[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fs8CIBC3Goi5L2lX6ZbipgQa7sR2FxuKEccjw_cxcyOw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1840,"Hagarin poika","Caine, Hall",1853,1931,"1840-caine-hall-hagarin-poika","1840__Caine_Hall__Hagarin_poika",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1886,1919,107630,654250,false,57553,[24,25,26],"Cumberland (England) -- Fiction","English fiction","London (England) -- Fiction",[28,29],"British Literature","Novels","\"Hagarin poika\" by Hall Caine is a novel written in the late 19th century. The story seems to revolve around the struggles of a young mother and the turmoil surrounding her and her child, set against the backdrop of societal judgments and personal desperation. The narrative appears to unfold through various vignettes that highlight themes of love, loss, and mental health.  The opening of the novel introduces readers to a cold December morning at a police station in London in 1845, where a young woman, having attempted suicide, is brought in with her baby. As she remains silent, her desperate situation draws the attention of police officers, who attempt to uncover her identity and circumstances. The backdrop reveals a character study of a misguided woman, who is clearly suffering from emotional turmoil, adding tension and intrigue. Throughout this initial scene, the narrative hints at broader societal issues regarding mental health and the struggles of motherhood, setting the stage for deep explorations of the human condition in subsequent chapters. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Hynynen, Ville",295,"Cainen romaani alkaa Lontoon poliisiasemalta, jonne tuodaan joesta pelastettu nuori nainen lapsineen. Teos käsittelee aviottomuuden tuomaa häpeää, perhesalaisuuksia ja sosiaalisia koettelemuksia viktoriaanisessa Englannissa.","Hall Cainen 'Hagarin poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1840.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HAGARIN POIKA\n\nKirj.\n\nHall Caine\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nVille Hynynen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI Kirja: Mene pois, Saatana!\n\n  Prologi: Vuonna 1845.\n  I-VIII Luku: Vuonna 1875.\n\nII Kirja: Kiusauksen pyörteissä.\n\n  I-XVI Luku.\n\nIII Kirja: Kaltevalla pinnalla.\n\n  I-XXII Luku.\n\nIV Kirja: Katkera on katumuksen kalkki.\n\n  I-XVIII: Vuonna 1877.\n\n\n\n\n\n\nI KIRJA\n\nMENE POIS, SAATANA!\n\n\n\n\nPROLOGI\n\nVuonna 1845.\n\n\nOli kylmä joulukuun aamu. Ilma oli sakea ja hämärä muutamalla Lontoon\npoliisiasemalla. Lamppujen valot näyttivät himmeiltä ja torkkuvilta,\nsamoin kuin ihmisetkin tänä varhaisena hetkenä. Eräs nainen lapsi\nsylissä oli puolittain pakotettu ja vedetty istumaan syytettyjen\npenkille. Hän oli nuori; irtipäässeitten, sotkeutuneitten hiusten\ntakaa hänen kasvonsa vielä näyttivät tyttömäisiltä. Hänen piirteillään\nlepäsi tuskan ilme. Katse oli hetkittäin tyyni, mutta toisin ajoin\nlevoton ja uhkaava. Hänen pukunsa oli alkujaan ollut rikas, mutta nyt\nse oli revitty ja likainen, ja raskaina laskoksina se peitti hänen\nvartaloansa. Lapsi, jota hän kantoi, näytti ehkä neljän kuukauden\nvanhalta. Hän painoi sitä suonenvedontapaisesti rintaansa vasten, ja\nkun se heikosti itkeä kitisi, hän hyssytteli sitä koneellisesti.\n\n\"Teidän kunnia-arvoisuutenne, tämän henkilön minä vedin maalle joesta\ntänä aamuna kello puoli kaksi\", sanoi eräs konstaapeli. \"Hän oli\nheittäytynyt jokeen Mustanmunkin sillan portaalta.\"\n\n\"Oliko hänellä lapsi mukanansa?\" kysyi oikeudenvalvoja.\n\n\"Oli, teidän korkea-arvoisuutenne; ja kun minä nostin hänet maalle,\nminä en mitenkään saanut lasta hänen sylistänsä -- hän painoi sitä\nniin lujasti rintaansa vasten. Äiti oli tajutonna, mutta lapsi avasi\nsilmänsä ja itki.\"\n\n\"Ettekö ole saanut tietää hänen nimeänsä?\"\n\n\"En, herra; hän ei halua vastata meille mitään, kun me kysymme sitä\nhäneltä.\"\n\n\"Minulle on sanottu\", virkkoi kirjuri, \"että kysyttäessä hänen nimeänsä\nja olosuhteitansa, hän pysyy täydellisesti vaiti. Tohtori on sitä\nmieltä, teidän korkea-arvoisuutenne, että tuo nainen ei ole täysin\nsyyntakeinen.\"\n\n\"Hänen joutumisensa tänne tukee kyllä sitä otaksumaa\", vastasi\nvirkamies.\n\nNuori nainen oli tylsänä tuijotellut ympärilleen mistään välittämättä.\nHän näytti tuskin tajuavan, että satakunnan ihmisen silmät\ntarkastelivat hänen hurjistuneita kasvojansa.\n\n\"Onko täällä ketään, joka tuntee hänet?\" kysyi virkamies.\n\n\"On, teidän korkea-arvoisuutenne, minä löysin sen vanhan naisen, jonka\nluona hän on asunut.\"\n\n\"Tuokaa se vanha ihminen kuulusteltavaksi.\"\n\nKeski-ikäinen nainen -- pienikasvuinen, levoton ja ruma kepsutti\nsisään. Nimekseen hän ilmoitti Drayton. Hänen miehensä oli hotellin\novenvartija. Hänellä oli talo Pimlicossa. Kuukausi sitten hänellä\noli ollut vuokrattavana huone ensimmäisessä kerroksessa. Hän oli\npannut ilmoituskortin akkunaan ja pidätetty oli ilmestynyt. Hän oli\nhyväksynyt tämän nuoren rouvan vuokralaisekseen ja oli saanut vuokransa\ntäsmälleen. Ei tiennyt mitään, kuka hän oli tai mistä hän tuli. Ei\nollut myöskään saanut selville hänen nimeänsä. Oli kuullut hänen\nnimittävän lasta Pauliksi. Se oli kaikki, mitä hän tiesi.\n\n\"Hänen ammattinsa, hyvä eukkoseni, mikä se oli?\"\n\n\"Ei mikään; ei hänellä ollut mitään ammattia, teidän\nkorkea-arvoisuutenne.\"\n\n\"Eikö hän mennyt koskaan ulos -- ei öisinkään?\"\n\n\"Ei, herra; kaikista vähimmin öisin, herra. Toivon teidän\nkorkea-arvoisuutenne pitävän minua kunniallisena ihmisenä, herra.\"\n\n\"Ei tehnyt mitään elääksensä ja kuitenkin maksoi teille. Annoitteko te\nhänelle ruokaa?\"\n\n\"Annoin, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän sai itse keittää, mitä\nhalusi, mutta se nuori, onneton raukka ei koskaan näyttänyt haluavan\nmitään, herra.\"\n\n\"Eikö hän koskaan puhunut teille?\"\n\n\"Ei, herra, ei hän tehnyt muuta kuin itki. Hän itki, itki, itki, ellei\nnauranut ja silloin se oli kauheata, teidän korkea-arvoisuutenne. Minun\nmieheni aina sanoi, ettei sitä tiedä, mitä se vielä tekee.\"\n\n\"Onko hän naimisissa, tiedättekö?\"\n\n\"On, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän käytti vihkimäsormusta, aivan\noikeata vihkimäsormusta -- mutta kerran hän riisti sen irti ja heitti\ntuleen. Minä näin sen omin silmin, herra, muuten minä en olisi uskonut\nsitä enkä ole ikinä sellaista nähnyt. Mutta se onneton raukka ei aina\nymmärrä, mitä tekee, sanoo minun mieheni.\"\n\n\"Minkälainen hänen suhteensa lapseen oli? Näyttikö hän rakastavan sitä?\"\n\n\"Voi, näytti, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän syleili, syleili,\nsyleili sitä lakkaamatta, kutsui sitä lemmikikseen ja Paul, Paul, Paul\noli kaikki, mitä hänellä oli tässä maailmassa.\"\n\n\"Milloin te näitte häntä viimeksi ennen tätä päivää?\"\n\n\"Eilen, herra. Hän pani hatun päähänsä ja heitti kapan hartioillensa ja\nkäärittyään lapsen shaaliin meni iltapäivällä ulos. 'Se tekee teille\noikein hyvää', sanon minä hänelle. 'Kyllä, rouva Drayton', sanoo\nhän, 'se tekee meille molemmille maailman hyväksi.' Tämä tapahtui\ntakaovella, teidän korkea-arvoisuutenne, ja ilta oli ihana, mutta en\nminä ikinä saattanut arvata, mitä hän aikoi tehdä. Mutta hän ei ymmärrä\ntekojaan, nuori raukka -- kuten minun --\"\n\n\"Ja kun yö tuli, eikä hän ollut palannut, menittekö te etsimään häntä?\"\n\n\"Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, sillä minä sanon miehelleni,\nsanon minä: 'Se onneton nuori raukka, minä en voi levätä vuoteessani,\nellen saa tietää, mihin hän on joutunut.' Ja minun mieheni, hän sanoo\nminulle: 'Maggie', sanoo hän, 'mene sinä poliisiasemalle ja kerro\nupseerille hänen tuntomerkkinsä', sanoo hän. 'Pitkä nuori nainen, joka\nsaattaisi olla oikea rouva, kantaen lasta -- se kyllä riittääkin',\nsanoo hän. Ja minä menin. Ja tänä aamuna eräs upseeri tuli ja minä näin\nhänen naamastaan, että jotakin oli tapahtunut, ja --\"\n\n\"Pyytäkää tohtori tänne. Onko hän täällä?\"\n\n\"On, teidän korkea-arvoisuutenne\", sanoi konstaapeli.\n\nRouva Drayton oli työnnetty ulos huoneesta. Hän pysähtyi kuitenkin\nensimmäiselle portaalle:\n\n\"Ja minä toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa -- hän kun ei\noikein ymmärrä, kuten minun mieh--\"\n\n\"Hyvä on, tuon kaiken me kyllä tiedämme. Ulos nyt; tätä tietä; älkää\nkiusatko hänen korkea-arvoisuuttansa!\"\n\nPortaan alapäässä nainen pysähtyi taas, nenäliina silmillään.\n\n\"Ja panee itkemään, kun täytyy nähdä hänet, onneton raukka, ja lapsi\nmyös, sillä hän on ymmärtämätön kuin kissanpoika, ja minä toivon, ettei\nhänelle mitään tehdä, kuten --\"\n\nRouva Draytonin enemmät toiveet ja pelko häipyi poliisiaseman meluun.\nNuori nainen syytetyn penkillä yhä tuijotteli välinpitämättömänä\nympärilleen. Hänen itsemurha-yrityksensä todisti, kuten tavallisesti,\ntäydellistä vararikkoa rakkauden asioissa. Ehkäpä hän oli naimisissa\noleva nainen, jonka hänen miehensä oli hylännyt. Luultavasti hän oli\ntaas yksi niistä onnettomista ylhäisön naisista, jonka raskauden häpeä\noli tehnyt mielipuoleksi. Ilmeisesti hän oli sivistynyt ja tunteiltaan\nhienostunut ihminen.\n\n\"Hänellä täytyy olla toki joitakin sukulaisia\", sanoi virkamies, ja\nkääntyen syytettyyn hän virkkoi hillitysti: \"Sanokaa meille nimenne,\nhyvä rouva.\"\n\nNainen ei näyttänyt kuulevan, vaan painoi lasta lujemmin rintaansa\nvasten, niin että se heikosti itki.\n\nVirkamies koetti uudestaan:\n\n\"Lapsenne nimi on Paul, eikös olekin? Paul -- niinkö?\"\n\nNainen katsahti ympärilleen, heitti silmäyksen virkamieheen ja ihmisiin\npoliisikamarissa, mutta ei virkkanut mitään.\n\nJuuri sillä hetkellä ovi virkamiehen vastapäätä olevalla seinällä\navautui äänettömästi, ja eräs herrasmies astui sisään. Naisen\nharhailevat silmät sattuivat häneen. Sinä hetkenä tylsyys hänestä\noli kadonnut. Hän iski katseensa tulijaan. Hänen kasvoilleen levisi\nsyvän tuskan ilme. Hän veti lapsen sivulleen, aivan kuin kätkeäksensä\nsen toisten silmiltä. Sitten hänen katseensa värähti ja hän kaatui\ntakanaan olevan konstaapelin syliin. Nyt hän oli tunnotonna. Hämärästä\nhuolimatta katselijoitten kasvoille ilmestyi lämmin säälin ja osanoton\nilme.\n\nHuomattiin, että herra, joka juuri oli saapunut poliisiasemalle, heti\npaikalla poistui sieltä. Virkamies näki hänen puikahtavan ovesta ulos,\nniinkuin hän olisi ollut säikähtänyt varjo.\n\n\"Toimittakaa hänet heti Dartfordin turvakotiin\", sanoi virkamies, \"minä\nannan paikalla määräyksen.\"\n\nKuului ääni poliisikamarin perältä. Se oli rouva Draytonin ääni, joka\nkuului nyyhkytysten välistä.\n\n\"Ja jos te suvaitsette, teidän korkea-arvoisuutenne, sallikaa minun ja\nminun mieheni ottaa lapsi hoitoomme, kunnes tuo onneton nuori raukka\nparanee ja voi noutaa sen pois. Meillä ei ole omia lapsia yhtään ja\nminun mieheni ja minä tahtoisimme ottaa sen, eikä kukaan pidä siitä\nparempaa huolta, teidän korkea-arvoisuutenne.\"\n\n\"Minä luulen, että te olette hyvä nainen, rouva Drayton\", virkkoi\nvirkamies. Sitten kääntyen kirjuriin hän lisäsi: \"Kuulustelkaa häntä,\nja jos hänen asemansa on tyydyttävä, antakaa lapsi hänelle.\"\n\n\"Oi, kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne! Panee minut itkemään --\"\n\n\"No, no, hyvä on. Älkää huoliko nyt -- kyllä me ymmärrämme sen --\ntulkaa nyt.\"\n\nTullessaan tuntoihinsa vanki huomasi, että hänet oli nostettu pois\nsyytetyn penkiltä ja eräs konstaapeli otti lasta hänen sylistään. Hän\npuristi sitä kuumeentapaisesti:\n\n\"Viekää minut pois\", hän kuiskasi vapisevalla äänellä ja hänen\nkatseensa harhaili ovelle.\n\n\"Ottakaa kiinni se mies\", sanoi virkamies osoittaen ovea, josta vieras\noli poistunut.\n\nEräs poliisi riensi kiireesti ulos, mutta palasi pian virkkaen: \"Hän on\nmennyt.\"\n\n\"Viekää minut pois, viekää minut pois\", huusi vanki kiihkeästi\nrukoillen. \"Paul, Paul, minun oma pikku Paulini.\" Naisen hengitys kävi\ntuskaisena puuskutuksena ja lapsi parkui, kun hän niin lujasti pusersi\nsitä rintaansa vasten.\n\n\"Viekää ne pois\", sanoi virkamies.\n\nSyntyi yleistä liikettä. Poliisikamarissa olevat ihmiset työntyivät\nkasaan, kuten lampaat, lattia kolisi ja kaikki kuiskailivat ja\nporisivat yht'aikaa. Virkamiehen vakavantyynille kasvoille ilmestyi\nhymy, ja kellertävä kaasu loi puolihämärää valoaan, kuten ennenkin.\nSitten liike taas asettui, nainen ja lapsi olivat menneet, ja\npoliisikamarin yksitoikkoinen elämä kulki edelleen entistä latuansa.\n\nKuusi kuukautta myöhemmin eräs kaunis nainen, kasvoiltaan vieläkin\ntyttö, vaikka silmissä kärsimyksen ilme, pysähtyi muutaman talon ovelle\nPimlicossa, ja koputti keveästi.\n\n\"Minä tahtoisin nähdä rouva Draytonia\", hän sanoi, kun eräs vanha\nihminen avasi oven.\n\n\"Varjelkoon, ne ovat menneet, rouva Drayton ja hänen miehensä.\"\n\n\"Menneet!\" sanoi se nuori nainen, \"menneet! Mitä te tarkoitatte?\"\n\n\"Mitä, menneet -- muuttaneet muualle -- ottaneet toisen asunnon.\"\n\n\"Muuttaneet, ottaneet toisen asunnon?\" tämä ajatus näytti hitaasti\npystyvän hänen päähänsä.\n\n\"Totta kai. Mitäs hän muuta olisi voinut tehdä, kun suuri hotelli\nvaihtoi isäntää ja hän menetti paikkansa? Vuokria ei voida tyhjällä\nmaksaa ja jotakinhan täytyy myöskin suuhun panna.\"\n\n\"Menneet? Oletteko te villi? Rouva, ajatelkaa, mitä te sanotte. Mihin\nmenneet?\"\n\n\"Mistä minä sen tietäisin, mihin? Villi, vielä vai! En tahdo väittää,\neivätkö muut näytä vielä villimmiltä kuin minä.\"\n\nSe nuori nainen otti häntä kiinni olkapäistä.\n\n\"Älkää sanoko sitä -- älkää sanoko, ettette tiedä, mihin he ovat\nmenneet. He ovat vieneet minun lapseni, minä sanon teille -- minun\npienen, onnettoman Paulini.\"\n\n\"Ai, sitten te olette se nuori raukka, joka hukutti itsensä, oletteko\nte? Niin, niin. Ne ovat nyt joka tapauksessa menneet ja vieneet\npienokaisen mukanansa eikä kukaan voi sanoa, mihin. Saatte uskoa minua,\ntai kysykää naapureilta.\"\n\nSe nuori nainen nojasi ovenpieleen valkeiksi valahtanein kasvoin ja\nsuurin silmin.\n\n\"Voi, voi, kuinka raskaasti se häneen vaikuttaa! Jaa, jaa, hän ei\nsittenkään ole pahinta lajia, kun kaikki käy ympäri. Niin, niin, kuka\nsitä olisi voinut uskoa! No, no, tulkaa sisään ja istukaa hetkinen.\nHirveätä _on_ menettää lapsosensa ja -- minunkin on vaikea sanoa se\nhänelle. Erehtynyt tai ei, se on kuitenkin omaa lihaa ja verta, ja\nniinhän minä olen aina sanonut.\"\n\nSe nuori nainen vietiin huoneeseen ja istutettiin tuolille. Hän nousi\nkuitenkin pian vanhan vaimon estelyistä huolimatta.\n\n\"Minä pakahdun\", hän sanoi.\n\n\"Levätkää hetkinen, levätkää nyt, ystäväni -- tuossa -- tuossa.\"\n\n\"Ei, ei, hyvä rouva, antakaa minun mennä.\"\n\n\"Taivas teitä auttakoon, lapsi; miten onnettomalta te näytätte!\"\n\n\"Taivas ei ole minua milloinkaan auttanut\", sanoi se nuori nainen.\n\"Minä olin laupeudensisar vain kaksi vuotta sitten. Eräs mies tutustui\nminuun, kosi minua ja meni kanssani naimisiin, mutta hylkäsi minut.\nMinä koetin kuolla, mutta ne pelastivat minut. He erottivat minut\nlapsestani ja panivat minut turvakotiin. Minä pakenin sieltä ja tulin\nhakemaan lemmikkiäni, mutta hän on mennyt.\"\n\n\"Rakas lapsi, rakas lapsi!\" ja vanha vaimo siveli osaaottavasti hänen\npäätänsä.\n\n\"Antakaa minun mennä!\" sanoi se nuori nainen hypähtäen uudestaan ylös.\n\"Jos ei taivas tahdo tehdä mitään minun hyväkseni, ehkäpä maailmalla on\nenemmän sääliä.\"\n\nKuolemankalpeat kasvot vastasivat huonosti sitä naurua, jonka hän\npäästi hyvästiksi, kun hän niskojansa nakaten kiiruhti matkaansa.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nVuonna 1875.\n\n\nOli nuorison päivä Newlannin laaksossa. Kesä oli ihanimmillaan;\naurinko paistoi kirkkaasti; laakson pohjoispuolella oleva ulappa\nlepäsi peilityynenä ja kiitävät pilvenhattarat leikiten kuvastelivat\nsen pinnassa; vuoret näkyivät selvinä ja korkeimmat huiput uivat\nlämpimän kesän purppuraisessa autereessa. Oli keskipäivä ja varjot\nolivat lyhyet. Lukemattomat mehiläisparvet suristen leijailivat metisen\nheinikon yllä. Kukkien ja vastaniitetyn heinän tuhannet tuoksut\ntäyttivät ilman ja ihmiset olivat kevyellä tuulella kuin perhoset.\nNiitylle Pike-vuoren juurelle oli pystytetty telttoja, liput liehuivat\nja miesten, naisten ja lasten joukot katselivat rinteellä suoritettavaa\nurheilua.\n\nUrheilukentän keskellä kaksi miestä kevyissä puvuissa heitti painia. Ne\nolivat jättiläismäisiä nuorukaisia, lihakset käsivarsissa pullistuivat\npyöreiksi ja korkeiksi kuin summattomat munat, ja jalat ponnistivat\nmaahan, niinkuin vihaisten härkien kaviot. Painijat näyttivät tyyniltä\nja syleilivät toisiansa, ihan kuin olisivat antautuneet lemmenleikkiin,\nvaikkakin hirvittävällä voimalla rutistelivat toisiansa. Mutta ihmiset\nheidän ympärillään olivat silmittömästi ihastuneita. Henkeään pidättäen\nhe seisoivat ihaillen jokaista onnistunutta otetta ja kurottivat\nkaulojansa nähdäkseen jokaisen liikkeen.\n\n\"Kojeta, Reuben, kojeta! Yrittäköönpäs hän vain John Proudfootia!\nTiukalle ottaa, hei!\"\n\n\"Kahtoopas tuota! John paiskaa hänet nurin kenttään.\"\n\nJohn oli seppä, suuripäinen ja julma-ruhoinen nuorukainen.\n\n\"Ja sen John tekeekin, totta vie.\"\n\n\"Ei, eipäs teekään, hän joutuu kenttään; hei, hei, niinpäs käy!\"\n\nToinen painijoista oli kaatanut vastustajansa selälleen ja tyynesti\npiteli häntä nyt maassa. Hän oli roteva, kaksikymmenkahdeksan-vuotias\nnuorukainen, jonka tukka oli tummanruskea, silmät kirkkaat, kasvot\nvoimakkaat ja ahavoituneet, parta lyhyt, sakea ja hieman kähärä ja\nkoko olennosta kuvastui notkeus, jonka voima ja terveys käytökselle\nantaa, ja siihen liittyi vielä täydellinen itsehillinnän taito. Hän\nhymyili iloisesti ja nyökytti päätään vastaukseksi voimakkaille\nsuosionosoituksille. \"Hyvin tehty! Niin sitä pitää! Siten sitä pitää\nnäyttää toiselle! Mitäs sanot siitä, Reuben?\"\n\n\"On häpeissään, ole siitä varma!\"\n\n\"Mitäs sanot tuollaisesta keekauksesta -- häh -- mies?\"\n\n\"No, no ol' se ny' keskinkertanen.\"\n\n\"Oottakos sitten nuoruuven päivien nähny mitään tuollaista, vanhat\nmiehet?\"\n\n\"Ei, hän heitti, tuo Paul, sitä kuin rukkasta, se täytyy myöntää.\"\n\n\"Ei ole Cumberlannissa miestä, joka uskaltaa käydä tämän jälkeen\nkäsikähmään Paul Ritsonin kanssa.\"\n\n\"Ei, ei olekaan; hän on isänsä poika.\" Poikalauma piiritti nyt painijat\nja muodostaen kunniakujan vei heidät riemukulussa telttaan.\n\nSamana hetkenä ajoi mutkan takaa kummallinen olento esille ja pysähtyi\nkeskelle ruohokenttää. Se oli kutistunut olio, joka oli istahtanut\nponin etulapojen päälle kiinnitettyyn satulaan, kun taas hännän\npäällä oli pari kantotuoleja. Ratsastaja oli vanhanpuoleinen mies,\njonka kulmat olivat tuuheat ja parta mustan- ja harmaankirjava. Hänen\npäivettyneillä, teräväpiirteisillä, noidankasvoillansa oli syviä juovia\nja mustat, kiiluvat silmät, jotka ikäänkuin ilkkuivat: katsopas vain,\nminäkin olen oikea Aatamin poika. Hän oli vuoriston kerjäläinen ja\nainakin tänään hänen esiintymisensä tuntui kiusalliselta.\n\n\"Tyttäret, täällä on jotakin teille! Katsokaa, Gubblum Oglethorpe, poni\nja kaikki!\"\n\n\"Mitä, olettekos ikinä mokomaa nähneet? Gubblum on istahtanut oikein\nsatulaan!\"\n\nGubblum yhä istuen poninsa selässä väänsi vinot kasvonsa vieläkin\nväärempään ja sanoi:\n\n\"Satulaanpa tietenkin! Mutta on paljoa helpompi kiivetä tähän satulaan\nkuin päästä siitä pois, sen minä sanon teille!\"\n\n\"Kuinka niin, minkätähden, Gubblum?\" kysyi ääni joukosta.\n\n\"Ettekö ole koskaan kuulleet siitä päivästä, jolloin minä sen ostin?\"\n\nMonen pään kieltävä pudistus oli vastaus.\n\n\"Ette?\" sanoi Gubblum äänessään hyvin ihmettelevä sointu ja lisäsi:\n\"Niin, niin, muutamien ihmisten tietämättömyydellä ei ole mitään\nrajoja.\"\n\n\"Mitä teille, Gubblum, silloin tapahtui?\" Gubblumin ihmettelevä\nilme muuttui hyväntahtoiseksi suvaitsevaisuudeksi. Hän kohotti\npronssinvärisen, karvaisen kätensä olkihatun laitaan suojatakseen\nsilmiänsä auringolta.\n\n\"No, kun minä sidoin sen tämän vanhan Bessyn selkään, minä en voinut\nenää saada sitä irti -- se mulle tapahtui.\"\n\n\"Eikö? Miksi ei?\"\n\n\"Kattokaas, minulla oli jallaassani puukenkäni mennessäni maksamaan\nsatulaa Keswickiin ja niissä on joteskin vankat pohjat, näissä minun\nkengissä. Niinpä kun mää panin jallaat jalustimiin, ne istus kiinni.\"\n\n\"Istus kiinni!\"\n\n\"Niin kiinni kuin naulattu! Ja kun mää tulin kotia Branthin harjulle,\nmää en voinnu saara jalkojain irti. Silloin sanoi meirän Sally minun\nvanhalle eukollein: 'Äiti', sanoi hän, 'meirän pitää panna isä ponin\nkanssa talliin ja antaa hänelle kuppi teetä.' Ja niin ne tekivät ja kun\nminä olin sen horinut kurkkuuni, minä yritin uurestaan päästä satulasta\nirti, mutta onnistumatta. Silloin minä -- arvaattekos, mitä minä\nsilloin tein?\"\n\n\"Ei, mies, mitäs teitte?\"\n\n\"Minä sain maata koko yön tallissa Bessyn selässä!\"\n\n\"Varjelkoon, Gubblum, ja kuinka se kävi?\"\n\n\"Siihen minä kyllä tulen, mutta muutamat ihmiset ovat vain niin\nkärsimättömiä. Seuraavana aamuna minun tytär sanoi äirellens: 'Äite',\nsanoi hän, 'eiköhän olisi parasta ottaa satulaa irti, kyllähän isä\nsiitä sitten selviää?'\"\n\n\"Ja ottivatko ne sen irti?\"\n\n\"Kyllä, miksikä ei? He veivät Bessyn ja minut sille pehmeälle paikalle,\njoka tavallisesti on tallin takana ja siellä he päästivät hihnat irti\nja tyrkkäsivät sitä huutaen: 'Pois!'\"\n\n\"Hyvä, mies, hyvä!\"\n\n\"Hyvä! Ei sinne päinkään; se ei ollut ollenkaan hyvä sillä kertaa! Kun\nminä pyörährin maahan, minä kyllä olin päässyt irti ponista, mutta minä\nolin yhä kiinni satulassa.\"\n\n\"Mitäs ne sinulle sitten tekivät?\"\n\n\"Minä tulen kohta siihenkin, mutta muutamat ihmiset ovat niin hirveän\nihastuneita kuulemaan itsensä puhuvan. Ne ottivat ylös minut, satulan\nja kaikki ja, panivat minut keittiön nurkkaan. Ja siellä minä olin\nmelkein koko viikon maaten ja valvoen, kartaten ja kehräten ja tullen\nhirvittävän ohueksi. Mutta lopulta minä pääsin irti!\" Tässä ilmausi\nGubblumin kasvoille ylpeä ilme, kun hän lisäsi: \"Miten onkaan hyvä,\nettä ihminen on saanut kasvatusta! Me emme saa kasvatusta koskaan\nliiaksi.\"\n\nEräs nuorukainen -- pitkä Gordie Moore -- pisti pitkän, laihan kaulansa\nkahden tytön välitse esille ja sanoi:\n\n\"Opitteko te lukemaan ja kirjoittamaan ollessanne siellä kyökin\nnurkassa, Gubblum?\"\n\nKaikki tirskuivat ja tirkistelivät. Mutta välittämättä keskeytyksestä\nGubblum kohotti ruskeat kasvonsa, niin että aurinko paistoi niihin\ntäydeltä terältä ja sanoi:\n\n\"Sen teki minun poikani -- se, joka opiskelee papiksi. Hän tuli kotiin\nBeestä ja, 'Äite', hän sanoi, ennenkuin oli ollut minuuttiakaan\ntalossa, 'otetaan isän kengät pois jalasta, tottapahan se sitten saa ne\nirti jalustimesta'.\"\n\nKuulijat päästivät äänekkään naurun. Gubblum istui suorana satulassa ja\nlisäsi sitten vakavin ilmein:\n\n\"Sitä se kasvatus auttaa ja kun lukee Raamatut ja kaikki! Jos minulla\nolisi viisikymmentä poikaa, minä kasvattaisin ne kaikki papiksi.\"\n\nIhmiset hänen ympärillänsä nauroivat taas ja sitten he kokoontuivat\nryhmiin nyökytellen ja iskien toisillensa merkitsevästi silmää.\nKerjäläisen juttu oli huvittanut heitä ja he kohtelivat hellyydellä\nja ymmärtämyksellä hänen mielikuvituksensa lapsellista lentoa. Hän\npuolestansa iloitsi yhtä paljon saadessansa näytellä yksinkertaista\nja typerää. Hänen silmänsä välähtivät, kun hän \"loisti lahjoillansa\".\nIhmiset nauroivat, hän hymyili salaa ja kaikki olivat tyytyväisiä.\n\nGubblum Oglethorpe, Branthin harjun kerjäläinen lähti pois ja silitteli\nponinsa takkuista harjaa. Hän aikoi viedä sen tilapäiseen talliin, kun\nhän joutui silmä silmää vasten nuoren painijan, Paul Ritsonin kanssa,\njoka tuli teltasta siistissä kävelypuvussansa. Suuresti hämmästyen\nkerjäläinen katseli Paulia päästä jalkoihin ja sitten hän ihmetellen,\nmitä nuorukainen siellä kaukana oli tehnyt, kysyi:\n\n\"Kas, koska te olette tullut takaisin näille main?\" Paul hymyili.\n\n\"Tullut takaisin! Enhän minä ole poissa ollutkaan.\" Vanha mies vilkaisi\nsalaa Paulin kasvoihin ja iski silmää merkitsevästi. Nähtyään, ettei\nhän voinut keskustelua jatkaa alkamaansa suuntaan, hän väänsi vinot\nkasvonsa vakavaan irviin ja sanoi:\n\n\"Te olitte yötä Lontoossa kolme päivää sitten.\"\n\n\"Yötä Lontoossa kolme päivää sitten!\" Paul nauroi ja nyökäten\nmuutamalle lähellä-seisovalle suuriääniselle laaksolaiselle sanoi:\n\"Geordie, nipistäpäs sitä vanhaa miestä saadaksemme nähdä, eikö hän\nuneksi.\"\n\nSitä seurasi yleinen nauru, kysely ja tutkistelu Kerjäläinen otti\nhatun päästänsä ja kynsien laiskasti korvallistansa kallisti päätänsä\nsivulle, kohotti taaskin katseensa nuoreen Ritsoniin aivan kuin\ntullakseen lopullisesti vakuutetuksi tämän läsnäolosta ja mutisi\npuoliääneen: \"Totisesti, pelkään, että olen lumottu -- niin minä olen!\"\n\n\"Lumottu -- miksi?\"\n\n\"Minä olisin voinut vannoa, että näin teidät muutamassa paikassa\nlähellä Lontoota kolme päivää sitten.\"\n\n\"En ole ollut siellä kolmeen vuoteen\", sanoi Paul.\n\n\"Ettekö te heiluttanut minulle kättänne, kun me menimme ohi -- minä ja\nBessy?\"\n\n\"Heilutinko minä? Missä?\"\n\n\"No, Haukka-Haikaran ravintolan edustalla Hendonissa.\"\n\n\"En ole ikinä nähnyt sitä paikkaa.\"\n\n\"Onko se totta?\"\n\n\"Tottapa totta.\"\n\nVanhan miehen raskas pää painui vielä kerran sivulle ja ponin harjaa ja\notsatukkaa puhdistettiin kaikin voimin, niinkuin se olisi ollut vietävä\nnäyttelyyn. Sitten iski Gubblumin mieleen ensi kertaa ajatus, että Paul\ntahtoi salata retkiänsä. Vanhus katseli ääneti ympärilleen, kohtasi\nnuorukaisen katseen ja iski taas salaisesti silmää. Paul purskahti\nnauruun, nyökkäsi hyväntuulisesti päätään ja melkeinpä myöntävästi iski\nhänelle vastaukseksi silmää. Joukko, joka oli ympärille kokoontunut,\nhuomasi tilanteen hullunkurisuuden ja nauraa kikatti kyllin kuuluvasti\nkiihoittaakseen kerjäläisen kiukkua.\n\n\"Mutta minä sanon, että minä olen _nähnyt_ teidät\", huusi Gubblum\nkaikin voimin.\n\nSamana hetkenä eräs hoikka nuorukainen asteli hitaasti ryhmän sivu.\nHän oli hyvin puettu ja käyttäytyi hieman arvokkaan keikarimaisesti;\nkiinnittämättä huomiota siihen, mitä puhuttiin, hän hieman väsynein\nja laahaavin askelin jatkoi matkaansa. Kun muutamat laakson miehet\nkumarsivat hänelle, tuli hänen hymynsä lämpimäksi. Hän oli Hugh Ritson,\nPaulin nuorempi veli.\n\nGubblumin kiihko yhä kasvoi. \"Te seisoitte Haukka-Haikaran portaalla\",\nhän sanoi, \"ja minä heilutin kättäni ja huusin: 'Hyvää huomenta, herra\nPaul.' Niin, sen minä tein!\"\n\n\"Älkää sanoko niin!\" lausui Paul teeskennellyn juhlallisesti. Hänen\nveljensä oli kuullut kerjäläisen sanat ja pysähtynyt.\n\n\"Mutta minä sanon\", virkkoi Gubblum ravistellen suurta päätänsä.\nSaakoon jokainen hullutteleva nuori herra tietää, ettei hänen kanssaan\nole leikittelemistä, sillä se on samaa kuin hajoitella kiviä omaan\npuutarhaansa.\n\n\"Miksi, Gubblum?\" kysyi Paul hyväntuulisesti nauraen. \"Mitä minä tein\nHendonissa?\"\n\n\"Tein! Poika, jonka tapasin siinä lähellä kadulla, sanoi, että herra\nPaul pitää kapakkaa.\"\n\n\"Pitää kapakkaa!\"\n\nTätä seurasi hirveä naurunräjähdys, jonka keskeltä joku huusi:\n\"Koettakaapas, pojat, eikö tuo Gubblum-ukko nuku?\"\n\n\"Ja jos minä nukun, on sekin parempi kuin valvoa mielipuolien kanssa,\neikös olekin?\" kiivaili Gubblum.\n\nSitten kerjäläinen kynsi taas päätänsä ja virkkoi hiljaisemmin: \"Niin\nse on! Ellette se ollut te, niin sitten se oli se vanha kaviojalka\nitse.\"\n\n\"Olemmeko me niin samannäköiset? Mulla ei kuitenkaan ole kaviota.\"\n\n\"Sen nimi oli joka tapauksessa Paul.\"\n\nHugh Ritson oli avannut kyynärpäillänsä tien Gubblumin luo ja kuunteli\nnyt tavattoman tarkasti. Kun toiset olivat nauraneet, hänen kasvojensa\nilme oli pysynyt täysin muuttumattomana.\n\n\"Paul -- mitä?\" hän kysyi.\n\n\"Eikä ollut -- hirtä minut -- minä taidan olla vanha hourupää -- toden\ntotta olenkin!\"\n\nHugh Ritson kääntyi ympäri ja asteli tiehensä.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nNewlannin laakso käy pohjoisesta etelään. Sitä rajoittavat idässä\nCat Bellin kukkulat ja Ankeriaskalliot, lännessä Hindscarth ja\nRobinson ja niiden takana tumma Pike ja Grasmoor. Laakson pohjassa\njuoksee joki tullen siihen eteläisten kukkulain välistä ja laskien\npohjoisessa Ahvenlahteen. Kylä, joka on kuin pieni kaupunki, on laakson\nkeskiosassa ja rinteellä molemmin puolin laaksoa kulkee tie. Teltat\nkilpailuja varten olivat pystytetyt laakson reunalle joen itäpuolelle.\nLänsipuolella, vuoren rinteellä kasvoi komeita tammia, pähkinäpuita\nja koivuja. Tämän metsän sisästä kohosi kevyt, kiertelevä savu vuoren\nrinnettä ylös haihtuen sinertävään autereeseen. Muutamia askeleita\ntiestä oli pieni keilamainen laitos. Sen erotti maasta olki- ja\nkanervakerros, niin että pieni aukko vain jäi oveksi. Lähellä tätä\nkekoa paloi pieni pähkinän risuista tehty valkea padan alla, joka\niloisesti kupluili nuoresta tammesta tehdyssä keitinselässä. Vähän\nmatkan päässä oli kasa risuja ja koko irtonaista kaarnaa. Tässä oli\nhiilihauta, joka oli vahvistettu monilla tukeilla ja tukittu ruoholla\nja sammalella, ja vanha mies poltti siinä hiiliä.\n\nHän oli pitkä ja heikko ja kävi vanhuuttaan kumarassa. Hänen\nsilmänsä olivat suuret ja raukeat, ja hänen pitkä partansa oli\nvaalennut. Hänellä oli leveäreunainen matalapäälakinen hattu ja väljä\nflanellipaita ilman liivejä. Useimmat meistä kuvittelevat itseänsä\nmaailman keskipisteeksi, jonka ympärillä kaikki pyörii. Tämä vanha\nmies ajatteli toisin. Hän näytti tuntevan ja kuvittelevan, että asiat\nhäneen nähden kulkivat aivan toista latua kuin muiden suhteen. Hänen\nkatseessaan ja liikkeissään ilmeni jokin salainen suru, kaukainen\nkaiho, joka näytti vallanneen hänet kokonaan.\n\nHänen nimensä oli Matthew Fisher, mutta ihmiset kylässä sanoivat häntä\nloordi Fisheriksi. Tämä omavaltainen arvonimi johtui siitä seikasta,\nettä hän omisti ja isännöi muutamia aareja ihan omaa maata Hindscarthin\njuurella. Tämä omistusoikeus oli ollut monta polvea hänen suvullansa.\nHänen isoisänsä oli osoittanut erinomaista uljuutta säilyttäessään\nperheelleen tämän maakappaleen. Kun kaivoksen herra oli perustanut nämä\nkuparikaivoksensa Ankerias-kallioitten juurelle, hän oli koettanut\nsaada myöskin Fisherien maan omaksensa. Mutta tämä talonpoikainen\nperhe vastusti aatelisia. Luke Fisher luuli, että hänenkin maassansa\nsaattaisi asua onni, jonka hän jonakin kauniina päivänä kaivaisi\nesille. Sitä päivää ei kuitenkaan tullut. Hänen poikansa Mark Fisher\nuskoi samalla tavalla, mutta ei tehnyt mitään kaivaaksensa tuota onnea\nesille. He olivat kylmää, hiljaista, hidasta ja jäykkää heimoa. Matthew\nFisher seurasi isäänsä ja isoisäänsä ja peri perheen sukutilan. Kaikki\nnämä vuodet suuri kaivos oli omistajilleen tuottanut varallisuutta,\nja Fisherit myöskin iloitsivat omasta onnestansa. Matthew'n poikana\nollessa laaksossa laulettiin erästä renkutusta, jossa sanottiin:\n\n    \"On vanha loordi ja nuori loordi ja loordit ne riihiä pui;\n    jos muu loordi vielä ilmestyisi, niin kohta hän virrassa ui.\"\n\nLuulo, että aina tapahtuu samalla tavalla, on sitkeässä tässä\npohjoisten laaksojen väestössä. Mutta heidän toivonsa oli nyt turha.\nMuuta loordia ei koskaan ilmestynyt. Matthew meni naimisiin ja sai\nvain yhden tyttären. Nyt hän sai maastaan huonon tuloksen. Maa oli\nkyllä hyvää, mutta Matthew'n elämä erosi suvun perintätavoista ja oli\nkääntynyt synkille poluille. Eräänä päivänä -- oli kirkas sunnuntaiaamu\nja aurinko paistoi täydeltä terältä -- hän kiipesi puron vartta omaa\nmaatansa myöten Hindscarthille, kun hänen silmänsä keksi säteilevän\nkiven joen pohjasta kivien välistä. Se oli metalli, hyvä täysmetalli,\njonka jo saattoi paljaalla silmällä huomata. Loordi Fisher kävi nyt\nkaivamaan maata siltä kohdalta ja pani kaiken tarmonsa liikkeelle\nlöytääkseen rautaa tai kuparia. Laakson asukkaat pilkkasivat häntä,\nmutta välittämättä siitä hän meluamatta kävi omaa tietänsä.\n\n\"Olettakos löytännä kuparia tai jotain pehmeämpätä metallia tänään?\"\nsaattoivat he kysyä.\n\n\"Niin pehmyttä kuin useimpien ihmisten sydämet\", hän olisi voinut\nvastata ja jatkaa muristen, \"eikä se ainakaan voi olla kovempaa kuin on\nheidän päänsä.\"\n\nVihdoin loordi Fisher huomasi erehdyksensä, mutta silloin hän oli vanha\nja köyhä. Hänen vaimonsa kuoli murtunein sydämin. Tämän jälkeen loordi\nFisher ei enää koskaan toipunut. Mutta laakson väestön rautainen iva\nei kuitenkaan säälinyt painunutta päätä. \"Hän komeilee\" -- käy pää\npystyssä -- \"kuin ylpeä joutsen\", tahtoivat he sanoa, kun hän meni ohi.\nKaivos jäi oman onnensa nojaan ja telineet romahtelivat alas. Loordi\nFisher rupesi nyt suuren kaivoksen herralle polttamaan maksusta hiiliä.\n\nVanha mies työskenteli juuri hiilihaudallansa mätkien koholle jääneitä\npaikkoja tammisella kangella, kun noin kahdeksantoista-vuotias tyttö\nsaapui etelästä tulevaa tietä ja kiipesi ketterästi sysihaudalle.\nMukanaan hänellä oli paimenkoira, pieni, mutta tulinen kuin vuoriston\nsusi.\n\n\"Oletko se sinä, Mercy?\" sanoi hiilenpolttaja kääntymättä paikaltansa.\n\nTyttö oli kaunis, pikku olento, vaikka hänen kauneudessaan oli jotakin\nluonnotonta. Ensi silmäyksellä näki, että hänen kasvojensa olisi\npitänyt olla punaiset ja valkeat kuin tuhatkaunon terä, ja hänen\nhiustensa, jotka olivat keltaiset kuin esikko, olisi pitänyt iloisina\nkierteinä ympäröidä niitä. Sinisissä silmissä olisi pitänyt ilmetä\npäivänpaistetta, naurun leikkiä punaisilla huulilla ja hänen äänensä\nolisi tullut soida iloisesti. Mutta puna neitosen poskilta oli paennut;\nvarjot olivat sumentaneet hänen silmiensä päivänpaisteen, huulten\nympärille oli ilmestynyt surullinen piirre ja murhe muodosti hänen\näänensä sointupohjan.\n\n\"Tässä on vain sinun teesi, isä\", hän sanoi asettaen alas korinsa.\nSitten hän otti maasta kapustan ja kävi hämmentämään tulella kiehuvaa\nkeittoa. Koira makasi ja raollaan olevilla silmillään tirkisteli\naurinkoon.\n\nTuulenhenki lehahti pensaikkoon, ja huvipaikalta kuului häipyvä ilo\naina tänne asti. Varsinkin nuorten harmiton nauru kaikui kaiken yli.\nTytön silmät kiersivät kaihoten telttoihin ja liehuviin lippuihin.\n\n\"Kuuletko, isä, tuota iloa, mitä urheilujuhlassa pidetään?\" hän kysyi.\n\n\"Kuulen, tyttö; ilo on siellä ylimmillään. Ne sirkuttavat ja\nlivertelevät kuin keväiset peipposet.\" Vanha mies kuunteli. \"Minä\najattelin, että sinä itse olisit toisten nuorten mukana ja ehkä\nottaisit osaa kilpailuihin, Mercy.\"\n\n\"En välittänyt mennä\", sanoi Mercy hiljaa.\n\nVanha mies katseli taas hetkisen ääneti.\n\n\"Kylläpä tyttäret ovat kirkkaihinsa pukeutuneet\", hän sanoi kiiveten\nrisukerppukasalle. \"Tuskin tässä ehtii työtään tehdä\", hän lisäsi\nhetkisen kuluttua.\n\nPikku Mercyn silmät kohosivat kiehuvasta padasta ja kääntyivät taas\ntelttoihin. Sieltä kaikui suosionosoitusten myrsky.\n\n\"Tuo on Geordie Mooren ääni\", ajatteli Mercy. Hän saattoi nähdä piirin\nkentällä. \"Alkavat piirileikkiä\", sanoi hän melkein kuiskaten ja\nhuokasi sitten raskaasti.\n\nVaikk'ei hän välittänyt mennä kentälle tänään, hän kuitenkin kaipasi\nsinne. Oi, kuinka hänen olisi tehnyt mielensä! Voi, miten kipeästi\nkoski sydämeen! Kuten haavoitettu jänis, joka piiloittuu pensaikkoon\nlöytääkseen suojaa ja saadakseen kuolla rauhassa, hän oli salaa\nhiipinyt pois tämän päivän riemukkaasta ilosta. Hänen vakavaan\nkatseeseensa ilmestyi jotakin villiä ja julmaa, kun hän katseli toisten\nverratonta huvia; yksinpä tämä ihana kesäpäiväkin kiusasi häntä.\n\nVanha hiilenpolttaja oli astunut Mercyn luo, kun tämä kaihoisin katsein\npolvillansa tulen ääressä viipyi.\n\n\"Mercy\", hän sanoi, \"minun on monena päivänä tehnyt mieleni vähän puhua\nsinulle.\"\n\n\"Minulle, isä?\"\n\nTyttö hypähti seisoalleen. Hänen kasvoilleen kohosi kiusaantunut ilme.\n\n\"Sinä olet menettänyt iloisuutesi. Mistä se johtuu?\"\n\n\"Minä, isä?\"\n\nMutta tämä hämmästynyt kysymys oli vähällä viedä kaiken hänen voimansa.\n\n\"Et voi hyvin, Mercy -- mitä se on?\"\n\nHän otti hänen päänsä vanhojen karkeitten käsiensä väliin ja siveli\nhänen kiharoitansa niin hellästi kuin äiti.\n\n\"Oi, isä, minä voin oikein, oikein hyvin.\"\n\nSitä seurasi lyhyt, väkinäinen nauru. Silmiin ilmestyi harras, kostea\nkiilto.\n\n\"Joitakin suruja, Mercy?\"\n\n\"Mitä suruja, isä?\"\n\n\"En tiedä, mutta joitakin suruja. Ehkä tavallisia nuorten huolia,\nniinkö?\"\n\nVanhan miehen ääni värisi hiukan, ja hänen kätensä vapisi tytön päätä\nsilitellessään.\n\n\"Mitä huolen syytä _minulla_ olisi?\" sanoi Mercy hiljaisella, melkein\nsärkyneellä äänellä.\n\n\"No niin, itse tiedät parhaiten\", sanoi hiilenpolttaja. Sitten hän pani\nkätensä tytön leuan alle ja nosti hänen päätänsä, kunnes saattoi katsoa\nsuoraan tytön vastahakoisiin silmiin. Tämä tutkimus näytti lohduttavan\nhäntä, ja hymy ilmestyi hänen jäykille kasvoillensa. \"Ehkäpä erehdyin\",\nhän ajatteli. \"Ihmiset juoruavat aina niin mielellään.\"\n\nMercy yritti nauraa uudelleen, ja heti samana hetkenä loordi Fisherin\nmuoto uudestaan synkkeni.\n\n\"Ne sanovat, ettet sinä enää ole sama iloinen, pikku tyttönen kuin\nennen\", hän sanoi.\n\n\"Sanovatko ne? Mutta minähän olen oikein onnellinen! Sinähän aina\nsanot, että ihmiset ovat juorukelloja, etkös sanokin, isä?\"\n\nSulut olivat nyt väkisinkin katketa.\n\n\"Mitä, Mercy, sinähän itket.\"\n\n\"Minä -- itken!\" Tyttö heitti päätänsä koettaen kiihkeästi vastustaa\ntätä otaksumaa. \"Oi, en; minähän nauroin -- sitä se oli.\"\n\n\"Sinulla on kuitenkin kyyneleet silmissäsi joka tapauksessa.\"\n\n\"Kyyneleet? Eikö mitä, isä! Kyyneleet? Enkö minä sanonut sinulle, että\nsinun näkösi alkaa pettää -- niin, enkö minä sanonut?\"\n\nEi hyödyttänyt yrittää enää kierrellä. Surullinen pää painui\naaltoilevalle rinnalle ja Mercy nyyhkytti.\n\nVanha mies katseli häntä sokaiseva sumu hämärissä silmissänsä. \"Kerro\nminulle, tyttöseni, kerro minulle kaikki\", hän sanoi.\n\n\"Oi, ei se ole mitään\", sanoi Mercy. Hän oli pyyhkäissyt pois kyyneleet\nja hymyili taas. Loordi Fisher pudisti päätänsä.\n\n\"Ei se ole mitään, isä -- ainoastaan --\"\n\n\"Ainoastaan mitä?\"\n\n\"Ainoastaan -- oh, ei se ole mitään!\"\n\n\"Mercy, oma lapseni\", sanoi loordi Fisher, ja kyyneleet täyttivät\nnyt hänen himmeät silmänsä -- \"Mercy, muista, että jos tytön asiat\neivät käy oikeata latua ja äiti lepää nurmen alla, on silloin isä\nensimmäinen, jolle hänen pitäisi kertoa kaikki.\"\n\nVanha mies oli istuutunut hirren pölkylle ja avasi juuri koriansa, kun\ntieltä kuului keveitä, juoksevia askeleita.\n\n\"Aiotteko sytyttää uuden haudan tänä yönä, Matthew?\"\n\nVanha mies nojasi edessään olevaan portaaseen ja hymyili.\n\n\"En, herra Bonnithorne, ilma näyttää tulevan liian myrskyiseksi.\"\n\nHerrasmies otti silkkihatun päästään ja koputti sormellaan otsaansa.\nHänen tukkansa oli ohut ja vaaleankeltainen ja kammattu sileäksi\nohimoille.\n\n\"Te hämmästytätte minua. Minä ajattelin, että ilma olisi mitä parhain.\nKatsokaa, miten sinisiä pilvet ovat.\"\n\n\"Se ei asiaa auta. Parempi olisi, etteivät pilvet koskaan olisi\nhohtavan siniset. Samanlainen päivänpaiste oli eilen ja kuun noustessa\noli taivas pilvessä ja satoi.\"\n\nHymy leikki lakkaamatta herrasmiehen kasvoilla. Siksi hänen hampaansa\nmyöskin aina olivat näkyvissä.\n\n\"Te laaksojen asukkaat osaatte ilmoja ennustaa.\"\n\nÄäni oli pehmyt ja naisellinen. Jokaisen lauseen lopussa oli pieni\nnaurunhöhähdys.\n\n\"Viime yönä sytytimme kuun noustessa, herra\", vastasi hiilenpolttaja.\n\"Se nousi lounaasta eikä se tiedä hyvää, vaikka nyt onkin tyyni. Ennen\npuolta yötä sataa ja myrskyää.\"\n\nTyttö oli puikahtanut pensaikkoon ja laitteli luutaa tammen vesoista.\nHerrasmies seurasi häntä silmillänsä. Ne olivat pienet, kiiluvat\nsilmät, ja hän räpytteli niitä lakkaamatta.\n\n\"Teidän tyttärenne ei näytä oikein terveeltä, Matthew?\"\n\n\"Hän voi kyllä hyvin, herra, aivan hyvin\", sanoi hiilenpolttaja\nryypäten suunsa teetä täyteen.\n\nHerrasmies hymyili taaskin suunsa irviin, niin että hampaat kokonaan\nnäkyivät. Hetkisen vaiettuaan hän virkkoi: \"Otaksun, ettei ole erittäin\nhauskaa vaihtaa kaivostansa tuollaiseen risuläjään\", ja osoitti\npuoliksi valmiiksi pinottua hiilihautaa.\n\n\"Eipä, ei; se on inhoittavaa työtä -- kun nuo sytytetään palamaan.\"\n\nKoira oli äkkiä ampaissut pystyyn. Seurattuaan koiran liikkeitä sanoi\nherrasmies: \"Kenenkä lampaita nuo tuolla rinteellä ovat?\"\n\n\"Vanhan herra Ritsonin katraat ne ovat.\"\n\nLampaat kiipeilivät ja hyppivät kallioilla.\n\n\"Vaarallinen paikka, eikö totta?\"\n\n\"Paikka voi antaa niille tilaisuuden urheilla. Mutta ne ovat kuin\ntunturikauriita eivätkä loukkaa itseänsä.\"\n\n\"Sanon teille hyvää yötä, Matthew.\" Keltatukkainen, vanhanpuoleinen\nherrasmies oli pois lähdössä. \"Ja muistakaa viedä tyttärenne uuden\ntohtorin luo Keswickiin\", hän sanoi erottaessa.\n\n\"Eivät ne ole tohtorit, jotka voivat Mercyn parantaa\", mutisi\nhiilenpolttaja toisen mentyä.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nJosiah Bonnithorne oli kokonaan ilman sukulaisia ja läheisiä ystäviä.\nHänen äitinsä oli ollut toinen kahdesta sisaruksesta, jotka hankkivat\ntoimeentulonsa harjoittamalla vähäistä sokerileipurin liikettä\nWhitehavenissa ja olivat uskonnoltaan metodisteja. Sisarukset olivat\nrakennelleet omat tuulentupansa tulevaisuuden suhteen. He olivat\npäättäneet mennä naimisiin ja olivat jo mielessään omituisen vaalinsa\nsuorittaneet. He tahtoivat päästä saarnaajain vaimoiksi. Mutta\nodotettua tilaisuutta ei vain tullut, ja he vanhenivat arveluttavasta\nVihdoin nuorempi sisar kuoli, ja siten päättyivät hänen pitemmälle\ntähtäävät tulevaisuudensuunnitelmansa. Vanhempi sisar jäi vielä\npariksi vuodeksi yksin leipuripuotiinsa. Sitten hän yht'äkkiä otti\nmiehekseen muutaman paikkakunnalle saapuneen kulkurin. Se oli huono\nvaali. Mutta kaikesta onnettomuudesta huolimatta tämä kulkuri oli\npaikallinen saarnaaja, ja hieman tinkien oli kuitenkin vaimoparan\nihanne toteutunut. Vihdoin selvisi, että tämä kulkuri oli samalla\noikea roisto, jolla oli jossain vaimo elossa. Tämän vuoksi hän joutui\nveljien epäsuosioon ja pakeni. Luonnollisesti hän jätti toisen\nvaimonsa jälkeensä salaa pantattuaan sitä ennen kaiken, mitä suinkin\noli toiselle kelpaavaa. Muutamien kuukausien kuluttua vaimoraukka\njoutui miehensä velkojien vaatimuksista puille paljaille, ja samoihin\naikoihin syntyi myöskin lapsi. Se oli viheliäinen, pieni otus --\npoika. Muutamat hyvät \"yhdistyksen\" jäsenet hoitivat lasta, kunnes se\noli kahden vuoden vanha, ja sittemmin he panivat sen turvakotiin ja\nkouluun. Pojan ollessa siellä äitiä tapasi ankara halvaus. Silloin ensi\nkertaa turmioon joutunut vaimoraukka halusi nähdä lastansa. He toivat\nsen sairasvuoteen luo ja se hymyili katsellessaan äitinsä kuolevia\nkasvoja. \"Oi, jospa Jumala sallisi hänestä tulla saarnaajan!\" sanoi\näiti koko sielunsa kiihkolla. Tohtorin viittauksesta lapsi otettiin\nsairaalta pois. Kasvot vääntyivät kauheasti, sumentunut silmä, josta\ntoivonsäde vielä tuikahteli, avautui ja sulkeutui, ja äiti oli lausunut\njäähyväisensä kaikelle tässä elämässä.\n\nPoika eli kuitenkin. Kasteessa annettiin hänelle nimi Josiah ja hän\notti sukunimekseen äitinsä tyttönimen, Bonnithorne. Hän oli heikko\nraukka eikä rakastanut poikamaisia leikkejä, mutta kunnostautui\nkouluaineissa. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hänet pantiin\nteurastajan oppiin, kun hänen täytyi koulunkäyntinsä lopettaa kesken.\nSattuman kautta hän joutui tarjoutumaan erääseen lakiasiaintoimistoon,\nja hänen hakemuksensa hyväksyttiin. Kymmenen vuoden kuluttua hän peri\nisäntänsä toimiston ja silloin hän viiletti täysin purjein eteenpäin.\n\nHän tuotti \"yhdistykselle\" pettymystä liittymällä valtion kirkkoon,\nmutta ei muuten osoittanut vihaavansa entisiä suosijoitansa. Hänen\nluonteensa näytti kykenevän sovittamaan kaikki ihmiset keskenänsä.\nHänestä pidettiin, vaikk'ei rakastettu, häneen luotettiin, vaikk'ei\nhäntä erittäin suosittu. Hänestä tuli kirkonisännöitsijä, yleisten\nrahastojen hoitaja ja omaa etuaan etsimättä hän näytti uutterasti\nharrastavan yhteistä parasta. Ja ihmiset sanoivatkin aina julki suuren\nilonsa siitä, että maailmassa saattoi menestyä niinkin jalo olento kuin\nJosiah Bonnithorne.\n\nMutta oli Cumberlannissa kuitenkin mies, joka tunsi herra Bonnithornen\nkiireestä kantapäähän. Se mies oli Hugh Ritson. Kertaakaan nämä kaksi\neivät pettäneet toisiansa.\n\nKun Bonnithorne jätti hiilenpolttajan, hän kulki sitä tietä, joka vei\nNewlannin joen yli ja kääntyi Ankerias-kallioille päin. Siten hän\njoutui ihan lähelle urheilijoita. Hän sattui juuri kuulemaan laakson\nväen naurun, kun kerjäläinen kertoi, että hän oli nähnyt Paul Ritsonin\nHendonissa. Hetkistä myöhemmin hän kohtasi Hugh Ritsonin tiellä.\nTervehdys oli lyhyt ja kursailematon, kun nämä kaksi toisensa tapasivat.\n\n\"Sinun isäsi on kutsunut minua\", sanoi Bonnithorne.\n\n\"Mitä varten?\" kysyi Hugh Ritson.\n\n\"Sitä minä en vielä tiedä.\"\n\nHe kulkivat vähän matkaa puhumatta mitään. Sitten asianajaja käänsi\naina hymyilevät kasvonsa toiseen ja sanoi pehmeällä äänellänsä:\n\n\"Minä olen juuri nähnyt sinun pikku ystäväsi. Hän näyttää kalpealta,\npikku raukka! Jotakin täytyy tehdä ja pian.\"\n\nHugh Ritsonin kasvot lensivät hohtavanpunaisiksi. Hänen silmänsä\npainuivat maahan.\n\n\"Älkäämme puhuko enempää siitä\", hän sanoi hiljaa. \"Minä näin häntä\neilen. Sitten siinä on hänen isänsä, onneton, murtunut raukka! Sitä ei\nvoi sietää.\"\n\n\"Sellaista minä en olisi uskonut sinusta\", herra Bonnithorne puhui\nkylmästi ja hymyili.\n\n\"Sitäpaitsi, minua hävettää. Koko juttu on niin alhainen\", sanoi Hugh\nRitson. \"Mikä hitonmoinen metakka siitä eto asiasta nouseekaan!\"\n\n\"Niinpä niin, pidä sinä varasi! Miksi sinä oletkin kahdella päällä?\nSinuun sopii hyvin sananlasku kissasta ja kalasta.\"\n\n\"Minun vereni ei ole kyllin vahvaa. Minä en voi tehdä sitä.\"\n\n\"Miksi sinä sitten ehdotit sitä? Oliko se ajatus minun vai sinun? Minä\ntahdoin pelastaa tytön häpeästä. Täällä hänellä on pataljoonittain\nhäpäisijöitä. Lähetä tyttö pois, niin sinä riistät heiltä hyvän juorun\naiheen.\"\n\n\"Se ei ole välttämätöntä. Tiedäthän, että minä olen ennakkoluulojen\nyläpuolella.\" Hugh Ritson madalti ääntänsä ja puhui ihan rintansa\npohjasta. \"Pahimmassa tapauksessa minä voin naida hänet.\"\n\nHerra Bonnithorne naurahti kevyesti.\n\n\"Ha, hahaa! Ja mikä hitonmoinen metakka juuri siitä pikku jutusta\nnousee?\"\n\nHugh Ritson kiivastui hiukan.\n\n\"Miksi en? Onko hän köyhä? Millainen niinä sitten olen? Sivistymätön?\nMitä sivistyksellä on minun kanssani tekemistä? Yksinkertainen olento,\nkokonaan sydäntä eikä päätä? Jumalan kiitos, että niin on!\"\n\nSinä hetkenä kaikui etäältä tytön nauru. Se tuntui helmikirkkaana\npulppuavan riemukkaan sydämen syvyyksistä. Hugh Ritsonin kalpeat kasvot\npunastuivat hieman ja hän veti raskaasti henkeä.\n\nHerra Bonnithorne nyökkäsi päällään sinne päin, mistä ääni kuului ja\nsanoi pehmeästi: \"Ystävämme Gretakin on tuolla tänään.\"\n\n\"On\", sanoi Hugh hyvin hiljaa.\n\nTaas ystävykset kulkivat aivan ääneti jonkun matkaa.\n\n\"Tuskinpa sinun kannattaa puhua noin sairaalloisella tavalla\", sanoi\nBonnithorne, ja äänessä kaikui katkera suuttumus. \"Sinä asetut\nkatsomaan asioita väärältä näkökannalta. Sinä et rakasta sitä pikku\nolentoa.\"\n\nHugh Ritsonin otsa rypistyi ja hän sanoi: \"Jos minä olen yhden tyhmän\ntyön kautta ajanut elämäni karille, eipä sillä väliä. En ole korkealta\nkaatunut. Minä olen onnettomuuteen tuomittu mies.\"\n\n\"Anteeks', herraseni! Minä luulin, että sinä vielä olit kovin nuori\",\nsanoi herra Bonnithorne.\n\n\"Mitä minä olen isäni talossa? Hän ei vähimmässäkään määrässä näytä\ntahtovan auttaa minua riippumattomaan asemaan elämässä.\"\n\n\"Tässähän ovat maat. Sinun isäsi täytyy olla rikas mies.\"\n\n\"Ja minä olen toinen poika.\"\n\n\"Entäs sitten?\"\n\nHugh Ritson kohotti äkkiä katseensa.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Sinä sanot olevasi toinen poika.\"\n\n\"Ja mitä sitten?\"\n\n\"Eivätkö asiasi olisi niin pahasti, jos sinä et olisi toinen poika.\"\n\n\"Totuuden nimessä, puhukaamme selvään. Minun veljeni Paul on elossa.\"\n\nHerra Bonnithorne nyökkäsi päällään pari kolme kertaa ja virkahti\nkylmästi: \"Tiedätkö sinä, että veljesi ajattelee mennä naimisiin Gretan\nkanssa?\"\n\n\"Olen kuullut siitä.\"\n\nTaas punastuivat Hugh Ritsonin kasvot. Hänen matala äänensä värisi.\n\n\"Enkö minä ole koskaan kertonut sinulle Gretan isän omituisesta\njälkisäädöksestä?\"\n\n\"Et koskaan.\"\n\n\"Minun onneton ystäväni Robert Lowther jätti poikaansa koskevan\njälkisäädöksen ja tämä poika oli Gretan velipuoli.\"\n\n\"Äpäräpoika?\"\n\n\"Ei aivan. Lowther otti vaimokseen pojan äidin\", sanoi Bonnithorne.\n\n\"Otti hänet vaimokseen? No, silloinhan poika oli isänsä perijä?\"\n\n\"Ei.\"\n\nHugh Ritson näytti hämmästyneeltä.\n\n\"Tyttö oli katolinen, Lowther protestantti. Katolinen pappi vihki\nheidät Irlannissa. Se ei ollut pätevä avioliitto Englannin lain mukaan.\"\n\nHugh hymyili julmasti.\n\n\"Ja Lowther peruutti tuon avioliiton?\"\n\n\"Hän oli rakastunut\", alkoi herra Bonnithorne.\n\n\"Tällä kertaa perijättäreen?\" sitä seurasi ilkeä nauru.\n\nHerra Bonnithorne nyökkäsi. \"Gretan äitiin. Niinpä hän --\"\n\n\"Hylkäsi ensimmäisen vaimonsa\", keskeytti Hugh Ritson taas.\n\nHerra Bonnithorne pudisti päätään viattomin ilmein.\n\n\"Vaimonsa? No, hän jätti hänet.\"\n\n\"Sinä puhuit pojasta. Oliko heillä poika?\"\n\n\"Oli\", sanoi herra Bonnithorne, \"ja kun nainen ja lapsi... katosivat --\"\n\n\"Juuri niin\", sanoi Hugh Ritson ja hymyili. \"Mitä Lowther silloin teki?\"\n\n\"Meni uusiin naimisiin ja sai tyttären -- Gretan.\"\n\n\"Mutta entäs se jälkisäädös?\"\n\n\"Omantunnon puhdistamiseksi\", sanoi Bonnithorne ja irvisti ikeniänsä.\n\nHugh Ritson naurahti kevyesti.\n\n\"Siis jonkunlaista hullun veroa, jota rahaministeri kantaa nimellä:\n'Tilapäisiä tuloja'.\"\n\n\"Juuri niin -- Lowther ei vain ole niitä sinne lähettänyt.\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa hän on menetellyt kuin suuri roisto\", sanoi Hugh\nRitson.\n\n\"Totta, ja hän tunsi katumusta. Toisen naimisensa jälkeen hän pani\nihmiset etsimään vaimoansa ja lastansa. Mutta koskaan ei heitä\nlöydetty. Hänen viimeisiä päiviänsä varjostivat hänen nuoruutensa\nhairahdukset. Minä uskon, että hän kuoli murtunein sydämin.\nTestamentissaan -- minä kirjoitin sen hänelle -- hän jätti summan\npojalleen ensimmäisestä aviosta, jos tämä poika joskus löydettäisiin.\"\n\nHugh Ritson nauroi pilkallisesti.\n\n\"Minusta hän oli hullu. Roistot ovat tavallisesti myöskin hulluja.\"\n\n\"Tavallisesti; olen usein pannut sen merkille\", sanoi herra Bonnithorne.\n\n\"Mitä iloa voisi jollekulle ihmiselle tuottaa mennä etsimään jonkun\nhullun ja hylätyn vaimon poikaa?\"\n\n\"Hullu\", vastasi herra Bonnithorne, \"oli kyllin järjetön tehdäkseen\nsellaisen säädöksen, että ellei poikaa löydettäisi, ennenkuin Greta\ntulee täysikäiseksi, jälkisäädöksen summa olisi kaksinkertaisena\nmaksettava poikain orpokodille.\"\n\nTämä huomautus sai Hugh Ritsonin kunnioittamaan kuolleen miehen järjen\nterävyyttä.\n\n\"Senvuoksi on siis perheelle hyödyllistä jälkisäädöksen määräyksen\nmukaan koettaa löytää Gretan velipuoli\", hän sanoi sovittaen heti\npaikalla yhteen kaikki tämän asian yhteydessä olevat seikat.\n\n\"Jos hän on elossa; ellei, niin ainakin on saatava varmuus hänen\nkuolemastaan.\"\n\nTaas kulkivat miehet jonkun matkaa ja saapuivat paikalle, josta kääntyi\nkäytävä puiden välistä pilkottavaan taloon vuoren juurella. Nuorempi\nmies kääntyi varmoin askelin käymään sitä.\n\n\"Mutta minä en voi käsittää, mitä kaikki tämä minua hyödyttää. Kun minä\nsanoin, että minä olen toinen poika, sinä --\"\n\n\"Minulla tuskin on ollut vähintäkään apua etsinnässäni\", virkkoi herra\nBonnithorne. Taas hetken asteltuansa: \"Olen löytänyt vain medaljongissa\nolevan valokuvan ensimmäisestä vaimosta\", herra Bonnithorne alkoi\nkaivaa povitaskuansa.\n\n\"Minun veljeni Paul elää. Mitä mahdollisuutta --\"\n\n\"Tässä se on\", sanoi herra Bonnithorne näyttäen pientä valokuvaa.\n\nHugh Ritson otti sen osoittaen sangen vähän mielenkiintoa.\n\n\"Tämähän on jonkun nunnan valokuva\", hän virkkoi, kun hänen katseensa\noli sattunut siihen ja hän huomasi viitan ja hunnun.\n\n\"Kokeilija -- niin, se hän oli, ennenkuin Lowther kohtasi hänet\", sanoi\nherra Bonnithorne.\n\nSitten Hugh Ritson pysähtyi. Hän tutki tarkasti valokuvaa ja katseli\nvuoroin sitä, vuoroin taas asianajajaa. Hänen kylmäverisyytensä, jonka\nhän tähän asti oli säilyttänyt, näytti kokonaan hänet jättäneen. Kuva\nvapisi hänen kädessään. Herra Bonnithorne ei näyttänyt ollenkaan\nhuomaavan hänen kiihkoansa.\n\n\"Olisiko se otaksuma? Varmasti sen täytyy olla otaksuma!\" hän mutisi.\n\nSitten hän kysyi ääneen, mikä oli ollut nunnan nimi.\n\n\"Ormerod.\"\n\nTämä tieto sai hänet hätkähtämään. \"Ormerod -- kuinka kummallista!\"\nHuudahdus tuntui päässeen melkein hänen tietämättään, ehdottomasti.\n\"Miksi kummallista?\" -- Hugh Ritson ei heti vastannut. \"Hänen\nristimänimensä?\"\n\n\"Grace.\"\n\n\"Grace Ormerod? Kas, sinun kai täytynee tietää, että Grace Ormerod\nsattuu olemaan minun äitini tyttönimi!\"\n\n\"Sinä näytät tuntevan valokuvan.\"\n\nHugh Ritson oli saanut takaisin mielenmalttinsa. Hän koetti näyttää\nvälinpitämättömältä.\n\n\"No niin, ehkä -- ei, en tietenkään, en!\" hän sanoi vihdoin kiivaasti.\n\nSydämessään hänellä oli toinen vastaus. Hän ajatteli sinä hetkenä, kun\nloi silmänsä valokuvaan, että se näytti -- näytti pikkuisen -- hänen\noman äitinsä kuvalta.\n\nHe jatkoivat matkaansa. Herra Bonnithornen ikuinen hymy katosi hänen\nhuuliltansa. Kohottaen äänensä melkein liian kovaksi hän sanoi:\n\n\"Samalla on tässä toinenkin merkillinen sattuma. Haluaisitko tietää,\nmikä oli Grace Ormerodin ja Robert Lowtherin pojan nimi?\"\n\nHugh Ritsonin sydän oli pakahtua, mutta onnistuen säilyttämään\nulkonaisen välinpitämättömyytensä hän murahti:\n\n\"Hyvä, anna kuulua!\"\n\n\"Paul.\"\n\nNimi meni kuin nuoli hänen lävitsensä. Sitten hän sanoi melkein\nmasentuneena:\n\n\"Greta Lowtherin velipuoli siis, missä hän lieneekin, on nimeltään --\"\n\n\"Paul Lowther\", sanoi Bonnithorne. \"Mutta\", hän lisäsi äkkiä vilkaisten\ntoisen kasvoihin, \"hän voi -- minä sanon, hän _voi_ -- esiintyä\ntoisella nimellä -- Paul jotakin muuta, esimerkiksi.\"\n\n\"Varmaankin -- luonnollisesti -- niin -- niin\", mutisi Hugh Ritson.\nKoko hänen läpitunkematon kylmäverisyytensä oli hävinnyt.\n\nHe olivat saapuneet talon eteen ja olivat nyt rakennusten ympäröimässä,\nkivitetyssä pihassa. Se oli Ritsonien koti, tunnettu nimellä Ghyll,\nikivanha talo, jonka suuret suojat kimbrit olivat rakentaneet harmaasta\nkivestä ja liuskakivestä. Savukierteet kohosivat laiskasti kirkkaalle\ntaivaalle muutamasta piipusta. Hämähäkki oli kutonut hienon verkkonsa\nruusupensaasta toiseen leveän portaan yli, ja loistava perhonen koetti\njuuri päästä siitä läpi. Hanhien kaakatus kuului takapihalta.\n\n\"Robert Lowther oli Grace Ormerodin lapsen isä?\" kysyi Hugh Ritson muun\npuheen jatkoksi.\n\n\"Hänen poikansa Paulin isä.\"\n\n\"Ja Greta on hänen tyttärensä? Niinkö on asia?\"\n\n\"Niin on -- Paulin sisarpuoli.\"\n\nHugh Ritson katsoi suoraan herra Bonnithornen kasvoihin.\n\n\"Ja minkä ikäinen pitäisi Paul Lowtherin nyt olla\"?\n\n\"Tjaa, vanhempi kuin sinä luonnollisesti. Ehkäpä yhtä vanha -- niin,\nehkä yhtä vanha -- juuri yhtä vanha kuin sinun veljesi.\"\n\nHugh Ritsonin epävarma jalka astui raskaasti kiville. Hänen huulensa\nvapisivat. Hetkisen näytti kuin jokin olisi hänet hurmannut. Sitten hän\npyörähti ympäri ja mutisi:\n\n\"Lörpötystä! Se ei voi olla uskottavaa! Häväistä siten koti, se voisi\nloukata miestä, taivas tietää, kuinka syvästi.\"\n\nHerra Bonnithorne katsoi häneen kysyvästi.\n\n\"Anteeks', minä en voi ymmärtää, käyttääkseni sinun sanojasi, mitä tuo\nviimeinen aprikointi sinua hyödyttää.\"\n\n\"Herra Bonnithorne\", sanoi Hugh Ritson ojentaen kätensä, \"sinä ja minä\nolemme olleet hyviä ystäviä, emmekös ole?\"\n\n\"Oh, parhaimmat ystävät!\"\n\n\"Jonakin joutilaana hetkenä, kun minä olen saanut aikaa miettiä tätä,\nminä haluan puhua siitä vielä sinun kanssasi.\"\n\nHerra Bonnithorne hymyili hyväksyvästi.\n\n\"Ja ennen sitä\", hän sanoi pehmeästi, \"lähetä se onneton pikku raukka\ntäältä pois.\"\n\nHugh Ritsonin katse painui maahan ja ääni kävi syvemmäksi.\n\n\"Onneton pikku raukka! Olen pahoillani -- hyvin pahoillani.\"\n\n\"Gretan ja hänen rakkautensa vuoksi -- varmaankin --\"\n\nHerra Bonnithorne jätti lauseensa täyttämättä ja nyökäytti\nmerkitsevästi päätänsä.\n\n\"Minun isäni on karjapihassa\", sanoi Hugh Ritson. \"Sinä ehdit hänet\nkyllä nähdä. Tule tätä tietä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarjot laaksossa olivat pidentyneet. Purppurainen rusko leikitteli\nkaukaisilla huipuilla, ja synkkä, tumma sini asettui räystäitten alle.\nYksinäinen varis lennähteli hämärtyvässä illassa päästellen silloin\ntällöin ilmoille yksitoikkoisen sävelensä. Illan yhä hämärtyessä saapui\nkaksi vanhanpuoleista henkilöä pihaan.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\n\"Olispa aika, että se kelpo herra Bonnithorne olis jo täällä\", sanoi\nAllan Ritson.\n\n\"Mitä varten sinä kutsuit häntä tänne?\" kysyi rouva Ritson matalalla\näänellä, joka oli hänelle luontainen.\n\n\"Saahakseni sen testamenttiasian viimeinkin järjestetyksi. Onpahan\nsitten yhtä huolta vähemmän ajateltavana, ja se onkin painanut mieltäni\nkyllin kauan.\"\n\nAllan puhui kartellen, kuten mies, jota tuskalliset ajatukset ovat\npainaneet liian kauan. Toivo saada vihdoinkin vapautua näistä\nepämieluisista mietteistä näytti rohkaisevan häntä, vaikka tarkka\nkatselija olisi huomannut, että se helpotus saattoi olla otaksuttu\nmieluumminkin kuin todellinen.\n\nRouva Ritson ei yrittänytkään näyttää välinpitämättömältä. Hänen vakava\nkatseensa tuli vieläkin vakavammaksi ja hänen pehmeä äänensä yhä\npehmeämmäksi, kun hän sanoi:\n\n\"Jos sitten, kun se on saatu järjestetyksi, poistuisivat pilvet, jotka\novat pimittäneet elämämme taivasta, olisi kaikki hyvin. Mutta ne eivät\nikinä hajoa.\"\n\nAllan Ritson käänsi päänsä sivulle koettaen hymyillä, mutta\npilvet eivät olleet karkoittaneet aurinkoa niin tarkkaan hänen\nviljapelloiltaan, kuin hymy oli kadonnut hänen ryppyisiltä kasvoiltansa.\n\n\"Tule, elä vaivoo ihtees ennee sillä! Kun min' oon tehnyt testamenttin'\nja asettanut Paulin samanarvoiseksi toisen poijan kanssa, ei kukkaan\nvoi juoruta mittään kun vain emme ite kerro.\"\n\nRouva Ritson katsoi hänen kasvoihinsa surullisin ilmein.\n\n\"Taivas tietää, Allan\", hän sanoi, \"ja mustat pilvet kerääntyvät yhä.\"\n\nVanha mies astui pari askelta kivistä käytävää ja hänen päänsä painui\nalas. Ääni syveni.\n\n\"Puhut oikeen, äiti\", hän sanoi, \"sinä sanot oikeen. Se raskauttaa\nminui vanhuutenipäiviä ja -- sinun myös!\" hän otti vielä pari askelta\nja lisäsi: \"Eikä mikkään asianajaja voi poistaa niitä, ei -- ei nyt\nenee. Totta, äiti, meijän pilvet eivät oo kauaan sataneet -- mutta\nvähät siitä\", kohottaen katseensa ja samalla äänensäkin, \"meillä\non ollut hyviäkin vuosia, vaikkakin nisujen seassa olemme saaneet\nohakkeitakin joskus korjata.\"\n\n\"Niin, onhan meillä ollut onnellisiakin päiviä\", sanoi rouva Ritson.\n\nJuuri tällä hetkellä kuului laakson takaa huvittelijoitten iloisia\nääniä ja viulun viehättäviä säveleitä. Allan Ritson kohotti päänsä,\nnyökkäsi huolettomasti ja hymyili heikosti, vaikkakin sumentava pilvi\noli kerääntynyt hänen silmiensä ympärille.\n\n\"Tuolla ne ovat -- painien ja ilakoijen. Muistelen aikaa, jolloin ei\nollut Cumberlannissa toista miestä, joka olis uskaltanna kanssani\nkilpaan lähtee. Siitä on nyt monta pitkee vuotta. Ja nyt meijän Paul\nhallihtee useimmat niistä -- niin, niin hän tekkee.\"\n\nViulu soitti erästä vanhaa kansantanssia. Vanha mies kuunteli: hänen\nkasvonsa kirkastuivat, hän kohotti iloisesti jalkaansa ja teki\nkädellään notkean liikkeen.\n\nSinä hetkenä kaikui ilman läpi iloinen nauru. Se oli samaa sydämen\nriemukasta musiikkia, jonka Hugh Ritson ja herra Bonnithorne olivat\nkuulleet tiellä.\n\nSurun jälki oli kadonnut Allanin kasvoilta ja hänen äänensä soi\nsydämellisenä, kun hän sanoi:\n\n\"Se on Gretan nauru -- aivan varmaan! Mikä hilpeä tyttönen hän onkaan!\nMinä rakastan iloisia tyttöjä -- ilo voittaa ja viehättää!\"\n\n\"Totta\", sanoi rouva Ritson, \"Greta on ihastuttava tyttö.\"\n\nTuskin se oli sanottu, kun nuori tyttö hyökkäsi heidän luokseen\nhengästyneenä ja kuitenkin nauraen; kääntäen päänsä sivulle hän karjui:\n\n\"Eläköön! Hävinnyt, herraseni! Eläköön!\"\n\nSe oli Greta Lowther: kaksikymmenvuotias, vaaleatukkainen tyttö,\njonka vilkkaissa ruskeissa silmissä asui aina loistava hyvätuuli.\nPunoittavilla kasvoilla säteili riemukas hymy ja voimakas elämänhalu --\nhän oli kuin villi ruusu parhaimmassa kukoistuksessaan.\n\n\"Minä olen voittanut hänet\", hän sanoi, \"hän aikoi kiertää Istuinkiven\nkautta siihen, kun minä kulkisin Tuulensuun harjun yli, minä olin\nvaltatiellä, ennenkuin hän oli ehtinyt sillalle.\"\n\nSitten hän juoksi nurkan ympäri ja päästettyään irti olkihattunsa\nheilutti sitä ilmassa päänsä ympäri huutaen voiton riemulla:\n\n\"Huraa, huraa, hävinnyt, herraseni, hävinnyt!\"\n\nPaul Ritson tuli vuorta alas kahden kyynärän askelilla.\n\n\"Ai, sinä nuori veijari -- sinä petit minut!\" hän huudahti pysähtyen ja\nvetäen kiivaasti henkeänsä.\n\n\"Petit?\" sanoi Greta ilakoiden.\n\n\"Sinun piti koskea rovioon Tuulensuussa, mutta sinä et mennyt sadankaan\nkyynärän päähän siitä.\"\n\n\"Rovioon? Tuulensuussa?\" sanoi tyttö, ja kummastunut ilme levisi hänen\nrakastettaville kasvoillensa.\n\nPaul kuivasi otsansa ja pudisti päätänsä, niinkuin tämä ihastuttava\npetos olisi tehnyt hänet hyvinkin vakavaksi.\n\n\"Nyt, Greta, nyt, nyt -- kiltisti --\"\n\nGreta katseli ympärilleen kuin säikähtänyt karitsa.\n\n\"Äiti\", sanoi Paul, \"hän pääsi minusta varkain edelle.\"\n\n\"Hän oli varas, uskokaa minua, ettekös uskokin?\"\n\n\"Minä? Miksi, eläissäni en ole mitään varastanut -- käytin vain\ntilaisuutta hyväkseni.\"\n\n\"Ja mikä tilaisuus se oli, ole hyvä\", sanoi Greta mahdollisimman\nviattomin ilmein.\n\nPaul harppasi hänen sivulleen ja kuiskasi jotakin hänen olkansa yli.\nSilloin tyttö katsoi häntä ja sanoi samalla kuin hymy välähti hänen\nkasvoillansa:\n\n\"Älä sano niin! Äläkä myöskään ole aivan varma siitä. Minä varmasti en\nole koskaan kuullut sellaisesta varkaudesta.\"\n\n\"Sittenpä sinä saat siitä kuulla\", sanoi Paul pannen kätensä hänen\nkaulalleen ja taputtaen häntä poskelle.\n\nHetkiseksi yhtyivät vallattomat huulet ruusunpunaisiin. Vanha Allan\npoikamainen pilke silmissään oli keksivinään heidät etäämmältä.\n\n\"Ai, mitäs siellä on?\" hän sanoi. \"Ovatko nuorten kisat tänne\nsiirtyneet?\"\n\nGreta pyörähti irti toisen sylistä.\n\n\"Kuinka sinä voit -- ja kaikki ihmiset näkevät. He voivat vielä luulla,\nettä me -- että me olemme --\"\n\nPaul tuli jäljessä, käänsi päänsä olkansa yli ja sanoi:\n\n\"Ja emmekö me sitten ole?\"\n\n\"He ovat toistensa arvoiset, äiti, vai mitä?\" sanoi Allan kääntyen\nvaimoonsa. \"Heistä tulee komea pari, kuten ihmiset sanovat. -- Greta,\npoika on hirveä tomppeli, eikös olekin?\"\n\nGreta astui vanhan miehen viereen ja laski tuttavallisesti kätensä\nhänen käsivarrelleen. Samana hetkenä Paulkin tuli isänsä rinnalle.\nAllan taputti poikaansa olalle.\n\n\"Sinä hirveä, pitkä tomppeli\", hän sanoi ja nauroi sydämellisesti.\nKaikki varjot, jotka olivat sumentaneet hänen taivastaan, olivat nyt\nkadonneet. \"Ja kuinka voi kirkkoherra Christian?\" hän kysyi toisella\näänellä.\n\n\"Hyvin, oikein hyvin, ja yhtä rakastettava vanha ystävä kuin ennenkin\",\nvastasi Greta.\n\n\"Hän on sekä isä että äiti sinulle, tyttöseni. En koskaan tuntenna\nsinun omaa isääsi. Hän oli kuollu, ennenkö me tultiin näille main. Ja\nsinun äitisi myöskin, Jumala häntä siunatkoon! hänkin on nyt kuollut.\nMutta jos tämä minun poikani, tämä Paul, tämä pitkä --. Ah, tuollahan\nonkin herra Bonnithorne ja myöskin Hughie.\"\n\nAsianajajan ja Hugh Ritsonin ilmestyminen keskeytti sen rangaistuksen\nuhkauksen, joka tuntui juuri olevan livahtamassa vanhan miehen huulilta.\n\nHugh Ritson oli heti päässyt selville tilanteesta. Tyttö nojasi\nhänen isänsä käteen; puhdas, pehmyt poski oli aivan vanhan miehen\npäivettyneitten, tummien ja vieläkin kauniitten kasvojen vieressä;\nkohotetusta katseesta loisti syvä tunne, huulet olivat puoliksi auki\nja niiden välistä loisti valkoisten hampaitten rivi kuin helminauha;\nja kun hän käänsi katseensa Pauliin, joka hymyili hänelle, ilmeni\nsiinä vallattomuutta, moitetta ja rakkautta; väljän puvun kaulus\njätti paljaaksi kaulan ja käsivarret ja rinta nousi ja laski äskeisen\nkiihtymisen vuoksi -- kaiken tuon Hugh näki yhdellä silmäyksellä ja\nhänen rintansa oli pakahtua. Hänen kalpeat kasvonsa kävivät valkeiksi\nja hänen epävarma jalkansa astui raskaasti kiville.\n\nAllan pudisti herra Bonnithornen kättä ja kääntyi sitten poikiinsa.\n\"Tulkaa, te kaksi poikaa ette ole olleet hyviä ystäviä viime aikoina\nja se on tuottanna raskasta surua sekä teijän äijillenne että minulle.\nTeitä ei ole tehty saman kaavan mukkaan. Mutta teijän täytyy sopia\nriitanne vanhempienne vuoksi, jos ei muuten.\"\n\nNäin sanoen hän ojensi molemmille kätensä, aivan kuin yhdistääkseen\nheidän kätensä. Hugh teki vastustavan ilmeen.\n\n\"Minulla ei ole mitään riitoja sovittavana\", hän sanoi kääntyen pois.\n\nPaul ojensi kätensä. \"Pudista tuota, Hugh\", hän sanoi. Hugh työnsi\nilmeisellä kylmyydellä pois tarjotun käden.\n\nPaul katsoi veljensä kasvoihin hetkisen ja sanoi: \"Mitä hyödyttää pitää\nvihaa? Se on kuin jokin satujen kummitus, joka syö kaiken muun.\"\n\nHugh Ritsonin huulet värähtivät tuskin huomattavasti, mutta mitään\nvirkkamatta hän kääntyi pois. Pää painuneena alas rinnalle hän asteli\nporrasta kohti.\n\n\"Seis.\"\n\nSe oli vanhan Allanin ääni. Syvä ääni ilmaisi harmin, joka kiehui hänen\nsisällänsä. Hänen kasvonsa punoittivat, hänen silmänsä leimusivat,\nhänen huulensa vapisivat.\n\n\"Tule takaisin ja purista veljesi kättä kunnollisesti.\" Hugh Ritson\nsilmäsi ympärilleen ja seisoi epävarmana toisella jalallaan.\n\n\"Miksi tänään paremmin kuin eilen tai huomenna?\" hän sanoi kylmästi.\n\n\"Tule takaisin, minä sanon sinulle!\" huusi vanha mies tulistuneena.\n\nHugh pysyi liikahtamatta paikallaan ja sanoi hiljaa tavallisella\näänellään: \"Minä en ole enää lapsi.\"\n\n\"Käyttäy sitten kuin mies, äläkä kuin pieksetty koira.\"\n\nVäristys kävi salaa nuoren miehen läpi päästä jalkoihin. Hänen silmänsä\näkkiä leimahtivat. Sitten hilliten itsensä hän sanoi:\n\n\"Yksinpä koirakin voisi suuttua tuollaisesta puheesta, herra.\"\n\nGreta oli siirtynyt syrjään päästäkseen katselemasta tätä kiusallista\nnäytelmää, ja hetkisen Hugh Ritsonin silmät seurasivat häntä.\n\n\"Minä en taho nähä riitaa ja toraa omassa talossani\", huusi vanha\nmies murtuneella äänellä. \"Niien, jotka assuuvat siinä, täytyy elää\nsovinnossa; jotka tahtoovat sottaa, saavat männä.\"\n\nHugh Ritson ei voinut kestää enempää.\n\n\"Ja mitä on teidän talonne minulle, herra? Mitä se on tehnyt minun\nhyväkseni? Maailma on avara.\"\n\nVanha Allan oli hämmästynyt. Vaieten, mykkänä, suurin silmin hän\nkatseli ympärillään olevien kasvoja. Sitten hän epäselvällä,\nvapisevalla äänellä huusi:\n\n\"Purista veljesi kättä tai sinulla ei ole veljeä hänessä.\"\n\n\"Ehk'ei\", sanoi Hugh hyvin hiljaa.\n\n\"Purista kättä, minä sanon sinulle.\" Vanha mies puristi kätensä\nnyrkkiin. Hänen ruumiinsa jokainen jäsen vapisi.\n\nHänen poikansa huulet olivat yhteen puristetut; hän ei vastannut mitään.\n\nSitten vanha mies sieppasi kepin herra Bonnithornen kädestä. Silloin\nHugh kohotti äkkiä silmänsä, kunnes ne kohtasivat hänen isänsä katseen.\nAllan masentui. Keppi putosi hänen kädestään. Pyörähtäen ympäri Hugh\nlähti taloon.\n\n\"Tule takaisin, tule takaisin, poikani... Hughie... tule takaisin!\"\nvanha mies nyyhkytti. Mutta mitään vastausta ei kuulunut.\n\n\"Allan, ole kärsivällinen, anna hänelle anteeksi; hän kyllä pyytää\nsinulta anteeksi\", sanoi rouva Ritson.\n\nPaul ja Greta olivat pujahtaneet tiehensä. Vanha mies oli nyt aivan\nmykkä ja hänen silmänsä olivat painuneet alas ja uivat kyynelissä.\n\n\"Kaikki kääntyy hyväksi, jos Jumala suo\", sanoi rouva Ritson. \"Muista,\nhäntä on kovasti koeteltu, poikaparkaa. Hän on odottanut, että sinä\ntekisit jotakin hänen hyväksensä.\"\n\n\"Ja minä aioin teliä -- ja minä toellakin aioin tehä\", vastasi isä\nitkun murtamalla äänellä.\n\n\"Mutta sinä olet siirtänyt sitä päivästä päivään, kuten kaikkea\nmuutakin.\"\n\nAllan kohotti sumean katseensa vaimonsa kasvoihin. \"Jos tämän olisi\ntehnyt toinen poika, minä ehkä olisin voinut sen kestää\", hän sanoi\nliikutettuna.\n\nHerra Bonnithorne seisoen syrjässä oli raaputtanut kivitystä\njalallansa. Hän kohotti nyt katseensa ja sanoi: \"Ja niinpä, herra\nRitson, ihmiset sanovatkin, että te olette aina enemmän suosinut\nvanhempaa poikaanne.\"\n\nVanhan miehen tuijottava katse pysähtyi hetkeksi asianajajaan, mutta\nhän ei puhunut mitään, vaan seurasi kiusallinen äänettömyys.\n\n\"Minä haluan puhua nyt herra Bonnithornen kanssa, äiti\", sanoi herra\nRitson. Hän oli tyynempi nyt. Rouva Ritson astui sisään.\n\nAllan Ritson ja asianajaja seurasivat häntä astuen sisään pieneen\nsaliin eteisestä oikealle. Se oli hieno huone, täynnä menneen ajan\nmuistoja. Lattia oli kiilloitettua mustaa tammea, peitetty nahoilla;\nkatto oli tammineliöistä, ja vahvat tammiset niskahirretkin oli\nasetettu niin, että ne muodostivat suuria neliöitä. Seinillä oli\nkirkasvärisiä tammisia kaappeja, joiden etuosaan oli leikattu\nkömpelöitä kuvioita, ja seinät olivat valkaistut ja koristetut\nmustalla ja valkealla. Huonekalut olivat vanhat ja raskaat. Suuressa\nakkunansyvennyksessä oli rukki. Kärpänen surisi katossa ja auringon\nkajastus vielä kuvastui lattialle. Miehet istuutuivat.\n\n\"Minä olen kutsunut teijät, herra Bonnithorne, tehäkseni\ntestamenttini\", sanoi vanha mies. Asianajaja hymyili.\n\n\"Vanha totuushan on, että viivyttely lakiasioissa on samaa kuin polttaa\nkynttilää päivällä; kun yö tulee, on se silloin hiileksi palanut.\"\n\nVanha mies välitti vähät tästä huomautuksesta.\n\n\"Niin\", hän sanoi, \"mutta mitkään muitten menettelytavat eivät sovellu\nminulle.\"\n\nTämä vihjaus sai herra Bonnithornen heristämään korviansa.\n\n\"Ja mitkä ovat teidät varsinaiset syynne?\" hän kysyi.\n\nAllan näytti hajamieliseltä. Hän oli hetkisen ääneti ja sanoi sitten\nhitaasti aivan kuin leikitellen ajatuksilla ja lauseparsilla:\n\n\"No niin, teijän täytyy tietää... Minä tuskin tiijän, kuinka sen\nsanoisin ... Niin, minun vanhin poikani Paul, kuten häntä sanotaan --\"\n\nVanha mies pysähtyi, hänen koko olentonsa muuttui yrmeäksi ja\nepävarmaksi. Herra Bonnithorne kiiruhti apuun.\n\n\"Niin, minä olen pelkkänä korvana. Teidän vanhin poikanne --\"\n\n\"Hän on -- hän on --\"\n\nOvi avautui, ja rouva Ritson astui huoneeseen jäljessään loordi Fisher.\n\n\"Herra Ritson, teijän lampaanne, koko mustaposkinen lauma\nHindscarthilla, ovat murtautuneet ulos haa'asta ja kiipeilevät nyt\njuuri kuilun reunamia\", sanoi hiilenpolttaja.\n\nVanha mies hypähti seisoalleen.\n\n\"Minun täytyy mennä heti\", hän sanoi. -- \"Herra Bonnithorne, minun\ntäytyy jättää teijät, muuten minä menetän viisikymmentä parhaimmista\nlampaistani kuiluihin.\"\n\n\"Mää olin niin rohkee, että tulin sanomaa, kun näin, ankara jumalanilma\non tuloss'.\"\n\n\"Se oli oikeen, Mattha, ja teit niinkuin hyvä naapuri ainakin. Tulen\nmukaasi tuossa paikassa.\"\n\nLoordi Fisher astui ulos.\n\n\"Voitteko te tavata minua täällä uuvvestaan kello kaheksan illalla?\"\n\nHarmi kuvastui herra Bonnithornen kasvoilla, mutta nöyrästi hän\nkuitenkin vastasi:\n\n\"Olen aina valmis palvelemaan teitä, herra Ritson. Voin palata kello\nkahdeksan.\"\n\n\"Olkee hyvä.\" Sitten Allan kääntyen rouva Ritsoniin lisäsi: \"Tarjoa\nherra Bonnithornelle virvokkeita\", ja hän kiiruhti hiilenpolttajan\njälkeen. Päästyään pihaan hän kutsui koiria. \"Britz! Laddie! Se, seh!\nTulkaa, pojat, tulkaa, pojat, se, seh!\"\n\nHän kurkisti sisään muutamasta ulkohuoneen ovesta -- ja huudahti:\n\"Reuben, missäs sinä oot? Jouvvu ny' sukkelaan, ja tuo poika mukanas!\"\n\nSeuraavana hetkenä nuori lammaspaimen ja karjapoika mukanaan kolme\npaimenkoiraa saapuivat Allan Ritsonin luo pihaan.\n\n\"Tulekkos vuorelle, Mattha?\" kysyi vanha mies.\n\n\"En, tältä päivältä saa riittää. Oon matkalla kotiin.\"\n\n\"Hyvää yötä, ja kiitos!\"\n\nSitten joukko lähti kujaa myöten, miehet huudellen, koirat haukkuen.\n\nKulkiessaan eteisen läpi herra Bonnithorne tapasi Hugh Ritsonin, joka\noli menossa ulos kasvoilla kova ilme ja pää alas painuneena.\n\n\"Tahtoisitkos\", kysyi asianajaja, \"tietää, mitä varten minua on\nkutsuttu tänne?\"\n\nHugh Ritson ei heti kohottanut katsettaan.\n\n\"Tekemään hänen testamenttiansa\", lisäsi herra Bonnithorne odottamatta\ntoisen vastausta.\n\nNyt Hugh Ritson kohotti katseensa; hänen silmänsä leimahtivat, mutta\nsen jälkeen hän meni ulos virkkamatta sanaakaan.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nHugh Ritson oli kaksikymmenseitsen-vuotias. Hänen sileäksi ajettu\nnaamansa oli pitkä, kalpea ja yksilöllinen; nenävarsi oli leveä ja\nsieraimet turpeat; huulilla asui päättävä ilme, silmät olivat suuret ja\nvälkkyvät, otsa leveä; keskellä päätä oleva jakaus erotti tummanruskean\ntukan kahteen osaan ja se laskeusi pieninä aaltoina ohimoille.\nTavallisissa oloissa kasvoilla oli tuskallinen ilme ja jokaisessa\npiirteessä kuvastui suuri sisäinen voima. Kokonaisuudessaan se ei\npaljoa eronnut hienorotuisen hevosen päästä, jossa on syvät silmät\nja liikkuvat sieraimet. Hän oli keskikokoa pitempi ja vartalo oli\nsopusuhtainen. Kun hän puhui, melkein hätkähti sitä kuullessaan, sillä\nääni oli liian matala ja syvä ollakseen lähtöisin tuonnäköisen miehen\nrinnasta. Hänen ryhtinsä oli veltto, mikä johtui jonkinlaisesta lantion\nlamaannuksesta.\n\nKoska hän oli cumbrilaisen tilanomistajan toinen poika, odotti\nhän isältänsä vain pientä osaa ja senvuoksi hän oli valmistunut\nkaivosinsinööriksi. Vietettyään muutamia kuukausia Cleatorin\nrautakaivoksissa hän muutti kaksikymmenkaksi-vuotiaana Lontooseen\nilmoittautuen oppilaaksi kaivosopistoon Jermyn kadun varrella.\nSiellä hän vietti neljä vuotta jakaen huoneen muutaman lakitieteen\nylioppilaan kanssa kirkkopuistossa. Hänen oleskelunsa Lontoossa kului\nilman seikkailuja. Harvapuheisena hänellä oli vähän ystäviä. Hänellä\noli luontaista taipumusta mietiskelyyn, mutta ponnistuksia hän ei\nrakastanut. Häneltä puuttui fyysillistä tarmoa ja se lienee osiksi\nollut syynä hänen ryhtinsä velttouteen. Myöhään yöhön hän tahtoi\nmarssia rantoja pitkin: kaupungin vilkas elämä ja sen salaperäinen\nhiljaisuus puolenyön jälkeen erikoisesti viehätti häntä. Näillä\nmatkoillaan hän tutustui elämän murjomiin, mitä omituisimpiin\nolentoihin: yksi niistä oli persialainen ylimys, joka oli ollut\nviimeisen shahin hovissa ja nyt piti pientä tupakkakauppaa muutaman\nsivukadun varrella; niihin kuului myöskin muuan ranskalainen\nmaastakarkoitettu, joka oli kuulunut Ludvig Philippen seurapiiriin ja\nnyt myyskenteli puolen pennyn sanomalehtiä. Muina aikoina Hugh tuskin\nollenkaan meni ulos ja hyvin harvoin häntä kukaan luokseen kutsui.\n\nVain palvelijat, jotka näkivät hänet kaikkina aikoina ja kaikilla\ntuulilla, näyttivät aavistavan, että tuon näennäisesti kylmän kuoren\nalla piili kiihkeä luonne. Mutta itse hän tiesi, miten voimakas oli\nintohimojen valta. Hän ei koskaan voinut katsella kaunista naista\nkasvoihin tuntematta veren kuohuvan suonissaan, niin että pyörrytti.\nMutta yhtä voimakas kuin hänen intohimonsa, oli, yhtä luja oli myöskin\nhänen tahtonsa. Hän piti itseään kurissa ja nelivuotisen Lontoossa\noleskelunsa aikana hänen oli melkein onnistunut tyynnyttää sielunsa\nsalaiset pohjavirrat.\n\nKaksikymmenkuusi-vuotiaana hän palasi Cumberlandiin, kun hänellä oli\nsyytä otaksua, että hänen isänsä antaisi kaivosten johdon hänelle.\nVuosi oli nyt kuitenkin kulunut eikä mitään oltu tehty. Pettyneitten\ntoiveitten vuoksi hän oli tulemassa sairaaksi. Hänen vanhempi veljensä,\nPaul, oli elänyt koko ikänsä maalla ja oli melkein luonnollista, että\nhän perisi maat. Niin oli Hugh Ritson kuitenkin ajatellut, vaikk'ei\nasioita oltu vielä lopullisesti järjestetty. Viikko seurasi viikkoa,\nkuu kuuta, ja hänen sydämensä tuli katkeraksi. Hän oli melkein\npäättänyt lopettaa tämän odotuksen. Oli tuleva päivä, jolloin hän ei\njaksaisi kestää kauempaa ja silloin hän tiesi joutuvansa tuuliajolle.\n\nEräs tilapäinen sattuma päästi hänen intohimonsa valloilleen. Metsissä\nkierrellessään hän kävi usein sammalikossa, jossa loordi Fisher\ntyöskenteli kaivoksessaan. Varhaisena kesäaamuna oli hauska kahlata\nlirisevän puron yli yksinäisessä seudussa. Eräänä aamuna hän tapasi\nvanhan loordin tyttären pesemässä vaatteita purossa. Hän muisti, että\ntämä ennen oli ollut herttainen, sievä kymmen- tai yksitoistavuotias\nolento. Hän oli nyt kahdeksantoistavuotias tyttö, jonka kasvot olivat\nkauniit, esiintyminen vaatimatonta ja koko olento todisti, ettei\nhän ollut vielä nainen, mutta ei enää lapsikaan. Hänen äitinsä oli\näskettäin kuollut, hänen isänsä vietti päivänsä -- usein yönsäkin,\nkun hiilihauta paloi -- vuorella, joten hän joutui enimmäkseen\nelelemään yksin. Hugh Ritson piti hänen ystävällisistä vastauksistaan\nja harvoista, yksinkertaisista kysymyksistänsä. Niinpä hänelle tuli\ntarpeeksi saada katsella tyttöä aamuisin ja hän tunsi pettyvänsä, ellei\nsaanut nähdä hänen nuoria, kauniita kasvojansa. Ollen itse hiljainen\nmies hän kuunteli mielellänsä tytön nöyrää, vaatimatonta puhetta. Hänen\njäykkä katseensa saattoi heltyä sellaisina hetkinä ja saada hyväilevän\nilmeen. Tätä jatkui kuukausia eikä kertaakaan kumpikaan osoittanut\nmitään liehakoinnin merkkejä. Ajan oloon Hugh Ritson kuitenkin tajusi,\nettä tytön sydän oli syttynyt. Jos hän tuli myöhään, tapasi hän hänet\nnojaamassa portin yli katsellen haaveillen vihertävälle vuorelle, ja\nkasvoilla hehkui kaihoisa puna. Turhaa on kertoa enempää Tyttö antautui\nhänelle koko sydämestään ja sielustaan ja hän itse tunsi, että se\nmiinoitus, jonka hän oli ympärilleen rakentanut, oli räjähtänyt ja\nhajonnut.\n\nSitten tuli heräämys, ja Hugh Ritson huomasi liian myöhään, ettei hän\nollut koskaan rakastanut tätä yksinkertaista lasta, joka oli saanut\nhänet päästämään irti hänen intohimojensa siteet, vaan toista naista.\n\nTästä johtui ensimmäinen murhenäytelmä tämän, miehen elämässä.\n\nNyt äskettäin hän oli saanut toisen tärkeän seikan aprikoidakseen.\nHerra Bonnithornen juttu siitä, että Gretan isältä oli jälkisäädöksen\nmukaan jäänyt poika erään Grace Ormerodin kanssa, sattui juuri siihen\naikaan, jolloin hän tunsi mielessään katkerinta pettymystä, ja siksi\nhän helposti lankesi kiusaukseen \"rehellisesti kokeilla\", eikö saisi\nasioita kääntymään mielensä mukaan. Jos se Grace Ormerode, joka oli\nmennyt naimisiin Lowtherin kanssa, sattui olemaan hänen oma äitinsä,\nsilloin -- voi panna veikkaa siitä -- Paul oli Lowtherin poika. Jos\nPaul oli Lowtherin poika, hän samalla oli Gretan velipuoli. Ellei\nPaul ollut Allan Ritsonin poika, silloin hän, Hugh Ritson, oli isänsä\nperillinen.\n\nNykyisessä tunteitten pyörteessä hän ei joutanut tarkasti kysymään,\nmiten asiat todellisuudessa olivat. Hänelle riitti, kun olosuhteet\nnäyttivät kääntyneen hänelle edullisiksi ja se muutti koko maailman\nhänen silmissään.\n\nEnsimmäinen tulos tästä muutoksesta oli, että hän huomaamattaan alkoi\nkatsoa onnetonta suhdettaan Mercy Fisheriin aivan toisin silmin. Mitkä\nhänen aikaisemmat tunteensa olivat olleet, olemme jo nähneet. Nyt\nhänestä koko juttu oli onneton \"sattuma\", joka herätti \"hitonmoista\nmelua\" ja ajatus \"mennä naimisiin\" tuntui hassulta hulluttelulta,\njolloin hän vain leikkisi \"romaanien suuria rakastajoita\" toisten\nkatsellessa sysihaudalta hänen hommiansa.\n\nKun hän kulki herra Bonnithornen ohi Ghyllin eteisessä, hän oli\nmatkalla loordi Fisherin mökille. Hän näki edellään joukon, jossa\noli hänen isänsä ja hiilenpolttaja ja päästäkseen tapaamasta heitä\nhän kulki Ankerias-kallion yli oikopolkua. Astuttuaan kiivaasti\nyhden penikulman hän tuli valkeaksimaalatulle mökille, joka oli\nkylän laidassa likellä sitä siltaa, joka kulki putouksen yli. Se\noli suloinen, yksinäinen paikka, jossa hiljaisuutta häiritsi vain\nveden kohina, kyyhkysten kujerrus ylisillä ja rastaan laulu kosken\npartaalla. Ilmassa tuntui turpeen raikas tuoksu. Talon edustalla oli\nkiilanmuotoinen puutarha, jossa kasvoi enimmäkseen pähkinäpuita.\nTullessaan lähelle Hugh Ritson huomasi, että orava kurahti muutaman\npuun haaraan. Tämä pieni olento keinutteli itseänsä vetreällä oksalla\nlaskien välistä tuuhean häntänsä pitkin oksaa ja raksutellen auki\npähkinöitä. Avatessaan pientä porttia Hugh Ritson keksi, että kissa\noli asettunut puunrungon taa vaanimaan oravan liikkeitä ja ehkä\nkäyttääkseen sen varomatonta urheilua hyväkseen.\n\nHänen tullessaan puutarhaan Mercy kulki juuri sen yli kädessään\nvesisanko, jota hän juuri lähteestä toi. Hän oli nähnyt tulijan ja\nkoetti kiiruhtaa sisään. Hugh seisahtui hänen eteensä, ja tyttö laski\nsangon kädestänsä. Mercyn pää oli painunut hyvin alas ja kasvot olivat\nkarahtaneet hehkuvan punaisiksi.\n\n\"Mercy\", sanoi Hugh Ritson, \"kaikki on järjestetty. Herra Bonnithorne\nsaattaa sinua junaan tänä iltana ja perille tultuasi tulee sinua\nvastaan se henkilö, josta sinulle puhuin.\"\n\nMercy kohotti silmänsä katsellen rukoillen hänen kasvoihinsa.\n\n\"Ei tänään, Hugh\", hän sanoi kuiskaten murtuneella äänellä; \"anna minun\njäädä huomiseen.\"\n\nHugh katseli häntä hetkisen vakavana ja kun hän sitten puhui, tuntui\nhänen äänensä tytöstä kuin kahleitten kitinä.\n\n\"Matka on tehtävä. Jokaisen viikon viivytys suurentaa vaaraa.\"\n\nTytön katse painui taas ja kyyneleet alkoivat tippua ruskealle\nkäsivarrelle, jonka hän oli kohottanut.\n\n\"Tule\", sanoi toinen pehmeämmällä äänellä; \"juna lähtee tunnin\nkuluttua. Isäsi ei ole vielä tullut ja kylän asukkaat ovat melkein\nkaikki urheilupaikalla. Sen parempi. Ota takkisi ja hattusi ja kulje\npolkua Tammilehdon läpi. Sen laidassa herra Bonnithorne odottaa sinua.\"\n\nTytön kyyneleet juoksivat nyt valtoinaan, vaikka hän puri huuliaan ja\nkoetti pidättää niitä.\n\n\"Tule nyt, tule; tiedäthän, että juuri itse valitsit tämän.\"\n\nSeurasi äänettömyys.\n\n\"En koskaan luullut, että olisi niin hirveän raskasta lähteä\", virkkoi\ntyttö vihdoin.\n\nHugh hymyili heikosti ja jatkoi houkuttelevammalla äänellä.\n\n\"Ethän sinä iäksi mene. Sinähän tulet takaisin turvassa ja onnellisena.\"\n\nSanat kulkivat uudestaan ja uudestaan tyttöparan läpi. Hänen\nristissäolevat kätensä vapisivat huomattavasti ja hänen sormensa\nnytkähtelivät suonenvedontapaisesti. Hetkisen kuluttua hän hieman\ntyyntyi ja sanoi hiljaa:\n\n\"Ei, minä en koskaan tule takaisin -- sen minä hyvin tiedän.\" Ja hänen\npäänsä painui rinnalle ja sydäntä poltti kauheasti. \"Minun täytyy\njättää kaikille hyvästit. Täällä olivat Betsy Jacksonin lapset -- minä\nsuutelin heitä kaikkia tänä aamuna, mutta en sanonut, miksi; pikku\nWilly näytti tietävän ja itki niin katkerasti, pikkuinen raukka.\"\n\nTämän tapauksen muisto liikutti tytön yksinkertaista sielua, niin\nettä lähteet kuohuivat yli äyräittensä ja lapsellinen ääni tukahtui\nnyyhkytyksiin.\n\nMies seisoi tuskan hymy huulillaan. Hän tuli lähemmä ja pyyhki pois\nkyyneleet ja siveli hänen päätään koettaen saada hänet tyyntymään.\n\nMercy kohotti äänensä.\n\n\"Ja vielä sinun äitisi, enkä minä voi sanoa edes hänelle hyvästiä\", hän\nsanoi; \"ja minun isäparkani, jolle minä en tohdi puhua mitään --\"\n\nHugh polki kärsimättömästi käytävää.\n\n\"Tule, tule, Mercy, älä ole hupakko.\"\n\nTyttö kohotti nuoret kasvonsa, jotka ennen olivat olleet kauniit kuin\npäivä, mutta nyt olivat itkusta ja huolesta laihtuneet ja kalvenneet.\nHän otti Hughin nutun rintapielestä kiinni ja sisäisen voiman\npakottamana, jota hän ei näyttänyt voivan vastustaa, heitti toisen\nkätensä hänen kaulaansa, kohotti kasvonsa, kunnes heidän huulensa\nhipaisivat toisiansa ja heidän katseensa yhtyivät vakavasti hetkeksi.\n\n\"Hugh\", hän sanoi kiihkeästi, \"rakastatko varmasti minua niin paljon,\nettä poissaollessanikin muistat minua? -- oletko sinä oikein, oikein\nvarma?\"\n\n\"Olen, olen; ole varma siitä\", Hugh sanoi hellästi.\n\nHugh irroitti hänen kätensä.\n\n\"Ja tuletko sinä hakemaan minua sen jälkeen, kun --\"\n\nHän ei voinut sanoa lausetta loppuun. Hugh hymyili: \"Kuinkas, tietysti,\ntietysti.\"\n\nTytön sormet vapisivat ja menivät ristiin; hänen poskensa hehkuivat.\n\n\"Tietysti, totta kai.\" Hugh hymyili taas aivan kuin antaen anteeksi\ntällaisen lapsellisen epäilyn. Sitten hän pani kätensä tytön olalle,\nlaski äänensä niin, että siinä oli sekä hellyyttä että vakavuutta ja\nsanoi kääntäen tytön kirkastuvat kasvot puoleensa: \"Kas niin, kas niin;\nmene nyt laittautumaan valmiiksi.\"\n\nTyttö pyyhki kiireesti kyyneleet silmistään ja näytti puoliksi\nhäpeilevältä, puoliksi hurmaavalta.\n\n\"Minä menen juuri.\"\n\n\"Sinä olet hyvä, pieni tyttö.\"\n\nKuinka auringonpaiste palasikaan näiden sanojen mukana tytön sieluun!\n\n\"Hyvästi toistaiseksi, Mercy -- vain toistaiseksi, tiedäthän.\"\n\nMutta miten kiireesti sittenkin seurasivat varjot auringonpaistetta!\n\nHugh näki kyynelten uudestaan kokoontuvan loistaviin silmiin ja tuli\nmuutaman askelen takaisin.\n\n\"Vielä -- yksi hymy -- vain yksi pieni hymy!\" Tyttö hymyili kyyneltensä\nläpi. \"Kas niin -- kas niin -- pikkuinen, rakas Mercy. Hyvästi,\nhyvästi.\"\n\nHugh kääntyi ympäri ja astui kiivaasti tiehensä. Kulkiessaan portista\nhän ei voinut olla huomaamatta, että kissa salaa hiipi pähkinäpuun\njuurelta pihaan päin lakastuva hymy pyöreällä naamallansa, ja oravan\nhäntä roikkui sen hampaitten välistä.\n\nHugh Ritson oli lopuksi voittanut, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi\nkärsinyt musertavan tappion. Hän oli voittanut oman miehuutensa ja nyt\nhän tunsi luikkivansa voittonsa näyttämöltä tiehensä syvästi häveten.\nPuhuessaan herra Bonnithornen kanssa hän oli alkanut tajuta, että oli\nsekaantumassa johonkin hulluun ja alhaiseen, ja jos mikään tyttöä\nkoskeva ajatus hänessä oli voimakas, niin oli se tunne siitä, että tämä\nhänen inhimillinen tyhmyytensä alensi hänen miehistä arvoansa. Hän oli\najatellut uhmata yleistä mielipidettä. Mutta sitä hän nyt kuitenkin\ntunsi pelkäävänsä enemmän kuin mitään muuta. Että mies joutui näin\nepätasaiseen koetteluun naisen kanssa ja selvisi siitä voittajana\nvain liehakoinnin ja petoksen avulla, oli enemmän kuin julmaa: se oli\nraakaa. Tätäkin sanontaa hän olisi voinut sietää niin paljon, kuin\nse koski naisen kärsimystä, mutta pahempaa hänestä oli, että se teki\nmiehestä mitättömän narrin hänen omissa silmissään.\n\nIlta oli pitkälle kulunut. Aurinko oli painunut ja läntiset vuoret\npeittyivät mustiin pilviin. Itäisten vuorten huippuja verhosi vieläkin\nvaalea auder, ikäänkuin aurinko olisi niitä vielä tervehtinyt\npoistuvilla säteillänsä. Ei käynyt pieninkään tuulenhenkäys, ei\nliikahtanut ainoakaan lehti. Laakso lepäsi tyynenä hiljakseen kerraten\nvain iloisten äänten kaikua, joka huvipaikalta kierteli pitkin metsiä\nja maita. Taivas laakson kohdalta oli sininen, mutta pohjoiselle\ntaivaalle kohosi mustia pilviä, jotka paksuina ja monenmuotoisina\npurjehtivat kuin epämääräiset laivat ilmojen meriä.\n\nHugh Ritson lähti laaksotietä takaisin Ghylliin. Ilmeisesti hän oli\nkiihtynyt: hän asteli pää hyvin painuneena, pysähtyi äkkiä silloin\ntällöin ja kiukuissaan ruhtoi ohi kulkiessaan poikki tien varrella\nolevia pensaita. Kun hän oli päässyt Hindscarthin juurelle, kuuli hän\nkiihkeää koiranhaukuntaa, kun ne ajoivat jossakin tänne näkymätöntä\nlammaslaumaa. Katsellessaan ympärilleen hän keksi joukon miehiä\nkiipeävän jäljekkäin kuin muurahaiset äkkijyrkän kallion yli.\n\nSinä hetkenä hänen kasvonsa omituisesti värähtivät ja hän astui\nraskaammin jatkaessaan matkaansa. Muutamassa tienkäänteessä hän tapasi\nloordi Fisherin. Vanha mies näytti nyt vähemmän surulliselta kuin\ntavallisesti. Olipa kuin perheen murhe olisi painanut hänen melkein\nraunioksi luhistunutta olentoansa kevyemmin tänä iltana kuin muulloin.\n\n\"Hyvää iltaa, herra; kuinka voitte?\" hän sanoi melkein iloisesti.\n\nHugh Ritson vastasi lyhyesti:\n\n\"Te ette olekaan yötä vuorella, Matthew?\" hän kysyi ja hänen silmänsä\nkääntyivät vuoritielle.\n\n\"Ei, hauta ei pala tänä yönä, se on varma; minun tyttäreni oottaa\nminua.\"\n\nHugh Ritsonin silmät tarkastelivat nyt kiihkeästi tietä, joka kulki\nvuoren juurta länteen. Hiilenpolttaja lähti edelleen samaan suuntaan,\nmihin Hugh Ritson yhä tuijotteli, ja sanoi:\n\n\"Tuo on kehno paikka tuo, jossa isänne nyt kiipeilee Reubenin ja\npojan kanssa, ja nyt on tulossa paha ilma. Kattokaapas noita mustia\npilvenmöhkäleitä!\"\n\nHugh Ritsonin katseeseen tuli epämääräinen ilme, ja vanhus jatkoi\ntavallisella äänellänsä:\n\n\"Nyt minun pitää laputtaa tieheni, herra, muuten minun tyttöressuni\nväsyy oottamiseen. Hyvää yötä, herra, hyvää yötä.\"\n\n\"Hyvää yötä, Matthew, ja Jumala teitä auttakoon\", sanoi Hugh\nhämmästyttävän vakavasti kääntäen silmänsä toisaalle.\n\nHän oli kulkenut puolisen penikulmaa edelleen ja joutunut kujalle, joka\nvei Ghylliin, kun Greta Lowther juoksi häneen melkein palliksi tullen\nmuutamasta niityn veräjästä hattu riippuen nauhasta käsivarressa,\npehmeä, aaltoileva tukka melkein vapaana, kasvoilla lämmin, hohtava\npuna, iloinen pilke silmissä ja riemukas hymy punaisilla huulilla.\n\nGreta oli juuri livahtanut Paul Ritsonia pakoon. Hän oli kulkenut\nlehdon läpi, joka kasvoi täynnä villiruusuja, punaisia ja valkeita.\nSen halki kulki hyppelevä puronen, joka hohti ambralta, koska\nsen pohjaa peitti kirkkaankeltainen hiekka ja välkkyvä rapakivi.\nSen yli oli sillaksi asetettu vanhan pyökin runko. Maata peitti\nsammal ja saraheinä, mutta ylempänä lehdon puut ja ruusut antoivat\nkättä toisillensa. Ilma oli täynnä heinän ja kukkien tuoksua sekä\nlinnunlaulua. Paul, se kavala veitikka, oli koettanut viekoitella\nGretaa hetkeksi lehdon siimekseen, mutta tämä viisas pikku nainen\nolikin liian ovela antautuakseen niin helposti tällaiseen leikkiin.\nUskotellen toiselle, että hän seuraa jäljestä, oli Greta varpaisillaan\nkiitänyt yli sammalen keveästi ja kuulumattomasti kuin sirriäinen.\n\nKohdatessaan Hugh Ritsonin hän oli ajattelemassa Paulista ja koko hänen\nsukupuolestaan yleensä: \"Mitä rakkaita, yksinkertaisia, epäluulottomia\nja luottavia olentoja he ovatkaan!\" Mutta se ajatus katkesi lyhyeen:\n\"Ah, Hugh!\"\n\n\"Kuinka onnelliselta sinä näytätkään, Greta!\" virkkoi Hugh iskien\nsilmänsä häneen.\n\nUusi säde kirkasti Gretan päivänpaisteisia kasvoja. \"En näytä\nonnellisemmalta kuin olen\", hän vastasi. Hän kohotti käsivartensa, ja\nkohoava ja laskeutuva rinta osoitti, että hän oli täysi nainen.\n\nHugh Ritson oli viimeisen puolen tunnin aikana tehnyt monta hyvää\npäätöstä, mutta tällä hetkellä niistä ei ollut jäljellä ainoatakaan.\n\n\"Sinä olit tänään kiusallisen kohtauksen todistajana\", hän sanoi hieman\narvellen. \"Ole varma siitä, ettei se ollut vähemmän tuskallinen minulle\nsenvuoksi, että sinä olit saapuvilla.\"\n\n\"Ah, minä olin niin pahoillani\", sanoi Greta kärsimättömästi.\n\"Halveksitko sinä isääsi?\"\n\nHugh painoi päänsä hieman alas. \"Sitä ei voinut auttaa -- tiedän hyvin,\nettä se oli ikävää -- omasta puolestani pyydän sitä sinulta anteeksi.\"\n\n\"Mitäs minusta\", sanoi Greta, \"mutta sinä loukkasit isääsi liian\nsyvästi.\"\n\n\"Kohtelin häntä samalla mitalla kuin hän minua -- siinä kaikki.\"\n\n\"Mutta se rakas vanhus ei tarkoittanut mitään, ja sinä tarkoitit\nsangen paljon. Hän vain tahtoi komentaa sinua vähän, ehkäpä hiukan\npeloitellakin ja siksi hän uhkasi sinua kepillänsä, rakastaaksensa\nsinua jälkeenpäin sitä enemmän.\"\n\n\"Saatat olla oikeassa, Greta. Luonto ehkä mielellään leikittelee sillä\ntavalla, mutta, kuten näet, minä otan kaikki asiat vakavalta kannalta\n-- samoin kuin koko elämänkin.\"\n\nHän vaikeni, ja hänen huulensa vapisivat hiukan.\n\n\"Sitäpaitsi\", hän jatkoi toisella äänellä, \"aina se on ollut sellaista.\nJo siitä asti, kun olimme lapsia -- veljeni ja minä -- ei _minulle_\nole riittänyt paljoa vanhempain hellyyttä. Tuskin voin sitä enää nyt\nodottaa.\"\n\n\"Sen täytyy varmaankin olla turhaa kuvittelua\", sanoi Greta\nhajamielisesti. Ilo näytti kuolevan hänen silmistänsä. Hän katsahti\nsinne, missä Hugh Ritsonin epävarma jalka tallasi tien kivitystä, ja\nsitten hän äkkiä aivan kuin hetkellisen hellyyden puuskassa katsoi\nhäntä osanottavasti suoraan kasvoihin.\n\nHugh Ritson luki hänen ajatuksensa. Hymy värähti hänen huulillaan ja\nkatse muuttui teräksenkylmäksi.\n\n\"Ei, ei sitä\", hän sanoi, \"minä en pyydä sääliä -- enkä tarvitse sitä.\nLuonto on lahjoittanut veljelleni kaikki edut -- yksinpä ruumiinkin\nniin sopusuhtaisen, että kreikkalainen kuvapatsas voisi häntä kadehtia\nmutta hän ja minä olemme kuitit -- ehkäpä enemmän kuin kuitit.\"\n\nHän naurahti katkerasti, ja tyttö karahti verentipahtavan punaiseksi\nhäpeästä, kun toinen oli lukenut hänen ajatuksensa.\n\n\"Olen pahoillani, jos minun ajatuksiani voidaan niin tulkita\", hän\nsanoi hitaasti. \"Jos mielessäni oli sääliä, tuli se aivan tahtomattani.\nMinä ajattelin äitiäsi Hän on hyvä ja hellä jokaiselle. Näes, hän on\nkoko seudun hyvä hengetär. Tiedätkö, mikä nimi hänelle on annettu?\"\n\nHugh pudisti päätänsä.\n\n\"Pyhä Grace! Pappi Christian sanoi sen minulle; näyttää kuin minun oma\nrakas äitini olisi ristinyt hänet.\"\n\n\"Ei hän kuitenkaan ole tehnyt paljoa, joka olisi sulostuttanut minun\nelämääni, Greta\", sanoi Hugh.\n\nHänen äänensä vaikutti voimakkaasti Gretan mieleen. Siinä ilmeni syvä,\ntavaton tunne. Greta ei vastannut mitään ja he alkoivat astella taloon\npäin.\n\nKuljettuaan muutamia askeleita Greta muisti kepposen, jonka oli\nPaulille tehnyt, ja kurottaen kaunista kaulaansa hän tahtoi nähdä yli\nkentän lehtoon, johon hän oli hänet jättänyt.\n\nHugh arvasi, mitä hänen silmänsä etsivät.\n\n\"Olen kuullut, että sinä olet päättänyt. Onko se totta, Greta?\" kysyi\nHugh.\n\n\"Päättänyt, mitä?\" kysyi tyttö punastuen taas.\n\nHugh myöskin punastui hiukan ja vastasi pakotetusti ja hiljaa:\n\n\"Mennä naimisiin minun veljeni kanssa.\"\n\n\"Jos hän sitä tahtoo. Otaksun, että hän tahtoo, hän sanoo aina niin,\ntiedäthän.\"\n\nHugh katseli vakavasti tytön hehkuvia kasvoja ja; sanoi miettivästi:\n\n\"Greta, on ehkä syitä, jotka sanovat, ettei sinun pitäisi mennä Paulin\nkanssa naimisiin.\"\n\n\"Mitä syitä?\"\n\nHugh ei vastannut heti, ja Greta uudisti kysymyksensä. Sitten Hugh\nsanoi oudolla äänellä:\n\n\"Vaikeita ja laillisia esteitä, kuten sanotaan.\"\n\nGretan silmät levähtivät auki tavattomasta ihmetyksestä.\n\n\"Mahdotonta -- sinä et voi tarkoittaa sitä, mitä nyt sanot!\" hän sanoi\nvarmasti ja kiivaasti. Hän katsoi Hughin kasvoihin ja luki väärin, mitä\nsiellä näki. Sitten hän alkoi nauraa ensin kevyesti, hetken päästä\näänekkäästi ja sanoi kääntäen päänsä toisaalle, ihan kuin puhuen\nitseksensä: \"Ei, ei; hän ei ole minulle mitään muuta kuin se mies, jota\nrakastan.\"\n\n\"Rakastatko sinä sitten häntä?\"\n\nGreta hätkähti.\n\n\"Kysytkö sinä sitä?\" hän sanoi. Hämmästys hänen suurissa silmissään\noli syventynyt ihastukseksi. \"Rakastaa häntä?\" hän sanoi. \"Enemmän\nkuin mitään muuta maailmassa.\" Tyttö tahtoi paljastaa salaisuutensa.\n\"Sinusta tulee minun veljeni, Hugh, enkä minä pelkää sanoa sitä\nsinulle.\"\n\nHän otti hattunsa ja heilutti sitä säilyttääkseen mielenmalttinsa\nhorjumattomana.\n\nHugh Ritson pysähtyi ja hänen ilmeensä herkistyi. Hänen kasvoilleen\nilmestyi epämääräinen hymy. Puhuessaan Gretan kanssa hänen sielussaan\noli tuskaatuottavana pohjasävelenä kulkenut ajatus Mercy Fisheristä.\nMutta nyt hän vieroitti hänet kokonaan mielestänsä. Olla sidottuna\niäksensä mitättömään olioon, jonka kasvojen kauneus tosin saattoi\nhetkeksi viehättää -- kuka mies sitä voisi kestää? Hän oli kyllä\nhetkisen seurannut viettiensä vaatimuksia -- tosi! Sen kiusauksen\nvaltaan heittäytyminen oli johtanut ikävään lopputulokseen -- tosi\nsekin! Mitäs siitä? Ei kannata ajatella! Pitäisikö hänen joutua koko\niäksensä kantamaan sellaista hirttä niskassansa? Turhaa! Luonnon\nlaki taisteli sitä vastaan. Eikö hän ollut sanonut, että hän oli\nennakkoluulojen yläpuolella? Niinpä hän ei myöskään tahtonut näytellä\n\"romaanien suuria rakastajoita\". Gretan kauniit kasvot hänen edessään\nkarkoittivat kaikki kiusalliset viisastelut. Tarttuen hänen viimeisiin\nsanoihinsa hän sanoi:\n\n\"Sinun veljesi -- niin. Mutta etkö sinä ole koskaan ajatellut, että\nolisin toivonut saavani toisen nimen?\"\n\nHämmästynyt ilme palasi taaskin tytön kasvoille. Hugh näki sen ja\njatkoi:\n\n\"Onko se mahdollista, ettet sinä vielä olisi lukenut minun\nsalaisuuttani?\"\n\n\"Mitä salaisuutta?\" kysyi Greta melkein lämpimästi. \"Greta, jos sinun\nrakkautesi olisi ollut suuri, sinä olisit lukenut minun salaisuuteni,\nkuten minä olen lukenut sinun.\" Hiljaisella äänellä hän jatkoi: \"Se\ntapahtui paljon ennen kuin minä tiesin, tai edes ajattelin, että sinä\nrakastaisit minun veljeäni. Minä näin sen, ennenkuin hän oli huomannut\nsitä -- ennenkuin itsekään olit päässyt selville siitä.\"\n\nPunainen hohto Gretan kasvoilla syveni entistä enemmän. Hän pysähtyi,\nja Hugh liikehti hermostuneesti edestakaisin.\n\n\"Greta\", virkkoi Hugh katsoen rukoillen tytön kasvoihin, \"mitä on\nrakkaus, joka tuskin tajuaa olemassa-oloansa? Sellaista on se rakkaus,\njolla sinä minun veljeäni rakastat. Ja minkä arvoista on se miehuuton,\narka intohimo, jota hän sinulle tarjoaa? Sellaista on kuitenkin hänen\nrakkautensa. Mitä on hänen rakkautensa sinuun tai sinun häneen -- mitä\nse on -- mitä se voi olla? Rakkaus ei ole hyödytöntä tunneleikkiä,\nvaan sen pitää vallata koko olento. Sen olen aina sanonut, Greta, ja\nkuinka se onkaan tosi!\" Hän jatkoi äkkiä ja äänessä helähti raivo: \"Muu\nrakkaus ei ole muuta kuin halujen tyydyttämistä. Greta, _minä_ ymmärrän\nsinua, Sitä ei voi tehdä niin sivistymätön mies kuin minun veljeni.\"\nSitten hän lisäsi kiihkeällä äänellä: \"Rakkahin, minä tarjoan sinulle\nrakkautta, josta nämä maanmoukat eivät osaa uneksiakaan.\"\n\n\"Maanmoukat!\" Greta kertasi puoliksi tukahdutetusti kuiskaten.\n\nHugh ei kuullut häntä. Hänen kiihkeät silmänsä hehkuivat ja häntä\nhuimasi.\n\n\"Rakkahin Greta, minun elämässäni on ollut vähän, joka olisi\nsulostuttanut sitä. Minä olen kuitenkin mies luotu rakastamaan ja\nsaamaan vastarakkautta. Kuukausia olen salannut rakkauttani sinuun,\nmutta nyt sitä ei voi enää salata. Ehkä minua on estänyt tunnustamasta\nsitä meidän molempien rakkaus Pauliin. Mutta nyt senkin on täytynyt\nväistyä.\"\n\nHänen leukansa vavahteli, hänen huulensa vapisivat, ääni paisui ja\nsormet puristuivat lujasti kämmeniin. Hän lähestyi Gretaa tarttuen\nhänen käteensä. Voimakas tunne näytti vallanneen tytön. Hämmästys\noli saanut hänet sanattomaksi ja hän seisoi kuin kuvapatsas tuskin\nkäsittäen, mitä ympärillä tapahtui. Mutta kun hän tunsi käteensä\nkoskettavan, hänen tietoisuutensa palasi. Hän vetäisi kätensä pois.\nHänen rintansa kohosi. Ääni muuttui ylpeäksi, kun hän virkkoi:\n\n\"Tämä on siis sinun tarkoituksesi! Minä vihdoinkin ymmärrän sinua!\"\n\nHugh Ritson astui askelen taakse päin.\n\n\"Greta, kuule minua -- kuule minua vielä!\"\n\nGreta oli nyt voittanut mielenmalttinsa takaisin.\n\n\"Herraseni, sinä olet solvaissut veljeäsi yhtä syvästi, kuin jos minä\nnyt jo olisin sinun veljesi vaimo.\"\n\n\"Greta, ajattele, ennenkuin puhut -- ajattele, minä rukoilen sinua.\"\n\n\"Minä _olen_ ajatellut! Minä olen ajatellut sinua, kuten sisaren tulee\nja puhutellut sinua veljenäni. Nyt minä tiedän, kuinka alhainen sinun\nsielusi on.\"\n\nHugh Ritson keskeytti intohimoisesti:\n\n\"Jumalan tähden, vaikene! Minä olen mies, joka ei voi anteeksi antaa.\"\n\nHänen sieraimensa värähtelivät, jokainen hermo vapisi.\n\n\"Rakastaa? Sinä et ole milloinkaan rakastanut. Jos sinä tietäisit, mitä\nse sana merkitsee, niin kuolisit häpeästä siihen paikkaan, missä nyt\nseisot.\"\n\nHugh kadotti kaiken arvostelukyvyn.\n\n\"Minä varoitan sinua\", hän sanoi raivoissaan. \"Ja minä pyydän sinua\nolemaan vaiti\", sanoi Greta kohottaen torjuvasti kättänsä. \"Sinä\ntarjoat rakkauttasi naiselle, joka on jo lupautunut toiselle. Se on\nhalpaa rakkautta, jota niin halvalla tavalla tarjotaan. Se on väärää\nrahaa, herra, ja se halveksien hylätään.\"\n\nHugh Ritson sai hieman hillityksi itseänsä. Rypyt hänen otsallansa\nolivat syvät, mutta hän sanoi tyynesti:\n\n\"Sinä et koskaan mene naimisiin minun veljeni kanssa.\"\n\n\"Minä menen -- jos Jumala suo.\"\n\n\"Sitten sinä menet hänen vaimokseen joutuaksesi koko elämäsi ajaksi\nkärsimään suunnatonta häpeää ja inhoa.\"\n\n\"Se on niinkuin taivas määrää.\"\n\n\"Moukka -- sivistymätön raukka kehno --\"\n\n\"Kylliksi! Mieluummin minä otan miehekseni mieronkiertäjän, kuin\nsinunlaisesi _herrasmiehen_.\"\n\nKasvot kasvoja, silmä silmää vasten, kiihkeästi hengittäen he seisoivat\nhetkisen. Sitten Greta pyörähti ympäri ja asteli reippaasti käytävää\npitkin.\n\nHugh Ritson oli samassa taas oma itsensä. Hän katseli hänen jälkeensä,\neikä kasvojen ilme vähintäkään muuttunut, ja sitten hänkin kääntyi ja\nmeni mitään virkkamatta taloon.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nNukuttava hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa herra Bonnithorne söi\nvälipalaansa. Se oli pieni tammella verhottu sali oikealle siitä\nhuoneesta, jossa hän oli Allan Ritsonin kanssa alkanut keskustelun,\njonka loordi Fisherin uutinen oli keskeyttänyt. Akkunan puolisko\noli avattu, ja aivan kuin taulun kehyksinä erottivat akkunan pielet\nnäköalasta osan. Iltarusko loi hohdettaan kukkuloihin ja metsä näytti\nasettuvan tyyneen rauhaan.\n\nRouva Ritson astui huoneeseen ja istahti. Hänen esiintymisensä oli\nvaatimatonta, melkeinpä nöyrää. Hän oli vanhettunut, mutta hänen\npiirteensä olivat vieläkin kauniit. Ainainen suru näytti syventävän\nrypyt, niin että ilme oli ihan toinen kuin nuoruuden päivinä. Hänellä\noli vanhanaikainen pehmeästä kankaasta tehty puku ja valkoinen\nsilkkikaulus. Hänen äänensä oli matala ja värähtelevä, mutta samalla\njännittynyt, niinkuin hän olisi alituiseen kysellyt.\n\nPää painuneena, silmät luotuina alas, helmaan, jossa hänen sormensa\nhermostuneesti ja lakkaamatta liikuttelivat neulintikkuja, hän istui\nääneti tai teki vieraalleen hiljaisia kysymyksiänsä.\n\nHerra Bonnithorne vastaili hymyllä tai lauseilla, jotka eivät olleet\nkuutta sanaa pitempiä. Näiden harvojen vastausten välillä hän käytteli\nveistään ja haarukkaansa niin ahkerasti, että saattoi ihailla hänen\nerinomaista ruokahaluansa. Silloin tällöin kuului huvipaikalta monien\näänien häipyvä sorina tänne asti.\n\nVihdoin rouva Ritsonin levottomuus pakotti hänet unohtamaan tavallisen\npidättyväisyytensä.\n\n\"Herra Bonnithorne\", hän sanoi, \"koettakaa saada testamentti tehdyksi\nvielä tänä iltana. Pyytäkää herra Ritsonia, kun hän tulee takaisin,\ntekemään se viivyttelemättä. Hänellä on monta verratonta ominaisuutta,\nmutta hitaisuus on hänen vikansa. Aina hän on ollut sellainen.\"\n\nHerra Bonnithorne pysähdytti lasin, jota juuri oli huulilleen viemässä,\nja kohotti äkkiä katseensa.\n\n\"Anteeksi, rouva\", hän sanoi tapansa mukaan hymyillen, mikä ei voinut\nlievittää hänen sanojensa vaikutusta, \"tämä on erityisistä syistä asia,\njosta tuskin voin -- voin -- keskustella naisen kanssa.\"\n\nJuuri sillä hetkellä kuului riikinkukon kujerrus kanapihasta tuntuen\nraa'alta ja repivältä tässä hiljaisessa ympäristössä.\n\nRouva Ritson karahti hiusrajaa myöten punaiseksi.\n\nNiin tottunut kuin hänen nöyryytensä olikin, oli se kuitenkin joutunut\nliian kovalle koetukselle. Mutta hän käänsi taas katseensa alas,\nlopetti tikun ja pistäen vapaan tikun hampaihinsa vastasi tyynesti:\n\n\"Tottahan vaimo saanee puhua asiasta, joka koskee hänen miestänsä ja\nlapsiansa.\"\n\nSuuri mies oli asettanut veitsen ja haarukan lautaselleen.\n\n\"Ei aina\", hän vastasi. \"Laissa on eräs merkittävä ehto, joka ei\ntunnusta naiselle oikeutta sanoa poikaansa omaksensa.\"\n\nTämän venytetysti lausutun puheen aikana Hugh Ritson, vieläkin\npunakkana keskustelustaan Greta Lowtherin kanssa, astui huoneeseen ja\nheittäytyi leposohvalle.\n\nKohottamatta silmiään hermostuneista sormistansa rouva Ritson kysäisi:\n\"Mikä ehto?\"\n\nHerra Bonnithorne väänsi hieman naamaansa ja katsahti merkitsevästi\nHugh Ritsoniin vastatessaan: \"Ehto äpärälapsista.\"\n\nJonkinlainen ylimielinen soinnahdus sattui rouva Ritsonin korvaan. Hän\nkohotti katseensa neuleestansa ja sanoi:\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\"\n\nBonnithorne työnsi lautasensa syrjään, pyyhki suutansa lautasliinaan,\nyskähti ja sanoi: \"Tarkoitan, että laki kieltää pojan nimen\njälkeläiseltä, joka on siitetty ennen vihkimistä.\"\n\nRouva Ritsonin kasvot kävivät sinipunerviksi ja hän nousi seisoalleen.\n\n\"Sellainen laki on julma ja kirottu\", hän sanoi, ja mielenliikutuksesta\nhänen äänensä vapisi tavallista enemmän.\n\nHerra Bonnithorne nojasi veltosti tuolinsa selustaan, päästi pitkän\n\"hem\" täydestä kurkustansa, pisti kätensä liiviensä kainaloreikiin,\nkohotti katseensa ja sanoi: \"Omituista, eikö totta?\"\n\nOnnettomuudeksi herra Bonnithornen viisaalle urkinnalle Paul Ritson,\nGretan rinnalla, ilmestyi oviaukkoon ja muutti kokonaan asiain kulun.\nMiesten esiintyminen, enemmän kuin sanat, oli herättänyt hänen\nlevottomuuttansa, ja hänen äitinsä kiihoittuneet kasvot selittivät\nhänelle keskustelun sisällyksen. Kahdella askelella hän harppasi sinne,\nmissä suuri mies istui nytkin hymyillen, niin että valkeat hampaat\nhohtivat -- ja laski voimakkaan kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n\"Ystäväni\", sanoi Paul iloisesti, \"ehk'ei ole aivan turvallista teille,\nettä puhuttelette minun äitiäni toisen kerran tuolla tavalla.\"\n\nHerra Bonnithorne nousi jäykästi ja hänen levottomat silmänsä\npysähtyivät Paulin suuttuneihin kasvoihin.\n\n\"Turvallista?\" hän kertasi kiihkeänä kaikuna.\n\nPaulin huulet olivat yhteen puristetut ja pää painunut, mutta hän\nkohotti päänsä ja iski äkkiä nyrkillä pöytään.\n\nMitään virkkamatta herra Bonnithorne lysähti istumaan tuolillensa.\nRouva Ritson antoi neuleen pudota helmaansa ja painoi päänsä\nkäsiinsä. Paul tarttui hänen käsiinsä, nosti hänet ylös ja johti ulos\nhuoneesta. Kulkiessaan sohvan ohi, jossa Hugh Ritson lojui, hän katsoi\nveljensä välinpitämättömiin silmiin, ja huoli ja inho kuvastui hänen\nkatseestansa.\n\nKun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, nousivat Hugh Ritson ja herra\nBonnithorne molemmat. Ymmärtämyksen pilke välähti kummankin silmistä.\nSitten äkkiä, hetken vaiston pakottamana molemmat miehet ojensivat\npöydän yli toisilleen kätensä.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nPilvet, jotka olivat kokoontuneet pohjoiselle taivaalle, kiisivät\nlaakson, yli ja ankara sadekuuro, jonka mukana kuului kaukainen\nukonjyrinä, pakotti huviväen siirtymään vajaan. Se oli pitkä\npurjekankaasta laitettu teltta, jonka toisessa päässä tarjoiltiin\nvirvoitusjuomia ja nurkissa oli pöytiä, joille oli levitetty\npiparikakkuja ja kaikenlaista rihkamaa myytäväksi. Ruoho tällä kohden\noli tallattu ihan lakoon, ja käytävät olivat paljaat ja kiilsivät\nsateessa. Kokoontunut seura oli sangen omituinen ja sekalainen.\nErillään muista istui kumolleen käännetyllä nelikolla Newlannin\nviuluniekka, postinkuljettaja Tuomas Kyttyräselkä. Hän oli pieni mies,\njonka polvet olivat koukussa ja jalat hirvittävän pitkät.\n\n\"Nyt, tyttäret, astuapas essiin. Ei sua virotella.\"\n\n\"Tulkoot kaikki, joilla on notkeutta jäsenissään.\"\n\nTätä karkeata kutsua seurasivat kursailematta monet komeasti-puetut\nneitoset riisumatta hattua päästään. Pari parin jäljessä edestakaisin\npyörien kukin siinä taitoansa kilvan näytti.\n\n\"Mää nousen parhaan hevoosein selkään ja ajan jonakin iltana sun\nluokses ja koputan ikkunaas\", kuiskasi eräs nuorukainen tytölle, jonka\nkanssa oli juuri tanssinut.\n\nTyttö nauroi ilakoiden.\n\n\"_Sinun_ parhaan hevosesi, Ville?\"\n\n\"No niin -- isännän sitten.\"\n\nTyttö nauroi taas, ja iva värähti hänen huulillaan. \"Te Kaaliharjun\nurhot olette oikein kuuluisia rakastajoita, kuulen ma. Hyvästin, Ville!\"\n\nJa tyttö pyörähti ympäri. Poika seurasi häntä.\n\n\"Elä suutu, Aggy. Mää oon pian itte isäntä.\"\n\nTyttö tunkeutui ihmisjoukon läpi ja katosi.\n\n\"Tyttö on nähtävästi antanut hälle aimo rukkaset\", sanoi eräs\nvanhanpuoleinen mies, joka sattui seisomaan lähellä.\n\n\"Juuri heidän kaltaistaan\", sanoi toinen. \"Tyttö on punonut paulojansa\npoikaparan ympäri ja vihdoin saanut hänet verkkoihinsa. Eikös pojan\nrikas eno ole kuollut Australiassa?\"\n\n\"Ei, mutta voisihan sellaista uskotella. Silloin kyllä kaikki tytöt\nhyökkäisivät hänen kimppuunsa.\"\n\nTanssi jatkui edelleen.\n\n\"Kas vain, nämä juhlathan loppuvat yhtä hauskasti kuin Carelin\nmarkkinat\", sanoi eräs tytöistä.\n\n\"Bessie, sinä totisesti olet kevyt kuin höyhen\", vastasi hänen\ntoverinsa.\n\nBessien silmät säteilivät ilosta, kun hänen tanssiansa oli näin kehuttu\nja hän avasi manttelinsa viillyttääkseen itseänsä ja näyttääkseen\nkaulassaan riippuvan kauniin medaljongin.\n\n\"Tuollaisesta totisesti on hitonmoiset seuraukset\", mutisi vanha\nilonvihaaja. \"Kyllä tulevaisuus tuollaisten tyttöjen kautta muodostuu\nihanaksi.\"\n\n\"Turhaa, mies, turhaa, maakunta menestyy vallan mainiosti\", vastasi\nhänen ystävänsä. \"Tytöt tekivät työtä ennen aikaan. Nyt ne eivät työllä\nkäsiänsä turmele. Ehkä sentään joskus huviksensa pesevät, silittävät,\nkiilloittavat ja kähertelevät tukkaansa.\"\n\n\"Ei, ei, maakunnassa ei ole ollut onnea siitä alkaen, kun naiset\nrupesivat halveksimaan työtä.\"\n\nViuluniekka vetäisi jousellaan kolme säveltä, jotka tuntuivat sanovan\n\"suutele\" ja muutamasta teltan nurkasta kuuluikin äänekäs huulten\nmaiskahdus.\n\n\"Minä näjin sinun rakastelevan koreeta Bessyä\", sanoi eräs nuori mies\ntoiselle.\n\n\"Ja minä näjin sinun kujertelevan niin sulosesti niityllä. Elä nyt kato\nnoin vijattomasti. Turha on kieltää. Varo vain Aggyn äitiä, hän on\naikamoinen lörppökieli, elä anna hälle tuulta purjeisiin. Hän höyhentää\ntytön ja hennoo se höyhentää jonkun muunkin.\"\n\nTanssin tauottua alkoi kuulua äänekäs lasien kilinä ja tavaton\npuheensorina tarjoilupöytien luota.\n\n\"Hei, sinä kelpo viuluniekka! Tule, niin otetaan tuikku murheeseen!\"\nhuudahti eräs nuorukainen, jonka posket olivat punaiset kuin kirsikat.\n\n\"Tule, Dick, tyhjennetyn yksi neljännes. Kyllä Dielin kukkaro kestää.\"\n\n\"Kyllä vain, mies, ja missä olet ollut sitten pestuumaanantain?\"\n\n\"No, kattos, mää menin pestinottiin ja orottelin pureskellen olkea,\nja silloinkos kaikki muijat kerääntyivät mun ympärillein. Yksi heistä\nsanoi: 'Paljonko tahrot palkkaa, korea poika?' 'Viis ja puol puntaa',\nsanon minä. 'Ja mitä sinä voit tehrä?' kysyy hän. 'Tehrä?' sanon minä;\n'kaikkea kyntämisestä ja puimisesta hevosen harjaamiseen asti', sanon\nminä. 'Tule, sinä olet minun miehiäni', sanoo hän. Mutta hän oli kuin\ntakkiainen aina mun niskassain ja siksi minä pakkasin tavarain, vaarin\ntilin ja tässä mää nyt olen.\"\n\nPieni joukko oli kokoontunut soittajan nelikon ympärille.\n\n\"Tulkaa, täällä Tuomas Kyttyräselkä selittää ihmisille, mitä he\najattelevat.\"\n\n\"Mahrotonta hänen on selittää sellaisten pölkkypäiren ajatuksia, jotka\neivät milloinkaan mitään mieti.\"\n\n\"Hän ruoskii koko huvijoukkoa, sit' on Tuomas.\"\n\n\"Kuka tuo on, joka heristelee sanomalehrellä ja sanoo, että 'koko\nmaakunta on muuttumassa, hitto vie, narrien pesäpaikaksi'?\"\n\n\"Sehän on Gray Graham, joka tuomitsee ihmisiä ja isottelee omalla\nhyvyyrellänsä.\"\n\n\"Huomatkaa, pojat, hänestä tulisi hyvä parlamentin jäsen, sillä hän\nosaa mainiosti soittaa suutaan kansan kelvottomuuresta.\"\n\n\"Suunsoitto ei tee valtiomiestä. Hän tarvitsisi hieman rokkiinsa\noppiakseen pitämään pienempää suuta.\"\n\n\"Ovatko nuo herra Paul Ritson ja neitsy Lowther, jotka juuri tulevat\ntelttaan?\"\n\n\"Totisesti, ja hän on kerrassaan korea tyttö.\"\n\n\"Ja poika on myöskin oppinut ja sivistynyt.\"\n\n\"On, kyllä Paul on miehekseen paremmanpuoleista sorttia.\"\n\n\"Asuuko tyttö pappilassa -- kirkkoherra Christianin luona?\"\n\n\"Totta kai, tietysti, mies; sehän on luonnollista -- hänhän on hänen\nholhoojansa.\"\n\n\"Ja mikä hän on miehiänsä, tuo pappi?\"\n\n\"Hänen kaltaistaan ei tule toista, kun hän on mennyt; on hän sellainen\nmies.\"\n\n\"Ei, ennenkuin vesi virtaa vastamäkeen ja puut kasvavat latva alaspäin.\"\n\n\"Niin oppinut ja lokova kansanmies, ja mikä verraton pappi! Se kelpo\npoika antaa maailmalle arvon, ja maailma kohtelee häntä sen mukaan.\"\n\n\"Tyytyväisyys on kuningaskunnan arvoinen eikä hyväntekeväisyys uskonnon\narvoa alenna.\"\n\nSyntyi tungosta ovelle päin, johon Gubblum Oglethorpe ilmestyi\nrihkamalaatikko niskasta riippuen. Varsinkin tytöt työntyivät\nkiihkeästi hänen ympärilleen.\n\n\"Mitä teillä on tänään, Gubblum?\"\n\n\"Ee, ee mittaan teille, rakkaani. Te ootte yks' niistä, joita\nkattellessa kaikki muu unehtuu.\"\n\n\"O, Gubblum!\"\n\nKohteliaisuuden sai luonnollisesti selittää, miten halusi.\n\n\"Teirän kauniitten kasvojenne yks' ainoa hymy voi tehrä jonkun\nryysyläisen onnelliseks'.\"\n\n\"Oi, Gubblum!\"\n\nKerjäläinen ilmeisesti oli hyväntahtoinen ja sukkela vekkuli.\n\n\"Jumala teitä siunatkoo, hohhoh! Mitäkö täällä on?\" jatkoi kerjäläinen\nkiivaasti heilutellen laatikkoansa. \"Nämä tavarat on hankittu\nlontoolaisille, joiren kasvot ovat kuin Englannin kartta, mihin on\nmerkitty kaikki rautatiet, että ne oisivat eres vähän sierettäviä,\ntierättehän. Eikä siellä kukaan tierä, että muutamat näistä esineistä\nvoivat tehrä hienon ihmisen -- siihen tarvitaan rintaneuloja,\nnenäliinoja, kauluksia ja ties mitä.\"\n\nGubblumin välinpitämättömyydellä oli erinomainen voima kääntää kaikkien\nkatseet hänen rihkamalaatikkoonsa. Kerjäläisen kasvojen ilme oli\nviattoman näköinen, kun hän jatkoi:\n\n\"Mää oon sangen vaatimaton poika, muuten minä saavuttaisin onneni\nsillä, mitä minulla on täällä.\"\n\n\"Avaa laatikkosi, Gubblum\", sanoi eräs pojista, Georgie Moore,\nkyynärpäällään tyrkkien toiset pois tieltään, että hän ja tyttö hänen\nkynkässään pääsisi esille.\n\n\"Vaatimaton poika\" teki hyväksyvän eleen ja alkoi täyttää pyyntöä.\nNuoria avatessaan hän ylisti liikemiesrehellisyyttänsä ja horjumatonta\nkunniantuntoansa.\n\n\"Mää en ol' kyllin viekas, se on mun vikan'. Mää osaan elää vain\nkärestä suuhun ja siinä kaikki. Jos mää tyyryn vähempään, niin hukka\nmun perii.\"\n\nGubblum avasi nyt laatikkonsa ja veti sieltä esille punaisen ja vihreän\nshaalin, joka oli hirvittävän räikeä ja huonoa kangasta.\n\n\"Kas niin, tässä mull' on verraton näyte. Näin siistiä ja kaunista\nshaalia mull' ei ol' ollut kuin kaksi kappaletta koko elämäni aikana.\nSen toisen mää myin erääll' sulhaisell' seittemäst' ja kuurest'\npennyst'!\"\n\nSe ihastunut ilme, jonka hänen oma sukkeluutensa oli kerjäläisen\nkasvoille nostanut, hämmentyi, kun Paul Ritson veitikkamaisin elein\nastui hänen luokseen ja ottaen shaalin hänen ojennetusta kädestään\nkuiskasi:\n\n\"Eihän, myittekö todellakin?\"\n\nGordie Moore sukelsi nyt taskuunsa ja kaivoi sieltä kolme\npuolikruunusta.\n\n\"Tässä on sulle, Gubblum, ota nämä.\"\n\n\"Kattoppas tuota\", huudahti vanha ihmisvihaaja, \"tuo Gubblum ei koskaan\npengo laatikkoansa ilmaiseksi.\"\n\nGray Graham, joka oli katsellut nuorten touhuja ja näki, mitä Gordie\ntarjosi kerjäläiselle, hymähti hiukan katkerasti:\n\n    \"Tule kotiin järkikulta,\n    älä haihdu tuuliin multa.\"\n\nJuuri silloin kuului melua tarjoilupöytien luota. Kaksi ystävystä oli\njoutunut ilmi sotaan keskenänsä.\n\n\"Hitto vie, minulla oli viisitoista hopeashillingiä oikeanpuolisessa\nhousuntaskussa, ja missä ne ovat nyt?\"\n\n\"Piru sinut periköön, mistä minä tiedän, mihin sinun kolikkos ovat\njoutuneet! Sinähän potkit kuin riivattu, ne ovat lentäneet tiehensä.\"\n\n\"Minulla oli viisitoista hopeashillingiä oikean käden housuntaskussa,\nminä sanon sinulle.\"\n\n\"Mitä sinun viheliäiset killinkisi minuun kuuluu? Sinä olet humalassa\nkuin pörriäinen. Luuletko sinä, että minä olen sinun kolikkosi ottanut?\nSinä olet erehtynyt miehestä käydessäsi minua epäilemään.\"\n\n\"Ne olivat oikeanpuolisessa housuntaskussa, minä voin vannoa sen.\"\n\n\"Älä horise! Koeta vasemmanpuolisesta housuntaskusta.\"\n\nPunaposkinen kyntömies teki työtä käskettyä, ja samassa levisi ilon ja\nhäpeän sekainen hymy hänen kasvoilleen. Kaikui ilkamoiva nauru, jonka\nseasta erotti kerjäläisen äänen:\n\n\"Mee teemme sinust' kukkojen kuninkaan, korea poikaseni.\"\n\nKorea poika lähti juuri luikkimaan tiehensä ivallisten katseitten\nsaattamana, kun teltassa syntyi kuolemanhiljaisuus. Edessä-olevat\nperäytyivät ja takimmaiset kurottivat kaulojansa nähdäksensä etumaisten\nyli.\n\nTeltan aukossa seisoi vanha loordi Fisher kalpeana kuin aave, silmät\nsuurina ja levottomina sadepisarain tippuessa tukasta ja parrasta.\n\n\"Ne ovat sanoneet minulle\", hän alkoi oudolla äänellä, \"että\nminun Mercyni on mennyt Lontoon-junaan. Minä tierän, että he ovat\nerehtynneet, mutta tulin kuitenkin itte kattomaan. Onko hän täällä?\"\n\nEi kukaan vastannut. Vain suuret sadepisarat, jotka ropisivat katolle,\nhäiritsivät hiljaisuutta. Paul Ritson työntyi joukon läpi lähemmä.\n\n\"Mercy? -- Lontooseen? Odottakaa, Matthew; minä katselen, ehkä hän on\ntäällä.\"\n\nLoordi Fisherin katse kiersi häntä ympäröivien ihmisten kasvoista\nkasvoihin.\n\n\"Eikö kukaan tierä hänest' mitään?\" hän kysyi hiljaa. \"Miksi te ette\npuhu, miksi kukaan ei virka mitään? Te puistatte päätänne. Mitä se\ntarkoittaa?\"\n\nVanha mies koetti hillitä mielenliikutustaan, joka kuristi hänen\nkurkkuansa.\n\n\"Ei, Matthew, ei hän ole täällä\", sanoi Paul Ritson.\n\n\"Sitten kai se lienee totta\", sanoi Matthew oudon tyynesti.\n\nSeurasi äänettömyys. Paul oli ensimmäinen, joka voitti hämmästyksensä.\n\n\"Hän voi olla Pikku Kaupungissa -- Keswickissä -- tai on hän\npistäytynyt johonkin muualle.\"\n\n\"Hän _voisi_ olla, herra Paul, mutta hän ei tavallisesti juoksentele\nsillä tavalla. Hän on matkalla Lontooseen, siitä ei epäilemistä.\"\n\nPuhuja oli Natt, Ghyllin tallimies.\n\nVanhan miehen epäilys näytti häviävän.\n\n\"Mennyt? Mercy mennyt? Mennyt virkkamatta sanaakaan? Miksi? Minne?\"\n\n\"Hänellä oli punainen nyytti kädessään ja hän itki nurkan takana\nkauheasti. Sen minä näin omin silmin.\"\n\nLevottomuus nosti Paulin kasvoille raivostuneen ilmeen.\n\n\"Tässä on harjoitettu konnankoukkuja -- olkaa siitä varmat\", hän sanoi\nkiivaasti.\n\nLoordi huojutti päätänsä edestakaisin, ja hänen silmänsä uivat\nkyynelissä. Mutta hän seisoi paikallaan hiljaa kuin itkevä lapsi.\n\n\"Minun suloinen Mercyni\", hän lausui surkeasti, \"mennyt pois vanhan\nisänsä luota.\"\n\nPaul astui vanhan miehen rinnalle laskien voimakkaan kätensä hänen\nolalleen niin hellästi kuin nainen lastansa tyynnytellessään. Sitten\nhän kääntyi ja luoden säkenöivän katseensa ympärillä-oleviin virkkoi:\n\n\"Joku roisto on tehnyt tässä konnantyön. Kuka se on? Sanokaa. Tietääkö\nkukaan?\"\n\nKukaan ei puhunut. Ainoastaan loordi valitti heikosti horjuen kuin\njuopunut. Kun sitten ensimmäinen puuska oli ohi, vanha mies alkoi\nnauraa. Mitä naurua se olikaan!\n\n\"Ei väliä!\" hän sanoi, -- \"ei väliä! Minulta ei nyt jää mitään enkä\nkarota mitään. Siinä on lohtua kaikissa tapauksissa! Ha, ha, ha!\nMutta minun syrämeni pakahtuu. Olette oikeassa, herra Ritson; tämä on\nroistojen työtä.\"\n\nVanhan miehen silmät vilkkuivat levottomasti.\n\n\"Oman vanhan isänsä\", hän mutisi, \"onnettoman vanhan isänsä, joka häntä\nrakasti ja jonka sydän on murtunut -- hän jätti. Ei väliä; ei minulta\nnyt ketään jälkeen jää -- ha, ha, ha!\"\n\nHän koetti reippaasti lähteä kävelemään tiehensä, aavemainen hymy\nkyyneleisillä kasvoillaan, mutta hän horjahti ja kaatui tiedotonna\nPaulin avoimeen syliin. He avasivat hänen kauluksensa ja valelivat\nvedellä hänen otsaansa.\n\nJuuri sinä hetkenä astui Hugh Ritson telttaan ja saavuttuaan joukkoon\nkatseli painuneitten päitten yli murtunutta isää, joka lepäsi hänen\nveljensä käsivarsilla.\n\nPaulin huulet vapisivat ja hänen voimakas otsansa vetäytyi ryppyihin.\n\n\"Kukapa tietää, ehkäpä se roisto on täällä nyt\", hän sanoi, ja hänen\nkatseensa kiersi miehestä mieheen. \"Jos hän on täällä, katsokoon\nnyt säälimätöntä tekoansa ja seuratkoon tämä näky häntä hänen\nkuolinpäiväänsä asti!\"\n\nTänä hetkenä Hugh Ritsonin kasvoilla tapahtui kauhea muutos. Nyt avasi\nvanhuskin silmänsä tullen tuntoihinsa, ja Hugh polvistui hänen eteensä\nja kohotti vesilasin hänen huulilleen.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nIloinen valkea oli juuri kuumentanut muutaman Ritsonien ikivanhan\nhuoneen takan hohtavan kuumaksi ja rouva Ritson seisoi sen edessä\npaistaen kaurakakkuja \"muotissa\". Pöytään oli illalliseksi tuotu lihaa,\nolutta, maitoa ja ohraleipää. Etäisimmässä akkunan syvennyksessä\nistuivat Paul Ritson ja Greta Lowther.\n\nPienien väliaikojen perästä, jotka tulivat yhä lyhyemmiksi, ja vakavin\nilmein, jotka lopulta tulivat tuskaisiksi, rouva Ritson kurkisti\novesta yhä sakenevaan ilmaan. Nuoret olivat syventyneet liiaksi omaan\nelämäänsä huomatakseen hänen levottomuuttansa, ennenkuin hän avasi\nvaatekaapin ja otettuaan sieltä kuivia flanelleja asetti ne lämpenemään.\n\n\"Älä ole levoton, äiti\", sanoi Paul. \"Hän on pian täällä. Hänen täytyy\nkiertää Kaaliharjun kautta ja matka on pitkä, tiedäthän.\"\n\n\"Illallisen aika on ollut jo tunti sitten\", sanoi rouva Ritson luoden\nkatseensa vanhaan seinäkelloon, joka harvakseen naksutti suuren\nnojatuolin takana. \"Alkaa uudestaan sataa, kuunnelkaa!\" Kuului\nsadepisarani rapina akkunoihin. \"Jos hän on nyt matkalla, hän kastuu\nihan likomäräksi.\"\n\n\"Minä toivon, että olisin mennyt hänen sijastansa\", sanoi Paul Gretaan\nkääntyen. \"Kastuminen on hänelle näihin aikoihin vaarallista. Toisin\noli ennen, jolloin hän saattoi päiväkausia kahlata vedessä ja vesi- ja\nlumisateessa.\"\n\nUkkosen isku pani koko huoneen vapisemaan. Akkunat helisivät, ja tuli\njuuri sytytetyssä pöytälampussa lepatti ja näytti punaiselta.\n\n\"Herra varjelkoon, millainen yö! Oliko se ukkosen isku?\" sanoi rouva\nRitson rientäen ovelle ja avaten sen taas.\n\n\"Älä ole levoton, äiti\", kertasi Paul. \"Tule sisään. Isä on täällä\npian, ja jos hän kastuu, ei sitä nyt voi auttaa.\"\n\nPaul oli keskeyttänyt viehättävän keskustelun Gretan kanssa\nlohdutellakseen äitiänsä. Alkaen kertoa kilpailustaan hän karkoittikin\ntoisen levottomuuden yhtä paljon rauhallisella käytöksellään kuin\nsanoillaankin.\n\n\"John Proudfoot otti minua noin ja koetti saada minut kenttään, mutta\nminä sain lujan otteen -- ja hei -- hän oli hartiat maassa!\"\n\nUlko-ovelta kuului hätäinen naputus. Samassa se avautui ja aukkoon\nilmestyi kalmankalpeat kasvot.\n\n\"Mitä nyt, Reuben?\" kysyi Paul hypähtäen seisoalleen.\n\n\"Tulkaa minun kanssani -- jättäkää naiset -- herra on ulkona -- salama\non iskenyt häneen -- minä luulen, että hän on kuollut.\"\n\n\"Minun isäni!\" sanoi Paul ja seisoi hetkisen kauhistunein ilmein.\n\"Lähde, Reuben, minä tulen mukaan.\" Paul pisti hatun päähänsä ja riensi\nkiireesti ulos.\n\nRouva Ritson oli juuri kääntämässä kakkujansa, kun Reuben ilmestyi. Hän\nkuuli, mitä sanottiin ja hänen kasvonsa valahtivat kuolemankalpeiksi.\nMutta hän ei sanonut mitään, horjui vain muutaman askelen ja vaipui\ntuolille. Greta astui hänen luoksensa ja suuteli häntä.\n\n\"Äiti -- rakas äiti!\" hän sanoi ja rouva Ritson painoi päänsä hänen\nrinnoilleen.\n\nHugh oli istunut sanomalehtiä lukien omassa huoneessaan alakerrassa.\nHän oli kuullut, mitä sanottiin ja tuli eteiseen.\n\n\"Salama on iskenyt sinun isääsi\", sanoi Greta. \"Ne kai tuovat hänet\nkotiin\", sanoi Hugh. Samana hetkenä kuului raskaitten askelten ääni\nulkoa. Siellä kannettiin loukkaantunutta miestä. He kantoivat hänet\ntalon läpi hänen omaan huoneeseensa. \"Se on tapahtunut minun tähteni\",\nsanoi rouva Ritson kohottaen kyyneleiset kasvonsa.\n\nPaul astui huoneeseen. Hänen punaiset kasvonsa olivat muuttuneet\ntuhkanharmaiksi. Hänen silmistään, jotka juuri äsken olivat loistaneet\nilosta, kuvastui nyt mitä suurin tuska ja pelko.\n\n\"Elääkö hän?\"\n\n\"Elää.\"\n\n\"Jumalan kiitos, Jumalan olkoon kiitos iankaikkisesta iankaikkiseen!\nMinä menen hänen luokseen.\"\n\n\"Hän on tunnotonna -- hengittää -- muuta ei.\"\n\nRouva Ritson Paulin ja Gretan saattamana astui huoneeseen, johon\nloukkaantunut mies oli viety. Hän lepäsi vuoteessaan vaatteet yllä\njuuri sellaisena kuin hän oli ollut vahingon tapahtuessa. Hänen\notsaansa valeltiin vedellä ja pantiin iilimatoja hänen ohimoillensa.\nHän hengitti raskaasti, mutta ei näyttänyt mitään merkkejä tuntoihinsa\ntulemisesta.\n\nPaul istui isänsä vuoteen reunalla kasvot käsiin painuneena. Hänen\nmieleensä muistui eräs poikavuosien päivä, jolloin isä tahtoi nostaa\nhänet ponyn paljaaseen selkään annettuaan tämän ponyn hänelle\nsyntymäpäivälahjaksi. Olisiko mahdollista, että nyt olisi tullut loppu?\n\nHän nousi ylös ja vei Gretan ulos huoneesta.\n\n\"Tämä murheitten talo ei ole sovelias sinulle\", hän sanoi. \"Myrsky on\nasettunut; sinun täytyy jättää meidät. Natt voi panna hevosen valjaihin\nja saattaa sinut kotiin.\"\n\n\"Minä en tahdo mennä\", sanoi Greta, \"tämä talo on oleva tämän yötä\nminun kotini. Älä lähetä minua pois luotasi, Paul. Sinua on onnettomuus\nkohdannut, ja minä tahdon jäädä sinun luoksesi.\"\n\n\"Sinä et voi tehdä mitään hyvää, mutta voit kuitenkin tuottaa jotakin\nharmia.\"\n\nRouva Ritson tuli huoneesta.\n\n\"Missä on herra Bonnithorne?\" hän kysyi. \"Hänen piti olla täällä kello\nkahdeksan. Isäsi voi tulla tuntoihinsa.\"\n\n\"Asianajaja ei voi ollenkaan häntä auttaa.\"\n\n\"Jos hänen täytyy jättää meidät, ehkäpä Jumala sallii hänen tulla edes\nhetkeksi tuntoihinsa.\"\n\n\"Ehkäpä, että hän tuntisi meidät -- sanoisi meille jäähyväisiksi jonkun\nsanan.\"\n\n\"Toivon sitä muusta syystä -- muusta kauheasta syystä.\"\n\n\"Sinä ajattelet testamenttia. Jätä se. Tule, äiti -- ja Greta, tule\nsinäkin -- menkäämme takaisin.\"\n\nPuoli tuntia myöhemmin talo oli äänetön kuin ruumishuone. Hillityin\näänin ja varpaillaan sipsuttaen naispalvelijat liikkuivat siinä\nhuoneessa, jossa lepäsi kuoleva mies. Työmiehet istuivat keittiössä ja\nkeskustelivat kuiskaavin äänin.\n\nMyrsky oli asettunut. Tähti toisensa perästä tuikahti kiitävien pilvien\nläpi, ja kuu loi hopeaista valoaan pilviin, jotka omituisina möhkäleinä\nkiisivät määrättömiä ratojaan.\n\nHugh Ritson istui yksin vanhassa salissa, jossa nyt kenenkään läsnäolo\nei häntä häirinnyt. Hänen kasvonsa lepäsivät käsissä ja kyynärpäänsä\nnojasivat polviin. Hänen silmissään välähteli outo loiste. Siinä ei\nilmennyt surua eikä tuskaa, vaan huolta, levottomuutta ja epävarmuutta.\nUudestaan ja uudestaan hän näytti heräävän syvistä mietteistä, ja\nhillitty huudahdus pääsi silloin tällöin hänen huuliltansa. Hän kävi\nmuutamia kertoja edestakaisin yli lattian ja istahti taas.\n\nEräs palvelija kulki huoneen läpi varpaillansa. Hugh kohotti päänsä.\n\n\"Kuinka teidän sairaanne nyt voi?\" hän kysyi hiljaa.\n\n\"Ainoastaan hengittää, ei muuta, herra, ei ole tullut tuntoihinsa.\"\n\nHugh nousi hitaasti ylös. Suuri peili oli hänen vastassaan olevalla\nseinällä. Hän katsoi siihen mitään tajuamatta. Hänen ajatuksensa\naskartelivat muualla, mutta vihdoin selvä tajunta välähti hänen\nsielussaan ja ensimmäinen, mikä hänelle selvisi, oli hänen oma kuvansa.\nMutta kasvojen ilme oli valoisa, tyytyväinen, niinkuin niillä olisi\nleikkinyt aavemainen hymy. Hän kääntyi kärsimättömästi pois koko\npeilistä.\n\nUudestaan istuutuen hän koetti hillitä itseänsä. Hän tutki kohta\nkohdalta tilannetta. Hän ajatteli, mitä asianajaja oli sanonut\nLowtherin hylätystä vaimosta ja hänen pojastaan. Sitten hän otti\npovitaskustaan esille herra Bonnithornen antaman medaljongin ja tutki\nsitä pitkään ja vakavasti.\n\nTulos näytti tuottavan hänelle hirveää tyydytystä. Nyt ei voinut\nolla epäilystä, mitä merkitsi aavemainen hymy, joka leikki hänen\nkasvoillansa.\n\nSalin nurkassa oli korkea, vanhanaikainen kello. Se löi kahdeksan.\nHitaat, kirkkaat lyönnit kaikuivat repivinä äänettömässä huoneessa\nja tuntui kuin ne olisivat häirinneet koko talon hiljaisuutta. Tunti\npalautti mietiskelevän miehen todellisuuteen. Kello kahdeksan herra\nBonnithorne oli luvannut tulla laatimaan testamenttia.\n\nHugh Ritson soitti kevyesti kelloa, joka oli pöydällä. Eräs palvelija\nastui huoneeseen.\n\n\"Kutsu Natt minun luokseni\", sanoi Hugh.\n\nHetkistä myöhemmin tallimies tallusti saliin. Hän oli paksurakenteinen,\nlyhytkaulainen nuorukainen, jonka kasvot olivat pyöreät ja silmäluomet\npeittivät viekkaan silmäparin, niin että vain kapea rako jäi näkyviin.\nEnsi silmäyksellä olisi voinut sanoa, että vekkuli oli vain puoliksi\nvalveilla, mutta toinen silmäys olisi selittänyt, ettei hän koskaan\nnukkunut.\n\nVastaanottaessaan Hugh näytti osoittavan hänelle erikoista ystävyyttä.\n\n\"Ah, Natt, tule tänne -- lähemmäksi.\"\n\nMies astui lattian yli. Hugh alensi äänensä.\n\n\"Mene Pikku Kaupunkiin ja etsi puheillesi herra Bonnithorne. Sinä voit\ntavata hänet tielläkin. Ellet, niin tapaat hänet ainakin Juoksevan\nHevosen ravintolasta. Sano hänelle, että _minä_ olen lähettänyt sinut\nsanomaan hänelle, että Adam Fallow on kuolemaisillaan Bigriggissä ja\nhaluaa heti häntä nähdä. Ymmärrätkö?\"\n\nMies kohotti unisia luomiansa. Epäluuloinen pilke välähti niiden\nvälistä. Hän katsahti ympärilleen ja sitten alas suuriin, jäykkiin\nkenkiinsä ja kohottaen kätensä käsnään, joka oli hänen ohimossansa, hän\nmutisi: \"Ymmärrän.\"\n\nHughin kasvot synkistyivät.\n\n\"Hiljaa\", hän sanoi ankarasti ja vastasi sitten hymyllä Nattin\nkohotettuun katseeseen. \"Kun palaat, pidä suusi kiinni, kuuletko?\"\n\nRaskaat luomet kohosivat vielä kerran. \"Kuulen.\"\n\n\"Lähde sitten.\"\n\nMies alkoi nahjustella ulos.\n\n\"Natt\", sanoi Hugh astuen askelen hänen jälkeensä, \"sinun on tehnyt\nmieli minun piiskaani. Ota se, löydät sen eteisestä.\"\n\nKorviin asti ulottuva hymy kirkasti Nattin kasvoja. Hän kuhnusti\ntiehensä.\n\nHugh palasi sohvalleen. Kiusallinen peili sieppasi taas hänen kuvansa\nja ilmaisi hänelle, että hän taas hymyili. Sinä hetkenä kuului\nsisemmästä huoneesta ankaran nyyhkytyksen häipyvä ääni. Se karkoitti\nhymyn ja sai hänet pysähtymään. Hän katsoi kasvojensa ilmeitä.\nOlisivatko nuo roiston kasvot? Suunnitteliko hän jotakin konnantyötä?\nEi; hän vain tahtoi puolustaa oikeuttansa, omaa selvää, laillista\noikeuttansa -- ei mitään muuta.\n\nHän avasi erään seinälaatikon ottaen sieltä esille avainkimpun.\nValiten niistä yhden avaimen hän avasi oven ja astui työhuoneeseen,\njonka muutamassa laatikossa oli kasa irtonaisia papereita. Nyt täytyy\nsaada selville, eikö siellä jo olisi testamenttia. Hän silmäsi paperit\nyksitellen ja asetti tarkastetut sivuun. Lopetettuaan tarkastelunsa hän\npalasi äskeiseen huoneeseen. Ei piirtoakaan; olihan hän ollut siitä\nvarma!\n\nTaas kuului katkera nyyhkytys sisähuoneista. Hugh Ritson astui\näänettömin askelin ovelle, avasi sen hiljaa ja pistäen päänsä sisään\nkuunteli. Hän kääntyi takaisin tuskaisin ilmein, otti hattunsa ja meni\nulos.\n\nYö oli hyvin pimeä. Hän kulki vähän matkaa käytävää kylään päin ja\ntaas takaisin portaitten luo. Paljastaen päänsä hän antoi yötuulen\nviillyttää kuumaa ohimoansa. Hänen hengityksensä kävi kovaksi ja\nkuuluvaksi. Hän oli palaamassa sisään, kun hänen silmänsä keksi\nliikkuvan valon puistokäytävällä. Valo yhä läheni. Hän astui sitä\nvastaan ja kohtasi Josiah Bonnithornen. Asianajaja oli matkalla taloon\nlyhty kädessä.\n\n\"Etkö sinä tavannut tallimiestä?\" kysyi Hugh kiihkeästi kuiskaten.\n\n\"En.\"\n\n\"Se toljake on varmaan kulkenut suurta vuorensivun ajotietä. Pitäisihän\njo ennestään tietää, ettei se tyhmyri mihinkään kelpaa. Oletko kuullut,\nmitä on tapahtunut?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Testamenttia ei vielä ole.\"\n\n\"Ja sinun isäsi on tunnotonna?\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Silloin sitä ei voida tehdäkään.\"\n\nSeurasi äänettömyys, ja pimeys näytti käyneen yhä sakeammaksi. Lyhty\nvalaisi hämärällä valollaan vain vähän matkaa edessä-olevaa tietä.\n\n\"Jos sinun äitisi on se Grace Ormerod, joka meni naimisiin Robert\nLowtherin kanssa ja heille syntyi poika, silloin Paul on tuo poika --\nja Lowtherin omantunnonrahojen perillinen.\"\n\n\"Bonnithorne\", sanoi Hugh Ritson, ja hänen äänensä vapisi ja petti --\n\"jos asia on niin, _on_ se niin, eikä _meidän_ tarvitse tehdä mitään.\nMuista, hän on minun isäni. Ei ole uskottavaa, että hän tahtoisi tehdä\noman poikansa perinnöttömäksi jonkun toisen pojan vuoksi.\"\n\nHerra Bonnithorne naurahti hillitysti ja astuen ihan likelle\nruusupensasta laski lyhtynsä maahan.\n\n\"Sinun isäsi -- niin. Mutta tänään olet nähnyt, miten hän voi sinua\nkohdella. Sinä olet aina ollut lapsipuolen asemassa. Paul on ollut\nvanhuksen suosikki.\"\n\n\"Siitä ei epäilystä.\" Hugh astui likelle asianajajaa. Hän oli\nsotkeutumassa surullisen kiusauksen pyörteihin.\n\n\"Jos hän tulee tuntoihinsa, hän voi joutua kiusaukseen tunnustaa\nvaimonsa laittoman pojan omakseen. _Se_\" -- ääni painui matalaksi ja\nsiinä helähti ivallinen sointu -- \"suojelee vaimoa häpeältä ja riistää\nsinulta perinnön.\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa hän on minun veljeni, minun äitini poika. Jos\nminun isäni tahtoo määrätä hänet omaisuutensa perijäksi, niin Jumala\nvarjelkoon meitä millään tavalla estämästä sitä.\"\n\nVielä kerran kuului pimeässä puoliksi pidätetty nauru.\n\n\"Nyt sinä olet unohtanut, mitä oikeastaan tahdot, veliseni. Turhaa\ntässä on ruveta evankeliumin levittäjäksi. Ehkäpä tahtoisit rukoilla\ntämän kelpo veljen puolesta; ehkä pidät hyödyllisenä langeta polvillesi\nveljesi eteen ja sanoa: 'Rakas velipuoleni, joka olet rakastanut\naina minua ja jota minä lakkaamatta olen rakastanut, ota käsiisi\nminun onneni ja anna minulle arvoton maakappale niistä maista, jotka\nsyntymäoikeuden mukaan ovat minun'.\"\n\nHugh Ritsonin hengitys muuttui puuskuttavaksi, ja hänen huulensa\nvapisivat pimeässä.\n\n\"Bonnithorne, asia ei voi olla niin. Sinua pettää pelkkä sattuma,\nviettelevä, kirottu todennäköisyys. Minun äitini tietää kaikki. Jos\nolisi totta, että Paul on Lowtherin poika, hän tietäisi myöskin, että\nPaul ja Greta ovat veli- ja sisarpuolet. Hän varmasti tahtoisi estää\nheidän luonnottoman liittonsa.\"\n\n\"Ja luuletko sinä, että minä olisin odottanut aina tähän asti ja\nsamalla kulkenut ympäri kyliä juoruamassa, kuinka asiat oikeastaan\novat? Äitisi on koko sukulaisuudesta yhtä tietämätön kuin Gretakin.\nLowther oli kuollut, ennenkuin teidän perheenne asettui Newlandiin.\nLesken eläessä eivät perheet koskaan tavanneet toisiansa. Nyt taas ei\nole enää ainoatakaan, joka voisi puhua tästä jutusta.\"\n\n\"Kirkkoherra Christian?\" sanoi Hugh.\n\n\"Hän on iso lapsi, joka potkii vielä kapaloissansa.\"\n\n\"Salaisuudesta ei siis tiedä kukaan muu kuin sinä ja minä, Bonnithorne?\"\n\n\"Pitäisikö siitä vielä jonkun muunkin tietää? Tuo avioliitto ei\nsaa toteutua. Greta on Paulin sisarpuoli, mutta hän ei ole _sinun_\nsukulaisesi --\"\n\n\"Olet oikeassa, Bonnithorne\", keskeytti Hugh Ritson, \"se avioliitto on\nvastoin luontoa.\"\n\n\"Ja ensimmäinen askel sen estämiseksi on testamentin teko.\"\n\n\"Mitä varten sinä sitten olet täällä?\"\n\n\"Päästäkseni varmuuteen, ettei testamenttia ole jo ennemmin tehty. Sinä\nolet tyydyttänyt minua ja nyt minä menen.\"\n\nSeurasi äänettömyys.\n\n\"Kuka voi sanoa, että minä suunnittelen jotakin alhaista tekoa?\" sanoi\nHugh kiihkeällä äänellä.\n\n\"Kuka sitä voisi?\"\n\n\"Itse luonto on minun puolellani.\"\n\nMies oli voitettu. Hän oli kokonaan lankeamaisillaan kiusaukseensa.\n\n\"Kun minä olen mennyt, Hugh, mene sinä sisään. Ei ole _hyvä_ sinun olla\nnyt pois näkyviltä ja kuuluvilta.\"\n\nHerra Bonnithorne lähti pitäen lyhtyä edessään näyttääkseen tietä\npimeässä. Sen valo lankesi hetkeksi Hugh Ritsonin ilkeäksi vääntyneille\nkasvoille.\n\n\"Odota, sammuta lyhty.\"\n\n\"Se on tehty.\"\n\nKaikki oli nyt pimeää.\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nHiljaa kuiskaten nämä kaksi miestä erosivat.\n\nJosiah Bonnithornen juoksevain askelten ääni käytävällä häipyi pian\nkuulumasta.\n\nHugh Ritson seisoi vielä hetken siinä, mihin asianajaja oli hänet\njättänyt ja sitten hän astui sisään. Hän huomasi, että työhuone oli\nauki. Kiihkossaan hän oli unohtanut sulkea sen. Hän astui sisään ja\ntyönsi paperit paikoillensa. Sinä hetkenä ovi avautui ja hän kuuli\nraskaita askelia lattialta. Hugh kohotti nolona katseensa. Tulija oli\nPaul. Hänen kasvoilleen oli tuska piirtänyt syvät vaot. Mutta surun\npilvet eivät olleet niin mustat kuin ne huolen pilvet, jotka hänen\nilmeensä peittivät, kun hän huomasi, mitä hänen veljensä oli tekemässä\nja arvasi toisen tarkoituksen.\n\n\"Mitä sinulla on tekeillä?\" kysyi Paul hilliten vihaansa.\n\nEi kuulunut mitään vastausta.\n\n\"Jätä tämä työhuone.\"\n\nHugh käänsi punastuneet kasvonsa.\n\n\"Minä teen, mitä haluan.\"\n\nPaul harppasi kaksi askelta häntä kohti.\n\n\"Ulos täältä.\"\n\nTyöhuone jäi tyhjäksi ja lukittiin. Samana hetkenä astui rouva Ritson\nsaliin sisimmistä huoneista. Paul kääntyi ympäri.\n\n\"Hän ajattelee testamenttia\", sanoi vanhempi veli. \"Ehkä on\nluonnollista, että hän epäilee minua, mutta kun aika tulee, hän saa\npuolen kaikesta eikä tuhatkaan testamenttia voi antaa hänelle enempää.\"\n\nRouva Ritson oli äärimmilleen kiihtynyt. Hänen itkusta punaiset\nsilmänsä leimusivat mielenliikutuksesta.\n\n\"Paul, hän on tunnoissaan\", hän huudahti äänellä, jossa kaikui huoli ja\nlevottomuus. \"Hän koettaa puhua. Missä on asianajaja?\"\n\nHugh oli siirtynyt ulommalle ovelle.\n\n\"Tunnoissaan!\" hän kertasi astellen uunin luo.\n\n\"Lähetä heti kutsumaan herra Bonnithornea\", sanoi rouva Ritson Hughille.\n\nHänen liikkeensä olivat kuumeiset. Hugh soitti kelloa. Kun eräs\npalvelija ilmestyi, sanoi hän:\n\n\"Sano Nattille, että hän menee kylään hakemaan herra Bonnithornea.\"\n\nPaul oli astellut sisemmän huoneen ovelle. Hänen kätensä oli\nkädensijalla, kun Greta astui huoneesta ulos. Hän astui rouva Ritsonin\nluo ja koetti hillitä mielenliikutustaan.\n\nPalvelija palasi.\n\n\"En löytänyt Nattia\", hän sanoi. \"Häntä ei ole koko talossa.\"\n\n\"Löydät hänet tallista\", sanoi Hugh tyynesti.\n\nPalvelija riensi kiireesti ulos.\n\nPaul palasi keskelle huonetta.\n\n\"Minä menen itse\", sanoi hän ja otti hattunsa, mutta rouva Ritson\nkiiruhti estämään hantti.\n\n\"Ei, ei, Paul\", hän sanoi vapisevalla äänellä, \"_sinä_ et saa\nhetkeksikään jättää hänen vuodettaan.\"\n\nPaul katseli hämmästyneenä veljeänsä.\n\nTämän kylmä tyyneys kiusasi häntä.\n\nPalvelija palasi uudestaan.\n\n\"Natt ei ole tallissa, herra.\"\n\nPaulin kasvot kävivät hohtavanpunaisiksi. Rouva Ritson kääntyi Hughiin.\n\n\"Hugh, rakas poikani, mene sinä hakemaan asianajajaa.\"\n\nHymy, joka ilmestyi Hughin suupieliin, ilmaisi, että pyyntö loukkasi\nhäntä.\n\n\"Äiti, _minun_ paikkani on myöskin täällä. Kuinka sinä voit pyytää\nminua poistumaan isäni luota tällaisena hetkenä?\"\n\nGreta oli lakkaamatta katsellut Hughia.\n\n\"Minä menen\", hän sanoi päättävästi.\n\n\"Mahdotonta\", sanoi Paul. \"Yö on pimeä ja tie märkä ja ikävä.\"\n\n\"Minä menen siitä huolimatta\", sanoi Greta varmasti.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, rakkaani, ja suojelkoon sinua aina\", sanoi\nPaul ja auttaen vaippaa hänen olalleen hän kuiskasi: \"Sellaisesta\naineesta on oikea englantilainen nainen tehty.\"\n\nHän avasi oven ja astui Gretan rinnalla yli pihan. Yöilma oli selvä ja\nviileä, tähdet loistivat, puut huokailivat, kaukaiset kosket saatuaan\nlisävettä kohisivat, ja linnut oksilla visersivät iltalaulujansa.\nMyrsky oli asettunut, mutta sen tuhoama elämä oli sammumaisillaan\nhiljaisessa sisähuoneessa.\n\n\"Turvallista matkaa sinulle, rakas tyttöni, ja palaa pian\", kuiskasi\nPaul, ja seuraavana hetkenä Greta oli kadonnut pimeään.\n\nTullessaan sisään Paul huomasi, että hänen veljensä oli menossa\nsairaan huoneeseen. Paul aikoi seurata häntä, kun hänen äitinsä, joka\noli kävellyt edestakaisin huoneessa vielä kiihtyneempänä kuin ennen,\npysäytti hänet. Hän kääntyi ympäri tullen äitinsä luo ja huomaten\nsamalla, että Hugh oli pysähtynyt kynnykselle ja katseli heitä\nterävästi.\n\nRouva Ritson tarttui hermostuneesti Paulin käteen. Hänen silmänsä\nolivat tulvillaan kyyneleitä ja kasvoilla oli villi, kiihoittunut ilme.\n\n\"Jumala olkoon kiitetty, että hän vihdoinkin on tunnoissaan!\" hän sanoi.\n\nPaul pudisti päätään, aivan kuin tuomiten äitinsä tunteita.\n\n\"Anna hänen kuolla rauhassa\", hän sanoi, \"anna hänen sielunsa tyynesti\nuinahtaa ikilepoon. Älä häiritse sitä nyt kaikella sillä, mitä hän\njälkeensä jättää.\"\n\nRouva Ritson päästi hänen kätensä ja lyyhähti tuolille. Väristys kävi\nhänen lävitsensä. Paul katseli häntä hämmästyksen ja osanoton tuntein.\nAlkoi kuulua hiljaista nyyhkytystä. Paul kumartui äitinsä puoleen ja\nsilitti hellästi hänen hiuksiansa.\n\n\"Tule, mennään sisään\", kuiskasi Paul murtuneella äänellä.\n\nRouva Ritson nousi ja lankesi polvilleen. Itku oli asettunut, mutta\nsilmät olivat vielä kyyneleiset ja ne hän kohotti taivasta kohden.\n\n\"Kaikkivoipa isä, anna minulle voimaa\", hän sanoi melkein kuin tuska\nolisi hänet tukehduttanut ja sitten hän tyyntyneempänä nousi ylös.\n\nPaul katseli häntä tullen yhä levottomammaksi. Tuossa oli jotakin vielä\nvakavampaa kuin se, mitä äsken oli tapahtunut. Hän tunsi rohkeutensa\nkokonaan lannistuvan, vaikk'ei hän oikeastaan tiennyt syytä siihen.\n\n\"Mitä sinä aiot, äiti?\" hän kysyi tuskin tajuten omia sanojansa.\n\nRouva Ritson heittäytyi hänen kaulaansa.\n\n\"Enkö minä sanonut, että oli kauhea syy, jonka tähden isäsi aikoi tehdä\ntestamentin?\"\n\nPaulin ääni tuntui pysähtyvän kurkkuun.\n\n\"Mikä se on, äiti?\" hän kysyi hiljaa tuskin tajuten, mikä häntä\noikeastaan peloitti.\n\n\"Jumala tietää, etten koskaan uneksinutkaan, että sinun täytyisi kuulla\nse minun huuliltani\", sanoi rouva Ritson. \"Paul, minun poikani, minun\nrakas lemmitty poikani, sinä pidät minua hyvänä äitinä ja puhtaana\nnaisena. Minä en ole kumpaakaan. Minun täytyy tunnustaa kaikki -- nyt\n-- ja sinulle. Oi, kuinka sinun rakkautesi tahtookaan kääntyä pois\nminusta!\"\n\nPaulin kasvot valahtivat kalpeiksi. Hän tuijotti äitinsä silmiin\nmelkein tajuttomana. Ei kuulunut muuta kuin kellon nakutus. Kaikki muu\noli vaiennut. Vihdoin Paul virkkoi:\n\n\"Puhu, äiti! Koskeeko se jotenkin isääni?\"\n\nRouva Ritson painoi kasvonsa poikansa rintaan. Ankara väristys kävi\nhänen lävitsensä ja hän nyyhkytti ääneen.\n\n\"Sinä et ole isäsi perijä\", hän sanoi. \"Sinä olit syntynyt ennen\nvihkimistä ... mutta koetathan sinä olla vihaamatta minua ... omaa\näitiäsi? ... Tahdothan koettaa ... etkös tahdokin, Paul?\"\n\nPaulin ruumis tuntui kutistuvan kokoon. Hän koetti puhua, mutta kieli\nei tahtonut totella.\n\n\"Tahdotko sinä sanoa, että minä olen -- äpärä?\" hän kysyi käheästi\nkuiskaten. Sanat tuntuivat lävistävän hänen äitinsä, niinkuin\nteroitettu nuoli. Hän painui lujemmin poikansa rintaan.\n\n\"Sääli minua ja rakasta minua vielä, vaikka minä olen rikkonut sinua\nvastaan Jumalan ja ihmisten edessä. Minä, jota maailma piti niin\npuhtaana, olen vain valkeaksi sivuttu hauta -- häväisty nainen, joka\nhäpäisee oman rakkaimman poikansa.\"\n\nOvi avautui hiljaa, ja Hugh Ritson seisoi aukossa. Ei hänen äitinsä\neikä veljensä kumpikaan huomannut hänen läsnäoloaan. Hän pysähtyi\nhetkisen, mutta vetäytyi sitten takaisin jättäen oven raolleen.\n\nNiiltä kahdelta, jotka hän jätti toiseen huoneeseen, puuttui sanoja.\n\nPaul seisoi suurin, nurin revähtänein silmin, joihin ei kyynel suonut\nlievitystä, ja tuijotti lakkaamatta kyyneleisiin silmiin edessänsä.\nHänen huulensa vapisivat, mutta hän ei puhunut.\n\n\"Paul, puhu minulle -- puhu minulle -- sano jotakin -- anna minun\nkuulla sinun äänesi! Katso, minä lankean sinun jalkoihisi -- sinun\näitisi polvistuu sinun eteesi. Anna hänelle anteeksi, niinkuin Jumala\non antanut.\"\n\nJa päästäen kätensä hänen kaulastaan äiti heittäytyi poikansa eteen\npolvilleen ja peitti kasvonsa käsiinsä.\n\nPaul ei aluksi näyttänyt tajuavan, niitä oli tapahtunut. Sitten hän\nkumartui ja nosti äidin ylös.\n\n\"Äiti, nouse ylös,\" hän sanoi oudolla, ontolla äänellä. \"Mikä minä\nolen, jonka pitäisi antaa jotakin anteeksi sinulle? Minä olen sinun\npoikasi, sinä olet minun äitini.\"\n\nHänen tylsään katseeseensa kohosi pelästynyt ilme; Hän vilkaisi ympäri\nhuonetta ja kysyi syvästi kuiskaten:\n\n\"Kuinka moni tietää tästä?\"\n\n\"Ei kukaan muu kuin me itse.\"\n\nPelästynyt ilme katosi. Mutta nyt näytti koko olento kamppailevan kuin\nkuoleman tuskassa.\n\n\"Mutta _minä_ tiedän sen. Oi, Jumala!\" hän huudahti ja lysähti kuin\nhaavoitettu mies tuolille, jolta hänen äitinsä oli noussut.\n\nRouva Ritson kuivasi silmänsä. Omituinen tyyneys valtasi hänen\nolentonsa. Hänen äänensä muuttui voimakkaaksi. Hän laski kätensä\npoikansa käsiin, joihin tämän kasvot olivat hautautuneet.\n\n\"Paul\", hän sanoi, \"tämä ei ole ainoa hetki, jolloin tämä hairahdus\non _minulle_ tuskaa tuottanut. Kun sinä olit pienoinen lapsi etkä\nvoinut tajuta äitisi erehdyksiä, minä lakkaamatta surin sitä häpeää,\njonka tiesin kerran tuottavan sinulle tuskaa. Kun sinä sitten kasvoit\nsuloiseksi leperteleväksi lapseksi, minä rukoilin ja toivoin, että\nJumala katsoisi sinun viattomiin silmiisi ja antaisi meille molemmille\narmon.\"\n\nPaul kohotti päänsä. Sinä hetkenä laupias Jumala lahjoitti hänelle\nkyynelten lievittävän lahjan. Hän katsoi kostein silmin hellästi\näitiinsä.\n\n\"Paul\", lisäsi äiti hiljaa ja tyynesti, \"lupaa minulle yksi asia.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Paul lämpimästi.\n\n\"Että jos sinun isäsi kuolee tekemättä testamenttia, jossa hän\ntunnustaa sinut pojakseen, sinä et koskaan ilmaise kenellekään tätä\nsalaisuutta.\"\n\nPaul nousi seisoalleen. \"Mahdotonta. Sitä minä en voi luvata\", hän\nsanoi.\n\n\"Miksi et?\"\n\n\"Kunnia ja oikeus vaativat, että minun veljeni Hugh on isäni perijä\nenkä minä. Hänen ainakin täytyy saada tämä tietää.\"\n\n\"Mikä kunnia ja mikä oikeus?\"\n\n\"Oikean miehen kunnia ja Englannin laki.\"\n\nRouva Ritsonin pää painui. \"_Sinun_ kunniasi vaatii sitä. Mutta entäs\n_minun_?\"\n\n\"Äiti, mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Jos sinä luovutat nuoremmalle veljellesi perintöosuutensa, niin\ntahdotko julistaa koko maailmalle kaiken -- sinun isäsi synnin ja\näitisi häpeän.\"\n\nRouva Ritson peitti kasvonsa käsillään ja siirtyi pois. Paul asteli\nhänen luokseen ja suuteli häntä kunnioittavasti otsalle.\n\n\"Sinä olet oikeassa\", hän sanoi. \"Anna anteeksi, että minä ajattelin\nvain itseäni. Maailma, joka mielellään tahtoo tahrata puhdasta nimeä,\nei saa peittää häpeällisellä varjollansa sinun pyhää suruasi. Se ei\nsaa milloinkaan tapahtua! Ihmisten laki tulee ehkä rikotuksi, mutta\nJumalan laki tulee täytetyksi. Taivas pitää minua teidän poikananne\nyhtä hyvin kuin Jaakob oli Isakin ja David Jessen poika, olkoonpa\nsyntymäni millainen tahansa. Tule, mennään hänen luokseen, ehkäpä hän\non virkistynyt sen verran, että voi tuntea minut.\"\n\nHetki oli ollut kauhea, mutta nyt se oli ohi. Kasvettuaan mieheksi\nvähintäkään aavistamatta, että syntymässä häpeän varjo oli hänet\niäksi peittänyt, hän nyt sai kuolon majesteetin lähestyessä tietää\ntotuuden -- ja tämä surullinen hetki oli ollut viedä häneltä rohkeuden.\nSuuri rakkaus, jota hän oli tuntenut isäänsä kohtaan, ihailu ja\nkunnioitus, joka oli vallannut koko hänen olentonsa ja jolla hän äitiä\noli ajatellut aina siitä asti, kun istui hänen polvellaan -- kaikki\nperustui valheelle! Oliko koko eletty elämä ollut vain väärä kuvitelma,\nonnellisen elämän valhekuva? Peittäisikö tämä synkällä varjollansa koko\ntulevaisuuden? Tyhjää! Hän tunsi olevansa tahdoton taikauskon orja,\nhaaveilija, hiuksenhalkaisija.\n\nHänen sydämensä valtasi silloin voimakas tunne -- luonnon ääni kajahti\nhänen sielussaan. Jumalan edessä hän tunsi itsensä isänsä pojaksi. Jos\nmaailma ja sen laki sanoivat toisin, olivat ne pahasta ja ansaitsivat\ntuomion. Mitä ulkonaisilla menoilla, pappien lörpötyksillä ja\nnaimakirjoilla oli tekemistä silloin, kun hän tahtoi esiintyä isänsä\npoikana?\n\nOsoittaen lämpimintä rakkautta hän otti äitinsä käden. \"Menkäämme\nsisään hänen luokseen\", hän kertasi, ja yhdessä he astuivat lattian yli.\n\nUlosjohtava ovi lensi silloin auki, ja Greta astui huoneeseen\npunakkana ja silmät hehkuen. Samana hetkenä avautui äänettömästi\nsisäänjohtava ovi, ja Hugh Ritson seisoi kynnyksellä. Greta aikoi\npuhua, mutta Hugh kehoitti häntä käden liikkeellä vaikenemaan. Hänen\nkasvonsa olivat kalpeat ja hänen kätensä vapisi. \"Liian myöhään\",\nhän sanoi vaivalloisesti, \"hän on kuollut.\" Greta lysähti pallille\nakkunansyvennyksessä. Hugh asteli takan luo ja näki peilissä kasvojensa\ntylyn ilmeen. Paul seisoi hetkisen käsi kädessä äitinsä kanssa, ääneti,\nliikkumattomana, sydän kylmänä kuin jää. Sitten hän riensi sisempään\nhuoneeseen. Rouva Ritson seurasi häntä sulkien oven jälkeensä.\n\nPieni, tamminen sali oli hämärä. Lamppu paloi himmeänä, mutta oli\nsittenkin varjostettu. Vuoteella lepäsi Allan Ritson -- kuten hänellä\noli tapana -- aivan kuin olisi elänyt. Mutta hänen huulensa olivat\nvalkeat ja kylmät. Paul seisoi katse alas luotuna. Tuossa lepäsi\nhänen isänsä -- hänen isänsä sittenkin, luonnon, rakkauden ja kunnian\noikeudella, sanokoon maailma mitä tahansa. Vihdoinkin hän tiesi\ntotuuden: tiesi liian myöhään voidakseen katsoa noihin jäykistyneisiin\nsilmiin ja lukea niistä heidän pitkän, kiihkeän, monivuotisen\nrakkautensa salaisuuden.\n\n\"Isä\", kuiskasi Paul -- nyt kuuroille korville, -- ja lankesi\npolvilleen.\n\nRouva Ritson tavattoman tyynenä ja hiljaisena astui toiselle puolen\nhuonetta ja pani toisen kätensä kuolleen miehen rinnalle.\n\n\"Paul\", hän sanoi, \"tule tänne.\"\n\nPaul nousi ja astui hänen rinnalleen.\n\n\"Aseta kätesi tähän minun käteni luo ja vanno pyhästi, ettet koskaan\nkenellekään virka sanaakaan siitä, mitä olet tänä iltana kuullut,\nennenkuin sinä suurena päivänä, jolloin me kolme seisomme yhdessä\niankaikkisen tuomarin edessä.\"\n\nPaul asetti kätensä hänen kätensä viereen ja kohotti katseensa\ntaivaaseen.\n\n\"Isäni ruumiin ja äitini kunnian kautta vannon, etten ainoallekaan\nolennolle sanoin enkä vihjauksin ilmaise isäni erehdystä enkä äitini\nhäpeää -- aina esiinnyn ihmisten edessä heidän laillisena poikanansa,\nsamoin kuin minä olen Jumalan edessä heidän poikansa -- minä vannon\nsen! Minä vannon sen!\"\n\nHänen äänensä oli kylmä ja selvä, mutta tuskin olivat sanat päässeet\nhänen huuliltansa, kun hän taas lankesi polvillensa, ja hänen\näärimmilleen kiihtyneet tunteensa purkautuivat koko ruumista puistavaan\nitkuun.\n\nRouva Ritson horjahti takaisin, tarttui vuoteen verhoihin ja peitti\nkasvonsa. Kaikki oli hiljaa.\n\nSitten kuului lattialla hiljaisia askeleita. Hugh Ritson oli hämärässä\nhuoneessa. Hän otti varjostetun lampun pöydältä, lähestyi vuodetta\nja piti lamppua toisella kädellänsä päänsä yläpuolella. Valo lankesi\nhänen isänsä suoraksi kangistuneelle ruumiille ja hänen veljensä\nkumartuneeseen päähän.\n\n\n\n\n\n\nII KIRJA\n\nKIUSAUKSEN PYÖRTEISSÄ\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nOli pimeä, sumuinen päivä marraskuun lopulla. Valkoinen kuura peitti\nmaan. Sumu teki ilman synkäksi ja läpinäkymättömäksi. Kevyet sumupilvet\nleijailivat yli laakson ja verhosivat asumukset hämärään vaippaansa.\nVuoren huiput olivat kadonneet näkyvistä, mutta silloin tällöin\nkuitenkin saattoi huomata niiden epäselvät ääriviivat.\n\nSillan korvalla olevalla pellolla kynti mies kesantoa. Hän oli vanha,\njäykän ja sitkeän näköinen raataja, puettuna siniseen kotikutoiseen\npukuun. Hänen ulkomuodossaan ja esiintymisessään ei huomannut mitään\npapillista ja kuitenkin hän oli kirkkoherra ja seurakunnan opettaja.\nHänen kapealaitainen hattunsa oli painettu syvälle ja melkein peitti\nhänen uneksivat, harmaat silmänsä. Herkkätunteinen suu ilmaisi\nlempeyttä ja tyyntä hyväntahtoisuutta. Hänen vanhat kasvonsa olivat\nhienot, sillä yksinkertaisuus loi niille kauneutta ja tyytyväisyys\nsuloa.\n\nPoika talutti vihellellen hevosia. Pappi itsekin hyräili jotakin\nsäveltä astellessaan vakoa pitkin. Joskus hän lauloi jonottavalla\näänellä:\n\n    \"Tyttö nuori, armahainen, ollos omanain;\n    työt' ei tarvis tehdä, kun vain istut polvellain.\"\n\nVaon päässä hän pysähtyi ja lepäsi aurankurkeen nojaten. Lepopaikakseen\nhän valitsi saran tienpuoleisen pään. Välittämättä usvasta hän oli\njatkanut samaa työtä varhaisesta aamusta.\n\nToisella puolen tietä oli paja, joka oli hakattu vuoreen niin, että\nkallio muodosti kolme seinää, ja se oli katettu oljilla. Silloin\ntällöin leimahtivat ahjosta korkeat liekit, joiden valo hohti avoimesta\novesta ja lähetti voittoisat säteensä läpi usvan valaisemaan synkkää\nlaaksoa. Alasimen kalke oli ainoa ääni koko seudulla, mutta sepän\npienempi vasara ja apulaisen raskas moukari synnyttivätkin voimakkaan\nkalkkeen, joka kaikuna kallionseinistä ponnahti takaisin ja täytti\ntienoon yksitoikkoisella sävelellänsä.\n\nTällä Newlannin pajalla varsinaisen tehtävänsä rinnalla oli toinenkin,\njohon suuremmissa oloissa käytettiin klubeja. Se oli myöskin miesväen\nkokouspaikka. Nahkainen esiliina edessään, hihat käärittyinä\nkyynärpäiden taa niin, että jäntevät lihakset näkyivät, seppä, John\nProudfoot, seisoi ahjonsa ääressä odotellen. Hänen apulaisensa, Geordie\nMoore, oli istahtanut palkeen reunalle. Arkulla, jossa sepänkaluja\nsäilytettiin, istui Gubblum Oglethorpe laiskasti savuja vedellen\nsidottuaan poninsa portinaspiin. Mylläri, Dick, istui rautakasalla.\nTuomas Kyttyräselkä, viulunsoittaja ja postinkantaja tahkosi\nlinkkuveistänsä, jonka terä oli kulunut ja hamara vain muodosti piikin,\njoka sai toimittaa terän virkaa.\n\n\"Ei, minä en ollenkaan ymmärrä häntä. Hän on kerrassaan muuttunut\",\nsanoi seppä.\n\n\"Perintöriirat, sen sanon sinulle\", mutisi Gubblum viisaannäköisenä\nmuuttaen piippunsa toiseen suupieleen.\n\n\"Hän murjottelee ja kiertelee ympäri yötä päivää yksinänsä\", lisäsi\nseppä.\n\n\"Se johtuu perintöriiroist'\", kertasi kerjäläinen.\n\n\"Ja kulkee kuin seipään niellyt\", sanoi Tuomas Kyttyräselkä käheällä\näänellä kohottaen veitsensä tahosta.\n\n\"Niin, ja on heikko kuin räsy\", lisäsi seppä.\n\n\"Hän, joka oli vahva kuin jättiläinen\", sanoi viuluniekka puolestansa.\n\n\"Perintöriirat, John -- ei mitään muuta\", virkkoi Gubblum taas.\n\nMylläri tarttui nyt puheeseen.\n\n\"Mitkä perintöriidat?\"\n\n\"Jotka vaivaavat Paul Ritsonia\", vastasi Gubblum.\n\n\"Lörpötystä\", sanoi Dick-mylläri, -- \"perintöriirat ja perintöriirat.\nSinusta perintöriidat kelpaavat kaiken selitykseksi. Tuomaan\nmustelmainen kurkku, Johnin kuhmut ja Geordien särkynyt nenä, jonka\nGiles Raisley antoi hänelle lauantaina -- oli kai sekin perintöriitojen\nsyy.\"\n\nMylläri oli aika vekkuli, joka saattoi kirota kuin villitty ja nauraa\nhirnumalla kuin villi varsa melkein yht'aikaa.\n\nGubblum killisteli rauhallisesti silmiänsä.\n\n\"Perintöriirat juuri, sen mää tierän omast' kokemuksest'\", hän jatkoi\nhellittämättä.\n\nSepän silmät välähtivät vallattomasti.\n\n\"Tietysti sinä tiedät, Gubblum. Sinä sait kokea sitä tullessasi pikku\npurrella Whitehebbenista. Siinä oli perintöriitaa -- oikein parasta\nlajia.\"\n\n\"Olen kuullut, että silloin tapahtui pieni onnettomuus\", sanoi Tuomas\nkatsoen merkitsevästi sepän kasvoihin.\n\n\"Oletko todellakin? Täytyisi ollakin surkuteltavan kuuro, ellei\nsiitä olisi kuullut. Pieni onnettomuus? On sanottu, että pursi teki\nhaaksirikon ja kaksi lankkua vain säästyi. Gubblum pelastui rannalle\njalat lujasti toisen laudan ympäri ja selkä toisella laudalla.\"\n\nPalkeen pitkä ja ahkera hengitys loppui, ja rauta hehkuvan kuumana\nvedettiin ahjosta alasimelle, eikä vähään aikaan kuulunut mitään\nmuuta kuin käsivasaran kalke ja moukarin iskut. Sitten rauta jäähtyi\nja pistettiin taas säteilevään ahjoon. Seppä asteli ovelle, kuivasi\nhikipisarat otsaltansa toisella kädellä ja heilutti toista pastorille,\njoka kynti peltoa tien toisella puolella.\n\n\"Hyvää huomenta, herra Christian\", hän huudahti. \"Huono-onninen\nkaikissa tapauksissa oli tuo pastorin kaunis neiti; hänen sulhasellaan\nei näytä olevan kiirettä vihille\", hän sanoi palatessaan ahjolle.\n\n\"Hän on kuitenkin suloinen tyttö\", virkkoi Tuomas Kyttyräselkä.\n\nVanha mies -- kivimiehen työkalut olallaan -- astui pajaan.\n\n\"Kuinkas hurisee, John?\" hän kysyi.\n\n\"Kohtalaisen hyvin, Job\", vastasi seppä. \"Mitäs tehtävää sinulla nyt\nolisi?\"\n\n\"Olisi teroitettava pari talttaa.\"\n\n\"Työssä kirkkotarhassa tänäänkin, Job? Eikös siellä ole liian kylmä?\"\n\n\"Ei, olen valmistellut vanhan Ritsonin kiveä, jonka he ovat asettaneet\nhänen haudallensa.\"\n\nSeppä taputti kerjäläistä olalle.\n\n\"Gubblum, minä sanon sinulle, mikä vaivaa Paulia.\"\n\n\"Et sinä sitä voi sanoa, John, se johtuu perintöriiroist'.\"\n\n\"Se on surua -- sitä se on -- hän suree isäänsä.\"\n\n\"Jopa siinä nyt on surun syytä!\" huudahti Dick, mylläri. \"Allanhan on\nkuollut jo puoli vuotta sitten.\"\n\n\"John on oikeessa\", sanoi Job, kivenhakkaaja, \"se on surua.\"\n\nDick hypähti pystyyn rautakasalta.\n\n\"Se, että tuo nuori herra on antanut sulle tehtäväksi isänsä hautakiven\nja käskee sinun hakata kirjaimet puolen tuuman syviksi ja maksaa\nshillingin tusinalta, sekö sinun mielestäsi ilmaisee surua?\"\n\n\"Hän ei ole maksusta tinkinyt\", ärähti Job kuivasti.\n\n\"Se kai merkitsee, että sen on tehnyt toinen -- Hugh?\" kysyi mylläri.\n\n\"Se voi olla paikallaan\", sanoi Job.\n\nDick-mylläri ei kuitenkaan halunnut alistua verukkeitten vuoksi.\n\n\"Minkätähden sinä väität, että Paul itkee ja suree isäänsä, vaikka\nhän antaa toisten hommata hänelle hautakivenkin ja kaivattaa siihen\nmuutamia harakanvarpaita?\"\n\n\"Siksi kun minä sanon niin\", sanoi Job enempää selittämättä.\n\n\"Ja ehkäpä sinulla on omat syysi, Job\", sanoi seppä mielistelevästi.\n\n\"Ehkäpä minulla on\", sanoi kivenhakkaaja ja lisäsi sitten: \"Saatanhan\nminä sen sanoakin. Kun minä eilen aamulla tulin työhön, tapasin minä\nPaul Ritsonin pitkin pituuttansa isänsä haudalla. Hänen vaatteensa\nolivat kasteesta likomärät ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin\nhelmikuun lumi, ja kankeat ja kuolonväriset, ja hänen hiuksensa olivat\njäätyneet ja törröttivät kuin jääpuikot.\"\n\n\"Vielä vain!\"\n\n\"Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan minua, mutta minä pudistin häntä\nja sanoin: 'Mitä nyt, Paul-herra? Mies, mitä tämä merkitsee?'\"\n\n\"Ja mitä hän sanoi?\"\n\n\"Sanoi? Ei mitään. Hän nousi ylös -- ja hänen jäsenensä näyttivät aivan\nkankeilta -- ja asteli tiehensä virkkamatta sanaakaan.\"\n\nGubblum arkullaan oli pyöritellyt piippuansa kivenhakkaajan kertomuksen\naikana ja kuunnellut hämmästynein ilmein.\n\n\"Hym! Koko mies on kangistaja!\" hän sanoi pyllähtäen.\n\n\"Mikä kangistaja?\" kysyi Job terävästi.\n\n\"Se, että sinä kerrot juttuja.\" Sitten kerjäläinen kääntyi seppään ja\nosoittaen olkansa yli piipullansa kivenhakkaajaa sanoi: \"Minä aamuna\nhän näki Paul Ritsonin kirkkomaalla kylpemässä?\"\n\n\"Minäkö? Eilisaamuna!\" sanoi seppä.\n\n\"Johan arvasin, hän syöttää meille pajuköyttä\", sanoi Gubblum.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" karjaisi Job raivoissaan.\n\n\"Että sinä olet valehellut meille\", vastasi Gubblum.\n\n\"Huomaa, Gubblum, ellet sinä peruuta noita sanojasi -- niin minä painan\nsinut vesialtaaseen.\"\n\n\"Ja mitäs minä silloin teen, kun sinä käyt sellaiseen ammattiin?\" kysyi\nkerjäläinen.\n\nSeppä kävi välittämään.\n\n\"Hillitkää kiihkoanne!\" hän sanoi. \"Sinä olet liian kuumaverinen, Job.\"\n\n\"Muutamat ihmiset ovat tulisempia kuin heidän raamatulliset kaimansa\",\nsanoi Gubblum piippuansa imien.\n\n\"Mitäs varten hän väittää valeeksi, kun minä sanon nähneeni nuoren\nRitsonin kirkkotarhassa eilis aamuna?\" pauhasi Job välittämättä\nkerjäläisen viimeisestä huomautuksesta.\n\n\"Siksi, ettei hän ollut siellä\", sanoi Gubblum.\n\nJob menetti kokonaan kärsivällisyytensä.\n\n\"Hitto vie\", hän sanoi, \"jos tahdot välttää kylmää kylpyä pakkasaamuna,\nniin varo sanomasta sitä toista kertaa, kurja rahjus.\"\n\n\"Ei hän kuitenkaan ollut siellä\", mutisi \"kurja rahjus\" itsepintaisesti.\n\nSeppä oli heittänyt kuuman raudan vesialtaaseen, josta kohoava höyry\ntäytti koko pajan.\n\n\"Herra varjele\", hän sanoi nauraen, \"tuolla tavalla muutamat ihmiset\naina esiintyvät -- kihisten ja puhisten.\"\n\n\"Ei hän ollut siellä\", mutisi taaskin kerjäläinen tämän kotoisen\ntoimituksen rohkaisemana.\n\n\"Miten _sinä_ voit siitä olla niin varma?\" kysyi mylläri Dick. \"Ethän\nsiellä ollut sinäkään, uskallan otaksua.\"\n\n\"En, mutta minä olin jossain muualla, kuten Paul Ritsonkin. Minä\nmakasin Laiskan Hevosen ravintolassa Keswickissa toista yötä ja siellä\noli myös Paul Ritson.\"\n\n\"Näitkö sinä hänet siellä?\" kysyi seppä.\n\n\"En, mutta Giles Raisley näki hänet, eikä hän ollut vielä jalkeilla,\nkun Giles kahreksan tienoissa suoriutui aamuaskareilleen.\"\n\nSeppä purskahti röhönauruun. \"Sano meille, kuinka sinä näit hänet\njuhannuksena Lontoossa Haukka-Haikaran luona.\"\n\n\"Hän oli myöskin siellä\", sanoi Gubblum järkähtämättömästi.\n\n\"Joopa, joo\", sanoi seppä nostaen alasimelle hehkuvan raudan, josta\nsinkoili säkeneitä hänen kasvoihinsa asti, ja alkaen sitä vasarallansa\nlöylyttää.\n\n\"Hänellä saattaa olla omat syynsä kieltää siellä olleensa\", sanoi\nGubblum.\n\nSeppä naurahti taas kilkuttaen rautaa vasarallansa, ja kun moukari\njoutui avuksi, sinkoili raudasta tummuvia pirstaleita kaikille\nsuunnille.\n\nKaksi kaivosmiestä astui silloin pajaan. \"Hyvää huomenta, John; oletkos\ntänään hyvällä tuulella?\" sanoi toinen niistä.\n\n\"Hyvälläpä, hyvällä! Kuinkas Giles itse jaksaa?\"\n\n\"Giles\", sanoi kerjäläinen, \"missä Paul Ritson oli toissa yönä?\"\n\n\"Vuoteessaan, luullakseni\", sanoi toinen äsken-tulleista.\n\n\"Missä vuoteessa?\"\n\n\"No, älähän hätäile. Odota, toissa yönäkö? Silloin hän nukkui Janeten\nravintolassa, eikö niin?\"\n\nGubblumin silmät välähtivät voitonriemusta.\n\n\"Mitäs minä teille sanoin?\"\n\n\"Mitä syytä hänellä oli yöpyä Keswickiin?\" sanoi seppä. \"Sieltähän on\nvain neljä penikulmaa hänen omaan kotiinsa, Ghylliin.\"\n\nTuomas, postinkantaja, pysäytti tahkonsa ja sylkäisten veitsenterälle\nvirkahti:\n\n\"Ehkäpä hän on riidellyt tuon veljen -- tuon Hughin kanssa.\"\n\n\"Kun minä hommailin aamuaskareissani, sanoo äiti Janet; 'Giles', sanoo\nhän, 'sinun isäntäsi veli kävi myöhään vuoteeseen viime yönä'.\"\n\n\"Job, mitäs sinä siihen sanoi?\" huudahti seppä kovemmin kuin palje,\njoka puuskutti kaikin voimin, ja hulmahtelevat liekit valaisivat sepän\nnauravia kasvoja.\n\n\"Sanon, että he valehtelevat kuin roistot\", sanoi kivenhakkaaja ja\nkoppoen karkaisemattomat talttansa hyökkäsi ulos.\n\nKun hän oli mennyt, muutti Gubblum piippunsa toiseen suupieleen ja\nsanoi kylmästi: \"Hän on paljon kiivaampi kuin hänen raamatullinen\nkaimansa -- se on tämän Jobin ainoa vika.\"\n\nPappi oli taaskin levännyt vaon päässä aurankurjellansa. Hän oli\nhyräillyt \"Tyttö nuori, armahainen\", mutta kuultuaan kiivaita sanoja\npajasta hän oli lakannut ja kuunnellut. Kun Job, kivenhakkaaja,\nhyökkäsi pois pajasta, hän käänsi auransa ja asteli vakoansa, ja poika\ntalutti vihellellen hevosia.\n\n\"Kas, Mattha, oletko se sinä?\" sanoi seppä huomattuaan nyt vasta toisen\ntulijoista, \"ja kuinkas sinä jaksat?\"\n\n\"Siinähän roikkuu, John, siinähän roikkuu\", sanoi Mattha matalalla\näänellä istuessaan vesialtaan reunalla.\n\nSe oli loordi Fisher, entistään kumarampana ja vakavilla kasvoillaan\nsurun uurtamat vaot entistään syvempinä ja silmissään haluton ilme. Hän\noli tuonut pari rautakankea teroitettavaksi.\n\n\"Jokos olette saaneet sulaton toimimaan, Mattha?\" kysyi seppä.\n\n\"Ei, John, se on vielä kesken, se on työn alla.\"\n\nMylläri oli kääntynyt mennäkseen, mutta hän pyörähti takaisin ja\nvihoissaan tokaisi:\n\n\"Hitto vie, te olette koreata väkeä te ja teidän ystävänne! Te tahdotte\nkokonaan tuhota minut. Mitäs arvelet, John? He, ovat rakentaneet\nsulattonsa melkein minun myllytielleni -- minun myllytielleni; ei\nkyynärääkään syrjään. Kun te työnnätte kuonan ulos, silloin tie on\ntukossa; miten luulette päästävän myllyyn? Sanokaa, jos osaatte, miten\nse käy!\"\n\n\"Myllykö käy\", sanoi Gubblum arkultansa silmää iskien, \"ehkä se auttaa\nsinua käyttämään myllyäsi tulen avulla, kun tuuli tyyntyy.\"\n\n\"Aivan oikein, Gubblum\", nauroi seppä.\n\n\"Minä tahdon hakea lain turvaa\", sanoi mylläri.\n\n\"Ja millä oikeudella sinä vahingonkorvausta haet?\"\n\n\"Te erotatte minut koko maailmasta. Minun täytyy saada harjoittaa\nelinkeinoani.\"\n\nKun naurunhohotus oli asettunut, kuului Matthewin hillitty ääni.\n\n\"Minä sanoin siitä eilen herra Hughille. Minä sanoin hänelle kaikki,\nmitä sinä olet sanonut.\"\n\n\"Mitäs sanoi?\"\n\n\"Ei tahtonut suunnitelmaa muuttaa.\"\n\n\"Tietysti ei! Miksi et puhunut siitä Paulille?\"\n\n\"Mitä se hyödyttäisi?\" sanoi Matthew hiljaa.\n\n\"Ei, nuori Hugh pitää oman päänsä\", sanoi seppä.\n\n\"Eikö Paulilla ole kaivosasioihin mitään sanottavaa, vai\"?\n\n\"En ollenkaan epäile, että olet oikeassa, Dick\", sanoi Matthew nöyrästi.\n\n\"Sellaistahan se on ollut juuri vanhan Allanin kuolemasta asti\", sanoi\nseppä. \"Hän ei ollut vielä viikkoa ollut haudassaan, kun Hugh osti\nMatthan kaivoksen ja alkoi laajentaa sitä. Ei hän sieltä ole paljoa\nmalmia löytänyt, kuten olen kuullut, mutta siitä huolimatta hän hankkii\nyhä uusia koneita, laittelee nostovipuja ja kaivelee kanavia, aivan\nkuin työskentelisi oikeassa kaivoksessa.\"\n\n\"Hugh tietysti kaiken määrää eikä Paulilla ole muuta tekemistä kuin\nkatsoa valmista\", sanoi Gubblum.\n\n\"Ja rahaa täytyy kuitenkin jostakin tulla\", sanoi\n\nTuomas Kyttyräselkä lopetettuaan veitsen tahkoamisen ja koetellessaan\nsen terää puupalikkaan.\n\nMatthew nousi seisomaan.\n\n\"Minä tulen sitten hakemaan rautakankiani, John\", hän virkkoi\nhiljakseen, ja vanha mies tallusti ulos valoisasta, lämpimästä pajasta\nkylmään, sumuiseen ilmaan.\n\n\"Mattha ei ole koskaan ollut oma itsensä sen jälkeen kuin ilkeä Mercy\njätti hänet\", huokasi seppä.\n\n\"Mitä uutta hänestä?\" kysyi kerjäläinen.\n\n\"Kysy Tuomas Kyttyräselältä. Hän on posti ja hän kyllä tietää, onko\njoku Newlannin asukkaista kirjevaihdossa karkurin kanssa\", sanoi\nmylläri.\n\n\"Tuomas pudistaa päätänsä. Sinä voisit kertoa meille koko asian, etkös\nvoisikin, Tuomas?\" sanoi seppä nauraen, niin että valkeat hampaat\nkiilsivät.\n\n\"Älkää pahastuko\", virkkoi tämä syrjäseudun sanankuljettaja hieman\nkäheällä äänellä. \"Minä en ole teidän urkkijanne.\" Ja posti nosti\npäänsä ylpeästi pystyyn ja näytti ihan herrasmieheltä, jonka polvet\novat koukussa ja kasvu kesken pysähtynyt.\n\n\"Epäilenpä, voiko Mattha milloinkaan saada kaivoksestaan mitään,\njos siinä nyt jotakin saatavaa olisi\", naurahti mylläri ovelta\nnapittaessaan nuttuansa leukaan asti.\n\n\"Minä olen kuullut, että hän aikoo koettaa onneansa uudestaan\", tiesi\nGiles lisätä.\n\n\"Ei, ei, ei sinne päinkään\", väitti seppä. \"Kun se ilkeä tyttö\njätti miesparan, on Mattha-rukka kokonaan menettänyt rohkeutensa ja\nelämänhalunsa eikä ole käynyt katsomassakaan sitä paikkaa, jossa ennen\nniin mielellään raatoi. Niinpä hän on melkein toimettomana mökillänsä\nelellyt. Mutta Hugh Ritson käytti tilaisuutta hyväkseen ja keinotteli\nhäneltä kaivoksen omakseen -- rahatta ja hinnatta, kuten olen kuullut.\nNythän on pannut Mattha-paran sinne työhön palkkalaisena, mikä\nvanhuksen on vienyt perikatoon vuosia sitten.\"\n\n\"Ja nyt vanhus tahtoo nähdä onnen kohoavan sieltä\", hymähti Giles.\n\n\"Jos nouseekin, ei se ole enää Matthan onni.\"\n\n\"Ei, siitä ei pelkoa\", myönsi kaivosmies.\n\nGubblum kaivoi perät piipustaan ja sanoi miettivästi: \"Matthan touhu on\nyhtä turhaa kuin minun ja käen.\"\n\n\"Mitäs se oli, mies?\" kysyi seppä käärien nahkaisen, esiliinansa\nrullalle ja kiertäen sen vyötäistensä ympäri. Pantiin ahjoon uusia\nhiiliä, palkeet puhalsivat ja hehkuvat liekit leimahtelivat lämmittäen\nja valaisten. Veitikka pilkisti sepän silmistä. \"Mitäs se oli?\" hän\nkertasi.\n\n\"Hän lopettaa kaiken hommansa liian lyhyeen\", sanoi Gubblum. \"Minun\nrouvani sanoi minulle kerran: 'Gubblum', sanoi hän, 'etkö luule, että\naina olis kesä, jos käki jäis puutarhaamme?' 'Voispa olla', sanoin\nminä. 'Etkö luule', sanoi hän, 'että kesä kestäis, jos käki voitais\npitää puutarhassamme?' 'Ehkä', sanon minä, 'mutta se on huokeammin\nsanottu kuin tehty.' 'Sehän ei ole vaikeata', sanoo hän. 'Kun näet käen\nlentävän puutarhaan, pirä varas ja laita lauroist' aitaus ympär'.' Minä\ntein työt käskettyy ja laitoin airan kohtuullisen korkean. Mutt' se ei\nollu kuitenkaan kylliks' korkea, sill' nähkääs, erään' päivän' käki\nlensi pois vain tuuman verran ylempää kuin aita. Jos minä olisin tehnyt\nhimpun verran korkeammaks' --\"\n\nÄänekäs naurunräjähdys palkitsi Gubblumin kertomuksen. Kerjäläinen\nsulloi peukalollaan piippuunsa uutta tupakkaa ja hymy väreili\ntuuheitten kulmien alla.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nKun pastori Christian sinä päivänä lopetti työnsä, oli päivä\npitkälle kulunut. Hän antoi pojalle shillingin palkaksi hevosten\ntaluttamisesta, vei juhdat takaisin niiden omistajalle, Robert\nAtkinsonille, ja maksettuaan viisi shillingiä niiden vuokraa lähti\nkotiinsa. Paluumatkalla hän poikkesi Henry Walmsleyn sekatavarakauppaan\nostaen sieltä paketin teetä, laatikon paahdettua kahvia ja topan\nsokeria. Sitten hän meni suutari Randal Alstonen luo ja maksettuaan\nsaappaittensa korjuupalkan pisti ne käsivarrellensa. Lopuksi hän\npoikkesi Lentävään Hevoseen, tilasi tuopin olutta ja sen juotuaan\ntupakoi vielä hetkisen vältellen Tommy Lowtherwaiten, puplikaanin,\nkanssa.\n\nPäivän kuluessa usva oli hälvennyt ja illan hämärtyessä se oli\nvähentynyt laaksosta niin paljon, että etemmäksikin saattoi erottaa\npappilan keltaisen rakennuksen paljaaksi varisseitten puitten lomitse.\nMuuan ovi oli auki ja takan punertava valo hohti aina portaille asti.\nYhtä kirkkaat olivat ne kasvot, jotka odottivat kirkkoherraa kotiin.\n\n\"Nyt jo palannut, Greta, nyt jo palannut!\" huudahti kirkkoherra\ntyöntyen kodikkaaseen huoneeseen kantamus tavaraa kummassakin kädessä.\n\"Kas -- odota -- selvä peli, tyttö -- oh, sinä veitikka! -- Tuohan on\nsalakavala päällehyökkäys.\"\n\nKuului huulten maiskahdus, hopeisen äänen iloinen naurahdus ja sitten\nsyvän äänen hyväilevä mutina, joka päättyi leveään hymyyn.\n\nKädenmatkan päästä Greta katseli kirkkoherran kuormaa ja otti ankaran\nilmeen.\n\n\"Enkö minä ole kieltänyt sinua enää koskaan sellaista tekemästä?\" hän\nsanoi kohottaen sormeansa ja viipattaen sillä nuhtelevasti.\n\n\"Mistäs sinä _tiesit_?\" sanoi kirkkoherra herttaisen viattomasti ja\nlisäsi hymyillen: \"Mistä sinä tiesit, että minulla on niin huono\nmuisti?\"\n\n\"Jätä tällaiset kotoiset velvollisuudet taloutesi ylijohtajalle,\nherraseni\", sanoi tyttö koettaen saada kasvoillensa ankaran ilmeen.\n\"Kuuletkos minua, sinä vanha, rakas lemmikki?\"\n\n\"Kuulen, kuulen\", virkkoi vanha mies asetellen tavaransa yksitellen\nlattialle. \"Kas, varjelkoon, miten huomaamaton minä olen! Tuollahan on\nherra Bonnithorne\", hän lisäsi kääntäen katseensa uunin nurkkaan, jossa\nasianajaja kuivaili varpaitansa. \"Tervetuloa, tervetuloa.\"\n\n\"Peter, Peter\", huudahti Greta avaten oven sisähuoneihin.\n\nLaihahko, vanha ukonrahjus, jolla oli vain toinen käsi, tallusti sisään.\n\n\"Peter, vie nuo tavarat keittiöön\", sanoi Greta.\n\nVanha mies katsahti kirkkoherran tuomiin tavaroihin, ja kasvoille\nkohosi tyytymätön ilme.\n\n\"Taas hän on ollut ostoksilla, emäntä\", hän murahti.\n\nKirkkoherra oli riisunut takkinsa ja veti juuri jalkapuussa pois\nsaappaitansa.\n\n\"Kuinkas herra Bonnithorne voi tällä rumalla ilmalla? -- Odota, Peter,\nanna minulle tohvelit, ota ne siitä suuresta paketista. Minä annoin\nRandel Alstonen leikata vanhoista saappaistani varret ja tehdä niistä\nlipokkaat mittojeni mukaan. Vain kuusi penceä ja katsokaa, miten kaunis\npari. Kiitos, Peter. -- Te voitte siis hyvin, herra Bonnithorne.\nIhme kyllä, eikö totta? On monia ihmisiä, jotka ovat aivan poissa\nsuunniltaan näin rumilla ilmoilla.\"\n\nPeter otti saappaat ja käänteli niitä käyttäen toisen käden leikattua\ntynkää apuna. Tee ja kahvitötterö katosivat hänen housunsa taskuun ja\nsokeritopan hän kantoi kädessään.\n\n\"Hänen kanssaan on vaikea tulla toimeen\", hän mutisi Gretan korvaan\nastuessaan kantamuksineen ulos. \"Harmittaa, etten minä voi hänen\nedestään mennä kyntämään -- se on työtä, johon tarvitaan kaksi kättä --\nmutta ei se suinkaan ole herrojen työtä.\"\n\n\"Mitä ihmeitä!\" huudahti kirkkoherra tarkastellen lepotuolia, johon\naikoi istahtaa. \"Uusi tyyny -- ja pussi seinällä pikku tavaroitani\nvarten -- ja hylly tupakkavehkeilleni ja -- ja -- mikä tämä on?\"\n\n\"Kirjoitusmatto, herra Christian\", sanoi asianajaja.\n\n\"Minä epäilin, voisiko hän koskaan huomata tuollaisia pikku esineitä\",\nsanoi Greta loistavin silmin.\n\n\"Ai, ihme! Punaiset verhot akkunoissa ja uudet, koreat peitteet\nsohvilla --\"\n\n\"Sitsikangasta, sitsikangasta\", keskeytti Greta ilkamoivin ilmein.\n\n\"Ja vanha ruusupuukello nurkassa niin kiiltävänä kuin peili ja suuri\ntamminen kirjoituspöytä öljytty hohtavaksi --\"\n\n\"Vernissattu, herra, vernissattu.\"\n\n\"Ja kaikki leikkaukset siinä kuin uudet -- siinä on pyhä Pietari\nsuurine avaimineen ja rikas mies rahapusseineen koettaen kieltäytyä\njoutumasta vaivanpaikkaan.\"\n\n\"Enkös minä sanonut, että tuskin tunnet omaa kotiasi tullessasi\ntakaisin?\" sanoi Greta.\n\nHän levitti juuri hohtavanvalkoista liinaa pyöreälle pöydälle johon hän\nlaittoi kirkkoherran illallisen.\n\nKirkkoherra asteli uusissa lipokkaissaan ympäri huonetta katsellen\nkaikkea, mikä oli uutta ja mikä vanhaa, joka oli saanut uuden muodon,\nja hänen kasvoilleen kohosi lapsellinen onnentunne ja silmissä sädehti\ntyytyväisyys ja rauha.\n\n\"Minä olen onnenpoika; onko _teillä_, herra Bonnithorne, nuori nainen\nkotona?\"\n\n\"Tiedättehän, että minä olen vanhapoika, herra Christian\", sanoi\nasianajaja kainosti.\n\n\"Niin minäkin, niin minäkin. Se minustakin oli parasta -- kunnes meidän\nvanha ystävämme, rouva Lowther, kuollessaan uskoi tyttärensä minun\nhoitooni.\"\n\n\"Äidin olisi pitänyt kysyä _minulta_, ennenkuin jätti minut herra\nChristianin niskoille, eikös olisikin, herra Bonnithorne?\" sanoi Greta\nvallattomin ilmein.\n\n\"Se oli kuitenkin parasta näin\", sanoi kirkkoherraa nauraen. \"Peter\nalkaa tulla jo vanhaksi ja hänen saranansa ovat hieman kankeat, kuten\ntiedätte, ja niin me olimme kuin kaksi vanhenevaa varista, jotka tuskin\nolisimme ajan oloon voineet pitää kunnollista huoltaa kristillisestä\nseurakunnasta. Mutta sitten tuli Greta tähän vanhaan, hämärään\ntaloon, joka oli täynnä lukinverkkoja, joita kaksi vanhaa hämähäkkiä\nlakkaamatta punoi -- tuli kuin päivänsäde valaisemaan synkkää\nsyyspäivää. Kas niin -- siirtäkääpä tuolinne, herra Bonnithorne, ja\nkäyttäkää hyväksenne. Se on minun mieliruokaani -- hän kyllä tietää\n-- ruskistetuista vihanneksista lientä ja lampaan pää perunain ja\nmuhennettujen porkkanain kanssa. Tuokaa tuolinne lähemmä. Mutta missäs\nolutkannu on, Greta?\"\n\n\"Peter, Peter!\"\n\nVanha hämähäkki ilmautui samalla tuoden olutkannun, jonka reunojen yli\noli vaahto kohonnut ja kuohui laitoja pitkin maahankin.\n\n\"Oletkos tänään ollut perunoita kaivamassa, Peter?\" kysyi kirkkoherra.\n\nVastaukseksi Peter nyökäytti kankeasti suurta päätänsä.\n\n\"Montako bushelia?\"\n\n\"Kaksitoista luullakseni\", mutisi Peter kuhnustaen ulos.\n\nSitten kirkkoherra vieraineen istahti pöytään. \"Te olette onnellinen\nmies, herra Christian\", virkkoi herra Bonnithorne, kun Greta pistäytyi\nulos toimittamaan joitakin kotoisia askareita.\n\nKirkkoherra Christian pudisti päätänsä. \"On liian suurta\", hän sanoi,\n\"että yhden osaksi tulee niin äärettömän paljon hyvyyttä; pahinta\nkaikesta on elää liian suuressa onnessa. Ei mitään koetuksia, ei\nvastuksia -- ei muuta kuin: 'Sydän, ota kaikki, mitä haluat' -- ja\nse on paha, jos oikein ajattelette ... Enemmän lampaan päätä, herra\nBonnithorne; ette ole ollenkaan saanut kieltä -- tässä olisi kaunis,\nherkullinen pala.\"\n\n\"Kiitos, herra Christian. Minä tulin maksamaan teille ne kymmenen\nshillingiä, jotka teille ovat tulevat Joseph Parkinsonin\nhautajaistoimituksesta viime sunnuntai-iltana ja samalla suoritan sen\npunnan, jonka James Bolton on puolivuosittain määrännyt maksettavaksi\nköyhien konttoristien apurahastoon.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, ei tarvitse valittaa, että tulee vain sataen, vaan ihan\nkaatamalla\", sanoi kirkkoherra. \"Poikkesin tullessani Henry Walmsleyn\nja Robert Atkinsonin luo ja he molemmat maksoivat palkanneljänneksensä\n-- Henry viisi shillingiä ja Robert seitsemän; ja kun minä menin Randal\nAlstonelle maksamaan kenkieni pohjuusta ja laittamisesta, hän sanoi,\nettä ne maksavat yhden shillingin kuusi penceä, mutta hän oli minulle\nvelkaa shillingin seitsemän penceä vasikasta, jota Peter oli hänelle\nmyynyt. Niin hän maksoi minulle yhden pencen ja me olemme kuitit\nmaailman alusta tähän päivään asti.\"\n\n\"Sitäpaitsi minä ajattelin puhua meidän nuoresta ystävästämme,\nGretasta\", sanoi herra Bonnithorne pehmeällä äänellänsä. \"Otaksun, että\nte olette valmistunut luopumaan hänestä?\"\n\n\"Luopumaan hänestä -- Gretasta?\" sanoi kirkkoherra asettaen pois\nveitsensä. Sitten hän hymyili: \"Ai, te tarkoitatte sitten, kun Paul\nottaa hänet. Tietysti, tietysti. Mutta avioliitosta ei vielä vähään\naikaan tule mitään, hän itse sanoi sen minulle.\"\n\n\"Avioliitto Paulin kanssa -- ei\", sanoi herra Bonnithorne huuhdellen\nkurkkuansa ja näyttäen huolestuneelta.\n\nKirkkoherra Christian katsahti levottomasti asianajajan kasvoihin ja\nvaipui äänettömyyteen.\n\n\"Herra Christian, teidät jätti Greta Lowtherin holhoojaksi meidän\nrakas, vanha ystävämme, hänen äitinsä. Teidän velvollisuutenne on\ntarkasti valvoa, että hänen tulevainen onnensa ja hyvinvointinsa on\nmahdollisimman hyvin turvattu.\"\n\n\"Tietysti, aivan luonnollisesti!\" sanoi kirkkoherra.\n\n\"Te olette vanha mies, herra Christian, ja hän on nuori tyttö. Kun te\nja minä olemme poistuneet, on Greta Lowtherilla vielä elämäntaistelu\nedessään.\"\n\n\"Jumala sen suokoon, Jumala sen suokoon!\" huokasi kirkkoherra nöyrästi.\n\n\"Eikö teidän olisi viisainta katsoa, että hän saisi miehen, joka\ntaistelee hänen puolestansa ja tekee keveäksi hänen elämänsä?\"\n\n\"Niin hän saakin, niin hän saakin. Paul on miehekäs nuorukainen ja\nrakastaa häntä enemmän kuin omaa sieluansa -- ei, minä sanon hänelle,\nettä on synti Jumalan edessä tehdä rakkautensa esineestä epäjumala.\"\n\n\"Te erehdytte, herra Christian. Paul Ritson ei ole sopiva puoliso\nGretalle. Hän on rappiollejoutunut mies. Isänsä kuoleman jälkeen hän on\nantanut rappeutua, hän on kokonaan hävittänyt kotitalonsa Ghyllin -- se\non pantattu jokaista ruohonkortta myöten. Minä tiedän sen.\"\n\nKirkkoherra Christian siirsi tuolinsa pöydän luota ja tuijotteli tuleen\nhämmästynein silmin.\n\n\"Minä tiesin, että hänellä oli huolia\", hän sanoi, \"mutta minä en\ntiennyt, että asiat olivat niin vakavaa laatua.\"\n\n\"Ettekö ole huomannut, että hänen järkensä on yhtä sekaisin kuin hänen\nasiansakin?\" kysyi asianajaja.\n\n\"Ei, ei: en voi sanoa, että sellaista olisin huomannut. Hän on joskus\nhajamielinen, mutta siinä kaikki. Kun minä puhun Matthewista tai kerron\njuttuja Adam Clarkesta, hän on hieman, hieman muistamaton, siinä kaikki\n-- niin, siinä kaikki.\"\n\n\"Verrattuna hänen veljeensä -- mikä erotus!\" sanoi herra Bonnithorne.\n\n\"Totta, siinä _on_ erotus\", myönsi kirkkoherra.\n\n\"Sellainen tarmo, sellainen terävyys; hänestä tulee Cumberlannin\nrikkain mies ennen pitkää. Hän on ostanut oikeudet kaikkiin näihin\nmalmikaivoksiin ja nyt hän panee kaikki kuntoon, tilaa koneet, laittaa\nsulatot ja rakentaa rautatien, jota myöten voi kaiken helposti\nmaailmanmarkkinoille lähettää.\"\n\n\"Ja mistäs raha tulee?\" kysyi kirkkoherra, \"raha, jolla tuo kaikki\naluksi pannaan täytäntöön?\"\n\nHerra Bonnithornen katse kävi läpitunkevaksi. \"Siihen hän on saanut\nosansa isänsä perinnöstä.\"\n\n\"Suuri puu pienestä siemenestä\", sanoi kirkkoherra miettivästi, \"ja\näkkiä kasvanut.\"\n\n\"Ei voi sanoa, mitä kaikkea äly ja tarmo tässä maailmassa saa aikaan,\nherra Christian\", sanoi asianajaja, joka näytti joutuvan hieman\nymmälle, mitä nyt sanoisi. \"Hugh Ritson on viisas ja tarmokas. Kas,\nsiinä mies Gretalle -- jos voitte saada hänet, jota minä en varmaan\nvoi sanoa -- mutta jos suinkin mahdollista --\" Kirkkoherra kohotti\nkatseensa.\n\n\"Herra Bonnithorne\", hän sanoi vakavasti, \"tyttö ei ole kaupan, eikä\nCumberlannin rikkain mies voi häntä ostaa. Vaikka ne kolmekymmentä\nhopearahaa, jotta Judas myi mestarinsa, olisivat sulatetut uudestaan,\nei yksikään niistä saisi tahrata minun sormiani.\"\n\n\"Te erehdytte, herra Christian, uskokaa minua, te kerrassaan\nerehdytte\", väitti asianajaja kiihkeästi. \"Minä puhuin juuri ajatellen\nnuoren ystävänne etua. Kaikissa tapauksissa, minä pyydän teitä Robert\nLowtherin tyttären ystävänä ja suosijana estämään häntä milloinkaan\nmenemästä naimisiin Paul Ritsonin kanssa.\"\n\n\"Se asia saa toteutua, jos Jumala sen suo\", vastasi kirkkoherra\nrauhallisesti.\n\nAsianajaja oli noussut ja pukenut päällystakin ylleen.\n\n\"Hän jää toistaiseksi tänne minun luokseni\", lisäsi kirkkoherra.\n\n\"Ei, hänen pitäisi mennä naimisiin\", väitti herra Bonnithorne astellen\novelle. \"Hän on pian täysi-ikäinen. Ei ole sopivaa pitää häntä täällä.\"\n\n\"Kuinka, mitä te tarkoitatte?\" kysyi kirkkoherra hämmästynein ilmein.\n\n\"Hän on rikas ja nuori. Hänen rikkautensa voi ostaa mukavuuksia ja\nnuoruutensa voittaa onnea.\"\n\nVanhan, hyvän Christianin suuret, harmaat silmät revähtivät\nhämmästyksestä selälleen. Kuin apua etsien hän katseli ympärillensä,\nnousi seisoalleen ja istahti taas.\n\n\"Sitä minä en ole koskaan tullut ajatelleeksi\", hän sanoi alakuloisesti\nja tuijotti kauan tuleen.\n\nUlkoa käytävältä kuului raskaita askeleita. Lukko avattiin, ja Paul\nRitson astui huoneeseen. Kuullessaan hänen askelensa Greta oli\npuikahtanut sisähuoneesta ja kiisi yli lattian täynnä iloa ja odotusta\nlausuakseen hänet tervetulleeksi. Kirkkoherra nousi ylös ja ojensi\nmolemmat kätensä; pilvet olivat hänen säteileviltä kasvoiltansa\nkadonneet.\n\n\"Jaa, hyvää yötä sitten\", sanoi asianajaja avaten oven. \"Minulla on\nedessäni neljä pitkää penikulmaa. Ai, kuinka pimeä, kuinka kamalan\npimeä!\"\n\nPaul Ritson oli todellakin muuttunut mies. Hänen kasvonsa olivat\nkalpeat ja kankeat ja hänen silmänsä raukeat ja sumeat. Haluttomana hän\nheittäytyi tuoliin, jonka Greta siirsi hänelle takan ääreen. Kun hän\nhymyili, hänen huulensa vetäytyivät vain tuskaiseeni irvistykseen ja\nnauraessa taas ilo tuntui ontolta ja lyhyeltä.\n\n\"Tulit juuri oikeaan aikaan, poika, pelataksesi kanssani yhden shakin\",\nsanoi kirkkoherra. -- \"Greta, nostapa shakkipöytä ja laatikko tänne.\"\n\nPöytä nostettiin ja nappulat asetettiin paikoilleen. Kirkkoherra\nasettui mukavasti uudet lipokkaansa pankon reunalla ja nenäliina\nlevitettynä polvelle.\n\n\"Tiedätkös, Paul, minä kuulin sinusta käytävän sanasotaa tänään?\"\n\n\"Minusta! Missä?\" kysyi Paul, ja äänessä ilmeni sangen vähän\nuteliaisuutta.\n\n\"Herra Proudfootin pajassa, kun minä olin kyntämässä kesantoa siinä\ntoisella puolen tietä. Pieni herra Oglethorpe sanoi, että sinä\ntoista yötä nukuit Laiskassa Hevosessa Keswickissä, mutta herra Job\nkivenhakkaaja ja kirjeenkantaja sanoivat, ettet sinä ollut siellä.\nHe käyttivät oikein kiihtynyttä kieltä, jolloin Job nimitti herra\nOglethorpea kaikilla muilla kuin sopivilla nimillä ja vihdoin hyökkäsi\nvihan väessä tiehensä.\"\n\nPaul muutti lähettinsä ja virkkoi: \"En ole koko elämässäni nukkunut\nainoatakaan yötä Laiskassa Hevosessa, herra Christian.\"\n\nGreta istui ja neuloi takan toisella puolella. Kissanpoika, jonka\nkaulaan silkkinauhaan oli sidottu pieni tiuku, leikitteli hänen\nhienojen tohveliensa tupsuilla. Vain neulintikkujen sälinä, kellon\nkilinä ja suuren seinäkellon harvat naksutukset häiritsivät\nhiljaisuutta.\n\nVihdoin kirkkoherra Christian nousi tuoliltansa.\n\n\"No, Paul, mies, Paul -- voi kuitenkin, kuinka tuhoisa siirto! Sinun\ntaitosi huononee, huononee, huononee. Kerran sinä voitit minut neljästi\nviidestä pelistä ja nyt minä olen tasaväkinen.\"\n\nPeli loppui pian, jolloin kirkkoherra ilosta hykersi käsiänsä, Greta\nlaski leikkiä ja Paul purskahti äänekkääseen nauruun.\n\nKirkkoherra Christian nosti hyllyltä paksun, suuren kirjan, jonka\nselkämys oli nahkaa ja kannet vihreää kangasta.\n\n\"Minun täytyy tehdä tili päivän kulusta\", hän sanoi, \"ja mennä levolle.\nTänä aamuna minä olin ennen päivän koittoa jalkeilla.\"\n\nGreta astui vanhan miehen luo ja katseli yli olan, kun tämä kirjoitti:\n\n\"21 p. marrask. Mentyäni huoneeseeni eilen illalla ja tehtyäni tilin\nJumalani kanssa panin maata ja nukahdin heti. Mutta Peter odotti\nHerttasen kantamista ja niin hän tuli ja herätti minut. Menimme siis\nnavettaan, autoimme ja syötimme sitä ja lopuksi lypsimme. Ollut koko\npäivän kyntämässä nurmea ja Peter kaivanut perunoita. Poikkesin\npalatessa Lentävässä Hevosessa, istuin siellä hetkisen ja join tuopin\nolutta, eikä enempää, ja maksoin sen. Saanut kymmenen shillingiä\nasianajaja Bonnithornelta hautausjuhlallisuuksista ja punnan kaksi\nshillingiä Boltonin hyväntekeväisyysrahastoon; samoin viisi shillingiä\nneljännesmaksuksi Henry Walmsleyltä ja seitsemän Robert Atkinsonilta ja\nyhden pennyn velan ylijäämää Randal Alstonelta ja niin vetäydyn levolle\nsovinnossa ja rauhassa koko maailman kanssa, Ylistetty olkoon Herra.\"\n\nKirkkoherra pani takaisin hyllylle upean kirjansa, jota hän nimitti:\n\"katsaus elämääni ja toimintaani\", ja kutsui sisähuoneista kynttilää\nsänkykamariinsa. Äreä ääni murahti vastaan: \"Tulee\", ja tulikin heti.\n\n\"Kiitos, Peter. Mitenkäs yhdistys voi ja kuka saarnaa ensi sunnuntaina,\nPeter?\" Peter mörisi:\n\n\"Enpä tiedä, ellei se vain ole te itse. Minä lupasin heille, että te\nlahjoittaisitte sunnuntai-iltanne meille.\"\n\n\"Mutta eihän minua ole kukaan pyytänytkään. Sinä olisit voinut puhua\nasiasta minulle, ennenkuin lupasit, Peter. Mutta samapa se. Minä teen\nsen kyllä, vaikka köyhän saarnan he nyt minulta saavat.\"\n\nKääntyen Pauliin, joka istui takan ääressä, kirkkoherra virkkoi:\n\n\"Peter on jättänyt meidät ja tullut methodistiksi. Hän on nyt veli\nPeter Ward ja pyytää minua puhumaan heidän kokouksessaan. No, minä\nen tahdo kieltää. Monet hyvät kirkonmiehet ovat olleet myöskin\nlahkolaisia. Hyvää yötä ... Peter, tarkastapa minun onkeni ja laita\ntoisiin uusi siima, samoin uudet nuorat etupurjeeseen. -- Sido myöskin\npiiskani kädensijaan leveämmälti nuoraa, se on eteisen nurkassa. Ja\nPeter, huomenna minä vien kauroja myllyyn, Robin Atkinson on luvannut\nruunansa ja tammansa lainaan. Robin panee aina hevosille eväiksi\npussillisen kaurankahuja, mutta ne eivät riitä. Pane sinä sitä varten\ntoinen pussi parempia, jotka voidaan sekoittaa niihin huonompiin, että\nhevoset jaksavat. Hyvää yötä teille kaikille, hyvää yötä.\"\n\nPeter murisi jotakin hampaittensa välitse ja kyhnysti ulos.\n\n\"Jumala häntä siunatkoon!\" sanoi Greta, kun he jäivät kahden, ja\nnostamatta silmiänsä tulesta Paul virkkoi hiljaa:\n\n    \"Lapset, rakkaus ei kukkaiskieltä vaan\n    töin ja toimin täytyy näyttää rakkauttaan.\"\n\nSitten vallitsi pienessä pappilassa täydellinen hiljaisuus. Paul\nistui ääneti ja hievahtamatta, kunnes Greta tahtoi saada hänen\nmielensä jälleen iloiseksi. Hänen kirkkaat silmänsä säteilivät\ntakan rusohohteisessa valossa. Hänen vilkas mielikuvituksensa keksi\nlakkaamatta uutta ja uutta, jolla hän koetti karkoittaa toisen sielusta\nmasennuksen tunteen. Mutta hänen hellyytensä, hänen suloinen naurunsa,\nhänen sukkeluutensa ja vallattomat kujeensa eivät tehneet toivottua\nvaikutusta. Paulin kasvoja synkistävät raskaat pilvet eivät ottaneet\nhaihtuakseen. Paul hymähteli katsellessaan säteileviin silmiin ja\nsilitteli hellästi pehmeitä hiuksia, jotka nyt olivat saaneet tulen\nvalossa kultaisen loiston, mutta katseeseen palasi sama raskas\nsurumielisyys uudestaan ja uudestaan.\n\nVihdoin Greta huomasi, että hänen yrityksensä olivat turhat. Hän nousi\nmatolta seisoalleen.\n\n\"Lemmittyni\", hän sanoi, \"nyt minä menen nukkumaan. Sinä et voi tänään\nhyvin tai olet suuttunut ja pahalla tuulella.\"\n\nHän odotti hetkisen, mutta Paul ei virkkanut mitään. Sitten hän\nhitaasti lähti liikkeelle jättääkseen huoneen.\n\nNyt Paul virkahti:\n\n\"Greta, minulla on jotakin sanottavaa sinulle.\"\n\nSinä hetkenä Greta oli paikoillaan kaislamatollansa.\n\nNaurava ilme oli silmistä paennut ja sijalle oli kohonnut levoton\nodotus.\n\n\"Sinä olet onneton. Olet ollut onneton kauan, kauan, etkä ole koskaan\nsanonut minulle syytä. Sano minulle nyt.\"\n\nKasvojen jäykkä ilme pehmeni.\n\n\"Miksi panna kaikennäköistä sinun päähäsi, pienokaiseni?\" kysyi Paul\nleikkivä sävy äänenpainossa ja hyväillen kultaisia hiuksia.\n\n\"Sano minulle nyt\", pyysi Greta kiihkeästi. \"Pidä minua naisena, joka\nkykenee jakamaan sinun surusi, äläkä lapsena, jonka kanssa voi leikkiä\nja jota voi lelliteliä, mutta joka ei voi olla apuna kantamassa miehen\nraskasta kuormaa. Ellen minä ole kelvollinen kuulemaan sinun surujasi,\nminä en ole sovelias sinun vaimoksesi. Sano minulle, Paul, mikä on\nriistänyt päivänpaisteen sinun elämästäsi.\"\n\n\"Päivänpaistetta ei ole mikään vielä ryöstänyt minulta, sinä\ntyttöhupakko; tässä se on\", sanoi Paul keventyneesti ja leikiten\nsormillansa hänen kultaisilla kiharoillansa.\n\nTytön loistava katse painui alas.\n\n\"Sinä leikittelet vain minun kanssani\", hän sanoi masentuneena, \"sinä\nvain leikit minun kanssani. Olenko minä niin lapsellinen? Oletko sinä\nsuuttunut minuun?\"\n\n\"Suuttunut sinuun, sinä pikkuhupakko? Sitä en koskaan pidä\nmahdollisena\", sanoi Paul, ja hänen äänensä aleni melkein kuiskaukseksi.\n\n\"Sano minulle sitten, lemmikkini. Sinulla on jotakin sanottavaa. Mitä\nse on?\"\n\n\"Minä tulin kysyäkseni --\"\n\n\"No?\"\n\nPaul epäröi. Hänen sydämensä oli liian täynnä, että hän olisi voinut\npuhua. Hän alkoi uudelleen.\n\n\"Luuletko sinä, että olisi liian suuri uhraus purkaa --\"\n\n\"Mitä?\" läähätti Greta.\n\n\"Muistatko sinä, mitä sinä sanoit minulle veljestäni Hughista -- että\nhän sanoi rakastavansa sinua?\"\n\n\"Entäs sitten?\" kysyi Greta sekavin ilmein.\n\n\"Minä luulen, että hän puhui totta\", sai Paul sanotuksi, vaikka ääni\nvapisi.\n\nGreta vetäytyi taaksepäin, ja ääretön jännitys kuvastui hänen\njokaisesta piirteestään.\n\n\"Olisiko se... luulisitko sinä... otaksuen, että minä menisin kauas,\nhyvin kauas, emmekä me kohtaisi toisiamme johonkin aikaan, pitkään\naikaan -- emme _koskaan_ enää tapaisi -- luulisitko voivasi oppia\nrakastamaan häntä ja mennä hänen kanssaan naimisiin?\"\n\nGreta hypähti kiihkoissaan seisoalleen.\n\n\"Häntä -- rakastaa häntä! Sinä kysyt minulta sitä -- sinä!\"\n\nTytön ääni hukkui nyyhkytykseen, joka näytti raatelevan häntä\nsydänjuuriin asti.\n\n\"Greta, armahin, anna minulle anteeksi; minä olin sokea -- minä häpeän.\"\n\n\"Oi, minä voisin itkeä silmät päästäni!\" sanoi Greta kuivaten\nkyyneleensä. \"Sano, että sinä vain laskit leikkiä -- sano, että se oli\nvain leikkiä, oi, sano, sano!\"\n\n\"Minä sanon mitä vain -- mutta en ikinä toista niitä sanoja -- ja ne\nolivat vähällä tappaa minut.\"\n\n\"Ja sitäkö sinä tulit minulle sanomaan?\" kysyi Greta.\n\n\"Ei, ei\", vastasi Paul nousten kiihkoissaan tuoliltansa, \"se oli aivan\nmuuta, joka on nyt helpompaa -- kymmenesti helpompaa sanoa se nyt.\nGreta, sano minulle, jos minä jättäisin Cumberlannin ja asettuisin\nasumaan johonkin muualle -- Australiaan tai Canadaan taikka johonkin\nmuualle kylliksi kauas täältä -- voisitko sinä jättää kotisi, ystäväsi,\nvanhan seuraelämäsi ja tottumuksesi ja koko rakkaan entisyyden ja\nviettää uutta elämää minun kanssani uudessa maailmassa? Voisitko sinä\nsen tehdä?\"\n\nGretan silmät säteilivät. Paul avasi sylinsä, ja tyttö riemuiten\nheittäytyi hänen povellensa.\n\n\"Tämäkö on sinun vastauksesi?\" kysyi Paul väristen ilosta. Pari\nkyyneltyviä silmiä katsoi hetkisen syvälle hänen silmiinsä.\n\n\"Sitten me emme puhu tästä enää. Minä matkustan huomeniltana Lontooseen\nja viivyn siellä neljä päivää. Kun minä sieltä palaan, keskustelemme\nuudestaan ja puhumme sen jalon vanhuksen kanssa, joka tuolla sisällä\nlepää. Nukkukoon se vanha ystävä rauhassa sulounia!\"\n\nPaul otti hattunsa ja avasi oven. Hänen huolensa olivat haihtuneet,\nhänen katseensa oli rohkea ja varma. Äsken harmaat kasvot punoittivat\nnyt. Hän seisoi suorana ja astui voimakkaana miehenä yli kynnyksen.\n\nGreta seurasi häntä eteiseen. Punertava valo pilkisti jälkeen. Se\nleikitteli hänen kultaisilla kiharoillansa ja hukutti hänen olentonsa\nhohtavaan purppuraan.\n\n\"Oi, kuinka vapaana saakaan siellä hengittää\", virkahti Paul, \"kun\nkaikki tämä orjuus ja kurjuus on jäänyt! Sinä et voi tätä ymmärtää,\nlemmittyni, mutta kerran sinä sen käsität. Mitäs siitä, vaikka se\nolisikin sateen, lumen ja myrskyjen maa? Se on kuitenkin vapauden maa\n-- vapauden, elämän ja rakkauden. Ja nyt, Hugh-herra, me olemme pian --\nsangen pian kuitit!\"\n\nHänen ilonsa oli rajaton, ja Greta oli liian onnellinen häiritäksensä\nsitä kysymyksillä.\n\nHe olivat pysähtyneet ovelle. Yö oli tyyni ja pimeä. Puut seisoivat\näänettöminä -- niiden lörpöttelevät lehdet olivat pudonneet. Äänetön ja\ntyhjä, kuten autio katu oli näkymätön tie.\n\nPaul ojensi ulos kätensä koetellaksensa, sataisiko. Lakastunut lehti\ntipahti hänen kämmenellensä räystään kiemurtelevista kasveista.\n\nSilloin kuului käytävältä askeleita. Ne lähenivät hiljakseen taloa.\nÄkkiä ilmestyi postinkantaja portaan eteen.\n\n\"Hyvää iltaa, Tuomas Kyttyräselkä\", huudahti Paul iloisesti.\n\n\"Kuka se sitten oli, jonka kohtasin tiellä?\" kysyi tulija.\n\n\"Koska?\"\n\n\"Nyt juuri.\"\n\n\"No, kuka se sitten oli?\"\n\n\"Minä luulin, että se olitte juuri te.\"\n\nPieni mies hävisi pimeään.\n\n\"Epäilemättä minun veljeni\", sanoi Paul ja sulki oven jälkeensä.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti koettaen lämmittää\njäätynyttä maisemaa. Taivas oli sininen ja ilma raikuvan kuulakka.\n\nHugh Ritson istui huoneessaan Ghyllin yläkerrassa, josta oli näköala\nharjulle ja joelle, joka virtasi lehdettömien puiden lomitse. Hänen\nhuoneensa ei ollut aivan tavallinen cumbrilainen asumus. Sen kalustus\noli kaikkea muuta kuin komea. Sisustuksen huomattavin piirre oli\nvanhanaikaisuus. Monilla hyllyillä oli kirjoja, jotka olivat sidotut\nmitä erilaisimpiin kansiin. Seinillä oli öljy- ja vesivärimaalauksia\nja kaikenkokoisia peilejä. Oven sisäpuoleen oli kiinnitetty ommeltu\ntaulu. Mustan tammisen kirjoituspöydän huomattavin koriste oli Danten\nveistokuva. Kalustona oli pesupöytä ja puisia tuoleja; keskiaikainen\nkuvuton lamppu ja avoin takka antoivat valoa. Uunin korvalla oli\nnorsunluusta veistetty ristiinnaulitun kuva.\n\nHugh itse istui harmoonion ääressä, ja hänen sormensa määrättömästi\njuoksentelivat koskettimilla samalla kun soittajan katse harhaili\nakkunasta ulos. Kuului naputus ovelta.\n\n\"Sisään\", sanoi soittaja. Herra Bonnithorne astui huoneeseen ja\nsuuntasi kulkunsa keskellä lattiata olevan pöydän luo. Hugh Ritson\nlopetti soittonsa ja noustuaan ylös vei nojatuolin takan ääreen.\n\n\"Onko luovutuskirja valmis?\" hän kysyi, kun herra Bonnithorne yhä jäi\nseisomaan.\n\n\"On, rakas ystäväni, ja jotakin vieläkin tärkeämpää.\"\n\nHugh kohotti katseensa: huolimatta ainaisesta hymystänsä herra\nBonnithorne oli kovin kiihtynyt. Alentaen äänensä virkkoi asianajaja:\n\"Jäljennökset kastetodistuksista.\"\n\nHugh hymyili osoittamatta erikoista mielenkiintoa: \"Hyvä, me puhumme\nkastetodistuksista ensin\", hän sanoi vetäen yönuttunsa tiukemmin\nympärilleen.\n\nHerra Bonnithorne kaivoi esille muutamia asiakirjoja. Hän vaikeni,\nhänen katseensa oli terävä ja kirkas; hän näytti katselevan hämmästyen\nrakasta ystäväänsä ja jokin selittämätön epäluulo näytti luovan\nvarjon hänen kasvoillensa, mutta hänen sanansa olivat sydämelliset ja\nluottavat ja äänensä -- kuten tavallisesti -- matala ja hyväilevä.\n\"Mikä ihmeellinen mies sinä olet! Ja kuinka muuttunut! On vain\njokunen kuukausi siitä, kun minun piti ruoskalla herättää sinun\nuinuvaa rohkeuttasi ratkaisemaan suuria asioita. Ja nyt sinä voitat\nminut kokonaan. Ei vähintäkään epäilystä! Kuinka toisenlainen minä\nolenkaan toden totta! Juuri tänä aamuna asiamieheni lähetti minulle\njäljennökset, ja nyt minä olen täällä viiden penikulman päässä kotoani.\nJa kun posti saapui -- minun täytyy kertoa sinulle -- sellainen oli\nminun kiihkoni saada tietää, olivatko epäilyksemme oikeita vai --\"\n\nHugh keskeytti vilkkaasti ja kylmästi: \"Että sinä olit liian\nhermostunut avataksesi kirjettä, vaan pyörittelit sitä tuntikausia\nsormissasi -- juuri niin!\"\n\nSanottuaan tämän Hugh kohotti katseensa kyllin äkkiä huomataksensa\nilmeen, joka välähti herra Bonnithornen kasvoilla, ja kun hän. käänsi\npäänsä toisaalle, leikki hänen huulillansa merkillinen hymy.\n\n\"Anna minulle asiakirjat\", virkkoi Hugh ojentaen kätensä, mutta\nhievahtamatta paikaltaan.\n\n\"Jaah, todellakin, sinä olet -- todellakin --\"\n\nHugh nosti silmänsä. Herra Bonnithorne vaikeni, ojensi paperit ja\nistahti väkinäisennäköisesti tuolille.\n\nYksitellen Hugh tutki nämä kolme lyhyttä asiakirjaa. \"Tämä on hyvä\",\nhän sanoi tyynesti.\n\n\"Hyvä? Niin minäkin sanoisin. Mikä voisi olla parempi? Minun täytyy\ntunnustaa sinulle, että aina tähän päivään asti minulla oli epäilyksiä.\nNyt ei niitä enää ole.\"\n\n\"Epäilyksiä? Sinulla siis oli epäilyksiä\", sanoi Hugh kuivasti. \"Ne\nturmelivat kai sinun yöunesi?\"\n\nVaaniva epäilyksen ilme herra Bonnithornen silmissä sai selvän muodon\nja hän koetti urkkia Hugh Ritsonin kasvoista, mitä toinen oikeastaan\najatteli, tavalla, joka oli sangen vähän sopusoinnussa hänen hymynsä\nkanssa. \"Saako sinun mielestäsi toinen ottaa toisen perinnön ilman\nepäilyksiä tai vastalauseita?\"\n\nHugh oli olevinaan, niinkuin ei olisi kuullut ja alkoi lukea ääneen\nkädessään olevia asiakirjoja. \"Annapas olla, tämä on ensiksi --\nSyntymätodistus.\"\n\nHerra Bonnithorne keskeytti, \"Onneksi, erinomaiseksi onneksi\nsyntymätodistus _on_ ensiksi.\"\n\nHugh luki:\n\n\"Nimi, Paul. Syntymäpäivä, 14 elokuuta 1845. Syntymäpaikka, Russel\nSquare, Lontoo. Isän nimi, Robert Lowther. Äidin nimi, Grace Lowther,\ntyttönimi Ormerod.\"\n\n\"Tämä on sitten toiseksi -- Vihkimätodistus.\"\n\nHerra Bonnithorne nousi innoissaan ja hykerteli käsiänsä tulen edessä.\n\"Niin, _toiseksi_\", hän sanoi ilmeisesti mielissään.\n\nHugh luki kylmästi:\n\n\"Allan Ritson -- Grace Ormerod vihityt kirkkoherran virastossa\nLontoossa Bow-kadun varrella 12 p. kesäkuuta 1847.\"\n\n\"Mitäs siitä sanot?\" kysyi herra Bonnithorne kiihkeästi kuiskaten.\n\nVastaamatta mitään Hugh jatkoi.\n\n\"Ja viimeksi tulee tämä -- Syntymätodistus.\"\n\n\"Nimi Hugh -- synt. 25 p. maalisk. 1848 -- Cumberlannin Halme\nGravenglassissa -- vanhemmat Allan Ritson -- Grace Ritson (Ormerod).\"\n\n\"Siinä nyt on koko arvoituksen selitys\", sanoi herra Bonnithorne ja\n-- ääntänsä alentaen: \"Paul on sinun velipuolesi ja hän on Lowtherin\npoika. Sinä olet Allan Ritsonin perijä, syntynyt ennen, kuin vuosi\noli loppunut isäsi vihkimisestä. Voiko mikään olla sen selvempää?\"\nHugh silmäili ääneti asiakirjojansa. \"Onko nämä jäljennökset otettu\nvirallisista asiakirjoista?\" hän kysyi.\n\nHerra Bonnithorne nyökkäsi.\n\n\"Ja sinun kirjeenvaihtajasi on luotettava?\"\n\n\"Täydellisesti. Hän on asianajaja, joka kokemuksensa perusteella\ntällaisissa asioissa on erehtymätön.\"\n\n\"Saiko hän tietää, kenen vuoksi hänen oli kopiot otettava?\"\n\n\"Hän sai määräyksen etsiä Grace Ormerodin avioliitot ja saada selville\nhänen jälkeläisensä.\"\n\n\"Ja sen enempää ei hänelle selvitetty?\"\n\nHerra Bonnithorne nyökkäsi taas.\n\nHugh taivutteli sormillansa asiakirjoja ja pani sitten kaksi niistä\npäällekkäin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hämmästystä. \"Minä ihmettelen\",\nhän sanoi.\n\n\"Mikä sinua ihmetyttää?\" kysyi herra Bonnithorne.\n\n\"Voiko mikään olla sen selvempää?\"\n\n\"Voi. Näiden todistusten mukaan minä olen kaksi ja puoli vuotta\nnuorempi Paulia. Minulle on aina sanottu, että välillämme oli vain yksi\nvuosi.\"\n\nHerra Bonnithorne hymyili ja sanoi sitten ylemmyyttä ilmaisevalla\näänellä:\n\n\"Häpeällinen petos.\"\n\n\"Sinä ajattelet, että lasta on helppo pettää -- tosi!\" Herra\nBonnithornen kasvoilla pysyi hymy lakkaamatta.\n\n\"Nyt minun on suoritettava jälkisäädöksen summaa ja sinä epäilemättä\ntahdot valvoa perintöoikeuksiasi.\"\n\n\"En\", sanoi Hugh Ritson painokkaasti ja nousten seisoalleen.\n\n\"Sinä tiedät, että jos äpärä saa määrätyn ajan hallita tilaa, laki\ntunnustaa hänet oikeuden omistajaksi. Hän on silloin äpäräesikoinen.\nSinun täytyy karkoittaa koko mies.\"\n\n\"Ei\", sanoi Hugh Ritson vielä kerran. Asianajaja katsoi häneen\nkysyvästi, ja Hugh lisäsi: \"Se tulee myöhemmin. Ensin täytyy\navioliitosta tulla tosi.\"\n\n\"Sinun ja Gretan avioliitosta?\"\n\n\"Paulin.\"\n\n\"Paulin?\" sanoi herra Bonnithorne äänellä, joka ilmaisi mitä suurinta\nepäilystä ja hämmästystä.\n\n\"Paulin, niin\", toisti Hugh kauhean mielihyvän ilmein. \"Hänen täytyy\nnaida hänet.\"\n\nAsianajaja oli noussut vielä kerran ja katseli Hugh Ritsonia terävästi\nsuoraan silmiin koettaen päästä selville toisen tarkoituksesta.\n\n\"Sitä sinä et voi tarkoittaa\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Ja miksi en?\" kysyi Hugh viattomasti.\n\n\"Koska Paul on hänen veljensä -- kaikissa tapauksissa velipuolensa.\"\n\n\"Sitä he eivät tiedä.\"\n\nHerra Bonnithornen hengitys näytti pysähtyvän.\n\n\"Mutta me tiedämme emmekä toimettomina voi olla heidän avioliittonsa\ntodistajina\", sanoi hän vihdoin.\n\nHugh Ritson nojasi selkäänsä uuniin. \"Me voimme ja se meidän tulee\ntehdä\", hän päätti, eikä ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikahtanut.\n\nHerra Bonnithorne katseli ystäväänsä kiireestä kantapäähän ja hänen\nkasvojensa jännitys laukesi.\n\n\"Sinä lasket leikkiä, mutta heille se ei ole leikkiä, kun saavat\nhuomata, että heidän lirputtelunsa ja kuhertelunsa täytyy loppua Ja\nmillaisesta syystä sitten! Se on oleva kauhea isku. Toinen kysymys\non, eikö olisi inhimillisempää koettaa toteuttaa ennemmin eräs toinen\navioliitto. Eilen illalla käydessäni kirkkoherra Christianin luona,\nminä tein puolestasi, mitä suinkin voin.\"\n\nHugh hymyili vastaukseksi toisen hymyyn, mutta tarkempi huomioitten\ntekijä olisi havainnut, että asianajajan hymy oli vain kylmää ivaa.\n\n\"Niin, sinä olet inhimillinen, Bonnithorne, ja nyt sinun\nhellätunteisuutesi on saanut iskun. Mutta kun minä puhuin naimisesta,\nminä tarkoitin juhlamenoja -- en mitään muuta.\"\n\nHerra Bonnithornen silmät välähtivät. \"Luulen ymmärtäväni sinua. Sinä\naiot erottaa heidät kirkon ovella -- -- ehkäpä itse alttarilla. Se on\nkauhistava kosto; minun selkäpiitäni karmii.\"\n\nHugh naurahti kevyesti ja asteli akkunan luo. Auringonsäde lankesi\nhänen ylössuunnatuille kasvoilleen. Kun hän kääntyi ympäri ja keskeytti\nhiljaisuuden, hänen äänensä kaikui syvänä ja karkeana.\n\n\"Minäkin olin inhimillinen. Kun hän puhui avioliitostaan Paulin kanssa,\nminä viittasin esteihin. Hän nauroi sille ajatukselle -- pilkkasi\nsitä.\" Toinen kevyt naurahdus, sitten juhlallinen totisuus. \"Hän\nhylkäsi minut -- säälimättä, selvästi ja raa'asti. Mitä hän sanoi?\nEnkö minä ole sanonut sitä sinulle? No, hän sanoi, ha, ha! voitko sinä\nuskoa sitä? -- hän sanoi, että hän mieluummin ottaa jonkun rengin, kuin\nminunlaiseni herrasmiehen. Ne olivat juuri hänen omat sanansa.\"\n\nHugh Ritsonin kasvot olivat nyt synkät raivosta, vaikka hymy leikitteli\nhänen huulillansa.\n\n\"Hän _saa_ ottaa renkinsä ikuiseksi tuskakseen ja häpeäkseen. Niin\npaljon minä hänelle lupasin ja minä pidän sanani.\"\n\n\"Kauhea kosto\", mutisi asianajaja kynsiänsä puhdistellen.\n\n\"Turhaa! Sinä et tiedä, kuinka kauaksi rakkaus voi mennä. Yksinpä\nsellaisetkin miehet, joilla on lapsen sydän, voivat hylätyn rakkauden\ntuskassansa mennä pitkälle kostossansa.\" Hän vaikeni ja jatkoi\nmatalalla äänellä: \"Hän on törkeästi loukannut minun rakkauttani.\"\n\n\"Varmaankaan ei niin, ettei sitä voisi anteeksi antaa\", keskeytti herra\nBonnithorne hermostuneesti. \"Se olisi vääryys, jonka häpeä kestäisi\nkoko elämän ajan. Ja hän on kuitenkin nainen.\"\n\nHugh silmäsi ympärilleen.\n\n\"Mutta toinen on mies, ja minun on tehtävä tilini myöskin hänen\nkanssansa.\" Hugh Ritson harppaili edestakaisin huoneessa ja pysähtyi\nsitten äkkiä. \"Huomaa, Bonnithorne, sanoit, että sinulla on isäni\nkuolemasta asti ollut epäilyksiä aina tähän päivään. Mutta minä en ole\nhetkeäkään epäillyt. Miksi? Siksi, että olen kuullut vakuutuksen oman\näitini huulilta. Minulleko hän sen sanoi? Ei, vaan -- sen pahempi --\nhänelle. Hän hyvin tietää, ettei hän ole minun isäni perijä. Hän on\ntiennyt sen siitä hetkestä, kun minun isäni kuoli. Hän tietää, että\nminäkin sen tiedän. Mutta siitä huolimatta hän on isännöinyt maita kuin\nomiansa.\" Toinen harppailu ympäri huonetta. \"Ajatteletko sinä sitä,\nkun puhumme kostosta? Miehuus? Hänellä ei sitä ole. Hän on säälittävä\nroisto, mateleva moukka, joka on valmis voittamaan etuja mihin hintaan\nhyvänsä. Hän on ryöstänyt minun perintöni. Hän on vallannut minun\npaikkani. Hän on elävä valhe. Kosto? Se on vain oikeudenmukainen\nrangaistus.\"\n\nHugh Ritsonin itsehillintä oli hävinnyt. Herra Bonnithorne, joka\nei vähästä joutunut hämilleen, painoi katseensa maahan hänen\nedessään. \"Kauheata, kauheata!\" mutisi hän taas ja sitten hän lisäsi\nvakuuttavasti: \"Mutta sinä tiedät, että minä olen aina kehoittanut\nsinua pitämään kiinni perintöoikeudestasi.\"\n\nHugh Ritson harhaili ympäri huonetta; raskaana ja laahustavana kohtasi\njalka permantoa.\n\n\"Bonnithorne\", hän sanoi pysähtyen, \"kun nainen häväisten hylkää\nmiesparan, jonka sydän on kiintynyt häneen, niin ettei luule voivansa\nelää ilman, silloin tuo mies joskus heittää rikkihappoa naisen silmille\nsanoen: 'Jos minä en voi häntä saada, niin eihän muillekaan kelpaa',\ntai 'koska hän on tehnyt syntiä, niin kärsiköön.' Se on _kosto_.\nSellainen mies ajattelee yksinkertaisessa sielussansa, että kun kauneus\non kadonnut, jäljelle jää vain inho.\"\n\nKuului kevyt naurahdus.\n\n\"Oikeutettua rangaistusta ei voi verrata rikkihapon käyttämiseen.\"\n\nHerra Bonnithorne selaili hermostuneesti papereitansa ja mutisi\nuudestaan: \"Kauheata, kauheata!\"\n\n\"Nainen on tehnyt minulle vääryyttä ja mies on tehnyt minulle vielä\nenemmän vääryyttä, Bonnithorne. Heidän tulee mennä _vihille_ ja erota;\nja sen jälkeen he saavat käydä yhteen ja erota taas, kuilu erottaa\nheidät toisistansa ja vielä suurempi kuilu muusta maailmasta, ja niin\nedelleen loppuun asti, ja vasta silloin me kolme olemme kuitit.\"\n\n\"Kauheata, kauheata!\" kertasi herra Bonnithorne taas. \"Koko luonto\nnousee sitä vastaan.\"?\n\n\"Nouseeko? Nouskoon vain\", sanoi Hugh hehkuvin poskin, ja kylmä\nhymy palasi hänen huulillensa. \"Sinun oikeudentuntosi olisi kai\ntullut tyydytetyksi, jos minä olisin ajanut tuon äpärän pennittömänä\nkerjäläisenä tiehensä, tehnyt tyhjäksi avioliiton ja ottanut naisen\nvaimokseni suojatukseni häntä, kun en voinut rakkaudella voittaa.\"\nHymy häipyi pois. \"Se olisi ehkä ollut hieman parempi kuin rikkihappo,\nvaikk'ei siinä suurta eroa ole. Maailmanmiehenä ymmärrät sen.\"\n\n\"Se on kauhea kosto\", mutisi asianajaja ja tällä kertaa toisenlaisella\näänenpainolla.\n\n\"Sanon vielä: heidän täytyy mennä vihille, ei enempää\", sanoi Hugh.\n\"Minä en tahdo häväistä luontoa enempää kuin hämmästyttää ihmisiä pois\nsuunniltaan.\" Aurinko oli kiertänyt ja valaisi sitä nurkkaa, jossa\nharmooni seisoi. Hughin kiihko oli vähitellen asettunut. Hän istahti\ntuolille alkaen soittaa. Ovelta kuului naputus, ja loordi Fisher astui\nsisään.\n\n\"Se cleweläinen herra on hiilihaudoilla ja tahtoo puhua kanssanne\nsulatosta\", sanoi vanha mies.\n\n\"Sanokaa hänelle, että puolen tunnin kuluttua olen siellä hänen\nluonaan\", sanoi Hugh, ja loordi Fisher jätti huoneen. Hugh Ritson pisti\npaperit taskuunsa.\n\n\"Me olemme menettäneet liian paljon aikaa noiden todistusten vuoksi\n-- ne voivat odottaa. Missä on sopimuskirja? Minun täytyy saada raha\nmaksaakseni uudet koneet.\"\n\n\"Tässä se on\", sanoi asianajaja levittäen asiakirjan pöydälle.\n\nHugh silmäsi kiireesti sen läpi ja soitti sitten kelloa. Kun\npalvelijatar ilmestyi, Hugh käski hänen mennä herra Paulin luo, joka\noljilla peitteli mansikkamaata, ja sanoa, että hän tahtoo nähdä häntä\nheti. Sitten hän palasi harmoonin luo ja soitteli käyttäen viehkeitä\näänikertoja. Kosketus oli kevyt ja juoksutukset tasaiset.\n\n\"Mitäs uutta hänen tyttärestään?\" kysyi herra Bonnithorne alentaen\näänensä kuiskaukseksi.\n\n\"Kenenkä tyttärestä?\" sanoi Hugh pysähtyen ja katsoen olkansa yli.\n\n\"Tuon vanhuksen -- loordi Fisherin.\"\n\nHugh Ritson lopetti soiton ja pisti kätensä povitaskuunsa. Mutta herra\nBonnithorne kiiruhti näyttämään, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan\nollut udella toisen miehen salaisuuksia.\n\n\"Älä vaivaudu. Ehkäpä mieluummin haluat kertoa minulle, miten asiat nyt\novat.\"\n\nHugh naurahti hieman, veti sitten kirjekuoresta taitetun paperiarkin,\njossa oli kankeita koukeroita ja alkoi lukea:\n\n\"Minä kirjoitan sinulle kiittääkseni --\"\n\n\"Tuossa\" -- työntäen kirjeen asianajajalle, \"lue itse\", sitten hän\njatkoi soittoansa.\n\nHerra Bonnithorne asetti lasit nenälleen ja luki:\n\n\"Minä kirjoitan sinulle kiittääkseni sinua siitä, että ystävällisesti\nmuistit minua, oli aivan kuin olisin ollut sinun seurassasi, minä elän\nlakkaamatta toivossa saada nähdä pian sinua, koska tulet luokseni?\nJoskus minä ajattelen, ettet sinä koskaan, koskaan tule enkä minä voi\nolla itkemättä, vaikka minä koetan enkä minä paljoa itke. Minä en mene\nulos kovin usein. Lontoo on kaukana, kuuten penikulman päässä, täällä\non kauniita ihmisiä ja kauniita lapsia. Aattelen vain aikaa, jolloin\nse tapahtuu ja sinä tulet hakemaan minut kotiin. Miten isärukka voi,\nonko hän kovin vanhennut ja sureeko hän minua? Epäilen, tuskin hän\nenää minua tuntee. Minä voin oikein hyvin silmissäni on vain jotakin\nvikaa. Joskus kun minä herään en voi nähdä selvästi. Älä ole kauaa\nkirjoittamatta. Minun silmäni ovat hyvin kipeät ja punaiset tänään,\nja on niin hirveän ikävä tässä oudossa paikassa. Rouva Drayton on\nminulle hyvä. Hyvästi. Hänellä on poika, mutta se on aina kokouksissa,\njoka on kamalaa, enkä minä ole kertaakaan nähnyt häntä. Kirjoita pian\nrakastavalle Mercyllesi. Aika on lähellä.\"\n\nHugh soitteli sill'aikaa kun herra Bonnithorne luki. Kun asianajaja\npääsi kirjeen loppuun, hän antoi sen takaisin huomauttaen:\n\n\"Tullut tänä aamuna, niinkö? Se on kirjoitettu torstaina melkein\nviikko sitten.\"\n\nHugh nyökäytti olkansa yli ja jatkoi soittamistaan. Vienot\nsävelet seurasivat toisiansa hänen sormiensa kevyesti liidellessä\nkoskettimilla, kunnes ovi repäistiin auki ja Paul astui varmoin askelin\nhuoneeseen. Silloin hän nousi, otti kynän telineeltä ja kastoi sen\nmusteeseen.\n\nPaulilla oli kevyt puku karkeata kangasta, säärystimet ja karvalakki,\njota hän ei liikuttanut. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Varman\npäätöksen saattoi lukea jokaisesta juonteesta.\n\n\"Anteeksi, herra Bonnithorne, etten purista kättänne\", hän sanoi\nsyvällä äänellänsä, \"minä olin työssä enkä taida olla kyllin puhdas.\"\n\n\"Tämä\", sanoi Hugh pyöritellen kynää sormissansa -- \"tämä on\nsopimuskirja, josta sulle eilen puhuin. Kirjoita tuohon\", osoittaen\netusivulla olevaa tyhjää nimiviivaa.\n\nSitten hän asetti toisen kätensä paperin yläosalle aivan kuin\ntukeaksensa sitä ja tarjosi kynää.\n\nPaul ei tehnyt pienintäkään merkkiä hyväksyäkseen sitä. Hän kumartui,\ntarttui asiakirjaan ja heitettyään Hughin käden pois nosti sen\nlukeaksensa.\n\nHugh katseli häntä terävästi.\n\n\"Tavallinen muodollisuus\", hän sanoi kevyesti, \"ei mitään muuta.\"\n\nPaul silmäsi kiireesti läpi asiakirjan ja sitten hän kääntyi\nasianajajaan.\n\n\"Onko tämä neljäs vai viides panttaus?\" hän kysyi pitäen yhä asiakirjaa\nkädessään.\n\n\"Todellakaan en voi sitä sanoa. Luulen, että se on -- ei, todellakaan\nen voi sitä sanoa --\"\n\nHerra Bonnithornen suloinen ääni vaikeni ja makean hymyn rinnalle\nilmestyi levottomuus.\n\nPaul katsoi terävästi häntä silmiin.\n\n\"Mutta minä muistan\", hän sanoi tyynesti, mikä vaikutti enemmän kuin\nraivo. \"Se on viides. Holmen tila on ensin, ja sitten tuli Goldscape.\nHindscarth pantattiin viimeistä ruohonkortta myöten ja sen jälkeen\nmeni Coledale. Nyt on itse Ghyll, kuten näen, kaikkine maineen ja\nrakennuksineen.\"\n\nHugh Ritsonin ilme muuttui, mutta ääni oli järkähtämättä sama, kun hän\nsanoi:\n\n\"Jos suvaitset, niin käymme asiaan.\" Sitten pahaenteisesti hymyillen:\n\"Sinä esiinnyt kuin ranskalainen viisastelija -- alat jokaisen puheesi\nmaailman alusta. Alkakaamme edes vedenpaisumuksesta!\"\n\n\"Vedenpaisumuksesta!\" sanoi Paul kääntäen katseensa sinne, missä Hugh\nseisoi pitäen kynää kädessään ja naputellen vapaan kätensä sormilla\npöytään. \"Se on tarpeetonta! Me olemme jo veden alla.\"\n\nKiihko Hughin kasvoissa muuttui turmiotatuottavaksi vihaksi. Mutta hän\nhillitsi äänensä ja sanoi hiljaa:\n\n\"Clewestä tullut insinööri odottaa minua hiilihaudoilla. Minä olen\ntuhlannut koko aamun odottaessani näiden muodollisuuksien täyttämistä.\nTule, tule, laitetaan se nyt valmiiksi. Herra Bonnithorne todistaa\nnimikirjoituksen.\"\n\nPaul ei ollut kääntänyt terävää katsettansa veljensä kasvoista. Hugh\nkarttoi hänen katsettaan aluksi, mutta sitten vastasi siihen hävyttömin\nilmein.\n\nPitäen asiakirjaa yhä edessään Paul sanoi tyynesti:\n\n\"Tänä iltana minä lähden Lontooseen ja viivyn siellä neljä päivää. Eikö\ntämä asia voi odottaa niin kauan?\"\n\n\"Ei, se ei voi odottaa\", sanoi Hugh päättävästi.\n\nPaul alensi äänensä.\n\n\"Älä käytä minulle tuota puhetapaa, minä varoitan sinua. Eikö tämä asia\nvoi odottaa?\"\n\n\"Minä tarkoitan, mitä minä sanon -- se _ei_ voi odottaa.\"\n\n\"Palatessani minulla voi olla sinulle jotakin sanottavaa, joka voi\nvaikuttaa tähän ja toisiin kiinnityksiin. Vielä kerran, voiko se\nodottaa?\"\n\n\"Tahdotko kirjoittaa -- jaa tai ei?\" sanoi Hugh.\n\nPaul katsoi tiukasti ja suoraan veljensä silmiin.\n\n\"Sinä hävität kokonaan minun perintöni -- sinä --\"\n\nTämä sana karkoitti kaiken Hughin itsehillinnän.\n\n\"_Sinun_ perintösi!\" hän sanoi katkerimmalla äänellänsä. \"Tänään on\nmyöhä puhua siitä. _Sinun_ perintösi -- --\"\n\nMutta hän pysähtyi. Rohkea ilme hänen kasvoillaan muuttui rajattomaksi\nraivoksi. Paul oli repäissyt asiakirjan kappaleiksi ja heitettyään ne\npöydälle lähti arvelematta ulos.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nPaul palasi puutarhaan ja työskenteli vielä kolme tuntia. Myrsky oli\nhajoittanut olkikasan ja hän aumasi ne uudelleen erään työmiehen ja\nnuoren pojan kanssa. Sitten hän palasi sisään, muutti pukua ja pakkasi\nmatkalaukkunsa. Kun se oli tehty, hän meni etsimään tallimiestä. Natt\noli tallissa puhdistellen viheltäen valjaita.\n\n\"Aja pienet vaunut portaitten eteen kello seitsemän aikaan\", hän sanoi,\n\"ja sido matkalaukkuni taakse, löydät sen eteisestä.\"\n\nNyt olikin jo ilta ehtinyt ja alkava kuu kohotti kalpean kaarensa\nHindscarthin takaa. Alkoi tuuli puhaltaa.\n\nPaul palasi sisään, söi, joi ja tupakoi. Sitten hän nousi ja\nkiivettyään yläkertaan koputti äitinsä ovelle.\n\nRouva Ritson oli yksin. Lamppu paloi pöydällä ja loi kirkasta\nvaloansa hänen kasvoilleen. Ne olivat laihtuneet ja kalvenneet,\nvaot olivat käyneet syviksi ja selviksi. Hän oli polvillansa, mutta\nPaulin tullessa nousi ylös. Paul taivutti hänen päätänsä ja suuteli\nhäntä otsalle. Kirja oli auki hänen edessänsä, rukousnauha oli hänen\nkädessään. Takassa ei ollut tulta. Huone oli kolea ja iloton ja vain\nvaatimattomasti kalustettu -- lampaannahkamatto oli lattialla, seinillä\nraamatunlauseita, leikkauksin koristettu vaatekaappi nurkassa, kaksi\nkorkeaselustaista tuolia, pieni pöytä ja vuode -- siinä koko kalusto.\n\n\"Minä lähden matkalle, äiti\", sanoi Paul; \"juna lähtee tunnin kuluttua.\"\n\n\"Koska sinä palaat?\" kysyi rouva Ritson.\n\n\"Annas, kun katson. Tänään on lauantai -- minä palaan\nkeskiviikkoiltana.\"\n\n\"Jumala olkoon kanssasi\", sanoi äiti hartaalla äänellä.\n\n\"Äiti, minä puhuin Gretalle eilen illalla ja hän suostui. Me pääsemme\npian vapaiksi tästä orjuudesta. Ensimmäinen rengas kahleesta on jo\nkatkennut. Hugh kutsui minut huoneeseensa tänä aamuna allekirjoittamaan\nGhyllin panttaussopimusta, mutta minä en suostunut.\"\n\n\"Ja nyt sinä aiot lähteä pois ja jättää kaikki hänen käsiinsä!\"\n\nRouva Ritson istahti, ja Paul laski hellästi kätensä hänen päähänsä.\n\n\"Parempi niinkin, kuin antaa hänen kiskoa minulta kaiken tuuma tuumalta\n-- -- omistaa vain perijän varjo, kun toinen käyttää kokonaan haltijan\noikeutta. Hän tietää kaiken, hänen karkeat viittauksensa ovat sanoneet\nsen minulle kyllin selvästi.\"\n\n\"Mutta vielä hän on vaiti\", sanoi rouva Ritson ja hänen silmänsä\nkääntyivät kirjaan. \"Varmaankin hän on minun tähteni vaiti -- jos hän\ntietää kaiken. Eikö hän ole minun poikani? Ja eikö minun kunniani ole\nhänen kunniansa?\"\n\nPaul pudisti päätänsä.\n\n\"Jos kahdenkymmenen sinunlaisesi rakkaan ja hellän äidin kunnia olisi\nporraskivenä hänen aikeillensa, ei hän hetkeäkään arvelisi astua sille.\nEi, ei; ei se ole sinun kunniasi eikä hänen omansa, joka pitää häntä\nvaiti.\"\n\nRouva Ritson kohotti katseensa.\n\n\"Etkö sinä ole liian kova hänelle? Hän on syytön maailman edessä ja\nse ainakin puhuu hänen puolestaan. Anna hänelle anteeksi. Älä jätä\nveljeäsi onnettomuuteen!\"\n\n\"Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa\", sanoi Paul, \"vaikka hän\nei tietäisikään mitään, minä sittenkin lähtisin ja jättäisin hänelle\nkaiken. Minä en jaksaisi elää kauempaa, kun elämääni synkistää\nsalaisuus, jonka olen vannonut säilyttäväni. Minä menisin, kuten menen\nnytkin, suljetuin huulin, mutta vapain sydämin. Hän saisi omansa\nihmisten edessä, kuten minulla on omani Jumalan edessä.\"\n\nRouva Ritson istui ääneti, hänen huulensa vapisivat huomattavasti ja\nhänen kulmansa värisivät.\n\n\"Minä jätän sinut pian, rakas poikani\", hän sanoi värähtelevällä\näänellä.\n\n\"Ei, ei, sinä et jätä meitä\", vastasi Paul puoliksi ahtelevalla,\npuoliksi hellällä äänellä. \"Sinä tulet meidän kanssamme -- Gretan ja\nminun -- ja siellä taas kukkivat ruusut valkeilla kasvoillasi.\" Rouva\nRitson pudisti päätänsä. \"Minä jätän pian sinut, rakkaimpani\", hän\ntoisti peittäen kyyneleiset silmänsä.\n\nPaul koetti karkoittaa hänen surunsa, hän nauratteli ja toinen hymyili\nheikosti. Vaikka Paul hyväili hänen päätänsä ja laski leikkiä, hän aina\npalasi takaisin samaan: -- \"minä pian jätän sinut.\"\n\nKuu oli korkealle kohonnut, kun Paul otti hattunsa mennäksensä. Kevyet\npilvet leijailivat taivaalla hetkittäin varjostaen sen kalpeata valoa.\nTuuli oli yltynyt ja puiden lehdettömät oksat löivät vasten akkunoita.\nIlma oli purevan kylmä.\n\n\"Minä tapaan isäni vanhan ystävän Lontoossa maanantaina ja\nkeskiviikkona minä tulen takaisin. Hyvästi. Ole hyvällä mielellä.\nHyvästi, hyvästi.\"\n\nÄiti itki hänen rinnoillaan ja takertui häneen lujasti kiinni.\n\n\"Hyvästi, hyvästi\", kertasi Paul ja koetti vapautua hänen syleilystään.\n\nMutta hän puristautui yhä lujempaan. Näytti kuin he olisivat yhdessä\nviimeisen kerran.\n\n\"Hyvästi\", kuiskasi äiti nyyhkyttäen, ja kyyneleet omissa silmissään\nPaul nauroi hänen turhalle pelollensa.\n\n\"Ha, ha, ha! Ihan voisi luulla, että minä lähden viimeiselle matkalle\n-- ha, ha --\"\n\nKylmän ilman läpi kuului omituinen kirkuna. Paulin nauru jähmettyi\nhänen huulillensa.\n\n\"Mitä se oli?\" hän kysyi hengitystään pidättäen.\n\nÄiti nosti kasvonsa, jotka olivat valkeammat kuin koskaan ennen, ja\nkyyneleettömin silmin hän sanoi kuiskaten: \"Se oli linnun kirkuna, joka\nennustaa kuolemaa.\"\n\nPaul naurahti lyhyesti -- hurjasti.\n\n\"Ei, ei; sinun täytyy vielä voida hyvin ja olla onnellinen.\" Sitten hän\nriistäytyi irti ja lähti.\n\nNatt istui kuskipenkillänsä ajettuaan vaunut pääoven eteen. Hän\ntuijotteli pimeyden läpi jotakin kaukaista ilmiötä, ja kun Paul läheni,\nhän oli niin kokonaan vajonnut huomioitten tekoon, ettei ollenkaan\npitänyt varalta herransa tuloa.\n\n\"Mitäs sinä, Natt, niin tarkasti katselet?\" kysyi Paul napittaen\nkäsineitänsä.\n\n\"Minä vain ihmettelen, että se pitkä Dick-mylläri on sytyttänyt tuonne\naika rovion, ellei tuo muhkea savu nouse uudesta sulatosta.\"\n\nPaul kurkisti hevosen pään yli. Mahtava liekki valaisi vuorta. Kaikki\nympärillä oli ammottavan pimeää.\n\n\"Sulatto, sen uskallan väittää\", sanoi Paul ja hyppäsi vaunuihin.\n\nVaunun ainoan lampun valossa hän katsoi kelloansa.\n\n\"Viisitoista yli seitsemän. Saamme ajaa aika vauhtia, mutta tullessa\nvoit antaa tamman vaeltaa omia aikojansa.\"\n\nHän veti peitteen jaloilleen, ja seuraavana hetkenä he olivat kadonneet.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nKello kahdeksan sinä iltana kirkas liekki valaisi iltataivasta\nja monien äänten kaiku kajahteli vuorissa. Punainen liekki hohti\nmyllyltä, mylly oli tulessa. Rätisten lensivät hiilet, ja kipinäsuihku\nkohosi korkealle taivaalle ja kauaksi ympärille. Miehet ja naiset\njuoksentelivat kiireesti edestakaisin, ja naisten kimeä kirkuna\nsekausi miesten korkeaan karjuntaan. Välistä liekki vaimeni ja silloin\nkohosi sakea savu tupruten vauhdilla ylös, josta tuuli sen sieppasi\nlennättääksensä pitkin maita. Dick-mylläri oli myöskin siellä, ja\npaahtava kuumuus korvensi hänen raivostuneita kasvojansa. John\nProudfoot oli nostanut tikapuut myllyn seinää vasten ja kiipesi kirves\nkädessä katolle hakataksensa poikki vuoliaiset, mutta kuumuus ajoi\nhänet takaisin. Leimahtelevat liekit ilmaisivat, että kaikki puuosat\nolivat tulessa.\n\n\"Ei hyödytä -- se on jo palanut\", sanoi seppä laahaten tikapuita\njäljessänsä.\n\n\"Minä jo sanoin heille, minkä se kirottu sulatto tekisi minulle\",\nkiukutteli mylläri kierrellen ympäri palaneissa risoissansa.\n\nKirkkoherra Christian seisoi myllyn portilla tuulen yläpuolella loordi\nFisherin rinnalla ääneti katsellen liekkien leikkiä.\n\n\"Tuuli on etelässä\", hän sanoi, \"ja hehkuvat kypenet lensivät sulatosta\nsytyttäen myllyn.\"\n\nMylly oli kuivista puista ja liekit nielaisivat sen kuin louhikäärme\nkitaansa. Ihmiset kulkivat edestakaisin, milloin mennen valopiirin\nsisälle, milloin taas vetäytyen pimeään. Niiden joukossa oli muuan\npitkä olento, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut yleisen metelin aikana\nhuomannut.\n\n\"Onko teillä presenninkiä?\" kysyi tämä mies ympärillään-olijoilta.\n\n\"Caledalen heinäpieleksien peittona on oikein iso\", vastasi joku.\n\n\"Hakekaa se.\"\n\n\"Ei se mitään hyödytä.\"\n\n\"Saakeli soi, hakekaa se!\"\n\nTätä ylemmyyttä ilmaisevaa ääntä ei voitu vastustaa. Kolmen minuutin\nkuluttua noin tusinan verran miehiä veti perässään valtavaa\npresenninkiä.\n\n\"Pitäkää kiinni nuorista ja upotetaan se virtaan\", kaikui sama kirkas\nääni yli muun melun. Niin tehtiinkin. Likomärkänä presenninki vedettiin\nmyllyn pihalle.\n\n\"Missä ovat tikapuut? Pian!\"\n\nTikapuut nostettiin hiiltyvää, puista seinää vasten.\n\n\"Olkaa valmiina heittämään nuorat minulle\", karjaisi syvä ääni.\n\nVarma jalka astui matalimmalle puolapuulle. Kuului lasin sälähdys, ja\nsankka savu syöksähti ulos särkyneestä akkunasta. Hetkisen perästä\nseurasi sitä kirkas liekki, joka loistavina kielinä hulmahteli\ntaivaalle. \"Yliset ovat tulessa\", karjaisi mylläri. Kilvan ja leikiten\nliekit ja säkenet leijailivat tuulessa.\n\n\"Kuka mies tuolla portailla on, tierätkö?\" kysyi John Proudfoot.\n\n\"En tierä\", vastasi mylläri.\n\nSinä hetkenä ilmestyi Hugh Ritson joukkoon. Savu oli hälvennyt ja\nselvästi saattoi huomata tumman olennon korkealla myllyn räystäällä.\nHän tarttui molemmin käsin vuoliaiseen ja heittäytyi myllyn katolle.\n\n\"Heittäkää nuorat\", hän huudahti.\n\nLiekit leimahtivat taas valaisten koko taivasta. Vuorten tummat\nääriviivat saattoi huomata päänsä päällä ja joen vesi laakson pohjassa\nloisti ja välähteli kuin ambra. Pitkä olento erottui selvästi\npunaisia liekkejä vasten ja samalla saattoi nähdä rattaat, joita tuli\ntavattomalla halulla hyväili.\n\nNyt kun kirkas liekki valaisi hänen kasvojansa ja keltaisenruskeata\ntukkaansa, ei kukaan enää kysellyt, mistä hän oli kotoisin.\n\n\"Sehän on Paul Ritson\", huudahtivat useat äänet. \"Saakeli, nuora --\njoutuin.\"\n\nNuorat heitettiin ja otettiin kiinni ja heitettiin taas toiselle\npuolelle. Sitten vettäjuokseva presenninki levitettiin niin, että se\npeitti koko myllyn katon ja puolet sivuista.\n\nRattaat olivat palaneet ja akselit ja rautaosat törröttivät\nhävitettyinä.\n\nTulen valta oli voitettu, taivas kävi jälleen sysimustaksi ja äskeinen\nääni tuulesta oli kadonnut. Vasta silloin sai joukko aikaa jutella.\n\n\"Missä on Paul?\" kysyi kirkkoherra Christian.\n\n\"Hän oli kerrassaan mainio, totisesti -- missä hän on?\" sanoi seppä.\n\nKukaan ei tiennyt. Kun liekit alkoivat asettua, hän oli kadonnut. Hän\noli mennyt, kukaan ei tiennyt, minne.\n\n\"Kello on yhdeksän\", sanoi kirkkoherra Christian kääntyen kotiinsa.\n\"Työ oli ankaraa silloin, kun se oli parhaillaan, pojat.\"\n\nSilloin kuului rattaitten rätinää, ja Natt pysähdytti vaununsa myllyn\nportille.\n\n\"Tulet liian myöhään, Natt\", sanoi John Proudfoot; \"niissä sinä olet\nollut?\"\n\n\"Kyyritsemässä herraa asemalle.\"\n\nHugh Ritson seisoi siinä vieressä. Kaikki katsoivat vuoroin häntä,\nvuoroin Nattia.\n\n\"Junalle -- herraa? Mitä sinä tarkoitat? Ketä?\"\n\n\"Ketäkö? No, nyt on ihme, Paul-herraa\", sanoi Natt huuliansa\nnyrpistäen. \"Luulenpa melkein, ettei se voinut Hugh-herra olla.\"\n\n\"Koska? Mille junalle?\" kysyi kirkkoherra Christian.\n\n\"Kahreksan Lontoon-junalle.\"\n\n\"Kahdeksan? Lontoon?\"\n\n\"Enkö minä puhu selvästi?\"\n\n\"Ja onko hän mennyt?\"\n\n\"Saatte olla varmat, että hän on mennyt.\"\n\nHämmästys kuvastui jokaisen kasvoilta.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai ja aamujumalanpalveluksen jälkeen\nkokoontui joukko miehiä kirkon portin edustalle keskustelemaan\nedellisen päivän tapauksista. Illalla oli Lentävä Hevonen täynnä\nlaakson asukkaita ja siellä vahvistettiin ja hylättiin monta viisasta\nteoriaa Paulin salaperäisestä ilmestymisestä palopaikalle ja hänen\nsamanaikaisesta matkastaan Lontoon-junalla.\n\nHugh Ritsonia ei kenkään ollut nähnyt sinä päivänä. Mutta varhain\nmaanantaiaamuna hän riensi talliin, käski Nattin satuloida hevosen,\nhyppäsi sen selkään ja ajoi täyttä laukkaa kaupunkiin.\n\nAamu oli purevan kylmä, ja ratsastaja oli napittanut nuttunsa leukaan\nasti. Ilma oli sakea, ja sumu ja höyry täyttivät laakson, niin että\nvuorien huiput vain silloin tällöin epäselvinä pistäytyivät esille.\nHämärä talvinen päivä, jolloin aurinko ei pilkistänytkään pilven\nraosta, ei kyennyt hajoittamaan näitä sumuja. Tuuli oli kääntynyt\npohjoiseen ja puhalsi jäisenä ja kosteana. Lumimyrsky oli tulossa.\n\nHugh Ritsonin kasvot olivat veltot ja kuluneet. Hän kumartui syvään\neteenpäin satulassansa. Pureva tuuli löi suoraan vasten. Hänen\nkatseensa oli terävä, mutta hän ei näyttänyt huomaavan ihmisiä, jotka\nsivuutti tiellä.\n\nDick-mylläri kyhnysteli puoliksi palaneen myllynsä lähettyvillä.\nKun Hugh ajoi hänen ohitsensa, nosti mylläri katseensa ja mutisi\nhampaittensa välitse kirouksen. Vanha loordi Fisher lykkäsi\ntyöntökärryjä sulaton raunioilla. Suurin hiilihauta parhaillaan savusi.\nHughin kulkiessa pajan ohi John Proudfoot seisoi vasara kädessä oven\nedessä selkäraudattoman vaunun pyörän vieressä. John kuului sanovan:\n\"Vaikea on sanoa, missä Paul-herra vietti yönsä pyhää vasten. Koko\njuttu peittyy hämärään.\" Ja ääni pajasta vastasi: \"Onneton enne, John,\nonneton enne.\" Kerjäläisen poni oli sidottu portin hakaan.\n\nKertaakaan kohottamatta silmiään ja painunutta päätänsä Hugh Ritson\nratsasti huulet lujasti yhteen puristettuina vasten nousevaa myrskyä.\nHänen sielussaan oli pohjamutia myöten myllertävä myrsky, joka oli\nulkonaista paljon voimakkaampi. Kun hän tuli pappilaan, hän pysähtyi\nja kolkutti kiivaasti porttia. Veli Peter tulla kuhnusti ulos kuuden\naskelen nopeudella minuutissa.\n\n\"Onko herra Christian kotona?\" kysyi Hugh.\n\n\"En tierä, liekö\", sanoi Peter.\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"En tierä, olisinko sattunut kuulemaan.\"\n\n\"Sano hänelle, että minä poikkean hänen luokseen palatessani parin\ntunnin kuluttua.\"\n\n\"En tierä, tapaanko minä häntä.\"\n\n\"Mene sitten hakemaan\", karjaisi Hugh kärsimättömästi iskien\npiiskallansa hevosta lautaselle.\n\nVeli Peter Ward kääntyi äreänä ympäri.\n\n\"Enpä tierä, menenkö\", hän murisi ja löntysti takaisin sisään.\n\nSitten Hugh Ritson ratsasti tiehensä. Alkoi sataa räntää ja se\nlöi suoraan vasten kasvoja. Tie oli kohvettunut ja hevonen joskus\nkompasteli. Mutta ratsastaja ajoi edelleen.\n\nVähemmässä kuin puolessa tunnissa hän oli ratsastanut kaupunkiin.\nIhmiset, jotka olivat kokoontuneet torille ryhmiin, hajaantuivat antaen\nhänelle tietä. He tervehtivät häntä kunnioittavasti. Hän vastasi\nlyhyesti tai ei ollenkaan. Huolimatta pitkästä ratsastuksesta hänen\nkasvonsa olivat kalpeat ja huulensa verettömät. Hän pysähtyi Laiskan\nHevosen portille, vanha Willie Calvert, kapakoitsija, seisoi vastassa\nja hipaisi hattuansa, kun Hugh lähestyi.\n\n\"Minun veljeni, Paul, oli täällä yötä muutamia päiviä sitten, olen\nkuullut\", sanoi Hugh.\n\n\"Niin oli\", vastasi kapakoitsija.\n\n\"Mikä yö se oli?\"\n\n\"Mikä yö? Odottakaahan. Keskiviikkona tulee siitä viikko.\"\n\n\"Näittekö te itse hänet?\"\n\n\"En, minä makasin pitkään.\"\n\n\"Kuka hänet näki -- rouva Calvert?\"\n\n\"Niin, hän varmasti näki -- Jannet\" -- huutaen sisään. -- \"Hän kertoo\nteille prikusta prikkuun.\"\n\nHauskannäköinen vanhanpuoleinen eukko, jolla oli valkoinen päähine ja\npoimuinen esiliina, ilmestyi ovelle.\n\n\"Näittekö te minun veljeni Paulin -- tiedättehän kun hän oli täällä\nyötä viime keskiviikkona?\"\n\n\"Näin, varmasti\", sanoi Jannet.\n\n\"Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Ei mitään. Oli aika myöhä -- ehkä kello kaksitoista -- minä olin juuri\nmenossa vuoteeseen, kun kolkutetaan ja kuka siellä oli ellei herra\nPaul. Hän sanoi tahtovansa vuoteen, mutta hän näytti tahtovan karttaa\nhuomiota tai muuten pysyä rauhassa enkä minä senvuoksi häirinnyt häntä\nkysymyksillä, vaan vein hänet pieneen, vihreään kamariin ja sanoin\nhyvää yötä.\"\n\n\"Ja seuraavana aamuna -- näittekö te häntä?\" kysyi Hugh.\n\n\"En muuta kuin silloin, kun hän maksoi vuoteensa, sillä hän ei ollut\nnauttinut koko talossa yhtään mitään.\"\n\n\"Näyttikö hän muuttuneelta? Oliko hänessä mitään erikoista?\"\n\n\"Ei, ellei ota huomioon, että hän esiintyi hieman karkeammin ja oli\npuettu hieman toisin kuin tavallisesti.\"\n\n\"Miten toisin? Mitä hänellä silloin oli yllä?\"\n\nHugh Ritsonin ennestäänkin kalpeat kasvot olivat nyt kuin ruumiin\nkasvot kuutamossa.\n\n\"Taisi olla vaalean harmaa puolivillainen takki, mutta en voi ihan\nvarmaan sanoa tällä hetkellä.\"\n\nHughin suuret silmät tuijottivat kuin päästä tipahtamaisillaan. Kieli\ntuntui tarttuvan kitalakeen ja hetkisen kieltäytyi tottelemasta, kun\nhän tahtoi puhua.\n\n\"Kiitos, rouva Calvert. -- Tässä Willie, ukkoseni, juokaa rouvan kanssa\nlasi terveydekseni.\"\n\nNäin sanoen hän pisti hopearahan kapakanpitäjän käteen, meni ulos ja\nratsasti tiehensä.\n\n\"Mää en ymmärr' nii yhtikäs mittää\", sanoi vanha mies.\n\n\"Mistä? Rahasta?\" ihmetteli Jannet.\n\n\"Ei, vaan koko tuost' vanhast' poijast'.\"\n\n\"Anna siis kunkin pitää huolta asioistaan ja pirä sinä lukua vain\nomistasi. Sinä olet aina niin hanakka toisten asioihin.\"\n\nKapakoitsija oli jo pistäytynyt sisään ja täyttänyt itselleen\nolutkannun.\n\n\"Hanakka! Mää tahron nährä, mitä mikin tahtoo\", hän huomautti veitikan\npilke silmässä ja olutkannu huulilla.\n\n\"Jospa sinä oppisit huomaamaan, mitä sinä itse tahrot.\"\n\n\"Mää tahron olla huolellinen, vanha tyttö.\"\n\nHugh Ritsonin hevonen juosta loksutti kadun kivitystä, kunnes tuli\nherra Bonnithornen talolle. Siinä Hugh äkkiä pysäytti, hyppäsi alas\nsatulasta, sitoi ohjasperät portin pieleen ja soitti kelloa. Seuraavana\nhetkenä hän oli ruokailuhuoneessa, jossa iloinen valkea räiskyi\ntakassa. Herra Bonnithorne pitkässä aamunutussaan ja tohveleissaan\nnousi lepotuolistansa hämmästyksen ilme kasvoillansa.\n\n\"Oletko sinä kuullut lauantai-iltana tapahtuneesta myllyn tulipalosta?\"\nkysyi Hugh änkyttäen.\n\nHerra Bonnithorne nyökkäsi.\n\n\"Kovin ikävää, kovin\", sanoi asianajaja. \"Mies voi vaatia korvausta, ja\nlaki on hänen puolellansa.\"\n\n\"Lörpötystä -- se nyt on pieni asia!\" sanoi Hugh kärsimättömin ilmein.\n\n\"Tietysti, jos sinä sanot, niin --\"\n\n\"Etkö sinä ole kuullut mitään Paulista?\"\n\nHerra Bonnithorne vastasi pudistaen keltaista päätänsä ja kysyvin\nilmein.\n\nSitten Hugh kertoi hänelle tulipalossa nähdystä miehestä ja Nattin\njutun, kun hän pysähtyi portille. Hän puhui ilmeisesti hämillään ja\näänellä, joka tuskin kuului toiselle. Mutta se kamala pelko, joka hänet\noli vallannut ei vielä ollut tarttunut asianajajaan. Herra Bonnithorne\nkuunteli hymyillen ja epäilevin ilmein. Hugh lopetti ja väristys kävi\nhänen lävitseen.\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\" hän kysyi hermostuneesti.\n\n\"Että Natt valehtelee.\"\n\n\"Sano yhtä hyvin, että tulipalossa olleet ihmiset valehtelevat.\"\n\n\"Ei, sinä itsehän näit Paulin siellä.\"\n\n\"Bonnithorne, kuten kaikki teräväsilmäiset miehet, sinä olet\nlyhytnäköinen. Minä voin sanoa enemmänkin sinulle. Laiskan Hevosen\npitäjät sanovat, että Paul oli heidän luonaan viime keskiviikkoa vasten\nyötä. Mutta minä tiedän, että hän makasi silloin kotona.\"\n\nHerra Bonnithorne hymyili taas.\n\n\"Erehdys, kuten silloin illallakin\", hän sanoi. \"Mikä voi olla sen\nselvempää.\"\n\n\"Älä kiemurtele, katso tosiasioita silmiin.\"\n\n\"Tosiasioita? Otaksumia, näennäisyyksiä -- tavallisia erehdyksiä.\"\n\n\"Jumala suokoon, että niin olisi!\" Hugh kiersi ympäri huonetta silmät\nmaahan luotuina, ja hänen sielussaan taistelivat peloittavat voimat.\n\"Bonnithorne, mikä oli se paikka, jossa Mercy-tyttö asuu?\"\n\n\"Vieraskoti Hendonissa.\"\n\n\"Eivätkö ne sano sitä Haukka-Haikaraksi?\"\n\n\"Sanovat. Vanha vaimo, nimeltä Drayton, pitää sitä.\"\n\nHugh Ritsonin askel horjui. Hän kuunteli tyhmin ja hämmästynein ilmein.\n\n\"Enkö minä ole koskaan sanonut sinulle, että Oglethorpe-kerjäläinen\nsanoi nähneensä Paulin Haukka-Haikaran edustalla Hendonissa?\"\n\nHerra Bonnithorne istahti takaisin tuolilleen virkkamatta sanaakaan.\nEpävarmuuden ilme kohosi hänen kasvoilleen.\n\n\"Mitä ihmiset siitä sanovat?\" hän vihdoin kysyi.\n\n\"Sanovat? Että se oli aave, enne ja mitä muuta tahansa -- idiootit!\"\n\n\"Mitäs _sinä_ sanot, herra Ritson?\"\n\n\"Että se oli _toinen mies_.\"\n\nAsianajaja istui yhä; hänen silmänsä kävivät läpitunkeviksi ja\nvaaniviksi.\n\n\"Mitä sitten? Mitä siitä, vaikka se _olikin_ toinen mies? Yhtäläisyydet\novat tavallisia. Me olemme kaikki veljiä. On esimerkiksi paljon\nihmisiä, jotka ovat ihan samanlaisia kuin minä itse. Omituista, eikö\ntotta?\"\n\n\"Kovin\", sanoi Hugh raa'asti naurahtaen.\n\n\"Ja mitä siitä, vaikka olisikin olemassa mies, joka on niin sinun\nvelipuolesi Paulin näköinen, että kolmessa eri tilaisuudessa on heidät\nvaihdettu? Mistä se johtuu?\"\n\nHugh vaikeni.\n\n\"Johtuu? Jumala tietää. Minä tahdon saada sen selville. Kuka on tämä\nmies? Mistä hän tulee? Mitä tekemistä hänellä on täällä? Miksi hän koko\navarassa maailmassa aaveena kiertää juuri minun kotiani?\"\n\nHugh Ritson oli vieläkin huomattavan levoton.\n\n\"Tässä jutussa piilee ehkä enemmän kuin sinä ja minä voimme\naavistaakaan\", hän virkkoi.\n\nHerra Bonnithorne katsoi häneen hetkisen ääneti.\n\n\"Minä luulen, että sinä teet tästä omituisen johtopäätöksen. Mikä se\non?\" hän kysyi.\n\n\"Mikä?\" kertasi Hugh ja lisäsi hajamielisesti: \"Kuka sen voi sanoa?\"\n\nHän asteli levottomana edestakaisin katse maahan luotuna ja kasvoillaan\nveltto, masentunut ilme. Vihdoin hän pysähtyi ja otti hattunsa\nsohvalta, johon oli sen heittänyt.\n\n\"Bonnithorne\", hän sanoi, \"sinä ja minä ajattelimme, että olimme\nnähneet tämän salaisuuden sydämeen. Taivas varjelkoon meitä sokeista\npäätelmistä. Minä pelkään, ettemme vielä ole mitään nähneet.\"\n\n\"Mitä -- miksi, miten siis -- kun --\" herra Bonnithorne änkytti eikä\npäässyt sen pitemmälle.\n\nHugh oli astunut ulos huoneesta ja ulos koko talosta. Hän hyppäsi\nsatulaan ja ratsasti pois.\n\nTuuli oli kiihtynyt. Jäisenä ja purevana se puhalsi takaa päin, kun\nhän suuntasi matkansa kotiin. Sumuisen ilman läpi oli punertava valo\nkuvastuvinaan vuorten huipuilta. Ankerias-kallion yläpuolelle oli höyry\nasettunut pilveksi, joka oli kuin omituinen, suunnaton lintu siivet\nlevällään.\n\nHugh piti ohjaksia puoliksi kylmettyneellä kädellä. Hän tuskin tunsi\npurevaa tuulta. Hänen sielussaan myllersi kaikki sekaisin ja ainoa\nselvä tunne oli ääretön pelko, joka tuntui mahdottomalta kestää.\nKuukausia oli paksu verho peittänyt hänen sieluansa ja nyt yht'äkkiä\nsattuma repi sen rikki. Oliko hän viihdyttänyt sielunsa uneen? Nyt ei\nnukuttava viisastelu voinut estää hänen sieluansa heräämästä. Se alkoi\njo olla valveilla. Hän alkoi käsittää, että hän aikoi esiintyä kuin\nkonna.\n\nPappilassa hän pysähtyi, astui alas satulasta ja kävi sisään.\nPysähtyessään eteiseen hän kuuli ääniä keittiöstä. Siellä keskustelivat\nveli Peter ja pieni Jacob Berry, räätäli, joka oli päiväpalkalla\nompelemassa ja istui pöydällä.\n\n\"Minä olen kuullut sellaisista ilmestyksistä ennen\", virkkoi pieni\nräätäli. \"Kun vanhan äiti Langdalen poika murhattiin Borrowdalen\nkahakassa ja äiti Langdale makasi vuoteessa reumatismissa, hän näki\npoikansa tulevan vuoteensa luo vaatteet verta valuvina ja niin kalpeana\nkuin kalpeana olla voi eikä kulunut tuntiakaan, kun ne paarilla\nkantoivat hänet kotiin vanhan äidin luo -- ja se on aivan tosi.\"\n\n\"Selvä juttu. En ollenkaan epäile, eikö monet ihmiset ole aivan yhtä\npähkähulluja kuin äiti Langdale\", mutisi Peter vastaukseksi.\n\nHugh Ritson löi kovasti ovea ratsupiiskallansa.\n\n\"Onko kirkkoherra Christian kotona?\" hän kysyi kun Peter avasi oven.\n\n\"Ollut ja mennyt\", sanoi Peter.\n\n\"Etkö sinä sanonut hänelle, että minä aioin poiketa palatessani?\"\n\n\"Enpä tierä, sanoinko.\"\n\nHugh iski kärsimättömästi piiskallansa säärivarteensa.\n\n\"Tiedätkö sinä _yhtään mitään_?\" hän kysyi. \"Tiedätkö sinä, että nyt\npuhuttelet herrasmiestä?\"\n\n\"Enpä tierä, puhuttelenko\" mutisi Peter vetäytyessään sisään.\n\n\"Jos neiti Greta on kotona, sano hänelle, että olisin iloinen\nsaadessani puhella hänen kanssaan. Kuuletko?\" Peter katosi.\n\nHugh jäi yksin eteiseen. Hän odotti hetkisen ajatellen, että Peter\npiti häntä pilkkanansa. Hän kuuli, että keittiössä ilman muuta käytiin\njatkamaan keskustelua äiti Langdalen aavistuksista. Hän päätti antaa\nPeterille uuden opetuksen ja aikoi juuri koputtaa keittiön oveen, kun\nsalin ovi avautui, ja Greta seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kädet\nojennettuina.\n\n\"Minä ajattelin, että se oli sinun äänesi\" hän sanoi johtaen toista\nsisään.\n\n\"Sinun sydämellinen tervehdyksesi, Greta, kokoaa tulisia hiiliä pääni\npäälle. Minä en voi unohtaa, millä tavalla me viimein erotessamme\nkeskustelimme.\"\n\n\"Älkäämme ajatelko sitä enää\", sanoi Greta vetäen vieraalleen tuolin\nlähemmä tulta.\n\nHugh jäi kuitenkin seisomaan aivan kuin voimakkaat tunteet olisivat\nhänet jähmetyttäneet.\n\n\"Minä olen tullut puhumaan siitä -- pyytämään anteeksi. Minä olin\nväärässä\", hän sanoi änkyttäen.\n\nGreta ei vastannut, vaan istui ääneti silmät alas luotuina. Hugh\nvaikeni myöskin, ja seurasi kiusallinen äänettömyys.\n\n\"Sinä et voi aavistaa, miten minä olen kärsinyt ja kärsin yhä. Sinä\nolet hyvin onnellinen. Minä olen onneton mies. Greta, tiedätkö sinä,\nmitä on rakastaa saamatta vastarakkautta? Kuinka sinä sen tietäisit?\nSe on piinaa, jota ei voi sanoin kuvata -- tuskaa, jota eivät edes\nkyyneleet lievitä. Se ei ole mustasukkaisuutta: sehän on vain kateutta\nja itsekkyyttä. Tämä on määrätöntä, kauheinta kidutusta.\"\n\nHän vaikeni taas. Greta ei virkkanut mitään. Hughin ääni alkoi väristä.\n\n\"Minä en kuulu niihin hulluihin, jotka luulevat, että toisilleen\nmäärätyt sisarsielut etsivät toisiansa ja vastustamattomalla voimalla\nmaailman eri ääriltä vetäytyvät yhteen -- että vaikka he koettavatkin\ntoteuttaa toiveitansa muualla, kohtalo on voimakkaampi kuin he lopuksi\njohtaen heidät aavistamattomaan onneen. Minä tunnen maailman liian\nhyvin antaakseni vallan tuollaisille hulluille kuvitelmille. Minä\ntiedän, että joka päivä, joka hetki miehet ja naiset heittäytyvät\nväärän miehen ja väärän naisen syliin -- ja se on laki, jota ei\nmilloinkaan, ei milloinkaan voi jättää täyttämättä.\"\n\nHän astui Gretan tuolin luo muuttaen äänensä kuiskaukseksi.\n\n\"Greta -- salli minun sanoa se -- minä rakastan sinua -- olen\nrakastanut kauan. Kunpa taivas olisi estänyt minua siitä! Minun\nrakkauteni oli syvä ja kuluttava. Aina oli vain sinä ja minä, minä ja\nsinä. Se oli ainoa oikea avioliitto, johon toinen meistä saattoi astua,\nvaikka etsittäisiin maailman äärestä toiseen. Mutta Paul tuli väliin;\nja kun minä näin, että sinä olit suostumassa väärään --\"\n\nGreta oli noussut seisoalleen.\n\n\"Sinä sanoit tulleesi pyytämään anteeksi sitä, mitä sinä silloin\nsanoit, mutta sinä oletkin tullut toistamaan sitä.\" Näin sanoen hän oli\naikeissa jättää huoneen. --\n\nHugh seisoi hetkisen ääneti. Sitten hän kohotti värisevän äänensä.\n\n\"Minä olen tullut\", hän sanoi, \"varoittamaan sinua, ennenkuin se on\nliian myöhäistä. Minä olen tullut sanomaan, kun vielä on aikaa: 'Älä\nmene minun veljeni kanssa naimisiin, sillä niin totta kuin Jumala on\nyläpuolellamme, sinä tulet sitä pohjattoman katkerasti katumaan'.\"\n\nGretan silmät leimusivat vihasta ja ylenkatseesta.\n\n\"Ei\", hän sanoi, \"sinä olet tullut antamaan varmoja todistuksia siitä,\nettä sinut itsesi on vallannut jokin salainen pelko.\"\n\nSe oli arka kohta, eikä Hugh voinut olla näyttämättä, että isku oli\nsattunut.\n\n\"Greta, minä toistan sen: sinä aiot mennä väärän miehen vaimoksi!\"\n\n\"Millä oikeudella sinä sanot sen?\"\n\n\"Sen miehen oikeudella, joka voisi erottaa teidät ainiaaksi yhdellä\nsanalla.\"\n\nGreta joutui helposti ymmälle. Kuten oikea nainen ainakin, hän tällä\nhetkellä olisi antanut puolet omaisuudestansa, jos olisi saanut tietää,\nmikä tämä salaisuus oli. Mutta hänen ylpeytensä oli suurempi kuin hänen\nuteliaisuutensa.\n\n\"Se on valhe\", hän sanoi.\n\n\"Se on tosi\", vastasi Hugh. \"Minä voisin sanoa sanan, joka erottaisi\nteidät kauemmaksi kuin ovat maannavat toisistansa.\"\n\n\"Silloin minä vaadin sinua sanomaan sen\", huudahti Greta.\n\nHe katselivat toisiansa silmästä silmään vapisevin huulin.\n\n\"Se ei ole minun tarkoitukseni. Minä olen varoittanut sinua\", sanoi\nHugh.\n\n\"Sinä et itsekään usko varoitustasi\", vastasi Greta.\n\nHugh hätkähti, mutta ei virkkanut sanaakaan.\n\n\"Sinä olet tullut kertomaan minulle turhia juttuja, ja sinun\nkasvoillesi on piirretty pelko.\"\n\nHugh hengähti kuuluvasti, mutta ei vastannut.\n\n\"Mitä se lieneekin, sinä et kuitenkaan usko siihen.\"\n\nHugh oli menossa ovelle. Hän palasi takaisin.\n\n\"Sanonko minä sen?\" hän kysyi, \"Voitko sinä sen kestää?\"\n\n\"Jätä minut\", sanoi Greta, \"ja vie valheesi mukanasi.\" Hugh oli mennyt.\nGretan kiihko jäähtyi heti ja hänen naisellinen uteliaisuutensa palasi\nsatakertaisella voimalla.\n\n\"Armias taivas, mitä hän tarkoitti?\" hän ajatteli, ja kuumat kyyneleet\nkohosivat hänen silmiinsä. Hän oli puoliksi taipuvainen kutsumaan hänet\ntakaisin. \"Olisiko se totta?\" Kyyneleet juoksivat nyt vallattomina\nposkia pitkin. \"Hänellä on salainen voima Paulin yli. Mitä se on?\" Hän\njuoksi ovelle. \"Hugh, Hugh!\" Hugh oli mennyt. Hänen hevosensa kavion\nkopse kuului jo etäältä. Greta palasi sisään, istui takan ääreen ja\nitki katkeria kyyneleitä, joihin sisältyi loukattua ylpeyttä ja harmia.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nPäivällisen aikaan kirkkoherra Christian tuli pellolta kotiin.\n\n\"Minä olen ollut turpeita nostamassa\", hän sanoi, \"kytösuolta Robert\nAtkinsonille maksuksi siitä, että hän viime lauantaina lainasi minulle\nharmaan tammansa myllyyn. Nyt se olisikin myöhäistä, sillä kaikki koko\nmyllyn tärkeimmät osat ovat porona, vaikkei se ole Robinsonin syy.\nNiinpä emme kumpikaan ole toisillemme velassa, vaan olemme ihan kuitit\nmaailman alusta tähän päivään asti.\"\n\nGreta touhusi ruokaa pöytään Peterin koettaessa auttaa, mutta\nitse asiassa estäessä hänen sukkelia liikkeitänsä. Hän hymyili ja\njoskus heitti vallattomasti päätänsä ja nauroi niin iloisesti ja\nhuolettomasti, että se pakosta tarttui toisiinkin. Mutta hänen\nkirkkaitten silmiensä ympärillä oli punaiset juovat ja hänen äänessään\nkaiken vallattoman ilon alla oli itkunsekainen sointu.\n\nKirkkoherra huomasi sen, mutta ei puhunut mitään.\n\n\"Tullessani harjun poikki tapasin John Louthwaiten\", hän sanoi, \"ja\nJohn pyysi minua poikkeamaan heille ja siunaamaan hänen vaimonsa, joka\njuuri on noussut lapsivuoteesta. Niin minä menin sisälle ja lämmittelin\nja join heidän kanssaan tuopin olutta, ja sitten vaimo ja koko perhe\nkiittivät Jumalaa.\"\n\nPäivällinen oli valmis, pikku Jacob Berry tuli sisään, keittiöstä ja\nkaikki istuivat samaan pöytään -- kirkkoherra Christian ja Greta, veli\nPeter ja räätäli, joka päiväpalkalla ompeli.\n\n\"Toden totta, minä olen kaikkeen käypä kuin kanvertti, Greta,\ntyttöseni\", sanoi kirkkoherra leikkisästi. \"Vanha Jonathan Truesdale\njuoksi minun luokseni sillankorvalle ja sanoi, että rouva Truesdale\nhaluaa minua luokseen katsomaan, olisiko siinä rohdossa, jonka lääkäri\nKeswickistä on hänelle lähettänyt, opiumia, koska se rupeaa häntä\nnukuttamaan. Minä lähetin sanan, etten päässyt, mutta lupasin koettaa\nsaada neiti Gretan hänen luokseen. Jonathan sanoi, että hänen rouvansa\nolisi kovin kiitollinen, sillä hän on hyvin huolissansa.\"\n\n\"Minä menen ja palaan pian\", sanoi Greta. Renkaat silmien ympärillä\nnäyttivät käyvän syvemmiksi. Kirkkoherra koetti keksiä jotakin\nestääkseen puhkeamasta kyyneltulvan, jonka näki juuri olevan tulossa.\n\n\"No, Peter, mitäs veljet rukoushuoneella pitivät eilisiltaisesta\nkeskustelusta?\"\n\n\"En tierä, eivätkö he ajatelleet, että te menitte pois tekstistä\",\nmutisi Peter soppalautasensa sisästä.\n\n\"Te olette aika ystävällistä väkeä siellä, enkä minä pidä sitä minään\nrikoksena, että te olitte kovin kiistelevällä päällä. Mitä hyödyttää\nväitellä opinkappaleista? Ajateltakoonpa niin tai näin, sadan vuoden\nperästä on se aivan yhdentekevää. Me olemme matkalla taivaaseen ja\nJumalan kiitos, siellä ei ole mitään opinkappaleita.\"\n\nGreta ei voinut syödä. Hänen ruumiinsa ei vaatinut ravintoa.\nToisenlainen ruokahalu -- uteliaisuus -- jäyti hänen sydäntään. Hän\npani veitsen pois. Kirkkoherra ei voinut enää huoltansa salata.\n\n\"Toden totta, tyttöseni, sinä ja sinun kelpo poikasi olette kuin David\nja Jonathan, enkä\" -- pudistaen valkeata päätänsä -- \"enkä ole niin\nvarma, enkö minä puolestani voi muuttua Sauliksi ja ala, kuten hänkin,\nkadehtia.\"\n\nKirkkoherra ei suinkaan näyttänyt tällä hetkellä kostonhaluiselta,\nsillä sumuverho alkoi laskeutua hänen katseeseensa.\n\n\"Saulista puhuttaessa\", sanoi pikku Jacob, \"on olemassa kertomus,\nettä Saul näki Samuelin kuoleman jälkeen. Minä luulen, että se\noli jokseenkin samanlaista kuin se, mitä täällä tapahtui viime\nlauantai-iltana.\"\n\nKirkkoherra Christian katsahti salaa Gretan painuvaan päähän ja sitten\nkohdatessaan räätälin katseen pani sormensa huulilleen.\n\nKun päivällinen oli loppunut, nosti kirkkoherra hyllyltä paksun\nkirjansa, jossa oli \"Elämäni ja toimintani\". Hän veti tuolin takan\nääreen ja alkoi selailla aikaisimpia lehtiä. Greta oli pukenut\npäällystakin ylleen ja sitoi hattua päähänsä.\n\n\"Minä menen katsomaan rouva Truesdale-parkaa\", hän sanoi. Sitten tullen\nvanhan miehen luo ja katsoen hänen olkansa yli polvilla olevaan kirjaan\nhän kysyi hymyillen: \"Mitä sinä etsit? Selitystä siihen, mikä on,\nkateutta, vai?\"\n\nKirkkoherra pudisti vakavasti vanhaa päätään. \"Katsos, minä tapasin\nnuoren herra Ritsonin tänä aamuna.\"\n\n\"Hughin?\"\n\n\"Niin. Hän ratsasti kotiin rautakaivokseltaan, mutta pysähtyi ja kysyi,\nvoisinko minä sanoa hänelle, milloin hänen isänsä, joka on kuollut ja\npoistunut, miesparka, ensi kerran tuli näille main ja kuinka vanha\nhänen veljensä Paul mahtoi olla niihin aikoihin.\"\n\n\"Miksi hän sitä kysyi?\" virkkoi Greta kiihkeästi.\n\n\"No, sitä en oikein tiedä. Sanoin hänelle, etten voi ilmoittaa hänelle\nkatsomatta kirjoihini. Annas, kun katson. Siitä täytyy olla aikaa\nkaskikymmentäseitsemän vuotta. Kuinka vanha sinun sulhasesi nyt on,\nGreta?\"\n\n\"Paul on kahdenkymmenen kahdeksan vanha.\"\n\n\"Ja tämä on vuosi seitsemänkymmentäviisi. Kaksikymmentäkahdeksan\npois seitsemästäkymmenestä viidestä -- on neljäkymmentäseitsemän,\nPaul oli silloin pieni palleroinen, sen hyvin muistan. Minä katson\nneljästäkymmenestäseitsemästä. Kahdeksantoista-neljäkymmentäneljä,\nneljäkymmentäviisi, neljäkymmentäkuusi. Tässä se on,\nneljäkymmentäseitsemän. Ja totisesti, juuri se sivu! Katsopas tähän.\"\n\nSitten kirkkoherra luki muistiinpanonsa päiväkirjastansa:\n\n\"Marrask. 18 -- Luvattuani saarnata John Skertonin kirkossa\nRavenglassissa minä valmistuin matkalle sinne. Otin tammani, valjastin\nsen ja lähdin suoraan Tuomas Storsacren luo, joka oli luvannut minulle\nasunnon. Satoi koko päivän kuin kaatamalla ja minä olin likomärkä\nja otin takin päältäni ja annoin sen kuivaa muutaman tunnin. Sitten\nme söimme illallista ja keskustelimme takan ääressä kello kymmeneen\nkaikenlaisista asioista, muiden muassa muutamasta Allan Ritsonista,\njoka äskettäin oli asettunut Ravenglassiin. Tuomas sanoi, että Allan\non juuri tullut Skotlannista ja on skotlantilaista sukua ja että hänen\nvaimonsa on irlantilainen ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka\non vasta muutamia kuukausia vanha eikä vielä kävele.\"\n\n\"Niin se juuri oli! Odotahan, tässä on vieläkin enemmän:\n\n\"Marrask. 19 -- (Rukouspäivä) Menin kirkkoon ja Paljon ihmisiä tuli\njumalanpalvelukseen. Kirkkoherra Skerton luki rukoukset ja Tuomas\nStorsacre tekstit.\n\n\"Minä rukoilin ja saarnasin Matt. 23, 24 johdolla ja sitten palvelin\nHerran pöydässä. Jumalanpalveluksen jälkeen Tuomas esitti uuden\nnaapurinsa Allan Ritsonin, joka pyysi minua luokseen vieraaksi ja\npäivälliselle. Niin minä menin hänen kanssansa ja näin hänen vaimonsa\nja lapsensa -- sylivauvan. Rouva Ritson on jonkunlaista kasvatusta\nsaanut nainen ja käyttäytyy erittäin tahdikkaasti. Hänen miehensä on\nkarkea, suora vuoristolainen, vanhaa, hyvää lajia.\"\n\n\"Juuri niin\", kertasi kirkkoherra pistäen paperipalan sivun väliin\nmerkiksi.\n\n\"Minä ihmettelen, mihin hän sitä tarvitsee\", sanoi Greta.\n\nHän jätti kirkkoherra Christianin katselemaan kirjaansa ja meni ulos\nasioillensa.\n\nHän viipyi enemmän kuin tunnin poissa ja kun hän palasi, oli päivä\njo loppuun kulunut. Vain kalpea rusko kajasti päivän viime hyvästit\nmaailmalle.\n\n\"Greta, sinua on haettu Ghylliin\", sanoi kirkkoherra hänen astuessaan\nhuoneeseen. \"Rouva Ritson tahtoo tavata sinua vielä tänä iltana. Natt,\ntallimies, tuli pienillä vaunuilla, mutta hän on mennyt takaisin.\"\n\n\"Minä lähden sinne heti paikalla\", sanoi Greta.\n\n\"Ei, tyttöseni, päivä on liian pitkälle kulunut\", sanoi kirkkoherra.\n\n\"Minua ei milloinkaan peloita pimeässä\", sanoi Greta.\n\nHän otti lyhdyn ja sytytettyään sen veti harson tiukemmalle ja\nvalmistui lähtemään.\n\n\"Vie sitten tämä paperi nuorelle herra Ritsonille. Se on jäljennös\nsiitä, mitä minä olen kirjaani merkinnyt.\"\n\nGreta epäröi. Mutta hän ei voinut kertoa kirkkoherra Christianille,\nmitä Hughin ja hänen välillänsä oli tapahtunut. Hän otti paperin ja\nkiiruhti tiehensä.\n\nKirkkoherra istui vielä kauan tulen ääressä. Sitten hän nousi, asteli\novelle ja avasi sen. \"Taivas sitä tyttöä siunatkoon, siellähän on\ntuisku. Mikä ilma lapsen olla nyt matkalla!\" Hän palasi levottomin\nmielin takkansa luo.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nKun Greta astui ulos, oli ilma kellertävä ja huuruinen. Pilvet\nsynkistyivät synkistymistään. Kun hän joutui kylään, alkoi suuria\nlumihiutaleita keveinä ja leikitellen lennellä hänen ympärillään. Hän\ntunsi, että tuuli heitteli niitä vasten hänen kasvojaan ja kun hän tuli\nkapakan kohdalle, hän näki niiden tanssin kapakan kalpeankeltaisessa\nvalossa.\n\nTyöväki palasi pelloiltansa ja aamiaiskorinsa käsivarrellaan tai taikon\nvarressa he kaksin tai kolmin astelivat Lentävään Hevoseen. Sisällä\nnäytti lämpimältä ja kodikkaalta.\n\nHän kulki ohi vanhojen talojen rivin ja tuskin illan pimetessä huomasi\nniitä. Sivuuttaessaan myllyn hän saattoi juuri erottaa sen hävitetyn\nmuodon, joka seisoi kuin synkkä pyramiidi harmaata taivasta vasten. Yhä\nsakeampina leijailivat lumihiutaleet. Ne kokoontuivat hänen harsolleen\nja tuulen puolelle koettivat lyhdyllekin muodostaa kinoksen.\n\nTie kävi yhä vaikeammaksi kulkea ja hänellä oli vielä koko\nneljännespenikulma jäljellä. Hän kiiruhti askeleitansa. Kulkiessaan\nohi pienen kirkon -- pastori Christianin kirkon -- hän tapasi Job\nSheepshanksin, kivenhakkaajan, joka tuli ulos kirkkotarhasta. \"Huono\nilma nuoren naisen olla poissa kotoa luvallanne sanoen, neiti\", sanoi\nJob ja asteli kylälle päin meisselikimpun helistessä hänen Olallansa.\n\nTuuli suhisi lehdettömissä puissa, joita kasvoi katottoman vajan\nympärillä pelloille eroavien teitten risteyksessä. Puoliksi jäätyneen\nveden kohina kuului kaukaisesta koskesta. Paitsi näitä ääniä, joihin\nliittyi Gretan; askelen narske lumisella tiellä, oli kaikki hiljaa.\n\nKuinka sakeaa olikaan lumen tulo! Mutta Greta ei sitä ollenkaan\nhuomannut. Hänen aatoksensa askarteli tuhansissa muissa asioissa. Hän\najatteli Paulia sellaisena kuin kirkkoherra Christianin suuri kirja oli\nhänet kuvannut -- pienenä lapsena, sylivauvana, joka ei vielä osannut\nkävellä. Saattoiko olla mahdollista, että Paul, hänen Paulinsa oli\nkerran ollut sellainen? Tietysti, hullua oli epäillä sitä. Jokainenhan\non kerran ollut pienoinen lapsi. Se vain tuntui niin omituiselta. Siinä\noli jotakin käsittämätöntä.\n\nSitten hän ajatteli Paulia miehenä -- Paul sellaisena kuin hän oli,\nuljaana ja komeana -- Paul karaistuna monissa koetuksissa. Hän ajatteli\nrakkauttaan häneen -- kuinka pian he yhdistäisivätkään kätensä ja\nsydämensä lähteäkseen vaeltamaan kohden tuntemattomia kohtaloita\ntuntemattomassa maassa. Hän oli luvannut. Niin, ja hän tahtoi mennä.\n\nHän ajatteli Paulin toimia Lontoossa ja kuinka pian hän palaisi\nNewlandiin. Nyt oli maanantai ja Paul oli luvannut tulla keskiviikkona.\nKaksi päivää enää! Kuinka pitkiltä ne kuitenkin tuntuivatkaan!\n\nGreta oli saapunut kujalle, joka vei Ghylliin. Hän olisi pian perillä.\nKuinka sakeaoksaisina reunustivatkaan puut kujaa! Ne estivät illan\nviimeisen kajastuksen lankeamasta tielle. Lyhty paloi kellertävänä ja\nlumihiutaleet muodostivat monivivahteisia ruusuja sen ruuduille.\n\nSitten Greta ajatteli rouva Ritsonia. Oli omituista, että Paulin\näiti oli lähettänyt kutsumaan häntä. He olivat ystäviä, mutta heidän\nsuhteensa ei ollut koskaan ollut erittäin lämmin. Rouva Ritson oli\nvakava, totinen nainen, oikea pyhimyssielu, ja Gretan iloinen mieli\ntunsi joutuvansa kahleihin hänen läheisyydessään. Paul rakasti äitiänsä\nja Greta tunsi velvollisuudekseen rakastaa häntä Paulin äitinä, kuten\nomaansa. Ajatus palasi Pauliin ja aina vain Pauliin. Paul oli hänen\nmaailmansa keskus. Hän oli nainen ja rakkaus oli hänen elämänsä,\nkaikkensa.\n\nTällä puistokujalla oli pimeä kuin säkissä. Kerran hän kompastui\nojanpalteeseen, mutta naurahtaen nousi ja jatkoi matkaansa. Toisen\nkerran hän oli kuulevinaan jotakin ääntä aivan lähettyviltä. Hän\npysähtyi ja kuunteli. Ei, ei se ollut mitään. Sata kyynärää vielä!\nRohkeasti vain!\n\nSitten äkkiä -- hän ei tiennyt miksi -- hänen ajatuksensa palasivat\naamupäivän tapauksiin. Hän muisti Hugh Ritsonin ja hänen salaperäiset\nvihjauksensa. Mitä hän tarkoitti? Mitä pahaa hän voisi heille tehdä?\nAh, kunpa hän olisi ollut kylmäverisempi ja kysynyt! Hänen sydämensä\nsäpsähti. Hänen mieleensä iski, että ehkä se olikin Hugh eikä hänen\näitinsä, joka oli häntä kutsunut. Sydän löi yhä rajummin.\n\nSinä hetkenä kuovi lensi hänen ylitseen päästäen omituisen, kirkuvan\näänen. Samalla hän kuuli askelten lähestyvän. Ne tulivat kiivaasti yhä\nlähemmä. Hän pysähtyi.\n\n\"Kuka se on?\" hän kysyi.\n\nEi vastausta. Askelten ääni lakkasi kuulumasta.\n\n\"Kuka siellä on?\" hän kysyi uudestaan.\n\nSilloin kuului pimeässä raskaitten askelten ääni lumesta; joku\nlähestyi. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, astui askelen ja pysähtyi\ntaas. Kulkija tuntui menevän hänen ohitsensa. Hän kohotti lyhdyn, niin\nettä se täydelleen valaisi ohikulkijan vartalon.\n\nSe oli mies. Ohikulkiessaan hän käänsi päänsä; ja Greta näki hänen\nkasvonsa. Ne olivat Paulin kasvot -- verettömät -- kiihoittuneet --\nhehkuvin silmin.\n\nGreta tunsi jokaisen veripisaransa hyytyvän.\n\n\"Paul!\" hän kirkaisi vavisten ja hievahtamatta paikaltaan.\n\nHetkisen hän oli kuin tajutonna. Maa huojui hänen jalkainsa alla.\nTultuaan tuntoihinsa hän oli yksin seisomassa käytävällä lyhty puoliksi\nlumeen hautaantuneena hänen jaloissaan.\n\nOliko kaikki ollut vain unta?\n\nHän oli vain kahdenkymmenen kyynärän päässä talosta. Eteisen ovi oli\nauki. Pelästyneenä sydänjuuria myöten hän hyökkäsi sisään. Ketään ei\nollut eteisessä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hiljainen puheen sorina\nkeittiöstä.\n\nHän juoksi yli lattian ja vetäisi auki keittiön oven. Työmiehet olivat\nillallisella jutellen, nauraen, syöden ja tupakoiden.\n\n\"Ettekö nähneet jonkun käyvän talossa?\" hän huudahti.\n\nMiehet nousivat ylös. Hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus.\n\n\"Koska?\"\n\n\"Nyt.\"\n\n\"Ei. Kuka joku se olisi?\"\n\nGreta kiisi tiehensä selittämättä sen enempää. Keittiö oli kaukana\nerillään. Hugh Ritsonin huone avautui juuri portaan päähän toiseen\nkerrokseen. Portaat ylös lähtivät melkein heti, kun ulkoa tultiin\neteiseen. Harpattuaan ylös hän kiskaisi auki Hughin oven. Hugh oli\nistumassa pöytänsä ääressä ja tutki joitakin papereita lampun valossa.\n\n\"Oletko sinä nähnyt Paulia?\" kysyi Greta kiihkeästi kuiskaten ja\nkauhistunein ilmein.\n\nHugh heitti paperit pöydälle ja nousi kankeasti ylös.\n\n\"Suuri Jumala, missä?\"\n\n\"Täällä, nyt juuri.\"\n\nHeidän katseensa yhtyivät. Hugh ei vastannut. Hän oli hyvin kalpea.\nGreta katsoi lumista lyhtyä kädessään. Oliko hän uneksinut? Kaiken on\ntäytynyt olla unta.\n\nHän vetäytyi takaisin portaille ja vaikeni. Palvelusväki tuli ulos\nkeittiöstä kuiskutellen keskenänsä, ja he katselivat häntä ihmetellen.\nSitten hiljainen valitus saapui hänen korvaansa. Hän juoksi rouva\nRitsonin huoneeseen. Ovi sinne oli sepposen selällään, tuli paloi\ntakassa ja kynttilä pöydällä.\n\nSuorana lattialla makasi Paulin äiti, kylmänä, liikahtamatta ja\ntajutonna.\n\nKun rouva Ritson tuli tuntoihinsa, tuijotteli hän äkkäämättä\nmäärättömään etäisyyteen, ja katseeseen kohosi vähän väliä kauhun ilme.\nGreta polvistui hänen vereensä ja auttoi häntä nousemaan vuoteeseen.\nRouva Ritson ei puhunut, vaan puristi hermostuneesti tytön käsiä, kun\ntämä kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Silloin tällöin hän vapisi\nhuomattavasti, ja pelokas katse kääntyi alituiseen oveen. Mutta hän ei\nvirkkanut sanaakaan.\n\nTunti kului tunnin jälkeen ja yö kävi yhä synkemmäksi. Kiusallinen\nhiljaisuus vallitsi koko talossa. Vain, keittiöstä kuului joku\nkuiskausta äänekkäämmäksi kohotettu ääni. Siellä palvelijat supattivat\nja supsuttivat koettaen keksiä mitä pöyristyttävimpiä juttuja\nselitykseksi äskeisille tapauksille.\n\nHugh Ritson kulki uudestaan ja uudestaan omansa ja äitinsä huoneen\nväliä. Hänen täytyi alituiseen saada katsella äitinsä kuluneita,\nkalpeita, tyyniä kasvoja, mutta hän puhui vähän. Hän ei kysellyt mitään.\n\nGreta istui vuoteen vieressä, mutta ei ollut niin kalpea, ei niin\ntuskaantunut eivätkä kauhukuvat kiduttaneet häntä, niinkuin hänen\nhoidokkiansa. Puolen yön seuduissa Hugh tuli sanomaan, että Peter oli\npappilasta lähetetty häntä noutamaan. Greta nousi, pani takin päälleen\nja hatun päähänsä, suuteli äänettömiä huulia ja seurasi Hughia ulos\nhuoneesta.\n\nKun he astuivat portaita alas, Greta pysähtyi Hugh Ritsonin ovelle ja\nviittasi tätä poikkeamaan hänen kanssaan sisään. He astuivat yhdessä\nhuoneeseen, ja Greta sulki oven.\n\n\"Sano nyt minulle\", hän virkkoi, \"mitä tämä merkitsee.\"\n\nHughin kasvot olivat hyvin kalpeat. Hänen silmissään oli hajamielinen\nkatse ja kun hän puhui, oli ääni hillitty. Mutta tahtonsa lujuudella\nhän pian voitti nämä heikkouden merkit.\n\n\"Se merkitsee\", hän sanoi, \"että kavala harhaluulo on sinut pettänyt.\"\n\nGretan kalpeat kasvot karahtivat punaisiksi. \"Entäs sinun äitisi, onko\nkavala harhaluulo hänetkin pettänyt?\"\n\nHugh kohautti olkapäitänsä, irvisti hieman hampaitansa, mutta ei\nvastannut mitään.\n\n\"Vastaa minulle -- sano minulle totuus -- ole edes kerran rehellinen --\nsano minulle, voitko sinä selittää tämän ihmeen.\"\n\n\"Jos minä voisin sen selittää, eihän se ihme olisikaan.\"\n\nGretasta tuntui kuin veri olisi tippunut hänen sormensa päistä.\n\n\"Uskotko sinä, että minä olen puhunut sinulle totta?\" hän kysyi.\n\n\"Siitä olen aivan varma.\"\n\n\"Uskotko sinä, että minä näin Paulin käytävällä?\"\n\n\"Olen varma, että luulit nähneesi hänet.\"\n\n\"Tiedätkö sinä varmaan, että hän on mennyt matkoille?\"\n\nHugh nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Oletko varma, ettei hän ole tullut takaisin?\"\n\n\"Ihan varma.\"\n\n\"Lyhyesti, sinä siis luulet, että se, mitä minä näin, oli vain pelkkää\nnaisten herkkäuskoisuutta?\"\n\nHughin valkeat huulet vetäytyivät hymyyn ja hänen tuijottaviin\nsilmiinsä hetkeksi ilmestyi riemukas mielentyyneys. Hän astui pöydän\nluo ja selaili muutamia papereita.\n\nTämä muistutti Gretaa siitä paperista, jonka kirkkoherra oli lähettänyt\nhänen mukanaan. \"Minun olisi pitänyt antaa tämä ennemmin\", hän sanoi.\n\"Kirkkoherra Christian lähetti sen.\"\n\nHugh otti sen osoittamatta suurempaa mielenkiintoa, pani sen lukematta\npöydälle ja meni Gretan kanssa ulos.\n\nVaunut oli ajettu portaitten eteen, Natt istui ajajan penkillä ja Peter\ntakaistuimella. Lumisade oli lakannut, mutta lunta oli maassa useita\ntuumia. Maassa ja ilmassa vallitsi mykkä hiljaisuus.\n\nHugh auttoi Gretan vaunuun ja sitten otti vaunulyhdyn ja valaisi sillä\ntietä useita kyynäriä hevosen edestä. \"Ei näy mitään jälkiä lumessa\",\nhän sanoi koettaen väkinäisesti hymyillä -- \"ei ainakaan sellaisia,\njotka menisivät talosta pois päin.\"\n\nGreta itsekin oli alkanut epäillä. Hänen teki mielensä kysyä, eikö\nnäkynyt mitään muita jälkiä, paitsi Peterin, mutta jätti sen tekemättä.\nJäljet olivatkin olleet ja menneet. Kaikki oli tapahtunut kolmisen\ntuntia sitten ja nyt oli helppo todistaa olemattomaksi koko asia.\n\nHugh asetti lyhdyn paikoilleen. \"Huusitko sinä\", hän kysyi, \"kun sinä\nnäit, kun sinä näit -- _sen_?\"\n\nGretaa alkoi hävettää. \"Varmaankin minä huusin. Minä en voi kuitenkaan\nsanoa --\"\n\n\"Ah, se selittää kaiken. Epäilemättä äiti kuuli sen; ja pelästyi. Nyt\nminä sen huomaan. Natt, aja pois -- kylmä nyt onkin -- hyvää yötä.\"\n\nGreta tunsi kasvojensa hehkuvan pimeässä. Ennenkuin hän ehti tai keksi\nvastata, he olivat jo matkalla kotia kohti.\n\nAjoittain hän oli kuulevinaan naurunkikatusta ajajan penkiltä. Natt\nnäytti olevan itseensä täysin tyytyväinen. Tulipalosta lähtien hän\noli koettanut seikkoja selitellä ja pannut tapauksia yhteen ja\nluuli nyt päässeensä tosiasioitten perille. Kun ihmiset sanoivat,\nettä Paul oli ollut palopaikalla, hän nauroi pilkallisesti, sillä\ntiesihän hän, että tuntia aikaisemmin hän oli jättänyt hänet asemalle.\nMutta kun joku ajatus iskee sellaisen miehen aivoihin, kuin Natt,\nse ei lähdekään sieltä pois niin helposti. Se juurtuu ja muodostuu\naivan uudeksi johtaen mitä omituisimpiin päätelmiin. Natt tiesi,\nettä veljesten välillä oli joitakin riitoja. Samoin hän tiesi, että\nasemalle päästiin kahta tietä, toinen kulki kaupungin, toinen Latriggin\nkautta. Herra Paulilla saattoi olla omat syynsä olla lähtevinään\nLontooseen, mutta jäädäkin kotiin. Natt oli jättänyt hänet nousemaan\nasemalle kaupunginpuoleisia portaita. Mutta mikä oli estänyt häntä\nastumasta taas ulos Latriggin-puoleisesta ovesta? Tietysti hän oli niin\ntehnytkin. Eikä hän ollut hetkeksikään poistunut näiltä main. Hitto\nvie, miten sokeita ihmiset ovat! Tätä ajatellen Natt heilutteli ja\nkallisteli viisasta päätään uudestaan ja uudestaan.\n\nSilloin tällöin Natt käänsi viisaan päänsä olkansa yli sinne, missä\nPeter juhlallisesti vaieten istui ja päästi merkitsevän \"hömp\". \"Totta\nvie, Peter\", hän sanoi kurkaten pelästyneenä ja ollen hätkähtävinään,\n\"oletko se todellakin sinä? Ja minä kun luulin, että se oli kummitus!\"\n\n\"Eipä tierä, vaikk' olisikin kun ajetaan ihmiset vuoteesta tällaiseen\nkylmään yöhön\", mutisi Peter maiskautellen suutansa tunnustellakseen,\nvieläkö kieli olisi sulana.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nHugh Ritson oli tyytyväinen huomatessaan, että Greta uskoi harhaluulon\nhäntä pettäneen. Hänestä ei ollut ollenkaan vastenmielistä ajatella,\nettä yliluonnolliset otaksumat neitoa kiduttaisivat. Mielellään hän\ntahtoi johtaa Gretan siihenkin ajatukseen, että Paul luulottelemalla,\nettä hän muka olisi poissa Newlannista, tahtoi morsiantaan pettää.\nAinoa asia, joka Hugh Ritsonia huoletti, oli pelko, ettei Greta vain\njollakin tavalla saisi selville tavanneensa silloin jonkun toisen\nmiehen.\n\nMutta itse hän oli asiasta varma. Hän ei epäillyt enää, että todellakin\noli toinen mies, joka muistutti Paul Ritsonia niin täydellisesti, että\nheidät kolmesti ennen ja nyt vielä kerran oli vaihdettu. Tämä toinen\nmies näytti voivan hallita hänen, hänen veljensä, hänen äitinsä,\nvieläpä Gretankin elämää. \"Kuka hän oli?\"\n\nJäätyään pihalle yksin, kun vaunut vierivät pois Hugh Ritson värisi\nja katsoi pelokkaasti ympärilleen. Hän oli nauranut toivottaessaan\nGretalle hyvää yötä kuten mies, jota eivät mitkään huolet paina, mutta\nepävarmuus kuitenkin jäyti hänen sydäntänsä. Hän palasi kiireesti\nhuoneeseensa, istahti pöydän ääreen, otti kirkkoherra Christianin\nlähettämän paperin ja luki sen yhä kasvavalla kiihkolla.\n\nHän luki sen ja luki uudestaan, hän näytti ahmivan sen rivi riviltä,\nsana sanalta. Kun hän tahtoi asettaen sen pois, hänen sormensa\nvapisivat niin, että se putosi ja noustessaan hän tunsi jäsenensä\nkankeiksi.\n\nMitä hän oli pelännyt, se hänelle esiintyi nyt täydellisenä varmuutena.\nHän avasi laatikon ja otti sieltä esille kolme todistusjäljennöstä,\njotka herra Bonnithorn oli hänelle tuonut. Valiten niistä aikaisimmat\npäiväjärjestyksen mukaan hän asetti ne sen kirjelmän rinnalle, jonka\nhän oli kirkkoherra Christianilta saanut.\n\nToisen mukaan Paul, Grace Ormerodin ja Robert Lowtherin poika, oli\nsyntynyt 14 p. elokuuta 1845.\n\nToisen mukaan taas Paul, Grace Ormerodin ja Allan Ritsonin\nhyvämaineinen poika, oli vielä sylilapsi marraskuun 19 p. 1847.\n\nPaul Ritson ei voinut olla Paul Lowther.\n\nPaul Ritson ei voinut olla Greta Lowtherin velipuoli.\n\nHugh Ritson luuhahti tuolille, niinkuin olisi saanut ankaran iskun.\nKuukausia hän oli mielessään hautonut turhia toiveita. Kosto, jonka hän\noli luvannut hylätystä ja häväistystä rakkaudestaan -- kosto, jota hän\nnimitti: rangaistukseksi -- olikin ollut vain ilkeätä narripeliä.\n\nTunnin hän asteli lattiaa edestakaisin tuohtunein kasvoin ja\nhorjahtelevin askelin. Natt palasi pappilasta, pani hevosensa talliin\nja pistäysi keittiöön, saadakseen nyt rauhassa lopun yönsä viettää.\nHän kuuli levottomia askeleita, jotka samaa jälkeä tuntuivat käyvän\nedestakaisin, ja alkoi epäillä, olisiko vieläkin jotain hullusti.\nVihdoin hän hiipi portaita ylös, avasi äänettömästi oven ja tapasi\nherransa hehkuvin poskin ja villein ilmein. Mutta utelias, unisilmäinen\npoika ei ehtinyt tarjota palvelustaan, ennenkuin hänet kiroten\npotkaistiin ulos. Sekavin tuntein hän palasi keittiöön päättäen etsiä\njostakin kaapista virkistyksekseen jotakin miestä väkevämpää, sillä hän\ntiesi, että sellaiset aina karkoittivat hänen isäntänsä pahantuulen.\n\nMimmoinen isäntä, sellainen palvelija: Natt lämmitti itsellensä kannun\nolutta, riisui suuret saappaansa ja istahti nauttimaan takan ääreen,\njossa hiilet vielä miellyttävästi hehkuivat.\n\nHugh Ritsonin makuuhuoneeseen meni ovi hänen seurusteluhuoneestaan.\nHän kävi vuoteeseen. Hän koetti nukkua, mutta unenrahtuakaan ei tullut\nsilmään; Tunnin verran hän keturoi vuoteessa, nousi ylös, käveli\nedestakaisin ja laskeusi uudestaan levolle.\n\nHän tunsi ensimmäisiä pistoksia omassatunnossansa. Turmeltuneempi mies\nolisi ottanut helpommin vastaan varmuuden, että pelkkä harhaluulo\noli hänen ajatuksiaan niin kauan hallinnut. Mutta häntä tämä erehdys\nkauheasti kidutti. Parempi mies taas olisi karkoittanut tällaiset\najatukset. Hän ei voinut olla huomaamatta, että se tie, jota hän oli\nlähtenyt kulkemaan, oli väärä, ja omatunto kehoitti palaamaan siltä\npois. Mutta hän päätteli että oli jo mennyt liian pitkälle. Jatkaa sitä\noli yhtä helppoa kuin palatakin ja jatkaa hänen täytyi.\n\nKun hän rehellisesti uskoi, että se mies, jonka maailma tunsi Paul\nRitsonin ja hänen veljensä nimellä, oli Gretan velipuoli, hän olisi\nilman omantunnon vaivoin voinut olla niiden menojen todistajana, jotka\nsitoisivat heidät ainiaaksi yhteen ja myöskin erottaisivat iäksi.\nSilloin hän olisi mielihyviksensä astunut esille ja erotettuaan heidät\nhän olisi tyynenä katsellut, miten se nainen, joka hänen rakkautensa\noli hylännyt, riutuisi lemmenkaipuusta ja ikävästä. Se olisi ollut\ntuntuva rangaistus ja luonnon ääni hänessä olisi kuiskannut, että hän\noli menetellyt oikein.\n\nMutta kun ei ollut enää mahdollisuutta uskoa, että Greta ja Paul\nolivat sisar ja veli, tämä toivo petti ja täytyi keksiä keino, miten\nrangaistuksen muuttaisi kostoksi.\n\nHänen täytyy mennä pitemmälle, muuten hän ei saisi rauhaa. Sokeat\nsalaiset voimat saattoivat kyllä asettua häntä vastaan, mutta hän\nvoi ja hänen täytyi katsoa totuutta silmiin. Jos hän olisi saanut\ntoteutetuksi sen, mitä oli aikonut, hän olisi ollut roisto, tunnoton\nroisto.\n\nHugh Ritson hypähti vuoteestaan. Vesikarpaleet kierivät suurina\npisaroina hänen otsaltansa. Kieli suussa tuntui paksulta ja jäykältä.\nSuuret valtimot kaulassa tuntuivat tulvivan haljetakseen.\n\nTietämättä, mitä tekisi, hän asteli ulos ja äitinsä huoneeseen.\nKynttilä paloi vielä pöydällä. Tuli takassa oli palanut loppuun. Eräs\npalvelijatar istui vuoteen vieressä pää taipuneena olkapäälle ja nukkui\nviattomuuden unta. Hugh lähestyi vuodetta. Hänen äitinsä hengitti\ntyynesti. Hän oli uinahtanut uneen. Kalpeat kasvot olivat hyvin\nrauhalliset, kauhistunut ilme laihtuneilta kasvoilta oli hävinnyt.\nSilmät olivat sulkeutuneet, sulkeutuneet raa'alta maailmalta, joka\nkiusasi hänen hentoa sieluansa.\n\nNäky liikutti Hugh Ritsonia. Tämän jäätyneen sydämen syvyyksissä\nrakkauden enkeli pani hiljaiset vedet väreilemään.\n\nTaivuttaen päätänsä hän olisi saattanut koskettaa kylmää otsaa\nkuumeisilla huulillansa. Mutta hän vetäytyi takaisin. Ei, ei, ei!\nHellyys ei ollut häntä varten. Hyvä Jumala lahjoitti sitä muutamille\nkuin taivaan mannaa. Mutta siellä täällä oli ihmisiä, jotka turhaan\nrukoilivat vesipisaraa jäähdyttämään polttavaa kieltänsä.\n\nVarovin askelin, kuten mies, joka on salaa hiipinyt Pyhättöön, Hugh\nRitson vetäytyi takaisin omaan huoneeseensa.\n\nHän otti muutamasta kaapista viinaa ja joi sitä lasillisen yhdellä\nsiemauksella. Sitten hän pani pitkäkseen ja koetti taas nukkua. Gretaa\nkoskevat ajatukset palasivat taas. Vieläpä hänen rakkautensakin häneen\noli kokonaan hellyyttä vailla. Se oli kuluttavaa intohimoa. Mutta se\nkuitenkin pani hänet itkemään. Kaihon kyyneleet, kuumat, katkerat,\nhiuduttavat kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä. Ja täällä tunteitten\nvaltakunnassa hän oli samanlainen kuin muutkin ihmiset, hänen kova\nsydämensä vuosi verta. Hän olisi voinut ajatella, että tällainen\nrakkaus voisi taivuttaa koko maailman alamaisekseen ja kun joku nainen\nsaattoi sen hylätä, täytyi kivienkin itkeä. Hassutusta!\n\nEikö uni ikinä tule! Hän hypähti ylös ja nauroi katkerasti, joi\ntoisen lasin viinaa ja nauroi uudestansa. Hänen ovensa oli auki, ja\npeikkomaisena, ontto ääni kaikui läpi talon.\n\nHän veti aamuviitan päälleen, otti lampun käteensä ja meni alakertaan\neteiseen. Tuuli oli yltynyt. Se valitti nurkissa ja nuoleskeli kattoa\nvinkuvalla kielellänsä.\n\nHugh Ritson astui takan luo, jossa ei ollut tulta. Siinä hän seisoi\ntietämättä, miksi. Lamppu hänen kädessään loi valoaan seinällä\nriippuvaan peiliin. Siinä hän näki tuohtuneet kasvot, harhailevat,\nontot silmät ja aukirevähtäneen suun.\n\nTämä näky johti mieleen toisen tapauksen. Hän astui pieneen\nsisähuoneeseen. Se oli sama huone, jossa hänen isänsä kuoli. Nyt se oli\ntyhjä: paljas patja, tuoli, pöytä -- eikä muuta.\n\nHugh Ritson kohotti lampun päänsä yli ja katseli alas. Hän tahtoi elää\nsen yön surulliset tapaukset uudestaan. Hän vetäytyi ovelle, avasi\nsen hiljaa ja katseli varovasti ympärilleen. Sitten hän jätti sen\nauki, seisoi taivutetuin päin sen takana ja kuunteli. Kasvoilla oli\naavemainen hymy.\n\nTuuli ulkona huokaili ja valitti.\n\nHugh Ritson veti oven auki ja astui takaisin eteiseen. Siellä hän\nseisoi muutamia minuutteja silmät kiinnitettyinä yhteen paikkaan.\nSitten hän kiiruhti omaan huoneeseensa. Astuessaan portaita ylös hän\nnauroi taas.\n\nPäästyään vuoteensa luo hän kaasi kurkkuunsa vielä lasin viinaa ja\npainautui taaskin maata. Tällä kertaa hän tietysti nukkui ja hänen\nunensa oli raskas.\n\nNattin uninen korva oli kuullut äänen eteisestä. Hän oli juonut kuuman\noluensa ja samasta syystä kuin isäntänsäkin nukahtanut, mutta se uni ei\nollut juuri niin syvä. Omituinen eteisestä kuuluva ääni herätti hänet\nhänen tuoliltansa ja varpaisillaan hän sipsutti keittiön ovelle. Hän\ntuli juuri parhaiksi nähdäksensä miehen astuvan portaita alas lamppu\nkädessä. Nattin silmät olivat kyllä sinä hetkenä unenpöpperössä, mutta\nsiitä huolimatta hän täysin tajusi, mitä hänen edessään tapahtui.\nTietysti se oli herra Paul, joka hiiviskeli täällä ympäri silloin,\nkun muut ihmiset olivat menneet yöpuulleen saadakseen edes hetkisen\nyön lopulla levätä. Näin Natt arvelematta päätti tehdessään yöllisiä\nhavaintojaan.\n\nKun kaikki tässä onnettomassa talossa vihdoin oli hiljaa, pilkisti kuun\nkalpea naama esille pilvien välistä ja kurkisti pimeistä akkunoista\nsisään.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna, tiistaina, Hugh Ritson löysi pöydältänsä tällaisen\nkirjeen:\n\n\"Rakkahin. En tiedä, mitä minulle tapahtuu, mutta; minun silmäni\ntulevat pahemmiksi ja pahemmiksi. En ole tänään enkä eilen ollenkaan\navannut niitä. Oi, rakas, minä pelkään, että menetän näköni! Ja minua\non niin kauheasti peloittanut. Päivä sen jälkeen, kun minä olin\nkirjoittanut sinulle, rouva Draytonin poika tuli kotiin ja minä näin\nhänet. Voi, minä luulin, että se olisi sinun veljesi Paul, ja hänen\nnimensä myöskin on Paul; mutta minä luulen nyt, että siihen vaikuttivat\nminun silmäni -- ne olivat hyvin pahat ja ehkä minä en nähnyt selvään.\nHän kyseli minulta jotakin ja meni; pois seuraavana aamuna. Elä ole\nkauan kirjoittamatta?; minulla on niin hirveän ikävä. Koska sinä tulet\nminun; luokseni? Sinun rakastava Mercysi. Kirjoita pian.\"\n\nHugh Ritson oli noussut tyynemmällä mielellä. Hän oli valmistunut\nselvittelemään kaikki epäselvät asiat. Viime yönä hän oli saanut\ntietää, että Paul Ritson ei ollut Robert Lowtherin poika. Nyt\npäivänvalossa vakavat kysymykset täyttivät hänen mielensä. Hän ei\ntuntunut saavan rauhaa, ennenkuin saisi tietää, kuka oli se mies, jota\nerehdyksestä oli Paulina pidetty.\n\nMercyn kirjeen jälkeen salaisuus oli suuressa määrin selvinnyt. Tuskin\noli enää epäilyksen varjoakaan siitä, että se mies, joka oli maannut\nLaiskassa Hevosessa -- mies, jonka monet olivat tulipalossa nähneet --\nmies, jonka Greta oli käytävällä kohdannut, oli juuri sama mies, jonka\nMercy tunsi Paul Draytonin nimellä, hendonilainen kapakoitsija.\n\nMutta kun yhtä paikkaa valaisi niin kirkas valo, tuli sen ympäristö\nsitä pimeämmäksi. Paljon tärkeämpi kuin kysymys, kuka tuo mies oli, oli\nkysymys, mitä varten hän oli täällä. Miksi hän oli tullut näille main?\nMiksi hän ei ollut tullut avoimesti? Mitä syytä hänellä oli kulkea kuin\nvarjo siellä, missä tiesi voivansa pysyä tuntemattomana?\n\nHughin ajatukset palasivat taas hänen äitinsä omituiseen\nsairastumiseen. Viime yönä hän oli tehnyt sitäkin koskevia päätelmiä.\nJa ne olivat sangen yksinkertaisia. Toinen mies, kuka hän sitten\nlieneekin, oli jostakin syystä tullut taloon ja päästyään eteiseen\nketään tapaamatta kiivennyt portaita ylös ja mennyt siihen huoneeseen,\njosta ehkä kuuli jotakin liikettä. Tämä sattui olemaan hänen äitinsä\nhuone, ja kun muukalainen, joka niin merkillisellä tavalla oli rouva\nRitsonin poissa-olevan pojan näköinen, esitti itsensä näin omituisella\ntavalla, näin omituisella ajalla ja näin omituisessa paikassa, valtasi\näidin pelko, että tässä oli aave, joka tuli ilmoittamaan hänen poikansa\nkuolemasta ja niin hän oli pyörtynyt ja kaatunut lattialle.\n\nTällä otaksumalla oli kyllä omat, huomattavat heikkoutensa, mutta niitä\nei Hugh Ritson ollenkaan ottanut lukuun. Muut vieläkin sekavammat\nseikat kiduttivat häntä.\n\nMutta tänä aamuna Mercyn kirjeen valossa asiat näyttivät selviävän\nitsestään. Jos Paulin näköinen mies oli salaisesti saapunut Newlandiin,\nhänellä täytyi olla salaiset syynsä pysyä tuntemattomana. Jos hän oli\nmennyt rouva Ritsonin huoneeseen silloin, kun siellä ei ollut ketään,\ntapahtui se siksi, että hänellä oli siellä jokin tehtävä. Eikä hänen\näitinsä pyörtymyskohtaus saattanut olla seuraus turhasta pelästymisestä\neikä järkkymätön äänettömyys hermokiihoituksesta.\n\nYksi tehtävä oli nyt muita tärkeämpi, ja se oli päästä tämän\nsalaisuuden perille. Kuka hän olikin, tämä tuntematon mies näytti\nvoivan järkyttää heidän kaikkien elämäänsä.\n\nSe asia kuitenkin oli selvä, ettei Paul Ritson ollut Gretan velipuoli.\n\nHugh Ritson päätti hänkin matkustaa etelään. Jos se muukalainen vielä\nkierteli Newlannissa, sen parempi. Hugh tahtoi tavata sen vanhan\nnaisen, äitinsä ja keskustella häiritsemättä hänen kanssaan käyttäen\nmaailmanmiehen koko oveluutta apunaan.\n\nHugh vietti suurimman osan päivästä toimistossaan: kaivoksilla\njärjestellen sellaisia asioita, jotka eivät voineet odottaa hänen\npaluutansa. Keskiviikkoaamuna hän lähetti Nattin jalkaisin viemään\nherra Bonnithornelle kirjettä, jossa hän selitti lyhyesti ja varovasti,\nmiten asiat edelleen kehittyivät. Sitten hän pistäytyi hetkeksi äitinsä\nhuoneeseen.\n\nRouva Ritson oli noussut ja istui nyt takan ääressä, kirjoittamassa.\nHugh huomasi äitinsä noustessa, että hän oli itkenyt ja että paperille\noli kirjoittaessa tipahdellut suuria pisaroita. Eräs nainen oli\nlattialla polvillansa; ja järjesteli liinavaatteita matka-arkkuun. Tämä\nkielevä eukko Dinah Wilson laverteli juuri, kun Hugh astui sisään.\n\n\"Kaikki sanovat\", hän puheli, \"ettei sellaista ole kuultu eikä nähty.\nJa Reuben vakuutti minulle samaa. Hän oli puutarhassa, kun minä hain\nliskoja, ja hän herkutteli siellä kuin parhainkin vieras. 'Tulipalossa\noli herra Paul, se on ihan varma', hän vakuutti uudestaan ja uudestaan.\nMitä mies, sanon minä, tiedäthän, ettei hän ollut kotona. Herra\nPaul oli matkustanut Lontooseen. 'Se oli Paul tai hänen lihallinen\nveljensä', väitti hän hellittämättä.\"\n\n\"Hyst, Dinah\", äännähti rouva Ritson.\n\nHugh sanoi äidilleen hiljaisella äänellä, mitkä asiat vaatisivat\nhäntä matkustamaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja sanoi \"hyvää yötä\"\nosoittamatta mitään mielenliikutusta.\n\nÄiti ojensi hänelle kätensä ja katseli häntä hellästi silmiin.\n\n\"Näinkö me eroamme?\" hän sanoi ja ojentuen eteenpäin kosketti\nhuulillaan hänen poskeansa.\n\nHugh näytti hämmästyneeltä ja valahti kalpeaksi, mutta hän meni ulos\nkylmänä ja virkkamatta sanaakaan. Puolta tuntia myöhemmin hän asteli\nlumista tietä myöten kiireesti asemalle.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nErotessaan Nattista lauantai-iltana asemalla Paul oli käskenyt\ntallimiehen tuoda vaunut samaan paikkaan ja samalla ajalla\nkeskiviikkona. Saatuaan nämä määräykset Natt oli kuitenkin, kuten\nolemme nähneet, tullut omiin päätelmiinsä, miten asiat oikeastaan\nolisivat. Yhä suuremmalla voimalla hallitsi hänen mieltään ajatus, että\nolisi ihan turhaa tehdä, niinkuin häntä oli käsketty. Mitä hyödyttäisi\nmennä asemalle noutamaan miestä, joka ei kuitenkaan saapuisi junassa?\nMitä järkeä olisi olla hakevinaan kotiin mies, joka ei hetkeäkään ole\nollut poissa näiltä main? Nämä ja monet kysymykset risteilivät Nattin\nmielessä, kun hän asiaa ajatteli.\n\nHän harkitsi sitä koko matkan palatessaan herra Bonnithornen luota ja\npäätti, että meno asemalle tänä iltana kahdeksan junalle olisi ollut\nsamaa kuin heittäytyä ihmisten pilkattavaksi. Mutta kun hän tuli\ntalliin, istahti tupakoimaan ja näki ajan lähestyvän, hänen vaistonsa\nalkoi automaattisesti toimia ja hän punnitsi asiaa kylmän järjen\navulla. Lyhyesti, hän pani takin ylleen ja alkoi asetella valjaita\ntamman selkään.\n\nSitä tehdessään hänen mieleensä johtui kaksi merkillistä seikkaa.\nEnsimmäinen oli se, että hevonen näytti olleen ajossa hänen\npoissa-ollessaan; toiseksi hevosen valjaat eivät olleet juuri siinä\nnaulassa, johon hän oli ne viimeksi pannut. Ja kun hän veti vaunut\nvajasta, hän huomasi, että rattaissa oli vielä sulamatonta lunta.\n\nNämä huomiot muuttivat aluksi hänen päätelmänsä. Mutta nyt ei ollut\naikaa näihin syventyä, vaan hän hyppäsi ajajan penkille ja ajoi\ntiehensä. Matkalla vanhat epäluulot Paulia kohtaan virisivät uudestaan.\n\nNatt oli ajanut tuskin puolitiehen asemalle, kun hän hypähti melkein\npois rattailta, niin voimakkaasti omituinen, järkevä ajatus iski\nhänen mieleensä: _Vaunut olivat olleet ulkona jo ennemmin!_ Hän oli\ntuskin ehtinyt hymyillä, ennenkuin ajatus synnytti toisen: _Ja se on\ntapahtunut tätä samaa tietä!_ Tämän jälkeen ajatuksen lento oli nopea.\nTuskin puolta penikulmaa tarvittiin, ennenkuin Natt oli selvittänyt\nitselleen, että Paul Ritson itse oli ajanut tammalla asemalle ollakseen\nsiellä kello kahdeksan aikaan, että voisi pettää tylsämielisiä ihmisiä.\nHän oli täysin tyytyväinen tähän tulokseen ja kokonaan unohti sen pikku\nseikan, mikä olisi vienyt vaunut jälleen kotiin.\n\nHänen ajaessaan asemalle tervehti häntä eräs odottava vuokra-ajuri:\n\n\"Pahapa on tammarääsyn, ukkoseni -- kulkea kaksi kertaa puolenpäivän\nkuluessa semmoinen matka. Luulen nähneeni sen jo täällä ennenkin.\"\n\nNattin kasvoille levisi ylhäinen hymy, joka näytti johtavan häntä\nkiusaukseen sanoa, ettei toinen vaivaisi itseään asioilla, jotka eivät\nhänelle kuulu. Tämän asemesta hän kuitenkin urahti:\n\n\"Tierätkö, kuka tällä viimeksi tuli?\"\n\nOdottamatta vastausta Natt heilautti kättään ja ajoi ohi.\n\nJuuri kun kello löi kahdeksan, Lontoon-juna porhalsi asemalle ja\nminuuttia myöhemmin Paul Ritson ilmestyi näkyville. \"Siinä hän tietysti\non\", ajatteli Natt.\n\nPaul oli verrattomalla tuulella. Hänen kasvoillaan oli kirkkain hymy ja\nhänen äänessään mitä hyväilevin sointu. Hänen pukunsa lampun valossa\nnäytti rypistyneeltä ja likaiselta.\n\nHän hyppäsi vaunuun, istahti ajajan puolelle, otti ohjakset ja lähti\nmatkalle iloisesti jutellen.\n\nSiitä oli kuukausia, kun Natt Paulilta oli osakseen sellaista\nystävyyttä saanut.\n\n\"Liian hyvää ollakseen totta\", ajatteli Natt tehden omalla hiljaisella\ntavallaan huomioita saadakseen koko jutun selväksi.\n\n\"Mitäs uutta minun poissa-ollessani?\" kysyi Paul.\n\n\"Höm!\" sanoi Natt.\n\n\"Eikö mitään uutta? Eikö kenenkään lehmä ole poikinut? Tamma ei ole\npudottanut takajalan kenkäänsä -- eikä mitään muutakaan?\" kyseli Paul\nnauraen.\n\n\"Minä en tiedä enempää kuin tekään\", sanoi Natt vastahakoisella äänellä.\n\nPaul katsahti häneen ja nauroi taas. Sellaisena iltana kuin tämä\nei jonkun palvelijan huono tuuli saanut häiritä hänen vapauttavaa\niloisuuttansa.\n\nHe ajoivat nyt jonkun matkaa puhumatta mitään, äänettömyyttä vain\nhäiritsivät Paulin kehoitukset, kun hän hoputti vanhaa tammaa viemään\nhäntä kiireemmin jonkun luo, joka odotti häntä pappilassa.\n\nNatt alkoi vähitellen päästä synnynnäisestä epäluulostansa, että\nihmiset aina narrailevat häntä, ja nähdä asian huvittavan puolen.\nKaikissa tapauksissa oli sukkela temppu tämä -- tämä Paul-herran\nkepponen. Ja parasta kaikista oli, ettei siitä tiennyt kukaan muu kuin\nNatt ja hän itse. Natt alkoi olkansa yli luoda merkitseviä katseita\nPaulin kasvoihin. Paul katsahti vastaan kummastelevin ilmein, mutta\nsehän oli vain osa leikistä.\n\n\"Pidä vain salassa\", Natt ajatteli, \"miten _me_ vedämme heitä nenästä.\"\n\nEteläpuolella tietä avautui laakso, jota etäämpänä pilviätavoittavat\nvuoret reunustivat. Mylly oli kummulla parin penikulman päässä, ja\nöilläkin -- paitsi kaikkein pimeimpinä -- sen ääriviivat näkyivät\ntaivasta vasten kahden vuoren välistä. Kuuta ei näkynyt, vaikka olikin\nkuutamon aika, sillä leijailevat pilvet peittivät taivaan.\n\n\"Mitäs myllylle on tapahtunut?\" kysyi Paul huomattuaan kaukaa sen\nhävitetyn muodon.\n\n\"Ei mitään sitten lauantai-illan, sen mukaan kuin olen kuullut\", sanoi\nNatt.\n\n\"No, mitäs sille silloin tapahtui?\"\n\n\"Oh, ei mitään, ei mitään -- vaikk'en voi sitä vakuuttaa\", sanoi Natt\ntunkeilevasti irvistäen.\n\n\"Mitä, poika, siivethän ovat poissa -- katso!\"\n\n\"Enhän sano muuta kuin, että ne ovat. _Me_ tiedämme koko asian, _me_\ntiedämme.\"\n\nPaul katsahti häneen hämmästyneenä. Natt oli juonut, mikään ei ollut\nsen varmempaa. Likööri menee muutamien ihmisten päähän, mutta Nattin\npäähän se ei ollut noussut, vaan kasvoihin. Miten idioottimaisesti\nirvistäen saattoikaan joku katsoa toista suoraan silmiin!\n\nMutta Paulin sydän oli täynnä onnea. Hänen sydämensä haltija oli\nhorjumatta valta-istuimellaan. Nattin kasvot olivat ärsyttävän\nnaurettavat eikä Paul voinut olla hymyilemättä silmätessään niihin.\nSitten Nattkin nauroi, ja he molemmat nauroivat -- kumpikin toisilleen\n-- ei kumpikaan toisen kanssa. \"Minä en tiedä mitään, minä en tiedä.\nOh, en!\" mutisi Natt partaansa. Kerran hän virkkoi tämän huomautuksensa\nääneenkin.\n\nKun he tulivat pappilaan, Paul nousi seisoalleen, antoi ohjakset\nNattille ja hyppäsi alas.\n\n\"Älä odota minua\", hän sanoi, \"aja kotiin.\"\n\nNatt ajoi Lentävään Hevoseen asti ja siellä hän pistäytyi sisään\nsaadakseen tuikun murheeseen jättäen hevosen tielle. Ennenkuin hän\nlähti kapakasta, hän teki huomion, joka julmasti kiihoitti, vaikka\nsangen vähän ihastutti, hänen epäluuloista, typerää mieltänsä.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nEräs kiertävä, köyhä saarnaaja oli kulkenut sinä päivänä laakson läpi\nja kun ilta tuli, hän oli kolkuttanut pappilan ovelle.\n\n\"Nähdessäni auringon laskevan\", hän sanoi, \"ja tietäen, että Keswickiin\non pitkä tie, ja kun minä en voi sietää raakaa yöilmaa, vaan varmasti\nkylmetyn, minä, suoraan tulin teidän taloonne.\"\n\nKuten arvokkaammatkin vieraat, kengätön tulija kutsuttiin sisään ja\ntarjottiin hänelle, mitä talossa parasta oli.\n\n\"Tule sisään, veli ja ole tervetullut\", sanoi kirkkoherra Christian,\nja sen yön tämä kiertolainen vietti pappilassa. Hän oli onneton,\nkovaosainen raukka, jonka aivot olivat yhtä tyhjät kuin kukkarokin,\nmutta nyt hänellä oli lämmintä ja kodikasta takan ääressä.\n\nGreta kuuli Paulin askelet käytävällä ja juoksi häntä vastaan.\n\n\"Paul, Paul, Jumalan kiitos, että sinä olet vihdoinkin täällä!\"\n\nHänen ilonsa oli vilpitön, vaikka sydäntä painoi raskas huoli, mutta\nPaul ei ollut sillä tuulella, että olisi voinut, tehdä tarkkoja\nhuomioita.\n\nKirkkoherra Christian nousi paikaltaan takan luota ja pudisti Paulin\nkättä sydämellisesti ja teeskentelemättömästi.\n\n\"Olen oikein iloinen tavatessani sinua, poika\", hän puheli. \"Tämä on\nveli Jolly\", hän lisäsi, \"pyhän ristin soturi, joka hyvän sydämensä\nvuoksi on joutunut takauksiin ja menettänyt kaiken, mutta nyt koettaa\nsaaden sijaan sellaista omaisuutta, jota ei koi syö eikä ruoste\nraiskaa.\"\n\nPaul pudisti ristinsoturin kurttuista kättä ja vetäysi sitten Gretan\nkanssa akkunansyvennykseen erillensä.\n\n\"Kaikki on järjestyksessä\", hän sanoi kiihkeästi.\n\n\"Tapasin isäni vanhan ystävän ja sovimme, että minä menen hänen\nlammaslaiduntensa isännöitsijäksi kahdeksi vuodeksi. Minulla on ollut\nkiire, sen voin sanoa. Kuuntelehan. Maanantaina minä tapasin sen vanhan\nherran -- hän on nyt Lontoossa eikä enää halua palata Victoriaan,\nkuten sanoi minulle -- vaan tahtoo tulla haudatuksi isänmaan poveen --\nhauska vanha vekkuli muuten -- sanoo muistavansa isän niiltä ajoilta,\njolloin hän oli konttoristina Tommy Wilkinsonilla. No niin, maanantaina\nminä näin sen vanhan pojan ja teimme sopimuksen -- reilu vanha ukkeli\nsamalla, vaikka hänellä onkin haukan nokka, sen puolesta hän on oikea\nShylock. No niin -- mihinkäs minä jäinkään? Jaa, sitten tiistaina\nminä hankin paikat -- sinulle, äidille ja itselleni -- laivan nimi on\nBallarat -- omituinen nimi -- hieno valtamerihöyry -- niin ja lähtee\nLontoosta ensi keskiviikkona --\"\n\n\"Ensi keskiviikkona?\" sanoi Greta hajamielisesti, äänessä sangen vähän\nmielenkiintoa.\n\n\"Niin, viikko tästä päivästä se lähtee täsmälleen kello kolme -- luotsi\ntulee viittätoista vaille -- kaikki menevät laivaan kello kaksitoista.\nMutta eihän nyt kestänyt koko päivää ottaa paikkoja ja iltapäivän minä\nolin asianajotoimistossa. Sitä joukkoa ei täytä millään, ne sitten ovat\novelia! Ehkä se on siksi, että niillä aina täytyy olla täysi haarikka\nnenän alla, eivätkä ne voi panna tikkua ristiin, ellei koko maailma\nsitä tiedä. Ha, ha!\"\n\nPaul jutteli iloisesti ja silmät leimusivat.\n\nTakan punertavassa valossa kirkkoherra ja kiertävä saarnaaja istuivat\nja juttelivat, mitä tapahtui suuressa maailmassa näiden unisten\nvuoristojen ulkopuolella.\n\nGreta vetäytyi akkunansyvennyksestä sinne, mihin takka loi hämärää\nvaloansa, sillä Paulin verraton tuuli tuntui tällä hetkellä viiltävän\nhänen masentunutta mieltään.\n\n\"Niin, minä olin asianajotoimistossa\", lisäsi Paul ja veti taskustaan\nHughin nimeen tehdyn valtuuskirjan, \"ja nyt hän voi tehdä Ghyllille,\nmitä haluaa aivan kuin se olisi hänen omansa. Paljon onnea toivotan\nhänelle, ja suokoon Jumala hänelle yltäkyllin hyvyyttä! Mutta siinäkö\nei kaikki -- ei puoliksikaan. Tänä aamuna -- ah, sinä viisas pieni\nnainen, joka luulet tietäväsi kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset,\nsanopa minulle, mitä minä tein Lontoossa ennen lähtöäni tänä aamuna.\"\nGreta oli tuskin kuullut, mitä toinen puhui. Hänen katseensa oli\npainunut rinnalle, kädet olivat kiertyneet niskan taa ja kyyneleet\nvuosivat virtoina, mutta Paul ei sitä huomannut.\n\n\"Mitäs luulet? No, minä menin Siviilivirastoon ja ostin lupakirjat\neivätkä ne ihmeitä maksaneet -- ja nyt se voi tapahtua minä päivänä\nhyvänsä -- _koska_ tahansa -- ajattelepas sitä. Hei, hei, kas vain,\nnäytäpäs kasvosi! No? -- ylös nyt, no, kiltisti vain! Tiedätkö, ne\nkysyivät minulta sinun tuntomerkkejäsi, silmiesi väriä tai jotakin --\nmutta minä en kuolemakseni osannut sitä sanoa -- no, nyt minä katson --\njuuri nyt. Mitä, mitä tämä on. -- Mitä riivattua -- mitä kummaa tämä on\n-- Mitä, Greta -- sinä itket -- totisesti, sinä _itket_.\"\n\nPaul oli kohottanut hellällä väkivallalla Gretan kasvot ja nyt hän piti\nhäntä käden päässä ja katseli hämmästyneenä.\n\nKirkkoherra Christian liikahti tuolillansa. Hän ei ollut niin\nsyventynyt juttuihin ja juoruihin, ettei olisi huomannut, mitä\nympärillänsä tapahtui. \"Greta on vain pahalla mielellä\", hän sanoi\nkoettaen nauraa. \"Hän on järjestellyt kapineita uudestaan ja uudestaan\neikä mikään ole viihdyttänyt. Hänellä on ollut ikävä, totisesti.\" Syvä\nääni värähti tällä kertaa, ja veitikkamaiset, vanhat silmät sumenivat.\n\n\"Ah, tietysti, tietysti!\" puheli Paul äänekkäästi ja nauroi yhtä\nsydämellisesti kuin kirkkoherrakin.\n\nGretan kyyneleet olivat kuivaneet sinä hetkenä.\n\n\"Sinun täytyy heti mennä kotiin, Paul\", hän sanoi. \"Sinun äitisi ei\njaksa hetkeäkään enempää odottaa.\"\n\nPaul nauroi, hullutteli ja jutteli poislähdöstään. Greta keskeytti\nhänet vakavin ilmein ja juhlallisin sanoin. Lopulta Paulin vallaton\nmieli asettui, hän alkoi huomata, että jotakin oli hullusti. Silloin\nGreta kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut Ghyllissä maanantai-iltana.\nPaul valahti valkeaksi, ja kieli tuntui aluksi tarttuvan kiinni. Ensin\nhän yritti nauraa sille, mutta nauru loppui lyhyeen.\n\n\"Sen on täytynyt olla minun veljeni\", hän sanoi.\n\n\"On kyllä totta, ettemme me paljoa samanlaisilta näytä, mutta\nsilloinhan oli yö, pimeä yö, eikä sinulla ollut muuta kuin hämärä lyhty\n-- ja onhan meissä jotakin koko suvulle yhteistä.\"\n\n\"Sinun veljesi Hugh istui huoneessaan.\"\n\nPaulin sydäntä vihlaisi sanoinkuvaamaton tuska.\n\n\"Sinun tullessasi äitini kamarin ovi oli auki?\"\n\n\"Ihan auki.\"\n\n\"Ja Hugh oli huoneessaan?\" kysyi Paul, ja hänen silmänsä leimusivat ja\nhampaat pureutuivat vastakkain.\n\n\"Minä näin hänet siellä hetkistä myöhemmin.\"\n\n\"Minun piirteeni, kokoni, näköni, sinä sanot?\"\n\n\"Joka suhteessa sama.\"\n\nPaul kohotti kasvonsa ja takan punertavassa valossa niillä kuvastui\nsanaton kauhu. \"Todella siis -- peilikuva minusta?\"\n\nGreta värisi ja vastasi: \"Juuri niin, Paul, ei enempää eikä vähempää.\"\n\n\"Sangen kummallista\", mutisi Paul. Tämä oli järkyttänyt häntä\nsydänjuuria myöten. Greta painautui lähemmä häntä.\n\n\"Ja kun minun äitini tuli tuntoihinsa, hän ei sanonut mitään?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Sinä et kysynyt häneltä mitään?\"\n\n\"Kuinka minä olisin voinut? Mutta niin kiihkeästi minä halusin kuulla\nedes yhden sanan.\"\n\nPaul hyväili hellästi hänen päätänsä.\n\n\"Oletko sinä tavannut häntä sen jälkeen?\"\n\n\"En sittemmin. Minä olen ollut kipeä -- tarkoitan kovin pahoinvoipa.\"\n\nKirkkoherra Christian liikahti taaskin tuolillansa. \"Mitä sinä\najattelet, poikaseni? Viime yönä nousi Greta unissaan vuoteestaan,\nkulki portaan päähän ja putosi ihan maahan asti.\"\n\n\"Rakas lemmikkini\", sanoi Paul, ja hajamieliseen katseeseen kohosi\nkauhun ilme.\n\n\"Mutta, Jumalan kiitos, hänelle ei tapahtunut mitään pahaa\", sanoi\nkirkkoherra ja kääntyi taas vieraaseensa.\n\n\"Paul, nyt sinun täytyy kiiruhtaa. Hyvää yötä nyt tällä kertaa,\nrakkahin. Suutele minua. Hyvää yötä.\"\n\nMutta Paul seisoi yhä paikoillaan. \"Greta, tuntuuko sinusta, että mitä\non tapahtunut nyt, on tapahtunut ennenkin -- jossakin -- jollakin\ntavalla -- mutta missä ja milloin? -- Nämä kysymykset ahdistavat sinua\n-- mutta niihin ei ole vastausta -- sinä olet vajoamassa pohjattomaan\nsyvyyteen.\"\n\nHänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hänen silmänsä säkenöivät, vaikka\nkatse tuntui tuijottavan määrättömiin etäisyyksiin. Gretaa rupesi\npeloittamaan se kauhu, jonka oli hänessä herättänyt.\n\n\"Älä ajattele liian vakavasti sitä\", hän pyysi. \"Saattoihan olla, että\nerehdyin. Oikeastaan Hugh sanoi --\"\n\n\"No, mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän sai minut häpeämään. Hän sanoi, että minä olin kuvitellut näkeväni\nsinut, kirkaissut ja peloittanut sinun äitiäsi.\"\n\n\"Maailmassa on ihmisiä, jotka voisivat nähdä Jumalan enkelin taivaasta\ntulevan alas ja sittenkin väittäisivät, että se oli vain vesipatsas.\"\n\n\"Mutta, kuten itse sanoit, se tapahtui yöllä ja oli kovin pimeä.\nMinulla ei ollut muuta kuin viheliäinen lyhty. Älä katso noin, Paul.\"\n\nTyttö nosti hermostuneen kätensä hänen silmilleen ja naurahti lyhyesti\nja ontosti.\n\nPaul riistäytyi irti mieltänsä masentavasta ilkeästä tunteesta.\n\n\"Hyvää yötä, Greta\", hän sanoi hellästi ja asteli ovelle. Sitten\nkatseeseen palasi tyhjyys.\n\n\"Vastaus on jossakin -- jossakin\", hän sanoi miettivästi. Hän pudisti\ntaas itseänsä ja virkkoi iloisella äänellänsä: \"Hyvää yötä kaikki,\nhyvää yötä. Hyvää yötä.\"\n\nSeuraavana hetkenä hän oli kadonnut.\n\nPäästyään tielle hän alkoi juosta, mutta yksin ruumiinliikunnon\ntähden ei hänen hengityksensä muuttunut puuskuttavaksi. Ennenkuin hän\nehti kylään hänet oli vallannut rajaton pelko ja huoli, miten oli\nkäynyt hänen äidillensä. Mitä oli se omituinen tauti, joka hänet oli\nyllättänyt hänen poissaollessaan? Äidin enkelinkasvot olivat olleet\nhänelle majakkana pimeässä. Hän oli kohottanut hänen sielunsa maan\ntomusta. Maailma lakeineen oli kiduttanut häntä, mutta nyt oli taivaan\nrauha käsittänyt hänet. Sanokoon maailma mitä tahansa, sen tuomio ei\nulottuisi äidin sydämeen.\n\nHän kiiruhti edelleen. Miten järjetön hullu hän olikaan ollut, kun oli\nantanut Nattin mennä vaunuineen! Miksi se tolvana ei kertonut, mitä oli\ntapahtunut. Olisiko hänen äitinsä nyt pahempi? Olisiko hän tunnoissaan?\nMiksi, Herran tähden, hän ollenkaan oli lähtenyt koko matkalle?\n\nHän saapui Lentävän Hevosen luo, ja siellä sidottuna johteeseen oli\nhevonen ja vaunut. Natt oli sisässä. Siellä se lurjus oli tulen ääressä\nja nauraa hohotti lasi kuumaa likööriä kädessään.\n\nPaul hyppäsi rattaille ja ajoi matkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tuskin inhimillisen luonteen mukaista, että Natt olisi voinut\nvastustaa kiusausta osoittaa, mikä monitietoinen, nuori veitikka hän\nsaattoi olla, jos tahtoi. Natt ei koskaan koettanutkaan vastustaa sitä.\n\n\"Onko se kuoleman enne?\" hän kysyi silmää iskien, mutta säilyttäen\narvokkaan ylemmyytensä, jolla oli toisia kohdellut.\n\n\"Se on kohtalo, minä sanon sinulle\", sanoi Tuomas Kyttyräselkä imien\nkiivaasti piippuansa, ja toinen hento ääni -- se oli pienen Jakob\nBerryn -- kuului peremmältä selittävän koko tätä salaisuutta.\n\nYlpeä hymy väreili Nattin huulilla, kun hän halveksien armotta hylkäsi\ntoisten yliluonnolliset selitykset.\n\n\"Säästäkää juttunne ja kummituksenne\", sanon minä. \"On kumma, että on\nsellaisia ihmisiä, jotka eivät usko omia aistejansa. Jos te voitte\nnäyttää minulle, että tuo minun hevoseni voi olla kahressa paikassa\nsamalla kertaa, minä ehkä uskoisin, että herra Paul voi olla sekä\ntäällä että Lontoossa yht'aikaa. Sitä minä en kuitenkaan usko, sen\nsanon teille.\"\n\nTälle viisaalle päätelmälleen Natt nauroi, röyhisteli rintaansa\nja maisteli kuumaa likööriänsä. Juuri sillä hetkellä Paul hyppäsi\nrattaille ja ajoi tiehensä.\n\n\"Sanokaa minulle, että hevoseni, jonka olen sitonut ruuviin, on\ntallissaan, ja minä alan uskoa, että olen erehtynyt.\"\n\nGubblum Oglethorpe tuli juuri sisään ja kuuli Nattin viimeisen lauseen.\n\n\"Mihinkä ruuviin?\" hän kysyi.\n\n\"Mihinkä, tietysti talon eressä olevaan johteeseen.\"\n\n\"No, sitä vastaan minä nyt en voi väittää, sillä minä alan tulla\nlikinäköiseksi, mutta jos _tämän_ talon johteeseen on sirottu joku\nhevonen, niin minut saa hirttää.\"\n\nNatt juoksi ovelle, ja tusina uteliaita silmäpareja seurasi häntä.\nHevonen oli tiessään. Natt istahti paikalleen ja katseli ympärilleen\nkauhun ilme kasvoillaan.\n\n\"No, minut kyllä hirtetään!\" hän sanoi.\n\nVihdoinkin kummitus oli tehnyt hänelle kepposet.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nMatkalla Ghylliin Paulin levottomuus oli kiihtynyt raatelevaksi\ntuskaksi. Ehk'ei se ollut muuta kuin mielikuvitusta, mutta hänestä\ntuntui, että sumupilvi leijaili talon yllä. Kun hän astui eteiseen,\nhänen askelensa kaikuivat kumeina hänen korvissaan, ja koko talo näytti\ntyhjältä kuin hauta. Surullinen ympäristö tuntui kokonaan masentavan\nhänen mielensä. Vanha Dinah Wilson tuli silloin keittiöstä ja katseli\nhämmästyneenä häntä. Ilmeisesti häntä ei oltu odotettu. Hänen teki\nmielensä kysyä tuhansia asioita, mutta kieli tuntui puuttuvan suuhun.\nVoimakas mies vapisi, ja hänen rohkeutensa tuntui lannistuvan.\n\nMiksi tuo nainen ei puhunut? Kuinka säikähtäneeltä hän näyttikään!\nPaul aikoi hyökätä hänen ohitsensa yläkertaan, kun eukko ilmoitti\nvapisevalla äänellä, että hänen rouvansa oli mennyt.\n\nSanat lävistivät Paulin kuin teroitetut nuolet. \"Mennyt! Miten mennyt?\"\nhän huudahti. Olisiko mahdollista, että hänen äitinsä olisi kuollut?\n\n\"Mennyt pois\", sanoi Dinah.\n\n\"Pois! Mihin?\"\n\n\"Mennyt junalla, herra, tänä iltana.\"\n\n\"Mennyt junalla\", Paul kertasi koneellisesti ja hajamielisesti.\n\n\"Sinne on jätetty kirje, herra. Se on hänen huoneensa pöydällä.\"\n\nHilliten itseänsä Paul harppasi ylös kolme porrasta kerrallaan. Hänen\näitinsä huone oli tyhjä, takka oli kylmä, kuvat poissa seiniltä, pöytä\npaljaana, ainoat kirjat hyllyltä kadonneet -- kaikki oli äänetöntä,\nhämärää, selittämätöntä.\n\nMitä tämä merkitsi? Paul seisoi hetkisen kynnyksellä nähden kaiken\nyhdellä silmäyksellä. Heti kun hän jaksoi hieman malttaa mieltänsä, hän\nhuomasi kirjeen pöydällä. Hän otti sen vapisevin sormin. Osoite oli\nhänelle, äidin käsialaa. Hän avasi sinetin ja luki seuraavaa:\n\n\"Minä aion mennä katolisen kirkon suojaan. Olen kauan ajatellut tätä\nturvapaikkaa, mutta minä toivoin voivani odottaa sitä päivää, jolloin\nsinun onnesi olisi tullut täydelliseksi Gretan rinnalla. Taivas ei sitä\nsuonut, ja minä jätän sinut ilman viimeisiä jäähyväisiä. Hyvästi, rakas\npoikani ja Jumala siunatkoon ja ohjatkoon sinua. Jos rakastat minua,\nälä sure minun tähteni. Rakkaudesta sinuun minä jätän sinut. Ajattele\nminua, kuten sellaista, joka on päässyt rauhaan, ja minä siunaan\ntaivaassakin sinua. Jos joskus maailma pilkkaisi sinua äitisi nimellä,\nniin muista, että hän sittenkin on sinun äitisi ja rakasti sinua viime\nhetkeensä asti. Hyvästi, rakas Paul. Sinä et koskaan saa tietää päivää,\nmilloin tämä erehtynyt ja surullinen sydän on lakannut sykkimästä ja\nkaipaava henki saa yhtyä iäiseen kiitosvirteen Hänen kunniakseen. Siitä\nhetkestä, rakkahin, kun luet tämän kirjeen, ajattele minua kuolleena,\nsillä minä olen kuollut maailmalle.\"\n\nPaul piti kauan kirjettä edessään ja tuijotteli siihen nurinrevähtänein\nsilmin. Kaikki tunteet näyttivät kuolleen. Ei ainoatakaan kyyneltä, ei\nhuokausta, ei valitusta päässyt murtuneesta sydämestä. Kaikki tuntui\npysähtyneen ja puutuneen. Siinä seisoi nyt murtunut, häväisty, onneton\nmies. Tuhat tuskaa hänen sielussaan tuntui muodostavan voimakkaan\nvirran, joka tahtoi vajottaa hänet ammottavaan tyhjyyteen.\n\nÄäneti hän kääntyi ympäri ja asteli ulos talosta. Äänettömät huoneet\nkaikuna kertasivat hänen raskaat askelensa. Hän kääntyi pappilaan\njohtavalle tielle, asteli katsomatta oikealle tai vasemmalle,\ntuijottaen suoraan eteensä ja kohottamatta kertaakaan katsettaan. Tie\nsaattoi olla pitkä, mutta siitä hän ei välittänyt; yö voi olla kylmä,\nmutta kylmempi oli sydän hänen rinnassaan. Pilvet kiisivät taivaalla\nja päästivät kuun kirkkaana valaisemaan maata, mutta hänelle oli elämä\nsysimusta yö.\n\nPappilassa unelmoiva takkatuli oli juuri riittymässä. Ryysyinen vieras\noli johdettu vuoteeseensa, ja itse hyvä kirkkoherra teki tiliä maailman\nja Luojansa kanssa päivän toimista. Greta istui hiipuvan hiilloksen\nedessä, ja sydäntä painoi sanoinselittämätön pelko.\n\nKun Paul avasi oven, hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen\nsilmissään oli outo katse, mutta hän oli kylmä ja puhui hiljaa. Hän\nkertoi, mitä oli tapahtunut ja luki äitinsä kirjeen. Hän luki sen\nlujalla äänellä, eikä ainoakaan värähdys ilmaissut sitä tuskaa, joka\nraateli hänen sieluansa. Sitten hän istui kauan ääneti eikä hänen\nhenkensä voinut tajuta ajankulua.\n\nTuskin Gretakaan mitään virkkoi, ja vanha kirkkoherra puhui vähän.\nMiten voimattomilta tuntuivatkaan sanat tällaisessa surussa! Kuolemalla\noli lohdutuksensa, mutta mikä voi lohduttaa elävältä kuolleen surevia\nomaisia?\n\nVihdoin Paul ilmoitti, että hän toivoi vihkimisen tapahtuvan heti --\nhuomenna tai viimeistään ylihuomenna. Hän ilmaisi heidän aikomuksensa\nolevan lähteä Englannista, kertoi isänsä ystävästä, luovutuskirjasta,\njoka oli tehty hänen veljensä nimeen.\n\nVanha mies oli syvästi liikutettu, mutta hän oli mitä suurimmassa\nmäärässä epäitsekäs olento. Hän ymmärsi sangen vähän siitä, mitä jo\noli tehty tai tehtäisiin. Mutta hän sanoi: \"Jumala siunatkoon teitä\nja olkoon teidän kanssanne\", vaikka hänen oma haavoitettu sydämensä\nvuosi verta. Greta polvistui hänen tuolinsa ääreen ja suuteli iän ja\nvaivojen uurtelemia kasvoja, jotka nyt uivat kyynelissä. Sovittiin,\nettä vihkiminen tapahtuisi perjantaina. Nyt oli keskiviikon jälkeinen\nyö.\n\nPaul nousi ja asteli ovelle, ja Greta seurasi häntä eteiseen.\n\n\"Teet hyvin, kun jätät kaikki veljellesi\", hän sanoi.\n\n\"Emme puhu siitä nyt\", vastasi Paul.\n\n\"Mitä teidän välillänne on tapahtunut?\" kysyi Greta.\n\n\"Toisella kertaa, lemmittyni.\"\n\nGreta muisti Hugh Ritsonin omituisen uhkauksen. Pitäisikö hänen\nilmoittaa se Paulille? Hän oli melkein tekemäisillään sen, kun hän\nkohotti katseensa Paulin kasvoihin. Niiden murtunut, eloton ilme\nehkäisi häntä. Ei nyt. Se olisi julmaa.\n\n\"Minä tiesin, että kummallisia enteitä oli olemassa\", sanoi Paul, \"ja\nnyt se kauhea on tapahtunut.\"\n\nHän astui yli kynnyksen ja saapui pihalle. Lumi peitti vielä maata ja\npakkanen oli sen jäädyttänyt. Kävi vinha tuuli, joka humisi ja huokaili\njäisissä, lehdettömissä puissa. Kuu pilkisti taas synkän pilven raosta.\nSamalla lankesi avoimesta ovesta takan punerva valo hänen kalpeille\nkasvoillensa.\n\nGreta läähätti. Väristys kävi hänen lävitseen. Tuossa hänen edessään,\nsilmä silmää vasten, olivat taaskin samat kasvot, jotka hän oli nähnyt\nGhyllissä.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nPaul palasi kotiin murtunein sydämin ja masentunein mielin. Hän istahti\nalakuloisena tuolille ja kaikki tuntui tyhjältä. Kun palvelijat\npuhuivat hänelle, hän kohotti heihin kaksi surun sumentamaa silmää ja\nvastasi lyhyesti heidän kysymyksiinsä. Palvelijatar laittoi pöytään\nillallisen ja ilmoitti, että se on valmis. Kun hän palasi korjaamaan\nsitä pois, oli se koskematta. Paul nousi äitinsä huoneeseen ja istui\nkylmän takan ääreen. Kynttilä, jonka hän oli mukanaan tuonut, paloi\nloppuun.\n\nKeittiössä palvelijat ja peltotyöläiset seurustelivat kauan ja\nkeskustelivat ahkerasti. \"Mikä Paul-herraa vaivaa?\" \"Tullut ehkä\npettymyksiä rakkausasioissa.\" \"Kuka niiden naisten oikkuja tietää?\"\n\"Mihin talon rouva on mennyt?\" \"Ehkä ostamaan uutta pukua.\" \"Kukapa\ntietää, vaikka alkaisi vielä tytöksi pukeutua?\" \"Ekkös kuullut mitään\nkyyritessäs' rouvaa asemalle Reuben?\" \"En, en kerrassa mitään.\" \"Ekkös\nsinä ollut kyyriss' asemall' tän' iltana?\" \"Enhän sanokkaan, etten\nollut.\" \"Tapasitko sinä herra Hughin tänä aamuna, Natt?\" \"Älkää kyselkö\nNattilta, hänen kielens' on sirottu tän'iltana. Hän juttelee kaikk'\nittelleen -- kiroaa joskus ja mutisee omaan partaans'.\"\n\nKun palvelijat olivat käyneet levolle ja koko talossa oli hiljaista,\nPaul vielä istui äitinsä huoneessa. Ei kenkään muu kuin hän itse\ntiennyt, niitä hän kärsi sinä yönä. Hän koetti selvitellä sitä\nonnettomuutta, joka oli hänen osaksensa tullut. Miksi hänen äitinsä\noli sulkeutunut luostariin? Miksi hänen rakkautensa poikaansa vaati\nhäntä jättämään hänet? Koettaa etsiä vastausta näihin kysymyksiin oli\nsamaa kuin kolkuttaa hautaholviin: ääni, joka olisi voinut vastata, oli\nvaiennut. Ei tullut mitään muuta vastausta kuin synkkä, raskas ontto\nkaiku hänen epävarmaan koputukseensa. Kaikkialla ammotti tylsä sokea\ntyhjyys, josta ei ollut ulospääsyä eikä kuulunut sanaakaan vastaukseksi.\n\nTästä horroksesta hänet herätti harhanäky, joka tänä yönä monta pitkää\ntuntia poltti hänen aivojaan kuin sulatettu lyijy. Kasvot, jotka Greta\noli nähnyt ja varmaankin olivat ilmestyneet hänen äidilleen, näyttivät\nnyt kohoavan hänen eteensä, kun hän siinä istui yksinäisessä huoneessa.\nHän näki omat kasvonsa, kuin olisi katsellut niitä peilistä. Ei edes\nyön pimeys voinut salata sitä. Selkeänä ja kirkkaana kuin päivällä\nse hohti ja hehkui tässä pimeässä huoneessa. Hän sulki silmänsä\nkarkoittaakseen sen pois, mutta yhä se oli hänen edessään. Se oli\nhänessä itsessään. Se oli tulella poltettu hänen aivoihinsa. Hän vapisi\npelosta, hän, joka ei koskaan ennen ollut tiennyt, mitä pelko on. Se\nvaikutti häneen, kuten hänen oma kummituksensa.\n\nHän tiesi, että se oli vain mielikuvitusta, mutta mitkään mielikuvat\neivät koskaan ole olleet niin kauheita. Hän nousi ylös paetaksensa\nsitä, mutta se seisoi hänen edessänsä silmä silmää vasten. Hän lysähti\ntaas istumaan, ja se istahti hänen luokseen kasvot vasten kasvoja.\n\nSitten se muuttui. Hetkeksi se katosi värisevään usvaan, ja hänen\ntuijottavan katseensa jännitys laukesi. Miten siunattu olikaan tämä\nhetken lepo! Hänen ajatuksensa kääntyivät äitiin. \"Jos joskus maailma\npilkkaisi sinua äitisi nimellä, niin muista, että hän vieläkin on\nsinun äitisi, joka rakasti sinua viime hetkeensä saakka.\" Rakas,\npyhä sielu, vähän on pelkoa siitä, että hän sen unohtaisi! Vähän on\npelkoa, että viisas maailma koskaan saisi tahrata tätä pyhää rakkautta!\nHellyyden kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja niiden sumun läpi\nhän oli näkevinään äitinsä edessään. Hänen päänsä oli painunut,\nja kaikki kuluttava häpeä näytti nostavan punan hänen kalpeille\nkasvoilleen. Sitten hänelle selvisi, että äitiin tuijottivat toiset\nsilmät, tuijottivat sydämen syvimpiin kätköihin ja säikyttivät hänet\nkuoliaaksi, pitäen auki raskaat silmänluomensa, jotka eivät koskaan\nsulkeutuisi uneen. Hän katsahti ylös -- hänen oma varjonsa tuijotti\nääneti heihin molempiin.\n\nPaul hypähti seisoalleen ja juoksi ulos huoneesta. Varmaankin äidin\nhenki yhä asui tässä hylätyssä asunnossa. Varmaan tuo oli se varjo,\njoka hänet oli pois karkoittanut. Suuret vesikarpalot juoksivat hänen\notsaltansa. Hän meni ulos talosta. Raskaat, mustat pilvet purjehtivat\ntaivaalla myrskyn mukana. Niiden takaa pilkahtivat silloin tällöin kuun\nkalpeat kasvot.\n\nHän kulki Caledalen juurella metsässä ja kuunteli, kuinka tuuli\nhuokaili ja kohahteli jäisissä oksissa. Joka toisella askelella hän\nkatsahti taaksensa. Mutta vihdoin hän näki sen, mitä oli katsellut: se\nkulki askel askelelta hänen rinnallaan.\n\nHän asteli hitaasti pois metsästä eikä uskaltanut juosta. Vuori kohosi\nmelkein äkkijyrkkänä hänen edessään päättyen epätasaisiin jäätikköihin,\njoiden välillä ammotti synkkiä kuiluja. Hetkisen valaisi sitä kuu ja\nsen valossa hän näki kaikki selvänä. Ajattelematta; mitään hän alkoi\nilman päämäärää kiivetä. Työ oli vaivalloista minä aikana tahansa\nja niillekin, jotka olivat tottuneet vuorille kiipeämään. Vaiva ja\nvalppaus karkoittivat harhakuvan, ja vapautunut ajatus kääntyi Gretaan.\nMitä olisi nyt elämä ilman Gretan rakkautta? Sarja toisiaan seuraavia\nonnettomuuden päiviä. Greta oli hänen menetetyn elämänsä pelastaja,\nhänen elämänsä kevät ja päivänpaiste, Ihmeellinen hellyyden puuska\nyllätti hänet ja sydämessään hän siunasi häntä. Täällä vuorella hän oli\nnäkevinään lemmittynsä sivullansa, mutta heidän välilleen, erottamaan\nheitä kohosi samainen aave.\n\nItäpuoli taivasta oli pimeä, mutta kaukaisista hiilihaudoista välkkyi\nvaloa. Lepuuttamatta jalkojaan Paul asteli valoa kohden. Ja hänen\nkasvojensa varjo asteli hänen rinnallansa. Kun tuuli puhalsi, se\nvihelsi hänen korvissaan, ja se kuului tässä autiudessa kuin hänen\nrinnallaan kulkevan olennon hiljainen itku.\n\nVanha loordi Fisher oli entisessä toimessaan, ja hiilloksesta hohtava\nvalo toi nähtäville hänen kuluneitten kasvojensa monet poimut ja\nuurteet.\n\n\"Ootteko se te, herra Paul?\" hän kysyi henkeänsä haukkoen ja yskien\nsavun seassa ja huutaen niin, että se kuului tuulen pauhinan yli.\n\nHänen seistessään siinä ei Paulia harhakuva enää vaivannut. Se oli\nollut heräävä kuvitelma, joka oli saanut alkunsa Gretan kertomuksesta\nja vahvistunut siitä hermokiihoituksesta, jonka hänen äitinsä pako oli\nsynnyttänyt. Matthewin läsnäolo auttoi karkoittamaan sitä. Ukon nöyrä\nulkomuoto kuvasi hänen murtunutta mieltänsä. Myrsky oli repäissyt irti\nmaasta hänen ainoan juurensa. Hän oli vain paljas, ruhjottu runko, joka\noli heitetty maahan ja jolla ei ollut enää voimaa juurtua uudestaan.\nHän oli vanha eikä hänellä ollut mitään toivoa. Sittenkin hän eli ja\nteki nöyrästi työtä. Paulin oma asema oli toinen. Kohtalo oli heittänyt\nhänen purtensa tuntemattomalla merellä salakallioihin. Mutta hän oli\nnuori, hänen suonissaan virtasi elämänvoima, ja rakkaus antoi tukea.\nHäntä oli vain kiusannut turha kuvitelma, kiduttanut pelon herättämä\ntuska.\n\n\"Hyvää yötä, Matthew!\" hän huudahti yli tuuleni kohinan ja katosi yöhön.\n\nHän tahtoi mennä kotiin nukkumaan, niin että kuume häviäisi hänen\nsuonistaan. Hän astui tielle, ja kaivosten koneitten yksitoikkoinen\nääni vähitellen lakkasi kuulumasta hänen korviinsa. Hän kulki kylän\nohi. Tiet olivat tyhjät, ja kumeina kaikuivat hänen askelensa. Suuret\nvarjot lankesivat häneen, kun kuu silloin tällöin vapaasti pääsi\npaistamaan pilvien takaa Eräästä akkunasta loisti tuli. Siellä rouva\nTruesdalen kärsivä henki kamppaili viime hetkiänsä. Tuuli tyyntyi ja\nvinkui taas ja joskus se kuului lapsenitkulta hänen korvissaan yön\nyksinäisyydessä.\n\nHän asteli harvakseen tai hyökkäsi kiivaasti pimeää tietä yhä\neteenpäin. Etäältä Ghyllistä kuului koirien haukuntaa. Omituiset\npilvenmöhkäleet leijailivat taivaalla, ja ajoittain pilkisti kuu\nesille. Koko taivas oli kuin musta tukka, johon oli siroteltu sinne\ntänne hopeasuortuvia. Mutta yhdellä kohtaa tiellä kuu paistoi kirkkaana\nja valoisana. Se oli kuin johtotähtenä hänen edessään. Hän kiiruhti\naskeleitaan, kunnes tuli sinne kuun valaisemalle kohdalle. Sitten se\nvalo muuttui toiseen paikkaan: nyt se valaisi kirkkomaata. Hänen isänsä\nhauta oli vain muutamien askelten päässä tieltä.\n\nMikä näkymätön voima oli ajanut häntä tänne? Tahtoiko tämä johtaa häntä\nymmärtämään, että kaikki kohlut, joita kohtalo on hänelle varannut,\novat tutkimattomalla tavalla seurauksia hänen isänsä teoista? Hänen\nmieleensä muistui taas hänen isänsä kuolinyö. Hän ajatteli äitinsä\ntunnustusta -- tunnustusta, joka oli kauheampi tehdä ja musertavampi\nkuunnella, kuin mikään äiti oli koskaan tehnyt tai poika kuunnellut.\nJa tämän yön kärsimykset, olivatko ne vain yksi rengas ihmeellisessä\nkohtalon ketjussa?\n\nÄlköön ihminen luulkokaan, että saisi jättää leikkaamatta ne ohdakkeet,\njotka hänen isänsä elämässään on kylvänyt. Jos Jumalan viha ei\nkohtaisikaan häntä kaikessa ankaruudessaan, maailma pahuudessaan ei\nkuitenkaan unohda, että isäin pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen\nja neljänteen polveen.\n\nPaul läheni pientä porttia ja astui kirkkotarhaan. Yökastepisarat\nhänen kasvoillaan eivät olleet kylmemmät kuin hänen kyyneleensä,\nkun hän polvistui isänsä haudalla. Sinä hetkenä hän kirosi maailman\nja sen julmat lait. Sitten hänen sydämeensä salaa hiipi ajatus,\njoka myrkyllään turmeli hänen rakkaimman muistonsa: hän ajatteli\nkatkeruudella isäänsä.\n\nSilloin ihmeellinen kammo käsitti hänen mielensä. Hän näki, vaikka\nvielä muistonsa silmillä, että hirviö oli palannut. Hän tiesi, että se\nseisoi yötaivasta vasten kuin aavemainen hautapatsas. Mutta kun hän\nkohotti katseensa, näki hän vieläkin kauheampaa. Kasvot olivat hänen\nedessään, mutta nyt ne olivat kuolleen kasvot. Hän näki oman ruumiinsa\noikaistuna isänsä haudalle. Hänen päänsä retkahti kylmälle turpeelle.\nHän makasi hautapengermällä kuin kuollut. Silloin hän tiesi, että\nylhäällä oli määrätty, että hänen isänsä synnin tuli luoda ikuinen\nvarjo hänen elämäänsä. Kaikissa elämänsä vaiheissa tuli hänen kulkea\nkantaen orjana synnin kuormaa, joka ei johtunut hänen omista töistänsä.\nSyntiperintö oli hänen kohtalonsa, ja synnin palkka on kuolema.\n\nOliko ihme, että hetkellä, jolloin hänen elämänsä tie näytti kulkevan\nsynkinten varjojen kautta -- kun isän ihana muisto, jonka oli äidin\nsylissä leikkiessään sieluunsa saanut, oli vain katkera harhakuva, joka\nkantoi kostoa povellaan -- oliko silloin ihme, että rauha laskeusi kuin\nkyyhkynen taivaasta hänen sieluunsa?\n\nHänen tuntiessaan itsensä orvoksi, joka ei kuitenkaan vielä ollut orpo\n-- joka oli tuomittu tuskassa kiemurtelemaan kuin maan mato maailman\nliejussa, mies heräsi hänessä ja hän kerralla karkoitti pois pelon,\njoka häntä kidutti.\n\nTämän voiman hän sai siitä tiedosta -- hänhän oli karu ja oppimaton\nmies, vaikka omasikin voimakkaan hengen -- että on olemassa korkeampi\nvoima kuin kohtalo, että myrskyisimmälläkin merellä on mestarinsa,\nettä kulkuri, jonka hyökylaine on heittänyt oudolle rannalle, ei ole\njoutunut sinne sattumalta eikä yksin.\n\nJa Jumalan enkeli tuntui kuiskaavan hänen sydämeensä Hagarin ja hänen\npoikansa tarinan -- kuinka poika oli isänsä esikoinen ja kuinka\ntoiseksi syntyneestä tuli perillinen -- kuinka vaimo ja poika ajettiin\npois ja kuinka he olivat menehtyä kurjuuteen -- kuinka vihdoin kuului\ntaivaasta huuto: \"Jumala on kuullut pojan rukouksen, ole hyvässä\nturvassa.\"\n\nHarhakuvan synnyttämä kauhu oli hävinnyt. Se ei enää koskaan tulisi\ntakaisin. Paul asteli kotiin takaisin, sulkeutui omaan huoneeseensa ja\nnukkui rauhallisesti.\n\nKun hän heräsi, säteili talvinen aurinko noustessaan punaisena ja\nkeltaisena Ankerias-kallion huipuissa. Alasimen kalke kuului yli\nlaakson. Lampaat kiipeilivät jäätyneen tunturin rinteillä. Kirveiden\nkalke kuului metsästä ja yhtyi kuulakassa aamuilmassa luonnon\nmahtavaan kuoroon. Koleasti jyrisivät Nattin rattaat jäisellä tiellä.\nPunarinta-satakieli istui akkunan ulkonemalla päästellen kurkustaan\nriemukkaita aamusäveleitä. Viime yö oli siirtynyt ikuisuuteen eivätkä\nsen kauhut koskaan enää voineet palata. Hänen edessään oli päivä,\nmaailma, elämä.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nTänä päivänä -- häiden edellisenä päivänä -- olivat kaikki juorujen\nkielet Newlannissa aamusta iltaan ahkerassa toimessa. Natt oli\nlähetetty kiertämään ympäri laaksoa ja kutsumaan maanviljelijöitä,\nheidän vaimojaan, poikiansa ja tyttäriänsä. Kirkkoherra Christian itse\nkulki kutsujana köyhien kodeissa.\n\n\"'Köyhät teillä aina ovat', mutta kaikkialle niitä ei kutsuta eikä aina\nole Galilean Kaanaan häitä\", oli hän lähtiessään Gretalle sanonut.\n\nEikä seutukunnan asukkailla suinkaan ollut mitään juhlaan kokoontumista\nvastaan. \"Parhainta onnea vihittäville!\" he sanoivat. \"Älköönkä\nrunsauden sarvi koskaan vuotamasta laatko.\"\n\nKoko laaksossa ei tehty paljoa työtä sinä päivänä. Seudun rikkain\nperijätär aikoi mennä naimisiin laakson rikkaimman tilanomistajan\nkanssa. Sellaisessa tapauksessa oli työtä kylliksi, kun pistäysi\nLentävään Hevoseen tekemään toisten kanssa laskelmia. Pääasia selvisi\nyksinkertaisella yhteenlaskulla -- nimittäin, paljonko olisi Paul\nRitsonin arvo sitten, kun hän on mennyt naimisiin Greta Lowtherin\nkanssa. Ja useammin kuin kerran sinä päivänä kaksikertaa kaksi teki\nviisi.\n\nPakkanen kesti yhä ja tiet olivat jäässä. Ennen pakkasia oli ollut\nankaria sateita, ja joki, joka juoksi laakson halki, oli tulvinut ja\npeittänyt niityt tien kahden puolen. Nyt se muodosti viiden penikulman\nlevyisen lasisileän jääsillan, jota myöten saattoi kulkea suoraan kuin\nnuoli.\n\nAbraham Strong, puuseppä, oli saanut muuttaa suunnattomat nelipyöräiset\nvaunut taiviajopeleiksi siten, että otti pois pyörät ja laittoi niihin\npuusta jalakset. Tämän vaunureen oli seppä raudoittanut ja sitä\naiottiin käyttää hääjuhlallisuuksissa.\n\nVarhain sinä aamuna oli veli Peter lähetetty kaupunkiin kutsumaan herra\nBonnithornea. Neljän penikulman jalkamatka tuntui hänestä vaikeammalta\nponnistukselta kuin koko asia olisi ansainnut.\n\n\"En ymmärrä, mikä sitä likkaa vaivaa ja mitä hän; on vailla\", hän\nmurisi äkeästi astellessaan tietä. \"Mitä hän miehellä tekee? Eikö\nhänellä nytkin ole kaksi kappaletta? Minä itse palvelen häntä kylliksi.\nMutta tytöt ovat merkillisiä tuulihattuja.\"\n\nHerra Bonnithorne sai tarpeeksi Peterin sanoista: \"En tierä, eikö\nsiellä lie vihkiminen tekeillä\", ymmärtääkseen, mistä oli kysymys.\nHugh Ritson oli poissa kotoa, ja hänen veljensä Paul kiirehti hänen\npoissaollessaan häämenojen toteuttamista.\n\nNäissä mietteissä herra Bonnithorne oli lähtenyt kaupungista matkalle.\nMutta ennenkuin hän ehti pappilaan, hän tapasi itsensä Paulin, joka oli\nmatkalla hänen toimistoonsa. He lausuivat toisilleen muutamia sanoja.\nTietysti nuori tilanomistaja oli maallikko eikä muuta. Hän kykeni\nselittämään huonosti tilannetta, mutta sen sijaan hän antoi jotakin,\njoka sanoi kaiken ja antoi asianajajan hävyttömyydelle ankaran iskun.\nPaul antoi asianajajalle ilman lähempiä selityksiä ne luovutuskirjat,\njotka oli tuonut Lontoosta. Herra Bonnithorne tarkasti niitä, pisti ne\ntaskuunsa ja hymyili. Hänen mielestään Paulin merkitys vaarallisena\nvastustajana aleni sinä hetkenä mitättömiin. He erosivat pitemmittä\npuheitta.\n\nIllan tullen palasi kirkkoherra Christian kotiin kuolemanväsyneenä.\nHän tapasi asianajajan odottamassa häntä. Avioliitto hänen silmissään\noli kuvastunut koko päivän suurenmoisena ja kaikki muut asiat olivat\nvähäpätöisyyksiä sen rinnalla.\n\n\"Te annatte hänet siis pois, herra Bonnithorne\", hän sanoi ilman\npitempiä kursailuja.\n\n\"Minä -- minä?\" ihmetteli herra Bonnithorne kulmiansa kohottaen.\n\n\"Kenellä siihen olisi suurempi oikeus?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"No, tiedättehän, te -- te --\"\n\n\"Minä! Ei, minun täytyy vihkiä heidät. Muut velvollisuudet kuuluvat\nteille.\"\n\n\"Katsokaahan, herra Christian, jos ajattelette, minä olen -- minä olen\n--\"\n\n\"Te olette hänen isänsä vanha ystävä. Kas niin, Pidetään se asia\npäätettynä.\"\n\nHerra Bonnithorne näytti haluttomalta. \"Tjaa, toden sanoakseni, herra\nChristian, -- minä en -- _minä en mielelläni tahtoisi_.\"\n\nVanha kirkkoherra kohotti kaksi ihmettelevää silmää ja katsoi\nsankalasiensa yli herra Bonnithorneen. Asianajajan nolous yhä\nlisääntyi. Silloin kirkkoherra Christian muisti, että vain joku aika\nsitten herra Bonnithorne oli esittänyt syitä, miksi Paul ei saisi\nmennä Gretan kanssa naimisiin. Ne olivat liian maallisia, ne samaiset\nsyyt, mutta ne olivat antaneet hänelle Gretan perheen ystävänä vakavaa\najattelemisen aihetta.\n\n\"Paul ja Greta aikovat matkustaa pois\", virkkoi kirkkoherra.\n\n\"Niin olen kuullut.\"\n\n\"He asettuvat Victoriaan maanviljelijöiksi\", lisäsi kirkkoherra.\n\n\"Gretan rahoilla\", iski asianajaja.\n\nKirkkoherra Christian katsahti taaskin lasiensa yli. Silloin hän taas\nhuomasi omituisen hymyn väreileväni asianajajan huulilla. \"Tiedättekö\",\nhän sanoi, \"milloinkaan ei minun vanhaan tyhmään kallooni ole johtunut\nepäillä, eivätkö perinnöt ole paremmat rehellisen työmiehen kuin\nkeinottelijan käsissä.\"\n\nHerra Bonnithorne hätkähti. Yksinkertainen, vanha kallo saattoi joskus\nolla terävämpi kuin hänen oma viisas päänsä.\n\n\"Siihen katsoen, että minun tulee vihkiä heidät, varmaankin odotetaan,\nettä Paul saisi hänet teidän kädestänne, mutta jos teillä on jotakin\nvastaan --\"\n\n\"Vastaan?\" keskeytti herra Bonnithorne. \"En luule, että minun tunteeni\nsiinä suhteessa ovat niin vakavaa laatua.\"\n\n\"Jätetään se siis siihen, ja te saatte huomenna päättää\", sanoi\nkirkkoherra Christian.\n\nSiihen asia jäikin, ja herra Bonnithorne, perheen rakas ystävä, riensi\nkiireesti sähkölennätinasemalle ja lähetti Hugh Ritsonille Lontooseen\nseuraavan sähkösanoman: \"Heidät vihitään huomenna. Jos sinulla on\njotakin tärkeätä sanottavaa, niin kirjoita tänä iltana -- tai tule.\"\n\nYleisessä hyörinässä ja pyörinässä tapasivat Paul ja Greta toisiansa\nvain viitisen minuutin ajan, ja muutamat sanat, jotka he ehtivät\nvaihtaa, olivat pohjaltaan ylen vakavat. Samalla kun heidän sydämessään\nkaikui riemulaulu, kuului siellä pohjasävelenä viiltävä epäsointu, eikä\nkumpikaan tiennyt toisensa hädästä.\n\nGreta ajatteli Hugh Ritsonin salaperäistä uhkausta. Olisiko Hughilla\nvoimaa estää heidän avioliittonsa, oli Gretalle vähemmän tärkeä kuin\nkysymys, pitäisikö hänen kertoa Paulille, mitä kaikkea Hugh oli hänelle\nsanonut. Päivän kuluessa hänen epävarmuutensa tuli tuskalliseksi. Jos\nhän puhuisi, hänen samalla täytyisi kertoa, mitä hän tähän asti oli\nosiksi salannut, Hughin tungettelevasta ja veljeyttä häpäisevästä\nrakkaudesta. Hänen täytyisi siis tuottaa uutta mielipahaa Paulille,\njolla oli surua kylliksi äitinsä menettämisestä. Todennäköisesti ei\nPaul voisi ymmärtää veljensä omituista esiintymistä ja hävyttömiä\npuheita. Ja jos hän ei voisi niitä selittää, sitä enemmän ne\nkiusaisivat häntä. Ehkäpä Hughin uhkaus ei ollut mitään muuta kuin\nkiihtyneen mielen ajattelematon ilmaus, raivoa, jonka täytyi saada\npurkautua. Sittenkin Gretan hermostus yltyi, eivät järkisyyt, eivätkä\nsaivartelut voineet sitä estää. Hän oli kuin sokea, joka ilmavirrasta\ntuntee tulleensa teitten risteykseen eikä voi päättää, kumpaa olisi\nlähdettävä kulkemaan.\n\nPaulilla puolestaan oli ankarampi kysymys ratkaistavana. Hän ajatteli,\nolisiko kunniallisen miehen soveliasta mennä Gretan kanssa naimisiin\ntämän tietämättä, ettei hän ollut isänsä laillinen poika. Sitä hän\nei kuitenkaan voinut koskaan ilmaista hänelle. Vala, jonka hän oli\nvannonut isänsä ruumiin ääressä, sulki ainiaaksi hänen huulensa.\nHänen äitinsä kunnia oli kietoutunut yhteen tähän valaan. Jos rikkoi\ntoisen, tuli toinenkin salaisuus heti julki. Totta kyllä, se tarvitsisi\nilmaista vain Gretalle ja Greta ja hän olivat yhtä. Sekin oli totta,\nettä hänen äitinsä oli kuollut maailmalle. Mutta vala oli rikkomaton --:\n\n\"Vanno, ettet koskaan ilmaise ainoallekaan inhimilliselle olennolle\nsanoin etkä viittauksin isäsi tekoa etkä äitisi häpeätä.\" Hän oli\nvannonut sen ja hänen täytyy se pitää. Tunteiden ristiriita oli\nhirveä. Rakkaus veti häntä toiselle ja rakkaus toiselle tielle. Kunnia\nkehoitti ja kunnia kielsi. Hänen sydämensä ensimmäinen ajatus oli\nilmaista Gretalle kaikki -- ei salata mitään häneltä, jonka sydämen\njokainen ajatus oli hänen. Mutta sitten hän päätti, että hänen syntynsä\nsalaisuuden täytyi ainiaaksi olla lukittuna hänen omaan poveensa.\n\nEi ollut kunnianmiehen työ mennä Gretan kanssa naimisiin ilman, että\nhän tietäisi hänen syntymästään -- oli vain yksi keino pelastua\nkunniattomasta teosta: jättää koko avioliitto sikseen. Vaikka hän\nmenisikin naimisiin, hänen täytyisi kuitenkin valansa pitää. Jos vala\nolisi pidettävä, avioliitto olisi kunniaton -- se ei olisi se sielujen\nsopusointuinen liitto, jolloin sydän yhtyy sydämeen, ajatus ajatukseen\n-- kuten oikeassa avioliitossa tuli tapahtua. Tällainen oli samaa\nkuin olla uhraavinaan lahjansa alttarille ja kuitenkin säilyttää osa\nitselleen.\n\nPaul ei ollut mikään teräväpäinen mies -- silloin tällaiset ajatukset\nolisivat järkyttäneet häntä liian syvästi. Rakkaus hänen sielussaan\noli yli kaiken, ja jättää Greta oli aivan mahdotonta. Jos ihminen\nilman omaa syytä joutui kovan kohtalon kynsiin, eikö hänen pitänyt\nkaikesta huolimatta koettaa kääntää sitä hyväksi? Kaiken uhallakin\nPaul päätti mennä Gretan kanssa naimisiin. Ja itse asiassa, mitä\ntällä kunniankysymyksellä oli tämän kanssa tekemistä? Sehän oli vain\nkuvittelua. Mitä se Gretaan koskisi, onko hän syntynyt laillisessa tai\nlaittomassa avioliitossa? Rakastaisiko hän häntä senvuoksi enemmän\ntai vähemmän? Olisiko hän senvuoksi arvoton hänen puolisokseen? Ja\nmiten oli hän synnyltänsä äpärä? Ei ainakaan Jumalan edessä, sillä\nJumala oli kuullut Hagarin pojan rukouksen. Vain maailman silmissä.\nJa mitä se merkitsi? Siellä se merkitsi sitä, että olkoon syntyperä\nmillainen tahansa, siellä yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän\navioliittoa solmittiin rahojen vuoksi silloin, kun yhdessä oli kysymys\nhenkisistä ominaisuuksista. Mistä olivat puolet maailman ihmisistä\nalkunsa saaneet? Ei suinkaan, kuten hän, isästään ja isänisästä, vaan\netevimmästä rakastajasta.\n\nNäin miettien Paul ratkaisi asian. Oliko hän täysin oikeassa vai täysin\nväärässä, tai osiksi oikeassa ja osiksi väärässä, ei kuulu meihin\nollenkaan. Oli luonnollista, että sellainen mies, sellaisessa paikassa\nja sellaisella ajalla päätti olla virkkamatta Gretalle sanaakaan koko\nasiasta. Luonnollista kuitenkin oli, että tämä vaikeneminen palaisi\nvielä monella monituisella tavalla mieleen.\n\nKävi siis niin, ettei virketty sanaakaan siitä, mikä lähinnä kummankin\nsydäntä painoi.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\nAamu oli kirkas -- säteilevä, uusi päivä, jollaiseksi vain pohjolan\ntalviyö voi valjeta. Aurinko hohti valkoiselle lumelle. Ilmassa\noli auteretta siksi, että vuorien ääriviivat näkyivät jyrkkinä, ja\nsalaperäinen sädekiehkura näytti ympäröivän jokaista huippua, vieläpä\nleikkivät säteet puidenkin huurteisilla oksilla.\n\nGhyllissä oltiin aikaisin jalkeilla ja joka sopessa ja nurkassa\nkeskusteltiin kiihkeästi.\n\n\"Jaa, asiat _toteutuvat_ varmasti.\" \"Siinä eivät juorut auta.\" \"Niin,\nja suin päin, ei edes odoteta rouvan paluuta.\" \"Mitä iloa rouvasta\nolisi? Hänhän on kaiken ilon surma. Häistä tuskin tulisi mitään, jos\nhän olin kotona.\" \"No, se minua kummastuttaa, ettei hän orota eres\nHugh-herraa -- hänen omaa veljeään, tieräthän.\" \"Olkoon hän siellä,\nmiss' on, tyttö. Vai tahtoisitko astua hänen kanssaan saman askelen?\"\n\"Ja entäpä jos tahtoisin, olisiko se niin maailman ihme?\" \"No, enpä\ntahro väittää, että pyrkisit liian korkealle, sillä muistan erään\ntyttörääsyn, jota sanottiin Mercy Fisheriksi, ja hänellä _sanottiin_\nolevan suhteita _erään_ kanssa.\" \"Pirä suus' sellaisest' asiast', äläkä\npahenna juoruill' mun mieltäin.\"\n\nLoistaen sinisessä verkanutussaan, vaaleissa raidallisissa housuissaan,\nkeltaisissa, kukallisissa silkkiliiveissään ja valkoisessa hatussaan\nNatt kiisi milloin portaita ylös Paulin huoneeseen ja milloin sieltä\ntaas alas. Paulia itseään ei vielä ollut näkynyt. Sanankuljettaja\nkeittiössä oli kertonut, ettei herra vielä ollut suvainnut pukeutua\neikä edes pessyt itseään. Enemmän kuin kerran Natt oli lausunut julki\najatuksensa, että hänen herransa aikoi paitahihasillaan mennä vihille.\nHän ei ole koko aamuna pyytänyt mitään muuta kuin \"paperia, kyniä,\nlakkaa ja semmoista.\"\n\nPappilan edustalle oli kokoontunut kirjava joukko. Siellä oli John\nProudfoot, seppä, tavattoman hienona hännystakissaan ja suurissa\nkäsissään niin valtavat kissannahkarukkaset, että ne olivat kuin\nriippuvat pilvet hänen pajansa yllä. Dick-mylläri oli siellä myös\nGiles Raisleyn hevosmiehen kanssa, ja Job, kivenhakkaaja -- matkalla\nsopimaan uusista urakoista -- oli poikennut juhlille myöskin ja\nsuori Gubblum Oglethorpen ponin pörröistä harjaa. Lapset kiipeilivät\naidoille, naiset kerääntyivät portille ja koirat kisailivat käytävillä.\nGubblum itse oli ollut sisällä ja palasi nyt veli Peter Wardin kanssa\ntuoden suunnattoman oluthaarikan, joka kaikkien tyydytykseksi kierteli\nmiehestä mieheen.\n\n\"Eikö se viheliäinen miehennahjus ikinä saavu?\" sanoi Gubblum lipoen\nhuuliansa ja tarkasti tuijotellen tielle.\n\n\"No, siinä hän tuleekin niin pulleana ja punakkana, että vallan.\"\n\nRientäen kuin henkensä edestä saapui Tuomas Kyttyräselkä läähättäen\npuettuna hännystakkiin, jonka helma melkein viisti maata, toisessa\nkädessä joku paperi ja toisessa viulu.\n\n\"No, vihroinkin olet täällä, Tuomas ukkoseni. Kaara häneen joku lasi,\nPeter, että päästään matkalle.\"\n\n\"Nähkäähän, minussa on kaksi miestä\", sanoi pikku mies puolustellen.\n\"Minun täytyy aluksi kantaa kirjeeni, tierättehän, että työ ennen\nhuvia.\"\n\n\"Huvi ennen työtä, sanon minä\", huudahti Gubblum. \"Älä koskaan tee\nmitään, jos muuten tulet toimeen -- se on minun ohjeeni.\"\n\nKahdet kuomuvaunut ajettiin silloin esille valmiina lähtemään matkaan.\n\nJohn Proudfoot otti kursailematta soittaja-postimiestä niskasta ja\ntoisella kädellään juhlapuvun hännän alta ja heitti hänet viuluilleen\npäivineen ponin satulaan ja piti häntä siinä hetkisen, kuten avosuista\nsäkkiä, että hän ehti vakaantua.\n\n\"Istu sinä siinä nätisti ja kiltisti kuin laulava kana ja anna nyt\nviulun vinkua\", sanoi seppä.\n\n\"Mutta minun täytyy ensin pistäytyä sisässä\", väitti soittaja. \"Minulla\non kirje herra Bonnithornelle.\"\n\n\"Kirjeestä viis! Matkalle nyt! Anna se hänelle kirkon ovella.\"\n\nJa niin sitä lähdettiin, Tuomas Kyttyräselkä ratsastaen edellä ja\nGubblum astellen ponin rinnalla pitäen ohjaksia.\n\n\"Anna soira!\" karjaisi Job-kivenhakkaaja. \"Eks' sinä ikänä voi alkaa?\"\n\nSilloin soittaja kohotti viulun leuallensa, ja ensimmäiset häämarssin\npitkät sävelet kaikuivat laaksossa.\n\nNaiset ja lapset seurasivat joukkuetta muutamia satoja kyynäriä ja\npalasivat sitten katsomaan morsiusparin astumista vaunuihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappilassa sisällä oli melua ja hälinää. Greta vain oli tavattoman\nhiljainen ja valmis purskahtamaan itkuun milloin hyvänsä. Eräs\nlaakson suloinen impynen, kevyt kuin kärppä, keikkui sukkelana hänen\nympärillään koettaen saada häntä vaihtamaan ruskean atlaspuvun\nvaaleansiniseen silkkiin, ottamaan muutamia kasvihuoneen kukkasia\ntukkaansa tai ainakin kiinnittämään hunnun kiharoilleen.\n\n\"Ja säilytä rohkeutesi, rakas, ja puhu selvästi vastauksesi -- ja,\nrakkahin, älä vain itke, ennenkuin pappi on sanonut: 'Jumala teitä\nsiunatkoon!'\"\n\nKiittäen Greta otti vastaan nämä neuvot. Hän näytti kuuntelevan ja oli\nhyväksyvinään ne, vaikk'ei ollenkaan tajunnut, mitä toinen puheli.\nHuolten pilvet leijailivat hänen kasvoillaan. Hän tuskin ymmärsi omaa\npelkoansa, mutta joka kerta, kun ovi avautui ja uusi vieras astui\nhuoneeseen, hän odotti jotakin sydän kurkussa.\n\nKirkkoherra Christian pysytteli lähellä häntä silkkihousuissaan\nja takissa, joka oli ollut vanhamuotinen jo hänen nuoruudessansa.\nMutta hänen kaunis, harmaa päänsä ja hienot piirteensä, joilla aina\nkuvastui sydämen hyvyys ja lapsellinen yksinkertaisuus, olivat\nviehättävät puvusta välittämättä. Hän hyväili joskus Gretan päätä,\nkuten kiitollinen isä viettäessään rakastetun lapsensa kanssa viimeistä\npäivää.\n\nHerra Bonnithorne saapui aikaisin valkeissa liiveissänsä ja kukkia\ntakin rinnassa. Hänen loistava ulkomuotonsa tuskin soveltui siihen\nhuolenilmeeseen, joka kuvastui hänen kasvoillansa. Hän ei voinut\nhetkistä kauemmin istua paikoillansa. Hän nousi ja istahti jälleen,\nkävi edestakaisin katsellen ulos akkunoista ja kaivellen papereita\ntaskuistansa.\n\nKulkue, jonka etupäässä Tuomas Kyttyräselkä vaelsi, oli päässyt vähän\nmatkaa, kun määräys annettiin ja juhlan päähenkilöt astuivat vaunuihin.\nSilloin naiset portilla muodostivat kunniakujan ja monta viisasta\nhuomautusta tehtiin molemmin puolin.\n\n\"Voi, voi, kyllä hän saa totisesti suloisen tytön.\"\n\n\"Monet surulliset kokemukset saattaa tyttöressulla olla kestettävänä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylä oli puolimatkassa kirkon ja pappilan välillä, ja kun seurue\niloista marssia soittaen kulki siitä ohi, ilmestyi uteliaita\nkatselijoita ovet ja akkunat täyteen. Tuomas Kyttyräselkä istui\nmahdollisimman suorana ponin satulassa pontevasti soittaen,\nja kun Lentävän Hevosen eteen kokoontunut juopposakki osoitti\ninnokkaasti suosiotansa, piti Tuomas sen seurauksena soitostansa ja\nnyökäytti päätään soveliaan arvokkaasti osoittamatta sopimatonta\ntuttavallisuutta, aina muistaen, että taide voittaa ystävyyttä, ja\ntodellinen taiteilija on oikeutettu nauttimaan siitä.\n\nKerran tai pari poni kompastui jäisellä tiellä, ja Tuomaan täytyi\nkeskeyttää soitto tarttuakseen käsin satulaan ja tehdäkseen samalla\nvaikuttavan voimisteluliikkeen eteenpäin.\n\nKaikki kävi kuitenkin hyvin, kunnes seurue saapui viitisenkymmenen\naskelen päähän kirkon ovesta, jossa virta kulki poikki tien. Kun se oli\nsyvä ja vuolas, oli se päässyt ryöstäytymään pakkasen sormien lävitse.\nTien toisella puolella oli porras sen yli, ja soittajan jäljessä\nkulkevat miehet käyttivät sitä hyväksensä yli käydessään.\n\nGubblum heitti ohjakset ja seurasi heitä. Mutta kun portaat eivät\nole poneja varten, Tuomas oli pakotettu poneinensa kahlaamaan virran\nyli. Lopettamatta hetkeksikään marssiansa hän antoi ponille potkun\njaloillansa, ja se astui vastahakoisesti etujaloillansa virtaan. Mutta\ntuskin se oli ottanut kahta askelta ja vettä tullut polveen asti,\nkun se, joko kylmän vuoksi, tai astuttuaan pyörivälle kivelle, tai\npelästyneenä soittajan potkusta, tai viisaitten kielellä suorastaan\nilkeydestä, heilauttaen takapuolensa koholle ja samalla painaen päänsä\nalas heitti musikantin päänsä yli virtaan.\n\nRaikuvan ilon vallitessa Tuomas Kyttyräselkä vedettiin likomärkänä\nvastaiselle rannalle, ja viulu pelastettiin myöskin lekottelemasta\nmyötävirtaan.\n\nNyt tämä odottamaton seikkailu johti soittajataiteilijan\nihastuttavasta tehtävästä ajattelemaan jokapäiväisempiä postinkantajan\nvelvollisuuksia. Hän pisti kätensä taskuunsa, tunsi kuin olisi pistänyt\nsen ankeriaskonttiin ja veti esille asianajajan kirjeen. Se oli ihan\nmärkä, ja päällekirjoituksen muste oli alkanut arveluttavasti levitä.\n\nTuomas Kyttyräselkä lähti juoksemaan. Säikähdyksissään hän jätti\nkiusalliset ystävänsä, kiiruhti kirkkoon, hyökkäsi sakastiin, jossa\ntiesi tulen palavan, ja alkoi kuivata kirjettä. Vesi oli liottanut\nliiman, ja kuori oli avautunut.\n\n\"Helpomminpahan kuivaa\", ajatteli Tuomas, veti arvelematta kirjeen ulos\nja alkoi kuivata sitä tulen edessä. Paperi höyrysi, kuten Tuomaskin,\nkun hän kuuli vaununpyörien jyrinää tieltä, ja yleinen huuto ja\nkarjunta ilman kursasteluja mainitsi hänen oman nimensä: \"Mihin se\nsoittaja, tomppeli, katosi?\" tai jotakin muuta yhtä vaikuttavaa.\n\nTuomas tiesi, että hänen täytyisi olla portilla ottamassa morsianta\niloisin sävelin vastaan. Mutta kirje ei ollut vielä kuiva. Hetkeäkään\nei saanut hukata. Tuomas levitti kirjeen ja kuoren kaminan reunalle\naikoen pian palata niitä hakemaan ja hyökkäsi viuluineen ulos\ntäyttämään taiteilijavelvollisuuttaan.\n\nTuomas Kyttyräselän lähdettyä sakastista saapui sinne kirkkoherra\nChristian. Kirkkoherra näki paperit uunin korvalla, otti ne käteensä ja\nkaikessa viattomuudessaan luki ne. Kirje oli näin kuuluva:\n\n    \"Morleyn Hotelli. Trafalgar Square,\n    marrask. 28 p:nä.\n\n    Rakas Bonnithorne! Mies, joka silloin oli Newlannissa, on Paul\n    Lowther, Gretan velipuoli. Paul Ritson on minun oma veljeni,\n    minun isäni poika. Pidä tämä omana tietonasi, kuten suojelet\n    sielusi autuutta,; kunniaasi tai kukkaroasi, tai mitä muuta\n    tahansa, jota pidät suurimmassa arvossa. Sähkötä minulle heidän\n    hotellinsa nimi, jossa he aikovat Lontoossa asua ja junan aika,\n    jolla he lähtevät etelään sekä ilmoita, kuka jos joku on heidän\n    kanssaan. Sinun\n\n                                                Hugh Ritson.\n\n    P.S. Mercy-tyttönen alkaa tulla kiusalliseksi.\"\n\nKirkkoherralla tuskin oli aikaa tajuta, mitä luki, kun hänenkin\noli pakko jättää sakasti. Morsian ja sulhanen olivat kohdanneet\ntoisensa kirkon ovella. Viuluniekan tehtävä oli hetkiseksi päättynyt.\nKirkkoherra Christian ei voinut antaa viulun kuulua kirkossa. Siellähän\ntarvittiin arvokkaampi soittokone. Kirkko oli kuitenkin liian köyhä\nomataksensa urut, eikä sillä ollut edes varaa ylpeillä oikeasta\nharmoonista. Mutta jonkinlainen hanurin ja harmoonin välimuoto sillä\noli ja eräs kirkkoherran seurakuntalaisista osasi sitä käyttää. Niinpä\ntämä riisuen liinan päästään, astui kirkkoon, istahti paikalleen, nosti\nsoittokoneen hyllyltä, jossa sitä säilytti ja alkoi soittaa.\n\nNyt sattui niin, että herra Bonnithornella oli muutamia papereita,\njotka täytyi allekirjoittaa ja saatettuaan morsiamen kirkon ovella\nsulhasen luo hän lähti sakastiin täyttämään tätä velvollisuutta. Synkät\nvarjot lepäsivät raskaina hänen kasvoillansa, kun hän astui kirkkoon.\nSe kirje, jota hän kiihkeästi oli odottanut, mutta jota ei ollut vielä\nsaanut, antoi hänelle sietämättömästi huolen syytä. Ehkä kiihkeä\nkirjeen odotus sai hänet tarkasti silmäämään ympärilleen, jolloin hän\nheti keksi kirjeen kaminan reunalta, johon kirkkoherra oli sen viimeksi\npistänyt. Ensi silmäyksellä herra Bonnithorne huomasi, että se on\nhänelle.\n\nTuomas Kyttyräselkä oli päässyt kirkkoon saattojoukon mukana. Hän näki\nherra Bonnithornen, joka kulki saattueen etupäässä, menevän sakastiin.\nVaikka hän oli aivan likomärkä ja hampaat kalisivat, kohosi kuitenkin\nhiki otsalle. \"Saakeli soi, mitä kyytiä minä nyt saan\", hän mutisi\nitseksensä. Käyttäen ankarasti kyynärpäitänsä hän tunkeutui joukon läpi\nja pääsi vihdoin sakastiin. Mutta hän saapui liian myöhään. Salamat\nsinkoilivat herra Bonnithornen silmistä vasten viuluniekan nöyriä\nkasvoja, kun loukattu virkamies pyysi selitystä. Arvelematta kysytty\nselitti asian. \"Ja kuka on ollut tässä huoneessa sen jälkeen, kun sinä\njätit sen?\"\n\n\"Ei, ei kukaan, herra.\"\n\n\"Oletko varma siitä?\"\n\n\"Ihan varma\", sanoi Tuomas.\n\nHerra Bonnithornen kasvot kirkastuivat. Hän oli lukenut kirjeen\nja uskoen, ettei kukaan muu kuin hän ollut sitä nähnyt; hän oli\ntyytyväinen. Hän pisti sen taskuunsa.\n\n\"Ehkä minä saan lopettaa sen kuivaamisen\", ehdotti Tuomas Kyttyräselkä.\n\nAsianajaja katsoa murjautti häneen musertavasti ja pyörähti ympäri.\n\nKun Paul varmoin askelin asteli kuoriin, näytti hän virkeältä ja\nreippaalta. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, hänen silmänsä kirkkaat\nja säteilevät ja hänen pehmyt ruskea tukkansa kaareutui taakse\nrauhalliselta otsalta. Greta Paulin rinnalla ei näyttänyt niin\nlevolliselta. Pilvet yhä synkistivät hänen kasvojansa. Usein hänen\nsilmänsä kääntyivät oveen aivan kuin hän olisi odottanut uutta tulijaa.\n\nJuhlallisuus oli lyhyt, ja sen jälkeen kirkkoherra piti vaatimattoman,\nsydämellisen puheen. Siinä hän kertoi, miten maailman parhain piispa\noli asettanut avioliiton ja sanonut, että se on maailman äiti ja\nkehoittanut heitä täyttämään maan, kaupungit ja kirkot sekä itse\ntaivaan, jonka esihuone koko maailma oli. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Minä en rakasta ulkonaisia juhlamenoja, sillä niiden suojassa\nharjoitetaan paljon pahaa. Älkää etsikö loistoa ja kunniaa maailman\nsilmissä, vaan muistakaa, että rakkauden herra on liittänyt teidät\nrakkaudessa auttamaan toisianne.\"\n\nEdelleen hän selitti, että vaikka ensimmäiset kristityt eivät\ntunteneetkaan vihkimämenoja ja vaikka Vanhassa Testamentissa ei niistä\nmitään puhuta, sillä siellähän Abraham \"otti\" Saaran vaimokseen ja\nJakob \"otti\" Rakelin, oli kirkon toimittama vihkimys kuitenkin ihana\nhetki ihmisen elämässä ja selitti vertauskuvallisesti Kristuksen\nsuhdetta omiinsa. Lopuksi hän puhui sekä morsiamen että sulhasen\nvanhempien tahrattomasta ja kunnioitetusta nimestä ja kehoitti heitä\nsäilyttämään nimensä ja maineensa puhtaana, sillä \"mitä hyödyttää\nhyvä syntyperä, jos jälkeläiset elämällään häpäisevät kuolleitten\nesivanhempiensa kunnioitetun nimen ja maineen?\"\n\nGreta taivutti nöyrästi päänsä alas, ja Paul seisoi koko puheen\najan silmät hajamielisesti luotuina edessään oleviin seinäkuvioihin\nsilloinkin, kun koneellisesti lausui lupauksensa.\n\nHetkisen kuluttua toimitus oli päättynyt, allekirjoitukset vahvistetut,\nja kellojen soidessa pienessä tornissa hääväki astui kirkosta ulos.\nKirkko oli vanha, ruma puuhökkeli, jonka seinänraoista paistoi päivä ja\njota tummuneissa lyijykruunuissa palavilla kynttilöillä valaistiin.\n\nSaattojoukko kokoontui pyörättömien vaunujen luo, josta nyt puuseppä\nja raudoittaja olivat tehneet jäälle soveliaan reen. Ajajan penkillä\nistui Tuomas Kyttyräselkä viuluineen, ja jääpuikot pian riippuivat\nhänen märän juhlatakkinsa helmasta. Morsian ja sulhanen saivat palata\ntällä verrattomalla ajopelillä, jota rautakenkiin puetut laakson\nnuoret miehet vetivät sileää jäätä pitkin. Päivän sankarit istuivat\npaikoilleen ja olivat juuri lähtemäisillään, kun Greta kutsui\nkirkkoherraa.\n\n\"Kirkkoherra Christian, kirkkoherra Christian!\" kertasivat monet\näänet. Kelpo kirkkoherra oli soittamassa kelloja, sillä hän oli\nitse kellonsoittaja. Äkkiä lakkasi pronssinen kello heilumasta, ja\nkirkkoherra ilmestyi.\n\n\"Täällä on teille paikka, kirkkoherra\", sanoi Paul tehden tilaa.\n\n\"Ihan puoli vaunua\", vastasi kirkkoherra vetäen taskustaan suuren\navaimen ja lukiten kirkon oven, sillä hän oli samalla suntiokin.\n\nSitten hän nousi rekeen, määräys annettiin, viulu alkoi soida, ja niin\nhe lähtivät jokirantaan. Minuuttia myöhemmin he kiisivät peilikirkasta\njäätä aamuauringon ihanasti säteillessä ja soiton ja monien iloisten\näänten hyväillessä heidän korviansa.\n\nHe kulkivat niittyjä pitkin ja saapuivat pappilaan yht'aikaa kuin\nvaunutkin, jotka olivat palanneet tietä myöten. Sitten seurasi\naamiainen -- herkullinen ateria, joka oli erittäin tervetullut\ntyydyttämään vuoriston ilmassa kiihoittunutta ruokahalua. Kirkkoherra\nChristian oli isäntänä salissa ja veli Peter keittiön puolella, ja\nväliovi oli auki. Edellinen hymyili ja säteili kuin huhtikuun aurinko,\njälkimmäinen taas oli hapan kuin etikassa liotettu kurkku eikä tiennyt,\n\"olenko koskaan nähnyt noin nälkäistä koiralaumaa.\"\n\nAamiaisen lopulla hypähti herra Bonnithorne ylös. Tämä herra oli\nlopultakin pudistanut harteiltaan kaiken huolten painon. Hän nauroi\nja lörpötteli, lasketteli sukkeluuksia ja terästi joskus kieltänsä\nhienolla ivalla.\n\n\"Asianajajamme on toisella kymmenellä\", kuiskasi eräs neitonen Gretan\nkorvaan. \"Hän on pian tukkihumalassa.\"\n\nHerra Bonnithorne tahtoi esittää \"herra ja rouva Ritsonin maljan\".\nAluksi hän lausui muutamia hiomattomia sukkeluuksia: \"Miehet ovat\nhuhtikuita kosiessaan, mutta joulukuita vihkimisen jälkeen.\" Sitä\nseurasi: \"Tytöt ovat toukokuita tyttönä ollessaan, mutta taivas\npilvettyy, kun heistä tulee vaimoja.\" Näitä sanontatapoja ei herra\nBonnithorne kuitenkaan sanonut aivan tosiksi, sillä molemmista on\npoikkeuksia.\n\nPaul kiitti seuraa muutamilla miehekkäillä ja hyvinvalituilla\nlauseilla, ja sitten hän astui keittiön ovelle ja pyysi niitä vieraita,\njoiden isäntänä Peter oli ollut, viettämään iltansa Ghyllissä.\n\nNaiset olivat nousseet ja kantoivat Gretan salista pois valmistumaan\nmatkalle. Silloin Gubblum Oglethorpe kohosi jaloillensa ja tahtoi\nvälttämättä esittää \"tyttärien maljan\". Mitä Gubblumilla tällaisessa\ntilaisuudessa oli sanottavaa, ei meillä ole syytä muistiin merkitä.\nHänen puheestaan oli vaikea sanoa, oliko se hullua vai viisasta,\nitsenäistä vai lainattua, mutta kaikissa tapauksissa se alkoi\nhautajaisjutulla.\n\n\"Muistan tässä\", hän sanoi, \"Adam Strangin ruumiinkantajat Gosforthin\nhautausmaalla melkein ummelleen vuosi sitten. He suorittivat sen\nkahress' vuoross' ja heillä oi' suuri pullo mukana ja he kallistelivat\nsitä ahkerasti -- juu -- tuollainen kuin tuolla vanhalla Peterillä\ntuolla pöyrän päässä, mutta jonka hän pitää vain ittellään. No, he\nkantoivat Adamia kaikella kunnialla talosta; kumpikin kantoi penikulman\nja jätti sitten arkun jatkaen matkaa, kunnes toinen joukko tuli ja otti\narkun ja vei sitä taas penikulman. Matkaa kirkko maalle oli yhreksän\npenikulmaa, niin että heirän täytyi vaihtaa yhreksän kertaa ja joka\nkerta he lämpimästi hyväilivät sitä suurta pulloa -- kuljeta sitä\ntästä kautta, Peter. No, surukansa oikaisi polkuja peltoja pitkin,\nmutta kantajain täytyi käyttää valtatietä. Kaikki kävi hyvin kahreksan\npenikulmaa, jolloin toisen joukon oli taas määrä seurustella Adamin,\ntoisen pullon kanssa. He jättivät arkun tien vieressä olevan talon\nseinustalla ja kulkivat erelleen. No, kun toinen ryhmä saapui paikalle,\nei se sitä nähnyt -- ne eivät sitä nähneet, se on tosi -- yhtä vähän\nkuin Peter näyttää huomaavan minua. No niin, he menivät erelleen. Ja\nkun he sitten tulivat kirkkomaalle, oli siellä kirkkoherra valkeassa\nkauluksessaan, paljain päin ja suuri kirja auki. Mutta, nähkääs\nruumista ei kuitenkaan ollut. Missä se oli? No, kas, se lepäsi kaikessa\nrauhassa huoneen seinustalla penikulman päässä.\"\n\nGubblum aikoi juuri sovittaa kertomuksensa Paulin ilmestymiseen\npalopaikalle silloin, kun luultiin hänen olevan Lontoossa, mutta\nsilloin saapui Greta saliin turkkeihin käärittynä. Paul oli heittänyt\nylleen pitkän ulsterin, ja kaikki nousivat jättämään viimeisiä\njäähyväisiä. Seurueen keskellä seisoi vanha, hyvä Christian uurteiset\nkasvonsa uiden äänettömissä kyynelissä. Greta heittäytyi hänen syliinsä\nitkien ääneensä. Sitten kirkkoherra alkoi katsella ilmeisesti iloisena\nympärilleen ja näytti joutuvan äkkiä verrattomalle tuulelle.\n\nHevonen ajettiin portaan eteen ja vaunuun oli ladottu monia\nmatkalaukkuja ja laatikoita.\n\n\"Hyvästi, hyvästi, hyvästi!\"\n\nVähän hyväilyä, pieni yritys nauraa, pidätetty huokaus, ankara\nitkunpurskahdus, ja he olivat ajaneet tiehensä.\n\nIhanhan he lensivät tietä! Aurinko hohti juuri vasten heidän silmiänsä.\nSe punasi lännen taivaan ja sai itäiset vuoret välkkymään kullalta.\nHeidän ympärillään kiitelivät luistelijat, ja iloiset äänet saattelivat\nheitä, ja pehmeänä kertasi ne vuoriston kaiku.\n\nHerra Bonnithorne istui Gretan ja Paulin kanssa.\n\n\"Missäs te sanoittekaan asuvanne Lontoossa?\" hän kysyi.\n\n\"Morleyn Hotellissa\", vastasi Paul.\n\nKuultuaan tämän vastauksen näytti asianajaja sanomattoman onnelliselta.\n\nMatka asemalle kesti parisenkymmentä minuuttia. Juna porhalsi pian\nLontoon raiteille. Paul ja Greta astuivat viimeiseen vaunuun, koska\nmuut olivat täpösen täynnä. Hetkistä myöhemmin he olivat jättäneet\nlaakson.\n\nHerra Bonnithorne asteli suoraan sähkölennätinasemalle. Mutta hänen\nnauttimansa likööri teki hänelle kepposet. Hänen tyhmenneeseen\nkalloonsa iski, että hän oli erehtynyt Morleyn Hotellista. Eihän se\nollut Paulin, vaan Hughin osoite. Niinpä hän sähkötti:\n\n\"Matkustaneet yhden junalla. Osoite: Haukka-Haikara.\"\n\nSitten hän palasi onnellisena kotiinsa.\n\nSinä iltana oli Ghyllissä suurenmoiset kemut. Ensiksi herkullinen\nateria -- pihviä, vasikkaa, lammasta, kinkkua, makkaraa ja kuumia\ntorttuja. Sitten pidettiin tanssiaiset suuressa ladossa, johon oli\npuisiin jalkoihin pistelty pitkiä kynttilöitä, ja ontoiksi kaiverretut\nperunat toimittivat lampun virkaa. Musta olut ja sikaarit olivat\nvapaasti käytettävissä, ja kun lasit kilisivät ja savu kohosi, kaikui\nlaulu:\n\n    \"Se mies juo\n    ja sille Luoja suo,\n    jolla vaimona on järkevä nainen.\n    Mutta vaikka mies raataa,\n    niin vaimo hänet kaataa,\n    jos vaimo on tuhlailevainen.\"\n\nSitä seurasi sokkoleikki. \"Antoni, aimo poika, kutsun saat multa,\nkerran ma ostin juustoa suita. Tule, tule, etsi ja kiinni ota, siitähän\nseurata vois vaikka sota.\"\n\nLoppujen lopuksi tavarat koottiin heinärintuuksen reunaan ja lattia\nlakaistiin puhtaaksi. Yhteen nurkkaan pystytettiin oluttynnyri,\nja Tuomas Kyttyräselkä viuluineen istutettiin sen päähän. Tanssi\nkeskeytettiin vain siksi aikaa, että saatiin juoda sekä olutta että\nviinaa, kunnes Tuomaan tahti alkoi käydä säännöttömäksi, jolloin\nGubblum kävi häntä torumaan. Mutta Tuomaspa taiteilijan ylpeydellä\nmursi viulunkopan Gubblumin päähän ja Gubblum mursi nyrkillänsä\nviuluniekan nenän, ja sitten he pyörivät pitkin lattiaa yhdessä\nsykkyrässä, kunnes Gubblum vihdoin pääsi vaivoin ylös ja pudistaen\npörröistä päätänsä virkahti:\n\n\"Mies-raasu on humalassa kuin pelimanni ainakin.\"\n\nPappila oli äänetön kuin yö. Kaikki vieraat, paitsi yhtä, olivat\nmenneet. Kirkkoherra Christian istui hiipuvan takan ääressä. Vanha\nloordi Fisher istui hänen kanssaan. Kumpikaan ei puhunut. Äänettöminä\nhe viettivät monta pitkää tuntia.\n\n\n\n\n\n\nIII KIRJA\n\nKALTEVALLA PINNALLA\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nTien varrella, kuuden penikulman päässä Lontoosta, oli majatalo, jonka\noven päällä riippui nimikilpi, mihin oli maalattu hopeinen haukka ja\nkultainen haikara. Se oli pieni matalakattoinen rakennus, jossa ulkoa\ntultaessa ensiksi oli kapakka ja siitä päästiin molemmilla sivuilla\noleviin huoneisiin.\n\nVasemmalla olevan huoneen ovi oli suljettu, mutta sisältä saattoi\nkuulla lasten ääniä ja joskus taas heidän iloista nauruansa. Huone\noikealle oli auki. Se oli savustunut paikka, jossa oli muutamia\ntuoleja, pitkä honkainen pöytä ja sen takana penkki, toisella seinällä\nrahi, seinillä piippuja, jotka riippuivat nauloissa, ja pyöreä\nkurkihirsi kannatti matalaa kattoa.\n\nSuuri tuli roihusi avoimessa takassa, jossa ei ollut kupua eikä\nreunustaa. Sen edessä suunnattomassa tuolissa, joka oli kuin äsken\npuustaveistetty kanotti, loikoi huoneen ainoa asukas. Yllään hänellä\noli vaalea, raidallinen puku. Hänen hattunsa oli vedetty syvälle,\nsilmille suojaksi kuumuutta vastaan. Hän oli nukahtanut, sen huomasi\nensi silmäyksellä.\n\nJos huonetta olisi valaissut muu kuin takkatuli, se olisi näyttänyt\nsynkältä ja ilottomalta, mutta tässä valossa tämä mukavuuksia vailla\noleva suoja pani sydämen lämpimästi sykähtämään. Rusohohtoiset liekit\nleikittelivät nukkujan pörröisellä tukalla, hiekkaisella lattialla\nja räikeillä kuvilla koristetuilla seinillä. Ne loivat varjoja ja\nhävittivät ne samassa, kurkistivat ulos pienestä, pölyisestä akkunasta\nja hymyilivät, kun sininen yö seurasi niitä sisään.\n\nVanha vaimo, keltainen kasvoiltansa ja tavattoman ryppyinen, tarjoili\nkapakassa. Pari kolme kulkevaa kaupustelijaa istui penkeillä\nkeskustellen keskenään. Eräs näistä arvoisista vieraista virnisti\noikeaa suupieltänsä ivalliseen hymyyn.\n\n\"Vaikka minut hirtettäisiin, on minusta verraton onni omistaa sellainen\npoika, joka ei hetkeäkään suvaitse tehrä työtä!\"\n\nVanha vaimo nosti silmänsä.\n\n\"Kas niin, kylliksi siitä!\" hän sanoi ja nyökäten päätään oveen päin,\njosta kuorsaus kuului, jatkoi: \"Hän saa kyllä kohta työtä heittäessään\nteidät ovesta ulos, ainakin jotkut, kuten heitti viime sunnuntaita\nvasten nuoren Bobbyn.\"\n\n\"Vaikka vain! Ei hän kumminkaan tierä, millä puolen hänen leivästään on\nvoi, sitä hän ei tierä.\"\n\n\"_Hänen_ leivästään?\" sanoi toinen, vanha maankiertäjä, kiihkoisasti ja\nhalveksien hymähtäen. \"Tarkoitat kai hänen vanhan äitinsä leipää. Etkös\nole koskaan nähnyt ihmisiä, jotka aina syövät toisten leivän eivätkä\nkoskaan omaansa, eivätkä voi erottaa enempää kuin lapset, kummalla\npuolen leivästä on voi?\"\n\n\"Hillitse kieltäsi, Luke Sturgis\", kivahti vanha vaimo. \"Sinulla ei ole\nollenkaan syytä sotkeutua asioihin, jotka eivät sinulle kuulu.\"\n\n\"Älkää nyt kimmastuko, rouva Drayton. On eräs toinen asia, johon\ntahtoisin sangen mielelläni _sekautua_ ja se on tuon teirän kelpo\npoikanne sikaarivarasto, vaikkapa ette sitten antaisikaan mitään\njuotavaa. Minä korvaan sen kyllä sopivassa tilaisuuressa.\"\n\nRaukeasilmäinen mies, jonka jaloissa koira leikitteli, virkkoi:\n\n\"Ollut Lunnossa taaskin\", ja osoitti piippunysällänsä sinne, missä\nnukkuva mies lojui. \"Saanut Lunnon hajua vaatteisiinsa. Minä aina\ntunnen sen neljänkymmenen kyynärän päästä.\"\n\n\"Silloin te erehdytte, herra Tietäväinen\", sanoi vanha vaimo, \"hän\nei ole saanut vaatteihinsa Lunnon hajua, ainakaan _tällä_ kertaa.\nHän on ollut siellä, missä ei ole hajua enempää kuin Hendonissakaan,\nlukuunottamatta vuoriston tuoksuja, sillä hän on nähnyt vesiputouksia\nja lammaslaumoja.\"\n\n\"Vuoriston? Ja onko herra Paul ollut vuoristossa?\"\n\n\"On, Cummerlannissa. Se on vuoristoa, ja suurenmoistapa onkin, kuten\nolen kuullut.\"\n\n\"Cummerland? Eiks' se ol' se paikka, josta tää nuori rouva on kotoisin?\"\n\n\"Ehk' on. En tahdo väittää, ettei ole.\"\n\n\"No, nyt ne asiat selviävät, eiks' selviäkin?\" Puhuja päästi\nmerkitsevän vihellyksen ja käänsi sitten pahaamerkitsevän katseensa\ntovereihinsa. \"Minä aina sanon eukolleni: 'Oles vaiti', sanon minä, 'ja\nvielä se tulee ilmi', ja eikös se nyt ole niin käynyt?\"\n\nRavintolan emäntä kuohahti.\n\n\"Ja _minä_ aina sanon sinun rouvallesi: 'rouva Sturgis', sanon minä,\n'minua aina suututtaa nähdä miehen sekaantuvan toisten asioihin,\njuoruavan ja levittävän häväistysjuttuja -- se on paha vika naisessa,\njolta te ette parempaa odotakaan, kuten sanat kuuluvat, mutta miehelle\nsellainen ei ollenkaan sovi -- ja minä toivon, että te pidätätte\nmiestänne', sanon minä, 'pistämästä nokkaansa, kuten te aina sanotte,\ntoisten ihmisten asioihin.' Kas siinä, mitä _minä_ aina sanon sun\neukollesi.\"\n\n\"Siinä teette vallan viisaasti\", sanoi arvoisa puhuteltu jutellen\nhyväntuulisesti, niinkuin se, joka ei minkään anna rauhaansa häiritä.\n\"Etteks' tahro nyt tutkia, eikö siellä olisi mulle tupakkaa?\" hän kysyi\npannen pennyn pöytään.\n\nNiinpä kapakan emäntä otti hyllyltä tupakkatötterön, koppasi pennyn\npöydältä ja heitti sen laatikkoon.\n\n\"Ei sitä tartte kieltääkään, väitän minä, ettei herra Draytonilla olisi\nsormensa sen nuoren neiti-rouvan sopassa.\"\n\n\"Kas niin -- kylliksi siitä! Minä sanon teille, ettei hän ole\nvilahdukseltakaan nähnyt koko naista, ennenkuin sunnuntaista toista\nviikkoa sitten.\"\n\nKaksi naista tuli kannuineen kapakkaan.\n\n\"Ja mitenkäs se rouvuus jaksaa?\" tiedusteli vanhempi naisista --\nkuultuaan, mistä oli kysymys -- kapakan emännän täyttäessä hänen\nkannuaan.\n\n\"Tuolla hän on\", vastasi kapakan emäntä vastahakoisesti ja nyökkäsi\npäällänsä vasemmalla olevaan suljettuun oveen.\n\nSinä hetkenä kuului sisältä lasten naurua.\n\n\"Hän on siitä kuitenkin iloinen, vaikka olen kuullut kuiskattavan\",\nsanoi vanha nainen, \"että hän syödessään ruokkii kahta, kuten sanotaan.\"\n\nMiehet nauroivat.\n\n\"Sehän on naisten tehtävä\", sanoi joku, kun akka kulki ohi.\n\n\"Sellaista väkeä ei toki pitäisi ottaa asumaan kunniallisten ihmisten\nluo\", sanoi toinen, nuorempi nainen, joka oli sitonut hattunsa korealla\nsilkkinauhalla leuan alle.\n\n\"Ja se onkin enemmän kuin armeliaisuus käskee\", sanoi toinen eukko.\n\"Mutta tietysti jokainen osoittaa laupeutta toiselle, joka on\nsamanlainen kuin itsekin.\"\n\n\"Uteliaisuus on tämän maailman suurin synti\", sanoi raukeasilmäinen\nmies. \"Ihmiset puhuvat kaikenlaisista paheista ja vaivoista; joku pitää\npahimpana juoppoutta, toinen rahanhimoa, joku taas reumatismia tai\njotain muuta, mutta minä sanon, että kaikista kiusallisinta on naisten\nuteliaisuus. Sanokaa minulle joku, joka ei ole utelias, niin saatte\nnährä, ettei hän pistä nokkaansa joka paikkaan.\"\n\n\"Tietysti ei\", sanoi se herra, jota oli sanottu Luke Sturgikseksi. \"Ja\nosoita minulle mies, joka ei ole utelias\", hän jatkoi silmää iskien,\n\"niin minä näytän sinulle miehen, joka on hyvä kyntäjä, verraton\nojankaivaja ja airanpanossa arvokkaampi kuin painonsa kultaa, kun taas\nkovin tieronhaluiset ihmiset syövät ja hävittävät maakunnan pahemmin\nkuin ilkeinkin sota.\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nVasemmalla olevassa huoneessa istui Mercy Fisher leikkien lasten\nkanssa, nauroi, kun he nauroivat ja koetti unohtaa, ettei hän\nollut yhtä nuori kuin he, ei yhtä onnellinen eikä vapaa raskaista\najatuksista, ei voinut elää kuten he hetkestä hetkeen katumatta\nmenneisyyttä, toivomatta mitään tulevaisuudelta, eläen kokonansa\nnykyhetkessä. Mutta hän oli muuttunut eikä ollut enää lapsi, vaikka\nhänen lapsensydämensä ei koskaan tuntunut vanhenevan, vaan oli vieläkin\ntäydelleen lapsellinen, huolimatta siitä, että täyden naisen kuorma\noli pantu sen kannettavaksi ja naisen surut sumensivat hänen elämäänsä\n-- hän oli tullut vain hieman vanhemmaksi, ehkä hieman viisaammaksi,\nkasvot olivat käyneet vähän surullisemmiksi ja silmät ajattelevammiksi.\n\nEräs naapurinvaimo, joka oli mennyt vieraisille viiden penikulman\npäähän, oli tuonut lapsensa ja pyytänyt \"nuorta rouvaa\" pitämään\nniistä huolta hänen poissaollessaan. Nelivuotias poika pyöri Mercyn\npolvella, kun taas hänen kuusivuotias sisarensa seisoi tuolin vieressä\nkatsellen, miten neulintikut somasti kilahtelivat tädin niitä ahkerasti\nliikutellessa. Samalla lävisti moni lapsen viaton huomautus kuin nuoli\nMercyn sydämen. Nuori herra johti alituiseen puheen siihen, mikä Mercyn\nmieltä painoi.\n\n\"Ja jot tinulla oliti pieni poika, antaititko tinä hänelle makeitia\nutein, -- myötäätä -- makeitia ja piparkakkuja -- antaititko?\"\n\n\"Antaisin, joka päivä, lemmikkini. Minä antaisin hänelle makeisia ja\nleivoksia ihan joka päivä.\"\n\n\"Minä tykkään tinutta. Ja antaititko tinä ten mennä leikkimää itojen\npoikain kanta ja toititko linnunpetiä ja tavaroita, toititko?\"\n\n\"Toisin, linnunpesiä ja marjoja ja vaikka mitä.\"\n\n\"Minä tykkään tinutta, minä tykkään. Ja antaititko tinä mennä itiä\nvattaan, kun te illalla tulee kotiin ja rattattaa telättä?\"\n\nVarjo laskeutui tytön sieville kasvoille, ja seurasi hiljaisuus.\n\n\"Antaititko? Häh? Ja nottaititko itin telkään, nottaititko?\"\n\n\"Ehkäpä, lemmikkini.\"\n\n\"Ah!\" Pikku veitikka ilmaisi tällä ainoalla sanalla korkeinta\nihastustaan.\n\n\"Mitä tinä teet?\"\n\n\"Neulon, ystäväni. Kas niin, istupas nyt hiljaa siinä minun polvellani.\"\n\n\"Mitä tinä neulot -- tukkia pikku pojalleti?\"\n\n\"Ei minulla ole pikku poikaa, sydänkäpyseni. Näistä tulee rannikkaat\neräälle herrasmiehelle.\"\n\n\"Voi, kun vahinko! Mille herratmiehelle?\"\n\n\"Eräälle miehelle, rakas. Herra Drayton on herrasmies, tiedäthän.\"\n\n\"Oh!\" Sitten hetken miettimisen jälkeen: \"Minä tiedän -- lurjut.\"\n\n\"Willy!\"\n\n\"Itä tanoo niin.\"\n\nTällä ajalla pikku neiti Mercyn rinnalla oli miettinyt omaa\nproblemiansa.\n\n\"Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi pieni tyttö?\"\n\n\"No, katsotaanpas. Minä opettaisin häntä neulomaan ja ompelemaan\nja laittaisin hänen tukkansa hyvin sieväksi ja tekisin hänelle\nsilkkimekon, johon ompelisin tupsuja, ja, oh, niin ihanan hatun hänelle\nostaisin!\"\n\n\"Ai, kuinka hauskaa! Ja ottaisitko sinä hänet torille ja kirkkoon ja\nkatsomaan rouva Bickersin akkunassa olevia nukkia?\"\n\n\"Ottaisin, rakas, ottaisin.\"\n\n\"Etkö milloinkaan antaisi häntä selkään?\"\n\n\"Minun pikku tyttöni olisi oikein, oikein hyvä, ja oh, niin sievä!\"\n\n\"Ja antaisitko sinä hänen mennä isoäidin luo, milloin hän haluaa etkä\nkieltäisi isoisää antamasta puolipennisiä, antaisitko?\"\n\n\"Kyllä ... rakas ... kyllä ... ehkä.\"\n\n\"Ovatko sinun silmäsi _hyvin_ kipeät tänään, Mercy? Ne _ovat_ niin\npunaiset.\"\n\nMutta pikkumies ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän keskustelun\nkäänteeseen. \"No, mikti tinulla ei ole pientä poikaa?\"\n\nKuolemanhiljaisuus.\n\n\"Etkö tinä tatto, etkö?\"\n\nWilly oli pantu lattialle. \"Lauletaan jotakin. Pidätkö sinä laulusta,\nsydänkäpyseni?\"\n\nIhastuneena kiipesi poikanen uudestaan hänen syliinsä. \"Minä laulan,\nminä laulan. Mamma on opettanut mulle laulun. Minä otaan.\"\n\nJa kursailematta pikku veitikka lauloi kirkkaalla lapsenäänellänsä\nvienon kehtolaulun.\n\nMercy oli oppinut tämän saman laulun kauan aika sitten, kun hänen\näitinsä oli liekutellut häntä unen helmoihin. Hän tunsi, niinkuin\nmuistojen, rakkauden ja katumuksen hyökylaineet olisivat tahtoneet\nhänet alleen haudata. Oli vaikea hillitä kyyneleitä puhkeamasta Pienet,\nviattomat kasvot oli kohotettu kattoa kohti kun suloinen ääni lauloi\ntutut sanat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKapakkaan oli saapunut uusi vieras. Se oli Hugh Ritson puettuna pitkään\nulsteriin, jonka päähineellä hän puoliksi salasi kasvonsa. Hän astui\nsuoraan kapakan emännän luo, joka niiasi syvään myymäpöytänsä takana.\n\"Hän on siis palannut?\" kysyi tulija tervehtimättä millään tavalla.\n\n\"On, herra, hän on tullut takaisin, herra. Hän saapui kotiin\niltapäivällä, herra.\"\n\n\"Te ette sanonut mitään, että joku on häntä etsinyt?\"\n\n\"En, herra -- oikeastaan, herra -- en suoraan, herra -- vaan mainitsin\n-- juuri mainitsin, herra, että --\"\n\nHugh Ritson hymyili kylmästi. \"Tietysti -- kiertelemättä. Tottahan\nolitte järkevämpi tytön suhteen?\"\n\n\"Olin, herra, kun te kielsitte minua virkkamasta siitä neidille --\"\n\n\"Poika nukkuu, kuten näen.\"\n\n\"Niin, herra; hän oli tuskin haukannut palan leipää ja vähän soppaa,\nkun hän heittäytyi tuoliinsa, samaan, jossa näette hänet, herra, eikä\nole sen jälkeen virkkanut sanaakaan. Hän on varmaankin matkustanut läpi\nyön.\"\n\n\"Eikö hän mitään selittänyt?\"\n\n\"Oi, ei, herra! Hän tahtoi vain kylmää lihaa ja olutkannunsa, herra, ja\n--\"\n\n\"Huomatkaa, herra, hänen vanha äitinsä ei mitenkään ole hänen\nuskottunsa\", virkkoi eräs kulkija penkiltä.\n\n\"Ettekä te minun, ystäväni\", sanoi Hugh Ritson silmäten ympärilleen.\nKääntyen uudestaan kapakan emäntään hän virkkoi: \"Sanokaa hänelle,\nettä joku tahtoo puhutella häntä. Tai odottakaa, minä menen itse hänen\nluokseen.\"\n\nHän astui siihen huoneeseen, jossa mies nukkui ja sulki oven jälkeensä.\n\n\"Luke Sturgis\", kuohahti kapakan emäntä raivoissaan, \"minä sanon sulle,\nettä sinulla ei ole oikeutta tulla sanomaan sellaisia vastenmielisiä\nasioita -- ja vielä minulle, hänen äidilleen. Ja mitä te sanotte? Että\nhän on kelvoton? Hän olisi maailman hienoin herrasmies, jos olisi\nenemmän oppia saanut -- ulkomuodoltaan hän kelpaa kenen rinnalle\ntahansa.\"\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nPäästyään nukkuvan miehen kanssa kahden Hugh Ritson seisoi katsellen\nhäntä tarkasti. Tuli oli palanut, niin että jäljellä oli vain liekitön,\npunainen hiillos. Huoneessa ei ollut mitään muuta valoa.\n\nNukkuja alkoi raotella silmiään ja venytellä, kuten ihminen, jonka\näkkiä valtaa ilkeä tunne, että joku tuijottelee häneen. Sitten hän\npäätään pudistaen ja olkiansa ravistaen nousi tuolillensa istumaan. Hän\ntyönsi hatun otsaltansa takaraivolle, ja tupsu aaltomaisia, ruskeita\nhiuksia vierähti sijalle. Pää oli painunut alas ja silmät olivat\nsuunnatut tuleen. Hugh Ritson astui hänen luokseen ja laski toisen\nkätensä hänen olalleen.\n\n\"Paul Drayton\", hän sanoi, ja hätkähtäen mies kohotti silmänsä häneen.\n\nHeidän katseensa yhtyivät, ja Hugh Ritson sai nähdä, kuten oli\nodottanutkin -- Paul Ritsonin kasvot. Tässä heikossa, punertavassa\nvalossa jokainen piirre oli sama. Ensi hetkenä saattoi olla vakuutettu,\nettä se oli juuri sama mies eikä kukaan muu -- aivan kuin Paul Drayton\nja Paul Ritson olisivat olleet sama mies.\n\nKömpelösti nousi Drayton jaloilleen, ja sinä hetkenä harhakuva oli\nhävinnyt. Hän potki paksuilla kengillänsä hiiltyviä hiiliä kasaan,\nja räiskyen ne syttyivät ja leimahtivat ilmi liekkiin. Kirkas valo\nlankesi hänen kasvoillensa. Piirteet olivat hienot, mutta säännötön\nelämä näytti ne veltostuttaneen. Kasvot olivat voimakkaat, miehekkäät\nja ilmeikkäät. Mitä Jumala oli tehnyt, oli sangen hyvä; mutta silmät\nolivat sameat, huulet värittömät ja ilme, jonka olisi pitänyt olla\nystävällinen, oli juro ja yrmeä.\n\n\"En ihmettele, että olette väsynyt matkanne jälkeen, olihan se aika\npitkä\", sanoi Hugh Ritson. Hän koetti esiintyä vapaasti, mutta ääni\nkuitenkin hermostuneesti vapisi. \"Te läksitte aikaisella junalla\nPenrithistä\", hän virkkoi, veti penkin takan luo ja istahti siihen.\n\nDrayton tarkasti puoliksi epäillen vierastansa ja virkkoi sitten:\n\n\"Saakeli vie, etteköhän lie se sama lurjus, joka jo ennemmin on ollut\ntäällä tutkistelemassa meidän vanhaa eukkoa. Sanokaa meille nimenne.\"\n\nÄäni oli karkea, mutta siitä huolimatta siinä oli jotakin Paul Ritsonin\näänensoinnusta.\n\n\"Se lienee tarpeetonta\", vastasi Hugh Ritson hilliten täydellisesti\nitsensä. \"Me olemme tavanneet ennenkin\", hän lisäsi hymyillen.\n\n\"No, saakeli, olemmeko -- missä?\"\n\n\"Te olitte yötä Laiskassa Hevosessa Keswickissä, eikä siitä ole vielä\nviikkoakaan kulunut\", sanoi Hugh.\n\nDrayton ei osoittanut vähintäkään hämmästystä.\n\n\"Viime lauantai-iltana te olitte sammutustyössä vanhan myllyn palossa\nNewlannissa.\"\n\nDraytonin jurot kasvot olivat liikkumattomat.\n\n\"Ohimennen sanoen\", jatkoi Hugh kohottaen ääntänsä ja siinä helähti\nlämmin sointu, \"minä olen omasta puolestani teille käynnistänne\nkiitollinen. Mitä te juotte? -- Viinaa?\"\n\nMennen ovelle hän pyysi pullon viinaa ja lasit.\n\n\"Sitten maanantai-iltana\", hän lisäsi palaten huoneeseen, \"te teitte\nminulle sen kunnian, että vierailitte talossani.\"\n\nDrayton seisoi yhä.\n\n\"Minä tunnen teidät\", hän virkkoi. \"Sanonko teidän nimenne?\"\n\nHugh hymyili hyväntuulisesti. \"Sehän on tarpeetonta\", hän sanoi riisuen\nhitaasti käsineensä.\n\n\"Mitä te tahdotte? Minulla ei nyt juuri ole aikaa juopotella.\"\n\n\"Hyvä niin, katsotaan. Kello on juuri kymmenen\", sanoi Hugh Ritson\nvetäen kellonsa esille. \"Minä tahtoisin antaa teidän ansaita\nkaksikymmentä puntaa ennen puolta yötä.\"\n\nHerra Draytonin suu vetäytyi epäilevään naurunirvistykseen.\n\n\"Tietysti sen voi tehdä, mutta millä ehdoilla. Te itse tahdotte ansaita\nkaksisataa ennen kahtatoista.\"\n\nHerra Drayton vilkaisi syrjäsilmällä Hughiin, ja viekkaus välähti hänen\nkatseestaan.\n\nHugh Ritson kohotti kulmiaan ja pudisti päätänsä.\n\n\"Raha ei ole minun tarkoitukseni.\"\n\n\"Oh, eikö, no? Hyvä, minä en pelkää sanoa teille, että -- minun\ntarkoitukseni on pääasiassa se\", ja herra Drayton väänsi uudestaan\nsuunsa irviin.\n\nRouva Drayton astui sinä hetkenä huoneeseen tuoden viinan, kaksi lasia\nja vesipullon, jotka hän asetti honkaiselle pöydälle.\n\n\"Sallikaa minun tarjota teille vähän virvoitusta\", ja Hugh otti pullon\nkaataen lasit puolilleen.\n\n\"Kiitti, kiitti.\"\n\n\"Vettä? Sanokaa, koska.\"\n\nMutta herra Drayton esti sekoituksen kokonansa siepaten lasinsa\nkäteensä. Hänen käytöksensä oli aivan muuttunut. Villielukan\nvarovaisuus oli hävinnyt ja sijalle oli ilmestynyt häikäilemättömyys ja\nuhma, jotka olivat valmiit millaisiin sopimuksiin tahansa.\n\n\"Mistä siis on kysymys?\" hän kysyi nauraa hohottaen täyttä kurkkua.\n\n\"Saattaa erästä rouvaa Kentish-kaupungin asemalle ja toimittaa hänet\nturvallisesti puolen yön junaan -- siinä kaikki.\"\n\nDrayton nauroi taaskin.\n\n\"Tietysti se käy\", hän sanoi.\n\n\"Rouva on täällä vähää ennen puolta yötä.\"\n\n\"On kai, kun niin sanotte.\"\n\nHymy katosi Hugh Ritsonin kasvoilta.\n\n\"Älkää naurako noin -- en voi sietää sitä.\"\n\nHerra Drayton otti viinapullosta toisen ryypyn ja sitten nojasi\ntuolinsa selustan yli Hugh Ritsoniin päin.\n\n\"Katsokaahan\", hän sanoi, \"elokuussa oli kulunut juuri kolmekymmentä\nvuotta siitä, kun minun äitini sitoi minut kapaloon ja laittoi minut\nvankilaan, josta en vielä ole vapaaksi päässyt.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte, ystäväni?\" sanoi Hugh.\n\nDrayton nauroi pilkallisesti.\n\n\"Puhukaa selvästi\", hän sanoi. \"Antakaa työlle oikea nimi. Minä en\nsäikähdä, olkoon se mikä tahansa. Mies ei anna kahtakymmentä puntaa\nturhan vuoksi. Ei, jos työ on kunniallinen, kuten minäkin. Minä olen\noikeutettu ravintoloitsija ja herrasmies -- niin, se minä olen, jos\nhaluatte tietää.\"\n\nHugh Ritson kieltäytyi kuitenkin osoittamasta tarpeetonta\nuteliaisuutta, mutta herra Drayton näki hyväksi terästää miehuuttaan ja\nvaatimuksiansa, jonka vuoksi hän haki vielä apua viinapullosta ja kysyi\nsitten: \"Ja minä te itseänne pidätte?\"\n\nHugh ei heti tyydyttänyt herra Draytonin uteliaisuutta.\n\n\"Vähät siitä, herra Drayton\", hän sanoi. \"Teidät minä tunnen\ntäydellisesti. Sanonko teille, mitä varten olitte Cumberlannissa?\"\n\nHuomauttaen, että oli helppo kerrata vanhan vaimon juoruja, herra\nDrayton otti taskustansa vuohennahkaisen tupakkakukkaron ja alkoi\ntukkia täyteen merenvahaista piippuansa, josta maali oli kokonaan\nkulunut pois.\n\n\"Kolmekymmentä vuotta sitten\", alkoi Hugh Ritson, \"eräs nuori nainen\nkoetti hukuttaa itsensä ja lapsensa. Hänet pelastettiin ja pantiin\nturvakotiin. Lapsi, poika, annettiin erään hyvän naisen hoitoon, jonka\nluona hän on asunut tähän päivään asti.\"\n\nHerra Drayton keskeytti: \"Kiitoksia paljon, mutta se asia on nyt jo\nselvä.\"\n\nHugh Ritson nyökkäsi ja jatkoi herra Draytonin ahkerasti tupakoidessa:\n\"Sen hetken jälkeen ette ole kuullut mitään äidistänne; mutta eräänä\npäivänä kuulitte siltä nuorelta naiselta, jonka kohtalo on heittänyt\nteidän kasvatusäitinne hoitoon, että Cumberlannin vuoristossa elää\ntoinen mies, joka hämmästyttävässä määrässä on teidän näköisenne. Se\nkiihoitti teidän uteliaisuuttanne. Teillä oli syytä otaksua, että jos\näitinne vielä eläisi, hän varmaankin on rikas. Mutta onnettomuudeksi te\nsatutte olemaan köyhä.\"\n\n\"Enkä minä pelkää sitä, että kaikki sen tietävät\", keskeytti herra\nDrayton. \"Tulkaa suoraan itse asiaan. Katsokaahan, me olemme kuin\nkaksi hyenaa, jotka eräänä päivänä näin eläintarhassa. Toinen sai\nruokinta-aikana luun hampaihinsa ja odotteli, ties kuinka kauan, eikö\ntoinen tulisi riistämään sitä siltä.\"\n\n\"Hyvä\", lisäsi Hugh Ritson epävarmasti hymyillen, mutta savupilvi\nesti hänen toverinsa huomaamasta sitä, \"te olette mies, joka tunnette\njonkun verran maailmaa, olette perinyt ajatuskyvyn, vaikk'ei muuta --\nvanhemmiltanne, jotka eivät jättäneet teille mitään muuta kuin --\"\n\nHerra Drayton ojensi kätensä. \"Minulla on ravintolanpito-oikeus ja minä\nolen herrasmies, vaikk'ei ulkomuotoni olekaan loistava\", hän sanoi\npuolustellen. \"Minä en voi sitä auttaa, kun en ole käynyt kouluja --\nte kyllä voitte ymmärtää sen.\" Ja herra, jonka ulkomuoto ei ollut\nloistava, pudisti sydämellisesti sen herrasmiehen kättä, jolla oli\nkaikki ulkonaiset edut.\n\n\"Aivan oikein, herra Drayton, aivan oikein\", sanoi Hugh Ritson. Hän\nvaikeni katsellen Draytonia tarkasti. Tämä arvon herra oli ottanut\npiippunysän hampaistaan ja katsoa toljotti tyhmin silmin, suu auki\ntuleen.\n\n\"Matkallanne ette löytänyt mitään.\"\n\n\"Mistäs sen tiedätte?\"\n\n\"Teidän kasvonne tällä hetkellä ilmaisevat sen.\"\n\n\"Puh! Älkää te kierrelkö täällä urkkimassa asioita, jotka eivät\nteille kuulu. Minä en ollenkaan ole tottunut teidänlaisianne tekemään\nuskotuikseni.\"\n\nHugh Ritson nauroi.\n\n\"Teistä ja remusta täytyy tulla ystävät, herra Drayton\", hän sanoi.\n\"Mutta oppikaamme ensin ymmärtämään toisiamme. Ajatuksenne, että\nvoisitte löytää vanhempanne Cumberlannista, oli turha otaksuma.\"\n\n\"Häh! Miksi?\"\n\n\"Koska teidän äitinne on kuollut.\"\n\nDrayton pudisti hetkeksi viinanhöyryt päästänsä ja osoitti tavatonta\nmielenkiintoa.\n\n\"Sen turvakodin luettelo, johon hänet otettiin itsemurhayrityksen\njälkeen, sisältää ilmoituksen --\"\n\n\"Mutta hän karkasi\", keskeytti Drayton.\n\n\"Sisältää ilmoituksen, että hän karkasi ja pääsi turvaan -- kuoli.\nHänen ruumiinsa saatiin joesta ylös, tunnettiin mainituksi henkilöksi\nja haudattiin hänen nimellänsä.\"\n\n\"Millä nimellä?\" kysyi Drayton.\n\nHugh Ritsonin ilme muuttui äkkiä.\n\n\"Mitäs sillä on väliä\", hän sanoi, \"olen sen unohtanut.\"\n\n\"Todellako unohtanut?\" epäili Drayton. \"Eikö se olisi voinut olla\nRitson, häh?\"\n\nHugh iski nyrkkinsä pöytään.\n\n\"Totisesti ei -- hänen nimensä _ei_ ollut Ritson.\"\n\nÄäni suututti herra Draytonia Hän katsoi Hugh Ritsoniin ikäänkuin\nsanoen, että tämä sai kiittää luojaansa, joka oli tehnyt hänen toisen\njalkansa hervottomaksi, niin että hän nilkutti.\n\nHugh Ritson tyynnytti häntä selittämällä, että jos hän oli utelias\ntietämään, mikä hänen äitinsä nimi oli, hän kyllä voi sen saada\nselville ja lisäsi: \"Mitäpä nimi silloin hyödyttää, jos teidän äitinne\nkerran on kuollut?\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Drayton, joka nyt oli tyyntynyt ja alkoi tulla\nvakuutetuksi, että hänen vaivannäkönsä oli ollut turha.\n\n\"Saatte olla varma, että teidän isänne, missä hän nyt lieneekin, on\naika lurjus\", sanoi Hugh Ritson.\n\nDrayton nousi jaloillensa ja kävi edestakaisin laahustavin askelin.\nÄkkiä lensi eräs ajatus hänen mieleensä. \"Se nainen, joka otettiin ylös\nvirrasta, saattoi olla joku toinenkin. Sellaisesta olen kyllä kuullut.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, mutta vaikka se olisi erehdyskin, ei se kuitenkaan\nteitä hyödyttäisi.\" Tätä sanoessaan Hugh näytti neuvottomalta, mutta\nDrayton ei sitä huomannut.\n\n\"Pah! Mitäpäs siitä?\" sanoi Drayton ja päättäen olla enää vaivaamatta\naivojansa tällä asialla hän lähestyi viinapulloa ja joi vielä puoli\nlasia. Heidän suhteensa muuttui nyt perin ystävälliseksi.\n\n\"Sanokaa minulle\", pyysi Hugh, \"mitä tapahtui Ghyllissä\nmaanantai-iltana?\"\n\n\"Ghyllissä? Maanantaina? Se oli se ilta, jolloin satoi lunta. Mitä\ntapahtui? Ei mitään.\"\n\n\"Mitä te siellä teitte?\"\n\n\"Halusin nähdä teidän äitiänne. Näin teidän veljenne eräänä myöhäisenä\niltana pappilan ovella. Näin teidät tulipalossa. Olittehan tulipalossa?\n-- tietysti. Seisoin kymmenen kyynärän päässä, kun se nuori pukki,\ntallimies, palasi rattaineen taloon. Mitä syytä käyntiini? Hittoko ne\nkaikki syyt tietää! Minä koputin eikä ketään kuulunut. En tiedä, kuinka\nkauan seisoin ja palellutin jalkojani ovella. Sitten minä näin valoa\nmuutamasta ensimmäisen kerroksen huoneesta, mutta minä menin ylös ja\nkoputin. 'Sisään', sanoi joku. Minä menin sisään. Harmaahapsinen vanhus\nnousi ylös. Mustassa puvussa ja rukousnauha kaulassa, tiedättehän.\nMutta ennenkuin minä ehdin puhua mitään, hän pyörtyi kuin kana ja\nlyyhähti lattialle. Jumal' avita, ellei se vanha tyttö pitänyt minua\naaveena.\" Herra Drayton nosti kulmiansa ja lisäsi: \"Minä lähdin\ntieheni.\"\n\n\"Ja tullessanne te säikytitte käytävällä erästä nuorta naista, joka,\nkuten minun äitinikin, luuli teitä minun veljekseni Pauliksi. No niin,\ntämä nuori nainen on tänään mennyt naimisiin minun veljeni kanssa.\nHe ovat nyt matkalla Lontooseen. He aikovat jättää Englannin ensi\nkeskiviikkona, ja nyt he ovat päättäneet viettää ensi yön teidän\nravintolassanne.\"\n\nHerra Draytonin kulmat kohosivat taaskin.\n\n\"Sitä tietenkin on sangen vaikea ymmärtää, mutta katsokaa\", ja Hugh\nRitson antoi Bonnithornelta saamansa sähkösanoman Draytonille. Tämä\nherra katseli ja käänteli sitä minuutin ajan sumein ja hämmästynein\nsilmin ja sitten kääntyi vieraaseensa saadakseen selvitystä.\n\n\"Tämä nainen ei saa lähteä Englannista\", sanoi Hugh.\n\nDrayton koetti kaikin voimin hallita tasapainoansa ja näyttää\nhämmästyneeltä.\n\n\"Sieluni kautta te saatte minun vereni kiehumaan\", hän sanoi. \"Mitä\nminun pitää tehdä saadakseni teidän kaksikymmentä puntaanne? Puhukaa\nselvästi. Minä en ole lurjus, en. Minä olen oikeutettu ravintoloitsija\nja herrasmies --\"\n\n\"Mitäkö on tehtävä? Teidän on vain lähetettävä se nainen takaisin\nkotiin ensimmäisellä junalla.\"\n\nDrayton alkoi nauraa.\n\n\"Kuten näette, ei ollut mitään pelästymisen syytä\", sanoi Hugh\nviattomasti hymyillen.\n\nDraytonin nauru tuli äänekkääksi.\n\n\"Minun on toimitettava se nuori rouva pois uskottelemalla hänelle, että\nolen hänen miehensä, vai?\"\n\n\"Herra Drayton, te olette sukkela veitikka.\"\n\n\"Ja mitäs sanoo siihen oikea aviomies -- eikö hänkin ole sukkela\nveitikka?\"\n\n\"Jättäkää hänet minulle. Hetken tultua älkää viivytelkö. Älkää puhuko\ntarpeettomasti mitään. Käyttäkää tuota ulsteria, joka teillä nyt\non. Puhukaa niin vähän kuin mahdollista -- eikä mitään muuta kuin\nvälttämätöntä. Viekää rouva vaunuun, joka odottaa tässä ovella, ajakaa\nasemalle, ostakaa piletti Keswickiin, toimittakaa hänet junaan viime\nhetkessä ja rientäkää sitten viivyttelemättä tiehenne. Yöjuna ei\nkoskaan pysähdy ennen Bedfordia.\"\n\nDrayton löntysti yli lattian ääneen nauraen. \"He, he, he, kuinka,\nkuinka -- minun on jätettävä hänet asemalle, häh? Nuori raukka --\nminulla ei ole sydäntä, ei ole voimaa olla niin raaka. Ei, ei, minä\nen voi olla sellainen aviomies-roisto, he, he, voi, voi, ja vielä\ntyttöparan hääpäivänä.\"\n\nHugh Ritson hypähti seisoalleen.\n\n\"Jos te menette tuumankaan pitemmälle kuin asemalle, saatte katua sitä\nelämänne loppuun\", hän kivahti iskien vielä kerran nyrkkinsä pöytään.\n\nTämä teki Draytonin naurun ja hyväntuulen vieläkin äänekkäämmäksi ja\nhän selitti, että olisi tarpeen tilata toinen puolikas viinaa, joka\nhuuhtoisi pahan halun pois hänen suustaan.\n\nSitten hänen naurunsa asettui.\n\n\"Katsokaa, te tahdotte saada minut tekemään työn, johon kykenee\nvain yksi ainoa elävä olento. Ja mitä te tarjoatte siitä minulle?\nKaksikymmentä vaivaista puntaa. Pitäkää nekin\", hän sanoi, \"se ei\nkävele, herra.\"\n\nTuli oli kokonaan riittynyt. Iloton huone oli melkein pimeä ja ilma\nsakea savusta ja tukahduttavan ummehtunut vanhasta tupakan ja viinan\nhajusta. Drayton napitti pitkän takkinsa kurkkuun asti.\n\n\"Minä olen myöhästynyt\", hän sanoi, \"hyvää yötä.\"\n\nLasten ääniä kuului kapakasta. Pienokaiset olivat matkalla kotiin.\n\n\"Hyvää yötä, neiti, ja kiitoksia paljon\", sanoi naisääni.\n\n\"Hyvää yötä, Mercy\", huusivat lapset.\n\nDrayton aikoi avata oven.\n\n\"Ajatelkaa tarkemmin\", sanoi Hugh. \"Teille ei ole siinä mitään vaaraa.\nYksitoista ja neljäkymmentä viisi täsmälleen sen tulee tapahtua.\"\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nKun Drayton meni ulos, asteli Hugh Ritson kapakkahuoneeseen. Vieraat\nolivat menneet. Kapakan emäntä vain yksin hääräili myymäpöytänsä\ntakana. Vasemmalle menevä ovi oli nyt auki.\n\n\"Rouva Drayton\", sanoi Hugh, \"oletteko te koskaan ennen nähnyt näitä\nkasvoja?\"\n\nHän otti medaljongin taskustaan ja piti sitä auki vanhan vaimon edessä.\n\n\"Herra hyvästi siunatkoon!\" huudahti kapakan emäntä. \"Sehän on juuri\nhän itse -- ihan ilmetty itsensä -- paitsi tuota nunnan huntua.\"\n\n\"Onko tämä se nainen, joka asui teidän luonanne Pimlicossa -- Paulin\näiti?\"\n\n\"Totisesti, totisesti! Herra nähköön, on. Ja ajatelkaa, se nuori armas\nraukka on nyt kuollut ja mennyt sinne. Siitä on nyt kolmekymmentä\nvuotta, mutta se panee minut itkemään. Ja minun mieheni -- hänkin on\nmennyt. -- Minun mieheni sanoi minulle: 'Martha', hän sanoi,\n'Martha' --\"\n\nKapakan emännän livertelyn lopetti riemukas: \"Hugh, Hugh!\"\n\nMercy Fisher seisoi ovella silmät iloisesta hämmästyksestä auki\nrevähtäneinä ja rinta nousten ja laskien.\n\nSinä hetkenä onneton pikku raukka oli hyökännyt yli lattian Hughin\nsyliin, jossa vapisi kuin säikähtänyt lintu.\n\n\"Oi, minä tiesin, että tulisit -- minä olin varma, että sinä tulisit\",\nhän sanoi kuivaten silmänsä, taas itkien ja kuivaten ne uudestaan ja\nkohotti värisevät huulensa suudeltaviksi.\n\nHugh Ritson ei osoittanut vähintäkään tunteellisuutta. Tyytymättömyyden\nvarjo levisi ensin hänen kasvoilleen, mutta katosi pian. Hän koetti\nnäyttää ihastuneelta ja taivuttaen päänsä kosketti kevyesti verettömiä\nhuulia.\n\n\"Sinä näytät riutuneelta, pikku raukka\", hän sanoi hiljaa. \"Mikä sinua\nvaivaa?\"\n\n\"Ei mikään -- ei mikään nyt, kun sinä olet tullut. Sinä vain olit\ntulematta niin kauan, niin hirveän kauan.\"\n\nHugh koetti keksiä jonkun lohduttavan sanan.\n\n\"Mutta näethän, että minä pidän sanani, sinä tyttöhupakko\", hän sanoi\nja hymyili nyökäten hänelle iloisesti päätänsä.\n\n\"Ja sinä olet vihdoinkin tullut minua katsomaan! Koko tämän pitkän\nmatkan katsomaan minua, pikku raukkaa?\"\n\nRaskas surumielisyys, joka tähän asti oli kuvastunut hänen kasvoillaan,\nhäipyi ja sijalle ilmestyi loistava hymy.\n\n\"Täytyyhän tehdä jotakin sen hyväksi, joka on uskaltanut niin paljon\ntoisen vuoksi\", virkkoi Hugh hieman naurahtaen.\n\n\"Ah!\"\n\nKun ensimmäinen hämmästyksen puuska oli ohi, ei seuraavana ilon hetkenä\npuhelahja kyennyt tunteita tulkitsemaan. Tytön kädet kiertyivät\nHughin kaulaan ja ääneti Mercy katseli hänen kasvojansa, ja silmät\nkirkastuivat kirkastumistaan.\n\n\"Ja sinusta tuntui aika pitkältä ja ikävältä?\" kysyi Hugh.\n\n\"Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut, puhua\", vastasi\nMercy teeskentelemättömästi.\n\n\"Ai, sinä kiittämätön pikku olento, olihan sinulla hyvä rouva Drayton\nja hänen poikansa ja kaikki sievät Hendonin pojat, jotka tulevat\ntänne kapakkaan juomaan ja puhumaan monia hauskoja asioita pienelle\nkapakkaneidille ja --\"\n\n\"Ei se ole sitä! Minulla ei ollut ketään, joka olisi tuntenut _sinut_\",\nsanoi Mercy laskien äänensä kuiskaukseksi.\n\n\"Mutta menethän sinä joskus ulos -- kylään -- Lontooseen?\" kysyi Hugh.\n\n\"En, minä en milloinkaan mene ulos -- en koskaan nyt.\"\n\n\"Ovatko sinun silmäsi sitten todellakin pahemmat?\"\n\n\"Ei se ole minun silmäini vuoksi. Mutta sillä ei väliä. Oi, minä\ntiesin, ettet sinä unohtaisi minua. Vain joskus iltaisin, kun hämärä\nhiipi sisään ja minä istuin ihan yksin takan ääressä, minä ajattelin:\n'Hän ei välitä minusta. Hän ei tule minua hakemaan.' Mutta se ei ollut\ntotta, eihän?\"\n\n\"Kas, no ei, tietysti ei.\"\n\n\"Ja sitten kun lapset tulivat -- tuon naapurin lapset -- ja minä panin\nniitä nukkumaan ja ne pikku lemmikit lukivat siunauksensa, ja minä\nkoetin myöskin rukoilla, niin silloin, silloin\" -- hän katsahti arasti\nympärilleen ja kuiskasi -- \"oli kuin joku olisi sanonut: 'Miksi hän\njättää minut yksin -- olinhan minä niin onnellinen?'\"\n\n\"Sinä olet sairas, pikku raukka, mutta sinä tulet vielä onnelliseksi --\nolethan sinä onnellinen nyt, etkös olekin?\" sanoi Hugh.\n\nTytön silmät, sumeat ja punaiset, kirkastuivat ja niistä loisti hellä\nrakkaus, kun hän käänsi ne häneen, ja koko olemus kertoi täydellisestä\nonnesta.\n\n\"Ah!\" hän sanoi ja painoi kauniin päänsä hänen rintaansa vasten\n\n\"Mutta sinun olisi pitänyt kävellä -- tehdä pitkiä, terveellisiä ja\nonnellisia kävelymatkoja\", puheli Hugh.\n\n\"Teinhän minä -- kun ruusut kukkivat ja tuhatkaunot kukoistivat, ja\nminä kokosin niistä monta sitä varten, että sinä tulisit, kokosin\nmetsäruusuja ja valkoruusuja, mutta sinä olit niin kauan tulematta,\nja ne kuihtuivat. Ja sitten minä en voinut niitä heittää pois, koska\nymmärräthän -- ne olivat sinun -- niinpä minä kuivasin ne sen kirjan\nvälissä, jonka minulle annoit. Tule, anna minä näytän ne sinulle.\"\n\nHän riensi sivuhuoneeseen, ottaen riemumielin pöydältä pienen\nkultareunaisen kirjan. Hugh seurasi häntä konemaisesti tuskin käsittäen\nhänen onnellista sirkutustansa.\n\n\"Ja eikö ollut Hendonissa nuorukaisia, jotka olisivat tehneet nuo sinun\nikävät matkasi hauskemmiksi?\"\n\nMercy avasi juuri kirjaansa hermostunein sormin, mutta pysähtyi ja\nkatsoi häneen hämmästynein silmin.\n\n\"Eikö? Eikö kaunista nuorta miestä, joka olisi kuiskannut sinulle, että\nsinä olit sievä pikku olento, jolla ei ollut oikeutta kulkea yksin ja\nsurren kuihduttaa kauneuttansa? Ei ketään? Häh?\"\n\nMercyn entinen tuskanilme alkoi palata.\n\n\"Kuule, Mercy, sano minulle totuus, sinä sukkela pikku olento, häh?\"\n\nMercy hypisteli hermostunein sormin kuihtuneita ruusujansa. Hänen\nkurkkuansa kuristi.\n\nHugh katsoi hänen surullisiksi muuttuviin kasvoihinsa ja mutisi kuin\nitsekseen: \"Minä sanoin Bonnithornelle, että tämä pesä ei olisi oikea\npaikka tytölle. Hänen olisi pitänyt viedä hänet Lontooseen.\"\n\nTytön sydän kävi sairaaksi. Kirja oli suljettu ja pantu jälleen\npöydälle.\n\n\"Ja nyt, Mercy\", sanoi Hugh Ritson, \"minä tahdon, että sinä olet\njärkevä pikku nainen ja teet, kuten minä pyydän etkä puhu sanaakaan.\nTeethän?\"\n\nLapselliset kasvot kirkastuivat, ja Mercy nyökkäsi päätään, mutta\ntoisesta silmästä vierähti hereä kyynel. Sinä hetkenä hän pisti kätensä\nesiliinansa taskuun, veti sieltä esille parin rannikkaita ja koetti\nniitä vetää Hughin käteen. Hugh katsoi lahjaan ja hymyili sanoen: \"Minä\nen tahdo niitä käyttää -- en tänään, tarkoitan. Katso, minullahan on\nvalkeat kalvostimet. Näes minä tahdon säilyttää lahjasi ja pistän ne\ntaskuuni. Mitä sinä murheellinen pikku raukka -- itketkö sinä taas?\"\n\nMercyn kauniit unelmat kuolivat toinen toisensa jälkeen. Hän kohotti\nhennon kätensä, kunnes se keveänä lepäsi Hughin rinnoilla.\n\n\"Kuuntele. Minä menen nyt ulos, mutta tulen pian takaisin. Minun täytyy\npuhua rouva Draytonin kanssa, minullahan on jotakin maksettavaa,\ntiedäthän.\"\n\nHento käsi putosi sivulle.\n\n\"Kun minä tulen takaisin, minun mukanani on ehkä ystäviä, eräs rouva ja\nherra, ja minä tahdon tavata niitä yksin, aivan yksin, enkä minä tahdo,\nettä ne saavat nähdä sinua -- ymmärrätkö?\"\n\nÄänetön, raskas murhe tuntui painuvan Mercyn sydämeen.\n\n\"Mutta ne menevät pian, ja huomenna sinä ja minä puhumme uudestaan\nja koetamme järjestää asian, niin ettei sinulla olisi aivan niin\nyksinäistä, vaan että voisit katsella ympärillesi ja etsiä silmillesi\ntohtorin apua ja tulisit terveeksi ja voisit unohtaa --\"\n\n\"Unohtaa?\" virkahti tyttö tuskin kuuluvasti. Kurkkua kuristi niin, että\nsieltä vaivoin lähti mitään ääntä.\n\n\"Minä tarkoitan -- se on -- minä toivoin -- tietysti, minä tarkoitan,\nettä unohtaisit kaiken ikävän Cumberlannissa tapahtuneen. Ja nyt, mene\nvuoteeseen, kuten pieni hyvä tyttö ainakin. Minun täytyy mennä. Ah,\nmiten myöhä -- katso, kello on viittätoista vailla yksitoista ja minun\nkelloni on jäljessä.\"\n\nHän astui kapakkahuoneeseen napittaen takkinsa leukaan asti. Tyttö\nseurasi häntä hajamielisenä. Rouva Drayton pesi laseja myymäpöytänsä\ntakana.\n\n\"Tahdottekos lähettää tämän minun pikku ystäväni vuoteeseen sangen\npian\", sanoi Hugh kapakan emännälle. \"Katsokaa, miten punaiset hänen\nsilmänsä ovat. Ja pankaa hyvä tuli takkaan tuolla vasemmalla olevassa\nsalissa -- te saatte vieraita. Teidän ei tarvitse huolehtia vuoteista\n-- ne eivät ole kauan. Näyttäkää minulle, mihin aikaan menee viimeinen\nyöjuna kaupunkiin.\"\n\n\"Lontooseen? Viimeinen lähtee puoli yksi\", sanoi kapakan emäntä.\n\n\"Hyvä on. Minä tapaan teitä vielä, rouva Drayton. Hyvää yötä, Mercy, ja\npidä kasvosi iloisina. Kas niin -- suutele minua. Nyt, hyvää yötä --\nmikä hullu, rakastava pikku hanhi sinä oletkaan -- ja muista, että olet\nvuoteessa ja nukut, ennenkuin minä palaan, muuten minä julmasti suutun,\nniin aivan varmaan. Sinä et ole koskaan nähnyt minua suuttuneena. No\nniin, älä siitä välitä. Hyvää yötä!\"\n\nOvi avautui ja sulkeutui. Mercy palasi takaisin huoneeseensa. Se\noli iloton ja tyhjä eikä lasten onnellisia ääniä enää kuulunut.\nTytön sydäntä kivisti -- se ei ollut raatelevaa tuskaa, vaan synkkää\näänetöntä tyhjyyttä, johon ei pilkottanut pienintäkään valoa, ja hän\ntunsi olevansa yksin.\n\n\"Ehkäpä hän laski leikkiä sanoessaan, että kävellessäni minulla olisi\npitänyt olla joku toverina ja että pitäisi koettaa unohtaa\", hän\najatteli. \"Niin, tietysti hän hullutteli, koska hän tiesi, miten minä\nodotin ja odotin.\"\n\nSitten hän otti taas kirjan, johon Hugh tuskin oli silmiänsä luonut. Se\naukesi siltä kohdalta, jossa oli kuivunut valkoinen ruusu. Sen sydämen\nmahla oli painanut lehteen kellertävän merkin.\n\n\"Niin, tietysti hän puhui leikkiä\", hän sanoi ja naurahti vähän, ja\nsilloin tipahti suuri pisara kirjan lehdelle ja kuolleelle kukalle.\n\nSitten hän koetti olla hyvin urhoollinen.\n\n\"Minä en saa itkeä. Se tekee minun silmäni, oi, niin kipeiksi! Minun\ntäytyy hoitaa niitä hyvin ja saada ne terveiksi -- niin, niin. Minun\ntäytyy olla terve ja vahva, kun -- kun -- _se_ tapahtuu.\"\n\nHän kohotti päätänsä seistessään paikoillaan, ja hymy, kuten kevyt,\nkesäinen tuulahdus tyynellä vedellä, väreili hänen huulillaan. \"Hän\nsuuteli minua\", hän ajatteli, \"ja tuli katsomaan minua koko tämän\npitkän -- pitkän matkan.\"\n\nAutuaallinen ilme kohosi nyt hänen kasvoilleen.\n\n\"Ja ellei hän tulisi takaisin, ennenkuin -- ennenkuin _sitten_ -- hän\non hyvin iloinen -- oi, hän on niin hirveän iloinen!\"\n\nAjatus tulevasta hetkestä, jolloin jokin tekisi tämän pikku raukan\nrikkaaksi, kuvastui hänen kasvoillansa suloisena ja suurena. Tuo aarre\nolisi kaikista rakkain sen vuoksi, ettei se olisi yksin hänen omansa.\nHän palasi kapakkahuoneeseen ja sytytti kynttilän.\n\n\"Jaa, tuoko se onkin teidän sulhasenne -- eikä se olekaan se\nasianajaja, häh?\" virkkoi rouva Drayton askarrellessansa.\n\n\"Minun ei tarvitse peittää kasvojani nyt ei nyt, kun hän on tullut\neihän?\" kysyi Mercy.\n\n\"Niin niin, hän ei näytä välittävän rahasta, ja minä olen toivonut,\nettä hän antaisi niitä teille, sillä kun asiat käyvät hullusti, ovat ne\nainoa, mitä jää lohdutukseksi.\"\n\nMercy näytti kuin iskun saaneelta: ääneti hän lähti sänkykamariinsa.\nMutta hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia, että hän olisi voinut\nnukkua. Hän tutki kasvojaan peilistä ja hymyili ja punasteli, sillä\nhänestä ne olivat kauniit. Ne olivat hänen omasta mielestään nyt\nkauniimmat kuin koskaan ennen. Puolisen tunnin kuluttua hän muisti,\nettä hän oli unohtanut kirjansa salin pöydälle ja lähti alakertaan\nhakemaan sitä. Kun hän oli viimeisillä portailla, hän kuuli kiireistä\nkoputusta ulko-ovelle.\n\nSinä hetkenä kaikki hänen unelmansa hävisivät kuin tuhka tuuleen.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nKun Hugh Ritson astui ulos ja saapui tielle, oli yö pimeä. Tultuaan\njuuri kapakan kellertävästä valosta hänen silmänsä tuskin erottivat\njalkakäytävän tai näkivät pensaitten epäselvän mustan rivin. Ilma oli\nsumuinen. Kosteus keräytyi hänen kulmakarvoihinsa ja partaansa suuriksi\npisaroiksi, ja pakkanen jäädytti ne puikoiksi. Oli pureva kylmä. Joesta\nnouseva höyry levisi kylmän viiman mukana yli suoperäisen aukeaman,\njoka levisi oikealle ja vasemmalle tiestä. Synkällä tiellä oli paksulti\npuoliksi jäätynyttä liejua.\n\nHugh Ritson napitti takkinsa vieläkin tiukemmin ja riensi kuin henkensä\nedestä.\n\n\"Hetkeäkään ei ole hukata\", hän ajatteli, \"jos aion ehtiä asemalle\nsiihen, kun juna pohjoisesta kulkee ohi. Olisin mielelläni tahtonut\npitää herrasmiestäni silmällä. Olisin sen tehnytkin ilman sitä\ntytönlätykkää. 'Myöhästynyt', äh? Mitähän se oli, olisi hauska tietää.\nSiitä saattaisi olla hyötyä.\"\n\nMyötätuuleen hän kiisi yhä tulisemmin, kun hänen silmänsä tottuivat\npimeään. Hän ajatteli, että Bonnithornen sähkösanoma saattoi olla\nerehdyttävä. Kenties se oli sekoittunut johonkin toiseen. Olihan tuskin\nluultavaa, että Paul ja Greta olisivat joskus edes sattuneet kuulemaan\nHaukka-Haikaran nimeä. Ja mitä syytä heillä olisi yöpyä Hendoniin,\nvaikka ovat näin lähellä Lontoota?\n\nHänen ajatuksensa palasi Mercy Fisheriin. Juuri sinä hetkenä tyttö\nuneksi sulounia, miten onnelliseksi hän Hughinsa tekisi sangen\npian. Hugh taas ajatteli harmitellen ja raivoissaan, että tyttö oli\nkiusallinen olento, joka asettaa hänet aivan erikoiseen suhteeseen\ncumberlantilaisiin. Niin, ja hän oli ainoa rengas, joka sitoi hänet\nkotiseutuun. Voisiko tämä Mercy kavaltaa? -- Ei! Ajatus, että Mercy\nvoisi saattaa hänet huonoon huutoon, oli liian raaka. Jos hän ehtisi\nasemalle, ennenkuin pohjoinen juna pysähtyy, hän voisi nähdä omin\nsilmin, jäävätkö Paul ja Greta junasta pois. Jos he eivät jää, he ovat\nsiis junassa, ja hän voi astua siihen ja saapua heidän kanssaan samalla\njunalla Lontooseen. Bonnithorne saattoi erehtyä.\n\nMatka oli pitkä ja tie vaikeata kulkea. Se tuntui paljon pitemmältä\nkuin hän oli luullut. Aidan ja orapihlaja-pensaan suojassa hän raapaisi\ntikulla tulta ja katsoi kelloansa. Se oli juuri yksitoista. Liian\nmyöhään, jos kello ei ollut enempää kuin yhden minuutin jäljessä.\n\nSilloin hän kuuli junan vihellyksen ja tuulen tohinan välistä\nhän kuuli merkkisoiton. Liian myöhään, totisesti. Hän oli vielä\nneljännespenikulman päässä asemalta.\n\nYhä hän kuitenkin kiisi asemaa kohti vähääkään enää toivomatta, että\njoutuisi ajoissa.\n\nHän oli noin kolmensadan kyynärän päässä asemalta, kun hän kuuli\njulmaa räiskettä ja jyminää, johon samalla sekaantui inhimillisten\näänten melua ja pauhinaa. Huudot, karjunta, valitus, itku, voivotus --\nsekoittuivat yhdeksi hirvittäväksi hätähuudoksi, joka yön pimeydessä\nherätti kammottavan kauhuntunteen.\n\nHugh Ritson juoksi kiireemmin.\n\nSilloin hän näki säikähtäneitä miehiä ja naisia juoksevan edestakaisin,\nmilloin ne ilmestyivät valaistulle paikalle, milloin taas katosivat\npimeään. He näyttivät järjettömiltä kuin säikähtäneet hevoset.\n\nPohjoisesta tulevalle junalle oli tapahtunut onnettomuus.\n\nKymmenisen kyynärää asemalta veturi ja kolme etumaista vaunua oli\nsuistunut kiskoilta ja lentänyt kauaksi pengermälle. Neljä takimmaista\nvaunua oli kuitenkin pysynyt raiteilla ja pysähtynyt saamatta mitään\nvaurioita.\n\nNaiset, jotka oli saatu ulos nurinmenneistä vaunuista, hyökkäsivät\nlumivalkein kasvoin läpi aseman ja hävisivät lakeudelle yön pimeään.\nMiehetkin pakokauhu silmissään istuivat maahan kykenemättä mihinkään\nhyödylliseen toimeen. Jotkut järkevämmät olennot ryhtyivät arvelematta\ntyöhön koettaen saada vaunuja jälleen kiskoille. Asemalta tuli miehiä\nlyhdyt käsissä; he auttoivat loukkaantuneita ja panivat heidät\npitkälleen vähän erilleen onnettomuuspaikasta.\n\nTapauksen näyttämö oli laaja ja kauhea ja kuitenkin vain kaksi tämän\nonnettomuuden uhreista on kertomuksemme aiheena. Kuvaus kaikista muista\n-- huudosta, valituksesta, itkusta, melusta ja tuskasta -- olisi tässä\nturhaa työtä.\n\nKohtalo oli tällä hetkellä heittänyt yhteen kolme miestä, joiden elämä\ntähän asti oli ollut erossa, mutta jotka tämän jälkeen olivat hyvässä\nja pahassa sidotut toisiinsa.\n\nHugh Ritson juoksi edestakaisin kuin juopunut. Hän tirkisteli jokaisen\nkasvoihin. Hän otti lyhdyn, jonka joku oli heittänyt maahan ja hyökkäsi\nhaavoittuneitten luo pimeään ja kurkisti jokaista silmiin, pysähtyi\njoskus ja valaisi punertavalla lyhdyllä särkyneitten vaunujen akkunoita.\n\nSinä hetkenä kaikki hänen jäätyneessä sielussansa tuntui sulavan.\nNähdessään onnettomuuden tekemää tuhoa hänen oma sydämetön\nsuunnitelmansa tuntui kauhealta ja meni rikki. Vihdoin hän näki ne\nkasvot, joita etsi. Silloin hän laski lyhdyn sivulleen ja käänsi lasin\npois päin itsestänsä.\n\n\"Seiso tässä, Greta\", sanoi ääni, jonka hän hyvin tunsi. \"Minä palaan\nluoksesi pian. Anna minun koettaa auttaa noita tuolla.\"\n\nPaul meni ihan veljensä ohi pimeässä. \"Auttakaa!\"\n\nHugh Ritson kuuli huudon pengermältä, johon haavoittuneet oli asetettu.\n\n\"Apua, apua! Minut ryöstetään -- apua!\" kuului pimeästä.\n\n\"Missä te olette?\" kysyi toinen ääni. \"Täällä, auttakaa, auttakaa!\"\n\nHugh Ritson juoksi sinne päin, mistä ensimmäinen ääni kuului ja näki\nmiehen kumartuneena jonkun maassa makaavan yli. Sinä hetkenä toinen\nmies hyökkäsi esiin ja tarttui voimakkaalla kädellä kumartuneeseen\nmieheen. Syntyi lyhyt, ankara ottelu. Molemmat miehet olivat yhtä\nsuuret ja yhtä vahvat. Kuului repeävän vaatteen rasahdus. Seuraavana\nhetkenä toinen miehistä lensi pois kuin tuulispää ja katosi lakeuden\npimeään. Mutta Hugh Ritson oli kohottanut lyhtynsä juuri, kun mies\nkulki ohi ja nähnyt selvästi hänen kasvonsa. Hän tunsi hänet.\n\nIhmisjoukko oli kerääntynyt loukkaantuneen ja hänen puolustajansa\nympärille.\n\n\"Ettekö voinut roistoa pidättää?\" kysyi joku.\n\n\"Minä pidin häntä, kunnes hänen takistaan jäi osa minun käteeni.\nKatsokaa\", sanoi toinen.\n\nHugh Ritson tunsi äänen.\n\n\"Kappale irlantilaista, karkeata takkikangasta, voisin väittää\"\n(tunnustellen sitä).\n\n\"Teidän olisi pitänyt tarttua hänen ulsterinsa rinnukseen. Antakaa tämä\nminulle. Minä olen poliisikersantti. Mikä on teidän nimenne, herra?\"\n\n\"Paul Ritson.\"\n\n\"Ja osoitteenne?\"\n\n\"Minä olin matkalla Morleyn Hotelliin, Trafalgar Squaressa. Mikä paikka\ntämä on?\"\n\n\"Hendon.\"\n\n\"Voiko tänne jäädä johonkin yöksi? Minulla on rouva mukana.\"\n\n\"Parasta on mennä kaupunkiin puoli yhden junalla, herra.\"\n\n\"Rouva on liian väsynyt ja säikähtynyt. Eikö ole jotakin hotellia,\nravintolaa, yömajaa?\"\n\nJoku ovenvartija astui esille.\n\n\"Olen Haukka-Haikaran lähetti. Sinne on penikulma, herra. Drayton -- se\non sen omistajan nimi -- hän on itsekin täällä jossakin -- Drayton!\"\n(huutaen).\n\n\"Voitteko toimittaa minulle ajurin, poikaseni?\"\n\n\"Voin, herra.\"\n\nPoliisikersantti liikahti.\n\n\"Minä voin siis tavata teitä Haukka-Haikarassa?\" hän sanoi.\n\nHugh Ritson kuuli kaiken. Hän laski lyhdyn maahan. Pimeyden vuoksi ei\nvoinut erottaa kenenkään kasvojen piirteitä.\n\nNeljännestuntia myöhemmin Hugh Ritson hengästyneenä kolkutti mainitun\nkapakan ovelle. Kapakan emäntä askarteli puhdistellen oluttynnyreitä\nsisällä.\n\n\"Tulkaa, joutuin!\" huusi Hugh.\n\nOvi avautui ja hän astui sisään likomärkänä hiestä.\n\n\"Onko poikanne palannut?\" hän kysyi henkeänsä haukkoen.\n\n\"Palannut, herra? Ei, herra, on ihme, jos hän tulee kotiin ennen aamua,\nherra; hän ei millään tavalla --\"\n\n\"Lakatkaa lavertelemasta. Tyttö on kai omassa huoneessansa. Menkää ja\nlukitkaa hänen ovensa.\"\n\nTämä tapahtui juuri sinä hetkenä, jolloin Mercy hetkisen odoteltuaan\noli palannut hermot jännittyneinä kapakkahuoneeseen. Käännyttyään\nympäri Hugh Ritson joutui silmä silmää vasten hänen kanssaan. Kun Hugh\nnäki hänet, valahtivat hänen tuohtuneet kasvonsa vihasta valkeiksi.\n\n\"Enkö minä käskenyt sinun mennä vuoteeseen?\" hän sanoi hiljaa, käheästi\nkuiskaten.\n\n\"Minä tulin hakemaan ... tulin alas hakemaan ... Hugh, älä suutu\nminulle.\"\n\n\"Mene sitten heti takaisin äläkä täällä seiso. Sukkelaan -- ja lukitse\novesi.\"\n\n\"Kyllä minä menen. Ethän sinä ole vihainen minulle, ethän?\"\n\n\"No, en, ehk'en. Mene nyt vain -- kiireesti. Kuuletko? Miks'et sinä\nmene?\"\n\n\"Minä tulin vain hakemaan ... minä tulin vain ...\"\n\n\"Nyt on ihme! Mitä saakelin hullutusta tämä on? Tyttöjen oikuttelua.\nVähät siitä. -- Tuossa, emäntä, ottakaa tuli. Näyttäkää tietä. Hän ei\nole liian raskas kantaa. Ylös nyt. Mikä kyhnys te olette, vanha eukko?\nMihin huoneeseen?\"\n\nToinen koputus ulko-ovelle. Toinen koputus ja toinen kiireellinen touhu\nsisään laskemisessa.\n\n\"Minä tulen, minä tulen!\" huusi kapakan emäntä yläkerrasta.\n\nHän lynkytti portaita alas niin pian kuin hänen kankeat raajansa ikinä\nsallivat, mutta ovelta kuului koputus uudestaan.\n\n\"Herra varjelkoon, herra varjelkoon, ja kuka se on?\"\n\n\"Saatana, liikuta luitasi hieman ja päästä minut sisään.\"\n\nOvi lensi auki ulkopuolisen voiman ponnistuksesta. Kalmankalpeana,\nhikikarpalot otsalta tippuen, hengitys puuskuttavana, kaula paljaana ja\npaidankaulus sivulle kääntyneenä, pala ulsterista poissa ja punainen\nflanellivuori näkyvässä -- Paul Drayton hyökkäsi sisään. Hän oli nyt\nselvä.\n\n\"Missä hän on?\" kiroten.\n\n\"Minä olen täällä\", vastasi Hugh astellen kapakan lattian yli kynttilä\nkädessä oikealla-olevaan huoneeseen. Drayton seurasi häntä koettaen\nnauraa. \"Jouduinko ajoissa?\"\n\n\"Tietysti jouduitte\", raa'asti hymyillen.\n\n\"Minua peloitti, että myöhästyisin.\"\n\n\"Peloitti kai.\"\n\n\"Juoksin koko matkan.\"\n\n\"Juoksitte kai.\"\n\n\"Mitä te myöntelette ja mukisette?\" kiroten uudestaan.\n\nHugh Ritson lopetti ivansa ja osoitti revittyä ulsteria ja\nepäjärjestyksessä olevaa paidankaulusta. Drayton vilkaisi pukuunsa\nkynttilän valossa.\n\n\"Juoksin lakeuden yli suoraan ja tartuin orjantappurapensaaseen\", hän\nmutisi.\n\n\"Vaietkaa\", sanoi Hugh Ritson, \"nyt ei ole aikaa sellaiseen. Katsokaa,\nDrayton, minä olen suoraluontoinen mies. Älkää yrittäkö minua pettää.\nKuten sanotte, se ei kävele. Sanonko teille, missä takki repesi ja\nkaulus joutui epäkuntoon? Kappale on nyt poliisiasemalla.\"\n\nDrayton liikahti harmistuneena ja katsahti raivokkaasti toiseen. Ei\nollut erehdystä, mitä hän näki Hugh Ritsonin kasvoilla.\n\n\"Minulla on omat epäluuloni, miten ja mistä syystä se tapahtui\", sanoi\nHugh.\n\nDrayton värisi ja ikäänkuin vetäytyi kokoon.\n\n\"No, saatana! Nyt sen näkee, mikä te olette miehiänne. Te voitte\nepäillä minua vaikka mistä, mutta niinä sanon teille, että te\nvalehtelette. Varas luulee, että kaikki varastavat. Te epäilette minua,\nja mistä? Nyt minä teidät tunnen!\"\n\n\"Älkää huoliko\", sanoi Hugh kärsimättömästi, \"te koetatte antaa\nilkityölle liian kauniin kuoren. Minä en _epäile_ teitä. Minä _näin_\nteidät juuri työssä. Riittääkö se?\"\n\nDrayton vaikeni.\n\n\"Te menette asemalle mainitun rouvan kanssa, kuten oli puhe. Herra\nmenee Lontooseen minun kanssani. He tulevat sittenkin tänne, vaikka\nminun ensimmäinen tietoni oli väärä.\"\n\n\"Minä otan sen kaksikymmentä puntaa\", mutisi Drayton.\n\n\"Joko nyt kelpaa? Me puhumme siitä myöhemmin.\" Drayton näytti hetkeksi\nkokonaan tyhmistyneen. Sitten hän kohotti raivostuneet kasvonsa ja puri\nhammasta. Hugh Ritson ymmärsi hänet täydellisesti.\n\n\"Ei mitään kepposia, minä sanon sen teille. Jos te ette vie rouvaa\njunaan -- oikeaan junaan ja ole täällä takaisin huomenaamuna kello\npuoli kaksi, te joudutte viettämään ihania päiviä Vanhassa Baileyssä.\"\n\nDrayton kohotti katseensa Hugh Ritsonin kasvoihin, mutta samassa se\nvaipui alas.\n\n\"Jos minun on myönnyttävä, tapahtuu se hengen pelastamiseksi\", hän\nmutisi. Hän tarkasti revittyä ulsteriansa. \"Minun täytyy muuttaa\npukua\", hän sanoi.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Rouva näkee sen.\"\n\n\"Sen parempi.\"\n\n\"Mutta sen näkevät myöskin ihmiset asemalla.\"\n\n\"Mitäs se haittaa? Te olette siellä Paul Ritson ettekä Paul Drayton.\"\n\nDrayton alkoi nauraa -- hykersi käsiään ja hohotti.\n\n\"Hush!\"\n\nRattaan jyrinä kuului tieltä.\n\n\"Siinä ne ovat\", sanoi Hugh Ritson. \"Pysykää poissa näkyviltä, jos\nvapautenne on teille kallis. Kuuletteko? Pitäkää huoli, ettei herra saa\nteitä nähdä, eikä myöskään rouva saa nähdä teitä, ennenkuin herra on\nmennyt.\"\n\nDrayton polki sisäisen voiman pakottamana lattiaa.\n\n\"Tässä on luukku, minä raotan sitä tuuman verran.\"\n\n\"Ei puolta tuumaa\", sanoi Hugh puhaltaen kynttilän sammuksiin.\n\nSitten hän otti avaimen ja pisti sen oveen ulkopuolelta.\n\n\"Mitä? Olenko minä vanki omassa talossani?\" sanoi Drayton.\n\n\"Minä panen avaimen luukkuun.\" kuiskasi Hugh. \"Kun kuulette oven\nsulkeutuvan meidän jälkeemme, lähtekää täältä -- mutta ei sekuntiakaan\naikaisemmin.\"\n\nRattaat pysähtyivät oven eteen. Kuului ajajan hyppääminen kuskipukilta\nalas. Sitten koputettiin oveen.\n\nHugh Ritson palasi Draytonin luo ja kuiskasi:\n\n\"Tämä on sama mies, joka koetti ottaa teidät kiinni. Pitäkää varanne.\"\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\n\"_Tätä_ tietä, herra; tätä tietä, rouva, Me tiesimme, että tulisitte,\nja pidimme salin takassa lämpimän tulen. -- Tätä tietä, hyvä rouva ja\nhuomatkaa askelmat. Niin, siellä on pimeä ja kylmä, herra -- niin, niin\non, herra, mutta täällä on valoa ja lämpöä, herra.\"\n\nPaul ja Greta seurasivat kapakan emäntää pimeän kapakkahuoneen läpi.\n\n\"Kyllä me osaamme, hyvä eukkoseni. Ah, ja miten kodikasta teillä täällä\nonkaan! Kuuma kuin tulistettu pätsi kylmänä yönä! Kiitos, kiitos --\nja -- me varmaankin hämmästytämme teitä. Sanoitteko te, että odotitte\njotakin? Ah, siltä näyttääkin!\"\n\nRouva Drayton peräytyi ovelle kalpein kasvoin ja kauhistunein ilmein\nhypistellen esiliinansa nauhaa. Päästyään kapakkahuoneeseen hän vapisi\nkiireestä kantapäähän.\n\n\"Minä en usko kummituksiin\", hän mutisi itseksensä, \"mutta jos minä\nuskoisin niihin ja pelkäisin niitä, en tiedä, enkö ... Herra hyvästi\nsiunatkoon! Kuka sanoikaan, että meidän Paul oli jonkun näköinen? Ja\ntäällä on nyt joku, joka on aivan kuin meidän Paul. Ja kooltaankin\naivan kuin kaksi olutpulloa, vain vähän notkeampi ehkä ja oppineempi.\"\n\n\"Mikä vanhaa rouvaa vaivaa?\" sanoi Greta hiljaa.\n\nPaul seisoi hetkisen ja nauroi.\n\n\"Merkillistä! Mutta me emme siitä välitä nyt. Mikä onni, että olemme\nnyt vahingoittumattomina turvassa!\"\n\n\"Kauhea näky, minä en koskaan, koskaan unohda sitä\", sanoi Greta\npeittäen kasvonsa.\n\nPaul astui ovelle. Ajuri toi juuri matkatavaroita sisään.\n\n\"Jättäkää tavarat kapakkahuoneeseen, ajuri -- siihen, siinä ne kyllä\nsäilyvät. Montako niitä on? Oikein. Tässä teille itsellenne. -- Kas,\nvarjelkoon, kukas tuo on? Mitä, Hugh, sinäkö se olet!\"\n\nHugh Ritson astui huoneeseen kylmänä ja hymyilevänä, ojensi kätensä\nGretalle ja sitten veljelleen.\n\n\"Tulin junalle tapaamaan teitä\", hän sanoi vastaukseksi toisten\nkysyvään katseeseen.\n\n\"No, siinä teit ystävällisesti. Tietysti tiedät, mitä on tapahtunut.\nKuinka sinä löysit meidät täältä?\"\n\n\"Kuulin asemalla, että eräs rouva ja herra olivat lähteneet\nHaukka-Haikaraan.\"\n\n\"Ja sinä seurasit jäljestä? No, minun täytyy sanoa, Hugh, että se oli\nveljellisesti tehty kaikesta huolimatta. --. Eikös ollutkin, Greta?\"\n\n\"Oli, rakkaani\", sanoi Greta hiljaa, ja hänen äänensä vapisi.\n\nPaul huomasi hänen mielenliikutuksensa. \"Tyttöparkani, sinä olet\nvieläkin poissa suunniltasi. Sitä minä en ollenkaan ihmettele. Sinun\ntäytyy mennä levolle. Hugh, sinun pitää antaa hänelle anteeksi. Se oli\nkauhea näky, tiedäthän. -- Meidän uusi elämämme alkaa järkyttäen sinua\nsydänjuuria myöten, Greta. Mutta älä siitä välitä. Se tarkoittaa vain,\nettä kirkkaat päivät ovat meillä edessä.\"\n\nPaul astui taas ovelle ja kutsui rouva Draytonia.\n\n\"Kuulkaa emäntä, ottakaa minun vaimoni ja viekää hänet huoneeseensa.\"\n\nKapakan emäntä nilkutti saliin.\n\n\"Huoneeseen, herra, huoneeseen? Herra ei sanonut mitään --\"\n\n\"Viekää rouva parhaimpaan huoneeseenne yläkertaan\", sanoi Hugh tehden\nmerkitsevän ilmeen.\n\nGreta lähti. Hänen askelensa olivat hitaat ja epävarmat.\n\n\"Etkö sinä sano hyvää yötä, Greta?\" kysyi Hugh.\n\n\"Hyvää yötä\", sanoi Greta niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.\n\nVeljekset katsoivat hänen jälkeensä.\n\n\"Jumala häntä siunatkoon!\" sanoi Paul lämpimästi. \"Hänen tulevien\npäiviensä täytyy olla kirkkaampia, jos minä ne voin sellaisiksi tehdä.\"\n\nHugh Ritson sulki oven.\n\n\"Paul\", hän sanoi, \"sinä ja sinun vaimosi ette saa enää koskaan tavata\ntoisianne.\"\n\nPaul Ritson karahti punaiseksi ja sitten tuhkanharmaaksi. Silmäluomet\nvärähtivät tuskin huomattavasti, sitä seurasi iloinen nauru ja\njuhlallinen totisuus.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat, mies?\" hän sanoi sekavin katsein.\n\n\"Istu ja kuuntele\", sanoi Hugh hänkin istuen ja kohennellen tulta.\n\n\"Heti, sano minulle, mitä se on\", sanoi Paul uudestaan.\n\n\"Paul, älä kiivastu. Me molemmat olemme pohjaltamme kuumaverisiä\",\nsanoi Hugh, ja hänen silmänsä kääntyivät läpitunkevan tutkivina veljeen.\n\n\"Älä katso minuun tuolla tavalla\", kuohahti Paul. \"Älä koeta pelotella\nminua. Puhu suoraan ja heti.\"\n\n\"Pysy tyynenä\", sanoi Hugh.\n\n\"Vai niin! Sinä talutat minut silmät sidottuina jyrkänteen partaalle ja\nsanot: 'Pysy tyynenä!'\"\n\n\"Sinä erehdyt. Minä löysin sinut sieltä ja koetan poistaa siteen\nsilmiltäsi\", väitti Hugh.\n\n\"Pian, mitä se on? Kohta minun kärsivällisyyteni on lopussa.\"\n\nHugh Ritson nousi kankeasti seisoalleen.\n\n\"Paul, sanoitko sinä Gretalle, että hän meni naimisiin äpärän kanssa?\"\n\nTuskan ilme kasvoillaan Paul lysähti kokoon vavisten ja äänetönnä.\n\n\"Sanoitko sen hänelle?\" kysyi Hugh kauheasti kiihkoissaan.\n\nPaulin silmät olivat luodut lattiaan ja pää painui alas. Hän oli vaiti.\n\n\"Minä ajattelin, ettet sinä aikoisikaan hänelle sanoa\", jatkoi Hugh\nkylmästi. Hänen silmänsä tuijottivat lakkaamatta Paulin painuneeseen\npäähän. \"Niin minä ajattelen vieläkin.\"\n\nPaul ei puhunut mitään, mutta saattoi tuskin hengittää. Hugh katseli\nhäntä yhä tarkemmin.\n\n\"Mennä vihille naisen kanssa ja olla olevinaan toinen kuin on -- onko\nse kunniallisen miehen teko? Onhan se petos? Anna sitten sille mikä\nnimi tahansa.\"\n\nPaul nousi ylös. Hänen yhteenpuristetuille huulilleen ilmestyi hymy.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" hän kysyi. \"Miksi sinä et sanonut hänelle?\" sanoi\nHugh. \"Koska minä olin vannonut ja luvannut olla ilmaisematta sitä\nkenellekään. Ymmärrät kai tämän salaisuuden, kuten olet ymmärtänyt\ntoisenkin.\" Hugh hymyili.\n\n\"Sano mieluummin, ettet uskalla sanoa sitä, sillä jos olisit ilmaissut\nsen hänelle, hän ei ikinä olisi tullut sinun vaimoksesi.\"\n\nPaul naurahti ontosti.\n\n\"Sen saamme nähdä. Minun omat huuleni ovat suljetut, mutta sinun ovat\nvapaat. Sinä voit tahrata isämme muiston ja mustata äitimme kunnian.\nSinä saat häväistä minua ja ryöstää minulta vaimoni rakkauden -- jos\ntahdot ja voit.\" Tämän sanottuaan Paul astui kiireesti ovelle, heitti\nsen auki ja huudahti: \"Greta! Greta!\"\n\nHugh seurasi häntä ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Mitä sinä aiot tehdä?\" hän sanoi käheästi kuiskaten. \"Ole vaiti, minä\nsanon sinulle, ole vaiti.\"\n\nPaul käännähti ympäri.\n\n\"Sinä sanot, että minua peloittaa ilmoittaa se hänelle. Sinä soimaat\nminua, että olen ottanut hänet puolisokseni. Sinä saat kertoa hänelle\n-- nyt, tässä, ja minun silmäini edessä.\"\n\n\"Tule sisään ja sulje ovi\", sanoi Hugh.\n\n\"Siitä ei olisi mitään hyvää, mutta jotakin pahaa siitä saattaisi olla.\nEi hätää, sinä saat kertoa hänelle. Minä vaadin sinua kertomaan.\"\n\n\"Tule sisään ja kuuntele minua\", sanoi Hugh pahaenteisesti ja asettuen\noven ja Paulin välille hän veti oven kiinni. \"Tässä on kysymys\nenemmästä kuin Gretan tunteista\", hän lisäsi. \"Eikö sinulla ole mitään\nsanottavaa _minulle_?\"\n\nPaulin kuohuva kiihko tyyntyi äkkiä. \"Minä olen korvannut sinulle\nkaiken\", hän sanoi hiljaa ja heittäytyi tuolille.\n\n\"Korvannut!\"\n\nHugh Ritson hymyili katkerasti.\n\n\"Kun palaat, saat nähdä\", sanoi Paul, ja katse painui taas maahan.\n\n\"Sinä ajattelet luovutuskirjaa -- minä olen siitä jo kuullut\", sanoi\nHugh. Kylmä hymy leikki hänen yhteenpuristetuilla huulillaan.\n\n\"Se oli kaikki, mitä minä voin tehdä\", sanoi Paul, ja hänen äänensä oli\ntuskin kuiskausta kuuluvampi. Hänen voimakas henkensä oli lannistunut\nja hänen uhmansa kuollut.\n\n\"Sinä olet ryöstänyt minulta minun perintöni, kylmästi ja\ntunnottomasti. Sinä olet ollut minun paikallani. Sinä olet siinä vielä.\nJa sinä annat minulle viheliäisen luovutuskirjan korvaukseksi.\"\n\nMusta uhkan pilvi ilmestyi Hughin kasvoille.\n\n\"Korvaus! Eikö sinua hävetä sellainen ivanteko? Mikä korvaus voi\ntällaisen teon hyvittää?\"\n\n\"Minä tein niin paljon kuin voin. Jumala tietää, että minä tein\nparhaani\", sanoi Paul ja hänen päänsä painui pöytään.\n\nHugh Ritson seisoi vieressä kalpeana pidätetystä vihasta.\n\n\"Oliko _parasta_ pitää minun paikkani niin kauan kuin se oli pitämisen\narvoinen ja jättää se sitten takaisin tyhjänä jalomielisyyden\nosoituksena? Lahjakirja! Mitä oikeutta sinulla on otaksua, että minä\nottaisin sen sinulta? Ottaa omani takaisin mieheltä, joka on sen\nryöstänyt minulta ja ottaa se vastaan polvillani! Ottaa se lahjana,\njolloin sinä olet jalomielinen lahjoittaja ja minä viheliäinen\nvastaanottaja!\"\n\nAnkara väristys kävi Paulin lävitse.\n\n\"Minä olin avuton, minä olin avuton!\" hän sanoi.\n\n\"Ymmärrä oikein todellinen asemasi -- sinun laillinen asemasi. Sinä\nolit äitisi laiton poika --\"\n\n\"Minä puolustin hänen kunniaansa!\"\n\n\"Sinä tarkoitat -- peitit hänen häpeäänsä.\"\n\n\"Kuten tahdot. Minä olin voimaton ja menettelin parhaani mukaan.\"\n\nHugh Ritsonin kasvot synkistyivät.\n\n\"Oliko parasta olla valapattoinen valehtelija?\" hän kivahti.\n\nPaul läähätti, mutta ei vastannut.\n\n\"Oliko parasta olla varas?\"\n\nPaul hypähti seisoalleen.\n\n\"Jumala, anna minulle kärsivällisyyttä!\" hän mutisi.\n\n\"Oliko parasta olla petturi?\"\n\n\"Vait! Jumalan tähden vaikene!\"\n\n\"Oliko parasta olla elävä, personoitu valhe -- ja kaikki vain kunnian\nvuoksi? Kunnia, totisesti! Ovatko väärä vala ja ryöväys kunnian\nkulmakivet?\"\n\nPaul harppasi yli lattian äänettömänä ja tuhkan harmaana, kasvot\nkauhean rumiksi vääntyneinä. Sitten kasvojen jännitys laukesi ja\nmurtuneella äänellä hän virkkoi:\n\n\"Hugh, minä olen tehnyt nyt jo liian paljon vääryyttä sinulle. Älä aja\nminua pitemmälle. Älä, älä, minä pyydän sinua.\"\n\nHugh naurahti lyhyesti -- ääni kaikui onttona: äänettömässä huoneessa.\n\nKuullessaan tämän sydämettömän äänen kaikki jalo Paulissa tuntui\njäätyvän. Hän ei hävennyt enää, vaan kohotti päänsä ja astui varmasti\njalkansa lattiaan.\n\n\"Olkoon niin\", hän sanoi, ja tuskan pilvi poistui hänen otsaltansa.\n\"Minä sanon, että säästääkseni äitini hyvän nimen tahrattomana minä\nsuostuin tekemään, kuten tein.\"\n\n\"Suostuit?\" sanoi Hugh kulmiansa kohottaen.\n\n\"Etkö sinä usko minua? Ole uskomatta, sitä en voi auttaa. Sinä sanot,\nettä minun hyvitykseni on ivantekoa. No, hyvä, sanokaamme, että se\non sitä. Sinä sanot, että minä olen pitänyt sinun paikkasi, kunnes\nse ei enää ollut pitämisen arvoinen. Sinä tarkoitat, että minä olen\nvähentänyt kiinteimistöjesi arvoa. Se ei ole totta, ja sinä tiedät,\nettei se ole totta. Jos maita on pantattu, olet sinä saanut rahat.\"\n\n\"Ja kenellä niihin olisi parempi oikeus?\" kysyi Hugh uudestaan nauraen.\n\nPaul heilautti kättänsä ja hillitsi vihan, joka tahtoi kuohahtaa esille.\n\n\"Sinä olet tehnyt elämäni helvetiksi. Itse hyvin tiedät, minkä\nkatkeran maljan olet valmistanut minun juotavakseni. Jos minä maailman\nsilmissä olen ollutkin isäni perijä, sinä kuitenkin olet syönyt koko\nperinnön. Vaikka isäni talo oli minun, minä kuitenkin olin siinä kuin\nkerjäläinen. Minä olen ollut varjo ja sinä päämies. Tuuma tuumalta sinä\nolet kaivanut pohjan minun jalkaini alta.\"\n\n\"Ja kuitenkin minä olen ollut äänetön kuin hauta\", sanoi Hugh ja\ntaaskin nauroi kaikuvasti.\n\n\"Jumala sinun tarkoituksesi tietää -- ilman sinä et mitään tee\", sanoi\nPaul. \"Mutta minä yksin en ole kärsinyt. Oletko ajatellut, että tuo\nkaikki on tapahtunut meidän äitimme silmäin edessä hänen näkemättä\nsitä?\"\n\nHugh Ritson hymähti ivallisesti.\n\nPaulin kasvot kävivät kauhean juhlallisiksi.\n\n\"Kun isämme kuoli, äitimme kunnia vaati minua lupaamaan vaitioloa. Minä\nsain siinä sovittaakseni isäni syntiperinnön. Taivas hänelle anteeksi\nsuokoon. Minä en epäröinyt. Mutta siitä hetkestä oli äitini kohtalo\nratkaistu ja hänet ajettu pois.\"\n\n\"Onko se minun syyni?\" kysyi Hugh.\n\n\"Taivas tietää ja taivas tuomitkoon teidän välillänne\", sanoi Paul.\n\"Hän ei jaksanut sitä enää kestää\", Paulin ääni vapisi, kun hän lisäsi:\n\"Nyt hän on mennyt.\"\n\nSeurasi hetken äänettömyys. Oli kuin enkeli olisi itkien liidellyt\nheidän ohitsensa.\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi Hugh kylmästi. \"Hän on pukeutunut nunnaksi.\nMinä olen tavannut hänet sen jälkeen.\"\n\nPaul kohotti katseensa.\n\n\"Hän on katolisessa Westminsterin luostarissa\", lisäsi; Hugh.\n\nPaulin kasvot värähtelivät.\n\n\"Onneton mies! Kuinka onnellinen hän olisikaan saattanut olla ilman\nsinua!\"\n\n\"Erehdyt\", sanoi Hugh. \"Hän joutui sinne oman -- ja sinun rikoksesi\nvuoksi.\"\n\nPaul hyökkäsi kohoitetuin käsin veljeänsä kohti.\n\n\"Ei enää sanaakaan siitä\", hän sanoi kähisevällä äänellä.\n\n\"Kuinka hän saattoi tutkia omaatuntoansa ja olla onnellinen? Hän on\npannut petturin minun isäni perijän asemalle\", jatkoi Hugh.\n\n\"Hän on pannut siihen isäni ensiksi-syntyneen pojan\", sanoi Paul.\n\n\"Se on valhe! Hän on pannut siihen _toisen miehen_ kanssa saamansa\näpärän!\"\n\nKauhea äänettömyys. Paul seisoi hetkisen paikoillaan niin kamalan\ntuskan raatelemana, että hetkeksi Hugh Ritsonkin lannistui sen edessä.\n\n\"Jatka\" sanoi Paul käheästi ja lysähti tuoliinsa.\n\n\"Sinun äitisi oli jo ennen naimisissa\", jatkoi Hugh, \"ja hänen\navioliittonsa laittomana purkautui. Siitä yhdistyksestä syntyi yksi\nlapsi.\"\n\nPaul kohotti päänsä.\n\n\"Sitä minä en usko.\"\n\n\"Se on tosi -- ja sinä saat uskoa sen.\"\n\nTuska puristi Paulin sydämen kokoon.\n\n\"Sinun isäsi meni uusiin naimisiin ja sai tyttären. Sinun äitisi meni\nmyöskin naimisiin ja sai pojan. Sinun isäsi tytär on elossa. Sanonko\nsinulle, kuka hän on? Hän on sinun vaimosi -- nainen, jonka kanssa\ntänään olet vihitty.\"\n\nPaul hypähti seisoalleen.\n\n\"Se on valhe!\" hän huudahti.\n\n\"Katso itse\", sanoi Hugh Ritson ja vedettyään papereita taskustaan hän\nheitti ne pöydälle. Ne olivat samat todistukset, jotka Bonnithorne oli\nhänelle hankkinut.\n\nPaul luki ne levottomin ilmein, lysähti tuolillensa, painoi päänsä\npöytään ja valitti ääneen.\n\n\"Oi, Jumala! Voisiko se olla mahdollista?\"\n\n\"Kun äitisi sanoi sinulle, että olit laiton poika, hän unohti sanoa,\nminkä isän kanssa saatu. Se oli häneen nähden luonnollista, mutta\nraakaa sinua kohtaan. Minä tiesin totuuden alun pitäen.\"\n\n\"Silloin sinä tunnustat itsesi roistoksi\", huusi Paul.\n\nHugh pudisti keveästi päätään ja koetti hymyillä.\n\n\"Minä tiesin, miten hän on kulkenut miehen sylistä toiseen. Minä\ntiesin, minkä arvoinen hänen _kunniansa_ oli. Ja kuitenkin minä olin\nvaiti. Vaiti, vaikka vaietessa menetin syntymäoikeuteni. Sano nyt, jos\nsuvaitset, kumpi meistä -- sinä vai minä -- on ollut todellinen äitimme\nkunnian suojelija.\"\n\nPaul nousi taas ylös nöyränä ja muserrettuna, ja hänen jokainen\njäsenensä vapisi.\n\n\"Mies, mies, älä järsi minun sydäntäni. Peruuta sanasi. Sääli minua ja\nsano, että se on valhe -- musta, kauhea valhe. Ajattele, kuinka hirveää\nse olisi -- ajattele sitä ja sääli minua.\"\n\n\"Se on tosi.\"\n\nSilloin Paul lankesi polvillensa ja tarttui veljensä käteen.\n\n\"Hugh, Hugh, veljeni, tunnusta, että se oli valhe. Älä anna minun\nkauhusta menehtyä. Älä saata minua kadehtimaan kaikkia kuolleita, jotka\nuinuvat rauhassa haudoissansa! Sääli häntä, ellet tunne sääliä minua\nkohtaan.\"\n\n\"Minä tahdon pelastaa sinut suuresta synnistä.\"\n\nPaul nousi seisoalleen.\n\n\"Nyt minä _tiedän_, että se oli valhe\", sanoi hän ja sinä hetkenä\nmasentava nöyryys oli hänen olennostaan kuin pois puhallettu.\n\nHugh Ritsonin kasvot lensivät hehkuvan punaisiksi.\n\n\"Minulla on täällä\", sanoi Paul hipaisten päätänsä ja painaen kätensä\nsydämelleen, \"ääni, joka sanoo, että se on valhe.\"\n\nHugh hymyili kylmästi ja hillitsi täydellisesti itsensä.\n\n\"Minun äitini tiesi kaikki. Jos Greta olisi ollut minun sisarpuoleni,\nolisiko hän seisonut meidän rakkautemme äänettömänä todistajana?\"\n\nHugh teki kädellään torjuvan liikkeen.\n\n\"Äitisi oli sukulaisuudesta yhtä tietämätön kuin te itsekin. Robert\nLowther oli kuollut, ennenkuin äitisi, asettui Newlandiin. Hän ei\ntiennyt mitään entisestä rakastajastaan. Entisen, onnettoman avioliiton\nsalaisuus oli haudattu hänen kanssaan.\"\n\n\"Sallimus olisi estänyt sen, sillä kohtalo kulkee omaa rataansa ja\nlopulta kääntää kaikki hyväksi\", sanoi Paul.\n\n\"Niin, kohtalo kääntää asioitasi nyt\", selitti Hugh, \"tässä paikassa\nja minun kauttani. Tässä on pysäkki, johon elämänne polku on teidät\njohtanut. Te yhdytte tässä -- ja eroatte.\"\n\nPaulin tuhkanharmaille kasvoille ilmestyi hymy.\n\n\"Sitten olisi luonto estänyt sen\", hän sanoi. \"Jos tämä olisi totta,\nluuletko, että me emme olisi sitä tienneet -- hän ja minä -- sydämemme\nsykinnästä? Kun uskolliset sydämet yhtyvät, silloin täyttää ne pyhä\nrakkaus ja suloinen ääni kuiskaa, että se on hyvä. Siinä on taivaan\nsuostumus. Ei maailman pyhitys, ei mainen laki eikä maailman avioliitto\nole mitään sen rinnalla, sillä sen on asettanut luonto itse. Meidän\nsydämemme ovat yhtyneet, hänen ja minun, ja sama luonto on pyhittänyt\nmeidän rakkautemme ja avioliittomme. Ja vastoin tätä ensimmäistä ja\nviimeistä ja korkeinta tuomaria sinä tahdot minut saada uskomaan noita\nviheliäisiä papereita? Pois ne!\"\n\nPaulin katse oli kirkas, hänen kasvoiltansa olivat kaikki varjot\nkadonneet.\n\n\"Se on epäilemättä hyvin kaunista\", sanoi Hugh merkitsevästi hymyillen.\n\"Mutta minä kehoitan sinua olemaan varuillasi.\"\n\n\"Minua ei pelota\", vakuutti Paul.\n\n\"Sinun täytyy pitää totena minun kertomukseni, samoin kuin nämä\npaperitkin -- tai väittää molemmat vääriksi.\"\n\n\"Ne ovat vääriä.\"\n\n\"Ota kuitenkin asioista selvä. Jätä vaimosi tähän taloon täksi yöksi ja\nmene itse jonnekin muualle.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Jos sinä olet rikkonut Gretaa vastaan --\"\n\n\"Minä en ole rikkonut mitään häntä vastaan\", sanoi Paul tulistuen.\n\n\"Minä sanon, että jos sinä olet rikkonut häntä vastaan ja tahdot\nsäilyttää mahdollisuuden korjata sen, teidän täytyy viettää tämä yö\nerossa.\"\n\n\"Hugh!\" huusi Paul raivoissaan, nousten taas seisoalleen. \"Sinä olet\nkiduttanut minua ja murtanut äitini sydämen. Sinä olet ajanut minut\npois kodistani ja hänet koko maailmasta. Sinä olet tunkeutunut minun\nja sen naisen väliin, joka minua rakastaa; ja nyt kun sinä olet.\nriistänyt minulta kaiken, paitsi tämän naisen rakkautta, ja minä olen\ntyhjin käsin muukalaisena lähdössä vieraaseen maahan, sinä tahdot ottaa\nhänetkin minulta pois ja jättää minut aivan alasti.\"\n\n\"Minä tahdoin varjella sinua kauheasta synnistä\", sanoi Hugh Ritson\nvielä kerran.\n\n\"Pois tieltä\", huusi Paul käskevällä äänellä ja kohotti puristetun\nnyrkkinsä.\n\n\"Ole varuillasi, minä sanon sinulle\", kähisi Hugh.\n\nPaul oli raivoissaan. Hänen otsansa painui syviin ryppyihin, hänen\nläähättävä hengityksensä löi Hughin kasvoihin.\n\n\"Taivaan rakkauden nimessä, pois tieltä!\"\n\nSamana hetkenä hänen voimakas nyrkkinsä putosi sellaisella raivolla,\nettä Hugh Ritson kellahti maahan.\n\nSamassa kohotti Paul jalkansa astuaksensa hänen rinnalleen, mutta\nhorjahti kauhusta takaisin aivan kuin tuntoihinsa tullen, kasvot olivat\nkalmankalpeat ja silmät punaiset kuin veri. Seurasi äänettömyys, ja\nPaul läähätti kauhusta.\n\n\"Nouse ylös! Nouse ylös! Hugh, Hugh, nouse ylös!\"\n\nHän hyökkäsi ovelle ja heitti sen auki.\n\n\"Tulkaa tänne, tulkaa tänne; tulisiko joku tänne?\" hän huusi.\n\nKapakan emäntä oli aivan lähellä. Hän oli seisonut, kuunnellut ja\nvavissut oven takana.\n\nSeuraavana hetkenä Greta riensi portaita alas ja asettui Paulin\nrinnalle.\n\nPaul nojasi seinään kasvot käsiin painuneina.\n\n\"Viekää hänet pois\", hän ähkyi, \"ennenkuin kiroan sen päivän, jolloin\nhänet ensi kerran näin.\"\n\nHugh Ritson nousi seisoalleen.\n\n\"Paul, mitä on tapahtunut?\" huusi Greta.\n\n\"Viekää hänet pois.\"\n\nJa yhä Paul peitti kasvonsa päästäkseen näkemästä, mitä oli tehnyt ja\nmitä oli aikonut tehdä.\n\n\"Hugh, mitä se on?\"\n\nHugh Ritson astui ovelle.\n\n\"Kysy _mieheltäsi_\", hän sanoi hammasta purren ja jäädyttävän kylmästi.\n\"Ja muista tämä yö. Sinä et milloinkaan unohda sitä.\"\n\nSitten hän hoiperteli ulos huoneesta.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nHugh Ritson astui kapakan toisella puolen olevaan huoneeseen. Oven\nripa ei kääntynyt, vaikka hän koetti sitä vääntää. Drayton piti sitä\nsisäpuolelta ja painaen päänsä avaimen reikään hän koetti kuunnella.\n\n\"Kuka se on?\" hän kuiskasi, kun Hugh Ritson väänsi lukon auki ja työnsi\novea.\n\n\"Päästäkää minut sisään\", sanoi Hugh jurosti.\n\n\"Epäileekö hän?\" kuiskasi Drayton, kun ovi jälleen sulkeutui.\n\"Seurasiko hän minua? Mitä aiotte pojalle tehdä? Saatana, minä näytän\nhänelle!\"\n\nJa Drayton hapuili tyhjässä huoneessa, kopeloi sammunutta liettä ja sai\nkäteensä hiilihangon.\n\n\"Hullu!\" sanoi Hugh hiljaisella äänellä. \"Pankaa se pois.\"\n\n\"Eikö hän ole seurannut minua? Luuletteko, että ne ottavat minut\nkiinni? Antaa hänen tulla tänne, niin näkee.\"\n\nDrayton käveli pimeässä, ja lattia kolisi hänen raskaitten\nsaappaittensa alla.\n\n\"Liikkukaa hiljemmin, te heittiö\", kuiskasi Hugh äreästi. \"Hän ei tiedä\nmitään teistä, hän ei ikinä ole kuullut teistä sanaakaan. Olkaa hiljaa.\nKuuletteko?\"\n\nOvelta kuului kevyt, hermostunut koputus.\n\n\"Kuka siellä?\" sanoi Hugh.\n\n\"Se on vain minä\", kuului ulkopuolelta rouva Draytonin ääni ja\nläähättävä hengitys -- hän oli kuin henkensä hädässä.\n\nHugh Ritson avasi oven, ja kapakan emäntä astua sisään.\n\n\"Herra hyvästi siunatkoon, mikä tuota herraa vaivaa! Oi, oi, hän\non kuin sinä, Paul, ilmetty itse, mustassa puvussa. Minä olen niin\nkauheassa tuskassa ja vapisen tyhjän tähden. Oletko sinä, Paul, siellä\npimeässä? En ikinä ole nähnyt ketään, joka olisi niin sinun näköisesi,\nsiitä olen varma.\"\n\n\"Vait! Lakatkaa lavertelemasta. Mitä hän sanoo?\" sanoi Hugh.\n\n\"Herrako? Hän sanoo ja sanoo ja sanoo, ettei mikään, ei mikään, mikään\nsaa häntä jättämään rouvaa _tänä_ yönä.\"\n\n\"Hän kyllä tulee parempiin ajatuksiin.\"\n\n\"Ja mihinkä minä voin ne panna, kun minulla on vain oma huoneeni Paulin\nhuonetta lukuunottamatta? Eikä ole lakanoita, ei lämmitetty eikä\nmitään. Se minua niin huolettaa.\"\n\n\"Hillitkää kielenne! Pankaa rouva poikanne huoneeseen. Teidän poikanne\nei tänä yönä huonetta tarvitse.\"\n\n\"Sinnehän minä hänet panin.\"\n\n\"Se on hyvä. Jättäkää hänet sinne.\"\n\n\"Ja herra myöskin, sinnekö sekin?\"\n\n\"Herra lähtee pois minun kanssani. Lähtekää täältä.\"\n\n\"Hyvä, hyvä. Mutta kun sitä ei ole tuuletettu eikä puhdistettu ja minä\nsanon, että minua niin peloittaa --\"\n\nHugh Ritson oli ottanut kapakan emäntää olkapäistä ja työnsi häntä ulos\nhuoneesta.\n\n\"Vielä hetkinen\", hän kuiskasi ja veti emännän takaisin. \"Onko\nyläkerrassa mitään tekeillä?\"\n\n\"Yläkerrassa? -- vuode -- tuuletus --\"\n\n\"Tyttö? Eikö hän ole pitänyt mitään ääntä? Onko hän valveilla?\"\n\n\"Ei niin paljon kuin minä tiedän. Minä menin ylös ja kuuntelin ja\nkuuntelin enkä kuullut mitään ääntä. Siunatkoon ja varjelkoon, minua\nniin peloittaa --\"\n\n\"Menkää uudestaan ylös ja pankaa korvanne oveen.\"\n\n\"Minä pelkään, että hän sai kauhean kolauksen, kun häntä tuolla tavalla\nja hän on vielä siinä tilassa ja --?\"\n\nSinä hetkenä kuului pimeältä tieltä lähenevää rattaanpyörien jyrinää.\nHugh Ritson työnsi kapakan emännän ulos, veti oven kiinni ja väänsi sen\nlukkoon.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Drayton karkeasti kuiskaten. \"Mitä ne tahtovat?\nEttehän vain tahdo kavaltaa poikaa, häh?\"\n\n\"Ne ovat ne vaunut, joiden on vietävä teidät ja rouva asemalle\", sanoi\nHugh. \"Vait -- kuulkaa!\"\n\nAjuri koputti oveen piiskansa perällä ja huusi paikaltansa: \"Hei,\nhei! Hei, hoo! Kyyti asemalle valmis. Puoli tuntia sitten löi kello\nyksitoista.\" Sitten hänen kuultiin käsiään heiluttaen hakkaavan\nruumistaan pysyäkseen lämpimänä.\n\n\"Hullu!\" mutisi Hugh, \"eikö hän voi pitää kitaansa kiinni?\"\n\n\"Aivan oikein\", huusi rouva Drayton kimeällä äänellä työntäen päänsä\nakkunanpielestä ihan ruutuun kiinni. \"Herra on varmaan kutsunut sen\nitselleen\", hän päätti ja lähti kynttilä kädessä nousemaan portaita.\n\nVasemmalla olevan huoneen ovi avautui, ja Paul Ritson astui ulos. Hänen\nsuuri voimansa näytti hänet jättäneen -- hän horjui kuin juopunut.\n\n\"Kapakan emäntä\", hän sanoi, \"milloin menee viimeinen juna Lontooseen?\"\n\n\"Puoli yksi\", vastasi rouva Drayton portailta.\n\n\"Voinko minä saada ajurin, parahin eukkoseni, tähän aikaan yöstä?\"\n\n\"Ajuri on ovella, herra -- se tuli juuri.\"\n\nPaul palasi huoneeseen, johon hän oli vaimonsa jättänyt.\n\nKaksi miestä vastaisella puolella olevassa huoneessa kuunteli henkeä\npidättäen.\n\n\"Nyt pitäkää varanne\", kuiskasi Hugh Ritson. \"Minä tiedän, että hän\nmuuttaa päätöksensä. Hän lähtee. Te pysytte hiljaa. Viiden minuutin\nkuluttua te ajatte rouvan kanssa asemalle. Hän tulee jalan minun\nkanssani. Sinä hetkenä kuin me suljemme oven jälkeemme, te menette\nrouvan luo ja sanotte: 'Minä olen muuttanutkin päätökseni. Meidän\ntäytyy mennä yhdessä. Tule.' Ei sanaakaan enempää. Viekää hänet\nkiireesti vaunuihin ja ajakaan tiehenne.\"\n\n\"Helpommin sanottu kuin tehty, sanon minä.\"\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nJäätyään yksin Gretan kanssa Paul suuteli häntä hellästi ja painoi\npäänsä hänen olkaansa vasten. Voimakas mies oli nyt heikko kuin lapsi.\nHän oli sortunut mies. \"Musta valhe on kuin myrkky minun veressäni\",\nhän valitti.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Greta ja koetti rauhoittaa häntä.\n\n\"Törkein valhe, mitä milloinkaan on lausuttu tätä ennen -- raa'in,\nluonnottomin valhe.\"\n\n\"Mitä se on, rakkahin?\" kysyi Greta uudestaan painautuen hartaana ja\nosaaottavana lähemmä.\n\n\"Minä tiedän, että se on valhe -- minun sydämeni sanoo, että se on\nvalhe: yksin kivetkin huutavat, että se on valhe.\"\n\n\"Sano minulle, mitä se on\", pyysi Greta ja syleili häntä hellästi.\n\nMutta vaikka Paul koetti vapautua myrkyllisestä sanasta, se yhä\nhallitsi häntä. Ankarasti väristen hän työnsi vaimonsa luotansa, aivan\nkuin hänen läheisyytensä olisi kiusannut häntä.\n\nGretan rinta aaltoili. Hän katseli luottavasti hänen kasvoihinsa. \"Jos\nse ei ole totta\", hän sanoi, \"mitä se sitten lieneekin, miksi sen\nsitten tarvitsee kiusata sinua?\"\n\n\"Totta puhut, lemmikkini\", virkkoi Paul pudistaen pois pelkonsa, ottaen\nGretan syliinsä ja koettaen vapautuneesti nauraa. \"Miksi, todellakin?\nMiksi sen tarvitsee kiusata minua?\"\n\n\"Etkö sinä voi sanoa sitä minulle?\" kysyi Greta kohottaen rukoilevasti\nkatseensa ylös. Hän ajatteli, niitä Hugh oli sanonut heidän\navioliittonsa esteistä.\n\n\"Miksi minä sanoisin sinulle sellaista, mikä ei kuitenkaan ole totta?\"\n\n\"Meidän on siis vapauduttava siitä ajatuksesta\"! sanoi Greta\nlohdutellen.\n\n\"Niin, tietysti, rakkaani, meidän on vapauduttava: siitä\", ja Paul\npäästi äänekkään, onton naurun. Hänen otsansa oli hiessä. Greta pyyhki\npois kylmät pisarat. Hänen ohimonsa polttivat. Greta hyväili niitä\nviillyttävillä sormillaan. Hän oli vain entisen olemuksensa hylky --\nturmioon joutunut mies. \"Jospa minä voisin!\" hän mutisi itseksensä.\n\n\"Sano minulle\", pyysi Greta. \"Minun oikeuteni on saada se tietää. Minä\nolen nyt sinun vaimosi --\"\n\nPaul vetäytyi erilleen. Greta painui lähemmä. \"Meidän välillämme ei saa\nolla mitään salaisuuksia, armahin. Mitään emme saa salata.\"\n\n\"Taivainen Isä!\" huudahti Paul nostaen tuskan runtelemat kasvonsa.\n\n\"Ellet sinä voi vapautua siitä, älä kuitenkaan anna sen jäädä meidän\nvälillemme\", sanoi Greta. Olisiko mahdollista, että sittenkin oli\nolemassa jokin este?\n\n\"Rakkahin, siitä ei ole mitään hyvää, jos minä sen sinulle sanon.\nKun minä otin sinut vaimokseni, minä lupasin juhlallisesti puolustaa\nsinua ja tehdä elämäsi onnelliseksi. Pidänkö minä silloin lupaukseni,\njos minä raskautan sinun sieluasi mustalla valheella ja karkoitan\npäivänpaisteen sinun elämästäsi? Katso minuun, katso _minuun_!\"\n\nGretan rinta kohoili, mutta hän hymyili suloisesti ja osaaottavasti,\nkun hän kohotti kätensä hänen rinnalleen ja sanoi: \"Ei, kun _sinä_ olet\nminun, mikään valhe ei voi sitä tehdä.\"\n\nPaul ei vastannut. Kauhea puheentulva pysähtyi hänen kielellensä.\nHiljaisuuden keskeytti haikean itkun ääni. Oli kuin joku naisraukka\nolisi itkenyt sydämen rinnastaan jossakin yläpuolella.\n\n\"Rakkahin, kun kaksi sydäntä on tullut yhdeksi avioliitossa, ne ovat\ntodella tulleet yhdeksi\", sanoi Greta vienolla äänellä. \"Sen jälkeen\ntoisen ajatukset ovat molempien ajatuksia, toisen onni on molempien\nonni, toisen suru on molempien suru. Mitään ei saa tulla väliin. Ilo on\nkaksinkertainen, kun molemmat sen jakavat ja suru on paljon helpompi,\nkun kaksi sitä kantaa. Yksin kuolemakin, julma, armoton kuolema,\nkuolemakin lujittaa vain tuota liittoa. Päivänpaisteessa ja myrskyssä\ntässä ja tulevassa maailmassa side on aina sama. Puhtainkin ystävyyden\nliitto on löyhä tähän liittoon verraten. Eipä veren sidekään ole niin\nluja.\"\n\n\"Oi, Jumala taivaassa, tämä on liian paljon\", sanoi Paul.\n\n\"Paul, jos ajatukset ja tunteet ilossa ja surussa ovat samat avioliiton\nalusta eikä kuolemakaan voi tätä yhteyttä lopettaa, pitäisikö meidän\nnyt, kun olemme avioliittomme kynnyksellä, rikkoa sitä vastaan?\"\n\nAnkara tuskan puuska puisti Paulin jokaista jäsentä. \"Minä en voi\nsanoa\", hän huusi, \"minä olen vannonut valan.\"\n\n\"Valan?\" Silloin varmaankaan tämän hetken suru ei johtunut yksistään\nHughin ilkeydestä.\n\n\"Greta, jos meidän liittomme jotakin merkitsee, merkitsee se\nluottamusta. Luota minuun, rakkaani. Minä olen voimaton. Minun kieleni\non sidottu. Minä en tohdi puhua -- ei, en sullekaan -- tuskin taivaan\nJumalalle.\"\n\nSitä seurasi hetken äänettömyys.\n\n\"Se on kylliksi\", sanoi Greta hyvin hellästi, ja kyyneleet juoksivat\nnyt hänen poskiansa pitkin. \"Minä en enää kysy, minä en tahdo sitä\ntietää. Unohda, että minä olen sitä kysynyt. Tule, rakkahin, suutele\nminua. Älä enää ajattele sitä. Tule nyt.\" Ja hän veti hänen päänsä\nomaansa kiinni.\n\nMutta Paul heittäytyi tuolille. Koko hänen olentonsa oli äärettömän\nnöyrä.\n\n\"Tule, rakkahin\", pyysi Greta, \"ole mies.\"\n\n\"Saattaa tapahtua vieläkin pahempaa, jos tulen,\" huokasi Paul.\n\n\"Mitä se haittaa?\" sanoi Greta hymyillen. \"Minua ei mikään peloita, kun\n_sinä_ olet minun rinnallani.\"\n\n\"Minä en jaksa enempää kestää\", valitti Paul. \"Eikä sitten voisi tehtyä\nkorjata.\"\n\n\"Ei, rakkahin, mikään ei voi olla sellaista.\"\n\n\"Greta, sinä sanoit, että kuolema sitoo meidät lujemmin yhteen, mutta\ntämä riistää meidät eroon.\"\n\n\"Ei, rakkahin, sitä se ei tee -- _sitä_ se ei voi tehdä.\"\n\n\"Eikö mikään voi meitä erottaa?\" kysyi Paul päätänsä kohottaen.\n\n\"Ei mikään. Vaikka maailma meidät erottaisikin, me sittenkin\nkuuluisimme yhteen.\"\n\nTaas kuului äänekäs nyyhkytys yläkerrasta.\n\nPaul nousi seisoalleen, ei enää murtuneena miehenä. Hänen nöyrä\nilmeensä oli pudonnut pois kuin naamio. \"Enkö minä sanonut, että se\non valhe?\" hän mutisi kiihkeästi. \"Greta, minua hävettää\", hän sanoi,\n\"sinun rohkeutesi saattaa minut häpeämään. Katso, miten surkuteltavan\nraukan sinä olet ottanut mieheksesi. Sinä olet ollut merkillisen\nheikkouden todistajana. Mutta se oli viimeinen kerta. Jumalan kiitos,\nminä olen nyt sama mies kuin eilenkin.\"\n\nGretan kyyneleet vierivät yhä, mutta hänen silmänsä olivat hyvin\nkirkkaat. \"Mitä sinä tahdot minun tekemään?\" hän kuiskasi. \"Eikö ole\nmitään, mitä _minä_ voin tehdä?\"\n\n\"On, rakkahin. Oikein sanoit, että toisen ajatukset ovat molempien.\"\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Kauhea asia.\"\n\n\"Sillä ei väliä. Minä olen täällä tehdäkseni sen. Mikä se on?\"\n\n\"Sinun täytyy erota minusta täksi yöksi -- vain täksi yöksi -- vain\nhuomisaamuun.\"\n\nGretan kasvoilta paistoi tällä hetkellä kauneuden aurinko täydeltä\nterältä.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" hän kysyi.\n\n\"Rakkaimpani\", sanoi Paul sulkien hänet lämpimästi syliinsä ja\nsuudellen vapisevia huulia. \"Minun täytyy viedä sinua pimeitä teitä,\njossa et näe tuumaakaan eteesi.\"\n\n\"Mutta minä pidän sinun kädestäsi, puolisoni\", kuiskasi Greta.\n\nPuhe oli liian heikkoa tulkitsemaan tämän suuren hetken tunteita.\nTaaskin sydäntäsärkevä nyyhkytys häiritsi hiljaisuutta. Silloin Paul\nauttoi päällystakin Gretan ylle ja napitti oman ulsterinsa. \"Nyt on\nvähän yli puolen yön\", hän sanoi levollisesti. \"Ajuri on ovella. Me\nehdimme viimeiseen Lontoon junaan. Siellä minulla on sinulle pesä,\nrakkahimpani.\"\n\nSitten hän astui kapakkahuoneeseen. \"Kapakan emäntä\", huudahti Paul,\n\"minä tulen huomenna takaisin hakemaan matkatavaroitamme. Antakaa\nniiden olla niin kauan täällä, elleivät ne ole teidän tiellänne. Me\nolemme pitäneet teitä myöhään valveilla, vanha rouva. Tässä, ottakaa\ntämä -- ja kiitoksia paljon.\"\n\n\"Kiitos, ja tavarat ovat täällä hyvässä turvassa, herra. Kiitos.\"\n\nPaul avasi kadulle-vievän oven ja tervehti iloisesti ajajaa. \"Kylmä,\nsateinen yö, poikaseni. Te saatte ajaa aika vauhtia.\"\n\n\"Kyllä, herra. Oli kylmä ja ikävä orottaa, varsinkin kun tiesi, että\npian voi myöhästyä.\"\n\n\"Hyvä, minä pistäyn vain sisässä ja silloin lähdemme, poika.\"\n\n\"Hyvä on, herra.\"\n\nKun Paul palasi sisään, hän tapasi Gretan lukemassa papereita. Hän oli\nottanut ne pöydältä. Ne olivat samat jäljennökset syntymätodistuksista,\njotka Hugh Ritson oli jättänyt. Tuskankohtauksensa aikana Paul oli ne\nkokonaan unohtanut. Hän koetti ottaa ne lukemattomina takaisin, mutta\nse oli liian myöhäistä.\n\n\"Tämä\", sanoi Greta pitäen kädessään toista, \"ei ole _sinun_\nsyntymätodistuksesi. Tämä henkilö, Paul Lowther, on epäilemättä minun\nisäni kadonnut poika.\"\n\n\"Epäilemättä\", sanoi Paul painaen päänsä alas.\n\n\"Mutta hän on kolmenkymmenen vanha -- katso. Sinä et ole enempää kuin\nkaksikymmentäkahdeksan.\"\n\n\"Jos sen voisi todistaa, se olisi kylliksi\", huokasi Paul.\n\n\"Minä voin sen todistaa ja minä teen sen\", vakuutti Greta.\n\n\"Sinä! Miten?\"\n\n\"Odota huomiseen, niin saat nähdä\", vastasi Greta.\n\nPaul kiersi toisen kätensä hänen vyötärelleen ja aikoi viedä hänet\nvaunuun.\n\nGreta pysähtyi. \"Nyt minä arvaan, mikä se musta valhe oli\", hän\nkuiskasi.\n\n\"Nyt, ajuri, matkalle ja aika vauhtia.\"\n\n\"Oliko se Kentish-kaupungin asemalle?\"\n\n\"Ei, lähiasemalle, 12,30 junalle.\"\n\nVaunun ovi avattiin ja suljettiin. Silloin kuului katkera itku\nyläkerrasta kadulle asti läpi pimeän yön.\n\n\"Tyttöraukka, mikähän häntä vaivaa? Minusta tuntuu tuo ääni tutulta\",\nsanoi Greta.\n\n\"Emme voi enää viipyä\", vastasi Paul.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nKellot Lontoossa löivät yksi, kun Paul ja Greta astuivat St. Pancraksen\naseman portaita alas. Yö oli pimeä ja purevan kylmä. Sakea sumu täytti\nilman, ja tavaton hiljaisuus vallitsi kaupungissa. Avoimella torilla\nseisoivat yksinänsä nelipyöräiset vaunut. Ajaja oli mennyt sisään,\nkäärinyt suuren takkinsa ympärilleen ja nukahtanut. Poliisi herätti\nhänet ja hän teki tilaa Paulille ja Gretalle. Hän otti loimen hevosen\nselästä, kääri sen kokoon ja kohotti lamppujensa sydäntä -- ne paloivat\npienenä ja punaisena ja niistä räiskyi säkeneitä sumuiseen ilmaan.\n\n\"Mihin hotelliin, herra?\"\n\n\"Westminsterin luostariin.\"\n\n\"Luostariin, herra? Sanoitteko luostariin, herra? Pyhän Margaretan\nWestminsterin luostariinko, herra?\"\n\n\"Katoliseen luostariin.\"\n\nGretan käsi puristi Paulin käsivartta.\n\nAjuri nousi paikoillensa mutisten jotakin, jota ei voinut kuulla. Kun\nhän ajoi vahtiportista, tuli päivystävä poliisi lamppu kädessä ulos ja\nmerkitsi muistiin vaunun numeron.\n\nJoka askelella sumu tuli yhä sakeammaksi ja he kulkivat alavaa katua.\nPäästäkseen pois monisokkeloisilta kaduilta, joita myöten valoisampana\nyönä matka olisi ollut suorempi, ajuri ohjasi hevosensa Eustonin Tietä\nKuninkaankadulle ja siitä etelää kohti Oxfordin katua. Tämä selvempi ja\nvaloisampi tie kulki onnettomuudeksi vilkasliikkeisten kaupunginosien\nkautta. Monta pysähdystä sattui kelvottoman valon vuoksi.\n\nAjuri osti soihdun muutamalta katukauppiaalta ja pisti sen piiskansa\nvarteen. Kun he tulivat vilkkaimmille paikoille, hän astui alas\nkuskipenkiltänsä, otti soihdun toiseen ja ohjakset toiseen käteensä ja\nasteli hevosen pään kohdalla.\n\nKulku oli nyt vieläkin hitaampaa. Se oli kuin vaivalloinen matka\njossakin rautakaivoksessa. Inhoittavia höyrypilviä kulki heidän\nylitsensä. Taivas riippui matalana heidän päänsä päällä kuin\nnäkymättömillä pylväillä lepäävä katto. Punaiset valot välähtelivät\nkuin lentävät tähdet eloisilla kaduilla. Muutamasta kahvilasta tulvi\nkadulle valoa, ja sen edustalle oli kerääntynyt suuri väkijoukko\n-- ajureita paksuissa takeissansa, naisia repaleissa ja likaisissa\nvaatteissa ja poikia, joiden kasvot jo olivat vanhat. Siinä vieressä\noli perunakeittiö, jonka ovesta kohosi sakea vaalea höyry kuin\nuhkailevasta tulivuoresta. Katulyhdyt näyttivät muodostavan tasaisen\nrivin aivan kuin kynttilät katolisen kirkon alttarilla ja kostea, kylmä\nilma tunkeutui kaiken läpi kuin koetellakseen jokaisen varustuksia.\n\n303\n\nKaksi surullista olentoa, joiden sydäntä painoi raskas huolten taakka,\nistui äänetönnä vaunussa ja heistä tuntui tämä suuri kaupunki -- joka\njo itsessään oli oma maailmansa -- kaivokselta, jonka inhimilliset maan\nmatoset olivat kaivaneet maan alle, kun taas valo ja vapaus olivat\nheidän yläpuolellansa.\n\nMuutamassa paikassa, jossa käytävästä erosi porras kadunalaiseen\nleipomoon, kolme tai neljä tämän kaupungin ryysyläistä oli kääriytynyt\nyhteen ja nukkui. Katu oli kaikkea muuta kuin äänetön, vaikka oli\nvielä pari tuntia siihen kuin jättiläisliike heräisi. Harvat ajurit\nsivuuttaessaan tuntemattominakin toisensa tervehtivät, ja ääni kuului\nraa'alta ja käheältä. Kun lukemattomat kellot löivät kaksi, kaikui ääni\nkuorona läpi öisen, usvaisen ilman.\n\nMatka oli pitkä ja ikävä, mutta Paul ja Greta tuskin tajusivat sitä.\nHeidän piti pian erota eivätkä he tienneet, he koska tapaisivat\nuudestaan. Ehkä pian, ehkä pitkän ajan perästä, ehkä vasta sitten, kun\ntätä suurempi pimeys peittäisi heiltä maan.\n\nKääntäen Oxfordin kadulle ajuri ohjasi länttä kohden aikoen tulla\nWestminsteriin pääportista Hallituskadulta. Tie oli nyt autio ja\näänetön. Mutta vaikka olikin levon aika, oli viheliäisyys kuitenkin\nnytkin avannut kaikkinielevän kitansa. Kevyt naurahdus katkaisi\näänettömyyden, ja nuori tyttö, vielä melkein lapsi, Puettuna\ntahrattuihin hepeniin, kulki hoiperrellen käytävää, tuli vaunun luo ja\nkurkisti sisään akkunasta.\n\nMuutaman hotellin ovella, josta valonsäteet tunkeutuivat sumuiseen\nyöhön, ajuri pysähdytti. \"Mukava hotelli, herra. Ajattelin: ettekö\nvoisi jäädä yöksi sinne, herra?\"\n\nPaul avasi luukun. \"Me haluamme Westminsterin; luostariin, ukkoseni.\"\n\nAjuri oli pistänyt soihtunsa paikoilleen lyhdyn jalkaan ja heiluttaen\nkäsiään hakkasi ruumistaan lämpimikseen. \"Kylmää urakkaa, herra.\nAjattelen, että tämä jo olisi minulle kylliksi. Puoli kolme jo ja St.\nMargaretaan on vielä penikulma, herra. Kotiin on nyt jo pitkä matka,\nherra, ja rouva odottaa minua tähän aikaan ja muutenkin.\"\n\nHotellin yövartija oli avannut vaunun oven, mutta hetkeksikään ei\nPaulin päätös horjunut. \"Olen pahoillani, poikaseni, mutta meidän\ntäytyy päästä luostariin, kuten sanoin teille.\"\n\n\"Eikö se sopisi huomenna, herra? Oikein mukava asunto, herra. Minä voin\nsuositella sitä\", sanoi hän ojentaen peukalollansa olkapäänsä yli.\n\n\"Meidän täytyy päästä luostariin tänä yönä, ukkoseni.\"\n\nAjuri pöyhi hevosensa harjaa tyytymättömästi mutisten. \"Ovenvartia,\nvoitteko pitää yösijan minulle? Tunnin kuluttua olen takaisin\", sanoi\nPaul. Ovenvartija nyökkäsi myöntävästi, ja vaunut lähtivät vielä kerran\nliikkeelle.\n\nKun he kulkivat halki Trafalgar-torin, ilma äkkiä kirkastui. Oli\nkuin vaaleat höyrypilvet olisivat vyöryneet yli kellertävän sumun\nja nielaisseet sen. Ajuri heitti soihtunsa maahan, kohentausi\nistuimellansa ja pani hevosen juoksemaan. Heidän saapuessaan\nParlamentintorille sumu oli kokonaan haihtunut. Westminsterin kello löi\nkolme. Pilvet tornin yläpuolella olivat tummanruskeat, ja luostarin\nsynkän rykelmän saattoi erottaa etäältä.\n\nVaunut vierivät lounaispuolitse luostarin puutarhan pysähtyen suuren\nrautaisen portin eteen. Lamppu paloi oven yläpuolella valaisten\nhämärästi suurta tiilirakennusta niin, että sen muodosta voi saada\nmelkoisen selvän kuvan.\n\n\"Tässä on pyhän Margaretan luostari, herra. Kahdeksan shillingiä,\nherra, jos suvaitsette.\"\n\nPaul passitti ajurin tiehensä ja soitti kelloa. Ontto ääni kaikui\nkorviaviiltävänä yössä. Itäisen taivaan pilvet näyttivät hajoavan,\npunertava rusotus ilmaisi päivän koittoa.\n\nOvi lensi auki ja myöskin suuri portti avautui hitaasti. Eräs sisar\nkädessään avoin lamppu tuli heitä vastaan.\n\n\"Saisinko tavata abbedissaa?\" kysyi Paul.\n\n\"Hän on juuri noussut\", sanoi sisar, pisti lampun seinäkoukkuun ja\nriensi pois. Heidät oli jätetty tyhjään, ikävään, kaikuvaan käytävään.\n\nSeuraavana hetkenä kulki pitkä, kalottipäisten nunnain rivi ääneti,\nmutta kiireellisin askelin ihan heidän ohitsensa. Tänä varhaisena\nhetkenä he olivat nousseet aamuhartauteen. Muutamat heistä olivat\nkalpeita ja kuihtuneita, ja eräs, joka oli kaikista kalpein ja\nsurkastunein, asteli painunein päin ja sormet kiihkeästi rukousnauhaa\nhypistellen. Paul astui askelen taaksepäin. Nunna kulki varmoin askelin\ntoisten mukana. Ei ainoatakaan tuntemisen merkkiä, ei pienintäkään\nkatsetta heille. Vain huulet näyttivät hieman vavahtelevan, -- la\nkuitenkin hän oli Paulin äiti.\n\nPaulin pää painui myöskin alas, ja hänenkin huulensa vapisivat.\nLuostarin yliäiti seisoi heidän edessään, ennenkuin Paul oli oikein\npäässyt hereille. Hetkeksi hänen äänensä kieltäytyi palvelemasta häntä,\nmutta vihdoin hän kuitenkin sai sanotuksi, että suuri onnettomuus on\nheitä kohdannut ja pyysi häntä ottamaan hänen vaimonsa joksikin aikaa\nturvaan.\n\n\"Armeliaisuus on meidän tunnussanamme\", sanoi äiti kuultuaan tämän\npyynnön. \"Tulkaa, sisareni, kirkon suojassa on rauha. Teidän\nraskautettu sydämenne voi saada levon, kun olette täällä.\"\n\nPaul pyysi hetkisen aikaa voidakseen sanoa jäähyväiset, ja hyvä äiti\njätti heidät kahden.\n\nSilloin kuului sisemmistä huoneista urkujen juhlallinen humina ja\nkuoron täyteläinen laulu. Suloiset sävelet tunkeutuivat heidän\nraadeltuun sydämeensä ja he itkivät. Päivän hämärä hiipi sisään. Se\nhimmensi lampun heikon, punervan valon vieläkin vähäisemmäksi.\n\n\"Hyvästi, armahin, hyvästi\", kuiskasi Paul ja sulki hänet kiihkeästi\nsyliinsä.\n\n\"Hyvästi vähäksi aikaa, rakas mieheni\", vastasi Greta hymyillen.\n\n\"Kuka olisi voinut ajatella, että tämä onnettomuus odotti sinua suoraan\nJumalan alttarilta?\"\n\n\"On tuleva päivä, joka muuttaa vielä kaiken tämän pahan hyväksi.\"\n\n\"Yhteiselämämme kynnyksellä kiskotaan meidät eroon!\"\n\n\"Älä ajattele enää sitä, rakkahin. Meidän elämämme on tämän\nonnettomuuden vuoksi muodostuva vielä kirkkaammaksi. Muistatko, mitä\nkirkkoherra Christian usein sanoi? Onnellisinta ei ole se elämä, johon\npäivä lakkaamatta paistaa, vaan se, jonka yllä kerran ovat riippuneet\nsynkät pilvet, jotka ovat sittemmin poistuneet.\"\n\nPaul pudisti päätänsä. \"Minun huuleni ovat suljetut. Sinä et tiedä\nkaikkea. Se on hirveä valhe, joka meidät erottaa. Mutta mitä, jos me\nemme voisi sitä kumota?\"\n\nGretan silmistä säteili valoisa toivo. \"Se voidaan ja se täytyy voida.\"\n\nPaul taivutti päänsä ja kosketti hänen otsaansa huulillansa.\n\"Menneisyys on kätketty äänettömyyteen, joka ei anna mitään vastausta\",\nhän huokasi. \"Minun äitini yksin voisi sen kumota, mutta hän on kuollut\nmaailmalle.\"\n\n\"Ei yksin hän, rakkahin. Minä voin sen valheen paljastaa. Odota, niin\nsaat nähdä.\"\n\nPaul hymyili surullisesti ja pudisti uudestaan päätänsä. \"Sinä et tiedä\nkaikkea\", hän kertasi ja suuteli häntä hellästi. \"Mitä, jos kuluu päivä\npäivän perästä eikä mikään selvitä tätä salaisuutta?\"\n\n\"Älä sitä pelkää. Tässä on johtamassa taivaan sormi\", lohdutti Greta.\n\n\"Sano mieluummin: kohtalon raskas käsi. Ja miten vähäisiä me olemmekaan\ntämän säälimättömän voiman meitä lähestyessä!\"\n\n\"Jumala näkee kaiken\", sanoi Greta. \"Hän on johtanut minut tänne ja Hän\nkyllä johtaa minut täältä pois.\"\n\n\"Entäs, jos minä toin sinut tänne päiväksi, ja sinä saisitkin jäädä\nvuosiksi, koko elämäksesi?\"\n\n\"Ajattele silloin, että Jumala itse on ottanut pois sinun vaimosi.\"\n\nPaulin kasvot, joilla oli ollut nöyrä ilme, vääntyivät hirveästä\ntuskasta. \"Oi, se on kauheata! Ja tämän luostarin piti olla sinun\nhäähuoneesi!\"\n\n\"Vaiti, rakkaani! Täällä on rauha. Hyvästi, armahin Paul. Ole rohkea,\nrakas mieheni.\"\n\n\"Rohkea? Kuoleman edessä miehen _tulee_ olla rohkea. Mutta jouduttuaan\ntällaiseen onnettomuuteen kuka mies voi olla rohkea?\"\n\n\"Jumala ottaa sen pois.\"\n\n\"Jumala vain suurentaa sitä! Mutta minä pelkään saada totuutta ilmi.\nTulevaisuus ei voi olla minulle kauheampi kuin menneisyys.\"\n\n\"Älä antaudu epätoivoon, rakkahin Paul. Sinähän tiedät, miten raskaalla\nmielellä menee nukkumaan myrsky-yönä, kun puhurit ulvovat ja hakkaavat\npuiden oksia toisiansa vasten, mutta miten suloista on seuraavansa\naamuna herätä, kun luonto on tyyntynyt, päivä paistaa ja ilma on\nlinnunlaulua täynnä. Huomenna valhe on vääräksi näytetty, ja sinä tulet\nnoutamaan minua pois.\"\n\n\"Niin\", vastasi Paul, \"muuten minä vietän elämäni kuin maailman murjoma\nhylkiö.\"\n\n\"Ei, ei, ei! Hyvästi, rakkahin\", lohduttajan ääni petti ja hän painoi\npäänsä lemmittynsä rinnoille.\n\nKuoro sisällä lauloi riemukasta aamuvirttä. Paul nosti pois\nrautasalvan, joka sulki oven ja avasi sen. Kadun toisella puolella oli\nharmaa seinä suurten lehdettömien puiden takana, välillä ja yläpuolella\nlepäsi pyhäinen rauha. Kaukaisena kaikuna kuului tänne viestii\nheränneestä ihmisten hälinästä. Nouseva päivä oli punannut itäisen\ntaivaan, ja luostarin tornit näyttivät synkiltä vasten sarastavaa valoa.\n\n\"Voi olla, ettei tässä vanhassa kaupungissa koskaan aurinko nouse, vaan\nettä se herättää kulkijan joka päivä vain uuteen onnettomuuteen\", sanoi\nPaul. \"Tämä isku kuitenkin on kaikista raskain. Hyvästi, lemmikkini.\"\n\n\"Hyvästi, rakas mieheni.\"\n\n\"Tuo vanha tehdas on nähnyt monen sortuneen elämän jäännösten kulkevan\nohitsensa, mutta mikään hautajaissaatto, joka on hiljalleen matkannut\nnoiden puiden varjossa, ei ole ollut surullisempi kuin tämä ero.\nHyvästi, rakkahin vaimoni, hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi, Paul.\"\n\nPaul löi rintaansa ja läähätti kuuluvasti. \"Minun täytyy mennä. Asiaa\nei saa ensin ajatella ja jättää sitten toteuttamatta.\"\n\n\"Hyvästi, Paul.\" Greta kätki kasvonsa Paulin povelle peittääksensä ne\nhänen silmiltänsä.\n\n\"Sanotaan, että menetetyn rakkaan ystävän muisto on suloinen kuin\ntaivaan autuus. Toteutukoon se meissä!\"\n\n\"Vaiti, Paul. Sinä palaat pian takaisin noutamaan minua täältä pois\",\nsanoi Greta painautuen lujemmin hänen rintaansa.\n\n\"Ellen, ellen\", hänen kuuma hengityksensä poltti Gretan painunutta\npäätä -- \"ellen tulisi, niin -- koska maailma meille molemmille on\nkuollut ilman toistemme rakkautta -- jää tänne -- tähän luostariin --\nainiaaksi. Hyvästi! Hyvästi!\"\n\nHän päästi irti Gretan kädet. Hän painoi polttavat huulensa hänen\nkylmälle otsallensa. Gretankin oli vallannut pelko, joka mursi\nhänen urhean sydämensä. Tuntui kuin hän olisi häipynyt mieheltänsä\nsumupilveen.\n\n\"Hyvästi, hyvästi!\"\n\nHetken hiljaisuus, murtuva katse, tukahduttava Nyyhkytys, viimeinen\nkädenpuristus, ja ovi sulkeutui haulin jälkeen. Greta oli yksin\ntyhjässä käytävässä. Hänen huulensa olivat kylmät, silmänsä suljetut.\nRusohohtoinen päivä sulki luostarin syliinsä, ja puhdas, soinnukas,\ntäyteläinen kuoro tervehti sitä viestinä ikuisen kauneuden, rakkauden\nja onnen mailta.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nHetkisen harmitti Hugh Ritsonia, että Paul oli tällä tavalla kokonaan\ntehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmansa. \"No, ei sillä väliä\", hän\nsanoi, \"kysymys on vain muutamasta päivästä eikä muusta. Minun täytyy\nkuitenkin saada tahtoni toteutetuksi.\"\n\nDrayton ei koettanutkaan salata mielihyväänsä, kun ovi sulkeutui ja\nvaunut vierivät pois. \"Minä en ole pahoillani, että se lurjus on\ntiessään ja täällä on selvät reitit.\"\n\n\"Kun ne nyt menivät, on teillä vain vaarallisempi tehtävä, ystäväni\",\nsanoi Hugh Ritson järkähtämättömän levollisesti.\n\nDrayton katsahti häneen puoliksi peläten, puoliksi epäillen. \"Te\nette kai ole antanut poikaa kuitenkaan, ilmi? Ette kai liene sanonut\nhänelle, että minä olen täällä?\"\n\n\"Älkää olko hullu! Menkää toimittamaan minulle; vuode, minun täytyy\njäädä tänne yöksi. Teidän tulee olla varuillanne, jos aiotte menetellä\nviisaasti. Poliisi tulee aamulla tänne, siitä panen pääni pantiksi.\"\n\n\"Tänne? Aamulla? Ei!\"\n\n\"Kun he kysyivät hänen osoitettansa, hän ilmoitti tämän talon. Ne eivät\nunohda. Sellaiset miehet eivät milloinkaan unohda.\"\n\n\"Sen takaan, etteivät sitä tee.\"\n\n\"Heillä on mielessä muitakin asioita kuin osoitteita. Ajatelkaa, jos\nniillä olisi jokin järkevä syy muistella myöskin tämän teidän talonne\nisäntää.\"\n\n\"Mitä turhia! Ette kai tahtone asettaa minua talon vanhan vaimon\nasemaan?\"\n\n\"Siitä ei pelkoa. Itse tiedätte parhaiten. Pitäkää huoli itsestänne,\nherra Drayton.\"\n\nDrayton napitti takkinsa niin hyvin kuin revenneeltä liepeeltä saattoi.\n\"Sitä minä juuri aion. Minua ei niin helposti kaapata. Aika on kallista\nja sitä on käytettävä hyväkseen.\"\n\n\"Mihin te aiotte?\"\n\n\"Sama se sille, sanon minä.\"\n\n\"Jättäkää, tämä talo ja kahdessakymmenessä neljässä tunnissa olette\nkiinni.\"\n\n\"Jos jään tänne, olen pinteessä kahdessatoista. Kun minä käytän joka\nhetken viisaasti, minä en ole täällä saatavilla.\"\n\nDraytonin käsi oli oven rivassa. Hugh Ritson heitti sen pois.\n\"Sellainen idiootti kuin te joutaa kyllä joutuakin kiikkiin. Sellaiset\nmiehet _pitäisi_ toimittaa pois tieltä.\"\n\nDrayton kohotti nyrkkinsä. \"Saatana, mutta minä toimitan _teidät_, jos\n-- jos --\"\n\nHugh Ritson ei hievahtanut paikaltaan. \"Mitä, jos minä neuvoisin, miten\nvoitte välttää joutumasta vastuuseen tämän yön työstä?\"\n\nDraytonin käsi vaipui alas. \"Minulla ei ole mitään sitä vastaan\", hän\nmurisi. \"Miten?\"\n\n\"Panemalla toisen miehen teidän sijallenne.\"\n\nDraytonin silmät revähtivät ihastuksesta selälleen.\n\n\"Mihinkäs minä joudun?\" hän kysyi.\n\n\"Te\", sanoi Hugh Ritson ja tuskin huomattava hymy karehti hänen\nhuulillansa, \"te asetutte _hänen_ saappaihinsa.\"\n\nSuonenvedontapainen hymy väänsi Draytonin kasvoja. Hän näpelöitsi\nrevittyä takkia levottomin sormin. Hänen silmänsä kääntyivät oveen.\nSeurasi hetken äänettömyys.\n\n\"Hänkö?\" hän kysyi kulmiansa kohottaen.\n\nHugh Ritson nyökkäsi keveästi. Drayton seisoi suu auki.\n\nVanha rouva Drayton lönkytti ympäri kapakkahuonetta valmistautuen\nmenemään levolle.\n\n\"Minä sanon teille hyvää yötä, herra. Paul, johda sinä herra\nhuoneeseensa.\"\n\n\"Hyvää yötä, rouva Drayton.\"\n\nKapakan emäntä lynkytti tiehensä. Mutta portaan puolivälistä hänen\nruikuttava äänensä kuului uudestaan. \"Se nuori onneton raukka -- minä\nsanon teille, että hän itkee silmät päästänsä.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi Drayton.\n\n\"Tuoda hänet tänne.\"\n\n\"Kuinka se käy? Hän on mennyt Lontooseen, vai mitä? Se on liian suuri\nheinäpieles, että siitä voisi löytää neulan, vai mitä arvelette?\"\n\n\"Lontoo ei ole heinäpieles, herra Drayton, vaan mehiläispesä, jonka\njokaisessa kennossa on asukas. Kun he menevät ulos St. Pancraksen\nasemalta, heidän täytyy vuokrata ajuri tai olla se tekemättä. Jos he\nottavat sen, merkitään vahtituvalla numero muistiin. Sillä numerolla\nvoidaan ajuri löytää. Hän tietää, mihin hän heidät kyyditsi. Jos minun\nveljeni jätti vaimonsa toiseen paikkaan ja meni itse toiseen, tietää\najuri senkin. Jos he eivät ota ajuria, ja kun yö on myöhäinen, heidän\ntäytyy jäädä asumaan likelle asemaa. Näin on siis tässä mehiläispesässä\nheidän erikoinen kennonsa tarkalleen tiedossamme. Se tällä hetkellä\nriittääkin. Ketä nukkuu tässä talossa -- lukuunottamatta tyttöä ja\nteitä itseänne?\"\n\n\"Ei ketään muita kuin juoksupoika.\"\n\n\"Missä hän nyt on -- vuoteessa?\"\n\n\"Neljä tuntia sitten.\"\n\n\"Missä hän nukkuu?\"\n\n\"Ylhäällä ullakolla.\"\n\n\"Älkää antako tämän pojan nähdä teitä. Millä puolella taloa teidän\nullakkokoppinne on?\"\n\n\"Ihan tässä päässä.\"\n\n\"Onko ullakolla koppia myöskin toisessa päässä?\"\n\n\"On, hirvittävän kehno.\"\n\n\"Se ei haittaa. Ottakaa patjanne ja maatkaa siellä koko huominen päivä\nnäyttäytymättä. Syökää, mutta väkijuomia ei, muistakaa se. Minä tulen\nteidän luoksenne, kun kaikki on selvänä. Ja nyt näyttäkää minulle\nhuoneenne.\"\n\nValmistettuaan hieman yötä varten nämä kaksi miestä menivät yläkertaan\nkädessään ainoa valo, mikä vielä paloi.\n\n\"Antakaa minulle kynttilä. Teidän on parasta mennä ullakollenne\npimeässä. Tässä, pankaa tämä avain tytön oveen ja vääntäkää lukko auki.\nHän on kyllin ääneti nyt. Vait! -- Ei, se oli vain tuuli. Hyvää yötä ja\nmuistakaa, mitä minä olen sanonut: älkää antako sen pojan nähdä teitä,\nja -- kuulkaa -- ei tippaakaan likööriä!\"\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nPäivä ei vielä sarastanut ja kaikki talossa oli vaipunut hiljaisuuteen,\nkun Mercy Fisher äänettömästi avasi huoneensa oven ja hiipi salaa\nalakertaan. Siellä oli hyvin pimeä eikä hänellä ollut kynttilää.\nIlman täytti voimakas väljähtyneen tupakan tuoksu. Toisessa kädessään\nhän kantoi pientä nyyttiä ja toisella seinää hapuillen tunnusteli\ntietä, kunnes saapui ulko-ovelle. Raskas säppi piti sitä kiinni, ja\nvapisevin sormin hän päästi sen aspista irti. Kun hän sai tiukan säpin\ntyöntäistyksi; auki, luiskahti se hänen kädestään ja pudota rojahti\novilautaan. Tytön sydän syöksähti kurkkuun. Hän oli ensin kauhusta\nkokoon luhistua, mutta sitten hän avasi oven ja lensi pimeään yöhön\njättäen oven jälkeensä sepposen selälleen.\n\nMyöhempinä elonsa päivinä hän ei voinut selittää, mikä häntä sinä\nhetkenä johti. Hänellä ei ollut mitään määrää eikä tarkoitusta. Tuli\nvain päästä särkynyttä sydäntänsä pakoon. Tuli vain saada nukahtaa\nnurmen alle ja voida vapautua tästä hirveästä sydämen kivusta.\nSokeassa tuskassansa hän oli matkalla elämän merkilliseen kurimoon\n-- Lontooseen. Hän riensi tietä kertaakaan katsomatta taaksensa.\nLehdettömät puut huokailivat yötuulessa, niiden suuret haarat uhkaavina\nhuojuivat hänen päänsä päällä. Pensaat muodostivat kummallisia varjoja\nhänen edessään ja sivuillansa. Hänen jäsenensä vapisivat ja hampaansa\nkalisivat, mutta hän riensi yhä. Päätä alkoi pakottaa. Hän tunsi\ntukehtuvansa. Maailma oli hänelle niin raaka. Jospa hän voisi paeta\nsitä ja unohtaa -- voisi unohtaa!\n\nPäivä alkoi sarastaa. Taivaan synkkään sineen hänen vasemmalla\npuolellansa ilmestyi vaaleita juovia. Kaikki hänen edessään näytti\npohjattoman harmaalta. Kostea, pureva tuuli löi vasten kasvoja. Soinen\nlakeus hänen sivullansa uinui usvien peitossa. Ei kuulunut pienintäkään\nääntä paitsi hänen askeltensa narske jäisellä tiellä. Ei ainoatakaan\nlintua tyhjässä ilmassa. Ei pilvenhattaraa kirkkaalla taivaalla. Kaikki\noli niin masentavaa -- ei ollut yö eikä päivä.\n\nTämän autiuden keskellä, josta kaikki elämä näytti kokonaan kuolleen,\nriensi murtunut tyttörukka nyytti kädessä, saali hartioilla ja punaiset\nsilmät tähdättyinä suoraan eteenpäin.\n\nTuuli huokaili ja valitti kuin joku rauhaton henki. Silloin tällöin\njoku viime vuoden kuollut lehti irtautui rapisten ja keinui tuulen\nmukana joskus hipaisten häntä ohikulkiessaan. Raastettu, kuten sydän\nhänen rinnassaan, oli luonto hänen ympärillään.\n\nVähitellen harmaa taivas vaaleni. Itäinen taivas punertui ja raikas\ntuuli näytti puhdistavan ilman sumuista. Silloin hän alkoi juosta.\nHänen takanansa olivat kaikki hänen kauniit unelmansa ja ne olivat nyt\nkuolleet. Takana oli rakkaus, joka oli sulostuttanut hänen elämäänsä ja\nsekin oli kuollut. Ihanasta unesta hän oli herännyt ja tunsi sydämensä\ntyhjäksi ja jäätyneeksi.\n\nJuostessaan harmaata tietä, taivaan kuvun tyhjänä kaareutuessa hänen\npäänsä päällä ja tuulen levottomasti tohistessa, hylätty tyttö\nnyyhkytti kyynelettömässä tuskassansa kuin pieni lapsi äitiänsä, joka\non haudattu nurmen alle -- kunnes hän lopulta väsyneenä ja sairaana\nvaipuu unen helmoihin unohtaen kärsimänsä vahingon.\n\nHän saapui muutaman tehdaspiipun juurelle. Siitä tuprusi sankka savu,\njoka häipyi savunnäköiseen ilmapiiriin. Hän aikoi pysähtyä sen suojaan\nlepäämään, mutta kuuli askeleita sen takaa ja lensi säikähtäneenä\npakoon kuin pahanteosta tavattuna.\n\nPois, pois, vaikk'ei hän tiennyt, minne. Eteenpäin, eteenpäin,\ntietämättä miksi.\n\nPäivä oli nyt voittanut yön. Kuta kirkkaampia oli aamu, sitä synkeämpi\noli hänen sydämensä. Tukka oli päässyt puoliksi hajalle ja sumu oli\ntarttunut siihen, jäädyttäen sen paksuiksi suortuviksi, mutta siitä hän\nei välittänyt, vaan astui edelleen nousevan auringon luodessa kultaisia\nsäteitänsä maailmaan.\n\nOi, kun saisi haudata itsensä iäksi, iäksi -- mutta ei vielä kuolisi,\nei, ei, ei kuolisi!\n\nMuutamassa teitten risteyksessä oli osoitepylväs, josta hän luki:\n\"Kilburniin\". Sen vierellä kasvoi metsää, ja auringon säteet leikkivät\npensaissa punaten kuolleita lehtiä, jotka vielä riippuivat tammen\noksissa. Hänen oli nyt lämmin, mutta voi, kuinka väsytti! Hän pistäysi\npiiloon rautatammipensaan suojaan, joka kasvoi aivan tien reunalla ja\nlyyhistyi maahan varisseille lehdille. Hän uinahti uneen, mutta heräsi\nsäikähtäen. Kaikki oli aivan hiljaa. Väsymys voitti kuitenkin pelon ja\npohjattoman tuskan ja hän nukkui.\n\nUni, joka tekee kuninkaita ja kuningattaria meistä kaikista --\nsuloinen uni teki tästäkin hylätystä tytöstä kuningattaren, rakkauden\nkuningattaren, ja hän uneksi kodistaan, joka oli kaukana vuoristossa.\n\nMercy nukkui yhä, kun kuorma-ajurin vaunut kulkivat jyristen tietä ohi.\nAjaja, kirkassilmäinen mies, aamun raikkaus kasvoillaan, istui edessä\nja vihelteli. Hänen hevosensa pysähtyi ja se herätti hänen huomiotansa.\nTämä tapahtui juuri rautatammipensaan luona, ja hän huomasi Mercyn sen\ntakana.\n\nTytön kasvot olivat kuluneet ja kalpeat, päähine valunut taakse. Hänen\npäänsä nojasi puun runkoon, toinen käsi lepäsi rinnalla ja toinen oli\nhervahtanut sivulle kuolleille lehdille, johon oli pudonnut hänen\nhervottomista sormistaan hänen punaiseen nenäliinaan kääritty nyyttinsä\n-- ja koko kuvaa valaisi säteilevä aamuaurinko.\n\nAjaja hyppäsi maahan. Samana hetkenä Mercy heräsi pelästynein ilmein.\nHän nousi seisoalleen ja tahtoi juosta tiehensä.\n\n\"Nuorena joutunut maailmaa kiertämään, vai mitä, neiti?\" sanoi ajaja.\nHänen äänensä oli ystävällisempi kuin hänen sanansa.\n\n\"Antakaa minun mennä, pyydän\", sanoi Mercy ja koetti päästä ohi.\n\n\"Tietysti, tietysti, jos tahrotte.\"\n\nMercy kiitti häntä silmät maahan luotuina. Hän oli jo tiellä.\n\n\"Koska olette samalle päin matkalla kuin minäkin, minulla ei ole mitään\nsitä vastaan, että nousette rattaille.\"\n\n\"Ei, kiitos. Minulla ei ole -- minulla ei ole rahaa. Minun täytyy\nkävellä.\"\n\n\"Orottakaa, kunnes tulen karhuamaan, eikös niin, neiti? Tulkaa,\nkiivetkää ylös vain.\"\n\n\"Annattekos minun mennä alas, koska haluan?\"\n\n\"Tietysti saatte. Miks'en. Ylös nyt vain. Siinä on mukava paikka istua\nsäkillä, se on ihan kuin sitä varten. Niissä on kaikissa omenia. Onko\nhyvä? Jahah. Lähretään siis.\"\n\nKärrit olivat puolillaan säkkejä, ja Mercy hiipi perimmäiseen nurkkaan.\n\n\"Minä en oo mikään omenatarhuri. Minä oon vain välittäjä, niin, se min'\noon. Minä kierrän maaseurull' ostamass' omenia ja sitten minä tuon\nne Covent-puistoon myötäviks'. Sinne minä oon nytkin matkalla, kuten\nnäkyy, ja täytyy olla siellä, ennenkuin liike-elämä alkaa.\"\n\nMercy kuunteli, mutta ei puhunut mitään.\n\n\"Te tunnette Covent-puiston -- ei kaukana Leicesteristä ja\nHeinätorista?\"\n\nMercy pudisti päätänsä.\n\n\"Mitä? Ettekö koskaan ole ollut siellä -- ei lähelläkään?\"\n\nMercy pudisti uudestaan päätänsä ja painoi katseensa alas.\n\nAjaja vilkaisi häneen salaa. \"Hänelle on tainnut käyrä huonnosti\", hän\najatteli ja oli hetkisen hiljaa. Sitten hän katsoi häneen toisen kerran\nkulmiensa alta.\n\n\"Minä näen, että neitill' on kipeät silmät.\"\n\n\"Ne ovat kipeät ja joskus on vaikea nähdä\", vastasi Mercy.\n\n\"Te näytätte samanlaiselt' kuin eräs minun ystäväni -- silmänne ovat\nsamanlaiset, tarkoitan -- hänenkin olivat punaiset ja turvonneet\nja niin pois. Se oli Tom Crow, minun liiketoverini, oikeastaan.\nTom vilustui yhtenä yönä, kun me olimme omenoita keräämässä Roger\nTichbornen tilalla. Kylmä iski suoraan Tomin silmiin, ja on ihme, jos\nhän ei ol' sokea kuin pukki.\"\n\nMercyn huulet vapisivat. Ajaja lopetti lavertelunsa ajatellen, että oli\nmennyt liian pitkälle ja sitten hieman epäjohdonmukaisesti koettaen\nerehdystään korjata alkoi kurittaa hevostansa.\n\n\"Hei, sinä vanha, tyhmä kuhnus, sinä matava täi!\"\n\nHevonen lähti juosta lönkyttämään. He kulkivat pienen kylän kautta, ja\nMercy luki nimen \"Synnytyslaitos\" muutaman talon nurkasta.\n\n\"Oletteko te matkalla Lontooseen?\" kysyi Mercy nöyrästi. \"Onko Coventin\npuisto -- Lontoossa?\"\n\n\"Häh?\" Ajaja leväytti hämmästyksestä silmänsä selko selälleen.\n\nMercy vapisi ja painoi päänsä alas. He koluuttivat jonkun aikaa aivan\näänettöminä ja sitten ajaja, joka oli luonut salaisia silmäyksiä\nMercyyn, kiinnitti ohjaksia ja sanoi: \"Minä puhuin järettömiä\nsanoessani, että Tom Crow oli sokea kuin pukki. Eihän pukki ole sokea,\nja vain katupojat käyttävät sellaista kieltä. Mutta sitäpä minä oon\noppinutkin torilla myöskennellessäni. Sitäpaitsi Tom riiteli rouvansa\nkanssa ja ehkä se oli hänen silmilleen pahempi kuin kylmä.\"\n\n(\"Juokse sinä vanha kaakki sinä vanha linkku!\")\n\n\"Kattokaas, Tomin eukko karkasi ja jätti hänet. Hän oli yhtä nuori kuin\ntekin ja saattoipa olla yhtä sievä katsellakin, mutta pahanilkinen kuin\nhurja. Ja se mursi Tomin syrämen, kuten sanotaan. Niinpä Tom jätti\nkaupanteon. Hän jätti omenanostolla-kulun, sillä se vaatii miestä.\nNyt hän on laittanut potakkakeittiön ja kun hän on niin sokea kuin\non, hänen poikansa pitää siitä huolta. Siihen kaikkeen on vaimo yksin\nsyyllinen. 'Jim Groundsell' -- hän sanoo minulle -- se on minun nimeni\n-- 'Jim', hän sanoo, 'älä siro syräntäs' kehenkään, niin säilytät\nsilmäs ja pysyt kauppiaana'.\"\n\n(\"No, sinä vanha kuhnus! Juokse äläkä muuta!\")\n\n\"Mutta minä menin ja tein kuten hänkin. Ja nyt minun vaimoni on\nraajarikko eikä ole päässyt vuoteesta -- jouluna tulee kaksitoista\nkuukautta -- ja hänellä on ikävä maata aivan yksin ja siinä hän oppii\nkiukuttelemaan ja --\"\n\n(\"Juokse sinä vanha luukasa!\")\n\nSeurasi pitkä äänettömyys. Vihreät pellot jäivät heidän taaksensa ja he\njoutuivat pitemmille kaduille, kuin Mercy oli koskaan nähnyt. Vaikka\naurinko paistoi täydellä terällä, lyhdyt paloivat vielä käytävien;\nvierillä. He sivuuttivat muutaman kirkon, ja Mercy näki tornikellosta,\nettä se oli kohta kahdeksan. He ajoivat kiireesti Camden kaupungin läpi\npyhän Gileksen kautta Long Acren kadulle.\n\nKadut olivat ahdinkoon asti täynnä. Ihmisvirta kulki edestakaisin.\nAjurien rattaat ja raitiovaunut jyrisivät edestakaisin. Kuta pitemmälle\nhe ehtivät, sitä tiheämmäksi väkijoukko kävi ja sitä suuremmaksi melu.\nMercy istui nurkassaan melkein sekaisin. Outo kaupunki peloitti häntä.\nHetkeksi se karkoitti surun hänen mielestänsä.\n\nKun he saapuivat Coventin puistoon, hyppäsi Jim, ajaja, reippaasti\nalas, tervehti muutamia ahavoituneita, miehiä, joilla oli samanlaiset\nvaunut kuin hänelläkin ja huudahteli toisille hauskoja sukkeluuksia.\nHämmästyneestä tytöstä tämä oli kuin hän olisi joutunut Baabeliin --\nnauru, kiroukset, huudot, koirien haukunta, kinastelut, kaikki ihan\npyörrytti häntä.\n\nHänen päätänsä kivisti. Hän oli laskeutunut alas tietämättä, mitä nyt\ntehdä. Mihin hänen oli mentävä? Tässä Lontoon kuohuvassa hälyssä, joka\nhänet teki yksinäisemmäksi ja herätti suurempaa kauhua kuin synkinkään\nerämaa, hän kyseli lakkaamatta, mitä hän on ja mihin hän joutuu.\n\nHän seisoi hetken käytävällä punainen nyytti kädessänsä, ympärillään\ntämä kauhistava ja kuohuva elämän pauhu. Kyyneleet nousivat hänen\nsilmiinsä, ja ihmisten katseet, äänet ja melu häipyivät kuin kaukaiseen\netäisyyteen.\n\nSeuraavana hetkenä hän tunsi, että hänet nostettiin takaisin vaunuun,\nmutta sitten hän ei tajunnut muuta.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nKaksi päivää myöhemmin Hugh Ritson astui pyhän Margaretan luostarin\nkirkkoon. Oli iltapalvelus ja väkeä oli keskilaiva tungokseen täynnä\nkuorista portaille asti. Sivukuorit, joissa ei ollut istuimia, olivat\nvain puolillaan ja käytävät olivat tyhjät, sillä ainoastaan siellä\ntäällä joku yksinäinen mies nojasi suuriin pylväihin, jotka muodostivat\nsynkän pylväskäytävän.\n\nJumalanpalvelus oli jo alkanut. Hugh Ritson kulki äänettömin askelin\nkuoriin päin, kunnes hän tuli lähemmä keskiosaa, jossa ihmiset olivat\nahtautuneet toisiinsa kiinni. Siellä hän pysähtyi muutaman pylvään\nvierelle ja katseli tarkasti niitä, jotka olivat kuorissa.\n\nHän saattoi hyvin kuulla saarnaajan äänen, mutta hän tuskin kuunteli\nsanoja. Hänen silmänsä kiersivät ympäri kirkkoa, kunnes ne pysähtyivät\nmuutamaan kuorin eteläisen reunan paikkaan, johon joukko nunnia\nalaspainunein katsein oli asettunut. Yksi niistä oli peittänyt kasvonsa\nhunnullansa, rukousnauha oli hänen rinnallansa ja hän nypelöitsi sitä\nhermostunein sormin. Hänen vieressään olivat toiset kasvot, jotka\nkiinnittivät Hugh Ritsonin huomiota. Ne olivat Gretaa omaa kauneuttaan\nsäteilevät kasvot. Niiden ilme oli hellä ja vakava, ja tunteitten lämpö\noli kohottanut silmiin kostean kiillon.\n\nHughin silmät eivät siirtyneet hetkistä kauemmaksi näistä kahdesta.\nVelttona hän kuunteli niitä sanoja, joita näille ihmisille lausuttiin\nja jotka tekivät heidät mykiksi. Saarnaaja oli hoikka, nuori mies,\nlaihtunut ja kalpea, mutta silmät olivat säteilevät ja ääni soinnukas\nja hyväilevä. Mutta itse saarna oli kiihkeän intohimoinen ja\nsuvaitsematon, sisältäen enemmän lakia kuin evankeliumia, kuten aina\nmunkki Jeromen hehkuvat saarnat.\n\n\"Moni luulee tiensä oikeaksi, mutta se johtaa kuolemaan.\" Tämä teksti\nkerrattiin ainakin kaksikymmentä kertaa. Ihmiset puhuvat omantunnon\noikeudesta, aivan kuin omatunto olisi Jumalan laki. He lörpöttelevät\nsuvaitsevaisuudesta, aivan kuin harhaoppia tulisi suvaita, jos joku on\nsiihen langennut. Omatunto! Se on olosuhteitten orja. Suvaitsevaisuus!\nSe on helvetin portin tunnussana.\n\nHugh Ritson kuunteli välinpitämättömänä tuijotellen vuoroin nunnaan,\njonka pää oli painunut vuoroin hänen rinnallaan olevaan kukoistavaan\nolentoon, jonka pää oli pystyssä. Vihdoin yksi sana sai koko hänen\nsielunsa väräjämään. Miehet, naiset, koko mykkä ihmisjoukko, pylväät,\nkuorit, akkunat pyhäinkuvineen, alttarilla palavat kynttilät, ihana\nalttaritaulu, kalpeat kasvot palavine silmineen saarnastuolissa --\nkaikki hävisi häneltä sinä hetkenä.\n\n\"Ihmiset luulevat\", jatkoi puhuja, \"että mikä on oikein ajatusten\nvaltakunnassa, ei voi olla väärin elämän maailmassa. Tehdään\nliittoja perkeleen kanssa ja alistetaan ne oman orjuutetun mielen\nhyväksyttäviksi. Ei ole niin pimeää tietä, jota ei kuljeta, jos se\nvain näyttää valon tieltä, ei niin väärää suuntaa, kunhan se tuntuu\noikealta. Varokoon kukin sitä valhetta, jonka on lausunut omalle\nsydämelleen. Se johtaa kuolemaan.\"\n\nSilmät jäykkinä tuijotellen ja verettömin kasvoin Hugh Ritson astui\naskelen taaksepäin ja nojasi vapisevalla kädellään pylvääseen, jota\nvasten äsken oli välinpitämättömänä seissyt. Hänen askelensa ääni oli\nvihlovana kaikunut yli äänettömän kirkon, ja moni kaula kurkottui häntä\nkohden. Hänen mielenliikutuksensa oli sinä hetkenä hävinnyt. Kevyt hymy\nhänen kovilla huulillansa ilmaisi, että enkelin ääni hänen sielussansa\ntaaskin oli voitettu.\n\nSaarna loppui ankaraan selitykseen, miten horjumaton on Jumalan laki\nja miten sen rikkojat joutuvat ikuiseen kadotukseen. Sanat olivat\nvoimakkaat ja järkyttävät, mutta mies, joka hetkisen näytti enimmän\njärkytetyltä, olikin entistä paatuneempi. \"Tähdet\", jatkoi puhuja,\n\"jotka tuikkivat ylhäällä, ovat nähneet kaiken syntyvän ja katoavan.\nEnnenkuin ihminen luotiin, olivat ne. Vanha joki, joka kulkee tämän\nvanhan kaupungin läpi tänä iltana, on virrannut siitä vuosisatoja,\nja sukupolvet sukupolvien perästä iloiten ja surren ovat vaipuneet\nhautaan, mutta vielä huuhtelee sama vesi sen rantoja. Kuitenkin tähdet,\njotka itse mittaavat aikaa, meri, johon virrat katoavat, kaikki\nhäviävät, mutta sittenkin ihminen elää, vaikka ajallisuus lakkaa.\nVaikka hän joutuu kadotukseen, hän kuitenkin elää ja kärsii. Hän on\nikuinen kuin taivaat ja taivasten taivaat eikä hänen kärsimyksellänsä\npidä loppua oleman.\"\n\nSaarnaaja lopetti, ja touhu ja tohina, joka penkeillä syntyi, ilmaisi,\nettä äärimmilleen kiihtynyt jännitys oli lauennut. Kasvot, jotka olivat\nvääntyneet pelosta ja tuskasta tai joilla ilmeni kiduttava omantunnon\ntuska, tai jotka olivat hehkuneet innostuksen tulta, saivat jälleen\nluonnollisen ilmeensä.\n\nIltahymnin lauloi koko kirkkokansa seisoaltaan. Se kohosi voimakkaana\nsiniseen kupuun, johon alhaallariippuvat lamput loivat merkillisiä\nvarjoja peittäen pyhimyskuvat salaperäiseen hämyyn. Oli kuitenkin yksi\nääni, joka ei liittynyt kiitoslauluun, ja Hugh Ritsonin suljetut huulet\nkuvasivat vain vertauskuvallisesti suljettua sydäntä.\n\nHän kyseli itseltänsä, olisiko totta, että vielä sittenkin, kun\ntähdet ovat palaneet loppuun, ihminen vieläkin kärsisi. Turhaa! Mitä\non ihminen? Tämä ihmispaljous, jonka voimakas ääni kohisi kuin meren\naallot, mitä se oli? Tässä vanhassa kirkossa, jossa he lauloivat, oli\nlaulanut ihmisiä ennen heitä ja missä he olivat nyt? Kuka voi sanoa,\netteivät ne olleet joutuneet kadotukseen? He olivat eläneet, uskoneet,\nkuolleet ja poistuneet -- menneet pois synteineen ja suruineen,\nmenneet tahtoineen ja taipumuksineen, poistuneet kaikkien katseilta\nja muistosta, eikä tullut vähintäkään viestiä heistä ilmoittamaan,\nmikä kuoleman jälkeen odotti, tai liittymään tähän riemulauluun,\njossa väreilee niin harras toivo. Toivo! Se on unta. Se uni hallitsee\nihmisten haluja ja tunteita, täyttää kirkot ja kappelit ja saa heidät\nuneksimaan yhä uudelleen. Mutta se on unta, josta ei ole heräämistä ja\njosta ei milloinkaan saa tietää, ettei se ollut totta.\n\nSaarnaaja ja kuorot jättivät kirkon. Silloin seurakuntakin hajosi.\nHugh Ritson jäi jäljelle seisten entisellä paikallansa pylvästä\nvasten. Nunnat eteläisellä puolella nousivat viimeiseksi ja katosivat\nmuutamasta etelänpuoleisesta sivuovesta. Hugh katseli heidän\npoistumistaan siirtyen hänkin sinne päin. Greta kulki muutamia\naskeleita jäljempänä. Kun väki poistui ja hän nousi paikaltansa,\nlankesivat hänen silmänsä Hughiin. Silloin hän painoi päänsä alas ja\nriensi kiireisin askelin sivukuoriin. Hugh katsoi, kunnes hän astui\novesta. Kirkko oli nyt ihan tyhjä ja siellä saattoi vapaasti liikkua.\nHän seurasi jäljessä ja pistäysi ovesta sakastiin.\n\nHänen edessään oli toinen ovi. Se johti luostariin. Nunnajonon loppupää\nhävisi juuri siitä. Greta seisoi sakastissa nöyränä ja hartain\nilmein toinen käsi rinnalla ja toinen kiinni ristiinnaulitussa,\njoka seisoi seinän vierellä. Kun hän näki, että Hugh oli seurannut\nhäntä, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli juosta tiehensä ja toinen\nlangeta polvilleen hänen eteensä. Hän ei tehnyt kumpaakaan. Voittaen\nheikkoutensa, mutta vieläkin vapisten päästä varpaihin hän kääntyi\nHughiin uhkaavin ilmein. \"Mitä varten sinä tulet tänne? Minä en halua\npuhua sinun kanssasi. Anna minun mennä\", hän sanoi.\n\nHugh Ritson ei pienimmälläkään merkillä näyttänyt haluavan pidättää\nhäntä. Hän seisoi hänen edessään katse maahan luotuna ja tunsi\nseistessään jalkansa epävarmaksi. \"Minä tulen sanomaan sinulle\nhyvästi\", hän vastasi tyynesti. \"Minä tulen sanomaan, ettemme enää\nkoskaan tapaa toisiamme.\"\n\n\"Kunpa olisimme eronneet ennen, kuin tapasimme toisemme viime\nkerralla!\" sanoi Greta kuohahtaen.\n\n\"Kunpa emme olisi koskaan toisiamme tavanneet!\" sanoi Hugh matalalla\näänellä.\n\n\"Sinä valehtelit ja sen kautta erotit minut miehestäni\", jatkoi Greta.\n\n\"Niin tein -- Jumala minulle anteeksi suokoon.\"\n\n\"Ja sinä tiesit, että se oli valhe\", lisäsi Greta.\n\n\"Minä tiesin, että se oli valhe.\"\n\n\"Missä on sitten sinun häpysi, kun sinä vielä voit katsoa minua\nsilmiin? Vai eikö sinulla ole häpyä?\" kuohahti Greta.\n\n\"Eikö sinulla ole sääliä?\" kysyi Hugh.\n\n\"Oletko sinä säälinyt minua? Etkö sinä jo ole tehnyt kylliksi vääryyttä\nminulle?\"\n\n\"Jumala tietää, että se on totta. Ja Hän tietää että minä olen onneton\nihminen. Sääli minua ja anna minulle anteeksi ja sano minulle hyvästi.\"\n\nJokin hänen katuvassa äänessään liikutti Gretaa. Hän oli vaiti.\n\n\"Pappi oli väärässä\", jatkoi Hugh. \"Ei ole mitään perkelettä. Meitä\nohjaavat vain omat himomme. Näiden himojen ylin mestari on rakkaus.\nSe on koko maailman hallitsija, joka vangitsee ihmiset ja saa heidät\ntekemään kuinka suuria rikoksia tahansa.\"\n\n\"Sinun rikoksesi oli, että minä jouduin tänne\", pisti Greta.\n\n\"Suokoon Jumala, että minä voisin saada sinut ainaiseksi jäämään\ntänne\", sanoi Hugh.\n\n\"Sitä rukousta Hän ei kuule. Minä jätän tämän: talon tänä iltana. Tänne\non tulossa eräs, joka voi näyttää sinun riettaan valheesi vääräksi.\"\n\n\"Onko se kirkkoherra Christian?\" kysyi Hugh. Greta ei vastannut, ja\nHugh jatkoi: \"Hänen matkansa on turha. Yksi ainoa minun äitini sana\nolisi selittänyt kaiken. Hän on tässä talossa.\"\n\n\"On, taivas sinulle anteeksi suokoon, että hän on täällä\", vastasi\nGreta.\n\n\"Sinä olet väärässä. Sinä et tiedä kaikkea. Missä on sinun miehesi?\"\n\nGreta pudisti päätänsä. \"Minä en ole tavannut häntä enkä kuullut\nhänestä mitään sen jälkeen, kun me erosimme tämän luostarin\nesihuoneessa\", hän huokasi.\n\n\"Ja kun sinä jätät tämän talon tänä iltana, jätätkö sinä hänet iäksi?\"\nkysyi Hugh.\n\n\"Taivas sen estäköön!\" sanoi Greta kiihkeästi. Hugh Ritsonin verettömät\nkasvot olivat kauheat katsella. \"Greta\", hän sanoi tuskaisella äänellä,\n\"heitä hänet, mielestäsi. Pidä tätä väärää liittoa iäksi purettuna, ja\ntämä kurjuus loppuu. Piti olla sinä ja minä -- minä ja sinä. Mutta se\non ohi nyt. Minä en tahdo tulla teidän väliinne. Hyödytöntä on sitä\najatella. Minä en tarjoa sinulle rakkauttani, sillä sinä surmasit sen\njo kauan sitten. Mutta minä en voi nähdä sinua veljeni vaimona. Se\ntuottaisi minulle liian suurta kärsimystä. Minä en jaksa sitä kestää.\nSääli minua. Jos minä en voi toivoa sinun rakkauttasi, eikö minulla ole\noikeutta saada osakseni edes sinun sääliäsi? Mitä minä olen kärsinyt\nsinun rakkautesi vuoksi? Saanut ikuisen tuskan sydämeeni. Mitä minä\nolen uhrannut sille? Nimeni -- paikkani -- perintöni.\"\n\nGreta kohotti häneen kysyvän katseensa.\n\n\"Mitä! Eikö hän vieläkään ole kertonut sinulle kaikkea?\" jatkoi Hugh.\n\"No, sillä ei väliä. Mitä hän on tehnyt ansaitaksensa sinun rakkautesi?\nMitä hän on kärsinyt? Mitä hän on uhrannut?\"\n\n\"Jos tuo on rakkautta, on se itsekästä rakkautta\", päätti Greta\nmurtuneella äänellä.\n\n\"Itsekästä? olkoon niin. Kaikki rakkaus on itsekästä.\"\n\n\"Jätä minut, jätä minut.\"\n\nHugh Ritson vaikeni. Hänen kiihkonsa lisääntyi. \"Minä jätän sinut\", hän\nsanoi, \"enkä koskaan tule sinua tapaamaan. Minä menen sinun luotasi\niäksi ja kätken poveeni tuskan, joka seuraa minua elämäni loppuun asti,\njos sinä lupaat minulle yhden asian.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Greta silmät maahan luotuina.\n\n\"Se on paljon\", jatkoi Hugh, \"mutta se ei ole kaikki. Jos hinta on\nsuuri, niin ajattele sitä ikuista kurjuutta, mihin se on minut,\njohtanut. Tahdothan sinä uhrata jotakin minun hyväkseni, etkös\ntahdokin?\"\n\nHänen äänensä painui hänen puhuessaan, hänen kalpeat kasvonsa kävivät\nlempeiksi ja toivoton rakkaus loisti hänen suurista silmistänsä.\n\n\"Sano, että tahdot -- tahdot minun vuokseni!\" Hän ojensi kätensä häntä\nkohden aivan kuin sielun ja ruumiin kärsimys olisi ansainnut edes yhden\nainoan rakkauden sanan tai katseen.\n\nGreta seisoi ääneti hievahtamatta paikaltansa. \"Mikä se on?\" hän\nkertasi.\n\n\"Salli minun ajatella, että sinä tahdot tehdä jotakin minun hyväkseni\n-- minun\", pyysi Hugh. \"Suo minulle edes se lohdutus. Ajattele, mitä\nminä olen kärsinyt sinun tähtesi ja kuitenkin turhaan. Ajattele, ettei\nse ehkä ollut minun syyni, ettet sinä voinut minua rakastaa, että joku\ntoinen nainen olisi saattanut pitää minua rakkautensa arvoisena, jos\nminä olisin voinut häntä rakastaa.\"\n\n\"Mikä se on?\" toisti Greta tyynesti, mutta hänen silmänsä olivat täynnä\nkyyneleitä.\n\n\"Ajattele, että minä olen luja, itsepäinen ja järkähtämätön\nluonteeltani, että koko maailmassa ei ole miestä eikä naista, ystävää\neikä vihamiestä, jolle minä olen osoittanut erikoista huomiota, etten\nminä lapsuudestani asti ole koskaan polvistunut Herran huoneessa\nrukoukseen, että ihmiset olisivat sen nähneet tai Jumala kuullut.\nAjattele tätä ja huomaa, että minä olen sinun jalkaisi juuressa\nonnettomana ihmisenä.\"\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Greta taaskin.\n\nHugh vaikeni ja jatkoi sitten tyynemmin: \"Että sinä antaisit lupauksen\nja ottaisit nunnan hunnun ja jäisit tänne koko elämäsi ajaksi.\"\n\nGreta kohotti katseensa. Hugh tuijotteli häneen.\n\n\"Ei. Minä en sitä voi. Minä rikkoisin silloin avioliittolupaukseni\",\nsanoi Greta tyynesti.\n\n\"Jos sinä pidät sen, silloin sinä rikot itseäsi, miestäsi ja minua\nvastaan\", väitti Hugh.\n\n\"Minä rakastan miestäni\", sanoi Greta kasvoillaan suloinen ilme.\n\"Ollessani rakkaudelleni uskollinen, olen uskollinen hänelle.\"\n\nSeurasi äänettömyys. Hugh Ritsonin olennossa tapahtui muutos. Hänet oli\nvallannut intohimon raivo, kun hän keskeytti hiljaisuuden.\n\n\"Greta\", hän sanoi, ja hänen äänensä ankarasti värisi, \"jos on jotakin\ntotta siinä, mitä pappi tänä iltana puhui -- ellei se ole unta ja\njuhlallista vääristelyä, joka tahtoo johtaa tyhmiä ihmisiä harhaan --\njos on olemassa Jumala ja tuomio -- on minun sieluni jo liian raskaasti\nrikkonut sinua ja sinun omiasi vastaan. Minä tahdoin pelastua uudesta\nsynnistä, joka on mustempi ja kauheampi kuin kaikki muut, mutta sinä et\nsallinut sitä.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" kysyi Greta, ja hänen kasvoilleen lensi\nsäikähtänyt ilme.\n\nHugh Ritson astui askelen lähemmä.\n\n\"Sitä, että sinun miehesi on minun vallassani, että yksi ainoa minun\nsanani tuottaa hänelle tuomion, joka on kuolemaakin kauheampi, että jos\ntahdot ostaa hänelle vapauden, sinun täytyy luopua hänestä iäksi.\"\n\n\"Puhu selvästi. Mitä sinä tarkoitat?\" läähätti Greta.;\n\n\"Valitse -- pian. Kumman tahdot? Sinä jäät tähän: luostariin tai\nmiehesi elämäniäkseen vankilaan.\"\n\nGretan mielessä myllersi kaikki sekaisin. Hän aikoi rientää ovelle.\nHugh asettui hänen eteensä.\n\n\"Minä erotin teidät valheella, mutta minulle se ei aina ollut valhe\",\nhän sanoi. \"Usko minua edes kerran. Luuletko sinä, että minä olisin\nkieltänyt itseni ja perintöni ja antanut äpärän olla minun paikallani,\nellen minä olisi uskonut sitä?\"\n\n\"Mikä uusi valhe tuo on?\" kysyi Greta.\n\n\"Sama se sille. Taivas tietää. Ja kaiken minä tein rakkaudesta\nsinuun. Onko minun rakkauteni sinuun niin suuri rikos, ettei sitä\nvoida anteeksi antaa, vaikka se on johtanut minut niin kauaksi kuin\nrakkaus vain voi johtaa? Minä ajattelin toimittaa koko pallonpuoliskon\nteidän välillenne lähettämällä hänet Afrikkaan ja sinut takaisin\nCumberlandiin. Mutta minua pelotti, että valhe selviäisi. Minulle olisi\nollut kylliksi, jos olisin saanut teidät erotetuksi.\"\n\n\"Ja nyt, kun kostosi on pudonnut sinun jalkoihisi, sinä tulet\npolvillasi minun luokseni\", sanoi Greta.\n\n\"Kosto? Se olisi ollut viheliäinen kosto\", sävähti Hugh. \"Hän olisi\nsaanut totuuden selville ja palannut takaisin vaatimaan sinua\nomaksensa. Minulla ei olisi ollut lepoa eikä rauhaa, jos hän olisi\nollut elossa ja vapaana. Tulenko minä polvillani sinun luoksesi? Kyllä,\nmutta minä tulen rukoilemaan sinua, että pelastaisit miehesi. Onko se\nliian paljon, mitä minä sinulta pyydän? Ajattele, kuinka paljon siitä\nriippuu! Ellet sinä sääli minua, eikö sinulla ole sääliä häntäkään\nkohtaan?\"\n\nGreta koetti päästä hänen ohitsensa.\n\n\"Greta\", sanoi Hugh, \"valitse ja pian. Sen tulee tapahtua nyt tai\nei koskaan. Tänä iltana -- huomenna se on myöhäistä. Sinä vietät\ntäällä pyhää, kieltäytyvää elämää, tai hän kuluttaa kurjat päivänsä\nrangaistustyössä kuritushuoneessa.\"\n\n\"Se on vain toinen valhe. Anna minun mennä\", sanoi Greta.\n\n\"Se on tosi niin totta kuin Jumala meitä kuulee\", sanoi Hugh.\n\n\"Minä en ikinä sitä usko.\"\n\n\"Minä vannon sen\", sanoi Hugh tarttuen lujasti hänen ranteeseensa.\n\"Minä vannon sen Jumalan pyhällä alttarilla.\"\n\nHugh koetti vetää Gretaa takaisin kirkkoon, mutta tämä vastusteli.\n\n\"Anna minun mennä! Minä huudan apua.\" Hugh päästi hänen kätensä ja\nvetäytyi pois tieltä. Greta lähti ääneti ja asteli hitaasti tiehensä.\n\nHugh seisoi hetkisen yksin sakastissa. Sitten hän meni kirkon läpi\nulos. Se oli tyhjä, mutta valoisa. Suntio pitkä ruoko kädessä sammutti\nvalot toisen toisensa jälkeen. Hän kääntyi käsi ylös kohotettuna\nkatsomaan olentoa, joka kumarassa ja epävarmoin askelin kulki\npylväskäytävän kautta ja läntisestä ovesta ulos.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nAbbey Gardens, luostarin editse kulkeva katu, oli; pimeä ja autio. Vain\neräs juopunut nainen hoiperteli sitä pitkin. Mutta kaukainen kumea melu\nja pilviä valaiseva kajastus ilmaisivat, että jossakin yön sydän sykki\nkiihkeästi.\n\nHugh Ritson katseli luostarin synkkää rakennusta kulkiessaan kadun\npoikki. Tulet oli jo sammutettu ja sisällä näytti kaikki pimeältä. Hän\nasteli edelleen, mutta pysähtyi sitten äkkiä ja tuijotti yhä tarkemmin\nsinne, mistä oli tullut.\n\nHänestä tuntui, että jokin liikkui porttikäytävässä. Lamppu käytävältä\nloi himmeätä valoansa, ja siellä kaasulyhdyn alla hän huomasi\nnaisolennon, joka oli selin häneen. Tuntematon loi pelokkaita ja\nsalaisia silmäyksiä ympärilleen ja kohotti vapisevan kätensä kelloon,\njonka nauha riippui hänen päänsä päällä. Käsi putosi sivulle, mutta\nsoittoa ei kuulunut. Vielä kerran kohosi käsi ja vielä kerran se vaipui\nalas. Sitten nainen laskeutui horjuen portailta käytävälle ja kääntyi\npoistuakseen.\n\nHugh Ritson palasi kadun yli takaisin. Huolimatta siitä, että hänen\nsielussaan myllersi kaikki sekaisin, tämä tapaus oli vallannut kokonaan\nhänen huomionsa.\n\nNainen tuli häntä kohden. Hugh asettui hänen tiellensä ja näki hänen\nkasvonsa. Nainen oli Mercy Fisher.\n\n\"Sinäkö se olet, Mercy?\" kysyi Hugh.\n\nTyttö ei vastannut, vaan koetti päästä pujahtamaan pois, mutta Hugh\nesti sen hellällä väkivallalla.\n\n\"Minkätähden sinä jätit Hendonin?\" hän kysyi.\n\n\"Sinä et välittänyt minusta\", sanoi tyttö äänessään sanoinkuvaamaton\ntuska. Hänen kasvonsa olivat vielä käsiin peitetyt.\n\nHugh ei vastannut. Hän antoi hänen tuskansa vapaasti purkautua.\n\nJuuri silloin muuan juopunut nainen hoippui käytävää ihan heidän\nluoksensa, tunkeutui heidän väliinsä ja meni matkaansa ilkeästi nauraen.\n\n\"Mitä hän aikoo sinulle tehrä, rakkaani, häh?\" hän sanoi pilkallisesti.\n\"Pirä puolesi\", hän lisäsi ja nauroi taas. Hän oli ryysyinen\nturmeltunut hylkiö -- ihmisen raunio, joita yö, parittaja, heittää\nkadulle.\n\nMercy kohotti päänsä. Synkkä kauhistunut ilme oli hänen silmissänsä.\n\n\"Sinä tiesit miten minä odotin ja odotin\", hän sanoi, \"ja sinä olit\ntulematta niin kauan, niin hirveän kauan.\" Hän käänsi päänsä pois.\n\"Sinä et välittänyt minusta. Sydämessäsi sinä et minusta välittänyt\",\nhän nyyhkytti.\n\nKatkerat muistot tukahduttivat hänen äänensä. Hiukan heltyneenä Hugh\nseisoi ja katseli häntä, näki lapsenkasvojen uivan kyynelissä ja\nyötuulen heiluttelevan hänen keltaisia kiharoitansa.\n\n\"Missä sinä olet sen jälkeen ollut?\" tiedusteli Hugh.\n\n\"Eräs mies torille mennessään otti minut vaunuunsa. Sitten minä\npyörryin ja hän vei minut asunnolleen. Hän asuu aivan lähellä Groom\nYardia. Hänen vaimonsa on vuoteenomana, sellainen hyvä ihminen ja niin\nystävällinen minulle. Mutta he ovat köyhiä eikä minulla ollut rahaa\nja niin minä pelkäsin, että olen taakaksi heille. Ja sitäpaitsi --\nsitäpaitsi --\"\n\n\"No?\"\n\n\"Hän näki, että minä olin -- hän näki, että minä tulen -- naisena hän\nymmärsi, että minä tulen pian --\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi Hugh pysäyttäen toisen kyyneltulvan koskettaen\nkeveästi kädellänsä. \"Kuinka punaiset sinun silmäsi ovatkaan! Ovatko ne\npahemmat?\"\n\n\"Mies oli hyvin hyvä: hän vei minut tohtoriin sairashuoneeseen, ja ne\nsanoivat -- oi, ne sanoivat, että minä voin menettää näköni!\"\n\n\"Pikku Mercy-parka!\" huudahti Hugh.\n\nHän häpesi nyt omia kärsimyksiänsä. Miten äänekkäinä ja vaativina ne\näsken olivatkaan esiintyneet! Miten vähäiset ne kuitenkin olivatkaan\ntämän tyttöparan hirvittävien murheiden rinnalla! Hänen tuskansa oli\notaksuttu, tämä todellinen.\n\n\"Mutta ei sillä väliä!\" huudahti Mercy. \"Ei sillä väliä!\"\n\n\"Sinun täytyy säilyttää rohkeutesi, Mercy. Minä puhuin ankarasti\nsinulle tässä yhtenä iltana, mutta se on ohi nyt, uskothan sen?\"\n\n\"Oi, miksi sinä jätit minut yksin?\" valitti tyttö.\n\n\"Vaiti, Mercy. Sinun asiasi kääntyvät vielä hyväksi\", sanoi Hugh ja\nhänen omatkin silmänsä kävivät sumeiksi, mutta sydän oli katkera.\nEikö hän ollut juuri äsken vihassaan sanonut, että intohimo on tämän\nmaailman pahahenki? Hän tahtoi surussaankin sanoa samaa. Tuon tytön\nyksinkertainen sydän rakasti häntä aivan yhtä paljon kuin hänen\nkiihkeämpi sielunsa rakasti Gretaa. Hän oli rikkonut häntä vastaan.\nMutta se oli pikku asia. Tytön viha kärsimänsä vääryyden vuoksi on pian\nasettunut ja hänen kanssaan kyllä tulee, toimeen.\n\n\"Mikä sinut tänne on tuonut, Mercy?\"\n\n\"Eräs sisarista -- ne käyvät sairaiden luona -- eräs heistä kävi siinä\ntalossa, jossa minä asuin ja minä kuulin, että he joskus ottavat\nkodittomia tyttöjä luostariin. Ja minä ajattelin, että minä olin\nkoditon nyt ja -- ja --\"\n\n\"Onneton pikku nainen!\"\n\n\"Minä tulin toissa iltana, mutta näin sinun veljesi Paulin kävelevän\ntäällä, ja menin pois.\"\n\n\"Paulin?\"\n\n\"Sitten minä tulin eilen illalla, mutta hän oli täällä taas ja minun\ntäytyi vieläkin palata. Sentähden minä tänään tulin aikaisemmin eikä\nhäntä ollut täällä. Mutta juuri kun minä aioin soittaa ja sanoa, että\nminä olen koditon ja että minun silmäni tulevat yhä pahemmiksi, jokin\ntuntui sanovan minulle, että ne kysyvät, eikö minulla ole isää ja\nminkätähden minä olen jättänyt hänet. Silloin minä en voinut soittaa --\nja silloin minä toivoin, että voisin kuolla -- niin, jos voisin kuolla\nja unohtaa eikä koskaan enää aamulla herätä --\"\n\n\"Vaiti, Mercy. Sinun täytyy palata takaisin isäsi luo.\"\n\n\"Ei, ei, ei!\"\n\n\"Kyllä, ja minä tulen sinun kanssasi.\"\n\nSeurasi äänettömyys. Sameat silmät tuijottivat suoraan Hughin\nkasvoihin. Kevyt hymy kohtasi hänen katsettaan.\n\n\"Ah!\"\n\nHänen sielussaan kangasti ihanana se päivä, jolloin hän käsi kädessä\nrakastettunsa kanssa saapuisi vuoristoon hylättyyn kotiinsa ja pyyhkisi\npois isänsä kyyneleet. Nyt hän kuitenkin oli suuren kaupungin pimeällä\nkadulla ja hänen kotinsa oli äärettömän kaukana.\n\nHugh naurahti sielussaan toisenlaiselle kuvalle. Hullu oikku johti\nhänen mieleensä ajatuksen, että kaikki hänen kuohuvat intohimonsa\nolisivat asettuneet ja hän näki itsensä tämän mitättömän naisen\ntyytyväisenä, kotirakkaana ja kunnioitettuna aviomiehenä.\n\n\"Oliko Paul yksin, kun sinä hänet näit?\" kysyi Hugh.\n\n\"Oli. Ja sanotko sinä niille kaikki?\"\n\nTytön sivulle-kääntyneeseen katseeseen levähti kaukainen, harhaileva\nilme.\n\n\"Mercy, minä toivoisin, että sinä tekisit jotakin minun hyväkseni.\"\n\n\"Kyllä, kyllä.\"\n\nOnnesta sykähtäen Mercy katsahti salaa häneen,\n\nHugh kohotti tytön päätä kootakseen hänen harhailevat ajatuksensa.\n\n\"Paul tulee varmaan tänäkin iltana. Minä tahdon, että sinä odotat ja\npuhuttelet häntä.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, mutta eikö hän kysele minulta vaikka mitä?\"\n\n\"Mitä se tekee? Vastaa kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Älä vain sano,\nettä minä olen pyytänyt sinua puhuttelemaan häntä. Sano hänelle --\nmuistatko sen? Kuunteletko sinä? Katso minua silmiin, pikku vaimo.\"\n\n\"Kyllä, kyllä.\"\n\n\"Sano hänelle, että herra Christian, kirkkoherra Christian, tiedäthän\n-- on tullut Lontooseen ja tahtoo tavata häntä heti. Sano hänelle,\nettä hän on etsinyt häntä Hallituskadun hotellista, mutta kun ei ole\ntavannut, niin on nyt Hendonin kapakassa. Muistatko sen?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Mihin sinä aioit mennä, Mercy -- takaisin ystäväisi luo?\"\n\n\"En. Mutta tuleeko hän varmaan tänä iltana?\"\n\n\"Epäilemättä. Mihin aikaan hän oli täällä eilen illalla?\"\n\n\"Kello kymmenen.\"\n\n\"Nyt se on jo paljon yli yhdeksän. Pyydä häntä menemään heti Hendoniin\nja kun hän lähtee, tule sinä hänen kanssaan. Ymmärrätkö?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Älä unohda, tänä iltana. Huomeniltana se ei enää sovi. Ellei hän tule,\nsinun kuitenkin täytyy tulla Hendoniin kertomaan minulle. Minä olen\nsiellä. Älä sano hänelle sitä -- kuuletko?\"\n\nTyttö nyökkäsi nöyrästi.\n\n\"Ja nyt hyvää yötä tunniksi tai pariksi, sinä pikku lemmikki.\"\n\nHän asteli tiehensä, ja Mercy jäi yksin synkän luostarin edustalle.\nMutta hän ei kuitenkaan ollut yksin. Vasta herännyt unelma täytti hänen\nrintansa, ja kirkas valo kajasti hänen sielussaan.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nHugh Ritson astui kiireesti Dean Yardin läpi Sanctuarya kohden. Kun hän\nkääntyi Parlamentin kadulle, puolikuu kohosi Westminster Hallin yli.\nMutta yö oli vieläkin pimeä.\n\nHän kulki Trafalgar Squaren läpi Heinätorille. Kadut siellä olivat\ntäynnä. Joukko joukon perään kulki ohi -- surkeita miesten ja naisten\nvarjoja, enimmäkseen kurjia, jotka tähän aikaan maleksivat pitkin\nkatuja: vanhoja miehiä, joiden sielu oli jo monia vuosia sitten\nkuollut; turmelus levisi heidän hengityksessään myrkyttäen jokaisen\nsanan, ja kuin ruttotauti heidän tirkistävä katseensa tartutti\nkaiken, mihin se sattui. Heidän rinnallaan hyppivät nuoret tytöt kuin\njärjettömät, elukat kuihtuneet nuoruuden ruusut kasvoillaan, mutta\nsydämessä pistävät okaat. Heillä ei ollut muuta tietä kuin tämä --\ntai toinen: heittäytyä Thamesiin ja hautautua kuoleman aaltoihin tai\nkoettaa vielä pysytellä lyhyt hetkinen elämän mutalätäkön pinnalla.\n\nNauraen koska eivät voineet enää itkeä, nauraen, koska heidän\nsielunsa oli jo kuollut, nauraen omantuntonsa raunioilla sille\nmurhenäytelmälle, johon osalliseksi jokaisen hänen huvitteluhalunsa oli\nvienyt, he sipsuttivat, löntystivät tai hoipertelivat pitkin katuja.\nLamput hohtivat heidän päidensä päällä ja kaikkien yllä paistoi kuu\npuoli-hämäränä.\n\nKun Hugh Ritson joutui Heinätorille, hänen horjuva askelensa kävi\nyhä epävarmemmaksi ja huojuen hän kulki eteenpäin. Eräs nainen,\njoka vaanien ja odotellen oli seurannut muutamien askelten päässä\nhänestä, huomasi tämän ja ollen olevinaan huomaamatta häntä huudahti\npilkallisesti nauraen: \"Mikäs tuo on -- mies vai peikko?\"\n\nKuinka villi ja vihlova olikaan tämä yönsydän!\n\nJoukon läpi tunkeutui eteenpäin eräs mies, joka ei näyttänyt tajuavan\ntätä riehuvaa hulluutta eikä ilotonta huvia -- pitkä mies, joka\nharppasi kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, tylsät silmät eteen\ntuijottaen ja valkeat kasvot ilmeettöminä. Hugh Ritson näki hänet. He\nsivuuttivat toisensa parin askelen päästä, mutta tuntemattomina. Toinen\nkulki määrää vailla sokeassa tuskassansa pyhän Margaretin luostarille\nja toinen suuntasi askelensa Hendonin vanhaan kapakkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntia myöhemmin Hugh Ritson seisoi Haukka-Haikaran kapakkahuoneessa.\nHän oli tehnyt päätöksensä. Se oli purkamaton ja suunnitelma oli valmis.\n\n\"Onko ketään hänen luonaan?\" hän kysyi kapakan emännältä astellen\nportaille päin.\n\n\"Ei minun tietääkseni, herra, mutta hän näyttää niin levottomalta ja\nkuin olisi poissa suunniltaan, enkä minä tiedä, miten ymmärtää --\"\n\nHugh Ritson pysäytti hänen kielevän lavertelunsa. \"Minä olen löytänyt\ntytön. Hän tulee takaisin teidän luoksenne, rouva Drayton. Jos se\nherra, joka jätti nämä tavarat, saapuu hänen mukanansa, viekää hänet\npoikanne makuuhuoneeseen ja sanokaa, että se henkilö, jota hän haluaa\npuhutella, on saapunut ja tulee heti paikalla hänen luokseen.\"\n\nTämän sanottuaan hän meni portaita ylös. Sieltä hän huudahti alas rouva\nDraytonille: \"Sinä hetkenä, kun hän on huoneessa, tulkaa ilmoittamaan\nminulle.\" Hetkistä myöhemmin hän vielä lisäsi:\n\n\"Missä on tämän oven avain? Antakaa se minulle.\"\n\nKapakan emäntä lyntysti ylös vieden Draytonin makuuhuoneen avaimen:\nhuone oli tyhjä ja ovi oli auki, Hugh Ritson koetti avainta lukkoon ja\nnäki, että se käy hyvin. \"Hyvä on\", hän sanoi tyytyväisellä äänellä.\n\nVanha vaimo lähti lenksuttamaan takaisin. Hugh seisoi ajatuksissaan\npainunein päin ja etusormensa kynsi kasvoissa kiinni.\n\n\"Sivumennen, rouva Drayton\", hän sanoi, \"te voi sitte antaa tytön\njoskus auttaa itseänne.\"\n\n\"Varjelkoon, herra, enhän minä voi koskaan vaivata häntä, hän kun on\nvieras.\"\n\n\"Lörpötystä, rouva Drayton. Hän on nuori ja pirteä, ja teidän parhaat\npäivänne ovat jo ohi, tiedättehän, Miten teidän rintanne on tänään --\nparempi?\"\n\n\"Kiitoksia vain, enhän voi sanoa, että se olisi paljoa parempi, kiitos\nvain kysymästä, herra\", ja pitkällinen yskänpuuska todisti vaimon sanat\noikeiksi.\n\n\"Ah, tuo on pahan merkki, eukko hyvä.\"\n\n\"Niin, niin on, herra. Eikä mitään myötätuntoa, herra -- kaikista\nvähimmin siltä, jolta äiti toivoisi -- ei ainoatakaan sanaa.\"\n\n\"Ajatelkaahan. Eikö ole mitään, mitä tyttö voisi tehdä, kun hän tulee\n-- ei mitään palvelusta, ei askareita?\"\n\n\"No, herra, tuota, kyllähän kellarissa olisi järjestämistä, kun tuo\npojan veikale, jonka pitäisi huoltaa siitä, on niin saamaton, kuten\nminä selitin --\"\n\n\"Aivan oikein, rouva Drayton. Lähettäkää tyttö sinne heti, kun hän\ntulee ja pitäkää siellä maatamenoon asti.\"\n\n\"Kiitoksia paljon, herra. Olkaa varma, että minusta! herra tekee niin\nhyvin ja viisaasti, kun pitää huolta ihan syyttömästi.\"\n\nKapakan emäntä linkutti alas keikutellen kiitollisena vanhaa kalloansa.\nViisas herrasmies pisti rouva Draytonilta saamansa avaimen oveen\nulkopuolelta jättäen sen siihen ja nousi sitten ullakolle, jossa\nkoputti päätykopin oveen. Aluksi ei kuulunut mitään vastausta. Raskas\naskelten ääni kuitenkin ilmaisi, että sisällä oli joku. \"Tulkaa ja\navatkaa ovi\", sanoi Hugh kärsimättömästi.\n\nOvi avautui varovasti. Drayton seisoi sen takana, ja Hugh Ritson astui\nsisään. Huoneessa ei ollut valoa. Pitkän kynttilän hiiltynyt sydän\nilmaisi kuitenkin, että se juuri oli sammutettu ja pistävä rasvan haju\ntäytti ilman.\n\n\"Te pidätte nähtävästi varanne\", sanoi Hugh. \"Koettakaapas saada valoa.\"\n\nDrayton laskeusi pimeässä polvilleen, kopeloitsi lattialta tulitikkuja\nja sytytti kynttilän uudestaan. Hän oli paitahihasillansa.\n\n\"Eikö ole kylmä ilman takkia, vai?\" sanoi Hugh. Hänen huulensa\nvääntyivät irviin.\n\nVastaamatta Drayton meni patjan luo, joka oli lattialla hämärässä\nnurkassa, nosti sitä ja otettuaan takkinsa sen alta veti sen yllensä.\nSe oli hänen revitty ulsterinsa.\n\nHugh Ritson seurasi Draytonin liikkeitä ja naurahti huolettomasti.\n\"Teidänlaisenne miehet ovat aina? varovaisia väärällä paikalla\", hän\nsanoi. \"Jos ne kerran saavat teidät kiinni, ei kestä kauan, ennenkuin\nne löytävät -- _takkinne_.\" Viimeinen sana lausuttiin merkitsevällä\näänenpainolla.\n\n\"Saatana, jos minä en sitä polta sopivassa tilaisuuressa\", mutisi\nDrayton. Hänen käytöksensä oli juro ja masentunut.\n\n\"Ei, sitä te ette saa tehdä\", sanoi Hugh katsellen häntä suurellisesti.\nYlinen oli tyhjä lukuunottamatta patjaa ja vilttiä, joka oli melkein\nkoossa sen toisessa päässä ja paria kolmea lautasta, jotka olivat\nlattialla kuivuneine ruoanjätteineen. Se oli matala huone, johon\nvuoliaisten raosta ja seinistä päivä näkyi. Muuta akkunaa ei ollutkaan.\nSeiniä oli kai joskus tukittu, mutta riiveet olivat irtautuneet ja\nroikkuivat vain toisesta päästään kiinni.\n\n\"Onkos kuulunut mitään?\" murahti Drayton äreästi.\n\n\"On. Minä ilmoitin poliisikersantille, että luulin päässeeni jäljille.\"\n\n\"Mitä? Ette!\"\n\nKaksi miestä katsoi toisiinsa -- Drayton epäilevästi vaanien ja Hugh\nRitson tyytyväisenä ja hyvätuulisesti.\n\n\"Minä sanon teille: _minua_ ei oteta kiinni noin vain lemmessä\", sanoi\nDrayton koettaen säilyttää tyyneytensä.\n\nHugh Ritson ei vastannut muuta kuin hymähti. Kun hän katsahti Draytonin\nkasvoihin, hänestä tuntui, ettei yksikään ihminen koskaan ole ollut\nsellaisessa tilanteessa kuin hän oli tällä hetkellä. Tuossa oli mies,\njoka oli Gretan velipuoli ja hänen miehensä ilmetty kuva. Tuossa\noli mies, joka vakavista epäilyksistään huolimatta ei tiennyt omaa\nsyntyperäänsä. Tuossa oli mies, jota uhkasi ankara rangaistus. Hugh\nRitson hymyili ajatellessaan, että hän aikoi juuri tehdä tämän miehen\nsiksi, _mikä hän oli_.\n\n\"Drayton\", hän sanoi, \"minä aion olla teidän ystävänne tässä asiassa.\"\n\n\"Sanon teille vielä, että vain se on minun ystäväni, joka auttaa minua\nsaavuttamaan onneni.\"\n\n\"Te saavutatte sen, Drayton, vielä tänä yönä. Kuunnelkaa minua. Se\nmies, jota sanotaan minun veljekseni Paul Ritsonin nimellä, ei ole\nminun isäni poika. Hän on minun äitini ja erään toisen miehen poika ja\nhänen oikea nimensä on Paul Lowther.\"\n\n\"Minä en välitä siitä, mikä hänen oikea nimensä on, enempää kuin\nsiitäkään, mikä on väärä. Se ei merkitse minulle mitään, sanon minä, ja\nsillä hyvä.\"\n\n\"Eikö teille merkitsisi mitään saada periä viisituhatta puntaa?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Paul Lowther on sellaisen summan perijä. Mitä te sanotte, jos minä\npanisin teidät Paul Lowtherin sijalle ja te saisitte Paul Lowtherin\nperinnön?\"\n\n\"Häh? Ja tuo onni olisi saatavissa -- ja miten?\"\n\n\"Kuten olen sanonut teille aikaisemmin.\"\n\nKuului hiljaista ratinaa, sellaista kuin syntyy, kun rotta nakertaa\ntietänsä jauholaariin.\n\n\"Mitä se on?\" sanoi Drayton kasvot valahtaen valkeiksi ja levottomat\nsilmät pelokkaina oveen kääntyen. \"Avain pantiin oveen\", hän kuiskasi.\n\n\"Turhaa, eikö teidän oma avaimenne ole sisäpuolella?\" hymyili Hugh\nRitson.\n\nDrayton painoi päänsä alas häveten omaa pelkoansa. \"Minä tierän -- minä\nen ole sitä unohtanut\", hän mutisi tukahduttaen turhan hämminkinsä.\n\n\"Sääli on, että te voitte täällä joutua kiinni sen sijaan, että\nolisitte vapaana ja turvassa\", sanoi Hugh.\n\n\"Niin on\", mutisi Drayton.\n\n\"Ja mennä eliniäksenne kuritushuoneeseen, kun joku toinen voisi\nsen yhtä hyvin tehdä teidän puolestanne\", lisäsi Hugh pirullisesti\nhymyillen.\n\n\"Minulla ei ole mitään sitä järjestelyä vastaan. _Mitä tuo on_?\"\nDrayton lyyhistyi kokoon. Lahonneesta katosta tipahti päreen kappale,\nkun tuuli oli sitä aikansa heilutellut. Hugh Ritsonin ainoakaan lihas\nei värähtänyt. Vain halveksiva sivukatse ilmaisi hänen tyytyväisyyttään\nnähdessään tämän rikollisen olennon pelon.\n\n\"Asianajaja, jonka huollettavana tämä jälkisäädös on, on minun ystäväni\nja toverini\", hän sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen. \"Sielläpäin meidän\nei ole vaikea järjestää tätä asiaa. Minun äitini on --. No niin, hän on\nmennyt. Ei ole ketään, joka voi epäillä teitä. Jos teillä on vähänkään\nrohkeutta, on tie selvä.\"\n\n\"Mitäs _hän_ sanoo?\"\n\n\"Greta? Hänestä tulee teidän vaimonne.\"\n\n\"Minun vaimoni?\"\n\n\"Nimellisesti. Teidän täytyy purkaa koko liitto, kuten sanoin teille,\nselittämällä: 'Minä, jonka olette, tunteneet Paul Ritsonin nimellä,\nolenkin Paul Lowther ja siten olen sen naisen velipuoli, jonka\nkanssa olen vihitty avioliittoon. Tämän tosiasian sain selville heti\nLontooseen tultuani. Minä tuon tämän naisen takaisin sinne, mistä olen\nhänet löytänytkin ja vaadin, että avioliitto -- joka ei ole mikään\navioliitto -- puretaan. Minä luovutan oikealle perilliselle, Hugh\nRitsonille, kaikki Allan Ritsonin maatilat ja vaadin, että minulle\nsuoritetaan isäni, Robert Lowtherin, jälkisäädöksellään määräämä\nsumma.' Siinä kaikki, mitä teidän tulee sanoa ja tehdä, ja kaikki\nkunnioittavat ja ylistävät teitä rehellisenä ja oikeudenmukaisena\nmiehenä.\"\n\n\"Se on hyvin ymmärrettävää, mutta mitäs _hänestä_?\"\n\n\"Hän on _silloin Paul Drayton_ ja pahantekijä.\"\n\nDrayton nauraa hykersi. \"Ja mitäs _nainen_ sanoo?\"\n\n\"Kun mies on kiinni ja varmassa tallessa, naisesta ei ole suurta lukua.\"\n\n\"Silloin minä tulen olemaan Paul Lowther!\"\n\n\"Teidän tulee olla olevinanne Paul Lowther.\"\n\n\"Sanoin teille jo aikaisemmin, ettei tämä mahru mun kallooni, ja siltä\nse vieläkin tuntuu\", sanoi Drayton kynsien päätänsä.\n\n\"Te saatte kyllä aikaa oppia läksynne. Te onnistutte mainiosti\",\ntyynnytteli Hugh. \"Kuitenkin --\"\n\nSillä hetkellä Draytonin silmät olivat kääntyneet muutamaan rakoon,\njosta tähti pilkisti yliselle.\n\n\"Katsokaa tuonne\", hän kuiskasi.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Jonkun naama katolla.\"\n\nHugh Ritson kohotti kynttilän ja tarkasti osoitettua paikkaa. \"Mikä\nnaama?\" hän kysyi halveksivasti.\n\nDrayton häpesi turhaa pelkoansa ja painoi päänsä alas.\n\nAlasjohtavilta portailta kuului sipsuttavia askeleita. Drayton käänsi\nkatseensa sivulle ja kuunteli. \"Vanha eukko\", hän mutisi. \"Mitä nyt?\nIllallinen, luullakseni.\"\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nSamana hetkenä uusi tulija ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hän oli vanha,\npörrökulmainen ja ryppykasvoinen mies, kutistunut olento, jolla oli\njäljellä vain suuri päänsä, mutta senkin musta tukka oli muuttunut\nharmaaksi. Se oli Gubblum Oglethorpe. Vuoriston kerjäläinen oli\nkulkenut etelään ostamaan säämiskänahkoja. Hän oli kerännyt niitä\nsuuren nipun, jota hän kantoi kuin koria käsivarressaan.\n\nAina Newlannin häistä, kolme päivää sitten, Gubblumin vilkas\nmielikuvitus ei ollut saanut rauhaa, vaan hänen täytyi koettaa saada\nselville, kuka oli se Paul Ritsonin näköinen mies, jonka hän kerran\noli nähnyt Hendonissa. Hän oli päättänyt kerta kaikkiaan saada\nselville tämän merkillisen asian. Niinpä hän heti ensimmäisellä\nLontoon-matkallansa päätti yöpyä juuri samaan kapakkaan; ehkä salaisuus\njotenkin silloin selviäisi.\n\n\"Kuinkas hurisee?\" hän kysyi tervehtien sisäänastuessaan. Yläkertaan\nlähtiessään rouva Drayton oli jättänyt juoksupojan pitämään kapakasta\nhuolta. Tämä oli hölmönnäköinen kuusitoistavuotias tolvana, nimeltään\nJabez.\n\nJabez kohotti hitaasti silmänsä oluttuopeista, joita oli pesemässä,\nja leveä hymy ilmestyi hänen kasvoillensa. Ilmeisesti tulija oli joku\nmaanmoukka.\n\n\"Kylmä yö, huh! Pureva kuin äitipuolen hengitys\", puheli Gubblum\nheittäen kimpun kädestänsä ja vetäytyen takan ääreen.\n\nHymy Jabezen kasvoilla yhä levisi ja hän alkoi nauraa hohottaa.\n\n\"Mitäs sinä kikatat, häh?\" sanoi Gubblum. \"Minä sanon, että ilma on\nkuuma, jos tahron. Sinä et siitä mitään tierä, vai?\"\n\nJabez nauroi kohti kurkkuansa. Varmaankin tuo moukka oli hullu.\n\n\"Mitähän tuo vietävä hohottanee?\" ajatteli Gubblum. Sitten ääneen: \"Ai,\npoikaseni, annappa mulle jotakin suunavausta.\"\n\nJabez tunsi tällaisen puhetavan asettavan hänen naurutautiansa. Hän\nalkoi täyttää tuoppia. Juoksupojan liikkeet olivat ihan yhtä nopeat\nkuin matavan kilpikonnan.\n\n\"Hän on läpiliipattu lurjus, tuo\", ajatteli Gubblum. \"Hän polskuttaa\nkuin ankka vesialtaassa.\"\n\n\"Voinko minä saara täällä yösijan?\" hän kysyi, kun Jabez oli tuonut\nhänelle oluen.\n\nSilloin kiusallinen hymy pojan kasvoilla lientyi puheeksi.\n\n\"Mää en tiärä yösijoist'\", hän sanoi, \"mutt' voitte ehkä saarakkin --\nhe, he, he! Mää kysyn rouvalt -- he, he, heh!\"\n\n\"Rouvalt'? Eiks' sull' sitten herraa olekaan?\" kysäisi Gubblum.\n\nNyt oli Jabezia varoitettu, ettei mitenkään antaisi isännän suhteen\npanna itseään pussiin, vaan joka kerta, kun isännästä tulee kysymys,\nhänen tulee olla mykkä kuin hauta. Siksipä hän vastaukseksi kerjäläisen\nkysymykseen pudisti viisasta päätään ja näytti tietämättömältä ja\nhämmästyneeltä.\n\n\"Ei? Ja kuinkas kauan olet ollut täällä?\"\n\n\"Pääsiäisenä kolme vuotta\", vastasi Jabez.\n\n\"Ja kuinkas kauan sanoit rouvan olleen täällä?\"\n\n\"Rouvan? Mää kuulin isän sanovan, ett' rouva Drayton on pitänyt\nHaukka-Haikaraa kaksikymment' viis' vuotta.\"\n\n\"Kaksikymmentä viisi! Silloin otaksun, ettei herra ollut kuin pikku\nlapsi, kun hän tuli tänne\", sanoi Gubblum.\n\n\"Ehk'ei ollut\", myönsi Jabez. Sitten huomaten, että oli varovaisuuden\nniin huomaamatta unohtanut, hän ankarasti väitti, ettei hänellä herraa\nollut.\n\n\"Vaikea on syörä kaffelilla kirnupiimää\", ajatteli Gubblum. Hän koetti\nkäyttää lusikkaa.\n\n\"Kattos, poikasein, tahroks', että lainaan sulle tään shillingin?\"\n\nJabez irvisti ja puristi lihavaan nyrkkiinsä saamansa rahan.\n\n\"Minä tunsin kerran miehen, joka väitti, että sinun isäntäsi oli\njymäyttänyt muuatta pitkätukkaista\", sanoi Gubblum. \"Minä ajattelin,\nettä hän itse oli jymäyttänyt. Mutta kun minä sanoin sen hänelle, hän\ntarttui minua niskasta kiinni ja nutisti katuun, ja kaikki vain siksi,\nettä minä puolustin sinun isäntääsi.\"\n\n\"Mutta minulla ei ole isäntää\", väitti Jabez.\n\n\"Silloin minä ratsastin ponipahallani, mutta nyt minä saan lyntätä\njalan\", jatkoi Gubblum välittämättä pojan kokeesta näyttää\nmahdollisimman viattomalta. \"Samalla kertaa minä huusin hänelle: 'Hyvää\nhuomenta, herra Paul!' ohikulkiessani.\"\n\n\"Sittenhän te tierätte hänen nimensäkin?\" kysyi Jabez avaten uniset\nsilmänsä selko selälleen.\n\n\"'Herra Paul on mieronkiertäjä', sanoi eräs katupoika. 'Niin on', sanon\nminä, 'tierän vallan hyvin.' Ah, minä muistan sen ihan kuin se olisi\ntapahtunut eilen. Minä katsoin taakseni ja täällä hän seisoi kapakan\novella kaivaen nenäänsä sormellansa. Niin juuri, niin hän teki.\"\n\nJabez tunsi tällä hetkellä omantuntonsa tavattoman valppaaksi. \"Mutta\nminulla ei ole\", hän väitti uudestaan.\n\n\"Mitä ei ole?\"\n\n\"Herraa.\"\n\n\"Se on valhe, poikaseni, sillä hän näyttää antaneen sinulle mustan\nsilmän -- ja se oli oikein -- estääkseen sinua pistämästä nenääsi joka\npaikkaan.\"\n\nTämän jälkeen Gubblum istui runsaan puolen tuntia aivan ääneti. Rouva\nDrayton tuli alas ja järjesti niin, että Gubblum saisi nukkua yönsä\ntalossa. Hänen vuoteensa oli pienessä huoneessa toisessa kerroksessa\ntalon takaosassa, ja sen ovi oli ullakolle johtavien portaitten\njuurella.\n\nGubblum lähti ylös väittäen olevansa väsynyt ja pyysi näyttämään,\nmissä hänen huoneensa on. Jabez sytytti kynttilän, ja niin he yhdessä\nlähtivät.\n\n\"Mihinkäs tuo vie?\" kysyi Gubblum osoittaen porrasta, joka oli hänen\novensa vieressä.\n\n\"En tierä\", murahti Jabez nyrpeissään. Hän yhä märehti Gubblumin\nhuomautusta mustasta silmästä.\n\n\"Hän on hapan kuin etikkasieni\", ajatteli Gubblum.\n\nKuului askeleita yläpuolelta.\n\n\"Kukas nukkuu kyyhkyslakassa?\" kysyi Gubblum ojentaen sormensa ylöspäin.\n\n\"En tierä\", kertasi Jabez.\n\n\"Hän on vihoissansa\", ajatteli Gubblum.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri sillä hetkellä kapakan emäntä kapakkahuoneessa askarrellessaan\nkuuli rattaitten pyörien ratinaa, ja seuraavana hetkenä vaunut\npysähtyivät ovelle.\n\n\"Kuulkaa, tulkaa auttamaan pian\", huusi ajuri.\n\nRouva Drayton lenksutti ulos. Ajuri oli juuri kumartunut vaunun ovesta\nsisään ja koetti auttaa ulos jotakin.\n\n\"Ottakaa kärestä, neiti; kas niin, se on oikea tapa.\"\n\n\"Varovasti nyt, herra, alas.\"\n\nAutettava henkilö oli mies. Kapakkahuoneesta lankesi valo suoraan\nhänen kasvoihinsa, ja kapakan emäntä näki hänet selvään. Se oli Paul\nRitson. Hän oli tuohtuneen näköinen ja hänen silmänsä verestivät. Hänen\ntakanansa oli Mercy Fisher kasvoillansa vielä kyynelten jäljet.\n\n\"Oi, hän voi pahoin, rouva Drayton\", sanoi Mercy.\n\nPaul vapautti tytön syleilystä toisen kätensä, heilautti sitä\nrauhoittavasti, hymyili heikosti ja sanoi:\n\n\"Ei, ei, ei -- antakaa minun kävellä. Minä voin, hyvin, minä voin\nhyvin.\"\n\nNäin sanoen hän kääntyi taloon, mutta tuskin oli ottanut pari askelta\nkun horjahti taaskin ja vaipui portaille.\n\n\"Herra varjelkoon, Herra varjelkoon, herraparkahan on aivan voimaton\",\nmaurusi rouva Drayton hätäillen.\n\nPaul Ritson naurahti vähän, kohotti punaiset silmänsä ja sanoi:\n\n\"Jaa, jaa! Ei se ole mitään. Päätä huimaa, siinä kaikki. Ja janottaa --\nhirveästi. Antakaa minulle juotavaa, hyvä eukko.\"\n\n\"Tyhjentäkää tuo penkki, neiti, ja me asetamme hänet siihen\npitkälleen\", sanoi ajuri. \"Hyvä. Siinä voi levätä. Laskeutukaa siihen,\nherra.\"\n\n\"Varjelkoon, varjelkoon, juokaa tämä, herra. Se tekee teille hyvin\nhyvää. Se on viinaa.\"\n\n\"Vettä -- antakaa minulle vettä\", sanoi Paul heikosti. \"Minä näännyn\njanoon.\"\n\n\"Voi kauheata, kuinka kuuma hänen otsansa on!\" huokasi Mercy.\n\n\"Eikä mitään keinoa viillyttää sitä\", sanoi ajuri. \"Asuuko hän täällä,\nrouva?\"\n\nRouva Drayton toi lasin vettä. Paul tyhjensi sen viime tippaan.\n\n\"Ei, herra; tuota, tarkoitan kyllä, ajuri\", sanoi kapakan emäntä\nhämmentyneenä.\n\n\"Hän ei ollut noin huono rattaille noustessaan\", huomautti ajuri.\n\n\"Oi, rakas, rakas, missä on kirkkoherra Christian?\" hätäili Mercy, ja\nhänen silmänsä kiersivät ympäri huonetta.\n\n\"Herra kyllä tulee; hän on yläkerrassa, herra\", selitti kapakan emäntä\nja itsekseen jotakin mutisten läpsytti tiehensä.\n\nPaul Ritsonin pää oli painunut rinnalle. Hänen hattunsa oli poissa\nja hiukset valuivat silmille: Vahva mies istui kokoonlyyhistyneenä\npenkillä. Hän koetti kohentaa itseänsä ja pudistaa päältään tämän\nkauhean voimattomuuden, joka oli hänet vallannut.\n\n\"Oh, oh, kuka olisi luullut? Vettä -- lisää vettä\", hän pyysi heikolla\näänellä.\n\nMercy seisoi hänen edessään vesilasi kädessä.\n\n\"Onkohan se hyvä hänelle, epäilen?\" hän sanoi. \"Oi, missä on\nkirkkoherra Christian?\"\n\nPaul Ritson huomasi lasin ja sieppasi sen molemmin käsin. Sitten hän\nhymyili heikosti aivan kuin pyytäen anteeksi rajuuttansa ja joi sen\nviimeiseen pisaraan.\n\n\"Oh, hoh -- niin kuumaa ja pyörryttävää -- ja _kylmää_\", hän mutisi\nsekavasti.\n\nSitten hän vaipui äänettömyyteen. Hetkisen kuluttua ajuri, joka oli\ntukenut häntä, katsoi hänen kasvoihinsa. Silmät olivat suljetut ja\nhuulet riippuivat velttoina.\n\n\"Hän on menettänyt tajuntansa\", sanoi ajuri. \"Eikö teillä ole\nminkäänlaista vuodetta?\"\n\nSilloin lynkytti rouva Drayton kiireesti alas aivan kuohuksissaan.\n\n\"Teidän pitäisi auttaa häntä ylös hänen huoneeseensa\", hän sanoi\nläähättäen henkeään vetäen.\n\n\"Siihen tarvitaan kaksi miestä, vai mitä luulette, rouva?\" sanoi ajuri.\n\nMercy oli avannut Paulin kauluksen ja vapisevin sormin hän koetti\nviillyttää hänen palavaa otsaansa.\n\n\"Oh, sanokaa herra Christianille\", hän pyysi, \"sanokaa, että hän on\npyörtynyt.\"\n\nRouva Drayton riensi takaisin. Seuraavana hetkenä kuuluivat miehen\naskelet laskeutuvan portaita. Hugh Ritson ilmestyi kapakkahuoneeseen.\nHän katsoi pyörtyneeseen mieheen ja koetti hänen valtimoansa. \"Koska\ntämä tapahtui?\" hän kysyi Mercyyn kääntyen.\n\n\"Hänen nuori vaimonsa, vai mitä?\" kysyi ajuri Hughilta hieman syrjässä.\n\nHugh nyökkäsi hieman päätänsä ja sanoi rouva Draytonille merkitsevästi\nsilmää iskien: \"Teidän poikaparkanne näyttää olevan kovin kipeä.\"\n\nKapakan emäntä katsahti vastaan hämmästynein ilmein ja melkein\nänkyttäen selitti: \"Herraparka --\"\n\n\"Tämän vanhan vaimon poika?\" kysyi ajuri osoittaen sormellansa kapakan\nemäntää.\n\n\"Paul Drayton\", sanoi Hugh.\n\nMercy näki ja kuuli kaiken. Kyyneleet hänen silmissään kuivuivat äkkiä\nja luomet jäivät hämmästyksestä selälleen. Hän ei puhunut mitään.\n\nHugh huomasi tämän ilmeen muutoksen.\n\n\"Rouva Drayton\", hän sanoi, \"ettekö te sanonut, että teillä oli\nMercylle jotakin tärkeää tehtävää? Antakaa hänen suorittaa se heti\npaikalla. -- Nyt, ajuri, auttakaa minua. Ylös. Sinne on vain yksi\nporras.\"\n\nHe nostivat Paul Ritsonin käsillensä ja lähtivät kantamaan häntä\nkapakkahuoneesta.\n\n\"Missä juoksupoika on?\" kysyi Hugh. \"Älkää antako hänen tulla tielle.\nPojista on enemmän vastusta kuin hyötyä\", hän lisäsi selittäen.\n\nHe olivat saapuneet portaan juurelle. \"Nyt, ukkoseni, tanakasti.\nRaskas, vai? -- aikalailla.\"\n\nHe kiipesivät ylös. Mercy seisoi keskellä lattiaa kyynelettömin silmin\nja valkein kasvoin.\n\nPuolen minuutin kuluttua Hugh Ritson ja ajuri olivat palanneet\nkapakkahuoneeseen. Merkillinen hymy leikki ajurin huulilla. Hugh\nRitsonin kasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen huulensa vapisivat.\n\nMatkatavarat, jotka Greta ja Paul olivat jättäneet kapakkahuoneeseen\nkolme päivää sitten, olivat vielä nurkassa. Hugh osoitti niitä\najurille. \"Ottakaa nuo kärryihinne\", hän sanoi. Ajuri alkoi tehdä,\nkuten käskettiin.\n\nKun mies pääsi ovesta ulos, Hugh Ritson kääntyi rouva Draytoniin.\nKapakan emäntä löntysti ympäri huonetta hypistellen hermostuneesti\nesiliinaansa. \"Rouva Drayton\", sanoi Hugh, \"teidän on mentävä ajurin\nkanssa pyhän Margaretin Westminsterin luostariin. Siellä teidän on\nkysyttävä rouva Ritsonia, sitä rouvaa, joka jätti nuo tavarat tänne\nperjantai-iltana. Teidän tulee sanoa hänelle, että teillä on hänen\ntavaransa mukananne ja että hänen tulee seurata teitä St. Pancraksen\nasemalle, jossa hän kohtaa miehensä ja sieltä he matkustavat takaisin\nCumberlandiin yöjunalla. Ymmärrättekö?\"\n\n\"En voi sanoa, herra, ymmärränkö oikein, pyydän anteeksi, herra. Jos\nnyt sattuisi niin, että rouva kysyisi, miksi hänen miehensä ei ole\ntullut häntä hakemaan, entäpäs sitten?\"\n\n\"Sanokaa sitten, mikä on totta -- ei mitään muuta, rouva Drayton.\"\n\n\"Ja mitä se sitten on, herra?\"\n\n\"Että hänen miehensä on sairas. Mutta muistakaa: _ei_ vaarallisesti.\"\n\n\"Oh! Sen minä voin kyllä sanoa nähtyäni, että se herraparka oli aivan\ntajuton.\"\n\nRouva Drayton sitoi hatun päähänsä ja kääri shaalin ympärilleen. Ajuri\noli pannut tavarat vaunujensa pohjalle ja seisoi nyt kapakkahuoneessa\npiiska kädessä.\n\n\"Ajurille ryyppy\", sanoi Hugh. Rouva Drayton lähti pöytänsä taa. \"Ei,\nrientäkää rattaille, rouva Drayton. Mercy voi kyllä tarjota.\"\n\nMercy meni myymäpöydän taa ja tarjosi likööriä ajatellen aivan muuta.\n\n\"Kello on nyt kymmenen ja kolmekymmentä\", sanoi Hugh katsoen kelloansa.\n\"Teidän tulee ajaa ensin Westminsterin luostariin ja sieltä St.\nPancraksen asemalle kahdentoista junalle.\"\n\nTämän sanottuaan hän astui ulos, avasi vaunun akkunan ja kuiskasi:\n\"Rouva Drayton, te ette saa puhua sanaakaan pojastanne, kun\nkeskustelette rouvan kanssa. Muistakaa se, ymmärrättekö.\"\n\nRouva Drayton asettautui mukavasti paikoilleen. \"Kyllä, herra, enhän\ntiedä, kun minä näin sen herran. Missä on Paul?\"\n\n\"Vait!\"\n\nAjuri tuli ulos. Hän hyppäsi istuimelleen. Seuraavana hetkenä vaunut\njyrisivät tiehensä.\n\nHugh Ritson palasi sisään. Jabez oli tullut alas. \"Mihin aikaan te\nsuljette kapakan?\" kysyi Hugh.\n\n\"Kello yksitoista, herra\", vastasi Jabez.\n\n\"Täällä ei ole ketään. Te melkein yhtä hyvin voisitte sulkea sen nyt\nheti paikalla. Ei väliä. Mene nukkumaan, poikaseni. Mercy, sinun\nsilmäsi ovat punaisemmat kuin koskaan ennen. Mene sinäkin vuoteeseen\narvelematta.\"\n\nMercyn silmät eivät olleet punaisemmat kuin niiden ilme oli\nhämmästynyt. Hän liikkui konemaisesti. Kun hän joutui portaan juurelle,\nhän kääntyi ja koetti puhua. Sanat eivät tahtoneet lähteä hänen\nhuuliltaan. Lopuksi hän sai omituisella äänellä sanotuksi: \"Sinä et\npuhunut minulle totta.\"\n\n\"Mercy!\"\n\n\"Missä on kirkkoherra Christian?\" kysyi Mercy, ja hänen äänensä kävi\nlujemmaksi.\n\n\"Sinä et saa käyttää tuota ääntä minulle. Tule, käy vuoteeseen, sinä\npikku olento.\"\n\nMercyn silmät painuivat alas Hughin edessä. Hän kääntyi pois. Hugh\nkatsoi häntä, kunnes hän pääsi portaitten päähän. Niin varma oli Hugh\nvoimastaan, ettei edes tällaisena hetkenä epäillyt kykyänsä hallita\nhäntä.\n\nMutta Mercy ei mennyt vuoteeseen. Hän pistäysi avoimesta ovesta\nDraytonin huoneeseen. Huone oli pimeä; vain kuu loi kalpeita säteitänsä\npoikki lattian. Mutta hän saattoi kuitenkin nähdä tunnottoman Paul\nRitsonin makaavan suorana vuoteella.\n\n\"Ja minä olen johtanut sinut tänne valheella\", hän ajatteli. Hänen\npäätänsä pyörrytti ja hän nojasi sitä vuoteen päähän. Muutamia\nminuutteja kului äänettömyydessä. Hän kuuli askeleita ulkopuolelta. Ne\nlähenivät tätä huonetta. Selällään oleva ovi liikahti. Kun Mercyllä\nei ollut aikaa paeta, hän painautui pimeässä piiloon sängyn ja seinän\nväliin.\n\nKaksi miestä astui huoneeseen. Mercy tajusi heidän läsnä-olonsa\npimeässä enemmän tuntoaistillansa kuin korvillansa ja silmillänsä.\nHe astuivat varovasti. Pimeys peitti heidät, mutta ilmassa tuntui\nheidän kuuma hengityksensä. Toinen heistä lähestyi vuodetta. Mercy\ntunsi vuoteen heiluvan. Mies kumartui sen yli, ja seurasi täydellinen\nhiljaisuus. Vain tunnottoman miehen tuskin kuuluva hengitys häiritsi\nsitä.\n\n\"Hän on kyllin vaaraton vielä\", sanoi ääni, joka viilteli Mercyn koko\nolentoa kuin tulinen miekka. \"Nyt asiaan, ei ole hetkeäkään hukata.\"\n\nTyttö lyyhistyi yhä enemmän kokoon ja pidätti hengitystänsä.\n\n\"Saatana, ellen minä mielelläni tahtoisi päästä koko hommasta\", mutisi\ntoinen ääni.\n\nMercy tunsi molemmat miehet. Ne olivat Hugh Ritson ja Paul Drayton.\n\nHugh sulki oven. \"Mitä tomppelit pitävät onnena, sen viisas ottaa omin\nkäsin\", hän sanoi matalalla, ivallisella äänellä. \"Tässä jalkainne\njuuressa on onni, joka on teidänlaisellenne miehelle kyllin sopiva.\"\n\nDrayton mutisi, ja Mercy kuuli toisen kirouksen tulevan hänen\nhampaittensa välistä. \"Minä haluan vapautua tästä enkä häpeä ilmoittaa\nsitä teille.\"\n\nHugh Ritsonin kevyt naurahdus kuului vuoteena luota. Hän seisoi yhä\nPaul Ritsonin päänpohjissa. \"Jos Isä Jumala tulisi teitä hakemaan\ntulisilla vaunuilla ja salamat suojanansa, ette jättäisi turvallisemmin\ntätä taloa kuin tämän työn tehtyänne\", hän sanoi. \"Tulkaa ja säästäkää\nsanoja. Riisukaa pois tuo paljonpuhuva takki.\"\n\nSitten hän kumartui vuoteen yli, ja kuului vieteripatjan natinaa.\n\n\"Mitä tuo on?\" kysyi Drayton hätääntyneellä äänellä.\n\n\"Jumalan tähden, olkaa mies\", sähähti Hugh Ritson katkerasti.\n\n\"Sanotteko te tätä miehen työksi?\" mutisi Drayton.\n\nHiljainen nauru kuului uudestaan. \"Ehk'ei se ole niin miehekästä kuin\nruumiiden ja kuolevien ryöstäminen\", sanoi Hugh Ritson, ja hänen\näänensä oli kylmä ja kova.\n\nMercy kuuli toisen mutistun kirouksen. Taivaan herra! Mitä nyt oli\ntekeillä? Voisiko hän paeta? Ovi oli lukossa. Jos hän voisi päästä\nsinne, hän voisi avata sen ja paeta.\n\nAivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksillensa Hugh Ritson sanoi\n\"odottakaa\", ja astui ovelle asettaen salvankin paikoilleen. Mercy\nnojasi seinään ja kuuli sydämensä sykinnän. Pimeässäkin hän tunsi, että\nPaul Drayton oli vetänyt takkinsa päältään. \"Hyvä pelastus!\" Drayton\nmutisi ja raskas vaate putosi muksahtaen lattialle.\n\nHugh Ritson oli palannut vuoteen pääpuoleen. \"Auttakaa minua\", hän\nsanoi. \"Nostakaa häntä varovasti. Kas niin, minä pidän häntä ylhäällä.\nVetäkää nyt pois hänen takkinsa -- hiljaa, yksi hiha kerrassaan. Onko\nse irti? Vetäkää se sitten pois.\"\n\nToinen raskas vaate muksahti maahan.\n\n\"Mitä poika on saanut toiseen taskuunsa, häh?\"\n\n\"Tulkaa, auttakaa vielä. Riisukaa pois kengät -- ne ovat\ncumberlandilaista tekoa ja teidän on lontoolaista tyyliä -- pian.\"\n\nDrayton astui vuoteen jalkopäähän ja näpelöitsi tajuttoman miehen\njalkoja. Hän oli silloin vain kyynärän päässä tytön piilopaikasta.\nMercy tunsi hänen läheisyytensä ja alkoholin tuoksu tunkeutui hänen\nsieraimiinsa. Hän oli puolipyörryksissä ja pelkäsi kaatuvansa. Hän\nojensi toisen kätensä tukeaksensa itseänsä ja se sattui sängynlaitaan\ntuskin jalan päähän Draytonin kädestä.\n\n\"Ottakaa pois sukat -- ne ovat kotikutoiset minä päästän irti kravatin.\nNeula oli lahja hänellä ja sen takapuolelle on kaiverrettu hänen\nnimensä.\"\n\nKuun valojuova oli kadonnut lattialta ja kaikki oli pimeää.\n\nDrayton näytti pääsevän vauhkosta pelostaan. Hän nauroi ja pöyhisteli.\n\"Miten hiljaa tuo sankari on! Ihan kuin olisi mielissään! Totisesti --\nhän pyörtyi ihan sopivaan aikaan. Kauankohan tuo kestää?\"\n\n\"Pian riisukaa päältänne ja pukekaa ne noiden sijaan. Missä on\npäällystakki, jonka lieve on revennyt? Älkää erehtykö _siinä_.\"\n\n\"Siitä panen pääni pantiksi\", sanoi Drayton raa'asti naurahtaen.\n\nPimeässä oli kuuluvinaan jotakin liikettä.\n\n\"Hyst!\"\n\nMercy tiesi, että Hugh Ritson oli tarttunut Draytonin käteen ja\nmolemmat kuuntelivat henkeä pidättäen. Tällä hetkellä kuu pilkisti\nsisään ja kalpea juova, joka oli langennut poikki lattian, ulottui nyt\nyli sängyn. Se valaisi ryöstetyn miehen kasvoja. Hänen silmänsä olivat\nauki.\n\n\"Vettä, vettä\", pyysi Paul Ritson hyvin heikosti.\n\nHugh Ritson astui kuun valosta pimeään veljensä selkäpuolelle, ja Mercy\nnäki käden pitävän viinapulloa Paulin suun edessä.\n\nKun käsi kohotettiin, kasvot nytkähtivät heikosti, silmäluomet\nräpähtelivät suonenvedontapaisesti ja kohotettu pää retkahti\nhervottomana tyynylle.\n\n\"Hän on äänettömämpi nyt kuin koskaan\", sanoi Hugh Ritson tyytyväisenä.\nMercy tunsi tarvetta parahtaa, mutta itsesäilytysvaisto piti häntä\nhiljaa. Hän ei liikauttanut jäsentäkään. Hänen päänsä nojasi seinään,\nsilmät tuijottivat pimeään, jano poltti hänen kieltänsä ja avautuneet\nhuulet olivat hehkuvan kuumat.\n\n\"Pian! Pankaa nämä vaatteet päällenne ja suorikaamme heti tiehemme!\"\n\nDrayton puki vaatteet päällensä ja nauroi käheästi.\n\n\"Ja niin sopivat -- ihan kuin tehdyt -- saatana!\" hän sanoi lausuen d:n\nihan oikein, vaikka se tavallisesti oli r.\n\nOvi ja akkuna olivat vastakkain. Vuode oli ovesta vasemmalle pää\noveen päin. Ahdas paikka, jossa tyttö piili, oli vasemmalle akkunasta\nja akkunan edessä oli pukeutumispöytä. Drayton astui sen ääreen\njärjestääkseen kravattinsa peilin edessä. Heikko kuun valo lankesi\nhänen kasvoillensa ja hän näki petomaisen ilmeensä peilistä.\n\nTänä hetkenä Mercyn kipeät silmät kääntyivät vuoteeseen. Hievahtamatta\nkuin kuollut lepäsi siinä Paul Ritson kasvot käännettyinä ylöspäin.\nLuonto oli valanut kahdet kasvot samaan muottiin -- toiset olivat\nvalkeat, ylevät ja rauhalliset, toiset taas pöhöttyneet, punaiset ja\nriettaat, joihin intohimot olivat painaneet lähtemättömän häpeämerkin.\n\n\"Ihan sama -- _ihan_ sama! Saatana, voisiko hänen oma äitinsä erottaa\nminua omasta pojastaan.\"\n\nHugh Ritson astui Draytonin rinnalle. Kun hän puhui, oli hänen äänensä\nkylmä kuin jäätävä viima.\n\n\"Kuule nyt. Tästä hetkestä, jolloin sinä muutat pukua, sinä lakkaat\nolemasta Paul Drayton ja muutut Paul Ritsoniksi.\"\n\n\"Etkös sinä sanonut, että minusta tulee Paul Lowther?\"\n\n\"Se tapahtuu myöhemmin.\"\n\n\"Johan ininä sanoin, ettei tämä mahdu minun kallooni.\"\n\n\"Ei väliä. Älä puhu itsellesi mitään muuta kuin 'Minun tulee olla\nolevinani Paul Ritson!'\"\n\n\"No, se kyllä käy.\"\n\n\"Valmis?\" kysyi Hugh. Hän kääntyi vuoteeseen\n\n\"Valmis.\"\n\n\"Auta sitten minua. Meidän täytyy viedä hänen sinun ullakollesi.\nKun poliisi tulee häntä ottamaan, hänen täytyy näyttää juopuneena\npiileskelevän. _Ymmärrätkö_?\"\n\nHiljainen, käheä nauru oli ainoa vastaus.\n\nSitten he nostivat tunnottoman miehen vuoteesta avasivat oven ja\nkantoivat hänet käytävään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMercy heräsi lamaannuksestaan kuin unesta. Kun miehet olivat menneet,\nhän hiipi varpaisillaan käytävään ja omaan huoneeseensa. Ovella hän\npyörtyi ja kaatui raskaasti maahan. Välillä tajunta palasi ja hän kuuli\nsanat: \"Kanna hänet takaisin omaan huoneeseensa ja lukitse ovi.\" Samana\nhetkenä hän tunsi voimakkaiden käsien tarttuvan häneen ja kantavan\nhänet pois.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\nEnnenkuin Gubblum Oglethorpe erosi Jabezista, hän koetti hyvittää\nsen pahan mielen, jonka oli hänelle tuottanut. \"Anna minulle kätesi\nja sovitaan pois\", hän sanoi ojentaen kätensä. Mutta Jabez ei ollut\nunohtanut, mitä Gubblum oli hänelle mustasta silmästä sanonut. Hän ei\nvastannut mitään.\n\n\"Hänet saa hulluna hirttää\", ajatteli Gubblum. \"Hän on kenkku kuin\nlöntyskä.\" Sitten Gubblum muisti, millä keinoin hän oli koettanut saada\npojan reilummaksi, kuitenkaan onnistumatta. \"Hän vei mun shillingini\nkuin kelpo koijari\", hän ajatteli. \"Sietäisi tuommoinen tolvana leipoa\nuudestaan.\"\n\nJabez pani kynttilän kädestään ja vetäytyi huoneesta katsoen toiseen\nkuin kummitukseen.\n\n\"Ei sun tartte pelätä mua. En mää aio sull' pahaa tehrä\", sanoi Gubblum\nleveimmällä murteellansa. Jabez työnsi oven auki. \"Hänen päänsä on\npudingista ja pannurieskasta\", ajatteli Gubblum.\n\nSitten kerjäläinen istui vuoteen reunalle ja ajatteli, mitä järjellistä\nsyytä pojalla oli muuttua tuollaiselle tuulelle. Hän istui kauan, ja\nmonia teräviä ajatuksia kulki hänen aivojensa läpi. Lopuksi hän muisti,\nettä oli sanonut jotakin sopimatonta Jabezin mustasta silmästä. Se oli\nnähtävästi arka kohta. \"Epäilemättä siinä arvasin oikein\", hän päätti.\n\nJuuri kun kerjäläinen oli päässyt tähän tulokseen, hän kuuli jonkun\nnousevan ja sitten laskeutuvan portaita, jotka johtivat hänen ovensa\nviereen. Gubblum ymmärsi tämän merkitsevän sitä, että talo oli niin\ntäynnä vieraita, että niitä makasi ylisilläkin. \"Hoh, eipä uskoisi,\nettä tämä on niin haettu yöpaikka\", hän ajatteli.\n\nHän riisuutui, meni vuoteeseen ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän\nloikoi odotellen unta ja miettien epäonnistunutta yritystään koettaa\nsaada Jabezia luopumaan äänettömyydestään. Sitten hän harmitellen\nmuisti, että poika oli aina nauranut hänelle huolimatta \"shillingin\njuomarahasta.\"\n\n\"Oh, se oli vain hänen kollomaisuuttaan\", hän ajatteli, kääntyi seinään\npäin ja käyttäen sieraimiaan torvina alkoi omalla tavallaan hörrittää\nviihdytyslaulua unimatille.\n\nOllen juuri pääsemäisillään unen helmoihin Gubblum äkkiä havahtui\ntäysin hereille. Oven takaa kuului raskaita, varovaisia askeleita.\nKerjäläinen kohentautui ylös ja kuunteli.\n\n\"Tässä nurkassa on liian pimeä\", sanoi muuan ääni. \"Sytytä tuli.\"\n\nGubblum nousi vuoteesta, pani korvansa oveen ja kuunteli.\n\nKuului poistuvia askeleita. Sitten mies, joka ensiksi; oli puhunut,\nvirkkoi taaskin: \"Joutuin, tänne! Meidän täytyy joutua junalle\nyksitoista ja viisitoista.\"\n\nÄäni herätti Gubblumin muiston vireille. Hän tunsi sen. Se oli sen\nmiehen ääni, jonka hän kaikista viimeisimmäksi luuli kuulevansa tässä\ntalossa -- Hugh Ritsonin.\n\nAskelet lähestyivät ja valojuovat tunkeutuivat Gubblumin pimeään\nhuoneeseen. Hän tuijotti oveen. Siihen oli kaivettu kolme pientä reikää\ntuulettamista varten.\n\n\"Pane kynttilä lattialle ja ota jaloista. Minä menen edeltä\", sanoi\nsama ääni.\n\nGubblum kurottautui varpailleen ja koetti nähdä, mutta hän oli liian\nlyhyt ulottuakseen reikiin. Hänen vuoteensa vieressä oli tuoli, jolle\nhän oli jättänyt sammutetun kynttilänsä. Hän nosti kynttilänjalan pois,\nsiirsi tuolin varovasti ovelle ja nousi sille. Nyt hän näki kaiken.\n\nSiellä oli kaksi miestä ja hän tunsi heidät molemmat -- Ritsonin\nveljekset. Ah, eikö hän ollut sanonut, että Paul piti tätä kapakkaa?\n\"Kyllä minä seuraavalla kerralla niille näytän!\" ajatteli kerjäläinen.\n\"Odota! Mitä tuo on? Mitä ne raahaavat kyyhkyslakkaan?\"\n\n\"Oh -- saatana, miten paljon se junkkari painaa!\"\n\nSe oli toisen miehen käheä ääni. Kynttilä paloi lattialla hänen\ntakanansa. Se loi valoansa hänen selkäänsä. \"Jos minä voisin tyrkätä\ntuota lurjusta vähän syrjään, minä voisin nähdä, mitä heidän välissään\non\", ajatteli Gubblum.\n\nMiehet olivat nyt portaan päässä.\n\n\"Käänny ja mene syrjittäin\", murahti ensinmainittu ääni.\n\nMolemmat miehet kääntyivät. Sinä hetkenä valaisi kynttilä kaikkien\nnäiden kolmen kasvoja.\n\n\"Taivaan herra, mitä tuo on?\" ajatteli Gubblum.\n\nKannettava oli miehen ruumis. Mutta juuri kasvot hämmästyttivät\nGubblumia -- ne olivat varmasti Paul Ritsonin kasvot.\n\nGubblumin silmät tutkivat samalla kertaa koko ryhmää. Hän näki kaksi\nPaul Ritsonia yhdellä kertaa ja toinen niistä makasi hiljaa kuin\nkuollut.\n\nTämä kauhistava näky kesti hetkisen ja sitten kuului kopin oven\navaaminen ja sulkeminen. Molempien miesten raskaat askelet kuuluivat\nlaskeutuvan kiireesti portaita ja häipyvän alas kapakkahuoneeseen.\n\nGubblum kuunteli kaikilla aisteillansa. Hän tiesi, että ulko-ovi\navattiin ja suljettiin. Hän kuuli etenevien askelten häipyvän ulkona.\nKaikki talossa oli ihan äänetöntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi miestä rientäessään Hendonin rautatien asemalle pysähtyi\ntienhaarassa, josta mentiin poliisikamarille ja -- vankilaan.\n\n\"Mene sinä eteenpäin ja pidä huoli itsestäsi, minä seuraan jäljestä\nviiden minuutin kuluttua\", virkkoi toinen.\n\n\"Ethän vain aikone antaa miestä ilmi?\" epäili toinen.\n\nVain kärsimätön murahdus kuului vastaukseksi. Ensinmainittu oli\nkääntynyt ympäri. Ehdittyään poliisikamarille hän soitti kelloa. Eräs\nkersantti avasi oven.\n\n\"Minä olen löytänyt etsimänne miehen\", sanoi Hugh Ritson.\n\n\"Mistä, herra?\"\n\n\"Haukka-Haikarasta.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Paul Drayton. Te löydätte hänet kapakan läntisestä päätykopista --\njuopuneena. Älkää hukatko hetkeäkään. Menkää heti.\"\n\n\"Onko se herra, joka taisteli hänen kanssaan, vielä siellä -- herra\nPaul Ritson?\"\n\n\"Ei, hän matkustaa kotiin tänä iltana.\"\n\n\"Mikä on hänen osoitteensa maalla?\"\n\n\"Ghyll, Newland, Cumberland.\"\n\n\"Ja teidän, herra?\"\n\n\"Minä olen hänen veljensä, Hugh Ritson, ja minun osoitteeni on sama.\"\n\n\"Me lähdemme heti.\"\n\n\"Ottakaa käsirautanne mukaan ja katsokaa, sopivatko ne. Minä tunsin\nhänet revitystä ulsterista. Hyvää yötä.\"\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\nNiin pian kuin etenevät askeleet olivat lakannet kuulumasta Gubblumin\nkorviin, hän pisti kiireesti tärkeimmät vaatteet ylleen, avasi\nvarovasti sänkykamarinsa oven ja astui eteiseen. Hän oli aivan pimeässä\nja kopeloiden tapasi ne portaat, joita myöten ne kaksi miestä olivat\nkuormansa ullakolle kantaneet. Hän astui alimmalle portaalle ja oli\njo päässyt muutamia askeleita ylös, kun hän kuuli omituista ääntä.\nSe kuulosti lapsen itkun ja sairaan miehen valituksen sekoitukselta.\nKuuluiko se ullakolta? Gubblum kurotti päätänsä ja kuunteli. Ei. Ääni\nkuului käytävän toisesta päästä. Nyt se oli vaiennut ja kaikki oli\nhiljaa. Mikä merkillinen talo tämä olikaan!\n\n\"Ei näe otsaansa-iskevää\", ajatteli Gubblum. \"Minä otan valkean.\"\n\nPalaten huoneeseensa hän raapaisi tikulla tulen ja palasi eteiseen\nsuojaten kämmenellään vasta-sytytettyä kynttilää. Taas kuului kiivas\nitku. Se oli kuuluvinaan hänen edestään, takaansa, yläpuoleltansa ja\nkaikkialta. Gubblumin polvet notkahtelivat, mutta hänen kovettunut\nsydämensä ei antanut järkyttää itseänsä.\n\n\"Kerrassaan merkillinen talo\", hän ajatteli, ja samana hetkenä\npaukutettiin ankarasti ovea eteisen toisessa päässä ja kuului huuto:\n\"Auttakaa, auttakaa!\"\n\nGubblum hyökkäsi siihen suuntaan, josta ääni kuului.\n\n\"Päästäkää minut ulos!\" huusi ääni sisäpuolelta.\n\nGubblum koetti avata ovea. Se oli lukittu.\n\n\"Auttakaa, auttakaa!\" kuului taas.\n\n\"Tuossa paikassa, odottakaa pikkuisen\", huudahti Gubblum, ja\nasettaen kynttilän lattialle hän painoi olkansa oveen ja jalkansa\nvastassa-olevaan seinään.\n\n\"Auttakaa, auttakaa! Päästäkää minut ulos! Pian, pian!\" kuului sisältä\nyhä kiihkeämmin.\n\n\"Nyt on saakeli\", mörisi Gubblum puuskuttaen.\n\nSilloin lukko pääsi nauloista irti, ja ovi lensi auki. Huonolla valolla\nGubblum ei aluksi nähnyt mitään. Silloin hyökkäsi pimeästä huoneesta\nhäntä vastaan nainen villein elein ja kasvoillaan ääretön tuska. Se oli\nMercy Fisher.\n\nKun he tunsivat toisensa, seurasi hetken äänettömyys. Mutta se kesti\nvain hetkisen ja hetket olivat nyt liian kalliit. Kyyneltulvan\nvuotaessa tyttö kiireesti kertoi, mitä oli tapahtunut.\n\nGubblum ei ymmärtänyt juuri enempää, kuin että tässä oli tehty\nkonnantyö. Mercy ei nähnyt muuta kuin sen, että hänet oli petetty ja\nsiten hän oli ollut välikappaleena tässä tihutyössä. Se oli kylliksi.\n\n\"Ne lurjukset! Minä tahtoisin pehmittää heidän selkänsä rottingilla\",\nsanoi Gubblum.\n\n\"Oi, mihin ne ovat hänet panneet -- mihin, mihin?\" huusi Mercy käsiänsä\nväännellen.\n\n\"Älkää sitä hätäilkö -- _minä_ tiedän\", sanoi Gubblum. \"Minä seurasin\nheitä, kun he nousivat portaita. Tulkaa, tyttöseni, älkääkä itkekö ja\nparkuko kuin pieni lapsi.\"\n\nGubblum sieppasi kynttilänsä ja riensi käytävän päähän ja portaita ylös\nkuin apina, ja Mercy seurasi kintereillä.\n\n\"Luulen, että ne ovat lukinneet tuon oven\", epäili Gubblum.\n\nMutta ei, avain oli ovessa ja Gubblum vetäisi sen auki. Sitten hän\nkurkisti ullakolle pitäen kynttilää päänsä päällä. Kun silmä ehti\ntottua heikkoon valoon, he näkivät miehen ruumiin suorana patjalla,\njoka oli tyhjän huoneen lattialla. He juoksivat sen luo ja kohottivat\npäätä.\n\n\"Hän on isänsä poika, sen voin taata\", sanoi Gubblum. \"Ja se lurjus,\njoka on hänen kuvansa, ei ole muuta kuin luonnon oikku.\"\n\nMercy oli polvillaan tunnottoman miehen vieressä hyväillen hänen\nkäsiänsä ja näki, että silmäluomet suonenvedontapaisesti värähtelivät.\n\n\"Kattokaas, hän tulee tuntoihinsa. Juoskaapa vettä, tyttöseni\", sanoi\nGubblum.\n\nMercy katosi ja palasi heti.\n\n\"Antaa olla, antaa olla, hän selviää tuossa paikassa. Hierokaa hänen\notsaansa -- kostuttakaa kätenne, tyttöseni -- kaatakaa vettä -- niin,\nse riittää -- liian paljon imelää turmelee koiran.\"\n\nPaul Ritson avasi silmänsä.\n\n\"Pankaa vesi pois, tyttöseni -- se on tehnyt tehtävänsä -- levätkää\nvähän, poikaseni -- juotavaa? -- no, tilkkanen vettä.\"\n\nPaul katsoi häneen. Hänen verestävät silmänsä olivat täynnä kysymyksiä.\nMutta aluksi hänen kielensä ei tahtonut totella. Hän katseli seinän\nraoista pilkistävää kuutamoa, rappeutuneita seiniä ja sitten taas\nkerjäläisen kasvoihin. Hän huomasi Mercyn ja hymyili.\n\n\"Missä me olemme, tyttöseni?\" hän kysyi heikosti.\n\n\"Tämä on Haukka-Haikara\", vastasi tyttö.\n\n\"Miten minä olen tänne tullut?\" hän kysyi taas.\n\nMercy peitti kasvonsa ja nyyhkytti.\n\n\"Minä toin teidät\", hän vihdoin kuiskasi.\n\nPaul katsoi häneen hetkisen sekavin ilmein. Sitten muisto täydelleen\npalasi.\n\n\"Minä muistan\", hän sanoi hiljaa. \"Minua pyörrytti -- en ollut nukkunut\nkahteen yöhön -- en hetkeäkään levännyt -- kulkenut vain lakkaamatta\nkatuja.\"\n\nSinä hetkenä tuli hyökylaineen tavoin kaikki mieleen, ja hän sulki\nkatkerasti valittaen silmänsä. Hänen jaloissaan Mercy peitti kasvonsa\nja nyyhkytti ääneen.\n\nPaul kohosi voimattomana kyynärpäilleen.\n\n\"Missä on kirkkoherra Christian?\" hän kysyi ja katseli ympärilleen\nkoettaen hymyillä.\n\nÄäretön tuska valtasi tytön.\n\n\"Minä valehtelin sen teille\", hän nyyhkytti.\n\nHymy katosi Paulin huulilta.\n\n\"Valehtelit! Mitä valehtelit?\"\n\nHänestä tuntui kuin hänen järkensä menisi sekaisin.\n\n\"Minä sanoin teille, että kirkkoherra Christian olisi täällä, kun\ntahdoin tuoda teidät tänne. Hän ei ole täällä.\"\n\nJa Mercy näytti menehtyvän itkuunsa.\n\n\"Mutta, tyttö hyvä, miksi?\"\n\n\"He toivat teidät tähän huoneeseen ja jättivät tänne ja nyt he ovat\nmenneet.\"\n\n\"He! Ketkä?\"\n\n\"Veljenne Hugh ja herra Drayton.\"\n\nPaul tunsi kuoleman piston sydämessään.\n\n\"Kuka se Drayton on?\"\n\n\"Teidän ilmetty kuvanne, poikaseni\", sanoi Gubblum, \"mies, josta puhuin\nteille kauan sitten -- hän, joka pitää tätä kapakkaa.\"\n\nPaulin silmät pyörivät älyttöminä. Hänen hermostuneet sormensa\nhypelöitsivät revittyä ulsteria, joka oli hänen päällään.\n\n\"Mitä tämä on?\" hän sanoi tarkaten muuttunutta pukuansa.\n\n\"Kun te olitte tajutonna, he riisuivat teiltä pukunne ja panivat toisen\nsijaan\", selitti Mercy.\n\n\"Kenen vaatteet nämä ovat?\"\n\n\"Herra Draytonin.\"\n\nPaul hypähti jaloillensa.\n\n\"Missä ovat ne miehet\", hän kähisi.\n\n\"Ne ovat menneet.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Asemalle; se oli kaikki, mitä kuulin.\"\n\nPaul vilkuili ympärilleen hulluin ilmein. Mercy heittäytyi hänen\njalkoihinsa ja itki katkerasti.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi -- oi, antakaa minulle anteeksi!\"\n\nPaul katsoi häneen hämmentyneenä. Hänen aivonsa tuntuivat jähmettyneen.\nHän painoi käsivartensa kasvojensa yli aivan kuin taistellaksensa\nitsensä vapaaksi jostakin kauheasta ja saadakseen ajatuskykynsä\ntakaisin.\n\n\"Miksi, hyvä tyttöseni, mitä tämä on?\" hän sanoi heikosti hymyillen ja\nkoettaen nostaa häntä ylös.\n\n\"Kuka on Westminsterin luostarissa?\" kysyi Mercy. Se muutti Paulin\nolennon kokonansa.\n\n\"Miksi? Mitä siitä?\" hän sanoi.\n\n\"Rouva Drayton lähetettiin sinne ajurilla ja hänen tuli kertoa\nrouva Ritsonille, että hänen on saavuttava kahdentoista junalle St.\nPancraksen asemalle palatakseen miehensä kanssa Cumberlandiin.\"\n\nEnnen kalpeat kasvot muuttuivat äkkiä vanhoiksi ja aavemaisiksi.\n\nSeurasi kauhea äänettömyys.\n\n\"Onko se totta?\" hän kysyi.\n\n\"On, on\", huusi tyttö.\n\n\"Nyt luulen näkeväni kaiken -- luulen ymmärtäväni\", änkytti Paul.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi\", huusi tyttö.\n\nPaul näytti tuskin huomaavan häntä.\n\n\"Minut on jätetty tähän huoneeseen tajuttomana, ja roisto, joka on\nminun näköiseni -- missä hän on nyt?\"\n\nHän taisteli sairautta vastaan, joka tahtoi hänet painaa maahan. Hänen\naivonsa herpautuivat. Kädet tulivat kosteiksi. Hän horjahti ja nojasi\nseinään.\n\n\"Levätkää hetkinen, poikaseni\", pyysi Gubblum. \"Te pyörrytte pian\nuudestaan.\"\n\nPaul nousi jälleen jaloillensa. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta.\n\n\"Ja se kirottu nainen, joka houkutteli minut tähän taloon, on tuossa\",\nhän sanoi vihasta tuohtuneella äänellä.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi -- antakaa minulle anteeksi!\" itki tyttö\nhänen jaloissansa.\n\nPaul otti häntä olkapäistä, nosti hänet polvillensa ja käänsi hänen\nkasvojansa ylöspäin, kunnes heidän silmänsä kohtasivat.\n\n\"Minä tahdon nähdä hänet\", hän sanoi käheästi \"Kuka olisi sitä uskonut?\"\n\n\"Antakaa minulle anteeksi -- antakaa anteeksi!\" huusi tyttö.\n\n\"Nainen, nainen! Mitä minä olin tehnyt sinulle mitä, mitä?\"\n\nMercyn hillitön nyyhkytys oli ainoa vastaus.\n\nRaivoissaan Paul tarttui hänen kurkkuunsa. Kauhea aikomus oli\nkirjoitettu hänen kasvoillensa.\n\n\"Ja tämä on se sama nainen, joka oli saattaa vanhan isänsä harmaan pään\nennenaikaiseen hautaan\", hän sanoi katkerasti ja heitti hänet luotansa.\n\nSitten hän horjahti taapäin. Hänen vähäinen voimansa oli paennut.\nSeurasi äänettömyys. Kuului vain tytön katkera itku.\n\nSeuraavana hetkenä oudontyynenä, surulliset silmänsä ilman kyyneleitä\nPaul astui hänen luokseen ja nosti hänet jaloillensa.\n\n\"Minä olin väärässä\", hän sanoi, \"totisesti, minä olin väärässä. Sinä\net voinut valehdella minulle tuolla tavalla -- et tietäen. Ei, ei, ei!\"\n\n\"Ne sanoivat minulle, mitä minä sanoin teille\", huokasi tyttö.\n\n\"Minä olen syyttänyt sinua kaikesta siitä, tyttöparka.\"\n\n\"Sittenhän te annatte minulle anteeksi?\" kysyi Mercy kohottaen nöyrästi\nsilmänsä.\n\n\"Anteeksi? Pyydä Jumalalta anteeksi, tyttö. Minä olen vain ihminen, ja\nsinä olet tuhonnut minun elämäni.\"\n\nPortaista, kuului askeleita, ja Jabez-poikanen ilmestyi yliselle\nkynttilä kädessä. Hän oli odotellut kapakan emäntää, kun kuuli ääniä\nyläkerrasta.\n\n\"Kuuleppas mies\", sanoi Gubblum. \"Eks' näe isäntääsi alakerrassa?\"\n\nJabez irvisti ja katsoa toljotti Paul Ritsoniin.\n\n\"Kuule, mies, näiks' kahren miehen lähtevän talosta viitisentoista\nminuuttia sitten?\"\n\n\"Näin kyll'\", sanoi Jabez. \"Ja varmaan toinen oli se herra, joka tul'\ntänn' äsken -- ja yks' toinen miäs.\"\n\n\"Toinen mies -- sinun isäntäsi, tarkoitat kai?\"\n\nJabezin suu levisi korviin asti.\n\n\"Kuuliks' sä mitään?\"\n\n\"Mää kuulin sen herran sanovan, ett' heirän täytyy oll' St. Pancraksen\nasemall' puol'yön aikaan.\"\n\nPaul kopeloitsi kelloa taskustansa. Se oli poissa.\n\n\"Mitä kello on?\" hän kysyi.\n\n\"Viistoist' yl' ykstoist', herra\", sanoi Jabez. \"Mää kattoin juur'.\"\n\nPaulin kasvoille ilmestyi järkkymätön päätös.\n\n\"Minun täytyy seurata heitä\", hän sanoi. \"Olen hukannut aikaa jo\nkylliksi.\"\n\n\"Mitä, mies! Te ette ikinä tapaa -- ja olette heikko kuin kapalovauva.\nKaatuisitte tielle kasaan kuin märkä säkki.\"\n\nPaul oli työntänyt oven auki. Kiihko antoi hänelle voimaa. Seuraavana\nhetkenä hän oli kadonnut.\n\n\"Minnekkäs isäntä lähti? St. Pancraksen asemall'?\" kysyi Jabez.\n\n\"Sama se sulle, pois tieltä. Laita pehmeä pääsi vuoteeseen, niin on\nparasta\", pyllähti Gubblum.\n\nJabez ei kuitenkaan seurannut kerjäläisen neuvoa. Hän palasi\nkapakkahuoneeseen odottamaan rouva Draytonia, jonka harvinainen\npoissa-olo herätti monenlaisia ajatuksia pojan hitaassa kallossa.\nHän tapasi oven auki ja siitä hän päätti, että hänen isäntänsä oli\njo mennyt. Hänen kätensä oli ovenrivassa, sillä hän aikoi sulkea\nja salvata sen, kun hän kuuli kiireisten askeleitten lähestyvän.\nSeuraavana hetkenä kaksi miestä hyökkäsi hänen ohitsensa sisään.\n\n\"Missä on herra Drayton?\" kysyi toinen puuskuttaen, kun oli liian\nkiivaasti juossut.\n\n\"Hän meni juuri\", vastasi Jabez.\n\n\"Onko se totta, poika?\" kysyi mies pannen kätensä pojan olalle.\n\n\"Hän on mennyt St. Pancraksen asemalle, herra. Hän aikoo joutua sinn'\npuol'yön aikaan\", selitti Jabez.\n\nPoika oli tuntenut vieraat ja vapisi.\n\nMiehet katsahtivat toisiinsa.\n\n\"Se _oli_ Drayton -- se mies, joka juoksi ohitsemme tiellä\", sanoi\ntoinen.\n\n\"Ole varma siitä\", myönsi toinen. \"Tutki talo. Minä odotan sinua\ntäällä.\"\n\nParin minuutin kuluttua nämä miehet olivat yhdessä jättäneet talon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViittätoista minuuttia myöhemmin Hendonin aseman päivystäjä näki miehen\njuoksevan aseman poikki ja hyppäävän junaan juuri, kun vaunut lähtivät\nliikkeelle. Hän huomasi, että mies oli avopäin, vaatteet olivat\nepäjärjestyksessä ja ulsterista oli kiskaistu pala pois. Hän luuli\ntuntevansa hänet.\n\nJuna oli juuri lähtenyt, kun kaksi miestä tuli juosten päivystäjän\neteen.\n\n\"Mennyt!\" sanoi toinen pettyneenä.\n\n\"Se oli 11,35 juna Kings Crossiin\", sanoi toinen. -- \"Menikö siihen\ntäältä ketään, päivystäjä?\"\n\n\"Meni, kersantti -- Haukka-Haikaran Drayton\", vastasi päivystäjä.\n\n\"Seuraava juna St. Pancrakseen on 11,45?\"\n\n\"Niin on, herra -- saapuu sinne kello kaksitoista.\"\n\n\"Ei kai se myöhästy?\"\n\n\"Tulee aikanaan.\"\n\nMolemmat miehet katsahtivat kelloonsa.\n\n\"Meillä on kyllin aikaa.\"\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\n\nVaunut, jotka veivät rouva Draytonin Lontooseen, kulkivat tuttuja\nseutuja, jotka herättivät monenlaisia muistoja. Ajatukset hänen\nvanhassa päässään olivat kuin vesilinnut merellä -- milloin siellä,\nmilloin täällä milloin ladellen ilmassa, milloin taas sukeltaen\nsyvyyksiin. Kun he kulkivat Child Hillin ja New Endin synkkiä teitä,\nhän koetti vaivata aivojansa ymmärtääksensä sitä asiaa, mille hänet\noli lähetetty. Mitä varten oli se herra tuotu Hendoniin? Miksi, vaikka\noli sairas, hänet viedään niin pian pois? Miks'ei, jos hänet nyt pitää\npois viedä, häntä pantu samoihin vaunuihin ja saatettu Cumberlannin\nasemalle? Mistä syystä hänet oli lähetetty luostariin hakemaan sen\nherran vaimoa, kun herra itse olisi saattanut mennä? Miksi oli rouva\nluostarissa? Kapakan emäntä puristi huulensa yhteen ja koetti turhaan\npinnistää kuivuneita aivojansa saadakseen valoa tähän hämärään\nkysymysten paljouteen.\n\nKun hän ajatteli kotiinsa jäänyttä sairasta herraa, johtui hänen\nmieleensä oma poika ja monet ajatukset kiertyivät häneen. Paul ei ollut\nhänen poikansa eikä hänen nimensä ollut Drayton. Kenen poika hän oli,\nsitä hän ei tiennyt eikä hän hänen nimeänsä ollut koskaan kuullut.\nMutta hän oli tehnyt kaikkensa hänen puolestaan siitä asti, kun hän\noli pieni lapsi, eikä ainoakaan äiti rakasta poikaansa enemmän kuin\nhän rakasti Pauliansa. Mikä viheliäinen pieni raukka se olikaan kerran\nollut, ja miten monesti olivatkaan naapurit päätänsä pudistaen sanoneet:\n\n\"Teillä ei ole siitä koskaan iloa. Kova kohtalo on syntymästä asti sen\npikkuraukan osa.\"\n\nSe oli kolmekymmentä pitkää vuotta sitten, ja nyt oli Paul koko\nHendonin hauskin nuorukainen. Ah! Silloin ei oltu Hendonissa, vaan\nLontoossa ja hänen puolisonsa, se hyvä mies, oli elossa ja parhaissa\nvoimissa.\n\n\"Se kyllä vielä varttuu, Martha\", hänen oli tapana sanoa, ja se pikku\nraukka näytti ymmärtävän ja koetti hymyillä, kun hän kutitti sormellaan\nsen masua.\n\nSitten johtuivat kapakan emännän ajatukset pimeihin päiviin, jolloin\nleipää oli niukalti ja ystävät sanoivat:\n\n\"Liikaa vastusta. Mitä varten te pidätte liian suun elätettävänä?\nViekää kakara löytölasten seimeen.\"\n\nMutta hänen miehensä, Jumala häntä siunatkoon, -- oli aina sanonut:\n\n\"Ei se vahingoita, jos antaa lapselle tilkkasen soppaa. Pidä hänet,\nMartha, hän tuottaa sinulle vielä lohtua ja iloa, vanha vaimo.\"\n\nRouva Drayton itki hartaasti ajaessaan pimeää tietä.\n\nSitten tuli pahat ajat. He jättivät kaupungin ja ottivat Hendonin\nkapakan. Mutta sitten tapahtui kaikista pahin, sillä niin pian kuin he;\nolivat saaneet kaiken siististi ja mukavasti järjestetyksi, kuoli hänen\nmiehensä. Hän sairasti viikon ja kun kuolema tuli, hän tahtoi nähdä\nlapsen.\n\n\"Anna poika minulle\", hän pyysi, ja hän antoi lapsen hänen käsiinsä\nvuoteeseen. Silloin hän kohotti laihan valkean kätensä ja koetti\nsilittää lapsen kiharoita, mutta käsi vaipui sen kasvoille.\n\nRouva Drayton kohentausi istuimellaan ja koetti karkoittaa ne muistot,\njotka näitä ajatuksia seurasivat, mutta tie oli pimeä, ei näkynyt muuta\nkuin taivas, eivätkä muistotkaan lähteneet mielestä. Hän muisti niitä\naikoja, jolloin Paul oli kehittynyt hauskaksi nuorukaiseksi -- hän oli\niloinen, vilkas ja vallaton, valmis mihin kepposiin tahansa ja hänen\ntähtensä sai aina olla huolissaan. Eikä ollut miehen kättä taluttamassa\nhäntä, ja ihmiset pudistivat päätänsä sanoen: \"Hän ei kunnialla kuole,\nhänellä on pahuus veressä.\" Poikaparka Eihän se ollut hänen syynsä,\nettä hän oli kehittynyt hieman villiksi ja hillittömäksi, raa'aksi ja\nilkeäksi omalle äidilleenkin, kuten voidaan sanoa, kun hän tyrkki häntä\nsaatuaan väkeviä, löi, kun oli juovuksissa eikä tiennyt, mitä teki,\nei koskaan pannut kättään rehelliseen työhön, vaan uneksi päivästä\npäivään onnesta, jonka hän joskus saavuttaisi, ja kiersi ja mellasti\nkaikkialla, eikä koskaan tyyntynyt elämään onnessa ja rauhassa kotona.\nEihän se ollut hänen syynsä: huonot toverit olivat johtaneet hänet\nharhaan. Eikä hän moittinut -- ei rahtuakaan. Jokaisen naisen tulee\nvalmistua sellaista kärsimään. On varattava runsaasti kärsivällisyyttä,\njos saa miehisen olennon lähettyvilleen -- siinä kaikki.\n\nAjatus pahoista tovereista toi kapakan emännän mieleen Hugh Ritsonin,\njonka merkillistä lyöttäytymistä heidän seuraansa hän ei ollut koskaan\nymmärtänyt. Herrahan oli niin omituisella tavalla tunkeutunut taloon ja\nhänellä näytti olevan salaperäinen vaikutusvoima Pauliin. Hän näytti\ntietävän jotakin Paulin äidistä. Paul itse oli tutkinut asiaa kauan\naikaa sitten ja päässyt selville, että rouva oli paennut turvakodista\nja kadonnut jäljettömiin. Ja nyt tuli tämä vieras herra valokuvineen ja\nsanoi, että hän oli kuollut.\n\nIhmisparka, kuinka hyvin rouva Drayton muistikaan hänet! Ja siitä\noli jo kolmekymmentä vuotta! Hän ei kertaakaan jälkeenpäin ollut\nnähnyt rouvaa eikä kuullut hänestä kuin kerran, ja sekin tapahtui\nkaksikymmentä viisi vuotta sitten. Eräänä päivänä hän oli hakemassa\nhiiliä Pimlicosta ja siellä hän tapasi vanhan naapurin, joka sanoi:\n\"Rouva Drayton, teidän vuokralaisenne, joka hukutti itsensä, tuli\neräänä päivänä hakemaan lastansa, mutta te ja miehenne olitte\nmuuttaneet pois.\" Voi kuitenkin, että se nuori raukka on nyt kuollut ja\nmennyt pois, ja hän itse, joka jo silloin luuli olevansa vanha, eli ja\noli terve ja voimakas!\n\nNyt kulkivat vaunut Lontoon vilkkaitten katujen kautta ja kapakan\nemännän ajatuksenjuoksu katkesi. Vain epäselvästi hän tajusi, minne\noli matkalla. Vaunut veivät häntä sinne ja niiden tuli tuoda hänet\ntakaisin. Kun he saapuvat luostariin, hänen tuli kysyä rouva Ritsonia\nja sanoa, että hänet oli lähetetty noutamaan häntä St. Pancraksen\nasemalle, jossa hän tapaisi miehensä ja saisi hänen kanssaan matkustaa\ntakaisin Cumberlandiin sydänyön junalla. Siinä kaikki.\n\nKello luostarin tornissa löi puoli kaksitoista, kun vaunut kulkivat\nParlamentin torin halki. Seuraavana hetkenä he pysähtyivät luostarin\neteen Abbey Gardensilla.\n\nAjuri hyppäsi alas, soitti kelloa ja auttoi rouva Draytonia maahan.\nRautaportti ja ovi avautuivat melkein yht'aikaa, ja kynnykselle\nilmestyi eräs nunna lamppu kädessä. Rouva Drayton löntysti portaita\nylös ja astui eteiseen. Synkkä hämärä täytti suuren suojan, jossa ei\nollut kuin pari viheliäistä tuolia ja pöytä. Nunnalla oli sarssipuku ja\nhuntu, jonka päät muodostivat neliön hänen rinnalleen, vyö uuman ympäri\nja sivulla riippui rukousnauha.\n\n\"Voisinko minä tavata täällä asuvaa rouva Ritsonia?\" kysyi kapakan\nemäntä.\n\nNunna hätkähti hieman ja vastasi sitten matalalla, surullisella\näänellä, joka vaikutti enemmän kuin sanat. Rouva Draytonin silmät\nolivat nyt tottuneet pimeään ja hän katsoi tarkemmin nunnan kasvoihin.\nNe olivat huolten ja pilvien peittämät, ja kun ne hetkeksi kohotettiin\nhäneen päin, rouva Drayton vavahti kuin kuoleman käsi olisi häneen\nkoskenut.\n\nNe olivat Paulin äidin kasvot -- vanhemmat, surullisemmat ja kylmemmät,\nmutta kuitenkin samat.\n\nNunna painoi silmänsä alas ja teki ristinmerkin. Sitten hän astui\nkiireesti kuulumattomin askelin käytävän toiseen päähän ja soitti\nkumeaa vaskirumpua. Tuskin oli ääni vaiennut, kun toinen sisar --\nkokelas, puettuna, kuten edellinenkin, mutta valkeaan -- ilmestyi.\nRouva Drayton vapisi päästä jalkoihin, mutta hän kertasi kuitenkin\nkysymyksensä ja hänet vietiin tyhjään, koleaan huoneeseen ja jätettiin\nyksin.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\n\nKun Greta erosi Hugh Ritsonista kolme tuntia sitten, hän oli vaipunut\nepätoivoon. Toinen peloittava uhkaus oli saanut hänet kauheaan tuskaan.\nHäntä oli vaadittu valitsemaan toinen kahdesta pahasta. Hän ei uskonut\nHugh Ritsonin voimaan ja hylkäsi ne molemmat. Mutta tämä epävarmuus oli\nkauhea. Mihin asti voisi intohimo, tyydyttämätön intohimo, häväisty ja\nhylätty intohimo johtaa sellaisen miehen, kuin oli Hugh Ritson? Ilman\nsääliä, ilman tunnonvaivoja tämä mies, jonka tahto oli luja kuin kallio\nja jonka sydän ei milloinkaan kysynyt, mikä on totta, ei hämmästynyt\nkauheimpiakaan yrityksiä. Mitä hän oli tarkoittanut?\n\nGretan ensimmäinen mielijohde oli mennä etsimään miestänsä, mutta se\noli turha ja hullu ajatus. Mistä hän etsisi häntä? Sitäpaitsi hän\noli luvannut jäädä luostariin, kunnes hänen miehensä tulisi häntä\nnoutamaan ja hänen täytyi pitää sanansa. Hän ei mennyt illalliselle,\nkun vaskirumpu kaikui, vaan vetäytyi omaan huoneeseensa. Kello kutsui\niltahartauteen, mutta Greta ei mennyt kappeliin. Hän vaipui maahan ja\nitki katkeria kyyneleitä. Iltalaulun säveleet kaikuivat tänne asti,\nmutta hän makasi yhä maassa ja itki. Ei ollut mitään valoa tässä\npimeydessä, ei mitään muuta tietä ulos näistä tuskien sokkeloista kuin\nodottaa ja kärsiä.\n\nHitaasti hiipi hänen mieleensä varmuus, ettei Hugh Ritson ollut\nturhaan uhannut. Hän oli päättäväinen mies. Hän oli antanut hänelle\nvalittavaksi kaksi tietä ja eikö hän ollut valinnut itsekkyyden tietä?\nJos Paul, hänen miehensä, oli hädässä -- huolimatta siitä, minkälaisten\nkonnanjuonien vuoksi -- oliko liian paljon pyytää, että hän, hänen\nvaimonsa, pelastaakseen hänet suorittaisi uhrin, joka kaikista\nraskaimmin kohtaisi juuri häntä, vaimoa? Hugh Ritson oli ollut oikeassa\n-- hän oli valinnut itsekkyyden tien. Oh, missä oli herra Christian?\nHän oli sähköttänyt hänelle ja hän oli vastannut tulevansa. Mutta tunti\ntunnin jälkeen oli kulunut eikä hän ollut saapunut.\n\nKolme, tuntia kului hirveässä tuskassa. Hän kuuli sisarien kulkevan\nkaikuvia kivikäytäviä ja vetäytyvän kammioihinsa, ja sitten koko talo\nmuuttui hiljaiseksi kuin hauta. Ei pienintäkään kohinaa kuulunut tänne\ntyyneen pyhättöön suuren maailman virrasta, joka loiskien, kuohuen ja\nvaahdoten vyöryi sen lähettyvillä kuljettaen miljoonia ihmisiä kuin\nlastuja mukanaan.\n\nHänen akkunansa oli Abbey Gardensille päin. Kaikki sen alla oli\nhiljaa. Ei kuulunut ainoatakaan askelta käytävältä. Sileä seinä\ntoisella puolella oli musta, ja lehdettömät puut seisoivat ikävissänsä\nsumuisessa yössä. Taivasta vasten saattoi erottaa luostarin kahden\ntornin ääriviivat. -- Nämä tornit tarjosivat levähdyspaikan päivällä\nlukemattomille kyyhkysille, jotka lentelivät miljoonakaupungin humussa\nja yöllä ne kertasivat kumeana kumuna kellojen kaiun, kun ne ilmaisivat\najankulua.\n\nEpätoivo ja tuska oli vaivuttanut Gretan sellaiseen tylsyyteen, että\nhän tuskin kuuli, kun ovelle naputettiin. Sisään astui eräs kokelas\nilmoittaen, että alhaalla odotti muuan vanha vaimo, joka halusi\npuhutella häntä. Greta ei osoittanut vähintäkään hämmästystä ja tuskin\nmikään saattoi tässä tilassa kiihoittaa hänen mieltänsä. Sanaakaan\nvirkkamatta ja kyselemättä hän seurasi kokelasta siihen huoneeseen,\njossa rouva Drayton häntä odotti.\n\nHän tunsi kapakan emännän ja kuunteli hänen asiansa. Gretan sydän\nsykähti ilosta kun hän ajatteli, että hän pääsisi nyt miehensä luo.\nTässä oli vastaus rukouksiin, jotka lukemattomia kertoja olivat hänen\nraskautetusta sydämestään kohonneet. Pian hän saisi varmuuden, että\nHugh Ritsonin uhkaus oli turha. Pian hän olisi Paulinsa rinnalla,\npitäisi hänen kättään omassaan eikä mikään maallinen voima voisi\nriistää heitä enää erilleen. Ah, Jumalan olkoon kiitos, kun hän\nparantaa lastensa vertavuotavat sydämet! Hän olisi sangen pian taas\nonnellinen ja näiden muutamien päivien raskas suru häipyisi muistojen\nhämärään.\n\n\"Kello kaksitoista St. Pancraksen asemalle, ja teillä on matkatavarat\nvaunuissa, jotka odottavat ovella, niinkö sanotte?\"\n\n\"Niin, eikä ole hetkeäkään hukata, sillä, toden totta, yö on pitkälle\nkulunut\", vastasi rouva Drayton.\n\n\"Ja hän on siellä minua vastassa?\" kysyi Greta. Hänen silmänsä olivat\nvieläkin äskeisistä kyynelistä kosteat, mutta niistä loisti nyt uusi\nilo.\n\n\"Niin, St. Pancraksen asemalla\", myönsi rouva Drayton.\n\nGretan onni tulvi yli äyräiden. Hän otti vanhan vaimon syliinsä ja\nsuuteli hänen ryppyisiä poskiansa.\n\n\"Odottakaa hetkinen -- odottakaa yksi minuutti\", hän sanoi ja lähti\nkeveänä kuin keijukainen. Mutta kun hän pääsi portaan puoliväliin,\nhänen kiihkonsa asettui, ja hän kääntyi painunein päin alas.\n\n\"Mutta miksi hän ei itse tule minua noutamaan?\" hän kysyi.\n\n\"Herra ei voi oikein hyvin -- hän on vähän sairas\", sanoi rouva Drayton.\n\n\"Sairas? Sanotteko sairas? Silloin hän ei voinut tulla. Ja minä moitin\nhäntä, ettei hän tullut!\"\n\n\"Herra on heikko, mutta ei mitenkään vaarallisesti -- tietysti hän\ntulee suoraan asemalle teitä tapaamaan.\"\n\nGreta kääntyi uudestaan ympäri ja asteli hitaasti ylös. Ensimmäisen\nportaan päässä olevalle ovelle hän pysähtyi ja koputti keveästi, ja kun\nääni sisästä vastasi, hän astui huoneeseen.\n\nAbbedissa oli polvillaan pöydän ääressä. Hän kohotti tyynet ja henkevät\nkasvonsa tulijaan, kun tämä lähestyi.\n\n\"Arvoisa äiti\", sanoi Greta, \"minä jätän teidät tällä hetkellä.\"\n\n\"Niinkö pian, tyttäreni?\"\n\n\"Minun mieheni on lähettänyt hakemaan minua. Hän kohtaa minut asemalla\nkello kaksitoista.\"\n\n\"Miksi hän ei itse tullut teitä noutamaan?\"\n\n\"Hän on vähän sairas, hän on mennyt suoraan.\"\n\n\"Hetki on myöhäinen ja viesti on pikainen. Oletteko te levollinen?\"\n\n\"Minä olen hyvin levoton. Arvoisa äiti --\"\n\n\"Mitä, tyttäreni?\"\n\n\"Eräs vanha herra -- eräs pappi, herra Christian, tulee Cumberlannista.\nMinä olen odottanut häntä joka hetki, mutta hän ei ole vielä saapunut.\nMinä en voi enää odottaa. Minun täytyy mennä mieheni luo. Voitteko te\nmäärätä, että tämä tieto ilmoitetaan sille vanhukselle?\"\n\n\"Mikä se tieto on, lapseni?\"\n\n\"Yksinkertaisesti, että minä olen mieheni kanssa palannut kotiin\npuoliyön junalla St. Pancraksen asemalta.\"\n\n\"Hallissa päivystävä sisar saa ilmoittaa tämän sanoman.\"\n\n\"Kuka se sisar on?\"\n\n\"Sisar Grace.\"\n\nSeurasi äänettömyys.\n\n\"Arvoisa äiti, onko sisar Grace koskaan puhunut menneisyydestänsä?\"\n\nAbbedissa muutti muutamia helmiä rukousnauhassaan.\n\n\"Menneisyys ei merkitse meille mitään täällä, tyttäreni. Näiden muurien\nsisälle ei maailma astu. Ristin läheisyydessä menneisyys ja tulevaisuus\nyhtyvät.\"\n\nGreta veti syvään henkeänsä. Sitten hän kumarsi ja suudeltuaan\nabbedissaa kädelle kääntyi hitaasti ja lähti.\n\nGreta ja kapakan emäntä kulkivat synkän käytävän läpi, ja sama nunna,\njoka oli avannut oven, sulki sen heidän jälkeensä. Rouva Drayton\ntarttui Gretan käsivarteen heidän ohi kulkiessaan ja hänen kätensä\nhuomattavasti vapisi.\n\n\"Kuka hän on?\" kuiskasi kapakan emäntä, kun he istuutuivat vaunuun.\n\n\"Sisar Grace\", vastasi Greta kääntäen päänsä sivulle.\n\n\"Minä olisin voinut vannoa, että hän oli minun Paulini äiti\", mutisi\nrouva Drayton.\n\nGreta katsahti ympärilleen, mutta kapakan emäntä ei nähnyt hänen\nkysyvää ilmettään. Hänen silmänsä samoin kuin ajatuksensakin\nharhailivat kaukana.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\n\nVaikka hetki oli myöhäinen, olivat kadut tungokseen asti täynnä.\nIhmiset palasivat kotiin teattereista, ja Gretan ja kapakan emännän\nkulkiessa Strandin yli se vilisi täynnä ajopelejä ja katuvaunuja.\nVaunut vierivät Seven Dialsin läpi, ja siellä yleiset talot tyhjensivät\nkaikista nurkistaan ulos onnettomia miesten ja naisten raunioita.\nHuudot, kiroukset, riidat ja naurut kaikuivat yli rattaitten\njyrinän. Parroittuneet miehet, peseymättömät naiset ja likaiset\nlapset puikkelehtivat sekaisin, ja heihin liittyivät varkaat,\ntyhjäntoimittajat ja kaikenlaiset katujen kiertäjät. Heidän joukossaan\nei tavannut yhtään ainoata rehellistä ihmistä -- ainoastaan poliisien\ntummat olennot tekivät poikkeuksen.\n\nGretan sydän sykki ankarasti tänä yönä. Hänen sielunsa täytti uusi ilo\nja toivo. Jokainen tuuma, jonka he kulkivat, herätti hänen rinnassaan\nuusia tunteita. Hän ihmetteli, mistä tuo ihmisten paljous tuli ja\nmihin se oli matkalla. Inhimillisyyden aava meri aaltoili ja kohisi\nhetkeksikään tyyntymättä.\n\nSata kertaa hänen teki mielensä astua maahan ja tyhjentää taskuistaan\nkaikki rahat. Eräs sokea mies, joka puhalsi kimeää pilliä ja piti\npientä koiraa pitkästä narusta, herätti hänen erikoista myötätuntoansa,\npuoliksi avoimien silmien tyhjä katse vaati aivan rajatonta sääliä.\nEräs siivoton nainen juopuneena hoiperrellen kulki avopäin poikki\nkadun juuri heidän hevosensa jalkojen editse rinta paljaana riippuen\nja pieni lapsi käsivarrella itkien, ja tämä oli toinen, joka voitti\nhänen osanottonsa. Hento olento, ryysyinen poika, kyyhötti muutaman\ntalon portaalla kuin hyrrittävä kissa ja herätti vastustamatonta\nmielenkiintoa. Mutta hetkeksikään hän ei tohtinut pysähtyä, ja vihdoin\nhän nojasi päättävästi selustaan, sulki silmänsä ja mietti ankarasti,\neikö sittenkin ollut sangen itsekästä olla täysin onnellinen.\n\nVaunut pysähtyivät tärähtäen. He olivat St. Pancraksen asemalla.\n\n\"Onko hän tullut?\" kyseli Greta kiihkeästi itseltänsä, tarkaten kaikkia\nniin terävästi, että muutamalla silmäyksellä sai selvän ihmisistä ja\ntapahtumista ympärillään.\n\nHän ei voinut nähdä Paulia, ja kun kantaja avasi vaunun oven ja auttoi\nhäntä alas, hänen teki mielensä kysyä mieheltä, oliko hän nähnyt hänen\npuolisoansa. Mutta ei, sitä hän ei tahtonut tehdä. Hänen täytyy itsensä\netsiä hänet, niin että hän on ensimmäinen, joka hänet huomaa. Oh, niin!\nHänen täytyy ensiksi nähdä hänet, nyt hän varmasti päätti, ettei kysy\nkeltään.\n\nKantaja pani tavarat kärryille ja työnsi ne asemasillalle, ja Greta ja\nrouva Drayton seurasivat häntä. Silloin suuret silmät, jotka puoliksi\nhymyilivät, puoliksi pelästyneinä katselivat ympärilleen värähtelevien\nluomien alta, saivat huolestuneen ilmeen. Ei, Paul ei ollut siellä.\n\n\"Mitä kello on?\" hän kysyi silmät yhä kiertäen miehestä mieheen\nihmisjoukossa.\n\n\"Kymmentä vaille kaksitoista, neiti\", ilmoitti kantaja.\n\n\"Oh\", sanoi Greta helpotuksesta huoaten, \"sitten hän on pian täällä.\"\n\n\"Tahdotteko istua odotushuoneessa, neiti?\" kysyi kantaja ja melkein\ntajutonna Greta seurasi häntä, kun hän näytti tietä. Rouva Drayton\nlöntysti jäljessä.\n\n\"Mitä hän sanoi sairaudestaan?\" kysyi Greta, kun he olivat kahden.\n\n\"Että häntä hieman pyörrytti. Ehkä hänellä usein on sellaisia\nkohtauksia\", sanoi kapakan emäntä.\n\n\"Se on totta. Ja mitä te silloin sanoitte?\"\n\n\"Minä kehoitin häntä lepäämään hetkisen ja ottamaan vähän virvokkeita\nja hän sanoi: 'Kiitos, parahin eukko'.\"\n\n\"Te olitte oikeassa, te hyvä rakas sielu\", sanoi Greta kiertäen\nkätensä hänen ympärilleen ja syleillen häntä. \"Minä olen varma, että\nte olette ollut hyvin hyvä minun miehelleni ja vaalinut häntä hellästi\nsill'aikaa, kun minä, jonka olisi pitänyt hoitaa häntä, olin poissa.\nKiitos, kiitos teille!\"\n\nRouva Draytonista tuntui pahalta. \"Niin, niin, katsokaas, minä en voi\nnähdä miehisen olennon kärsivän. Se koskee minuun jollakin tavalla.\"\n\nGreta oli noussut seisoalleen. \"Seiskaa tässä, rouva Drayton -- eikö se\nollut niin? -- seiskaa tässä sen aikaa, kun minä pistäyn asemasillalla.\nHän voi tulla eikä näekään minua. Ah, niin, hän voi etsiä minua joka\npaikasta!\"\n\nHän riensi ulos ja tunkeutui eteenpäin ihmisten välistä, jotka kulkivat\nedestakaisin. Hän puikahti matkatavaroiden vastaanottopaikalle ja\nsieltä taas laiturille vaunujen luo. Veturit puhkuttivat savua ja\nhöyryä avaraan lasikattoon asti, jossa veturien vihellys kaikui\nterävänä ja vihlovana. Sieltä hän palasi odotushuoneeseen. \"Oi, rouva\nDrayton\", hän sanoi, \"minä näin viime yönä kamalaa unta. Mitä te\najattelette? Mahtaako hän olla niin terve, että voi tulla?\"\n\n\"Tietysti, tietysti, rakkaani. 'Käskekää tulla tapaamaan miestänsä\nkello kaksitoista.' Ne ovat herran omat sanat.\"\n\n\"Kuinka onnellinen minä olenkaan, kun me olemme turvassa kotona\njälleen! Ja jos hän on sairas, minun tehtäväni on hoitaa häntä.\"\n\nKyyhkysmäisten silmäin ilme kertoi, että yksin sairauskin tuottaisi\ntälle rehelliselle sielulle täydellistä onnea.\n\n\"Ja mitä uniin tulee, olkaa varma, että ne ovat vain unia, sanon minä.\"\n\n\"Olette oikeassa, rouva Drayton\", sanoi Greta ja palasi vielä\nkerran asemasillalle. Hänen ajatuksensa oli kääntynyt kirkkoherra\nChristianiin. Olisiko mahdollista, että hän olisi saapunut? Kantaja,\njoka oli tuonut hänen tavaransa sisään, seisoi vielä niiden vieressä\nja hänen kanssaan oli joku toinen kantaja. He olivat selin häneen, kun\nhän kevyesti asteli odotushuoneesta ja hän saattoi kuulla osan heidän\nkeskustelustansa ennenkuin he huomasivat hänen läsnä-olonsa.\n\n\"Näiks' sää sen vanhan ukkelin, joka yhrentoist' junall' saapus?\" kysyi\ntoinen.\n\n\"Näin kyll'. Oikea isoäirin isoisän isä omass' persoonassans'. Hieman\nhöperöpää, vai? -- säärystimiss' ja silkkisukiss'.\"\n\n\"Parast' sorttii joka suhteess'.\"\n\n\"Antoiks' juomarahaa, häh? Ei olis luullut.\"\n\n\"Miks'ei, hyväsyräminen ukkeli, olen varma, ett' hän on itte paavi.\"\n\n\"Ol' vait.\"\n\n\"Ol' varma siit'. Mää panin hänet vaunuun ja lähetin Westminsterin\nkatoliseen luostariin.\"\n\nGreta ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan hyökkäsi heidän kimppuunsa\nkymmenin kysymyksin. Mihin aikaan kirkkoherra oli saapunut? Milloin oli\nlähtenyt asemalta? Saiko hän vaunut? Oliko hevonen hyvä? Ehtisivätkö he\najoissa takaisin?\n\n\"Mikä on teidän junanne, neiti -- kahdentoista juna pohjoiseen?\"\n\n\"Niin. Ehtiikö hän siihen?\"\n\n\"Tuskin vain joutuu kahteentoista\", sanoi kantaja. Mutta huolimatta\nhänen lannistavasta ennustuksestansa Greta oli niin iloissaan näistä\ntuoreista tiedoista, että veti kukkaronsa esille ja antoi kantajalle\nviisi shillingiä. Hänellä ei ollut pientä muuta kuin kaksi kultarahaa\nja kaksi pennyä, eikä hänen nykyisessä ilossaan ollut eroa, antoiko\nhopeaa vai kuparia sille, joka tällaisen sanoman toi.\n\nMies reväytti silmänsä auki ja hymyili, mutta pian hän tointui tästä\nodottamattomasta ilosta. Tavattomalla palvelevaisuudella hän toimitti\ntavarat pohjoiseen menevään junaan, joka jo oli asemalla.\n\nVielä oli kolme minuuttia puoli-yöhön, ja rouva Drayton oli työntynyt\nGretan kanssa asemasillalle.\n\n\"Oh, minusta tuntuu kuin tuhannen sydäntä olisi niin täynnä ja sykkisi\nminun rinnassani\", sanoi Greta. \"Rouva Drayton, onko varmaa, että hän\ntulee? Kantaja, oletteko pannut tavarat vaunuun? Mikä on meidän juna --\nvasemmalla?\"\n\n\"Ei, neiti, vasemmanpuoleinen siirtyy juuri pois tehden tilaa Kentish\nTownista ja Hendonista tulevalle paikallisjunalle. Oikealla on teidän\njunanne, neiti. Joko teill' on piletti neiti?\"\n\n\"Ei vielä. Pitää kai minun ostaa se, luulen? Onko kiire? Minun täytyy\nostaa kaksi pilettiä\", hän lisäsi kääntyen kapakan emäntään. \"Kun hän\ntulee, hänellä ei ole mitään muuta tehtävää kuin astua vaunuun.\"\n\n\"Teidän tulee liikkua sukkelaan, neiti -- juna lähtee juuri -- vain\nyksi minuutti\", selitti kantaja.\n\nGretan lumoavat silmät kurkistelivat ympärilläolevien ihmisten päiden\nyli. Sitten ne kirkastuivat, ne välähtivät kuin salama ja taivaallinen\nhymy levisi hänen kasvoillensa. \"Ah, hän on tuolla -- tuolla takana --\npilettiluukulla. Juoskaa hänen luokseen, rakas, hyvä mies, juoskaa ja\nsanokaa, että minä olen täällä. Minä otan paikan ja pidän oven auki.\"\n\nGreta pyörähteli sillalla kevyenä kuin nuori hirvi. Seuraavana hetkenä\nhän oli avannut vaunun oven ja seisoi käsi ovenrivassa. Hän näki\nsaapuvan sen, joka oli enemmän kuin koko maailma hänelle. Mutta hän ei\nkatsonut häneen kahdesti. Ei, hän ei voinut katsoa kahdesti. Hän tahtoi\nodottaa, kunnes he olisivat sisällä kahden, kahden.\n\nIhan hänen rinnallaan asteli Hugh Ritson! Voiko se olla mahdollista?\nJa oliko se todellakin hän, joka on tuonut hänen miehensä? Ah! Hän\non katunut ja lopultakin hän itse on ollut ilkeä ja katkera. Kuinka\nystävällisesti onkaan Hugh tehnyt, kuinka rumasti taas hän puolestaan!\n\nGretan katse painui ja lämmin puna peitti hänen kasvonsa, kun\neellimmäinen astui vaunuun. Greta ei katsahtanut uudestaan häneen ja\ntoinen karttoi samalla tavalla. Greta tiesi sen, vaikka katsoikin\nmaahan. \"Oh, sitten vasta, kun olemme yksin!\" hän ajatteli ja kääntyi\nHugh Ritsoniin.\n\nTaivainen hymy valaisi yhä hänen kauniita kasvojansa ja silmäin syvä\nilme puhui ilosta ja katumuksesta.\n\n\"Hugh, minä pelkään, minä pelkään\", hän änkytti, \"että minä olen ollut\nkova ja sydämetön. Olkaamme ystäviä. Salli minun olla sinun rakkain\nsisaresi.\"\n\nHugh katsoi häneen äänetönnä. Hänen epävarma jalkansa raapaisi\nasemasiltaa. Hän näki, mitä toisen sydämessä liikkui ja tiesi, mitä oli\nhänen omassa sydämessänsä. Hän ajatteli sitä iskua, jonka juuri aikoi\nhänelle antaa.\n\nGreta ojensi kätensä ja otti hänen kätensä omiinsa, mutta toinen ei\nvastannut hänen puristukseensa. Niin, tiesihän hän, että hän nyt aikoi\niäksi murtaa tämän anteeksiantavan sydämen. Hän tiesi, kuka oli astunut\nvaunuun.\n\nGreta kurkotti ja suuteli häntä poskelle. Mies Hughin sielussa ei\nvoinut kestää enempää. Hän tunsi kutistuvansa kokoon eikä voinut puhua.\nMielenliikutus vapisutti hänen ruumistansa.\n\nGreta kääntyi kapakan emäntään, joka seisoi lähellä hypelöiden hattunsa\nnauhoja ja tuijotellen vaunuun.\n\n\"Hyvästi, rouva Drayton ja Jumala teitä siunatkoon siitä hyvästä, mitä\nolette tehnyt minun miehelleni.\"\n\nKapakan emäntä mutisi jotakin, jota ei voinut kuulla. Hän oli aivan\nsekaisin, hän änkytti ja sitten vaikeni.\n\nGreta astui vaunuun. Vartija seisoi ovella. Kello oli soinut,\nlähtömerkki annettu ja veturi viheltänyt. Kellot löivät puoltayötä.\n\n\"Odottakaa! odottakaa!\"\n\nÄäni tuli asemasillan päästä. Vartija kääntyi hymyillen katsomaan,\nkuka käski junaa odottamaan. Vanha herrasmies silkkisukissa ja\nsäärystimissä, valkea tukka liehuen leveälaitaisen hatun alta hyökkäsi\npuuskuttaen ainoata ovea kohden, joka vielä oli auki.\n\n\"Pian, herra, se jo liikkuu, sisään nyt.\"\n\n\"Herra Christian!\" huudahti Greta ja kiertäen kätensä hänen ympärilleen\nveti hänet vaunuun. Silloin juna lähti liikkeelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana hetkenä toinen juna -- paikallisjuna Kentish Townista ja\nHendonista -- jyrisi asemasillan toiselle puolelle. Jo ennenkuin\nse pysähtyi, kaksi miestä hyökkäsi ulos. Ne olivat kaksi\npoliisikersanttia. Samalla -- suinpäin -- eräs mies tunkeutui ristikon\nläpi kadulta asemalle. Hän oli avopäin ja hänen kasvonsa olivat\nvalkeat kuin aaveen. Heti paikalla poliisit olivat tarttuneet häneen.\nJuna pohjoiseen ei juuri vielä ollut poistunut asemalta. Hän näki\nsen vauhdin lisääntyvän. Hän riuhtaisi itsensä irti niin helposti\nkuin lapset olisivat tarttuneet häneen kiinni ja kiisi junan jälkeen.\nSe oli jo päässyt täyteen vauhtiin. Samassa se katosi, kuin pimeys\nolisi sen nielaissut, ja mies jäi jäljelle avopäin, hiki otsalta\ntippuen ja kasvot tuhkanharmaina, vaatteet epäjärjestyksessä ja pala\npäällystakista poissa. Se oli Paul Ritson.\n\nPoliisikersantit riensivät hänen luoksensa parin kantajan avustamana\nottamaan miestänsä kiinni. Hän ei väräyttänyt lihastakaan, kun he\nasettivat raudat hänen käsiinsä. Hän katsoi ympärilleen jäykin,\ntunnottomin silmin aivan kuin tajuamatta, missä oli tai mitä hänelle\ntehtiin. Hänen voimansa oli jättänyt hänet.\n\nHe kuljettivat häntä asemasiltaa pitkin. Hugh Ritson seisoi\nhievahtamatta siinä paikassa, johon Greta minuuttia aikaisemmin oli\nhänet jättänyt. Kun miehet saapuivat siihen, vanki pysähtyi. Hän katsoi\nääneti Hugh Ritsoniin, ja hetkeksi silmien katse muuttui raivokkaaksi.\nSitten hän käänsi päänsä pois ja antoi ääneti kuljettaa itseänsä minne\nhyvänsä.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\n\nEräänä marraskuun aamuna oli muutamassa aamulehdessä m.m. seuraava\nuutinen:\n\n\"Kuten muistetaan, mainitsimme viime perjantaina Hendonin rautatien\nasemalla tapahtuneesta valitettavasta onnettomuudesta kertoessamme\npöyristyttävästä konnantyöstä, kun eräs haavoittunut henkilö, joka\nkuolemaisillaan saatiin ulos särkyneestä vaunusta ja asetettiin\nasemanviereen kentälle melusta syrjään, joutui raa'an ja häpeällisen\nrikoksen uhriksi, sillä joku tuntematon roisto oli hänet ryöstänyt ja\npahoinpidellyt. Roisto yllätettiin itse teosta, mutta hän riistäytyi\nvapaaksi poliisikersantti Coxilta, joka kuuluu Metropolitanin\npoliisikunnan Hendonin osastoon, ja katosi pimeään. Roiston jäljille\npäästiin heti, ja nyt on eräs henkilö, nimeltä Paul Drayton, pidätetty\nja tulee kuulusteltavaksi tänä aamuna. On käynyt selville, että\nDrayton on pitänyt kapakkaa Hendonissa, jossa hän on kauan viettänyt\nepäilyttävää elämää. Hänet vangittiin puolenyön aikaan St. Pancraksen\nasemalla, josta hän koetti paeta pohjoiseen menevällä junalla ja koko\nhänen esiintymisensä ilmaisi tavatonta rohkeutta, harkintakykyä,\noveluutta ja voimaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSama sanomalehti päivää myöhemmin sisälsi lisäuutisen:\n\n\"Vangittu Drayton, joka oli eilen kuulusteltavana Central\nrikosoikeudessa, viedään tänään saamaan lopullista tuomiotansa ja kun\nhäntä vastaan on selviä todistuksia, ei kuulustelu ja tuomio viene\nylitä päivää enempää. On käynyt ilmi, että syytetty, joka eilen pysyi\njärkähtämättä vaiti, kuulustelussa on keksinyt omituisen todistelutavan\nosoittaakseen, että hänen henkilöllisyydessään on tapahtunut erehdys.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs perjantain iltalehti kirjoitti asioitten kulusta:\n\n\"Yleisesti tunnettua on, että onnettomuuden uhriksi joutuneita vastaan\ntehdyt rikokset laki tuomitsee tavallista ankarammin. Se roisto,\njoka koetti ryöstää tuskissaan viruvan onnettoman perjantai-iltana\nHendonin tapaturmassa, on ollut kyllin hävytön välttääkseen, ettei hän\nole ollenkaan se mies, jona häntä pidetään. Erehdykset henkilöitten\nsuhteen ovat kylläkin lukuisat oikeuden pöytäkirjoissa, mutta tässä\ntapauksessa ovat todistukset niin selvät ja Hendonin kapakoitsija\nniin yleisesti tuttu, ettei mikään erehdys henkilön suhteen saata\nolla kuviteltavissakaan. Hänen vaatteensakin todistavat hänen\nsyyllisyyttään, sillä rikospaikalla hänen ulsteristaan repesi pala ja\nkun sitä poliisikamarilla koetettiin hänen revenneeseen takkiinsa,\noli se juuri siitä otettu. Kokonaisuudessaan hänen syyllisyytensä on\nniin selvä, että jokainen hänen lausumansa sana vakuuttaa sen yhä\nvarmemmaksi ja kieltäminen on vain pilkkaa. Hän kielsi olevansa Paul\nDrayton ja väitti olevansa Paul Ritson. Hänet tunsivat Draytoniksi\nkuitenkin monet todistajat, jotka ovat nähneet hänet lapsuudesta\nasti. Muiden muassa hänen äitinsä, Martha Draytonin todistus --\njonka hän antoi osoittaen hellyyttä ja vuodattaen kyyneleitä enemmän\nkuin sellainen luonnoton poika ansaitsee -- oli kiusallisempi ja\nomituisempi, kuin missään oikeudessa koskaan on kuultu. Väitteen, että\nhän olisi Paul Ritson, kumosi herra Hugh Ritson, cumberlandilainen\nkaivoksen omistaja, ja sen herran veli, jona vanki tahtoi esiintyä.\nHerra H. Ritson huomasi kyllä yhtäläisyyttä, mutta ei hetkeäkään\narvellut kieltäessään, ettei syytetty ollut hänen veljensä. Vangittu\nvaati, että sanotun Paul Ritsonin vaimoa kuulusteltaisiin, mutta\nkun ilmoitettiin, että sekä herra että rouva olivat sairaana\nCumberlannissa, hylkäsi oikeus tämän vaatimuksen. Loppukeinona pyysi\nvangittu, että tuotaisiin kuulusteltavaksi eräs Mercy Fisher, joka\nhänen sanojensa mukaan voisi kertoa, missä olosuhteissa rikollisen\nvaatteet olivat joutuneet hänelle. Oikeus keskeytettiin tunniksi, että\nmainittu henkilö saataisiin tuoda kuulusteltavaksi, mutta haettaessa\nilmeni, että mainittu henkilö on eräs rouva, jota Drayton on elättänyt\näitinsä talossa ja joka nyt on kadonnut teille tietymättömille.\nOikeus tuomitsi rikollisen kolmen vuoden hyvinansaittuun\nkuritushuonevankeuteen ja niin päättyi tämä juttu, jonka yhteydessä oli\nilmennyt kieroutta ja oveluutta enemmän kuin sellaisilta konniltakaan\nvoisi odottaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikko kului, ja yleisö oli melkein unohtanut koko jutun ja sen\nyhteydessä olevat seikat, kun muutamassa viikkolehdessä oli seuraava\nuutinen:\n\n\"Olemme kuulleet, että mies, joka tuomittiin kolmen vuoden\nkuritushuoneeseen ryöstöstä Hendonin rautatieonnettomuudessa, sai\nankaran aivokuumeen heti tultuaan Millbankiin. Mutta sen jälkeen\non hänen syrjäisestä olopaikastaan levinnyt huhu, että mies, joka\ntuomittiin Paul Draytonin nimellä, olisi sittenkin ollut oikeassa\nväittäessään, että hänen henkilöllisyydessään on erehdytty.\"\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\n\nSt. Margaretin luostarin ripityskappeli oli hämärä, tyhjä huone,\nkalustona vain tamminen pöytä ja neljä tai viisi tammista tuolia.\nMaalatuilla hiekanharmailla seinillä oli Florentinin maalaus, joka\nkuvasi pakoa Egyptiin, ja vertauskuvallinen taulu sakramenttien\npyhyydestä. Muuten olivat seinät paljaat.\n\nNeljä päivää oli kulunut Gretan lähdöstä tästä talosta, jossa hän\noli ollut tilapäisenä hoidokkina. Luostarin abbedissa istui illan\nhämärtyessä ripityskappelissa ja hänen edessään oli eräs sisar\npolvillansa. Sisaren puku oli harmaa ja hänen liinainen huntunsa oli\nkarkea. Hänellä ei ollut viittaa ja päähine oli vedetty syvälle hänen\notsallensa. Se oli sisar Grace.\n\n\"Äiti, kuulkaa minun syntini\", hän sanoi kuiskaten vapisevalla äänellä.\n\n\"Puhu, tyttäreni.\"\n\n\"Me olimme molemmat Athlonessa viimeisenä suurena nälkävuonna. Hän\noli siellä oleskelevan rykmentin upseeri. Minä olin kokelas ja kävin\narmeliaisuusjärjestön lähettinä lievittämässä kurjien puutetta. Me\ntapasimme toisemme pyhitetyillä paikoilla. Oi, äiti, kurjuus oli suuri\nja hän oli äärettömän hyvä onnettomille. Nälkäisten laumat kiersivät\nkuin heinäsirkkaparvet itkien ja valittaen. Heidän huutonsa ja\nkuihtuneet kasvonsa seurasivat meitä kaikkialle. Niin, äiti, hän oli\nhyvin, hyvin hyvä köyhille.\"\n\n\"No?\"\n\nKatuja painoi päänsä vieläkin alemma. \"Oi, äiti, minä rikoin\nlupaukseni, ja -- me menimme naimisiin.\"\n\nAbbedissan huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa.\n\n\"Mikä hänen nimensä oli, tyttäreni?\"\n\n\"Robert Lowther. Me tulimme Irlannista Lontooseen. Syntyi lapsi ja me\nannoimme sille nimen Paul. Sitten minun mieheni rakkaus kylmeni ja\nkuoli. Minä kauheasti surin sitä. Ehkä minusta siten tuli ikävä toveri.\nVihdoin hän ilmoitti minulle --\"\n\nÄäni sammalsi, koko ruumis vapisi.\n\n\"Mitä, lapseni?\"\n\n\"Oi, äiti, hän ilmoitti minulle, että minä en ollut hänen vaimonsa,\nkoska minä olin katolinen ja hän protestantti ja koska katolinen pappi\noli meidät vihkinyt Irlannissa katolisen tavan mukaan. Englannin laki\nei tunnusta sellaista päteväksi.\"\n\n\"Häpeä Englannin laeille! Mutta mitä me tiedämme laeista ristin\njuurella? Kuinkas sitten kävi?\"\n\n\"Hän jätti minut. Äiti, minä tahdoin taistella Jumalan johtoa vastaan.\nMinä koetin hukuttaa itseni ja lapseni mukanani, mutta ne pelastivat\nminut. Minut pantiin hulluinhuoneeseen ja minun lapseni -- minun\nPaulini -- annettiin sen vaimon hoitoon, jonka luona olin asunut. Enkö\nminä ole rikkonut suuresti?\"\n\n\"Sinun syntisi, tyttäreni, ovat suuret, mutta kärsimyksesi myöskin ovat\nolleet suuret. Mitä sitten tapahtui?\"\n\n\"Minä karkasin turvakodista ja menin hakemaan lastani. Se oli kadonnut.\nNainen oli muuttanut johonkin toiseen osaan Lontoota -- kukaan ei\ntiennyt, mihin -- ja minun Paulini, minun lemmikkini, oli kadonnut\nminulta iäksi. Pyhä Äiti, sen jälkeen minä tein syntiä syvimmin.\"\n\nHänen päänsä painui kiinni hänen vapiseviin polviinsa ja häpeän tuska\ntahtoi kokonaan salvata äänen.\n\n\"Äiti, silloin minä rikoin Jumalaa vastaan enemmän kuin lopettamalla\nHänen antamansa elämän. Ah, kuinka minä voin sen kertoa teille? Teidän\njalkanne vapisevat, arvoisa äiti. Te olette pyhä nainen, ettekä tiedä\nmitään tämän maailman kiusauksista.\"\n\n\"Vaiti, tyttäreni, minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin.\"\n\n\"Minä en voi sanoa teille. Äiti, äiti, te näette, että minä en voi.\"\n\n\"Se on sielusi autuuden tähden, tyttäreni.\"\n\n\"Minä olen koettanut palvella Jumalaa, ja Hän on nähnyt minun häpeäni.\nMitä minulle oli jätetty muuta kuin maailma, maailma, maailma! Minä\ntoivoin, että maailmalla olisi enemmän sääliä. Armollinen äiti, enkö\nole jo sanonut kylliksi?\"\n\nAbbedissa teki ristinmerkin.\n\n\"Ah, tyttäreni, sielusi vihollinen oli silloin sinun kanssasi. Sinun\nei olisi pitänyt lakata kohottamasta käsiäsi taivaan puoleen palavassa\nrukouksessa. Sinun olisi pitänyt maata tomussa ja tuhassa kolme päivää\nja yötä valmistuen saamaan apua pyhästä sakramentista.\"\n\nKatuja kohotti kalpeat kasvonsa.\n\n\"Vähässä ajassa minusta tuli kokonaan turmeltunut, langennut nainen.\"\n\nAbbedissa siirsi muutamia helmiä vapisevin sormin. Sitten hän kohotti\nristin, joka riippui hänen rinnallaan ja piti sitä sisaren edessä.\n\n\"Minä ajattelin lastani ja rukoilin, että hän olisi kuollut. Minä\najattelin häntä, joka ei ollut minun mieheni ja minun sydämeni tuli\nkylmäksi ja kovaksi. Äiti, minun vapahdukseni hetki vihdoin koitti.\nNiin, mutta sen mukana minun sielussani lakkaamatta kaikuivat sanat,\n_liian myöhään_. Elämän pyörteissä, etsiessäni iloa, vaikka löysin vain\nhäpeää, minä tapasin hyvän miehen. Niin, pyhä äiti, hyvän miehen. Äiti,\nnyt hän on tuolla.\"\n\nHänen kalpeat, surulliset ja juhlalliset kasvonsa kohosivat taas, ja\nkäsi, joka piti ristiinnaulittua, ojentui pään yli.\n\n\"Minä inhosin elämääni. Hän vapautti minut siitä -- hän vei minut\nmukanaan vuoristoon -- Skotlantiin ja siellä syntyi lapsi. Äiti, vasta\nsilloin minä heräsin kuin huumeesta. Minusta tuntui kuin synnin kahle\nolisi kiertynyt minun ympärilleni. Kyyneleet -- -- ah, kuinka paljon\nminä vuodatinkaan kyyneleitä! Mutta lepo ja rauha tuli vihdoin, ja me\nmenimme naimisiin.\"\n\n\"Tyttäreni, vähän saatoin aavistaa ottaessani lupauksesi, että sielusi\nvihollinen oli sinua niin kokonansa pitänyt vallassansa.\"\n\n\"Kuunnelkaa minua vielä vähän, pyhä äiti. Lapsesta tuli minun\nlemmikkini -- minun Paulini ilmetty kuva -- jokainen piirre, jokainen\nilme oli sama. Ja osiksi unohtaakseni kadottamani lapsen ja osiksi\nmuistaakseni häntä minä nimitin toisenkin lapseni Pauliksi. Äiti,\nvuodet vierivät rauhassa. Menneisyys jäi taakseni. Sen muisto painoi\nraskaana vain minun yksinäistä, vaivattua sydäntäni. Minä sain toisen\npojan ja annoin hänelle nimen Hugh. Monen vuoden kuluttua minun mieheni\nkuoli.\" Katuja vaikeni.\n\n\"Äiti, nyt minä rikoin toisella tavalla, mutta minä olen sen jo\ntunnustanut. Pitääkö minun se toistaa?\"\n\n\"Ei, tyttäreni, jos se koskee valaa, joka raskaana painoi sydäntänne.\"\n\n\"Minä ajattelin, että minun ensimmäinen lapseni oli kuollut. Minä en\nollut nähnyt häntä kolmeenkymmeneen vuoteen. Mutta meidän elämämme\npolut yhtyivät kuitenkin viimein. Ja vaimo, joka häntä hoiti, tuli\ntähän taloon neljä päivää sitten.\"\n\n\"Tänne?\"\n\n\"Äiti, minun poikani, minun lapseni ensimmäisestä väärästä liitosta,\nminun lemmikkini, jonka puolesta olin vuodattanut katkeria kyyneleitä\nmonta pitkää, pitkää vuotta -- minun Paulini, joka oli menettänyt\nkaiken paitsi äitinsä sydämen, minun poikani on varas ja roisto.\"\n\nAbbedissan huulet liikkuivat taaskin rukouksessa.\n\n\"Hän on mies, jonka maailma tuntee nimellä Paul Drayton, minä nimellä\nPaul Lowther.\"\n\n\"Rakas tyttäreni, nöyryytä sydämesi Kaikkivaltiaan ankaralle tuomiolle.\nSanoitko Drayton -- Drayton, joka, kuten olen kuullut, on tänään\ntutkittu ja tuomittu?\"\n\n\"Ei -- kyllä -- kuinka minä sen sanoisin? -- sama eikä kuitenkaan sama.\nÄiti, rikoksen teki minun poikani Paul Lowther, mutta minun poikani\nPaul Ritson tuomittiin.\"\n\n\"Rakas tyttäreni --\"\n\n\"Minä olin oikeuspaikalla ja kuulin kaikki. Ja minä yksin tiesin kaikki\n-- minä yksin, yksin! Oi, rukoilkaa minulle armoa, vaikka minä rikoin\nnämä pyhät säännöt. Ajatelkaa, oi, pyhä äiti -- että nunna oli vielä\nvaimo, ja ennen kaikkea äiti. Niin, minä kuulin kaiken. Minä kuulin\ntuomion, joka langetettiin minun pojalleni Paul Lowtherille. Hän oli\nrikollinen Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta vanki syytetyn penkillä\noli minun poikani Paul Ritson. Minä tunsin hänet ja uskoin häntä, kun\nhän kielsi sen nimen, jonka he hänelle antoivat. Oi, minua onnetonta,\nminun sydämeni vuosi verta!\"\n\n\"Mitä sinä teit, tyttäreni?\"\n\n\"Äiti, minä olin heikko, hirveän heikko. Minä en voinut nähdä\nvelvollisuuttani selvästi. Minun sielussani riehui kauhea taistelu.\nMinä en voinut tuottaa oikeutta toiselle tuomitsematta toista. Ja\nmolemmat olivat minun kohtuni hedelmät.\"\n\n\"Kauheaa, kauheaa! Mutta, tyttäreni, toinen oli rikollinen ja toinen\noli syytön.\"\n\n\"Niin, niin, tuhat kertaa niin! Mutta sitten olin minä itse. Kuinka\nminä saatoin tuomita rikollisen paljastamatta salaista syntiä, jota\nolen sydämessäni salannut ja säilyttänyt kolmekymmentä vuotta? Ja minun\nviheliäinen luontoni lannistui ja minä vaikenin.\"\n\n\"Tyttäreni, meidän täytyy ristiinnaulita henkinen ylpeytemme.\"\n\n\"Niin, niin. Mutta kysymyksessä oli minun poikani Paul Ritsonin rakkaus\n-- ja hän ajattelee minua vielä hyvänä naisena. Kuinka minä saatoin\npaljastaa tämän syntisen menneisyyden menettämättä sen ainoan olennon\nrakkautta, joka pitää minua puhtaana ja kunniallisena? Äiti, on\näärettömän ihanaa olla rakastettu.\"\n\n\"Oi, tyttäreni, kauhea asema -- kauhea, kauhea!\"\n\n\"Äiti, minä olen kertonut teille kaiken. Sanokaa minulle nyt, onko\nminulla mitään toivoa, neuvokaa minua.\"\n\n\"Tyttäreni, nöyryyttäkäämme itsemme Jumalan edessä ja rukoilkaamme,\nettä Hän kirkastaisi meille tiensä ja näyttäisi velvollisuutemme. Tule.\"\n\nAbbedissa nousi, otti sauvansa käteensä ja astui ulos huoneesta. Sisar\nseurasi häntä. He kulkivat sakastin läpi kirkkoon.\n\nOli ilta. Talvisen auringon säteet, pilkistivät läntisistä akkunoista\nja loivat lämmintä, keltaista valoansa alttarille. Tänne ei ulottunut\nmaailman pauhu nyt, kun päivä vaihtui yöksi. Näiden muurien\nulkopuolella oli tuska ja taisto, sisällä lepo ja rauha -- tyyneys,\nkuten pyörremyrskyn sydämessä.\n\nJa hyvä äiti ja sisar lankesivat yhdessä polvillensa rukoillen valoa\nja johtoa. Äiti nousi, mutta sisar jäi polvilleen; pimeys peitti maan,\nmutta hän oli yhä polvillaan, ja kun päivänsarastus kajasti itäisellä\ntaivaalla, valaisi harmaa päivä hänen kumartunutta päätänsä ja\nkohotettuja käsiänsä.\n\n\n\n\n\n\nIV KIRJA\n\nKATKERA ON KATUMUKSEN KALKKI\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nVuonna 1877.\n\n\nLaakso hohti vihreänä aamuauringon valossa. Virta vieri verkalleen sen\npohjassa ja välkkyi purppuralle ja ambralle. Lehdet lipattivat hiljaa\nvienossa tuulessa, joka huojutti kaislikkoa ja pitkää ruohoa. Vuoret\nkohosivat äkkijyrkkinä sinitaivaalle, josta vain joku pilvenhattara\nverkalleen leijaillessaan loi hetkellisiä varjojansa ylänköihin ja\nlaaksoihin. Jostakin kuului lampaiden mää'yntää ja kaukaisten koskien\nkohinaa, mutta tätä selvempänä kaikui lintujen laulu metsissä ja mailla.\n\nTätä aamun riemua täydensivät vieläkin suloisemmat äänet. Vuoren\nrinteille ilmestyi iloinen lapsilauma, joka laulaen, puhellen\nja nauraen laskeutui laaksoon. Oli pyhän Pietarin päivä ja he\nolivat hakeneet koristelutarpeita -- siinä oli kaikenikäistä väkeä\nnelitoistavuotiaasta kauniista tytöstä, joka oli juuri neitoseksi\nkehittymässä ja kulki viimeisenä, nelivuotiseen suloiseen poikaan,\njolla oli esiliina ja olkalaput ja joka uljaana asteli joukon\njohtajana. Useimmat toivat lehviä, mutta joillakin oli kädet täynnä\nsanajalkoja ja kukkia. He olivat kokoontuneet koululle ja nyt he\nmatkalla kirkolle kiersivät juhlakulussa läpi laakson.\n\nHe kulkivat sitä tietä, joka johti joen yli vuoren juurella ja\nkääntyivät sitä polkua, joka kulki laakson halki. Muutamaan\ntien mutkaan oli kokoontunut joukko kyläläisiä, jotka valkeissa\npuvuissansa huolettomina juttelivat puiden varjossa ja kuuntelivat\nveden salaperäistä kohinaa, kun se rotkojen lomitse kierrellen etsi\nsoveliasta kulkureittiä. Viimeisenä kylän reunassa on pieni mökki\npääty tiehen päin ja avoin portti johti kolmiomaiseen varjoisaan\npihaan. Kun lapset kulkivat tämän asumuksen ohi, seisoi sen portilla\nsauvaansa nojaten vanha, harmaa, laiha ja hyvin kumara mies. Hänen\njaloissaan makasi skotlantilainen paimenkoira sidottuna maahan lyötyyn\npuutolppaan. Lasten melu houkutteli tuvasta portaille nuoren naisen.\nHän oli paljain päin ja yllään hänellä oli vaalea kesäpuku. Hänen\nkasvonsa olivat kalpeat ja surunuurtamat. Hän astui varoen ojentaen\ntoisen kätensä hapuillen eteensä ja tarttuen kiinni kuusaman hentoihin\nritvoihin, jotka riippuivat katosta. Hänen silmänsä olivat käännetyt\npuoliksi ylös ja puoliksi kulkueeseen päin ja niiden vaalenneessa\nterässä oli tyhjä ilme. Hän oli sokea. Hänen sivullaan, kiskoen\nvallattomasti hänen toisesta kädestään, hyppeli puolitoistavuotias\nlapsi -- pullea, suloinen poikanen, jonka pyöreät posket punottivat,\nsiniset silmät loistivat ja vaaleat kiharat liehuivat tuulessa.\n\nLeperrellen, nauraen, laulaen ja heilutellen lehviänsä ja\nsanajalkojansa onnellisten, huolettomien päidensä päällä lapset\ntepsuttivat ohi. Kun he olivat menneet, ilma oli tyhjä, aivan kuin\nleivojen laulu olisi äkkiä vaiennut.\n\nNewlannin kirkko oli laakson keskellä puoliksi puiden peitossa.\nPortilla seisoi kirkkoherra Christian -- hän oli vähän vanhentunut,\nvuosien huurre peitti sakeampana hänen tuuheaa tukkaansa, kasvot\nolivat saaneet vielä entistäkin hienostuneemman ilmeen ja kauniiden\nsilmien katse oli päivänpaisteinen ja sydämellinen. Greta seisoi hänen\nrinnallaan hiljaisempana kuin muinaisina päivinä, kasvoillaan vakava,\nmietiskelevä ilme ja hänen vilkkaat silmänsä katselivat surullisempina\nja rauhallisempina. Vaalea tukkansa ei enää aaltoillen langennut hänen\nhartioillensa, vaan se oli koottu rehevälle sykkyrälle, jota nyt\nleveälaitainen hattu peitti.\n\n\"Tuolla ne tulevat, Jumala heidän viattomia sydämiänsä siunatkoon\",\nsanoi kirkkoherra Christian ja sinä hetkenä lapsilauma ilmestyi tien\nmutkasta esille.\n\nHeidän punertavat ja valkeat pukunsa ja esiliinansa pilkahtelivat sen\nvihreän lehvistön välistä, jota he käsissänsä kantoivat.\n\n\"Birman metsä tulee Dusinaneen\", mutisi Greta hymyillen.\n\nKun lehvien kantajat tulivat kirkon edustalle, lensi portti auki ja\niloiten he astuivat pihaan.\n\n\"Miten väsyneeltä hän näyttää, tuo urhea, pikku mies\", sanoi Greta\nottaen syliinsä eellimmäisen miehen, jolla oli olkalaput ja joka nyt\noli yltä päältä tien pölyssä.\n\n\"Pienet ensin ja isot sitten viimeksi\", selitti kirkkoherra. \"Ne,\njoilla on kukkia, astuvat kuoriin ja koristavat alttarin, jäkälällä\nkoristetaan kastemaljan ympäristö; ja te, joilla on lehviä, saatte\nalkaa saarnatuolin alta ja koristaa koko sivukuorin ja käytävän\nportaille asti.\"\n\nPitkäkasvuinen pikku sankari Gretan sylissä rimpuili päästäkseen\nmaahan. Hänellä oli jäkäliä ja hänen täytyi mennä ensimmäisenä.\nNyt hyökkäsivät lapset kirkkoon ja hetkisen kuului tästä vanhasta\ntemppelistä vilkasta touhua, lasten lepertelyä ja naurua.\n\nLattian alla oli monia hautoja. Kivilaattaan, joka peitti\nkeskikäytävän, oli hakattu niiden miesten ja naisten nimet, jotka\nvuosisatojen kuluessa olivat tässä laaksossa eläneet ja saaneet täällä\nviimeisen leposijansa. Kerran hekin olivat olleet lapsia, ja nyt\nlapset -- heidän omien lastensa lapsenlapset -- ajattelematta, ketä\nalhaalla lepäsi, rakkaus katseissa, nauru huulilla ja eloa jäsenissä --\nkoristelivat kirkkoa ja käytävää heidän yläpuolellansa.\n\nKymmenessä minuutissa ei kuorista eikä käytävästä ollut tuumaakaan\npaljaana. Kaikki oli vihreää alttarilta portaille asti. Siellä\ntäällä joku seikkailunhaluinen poika, joka oli taitonsa saavuttanut\nlinnunpesiä etsiessään, oli kiivennyt penkkipylväiden päähän ja sitonut\nlehväkimppuja kattoonkin.\n\n\"Nyt me laulamme, lapset\", sanoi kirkkoherra ja ottaen esille\npaljesoittimen aloitti virren.\n\nKirkon lyijypienaiset akkunat olivat auki, ja suloiset, nuoret äänet\nkiiriskelivät kirkkaina ja sointuisina yli laakson ja vuorten. Ja\nlinnut lauloivat yhä sinitaivaalla ja vedet kohisivat kaukaisissa\nputouksissa ja kuiluissa, ja vieno tuuli huokaili puissa ja kaiken yllä\nhohti kirkkaana aamuaurinko.\n\nSilloin kohosi tiellä sakea pölypilvi ja pian ilmestyi kirkon edustalle\njoukko miehiä suuren koiralauman saattamana. Vingahdukset, haukunta,\nrivoukset, naurunhohotus ja kukkojen kiekuna täytti ilman. Räyhääjiä\nsaattoi olla tusinan verran ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän\njuovuksissa. Ensiksi tuli John Proudfoot, seppä, paitahihasillaan,\nnahkainen esiliina käärittynä kierteelle vyötärelle ja hopeanharmaa\ntaistelukukko vangittuna kainalossa. Pitkä Geordie Moore, hänen\napurinsa, kantoi toista lintua. Dick-mylläri, ruskeassa vaalenneessa\ntakissa kulki Geordien rinnalla kutittaen lintua oljella. Job\nSheepshanks, kivenhakkaaja, kantoi pikikuppia ja pensseliä ja Tuomas\nKyttyräselkä toi kourassaan rautaviiloja. Heidän jäljessään tuli\nLentävän Hevosen kapakoitsija kantaen koria, josta pisti esille monien\npullojen suut. Natt, Ghyllin tallimies, kantoi pajunoksista tehdyssä\nlintuhäkissä bantam-kukkoa, jonka kannukset välkkyivät auringossa.\n\nKoko meluisan seurueen keskuksena ja sieluna kulki muuan mies. Hänen\näänensä kaikui yli muiden, hänen naurunsa oli äänekkäin, ja puolet\nkaikesta, mitä sanottiin, oli tarkoitettu juuri hänelle. Hän oli\niloinen mies, ja hänen turpeat kasvonsa punoittivat. Päällään hänellä\noli vaalea, raidakas villapuku.\n\nSe oli Paul Drayton.\n\n\"Saakeli soi, mitäs siellä nyt on?\" hän kysyi, kun joukko astui kirkon\neteen.\n\n\"Lehtimajan juhla, luulisin\", vastasi Tuomas Kyttyräselkä.\n\n\"Ja mikä on lehtimajan juhla?\"\n\n\"_Te_ tiedätte, herra Paul\", sanoi postinkantaja -- \"lehtimajan\njuhla, jolloin seinät peitetään lehdeksillä -- pyhän Pietarin päivä,\ntiedättehän.\"\n\n\"Ai, niin, _minä_ tiedän -- lehdesjuhla, eikö se ole kerran vuodessa?\"\n\n\"Mitä, mies, ettekö muista päivää, jolloin poikana itse kannoitte\nlehdeksiä?\" ihmetteli seppä.\n\n\"Tietysti, tietysti, ai, niin, en minä ole unohtanut niitä päiviä.\nVarttokaas. Se on jonkinlainen elojuhla, vai?\"\n\n\"Ei sinnepäinkään\", sanoi Dick-mylläri varmasti. \"Teidän muistonne\npettää suuresti, herra Ritson.\"\n\n\"Siinä olet oikeassa, vanha veikko. Minä en enää koskaan ole sama\nsenjälkeen, kun minä sairastin aivokuumeen Lontoossa -- en pääni\npuolesta -- ymmärrättehän?\"\n\nMiesten ryhmä seisoi aivan oven edessä, kun veli Peter astui\nkirkonpihan yli punainen paperi kädessään.\n\n\"Kukas tuo on? -- Methodisti, vai?\"\n\n\"Methodisti, siitä ei epäilystä\", sanoi seppä.\n\n\"Ah, sehän on kirkkoherran Peter\", lisäsi postinkantaja, \"ja tuo paperi\non sähkösanoma. Näyttää kuin hän toisi sitä jollekin.\"\n\n\"Seis vähän, poikaseni\", sanoi Drayton ja eroten joukosta hän lähestyi\nPeteriä koirajoukon hyppiessä ja haukkuessa hänen ympärillään.\n\nVeli Peter oli ehtinyt kirkon portaille; lasten laulu kuului yhä\nsisältä.\n\n\"Jos tuo sähkösanoma on minun vaimolleni, te voitte sen yhtä hyvin\nantaa minulle\", sanoi Drayton ojentaen kätensä ottaaksensa sen.\n\nVeli Peter vetäytyi taapäin.\n\n\"Se on kyllä ihan hyvä näin, vanha veikko; minä kyllä toimitan, että\nhän saa sen.\"\n\n\"Saa kyll', sill' mää itte vien sen perill'\", sanoi Peter varovasti.\n\n\"Tule, etkös tiedä, että mikä kuuluu vaimolle, kuuluu myös hänen\nmiehellensä.\"\n\n\"Enpä tierä, tieränkö sitä. Mull' ei kukaan ol' sellaist'\njärjettömyytt' opettannu\", sanoi Peter.\n\n\"Anna se tänne heti paikalla.\"\n\n\"Mua on kielletty antamast'\", sanoi Peter silmiään väläyttäen.\n\n\"Anna sill' napsu hännän pääll'\", huusi mylläri etempää.\n\n\"Siinä kuulet, mitä toiset sanovat. Tänne se heti paikalla.\"\n\n\"En, sää raastat ystäviäs ja olet kuin tyranni, mutt' mää välitän viis'\nsun metkuistas.\"\n\nDrayton kääntyi ympäri tyytymättömästi muristen.\n\n\"Saatana, mikä lenkku\", hän mörähti ja hyppäsi muutamalle hautakummulle\nvoidakseen kurkistella sisään avoimesta akkunasta. Mutta siihen\nnoustessaan hän potkaisi kukkalasia ja se särähti moneksi kappaleeksi.\n\"Nyt minä olen tuhlannut jonkun rahaa\", hän sanoi nauraa hohottaen.\n\n\"Mitä mies, luulisin, että olette ostanut sen omilla kolikoillanne\",\nsanoi seppä.\n\n\"Niin, sehän on teirän isänne hauta\", selitti kivenhakkaaja Job\nSheepshanks.\n\nDrayton katsahti hautakiveen.\n\n\"Niin, niinpä on\", hän sanoi; \"katsokaas, minä en ole ollut täällä\nsitten kuin hautasin hänet.\"\n\n\"Ei, tuo kaikki on lorua ja lörpötystä\", sanoi Job. \"Minä tarkoitan,\nettä muuanna aamuna minä tapasin teirät märkänä ja huurteisena tämän\npatsaan juurella.\"\n\n\"Tapasitteko? No, enpä tahdo kieltää sitä, ja nyt, kun oikein\najattelen, minä _olin_, minä _olin_ täällä sinä aamuna.\"\n\n\"Ei, ette ollut täällä päinkään\", sanoi seppä. \"Se oli samana aamuna,\nkun Giles Raysley tiesi teirän nukkuneen Laiskassa Hevosessa. Minä\nmuistan, millaista sotaa Job kävi Gubblumin kanssa siitä samasta\nasiasta kauan aikaa sitten.\"\n\n\"Se on kaikki lorua ja lörpötystä\", sanoi Job. \"Hän, oli täällä.\"\n\n\"Laiskassa Hevosessa? No, nyt minä muistan, minä _olin_ myöskin siellä.\"\n\nLaulu loppui ja Greta astui varpaisillaan eteiseen kantaen\nkäsivarsillansa pientä palleroa, joka itki. Peter antoi sähkösanoman\nhänelle ja lähti kulkemaan käytävää. Drayton oli yhtynyt tovereihinsa\nja hakkasi särkyneen pullon kaulaa tasaiseksi seinään, kun Peter astui\nohi.\n\n\"Silitä pulloa methodistin selkään\", huusi Dick-mylläri, ja seuraavana\nhetkenä Peter sai selkäänsä särkyneen pullon kappaleet.\n\nHohottava naurunremakka täytti ilman ja kaikui vuorissa.\n\n\"Mikä kepponen!\" vikisi postinkantaja.\n\n\"Mikä kepponen!\" karjahti seppä.\n\n\"Mikä kepponen!\" mölisi mylläri.\n\n\"Siinä sait\", virnisti Natt.\n\n\"Hänellä on kohta poikain kujeet, tuolla herra Paulilla\", sanoi\nLentävän Hevosen kapakoitsija.\n\n\"Ei, hän on jo aika mestari\", kehui Tuomas Kyttyräselkä.\n\nJättäen Peterin pyyhiskelemään vaatteistaan likööriä, jota oli pullon\npohjassa vielä ollut, tämä meluisa sakki lähti tielle, miehet huutaen\nja kiroten, koirat haukkuen ja liehakoiden heidän ympärillään ja kukot\nvihaisesti kotkottaen, kun jokaisen kädet härnäsivät ja nyppivät niitä,\nja miehet nauraa hohottivat niiden raivolle.\n\nNewlannin laakson rannalla oli aukea kenttä, jossa muutamalla\nlyijykaivosmiehellä oli ollut hiilihauta pari vuosisataa sitten. Se\noli kuin amphiteatteri, jonka ympärillä kohosi suurempia ja pienempiä\nkukkuloita, joitten välissä taas oli syviä kuiluja ja rotkoja. Näistä\nvanhoista kaivoksista ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin joku\ntursistunut aukko vuoren kupeessa tai siellä täällä joku merkillinen\nsyvennys, joka näytti veden muodostamalta. Sammaltuneita kivikasoja oli\nympäriinsä ja toisista saattoi huomata lyijysuonia, mutta ei kuulunut\npienintäkään vasaran tai rautakangen ääntä, eikä kulkenut kuormia ja\nrattaita rappeutuneella tiellä. Siellä vallitsi täydellinen hiljaisuus\nja yksinäisyys, niin että helposti saattoi unohtaa, että maailma on\ntäynnä ääntä ja melua.\n\nTänne Drayton ja hänen toverinsa suuntasivat tiensä. Hiilihaudan\nreunalle he kiipesivät ja istahtivat ympyrään. He olivat tulleet\npitämään kukkotaistelua. Bantam-kukko, jota Natt kantoi ja jonka\nhänen isäntänsä omisti, tahdottiin panna taistelemaan toisia vastaan.\nDrayton ja seppä esiintyivät taistelumestareina. Ensimmäinen koetus\noli bantamin ja pitkän Geordien mustan espanjalaisen välillä. Geordien\nlintu parahti pian surkeasti lentäen pilkallisten katsojain päiden yli\ntiehensä, mutta Geordie hyökkäsi jälkeen ja sai kiinni sen levitetystä\nsiivestä ja samalla väänsi niskat poikki. Sitten päästettiin irti\nJohn Proudfootin hopean- ja mustankirjava. Se hyökkäsi suoraa päätä\niskeäksensä kannuksensa vastustajansa kylkiin. Toinen lähti pakoon ja\nniin ne juoksivat kilpaa ympäri piiriä. Vihdoin ne iskivät yhteen,\nne repivät kannuksin ja nokin toisiansa, ja höyhenet peittivät pian\ntaistelukentän. Ja kaksi miestä, vastakkaisilla puolilla haudan\nreunoilla, seurasi kiihkeästi ottelua usuttaen aina yhteen, jos\nne aikoivat lakata, heiluttaen hyväksyvästi päätänsä jokaiselle\nuskaliaalle yritykselle silmät verestävinä ja hampaat irvissä.\n\nVälillä he ottivat lintunsa eroon ja viilasivat niiden kannuksia\nterävämmiksi. Lopuksi he ottivat kukon niskasta kiinni, kutsuivat\npikikupin ja laastaroivat eheiksi niiden vertavuotavat nokat. Kukot\nolivat melkein yhtä vahvat ja uupuivat vihdoin. Nöyrinä ne kulkivat\ntoistensa jäljissä ojennellen veristä nokkaansa ja työntäen ulos\nkuivan, valkean kielensä; mutta vieläkin ne yrittivät uudestansa, ne\npöyhistivät pyrstöjänsä ja hyökkäsivät toistensa kimppuun taistellen,\nkunnes kumpikin kaatuivat maahan.\n\nKun kukkojen voima alkoi vähetä, kasvoi miesten kiihko sitä mukaa.\nIhastuksissaan he huusivat, selittivät, kirosivat, hoilasivat ja nauraa\nhohottivat.\n\nVihdoin, kun bantam kaatui kuolleena maahan eikä näyttänyt vähintäkään\nvirkoamisen merkkejä, Draytonin raivoa ei mikään voinut hillitä. Hän\nharppasi haudan yli kasvot yhtä punaisina kuin hänen kukkonsa nokka ja\nhuutaen: \"Saatana, mitä varten sinä tapoit minun lintuni?\" hän tarttui\nkaikin voimin sepän rintapieliin.\n\nSyntyi tulinen koetus. Huutojen ja naurunhohotuksen säestäessä seppä\nheristäysi voimakasta vihollistansa vastaan, kiersi lujat käsivartensa\nhänen rintakehänsä ympärille, rutisti hänet litteäksi rintaansa vasten\nja heitti hänet maahan. Kiiluvin silmin hän piti häntä maassa antamatta\nliikahtaakaan paikaltansa.\n\n\"Minä näytän sinulle, ettet toista kertaa yritä samaa\", hän puhisi.\n\n\"Eihän se paina Johnin käsissä enempää kuin tuohilevy\", huomautti\nmylläri.\n\n\"Herrahan menettää pian koko sisunsa?\" sanoi Natt räpyttäen unisia\nsilmiänsä.\n\n\"Minä muistan päivän, jolloin hän olisi pannut Johnin hartiat maahan,\nniinkuin ei mitään\", lisäsi pieni postinkantaja.\n\nNatt auttoi Draytonin jaloilleen. Hän oli nyt vaiti, mutta kasvoilla\noli uhkaava ukkospilvi.\n\n\"Se tulee siitä, kun herrasmies sekaantuu alempainsa asioihin\", mutisi\nhän ja pyyhki hikoilevaa otsaansa silkkisellä nenäliinallansa.\n\nMylläri murisi, kivenhakkaaja mörähti jotakin ja pieni postinkantaja\nnauraa hihitti.\n\nDraytonin silmät leimahtivat.\n\n\"Minä olen herrasmies, niin minä olen, jos haluatte tietää\", hän sanoi\nuhkaavan näköisenä.\n\nSeppä seisoi lähellä oikoen laiskasti käärittyjä paitansa hihoja.\n\n\"Kuka se kissanhännän -- viisaitten ihmisten puutteessa luullaan niin\",\nhän sanoi nauraen. \"Mutta hamppari, joka kuitenkin on _mies_, on sata\nkertaa parempi kuin tommonen _herrasmies_.\"\n\n\"No, se sattui kuin tikulla silmään, John\", huusi Dick ja sitä seurasi\nyleinen naurunräjähdys.\n\n\"Herrasmies! Kysykää akoilta, mitä he tekevät tommosille\n_herrasmiehille_\", lisäsi seppä raivoissaan. \"Mies, joka ei osaa muuta\nkuin haljuilla ja juora.\"\n\nKuului mutinaa miesjoukosta ja iskettiin merkitsevästi silmää.\n\n\"Tierustakaa niiltä, mitä ne tekevät miehelle vietyään hänet neljäksi\npäiväksi Lunnoon, että tuovat hänet takaisin toisena miehenä -- kysykää\nakkaväeltä. He kyllä sen tietävät, luulisin.\"\n\nSeurasi levotonta liikehtimistä.\n\n\"Saatana vie! Mitä sillä akalla on minun kanssani tekemistä?\" sävähti\nDrayton.\n\n\"Ei, ei\", vastasi seppä. \"Oma vaimosi ei näy olevan erittäin huvitettu\nsinun seurastasi.\"\n\nDraytonin silmät olivat punaiset, mutta niiden tuli sammui äkkiä. Hän\nastui sepän luo ja ojensi kätensä.\n\n\"Sinä voitit minut\", hän sanoi toisella äänellä, \"mutta minä en ole\nsellainen mies, joka haluan pitää vihaa ja murjotella, ei sinne\npäinkään; tule, vanha veikko, ja sovitaan pois.\"\n\n\"Hyvin sanottu\", kehahti Tommy Lowthwaite, kapakoitsija.\n\n\"Se on niinkuin pitääkin\", virkkoi Dick-mylläri.\n\n\"Hän on sittenkin oikeata sorttia pohjaltaan\", myönsi Job,\nkivenhakkaaja.\n\n\"Ihan oman isänsä poika on Paul Ritson\", lisäsi Tuomas Kyttyräselkä.\n\nParia minuuttia myöhemmin tämä sovinnon tehnyt joukko tarpoi polvea\nmyöten vesilaskun yli laakson toiselle puolen. He pysähtyivät muutamien\naskelten päähän kaivoksesta, jonka reunalla oli koneita ja pyöriä.\n\n\"Mennääns kattoon mun veljein tilejä\", sanoi Drayton ja he astuivat\nyksikerroksiseen taloon, joka oli lähellä.\n\nHuone oli tilava -- sisustettu kuin kirjasto eikä niinkuin konttori --\npaksut villamatot lattialla, kirjoituspöytä, nojatuoleja ja upea pöytä\nkeskellä lattiaa näyttivät sangen kodikkailta.\n\n\"Täm' on kuin meitä varten, hitto vie\", sanoi Drayton. \"Tommy, avaapas\nnyt joutuin korkit.\"\n\n\"Siinä täytyy olla tulot, ennenkuin voiraan laittaa tämmöttiä\", sanoi\nmylläri heittäytyen nojatuoliin lojollensa.\n\nDick katui kuin vimmattu, kun oli ollut niin hullu, ettei ollut\nvaatinut kuin viisikymmentä puntaa tuhotusta myllystänsä.\n\n\"Ettekös ole kuulleet, ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää?\" hymähti\nDrayton raapaisten tikulla tulta mahonkipöydän päästä.\n\n\"Mitä, mies, tahroks sanoa, ettei kaivos kannata?\" kysyi seppä.\n\nDrayton pudisti hänelle yli olkansa päätänsä ja sen tuli tarkoittaa\nsekä kieltoa että epäilystä.\n\n\"Kyll' se nyt kannattaa, kun teillä on rahoja lainata Hugh-herralle\",\npisti Tuomas Kyttyräselkä viisaan näköisenä.\n\n\"Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa\", sanoi Drayton leveästi\nhymyillen aivan kuin salataksensa suuria tietojansa.\n\nMiehet nauroivat ja kapakoitsija lähetti pullon kiertämään miehestä\nmieheen ja jokainen tullasi sitä suulta ja istui sitten tyytyväisenä\ntupruttaen uhkeita savupilviä ja ruiskautellen pitkiä sylkiä matolle.\n\nJa yhä linnut lauloivat kirkkaassa ilmassa, ja yhä vesi kohisi\nkoskissa, yhä vieno tuuli humisi puissa ja ruohossa ja yhä aamuaurinko\nhohti kaiken yllä.\n\nOvi avautui ja Hugh Ritson astui asianajaja, herra Bonnithornen\nseurassa sisään. Hänen silmänsä välähtivät raivosta, kun hän päästyään\nkynnyksen yli katsahti ympärilleen.\n\n\"Marssikaa tiehenne täältä\", hän sanoi.\n\nMiehet nousivat jaloillensa, tyrkkien kyynärpäillänsä toisiansa\npäästäksensä ulos. Drayton istui pöydän ääressä, siirsi rauhallisesti\npiippunsa toiseen suupieleen ja kielsi miehiä jäämään.\n\nHugh Ritson astui Draytonin luo ja laski kätensä hänen olalleen.\n\n\"Minä tahdon puhua sinun kanssasi\", hän sanoi.\n\n\"Mistä niin?\" kysyi Drayton.\n\n\"Minä tahdon puhua kanssasi\", kertasi Hugh.\n\n\"Mitä on? Anna kuulua. Se kai on joku opetussaarna, vai? Älä kursaile\nminun ystäviäni.\"\n\nHugh Ritsonin kasvot vaalenivat ja kylmä hymy leikki hänen huulillansa.\n\n\"Sinun aikasi on lähellä\", hän mutisi ja pyörähti ympäri.\n\nKun hän astui ulos meluisasta huoneesta, seurasi häntä käheä nauru. Hän\nhuoahti raskaasti.\n\n\"Jumalan kiitos, se on kohta ohi\", hän sanoi.\n\nBonnithorne asteli hänen rinnallansa.\n\n\"Eikös se olekin huomenna?\" kysyi asianajaja.\n\n\"Huomenna\", sanoi Hugh Ritson.\n\n\"Oletko sinä ilmoittanut hänelle?\"\n\n\"Ilmoita sinä itse, Bonnithorne. Minä en voi enää sietää tuota miestä.\nMinä voisin tehdä jotakin, jota sittemmin katuisin.\"\n\n\"Oletko sinä kutsunut kirkkoherra Christianin saapuville?\"\n\nHugh Ritson painoi päänsä alas. \"Entäs Gretan?\"\n\n\"Hän ei halua tulla\", sanoi Hugh. \"Tyttö ei voi hengittää tuon roiston\nkanssa viittä minuuttia samaa ilmaa.\"\n\n\"Ja kuitenkin hän on hänen velipuolensa\", sanoi asianajaja hiljaa ja\nlisäsi sitten omituisella tavallansa hymyillen: \"Kummallista, eikö\ntotta?\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nKun lasten kulkue oli ehtinyt mökin ohi ja kadonnut tien mutkan taa,\nkääntyi portilla sauvaansa nojaava mies ympäri ja astui portaille.\n\n\"Näkikö poika ne? -- Näkikö se lapset?\" kyseli se nuori nainen, joka\ntalutti lasta.\n\n\"Sit! en epäile\", vastasi vanha mies.\n\nHän pysähtyi pienokaisen luo ja ojensi hänelle pitkän, kuihtuneen\nsormensa. Pehmyt lapsenkäsi tarttui siihen paikalla.\n\n\"Nauroiko se? Minä ajattelin, että se nauroi\", jatkoi se nuori nainen.\n\nKirkas hymy karehti hänen huulillansa.\n\n\"Ehkä niin, tyttö.\"\n\n\"Ralphie ei ole koskaan ennen lapsia nähnyt, isä. Eikö se näyttänyt\npelästyneeltä? -- eikö yhtään, yhtään näyttänyt pelkäävän, tiedättehän?\nMinusta taisi tuntua, että se vetäytyi minun taakseni.\"\n\n\"Ehkäpä, ehkä.\"\n\nPienokainen oli jättänyt äitinsä käden ja yhä pitäen ukkinsa laihasta\nsormesta se tepsutti hänen rinnallansa sisään.\n\nKeittiössä vallitsi suloinen viileys, ja valkeiksi-pestyine seinineen\nja savilattioineen se näytti miellyttävältä. Akkunan alla oli\npenkki ja pöytä ja sen vastaiselta seinältä hohtivat hyllyltänsä\nkirkkaat tinatuopit, kupit ja lautaset ja nauloihin oli ripustettu\nleikkuulautoja, kaaviloita, laatikoita ja muotteja.\n\n\"No, kattos tänne, ukkoseni\", sanoi vanha hiilenpolttaja sukeltaen\nsuureen sivutaskuunsa.\n\n\"Oletteko te tuonut sen? Onko se kissanpoikanen? Oh, rakas, antakaa\npojan nähdä se!\"\n\nKissanpoika tuli esille vanhuksen taskusta ja laskettiin hellan edessä\nolevalle karvamatolle. Pienen, hentoisen eläimen silmät hohtivat, mutta\nkauan se ei pysynyt paikallansa, vaan nousi takajaloillensa ja naukui.\n\"Missä on Ralphie? Katsooko se sitä, isä? Mitä hän tekee?\"\n\nPienokainen oli heittäytynyt nelinkontin sen eteen ja tuijotteli\nsuoraan sen pyöreihin poskiin.\n\nÄiti kumartui sen yli ja kasvoilta olisi säteillyt päivä, ellei hän\naikaisemmin olisi näön aurinkoa kadottanut.\n\n\"Katsooko se? Eikö hän tahdo silittää sitä?\"\n\nPoikanen oli työntänyt nenänsä siihen melkein kiinni ja koetti käyttää\nkaikkia sanoja, mitä suinkin osasi hyväilläksensä sitä.\n\n\"Boo-loo, la-la, mama.\"\n\n\"Eikö se ole suloinen, isä?\"\n\n\"On kerrassaan ihastuttava ressukka\", vastasi vanha mies kumartuen\nlieden ääressä olevan ryhmän yli.\n\nÄidin kasvot saivat surullisen ilmeen ja hän kääntyi pois. Sitten\nkuului hyllyn luota, josta hän oli ottavinaan lautasia, pidätettyä\nnyyhkytystä. Vanhan miehen silmät seurasivat hänen liikkeitänsä.\n\n\"Ei, tyttöseni, nyt meidän on saatava soppaa\", hän sanoi äänellä, joka\nvei aivan toisen viestin.\n\nSe nuori nainen asetti lautaset ja soppamaljan pöydälle.\n\n\"Ajatelkaa, etten minä koskaan voi nähdä omaa lastani ja jok'ikinen muu\nvoi sen tehdä!\" hän huokasi ja sitä seurasi toinen kyynelkuuro.\n\nHiilenpolttaja söi ääneti soppaansa, kirkas pisara vieri salaa\nhänen ryppyistä poskeansa pitkin, ja leikki hellan edessä jatkui\nkeskeytymättä.\n\n\"Miu-miu-miu. Boo-loo-la-la-mama.\"\n\nPihakäytävältä kuului askeleita.\n\n\"Kutas kuuluu, Mattha?\" sanoi ääni ulkoa.\n\n\"Tule sisään, Gubblum\", vastasi vanha mies.\n\nGubblum Oglethorpe astui sisään puettuna aivan toisin kuin ennen.\nYllään hänellä oli karkea liinapuku, jonka raudan ruoste oli yltä\npäältä tahrinut.\n\n\"Ajattelin, että ehkä Mercy antaisi minun täällä keittää puuroni\",\nsanoi Gubblum.\n\n\"Tervetuloa\", sanoi Mercy ottaen esille kasarin ja puurokauhan. \"Minä\nkeitän teidän puuronne sill'aikaa, kun isä syö soppaansa.\"\n\n\"Ei, tyttö, sinulle se on yhtä vaikeata kuin jollekin vanhalle eukon\nkuhvelolle, sen ymmärrän. Minä keitän sen itte. Se onkin aivan\nerikoista puuroa, mitä minä tahron. Tieräks kuinka monta lajia minä\nsiihen käytän? Siihen täytyy panna hapanta, imelää, suolaista, tuimaa\n-- kerta kaikkiaan suoloja niin paljon kuin sulaa, jauhoja niin paljon\nkuin kastuu -- ymmärräks?\" Gubblum oli astunut hellan luo. \"Kas,\ntässähän on poika ja perillinen\", hän sanoi. \"No, poikaseni, karta\nminun saappaitani, ne likaavat sun uuren kolttis'.\"\n\n\"Eikös hän ole kasvanut, Gubblum?\"\n\n\"Kasvanut? -- Totta kai.\"\n\n\"Ja hänen silmänsä -- muuttavatko ne väriä -- eivätkö ne tule\nruskeiksi?\"\n\n\"Ehkä -- enpä saata väittää sitä vastaan.\"\n\n\"Onko hän -- onko hän _ihan_ minun näköiseni?\"\n\n\"Ei -- no -- ei -- luulen näkeväni jotakin vierasta pojan koko\nolennossa.\"\n\nNuori äiti käänsi päänsä toisaalle. Gubblum vilkaisi sinne, missä\nMatthew istui.\n\n\"Tuo mies ja koko hänen roistosakkinsa on taas koko aamun harjoittanut\nilkeyttänsä. Hän turmelee kaikki, se on ihka varma.\"\n\nVanha hiilenpolttaja ei vastannut. Hän pysähtyi lusikka puoliksi\nkohotettuna, vilkaisi Mercyyn ja sitten jatkoi syöntiänsä.\n\n\"Oletteks' kuulleet, mitä melua sanomalehret ovat siitä jutusta\npitäneet?\" kysyi Gubblum.\n\n\"En\", vastasi Matthew, \"minä en kuule mitään sanomalehdist'.\"\n\n\"_Hänelle_ se ei taira olla aivan sulolaulua, kun hän siitä kuulee.\"\n\n\"Tuskin vain\", myönsi Matthew osoittamatta vähääkään uteliaisuutta.\n\n\"Minä luulen, että se vanha Hendonin muija aikoo kääntää nahkansa.\nHän oli täällä äskettäin, eikä tämä _poika_ halunnu sanoa sanaakaan\nhänelle.\"\n\n\"Niin, minä muistan sen.\"\n\n\"Kyllä koira kelponsa löytää ja uskonpa, että tämänkin koiran päivät\novat pian luetut. Ne olisivatkin olleet paljon lyhyemmät, jos Mercy ei\nolisi näköään menettänyt.\"\n\n\"Niin, niin\", myönsi Matthew hiljaisesti.\n\n\"Ei olis' tarvinnu, kuin tyttö olis' voinnu sanoa: 'Tuo on Drayton, ja\ntuo, jonka olette vangiksi vienneet, on Ritson ja minä näin, miten se\nkonnantyö tehtiin', se olis' selvittänny koko asian.\"\n\n\"Siitä ei epäilystä\", sanoi Matthew pää soppalautasessa.\n\n\"Ne eivät tahtoneet kuulla _minua_. Kun kirkkoherra vei minut Lunnonin\noikeuteen kaksitoist' kuukautta sitten, lähetettiin meirät häntä\nkoipien välissä takaisin. 'Tuokaa se nuori nainen tänne', he sanoivat,\n'teirän toristuksenne on pätevä hänen toristuksens' kanss', mutt' ei\nyksinään. Tuokaa se nuori nainen toteamaan', he sanoivat. 'Hän on\ntullu sokeaks', sanomme me. 'Sitä me emme voi auttaa', sanovat he. Ja\nsitä sitten sanotaan Lunnossa oikeureks.\"\n\n\"Niin, niin\", myönsi Matthew.\n\n\"Niin ne tekevät vääryyttä oikeille ihmisille -- mutta siitäkös ne\nvälittää.\"\n\nGubblumin puuro kupluili ja puhkui, ja kapusta liikkui ahkerasti.\nMatthew oli ottanut lapsen lattialta syliinsä. Pikku mies leikki hänen\nvalkealla parrallansa.\n\n\"Oli paha onni, kun emme minä ja Mercy jääneet Hendoniin päiväks' tai\npariks' sillä kertaa. Silloin hän vielä näki. Mutta tyttö oli sairas\nja\" -- ääntänsä alentaen -- \"_semmoisena_ tierättehän, enkä minä voinnu\narvata, että Paul Ritson-rukalle niin kävisi. Niinpä minä toin hänet\nkotiin takaisin.\"\n\n\"Niin teitte, Gubblum\", sanoi Matthew silitellen lapsen päätä.\n\n\"Se on se Hugh, joka sittenkin on kaiken takana, uskon. Minä sanon sen\narvelematta, vaikka hän onkin minun isäntäni. Minä aina tykkäsin Paul\nRitsonista -- siitä oikeasta, tierättehän, ei tästä vaihrokkaasta, joka\nsanoo itseänsä Paul Ritsoniksi -- mutta Hughista minä hitot välitän,\nvaikka menis koko mies hornan kattilaan.\"\n\nPuuro oli valmista, ja Mercy toi puisen vadin pöydälle. \"Sitä tulee\nvarin täyrelt', tyttöseni\", sanoi Gubblum. \"Minä olen vain työmies,\nmutta minulla on mainio ruokahalu, kattos.\" Sitten kääntyen Matthewiin\nhän lisäsi: \"Mutta siitä hän saa maksaa. Hän toi tuon lurjuksen tänne,\nmutta nytpä sillä konnalla onkin valta-asema -- sen voi selväst' nährä.\"\n\n\"Niin on\", myönsi Matthew.\n\n\"Turmelee koko seuran juonnillans', kukkotaisteluillans' ja\nroistouksillans', ja mahroton on kaikkia luetellakaan. Tuo\nDick-poloinen on mennyttä miestä, John-seppä ei ole käynytkään\nalasimensa luona koko viikolla, ja Job-kivenhakkaaja saa pian istua\ntomussa ja tuhassa ja kraappia kroppaans' kruukun paloill', kuten hänen\nraamatullinen kaimansa, mutta oman syyn tähren.\"\n\n\"Luuleks, etteivät ne epäile häntä vääräks' mieheks'?\" kysyi Matthew.\n\n\"Ei, Mattha, mutta muutamat viheliäiset kolikot tekevät ihmeitä tässä\nmaailmassa, tierättehän.\"\n\n\"Se on kyllä totta.\"\n\n\"Eräänä päivänä hän meni suutari Kitille tilaamaan uusia kenkiä. 'Mitä,\nherra Ritson', sanoi Kit, 'teirän jalkanne ovat venynneet kolme tuumaa\nsiitä, kun minä otin viimeisen mitan.'\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Seuraavana päivänä Kit sai määräyksen tehrä Nattille kaksi paria.\nNiinhän voi tosiasioita kiertää.\"\n\nMercy oli ottanut lapsensa isänsä sylistä ja istui sivurahilla pitäen\npeilin kappaletta sen edessä ja kuunnellen sen iloista naurua, kun se\nnäki peilistä oman kuvansa.\n\n\"Mutta hän ei ole cummerlantilainen, -- senhän kuulee hänen\nkielestäänkin\", väitti Matthew.\n\nGubblum pani lusikkansa vadille, joka nyt oli tyhjä.\n\n\"Sitähän minäkin\", hän sanoi nauraen, \"minä kohtasin hänet eräänä\npäivänä puettuna parhaaseen pukuun ja kiiltokenkiin -- pukuun, joka\nvoi tehrä hampparistakin herran näköisen. 'Matkalla soitimelle?' kysyn\nminä. 'Mitä soitimella-olo merkittee?' hän sanoo pöllön näköisenä.\n'Hoh, te ette ole tään laakson asukkait', kun olette sirottu Hendonin\nsanoihin', sanon minä. Minä kerjäsin silloin, mutta seuraavana\npäivänä Hugh-herra tulee mun luoksein ja sanoo: 'Gubblum', sanoo hän,\n'minä tarvitten tanun miehen mittaamaan malmia kaivokselle -- punta\nviikossa', hän sanoo.\"\n\n\"Hoh, minä en epäile, että sillä tahtoivat teidät ostaa\", selitti\nMatthew.\n\n\"Siinä ovat iskeneet harhaan, jos luulevat voivansa panna renkaan\nGubblumin sieraimiin. Ostaa tai lahjoa -- sama juttu. He ovat ostaneet\nmelkein kaikki laaksolaiset ja tehneet niistä niin laiskoja kuin\nrantajätkät. Mutta eivätpä voineet ostaa Ritsonin koiraa.\"\n\n\"Kuinka niin, Gubblum?\"\n\n\"Mitä, mies, etteks ole kuullut, miten se roisto tappoi vanhan\nFan-paran. Ei? No, tierättehän, että Fan oli Paul Ritsonin koira,\nja kun hän näki sen miehen tulevan käytävää, se hyppi ilosta ja\nhaukkuen heilutti häntääns'. Mutta kun mies tuli likemmä ja se näki\nerehryksens', se luikki ulisten häntä koipien välissä pakoon. Mies\nkoetti mielistellä sitä, mutta sepä ei antanut mielistellä itteäns', ja\nihmiset pitivät lystiä. Mitäs luulette riiviön tehneen? Hän otti kiven\nja poukkasi sillä elukan pään halki.\"\n\n\"Se on totisesti hänen tapaistaan\", sanoi Matthew \"Mutta eivätkö\nihmiset näe, että hänen vaimonsa, entinen Greta-neiti, ei tahdo virkkaa\nhänelle halaistua sanaa?\"\n\n\"Ei, ne sanovat, että se on vain valeliitto ja että; hän häiren jälkeen\non muuttanut mieltäns'... Siinä kaikki, mitä ne tomppelit ajattelevat\nsiitä.\"\n\n\"Kuulkaas\", sanoi Mercy puoliksi nousten penkiltänsä, \"kuulen rouva\nRitsonin askeleita.\"\n\nMiehet kuuntelivat. \"Ei, tyttö, ei sieltä mitään askeleita kuulu\",\nväitti Gubblum.\n\n\"Kyllä, hän on tiellä\", sanoi Mercy. Hänen kasvojensa ilme kertoi,\nettä näyn kadottua olivat toiset aistit terästyneet ja hän saattoi\nkuulla paremmin kuin toiset. Hetkistä myöhemmin Greta astui mökkiin.\nSähkösanoma, jonka Peter oli hänelle kirkossa antanut, oli vielä hänen\nkädessään. \"Hyvää huomenta, Matthew -- hyvää huomenta Gubblum. --\nMinulla on uutisia sinulle Mercy. Tohtorit tulevat tänään.\"\n\nMercyn pää painui äkkiä alas. Vanhan miehen pää kumartui vieläkin\nsyvemmälle.\n\n\"Kas niin, älä pelkää\", sanoi Greta tarttuen lämpimästi hänen käteensä.\n\"Se ei kestä kuin hetkisen. Eiväthän tohtorit ole vahingoittaneet sinua\nennenkään, vai ovatko?\"\n\n\"Ei, mutta nythän tuleekin leikkaus\", sanoi Mercy vapisevalla äänellä.\n\nGreta oli nostanut pienokaisen syliinsä. Lapsonen sirkutti ja leperteli\nhänen korvaansa epämääräiset salaisuutensa.\n\n\"Ajattelehan, että kun kaikki on ohi, sinä voit nähdä pikku lemmikkisi\nRalphien.\"\n\nMercyn valottomat kasvot kirkastuivat. \"Oi, niin\", hän sanoi, \"ja nähdä\nhänen juoksevan ja ottavan kiinni perhosia. Oh, se on hirveän ihanaa!\"\n\n\"Sanoitteko tänään, rouva Ritson?\" kysyi Matthew silmät täynnä suuria\npisaroita.\n\n\"Sanoin, Matthew. Minä olen täällä niin kauan ja autan ja hoidan lasta.\"\n\nMercy otti pienokaisen hänen käsistänsä ja nauroi ja itki ja nauroi\ntaas. \"Äiti ja Ralphie leikkivät yhdessä, puutarhassa, lemmikkini,\nja Ralphie saa nähdä hevoset ja kukat ja linnut -- ja äiti -- niin,\näiti saa nähdä _Ralphien_. Oi, rouva Ritson, kuinka itsekäs minä olen!\nKuinka minä koskaan voin palkita teille?\"\n\nKyyneleet alkoivat valua Gretan poskia pitkin. \"Minähän se olen\nitsekäs, Mercy\", hän sanoi suudellen näöttömiä silmiä. \"Sinun silmäsi\nantavat minulle takaisin minun miesparkani.\"\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nKaksi tuntia myöhemmin saapuivat tohtorit. Tullessaan he olivat\npistäytyneet pappilassa, ja kirkkoherra Christian oli heidän\nmukanaan. He tarkastivat Mercyn silmät ja olivat tyytyväiset, sillä\nvika oli kehittynyt niin pitkälle, että leikkauksen saattoi tehdä.\nHeidän äänensä kuullessaan Mercy vapisi ja muuttui tuhkanharmaaksi.\nÄidillisen vaistonsa pakottamana hän otti lapsen syliinsä lattialta,\njossa se touhusi omissa hommissansa ja puristi sitä rintaansa vasten.\nPienokainen avasi selälleen suuret, siniset silmänsä nähdessään\nvieraat, ja hänen sopertava kielensä muuttui hiljaiseksi.\n\n\"Viekää hänet huoneeseensa ja pankaa vuoteeseen\", sanoi toinen\ntohtoreista Gretalle.\n\nÄkillinen kauhu valtasi nuoren äidin. \"Ei, ei, ei!\" hän huusi\nsanoinkuvaamattomassa tuskassa, ja lapsi itki hiukan hänen liian\nvoimakkaasta puristuksestansa.\n\n\"Tule, Mercy, ole rohkea pikku lemmikkisi vuoksi\", pyysi Greta.\n\n\"Kuulkaa minua\", sanoi toinen tohtoreista hiljaa, mutta varmasti. \"Te\nolette nyt upposokea ja olette elänyt täydellisessä pimeydessä enemmän\nkuin puolitoista vuotta. Me voimme palauttaa teille näkönne tuottamalla\nteille muutaman minuutin kivun. Ettekö te tahdo kestää sitä?\"\n\nMercy nyyhkytti ja suuteli lasta intohimoisesti.\n\n\"Ajatelkaa, että ilman leikkausta ette ikinä saa näköänne takaisin\",\nlisäsi tohtori. \"Te ette menetä mitään ja voitatte kaikki. Oletteko\ntyytyväinen? Tulkaa, menkää nyt kiltisti huoneeseenne.\"\n\n\"Oh, oh, oh!\" nyyhkytti Mercy.\n\n\"Ajatelkaa, vain muutaman minuutin kipu, josta tuskin tiedätte.\nEnnenkuin aavistatte, mitä on tekeillä, se on jo tehty.\"\n\nMercy syleili kiihkeämmin lastansa ja suuteli sitä uudestaan ja\nuudestaan aina yhä hellemmin.\n\nTohtorit kääntyivät toisiinsa. \"Omituista turhamielisyyttä!\" mutisi se\ntohtori, joka ei vielä ollut puhunut. \"Hänen silmänsä ovat hyödyttömät\nja kuitenkin hän pelkää, että menettäisi ne.\"\n\nMercyn tarkka korva kuuli kuiskatut sanat. \"Ei se ole sitä\", hän sanoi\nkiihkeästi.\n\n\"Ei, herrat\", sanoi Greta, \"te olette erehtyneet hänen ajatuksistansa.\nSanokaa hänelle, ettei häntä uhkaa mikään hengenvaara.\"\n\nTohtorit hymyilivät ja naurahtivat hiukan. \"Oh, sekö siinä on? No, sen\nme voimme varmasti vakuuttaa.\"\n\nSitten miehet puoliksi huvitettuina katselivat toisiansa.\n\n\"Ah, me, jotka olemme miehiä, hyvät herrat, emme voi ymmärtää äidin\nsydämen hellyyttä\", sanoi kirkkoherra Christian. Ja Mercy käänsi\nsyvästi kiitolliset kasvonsa häneen. Greta otti lapsen hänen sylistänsä\nja tuuditti sen uneen toisessa huoneessa. Sitten hän toi sen takaisin\nja asetti kehtoon, joka oli uunin kulmalla.\n\n\"Tule, Mercy\", hän sanoi, \"tule poikasi tähden.\" Ja Mercy antoi johtaa\nitsensä toiseen huoneeseen.\n\n\"Ei ole siis hengenvaaraa\", hän sanoi. \"Minä en jätä poikaani. Kuka\nsanoi niin? Oliko se tohtori? Oh, armias taivas, eihän se ole mitään.\nAjatelkaahan, minä saan elää ja nähdä sen kasvavan ja tulevan suureksi\npojaksi.\"\n\nHänen koko kasvonsa säteilivät nyt.\n\n\"Eihän se ole mitään. Oh ei, eihän se ole mitään. Miten kamalaa olisi\najatella, että hän eläisi ja kasvaisi ja tulisi mieheksi ja minä\nmakaisin kirkkomaassa -- ja minä olen hänen äitinsä! Se oli kauhean\nlapsellista, eikös ollutkin? Mutta minä olen ollut niin lapsellinen\nsiitä asti, kun Ralphie tuli.\"\n\n\"Kas niin, makaa nyt ja ole tyyni ja kaikki on pian ohi\", sanoi Greta.\n\n\"Antakaa minun suudella sitä ensin. Antakaa minun suudella sitä! Vain\nkerran. Tiedättehän, siinä on kuitenkin suuri vaara. Ja jos hän kasvaa\n-- ja minua ei olisi -- jos -- jos --\"\n\n\"Kas niin, rakas Mercy, sinä et saa itkeä. Silmäsi: turpoavat, eikä se\nole hyvä tohtoreille.\"\n\n\"Ei, ei, minä en tahdo itkeä. Te olette hyvin hyvä; jokainen on niin\nhyvä. Antakaa minun vain suudella pikku Ralphietani -- vielä viimeisen\nkerran.\"\n\nGreta johti hänet takaisin kehdon ääreen ja äiti painautui sen yli\nkädet levällään, kuten lintuemo suojataksensa poikasiansa siipiensä\nalle. Sitten hän nousi, ja hänen ilmeensä oli tyyni ja rauhallinen.\n\nLoordi Fisher istui keittiön takan ääressä toinen; käsi kehdon päässä.\nKirkkoherra Christian seisoi hänen vierellänsä. Vanha hiilenpolttaja\nitki hiljaa, ja hyvän kirkkoherran ääni oli liian samea voidaksensa\nlausua niitä lohdutuksen sanoja, jotka nousivat hänen huulillensa.\n\nTohtorit seurasivat sänkykamariin. Mercy lepäsi; rauhallisena\nvuoteella. Hänen kasvoillaan ei ollut mielenliikutuksen jälkeäkään. Hän\naskarteli omissa ajatuksissansa. Greta seisoi hänen vierellänsä, ja\nvakava huoli kuvastui hänen kauniitten kasvojensa jokaisesta juonteesta.\n\n\"Meidän täytyy antaa hänelle kaasua\", sanoi toinen tohtoreista\ntoverillensa.\n\nMercyn kasvot nytkähtivät suonenvedon tapaisesti.\n\n\"Kuka niin sanoi?\" hän kysyi hermostuneesti.\n\n\"Lapseni, teidän täytyy olla hiljaa\", sanoi tohtori virallisella\näänellä.\n\n\"Kyllä, minä olen hyvin, hyvin hiljaa, älkää vain tehkö minua\ntajuttomaksi\", hän pyysi. \"Minusta ei väliä, minä en itke. Ei, vaikka\nteette minulle kipeää, minä en itke. Minä en väräytäkään mitään kohtaa.\nMinä teen kaikki, mitä käskette. Ja te saatte nähdä, miten hiljaa minä\nolen ollut. Älkää vain tehkö minua tajuttomaksi.\"\n\nTohtorit neuvottelivat hetkisen sivulla kahden kesken kuiskaten.\n\n\"Kuka puhui kaasusta? Ettehän se vain ollut te, rouva Ritson?\"\n\n\"Sinun täytyy tehdä, kuten tohtori käskee, rakas\", sanoi Greta\nhyväilevällä äänellä.\n\n\"Oh, minä olen oikein kiltti. Minä teen vaikka mitä. Niin, minä olen\nniin hirveän urhea. Minä olen vähän lapsellinen joskus, mutta minä\n_voin_ olla urhea, enkös voikin?\"\n\nTohtorit palasivat vuoteen luo.\n\n\"Hyvä on, me emme käytä kaasua\", sanoi toinen. \"Te olette uljas, pikku\nnainen, kaikesta huolimatta. Kas niin, olkaa nyt hiljaa -- hyvin\nhiljaa.\"\n\nToinen tohtoreista laittoi kääreitä kuntoon ja toinen asetteli Mercyn\npäätä saadakseen valon edullisimmin lankeamaan.\n\nKeittiöstä kuului heikkoa ääntä.\n\n\"Odottakaa\", sanoi Mercy. -- \"Siellä on isä -- hän itkee. Pyytäkää\nhäntä, ettei hän itke. Sanokaa, ettei se ole mitään.\"\n\nHän naurahti kevyesti.\n\n\"Kas niin, hän kuuli sen -- sanokaa, että minä vain nauran.\"\n\nGreta jätti varpaisillaan huoneen. Vanha Matthew istui yhä riittyvän\nlieden ääressä ja heilutteli tasaisesti nukkuvaa lasta. Kirkkoherra\nChristianin silmät kääntyivät rukouksessa ylös.\n\nKun Greta palasi sänkykamariin, Mercy sanoi hänelle hyvin hiljaa:\n\"Antakaa minun pitää kädestänne, Greta -- saanko minä sanoa Greta?\nNoin\", ja hänen sormensa puristivat suonenvedon tapaisesti Gretan kättä.\n\nLeikkaus alkoi. Mercy pidätti henkeänsä. Hänellä oli voimakasta\npohjoisten maakuntain verta suonissaan Vain kerran pääsi huokaus.\nVallitsi kuolemanhiljaisuus.\n\nParin kolmen minuutin kuluttua tohtori lausui: \"Vielä hetkinen ja\nkaikki on ohi.\"\n\nSeuraavana hetkenä Greta tunsi sormiansa puristettavan kuin\nruuvipenkkiin.\n\n\"Tohtori, tohtori, minä voin nähdä teidät\", huudahti Mercy\nhillittömällä riemulla.\n\n\"Olkaa hiljaa\", sanoi tohtori ankaralla äänellä. Puolta minuuttia\nmyöhemmin sidottiin tarkasti Mercyn silmiä.\n\n\"Tohtori, rakas tohtori, antakaa minun nähdä poikani\", pyysi Mercy.\n\n\"Olkaa hiljaa, sanon minä\", käski tohtori taaskin.\n\n\"Rakas tohtori, rakas tohtorini -- vain pilkahdus -- yksi ainoa\npikkuinen pilkahdus. Minä näin teidän kasvonne -- antakaa minun nähdä\nmyöskin Ralphien kasvot.\"\n\n\"Ei vielä, se voisi olla vaarallista.\"\n\n\"Vain hetkinen. Älkää panko sidettä ihan vielä. Ajatelkaa, tohtori,\nminä en vielä ole nähnyt poikaani. Minä olen nähnyt muiden ihmisten\nlapsia, mutta en koskaan omaani -- omaa lemmikkiäni. Oh, rakas, rakas\ntohtori --\"\n\n\"Te kiihoitatte itseänne. Kuulkaa minua. Ellette te nyt hillitse\nitseänne, te ette milloinkaan saa nähdä lastanne.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, minä hillitsen itseni. Minä olen hyvin kiltti. Älkää\nvain sulkeko minua pimeään juuri nyt, kun olen näköni saanut ja\nennenkuin olen nähnyt poikani. Greta, tuokaa hänet tänne. Kuunnelkaa,\nminä kuulen hänen hengityksensä. Hakekaa minun lemmikkini. Hyvät\ntohtorit eivät siitä pahastu. Sanokaa heille, että jos saan nähdä\nlapseni, se parantaa minut. Minä tiedän sen.\"\n\nGretan silmät uivat kyynelissä.\n\n\"Lepää hiljaa, Mercy. Kaikki on hukassa, jos nyt vahingoitat itseäsi,\nrakas.\"\n\nTohtorit käärivät siteen siteen päälle kiertäen ne lujasti ympäri pään.\n\n\"Kuulkaa nyt taas\", sanoi toinen tohtori. \"Tätä sidettä teidän on\npidettävä silmillänne viikko.\"\n\n\"Viikko -- kokonainen viikko? Oi, tohtori, yhtä hyvin voisitte sanoa\niäti.\"\n\n\"Minä sanon viikko. Ja jos te kertaakaan kohotatte sitä --\"\n\n\"Eikö hetkeksikään? Ei edes raottaa pikkuistakaan?\"\n\n\"Jos te liikutatte sitä, jos hetkeksikään muutatte sitä paikaltansa, te\nmenetätte näkönne iäksi. Muistakaa se.\"\n\n\"Oi, tohtori, se on kauheata. Miksi ette sanonut sitä jo ennen? Oh,\ntämä on pahempaa kuin sokeus, Ajatelkaa kiusausta, kun minä en ole\nkertaakaan nähnyt poikaani!\"\n\nTohtori oli saanut kääreen valmiiksi, mutta hänen äänensä oli vähemmän\nankara, vaikkakin myöntymätön.\n\n\"Teidän täytyy totella minua\", hän sanoi. \"Minä palaan tästä päivästä\nviikon kuluttua ja silloin te saatte nähdä lapsenne ja isänne ja tämän\nnuoren rouvan ja kaikki, Mutta muistakaa, ellette tottele minua, te\nette saa koskaan nähdä mitään. Te saatte nähdä vilahdukselta pienen\npoikanne ja sitten tulette iäksi sokeaksi -- niin, ehkä _kuolette_.\"\n\nMercy makasi hetkisen hiljaa. Sitten hän sanoi aivan hiljaa:\n\n\"Rakas tohtori, antakaa minulle anteeksi. Minä tahdon tehdä, kuten\nkäskette ja lupaan olla kiltti. Minä en koske käärettä. Ei, pienen\npoikani vuoksi minä en; sitä koskaan, koskaan koske. Te saatte tulla\nitse ja ottaa sen pois, ja sitten minä voin nähdä.\"\n\nTohtorit lähtivät pois. Greta jäi koko siksi yöksi mökkiin.\n\n\"Oletko nyt onnellinen, Mercy?\" kysyi Greta. \"Oi, olen\", myönsi Mercy.\n\"Ajatelkaa, vain viikko! Ja sitten hän on niin kaunis.\"\n\nKun Greta auringon laskiessa vei lapsen hänen luokseen, kuvastui\nsanomaton ilo hänen kalpeilta kasvoiltansa, ja kun Greta seuraavana\naamuna heräsi, lauleli Mercy hiljalleen itsellensä auringon noustessa.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nJoukko kaivosmiehiä oli kokoontunut vuorikaivoksen lähelle sinä aamuna.\nOli maksupäivä. Sääntönä oli, että aamuvuorolaiset kulkivat konttorin\nkautta ennenkuin menivät kaivokseen kello kahdeksan, ja yövuorolaiset\nkävivät palkoillansa kotimatkalla muutamaa minuuttia myöhemmin. Kun\nensimmäiset miehet saapuivat konttorille, oli ovi suljettu ja lappuun\noli kirjoitettu: \"Kaikki palkat, jotka oli määrä maksaa tänään klo 8\na.p., maksetaan huomenna samaan aikaan.\"\n\nPian tulivat yövuorolaisetkin ylös ja hetkisen keskusteltuaan molemmat\nvuorot yhtenä miehenä -- lukuunottamatta konemiehiä -- kokoontuivat\nsopivalle paikalle neuvottelemaan. Noin sadan kyynärän päässä siitä\noli muuan kaivoksen alku. Se oli aikanaan tehty vuoren rinteeseen ja\nnyt muodosti neliömäisen teatterin aukon, jonka molemmin puolin kohosi\njyrkkä vuorenseinä huimaavaan korkeuteen. Tänne nämä pari sataa miestä\nsuuntasivat askelensa kolmen ja neljän miehen ryhmissä, lyhdyt käsissä\nja ruosteenpunaiset puvut kiiltäen aamuauringossa.\n\nPäätettiin lähettää lähetystö isännän luo pyytämään, ettei mitään\nviivytystä pidettäisi, vaan maksu suoritettaisiin, kuten tavallisesti.\nToiset miehet jäivät paistattamaan päivää siksi, kun kaksi hartiakasta\njurria, jotka osasivat käyttää kieltänsä terävämmin kuin muut, meni\ntoimistoon neuvottelemaan.\n\nHe olivat juuri kulkemassa kaivosaukon ohi, kun koneenhoitaja ilmoitti,\nettä isäntä juuri tulee kaivoksesta ylös. Hetkistä myöhemmin Hugh\nRitson ilmestyikin flanellipuvussansa lähettiläiden eteen.\n\nKuultuaan heidän asiansa hän heti päätti itse tulla antamaan miehille\nvastauksensa. Kaivosmiehet tekivät hänelle kunnioittavasti tilaa ja\nsitten kerääntyivät piiriin hänen ympärillensä.\n\n\"Miehet\", hän sanoi vanhalla, päättävällä tavallansa, \"sallikaa minun\nsanoa rehellisesti, kuten mies miehelle sanoo, että minä en voi\nmaksaa tänä aamuna, kun minä en ole saanut rahaa. Minä koetin saada\nsitä, mutta en onnistunut. Tänä iltana minä saan paljon enemmän kuin\nmaksuihini tarvitsen ja huomenna teille maksetaan koron kanssa.\"\n\nMiehet vilkuilivat toisiinsa ja keskustelivat hillityllä äänellä.\n\n\"Tuohan on niinkuin pitääkin\", virkkoi muuan.\n\n\"On kyllä, eikä kannata murista\", lisäsi toinen.\n\nMutta oli muutamia, jotka eivät tyytyneet niin vähään eivätkä tahtoneet\nsuostua odottamaan, vaan sanoivat ajatuksensa suoraan. Niinpä rohkein\nheistä työntyi esille ja virkkoi:\n\n\"Herra Ritson, me emme ole samanlaisia kuin paremmat ihmiset, jotka\nvoivat antaa saatavistaan luottoa. Me vaarimme kuuren päivän palkan,\nkoska olemme sitä kuusi päivää tienanneet. Ja jos me nyt jäämme\npalkatta vaikkapa päiväksikin, täytyy meirän olla se päivä rahatta, ja\nse on hieman haitallista, sillä meillä on vaimo ja perillisiä.\"\n\nKuului mutinaa joukosta, ja toinen tyytymätön lisäsi:\n\n\"Ajat ovat muuttuneet siitä, kun meillä oli varaa säästää. Me elämme\nnyt kärestä suuhun, ja suu on silloinkin valmis, kun käsi ei olekaan.\"\n\n\"Näinä aikoina ei ole ollutkaan paljoa tuhlata\", lisäsi se, joka oli\nensiksi puhunut. \"Ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin työmiehen\nvaimo heitti viisipuntasen vasten miehensä silmiä ruikutellen, että\nmitä hän sen vertaisella tekee.\"\n\n\"Niin, niin\", myönsivät toiset kuorossa. \"Minä en voi tarjota teille\nmenneen ajan makeanleivänpäiviä\", sanoi Hugh Ritson, \"eikä ole minun\nsyyni, ettei kaivos ole menestynyt niin hyvin, kuin olen toivonut.\"\n\nHän lähti astelemaan pois, kun joukko ympäröi hänet uudestansa.\n\n\"Varttokaas\", huudahti joku kaivosmiehistä, \"on eräs toinen asia,\njosta muutamat meistä haluaisivat huomauttaa isännälle, ja se koskee\nkaivoksen rakennetta.\"\n\n\"Miten niin?\" kysyi Hugh Ritson katsahtaen ympärilleen.\n\n\"Muutamat meistä arvelevat, että kaivos ei ole varma, kun monista\nosista hiekka juoksee melkein valtoinansa pohjalle. Useimmat meistä\novat vanhoja kaivosmiehiä ja me ajattelemme, ettei olisi väärin\nilmoittaa teille ja pyytää rakentamaan jokseenkin kaikki varustukset\nuurelleen.\"\n\n\"Kiitos, pojat, minä tahdon katsoa, mitä voin tehdä\", sanoi Hugh Ritson\nlisäten sitten hiljaisemmalla äänellä: \"Minä olen jo pannut koko metsän\nmaanalaisiin varustuksiin, ja milloin tämä rahan hauta on valmis, sen\nJumala yksin tietää.\"\n\nHän kääntyi ympäri ja tällä kertaa hän sai jatkaa, mutta hänen\naskelensa näytti tavallista epävarmemmalta.\n\nHän poikkesi kaivoskonttoriinsa ja tapasi siellä herra Bonnithornen.\n\n\"Aamu on varhainen, mutta minä en ole mikään unikeko, tiedäthän\",\nsanoi asianajaja. \"Ajattelin, että meidän pitäisi hieman keskustella,\nennenkuin menemme kokoukseen Ghylliin.\"\n\nHugh Ritson ei kiinnittänyt tähän selitykseen sen suurempaa\nhuomiota. Hän näytti huolestuneelta ja pahatuuliselta. Riisuessaan\nkaivosflanellinsa ja pukiessaan ylleen tavalliset vaatteensa hän kertoi\nherra Bonnithornelle, mitä juuri oli tapahtunut ja lisäsi sitten:\n\n\"Jos jokin oli välttämätöntä minulle osoittamaan, että tämän päivän\nikävä selvitys on tapahtuva, niin on se tämä miesten esiintyminen.\"\n\n\"Se tulee kuin loppuisku sinun jo epäonnistuneille yrityksillesi\",\nsanoi asianajaja omituisella tavallansa hymyillen. \"Omituista, eikö\ntotta?\"\n\n\"Epäonnistuneille!\" huudahti Hugh Ritson ja kohotti ihmetellen\nsilmäkulmiansa.\n\nHetkisen kuluttua hän huoahti syvään ja sanoi harmin kadotessa hänen\nkasvoiltaan:\n\n\"Ah, niin, vaikkapa saakin kärsiä se nainen, joka on jo kärsinyt\nkylliksi, on kuitenkin mies iäksi toimitettu pois tieltä.\"\n\nBonnithorne liikahti istuimellansa.\n\n\"Luuletko niin?\" hän kysyi.\n\nÄäni tuntui Hugh Ritsonin korvissa vahingoniloiselta.\n\n\"Se vaihto todellakin oli onneton, eikö ollutkin?\" lisäsi asianajaja.\n\"Tämä toinen näyttää olevan monin verroin kiusallisempi.\"\n\nHugh Ritson jatkoi äänetönnä pukeutumistansa.\n\n\"Näethän, vaihdossa sinun asemasi kokonansa huonontui\", lisäsi\nasianajaja.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Katsos, älä luota _liian_ paljoa voittoosi. Toinenhan oli _sinun_\nkäsissäsi, kun sen sijaan tämä _vieras_ nyt hallitsee sinua.\"\n\nHugh Ritson polki tulisesti jalkaa, mutta sanoi kuitenkin kiukkuansa\nhilliten:\n\n\"Hänen rikoksensa antoi hänet minun käsiini.\"\n\n\"Antoi -- niin kyllä\", myönsi herra Bonnithorne.\n\nHugh Ritson katsoi kysyvästi häneen.\n\n\"Kun sinä panit hänen rikoksensa _toisen_ niskoille, silloin tästä tuli\nvapaa mies\", selitti asianajaja.\n\nSeurasi äänettömyys.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi Hugh Ritson synkästi.\n\n\"Se merkitsee sitä, että sinun valtasi Paul Draytoniin on loppunut.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska sinä et koskaan voi ilmaista hänen rikostansa, ilmaisematta\nensin omaa syyllisyyttäsi.\"\n\n\"Kuka puhuu ilmaisemisesta?\" sanoi Hugh Ritson äreästi. \"Tänä päivänä\ntämä mies muuttuu omaksi itseksensä Paul Lowtherin nimellä -- omalla\nnimellänsä, vaikk'ei hän tiedä sitä, tomppeli kun on. Siksi kysyn: mitä\nsinun epäilysi merkitsee?\"\n\nBonnithorne liikahti kiusaantuneena.\n\n\"Ei mitään\", hän sanoi nöyrästi, mutta kummallinen hymy leikki vielä\nhänen alas-käännetyillä kasvoillansa.\n\nSeurasi taaskin äänettömyys.\n\n\"Tiedätkö sinä, että Mercy Fisher saa piakkoin näkönsä takaisin?\" sanoi\nHugh.\n\n\"Niinkö? Merkillistä, merkillistä!\" sanoi asianajaja nyt todellakin\nhämmästyen. \"Lakikirjat eivät tiedä kertoa näin erikoisesta\ntapauksesta, että jonkun henkilön persoonallisuuden voisi todistaa vain\nyksi ainoa ihminen ja tämä henkilö juuri ratkaisevalla hetkellä tulee\nsokeaksi. Omituista, eikö totta?\"\n\nHugh Ritson hymyili kylmästi.\n\n\"Omituista? Sano kohtalon tuomio\", hän vastasi. \"Minä uskon, että\nteidän, kirkon ihmisten, luulonne Jumalan johdosta on vain harhaanvievä\notaksuma ja johtuu lyhytnäköisyydestänne.\"\n\n\"Luulenpa kuitenkin, että jos _hän_ saa näkönsä, ei se suinkaan tule\nolemaan aivan halveksittavan lyhyt\", sanoi asianajaja.\n\n\"Toimitetaan mies pois tieltä ja nainen on vaaraton\", selitti Hugh. Hän\notti kirjeen muutamasta laatikosta ja antoi sen herra Bonnithornelle.\n\"Muistanet kai, että aioimme sen toisen lähettää Australiaan?\"\n\nBonnithorne nyökkäsi päätänsä. \"Tämä kirje on mieheltä, jonka puolesta\nhän aikoi matkustaa -- mies on isäni vanha ystävä. Vastaa tähän\nBonnithorne.\"\n\n\"Millä sanoilla?\" kysyi asianajaja.\n\n\"Selitä, että pitkä sairaus on ollut esteenä, mutta ny on Paul Ritson\ntoipunut täydelleen ja voi ryhtyä toimeen.\"\n\n\"Mitäs sitten?\"\n\n\"Mitäkö sitten?\" kertasi Hugh Ritson kaikuna. \"No mitä sinä arvelet?\"\n\n\"Lähettää _hänet_?\" kysyi asianajaja osoittaen peukaloillansa olkansa\nyli.\n\n\"Hänet, niin,\" päätti Hugh.\n\nToisen merkillinen äänenpaino herätti taaskin Hugh Ritsonin huomiota ja\nhän katsahti äkkiä toiseen, mutta ei nähnyt mitään. Nyt hän oli puettu.\n\n\"Minä olen valmis,\" ja lähestyen ovea hän loi yleissilmäyksen\nhuoneeseen ja lisäsi: \"Huomenna minä tahdon saada parhaat näistä\nhuonekaluista muutetuksi Ghylliin. Talo on viime aikoina ollut aivan\nsietämätön ja suurin osa ajastani minun on täytynyt viettää täällä.\"\n\n\"Sitten sinä et aio osoittaa hänelle kovin suurta armoa?\" kysyi\nBonnithorne.\n\n\"Hän ei saa tuntiakaan viipyä.\"\n\nSinä hetkenä asianajaja painoi päänsä hyvin alas.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nAurinko hohti polttavana Hindscarthin huippujen yli, mutta pohjatuuli\noli viileä, niin että matka Ghylliin oli virkistävä ja helppo. Herra\nBonnithorne puhui käydessään sangen vähän, mutta Hugh Ritson tuli aivan\nloistavalle tuulelle ja iloisesti hän jutteli monenlaisista asioista.\nKello oli vasta muutamaa minuuttia vailla yhdeksän, kun he saapuivat\ntaloon. Palvelijat puuhailivat askareissansa pukeutuneina puhtaihin\nesiliinoihin ja päähineisiin.\n\n\"Ovatko herrat saapuneet?\" kysyi Hugh.\n\n\"Eivät vielä, herra,\" vastasi yksi palvelijoista -- vanha Dinah Wilson.\n\nNämä kaksi miestä nousivat Hugh Ritsonin huoneeseen. Sinne oli\naamiaispöytä katettu. Asianajaja katsahti paikkoihin ja virkkoi:\n\n\"Sinä olet pyytänyt muitakin ystäviä?\"\n\nHugh nyökkäsi ja istui harmoonin ääreen.\n\n\"Kolme tai neljä lähinaapuria\", hän sanoi avaten tappeja. \"Tällaisessa\nasiassa on hyvä todistajain olla läsnä.\"\n\nBonnithorne vastasi hitaasti:\n\n\"Mutta mitäs sen miehen tunteista, joka niin pian ajetaan pois talosta?\"\n\nHugh Ritsonin sormet liikkuivat koskettimilla. Hän pysähtyi ja katsahti\nympärillensä.\n\n\"Minä en ikinä ole ajatellut, että sinä olisit niin verraton\nleikinlaskija, Bonnithorne,\" hän sanoi, mutta vain hymyn varjo häivähti\nhänen kasvoillansa. \"Tunteista -- _hänen_ tunteistansa!\"\n\nKuului vilkkaita juoksutuksia uruilla ja muut äänet hukkuivat niihin.\nAkkuna oli auki. Asianajaja astui sen luo ja katseli ulos. Tänä\nhetkenä molemmat miehet olivat selin. Hugh Ritsonin pää oli painunut\nkoskettimien yli, herra Bonnithornen katse ihaili rauhallista maisemaa,\njoka täyteläisenä ja uhkeana kylpi auringossa. Molempien kasvoilla oli\nmerkillinen hymy.\n\nHugh Ritson hypähti istuimeltaan.\n\n\"Ah, minä tunnen jo itseni toiseksi mieheksi!\" hän virkahti astuen\nmuutaman kerran edestakaisin huoneessa, eikä hänen käynnissään\nhuomannut tavallista velttoutta. Eteisestä kuului uusien vieraiden\nääni. Hetkisen kuluttua ilmestyi eräs palvelija johtaen sisään kolme\nherraa, jotka sydämellisesti pudistivat Hugh Ritsonin kättä.\n\n\"Olen hyvin iloinen voidessani palvella teitä jotenkin\", virkkoi yksi\ntulijoista.\n\n\"Minua suuresti ilahduttaa, että tämä onneton sukulaisuus selviää.\nSehän on skandaali.\" lisäsi toinen.\n\n\"Ettehän te voi elää semmoisissa oloissa. Elämä menettäisi arvonsa,\nymmärrättehän\", jatkoi ensimmäinen.\n\nKolmas herra oli pidättyvämpi, mutta Hugh Ritson osoitti hänelle sitä\nsuurempaa huomaavaisuutta. Heillä oli lyhyt kuiskaava neuvottelu hieman\nsivulla.\n\n\"Jos saatte toiset panttaukset mitättömiksi, minulla ei ole mitään\nsyytä olla lainaamatta teille rahaa maiden ja talojen kiinnitystä\nvastaan,\" sanoi vieras herra. Tämän kuultuaan Hugh Ritson kumarsi ja\nnäytti tyytyväiseltä.\n\nHän soitti aamiaiselle.\n\n\"Pyytäkää herra Paul tänne, jos hän on valmis\", hän sanoi, kun Dinah\ntoi tarjottimen sisään.\n\n\"Herra Paul on vielä vuoteessa, herra\", hän sanoi ja lisäsi sitten\nitseksensä: \"Tietysti väsyttää -- sellainen lurjusteleva elämä.\nSellaista se ei ennen ollut. Ei uskoisi, että mies voi niin muuttua\nkahressatoist' kuukauress' --\"\n\n\"Ah, minä menen itse häntä katsomaan\", sanoi Hugh ja pyytäen anteeksi\nhän jätti huoneen.\n\nBonnithorne seurasi häntä oven ulkopuolelle.\n\n\"Oletko sinä ajatellut seurauksia?\" hän kysyi. \"Siitä tulee julkinen\nskandaali.\"\n\nHugh hymyili ja vastasi tyynesti:\n\n\"Ketä se -- vahingoittaa?\"\n\n\"Jumala tietää!\" sanoi asianajaja tavallista voimakkaammin.\n\nHugh katsahti häneen. Sisältä kuului puheensorinaa.\n\n\"Sinä pelkäät, että sinun hyvä nimesi tulee sekoitetuksi tähän\nskandaaliin, kuten sanot?\"\n\nHerra Bonnithornen kasvoille levisi outo ilme sinä hetkenä.\n\n\"_Minun_ hyvästä nimestäni tässä ei ole kysymys\", hän sanoi tyynesti ja\nkääntyi oveen.\n\n\"Kenenkäs sitten? -- hänen?\"\n\nMutta asianajaja oli jo vetäissyt oven auki ja astui huoneeseen.\n\nHugh Ritson suuntasi askelensa siihen huoneeseen, jota Paul Drayton\npiti sänkykamarinansa. Hän avasi koputtamatta oven. Sisällä oli pimeää.\nVain kapeat valojuovat pilkistivät sisään raskaitten verhojen välitse.\nIlma oli sakea ja tuoksui väljähtyneeltä tupakalta ja oluelta. Hugh\ntunsi vihansa kuohahtavan, mutta hillitsi itsensä.\n\n\"Kuka siellä?\" kuului käheä ääni tummien uutimien takaa, jotka\nneliömäisten tolppain varassa kokonaan peittivät vuoteen pimeään.\n\n\"Täällä on ystäviä\", sanoi Hugh iloisesti. \"Kauanko sinä vielä viivyt?\"\n\nKuului hiljaista murinaa.\n\n\"Vähän aikaa.\"\n\n\"Me alamme aamiaisen\", sanoi Hugh. Hän aikoi palata ovelle.\n\n\"Onko asianajaja palannut Skotlannista?\" kysyi Drayton.\n\n\"Bonnithorne? Hän on täällä. Hän ei ole sanonut, että hän on ollutkaan\npoissa\", sanoi Hugh.\n\n\"Hyvä on.\"\n\nHugh Ritson kääntyi vuoteen luo. \"Oletko kuullut\", hän kysyi hillityllä\näänellä, \"että tohtorit ovat leikanneet Mercy-tytön silmiä ja hän\nsangen pian saa näkönsä jälleen?\"\n\n\"Häh -- mitä?\" Drayton hyppäsi ylös vuoteesta. Sitten hän suori\nhihojansa ja napittaen ne kiirehtimättä lisäsi: \"Mutta sehän ei minulle\nmitään merkitse.\"\n\nHugh Ritson jätti huoneen. Hänen mielensä kuohui, mutta sittenkin hän\ntahtoi hillitä itsensä, sillä nythän tämä kurjuus loppuisi. Kun hän\nkulki talon läpi, astui Peter eteiseen kädessään kirje.\n\n\"Tuleeko kirkkoherra Christian?\" kysyi Hugh.\n\n\"Enpä tierä, olenko siit' kuullut\", murahti Peter. \"Hän ajoi minut\ntuomaan tätä kirjettä. Tässä se on.\"\n\nHugh Ritson avasi kirjekuoren. Kirje oli seuraava:\n\n\"Minä en voi pakottaa omaatuntoani murtamaan leipää sellaisen miehen\nkanssa, joka on rikkonut minun kotini rauhan. Ei minun ole myöskään\nKristuksen palvelijana soveliasta seurustella roistojen kanssa, joiden\npelkkä läsnä-olo levittää häpeää ympärilleen. Minun velvollisuuteni on\ntoimittaa ryövärit ansaittuun rangaistukseen ja sen minä sopivan ajan\ntullen teenkin.\"\n\nHugh hymyili lukiessaan tätä kirjettä. Sitten hän pisti shillingin\nPeterin jäykkään kouraan ja harppasi tiehensä.\n\n\"Kirkkoherra ei suvaitse tulla\", sanoi Hugh vetäen Bonnithornen hiukan\nsyrjään, \"mutta se ei haittaa. Jos hän on Gretan holhooja, olet sinä\nhänen testamenttinsa toimeenpanija.\" Sitten hän ääntänsä korottaen\nlisäsi: \"Hyvät herrat, minun veljeni toivoo, että alamme aamiaisen, hän\nsaapuu kyllä aivan heti.\"\n\nSeura istuutui pöydän ympärille, ja keskustelu oli iloista ja vilkasta.\n\n\"Erinomainen näköala\", sanoi se herra, joka istui akkunaa vastapäätä.\n\"Olen usein ihmetellyt, ettette ole kaivattanut lahtea tuohon laaksoon,\nherra Ritson.\"\n\n\"Olen kyllä sitä ajatellut\", vastasi Hugh, \"mutta ei ansaitse uhrata\nsellaisia rahoja, ennenkuin tietää, että on isäntä omassa talossansa.\"\n\n\"Ah, totta, totta!\" sanoivat useat äänet kuorossa.\n\nDrayton astui sisään silmät punaisina ja kasvot kellanharmaina.\n\"Huomenta, herrat\", hän sanoi karkealla kurkkuäänellänsä.\n\nKaksi herroista nousi ja kumarsi kylmänkohteliaasti. \"Hyvää huomenta,\nherra Ritson\", sanoi kolmas paikaltansa.\n\nPalvelija oli seurannut Draytonia tuoden sisään puolikypsän pihvin.\n\"Eikö posti ole tullut?\" kysyi Drayton vaihtaen lautasia.\n\n\"Se ei voi enää olla kaukana\", sanoi Bonnithorne katsoen kelloansa.\n\n\"Kuta lähempänä, sitä parempi\", mutisi Drayton. Hän otti muutamia\npapereita povitaskustaan ja laski ne. Sitten hän taittoi ne ja pisti\nliivinsä rintataskuun, jossa hänen kellonsa olisi ollut, jos hän\nsellaista olisi käyttänyt.\n\nKun aamiainen oli syöty, Hugh Ritson -- otti laatikosta muutamia\ntärkeitä asiakirjoja. \"Istukaa, herrat\", hän kehoitti. Kaikki istuivat,\npaitsi Drayton, joka sytytti piipun ja juoksi kysymään postia. Se ei\nvieläkään ollut saapunut. \"Mene sitten teroittamaan hänen kannuksiansa.\"\n\n\"Minun tehtäväni olisi vähemmän mieluinen\", sanoi Hugh Ritson,\n\"elleivät jo kaikki seikat olisi ennestään tuttuja.\"\n\n\"Sitten me keskustelemme tuttujen seikkojen perusteella\", pyhähti\nDrayton hautautuen savupilven suojaan.\n\n\"Paul, minä pyydän sinua istumaan\", sanoi Hugh Ritson toisella äänellä.\n\nDrayton istui jotakin muristen.\n\n\"Minun on ilmoitettava teille\", jatkoi Hugh Ritson, \"että minun\nveljeni, jonka te tunnette Paul Ritsonin nimellä, on päässyt selvyyteen\nja myöntää, ettei hän ole isäni perijä, koska isäni kuoli jättämättä\njälkisäädöstä.\"\n\nPöydän ympärille kokoontuneet miehet nyökyttivät kallojansa mitä\nerilaisimmilla tavoilla.\n\n\"Hirvittävä isku miehelle\", mutisi muuan. \"Eipä olekaan ihme, että hän\non menettänyt rohkeutensa ja muuttunut hulttioksi\", lisäsi toinen.\n\n\"Saatuaan tämän tietää, hän on päättänyt heti paikalla luovuttaa\nkiinteimistöt niiden oikealle omistajalle.\"\n\nPäät nyökkivät uudestansa ja joku mutisi jotakin kunnian vaatimuksista.\n\n\"Minä näytän teille jäljennökset isäni vihkimätodistuksesta ja omasta\nsyntymästäni, joka tapahtui vähemmän kuin vuosi häiden jälkeen. Näistä,\nkoska erinäisiä määräyksiä puuttuu, selviää, että minä itse olen isäni\nlaillinen perillinen.\"\n\nPaperit kiersivät ympäri ja luettiin ilmeisellä tyydytyksellä.\n\n\"Niin pitkälle kaikki on selvää\", lisäsi Hugh Ritson. \"Mutta minun\nveljeni on saanut myöskin tietää sen, ettei hän ole ollenkaan minun\nisäni poika.\"\n\nKolmet hämmästyneet kasvot kohotettiin pöydästä. Bonnithorne luuhotti\npää kumarassa. Drayton istui kyynärpäällään nojaten toiseen polveensa\nja tupakoi äänettömänä.\n\n\"On käynyt selville, että hän on minun äitini ja erään toisen miehen\npoika\", jatkoi Hugh Ritson.\n\nVieraat vilkaisivat ympärillensä. \"Ah, se selittää kaiken\", he sanoivat.\n\n\"Teitä varmaan hämmästyttää tietää, ettei minun äitini mies\nensimmäisessä laittomassa avioliitossa ollut kukaan muu, kuin Robert\nLowther, ja se, joka nyt istuu kanssamme Paul Ritsonin nimellä, onkin\nPaul Lowther.\"\n\nTätä sanoessaan Hugh asetti kaksi muuta asiakirjaa pöydälle.\n\nDrayton selvitteli äänekkäästi kurkkuansa.\n\n\"Merkillistä, merkillistä! Nyt minulle kaikki selviää\", sanoi joku\nvieraista.\n\n\"Mikäs silloin on rouva Ritsonin -- tarkoitan, neiti Gretan asema?\"\nkysyi toinen.\n\n\"Hän on Paul Lowtherin sisarpuoli ja sentähden hänen avioliittonsa on\npurettava.\"\n\nVieraat herrat liikkuivat tuoleillansa ja näyttivät hämmästyneiltä.\nDrayton yhä tupakoi äänetönnä. Bonnithorne ei kohottanut päätänsä.\n\n\"Hän jättää minulle minun isäni kiinteimistöt. Mutta hän ei kuitenkaan\njää puille paljaille\", jatkoi Hugh Ritson. \"Hänen oman isänsä\ntestamentin mukaan hän perii viisituhatta puntaa.\"\n\nDrayton koruutti ylenkatseellisesti kurkkuansa. Sitten hän sylkäisi\nlattialle.\n\n\"Ystävät\", sanoi Hugh Ritson taas, \"minulla on vielä vain yksi asia,\njoka minun täytyy samalla saada sanotuksi. Minun veljeni -- minä\npuhun nyt Paul Lowtherista -- saatuaan haltuunsa isäni kiinteimistöt\nmenetteli, niinkuin hänellä olisi ollut laillinen oikeus ja panttasi\nniitä. Minua surettaa sanoa, että hän panttasi ne ylenmäärin kalliista.\"\n\nKuulijat vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa.\n\n\"Jos minä olisin rikas mies, minä voisin menettää ne, mutta minä olen\nköyhä mies ja minun täytyy sanoa, että nuo panttaukset ovat mitättömät.\"\n\n\"Onko laki sellainen?\"\n\n\"On, ja kuten ymmärrätte on se siinä oikeudenmukainen\", vastasi Hugh.\n\n\"Kutka ovat näiden panttilainojen antajat?\"\n\n\"Se onkin ikävin kohta koko asiassa. Suurin luotonantaja ei ole kukaan\nmuu kuin Robert Lowtherin tytär -- Greta.\"\n\nLevotonta liikehtimistä ja salaisia katseita. \"Sääli häntä.\"\n\n\"No, hänen olisi pitänyt ottaa selvä panttikirjojen antajasta. Kuka on\nhänen asianajajansa?\"\n\n\"Hänen isänsä jälkisäädöksen toimeenpanija, ystävämme herra\nBonnithorne.\"\n\n\"Kuinka paljon hän menettää?\"\n\n\"Pelkään, että melkoisen summan -- ehkä puolet omaisuudestansa\", sanoi\nHugh.\n\n\"Sama se sille. Sitä ei voi auttaa. Ei suinkaan herra Ritson voi ottaa\nvastaan kiinteimistöjä, jotka joku väärä mies on puhtaiksi nylkenyt.\"\n\nDraytonin pää oli yhä painuksissa, mutta hän hankasi levottomasti\nlattiaa jalallansa.\n\n\"Minun tarvitsee sanoa vain muutama sana tämän lisäksi\", alkoi\nHugh taas. \"Näin tärkeissä asioissa täytyy olla todistajia, muuten\nminä olisin selvittänyt tämän Paulin ja herra Bonnithornen kanssa\nsalaisesti.\" Hän hiljensi äänensä ja lisäsi: \"Katsokaas, tähän sekautuu\nmyöskin minun äitiparkani, ja vaikka hän ei enää kuulu maailmaan, hänen\nhyvä nimensä on kuitenkin minulle pyhä.\"\n\nMerkitseviä katseita taaskin. Asianajaja siirtyi akkunan luo.\n\n\"Mutta herra Bonnithorne voi selittää teille, että laki pakottaa minut\nkarkoittamaan veljeni kokonaan tiloiltani. Te saatte tietää, että\nEnglannin lain mukaan äpärästä saattaa tulla perijä; silloin häntä\nsanotaan lakikielellä äpäräesikoiseksi.\" Hänen äänensä hieman värisi,\nkun hän lisäsi: \"Uskokaa minua, minulla ei ole valitsemisen varaa.\"\n\nDrayton polki jalkaa, heitti piippunsa pöydälle ja hypähti seisoalleen.\n\"Koko tuo juttu on silkkaa valhetta\", hän karjahti. Sitten hän kaivoi\nliivinsä taskusta esille papereita. \"Tässä on minun kastetodistukseni,\nsuora ja selvä.\"\n\nHän tankkasi sen ääneen:\n\n\"Ritson, Paul; isä, Allan Ritson; äiti, Grace Ritson. Syntymäpäivä, 6\np. huhtik. 1847; paikka, Criefi Skotlanti.\"\n\nHugh Ritson, hiukan kalpeana, hymyili. Toiset kääntyivät hämmästyneinä\nhäneen. Tahtonsa lujuudella hän oli saanut välinpitämättömän ilmeen.\n\n\"Mistä tuo tulee?\" hän kysyi.\n\n\"Edinburghin arkistosta. Sanotko, ettei se ole oikea?\"'\n\n\"En. Mutta minä sanon, minkä arvoinen se on. --; Hyvät herrat\", sanoi\nHugh kääntyen todistajiin, \"verratkaa sitä minun isäni vihkimäpäivään.\nHuomatkaa: toinen on huhtik. 6 p. 1847, ja toinen kesäk. 12 p. 1847.\nVaikka tuo olisi väärentämätönkin, olisiko se laillinen?\"\n\nDrayton laski kätensä asianajajan käsivarrelle. \"Nyt on teidän vuoronne\n-- puhukaa nyt -- tahdotteko?\" hän sanoi.\n\nHerra Bonnithorne nousi, ja silloin Hugh Ritsonin kalpeat kasvot saivat\npeikkomaisen ilmeen.\n\n\"Lapsi syntyi Skotlannissa\", selitti Bonnithorne. \"Jos nyt isällä\nsattui olemaan kotipaikka Skotlannissa, ja äiti asui hänen luonansa\nhänen vaimonansa, lapsi on laillinen.\"\n\n\"Ilman avioliittoa?\"\n\n\"Ilman vihkimistä.\"\n\nNatt hyökkäsi huoneeseen hattu toisessa ja kirje toisessa kädessä. Hän\noli kahdesti koputtanut, mutta kukaan ei ollut kuullut. \"Posti, herra.\nKirje herra Paulille.\"\n\n\"Hyvä, poika.\" Drayton sieppasi sen ilosta huudahtaen.\n\n\"Mutta minun isälläni ei ollut Skotlannissa kotipaikkaa\", sanoi Hugh\nRitson voitonvarmana.\n\n\"Olipa niinkin\", sanoi Drayton repien auki kirjekuorta.\n\n\"Hän oli skotlantilaista syntyperää\", sanoi Bonnithorne ottaen\nasiakirjan Draytonin kädestä. \"Katsokaa, tässä on hänen\nkastetodistuksensa. Omituista, eikö totta?\"\n\nHugh Ritsonin silmät leimahtivat. Hän katsoi tiukasti asianajajaa\nsilmiin. Sitten hän otti paperin.\n\nSeuraavana hetkenä hän rutisti sen kouraansa ja heitti akkunasta\nulos. \"Minä vaadin todistuksia sekä mainittuun lainkohtaan että\ntodistelutapoihinne nähden\", hän sanoi.\n\n\"No, ja niitä saat\", sanoi Drayton huutaen kiihkoissansa. \"Kuunnelkaa\ntätä\", ja hän koetti lukea.\n\n\"Odota! Keneltä se on?\" kysyi Hugh Ritson. \"Joltakin nurkkasihteeriltä?\"\n\n\"Oikeuskanslerilta\", sanoi Bonnithorne.\n\n\"Onko se kyllin hyvä?\" kysyi Drayton vahingoniloisesta.\n\n\"Anna mennä\", käski Hugh Ritson naputtaen pöytää sormiensa päillä.\n\nDrayton antoi kirjeen asianajajalle. \"Lukekaa te se\", hän sanoi. \"Minä\nen ole mikään kirjanoppinut. Minä olen herrasmies ja --\" Hän vaikeni ja\nsiirteli jalkojansa, kun Bonnithorne luki:\n\n\"Ellei ole mitään syytä otaksua, että isä on menettänyt skotlantilaisen\nkotipaikkaoikeutensa, on poika laillinen. Jos isä pojan\nkastetilaisuudessa tunnusti äidin vaimokseen, tunnustaa Skotlannin laki\navioliiton lailliseksi, olipa siinä vihkimistä tai ei -- se ei muuta\nasiaa.\"\n\nSeurasi äänettömyys. Drayton otti kirjeen asianajajalta, taittoi sen\nhuolellisesti ja pisti povitaskuunsa. Sitten hän katsoi Hugh Ritsonin\nkasvoihin voitonriemuisin ilmein. Bonnithorne oli siirtynyt sivulle.\nVieraat olivat ääneti.\n\n\"Kuuletko?\" sanoi Drayton. \"_Poika on laillinen_.\" Hän painosti\njokaista sanaa ja taputti kirjetaskuansa niitä kerratessaan. \"Mitäs\nsinä siitä sanot, häh?\"\n\nAluksi Hugh Ritson silminnähtävästi ponnisteli säilyttääkseen\nmielenmalttinsa ja hänen kasvonsa valahtivat marmorin valkeiksi.\nDrayton tuli lähemmä häntä.\n\n\"Sinä tahdoit antaa minulle potkut, vai? Ajaa minut ulos talostani,\nhäh? Saatana, nyt on minun vuoroni, niinkuin se onkin.\"\n\nNäin sanoen Drayton astui ovelle ja heitti sen selälleen.\n\n\"Tämä talo on minun\", hän sanoi. \"Mene ja piru sinut periköön.\"\n\nSaatuaan tämän odottamattoman iskun Hugh Ritson polki jalkaa. Hän\nkatsoi vieraisiin ja tunsi asemansa ilkeäksi kuin roisto, jolle on\npantu kapula suuhun niin ettei hän voi puhua. Sitten hän hoippasi kädet\nojona sinne, missä Drayton seisoi.\n\n\"Anna minun puhua joku sana sinulle kahden kesken\", hän kähisi äänellä,\njota tuskin saattoi kuulla.\n\nDrayton kohotti kätensä ja puristi nyrkkinsä. \"Ei tavuakaan\", hän\nsävähti. Hänen äänensä oli raaka ja hurjistunut.\n\nHugh Ritsonin sieraimet värähtelivät ja hänen silmänsä iskivät tulta.\n\nDrayton nolostui hetkeksi, mutta räjähti sitten nauruun.\n\nSeurasi pitkä äänettömyys. Bonnithorne seisoi yhä akkunassa pää\npainuneena, kädet ristissä selän takana ja tömistellen lattiaa\njaloillansa. Hugh Ritson astui hänen luoksensa. Hän katseli häntä\nhetkisen ja kosketti sitten olkapäähän. Hänen kasvonsa olivat intohimon\nvääristämät, ja ääni kuului hiljaa ja syvänä kuin maan alta, kun hän\npuhui.\n\n\"On eräs kirja\", hän sanoi, \"jonka te kirkonmiehet hyvin tuntenette,\nja se kertoo väärästä huoneenhaltijasta. Isäntä aikoi ottaa häneltä\nhuoneenhallituksen pois. Silloin tämä palvelija kyseli itseltänsä:\n'Mitä on minun tehtävä?'\"\n\nSeurasi äänettömyys.\n\n\"Mitä hän _teki_?\", jatkoi Hugh Ritson, ja sanat kaikuivat\nhiljaisuudessa vihlovina kuin rautakellon läppäykset. \"Hän kutsui\nisäntänsä velkojat yhteen ja sanoi ensimmäiselle: 'Kuinka paljon olet\nvelkaa?'\"\n\n\"Sata painomittaa.\" Silloin hän sanoi: \"Kirjoita viisikymmentä'.\"\n\nSeurasi toinen äänettömyys.\n\n\"Mitä tämä huoneenhaltija tarkoitti? Hän ajatteli, että kun isäntä\nkarkoittaa hänet palveluksestansa, velallinen ottaa silloin hänet omaan\ntaloonsa.\"\n\nHugh Ritsonin tapa oli nyt tyyni ja jäätävän kylmä. Hän kääntyi\npuoliksi Draytoniin ja kohotti ääntänsä.\n\n\"Tämän jälkeen oli velallinen sidottu käsistä ja jaloista. Kun hän\ntahtoi neuvotella huoneenhaltijan kanssa, huusi tämä: 'Rosvo',\n'Väärentäjä', 'Valapatto'.\"\n\nKiusaantuneena Bonnithorne liikahteli sinne tänne. Hän avasi suunsa\npuhuaksensa, mutta sanat eivät lähteneet hänen huuliltansa. Vihdoin hän\nnäytti heittävän hartioiltaan kuorman, joka siihen äkkiä oli laskettu\nja kasvoille ilmestyi heikko, vararikkoinen hymy, kun hän virkkoi:\n\n\"Miten meidän on selitettävä sinun vertauksesi? Oletko sinä velallinen,\njonka kädet ja jalat on sidottu, ja onko sinun veljesi viraltapantu\nhuoneenhaltija?\"\n\nHugh Ritson polki voimansa perästä jalkaa.\n\n\"Käännätkö sen niin?\" hän huudahti sanoja tavoitellen. \"Olkoon\nsitten niin!\" ja hänen äänensä muuttui vihlovaksi kirkunaksi. \"Tuo\nhuoneenhaltija on kukistuva ja hänen isäntänsä hänen kanssaan.\"\n\nSitten hän palasi sinne, missä Drayton seisoi ja hänen silmistään\nhehkui hullu raivo.\n\n\"Paul Lowther --\" hän sanoi.\n\n\"Sano minua Paul Ritsoniksi\", keskeytti Drayton.\n\n\"Paul Lowther --\"\n\n\"Ritson\", korjasi Drayton ja lisäsi sitten äkkiä ääntänsä alentaen:\n\"Sinä annoit minulle sen nimen ja Jumalan nimessä minä sen pidän!\"\n\nHugh Ritson kumartui pöytään päin ja otti siitä paperin, joka oli siinä\nlevällään.\n\n\"_Tämä_ on sinun nimesi\", hän sanoi, \"ja minä tahdon todistaa sen.\"\n\nDrayton purskahti toisen kerran nauruun.\n\n\"Sinä et uskalla sitä koettaa\", hän hohotti.\n\nHugh pyörähti häneen silmät tulta leimuten.\n\n\"Silloin sinä arvostelet minun rohkeuttani omasi mukaan. Mies, mies!\"\nhän sanoi, \"tiedätkö sinä, mitä sinä aiot tehdä?\"\n\nKuului taaskin Draytonin raaka nauru, mutta se kuoli äkkiä hänen\nhuulillensa.\n\nSitten Hugh Ritson astui ovelle. Hän heitti viimeisen silmäyksen\nhuoneeseen. Tuntui kuin hän olisi tietänyt joutuneensa lopun alkuun --\nkuin hän olisi sinä hetkenä saanut varmuuden, ettei hän enää koskaan\nnäe tätä tuttua huonetta. Onni ja tulevaisuus, joka vain joku tunti\naikaisemmin näytti hänelle hymyilevän, oli jättänyt hänet ainiaaksi.\nMalja, jonka hän oli jo huulilleen kohottanut, oli nyt pirstaleina\nhänen jaloissansa. Hän näki sen kaiken tänä lyhyenä hetkenä. Hänen\nkasvoillaan kuvastui ääretön tuska, mutta sittenkin huulilla leikki\nlievittävä hymy. Hän painoi toisen käden otsallensa ja sanoi niin\nhiljaisella äänellä, että se oli vain kuiskaus:\n\n\"Odota, niin saat nähdä.\"\n\nKun vieraat, jotka olivat painautuneet yhteen kuin lampaat myrskyssä,\nsaivat lamautuneet aistinsa takaisin, oli Hugh Ritson kadonnut. Drayton\noli lysähtänyt tuoliin lähelle Bonnithornea ja vikisi kuin pieksetty\nkoira.\n\n\"Menkää hänen jäljessänsä. Mitä hän aikoo? Te tiedätte, että minä aina\nolin tätä vastaan.\"\n\nPian hän kuitenkin nousi seisoalleen ja nauroi, lörpötteli ja\nmelusi selittäen, että on ikävä, jos mies ei saa olla isäntä omassa\ntalossansa, ja jos ajos on parannettava, on leikkaus kestettävä.\n\n\"Aivan oikein\", myönsi joku vieraista, \"ja minun myötätuntoni on\ntäydellisesti teidän puolellanne, herra Ritson. Häpeällisempää syytöstä\nei koskaan ole miehekkäämmin torjuttu.\"\n\n\"Minä olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, naapuri\", virkkoi\ntoinen, \"ja sellaista kamalaa valhetta ei kukaan voi kärsiä. Paul\nLowther, toden totta! Sehän on verratonta ivaa.\"\n\n\"Niin, onpa melkein, eikös olekin?\" sanoi Drayton. Ja sitten hän nauroi\nja he kaikki nauroivat ja olivat erinomaisen hyviä ystäviä.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nGreta viipyi Mercyn luona puolipäivään asti pyytäen, houkutellen ja\nlopulta komentaen häntä makaamaan hiljaa vuoteessa sill'aikaa, kun\nhän itse puki ja syötti lapsen ja keitti ja puhdisti loordi Fisherin\nhartaista vastalauseista huolimatta. Kun kaikki oli tehty ja vanha\nhiilenpolttaja oli lähtenyt vuorelle, Greta otti pienokaisen syliinsä\nja meni Mercyn huoneeseen. Mercy kuuli pienimmätkin äänet ja jo\nheidän lähestyessään nousi vuoteellansa istuallensa. Hänen kasvonsa\nsäteilivät, avautuneet huulet hymyilivät ja ihastuneet sormet leikkivät\nhermostuneesti pieluksella.\n\n\"Miten kirkasta tänään onkaan, Greta\", hän huudahti. \"Olen aivan varma,\nettä nyt aurinko paistaa.\"\n\nAkkuna oli auki ja leppoisa tuulenhenki leyhyi auringonsäteitten\nvälitse huoneeseen. Mercy kallisti päänsä sivulle ja lisäsi: \"Ah,\nsinä nuori veitikka, sinä -- siellähän sinä olet, olethan vain? --\nAntakaa se minulle, se veijari.\" Veitikka annettiin hänelle ja hän\nrankaisi sitä veijarimaisuudesta hukuttamalla sen suudelmiin. \"Miten\nsievät hänen kasvonsa varmaan ovatkaan! Niiden täytyy olla juuri kuin\nkaksi kypsää omenaa.\" Ja taas satoi suudelmia. Sitten hän taputteli\nja hyssytti pienokaista, kuiskaili ja soperteli, puhalteli ilmaa\nsen hiuksiin ja kutitti sitä, kunnes se nauroi ja hyppi ja kellahti\nselälleen nostaen pienet kantapäänsä pystyyn, jolloin äiti peitti\nsen pehmeät jalkopohjat suudelmiin ja lopuksi vangitsi suuhunsa koko\npienen jalan. \"Voitteko te koskaan ymmärtää, että jalka voi olla noin\nhentoinen, Greta?\" hän kysyi. Ja pienokainen ryömi ja kiipesi äitinsä\nrinnalle ja useammin kuin kerran koetti irroittaa äitinsä pään ympäri\nkäärittyä valkeata sidettä. \"Ei, ei. Ralphie ei saa koskea\", sanoi\nMercy käyden äkkiä vakavaksi. \"Ajattelehan toki, Ralphie, yksi viikko\n-- vain yksi -- ei, vähemmän -- vain kuusi päivää enää, ja sitten --\noh, sitten --\" pitkä syleily, ja pieni sankari ankarasti vastusti sitä\nkiihkeää syleilyä, johon äiti tätä suunnatonta ilonhetkeä ajatellessaan\nhänet sulki.\n\nÄkkiä Mercyn olento muuttui. Hän kääntyi Gretaan ja virkkoi: \"Minä en\nmilloinkaan koske kääreeseen, en; mutta jos Ralphie päästäisi sen irti\nja se putoaisi, olisiko se minun lupaukseni rikkomista?\"\n\nGreta huomasi, mitä hänen sydämessänsä liikkui.\n\n\"Minä pelkään, että olisi, rakas\", hän sanoi ja ääni väkisinkin värähti.\n\nMercy huokasi kuuluvasti.\n\n\"Ajatelkaahan -- sehän olisi vain Ralphie. Kiltti tohtori ei voisi\nsuuttua minun pikku ressulleni. Minä sanoisin: 'Poika sen teki', ja hän\nhymyilisi ja sanoisi: 'Ah, se on aivan toista'.\"\n\n\"Anna pienokainen minulle\", sanoi Greta heltyneenä.\n\nMercy veti lapsen lähemmä, ja seurasi äänettömyys.\n\n\"Minä olin hyvin väärässä, Greta\", hän sanoi matalalla äänellä. \"Ah!\nTe ette voi kuvitella, mikä kauhea ajatus pisti juuri minun päähäni.\nOttakaa Ralphie. Voitteko te ymmärtää, että oma lapseni kiusasi minua?\"\n\nKun Greta lähestyi vuodetta ottaakseen pienokaisen pois, pikku mies\nsopersi ja hetken vakavuus, joka näytti luovan jonkinlaisen varjon\nhänen päivänpaisteiseen elämäänsä, sai hänet yhdistämään äänteitä\noikeaksi sanaksi. \"Kitta -- ym\", toistettiin monta kertaa ja lihava\netusormi osoitti toisen pyöreän käden selkää.\n\n\"Se selittää, että pikku kissa on raapaissut sitä\", sanoi Greta. \"Mutta\nsiunatkoon sitä pikku hiirtä! Se osoittaa väärää kättä.\"\n\n\"Kitta -- ym\", jatkoi lapsi ja tirkisteli äitinsä valottomiin\nkasvoihin. Sinä hetkenä Mercy puhkesi kyyneliin. Hän oli kärsinyt\neilispäivän leikkauksen ääntä päästämättä, mutta nyt tuo pieni naarmu\nlapsen kädessä viilsi kuin miekka hänen sieluansa.\n\n\"Lepää hiljaa, Mercy\", pyysi Greta. \"Se on huomenna jo mennyt.\"\n\n\"Mee-nyt\", kertasi poikanen ja osoitti akkunaan.\n\n\"Se lemmikki tarttuu jokaiseen sanaan!\" ihasteli Greta.\n\n\"Hän tarkoittaa hevosia\", sanoi Mercy.\n\n\"Mee-nyt uk-ko- mee-nyt\", sopersi pikku mies huomaten ajatuksen\nkaikkien muiden puheesta, paitsi omastansa.\n\n\"Varjelkoon sitä kullanmurua, se varmaankin muistaa tohtorin ja hänen\nhevosensa\", puheli Greta.\n\nMercy painoi pienen käden naarmut huulilleen.\n\n\"Oi, Greta, minä olen hyvin lapsellinen, mutta äidin sydän sulaa kuin\nvoi.\"\n\n\"Voo-i\", kertasi lapsi ja pyörähtäen alas Gretan sylistä, se taas\nkiipesi tuolille ja otti leipäpalan, joka oli pöydällä vuoteen\nvieressä. Sitten pieni kähäräpää vilahti kuin auringonsäde ovesta\nkeittiöön.\n\n\"Mitä minä välitän, vaikkapa muut äidit saavatkin nähdä minun lapseni?\nSaanhan minäkin hänet nähdä\", lohdutteli Mercy itseänsä huoaten.\n\"Näen\", hän lisäsi, \"minäkin vielä saan nähdä hänen kätensä ja jalkansa\nja silmänsä ja pehmeän tukkansa.\"\n\n\"Koeta nukkua tunti tai pari, rakas\", sanoi Greta, \"ja ehkä sinä\nvoit nousta vähän ylös iltapäivällä -- vain _ehkä_, tiedäthän, mutta\nsaammehan nähdä.\"\n\n\"Niin, Greta, niin. Miten hyvä te olette!\"\n\n\"Sinä olet vielä paljon parempi minulle jonakin päivänä\", vastasi Greta\nhyvin hellästi.\n\n\"Ei -- ah, kyllä, minä muistan. Miten hirveän itsekäs minä olen. Minä\nolin melkein unohtanut. Mutta on kauhean vaikea olla olematta itsekäs,\nkunhan tulette äidiksi. Ajatelkaahan -- minä en koskaan pidä itseäni\nMercynä nyt. Ei, en milloinkaan. Minä olen vain Ralphien äiti. Kun\nRalphie tuli, Mercy varmaankin kuoli jollakin tavalla. Se on kauhean\nhullua, eikös olekin? Se vain ei saata tuntua todelta.\"\n\n\"Uk-ko -- mee-nyt -- voo-i\", kuului keittiöstä pienen jalan kepsutuksen\nmukana.\n\n\"Kuunnelkaapas sitä. Miten soma se on! Te kuulette sen huutavan 'oh!'\nja seuraavana hetkenä se nauraa taas. Kas, nyt minä taas olen itsekäs,\nmutta minä voin sen voittaa jonakin päivänä, jos Jumala on hyvä.\"\n\n\"Kyllä. Hän _on_ hyvä\", myönsi Greta.\n\nHänen kätensä lepäsi oven rivalla, hänen päänsä oli painunut ja silmät\nuivat kyynelissä. Tuntuiko tällä hetkellä, että Jumala oli ollut hyvin\nhyvä näille kahdelle naiselle?\n\n\"Greta\", sanoi Mercy, ja hänen äänensä painui kuiskaukseksi,\n\"luuletteko, että Ralphie on -- jonkun näköinen?\"\n\n\"On, rakas -- hän on samanlainen kuin sinä.\"\n\nSeurasi äänettömyys. Sitten Mercyn käsi sukelsi esille peiton alta ja\ntapaili Gretan rannetta.\n\n\"Luuletteko\", hän kysyi ja ääni oli tuskin kuuluva, \"että isä tietää,\nkuka se on?\"\n\n\"En voi sanoa. Me emme ole koskaan kertoneet hänelle.\"\n\n\"En minäkään -- hän ei ole koskaan kysynyt -- ei kertaakaan. Mutta\ntiedättehän, hän heitti paikkansa kaivoksella ja palasi takaisin\nhiilihaudallensa, kun Ralphie tuli.\"\n\nGreta ei vastannut. Syntyi toinen äänettömyys. Sitten Mercy kysyi\noudolla äänellä: \"Onko se pian -- se koe?\"\n\n\"Niin pian kuin silmäsi paranevat\", vastasi Greta vakavasti, \"kaikki\nriippuu sinun selityksestäsi.\"\n\nSinä hetkenä sänkykamarin ovi avautui hitaasti, ja pikku mies tallusti\nsisään kädessään suuri paistihaarukka, johon hän oli leipäpalansa\nkeihästänyt.\n\n\"Paitta\", hän selitti pyytäen, \"paitta\", ja hän palasi keittiöön\nkoettaen kurottaa leipäänsä kylmälle hellalle.\n\n\"No, sinä rakas hanhi, eihän ole tulta paistaa sinun leipääsi\", sanoi\nGreta siepaten syliinsä pienokaisen kaikkine miesmäisine puuhineen.\n\nMercy oli kohonnut kyynärpäilleen ja hänen kasvoillansa kuvastui\nsokeiden omituinen kaiho. Sitten hän painui alas.\n\n\"Minusta ei väliä\", hän sanoi änkyttäen, \"minä tahdon maata hiljaa ja\nolla onnellinen ja iloinen, kuten hänkin.\"\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nGreta palasi pappilaan keskipäivän korvilla ja tapasi kirkkoherra\nChristianin ja Peterin käytävällä -- toisella oli viikate olalla ja\ntoisella kimppu kaisloja kainalossa. Kirkkoherra asteli äänetönnä\npäivänpaisteessa olkihattu työnnettynä taakse ja silmät maahan\nluotuina. Hän askarteli omine ajatuksineen. Vasta kun Greta oli astunut\nhänen rinnalleen ja ottanut kovasimen hänen taskustaan, hän tajusi\nhänen läsnä-olonsa ja heräsi mietteistänsä.\n\n\"Suuria uutisia, Greta; suuria uutisia, tyttöseni\", hän sanoi\nvastaukseksi Gretan hyväilevään ja kysyvään katseeseen. \"Kuinka hyvin\nonkaan sanottu, että se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, varokoon, ettei\nitse siihen lankea.\"\n\n\"Mitä uutisia, herra Christian?\" kysyi Greta, ja voimakkaampi puna\nilmestyi hänen kasvoillensa.\n\n\"No, me olimme olleet niittämässä kirkkomaalla, Peter ja minä, ja kun\nviikate on yhtä vanha kuin me itsekin, me menimme pajaan kallitsemaan\nsitä. Sanottu ja tehty. Me saavumme pajaan ja kuka sinne myös tulee,\nellei Robbie Atkinson. Robbie pyytää meitä kanssaan ilonpitoon\nLentävään Hevoseen. -- No, me menimme siis ja otimme tuopin maitoa ja\nolutta, kun Natt, Ritsonien tallimies, hyökkäsi sisään sieraimiansa\npäristellen aivan kuin hevonen, jolla hänen isäntänsä on ylenmäärin\nratsastanut. Ja Natt tiesi kertoa julmasta riidasta, joka on ollut\nGhyllissä, kun nuori Hugh Ritson oli koettanut ajaa pois talosta sitä\nroistoa tavalla, josta sinulle kerroin. Mutta tuo miespä kielsi, että\nhän on se, miksi Hugh häntä sanoi ja väitti olevansa Paul Ritson\ntuoden samalla kirjalliset todistukset, että Paul sittenkin on isänsä\nlaillinen perijä.\"\n\n\"Niin, niin. Entäs sitten?\" kysyi Greta henkeään pidättäen.\n\nPeter oli tallustanut taloon.\n\n\"No, Natt nyt ei ole aivan luotettava kertoja, pelkään, mutta yksi asia\non kuitenkin varma, ja se on: herra Hugh, joka aikoi ajaa tuon miehen\nulos talosta, onkin ajettu itse ulos kuin kerjäläinen.\"\n\nGreta seisoi käytävällä vapisten päästä jalkoihin. \"Minun miesparkani!\"\nhän huo'ahti. Sitten seurasi kysymysten tulva. \"Koska tämä tapahtui?\nMitä te luulette siitä tulevan? Mihin Hugh nyt menee? Mitä hän aikoo?\nAh, herra Christian, te sanoitte aina, että se roisto tuhoaisi hänet!\"\n\nKuului askeleita heidän takaansa. Kiihkoissaan he eivät olleet\nniitä kuulleet, ennenkuin ne olivat aivan heidän takanansa. Kun he\nkääntyivät, seisoivat he silmä silmää vasten herra Bonnithornen kanssa.\n\nAsianajaja kumarsi, mutta ennenkuin he ehtivät vaihtaa\ntervehdyskohteliaisuuksia, kuului hevosen askeleita tieltä, ja Drayton\nratsasti käytävälle. Hänen kasvonsa punoittivat ja hän esiintyi\npöyhkeän meluisasti, kun hän hyppäsi satulasta heidän keskellensä.\n\nGreta kohotti toisen kätensä rinnallensa, ja toisella hän tarttui\nkirkkoherra Christianin käsivarteen. Sinä hetkenä muuttuivat vanhan\nmiehen kasvot juroiksi ja niiden luonnollinen hyväntahtoisuus oli\nkokonaan hävinnyt.\n\nDrayton kääntyi Gretaan ja kirkkoherraan, kuten röyhkeä kerskuri.\n\n\"Minä olen tullut sanomaan kerta kaikkiaan, että minun vaimoni täytyy\nasua minun kattoni, alla.\"\n\nKukaan ei vastannut. Drayton astui lähemmä pieksäen saappaansa vartta\nratsupiiskallansa.\n\n\"Laki velvoittaa minua siihen, ja minä tahdon saada sen nyt täytäntöön.\"\n\nKukaan ei vieläkään vastannut, ja Draytonin röyhkeys lisääntyi\näänettömyydestä.\n\n\"Ei niin, että minä himoitsisin häntä. -- Älkää sitä pelätkö, rouva.\"\nKäheä nauru. \"Saakeli vie, totisesti tahtoisin äitini mieluummin\nvaimokseni kuin teidät!\"\n\n\"Mitäs sitten?\" sanoi kirkkoherra Christian hiljaa.\n\n\"Ihmisten vuoksi. Minä en tahdo olla enää ihmisten naurun aiheena.\nMinun vaimoni on minun vaimoni. Aviomies on aviomies ja vaatii\nkuuliaisuutta.\"\n\n\"Ja mitäs sitten, jos te ette sitä saa?\" kysyi kirkkoherra, vanhat\nkasvot valkeiksi valahtaneina.\n\n\"Mitä? Vankeus -- se on selvä.\" Drayton käännähti ympäri ja kosketti\nasianajajaa piiskansa varrella. \"Nyt on teidän tehtävänne, kertokaa\nheille, mitä siitä seuraa.\"\n\nTämän vetoumuksen kuultuansa herra Bonnithorne selitti, että\naviomiehellä on oikeus vaatia oikeuksiansa, ellei hän itse ole rikkonut\n\"uskollisuuttansa\" puolisoaan kohtaan.\n\n\"Laki\", lisäsi herra Bonnithorne, \"pakottaa vaimon elämään miehensä\nkanssa yhdessä, tai rankaisee häntä vankeudella, ellei hän sitä tee.\"\n\n\"Kuuletteko?\" sanoi Drayton kuopien kiihkoissaan käytävää kenkänsä\nkoroilla, -- \"rankaisee häntä vankeudella.\"\n\nSeurasi äänettömyys, ja sitten kirkkoherra sanoi hiljaa, mutta varmasti:\n\n\"Minä huomaan, että tahtoisitte saada tämän rouvan omaisuuden\ntuhlattavaksenne.\"\n\n\"No, mitäs siitä? Eikö minulla oli oikeutta tuhlata sitä, häh?\"\n\n\"Te olette tuhlannut sitä jo kylliksi varastaessanne hänelle\nkiinnitetyt velkakirjat uskottelemalla olevanne hänen miehensä, mutta\nnyt te menette liian pitkälle.\"\n\n\"Saammepa nähdä. -- Kas niin, te\" -- kääntyen asianajajaan --\n\"tarttukaa asiaan. Ellei hän tahdo tulla, vangitkaa hänet. Kuuletteko\n-- vangitkaa hänet.\"\n\nHän käännähti ympäri ja sieppasi ohjakset hevosen harjalta hohottaen\nonttoa naurua. Greta vapautti kätensä kirkkoherran kainalosta ja astui\nDraytonin luo, kunnes hän oli aivan hänen edessänsä silmä silmää vasten\nsilmät leimuten, huulet vapisten, kasvot kalpeina, koko olento suorana\nja majesteetillisena.\n\n\"Ja mitäs sitten?\" hän sanoi. \"Luuletteko te voivanne peloitella minua\nlain kovuudella? Minua? Minua?\" hän kertasi korostaen erikoisesti\njokaista tavua. \"Olenko minä kärsinyt teidän tähtenne niin vähän, että\nte uskallatte sanoa: 'vangitkaa hänet', aivan kuin se voisi saada minut\ntulemaan teidän asunnollenne!\"\n\nDrayton koetti nauraa, mutta heikko yritys kuoli hänen kuumille\nhuulillensa. Hän sylkäisi maahan ja koetti kohottaa silmänsä Gretaan,\nmutta ne painuivat heti piiskaan, jota hän piti kädessänsä.\n\n\"Vangitkaa minut, Paul Drayton. Minä en ole ensimmäinen, jonka olette\nvanginnut. Vangitkaa minut, niin minä vapaudun teistä ja teidän\nrikoksistanne\", hän lisäsi ääntänsä kohottaen.\n\nDrayton oli hypännyt satulaan.\n\n\"Sen minä teen\", hän mutisi. Hän oli nyt kalpea ja lyöty ja hänen\nröyhkeytensä oli kadonnut. Hän käänsi hevosensa ja iski piiskansa sen\nlautaseen.\n\nKirkkoherra Christian kääntyi herra Bonnithorneen.\n\n\"Seuratkaa häntä\", hän sanoi päättävästi ja kohotti kätensä.\n\nAsianajaja yritti selittää, sitten näytti kovin hämmästyvän ja\nhuomattuaan, miten valkeat kirkkoherran kasvot olivat, kääntyi tiehensä.\n\nSeuraavana hetkenä Greta riippui kirkkoherran kaulassa nyyhkyttäen ja\nvalittaen, jolloin hyvä, vanha Christian uurteisilla kasvoillaan taas\nentinen, rajaton hyvyys silitteli hänen hiuksiansa hellästi kuin joku\nnainen.\n\n\"Minun Paul-parkani, minun rakas mieheni!\" huusi Greta tuskassa.\n\n\"Ah, Jumalan kiitos, asiat ovat nyt pahimmillansa, tämän pahemmiksi ne\neivät enää voi muuttua\", sanoi kirkkoherra.\n\nHän vei Gretan sisään, valeli hänen polttavaa otsaansa vedellä ja\nkuivasi kovalla, karkealla kädellänsä kyyneleet noista silmistä, jotka\nhetkistä aikaisemmin olivat säihkyneet kuin salamat.\n\nNoin kello viiden seutuvilla sinä iltana kuului naputus pappilan\novelta, ja vanha loordi Fisher astui huoneeseen. Hänen olentonsa oli\nvieläkin hillitympi ja juhlallisempi kuin tavallisesti.\n\n\"Minä tulin sanomaan, että minun tyttäreni pikkuinen vauva on tullut\nhyvin kipeäksi\", hän sanoi, \"ja aivan äkkiä.\"\n\nGreta nousi ja pisti hatun päähänsä ja levätin hartioillensa. Hän kiisi\njo tietä pitkin, kun vanha hiilenpolttaja oli ehtinyt vasta kynnykselle.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nKun Greta ehti vanhan hiilenpolttajan mökille, lepäsi pienokainen\npuolihorroksissa Mercyn sylissä. Sen hengitys tuntui vaikealta.\nJoskus se hätkähti aivan kuin kauhistuen jotakin. Kuume oli korkea\nja suuta kuivasi. Äidin vakavat kasvot olivat painuneet sen yli ja\nniiden ilmettä on mahdoton kuvata. Vain vapisevat huulet kertoivat\ntaistelusta, joka riehui hänen sielussansa. Mutta halu nähdä pienet,\npunaiset kasvot, kiihkeä toivo saada nähdä edes vilahdukselta uinuvat\npienet silmät, äidin sydämen sanaton tuska, kun hän moitti kohtaloa,\njoka oli tehnyt pienokaisen hänen rinnallaan vieraaksi hänelle niin\nettei hän edes sen piirteitä tuntenut -- kaikki oli samalla hetkellä\nkirjoitettu näihin sokeihin kasvoihin.\n\n\"Onko se kalpea?\" kysyi Mercy. \"Nukkuuko se? Se ei puhele nyt, vaan\nsäikähtelee ja itkee ja joskus yskii.\"\n\n\"Milloin tämä alkoi?\" kysyi Greta.\n\n\"Tuossa neljän tienoissa. Se oli leikkinyt ja minä kuulin, että se\nhengitti raskaasti, ja sitten se tuli minun luokseni hoidettavaksi.\nOnko se nyt valveilla? Kuunnelkaa.\"\n\nPienokainen levottomassa unessaan mutisi heikosti: \"Uk-ko -- mee-nyt --\nvoo-i -- paitta.\"\n\n\"Se lemmikki puhuu unissaan, eikö vain?\" sanoi Mercy.\n\nSitä seurasi hinkuva, ankara yskä.\n\n\"Se on kuristustautia\", ajatteli Greta.\n\nHän sulki akkunan, sytytti tulen, asetti kattilan tulelle, että vesi\nkiehuisi ja huoneeseen tulisi höyryä, kasteli sitten flanellin kuumassa\nvedessä ja kääri sen hennon kaulan ympäri. Hän jäi koko yöksi mökkiin,\nistuen pienokaisen vuoteen vieressä ja hoitaen sitä. Mercyä hän ei\nvoinut saada menemään levolle, mutta nuori äiti oli hyvin äänetön. Hän\nei vielä ollut varmistunut siinä ajatuksessa, että pienokainen oli\nvakavasti sairas. Se oli horroksissa ja vähän kuumeessa, sen valtimo\nlöi kiivaasti ja se yski joskus hyvin ankarasti, mutta huomenna se\nolisi parempi. Oi, niin, pian se on taas terve ja poimii kukkia\npuutarhasta!\n\nPuoliyön lähetessä valtimo äkkiä rauhoittui ja hengitys kävi\ntyynemmäksi ja sairaan koko olento muuttui hervottomaksi. Mercy\nkuunteli painaen korvansa lähelle lapsen suuta ja kuvaamattoman riemun\nhymy levisi hänen kasvoilleen.\n\n\"Jumala sitä siunatkoon, se makaa nyt niin tyynenä\", hän sanoi.\n\nGreta ei vastannut.\n\n\"'Kitta' ja 'ukko' eivät nyt kummittele sen elämässä\", lisäsi Mercy\niloisesti.\n\n\"Eivät, rakas\", myönsi Greta koettaen saada äänensä niin vahvaksi kuin\nvoi.\n\n\"Minun rakas poikani on pian terve ja onnellinen taaskin, eikös olekin?\"\n\n\"On, rakas\", myönsi Greta väännellen käsiään tuskissansa.\n\nOnneksi Mercy ei voinut nähdä toista vastausta, joka kuvastui hänen\nkasvoillansa.\n\nMercy oli asettanut herkän sormensa lapsen nenälle ja tunnusteli\nkeveästi sen suun ympärystä.\n\n\"Greta\", hän pelästyneenä kuiskasi, \"näyttääkö se tuskaiselta?\"\n\n\"Vähän\", myönsi Greta hiljaa.\n\n\"Ja hänen kasvonsa -- eivätkö ne ole kylmät ja tahmeat?\"\n\n\"Meidän täytyy panna sille uusi kääre\", sanoi Greta.\n\nMercy istui vuoteen ääressä eikä tuntiin puhunut sanaakaan. Sitten hän\nsanoi äkkiä oudolla, käheällä äänellä:\n\n\"Minä toivoisin, ettei Jumala olisi tehnyt Ralphieta niin suloiseksi.\"\n\nGreta hätkähti näitä sanoja, mutta ei puhunut mitään.\n\nPäivä sarasti aikaisin. Kun ensimmäiset harmaat pilkahdukset\ntuikahtivat sisään, Greta kääntyi sinne, missä Mercy äänetönnä istui.\nHän näki surulliset kasvot lampun kellertävässä valossa ja päivän\nsarastaessa.\n\nMercy puhui taaskin.\n\n\"Greta, muistatteko, mitä rouva Branthet sanoi, kun hänen lapsensa\nkuoli noin kaksitoista kuukautta sitten?\"\n\nGreta katsahti ääneti kääreillä peitettyihin silmiin.\n\n\"Mitä?\" hän kysyi.\n\n\"No, kirkkoherra koetti lohduttaa häntä ja sanoi: 'Lapsenne on nyt\nenkelinä paratiisissa', ja silloin äiti kääntyi häneen ja sanoi:\n'Teidän enkeleistänne minä en välitä! Minä en tahdo yhtään niistä. Minä\ntahdon pienen tyttöni takaisin.'\"\n\nMercyn ääni hukkui nyyhkytykseen.\n\nKymmenen seutuvilla tohtori tuli. Hän oli ennemmin ollut estetty.\nHän oli hyvin pahoillaan, ettei ollut voinut heti täyttää rouva\nRitsonin pyyntöä, mutta tosiasia oli, että vanha herra de Broadthwite\noli saanut hirveän kolotuksen lonkkaansa ja siihen liittyi vielä\nhammastauti, ja kaikkihan tiesivät, että hänen vaatimuksiansa ei voi\nsivuuttaa. Tämän nuoren naisen lapsiko on kipeä? Kuumeessa, levoton,\nsäikähtelee unissaan, yskii? Ah, kuristusyskä -- niin, kuristus,\nvarma kuristustauti, arveluttava. Katsotaanhan. Kuinka vanha se on?\nPuolitoista vuotta? Ah, paha, hyvin paha. Aivan yleinen toisella\nvuodella olevissa lapsissa. Hyvin arveluttavaa. Tulehdus kurkunpäässä,\njoka sulkee ilmatiehyen. Päättyy usein kouristuksiin ja lapsi tukehtuu.\nIkävää, hyvin ikävää. Katsotaanhan vielä. Kauanko siitä on, kun kohtaus\nalkoi? Eilen kello neljä. Ah, pitkälle ehtinyt, liian pitkälle. Suuri\nmies pian katosi ruiskutettuaan vastamyrkkynsä ja tehtyään kaiken, mitä\nlääkäri voi.\n\nMercy oli kuullut kaiken, ja hänen pidätetty tuskansa puhkesi\nnyyhkytyksiin.\n\n\"Oi, ajatelkaa, minä en kuule enää koskaan Ralphien ääntä, ja hänen\nvalkeat, kylmät kasvonsa katsovat arkusta sill'aikaa, kun toiset lapset\nleikkivät päivänpaisteessa ja ottavat kiinni perhosia! Ei, ei, se ei\nvoi tapahtua, Jumala ei voi sallia sen tapahtua. Minä rukoilen Häntä,\nja Hän pelastaa minun lapseni. Hän voi tehdä kaikki ja koko maailma on\nhänen. Mitä minun pieni poikaseni on Hänelle? Hän ei voi ottaa sitä\nminulta.\"\n\nGretan sydän oli liian täysi, jotta hän olisi voinut puhua. Mutta hän\nsaattoi itkeä hiljaa, eikä kukaan tiennyt sitä. Mercy ojentui vuoteen\nyli ja ottaen hellästi lapsen syliinsä kohotti sen ylös ja lankesi\npolvillensa.\n\n\"Armollinen Isä\", hän sanoi lapsen suloisella, luottavalla äänellä,\n\"tämä on minun Ralphieni ja minä rakastan häntä niin syvästi. Sinä et\nvoi ajatella, kuinka syvästi minä häntä rakastan. Mutta hän on sairas,\nja tohtori sanoo, että se kuolee. Oi, rakas Isä, kuinka kauheata\nolisikaan sanoa: 'Hän on siirtynyt pois'. Enkä minä ole koskaan nähnyt\nhäntä. Sinä et voi ottaa häntä pois, ennenkuin hänen äitinsä on nähnyt\nhänet. Niin pian se vielä tapahtuu -- vain viisi päivää vielä. No,\nsehän on ihan kohta. Ei huomenna, ei ylihuomenna eikä sitä seuraavana\npäivänä, vaan sitten.\"\n\nHän lausui vielä monta lapsellista rukousta ja nousi sitten hymy\nhuulillaan ja asetti lapsen takaisin tyynyille.\n\n\"Kuinka kärsivällinen se onkaan!\" hän jutteli. \"Se ei voi sanoa\n'kiitos', mutta minä olen varma, että sen silmät puhuvat. Antakaapa kun\nminä koettelen.\" Hän pani sormensa kevyesti sen luomille. \"Ei, ne ovat\nsuljetut: hän varmaankin nukkuu. Oh, rakas, se nukkuu kauhean paljon.\nOvatko sen posket punakat? Miten hiljaa se on! Kunpa se voisi sanoa:\n'Mamma!' Oi, kuinka minä tahtoisin sitä nähdä!\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja tarttui sitten Gretan hameeseen.\n\n\"Greta\", hän sanoi kiihkeästi, \"jokin sanoo minulle, että jos minä\nnäkisin Ralphien, niin se paranisi.\"\n\nGreta hypähti kauhuissaan ylös. \"Ei, ei, ei, sinä et saa sitä\najatella\", hän sanoi.\n\n\"Mutta jokin kuiskasi sen minulle. Se oli varmaankin Jumala itse.\nTiedättehän, että meidän täytyy aina totella Jumalaa.\"\n\n\"Mercy, ei se ollut Jumala, joka sen sanoi, vaan sinun oma sydämesi.\nSinä et saa totella sitä.\"\n\n\"Minä olen varma, että se oli Jumala\", päätti Mercy. \"Minä kuulin sen\naivan selvään.\"\n\n\"Mercy rakas, ajattele, mitä sinä puhut, ajattele, mitä sinä aiot\ntehdä. Jos sinä sen teet, sinä olet ikuisesti sokea.\"\n\n\"Mutta minä olisin pelastanut Ralphien.\"\n\n\"Ei, ei, et olisi.\"\n\n\"Eikö häntä voi pelastaa, Greta?\"\n\n\"Taivainen Isä yksin sen tietää.\"\n\n\"Hyvä, Hän kuiskasi minun sydämeeni, ja kuten sanotte, hän tietää\nparhaiten.\"\n\nGreta joutui epätoivoon. Hänen ylevä sydämensä ei voinut vedota\nkiitollisuuden ja velvollisuuden tunteeseen silloin, kun äidinrakkaus\nvaati toista. Mutta hän tunsi, että koko hänen onnensa riippuisi siitä,\nmiten toinen menettelisi. Jos Mercy saisi näkönsä, kaikki kääntyisi\nhyväksi hänelle ja hänen omillensa; jos Mercy kadottaisi sen, olisi\nkoko tulevaisuus synkkä ja toivoton.\n\nPäivä kului verkalleen, ja lapsi huononi huononemistaan. Illalla palasi\nvanha hiilenpolttaja ja pistäysi sänkykamariin. Hän seisoi vuoteen\nääressä ja katseli vääntyneitä pieniä kasvoja ja kun lapsen silmät\navautuivat, hän tarjosi sille laihtuneen etusormensa. Mutta pyöreä käsi\nei tarttunut siihen enää.\n\nVanhan miehen huulet vapisivat valkean parran takana.\n\n\"Se oli suloinen pikku olento\", hän sanoi hellästi ja kääntyi pois.\n\nHän jätti soppansa koskematta ja asteli portaille. Siellä hän\nistui vuoleskellen oratuomikeppiä. Aurinko painui Ankerias-kallion\ntaa ja koko laakso ui illan autereessa. Cat Bellsin huippu hohti\nkirkkaana vaipuvan auringon luodessa siihen viimeisiä säteitänsä.\nRaitis etelätuuli alkoi puhaltaa ja vilja huojui ja välkähteli\nkuiskaillen ihmeellisin kielin yön tervetulleeksi. Koira makasi vanhan\nhiilenpolttajan jaloissa, avaten joskus silmänsä ja tavoitellen\nlentäviä kärpäsiä, jotka ilokseen näyttivät tahtovan kiusoitella sitä.\n\nNuori elämä sisällä riutui loppuansa kohden. Ei kuulunut enää kirkuvaa\nyskää, äänekäs hengitys kävi säännöttömämmäksi ja korahtelevaksi. Mercy\nnosti lapsen vuoteesta ja istui se sylissänsä takan edessä. Greta näki\nsen silmien avautuvan ja samana hetkenä hän näki sen huulten liikkuvan\nhiljaa, mutta hän ei kuullut mitään.\n\n\"Hän kutsuu äitiänsä\", sanoi Mercy kallistaen korvansa lähelle lapsen\nsuuta.\n\nSeurasi pitkä äänettömyys. Mercy puristi lasta rintaansa vasten. Sen\nläheisyys näytti lievittävän hänen tuskaansa.\n\nGreta seisoi ja katseli. Hän näki pienten huulien liikkuvan taas, mutta\nnytkään hän ei kuullut mitään.\n\n\"Hän kutsuu äitiänsä\", kertasi Mercy miettivästi, \"ja oh, hän tietää\nlähtevänsä niin pitkälle matkalle!\"\n\nVielä kerran liikkuivat pienet huulet.\n\n\"Hän kutsuu minua\", sanoi Mercy kuunnellen henkeään pidätellen ja hän\ntuli levottomaksi ja kiihoittui. \"Hän muuttaa pois, minä kuulen sen.\nHän on hyvin kaukana. -- Ralphie, Ralphie!\" Hän oli kohottanut lapsen\nhyvin lähelle kasvojansa. \"Ralphie, Ralphie!\" hän huusi.\n\n\"Anna lapsi minulle, Mercy\", pyysi Greta.\n\nMutta äiti puristi sitä suonenvedontapaisesti.\n\n\"Ralphie, Ralphie, Ralphie!\"\n\nÄkkiä levähtivät valkeat vaatteet. Sinä hetkenä side ole pudonnut\nMercyn silmiltä ja hän tirkisteli lapsen kasvoihin silmät villeinä ja\npois suunniltansa.\n\n\"Ralphie, Ralphie... _Hugh_!\" hän huusi.\n\nÄiti oli lopultakin nähnyt lapsensa ja sinä hetkenä hän oli tuntenut\nsiinä isän piirteet.\n\nSeuraavana hetkenä Jumalan enkeli liiteli läpi tämän murheiden talon,\nja lapsi lepäsi kuolleena äitinsä rinnoilla.\n\nMercy näki sen ja hänen kiihkonsa asettui. Hän nousi hiljaa seisoalleen\nja asetti pienokaisen vuoteelle. Ei kuulunut ainoatakaan huokausta,\neikä vuotanut yhtään kyyneltä. Hänen kasvonsa vain olivat tuhkanharmaat\nja hänen valkeat huulensa vapisivat.\n\n\"Greta\", hän sanoi hyvin hiljaa, \"tahtoisitteko mennä hakemaan _häntä_?\"\n\nGreta suuteli hellästi tytön otsaa. Hänen oma tyyni, luja mielensä\nlannistui. Koko maailma oli nyt hänelle kuollut.\n\n\"Kyllä, rakkaani\", hän kuiskasi.\n\nSeuraavana hetkenä hän oli jättänyt huoneen.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nIlta oli joutunut. Silloin tällöin lintujen kirkuna kaikui läpi\nhämärtyvän illan. Pitkä hopeanhohtoinen viiru häipyi vähitellen\näärettömyyksiin Hindscarthin yläpuolelta. Greta riensi kaivosvuorelle.\nNostokoneitten vitjojen kitinä ilmaisi, että työ kaivoksessa jatkui.\n\nSiitä oli nyt puolitoista vuotta, jolloin onnettomuus ja mustin ja\nkauhein epätoivo heitti ensikerran synkän varjonsa hänen elämäänsä,\neivätkä ne pilvet olleet poistuneet hetkeksikään, ennenkuin kolme\npäivää sitten. Silloin muutamana hetkenä valo oli välähtänyt pilvien\nvälitse ja hän oli nähnyt tien, joka voi johtaa hänet tästä tuskain\nsokkelosta ulos. Mutta nyt näytti kohtalon tuomio riistäneen häneltä\nainiaaksi elämän, toivon ja rakkauden.\n\nMercy olisi ikuisesti sokea! Kaikki oli nyt peruuttamattomasti\ntapahtunut. Gretan voimakas, tyyni mieli painui painumistansa. Hän\nnäki petturin ainiaaksi voittaneen oikean miehen aseman ja nimen, ja\nhän näki sen oikean miehen laahustaen kulkevan elämäänsä -- hylkiönä,\npilkattuna, kantaen häpeän kuormaa, rikoksen merkki otsallensa\npoltettuna. Ja tämä onneton mies oli hänen puolisonsa, eikä hänellä\nollut muuta jäljellä kuin vaimonsa rakkaus, ei muuta toivoa kuin hänen\nuskollisuutensa.\n\nGreta pysähtyi Hugh Ritsonin toimiston ovelle ja koputti. Hetkistä\nmyöhemmin nämä kaksi seisoivat silmä silmää vasten. Hugh oli puettu\nkaivosflanelliinsa ja seisoi pöydän ääressä, jolla lamppu paloi. Kun\nhän tunsi tulijan, hän kohotti toisen kätensä ohimoillensa ja toinen\nlepäsi kaminan reunalla. Gretan huulet omituisesti nytkähtelivät, ja\nHugh sai vaistomaisen varmuuden, että Greta sitten viime tapaaman oli\ntullut laihemmaksi ja läpikuultavammaksi.\n\n\"Tule minun kanssani\", kuului Gretan värisevä kuiskaus. \"Mercyn lapsi\non kuollut ja tyttöparka pyytää sinua luoksensa suuressa surussansa.\"\n\nHugh ei puhunut aluksi mitään, vaan varjosti silmiänsä lampun valolta.\nSitten hän sanoi äänellä, joka oli aivan toinen kuin hänen omansa:\n\n\"Minä seuraan sinua.\"\n\nGreta oli pitänyt kiinni oven vetimestä ja nyt hän kääntyi mennäksensä.\nHugh astui askelen häntä lähemmäksi.\n\n\"Greta, eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa minulle?\" hän kysyi.\n\n\"Mitä sinä toivoisit minun sanovan sinulle?\"\n\nHugh ei vastannut; hänen silmänsä painuivat maahan Gretan katseen\nedessä.\n\nGreta teki kädellänsä kevyen liikkeen lisätessänsä:\n\n\"Sinun ja minun ei pitäisi viipyä samassa huoneessa -- ei koskaan olisi\npitänyt viipyä -- mutta minun asiani ei ole se.\"\n\n\"Minä olen tämän ansainnut\", sanoi Hugh nöyrästi.\n\n\"Hirveä työ on tehty -- niin, tehty, eikä sitä voida enää auttaa. Mutta\nkoska olet kysynyt, mitä minulla on sinulle sanottavaa, on se tämä: Se\nmies, joka on ollut sinun pahuutesi välikappaleena ja hallitsee nyt\nsinua, on ollut tänään sanomassa minulle, että hän voi pakottaa minut\nelämään hänen kanssaan ja jos kieltäydyn, hän voi vangituttaa minut.\nVoiko hän tehdä sen?\"\n\nHugh Ritson kohotti silmänsä ja tuijotti tylsänä ja älyttömänä eteensä.\n\n\"Elää hänen kanssaan -- hänen? Sinun elää hänen kanssaan?\" hän sanoi\nhajamielisesti.\n\n\"Elää hänen kattonsa alla -- ne olivat hänen sanansa. Voiko hän tehdä\nsen? Minä tarkoitan, tunnustaako laki hänet minun miehekseni.\"\n\nHugh Ritsonin silmät pyörivät.\n\n\"Tehdä sen? Sinun miehesi?\" hän toisteli sekavasti.\n\n\"Minä tiedän, mitä hän tahtoo\", sanoi Greta raskaasti huoaten. \"Ei hän\nollenkaan toivo minua itseäni, mutta hän ei voi saada toista, ellei\ntoista ensin saa.\"\n\n\"Toinen ilman toista?\" kertasi Hugh Ritson matalalla äänellä. Sitten\nhän kävi huoneen yli tavattoman kiihtyneenä. \"Greta, tuo mies on --\ntiedätkö sinä, _kuka_ hän on?\"\n\n\"Paul Drayton, Hendonin kapakoitsija\", vastasi Greta kylmästi.\n\n\"Ei, ei; hän on sinun --\"\n\nHän pysähtyi otsa rypyssä ja sormet nyrkkiin puristettuina.\n\n\"Tahdotko sinä sanoa _minulle_, että hän on minun mieheni?\" kysyi Greta\narvokkaasti.\n\nHugh Ritson vei taas kätensä ohimoillensa.\n\n\"Greta, minä olen ansainnut sinun epäluulosi\", hän sanoi ääntänsä\nmuuttaen.\n\n\"Mikä on tehty, sitä ei koskaan voi saada tekemättömäksi\", vastasi\nGreta.\n\nHughin ääni oli saavuttanut tyyneytensä, mutta hänen käytöksensä oli\nvielä kiihoittunut.\n\n\"Ehkäpä minä voin sinua vielä palvella\", hän sanoi. \"Minä olen tehnyt\nsinulle liian paljon vääryyttä. Minä tiedän sen.\"\n\n\"Mitä arvoa sinun katumuksellasi on nyt?\" kysyi Greta. \"Se tulee liian\nmyöhään.\"\n\nHugh katsoi häntä lujasti silmiin ja vastasi:\n\n\"Greta, sangen syvä totuus sisältyy väitökseen, että onnettomin mies\nmaailmassa on se, joka tuntee omantunnontuskia _ennen_ kuin on tehnyt\nrikoksen. Minä olin -- minä olen -- se mies. Minä tein, mitä minä tein,\ntietäen, että katuisin sitä -- ah, elämäni viimeiseen hetkeen asti.\nMutta minut ajettiin siihen. Minulla ei ollut voimaa vastustaa sitä: se\nhallitsi minua silloin ja se hallitsee minua yhä.\"\n\nGreta oli painanut sormensa päät lujasti leukaansa. Hugh Ritson astui\naskelen lähemmä.\n\n\"Greta\", hän sanoi, ja ääni painui katkonaisiksi kuiskauksiksi, \"on\nmiehiä, joille rakkaus on lyhyt henkäys, myrsky, joka lyö heitä\nkasvoihin ja hukuttaa hyökylaineihinsa ja samassa häviää. Minulle se\non haava, syvä, kalvava, sisäinen haava, joka riuduttaa ja polttaa.\"\nGretaa värisytti. Oli kuin hänen sanansa olisivat viillelleet häntä.\nKärsimättömin elein hän kääntyi oveen sanoen:\n\n\"Tämä on sinun lapsesi kuolinhetki, ja taivas sinulle anteeksi suokoon,\nse tuntuu olevan myöskin sinun veljesi toiveiden kuolinhetki\", hän\nkatsahti ympärilleen. \"Ajatteletko sinä _häntä_?\" hän lisäsi ääntänsä\nkorottaen. \"Kun sinä näet tuon miehen hänen paikallansa, hävittävän\nhänen ja minun omaisuuttani, ajatteletko sinä koskaan, _missä hän on_?\"\n\nHänen äänensä vapisi ja katkesi. Seurasi hetken äänettömyys. Hän oli\nkääntänyt päänsä sivulle, ja Hugh kuuli tukahdutettua nyyhkytystä.\n\n\"Kyllä, minä ajattelen häntä\", vastasi Hugh hitaasti. \"Öisin,\nunettomina hetkinä minä ajattelen häntä ja missä hän on, ja minä pidän\nhäntä onnellisena miehenä -- niin, onnellisena miehenä! Mitä siitä, jos\nhän käyttää vangin pukua? _Hänen_ sieluansa ei paina kuolemansynti.\nToista on minun -- _katso_ minuun!\"\n\nHän hymyili julmasti.\n\n\"Minä olen kuullut kaiken\", sanoi Greta. \"Sinä olet kylvänyt tuulta ja\nkorjaat myrskyä.\"\n\nHughin huulilta kuului naurua muistuttava ääni. Se kohosi katkeruuden\nlähteistä, jotka kuohuivat syvällä hänen sydämessänsä.\n\n\"Ei sitä\", hän sanoi, \"kaikki se kyllä häviää pois.\"\n\nGreta seisoi kynnyksellä; hän ei käsittänyt, mikä voima häntä pidätti\nsiinä.\n\n\"Greta, minä en ole niin paha kuin minä ehkä näytän. Minä olen\narvoitus, jota sinä et osaa ratkaista. Ei ole kaukana se aika, jolloin\nminä en enää huoleta maailmaa ja jälkeeni minä en jätä mitään muuta\nkuin kurjan, häväistyn nimen, onko se paljon? Greta, tuntuisiko sinusta\npyhyyden pilkalta, jos minä pyytäisin sinulta anteeksi?\"\n\n\"On toisia, joilla on enemmän anteeksi annettavaa\", sanoi Greta.\n\"Yksi niistä odottaa sinua tällä hetkellä, ja, ah, tyttöparka, hänen\nsydämensä on murtunut!\"\n\nHugh Ritson painoi päänsä alas, ja Greta sulki oven jälkeensä.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nOli myöhäinen ilta. Vetiset hunnut, jotka usein ilmestyvät erottamaan\npäivää yöstä, riippuivat taivaalla. Tuuli oli yltynyt ja puut\nhuokailivat. Kun Hugh Ritson saapui mökille, oli kaikki pimeää sen\nympärillä, paitsi sitä valojuovaa, joka takasta lähtien lankesi\navoimesta ovesta portaille ja pihalle. Takan ääressä istui vanha loordi\nFisher, orapihlajakeppi jaloissaan, kyynärpäillään polviinsa nojaten\nja kasvot käsiin hautautuneina. Uninen takka heitti hiiltyvää valoansa\nhänen painuneeseen, valkeaan päähänsä. Kun Hugh Ritson astui keittiöön,\nkohotti vanhus päänsä ja kasvoilla kuvastui sanaton murhe ja moite\nyht'aikaa, Hugh Ritsonin ylpeä mieli painui hänen katsellessaan tätä\näänetöntä surua. Vanhuksen katse oli kuin haavoitetun koiran, joka\nkatselee raakaa isäntäänsä.\n\nLammaskoira makasi pitkin pituuttaan lieden edessä. Keittiö oli tyhjä\neikä kuulunut mitään muuta ääntä kuin kellon nakutus ja sirkkojen\nlaulu. Mutta Hugh Ritsonin epävarman askelen kopsaessa kovaan\nsavilattiaan avautui sänkykamarin ovi, ja Greta tuli sieltä häntä\nvastaan.\n\nVuoteen ääressä paloi kynttilä. Takan vieressä istuivat Mercy Fisher\nja kirkkoherra Christian. Mercyn pää lepäsi heidän välillään olevalla\npöydällä ristiin heitetyillä käsivarsilla. Toinen käsi oli auki, ja\npitkä keltainen tukka irtonaisena peitti sekä kädet että ruumiin\nyläosan ja kirkkoherran käsi silitteli hyväillen sitä. Hugh Ritsonin\nastuessa huoneeseen kirkkoherra nousi ja kylmästi kumartaen poistui.\nGreta oli ennemmin jättänyt huoneen ja keittiössä he toisensa tapasivat.\n\nMercy kohotti päänsä ja katsoi Hughiin. Ei ollut kyyneltä uupuneissa,\npunaisissa, turvonneissa silmissä, eikä ainoakaan huokaus kohonnut\naaltoilevasta rinnasta. Hän nousi ääneti ja ottaen Hughin käden omaansa\njohti hänet vuoteen luo.\n\n\"Katso, siinä hän on\", hän sanoi järkyttävän vakavasti ja kohotti\ntoisella kädellänsä nenäliinan pieniltä kasvoilta. Hugh Ritsonia\nvärisytti. Hän näki omat piirteensä, niinkuin muisto olisi kaukaisilta,\nmenneiltä ajoilta loihtinut ne esiin.\n\nMercy vapautti kätensä ja äänettömänä peitti kasvonsa. Mutta hän ei\nitkenyt.\n\n\"Minun pikku Ralphieni\", hän sanoi selittäen, \"kuinka äänetön se\nonkaan nyt! Oi, sinun olisi pitänyt nähdä se silloin, kun se oli kuin\naamuauringon hohtava säde. Miksi sinä et tullut ennemmin?\"\n\nHugh Ritson seisoi katsellen lapsen kuolleita kasvoja eikä vastannut\nmitään.\n\n\"Parasta on, että asia on, niinkuin on\", hänen sydämensä kuiskasi sinä\nhetkenä. Seuraavana hetkenä koko hänen olentonsa vapisi. Mitkä olivat\nne ajatukset, jotka kutsumatta olivat kohonneet hänen sielustansa? Eikö\nollut parempi, että hänen lapsensa lepäsi tuossa kylmänä, kuin että\nhän täyttäisi tämän yksinäisen talon ilolla ja rakkaudella? Oliko hän\nsitten niin musta konna? Jumala varjelkoon siitä! Kuitenkin parasta on\nnäin.\n\n\"Kaikki on ohi nyt\", virkkoi Mercy ja hänen kätensä putosivat\nhervottomina kasvoilta. Hän käänsi väsyneet silmänsä Hughiin ja lisäsi:\n\"Me olemme saaneet jo rangaistuksemme.\"\n\n\"Rangaistuksen?\" sanoi Hugh -- \"me?\" Seurasi hetken äänettömyys, ja\nlaskien äänensä, niin että se oli tuskin kuuluva, hän sanoi: \"Sinun\nkuormasi on raskas kantaa, tyttöparkani.\"\n\nMercyn hennot sormet liikkuivat hiukan.\n\n\"Minä en voi sitä enää kantaa\", hän vastasi.\n\n\"Moni on ajatellut samoin ennen sinua\", sanoi Hugh, \"mutta Jumala yksin\ntietää, kuinka paljon me jaksamme kantaa, ennenkuin olemme tarpeeksi\nkoetellut.\"\n\n\"Hyvä, kaikki on nyt ohi\", kertasi Mercy kuuntelematta häntä.\n\nHän puhui itsestänsä, niinkuin hänen päivänsä olisivat jo päättyneet\nja kärsimys olisi ohi, niinkuin hänen elämänsä lanka olisi punoutunut\ntuossa vuoteella lepäävän pienokaisen olentoon, jonka tie nyt oli\npäättynyt. Hugh Ritson katsahti häneen ja hänen kasvolihaksensa\nvavahtelivat. Mercyn uupuneet silmät olivat vielä kuivat, niiden hämärä\nvalo tuli kuin jostakin kaukaa sumujen takaa.\n\n\"Kuinka minä rukoilinkaan, että saisin nähdä Ralphieni!\" hän huokasi.\n\"Minä ajattelin, että Jumala olisi määrännyt, etten minä saisi koskaan\nnähdä lastani. Ehkäpä se oli minun rangaistukseni kaikesta -- kaikesta,\nmitä on ollut. Mutta minä rukoilin yhä. Oi, sinä et voi käsittää, miten\npaljon minä rukoilin! Mutta sen täytyi olla kirottua rukousta.\"\n\nHän kätki kasvonsa uudestaan käsiinsä ja lisäsi odottamattoman\ninnostuneesti:\n\n\"Jumala kuuli minun rukoukseni ja vastasi siihen. Mutta katso!\" Hän\nosoitti lasta. \"Minä näin hänet -- niin, minä näin hänen -- _kuolevan_!\"\n\nHugh Ritson oli liikutettu, mutta hänen sydämensä oli katkera. Tänä\nhetkenä hän kirosi sen uskollisuuden, joka sitoi tuon naisen sielun\nhäneen. Jospa hän voisi tallata sen jalkoihinsa ja katkoa iäksi sen\nketjun, jolla hän piti tuota typerää olentoa sidottuna.\n\n\"Hugh\", jatkoi Mercy ja hänen äänensä sai vienon soinnun, \"me eroamme\nnyt iäksi. Meidän Ralphiemme -- sinun ja minun -- kutsuu minua. Minä\nen voi elää ilman häntä, Jumala ei tahdo minua pakottaa siihen. Hän\non rangaissut jo minua ja Hän on armollinen. Ajattelehan, meidän\nRalphiemme on taivaassa.\"\n\nHän vaikeni, puri huultansa ja veti kuuluvasti ilmaa keuhkoihinsa.\nHänen kasvonsa saivat kuoleman ilmeen ja äkkiä hänen koko olentonsa\nmuuttui äärettömän tuskaiseksi.\n\n\"Tiedätkö, jokin kuiskasi tänä hetkenä minulle, että Jumala on\nrangaissut meitä niin, ettei Ralphie olekaan taivaassa, ja että isän\nsynnit --. Oi, minun lemmikkini, minun rakkaani!\"\n\nKirkaisten hän kääntyi kädet levällään vuoteeseen, sulki lapsen\nsyliinsä ja suuteli sitä hellästi.\n\nKyyneleet tulvehtivat vihdoin esille ja huuhtelivat pienokaisen\näänettömiä kasvoja. Hugh Ritson ei voinut kauempaa tätä näkyä kestää.\n\n\"Mercy\", hän sanoi, ja hänen äänessään oli syvä, värisevä sointu. \"Jos\non olemassa jotakin syntiä, se synti on minun, ja jos on olemassa jokin\nrangaistus, sekin on minun. Mitä tulee sinun pikku poikaasi, ole varma,\nettä hän on taivaassa.\" Hän oli astunut ovelle ja tarttunut puiseen\nvetimeen. \"Sinä sanoit oikein, me emme enää koskaan tapaa\", hän sanoi\nomituisella äänellä. \"Hyvästi.\"\n\nMercy kohotti kyyneleiset kasvonsa. \"Anna minulle kätesi erotessamme\",\nhän sanoi rukoilevalla äänellä. Hugh oli toisella puolella vuodetta, ja\nMercy ojensi hänelle kätensä vuoteen yli. Hugh astui askelen lähemmä ja\nsulki tarjotun käden omaansa. Heidän välillänsä ja heidän yhtyneitten\nkäsiensä alla lepäsi lapsi. \"Hugh, me emme voineet rakastaa tässä\nmaailmassa -- jokin johti meitä harhaan, mutta me yhdymme vielä kerran,\nemmekö yhdy?\"\n\nHugh käänsi silmänsä toisaalle.\n\n\"Ehkä\", hän vastasi.\n\n\"Lupaa minulle\", pyysi Mercy, \"lupaa se minulle.\"\n\nHugh hengitti raskaasti.\n\n\"Jos on olemassa Jumala ja vanhurskas tuomio, me kohtaamme vielä\njälleen\", hän myönsi.\n\nHänen äänensä katkesi. Hän kääntyi kiireesti ympäri ja riensi ulos\nhuoneesta.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nYö oli tavattoman pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Tuuli huokaili\nraskaasti puissa. Kun se joskus hetkiseksi tyyntyi, kuului ilman läpi\nveden synkkä kohina kaukaisista koskista.\n\nHugh Ritson asteli pimeässä painunein päin. Hän ei kulkenut nyt\nkaivosvuorelle, vaan päinvastaiselle suunnalle. Kun hän saapui kylään,\nhän pysähtyi Lentävän Hevosen luona. Äänekkäät naurunpuuskat kuuluivat\nsalista, jonka akkunoita punaiset verhot peittivät.\n\nHän seisoi ovella, joka avautui kapakkahuoneeseen. Kapakan emäntä,\nseisten selin häneen, jutteli tavattoman innokkaasti muutaman laakson\nvaimon kanssa, joka seisoi kannu kädessä myymäpöydän toisella puolella.\n\n\"Mitä, eukko, ettekö todellakaan ole kuullut, mitä tapahtui Ghyllissä\ntänä aamuna?\"\n\n\"En, Bessie, minä olen ollut ahkera kuin muurahainen koko päivän pesten\nja silittäen.\"\n\n\"No, sieltähän kuuluu aivan kummia. Kaksi veljestä ja sellaisia\nkelvottomia. Siellä tuli lopulta ilmitappelu ja herra Hugh kuuluu\nolevan kuoleman kielissä siitä iskusta, jonka tuo pitkä kolppana\nhänelle antoi.\"\n\nHugh Ritson tömisti kovasti jalkojansa ovella.\n\n\"Sanokaa miehellenne, että minä tahdon tavata häntä\", hän sanoi\nkäskevästi.\n\nKapakan emäntä katsahti ylös, kääräisi lautasliinan kokoon ja vastasi\nhermostuneesti: \"Kyllä, herra.\" Sitten hän luntusti salin ovelle ja\navasi sen. Meluisat äänet, höyryt ja inhoittavat hajut hyökkäsivät\nkilvan raittiimpaan huoneeseen. \"Tommy!\" hän huudahti, niin että se\nkirkuvana kuului yli muiden melun.\n\nKapakan isäntä ilmestyi.\n\n\"Voitteko lähettää minulle kyytirattaat puoli viideksi huomenaamuna?\"\nvirkkoi Hugh.\n\n\"Ehkä; se on kyllä sangen varhainen hetki, luullakseni\", inisi kapakan\nisäntä.\n\nPuhuessaankin hän veti pitkävartista piippua ja hänen punakoille\nkasvoillensa ilmestyi kaksimielinen hymy.\n\n\"Minun täytyy joutua viiden junalle\", selitti Hugh. \"Lontooseen?\"\ntoinen poski irvistyi lukemattomiin poimuihin.\n\n\"Sanoin viiden junalle\", sanoi Hugh kiivaasti. \"Mää en sano millonkaan,\nei. Se olisi kolme puolikruunusta.\"\n\nHugh heitti puolen sovereignen rahan myymäpöydälle.\n\n\"Lähettäkää se täsmälleen puoli viisi.\"\n\n\"Ghylliin?\"\n\nKureet poskella näyttivät nyt tasoittuneen.\n\n\"Kaivosvuorelle.\"\n\nSalin ovi avautui uudelleen, ja Natt ilmestyi kynnykselle. Tallimiehen\nuniset silmät avautuivat ja välähtivät tietävän näköisinä. Sitten hänen\npyöreät kasvonsa katosivat ja hänen livertävä äänensä sekaantui toisten\näänekkääseen meluun. Seuraavana hetkenä ovi heitettiin selkoselälleen,\nja Drayton vetelehtivänä ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hänen tukkansa oli\nlaskeutunut otsalle, josta hattu oli työnnetty takaraivolle. Sikaari\nsavusi hänen suussansa, ja sormiensa päät hän oli tukkinut liivinsä\ntaskuihin.\n\n\"Tuu sisään, mull' on jotakin näytettävää sinulle\", hän hohotti.\n\nHugh ei hievahtanut paikoiltaan, vaan nosti kuitenkin päänsä ja silmäsi\nhuoneeseen. Puolet koko laakson kelvottomimmasta roistoväestä oli\nkerääntynyt pöydän ympärille, ja heidän haamunsa näyttivät sinisiltä\nsavun sisässä. Suuren takan puisella reunuksella oli auki suuri kirja,\njonka lehtiä ovelta puhaltava tuuli selaili.\n\n\"Mää en ol' unohtannu, mitä sää sanoit kauan aikaa sitten kirkkoherran\nkirjast'\", sanoi Drayton, \"tässä se on ja verraton kalleus se onkin.\nSinä tahroit peloittaa mua sillä, mutta varjele taivas, miten kauheasti\nminä siitä pirän. Kuuntele.\"\n\nDrayton astui takaisin huoneeseen, käänsi lehtiä ja alkoi ilakoivalla\näänellä lukea:\n\n\"1847: marrask. 18. -- Thomas sanoi, että Allan on äskettäin tullut\nSkotlannista, on skotlantilaista syntyperää, ja että hänen vaimonsa on\nirlantilainen, ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka on vasta\nmuutaman kuukauden vanha eikä vielä kävele.\"\n\nSe oli kirkkoherran muistiinpanokirja.\n\n\"Sehän on verrattoman hyvä, eikös olekin, herra Hugh Ritson?\"\nsanoi Drayton kohteliaasti kumartaen ja osoittaen harvinaista\nsivistyneisyyttä, jota seurasi merkitsevä sivukatse hänen hohottaviin\nseuralaisiinsa, jotka istuivat siinä ympärillä.\n\nHugh Ritson seisoi jäykkänä ja sanoi tyynesti:\n\n\"Mistä olet saanut tuon?\"\n\nKun tämä kysymys oli lausuttu, kuului pöydän ympäriltä mitä erilaisinta\ntirskunaa ja murinaa, aivan kuin tässä olisi tehty verraton sankarityö.\nHugh Ritsonin silmät kiersivät miehestä mieheen ja katse tuli yhä\ntiukemmaksi.\n\n\"Olette sen varastaneet, olen siitä varma\", hän sanoi hiljaa.\n\n\"Entäs sitten?\" rähähti Drayton. \"Se oli hienoa hommaa. Natt\nviekoitteli pois methodistin, ja sill'aikaa minä supelsin kirjan.\"\n\nDrayton näytti ylpeilevän osastaan mikä hänellä oli tässä erinomaisessa\nnäytelmässä, ja hänen ystävänsä nauraa hohottivat hänen loistavalle\nselityksellensä. Nattin uniset silmät olivat yliluonnollisen kirkkaat\ntänä suurena hetkenä.\n\nHugh Ritsonin otsa synkkeni raivosta.\n\n\"Tämä on teidän kiitollisuuttanne seurakuntanne paimenta kohtaan\", hän\nsanoi.\n\nKuului taas tirskunaa ja murinaa pöydän ympäriltä.\n\n\"Yhdelläkään teistä ei taida olla syytä pitää kirkkoherra Christianin\npuolta\", sanoi Hugh lujalla äänellä. Hän katsoi terävästi pöydän\nympärillä istuvien miesten kasvoihin, ja nauru alkoi vähitellen\ntyrehtyä. \"Reuben Rae, kuka hoiti teidän sairasta vaimoanne? -- John\nProudfoot\", -- sepälle -- \"mitä voitte kertoa siitä ajasta, jolloin\nlapsenne makasi kuumeessa?\" Hänen vilkas silmänsä tunkeutui salin\njokaiseen soppeen, ja useampi kuin yksi iloinen veitikka painoi\npäänsä rinnallensa. \"Te nauratte vielä, te kelpo sankarit, kun teidän\nhyväntekijänne taloon on varas tunkeutunut.\"\n\nDrayton harppasi häntä kohti.\n\n\"Tuki kitas ja paikalla\", hän karjui.\n\nHugh Ritson ponnisti hillitäksensä itseänsä.\n\n\"Minä en ole tullut tänne rähisemään\", hän sanoi tyynesti.\n\n\"Hempeämielinen mammanlellu, huh, se sinä olet, kuuletko?\" pyhähti\nDrayton.\n\nHughin kasvot väännähtivät, mutta hän kääntyi ympäri ja oli jo\nseuraavana hetkenä tiellä.\n\nDrayton seurasi häntä ulos äänekkäästi nauraa hohottaen. Hugh kääntyi\näkkiä ympäri ja sulki oven. Sitten hän kääntyi Draytoniin, jonka\ninnoittavat kasvot olivat epäselvinä hänen edessänsä verhojen takaa\ntuikkivassa punertavassa valossa.\n\n\"Sinä olet koettanut kiduttaa minua\", hän sanoi, \"aivan kuin koettaisit\nhirttää koiraa hännästänsä ja kiskoisit hampaita rotan suusta. Sinä\nolet uhannut myöskin inhoittavalla tavalla kiduttaa jaloa ja hyvää\nnaista. Sinä olet roisto ja sinä tiedät sen. Mutta sinäkin epäröisit,\njos sinä varmasti tietäisit, kuka tai mikä sinä olet. Anna minun sanoa\nse sinulle uudestaan nyt, kun me olemme kahden ja kun minulla ei ole\nmitään persoonallisia etuja ajettavana. Sinä olet se mies, jonka nimen\nminä sinulle annoin -- Paul Lowther, Robert Lowtherin poika -- ja tuo\nnainen, minun veljeni vaimo, jonka sinä omaa etuasi tavoitellessasi\ntahdot pakottaa asumaan saman katon alla sinun kanssasi, on sinun oma\nsisaresi.\" Draytonin raaka naurun hohotus kuului yli puissa tohisevan\nmyrskytuulen. Hänen seuralaisensa sisällä kuulivat sen ja vaikenivat\nkuuntelemaan.\n\n\"Se on sievä, vanha juttu, tuo. Annapas olla -- sinä olet kertonut sen\nennenkin, muistaakseni.\"\n\n\"Silloin se oli valhe, nyt se on Jumalan nimessä totta!\" vakuutti Hugh.\n\nDrayton nauroi taaskin.\n\n\"Ja silloin sitä uskottiin, mutta nyt ei uskota. Ei, ei, herra Hugh, se\nei kävele.\"\n\n\"Me saamme nähdä.\"\n\nHugh Ritson oli pyörähtänyt ympäri ja mennyt. Drayton palasi takaisin\nystäväinsä luo. \"Eikö kyyhkynen tuo riistaa nokassaan, kun se palaa\npensaaseen?\" hän mutisi.\n\n\"Ei, sillä on nokassa komea, valkoinen höyhen\", sanoi vanha Reuben Rae.\n\n\"Ei se riistaa kokoa, jolla on vain kieli aseena\", päätti John, seppä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHugh Ritson asteli pimeässä kaivosvuorelle. Sulatusuunista hohti valoa\neteläiselle taivaalle, ja vuorenjyrkänteet häämöttivät epäselvinä\nsen valossa. Koneen jyske, ketjujen kolina ja viiltävä lapioiden\nkirskuna, kun miehet loivat kopista malmia pengermälle, olivat ainoat\näänet, jotka kuuluivat tuulenpauhinan yli. Gubblum työskenteli aivan\nkaivosaukon suulla. \"Oglethorpe\", sanoi Hugh, \"kuinka monta vuoroa on\nalhaalla työssä tänä yönä?\"\n\n\"Kaikki, paitsi kahta miestä -- vanhaa Reubenia ja Jim Southia.\"\n\n\"Sittenhän ne ovat valinneet työn.\"\n\n\"Niin, toiseks' kahreks' viikoks' -- luottaen siihen, että saavat\npalkkansa jo ennen sitä, jos Jumala suo.\"\n\n\"He eivät tule pettymään.\"\n\nHugh Ritson kääntyi pois. Gubblum työnsi kärrynsä pengermän reunalle\nja levähti mutisten itseksensä: \"Joka tapauksessa hän kestää sen aivan\nkylmästi.\"\n\nMutta ulkonainen tyyneys hävisi heti, kun Hugh Ritson pääsi omaan\nhuoneeseensa kaivosvuoren juurelle. Hän valeli polttavaa otsaansa\nuudestaan ja yhä uudestaan. Hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti\nja hän pisti hikiset kätensä kyynärpäitä myöten kylmään veteen pitäen\nniitä siellä useita minuutteja. Pitkään aikaan hän ei hetkeksikään\nistahtanut. Hän käveli lakkaamatta ja kiusaantuneena, ja hänen\nherpaantunut jalkansa oli raskas ja laahustava. Sitten hän heittäytyi\nleposohvaan, pyöri siinä hetkisen ja alkoi taaskin surullisen\nmarssinsa. Nämä tunnit kuluivat hitaasti.\n\nHän kertasi kohta kohdalta päivän elämykset. Ja yksitellen syöksyivät\nhänen mieleensä kaikki ne tapaukset, joita hänelle oli sattunut näinä\nkahtena vuotena isän kuoleman jälkeen. Myrsky raastoi esille kaikki jo\nhaihtuneetkin muistot. Ja jokaisella muistolla oli oma katkera makunsa\nja ne saastuttivat koko hänen sielunsa kuin rutonhuurut. Hän koetti\nsuojata itseään itseänsä vastaan. Mitä hän ensin oli aikonut tehdä, oli\nollut vain etsiä eittämätöntä laillista oikeuttansa, ja -- jos hän oli\nmennyt pitemmälle uskaltamatta ajatella, ennenkuin teko oli tehty --\noli se ollut rakkaus, joka hänet oli harhaan vienyt. Oliko siis niin\nraakaa etsiä oikeutta, niin häpeällistä rakastaa?\n\nMutta yli vaihtelevien omantunnon soimausten, yli tukahdutetun\nkatumuksen, yli rakkauden tuskain ja ristiriitojen, puhui koston\nääni hänen sielussansa. Tämä mies, hänen välikappaleensa, nyt hänen\nisäntänsä, Paul Lowther, täytyi nujertaa maahan ja hänen luikerteleva\napurinsa hänen kanssaan. Mutta miten? Oli vain yksi tie -- paljastaa\nitsensä. Nyt se oli ainoa tie, joka tyydyttäisi hänen petettyä ja\nsolvaistua henkeänsä. Hänen täytyy mennä oikeaan paikkaan ja sanoa:\n\"Minä olen tehnyt väärän valan ja ryöstänyt sen kautta veljeni\nvapauden. Mies, joka tuomittiin Paul Draytonina, onkin Paul Ritson.\nKaikki on minun syyni.\"\n\nSe kaataisi tämän hävyttömän roiston lokaan, mutta millä hinnalla!\nVangin puku, jota nyt kantaa hänen veljensä, joutuisi silloin hänelle.\nJa mikä lohdutus se olisikaan, että ryöväri itse joutuisi rikoksestaan\nkärsimään! Mutta miksi puhua lohdutuksesta tällaisessa asiassa! Oliko\nhänellä mitään muuta mahdollisuutta? Mistä hän löytäisi sellaisen\npaikan, johon taivaan pilvien läpi valo kirkastaisi hänen tietänsä? Hän\nmatkusti kohden synkkenevää yötä ja hänen elämänsä päivätyö oli tehty.\n\nMitäs sitten, jos hän antaisi kaiken mennä menojaan? Silloin hän olisi\nhäväisty, perikatoon joutunut mies, joka on ajettu kuin koira ulos\nhänen isänsä talosta ja jonka aina täytyisi nähdä, kuinka muukalainen\nsiinä isännöi. Voisiko hän juoda niin katkeran kalkin? Katkeran! oh,\ntuhat kertaa katkerammaksi se tuli sen kautta, että hän itse, oman\nloppunsa alussa, oli asettanut roiston sille paikalle, jota hän nyt\nhallitsi.\n\nEi, ei, ei! Paul Lowtherin täytyy kukistua ja hänen kanssaan täytyy\nkukistua myöskin erään paremman miehen sortuneen jäännöksen. Niin,\nparemman miehen, sanokoon maailma mitä tahansa!\n\nVoisiko tapahtua, etteivät he uskoisi häntä? Kun hän sanoo:\n\"Vangitkaa minut -- minä olen valapatto\", he ehkä vastaavat: \"Ei.\nTe tunnustatte itsenne rikolliseksi senvuoksi, että saisitte kostaa\nsille, joka on ajanut teidät pois talostansa.\" Hugh Ritson naurahti\njulmasti, kun tällainenkin mahdollisuus johtui hänen mieleensä: Roisto\npelastuu rangaistuksesta kun hänen vihamiehensä syytöspuhe muuttuu\npuolustukseksi.\n\nOvelta kuului koputus. Hän oli niin sotkeutunut näiden ajatusten\nsokkeloihin, ettei aluksi ymmärtänyt, mitä koputus tarkoitti. Lopuksi\nhän hallitsi itsensä ja huudahti:\n\n\"Sisään!\"\n\nGubblum Oglethorpe astui huoneeseen.\n\n\"Kahrentoist' vuorolaiset ovat juuri lähröss' ales, mutt' tahtovat\nvierä muutamia pölkkyjä mukanaan. Sanovat, että suojusvarustukset\nhiekkaosalla ovat alasromahtamaisillansa.\"\n\nHugh Ritson ponnisti tahtoansa tajutaksensa Gubblumin sanoman.\n\n\"Käskekää heidän ottaa pölkkyjä\", hän myönsi matalalla äänellä.\n\nGubblum peräytyi ovelle ja pysähtyi.\n\n\"Oletteks' kuullut viimeisiä uutisia vanhan Matthan mökilt'?\" hän kysyi\ntoisella äänellä.\n\n\"Mitä uutisia, Oglethorpe?\" sanoi Hugh pää painuneena yli pöydän.\n\n\"Robbie Southin muija oli tääll' kaivoksell' ja sanoi, että Mercyn\npikku vauva on muuttannu pois.\"\n\nHugh ei kohottanut silmiänsä.\n\n\"Sekö uutinen on viimeinen?\" hän kysyi.\n\n\"Ei, vaan pahin. Tyttö itte repi siteen silmiltään ja on iäks' päiväks'\ntullu sokeaks' kuin kivi.\"\n\nHughin pää painui lähemmäksi pöytää.\n\n\"Hyvää yötä, Oglethorpe\", hän sanoi.\n\nGubblum peräytyi ovesta ulos ja mutisi astellessansa kaivokselle:\n\"Kylmä mies, joka tapauksessa.\"\n\nSinä hetkenä, kun ovi sulkeutui, Hugh Ritson tallusti levottomana\nlattiaa edestakaisin. Mitä hän oli aikonut tehdä? Jättää itsensä\nvalapattona oikeuden käsiin? Eikö hänellä siis ole elämässä mitään\nvelvollisuuksia, kun hän aikoo sovittaa kostonsa kuolemaakin\npeloittavammalla teolla? Mitä tulee siitä naisesta, joka on kärsinyt\nhänen tähtensä? Mitä murtuneesta sydämestä ja turmellusta kotionnesta?\nEivätkö ne merkitse mitään silloin, kun ylpeä mieli tyydyttää omia\noikkujansa?\n\nEi hetkeäkään, ei katkerimmassa tuskassaankaan Hugh Ritson sydämessänsä\nkatunut sitä pahaa, mitä hän oli tehnyt Paul Ritsonille; ei kannattanut\nkostaa sitä, mitä hän oli kärsinyt Paul Draytonin tähden. Muuttua\npyhimykseksi silloin, kun tulee sairaaksi, saada omatunto herkäksi\nvasta sitten, kun sitä uhkaa tuho -- oh, sellaiseen alentuvat vain\nihmiskunnan kehnoimmat hylkiöt! Sellainen kääntymys ei ollut häntä\nvarten.\n\nToisessa kädessä kosto, toisessa velvollisuus -- kumpaa tuli seurata?\nTuhon omaksi joutunut mies ei voinut tehdä mitään päätöstä, ja kun\nhänen kellonsa näytti yhtä, hän heittäytyi sohvalle levätäksensä hiukan.\n\nUnta hän ei toivonut -- unet viime aikoina olivat olleet liian täynnä\nkauhuja, mutta uni valtasi hänet kaikesta huolimatta. Hänen nukkuvat\nkasvonsa olivat tuskien miehen ja unet olivat kauhistavia heijastuksia\nniistä ajatuksista, jotka valveilla hänen mielensä täyttivät. Hän\nuneksi, että hän oli kuollut lapsena. Kylminä, ylevinä, mutta hyvin\nsuloisina hänen lapsenkasvonsa katsoivat ylös valkeilta lakanoilta. Hän\najatteli, että hänen äitinsä kumartui hänen ylitsensä ja vuodatti monia\nkyyneleitä, mutta hän itse muutti toiseen, ihmeelliseen maailmaan ja\nkatseli alas heihin molempiin.\n\n\"Parasta on näin\", hän ajatteli, \"ja kyyneleet, jotka äiti vuodattaa,\novat siunatut.\"\n\nTässä hän havahtui ja nousi jaloillensa. Mitä hullutuksia ihmiset\novatkaan unista sanoneet! \"Oi, uni, sinä hellä haltija, maailman\näärestä toiseen kaikki sinua odottavat!\" Hellä! Kauheampi kuin\nkuolema! Surullinen kävely lakkasi, ja hän taas paneutui pitkäksensä.\nHän nukahti ja uneksi uudestansa. Tällä kertaa hän oli tappanut\noman veljensä. Hetkistä aikaisemmin he olivat seisseet silmä silmää\nvasten -- voimakkaina ja raivoissansa, silmät tulta iskien ja kädet\nkohotettuina. Nyt veli makasi hiljaa ja peloittavana hänen jaloissansa,\nja ääni taivaasta huusi: \"Kulkijana ja pakolaisena pitää sinun oleman\nmaan päällä.\"\n\nKauhuissaan hän hyppäsi seisoallensa. \"Armoa, armoa!\" hän huusi.\nSitten hän huokasi raskaasti ja katseli ympärillensä. \"Unta -- vain\nunta\", hän sanoi itseksensä ja naurahti lujasti yhteen-purtujen\nhampaidensa välitse. Lamppu paloi yhä pöydällä. Hän nousi, otti avaimen\ntaskustansa, avasi laatikon ja otti sieltä esille pienen pullon.\nSe sisälsi unijuomaa. \"Jos minun nyt täytyy nukkua, minun täytyy\nvihdoinkin saada nukkua uneksimatta\", hän sanoi ja mittasi annoksen.\nHän kohotti lasin huulilleen ja näki siinä omien kasvojensa kuvan.\n\"Sääliä, sääliä! Tyhjät unet turmelevat minun hermoni. Säälittävää,\ntoden totta! Ja nyt minun täytyy suojata itseäni itseäni vastaan\ntällaisilla varustuksilla!\" Hän piti lasia tulta vasten, ja kun käsi\nvapisi, hän nauroi. Sitten hän joi sen, sammutti tulen ja istahti\nsohvaan.\n\nPäivän sarastus vaalensi pilviä ja ensimmäinen kaje tuikahti akkunasta\nsisään, kun keltainen valo sammui. Hugh Ritson istui synkässä hämyssä\npolvet vedettyinä ihan leuan alle, kädet ristissä rinnalla ja pää\neteen syvälle painuneena. Hän hyräili jotakin vanhaa laulua. Äkkiä\nääni kävi möriseväksi, pilvi ilmestyi silmien eteen ja pää retkahti\ntaakse. Hän nukkui ja taas hän näki unta. Tai oliko se näky eikä uni,\njoka hänelle nyt ilmestyi? Hän oli seisovinaan huoneessa, jonka hän oli\nennen nähnyt. Vuoteella lepäsi jokin valkoinen olento. Se oli lapsi, ja\npieni henki oli liidellyt pois. Sen ääressä oli eräs vaimo kuurullansa\nja valitti ääneen: \"Rikollinen, rikollinen!\" Naisen silmät tuijottivat\nlapseen, mutta hän ei nähnyt mitään. Näöttömät terät olivat valjenneet.\nSydämellänsä hän kuitenkin näki lapsen ja näki myöskin hänet, Hughin,\nkun hän astui sisään. Sitten tuntui kuin nainen olisi kääntänyt\nsokeat kasvonsa häneen ja kutsunut häntä nimeltä. Seuraavana hetkenä\nnainen oli kadonnut. Hänen istuimensa oli vapaa ja vuode tyhjä, vain\nharmaapartainen mies istui kylmän takan ääressä. Ääretön kuorma painoi\nhäntä alas, mutta Hughista tuntui, että hän ponnistaen kohotti päätänsä\nja Hugh kuuli nimeänsä mainittavan.\n\nHän hyökkäsi ylös. Suuret, kylmät hikipisarat tippuivat hänen\notsaltansa. \"Mercy on kuollut\", hän kuiskasi kauhuissaan. \"Hän on\nmennyt vaatimaan rikollista tilille. Hän on nyt Jumalan tuomiolla.\"\n\nSeuraavana hetkenä kuului huuto: \"Herra Ritson!\"\n\nHän kuunteli ja päivän hämärtäessä hänen kivettyneet kasvonsa\nhymyilivät julmasti.\n\n\"Herra Ritson!\" kuului taas ja piiskan varrella kolkutettiin oveen.\n\n\"Kapakoitsija Tommy\", sanoi Hugh Ritson ja purskahti katkeraan nauruun.\n\"Tuo Tommy oli siis minun pelastava enkelini, hoh!\"\n\nToinen korvia vihlova nauru. Kapakoitsija istuen kuskipenkillä kuuli\nsen ja ajatteli itseksensä: \"Siellä on joku hänen kanssansa.\"\n\nHugh Ritson painoi koko päänsä pesuvatiin ja hankasi sitten kiivaasti\nkarkealla pyyhkeellä. \"Minun viimeinen uneni on ohi\", hän sanoi\nkatsahtaen kauhuissaan sohvaan. \"Minun täytyy tehdä se, johon\nvelvollisuuteni vaatii, mutta ei enää painajaista eikä unia!\"\n\nHän avasi oven, heitti karkean vaipan ajajalle, veti ulsterin päälleen\nja hyppäsi rattaille. He lähtivät matkalle kiireisellä vauhdilla. Kolea\naamutuuli puhalsi yli laakson. Aurinko nousi Cat Bellsin yli, mutta\nHugh Ritsonista tuntui kuin hän olisi matkustanut ainaista yötä kohden.\nHän istui käsivarret ristissä ja pää rinnalle painuneena.\n\n\"Oletteks' kuullu, mitä on vanhan loordi Fisherin mökill' tän' aamun'\ntapahtunnu?\" kysyi majatalon isäntä.\n\nHugh vastasi matalalla äänellä.\n\n\"En ole kuullut mitään.\"\n\n\"Tyttö on seurannu lastaan sanken orottamatta. Niin, hän on myöskin\nmenny. Kuollu noin puol' tuntia sitten. Sivukulkiessan' kuulin sen\nkirkkoherra Christianilt'.\"\n\nHugh Ritson taivutti painuneen päänsä vieläkin alemma.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nKello kaksi sinä päivänä Hugh Ritson saapui Eustoniin. Hän otti ajurin\nja ajoi Whitehalliin. Sisäasiaintoimituskunnassa hän kysyi ministeriä.\nSata vastusta nousi hänen tiellensä estämään häntä tapaamasta\ntoimituskunnan päällikköä. Yksi virkamies neuvoi häntä toisen, toinen\nkolmannen, kolmas neljännen luo.\n\nHugh Ritson oli tuskin sellainen mies, joka saattoi ottaa lukuun\nsellaisia esteitä. Hänellä oli asiaa ministerille eikä kenellekään\nmuulle. Parlamentilla oli istunto ja ministeri oli mukana. Hugh Ritson\netsi häntä sieltä. Hän selitti asiansa muutamin sanoin, ja ministeri\nkuunteli häntä epäilevin ilmein.\n\nMinisteri oli tyhmä yorkshirelainen, jonka hyvät päivät olivat tehneet\nluonnottoman pulleaksi ja kömpelöksi. Aluksi hän katseli vierastansa\nilmeisesti epäillen hänen järkeänsä, mutta kun tämä epäilys näytti\nturhalta Hughin johdonmukaisten selitysten vuoksi, hänen mielensä\nnäytti tekevän omin käsin puhkaista koko mätäpaise.\n\nPian ilmestyi yorkshirelaisen kasvoille kuitenkin varjoja, jotka\nsyntyivät vakavammista syistä kuin tuon epäilyttävän miehen\nliikatunteellisuudesta.\n\n\"Eikö teidän olisi paras jättää asia huomiseen ja tulla aamulla minun\nluokseni Whitehalliin?\" hän sanoi osoittaen suurempaa huomaavaisuutta\nkuin tähän asti. \"Jos te silloinkin vielä olette samaa mieltä, minä\nannan asian yleiselle syyttäjälle.\"\n\nHugh Ritson kumarsi hyväksyvästi.\n\n\"Ja saanko minä käydä myöskin vankilassa?\" hän kysyi.\n\n\"Luultavasti. Se on kyllä vasten uusia määräyksiä, etteivät\nkuritushuoneessa saa käydä kutkaan muut kuin vankilan viranomaiset ja\nhenkilöt, jotka tahtovat tutustua vankilan rangaistustapoihin. Mutta\nsaamme nähdä, mitä voimme tehdä.\"\n\nSinä iltana Hugh Ritson pistäytyi St. Margaretin luostarissa. Oli\nmyöhä, kun hän astui sisään ja kun hän palasi puoli tuntia sen\njälkeen, olivat lamput Abbey Gardensilla sytytetyt. Valo lankesi\npäivystäjä-sisaren kasvoille, kun hän avasi hänelle oven. Hänellä oli\nharmaa puku, mutta ei huntua, ja päätä peittävän liinasiteen alla\nsilmät olivat punaiset ja turvonneet.\n\nHugh Ritson vihelsi ajurin Broad Sanctuarylla ja ajoi Hendoniin.\nHaukka-Haikaran kapakkahuone oli täynnä kantajia, kuorma-ajureita,\ntienkiertäjiä ja maatyöläisiä, kaikki juoden ja meluten. Mutta tästä\nnäennäisestä vilkkaudesta huolimatta koko paikka oli rappeutuneen ja\nhäviävän näköinen. Jabez tarjoili myymäpöydän takana. Hän oli suuresti\nentisestänsä edistynyt ja piti päänsä pystyssä, kuten ainakin nuori\nkeikari, joka juuri on vanhempain holhouksesta vapautunut ja pääsee\nomin neuvoin esiintymään suuressa maailmassa. Rouva Drayton istui\nneulomassa samassa huoneessa, jossa Mercy kerran oli leikkinyt naapurin\nlasten kanssa. Kun Hugh Ritson astui hänen luokseen vanha rouva\nhätkähti.\n\n\"Herra hyvästi siunatkoon, herra, oletteko se te. Minä olen niin\npelännyt, kun minä silloin itkin ja valitin ilman aikojani. Ja mitä\nhyvää minä olen siitä saanut? Sen erän perästä ei minun oma lihani ja\nvereni, kuten hyvin voitte sanoa, ole tuntenut minua.\"\n\n\"Tarkoitatteko koet-laisuutta?\" kysyi Hugh Ritson.\n\n\"Koettapa koetta!\" voivotti kapakan emäntä kohottaen silmänsä samalla,\nkun neulintikkujen kilinä lakkasi. \"Minun Paulini ei ollut siellä.\nCummerlannissa taas, herra -- itse kuulitte, mitä hän minusta sanoi.\"\nHänen talousesiliinansa nurkka kohosi silmille. \"Minusta, joka olen\nhäntä sillä hellyydellä kasvattanut! No\", päättävästi itseänsä\nhilliten, \"minun sydämeni on niin täysi ja minä kostan hänelle ansion\nmukaan. Minä uhallakin annan talon ja tavaroiden mennä, se on totinen\ntosi. Minä luotan Luojaan, ja tuo Jabez, ei hänkään ole oikea lapsi.\"\n\nKun Hugh Ritson teki lähtöä, vanhan rouvan kiihko lisääntyi. Hän pani\nneuleen syrjään ja kiireesti askarteli ensin päähineensä nauhoilla ja\nsitten esiliinallansa.\n\n\"Kuunnelkaa minua\", sanoi Hugh. \"Tänään on perjantai. Maanantaina\nteidän pitää mennä siihen luostariin, jossa näitte Paulin äidin.\nKysykää sisar Gracea. Muistatteko -- sisar Gracea. Hän sanoo teille\nkaiken.\"\n\nKello oli melkein yksitoista, kun Hugh Ritson palasi kaupunkiin.\nKadut olivat tungokseen asti täynnä, ja monta pitkää tuntia hän kulki\nihmisvirrassa, joka vyöryi edestakaisin Strandilla. Tässä ihmiskasvojen\nlainehtivassa meressä eivät missään tuskan ja kärsimyksen jäljet\nnäkyneet selvemmin kuin hänen kasvoillansa.\n\nHänen tunteensa olivat kääntyneet sellaiselle ladulle, jota hän ei\nolisi toivonut. Hän oli kuin lastu laineilla, jotka heittelivät häntä\noudoille vesille, pilvenhattara ilman ankkuria taivaan tuulissa.\nSen lisäksi hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen, että yön hetket\nmuuttavat ihmisen herkemmäksi ja aivan toiseksi kuin päivällä.\nYhdenkään kasvoilla tuossa kasvojen meressä ei näyttänyt kuvastuvan se\nsalainen pelko, ilmeellinen ilo ja katkerin tuska, joka yön hiljaisina\nhetkinä yksinäisen ihmisen sydämeen hiipii täyttäen sen onnella tai\nepätoivolla.\n\nKuinka kauheata olikaan joutua synnin ja kärsimysten hyökylaineille\ntällaisin tuskain raatelemin tuntein! Hän tunsi -- tahtoipa tai ei --\nolevansa peto, joka oli hävittänyt orpojen onnen ja murtanut leskien\ntoiveet, niinkuin hän olisi julmin ilmein katsellut syrjästä vapisevaa\nmiestä, joka oli kumartunut hänen kynnykselleen kuolleen naisen yli,\njonka elämän hän oli tuhonnut.\n\nNiin, ei vain menneisyys kohottanut kaikkia kauhujaan hänen mieleensä,\nvaan myöskin tulevaisuus turmiota uhkasi. Hän tiesi, että se nuori\ntyttö, joka punertavassa musliinissaan hymy huulillaan sipsutti katua\nidästä länteen, oli kuin luotu herättämään uinuvat vaistot, joiden\nmutaisista lähteistä kuohuva häpeän lieju lopulta peittää kaiken\nvihannan.\n\nHän kauhistui itseänsä; hän vapisi, niinkuin pyövelin käsi äkkiä olisi\nlaskeutunut hänen olkapäällensä. Hän vapisi vielä enemmän, kun näki\nkuin peilistä omien kivettyneitten kasvojensa kuvan ja mieleen johtui\najatus, että toisetkin saattaisivat nähdä sen, minkä hänen silmänsä\nnäkivät.\n\nHän kulki Arundel Streetiä ja kääntyi Embankmentille. Ei, ei, ei!\nArmollinen Jumala ei voi sallia, että toinen näkisi niin syvälle toisen\nsydämeen. Silloin ihminen tietäisi hyvän ja pahan. Hänen mieleensä\nsukelsi ajatus, että tämä tunne oli sama kuin mahtoi olla ensimmäisillä\nihmisillä, kun he syötyään hyvän ja pahan tiedon puusta saivat kuulla\nkirouksen ja katkeran tuomion.\n\nTäällä tyhjällä käytävällä, joka kaikuna kertasi hänen askeltensa\näänen, ilma oli vapaa. Hän paljasti päänsä, ja lempeä länsituuli leikki\nhänen hiuksillansa ja viillytti hänen ohimoitansa. Pään päällä ei\ntuikkanut ainoatakaan tähteä, ja virta, joka vieri verkalleen syvässä\nuomassansa, oli synkkä ja uhkaava. Mutta vielä synkempi oli elämän\nvirta, jonka pohjamutiin hän avuttomana oli painunut.\n\nHän oli kuullut, että Thames vaatii vuoden jokaisena päivänä yhden\nihmisuhrin ja nojatessaan marmorireunustan yli hän aprikoi, olisiko\nse jo tänäkin päivänä, jonka viimeiset hetket olivat käsillä, veronsa\nsaanut. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän ajatteli, että ehkä\njuuri tällä hetkellä musta vesi hänen alapuolellansa uhkaavana vyöryi\nuhriansa vaatien.\n\nHän asteli edelleen, ja epäselvä ihmisten hyörinä ja melu saapui\nStrandilta hänen korviinsa. Mitä sittenkin on joen vanhan jumalan\nvaatimus kaupungin hirviön vaatimusten rinnalla? Ja nyt kun päivän\nmelu oli häipynyt, Hugh Ritsonin ajatus kääntyi kaikkeen, mitä hän\nkaukaisessa pohjoisessa oli taaksensa jättänyt. Siellä, äänettömyydessä\nja pimeydessä, vuoristojen välillä, huojuvien puiden ja kuohuvien\nkoskien seutuvilla olivat puolet hänen tuhotun elämänsä raunioista.\nKajastus vanhan Lontoon monista valoista ei ulottunut sinne asti, mutta\nse mies, joka niille paikoille oli luonut synkän varjon, kulki nyt\ntäällä.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nKello löi puoliyötä, ja hän suuntasi askelensa siihen hotelliin,\njosta oli tilannut vuoteen. Hän ei yrittänytkään nukkua, vaan käveli\nedestakaisin läpi yön.\n\nAamulla kello kymmenen hän oli taaskin sisäasiaintoimituskunnassa.\nHän tapasi ministerin ja muutamia tuomareita hänen kanssaan. Kun hän\ntuli ulos, hänellä oli taskussaan määräys, että hän saa tavata erästä\nkuritushuonevankia Portlannissa, ja eräs poliisikersantti seurasi\nhäntä sinne siviilipuvussa. He astuivat junaan Waterloossa kello kaksi\niltapäivällä ja joutuivat Weymouthiin kuuden aikaan. Kun he kulkivat\nmeren salmen yli, oli päivä lopussa ja raitis tuuli puhalsi ulapalta.\nAnglosaksien aikuisen vanhan linnan seinät kuvastuivat uhkaavan\nsynkkinä siniseen veteen Vernon Hillin juurella, mutta etempänä, jossa\nkallioinen ranta muodosti niemekkeen, keltaiset kivet ja halkeillut\nsinertävä savi välkkyivät ilta-auringon valossa.\n\nHugh Ritson ja hänen toverinsa asettuivat yöksi Portlandin yleiseen\nmajataloon. Punakka, pyöreäposkinen, keski-ikäinen mies, parta sileäksi\najettuna ja nuorten tavalla puettuna, istui seurusteluhuoneessa\ntupakoimassa. Hän vastasi tervehdykseen avomielisen sydämellisesti,\nniinkuin ainakin mies, joka mielellään tahtoo keskustella. Mutta\nHugh Ritson ei ollut ollenkaan juttutuulella, vaan asteli heti\npäivällisen jälkeen yksinäiselle kävelyretkelle. Hän asteli sitä\ntietä, joka niemeltä kulkee Chiswellin ja Fortune's Weilin kylien\nkautta. Kun hän saapui vuorenharjalle, välkkyi vesi joka puolelta,\nja hänen alapuolellansa oikealla ja vasemmalla olivat kivilouhimot,\njoissa vangit työskentelivät. Itse vuorella, nimeltä Grove, oli\npitkä graniittiseinä, jonka läpi johti leveä portti pihaan. Se oli\nkuritushuone ja kolme tai neljä sen edessä olevaa rakennusta oli\njohtajaa, kappalaista ja muita virkamiehiä varten. Vähän matkan päässä\noli ryhmä mökkejä, joissa vartijat ja työnjohtajat asuivat. Näiden\nmökkien välissä oli muutamia puoteja ja kapakka, nimeltä Koiran Kita.\n\nHugh Ritson tallusti kapakkaan ja istahti \"kommeroon\", joka oli\nerotettu yleisestä osastosta ohuella lautaseinällä. Mutta tämä seinä\noli niin matala, että pitkä mies saattoi kurkistaa sisään sen yli\nja väli kattoon oli auki. Toiselle puolen tätä seinää oli saapunut\nmuutamia miehiä \"pitämään lystiä\".\n\n\"Nyt minä puhun vangista B 2001\", sanoi omituinen kurkkuääni -- jota\nkuullessaan Hugh Ritson hätkähti. \"Minä nujersin sen niskat kohta\nensi yrityksellä. Suolta tullessa jouruin hänen kanssans' kahren.\nNähressäni, ettei hän ollu vielä vanha vetelys, minä sanoin hänelle:\n'Vastatullut', sanon minä, 'jos te tahrotte oppia talon tapoja, on\nteillä ehkä hyvätkin päivät, ei muuta kuin olla ja elää, mutta ellette,\nvoi täällä tulla olo hyvinkin tukalaksi.' 'Mitä te tarkoitatte?' hän\nkysyi. 'Tämä vartijan toimi', sanon minä, 'ei ole mitään herkkua, ja\nepäilen, viittisittekö meirän asemassa tehräkään sellaista työtä.\nOn pirettävä kieli keskellä suuta -- vettä ja leipää jokaisesta\nsopimattomast' sanast',' sanon minä. 'Te kuulutte minun ryhmään enkä\nminä vaari teitä ihmeesti raatamaan, ellette itte minua siihen pakota.\nMutta minä tahron, että minun ryhmässäni on reiluja miehiä, jotka eivät\nkymmenmiehiään pistä kiikkiin.' 'En ymmärrä', sanoo hän. 'Minä sanon\nsiis selvään', sanon minä, 'puolustakaa vartijaanne, niin vartijanne\npuolustaa teitä.' Hitto vie, jos saaraan tietää, että olen antanut\nteille tällaisen neuvon, piru minut silloin perii!\"\n\n\"Sanoitko, saakeli soi!\" epäilivät toiset kuorossa.\n\n\"Oli sitten kuuma iltapäivä, ja pistettyäni mällin poskeen, minä\nheittäysin muskettini viereen uinahtaakseni hiukan päivällisen päälle.\nToiset kuokkivat etempänä, mutta 2001 ja se nuorukainen, joka kuoli\nkeuhkotautiin, olivat ihan lähellä. No, tulee silloin johtaja ihan\n2001 erestä ja karjaisee: 'Vartija', huutaa hän, 'saatte sakkoa\nhuolimattomuudesta.' Tämän sanottuaan hän menee matkoihinsa. 'Vai niin,\nherra 2001', sanon minä, 'tätä minä en unohra'.\"\n\n\"Mitäs sinä teit?\"\n\n\"Tein?\" -- äänekäs ontto nauru. \"Tämä tapahtui silloin, kun parakkeja\nrakennettiin. Eräänä päivänä lensi pala sanomalehteä upseerien\nasunnosta rakennuspaikalle, ja 2001 sieppasi sen ylös. Hän hypähti\nilosta saaressaan uutisia. Mutta kuului: 'Mars matkaan!' Hän sai\nseittemän paria, kuukauren koppia ja menetti vuorevaatteensa.\"\n\nSydämellinen nauru seurasi tätä kertomusta, miten \"kymmenmies\" kosti\n\"uurelle\" tulokkaalle. Hugh Ritson kuunteli ja häntä puistatti.\n\n\"Minua ei hämmästytä mitkään sen ukkelin härkäpäisyyret\", sanoi toinen\nääni. \"Hän ol' mun sakissan' suolla ja minä tunnen hänet. Hänet\npantiin vellin keittoon, mutta siitäkin hän toimitti ittensä pois.\nSitten hänet vietiin räätälien poksiin, mutta hän valitti johtajalle,\nettei hänenlaisensa pitkä roikale voi päiväkausia pöyrällä istua. Se\nmiekkonen ei halua helppoa hommaa, se ainakin on varma.\"\n\nSitä seurasi äänekäs naurunrähäkkä.\n\n\"Sitten he panivat hänet minun ojasakkiini suolle, ja eräänä päivänä\ntulee vanha pappi sääryksissä ja leveälierisessä hatussa ja suu\nniin messingillään, kuin talon isäntä olisi hänet tervetulleeksi\ntoivottannu, ja rouva sipsutti alas ja maiskautti häntä suulle. No\nniin, 2001 tapasi heidät ylivartija Rennellin luona eikä ristikkojen\ntakana. Seuraavana päivänä minä sanon: 'Saittekos mitään, mikä\nvoi auttaa teitä maanalaiselle tielle?' 'Mille?' hän kivahtaa, ja\nhänen hahmonsa mustaksi muuttuu. 'Maanalaiselle rautatielle', minä\nsanoin merkitsevästi silmää iskien. 'Menkää tiehenne minun luotani,\nverenimijä', hän sähähtää. Mutta minä nokastin hänet. Vanhat laiskurit\nnauroivat kerran ojalla, kun Rennell saapui. 'Kuka siellä hohottaa?'\nhän sanoo. '2001', sanon minä, 'hänell' on alituiset kujeet ja laiskuus\nmielessä'.\"\n\n\"Ha, ha, ha! Mitä hän sai?\"\n\n\"Kolme päivää vettä ja leipää, viikon yksityiskoppia ja menetti\nmajanvahrin viran. Ei hän välittänny muista eikä missä hän oli, mutt'\nse häntä kismitti, kun ei saannu kirjoittaa kotiin rouvalleen.\"\n\n\"Millaisen annoksen hän saa?\"\n\n\"Kolmanneksen. Joku toinen hänen sijastaan olisi työntänny ittensä\nparemmin framille ja onnistunnu. Hän on koulutettu ja olis' voinnu\npäästä sairaalan vahtimestariks' tai tohtori Crokerin pitsentiks',\ntai parhaassa tapauksessa johtajan kirjanpitäjäks'. Mutt' hän ei\nole ansainnu ylennystä ja joutuu pois ennenkuin saa siihen enää\ntilaisuutta.\"\n\nHugh Ritson ei voinut sietää heidän keskusteluansa kauempaa. Hän nousi\njättääksensä talon, mutta ennenkuin sen teki, hän heitti oven auki\nviereiseen huoneeseen, seisahtui kynnykselle ja yhdellä silmäyksellä\nnäki yksityiskohtia myöten sekä huoneen että siellä olijat. Raitis\ntuuli puhalsi ulkona. Hän asteli illan hämärtyessä kirkon raunioille,\njotka olivat aivan jyrkänteen partaalla ja astuttuaan porttiaukosta\nhän joutui kallionlouhokselle. Louhos ulottui noin sata kyynärää\nrinnettä alas. Suuret särmikkäät möhkäleet oli kiskottu irti vuoresta,\njoka näytti uhkaavana tahtovan nielaista kitaansa jokaisen, koska sen\nikuista rauhaa oli näin häiritty. Voiko olla mahdollista, että ihmiset\nsaattavat alentua viettämään tuollaista orjan viheliäistä elämää kuin\nnuo kapakkasankarit, vaikka pelastuksen kallio on näin lähellä? Kerta\nhuiskaus alas ja silloin olisi päässyt. Kylmä hymy leikki Hugh Ritsonin\nhuulilla, kun hän ajatteli, että tuli mitä tuli, hän ainakaan ei\ntällaiseen kurjuuteen ainiaaksi jää.\n\nIkivanha vaahtera huojutti oksiansa muinaisen sakastin edustalla, ja\nrastaan viimeiset iltasäveleet kaikuivat sen tuuheista haaroista.\nKaukana alhaalla aallot laiskasti huuhtelivat rantakiviä. Hugh Ritsonin\njalkain juuressa oli toisenlaisia laineita -- kuolleitten nurmettuneita\nhautoja. Muutamat, jotka tänne oli haudattu kauan aikaa sitten, oli\nhaudattu kahleissaan. Maassa kahlehditut ihmiset -- kirkon raunioilla\nvapaiden lintujen laulu. Valojuovat veden pinnalla tummenivat joka\nhetki tummenemistansa. Pian on päivä lopussa ja sitten nousee kuu\nluoden rauhallista valoansa niin kahlituille kuin vapaillekin.\n\nHugh Ritson palasi hotelliinsa. Hän tapasi poliisikersantin\nkeskustelemassa pyöreänaamaisen miehen kanssa, joka oli tarjoutunut\nselittämään hänelle leikkausveitsen salaisuuksia.\n\n\"Hän on vankilan tohtori\", kuiskasi kersantti Hughille, kun tohtorin\nsilmä vältti.\n\nPaikalla Hugh kääntyi häneen ja kysyi:\n\n\"Satutteko tuntemaan, kuka on vanki B 2001?\"\n\n\"Kyllä -- Drayton\", vastasi tohtori, \"sanoo itseänsä Ritsoniksi.\nOletteko hänen ystävänsä?\"\n\nHugh Ritsonin kasvot hieman vavahtivat.\n\n\"Ei\", hän sanoi, \"minä _en_ ole hänen ystävänsä.\" Sitten hetken\nvaitiolon jälkeen: \"Mutta minulla on määräys saada tavata häntä.\nSitäpaitsi olen juuri kuullut hänestä parin vartijan keskustelun\nkapakassa tällä harjulla.\"\n\n\"Ketä ne olivat? Minkä näköisiä ne olivat?\"\n\n\"Toinen oli pitkä mies, iältään ehkä viisikymmentä viisi vuotta,\ntukka harmaa, parta inhoittava, silmät tummat ja kostonhaluiset, arpi\ntoisessa kasvossa ja ääni kuin variksella.\"\n\n\"Humph! Jim-porrasvahti -- eronsaanut soturi.\" \"Toinen oli inhoittavan\nnäköinen lurjus, jonka kieli ansaitsee tunnustuksen.\"\n\n\"Horroeks -- vanha toisluokkainen. Palvellut aikansa Dartmoorissa ja\nsaanut ylennystä -- saanut virkatehtäväänsä epäilyttävän kasvatuksen.\"\n\n\"He molemmat tarvitsevat toisen ylennyksen ja paljon korkeamman kuin\nentinen\", sanoi Hugh merkitsevästi.\n\n\"Tarkoitatteko tätä?\" nauroi tohtori pistäen toisen käden etusormensa\nvaakasuoraan ja pannen toisen kätensä riippumaan siitä etusormen\nvarassa.\n\n\"Voiko olla mahdollista, että laki on voimaton taistellessaan\nrikollisuutta vastaan ja täytyykö sen kutsua joukko roistoja ja\npelkureita vartijoikseen?\"\n\n\"Te kuulitte jotakin pahaa B 2001:stä, päätän.\"\n\n\"En kuullut mitään, mitä hän olisi tehnyt sellaista, joka estäisi häntä\nylenemästä vaikka Rooman paaviksi.\"\n\n\"Olette aivan oikeassa: häntä parempaa miestä ei ole koko Portlannin\nvankilassa\", sanoi tohtori, \"ja jos hän ei ole aivan niin tahraton kuin\nhänen Pyhyytensä, hänen esiintymisensä _tällä_ kertaa oikeuttaa hänet\nvaikka paaviksi.\"\n\nHugh Ritson katsahti häntä silmiin.\n\n\"Te kai olette kuullut, että hän on nyt rangaistuskopissa\", jatkoi\ntohtori. \"Sivumennen, te ette voi tavata häntä ennenkuin maanantaina.\nSitä ennen hän ei voi puhua kenenkään kanssa ja hänelle ei myönnetä\npienintäkään lievitystä, poikaparalle.\"\n\nHugh Ritson kysyi syytä.\n\n\"Siitä asti kun hän tuli tänne, hänen toverinaan oli muuan nuorukainen,\njoka poti keuhkotautia. Poika ei tahtonut olla sairaalassa, vaan\nvaihtoi sen vankilaan, kun sai siellä erikoisia oikeuksia. Hän tiesi\nkuinka monta päivää hänen vielä piti olla vankilassa ja merkitsi ne\njoka ilta puisen lusikkansa varteen. Siinä kuvastui hänen sielunsa\nkiihkeä huuto: pois, pois, pois! Tuo Jim-porrasvahti teki siitä\nsuuren numeron. Poikaraukka tahtoi kuolla äitinsä syliin. Hänellä oli\naikaa jäljellä enää yksi ainoa viikko, mutta 'herrat' lisäsivät hänen\nvankeutensa kuukauteen. Silloin hän epätoivoissaan heittäytyi mereen ja\nkun hänet saatiin ylös, hän oli kuollut.\"\n\n\"Oliko B 2001 hänen kanssaan silloin, kuten tavallisesti?\"\n\n\"Oli. Hän joutui pois suunniltaan, hyökkäsi vartijan kimppuun ja\nriisti häneltä aseen käsistä. Jim-porrasvartija on ennen ollut\nammattinyrkkeilijä ja syntyi kamala mylläkkä. Hän karkasi takaapäin B\n2001 niskaan huutaen kuin riivattu ja iskuja satoi kuin vesipisaroita.\nSyntyi kauhea hämminki, ja vangit kirkuivat kuin hullut.\"\n\n\"B 2001 on siis voimakas mies?\" kysyi Hugh Ritson.\n\nTohtori nyökkäsi.\n\n\"Hän tarttui vartijaan, väänsi hänet melkein solmulle lanteesta,\nkohotti sitten päänsä päälle ja iski tantereeseen sellaisella voimalla,\nettä se olisi vienyt hengen joltakin toiselta, mutta ei siltä mieheltä.\nTuli lisää vartijoita ja vanki vietiin koppiinsa tomuisena, hiestä\nmärkänä ja verissään, silmät hohtaen kuin tulipallot. He panivat pojan\nruumiin penkille hänen viereensä, huulet valkeina ja kasvot sinervinä.\nSe oli kauhea näky, sen voin sanoa teille.\"\n\nHugh Ritsonin rinta kohoili ja ihme kyllä, jostakin hänen sydämensä\nsyvyyksistä nousi merkillinen ylpeyden tunne. Tämä mies oli sankari ja\nhänen oma veljensä.\n\n\"Ja siitä sitten vankia rangaistiin?\"\n\n\"Neljätoista päivää rangaistuskoppia ja kuusi kuukautta puoli annosta.\nMaanantaina hän pääsee pois ja silloin hänellä on sininen lakki, joka\nmerkitsee hänet vaaralliseksi mieheksi.\"\n\nHugh Ritson värisi.\n\n\"Onko ihan mahdotonta saada nähdä häntä huomenna?\" hän kysyi.\n\n\"Tulkaa huomenaamuna ennen kirkonaikaa minua tapaamaan, niin saamme\npuhua johtajan kanssa.\"\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna Hugh Ritson näytti määräyksensä vankilan\nportilla, ja hänet neuvottiin tohtorin asunnolle. Hugh ja tohtori\nmenivät etsimään johtajaa, mutta saivat tietää, että hän oli koko\npäiväksi mennyt pois. Apulaisjohtaja makasi vuoteessa hammassäryssä,\neivätkä he voineet tehdä mitään muuta kuin odottaa huomiseen saadakseen\npuhutella vankia.\n\n\"Te voitte jäädä tänne huomiseen\", sanoi tohtori, \"ja minä toimitan,\nettä saatte luoda yleissilmäyksen tähän elämään. Nyt me lähdemme\nkirkkoon. Mutta tulkaa tätä tietä.\"\n\nHe astelivat siihen osaan pihaa, johon seinään oli suurin valkein\nkirjaimin maalattu: \"34 ryhmä\" ja alla oli pitkä ja leveä nuoli. Tätä\nlähellä oli puusta ja raudasta tehty rakennus ja merkitty samanlaisilla\nkirjaimilla: \"E Halli\". He astuivat käytävään, jonka päästä johtivat\nportaat omituiseen sokkelokäytävään, jonka joka puolella oli kapeita\novia. Vartija asteli edestakaisin väljimmällä paikalla, jota\nkaasutuikku valaisi.\n\n\"Hush! Katsokaa!\" sanoi tohtori pysähtyen muutaman oven tarkastusreiän\neteen ja väänsi samalla sammuksiin kaasun, joka paloi oven pielessä.\n\nHugh Ritson lähestyi aukkoa eikä aluksi voinut nähdä mitään hämärässä.\nMutta hän kuuli sisältä merkillistä kalinaa. Silmä kuitenkin pian\ntottui ja hän saattoi kynttilän heikossa valossa erottaa laatikon\ntapaisen huoneen, joka oli seitsemän jalkaa pitkä, neljä jalkaa leveä\nja kahdeksan jalkaa korkea. Se oli rangaistus-koppi. Oven vastaisella\nseinällä oli hylly ja siinä oli tinainen pesuastia.\n\nOven toisella puolen täytyi varmaankin olla samanlainen hylly, jossa\nkynttilä paloi. Luuta, vesikannu ja ruokakaukalo oli kivilattialla.\nHuoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin päästä päähän ulottuva\nriippuva vuode, jossa vanki juuri oli pitkällänsä. Saattoi huomata,\nettä raskaat kahleet oli sidottu molempiin nilkkoihin ja ne yhtyivät\nrinnan ympäri kiertävään rautaliiviin. Jokaisella pienimmälläkin\nliikkeellä tämä kahle kalisi. Sama ääni korvissa yötä päivää. Jos vanki\nunissansa liikahti, häiritsi tuo kalina hiljaisuutta ja karkoitti\nhänen elämästään ainoan valonpilkahduksen -- unien lahjoittaman\npäivänpaisteen. Hänen päänsä oli oveen päin, niin että kynttilästä\ntuleva valo lankesi hänen rinnallaan, olevalle kivitaululle. Vaikka\nhän oli rangaistuskopissa, hän kuitenkin kirjoitti ja Hugh Ritsonin\ntarkka silmä erotti sanat: \"Oi, jospa Jumala näkisi hyväksi tappaa\nminut, jospa hänen ankara kätensä murskaisi minut! Oi, minä viheliäinen\nihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?\" Hän pysäytti\nkirjoituksensa ja nakersi kuin lintu kovaa leipäpalaansa, joka oli\nhänen vieressänsä.\n\nHugh Ritson peräytyi ja kun hänen omituinen askelensa kapsi lattiaan,\nhätkähti vanki ja käänsi kasvonsa häneen. Ne olivat laihtuneet, kalpeat\nkasvot, mutta niiden ilme oli järkähtämättömän rauhallinen, ja niillä\nkuvastui tuskien luoma ylevyys, vaikk'ei ainoatakaan toivon sädettä.\n\n\"Tunnetteko hänet?\" kysyi tohtori.\n\nMutta Hugh Ritsonin silmät olivat kääntyneet maahan eikä hän vastannut.\n\nHe menivät kirkkoon. Vartijat olivat asettuneet käytäville ladattuine\npyssyinensä. Jumalanpalvelukseen oli saapunut kahdeksansataa\nvankia: toiset niistä aikoivat käydä ripillä. He olivat ottaneet\nhartaannäköisen muodon ennemminkin miellyttääkseen kappalaista kuin\nsisäisestä pakosta. Muuan omituisen näköinen murjaani, joka oli\nHugh Ritsonin lähellä, kiinnitti erikoisesti hänen huomiotansa.\nHän polvistui käytävälle kasvot kuoriin päin. Hänen rinnallaan oli\nnuorukainen, joka juuri oli saapunut Millbankista. Vanha synninmyyrä\nnäytti ilmeisesti uudelle tulokkaalle selittelevän tämän uuden kodin\nsalaisuuksia. Hän ei suinkaan hienotunteisuudesta näyttänyt itseänsä\nhillitsevän, vaikkakin ääni nyt oli painunut kuiskaukseksi, kun hän\nkeskusteli.\n\n\"Näetkö tuon rasvaisen ryökäleen tuolla kuorossa? Se on poika, joka\nkattoo eteensä. Hän palveli erästä rouvaa ja eräänä varhaisena aamuna\nhän nitisti rouvansa supeltaakseen hänen rahansa ja mennäkseen muille\nmarkkinoille.\"\n\nPapin ääni keskeytti pitemmät selittelyt, mutta jo seuraavana hetkenä\nvanhan veitikan suu kävi kuin mylly, kun hän selitti:\n\n\"Hän on aika mestari -- kulkee kuorossa ja senvuoksi saa etuja. Joka\nlauantai-aamu hänellä on harjoitus -- eikä hänellä kuitenkaan ole ääntä\nenempää kuin ruisrääkällä.\"\n\nIlmeisesti ei täällä ollut epäedullista olla suurin lurjus, kunhan ei\nvain osoittanut jalompia harrastuksia. Kun kuivuneenkeltainen vanha Jew\nkulki sivukäytävää, tietoviisas kuiskasi kunnioittaen:\n\n\"Tuo on vanha Mo. Hän kuuluu vahtiväkeen, vaikkakin kerran oli\naika, jolloin yhressä suunnittelimme, miten voisimme lähettää vahan\nRothschilden vaivaistaloon.\"\n\nMuutamana hetkenä vasta-tulleen huomiota näytti kiinnittävän muuan\npitkä mies mustan ja harmaan raidakkaassa puvussa, jollaista käyttivät\nkarkaamista yrittäneet vangit.\n\n\"Sanotaan, että hän on täällä kahrest' kymmenest' tuhannest', mutta\nse on valhe\", kuiskasi vanha mies. \"Hän oli vain mutikoinnu hengen\nmuutamasta herran viinimäen sanansaattajasta.\"\n\nViimeinen, mitä Hugh Ritson kuuli, oli tämä mieleen-pantava neuvo:\n\n\"On sellaisia, jotka eivät voi kattoa eteensä, kuten B 2001, ja toisia\ntaas, jotka eivät täälläkään anna paarmojen pesiä nenälleen. Ja minä\nsanon: Pitäkää silmänne auki.\"\n\nJumalanpalveluksen jälkeen jaettiin ehtoollinen. Rippivieraita oli\nmonta sataa, kaikki yksinkertaisia ja hartaita jumalanpelossansa.\nSaattoi huomata, että kappalaisen täytyi varoa viiniänsä, sillä\nmuutamat ahmatit tahtoivat hotkaista kerralla kalkin tyhjäksi.\n\nTämän yön Hugh Ritson vietti tohtorin asunnolla. Hän ei nukkunut, vaan\nnyt, kuten edellisenäkin yönä, hän käveli edestakaisin tunnit pitkät\nhorjumatta vastustaen kaikkia unimatin kiusauksia. Kello viiden aikaan\naamulla hän kuuli suurta kelloa soitettavan parin minuutin ajan ja\nkohta kuului akkunan alta monien jalkojen synnyttämä tramp, tramp,\ntramp. Vangit, viiden sadan ryhmissä, oli tuotu ulos aamukierrokselle.\nHe näyttivät -- harmaat takit tiukasti olkapäille vedettyinä --\nikävystyneiltä aamuauringon koleassa valossa, kädet riippuivat\nhervottomina sivuilla, ja he astuivat huojuen ja laahustaen aivan kuin\nolisi ollut tavattoman vaikea vetää raskaita kenkiä. Vartiosto oli\npaikallansa, vartijapäällikkö vihelteli, ja sitten miehet hajaantuivat\nkahdenkymmenen viiden miehen ryhmiin, kullakin oma vartijansa.\n\n\"Rivit suoriksi, kaksi askelta oikeaan -- mars!\" Sitten uudistui\ntaas tramp, tramp, tramp. Kun ulkotöihin lähtijät kulkivat portista,\nsaivat heidän vartijansa päivystäjältä kiväärinsä, pistimensä, vyönsä\nja patroonakotelonsa. Kivenhakkaajat kulkivat aivan hänen akkunansa\nalitse, ja Hugh Ritson horjahti taapäin, kun muuan pitkä sinilakkinen\nmies -- käyden kuin runneltu eläin -- sattui nostamaan katseensa\nakkunaan.\n\nKello kahdeksan johtaja ilmestyi vastaanottohuoneeseensa. Hän oli\nlaihahko mies, jonka kasvot ja olento muistuttivat vinttikoiraa. Hänen\nsotilastakkinsa oli koristettu kunniamerkeillä ja hänen vaatteissaan\noli vahva Whitehallin tuoksu. Hän otti vastaan Hugh Ritsonin\npaperit oudon hämmästyksen ja arvokkuuden sekaisin ilmein -- siihen\nyhdistyi ylenmääräinen kohteliaisuus, kuin hän olisi ottanut vastaan\nvaltiosihteerin, ja ankaruus, kuin tuomitessa kahlehdittua vankia\nvedelle ja leivälle.\n\n\"Miehet palaavat aamiaiselle kello yhdeksän\", hän sanoi, \"Watkins\",\nvartijapäällikölle, \"tuokaa B 2001 kansliaan heti, kun 34 ryhmä on\npalannut.\"\n\nHugh Ritson oli jättänyt vastaanottotoimiston ja kulki juuri pihan yli,\nkun hän kuuli äänekästä melua meren puolelta.\n\n\"Vene!\" huusi parikymmentä ääntä, ja joukko vankeja hyökkäsi siihen\nsuuntaan, jossa kahdeksanairoinen vene oli teloillansa vajassa. \"Mies\non karannut, hyökkäsi vaatteineen päivineen mereen ja lekottelee virtaa\nalas.\"\n\nKuinka nämä paholaiset nauroivat, kuinka he kirosivat leikillänsä,\nkuinka he tekivät työtä ja kuinka heidän silmänsä kiiluivat ja kasvonsa\nkiihkosta vääntyivät irviin koettaessaan saavuttaa vankitoveriansa,\njoka oli koettanut paeta! Jokainen vanki, joka auttoi karkurin kiinni\nsaamisessa, sai kuuden päivän loman. Tohtori vei Hugh Ritsonin pieneen\ntorniin, joka oli hänen asuntonsa katolla. Täältä he saattoivat nähdä\nyli vankilan muurin kivikkorannalle alapuolellensa. Lähellä kirkon\nraunioita joukko vankeja juoksi edestakaisin heiluttaen käsiänsä ja\nhuutaen innoissansa.\n\n\"Se on 34 ryhmä\", huomautti tohtori, \"Jim-porrasvahdin ryhmä.\"\n\nAurinko oli noussut, meri hohti ja säteili tuhansin vivahtein, ja\nlukemattomista kevyistä laineista vesilinnut pistivät kaarevan kaulansa\npinnalle, pulpahtaakseen taas pian syvyyksiin. Muutamassa paikassa\nveden hopeajuovalla uiskenteli jotakin, aluksi se näytti tynnyriltä.\nSiinä oli kärrynkorit, jotka vanki oli työntänyt veteen käyttääksensä\nsitä veneenä.\n\n\"Se uppoaa; kaikki vankkurit ovat raskaasti raudoitetut\", selitti\ntohtori.\n\nVanki seisoi siinä. Hän oli heittänyt pois takin ja hatun ja hänen\nkäsivartensa olivat hartioihin asti paljaat. Vartija juoksi jyrkänteen\nreunalle ja laukaisi. Luoti sattui. Vanki repäisi paitansa helmasta\nkappaleen ja sitoi ranteensa.\n\n\"Miksi hän ei heittäydy pitkäksensä?\" sanoi Hugh Ritson. Hän ei\ntiennyt, kuka vanki oli, mutta sydämessänsä hän kiihkeästi toivoi, että\nvanki pääsisi pakoon.\n\n\"Hän on auttamattomasti tuomittu -- hän on joutunut pyörteeseen ja\nvirta painaa hänet takaisin saarelle\", puheli tohtori.\n\nPuolta tuntia myöhemmin aseellinen vartijajoukko parin kolmen\navustajan saattamana kuljetti kiinnisaadun pakolaisen vankilan\njohtajan kansliaan. Pitkä ja vankka mies marssi vartijoiden välissä\nvarmoin askelin ja pää pystyssä. Hänellä ei ollut takkia eikä hattua\nja toiseen paljaaseen käsivarteen oli likaisenharmaa vaatteenkappale\nkömpelösti sitaistu. Hänen rintansa oli paljas, silmänsä leimusivat\nja lukuunottamatta hyytynyttä verijuovaa hänen kasvonsa olivat\ntuhkanharmaat. Mutta tätä miestä ei vastoinkäyminen ollut murtanut: hän\nnäytti uhmaavan sitä.\n\n\"Ottakaa miehen numero\", komensi johtaja.\n\n\"Jaa, ottakaa se ja katsokaa, että otatte sen oikein\", uhitteli vanki.\n\n\"Se on B 2001\", sanoi vartijapäällikkö.\n\nJohtaja tarkasti käsissään olevia papereita.\n\n\"Kutsukaa se herra tänne\", hän sanoi kansliapäivystäjälle. \"On onni\nteille, että joku hallituksen luvalla tahtoo puhutella teitä\", hän\nlisäsi vankiin kääntyen.\n\nVanki ei vastannut. Hän ei nyt ollut nöyrä eikä yrmeä, vaan hän\nesiintyi kohteliaasti, vaikkakin kiivastuneena, niinkuin mies, joka on\nkärsinyt vääryyttä.\n\nSeuraavana hetkenä Hugh Ritson astui huoneeseen. Hänen silmänsä\npainuivat maahan ja hänen epävarma askeleensa oli raskas ja koliseva.\nHän hypelöitsi takkiansa hermostunein sormin, hänen sieraimensa\nlaajenivat ja hänen koko ruumiinsa huomattavasti vapisi.\n\n\"Tässä on mies, jota haluatte puhutella\", sanoi vartijapäällikkö\nkohteliaasti kumartaen.\n\nHugh Ritson koetti kohottaa katsettansa, mutta se vaipui äkkiä maahan.\nHän avasi huulensa puhuakseen, mutta sanat pysähtyivät kielelle.\nSillä aikaa märkä, likainen, alaston, sidottu ja verintahrattu vanki\naseellisten vartijoitten välissä seisoi hänen edessänsä suorana ja\nylväänä ja hänen silmänsä näyttivät tunkeutuvan toisen sielun pohjiin\nasti. Vanki pani toisen kätensä lanteelleen ja osoitti toisella\nhalveksien Hugh Ritsonia.\n\n\"Mitä tuo mies minusta tahtoo?\" hän sanoi syvällä rintaäänellänsä.\n\nTämän kuullessaan Hugh Ritson vastasi kiihkeästi:\n\n\"Paul, minä en tahdo lisätä sinun kärsimyksiäsi lausumalla julki\nsäälittelyni.\"\n\nVirkailijat katsahtivat toisiansa silmiin.\n\n\"Minä en huoli sinun säälistäsi\", virkkoi vanki katkerasti.\n\n\"Et, vaan minä tarvitsen sinun sääliäsi\", sanoi Hugh Ritson hiljaa.\n\nVanki naurahti karkeasti ja kääntyi sitten vartijaan.\n\n\"Tässä, viekää minut pois. Minä olen saanut tästä tarpeekseni.\"\n\n\"Kuuntele minua. Minulla on jotakin sanottavaa sinulle -- jotakin\ntehtävää sinun puolestasi.\"\n\nVanki räjähti taaskin nauruun.\n\n\"Viekää minut pois, kuuletteko?\"\n\n\"Mitä jos minä sanon, että olen pahoillani kaikesta, mitä on\ntapahtunut?\" jatkoi Hugh.\n\n\"Silloin sinä olet tekopyhä\", vastasi vanki.\n\nHugh Ritson oikaisi ryhtiänsä ja veti kuuluvasti ilmaa keuhkoihinsa.\nÄkkiä väri katosi hänen vääntyneiltä kasvoiltansa. Hetkisen\näänettömyyden jälkeen hän sanoi hiljaisella, murtuneella äänellä:\n\n\"Paul, sinä tiedät, millainen mies minä olen, älä kohtele minua liian\nkovasti. Minä olen tullut tänne tehdäkseni sinulle palveluksen. Muista\nkärsimyksiäsi --\"\n\nVielä kerran vanki purskahti kylmään nauruun. \"Muista mitä muut -- eräs\nmuu -- on kärsinyt sinun kanssasi.\"\n\nVangin kopea ilme muuttui ja silmissä leimahtivat salamat.\n\n\"Tässä, viekää minut pois\", hän puuskutti hiljaa tukehtuneella äänellä.\nHän astui taapäin, mutta vartija sulki häneltä tien. \"Minä en tahdo\njäädä kuuntelemaan tätä miestä. Kuuletteko? Minä en tahdo kuunnella\",\nhän huusi tulisesti, \"hän on tullut tänne kiduttamaan minua -- siinä\nkaikki.\"\n\n\"Minä olen tullut hyvittämään kaiken, mitä minä olen tehnyt\", vakuutti\nHugh. \"Paul, anna minun sovittaa se. Älä yllytä minun pahempaa puoltani\ntänä sinun ja minun elämäni tärkeimpänä hetkenä.\" Vanki vaikeni ja\nsanoi sitten hiljemmin: \"Mitenhän sinun kieroutesi voi sen sovittaa?\"\nHugh Ritson horjahti taapäin. Sanat lävistivät hänen sydämensä kuin\nteroitetut nuolet. Jos hän oli koettanut peitellä tarkoituksiansa, tämä\nhuomautus nyt riisti hänet ilkoisen alasti.\n\n\"Minä en tahdo häväistä totuutta väittämällä, että minä olen muuttunut\nmies\", hän vastasi nöyrästi. \"Minulla on omat syyni, mutta minun tekoni\nkaikesta huolimatta on sinulle tärkeä.\"\n\nVangin silmät leimahtivat.\n\n\"Sinä olet käyttänyt minua välineenä saadaksesi tyydyttää\nkostonhimoasi\", hän sanoi, \"mutta sinä et saa minua katumuksesi\nvälikappaleeksi. -- Vartijat, viekää minut pois, viekää minut pois,\nminä sanon teille!\"\n\nJohtaja keskeytti:\n\n\"Kun te jätätte tämän huoneen, te menette suoraan rangaistuskoppiin.\"\n\n\"Vaikka! Viekää minut koppeihinne ja antakaa minun maata, kuolla ja\nmädätä sinne\", kuohahti vanki.\n\n\"Viekää hänet pois\", komensi johtaja.\n\n\"Paul, minä rukoilen sinua kuulemaan minua\", kuului Hugh Ritsonin huuto\nkahleitten ja vartijain aseitten kalskeen yli.\n\n\"Viekää hänet pois\", huusi johtaja uudestaan.\n\nTuntia myöhemmin vanki B 2001 kutsuttiin uudestaan\nvastaanottohuoneeseen. Hän oli nyt aivan tyyni.\n\n\"Meillä on valtion prokuraattorin määräys\", sanoi johtaja. \"Teidän\nasianne otetaan uudestaan tutkittavaksi. Kello kaksi te jätätte\nPortlannin matkustaaksenne Cumberlandiin, ja vartijanne tulee teidän\nkanssanne.\"\n\nVanki kumarsi päätänsä ja astui ääneti ulos.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nPaul Ritsonia -- älkäämme enää käyttäkö hänen virallista numeroansa\n-- ei viety rangaistuskoppiin. Hänet oli pantu työhön kivenhakkaajain\nsakkiin, joka työskenteli lähellä vankilan porttia. Tieto hänen\npakoyrityksestänsä ei ollut levinnyt nopeammin kuin huhu hänen\nlähenevästä vapautumisestansa.\n\n\"Minä tahron\", huudahti eräs harmaahapsinen vanki, \"eks' ottais'\nvieräkses' täält' tärkeitä terveisiä?\"\n\n\"Mitkä teidän terveisenne ovat?\"\n\n\"Vain sana mun vanhall' muijall', mist' hän löytää kimpun avaimia,\njoit' hän angeleegist' tarttee.\"\n\n\"Kirjoittakaa hänelle, ukkoseni.\"\n\n\"Mitä, ettäkö johtaja lukis' sen ja minä joutuisin häpeään ja se vanha\nlunttu kiikkiin? Toren totta, minua _hämmästyttää_. Mutt' mää unohrin:\nsää olet rehellinen miäs, niinkuin sää oletkin.\"\n\nIvanauru seurasi tätä selittävää puhetta. Eräs kalpea mies, nöyrin\nilmein ja jäniksen säikähtynein silmin, hiipi lähelle Paul Ritsonia ja\nveti saappaansa varresta esille kirjeen.\n\n\"Tämä on viimeinen, mitä olen kotoa saanut\", hän sanoi hiljaa pistäen\nkirjeen Paulin käteen.\n\nSe oli tahrainen, rutistunut paperi, niin likainen ahkerasta käytöstä\nja kulunut monista taitteistansa, että sitä oli melkein mahdoton\nlukea. Kotoa? Se oli päivätty Liverpoolin esikaupungissa, jossa hänen\nraajarikko vaimonsa ja lapsensa asuivat ja vielä elivät.\n\nMiesparka ei osannut lukea, mutta hän oli jollakin tavalla oppinut\nkirjeen ulkoa ja tiesi tarkasti näyttää, missä paikassa mikin tuttu\nasia tässä ruttuisessa paperissa oli.\n\nHän oli menettänyt oikeutensa eikä saanut vastata siihen. Nyt hän\npyysi, eikö Paul Ritson tahtoisi pistäytyä Liverpoolissa katsomassa\nhänen vaimoansa ja pikku raukkojansa ja kertoisi heille, miten hyvin\nhän voi, miten hauskalta hän näyttää ja miten mukavaa hänellä täällä\non, \"että heirän rohkeutensa pysyisi yllä, tierättehän.\"\n\n\"Mää sanon teill', herra\", sanoi eräs vanha synninmyyrä -- sama, jonka\nkeskustelua kirkossa seurasimme. -- \"Mää olen kuullu, että te olettekin\ntyönantaja, ettekä vetelehtijä pakkotyössä. Etteks' riemmuitte? Määkin\ntahron jättää tämän paikan. Pitkät ovat tunnit ja palkka huono.\nSitäpaitsi minun nykyinen isäntäni välttämättä tahtoo käyttää nummeroa\nminun kauluksessan', aivan kuin teuraselukoilla. Se tahtoo toisinaan\nkismittää. Niinpä mää tahron ilmoittaa, että syyskuussa mää, hitto vie,\nlennän täält'. Ehkäpä näette, että minulla on kohta siivet, joilla\nlentää.\" Vanha syntisäkki osoitti harmaita hiuksiansa, jotka olivat\npitemmät kuin kellään hänen tovereillansa. \"Ne vain muuttavat väriä,\neivätkä ole niin komeat kuin kymmenen vuotta sitten eikä mun vanha\nhenttuni voi ylpeillä minun komeast' ulkomuorostain.\"\n\nKello kaksi vartija, nimeltä Jim-porrasvahti, marssitti Paul Ritsonin\nvartijapäällikön toimistoon. Siellä pantiin vangin käsiin raudat ja\nvartija sai aseensa. Sitten he lähtivät.\n\nLaivassa, joka välitti liikettä Portlannista Weymouthiin, vanginpuku\nherätti suurta huomiota. Oli jonkinlainen kirkkojuhla ja paljon\nkirkkokansaa juhlapuvuissansa oli tunkeutunut laivankannelle ja\nhytteihin. Ilma oli ihana. Auringon säteet tanssivat veden kalvossa\nkuin lukemattomat perhosparvet peilin pinnalla. Torvisoittokunta\nsoitteli etukannella.\n\nWeymouthin asemalla ihmiset taas kokoontuivat ryhmiin ja katselivat\nkarsain silmin vankia. Muutamien minuuttien kuluessa, jotka juna\nasemalla seisoi, oli asemasillalle kokoontunut joukko katselijoita,\njotka sekä ovesta että akkunoista kurkistelivat vaunuun.\n\nPaul Ritson vähät välitti tästä erinomaisesta huomaavaisuudesta,\nvaikkakin tällainen oli sangen kiusallista. \"Pysy kaukana hänestä\n-- etkös näe sinistä lakkia?\" \"Mikä pahannäköinen murjaani! Totta\ntotisesti hänen pelkkä katseensa ansaitsee hänelle hirsipuun.\"\n\nPaul nauroi katkerasti. Sinä hetkenä hän tunsi sydämensä jäätyvän.\nJos hänellä olisi ollut yllään juhlapuku ja hymy huulilla, miten\ntoisenlainen olisikaan ihmisten arvostelu hänestä ollut! Kuka silloin\nolisi sanonut, että hän on heittiö? Ei ainakaan se inhoittava ja\ntekopyhä Kristuksen sanansaattaja, joka joku hetki sitten laulavalla\näänellä ulisi hänen korvaansa: \"Olkaa varma, että teidän syntinne\nannetaan teille anteeksi.\" Sama mustatakkinen fariseus talutti juuri\nkomeata naista ensimmäisen luokan vaunuun.\n\nJuna lähti. Paul painautui istuimellensa selkänojaan ja mietti kaikkea,\nmitä oli tapahtunut sen jälkeen, kuin hän viimeksi matkusti tätä tietä.\nHän matkusti silloin päinvastaiseen suuntaan ja mitä tuskia ja kauhuja\nolivatkaan nämä ensimmäiset vankilaelämän hetket hänen sielussansa\nherättäneet! Hän ei koskaan ennen tähän päivään asti ollut sitä\nmuistellut.\n\nToiset ja vielä katkerammat muistot olivat kuluttaneet pois hänen\nsielustaan näiden kokemusten jäljet. Mutta nyt ne tulivat mieleen\nyhtä tuoreina kuin kaikki olisi eilen tapahtunut. Hän oli yksi siitä\nkaksikymmenmiehisestä joukosta, joka matkusti Millbankista Dartmooriin.\nMatka Waterloohon vankivaunuissa oli ollut kauhea koe. Hän oli\nkopissaan ajatellut, ettei häneen ollenkaan koskisi, jos ihmiset\nkaduilla hänet tuntisivat. Syyttömän miehen häpeällinen tuomitseminen\nei alentanut häntä, vaan lakia.\n\nKun hän astui vankila-alueelle rinnallansa pedonnäköinen konna,\njoka murjottavien kulmiensa alta vain salaa vilkaisi toisiin\nhaukansilmillänsä, edessänsä vanha rosvo ja miestaposta tuomittu\nmurhamies kintereillänsä, juoksivat suuret, kylmät hikikarpalot hänen\notsaltansa.\n\nHän oli aikonut pitää päänsä pystyssä, ja jos ihmiset katsoisivat häntä\nkasvoihin, hän oli päättänyt rohkeasti katsoa heitä suoraan silmiin.\nMutta kun sellainen tilaisuus sattui, hän koetti piiloutua vaunuun ja\nhautasi leukansa rintaansa.\n\nHän muisti, miten ihmiset inhoten siirtyivät syrjään vaunujen tieltä,\nmiten he katselivat heitä, kun heidän vaununsa vilkasliikkeisillä\npaikoilla pysähtyi odottamaan siksi, kuin ajurien ja katuvaunujen jono\noli päässyt ohi, ja miten kauhea olikaan ollut näytelmä asemalla, jossa\nkahdenkymmenen kahlitun miehen askelten kopse herätti kaikkien ihmisten\nhuomiota!\n\nMiten kauheata olikaan vanhempien vartijoitten nauru ja iva! He olivat\nennemmin kärsineet rangaistuksensa ja esiintyivät nyt yleiseksi\nhäpeäksi muka oikeuden vartijoina! \"Sinä kikkanokka siellä, eks' ole\nsupeltannu taskuusi tupakkaa?\" \"Oleks' nähnyt meitä ennen? No, riivattu\nvie, totta kai! Sinä, jolla on valkea kaulahuivi, kattoppas tarkkaan,\nniin varmasti tunnet meirät.\" \"Oh, neitty Maria, oleks' se sää itte?\nJa miten iloiset me ollaan saaressamme tavata teirät taas! Säilytäppäs\nsamettikukkarosi minun taskuuni, niin saat sen takaisin, kun palaamme\ntätä tietä.\" Eikä vartijain päällikön ankaruus voinut hillitä tätä\nkorkea-äänistä iloa.\n\nPaul Ritson ei voinut olla nauramatta muistellessaan, miten tuskanhiki\noli sinä päivänä juossut pitkin hänen selkäänsä, kun hän hievahtamatta\nistui kokoonlyhistyneenä paikallansa.\n\nAjat olivat muuttuneet sen jälkeen. Hän oli viettänyt puolitoista\nvuotta valtion koulussa ja tämä kasvatustapa oli antanut hänen kokea\nkaikkien kidutuskeinojen ihanuudet.\n\nVartija koetti saada keskustelua syntymään. Jim-portaanvartija\ntoisti moneen kertaan, ettei hän suinkaan tarkoittanut mitään pahaa.\n\"Pohjaltani minä olen oikein kunnon poika\", hän sanoi useammin kuin\nkerran, eikä Paul Ritson osoittanut hänelle mitään kaunamieltä.\nMutta hän nauroi katkerasti niille rumille ja ristiriitaisille\najatuksille, joita vartijan kiusoittavat sanat synnyttivät. Huomaten\nkaikki yrityksensä tyhjiksi, vartija tyhjensi piippunsa ja vaipui\näänettömyyteen.\n\nHeillä oli oma vaununsa. Muutamalla asemalla eräs mies avasi oven\nja oli jo astunut toisen jalkansa sisään, kun huomasi, millaiseen\nmatkaseuraan oli joutumaisillansa. Suutansa mutistaen hän hävisi.\nPaul Ritson teki parhaansa hillitäkseen raivoansa, jonka tällainen\n\"hyvää yötä\" hänessä synnytti. Hän onnistuikin ja päästi kaikuvan\nnaurun poistujan jälkeen. Jollakin toisella asemalla eräs kaikkiin\nvirkakuntansa helyihin puettu poliisipäällikkö, huomattuaan sinisen\nlakin, tutki tarkasti vartijan paperit. Sitten hän ylpein elein työntyi\npois läpi ihmisjoukon, jonka hänen läsnäolonsa oli kokoon kutsunut.\n\nKun he pääsivät Waterloohon, huusi vartija ajurin ja he ajoivat\npoliisiasemalle ilmoittautumaan. Siellä he nauttivat illallisekseen\nkupin kaakaota, ruskeata leipää ja papumuhennosta, ja vartija sai\ntupakkaa piippuunsa. Sieltä heidät kyydittiin Eustoniin, josta he\nnousivat yhdeksän Penrithin-junaan.\n\nMatka pohjoiseen kului enemmittä seikkailuitta. Rugbyssä, Staffardissa\nja joillakin muilla asemilla juna pysähtyi ja pienet ihmisjoukot\nkokoontuivat katsomaan vankia ja lausuivat erilaisia mielipiteitä\nhänen ulkomuodostansa, rikoksestansa ja alkuperästänsä. Paul Ritson\nusein sulki silmänsä eikä puhunut mitään. Joskus ylenkatse väreili\nhänen kasvoillansa, joskus hän taas purskahti katkeraan nauruun. Hän\najatteli, että tämä oli tarpeen, sillä ilman sitä vankilaelämässä hänen\nalennuksensa ei olisi ollut kyllin syvä. Jos hänessä oli säilynyt\nrahtunenkaan ihmisyyden tunnetta, hellyyttä ja arkatuntoisuutta sen\njälkeen, kun Portlannin portit sulkeutuivat hänen lähdettyänsä,\ntarvittiin vain tätä karkoittamaan ne kaikki iäksi.\n\nVälittämättä karkausyrityksistä ja vieläkin vakavammasta vaarasta,\njohon Paul Ritsonin raudanlujat kädet saattoivat hänet johtaa, vartija\noikaisi itsensä penkille ja nukkui. Puoliyön jälkeen he saapuivat\nCreween ja tämän jälkeen matkan pahin kiusa oli ohi. Säälittelevät\nihmiset olivat kääriytyneet matkavaippoihinsa ja uneksivat jaloista\nsankaritöistä, joita aikoivat suorittaa. Mutta yön hiljaisuudella oli\nomat kidutuskeinonsa. Kun juna jyrisi läpi pimeyden milloin kadoten\ntunneleihin, milloin taas kiitäen yli aavan lakeuden kuin laiva\ntyynessä vedessä, Paul Ritsonin ajatus kääntyi päivään, joka nyt\ntuntui olevan niin äärettömän kaukana, kuin se olisi kuulunut johonkin\ntoiseen olotilaan, jolloin hän matkusti tätä tietä ihanan, rakkaan\nolennon kanssa. Tämä oli uskonut nuoren pilvettömän elämänsä hänelle\nja missä hän oli nyt? Rauha hänelle, missä ikinä hän lieneekin! Paul\njohti mieleensä hänen hellimmän katseensa, oli kuulevinaan hänen\nviehkeimmän äänensä. Hänen ihastuttavat sormensa olivat kevyesti\npuristavinaan hänen käsiänsä, jotka olivat rautoihin kahlitut. Ja\ntänäkin hetkenä, kun koko hänen sielunsa palasi nuoren vaimon luo, joka\noli jakanut hänen kärsimyksensä, ja hän tunsi, ettei aika ja paikka\nmitään merkinnyt, vaan hän oli vetänyt vaimonsa luokseen kuluttavan\nrakkautensa voimalla, hänestä tuntui, että kaikki hävisi ja tahraantui,\nkun hänen korvissaan kaikuivat lakkaamatta vankien huudot, kiroukset ja\nsadatukset.\n\nHän hypähti seisoalleen ulospyrkivä kirous omillakin huulillansa, ja\nkun kuviteltu tuska, jonka hän oli sieluunsa loihtinut, haihtui ja\nhän tajusi todelliset kärsimyksensä, hänen sydämensä muuttui entistä\nkylmemmäksi ja katkerammaksi. Hän ajatteli, mitä hän ennen oli ollut\nja mitä hän nyt oli. Ei ollut epäilystäkään -- hän oli nyt kehnompi\nihminen. Niin. Mikä kerran oli ollut puhdasta hänessä, mikä kerran\noli ollut jaloa ja ylevää, oli nyt likaista, epäjaloa ja alhaista.\nMutta kamalinta kaikesta oli, että hän oli menettänyt ne hellemmät\ntunteet, jotka antavat voimakkaalle miehelle suurimman arvon. Hänestä\ntuntui, että maailma oli kohottanut kätensä häntä vastaan ja hänen teki\nvastustamattomasti mieli iskeä takaisin.\n\nHe saapuivat Peurithiin aamulla neljän tienoissa, ja heidän vaununsa\ntyrkättiin sivuraiteelle odottamaan Cockermouthiin menevää junaa.\nPäivä sarasti. Akkunasta Paul Ritson saattoi epäselvästi erottaa\nhäämöttävät linnan rauniot. Tämä tuttu näky järkytti häntä sydänjuuria\nmyöten. Hän tuskin tiesi miksi, mutta hän tunsi, että lujin jääkerros\nhänen sydämessään suli vedeksi. Aamun hiljaisuutta häiritsivät\nvain jarrumiehen huudot vaihdemiehelle. Sanat olivat yksinäisiä --\ntavallisia ilmoituksia vain, mutta ne lausuttiin mitä leveimmällä\nCumberlannin murteella, jota hän ei ollut saanut puoleentoista vuoteen\nkertaakaan kuulla. Silloin se pala, joka oli sulaen irtautunut hänen\nsydämestään, tuntui nousevan kurkkuun. Hannaa valo muuttui punertavaksi\nja pian hohti itäinen taivas purppurassa. Paul avasi vaunun akkunan,\nja vuoriston suloinen ilma maustettuna turpeen voimakkaalla\ntuoksulla virtasi tervehtimään häntä. Hänen huulensa avautuivat ja\nhänen rintansa laajeni. Kello viisi tarttui veturi vaunuun. Junaan\nliitettiin tässä muutamia muitakin vaunuja täynnä kaivosmiehiä, jotka\nruosteen-tahraamissa puvuissansa olivat matkalla aamuvuorollensa. Kun\njuna lähti liikkeelle länttä kohden, aurinko oli noussut ja ilma oli\ntäynnä lintujen laulua. Sangen pian syöksyi juna vuoristoon, ja kaikki\nkatkeruus Paulin sydämestä putosi pois kuin saastainen vaate. Tämän\näkillisen tunteitten muutoksen saattaa ymmärtää vain se vuoristolainen,\njoka pitkän poissaolon jälkeen taas ensi kerran näkee ikävöimänsä\nvuoret. Paul näki synnyinseutunsa vuorten kohoavan pilviin ja valkoinen\nusva leijaili niiden huipuilla, purot solisivat niiden jyrkkiä rinteitä\nalas, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä puhdistaen kasvoilta\nkatkeruuden jäljet. Leppäkerttu lauloi kilvan kivitaskun kanssa, ja\nvaikk'ei hän niitä nähnyt, hän kuitenkin tiesi, missä ne olivat:\nleppäkerttu lauloi lehdon siimeksessä, kivitasku taas oli istahtanut\nharmaalle kalliolle, jonka halkeamaan se oli laatinut pesänsä ja\nmuninut vaaleansiniset munansa. Lampaat määkivät vuorilla, ja hän tiesi\nniiden retket yli kallioiden ja joenuomien seuduille, joissa ruoho oli\ntuoreinta. Koirien ajamina kokoontuivat ne suuriin katraihin, ja hän\ntiesi, että paimenet ovat olleet kesäisenä yönä merkitsemässä niitä ja\naikovat keritsemistä varten pestä ne kirkkaassa vuoripurossa.\n\nKaikki palasi hänen mieleensä selvänä kuin eilisen päivän muisto. Hän\npisti päänsä ulos ja unohti vanginpukunsa, kunnes muuan mies, joka\nuitti hevostansa läheisessä suvannossa, hätkähti hänet nähtyään ja\ntuijotti häneen kuin sadun kummitukseen.\n\nSilloin Paul Ritson muisti, että hän oli vielä vanki, että hänen\nranteensa olivat raudoissa, että tuo mies, joka makasi tuossa vaunun\npenkillä, oli hänen vartijansa ja että tuo teräskalu, joka pisti esiin\nhänen vyöstänsä, oli tuon nukkuvan miehen revolveri valmiina heti\npamahtamaan, jos hän yrittäisi paeta.\n\nMutta eivät nämäkään mietteet voineet karkoittaa niitä liikuttavia\nkotoisia tunteita, jotka hänet olivat vallanneet. Lopuksi hän alkoi\najatella Hugh Ritsonia ja miettiä syytä, miksi hän oli matkalla kotiin.\nKotiin! -- Kotiin? Se oli surullinen kotiintulo, mutta kaikissa\ntapauksissa se oli tulo kotiin.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\nKahta päivää myöhemmin oli vanhan, harmaan kaupungintalon ympärille\nKeswickissä kerääntynyt tungokseen asti väkeä. Kihlakunnanoikeus\noli kokoontunut välikäräjille tutkimaan erästä juttua, joka herätti\npaikkakunnalla tavatonta huomiota. Kantajana esiintyi Greta, Paul\nRitsonin rouva, ja vastaajan nimeksi kannekirjelmässä oli merkitty Paul\nDrayton, esiintyvä nykyjään Paul Ritsonin nimellä ja halliten Ghyllin\nkartanoa Newlannin seurakunnassa.\n\nKäräjähuone oli tungokseen asti täynnä Se oli suuri, tyhjä huone,\njonka toisessa päässä oli pitkä pöytä ja kaks riviä tuoleja, toinen\nrivi oikeutta ja valamiehiä ja toinen asianajajia, vieraitamiehiä ja\nasianosaisia varten. Muita istuinpaikkoja huoneessa ei ollut ja laakson\nasukkaat seisoivat tyhjällä lattialla ahdettuna niin tiukkaan, että\ntuskin saattoi hievahtaa.\n\nPöydän toiseen päähän varatulla tuolilla istui Greta. Hänen leukansa\noli käden varassa. Hän painoi silmänsä maahan, kun katselijat\nkuroittivat kaulojansa nähdäkseen häntä edes vilahdukseltakin. Hänen\nrinnallaan, toinen käsi hänen tuolinsa selkänojalla seisoi vanha\nkirkkoherra, kaunis päänsä valkeampana kuin koskaan ennen, hänen\nlempeitten kasvojensa hellyyttä ilmaisevat piirteet kuvastivat syvää\ntuskaa. Lakkaamatta tuijotellen Gretaan istui pöydän toisessa päässä\nHugh Ritson. Toinen jalka oli nostettu toiselle polvelle, ja pitkät\nhermostuneet oikean käden sormet leikkivät kengännauhoilla. Hänen\npäänsä oli kurkottunut eteenpäin ja kuultava, kalpea, sileäksi-ajettu\nnaama suurine kylmine silmineen ja laajoine, liikkuville sieraimineen\nmuistutti enemmän kuin koskaan ennen rotuhevosta. Kenkään ei arvannut\nsyytä, mikä Hugh Ritsonin oli tänne tuonut. Joku olisi voinut sanoa,\nettä välinpitämättömyys kuvastui noista silmistä ja tuolla otsalla asui\nepätoivoa peittelevä huolettomuus.\n\nLähellä sitä paikkaa, jossa tungos oli ahtain, supina vilkkain ja\nlevottomin, istui Drayton herra Bonnithornen rinnalla. Hänen yllään oli\nraidakkaasta kankaasta tehty puku, jollaista hän kaikista mieluimmin\nkäytti, ja hän oli pistänyt jättiläismäisen sinipunervan liljan\nnapinkoloonsa. Hänen poskensa punoittivat ja silmät säteilivät. Silloin\ntällöin hän nojasi taapäin, kuiskaten jotakin sepälle, myllärille ja\nLentävän Hevosen kapakoitsijalle, jotka olivat ryhmittyneet hänen\ntaaksensa. Hänen huomautustensa täytyi olla erittäin sukkelia, sillä\nniitä seurasi aina hiljainen kikatus ja silmien välke, vaikkakin\näänekäs ja hyväksyvä melu hillittiin.\n\nKantajan asianajaja luki julki kannekirjelmänsä, Kantaja vaati, että\nsukutilojen perintöoikeus tuomittaisiin hänen miehellensä, joka\nnyt oli oikeuden turvaa vailla. Hän väitti, että se mies, joka nyt\nhallitsi Ghylliä, ei ollut hänen miehensä Paul Ritson, vaan Paul\nDrayton, Hendonin kapakoitsija, joka merkillisellä tavalla oli hänen\nmiehensä näköinen ja sen avulla oli asettunut hänen miehensä sijalle.\nSelvät asianhaarat, jotka jätettiin nyt oikeuden tutkittaviksi,\npeittämättömästi todistivat, ettei vastaaja ollut Paul Ritson, joka\nyksin perintöoikeuden nojalla oli isänsä kiinteimistöjen omistaja.\nOnnettomuudeksi se, joka olisi voinut antaa ratkaisevan todistuksen,\nkuinka Paul Drayton, kapakoitsija, saattoi päästä toisen miehen\nsijalle, tuli sokeaksi ja oli nyttemmin kuollut, ja asia oli sen kautta\ntullut vieläkin vaikeammaksi. Kuitenkin esitettävien todistusten\nnojalla herra tuomarin tulisi antaa valamiesten ratkaista, ettei\nvastaaja ollut se mies, jona hän esiintyi, vaan rikoksentekijä, jonka\npuolesta toinen oli kärsimässä rangaistusta. Asian selville saamiseksi\nyleinen syyttäjä esitti kaksi vierastamiestä, joiden todistuksen\ntäytyi olla ratkaiseva, Paul Ritsonin vaimon ja kirkon palvelijan,\njoka vihkimyksen toimitti. Gretan nimi mainittiin ja hän nousi pöydän\npäässä seisoalleen. Hänen rintansa aaltoili pienen pitsishaalin\nalla, joka peitti hänen olkapäitänsä ja oli sidottu kuin merimiesten\nkaulahuivi rinnalle. Hän seisoi suorana, silmät kohosivat hitaasti\nmaasta ja painuneet kädet puristettiin edessä yhteen. Tavallisten\nmuodollisuuksien jälkeen hänen kuulustelunsa alkoi.\n\n\"Te olette Robert Lowtherin ainoa lapsi?\"\n\n\"Minä olen Robert Lowtherin tytär.\"\n\nDrayton nytkäytti päätänsä taapäin ja naurahti. \"Te menitte naimisiin\nPaul Ritsonin kanssa Newlannin seurakunnan kirkossa 1875 ja vihkimyksen\ntoimitti kunnia-arvoisa kirkkoherra Christian?\"\n\n\"Niin tein.\"\n\n\"Hääpäivänänne te matkustitte miehenne kanssa Lontooseen, ja hän jätti\nteidät samana iltana St. Margaretin Westminsterin luostariin?\"\n\n\"Se on aivan totta.\"\n\nKuului keskustelun supinaa oikeussalista ja kuiskauksia tuoliriveiltä.\nTuomari pysähtyi ja selitti, ettei ollut hänen aikomuksensa koettaa\npäästä selville tästä omituisesta tosiasiasta, jonka vain yksi henkilö\nvalallansa voisi todistaa. Mutta vaikka tämä henkilö olisi saapusalla,\nei häntä kuitenkaan voitaisi kuulustella. Kuullessaan tämän selityksen\nHugh Ritson kohotti raukeat silmänsä, ja kuulustelu jatkui.\n\n\"Kolme päivää myöhemmin te saitte mieheltänne sanan saapua puoliyön\njunalle St. Pancraksen asemalle, josta teidän miehenne kanssa oli\nmatkustettava takaisin Cumberlandiin?\"\n\n\"Niin sain.\"\n\n\"Kuka toi teille sen sanan?\"\n\n\"Rouva Drayton, Hendonin kapakan vanha emäntä.\"\n\n\"Menittekö te asemalle?\"\n\n\"Oh, kyllä.\"\n\n\"Kertokaa oikeudelle, mitä sitten tapahtui.\"\n\n\"Juuri kellon lyödessä kahtatoista, kun junan piti lähteä, eräs mies,\njota ensi silmäyksellä pidin miehenäni, kiiruhti asemasillalle ja minä\nmenin hänen kanssaan vaunuun.\"\n\n\"Näettekö te tämän miehen täällä oikeussalissa?\"\n\n\"Näen, hän istuu teistä oikealle kolmannella tuolilla.\"\n\nDrayton nousi, hymyili leveästi, kumarsi todistajalle ja istahti sitten\ntakaisin.\n\n\"Olitteko te yksin siinä vaununosastossa?\"\n\n\"Ensin olimme, mutta juuri, kun juna alkoi liikkua, kukas muu yhtyi\nmeihin, ellei kirkkoherra Christian.\"\n\nTaas seurasi keskustelua ja supinaa, ja tuomari selitti, ettei hän\ntahdo viivyttää oikeutta tutkimalla sitä merkillistä sattumaa, joka\nkirkkoherra Christianin toi Lontooseen tällä ratkaisevalla hetkellä.\nNämä seikat itsessänsä muodostavat tosiasiain ketjun, joka vielä\non joutuva rikosoikeuden tutkittavaksi, koska tämän kautta juttu\ntapahtuneesta rikoksesta käy yhä tuskallisemmaksi ja peittyy yhä\nsuurempaan hämärään.\n\n\"Kertokaa oikeudelle, mitä tapahtui junassa.\"\n\n\"Minä huomasin heti, ettei mies ollut minun mieheni, vaikka hän\nmuotonsa ja kokonsa puolesta suuresti oli hänen näköisensä, ja kun hän\npuhutteli minua vaimonaan, minä jyrkästi kielsin häntä sitä tekemästä.\"\n\n\"Huomasiko myöskin kirkkoherra Christian erehdyksen?\"\n\n\"Huomasi kyllä, vaikk'ei aivan niin pian.\"\n\n\"Mitä te teitte?\"\n\n\"Me jätimme junan ensimmäisellä asemalla, missä se pysähtyi.\"\n\n\"Koettiko vastaaja estää teitä siitä?\"\n\n\"Ei. Hän näytti häpeävän ja huomautti, että sairaus ehkä on kokonaan\nmuuttanut hänet.\"\n\nYleinen syyttäjä, jonka vasemmalla puolella herra Bonnithorne istui\nvastaajan lainopillisena avustajana, silmäili tutkivasti todistajaa.\n\n\"Te sanotte, että vihkimäpäiväänne seuranneena yönä miehenne jätti\nteidät luostariin?\"\n\n\"Niin sanon.\"\n\nHerra Bonnithorne painoi maahan vilkkuvat silmänsä ja virkkoi jotakin,\njota todistaja ei voinut kuulla. Ihmiset hänen tuolinsa takana nauraa\nkikattivat.\n\n\"Ja te sanotte, että rouva Drayton toi teille sanoman, josta\nmainitsitte. Puhuiko hän siitä, että teidän miehenne on sairas?\"\n\n\"Kyllä hän puhui.\"\n\n\"Siitä me kai saamme päättää, että olitte sitä ennen käyneet Draytonin\ntalossa Hendonissa?\"\n\n\"Rautatieonnettomuus pakotti meidät siihen.\"\n\n\"Oliko ketään vastaajan mukana, kun hän tuli St. Pancraksen asemalle\nsinä yönä?\"\n\n\"Minun mieheni veli, Hugh Ritson, oli hänen kanssaan.\"\n\n\"Sanokaa valamiehille, missä teidän miehenne nyt on, ellei hän tällä\nhetkellä ole oikeussalissa.\"\n\nEi vastausta. Täydellisen hiljaisuuden vallitessa odotettiin, että\nkantajan asianajaja vastaisi tähän kysymykseen.\n\n\"No, sen asian me voimme jättää silleen\", jatkoi tuomari ylhäisesti\nhymyillen. \"Yksi kysymys vielä, rouva Ritson. Sattuiko teille miehenne\nkanssa mitään erimielisyyksiä?\"\n\n\"Ei milloinkaan.\"\n\n\"Tahdotteko vannoa, ettei äänenne ollut noussut kiivaaseen sanasotaan,\nkun olitte Hendonin kapakassa?\"\n\nGreta kohotti päänsä ja hänen silmänsä salamoivat. \"Kyllä, minä vannon\nsen\", hän sanoi lempeällä äänellä, mutta järkyttävällä painolla.\n\nHerra Bonnithorne läheni tuomarin korvaa ja antoi ymmärtää, että ehkä\nasia oli liian arkaluontoinen valanvelvoituksella kuulusteltavaksi.\n\nTämän jälkeen kuulusteltiin kirkkoherra Christiania. Vastaaja ei ollut\nse mies, jonka hän oli kantajan kanssa vihkinyt. Sen jälkeen hän oli\nnähnyt Paul Ritsonin. Missä? Dartmoorin kuritushuoneessa. Kysellen hän\noli saanut selville, millä nimellä viranomaiset pitivät häntä vankina\nja hänelle oli sanottu: Paul Drayton.\n\n\"Kertokaa oikeudelle, kuinka saitte selville, että vastaaja on Paul\nDrayton.\"\n\n\"Monet tosiasiat selvittivät sen.\"\n\n\"Sanokaa niistä joku.\"\n\n\"Hääaamuna minä löysin kirjeen sakastini uuninreunustalta. Se oli herra\nHugh Ritsonilta herra Bonnithornelle ja siinä mainittiin Draytonin\nnimi, joka myöhempien tapausten valossa on johtanut varmaan päätökseen,\nettä vastaaja on sama mies.\"\n\n\"Voitteko näyttää meille sen kirjeen?\"\n\n\"En, minä jätin sen siihen, mistä sen löysin.\"\n\n\"Tuskinpa me silloin voimme saada sitä todistuskappaleeksi.\"\n\nTuomarit hymyilivät, ja jännitys Draytonin kasvoilla laukesi. Yleisössä\nsyntyi liikettä, ja todistaja siirtyi syrjään.\n\nPuolustajan asianajaja aloitti puheensa. Heitä oli koetettu saada\nuskomaan, että syytetty tässä jutussa olisi Paul Drayton, huolimatta\nsiitä, että varmasti tiedetään Paul Draytonin olevan vankina\nkuritushuoneessa. Oli kyhätty kokoon merkillinen kertomus, että\nvast'ikään naimisiin mennyt mies heittää vaimonsa luostariin heidän\nhääpäivänsä iltana, ja kun heidän pitäisi keskinäisen sopimuksen mukaan\nkohdata toisensa, mies meneekin toisen nimellä vankilaan ja toinen\nmies tulee Cumberlandiin vaatimaan oikeuksiansa vaimonsa aviomiehenä.\nEdelleen heitä on uskoteltu, että aviomiehen veli, herra Hugh Ritson,\non joutunut petturin narriksi tai tehnyt itsensä syypääksi petokseen.\nOnneksi oli helppo saada selville asian oikea laita kahden verrattoman\ntodistuskeinon -- ulkomuodon ja muistin avulla. Voitiin todistaa,\nettei vastaaja ollut kukaan muu kuin Paul Ritson, koska hän ensiksi\noli täydellisesti hänen näköisensä, toiseksi tiesi kaikki, mitä Paul\nRitsonin tuli tietää, ja kolmanneksi, koska hän ei tiennyt mitään,\nmitä Paul Ritson ei saanut tietää. Koska maailman alusta ei ole ollut\nkahta ihmistä, joiden elämä olisi niin täydellisesti sama, ei myöskään\nvastaaja voinut olla kukaan muu kuin Paul Ritson.\n\nDick-mylläri oli vastaajan ensimmäinen vierasmies. Hän vannoi, että\nPaul Ritson oli sammuttamassa tulipaloa, joka syttyi hänen myllyllänsä\nkaksi vuotta sitten ja että vastaaja kertoi hänelle vain joku kuukausi\nsitten, miten hän oli kiivennyt katolle ja miten tuli lopulta sammui.\nYksikään, joka ei itse olisi ollut saapuvilla, ei olisi voinut kertoa\nasioita niin yksityiskohtia myöten. Se mies oli Paul Ritson, ja monet\nkatselijat muiden muassa kirkkoherra Christian näkivät hänet.\n\nSeuraava todistaja oli rouva Calvert, Laiskan Hevosen kapakasta. Paul\nRitson oli ollut heillä yötä kaksi vuotta sitten eikä ole kulunut kuin\nmuutamia päiviä, kun vastaaja tuli heille, osoitti sitä huonetta, jossa\noli nukkunut, ja kertasi ne harvat sanat, jotka silloin lausui.\n\nKutsuttiin esille tallimies Natt. Hänen uniset silmänsä välkehtivät\ntietoviisaina, kun hän selitti, että eräänä talvi-iltana, jolloin satoi\njulmasti lunta, rouva Ritson, silloin neiti Greta, oli säikähtänyt\njotakin, jota hän piti Paul Ritsonin kummituksena. Todistaja ei antanut\npettää itseänsä niin helposti, ja syytetty olikin sittemmin selittänyt\nkulkeneensa käytävällä ja kertonut, millainen tilanne oli ja mikä hänet\noli saattanut näyttämään aaveelta. Sitten seurasivat John Proudfoot,\nseppä, Tuomas Kyttyräselkä, postinkantaja, Giles Raisley, kaivosmies,\nJob Sheepshangs, kivenhakkaaja ja Tommy Lowthwaite, Lentävän Hevosen\nkapakoitsija -- kaikki vannoen tuntevansa syytetyn Paul Ritsoniksi.\n\nJoku huomautti, että Paulilla oli päässään arpi, jonka hän oli saanut,\nkun hevonen oli häntä pienenä potkaissut. Vastaajalla juuri oli\nmainittu arpi.\n\nToinen muisti, että Paul Ritsonilla oli arpi myöskin jalkopohjassa.\nSe oli muisto haavasta, jonka hän kerran oli saanut kiivetessään\nHindscarthille. Siinäkin piti todistus paikkansa.\n\nKolmas oli lyönyt painia Paul Ritsonin kanssa ja tiesi, että hänellä\non luomi selässä oikeassa lavassa. Vastaajalla oli luomi tässä\nharvinaisessa paikassa.\n\nYleinen syyttäjä hymyili merkitsevästi valamiehille, ja valamiehet\nhymyilivät merkitsevästi yleiselle syyttäjälle. Oliko todellakin\ntarpeen, että vastaaja vieläkin kutsuttaisiin esille? Totisesti se\nkulutti vain turhaan oikeuden kallista aikaa. Koko juttu oli selvä\nkuin päivä: rouva oli riidellyt miehensä kanssa. Asiat oli saatettava\noikealle ladulle siten, että tämä aiheeton kanne kumottiin ja miehelle\nannettiin oikeus valvoa aviollisia oikeuksiansa, jotka häneltä näin\nväärällä tavalla oli tahdottu riistää.\n\nKantajan asianajaja hymyili myöskin ja hänen hymynsä koetti ilmaista\nheikkoa itsepuolustelua. Hän änkytti joitakin sanoja selittääkseen,\nettä hänelle oli luvattu sitovampia todistuksia silloin, kun hän otti\ntämän asian ajaaksensa.\n\nOikeussalista kuului askelten töminää. Drayton oli noussut vastaamaan\ntakanaan seisovien ystäviensä onnentoivotuksiin ja tuomarien oikealla\nja vasemmalla puolella istuvien ylempien kansalaisten sydämellisiin\npäännyökkäyksiin. Hän vastasi äänekkäästi, kun yht'äkkiä vaadittiin\nhiljaisuutta, ja kaikkien silmät olivat kääntyneet pöydän toiseen\npäähän.\n\nHugh Ritson oli noussut seisoalleen, ja hänen kasvonsa olivat hyvin\nkalpeat, mutta kovat kuin kallio. Hän neuvotteli kuiskaavalla äänellä\nkantajan asianajajan kanssa. Mainitun herrasmiehen kasvojen ilme kertoi\nhänen tavattomasta mielenkiinnostaan siihen, mitä hän kuuli. Hän\nkohotti äkkiä tavattomalla kiihkolla kätensä ja sanoi:\n\n\"Hyvät herrat, minulle on huomautettu eräistä todistajista, jotka\nvoivat luoda valaistusta tähän sangen merkilliseen ja hämärältä\nnäyttävään juttuun.\"\n\n\"Millaisista todistajista?\" kysyi tuomari.\n\n\"Jos onkin mahdollista\", alkoi asianajaja, \"että oikeus panee enemmän\narvoa päättäessään kyseessä-olevien yksilöitten henkilöllisyydestä\nsuutarien ja räätälien ja laakson roskaväen todistuksiin kuin\nsen miehen vaimon sanaan, jonka maatiloista on kysymys, ehkäpä\nsallitaan kuitenkin mainita, että on olemassa kolme henkilöä,\njoiden kuulusteleminen ehdottomasti on tarpeen, että asia saisi\noikean ratkaisun -- Paul Ritsonin veli, syytetty, joka väittää\nolevansa Paul Ritson ja vanki, joka Paul Draytonina on tuomittu\nkuritushuonerangaistukseen. Voisin nimittää vielä yhden, jonka todistus\nolisi varmin ja sitovin -- Paul Ritsonin äidin -- mutta hän, ikävä\nkyllä, on kuollut maailmalle.\"\n\nDrayton seisoi kuin kivettyneenä paikallansa. Vaikka hän olikin\nhidasjärkinen, hän yhdellä silmäyksellä tajusi, mitä oli tapahtunut.\nLaskelmissaan hän ei kertaakaan ollut ottanut huomioon sitä\nmahdollisuutta, että Hugh Ritson voisi antautua itse vaaraan\nkoettaessaan paljastaa häntä ja saada hänet turmioon.\n\n\"Voitteko te vaatia kaikki nämä henkilöt todistajiksi?\"\n\n\"Herra tuomari, minä olen varma, että syytetty vapautensa hinnalla\nkieltäytyy ilmaisemasta tärkeitä tosiasioita, mutta oikeus ei voi\nkieltäytyä kuulustelemasta kahta mainitsemistani henkilöistä -- Paul\nRitsonin veljeä ja vankia, joka tunnetaan nimellä Paul Drayton.\"\n\nTämä selitys herätti tavatonta hämmästystä. Greta oli nojautunut\ntuolinsa selustaan, hänen rintansa aaltoili ja raateleva tuska synkisti\nhänen kasvojansa. Kirkkoherra Christian seisoi hänen takanansa\nilonsekainen hämmästys ja kiihko kasvoillansa. Draytonin kulmat olivat\nvetäytyneet kurttuun ja huulet puristuneet lujasti yhteen.\n\n\"Minä en tarvitse heidän lavertelujansa\", hän mutisi.\n\n\"Te voitte päätöksestä vedota\", sanoi tuomari.\n\n\"Herra tuomari, muutamia seikkoja on ennen istunnon lopettamista\nmahdollisuus saada selville ja ne tosiasiat saattavat olla niin\nratkaisevia, että asia saa aivan uuden käänteen.\"\n\n\"Mitä te siis vaaditte?\"\n\n\"Ennen lopullista päätöstä mainitsemieni todistajien kuulustelua.\"\n\nTämän välikohtauksen ajan oli Hugh Ritson hievahtamatta seisonut\npaikallansa pöydän ääressä. Hän jäi paikalleen ja osoitti täydellistä\nmielenmalttia, kun asianajaja selitti, että neljä päivää sitten oli\noikeusministerille esitetty sitovia todistuksia tässä asiassa eikä\nniitä tässä tilaisuudessa vielä ole julkituotu. Ensimmäinen tulos\nnäiden todistusten jättämisestä oli, että vanki Drayton oli tällä\nhetkellä tässä samassa talossa ja voitiin siis heti kuulustella.\n\nTuomari antoi määräyksen, että vanki on tuotava heti sisään.\n\nHugh Ritson lähestyi erästä pitkää miestä, joka seisoi lähellä,\nja pian heitettiin ovi auki ja hänen kanssaan astui toinen mies\nkäräjähuoneeseen.\n\nJokaisen silmät kääntyivät häneen. Hänellä oli yllään vangin takki,\njohon oli kiinnitetty pyöreä levy ja siinä merkki: \"B 2001 P.S.\" ja\nsen alla leveä nuoli. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kangistuneet ja\nhänen suuret silmänsä kiilsivät. Hän oli täysissä miehuutensa voimissa,\nmutta hänen pörröisessä tukassaan oli runsaasti harmaata. Hän työntyi\nihmisten välitse, ja kaikki vetäytyivät syrjään antaaksensa hänelle\ntietä. Kun hän saapui pöydän luo, hän laski kärsimättömästi sille\ntoisen kätensä, joka oli kahleissa ja kohotti uhmaten päätänsä. Hänen\nkoko olentonsa osoitti voimakasta miestä, joka tietää, että kaikkien\nkädet on kohotettu häntä vastaan, ja joka tahtoo näyttää, että hänen\nkätensä ovat kaikkia vastaan.\n\nKantajan asianajaja vaati uudelleen, että vastaajan todistajat\nkutsuttaisiin toistamiseen esille. Se tapahtuikin.\n\n\"John Proudfoot, Job Sheepshangs, Thomas Lowthwaite, Giles Raisley,\nkatsokaa tänne. Kuka on tämä mies?\"\n\nSeurasi kuolemanhiljaisuus. Sitten mainitut miehet yksitellen\npudistivat päätänsä. He eivät tunteneet vankia. Tietysti hän oli\nkauheasti vanhentunut. Kahden vuoden kärsimykset ja tuskat olivat\npiirtäneet syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Tällä hetkellä hän oli\nvähemmän oman itsensä näköinen kuin se petturi, joka esiintyi hänen\nnimellänsä.\n\nHugh Ritsonin käytös ei muuttunut. Vain huulten tuskin huomattava\nvärähtely ilmaisi hänen tunteitansa.\n\nTuomari kysyi: \"Onko täällä ketään, joka tuntee hänet?\"\n\nYksikään ääni ei vastannut. Kaikki oli aivan hiljaa. \"Tahtooko vastaaja\nasettua hänen rinnallensa?\" Drayton hypähti äänekkäästi nauraen\nseisoalleen ja tallusti pöydän ääreen. Kun hän lähestyi, katsoi vanki\nterävästi häneen.\n\n\"Tahtooko rouva Ritson astua uudestansa esille?\" Greta oli jo noussut\nja piteli kirkkoherra Christianin kättä hermostunein sormin. Hän\nastui erilleen ja tullen miesten taa hän joutui seisomaan heidän\nvälillänsä. Toisella puolen seisoi Drayton teeskennelty hymy huulillaan\nja puoliksi kääntyneenä katsojiin; toisella puolen seisoi vanki kädet\neteen sidottuina, uhmaava katse heltyneenä ja huulet avautuneina\nhuudahdukseen, joka kohosi niille, mutta ei kuulunut kenenkään korvaan.\n\n\"Greta\", sanoi Hugh Ritson hiljaisella äänellä, mutta se kertoi\nsanoinkuvaamattomista tunteista, \"kumpi näistä kahdesta miehestä on\nsinun miehesi?\"\n\nTuomari kertasi virallisesti kysymyksen. Greta oli hitaasti kohottanut\nkatseensa maasta, kunnes se pysähtyi vangin kasvoihin. Sitten äkkiä,\nsalaman nopeudella, kirkaisten kuin pelästynyt lintu hän heittäytyi\nvangin kaulaan.\n\nLiikutus kuristi Hugh Ritsonin kurkkua, mutta hän seisoi äänettömänä\npöydän ääressä. Vain hänen hento vartalonsa nytkähteli ja hänen\nkasvonsa värähtelivät. Hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä\nloppuun.\n\n\"Siinä on luonnon vastaus\", hän virkahti hiljaa. Hugh Ritson asetettiin\ntodistajan paikalle ja täyteläisellä ja lujalla äänellä, joka kuului\noikeussalin perimpäänkin soppeen, hän todisti vangin veljekseen, Paul\nRitsoniksi.\n\nSyytetyn asianajaja näytti siltä kuin hän olisi saanut iskun vasten\nkasvoja. Voittaen itsensä hän koetti hymyillä ja sanoi:\n\n\"Tämän vaikuttavan välinäytöksen jälkeen minun ehkä sallitaan tälle\nuudelle todistajalle tehdä muutamia kysymyksiä:\n\n\"Vannoitteko te Keskusrikosoikeudessa, Vanhassa Baileyssä vuonna 1875,\nettä tämä henkilö, joka seisoo tässä vangin puvussa, _ei_ ollut Paul\nRitson?\"\n\n\"Vannoin.\"\n\n\"Nyt minun toinen kysymykseni. Vannoitteko myöskin, että tämä vastaaja\noli teidän veljenne, eikä niin ollen voinut olla Paul Drayton?\"\n\n\"Vannoin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa te teitte väärän valan silloin, tai teette te väärän\nvalan nyt?\"\n\n\"Minä tein väärän valan _silloin_.\"\n\nTuomari keskeytti nyt ja kysyi, tiesikö todistaja, kuinka suuren\nrikoksen hän oli tehnyt, jos hänen tunnustuksensa oli tosi. Hugh Ritson\npainoi päänsä alas.\n\n\"Ymmärrättekö te, että tämä teidän tunnustuksenne vie teidät\nkuritushuoneeseen väärästä valasta ja petoksesta?\"\n\n\"Minä olen sinetilläni vahvistanut selitykseni, jossa olen tunnustanut\nrikokseni.\"\n\nHän lausui tämän vastauksen täydellisesti itsensä hilliten, vaikka\nsyvä liikutus väreili jokaisessa sanassa. \"Tiedättekö, että moni\nhaaksirikkoutunut raukka, joiden rikos laatunsa puolesta on verrattava\nteidän rikokseenne, muutamia vuosia sitten meni suoraan oikeussalista\nhirsipuuhun?\"\n\n\"Minun rikokseni on sovittamaton rikos. Minä teen tunnustukseni\nvapaaehtoisesti ja tietoisena. Minä en ole täällä armoa pyytääkseni.\"\n\nKauhistuksen kohahdus kävi läpi oikeussalin. Vangin kasvoille oli\nkohonnut sanoin-kuvaamaton ihmettelyn ilme.\n\nTuomari hymyili taas.\n\n\"Otaksun teidän käsittävän, että jos valtion lainvalvojat uskovat sen\nkertomuksen, jonka juuri olemme kuulleet, se mies, jota te sanotte\nveljeksenne, saa haltuunsa ja hallittavakseen ne kiinteimistöt, jotka\nteidän isänne kuollessansa jälkeensä jätti?\"\n\n\"Hänellä on oikeus niihin.\"\n\nVastaajan asianajaja kääntyi hymyillen valamiehiin.\n\n\"On aina tärkeätä löytää jokin järjellinen syy tuomitessamme ihmisten\ntekoja. Todistaja riiteli vastaajan kanssa neljä päivää sitten ja tässä\non kosto. Mutta minä vetoan oikeuteen. Onko tämä juttu uskottava? Eikö\ntämä ole ilmeinen petosyritys?\"\n\nTuomari keskeytti taaskin.\n\n\"Ihminen ei uhraa niin paljoa valheen vuoksi. Todistaja tietää, että\nkun oikeus lopettaa istuntonsa, hän itse joutuu telkien taa.\"\n\nTässä asianajaja nousi taas ja pyysi, ettei tuomari leikkisi piilosilla\ntodistajan kanssa, ennenkuin asia on selvillä.\n\n\"Ottakaamme vanki kuulusteltavaksi,\" sanoi tuomari.\n\nPaul Ritson kohotti päätänsä, Greta vaipui tuolille hänen viereensä.\nVankia ei voitu vannottaa.\n\nVartija esitti otteen vankilan henkilöluettelosta. Se kuului: \"Paul\nDrayton, viisi jalkaa yksitoista tuumaa, ruskea tukka ja silmät,\nikä kolmekymmentä, ammatiltaan ravintoloitsija, syntynyt Lontoossa,\ntuomittu ryöstöstä rautatieonnettomuudessa.\"\n\n\"Tarkoittaako tämä ote teitä?\" kysyi tuomari.\n\nVangin silmät kiersivät ympäri pöydän.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" hän kysyi hämmentyneellä äänellä.\n\n\"Pitäkää ajatuksenne koossa, mies. Oletteko te Paul Ritson, Allan\nRitsonin vanhin poika?\"\n\n\"Miksi sen tahdotte tietää\", murahti vanki.\n\n\"Vangin, jonka on sallittu saapua todistajaksi, vaikk'ei hänellä ole\nkansalaisluottamusta, tulee vastata tehtyihin kysymyksiin selvästi ja\nkiertelemättä. Mikä on nimenne, herraseni?\"\n\n\"Ottakaa se selville.\"\n\n\"Kuulkaahan mies\", sanoi tuomari lievitellen, \"me istumme täällä\nlain nimessä ja laki tahtoo olla teidän ystävänne.\" -- Vanki nauroi\nkatkerasti. -- \"Auttakaa meitä tässä vaikeassa jutussa muutamilla\nkohteliailla vastauksilla. Jos te olette Paul Drayton, te menette\ntakaisin Portlandiin suorittamaan rangaistuksenne loppuun. Jos saamme\nselville, että te olette Paul Ritson, teidän juttunne annetaan\nYlioikeuden selvitettäväksi ja te saatte takaisin vapautenne, ja\nomaisuutenne palautetaan teille takaisin. Ennen kaikkea, mikä on teidän\nnimenne -- Paul Drayton vai Paul Ritson?\"\n\nVanki oli aluksi vaiti. Sitten hän virkkoi hiljaa:\n\n\"Mikään laki ei voi palauttaa minulle kaikkea, mitä minulta on viety.\"\n\nTuomari lisäsi:\n\n\"Ajatelkaa, jos te olette Paul Ritson, ja syytön mies, lain avulla te\nsaatte takaisin nuoren vaimonne.\"\n\nTämä vetoaminen muutti vangin olennon kokonaan. Hänen silmänsä\nkääntyivät hänen vieressään istuvaan Gretaan ja hänen kasvojensa\njännitys laukesi. Tuomari alkoi taas:\n\n\"Kaksi todistajaa -- toinen väittää olevansa teidän veljenne, toinen\nteidän vaimonne -- on tuntenut teidät Paul Ritsoniksi. Oletteko se\nhenkilö?\"\n\nVangin kasvot ilmaisivat niitä tuskia ja ristiriitoja, jotka\nriehuivat hänen sielussansa. Hämärästi ja sekavasti hän ajatteli\nniitä seurauksia, joita hänen vastauksestansa saattaisi olla. Jos hän\nsanoisi olevansa Paul Ritson, hänestä tuntui samalla välttämättömältä\ntunnustaa, ettei hän ollut isänsä vanhin laillinen poika. Silloin hänen\näitiänsä ympäröivä kunniakehä menisi rikki ja tallattaisiin lokaan.\nHän muisteli valaansa. Voisiko hän sanoa kuuttakaan sanaa rikkomatta\nsitä? Ei, hän ei tahtonut lausua kuutta tavuakaan. Miten nuo vuoriston\njuorukellot iloitsisivatkaan, jos pääsisivät tahraamaan hyvää nimeä!\n\n\"Oletteko te Paul Ritson, Allan Ritsonin vanhin poika ja perijä?\"\n\nVanki katsahti Gretaan. Tämä nousi seisoalleen hänen rinnallensa --\nhänen koko sielunsa kuvastui hänen kasvoillansa, kun hän huusi:\n\n\"Vastaa, vastaa!\"\n\n\"En voi vastata\", sanoi, vanki kuuluvalla, mutta värähtelevällä äänellä.\n\nTänä kauheana hetkenä hänen voimansa näytti jättävän hänet. Hän\nhorjahti taapäin ja lyhistyi sille tuolille, josta Greta oli noussut.\n\nGreta kumartui hänen ylitsensä laskien kätensä hellästi hänen päänsä\npäälle.\n\n\"Sano heille totuus\", hän rukoili, \"sano, että olet minun mieheni, sano\nse heille, oi sano, sano!\"\n\nPaul kohotti häneen silmänsä, joista kuvastui kauhea tuska, joka\nrakkautensa nimessä häneltä armoa rukoili.\n\nKaikista läsnä-olijoista Hugh Ritson yksin tajusi, mitä liikkui hänen\nsydämessänsä.\n\n\"Paul Ritson on oikeutettu perijä ja isänsä ja äitinsä laillinen\npoika\", hän mutisi kuuluvasti.\n\nVanki kääntyi sinne, missä hänen veljensä istui ja katseli häneen\nsellaisin ilmein, ettei hän näyttänyt ymmärtävän, mitä uskoa tai olla\nuskomatta.\n\nVastaajan asianajaja nousi.\n\n\"Kaikki selvästi huomaamme, ettemme tätä onnetonta vankia voi käyttää\ntodistajana saadaksemme selvitystä asiaan\", hän sanoi. \"Hän on Paul\nDrayton eikä häntä voida saada edes yrittämäänkään koettaa esiintyä\nPaul Ritsonina.\"\n\nOikeussalissa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun ovi tuomareitten\ntakana avautui ja kynnykselle ilmestyi kaksi naista. Toinen niistä oli\npieni, ryppyinen ja vanha. Se oli rouva Drayton. Toisella oli nunnan\nhuntu ja puku. Se oli sisar Grace.\n\nHugh Ritson kumartui kantajan asianajajaan, joka nousi äkkiä ja virkkoi:\n\n\"Se todistaja, josta mainitsin ja jonka sanoin kuolleen maailmalle, on\nnyt oikeussalissa.\"\n\nSyntyi tavatonta supinaa, jonka aikana nunna johdettiin pöydän ääreen.\nHän kohotti pitkää huntuansa ja sen takaa tuli esille tyynet kalpeat\nkasvot. Tavallisten muodollisuuksien perästä tuomari kysyi häneltä:\n\n\"Rouva Ritson, kumpi näistä kahdesta miehestä, jotka istuvat\nvastapäätä, on teidän poikanne?\"\n\nSisar Grace vastasi kirkkaalla, pehmeällä äänellä:\n\n\"Molemmat ovat minun poikiani. Vanki on Paul Ritson, minun ja Allan\nRitsonin poika. Toinen on Paul Lowther, minun poikani onnettomasta\nyhteydestä Robert Lowtherin kanssa.\"\n\nDrayton hypähti seisoalleen.\n\n\"Siinä se on, kylliksi siitä\", huusi hän kiihkoissansa. \"Saatanan\nsaatana, jos minä voin sitä enää sietää!\"\n\nBonnithorne lähestyi häntä ja kuiskasi:\n\n\"Hullu, mitä aiotte tehdä? Hillitkää kielenne.\"\n\n\"Nyt se on selvillä. Tuolla on tuo vanha akka myöskin, tulkoon hänkin\nantamaan minua ilmi. Kas niin, minä sanon, minä olen Paul Drayton.\nNiin, se minä olen, jos haluatte tietää.\"\n\n\"Poliisi saa pidättää tämän miehen viivyttelemättä kuulustelua varten\",\nsanoi tuomari.\n\n\"Se olitte _te_, joka keititte minulle tämän sopan\", huusi Drayton\nBonnithornelle. \"Ilman teitä minä olisin ollut Australiassa tällä\nhetkellä.\"\n\n\"Poliisin tulee pidättää herra Bonnithorne myöskin\", sanoi tuomari.\n\"Mitä teihin, herra, tulee\", hän lisäsi kääntyen Hugh Ritsoniin, \"minä\nilmoitan teidän todistuksenne oikeuskanslerille, joka jo ennemmin\nlienee teidän selityksenne saanut -- ja laki saa teidän suhteenne\nmenetellä, miten asianhaarat vaativat.\"\n\nTämä asia lykättiin toistaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDrayton ja Bonnithorne eivät huolestuttaneet maailmaa enää kauaa.\nKuukauden kuluessa heidät tutkittiin ja tuomittiin yhdessä -- toinen\nväärällä nimellä esiintymisestä, molemmat petoksesta.\n\nPaul Ritson vapautui vartijastaan, mutta hänen täytyi kuitenkin jäädä\nvielä poliisikamarille odottamaan oikeuskanslerin vapauttavaa päätöstä.\nHugh Ritson asteli ulos oikeussalista vapaana miehenä.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\nHugh Ritson palasi asunnolleen kaivosvuorelle. Matkalla sinne hän\nkohtasi joukon ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet kaupungin puoleiselle\nsillalle. He hajaantuivat, kun hän kulki läpi, mutta ainoakaan ilme\nhänen kivettyneillä kasvoillansa ei todistanut, että hän tunsi heidät.\nPuoli-iltarupeamassa saapui Carlislesta asianajaja, joka osti kaikki\nkoneet ja kaivoskaluston. Samana iltana, kun päivävuorolaiset palasivat\nja yövuorolaiset menivät työhön, heidän palkkansa maksettiin viimeiseen\npenniin. Sitten Hugh Ritson sulki ovensa ja alkoi uudestansa surullisen\nmarssinsa huoneessansa.\n\nTänä iltana -- se oli keskiviikko-ilta -- kun pimeys peitti laaksot ja\nvuoret, oli laaksossa kauhea huuto ja valitus. Se alkoi kaivosaukolta\nja sieltä se levisi kaikkialle. Vähemmässä kuin neljännestunnissa\nsatakunta ihmistä, miehiä, lapsia ja vaimoja oli kokoontunut\nkaivosaukon ympärille. Hiekka oli sortunut kaivokseen ja vanginnut\nsinne muutamia työmiehiä. Huuto, valitus ja moninaiset itkun äänet\ntäyttivät yhtenäisenä kuorona ilman.\n\n\"Minä tiesin, että näin kävisi.\" \"Minä jo sanoin isännälle aikoja\nsitten.\" \"Missä on minun mieheni?\" \"Ja minun?\" \"Ja minun lapsiraukkani\n-- vasta viidentoista vuotias.\" \"Onko kukaan nähnyt minun Willietani?\"\n\"Oletko se sinä, Robbie, poikaseni? -- Ei.\" Ja joka kerta kun alhaalta\ntuli nostokorissa miehiä ja poikia, hyökkäsivät äidit, vaimot ja isät\ntuntemaan omiansa.\n\nHugh Ritson astui ulos ja kulki läpi ihmisjoukon.\n\n\"Missä hiekka on sortunut?\" hän kysyi muutamalta kaivosmieheltä, joka\njuuri tuli ylös aukosta.\n\n\"Hiekkasuonilla 2, 3, 1\", vastasi mies.\n\n\"No, sittenhän itse kaivos on selvä?\"\n\n\"On, mutta vettä on sinne tulvinut, niin ettei sinne ole turvallista\nmennä.\"\n\nHugh Ritson oli ottanut kynttilän hänen kädestänsä ja puhdisti sen\nsydäntä hattunsa suojassa.\n\n\"Oletteko valmis?\" hän huusi konemiehelle yli ihmisten melun.\n\nSeuraavana hetkenä hän oli asettunut koriin ja päästi irti rautaparrun,\njoka sitä piti kiinni. Kauhun valtaamat ihmiset olivat hetken vaiti,\nkun kori alkoi painua alas.\n\nAukon pohjalla odotti joukko miehiä päästäksensä ylös. Heidän kasvonsa\nolivat kalmankarvaiset hämärässä valossa. Ennenkuin kori oli päässyt\nalas, Hugh Ritson saattoi kuulla heidän hengityksensä.\n\n\"Kuinka monta teistä on poissa?\" hän kysyi.\n\n\"Ei ketään muita kuin Giles Raisley ja vanha Reuben\", vastasi yksi\nmiehistä. Toiset välittämättä isännän kysymyksistä olivat hyökänneet\nkoriin ja antoivat kiivaita kohotusmerkkejä.\n\nHugh Ritson lähti siihen osaan, jossa olivat hiekkasuonet, kuten\nmiehet sitä nimittivät. Kori kohosi jo, ja mies, joka oli puhunut,\nhuomasi jääneensä kaivoksen pohjalle. Se lyhyt hetki, jonka hän oli\nisännällensä uhrannut, oli vienyt häneltä otollisen tilaisuuden.\nHän heitti raivokkaan silmäyksen ylös, ja mutistu kirous oli hänen\nhuulillansa. Tämän huomattuaan hän lähti samaan suuntaan kuin Hugh\nRitsonkin ja tallusti askelen päässä hänen jäljessänsä.\n\nHiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa äänet kalliossa\nja veden tipunta. Kun he olivat kulkeneet satasen kyynärää, saapui\nheidän korviinsa paljon kauhistavampia ääniä. Se oli kuin meren\nmyrskyisä kohina, kun se lyö rannan kallioita vasten tai katkoo padot\nja syöksyy jyrkännettä alas. Se oli tuhansien hiekkatonnien ääni, kun\nse jyristen vyöryi heidän päänsä päällä. Ja tämän hirvittävän painon\nluhistamina vankat hirret taittuivat kuin tulitikut.\n\nTätä kauhistavaa, jylisevää ääntä kohden Hugh Ritson kiirehti\naskeleitansa. Mies seurasi ihan hänen kintereillänsä. Äkkiä\nhiekkaseinä tukkesi heidän tiensä. Samalla heidän päänsä päällä\npuiset varustukset murtuivat ja hirret sinkoilivat heistä oikealle ja\nvasemmalle. Maa heidän allansa vapisi, kun tämä ääretön uusi paino\njyristen yhä lisääntyi. He kiiruhtivat takaisin ja sinä hetkenä maa\nvaipui alas kohisten kuin hyökyaalto syöksyessään kallioluolaan.\nVälikerros uusimpaan kaivokseen, joka oli tämän käytävän alapuolella,\noli murtunut. Heidän eteensä oli ilmestynyt ammottava aukko. Tätä\njäristystä seurasi äänettömyys, ja hiljaisuuden läpi kuului heikko\navunhuuto. Hugh Ritson koetti tarkastaa paikkaa kynttilänsä valossa.\n\n\"Missä te olette?\" hän huusi ja kamalana kaikuna kertasivat synkät\nkäytävät hänen äänensä. Pian huomattiinkin, että mies oli kömpinyt\nmuutamaan kallion aukkoon, johon kerran kaivostyö oli pysähtynyt. Mutta\nennenkuin hänet saatiin sieltä vapautetuksi, täytyi kaivaa käytävä.\nMutta se oli sekä vaikeata että vaarallista, sillä vähimmästäkin\nliikkeestä hiekka alkoi taas juosta. Hugh Ritson ei kuitenkaan\nepäröinyt. \"Tämä on avattava\", hän sanoi käyden käsiksi työhön. Mutta\nmies tarttui takaa häneen.\n\n\"Jumalan tähren, älkää\", hän huusi. \"Tämä työ vaatii meiltä hengen.\"\n\nHugh Ritson kääntyi ympäri ja katsoi häntä tiukasti silmiin.\n\n\"Mikä on teidän nimenne, ukkoseni?\"\n\n\"Davey Braithwaite.\"\n\n\"Sittenhän te olette se nuori leski, jonka vaimo kuoli viime viikolla?\"\n\n\"Olen\", hän vastasi painunein päin.\n\n\"Teidän lapsenne kuoli ennen äitiä, eikös kuollut?\"\n\n\"He ovat menneet molemmat!\"\n\n\"Eikä teillä koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan ihmistä, joka\njäisi suremaan?\"\n\n\"Ei, tässä on koko minun heimokuntani.\"\n\nHugh Ritson ei puhunut enempää. Kova hymy leikki hänen valkeilla\nkasvoillansa ja sinä hetkenä hän alkoi pelastustyönsä.\n\nMies seisoi ällistyneenä katsellen ja ennenkuin hän ehti käydä\nauttamaan, veti hänen isäntänsä Giles Raisleyn esille tämän vaikeasta\nsuojasta.\n\n\"Missä oli vanha Reuben ja hänen ryhmänsä työssä?\" kysyi Hugh Ritson.\n\n\"Suuressa kaivoksessa, mutta se on täyttynny verell', sinne me emme\nikinä pääse.\"\n\nHe painuivat kaivoksen pohjaan ja lähtivät sitä käytävää, joka\nhaaraantui oikealle. Kynttilän valo tuikki kaukaa hämärästi pitkän\npimeyden läpi.\n\nSe oli käytävää valaiseva kynttilä, joita sinne tänne oli kallioseinään\npistetty. Miehet, jotka olivat siinä lähellä työskennelleet, olivat\njättäneet sen siihen hyökätessään henkensä edestä pois täältä\nnostoaukolle. Tämän onkalon pohjassa oli syvä vesiväylä, mutta se oli\nnyt kuiva.\n\nSe oli se kanava, johon kaikki vesisuonet oli johdettu ja joka piti\nkoko kaivoksen kuivana. Vähän matkan päässä toinen hiekkaseinä tukki\nheiltä tien, ja sen takaa kuului synkkä veden kohina.\n\n\"Jos vanha Reuben on tuolla, hän on kuoleman oma\", sanoi Giles Raisley\nja kääntyi mennäksensä.\n\nHugh Ritson oli kiivennyt hiekkareunustaa kattoon asti ja koetti kaikin\nvoimin käsillänsä avata tietä. Vähässä ajassa hän olikin kaivanut aukon\nja tuijotti edessään avautuvaan pimeään. Vesi oli patoutunut ja noussut\nmonen jalan korkeudelle. Mutta se oli vieläkin neljä tai viisi jalkaa\nkatosta, ja mustissa, loiskivissa ja kuohuvissa aalloissa hän huomasi\nvankeuteen joutuneen kaivosmiehen, joka oli vyötäisiään myöten vedessä,\nja piti kallionkielekkeestä kaikin voimin kiinni. Kun kynttilän valo\npilkahti läpi aukon, miesparka päästi heikon huudahduksen.\n\nSeuraavana hetkenä isäntä oli hivuttautunut läpi aukon ja laskeutunut\nveteen. Kahlaten rintaan asti vedessä hän pääsi kaivosmiehen luo, antoi\nhänelle kätensä ja talutti hänet läpi tulvivan veden.\n\nKun kori nousi ylös tuoden tullessansa viimeiset vangituista, pääsi\nraju riemuhuuto monista kurkuista yht'aikaa. Vaimot, jotka olivat\najatelleet, etteivät ikinä siunaisi isäntäänsä, siunasivat häntä nyt\nkaunopuheisin kielin. Miehet, jotka eivät olleet luulleet tuossa\nhentovartisessa miehessä löytyvän sellaista voimaa ja rohkeutta,\nhäpesivät nyt omaa pelkuruuttansa. Sulaton punertavassa valossa monen\nkovat kasvot sulivat.\n\nHugh Ritson ei sitä huomannut eikä siitä ollenkaan välittänyt. Hän\notti kynttilän, jota oli hatussansa ilmavirralta suojannut, vapaaksi\nja heitti syrjään. Hän astui sitten ihmisten välitse huoneellensa ja\npäästyään sinne löi oven kiinni niiden monien nenän edessä, jotka\nolivat seuranneet häntä sinne. Hän laski kaihtimet akkunain eteen ja\naloitti uudestansa keskeytyneen edestakaisinkulkunsa.\n\nHän oli muuttunut kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Synkkä tuli paloi hänen\nsilmissään ja hänen huulensa näyttivät lakkaamatta yhä valkenevan.\nHänen askelensa, joka ennen oli ollut reipas ja varma, oli nyt veltto\nja epävarma. Hän ei ollut hetkeäkään nukkunut sitten Mercyn kuoleman\nyön. Päättäen olla antautumatta kauheiden unien kanssa taisteluun ja\nniiden kiusattavaksi hän oli lakkaamatta kävellyt kaikki pitkät tunnit\nviimeisinä neljänä yönä. Hän tiesi, mikä lopputulos oli oleva eikä hän\ntahtonut sitä väistää. Vain kerran hän oli ajatellut käyttää nopeampaa\ntietä päästäksensä määränsä päähän. Silloin hän oli avannut kaapin\nja tuijottanut kauan ja melkein henkeänsä pidättäen pulloon, jonka\noli sieltä ottanut. Mutta hän oli pannut pullon takaisin. Miksi hän\nnäyttelisi hullua ja turmelisi tulevankin elämänsä? Nämä yöt toisensa\njälkeen hän oli kulkenut ja kulkenut hetkeäkään levähtämättä, usein\nseisahtuen miettimään, vaikka väsyneet raajat hänen allansa vapisivat\neivätkä tahtoneet totella, ja neljä seinää pyöri hänen kiiltävissä\nsilmissänsä.\n\nEnnen kotiinmenoansa ihmiset kokoontuivat pimeässä toimiston ovelle ja\nhurrasivat viimeisen kerran.\n\nIsäntä kuuli sen, ja hänen huulensa värähtelivät.\n\n\"Tomppelit -- he eivät ymmärrä\", hän mutisi henkeään vetäen ja jatkoi\nyksinäistä käyntiänsä.\n\nSeuraavana aamuna eräs kaivosmies, joka toimi Hugh Ritsonin\nkäskyläisenä, toi hänelle aamiaisen. Ei ollut enää varhainen. Aurinko\noli noussut korkealle, mutta kaihtimet olivat vielä alhaalla ja\nkynttilä paloi pöydällä. Mies tahtoi sammuttaa kynttilän ja päästää\nsisään auringonvaloa, mutta hänen isäntänsä kielsi sen. Mies oli\nmethodisti ja hyräili virttä askarrellessaan. Tänä aamuna hän oli\ntavallista iloisempi ja onnellisempi astuessaan sisään tarjottimineen,\nmutta kun hän näki Hugh Ritsonin kalpeat kasvot, hänen omatkin kasvonsa\nsynkistyivät.\n\n\"Te olette vielä kuin nuoret miehet, Luke\", sanoi isäntä. \"Kuinka vanha\nte olette?\"\n\n\"Seitsemänkymmenen yhreksän, herra. Minä olen syntynyt yhreksänkymment'\nkahreksan. Se oli samoihin aikoihin, kuin Punaparta taisteli meitä\nvastaan ja Nelson nujersi sen.\"\n\n\"Uskallanpa otaksua, että teillä on nyt jo lapsenlapsiakin?\"\n\n\"Herra teitä siunatkoon, on, ja lapsenlapsenlapsia kokonaista kymmenen\nkappaletta. Ja kaikki ovat riskiä ja terveitä, Jumalan olkoon kiitos.\"\n\nKuului laakson läpi kirkonkellojen juhlallinen soitto. Hugh Ritsonin\nkasvot laskeutuivat poimuihin ja katse painui alas.\n\n\"Mitä ne nyt soittavat?\" hän kysyi muuttuneella äänellä.\n\n\"Tänä aamuna haurataan Matthan tyttöraukka ja hänen sikiönsä.\"\n\nHugh Ritson ei koskenut aamiaiseensa.\n\n\"Luke, pankaa laudat akkunain eteen ja tuokaa lisää kynttilöitä.\"\n\nHän ei mennyt ollenkaan ulos sinä päivänä, vaan käveli lakkaamatta\nedestakaisin hämärässä huoneessa. Illan saapuessa hän sai kuumetta ja\nsoitti vähän väliä kelloa, joka kutsui käskyläisen hänen luokseen.\nMutta hänellä oli annettavana vain joku tavallinen käsky, joku sanoma\ntai vähäpätöinen selitys.\n\nVihdoin mies oli ymmärtävinään hänen tarkoituksensa ja jäi yöksi hänen\nluokseen. He puhuivat paljon varhaisina tunteina, ja isäntä nauroi\nusein ja laski leikkiä. Mutta unettoman miehen hengittämä ilma on\naina unettavaa, ja ankarista ponnistuksistaan huolimatta Luke lopulta\nnukahti tuolillansa. Sitten seurasi tuntimääriä kestävä äänettömyys,\njota häiritsi vain yksitoikkoinen askelten sipse sisällä ja sulaton\nkohina ulkoa.\n\nSeuraavana päivänä, perjantaina, aurinko paistoi ihanasti, mutta\nsuojuslaudat eivät avautuneet kaivosvuoren pienen talon akkunoista,\nja kynttilä yhä paloi pöydällä. Hugh Ritson oli tullut huomattavasti\nheikommaksi, mutta yhä hän jatkoi väsynyttä käyntiänsä. Vanhaa miestä\nkiellettiin kutsumasta tohtoria, mutta sen sijaan hän sai viedä sanan\nkirkkoherra Christianille. Tämänkin yön vanhus valvoi isäntänsä luona.\nKun puhelu vaikeni, hän lauloi -- ensin Davidin psalmin: \"Hullut\nsanovat sydämessänsä, ettei Herraa olekaan\", sitten Charles Wesleyn\nvirren Kristuksen veren puhdistavasta voimasta.\n\nVieraan silmälle olisi ollut outo näky: vanha mies -- vielä nuori,\nvaikka seitsemänkymmenyhdeksän-vuotias, rakas rakkaiden ympäröimänä,\nviettäen rakastettuna ja kunnioitettuna elämänsä iltahetkiä, eläen\nköyhyydessä, vaikka luuli elävänsä yltäkylläisyydessä, uskoen kerran\nikuisen onnen käsittävänsä, ja siksi kasvot kukoistavampina ja\nlempeämpinä kuin koskaan ennen -- huojuttaen päätänsä lauloi sydämensä\nyksinkertaisuudessa. Toinen mies, tuskin vielä kolmenkymmenen vanha,\noli menettänyt nuoruutensa, hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina\nja silmissä paloi synkkä tuli -- yksin maailmassa, hylättynä ja\nomistaan erotettuna -- kävi epävarmoin askelin ja laahustaen kuin hänen\nkuormansa olisi joka hetki tahtonut hänet maahan rutistaa, heiluttaen\nkäsiänsä virren tahdissa ja hymyillen pakotettua hymyä, joka ei\ntahtonut kohota hänen valjenneille huulillensa.\n\nKun laulu lakkasi, Hugh Ritson pysähtyi äkkiä ja kääntyi vanhaan\nkaivosmieheen.\n\n\"Luke\", hän sanoi äkkiä, \"otaksun, että teillä on monta saattomiestä,\nkun kerran teidän aikanne tulee.\"\n\n\"Niin, Jumalan kiitos\", vastasi vanhus pyyhkäisten pois kuuman pisaran,\njoka oli vierähtänyt hänen kasvoillensa, \"siellä ovat minun lapseni ja\nlastenlapset ja vielä niirenkin lapset. Ehkäpä lapset tahtovat laskea\nminut äidin, sen siunatun vanhan olennon, viereen.\"\n\nHugh Ritsonin kasvot synkistyivät ja hän jatkoi käyntiänsä.\n\n\"Loruja, välipä tällä!\" hän hymähti itseksensä. \"Yötuulen valitus on\nkylliksi miehen haudalla.\" Ja hän naurahti hiukan.\n\nSeuraavana aamuna -- lauantaiaamuna -- hän kirjoitti kirjeen ja lähetti\nLuken kylään viemään sitä postiin. Sitten hän itse kävi kaivoksella\ntoimittamassa muutamia asioita. Sieltä tultuaan hän sulki ja salpasi\novensa. Kun vanhus toi päivällisen, hän kolkutti turhaan ja sai niine\nhyvinensä mennä tiehensä.\n\nIlta saapui eikä vieläkään kuulunut vastausta vanhan miehen\nkoputukseen. Auringon laskettua tuuli oli yltynyt. Uhkasi tulla\nmyrskyinen yö.\n\nKymmenen tienoissa kirkkoherra Christian saapui. Hän oli taistellut\nkauan sydämessään, päästäkseen selville, mihin velvollisuus häntä\nkäskisi. Vastaukseksi vanhan miehen pyyntöön hän oli vihdoin saapunut\nja kolkutti nyt ovelle. Mitään vastausta ei kuulunut. Tuuli vinkui ja\ntohisi äänekkäästi puissa hänen päänsä päällä, mutta sittenkin hän\nkuuli levottoman astunnan sisältä. Hän kolkutti uudestaan ja uudestaan.\n\nLopultakin avautui salpa ja ääni, joka samalla oli sekä outo että\ntuttu, huudahti: \"Astukaa sisään, kirkkoherra Christian.\"\n\nKirkkoherra astui huoneeseen. Kun hän katsahti Hugh Ritsonin kasvoihin,\nhäntä värisytti kummallisemmin kuin koskaan ennen. Monen monta kertaa\nhän oli nähnyt kuoleman elävän ihmisen kasvoilla, mutta ei milloinkaan\ntuollaisena. Elävät kasvot olivat kivettyneet, valkeat huulet olivat\nyhteen puristetut, synkät silmät paloivat kuin syvä, kytevä tuli,\nkeltaiset kädet olivat kuivettuneet ja hermostuneet. Epätoivo, mutta\nei katumus kuvastui kurttuun painuneelta otsalta. Uupuneet jalat\nvapisivat, mutta yhä eteenpäin -- yhä, yhä, yhä eteenpäin matkaa,\njoka oli pitempi kuin Gabbathasta Golgatalle. Huoneen ilmassa tuntui\nkuoleman siipien suhina.\n\n\"Antakaa minun rukoilla teidän kanssanne\", sanoi kirkkoherra lempeästi\nja pitemmittä puheitta hän heittäytyi polvillensa.\n\n\"Niin, rukoilkaa, rukoilkaa minun puolestani! Mutta työnne on turha --\nmikään ei voi minua pelastaa.\"\n\n\"Huutakaamme Jumalan puoleen\", sanoi kirkkoherra.\n\nHugh Ritsonin huulilta kuului katkera nauru.\n\n\"Miksi! Viedäksemme hänen eteensä minun elämäni ränstyneet rauniot? Ei.\"\n\n\"Kristuksen veri on pelastanut maailman. Se voi puhdistaa meistä\nsuurimmankin syntisen ja lepyttää Jumalan ankarimmankin vihan.\"\n\nHugh Ritson purskahti uudestaan katkeraan nauruun.\n\n\"On tullut synnin ja pahuuden loppu. Eipä sillä väliä.\" Sitten hän\nkauhistavan juhlallisesti lisäsi: \"Minun sieluni on tyhjä. Se on jo\njoutunut ikuiseen tuskaan. Minä kuolen huomenaamuna auringon noustessa.\"\n\n\"Yksikään ihminen ei tiedä aikaa eikä hetkeä --\"\n\nHugh Ritson kertasi kauhealla innostuksella: \"Minä kuolen, kun aurinko\nsunnuntaiaamuna nousee.\"\n\nKirkkoherra Christian jäi hänen luokseen koko täksi raskaaksi yöksi.\nTuuli ulvoi ja tohisi ulkona. Se nuoleksi seiniä kuin käärmeitten\nkielet. Kirkkoherra rukoili palavasti, mutta Hugh Ritsonin ääni ei\nkertaakaan yhtynyt häneen. Edestakaisin, edestakaisin kuoleva mies\nlakkaamatta jatkoi vaivalloista kulkuansa. Muutamana hetkenä hän\npysähtyi ja sanoi aavemaisesti hymyillen: \"Tämä kuolema on vanha\njuttu. Se on vieraillut ihmisten kodeissa jok'ikinen päivä näinä\nkuutenatuhantena vuotena ja kuitenkin se on meistä aina yhtä kauhea.\"\n\nKolmen tienoissa aamusilla hän veti kaihtimet auki. Akkunat olivat\nvielä pimeät; näytti kuin aamun sarastus olisi vielä kaukana. \"Se\nlähestyy\", hän sanoi tyynesti. \"Minä tiesin, että se tulisi pian.\nLähtekäämme ulos sitä vastaan.\"\n\nTavattomalla ponnistuksella hän sai ulsterin päällensä, pani hatun\npäähänsä ja avasi oven.\n\n\"Mihin te lähdette?\" sanoi kirkkoherra, ja hänen äänensä petti.\n\n\"Vuoren huipulle.\"\n\n\"Miksi sinne?\"\n\nHugh Ritson käänsi raskaan katseensa häneen. \"Nähdäkseni uuden päivän\nsarastuksen\", hän sanoi kauhean juhlallisesti.\n\nHän oli jo astunut ulos hämärään. Kirkkoherra Christian seurasi häntä.\nHe kääntyivät polulle, joka vei suon halki Cat Bellsin juurelle. Vanha\nmies tarjosi kätensä, mutta Hugh Ritson pudisti päätänsä ja asteli\nyhden askelen edellä. Se oli surullinen matka. Tuuli oli asettunut.\nIlmassa tuntui yön ja päivän taistelu. Kuoleva mies jatkoi matkaansa\nrohkeana kuin haavoitettu leijona. Askel askelelta he jatkoivat\nvaivalloista työtänsä kiiveten päivän sarastaessa yhä korkeammalle.\nVihdoin he pääsivät korkeimmalle huipulle.\n\nHeidän allansa lepäsi suo synkkänä ja äänettömänä. Sumu ympäröi heitä.\nHeistä tuntui kuin he seisoisivat pilvien meressä. Päivän valjetessa\ntuntuivat pilvien reunat vähitellen murtuvan, ja niiden läpi tunkeutui\npäivä ihmeellisen kirkkaana ja hohtavana hukuttaen koko maailman\nloistavaan valomereen.\n\nPäästyään huipulle Hugh Ritson pysähdytti surullisen kulkunsa. Vanha\nkirkkoherra mutisi kuin itseksensä: \"Murtunutta ruokoa ja särjettyä\nsydäntä et sinä Herra, hylkää. Eikö sinun armosi saa sänkeäkin\nuudestaan vihannaksi?\" Hugh Ritson kuuli nämä sanat ja koko hänen\nolentonsa muuttui. Katkeruus huulilta suli, synkkyys katseesta häipyi,\nrypistynyt otsa kirkastui ja ensi kerran moniin pitkiin vuosiin hän\nitki kuin avuton lapsi.\n\nSamana hetkenä, kun aurinko nousi, hän vaipui maahan ja nukahti.\nKirkkoherra Christian kumartui hänen ylitsensä. Idän puna säteili hänen\nvalkeille kasvoillensa. Uusi päivä oli sarastanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana tiistaina seisoi kaksi surijaa Newlannin kirkkomaalla\navoimen haudan partaalla. Toinen niistä oli valkohapsinen vanhus,\ntoisella oli sininen lakki ja takki, johon oli kiinnitetty vangin\nnumerolappu nuolinensa. Haudankaivaja miehinensä oli laskenut arkun\nsen uuteen kotiin ja astunut sitten syrjään. Eräs pitkä mies nojasi\npylvääseen kirkon portaalla ja joukko miehiä ja naisia seisoi ääneti\nkirkon portilla. Illan aurinko oli painunut alas, ja hautapatsaiden\nvarjot venyivät yhä pitemmiksi vihannalla äpäriköllä.\n\nVanki lankesi polvilleen ja katseli kauan hautaan. Kun hän nousi,\nolivat ihmiset portilta poistuneet ja vanhasta kirkosta kuuluivat\njuhlalliset virren sävelet. Kylän kirkkokuoro siellä harjoitteli.\nMaailman työ oli taaskin alkanut.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\n\nKaksi päivää myöhemmin vuorella Ghyllin takana oli tavatonta\nliikettä. Oli keritsemispäivä. Koko katras näytti muutamia päiviä\nsitten tapahtuneesta pesusta muuttuneen valkeammaksi ja villavammaksi\nkuin ennen sitä ja se oli ajettu kiviaitaukseen. Keritsijät olivat\nistuutuneet turvevalkean ympärille, jossa keitinselässä riippui\ntervakattila. Pojat, \"kiinniottajat\", toivat yhden kerrallaan\nkerittäväksi ja tytöt, \"auttajat\", kantoivat pois lämpimän, tuoksuvan\nvillan ja heittivät sen avoimesta ovesta vajaan. Kun lammas kerittiin,\nvietiin se tulen ääreen ja kupluilevalla tervalla poltettiin siihen\nRitsonien merkki. Ilmassa kuului keritsimien metallinsointuinen kilke,\nja kaiken yllä hohti päivä täydeltä terältä pohjattomalta sinitaivaalta.\n\nPitkässä liinatakissa, jossa oli terva- ja veritahroja, villanihveä\nja -haituvia, kirkkoherra Christian liikuskeli keritsijäin keskellä\nkädessä valtainen laatikko salvaa siltä varalta, että keritsimet\nsattuivat haukkaamaan palan lammasparan nahasta.\n\n\"Me olisimme voineet orottaa isäntää kerittemisjuhlille -- vai?\" kuului\nvanhan Reubenin ääni keritsimien kilkkeen yli.\n\n\"Hän on täällä, ennenkuin työ loppuu, jos Jumala suo\", vastasi\nkirkkoherra.\n\n\"Eiks' se ol' juur' tänään, kun menette hänt' noutamaan?\"\n\n\"On, tänään iltapäivällä.\"\n\n\"Kattokaapas tätä linkkua, kirkkoherra, miten se potkii -- hitto hänet\nvieköön ... Tehän tuotte hänet kotiin trilloill'.\"\n\n\"Niin, Randal Alston on lainannut minulle tammansa.\"\n\n\"Oh, mitkä juhlat siitä syntyvätkään! -- Täytyy olla porsaankyljyksiä,\nlammaskotletteja ja piirakoita ja pudinkia, eikö vain? -- Pitäkääpäs\ntuosta koivesta, kirkkoherra, että saan tämän mustaposken villityn\nrinnan ja vattanaluksen puhtaaksi... Tuleeko rouva myöskin kotiin?\"\n\n\"Ei, Reuben. Rouva Ritson on mennyt sinne, mistä tulikin.\"\n\n\"Jaa, jaa, sehän on aivan luonnollist' kaiken sen jälkeen, mitä\non tapahtunnu. Pysy paikoillas ... hiljaa nyt... tahroks' toisen\nnäpsäyksen, häh? ... Ja nuori rouva Greta -- tuleeko hänest' rouva nyt?\"\n\n\"Luonnollisesti hän tulee Ghylliin miehensä kanssa, Reuben.\"\n\n\"Jumala häntä siunakkoon! Eikä tääll' ole ollukkaan onnea sen jälkeen\nkuin Paul sen jätti -- ja kaikki on menny nurin päin ... Noh, nyt se on\nkeritty -- taluta se pois, Natt-ukkoseni, ja hitto sen vieköön.\"\n\nIltapäivällä oli vielä kerran kerääntynyt tungokseen asti miehiä,\nnaisia ja lapsia Keswickin vanhan kaupungintalon edustalle. He\nnauroivat, ilakoivat ja lauloivat. Äkkiä lensi ovi auki, ja kaksi\nmiestä astui ulos. Toinen oli Paul Ritson, ei enää vangin puvussa,\nja toinen oli kirkkoherra Christian. Ihmiset tervehtivät heitä\nvoimakkaasti hurraten, nostivat heidät rattaille, päästivät hevosen\nirti, ja nuoret miehet hyökkäsivät kilvan aisoihin. Sitten he lähtivät\ntavattomalla riemulla halki kaupungin kylätielle, ja pölypilvet\nkohosivat heidän jäljessänsä.\n\nHe kääntyivät laakson läntistä reunaa kulkevalle tielle, ja kun he\nmatkasivat metsän läpi, näkivät he vanhan miehen, jonka vartalo oli\nhyvin kumara, vajuttelevan savuavaa hiilihautaa. Hän pysähtyi ja\noikaisten itseänsä, rautakanki kädessänsä, kohotti raskaan katseensa\näänekkääseen ja meluisaan joukkoon. Kärryt kiisivät ohi meluineen,\nhurraahuutoineen ja nauruineen, ja vanha mies kääntyi äänettömänä\njatkamaan työtänsä.\n\nKun he lähestyivät pappilaa, Paul hyppäsi alas rattailta sitä\ntyöntävien miesten päiden yli ja hyökkäsi taloon sisään. Siellä oli\njoku, joka häntä odotti, ja sinä hetkenä odottaja sulkeutui hänen\nlujaan syleilyynsä. \"Vihdoinkin!\" kuiskasi Paul. Gretan sydän tulvi yli\näyräidensä, hän painoi nuoren kauniin päänsä odotetun rinnalle ja itki\nsuloisia kyyneleitä.\n\nKirkkoherra Christian saapui portaitten eteen meluisan joukon\nympäröimänä. Ensimmäisinä ja muita iloisimpina olivat seppä ja mylläri\nja aivan heidän jäljessään kapakan isäntä ja postinkantaja. Kaikki\nhuusivat aivan kuin halkaistakseen messinginvahvat kurkkunsa.\n\nSinä iltana oli Ghyllissä suurenmoiset pidot. Ensin juhlittiin vanhassa\nkeittiössä: suurenmoiset pihvikasat, lampaanpuoliskot, herneet, makeat\nvanukkaat ja piirakat koristivat pöytää. Sitä seurasi tanssi ladossa,\njoka oli valaistu turnipsiin pistetyillä kynttilöillä, lyhdyillä ja\nsoihduilla.\n\nMutta pappilassa istuivat Paul ja Greta äänettöminä kädet yhdessä.\nSilloin tällöin saapui kirkkoherra heidän luokseen jutellen iloisesti\njokapäiväisen elämän hyörinästä ja pyörinästä aivan kuin sen kulkua\nei mikään olisi häirinnyt. He söivät yhdessä illallista ja istuivat\nlähelle puoliyötä. Vihdoin vanha Christian otti esille vihreän\naikakirjansa ja kirjoitti:\n\n\"Kesäk. 3. -- Niin on siis Paul tullut kotiin pitkän poissa-olonsa\njälkeen, ja minä vietin aamupäivän vuorella, jossa lampaita kerittiin\nja ansaitsin aika nipun villoja ja mitallisen ruista. Iltapäivällä\npistäysin Keswickissä, jonne Randal Alstone oli lainannut minulle\ntammansa ja ajopelinsä. Lentävässä Hevosessa en joutanut istumaan,\nvaan join seisten olueni keskustellen samalla John Proudfootin ja\nRichard Parkinsonin sekä erään naapurin kanssa, joka tulee huomenna\nmeille kattamaan alangon latoa. Sitten suoraan Keswickiin, jossa oli\nsuuri ihmispaljous koolla, ja se tervehti meitä niin sydämellisesti ja\nriemu oli niin korkealla, että minun oli vaikea säilyttää ulkonainen\ntyyneyteni, kun sydän oli haljeta. Saatuani Paul-poikani viimein oli\naikomukseni ajaa suoraan kotiin. Mutta ne hyvät ihmiset eivät sallineet\nsitä, vaan riisuivat tamman valjaista ja tarttuivat itse aisoihin Niin\nme saavuimme kotiin kuuden maissa, ja siellä oli kaikki hyvin, ja minun\nrakas Gretani odotettuaan niin kauan sai nyt Paulinsa omakseen, ja Paul\nhyökkäsikin sisään jo ennen minua. Minä jätin heidät kahden ja syötin\nja juotin tamman, sillä Peter on joskus sellainen kitupiikki, ettei\nraatsi antaa hevoselle, mitä se viitsisi syödä. Vietin iltapäiväni\nkorjaten kenkiäni, joihin ostin pennyn edestä nauloja Thomas Seedin\npuodista, ja jätin Paulin kokonaan Gretan hoteihin. Sitten söimme\nillallisen ja luimme psalmin ja minä rukoilin perheeni puolesta ja\nistuimme sitten vielä puoliyöhön. Niin minä vetäydyn omaan huoneeseeni\nsovussa kaiken maailman kanssa ja jätän kaiken Jumalan huomaan. Jumala\nantakoon minulle ja minun omilleni anteeksi kaikki synnit, joita ehkä\najatuksin, sanoin ja töin olemme tämän koettelemuksen aikana tehneet.\nJumala olkoon kiitetty, koska Hän meille voiton antoi, ja rangaisten\nvihollisiamme soi meidän vapautua onnettomuudestamme. Amen.\"\n\nKirkkoherra Christian pani kynän kädestänsä telineelle ja kuivasi\nkirjoitustansa tiputtamalla sille hiekkaa lasitötteröstä, kun veli\nPeter astui sisään kynttilä kädessä ja puristaen toisen kätensä\ntyngällä kirjettä kainaloansa vasten. \"Tuomas Kyttyräselkä antoi\nminulle tämän\", hän sanoi Paulille ja heitti kirjeen hänen polvillensa.\n\"Minä olin niin sekaisin niiren kauheast' melust', ett' olin sen\nvähällä unohtaa.\"\n\nKirkkoherra Christian pani vihreäkantisen kirjansa hyllylle, otti\nkynttilän hänen kädestään, lausui hyvää yötä ja meni vuoteellensa.\n\nVeli Peter tallusti ulos, ja Greta ja Paul jäivät kahden.\n\nPaul avasi kirjeen. Se oli kääritty paperiarkkiin, jonka päällä oli St.\nMargaretin luostarin leima ja ainoastaan sanat: \"Lähettänyt edelleen\nsisar Grace\" Paul alkoi lukea kirjettä ensin ääneen ja Greta katseli\nhänen olkansa yli. Mutta tuskin hän oli päässyt alkuun, kun ääni\ntyrehtyi ja hän pysähtyi. Sitten hiljaisuuden vallitessa molempain\nsilmät liukuivat yli kirjoitettujen sanojen. Kirje oli seuraava:\n\n\"Äiti! Minä olen syvästi rikkonut sinua vastaan, ja sinua vastaan\ntehtyä vääryyttä ei voi koskaan sovittaa. Menneisyys ei palaa ja mikä\non tehty, sitä ei voi tekemättömäksi saada. Ei ole meille suotu voimaa\npyyhkiä pois niitä syntejä, jotka olemme tehneet tai hävittää toisten\nsielusta niitä kärsimyksiä, joita olemme heille tuottaneet. Ne jäävät\nja pysyvät sellaisina kuin ovat. Minä en ole niin huono ihminen kuin\nehkä näytän, mutta mitäpä hyödyttäisi tässä käydä puolustelemaan\nitseäni? ja kuka minua uskoisi? Minun elämäni on ollut yhtä ainoata\npitkää erehdystä ja minun kohtaloni langat ovat sotkeutuneet. Enkö minä\nole esiintynyt pienessä maailmassamme kovana ja paatuneena miehenä?\nMutta pohjaltani minä en ole sellainen, vaan intohimo on tahrannut\nminun sieluni. Olen etsinyt rakkautta sieltä, mistä rakkautta ei voida\nlöytää, ja nyt minä olen sen raunio, mitä minusta olisi pitänyt tulla.\nJos minä tein vääryyttä tieten ja tahtoen, tapahtui se vasta sen\njälkeen, kun intohimo pääsi minua hallitsemaan. Jos minä näin asiat\ntoisenlaisina kuin ne olivat, tapahtui se siksi, että intohimo teki\nminut sokeaksi. Äiti, jos on olemassa Yksi, joka valvoo ja tuomitsee\nmeidän elämäämme, varmasti Hän näkee tämän ja ottaa vaikuttaneet\nolosuhteet lukuun.\n\n\"Sano _hänelle_, että minä toivotan hänelle tyyntä elämän matkaa. Jos\nminä olisin mies, joka voisin rukoilla, ehkä minä rukoilisin taivasta\nsiunaamaan häntä. Mutta minun sydämeni on suljettu rukoukselta. Ja\nmitä sittenkään minun rukoukseni voisi hyödyttää? Lopultakin minä olen\nantanut hänelle takaisin jalon miehen rakkauden. Ja nyt minun tuhottu\nelämäni on päättyvä. Tässä on loppu -- surullinen loppu.\n\n\"Äiti, minä en elä kärsiäkseni maallisen rangaistuksen rikoksestani.\nÄlä pelkää, minä en nosta kättäni itseäni vastaan. Ole siitä varma,\nmiten epävarmalta kaikki muu näyttäneekin. Mutta sangen pian tämä\nintohimoinen ja kapinallinen sielu on Jumalan iankaikkisella tuomiolla.\n\n\"Hyvästi, äitini, hyvästi --\"\n\n\n\n"]