Hämeeseen sijoittuva kertomus kuvaa veljesten elämänvaiheita ja alkoholin tuhoisia vaikutuksia. Teos on palkittu raittiusaiheinen kuvaus, joka havainnollistaa viinan aiheuttamaa perheiden ja yksilöiden turmiota 1800-luvun lopun maaseutuyhteisössä.
Nestor Niemelän 'Mäkelän veljekset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 184. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
MÄKELÄN VELJEKSET
Kuvaus Hämeestä
Kirj.
N. NIEMELÄ
Loppuun on liitetty ote kirjasta "Raittiuskysymys mitenkä ratkaistava".
Werner Söderström, Porvoo, 1887.
Tässä astuu yleisön eteen uusi kirjailija kansan riveistä, joka, niinkuin myöskin Päivärinta ja Kauppis-Heikki, ei ole minkäänlaista koulua käynyt. Niemelä on kotoisin Hämeestä ja kuvaa sen kansan elämää, hän on ennen kirjoittanut ainoastaan muutamia sanomalehdissä julkaistuja kertomuksia, ja että hän tuli kirjoittaneeksi tämän kuvauksen, joka niin selvästi todistaa viinan hävitystyötä vastaan, siihen antoi aiheen Hämeenlinnan raittiusseuran asettama kilpailu, jossa Niemelä sai ensimmäisen palkinnon.
Minä en voi kieltää itseltäni iloa panna tähän otetta Niemelän ensi kirjeestä minulle. Se vaatimattomuudessaan sanoo paljon, ja tutustuttaa lukijan tähän kirjailijaan.
Kustantaja.
Punkalaitumella 21 Helmikuuta 1887.
– – – Minä olen köyhän syytinkitorpan poika, syntynyt rehellisistä, yksinkertaisista vanhemmista. Kirjaimet opin lapsuudessani, kyselemällä mikä on tuo ja tuo? Siten vähitellen rupesin oppimaan kirjaimia sanoiksi sovittelemaan. Minkäänlaista koulua en ole päivääkään käynyt! Koulusalini on ollut humisevat metsät, opettajani suomalainen kirjallisuus.
Jo nuorena rupesin kirjoittelemaan muutamia runokokeita noin vaan huvikseni, mutta halu kirjotttaa jotakin kasvoi vähitellen, rupesin kirjoittamaan sanomalehtiin, mikäli kirjoitustapani edistyi siihen määrään, että voivat tulla painetuksi. – – –
Minä olen 24 vuotias, kivulloinen, yksinkertainen maanmies enkä mitään muuta.
Suurimmalla kunnioituksella.
N. Niemelä.
Palatessani kerran kaupunkimatkalta erään toverini seurassa, jouduimme keväisen kelirikon tähden ajamaan syrjäteitä, maantiet kun olivat melkein mahdottomat reellä kulkea. Näin kulkeissamme saavuimme iltapuolella erääseen sivukylään ja päätimme poiketa yöksi siihen taloon, jonka ulkomuoto näyttäisi siistimmältä. Vaan koska ensimmäinen talo kylään tullessamme näytti kylliksi hyvältä majapaikalta, niin pitemmittä valikoimisitta poikkesimme siihen. Sisään astuttuamme näimme ensiksi vanhanpuoleisen miehen, joka istui pöydän takana tutkien lampun valossa levällään olevaa raamattua. Väki näytti juuri päättäneen iltarukouksensa ja usealla heistä oli vielä virsikirja kädessä. Tällainen näkö antoi meille hyvän käsityksen talon perhe-elämästä, ja se kohteliaisuus, jolla vastattiin iltatervehdykseemme, miellytti meitä hyvin. Tiedon saatuaan, että olimme matkustavaisia, nousi pöydän takana lukija, joka nähtävästi oli isäntä, otti lyhdyn ja kohteliaasti tarjoutui meitä auttamaan hevosten suojaan saattamisessa. Kun juhdat olivat hyvässä korjuussa, vei isäntä meidät kamariinsa, jossa talon emäntä asetteli tuoleja ja käski istua. Tässä oli meillä nyt aikaa paremmin tutustumaan talon haltioihin. Iältään olivat he noin viidenkymmenen, miten itse sanoivat; kuitenkin näytti isäntä meistä paljon vanhemmalta. Hän oli pitkänläntä mies, vähän köyryksi painunut; käydessään hän ontui vasenta jalkaansa. Hänen kasvonsa olivat kuivat, rypistyneet, katse arkamainen, surumielinen, osottava syvää katumusta. Puheensa oli hiljaista, kähisevää ja tuntui hieman aralta; kuitenkin olivat lauseensa hyvin järkeviä. Emäntä oli vähäpuheinen, tyynen vakava nainen; koko hänen olentonsa näytti, että hän voisi elämän vaivoissa kestää murtumatta, ja näytti hän niitä kestäneenkin. Havaitsin edessäni pariskunnan, joka oli elämässä kokenut jotakin muuta, kuin vaan pelkkää onnellisuutta; mutta mitä? en rohjennut kysyä.
Hetkisen kuluttua toi nuori tyttö meille kahvia. Sitä juodessamme puhuimme kaikenlaista. Toverini oli niitä miehiä, jotka eivät halveksi ryyppyä; senpä tähden hän nytkin otti pullonsa esille, kohteliaisuuden osotteeksi siitä isännällekin tulijaisryyppyä tarjoten. Mutta emmepä voineet aavistaakkaan vaikutusta, minkä tämä tarjous teki kohteliaaseen isäntäämme; melkein raivoisasti käski hän panemaan pullon pois. Toverini hämmästyi, minä samaten; tämänlaista emme olleet odottaneet; suurikiitokset tai kohteliaan kiellon luulimme olevan luonnollista. Mitähän tämä...? Isäntä alkoi kuitenkin heti pyytää anteeksi käytöstään. "Sellainen pullo", sanoi hän, "on tehnyt minulle elämässäni niin paljon vahinkoa, ettei voi sitä tyvenellä mielellä katsella; se on pahin vihamieheni."
Tästä havaitsin, että oli edessäni mies, joka oli kokenut juoppouden seurauksia; uteliaisuuteni kiihottui, ja vartosin tilaisuutta, johtaakseni häntä elämänsä kertomiseen.
"Olette kai kärsinyt jotakin pahaa väkijuomain tähden", kysyin hetken perästä; "arvaan äskeisestä puheestanne; ettekö tahtoisi meille sitä kertoa? Ehkä olisi se opettavaista."
"Ei minulla ole kerrottavana ainoastaan joitakuita yksityisseikkoja", vastasi tähän isäntä; "koko paras elämäni aika on paljasta kurjuutta, viinan tähden; mutta jos tahdotte, kerron teille koko elämänkertani!"
"Kylläpä sitä kuulisin mielelläni", vastasin minä.
"Kertoakseni alusta", alkoi isäntä, "olen syntynyt rikkaista, kunnollisista vanhemmista. Isäni oli vankka, toimelias mies, aikaansa katsoen oppinut talonpoika. Lähiseutuiset kysyivät aina isäni neuvoa vaikeammista asioistaan, sillä hän oli nuoruudestaan saanut oppia jotakin eräältä silloin talossa asuvalta maisterilta ja muutoinkin oli hän järkevä mies. Meitä oli kaksi poikaa ja minä olin veljiäni kahta vuotta nuorempi. Molemmat saimme nuoruudessamme hyvän opetuksen, isämme itse oli ensin koulumestarinamme, ja saimmepa, vasten tavallista tapaa, käydä vuoden kaupungin kouluakin, maaseuduilla kun ei silloin vielä kouluja ollut.
Minä olin, tai ainakin minua pidettiin melkein kaikista kohdin veljeäni etevämpänä; minulla oli parempi oppikyky, parempi työkyky, ja käytöstänikin pidettiin sievempänä; olinpa ulkomuodoltanikin uhkeampi. Mutta tämä etevyys synnytti minussa ylpeyttä. Minä tahdoin olla herra veljenikin yli; ja vaikka tämä ei suorastaan saattanutkaan riitaa välillemme, näkyi kuitenkin veljeni olevan hieman vaikeaa pitää minua herranansa.
Isäni nautitsi mielellään viinaa, vaikka ei koskaan juopuakseen. Sitä oli hänen isänsä nauttinut ja hänellekin antanut, ja sitä hänkin nautti ja antoi pojillensa. Eikä hän uskonut siitä, joka lapsuudestaan tottuu kohtuuden nautintoon, juoppoa tulevan; tämä oli hänen aatteensa siinä kohdassa ja niinpä saimme mekin jo varhain tottua ryyppyjä ottamaan. Ryyppyjen otto kävi kyllä kotona kaiken kohtuuden mukaan; mutta kun kasvoimme isommiksi ja rupesimme vapaammin liikkumaan, emme tyytyneetkään enää niihin ryyppyihin, joita isämme tarjosi. Veljeni varsinkin pettyi useasti ja näyttäytyi toisinaan pienessä hutikassa. Saipa isäkin tuosta vähän vihiä, ja kyllä silloin oli poika kovissa kiipaleissa. Mutta kaikessa salaisuudessa ryypiskelimme kuitenkin molemmat omista pulloistamme, ja mieheksi tultuamme oli isän perään-katsanto mahdotoin.
Isämme kuollessa olimme jo molemmat lailliset miehet, ja kun äitimme oli jo vuosia sitten kuollut, oli meillä kahdella oikeus jakaa perintö. Minulle, joka olin vanhin, sekä muutoinkin isävainaani lempipoika, oli määrätty perinnöksi talo tavaroineen. Silloin oli myös aika emäntä etsiä, eikä tuo ollutkaan vaikeata; sillä olinpa kuuluisa ja kunniassa pidetty. Minä nain naapuritalon tyttären, ja tuo valitsemiseni olikin onnellinen. Veljeni sai perinnökseen rahasumman, tosin se ei vastannut minun osaani, mutta oli hän sentään tyytyväinen. Vaan minun käskyilleni hän ei enää kuuliainen ollut. Tuo harmitti minua, vaikk'en sitä kehdannut suorastaan ilmoittaa, ja vähitellen synnytti se välillemme jonkunlaista eripuraisuutta.
Usein näin veljeni pienessä hutikassa ja tuosta nuhtelin häntä mahtavasti; mutta itse en ollut paljon parempi. Olin hyvinkin halukas ryyppyjä ottamaan, vaikka sitä teinkin salaisuudessa. Mutta veljestäni tuli vähitellen oikea hulivili; aina useammin näyttäytyi hän päihtyneenä ja eleli huolettomasti. Minä, joka olin ylpeä luonteeltani, häpesin häntä ihmisten seurassa ja halveksin häntä, vaikka selvänäkin oli; ja näin kylmeni sovinnollinen välimme. Enkä kuitenkaan ollut hituakaan veljeäni parempi; mitä hän teki julkisesti, sitä tein minä salaa. Kotona kaapin ovien takana ryypiskelin ehtimiseen ja toisinaan olin hyvinkin juovuksissa, mutta salaa. Yhäti nousi kuitenkin arvoni ihmisten silmissä, sillä minä olin toimelias ja taitava ja voin auttaa naapureja kirjoitus- ja muissa toimissa; ja kun sitä paitsi vielä vietin säännöllistä, siivoa elämää, olin yleisesti tunnustettu seutuni parhaaksi mieheksi.
Oli muuan päivä kevätkesällä; veljeni oli saanut vastaan ottaa suurenlaisen rahasumman perintöänsä, harjakaisia oli juotu oikein hurjamaisesti, ja minäkin olin jotenkin päihtyneenä. Mutta omaa vikaani en nytkään ottanut huomatakseni, nuhtelin vaan veljeäni hurjamaisuudestaan. Turha on, tuumailin minä, antaa hänelle rahoja käsiinsä; kyllä semmoinen tuhlari ne pian panee menemän menojaan, siksi kun hän on selvä kerjäläinen. Tuo suututti veljeäni ja hän rupesi minua vastustamaan: 'Sinulleko ne pitäisi annettaman,' hän sanoi, 'sinulleko, joka olet samanlainen juoppolallu kuin minäkin, ehkä paikoin pahempikin; minä olen juovuksissa silloin tällöin, sinä olet joka päivä.'
Tuo nyt oli melkein totta, mutta tietysti en minä sitä myöntänyt. Tuommoisesta puheesta suutin silmittömästi, varsinkin kun hän sen tässä lausui ihmisten kuullen.
Tästä syntyi ankara sanasota, jota vaimoni ja muut läsnäolijat koettivat turhaan sovittaa. Hirmustuneena tartuin veljeni kaulukseen ja heitin hänen armottomasti kiviseen tantereeseen, johon hän taintuneena jäi makaamaan. 'Voi, voi, mitä hän nyt tekee', hätäilivät läsnäolijat ja vaimoni itki, väännellen epätoivoisena käsiään. Sellaisen työn teki mies, jota pidettiin viisaana ja joka itseään piti muita parempana.
Pian virkosi kuitenkin veljeni ja horjuen sanaa sanomatta, kävi hän kamariinsa ja lukitsi oven.
Olisi vähän tehnyt mieleni pyytää häneltä anteeksi, sillä tunsin häntä sopimattomasti kohdelleeni; mutta ylpeyteni esti sitä nyt kohta tekemästä. Aioin häntä aamulla tavata. Mutta aamulla ei häntä enää talossa ollut. Kamarissaan oli kaikki järjestyksessä, miestä vaan ei näkynyt.
Käytökseni veljeäni kohtaan oli ensimmäinen askel maineeni pahentamiseen; miehessä, jota on opittu kunnioittamaan, ei mielellään nähdä vikoja. Olin pulaan puuttua, kun tuli kysymys, mihinkä veljeni oli joutunut. Minä en tietysti voinut tuohon vastausta antaa, ja ihmiset rupesivat luulemaan mitä pahinta. Olipahan hänellä iso rahasumma, ja – – –
Itsekin olin tämän tähden levoton ja pelkäsin pahinta; minä hain ja kyselin, vaan turhaan, ei kukaan ollut häntä nähnyt. Yhtenä päivänä levisi asia ympäri pitäjää ja etempänä muuttui se aivan kamalaksi.
Saatiinpa kuitenkin viimein kuulla veljeni olleen pappilassa; siellä hän oli pyytänyt papintodistusta ja sanonut aikovansa pitkälle matkalle. Tämä tieto lopetti pahimmat luulot, mutta sittenkin oli tämä tapaus suuri loukkaus maineelleni. Vaan minä käyttäydyin entistä ylpeämmin ja ryypiskelin viinaa yhä taajemmin: olinhan minä mielestäni mies, joka tiesi elämänsä ohjata. Aikaa olin jo mennyt kohtuuden rajain yli, mutta sittenkin pidin itseäni kohtuuden miehenä, isävainaani arvoisena. Vaimoni tosin minua joskus hellästi muistutti, että olin juovuksissa; mutta nämät muistutukset kohtasivat kuuroja korvia. Minä annoin hänen tietää, ett'ei hän – nainen – ymmärtänyt minun toimiani ja tarkoituksiani.
Juoppouteni ei kauan voinut salassa pysyä; se oli pian jokapäiväistä, ja jokainen tiesi, että olin juomari. Samassa oli arvoni ollut ja mennyt, ei enää kukaan tullut minulta neuvoa kysymään; mitähän juopunut tietää? arveltiin. Mutta itse mielestäni en vieläkään ollut hukkajuoppo, ja jos sitä joku muistutti, sai piankin kopean vastauksen. Jos muutaman ystäväni rupesivatkin minua halveksimaan, löysin kyllä pian toisia, joitten seurassa minua kunnioitettiin juopuneenakin ja tällaisessa seurassa minä oikein huvittelinkin. Luullessani itseäni kohtuuden mieheksi, oli minusta vähitellen tullut täydellinen juoppo ja tuskin enää tiesin mitä selvällä päällä oleminen onkaan; illalla myöhään nukuin juopuneena ja aamulla heräsin kohmelossa. Taloni, jota ennen pidettiin siisteyden perikuvana, muuttui juoppouden pesäpaikaksi. Iltaisin ja öilläkin kuului sieltä riitaa, kirouksia ja kaikenmoista juopuneitten rähinää.
Ken voi kuvailla vaimoni kärsimyksiä, joita tämänlainen elämä hänelle tuotti! Hän oli kasvanut siistissä, kristillisessä kodissa, jossa siveys ja hyvä järjestys aina vallitsi, ja oli antautunut avioliittoon miehen kanssa, jota rakasti ja jota kaikki kunnioittivat. Tuohon mieheen luotti hän täydellisesti ja päätti olla hänelle uskollinen elämänkumppani. Nyt oli tästä miehestä tullut hurja himojensa orja, jossa hänen hienot oikeat muistutuksensa vaan kiukkua synnyttivät.
Ensi aikoina en päihtyneenäkään ollessani loukannut vaimoani, sillä tiesinpä hänen hyväksi emännäksi, ja jätin hänen rauhaan, vaikk'en hänen neuvostaan mitään piitannut; mutta aikaa myöten muuttui käytökseni häntäkin kohtaan. Talon toimet, isännän tämänlaista elämäntapaa viettäessä, eivät tietysti voineet kauankaan loistavalla kannalla pysyä. Palkollisväki muuttui kaikenmoisiksi juopporelluksi, sillä siistit ihmiset eivät viitsineet talossani palvella. Mitä tuollainen väki hyödyttää, on ymmärrettävä; useasti oli heistä enempi vahinkoa kuin hyötyä. Näin vetivät kaikki toimet viimeistä nuottiaan, ja tuo harmitti minua; en tahtonut sentään tuota kaikkea omaksi viakseni lukea; täytyi olla joku, jolle toisinaan voi kiukkuaan purkaa, ja semmoisen syntipukin tein vaimostani.
Oli minulla toisinaan semmoisiakin aikoja, jolloin huomasin turmelukseni ja päätin parantaa elämääni; mutta nuo päätökset olivat jotenkin löyhää laatua; tahdoin vaan vähitellen vähentää ryyppäämistäni ja aste asteelta palata kohtuullisuuteen. Mutta kohtuullisuuden aika oli jo aikoja sitte mennyt, himot olivat kasvaneet, tahdonvoima veltostunut ja seurauksena päätöksistäni oli yhä syvempi lankeemus. Vaikka monesti tunsinkin itseni kurjaksi viheliäiseksi, ei minulla kuitenkaan ollut voimaa nousta, aina vaan vaivuin syvemmälle. Luonteeni paheni pahenemistaan, eikä ollut mitään harvinaista, että viinapäissä tappelin hurjistuneena, ja tästä sain suuria sakkoja maksaa.
Mutta ei siinä kyllä, että olin omat asiani saattanut huonolle kannalle; vaikutukseni ulottui paljon laajemmalle. Paljon pahaa vaikutin koko kylässä ja monen perheen turmio oli suureksi osaksi minun työtäni. Tultuani alituiseksi juomariksi en enää tuota huviani tyytynyt yksin nauttimaan; houkuttelin milloin yhden, milloin toisen kanssani ryyppyjä ottamaan, siten vetäen heitä muassani kurimuksen tielle.
Oli eräs nuoruuteni ystävä, ahkera ja siivo mies, monta vuotta talossa palvellut. Minä olin hänelle aikoja sitten luvannut torpan maat ja isännäksi tultuani täytin lupaukseni. Hän sai siivon torpan tytön ja kun oli ahkera ja säästäväinen, oli hän piankin hyvissä varoissa. Luonnollisesti pidin minä vanhan tuttavani seurasta ja usein vein hänen kanssani ryyppyjä ottamaan. Hän lähti aina kiireesti pois, mutta viimein rupesin minä häntä oikein väkisin pidättelemään, tuntui ikäänkuin en olisi voinut olla hänen seuraansa paitsi. Usein muistutti hän, että hänellä oli kiireiset työt eikä hän joutuisi minun kanssani olemaan, mutta minä pidin kiinni uhristani, luvaten hänelle hyvän päiväpalkan ja ylläpidon. Juovuksiin tultuaan oli hän aika veitikka ja semmoisesta minä pidin; päivä päivän perästä kului meiltä yhtäläisessä huumeessa. Tämänlaiset ystävyydet ovat sentään hyvin lyhyt-aikaisia; niinpä ei meidänkään hyvä välimme vuosia kestänyt. Me riitaannuimme. hän lähti talostani, mutta ei enää samana miehenä kuin ennen. Minun koulussani oli hänestä tullut kurja, himoihinsa vaipunut mies, joka ei ennen viinalasia jättänyt, kuin oli kaikki varansa lopettanut ja kotinsa tehnyt kurjuuden pesäksi. Kerran pantattuaan kylässä vaimonsa vaatteet ja palatessaan juopuneena kotiansa hukkui hän jokeen pimeänä syksyisenä yönä.
Muistan vielä erään nuoren suutarin, joka tätä nykyä istuu vankeudessa. Hän oli iloinen veitikka mutta ahkera työmies; olipa hän työllään itselleen koonnut kohtalaisen omaisuudenkin. Tuommoista lystiä veitikkaa minä juuri tarvitsin juomaveikokseni; hän minua osasi huvittaa ja mielistellä ja palkaksi tulivat runsaat ryypyt. Pian tulikin meistä erottamattomat toverit ja suutarin työ sai jäädä; lasin kilistäminen olikin hänestä pian paljon hauskempaa, kuin istua penkin vieressä nahkaa kalkuttelemassa. Tällainen elämä lopetti pian hänen varallisuutensa ja olinpa minäkin jo hänen seuraansa kyllästynyt; minun mielestäni hän oli tullut niin ylen siveettömäksi ja ilkeäksi, ja minä ajoin hänen talostani. Hänestä ei enää kunnon miestä tullut. Päiväkaudet kuljeskeli hän joutilaana ja pian tuomittiin hän varkaudesta ja muista rikoksista vankeuteen. Hänkin, tuo vilkasmielinen nuorukainen, oli ensimmäiset askeleensa rikoksien tiellä alottanut minun koulussani ja edistyväinen hänkin oli ollut.
Jos joskus onnistui talooni saada joku siisti renki palvelukseen, sai olla melkein varma, että hän lähti meiltä puolialastomana juopporenttuna.
Näin vaikuttaa juoppouden pahe; niinkuin haiseva raato levittää se lemuansa, saastuttaen ympäristön ilman. Missä kerran on olemassa joku suurempi juoppouden pesä, niin siitä saa kärsiä, ei ainoastaan ne, jotka pakollisesti ovat siihen sidotut, vaan koko paikkakunta. Varsinkin oli minulla, joka alkuaan oli oppinut ja kunnioitettu, sekä syntyisin hyvästä juuresta, suuri vaikutusvalta. Minähän sitä osasin juoppouttakin jota kuinkin puolustaa, ja sitä paitsi oli minulla varoja pitää oikein mahtavia viinakestejä, joissa kyläläiseni saivat maistaa miltä elämä tuntuu viinapullon ääressä.
Hyvävarainen taloni olisi kuitenkin saattanut kestää tämänlaista menettelyä ehkä enemmänkin aikaa, varsinkin kun vaimoni siinä väkisinkin ylläpiti jommoistakin järjestystä; niin ehkä olisi, jos olisi kestänyt yhä hyviä viljavia aikoja, mutta taloni ollessa jo hyvin rappiolla sattui ankarat katovuodet ja saattoivat puutoksen kynnykselle. Vaan mitä huolin minä; vaikka viljavarani olivat käyneet vähiksi, asettelin kerrankin eräänä heinäkuun päivänä viljasäkkejä rattailleni lähteäkseni kaupunkiin. Vaimoni pyysi, oikein rukoili, ett'en lähtisi matkalle, mutta minä pidin pääni ja päätin tehdä oikein miesmäisen matkan. Päätökseni eivät kuitenkaan olleet minkään arvoisia; riutuneet olivat henkiset voimani, kykenemätön olin minä mihinkään miehelliseen toimintaan. Jo menomatkalla olin rati juovuksissa ja kaupungissa katosi minulta rahat, kuorma ja hevonen. Erään lähiseutulaiseni kärryillä sain matkustaa kotia, häneltä myös sain rahoja ostaakseni viinaa. Tyhjänä, mutta sairaana juopuneena palasin kotiin. Tiesin, ett'ei vaimoni voisi minua iloisella silmäyksellä vastaan ottaa, mutta tällä kertaa päätin olla oikein kopea.
Kotona oli sillä aikaa siistitty ja järjestetty. Jaa – ajattelin minä, tämä saattaa olla kyllä hyvä – mutta tätä on varmaankin tehty minulle kiusaksi – niin olen kyllä huono, mutta sittenkin herra talossani, ja sen tahdon näyttää – senpä teen! Ja raivoisana kävin kamariin, missä vaimoni oli kahden lapsensa kanssa. – 'Voi sinua kurjaa!' huokasi vaimoni nähtyään minut. Tuo pisti minua kovasti, rupesin heti suunnattomasti raivoomaan, ja kun en sillä mitään aikaan saanut, otin tuolin aikoen sillä lyödä vaimoani. Silloin pakeni hän nuorin lapsi sylissään. Kiukussani heitin hänen jälkeensä. Häneen en sentään osannut, mutta tuhojansa tuo heitto kumminkin teki; se sattui poikaani, joka äitinsä perässä pakeni, ja musersi hänen käsivartensa.
Tämän tapauksen jälkeen jäi taloni emännättä; vaimoni meni kotitaloonsa. 'En tahdo lapsistani raajarikkoja vaivaisia', oli hän sanonut.
Vaikutti tämäkin tapaus minussa jommoistakin katumista, mutta viinatta en osannut elää, eikä mitään parannusta elämässäni näkynyt.
Tähän aikaan kiellettiin kotipoltto ja viinat loppuivat kotoa, mutta sekin pahensi vaan elämääni. Viikkokaudet ajelin minä kapakasta kapakkaan ja sepä vasta olikin hauskaa. Velkoja alkoi karttua, saamamiehet tarvitsivat saataviansa, eivätkä muutenkaan voineet uskoa semmoista miestä kuin jo olin. Minua haettiin sitäpaitsi holhuun-alaiseksi, vaikka ei asia vielä ollut päättynyt, ja vihdoin talo tavaroineen kuulutettiin myötäväksi, velkojat eivät kauemmin malttaneet odottaa.
'Semmoinenko mies siitä Mäkelän Juhosta tulikin', puhuin itsekseni kävellessäni peltokedolla avisioonipäivän aamuna – 'nyt menee talot ja tavarat ilman mitään, eihän nyt kellään ole rahoja, eikä kukaan anna lainaksi – kyllä se taitaa olla viinan syy – mitäs voin minä onneton mies! Nyt Ritamäkeen ottamaan aika ryypyt ja sitte – vaikka helvettiin.'
Huonoon töllipahaseen pistäysin; sieltä sain tuota turmion juomaa ja nyt päätin sitä juoda oikein paljon. Juopuneena, pullo taskussani astuin tuokion kuluttua töllistä. Himmeästi muistin mitä talossani tehtiin, sinne päätin mennä nyt hurjasti raivoomaan ja tuon tuostakin ryyppäsin pullosta. Tätä tehdessäni tunsin silmäni himmenevän ja jalkani horjuvan; hetkisen sinne tänne harhailtuani putosin eräältä sillalta kiviseen, poudan kuivaamaan koskeen, ja siihen jäin makaamaan. Tunsin hirveätä kipua jalassani, aloin ryömiä ylös, mutta en voinut hiukkaakaan itseäni liikuttaa, makasin siis vaan paikallani hermottomana. Tuskani kävi kovaa kovemmaksi, minä kiroilin, kiristelin hampaitani ja revin tukkaani tuskissani. Vähitellen rupesi humalakin päästäni haihtumaan ja yhä lisääntyi tuskat; toisinaan olin taidotonna, nääntyneenä, toisinaan toinnuin yhä kovempiin tuskiin. Viinapullokin oli pudotessani särkynyt, en saanut edes siltäkään lohdutusta, enkä saanut edes veden tippaa ohitse juoksevasta koskestakaan kuivaan suuhuni. Koko ruumiini oli pahasti loukkaantunut ja tässä kuumassa heinäkuun auringon paisteessa sitä poltti ja poltti; luulin nyt jo olevani helvetissä, josta äsken olin kevytmielisesti puhunut. Ajatusvoimani seisattui, minä näännyin ja tunsin kuolevani kurjana, viheliäisenä, avutonna.
Koska vähän tulin taidolleni, näin olevani sängyssä omassa kammarissani sänkyyn kiinni köytettynä, jalkani kovasti kiinni sidottuna; järkeni oli siksi hämmennyksissä, ett'en mitään muistanut; tunsin vaan kurkkuni kuivaksi, polttavaksi ja sopersin jotain tuontapaista: 'Viinaa!'
'Vettä', kuului silloin ääni, ja esille astui mies vesituoppi kädessään sekä pakotti minun siitä juomaan paljon.
Raitis vesi virkistytti minua. Vähitellen rupesin käsittämään tilani ja muistamaan tapahtumia, ja se tuotti minulle tuskallisen olon. Heikoilla silmäyksillä katselin pulskaa, lyhytläntää miestä, joka vakavana istui tuolilla sängyn vieressä; hän oli outo ja sentään hän näytti tutulta. Tämä taitaa olla nyt isäntänä talossa, iski mieleeni, muistettuani asiani, ja tämäkin ajatus oli tuskallista. Mutta suuremmaksi lisääntyi tuska ja levottomuus, nähdessäni vaimoni pikku tyttäreni kanssa astuvan kamariin: tämä näkö vaikutti niin heikkoon ruumiiseeni, että taas menin tunnottomaksi. Tuosta virottuani, näin lääkärin, joka tutkisteli kipeitä jäseniäni, ja tuon toisen miehen, joka minulle, pyytäessäni, oli vettä antanut.
Viikon päivät olin kuumeen houreissa taistellut elämän ja kuoleman vaiheilla; 'viinaa!' olin monta kerta hourupäissä huutanut ja nytkin hiukan taidoilleni tultuani teki mieleni edes pikkuista ryyppyä, jota kuitenkaan en kehdannut pyytää. Häpesin erittäinkin tuota puolioutoa, tuota vesimiestä, sillä jota enemmän katselin noita kasvoja, sitä tutummaksi ne tulivat, ja pian tunsin varmuudella: hän oli veljeni 'Matti'. Ja nyt vasta oikein häpesin. Tällaisessa tilassako hänen piti kohdata ylpeä veljensä, joka monesti oli hänelle turmiota ennustanut? Tuossa hän istuu terveen ja voimakkaan näköisenä, siististi puettuna, samalla kuin ylpeä veli, tuo miesten paras, tuhlattuansa kaikki omaisuutensa, makasi kurjana, viheliäisenä raajarikkona, kunnottoman elämänsä uhrina.
Toisinaan kävi luonani vaimoni, toisinaan veljeni, toisinaan lääkäri, tarkastelemassa jalkasiteitä, mutta kaikki kävi hiljaa ilman pitemmittä keskusteluitta, kukaan heistä ei keskustelua alottanut, eikä minunkaan sitä haluttanut tehdä.
Päivä päivältä helpponivat kivun tuskat, mutta sitä myöden karttui levottomuuteni aineellisten asiain tähden. Luonnollista oli, että koko omaisuuteni oli hukassa, ja minä raajarikko vaivainen. Minä kiroilin viinaa, joka tämän oli matkaan saattanut, mutta toisinaan teki sitä mieleni ryypätä. Minä syytin myöskin huonoa onneani, joka minua oli seurannut; mahdotonta oli mielestäni että muuten olisi näin käynyt.
Eräänä päivänä kävi veljeni suoraa päätä vuoteeni laidalle ja tarjosi minulle kätensä.
'Terveisiä nyt vasta, veli Juhani,' sanoi hän, 'olisin jo ennen sinua tervehtänyt, mutta lääkäri kielsi; kuinka nyt on laitasi, veli Juho, tuntuuko kovia kipuja?'
'Kivut ei ylen kovia ole,' sopertelin minä, 'paremmin huolettaa minua muut asiat.'
'Vai huolettaa,' sanoi hän, 'näyttää siltä, kuin ei ne viime aikoina olisi sinua liioin huolettaneet; nuo huolet saat sentään jättää siksi kuin paranet!'
'Mutta missä olet sinä ollut, ja mikä toi sinua tänne tällaisina aikoina?' koetin minä kysyä.
'Niin, asia on tämä', alkoi veljeni; 'sanomalehdissä luin, että kotitaloni tulee myytäväksi pakko-huutokaupalla. Tuota en ensin tahtonut oikein uskoa, mutta täytyi se sentään pitää totena, selvästihän siinä seisoi: Juho Peltomäkelän, j.n.e. Ajattelin sinne tänne: veljeni on saattanut hankkia itselleen suuremman maatilan, kenties hallitsee Mäkelää toinen Juho? Kaikessa tapauksessa tahdoin nähdä mitenkä kotitaloani myydään; otin siis rahoja mukaani ja lähdin matkalle. Avisiooni oli jo vähän alussa paikalle ehdittyäni; heti vaadin sen keskeyttämistä. Saatuani tietää velka-asiat ja nähtyäni ne talon arvoa paljon vähemmiksi, maksoin velkamiehille ja siinä se temppu. Kuulluksi tultua, että entinen Mäkelän Matti oli tullut ja keskeyttänyt avisioonin, tahtoi jokainen minua vieraaksensa, mutta ensimmäiseksi tahdoin sinua tavata ja läksinkin kohta etsimään. Vähäiseltä tytöltä sain sinun kuulleen aamupäivällä olleen Ritamäessä kovasti juopuneena. Sinne päin siis läksin ja käydessäni Kiviojan sillalla kuulin sen vierestä jonkinlaista korinaa; ja katsomaan käytyäni näin siellä puolikuolleen miehen. Vaikka en noista julmasti vääntyneistä kasvoista voinut mitään päättää, aavistin kuitenkin tuossa kurjassa löytäneeni veljeni. Läksin kiireesti hakemaan miehiä ja paareja sekä lähetin lääkäriä noutamaan. Asiain näin ollen katsoin paraaksi jäädä taloon pitemmäksi aikaa ja toimia siinä mieleni mukaan. Vaimosi on avisioonipäivästä asti ollut talossa ja sinua hellästi hoitanut; olemme täällä toimineet yhtä ja toista talon työtä ja on nyt leikkuu alulla.'
Veljeni näitä kertoessa kostuivat silmäni useasti, mutta ei nytkään vielä näkynyt entinen elämäni minulle oikein täydessä valossaan, ja tylysti, vaikka häveten, sanoin: 'Näyttää sinulle hyvin onnistaneen?'
'Niinpä onkin', vastasi veljeni: 'siitä asti kun hylkäsin viinan, on kaikki hyvin menestynyt. Viimeistä yötä tässä talossa viettäessäni tein päätöksen, joka maksoi jotakin, päätin olla nauttimatta mitään väkevää. Tappelussa sinun kanssasi oli käsivarteni vioittunut ja sitä poltti hirveästi, tuosta syytin ensin sinua ja mielin kostaa, mutta vähitellen selvisi minulle, että tämä kaikki oli viinan syytä. Samassa lähdin hakemaan lääkäriä kipeälle kädelleni ja päätin hankkia itselleni toimialaa, sillä näin tavoin toivoin päätökseni pitämisen käyvän helpommaksi. Helsingin kaupungissa aloitin kauppaliikettä, ja vaikka tuo ensin tuntui oudolta, harjaannuin siihen vähitellen ja rikastuin melkoisesti. Olipa kyllä monesti, varsinkin kauppaliikkeeni aikana, vaikeata pysyä ryyppäämättömänä; mutta vamma käsivarressani tuntui vielä sekä muistutti minulle päätöstäni, ja onnekseni en sitä rikkonut. Kerran maaseuduilla matkustellessani, rakastuin erääseen talontyttäreen, ja kun maaseudun elämä miellytti minua, muutin maalle ja nain tytön. Siitäkin asti on minua onni seurannut; varallisuuteni on karttunut, olen myös voittanut kunnioitusta kansalaisiltani.'
'Sinulla näyttää olevan kerrottavana pelkkää onnellisuutta', änkytin minä; 'minulla sitä vastoin...'
'On kerrottavana viinaa, juopumusta ja siitä seuraavaa onnettomuutta, köyhtymistä ja kurjuutta', keskeytti hän.
Nämät sanat tekivät minun äänettömäksi, kovia ne olivat mutta oikeutettuja, ja koskivatpa ne.
'Kaiketi nyt muutat tänne asumaan', kysyin minä hetken päästä.
'Tännekö, ja mitä täällä tekisin?'
'Hoitamaan taloasi,' sanoin melkein katkerasti.
'Minulla ei täällä taloa ole', sanoi hän, 'tämä talo on sinun perintötalosi ja sinun se tulee hoitaa!'
'Mutta näethän, ett'en minä voi taloa hoitaa', sanoin minä.
'Sitten kun paranet, voit sinä hoitaa taloasi ja sinun täytyy; minä olen nyt holhoomiehesi ja täst'edes sinä et maista tippaakaan viinaa, vaimosi tulee taloon ja häntä pitää sinun totteleman, siksi että sinusta on tullut järjellinen mies.'
Hän puhui jäykästi ja päättävästi, ja minä en voinut vastustaa sanallakaan.
Mutta eipä veljeni minua niinkään vähällä päästänyt. Jumalan sanan ja ihmisyyden valossa hän näytti minulle syvän turmelukseni ja vähitellen rupesi minua oikein kauhistuttamaan. Minä näin, että olin menettänyt ihmis-arvoni ja kunnottomalla elämällä vihoittanut Jumalan ja ihmiset. Nyt vasta rupesi viinan himo katoomaan, ja sijaan tuli ankarat omantunnon soimaukset; vasta nyt näin, kuinka kurjan kurjaa oli elämäni ollut, ja tämä tunto oli minun toisinaan saattaa epätoivoon.
Vasta kun olin niin parantunut, että voin jättää sängyn, rupesi veljeni hankkimaan kotia; hän oli vaimoni kanssa ollut minulle ruumiillisena ja henkisenä holhoojana, sekä toimittanut aineelliset asiani hyvälle kannalle. Jonkunlaisella toivolla, vaikka aralla mielellä, saatoin nyt katsoa tulevaisuuteen, aikoen miten mahdollista korjailla hairahduksiani. Veljeni lähti rakkaitten omaistensa luo, jonne hän jo ikävöitsi, ja minä itkin tätä eroamme. – Toista on nyt kuin ennen; nyt oli meistä vasta tullutkin oikeat veljekset. Paljon oli hän muuttunut pitkän poissa-olonsa aikana, ja hänen seurassaan muutin minäkin.
Aloin taas ruveta elämään, vaikka heikoilla voimilla; sillä tavaton väkeväin nautitseminen oli runnellut ruumiilliset ja henkiset voimani. Mutta olipa minulla apuri kelpo vaimossani; ja olin minäkin jo siksi viisastunut, ett'en enää luullut hänen sitä tekevän minulle kiusaksi. Lapsenikin, jotka ennen minua pelkäsivät, rupesivat minua lähestymään, ja se huvitti minua; surullisena vaan katselin poikani käsivartta, joka minun raivoisasta heitostani oli jäänyt hieman vääräksi.
Siitä asti on elämäni kulunut onnellisesti; talon toimet ovat hyvin menestyneet ja ihmisetkin katselevat jo minua paremmilla silmäyksillä. Olen jo jotenkin voinut maksaa veljelleni, mitä hän minun puolestani velkojilleni suoritti; hän ei ole sitä tosin koskaan pyytänyt eikä mitään määräyksiä tehnyt; sanoipa: 'se oli vaan apu hyvään aikaan'. Ja todella sitä velkaa, jota hänelle olen, en voi koskaan suorittaa: hän se oli, joka Jumalan sallimuksesta tuli silloin kuin parhain tarvittiin – niin, kuka tietää miten muutoin olisi käynyt!
Älkää kuitenkaan luulko, että kaikki seuraukset tuosta juoppouden ajasta olisivat olleet ja menneet – ei ystäväni, ei suinkaan! Puhumattakaan aineellisista tappioista, ruumiin ja sielun voimain murtumisesta, ontuvasta käynnistä ja monesta muusta vammasta, asuu mielessäni alituiseen hiljainen levottomuus. Nuoren torpparini ja hänen kurjuuteen kuolleitten lastensa haamut ovat mielessäni lähtemättöminä kuvina, ja on kuin nuoren suutarin raudat helisisivät korvissani muistuttaen minulle: 'Et ole rikoksistani vähemmän osallinen; sinä se olit, joka minua talutit tälle tielle!' Ja lukemattomia muita, suuri joukko, joitten onnen olen turmellut, kantaa päälleni: 'Miksis meille näin teit?' On niin monta perhettä, joitten pöydälle olen saattanut viinapullon ja jotka siitä ovat kärsiä saaneet, toiset enemmin, toiset vähemmin. Öilläkin näin unissani vanhoja juomatovereitani, jotka, mikä syyttää minua huonosta onnestaan, mikä tyrkyttää minulle ryyppyä, samoin kuin minä ennen heille.
Uskon kyllä Herramme ansion olevan kylläksi suuren maksamaan suurimpiakin syntejä, mutta en sittenkään oikeata sydämen rauhaa saa. On niin paljon runneltuja ruumiita, musertuneita ja kurjia sieluraukkoja, että raha on mahdotoin. Jos uskonkin Jumalan laupeudessaan rikokseni anteeksi antavan, en ikänä voi sovittaa mitä lähimmäisilleni olen tehnyt. Jumalan olkoon kuitenkin ikuinen kiitos, joka minun kurimuksen partaalta elämään palautti!"
Tähän päätti isäntä kertomuksensa; liikutettuna tartuin hänen käteensä, sanoja ei minulla ollut kiitoksia sanoakseni.
Aamulla saattoi isäntä meitä matkalle ja sydämmellisellä hyvästijätöllä erosimme hyväntahtoisesta miehestä.
Katsottuani kerran taakseni, näin miten toverini otti pullon povestaan ja heitti sen kauas metsään. Hän oli kuullut kertomuksen ja tehnyt päätöksensä.
Mitä sinä ystäväni ajattelet?
Tämän kirjan painattamisen tarkoituksena on ollut antaa lukijalle kuva Mäkelän veljesten vaiheista. Älkööt lukijat kuitenkaan pahastuko, että, kun on painatuksessa soveltunut, kirjaan on tullut lisäksi kymmenkunta sivua, jotka eivät ollenkaan puhu Mäkelän veljeksistä, vaan joilla eräs englantilainen esittelee ajatuksiansa juoppouden paheen hävittämisestä. David Lewis on kirjoittanut, suuren hyvin kiitetyn kirjan: "Raittiuskysymys, mitenkä ratkaistava", joka on suomennettunakin ilmestynyt, niin että jokaisella on tilaisuus lukea se kokonaankin. Tässä seuraa osa sen kirjan kymmenennestä luvusta:
Juoppouden luontoa tutkiessamme ja keinoja millä se saataisiin häviämään olemme tulleet seuraaviin havaintoihin: että niin kauan kuin juomista kestää, niin kauan juoppouttakin ynnä hirvittäväin ja onnettomain seurauksien kanssa; että niin kauan kuin väkeviä juomia myödään, niin kauan juodaankin; että niin kauan kuin näitä juomia tehdään esivallan luvalla ihmisten käytettäväksi tavallisena juomana, niin kauan niitä myödäänkin, jota julkisesti taikka salaa; että on mahdoton juomakauppaa niin järjestellä, jotta siitä ei olisi haittaa; ja että se ehkäisee suuressa määrin kansan edistymistä niin aineellisella kuin henkisellä alalla. Ja näistä havainnoista olemme johtuneet siihen päätökseen, että ainoa tehollinen keino juoppouden poistamiseksi on laki, joka kokonaan kieltää päihdyttäväin juomain tekemisen, kuljettamisen ja myömisen nautinto- ja ravinto-aineena.
Usian luonto johtaa semmoiseen loppupäätökseen, joka, vaikka se jyrkältä kuuluu, on kerrassaan sopusoinnussa sen Sanan kanssa, minkä todeksi uskomme, kuten kohta olen osottava. "Joka siveellisessä suhteessa on väärä, se ei koskaan voi olla yhteiskunnallisessa eli valtiollisessa suhteessa oikeata", on kumoamaton perusaate, jonka yleinen kokemus on näyttänyt todeksi. Harvassa on ne totuudet, joita ihmiskunta on ollut kaikkina aikoina yhtä hidas tunnustamaan. Jos tätä yhtä perusaatetta olisi yleisesti oikeaksi tunnustettu, olisipa vältetty mahdottoman paljo turhia ponnistuksia ja rauenneita toiveita eikä olisi pahuus päässyt niin usein riemuitsemaan voitostaan! Sitä ainoastaan tietämättömät ja ajattelemattomat ole olleet tylsät tämän totuuden suhteen, vaan semmoiseksi, jotka ovat yrittäneet paheita poistamaan, niin hyvin vanhaan aikaan kuin nykyaikana, ovat olleet kovin epäilyksissä, tokkohan sen yleinen käytäntöönpano on niinkään viisasta. Siitä uskottomuudesta ja epäilyksestä on ne turhat ponnistukset ja rauenneet toiveet seurauksena. Vapahtaja jätti monta ihmettä tekemättä Palestiinassa "heidän uskottomuutensa tähden". Jumalan sanassa ei nuhdella ketään liian suuresta innosta edistää hänen valtakuntaansa. Päinvastoin lausutaan hyväksymistä ja iloa, kun uskaliaasti rohjetaan toimia oikean asian hyväksi. Uskoa ja rohkeata intoa pitää olla sillä, joka yrittelee kohottamaan ihmiskuntaa ja vapauttamaan sitä pahasta!
Historia opettaa vielä, että semmoiset miehet, jotka eivät ole antaneet elämäänsä alttiiksi ajettavalle asialle ja jotka eivät ole olleet "kiihkoisia" eikä "maltittomia" velvollisuutensa täyttämisessä, ovat aikaansaaneet vähän taikka ei juuri niin mitään hyvää. Rev. J. D. Peck sanoo: "mitä apua onkaan Herran asialle kaksimielisistä ihmisistä! Hän on itse perinjuurinen ja yksipuolinen, hyljäten kaikki mikä ei ole oikeata, kerrassaan oikeata ja aina oikeata, eikä hän kaipaa kuin samankaltaisia ihmisiä taistelemaan puolestaan."
Täytyy myöntää, että on helpompi olla maltillinen olevien olojen uudistaja kuin innollinen ja taipumaton epäkohtain kimppuun ryntääjä. Se tulee kokeneeksi varsinkin olevien olojen uudistajan nuorena ollessa, koska varma on että ne, jotka seisovat epäkohtain takana ja joilla on joku etu niiden ylläpitämisestä, eivät jätä häntä rauhaan, vaan syyttävät häntä jos jostain kehnoudesta ja pahasta tarkoituksesta. Ja meidän tulee lisätä, että huonosti se mies ajaa asiaansa, joka ei ole kokenut mitään parjausta yrittäessään poistaa jotain epäkohtaa valtiosta ja yhteiskunnasta, ja häneltä puuttuu varmaankin niitä ominaisuuksia, joita vaaditaan siihen työhön.
Kun raamatussa on puhe kansallisten epäkohtain poistamisesta, paranteet ovat aina perinjuurisia ja säälimättömän ankaroita. Ja kovin vaillinainen olisi taitavinkin puollustuksemme. Ehdotellessamme väkeväin juomain kieltolakia juoppouden paranteeksi, jos jättäisimme huomioon ottamatta raamatun opetusta sen tavan suhteen millä Jumala kohtelee kansan paheita.
Ei kukaan ajatteleva ihminen voi lukea Heprealaisten omituista historiaa huomaamatta, että monet tapaukset ja asiat suorastaan muistuttavat meidän oloistamme. Ja jos siitä opimme millä lailla Herra kohteli niitä paheita, joihin kansansa oli langennut, emme liioin erehtyne, jos samalla tavalla alamme kohdella niitä paheita, mihin itse olemme langenneet. Israelin kansan suurin pahe oli epäjumalainpalvelus. Epäjumalainsa tähden ne unohtivat ainoan Jumalansa ja Hänen lakinsa sekä lankesivat muihin synteihin kaikenlaisiin, josta seurasi kärsimykset ja ankarat rankaistukset. Kummassakin tapauksessa, joko olivat itse keksineet "kultavasikan" tahi ruvenneet palvelemaan niitten kansain epäjumalia, joitten maahan olivat joutuneet, ainoa paranne oli paheen poistaminen ja hävittäminen juurineen kaikkineen. Moses, kaikkivaltiaan kanssa puheltuaan täynnänsä pyhää intoa sekä rakkautta veljiänsä kohtaan, hävitti kultavasikan, "poltti sen tulella ja musersi tuhkaksi".
Ilman suurta mielikuvituksen ponnistuksetta ja tarvitsematta rikkoa niitä sääntöjä, joitten mukaan pipliaa tulkitaan, voipi löytää yhtäläisyyttä Israelin lasten epäjumalainpalveluksen ja meidän aikamme juomisen välillä. Ne ovat yhtä vietteleväisiä luonteeltaan, yhtä taipuvaisia yhä vain kasvamaan ja lisäymään sekä yhtä suuressa määrässä turmiollisia. Ne herättävät eloon pahoja intohimoja ja irstaisia mielitekoja; ne ajavat ihmisiä synnin ja rikoksen teille; aikaansaavat monenlaista onnettomuutta, kärsimystä ja kirousta. Jos oli ainoastaan yksi tapa millä Israelissa epäjumalainpalvelus oli kohdeltava, nimittäin sen hävittäminen tykkänään ynnä kaikkien viehtimien ja houkutuksienkin kanssa, ja jos väkeväin juomain nauttiminen on yhtälainen luonteeltaan ja vaikutukseltaan, niin totta kaiketi on selvästi viitottu tie, jota meidänkin olisi kulkeminen. Jumala kohteli Baalin palvelusta sillä tavoin, että lopetti sen, "kukistaen alttarit, polttaen metsistöt tulella, lyöden murskaksi epäjumalainkuvat ja hukuttaen heidän nimensä siitä paikasta".
Oliko vai eikö ollut Israelilaisten joukossa niitä, joilla oli toisia ehdotuksia millä tavalla epäjumalainpalvelus olisi kohdeltava, siitä raamatussa ei kerrota mitään. Vaan siitä saatamme olla vakuutetut, että jos olisi epäjumalainpalveluksen poistamiseksi ehdoteltu samoja keinoja kuin nykyään juoppouden poistamiseksi, niin siihen eivät olisi suostuneet ne, jotka "tekivät oikein Herran kasvojen edessä" ja ne, jotka "eivät poikenneet oikealle eikä vasemmalle puolelle". Jos esimerkiksi olisi ehdoteltu, että määrättäköön alttarein lukua väkiluvun mukaan sekä aikaa, päivää ja tuntia jolloin on lupa Baalia palvella, kaikki olisivat panneet pahakseen näitä ehdotuksia paitsi ne, joilla olisi ollut epäjumalainpalveluksesta jotain omaa hyötyä.
Vaan me opimme vielä muutakin Israelin kansan historiasta. Kun he olivat saapuneet luvattuun maahan ja Herra pannut Kanaan asukkaat heidän valtansa alaisiksi, niin he lukusiksi tultuaan unohtivat Herran käskyt, rupesivat liittoon pakanain kanssa ja antoivat heidän maksaa veroa. Mutta rangaistukseksi heidän riettaasta liitosta maan asukkaitten kanssa ja suostumuksestaan heidän epäjumalainpalvelukseen, Jumala kieltäytyi vapauttamasta heitä niistä selkkauksista, joihin olivat kietoutuneet, ja he havaitsivat mielipahakseen että kävi toteen nuo uhkaavat sanat: "niiden pitää olla kuin okaat heidän ruumiissaan ja heidän jumalainsa pitää tulla heille paulaksi ja lankeemuukseksi". Me olemme niinikään unohtaneet Jumalan varotuksia juomisen suhteen emmekä enää muista, että viina on "pettäjä" ja väkevät juomat "raivosia". Olemme ruvenneet juomain ja niiden tekijäin kanssa yksiin liittoihin; olemme antaneet heidän maksaa veroa ja ruvenneet osallisiksi heidän sielua turmelevaan ja surmaavaan kauppaan; ja niinkuin olemme kylväneet, niin me niitetään, sillä he ovat todellakin tulleet "okaiksi" sekä kirkon että valtion ruumiissa ja heidän juomansa kansalle "paulaksi ja lankeemukseksi".
Kun historia ja kokemus osottavat, että kaikki hyvitykset poistaa epäsiveyttä ja pahuutta kompromissin eli tinkimisen tiellä ovat rauenneet, ne niinikään yhtä kumoamattomasti ja yhtä lukuisilla esimerkeillä osottavat, että perinpohjaset ja tinkimättömät keinot, järkevästi ja innolla toimeenpantuina, aina ovat vieneet toivotuille perille.
Vanhan ja nykyajan historia on täynnänsä esimerkkejä siihen, jota olemme sanoneet. Kun t:ri U. Thomson ja Elisa Herrick rupesivat vaatimaan orjuuden poistamista, hyljättiin kaikki puolinaiset keinot, tinkimiset ja kompromissit, joita ehdoteltiin useita, ja vapauden ystävät pääsivät voitolle kerrassaan. Niinikään Elihn Burritt'in, Yrjö Thompson'in ja W. Floyd Harrison'in nimet muistuttavat Amerikan neekerein vapauttamisesta ja vakuuttavat todeksi sen, minkä olen sanonut perinpohjasten keinojen paremmuudesta puolinaisten rinnalla.
Vielä vereksemmän esimerkin uskollisesta ja pelottomasta luottamuksesta oikeaan asiaan tarjoo merimiesten ystävä Mr Plimsoll. Nähdessään mitenkä pahaa aavistamattomain merimiesten henget annettiin alttiiksi ja uhrattiin, jotta hyötyisi ja rikastuisi lahonneitten laivain isännät, hän vaati jyrkästi epäkohdan ja vääryyden poistamista, maan parlamentissa ei ehdoteltu edes kompromissia, vaan suorastaan vastustettiin hänen paranteita. Hän hämmästyi siitä ensinnä; vaan hallituksen kylmäkiskonen välinpitämättömyys, vaikka monta tuhatta ihmishenkeä oli kysymyksessä, ja ne kurjat paranteet, joita ehdoteltiin, yllyttivät häntä yhä pontevampiin toimiin; hän rohkeasti syytti koko kansan edessä noita rikoksellisia laivanisäntiä ja heidän puolustajoitaan, ja vaikka hänen rehelliset ja pelkäämättömät väitöksensä eivät olleet kaikille valtiomiehillemme oikein mieluisia, hän pääsi kumminkin tarkoituksensa perille. Hän on epäilemättä pelastanut monenkin merimiehen hengen ja ansaitsee heidän ynnä koko kansan kiitollisuuden. Vaan varma on, että jos Mr Plimsoll'in yritykseen olisi ryhtynyt joku ponneton "maltillinen" mies, perinpohjasia keinoja kammoava tinkijä semmoinen, olisi kaikki rauennut tyhjäksi.
Kaikille, jotka toden teolla harrastavat väkeväin juomain vallan kukistamista tässä maassa, antakoon uskallusta ja toivoa se tieto, että pontevaa ja järkähtämätöntä tointa seuraa Jumalan siunaus. Antakoon heille innostusta niitten jalojen miesten esimerkki, jotka eivät ole ohjelmaansa ottaneet mitään kompromissin ja tinkimisen tapasta. Älköön ruvettako ehdottelemaan parlamentissa eikä sen ulkopuolella asiain jättämistä toisiin, epätietoseen tulevaisuuteen, ja älköön sanottako, että ensinnä parlamentin täytyy ottaa huomioonsa "toisia ja tärkeimpiä kysymyksiä". Tietäkööt he, että ei mikään hallitus, ei liberalinen eikä konservativinen, katso sopivaksi ryhtyä ratkasemaan kysymystä väkijuomain kaupan lakkauttamisesta yleisellä kieltolailla, ennenkuin yleinen mielipide maassa vastustamatta pakottaa siihen. Pidettäköön kokouksia, tehtäköön päätöksiä ja julaistakoon niitä, vaan puolueitten johtajain mielipiteitä kaikki nuo puuhat eivät vielä järkähytä. Mutta niin pian kuin raittiusliikkeen hedelmiä rupeaa näkymään parlamentin jäsenten vaalein aikana ja ratkaisemaan niiden päätöstä, silloin mielet muuttuvat ja kansan edusmiestenkin täytyy ottaa lukuun kansan toivomuksia.