vapauttaa teidät, kun tulee", sanoi Anthony rauhallisesti, "ja minä neuvoisin teitä kumpaakin viljelemään filosofista ajattelutapaa, joka on niin välttämätön miehille, joilla on edessään pakkotyö. Jos ilmaisette minut, ei kukaan usko teitä tai ainakaan ole teidän puolellanne."

"Te olette Mr. Yllättäjä", kirkaisi Hickory Bompers. "Sehän te olettekin. Te olette mies, joka ryöstätte –" Hän pysähtyi.

"Kunniallisia miehiä", mutisi Anthony. "Sanokaa niin; voitte sen yhtä hyvin sanoa kuin ajatellakin."

Paul palasi mukanaan laatikko, jonka sisältöä Anthony alkoi siirtää omiin ja sihteerinsä taskuihin.

"Meidän täytyy jättää vähän, että poliisikin löytäisi jotakin", virkkoi hän. "Jolleivät he saa mitään, pitävät he meitä aikamoisina porsaina."

He astuivat eteiseen jättäen jälkeensä kaksi voihkivaa ja kiroilevaa miestä, ja Paul otti miekat ja matkalaukun, ja niin marssivat he alas rappusia odottelevaa autoa kohti.

"Aja nopeasti Waterloohon", määräsi Anthony hypätessään autoon. Hän vilkaisi ulos auton takaosassa olevasta tarkastusreiästä. "Poliisiauto tulee perässä. Jos he saavat meidät kiinni, pidättävät he meidät todistajina, mikä olisi kirotun kohtalokasta. Miksi hemmetissä ei tämä laiska piru liiku paikaltaan?"

Tuntui kuin olisi kulunut melkein iäisyys, ennenkuin auto lähti vinkuen liikkeelle, ja se oli tuskin liikahtanut eteenpäin, kun Anthonyn näkemä auto äkkiä pysähtyi ja siitä astui ulos puolisen tusinaa poliiseja.

Anthony piti niitä silmällä, kunnes hänen oma autonsa kääntyi Ladbroke Groven kulmasta, jolloin hän vaipui istumaan huoahtaen helpotuksesta.

Paul piirteli jotakin kirjekuoreen niin hyvin, kuin heittelehtivä auto salli.

"Mitä sinä teet?" kysyi Anthony uteliaana.

"Suunnittelen juonta todella hyvään kertomukseen."

"Mitä varten?"

"Olen saanut tästä elokuvanäytelmästä suurenmoisen ajatuksen", sanoi Paul vastoin tavallisuuttaan innostuneena.

Anthony virnisti.

"Odota, kunnes Hickory Bompers pääsee ulos vankilasta ja pyydä häntä esittämään se puolestasi", sanoi hän.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Billiterin pankin vararikko

Kerran niihin aikoihin, jolloin Mr. Yllättäjä vielä asusti pienen Kensington-aukean varrella, tuli hän eräänä päivänä kotiin hyvin synkin naamoin ja heitti iltalehden seurusteluhuoneen sohvalle.

"Billiterin pankki on mennyt nurin", virkkoi hän.

"Billiterin pankki?" toisti Paul katsahtaen häneen hämmästyneenä. "Koskeeko se jollakin tavoin teitä?"

"Siitä koituu vahinkoa monelle köyhälle ihmiselle", vastasi Anthony. "Se ei tietystikään vaikuta minuun. Minä en kuulu niihin, jotka uskovat rahansa yksityisille pankkiireille, varsinkaan sellaiselle, jolla on Billiterin kaltaiset kasvot."

"En ole koskaan nähnyt hänen kasvojaan", sanoi Paul huvitettuna. "Ovatko ne hyvinkin paheelliset."

"Hän näyttää liian hyveelliseltä ollakseen todella sellainen", vastasi Anthony lyhyesti. "Joka tapauksessa on hänen pankkinsa nyt romahtanut."

"Miten on Billiterin itsensä käynyt?"

"Hän on hävinnyt kuin tuhka tuuleen."

"Ja ottanut mukaansa pankin juoksevat varat, kuten arvelen?" kysyi Paul, ja Anthony nyökkäsi vastaukseksi.

"Niin, hän on ollut poissa jo kaksi päivää, ja itse asiassa aiheuttikin juuri hänen poissaolonsa pankista ensiksi hämmennystä ja epätoivoa ylemmän henkilökunnan joukossa. He ryhtyivät tutkimaan asiaa ja huomasivat, että kassaholvista oli viety kaikki rahat ja kaikesta päättäen oli Billiter viime viikon kuluessa nostanut rahaa jokaista pankin hallussa olevaa vakuutta vastaan."

"Hm. Otaksun hänen tätä nykyä olevan matkalla Etelä-Amerikkaan?"

"Eikö mitä", sanoi Mr. Yllättäjä painokkaasti. "Hän ei ole senlaatuinen mies. Kohtasin hänet kerran eräillä päivällisillä Cityssä; liukas herrasmies, joka aina hymyili. Minä epäilen ihmisiä, jotka aina hymyilevät; niillä on useimmiten huono menneisyys."

"Siveystieteelliset esitelmänne ovat aina mielenkiintoisia", mutisi Paul. "Millainen on tilanne tarkemmin määriteltynä?"

"Tilanne tarkemmin määriteltynä on sellainen", sanoi Anthony, "että Mr. Billiter on poistunut mukanaan kahdeksankymmentätuhatta puntaa, ja hänen pankkinsa pienine haarakonttoreineen, joita kauppiaat ja käsityöläiset suosivat, on lakkauttanut maksunsa, ja kun asiat lopuksi selviävät, maksetaan heille kenties kolmeneljännes pennyä punnan asemesta."

"Ihmisparat. Saavatkohan he Billiterin käsiinsä?"

"Sanon sinulle, että se mies on aika ovela otus", vastasi Anthony. "Hän teki minuun sillä kertaa aivan erikoisen vaikutuksen, ja hän on senlaatuinen mies, joka ryhtyy mitä huolellisimpiin valmistuksiin poislähtöään varten. Senvuoksi väitänkin, ettei hän ole mennyt Etelä-Amerikkaan, sillä se on mitä vastenmielisin pakopaikka piileskeleville pankinomistajille, ja sitäpaitsi voit olla varma, että laivat ovat tarkkaan tutkitut. Nykyisinä langattoman sähkölennättimen aikoina ei epäilyksenalaisten ole niinkään helppo päästä pois Brittein saarilta."

"Ja te aiotte itse ryhtyä häntä etsimään?" uteli Paul.

"Koetan tietysti löytää hänet, jos suinkin voin. Se on vähintä, mitä voin tehdä noiden köyhien raukkojen hyväksi, jotka hän on ryöstänyt. Minä olen Britannian rikkain rosvo ja saatan kernaasti uhrata hiukan aikaani ja rahaani hyvän asian vuoksi. Kahdeksankymmentätuhatta puntaa ei ole suurikaan vajaus", jatkoi hän, "mutta se on luultavasti vasta alkua. Kunhan joudutaan seulomaan pankin asioita, saattaa se äkkiä nousta useampiin miljooniin."

Ja niin kävikin, sillä seuraavana päivänä ilmoitettiin asiaatuntevalta taholta, että "mikäli voitiin pitää varmana" nousi Billiterin pankin vaillinki kokonaisuudessaan yli miljoonan punnan. Poliisi pani toimeen etsiskelyjä, ja heillä oli lukemattomia johtolankoja käsissään. Satamia vartioitiin, jokainen suurempi pääteasema maaseudulla oli pysyväisen poliisivalvonnan alaisena, mutta Mr. Josiah Billiter oli kadonnut maan päältä, ikäänkuin olisi haihtunut ilmaan. Sanomalehtien uutiset olivat kiusallisen niukkoja, ja vihdoin, neljäntenä päivänä, Anthony meni käymään Mr. Billiterin Mayfairessä sijaitsevaan loisteliaaseen asuntoon ja puhutteli tämän taloudenhoitajatarta, surkeasti valittelevaa naisihmistä.

"Tuletteko poliisin lähettämänä?" kysyi hän, "vaiko kenties lehden edustajana?"

"En kumpaistakaan." Anthony hymyili, mutta ääni ilmaisi vastustajaa. "Minä kuulun tuohon pieneen, harvalukuiseen ryhmään, joka uskoo, että Mr. Billiteriä syytetään aiheetta, ja että hän on joutunut vaarallisiin käsiin."

Hän oli pannut merkille pari tähän viittaavaa uutista sanomalehdissä ja etenkin kiinnittänyt huomiota lyhyeen keskusteluun, joka Morning Starin edustajalla oli ollut taloudenhoitajattaren kanssa. Tämä oli esittänyt yllämainitun teorian ja käyttämällä sitä hyväkseen aikoi Anthony nyt päästä luottamukselliseen suhteeseen naisen kanssa. Se tehosikin kuin taika.

"Tahdotteko olla hyvä ja tulla sisään, herra?" sanoi nainen ohjaten häntä leveän hallin läpi hauskasti kalustettuun ruokailuhuoneeseen.

"Kenties voitte sanoa minulle, milloin näitte Mr. Billiterin viimeksi?"

"Näin hänet illalla, ennenkuin hän hävisi", sanoi nainen, jonka nimi oli Mudge. "Hän sanoi minulle hyvää yötä, eikä minulla aamulla ollut pienintäkään aavistusta, että jotakin oli hullusti, ennenkuin menin hänen makuuhuoneeseensa viemään kupin teetä. Silloin huomasin, että huone oli tyhjä, eikä kukaan ollut nukkunut vuoteessa. En kiinnittänyt tähän paljonkaan huomiota, sillä Mr. Billiterillä oli tapana poistua joskus, vaikka hän yleensä oli hyvin säännöllinen tässä suhteessa. Tavallisesti hän lähti kaupungista perjantai-aamuna ja palasi takaisin maanantai-iltana."

"Kuinka kauan oli hänellä ollut tällainen tapa?" kysyi Anthony.

"Oi, vuosikausia", vastasi nainen. Hän katsahti ympärilleen. "Täällä on eräs salaisuus, herra", virkkoi hän ääntään hiljentäen. "Ja aion näyttää teille jotakin, jonka löysin, mutta jota en näyttänyt poliisille."

Hän tuli takaisin kantaen käsissään kummallisen näköistä arkkua, jonka kantta ja sivuja peitti piikkisian harjakset.

"He luulevat olevansa viisaita." Vanha naisparka yritti hymyillä ivallisesti, mutta epäonnistui surkeasti, "vaan eivätpäs olleet tarpeeksi viisaita keksiäkseen tätä."

"Mistä löysitte sen?"

"Minä löysin sen Mr. Billiterin työhuoneen perältä", sanoi hän ja aukaisi arkun.

Se oli kukkuroillaan sekalaisia ihmeellisiä tavaroita, ja kun Mr. Yllättäjä näki sisällön, jäi hän sanattomaksi hämmästyksestä. Siinä oli lasten helistimiä ja kumisia leluja, siinä oli hoitajattaren päähineitä, pieniä villaisia puolisukkia, luisia renkaita, ja jokaiseen oli kiinnitetty pieni lappu, johon oli merkitty hinta.

"Näytteitä", ajatteli Anthony.

Mutta miksi pankkiiria kiinnostivat sellaiset kotoiset esineet kuin pikkulapsen varusteet?

"Oliko Mr. Billiter naimisissa?" kysyi hän.

Nainen pudisti päätään.

"Ei, herra. Olen varma siitä, ettei ollut. Olen usein kuullut hänen lausuvan ilonsa siitä, että oli poikamies."

"Kummallista. Nämä ovat kaikki aivan uusia."

Turhaan haki hän niistä tehtaanmerkkiä. Ne olivat ilmeisesti tulleet eri liikkeistä, erilaiset merkinnät ja käsiala lipuissa viittasivat siihen. Hän käänsi arkun nurin ja pani toimeen perinpohjaisen tarkastuksen, mutta ei löytynyt mitään Mr. Billiterin lapsiin kohdistuvaa hellyyttä selittävää todistusta, ja Anthony palasi sinä iltana kotiin aika lailla ymmällä. Seuraavana aamuna asettautui hän kosketuksiin pankin palkkaaman tilintarkastajan kanssa. Tämä herrasmies oli, lievimmin sanoen, pidättyvä, mutta antoi kuitenkin sen tiedon, ettei pankki ollut liikesuhteissa minkään "lastentavaroita" myyvän toiminimen kanssa.

"Tämä teki tyhjäksi ensimmäisen teoriani", sanoi Anthony. "Monilla näistä pankeista on suhteita eri teollisuushaaroihin, ja mielestäni on mahdollista, että pankki on diskontannut jonkin tuollaisen toiminimen vekselin."

"Saanko kysyä", virkkoi Paul, "luuletteko löytäessänne Josiah Billiterin löytävänne myöskin hänen ottamansa rahat, ja siinä tapauksessa, että niin kävisi, aiotteko anastaa ne kuten tavallisesti?"

"En, kuten tavallisesti. Tämä on niitä harvoja tapauksia, joissa toimin puhtaasti ihmisystävällisiä tarkoitusperiä silmälläpitäen. Ihmiset, jotka saavat kärsiä tästä petoksesta, ovat niitä, joilla ei olisi varaa kärsiä. Jos kykenen saamaan rahat takaisin tuolta vanhalta Billiteriltä, olen todellakin maailman onnellisin maantierosvo."

"Toivon sydämestäni teidän saavan ne takaisin", sanoi Paul. Tämä oli sellainen yritys, josta hän piti.

Mr. Yllättäjä ponnisti ajatuksiaan. Hänestä näytti siltä, kuin tuo hurskas Billiter olisi viettänyt kaksinaista elämää. Mahdollisesti oli hänellä lapsirikas perhe, ja se selittäisi hänen poissaolonsa kaupungista viikon loppupäivinä. Mutta toisaalta saattoi hyvinkin epäillä olisiko hänellä ollut niin paljon lapsia, että olisi ostanut helistimiä ja leluja tukkuhintaan.

"Huolimatta siitä, mitä sanotte", virkkoi Paul anteeksipyydellen, "otaksun minä hänen olevan tällä hetkellä puolivälissä matkalla Rio de Janeiroon."

"Sanon sinulle vieläkin, ettei hän ole lähtenyt maasta", sanoi Anthony, "ja minulla on sellainen tunne, että helistimet ja lelut johtavat minut vielä hänen luokseen."

Ainoa lisätieto, jonka hän oli saanut Mrs. Mudgelta oli, että asema, johon Josiah Billiter säännöllisesti perjantaisin matkusti, oli Victoria, ja hän tiesi myöskin, että hän matkusti Brightonin puoleista rautatienhaaraa, sillä hän oli kerran maininnut, että hänen junansa oli pysähdytetty Kolmen Sillan luona, ja Mrs. Mudge, joka oli kotoisin Horshamista, tunsi nämä seudut. Missä Josiah sitten mahtoikaan piileskellä tuon kolmion sisäpuolella, jonka raja kulki Kolmesta Sillasta Eastbourneen ja siitä Hoveen.

"Aika laaja ala, mistä etsiä", huomautti Paul, ja Anthony myönsi sen.

Ilmeisesti oli poliisilla käsitys, joka ei paljon poikennut Mr. Yllättäjän esittämästä käsityksestä, nimittäin, että Mr. Billiterillä oli suuri perhe jossakin kauempana.

"Ainoa seikka, joka on ehdottomasti varma", sanoi Anthony, "on se, että hän eli jollakin tavoin kaksinaista elämää."

"On olemassa vain yksi muoto kaksinaista elämää", sanoi Paul kainosti.

"Luulen sinun tarkoittavan tätä", sanoi Anthony. "Ei, minun käsitykseni viittaa aivan toiselle suunnalle."

Hän vietti kokonaista kaksi päivää British Museumin uudessa huoneessa etsien sanomalehdistä palstoja, jotka oli omistettu hyväntekeväisyyskehoituksille. Niin suuri oli hänen Mr. Billiterin ihmisystävyyteen kohdistuva epäluulonsa, ettei hän voinut kuvitella tuon kookkaan ja hilpeän miehen voivan tuntea mielenkiintoa edes lapsenvaatteita kohtaan, ellei siinä ollut rahaa takana. Ja viimein hän teki löydön.

Kahdeksan vuotta sitten oli lehdissä ollut yleisöön kohdistuva, Alfristonin lastensiirtolan puolesta jätetty vetoomus, joka oli laadittu mitä hellimpään ja liikuttavimpaan muotoon. Silloin tällöin esiintyivät tämän ihailtavan hyväntekeväisyystyön kannattajien nimet painettuina, ja kahdessa eri paikassa oli Mr. Billiterin nimi sadan guinean suuruisen summan takeena.

Anthony teki lisäksi sen huomion, että tämä suurenmoinen lahjoitus tuli säännöllisesti silloin, kun kannattajien nimet olivat vähenemässä. Näytti siltä, kuin olisi sillä ollut tarkoituksena antaa uutta virikettä laimenevaa hyväntekeväisyysharrastusta kohtaan. Hän meni kotiin ja kertoi Paulille huomionsa.

"Kun sitä ajattelee", lisäsi hän, lopetettuaan kertomuksensa, "ei se olekaan hullumpi suunnitelma, sillä viimeinen paikka, jonka poliisi tarkastaisi tai josta otaksuisi löytävänsä Mr. Billiterin, olisi löytölasten koti."

"Muutamien lasten", oikaisi Paul.

Mutta Anthonyn tutkimukset keskeytyivät. Hän tuli seuraavana iltana kotiin äärimmäisen vakavana.

"Paul", sanoi hän, "nyt on vaikeuksia edessä."

"Mitä ne ovat?" kysyi Paul.

"Sillä aikaa, kun minä olen ajanut takaa Mr. Billiteriä, ovat eräät vanhat ystäväni pitäneet silmällä minua. Herrasmies, joka opetti elokuvataitoa, on varmaan puhunut jotakin etsiville, jotka hänet vangitsivat, sillä minua on koko iltapäivä pidetty silmällä, ja varsinkin on autoni ollut vartijoiden erityisen uteliaisuuden esineenä."

"Auto?" kysäisi Paul nopeasti.

Mr. Yllättäjällä oli iso harmaa kilpailuauto, josta hänellä oli ollut suurta hyötyä, vaikka sitä ei tähän mennessä ole tullut mainituksi hänen nimensä yhteydessä.

"Se merkitsee sitä, että minun on hylättävä autoni", sanoi Anthony, "mutta ennenkuin sen teen, lähden käymään Alfristonissa olevassa laitoksessa."

He ajoivat halki leppoisan Sussexin ja suuntasivat matkansa Alfristonin läpi. Maalauksellinen pieni kylä sijaitsi kaukana rautatiestä, joten henkilö, jota Anthony kaikkein vähimmin odotti täällä näkevänsä, oli se hiljaiselta näyttävä mies, joka auton seisoessa autoasemalla, oli tehnyt arkoja kysymyksiä juuri samasta autosta ja jota Anthony nyt itse ajoi.

Saattoi olla sattuma, että hän seisoi Alfristonissa juuri sen talon edustalla, jossa kuningas Alfred paistatti leivoksensa, tai kenties oli hän pannut toimeen tiedusteluja Kensingtonin asunnossa ja siten saanut kuulla heidän vaiheistaan, sillä Anthony ei ollut varoittanut Sandyä virkkamasta, minne hän oli lähtenyt.

"Hm", sanoi Anthony ja rypisti kulmiaan. Sillä hän huomasi, ettei hiljainen mies ollut yksin ja että tämä oli kohottanut kätensä estääkseen autoa menemästä eteenpäin.

Anthony ei ollut näkevinäänkään pysähdysmerkkiä. Hän ajoi, kunnes saapui laitokseen.

Se oli sievä punaisista tiilistä rakennettu talo, joka sijaitsi noin penikulman matkan päässä kylästä Seafordiin menevän tien varrella. Se näytti pikemmin herrasmiehen asunnolta kauniine puutarhoineen kuin viattomalta lapsuusajan turvapaikalta.

Sievä, hauskasti puettu tyttö tuli avaamaan Anthonyn koputettua.

"Kyllä, herra", sanoi hän. "Tämä on lasten siirtola. Haluatteko tavata johtajatarta?"

Johtajatar tuli esiin, kookas, jossakin määrin kauhistuttava, mustaan silkkiin puettu nainen, joka katseli sisääntulijoita paheksuen, huomatessaan näiden tulleen tyhjin käsin.

"Tunnemme Mr. Billiterin ainoastaan nimeltään", sanoi hän. "Hän on avokätisesti avustanut kotiamme, mutta emme ole koskaan nähneet häntä täällä."

Se oli Anthonylle isku vasten kasvoja, sillä nainen puhui ilmeisesti totta.

"Haluatteko nähdä laitosta?" kysyi nainen, ja toisten hämmästykseksi Anthony vastaanotti kutsun.

Mielenkiintoa vailla ei tosiaankaan ollut kiertomatka, jonka he tekivät halki valoisien makuuhuoneiden, jossa kaiken ikäiset hoidokit, alkaen muutamien kuukausien ikäisistä aina vuosien vanhoihin asti, nukkuivat ja leikkivät.

"Kuinka monta lasta teillä on täällä?" kysyi Anthony.

Hän mainitsi niitä olevan kolmekymmentä.

"Tässä ovat siis kaikki?" sanoi Anthony hämmästyneenä osoittaen laajaa makuuhuonetta, josta olivat lähteneet.

"Niin, tässä ovat kaikki", myönsi hän.

"Mutta eikö teillä ole minkäänlaisia huoneita yläkerrassa?"

"Kyllä", sanoi hän hymyillen, "mutta niissä asuu henkilökunta, hoitajattaret, minä itse ja tietysti Mr. Worthington, laitoksen johtaja ja sihteeri."

"Voisinko tavata häntä?"

"Pelkään ettei se käy päinsä", vastasi nainen. "Onnettomuudeksi on hänellä tuskallinen tauti silmässä, joka pakottaa hänet pysyttelemään pimeässä huoneessa. Mutta minä kysyn häneltä, tahtooko hän puhutella teitä."

Hän poistui portaita ylös, mutta palasi lyhyen hetken kuluttua.

"Onko teillä aikomus jättää lapsi tänne hoidettavaksi?" kysyi nainen.

"Kyllä", virkkoi Anthony kylmäverisesti osoittaen typertynyttä Paulia. "Tällä ystävälläni tässä on pieni lapsi, jonka hän haluaa sijoittaa tänne."

"Siinä tapauksessa luulen hänen haluavan nähdä teitä", sanoi nainen ja ohjasi heidät portaita ylös.

Huone, jossa johtaja, Mr. Worthington, makasi, oli aika pimeä, sillä hänen silmiensä tila vaati ilmeisesti, että joka ainoa verho oli laskettu alas. Hän loikoi lepotuolissa heidän astuessaan sisään; hän oli poskiaan myöten peitetty ja silmät kätkeytyivät suurien sinisten silmälasien taakse.

"Anteeksi, hyvät herrat", sanoi hän, "etten voi nousta teitä tervehtimään. Onko mitään, jota voisin tehdä hyväksenne?"

"Haluan puhutella teitä yksityisesti", sanoi Anthony, ja johtajatar poistui.

"No?" kysyi Mr. Worthington.

"Kysyitte, onko mitään, mitä voisitte tehdä ja siksi aion sanoa teille jotakin", sanoi Anthony. "Voitte palauttaa takaisin kaiken rahan, minkä olette vienyt tuosta pankista, jolla oli kova onni saada teidät johtajakseen. Voitte myöskin palauttaa rahat, jotka olette tätä taloa varten koonnut, uskotuille miehille, jotka varmasti hoitavat noita lahjoituksia paljon paremmin, kuin te olette tehnyt; lisäksi myönnän teille, erityisenä armonosoituksena, kaksikymmentäneljä tuntia poistuaksenne Englannista."

Mr. Worthington ei vastannut. Hän istui suorana ja jäykkänä. Ja kun heidän silmänsä nyt alkoivat tottua pimeään, saattoivat he nähdä hymyn leviävän hänen kasvoilleen.

"Sepä ihmeellinen ehdotus", sanoi hän hiljaa, "ja otaksukaamme –"

"Otaksukaamme, että pidätte kätenne pois taskusta", sanoi Anthony tiukasti, "ja otaksukaamme, että vahvistatte noita heikkoja silmiänne ja katselette tarkkaan minun oikeata sormeani, joka parhaillaan käsittelee browningin nimellä tunnettua esinettä."

Mr. Billiter mutisi jotakin hampaittensa lomitse.

"Menkää alas", sanoi hän. "Tulen luoksenne muutaman minuutin kuluttua."

"Ei mitään ilveilyä", varoitti Anthony.

"Tiedän, milloin olen lyöty", sanoi Mr. Billiter. "Ja ajatella, että kahdentoista kuukauden ajan olen vaeltanut tässä maailman kolkassa keppineni ja sinisine silmälasineni. Olette kai poliisi? Ei, ette ole", lisäsi hän nopeasti, "sillä siinä tapauksessa ette antaisi minun mennä. Kuka olette?"

"Olen yksi neljästäkymmenestä varkaasta", virkkoi Anthony kohteliaasti.

Hän astui Paulin kanssa rappuja alas, ja he odottivat hallissa. He odottivat viisi, sitten kymmenen, sitten viisitoista minuuttia, kun äkkiä kuulivat heikon moottorin surinan ja juoksivat talon edustalle juuri parhaiksi nähdäkseen autonsa perän katoavan pölypilveen.

"Tiukka paikka", sanoi Mr. Yllättäjä. "En luule hänen pääsevän pitemmälle kuin kylään."

"Miksi ei?" kysyi Paul.

"Koska Alfristonissa on kaksi Scotland Yardin miestä odottamassa puhutellakseen harmaan auton ajajaa, ja vaikka heillä ei ole tiedossaan mitään meitä vastaan, tuntevat he kuitenkin Billiterin. Tämä on kuitenkin sellainen tilanne, että saamme aika vikkelästi kävellä", sanoi Anthony.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Espanjalainen vanki

Kulkiessaan sunnuntai-iltapäivänä Barnetia kohti suunnaten matkan oikoteitse pitkin esikaupungin leveätä katua rikkoi Mr. Yllättäjä tavanmukaisen hiljaisuuden, joka vallitsi hänen ja hänen sihteerinsä välillä heidän liikkuessaan julkisilla paikoilla.

Hän pysähtyi äkkiä, ja hänen silmänsä välähtivät. Paul voihkaisi sisimmässään, nähdessään, mitä hän oli löytänyt.

"Katso tuota", sanoi Anthony innostuneena.

Eräässä kulmatalossa oli puutarhaan pystytetty iso ilmoitustaulu, jonka "vuokrattavana "-ilmoitusta hän tutki.

"Se on hyvin rappeutunut ja kurjannäköinen hylättyine puutarhoineen, ja sitäpaitsi arkkitehtuuri loukkaa silmää", valitti Paul.

Se ei todellakaan ollut kaunis talo. Tuuli ja sateet olivat vieneet värin sen haalistuneilta seiniltä, alemman kerroksen laudoitetut ikkunat antoivat sille vankilan ulkomuodon, ja se näytti niin viheliäiseltä, kuin vain pitkällinen laiminlyönti ja autiona olo voi muuttaa komeimmankin asunnon – eikä tämä ollut mikään komea rakennus missään suhteessa.

"Juuri tämä talo", sanoi Anthony kunnioitusta ilmaisevalla äänellä. "Juuri tämä talo."

"Aiotteko perustaa mielenvikaisten hoitolan?" kysyi Paul kohteliaasti, ja Anthony virnisti.

"Juuri sitä ajattelenkin", sanoi hän. "Mikä sen nimi on?" Hän astui lähemmäksi ja luki talon nimen, joka kuluneine kirjaimineen oli maalattu kallellaan olevan portin otsikkoon.

"Depe Dene", sanoi hän. "Kuinka viehättävää."

Hän veti esiin muistikirjansa, merkitsi muistiin vuokraajan nimen ja jatkoi taas harhailuaan.

"Jos aiotte vuokrata tuon talon, toivon, että järjestätte minulle mahdollisuuden asua ulkopuolella", sanoi Paul. "En tosiaankaan luule teillä olevan minusta mitään apua sellaisessa yrityksessä, joka pakottaa minut tuollaiseen kauhistuttavaan parakkiin."

"Tietysti, tietysti", vastasi Anthony varmasti.

Hän varoi puhumasta asiasta enempää, kunnes saapuivat kotiin teelle, ja silloinkin olivat hänen taloa koskevat huomautuksensa peitettyjä ja salaperäisiä.

Hän söi sinä iltana päivällistä Regent Streetin varrella olevassa Café de Palai'ssa, jossa hänen oli määrä kohdata muudan noita erikoisia, matkoillaan kohtaamiaan luonteita. Tällainen oli Señor Maura, Madridin Rikosasiain Toimiston kahdennentoista osaston päällikkö.

Anthony oli tutustunut Señor Mauraan Espanjassa oleskelunsa aikana, ja espanjalaisen käynti Lontoossa erään luovutusasiain yhteydessä oli suonut hänelle tilaisuuden verestää tuttavuutta.

Se oli iloinen ateria, sillä Mauralla oli varastossa joukko juttuja ja aikalailla huumorintajua. Aterian loppupuolella –

"Sivumennen sanoen, Señor Maura", sanoi Anthony, "minä olen saanut kirjeen eräältä espanjalaiselta vangilta."

"Espanjalaiselta vangilta", sanoi Señor Maura, mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän hymyili. "Tiedän kyllä, ketä tarkoitatte, se on tuo herrasmies, joka kirjoittaa syntyperäisille brittiläisille, että hän istuu vankilassa ryöstöstä, ja että ryöstösaalis on kätketty jonnekin, ja pyytää, että jokin herkkäuskoinen lähettäisi vangille – joka, sivumennen sanoen, hankkii osoitteen, joka on aika kaukana vankilan muureista – määrätyn summan rahaa, jolloin tämä muka pääsisi osalliseksi kätketyn saaliin jaosta."

"Juuri niin. Hän lähetti minulle tarjouksen. Olen itsekseni usein ajatellut, minkä luonteinen tämäntapaista huijausta harjoittava rikollinen mahtaakaan olla. Hän ei varmasti ansaitse paljonkaan tällä tavoin. Ihmiset eivät ole niin hulluja, että lähettäisivät selvää rahaa."

"Siinä erehdytte", virkkoi Señor Maura rauhallisesti. "Malejala-joukkueella on suunnattomat tulot."

"Joukkueella?" sanoi Anthony hämmästyen, "minä luulin, että joku yksityinen harjoitti tuota huijausta."

"Sitä harjoittaa Malejala, joka on nerokkain rikollinen, mitä meillä Espanjassa on, ja mies, jota emme ole koskaan kyenneet pyydystämään. Hän toimii suuren järjestön etunenässä ja peittää jälkensä niin hyvin, että vaikka usein saamme kiinni hänen apureitaan, emme koskaan ole voineet nostaa syytettä häntä itseään vastaan. Ja Malejala, joka sivumennen sanoen on saanut kasvatuksensa Englannissa, kirjoittaa nuo kirjeet, eikä teillä ole aavistustakaan siitä ihmismäärästä, joka ahneudesta tai törkeästä typeryydestä lähettää rahoja kaivaakseen esiin noita tarumaisia, kätkettyjä aarteita."

Anthonyn silmät säteilivät.

"Mitä annatte minulle, jos saan Malejalan satimeen?" kysyi hän.

Maura naurahti.

"Kahdenkymmenentuhannen pesetan suuruinen palkinto on luvattu sille miehelle, joka paljastaa Malejalan", vastasi hän päätään pudistaen, "mutta epäilen suuresti, vaaditaanko sitä koskaan maksettavaksi. Malejala on pirullisen taitava. Mitenkä ne lienevät hankkineet teidän nimenne?" kysyi hän.

"Totta puhuen", sanoi Anthony, "ei kirje ollut osoitettu minulle. Kirje tuli sille miehelle, jonka asunnon olen vuokrannut, ja se tuli aukaistuksi pelkästä sattumasta."

Siinä hän puhui totta. Hän oli hyvin tarkka sellaisissa pikku asioissa, mikä koski esimerkiksi niiden henkilöiden kirjeenvaihtoa, joiden talon tai huoneiston hän oli vuokrannut.

"Sunning – hän on isäntäni – on osakkaana parissa keinotteluyhtiössä, ja luullakseni tuo teidän Mr. Malejalanne etsii osakekumppaninsa juuri tuollaisten ruohosorsien keskuudesta, koetellakseen suunnitelmiensa pätevyyttä."

"Niin", jatkoi Maura hetken kuluttua. "Malejalalla on aikamoiset tulot – ja itse asiassa hän käy ahkerasti Lontoossa ja kuluttaa rahaa runsaasti. Lisäksi on hänellä tili eräässä Lontoon pankissa, jolla on haarakonttori Madridissa, niin että vaikka saisimmekin hänet kiinni, emme koskaan saisi hänen ryöstösaalistaan."

"Puhuuko hän englantia?"

"Täydellisesti", vastasi toinen kumartaen kohteliaasti, "yhtä hyvin kuin te puhutte espanjaa."

"Paljon kiitoksia, señor", mutisi Anthony.

Kun hän ei ollut sanallakaan maininnut tuota viheliäistä taloa, joka sunnuntai-iltapäivänä oli herättänyt hänen ihastustaan, luuli Paul koko asian unohtuneen hänen mielestään. Mutta hän tuli levottomaksi ja murheelliseksi, kun Anthony keskiviikkona tuli kotiin heiluttaen paperia.

"Olen vuokrannut talon kahdeksitoista kuukaudeksi", ilmoitti hän.

"Minkä talon?" kysyi Paul peloissaan.

"Depe Denen", vastasi hän.

Paul puhkesi valituksiin.

"Minulla on kauhea reumatismi", voivotteli hän. "Ja minä –"

"Paul", keskeytti Anthony hänet miettiväisenä, "tuumin tässä juuri, miltä mahtanet näyttää sinisessä alpakkapuvussa, suuri kanantöyhtö päässäsi."

"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi Paul epäluuloisena.

"Koetan selittää niin vähin sanoin kuin mahdollista", sanoi Mr. Yllättäjä.

Señor Malejalalla oli hauska asunto Calle Recelletoksessa. Hän eli loisteliaasti, liikkui kaikkialla, piti omaa autoa, ja joskaan ei häntä hyväksytty parhaimpiin piireihin, hankki hän itselleen korvauksen tästä epäsuosiosta, ottaen vapauden silloin tällöin aiheuttaa tuhoa niille piireille, joiden pyhitetylle alueelle hän tunkeutui.

Hän oli oopperan vakituinen suosija eikä laiminlyönyt koskaan Hippodromin kilpa-ajoja, ja vaikka epämieluinen poliisikunta piti silmällä hänen hommiaan, ei se häirinnyt hänen yöuntaan eikä tavatonta ruokahaluaan.

Hänellä oli pieni konttori Puerta del Solen varrella, jossa hän näennäisesti harjoitti korkkikauppaa.

Päivät päästään kävi hänen luonaan salaperäisiä henkilöitä antamassa tietoja erinäisten liikehaarojen edistymisestä, joilla ei ollut mitään tekemistä korkkipuiden ja niiden kulutuksen kanssa.

Muudan sellainen tuli konttoriin eräänä hehkuvan kuumana heinäkuun aamuna kadunpuhdistajien valellessa Puerta del Solen punaisen kuumaa asfalttia vedellä, niin että se höyrysi, sulki oven takanaan ja otti hattunsa vuorista esiin kolme kirjettä. Señor aukaisi ja luki ne pureskellen miettiväisenä pitkää, ohutta sikaria ja pani taskuunsa kahden kirjeen sisässä olleet rahat ja luki kolmannen kirjeen uudestaan.

Osoite oli "Depe Dene, Finchley, Lontoo", ja kirje kuului –

    "Hyvä herra, – olen saanut vastaanottaa liikuttavan avunpyyntönne
    ja olisin tavattoman onnellinen saadessani sijoittaa tuhat puntaa
    yritykseenne kaivaa esiin Malagaan kätketty kulta. Vaikka minua
    epäilyttääkin osallistua sellaiseen, mikä ilmeisesti koskee
    ryöstettyä omaisuutta, niin tuntuu minusta kuitenkin, että voisin
    uhrata rahaa hyvään tarkoitukseen –"

Señor Malejala hymyili. Useimmilla hänen uhreistaan oli omat anteeksipyyntönsä esitettävänään rikokseen sekaantuessaan.

"Minulla ei ole shekkikirjaa, kun setäni, eversti Sunning, on riistänyt sen minulta. Olen siinä onnettomassa asemassa, että olen suurten, pankkiin käytettäväkseni sijoitettujen omaisuuksien perijätär, mutta tätä nykyä olen eversti Sunningin holhouksen alaisena, ja hän pitää minut tähän kauheaan taloon teljettynä, kunnes lupaan naida hänen poikansa, serkkuni Felixin. Hän vannoo, että jollen mene naimisiin Felixin kanssa, olen minä hullu ja hän toimittaa minut mielenvikaisten hoitolaan. Oi, señor, vihaan serkkuani Felixiä. Jos vain voisin päästä pois tästä paikasta, tekisin lopun tästä kauheasta juonittelusta. Mutta vaikka olen tarjonnut eversti Sunningin palvelijalle satatuhatta puntaa, jos hän auttaisi minua pääsemään pois täältä, pelkää hän everstiä niin, että kieltäytyy. Jos vain voin saada shekin, niin lähetän sen teille. Jos voisitte jollakin tavalla keinotella minulle shekin, niin allekirjoittaisin sen. Luultavasti tiedätte nimeni. Sain kaksi vuotta sitten periä sir Veille Mortimerin omaisuuden."

Kirjeen oli allekirjoittanut Mary Mortimer. Señor Malejala luki sen vielä uudelleen. Hän oli perusteellinen, huolellinen mies ja neljännestunnissa oli hän selaillut englantilaisten lehtien palstat ja saanut selville sir Veille Mortimerin testamentin. Niin, tuossahan se oli. Hänen koko omaisuutensa oli jäänyt perinnöksi hänen tyttärelleen Marylle. Sanomalehdessä oli kirjoitus, jossa viitattiin hänen varallisuuteensa ja mainittiin hänen olevan Englannin rikkaimpia perijättäriä, mikä oli tarpeeksi keskittämään Señor Malejalan huomion elämänsä kenties suurimpaan kaappaukseen.

Hän käänsi sivua ja huomasi rivin, joka oli jäänyt häneltä lukematta.

    "P.S.", kuului se, "Englannin pankki on pankkini."

Mr. Malejala saattoi kyllä hankkia Englannin pankin shekkejä samoin kuin jokaisen muunkin pankin, jolla oli liikeasioita Englannissa. Hän oli huomannut sen hyvin hyödylliseksi.

Hän tuumi asiaa pari päivää, ja toisen päivän iltana hän lähti Madridista Pariisia kohti ja saapui Lontooseen lauantaiaamuna.

Señor Maura, kelpo poliisipäällikkö, tapasi maamiehensä Piccadillyllä ja tervehti häntä poliisivirkailijoille ominaisella tuttavallisuudella, millä nämä kohtelevat noita nerokkaita miehiä, vaikka heidän ammattinsa mukaan olisi koeteltava saada nämä oikeuden eteen.

"Hyvää päivää, Señor Malejala, mitä te Lontoossa hommailette?" kysyi Maura.

"Olen tullut tervehtimään muutamia ystäviäni", vastasi Malejala. "On hauska nähdä teitä, Señor Maura. Miten hyviä päiviä mahtavatkaan Madridin rikolliset viettää, kun te olette jättänyt pääkaupungin."

"Eräät heistä ovat myöskin jättäneet sen", virkkoi señor Maura merkitsevästi.

Toinen kohautti olkapäitään.

"Olisi melkein kansallinen onnettomuus, jos te kuolisitte, señor Maura", sanoi hän. "Minä rukoilen pyhimyksiä, etten minä ainakaan koskaan aiheuttaisi rakkaalle Espanjallemme sellaista surua."

"Ja minä", vastasi Maura, "rukoilen yhtä kiihkeästi, ettei minun koskaan tarvitsisi kokea sellaista kauhun hetkeä, että näkisin teidän istuvan teloitustuolilla ja pyövelinkirveen katkaisevan kaulanne."

Vaihdettuaan nämä molemminpuoliset onnentoivotuksensa he erosivat, ja señor Malejala jatkoi rauhallista tietänsä Finchleyhin.

Hän löysi helposti Depe Denen. Se oli viheliäinen, ikävän näköinen talo, jota ympäröi harvinaisen rehevä puutarha, ja juuri, kun hän oli kulkemaisillaan ohi, näki hän yläikkunassa naisolennon. Innoissaan heilutti hän kättään naiselle, jolloin tämä vetäytyi teatterimaisin elein pois näkyvistä.

Señor Malejala oli rohkea mies. Hän piti parhaana käydä härkään käsiksi sarvista, ja hetkeäkään epäröimättä hän astui natisevasta portista sisään, käveli rikkaruohon peittämää käytävää ulko-ovelle ja soitti kelloa.

Ankaran näköinen lakeija tuli avaamaan. Silmäys sisähuoneisiin kertoi espanjalaiselle talon olevan mitä suurimmassa rappiotilassa.

"Asuuko eversti Sunning täällä?" kysäisi Malejala välinpitämättömästi.

"Kyllä, herra", vastasi lakeija.

"Onko hän kotona?"

"Ei, herra, hän on Newmarketissa tänään."

"Ymmärrän", sanoi señor Malejala pistäen viiden punnan setelin palvelijan käteen.

"Haluaisin vaihtaa muutaman sanan Miss Maryn kanssa", sanoi hän.

"Miss Mary Mortimerinko kanssa?" vastasi toinen nopeasti ja pudisti päätään. "Pelkään, etten voi antaa teidän tavata häntä. Hän ei voi oikein hyvin, herra. Oletteko Englannin pankista?"

"En", sanoi señor Malejala. "Mikä saattaa teidät luulemaan, että olen Englannin pankista?"

Palvelija näytti vähän kiusaantuneelta.

"No niin, herra", sanoi hän hetken epäröityään, "nuori neiti mainitsi everstille kirjoittaneensa pankkiin ja pyytäneensä uutta shekkikirjaa, ja kun eversti myöskin oli kirjoittanut sinne ainoastaan päivää tai paria ennen, arveli hän, että sieltä saatettaisiin tiedustella jotakin."

Señor Malejalan sydän sykähti ilosta, ja vilkaistessaan olkansa yli näki hän naishenkilön lähestyvän portaita pitkin. Palvelija kuuli sen myöskin, sillä hän käännähti.

"Menkää takaisin, Miss Mortimer", sanoi hän. "Tiedätte, ettei eversti mielellään salli teidän tulevan alas. Anteeksi, herra", ja hän suorastaan tyrkkäsi señor Malejalan rapuille ja sulki oven tämän nenän edessä.

Se oli siis totta, tuumi Malejala, ja hänen tummat silmänsä säteilivät.

"Täällä on siis kokonainen omaisuus voitettavissa", virkkoi hän.

Hän järjesti asiansa niin, että saattoi pitää taloa silmällä joutumatta itse ilmi. Illansuussa hän näki auton ajavan esiin. Siitä astui esiin vanhanpuoleinen, melkein kumara mies, joka käveli hitaasti keppiin nojautuen.

Nyt oli talossa siis kaksi miestä. Raihnas vanhus, palvelija, joka ei näyttänyt olevan erityisen roteva, ja tyttö. Kaikki käy helposti, tuumi señor Malejala ja etsi käsiinsä erään maanmiehensä, joka harjoitti laajaa erinäisten työvälineiden valmistusta ja hankintaa.

Varustettuna tiirikalla, browningilla ja muutamilla muilla erikoisilla vehkeillä asteli señor Malejala sinä iltana hiljaa puutarhan läpi synkkää taloa kohti. Ainoastaan ylhäällä, ristikolla varustetussa ikkunassa, jossa hän ensin oli nähnyt vilahduksen tuosta naishenkilöstä, loisti valo.

Hän oli päivän kuluessa huolellisesti tutkinut talon ja tullut siihen johtopäätökseen, että pääovesta oli helpoin pääsy sisään. Hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen seistessään hallissa ja jutellessaan palvelijan kanssa, ja hyvin tuloksin. Hän oli pannut merkille, ettei siinä ollut mitään salpaa, ja poissa oli myöskin tuo tavanmukainen ketju, jota keskiluokan taloissa käytetään lukon täydennyksenä. Oven avaaminen vei häneltä tarkalleen viisi minuuttia. Lukko oli vanhanaikainen ja antoi heti perään, kun hän varovasti työnsi siihen omituisen näköisen esineen.

Señor Malejala ei suinkaan esiintynyt ensikertaa murtovarkaana. Varhaisempina aikoinaan, ennenkuin hän oli keksinyt helpomman ja vaarattomamman keinon rikkauksien hankkimiseksi, oli hän alentunut tekemään tavallisia sisäänmurtoja, joten hänen aikaisemmat kokemuksensa olivat nyt hyväksi avuksi. Hän astui pimeään halliin ja sulki hiljaa oven perässään valaisten lampulla käytävää.

Ei kuulunut ääntä, ei liikettä. Hän päätteli talonväen menneen aikaisin levolle, sillä hän oli nähnyt valon sammuvan kellarikerroksessa sijaitsevasta keittiöstä puoli kymmenen ajoissa.

Hän asteli varovasti portaita ylös pysytellen lähellä seinävieriä, jossa puun natina oli pienin. Loistavia unelmia välähti hänen mieleensä siinä ylöspäin kiipeillessä.

Señor Malejala oli poikamies, eikä suhtautunut karsaasti avioliittoon, kun morsian saapui hänen luokseen näin rikkauksilla koristettuna. Hän saattoi voittaa ei ainoastaan rikkautta, vaan vieläpä morsiamenkin, hän tuumi.

Hän saapui onnellisesti kolmannen kerroksen porrasaukeamalle. Laajahkosta hallista lähti kolme ovea, ja vasemmalla kädellä olevan takaa näkyi valoa.

Hän naputti hiljaa ovelle.

"Miss Mortimer", kuiskasi hän.

Hän kuuli kepeitä askelia.

"Kuka siellä?" kuului kuiskaava vastaus.

"Täällä on espanjalainen ystävänne", sanoi señor Malejala kaunopuheisesti.

Hän aukaisi hiljaa oven ja tunsi ensi vaikutelman nenässään. Siellä oli tupakan savua, ja se pani hänet pysähtymään.

"Ehkä hän polttaa", tuumi hän.

Vielä hetki, ja hän oli huoneessa. Hän oli otaksunut huoneen olevan kalustetun ja hänen ensimmäinen suuri pettymyksensä oli se, että hän huomasi sen olevan kokonaan aution. Lukuunottamatta kahta tuolia, ei siellä ollut minkäännäköisiä huonekaluja, eikä "neiti", joka oli hänet kutsunut, ollut yksin. Toisella tuolilla istui sama palvelija, jonka hän oli aamulla nähnyt, ja tämän polvilla oli iso revolveri, jonka liipasin oli ylhäällä.

"Mitä – mitä –", sammalsi señor Malejala.

"Kädet ylös, Malejala", sanoi "neiti" huomattavan miesmäisellä äänellä. "Pidä hänet taatussa turvassa, Sandy. Ja minä voin nyt riisua peruukkini. Olipa hyvä, ettei minun tarvinnut mennä hänen luokseen ja kuljettaa häntä kädestä pitäen tänne."

"Mielestäni olisi se ollut aika mukavaa", huomautti Sandy virnaillen.

Nainen, johon Malejala katsoa tuijotti, riisui peruukkinsa huoahtaen helpotuksesta, ja näkyviin ilmestyi miellyttävän näköinen nuori mies. Samassa aukeni ovi taas, ja vanha eversti tuli esille, mutta hänkään ei ollut enää vanha. Hänellä ei näet enää ollut valkoista peruukkia eikä hopealta vivahtavia viiksiä ja hän piti itsensä suorana. Malejala ei olisi tuntenut häntä muuten kuin vaatteista, jotka hänellä oli päällään.

"Malejala, onpa tämä aika hyppäys", sanoi Anthony.

"Kuka te olette ja mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, vanha ystävä", sanoi Anthony mitä ystävällisimmin, "että on todellakin olemassa espanjalainen vanki, ja se olette te."

Kului jonkin aikaa, ennenkuin tämän suulaan vieraan latinalainen temperamentti oli niin nujerrettu, että kyettiin neuvottelemaan.

"Teidän on nyt oltava järkevä", sanoi Anthony. "Poistuminen tästä talosta maksaa teille kuusituhatta puntaa, Malejala."

"Otaksukaamme, etten anna sitä teille?"

"Siinä tapauksessa hautaamme teidät kauniisti tähän puutarhaan", sanoi Mr. Yllättäjä, "– tietysti tapettuamme teidät ensin", lisäsi hän. "Minä en hyväksy elävältä hautaamista. Taikka", hän mietti hiukan – "Voisinhan luovuttaa teidät Mauralle, joka on Lontoossa."

"Mistä rikoksesta syytettynä?" ivaili toinen.

"En puhu syytteistä", sanoi Anthony. "Tarkoitan teidän ruumiinne luovuttamista muistolahjana. Vetäkää esiin shekkikirjanne, poikaparka, maksakaa ja näyttäkää iloiselta."

"Minulla ei ole shekkikirjaa", murisi Malejala.

"Arvelinkin, ettei teillä mahdollisesti olisi", sanoi toinen ottaen esiin taskukirjansa. "Tässä on Lontoossa olevan Leicester and Norfolkin pankin Lothburyn osaston shekkejä, sehän on teidän pankkinne, jollen ole saanut vääriä tietoja, ja tähän ilmoitukseeni voin vielä lisätä, että teillä on niissä pankeissa kahdeksantuhannenkolmensadan punnan suuruinen tili."

"Tahtoisin nähdä teidät helvetissä ennemmin kuin merkitä nimeäni", kirosi Malejala.

"Minua ette tule siellä näkemään", sanoi Anthony. "Mutta luultavasti näkisitte erään toisen tutun, jos otatte peilin käteenne."

Lopulta señor Malejala maksoi.

"Tulettekohan milloinkaan Espanjaan", virkkoi hän, ennenkuin läksi, ja silmissä oli ilkeä katse.

"Miksi ei?" kysyi Anthony. "Rakastan Espanjaa."

"Älkää milloinkaan tulko Espanjaan", toisti Malejala, "jos haluatte säilyttää henkenne."

Mr. Yllättäjä hymyili.

"Vastapalvelukseksi ystävällisistä sanoistanne", sanoi hän, "sallikaa minun antaa teille eräs neuvo." Hän taputti miestä rintaan. "Älkää menkö takaisin Espanjaan", virkkoi hän painokkaasti.

Hyvä neuvo, joka Malejalaan nähden meni aivan hukkaan ja jota hän perästäpäin katui, sillä noin kolme viikkoa sen jälkeen, kun hän oli palannut pääkaupunkiin, hänet vangittiin, tutkittiin ja lähetettiin Ceutaan; sillä Maura oli ottanut varteen miehen uhkaukset ja vanginnut hänet hänen asunnossaan ja tutkiessaan hänen taskujaan löytänyt niistä tukuittain väärennettyjä espanjalaisia seteleitä, jotka eivät varmastikaan olleet olleet Malejalan taskuissa, ennenkuin Maura tuli hänen asuntoonsa ja sijoitti ne muuanne.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Kruunujalokivet

Sandy oli kerran uskonut Paulille käsityksensä, että jos heidän isäntänsä oleskelisi asunnossaan Windsorissa, niin ikävystyisi hän siellä oloonsa kolmessa viikossa ja hylkäisi paikan kuukauden sisällä.

"Olen elänyt hänen kanssaan yhdessä koko sodan ajan ja tunnen hänet", sanoi hän. "Maailman levottomin pakana": ja monessa suhteessa olikin hän oikeassa.

Mutta ihme kyllä, oli Anthony mieltynyt Depe Deneen, tuohon rappeutuneeseen taloon, jota vuokratessaan hänellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin vapauttaa herkkäuskoinen espanjalainen seikkailija vaivalloisesti hankkimistaan rikkauksista. Hän oli kuluttanut lähes viisitoistatuhatta puntaa sen koristamiseen ja kalustamiseen, hänellä oli ollut puutarhureita siistimässä villiytyneitä kasveja, jotka olivat levinneet istutusalueiden ulkopuolelle, ja hän oli sijoittautunut uuteen kartanoonsa ilmeisellä tyytyväisyydellä.

Sandy ja Paul olivat mukautuneet hangotellen vastaan sisimmässään, mutta olivat hämmästyneitä siitä ihmeellisestä muutoksesta, jonka maalarien, koristetaiteilijoiden, rapparien ja verhoilijoiden työ muutamassa viikossa oli saanut aikaan tässä epäilyttävässä asunnossa.

Depe Dene sijaitsi Lontoon reunassa, ja sen ylimmäisistä ikkunoista avautui näköala maaseudulle. Saman tien varrella oli muitakin rakennuksia. Depe Dene oli kulmatalo; vastapäisessä kulmassa sijaitsi suurempia rakennuksia laajempine maa-alueineen. Itse asiassa ulottuivat ne sen suuren niityn rajaan, jonka Shanfordin omistaja oli äskettäin itselleen hankkinut.

Anthony kertoi tämän uutisen Paulille, joka ei todellakaan voinut käsittää, mitä merkitystä oli sillä, että heidän naapurinsa oli hankkinut itselleen lisää maata.

"Pelkäänpä teidän muuttuvan esikaupunkilaiseksi", huomautti hän.

"Minun mielestäni on oikean kansalaisen velvollisuus kiinnittää huomiota naapuriinsa", sanoi Anthony omahyväisesti, "ja minä suorastaan pidän Dr. van Zilestä."

"Sekö on hänen nimensä?"

"Niin kuuluu hänen nimensä ja tittelinsä. Hän on lääkäri, joka ei harjoita praktiikkaa, koska hän on kärsivän ihmiskunnan tarpeista ja avunpyynnöistä riippumaton."

"Tarkoitatte, että hän on taloudellisesti riippumaton?"

"Juuri niin."

"Hän on luullakseni hollantilainen?" kysyi Paul.

"Jatka vain otaksumisiasi. Itse asiassa on hän saksalainen. Hänen todellinen nimensä on von Zolle. Mutta hän syntyi kylässä, joka on osaksi Hollannin rajalla, eikä hänen siis ollut vaikeata vakuuttaa Britannian viranomaisille olevansa syntyperäinen hollantilainen. Hyvin huvittava mies, ja kuten jo sanoin, on hän ostanut tuon suuren niityn."

"Minusta ei tuo nyt ole erityisen mielenkiintoista", virkkoi Paul ottaen käteensä kirjan.

"Hyvä on", sanoi Anthony kärsivällisesti. "Sittenpä kerron sinulle vielä. Hän on johtanut sähkökaapelin kadunpäässä sijaitsevaan taloonsa."

"Se merkitsee ainoastaan sitä, että hänellä on aikomus asettaa sähkölaitteita, kaikesta päättäen", huomautti Paul.

"Sinusta on tämäkin vielä yhdentekevää. No niin minun on siis jatkettava. Hän on ostanut suuren valonheittäjän. Näin kannettavan sitä puutarhaan tänä aamuna."

"Saksalainen, jolla on valonheittäjä, olisi sodan aikana ollut erinomaisen mielenkiintoinen", sanoi Paul, "mutta, kun sota on ollut ja mennyt jättäen meihin koristeelliset jälkensä, mutta ei minkäänlaisia aistimin havaittavia välineitä ylläpidoksemme, en käsitä, miksi meidän pitäisi innostua."

"Hyvä on", sanoi Anthony, "jatkan edelleen. Hän on palkannut kuusi heikkolahjaista, mutta tavattoman vahvarakenteista kilpanyrkkeilijää suojelemaan aluettaan. Jos haluat tietää noiden kilpanyrkkeilijöiden nimet, voin luetella ne sinulle." Hän otti pienen kirjan taskustaan ja aukaisi sen. "Kid Magee, Bill Soltz, Johnny Fly of Lambeth –" Vihdoin viimein Paul innostui.

"Miksi on näiden miesten vartioitava hänen maitaan?" kysyi hän.

"Haha", riemuitsi Anthony. "Olen siis viimeinkin murtanut välinpitämättömyydeltäsi kuoren. Miksi pitää hänellä olla miehiä vahdissa? Mikä on vastaus?"

"Sanokaa minulle", sanoi Paul.

"En voi sitä sinulle sanoa, koska en sitä tiedä", vastasi Anthony harmissaan. "Mutta kun asetan kaikki seikat toistensa yhteyteen, tuntuu tämä minusta kummalliselta. Valonheittäjä, suuren kentän osto, kilpanyrkkeilijöiden palkkaaminen – siistejä poikia. Paina mieleesi, kaikki nämä miehet ovat hyvin valitut. He ovat moitteettomia, kunniallisia tappelijoita, lahjomattomia kuin arpanappula. Vaikka hän olisi kulkenut koko maan ristiin rastiin etsiäkseen miehiä, joihin voisi sokeasti luottaa, ei hän olisi voinut tehdä valintaa, joka olisi ollut enemmän hänen luottamuksensa arvoinen. Aion käydä tervehtimässä oppinutta tohtoria eli herra professoria, sillä minulla on sellainen tunne, että hänestä saattaa koitua sekä huvia että hyötyä. Sitäpaitsi", sanoi Anthony, "on jokaisen velvollisuus tutustua naapuriinsa ja päästä selville hänen salaisuuksistaan. Ihmettelen vain, mitä hän pelkää."

Hänen käyntinsä ei tapahtunut juuri suotuisissa olosuhteissa. Satoi rankasti, kun hän asteli tien poikki ja soitti tohtorin kelloa. Viekkaan näköinen mies, joka tuli avaamaan, oli epäkohtelias, melkeinpä karkea. Tohtori ei halunnut tavata ketään. Anthony kuuli kuitenkin selvästi tohtorin äänen, ja saattoi kuulla hänen askeltensa töminän hänen marssiessaan edestakaisin jossakin huoneessa, ja hänen härän mylvinää muistuttava äänensä – hän puhui kieltä, joka ei varmastikaan ollut englantia, – tärisytti itse rakennuksen perustuksia.

Mr. Yllättäjä meni takaisin Depe Deneen mielessään jotakin pohtimisen arvoista.

"Tohtori on pirullisessa mielentilassa", sanoi hän Paulille, "ja mikäli tunnen tätä herraa, on tämä aivan tavaton mielenilmaisu. Hän on tavallisesti mitä herttaisin henkilö."

"Onko henkivartiosto saapunut?" kysyi Paul huvitettuna.

"Niin luulisin", myönsi Anthony. "Näin joitakin oudonnäköisiä hattuja riippuvan hallin nauloissa."

Hän näki myöhemmin muutamia niiden omistajiakin kävelemässä parittain tohtorin puutarhan seutuvilla, sillä sade oli lakannut, vaikkakin maa oli märkää.

"Mutta mitä peeveliä tämä peli tarkoittaa?"

Hän sulkeutui ylös omaan huoneeseensa, ja Paul kuuli hänen lakkaamatta kävelevän edestakaisin päänsä yläpuolella olevassa huoneessa.

"On se omituista", sanoi Paul, kun hän ilmestyi näkyviin.

"Tietysti se on omituista", huudahti Mr. Yllättäjä. "Siinä on nyt huoleton hollantilainen tohtori, jolla ei nähtävästi ole minkäänlaisia vihollisia ja jonka uskotaan sodan aikana olleen liittoutuneille myötätuntoisen ja joka, käsittääksemme aivan syyttä, palkkaa vartijat itseään suojelemaan, on ostanut kalliin valonheittäjän –"

"Ja on ostanut uutta maata", lisäsi Paul auttavaisena.

"Hm", hymähti Anthony ja vetäytyi jälleen yksinäisyyteen mietiskelemään.

Samana iltana, kun Anthony istui makuuhuoneessaan avoimen ikkunan ääressä katsellen tohtorin taloa, löysi hän erään ratkaisun tähän arvoitukseen. Hän oli istunut siinä tunnin verran ja aikoi juuri mennä levolle, kun hän kuuli kahinaa ja vihellyksen, ja heti senjälkeen välähti ilmaan talon vastapäiseltä sivustalta valkea valovirta, valaisten alhaalla olevat pilvet.

"Valonheittäjä", tuumi Anthony.

Sitten alkoi valo lepattaa. Kolme lyhyttä välähdystä ja pitkä viiru; sama toistui. Ne antoivat merkkejä. Mutta kenelle? Ei kai tällaisena yönä saattanut olla ilmalaivojakaan liikkeellä, ja miksi he ylimalkaan antoivat merkkejä? Hän tuli ulos huoneestaan ja kutsui Paulin luokseen.

"Mitä arvelet tästä?"

"Ne antavat merkkejä, herra nähköön", huudahti Paul. "Kenelle sitten."

"Niin, mutta ei kai sentään millekään ilmalaivalle; katso noita tuulessa ajelehtivia pilviä." Hän osoitti valovirrassa näkyvää ympyriäistä läiskää.

"Minä luulisin sen olevan harjoittelua", sanoi Paul, ja juuri silloin sammui valo.

Seuraava päivä ei tuonut mitään lisävalaistusta asiaan, paitsi että tohtorin palvelija oli kertonut Sandylle, että hänen isäntänsä harjoitti tieteellisiä kokeiluja tutkiakseen Einsteinin valontaittumisteoriaa.

"Hänelle on pantu tarkalleen sanat suuhun, eikö niin?" kysyi Anthony, kun hänelle kerrottiin tämä. "Palvelija ei tavallisesti tunne tarkkaan tieteellistä terminologiaa."

Päivä oli kirkas ja pilvetön, ja hän istui valveilla aina kello yhteen aamulla, mutta ei näkynyt merkkiäkään tieteellisistä kokeiluista. Talo oli pimeässä eikä valonheittäjä ollut käytännössä. Hän meni vuoteeseen, ja tuntui siltä, kuin olisi hän tuskin sulkenut silmiään, kunnes jokin herätti hänet. Se oli humina, joka kävi yhä voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi, kunnes se kaikui hänen korvissaan kuin äkäisen ampiaisen surina. Hän hyppäsi vuoteesta ja harppasi ikkunan luo parhaaksi ajoissa nähdäkseen valonheittäjän viimeisen välähdyksen, ennenkuin tuli pimeä. Ja valossa näki hän suuren valkosiipisen linnun laskeutuvan alas pilvistä ja asettuvan lepäämään tohtorin talon takana olevalle kentälle.

Hän syöksyi Paulin huoneeseen ja ravisteli hänet ylös.

"Nouse ylös, Paul, arvoitus on ratkaistu."

"Mikä se sitten on?" kysyi Paul unisena.

"Se on ilmalaiva. Sitä on tohtori odottanut ja sitä varten varustanut merkinantolaitteet", sanoi Anthony nopeasti. "Tajuatko suunnitelman? Hän odotti konetta tänä iltana, ja valonheittäjän tehtävä oli osoittaa paikka, mihin sen oli laskeuduttava maihin. Ensin hän tähtäsi valon pilviin ja sitten antoi sen luultavasti hitaasti liukua kentälle antaakseen miehelle tarpeeksi valoa maihinlaskua varten. Menen vetäisemään vaatteet päälleni. Älä mene nukkumaan. Minun on sanottava sinulle jotakin, kun tulen takaisin."

Viiden minuutin kuluttua hän juoksi kentän suuntaa kulkevaa tietä ylöspäin. Ei epäilystäkään, siellä keskellä kenttää oli ilmalaiva ja hämärässä saattoi hän nähdä kahden henkilön liikuskelevan sen ympärillä, kun taas kaksi muuta asteli tohtorin talolle päin. Yksi heistä oli tohtori; Anthony tunsi hänet käynnistä. Toinen oli hänelle tuntematon. Tämä kantoi raskasta laukkua, ja he juttelivat keskenään käyttäen kurkkuäänteitä.

Anthony tunkeutui pensasaidasta läpi ja kulki varovaisesti niittyä pitkin siihen saakka, jossa nuo kaksi, laukkua kantava mies ja tohtori, hänet sivuuttaisivat.

Hän makasi pitkällään ruohikossa ja oli noin metrin päässä heistä, kun nämä sivuuttivat hänet. Laukku oli ilmeisesti hyvin raskas, sillä tohtori kysyi saksaksi, saisiko hän mahdollisesti auttaa, ja sai vastaukseksi lyhyen "nein."

Ja sitten kuuli Anthony sanan, joka heitti valaisevan säteen tapahtumiin. Se sana oli "Korkeutenne", ja tohtori van Zilen kunnioittava käytös oli lisärenkaana ketjussa.

Korkeus. Saksalainen prinssi Englannissa. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Ja mitä oli laukussa, koska hän ei sallinut itseään autettavan? Anthony ryömi pois kentältä ja pakeni taloonsa.

"Nyt se on minulle selvillä", sanoi hän astuen Paulin makuuhuoneeseen, jossa valo yhä paloi ja Paul torkkui toinen korva varuillaan mahdollisen kutsun varalta. "Asia on aivan selvä. Nyt ymmärrän kaikki, niityn, valon ja vartijat! Tohtori van Zile toimii jonkun Saksassa oleskelevan henkilön asiamiehenä, ja tuo joku on luultavasti prinssi tai aatelismies, joka on kosketuksissa vallasta syöstyn hallitsijahuoneen kanssa. Juuri tätä nykyä koettavat Saksan tasavallan viranomaiset kaikin tavoin estää kuninkaallisia viemästä rahojaan ja kalleuksiaan pois maasta. He ovat asettaneet rajalle erityisiä tulliupseereja, joiden on tarkkaan tutkittava kaikki matkatavarat, jotka menevät maasta. Tuo mies, joka on juuri tullut, on joku pikku prinssi, ja hän on tuonut mukanaan paljon kultaharkkoja", virkkoi hän painokkaasti.

"Senvuoksi siis nyrkkeilijät", nyökkäsi Paul. "Sen täytyy olla aika arvokas saalis."

"Ja sen saaliin aion minä saada", sanoi Anthony hampaittensa välitse, "sillä mikään ei tuota minulle suurempaa huvia, kuin näpistää hiukan omaisuutta tuolta Boche-pahukselta. Paul, tämä ei ole ainoastaan velvollisuuteni itseäni kohtaan, vaan pyhä velvollisuus myös rakasta maatani kohtaan. Olen sanomalehdissä usein lukenut, että Saksa on pantava maksamaan, eikä ole koskaan johtunut mieleeni, että minä voisin olla välikappaleena."

"Kuinka aiotte vallata asunnon, jossa on kuusi täydellistä ammattinyrkkeilijää?" kysyi Paul uteliaana.

"Missä et voi hypätä ylitse, voit hiipiä alitse", sanoi Anthony, ja siinä oli kaikki, mitä voitiin häneltä urkkia, ja on mahdollista, että suunnitelma, jota hän sittemmin seurasi, ei vielä silloin ollut hänellä valmiina.

Tosiasia oli, että hän istui valveilla kello viiteen aamulla miettien ja harkiten suunnitelmia, joita hänen toimeliaat aivonsa laativat. Jos hän ilmoittaisi poliisille, oli mahdollista, ettei heillä ollut valtuuksia muuhun, kuin vangita prinssi maahantunkeutumisesta ilman passia, ja asia oli niin, että hänellä oli kylliksi passeja vaikka upottaakseen kokonaisen laivan, kuten Anthony määritteli. Ei ollut lakia, joka kielsi tulemasta lentokoneella maahan, edellyttäen, että ilmalaiva tunnettiin ja asiaankuuluvat ilmoitukset oli tehty, ja hän oli vakuutettu, että van Zile oli pitänyt niistä järjestelyistä etukäteen huolen.

Seuraavana päivänä ei näkynyt merkkiä enemmän vieraasta kuin tohtoristakaan. Ilmalaiva lojui keskellä niittyä, mutta minkäännäköistä mekaanikkoa ei ollut näkyvissä, eikä sen läsnäolo kiihoittanut edes lähiseudun pikkupoikien uteliaisuutta; he olivat nähneet ja kuulleet liian monta ilmalaivaa ollakseen suurestikaan innoissaan sen tulosta.

Päivä kului, ja toinen päivä tuli, eikä vieläkään näkynyt mitään merkkiä. Vahdit oleskelivat yhä talossa tai kävelivät vartiossa ja osoittivat yhä samaa valppautta. Sinä iltana lähti ilmalaiva kotimatkalle, niin että jos poliisille oli annettu ilmoitus sen tulosta, niin kuin oli luultavaa, ei sen ilmestymisessä ollut mitään laitonta, ja sen paperit olivat kunnossa.

"Minä en jaksa käsittää", sanoi Anthony, "miksi he säilyttävät saalista talossa? Jos tuo prinssi aikoo asettua tähän maahan, miksi ei hän heti vie omaisuuttaan pankkiin – jolla ei ole mitään poliittisia eikä rotuennakkoluuloja, sillä raha taitaa kaikkia kieliä."

Hän tähysteli seutua kiikarilla ja oli tehnyt sitä kaiken päivää. Illansuussa, kun hän jo alkoi väsyä vartioimiseen, sai hän nähdä jotakin erikoisen merkillistä. Neljä tuohon suojeluskaartiin kuuluvaa käyskenteli juuri puutarhan lähettyvillä, kun heidän luokseen astui talon takaa kaksi toveria.

Vaikka päivä oli lämmin, oli heillä päällystakit yllään, ja ne olivat uudet, sillä toiset neljä häärivät heidän ympärillään ihaillen. Yksi tulokkaista näytti hattua, joka myös oli äskettäin ostettu. Vieläkään ei Anthony älynnyt, mitä tämä kaikki merkitsi, ennenkuin eräs heistä katosi taloon takaisin ja palasi pian kädessään ihka uusi matkalaukku. Silloin oli arvoitus ratkaistu.

"Nämä miehet ovat lähdössä matkalle", kertoi hän Paulille, "ja siksi on heidät näin pyntätty. Heidän luontainen turhamaisuutensa pakotti heidät tulemaan ulos näyttämään tovereille, miten koreita he olivat."

Hän etsi ja löysi kappaleen aamulehteä ja käänsi esiin laivailmoitusosaston.

"Aquitania lähtee New Yorkiin ylihuomenna", sanoi hän. "Se on juuri se laiva, lyön vaikka vetoa."

Siinä silmänräpäyksessä oli hän puhelimessa ja soitti Westendin laivakonttoriin.

"Onko tohtori van Zile tilannut lipun Yhdysvaltoihin?" kysyi hän, ja hetken perästä tuli vastaus:

"Kaksi hyttiä ja kolme paikkaa."

Hän ripusti kuulotorven paikoilleen hymyillen voitonriemuisena.

"Siinäpä se", sanoi hän. "Kaksi miestä nukkuu yhdessä ja salaperäinen muukalainen yksinään toisessa. Mutta mitenkä nyt sieppaamme kruunujalokivet?"

"Mistä tiedätte niiden olevan kruunujalokiviä?" kysyi Paul.

"Ensiksikin, ne ovat raskaita. Ja vaikka uskonkin laukun sisältävän aika annoksen selvää rahaa, kuvittelen kuitenkin, että sen pääasiallisena sisältönä ovat jalokivet."

"Entä jos koettaisi vangitsemiskonstia?" ehdotti Paul. "Nappaisi heidät asemalla kiinni."

Anthony pudisti päätään.

"Van Zile on varmasti mukana, ja hän tuntisi minut joka tapauksessa", sanoi hän. "Ei, se ei kävele."

Hän meni kaupungille tarkistaakseen, olivatko puhelimessa saadut tiedot oikeita. Hänelle oli tärkeätä saada tietää muukalaisen hallussa olevien hyttien asema.

"Mr. van Zile?" sanoi virkailija, päätään pudistaen. "Ei, hän ei matkusta Aquitanialla."

"Mutta te sanoitte minulle niin", sanoi Anthony hämmästyneenä.

"Hän on peruuttanut matkansa. Hän lähtee Ryndamilla Plymouthista samana päivänä. Se kulkee Rotterdamista New Yorkiin, mutta poikkeaa Plymouthiin."

"Mainiota", sanoi Anthony käyden iloiseksi, mutta hän ei selittänyt hämmästyneelle virkailijalle, mitä hän tarkoitti.

Hän oli laatinut suunnitelman. Mutta jos laiva olisi lähtenyt Southamptonista, olisi se ollut mahdoton toteuttaa. Plymouth oli juuri se satama, jonka hän olisi valinnut, sillä laivat eivät laske satamaan, vaan ankkuroivat lahdella, joten niihin voi päästä vain apulaivoilla. Hän lähti Plymouthiin iltaa ennen laivan lähtöä täydentämään valmistelujaan.

"Olen saanut moottorin", kertoi hän Paulille palatessaan hotelliin myöhään illalla, "ja, kaikeksi ihmeeksi, lupaavat paikalliset ilmatiedoitukset huomiseksi sumuista säätä. Jos sumu vain kestää, on minun asiani selvä."

Kello yksi seuraavana iltana tyhjensi satamaan vievä juna matkustajansa lähelle rantalaituria, josta he siirtyivät isoon hinaajaan, joka odotti viedäkseen matkailijat sataman suulla olevaan valtamerihöyryyn. Kuten Anthony oli toivonut, pysyi merellä sakea sumu, ja tohtori van Zile tovereineen ei tuntenut naapuriaan, vaikka tämä oli muutaman jalan etäisyydellä hänestä.

Tähän ei ollut niinkään paljon syynä sumun sakeus, kuin se, että Anthony oli kääntänyt palttoon kauluksen niin ylös, että ainoastaan nenän pää oli näkyvissä. Kaksi tohtorin seuralaisista oli nyrkkeilijöitä. Heidän ruumiinrakenteensa oli siitä todistuksena. Kolmas mies, joka ilmeisesti oli tuo ilmalaivamatkustaja, oli kookas, tumma mies käskevine kasvonpiirteineen ja töykeine käytöstapoineen.

Tohtori van Zile osoitti häntä kohtaan kunnioitusta, joka vaikutti melkein orjamaiselta, ja se olikin paikallaan, sillä muukalainen oli Hardt-Badenin arkkiherttua. Hän oli matkalla länteen, jossa oli helppo myydä vanhoja jalokiviä ja melkein verrattomia kalleuksia.

"Te ymmärrätte, herra tohtori", sanoi arkkiherttua, "toinen tavaralähetys saapuu viikon kuluttua."

"Kyllä Teidän jalosukuisuutenne", vastasi tohtori nöyränä.

"Se on myöskin toimitettava New Yorkiin, ja minä otan sen siellä vastaan."

Hinaajan sireeni päästi vihellyksen, ja tämä alkoi suuntautua reitille.

"On hyvin sumuista", sanoi hänen kuninkaallinen korkeutensa kääntäen väristen ylös palttoonsa kauluksen. "Ihmettelen, mitä tuo moottori aikoo, joka koko ajan seuraa meitä."

Hän seisoi aivan lähellä kaidetta. Aukko, josta tikapuut oli juuri vedetty pois, ei ollut vielä suljettu, ja hän seisoi aivan lähellä sitä. Ennenkuin tohtori van Zile ehti vastata, oli joku äkkiä töykännyt prinssiä ja huutaen, mutta pitäen kuitenkin kädessään laukkua, oli tämä kadonnut kaiteen yli veteen. Äkkiä oli Anthony kiskaissut päällystakin yltään ja sukeltanut pää edeltä hänen perässään. Hän löysi miehen veden alla, ja nopealla liikkeellä kiskaisi häneltä laukun.

Arkkiherttua ojentautui ja tuli porskuen ja kirkuen pinnalle, mutta miestä, joka oli ottanut häneltä laukun kahdeksan jalan syvyydessä, kiskottiin parhaillaan moottorin kannelle, koneiden ollessa pysähdyksissä.

Kun prinssi oli pelastettu, oli moottori jo kadonnut, eikä kukaan ollut nähnyt uusia matkustajia tulevan laivaan.

"Valtamerentakainen matkustaja hukkunut Plymouthissa", luki Anthony Lontoon iltalehdistä. "Se olin luultavasti minä."

KAHDESKYMMENES LUKU

Professori

Anglo-Amerikkalainen Sokeriyhtymä oli perustettu Mr. Yllättäjän tarpeita silmällä pitäen. Oli hyvin suotavaa, että hänellä oli jokin säännöllinen ammatti, ja niinpä oli hän vuokrannut Broad Streetiltä pienen konttorihuoneiston, kalustanut sen kunnollisesti ja mukavasti, ja siellä, erillään muista hommista, harjoitti hän umpimähkään sokerinvälittäjän ammattia.

Paul oli ennen armeijaan menoaan hankkinut itselleen jonkin verran kokemusta sokerikaupan alalla, niin ettei ollut aivan vailla käytännöllistä tottumusta ja tietoja. Ja ihmeenä on mainittava, että heille kertyi todellisia liikehommia niin paljon, että oli välttämätöntä palkata konekirjoittajatar.

Seurasi kokonainen sarja nuoria, hyvää tarkoittavia naisia, jotka kaikki väittivät, etteivät olleet koskaan nähneet sellaista konekirjoittajatarta, kuin Anthonyllä nyt oli, vaikka hänellä itsellään oli sellainen käsitys, että nykyinen oli paras kaikista ja nakutti ahkerasti kaikilla luonnon lahjoittamilla sormillaan. Tavallisesti olivat ne vain nelisen päivää talossa, sillä ne koettelivat liiaksi Anthonyn hermoja.

Sitten tuli Agnes Stillington. Oli jo kulunut jonkin aikaa siitä, kun Anthony oli pelastanut hänet Milwaukeen Megin seurasta ja van Deahyn kohteliaisuuksista, mutta Paul huomasi Anthonyn ilmeestä, ettei tyttö ollut vielä kauan ollut poissa hänen mielestään, vaikkakin tämä ehkä oli hänet unohtanut.

Kun Miss Stillington omalla rauhallisella tavallaan ja ilmeisesti iloissaan jälleennäkemisestä kohtasi Mr. Yllättäjän, näytti siltä, ettei muisto heidän lyhyestä ja kiihkeästä ystävyydestään suinkaan ollut kadonnut hänenkään mielestä, eikä Paul siis ollut ollenkaan hämmästynyt, kuullessaan, että hänet heti palkattiin.

"Kuinka hän kirjoittaa?" kysyi Anthony seuraavana päivänä hänen tulonsa jälkeen. Hän oli itse ollut poissa, ja Paul oli isäntänä johtanut liikkeen toimintaa, sillä aikaa, kun sen omistaja oli antautunut tutkimuksiin, jotka olivat yhteydessä aivan toisenluontoisten liikehommien kanssa.

"Minusta on vastenmielistä edes kertoa, kuinka huonosti", vastasi Paul. "Hän on kerrassaan suloinen tyttö, ja –"

"Joutavia", vastasi Anthony töykeästi. "Anna hänelle aikaa. Hän on vielä hermostunut."

"Tunne liikeasioissa on aina onnettomuuden perussyy. Tämän olette te itse minulle sanonut. Silloin kun en minä tahtonut päästä siitä irti, väititte minua siveellisessä suhteessa pelkuriksi, ja minun olisi pitänyt nostaa hänet ylös tuolistaan ja kantaa kauniisti hissiin."

"Miss Stillingtoniin nähden on asia aivan toinen", julisti Anthony, ja Paul katseli huuliaan pureskellen hänen jälkeensä uskoen, että niin todellakin oli.

Neljäntenä päivänä, kun Anthony tarkasteli monistettuja kirjeitä, joita hän itse oli sanellut, kokosi hän rohkeutensa ja soitti neidin luokseen. Jollei hän sanoisi tälle, oli Paulin pakko tehdä se, ja Anthonystä tuntui, että hän osaisi tehdä sen paremmin.

"Onhan tämä koko hyvä, Miss Stillington", lohdutteli hän neidin astuttua sisään. "Halusin vain mainita... että... kirjeet..."

Anthonyn suureksi hämmästykseksi puhkesi tämä kyyneliin.

"Tiedän, että olen mahdoton", sanoi hän toinnuttuaan. "Kirjoitukseni on hirvittävää."

"Ei nyt sentään", vastusti toinen, "mutta... ehkä..."

"Tiedän, että niin on", sanoi hän, "mutta olen pakotettu tekemään jotakin, ja sen jälkeen, mitä sain kokea Miss Morrisonin luona, en ole uskaltanut ottaa samantapaista paikkaa uudelleen..."

Vähitellen sai Anthony sitten tietää hänen tarinansa.

Hän oli varakkaasta kodista, hänen isänsä oli näet ollut rikas puutavarakauppias, mutta jossakin määrin taipuvainen pelaamaan. Hän oli kuitenkin varovainen mies ja menetti harvoin suurempia summia, niin että, kun hän äkkiä kuoli, ei tyttärellä ollut pelkoa tulevaisuudesta. Kun testamentti sitten avattiin, kävi selväksi, että isä oli jättänyt tyttärelleen vain pienen vuotuisen summan, noin kaksikymmentäviisi puntaa, kun koko ylijäänyt omaisuus sitävastoin lankesi "William Orlando Branson -nimiselle ystävälle ja liikekumppanille."

"Branson?" virkkoi Anthony nopeasti, sillä nimi oli harvinainen.

"Ei suinkaan tuo huijari Branson? Branson, jota sakotettiin pelihuoneen pidosta?"

"Juuri se mies", myönsi Miss Stillington. "Hän on kauhistuttava ihminen."

"Mutta mitenkä saattoi isänne tehdä sellaisen testamentin?"

Tyttö pudisti päätään.

"Se on minulle yhtä hämärää kuin teillekin", sanoi hän. "Tämä ei suinkaan ole mikään kaunis juttu, sen voitte käsittää, Mr. Smith. Voitte kysyä minulta mitä tahansa ja saatte nähdä, että puhun totta."

"Sen kyllä tiedän", virkkoi Anthony lempeästi. "Huijari Branson. Onko teillä sukulaisia?"

"Yksi sisar", vastasi nainen, "nuorempi kuin minä."

"Oletteko molemmat toimessa?"

"Ei, minä vain", sanoi hän hiukan hymyillen, "ja minäkin olen, luullakseni, huono työntekijä. Sisareni Elsie on kotona ja hoitaa talouttamme. Hän kutoo myös jumppereita ja saa niistä kuusi shillinkiä kappaleelta."

"Ja Mr. Branson asuu luultavasti talossanne ja käyttää – oliko teillä auto?"

"Oli kyllä", virkkoi nainen katkerasti. "Isäni jätti jälkeensä kaksisataatuhatta puntaa."

Nainen nousi väsyneesti.

"Otaksun, että minut on sanottu irti?" sanoi hän.

"Ei suinkaan", sanoi Anthony hymy silmännurkissaan. "Näyttää siltä, että kannattaa kyllä pitää teitä. Joka tapauksessa, te jäätte ehdottomasti paikallenne."

Jostakin syystä tyttö punastui sen sijaan, että olisi kiittänyt, mutta Anthonystä oli punastuminen mieluisampaa.

Hän oli hyvällä tuulella sinä iltana kertoessaan Paulille tytön elämänvaiheita.

"Jokainen tässä kaupungissa tuntee tietysti huijari Bransonin, ja muistan erityisesti hänen äkillisen rikastumisensa."

"Kuulin hänen perineen jonkin verran rahaa", sanoi Paul, "mutta pidin sitä vain tekosyynä, kun hän itse asiassa oli saanut jonkin rikkaan hölmön kynittäväkseen."

Anthony siveli leukaansa.

"Ystäväni", lausui Anthony mitä kohteliaimman seuramiehen tavoin. "Tämä on juttu, joka vaatii viipymätöntä käsittelyä ja järjestelyä. Sydäntäni vihloo ajatellessani, että tuo petkuttaja Branson pitää hyvänään omaisuuden, jonka pitäisi kuulua" – hän oli sanomaisillaan "minulle", mutta muutti lopuksi sanamuotoa – "joiden pitäisi kuulua oikeille omistajille. Aion lähteä etsimään hyvää ystävääni inspehtori Timmsiä saadakseni selville mitä tästä yhteiskunnan vitsauksesta tiedetään."

Hän oli sivumennen tehnyt tuttavuutta erään Scotland Yardin inspehtorin kanssa, ja huomannut tämän tuttavuuden hyvin hyödylliseksi, sillä inspehtori tunsi melkein jokaisen Lontoon pahantekijän, ja tiesi suorastaan pennilleen heidän tulonsa.

"Tunnenko muka huijari Bransonin?" virkkoi inspehtori sääliväisesti hymyillen. "Onko Lontoossa ketään, joka ei häntä tuntisi. Hän on roisto, oikea kirottu roisto. Koetimme tässä tuonnoittain saada selville, mistä hän sai rahansa. Hän asuu Bengessä komeassa talossa, ja hänellä on autoja parittain. Hämmästykseksemme saimme tietää hänen todellakin saaneen periä rahoja joltakin hölmöltä miesparalta, saatuaan tämän tietysti jollakin tavoin tekemään testamentin omaksi hyväkseen."

"Onko hän todella rikollinen?" kysyi Anthony.

"Niin rikollinen kuin voi olla", sanoi inspehtori Timms painokkaasti. "Minä en todellakaan tiedä pahempaa. Hän ei häikäile vähääkään eikä hänellä ole hituistakaan sääliä, ja mitä tulee kunniantuntoon, jonka väitetään erottavan varkaat toisistaan, ei sitäkään ole olemassa, kun hänestä on kysymys."

"Te kevennätte mieltäni. Sanoitteko hänen asuvan Bengessä?"

"Tiedättekö tien, jonka varrella on Kristallipalatsi? Se on juuri se tie. En tiedä sen nimeä. Se on muudan noita suuria taloja, josta Lontoo näkyy. Kaunis talo, liian hyvä Bransonille."

"Terve siis", sanoi Anthony. "Olen täydelleen samaa mieltä kanssanne."

Anthony laati sotasuunnitelmansa yhtä huolellisesti kuin sotatoimien ylipäällikkö valmistelee hyökkäyksensä. Pari päivää myöhemmin, kun Mr. Branson parhaillaan vetelehti pehmeässä nojatuolissaan, toisella puolellaan whisky ja sooda ja toisella laatikko sikaareja, ilmoitti palvelija vieraan.

Mr. Branson oli kookas mies ja lihavuuteen taipuvainen. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja silmäluomet raskaat. Jatkuva varallisuus ja vapautuminen jonkinlaisesta poliisivalvonnan alaisuudesta, – jälkimmäinen oli näet omiaan vaikuttamaan haitallisesti lihoamiseen – olivat kasvattaneet hänelle kaksi leukaa, kolmannenkin ollessa jo hyvällä alulla.

Hän katsahti ylös iskien silmää tytölle, joka oli tuonut ilmoituksen.

"Ohjaa hänet sisään, Minnie. Onko joku tuttu?" kysäisi hän laiskasti.

"Ei, herra. Se on nuori mies."

"Tuo hänet sisään."

Vieras oli nuori, mutta teki täsmällisen vaikutuksen. Päättäen vasemmasta liivintaskusta näkyvästä lyijy- ja mustekynästä, oli hän ilmeisesti jokin sanomalehtiorja, ja hänen ensimmäiset sanansa antoivatkin tukea tälle otaksumalle.

"Hyvää huomenta, Mr. Branson", sanoi hän. "Olen tullut Post-Heraldin edustajana saadakseni teiltä pienen haastattelun."

"Minulta?" sanoi Mr. Branson kohottautuen hämmästyksissään pystyyn tuolissaan, sillä aikaisemmin ei kukaan ollut kunnioittanut häntä kyselyillä levittääkseen hänen päivän kysymyksiä koskevia mielipiteitään sanomalehdistössä.

"Me olemme saaneet vihiä kummallisesta jutusta", virkkoi reportteri. "Oletteko kuullut professori Jelbystä?"

"En ole koskaan kuullut hänestä", sanoi Mr. Branson päätään pudistaen.

"No, hän on sitten varmaankin kuullut teistä", sanoi toinen hitaasti, ja Mr. Branson kävi äkkiä vakavaksi, sillä hän ei pitänyt siitä, että ihmiset olivat kuulleet hänestä jotakin. Sielutieteilijä selittäisi tämän seikan siten, että Mr. Branson tiesi, ettei kukaan ollut voinut kuulla hänestä mitään edullista.

"Ei, en ole koskaan kuullut hänestä", toisti hän. "Kuka hän on?"

"Hän oli maailman kuuluisimpia patologeja – lääkäreitä", selitti reportteri huomatessaan seurakumppaninsa tietämättömyyden. "Hänen leikkauksensa olivat kuuluisat yli koko Euroopan, mutta onnettomuudeksi sodanaikuiset ponnistukset ja kotoiset surut himmensivät hänen kirkkaan järkensä muutamia vuosia sitten, ja siitä lähtien on hän ollut suljettuna mielisairaalaan."

"Hyvänen aika", sanoi Mr. Branson teeskennellen osanottoa.

"No niin, päätoimittajamme sai häneltä kirjeen muutamia päiviä sitten", jatkoi reportteri. "Siinä kohdistettiin kiihkeä syytös teitä vastaan."

"Minua vastaan?" sanoi hämmästynyt mies.

"Teitä vastaan", toisti reportteri. "Siinä sanottiin teidän olevan kurjimman ihmisen koko maailmassa ja väitettiin, ettei teillä ole ensinkään sydäntä."

Mr. Branson rähähti nauramaan.

"Siis sydämetön?" sanoi hän.

"Suoraan sanoen, tarkoitti hän sitä", sanoi reportteri vakavana. "Kaikesta päättäen on olemassa jokin syy, minkävuoksi hän hyökkää kimppuunne. Mutta seikka, johon pyytäisin teitä kiinnittämään huomiotanne, Mr. Branson, on se, että tämä professori on päässyt karkaamaan."

"Mielisairaalastako?"

"Niin."

"Mitä se minua liikuttaa?"

"No niin, aikomuksemme oli varoittaa teitä", aloitti reportteri.

"Roskaa", sanoi Mr. Branson kovalla äänellä ja täydestä sydämestään. "Tuonkaltaiset ihmiset eivät koskaan tee minua levottomaksi. Kiitän teitä tulostanne. Haluatteko juotavaa?"

"Ei kiitoksia", vastasi reportteri päätään pudistaen. "Ettekö haluaisi kertoa meille, mitä asiasta ajattelette?"

"Voisin sanoa sen teille muutamin sanoin", nauroi toinen, "mutta se loukkaisi teidän nuoria korvianne. Miksi hän on tehnyt syytteen minua vastaan?"

"No niin", sanoi reportteri, joka oli odottanut juuri tuota kysymystä, "hän väittää teidän ryöstäneen hänen veljentyttärensä, Miss Stillingtonin tai tarkemmin sanoen, hänen molemmat veljentyttärensä", korjasi hän, sillä hän oli katsellut Agnes Stillingtonin sisaren kirkkaisiin silmiin ja osoittanut selviä hämmennyksen merkkejä...

Mr. Branson sävähti kasvoiltaan vielä punaisemmaksi ja huolimatta vieraansa tunteita kohtaan osoittamastaan hienotunteisuudesta päästi hän puolisen tusinaa karkeita kirosanoja. Reportteri lähti ja yhtyi Kristallipalatsin läheisyydessä odottavaan nuoreen mieheen.

"En luule, että saatte paljonkaan irti tuosta vanhasta linnusta; sillä on kynnet kuin naskalit", sanoi Paul, sillä hän juuri oli ollut reportterina.

"Kerroitko hänelle professorista?"

"Kyllä. Mikä ajatus on tässä takana?"

"Kerroitko hänelle?" intti Anthony.

"Minä kerroin hänelle kaiken, mitä käskitte. Minne menemme nyt?"

"Menemme syömään lounasta Stillingtonin neitien kanssa. Kuulin sinun pyytäneen Elsieä ulos eilen, Paul." Paul murahti jotakin.

"Aion pian sijoittaa Sandyn maatilalle, jota hän on aina uneksinut", virkkoi Anthony äkkiä. "Niin – piankin – ... ja sinä... sinä olet mitä hyödyllisin apulainen Mr. Yllättäjän kaltaiselle huijarille, mutta osakkaana arvossapidetyssä liikeyrityksessä olet suorastaan ihanteellinen."

"Mutta miksi", sanoi Paul, "ajatteletteko –"

"Ajattelen", sanoi Anthony haaveillen. "Kuinka kaunis hän on."

"Niin, eikö olekin?" virkkoi Paul innostuen. "Mitä sanoitte hänelle eilen –?"

"Sanoitte kenelle?" kysyi Anthony kylmästi.

"Miss Stillingtonille – kauniille miss Stillingtonille, Elsielle!"

"Kaunis miss Stillington, miesparka, on meidän Miss Stillingtonimme", vastasi hän niin päättäväisessä äänilajissa, että keskustelu päättyi.

Aseman ja sen ravintolan välisellä matkalla, jossa heidän oli määrä tavata tytöt, laati Anthony lopullisen suunnitelman.

"Se saattaa onnistua sekä saattaa olla onnistumatta, mutta olen usein laatinut lahjoituskirjat sattuman varaan", sanoi hän. "Mitä Bransoniin tulee, löysin yhtä ja toista. Hänellä on tapana istua niin kutsutussa työhuoneessaan aina kello kolmeen aamulla ajaen sisäänsä whiskyä, ja menee säännöllisesti viimeisenä levolle. Siinä huoneessa on heikot ikkunaluukut ja näiden luukkujen takana ranskalaiset ikkunat, jotka ovat hyvin helposti käsiteltävissä. Joka tapauksessa aion uskaltautua."

"Miten saitte selville kaiken tämän?" kysyi toinen ihmetellen.

"Sillä aikaa, kun sinä haastattelit itse pöpöä, tarkastelin minä tilaa puutarhurin opastuksella, ja kun tämä on jostakin harmissaan, ei hän siekaillut puhuessaan."

Kuten Anthony oli kertonut, vietti Mr. Branson todellakin iltansa mietiskellen yksinäisyydessään hyviä avujaan. Hän ei kuulunut niihin, jotka tulevat humalaan. Sen kyvyn hän oli kadonnut jo varhaisessa nuoruudessaan, ja oli tätä nykyä vain hiljainen nautiskelija. Ryyppy teki hänet nerokkaaksi, toi hänen mieleensä hämäriä kuvia kuolleista muistoista, herätti menneisyydestä henkiin kalpeita aaveita, joista useimmat eivät suinkaan kiittäneet häntä siitä, että heidät herätettiin unesta, joka oli auttanut heitä unohtamaan tuttavuutensa Mr. Bransonin kanssa.

Hänen tapansa oli nukahtaa yhdestä kahteen aamulla haihduttaakseen pahimman humalansa, ja hän uinaili juuri parhaillaan, kun äkkiä kuuli napsahduksen, ikäänkuin ovea olisi lukittu. Hän luuli sitä palvelustytöksi ja avasi silmänsä selkoselälleen. Näky, joka oli hänen edessään, sai hänet heti pystyyn ja veti kasvot harmaiksi.

Oven luona seisoi iso, kookas mies, jonka valkeat hiukset valuivat harjan tavoin olkapäille. Hänellä oli päällään pitkä musta takki, hänen kasvonsa olivat valkeat ja silmissä yliluonnollinen hehku.

Mr. Branson katsahti ympärilleen. Ikkunaluukut, jotka erottivat työhuoneen kasvihuoneesta, olivat raollaan, ja rautatanko, joka niitä yhdisti, riippui alhaalla.

"Mitä – mitä tahdotte?" äännähti hän tuijottaen silmillään pitkää kirkasta veistä, joka välähteli sisäänmurtautuneen kädessä.

"Olen professori Jelby", virkkoi mies ontolla äänellä, "ja jos päästätte ääntäkään, niin tapan teidät."

Keskellä lattiaa oli pitkä tamminen pöytä, joka oli levitetty täyteen lehtiä ja aikakauskirjoja. Yhdellä pyyhkäisyllä oli mies heittänyt ne lattialle.

"Tulkaa tänne", sähisi hän, ja silmien käärmemäisen kiillon lumoamana totteli Mr. Branson, vaikka jalat vapisivat ja polvet notkahtelivat hänen allaan. "Pitkällenne pöydälle."

"Miksi?" änkytti mies.

"Tehkää kuten käsken."

Branson kiipesi voihkien ylös ja paneutui pöydälle pitkäkseen, sitten mies tarttui hänen vasempaan käsivarteensa, ja hän tunsi kuinka nuora kiertyi sen ympäri ja puristi sitä. Pelko oli hänet lamaannuttanut niin, ettei hän uskaltanut liikahtaakaan, sillä hän oli juonienpunoja eikä noita väkivaltaisia luonteita, jotka hankkivat elantonsa tarjoamalla raa'an voimansa häpeällisten yritysten palvelukseen, ja sentähden hän yksinkertaisesti pelkäsi. Kutsumaton vieras siirtyi toiselle puolen pöytää ja menetteli samalla tavoin. Sitten pujotti hän nuoran pöydän alitse ja sitoi uhrin jalat.

"Mitä aiotte tehdä?" kuiskasi Branson, hampaiden lyödessä loukkua. "Minä en ymmärrä, mitä aiotte – teidän ei pitäisi syyttää minua siitä, mitä Stillington on tehnyt."

Vanha mies keskeytti hänet.

"Aion halkaista sydämenne", sanoi hän lempeästi, "mutta enhän kuitenkaan sitä löytäisi. Teidänkaltaisellanne miehellä ei ole sydäntä."

"Mitä", kirkaisi uhri, mutta samassa sidottiin hänen suunsa liinalla.

Se oli silkkinen liina, mutta se oli tiukassa ja tuntui tuskalliselta. Professori otti laukkunsa ja aukaisi sen. Se oli täynnä kirkkaita, kiiltäviä esineitä, ja Mr. Bransonin säikähtyneet silmät seurasivat jokaista liikettä.

"Ensiksi vedän hienon viivan veitsenkärjellä tästä alas", alkoi professori ikäänkuin keskustellen ja yritti näppärin ja kevein sormin avata uhrinsa paidannappeja.

"Odottakaa, odottakaa", virkkoi tämä tukahtuneella äänellä.

Professori avasi vaatteet.

"Jos pysytte hiljaa", sanoi hän, "niin otan tämän pois. Mutta ennenkuin ryhdyn leikkaukseen, sanokaa minulle, kuinka saitte Stillingtonin allekirjoittamaan testamentin."

Mr. Branson mietti hetken.

"Hän teki sen vapaaehtoisesti."

"Valehtelette", sähisi vanha mies, "ja koska valehtelette, käyn käsiksi sydämeenne, sillä siitä näen totuuden."

Branson ajatteli nopeasti. Tämä mies oli hullu ja saattoi panna uhkauksensa täytäntöön; hänellä oli myös hulluille ominainen vaisto, joka ilmaisi milloin puhuttiin totta tai valhetta.

"Mitäpä haittaa, vaikka sanoisinkin totuuden?" pisti äkillinen ajatus hänen päähänsä. "Kuka kiinnittäisi huomiota hullun sanoihin?"

"Kuulkaa, odottakaa", huohotti hän. "Sanon sen teille. Stillington oli kova pähkinä. En saanut häneltä koskaan rahoja, ja vaikka hän viimein pitkän suostuttelun jälkeen lupasikin allekirjoittaa shekin, kieltäytyi hän aina aamulla. Eräs tytöistäni teki minulle silloin seuraavan ehdotuksen. Erään hämäräperäisen lakimiehen avulla laadimme testamentin, ja eräänä yönä, kun olimme onnistuneet juottamaan Stillingtonin humalaan, saimme hänet taivutetuksi ja allekirjoittamaan testamentin kahden todistajan läsnäollessa."

"Se oli rikos", sanoi professori tiukasti.

"Saattoi olla", vastasi Branson. "Luulin hänen muistavan sen aamulla, mutta kaikeksi onneksi ei käynyt niin. Hän sairastui heti aamulla ja kuoli muutaman päivän kuluttua."

"Onko tämä totuus?"

"Se on totuus."

"No sitten päästän teidät", sanoi professori, "sillä tunnen, että olette puhunut totta."

Branson oli ällistynyt. Hän ei saattanut uskoa korviaan, mutta kahleet heltisivät, ja hän nousi voihkaisten ylös ja liukui miehen jalkoihin.

Professori oli pannut pois veitsensä, mutta silloin ojentautui Branson äkkiä eteenpäin ja otti sen ylös.

"Entä nyt", riemuitsi hän, "nyt olette vallassani. Kirottu hourupää."

"Te olette tehnyt tunnustuksenne", lausui toinen juhlallisesti.

"Minun tunnustukseni! Hullulle, ilman todistajia. Kuka uskoisi teitä?"

Hän kuuli melua takanaan ja käännähti ympäri. Luukut olivat auki, ja ovella seisoi mies kädessään muistiinpanovihko.

"Reportteri", äännähti hän.

"Ei reportteri", sanoi tämä hymyillen surkuttelevasti. "Olen inspehtori Timms Scotland Yardista, ja aikeeni on pidättää teidät petoksen suunnittelusta."

Mr. Branson tuli kalmankalpeaksi ja vaipui tuoliin.

"Minä ymmärrän", virkkoi hän käheästi. "Koko juttu oli ansa. Mutta teidän on se todistettava. Tunnustus puristettiin väkivalloin. Se ei ole oikea tunnustus; tunnen lakia sen verran, että uskallan väittää niin."

"Onnettomuudeksi", sanoi Paul kohteliaasti, "on yksi tytöistänne, kuten te heitä kutsutte, jo tunnustanut."

"Kirottua", ärähti toinen, hätkähti ja noitui. "Tiesin, että hän sen tekisi."

"Todella kirottua", sanoi Paul. "Mitä on minun tehtävä tälle miehelle?"

"Kuulkaahan, odottakaapas", sanoi Mr. Branson, "jos suotte minulle tilaisuuden päästä pälkähästä, korvaan kaikki."

"Voitte tehdä sen heti", sanoi professori, joka oli ottanut pois parran ja puhdisti nenäliinallaan maalia kasvoiltaan.

Hän otti paperia taskustaan ja heitti pöydälle.

"Siinä on asiakirja, jossa luovutatte kaiken Joseph Stillingtonilta saamanne omaisuuden hänen molemmille tyttärilleen tasan jaettavaksi."

"Mutta jollen allekirjoita?"

Anthonyn katse kävi tiukaksi.

"Minä en nyt leikittele kanssanne, Branson", sanoi hän, "ja sanon teille, jollette nyt kirjoita, surette vielä sitä, etten leikellyt teitä."

Muutamia minuutteja myöhemmin oli asiakirja allekirjoitettu sekä todistettu.

"Kieltäkääpäs tämä huomenna", sanoi Anthony, "niin sanon teille mikä seuraa. Tämä mies ei ole inspehtori enemmän kuin minä olen professori."

"Keitä te olette?" kysyi Branson.

"Minua kutsutaan Mr. Yllättäjäksi, ja luullakseni olen mennyt juuri niin pitkälle, kuin voin, enkä pelkää tulla tuomituksi pakkotyöhön, etenkin, kun huomaan pankkitilini olevan sellaisessa kunnossa, että se pystyy edistämään kääntymystä hyveen tielle. Olen järjestänyt kaikki voidakseni lähteä maasta kuukauden kuluessa, mukana seuraa" – hän keskeytti – "vaimoni. Sen vuoksi te kai ymmärrätte", jatkoi hän "kuinka välttämätöntä minusta on, etten tarkalleen nujerra teitä huomenna."

Jännitys Mr. Bransonin silmissä laukesi, ja hän hymyili.

"Ymmärrän", sanoi hän.

"Siksi aion pitää teitä silmällä huomenna, sitä seuraavana ja vielä kolmantenakin päivänä, ja heti kun huomaan teidän pettävän minua, astun luoksenne ja lävistän luodilla selkärankanne. Onko asia selvä?"

Mr. Branson yritti virkkaa jotakin, mutta ei löytänyt sanoja.

"Minä en petä teitä", sanoi hän vihdoin ja tarkoitti täyttä totta.

Hän piti sanansa.