Tuhat rautaa tulessa

TUHAT RAUTAA TULESSA

Salapoliisiromaani

Kirj.

STEIN RIYERTON

Suomennos

Porvoo–Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö 1938.

I

TALO KÖÖPENHAMINASSA

Tilanomistaja, hovijahtimestari Milde oli saapunut Kööpenhaminaan Jyllannin pikajunassa heinäkuun 28 päivän iltana vuonna 1919. Hän oli aikaiseen aamulla lähtenyt Fyenissä sijaitsevasta talostaan yhdessä rouvansa kanssa, joka oli syntyjään ruotsalainen ja polveutui Örnklon vapaaherrallisesta suvusta. Molemmat olivat ajatustavaltaan ylimyksellisiä ja siis ystävällisiä pieneläjiä kohtaan, harrastivat metsästystä, taidetta ja kansallista karjakantaa ja koettivat säilyttää omaisuuden muuttumattomana siinä kunnossa, missä olivat sen perineet. Heillä oli yksi ainoa poika, joka kauan sitten oli lähtenyt maailmalle ja vietti parast'aikaa toimetonta elämää jossakin lähetystössä. Pojan nimi oli Torben.

Tänä aamuna siis tilanomistaja ja hänen vaimonsa olivat metsästysvaunuissa ajaneet Knarreborgiin ollakseen läsnä eräässä karjakokouksessa, joka pidettiin majatalon suuressa puutarhassa. Tilanomistajapari jäi harvoin pois tällaisista juhlallisuuksista; he pitivät osanottoa niihin osaksi velvollisuutenaan ja osaksi se tapahtui senvuoksi, että molemmat ilmeisesti harrastivat maanviljelystä. Hovijahtimestarin rouva oli kasvanut suurella ruotsalaisella Örnklon maatilalla, ja herra Milde oli vanhaa tanskalaista sukua, jonka jäsenet vuosisatoja olivat olleet tilanomistajia.

Oli lämmin heinäkuun päivä; ilma tuntui vielä hieman kostealta yöllisen sateen jälkeen. Dannebrogiliput riippuivat löysinä tangoissaan Knarreborgin puutarhassa. Kunnanesimies saattoi miettivänä ja varovasti kahden hyvinvoivan talonpojan seuraamana hovijahtimestarin rouvan kokouspaikan lokalammikoiden yli. Tämä oli tavalliseen tapaan kokouksen suojelijatar, ja sitä seuraavassa juhlassa, joka pidettiin sisällä majatalon salissa, hän toimitti palkinnonjaon, sitten kun heitä molempia oli ensin kunnioitettu rauhallisella maalaisella hurraa-huudolla. Hän avasi myöskin tanssiaiset. Hän tanssi kunnanesimiehen kanssa ensimäisen valssin hiekkaisella lattialla Knarreborgin torviorkesterin säestyksellä. Miten sanomattoman surumieliseltä torvisoitto kuuluikaan tässä maalaismajatalossa sateisella säällä! Mutta tätä ensimäistä valssia hovijahtimestarin rouva piti velvollisuutenaan ja hän olisi varmaan hyvin loukkaantunut, jos häntä olisi koetettu estää täyttämästä tätä velvollisuutta. Heti senjälkeen hän lausui jäähyväiset tuolla sydämiävoittavalla ystävällisyydellä, jota vain todella ylhäinen vallashenkilö voi osoittaa. Yhdessä puolisonsa kanssa hän nousi taas metsästysvaunuihin ja ajoi Knarreborgin asemalle.

Mutta heti kun hieno herrasväki oli mennyt tiehensä, päästivät kaikki tunteensa valloilleen, ja Knarreborgin majatalon lattia jymisi tanssin poljennosta.

Asemalla hovijahtimestarin rouva sanoi hyvästi puolisolleen ja ajoi yksin kotiin herraskartanoon teroitettuaan ensin Milden mieleen joukon tehtäviä, jotka tämän piti pääkaupungissa hänelle toimittaa. Puolison piti tuoda kotiin muutamia brokadimalleja ja ostaa uushopeiset silahelyt, joita oli saatavissa ainoastaan Store Kongens Gaden varrella asuvalta kuninkaalliselta hovitehtailijalta.

Sitten körötti herra Milde eteenpäin Tommerupin pikku rataa pitkin. Hän ajoi tämän lyhyen matkan aina kolmannessa luokassa. Se ei tapahtunut siksi, että hän olisi pyrkinyt kansan suosioon, vaan siksi, että hän tahtoi päästä keskusteluihin paikkakunnan maalaisväestön kanssa, missä se vain luontevasti kävi päinsä. Mutta Tommerupissa hän nousi ensimäisen luokan vaunuun Jyllannin pikajunaan, vaihtoi kovan hattunsa suuriruutuiseen englantilaiseen matkalakkiin, asettui mukavasti ikkunasta kaukana sijaitsevaan nurkkaansa ja sytytti sikaarinsa sillä erikoisella huolella, jolla vain todellinen sikaari sytytetään. Herra Milde ei lukenut mielellään, sillä häntä tympäisi nykyaikaisten laajojen sanomalehtien tutkisteleminen, mutta hän ajatteli sensijaan mielellään istuessaan ja tuijottaessaan siniseen sikaarinsavuun. Ja hän ajatteli aina helppotajuisia jokapäiväisiä arkielämän asioita. Herra Mildellä ei ollut suuria suruja mietittävänään, jos ei mitään suuria ilon aiheitakaan.

Hän saapui siis 28 päivän iltana Kööpenhaminaan ja asettui Annan aukiolla sijaitsevaan taloonsa. Herra Milde oli noita vanhoillisia vanhan ajan ihmisiä, jotka karttavat suuria muutoksia. Siitä syystä hän piti hallussaan Kööpenhaminan talonsa, sillä hän ei voinut mukautua hotellissa asumiseen. Sota-aikana hän oli hylännyt monta edullista kauppatarjousta, mutta koska hänen tulonsa eivät olleet rajattoman suuret, hän oli jättänyt itselleen vain ensimäisessä kerroksessa olevan huoneiston. Hän oli tarkkaan valinnut vain sellaisia vuokralaisia, jotka eivät meluavalla elämäntavallaan häirinneet talon vanhaa rauhaa. Kadulta käsin pääsi vain yhteen ainoaan puotiin – leskirouva Berbomin kukkakauppaan. Hänen poikansa Aleksander, joka oli tunnettu hieman omituiseksi, oli hyvin harvasanainen ja hiljainen, joitakuita vuosia yli kolmenkymmenen ikäinen mies. Hän oli tilanomistajan palvelijana, ja vanha kukkakaupan rouva huolehti hänen yksinkertaisista aterioistaan. Toisessa kerroksessa asui kuuluisa mielisairaslääkäri ja Kööpenhaminan yliopiston psykiatrian professori, Sune Arvidson. Hän oli syntyjään ruotsalainen, mutta hänet oli kutsuttu Kööpenhaminaan suurien tieteellisten ansioittensa vuoksi. Tapaamme hänet pian kertomuksessamme. Kolmannessa kerroksessa asui erään kenraalin ja entisen kauppaministerin leski ainoan tyttärensä kanssa, joka erään ruumiinvikansa vuoksi näyttäytyi harvoin. Heillä oli vanha palvelijatar, tuollainen vanha harmaahapsinen eukko, jollainen nykyään käy yhä harvinaisemmaksi. Ylinnä katon rajassa asui eräs taiteilija, maalari, joka vielä meidän ajallamme rohkeni pukeutua samettitakkiin ja pitää pitkää tukkaa.

Talon takana oli pieni lehväinen puutarha vanhoine lehmuksineen. Puuportaat veivät puutarhasta tilanomistajan huoneistoon. Tilanomistaja istuskeli mielellään puutarhassa iltahämärässä päivällisen jälkeen. Kaupungin meteli kuului sinne hyvin hillittynä, ja vanhan kadun asukkaista ei kukaan häirinnyt häntä. Talo ja puutarha, hiljaiset vuokralaiset ja hieno kaupunginosa loivat kaikelle täällä eräänlaisen vanhanaikaisuuden hohteen – oli kuin olisi eletty viisikymmentä vuotta ajassa taaksepäin.

On ollut välttämätöntä kuvata tämä kaikki seikkaperäisesti, jotta käsitettäisiin, kuinka kummallisilta ja mielettömiltä ne tapahtumat tuntuivat, jotka sattuivat tässä talossa. Ulkonaiset olosuhteet eivät millään tavoin voineet viitata aavistamattomiin ja kummallisiin sattumiin. Saamme myös pian nähdä, ettei tilanomistaja Milden käytöksessä ollut vähintäkään tavatonta ennustavaa. Me voimme seurata hänen askeleitaan hänen Kööpenhaminaan tulostaan 28 päivän iltana seuraavan päivän iltaan asti, jolloin hän oli väsyneenä sanonut hyvää yötä palvelijalleen Aleksanderille tämän ensin tarjottua hänelle pienen lasin valkeata hollantilaista likööriä, jota tilanomistaja mielellään ryypiskeli istuessaan ja kirjoittaessaan Milden sukua koskevaa teostaan.

Ensimäisenä päivänä hän matkaväsyneenä oli melkein heti asettunut levolle. Seuraavana aamuna hän oli noussut tavalliseen aikaan – jo kello seitsemän, kuten maamiehen sopi ja käyttänyt aamupäivän osaksi rouvansa antamien tehtävien toimittamiseen ja osaksi Glyptotekissa käyntiin erään saksalaisen taidekauppiaan, Lorenzo Hengler nimisen herran kanssa, joka oli juuri saapunut Kööpenhaminaan Berlinistä.

Glyptotekissa käynti oli kestänyt useita tunteja, ja herrat olivat erikoisen kauan viipyneet Glyptotekiin ostettujen uusien roomalaisten rintakuvien ääressä. Ne olivat harvinaisia taideteoksia, joiden näkemisestä tilanomistaja oli suuresti iloinnut.

Tilanomistaja oli saksalaisen herran houkuttelemana tällä kertaa luopunut tavallisista tavoistaan, vaikkei uudenaikainen kahvilaelämä häntä miellyttänytkään ja syönyt aamiaisensa ravintolassa, kuitenkin pienessä ja vaatimattomassa.

Tilapäiset vieraat, jotka olivat pujahtaneet kahvilaan ja tunsivat tilanomistajan, olivat panneet merkille, että molemmat herrat keskustelivat vilkkaasti vanhaa reininviiniä ryypiskellen.

Lorenzo Hengler tapaaminen oli syynä tilanomistajan Kööpenhaminan matkaan. Eihän hän tietysti ollut tullut Kööpenhaminaan yksinomaan brokadeja ja silahelyjä ostamaan.

Tilanomistaja Milde oli taiteenharrastaja.

Juuri näihin aikoihin sodan jälkeen hyvät ajat olivat loppumaisillaan, vaikkeivät useimmat sitä vielä huomanneet. Hyvät olosuhteet olivat tosin edelleen vallalla, mutta oli olemassa synkkiä enteitä ja uhkaavia taivaanmerkkejä, kenenkään kuitenkaan aavistamatta, että taivaanrannalta nouseva rajuilma olisi niin kauhea.

II

KOHTAUS TAIDEKOKOELMISSA

Mutta mitä tilanomistaja Milde oli tehnyt syötyään aamiaista Lorenzo Henglerin kanssa Dagmarin hotellissa? Myöhemmässä kuulustelussa kaikki tuli esille yksityiskohtia myöten. Hän ei ollut hommannut laisinkaan mitään merkillistä. Hän oli vieraillut erään sukulaisensa luona, toimittanut pari asiaa, käynyt eräässä taidenäyttelyssä, vienyt pääpostikonttoriin vakuutetun kirjeen, käynyt pankissaan ja lopulta viiden tienoissa tullut P. Annan aukion varrella olevaan taloonsa. Kotona hän oli asettunut tunniksi levolle, senjälkeen juonut kupin väkevää kahvia, josta hän paljon piti, ja sitten kirjoittanut sukuluetteloaan yhdeksään asti, jolloin Aleksander ilmoitti illallisen katetuksi. Tilanomistaja Milde vastasi, ettei hän ollut laisinkaan nälkäinen, ja söi vain pari viipaletta paahdettua leipää sekä hieman kylmää lihaa. Teetä hän ei ollut halunnut sanoen menevänsä aikaiseen levolle. Sensijaan hän oli juonut puolet pilsnerpullosta. Aleksander oli nähnyt tilanomistajan viimeistä kertaa tarjotessaan illallisen jälkeen hänelle tavan mukaan lasillisen valkeata likööriä työhuoneessa. Palvelijalle hän oli ilmoittanut, ettei hänelle tarvitsisi laittaa aamiaista seuraavana päivänä, sillä hän söisi todennäköisesti kaupungilla yhdessä muutamien ystävien kanssa. Tyhjentäessään ruokasalin pöytää palvelija kuuli, miten tilanomistaja taas istuutui työpöytänsä ääreen kirjoittamaan. Aleksander meni sitten rauhassa levolle, sillä hän tiesi, ettei hänen isäntänsä tapana ollut vaivata palveluskuntaansa määrätyn ajan jälkeen iltaisin. Senjälkeen seurasi kesäkuun 30 päivä kauheine löytöineen.

Elämän kirjaan oli kirjoitettu, ettei tilanomistaja Milde saisi toimitetuksi sitä asiaa, jonka vuoksi hän oli matkustanut Kööpenhaminaan. Marielundiin saapuneiden kirjeiden ja sähkösanomien houkuttelemana hän oli matkustanut Kööpenhaminaan ottaakseen osaa van Dyckin kuuluisaa "Gisela-prinsessa ja hänen poikansa" nimistä taulua koskevaan neuvotteluun. Mainittu saksalainen taidekauppias oli nyt tuonut taulun Berlinistä Tanskan pääkaupunkiin. Tilanomistaja Milde ei oikeastaan harjoittanut mitään taiteensuosintaa, mutta kuului kuitenkin siihen aateliston ja rikkaitten piiriin, joka otettiin huomioon, kun jokin kansalliselta näkökannalta tärkeä taidetta tai tiedettä koskeva kysymys oli ratkaistava. Hän oli sitäpaitsi saanut osakseen suurta arvonantoa makunsa ja varman arvostelunsa vuoksi. Hänen oma taulu- ja taideteoskokoelmansa Marielundissa oli kuuluisa, ja taiteen tuntijoiden kesken sitä pidettiin eräänä Euroopan parhaimpana yksityiskokoelmana. Vain harvat olivat saaneet nähdä tämän kokoelman, sillä tilanomistaja oli ikäänkuin pelännyt aarteittensa häväistyvän yleisön tarkastelusta, mutta nuo harvat armoitetut olivat yksimielisiä siitä, että Fyenin herraskartanossa oli kätkössä suuria ja harvinaisia aarteita.

Van Dyckin taulun ostokomitea oli sopimuksen mukaan kokoontunut museon ylhäältä valaistavaan saliin kello 10 a.p. 30 päivänä. Museon ulkopuolella oli oikea yksityisautojen tungos, aivan kuin ruhtinasvierailun aikana – suuria, komeita, lakalta ja hienolta nahalta tuoksuvia vaunuja. Herrat, joiden piti ratkaista tämä asia ja jotka nyt odottivat museon salissa, olivat kaikki sen luokan ihmisiä, jotka kaikissa tilanteissa siihen aikaan mittasivat aikansa rahassa. Siellä oli rahapohattoja, suuria liikepäälliköitä ja pankinjohtajia. Heidän tuntinsa olivat varatut jo viikkoja etukäteen, he eivät viettäneet aikaansa muiden ihmisten tavoin, he uhrasivat puolituntisen milloin tähän milloin tuohon tarkoitukseen. Taistelukentän tärkeimpään kohtaan rientävän kenraalin tavoin nämä herrat lakkaamatta kulkivat tuulen nopeilla etenemisvälineillään kokouksesta toiseen ja konferenssista konferenssiin minuuttiakaan hukkaamatta. Suuret kaksoisovet lennähtivät auki heidän lähestyessään, ja lukemattomat toimihenkilöt pitkien konttoripulpettirivien ääressä sähköttyivät ilmeisesti heidän tilapäisestä läsnäolostaan. Nämä herrat eivät koskaan syventyneet yksityiskohtiin, vaan elivät vain suuria hetkiä varten, siksi heillä ei myöskään koskaan ollut syytä tarkastella ympäristöään. Siksi ehkä elämän itsensä tekemä yksinkertainen mutta odottamaton tiedonanto teki tänä aamuhetkenä niin voimakkaan vaikutuksen heihin.

Kaikki tänne kokoontuneet olivat merkkihenkilöitä. He olivat rahamaailman huippuja, jotka sallivat ystävällisen ja kirkkaan aamupäiväauringon valaista itseään. Kaikki kaupungin pankit, kaikki suuret osakeyhtiöt, koko pörssiluettelo ikäänkuin personoitui tässä ylhäisessä ohimoilta lievästi harmaantuneiden edesvastuullisten, rakastettavasti hymyilevien miesten kokouksessa, jossa keskusteltiin hyvin hillitysti. Ja koska todella tärkeät henkilöt aina vaikuttavat hillityiltä, ei näistä herroista voinut huomata, että toiset vielä tärkeämmät kokoukset odottivat heitä. Absoluuttinen, todellinen kiire huomataan vasta tämänkaltaisesta rauhasta; ei kukaan edes salavihkaa katsonut kelloaan. Mutta etempänä salin perällä jalustalla oli Dyckin prinsessa sanomattoman yksinkertaisine ja tyhmine kasvoineen tuijottaen kokousta. Taiteilijan mielenkiinto oli kohdistunut puvun upeuteen, ja ihminen, itse prinsessa, oli päässyt mukaan kaupanpäällisiksi, paljastettuna kaikessa nöyryyttävässä tyhmyydessään, – niin taide usein kohtelee ihmisiä. Taulun polveutumista jostakin saksalaisesta palatsista ei voinut epäilläkään, sillä kehykset olivat jäljellä ja ne olivat vaateliaat, paksut, kullanväriset.

Odotettiin hovijahtimestari Mildeä. Määräaika oli jo aikoja ohi ja keskustelevien ryhmien huomattiin siellä täällä käyvän hillityn kärsimättömiksi. Tilapäinen puheenjohtaja oli sillä välin ottanut puheenvuoron ja selostanut asiaa:

... Oli nyt päästy niin pitkälle, että oltiin hinnasta yksimielisiä, puoli miljoonaa Tanskan kruunua, "eikö niin, herra Hengler?"

Ikkunan vieressä seisova herra Hengler kumarsi myöntävästi:

– Edelleen, jatkoi puheenjohtaja, tuntuu tänne kokoontuneessa piirissä vallitsevan yleinen toivomus taulun jäämisestä Tanskaan, koska meille annetaan tässä ainutlaatuinen tilaisuus hankkia maailmantaiteen mestariteos. Olemme nyt kokoontuneet valitsemaan kolme- tai nelijäsenistä alikomiteaa, joka saa ratkaisun tehtäväkseen. Edellytetään, että me kaikki yksimielisesti avustamme tätä isänmaallista tekoa; olosuhteita tutkittuaan komitea jättää ehdotuksen siitä, kuinka suuren avustuksen jokainen meistä on antava. Vallitsevasta hyväntahtoisesta mielialasta päättäen voimme edellyttää, että asia jonkun päivän kuluttua saadaan onnelliseen päätökseen...

Tässä puheenjohtaja ei kuitenkaan voinut pidättää kärsimätöntä liikettä.

– Nyt odotamme vain hovijahtimestaria, sanoi hän. Olimme ajatelleet herra Mildeä alakomitean puheenjohtajaksi.

Eräs herroista sanoi:

– Professori Arvidson on mennyt tiedustelemaan puhelimitse.

Samassa tuli professori juoksujalkaa museonjohtajan konttorista. Hän oli silmiinpistävän vakava, mutta lääkärihän on aina tottunut hillitsemään mielenliikutuksensa. Hän kääntyi puheenjohtajan puoleen, mutta puhui niin kovalla äänellä, että kaikki voivat kuulla hänen sanansa.

– Olen juuri puhunut Milden palvelijan kanssa, sanoi hän. Milde on kuollut. Ehdotan, että keskeytämme neuvottelut. Milde oli ystäväni. Ajan sinne heti. Mikäli ymmärsin palvelijaa, täytyy siellä olla tapahtunut jotakin tavatonta.

Juuri tämä tiedonanto iski salamana juhlalliseen, itsetietoiseen kokoukseen. Oli kuin tumma varjo äkkiä olisi himmentänyt valon, kasvot kävivät teräviksi, selviksi, inhimillisiksi. Oli kuin olisi tuo kammottava menneitten vuosisatojen prinsessa ollut läsnä, kuin olisi hän astunut esiin puitteistaan ja kuunnellut ilkeästi hymyillen.

III

PANKINJOHTAJA GUGGENHEIM

Ne museossa kävijät, jotka puoli yhdentoista ajoissa nousivat museon leveitä portaita, väistyivät ihmetellen sivuun innokkaasti keskustelevan alas kiiruhtavan herraparven tieltä. Tässä joukossa nähtiin useita kaupungin tunnetuimpia miehiä, joiden nimet olivat tänään kaikkien huulilla, ja he näyttivät kaikki olevan jonkun erittäin tärkeän tiedonannon vuoksi kiihtyneitä ja suunniltaan. Vaihdetuista lausunnoista ymmärrettiin, että oli kysymys äkillisestä ja odottamattomasta kuolemantapauksesta. Herrojen tultua suurelle avoimelle museon edessä sijaitsevalle torille kiiruhtivat ryhmässä puhelevat autonohjaajat koneittensa luo ja loistovaunut liukuivat yksitellen esiin moottorin suristessa hiljaa, melkein kuulumattomasti, mikä on merkki koneen hyvyydestä.

Professori Sune Arvidson ja taidekauppias Hengler puhelivat hetkisen keskenään, ennenkuin erosivat.

– Ymmärrätte varmaan, sanoi professori, että meidän tällaisten olosuhteiden vallitessa täytyi keskeyttää neuvottelut. Mutta kysymyksessä on vain muutamien päivien lykkäys.

Vieras taidekauppias vastasi osanottavasti puristaen professorin kättä;

– Pyydän hartaasti, ettette ajattele minua. Jään toistaiseksi tänne ja olen milloin tahansa herrojen käytettävänä. Myöskin minä olin herra Milden ystäviä ja tämä odottamaton kuolemantapaus koskee minuun kipeästi. Onko kysymyksessä halvaus?

– Hän kuoli äkkiä, siinä kaikki, mitä tiedän, vastasi professori.

Lääkäri katsoi tarkkaavasti saksalaiseen. Hän oli tuntenut tämän äänen sävyssä liikutusta ja sydämellisyyttä. Hengler ei ollut mikään tavallinen taidekauppias. Hän oli viimeisten kolmen vuoden aikana hankkinut itselleen eurooppalaisen nimen.

Ei mitään alaa maailmassa arvostella niin eri tavalla kuin sitä, missä taidekauppias liikkuu. Siinä on tilaa mitä syvimmälle epäilykselle ja mitä suurimmalle luottamukselle, se käsittää ihmiserämaan, jossa voi tavata oikeita hevoshuijarityyppejä, mutta joskus myöskin syvällekäypää taiteellista selvänäköisyyttä, joka on tuonut uusia suuria kauneusarvoja päivänvaloon. Nämä kansainväliset taidekauppiaat elävät omassa maailmassaan, joka on täynnä jännitystä, onnensattumia ja pettymyksiä kuin kullankaivajat leirissään. Hengler oli noita suuria nimiä, joilla taidekauppiaiden piirissä oli samanlainen kaiku kuin vanhalla pankkiliikkeellä, jonka omaisuus on suunnaton. Ei varmasti tiedetty hänen kansallisuuttaan. Itse hän sanoi olevansa saksalainen, mutta toiset pitivät häntä sveitsiläisenä, toiset englantilaisena. Varmaa on, että hänessä oli jotain anglosaksilaisen kylmää järkkymätöntä rauhallisuutta. Hänen olemuksensa vaikutti terveeltä ja voimakkaalta. Hän oli hyvin kuosikkaasti puettu, mutta liikkui silti urheilijan joustavuudella. Hänen henkilökohtainen esiintymisensä vaikutti aina miellyttävästi, ja vieläpä luonnostaan niin epäilevä mies kuin professori Arvidson sai miellyttävän tuntumuksen hänen avoimesta ja pirteästä olemuksestaan.

Nyt tuli tunnettu pankinjohtaja Simon Guggenheim heidän luokseen. Hän oli suuri ja paksu, hieman hengenahdistusta poteva mies, eteenpäin kumarassa kuin oman ruumiinpainonsa vaivaamana. Näytti kuin hän olisi ollut kyttyräselkäinen. Hänen kasvoillaan oli syviä vakoja ja huulet peitti paksu harmahtava viiksipari. Hän muistutti ruumiinrakenteeltaan hieman entistä ruotsalaista ministeriä Brantingia. Johtaja Guggenheim oli hyvin arvossapidetty, ei ainoastaan suuren omaisuutensa vuoksi vaan vielä suuremmassa määrin sen vuoksi, että hänen kylmä, laskeva, hyvin harkittu suhtautumisensa rahakysymyksiin oli tehnyt hänestä miehen, jonka sanaa aina tarkkaavaisena kuunneltiin. Nyt hän tuli paikalle ja kosketti hiljaisesti ja vaatimattomasti ikäänkuin anteeksipyytäen Arvidsonin olkapäätä.

– Ajatteko minun autossani, herra professori, sanoi hän. Meillähän on sama matka.

Kehoitus tuli professorille odottamatta ja teki hänet epävarmaksi.

– Seison tässä juuri raitiovaunuani odottamassa, hän vastasi, pääsen sillä aivan portilleni asti. Se on numero neljä – tuolla se luullakseni tulee, mutta...

– Ettekö aja vaunussani? kysyi Guggenheim taas hieman kärsimättömänä ja katsoi vakavasti tohtoriin.

Hänen silmänsä sijaitsivat tavattoman syvällä suurten ihopoimujen sisällä. Professori Arvidson ymmärsi, että pankinjohtajan pyynnöllä oli tarkoituksensa. Siksi hän sanoi pikaiset hyvästit taidekauppiaalle, joka kirjoitti hänelle osoitteensa käyntikortille: Tri Lorenzo Hengler, Kong Fredrikin hotelli.

Guggenheimin auto oli avoin Mercedes. Vaikka oli leuto ja kaunis kesäpäivä Skagerakista tulevine lauhoine tuulahduksineen, kääri kuljettaja peitteen herransa ympäri. Loppuaikoina oli liikkunut huhuja, että suuren rahamiehen terveys oli horjuva, ja olivatpa nämä huhut vaikuttaneet pörssiinkin.

Professori Arvidson loi häneen pikaisen silmäyksen. Guggenheim ei näyttänyt oikeastaan sairaalta, mutta kylläkin hyvin väsyneeltä.

– Tehän asutte samassa talossa kuin tilanomistaja Milde, sanoi pankinjohtaja, tahdotteko olla ystävällinen ja antaa kuljettajalle määräyksen.

Suuri auto liukui melkein äänettömästi halki katujen – miten hillittyä kaikki olikaan tässä mahtavassa ja kuitenkin niin vaatimattomassa miehessä, tämä miellyttävä, suhiseva vauhti, jonka tuskin huomasi, ja merkkitorven sävelentapainen sointi.

Oli säteilevän kirkas päivä; taivas oli kuin vaaleansininen silkkivaippa kaupungin tornien yllä ja lämpimillä auringonpaisteisilla kaduilla ihmiset kulkivat melkein häikäistyin silmin.

Professori Arvidson ei tahtonut kysellä mitään. Hän tiesi, että Guggenheim kammoi tarpeetonta rupattamista. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin pankinjohtaja itse aloitti keskustelun.

– Onko hovijahtimestari surmannut itsensä? hän kysyi.

– En tiedä, mutta hän on kuollut päähän saadusta ampumahaavasta.

– Ymmärsin teidän puhelimitse saaneen tietää jotakin, jota ette heti halunnut ilmaista. Tehän puhuitte hänen palvelijansa kanssa, eikö niin? Millainen mies hän on?

– Olen nähnyt hänet talossa useita vuosia, selitti Arvidson, ja minun mielestäni hän vaikuttaa kunnolliselta joskaan ei erittäin lahjakkaalta nuorukaiselta. Minun käsittääkseni hän on aina hoitanut toimensa täsmällisesti. Hän on nähtävästi huomannut, ettei hänen edellytyksillään varustettu ihminen juuri voi vaatia mukavampaa asemaa elämässä. Mutta hänen älynsä ei sopeudu mihinkään äkillisiin yllätyksiin, ja hän tuntui nyt olevan perin hämillään.

– Sehän ei ole ihme, vastasi Guggenheim. Onko ampuma-ase löydetty?

– On, se oli revolveri.

– Oliko se kuolleen lähellä? Ehkä hänen kädessään?

– Ei, matolla tuolin vieressä, missä kuollut oli istunut.

Vaiettiin hetkinen, sitten pankinjohtaja sanoi:

– Kaikki siis viittaa itsemurhaan?

Professori kohautti olkapäitään.

– Tehän seurustelitte vainajan kanssa, jatkoi Guggenheim, onko teillä tiedossanne mitään mahdollista syytä sellaiseen tekoon?

– Ei, vastasi professori varmasti, mikäli minä olen voinut nähdä, vietti Milde täysin sopusuhtaista ja onnellista elämää. Mutta tehän olitte hänen pankkiirinsa, herra Guggenheim, ja ellette te tiedä mitään syytä itsemurhaan, niin kuinka minä sitten?

– Tilanomistaja Milde oli varakas, vastasi pankinjohtaja. Ennen sotaa hänen omaisuuttaan olisi pidetty hyvin suurena meidän olosuhteissamme, mutta tämä onneton sotahan on mullistanut koko maailman ja nythän ei paria miljoonaa lasketa suuren suureksi. Mutta Milde ei ole keinotellut, hänellä on koko ajan ollut vanhaa aitoa rahaa.

Guggenheim pudisti suurta raskasta päätään.

– Ei, minä en voi sitä käsittää, minä en suorastaan voi sitä käsittää. Täytyy kai sitäpaitsi etukäteen jo nähdä, jos ihminen on tehnyt sellaisen päätöksen. Puhuin eilen Milden kanssa. Hänestä ei huomannut mitään erikoista. Hän kertoi minulle uusista suunnitelmistaan Marielundissa. Hän aikoi perustaa hevossiittolan. Mutta on olemassa eräs seikka, josta johtuu, että tahtoisin tulla mukananne huoneistoon ja katsastaa sitä. Milde otti nimittäin eilen pankistani tavattoman paljon rahaa.

– Kuinka paljon? kysyi professori.

– Satatuhatta kruunua, vastasi Guggenheim, ja hän pyysi saada summan Englannin punnissa. Hän sai myös.

– Mihin hän aikoi käyttää kaikki nämä rahat?

– Sitä hän ei sanonut minulle. Ja minä en ole utelias.

Auto pysähtyi Pyhän Annan aukiolla Milden talon edustalle.

IV

PUUTARHA JA KUOLLUT

Palvelija Aleksander seisoi ja odotti puoliavoimella eteisen ovella. Kukkakaupan eräässä ikkunassa näkyivät ruusujen ja tulppaanien lomitse hänen äitinsä pelästyneet, ihmettelevät kasvot. Hän piilottautui kukkiensa taakse nähtyään, ketkä tulijat olivat. Hänhän tunsi professorin.

Aleksander vaikeroi ja väänteli käsiään. Hän oli kuin mitä syvimmän epätoivon kuva. Silmät olivat punareunaiset kalpeissa suruntäyttämissä kasvoissa, kädet, jotka liian paljon pistivät esiin lyhyistä hihoista hakivat turhaan pysähdyspaikkaa, polvet tutisivat mustissa, tahraisissa pyhähousuissa. Hän näytti täysin murtuneelta tästä tavattomasta, kauheasta tapauksesta.

Professori Arvidson ajoi hänet kärsimättömästi menemään portaita ylös.

– Kiiruhtakaa nyt, hän sanoi, älkääkä seiskö ja tillittäkö kuin mikäkin lapsi.

– Mutta se on niin kauheata, vaikeroi palvelija, hovijahtimestari, hovijahtimestari raukka...

Arvidson totesi tyydytyksekseen, ettei taloon ollut virrannut mitään suurta kansanjoukkoa, kuten hän oli pelännyt. Porraskäytävä oli tyhjä; se oli leveä ja maton peittämä sekä tuoksui vanhalle puulle sameiden ikkunaruutujen läpi siivilöityneessä hillityssä valossa.

Professori Arvidson tunsi huoneiston tilanomistaja Milden luo tekemiensä aikaisempien käyntien perusteella. Hän kiiruhti toisten edellä hallin ja muiden huoneiden läpi Milden työhuoneeseen. Ovi ruokasalin ja työhuoneen välillä oli puoleksi auki. Toinen oviverho oli poljettu alas ja riippui suurena lonkerona tangostaan irtautuneena.

Professori Arvidson osoitti sitä ja kysyi nopeasti:

– Milloin tämä tapahtui?

Hänen äänensä oli terävä ja käskevä ja tuntui vaativan pikaista vastausta.

– Se tapahtui tänään, vastasi Aleksander. Minä poljin verhon alas. Nähtyäni hänen istuvan tuolissaan kuolleena ja liikkumattomana tulin ulos huoneesta sellaisella vauhdilla. Olin aivan poissa suunniltani.

– Verinen, mutisi pankinjohtaja vaistomaisesti.

Suurella rahamiehellä oli käheä, astmainen ääni, ja tämä yksi ainoa sana vaikutti niin kummallisen oudolle tässä hiljaisessa vanhanaikaisessa porvarillisessa huoneessa.

Professori Arvidson aukaisi riuhtaisten molemmat ovet selko-seljälleen ja meni nopeasti työhuoneeseen. Pankinjohtaja ja Aleksander jäivät kynnykselle. Aleksander väänteli hermostuneena nenäliinaa sormiensa välissä itkua tehden. Pankinjohtaja seisoi eteenpäin kumartuneena hattu kädessä. Tummanharmaa kesäpuku oli laskoksella selästä.

Vihreä työlamppu valaisi kirjoituspöydän; paksut tummat verhot oli vedetty ikkunan eteen, mutta raoista tunkeutui liidunvalkea päivänvalo. Luonnollisen ja keinotekoisen valon sekoitus sai aikaan mielikuvituksellisen ja kaamean valaistuksen, jossa tuolissa istuvan kuolleen kasvot ja paljas päälaki hohtivat vihertävinä.

Arvidson sammutti kirjoituspöydän lampun ja veti verhot syrjään. Päivänvalo virtasi nyt vapaasti ja esteettömästi sisälle ja valaisi omituista näkyä. Tilanomistaja Milde istui tuolissa kirjoituspöydän ääressä hieman eteenpäinkumartuneena ikäänkuin nukkuen, toinen jalka heitettynä toisen yli, molemmat kädet riippuen velttoina topatun tuolin sivujen yli. Oikean korvan yläpuolella oli ampumahaava, josta juoksi selvä verijuova kauluksen sisälle.

Professori Arvidson seisoi vielä hetkisen pitäen verhosta kiinni toisella kädellään samalla nopeasti tutkien huonetta. Hänen katseensa siirtyi kirjoitustuolissa istuvasta kuolleesta molempiin eläviin kynnyksellä, se siirtyi papereihin kirjoituspöydällä ja molempiin perhevalokuviin sen yläpuolella, sieltä kirjahyllyjen kultaisten selkämysten hillittyyn loisteeseen ja edelleen huoneen keskellä sijaitsevaan suureen soikeaan mahonkipöytään ja tummaan juovikkaaseen persialaismattoon lattialla. Oli kuin hän hankkimalla itselleen yhteiskuvan ympäristöstä olisi tahtonut loihtia esille tapahtuman sellaisena kuin se näissä puitteissa oli tapahtunut – kauhean, arvoituksellisen tapauksen. Hän tuntui seisovan siellä hiljaa mykässä mietteliäisyydessä kokonaisen minuutin, niin piinalliselle ja painostavalle tuntui kuollutta ympäröivä hiljaisuus.

Lääkärin ääni oli kuin terävä isku, kun hän äkkiä sanoi Aleksanderille:

– Oletteko soittanut poliisille?

– En, vastasi onneton Aleksander, joka jo etukäteen tunsi, että kaikki, mihin hän ryhtyisi, kävisi hullusti tämän kauhean tapahtuman painon alaisena.

– Mutta menen nyt soittamaan, hän lisäsi.

Hän oli jo menossa, kun pankinjohtaja Guggenheim esti hänet kädenliikkeellä. Guggenheim meni Arvidsonin luo ja sanoi matalalla mutta selvällä äänellä:

– Oletteko varma, että tämä asia koskee poliisia? Toimikaamme ensin kuolleen ystävinä.

Arvidson osoitti kirjoituspöytää, jolla oli vanhanmallinen revolveri. Aleksander ymmärsi, mitä hän tarkoitti, ja kiiruhti kauhistuneena selittämään asiaa.

– Sen olen minä pannut sinne, hän sanoi. Löysin sen lattialta. Tuossa, tuossa se oli.

Hän osoitti mattoa aivan kuolleen oikean käden alapuolella.

– Olisitte mieluummin antanut sen jäädä paikalleen, tyhmeliini, huomautti professori. Olette siis kahdesti käynyt tässä huoneessa. Ensimäisellä kerralla juoksette kauhuissanne ulos ja revitte verhon alas ja toisella kerralla otatte aseen matolta ja panette sen kirjoituspöydälle. Jos te noin olette hikoillut pelosta, olette te jättänyt peräti arvokkaita sormenjälkiä kolviin.

Aleksander jäi seisomaan kynnykselle vaiti ja syyllisyydentuntoisena. Lääkäri tutki kuolleen, Hän pudisti päätään.

– Monta tuntia sitten, hän mutisi. Sen on täytynyt tapahtua eilen illalla.

Sillä aikaa pankinjohtaja oli kiireesti tarkastellut kuolleen kirjoituspöytää. Hän selaili erästä laskukirjaa, joka oli siellä, sekä katseli vielä muutamia papereita.

– Se on aika kummallista, hän sanoi matalalla äänellään. Kun tahdotaan tehdä itsemurha, on tapana jättää jälkeensä jonkinlaisia tiedonantoja, jotka selittävät menettelyn. Tilanomistaja Milden tapainen järjestyksen mies olisi joka tapauksessa tehnyt sen. Mutta hän ei ole jättänyt jälkeensä sanaakaan. Tiedättekö mitä hän on viimeksi kirjoittanut? Kas, tässä se on: "Gottfried von Milde, vapaaherra, syntynyt 17 päivänä tammikuuta 1698, kuollut 23 joulukuuta 1750, naimisissa j.n.e." Hän on istunut ja kirjoittanut sukuluetteloaan, ja ehkä minuutti senjälkeen kuolettava kuula on hänet tavannut.

– Tavannut hänet, toisti professori Arvidson vakavasti. En luule tämän oikein käyvän yhteen. Ajatelkaa tilannetta. Ajatelkaa tilanomistaja Milden huolettomia olosuhteita. Minä alan luopua itsemurha-ajatuksesta.

– Mutta miten ihmeessä murhaaja on voinut yllättää hänet tällä tavalla? kysyi pankinjohtaja. Ei näy käydyn mitään taistelua. Hän on istunut hiljaa tuolillaan ja rauhallisena nähnyt murhaajan tulevan ovesta.

– Ovesta! Arvidson tarttui tähän sanaan. Huoneisto päättyi työhuoneeseen. Ainoat ovet olivat ovi tämän huoneen ja viereisen ruokasalin välillä ja sitten kuistin ovi, joka vei puutarhaan. Se oli lasinen ja rautainen kaksoisovi, jossa oli pienet ruudut kuten ikkunoissakin. Kuistinoven ulkopuolella oli pieni parveketta muistuttava ulkonema, josta portaat veivät puutarhaan. Tähän puutarhaan ei ollut pääsyä kenelläkään muulla kuin tilanomistaja Mildellä itsellään.

Professori kääntyi Aleksanderin puoleen ja kysyi:

– Milloin poistuitte herranne luota eilen?

– Tarjottuani hänelle lasin likööriä kello 10.

– Ettekö huomannut mitään tavatonta?

– En huomannut. Herra sanoi ystävällisesti hyvää yötä kuten tavallisesti. Hänen piti istua ja kirjoittaa hetkinen. Hänen oli usein tapana istua ja kirjoittaa yli puolen yön.

– Tehän nukutte alhaalla äitinne luona, eikö niin?

– Kyllä.

– Sieltä hän tuskin voi kuulla revolverinlaukausta, mutisi pankinjohtaja.

Arvidson pudisti päätään.

– Tuskinpa. Minä otaksun, että hän nukkuu sitäpaitsi kuin tukki.

Guggenheim osoitti kattoon.

– Ja tuolla yläpuolella?

– Asun minä, vastasi tohtori, mutta perheeni on nykyään maalla. Olen yksin huoneistossa. Tulin kotiin kello kaksi yöllä, ja siihen aikaan kaikki oli luultavasti ohi. Mutta puutarha, puutarha, mutisi hän miettiväisenä.

Hän meni ikkunan luo ja katsoi ulos. Se oli todella idyllinen kolkka kaupungin kivitalojen keskellä. Puut olivat niin korkeat ja tuuheat, että ne melkein peittivät näköalan lähinnäolevien harmaiden kivitalojen yli. Maa puutarhassa oli yhtenä ainoana ruohomattona, jossa auringonsäteet leikkivät. Puiden latvat keinuivat ja taipuivat tuulessa ja tähän valoisaan soinnulliseen kohinaan sekottui kaukainen kaiku kaupungin sorinasta – vaunujen, ihmisäänien, kirkonkellojen ja laivantorvien melu.

Arvidson kääntyi äkkiä.

– Aleksander, hän sanoi, te saatte mennä. Kutsun teitä sitten kun tarvitsen.

Kun Aleksander oli poistunut, sanoi lääkäri kääntyen pankinjohtaja Guggenheimiin päin.

– Lähestymme totuutta. Tilanomistaja on eilen illalla odottanut murhaajaa. Ja murhaaja on tullut sisälle puutarhasta.

V

KOLME PÄIVÄÄ MYÖHEMMIN

Siirrymme muutaman päivän eteenpäin etsivän päällikön yksityiskonttoriin yhdeksän tienoissa illalla. Tunnettu poliisimies istui taaksepäin nojautuneena amerikkalaisessa kirjoitustuolissaan ja keinui sen vieterien varassa. Kirjoituspöytä punaisella imupaperilla varustettuine imureineen oli voimakkaasti valaistu, mutta itse istui etsivien päällikkö lampun vihreän varjostimen suojassa. Häntä vastapäätä vasenta käsivarttaan pöytään nojaten istui professori Sune Arvidson. Molemmat herrat olivat istuneet ja jutelleet toistensa kanssa hetkisen ja olivat juuri tulleet keskustelussaan siihen kohtaan, jolloin paussit pakosta kävivät pitkiksi, siksi että vaihdetut mielipiteet olivat tehneet kummankin miettiväisiksi. Professori rummutti hermostuneesti sormillaan kirjoituspöytään, ja etsivä leikki norsunluisella paperiveitsellä. Suuressa korkeassa huoneessa oli aivan hiljaista. Puhelinpatteristo kolmine kuulotorvineen oli vaiti ja ikäänkuin odottaen pienellä pöydällä etsivien päällikön sivulla.

– Tehän voitte olla tyytyväinen, sanoi professori Arvidson ryhtyessään uudelleen keskusteluun, tyytyväinen siihen, että asia on herättänyt verrattain vähän yleistä huomiota.

– Se auttaa suuressa määrin tutkimuksiamme, vastasi poliisimies.

– Yleisö näyttää tyytyvän itsemurhaotaksumaan. Suurelle joukolle riittää kylliksi ihmettelemistä kuuluisassa itsemurhassa. Kun tuonnoin aamupäivällä kutsuin teidät Milden asuntoon, oli teidänkin mielestänne kysymys itsemurhasta.

– Niin oli.

– Entä nyt?

– Nyt olen varma siitä, että tilanomistaja Milde on murhattu.

– Ja ryöstetty?

– Todennäköisesti.

– Entä murhaaja? Mistä löydätte murhaajan?

Etsivien päällikkö nousi hermostuneena tuoliltaan ja kulki muutamia kertoja edestakaisin lattialla.

– Tähän hetkeen mennessä on kulunut kolme vuorokautta. Siinä on monta tuntia. Mutta voihan kulua vielä monta sataa tuntia. Kööpenhamina on suuri kaupunki.

Äkkiä hän pysähtyi ja osoitti kolmea puhelintaan.

– Odotan erityistä merkkiä, hän sanoi. En oikeastaan voi tehdä mitään siksi, että kaikki on mobilisoitu; vaikuttaisi vain häiritsevästi, jos nyt henkilökohtaisesti ryhtyisin asiaan. Mutta kaikkien näiden puhelinten takana, hyvä professori, kaikki etsiväni tekevät levähtämättä kuumeista työtä. Heitä on siroteltuina ympäri kaupunkia. Olen näkevinäni heidän tulevan ihmeellisistä paikoista, nousevan pyörilleen, kiitävän pitkin katuja ja taas astuvan alas. Kun joku heistä on löytänyt tuon erikoisesti etsimäni, jonka täytyy olla tässä kaupungissa, niin silloin kuulen kahden minuutin päästä merkin jossain näistä puhelimista. Sitten on minun vuoroni tarttua asiaan. Mutta siihen asti on minun odotettava. Niin, odotettava... Sikaari, professori Arvidson, jos vain poltatte näin myöhään väkeviä sikaareja. Minä poltan mielelläni.

Hetkistä myöhemmin leijaili sininen sikaarin savu kirkkaassa valaistuksessa. Professori tuijotti miettiväisenä savuun.

– Minä en pääse eroon tästä asiasta, hän sanoi, se vaivaa minua työssäni, se vie yöleponi. Ensinäkemältähän se vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta kun mietin eri seikkoja, huomaan puuttuvan yhtenäisyyttä. Saatte antaa anteeksi minulle, herra päällikkö, että nyt jo toistamiseen tulen tänne vaivaamaan teitä tällä keskustelulla. Minähän olen teille vain yksityinen henkilö...

Poliisimies hymyili rauhoittavasti.

– Te olette ennen kaikkea tuon onnettoman miehen ystävä, hän vastasi, sitäpaitsi teidän perusteellinen selostuksenne tilanteesta on ollut minulle suureksi avuksi. On todella suureksi huviksi minulle saada puhella kanssanne.

Professori Arvidson nojasi päätään käteensä ja sanoi puoliääneen mietteissään, ikäänkuin olisi puhellut itsekseen:

– Niin pitkälle on kaikki oikein. Murhaaja on hyvin tarkalleen tutkinut paikkaa. On todennäköistä, ettei hän laisinkaan otaksunut tilanomistaja Milden olleen kotona. Hän on päinvastoin luultavasti otaksunut tilanomistaja Milden oleskelleen Marielundissa ja huoneiston olevan tyhjän. Hänellä on luultavasti myöskin ollut tiedossaan, että tuo hupsu palvelija Aleksander nukkui alakerrassa äitinsä luona. Kaikki tämähän tarjoaa oivalliset mahdollisuudet sisäänmurtautumiseen. Sitten hän on ottanut selvää miten puutarhaa voisi käyttää hyväksi ja hankkinut vääriä avaimia. Hänellä on nähtävästi ollut niitä suuri joukko koeteltavanaan. Autiolta, melkein aina tyhjältä sivukadulta hän on tunkeutunut puutarhaan pienestä muurissa sijaitsevasta portista. Hänen jälkensähän on löydetty, eikö niin?

– On kyllä.

– Sitten hän on kulkenut portaita ylös, avannut kuistin oven ja tullut tilanomistajan työhuoneeseen. Hän luulee löytävänsä huoneen tyhjänä, mutta yllätettynä kohtaa tilanomistajan. Melun välttämiseksi hän ampuu tilanomistajan ja pakenee.

– Niin sitenhän kaikki olisi voinut olla, vastasi etsivien päällikkö, mutta niin ei kuitenkaan ole.

– Ei ole, huudahti professori Arvidson, sillä kaikesta tästä puuttuu yhtenäisyyttä. Varas on puutarhasta käsin voinut nähdä valon työhuoneen ikkunoista, mahdollisesti myös pöydän ääressä istuvan ja kirjoittavan tilanomistajan varjon. Mutta tämä ei ole näköjään laisinkaan pelästyttänyt häntä, vaan hän on käynyt suoraan asiaan.

– Ja se ei vielä ole merkillisintä asiassa.

– Eipä tietenkään. Kummallisinta on, että tilanomistaja Milde, mikäli voi ymmärtää, ei ole ihmetellyt tätä myöhäistä käyntiä. Onko hän odottanut vierailua? Siinä tapauksessa ei ole kysymyksessä tavallinen murtovaras. Mutta miksi tämä ihminen sitten tunkeutuu huoneistoon näin rikollisella tavalla? Ei mitään muuta ole poissa kuin ne sata Englannin punnan seteliä, jotka Milde samana päivänä oli ottanut Guggenheimin pankista. Voimmeko siis lähteä siitä otaksumasta, että rikoksellinen on tiennyt näiden sadantuhannen olemassaolon? Mitä luulette, herra päällikkö?

– Mahdollisesti.

– Mutta miten tavallinen yksinkertainen murtovaras voisi tietää tällaista?

– Mitä Guggenheim sanoo näistä sadasta tuhannesta?

– Hän ei tiedä mitään muuta kuin että tilanomistaja Milde tarvitsi ne sinä päivänä.

– Mihin hän mahtoi tarvita niin suuren summan?

– Niin mihin? Mihin? Sitä ei kukaan voi keksiä. Sen tiesi vain Milde itse.

– On kuitenkin mahdollista, että on olemassa toinenkin, joka tiesi, sanoi etsivien päällikkö.

Professori Arvidson katsoi häneen kysyvästi:

– Tarkoitan sitä henkilöä, joka tuona iltana tunkeutui puutarhan läpi.

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa melkein pelästyneinä.

– Tunsitteko Milden? kysyi Arvidson.

– Vain vähän. Hän oli täydellinen gentlemanni mutta samalla arki-ihminen, joka eli elämäänsä aivan ilman mitään mielenkiihoituksia.

Professori nyökäytti myöntäen. Istuttuaan hetkisen vaiti hän sanoi:

– Sitten kai saamme etsiä rikoksentekijää muualta kuin tavallisten murtovarkaiden joukosta. Se taasen sotii teidän revolveriteoriaanne vastaan.

– Hänethän ammuttiin revolverilla, joka löydettiin matolta, sanoi etsivien päällikkö.

– Niin, vastasi Arvidson, lääkärien lausunnon mukaan ei siitä ole epäilystäkään.

– Revolveri on siis ainoa todellinen jälki, mikä meillä on, ainoa, joka voi johtaa meidät rikoksellisen jäljille. Tehän tiedätte, että on onnistuttu toteamaan, mistä revolveri on peräisin.

– Anastettu panttilaitoksesta neljätoista päivää sitten.

– Juuri sieltä. Ja varkaat olivat tavallisia yksinkertaisia murtovarkaita, jotka käyttivät tavallisia välineitä kuten poraa, dynamiittia ja sorkkarautaa. Onpa todella onnellinen sattuma, että panttilainaaja tunsi aseen pienestä sisäänupotetusta hopealaatasta. Jos onnistumme saamaan kiinni tämän rosvojoukon, emme ole kaukana Milden murhaajasta.

Professori Arvidson nousi lähteäkseen. Hän näytti masentuneelta ja neuvottomalta.

– En voi kuitenkaan nähdä tässä kaikessa mitään yhtenäisyyttä, sanoi hän. Jos tilanomistaja Milde on odottanut rikoksellista, ei murhaaja mitenkään voi olla tavallinen murtovaras, ja ellei hän tätä odottanut, miksi hän istuu paikallaan ja antaa surmata itsensä pahaa aavistamatta kuin lapsi. Hyvästi, herra päällikkö. Pelkään, etten pääse pohtimasta tätä asiaa tänäkään yönä.

Samassa yksi puhelimista soi.

– Odottakaa hetkinen, sanoi päällikkö.

VI

HAVANNA-KATARIINAN KAVALJEERI

Molempien herrojen mielestä puhelin soi tavattoman kauan, vai johtuiko ehkä heidän kärsimättömyydestään, että nämä muutamat sekunnit tuntuivat heistä niin sietämättömiltä. Oli kuin tärkeä tiedonanto olisi kiirehtinyt päästäkseen esille suuren kaupungin pimeydestä. Pieni nikkelisakara naputti pehmeästi ja soinnukkaasti kellon metallireunaa vasten. Poliisimies asetti kätensä koneeseen, ja ääni heikkeni hieman mutta kuului kuitenkin elävänä ja levottomana hänen kätensä alla. Lopulta se vaikeni.

– Halloo!

Professori Arvidson kuuli äänen surisevan puhelimessa, se tuntui hänestä innokkaalta ja kiihoittuneelta. Salapoliisipäällikkö vastasi lyhyin sanoin kuten: Vai niin... hyvä... odotamme... aivan oikein... tulen heti...

Puhelu kesti ehkä kymmenen minuuttia, kun se keskeytettiin.

Melkein hengästyneenä uteliaisuudesta kysyi professori:

– Oliko se jotakin meille?

– Oli, vastasi poliisipäällikkö.

– Oliko se merkki, jota odotimme?

Päällikkö nyökkäsi riemastunein hymyin.

– Kyllä, vastasi hän, olemme ymmärtääkseni nyt löytäneet revolverimiehen.

– Panttilainakonttorin varkaus on siis selvitetty?

– Niin, kuka ties. Joukko varastettuja tavaroita ajelehtii ympäri monilla teillä.

– Mistä varas on löydetty?

– Ulkopuolelta jostakin Amagerbrogadesta.

Poliisimies katsahti pikaisesti muutamiin puhelinkeskustelun aikana tekemiinsä muistiinpanoihin.

– Erään naisen luota, jolla on käsienhoitoliike, jatkoi hän. Siellä hän oli.

– Sehän kuulostaa hienolta, mutisi tohtori.

– Niin, mutta älkää ottako sitä niin juhlallisesti. Tuonkaltaiset kauneuslaitokset kaupungin reunoilla kätkevät usein aivan toisenlaisia asioita. Tunnen tämän naisen. Hänellä on poliisinkirjoissa lisänimensä. Häntä nimitetään siellä "Havanna-Katariinaksi". Nyt on vangittu eräs hänen suojelijoistaan, Knud-Aage Hansen, jota olen jo jonkun aikaa pitänyt silmällä, mutta joka on ollut liian ovela tähän asti. Varmasti vaarallinen vintiö.

– Olemme siis päässeet oikeaan ympäristöön.

Salapoliisipäällikkö katsoi kelloaan.

– Tahdotteko vielä hieman viipyä, herra professori, hän sanoi. Hetken kuluttua tuo nuori mies on täällä. Odotan vain vielä joitakin tiedonantoja. Eräs uusi ja toimekas apulaiseni on hänet napannut kiinni, eräs pieni mies, Rist nimeltään. Hän pääsisi varmaan etsivänä pitkälle, ellei hän silloin tällöin saisi laiskuuden puuskaa ja olisi niin perin keikarimainen. Mutta kun hän joskus panee liikkeelle kaiken voimansa, on hän mestari, varsinkin milloin on kysymyksessä toimiminen kaupungin irrallisten muuttolintujen joukossa. Se ehkä osaksi johtuu siitä, että häntä toistaiseksi niin vähän tunnetaan. Noissa piireissä ei aavisteta, että hän on etsivä. Eikä hän näytäkään poliisimieheltä. Niin, ellei hän olisi poliisi, voisi hän olla – suoraan sanoen tuollainen samanlainen "suojelija", kuin hän, jonka heti saamme nähdä. Rist on seurannut revolverin jälkiä näinä päivinä. Knud-Aage on ollut kyllin tyhmä näyttämään sitä eräässä tilaisuudessa. Se olikin kaunis ase.

Siviilipukuinen virkamies tuli nyt konttoriin ja antoi puoleksi kuiskaten päällikölle muutamia selostuksia.

– Hyvä, sanoi päällikkö, tuokaa hänet sisään.

Nuori mies astui huoneeseen kahden etsivän seuraamana. Hän kumarsi vilkkaasti sekä salapoliisipäällikölle että professorille. Viimeksimainittu tunsi itsensä ikävällä tavalla liikutetuksi tarkastettuaan vastatullutta tarkemmin. Lääkäri päätteli mielessään, ettei miehen ulkomuodossa tai olemuksessa ollut mitään, mikä olisi ilmaissut sitä inhottavaa liejua, mistä hän tuli. Toisissa olosuhteissa hän ei laisinkaan olisi epäillyt, ettei nuori mies ollut hyvässä asemassa oleva kansalainen. Hänen käytöksensä oli varmaa ja siinä oli tyylikkyyttä. Hän saattoi olla pari vuotta yli kahdenkymmenen, hänellä oli valoisat ja avoimet kasvot ja hyvin puoleensavetävä hymy. Mutta ennen kaikkea hän oli puettu moitteettomasti olematta silti liioitellun hieno, hillitty ja suora. Hän tuli sisälle sellaisena kuin hän kadulla kulki ja seisoi nyt olkihattu ja käsineet kädessä.

Salapoliisipäällikkö otti hänet vastaan sangen hauskasti. Hän sijoitti hänet pienen puleeratun pöydän ääreen, joka todella houkutteli kahdenkeskiseen tuttavalliseen keskusteluun. Poliisipäällikkö asettui häntä vastapäätä. Pöydän kiiltävällä pinnalla ei ollut mitään muuta kuin muistikirja ja lyijykynä. Ja niin alkoi tämä kummallinen kuulustelu. Siviilipukuiset etsivät jäivät huoneeseen. Silloin tällöin tuli kolmas ja neljäskin sisään, kumartui poliisipäällikön puoleen ja antoi tälle paperin, johon tämä tuskin vilkaisi, vaan heti alkoi pyörittää sitä kokoon ja leikkiä sillä ikäänkuin käsiinsä tilapäisesti saamallaan paperilapulla. Silloin tällöin kuiskasivat he myös jotakin hänen korvaansa. Mutta kaikki läsnäolevat kuuntelivat tarkkaavasti sekä kysymyksiä että vastauksia. Oli kuin kaksi henkilöä olisi pelannut shakkia toisten huvitettuina seuratessa peliä.

Professori Sune Arvidson ei ollut ennen sattunut olemaan läsnä uudenaikaisessa poliisikuulustelussa. Ensiksi häntä ihmetytti se ystävällinen äänensävy, jolla salapoliisipäällikkö puhutteli epäluulonalaista. Kuulustelu muistutti osapuilleen sellaista hauskaa keskustelua, joka voi syntyä väsyttävällä rautatiematkalla. Vanhempi on kohdannut nuoremman ja kuluttaakseen pari tuntia hän on olevinaan hyväntahtoisesti huvitettu toisen olosuhteista.

Seuraava professori Arvidsonia huvittava seikka oli se, ettei ollut laisinkaan puhetta Milden kuolemasta eikä murtautumisesta panttilainastoon. Keskustelu koski aivan toisia asioita, mutkitteli ikäänkuin suurissa mutkissa. Muuten niin totinen poliisimies oli ottanut puoleksi leikkisän, puoleksi pisteliään, kiihoittavan äänensävyn, joka ei kuitenkaan ollut millään tavoin epäystävällinen. Joskus keskustelu sai melkein sydämellisen leiman, kysymykset voivat saada suorastaan tuttavallisen muodon, ja silloin poliisimies puhutteli epäluulonalaista etunimellä. "Ei, tiedättekö mitä, Knud-Aage", hän voi sanoa, tai, "kertokaahan nyt minulle, Knud-Aage..."

Onpa merkillistä, ajatteli professori, miksi hän haluaa saada selville noin suunnattoman määrän tarpeetonta hölynpölyä. Missä nuoren miehen on tapana oleskella, kenen kanssa hän seurustelee, mitä hän puuhailee, miten paljon hän juo, pelaako hän usein ja kuinka korkeista summista. Liikuttiin aivan erikoisessa maailmassa Kööpenhaminassa – se käsitti ehkä puolet koko kaupungista, yöllisen Kööpenhaminan, kummallisia jahtia, tanssihuoneistoja ja kapakoita, ihmeellisiä ihmisiä, salaperäistä elämää kummallisine ilon- ja synkkyyden sekoituksineen. Tuntui kuin salapoliisipäällikkö olisi tuntenut kaikki yhtä tarkkaan kuin toinenkin, ja kun he leikkisästi juttelivat jostakin lystikkäästä juhlasta, jossa oli vilissyt mitä uskomattomimmilla lisänimillä varustettuja naisia, tuntui salapoliisipäällikkö tavallaan tuttavalliselta, ikäänkuin olisi halunnut sanoa: tuon me tunnemme, olemme itse olleet mukana.

Mutta – professori Arvidson oli terävä huomioiden tekijä ja hän ymmärsi lopulta poliisin menettelytavan. Tarkoitus oli, ettei epäluulonalainen lainkaan saisi selville, mitä hänestä oikeastaan tahdottiin. Nuori mies oli istunut täällä melkein tunnin ja ollut hyvin varuillaan, nyt hän alkoi väsyä. Vaalea kihara tukka otsalla alkoi käydä kosteaksi, hänen hymynsä ei ollut enää niin luottavainen, kasvonpiirteet ikäänkuin jäykistyivät. Hän nojasi väsyneenä kyynärpäänsä kirjoituspöytään. Nyt professori Arvidson alkoi aavistaa selvän yhteyden. Näköjään niin mitättömästä ja kaikille tahoille horjahtelevasta keskustelusta alkoi kutoutua ohut verkko, ja hän luuli selvästi käsittävänsä, miten tämän verkon silmukat kävivät vähitellen tiheämmiksi ja vahvemmiksi.

Salapoliisipäällikkö näytti haluavan lopettaa ja antaa toisen mennä. Keskustelu läheni ilmeisesti loppuaan.

– Niin, siitähän ei ole niinkään kauan, kun te olitte täällä, Knud-Aage Hansen, hän sanoi. Saitte luullakseni maksaa sakkoja uhkapelistä, jos oikein muistan.

– Niin, täytyyhän kuluttaa aikaa, vastasi toinen.

– Mutta te olitte joidenkin huonojen henkilöiden seurassa ja tuo "Neapel"-hotelli on vaarallinen.

Silloin Knud-Aage hymyili.

– Minä en pelkää, hän sanoi.

– Teidän on ehkä tapana olla aseistettu?

– Ei, miksi niin?

– Eikö teillä koskaan ole mukananne ampuma-asetta?

– Ei, mikäli muistan.

Salapoliisipäällikkö nojautui pöydän yli.

– Eikö teillä esim. kahdeksan viimeisen päivän aikana ole ollut revolveria?

– Ei.

– Oletteko siitä varma?

– Olen.

Salapoliisipäällikkö katsoi häneen.

– Tähän kieltoonne suistutte vielä, hän sanoi.

Heti senjälkeen hän lisäsi:

– Tehän vapisette, ihminen. Pöytä tärisee käsivartenne alla.

VII

TUNNUSTUS

Salapoliisipäällikkö muutti nyt äkkiä menettelytapaa. Hän tunsi tarpeeksi hyvin tämän lajin rikokselliset, he kietoivat itsensä niin perin pohjin valheisiinsa, että lopulta jäivät niihin kiinni. Niin tapahtui varsinkin nuorenpuoleisille ja kokemattomille henkilöille, joilla ei ollut takanaan koettua vankilaelämää ja monien tuomarien kuulusteluja. Hän istui ja katsoi vastapäätä olevaa nuorta miestä tutkivasti ja ikäänkuin pettynein ilmein. Poliisin mielestä ratkaisu oli tapahtunut liian nopeasti. Hän oli odottanut nuoren Knud-Aage Hansenin olevan neuvokkaamman ja sitkeämmän. Nyt hän jo istui siinä aivan voitettuna, kalpeana ja vapisten. Poliisi mietti hetkisen, millä tavalla kävisi käsiksi. Sitten hän alkoi nuhdella nuorta miestä, hän oli mestari keksimään oikeat sanat oikeille ihmisille, sanat, joilla oli asianomaisen oman mielikuvituspiirin värit ja jotka sattuivat. Nuhdesaarnan tulos oli se, että Knud-Aage oli houkkio, joka luuli voivansa istua täällä puijaamassa kokeneita poliiseja, ja sitäpaitsi harvinaisten suuri pässinpää, joka nyt jo oli takertunut kiinni. Jos hän sensijaan olisi heti sanonut totuuden, näyttäisi hänen asiansa nyt paremmalta, silloin hän ei ainakaan olisi hukannut aikaa.

– Mitä nyt tuohon revolveriin tulee, jatkoi salapoliisipäällikkö, niin on todistettu asia, että olette muutamia päiviä sitten näyttänyt sitä rakastajattarellenne, Havanna-Katariinalle.

Päällikkö osoitti senjälkeen erästä siviilipukuista etsivää, joka oli tullut paikalle kuulustelun aikana.

– Ja teidän istuessanne täällä ja esittäessänne valheitanne, on tämä mies ollut teidän asunnossanne... (Salapoliisipäällikkö vilkaisi erästä niistä lapuista, jotka hän kuulustelun aikana oli saanut). Teidän emäntänne on kertonut hänelle nähneensä revolverin teidän piironkinne laatikossa paitojen alle kätkettynä. Se oli juuri sellainen revolveri, josta me niin mielellämme tahdomme kuulla jotain, ase, jossa oli hopealaatta kolvissa.

Salapoliisipäällikkö kumartui nuoreen rikokselliseen päin ja koetti tavoittaa tämän katseen, joka oli koko ajan väistänyt häntä.

– Miksi te oikeastaan kiellätte omistavanne tuollaisen aseen? hän kysyi. Eihän asestettuna oleminen vielä ole rangaistava asia tässä maassa.

Nuori mies katsahti ylös väsyneesti hymyillen.

– Tietysti senvuoksi, että olen varastanut revolverin, hän vastasi. Olen ollut mukana murtauduttaessa panttilainastoon. Mutta mitään pahempaa en ole tehnyt.

– Se tapahtui noin neljätoista päivää sitten.

– Niin, suunnilleen.

– Voitteko nyt muistaa, missä olette oleskellut lähinnä seuraavina päivinä?

– Olen kuljeskellut ympäri kuten tavallisesti, mutta en voi aivan tarkoin muistaa missä.

– Mutta voitte ehkä muistaa lähimmät kolme, neljä päivää?

– Luulen kyllä voivani.

Salapoliisipäällikkö alkoi merkitä muistiin tunnustuksen eräitä kohtia, sitten hän kysyi:

– Missä olitte 29:nnen päivän iltana, miettikää nyt tarkalleen, ettette erehdy päivästä, se oli siis keskiviikko päivä.

– Muistan sen illan varsin hyvin, vastasi nuori mies ja tiedän myöskin, miksi kysytte sitä minulta. Mutta minä en ole sitä tehnyt.

– Mitä te ette ole tehnyt?

– Minä en ole ampunut tuota vanhaa miestä.

– Tarkoitatteko tilanomistaja Mildeä?

– Se oli hänen nimensä.

– Mutta ette ole vielä vastannut minun kysymykseeni – missä olitte sinä iltana?

– Olin siellä juuri.

– Murhatun talossa?

– Niin.

– Tunsitteko tilanomistaja Milden? kysyi salapoliisipäällikkö.

– En ole koskaan nähnyt häntä enkä puhunut hänen kanssaan.

– Kuinka sitten pääsitte hänen taloonsa tuona yönä?

– Puutarhan kautta. Olen perästäpäin miettinyt, että minun jälkieni täytyi näkyä ruohokentällä. Oli juuri satanut.

– Ja te avasitte väärillä avaimilla puutarhan portin?

– En tiedä oliko avain oikea vai väärä, mutta se sopi joka tapauksessa.

– Mitä tekemistä teillä oli siellä?

– Mitä tekemistä ihmisellä on, joka siten tunkeutuu johonkin taloon yöllä? Halusin tietysti varastaa.

– Halusitteko varastaa jotain erikoista, rahaa tai arvopapereita?

– Tiesin, että vanhuksella oli työhuoneessaan suurehko rahasumma.

– Saitteko rahat käsiinne?

– En.

– Miksi ette?

– Siksi, että kun tulin kuistin kautta sisälle, istui hän jo kuolleena tuolissa ja näin paksun verijuovan hänen kaulallaan. Minusta tuntui yht'äkkiä niin kummalliselta, pelästyin niin, että heti hiivin takaisin samaa tietä kuin olin tullut.

– Mutta olihan se joka tapauksessa teidän revolverinne, joka löydettiin kuolleen vierestä, sanoi salapoliisipäällikkö.

– Sinä päivänä ei revolveri enää ollut minun, vastasi murtovaras.

– Tunnustatteko siis olleenne tilanomistaja Milden asunnossa varastamistarkoituksessa?

– Kyllä.

– Mutta että tapasitte vanhuksen jo kuolleena tullessanne työhuoneeseen?

– Kyllä.

– Joku toinen oli siis ennättänyt ennen teitä?

– Niin.

– Olittehan joka tapauksessa asestettu sinä iltana?

– Olin kyllä.

Salapoliisipäällikkö katkaisi äkkiä kuulustelun ja heitti lyijykynän kolahtaen paperille. Hän katsoi ympärilleen huoneessa. Kolme siviilipukuista etsivää seisoi hänen lähellään. Yksi sanoi.

– Sepittipä hän meille lihavan jutun. Meneehän se meihin.

Sitten he kaikki nauroivat.

Rikoksellinen itse oli tullut huomattavan varmaksi viimeisten hetkien aikana. Hän tuijotti ärsyttävästi noihin kolmeen etsivään ja vastasi heidän ivaansa kohauttaen olkapäitään.

Alkoi tulla myöhänen. Ylimmästä ruudusta, joka ei ollut paksujen verhojen peittämä, kuulsi sinertävä kesäyö. Kaupungin meteli kuului yhä hillitympänä, sillä päivän liikenne alkoi loppua. Yksinäisen polkupyörän tai ihmisen irrallinen ääni tunkeutui ulkoa tähän kasarminkaltaiseen poliisikamariin. Ne olivat kuin merkkejä vapaasta elämästä. Kuinka moni täällä sisällä olikaan kuullut samat merkit ja tuntenut poliisikoneiston säälimättömän otteen kurkussaan. Tämäkin rikoksellinen kuunteli ja kohotti päätään...

Professori Arvidson oli noussut paikaltaan. Salapoliisipäällikkö meni hänen luokseen ja he vaihtoivat matalalla äänellä jonkun sanan keskenään.

– Etttekö tekin ole sitä mieltä, kysyi salapoliisipäällikkö, että nyt emme ole kaukana tunnustuksesta?

– Minusta tuntuu, sanoi lääkäri, kuin hän jo olisi tunnustanut. Hän on kertonut kummallisen jutun.

– Katsokaa miehiäni tuolla, jatkoi poliisi, kukaan heistä ei epäile, ettei hän valehtele. Nuo vanhat poliisit ovat kuulleet tuhansia valheita ja verukkeita näiden muurien sisäpuolella. Katsokaa heidän kasvojaan, heidän ilmeitään, he ovat jo varmoja siitä, että hän on murhannut vanhuksen. Mitä te luulette, herra professori.

– Olen kauhuissani, vastasi professori.

– Kauhuissanneko? Niin, niin tietysti! Mieshän on aivan nuori – ja näyttää kunnolliselta.

– Käsitätte minut väärin. Olen kauhuissani siksi, että hän on antanut ainoan luonnollisen selityksen arvoitukselle. Siten kaikki soveltuu yhteen. Sinä yönä on täytynyt kahden ihmisen olla liikkeellä. Tilanomistaja Milde on todella jo ollut kuollut, kun murtovaras tunkeutui puutarhan kautta. Siihen aikaan murha jo oli tapahtunut. Murhaaja on ollut siellä aikaisemmin, eikä hän ole tullut puutarhan kautta.

– Olette teoreetikko, vastasi salapoliisipäällikkö, ettekä käytännön mies. En saa ketään tuomaria maassa enkä valamiehistöäkään uskomaan tätä. Halloo, huusi hän rikokselliselle, koska ette ole itse surmannut vanhusta, niin tunnette ehkä murhaajan?

– Kyllä, tunnen kyllä, vastasi murtovaras.

VIII

MURTOVARKAAN YSTÄVÄ

Tässä seuraa ote vangitun Knud-Aage Hansenin kertomuksesta.

Pääkohdat tässä selityksessä ovat, että hän tunnustaa olevansa kanssarikollinen panttilainastovarkauteen Gothersgadessa yöllä heinäkuun 13 päivää vasten, mutta että hän kieltää mitä jyrkimmin osallisuutensa hovijahtimestari Milden kuolemaan, joka tapahtui heinäkuun 29 päivää vasten yöllä.

Vangin selostuksen mukaan on kuitenkin näiden kahden tapauksen välillä olemassa selvä yhteys.

Vanki on aivan lähipäivinä ennen murtovarkautta – hän ei muista päivää tarkalleen – tavannut "Rudbergs Kjaelder" nimisessä ravintolassa erään norjaa puhuvan henkilön, joka nimitti itseään Helmer Stamsundiksi, ja joka ilmoitti tulleensa viimeksi Ranskasta, jossa oli taistellut amerikkalaisen armeijan riveissä. Vanki kuvailee hänet näin: Noin kolmenkymmenenviiden vuoden vanha, jotensakin vahvajäntereinen, puettu amerikkalaista mallia olevaan merensiniseen pukuun, tumma, korvilta kihara tukka, pienet, tummat, lyhyeksi leikatut viikset, vasemmalla puolella kasvoja selvä muutaman sentimetrin pituinen arpi poskea sipaisseesta luodista.

(Tässä kohden huomauttaa etsivä osasto raportissa: Etsivien tutkimusten mukaan on todettu, että tällainen henkilö todella on olemassa. Hänet on useita kertoja nähty kaupungin pienissä ravintoloissa ja hän on aina esiintynyt yksin. Kuitenkin muistaa "Rydbergs Kjaelder"-ravintolan viinuri, että hän parina aamuna on nähnyt hänen innokkaasti keskustelevan vangitun kanssa. Vieras puhui norjaa tai ruotsia selvästi murtaen englantilaiseen tapaan. Voi siis pitää todennäköisenä, että vangin kertomus tästä henkilöstä on totta.)

Vanki Hansen kertoo vielä: Vieras teki heti voimakkaan, melkein hypnoottisen vaikutuksen häneen. Itsestään vieras kertoi, että hän oli ollut aluksi treenaaja Amerikassa, sittemmin cowboy ja kullankaivaja ja lopuksi autonkuljettaja eräässä suuressa autoliikkeessä. Hän oli voittanut useita palkintoja suurissa autokilpailuissa. Sitten hän oli mennyt sotaan ja haavoittunut. Vanki Hansen, jonka moraali on hyvin löysä, innostuu helposti romanttisista kertomuksista, ja häntä haluttaa joskus liittyä henkilöihin, jotka voivat kerskailla seikkailevilla elämyksillään. Näin on hän oppinut ihailemaan norjalais-amerikkalaista, joka ilmeisesti oli esiintynyt romaanisankarina. Vanki Hansen, joka kasvuijällään on ahminut seikkailuromaaneja, on muukalaisessa oppinut ihailemaan juuri sellaisia ominaisuuksia, joita ylistetään romaaneissa: norjalais-amerikkalainen oli nimittäin voimakas ja erikoisen kätevä tappelussa, minkä hän oli osoittanutkin eräässä yöllisessä kahakassa muutamien jätkien kanssa Prinsessakadulla.

(Järjestyspoliisin lisäys raporttiin: Mainittuna yönä löysi vartiossa oleva poliisipalvelija kolme yleisesti tunnettua tappelupukaria makaamassa Prinsessakadulla pahoin kolhittuina ja puoleksi tajuttomina. He eivät osanneet ilmoittaa mitään muuta kuin että olivat tapelleet erään boksarin kanssa, jota eivät tunteneet, mutta jonka he kyllä "muistaisivat" jos tapaisivat.)

Helmer Stamsund oli sitäpaitsi hyvin julkea peluri ja voi siroitella rahoja ympärilleen ikäänkuin olisi yhdentekevää voitti hän tai hävisi. Hän voitti kuitenkin säännöllisesti. Hän voi juoda suuria määriä, sitä hänestä huomaamatta. Hän kohteli aina ihmisiä kovakouraisesti ja käskevästi ja hän toteutti aikomuksensa häikäilemättä. Useat hänen päähänpistonsa maksoivat paljon rahaa, mutta siitä hän ei tuntunut vähääkään välittävän. Hänen kielitaitonsa olivat laajat. Vangittu oli nähnyt hänen lukevan ranskalaisia ja venäläisiä sanomalehtiä, ja eräänä iltana hän oli satamassa kuullut hänen kauan sujuvasti keskustelevan muutamien napolilaisten merimiesten kanssa. Mutta vanki Hansenin seikkailunhaluiseen mieleen oli ennen kaikkea tehnyt vaikutuksen se salaperäisyys, johon amerikkalainen oli itsensä verhonnut. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä mies asui, mutta tilapäisistä lausunnoista Hansen luuli voivansa päättää, että hän joskus asui kaupungin suurimmassa hotellissa ja joskus kaikkein viheliäisimmissä pesissä syrjäkaduilla. Amerikkalainen voi sukeltaa esille yht'äkkiä ja taas kadota jäljettömiin. Ihmeellisintä oli, että amerikkalaisella tuntui muukalaiseksi olevan olosuhteista kaupungissa kummallisen tarkat tiedot.

Vangitulle oli pian selvinnyt, että Helmer Stamsund oli huomattavassa määrässä lainrikkoja, tuollainen kansainvälinen rikollistyyppi, jollaisesta hän romaanien välityksellä uneksi. Kun sitten Stamsund ehdotti hänelle yritystä panttilainastoon, ei vangittu sitä ihmetellyt, vaan pikemminkin ihastui siitä, että suuri mies tahtoi ottaa hänet mukaansa sellaiseen yritykseen.

Ja hänen ihailuaan lisäsi suuressa määrin se tapa, millä murtautuminen ja varkaus toimitettiin. (Tässä huomauttaa etsivä, että heti huomattiin kepposen viitanneen korkealle kehittyneeseen tekniikkaan. Rikos oli tehty melkein hienosti sellaisin yksinkertaisin mutta täydellisin välinein, jotka ovat ominaisia korkealle kehittyneelle kansainväliselle rikostekniikalle.) Ja vangitun ihailu mestariaan kohtaan nousi tavattomasti, kun ei amerikkalainen jäljestä päin tapahtuneessa saaliinjaossa pidättänyt mitään itselleen. Useimmat varastetut esineet, puhtaan rahan, kellot, koristeet ja muut arvoesineet hän jätti vangitulle välittämättä niistä. Varastetun tavaran joukossa oli myös tuo revolveri, jossa oli hopealaatta kolvissa.

Vangittu on koettanut niin paljon kuin mahdollista muistaa, mihin hän on piilottanut tai vienyt varastetut esineet, ja poliisi on löytänyt kaiken, mikä vangitun ilmoituksen mukaan on ollut hänen hallussaan. Poliisilla ei sensijaan ole selvää muutamista muista esineistä, ja on otaksuttavaa, että amerikkalainen on ottanut nämä esineet haltuunsa. Panttilainaajan laskujen mukaan nämä esineet eivät kuitenkaan ole mitään erikoisia arvoesineitä.

Niin pitkälle vangitun ilmoitukset ovat toteennäytetyt. Revolverin suhteen vanki on ilmoittanut seuraavaa: Eräänä iltana hän oli eräässä tanssitilaisuudessa juonut enemmän kuin sieti ja istunut revolveria kehuskellen Katarina-neidin, jota nimitetään Havanna-Katarinaksi, sekä parin muun ystävättären seurassa. Muutamaa tuntia myöhemmin hän oli aamutuimassa tavannut amerikkalaisen. Kumma kyllä, amerikkalainen tiesi tanssisalissa tapahtuneen keskustelun, vaikka vangittu voi vannoa, ettei hän ollut siellä. Amerikkalainen oli sanonut hänelle:

– Sinä olet poikanulikka. Sinä ylpeilet tällä aseella, jonka kaikki voivat tuntea. Ajat meidät kiikkiin sillä tavalla. Anna revolveri minulle.

Ja hän oli antanut amerikkalaiselle revolverin. Tämä tapahtui kaksi päivää ennen tilanomistaja Milden asunnossa sattunutta näytelmää.

Amerikkalainen oli myös suunnitellut murtautumisen tilanomistaja Milden asuntoon. Vangittu ei ollut vähääkään epäröinyt totella hänen määräyksiään, sillä hän tunsi nyt kokonaan olevansa voimakkaamman tahdon vallassa. Amerikkalainen tunsi ilmeisesti hyvin tarkkaan tilanomistaja Milden asiat. Vangittu oli saanut sen käsityksen, että amerikkalainen oli suhteissa johonkin autoyhtiöön täällä. Eräänä iltana hän oli tullut ja sanonut vangitulle:

– Nyt tunnen maaseudulta erään rikkaan miehen, joka on tullut kaupunkiin ostaakseen itselleen auton. Hän tarkoitti tilanomistaja Mildeä. Hän selitti tarkkaan, missä Milde asui. Hän kertoi myöskin tilanomistajan aikovan seuraavana päivänä ajaa kotiin uudella autollaan ja että hänellä sentähden oli jo koko kauppasumma kotonaan. Sitten amerikkalainen oli antanut hänelle väärät avaimet pientä puutarhaporttia sekä kuistin ovea varten ja selittänyt tarkoin, miten hänen tuli menetellä. Vangittu oli kello yksitoista illalla tehnyt työtä käskettyä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että oli kysymyksessä mikään muu kuin tavallinen varkaus, sillä hän olisi kavahtanut yhtymästä juttuun, missä mahdollisesti oli ihmishenki kysymyksessä. Molemmat rikolliset olivat sopineet tapaavansa samana yönä kello yksi täytetyn työn jälkeen.

Raportissa seuraa sitten kuvaus masentavasta kauhusta, joka oli vallannut vangitun, kun hän oli tullut työhuoneeseen, sytyttänyt valon ja nähnyt kuolleen tuolissa, vangitun paosta kauhunpaikalta sekä hänen hommistaan seuraavina päivinä. Amerikkalainen ei ollut tullut Katariinan luo, missä heidän piti tapaaman eikä hän senjälkeen ollut tätä nähnyt. Vangittu uskoi, että amerikkalainen oli murhaaja, koska revolveri oli löydetty kuolleen vierestä.

Salapoliisi lisäsi joukon kriitillisiä huomautuksia tähän raporttiin. Oli saatu selville, ettei mikään kaupungin autoliikkeistä tuntenut ketään tämän amerikkalaisen kaltaista henkilöä. Liikkeistä ei niinikään ainoakaan tiennyt mitään tilanomistaja Milden tilauksesta. Tuonlainen tilaus ei myöskään olisi ollut sopusoinnussa sen kammon kanssa, mitä tilanomistaja tunsi näitä nykyajan meluavia ajoneuvoja kohtaan.

Poliisi tuli siihen johtopäätökseen, että tässä oli todesta ja valheesta kokoonpantu vyyhti, sangen tuttu ilmiö rikosten historiassa. Rikollinen koettaa tunnustamalla pienemmän rikoksen pelastaa itsensä suuremmasta ja vaarallisemmasta, minkä hän on myöskin tehnyt.

Mutta professori Arvidson, joka kai kymmenkunta kertaa oli illalla työhuoneessaan lukenut läpi raportin, sanoi itsekseen:

– Minä uskon sen. Minä uskon joka sanan, mitä mies on sanonut. Ne olivat nuo viisituhatta Englannin puntaa. Mitä tilanomistaja Milde aikoi niillä tehdä?

IX

TORBENIN KOTIINTULO

Aika kuluu ja melu kaamean tapauksen johdosta vaimenee. Yleisö ja varsinkin tilanomistaja Milden ystävät ovat järkytettyjä, sillä huhuillaan selvästi murhasta, mutta koska poliisi osoittautuu perin välinpitämättömäksi, tuntuu se mielipide päässeen vallalle, että Milde oli hermostuneisuuden puuskassa surmannut itsensä. Missä ikänä hänen nimensä mainitaan, valtaa mielet kummallinen hiljaisuus – tuo hirvittävä salaisuus tekee ihmiset hiljaisiksi. Tuon van Dyckin kuuluisan taulun erinomaisen hienon ostajayhtiön täytyi pitää ratkaiseva kokouksensa ilman Mildeä. Milde oli valittu komitean puheenjohtajaksi. Pankinjohtaja Guggenheim valittiin nyt tilalle, ja hän piti syvästi liikutettuna lyhyen puheen Milden muistoksi kuvaillen, kuinka harvinainen ihminen ja etevä yhteiskunnan jäsen vainaja oli ollut. Guggenheim lisäsi, että jos osoittautuisi, että Milde oli rikoksen uhri, mikä ei valitettavasti ollut niinkään harvinaista tänä kauheana aikana, hän toivoi, että poliisin onnistuisi saada kiinni murhaaja. Taulu ostettiin ja kultaiseen levyyn kaiverrettiin niiden kansakunnan etevien jäsenten nimet, jotka olivat avustaneet tätä harvinaista hanketta. Milden nimeä ei ollut joukossa.

Nuori Torben, joka kuului Etelä-Amerikan lähetystöön, oli heti sähköttänyt kotiin tulevansa Eurooppaan ensimäisellä höyrylaivalla. Mutta isä laskettiin Marielundin perhehautaan ennen hänen tuloaan. Torben oli ainoa lapsi, ja hänen poissa ollessaan ei tehty mitään määräyksiä kuolleelta jääneen omaisuuden suhteen. Hovijahtimestarin rouva ei tahtonut ryhtyä mihinkään ennen pojan tuloa. Hän lukitsi suuren herraskartanon ja antoi pehtorin toistaiseksi hoitaa maatilaa. Itse hän matkusti Ruotsiin sukulaistensa luo ja koetti unohtaa surunsa eräällä Örnklo-suvun maatilalla Skånessa.

Tuli tavattoman lämmin elokuu, ja Kööpenhaminalla oli tuo lomien ja toimettomuuden leima, mikä kaupungilla on aina tähän aikaan. Mutta se on miellyttävä kuukausi. Ihmiset lepäävät ja laiskottelevat, matkustavaisten iloiset ja huvinhaluiset joukot hallitsevat kaupungin keskustaa, ja hienommilla kaduilla vallitsee melkein pikkukaupunkimainen hiljaisuus. Mutta veltot ihmiset ovat ystävällisiä toisilleen tänä lämpimänä aikana, kesäleskien kuukautena, jolloin suurkaupungin elämä saa omituisen suruttomuuden leiman.

Ei milloinkaan syödä niin valikoituja pikku päivällisiä terassien vilpoisten puiden suojassa kuin tässä kuussa. Jääkylmä whisky ei maistu milloinkaan paremmalle kuin näissä asumuksissa, jotka rouvat ovat jättäneet strategista pakoretkeä muistuttavaan tilaan. Muuten niin vakiintuneet porvarit heittävät tiehensä jäykän johtajailmeensä, menevät parvekkeelle, antavat auringon paistaa hymyileville kasvoilleen ja tervehtivät virkaveljiään toisilla parvekkeilla tai takertuvat salaperäisiin puhelinkeskusteluihin, jotka tapahtuvat hitaassa, miettivässä äänensävyssä, ikäänkuin ne koskisivat tärkeitä liiketoimia, mutta joiden aiheina itse asiassa ovat ravintoloiden viimeiset uutuudet. Pörssissä on hiljaista ja rauhallista. Elokuu on ehkä kaupungin ihmeellisin kuukausi. Ihmiset ovat toisenlaisia ja koko elämällä on toisenlainen leima kuin tavallisesti. Kööpenhamina on ikäänkuin tempautunut irti vuoden aherrus- ja työkuukausista, ja elää iloista ja huoletonta aikaa.

Professori Arvidson oli niiden joukossa, jotka olivat katsoneet parhaaksi jäädä kaupunkiin. Hän oli syyksi esittänyt työtään, joka vaati hänen henkilökohtaista läsnäoloansa ja hän uskoi itsekin puoleksi siihen, mutta jos hän olisi ollut oikein rehellinen, olisi hänen täytynyt tunnustaa, että häntä pidätti tuo murhajuttu. Se oli ikäänkuin hänen omaan alaansa kuuluva. Sen vaikutus tuntui syvällä koko hänen olemuksessaan. Hän tunsi aivan takertuneensa siihen. Sen jättäminen nyt olisi ollut samaa kuin jättää hänen tieteessään jokin kysymys ratkaisematta. Se oli vastoin hänen luontoaan. Häntä kiinnitti sitäpaitsi tapahtuman salaperäisyys. Hän ei koskaan ennen ollut tuntenut mitään mielenkiintoa rikospoliisia kohtaan. Olihan hänellä ollut kokemusta oikeuslääkärinä, mutta useimmat tapaukset olivat hänestä olleet ikäviä. Hän oli ollut sitä mieltä, että rikoskysymysten ratkaisu riippui yksinomaan poliisien kestävyydestä sekä hyvistä teknillisistä apuneuvoista ja ettei siinä mitään erikoista nerokkuutta tarvittu. Mutta hänen täytyi myöntää, että tämä tapaus oli arvoitus, josta koko poliisijärjestön tekniikka kimposi takaisin, arvoitus, joka äkkiä oli noussut tavallisesta porvarillisesta piiristä, ilman suhteita tai johtolankaa mihinkään päin, ratkaisemattomana ja yksinäisenä vihamielisessä pimeydessä.

Hän jäi siis kaupunkiin voimatta vapautua tästä asiasta, jonka mahdollisuuksia hän aina mietiskeli. Hän oli poliisitoimistossa usein nähty vieras, mutta ei hän sieltäkään voinut saada mitään tyydyttävää selitystä. Poliisi ei ollut päässyt Knud-Aage Hansenin vangitsemista pitemmälle, eikä ilmeisesti pääsisikään. Poliisien kesken mielipiteet vaihtelivat. Erään ryhmän mielestä vangittu valehteli, toisen mielestä puhui totta. Häntä oli kuulusteltu kerta toisensa jälkeen, mutta häntä oli mahdoton saada poikkeamaan antamastaan selityksestä. Poliisitoimisto oli asettanut käyntiin mahtavan koneiston tuon salaperäisen Helmer Stamsundin löytämiseksi. Voitiin jotensakin tarkalleen seurata hänen jälkiään tuosta aamusta, jolloin hän oli tavannut Knud-Aagen "Rudbergs Kjaelder"-ravintolassa murhailtaan asti. Monet olivat nähneet hänet ja jutelleet hänen kanssaan kahviloissa ja huvipaikoissa. Mutta oli ollut aivan mahdotonta saada selville, missä hän oli asunut ennen taikka jälkeen tuon ajan. Oli etsitty koko kaupungista, kaikista hotelleista ja pensionaateista, mutta häntä ei tunnettu missään. Hänen tiedettiin vain tuona esiintymisaikanaan äkkiä ilmestyneen johonkin pelipöytään, juominkeihin tahi tanssisaliin, näyttäytyneen hetken aikaa ja taas hävinneen. Mutta kukaan ei tiennyt, mistä hän tuli tai mihin hän meni.

Professori Sune Arvidson ei voinut olla haeskelematta tämän miehen jälkiä, vaikka hän tiesikin sen olevan aivan hyödytöntä. Edellä esitettyjen kuvausten perusteella hän oli luonut itselleen tarkan käsityksen hänestä ja mies oli elävänä hänen ajatuksissaan ikäänkuin hän olisi tämän nähnyt todellisuudessa. Sune Arvidson liikuskeli tähän aikaan paljon kaupungilla. Hän meni paikkoihin, joihin ei aikaisemmin ollut ajatellut jalallansa astua ja ihmetteli, miten suurelta ja uudelta kaupunki näytti ja miten monta omituista ihmistä hän nyt näki tarkastellessaan jokaista ohitse kulkevaa. Hänellä oli sisimmässään varmuus siitä, että muukalainen yhä oleskeli Kööpenhaminassa ja että hänen oli haettava arvoitukselle ratkaisua kaupungista eikä mistään muualta. Kun hän mietiskellen kuljeskeli ulkona lämpimässä valoisassa kesäyössä, joutui hän kaamean kuvitelman valtaan. Ehkä Milden murhaaja istui tuolla palmujen välissä sijaitsevassa katukahvilassa tai ehkä hän kuljeskeli Tivolin kirjavien lyhtyjen alla huolettoman iloisen joukon keskellä!

Torben Milde saapui Kööpenhaminaan illalla 16 päivänä elokuuta. Sune Arvidson oli lähettänyt hänelle Antwerpeniin seikkaperäisen kirjeen selostaen tärkeimmät asianhaarat. Molempien herrojen syödessä illallista Angleterressä ilmoitti Arvidson hänelle kaikki tähänastiset saavutukset. Torbenillekin oli täydellinen arvoitus, kuinka hänen isänsä oli voinut joutua murhaajan uhriksi. Arvidson mainitsi taas noista salaperäisistä sadastatuhannesta Englannin punnasta, mutta Torben puisteli vain neuvottomana päätään.

Hän näytti jo voittaneen surun isänsä kuolemasta tai ehkei se ollut häneen erittäin syvästi koskenutkaan. Hänhän ei enää ollut kovin nuori ja oli useita vuosia ollut poissa kotoa. Hän oli noita kylmähköjä, hieman tunteettomia nykyaikaisia tyyppejä, joista on niin vaikea houkutella esille sydämellisyyttä. Keskustelusta huomasi häntä vaivaavan sen seikan, että hänen todennäköisesti täytyi jättää opintonsa ulkomailla ja antautua suuren maatilan hoitoon.

Kahdentoista aikaan molemmat herrat lähtivät hotellista käydäkseen talossa P. Annan aukiolla. Oli useita asioita järjestettävänä ja Torben tahtoi jo aikaiseen seuraavana aamuna jatkaa matkaa äitinsä luo Ruotsiin. Oli alkanut sataa tihuttaa ja molemmat ystävykset nostivat pystyyn takin kauluksen. Raskaita pilviä ajelehti taivaalla, kadut olivat tavattoman pimeät ja melkein autiot.

Milden talon lähellä professori Arvidson huomasi suljetun vuokra-auton, joka odotti käytävän vieressä, ei sen vuoksi että siinä olisi ollut mitään kummallista, mutta Arvidson oli nyt tottunut tekemään uteliaana kaikesta huomioita. Moottori ei ollut seisautettu vaan puskui koko ajan – ikäänkuin vaunu olisi ollut lähtemäisillään. Kun he tulivat talolle, näki Arvidson, että Milden huoneisto oli valaistu, sillä ikkunanpielistä loisti himmeähkö, punertava valo.

– Isänne työhuoneessa on valoa, sanoi hän ihmetellen.

– Siellä on kai Aleksander, sanoi Torben.

– Niin, mutta tähän vuorokauden aikaan. Se on kummallista.

Hänen piti juuri kiireesti avata portti avaimellaan, kun lukko samassa avattiin sisältäpäin, portti kääntyi saranoillaan ja mies astui pimeyteen.

X

JÄLKI

Siinähän ei itsessään ollut mitään ihmeellistä, että ihminen tuli ulos talosta tähän aikaan yöstä, mutta Sune Arvidson oli ihmetellyt valoa murhatun huoneessa ja näinkin tavallinen tapaus koski hänen hermoihinsa. Mies, joka tuli ulos, oli pitkä kasvultaan ja kuten molemmat toisetkin puettu jalkoihin asti ulottuvaan väljään sadetakkiin, jonka kaulus oli käännetty korville. Päässä hänellä oli hyvin leveäreunainen hattu. Hän pysähtyi hetkiseksi portin edustalle itsekin ihmetellen tätä kohtausta ja vei käden hatun reunaan ikäänkuin tervehtiäkseen. Hänen siinä seisoessaan portti pamahti hänen takanaan lukkoon. Oli mahdotonta nähdä hänen kasvojaan, osaksi leveän hatunreunan, osaksi pimeyden vuoksi. Mutta miehen viedessä käden hattuunsa professori Arvidson huomasi jalokivisormuksen kimaltelevan etäisen katulyhdyn valossa. Mutisten käsittämättömiä sanoja hampaittensa välitse mies lähti menemään katua alaspäin.

– Kuka se oli? kysyi Torben, joka ihmetteli tohtorin tarkkaavaa ilmettä.

– Niin kuka? vastasi lääkäri kulkien epäröiden muutamia askeleita ja katsoen etääntyvää miestä.

Nyt hän näki selvästi, miten pitkä ja voimakas vieras oli, hänen askeleensa kaikuivat käytäväkivityksellä. Mies meni odottavan auton luo – hän ei kertaakaan katsahtanut taakseen eikä kiirehtänyt askeleitaan. Hän kumartui ajajan puoleen, antoi määräyksen ja astui nopeasti autoon. Vaunu hävisi nurkan taakse.

Torben hermostui odottamisesta.

– Tunnetteko hänet? hän kysyi.

– En, mutta hän tuli tuolta ylhäältä, vastasi Arvidson ja osoitti taloa.

Torben kyyristyi kokoon ikäänkuin häntä olisi palellut ohuessa takissa.

– Asuuhan talossa muitakin ihmisiä, hän sanoi. Maalari asuu kai vielä? Ehkä se oli joku hänen tuttavansa, ehkä joku taiteilija. Suuresta hatusta tuskin erehtyy. Menkäämme lopultakin.

Arvidson avasi portin ja sytytti porrasvalon. Matonpeittämät vanhanaikaiset portaat kauniine johdepuineen kiemurtelivat autioina ja hiljaisina talon kolmen kerroksen läpi. Heidän askeltensa alla narisi. Tohtori katsoi Torbeniin, joka hieman arkana ja ikäänkuin tuntien epämieluisaa tunnetta vältti hänen katsettaan. Miten tunteettomia nämä uuden ajan ihmiset ovatkaan, ajatteli Arvidson. Hän tulee nyt takaisin lapsuudenkotiinsa – ja mitä onkaan tapahtunut, sittenkuin hän sen jätti! Vai oliko Torbenista aina vastenmielistä näyttää tunteitaan ja muuttaa sitä välinpitämättömyyden ja vierovan ylpeyden hahmoa, jonka hän oli valinnut esiintymistavakseen? Torben kiirehti koko ajan tullakseen sisälle. Mutta eteisen ovella heitä kohtasi täydellinen yllätys. Ovi oli auki, puoleksi raollaan ja sisällä oli valoa.

Arvidson tuli ensin eteiseen. Torben jäi seisomaan ovelle hattu päässä ja kädet taskuissa. Hän katsahti ympärilleen kiukustuneen ja kärsimättömän näköisenä. Huoneessa oli kaksi muuta ihmistä – vanha kukkakauppias rouva Berbom ja hänen poikansa Aleksander, palvelija. Aleksander oli erään tuolin päällä kumoon heitettynä. Hän piti käsissään oviverhoa, jonka oli temmannut mukanaan alas. Verhotanko riippui kiikkuen oven yläpuolella ja oli putoamaisillaan. Aleksander jäi makaamaan liikkumattomana sittenkin kun molemmat herrat olivat tulleet huoneeseen. Kalpeat kasvot puoliavoimine suineen ja hurjasti tuijottavine silmineen olivat kauhistuneen näköiset. Vieressä seisova äiti pyyhki lakkaamatta kyyneleitään koettaen samalla saada Aleksanderin jaloilleen ja alamaisesti tervehtimään kotiintullutta isäntää.

Professori Arvidson tarttui Aleksanderin kaulukseen ja asetti hänet voimakkaalla nykäyksellä lattialle, johon hän jäi seisomaan ammottavin suin.

– Koettakaahan saada kieli suuhunne, hän huusi. Mitä on tapahtunut?

Aleksander näytti avointa eteisen ovea ja vastasi:

– Hän meni tuota tietä ulos.

– Mieskö, jolla oli sadetakki ja suuri hattu? kysyi Arvidson.

– Niin.

– Mutta mitä hän täällä teki?

Arvidson ravisteli Aleksanderia ikäänkuin herättääkseen hänet.

– En tiedä, voihki kauhistunut palvelija, mutta hän tuli työhuoneesta. Tahdoin pysäyttää hänet, mutta silloin hän löi minut nurin. Sitten hän meni. En todellakaan tiedä enempää. Se on kauheata.

Arvidson oli juoksemaisillaan eteisen ovelle, mutta hillitsi itsensä.

– Auto, mutisi hän, auto – hän on varmasti jo kaukana.

Sitten hän kulki nopeasti huoneiston läpi työhuoneeseen, jonka kaksoisovet hän nykäisi auki. Torben seurasi häntä viivytellen ja epävarmana.

Oli helppo nähdä, mitä oli tapahtunut. Toisella lyhyellä seinällä oli vanha asiapaperikaappi, loistoesine kuudenneltatoista vuosisadalta. Tämä kaappi oli avattu ja sen sisältö tutkittu. Se oli sinetöity kuten kassakaappi, kirjoituspöytä ja muut esineet, mutta oikeuden sinetti oli murrettu ja riippui nyt irrallisena oven kädensijassa. Mikäli Arvidson kiireessä voi nähdä, ei ollut murtauduttu muuanne. Kaikki muu oli järjestyksessä ja koskematta, sellaisena kuin huone oli ollut aina tuosta kauheasta aamupäivästä asti. Arvidson katsoi tyhjää tuolia, missä kuollut oli istunut, eikä voinut torjua voimakasta epämieluisaa tunnetta. Hänen oli vaikea hengittää tässä ummehtuneessa ilmassa ja heikosti valaistussa kuolinhuoneessa.

– Onko jotain varastettu? kysyi Torben ottaessaan esille muutamia papereita asiapaperikaapista.

– Mitä hän olisi tehnyt näillä esineillä, jatkoi hän, vanhoilla yksityiskirjeillä, maatilaa koskevilla papereilla ja sukuluettelolla? Tämä ikuinen sukuluettelo, hän lisäsi, sehän se oli vanhuksen suuri intohimo. Miksi varas ei rikkonut sensijaan tuota suurta kassakaappia? Sehän näyttää todella paljon houkuttelevammalta.

Professori Arvidson vastasi yhä enemmän ihmeissään pojan välinpitämättömyydestä:

– Eihän hänen tarvinnut olla tavallinen varas. Kassakaappi ei sitäpaitsi sisällä mitään myymisen arvoista.

– Onko hän muuten saanut mitään mukaansa?

– Ei näytä siltä.

– Miten hän on päässyt taloon?

Arvidson tutki kuistin oven. Se oli suljettu sisältä käsin ja sen sinetti oli murtamaton.

– Siis pääkäytävästä, hän sanoi, ja koska lukko ei ole murrettu, täytyy hänellä olla väärä avain. Nyt annamme kaiken olla koskematta, kunnes poliisi tulee. Voihan olla, että sormenjälkiä on jäänyt.

Torbenin kasvoille levisi irvistys.

– Poliisiko? sanoi hän kysyvästi. Mutta eihän täältä ole mitään varastettu. Ei mitään arvokasta ainakaan.

– Unohdatte, sanoi professori Arvidson, että tässä on kysymys suuresta rikoksesta, joka on selvitettävä.

– Niin, tietysti...

Molemmat palvelijat olivat toipuneet siinä määrin, että voivat kertoa mitä tiesivät. Mutta siinä ei ollut paljoa. He olivat alhaalle huoneisiinsa kuulleet melua sekä askeleita yläkerrasta ja olivat silloin kiiruhtaneet katsomaan, mitä oli tekeillä. He olivat kohdanneet leveähattuisen miehen jo eteisessä, juuri kun hän kiiruhti ulos työhuoneesta. He olivat koettaneet pidättää häntä, mutta hän ei ollut kiinnittänyt heihin vähintäkään huomiota. Kun Aleksander seisoi hänen tiellään, otti hän häntä niskasta ja heitti hänet kuin hansikkaan tuolin yli ja ryntäsi sitten heidän ohitseen kuin tuulispää.

Professori Arvidson meni puhelimeen ja ilmoitti poliisille. Torben kuuli hänen puhelevan miehen kanssa, jota hän nimitti Rist'iksi. Professori mainitsi muutamia varkausyrityksen yksityiskohtia, mutta piti erikoisen tärkeänä portista tulleen muukalaisen kuvaamisen sekä auton, jossa hän oli ajanut tiehensä. Torben kuuli Arvidsonin sanovan:

– Ei voi olla vaikeaa saada selvää autosta. Se oli tavallinen taksa-auto. Ajaja oli puettu tavalliseen univormuun ja hänellä oli mustat viikset...

Torben oli hyvin kärsimättömän näköinen tämän keskustelun aikana ja haukotteli väsymyksestä.

Molempien herrojen palatessa takaisin Angleterreen, eivät he sanoneet monta sanaa toisilleen. Arvidsonilla oli se tunne, että Torben kulki ja mietti mitä sanoisi. Ja kun he olivat tulleet hotellin portaille, tuli se myöskin esille:

– Matkustatte siis huomenna? kysyi professori.

– Niin, vastasi Torben, matkustan joka tapauksessa. Mutta haen teidät käsiini heti, kun tulen takaisin Ruotsista.

– Eikö teidän mielestänne tämäniltainen tapahtuma ole niin tärkeä, että...

– Kiitän teitä vaivastanne, vastasi Torben, mutta minun mielestäni kaikki nämä poliisijutut ovat ikäviä. Minusta tuntuu hyvin epämiellyttävältä se julkisuus, minkä tämä juttu tietenkin aiheuttaa. Ja suoraan sanoen, herra professori, niin surullista kuin se onkin, niin onhan isäni kuollut. Nyt olisi hyvä, jos äitini voisi saada rauhan.

– Olette oikeassa, vastasi professori, kuollutta ei voida herättää henkiin.

Sitten he erosivat, ja nuori Marielundin herra meni hotellin ovesta sisään.

Arvidson meni kotiin. Mutta hyvin aikaiseen seuraavana aamuna hänet herätti eräs mies poliisitoimistosta.

Se oli nuori Rist.

– Olen löytänyt yöllisen auton, hän sanoi. Olitte oikeassa, se ei ollut vaikeata. Sanoitteko St. Annan aukiolla autoon nousseella miehellä olleen tumman englantilaisen sadekapan ja suuren leveäreunaisen hatun?

– Niin oli.

– Ja hän oli yksin?

– Niin.

– Niin ei ollut, vastasi Rist, sillä autossa istui eräs nainen.

Tämä nuori mies, Enevold Rist oli hänen nimensä, ansaitsee tarkemman kuvauksen.

XI

ENEVOLD RIST

Professori Arvidson ei aluksi voinut sietää nuorta Rist'iä, joka kaikessa oli aivan erilainen kuin hän. Arvidson oli aina viettänyt ankaraa, työteliästä ja moitteetonta elämää. Hän ei koskaan tuhlannut aikaansa. Hän rakasti tiedettään, ei välittänyt ulkonaisesta kunniasta ja halveksi vaistomaisesti kaikkea turhamaisuutta. Hän oli lyhyesti sanottuna mies, jota vanhassa kirjallisuudessa oli tapana nimittää yhteiskunnan pylvääksi, mutta hänellä oli sitäpaitsi suora ja avoin esiintymistapa, jonka uuden ajan ihmiset yleensä ovat omaksuneet ajan hengen mukaisesti.

Oli olemassa erikoinen ihmistyyppi, jota hän ei millään ehdolla voinut sietää, ja juuri tähän tyyppiin kuului Enevold Rist. Vakava lääkäri, jonka esiintyminen vaikutti hieman kylmähköltä ja poistyöntävältä, oli aluksi ihmeissään siitäkin, että hän laisinkaan voi puhella Ristin kanssa. Nyt hän ei enää voinut olla ilman häntä. Syy siihen oli se, että nuoren miehen ulkonainen käytös oli hänen todellisen persoonallisuutensa peitteenä.

Enevold Rist voi edustaa viimeisenä huippuna yhdeksänkymmen-luvun vähäveristä, ikuisesti estetiseeraavaa mutta tavallaan kyvykästä sukupolvea. Hän oli tämän ajan unohdettu keikari, ajan, jonka on leimannut amerikkalaisuus, urheilu ja moottoribentsiini. Pinnallinen tarkkaaja olisi nimittänyt häntä veltoksi ja rappeutuneeksi. Hän pukeutui valikoidun huolellisesti, mikä lähenteli turhamaisuutta. (Sune Arvidsonia puistatti, kun hän ajatteli, miten suuren osan vuorokauden hetkistä tuo nuori mies käytti pukeutumiseensa.) Ristin hienoudessa oli sitäpaitsi eräänlainen persoonallisuuden leima, joka ei aivan ollut sopusoinnussa ikävän englantilaisen räätälityylin kanssa – siinä oli hillitty, miltei huomaamaton vanhanaikaisuuden piirre, joka toi mieleen Alfred de Musset'n.

Hänellä täytyi todella olla erinomainen räätäli. Hän kammoi vapaailmaurheilua ja rakasti harvinaisia kukkia. Hän ei tanssinut mielellään, senvuoksi että uudenaikaiset tanssit olivat hänen mielestään jonkinlaista urheilua. Hän siis karttoi liiallista liikkumista, mutta käveli kuitenkin mieluummin kuin ajoi raitiotiellä tai vuokra-autolla. Luultiin yleisesti, ettei hän tehnyt mitään vaan vetelehti päivät vieläpä yötkin. Siksi hänet nähtiin usein kaikkein viheliäisimmissä yökahviloissa, mutta aina hienona ja jonkinlainen weltschmerzhymy huulillaan. Vieläpä kaikkein riehakkaimmassa seurassa häntä ympäröi ikäänkuin ylhäisen yksinäisyyden viileys.

Hänen pienet tuttavalliset päivällisensä olivat kuulut, hän ei hävennyt mennä hienoihin keittiöihin tutkimaan ruokia. Hänen arvostelunsa ja huomautuksensa herättivät kuuluisissa kokeissa kunnioitusta. Hänet nähtiin usein kaupungin oppineessa kirjastossa ja syvässä viinikellarissa, mutta harvoin teattereissa. Hän tunsi perusteellisesti Shelleyn, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan Chaplinista. Nuorison raitis, urheileva elämä ei houkutellut häntä; muutamista kiihoitusjuomista hän sensijaan tunsi mielihyvää. Hän piti vanhoista kuumista viineistä pienistä kauniista kristallipikareista tarjottuna. Kun hän haki täydellistä yksinäisyyttä, haki hän sitä tarjoilupöydän äärestä, missä hän voi istua hiljaa tuntikausia miettiväisenä tuijottaen. Hänen luonteenkuvansa täydellistyttämiseksi on vielä esitettävä, että naiset hänestä kiusaantuivat, mutta eivät silti haaveilleet hänestä vähemmän, ja että hän peitti kaikki seikkailunsa arvoitukselliseen vaitioloon aivan niinkuin Kolmen muskettisoturin jalo ja jumalinen Athos.

– Hän kuuluu hylkyväkeen, ajatteli Sune Arvidson puheltuaan hänen kanssaan ensimäisen kerran kahdenkymmenen minuutin ajan, ja hän ihmetteli, saattoiko salapoliisipäälliköllä olla mitään hyötyä hänestä. Mutta vähitellen oppiessaan tuntemaan häntä lähemmin professori ymmärsi, ettei Rist sittenkään ollut niin helppo tutkisteltava. Rist ymmärsi aina esittää mielipiteensä valikoidun kohteliaasti. Hän osasi äkkiä valaista epäselvää seikkaa nopeasti luodulla terävällä kuvalla. Professori ei koskaan päässyt oikein selville siitä, mikä asema Ristillä oikeastaan oli poliisilaitoksessa. Hänen asemansa oli joka tapauksessa hyvin salaperäinen, sillä poliisienkin joukosta vain harva tunsi hänet, ja salapoliisipäällikkö oli mitä hartaimmin pyytänyt Arvidsonia, ettei tämä paljastaisi häntä. Hän sanoi:

– Hän on itse valinnut tämän esiintymistavan ja on jo saavuttanut loistavia tuloksia. Hänet otetaan kaikkialla vastaan suurella luottamuksella, ja juuri siksi hän pääsee niin paljosta selville. Kaikki luulevat häntä pelkäksi hölynpölyksi. Hän esiintyy kaikkialla eikä kukaan epäile häntä, hän kuulee kaiken, tuntee kaikki. Suurkaupungin poliisille sellainen mies on korvaamaton.

Siten Sune Arvidson puoleksi vastoin tahtoaan tuli lähemmin tuntemaan nuoren keikarin. Ristiä myös huvitti Milde-juttu, vaikka aivan pintapuolisella tavalla. Sitä mukaa kuin aika kului, kiinnitti lääkäriä yhä enemmän nuoren salaperäisen poliisin olemus, ja ehkäpä juuri tuo salaperäisyys hänessä veti eniten Arvidsonia puoleensa. Lopuksi professori ei tahtonut tietää mitään muuta hänen persoonastaan kuin mitä hän varmuudella tiesi, nimittäin, että Ristillä oli päähänpistonsa ja että hänen täytyi olla se, mikä oli.

Sillä aikaa kun professori söi kiireesti aamiaisensa, istui Rist häntä vastapäätä ja jutteli.

– Sellaisen vuokra-auton selvillesaaminen, joka määrättynä aikana on nähty siellä tai täällä kaupungissa, sanoi hän, on tietysti puhtaasti käsityöntapaista työtä, joka kuuluu varsinaisiin ikäviin salapoliisitehtäviin. Sellainen tehtävä on ratkaistu vähemmässä kuin tunnin ajassa ja usein aivan yksinkertaisesti puhelintiedusteluilla eri autoasemille. Viimeöinen juttu kesti kauemmin siksi, että kuljettajalle oli kaikeksi onneksi sattunut ikävyyksiä.

– Kaikeksi onneksiko? huudahti professori ihmeissään ja katsahti ylös munastaan ja paahdetusta leivästään.

– Niin, siksi hän ei tullut talliinsa, ennenkuin puoli viiden aikaan aamulla. Miehen nimi on Sörensen. Haluatteko sen tietää. Jaha, ei, no hyvä. Siis kello yksitoista eilen illalla eräs herra, jolla oli leveäreunainen hattu – varas, jos niin haluatte – oli kutsunut Sörensenin Raatihuoneen torille. Hän ajoi sieltä P. Annan aukiolle ja antoi auton pysähtyä siihen kulmaan, jossa sen näitte. Kulmassa odotti eräs pitkä tumma nainen, jolla oli nahkapäähine päässä. Kuljettaja ei muista hänestä muuta kuin, että hän oli hieno nainen – mikä siis on Sörensenin mielipide hänestä. Herra astui autosta ja vaihtoi muutamia sanoja naisen kanssa. Sen täytyi siis olla sovittu tapaaminen. Senjälkeen nousi nainen autoon ja istui ja odotti, sillaikaa kuin herra kävi tilanomistaja Milden työhuoneessa. Sillä aikaa tulitte siis te ja nuori Torben Milde käyden ohitse. Mutta ette tietysti voineet nähdä naista pimeässä autossa. Tiedättekö, hyvä herra professori, minä ihailen häntä.

– Ketä?

– Miestä, jolla oli taiteilijan hattu. Hän on esiintynyt aivan täydellisen julkeasti. Eihän hän voinut tietää, että huoneisto oli tyhjä. Otaksukaa, että esim. te, herra professori, olisitte ollut jossain huoneessa alakerrassa. Se ei olisi ollut niinkään hauskaa teille.

– Miksi ei?

– Mies, joka esiintyy hänen tavallaan, ei varmaan vähääkään arastele raivata tieltään kaikkia mahdollisia esteitä. Hän etsi jotain erikoista ja tahtoi kaikella muotoa saada sen käsiinsä. Jumalat tietävät, mitä se oli. Ehkä jokin asiakirja.

– Mutta onko hän sen löytänyt?

– Sitä emme tiedä. Olemme yöllä tutkineet tarkkaan koko huoneiston, mutta meidän käsittääksemme ei ole otettu mitään arvokasta. Mutta emmehän tiedä, mitä papereita kaapissa on säilytetty. Mies ei ole ollut mikään tavallinen varas. Olemme varmaan yksimielisiä siitä, kuka hän oli.

– Murhaaja, mutta mitä hän on hakenut?

– Todennäköisesti asiakirjaa, joka olisi voinut saattaa meidät hänen jäljilleen ja jonka hän ei enää uskaltanut antaa olla siellä. Se on ollut tärkeä asiakirja, sillä hänhän on asettanut henkensä alttiiksi saadakseen sen. Mutta eikös ole merkillistä ajatella, herra professori, että mies, jonka eilen tapasitte portaissa ja jota niin uteliaana katselitte, kunnes hän katosi autoon, oli murhaaja, ja että hänellä oli mukanaan rikoksensa todiste.

Epämiellyttävä puistatus kävi professorin lävitse. Hän katsoi Ristiin. Nyt oli pienellä keikarilla taas kasvoillaan tuo ilme, jota professori pohjaltaan ei voinut sietää, tuo tyhjä ilme, jonka takaa vilahti hänen sietämätön ironiansa. Hän istui välinpitämättömänä taaksepäin nojautuen nojatuolissaan heilutellen hansikkaita ja hattua polvellaan. Hänen kasvonsa olivat melkein harmaat yövalvomisesta, ja toinen silmä tuijotti suurena ja mielettömänä monokkelin läpi. Tuntui kuin hänellä olisi ollut turmeltuneita sukupolvia takanaan.

– Unohdatte kertoa mihin pari ajoi, sanoi professori ärtyisästi. Tiedätte kai myös sen?

– He ajoivat Strandvejeniä pitkin Tuborgin paviljongille, vastasi Rist. Eikö ole perin kummallista? Mutta siellä oli pimeätä ja tulet sammutettu, eikä ketään ihmistä näkynyt. Satoi. Siellä herra nousi autosta naisensa kanssa, maksoi auton, antoi runsaasti juomarahoja, otti naista käsipuolesta ja katosi käyden rautatieasemalle vievälle syrjäkadulle. Mutta nyt sattuu niin onnellisesti, että Sörensenin kääntyessä takaisin moottori menee epäkuntoon ja hänen täytyy pysähtyä hetkeksi sitä korjaamaan. Siinä seistessään hän näkee puolen tunnin päästä tuon pitkän tummapukuisen nahkalakkisen naisen tulevan ajaen ohitseen kaupunkiin päin. Nyt hän istuu pienessä kolmen hengen istuttavassa harmaassa urheiluautossa – Sörensenin kuvauksen mukaan MAF-autossa. Hän väittää varmasti tunteneensa hänet. Ohjaustuolissa sensijaan istui keltaiseen sadetakkiin ja suuriruutuiseen englantilaiseen urheilulakkiin puettu mies. Kysyin nimenomaan Sörenseniltä, eikö hän tuossa miehessä tuntenut taiteilijalakkista miestä, Mutta sitä hän ei uskaltanut varmasti väittää.

– Se on varmasti ollut hän, sanoi professori innokkaasti, hän on vain muuttanut vaatteita.

Rist kohautti olkapäitään ja jatkoi:

– Vartiossa olevia poliiseja kuulustelemalla minun on onnistunut osaksi saada selville tämän auton kulku kaupungin kaduilla.

– Niin, jos me vain voisimme saada sen käsiimme, sanoi professori, joka oli aivan järkytetty jännityksestä.

– Oletteko juonut kahvinne, herra professori, kysyi Rist.

Arvidson nyökkäsi.

– Ja syönyt munanne?

– Mitä te oikeastaan tarkoitatte? kysyi professori kärsimättömänä.

– Tahdotteko olla niin ystävällinen ja katsoa ulos ikkunasta, sanoi Rist. Auto, josta puhumme, on nimittäin tuolla kadulla.

XII

HENGLER

Professori syöksyi ikkunaan. Aivan oikein, kadulla oli tuo harmaa urheiluauto. Siinä ei tällä kertaa istunut ketään. Muutamia lapsia seisoi ympärillä katsellen uteliaina kaunista autoa. Ei satanut enää. Märkä katu kimalteli auringossa.

Professori katsahti neuvottomana nuoreen salapoliisiin, joka seisoi hänen vieressään riemuitseva ja ärsyttävä ilme silmissään.

– Oletteko varmasti sitä mieltä, kysyi Rist, että tuo mies, joka yöllä ajoi Rantatietä pitkin takaisin kaupunkiin, on sama, joka eilen illalla murtautui Milden huoneistoon?

– Nainenhan oli sama, vastasi professori epävarmana, nainen, jolla oli ruskea nahkahattu... Ja onhan mies voinut nopeasti muuttaa takkia ja päähinettä. Mitä kuljettaja Sörensen sanoo?

– Hän tuntee, kuten sanoin, naisen varmasti, mutta miehestä hän on epävarma.

– Mutta kuinka te tiedätte, että auto tuolla kadulla on sama? kysyi Arvidson.

– Voi, olenhan jo selittänyt teille, että sellainen on hyvin helppoa, vastasi Rist. Ensiksi sen huomasi poliisi Triangelin lähellä, ja sittemmin se herätti erään toisen poliisin huomiota senvuoksi, että se ajoi tavattoman nopeasti. Hänen ei onnistunut nähdä numeroa, sillä oli liian pimeä, mutta kun se tulee Raatihuoneentorilta herättää se melkein kummastusta. Hurjassa vauhdissaan se ajaa suoraan kuorma-ajuria kohden, jonka juuri piti lähteä liikkeelle. Poliisi tahtoo pysäyttää auton, mutta ajaja ei hänestä vähääkään välitä, vaan lisää vauhtia ja syöksyy Vesterbro-kadulle. Mutta Raatihuoneentorin voimakkaassa valaistuksessa poliisin onnistui kuitenkin nähdä numero, ja se kirjoitettiin muistiin. Ja täytyyhän teidän myöntää, ettei ole vaikeaa saada selvää autosta, jonka numero tunnetaan. Viisitoista yli kahdentoista löysin sen Angleterren edustalta. Se odotti ovella. Kymmenen minuutin kuluttua omistaja tuli ulos.

– Tuo yöllinen mieskö? kysyi professori innokkaasti.

Rist kohautti olkapäitään.

– Mistä minä tiedän, hän sanoi. Nyt hän ei missään tapauksessa enää ollut urheilupuvussa. Hän näytti kovin englantilaiselta. Hän oli erään toisen herran seurassa, jonka olen tuntenut muutamia vuosia, nimittäin nuoren Torben Milden.

Professori hätkähti.

– Niin, siinä näette, jatkoi Rist, että jutussa on kaikesta huolimatta jotain yhtenäisyyttä. Olemme nyt saaneet muutamia yksityisiä renkaita liittymään yhteen. Autoa ajoi tuo englantilaisen näköinen herra itse, ja Torben Milde istui hänen vieressään. Molemmat tuntuivat olevan hyvällä tuulella ja juttelivat eloisasti keskenään. Päättäen siitä varmuudesta, millä tuo mies autoa ohjasi, hänen täytyy olla erinomainen ajaja. Seurasin heitä avonaisessa vuokra-autossa. Koska edessäni oli Torben Milde, en ensinkään ihmetellyt, että herrat aikoivat tänne. Luulin heidän ensin aikovan käydä teidän luonanne, herra professori, mutta erehdyin.

Sune Arvidson seisoi ja mietti.

– Torben, mutisi hän neuvottomana, Torben Milde.... – Hän katsoi kelloaan ja lisäsi: – Hänen piti matkustaa kello yhdeksän.

– Jos edellytämme, että tuo eilisiltainen mies urheiluautossa ja tuo kadulla olevassa autossa oleva mies ovat yksi ja sama henkilö, ja jos pidämme varmana, että eilisiltainen varas on ollut täällä poistamassa ensimäisen suuremman rikoksensa jälkiä, niin meillä on tässä edessämme se kummastuttava tapaus, että tilanomistaja Milden murhaaja tänä hetkenä on täällä alhaalla Milden huoneessa toverillisesti juttelemassa murhatun pojan kanssa.

– Mutta se on mahdotonta, sanoi professori, sehän olisi ennenkuulumatonta julkeutta.

Rist seisoi ja heilutteli monokkeliaan. Hänessä oli jotakin veitikkamaista, joka viittasi siihen, että hän tiesi enemmän kuin halusi sanoa. Hän nautti ilmeisesti professorin hämilläänolosta.

– Onko hän vangitun ystävän näköinen, kysyi professori, tuon salaperäisen norjaa puhuvan amerikkalaisen, joka murhasta asti on ollut kateissa?

– Senkö miehen, jolla oli kranaatin arpi kasvoissa? Ei, ei ole. Tällä ei ole merkkiäkään mistään haavasta. Mutta hän näyttää ulkomaalaiselta, mieluummin englantilaiselta kuin amerikkalaiselta. Jos tahdomme otaksumamme pitävän paikkansa, on meidän siis eliminoitava pois amerikkalainen.

– Mutta kaikki tosiasiat viittaavat kuitenkin amerikkalaiseen.

– Niin, mutta silloin meidän täytyy jättää tuo mies tuolla.

– Mutta yöllinen varashan voi hyvin olla amerikkalainen, intti professori. En nähnyt pimeässä hänen kasvojaan. Ja tuon MAF-autossa kaupunkiin ajavan miehenhän ei tarvitse olla sama, joka ajoi naisen kanssa pois kaupungista.

– Aivan oikein, mutta silloin aivan uskomaton sattuma tuo tuon harmaan auton salaperäisen asiamme silmuihin. Ketju on kiintonainen vain näennäisesti, herra professori.

– Mutta mitä itse luulette? kysyi professori kärsimättömänä.

– Minä pidän kiinni amerikkalaisesta, tuosta arpiposkisesta miehestä. Jos löydämme hänet, olemme löytäneet murhaajan.

– Niin, silloin meidän ei tarvitse ajatella tuota alhaalla olevaa miestä, joka nähtävästi on Torbenin vanha ystävä.

– Seis, sanoi Rist ja kohotti varoittaen kätensä. Minä tahdon päinvastoin tietää jotain tuolla alhaalla olevasta miehestä. Minä en tunne häntä, mutta teidän pitää tervehtiä Torbenia, herra professori, koska hän on talossa, ja silloinhan tapaatte tuon toisenkin.

– Menen alas hänen luoksensa, sanoi professori ja otti hattunsa. Tuletteko mukaan?

– En, tiedättehän, herra professori, että minä kammoan uusien ihmisten tapaamista.

– Teeskentelijä, vastasi professori lempeästi moittien. Te ette halua, että teidät nähdään. Tapaanko teidät myöhemmin?

– Voinhan soittaa klinikalle, vastasi Rist ja vaipui suureen nojatuoliin. En minä päästä teitä. Tunnen, että tästä päivästä tulee meille tärkeä päivä. Mutta olen niin väsynyt, en ole saanut hetkeksikään unta silmiini yöllä, ja tahdon vain hieman istua ja levätä tässä ihanassa tuolissa.

– Työnne ei siis ole ollut niinkään helppoa? sanoi professori.

– Mikä työ? kysyi Rist matalalla äänellä, ikäänkuin jo olisi puoleksi unessa.

– Auton etsiminen.

Rist avasi äkkiä silmänsä.

– Luuletteko todella, ettei minulla ole ollut yöllä muuta tehtävää?

– Mitä tehtävää teillä sitten olisi ollut, rakas ystävä?

– Unohdattehan naisen, vastasi Rist. Olen tietysti etsinyt ruskeahattuista naista.

– Oletteko hänet löytänyt?

– En, vastasi Rist.

Hän oli taas sulkenut silmänsä. Sune Arvidson seisoi ja katseli häntä hetkisen. Nuori mies näytti jo nukkuvan. Juuri silloin professori kuuli herrojen astuvan alas portaita. Hän kiiruhti ulos porraskäytävään, sillä hän arvasi molempien herrojen aikovan lähteä Milden asunnosta. He kulkivat hänen edellään, mutta hämärässä valaistuksessa hän näki heistä vain hahmot. He puhelivat innokkaasti keskenään. Professori tunsi selvästi Torbenin äänen, mutta hänestä tuntui toinenkin ääni tutulta. Hän saavutti heidät kadulla.

Torben tervehti sydämellisesti tohtoria ja aikoi esitellä. Sune Arvidson hätkähti vaistomaisesti, kun vieras lähestyi häntä. Hän oli Lorenzo Hengler, taidekauppias. Syntyi hetken hämmennys, sillä molemmat olivat selvästi yhtä ihmeissään kohtauksesta, mutta sitten Hengler tarttui tohtorin käteen ja tervehti häntä silmiinpistävän sydämellisesti. Torben ymmärsi, että he olivat vanhoja tuttuja.

Hengler oli kuten tavallisesti eloisa, avomielinen ja reipas; hän puheli tavallisella pirteällä luotettavalla äänellään. Nuori Torben oli ollut niin rakastettava, sanoi hän, että oli näyttänyt hänelle osan isänsä taideaarteista, niiden joukossa muutamia tavattoman kallisarvoisia miniatyyrejä sekä muutamia vanhoja kiinalaisia koristeita. Oliko herra professori nähnyt niitä? Ei, Arvidson ei ollut laisinkaan huomannut niitä. Ne olivat suuressa renesanssikaapissa työhuoneessa, kertoi Hengler.

– Työhuoneessa, mutisi professori, kuolleen huoneessa.

– Niin, jatkoi Hengler, ja nyt hän söisi illallista Torbenin kanssa Fenix-hotellissa. Ehkä professorikin tahtoisi kunnioittaa häntä tulemalla mukaan? Professori katsoi Torbeniin ja tämä luki hänen silmistään kysymyksen.

– Jään huomiseen, sanoi hän. Olen antanut houkutella itseni.

Tämän keskustelun aikana professori itsetiedottomasti punoi mitä kummallisimpia ajatusverkkoja. Tämä odottamaton kohtaus ikäänkuin asetti käyntiin kummallisten mielikuvien vyöryn. Henglerin nimi palautti heti hänen mieleensä tuon kauhean päivän. Hän näki mielessään kohtauksen museossa, kun Mildeä odotettiin ja kun saatiin tuo kauhea tieto, että Milde istui murhattuna kotonaan tuolissa. Ja Hengler oli syönyt Milden kanssa kahden kesken päivällistä päivää ennen murhaa. Kaikki tämä, joka oli ajassa niin lähellä murhaa, ikäänkuin saattoi Henglerin persoonallisuuden tuon kaamean rikoksen läheisyyteen. Professori oli yhä edelleen neuvoton ja hämillään, mutta hän ymmärsi, että jotakin uutta oli tulossa ja syntymässä hänen tietoisuudessaan, aavistuksia, kauhea ilmasta temmattu epäilys, joka toistaiseksi hänen mielessään purkautui kysymykseen: Kuka hän on oikeastaan, tämä Hengler? Ja yht'äkkiä hän sai kummallisen halun antaa vieraalle iskun, joka saisi hänet hämilleen. Hän katsoi tutkien ja kiinteästi Hengleriin, samoin kuin hänen oli tapana katsoa sairaitaan, ja sanoi:

– Teillä on kaunis pieni auto, herra Hengler, mutta ajatte sillä liian kovasti.

Taidekauppias hätkähti.

– Mitä tarkoitatte? hän kysyi.

– Näin teidät yöllä.

– Todellako?

Hengler nauroi ääneen.

– Niin, se oli reipasta menoa, hän sanoi. Näitte minut luultavasti Raatihuoneen torilla?

– En.

– Vai niin, siis lähikaduilla?

– Ei, näin teidät Hellerupissa, ja ette ollut yksin autossa.

Hengler tuijotti hetkisen tohtoriin jännittyneen näköisenä, sitten levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen, hymy, joka oli melkein irstas. Ja lyödessään tohtoria ystävällisesti ja leikillisesti olalle hän sanoi:

– Hän oli sievä tyttö, eikö niin? – Tuletteko siis illalla, hän lisäsi.

– Tulen kernaasti, vastasi Arvidson hämillään.

Hän oli hämillään omasta äkillisestä ja harkitsemattomasta käytöksestään. Hengler nousi autoonsa ja ajoi pois. Arvidson jäi kahden Torbenin kanssa.

– Olipa se kummallista keskustelua tämä viimeinen, sanoi Torben jyrkällä äänellä ja koettamattakaan salata tyytymättömyyttään.

– Kummallista... niinkö ajattelette?

He kulkivat hitaasti katua pitkin.

– Mitä te oikeastaan tarkoitatte? kysyi professori.

– Tuntui siltä kuin sanojenne takana olisi ollut jotain muuta kuin mitä oikeastaan sanoitte.

Arvidson ei vastannut. Hetken kuluttua Torben kysyi:

– Matkustatteko pian maalle, herra professori?

– Miksi sitä kysytte?

– Suoraan sanoen luulen, että tämä juttu koskee liiaksi teihin. Teidän pitäisi ajatella omiakin hermojanne, herra hermolääkäri. Koettakaa unohtaa, professori Arvidson. Kuolleita ei voida herättää eloon, olenhan sanonut sen teille kerran ennenkin.

Taas tämä...

– Hän ei tahdo, ajatteli Arvidson, hän ei tahdo, että salaisuus keksitään.

XIII

HENGLERIN KÄSITYSKANTA

Professori Sune Arvidson meni vastenmielisesti illallisille, mutta samalla hän kuitenkin halusi olla mukana. Hän ei koskaan ollut mielellään ottanut osaa yleisissä huoneistoissa järjestettyihin kekkereihin, ja kun niin oli joskus sattunut, oli se tapahtunut hyvien ystävien, mieluimmin vanhojen ylioppilastovereitten seurassa. Tosin hän oli Torben Milden vanha tuttava, mutta hänelle nuoren aatelisherran seura oli kuitenkin hieman vastenmielistä, sillä heidän käsityksensä elämästä oli aivan erilainen ja nuori Marielundin herra oli sitäpaitsi vallittanut itsensä kylmyyden ja pidättyväisyyden muurilla, niin että hän tuntui miltei vihamieliseltä. Tohtori oli vielä lisäksi saanut ikävän käsityksen Lorenzo Hengleristä. Se harmitti häntä, varsinkin kun hän ei tiennyt mitään määrättyä syytä mielipiteensä muuttumiseen suuresta taidekauppiaasta. Hän tiesi vain, että hänen oli oltava varuillaan tähän nähden. Hän tunsi epävarmuutta Henglerin avoimen ja ystävällisen olemuksen vuoksi, sentähden että häntä vaivasi järkkymätön mutta selittämätön epäilys, että juuri tuo avoin olemus kätki muita monimutkaisempia piirteitä.

Hän tuli siis mukaan, mutta tuntien että häntä ainoastaan siedettiin. Hän tiesi vaivaavansa Torbenia ainaisilla puheillaan isän kuolemasta. Päivän kuluessa hänet oli myöskin vallannut melkein sietämätön itse-epäilys. Ehkä Torben oli sittenkin oikeassa? Ehkei enää voitu tehdä mitään? Päivällisen aikaan hän oli vaihtanut muutaman sanan salapoliisipäällikön kanssa. Tältä hän oli saanut lohduttoman tiedonannon, ettei mitään tärkeätä uutta ollut sattunut, ja ettei todennäköisesti enää voitaisi tehdä mitään muuta kuin yksinkertaisesti syyttää vangittua Knud-Aage Hansenia esilläolevien todisteiden nojalla. Hänet kai voitaisiin niiden perusteella tuomita.

Mutta pienestä istunnosta Fenix-hotellissa tuli joka tapauksessa parempi kuin hän oli odottanut. Hengler osoittautui hienoksi ja huomaavaiseksi isännäksi. Hän oli etukäteen järjestänyt kaikki hyvin maukkaasti. Valikoitu ranskalainen viini oli mietoa, ja ruotsalaisen professorin kunniaksi ateria oli alettu pienellä herkullisella voileipäpöydällä, minkä ohessa tarjottiin jääkylmä ryyppy jotakin kuuluisaa vanhaa ruotsalaista paloviinaa, joka niin perin hyvin soveltuu antamaan hyvin harkitulle ja sivistyneelle ruokatarjoilulle oikean viimeistelyn.

Torben ilmaisi selvästi mielihyvänsä ja kävi pian puheliaammaksi. Hän oli maanpakolaisuudessaan oppinut saamaan vaihtelua hyvästä pöydästä ja hän piti sitä tahdikkaana huomaavaisuutena. Kun sikaarilaatikot tulivat esille avaamattoman alkuperäisinä, ja tuoksuva savu muodosteli kiemuroitaan, solui hiljainen keskustelu itsestään tuttavallisessa äänilajissa. Puhuttiin hetkinen hovijahtimestari-vainajan tavattomasta taideharrastuksesta – professori ei huomannut, kuinka keskustelu oli suuntautunut tälle alalle. Myöhemmin hän tuli ajatelleeksi, että Hengler varmaan oli johtanut sitä.

Professori ymmärsi, että Hengler kernaasti tahtoi päästä käsiksi Milden jälkeensä jättämiin taideaarteisiin, mutta että hän samalla koetti salata intoansa. Toistaiseksi Hengler ja Torben tuntuivat päässeen yksimielisyyteen siitä, että Henglerin tunnettu asiantuntemus otettaisiin huomioon järjestettäessä Milden peruja. Mutta tätä tilapäistä ja aivan väliaikaista puhetta varmempaa sopimusta Torben ei ollut halunnut tehdä. Hänellähän oli aikaa ja luonteeltaan hitaana hän ei tahtonut tehdä mitään nopeita päätöksiä. Minkäänlainen tungettelevaisuus ei tehnyt tähän mieheen vähintäkään vaikutusta.

– Kaikki, jotka tunsivat isäni, sanoi hän, tietävät varsin hyvin, että hän oli luonnostaan arka eikä halunnut millään tavoin tuoda itseään esille. Hän ei halunnut yleisön tietävän itsestään mitään muuta kuin että hän hallitsi vanhaa sukuperintöään ja hoiti taloaan parhaansa mukaan. Minä pidän myöskin elämäntehtävänäni kuolla hyvinhoidetulla maatilalla käytettyäni minulle suodun ajan maatilan ja omaksi hyväkseni. Ja olen sitä mieltä, hyvät herrat, että opintoni ja ulkomailla hankkimani elämänkokemus ovat omiansa syventämään sellaista elämisen tapaa. En luule luonnostani kaipaavani mitään erikoisia mielitekoja, mutta tahdon luonnollisesti harrastaa taidetta sivistyneelle aatelismiehelle sopivalla tavalla. Luulen isäni hieman kainostelleen taidehaaveiluaan. Sellainen haaveilu voi mennä liian pitkälle; mutta isäni oli aivan liiaksi tasapainoihminen antaakseen intohimon johtaa itseään. Hän salasi sen voimakkaimmatkin ilmaukset. Luulen Marielundissa olevan sellaisia tavaroita, joista ei kenelläkään ole tietoa.

Tähän Hengler vastasi:

– Niin paljon tiedetään joka tapauksessa, että isänne esiintyi hyvin salaperäisesti. Ei kukaan oikein tiennyt hänen ostojaan. Eikä nytkään ole ketään, joka tuntisi yksityiskohtaisesti hänen kokoelmiaan. Mutta tämä kaikki osoittaa isänne harvinaista luonnetta. Hän kokosi taiteen itsensä vuoksi. –

– Hän oli niin levoton intohimonsa ilmitulemisesta, jatkoi Torben, että hän piti Marielundissa kolme suurta huonetta kaikilta suljettuina. Ei kukaan päässyt niihin. Siellä on varmaan kätkössä monta arvokasta taiteen tuotetta.

— Siinä taas ilmaus hänen hienotunteisuudestaan, sanoi Lorenzo Hengler. Hän ei tahtonut profanoida aarteita. Ette aavista, kuinka suuresti typerät ja välinpitämättömät ihmiset voivat vaivata todellista taiteentuntijaa.

Torben syventyi yhä enemmän muistoihin.

– Muistan kerran, sanoi hän, kun muutamia käsityöläisiä työskenteli pihamaalla ja he tahtoivat erehdyksestä tunkeutua noihin kolmeen huoneeseen. Siitä syntyi kauhea hälinä. En ole koskaan nähnyt isääni niin raivoissaan. Ja he olivat kuitenkin vain yksinkertaisia työmiehiä, joilla ei voinut olla vähintäkään käsitystä asioista. Sulalle tietämättömyydellehän ei voi koskaan harmistua.

– Eikö perhekään päässyt niihin huoneisiin, kysyi professori Arvidson.

– Eipä tietenkään, emmekä me koskaan yrittäneetkään. Me pidimme sitä isäni pienenä omituisuutena ja kunnioitimme sitä. Vanhojen perheiden jäsenillä on usein omituisuutensa.

– Mutta nyt kai olette utelias näkemään, mitä nämä salaperäiset huoneet sisältävät?

– En laisinkaan, hyvä herra professori, vastasi Torben, en ole yhtään uteliaampi näkemään niitä kuin isäni vanhoja sukutauluja. Kaikki tulee luultavasti ikävystyttämään minua. Mutta tämän kuten kaiken muunkin suhteen isäni on varmaan lausunut toivomuksen, ja tätä toivomusta luonnollisesti kunnioitan kaikessa. Isäni oli järjestyksen ihminen.

– Mutta te, herra professori, puuttui Hengler puheeseen ja hymyili ärsyttävästi tohtorille, te tietysti mitä suurimmalla jännityksellä avaisitte ovet molempiin Marielundin huoneisiin?

– Entä te? vastasi Arvidson.

– Tietysti, mutta tekisin sen taidefanaatikkona. Teillä, herra professori, on sensijaan toinen kannustin, ja se on itse salaperäisyys. Teitä viehättää asioissa se, mikä niissä on selittämätöntä.

– Mahdollisesti.

– Senvuoksi kai, jatkoi Hengler, tunnette itsenne niin tyydyttämättömäksi tämän onnettoman jutun takia. Muutamista viittauksista olen ymmärtänyt teidän olevan läheisessä yhteydessä etsivän poliisin kanssa. Ollaan sitä mieltä, että todellista rikoksellista ei vielä ole löydetty. Eikö niin?

Professori nyökkäsi. Hän katsahti salaa Torbeniin, joka istui vaiti ja tuijotti hehkuvaan sikaariinsa. Hengler jatkoi kumman tuttavallisella ja itsepäisellä äänellä:

– Ilmoitetuista tuntomerkeistä olen huomannut, että etsitään erästä henkilöä, erästä norjalais-amerikkalaista, jonka pitäisi ulkomuodoltaan olla helposti tunnettavissa.

– Mutta hän on kadonnut, sanoi professori.

– Niin, jäljettömiin kadonnut, olen sen huomannut. Mutta voisi kuitenkin otaksua miehen vielä oleskelevan tässä kaupungissa.

– Niin arvellaankin.

– Pitäisi sitten myöskin koettaa vakavasti löytää hänet.

– Mitä tarkoitatte?

– Otaksutaan, että kaupungissa on joku henkilö, joka tuntee hänen olinpaikkansa...

– Mutta kuka, näyttäkää hänet meille.

– Eihän se voi tietenkään olla muu kuin otaksuma, jatkoi Hengler. Vangitun Knud-Aage Hansenin täytyy se tietää. Päästäkää hänet vapaaksi, niin hän ennemmin tai myöhemmin etsii käsiinsä rikostoverinsa. Mutta sellaista koetta poliisi ei tietysti uskalla tehdä. Voisihan sattua, että hänkin kiemurtelisi pois pauloista ja häviäisi. Suuressa kaupungissa on aina helppo hävitä. Ei koskaan pidä poistua suuresta kaupungista. Silloin ilmaisee itsensä.

– Luulette siis, että mies yhä edelleen oleskelee täällä Kööpenhaminassa?

– Niin luulen, vastasi Hengler.

Äkkiä hän kumartui Torbenin puoleen ja sanoi innokkaasti:

– Pyydän anteeksi, että keskustelu on saanut käänteen, joka vaivaa teitä. Olemme siinä menetelleet kovin ajattelemattomasti.

Torben ei vastannut. Hän kaasi itselleen täyden konjakkilasin ja tyhjensi sen. Samassa tuli hovimestari paikalle ja kuiskasi muutamia sanoja professori Arvidsonille. Tämä nousi anteeksi pyytäen pöydästä. Eräs herra oli halunnut hieman jutella hänen kanssaan.

Tuo mainittu herra odotti eteisessä. Se oli Rist. Ensimäiset nuoren poliisin lausumat sanat olivat:

– Helmer Stamsund on yhä täällä. Hänet on nähty yöllä.

Helmer Stamsund oli tuo arpiposkinen Knud-Aage Hansenin rikostoveri, josta juuri oli pöydässä puhuttu.

XIV

HUVILA ÖRESUNDISSA

Ilmoitus teki Arvidsoniin voimakkaan vaikutuksen, ei niin suuresti tuon kadonneen rikoksentekijän takia, vaan senvuoksi, että Ristin äänessä oli kuumeista kiirettä, ikäänkuin vaara olisi lähellä. Professori oli sitäpaitsi pöytäkeskustelun jälkeen hermostuneessa ja levottomassa mielentilassa. Lorenzo Hengler oli ollut niin kumman häikäilemätön ja puhunut murhasta varomattomasti, mikä ei ollut hänen tapaistaan. Murhaaja on vielä kaupungissa, hän oli sanonut. Sillä hetkellä Henglerissä oli ollut jotakin kumman uhkaavaa. Ja professori oli jollain selittämättömällä tavalla saanut tuntumuksen murhaajan elävästä läsnäolosta. Siksi Ristin ilmoitus vaikutti häneen kuin isku. Hänet on nähty yöllä! Tuo salaperäinen murhaaja tuntui ikäänkuin työskentelevän suurkaupungin ihmisviidakossa, käyvän yhä selvemmäksi ja tulevan yhä lähemmäksi, ja lääkäri aavisti saavansa kohdata hänet ja nähdä hänen kasvonsa.

– Missä, kysyi hän, missä hän on näyttäytynyt?

– Kello neljä yöllä hän tuli erääseen Westendin salaperäiseen peliluolaan, jota nimitetään "Coloradoksi". Tunnetteko sen? (Lääkärin ilme oli kielteinen ja kärsimätön). Vai niin. Siellä käy muuten paljon hienoa väkeä, ulkomaalaisia, hyvinvoipia keinottelijoita. Se on hyvin suljettu klubi. Ei kukaan pääse sisälle ilman tunnussanaa ja sitä vaihdetaan usein. No niin, hän tuli kello neljä, istuutui pelipöytään ja teki kaikista pankin puolessa tunnissa. Klubin johtaja oli raivoissaan, sillä ei ollut enää mitään pelattavaa. Hän on kertonut minulle tapauksen, eikä halua nähtävästi enää miestä sinne. Stamsund oli puettu englantilaisesta kankaasta tehtyyn pukuun. Ravintoloitsija huomasi hänellä kallisarvoisen timanttisormuksen, ja että hänen musta- ja valkoraitaisessa kaulanauhassaan oli kaunis helmineula.

– Jos klubin isäntä tunsi hänet, niin miksi hän ei herran nimessä soittanut poliisille?

– Tämä klubi, vastasi Rist yhä totisin ilmein, on niin erinomaisen ylhäinen, ettei sillä edes ole puhelinta. Se johtuu siitä, että klubi usein muuttaa paikasta toiseen. Mutta luulen kuitenkin klubin johtajalla olleen aikomuksen mennä poliisia hakemaan nähtyään minkä käänteen asia sai. "Coloradon" johtaja ei muuten kylläkään ole hermostunut, mutta tämä oli jo liikaa. Näyttää kuitenkin siltä kuin ystävämme murhaaja olisi huomannut hänen mielentilansa ja mennyt äkkiä tiehensä. Hän kumarsi hämmästyneelle seuralle ja lähti. Hän näyttää tarvinneen juuri määrätyn rahasumman ja menneen "Coloradoon" sitä hankkimaan. Kevyen ja leikillisen kohteliaasti hän oli pyytänyt anteeksi loukkaantuneelta seuralta. Se on niin hänen tapaistaan.

– Entä nyt? kysyi Arvidson. Eikö hänestä ole nähty muita jälkiä?

– Ei mitään.

Professori näytti neuvottomalta.

– Mutta miksi kerrotte tämän minulle juuri nyt? hän kysyi. Haluatteko tavata Torben Mildeä?

– En, vastasi Rist päättävästi, mutta lisäsi miettivänä ja puoleksi itsekseen: – Tahdoin joka tapauksessa katsella noita herroja täydessä valaistuksessa. Olen seissyt tässä hetkisen ja katsellut heitä. Eikö tuo Lorenzo Hengler olekin komea mies? Sydämellinen ja jalo, erinomainen luonne?

– Niin, vastasi professori hitaasti ja hämillään.

Äkkiä Rist kääntyi sivulle ja kumartui eteenpäin ikäänkuin olisi halunnut peittää kasvonsa.

– Se oli Torben, hän kuiskasi.

Arvidson näki seinäpeilistä Torbenin kulkevan ohi. Professori oli juuri kääntymäisillään häneen päin, kun hän näki tarkkaavan ja teeskentelemättömän kummastuneen katseen Torbenin kasvoilla. Hän senvuoksi muutti mieltään. Samassa Torbenin hahmo katosi peilistä. Ovi narahteli. Torben oli taas mennyt ravintolaan. Rist katsoi taas ylös.

– Tässä talossa on monta peiliä, sanoi hän. Teidän pöytänne kohdalla on myöskin peili, herra professori. Te istutte selin siihen.

– Sitä en ole huomannut.

– Mutta Lorenzo Hengler istuu kasvot peiliin päin. Hän voi siitä nähdä kaiken, mitä ravintolassa tapahtuu. Eikö hän teidän mielestänne ole hieman hajamielinen tänään?

Professori ei ennättänyt vastata tähän odottamattomaan kysymykseen, sillä äkkiä poliisi ojensi kätensä jäähyväisiksi.

– Teidän täytyy mennä, sanoi hän nopeasti. He odottavat teitä.

Rist lähti hänen luotaan ja meni hiljalleen viereistä kahvilahuoneistoa kohden. Professori katsoi hänen jälkeensä. Ristissä oli ollut tänä iltana jotain surumielistä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen tavallisen röyhkeän ja kevytmielisen tapansa kanssa. Ehkä hän on juonut liian paljon, ajatteli Arvidson, joka ei koskaan saanut nuoresta miehestä oikein selvää.

Professori meni takaisin seuraansa. Siitä vähästä, mitä hän kuuli Henglerin ja Torbenin välisestä keskustelusta, hän ymmärsi molempien olevan jotensakin välinpitämättömiä ja ettei yhdessäolo kävisi pitkäaikaiseksi. Oli myöskin jo aika myöhäinen ja muissa pöydissä istuvat seurueet alkoivat poistua. Torben tuntui väsyneeltä. Ikäänkuin haluten vielä hetkisen jatkaa keskustelua hän kysyi:

– Kenen kanssa puhuitte tuolla ulkona? Minä luulen tuntevani hänet.

Professori ajatteli:

– Ette petä minua, hyvä ystävä, näin peilistä selvästi, että tunnette hänet hyvin hyvästi. Ääneen hän sanoi:

– Hän oli eräs tilapäinen tuttava.

– Vai niin, potilas ehkä?

– Ei, vastasi professori lyhyesti.

Äkkiä kysyi Torben:

– Mikä hänen nimensä on?

– Rist.

– Ristkö? Va-i-nii-n.

Torben venytteli sanojaan.

– Enevold Rist.

– Enevold Rist, todellako? Sekö hänen nimensä nyt on?

– Nyt? kysyi Arvidson ihmeissään. Onko hänellä sitten ennen ollut toinen nimi?

– Ei, ei tietenkään, kiiruhti Torben sanomaan. Istuin vain ja ajattelin aivan muuta. En laisinkaan tiedä hänen nimeään. Huomiotani kiinnitti vain hänen yhdennäköisyytensä erään toisen henkilön kanssa. Mitä hän tekee?

– Ei mitään, vastasi Arvidson.

– Hänellä on siis rahoja.

– Niin luulen.

– Sehän on hyvä hänelle. Hyvät herrat, alan tuntea itseni väsyneeksi. Huomenna matkustan varmasti aikaiseen aamulla.

He lähtivät.

Rist ei ollutkaan sillä aikaa mennyt kahvilaan, vaan oli vielä kerran asettunut katselemaan seuruetta ravintolahuoneen perälle. Ei kukaan osannut yleisillä paikoilla esiintyä ympäristönsä suhteen niin välinpitämättömänä kuin Rist; häntä ei mikään huvittanut, hän vain vetelehti ja torkkui. Tämä pohjaton toimettomuus tuntui tekevän hänet täysin näkymättömäksi kaikille muille.

Hetkistä myöhemmin hän seisoi hiljaa Bredgaden suurien talojen varjossa ja näki seuran hajaantuvan Fenixin edustalla. Professori kääntyi kotiansa kohden, toiset kävelivät hitaasti Kongens Nytorviin päin. Hengler ja Torben erosivat Angleterren edustalla. Hengler otti siellä auton ja ajoi Östergadelle. Rist tiesi Henglerin asuvan Kong Frederikissä.

Rist käveli koko Ströget'in halki hitaasti. Ilma oli hieman viileähkö, sillä oli tuullut ankarasti koko päivän, mutta nyt oli aivan tyyntä. Kaupunki ikäänkuin lepäsi kevyessä lehtituoksuisessa ilmassa, joka ympäröi taloja syvänä ja vihreänä kuin Reinin viini. Se oli ihana hetki ja Ströget oli täynnä tuota hillittyä, iloista askelten ja ihmisäänten sorinaa, tuota hämäräntuoksinaa, mikä tekee Ströget'in kesäiltana niin sanomattoman viehättäväksi. Rist nautti ihastuneena hetkestä. Kun raatihuoneen kellot alkoivat keskiyönsoittonsa, hän nousi autoon.

Ajaja näytti tuntevan hänet. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään osoitetta. Se oli avonainen auto. Rist istui ja lepäsi puoliavoimin silmin vaununtyynyjä vasten nojautuen, pienenä, hienona, silohansikasta muistuttavana. Pian auto kääntyi Strandvejelle ja vauhti lisääntyi. Kuljettiin Hellerupin ohi. Auto pysähtyi jonkun matkan päässä Klampenborgista. Rist nousi pois ja paukautti vaununoven perässään kiinni. Hän nyökkäsi kuljettajalle, joka vastaamatta käänsi auton ja ajoi takaisin Kööpenhaminaan, joka siinsi etäällä ilmavassa valohämyssä.

Rist poikkesi lehväiselle sivutielle, joka kiersi lahdelman rantaa pitkin. Aaltojen solina kuului metsän läpi tänne. Aukeamassa metsän laidassa oli pieni talo, yksi noita vanhan ajan huviloita, joita vielä voidaan nähdä siellä täällä Öresundin rannoilla. Korkeat puut huojuivat katon yli. Huvila oli pimeä. Ei mitään valoa näkynyt ikkunoissa.

Rist avasi veräjän ja meni korkeaa ruohoa kasvavan pihamaan yli. Hän avasi oven avaimellaan ja tuli huvilan eteiseen, jossa hän sytytti tulen ja ripusti päällysvaatteensa naulakkoon. Seuraavan huoneen läpi hän meni sytyttämättä valoa. Kullatuita kehyksiä kiilsi pimeässä seinillä. Sitten hän avasi oven seuraavaan huoneeseen ja käänsi virrankatkaisijaa. Se oli englantilaistyylinen herrojenhuone, raskaasti kalustettu tummilla ja syvillä klubihuonekaluilla. Rist pysähtyi kynnykselle.

Eräs ihminen nousi suuresta nojatuolista. Tuo ihminen hymyili hänelle. Hän oli mustapukuinen herra. Rist pani merkille helmineulan hänen hienoraitaisessa tummassa kravatissaan. Rist käsitti, kuka hän oli. Hän oli murhaaja. Hän oli Helmer Stamsund.

XV

REVOLVERI

Molemmat miehet seisoivat hetkisen toisiinsa tuijottaen. Huoneessa oli hiljaista ja yhtä hiljaista oli myöskin ulkona yön pimeydessä, niin hiljaista, että saattoi kuulla sähkövalon hienonhienon sihinän. Molemmista miehistä oli Helmer Stamsundilla se etu, että tämä harvinainen tapaaminen ei ollut hänelle yllätys. Hän oli odottanut Enevold Ristin tuloa. Hänen silmissään oli utelias ja vahingoniloinen ilme. Hän nautti toisen hämmästyksestä. Mutta Ristillä oli tarpeeksi mielenmalttia pian hillitäkseen liikutuksensa. Hän kohteli tulokasta kuin vierasta, jolle tahtoi osoittaa moitteetonta muodollista kohteliaisuutta. Hänen äänessään ei voinut huomata mitään levottomuutta, tuskin hämmästystä. Hän asetti kätensä lähimmän tuolin selkänojalle, kumarsi vieraalle ja kysyi:

– Häiritseekö tämä kirkas valaistus teitä, vai himmennänkö sitä hieman?

– Älkää suinkaan vaivautuko, vastasi vieras eloisasti. Valo sopii minulle erinomaisesti. Kirkkaassa valaistuksessa kasvonpiirteet näkyvät selvemmin, ja minä tutkistelen mielelläni kanssaihmisteni ilmeitä.

– Hyvä, vastasi Rist, mutta mikäli tiedän, emme ole esitetyt toisillemme. Luulen kuitenkin tuntevani teidät. Olen ainakin kuullut puhuttavan teistä. Olettehan Helmer Stamsund?

Toinen nyökkäsi ja hymyili ikäänkuin tahtoen sanoa:

– Hyvin yllättävää, eikö niin?

Rist jatkoi kuitenkin antamatta vaikuttaa itseensä:

– Ja koska olette täällä minun talossani, otaksun tietysti teidänkin tuntevan minun persoonani. No hyvä, saanko siis pyytää teitä istumaan.

Rist tarjosi hänelle kehoittavin käden liikkein tuolia, josta vieras oli juuri noussut, ja vasta kun tämä oli istuutunut, hän istuutui itse häntä vastapäätä.

– Olen velvollinen selittämään teille, aloitti vieras, mutta Rist keskeytti hänet sanoen:

– Koska tulette luokseni näin tavattomaan aikaan, täytyy teidän selittää minulle eräs seikka, ennenkuin voin sallia keskustelun jatkuvan.

Vieras ilmoitti kohteliaasti olevansa valmis mihin selityksiin tahansa.

Rist kysyi:

– Oletteko tullut tänne murtovarkaana?

– Tarkoitatte, korjasi muukalainen, olenko tullut ryöstämään teitä? Ei, en ole tullut.

– Erinomaista, vastasi Rist. Se ilahduttaa minua.

Vuoropuhelut olivat mitä täsmällisimpiä, Oli kuin kaksi gentlemannia olisi kylmästi ja muodollisesti vaihtanut muutamia johtavia huomautuksia.

– Ihmettelettekö tuloani tähän tavattomaan aikaan? kysyi vieras.

– En vähääkään, vastasi Rist torjuen, minua on hyvin vaikea tavata muuhun vuorokauden aikaan, ja koska teillä todennäköisesti on syynne välttää tapaamasta minua Kööpenhaminassa, niin käsitän hyvin tulonne välttämättömyyden tähän aikaan. Valitan vain, etten ole voinut olla kotona ottamassa teitä vastaan. Mutta sallikaa minun kysyä, miten ihmeessä olette päässyt taloon sisälle?

– Ikkunasta.

– Niin, luonnollisesti. Kylläpä minä olen hidasjärkinen tänä iltana. Minkä ikkunoistani olette suvainnut lyödä rikki.

– En mitään. Se ikkuna, josta minä tulin, oli auki.

– Se on mahdotonta, hyvä herra, ikkunani ovat aina suljetut poissa ollessani. Ja kuten kai olette huomannut, ei luonani asu ketään palvelijaa. Minulla on vain siivoojatar, joka tulee aikaiseen aamulla ja poistuu heti aamiaisen jälkeen.

– Ikkuna oli auki, väitti vieras, mutta teidän ei pidä moittia siitä siivoojatartanne. Selitän myöhemmin, mistä se johtuu.

Amerikkalainen katsoi ympärilleen.

– Asutte täällä kauniisti, hän sanoi, yksinkertaisesti ja kodikkaasti. Teidän makunne juuri viehättää minua. Te ette yksinomaan kerää vanhoja esineitä. Nykyaikaisen ihmisen on joka tapauksessa vaikea löytää lepoa yksinomaan muinaisten aikojen luomuksissa. Jos omaa varman persoonallisen käsityskannan, voi hyvästi sekoittaa vanhaa tyyliä nykyaikaiseen loistoon, etenkin englantilaiseen. Klubityylillä on korkealle kehittynyt persoonallinen piirre, joka sopii erinomaisesti nykyaikaiselle gentlemannille, ja jota vielä muutaman sukupolven jälkeen tullaan suuresti ihailemaan. Ja te annatte tälle tyylille viimeisen voitelun. Olen nimittäin poissa ollessanne uskaltanut ihailla pientä mutta erinomaista venetsialaisten tikarien kokoelmaanne, ja nuo harvinaiset kämmekät ilmaisevat teidän olevan kulttuuri-ihmisen.

– Kiitän, vastasi Rist, mutta otaksun, ettette ole tullut tänne sanoaksenne minulle näitä kohteliaisuuksia.

– Osaksi, hyvä herra. Tahdon nimittäin kernaasti vakuuttaa teille, ettei minulla ole mitään henkilökohtaisesti teitä vastaan. Jos lähemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa meidän kesken tapahtuisi joitakin kohtauksia, jotka ovat tavallisuudesta poikkeavia gentlemannien kesken, ei syy siihen ole minun puoleltani henkilökohtainen vastenmielisyys, vaan se on luettava olosuhteiden pakoksi.

– Vakuutan teille samaa, vastasi Rist. Olen nyt viimeisten viikkojen aikana vainonnut teitä, ja olen alkanut tuntea samaa iloa kuin jaloa metsänriistaa ajettaessa. Teidän persoonallisuutenne on minusta mielenkiintoinen.

Vieras ilmaisi hyväksymisensä pienellä päännyökkäyksellä ja jatkoi:

– Minun on ennen kaikkea taisteltava vaikeaa luonnettani vastaan. Se kuulostaa sentimenttaaliselta, mutta ei ole sitä. Etsin hienostunutta olemassaoloa. Ihmiset ovat käyneet minulle ikäviksi. En viihdy nykyajan harmaassa keskinkertaisessa keskiluokkatilassa. Miten alhaisiksi sieluttomat ja materialistiset pyrkimykset ovat tehneet kaikki nautinnot. Esimerkiksi keskustelut. Missä nykyään kaksi lahjakasta persoonallisuutta keskustelee korkealentoisesti? Rakastan tärkeän ja ratkaisevan keskustelun antamaa tunnelmaa, mutta hankkiakseni itselleni tämän nautinnon ja saadakseni oikean tuoksun, täytyy minun ympäröidä keskustelu erikoisella jännittävyydellä, jonkinlaisella kiireisellä hämäräperäisyydellä. Ja sellaista hetkeä ei löydä helposti. Tahdon sanoa teille esimerkin. Olin mukana italialaisen matkustajalaivan "Trinacrian" haaksirikossa Balearien edustalla. Muutaman minuutin, ehkä noin neljännestunnin ajan, kaikkien henki oli vaarassa. Tällä hetkellä minulla oli kunnia kohdata eräs englantilainen lordi, joka sairasti todellista elämään kyllästymistä. Mistä luulette meidän puhelleen?

– Ehkä pompeijilaisista seinämaalauksista? kysyi Rist huvitettuna.

– Erehdytte, herraseni, me puhuimme cocktailista, amerikkalaisen ja englantilaisen cocktailin erosta. Minä pidin amerikkalaisesta lordin sensijaan itsepäisesti puolustaessa englantilaista. Emme olleet päässeet yksimielisyyteen vielä sinä hetkenä, kun "Trinacria" upposi.

– Pelastuiko hän? kysyi Rist.

Tuskainen ilme valahti toisen kasvoille.

– Älkää kysykö minulta sitä, hän sanoi ja pysyi hetkisen vaiti.

Rist antoi hänelle aikaa voittaa mielenliikutuksensa, sitten hän kysyi:

– Otaksun teidän tästä keskustelusta löytävän hakemaanne tunnelmaa. Meitä ympäröi kummallinen varjomainen salaperäisyys. Olemme epätodellisen piirissä, mikä sattuu vain harvalle ihmiselle. Voin kuvitella, että kuolemaantuomittu kokee samantapaisen tunnelman, kun hän vankilan ikkunasta näkee pystytettävän kauheata hirsipuuta kylmässä harmaassa aamuilmassa. Istun teitä vastapäätä poliisimiehenä, oikeuden säälimättömänä edustajana. Ja tehän olette murhannut hovijahtimestari Milden, eikö niin? Kohta olette mennyttä miestä, hyvä herra, sopikaamme ennen sitä.

Amerikkalainen teki torjuvan kädenliikkeen.

– Oh, ei, hän sanoi, olette liian hätäinen. Kysytte olenko murhannut vanhan hovijahtimestarin. Tämänkaltainen kysymys saa pysähtymään minkä järkevän keskustelun tahansa, sillä vastaus on yhdentekevä. Olen nimittäin pakotettu vastaamaan kieltävästi, ja kielto ei selitä teille mitään, sillä uskotte joka tapauksessa mitä itse haluatte. Jos sitävastoin kysytte minulta, olinko tuona murhayönä kuolleen asunnossa, niin vastaan myöntävästi. Olen tullut tänne tänä yönä osaksi sanoakseni teille juuri tämän. Sitäpaitsi minun on tunnustettava, että tämä keskustelu huvittaa minua, siinä on jännittävyyttä, jota minulta on niin kauan puuttunut.

– Ymmärrän sen hyvin, vastasi Rist osaaottaen. Jos olisin teidän sijassanne, olisi minustakin sangen jännittävää ajatella, kuinka onnistuisin pääsemään pois täältä.

– Vai sillä tavalla, mutisi toinen ilmeisesti pettyneellä äänellä.

Hän vaipui yhä syvemmälle tilavaan tuoliin Ristin suureksi suuttumukseksi, sillä hänen kasvonsa joutuivat siten aivan varjoon. Hänen silmänsä olivat puoleksi suljetut ja verhotut. Rist ei voinut tavata hänen katsettaan, mutta hän tunsi sen tavattoman tarkkaavaisuuden ja eloisuuden.

– Poltatteko? kysyi poliisi äkkiä.

– Poltan, vastasi amerikkalainen.

– Gentlemannit juttelevat paremmin sikaarin kera, sanoi Rist. Minulla on todella oivallinen sikaari tarjottavana teille. Havanna ei ole liian voimakas hermoillemme tähän aikaan. Se on tuolla pienessä provencelaisessa lippaassa. Haen sen.

Mutta ennenkuin Rist ennätti nousta, ennätti toinen estää hänet äkkinäisellä, melkein uhkaavalla kädenliikkeellä.

– Erehdytte, hän sanoi ja hymyili veitikkamaisesti. Sikaarinne eivät ole siellä.

Rist tuijotti häneen ja jäi istumaan. Amerikkalainen osoitti huoneen pimeää nurkkaa.

– Minun tietääkseni sikaarinne ovat tuolla lukitussa kaapissa. Provencelaisessa lippaassa säilytätte sensijaan aseitanne, revolverianne. Teidät valtasi äkkiä kummallinen käsitteidensekaannus. Kuinka voitte vaihtaa esineet omassa huoneessanne?... Ei, ei, istukaa rauhassa, sanoinhan selvästi, että te tavallisesti säilytätte revolverianne siellä. Se ei ole enää siellä, mutta käsitän hyvin teidän aikoneen ottaa sen sieltä. Sellaiset aikomukset on aina helppo huomata. Se on tieteemme aapiseen kuuluvaa. Mutta tämä yrityksenne todistaa, että olette tänä hetkenä aseistamaton. Teillä on muutoin sangen kaunis ase...

Hän istui ja leikki revolverilla, keskikokoisella browningilla. Hän koetteli sen painoa ja mutisi puoliääneen sen kaliberin: 7,5. Sitten hän asetti aseen varovasti pöydälle vetämättä pois kättään.

– Mikä kaunis näky, puhkesi Rist puhumaan, tämä hieno ase pöydän kiillotetulla pinnalla ja teidän valkea kätenne sen päällä. Teillä on silmiinpistävän valkea ja hieno käsi, hyvä herra, aristokraattinen käsi.

– Kiitän teitä, vastasi amerikkalainen. Saanko nyt pyytää teitä tuomaan sikaarin tuosta lukitusta kaapista tuolla oikealla.

XVI

SULJETTU HUONE

Rist meni sikaarikaapille. Hän seisoi nyt amerikkalaisen tuolin takana. Hakiessaan sikaarilaatikoita hän samalla vilkaisi salavihkaa tähän. Hän näki amerikkalaisen sileäksikammatun tukan tuolin selkänojan yli. Hänen kätensä lepäsi edelleen revolverilla, mutta Rist ihmetteli kuitenkin, ettei hän näyttänyt pienintäkään levottomuuden merkkiä, vaikka poliisi oli hänen selkäpuolellaan. Mutta sitten Rist tuli katsoneeksi suureen vastapäätä olevaan peiliin. Amerikkalainen istui siellä ja hymyili hienoa ivallista hymyä. Rist nyökkäsi hänelle ja amerikkalainen vastasi hänen tervehdykseensä. He ymmärsivät toisiaan täydellisesti.

Amerikkalainen katkaisi sikaarin kärjen hyvin huolellisesti ja nautti ilmeisellä mielihyvällä ensimäisistä sauhuista. Rist oli havannatuntija ja hänellä oli aina mukanaan hopeinen sikaarin jäähdyttäjä, joten hän aina voi saada tuoreen sikaarin. Molemmat miehet istuivat hetkisen ja tuijottivat toisiaan vaieten sinisen sikaarinsavun lävitse, joka kiemurrellen kohosi ylös kirkkaassa sähkövalossa. Rist mietti. Tilanne tuntui hänestä hyvin kummalliselta. Revolveri ei ollut hänen ulottuvillaan, ja hän oli täysin toisen vallassa, mutta mikä oli tuon kummallisen miehen tarkoitus? Mikä aiheutti hänen kummallisen käyntinsä? Jos hänen tarkoituksensa olisi ollut raivata poliisi tieltään, olisi hän voinut tehdä sen jo kauan sitten – ja hän voi tehdä sen vieläkin minä hetkenä tahansa sulkemalla aseen käteensä tuohon hermostuneeseen hienoon valkeaan käteen, nostaa käden ja sitten...

Rist katkaisi ensimäisenä hiljaisuuden.

– Sanoitte muutama hetki sitten, ettette tullut tänne ryöstämään minua, sanoi hän, ja kuitenkin näen nyt kallisarvoisen revolverini teidän hallussanne. Käsityksenne varkaudesta tuntuu minusta hieman kummalliselta.

– Rauhoittukaa, vastasi toinen, olen vain pelkästä varovaisuudesta ryhtynyt tähän yksinkertaiseen toimenpiteeseen. Kun lähden täältä, jätän aseen teille.

– Käyttämättömänäkö? kysyi Rist.

-. Otaksun niin.

– Saatte minut pettymään, sanoi poliisi.

– Todellako?

– Sanoitte nauttivanne tämänkaltaisesta jännittävästä keskustelusta, mutta, niinkauan kuin teillä on tuo revolveri kädessänne, ei tässä minun mielestäni voi olla mitään jännittävää. Voittehan milloin tahansa tehdä itsenne riippumattomaksi. Pyydän siis teitä niin pian kuin mahdollista selittämään syyn täälläoloonne. Olen väsynyt. Olenhan jo monen päivän ajan ajanut teitä takaa, ja haluan päästä lepoon.

– Myönnän, että huomautuksenne on oikea, vastasi Stamsund. Leikki muuttaa pian luonnetta.

Hän nosti revolverin, otti äkkiä pois makasiinin ja asetti sen pöydälle.

– Nyt voimme taas jutella toistemme kanssa gentlemanneina, lisäsi hän. Sanotte etsineenne minua useita vuorokausia, ja minä tiedän sen, mutta silloin teillä on kai minulta jotain tärkeää kysyttävää. Olen valmis vastaamaan.

– Kysyn teiltä ensiksi, mitä teitte tuona onnettomana murhayönä Milden asunnossa?

Rikoksellinen ei heti vastannut. Hän siveli miettiväisenä otsaansa ja sanoi sitten hitaasti, ikäänkuin punniten joka sanaa:

– Tulin korjaamaan voittoa eräästä hankkeesta, johon olin ryhtynyt.

Rist tuijotti hämmästyneenä häneen.

– Tarkoitatte kai murhaa, jonka olitte suunnitellut?

– Pyydän teitä tarkkaamaan sanojani, vastasi amerikkalainen, ja olemaan lisäämättä puheeseeni mitään muuta kuin mitä koetan selittää.

– Mutta sitten en teitä lainkaan ymmärrä.

– Näette kohta kaiken toisessa valaistuksessa. Kuten jo sanoin, olin hovijahtimestari Milden asunnossa tuona yönä. Olin piilossa erään verhon takana, kun näin tuon nuoren roiston Knud-Aagen tulevan puutarhasta. Mutta hovijahtimestari oli jo silloin kuollut.

– Niin, kun olitte hänet surmannut. – Amerikkalainen kohautti olkapäitään.

– Kun näytte tietävän kaikki paremmin kuin minä itse, ei hyödytä mitään koettaa selittää teille asiaa. Voittehan ottaa huomioon myöskin itsemurhan.

– Mahdotonta.

– No hyvä, koska teitä ei näy tyydyttävän mikään muu ratkaisu kuin että kysymyksessä on murha, niin täytyy teidän olla tyytyväinen, sillä teillähän on jo hallussanne murhaaja.

– Tarkoitatteko vangittua?

— Tarkoitan. Onhan päteviä syitä, melkein todisteita hänen syyllisyydestään.

– Mutta mielestäni te juuri sanoitte...

– Että vanhus oli kuollut, kun vangittu tuli sisälle. Aivan oikein. Mutta jos vanhus olisi elänyt ja asettunut vastarintaan, olisi hän joka tapauksessa kaatunut murtovarkaan uhrina. Puhtaan moraalin kannalta katsottuna asia on siis täysin järjestyksessä.

– Niinkö todella arvelette?

– Ehdottomasti. Miettikäähän mitä todellisuudessa merkitsee tuon heittiön Knud-Aage Hansenin tuomitseminen tästä rikoksesta. Käytännöllisen selväjärkinen valamiehistö ei kavahda varmasti langettamasta häntä esilläolevan ainehiston perusteella. Siten yhteiskunta on useaksi vuodeksi vapautettu täysin hyödyttömästä, moraalittomasta ja hyvin vahingollisesta yksilöstä. Jos nyt sensijaan päästätte hänet pienemmällä rangaistuksella varkaudesta, niin tulee hänestä taas haittaa ennemmin tai myöhemmin. Hänestä tulee aimo työmaa monelle kunnon poliisille, joka voisi käyttää aikansa hyödyllisemmin. Mies ei ansaitse kaikkea tätä vaivaa. Hän ei ole arvokas edes rikoksellisena. Hän kuuluu tuohon harmaaseen ja surulliseen joukkoon, joka ei ainoastaan ole yhteiskunnan loisena, vaan joka myöskin on kuokkavieras siinä hienossa harvinaisessa pöydässä, minkä todella lahjakas rikoksellinen voi tarjota. Ajatelkaa itseänne. Miksi olette ruvennut poliisiksi? Tuskin pakosta. Tämä kotinne osoittaa joltistakin rikkautta. No hyvä, siis intohimosta, vainoamishalusta. Mutta mitä iloa voi olla tuollaisen yksinkertaisen elukan metsästämisestä. Hän ja hänen kaltaisensa pilaavat tulevaisuutenne ja saattavat teidät inhoamaan työtänne.

Rist istui ja katseli häntä tarkkaan. Amerikkalainen puhui todella niin vakuuttavalla äänellä kuin hänelle olisi ollut hyvin tärkeätä saada poliisi vakuutetuksi katsantokantansa oikeudesta.

– Tuntuu kuin tahtoisitte keventää omaatuntoanne, sanoi Rist, mutta teidän omantuntonne täytyy olla aika kummallisesti kokoonpantu.

– Annan teille todisteen, vastasi toinen. Minullahan ei ole tilaisuutta esiintyä oikeudessa.

– Ei, siitä minäkin neuvon teitä kaikin mokomin luopumaan, jos tahdotte välttää vankilaa tai hullujenhuonetta. Mutta väitättekö todella tulleenne luokseni todistaaksenne tätä?

– Kyllä, ettekö sitä usko?

– En.

– Mistä syystä sitten arvelette minun tulleen tänne?

– Se ei olekaan minulle vielä täysin selvillä, mutta ehkä käsitän sen, jos te kunnolla selitätte, miten olette päässyt sisälle.

Amerikkalainen oli juuri vastaamaisillaan, mutta kohotti sitten äkkiä torjuen kätensä. Enevold Rist laski äkkiä sikaarin tuhkakuppiin ja aikoi nousta. Mutta amerikkalaisen varoittava katse pidätti hänet paikallaan.

– Emme ole talossa yksin, sanoi Rist.

– Emme, sanoi rikoksellinen, emme ole.

Kummallinen ääni tunkeutui heidän korviinsa. Se kuului viereisestä huoneesta, ruokasalista, jonka ovi oli lukittu. Tätä ääntä oli vaikea määritellä. Siinä ei tuntunut olevan mitään inhimillistä, se muistutti melkein eläimen valitusta. Ääni toistui muutaman kerran, sitten oli jälleen hiljaista. Enevold Rist oli varustautunut kohtaamaan mitä hyvänsä kylmäverisesti, mutta tämä kauhea ääni, tämä salaperäinen, ähkyvä, vaikeroiva ja onneton eläimenhuuto sai hänen verensä jähmettymään. Tuolla äänellä ei ollut mitään yhteyttä nykyisen tapahtuman kanssa, mutta se lisäsi tilanteen kauheutta – ikkunoiden ulkopuolella oli hiljainen mykkä yö, tuolla puolivarjossa kokoonvaipunut kalpea murhaaja ja sitten tämä lukitusta huoneesta kuuluva selittämätön kuolemankorina. Mutta Ristillä oli nyt ollut miettimisaikaa, ja hän ei antanut myöten uteliaisuudelleen. Hän ymmärsi amerikkalaisen tietävän enemmän kuin hän itse, ja ettei tämä sallisi hänen ottavan askeltakaan hänen suostumuksettaan. Rist otti taas sikaarinsa ja alkoi polttaa. Siinä oli vielä tulta. Amerikkalainen nyökkäsi hänelle hyväksyvästi ja otti äkkiä erään esineen taskustaan. Se oli kallisarvoista vanhaa kultasepäntyötä oleva taskukello, joka voi olla silmänruokana missä kokoelmassa tahansa. Amerikkalainen työnsi sen pöydän yli Ristille.

– Nyt alan ymmärtää teitä paremmin, sanoi Rist jäykästi, tuohan on eräs kallisarvoisimmista koruistani. Oletteko varastanut mitään muuta?

– En ole varastanut teiltä lainkaan mitään, vastasi amerikkalainen ja poimi taskustaan eri esineitä, vielä vanhan kultaisen taskukellon, pari jalokivikoristeista nuuskarasiaa, erään briljanttikorun ja helmikoristeisen miekankahvan.

– Kaikki nämä esineet ovat minun, sanoi Rist, tähän asti ne ovat olleet hyvässä tallessa tuolla laatikoissani, ja nyt vedätte ne esille taskustanne. Tahdotteko vielä väittää, ettei käyntinne tarkoitus ole selvä?

– Kyllä, vastasi amerikkalainen. Tarkoitukseni ei todellakaan ole ollut varastaa teiltä mitään. Olen varma, että arvoesineitänne laskiessanne huomaatte, ettei niistä puutu mitään.

– Mutta tahdotteko sitten selittää minulle, mitä tuolla lukitussa huoneessa tapahtuu. Tiedätte varmaan syyn tuohon kauheaan voihkinaan.

– Tiedän kyllä, vastasi amerikkalainen, mutta tahdon kernaimmin, että tutkitte itse asian. Ovi ei ole lukossa.

– Näytte tuntevan taloni paremmin kuin minä itse, sanoi Rist.

– Tällä hetkellä kylläkin. Ei, ei, älkää pitäkö niin kiirettä. Teidän on odotettava, kunnes olette yksin, ja silloin saatte mennä huoneeseen. Siellä on valoisaa.

Hän näytti revolveria.

– Mutta sitä ennen teidän on ladattava tämä ase ja pidettävä se kädessänne, kun avaatte oven. Tahdon antaa teille sen neuvon. Mutta odottakaa, kunnes olen mennyt. Sillä nyt minä menen.

– Menettekö todella?

– Kyllä, menen nyt, toisti amerikkalainen ja nousi. Rist katsoi ympärilleen ikäänkuin apua etsien.

Samassa kuului taas huuto.

XVII

TOINEN

Amerikkalainen otti pari askelta sitä ikkunaa kohden, joka oli merelle päin. Ikkunaa peitti paksu verho, mutta sisälle asti kuuluvasta selvästä aaltojen kohinasta Rist ymmärsi ikkunan olevan auki. Hänkin oli noussut. Hän seisoi ja mittaili etäisyyttä itsensä ja amerikkalaisen sekä heidän molempien ja revolverin välillä.

Amerikkalainen ymmärsi hänet ja hymyili. Tuo kaamea huuto viereisessä huoneessa oli lakannut.

– Näette, että jätän tänne kaiken teille kuuluvan, kaikki arvoesineenne ja aseenne. Olen tullut tänne vapaaehtoisesti ja haluan nyt lähteä. Olen osoittanut teille suurta luottamusta, ja nyt seisotte kuitenkin ja mietiskelette, kuinka voisitte estää minua lähtemästä.

– Olette oikeassa, vastasi Rist, olkaa varovainen. Älkää vähäksykö minua. Mutta tahdon vielä puhella kanssanne eräästä asiasta. Ettekö tahdo istuutua uudelleen?

– En, olen sanonut teille, mitä minulla on ollut sanottavaa. Minulla ei ole mitään syytä viipyä täällä kauempaa. Ei teilläkään oikeastaan ole minulle mitään sanomista. Te koetatte vain voittaa aikaa keksiäksenne jonkin ratkaisun. Ehkä toivotte saavanne apua. Odotatte ehkä vieraskäyntiä jonkun minuutin kuluttua. Mitä minä tiedän? Minä lähden joka tapauksessa nyt. Teidän ei pidä millään muotoa koettaa estää minua. Annan teille sen neuvon.

Hän mittaili poliisia tutkivasti kiireestä kantapäähän.

– En anna hienostelevan ulkomuotonne pettää itseäni, sanoi hän. Näytätte keikarilta, suvusta huonontuneelta tanssisankarilta, mutta olen oppinut arvostelemaan ihmisiä. Ette varmaan ole voimiltanne mitätön. Mutta katsokaa minua? Mitä uskotte minusta? Annan kunniasanani, että olen kylliksi vahva käsikähmässä paikalla lyömään teidät maahan. Älkää siis koettakokaan lähestyä minua. Olen sitäpaitsi jättänyt revolverin tuonne pöydälle. Olisi tietysti ollut helpompaa lähteä talostanne revolveri kädessä, mutta en tahdo ottaa teiltä mitään. Teidän täytyy myöntää, että esiinnyn täysin tyylikkäästi. Minä käsitän, että samalla hetkellä kuin hyppään ulos ikkunasta, kiiruhdatte revolverin luo, otatte sen ja työnnätte makasiinin paikalleen. Siihen menee ehkä puoli minuuttia. Mutta se on minulle tarpeeksi. Kiitän teitä tästä keskustelusta, joka on ollut minulle nautinnollinen, ja toivon, että tekin tahdotte erota minusta haluamallani tavalla. Sanon teille, että minulla on tyyliaistia. Vihaan kaikkia tyhmiä ja tarpeettoman väkivaltaisia kohtauksia.

– Jään seisomaan tähän, vastasi Rist rauhallisena. Menkää vain!

Amerikkalainen meni vielä pari askelta ikkunaa lähemmäksi, niin että voi tarttua verhoon kädellään ja työntää sen syrjään. Aaltojen kohina kuului sisälle, ja sikaarinsavu kiemurteli raittiissa vedossa. Rikoksellinen seisoi nyt aivan ikkunan vieressä. Puutarhan puut näkyivät sysimustana paalustona ilmavaa kesätaivasta vasten.

– Hyvästi, herraseni, sanoi amerikkalainen haltioituneena. Vielä sananen. Pelaatteko?

– Mielelläni.

– Hasardiako?

– Mieluimmin.

– Niin minäkin. Ja kun kahmaisen voiton taskuuni, sanon aina: "Peli on lopussa, hauska tavata taas."

– Voitatteko aina? kysyi Rist.

– Aina, vastasi amerikkalainen, ja kiitän teitä tästä erittäin jännittävästä hetkestä. Mutta nyt on peli lopussa...

Näin sanoen hän heilautti itsensä ulos ikkunasta kevyesti kuin voimistelija. Hiekka narisi hänen jalkojensa alla, sitten rapisivat lehdet kuin pakenevan eläimen jälkeen, ja hänen hilpeä äänensä kuului: "Hauska tavata taasen!" Senjälkeen oli kaikki hiljaista.

Rist meni kiirehtimättä ikkunan luo ja katsoi ulos. Oli mahdotonta saada mitään käsitystä siitä, mihin suuntaan toinen oli paennut. Ehkä järvelle päin, ehkä vastakkaiseen suuntaan vievää tietä pitkin. Puut ja pensaat olivat tiheinä ja läpitunkemattomina talon ympärillä. Ei kuulunut enää mitään. Ehkäpä hän, kun kaikki kävi ympäri, seisoi hiljaa ja liikkumatta pimeydessä katsellen häntä, Ristiä, joka seisoi selvästi eroittuneena ikkunan valaistussa kehyksessä. Ei kuulunut yhtään ihmisääntä, vain laineiden ikuiset, pitkät lyönnit rantaa vasten. Rist veti nopeasti verhon ikkunan eteen ja meni takaisin pöydän luo. Hän latasi revolverin ja meni viereisen huoneen ovelle.

Se oli ruokasali. Kattokruunussa oli valo. Rist pysähtyi muutamaksi hetkeksi kynnykselle ja tarkasteli tilannetta. Huoneessa oli selvästi taisteltu. Tuolit olivat kumossa, lasit rikottu. Lattialla oli pöytäliinaan kääritty käärö. Rist näki heti siinä olevan ihmisen. Paksun jaappanilaisen pöytäliinan silkkikukkien keskeltä pistivät esiin pörröiset, ajamattomat rikollisenkasvot. Kaksi silmää, jotka näyttivät olevan pullistumaisillaan ulos päästä, tuijottivat pahasti häneen. Rist heitti pöytäliinan pois ja näki, että lattialla makaava mies oli sidottu käsistä ja jaloista ja että hänen suussaan oli kapula, joka oli vähällä kuristaa hänet. Rist otti kapulan pois. Mies veti syvään henkeä, mutta hän oli niin väsynyt, ettei useaan minuuttiin voinut liikahtaakaan. Kun hänen voimansa olivat palanneet, alkoi hän kauheasti sadatella, mikä näytti tuottavan hänelle lievennystä.

– Tekö täällä olette kiljunut niin kamalasti? kysyi Rist.

Mies veti henkeä, sylki ja sähisi.

– Koettakaahan itse huutaa tuo esine suussanne, sanoi hän.

Äkkiä hän kysyi:

– Oletteko saanut hänet pois?

– Hän on poissa, vastasi Rist.

Mies tuijotti muutaman sekunnin tutkivasti Ristiin ja kysyi sitten:

– Olemmeko kahden saaliin jaossa?

– Mitä tarkoitatte?

– Tarkoitan että oletteko lyönyt kuoliaaksi hänet tuolla.

– En, hän on juossut tiehensä,

– Silloin hän on varmasti mennyt hakemaan poliisia. Teidän on pidettävä kiirettä.

– Minkä takia minun on pidettävä kiirettä? kysyi Rist.

– Teidän on tietenkin leikattava poikki nämä kirotut köydet. En voi liikahtaakaan. Sitten voitte panna pois tuon revolverin. Sitä ei tarvita veljesten kesken.

Rist piti revolverin, mutta katkaisi köydet miehen jalkojen ympäriltä. Ne olivat hänen ikkunaverhojaan.

– Kädet myös, karjui mies kärsimättömästi.

– Olkaamme rauhallisia, vastasi Rist, kaikki kyllä vähitellen järjestyy.

Hän auttoi miehen jaloilleen ja antoi hänen istuutua erääseen tuoliin. Roisto asetti sidotut kädet eteensä pöydälle ja koetti purra solmun hampaillaan. Rist alkoi uhkaavasti ojennella revolveria.

– Olkaahan hiljaa, sanoi hän. Keneksi te oikeastaan minua luulette?

Rosvo loi häneen karsaan, epäilevän katseen.

– Jaammeko saaliin kahden? kysyi hän uudelleen.

– En ymmärrä, mitä tarkoitatte?

– Ettekö sitten ymmärrä, tiuskasi toinen, että hän voi tulla poliisin kanssa minä hetkenä tahansa.

– En pelkää poliisia, vastasi Rist. Minä asun täällä, tämä on minun taloni.

– Sinun talosiko, huudahti toinen irvistellen kumartuen käsiensä yli. Sinun talosiko?

Äkkiä hänet lienee vallannut jokin vastustamattoman koomillinen ajatus, sillä hän päästi kaikuvan naurun. Hän nauroi niin, että koko ruumis tutisi, ja hänen täytyi pidellä vatsaansa sidotuin käsin. Rist katseli häntä vaieten.

Hän oli keski-ikäinen mies, tavallinen tyhjäntoimittajan tyyppi, huonosti puettu, kasvot juomisesta pöhöttyneet, kädet rumat ja likaiset. Rist oli tuntevinaan hänen piirteensä rikollisalbumista, mutta ei tällä hetkellä voinut muistaa tarkemmin. Yhä tutisten naurusta mies sanoi:

– Se juttu oli minusta hauska. Puuttuuko teiltä mitään, hyvä herra, lisäsi hän leikillisesti.

– Puuttuu ainakin poliisi, vastasi Rist ja meni puhelimen luo.

Johto oli katkaistu ja se seikka sai miehen uudelleen purkamaan iloaan.

– Se on itse asiassa teille sangen ikävää, sanoi Rist, sillä nyt saatte istua täällä koko yön sidotuin käsin.

– Päästäisitte minut mieluummin irti ja juoksisitte toisen jäljestä. Minähän en ole ottanut mitään. Se on...

Hän näytti miettivän.

– Se merkitsee sitä, että tuo toinen on ottanut teiltä sen, minkä te jo olitte varastanut.

Mies nyökkäsi.

– Aivan oikein, hyvä herra, sanoi hän, aivan oikein. Ne olivat hienoja tavaroita. Olin jo laskenut saavani niistä vähintään viisisataa kruunua Borgergaden juutalaiselta. Mutta sitten hän tuli.

Rist istuutui ja koetti muistella, missä hän oli nähnyt miehen ennen. Sitten hän äkkiä muisti hänet eräästä varkausjutusta vuosi sitten.

– Tällä kertaa teidän käy hullummin, sanoi hän. Viime kerralla saitte viisitoista kuukautta.

XVIII

KOLMAS

Äkkiä roistolle näytti valkenevan.

– Kuulutteko niihin "tuolla ylhäällä?" kysyi mies ja teki merkitsevän liikkeen päällään.

– Olen poliisilaitoksesta.

– Ja tekö hallitsette tätä taloa?

– Aivan oikein.

– Mutta silloinhan juttu on kaksin verroin hauska, sanoi roisto ja nauroi taasen. Silloin saan luvan onnitella teitä!

– Kertokaahan, sanoi Rist, kuinka päähänne pälkähti murtautua tänne?

– Kerronpa tietenkin. Mikä kunnia minulle, että olen murtautunut poliisin taloon! Olen kierrellyt täällä ympäristössä muutaman päivän ajan ja kerjännyt työtä.

– Ettekö ole saanut mitään?

– En, jumalankiitos. Mutta sitten näin tämän pikku pesän. Tällähän on oivallinen asema, yksinäinen ja houkutteleva. Ja koko iltana täällä ei ole ristin sielua. Olisinhan idiootti ellen käyttäisi hyväkseni sellaista tilaisuutta. Eikö niin?

– Milloin päätitte ryhtyä tekoon? kysyi Rist.

– Peijakas, vasta eilen illalla istuessani tuolla kapakassa ja saadessani pari ryyppyä.

– Puhuitteko kenenkään kanssa asiasta?

– En, hitto vieköön, en puhunut. Tällaista herkkupalaa ei jaeta toisen kanssa.

– Tiedättekö aivan varmaan, ettette ole maininnut suunnitelmastanne kenellekään ihmiselle?

– Aivan varmasti.

– Hyvä, tulitteko ikkunasta sisään?

– Tulin. Ja tein tuolla sisällä hienoa jälkeä, siitä voitte olla varma. Katsokaa itse. Ei yhtään laatikkoa ole turmeltu. Mutta olettepa te kunnon mies, kun pidätte sellaisia lukkoja, joita on niin perin helppo avata. Niin monella muulla on tuo uudenaikainen jox-lukko, josta ei ole mihinkään. Läpihän on päästävä joka tapauksessa ja silloin ei tarvitse pilata huonekaluja. Miten ihastuinkaan kaikista niistä kauniista pikku esineistä, jotka sain käsiini. Säntilleen sellaisia pieniä uudenaikaisia kauniita kapineita, jotka on helppo muuttaa rahaksi. Hitto vieköön, taskuni olivat aivan pullollaan. Jos olisin ollut viisas, olisin mennyt sen tempun jälkeen, mutta tulin sitten tietysti ajatelleeksi pöytähopeita. Ajattelin, että niin hyvin järjestetyssä ja hienossa pikku talossa täytyy olla pöytähopeatakin. Ja niin menin tuonne sisään. Olin juuri kaapilla ja selailin laatikoita, kun se toinen kävi kimppuuni. Luulin häntä tietysti talon herraksi ja ajattelin: "Kas, nyt on tosi kysymyksessä." Eihän oikein halua tulla lukkojen taakse, kun on juuri sieltä päässyt. Täytyi siis ensin kamppailla. Jos ihmiset vain osaisivat pysyä alallaan ja antaa meidän murtovarkaiden työskennellä rauhassa, niin ei tässä maailmassa surmattaisi niin paljon ihmisiä. Nousin siis hyökätäkseni suoraa päätä miehen kimppuun, mutta herra paratkoon. (Hän värisi vielä ajatellessaankin ja väänteli käsiään.) En, piru vie, ymmärrä miten kaikki kävi, mutta yht'äkkiä makasin lattialla, päässäni humisi, ja hän oli päälläni. Hänet teidän pitäisi saada käsiinne, se olisi saalis poliisille. Tuossa tuokiossa olin sidottu ja hän pani tuon kauhean esineen sauhuni! Sitten hän veti taskuistani kaikki varastamani korut. Koko aikana hän ei virkkanut sanaakaan. Hän teki hienoa työtä, kunnioitan häntä. Esinettä toisensa jälkeen hän katsoi valoa vasten, katsoi tutkivasti kuin lääkäri lääkepullojaan. Sitten hän pani kaikki omaan taskuunsa. Oli surkeata maata sidottuna ja sietää kaikki. Sitäpaitsi olin tukehtumaisillani. Kun hän oli valmis, potkaisi hän minua, tunnen sen vieläkin, ja sitten hän sanoi minulle: "Nyt makaat hiljaa, mokoma sika". Niin hienoja sanoja hän osasi käyttää. Sitten hän meni tiehensä. Nyt hän menee poliisia hakemaan, ajattelin, ja seikkailu on lopussa, poika parka. En voinut tehdä muuta kuin mukautua kohtalooni. Olin iloinen, etten ollut ennättänyt lyödä häntä kuoliaaksi, sillä silloin olisi edessäni ollut toinen leikki, kun jouduin kiinni. Mutta hetken kuluttua kuulin ääniä viereisestä huoneesta. Silloin te olitte tullut. Makasin aivan hiljaa inhottavan kapulan vaipuessa yhä syvemmälle ja syvemmälle kurkkuuni, ja koska luulin tukehtuvani, arvelin olevan parasta yrittää huutaa. Mutta kurkustani heltisi vain kummallisia ääniä. En ole milloinkaan ilmaissut ajatuksiani sillä tavalla. Häiritsinkö?

Rist nousi äkkiä revolveri kädessä. Murtovaras nousi myöskin ja koetti suojata itseään käsillään.

– Älkää ampuko, hän pyysi. En ole tehnyt mitään.

– Hiljaa! jyrisi Rist.

Hän kuunteli. Kaukaisten ihmisäänien kaiku tunkeutui hänen korviinsa. Sitten hän kuuli läheneviä askeleita. Puutarhaan oli tullut ihmisiä.

– Menkää kauemmaksi, sanoi hän ja osoitti revolverilla.

Murtovaras siirtyi hitaasti. Hän tuijotti Ristiin ihmeissään.

– Kolmas, mutisi hän, kolmas tulee nyt. Silloin ette te ehkä olekaan talon herra. Meitä on useita liikkeellä tänä iltana.

Rist sai hänet lopulta sijoitetuksi siten, ettei hänen tarvinnut olla selin häneen kääntyessään uusien tulokkaiden puoleen. Äänet ja askeleet kuuluivat jo selvemmin. Tulijat eivät ilmeisesti halunneet salata itseään. Pian kuului puhetta ja askeleita eteisestä. Rist asettui kynnykselle molempien huoneiden väliin. Ovi avautui ja sisälle astui sivilipukuinen herra sekä univormupukuinen poliisikonstaapeli. Sivilipukuinen säpsähti nähdessään Ristin revolveri kädessä.

– Täällähän näyttää vakavalta, sanoi hän. Tulemmeko ajoissa?

Rist heitti revolverin pöydälle.

– Tekö se olette, Fristrup, hän sanoi. Kuinka ihmeessä te olette täällä?

Fristrup oli paksu ja punertava juutinmaalainen, hän oli reipas ja nauroi kaikuvasti. Hän oli Hellerupin osastoon kuuluva poliisiupseeri ja yksi niitä harvoja toimivia poliiseja, jotka lähemmin tunsivat Ristin.

– Tulemme tietysti senvuoksi, hän sanoi, että olette lähettänyt hakemaan meitä.

Fristrup huomasi nyt murtovarkaan, joka seisoi ja katsella mulkoili nurkassa.

– Kas, tuossahan on veijari, hän sanoi. Huomaanpa hänet vanhaksi tutuksi. Vapaus ei käynyt pitkäaikaiseksi tällä kertaa.

Hän katseli solmuja rikoksellisen ranteissa. Hienoa työtä, hän sanoi. Osaatte senkin taidon, Rist. Olette ihmeellinen.

Sitten hän katseli amerikkalaisen pöydälle asettamia esineitä. Hän nosti säihkyvän koristeen valoa vasten.

– Tämä on juuri se, joka ei ole oikea, hän sanoi.

– Tämä, joka ei ole oikea, toisti Rist koneellisesti.

Fristrup katsoi häneen.

– Ei, nyt olette liian kummallinen, huudahti hän kärsimättömästi. Älkää tekeytykö tyhmäksi sellaiselle miehelle, joka tuntee teidät. Minun piti sanoa terveisiä ja sanoa, ettei tämä koriste ole oikea. Hän sanoi unohtaneensa sanoa sen itse.

– Kuka? kysyi Rist.

– Ystävänne tietysti, hän, joka tuli poliisiasemalle hetki sitten ja kertoi teidän istuvan täällä ja vartioivan murtovarasta.

– Ymmärränkö teidät oikein? kysyi Rist ihmeissään. Onko tuo amerikkalainen hetki sitten ollut luonanne?

– On, kuulettehan sen.

– Itse poliisiasemallako?

– Mutta mikä teidän on, ihminen? Totta kai tiedätte sen?

– Kuulkaahan, rakas ystävä, sanoi Rist, haluatteko saada lasin konjakkia? Tunnen kurkkuni kumman kuivaksi.

– Näyttääpä todella siltä kuin tarvitsisitte sitä, vastasi Fristrup, ja juon kernaasti lasin kanssanne.

XIX

PANKKIIRI

Enevold Rist heräsi kahdeksan aikaan seuraavana aamuna rauhallisen ja vahvistavan unen jälkeen. Hän makasi hetkisen ja kuunteli ja ajatteli yön tapahtumia. Hän kuuli vanhan siistijättären hääräävän keittiössä. Oli taas säteilevän kirkas ja lämmin päivä. Tuuli humisi puiden latvoissa kattojen yllä, ja verhot avoimessa ikkunassa lepattivat kuin purjeet.

Malene, vanha palvelijatar, tuli sisälle kahvitarjottimineen ja antoi samalla hänelle sähkösanoman. Se oli Sune Arvidsonilta.

"Matkustan pois tänään päivällä", oli siinä. "Haluan sitä ennen jutella kanssanne".

Professori ei maininnut mitään matkan syystä, aiheuttivatko sen yksityisasiat vai murhajuttu. Ehkä hän tuntee hermojensa kärsivän tästä ikuisesta ratkaisemattomasta arvoituksesta ja tahtoo levätä, ajatteli Rist.

Yön tapahtumat risteilivät vielä hänen päässään. Koko käytettävissä oleva poliisivoima oli mobilisoitu ja seutu etsitty kauttaaltaan. Rist oli vielä kuulevinaan polkupyöräilijäin kilistellen hajoavan teille. Säteilevän kaunis kesäaamu oli karkoittanut pimeän puista sekä paljastanut maat ja tiet. Mutta rikoksellisesta ei näkynyt jälkeäkään missään.

Yön tapahtumiin oli liittynyt eräs seikka, joka kerta toisensa jälkeen oli pyörinyt Ristin ajatuksissa. Hellerupin poliisiasemalle tullut mies ei laisinkaan ollut tuon arpiposkisen amerikkalaisen näköinen. Hän oli mieluummin muistuttanut tuota salaperäistä miestä leveälierisine taiteilijanhattuineen, miestä, joka edellisenä yönä oli tullut Milden asunnosta. Ristin laskujen mukaan ei voinut olla kulunut puolta tuntia kauemmin amerikkalaisen paosta Ristin talosta hänen käyntiinsä poliisiasemalla. Jos otti huomioon matkan, niin miehellä oli ollut vain muutamia minuutteja aikaa naamioimiseen. Hänellä täytyi siis olla olinpaikka jossain lähellä. Rist ei hetkeäkään epäillyt, etteikö mies ollut sama henkilö.

Seutua tutkittaessa oli kiinniotettua murtovarasta kuulusteltu poliisiasemalla. Poliisi totesi hänet vanhaksi tuttavaksi. Kaikesta päättäen hänellä ei ollut tuossa kaameassa murhajutussa muuta tekemistä, kuin että hän aivan tilapäisesti oli joutunut sivuamaan sitä. Hän oli mitätön henkilö suuresta myllertävästä rikoksellisten maailmasta. Murtautuessaan Ristin huvilaan hän kohtalon oikusta oli joutunut suuren murhajutun pyörään, pyörän hampaat olivat tarttuneet häneen ja pyöräyttäneet häntä ympäri muutaman yöllisen hetken ajan ja senjälkeen taas sinkauttaneet syrjään.

Rist ei kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä kummallista sattumaa, joka sai amerikkalaisen törmäämään yhteen murtovarkaan kanssa, juuri kun hänen itsensä piti tehdä tuo valonarka vierailunsa huvilaan. Se oli kerta kaikkiaan sattuma, mutta tavaton sattuma. Näytti kuin olisi taas sattunut niin kummallisesti, että yksinkertaisempi ja alemmalla tasolla oleva rikollistyyppi tälläkin kerralla olisi raivannut tietä toiselle, tärkeämmälle. Mutta Enevold Rist oli kuitenkin täysin varma siitä, ettei murtovarkaalla ollut aavistustakaan amerikkalaisen olemassaolosta eikä mies ollut missään yhteydessä hänen kanssaan. Rist oli huomannut sen kuulustelusta. Murtovaras oli liiaksi yksinkertainen ja hajanainen osatakseen teeskennellä.

Mutta kun Rist koetti saada selvää amerikkalaisen käynnin tarkoituksesta, joutuivat hänen ajatuksensa täydelliseen sekamelskaan. Etsikö hän jotain poliisin huvilasta? Oliko hänen aikomuksensa ollut murhata Rist? Miksi hän ei siinä tapauksessa ollut tehnyt niin? Hänellähän oli enemmän kuin tunnin ajan ollut tilaisuus siihen. Vai oliko hänen aikomuksensa todellakin koettaa vakuuttaa Ristille, että asia pitäisi pysäyttää vangittuun Knud-Aage Hanseniin, ettei pitäisi yrittää tutkia edelleen? Siinä tapauksessa amerikkalainen oli tehnyt naivin väärän laskelman, sillä tuon kummallisen yöllisen kohtauksen jälkeen Rist oli vasta oikein saanut halun perusteellisesti syventyä tuohon salaperäiseen labyrinttiin. Ei, se ei voinut olla tarkoituksena. Silloin ei tullut neuvoksi muu kuin uskoa amerikkalaisen sanoja, että hän oli esiintynyt näin tavattomalla tavalla hankkiakseen itselleen hetkiseksi jännittävää mielenliikutusta, jota ei monelle ole suotu – epätoivoisen uhkapelin, hirmuisen ja nurinkurisen leikin kuolemalla ja perikadolla. Kun Rist ajatteli tuota yöllistä hetkeä, väikkyi se hänen mielessään ikäänkuin epätodellisena – hiljaisuus ja mietiskelevä pimeys talon ympärillä, laiha, valkea käsi kiilloitetulla pöydällä, valppaat linnunsilmät kasvojen varjomaisissa piirteissä, ja koko tämä kuva unentapaisesti kietoutuneena murhan veriseen kaameuteen... Enevold Rist toivoi hartaasti, että saisi tavata uudelleen tuon arvoituksellisen ihmisen, mutta hän käsitti kuitenkin tämän miehen esiintymisen näyttämöllä merkitsevän vaaran ennettä.

Kello yksitoista Rist tapasi Sune Arvidsonin. Selostettuaan yön tapaukset hän sai professorilta amerikkalaisen käynnin tarkoituksesta uuden ajatuksen, jota hän ei ennen ollut huomannut. Arvidson oli niin huomattavasti muuttunut, että hän heidän erottuaan kauan askarrutti Ristin ajatuksia. Jo portaissa matkalla professorin asuntoon poliisilla oli muun muassa kohtaus, joka ensi hetkessä tuntui hänestä satunnaiselta, mutta joka tuonnempana sukelsi esiin hänen muististaan toisten tapahtumien valaisemana.

Rist ei milloinkaan kulkenut tätä vanhaa hienoa porraskäytävää ajattelematta murhayötä. Hän oli näkevinään murhaajan tulevan ovesta ja kulkevan maton peittämiä portaita alas nojautuen leikkauksilla koristettuun mahonkiseen kaidepuuhun. Miten luonnottomilta ja kieroilta nämä veriset muistot tuntuivat hänestä tässä hiljaisessa ympäristössä. Hienoja tomuhiukkasia parveili auringon juovassa, joka siivilöityi porraskäytävän ikkunan läpi. Kuparilaatassa ovella loisti vielä murhatun nimi – Milde, Hovijahtimestari.

Juuri kun Rist kulki tämän oven ohi näiden moninaisten muistojen vallassa, kuuli hän yläpuolella sijaitsevan huoneiston oven sulkeutuvan ja avautuvan, senjälkeen tulivat raskaat askeleet hiljaa portaita alas. Joku oli tullut professori Sune Arvidsonin huoneistosta. Ohikulkiessaan hän tunsi heti tulijan. Se oli pankinjohtaja Guggenheim. Koko kaupunkihan tunsi tämän kumaraisen raskaan olennon harmaankalpeine kasvoineen ja läähättävine hengityksineen. Guggenheim tuijotti ohikulkiessaan Ristiin, avasi kaksi suurta mustaa silmäänsä ja tuijotti mutta ilman uteliaisuutta. Rist ei oikeastaan tiennyt, miksi hän, Rist, samassa otti kellonsa ja katsoi sitä. Yksitoista.

– Tämähän on kesken kiireisintä liikeaikaa, hän ajatteli. Tuolla kaupungissa miljoonat odottavat liikekäyttöä ja hän oleskelee täällä syrjäisellä kadulla, mies, joka on kaiken etunenässä, finanssipohatta, jonka astmainen hengitys antaa merkin omaisuuksien kasvamiselle tai suistumiselle. Käynnillä täytyy silloin olla aivan erikoinen tarkoitus.

Rist tapasi, kuten sanottu, Arvidsonin aivan muuttuneena. Nyt hän oli juuri sellainen, jollaisena Rist oli hänet nähnyt työssään sairashuoneella kamppailemassa ihmiselämästä. Tuo hermostunut mietiskeleminen ja neuvoton ilme, jotka viimeisten viikkojen aikana olivat häntä rumentaneet, olivat nyt hävinneet ja tarmokas rauhallisuus oli astunut tilalle. Professori lopetteli parast'aikaa matkavalmistuksiaan. Matkalaukku oli lattialla valmiiksi pakattuna, sen päällä oli sadetakki ja kantohihnat.

– Kauaksiko? kysyi Rist.

– Matkustan Fyeniin tänään, vastasi professori.

– Yksinkö?

– Niin.

– Aiotte käydä Marielundissa, murhatun maatilalla?

– En oikeastaan, mutta aion oleskella muutamia päiviä naapurissa, mutta sitä ei kukaan saa tietää.

– Ymmärrän, vastasi Rist, ja tehden liikkeen ovea kohti hän lisäsi:

– Mitä hän haki täältä?

– Guggenheimkö, vastasi professori ja rypisti otsaansa. (Kysymys ei tuntunut miellyttävän häntä.) Hän kävi yksityisasioilla.

– Silloin sen on täytynyt olla hyvin tärkeä asia, huomautti Rist, koska hän tekee tällaisen käynnin keskellä liikeaikaa. Eikö tuo Guggenheim ollut Milden hyvä ystävä?

– En ole vielä kenenkään kuullut voivan nimittää itseään Guggenheimin ystäväksi. Milde tunsi hänet hyvin hyvästi. Hän kuului siihen Guggenheimin tuttavien joukkoon, mikä tämän mielestä oli miellyttävä.

– Guggenheimhän juuri tuli kanssanne murhan jälkeisenä aamuna? Hänhän näki myös kuolleen tuolissa.

– Kyllä, siksi että kuljimme tilapäisesti samaa matkaa sinä aamuna. Pankkiiri toi minut autollaan tänne.

– Ja Guggenheimhän maksoi Mildelle nuo satatuhatta Englannin puntaa päivää aikaisemmin?

– Guggenheimin pankki juuri, vastasi professori.

Rist seisoi hetkisen ja mietti, sitten hän kysyi:

– Oliko Guggenheimin käynti missään yhteydessä murhan kanssa?

– Sanoinhan, vastasi professori, että Guggenheim on käynyt luonani yksityisen asian vuoksi. Mutta nyt ette saa enempää kysellä. Teidän on muistettava, että olen lääkäri.

– Mutta minulla on kerrottavaa teille, sanoi Rist. Olen yöllä puhunut murhaajan kanssa.

Professori katsoi vaieten poliisiin näyttämättä vähintäkään hämmästyksen merkkiä.

XX

PROFESSORIN AJATUS

Rist selosti yön tapahtumat. Professori kuunteli tarkkaavaisesti. Hän näytti koko ajan laskevan jotain tai vertailevan poliisin kertomusta ja eräitä omia kokemuksiaan. Rist kertoi seikkailun tapansa mukaan mitä välinpitämättömimmällä tavalla. Se ei kuulostanut enää erikoisen suurelta elämykseltä, vaan tilapäiseltä tapahtumalta, jonka hän selosti. Ja raportti oli kuiva, kaavamainen ja tarkka, mutta Rist sai kuitenkin muutamalla hyvin esitetyllä pikku piirteellä kertomuksen vaikuttamaan elävältä. Lopetettuaan hän sytytti sikaarin. Hän tuntui hieman väsyneeltä.

– Iloitsin jo siitä, että saisin syödä aamiaista kanssanne tänään, sanoi hän, mutta koska te nyt matkustatte, on minun syötävä yksin. Sanokaahan mitä pidätte seikkailusta?

Professori väisti kysymyksen esittämällä toisen.

– Minua huvittaisi tietää, sanoi hän, mihin aikaan tulitte kotiin huvilaanne.

– Aivan minuutilleen en osaa sanoa, mutta tiedän varmaan sen tapahtuneen yhden tienoissa.

– Ja silloin rikoksellisen on jo täytynyt olla ollut tulossa jonkun aikaa.

– Niin, tietysti. Hänhän oli ennättänyt selvitellä jutun murtovarkaan kanssa.

– Luuletteko tuon jutun vieneen aikaa noin parikymmentä minuuttia? kysyi professori.

– Koska tämä herra on kysymyksessä, vastasi Rist, voimme otaksua, ettei hän tarvinnut pitempää aikaa.

– Siis hän on ollut huvilassa puoli yhden aikaan. Kun tulin kotiin eilen illalla, katsoin kelloa. Se oli viittätoista vailla kaksitoista.

Rist levitti silmänsä.

– Kun tulitte tänne Annan aukiolle, oli kello viittätoista vailla kaksitoista, sanoi hän ihmeissään. Mitä ihmettä sillä on tekemistä sen asian kanssa, että murhaaja tunkeutui Strandvejen varrella olevaan talooni tuntia myöhemmin?

Professori ei ollut tietääkseenkään toisen tekemistä muistutuksista, vaan jatkoi häiritsemättä omien ajatustensa kehittämistä.

– Torben Milden täytyi tulla hotelliinsa suunnilleen samaan aikaan ja taidekauppias Lorenzo Henglerin muutamaa minuuttia myöhemmin, koska hänellä on hieman pitempi matka.

Sitten professori lisäsi mietteissään:

– Mutta sehän on mahdotonta.

Enevold Rist istui ja tuijotti tylsänä savupilviin.

– En vieläkään ymmärrä, mitä nämä ajanmääräykset merkitsevät, sanoi hän. Ehkä myöskin teillä, hyvä professori, on ollut ilo tavata ystävämme murhaaja.

– Ei, vastasi professori puoleksi muissa mietteissä.

– Ette ole myöskään tavannut Torbenia tai taidekauppiasta?

– En heitäkään.

– Ajattelette ehkä jotain aivan muuta, kuin sitä, mitä tässä teille kerroin?

– En varmastikaan, päinvastoin, vastasi professori. Ilmoituksenne on ollut minulle erittäin mielenkiintoinen.

Poliisi hymyili.

– Miten kohteliaasti te puhutte, sanoi hän ivallisesti. Aivan kuin olisitte jossain salongissa. Lausutte ajatuksenne moitteettomasti, herra professori.

– Koetan vain yhdistää ilmoituksenne johonkin muuhun, selitti professori.

– Olette mahdollisesti saanut jonkun ajatuksen, ajatuksen, joka valaisee asiaa aivan uudelta puolelta?

– Ehkäpä olen.

– Ja tämän ajatuksen saitte ehkä eilen illalla kahdentoista aikaan?

– Sanokaamme niin.

– Suvaitsetteko ilmaista tuon ajatuksen.

– En, vastasi professori, en voi vielä sanoa sitä teille. Olen saanut erään ajatuksen, mielijohteen ehkä paremmin sanoen. Se ei ole sukeltanut esiin laskelmissani minkään uuden tapauksen johdosta, vaan aivan sattumalta. Ja ennenkuin uskallan ilmaista sitä kenellekään, täytyy minun ensin koetella tätä ajatusta, koettaa asettaa se yhteyteen eräiden todellisuusseikkojen kanssa.

– Tämä ajatus on siis hyvin kummallinen?

– Se on uskomaton, vastasi professori hymyillen.

– Ja nyt matkustatte Marielundiin tämän uuden olettamuksen vuoksi?

– Niin.

– Missä asutte siellä? kysyi Rist.

– Jahtimestarin luona, vastasi Arvidson. Hän on vanha ystäväni.

Hän kirjoitti kiireesti muutaman sanan käyntikortille.

– Tässä on hänen osoitteensa, hän sanoi. Kun sähkötätte, niin sähköttäkää jahtimestarille eikä minulle.

– Luuletteko siis tapahtuvan jotakin, joka tekee sähköttämisen tarpeelliseksi?

– Luulen, ja tulette itse ymmärtämään, milloin on tarpeellista lähettää minulle tietoja mitä kiireimmiten.

– Tietääkö Torben Milde mitään matkastanne?

Professori hätkähti.

– Se olisi onnettomuus, sanoi hän.

Enevold Rist katseli hetkisen professoria tutkivasti ja vakavasti.

– Hyvä, sanoi hän, kun Torben Mildelle tapahtuu jotakin, sähkötän minä.

Arvidson ei vastannut.

– Onko Torben matkustanut?

– On, hän matkusti Ruotsiin kello yhdeksän aamulla. Taidekauppias Hengler saattoi hänet laivalle.

– Mistä sen tiedätte? kysyi Rist.

– Olen saanut tietää sen hotellista, vastasi professori. Minulle oli hyvin tärkeätä tietää se.

Alhaalla kadulla toitotti auton torvi. Professori katsoi kelloaan.

– Se on tilaamani auto, hän sanoi, minun on aika lähteä.

– Sallikaa minun tehdä vielä eräs kysymys, sanoi Rist noustessaan. Olen koettanut löytää tarkoituksen murhaajan yölliselle käynnille luonani, mutta en voi keksiä mitään hyväksyttävää syytä. Hän ei tullut varastamaan...

– Ei.

– Eikä murhaamaan minua.

– Ei, ei sitäkään, sillä silloin hän olisi sen tehnyt.

– Eikä myöskään sekottaakseen tutkimuksia.

– Ei, sillä se ei olisi hänelle onnistunut.

– Silloin ei ole muuta jäljellä kuin se uskomattomuus, että hän on tullut yksinomaan elääkseen tunnelman, jännittävän vaihtelun hetken yksitoikkoisessa elämässä.

– Uskotteko todella niin, kysyi professori.

– Minun on vaikea uskoa, vastasi Rist.

Professori jatkoi:

– Teidän on otettava huomioon, että olemme tekemisissä erinomaisen ovelan roiston, sydämettömän ja kylmästi laskevan ihmisen kanssa, joka ei vähääkään häikäile. Hän on varmaan taituri alallaan ja harjoittaa rikollisuuden tiedettä puhtaasti tieteellisellä tavalla. Mutta sellaisen yöllisen retken luoksenne on täytynyt joka tapauksessa olla häneltä hyvin uskallettua. Hän on todella asettanut henkensä alttiiksi. Niin paljon hän ei olisi uskaltanut, ellei olisi ollut mitään voitettavana. Voitte olla varma siitä, että hänen käynnillään on ollut jokin hyötytarkoitus.

– Mutta, herran nimessä, mikä hyötytarkoitus?

– Murhaajalle on esimerkiksi voinut olla tärkeätä, että hän juuri puoli yhden ja kahden välillä yöllä on oleskellut teidän talossanne.

– Tarkoitatteko, että hän on halunnut näyttäytyä määrätyllä kellonlyönnillä määrätyssä paikassa?

– Kyllä, sillä hänenhän on ollut mahdotonta olla samaan aikaan aivan toisaalla.

– Alan uudelleen ajatella teidän aikalaskelmianne, alkoi Rist – Mutta auton uudistettu toitotus keskeytti hänet, ja professori ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.

... Ei kukaan osannut kuljeskella joutilaana siten kuin Enevold Rist, kun hän oikein oli sillä tuulella. Hän ikäänkuin täytti ajan ja kaupungin ja ympäristönsä toimettomuudellaan. Sellaisina aikoina kaikki oli hänen ympärillään hiljaista, ei mitään tapahtunut, tunnit laahautuivat eteenpäin tyhjinä. Juuri tänä päivänä hän näytti halukkaalta sellaiseen haaveiluun. Hän tuntui ikäänkuin äkkiä harmistuneen siitä, että oli liian kauan ollut toiminnassa. Hänen täytyi taas näyttää kaupungille oikeat kasvonsa. Hän ei osoittanut suurenmoista toimettomuuttaan lojumalla sohvalla tai riippumatossa, vaan näyttäytymällä kaikkialla, missä toisilla oli jotakin toimitettavaa, missä väiteltiin, tanssittiin, puheltiin tai tehtiin mitä muuta tahansa. Hän ilmaisi huolella viljellyn velttoutensa levittämällä ympärilleen sanomatonta kyllästymistä.

Kun hän vihdoin iltapuoleen oli vinosti paistavan auringon lempeässä valaistuksessa Kongens Nytorvilla ja ajatteli mennyttä päivää ja kaikkea sitä mieliharmia, minkä hän läsnäolollaan ja esiintymisellään oli valmistanut ympäristölleen, tuntui hänestä taas äkkiä aivan varmalta, että murhaaja oleskeli yhä edelleen tässä suuressa, kauniissa ja kummallisessa kaupungissa, jonka katuja hän juuri oli kuljeskellut verkalleen ja oikullisesti. Tämä vaarallinen yksinäinen ihminen eli ja vaikutti täällä; ehkä hän taasen tänään ihmisjoukkoon piiloutuneena oli tuijottanut häneen. Ristillä ei ollut nyt mitään tietoa hänestä. Murhaaja ei ollut jättänyt jälkeensä mitään merkkiä mentyään hänen luotaan edellisenä yönä. Rist käsitti, ettei häntä kannattanut etsiä tulevista tapahtumista. Häntä täytyi etsiä takaapäin löytääkseen kiinnekohdan. Ja sitten hän ajatteli uudelleen kauhean tapahtuman pala palalta, rengas renkaalta: murhan, poliisiaseman, Havanna-Katariinan. Asia alkaa oikeastaan tässä, ajatteli hän, sillä täällähän vangittu Knud-Aage ensimäisen kerran esiintyy amerikkalaisen seurassa.

Hän päättää taas käydä Havanna-Katariinan luona. Hän ei mennyt sinne varsinaisesti tulosten toivossa vaan haluten liittää uuden nivelen vetelehtimiseensä. Hän vuokrasi auton ja lähti. Mutta odottamattomana hän näkyi olevan niin vähän tervetullut, että hänen täytyi asettaa kävelykeppinsä oven rakoon estääkseen ovea sulkeutumasta nenänsä edessä.

XXI

ERÄS KOHTAUS

Katariina avasi itse hänelle, mutta äärettömän varovasti, ikäänkuin olisi pelännyt murtovarkaita. Hän asettui heti keskelle ovea lujasti aikoen olla päästämättä häntä sisälle. Hänen silmänsä säkenöivät. Juuri nämä etelämaalaiset syvät säihkyvät silmät olivat hankkineet Katariinalle varsinkin entisinä aikoina niin monta ihailijaa. Mutta nyt oli aika pidellyt pahoin hänen huumoriaan. Mutta hän sai joka tapauksessa ottaa vastaan paljon vieraskäyntejä ja hän oli ymmärtänyt kohottaa asemaansa. Pitkien vuosien kuluessa hän oli ymmärtänyt käyttää hyväkseen sitä seikkaa, että Kööpenhamina yhä oli huvinhaluinen suurkaupunki, vaikka sen huveille oli asetettu rajoituksia. Hänellä oli suuri huoneisto, jonka hieno sisustus pääasiallisesti tarkoitti päivänvalon sulkemista pois. Hänen kotinsa ei ollut ainoastaan kokous- vaan myöskin turvapaikka. Koko elämällä täällä oli eräänlainen taiteellinen silaus, joka ei kuitenkaan saanut näyttää boheemimaiselta. Katariina, joka tuli raivoihinsa kuullessaan lisänimensä Havanna-Katariina, nimitti mielellään tätä kaikkea "salongikseen", mutta vanhojen tuttaviensa kesken hän varovasti vältti tätä rohkeata nimitystä. Sekä kööpenhaminalaiset että muukalaiset voivat täällä tavata toisensa ja pitää kokouksiaan. Vieläpä diplomaattimaailmassakin hänen "salonkinsa" oli sikäli tunnettu, mikäli se muistutti vastaavia laitoksia muissa maissa. Se toimi monipuolisesti, salaperäisyyden verhoon kätkettynä, sillä viisas emäntä ymmärsi salaperäisyyden vetovoiman. Kun miesten kesken puhuttiin erikoisen huomiotaherättävästä tapauksesta "Havannassa", ei sen tarvinnut merkitä mitään muuta kuin tuota pari kertaa sattunutta tapausta, että koko talo usean vuorokauden ajan oli ollut suljettuna, koska joku peliseurue arvokkaita hyvintunnettuja liikemiehiä oli istunut ja antanut kullan virrata mielettömässä uhkapelissä. Katariinan tarjoilupöytä oli erinomainen.

– Et tule sisään, huusi hän Ristille, joka asetti keppinsä oven ja kynnyksen väliin.

– Tietysti tulen sisään, vastasi hän. Sinun täytyy antaa minulle lasi whiskyä, Katariina, on mahdotonta juoda sitä törkyä, mitä kaupungilla saa.

– Mutta minulla on tällä kertaa hyvin tärkeä konferenssi.

– Konferenssiko, sanoi hän, sepä hienoa. Päästähän vain minut juomaan whiskyni. Mitä sinun diplomaattiset salaisuutesi minuun kuuluvat.

Katariina tunsi pienen Ristin. Hän tiesi, että kun tämä oli itsepäisellä tuulella, ei hänelle voinut mitään. Hänet täytyi päästää sisään vaikka vastahakoisestikin. Enevold Rist kuului niihin hänen ystäviinsä, joihin hän ei koskaan voinut oikein suuttua. Hän ihaili tämän laiskottelevaa elämäntapaa, hienoutta, hänen hulluja päähänpistojaan ja tiesi sitäpaitsi hänen olevan melko vaarattoman ja että häneen voi luottaa. Mitään tarkempaa tietoa hänellä ei siis ollut miehestä. Jos joku olisi tullut kertomaan Katariinalle, että Rist kuului salaiseen poliisijärjestöön, olisi hän nauranut täyttä kurkkua. Kun Katariina nauroi aitoa luonnollista nauruaan, joka ihmeellisin mielleyhtymin johti ajatukset Antwerpenin satamaan, kulki väristys pitkin elostelijoiden luita ja ytimiä.

Rist katsoi ympärilleen hallissa. Siellä oli hyvin ahdasta, sillä pieni huone oli ahdettu täyteen mattoja, sohvia, pelipöytiä, toilettiesineitä ja pölyisiä, suuriin maljakkoihin pantuja paperikukkia. Rist heitti pois hattunsa ja keppinsä ja katsellessaan itseään eräästä peilistä hän kysyi Katariinalta:

– Etkö ole ollut yksinäinen loppuaikoina? Olen kuullut kerrottavan, että ystäväsi on poissa.

– Täällä on kaikkea muuta kuin yksinäistä, vastasi Katariina tylysti.

– En tarkoita niin paljon ulkonaista kuin sisäistä yksinäisyyttä, sanoi hän pateettisesti.

– Oletko juovuksissa? kysyi Katariina.

Rist katseli kuvaansa peilissä. Päivän toimettomuus oli todella väsyttänyt häntä. Hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat. Peijakas, ajatteli hän, eipä juopuneen näytteleminen ole mikään huono päähänpisto. Ääneen hän sanoi: En todellakaan ole ylen juovuksissa, Katariina, hieman vain. Mutta minun täytyy saada jotain lisää juotavaa, tulen muuten sairaaksi.

Katariina avasi täysin äänettömästi erään oven ja astui suureen huoneeseen. Se saattoi olla entinen atelieri tai pianomakasiini, niin suuri se oli. Se oli huolellisesti vaikkei erikoisen maukkaasti järjestetty asuinhuoneeksi. Soikean muotonsa vuoksi se muistutti mattojen peittämää vaunua. Ikkunat olivat ennen kaikkea huolellisesti peitetyt, mutta myöskin seiniä verhosivat paksut tummat matot. Syviä mukavia nojatuoleja oli sijoitettu pitkin lattiaa. Yhdessä kulmassa oli flyygeli. Kaikkialla oli varjostimilla varustettuja lamppuja. Täällä täytyi käyttää sähköä keskellä valoisaa päivääkin.

Kun Enevold Rist tuli tähän suureen huoneeseen, nousi eräs herra ja tarttui hattuunsa ja kävelykeppiinsä, jotka hän oli asettanut lähimmälle pöydälle.

Hän oli taidekauppias Lorenzo Hengler.

Tapaaminen tuntui olevan odottamaton. Molemmat miehet jäivät seisomaan ja katselivat toisiaan sekä tervehtivät epävarmasti. Katariina päätteli siitä heidän olevan tuttuja eikä esitellyt heitä. Risthän tiesi hyvin hyvästi, kuka taidekauppias oli, mutta hän ei tiennyt, tunsiko tämä häntä. Äkkiä Rist muisti, että hänen piti näytellä juopunutta. Hän sovittautui ihastuksella tilanteeseen, sillä juopuneellehan on kaikki sallittua. Hän lähestyi siis taidekauppiasta tuolla jäykällä sydämellisyydellä, joka on ominaista juopuneille henkilöille, jotka vielä ovat sillä asteella, että koettavat näytellä selvää.

– Hän on aivan humalassa, sanoi Katariina avomielisesti, mutta muuten hän on oikein kiltti.

Rist loi häneen moittivan ja samean katseen ja ojensi taidekauppiaalle kätensä. Hengler tarttui siihen epäröiden. Rist pusersi hänen kättään liioitellun sydämellisesti ikäänkuin olisi löytänyt vanhan ystävän. Sitten hän sanoi nimensä, joka kuulosti jotensakin kuin "Zst" eikä odottanut toisen vastausta. Taidekauppias hymyili. Mutta näytti siltä kuin hän olisi mieluimmin mennyt.

– Teidän on juotava lasi whiskyä kanssani, sanoi Rist itsepintaisesti. Vakuutan, ettette saa tämän veroista whiskyä koko kaupungista. Vanhat jalot tavarat ovat kauan sitten juodut, mutta Katariina on aina ymmärtänyt vanhojen ystäviensä maun. Kahdeksankanttinen pullo siis, hyvä ystävätär.

Whisky tuli pöytään. Taidekauppias yhtyi puoleksi vastahakoisesti leikkiin; kohtaus tuntui kyllä huvittavan häntä ja hän näytti uteliaalta näkemään, miten se päättyisi. Whisky oli sitäpaitsi oivallista.

Hän joi pari kulausta ja vaihtoi Ristin kanssa muutaman välinpitämättömän sanan. Mutta katsahdettuaan kelloon hän näki, ettei hänellä enää ollut paljon aikaa. Hän pyysi Katariinaa tilaamaan auton. Hän sanoi lähtevänsä pienelle matkalle ja täytyvänsä sitä ennen pistäytyä hotellissaan.

Mutta nyt Rist äkkiä muutti tapansa. Hän oli tähän asti ollut ylenpalttisen ystävällinen muukalaista kohtaan ja näyttänyt selvästi olevansa ihastuksissaan tapaamisesta, mutta nyt, kun hänelle selvisi, että keskustelu keskeytyisi, kävi hän ärtyiseksi ja suorastaan epämiellyttäväksi. Hänen täytyi tosiaan yksinäisinä hetkinään tarjoilupöydän ääressä olla tarkkaan tutkinut humalan salaperäistä olemusta. Juopunuthan on aina tyytymätön, kun hänen ympäristönsä koettaa päästä juopottelusta ja juttelusta. Hän osoitti nyt juuri tuollaista tyytymättömyyttä. Hänen silmänsä kävivät ilkeiksi ja synkiksi ja äkkiä hän kumartui taidekauppiaan puoleen.

– Mikä nimenne? hän kysyi.

Hengler vetäytyi hieman kauemmaksi.

– Mitä haluatte? sanoi Hengler. Mitä tarkoitatte?

– Tarkoitan nimeänne, sanoi Rist. Mikä on nimenne?

– Luulin teidän tuntevan minut, sanoi taidekauppias. Hengler, lisäsi hän pidättyvästi.

– Hengler, toisti juopunut kerta toisensa jälkeen.

Äkkiä hänelle näkyi valkenevan ja hän tuli taasen iloiseksi.

– Vai niin, siis olette taidekauppias, hän sanoi, tuo tunnettu taidekauppias.

– Niin olen, vastasi Hengler.

Rist käänsi sähkölamppua niin että valo lankesi toisen kasvoille. Hengler kesti hyvin rauhallisesti tämän hävyttömän valaistuksen. Rist katseli häntä tarkkaavaisesti ja kun hän lopulta tuntui saavansa tarpeeksi hän sanoi:

– Vai niin, senkö näköinen olette? Sen melkein voi arvata.

– Mitä tarkoitatte? kysyi Hengler.

– Tarkoitan, ettette tietysti voinut olla toisen näköinen. Olette aivan rikoksellisen näköinen.

XXII

PÄIHTYNYT

Hengler katsoi kärsimättömänä Katariinan jälkeen odottaen, että tämä toisi hänelle tietoja autosta, mutta suhtautui muuten täysin hillitysti Ristin karkeuksiin. Hän jäi paikalleen istumaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

– Olen ihmeissäni, hyvä herra, sanoi hän hymyillen.

Rist joi taas ja tuijotti lasin yli taidekauppiaaseen petollisin, pahansuovin silmin.

– Huono taidekauppias on todennäköisesti kunniallinen mies, jatkoi Rist, mutta hyvän taidekauppiaan on mahdotonta olla sellainen. Ja mitä on sitten sanottava sellaisesta maailmankuulusta taidekauppiaasta kuin te? Käsitätte siis, että väitteeni on oikea. Näin sen sitäpaitsi hetki sitten, kun valaisin kasvojanne. Täydellinen rikollistyyppi.

Taidekauppias vei käden suulleen ikäänkuin salatakseen haukottelua.

– Olen tosiaan hyvin ihmeissäni, sanoi hän.

– Sallikaahan minun kysyä, kuinka kauan olette oleskellut tässä maassa?

– Tällä kerralla vain noin kuukauden ajan, vastasi taidekauppias ystävällisesti ja kohteliaasti.

– Silloin olette varmaan matkustanut tänne jonkun varastetun taulun kanssa, sanoi Rist, ja otaksun, että teidän on onnistunut myödä se. Maailmassa on aina tarpeeksi tyhmiä ihmisiä, joita voi narrata tuollaisilla toimenpiteillä. Mikä taulu se on? Vai niin, ette vastaa. Ette tahdo ilmaista sitä. Ymmärrän sen hyvin. Taulu on joko oikea ja siinä tapauksessa varastettu tai ellei taulu ole varastettu, on se väärennetty. Sellaisia ovat kuuluisat herrat taidekauppiaat.

– Ihmettelen suuresti, vastasi taidekauppias.

– Maljanne! Ja minne aiotte tänä iltana, hyvä herra? Sanotte lähtevänne pienelle matkalle. Lyönpä vetoa, että olette urkkinut selville jonkun vanhan perhekalleuden. Jokin ylhäinen perhe, jonka on pakko myödä jokin vanhoista kalleuksistaan. Mutta tietysti salaa. Te olette siihen oikea mies. Varastetusta tavarasta ansaitsemallanne rahalla ostatte tuon ylhäisen lesken viimeisen arvoesineen häpeälliseen polkuhintaan. Sehän on suoranaista varkautta. Eikö niin?

– Ihmettelen yhä enemmän ja enemmän, vastasi Hengler, mutta olen samalla ihastunut ajanvietteeseen autoa odottaessani.

Rist jatkoi herjauksiaan julkeasti.

– Sitten kuljetatte esineen varkain ulos maasta, sillä tietysti ette voi sallia enempää valtion kuin kenenkään muunkaan pääsevän osalliseksi voitosta. Sitten myötte esineen moninkertaisesta summasta ulkomailla. Sallikaahan minun tehdä matkanne johdosta seuraava kysymys: "Minkä Tanskan maan kolkan aiotte nyt ryöstää?"

Hengler nousi.

– Kuulen auton tulevan, sanoi hän, ja saan siis keskeyttää.

– Ihmettelette kaiketi yhä vieläkin? kysyi Rist poikamaisen karkeasti.

Samassa tuli Katariina. Hän kuuli viimeiset sanat ja käsitti Ristin hankkivan riitaa. Hän kuiskasi tälle muutamia varoittavia sanoja, mutta taidekauppiaan täysin tyyni esiintyminen rauhoitti hänet. Hengler hymyili niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Vieläpä hän puristi Ristin kättä jäähyväisiksi ja lausui toivomuksen pikaisesta tapaamisesta.

– Toivotteko todella sitä? kysyi Rist.

– En vain tunne seuratavoissa itseäni täysin kotiutuneeksi tällä leveysasteella, sanoi hän, en ole ollut kyllin kauan maassa. Mutta luulen olevani luonnostani oppivainen ja ajan mukana se paranee. Silloin yhdessäolo tulee hauskemmaksi, kun keskusteluun ei oteta osaa vain yhdeltä taholta kuten nyt.

Taidekauppiaan tarkoitus oli varmaan olla pilkallinen, vaikkei sitä voinut huomata äänestä, joka oli koko ajan ollut ystävällinen. Hän näytti lukevan toisen liioitellun käytöstavan alkoholin laskuun. Hän tervehti vielä kerran emäntää ja meni. Rist käänsi mielenosoituksellisesti hänelle selkänsä ja istuutui sekoittamaan uutta totia. Katariina päästi itse saksalaisen ovesta. Hän näytti olevan yksin tänään. Muuten hänen oli tapa pitää hallissa istumassa pientä punatukkaista ruotsalaista neitiä. Kun Katariina tuli takaisin, seisoi Enevold Rist erään peitetyn ikkunan ääressä. Hän oli työntänyt paksun kaihtimen syrjään ja tuijotti kadulle. Samassa kuului alhaalta auton torven toitotus. Saksalaisen auto ajoi pois.

Katariina oli huonolla tuulella.

– Sinä loukkasit häntä varmaan hirveästi, sanoi hän. Sinun on täytynyt juoda tavattoman paljon. Mitä hän on sinulle tehnyt?

– Ei yhtään mitään, vastasi Rist.

– Jos en tuntisi sinua niin hyvin, olisin luullut sinun tulleen hulluksi.

– Mustasukkaiseksiko? Sehän on ylevä ajatus, vastasi Rist. Kuinka kauan olet tuntenut hänet?

– En muista päivän päälle, mutta luullakseni noin viikon.

– Mitä hän halusi täältä tänä iltana?

– Luulen, että hän on peluri, vastasi Katariina, sillä hän tilasi minulta lauantaiksi pienen illallisen kello kahdeksitoista yöllä viidelle herralle. Tietäähän sen varmasti, mitä se merkitsee. Tietysti pokeriseurue.

– Mainitsiko hän toisten herrojen nimet?

– Ei. Tiedäthän, etten koskaan kysy. Vaikka tunnen kylläkin useimmat, kun he tulevat.

Rist katsoi kelloaan.

– On aika nyt, hän mutisi. Nyt minun on soitettava.

Hän tuli hetken kuluttua takaisin. Hän antoi suuren salin ja muiden huoneiden välisten ovien olla auki, sillä hän odotti vastausta puhelimitse. Katariina oli tarkannut häntä viimeisten hetkien aikana. Hän näytti neuvottomalta.

– Mutta ethän ole lainkaan humalassa, sanoi hän.

– En tietenkään, vastasi Rist vakavasti.

– Olet koko ajan näytellyt komediaa.

– Aivan oikein, niin hyvin kuin olen osannut. Mutta se käy voimille.

– Mutta miksi tahdoit näyttäytyä sellaisena vieraalle herralle?

– Siksi, että tahdoin loukata häntä mahdollisimman karkealla tavalla, vastasi Rist. Selvä henkilö ei voi käyttää sellaisia sanoja kuin ne, joita hänelle juuri taritsin. Sitä varten täytyy olla joko hullu tai päihtynyt. Ja minusta oli luonnollisempaa näytellä päihtynyttä kuin hullua. Se rasittaa myös vähemmän.

– Mutta miksi tahdoit loukata häntä niin karkeasti? Tunnetko hänet?

– En tunne laisinkaan taidekauppias Hengleriä, vastasi poliisi. Mutta minua halutti sanoa hänelle: "Te olette lurjus, hyvä herra." Olisi ollut hauskaa nähdä, miten hän olisi suhtautunut sellaiseen puheeseen.

– Mutta onko hän sitten lurjus?

– Ei, ehkä ei, mistä minä tiedän.

– Miten sietämätön sinä olet, sanoi Katariina vihoissaan. Mitä hän piti puhuttelutavastasi?

– Sillä herralla on paljon mielenmalttia, vastasi Rist vältellen. Halusin sitäpaitsi saada selvän aivan toisesta asiasta. Tahdoin nähdä hänen kasvonsa voimakkaassa keinotekoisessa valaistuksessa. Selvä henkilö ei voi mennä toisen luo lamppu kädessä ja sanoa: "Anteeksi, hyvä herra, saanko valaista teitä?" Juopunut henkilö voi hyvästi tehdä sen vaikuttamatta kummalliselta ja aiheuttamatta mitään aikaa hukkaavaa kohtausta.

– No, olitko tyytyväinen näkemääsi?

– Aika tyytyväinen, vastasi Enevold Rist, taidekauppias Hengler on nuorempi kuin mitä hän sanoo olevansa.

– Onko viimeisin ajanvietteesi kuljeskeleminen ympäri ja ihmisten valaiseminen kasvoihin?

– Se on viimeinen harrastukseni kylläkin, vastasi Rist. Minusta on tullut kasvotieteilijä.

Samassa puhelin soi. Rist meni vastaamaan. Sukeutui pari minuuttia kestävä keskustelu. Katariina, joka seisoi ja kuunteli uteliaana, suuttui yhä enemmän, koska ei käsittänyt mitään. On suuri taito puhua puhelimessa siten, että tilapäiset kuuntelijat eivät ymmärrä, mistä on kysymys. Katariina käsitti vain, että oli kysymys jostakin matkasta ja jostakin hotellista.

Kun Rist oli tullut puhelimesta, jäi hän vielä hetkeksi istumaan ja puhelemaan Katariinan kanssa.

Kesken kaiken Rist kysyi:

– Mitä sanoisit siitä, jos minua haluttaisi olla täällä peliseurueen mukana lauantaina?

– Onko välttämätöntä, että sinut nähdään.

– Ei, ei se ole välttämätöntä.

– Eikä sinun myöskään ole pakko olla juopunut?

– Ei, ei sitäkään.

– Silloin olet tietenkin tervetullut.

– Hyvä. Luultavasti emme näe sitä ennen, mutta saat varmasti kuulla minusta lauantaina. Tiedäthän, etten kernaasti anna minkäänlaisen vaihtelun livahtaa käsistäni tässä ikävässä kaupungissa. Nyt minun on kiiruhdettava. Minun on lähetettävä eräs sähkösanoma.

Rist repäisi lehden irti muistikirjastaan, ja hetken mietittyään hän kirjoitti:

    "Jahtimestari – Marielund Fyen.

    Hengler matkustaa illalla salaisesti Marielundiin.

                                            Rist."

XXIII

JAHTIMESTARIN TALO

Jahtimestarin talo oli puolen tunnin matkan päässä itse Marielundin linnasta. Kaunis pikku talo hyvinhoidettuine kauniine puutarhoineen oli joka puolelta metsän ympäröimä. Jahtimestarin talon yhdisti suureen maantiehen niin tiheälehväinen käytävä, että oksat muodostivat katoksen tien yli. Paikkakunnan väestö käytti tätä käytävää mielellään kävelypaikkanaan. Aurinkoisina päivinä auringonsäteet leikkivät lehvistössä ihmeellistä värileikkiään ja linnunlaulu täytti ilman. Kamariherra Milden metsät olivat kaikille avoinna.

Tässä kujassa maatilan koko väki oli ottanut vastaan jahtimestari Södringin, kun hän hiljan oli palannut taloon nuoren morsiamensa kanssa. Hän oli tullut iltapuolella ajaen ja väki oli asettunut pitkin lehtokujaa soihtuineen, joiden liekit ja savu saivat aikaan mielikuvitusrikkaita kuvia tumman metsän kesähämärässä. Ja kukilla koristetussa jahtimestarin talossa tilanomistaja oli itse ottanut vastaan nuoren parin ja toivottanut vastanaineet tervetulleiksi. Siten tilanomistaja Milde koetti aina säilyttää vanhoja traditsioneja. Hänessä oli vanhaa patriarkaalista tyyliä, ja koska hänen pyrkimyksensä aina selvästi lähtivät hyvästä sydämestä, sieti paikkakunnan väestö mielellään hänen vanhanaikaista komeuttaan ja prameuttaan sekä aina liioiteltuja toimenpiteitään. Tilanomistaja Milden surullinen kuolema oli tehnyt syvän vaikutuksen alustalaisiin. Tieto oli tullut täydellisenä yllätyksenä, ja tilanomistaja Milden viettämästä säännöllisestä elämästä oli merkkinä se, ettei tähän asti ollut syntynyt mitään taruja hänen kuolemastaan. Molemmat tuntuivat yhtä käsittämättömiltä, niin murha kuin itsemurhakin.

Oli tyynen, lämpimän päivän myöhäinen iltapuoli. Aurinko oli paahtanut säälimättömästi pilvettömältä taivaalta, mutta nyt varjot olivat käyneet pitkiksi ja auringonsäteet lankesivat vinosti käytävän lehvistöön. Puiden latvoissa suhisi heikko mutta virkistävä tuuli. Puutarhassa kahvipöydän ääressä istuivat jahtimestarin nuori vaimo ja kööpenhaminalainen vieras, professori Sune Arvidson, nauttien varjoisan lehtokujan viileydestä.

Odotettiin jahtimestaria, jonka oli tapana tähän aikaan palata tavalliselta käynniltään herraskartanosta. Tänään hän tuntui viipyvän kauemmin kuin tavallisesti. Nuori rouva koetti viihdyttää vierastaan kertomalla jokapäiväisestä elämästä Marielundissa tilanomistajan eläessä. Se oli kuitenkin vain vähän poikkeavaa elämästä muilla suurilla tiloilla. Kävi selville, ettei seuraelämä laisinkaan huvittanut tilanomistaja Mildeä, ja että hän oli ollut hyvin pidättyväinen vieraitaan kohtaan. Professori Arvidson tiesi ennestään tämän kaiken ja otti senvuoksi vain hyvin hajamielisenä keskusteluun osaa. Pari kertaa hän meni tielle katsomaan eikö jahtimestari jo tulisi. Professori näytti hyvin vakavalta ja ajatuksiinsa vaipuneelta. Kerran hän otti taskustaan esille sähkösanoman ja luki sen. Se oli aivan lyhyt, mutta hän tutki sitä kuitenkin hyvin tarkoin, ja se näytti antavan hänelle paljon päänvaivaa. Hän tuntui pohtivan varsinkin sähkösanoman lähettämisaikaa ja tekevän sen suhteen laskelmiaan. Jahtimestarin nuori vaimo katseli häntä tarkkaavaisena, mutta ei tehnyt hänelle mitään kysymyksiä. Hän tiesi professorin tulleen tänne neuvottelemaan tärkeistä asioista jahtimestarin kanssa, joka oli professorin lapsuudenystävä. Hän ei näyttänyt vähintäkään uteliaalta, sillä hän ei koskaan sekaantunut miehensä liikeasioihin.

Jahtimestari ja professori Arvidson olivat kuten sanottu vanhoja ystäviä ja tunsivat toisiaan kohtaan mitä suurinta luottamusta. Professori ei ollut ilmaissut jahtimestarille mitään murhajutun salaisuuksia, vaan sanonut vain kysymyksessä olevan joukon salaperäisiä seikkoja, jotka ehkä voitaisiin selvittää täällä maatilalla. Professori oli toivonut, että hänen matkansa pidettäisiin salassa, tai ettei ainakaan ilmaistaisi sen tarkoitusta. Hän ei toivonut nuoren Torbenin saavan sitä käsitystä, että hän asiaankuulumattomalla ja tungettelevalla tavalla sekaantui hänen ja hänen perheensä asioihin. Professori arveli viipyvänsä paikkakunnalla viikon ajan ja olevansa jälleen Kööpenhaminassa, kun Torben Milde palaisi Skånen matkaltaan.

Selostettuaan vanhalle ystävälleen matkansa tarkoituksen huomasi hän suureksi hämmästyksekseen kummallisen asioiden yhteensattumisen. Jahtimestari Södring näytti hänelle nimittäin erästä kirjettä, jonka hän oli edellisenä päivänä saanut Torbenilta. Mutta ennenkuin hän näytti professorille kirjeen sisällön, teki hän tälle pari kysymystä.

Ensiksikin, oliko professorin matka mitenkään Torbenin etuja vastaan?

Tähän professori vastasi kieltävästi.

Toiseksi, oliko professori maininnut mitään aiotusta matkastaan tavatessaan Torbenin Kööpenhaminassa?

Taas kieltävä vastaus.

Kolmanneksi, aavistiko Torben professorin suunnittelevan tällaista matkaa?

Ei, varmasti, ei. Torben oli jo lähtenyt kaupungista, kun professori oli päättänyt matkustaa.

Sitten Arvidson ja jahtimestari yhdessä lukivat Torbenin kirjeen. Sune Arvidson ihmetteli suuresti sen sisältöä. Sillä siitä kävi selville, että nuori tilanomistaja aavisti tällaisen vierailun tapahtuvaksi. Hän ei kuitenkaan maininnut professorin nimeä. Hän kirjoitti vain lyhyesti ja ilmoitti piakkoin saapuvansa maatilalleen. "Mutta ennenkuin tulen itse", lisäsi hän, "toivon, että linnaa alituisesti vartioidaan. Pyydän Teitä, herra jahtimestari, niin paljon kuin mahdollista itse oleskelemaan linnassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Tahdon huomauttaa Teille, että siellä säilytetään arvokkaita taide-esineitä, ja teroittakaa siksi palvelijoille, etteivät päästä ketään asiaankuulumatonta linnaan. Painostan erikoisesti sitä, ettei ketään matkustavaa vierasta millään ehdolla päästetä linnan sisäosiin. Huomautan Teille edelleen, että isäni erittäin arvokkaiden taide-esineiden vuoksi piti muutamia huoneita suljettuina. On kai tarpeetonta sanoa, että tätä määräystä on ankarasti noudatettava, niin ettei ketään ilman minun nimenomaista lupaani päästetä näihin huoneisiin."

Jahtimestarin huomio oli kiintynyt sanoihin "matkustavia vieraita". Siitä päättäen tuntui kuin Torben olisi aavistanut professorin sekaantumisen asiaan ja halunnut varoittaa jahtimestaria. Mutta professori vakuutti, että Torbenin oli mahdoton aavistaa mitään hänen tulostaan.

– Mutta hän odottaa kuitenkin jonkun tulevan, sanoi jahtimestari.

-. Siltä näyttää kirjeestä, myönsi professori.

– Ja hän pelkää suuresti tuota ihmistä, muuten hän ei olisi kirjoittanut niin seikkaperäisesti.

Tämänkin professori myönsi.

Sitten jahtimestari kysyi professorilta, oliko hän halunnut nähdä linnan, sillä se häneltä täytyi kieltää.

Mutta Sune Arvidson oli vastannut, ettei se sisältynyt hänen tähänastisiin suunnitelmiinsa. Hän tahtoi päinvastoin jäädä jahtimestarin taloon ja näyttäytyä niin vähän kuin mahdollista maatilalla. Vanhaa ystäväänsä hän neuvoi sensijaan kaikessa seuraamaan Torbenin ohjeita ja käymään usein herraskartanossa katsomassa, että tilanomistajan toivomukset täytettiin.

Se oli myöskin jahtimestarin mielipide. Mutta muukalainen, josta tilanomistaja oli kirjoittanut, askarrutti hänen ajatuksiaan ja teki hänet miettiväiseksi.

– Ellei hän tarkoita sinua, sanoi hän Sune Arvidsonille, täytyy sen olla joku toinen.

Mutta sekä professorin vierailu että tilanomistajan kirje tekivät jahtimestarin rauhattomaksi. Vanhan tilanomistajan kuoleman aiheuttama kaamea tunne ei vielä ollut haihtunut. Suuri herraskartano oli vielä salaperäisyyden verhossa. Mitä huomioita professori tahtoi tehdä? Kuka oli muukalainen? Mikä oli Torbenin huolestuneisuuden syynä? Tämän onnettomuutta ennustavan epävarmuuden vallitessa tuli Ristin sähkösanoma: "Hengler tulee."

XXIV

VALO IKKUNASSA

Sähkösanoma oli saapunut edellisenä iltana. Jahtimestari tunsi Henglerin nimen sanomalehti-ilmoituksista, joissa oli mainittu hänen tulonsa Kööpenhaminaan ja hänen osanotostaan Van Dyck-kauppaan. Hän ajatteli tietysti hänen tulonsa tarkoittavan Marielundin taidekokoelmia ja rauhoittui hieman. Sillä nyt oli ilmeistä, että tilanomistaja oli pelännyt jonkun ryöstönhaluisen kansainvälisen liikemiehen näkevän taidekokoelmat. Professori antoi hänen pysyä siinä uskossa. Ilmoitus Henglerin tulosta ei tuntunut yllättävän Sune Arvidsonia, hän sensijaan laskeskeli tarkoin, milloin Hengleriä saatettiin odottaa ja koetti laskea hänen tulonsa sähkösanoman lähettämisajasta.

Professorin itsepintaisesta pyynnöstä jahtimestari oli mennyt linnaan jo aikaiseen aamulla. Hän oli päättänyt tutkia tarkoin kaikki huoneet, lukittuja huoneita lukuunottamatta, todetakseen, että kaikki oli järjestyksessä. Sitten hänen aikomuksensa oli tulla kotiin tunnin ajaksi ja palata sitten herraskartanoon takaisin. Mutta aamiaisen aikaan kello yksi tuli puhelintieto, ettei jahtimestari tulisi kotiin ja että häntä voitiin odottaa vasta iltapäivällä. Hän ei ilmoittanut mitään poisjäämisensä syystä. Professori odotti häntä kärsimättömänä. Vasta puoli yhdeksän aikaan illalla koiran haukunta ilmoitti hänen olevan tulossa. Jahtimestari koetti tullessaan rauhoittaa ihastuneina hyppiviä koiria ja tuli puutarhaan. Hän näytti hyvin väsyneeltä.

Jahtimestari Södring oli noin nelikymmenvuotias mies, pieni kasvultaan, mutta jäntevä ja reipas liikkeiltään. Hänellä oli lyhyeksi leikatut viikset, ja tumma tukka oli aivan harmaa ohimoilta. Hänen kasvonsa olivat aina hyvin vakavat. Hän pyysi vaimoltaan anteeksi sanoen, että hänellä oli ollut niin paljon järjestämistä linnassa, ettei hän mitenkään ollut voinut tulla aikaisemmin. Kahvipöydässä hän koetti keskustella iloisesti, mikä ei sopinut hänelle laisinkaan, vaan tuntui teennäiseltä. Hän kertoi pehtorien kanssa sattuneista vaikeuksista, mutta professori Arvidsonilla oli varma tunne siitä, että hän käsitteli tätä aihetta vain siksi, että hänen vaimonsa voisi ottaa osaa keskusteluun. Sytyttäessään sikaariaan jahtimestari loi professoriin hyvin puhuvan katseen, johon ystävän mielestä oli kätkettynä varoitus. Professori antoi hänen siis jutella ja odotti. Arvidson oli varma siitä, että jotain oli tapahtunut. Lopulta nuori rouva vetäytyi taloustoimiinsa. Ystävykset menivät jahtimestarin konttoriin, suureen huoneeseen talon eteläisessä kyljessä. Huoneen seiniä koristivat aseet ja metsästyssaaliit. Hän pyysi ystäväänsä istuutumaan suuren raskaan tammipöydän ääreen ja istuutui itse hänen viereensä. Hän alkoi muitta mutkitta piirustaa suurelle paperille.

– Olet kai ollut Marielundissa? kysyi hän professorilta.

– Olen kerran muutaman päivän ajan.

– Muistat siis suunnilleen, millainen rakennus on sisältä?

Professori nyökkäsi.

– Keskustaa ja pohjoista sivustaa meidän ei tarvitse ottaa huomioon, jatkoi jahtimestari. Mutta tässä on luonnos eteläisestä kylkirakennuksesta. Ensimäisen kerroksen huoneet ovat tällaiset.

Hän asetti valmiin piirustuksen professorin eteen. Nämä kolme numerolla merkittyä huonetta ovat nuo aina suljetut huoneet, joissa hovijahtimestari Milde säilytti arvokkaimpia taideaarteitaan. Kuten näet, päästään näihin huoneisiin eteisen vasemmalla puolella olevasta ovesta. Näistä huoneista ei vie mitään muuta ovea eteiseen, mutta ne ovat yhteydessä keskenään. Eteisen toisella puolella on pari salin tapaista huonetta, jotka tilanomistaja oli järjestänyt vierashuoneiksi, mutta minun tietääkseni siellä ei loppuvuosina ole asustanut ketään vieraita. Tilanomistaja oleskeli itse sensijaan mielellään toisessa suuressa huoneessa, siinä, joka sijaitsee fasaadia lähinnä. Nämä molemmat huoneet eivät ole olleet lukitut ja niistä on löydetty joukko vanhoja papereita ja asiakirjoja, joista käy ilmi, että tilanomistaja on täällä harjoittanut sukututkimustaan. Hänhän aina aherteli sukuluettelon kimpussa. Ja henkistä työtä tekevät ihmiset potevat usein paikallishermostuneisuutta ja tuntevat paikan vaihdon suureksi levoksi. Muuten tilanomistaja käytti työhuoneenaan suurta kirjastohuonetta.

– Mutta voihan hyvin ymmärtää, jatkoi jahtimestari, että hänestä oli mieluista olla rakkaimpien aarteittensa, noiden kolmen huoneen taideaarteiden läheisyydessä. Suuressa salissa istuessaan ja tutkistellessaan hän voi helposti päästä noihin pieniin huoneisiin ja huvitella harvinaisuuksiaan katselemalla. Hänet tavattiin usein avaamassa tai sulkemassa tuota pikku ovea, joka vie noihin salaisiin huoneisiin. Hän sulki aina tarkoin oven jälkeensä. En ole koskaan välittänyt tästä osasta taloa, sillä olen aina ollut sitä mieltä, että jokainen ihminen pitäköön salaisuutensa, mutta tänään olen tutkinut lukon. Se ei ole mikään tavallinen lukko. Se on täysin nykyaikaista mekanismia eikä ensinkään vanhan rakennuksen vanhojen lukkojen kaltainen, ja se on varmasti tehty oveen viimeisinä vuosina. Milde piti avainta mukanaan kultaketjussa.

– Miksi olet juuri tänään tutkinut lukon? kysyi professori.

– Siksi, että tahdoin saada varmuuden siitä, saattoiko talon muilla avaimilla mahdollisesti avata ovea. Niillä ei pääse. Ymmärrät siis, että Milde mitä huolellisimmin koetti estää kenenkään tunkeutumasta näihin huoneisiin. Kerrotaan myös hänen itsensä mielellään oleskelleen näissä huoneissa luultavasti ihastellen syventyneenä aarteisiinsa. En puolestani ymmärrä tuollaista taidehaaveilua, mutta sitenhän sen on täytynyt olla. Hän oli aina loistavalla tuulella sieltä tullessaan. Tapahtuipa myöskin usein, että hän myöhään illalla lähti tutkielmansa äärestä, sytytti kynttilän ja meni sinne. Katsohan nyt tätä luonnosta. Nämä kolme ikkunaa ovat konttorirakennukseen päin. Myöhäiset ihmiset voivat usein nähdä valon liikkuvan ikkunasta ikkunaan tällä tavoin. Silloin Milde kulki noissa huoneissa.

Jahtimestari oli puhuessaan käynyt melkein hermostuneen eloisaksi. Hänen ystävänsä katseli häntä tarkkaavaisesti.

– Jotain on täytynyt tapahtua, sanoi hän.

Jahtimestari heitti kynän kolahtaen paperille ja nousi.

– Akkojen lorua, puhkesi hän suuttuneena puhumaan. En ole taikauskoinen enkä myöskään usko piikojen juoruja. Tahdotko tulla yöllä mukaani, professori?

– Mihin?

– Linnaan takaisin.

– Tietysti. On siis tapahtunut jotain?

– Nuo typerät palvelijat, selitti jahtimestari, kuiskailevat ja supattavat, ettei kaikki ole oikealla tolalla noissa kolmessa huoneessa ylhäällä. Sellaisia juttujahan aina syntyy vanhoissa taloissa kuolemantapauksen jälkeen. Mutta yöllä on tapahtunut jotain, jota en voi aivan sivuuttaa, sillä olen saanut tiedon täysin luotettavalta mieheltä. Hän on nimittäin itse kahden ja kolmen välillä yöllä nähnyt valoa noista huoneista. Ja valo liikkui ikkunasta ikkunaan, aivan kuin Milden itsensä kulkiessa siellä.

– Yöllä kahden ja kolmen välillä, toisti professori itsekseen.

Hän istui ja katseli miettiväisenä ulos ikäänkuin laskien jotain.

– Nuori herra pelkää jotain muukalaista, sanoi jahtimestari.

– Mutta silloinhan se ei voi olla hän, mutisi professori mietteissään.

– Kuka? Ketä tarkoitat?

– Hengleriä, vastasi professori. Hän ei voinut olla perillä vielä siihen aikaan.

– Näytät ikäänkuin pettyneeltä siinä asiassa, vastasi jahtimestari.

– Niin olenkin

XXV

ERÄS VIERAS DÖRUMIN KAPAKASSA

Professori ja hänen ystävänsä odottivat vielä hetkisen, ennenkuin lähtivät matkaan. Sillä aikaa oli kuu noussut. Metsä ui hopeavalossa. Puiden varjossa käveleminen oli kuin kulkua unten puutarhassa tai kummallisesti hohtavan meren pohjassa. Oli aivan tyyntä. Valkea metsä oli liikkumaton, ja juuri tämä aavemainen hiljaisuus salaperäisessä valaistuksessa tuntui epätodelliselta ja unen tapaiselta. Illan omituinen kauneus valtasi molemmat miehet heidän kulkiessaan metsäpolkua pitkin. He puhelivat vähän ja matalalla äänellä, jotta heidän ääniensä kaiku ei rikkoisi tunnelmaa.

Ystävykset olivat poikenneet metsän läpi vievälle oikotielle. Kun he olivat kulkeneet noin kaksikymmentä minuuttia, johti polku yleisen maantien poikki ja jatkui taasen metsään sen toiselle puolelle. Tällä kohdalla näkyi maantielle puiden lomitse osa Marielundin tornia. Juuri tässä tienhaarassa oli pieni kapakka, vanha olkikattoinen talo pienine ikkunoineen, tuollainen hupaisa vanha ravintola, joita voidaan tavata vielä siellä täällä maaseudulla Tanskassa.

"Dörumin kapakka" oli varmaan vuosisatojen ajan ollut ravintolana. Kaikki oli täällä vanhaa ja aitoa. Kapakka sijaitsi herraskartanon maalla, ja oli olemassa sellainen ehto, ettei vanhassa talossa saanut mitään muuttaa.

Ja isäntä oli käsittänyt tämän niin kirjaimellisesti, että Dörumin kapakassa syötiin vielä tinalautasilta, ja matalassa tummassa savuttuneessa salissa voi istua ja katsella tulen juhlallista loimua keittiössä, missä varrasta käänneltiin. Salin yläpuolella oli kolme tai neljä vierashuonetta, joissa väsyneet matkustajat voivat saada yösijan suurissa kaksikerroksisissa seinäsängyissä.

Molemmat ystävykset pysähtyivät kapakan edustalle, löivät jymisten ovelle, jossa oli portinkolkutin, ja odottivat.

Ikkunoihin oli asetettu luukut, mutta raoista virtasi lämmin punainen valo. Täällä ulkosalla kuun valossa saattoi helposti kuvitella joutuneensa kauas menneeseen vuosisataan. Yöstä puuttui vain kavioitten kopse, jotta kuva muinaisten aikojen matkustajasta olisi ollut täydellinen, matkustajasta, joka laskeutuu hevoseltaan Dörumin kapakan kohdalla virvoittamaan rasittavan päivänratsastuksen jälkeen itseään tuopillisella reininviiniä tai Lybekin olutta.

Ovi avattiin sisältäpäin ja valoaukossa näkyi isäntä, joka arvostelevasti tuijotti vieraisiinsa. Kapakan isäntä, herra Abraham, kuten hän toivoi itseänsä nimitettävän, oli niin eläytynyt keskiaikaisiin kuvitelmiinsa, että hän aina silmäili vieraitaan, ennenkuin päästi heidät sisään. Eihän hän voinut tietää, vaikka joku maantierosvo olisi ollut liikkeellä. Isä Abraham oli sitäpaitsi itse aivan kuin jokin vanha museoesine. Hänen kokonsa oli sellaista valtavaa lajia kuin vanhanajan kapakan isännän ainakin, hänen vatsansa yli kaareutui nahkaesiliina, jonka kokonainen ihmisikä oli tahrinut rasvaiseksi ja kankeaksi, ja vyötäisillä riippui paksussa nahkahihnassa kilisevä avainkimppu. Isä Abrahamin suurena suruna oli se, että hänen silmänsä alkoivat käydä heikoiksi vanhoilla päivillä; hänelle oli tosin yhdentekevää, oliko hänellä näkönsä vai ei, sillä osasihan hän sokeanakin liikkua yhtä hyvin kapakassaan, mutta hänen oli pakko senvuoksi käyttää sinisiä silmälaseja ja hänen mielestään siniset silmälasit eivät sopineet hänen vuosisataansa. Hänen silmiään särki valossa. Tämä kaikki teki hänet perin kummalliseksi olioksi. Kun professori Arvidson näki hänet, ei hän voinut olla hätkähtämättä. Kapakan salissa ei ollut ketään vieraita, mutta muutamista pöydällä olevista käytetyistä ruukuista kävi ilmi, että kapakassa oli ollut matkustavia ja että vieraat juuri olivat lähteneet.

Heti kun isä Abraham oli tuntenut jahtimestarin, valmisti hän tilaa pääpöydässä ja toi kolme oluttuoppia. Tässä kapakassa ei ollut saatavana muuta kuin vanhoja astioita. Oli itsestään selvää, että kapakan isännän piti juoda mukinsa vieraitten mukana, milloin tuli tuttua väkeä. Siten syntyi hiljainen puheluhetki kirkkaaksi, melkein valkeaksi hangatun pöydän ääressä, ja käsiteltiin ja arvosteltiin kaikkia paikkakunnan tapahtumia, karjakauppoja, maanviljelystä, ilmoja, tuulia ja avioliittoja. Muista aiheista ei paljoa välitetty, maailman tapahtumista kuuluivat Dörumiin asti vain heikot mainingit.

– Pehtori on ollut täällä, sanoi isä Abraham, kun ensimäinen puolituoppinen oli tyhjennetty. Pidettiin perin sopimattomana aloittaa keskustelua, ennenkuin tämä muodollisuus oli sivuutettu. "Pehtori" oli Marielundin pehtori Christensen. Sitten isä Abraham kertoi, keiden seurassa pehtori oli ollut, nimittäin kaupungin teurastajan ja Tommerupin kauppiaan.

– Oliko pehtori juonut hyvin paljon? kysyi jahtimestari.

– Ei enempää kuin on kohtuullista, vastasi Abraham.

– Osasiko hän pitää suunsa kiinni?

– Kohtalaisesti. Olihan eräs vieras mukana. (Vain muutaman kilometrin päässä sijaitsevassa Tommerupissa asuvaa pidettiin jo "vieraana".) Semmoinen asiahan ei oikeastaan liikuta ketään muita ihmisiä.

– Ei puhuttu suoraan, mutta Sune Arvidson ymmärsi kuitenkin, mistä kapakan isäntä ja jahtimestari juttelivat. Aihe oli salaperäisyyden maailmasta ja piti senvuoksi käsiteltämän mitä varovaisimmin.

– Mutta pehtori pistäytyi täällä myöskin päivällisen aikaan, jatkoi isä Abraham, ja silloin sain sen tietää.

Kapakan isännän kasvot olivat traagillisen vakavat.

– Tuollaisissa vanhoissa linnoissa on aina jotain erikoista, hän sanoi. Onhan teidän myönnettävä, jahtimestari, että vanha tilanomistaja kuoli kummallisella tavalla.

– En ole taikauskoinen, nenästeli jahtimestari.

– Ettepä tietenkään, sanoi kapakan isäntä hiljaisesti, olettehan lukenut mies, ja tiede ei mukaudu sellaiseen. Mutta me, jotka olemme oppimatonta kansaa, emme usko tieteeseen, jota emme tunne. Uskomme paljon enemmän sitä, mitä itse näemme ja kuulemme sekä mitä esivanhempamme ovat nähneet ja kuulleet ja kertoneet meille jälkeläisilleen. Jo silloin kun olin nyrkin kokonen, kuulin, ettei Marielundissa kaikki ollut "oikein". Siellä on kauan ollut rauhallista, mutta nyt se on taas ilmaantunut. Voivatko elävät ihmiset teidän mielestänne kulkea lukittujen ovien lävitse?

– Voivat kylläkin eräiden asianhaarojen vallitessa, vastasi jahtimestari, ja ystäväni ja minä olemme nyt matkalla sinne katsomaan, mitä siellä on tekeillä. Pelkään ettei meillä tule olemaan onnea. Senkaltaiset kummitukset pysyttelevät mielellään hiljaa, kun ihmiset pitävät heitä silmällä.

Äkkiä jahtimestari vaihtoi puheenaihetta. Hän kysyi ikäänkuin ohimennen:

– Olen kuullut, että olette saanut yövieraan.

– Niin olen, hän tuli eilen illalla. Hän on myöskin tiedemies. Hän on kasvien tutkija.

– Mihin aikaan hän tuli eilen illalla? kysyi professori Arvidson.

– Kymmenen aikaan. Hän tuli asemalta kävellen. Se mahtoi olla hänelle pitkä kävelymatka?

Sune Arvidson laski, ettei vieras mitenkään voinut olla Hengler, sillä hän oli kymmenen aikaan edellisenä iltana kaikesta päättäen vielä Kööpenhaminassa.

– Mutta hänen täytyy tuntea paikkakunta, koska hän osasi tänne. Onko hän ollut ennen täällä?

– Ei, en ole koskaan nähnyt häntä, vastasi isä Abraham tuimasti, eikä hän enää koskaan saakaan huonetta minulta. Mutta eihän voi jättää ihmisiä maantiellekään yön selkään.

– Ettekö siis pidä hänestä?

Isä Abraham pudisti katkerana päätään.

– Oikein epämiellyttävä olio, vastasi hän, oikea egoisti. Tiedättekö mitä hän vastasi minulle, kun eilen illalla koetin saada syntymään pienen jutteluhetken hänen kanssaan, tuollaisen hupaisan pienen hetken, johon olemme kaikki täällä kapakassa tottuneet ja josta paljon pidämme. "Pyydän päästä kuulemasta loruilemistanne", sanoi hän. Niin, hän on oikein hävytön mies. Hän on muuten nyt mennyt ulos kuutamoa ihailemaan, ja ellei hän tule kahdeksitoista takaisin, niin katsokoon itse, miten pääsee sisälle kapakkaan, sillä silloin isä Abraham on mennyt levolle.

XXVI

IKKUNASSA

Ystävykset olivat nyt saavuttaneet käyntinsä tarkoituksen. Vaihdettuaan vielä muutamia tyhjänpäiväisiä sanoja isä Abrahamin kanssa, he lähtivät kapakasta. Oli jo ennättänyt tulla aika myöhäinen, mutta yö oli yhä vielä ihmeen valoisa ja tyyni. Ystävykset kääntyivät taas maantieltä pienelle metsäpolulle. Ei ollut enää pitkältä herraskartanoon. Tie kapeni yhä, niin että heidän täytyi työntää lehvät sivuun sitä mukaa kuin he kulkivat. Yön hiljaisuuden katkaisi ainoastaan lehtien kahina oksia taivuteltaessa ja hillitty askelten häly.

Kun ystävykset olivat ennättäneet kappaleen matkaa, pysähtyi professori sikariaan sytyttämään. Hänen ystävänsä jäi myös seisomaan. Äkkiä jahtimestari tuijotti puiden lomaan ja kuunteli tarkkaavaisena. Oli mahdotonta nähdä mitään eteensä, sillä lehvästö oli liian tiheä. Heidän kaikilla puolillaan yleni tämä ihmeellisen sankka lehtimetsä, jossa joka lehti näytti ikäänkuin hohtavan omaa valoa. Professori heitti tulitikun pois.

– Kuulitko mitään? kysyi hän.

Jahtimestari kumartui alas nähdäkseen paremmin oksien alitse. Sitten hän taas nousi.

– Ei se ollut mitään, sanoi hän, vaikka äsken luulin jonkun liikkuvan tuolla. Se oli ehkä jokin eläin. Tässä metsässähän asustaa vielä koko joukko eläimiä.

Sitten he kulkivat edelleen. Oli omituista, että molemmat puhuivat kuiskaten. He tekivät niin aivan itsetiedottomasti, he ikäänkuin pelkäsivät synnyttää melua.

– Ajattelen, miten ihmeellinen tämä tilanne on, sanoi jahtimestari, miten kummasti elämän tiet kiertelevät. Kuukausi sitten tämä ihmeellinen seikkailu alkoi siten, että tulit tilanomistaja Milden työhuoneeseen ja löysit hänet murhattuna tuolistaan. Se tapahtui vanhassa talossa Kööpenhaminassa. Sitten olet tahdottomasti liukunut mukana asian vaihtelevissa vaiheissa, ja ne ovat tuoneet sinut tähän lumoavaan kuutamometsään.

– Olet oikeassa, vastasi professori, emme tiedä mitä kohden kuljemme ja olen kuitenkin mielestäni koko ajan seurannut samaa raidetta. Mutta itse raidetta en ole voinut nähdä. Seuraan ikäänkuin salaperäistä kutsumusta. Jumala ties, mihin se lopulta minut johtaa, missä etsimiseni päättyy ja missä saavutan arvoituksen ratkaisun – ehkä jossain kaupungissa, jossain metsässä tai jossain vieraassa maassa. Tulen ehkä seisomaan kasvoista kasvoihin ihmisen kanssa, jota en ole koskaan nähnyt enkä koskaan odottanut tapaavani.

Äkkiä jahtimestari tarttui hänen käsivarteensa ja pysähdytti hänet.

– Joku on kuitenkin edellämme, kuiskasi hän, seiso hiljaa!

He jäivät seisomaan. Nyt professorikin voi kuulla liikettä metsästä. Kuului hiljaista suhinaa, aivan kuin veneen liukuessa korkeassa kaislikossa.

Jahtimestari osoitti lähimpiä puita heidän edessään. Oksat ikäänkuin liikehtivät heikosti.

– Joku on kulkenut tästä muutama hetki sitten, kuiskasi hän. Lehdet eivät vielä ole asettuneet.

He kuuntelivat jännittyneinä. Kulkijan aiheuttama ääni lakkasi ja taas vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hetken kuluttua jahtimestari sanoi:

– Kuljemme ikäänkuin piilosilla, rakas ystävä. Kuka tietää, vaikka meitä tällä hetkellä vaanisi vaara. Seikkailuhan alkoi murhalla. Otamme ehkä huomioon vaaran vasta sitten, kun se on liian myöhäistä.

– Miksi sanot tämän minulle? kysyi professori.

– Tahdon kernaasti kysyä sinulta jotain. Oletko aseistettu?

– Olen, myöskin minä olen aseistettu, vastasi lääkäri. Huomasin sinun ottavan aseen mukaasi, kun lähdimme kotoa.

Ystävykset kiiruhtivat nyt askeleitaan joutuakseen pian metsän läpi. Ehkä molemmat ajattelivat samaa: Missä on se ihminen, joka kulki tästä joku hetki sitten? Ehkä jo metsän ulkopuolella – tai ehkä hän on kätkeytynyt tänne lehtevien puiden lomaan ja seisoo tuijottamassa meitä, jotka kuljemme tiellä valohämyssä?

Äkkiä he olivat metsän reunassa. Aivan heidän edessään oli puutarha, loivasti nousten kummulle, joka yleni maisemasta kuin valtaava aalto. Se oli Marielundin puutarha. Yksinäisiä puuryhmiä oli siellä täällä, polkuja risteili ruohokenttien ympäri, jotka liekehtivät kukkaisloistossaan, marmoriallas loisti valkeana, ja sen suihkulähde solisi sanomattoman surullisena tyynessä yössä. Mutta siirtyminen synkästä metsästä avoimelle vapaalle maalle oli niin äkillinen, että kaikki sai valtaavat mittasuhteet. Oli kuin olisi avautunut avara näköala. Kummulla kohosi herraskartano pilkkopimeänä, mutta kuutamossa mielikuvituksellisen suurena ja loistavana kuin sinertävä jääpalatsi. Ja yläpuolella oli korkea taivaankansi. Ei missään havaittu mitään liikettä. Ihmisen, jonka askeleet he metsässä olivat kuulleet, täytyi vielä olla siellä. Sune Arvidson jäi seisomaan ja katseli vaiti maisemaa lumoutuneena sen erikoisesta kauneudesta. Jahtimestari osoitti kartanon rakennuksia, joiden leveät katonreunukset loivat leveitä varjoja ympärilleen.

– Tuolla ylhäällä seisoo joku, sanoi hän. Voitko nähdä, aivan kiviportaiden vieressä.

Professori huomasi myöskin nyt, että joku liikkui siellä, harmaa olento, joka näytti tuijottavan heihin.

– Hän viittaa, sanoi jahtimestari. En voi näin kaukaa nähdä, kuka hän on.

Jahtimestari meni edeltä, ja professori seurasi aivan hänen kintereillään. He kulkivat avoimen kentän yli koettaen niin paljon kuin mahdollista pysytellä puiden varjossa. Jahtimestari tuijotti koko ajan tarkkaavaisena eteensä, varjostaen silloin tällöin kädellä silmiään. Lopulta hän tunsi, kuka seisoi portaiden vieressä.

– Siellä on pehtori, sanoi hän.

He olivat pian pehtorin luona, joka oli viisikymmenvuotias mies. Hän oli ilmeisesti asettunut tähän vartioimaan.

– Oletteko huomannut mitään tänä iltana? kysyi jahtimestari.

– En mitään, vastasi pehtori. Kaikki on rauhallista ja hiljaista.

– Meidän edellämme kulki ihminen metsässä. Oletteko nähnyt kenenkään tulevan metsätieltä?

– En.

– Ja tänä yönä ei ole näkynyt valoa ikkunoissa?

– Ei.

– Kuinka kauan olette seisonut tässä?

– Noin tunnin ajan, kapakasta tuloni jälkeen.

– Tiedättekö, että majatalossa asustaa vieras, joka tuli eilen illalla?

– Tiedän kyllä.

– Oletteko nähnyt hänet?

– En, häntä ei ole nähnyt kukaan muu kuin isä Abraham.

Kaikki kolme miestä menivät nyt syvemmälle varjoon. Suoraan heidän edessään oli herraskartanon se sivusta, jossa nuo kolme salaperäistä lukittua huonetta olivat.

Jahtimestari osoitti rakennusta kohden ja selitti professorille:

– Valo liikkui näin eilen illalla. Ensin se ilmestyi alimpaan ikkunaan. Senjälkeen valaistiin toinen ja sitten kolmas. Siellä siis liikkui ihminen huoneesta huoneeseen ja kantoi kynttilää. Näittehän sen, eikö niin, sanoi hän pehtoriin kääntyen.

– Näin valon siirtyvän ikkunoissa, vastasi pehtori varovasti, mitään muuta en nähnyt.

Nämä kolme miestä seisoivat kauan ja tuijottivat kuun valaisemaa rakennusta. Miten suurelta ja hyljätyltä suuri talo näyttikään. Ikkunoissa ei ollut mitään luukkuja. Valkea kuunvalo kiilsi ikkunaruuduissa.

Kaikki kolme näkivät sen yht'aikaa ja oli kuin äkkinäinen nykäys olisi vavahduttanut heitä.

Keskimmäiseen ikkunaan ilmestyi hitaasti ihmisolento, joka tuli huoneen perältä ja lähestyi ikkunaa.

XXVII

MIES IKKUNASSA

Yksinäisen ihmisen näkeminen siellä ylhäällä kuun valaisemassa ikkunassa oli niin odottamatonta ja kummallista, että nuo kolme katselijaa jäivät seisomaan kuin maahan kiinni kasvaneina. Tuo olento ei liikahtanutkaan. Aavemaisessa valaistuksessa hän näytti valkealta kuin marmori.

Lopuksi jahtimestari sanoi kuiskaten:

– Hän on vanhanpuoleinen mies. Nyt näen vaatteet.

– Minä myös, vastasi professori. Eikö hänellä ole pitkä viitta hartioillaan?

– On minun mielestäni. Erotatko hänen kasvonsa?

– En. Hänen päänsä näyttää olevan alas painuneena. Miten vaalea hänen päänsä onkaan, melkein valkea. Hänen täytyy olla hyvin vanha mies. Tunnetteko hänet, Christensen?

Pehtori pudisti vaieten päätään totisen näköisenä.

– Ettekö voi arvata, kuka hän on.

– En.

Tässä seisovat miehet olivat viisaita ja vakavia. Ei kenelläkään ollut taipumusta taikauskoisiin kuvitelmiin. Ja kuitenkin he puhuivat tuosta ikkunassa olevasta vanhasta miehestä kummallisin tuntein. Hän näytti astuvan esille valaistuun ikkunaan jostain salaperäisestä synkästä maailmasta, jota he eivät tunteneet.

Hetken kuluttua professori sanoi:

– Hänellä on jotain kädessään.

Molemmat muut eivät heti vastanneet, vaan katselivat ilmiötä jännittyneen tarkkaavaisina.

Äkkiä he olivat huomaavinaan liikettä ikkunassa.

– Mieshän on elävä, pääsi Christenseniltä.

– Tietysti hän on elävä, vastasi professori, mutta, mikä hänellä on kädessään?

– Kirja, sanoi jahtimestari vitkalleen.

– Kirja... suuri kirja, aivan oikein, sanoi professori. Jos kuutamo ei olisi niin voimakas, voisimme nähdä kaiken selvemmin. Mutta katsokaahan, mitä hän tekee. Hän selailee kirjaa.

– Niin, tietysti, sanoi nyt jahtimestari varmasti. Onhan aivan selvää, mitä siellä tapahtuu. Tuo ihminen on tullut ikkunaan voidakseen lukea kuun valossa. Nyt hän näyttää löytäneen sen mitä on etsinyt. Katsokaa miten tarkkaavaisesti hän lukee. Nyt hän on aivan ruudun vieressä ja hänen piirteensä näkyvät hyvin selvästi. Olen varma, että voisin tuntea hänet, jos hän vain nostaisi päätään.

– Tuntisit hänet, toisti professori ihmeissään. Oletko sitten varma siitä, että olet nähnyt hänet ennen?

Jahtimestari ei vastannut. Kaikki kolme jatkoivat nyt vaieten tuon olennon tarkastelua, kunnes se alkoi käydä epäselvemmäksi ja ikäänkuin suli lasiin, hävisi siihen ja pysyi poissa kuin henki-ilmestys. Ikkuna oli taas tyhjä ja kiiltävä kuin porsliinilaatta.

Nämä kolme miestä katsoivat toisiinsa kysyvästi.

– Mutta juuri tätähän olimme odottaneet, sanoi jahtimestari mietteissään.

– Ei, vastasi professori, ei se tämä ollut.

Jahtimestari katsoi kelloaan.

– Kello on lähemmäs yksi, sanoi hän, ja pehtoriin kääntyen hän jatkoi:

– Mihin aikaan näitte tulen ikkunoissa eilen illalla?

– Suunnilleen samaan aikaan kuin nyt.

– Sen täytyy olla sama ihminen, joka oli täällä myöskin eilen. Ettekö voi selittää, millä tavalla hän on päässyt linnaan?

– En, sitä minun on mahdoton tietää.

– Ja katsoittehan eilen illalla, Christensen, että kaikki ovet ja ikkunat olivat suljetut ja lukitut?

– Siitähän olette itse pitänyt huolen, herra jahtimestari, sanoi Christensen, sitäpaitsi olen minäkin tarkastanut. Ja olen seisonut tässä vahdissa usean tunnin ajan. Huoneisiin ei ole voinut päästä sisälle kukaan, joka ei jo etukäteen ole ollut linnassa.

– Joka ei ole ollut linnassa jo edeltä käsin, toisti professori. Silloinhan on olemassa vain yksi ratkaisu.

– Menemme linnaan sisälle, sanoi jahtimestari, täydentäen professorin ajatuksen.

– Ja noihin kolmeen lukittuun huoneeseen. Tulen mukanasi.

– Ja Christensen jää tänne vartioimaan. Hän on valinnut itselleen oivallisen tähystyspaikan. Kukaan ei voi hänen näkemättään mennä linnaan tai lähteä sieltä. Ylt'ympäri ovat tyhjät käytävät ja tasaiset kuun valaisemat ruohokentät. Mutta jos itse lähestymme linnaa puiden varjossa, voi meitä tuskin nähdä ikkunasta käsin.

Parin minuutin kuluttua molemmat ystävykset olivat kartanorakennuksen takapuolella. Jahtimestari avasi oven. He olivat päättäneet liikkua niin hiljaa kuin mahdollista. Ensin he tulivat suureen käytävän halliin, jossa sytytettiin pieni seinälamppu. Se valaisi sen verran, että he voivat kulkea eteenpäin. Koko suuri halli jäi melkein pimeäksi ja synkkä pimeys suurensi kaikki mittasuhteet. Kosteasta ilmasta, seinistä, portaista ja huonekaluista voi päättää, ettei siellä pitkään aikaan ollut kukaan asunut. Kun molemmat miehet menivät portaita ylös, kaikuivat heidän askeleensa kummasti suuressa hallissa. He menivät pylväsparvekkeen kautta eteläiseen kylkirakennukseen. Sitä mukaa kun he kulkivat, sammutti ja sytytti jahtimestari kynttilän toisensa jälkeen. Vaisusti lepattavassa kynttilänvalossa häämöittivät gobeliinit ja taulut ja vanhat kookkaat huonekalut. Synkkiä kasvoja tuijotti heihin hetkisen satavuotisista kankaista, sitten pimeys taasen nieli ne. Hetken kuluttua he pysähtyivät korkean oven eteen, joka oli syvällä seinässä. Jahtimestari osoitti sitä ja sanoi kuiskaten:

– Tässä on ovi.

Hän kumartui lukkoa tarkastamaan ja valaisi sitä tulitikulla.

Alkuperäisen lukkolaatan yläpuolelle oli asetettu uudenaikainen amerikkalainen lukko, jota on hyvin vaikea avata väärillä avaimilla.

Hän tarttui voimakkaasti ovenripaan. Ovi oli tietysti suljettu. Sitten hän kumartui ja katsoi avaimen reiästä.

– Lukossa ei ole avainta, sanoi hän. Näen kuutamon tuolla sisällä.

– Tahdon sinne sisälle, sanoi professori. Tuon salaperäisen ihmisenhän täytyy yhä edelleen olla siellä. Ettekö voi murtaa ovea.

Jahtimestari asetti kokeillen kätensä leveille ovilaudoille.

– Tarvitaan vahvemmat voimat kuin meidän, sanoi hän, mutta olen ajatellut tätä mahdollisuutta.

Hän veti taskustaan suuren sotilasrevolverin. Mutta ennenkuin hän käytti sitä, iski hän nyrkillään pari kertaa voimakkaasti ovelle.

– Halloo! huusi hän jyrisevällä äänellä. Tiedämme, että joku on siellä huoneissa.

Ei vastausta.

– Kuka te olette?

Ei vieläkään vastausta.

Äänekkäät huudot kuuluivat niin uhkaavilta hiljaisessa ja pimeässä käytävässä, niin kummallisilta sitä seuraavan hiljaisuuden rinnalla.

Sitten jahtimestari huusi viimeisen kerran suljettuun huoneeseen:

– Ammumme lukon läpi! Pysykää poissa ampumasuunnasta!

Hän asetti revolverin suun pientä amerikkalaista lukkoa vastaan ja laukaisi. Ovesta kimposi räjäytetyn lukon mukana suuria säröjä. Ovi liukui räjähdyksen jälkeen itsestään saranoillaan ja aukesi.

Molemmat miehet menivät nopeasti huoneeseen. Siellä ei näkynyt yhtään ihmistä. Nähtiin ainoastaan huonekaluja, tauluja ja hyllyjä, joilla oli taide-esineitä pitkin seiniä. Kultakehyksiä loisti siellä täällä ja muitakin kullatuita esineitä. Huoneen täytti heleä kuunvalo, joka virtasi kylmänä ja kovana suuresta ikkunasta, sekä hiljaisuus, tuo ikuinen, autio, ihmistyhjä hiljaisuus, jonka täällä sisällä huomasi selvemmin ja tunsi painostavammin kuin ulkona.

XXVIII

CHRISTENSEN

– Ei ketään täällä! olivat jahtimestarin ensimäiset sanat.

Tuntui siltä kuin hän olisi odottanut tapaavansa jonkun jo tässä ensimäisessä huoneessa. Viereiseen huoneeseen johtava ovi oli lukossa; ovi sijaitsi keskellä seinää. Mutta ennenkuin jahtimestari ryhtyi avaamaan sitä, hän ensin meni ikkunan luo. Sekin oli kiinni. Hän tunnusteli hakoja, mutta niitä ei nähtävästi oltu avattu pitkään aikaan, sillä ne olivat kuin kiinni ruuvatut. Jahtimestari katsahti ulos. Professori, joka myös oli tullut ikkunan ääreen, jäi vaiti seisomaan hänen viereensä. Puutarha ja käytävät olivat yhtä autiot, mutta kun he oikein siristivät silmiään, näkivät he vartioivan pehtorin varjon vastakkaisen talon sivustalla.

– Miksi emme jatka? kysyi professori kuiskaten. Tuossa viereisessä huoneessahan hänet näimme.

– Tahdon vain olla varma siitä, ettei hän pääse käsistämme, vastasi jahtimestari. Hän ei ole voinut tulla sisään ikkunasta, eikä häntä ole tässä huoneessakaan; hän ei siis voi lähteä talosta muualta kuin tämän oven kautta.

– Silloin hänen täytyy olla tuossa huoneessa.

– Sen takana on vielä kolmas huone, vastasi jahtimestari.

Samassa ystävysten huomio kiintyi ääneen, joka kuului huoneiden välisestä ovesta. Ääni oli terävä ja nariseva. Avain kierrettiin siinä lukkoon. Ystävykset katsahtivat toisiinsa yllätettyinä ja jahtimestari oli tuossa tuokiossa ovella. Se oli kaksoisovi. Jahtimestari painoi kädenrivan alas. Ovi oli väännetty lukkoon, kuten he olivat luulleet kuulevansa.

Jahtimestari oli kuulevinaan jotain ja kohotti varottavasti kätensä samalla yhä pitäen lujasti kiinni ovenrivasta toisella kädellään.

Nyt molemmat kuulivat askeleita viereisestä huoneesta, selviä askeleita maton päällä. Ne eivät olleet varovaisia ja hiipiviä, vaan täysin rauhallisesti astuvan ihmisen askeleita. Ensin askeleet kuuluivat aivan selvään läheisyydessä, mutta sitten ne vähitellen heikkenivät, kunnes kokonaan hävisivät.

– Hän on mennyt sisimpään huoneeseen, pääsi jahtimestarilta. Huomasitko, miten vakavat ja rauhalliset askeleet olivat?

Hän asetti leveät hartiansa ovelle ja painoi. Ovi antoi melkein heti myöten ja ponnahti auki, niin että pöly hulmusi heidän ympärillään.

He olivat nyt keskimmäisessä huoneessa. Tämän huoneen ikkunassa he muutama hetki sitten olivat nähneet tuon vanhan harmaan olennon seisovan ja selailevan kirjaa, he olivat juuri kuulleet hänen askeleensa lattialla, hän oli ollut täällä hetki sitten. Nyt häntä ei enää ollut. Tämä huone oli tyhjä ihmisistä kuten ensimäinenkin, kuun valon täyttämä.

Mutta ovi oli avoinna kolmanteen ja viimeiseen noista salaperäisistä huoneista, joihin tämä sivusta päättyi. Professorista ympäristö oli niin mielenkiintoinen, että hän ehdottomasti pysähtyi katselemaan jahtimestarin kiiruhtaessa kolmanteen huoneeseen. Professori näki, että hänen ystävänsä jäi seisomaan ovelle jonkinlaiseen puolustusasentoon ikäänkuin hyökkäystä odottaen. Mutta huoneeseen tultuaan hän huusi:

– Tule tänne! Ymmärrätkö tätä?

Kun professori tuli sinne, näki hän ystävänsä seisovan keskellä lattiaa sinisenharmaalla ja hyvin kuluneella matolla. Tämä huone ei ollut kalustettu, mutta sitä oli ilmeisesti käytetty rojukamarina. Seinillä oli kuitenkin yksinäisiä tauluja, muutamia vanhoja muotokuvia, mutta monta taulua oli seinillä nurin käännettyinä. Siellä oli vielä muutamia risaisia loistohuonekaluja, kummallinen kokoelma soikeakehyksisiä peilejä, muutamia kokoonkäärittyjä mattoja, kirjapinkkoja, ja kaikki oli pölyistä ja epäjärjestyksessä.

– Voi, miten kaameaa, sanoi professori, aivan kuin täällä olisi ollut muutto kuoleman jälkeen. Mutta missä mies on?

– Sehän juuri on kummallista, vastasi jahtimestari, hänhän oli täällä yhtä varmasti kuin me nyt seisomme tässä, mutta häntä ei ole täällä enää.

Professori katsoi ympärilleen. Hänet valtasi kolkko tunne, jota hän ei saanut torjutuksi. Tässä oli täysin selittämätön arvoitus. Tästä huoneesta ei varmasti ollut mitään muuta uloskäytävää kuin se ovi, josta molemmat ystävykset vast'ikään olivat tulleet ja joka yhdisti molemmat huoneet toisiinsa. Ja keskimmäisessä huoneessa ei ollut mitään muuta ovea kuin se, joka johti ensimäiseen. Käytävään ei ollut mitään muuta yhteyttä. He tiesivät aivan varmasti, että täällä oli ollut ihminen vielä hetkinen senjälkeen, kuin he itse olivat tunkeutuneet huoneeseen n:o 1. Oli mahdotonta, että tämä ihminen olisi mennyt pois huoneistosta, sillä silloin hän olisi törmännyt sisääntulijoita vastaan. Askeleetkin olivat selvästi ilmaisseet kuin olento olisi loitonnut heistä hyvin rauhallisesti ja hävinnyt. Ja huoneessa ei kuitenkaan ollut yhtään nurkkaa, jossa hän olisi voinut olla piilossa. Tosin täällä oli muutamia kaappeja, mutta kaikissa oli lasiovet. Ne olivat pelkkiä näytekaappeja, joissa säilytettiin pienenpuoleisia antikviteettejä ja taide-esineitä. Tosin oli myös kirstuja, mutta ei mikään niistä ollut niin suuri, että ihminen olisi voinut kätkeytyä sinne.

Jahtimestari oli jo alkanut tarkastaa seiniä.

– Linnan toisessa osassa on kyllä salakäytävä, sanoi hän, mutta sen kaikki tuntevat. En ole koskaan kuullut puhuttavan salakäytävästä tässä sivustassa, mutta sellainen kuitenkin on.

Hän siirsi pois tauluja ja hyllyjä ja muutti kaappeja, mutta seinät näyttivät kaikkialla paksuilta. Tutkimuksien kielteinen tulos tuntui kovin suututtavan häntä.

– Kiusallisinta on, sanoi hän, että tämä tapaus tulee tietysti antamaan uutta aihetta kirotuille kummitus- ja aavejutuille, joita on jo liikkeellä. Voit olla varma siitä, että kansan mielestä vanha murhattu tilanomistaja on näyttäytynyt täällä kuolemansa jälkeen. Tämä peijakkaan kummitusmainen valaistus on myös tehnyt yön erikoisen epäedulliseksi.

Hetken kuluttua hän sanoi melkein riehakalla äänellä:

– Tiedätkö mitä, kaikkihan soveltuu yhteen erinomaisesti.

– Soveltuu? Mikä soveltuu?

– Kummituksen on täytynyt olla liikkeellä, sitenhän kaikki voidaan helposti selittää. Ajattelehan askeleita metsässä! Lähellämme oli joku, jonka kuulimme, mutta emme nähneet. Ja sitten kuulimme täällä selviä askeleita. Mutta emme ole täältäkään löytäneet mitään...

– Ei, rakas ystävä, tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa ole ratkaisu, lisäsi jahtimestari sitten kiroten.

– Miksi niin kiivaasti? kysyi professori.

– Meitä on vedetty nenästä, se on ratkaisu, vastasi jahtimestari.

Hän meni nopeasti ikkunan luo. Hänen onnistui avata se hyvin vaivalloisesti. Sitten hän huusi:

– Christensen! Christensen!

Christensenin tumma varjo liukui valkeassa kuutamossa, ja heti sen jälkeen pehtori itse seisoi pihalla ja katsoi linnan ikkunoihin.

XIXX

AAMU KAPAKASSA

Jahtimestari huusi alas hänelle:

– Oletteko vartioinut koko ajan?

– Olen, koko ajan.

– Oletteko nähnyt jonkun tulevan linnasta?

– En, en ainakaan ovesta.

– Ettekä ikkunastakaan?

Christensen nauroi.

– En, sanoi hän.

Jahtimestari sulki taas ikkunan ja sanoi professoriin kääntyen:

– Tutkikaamme vielä kerran. Voihan olla, että mies on piilottautunut jonnekin.

He kulkivat uudelleen kaikkien kolmen huoneen läpi ja siirsivät monet kaapit, mutta tuloksetta. Kummallista oli, ettei yleensä voitu huomata, että täällä pitkään aikaan olisi ollut ketään ihmistä. Puolen tunnin kuluttua heidän täytyi luopua yrityksestä ja lähteä huoneistosta. He kulkivat suurien avoimien ruohokenttien yli äänettöminä. Christensen, joka tuli heitä vastaan, ei voinut salata eräänlaista vahingoniloa.

– Niin, ymmärrän kyllä, mitä te tarkoitatte, sanoi jahtimestari ärtyisesti, on narrimaista koettaa tavoittaa tavoittamattomia, mutta olen tavoittava hänet joka tapauksessa.

– Jokainen saa uskoa tästä, mitä haluaa, mutisi pehtori. Suurissa kartanoissa nähdään usein paljon sellaista, mitä ei voida selittää.

– Mitä väki sanoo? kysyi jahtimestari.

– He puhuvat siitä mahdollisimman vähän.

Ystävykset lähtivät herraskartanosta melkein vastenmielisesti. He jäivät vielä hetkeksi seisomaan ja keskustelivat matalalla äänellä katsellen samalla tarkkaavaisina ympärilleen, mutta lopulta heidän täytyi kuitenkin lähteä.

Kun he kulkivat metsän läpi, paistoi jo aamuaurinko puiden latvojen välitse, mutta alhaalla runkojen seassa oli vielä hämärää ja hiljaista.

He kulkivat taas isä Abrahamin kapakan ohi, joka näytti nyt aivan kuolleelta suljettuine ikkunaluukkuineen.

– Isä Abraham avaa aikaiseen, sanoi jahtimestari, mutta hänkin tahtoo säilyttää yöunensa häiriintymättömänä. Ihmettelenpä onko kasvientutkija tullut kotiin ennen sulkemisaikaa.

Jahtimestari katsoi kelloaan.

– Nyt ei kestä kauan, ennenkuin saamme kuulla isä Abrahamin laahustavat askeleet portaissa, sanoi hän, ja silloin voimme saada höyryävän kahvikupin.

Ystävykset istuutuivat portaille odottamaan. Oli valoisa aamu. Näytti sukeutuvan ihana ja lämmin kesäpäivä. Hetken kuluttua he kuulivat isä Abrahamin askartelevan sisällä. Hän keitti aina itse ensimäisen aamukahvin, hän ikäänkuin vihki päivän tällä teolla. Abrahamin tuoksuava aamukahvi oli kuulu paikkakunnalla. Mutta hän ei myöskään avannut kapakkansa ovea, ennenkuin tuo suuri teko oli loppuunsuoritettu ja kahvikattila höyrysi ja kiehui keittiössä.

Molemmat ystävykset kuulivat, miten isä Abraham sisältäpäin avasi ikkunaluukut. Kesti hetkisen, sitten avain kääntyi lukossa, ja oviaukon täytti isä Abrahamin leveä nahkaesiliina. Isä Abraham ei näyttänyt vähääkään hämmästyvän nähdessään tuttavansa näin aikaiseen jalkeilla. Jahtimestarihan retkeili ulkosalla kaikkina vuorokauden aikoina. Abraham tuli ulos kahvi mukanaan ja valmistautui pienen puheluhetken varalta. Hän tuntui olevan hieman ärtyisellä aamutuulella, sillä hän puheli jurosti peitetyin sanoin ihmisten epäsäännöllisistä elämäntavoista nykyään.

– Katsokaahan esimerkiksi tuota luonnontutkijaa, joka on asettunut luokseni asumaan, sanoi hän. Jos hän luulee minun pitävän uudenaikaista hotelliravintolaa, niin hän erehtyy. Minä pidän vanhanaikaista kapakkaa ja olen herra kapakassani. Enkö ollut nimenomaan sanonut hänelle, että hänen tuli olla kotona kello kaksitoista? Sen pitäisi olla kyllin myöhäinen aika luullakseni tuollaiselle kiertävälle ruohonkerääjälle. Mutta herra ei suvannut tulla. Minä, vanha mies, odotin kuitenkin tuota maankiertäjää puoli yhteen asti. Minua kiukuttaa eniten se, etten saanut pitää hänelle kelpo saarnaa, johon olin valmistautunut, ennen maatamenoani.

– Ja annoitte hänen olla ulkosalla? kysyi professori ihmeissään.

– Tietysti, vastasi isä Abraham. En pidä mitään yöhotellia. Mutta pahinta on, jatkoi hän, ettei hän ole koputtanut yöllä. Hän lienee nukkunut kukkiensa keskelle.

Professori oli äkkiä käynyt tarkkaavaiseksi.

– Mikä tuon kasvientutkijan nimi on?

– Howard tai Holland tai jotain sen tapaista, en oikein muista.

Jahtimestari ymmärsi professorin ajatusjuoksun ja sanoi:

– Tahdomme nähdä hänen huoneensa. Onko se lukittu.

– Voimmehan katsoa, sanoi kapakan isäntä kompuroiden raskain, laahustavin askelin aamutohveleissaan portaita ylös. Ne olivat lujat portaat vanhoista tammilankuista, mutta ahtaat ja mutkikkaat. Luonnontutkijan huone sijaitsi aivan portaita vastapäätä. Suurella siniseksimaalatulla ovella suurine ovenripoineen oli roomalainen numero II. Se oli ilmeisesti kapakan suurin ja hienoin huone ja se näyttikin kovin houkuttelevalta vaikka matalalta. Lattialla ei ollut mitään mattoa, mutta sen leveät palkit olivat pestyt melkein hohtavan valkeiksi. Sänky oli vanhan ajan herrasväensängyn kaltainen. Siihen johti pari porrasaskelta, sininen silkkinen vuodeverho kaareutui sen yllä ja sänky itse oli tupaten täynnä sänkyvaatteita.

Molemmat ikkunat olivat auki puutarhaan päin ja näyttivät kesämaisemilta täynnä valkeita kukkia ja vihreitä puita sinistä aamutaivasta vasten.

Pöytäliinattoman pöydän vieressä, jonka levy oli yhdestä ainoasta lankusta, oli pari tuolia, joista toinen oli korkeaselustainen vanha renesanssituoli ihmeellisen syvänpunaisine päällisineen.

Matkatavaroita ei huoneessa ollut paljoa. Pieni käsilaukku oli uunin vieressä. Professori nosti laukkua, joka oli kallisarvoista nahkaa ja hopearaudoituksella varustettu. Se tuntui melkein tyhjältä. Sängyn päällä oli matkustavaisen tummasta vihertävästä silkistä tehty pyjamas. Sängyn vieressä maassa olivat hänen aamutohvelinsa, pari ylen hienoa hopealangoin kirjailtua esinettä, nähtävästi jonkun ihailijattaren lahja. Yleensä kaikki matkustajan jälkeensä jättämät esineet todistivat hänellä olevan herkuttelevan, melkein turhamaisen maun. Hänen toilettitarpeensa esimerkiksi olivat kaikkein kuuluimpien ja kalleimpien tehtaiden tuotteita. Siellä ei ollut sensijaan mitään luonnontieteilijästä muistuttavaa, ei edes pientä porttööriä.

Mutta pienellä pöydällä sängyn vieressä oli muutamia sanomalehtiä ja yksi sähkösanoma.

Sanomalehdet olivat kööpenhaminalaisia iltalehtiä, kahden päivän vanhoja, sekä eräs ranskalainen aikakauskirja, joka oli ilmeisesti ostettu matkalukemiseksi. Sähkösanoma oli avattu ja käännetty jälleen kokoon. Professori seisoi hetkisen ja piti sitä miettiväisenä kädessään. Tämähän voi olla halpamaista sekaantumista yksityisen ihmisen salaisuuksiin, mutta voihan se olla muutakin. Sähkösanoma oli osoitettu tri Howardille, poste restante, Knarreborgin asema. Hänen oli siis täytynyt itse noutaa se. Jahtimestari näki ystävänsä epäröivän ja liikahti kärsimättömästi. Professori avasi sähkösanoman. Jahtimestari näki hänen hämmästyneestä ilmeestään, että sisältö oli tärkeä. Hän meni ja luki sähkösanoman toisen olan yli. Se sisälsi vain yhden sanan – luvun 400. Mutta allekirjoituksena oli "Hengler".

XXX

TRI HOWARD

– En ymmärrä mitä tämä sähkösanoma merkitsee, mutta sen verran on kuitenkin varmaa, että olemme oikeilla jäljillä, sanoi jahtimestari.

– Uusi henkilö on äkkiä sukeltanut esiin, vastasi Arvidson, siinä kaikki, mitä minä tällä hetkellä tiedän. En ole kuullut hänen nimeänsä ennen, en ainakaan tämän asian yhteydessä. Sähkösanoma on lähetetty Kööpenhaminasta eilen illalla. Siis siihen aikaan Hengler olisi vielä ollut Kööpenhaminassa. Mutta se taas ei sovi yhteen Ristin ilmoituksen kanssa, että Hengler olisi matkustanut päivää aikaisemmin.

– Senhän ei tarvitse todistaa mitään, intti jahtimestari. Henglerin sähkösanomanhan on voinut lähettää joku toinen, esim. ovenvartija. Mutta mitä luku "400" merkitsee?

– Voihan se olla salakirjain, vastasi professori, mutta tällä hetkellä meille on tärkeätä se, että olemme todenneet yhteyden Henglerin ja tämän luonnontutkijan välillä. Aikaisemmin olemme keksineet selvän yhteyden Henglerin ja Marielundin ja Henglerin ja vanhan Milden välillä.

– Tiedätkö, mitä alan uskoa? kysyi jahtimestari innosta loistavin silmin. Eivätköhän tri Howard ja tuo salaperäinen yöllinen Marielundin vieras myöskin liene yhteydessä keskenään. Annan yksinkertaisen talonväen hullutella kummituksesta. Olen omin silmin selvästi nähnyt miehen ikkunassa ja olen kuullut hänen askeleensa huoneessa. Tiedän, että hän on ollut olemassa ja ollut siellä. Täällä ei pitkän matkan päässä ole ketään muuta muukalaista kuin tämä kasvientutkija, joka kaiken lisäksi esiintyy hyvin salaperäisesti. Hän ei ole tänä yönä nukkunut huoneessaan. Joka tapauksessa ei ole mahdotonta, että luonnontutkija ja Marielundin yöllinen vieras ovat yksi ja sama henkilö.

– Voimme joka tapauksessa ajatella, sanoi professori, että tri Howard ja Hengler ovat liittoutuneet Marielundia vastaan, ehkä varastaakseen noiden lukittujen huoneiden kokoelmia. Mutta kuinka voidaan uskoa niin kuulusta taidekauppiaasta kuin Hengler sellaista konnamaisuutta?

– Eihän tarvitse olla kysymys juuri varkaudesta, intti jahtimestari innokkaasti, voihan se olla jotain aivan muutakin. Koko tämä asiahan on alun pitäen sisältänyt salaisuuksia, joita sinäkään loogillisesta johtopäätteiden tekemiskyvystäsi huolimatta et ole voinut ratkaista.

Professori ei heti vastannut. Hän katseli ympärilleen huoneessa ikäänkuin olisi miehen tavaroista koettanut löytää arvoituksen ratkaisua. Sitten hän sanoi:

– En vain keksi, missä suhteessa ovat toisiinsa se, mitä tämä ihminen koettaa saavuttaa, ja se vaara, johon hän itsensä asettaa. Onhan aivan sattuma, ettei häntä jo ole otettu kiinni yksinkertaisena murtovarkaana. Sanohan minulle suoraan, hyvä ystävä, olisitko epäröinyt lähettää luotia hänen jälkeensä, jos tänään olisit nähnyt hänen pakenevan noista kolmesta huoneesta?

– Ehkä en, vastasi jahtimestari vakavana.

– Ja sitäpaitsi, jatkoi professori, eikö noissa kolmessa huoneessa näyttänyt aivan siltä kuin joku rikoksellinen olisi mellastanut siellä.

– Onhan siellä aivan hyvin voinut olla varas. Kukaan meistä ei tiedä, mitä esineitä vanhus oli sinne kätkenyt.

– Niin kyllä, mutta tarkan tutkimuksemme perusteellahan saimme sen käsityksen, ettei mitään oltu liikutettu. Murtovaras ei olisi antanut noita vanhoja kultakoruja sisältävien kaappien olla koskemattomina.

– En minäkään sano, että sen on täytynyt olla tavallinen varas, minä vain koetan todeta samaksi henkilöksi ilmielävän tri Howardin ja pehtorin tyhmän kummituksen.

Professori vastasi ikäänkuin omaa ajatustansa täydentäen:

– Kuka tämä Howard sitäpaitsi on? Tällä paikkakunnalla tuntematon vieras. Marielundin salaperäinen vieras sensijaan osoittaa tuntevansa tarkoin vanhan talon. Hän on päässyt linnaan ja sieltä pois teitä, joita me joka tapauksessa emme tunne. Ja luuletko todellakin, että tavallinen murtovaras menisi kuun täysin valaisemaan ikkunaan tutkimaan vanhaa kirjaa? On kummallista ja se suututtaa minua ytimiin asti, että joka kerta kun tulee jotain uutta esille tässä asiassa, niin ei sitä koskaan saada soveltumaan edelliseen, vaan se jää yksinäiseksi ja tarkoituksettomaksi, yhteyttä vailla olevaksi. Kun ajattelen tuota yöllistä vierasta, joka valkeine hiuksineen seisoi ja luki kuun valaisemassa linnanikkunassa, ja tiedän hänen asettaneen elämänsä vaaraan siinä seistessään, niin minun täytyy myöntää, että usea seikka tässä tuntuu aika tarkoituksettomalta.

– Ja kuitenkin kaikki on aivan varmaan hyvin helposti selitettävissä, vastasi jahtimestari, mutta on vain kysymys luonnollisen yhteyden löytämisestä. Ja ehkä löydämme sen, kun opimme tuntemaan tämän muukalaisen henkilökohtaisesti. Otaksun hänen olleen valveilla koko yön kuten mekin, ja hän tulee kai ennemmin tai myöhemmin huoneeseensa takaisin. Hänellä ei näytä mielestään olevan mitään salattavaa. Hänhän antaa kaiken olla esillä ja avoinna. Rakas ystävä, tarvitsemme itse hieman lepoa. Menemme takaisin kotiin jahtimestaritaloon, ja sillä aikaa muukalainenkin tulee varmaan tänne, ja isä Abraham antaa kyllä meille silloin tiedon.

Isä Abraham, joka oli käynyt hieman levottomaksi paljosta murtovarkautta ja varkautta koskevasta puhelusta, antoi muristen suostumuksensa. Hän pitäisi kyllä varansa ja ilmoittaisi, kun vieras tulee.

Sitten molemmat ystävykset menivät kotiin. He tunsivat molemmat itsensä väsyneiksi yön jännityksen jälkeen, ja päivä oli sitäpaitsi käynyt painostavan kuumaksi. Aurinko oli jo korkealla pilvettömällä taivaalla.

Mutta jahtimestarin talossa ei päivä vielä näyttänyt alkaneen. Savupiipusta ei noussut mitään savua. Talo lepäsi rauhallisena ja nukkui puutarhan moniäänisten lintujen liverrellessä.

Kun he tulivat sisälle puutarhaan veräjästä, oli heidän edessään suuri leveä kuisti. Talon ovet olivat lukitut, mutta kuistilla oli vielä eilisiltainen pöytä raidallisine pöytäliinoineen ja muutamia korituoleja sen ympärillä. Eräs olento istui syvälle kokoonkyyristyneenä yhdessä nojatuolissa jalat ristissä eteenpäin – ojossa ja käsivarret nojaten tuolin käsinojiin. Oli mahdotonta nähdä hänen kasvojaan, sillä hänen päänsä oli vaipunut alas rinnalle ja oli suuren leveälierisen olkihatun peittämä, joka oli suurempi kuin tavallinen panama, sellainen, jota ranskalaiset työmiehet käyttävät viininkorjuussa. Ja hänen olallaan riippui leveässä hihnassa vihreä kantosäilykkö.

Tri Howard.

Molemmat ystävykset pysähtyivät hämmästyneinä nähdessään odottamattoman muukalaisen. Mies tuolissa ei liikahtanutkaan.

– Hän nukkuu, kuiskasi jahtimestari Hän on asettunut tänne meitä odottamaan ja nukahtanut.

– Miehen asento, mutisi professori.

– Mitä tarkoitat?

– Tarkoitan tuon miehen asentoa.

Professori sipaisi kuumeisesti otsaansa kootakseen ajatuksiaan ja rauhoittuakseen. Hänen sormensa vapisivat.

– Aivan noin, mutisi hän, istui vanha Milde, kun löysimme hänet murhattuna tuoliltaan.

Jahtimestari ei vastannut mitään, vaan meni nopein askelin kuistille. Hän kumartui varovasti tuolissa olevan olennon yli. Sitten hän viittasi professorille.

– Hän vain nukkuu, sanoi jahtimestari, hän ei ole kuollut.

Jahtimestari asetti kätensä nukkuvan olkapäälle ja huusi hänelle:

– Hyvä herra!

Muukalainen nukkui niin syvästi, että jahtimestarin täytyi ravistella häntä aika kovakouraisesti. Lopulta hän heräsi ja nosti hitaasti päätään. Leveälierinen olkihattu liukui kuistin lattialle. Äkkiä muukalainen avasi silmänsä ja oli yht'äkkiä täysin valveilla. Kun hän näki molemmat miehet, hymyili hän kummallista, pilkallista hymyä. Professori ja jahtimestari jäivät seisomaan vaiti hänen eteensä mitä suurimman kummastuksen valtaamina.

Tuolissa istuva muukalainen oli Torben Milde.

Jahtimestarin onnistui vain änkyttää:

– Tohtori Howard... Tohtori Howard...

– Niin, minä se olen, vastasi murhatun poika, minä juuri asun isä Abrahamin luona.

XXXI

KUMMITUS

Professori Sune Arvidson ei aluksi saanut sanaa suustaan. Ensiksikin oli kohtaus Torbenin kanssa aivan odottamaton, toiseksi hän hämmästyi sanomattomasti Torbenin ulkomuodosta. Uusi tilanomistaja ei näyttänyt ainoastaan väsyneeltä, mikä olisi ollut hyvin ymmärrettävää valvotun yön jälkeen, vaan hän tuntui kerrassaan muuttuneelta. Siitä oli nyt kaksi kertaa kaksikymmentäneljä tuntia, kun professori oli viimeksi nähnyt hänet, ja siinä ajassa hän oli suunnattomasti vanhentunut. Hän näytti lopen kuluneelta, piirteet olivat veltot, mutta silmissä oli kiinteä, eloisan virkeä, miltei pelästynyt ilme. Professori ajatteli:

– Tuollaiselta näyttää ihminen, joka hoipertelee pois pelipöydästä menetettyään viimeisen panoksensa.

Torben Milde näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa. Hän otti hattunsa lattialta ja työnsi sen päähänsä syvälle silmien yli, niin että osa kasvoista joutui varjoon.

Torben kääntyi ensin jahtimestarin puoleen.

– Ette varmaan tunne minua enää, sanoi hän.

– Tunnen kyllä herra Milden, sanoi jahtimestari, jonka vakavassa äänessä oli melkein valittava kaiku, mutta olette ollut poissa monta vuotta ja muuttunut paljon.

– Istuuduin tänne, jatkoi tilanomistaja, siksi etten päässyt asuntooni. Vanha isä Abraham ei todella ole käynyt ystävällisemmäksi vuosien kuluessa. En minäkään viitsinyt ilmaista itseäni hänelle.

– "Asuntoonne", toisti jahtimestari ihmeissään, mutta miksi ei herra Milde asetu asumaan linnaansa? Minun tietääkseni teidän vanhat huoneenne ovat vielä aivan siinä järjestyksessä, mihin jätitte ne monta vuotta sitten. Sitäpaitsi onhan siellä vielä aika joukko vanhoja palvelijoitakin. Meille olisi ollut suuri ilo ottaa vastaan rakkaan herramme poika. Mutta nyt kai jäätte kotiin, herra Milde?

Torben pudisti torjuen ja kärsimättömänä päätään.

– Ei, en vielä, hän sanoi. Minun on mahdotonta vielä vähään aikaan ottaa maatilaa haltuuni. Mutta olen joka tapauksessa tahtonut kaikessa salaisuudessa käydä paikkakunnalla, jossa olen lapsuuteni viettänyt. Olen tieten tahtoen esiintynyt tuntemattomana. Tahdoin nimittäin kaikessa rauhassa viettää pari päivää yksinäisyydessä. Jos olisin tullut tänne uutena tilanomistajana, niin miten olisi silloin käynyt? Silloin olisin lakkaamatta ollut ihmisten ympäröimä ja minun olisi ollut pakko antautua vastuksiin, joita muutamista syistä tahdon vielä jonkun aikaa lykätä. Päätin sensijaan asua kapakassa isä Abrahamin luona parin päivän ajan. Tiesin, että tuo puolisokea ukko tuskin voisi tuntea minua. Ja ottamalla mukaani tämän kantosäilykön sain mainion syyn risteillä ympäri tienoota ja katsella kaikkia niitä kauniita paikkoja, joissa olen lapsena ja nuorukaisena uneksinut.

(Professori ajatteli: Hän on romanttinen, tunnen hänet. Hän valehtelee.)

Torben jatkoi:

– Mutta kun sitten tulin matkaltani myöhään yöllä kotiin ja huomasin kapakan ovet lukituiksi, tunsin itseni niin väsyneeksi, että päätin kuitenkin ilmaista itseni teille, herra jahtimestari, saadakseni yömajan. Tämä syvä korituoli on todella erinomaisen hyvä. Kiitän teitä.

Jahtimestari oli hyvin hämillään, eikä oikein tiennyt miltä kannalta suhtautuisi asiaan. Hän näytti aikovan avata oven, mutta tilanomistaja esti hänet kädenliikkeellä.

– Ei vielä, vastasi hän, on liian aikaista. Odotan tässä niin kauan, varjossa on tässä hyvä olla.

Tilanomistaja oli koko ajan puhunut jahtimestarille aivan kuin ei professoria olisi ollutkaan. Professori oli pohjaltaan hyvin tyytyväinen siihen, sillä näin hän sai tilaisuuden tarkastella lähemmin ystäväänsä ja punnita miten ryhtyisi asiaan. Professorilla oli heti selvillä, ettei Torben ollut käynyt Ruotsissa, vaan oli sensijaan matkustanut suoraan tänne. Professori oli tottunut tutkimaan kasvoja ja lukemaan potilaittensa salaisuuksia heidän piirteistään. Hän ymmärsi Torbenin niiden vuorokausien aikana, jotka olivat kuluneet Fenixissä syödyn päivällisen jälkeen, kokeneen jotain surullista ja hermojajärisyttävää.

Lopuksi Torben tuntui huomaavan tohtorinkin läsnäolon.

– En odottanut näkeväni teitä näin pian jälleen, sanoi hän. Otaksun teidän olevan jahtimestarin vanhan ystävän.

– Niin olen.

– Sillä ette kaiketi ole lähtenyt tänne minun asioitteni vuoksi?

Professori hymyili. Hän on kuolemaan asti väsynyt, ajatteli hän, mutta hän koettaa viimeisellä tarmollaan säilyttää kylmän, poistyöntävän tapansa.

– Tehän itse, hyvä Torben, olette määrännyt minut lepäämään jonnekin maalle. Olen vain seurannut neuvoanne, siinä kaikki.

– Mutta silloin teidän ei olisi pitänyt matkustaa juuri tälle paikkakunnalle. Teidän olisi pitänyt matkustaa muuanne päästäksenne irti eräistä kuvitelmista ja muistoista. Täällä sensijaan tulette olemaan alttiina noille kuvitelmille, erittäinkin ehkä öisin. Ihmisen, joka tahtoo virkistyä, ei pidä kauan valvoa öisin. Pitäähän teidän lääkärinä se tietää.

Professori hymyili säälivästi.

– Annan teille saman neuvon, Torben, sanoi hän, ja nuo yölliset retkeilyt ovat selvästi teille paljon vaarallisempia kuin minulle, sen näen kasvoistanne. Teissä on tapahtunut suuri muutos muutamien harvojen tuntien kuluessa. Te olette vanhentunut paljon ja kadottanut entisen varmuutenne. Teille on tapahtunut jotain ikävää, ehkä jokin onnettomuus. Tiedän, että olen oikeassa.

Torben säpsähti. Hän tahtoi nousta, mutta vaipui takaisin tuoliinsa. Hän koetti ponnistautua vanhaan ylimieliseen suhtautumistapaansa ja nojatessaan päänsä taaksepäin tuolin selkänojaa vasten ja katsoessaan Arvidsoniin hänen silmissään oli kylmä, melkein vihamielinen ilme.

– Erehdytte, hän sanoi.

Viimeisen sananvaihdon aikana jahtimestari oli mennyt. Hän ymmärsi molempien ystävysten tulevan aiheeseen, joka ei ollut aiottu hänen korvilleen. Hän meni senvuoksi sisälle taloon. Hänen kuultiin kävelevän huoneissa.

– Ettekö enää usko ystävyyteeni? kysyi professori.

– Kyllä, vastasi Torben, uskon, että teidän ystävyydestänne ei pääse.

– Isänne, vastasi professori, oli ehkä minun paras ystäväni. Häntä minä ymmärsin. Teitä minä en ymmärrä.

– Ette ymmärtänyt isäänikään, sanoi Torben torjuvasti.

Salaman tavoin professoriin iski ajatus, että nämä sanat ehkä sisälsivät draaman salaisuuden.

Torben katsahti taakseen ja huomasi jahtimestarin menneen.

– Olen seurannut teitä viimeisten tuntien aikana, sanoi professori.

– Tiedän sen.

– Te olitte edellämme metsässä.

– Niin olin.

– Ja juuri teidät näimme linnan kuutamoisessa ikkunassa?

– Niin näitte, vastasi Torben.

XXXII

TORBEN NOSTAA VERHOA

Professori istuutui tyhjään tuoliin Torbenin viereen. Tämä ei vastustellut, mutta hänen kasvoilleen levisi vastenmielisyyden ilme. Hän sulki puoleksi silmänsä hatun leveän reunan alla. Tuntui kuin hän pelkästä väsymyksestä olisi antanut toisen menetellä mielensä mukaan.

– Sekä jahtimestari että minä, sanoi professori, olimme selvästi kuulevinamme askeleita edellämme metsässä, ja on siis totta, että kulkija olitte te.

– Aivan oikein, vastasi Torben, minä kuulin myöskin ääniä takanani.

– Tiesittekö minun olevan siellä?

– Ei, en osannut arvata teidän olevan siellä.

Äkkiä professorin valtasi aavistus ja hän kysyi:

– Luulitte ehkä jonkun toisen olevan siellä, erään henkilön, joka teidän tietojenne mukaan olisi voinut olla siellä?

Torben ei heti vastannut tähän kysymykseen. Ehkä hän ensin tahtoi miettiä. Hetken kuluttua hän sanoi:

– Huomasitte kai, että yö oli kuvaamattoman kaunis, aivan tyyni ja viehättävän kuutamoinen. Olenhan jo kertonut harhailleeni ympäri nähdäkseni taas kaikki lapsuuteni aikaiset rakkaat paikat. Mitä minuun kuului se, että myöskin muita ihmisiä oli nauttimassa luonnon kauneudesta? Halusin vain olla yksin ja kiiruhdin senvuoksi askeleitani. Olen sitäpaitsi aikaisimmasta nuoruudestani asti haaveillut tällä metsäpolulla, varsinkin kuutamossa.

– Mutta minua ihmetyttää vain se, miten voitte kenenkään näkemättä päästä linnaan, sanoi professori.

Torben nauroi hieman ärtyneenä.

– Halusin päästä sinne kenenkään näkemättä, sanoi hän, ja tahdon uudelleen huomauttaa teille, että olen koko lapsuuteni viettänyt tällä paikalla. Tunnen linnan ulkoa ja sisältä. Vaikka kaikki ovet ovat lukitut, pääsen sisään ilman avaimia. Minua huvitti vielä kerran näytellä nuorta poikaa, joka on yöllä luvattomilla seikkailuilla ja palaa salaa kotiin. Voi, tuo yö oli niin surumielisen ihana...

– Hän valehtelee, ajatteli professori.

Oli kuin Torben olisi kiihtynyt omista sanoistaan jatkaessaan:

– Ja sitten tuo vaeltaminen linnan autioitten huoneiden ja käytävien läpi. Elin ikäänkuin uudelleen kauan sitten menneitä vuosia tässä lumoavassa tomun ja haalistuneiden seinäpapereiden tuoksussa. En sytyttänyt ainoatakaan kynttilää. Tunnenhan koko talon niin hyvin ja nautin sitäpaitsi sanomattomasti kauniista ihanasta kuutamosta, joka virtasi ikkunasta sisään. Vakuutan teille, että minusta oli unohtumattoman tunnelmallista vaeltaa siten vanhassa kodissani, joka oli nyt niin autio ja tyhjä, ja tuntea itseni aivan yksinäiseksi vanhojen huonekalujen keskellä tuossa lumoavassa kuutamossa.

– Sitten menitte noihin kolmeen lukittuun huoneeseen.

– Niin, olen aina mielelläni liikkunut vanhoissa rojuhuoneissa. Mielihalunani on ollut penkoa kätkössä olevia esineitä, jotka ovat olleet toisten ihmisten omia ja kuuluneet toiseen aikaan.

– Tiesittekö, että teitä seurattiin?

– En.

– Juuri silloin pehtori, jahtimestari ja minä tarkkaavaisina katselimme noita kolmea ikkunaa.

– Miten olisin voinut ajatella jonkun haluavan sekaantua naiviin haaveiluuni?

– Sitten tulitte ikkunan ääreen. Te näytitte hyvin vanhalta. Olisin voinut vannoa siellä seisovan kyttyräselkäisen valkohapsisen ukon.

Professori näki Torbenin tarttuvan kovasti kepin kahvaan.

– Todellako, sanoi hän hiljaa, melkein kuiskaten. Se oli todellinen kuutamo. Kaikkihan näyttävät kuolleilta sellaisessa valaistuksessa.

– Näimme alhaalta käsin, jatkoi professori, että luitte kirjaa ja käänsitte lehtiä. Se oli ehkä perheraamattu?

– Ei, se oli vanha käsikirjoitus, sanoi Torben.

– Mutta miksi ette päästänyt meitä sisälle, kun kuulitte meidän tulevan?

– Miksi olisin antanut häiritä yksinäisyyttäni. Olinhan omissa huoneissani.

– Tunsitteko meidän äänemme?

– Olin kyllä tuntevinani jahtimestarin äänen.

– Oli sääli sitä kaunista ovea, joka ammuttiin rikki, sanoi professori mietteissään. Mutta kuinka pääsitte ulos?

– Se on vastattu samalla lauseella kuin kysymyksenne kuinka pääsin sisään. Tunnen vanhan talon. Ja pidin parempana kadota kuin tavata ihmisiä. Ovenhan voi korjata. Se ei ole niin tärkeä seikka. Minusta oli tärkeämpää saada uneksia loppuun asti.

Torben nojautui taaksepäin tuolissaan ja tuijotti hajamielisin ilmein eteensä. Hetken kuluttua hän sanoi:

– Tiedän kyllä, että te toimitte minun etuani silmällä pitäen, mutta te olette takertunut kaameaan puoleen tässä asiassa. Ette voi enää nähdä luonnollista syytä mitä jokapäiväisimmille ilmiöille. Minusta kaikki näyttää toiselta. En ole ollut mukana itse murhenäytelmässä. Se on minulle puoleksi epätodellinen. Minusta on luonnollista koettaa unohtaa nykyhetki menneisyyden muisteloilla. Olen yhden yön ajan sukeltautunut muistoihin ja elänyt uudelleen onnellisia menneitä päiviä. Siinä ei ole mitään salaperäistä, vaikka te kiihtyneellä mielikuvituksellanne sellaista kuvittelette. Nimittäkää sitä tunteellisuudeksi ja sentimenttaalisuudeksi jos tahdotte, mutta tämä hiljainen menneisyydessä vaeltaminen on joka tapauksessa ollut hyödyksi hermoilleni.

Torbenin hermot! Lääkäri katsoi vakavana häneen. Nuo tuhotut, kuluneet kasvot eivät ilmaisseet rauhoittuneita hermoja. Ne juorusivat kaameista mietiskelyistä, unettomista öistä ja järkyttävistä tapahtumista. Noista katkerista piirteistä puhui aivan kuin itse onnettomuus. Lääkärin valtasi äkkiä säälin tunne.

– Torben, hän sanoi.

Torben ei vastannut.

– Olette nykyään hyvin yksinäinen, Torben.

Toinen ei vastannut.

– Tiedätte, että olen ystävänne, Torben, jatkoi lääkäri, älkää unohtako sitä. Voin sanoa teille, mitä te parast'aikaa mietitte.

– Mitä siis mietin? kysyi Torben hiljaa.

– Te ajattelitte, miten ihanaa olisi heittää pois tuo vaivaloinen naamari ja sanoa minulle: "Rakas ystävä, auttakaa minua!"

Torben kääntyi äkkiä tohtorin puoleen ja ojensi hänelle molemmat kätensä.

– Niin, pääsi häneltä kiihkeästi. Auttakaa minua!

Samassa jahtimestari tuli talosta. Professori nousi. Torben jäi vielä istumaan entistä enemmän kokoon vaipuneena.

– Herra tilanomistaja, sanoi jahtimestari, teille on huone asetettu kuntoon täällä sisällä, jos haluatte levätä.

Ennenkuin tilanomistaja ennätti vastata, kiintyi heidän huomionsa polkupyöräilijään, joka vinhaa vauhtia ajaen tuli käytävää pitkin.

Pehtori Christensen nousi pyörältä pölyisenä ja hengästyneenä.

– Nyt hän on taas siellä! huohotti hän.

– Kuka, kysyi jahtimestari.

– Tuo vanhus – kummitus! Mies ikkunassa!

Kaikki kolme katsoivat toisiinsa.

XXXIII

TAKAISIN HERRASKARTANOON

Christensenin ilmoitus oli niin yllättävä, että toiset eivät ensi aluksi saaneet sanaa suustaan. Pehtori, joka oli ajanut kilpa-ajovauhtia ja oli senvuoksi aika hengästynyt, sai aikaa toipuakseen ja tarkastaakseen lähemmin noita kolmea muuta. Hänen huomionsa kiintyi heti Torbeniin, ja vaikka tilanomistaja oli muuttunut paljon menneiden vuosien kuluessa, tunsi hän heti hänet. Christensenin kasvoille nousi hymy. Hän otti vitkastellen lakin päästään ja tervehti hämillään uutta isäntää.

Torben puristi ystävällisesti hänen kättään, mutta perin väsynyt kun oli, ei hän noussut mukavasta asennostaan lepotuolissa.

– Näettekö kummituksia keskellä päivääkin, sanoi hän, valoisana säteilevänä kesäaamuna. Silloin on väki talossa perin järkkynyt.

Äkkiä Torben nauroi ikäänkuin tilanne olisi tuntunut hänestä hyvin hullunkuriselta. Arvidson pysyi vakavana ja katsoi paheksuen ystäväänsä. Tuo ei ole oikeata naurua, ajatteli lääkäri päätänsä pudistaen. Hän on hyvin väsynyt, hänen hermonsa ovat loppuun kuluneet, ja hän voisi tänä hetkenä nauraa mille hyvänsä.

Myöskin jahtimestarista nauru oli piinallista. Se oli kuin juopuneen henkilön naurua. Pehtori meni yhä enemmän hämilleen.

– Milloin näitte tuon ihmisen ikkunassa, Christensen? kysyi jahtimestari siirtyen toiseen asiaan.

– Puoli tuntia sitten näin hänet omilla silmilläni, ja meitä näkijöitä oli useita.

– Oliko se samassa ikkunassa?

– Oli, juuri keskimmäisessä, missä hän yölläkin seisoi. Mutta nyt näimme hänet aivan selvästi, kun ei ollut kirottua kuutamoa tiellä. Ei hän ollut niin vanha, jahtimestari. Kuutamo yöllä teki varmaan hänen hiuksensa niin valkeiksi. Hän näytti kolmenkymmenenviiden, neljänkymmenen vuotiaalta mieheltä, mutta itse kasvoja emme voineet nähdä selvästi.

– Nelikymmenvuotias kummitus, miten mielenkiintoista, mutisi Torben ja nauroi uudelleen.

Kaikki vaikenivat. Torben jatkoi:

– Minusta myöskin, hyvät herrat, tuo yöllinen kummitus oli kummallinen. Kuvaus ei erikoisesti imarrellut minua. Olen juuri ystävälleni professorille kertonut, miten asian laita oli. Minä seisoin yöllä ikkunassa. Minä tahdoin käydä vanhassa lapsuudenkodissani kaikessa hiljaisuudessa ja elettyäni kaikki haluamani tunnelmat ja huomattuani, että minut oli nähty, vetäydyin pois niin huomaamatta kuin mahdollista. Anteeksi, että otan tämän asian niin iloiselta kannalta, mutta ymmärrän joka tapauksessa niin hyvin, että se yksinkertaisissa ihmisissä voi herättää kummallisia kuvitelmia. Talon väki on pelästynyt, siinä kaikki. Yöllä minä äkkiä kuutamossa muutuin valkohapsiseksi ukoksi, joka seisoi ja selaili raamattua. Katsokaa minua, Christensen, näytänkö sellaiselta? Nyt nähdään kummituksia joka ikkunassa. Vanhoissa ikkunalaseissa näkyy tietysti valoheijastuksia, jotka muodostavat ihmisenmuotoisia olentoja.

Pehtori pudisti päätään. Hän voi vain toistaa:

– Näin hänet itse. Näin hänet aivan selvästi.

– Christensen on vanha metsästäjä, sanoi jahtimestari, hänellä on tarkat silmät.

– Hyvä, jatkoi Torben kärsimättömänä, silloin se on tietysti ollut todellinen ihminen, mies, joka luvattomasti on tunkeutunut taloon. Miksi ette ottanut häntä kiinni?

– Noihin huoneisiin on ankarasti kielletty menemästä, vastasi Christensen.

Tilanomistaja irvisti ikäänkuin olisi tahtonut jättää koko asian ja vaipua sensijaan tuoliinsa lepäämään. Mutta äkkiä hän suoristausi.

Hän katsoi tutkivasti jahtimestariin, sitten pehtoriin ja sanoi:

– Mutta ajakaahan sinne niin pian kuin mahdollista. Teidän on lupa mennä noihin huoneisiin mielenne mukaan, mutta tehkää se heti, tuossa tuokiossa.

Torben nousi.

– Lepään vähän, sanoi hän. Tämä painostava kesänlämpö aivan uuvuttaa minut. Olen myöskin ollut koko yön valveilla. Professori on kyllä ystävällinen ja näyttää minulle, missä saan olla.

Viittaus ymmärrettiin. Jahtimestari kuiskasi jotain Arvidsonille, ja Torben meni sisään kuistin ovesta painaen leveälierisen hatun yhä syvemmälle otsalleen. Professori seurasi häntä.

Jahtimestarin talo oli hyvin tilava. Eräs puutarhan puolella oleva suuri ilmava huone oli järjestetty tilanomistajalle.

Torben asettui heti sohvalle lepäämään. Hän sulki silmänsä.

– Haluaisin, sanoi hän, että te tällä hetkellä olisitte enemmän lääkärini kuin ystäväni. Tunnen itseni kumman väsyneeksi.

Professori koetti hänen suontaan.

– Ette saa unohtaa, sanoi hän, ettette ole nukkunut koko yönä.

Tilanomistaja hymyili katkerana.

– Koko yönä, toisti hän. En ole nukkunut moneen yöhön.

– Pyysitte minulta apua joku hetki sitten, sanoi professori. Teidän täytyy luottaa ystävyyteeni. Ymmärrän jonkin painavan teitä kuin painajainen, ehkä se on jokin kauhea salaisuus. Sellainen kuorma on aina helpompi kantaa, jos uskoutuu ystävälleen.

– Anteeksi, sanoi Torben, uupuneella äänellä.

– Mitä tarkoitatte? kysyi professori.

– Antakaa anteeksi, sanoi tilanomistaja taasen, etten hallinnut itseäni sen enempää hetkinen sitten. Mitä minä sanoinkaan? Auttakaa minua! En nyt ymmärrä, mitä sillä tarkoitin. Ehkä tarkoitin vahvistavaa lääkettä tai unijuomaa. Lopen väsyneenä ihminen on hentomielinen. Hermot ikäänkuin herpautuvat ja ratkeavat. Mutta miten ihanaa on levätä! Huomaan unen nyt tulevan. Tunnen aina päivän liikkeen alkaessa tulevani ikäänkuin rauhallisemmaksi. En voi kestää näitä kuolemanhiljaisia öitä. Tapaan teidät kernaasti herättyäni, rakas professori, tunnin tai parin kuluttua. Olen kuulevinani polkupyöräilijöiden ajavan tuolla tiellä. Tuleeko vieraita?

Arvidson katsoi ikkunasta ulos.

– Ei, jahtimestari ja Christensen ajavat, vastasi hän. Heidänhän piti mennä herraskartanoon.

– Niin tietysti – tuo tyhmä kummitus. Älkää menkö sinne, professori. Ei ole tapahtunut mitään. Väen pelästynyt mielikuvitus vain luo haamuja ikkunoihin.

– Voihan se olla varaskin, väitti professori.

Torben oli kauan vaiti. Sitten hän sanoi mietteissään:

– Varas... Varas... Varas noissa kolmessa salaisessa huoneessa... Kunpa se edes olisi ymmärtäväinen varas.

Professori ei ihmetellyt näitä sanoja, jotka lausuttiin tylsässä puoliunisessa tilassa, mutta tuonnempana hän tuli ajatelleeksi niitä.

Hetkistä myöhemmin Torben oli vaipunut rauhalliseen, raskaaseen uneen. Professori seisoi ja katseli häntä jonkun hetken. Nukkuvan kasvoissa oli jotain ankaran voimakastahtoista ja kokoonpuristettua. Professori oli usein nähnyt tämän ilmeen liian hermostuneissa paljon kärsineissä henkilöissä. He ikäänkuin olivat pakoittaneet itsensä uneen, ikäänkuin voimakkaalla tahdonponnistuksella heittäytyneet sen syvyyksiin. Professori ymmärsi Torbenin nukkuvan kauan, usean tunnin ajan. Hän veti verhot ikkunan eteen sulkeakseen pois auringonvalon – sitten hän meni hiljaa huoneesta.

Aamu oli jo kulunut niin pitkälle, että koko talo oli herännyt. Ruokasalissa professori tapasi nuoren rouvan, joka parast'aikaa kattoi aamiaispöytää. Hän selosti tälle tilanteen. Rouva tuntui tulevan hieman rauhattomaksi tilanomistajan odottamattomasta käynnistä, mutta käytännöllisenä naisena hän pian mukautui siihen. Professori ei itse enää tuntenut vähintäkään väsymystä. Hän halusi niin pian kuin mahdollista lähteä kartanoon, ja muutamia minuutteja myöhemmin pari nopeaa islantilaista oli valjastettu pienten metsästysvaunujen eteen. Siitä tuli nopea, virkistävä ajo metsän läpi. Pienet innokkaat hevoset juoksivat niin nopeasti, että niiden kaviot kapsivat sateen loiskinan tavoin. Aamukaste oli kostuttanut maan, niin ettei yhtään pölyä noussut tieltä. Professori tervehti piiskalla isä Abrahamia, joka seisoi kapakkansa edustalla nahkaesiliinoineen leveänä ja mahtavana.

Kun professori käänsi herraskartanon hiekoitetulle ajotielle, tuli jahtimestari häntä vastaan.

– Hän on juossut tiehensä, sanoi jahtimestari.

XXXIV

"ALAMME KOKOONTUA"

Professori ymmärsi, että oli tekeillä jotain erikoista. Päärakennuksen etusivustalla seisoi joukko ihmisiä jutellen innokkaasti. Arvidson tunsi Christensenin heidän joukossaan. Heidän huomionsa oli kiintynyt johonkin lähellä olevaan. He liikehtivät kiihkeästi ja puhuivat toistensa suuhun.

– Täällä on siis ollut todellinen ihminen, sanoi professori.

– On, elävä ihminen, varas kaikesta päättäen. Tällä kertaa se ei ole ollut mikään näköhäiriö.

– Näitkö hänet?

– Ei, en minä. Hän oli juuri juossut tiehensä, kun tulin Christensenin kanssa. Sen täytyi olla hiton taitava roisto joka tapauksessa.

Jahtimestari osoitti keskimmäistä ikkunaa noista eteläisen sivustan kolmesta ikkunasta. Ikkuna oli auki.

– Tuosta ikkunasta hän tuli ulos, kertoi jahtimestari. Hän piteli kiinni reunuksista ja oli parin sekunnin kuluttua syöksytorvella. Ennenkuin väki käsitti tilanteen, oli hän jo maassa, juoksi hurjan nopeasti ruohokenttien yli ja hävisi tuonne metsään.

– Entä tuntomerkit? kysyi professori kärsimättömästi.

– Niin, olen kuulustellut, minkä näköinen hän oli, vastasi jahtimestari. Hän ei ollut vanha, noin meidän ikäisemme. Christensen oli oikeassa arvioidessaan hänet nelikymmenvuotiaaksi. Hänellä oli tummansininen puku kaksinkertaisine nappiriveineen takissa ja harmaat säärystimet. He huomasivat nuo harmaat säärystimet juuri silloin, kun hän vaappui ristikossa. Eräs henkilö on ollut aika lähellä häntä, nimittäin rehustaja. Hän koetti asettua hänen tielleen, kun hän tuli juosten, mutta miehellä oli niin hirmuinen vauhti ja hän näytti niin peloittavan hurjalta, että rehustaja kauhistuneena väistyi syrjään. Hän kuuli hänen huutavan: "Get avay, go to hell", ja hän väittää miehellä olleen revolverin kädessä. Hän oli avopäin ja mustatukkainen ja rehustaja väittää varmasti, että hänellä oli vasemmalla puolella kasvoissaan selvä puukon arpi.

– Kranaatin arpi, mutisi professori kiihtyneenä.

Hän ajatteli tuota salaperäistä oliota, norjalais-amerikkalaista Stamsundia, joka useita kertoja niin salaperäisellä tavalla oli sukeltautunut esiin tässä asiassa, näyttäytynyt muutaman hetken ajan ja taasen hävinnyt. Hän oli viimeisenä nähnyt vanhan Milden elävänä. Jos hän taasen oli näyttäytynyt talossa, niin ei se voinut merkitä muuta kuin että arvoituksen ratkaisun täytyi olla tuossa salaperäisessä henkilössä.

Professori katsoi noihin kolmeen ikkunaan. Keskimmäinen oli yhä auki. Valkea harsoverho hulmusi heikossa tuulessa. Professori ei voinut selittää sitä tunnetta, joka hänet äkkiä valtasi, mutta tuo sysimusta ikkuna-aukko valkeine liehuvine verhoineen johdatti kummallisella tavalla hänen mielikuvituksensa onnettomuuteen ja tulipaloon. Hän ajatteli: Mikä kummallinen salaisuus on tuonne huoneisiin kätkettynä?

Molemmat ystävykset menivät vaieten talon sivustalla seisovan ryhmän luo. Kävi ilmi, että väen huomio oli kiintynyt kellarikerroksen rikottuun ikkunaan.

Jahtimestari selitti:

– Christensenin lähdettyä polkupyörällä minulle ilmoittamaan, pani talonväki rehustajan johdolla toimeen tarkastuksen. Silloin he huomasivat tämän ikkunan rikotuksi. Roisto oli siis mennyt tästä sisään, sitten keittiön läpi, murtanut kellarin oven ja siten päässyt eteisiin. Voimme täysin seurata hänen kulkuaan. Mutta kun palvelijat huomasivat sen, ymmärsivät he olevansa tekemisissä tavallisen murtovarkaan kanssa ja piirittivät talon. Asetettiin vahteja eri paikkoihin, mutta valitettavasti ei kukaan heistä ollut aseistettu. Haulisade varkaan jalkoihin olisi tehnyt ihmeitä.

– Se oli siis syynä siihen, että varas pakeni. Hän on nähnyt vahdit ja pelännyt joutuvansa kiinni.

– Oletko ollut noissa kolmessa huoneessa?

– Olen.

– Onko hän saanut mitään mukaansa?

– Ei vähintäkään, mikäli voin nähdä. Ei mitään kaappia ole rikottu ja suurempia esineitä hän kyllä varoi ottamasta mukaansa, kun hänen täytyi kiivetä alas. Nyt olemme kutsuneet poliisin. Sennäköinen paljaspäinen mies ei voi kauan juoksennella täällä lähistöllä.

– Siinä erehdyt perinjuurin, vastasi professori, tämä mies ei esiinny ensimäistä kertaa tässä asiassa. Hän on täydellinen taikuri. Kööpenhaminan taitavimmat poliisit ovat monta viikkoa etsineet häntä, mutta hän vetää heitä kaikkia nenästä.

– Mitä meidän siis on tehtävä? kysyi jahtimestari epävarmana.

– Odottaa, kunnes Torben Milde herää.

– Meidän olisi ehkä jätettävä vahti noihin yläkerran huoneisiin. Eihän ole mahdotonta, että mies tulee uudelleen.

– Emme tee mitään, vastasi professori painokkaasti. Voihan olla, että juuri Torben haluaa passiivisuutta. Ehkä on hänen etujensa mukaista, ettei tehdä mitään. Sain hänen esiintymisestään sen varman vaikutelman, että hän on määrännyt kantansa ja päättänyt antaa kohtalon johtaa. Tunnethan sellaiset pelurit, jotka äkkiä vaarallisen pelin aikana näkevät asian toivottomuuden ja luopuvat ja jättävät kortit käsistään. Torbenissa oli jotain samantapaista.

– Mutta miksi hän on siis tullut tänne? kysyi jahtimestari neuvottomana, ja miksi hän esiintyy vanhassa kodissaan näin kummallisella tavalla?

– Voisi luulla, vastasi professori, että hän on odottanut murtovarkaan käyntiä. Ehkä hän oleskeli noissa ylähuoneissa ottaakseen hänet vastaan.

– Mies ei siis ole voinut olla mikään tavallinen murtovaras.

– Ei, sanoi professori, mutta voimme myöskin otaksua, että hän oli vieras, jota Torben oli odottanut.

– Kaipauksellako odottanut? kysyi jahtimestari.

– Niin, tai pelolla ja vavistuksella, vastasi professori miettien. Kun ajattelen Torbenin kummallista käytöstä, tuntuu minusta viimemainittu todennäköisimmältä.

Ja nyt sattui niin kummallisesti, että ystävysten juuri jutellessa tästä salaperäisestä vieraasta, he kuulivat auton tulevan linnaan johtavaa puistokujaa pitkin.

Palvelijat kääntyivät uteliaina katsomaan, kuka tulija oli.

Pieni mustaksi lakattu vaunu sukelsi esille käytävän tiheästä lehtiholvista ja ajoi talon pihalle. Autossa ei ollut ketään muuta kuin ohjaaja, joka oli puettu ruskeaan nahkatakkiin ja urheilulakkiin. Professori oli tuntevinaan hänet.

Auto pysähtyi pääkäytävän eteen ja mies nousi vaunusta.

Hän katseli läsnäolevia ja nähtyään professorin otti hän lakin päästään tervehtiäkseen ja meni hymyillen häntä vastaan.

Nyt professori tunsi hänet. Siinä oli taidekauppias Hengler. Tämä tapaaminen aiheutti tohtorille kummallisen tunnelman, ja hän ajatteli:

– Alamme kokoontua nyt täällä yksi toisensa jälkeen. Torben on tullut ja minä itse. Kranaatinarpinen mies tuntuu tulleen. Ja nyt on Lorenzo Hengler täällä. Toimimme kaikki toisistamme riippumattomina ja kuitenkin meitä johtaa yhteinen pyrkimys, yhteinen päämäärä. Siitä aamusta lähtien, jolloin löysimme vanhan Milden kuolleena tuolissaan, ovat näkymättömät siteet johtaneet meitä kaikkia loppua kohden, joka ei enää voi olla kaukana.

Tällä hetkellä professori toivoi vielä yhden tulevaksi. Hän tunsi itsensä äkkiä kauhean yksinäiseksi. Hän ajatteli miestä, joka oli kaukana, nimittäin Ristiä.

– Kööpenhaminastako? kysyi hän.

– Niin, vastasi Hengler, ihana matka.

Mutta auto ei ollut varsin pölyinen. Se ei näyttänyt tulleen kovinkaan kaukaa.

XXXV

PROFESSORI ON HERMOSTUNUT

Henkilö, joka ei laisinkaan olisi tuntenut asiaa, vaan sattunut aivan tilapäisesti olemaan läsnä, olisi nähdessään tämän ihmisjoukon rikotun kellarin ikkunan edustalla, kuitenkin heti ymmärtänyt, että oli tapahtunut jotain vakavaa. Palvelijat seisoivat vaiti ja tungeskelivat pehtori Christensenin ympärillä. Heidän synkät ja umpimieliset ilmeensä ilmaisivat heidän ajatuksensa. He olivat muodostaneet itselleen varman mielipiteen tapahtumasta, mutta koska ei kukaan kysynyt heidän ajatustaan, koettivat he talonpoikien tavoin syrjässä peitetyin sanoin purkaa mielensä.

Christensen seisoi ja potki pois lasinkappaleita. Hänkin oli vaiti ikäänkuin olisi ajatellut: Eihän meitä kuitenkaan uskota. Ryhmän keskellä seisoi jahtimestari suorana ja joustavana kädet sivuilla ja korkeavartiset saappaat lujasti maahan iskettyinä. Hänen katseensa liukui yhdestä toiseen ja hän näytti käyvän yhä tuikeammaksi.

Professori Arvidson tuntui kiihtyneeltä ja hermostuneelta. Hän oli sivuuttanut väsymyksen ja saavuttanut tuon selvän valppaan tilan, joka on vain hermostunutta, pakotettua rauhallisuutta ja aiheuttaa mitä valitettavinta liioittelua.

Ja lisäksi siellä oli taidekauppias Hengler kohteliaana ja hymyilevänä, katsoen ymmällä toisesta toiseen ikäänkuin pahoitellen sopimatonta tuloaan. Mutta juuri tämän miehen odottamaton tulo sai aikaan koko hämmennyksen – talonpoikain pidättyväisyyden, jahtimestarin yrmeyden ja ennen kaikkea Arvidsonin kärsimättömyyden. Äkkiä Hengler kävi hyvin vakavaksi.

– Täällä näyttää todella tapahtuneen jotain surullista, sanoi hän, luullakseni yöllä.

– Ei, aamulla, vastasi professori, tuskin tunti sitten.

– Onko tapahtunut jokin onnettomuus?

Professori ei vastannut.

– Toivoakseni ei mitään vakavaa? jatkoi taidekauppias.

– Murtautuminen sisään, sanoi jahtimestari.

Taidekauppias teki surkuttelevan liikkeen ja sanoi rikottua ikkunaa osoittaen.

– Se on niin tavallista tällaisissa suurissa taloissa, jotka ovat asumattomia. Mutta otaksuttavasti Milden perhe ei säilytä hopeitaan kellarissa.

– Erehdytte, vastasi professori. Varas on mennyt tätä tietä sisään ja kellarista tunkeutunut eteisten kautta taloon. Näettekö nuo kolme ikkunaa, joista yksi on auki? Varas oli päässyt tunkeutumaan näihin huoneisiin asti, kun hänet keksittiin. Ne ovat nuo kolme kuuluisaa huonetta, joista puhuimme, ehkä muistatte, noilla oivallisilla päivällisillä Fenixissä. Ne ovat nuo kolme huonetta, jotka vanha Milde monet vuodet piti lukittuna ja jotka meissä, etenkin minussa, herättivät niin suurta mielenkiintoa.

Taidekauppias katsoi uteliaana ikkunoihin. Hän ei näyttänyt vähintäkään levottomalta. Sitten hän kääntyi professorin puoleen ja sanoi erikoisesti painostaen sanojaan:

– Myöskin minusta tuo kummallinen kertomus oli hyvin mielenkiintoinen. Vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin teistäkin. Onko varas tehnyt mitään vahinkoa?

– Sanoinhan, että hänet yllätettiin.

– Ja otettiin kiinni?

– Kysyttekö sitä?

Taidekauppias katsoi tutkivasti ja tarkkaavaisesti professoriin.

– Myöskin se on minusta tietysti mielenkiintoista, vastasi hän. Otaksun tietysti, että hänet otettiin kiinni, koska tässä on koolla näin monta, jotka voivat sen tehdä.

– Häntä ei otettu kiinni.

– Eikö? Sehän oli kovin valitettavaa.

– Hän meni ulos keskimmäisestä ikkunasta, vastasi professori, se on vielä auki. Tuosta, jossa liehuu valkea verho.

– Todella akrobaattinen temppu, sanoi taidekauppias miettien, silloin hän tuskin on saanut mitään mukaansa. Onko Torben täällä? kysyi hän äkkiä.

– Torben on tullut, vastasi Arvidson, vaikkei hän nyt ole täällä. Hän lepää.

– Hänen tapansahan on aina olla aamun virkku, sanoi taidekauppias.

– Mutta hän on ollut valveilla koko yön.

– Vai niin, sanoi taidekauppias melkein leikillisesti, silloin hän ehkä vielä tunti sitten oli valveilla. Luulen hänen menneen levolle juuri, ennenkuin varas keksittiin.

– Miksi niin otaksutte? kysyi Arvidson, joka kiihtyi yhä enemmän. Sallikaahan minun, hyvä herra, kysyä: Oletteko tullut suoraan Kööpenhaminasta?

– Olen.

– Tälläkö autolla?

– Tietysti.

– Sitä ei voi siitä nähdä.

– Olen sen tietysti puhdistanut lähimmässä kestikievarissa.

Lorenzo Hengler meni aivan professorin luo ja sanoi matalalla, melkein ivallisella äänellä:

– Herra hermolääkäri, emmekö juttele toistemme kanssa mieluummin tuolla sisällä. En pidä tästä häikäisevästä auringonvalosta.

– Kyllä, tietysti, jos meillä teidän mielestänne on mitään puhuttavaa toisillemme.

– Enkä muutenkaan mielelläni keskustele näin julkisesti, lisäsi taidekauppias katsahtaen talon väkeen, joka keskustelun loppuosan aikana oli vetäytynyt loitommalle.

Jahtimestari oli sillä aikaa uteliaasti tarkastellut Hengleriä ja professoria. Hän ymmärsi Arvidsonin kiihtyväisyyteen olevan jonkin syyn, eikä kernaasti halunnut talon väen näkevän mitään kohtausta. Hän vei senvuoksi heti molemmat herrat linnaan. Kaikki oli vielä siinä kunnossa, mihin Milde oli kaiken jättänyt tuona onnettomana päivänä. Halli ilmaisi hänen varmaa persoonallista makuaan. Seinät olivat suureksi osaksi aseilla koristetut huoneen silti vaikuttamatta prameilevalta, kuten usein vastaavissa tapauksissa.

Taidekauppias tahtoi mennä edelleen portaita ylös, mutta professori Arvidson esti hänet.

– Nyt emme enää ole väen uteliaisuuden esineinä, sanoi hän, voimme avoimesti keskustella keskenämme. Tiedättekö, että nyt on kulunut tunti siitä, kun varas pääsi karkuun?

– Koska te kerrotte sen minulle, niin tiedän tietysti, vastasi Hengler.

Mutta samalla hänen kasvonsa ilmaisivat teeskentelemätöntä kummastusta Arvidsonin käytöksen johdosta. Tiedemies näytti haastavan riitaa.

– Huomautukseni ei näy tekevän teihin sen enempää vaikutusta, jatkoi professori suuttuneena. Ihmettelen muutamien ihmisten näyttelemistaitoa.

– En ymmärrä teitä, vastasi taidekauppias.

– Ymmärrätte minua ehkä paremmin, kun olen kuvannut teille murtovarkaan ulkomuodon, sanoi professori. Meidän on todella onnistunut jotenkuten saada selville, minkä näköinen hän oli. Hänellä oli arpi vasemmassa poskessa, selvä merkki kranaatin haavasta. Hän oli sitäpaitsi ulkomaalainen ja puhui myöskin englantia. Ja hän hävisi juuri tunti sitten.

– En oikein ymmärrä tämän yhdenjaksoisuutta, sanoi taidekauppias. Tuntomerkithän ovat varmat, ja mies voidaan tuon kuvauksen mukaan helposti vangita täällä, missä kaikki tuntevat toisensa. Mutta mitä te tarkoitatte sillä, että taas muistutatte minulle hänen häviämistään tunti sitten?

– Tarkoitan, että hän tunnissa ennättää kokonaan muuttaa ulkomuotonsa. Luulemme miehessä tuntevamme henkilön, joka aikaisemmin Kööpenhaminassa on ollut sekaantuneena asiaan, henkilön, joka nimittää itseään Stamsundiksi ja joka ilmiömäisellä taitavuudella esiintyy eri hahmoissa.

Hengler tuijotti ihmeissään professoriin ja teki sitten valittavan eleen kuin olisi ollut pahoillaan siitä, ettei voinut seurata toisen ajatuksen juoksua.

– Ja asia? Tarkoitatteko kuolleen vanhuksen asiaa? En todella ole ajatellut sitä loppuaikoina. Luulin sen haudatuksi. Mutta voin hyvin ymmärtää, lisäsi hän säälinvivahteisella äänellä, että ihmisten on vaikea päästä irti asiasta sen salaperäisyyden ja kummallisuuden vuoksi. Hengler näytti taas haluavan mennä portaita ylös, mutta nyt professori asettui hänen tielleen kädet levällään.

– Haluatte tietysti nähdä nuo kolme yläkerran huonetta, sanoi hän.

– Kyllä, vastasi taidekauppias, olen ammattini vuoksi huvitettu kaikista kokoelmista.

– Ette pääse sinne, sanoi professori.

Taidekauppias hätkähti ensin, mutta vetäytyi sitten takaisin kohteliaasti kumartaen.

– Silloin odotamme, kunnes Torben tulee, sanoi hän.

XXXVI

MITÄ ON TEKEILLÄ?

Tri Hengler istuutui leveään, mukavaan tuoliin. Hän asetti lattialle pienen mukanaan tuomansa valokuvauskasetin ja ojensi jalkansa. Hänellä näytti olevan hyvää aikaa ja hän oli täysin rauhallinen.

– Nuori tilanomistaja ei voi vielä tulla pariin tuntiin, sanoi jahtimestari. Hän nukkuu.

– Minulla on aikaa odottaa, vastasi taidekauppias. Olen juuri syönyt lähimmässä kestikievarissa, sillä aikaa kuin autoani puhdistettiin. Minusta on sangen mieluisaa saada hieman levätä tässä suuressa, vilpoisessa huoneessa.

Hän puhdisti kultasankaisen lornettinsa hyvin huolellisesti ja katsahti ympärilleen epävarmoin ilmein, mikä on ominaista likinäköisille. Professori oli nyt myöskin istuutunut häntä vastapäätä niin lähelle portaita kuin mahdollista valmiina tarvittaessa sulkemaan häneltä tien. Jahtimestari jäi seisomaan. Hän aavisti vanhan ystävänsä ehkä tarvitsevan hänen apuansa. Arvidson ei näyttänyt voimakkaalta ja sen lisäksi hän oli vielä hyvin kiihtynyt, toisen sensijaan ollessa rauhallinen, jäntereinen ja liikkeissään joustava kuin atleetti.

Äkkiä taidekauppias kääntyi Arvidsoniin päin ja kysyi:

– Eikö Torbenkin mennyt lepäämään tunti sitten? Kummallinen yhteensattuma...

Samalla hän katseli professoria pitäen lornettia jonkun matkan päässä silmistään, joten hänen tuijottamisensa vaikutti tarkoitetun julkealta. Professori nauroi.

– Ymmärrän mihin pyritte, sanoi hän.

– Onhan hyvin luonnollista, että Torben nukkuu nyt, sillä kiipeäminen on kovin voimia kysyvää, sanoi Hengler.

– Teillä osoittautuu olevan kummallinen mielikuvitus, sanoi tohtori. Eikö teistä itsestänne tunnu täysin mielettömältä epäillä, että Torben Milde valepuvussa koettaisi murtautua omaan kotiinsa?

Taidekauppias pudisteli päätään ja vastasi varmana:

– Ei laisinkaan. Tässä asiassa voi tapahtua mitä tahansa, hyvä herra, mikään ei enää ole mahdotonta. Ennen kaikkea en voi pitää mitään mielettömänä, senjälkeen kuin te, kuuluisa mielisairaalalääkäri, olette tuonut esille sen epäilyksen, että minä tunti sitten olisin näytellyt murtovarasta tässä talossa. Ette sanonut sitä suoraan, mutta kyllin selvästi kuitenkin. Ettekö myönnä, että olen oikeutettu nyt lakkaamaan ihmettelemästä. Onhan silloin aivan yhtä oikein epäillä teitä, herra professori. Ehkä juuri te olette kiivennyt ulos ikkunasta. Näytätte niin väsyneeltä. Tai ehkä se olettekin te, herra jahtimestari. Tai ehkä – niin, miksi emme ainakin lähentelisi hulluutta, ehkä se on ollut vanha Milde itse, kuollut, joka on jo kuukauden maannut kylmässä haudassaan. Ehkä häntä on huvittanut tänä kauniina lämpimänä kesäaamuna käydä vanhassa linnassaan.

– Koetatte laskea leikkiä, vastasi professori, mutta minä olen koko ajan puhunut täysin vakavasti.

Taidekauppias jatkoi. Hänen äänensävynsä oli ystävällinen, mutta hänen ryhtinsä oli hyvin röyhkeä. Hän painosti sanojansa painamalla sormiensa päitä toisiaan vasten. Hän näytti ikäänkuin sitoutuneen tieteelliseen väittelyyn, joka vaati ajattelemista.

– Tietenkin koetan pitää hauskaa, sanoi hän, miksi ikävystyisin, kun minun kuitenkin pitää odottaa. En kuitenkaan halua riidellä kanssanne, ja ei minulla ole periaatteen kannalta mitään vakavana oloakaan vastaan. Olen tullut tänne nähdäkseni vanhan Milden taidekokoelmat, erittäinkin noissa kolmessa salaisessa huoneessa olevat. Se on nyt kerta kaikkiaan minun alani. Olen tullut tänne Torben Milden kanssa tehdyn sopimuksen mukaan. Miksi siis murtautuisin sisälle, kun saan odottamalla toivoni täytetyksi. Puhunko nyt kyllin vakavasti?

– Näytte arvelevan, että noihin kolmeen huoneeseen on kerättyinä harvinaisia taideaarteita.

– On hyvin todennäköistä, että niin on.

– Mutta unohdatte, ettei kukaan muu kuin Milde moneen vuoteen ole nähnyt noita huoneita. Onhan hän voinut myödä kaikki.

– Milde ei ollut ainoastaan intohimoinen kokooja, vastasi taidekauppias, hän oli fanaatikko.

– Onhan monia seikkoja, jotka voivat hävittää taidekokoelman. Eihän sen tarvitse olla tulipalo, voivathan, velat, varkaus...

Äkkiä jokin näkyi tehneen taidekauppiaaseen syvän vaikutuksen.

– Tulipalo, mutisi hän, tulipalo...

Hän tuijotti suoraan eteensä.

– Tämä on vanha talo, jossa on paljon puuainetta. Tulipalo olisi hirmuinen onnettomuus, jatkoi hän.

Professori näki tri Henglerin levottomuuden tämän ajatuksen johdosta, ikäänkuin hänet olisi vallannut kaamea aavistus.

Hän kysyi:

– Oletteko varma, että pääsette noihin kolmeen salaiseen huoneeseen, kun Torben tulee?

– Täysin varma, vastasi taidekauppias.

– Mutta jos Torben ei halua päästää teitä?

Tri Hengler kohautti olkapäitään vastaamatta.

– Tarkoitatteko, jatkoi Arvidson, että hän joka tapauksessa päästää teidät, halusipa hän sitten tai ei?

– Juuri sitä tarkoitan, vastasi taidekauppias.

Hän sanoi nämä sanat hyvin varmasti, melkein pahansuovan voitonriemuisesti.

Kun Arvidson kuuli tämän, nousi hän ja osoittaen vapisevin käsin taidekauppiasta, puhkesi puhumaan:

– Ymmärrän teidät! Näen lävitsenne!

Tri Hengler nousi myös ja jäi seisomaan ikäänkuin äkillistä hyökkäystä odottaen.

Mutta kahakan esti uuden henkilön ilmaantuminen näyttämölle. Eräs pehtorin pojista tuli sisään ja asettui oven viereen lakki kädessä.

– Mitä tahdot, Johannes? kysyi jahtimestari.

– Siellä soi puhelin, vastasi Johannes. Nuori tilanomistaja on soittanut.

– Vai niin, hän on siis herännyt.

– Nuori tilanomistaja, jatkoi Johannes, haluaa, että hänen varalleen pannaan kuntoon kaksi huonetta niin pian kuin mahdollista, sekä yksi vierashuone. Isä on tuonut keittäjän ja sisäköt. Tilanomistaja itse tulee muutaman minuutin kuluttua.

– Jalanko? kysyi jahtimestari.

– Ei, autolla.

– Sepä hyvä, Johannes.

Johannes meni. Nuo kolme herraa katsoivat ihmetellen toisiinsa. Hengler puhui ensimäisenä.

– Torbenhan meni tunti sitten nukkumaan jahtimestarin taloon, sanoi hän. Onko teillä siis auto, herra jahtimestari?

Jahtimestari pudisti päätään.

Taidekauppias nauroi matalaa, ärsyttävää naurua.

– On kummallista, sanoi hän, että Torben jo on valveilla. Ehkä ette ole majoittaneet luoksenne oikeaa Torbenia, hyvät herrat. Ehkä se on valepukuinen Torben. Ei, ei, älkäähän pahastuko, hyvät herrat, kaikkihan on mahdollista tässä asiassa. Ja tietysti se on oikea, joka meni nukkumaan jahtimestarintaloon, – mutta ehkä se on valepukuinen Torben, joka nyt tulee suhisten autossa ottaakseen talon haltuunsa.

Jahtimestari lähti ilmeisesti vastenmielisesti hallista antamaan palvelijoille määräyksiä huoneiden kuntoonpanosta. Molemmat toiset seurasivat häntä hitaasti. Taidekauppias kääntyi uudelleen professori Arvidsonin puoleen, hän oli nyt taas ystävällinen, melkein imarteleva.

– Kuulitte tuon vierashuonetta koskevan määräyksen, sanoi hän. Se tarkoittaa minua.

– Erehdytte, vastasi professori. Tämä auto-asia merkitsee aivan päinvastaista. Se merkitsee, että vieras on tullut jahtimestarintaloon autolla ja herättänyt Torbenin.

– Onko teillä aavistusta siitä, kuka tuo vieras mahtaa olla? kysyi taidekauppias.

– Se on varmaan tärkeä vierailu, vastasi Arvidson.

– Mutta kuka?

Professori ei vastannut.

Tri Hengler nauroi taas ja meni autonsa luo, joka oli pääkäytävän edustalla. Hän ajoi sen sivuun.

Auto lähestyi. Jahtimestari tuli Arvidsonin luo ja molemmat kuuntelivat. Auto tuli jahtimestarintalosta. Hieno, pehmeä surina osoitti, että tuleva auto oli suuri ja kallisarvoinen. Jahtimestari ja Arvidson vetäytyivät parin puun varjoon. Taidekauppias oli nyt noussut autostaan ja tuijotti siihen suuntaan, josta esiintulevan auton ääni kuului. Lopulta auto tuli kujasta. Professori Arvidson tunsi sen heti. Se oli suuren pankinjohtajan Guggenheimin auto.

Takaistuimella istui Torben yhä puettuna suureen leveälieriseen hattuunsa, ja hänen vieressään istui Guggenheim itse, kokoon vaipuneena ja raskaana, harmaana viiksiltään, syväuurteisin piirtein, pölyn peittämänä pitkän matkan jälkeen.

– Mikä päivä tänään on? kysyi Arvidson.

– Perjantai, vastasi jahtimestari.

– Pörssipäivä siis. Ja suuri pankinjohtaja Guggenheim jättää Kööpenhaminan pörssipäivänä. Kummallista on tekeillä.

XXXVII

AVAIMET

Professori Arvidson ihmetteli suuresti sitä eloisuutta ja hyvää tuulta, minkä vallassa Torben oli. Hän oli nukkunut tuskin tunnin aikaakaan, mutta tämän lyhyen unen avulla hän oli pudistanut melkein kaiken väsymyksen itsestään. Tai käsittikö professori vain väärin tämän hänen suruttoman ystävällisen ilmeensä? Ehkä se kätki vielä syvemmän apeuden kuin se, minkä professori Torbenissa jo ennen oli huomannut?

Taidekauppias Hengler tervehti ja jahtimestari esitettiin Guggenheimille.

– On hyvin rakastettavaa, että isäni vanha ystävä vierailee luonani, sanoi Torben. Herra Guggenheim on tänään matkalla Odenseen, mutta hän katsoi parhaaksi ensin ajaa tänne katsomaan, miten elämä sujuu Marielundissa. Ette saa kovin pettyä, herra pankinjohtaja. Linna on viime aikoina ollut asumaton, mutta toivon, että jahtimestari on tekevä parhaansa.

– Olemme jo täydessä vauhdissa, vastasi jahtimestari.

Guggenheim mutisi muutamia kohteliaita sanoja astmaisesta kurkustaan. Professori Arvidson pani merkille, että rahamies erikoisella tarkkaavaisuudella katseli taidekauppias Hengleriä. Guggenheimilla oli kummallinen syvällä oleva silmäpari. Katse ei ollut terävä, vaan sumuinen kuin sokeiden, mutta siinä oli kuitenkin salaperäinen, melkein hypnoottinen voima.

Torben tervehti myös Hengleriä hyvin ystävällisesti ja lausumatta ihmettelyään tämän läsnäolosta.

– En odottanut teitä näin pian, sanoi hän vain. Toivon teidän viihtyvän täällä. Ehkä pidätte parhaana asua jossain läheisessä kestikievarissa, mutta täällä linnassa asetetaan joka tapauksessa yksi huone teidän käytettäväksenne.

– Kiitän ja pyydän saada jäädä tänne, vastasi Hengler.

– On myöskin huone teitä varten, rakas professori Arvidson, jatkoi Torben. Jahtimestari on kyllä ystävällinen ja huolehtii siitä.

– Minunhan on hyvä olla jahtimestarintalossa, vastasi Arvidson.

– Kuten tahdotte.

Torben kääntyi äkkiä taas Henglerin puoleen ja kysyi:

– Kuinka kauan aiotte viipyä täällä?

Kysymys ei ollut epäystävällinen, mutta se ilmaisi kysyjältä täysin puuttuvan mielenkiintoa. Taidekauppias ei voinut peittää ihmettelyään.

– Hyvä Torben Milde, vastasi hän, tiedättehän varsin hyvin, että se kokonaan riippuu teistä itsestänne.

Torben kohotti silmäkulmiaan kuin ei oikein olisi ymmärtänyt.

– Onhan mahdotonta, että olisitte unohtanut, miksi olen tullut, huomautti Hengler.

– Todellakin, vastasi Torben, nuo salaperäiset kokoelmat yläkerran huoneissa. Saatte tietysti nähdä ne, mutta meidän on ensin päästävä järjestykseen. Järjestäkää olonne mukavaksi sillä aikaa. Sallikaa minun ennen kaikkea auttaa viimeksi tullutta ja väsyneintä vierastani.

Näin sanottuaan Torben kääntyi taas Guggenheimin puoleen ja saattoi hänet linnaan.

Sillä aikaa sisällä oli käynyt eloisaksi. Linna oli alkanut kansoittua. Kiireessä kokoon kutsuttu palvelusväki oli täydessä työssä käytävissä ja huoneissa. Valkeita sälekaihtimia asetettiin avoimiin ikkunoihin. On kummallista, miten kuolleelta talo tuntuu, kun ei siellä ole ketään ihmisiä, ja miten pian se tulee jälleen eloisaksi, kun se kansoittuu. Jahtimestari meni valvomaan kaikkea, ja Hengler ja professori jäivät kahden. He alkoivat yhdessä kävellä ruohokenttien välissä. Professori ei voinut olla tekemättä kiusoittavaa huomautusta taidekauppiaan ja Torben Milden välisestä tapaamisesta.

– Hän tuntui aivan unohtaneen tulonne tarkoituksen, sanoi hän. On siis mahdotonta, että noissa kolmessa huoneessa on mitään tärkeätä, luultavasti siellä on vain vanhoja hajuvesipulloja ja muutamia risaisia tauluja.

Mutta tri Hengler oli nyt saanut ajattelemisen aikaa, ja hän vastasi hänelle ominaisella rauhallisuudella:

– Unohdatte Guggenheimin läsnäolon.

– Mitä Guggenheimilla on asiassa tekemistä?

– Pankkiirihan istui kuuntelemassa keskusteluamme. Torben ei nähtävästi tahtonut, että tuo mahtava rahamies saisi sen käsityksen, että nuo kolmen huoneen kokoelmat olivat erikoisen mielenkiintoiset. Siinä selitys.

– Ainoako? kysyi Arvidson epäillen.

– Niin, ainoa.

Huomasi kaikesta, että Guggenheimin odottamaton tulo mitä suurimmassa määrin askarrutti Henglerin mielikuvitusta. Hän ei väsynyt kysymään Arvidsonilta Guggenheimista.

– Voiko häntä sanoa perheen läheiseksi ystäväksi? kysyi hän.

– Kyllä, varsinkin Torbenin, vastasi Arvidson.

– Tarkoitan, hyvä ystävä, uhrautuva ystävä.

– Aivan varmaan. Mutta miksi sitä kysytte?

– En minkään erikoisen syyn vuoksi, vastasi taidekauppias vältellen, mielestäni vain Guggenheim ei ole sitä tyyppiä, joka tuntee tuollaisia jaloja epäitsekkäitä tunteita.

Mutta hetken kuluttua Hengler aloitti kyselynsä uudelleen, ja professori Arvidson, jonka huomio ei kiintynyt ainoastaan itse sanoihin, vaan myös teeskennellyn välinpitämättömään äänensävyyn, aavisti kysymysten keskeisen yhtenäisyyden, ja tämä aavistus toi mukanaan epämiellyttävän tunnelman. Hengler kysyi:

– Onko tuo Guggenheim todella niin mahtava rahamies kuin sanotaan?

– Häntä voidaan mitata kansainvälisillä mitoilla, vastasi Arvidson.

– Voisiko hän esim. ostaa tämän linnan, koko tämän suuren maatilan, semmoisen oston erikoisemmin rasittamatta häntä?

– Se ei olisi hänelle laisinkaan vaikeata.

Tri Henglerin piti mielestään antaa jonkinlainen selitys, sillä hän sanoi:

– Nykyään kuulee puhuttavan niin monista mahtavista rahamiehistä, jotka eivät ole mitään kun kaikki käy ympäri. En tunne olosuhteita tässä maassa.

Sitten taidekauppias sanoi, että hänen täytyi hieman katsastaa autoaan, ja professori Arvidson jäi yksin. Hän ajatteli edestakaisin kävellessään Torben Milden mielessä tapahtunutta muutosta. Oliko Guggenheimin tulo aiheuttanut tämän muutoksen? Torbenin oli vallannut ihmeteltävä varmuus. Hän ei tuntunut enää neuvottomana harhailevan pimeydessä. Hän tuntui sensijaan tehneen suunnitelman ja työskenteli varmaa päämäärää silmällä pitäen. Ja kun professori mietti omituista tilannetta, että kaikki nämä ihmiset, jotka olivat ottaneet osaa tähän kaameaan asiaan, olivat kokoontuneet tähän samaan paikkaan, hän käsitti, että loppu ei voinut olla kaukana.

Jahtimestari tuli häntä vastaan mitä loistavimmalla tuulella.

– Kaikki sujuu mainiosti, hän sanoi. Meillä on joka tapauksessa tässä talossa oivallista väkeä. Huoneet ovat kunnossa ja aamiainen on pian valmiina keittiössä. Se ei ole mikään loistoateria, sillä aika on ollut liian lyhyt, mutta takaan, että siitä tulee hyvä. Linnan vanha kokki on kuulu seitsemässä pitäjässä. Punaviini on tuotu kellarista. Tahdotko olla hyvä ja tilaisuuden tullen katsastaa, onko sillä oikea lämpö Meiltä puuttui ainoastaan tarjoilija pöydässä, mutta olemme saaneet lainata miehen kestikievarista, ei tietenkään isä Abrahamin kapakasta. Hän näyttää hyvin reippaalta mieheltä. Hän kattaa parast'aikaa sisällä.

– Entä Guggenheim – lepääkö hän?

– Ei, hän on vanha sitkeä velikulta. Hänenhän täytyy olla matkasta väsynyt, mutta hän ei tahdo kuulla puhuttavan levolle menosta. Hän istuu nyt huoneessaan ja särpii konjakkilasia Torbenin kanssa jutellessaan.

– Mitä avaimia sinulla siinä on? kysyi professori.

Jahtimestari heilutti kahta suurta metallirenkaassa olevaa avainta.

– Nyt nuo yläkerran huoneet ovat uudelleen lukitut, vastasi hän, lukolla, jota ei voida avata. Se on tehty Torbenin käskystä.

XXXVIII. AAMIAINEN

Aamiainen oli katettu puutarhasaliin. Suuret kuistin ikkunat olivat auki, mutta aurinkoteltan varjo oli miellyttävä. Heikko tuulahdus sai viirullisen telttakankaan aaltoilemaan kevyesti ja pudisteli kukkia, jotka loistavin värein täyttivät ikkunalaudan. Aurinkoteltan reunan alitse näkyi suuri puutarha, joka vihreine ruohomattoineen loisti häikäisevässä auringon valossa. Pöytä oli tavattoman suuri ollakseen katettu ainoastaan heitä varten. Kristallit ja hopeat säihkyivät kylmää kiiltoaan. Sinertävän valkealla pöytäliinalla ei ollut mitään kukkia, mutta kultainen ja tummanpunainen viinikarahvien hehku teki jalomman vaikutuksen kuin kaikki kukkaiskoristeet. Se oli herraspöytä, herkkupäivällinen, jossa kaikki oli oikealla paikallaan ja sopusoinnussa ympäristön kanssa.

Mutta osanottajista näkyi, että koko tilaisuus oli tilapäisesti syntynyt. Jahtimestari oli edelleen metsästyspuvussa pitkävartisine saappaineen. Kaikki oli pohjaltaan hänen työtään ja hän olikin ylpeä tuloksesta. Torben oli tyytynyt antamaan määräyksen ainoastaan sherrystä Guggenheimia silmällä pitäen ja sikaareista, jotka hän oli ottanut esille itseään ajatellen. Vanha Milde oli ollut oivallinen havannantuntija, ja tämä oli vanhuksen ainoa mieliteko, jonka poika oli hyväksynyt. Tämän lisäksi hän oli vain sanonut jahtimestarille:

– Olemme kaikki väsyneitä, muutamat meistä ehkä hermostuneita ja lepoa kaipaavia, huolehtikaa siis, ettei mitään puutu.

Jahtimestari ajatteli itsekseen, että nämä sanat voivat yhtä hyvin merkitä sitä, että kaikki ovat hermostuneita ja epävarmoja ja että heillä senvuoksi pitää olla jotain hommattavaa. Nyt hän seisoi ja katseli viimeistä kertaa aikaansaannostaan, ja kun hän näki vieraiden tulevan avoimesta ovesta, antoi hän määräyksen vuokratulle tarjoilijalle. Tarjoilija meni.

Ensimäisinä tulivat puutarhasta Hengler ja professori. Hengler oli puettu vaaleanharmaaseen kesäpukuun ja siniseen paitaan. Professorilla ei ollut edes kaulusta, vaan hän oli Byronin tapaan avorintainen. Sitten tuli Torben käveltyään hetkisen ennen aamiaista. Hän asetti leveäreunaisen lakin pois ja lausui jahtimestarille ystävällisesti kohteliaisuuksia tämän taidosta. Guggenheim tuli melkein samaan aikaan huoneestaan – raskaana ja kumaraisena kuten tavallista, harmaana kasvoiltaan ja hiuksiltaan. Hän oli puettu mustaan lievetakkiin.

Herrat menivät heti pöydän ääreen ja istuutuivat mikä minnekin. Arvidsonin kasvot olivat puutarhaan ja selkä pääkäytävälle päin. Keskustelu oli tavallista ja välinpitämättömän ystävällistä, kuten yleensä miesten kesken, ennenkuin varsinainen ateria alkaa. Torben teki selvästi parhaansa näyttäytyäkseen rakastettavimmalta puoleltaan. Kun tarjoilija oli tarjonnut pienet jääkylmät ryypyt voileipäpöydän kera, kohotti Torben lasinsa ja toivotti vieraansa tervetulleiksi. Hänen mielessään liikkui selvästi sama ajatus, joka kauan oli pitänyt Arvidsonia vallassaan. Professori kuunteli ihmeissään ja jännittyneenä hänen sanojaan.

– Kun tulin kotiin saatuani tiedon isäni onnettomasta kuolemasta, sanoi Torben, ei minulla ollut tilaisuutta tavata vanhoja ystäviäni. Olin kai oleskellut liian kauan maan rajojen ulkopuolella. Sitten tapasin vähitellen joukon henkilöitä, jotka sattuivat tielleni aina sen mukaan kuin asiat kehittyivät, kuten herrat tuntevat. Ennen kaikkea te, herra Guggenheim, isäni uskollinen ystävä, ja sitten te professori Arvidson, ja te, tri Hengler, joka niin monella tavalla olette avustanut isääni. Mutta erosimme pian toisistamme. Eikö ole ihmeellistä, että meidän taas piti tavata täällä. En oikeastaan ole odottanut ketään herroista. Professori Arvidson oleskelee täällä tilapäisesti, herra Guggenheim matkustaa sattumalta tästä ohi autossaan, ja tohtori Hengler tulee tänne taideharrastuksensa johtamana. Ja äkkiä kohtaamme kaikki määrättynä päivänä, palloina kohtalon ihmeellisessä leikissä. Kun katson ympärilleni, huomaan, ettei ketään niistä henkilöistä, jotka...

Tässä Sune Arvidson keskeytti Torbenin pudottamalla lasinsa lattialle. Arvidson kumartui taaksepäin ikäänkuin henkeä vetäen.

– Oletteko sairas, rakas ystävä, kysyi Torben.

– En, vastasi professori.

– Näytätte niin kalpealta. Ehkä lämpö...

– Ei, vastasi professori taas, en ole sairas, olin vain kömpelö. Jatkakaa, pyydän.

Torben katsoi hetkisen tutkien ja vakavana professoriin ja lopetti sitten nopeasti tervetuliaispuheensa.

– Kunpa saisimme nauttia tästä odottamattomasta tapaamisesta ystävinä, jotka ovat tavanneet toisensa synkkinä aikoina, mutta nyt näkevät tulevaisuuden valkenevan. Elämän ikuinen laki on, että kaikki synkkä ja epäsointuinen on unohdettava ja että valoisa on lopuksi voittoisasti puhkeava esiin.

Tarjoilija oli kiiruhtanut tuomaan professorille uuden lasin, ja kaikki joivat vaieten. Mutta tuo hiljaisuus oli kummallinen, melkein painostava. Guggenheim istui ja tuijotti suoraan eteensä himmeine, kaameine porsliinisilmineen, tri Hengler tuijotti alas polviinsa ja hymyili. Mutta Torben aloitti taas keskustelun samassa kevyessä äänilajissa. Ajatellen kaikkea mennyttä Torben teki ihailtavasti siinä, että voi pitää yllä tätä äänilajia. Hän osoitti suurta mielenmalttia – tai hänen laitansa oli kuten pelaajan, joka tietää, että hänellä on hyvät kortit kädessään ja senvuoksi odottaa rauhallisesti ratkaisua.

Mutta ihme kyllä, Arvidsoninkin oli lasin pudottaminen tehnyt paremmalle tuulelle. Hän tuli Torbenin avuksi, ryhtyi keskusteluun ja johti sitä edelleen, niin että keskustelu vähitellen kävi yleiseksi. Oivallinen viini kevensi myöskin tunnelmaa. Kuumuuskaan ei enää ollut yhtä suuri. Tuuli oli raitistunut ja viileitä tuulahduksia tuli suureen puutarhasaliin. Juuri sellainen tuuli syntyy usein pitkäaikaisten tyynten ja lämpimien jälkeen. Se kehittyy joskus nopeasti täydeksi myrskyksi.

Mutta mitä oli tapahtunut? Oliko professori Arvidson pudottanut lasinsa pelkästä kömpelyydestä, kuten hän sanoi, vai oliko hän nähnyt jotain yllättävää, joka oli ensi hetkenä pelästyttänyt hänet?

Oli niin, että hän oli sattunut katsahtamaan kestikievarista tilattuun tarjoilijaan.

Tarjoilija oli myöskin katsonut häneen, ja silloin Arvidson tunsi hänet.

Hän oli Rist, salapoliisi.

Hänen naamioimisensa oli aivan vähäinen, mutta erinomainen. Nuorelle miehelle oli nyt suureksi avuksi, että hän oli lukemattomia kertoja viettänyt aikaansa ravintoloissa. Torben Milde ei voinut toivoa parempaa tarjoilua tämän hienon aamiaisen aikana. Tässä toteutui taasen tuo vanha lause, että korkeasti sivistyneestä ja tottuneesta maailmanmiehestä aina voisi tulla erinomainen palvelija, jos hän haluaisi.

Arvidson oli kaivannut Ristiä, ja juuri Ristin läsnäolo oli vaikuttanut häneen rauhoittavasti, ja rauhoituksen tarpeessa hän olikin, sillä hän ei voinut päästä irti siitä tunteesta, että tämä päivä olisi viimeinen ja että yö toisi mukanaan ratkaisun. Ja hänen levottomuutensa sen johdosta, mitä tuleman piti, kävi yhä voimakkaammaksi, samoinkuin tuuli ulkona yhä selvemmin muuttui rajuilmaksi.

– Ja niin olemme nyt kaikki täällä, ajatteli hän. Meitä on useampia kuin Torben luulee. Risthän on myös tullut. Ja eihän meiltä puutu kranaatinarpista miestäkään, amerikkalaista, sillä hän on tuossa.

Hän nyökäytti vaistomaisesti Henglerille. Tämä, joka ei voinut kuulla hänen ajatuksiaan, ymmärsi hänet väärin ja kohotti lasinsa. Arvidson joi hänen kanssaan maljan.

XXXIX

PÄIVÄ KULUU LOPPUAAN KOHDEN

– Tämä oli kummallisin aamiainen, missä olen ollut mukana, sanoi jahtimestari Arvidsonille, kun molemmat ystävykset olivat vetäytyneet varjoisaan paikkaan puutarhassa sikaariaan polttamaan. Ruoka oli erinomainen ja viinit myös, mutta jokatapauksessa...

Arvidson sormeili hermostuneena sikaariaan eikä vastannut.

– On suorastaan kiusallista ajatella perästä päin tätä ateriaa, eikö niin? jatkoi jahtimestari. Lopultahan se kävi aivan hirveäksi. Pelaatko koskaan? Hasardiako?

– Kyllä, joskus, vastasi professori hajamielisenä.

– No, onko olemassa mitään kiihottavampaa, kuin silloin, kun joku pelikumppaneista äkkiä alkaa kertoa välinpitämättömiä mielenkiinnottomia juttuja, juuri kun peli on jännittävimmillään? Ei mikään herätä niin suuressa määrin kärsimättömyyttä ja synnytä vihamielisyyttä pelurien kesken kuin juuri tämä. Sain saman vaikutelman lopuksi aamiaisesta. Hasardipelin kiihtymys lopuksi vapisutti jokaisen hermoja. Jokainen oli omien ajatustensa vallassa, korttiensa, niin sanoakseni. Niin, sinäkin. Ja jokainen ajatteli toisesta: "Mihin hän pyrkii? Miten hän on näyttelevä?" Ja tilanomistaja istui ja kertoi koko ajan juttujaan. Hän ikäänkuin asetti korttinsa pöydälle juuri pelin jännittävimmillään ollessa ja sanoi: "Odottakaamme vähän, hyvät herat, ensin teidän täytyy kuulla pari juttua Argentiinasta". Huomasin, että sinä kärsit. Ja eikö sinua haluttanut iskeä pöytään ja sanoa: Lopettakaa ja antakaa meidän ryhtyä asiaan ja puhua siitä, mikä uhkaavana häilyy päittemme päällä.

– Aamiainenhan alkoi niin hyvin, vastasi professori, mutta vastakohdat olivat liian suuret. Hermot eivät voineet sitä kestää. Kaikkihan ajattelivat vain yhtä ainoata asiaa – ja meidän piti kaikkien koko ajan kuunnella ja puhua aivan muuta.

– Torbenilla täytyy joka tapauksessa olla paljon mielenmalttia, huomautti jahtimestari mietteissään. Ehkä hän on oppinut sen suuressa maailmassa. Ajattelehan hänen sujuvaa, välinpitämätöntä, hymyilevää keskusteluaan! Ja ehkä hän kärsi enimmän.

– En ole varma siitä, vastasi professori. Hän tietää enimmän meistä kaikista, meille toisille kaikki on vielä sekamelskaa. Hänen rauhallisuutensa voi myöskin johtua siitä, että hän on tehnyt peruuttamattoman päätöksen ja aikoo sen toteuttaa. Ja korttipelin sanoilla puhuaksemme: Hän tuntee korttiensa arvon ja tietää, miten hänen on niillä pelattava.

– Niin, mikä helpoitus valtasikaan kaikki, kun aamiainen oli lopulta ohi, sanoi jahtimestari. Oli sietämätöntä olla kauemmin yhdessä, oli kuin sisäinen jännitys olisi etäännyttänyt meidät toisistamme. Katso, tuolla suuri rahamies kulkee itsekseen ja on olevinaan huvitettu kukista. Ei kukaan saa minua uskomaan, että Guggenheimillä koskaan on ollut sellaista harrastusta. Katso, nyt hän kumartuu ruusujen yli. Katso hänen ilmettään! Eikö näytä siltä kuin hän haistelisi huonoja pörssipapereita? Ja tuolla seisoo Torben ja keskustelee saksalaisen taidekauppiaan kanssa. Hyvä Jumala, hän jatkaa, hän näyttää selittävän jotain sikaareista. Näyttää aivan samanlaiselta kuin aamiaisen aikaan puhuessaan hitaasti ja asiantuntevasti Epernayn sampanjakellareista. Saksalainen näyttää siltä kuin voisi puraista häntä minä hetkenä hyvänsä. Torben näytti aavistavan, että he puhuivat hänestä, sillä hän kääntyi äkkiä heihin päin ja viittasi professorin luoksensa.

– Eikö totta, sanoi hän, että olette kanssani yhtä mieltä. Ilma on niin kaunis ja tämä vanhojen ystävien tilapäinen tapaaminen niin kummallinen, että meidän on tehtävä siitä mahdollisimman paljon. Tämä päivä olkoon pyhitetty seurustelulle ja suruttomuudelle. Mutta tämä saksalainen ystäväni osoittautuu hyvin kärsimättömäksi. Olen luvannut tehdä hänen kanssaan sopimuksen noiden vanhojen kokoelmien suhteen. Hänhän on fanaatikko alallaan eikä halua puhua muusta kuin liikeasioista. Nyt hän tahtoo vetää minut pois ystävieni joukosta ja Jumalan vapaasta luonnosta ja sulkeutua kanssani ummehtuneeseen huoneeseen ja puhua liikeasioista. Voi, tuo ikuinen totisuus vaivaa minua. Mitä koko maailman taide on tällaisen säteilevän päivän rinnalla. Nyt olen kaiken lisäksi seisonut tässä ja selostanut hänelle seikkaperäisesti, miten eri havannalajit ovat asetettavat kerroksiin. Se on tieto, josta suurimmat ammattimiehet olisivat kiitollisia, mutta luuletteko, että hän on kyennyt kuuntelemaan minua? Sanon teille, hyvä tohtori Hengler, huomenna olen käytettävissänne, huomenna. Mutta tänään tahdon omistautua kaikille ystävilleni, tahdon tänään olla yksinomaan isäntä.

Näin sanoen Torben löi häntä ystävällisesti olalle.

Mutta tri Hengler hätkähti ja vetäytyi syrjään ikäänkuin jokin paha olisi häntä koskettanut.

Iltapäivänhetkien kuluessa ilma kävi yhä painostavammaksi. Se oli kumman vaihtelevainen. Tuuli tyyntyi, asettui kokonaan ja alkoi uudelleen. Aurinko kimalteli myrskysumussa. Taivaalle kertyi mahtavia pilviryhmiä, aivan tummansinisiä, sähköisiä. Tuulenpuuskien väliaikoina oli kuumuus painostava. Mutta tuulikaan ei enää tuntunut virkistävältä, sillä se oli kostea ja lämmin kuin föhntuuli. Arvidson oli väsähtänyt ja istui nyt torkkuen kuistilla korituolissa. Äkkiä hänen viereensä istuutui raskas olento. Se oli Guggenheim. Pankkiiri oli muuttumattoman rauhallinen kuten aina, mutta lääkärin mielestä hänen katseeseensa oli tullut jotain tuttavallista, inhimillistä.

– Matkustan aikaiseen aamulla, sanoi Guggenheim ilman esipuheita, minun täytyy palata liikeasioihini.

– Odotatteko jotain tapahtuvaksi sitä ennen?

– En odota mitään erikoista. En ymmärrä enää mitään. Tulin tänne auttamaan Torbenia, siksi että hänen isänsä oli lapsuudenystäväni ja ainoa todellinen ystäväni. Olen tänään tarjonnut Torbenille suuren rahasumman, mutta tiedättekö mitä hän vastasi? Niin, rahat eivät voi enää auttaa, vastasi hän.

– Mutta minä luulin Torbenin olevan niin rikkaan, että hän itse voi selvittää sen puolen asiassa.

– Olenhan aikaisemmin kertonut, vastasi pankinjohtaja, etteivät hänen asiansa enää ole erittäin hyvin. Vanha Milde on käyttänyt suunnattoman paljon enemmän rahaa loppuaikana kuin ihmiset aavistavat. Nuo satatuhatta Englannin puntaa, jotka aiheuttivat hänelle kuoleman, olivat viimeinen rengas pitkässä minun pankkini kautta maksetussa ketjussa.

– Oletteko koettanut voittaa Torbenin luottamuksen?

– Vain tätä Hengleriä koskevassa asiassa. Olen koettanut saada selville, mitä osaa tämä salaperäinen mies näyttelee tässä murhenäytelmässä, mutta se ei ole minulle onnistunut. Torben vastaa vain: Hän on tuollainen tyhmä taidefanaatikko, joita nykyään on niin viljalti. Mutta huomenna matkustan; en voi tehdä enempää. Kohtalolla on kulkunsa. Oletteko huomannut Torbenin kummallisen mielentilan tänään? Ettekö pidä tuota hermostunutta hilpeyttä levottomuutta herättävänä?

– Pidän kyllä.

– Jäättekö tänne linnaan yöksi?

– Luulen jääväni.

– Jäätte suojellaksenne häntä?

– Sanokaamme niin.

– Hän tarvitsee ehkä suojaa.

– Hän on vahvemmin suojeltu kuin aavistattekaan, vastasi Arvidson.

– Vai-i-niin, sanoi pankinjohtaja epäillen, onko useampia kuin te?

– On useampia.

Guggenheim pyyhki nenäliinalla suuria harmaankalpeita kasvojaan.

– Minulla on selittämätön tunne siitä, että vaara lähestyy, sanoi hän, mutta ehkä painostava ilma vain rasittaa hermoja.

Pankinjohtaja kumartui taaksepäin tuolissa ja katsoi metsään. Taivas puiden latvojen yläpuolella oli ukkosensininen, puut taipuivat alas ja käänsivät lehtiensä vaalean puolen ulospäin.

Sune Arvidson nousi ja meni sisään. Ovet olivat auki pitkän huonerivin välillä. Sisällä suuressa ruokasalissa hän tapasi Ristin.

– Olen odottanut teitä, sanoi professori. Miksi tulette näin myöhään?

– Siksi, että minun oli ensin saatava eräs sähkösanoma käsiini, sähkösanoma Berlinistä.

Professori viittasi päällään.

– Häntä koskevako?

– Niin, Hengleriä koskeva. Näen nyt hänen lävitsensä.

– Kuinka tulitte tänne tässä kummallisessa valepuvussa?

– Aivan helposti. Sain siitä maksaa vain sata kruunua kestikievarin tarjoilijalle.

– Tiedättekö, että Hengler ja amerikkalainen ovat yksi ja sama henkilö?

– Kyllä.

– Se oli siis Hengler, joka istui teitä vastapäätä tuona kummallisena yönä huvilassanne?

Rist jätti Arvidsonin yksin. Professori asettui mukavasti suureen lepotuoliin vedettyään ensin verhot ikkunain eteen ja sammutettuaan valon. Ilta oli pilvinen ja syksyn pimeä, mutta sammutettuaan valon ja tuijotettuaan hetken pimeyteen, hän voi erottaa ääriviivat ulkona, kiirehtivät pilvet, jotka valoivat sadekuuroja metsään, huojuvat puunlatvat, jotka iskivät toisiinsa tuulessa, ja rakennusten mustat ääriviivat. Harsomaiset ikkunaverhot olivat pullistuneet kuin purjeet. Kun professori vaipui uneen, sekaantuivat hänen pahat aavistuksensa kuolemasta ja onnettomuudesta todellisuuteen. Hänestä tuntui kuin jotain arvoituksellista kiirehtisi häntä vastaan tuolta ulkoa rajuilman kaameasta näytelmästä.

Hän oli nukkunut ehkä tunnin ajan, kun Rist herätti hänet. Kun hän avasi silmänsä, leimahti äkillinen valo ikkunassa. Se oli salama. Rist sulki ikkunan ja sytytti sähkön. Professori nousi äkkiä.

– Näen, että rajuilma on puhjennut, sanoi hän, mutta ilma tuntuu yhä yhtä painostavalta. Jos sade virtaisi alas, tulisi se vapauttajana.

– Niin tulisi.

– Tiedättekö, että Hengler samassa valepuvussa on koettanut murtautua tänne tänään?

– Tiedän, olen kuullut puhuttavan siitä. Mutta eihän ole niin varmaa, että se oli hän.

Rist tarttui professorin käsivarteen.

– Katsahtakaa tuonne suureen peiliin, sanoi hän, siellä näemme Torbenin. Hän tuijottaa ja katsoo jotain. Näen murhaa hänen katseessaan.

XL.

RAJUILMA

Tämä kauhea päivä oli lopultakin päättynyt, ja oli tullut ilta. Torben oli koettanut ylläpitää vieraittensa hyvää tuulta niin kauan kuin mahdollista, mutta lopulta se oli käynyt suorastaan piinalliseksi, ja Torbenin liioiteltu ystävällisyys ja hilpeys oli kuin epäsointu toisten hermostuneisuuden ja vihamielisyyden rinnalla. Ikävän päivällisen jälkeen herrat vetäytyivät huoneisiinsa. Guggenheim oli hyvin väsynyt ja kuiskattuaan vielä kerran muutamia varoittavia sanoja Arvidsonin korvaan hän meni levolle. Torben lausui pankkiirin korvaan nämä sanat, joilla ei silloin tuntunut olevan mitään merkitystä, mutta jotka Arvidson muisti myöhemmin, kun tapahtumat olivat alkaneet solua eteenpäin.

– Rakas Guggenheim, sanoi hän, jos yöllä tulee liian kuuma, voitte asettua suurelle kuistille. Siellä on aina hieman viileämpää.

Pankinjohtajan huone oli alakerrassa ja kuisti johti suoraan puutarhaan. Professori Arvidsonin huone oli ensimäisessä kerroksessa. Tarjoilija Rist saattoi hänet sinne suuri kynttilä kädessä, vaikka koko matkan oli sähkövalo käytettävissä. Rist oli huolellinen palvelija.

Kun he tulivat huoneeseen sisälle, kysyi professori.

– Nyt olen hyvin väsynyt. Uskallanko nukkua?

– Kyllä, vastasi salapoliisi, mutta älkää menkö sänkyyn.

– Odotatte siis yöllä tapahtuvan jotain?

– Se on otaksuttavinta. Luuletteko tämän tilanteen voivan jatkua vielä vuorokauden?

– Missä on jahtimestari?

– Pehtorin luona. Hän on valmiina.

– Ja Hengler?

– Tuntuu jo menneen levolle. Hän on saanut huoneen noiden lukittujen huoneiden lähellä.

– Eikö se teistä ole kummallista?

– Tiedän vain, että sen täytyy merkitä jotain, sillä se on tilanomistajan nimenomainen määräys.

Rist meni hänen luokseen, asetti kätensä hänen olalleen ja sanoi matalalla, vakavalla äänellä:

– Torben ei ole huoneessaan.

Arvidson kävi äkkiä virkun valveiseksi.

– Olen etsinyt häntä, mutta en löydä häntä mistään, jatkoi Rist.

Samassa iski taasen salama, ja ukkonen myllersi talon yllä.

– Entä toiset? kysyi professori.

– Kaikki on muuten rauhallista. Onko teillä revolveri?

– On.

– Hyvä, seuratkaa sitten minua.

He menivät käytävään. Ristillä oli sähkölamppu kädessä, mutta hän ei sytyttänyt sitä. Salamat tulivat nyt nopeina ja heittivät joka kerta valkean valotulvan korkeasta käytävän ovesta. Arvidson tunsi itsensä kumman liikutetuksi tässä ympäristössä. Joka kerta kun salama iski, näki hän tuon suuren talon sisustan valaistuna, mattojen peittämän käytävän monine ovineen ja vanhoine vernissankiiltoisine tauluineen, taidemaisine leikkeleineen johdepuissa, metallinhohteisine matonpitimineen portaissa ja kaiken keskellä hallin synkkä, musta syvyys alhaalla. Talo tuntui tutisevan, ukkosen iskuista. Rist vei hänet erään suuren bornholmilaiskellon luo käytävässä ja kuiskasi hänen korvaansa:

– Jääkää tähän.

Sitten hän itse lähti hiipivin askelin portaita alas. Professori näki salamanvalossa hänen seisovan eteenpäin kumartuneena, valppaana kuin eläin, sitten hän liukui hallin pimeyteen. Mutta äkkiä pimeyden alhaalla valaisivat sädemäiset punaiset valojuovat. Salapoliisin sähkölyhty oli toiminnassa. Professori odotti jännittyneenä. Hän voi kuulla oman sydämensä lyönnit. Kellonkoneisto työskenteli hänen sivullaan. Pimeys ympäröi häntä tiheänä, mutta kello oli hänen läheisyydessään kuin elävä olento, joka tuskallisena, kärsimättömänä laski sekuntejaan.

Lopulta Rist tuli takaisin. Arvidson tunsi hänen kätensä käsivarrellaan ja äkkiä hän näki hänen itsensä seisovan siinä kalpeana, loistavin silmin, kiinteästi kuunteleva ja valpas ilme kasvoillaan.

– Guggenheim nukkuu, hän sanoi. Kuulin suljetun oven takaa hänen hengityksensä. Hän nukkuu raskaasti.

– Entä Torben? Ehkä hän on mennyt ulos?

– Tässä ilmassako? Tuskin. Olen varma siitä, että hän on talossa. Hän on täällä jossain lähellä. Meidän on löydettävä hänet. Jokainen minuutti on kohtalokas.

Ukkosenjyrinän aikana, joka nyt myllertäen kaikui linnan läpi, Rist tarttui lujin ottein ystävänsä käsivarteen. Kummallista, ajatteli Arvidson, hän on kuin lapsi, joka pelkää ukkosta.

– Ukkonen on aivan yläpuolellamme, sanoi hän.

– Luulin kuulevani ihmisäänen, kuiskasi poliisi.

He kuuntelivat molemmat kuuloaan terästäen. Ja ennenkuin ukkonen seuraavan kerran iski ja hautasi kaikki jyrinäänsä, kuulivat he selvästi saman ihmisäänen, jonka Rist jo aikaisemmin oli huomannut.

Se oli huuto. Tarkoitukseton ja epäselvä huuto. Senjälkeen kaikki vaikeni, mutta kuinka ollakaan, se kuului taasen viiltävänä ja läpitunkevana. Se oli hätähuuto.

– Eteläisestä sivustasta, sanoi Rist. Onnettomuus on tekeillä. Kunhan emme vain tulisi liian myöhään.

Hän sytytti sähkölyhtynsä ja kiiruhti eteenpäin professorin seuratessa kintereillä. Sähkölyhdyn pistävä valojuova häilähteli heidän edellään ja muodosti kummallisia liikkuvia varjoja seinille. Kulkiessaan he kuulivat huudon vielä kerran. Kun he tulivat eteläiseen kylkirakennukseen, valaisi lyhdyn valo koko käytävän pitkin pituuttaan. Kaukana käytävän toisessa päässä he näkivät ihmisolennon, miehen puettuna punaiseen yönuttuun, joka oli rinnalta kirjailtu. Hän oli Torben. Hän seisoi aivan rauhallisena ja odotti, että he tulisivat lähemmäksi. Oikeassa kädessä, joka riippui rentona sivulla, hän piti revolveria. Hän jäi seisomaan keskelle käytävää, ikäänkuin aikoen estää heitä etenemästä. Arvidsonin mielestä Torben oli kauhean kalpea.

– Tästä ei kukaan pääse, sanoi tilanomistaja jyrkästi.

Hän tuijotti erikoisen huvitettuna Ristiin ja sanoi hymyillen:

– Vai niin, vai sillä tavalla. Aavistin heti, ettette ollut mikään palvelija. Mitä haluatte?

– Joku ihminen on hengenvaarassa, vastasi Rist kärsimättömänä. Olemme kuulleet hätähuutoja.

– Minä olen myöskin kuullut sen, vastasi Torben, ja lähintä ovea osoittaen hän sanoi:

– Tuolta.

– Tuletteko te sieltä, Torben? Jumalan tähden, ette kai tule sieltä, kysyi Arvidson poissa suunniltaan.

Torben ei vastannut.

Äkkiä Rist heittäytyi ovea vasten ja koetti avata sitä. Ovi oli lukittu. Rist löi raivoissaan ovea vasten ja huusi:

– Avatkaa, avatkaa!

Heti senjälkeen avain kääntyi sisäpuolella, ja ovi avattiin. Rist meni toisten edellä sisään. Torben tuli viimeksi ja sulki oven perästään. Huone oli valaistu.

Keskellä lattiaa seisoi Hengler. Hän oli täysissä pukeissaan. Vieläpä hänellä oli lakki päässä ja ruskea automobiilikappa käsivarrellaan. Mutta lattialla aivan ikkunan vieressä makasi mies, joka näytti elottomalta. Se oli tummansiniseen pukuun puettu mies. Rist kumartui äkkiä hänen päänsä yli ja kuunteli hänen sydäntään. Sitten hän käänsi hänen kasvonsa valoon päin. Hän oli tuntematon mies. Rist nousi taas.

– Miten tämä on tapahtunut? kysyi hän.

Tri Hengler osoitti avonaista ikkunaa, missä revitty verho hulmusi tuulessa ja vastasi:

– Hän tuli tuota tietä. Hän ei ole kuollut. Tiedän, kuinka lyön.

Mutta samassa veripunainen liekki valaisi synkän ikkuna-aukon. Liekin voima lisääntyi nopeasti ja linnan sisältä kuului ihmisääniä ja läheneviä tömisteleviä askeleita. Tästä äänten sorinasta kuului huuto:

– Linna palaa!

XXXXI.

KUKA ON HENGLER?

Torben avasi oven. Keltaisenpunainen tukahduttava savu tunki käytävän läpi. Jahtimestari ja Christensen sekä paljon muuta talon väkeä tunkeutui savun läpi.

– Koko eteläinen kylkirakennus on liekeissä, huusi Christensen, ei ole minuuttiakaan hukattavissa.

Tri Hengler ryntäsi ovea kohden.

– Kokoelmat! huusi hän.

Torben asettui hänen tielleen.

– Juuri kokoelmat palavat, sanoi tilanomistaja. Ukkonen on iskenyt alas.

Tri Hengler työnsi voimakkaasti Torbenin syrjään ja juoksi käytävään. Hän koetti tunkeutua kirvelevän savun läpi, mutta työntyi takaisin.

Nyt ei ollut muuta tehtävissä kuin mitä pikemmin kiiruhtaa pois uhatusta rakennuksen osasta. Palo eteni voimakkaasti.

Tri Hengler veti talonväen huoneeseen ja osoitti vierasta miestä, joka yhä lepäsi liikkumattomana lattialla.

– Kannattaa pelastaa hänet, sanoi hän. Hän on eilisaamuinen murtovaras. Hän luuli nyt yöllä onnistuvansa paremmin. Onnettomuudeksi hän tunkeutui minun huoneeseeni. Hän ei koskaan ennen ole joutunut nyrkkeilijän käsiin. Hän huusi aivan surkeasti.

Pari miestä nosti tiedottoman olkapäilleen ja kantoi ulos huoneesta. Hän makasi kuin kuollut pää ja jalat velttoina alas riippuen. Käytävän halki kulki ihmeellinen savun ympäröimä kulkue. Miehet, jotka kantoivat tiedotonta olkapäillään, kulkivat edellä, sitten tulivat nuo neljä, jotka viimeisten kiihdyttävien tuntien aikana olivat näytelleet pääosaa tässä kummallisessa draamassa – Rist, yhä edelleen palvelijaksi puettuna, professori puoleksi pukeissaan, Torben punaisessa turkkilaisessa yönutussaan, tri Hengler täysissä pukimissa, autokappa käsivarrellaan, valmiina vastarintaan tai pakoon.

Tri Hengler näytti vielä kerran epäröivän. Hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Nyt liekit rätisivät jo käytävässä.

– Liian myöhäistä, sanoi Torben.

– Niin, liian myöhäistä, toisti Hengler.

Äkkiä hän puristi kätensä Torbenin kasvojen edessä nyrkkiin ja sanoi vihasta vapisevalla äänellä:

– Teillä on ollut onnea! Teitä on hyvin suuresti onnestanut!

Torben oli nyt aivan rauhallinen.

– Teillä myös, vastasi hän ainoastaan.

Hän nosti kätensä, jossa oli revolveri, katsoi hetkisen melkein hyväillen kaunista asetta ja pisti sen sitten taskuunsa.

Suuressa porraskäytävässä ei vielä ollut sanottavasti savua, kun kuljettiin sen läpi, mutta tulipalon loimu valaisi ikkunoiden läpi hallia melkein juhlallisesti.

Kun he olivat tulleet puutarhaan, levitti Torben ikäänkuin vapautuneena kätensä.

– Sade! huudahti hän. Sade alkaa virrata.

Koko eteläisen kylkirakennuksen yläosa oli liekkien vallassa, mutta sade valui yhä vuolaampana, savu kävi rikinkeltaiseksi ja paksuksi ja laskeutui kuin tukahduttava tyyny liekkien päälle. Ei kestäisi kauan, ennenkuin tuli olisi voitettu. Ihmiset juoksentelivat valaistussa rakennuksessa sammutusvehkeineen, puutarhakäytävät olivat täynnä paikalle saapunutta väkeä.

Guggenheim seisoi palttoo päällään suuren tammen alla suojassa sateelta ja katseli palavaa linnaa.

Jos tuli rajoittuu eteläiseen kylkirakennukseen, sanoi hän, ei kai se tuhoa kovinkaan suuria arvoesineitä.

– Kuulkaa sadetta, vastasi Torben, joka oli tullut hänen luokseen, miten se rapisee. Se on kuin vapautus. Eikö tässä ilmassa ole ihmeellistä hengittää? Ei kestä kauan, ennenkuin tuli sammuu. Sitten raivaan rauniot ja rakennan isieni talon uudelleen. Tunnen voimani ja toimintahaluni palaavan. Paha uni on ohi.

– Minä autan teitä, sanoi Guggenheim.

Lähellä seisoivat Rist ja Sune Arvidson yhdessä.

Professori sanoi:

– Ei mikään oikeastaan ole yöllä yllättänyt minua niin, kuin tuo mies, joka murtautui Henglerin huoneeseen.

– Tulen juuri pehtorin luota, vastasi Rist. Mies on nyt tajuissaan. Olen puhunut hänen kanssaan. Hän on kiertelevä mieshenkilö Kööpenhaminasta, eräs merimies, joka on kauan ollut Amerikassa. Hän puhuu kernaasti englantia kiihtyneinä hetkinään. Se on totta, että hän on eilisaamuinen murtovaras. Rakas professori, sattuu usein, että tuollainen seikka, joka ei ole missään yhteydessä asian kanssa, sekaantuu siihen. Poliisitoimistossa siitä on useita esimerkkejä. Se voi monasti tehdä aivan selvän asian hyvin arvoitukselliseksi ja valmistaa etsiville suunnattomasti päänvaivaa. Jos ei tämän näytelmän loppu olisi tullut niin nopeasti, olisi miehen käynti noissa salaperäisissä huoneissa tuottanut meille paljon miettimistä. Mies on jonkun aikaa kuljeskellut tällä seudulla, kuullut puhuttavan noista salaperäisistä huoneista linnassa ja kuunnellut kummitusjuttuja. Hän on arvellut noissa huoneissa olevan arvokkaita esineitä ja päättänyt murtautua sinne. Aamulla hänet yllätettiin ja hänen täytyi paeta. Mutta hän tuli taas yöllä. Hän ajatteli rajuilman olevan sopivan tilaisuuden. Hän koetti raivata itselleen tien Henglerin avoimesta ikkunasta, ja hänen onnettomuutensa oli, ettei Hengler nukkunut. Hän istui kuten me toisetkin odottamassa. Murtovaras on varmaan ollut yllätys hänellekin. En tiedä kuinka monta iskua hän antoi hänelle, mutta hirmuisia ne ovat olleet. Hän päästi hirveitä huutoja. Luulin hetkisen, että se oli...

– Mitä luulitte sen olleen? kysyi professori, kun Rist keskeytti.

Mutta sensijaan että olisi vastannut Rist seisoi hiljaa ja kuunteli. Hilpeä hymy karehti hänen huulillaan.

– Olemme kauan olleet kokoontuneina, sanoi hän, alamme nyt erota taas. Kuuletteko auton surinaa, professori?

– Kuulen, vastasi professori, auto ajoi pois.

Hän on jo metsässä nyt, mutisi Rist mietteissään, hän ajaa kovaa vauhtia. Tunnen tuon moottorin käynnin. Se on Henglerin auto.

– Ja te seisotte rauhallisesti täällä ja kuuntelette? kysyi professori ihmeissään. Te, poliisi Rist. Hengler pakenee!

– Hän on hävinnyt, vastasi Rist rauhallisesti. Ei voida tehdä enempää. Näytelmä on lopussa.

– Ymmärrän paljon tästä näytelmästä, sanoi professori, mutta paljon on vielä sellaista, mikä on minulle arvoituksellista. Miksi annatte ihmisen lähteä. Sehän on aivan kuin peli, joka päättyy siten, että nappulat lyödään nurin.

– Erehdytte tyyten, vastasi Rist, peli on lopetettu ja Torben on voittanut. Ja peliä ei ole lopettanut sattuma, vaan se, että toisen pelaajan on vastapelaaja tehnyt tempuillaan mitättömäksi. Vielä joku tunti sitten en minäkään ymmärtänyt enempää kuin te nyt, mutta Kööpenhaminan jättäessäni olin kuitenkin saattanut arvoituksen siihen kohtaan, että saatuani vain vastauksen erääseen kysymykseen, oli kaikki selvää. Tällä aikaa minun on onnistunut saada vastaus tähän kysymykseen.

– Ja kysymys on?

– Yksinkertaisesti: "Kuka on Hengler?"

XXXXII.

RISTIN SELOSTUS

Tässä seuraa Enevold Ristin selostus siinä muodossa missä hän joku aika takaperin sen kirjoitti professori Arvidsonille:

Olimme molemmat kohta selvillä, niin kirjoitti Rist, että nyt vapautettu vanki Knud-Aage Hansen oli kuulustelussa puhunut totta. Meillä on tässä salaperäinen vieras rikollistyyppi, tuo norjalais-amerikkalainen Stamsund, joka näytti hyvin läheisesti ja aivan käsittämättömän hyvin tuntevan ylimyksellisen ja korkeassa arvossa pidetyn hovijahtimestari Milden. Se, mitä vanki Knud-Aage kertoi tästä Stamsundista ja minkä poliisin omat tutkimukset vahvistavat, toi ilmi, että norjalais-amerikkalainen oli suurpiirteinen rikollistyyppi, joka omasi korkealle kehittyneen tekniikan ja suorastaan ihmeellisen naamioimistaidon. Oli siis hyvin todennäköistä, että tilanomistaja Milde oli tullut tuntemaan Stamsundin tämän näytellessä toista luottamusta herättävämpää osaa. Eihän tietysti voitu hetkeäkään ajatella, että tilanomistaja Milde voi olla tuttavallisissa suhteissa yksinkertaisen rikoksellisen kanssa. Jos olisimme kiinnittäneet huomiomme tähän seikkaan, olisi asia päättynyt ennemmin. Milden seurapiiri ei ollut suuri ja olisimme kohtalaisen pian keksineet ne henkilöt, joiden olisi voinut otaksua näyttelevän tuollaista kaksoisosaa. Epäilykset olisivat kohta suuntautuneet vieraaseen taidekauppiaaseen juuri siksi, että hän oli muukalainen eikä häntä kukaan lähemmin tuntenut. Pääsimme kuitenkin muita teitä oikeille jäljille.

Oli olemassa kaksi mahdollisuutta: murha tai itsemurha. Aluksi kaikki otaksuivat, että kysymyksessä oli jälkimmäinen. Mutta sitten jäljet äkkiä viittasivat suoraan erääseen mieheen, ja epäluulonalaista Knud-Aage Hansenia vangittaessa luultiin, että murhaaja oli vangittu ja asia selvitetty. Hänen kertomuksensa norjalais-amerikkalaisesta tuntui ryövärijutulta. Mutta nyt tapahtuu se, mikä on luonteenomaisinta tälle asialle, että epätodenmukainen tulee uskottavaksi, senvuoksi että se on ainoa mahdollinen tapa salaisuuden selvittämiseksi. Vangitulla ei ollut mitään tekemistä tilanomistaja Milden kanssa. Hänen on täytynyt saada asioista selvä toista tietä – siis norjalais-amerikkalaiselta. Mutta miten amerikkalainen tunsi Milden? Tässä meitä kohtaavat nuo satatuhatta Englannin puntaa. Täytyy epäilemättä etsiä tämän rahasumman ja Milden kuoleman välistä yhteyttä. Guggenheim huomautti meille ensimäisenä, että Mildellä oli ollut huomattavia salaisia menoja. Koska Milde pyysi saada rahansa Englannin punnissa, tuntui selvältä, että hänen piti maksaa ne jollekin. Mutta kenelle? Se henkilö, jonka kanssa hän oli ollut yhdessä päivää ennen kuolemaansa, oli Hengler. Ei tietysti tämän perusteella voitu epäillä Hengleriä, mutta hän oli todennäköisesti ainoa, jolla voi olla tietoa noista sadastatuhannesta. Jos päähämme olisi tänä hetkenä pälkähtänyt, että amerikkalainen ja Hengler olivat sama henkilö, olisi asia samassa ollut päivän selvä.

Hänen tarkoituksensa tuona traagillisena yönä oli – johtaa meidät yksinomaan amerikkalaiseen. Tosiasiat viittaavat tähän mieheen selvästi ja paljastavat julman ja kammottavan suunnitelman. Hän tunsi noiden sadantuhannen olemassaolon. Hän tahtoi murhata Milden ja ottaa rahat, mutta hän tahtoi järjestää niin, että rikoksen teki joku toinen, Knud-Aage Hansen, jonka hän houkuttelee murtovarkauteen. Luultavasti hölmistynyt Knud-Aage otettaisiin kiinni itse teossa murhatun ruumiin ääressä. Mutta kohtalo tahtoi toisin. Kun amerikkalainen tuli, oli Milde, kuten tiedätte, jo kuollut. Sillä Milde teki itsemurhan.

Nyt tiedämme, että amerikkalainen oli Hengler. Mutta silloin emme tienneet sitä. Miksi ei Hengler matkustanut heti Milden kuoleman jälkeen? Rosvosaaliinhan hän jo oli varannut itselleen. Siksi, että hänellä oli vielä laajempia suunnitelmia, joiden toteuttamiseksi hän työskenteli uskomattoman julmasti ja kylmäverisesti. Kun saamme selvän näistä suunnitelmista, selviää meille vanhan Milden itsemurhan syy. Muistatteko, rakas ystävä, kuinka teissä heräsi epäluulo Hengleriä kohtaan Torbenin kotiintulon jälkeen? Tuollaisen epäluulon ei tarvitse perustua mihinkään määrättyyn seikkaan. Se voi syntyä vain henkilökohtaisen yhdessäolon perusteella, ikäänkuin jonkinlaisena ajatusten siirtona. Te olitte noina päivinä erittäin vastaanottavainen henkisille vaikutteille, koska jouduitte tuon asian salaperäisyyden valtaan. Siihen tuli vielä lisäksi Henglerin jokapäiväinen yhdessäolo Torbenin kanssa, jälkimmäisen yhä lisääntyvä alakuloisuus ja hänen vastenmielisyytensä asian selvittelyä kohtaan. Oli selvää, että Torben oli joutunut Henglerin vaikutuksen alaiseksi, ja että tämän vaikutuksen tarkoitus oli vaimentaa koko asia. Tässä epäilykset kohta joutuvat oikeille jäljille, nimittäin – miksi Hengler tahtoo niin? Sitten Guggenheim käy luonanne kiihtyneenä ystävän surullisesta kohtalosta ja kertoo teille Milden salaperäisistä rahannostoista. Tämä viittaa suoranaiseen rahankiristämiseen suuressa mittakaavassa – sellaista se olikin, pirullista ja halpamaista ryöstämistä, jota oli aikomus jatkaa vielä yhdessä polvessa, kunnes seuraisi täydellinen häviö. Koko tämän ajan ajatuksenne risteilee lakkaamatta näissä kahdessa: Hengler – amerikkalainen. Entä Hengler itse? Uskokaa minua, hän huomasi epäluulon ympäristössään. Kylmäverisinkin mies voi kadottaa tasapainonsa ja tehdä erehdyksen. Ja nyt Hengler teki erehdyksen. Hän oli itse asiassa tarpeettoman varovainen – ja siihen hän suistui. Hän huomasi yhteistyömme ja tahtoi nerokkaalla tempulla hävittää epäluulomme hänen kaksinaisuudestaan.

Niin hän järjesti yöllisen käyntinsä luonani huvilassani. (Ei kuulu tähän, että hän samalla törmäsi yhteen tilapäisen murtovarkaan kanssa.) Hän tiesi, että olin tarkoin selvillä siitä, milloin hän sanoi hyvästi teille ja Torbenille. Uskomattomalla nopeudella hän naamioi itsensä ja ajoi matkaan pienellä autollaan. Kun tulin, tapasin kotonani amerikkalaisen. Vakuutan teille, että hän on näyttelijänero. Mutta sitä epäluuloa, jota hän tahtoi haihduttaa, hän sensijaan vain lisäsi, sillä kun olin tarpeeksi kauan ajatellut asiata, en voinut löytää mitään muuta tyydyttävää selitystä hänen käynnilleen kuin sen, että hän halusi näyttäytyä kaukana Strandvejellä amerikkalaisena Stamsundina siihen aikaan, jolloin taidekauppias Hengler parast'aikaa oli sanonut jäähyväiset ystävilleen mennäkseen levolle hotelliinsa. Mutta laskin, että vaikka aika olikin täpärällä, niin ennätti hän kuitenkin järjestää tämän käyntinsä.

Sitten elämme niitä merkillisiä päiviä, jolloin molemmat tunsimme, että Torben yhä enemmän ja enemmän joutui Henglerin onnettoman vaikutuksen alaiseksi. Myöntäkää, hyvä professori, että on ollut hetkiä, jolloin olette pelännyt Torbenin elämää. Emme voineet suoranaisesti auttaa häntä. Epäilyksemme perustuivat aavistuksiin ja laskelmiin, mutta meillä molemmilla oli varma tunne siitä, että milloin hyvänsä voi sattua suuri onnettomuus. Silloin päätitte salaa matkustaa Marielundiin, siksi että Milden vanha linna ja nuo salaperäiset kolme huonetta kaikesta päättäen olivat määrätyt näytelmän lopettamispaikaksi. Meidän kesken oli mykkä sopimus siitä, että tulisin jäljestänne, sitten kun huomaisin Henglerinkin lähteneen. Siten kokoonnuimme vähitellen kaikki sinne. Myöskin Torben oli matkustanut sinne voidakseen näkymättömänä ja tuntemattomana tutkia nuo kolme huonetta. Löytämästään hän tuli siihen vakaumukseen, ettei onnettomuutta voinut välttää. Muistelkaapa hänen alakuloista mielentilaansa. Mutta sitten hän näyttää äkkiä tehneen päätöksen, uhkarohkean ja vaarallisen päätöksen, sellaisen, jonka mies tekee äärimmäisessä ahdistuksessa. Tiedämme, miten kohtalo sekaantui hänen suunnitelmiinsa.

Sitten matkusti Hengler. Seurasin heti hänen kintereillään. Mutta sitä ennen minun onnistui, läheisten suhteitteni avulla Berlinin poliisilaitokseen, lopulta saada hänestä joukko tietoja, s.o. ei suorastaan Hengleristä, vaan siitä henkilöstä, joka kätkeytyi tämän kuten monen muunkin nimen taakse. Vertailemalla tämän ihmisen menettelytapoja edellisissä liikeasioissaan pääsin selville kahdesta asiasta: siitä, mikä oli saattanut vanhan Milden kuolemaan, ja mikä kohtalo nyt oli aiottu Torbenille. Tässä selostus lausuntooni tuona tulipaloyönä Marielundissa: "Täytyy tietää, kuka Hengler on, ymmärtääkseen kaiken". Tiedot Henglerin persoonasta paljastivat arvoituksen.

Ja arvoitus, joka meille nyt on selvinnyt, oli yksinkertaisesti se, että vanha Milde oli varas. Ei varas tavallisessa merkityksessä, mutta kuitenkin varas, joka olisi voitu tuomita porvarillisten rangaistuslakien mukaan ja syöstä yhteiskunnan huipuilta syvimpään kurjuuteen. Tiedän, ettette te enkä minä tahdo tuomita häntä, että molemmat näemme hänessä jalon ja hienon ihmisen, joka on mennyt pois. Mutta hän kärsi onnettomasta intohimosta, joka ei ole mikään harvinainen ilmiö psykiatrian maailmassa ja jota tavataan melkein yksinomaan korkealle kehittyneiden kulttuuri-ihmisten kesken. Hän suistui keräyshimoonsa. Tunnemme samantapaisia murhenäytelmiä suuremmista olosuhteista. Kuinka usein luulette arvoituksellisia museovarkauksia voitavan selittää tällä tavalla? Harvinaisia aarteita, jotka ovat hävinneet jäljettömiin museoista ja joita nyt joku intohimoinen kerääjä istuu katselemassa ja iloitsee niistä kätkössä maailman silmiltä. Sillä näille sielutieteellisesti mielenkiintoisille on juuri tunnusmerkillistä, että nämä onnettomat eivät anasta itselleen aarteita kehuakseen ja prameillakseen niillä ympäristössään. He hankkivat ne itselleen, yksinomaan itselleen, siinä on heidän nurjapuolinen ilonsa. En tiedä kuinka monen vuoden ajan tilanomistaja Milde on täten kerännyt aarteita linnassaan noihin kolmeen huoneeseen, joita hän niin mustasukkaisesti vartioi, ettei kukaan saisi niitä nähdä. En myöskään tiedä, mitä nuo aarteet olivat, jotka tulipalon mukana hävisivät, vaikkakin voi aavistaa jotain muistelemalla sanomalehti-ilmoituksia viimevuosien levottomien olosuhteiden aikana hävinneistä taide-esineistä Saksassa. En välitä siitä. Ihmishenget ovat arvokkaampia kuin taide. Minua ei myöskään huvita se, millä tavalla hän on saanut haltuunsa nämä esineet, joiden piti aiheuttaa hänen kuolemansa. Hän ei varmasti ole toiminut henkilökohtaisesti. Ympäri Eurooppaa toimii joukko yksityisiä henkilöitä samoinkuin kokonaisia joukkioita myödäkseen varastettuja taide-esineitä puolihulluille kerääjille sovitusta hinnasta. En myöskään tiedä, milloin tämä mies, joka viimeksi nimitti itseään tri Lorenzo Hengleriksi, alkoi esiintyä hänen apurinaan. Tiedän vain, että hänen esiintymisestään lähtien onnettomuus alkaa.

Tri Hengler on mies, joka on viime vuosina tuottanut päänvaivaa poliiseille Euroopan pääkaupungeissa. Kuuluisimmat rikospoliisit ovat turhaan koettaneet päästä hänen jäljilleen. He ovat epäonnistuneet, ei ainoastaan senvuoksi, että hän on erittäin ovela ja kylmäverinen mies, vaan myöskin senvuoksi, että hänen menettelytapansa ovat aivan toiset kuin tavallisesti. On onnistuttu vain hieman pääsemään perille hänen metoodeistaan. Hän on terävä ja aivan uusi tyyppi rikoksellisten maailmassa. Hän antaa toisten tehdä työn ja esiintyy itse vasta kun hedelmät ovat korjattavat. Hän on alkujaan tietysti ollut tavallinen rikoksellinen kuten toisetkin, joka tapauksessa hän on hankkinut itselleen melkein uskomattomat tiedot rikollisten maailmasta ja sen tempuista. Hän tietää, milloin suunnitellaan pankkivarkauksia tai muita suuria konnantöitä. Jäljestäpäin hän sukeltautuu esille ja perii melkoisen osansa. Hän on rikoksellinen toista rikoksellista vastaan, hän vainoaa uhrejaan säälimättä ja julmasti, kunnes ne ovat tyhjiksi ryöstetyt. Hänellä on ennenkuulumattomat keinot. Monet ihmiset ovat joutuneet hänen orjikseen. Hän esiintyy monissa hahmoissa ja mitä erilaisimmilla nimillä. Ei ole siis ihmeellistä, että hän täällä Kööpenhaminassa voi esiintyä arvossapidettynä taidekauppiaana. Lontoossa hän ehkä on pankkiiri. Pariisissa hän ehkä omistaa teatterin.

On selvää, miten oli käypä, kun tämä ihminen sai tietoonsa arvossapidetyn tanskalaisen aatelismiehen salaisuuden. Hän on varmasti kiristänyt Milde raukalta kokonaisen omaisuuden. Nyt selviävät nuo Milden kuoleman yhteydessä olevat näköjään tarkoituksettomat seikat. Milden alkuperäinen tarkoitus on ollut, kun Hengler on häntä kuolemaan asti ahdistanut, tunnustaa kaikki, jättää pois varastetut esineet ja antautua alennustilaan siinä vakaumuksessa, ettei kuitenkaan ollut kysymys tavallisesta häpeällisestä rikoksesta. Useat keskustelut Guggenheimin kanssa ovat viitanneet siihen. Nuo satatuhatta olivat siis viimeinen maksuerä, johon hän kykeni. Mutta niin ei ollut laita Henglerin laskujen mukaan, ja niin hän rakensi kylmäverisen suunnitelman raivata tieltään vanhan Milden. Hänen oli aina helppo järjestää niin, että toista epäiltiin rikoksesta. Tässä tapauksessa vangittua Knud-Aagea. Hengler laski näin: Vanhus on loppuun käytetty. Hän on antava itsensä ilmi ja samalla minun on hävittävä. Ei, – surmaan vanhuksen, silloin ilmaantuu uusi mies tervein voimin näyttämölle, nimittäin hänen poikansa, arvossapidetty diplomaatti, sukurakas ja ylpeä aatelismies. Hänelle tahdon sanoa: "Hyvä herra, isänne, joka kuoli niin äkkiä ja jonka kuoleman suruun koko maa otti osaa, oli kuitenkin varas!" Siten saan pelin uudelleen käyntiin.

Nyt osoittautuu siis, että vanha Milde joka tapauksessa viime hetkessä on päättänyt lopettaa kärsimyksensä revolverinlaukauksella. Tai onko tapahtunut tuo toinen mahdollisuus? Sitä ei milloinkaan saada selville. Olen Torbenin kanssa yhtä mieltä siitä, että kuollut on jätettävä rauhaan. Selitys, joka on nyt annettu, on paras.

Hengler pääsi joka tapauksessa toiveittensa perille, ja peli Torbenin kanssa alkoi. Mutta vaikka Torben aluksi olikin syvästi järkkynyt, osoittautui hänellä kuitenkin olevan aivan toinen ryhti kuin vanhuksella. Minä puolestani luulen, että hän tuona aamuna, jolloin hän huomasi noiden salaperäisten huoneiden todella sisältävän varastettuja taideaarteita, oli päättänyt surmata Henglerin. Siitä johtui Torbenin päämäärästään tietoinen ja muuttunut käytös. Hänen tarkoituksensa oli todennäköisesti sytyttää talo tuleen ja antaa taideteosten palaa yhdessä eteläisen kylkirakennuksen kera ja sitten surmata Hengler tämän huoneessa ja antaa ruumiin palaa talon mukana. Mutta kohtalo tahtoi toisin ja ennätti ennen häntä. Ukkonen iski taloon. Onko meillä lupa uskoa mitään muuta? Onko meillä lupa uskoa, että hän tuona yönä todella toteutti ensimäisen osan suunnitelmastaan – noiden vaarallisten taideteosten hävittämisen – ja senjälkeen oli aikeissa toteuttaa toisenkin osan, kun yllätimme hänet Henglerin oven ulkopuolella? Ei, meillä ei ole oikeutta uskoa niin. Sehän olisi epäoikeutettua sekaantumista sellaisen ihmisen elämään, joka monien ansaitsemattomien kärsimysten jälkeen alkaa uudelleen, uudella uskolla, uudella toivolla, ehkä monelle siunaukseksi.

Mutta mitä itseeni tulee, on minun mahdotonta unohtaa tätä miestä, tätä Hengleriä. Olen myöhemmin kuullut hänestä enemmän. Tunnen nyt useita hänen nimiään, nimittäin Savage, Winterfeldt, Robert Robertson, Fausto Taliani y.m. Hän askartelee yhä enemmän ja enemmän mielikuvituksessani. Tunnen kuin elämäni olisi sidottu hänen elämäänsä, ja olen asettanut elämäni päämääräksi vielä kerran kohdata hänet. Varustaudun taisteluun häntä vastaan. Tiedän, että elämä tulee olemaan panoksena.

Rakas ystävä, jos en enää ole täällä Kööpenhaminassa, olen aloittanut sen työn, joka lopulta antaa minunkin elämälleni sisältöä!

Saatuaan tämän kirjeen Sune Arvidson kävi jonkun ajan kuluttua tapaamassa ystäväänsä Ristiä. Häntä ei ollut asunnossaan. Häntä ei myöskään tavattu niissä hienoissa kapakoissa, joissa hänen oli tapana tappaa näköjään niin tarkoituksetonta aikaansa. Rist oli todella lähtenyt Kööpenhaminasta.