[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$firGm2sZz83b6MUBWqbPGNb7QnKA8fXm3LbAHmnVUwXU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1841,"Tuhat rautaa tulessa","Riverton, Stein (oik. Sven Elvestad)",1884,1934,"1841-riverton-stein-tuhat-rautaa-tulessa","1841__Riverton_Stein__Tuhat_rautaa_tulessa",null,"romaani",[],[],"fi",1924,1938,44362,290788,true,[],[],[],"Salapoliisiromaani sijoittuu 1920-luvun Kööpenhaminaan ja Jyllantiin. Hovijahtimestari Milden äkillinen kuolema vaikuttaa aluksi itsemurhalta, mutta tapaus paljastuu monimutkaiseksi rikosmysteeriksi, jota selvittämään saapuu etsivä Asbjørn Krag.","Stein Rivertonin 'Tuhat rautaa tulessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1841. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUHAT RAUTAA TULESSA\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nSTEIN RIYERTON\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nPorvoo--Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö\n1938.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nTALO KÖÖPENHAMINASSA\n\n\nTilanomistaja, hovijahtimestari Milde oli saapunut Kööpenhaminaan\nJyllannin pikajunassa heinäkuun 28 päivän iltana vuonna 1919. Hän oli\naikaiseen aamulla lähtenyt Fyenissä sijaitsevasta talostaan yhdessä\nrouvansa kanssa, joka oli syntyjään ruotsalainen ja polveutui Örnklon\nvapaaherrallisesta suvusta. Molemmat olivat ajatustavaltaan\nylimyksellisiä ja siis ystävällisiä pieneläjiä kohtaan, harrastivat\nmetsästystä, taidetta ja kansallista karjakantaa ja koettivat säilyttää\nomaisuuden muuttumattomana siinä kunnossa, missä olivat sen perineet.\nHeillä oli yksi ainoa poika, joka kauan sitten oli lähtenyt maailmalle\nja vietti parast'aikaa toimetonta elämää jossakin lähetystössä. Pojan\nnimi oli Torben.\n\nTänä aamuna siis tilanomistaja ja hänen vaimonsa olivat\nmetsästysvaunuissa ajaneet Knarreborgiin ollakseen läsnä eräässä\nkarjakokouksessa, joka pidettiin majatalon suuressa puutarhassa.\nTilanomistajapari jäi harvoin pois tällaisista juhlallisuuksista; he\npitivät osanottoa niihin osaksi velvollisuutenaan ja osaksi se tapahtui\nsenvuoksi, että molemmat ilmeisesti harrastivat maanviljelystä.\nHovijahtimestarin rouva oli kasvanut suurella ruotsalaisella Örnklon\nmaatilalla, ja herra Milde oli vanhaa tanskalaista sukua, jonka jäsenet\nvuosisatoja olivat olleet tilanomistajia.\n\nOli lämmin heinäkuun päivä; ilma tuntui vielä hieman kostealta yöllisen\nsateen jälkeen. Dannebrogiliput riippuivat löysinä tangoissaan\nKnarreborgin puutarhassa. Kunnanesimies saattoi miettivänä ja varovasti\nkahden hyvinvoivan talonpojan seuraamana hovijahtimestarin rouvan\nkokouspaikan lokalammikoiden yli. Tämä oli tavalliseen tapaan kokouksen\nsuojelijatar, ja sitä seuraavassa juhlassa, joka pidettiin sisällä\nmajatalon salissa, hän toimitti palkinnonjaon, sitten kun heitä\nmolempia oli ensin kunnioitettu rauhallisella maalaisella\nhurraa-huudolla. Hän avasi myöskin tanssiaiset. Hän tanssi\nkunnanesimiehen kanssa ensimäisen valssin hiekkaisella lattialla\nKnarreborgin torviorkesterin säestyksellä. Miten sanomattoman\nsurumieliseltä torvisoitto kuuluikaan tässä maalaismajatalossa\nsateisella säällä! Mutta tätä ensimäistä valssia hovijahtimestarin\nrouva piti velvollisuutenaan ja hän olisi varmaan hyvin loukkaantunut,\njos häntä olisi koetettu estää täyttämästä tätä velvollisuutta. Heti\nsenjälkeen hän lausui jäähyväiset tuolla sydämiävoittavalla\nystävällisyydellä, jota vain todella ylhäinen vallashenkilö voi\nosoittaa. Yhdessä puolisonsa kanssa hän nousi taas metsästysvaunuihin\nja ajoi Knarreborgin asemalle.\n\nMutta heti kun hieno herrasväki oli mennyt tiehensä, päästivät kaikki\ntunteensa valloilleen, ja Knarreborgin majatalon lattia jymisi tanssin\npoljennosta.\n\nAsemalla hovijahtimestarin rouva sanoi hyvästi puolisolleen ja ajoi\nyksin kotiin herraskartanoon teroitettuaan ensin Milden mieleen joukon\ntehtäviä, jotka tämän piti pääkaupungissa hänelle toimittaa. Puolison\npiti tuoda kotiin muutamia brokadimalleja ja ostaa uushopeiset\nsilahelyt, joita oli saatavissa ainoastaan Store Kongens Gaden varrella\nasuvalta kuninkaalliselta hovitehtailijalta.\n\nSitten körötti herra Milde eteenpäin Tommerupin pikku rataa pitkin. Hän\najoi tämän lyhyen matkan aina kolmannessa luokassa. Se ei tapahtunut\nsiksi, että hän olisi pyrkinyt kansan suosioon, vaan siksi, että hän\ntahtoi päästä keskusteluihin paikkakunnan maalaisväestön kanssa, missä\nse vain luontevasti kävi päinsä. Mutta Tommerupissa hän nousi\nensimäisen luokan vaunuun Jyllannin pikajunaan, vaihtoi kovan hattunsa\nsuuriruutuiseen englantilaiseen matkalakkiin, asettui mukavasti\nikkunasta kaukana sijaitsevaan nurkkaansa ja sytytti sikaarinsa sillä\nerikoisella huolella, jolla vain todellinen sikaari sytytetään. Herra\nMilde ei lukenut mielellään, sillä häntä tympäisi nykyaikaisten\nlaajojen sanomalehtien tutkisteleminen, mutta hän ajatteli sensijaan\nmielellään istuessaan ja tuijottaessaan siniseen sikaarinsavuun. Ja hän\najatteli aina helppotajuisia jokapäiväisiä arkielämän asioita. Herra\nMildellä ei ollut suuria suruja mietittävänään, jos ei mitään suuria\nilon aiheitakaan.\n\nHän saapui siis 28 päivän iltana Kööpenhaminaan ja asettui Annan\naukiolla sijaitsevaan taloonsa. Herra Milde oli noita vanhoillisia\nvanhan ajan ihmisiä, jotka karttavat suuria muutoksia. Siitä syystä hän\npiti hallussaan Kööpenhaminan talonsa, sillä hän ei voinut mukautua\nhotellissa asumiseen. Sota-aikana hän oli hylännyt monta edullista\nkauppatarjousta, mutta koska hänen tulonsa eivät olleet rajattoman\nsuuret, hän oli jättänyt itselleen vain ensimäisessä kerroksessa olevan\nhuoneiston. Hän oli tarkkaan valinnut vain sellaisia vuokralaisia,\njotka eivät meluavalla elämäntavallaan häirinneet talon vanhaa rauhaa.\nKadulta käsin pääsi vain yhteen ainoaan puotiin -- leskirouva Berbomin\nkukkakauppaan. Hänen poikansa Aleksander, joka oli tunnettu hieman\nomituiseksi, oli hyvin harvasanainen ja hiljainen, joitakuita vuosia\nyli kolmenkymmenen ikäinen mies. Hän oli tilanomistajan palvelijana, ja\nvanha kukkakaupan rouva huolehti hänen yksinkertaisista aterioistaan.\nToisessa kerroksessa asui kuuluisa mielisairaslääkäri ja Kööpenhaminan\nyliopiston psykiatrian professori, Sune Arvidson. Hän oli syntyjään\nruotsalainen, mutta hänet oli kutsuttu Kööpenhaminaan suurien\ntieteellisten ansioittensa vuoksi. Tapaamme hänet pian\nkertomuksessamme. Kolmannessa kerroksessa asui erään kenraalin ja\nentisen kauppaministerin leski ainoan tyttärensä kanssa, joka erään\nruumiinvikansa vuoksi näyttäytyi harvoin. Heillä oli vanha\npalvelijatar, tuollainen vanha harmaahapsinen eukko, jollainen nykyään\nkäy yhä harvinaisemmaksi. Ylinnä katon rajassa asui eräs taiteilija,\nmaalari, joka vielä meidän ajallamme rohkeni pukeutua samettitakkiin ja\npitää pitkää tukkaa.\n\nTalon takana oli pieni lehväinen puutarha vanhoine lehmuksineen.\nPuuportaat veivät puutarhasta tilanomistajan huoneistoon. Tilanomistaja\nistuskeli mielellään puutarhassa iltahämärässä päivällisen jälkeen.\nKaupungin meteli kuului sinne hyvin hillittynä, ja vanhan kadun\nasukkaista ei kukaan häirinnyt häntä. Talo ja puutarha, hiljaiset\nvuokralaiset ja hieno kaupunginosa loivat kaikelle täällä eräänlaisen\nvanhanaikaisuuden hohteen -- oli kuin olisi eletty viisikymmentä vuotta\najassa taaksepäin.\n\nOn ollut välttämätöntä kuvata tämä kaikki seikkaperäisesti, jotta\nkäsitettäisiin, kuinka kummallisilta ja mielettömiltä ne tapahtumat\ntuntuivat, jotka sattuivat tässä talossa. Ulkonaiset olosuhteet eivät\nmillään tavoin voineet viitata aavistamattomiin ja kummallisiin\nsattumiin. Saamme myös pian nähdä, ettei tilanomistaja Milden\nkäytöksessä ollut vähintäkään tavatonta ennustavaa. Me voimme seurata\nhänen askeleitaan hänen Kööpenhaminaan tulostaan 28 päivän iltana\nseuraavan päivän iltaan asti, jolloin hän oli väsyneenä sanonut hyvää\nyötä palvelijalleen Aleksanderille tämän ensin tarjottua hänelle pienen\nlasin valkeata hollantilaista likööriä, jota tilanomistaja mielellään\nryypiskeli istuessaan ja kirjoittaessaan Milden sukua koskevaa\nteostaan.\n\nEnsimäisenä päivänä hän matkaväsyneenä oli melkein heti asettunut\nlevolle. Seuraavana aamuna hän oli noussut tavalliseen aikaan -- jo\nkello seitsemän, kuten maamiehen sopi ja käyttänyt aamupäivän osaksi\nrouvansa antamien tehtävien toimittamiseen ja osaksi Glyptotekissa\nkäyntiin erään saksalaisen taidekauppiaan, Lorenzo Hengler nimisen\nherran kanssa, joka oli juuri saapunut Kööpenhaminaan Berlinistä.\n\nGlyptotekissa käynti oli kestänyt useita tunteja, ja herrat olivat\nerikoisen kauan viipyneet Glyptotekiin ostettujen uusien roomalaisten\nrintakuvien ääressä. Ne olivat harvinaisia taideteoksia, joiden\nnäkemisestä tilanomistaja oli suuresti iloinnut.\n\nTilanomistaja oli saksalaisen herran houkuttelemana tällä kertaa\nluopunut tavallisista tavoistaan, vaikkei uudenaikainen kahvilaelämä\nhäntä miellyttänytkään ja syönyt aamiaisensa ravintolassa, kuitenkin\npienessä ja vaatimattomassa.\n\nTilapäiset vieraat, jotka olivat pujahtaneet kahvilaan ja tunsivat\ntilanomistajan, olivat panneet merkille, että molemmat herrat\nkeskustelivat vilkkaasti vanhaa reininviiniä ryypiskellen.\n\nLorenzo Hengler tapaaminen oli syynä tilanomistajan Kööpenhaminan\nmatkaan. Eihän hän tietysti ollut tullut Kööpenhaminaan yksinomaan\nbrokadeja ja silahelyjä ostamaan.\n\nTilanomistaja Milde oli taiteenharrastaja.\n\nJuuri näihin aikoihin sodan jälkeen hyvät ajat olivat loppumaisillaan,\nvaikkeivät useimmat sitä vielä huomanneet. Hyvät olosuhteet olivat\ntosin edelleen vallalla, mutta oli olemassa synkkiä enteitä ja uhkaavia\ntaivaanmerkkejä, kenenkään kuitenkaan aavistamatta, että\ntaivaanrannalta nouseva rajuilma olisi niin kauhea.\n\n\n\n\nII\n\nKOHTAUS TAIDEKOKOELMISSA\n\n\nMutta mitä tilanomistaja Milde oli tehnyt syötyään aamiaista Lorenzo\nHenglerin kanssa Dagmarin hotellissa? Myöhemmässä kuulustelussa kaikki\ntuli esille yksityiskohtia myöten. Hän ei ollut hommannut laisinkaan\nmitään merkillistä. Hän oli vieraillut erään sukulaisensa luona,\ntoimittanut pari asiaa, käynyt eräässä taidenäyttelyssä, vienyt\npääpostikonttoriin vakuutetun kirjeen, käynyt pankissaan ja lopulta\nviiden tienoissa tullut P. Annan aukion varrella olevaan taloonsa.\nKotona hän oli asettunut tunniksi levolle, senjälkeen juonut kupin\nväkevää kahvia, josta hän paljon piti, ja sitten kirjoittanut\nsukuluetteloaan yhdeksään asti, jolloin Aleksander ilmoitti illallisen\nkatetuksi. Tilanomistaja Milde vastasi, ettei hän ollut laisinkaan\nnälkäinen, ja söi vain pari viipaletta paahdettua leipää sekä hieman\nkylmää lihaa. Teetä hän ei ollut halunnut sanoen menevänsä aikaiseen\nlevolle. Sensijaan hän oli juonut puolet pilsnerpullosta. Aleksander\noli nähnyt tilanomistajan viimeistä kertaa tarjotessaan illallisen\njälkeen hänelle tavan mukaan lasillisen valkeata likööriä työhuoneessa.\nPalvelijalle hän oli ilmoittanut, ettei hänelle tarvitsisi laittaa\naamiaista seuraavana päivänä, sillä hän söisi todennäköisesti\nkaupungilla yhdessä muutamien ystävien kanssa. Tyhjentäessään\nruokasalin pöytää palvelija kuuli, miten tilanomistaja taas istuutui\ntyöpöytänsä ääreen kirjoittamaan. Aleksander meni sitten rauhassa\nlevolle, sillä hän tiesi, ettei hänen isäntänsä tapana ollut vaivata\npalveluskuntaansa määrätyn ajan jälkeen iltaisin. Senjälkeen seurasi\nkesäkuun 30 päivä kauheine löytöineen.\n\nElämän kirjaan oli kirjoitettu, ettei tilanomistaja Milde saisi\ntoimitetuksi sitä asiaa, jonka vuoksi hän oli matkustanut\nKööpenhaminaan. Marielundiin saapuneiden kirjeiden ja sähkösanomien\nhoukuttelemana hän oli matkustanut Kööpenhaminaan ottaakseen osaa van\nDyckin kuuluisaa \"Gisela-prinsessa ja hänen poikansa\" nimistä taulua\nkoskevaan neuvotteluun. Mainittu saksalainen taidekauppias oli nyt\ntuonut taulun Berlinistä Tanskan pääkaupunkiin. Tilanomistaja Milde ei\noikeastaan harjoittanut mitään taiteensuosintaa, mutta kuului kuitenkin\nsiihen aateliston ja rikkaitten piiriin, joka otettiin huomioon, kun\njokin kansalliselta näkökannalta tärkeä taidetta tai tiedettä koskeva\nkysymys oli ratkaistava. Hän oli sitäpaitsi saanut osakseen suurta\narvonantoa makunsa ja varman arvostelunsa vuoksi. Hänen oma taulu- ja\ntaideteoskokoelmansa Marielundissa oli kuuluisa, ja taiteen tuntijoiden\nkesken sitä pidettiin eräänä Euroopan parhaimpana yksityiskokoelmana.\nVain harvat olivat saaneet nähdä tämän kokoelman, sillä tilanomistaja\noli ikäänkuin pelännyt aarteittensa häväistyvän yleisön tarkastelusta,\nmutta nuo harvat armoitetut olivat yksimielisiä siitä, että Fyenin\nherraskartanossa oli kätkössä suuria ja harvinaisia aarteita.\n\nVan Dyckin taulun ostokomitea oli sopimuksen mukaan kokoontunut museon\nylhäältä valaistavaan saliin kello 10 a.p. 30 päivänä. Museon\nulkopuolella oli oikea yksityisautojen tungos, aivan kuin\nruhtinasvierailun aikana -- suuria, komeita, lakalta ja hienolta\nnahalta tuoksuvia vaunuja. Herrat, joiden piti ratkaista tämä asia ja\njotka nyt odottivat museon salissa, olivat kaikki sen luokan ihmisiä,\njotka kaikissa tilanteissa siihen aikaan mittasivat aikansa rahassa.\nSiellä oli rahapohattoja, suuria liikepäälliköitä ja pankinjohtajia.\nHeidän tuntinsa olivat varatut jo viikkoja etukäteen, he eivät\nviettäneet aikaansa muiden ihmisten tavoin, he uhrasivat puolituntisen\nmilloin tähän milloin tuohon tarkoitukseen. Taistelukentän tärkeimpään\nkohtaan rientävän kenraalin tavoin nämä herrat lakkaamatta kulkivat\ntuulen nopeilla etenemisvälineillään kokouksesta toiseen ja\nkonferenssista konferenssiin minuuttiakaan hukkaamatta. Suuret\nkaksoisovet lennähtivät auki heidän lähestyessään, ja lukemattomat\ntoimihenkilöt pitkien konttoripulpettirivien ääressä sähköttyivät\nilmeisesti heidän tilapäisestä läsnäolostaan. Nämä herrat eivät koskaan\nsyventyneet yksityiskohtiin, vaan elivät vain suuria hetkiä varten,\nsiksi heillä ei myöskään koskaan ollut syytä tarkastella ympäristöään.\nSiksi ehkä elämän itsensä tekemä yksinkertainen mutta odottamaton\ntiedonanto teki tänä aamuhetkenä niin voimakkaan vaikutuksen heihin.\n\nKaikki tänne kokoontuneet olivat merkkihenkilöitä. He olivat\nrahamaailman huippuja, jotka sallivat ystävällisen ja kirkkaan\naamupäiväauringon valaista itseään. Kaikki kaupungin pankit, kaikki\nsuuret osakeyhtiöt, koko pörssiluettelo ikäänkuin personoitui tässä\nylhäisessä ohimoilta lievästi harmaantuneiden edesvastuullisten,\nrakastettavasti hymyilevien miesten kokouksessa, jossa keskusteltiin\nhyvin hillitysti. Ja koska todella tärkeät henkilöt aina vaikuttavat\nhillityiltä, ei näistä herroista voinut huomata, että toiset vielä\ntärkeämmät kokoukset odottivat heitä. Absoluuttinen, todellinen kiire\nhuomataan vasta tämänkaltaisesta rauhasta; ei kukaan edes salavihkaa\nkatsonut kelloaan. Mutta etempänä salin perällä jalustalla oli Dyckin\nprinsessa sanomattoman yksinkertaisine ja tyhmine kasvoineen tuijottaen\nkokousta. Taiteilijan mielenkiinto oli kohdistunut puvun upeuteen, ja\nihminen, itse prinsessa, oli päässyt mukaan kaupanpäällisiksi,\npaljastettuna kaikessa nöyryyttävässä tyhmyydessään, -- niin taide\nusein kohtelee ihmisiä. Taulun polveutumista jostakin saksalaisesta\npalatsista ei voinut epäilläkään, sillä kehykset olivat jäljellä ja ne\nolivat vaateliaat, paksut, kullanväriset.\n\nOdotettiin hovijahtimestari Mildeä. Määräaika oli jo aikoja ohi ja\nkeskustelevien ryhmien huomattiin siellä täällä käyvän hillityn\nkärsimättömiksi. Tilapäinen puheenjohtaja oli sillä välin ottanut\npuheenvuoron ja selostanut asiaa:\n\n... Oli nyt päästy niin pitkälle, että oltiin hinnasta yksimielisiä,\npuoli miljoonaa Tanskan kruunua, \"eikö niin, herra Hengler?\"\n\nIkkunan vieressä seisova herra Hengler kumarsi myöntävästi:\n\n-- Edelleen, jatkoi puheenjohtaja, tuntuu tänne kokoontuneessa piirissä\nvallitsevan yleinen toivomus taulun jäämisestä Tanskaan, koska meille\nannetaan tässä ainutlaatuinen tilaisuus hankkia maailmantaiteen\nmestariteos. Olemme nyt kokoontuneet valitsemaan kolme- tai\nnelijäsenistä alikomiteaa, joka saa ratkaisun tehtäväkseen.\nEdellytetään, että me kaikki yksimielisesti avustamme tätä\nisänmaallista tekoa; olosuhteita tutkittuaan komitea jättää ehdotuksen\nsiitä, kuinka suuren avustuksen jokainen meistä on antava.\nVallitsevasta hyväntahtoisesta mielialasta päättäen voimme edellyttää,\nettä asia jonkun päivän kuluttua saadaan onnelliseen päätökseen...\n\nTässä puheenjohtaja ei kuitenkaan voinut pidättää kärsimätöntä\nliikettä.\n\n-- Nyt odotamme vain hovijahtimestaria, sanoi hän. Olimme ajatelleet\nherra Mildeä alakomitean puheenjohtajaksi.\n\nEräs herroista sanoi:\n\n-- Professori Arvidson on mennyt tiedustelemaan puhelimitse.\n\nSamassa tuli professori juoksujalkaa museonjohtajan konttorista. Hän\noli silmiinpistävän vakava, mutta lääkärihän on aina tottunut\nhillitsemään mielenliikutuksensa. Hän kääntyi puheenjohtajan puoleen,\nmutta puhui niin kovalla äänellä, että kaikki voivat kuulla hänen\nsanansa.\n\n-- Olen juuri puhunut Milden palvelijan kanssa, sanoi hän. Milde on\nkuollut. Ehdotan, että keskeytämme neuvottelut. Milde oli ystäväni.\nAjan sinne heti. Mikäli ymmärsin palvelijaa, täytyy siellä olla\ntapahtunut jotakin tavatonta.\n\nJuuri tämä tiedonanto iski salamana juhlalliseen, itsetietoiseen\nkokoukseen. Oli kuin tumma varjo äkkiä olisi himmentänyt valon, kasvot\nkävivät teräviksi, selviksi, inhimillisiksi. Oli kuin olisi tuo\nkammottava menneitten vuosisatojen prinsessa ollut läsnä, kuin olisi\nhän astunut esiin puitteistaan ja kuunnellut ilkeästi hymyillen.\n\n\n\n\nIII\n\nPANKINJOHTAJA GUGGENHEIM\n\n\nNe museossa kävijät, jotka puoli yhdentoista ajoissa nousivat museon\nleveitä portaita, väistyivät ihmetellen sivuun innokkaasti\nkeskustelevan alas kiiruhtavan herraparven tieltä. Tässä joukossa\nnähtiin useita kaupungin tunnetuimpia miehiä, joiden nimet olivat\ntänään kaikkien huulilla, ja he näyttivät kaikki olevan jonkun erittäin\ntärkeän tiedonannon vuoksi kiihtyneitä ja suunniltaan. Vaihdetuista\nlausunnoista ymmärrettiin, että oli kysymys äkillisestä ja\nodottamattomasta kuolemantapauksesta. Herrojen tultua suurelle\navoimelle museon edessä sijaitsevalle torille kiiruhtivat ryhmässä\npuhelevat autonohjaajat koneittensa luo ja loistovaunut liukuivat\nyksitellen esiin moottorin suristessa hiljaa, melkein kuulumattomasti,\nmikä on merkki koneen hyvyydestä.\n\nProfessori Sune Arvidson ja taidekauppias Hengler puhelivat hetkisen\nkeskenään, ennenkuin erosivat.\n\n-- Ymmärrätte varmaan, sanoi professori, että meidän tällaisten\nolosuhteiden vallitessa täytyi keskeyttää neuvottelut. Mutta\nkysymyksessä on vain muutamien päivien lykkäys.\n\nVieras taidekauppias vastasi osanottavasti puristaen professorin kättä;\n\n-- Pyydän hartaasti, ettette ajattele minua. Jään toistaiseksi tänne ja\nolen milloin tahansa herrojen käytettävänä. Myöskin minä olin herra\nMilden ystäviä ja tämä odottamaton kuolemantapaus koskee minuun\nkipeästi. Onko kysymyksessä halvaus?\n\n-- Hän kuoli äkkiä, siinä kaikki, mitä tiedän, vastasi professori.\n\nLääkäri katsoi tarkkaavasti saksalaiseen. Hän oli tuntenut tämän äänen\nsävyssä liikutusta ja sydämellisyyttä. Hengler ei ollut mikään\ntavallinen taidekauppias. Hän oli viimeisten kolmen vuoden aikana\nhankkinut itselleen eurooppalaisen nimen.\n\nEi mitään alaa maailmassa arvostella niin eri tavalla kuin sitä, missä\ntaidekauppias liikkuu. Siinä on tilaa mitä syvimmälle epäilykselle ja\nmitä suurimmalle luottamukselle, se käsittää ihmiserämaan, jossa voi\ntavata oikeita hevoshuijarityyppejä, mutta joskus myöskin syvällekäypää\ntaiteellista selvänäköisyyttä, joka on tuonut uusia suuria\nkauneusarvoja päivänvaloon. Nämä kansainväliset taidekauppiaat elävät\nomassa maailmassaan, joka on täynnä jännitystä, onnensattumia ja\npettymyksiä kuin kullankaivajat leirissään. Hengler oli noita suuria\nnimiä, joilla taidekauppiaiden piirissä oli samanlainen kaiku kuin\nvanhalla pankkiliikkeellä, jonka omaisuus on suunnaton. Ei varmasti\ntiedetty hänen kansallisuuttaan. Itse hän sanoi olevansa saksalainen,\nmutta toiset pitivät häntä sveitsiläisenä, toiset englantilaisena.\nVarmaa on, että hänessä oli jotain anglosaksilaisen kylmää\njärkkymätöntä rauhallisuutta. Hänen olemuksensa vaikutti terveeltä ja\nvoimakkaalta. Hän oli hyvin kuosikkaasti puettu, mutta liikkui silti\nurheilijan joustavuudella. Hänen henkilökohtainen esiintymisensä\nvaikutti aina miellyttävästi, ja vieläpä luonnostaan niin epäilevä mies\nkuin professori Arvidson sai miellyttävän tuntumuksen hänen avoimesta\nja pirteästä olemuksestaan.\n\nNyt tuli tunnettu pankinjohtaja Simon Guggenheim heidän luokseen. Hän\noli suuri ja paksu, hieman hengenahdistusta poteva mies, eteenpäin\nkumarassa kuin oman ruumiinpainonsa vaivaamana. Näytti kuin hän olisi\nollut kyttyräselkäinen. Hänen kasvoillaan oli syviä vakoja ja huulet\npeitti paksu harmahtava viiksipari. Hän muistutti ruumiinrakenteeltaan\nhieman entistä ruotsalaista ministeriä Brantingia. Johtaja Guggenheim\noli hyvin arvossapidetty, ei ainoastaan suuren omaisuutensa vuoksi vaan\nvielä suuremmassa määrin sen vuoksi, että hänen kylmä, laskeva, hyvin\nharkittu suhtautumisensa rahakysymyksiin oli tehnyt hänestä miehen,\njonka sanaa aina tarkkaavaisena kuunneltiin. Nyt hän tuli paikalle ja\nkosketti hiljaisesti ja vaatimattomasti ikäänkuin anteeksipyytäen\nArvidsonin olkapäätä.\n\n-- Ajatteko minun autossani, herra professori, sanoi hän. Meillähän on\nsama matka.\n\nKehoitus tuli professorille odottamatta ja teki hänet epävarmaksi.\n\n-- Seison tässä juuri raitiovaunuani odottamassa, hän vastasi, pääsen\nsillä aivan portilleni asti. Se on numero neljä -- tuolla se\nluullakseni tulee, mutta...\n\n-- Ettekö aja vaunussani? kysyi Guggenheim taas hieman kärsimättömänä\nja katsoi vakavasti tohtoriin.\n\nHänen silmänsä sijaitsivat tavattoman syvällä suurten ihopoimujen\nsisällä. Professori Arvidson ymmärsi, että pankinjohtajan pyynnöllä oli\ntarkoituksensa. Siksi hän sanoi pikaiset hyvästit taidekauppiaalle,\njoka kirjoitti hänelle osoitteensa käyntikortille: Tri Lorenzo Hengler,\nKong Fredrikin hotelli.\n\nGuggenheimin auto oli avoin Mercedes. Vaikka oli leuto ja kaunis\nkesäpäivä Skagerakista tulevine lauhoine tuulahduksineen, kääri\nkuljettaja peitteen herransa ympäri. Loppuaikoina oli liikkunut huhuja,\nettä suuren rahamiehen terveys oli horjuva, ja olivatpa nämä huhut\nvaikuttaneet pörssiinkin.\n\nProfessori Arvidson loi häneen pikaisen silmäyksen. Guggenheim ei\nnäyttänyt oikeastaan sairaalta, mutta kylläkin hyvin väsyneeltä.\n\n-- Tehän asutte samassa talossa kuin tilanomistaja Milde, sanoi\npankinjohtaja, tahdotteko olla ystävällinen ja antaa kuljettajalle\nmääräyksen.\n\nSuuri auto liukui melkein äänettömästi halki katujen -- miten hillittyä\nkaikki olikaan tässä mahtavassa ja kuitenkin niin vaatimattomassa\nmiehessä, tämä miellyttävä, suhiseva vauhti, jonka tuskin huomasi, ja\nmerkkitorven sävelentapainen sointi.\n\nOli säteilevän kirkas päivä; taivas oli kuin vaaleansininen\nsilkkivaippa kaupungin tornien yllä ja lämpimillä auringonpaisteisilla\nkaduilla ihmiset kulkivat melkein häikäistyin silmin.\n\nProfessori Arvidson ei tahtonut kysellä mitään. Hän tiesi, että\nGuggenheim kammoi tarpeetonta rupattamista. Ei kestänytkään kauan,\nennenkuin pankinjohtaja itse aloitti keskustelun.\n\n-- Onko hovijahtimestari surmannut itsensä? hän kysyi.\n\n-- En tiedä, mutta hän on kuollut päähän saadusta ampumahaavasta.\n\n-- Ymmärsin teidän puhelimitse saaneen tietää jotakin, jota ette heti\nhalunnut ilmaista. Tehän puhuitte hänen palvelijansa kanssa, eikö niin?\nMillainen mies hän on?\n\n-- Olen nähnyt hänet talossa useita vuosia, selitti Arvidson, ja\nminun mielestäni hän vaikuttaa kunnolliselta joskaan ei erittäin\nlahjakkaalta nuorukaiselta. Minun käsittääkseni hän on aina hoitanut\ntoimensa täsmällisesti. Hän on nähtävästi huomannut, ettei hänen\nedellytyksillään varustettu ihminen juuri voi vaatia mukavampaa asemaa\nelämässä. Mutta hänen älynsä ei sopeudu mihinkään äkillisiin\nyllätyksiin, ja hän tuntui nyt olevan perin hämillään.\n\n-- Sehän ei ole ihme, vastasi Guggenheim. Onko ampuma-ase löydetty?\n\n-- On, se oli revolveri.\n\n-- Oliko se kuolleen lähellä? Ehkä hänen kädessään?\n\n-- Ei, matolla tuolin vieressä, missä kuollut oli istunut.\n\nVaiettiin hetkinen, sitten pankinjohtaja sanoi:\n\n-- Kaikki siis viittaa itsemurhaan?\n\nProfessori kohautti olkapäitään.\n\n-- Tehän seurustelitte vainajan kanssa, jatkoi Guggenheim, onko teillä\ntiedossanne mitään mahdollista syytä sellaiseen tekoon?\n\n-- Ei, vastasi professori varmasti, mikäli minä olen voinut nähdä,\nvietti Milde täysin sopusuhtaista ja onnellista elämää. Mutta tehän\nolitte hänen pankkiirinsa, herra Guggenheim, ja ellette te tiedä mitään\nsyytä itsemurhaan, niin kuinka minä sitten?\n\n-- Tilanomistaja Milde oli varakas, vastasi pankinjohtaja. Ennen sotaa\nhänen omaisuuttaan olisi pidetty hyvin suurena meidän olosuhteissamme,\nmutta tämä onneton sotahan on mullistanut koko maailman ja nythän ei\nparia miljoonaa lasketa suuren suureksi. Mutta Milde ei ole\nkeinotellut, hänellä on koko ajan ollut vanhaa aitoa rahaa.\n\nGuggenheim pudisti suurta raskasta päätään.\n\n-- Ei, minä en voi sitä käsittää, minä en suorastaan voi sitä käsittää.\nTäytyy kai sitäpaitsi etukäteen jo nähdä, jos ihminen on tehnyt\nsellaisen päätöksen. Puhuin eilen Milden kanssa. Hänestä ei huomannut\nmitään erikoista. Hän kertoi minulle uusista suunnitelmistaan\nMarielundissa. Hän aikoi perustaa hevossiittolan. Mutta on olemassa\neräs seikka, josta johtuu, että tahtoisin tulla mukananne huoneistoon\nja katsastaa sitä. Milde otti nimittäin eilen pankistani tavattoman\npaljon rahaa.\n\n-- Kuinka paljon? kysyi professori.\n\n-- Satatuhatta kruunua, vastasi Guggenheim, ja hän pyysi saada summan\nEnglannin punnissa. Hän sai myös.\n\n-- Mihin hän aikoi käyttää kaikki nämä rahat?\n\n-- Sitä hän ei sanonut minulle. Ja minä en ole utelias.\n\nAuto pysähtyi Pyhän Annan aukiolla Milden talon edustalle.\n\n\n\n\nIV\n\nPUUTARHA JA KUOLLUT\n\n\nPalvelija Aleksander seisoi ja odotti puoliavoimella eteisen ovella.\nKukkakaupan eräässä ikkunassa näkyivät ruusujen ja tulppaanien lomitse\nhänen äitinsä pelästyneet, ihmettelevät kasvot. Hän piilottautui\nkukkiensa taakse nähtyään, ketkä tulijat olivat. Hänhän tunsi\nprofessorin.\n\nAleksander vaikeroi ja väänteli käsiään. Hän oli kuin mitä syvimmän\nepätoivon kuva. Silmät olivat punareunaiset kalpeissa suruntäyttämissä\nkasvoissa, kädet, jotka liian paljon pistivät esiin lyhyistä hihoista\nhakivat turhaan pysähdyspaikkaa, polvet tutisivat mustissa, tahraisissa\npyhähousuissa. Hän näytti täysin murtuneelta tästä tavattomasta,\nkauheasta tapauksesta.\n\nProfessori Arvidson ajoi hänet kärsimättömästi menemään portaita ylös.\n\n-- Kiiruhtakaa nyt, hän sanoi, älkääkä seiskö ja tillittäkö kuin\nmikäkin lapsi.\n\n-- Mutta se on niin kauheata, vaikeroi palvelija, hovijahtimestari,\nhovijahtimestari raukka...\n\nArvidson totesi tyydytyksekseen, ettei taloon ollut virrannut mitään\nsuurta kansanjoukkoa, kuten hän oli pelännyt. Porraskäytävä oli tyhjä;\nse oli leveä ja maton peittämä sekä tuoksui vanhalle puulle sameiden\nikkunaruutujen läpi siivilöityneessä hillityssä valossa.\n\nProfessori Arvidson tunsi huoneiston tilanomistaja Milden luo\ntekemiensä aikaisempien käyntien perusteella. Hän kiiruhti toisten\nedellä hallin ja muiden huoneiden läpi Milden työhuoneeseen. Ovi\nruokasalin ja työhuoneen välillä oli puoleksi auki. Toinen oviverho oli\npoljettu alas ja riippui suurena lonkerona tangostaan irtautuneena.\n\nProfessori Arvidson osoitti sitä ja kysyi nopeasti:\n\n-- Milloin tämä tapahtui?\n\nHänen äänensä oli terävä ja käskevä ja tuntui vaativan pikaista\nvastausta.\n\n-- Se tapahtui tänään, vastasi Aleksander. Minä poljin verhon alas.\nNähtyäni hänen istuvan tuolissaan kuolleena ja liikkumattomana tulin\nulos huoneesta sellaisella vauhdilla. Olin aivan poissa suunniltani.\n\n-- Verinen, mutisi pankinjohtaja vaistomaisesti.\n\nSuurella rahamiehellä oli käheä, astmainen ääni, ja tämä yksi ainoa\nsana vaikutti niin kummallisen oudolle tässä hiljaisessa\nvanhanaikaisessa porvarillisessa huoneessa.\n\nProfessori Arvidson aukaisi riuhtaisten molemmat ovet selko-seljälleen\nja meni nopeasti työhuoneeseen. Pankinjohtaja ja Aleksander jäivät\nkynnykselle. Aleksander väänteli hermostuneena nenäliinaa sormiensa\nvälissä itkua tehden. Pankinjohtaja seisoi eteenpäin kumartuneena hattu\nkädessä. Tummanharmaa kesäpuku oli laskoksella selästä.\n\nVihreä työlamppu valaisi kirjoituspöydän; paksut tummat verhot oli\nvedetty ikkunan eteen, mutta raoista tunkeutui liidunvalkea\npäivänvalo. Luonnollisen ja keinotekoisen valon sekoitus sai aikaan\nmielikuvituksellisen ja kaamean valaistuksen, jossa tuolissa istuvan\nkuolleen kasvot ja paljas päälaki hohtivat vihertävinä.\n\nArvidson sammutti kirjoituspöydän lampun ja veti verhot syrjään.\nPäivänvalo virtasi nyt vapaasti ja esteettömästi sisälle ja valaisi\nomituista näkyä. Tilanomistaja Milde istui tuolissa kirjoituspöydän\nääressä hieman eteenpäinkumartuneena ikäänkuin nukkuen, toinen jalka\nheitettynä toisen yli, molemmat kädet riippuen velttoina topatun tuolin\nsivujen yli. Oikean korvan yläpuolella oli ampumahaava, josta juoksi\nselvä verijuova kauluksen sisälle.\n\nProfessori Arvidson seisoi vielä hetkisen pitäen verhosta kiinni\ntoisella kädellään samalla nopeasti tutkien huonetta. Hänen katseensa\nsiirtyi kirjoitustuolissa istuvasta kuolleesta molempiin eläviin\nkynnyksellä, se siirtyi papereihin kirjoituspöydällä ja molempiin\nperhevalokuviin sen yläpuolella, sieltä kirjahyllyjen kultaisten\nselkämysten hillittyyn loisteeseen ja edelleen huoneen keskellä\nsijaitsevaan suureen soikeaan mahonkipöytään ja tummaan juovikkaaseen\npersialaismattoon lattialla. Oli kuin hän hankkimalla itselleen\nyhteiskuvan ympäristöstä olisi tahtonut loihtia esille tapahtuman\nsellaisena kuin se näissä puitteissa oli tapahtunut -- kauhean,\narvoituksellisen tapauksen. Hän tuntui seisovan siellä hiljaa mykässä\nmietteliäisyydessä kokonaisen minuutin, niin piinalliselle ja\npainostavalle tuntui kuollutta ympäröivä hiljaisuus.\n\nLääkärin ääni oli kuin terävä isku, kun hän äkkiä sanoi Aleksanderille:\n\n-- Oletteko soittanut poliisille?\n\n-- En, vastasi onneton Aleksander, joka jo etukäteen tunsi, että\nkaikki, mihin hän ryhtyisi, kävisi hullusti tämän kauhean tapahtuman\npainon alaisena.\n\n-- Mutta menen nyt soittamaan, hän lisäsi.\n\nHän oli jo menossa, kun pankinjohtaja Guggenheim esti hänet\nkädenliikkeellä. Guggenheim meni Arvidsonin luo ja sanoi matalalla\nmutta selvällä äänellä:\n\n-- Oletteko varma, että tämä asia koskee poliisia? Toimikaamme ensin\nkuolleen ystävinä.\n\nArvidson osoitti kirjoituspöytää, jolla oli vanhanmallinen revolveri.\nAleksander ymmärsi, mitä hän tarkoitti, ja kiiruhti kauhistuneena\nselittämään asiaa.\n\n-- Sen olen minä pannut sinne, hän sanoi. Löysin sen lattialta. Tuossa,\ntuossa se oli.\n\nHän osoitti mattoa aivan kuolleen oikean käden alapuolella.\n\n-- Olisitte mieluummin antanut sen jäädä paikalleen, tyhmeliini,\nhuomautti professori. Olette siis kahdesti käynyt tässä huoneessa.\nEnsimäisellä kerralla juoksette kauhuissanne ulos ja revitte verhon\nalas ja toisella kerralla otatte aseen matolta ja panette sen\nkirjoituspöydälle. Jos te noin olette hikoillut pelosta, olette te\njättänyt peräti arvokkaita sormenjälkiä kolviin.\n\nAleksander jäi seisomaan kynnykselle vaiti ja syyllisyydentuntoisena.\nLääkäri tutki kuolleen, Hän pudisti päätään.\n\n-- Monta tuntia sitten, hän mutisi. Sen on täytynyt tapahtua eilen\nillalla.\n\nSillä aikaa pankinjohtaja oli kiireesti tarkastellut kuolleen\nkirjoituspöytää. Hän selaili erästä laskukirjaa, joka oli siellä, sekä\nkatseli vielä muutamia papereita.\n\n-- Se on aika kummallista, hän sanoi matalalla äänellään. Kun tahdotaan\ntehdä itsemurha, on tapana jättää jälkeensä jonkinlaisia tiedonantoja,\njotka selittävät menettelyn. Tilanomistaja Milden tapainen järjestyksen\nmies olisi joka tapauksessa tehnyt sen. Mutta hän ei ole jättänyt\njälkeensä sanaakaan. Tiedättekö mitä hän on viimeksi kirjoittanut? Kas,\ntässä se on: \"Gottfried von Milde, vapaaherra, syntynyt 17 päivänä\ntammikuuta 1698, kuollut 23 joulukuuta 1750, naimisissa j.n.e.\" Hän on\nistunut ja kirjoittanut sukuluetteloaan, ja ehkä minuutti senjälkeen\nkuolettava kuula on hänet tavannut.\n\n-- Tavannut hänet, toisti professori Arvidson vakavasti. En luule tämän\noikein käyvän yhteen. Ajatelkaa tilannetta. Ajatelkaa tilanomistaja\nMilden huolettomia olosuhteita. Minä alan luopua itsemurha-ajatuksesta.\n\n-- Mutta miten ihmeessä murhaaja on voinut yllättää hänet tällä\ntavalla? kysyi pankinjohtaja. Ei näy käydyn mitään taistelua. Hän on\nistunut hiljaa tuolillaan ja rauhallisena nähnyt murhaajan tulevan\novesta.\n\n-- Ovesta! Arvidson tarttui tähän sanaan. Huoneisto päättyi\ntyöhuoneeseen. Ainoat ovet olivat ovi tämän huoneen ja viereisen\nruokasalin välillä ja sitten kuistin ovi, joka vei puutarhaan. Se oli\nlasinen ja rautainen kaksoisovi, jossa oli pienet ruudut kuten\nikkunoissakin. Kuistinoven ulkopuolella oli pieni parveketta\nmuistuttava ulkonema, josta portaat veivät puutarhaan. Tähän puutarhaan\nei ollut pääsyä kenelläkään muulla kuin tilanomistaja Mildellä\nitsellään.\n\nProfessori kääntyi Aleksanderin puoleen ja kysyi:\n\n-- Milloin poistuitte herranne luota eilen?\n\n-- Tarjottuani hänelle lasin likööriä kello 10.\n\n-- Ettekö huomannut mitään tavatonta?\n\n-- En huomannut. Herra sanoi ystävällisesti hyvää yötä kuten\ntavallisesti. Hänen piti istua ja kirjoittaa hetkinen. Hänen oli usein\ntapana istua ja kirjoittaa yli puolen yön.\n\n-- Tehän nukutte alhaalla äitinne luona, eikö niin?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Sieltä hän tuskin voi kuulla revolverinlaukausta, mutisi\npankinjohtaja.\n\nArvidson pudisti päätään.\n\n-- Tuskinpa. Minä otaksun, että hän nukkuu sitäpaitsi kuin tukki.\n\nGuggenheim osoitti kattoon.\n\n-- Ja tuolla yläpuolella?\n\n-- Asun minä, vastasi tohtori, mutta perheeni on nykyään maalla. Olen\nyksin huoneistossa. Tulin kotiin kello kaksi yöllä, ja siihen aikaan\nkaikki oli luultavasti ohi. Mutta puutarha, puutarha, mutisi hän\nmiettiväisenä.\n\nHän meni ikkunan luo ja katsoi ulos. Se oli todella idyllinen kolkka\nkaupungin kivitalojen keskellä. Puut olivat niin korkeat ja tuuheat,\nettä ne melkein peittivät näköalan lähinnäolevien harmaiden kivitalojen\nyli. Maa puutarhassa oli yhtenä ainoana ruohomattona, jossa\nauringonsäteet leikkivät. Puiden latvat keinuivat ja taipuivat tuulessa\nja tähän valoisaan soinnulliseen kohinaan sekottui kaukainen kaiku\nkaupungin sorinasta -- vaunujen, ihmisäänien, kirkonkellojen ja\nlaivantorvien melu.\n\nArvidson kääntyi äkkiä.\n\n-- Aleksander, hän sanoi, te saatte mennä. Kutsun teitä sitten kun\ntarvitsen.\n\nKun Aleksander oli poistunut, sanoi lääkäri kääntyen pankinjohtaja\nGuggenheimiin päin.\n\n-- Lähestymme totuutta. Tilanomistaja on eilen illalla odottanut\nmurhaajaa. Ja murhaaja on tullut sisälle puutarhasta.\n\n\n\n\nV\n\nKOLME PÄIVÄÄ MYÖHEMMIN\n\n\nSiirrymme muutaman päivän eteenpäin etsivän päällikön\nyksityiskonttoriin yhdeksän tienoissa illalla. Tunnettu poliisimies\nistui taaksepäin nojautuneena amerikkalaisessa kirjoitustuolissaan ja\nkeinui sen vieterien varassa. Kirjoituspöytä punaisella imupaperilla\nvarustettuine imureineen oli voimakkaasti valaistu, mutta itse istui\netsivien päällikkö lampun vihreän varjostimen suojassa. Häntä\nvastapäätä vasenta käsivarttaan pöytään nojaten istui professori Sune\nArvidson. Molemmat herrat olivat istuneet ja jutelleet toistensa kanssa\nhetkisen ja olivat juuri tulleet keskustelussaan siihen kohtaan,\njolloin paussit pakosta kävivät pitkiksi, siksi että vaihdetut\nmielipiteet olivat tehneet kummankin miettiväisiksi. Professori\nrummutti hermostuneesti sormillaan kirjoituspöytään, ja etsivä leikki\nnorsunluisella paperiveitsellä. Suuressa korkeassa huoneessa oli aivan\nhiljaista. Puhelinpatteristo kolmine kuulotorvineen oli vaiti ja\nikäänkuin odottaen pienellä pöydällä etsivien päällikön sivulla.\n\n-- Tehän voitte olla tyytyväinen, sanoi professori Arvidson ryhtyessään\nuudelleen keskusteluun, tyytyväinen siihen, että asia on herättänyt\nverrattain vähän yleistä huomiota.\n\n-- Se auttaa suuressa määrin tutkimuksiamme, vastasi poliisimies.\n\n-- Yleisö näyttää tyytyvän itsemurhaotaksumaan. Suurelle joukolle\nriittää kylliksi ihmettelemistä kuuluisassa itsemurhassa. Kun tuonnoin\naamupäivällä kutsuin teidät Milden asuntoon, oli teidänkin mielestänne\nkysymys itsemurhasta.\n\n-- Niin oli.\n\n-- Entä nyt?\n\n-- Nyt olen varma siitä, että tilanomistaja Milde on murhattu.\n\n-- Ja ryöstetty?\n\n-- Todennäköisesti.\n\n-- Entä murhaaja? Mistä löydätte murhaajan?\n\nEtsivien päällikkö nousi hermostuneena tuoliltaan ja kulki muutamia\nkertoja edestakaisin lattialla.\n\n-- Tähän hetkeen mennessä on kulunut kolme vuorokautta. Siinä on monta\ntuntia. Mutta voihan kulua vielä monta sataa tuntia. Kööpenhamina on\nsuuri kaupunki.\n\nÄkkiä hän pysähtyi ja osoitti kolmea puhelintaan.\n\n-- Odotan erityistä merkkiä, hän sanoi. En oikeastaan voi tehdä mitään\nsiksi, että kaikki on mobilisoitu; vaikuttaisi vain häiritsevästi, jos\nnyt henkilökohtaisesti ryhtyisin asiaan. Mutta kaikkien näiden\npuhelinten takana, hyvä professori, kaikki etsiväni tekevät\nlevähtämättä kuumeista työtä. Heitä on siroteltuina ympäri kaupunkia.\nOlen näkevinäni heidän tulevan ihmeellisistä paikoista, nousevan\npyörilleen, kiitävän pitkin katuja ja taas astuvan alas. Kun joku\nheistä on löytänyt tuon erikoisesti etsimäni, jonka täytyy olla tässä\nkaupungissa, niin silloin kuulen kahden minuutin päästä merkin jossain\nnäistä puhelimista. Sitten on minun vuoroni tarttua asiaan. Mutta\nsiihen asti on minun odotettava. Niin, odotettava... Sikaari,\nprofessori Arvidson, jos vain poltatte näin myöhään väkeviä sikaareja.\nMinä poltan mielelläni.\n\nHetkistä myöhemmin leijaili sininen sikaarin savu kirkkaassa\nvalaistuksessa. Professori tuijotti miettiväisenä savuun.\n\n-- Minä en pääse eroon tästä asiasta, hän sanoi, se vaivaa minua\ntyössäni, se vie yöleponi. Ensinäkemältähän se vaikuttaa\nyksinkertaiselta, mutta kun mietin eri seikkoja, huomaan puuttuvan\nyhtenäisyyttä. Saatte antaa anteeksi minulle, herra päällikkö, että nyt\njo toistamiseen tulen tänne vaivaamaan teitä tällä keskustelulla.\nMinähän olen teille vain yksityinen henkilö...\n\nPoliisimies hymyili rauhoittavasti.\n\n-- Te olette ennen kaikkea tuon onnettoman miehen ystävä, hän vastasi,\nsitäpaitsi teidän perusteellinen selostuksenne tilanteesta on ollut\nminulle suureksi avuksi. On todella suureksi huviksi minulle saada\npuhella kanssanne.\n\nProfessori Arvidson nojasi päätään käteensä ja sanoi puoliääneen\nmietteissään, ikäänkuin olisi puhellut itsekseen:\n\n-- Niin pitkälle on kaikki oikein. Murhaaja on hyvin tarkalleen\ntutkinut paikkaa. On todennäköistä, ettei hän laisinkaan otaksunut\ntilanomistaja Milden olleen kotona. Hän on päinvastoin luultavasti\notaksunut tilanomistaja Milden oleskelleen Marielundissa ja huoneiston\nolevan tyhjän. Hänellä on luultavasti myöskin ollut tiedossaan, että\ntuo hupsu palvelija Aleksander nukkui alakerrassa äitinsä luona. Kaikki\ntämähän tarjoaa oivalliset mahdollisuudet sisäänmurtautumiseen. Sitten\nhän on ottanut selvää miten puutarhaa voisi käyttää hyväksi ja\nhankkinut vääriä avaimia. Hänellä on nähtävästi ollut niitä suuri\njoukko koeteltavanaan. Autiolta, melkein aina tyhjältä sivukadulta hän\non tunkeutunut puutarhaan pienestä muurissa sijaitsevasta portista.\nHänen jälkensähän on löydetty, eikö niin?\n\n-- On kyllä.\n\n-- Sitten hän on kulkenut portaita ylös, avannut kuistin oven ja tullut\ntilanomistajan työhuoneeseen. Hän luulee löytävänsä huoneen tyhjänä,\nmutta yllätettynä kohtaa tilanomistajan. Melun välttämiseksi hän ampuu\ntilanomistajan ja pakenee.\n\n-- Niin sitenhän kaikki olisi voinut olla, vastasi etsivien päällikkö,\nmutta niin ei kuitenkaan ole.\n\n-- Ei ole, huudahti professori Arvidson, sillä kaikesta tästä puuttuu\nyhtenäisyyttä. Varas on puutarhasta käsin voinut nähdä valon työhuoneen\nikkunoista, mahdollisesti myös pöydän ääressä istuvan ja kirjoittavan\ntilanomistajan varjon. Mutta tämä ei ole näköjään laisinkaan\npelästyttänyt häntä, vaan hän on käynyt suoraan asiaan.\n\n-- Ja se ei vielä ole merkillisintä asiassa.\n\n-- Eipä tietenkään. Kummallisinta on, että tilanomistaja Milde, mikäli\nvoi ymmärtää, ei ole ihmetellyt tätä myöhäistä käyntiä. Onko hän\nodottanut vierailua? Siinä tapauksessa ei ole kysymyksessä tavallinen\nmurtovaras. Mutta miksi tämä ihminen sitten tunkeutuu huoneistoon näin\nrikollisella tavalla? Ei mitään muuta ole poissa kuin ne sata Englannin\npunnan seteliä, jotka Milde samana päivänä oli ottanut Guggenheimin\npankista. Voimmeko siis lähteä siitä otaksumasta, että rikoksellinen on\ntiennyt näiden sadantuhannen olemassaolon? Mitä luulette, herra\npäällikkö?\n\n-- Mahdollisesti.\n\n-- Mutta miten tavallinen yksinkertainen murtovaras voisi tietää\ntällaista?\n\n-- Mitä Guggenheim sanoo näistä sadasta tuhannesta?\n\n-- Hän ei tiedä mitään muuta kuin että tilanomistaja Milde tarvitsi ne\nsinä päivänä.\n\n-- Mihin hän mahtoi tarvita niin suuren summan?\n\n-- Niin mihin? Mihin? Sitä ei kukaan voi keksiä. Sen tiesi vain Milde\nitse.\n\n-- On kuitenkin mahdollista, että on olemassa toinenkin, joka tiesi,\nsanoi etsivien päällikkö.\n\nProfessori Arvidson katsoi häneen kysyvästi:\n\n-- Tarkoitan sitä henkilöä, joka tuona iltana tunkeutui puutarhan läpi.\n\nMolemmat miehet katsoivat toisiinsa melkein pelästyneinä.\n\n-- Tunsitteko Milden? kysyi Arvidson.\n\n-- Vain vähän. Hän oli täydellinen gentlemanni mutta samalla\narki-ihminen, joka eli elämäänsä aivan ilman mitään mielenkiihoituksia.\n\nProfessori nyökäytti myöntäen. Istuttuaan hetkisen vaiti hän sanoi:\n\n-- Sitten kai saamme etsiä rikoksentekijää muualta kuin tavallisten\nmurtovarkaiden joukosta. Se taasen sotii teidän revolveriteoriaanne\nvastaan.\n\n-- Hänethän ammuttiin revolverilla, joka löydettiin matolta, sanoi\netsivien päällikkö.\n\n-- Niin, vastasi Arvidson, lääkärien lausunnon mukaan ei siitä ole\nepäilystäkään.\n\n-- Revolveri on siis ainoa todellinen jälki, mikä meillä on, ainoa,\njoka voi johtaa meidät rikoksellisen jäljille. Tehän tiedätte, että on\nonnistuttu toteamaan, mistä revolveri on peräisin.\n\n-- Anastettu panttilaitoksesta neljätoista päivää sitten.\n\n-- Juuri sieltä. Ja varkaat olivat tavallisia yksinkertaisia\nmurtovarkaita, jotka käyttivät tavallisia välineitä kuten poraa,\ndynamiittia ja sorkkarautaa. Onpa todella onnellinen sattuma, että\npanttilainaaja tunsi aseen pienestä sisäänupotetusta hopealaatasta. Jos\nonnistumme saamaan kiinni tämän rosvojoukon, emme ole kaukana Milden\nmurhaajasta.\n\nProfessori Arvidson nousi lähteäkseen. Hän näytti masentuneelta ja\nneuvottomalta.\n\n-- En voi kuitenkaan nähdä tässä kaikessa mitään yhtenäisyyttä, sanoi\nhän. Jos tilanomistaja Milde on odottanut rikoksellista, ei murhaaja\nmitenkään voi olla tavallinen murtovaras, ja ellei hän tätä odottanut,\nmiksi hän istuu paikallaan ja antaa surmata itsensä pahaa aavistamatta\nkuin lapsi. Hyvästi, herra päällikkö. Pelkään, etten pääse pohtimasta\ntätä asiaa tänäkään yönä.\n\nSamassa yksi puhelimista soi.\n\n-- Odottakaa hetkinen, sanoi päällikkö.\n\n\n\n\nVI\n\nHAVANNA-KATARIINAN KAVALJEERI\n\n\nMolempien herrojen mielestä puhelin soi tavattoman kauan, vai johtuiko\nehkä heidän kärsimättömyydestään, että nämä muutamat sekunnit tuntuivat\nheistä niin sietämättömiltä. Oli kuin tärkeä tiedonanto olisi\nkiirehtinyt päästäkseen esille suuren kaupungin pimeydestä. Pieni\nnikkelisakara naputti pehmeästi ja soinnukkaasti kellon metallireunaa\nvasten. Poliisimies asetti kätensä koneeseen, ja ääni heikkeni hieman\nmutta kuului kuitenkin elävänä ja levottomana hänen kätensä alla.\nLopulta se vaikeni.\n\n-- Halloo!\n\nProfessori Arvidson kuuli äänen surisevan puhelimessa, se tuntui\nhänestä innokkaalta ja kiihoittuneelta. Salapoliisipäällikkö vastasi\nlyhyin sanoin kuten: Vai niin... hyvä... odotamme... aivan oikein...\ntulen heti...\n\nPuhelu kesti ehkä kymmenen minuuttia, kun se keskeytettiin.\n\nMelkein hengästyneenä uteliaisuudesta kysyi professori:\n\n-- Oliko se jotakin meille?\n\n-- Oli, vastasi poliisipäällikkö.\n\n-- Oliko se merkki, jota odotimme?\n\nPäällikkö nyökkäsi riemastunein hymyin.\n\n-- Kyllä, vastasi hän, olemme ymmärtääkseni nyt löytäneet\nrevolverimiehen.\n\n-- Panttilainakonttorin varkaus on siis selvitetty?\n\n-- Niin, kuka ties. Joukko varastettuja tavaroita ajelehtii ympäri\nmonilla teillä.\n\n-- Mistä varas on löydetty?\n\n-- Ulkopuolelta jostakin Amagerbrogadesta.\n\nPoliisimies katsahti pikaisesti muutamiin puhelinkeskustelun aikana\ntekemiinsä muistiinpanoihin.\n\n-- Erään naisen luota, jolla on käsienhoitoliike, jatkoi hän. Siellä\nhän oli.\n\n-- Sehän kuulostaa hienolta, mutisi tohtori.\n\n-- Niin, mutta älkää ottako sitä niin juhlallisesti. Tuonkaltaiset\nkauneuslaitokset kaupungin reunoilla kätkevät usein aivan toisenlaisia\nasioita. Tunnen tämän naisen. Hänellä on poliisinkirjoissa lisänimensä.\nHäntä nimitetään siellä \"Havanna-Katariinaksi\". Nyt on vangittu eräs\nhänen suojelijoistaan, Knud-Aage Hansen, jota olen jo jonkun aikaa\npitänyt silmällä, mutta joka on ollut liian ovela tähän asti. Varmasti\nvaarallinen vintiö.\n\n-- Olemme siis päässeet oikeaan ympäristöön.\n\nSalapoliisipäällikkö katsoi kelloaan.\n\n-- Tahdotteko vielä hieman viipyä, herra professori, hän sanoi. Hetken\nkuluttua tuo nuori mies on täällä. Odotan vain vielä joitakin\ntiedonantoja. Eräs uusi ja toimekas apulaiseni on hänet napannut\nkiinni, eräs pieni mies, Rist nimeltään. Hän pääsisi varmaan etsivänä\npitkälle, ellei hän silloin tällöin saisi laiskuuden puuskaa ja olisi\nniin perin keikarimainen. Mutta kun hän joskus panee liikkeelle kaiken\nvoimansa, on hän mestari, varsinkin milloin on kysymyksessä toimiminen\nkaupungin irrallisten muuttolintujen joukossa. Se ehkä osaksi johtuu\nsiitä, että häntä toistaiseksi niin vähän tunnetaan. Noissa piireissä\nei aavisteta, että hän on etsivä. Eikä hän näytäkään poliisimieheltä.\nNiin, ellei hän olisi poliisi, voisi hän olla -- suoraan sanoen\ntuollainen samanlainen \"suojelija\", kuin hän, jonka heti saamme nähdä.\nRist on seurannut revolverin jälkiä näinä päivinä. Knud-Aage on ollut\nkyllin tyhmä näyttämään sitä eräässä tilaisuudessa. Se olikin kaunis\nase.\n\nSiviilipukuinen virkamies tuli nyt konttoriin ja antoi puoleksi\nkuiskaten päällikölle muutamia selostuksia.\n\n-- Hyvä, sanoi päällikkö, tuokaa hänet sisään.\n\nNuori mies astui huoneeseen kahden etsivän seuraamana. Hän kumarsi\nvilkkaasti sekä salapoliisipäällikölle että professorille.\nViimeksimainittu tunsi itsensä ikävällä tavalla liikutetuksi\ntarkastettuaan vastatullutta tarkemmin. Lääkäri päätteli mielessään,\nettei miehen ulkomuodossa tai olemuksessa ollut mitään, mikä olisi\nilmaissut sitä inhottavaa liejua, mistä hän tuli. Toisissa olosuhteissa\nhän ei laisinkaan olisi epäillyt, ettei nuori mies ollut hyvässä\nasemassa oleva kansalainen. Hänen käytöksensä oli varmaa ja siinä oli\ntyylikkyyttä. Hän saattoi olla pari vuotta yli kahdenkymmenen, hänellä\noli valoisat ja avoimet kasvot ja hyvin puoleensavetävä hymy. Mutta\nennen kaikkea hän oli puettu moitteettomasti olematta silti liioitellun\nhieno, hillitty ja suora. Hän tuli sisälle sellaisena kuin hän kadulla\nkulki ja seisoi nyt olkihattu ja käsineet kädessä.\n\nSalapoliisipäällikkö otti hänet vastaan sangen hauskasti. Hän sijoitti\nhänet pienen puleeratun pöydän ääreen, joka todella houkutteli\nkahdenkeskiseen tuttavalliseen keskusteluun. Poliisipäällikkö asettui\nhäntä vastapäätä. Pöydän kiiltävällä pinnalla ei ollut mitään muuta\nkuin muistikirja ja lyijykynä. Ja niin alkoi tämä kummallinen\nkuulustelu. Siviilipukuiset etsivät jäivät huoneeseen. Silloin tällöin\ntuli kolmas ja neljäskin sisään, kumartui poliisipäällikön puoleen ja\nantoi tälle paperin, johon tämä tuskin vilkaisi, vaan heti alkoi\npyörittää sitä kokoon ja leikkiä sillä ikäänkuin käsiinsä tilapäisesti\nsaamallaan paperilapulla. Silloin tällöin kuiskasivat he myös jotakin\nhänen korvaansa. Mutta kaikki läsnäolevat kuuntelivat tarkkaavasti sekä\nkysymyksiä että vastauksia. Oli kuin kaksi henkilöä olisi pelannut\nshakkia toisten huvitettuina seuratessa peliä.\n\nProfessori Sune Arvidson ei ollut ennen sattunut olemaan läsnä\nuudenaikaisessa poliisikuulustelussa. Ensiksi häntä ihmetytti se\nystävällinen äänensävy, jolla salapoliisipäällikkö puhutteli\nepäluulonalaista. Kuulustelu muistutti osapuilleen sellaista hauskaa\nkeskustelua, joka voi syntyä väsyttävällä rautatiematkalla. Vanhempi on\nkohdannut nuoremman ja kuluttaakseen pari tuntia hän on olevinaan\nhyväntahtoisesti huvitettu toisen olosuhteista.\n\nSeuraava professori Arvidsonia huvittava seikka oli se, ettei ollut\nlaisinkaan puhetta Milden kuolemasta eikä murtautumisesta\npanttilainastoon. Keskustelu koski aivan toisia asioita, mutkitteli\nikäänkuin suurissa mutkissa. Muuten niin totinen poliisimies oli\nottanut puoleksi leikkisän, puoleksi pisteliään, kiihoittavan\näänensävyn, joka ei kuitenkaan ollut millään tavoin epäystävällinen.\nJoskus keskustelu sai melkein sydämellisen leiman, kysymykset voivat\nsaada suorastaan tuttavallisen muodon, ja silloin poliisimies puhutteli\nepäluulonalaista etunimellä. \"Ei, tiedättekö mitä, Knud-Aage\", hän voi\nsanoa, tai, \"kertokaahan nyt minulle, Knud-Aage...\"\n\nOnpa merkillistä, ajatteli professori, miksi hän haluaa saada selville\nnoin suunnattoman määrän tarpeetonta hölynpölyä. Missä nuoren miehen on\ntapana oleskella, kenen kanssa hän seurustelee, mitä hän puuhailee,\nmiten paljon hän juo, pelaako hän usein ja kuinka korkeista summista.\nLiikuttiin aivan erikoisessa maailmassa Kööpenhaminassa -- se käsitti\nehkä puolet koko kaupungista, yöllisen Kööpenhaminan, kummallisia\njahtia, tanssihuoneistoja ja kapakoita, ihmeellisiä ihmisiä,\nsalaperäistä elämää kummallisine ilon- ja synkkyyden sekoituksineen.\nTuntui kuin salapoliisipäällikkö olisi tuntenut kaikki yhtä tarkkaan\nkuin toinenkin, ja kun he leikkisästi juttelivat jostakin lystikkäästä\njuhlasta, jossa oli vilissyt mitä uskomattomimmilla lisänimillä\nvarustettuja naisia, tuntui salapoliisipäällikkö tavallaan\ntuttavalliselta, ikäänkuin olisi halunnut sanoa: tuon me tunnemme,\nolemme itse olleet mukana.\n\nMutta -- professori Arvidson oli terävä huomioiden tekijä ja hän\nymmärsi lopulta poliisin menettelytavan. Tarkoitus oli, ettei\nepäluulonalainen lainkaan saisi selville, mitä hänestä oikeastaan\ntahdottiin. Nuori mies oli istunut täällä melkein tunnin ja ollut hyvin\nvaruillaan, nyt hän alkoi väsyä. Vaalea kihara tukka otsalla alkoi\nkäydä kosteaksi, hänen hymynsä ei ollut enää niin luottavainen,\nkasvonpiirteet ikäänkuin jäykistyivät. Hän nojasi väsyneenä\nkyynärpäänsä kirjoituspöytään. Nyt professori Arvidson alkoi aavistaa\nselvän yhteyden. Näköjään niin mitättömästä ja kaikille tahoille\nhorjahtelevasta keskustelusta alkoi kutoutua ohut verkko, ja hän luuli\nselvästi käsittävänsä, miten tämän verkon silmukat kävivät vähitellen\ntiheämmiksi ja vahvemmiksi.\n\nSalapoliisipäällikkö näytti haluavan lopettaa ja antaa toisen mennä.\nKeskustelu läheni ilmeisesti loppuaan.\n\n-- Niin, siitähän ei ole niinkään kauan, kun te olitte täällä,\nKnud-Aage Hansen, hän sanoi. Saitte luullakseni maksaa sakkoja\nuhkapelistä, jos oikein muistan.\n\n-- Niin, täytyyhän kuluttaa aikaa, vastasi toinen.\n\n-- Mutta te olitte joidenkin huonojen henkilöiden seurassa ja tuo\n\"Neapel\"-hotelli on vaarallinen.\n\nSilloin Knud-Aage hymyili.\n\n-- Minä en pelkää, hän sanoi.\n\n-- Teidän on ehkä tapana olla aseistettu?\n\n-- Ei, miksi niin?\n\n-- Eikö teillä koskaan ole mukananne ampuma-asetta?\n\n-- Ei, mikäli muistan.\n\nSalapoliisipäällikkö nojautui pöydän yli.\n\n-- Eikö teillä esim. kahdeksan viimeisen päivän aikana ole ollut\nrevolveria?\n\n-- Ei.\n\n-- Oletteko siitä varma?\n\n-- Olen.\n\nSalapoliisipäällikkö katsoi häneen.\n\n-- _Tähän kieltoonne suistutte vielä_, hän sanoi.\n\nHeti senjälkeen hän lisäsi:\n\n-- Tehän vapisette, ihminen. Pöytä tärisee käsivartenne alla.\n\n\n\n\nVII\n\nTUNNUSTUS\n\n\nSalapoliisipäällikkö muutti nyt äkkiä menettelytapaa. Hän tunsi\ntarpeeksi hyvin tämän lajin rikokselliset, he kietoivat itsensä niin\nperin pohjin valheisiinsa, että lopulta jäivät niihin kiinni. Niin\ntapahtui varsinkin nuorenpuoleisille ja kokemattomille henkilöille,\njoilla ei ollut takanaan koettua vankilaelämää ja monien tuomarien\nkuulusteluja. Hän istui ja katsoi vastapäätä olevaa nuorta miestä\ntutkivasti ja ikäänkuin pettynein ilmein. Poliisin mielestä ratkaisu\noli tapahtunut liian nopeasti. Hän oli odottanut nuoren Knud-Aage\nHansenin olevan neuvokkaamman ja sitkeämmän. Nyt hän jo istui siinä\naivan voitettuna, kalpeana ja vapisten. Poliisi mietti hetkisen, millä\ntavalla kävisi käsiksi. Sitten hän alkoi nuhdella nuorta miestä, hän\noli mestari keksimään oikeat sanat oikeille ihmisille, sanat, joilla\noli asianomaisen oman mielikuvituspiirin värit ja jotka sattuivat.\nNuhdesaarnan tulos oli se, että Knud-Aage oli houkkio, joka luuli\nvoivansa istua täällä puijaamassa kokeneita poliiseja, ja sitäpaitsi\nharvinaisten suuri pässinpää, joka nyt jo oli takertunut kiinni. Jos\nhän sensijaan olisi heti sanonut totuuden, näyttäisi hänen asiansa nyt\nparemmalta, silloin hän ei ainakaan olisi hukannut aikaa.\n\n-- Mitä nyt tuohon revolveriin tulee, jatkoi salapoliisipäällikkö, niin\non todistettu asia, että olette muutamia päiviä sitten näyttänyt sitä\nrakastajattarellenne, Havanna-Katariinalle.\n\nPäällikkö osoitti senjälkeen erästä siviilipukuista etsivää, joka oli\ntullut paikalle kuulustelun aikana.\n\n-- Ja teidän istuessanne täällä ja esittäessänne valheitanne, on tämä\nmies ollut teidän asunnossanne... (Salapoliisipäällikkö vilkaisi erästä\nniistä lapuista, jotka hän kuulustelun aikana oli saanut). Teidän\nemäntänne on kertonut hänelle nähneensä revolverin teidän piironkinne\nlaatikossa paitojen alle kätkettynä. Se oli juuri sellainen revolveri,\njosta me niin mielellämme tahdomme kuulla jotain, ase, jossa oli\nhopealaatta kolvissa.\n\nSalapoliisipäällikkö kumartui nuoreen rikokselliseen päin ja koetti\ntavoittaa tämän katseen, joka oli koko ajan väistänyt häntä.\n\n-- Miksi te oikeastaan kiellätte omistavanne tuollaisen aseen? hän\nkysyi. Eihän asestettuna oleminen vielä ole rangaistava asia tässä\nmaassa.\n\nNuori mies katsahti ylös väsyneesti hymyillen.\n\n-- Tietysti senvuoksi, että olen varastanut revolverin, hän vastasi.\nOlen ollut mukana murtauduttaessa panttilainastoon. Mutta mitään\npahempaa en ole tehnyt.\n\n-- Se tapahtui noin neljätoista päivää sitten.\n\n-- Niin, suunnilleen.\n\n-- Voitteko nyt muistaa, missä olette oleskellut lähinnä seuraavina\npäivinä?\n\n-- Olen kuljeskellut ympäri kuten tavallisesti, mutta en voi aivan\ntarkoin muistaa missä.\n\n-- Mutta voitte ehkä muistaa lähimmät kolme, neljä päivää?\n\n-- Luulen kyllä voivani.\n\nSalapoliisipäällikkö alkoi merkitä muistiin tunnustuksen eräitä kohtia,\nsitten hän kysyi:\n\n-- Missä olitte 29:nnen päivän iltana, miettikää nyt tarkalleen,\nettette erehdy päivästä, se oli siis keskiviikko päivä.\n\n-- Muistan sen illan varsin hyvin, vastasi nuori mies ja tiedän\nmyöskin, miksi kysytte sitä minulta. Mutta minä en ole sitä tehnyt.\n\n-- Mitä te ette ole tehnyt?\n\n-- Minä en ole ampunut tuota vanhaa miestä.\n\n-- Tarkoitatteko tilanomistaja Mildeä?\n\n-- Se oli hänen nimensä.\n\n-- Mutta ette ole vielä vastannut minun kysymykseeni -- missä olitte\nsinä iltana?\n\n-- Olin siellä juuri.\n\n-- Murhatun talossa?\n\n-- Niin.\n\n-- Tunsitteko tilanomistaja Milden? kysyi salapoliisipäällikkö.\n\n-- En ole koskaan nähnyt häntä enkä puhunut hänen kanssaan.\n\n-- Kuinka sitten pääsitte hänen taloonsa tuona yönä?\n\n-- Puutarhan kautta. Olen perästäpäin miettinyt, että minun jälkieni\ntäytyi näkyä ruohokentällä. Oli juuri satanut.\n\n-- Ja te avasitte väärillä avaimilla puutarhan portin?\n\n-- En tiedä oliko avain oikea vai väärä, mutta se sopi joka\ntapauksessa.\n\n-- Mitä tekemistä teillä oli siellä?\n\n-- Mitä tekemistä ihmisellä on, joka siten tunkeutuu johonkin taloon\nyöllä? Halusin tietysti varastaa.\n\n-- Halusitteko varastaa jotain erikoista, rahaa tai arvopapereita?\n\n-- Tiesin, että vanhuksella oli työhuoneessaan suurehko rahasumma.\n\n-- Saitteko rahat käsiinne?\n\n-- En.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Siksi, että kun tulin kuistin kautta sisälle, istui hän jo kuolleena\ntuolissa ja näin paksun verijuovan hänen kaulallaan. Minusta tuntui\nyht'äkkiä niin kummalliselta, pelästyin niin, että heti hiivin takaisin\nsamaa tietä kuin olin tullut.\n\n-- Mutta olihan se joka tapauksessa teidän revolverinne, joka\nlöydettiin kuolleen vierestä, sanoi salapoliisipäällikkö.\n\n-- Sinä päivänä ei revolveri enää ollut minun, vastasi murtovaras.\n\n-- Tunnustatteko siis olleenne tilanomistaja Milden asunnossa\nvarastamistarkoituksessa?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Mutta että tapasitte vanhuksen jo kuolleena tullessanne\ntyöhuoneeseen?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Joku toinen oli siis ennättänyt ennen teitä?\n\n-- Niin.\n\n-- Olittehan joka tapauksessa asestettu sinä iltana?\n\n-- Olin kyllä.\n\nSalapoliisipäällikkö katkaisi äkkiä kuulustelun ja heitti lyijykynän\nkolahtaen paperille. Hän katsoi ympärilleen huoneessa. Kolme\nsiviilipukuista etsivää seisoi hänen lähellään. Yksi sanoi.\n\n-- Sepittipä hän meille lihavan jutun. Meneehän se meihin.\n\nSitten he kaikki nauroivat.\n\nRikoksellinen itse oli tullut huomattavan varmaksi viimeisten hetkien\naikana. Hän tuijotti ärsyttävästi noihin kolmeen etsivään ja vastasi\nheidän ivaansa kohauttaen olkapäitään.\n\nAlkoi tulla myöhänen. Ylimmästä ruudusta, joka ei ollut paksujen\nverhojen peittämä, kuulsi sinertävä kesäyö. Kaupungin meteli kuului yhä\nhillitympänä, sillä päivän liikenne alkoi loppua. Yksinäisen\npolkupyörän tai ihmisen irrallinen ääni tunkeutui ulkoa tähän\nkasarminkaltaiseen poliisikamariin. Ne olivat kuin merkkejä vapaasta\nelämästä. Kuinka moni täällä sisällä olikaan kuullut samat merkit ja\ntuntenut poliisikoneiston säälimättömän otteen kurkussaan. Tämäkin\nrikoksellinen kuunteli ja kohotti päätään...\n\nProfessori Arvidson oli noussut paikaltaan. Salapoliisipäällikkö meni\nhänen luokseen ja he vaihtoivat matalalla äänellä jonkun sanan\nkeskenään.\n\n-- Etttekö tekin ole sitä mieltä, kysyi salapoliisipäällikkö, että nyt\nemme ole kaukana tunnustuksesta?\n\n-- Minusta tuntuu, sanoi lääkäri, kuin hän jo olisi tunnustanut. Hän on\nkertonut kummallisen jutun.\n\n-- Katsokaa miehiäni tuolla, jatkoi poliisi, kukaan heistä ei epäile,\nettei hän valehtele. Nuo vanhat poliisit ovat kuulleet tuhansia\nvalheita ja verukkeita näiden muurien sisäpuolella. Katsokaa heidän\nkasvojaan, heidän ilmeitään, he ovat jo varmoja siitä, että hän on\nmurhannut vanhuksen. Mitä te luulette, herra professori.\n\n-- Olen kauhuissani, vastasi professori.\n\n-- Kauhuissanneko? Niin, niin tietysti! Mieshän on aivan nuori -- ja\nnäyttää kunnolliselta.\n\n-- Käsitätte minut väärin. Olen kauhuissani siksi, että hän on antanut\nainoan luonnollisen selityksen arvoitukselle. Siten kaikki soveltuu\nyhteen. Sinä yönä on täytynyt kahden ihmisen olla liikkeellä.\nTilanomistaja Milde on todella jo ollut kuollut, kun murtovaras\ntunkeutui puutarhan kautta. Siihen aikaan murha jo oli tapahtunut.\nMurhaaja on ollut siellä aikaisemmin, eikä hän ole tullut puutarhan\nkautta.\n\n-- Olette teoreetikko, vastasi salapoliisipäällikkö, ettekä käytännön\nmies. En saa ketään tuomaria maassa enkä valamiehistöäkään uskomaan\ntätä. Halloo, huusi hän rikokselliselle, koska ette ole itse surmannut\nvanhusta, niin tunnette ehkä murhaajan?\n\n-- Kyllä, tunnen kyllä, vastasi murtovaras.\n\n\n\n\nVIII\n\nMURTOVARKAAN YSTÄVÄ\n\n\nTässä seuraa ote vangitun Knud-Aage Hansenin kertomuksesta.\n\nPääkohdat tässä selityksessä ovat, että hän tunnustaa olevansa\nkanssarikollinen panttilainastovarkauteen Gothersgadessa yöllä\nheinäkuun 13 päivää vasten, mutta että hän kieltää mitä jyrkimmin\nosallisuutensa hovijahtimestari Milden kuolemaan, joka tapahtui\nheinäkuun 29 päivää vasten yöllä.\n\nVangin selostuksen mukaan on kuitenkin näiden kahden tapauksen välillä\nolemassa selvä yhteys.\n\nVanki on aivan lähipäivinä ennen murtovarkautta -- hän ei muista päivää\ntarkalleen -- tavannut \"Rudbergs Kjaelder\" nimisessä ravintolassa erään\nnorjaa puhuvan henkilön, joka nimitti itseään Helmer Stamsundiksi, ja\njoka ilmoitti tulleensa viimeksi Ranskasta, jossa oli taistellut\namerikkalaisen armeijan riveissä. Vanki kuvailee hänet näin: Noin\nkolmenkymmenenviiden vuoden vanha, jotensakin vahvajäntereinen, puettu\namerikkalaista mallia olevaan merensiniseen pukuun, tumma, korvilta\nkihara tukka, pienet, tummat, lyhyeksi leikatut viikset, vasemmalla\npuolella kasvoja selvä muutaman sentimetrin pituinen arpi poskea\nsipaisseesta luodista.\n\n(Tässä kohden huomauttaa etsivä osasto raportissa: Etsivien tutkimusten\nmukaan on todettu, että tällainen henkilö todella on olemassa. Hänet on\nuseita kertoja nähty kaupungin pienissä ravintoloissa ja hän on aina\nesiintynyt yksin. Kuitenkin muistaa \"Rydbergs Kjaelder\"-ravintolan\nviinuri, että hän parina aamuna on nähnyt hänen innokkaasti\nkeskustelevan vangitun kanssa. Vieras puhui norjaa tai ruotsia selvästi\nmurtaen englantilaiseen tapaan. Voi siis pitää todennäköisenä, että\nvangin kertomus tästä henkilöstä on totta.)\n\nVanki Hansen kertoo vielä: Vieras teki heti voimakkaan, melkein\nhypnoottisen vaikutuksen häneen. Itsestään vieras kertoi, että hän oli\nollut aluksi treenaaja Amerikassa, sittemmin cowboy ja kullankaivaja ja\nlopuksi autonkuljettaja eräässä suuressa autoliikkeessä. Hän oli\nvoittanut useita palkintoja suurissa autokilpailuissa. Sitten hän oli\nmennyt sotaan ja haavoittunut. Vanki Hansen, jonka moraali on hyvin\nlöysä, innostuu helposti romanttisista kertomuksista, ja häntä haluttaa\njoskus liittyä henkilöihin, jotka voivat kerskailla seikkailevilla\nelämyksillään. Näin on hän oppinut ihailemaan norjalais-amerikkalaista,\njoka ilmeisesti oli esiintynyt romaanisankarina. Vanki Hansen, joka\nkasvuijällään on ahminut seikkailuromaaneja, on muukalaisessa oppinut\nihailemaan juuri sellaisia ominaisuuksia, joita ylistetään romaaneissa:\nnorjalais-amerikkalainen oli nimittäin voimakas ja erikoisen kätevä\ntappelussa, minkä hän oli osoittanutkin eräässä yöllisessä kahakassa\nmuutamien jätkien kanssa Prinsessakadulla.\n\n(Järjestyspoliisin lisäys raporttiin: Mainittuna yönä löysi vartiossa\noleva poliisipalvelija kolme yleisesti tunnettua tappelupukaria\nmakaamassa Prinsessakadulla pahoin kolhittuina ja puoleksi tajuttomina.\nHe eivät osanneet ilmoittaa mitään muuta kuin että olivat tapelleet\nerään boksarin kanssa, jota eivät tunteneet, mutta jonka he kyllä\n\"muistaisivat\" jos tapaisivat.)\n\nHelmer Stamsund oli sitäpaitsi hyvin julkea peluri ja voi siroitella\nrahoja ympärilleen ikäänkuin olisi yhdentekevää voitti hän tai hävisi.\nHän voitti kuitenkin säännöllisesti. Hän voi juoda suuria määriä, sitä\nhänestä huomaamatta. Hän kohteli aina ihmisiä kovakouraisesti ja\nkäskevästi ja hän toteutti aikomuksensa häikäilemättä. Useat hänen\npäähänpistonsa maksoivat paljon rahaa, mutta siitä hän ei tuntunut\nvähääkään välittävän. Hänen kielitaitonsa olivat laajat. Vangittu oli\nnähnyt hänen lukevan ranskalaisia ja venäläisiä sanomalehtiä, ja eräänä\niltana hän oli satamassa kuullut hänen kauan sujuvasti keskustelevan\nmuutamien napolilaisten merimiesten kanssa. Mutta vanki Hansenin\nseikkailunhaluiseen mieleen oli ennen kaikkea tehnyt vaikutuksen se\nsalaperäisyys, johon amerikkalainen oli itsensä verhonnut. Hänellä ei\nollut aavistustakaan siitä, missä mies asui, mutta tilapäisistä\nlausunnoista Hansen luuli voivansa päättää, että hän joskus asui\nkaupungin suurimmassa hotellissa ja joskus kaikkein viheliäisimmissä\npesissä syrjäkaduilla. Amerikkalainen voi sukeltaa esille yht'äkkiä ja\ntaas kadota jäljettömiin. Ihmeellisintä oli, että amerikkalaisella\ntuntui muukalaiseksi olevan olosuhteista kaupungissa kummallisen tarkat\ntiedot.\n\nVangitulle oli pian selvinnyt, että Helmer Stamsund oli huomattavassa\nmäärässä lainrikkoja, tuollainen kansainvälinen rikollistyyppi,\njollaisesta hän romaanien välityksellä uneksi. Kun sitten Stamsund\nehdotti hänelle yritystä panttilainastoon, ei vangittu sitä ihmetellyt,\nvaan pikemminkin ihastui siitä, että suuri mies tahtoi ottaa hänet\nmukaansa sellaiseen yritykseen.\n\nJa hänen ihailuaan lisäsi suuressa määrin se tapa, millä murtautuminen\nja varkaus toimitettiin. (Tässä huomauttaa etsivä, että heti huomattiin\nkepposen viitanneen korkealle kehittyneeseen tekniikkaan. Rikos oli\ntehty melkein hienosti sellaisin yksinkertaisin mutta täydellisin\nvälinein, jotka ovat ominaisia korkealle kehittyneelle kansainväliselle\nrikostekniikalle.) Ja vangitun ihailu mestariaan kohtaan nousi\ntavattomasti, kun ei amerikkalainen jäljestä päin tapahtuneessa\nsaaliinjaossa pidättänyt mitään itselleen. Useimmat varastetut esineet,\npuhtaan rahan, kellot, koristeet ja muut arvoesineet hän jätti\nvangitulle välittämättä niistä. Varastetun tavaran joukossa oli myös\ntuo revolveri, jossa oli hopealaatta kolvissa.\n\nVangittu on koettanut niin paljon kuin mahdollista muistaa, mihin hän\non piilottanut tai vienyt varastetut esineet, ja poliisi on löytänyt\nkaiken, mikä vangitun ilmoituksen mukaan on ollut hänen hallussaan.\nPoliisilla ei sensijaan ole selvää muutamista muista esineistä, ja on\notaksuttavaa, että amerikkalainen on ottanut nämä esineet haltuunsa.\nPanttilainaajan laskujen mukaan nämä esineet eivät kuitenkaan ole\nmitään erikoisia arvoesineitä.\n\nNiin pitkälle vangitun ilmoitukset ovat toteennäytetyt. Revolverin\nsuhteen vanki on ilmoittanut seuraavaa: Eräänä iltana hän oli eräässä\ntanssitilaisuudessa juonut enemmän kuin sieti ja istunut revolveria\nkehuskellen Katarina-neidin, jota nimitetään Havanna-Katarinaksi, sekä\nparin muun ystävättären seurassa. Muutamaa tuntia myöhemmin hän oli\naamutuimassa tavannut amerikkalaisen. Kumma kyllä, amerikkalainen tiesi\ntanssisalissa tapahtuneen keskustelun, vaikka vangittu voi vannoa,\nettei hän ollut siellä. Amerikkalainen oli sanonut hänelle:\n\n-- Sinä olet poikanulikka. Sinä ylpeilet tällä aseella, jonka kaikki\nvoivat tuntea. Ajat meidät kiikkiin sillä tavalla. Anna revolveri\nminulle.\n\nJa hän oli antanut amerikkalaiselle revolverin. Tämä tapahtui kaksi\npäivää ennen tilanomistaja Milden asunnossa sattunutta näytelmää.\n\nAmerikkalainen oli myös suunnitellut murtautumisen tilanomistaja Milden\nasuntoon. Vangittu ei ollut vähääkään epäröinyt totella hänen\nmääräyksiään, sillä hän tunsi nyt kokonaan olevansa voimakkaamman\ntahdon vallassa. Amerikkalainen tunsi ilmeisesti hyvin tarkkaan\ntilanomistaja Milden asiat. Vangittu oli saanut sen käsityksen, että\namerikkalainen oli suhteissa johonkin autoyhtiöön täällä. Eräänä iltana\nhän oli tullut ja sanonut vangitulle:\n\n-- Nyt tunnen maaseudulta erään rikkaan miehen, joka on tullut\nkaupunkiin ostaakseen itselleen auton. Hän tarkoitti tilanomistaja\nMildeä. Hän selitti tarkkaan, missä Milde asui. Hän kertoi myöskin\ntilanomistajan aikovan seuraavana päivänä ajaa kotiin uudella autollaan\nja että hänellä sentähden oli jo koko kauppasumma kotonaan. Sitten\namerikkalainen oli antanut hänelle väärät avaimet pientä\npuutarhaporttia sekä kuistin ovea varten ja selittänyt tarkoin, miten\nhänen tuli menetellä. Vangittu oli kello yksitoista illalla tehnyt\ntyötä käskettyä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että oli kysymyksessä\nmikään muu kuin tavallinen varkaus, sillä hän olisi kavahtanut\nyhtymästä juttuun, missä mahdollisesti oli ihmishenki kysymyksessä.\nMolemmat rikolliset olivat sopineet tapaavansa samana yönä kello yksi\ntäytetyn työn jälkeen.\n\nRaportissa seuraa sitten kuvaus masentavasta kauhusta, joka oli\nvallannut vangitun, kun hän oli tullut työhuoneeseen, sytyttänyt valon\nja nähnyt kuolleen tuolissa, vangitun paosta kauhunpaikalta sekä hänen\nhommistaan seuraavina päivinä. Amerikkalainen ei ollut tullut\nKatariinan luo, missä heidän piti tapaaman eikä hän senjälkeen ollut\ntätä nähnyt. Vangittu uskoi, että amerikkalainen oli murhaaja, koska\nrevolveri oli löydetty kuolleen vierestä.\n\nSalapoliisi lisäsi joukon kriitillisiä huomautuksia tähän raporttiin.\nOli saatu selville, ettei mikään kaupungin autoliikkeistä tuntenut\nketään tämän amerikkalaisen kaltaista henkilöä. Liikkeistä ei niinikään\nainoakaan tiennyt mitään tilanomistaja Milden tilauksesta. Tuonlainen\ntilaus ei myöskään olisi ollut sopusoinnussa sen kammon kanssa, mitä\ntilanomistaja tunsi näitä nykyajan meluavia ajoneuvoja kohtaan.\n\nPoliisi tuli siihen johtopäätökseen, että tässä oli todesta ja\nvalheesta kokoonpantu vyyhti, sangen tuttu ilmiö rikosten historiassa.\nRikollinen koettaa tunnustamalla pienemmän rikoksen pelastaa itsensä\nsuuremmasta ja vaarallisemmasta, minkä hän on myöskin tehnyt.\n\nMutta professori Arvidson, joka kai kymmenkunta kertaa oli illalla\ntyöhuoneessaan lukenut läpi raportin, sanoi itsekseen:\n\n-- Minä uskon sen. Minä uskon joka sanan, mitä mies on sanonut. Ne\nolivat nuo viisituhatta Englannin puntaa. Mitä tilanomistaja Milde\naikoi niillä tehdä?\n\n\n\n\nIX\n\nTORBENIN KOTIINTULO\n\n\nAika kuluu ja melu kaamean tapauksen johdosta vaimenee. Yleisö ja\nvarsinkin tilanomistaja Milden ystävät ovat järkytettyjä, sillä\nhuhuillaan selvästi murhasta, mutta koska poliisi osoittautuu perin\nvälinpitämättömäksi, tuntuu se mielipide päässeen vallalle, että Milde\noli hermostuneisuuden puuskassa surmannut itsensä. Missä ikänä hänen\nnimensä mainitaan, valtaa mielet kummallinen hiljaisuus -- tuo\nhirvittävä salaisuus tekee ihmiset hiljaisiksi. Tuon van Dyckin\nkuuluisan taulun erinomaisen hienon ostajayhtiön täytyi pitää\nratkaiseva kokouksensa ilman Mildeä. Milde oli valittu komitean\npuheenjohtajaksi. Pankinjohtaja Guggenheim valittiin nyt tilalle, ja\nhän piti syvästi liikutettuna lyhyen puheen Milden muistoksi kuvaillen,\nkuinka harvinainen ihminen ja etevä yhteiskunnan jäsen vainaja oli\nollut. Guggenheim lisäsi, että jos osoittautuisi, että Milde oli\nrikoksen uhri, mikä ei valitettavasti ollut niinkään harvinaista tänä\nkauheana aikana, hän toivoi, että poliisin onnistuisi saada kiinni\nmurhaaja. Taulu ostettiin ja kultaiseen levyyn kaiverrettiin niiden\nkansakunnan etevien jäsenten nimet, jotka olivat avustaneet tätä\nharvinaista hanketta. Milden nimeä ei ollut joukossa.\n\nNuori Torben, joka kuului Etelä-Amerikan lähetystöön, oli heti\nsähköttänyt kotiin tulevansa Eurooppaan ensimäisellä höyrylaivalla.\nMutta isä laskettiin Marielundin perhehautaan ennen hänen tuloaan.\nTorben oli ainoa lapsi, ja hänen poissa ollessaan ei tehty mitään\nmääräyksiä kuolleelta jääneen omaisuuden suhteen. Hovijahtimestarin\nrouva ei tahtonut ryhtyä mihinkään ennen pojan tuloa. Hän lukitsi\nsuuren herraskartanon ja antoi pehtorin toistaiseksi hoitaa maatilaa.\nItse hän matkusti Ruotsiin sukulaistensa luo ja koetti unohtaa surunsa\neräällä Örnklo-suvun maatilalla Skånessa.\n\nTuli tavattoman lämmin elokuu, ja Kööpenhaminalla oli tuo lomien ja\ntoimettomuuden leima, mikä kaupungilla on aina tähän aikaan. Mutta se\non miellyttävä kuukausi. Ihmiset lepäävät ja laiskottelevat,\nmatkustavaisten iloiset ja huvinhaluiset joukot hallitsevat\nkaupungin keskustaa, ja hienommilla kaduilla vallitsee melkein\npikkukaupunkimainen hiljaisuus. Mutta veltot ihmiset ovat ystävällisiä\ntoisilleen tänä lämpimänä aikana, kesäleskien kuukautena, jolloin\nsuurkaupungin elämä saa omituisen suruttomuuden leiman.\n\nEi milloinkaan syödä niin valikoituja pikku päivällisiä terassien\nvilpoisten puiden suojassa kuin tässä kuussa. Jääkylmä whisky ei maistu\nmilloinkaan paremmalle kuin näissä asumuksissa, jotka rouvat ovat\njättäneet strategista pakoretkeä muistuttavaan tilaan. Muuten niin\nvakiintuneet porvarit heittävät tiehensä jäykän johtajailmeensä,\nmenevät parvekkeelle, antavat auringon paistaa hymyileville kasvoilleen\nja tervehtivät virkaveljiään toisilla parvekkeilla tai takertuvat\nsalaperäisiin puhelinkeskusteluihin, jotka tapahtuvat hitaassa,\nmiettivässä äänensävyssä, ikäänkuin ne koskisivat tärkeitä liiketoimia,\nmutta joiden aiheina itse asiassa ovat ravintoloiden viimeiset\nuutuudet. Pörssissä on hiljaista ja rauhallista. Elokuu on ehkä\nkaupungin ihmeellisin kuukausi. Ihmiset ovat toisenlaisia ja koko\nelämällä on toisenlainen leima kuin tavallisesti. Kööpenhamina on\nikäänkuin tempautunut irti vuoden aherrus- ja työkuukausista, ja elää\niloista ja huoletonta aikaa.\n\nProfessori Arvidson oli niiden joukossa, jotka olivat katsoneet\nparhaaksi jäädä kaupunkiin. Hän oli syyksi esittänyt työtään, joka\nvaati hänen henkilökohtaista läsnäoloansa ja hän uskoi itsekin puoleksi\nsiihen, mutta jos hän olisi ollut oikein rehellinen, olisi hänen\ntäytynyt tunnustaa, että häntä pidätti tuo murhajuttu. Se oli ikäänkuin\nhänen omaan alaansa kuuluva. Sen vaikutus tuntui syvällä koko hänen\nolemuksessaan. Hän tunsi aivan takertuneensa siihen. Sen jättäminen nyt\nolisi ollut samaa kuin jättää hänen tieteessään jokin kysymys\nratkaisematta. Se oli vastoin hänen luontoaan. Häntä kiinnitti\nsitäpaitsi tapahtuman salaperäisyys. Hän ei koskaan ennen ollut\ntuntenut mitään mielenkiintoa rikospoliisia kohtaan. Olihan hänellä\nollut kokemusta oikeuslääkärinä, mutta useimmat tapaukset olivat\nhänestä olleet ikäviä. Hän oli ollut sitä mieltä, että rikoskysymysten\nratkaisu riippui yksinomaan poliisien kestävyydestä sekä hyvistä\nteknillisistä apuneuvoista ja ettei siinä mitään erikoista nerokkuutta\ntarvittu. Mutta hänen täytyi myöntää, että tämä tapaus oli arvoitus,\njosta koko poliisijärjestön tekniikka kimposi takaisin, arvoitus, joka\näkkiä oli noussut tavallisesta porvarillisesta piiristä, ilman suhteita\ntai johtolankaa mihinkään päin, ratkaisemattomana ja yksinäisenä\nvihamielisessä pimeydessä.\n\nHän jäi siis kaupunkiin voimatta vapautua tästä asiasta, jonka\nmahdollisuuksia hän aina mietiskeli. Hän oli poliisitoimistossa usein\nnähty vieras, mutta ei hän sieltäkään voinut saada mitään tyydyttävää\nselitystä. Poliisi ei ollut päässyt Knud-Aage Hansenin vangitsemista\npitemmälle, eikä ilmeisesti pääsisikään. Poliisien kesken mielipiteet\nvaihtelivat. Erään ryhmän mielestä vangittu valehteli, toisen mielestä\npuhui totta. Häntä oli kuulusteltu kerta toisensa jälkeen, mutta\nhäntä oli mahdoton saada poikkeamaan antamastaan selityksestä.\nPoliisitoimisto oli asettanut käyntiin mahtavan koneiston tuon\nsalaperäisen Helmer Stamsundin löytämiseksi. Voitiin jotensakin\ntarkalleen seurata hänen jälkiään tuosta aamusta, jolloin hän oli\ntavannut Knud-Aagen \"Rudbergs Kjaelder\"-ravintolassa murhailtaan asti.\nMonet olivat nähneet hänet ja jutelleet hänen kanssaan kahviloissa ja\nhuvipaikoissa. Mutta oli ollut aivan mahdotonta saada selville, missä\nhän oli asunut ennen taikka jälkeen tuon ajan. Oli etsitty koko\nkaupungista, kaikista hotelleista ja pensionaateista, mutta häntä ei\ntunnettu missään. Hänen tiedettiin vain tuona esiintymisaikanaan äkkiä\nilmestyneen johonkin pelipöytään, juominkeihin tahi tanssisaliin,\nnäyttäytyneen hetken aikaa ja taas hävinneen. Mutta kukaan ei tiennyt,\nmistä hän tuli tai mihin hän meni.\n\nProfessori Sune Arvidson ei voinut olla haeskelematta tämän miehen\njälkiä, vaikka hän tiesikin sen olevan aivan hyödytöntä. Edellä\nesitettyjen kuvausten perusteella hän oli luonut itselleen tarkan\nkäsityksen hänestä ja mies oli elävänä hänen ajatuksissaan ikäänkuin\nhän olisi tämän nähnyt todellisuudessa. Sune Arvidson liikuskeli tähän\naikaan paljon kaupungilla. Hän meni paikkoihin, joihin ei aikaisemmin\nollut ajatellut jalallansa astua ja ihmetteli, miten suurelta ja\nuudelta kaupunki näytti ja miten monta omituista ihmistä hän nyt näki\ntarkastellessaan jokaista ohitse kulkevaa. Hänellä oli sisimmässään\nvarmuus siitä, että muukalainen yhä oleskeli Kööpenhaminassa ja että\nhänen oli haettava arvoitukselle ratkaisua kaupungista eikä mistään\nmuualta. Kun hän mietiskellen kuljeskeli ulkona lämpimässä valoisassa\nkesäyössä, joutui hän kaamean kuvitelman valtaan. Ehkä Milden murhaaja\nistui tuolla palmujen välissä sijaitsevassa katukahvilassa tai ehkä hän\nkuljeskeli Tivolin kirjavien lyhtyjen alla huolettoman iloisen joukon\nkeskellä!\n\nTorben Milde saapui Kööpenhaminaan illalla 16 päivänä elokuuta. Sune\nArvidson oli lähettänyt hänelle Antwerpeniin seikkaperäisen kirjeen\nselostaen tärkeimmät asianhaarat. Molempien herrojen syödessä\nillallista Angleterressä ilmoitti Arvidson hänelle kaikki tähänastiset\nsaavutukset. Torbenillekin oli täydellinen arvoitus, kuinka hänen\nisänsä oli voinut joutua murhaajan uhriksi. Arvidson mainitsi taas\nnoista salaperäisistä sadastatuhannesta Englannin punnasta, mutta\nTorben puisteli vain neuvottomana päätään.\n\nHän näytti jo voittaneen surun isänsä kuolemasta tai ehkei se ollut\nhäneen erittäin syvästi koskenutkaan. Hänhän ei enää ollut kovin nuori\nja oli useita vuosia ollut poissa kotoa. Hän oli noita kylmähköjä,\nhieman tunteettomia nykyaikaisia tyyppejä, joista on niin vaikea\nhoukutella esille sydämellisyyttä. Keskustelusta huomasi häntä\nvaivaavan sen seikan, että hänen todennäköisesti täytyi jättää\nopintonsa ulkomailla ja antautua suuren maatilan hoitoon.\n\nKahdentoista aikaan molemmat herrat lähtivät hotellista käydäkseen\ntalossa P. Annan aukiolla. Oli useita asioita järjestettävänä ja Torben\ntahtoi jo aikaiseen seuraavana aamuna jatkaa matkaa äitinsä luo\nRuotsiin. Oli alkanut sataa tihuttaa ja molemmat ystävykset nostivat\npystyyn takin kauluksen. Raskaita pilviä ajelehti taivaalla, kadut\nolivat tavattoman pimeät ja melkein autiot.\n\nMilden talon lähellä professori Arvidson huomasi suljetun vuokra-auton,\njoka odotti käytävän vieressä, ei sen vuoksi että siinä olisi ollut\nmitään kummallista, mutta Arvidson oli nyt tottunut tekemään uteliaana\nkaikesta huomioita. Moottori ei ollut seisautettu vaan puskui koko ajan\n-- ikäänkuin vaunu olisi ollut lähtemäisillään. Kun he tulivat talolle,\nnäki Arvidson, että Milden huoneisto oli valaistu, sillä\nikkunanpielistä loisti himmeähkö, punertava valo.\n\n-- Isänne työhuoneessa on valoa, sanoi hän ihmetellen.\n\n-- Siellä on kai Aleksander, sanoi Torben.\n\n-- Niin, mutta tähän vuorokauden aikaan. Se on kummallista.\n\nHänen piti juuri kiireesti avata portti avaimellaan, kun lukko samassa\navattiin sisältäpäin, portti kääntyi saranoillaan ja mies astui\npimeyteen.\n\n\n\n\nX\n\nJÄLKI\n\n\nSiinähän ei itsessään ollut mitään ihmeellistä, että ihminen tuli ulos\ntalosta tähän aikaan yöstä, mutta Sune Arvidson oli ihmetellyt valoa\nmurhatun huoneessa ja näinkin tavallinen tapaus koski hänen\nhermoihinsa. Mies, joka tuli ulos, oli pitkä kasvultaan ja kuten\nmolemmat toisetkin puettu jalkoihin asti ulottuvaan väljään\nsadetakkiin, jonka kaulus oli käännetty korville. Päässä hänellä oli\nhyvin leveäreunainen hattu. Hän pysähtyi hetkiseksi portin edustalle\nitsekin ihmetellen tätä kohtausta ja vei käden hatun reunaan ikäänkuin\ntervehtiäkseen. Hänen siinä seisoessaan portti pamahti hänen takanaan\nlukkoon. Oli mahdotonta nähdä hänen kasvojaan, osaksi leveän\nhatunreunan, osaksi pimeyden vuoksi. Mutta miehen viedessä käden\nhattuunsa professori Arvidson huomasi jalokivisormuksen kimaltelevan\netäisen katulyhdyn valossa. Mutisten käsittämättömiä sanoja\nhampaittensa välitse mies lähti menemään katua alaspäin.\n\n-- Kuka se oli? kysyi Torben, joka ihmetteli tohtorin tarkkaavaa\nilmettä.\n\n-- Niin kuka? vastasi lääkäri kulkien epäröiden muutamia askeleita ja\nkatsoen etääntyvää miestä.\n\nNyt hän näki selvästi, miten pitkä ja voimakas vieras oli, hänen\naskeleensa kaikuivat käytäväkivityksellä. Mies meni odottavan auton luo\n-- hän ei kertaakaan katsahtanut taakseen eikä kiirehtänyt askeleitaan.\nHän kumartui ajajan puoleen, antoi määräyksen ja astui nopeasti autoon.\nVaunu hävisi nurkan taakse.\n\nTorben hermostui odottamisesta.\n\n-- Tunnetteko hänet? hän kysyi.\n\n-- En, mutta hän tuli tuolta ylhäältä, vastasi Arvidson ja osoitti\ntaloa.\n\nTorben kyyristyi kokoon ikäänkuin häntä olisi palellut ohuessa takissa.\n\n-- Asuuhan talossa muitakin ihmisiä, hän sanoi. Maalari asuu kai vielä?\nEhkä se oli joku hänen tuttavansa, ehkä joku taiteilija. Suuresta\nhatusta tuskin erehtyy. Menkäämme lopultakin.\n\nArvidson avasi portin ja sytytti porrasvalon. Matonpeittämät\nvanhanaikaiset portaat kauniine johdepuineen kiemurtelivat autioina ja\nhiljaisina talon kolmen kerroksen läpi. Heidän askeltensa alla narisi.\nTohtori katsoi Torbeniin, joka hieman arkana ja ikäänkuin tuntien\nepämieluisaa tunnetta vältti hänen katsettaan. Miten tunteettomia nämä\nuuden ajan ihmiset ovatkaan, ajatteli Arvidson. Hän tulee nyt takaisin\nlapsuudenkotiinsa -- ja mitä onkaan tapahtunut, sittenkuin hän sen\njätti! Vai oliko Torbenista aina vastenmielistä näyttää tunteitaan ja\nmuuttaa sitä välinpitämättömyyden ja vierovan ylpeyden hahmoa, jonka\nhän oli valinnut esiintymistavakseen? Torben kiirehti koko ajan\ntullakseen sisälle. Mutta eteisen ovella heitä kohtasi täydellinen\nyllätys. Ovi oli auki, puoleksi raollaan ja sisällä oli valoa.\n\nArvidson tuli ensin eteiseen. Torben jäi seisomaan ovelle hattu päässä\nja kädet taskuissa. Hän katsahti ympärilleen kiukustuneen ja\nkärsimättömän näköisenä. Huoneessa oli kaksi muuta ihmistä -- vanha\nkukkakauppias rouva Berbom ja hänen poikansa Aleksander, palvelija.\nAleksander oli erään tuolin päällä kumoon heitettynä. Hän piti\nkäsissään oviverhoa, jonka oli temmannut mukanaan alas. Verhotanko\nriippui kiikkuen oven yläpuolella ja oli putoamaisillaan. Aleksander\njäi makaamaan liikkumattomana sittenkin kun molemmat herrat olivat\ntulleet huoneeseen. Kalpeat kasvot puoliavoimine suineen ja hurjasti\ntuijottavine silmineen olivat kauhistuneen näköiset. Vieressä seisova\näiti pyyhki lakkaamatta kyyneleitään koettaen samalla saada\nAleksanderin jaloilleen ja alamaisesti tervehtimään kotiintullutta\nisäntää.\n\nProfessori Arvidson tarttui Aleksanderin kaulukseen ja asetti hänet\nvoimakkaalla nykäyksellä lattialle, johon hän jäi seisomaan ammottavin\nsuin.\n\n-- Koettakaahan saada kieli suuhunne, hän huusi. Mitä on tapahtunut?\n\nAleksander näytti avointa eteisen ovea ja vastasi:\n\n-- Hän meni tuota tietä ulos.\n\n-- Mieskö, jolla oli sadetakki ja suuri hattu? kysyi Arvidson.\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta mitä hän täällä teki?\n\nArvidson ravisteli Aleksanderia ikäänkuin herättääkseen hänet.\n\n-- En tiedä, voihki kauhistunut palvelija, mutta hän tuli työhuoneesta.\nTahdoin pysäyttää hänet, mutta silloin hän löi minut nurin. Sitten hän\nmeni. En todellakaan tiedä enempää. Se on kauheata.\n\nArvidson oli juoksemaisillaan eteisen ovelle, mutta hillitsi itsensä.\n\n-- Auto, mutisi hän, auto -- hän on varmasti jo kaukana.\n\nSitten hän kulki nopeasti huoneiston läpi työhuoneeseen, jonka\nkaksoisovet hän nykäisi auki. Torben seurasi häntä viivytellen ja\nepävarmana.\n\nOli helppo nähdä, mitä oli tapahtunut. Toisella lyhyellä seinällä oli\nvanha asiapaperikaappi, loistoesine kuudenneltatoista vuosisadalta.\nTämä kaappi oli avattu ja sen sisältö tutkittu. Se oli sinetöity kuten\nkassakaappi, kirjoituspöytä ja muut esineet, mutta oikeuden sinetti oli\nmurrettu ja riippui nyt irrallisena oven kädensijassa. Mikäli Arvidson\nkiireessä voi nähdä, ei ollut murtauduttu muuanne. Kaikki muu oli\njärjestyksessä ja koskematta, sellaisena kuin huone oli ollut aina\ntuosta kauheasta aamupäivästä asti. Arvidson katsoi tyhjää tuolia,\nmissä kuollut oli istunut, eikä voinut torjua voimakasta epämieluisaa\ntunnetta. Hänen oli vaikea hengittää tässä ummehtuneessa ilmassa ja\nheikosti valaistussa kuolinhuoneessa.\n\n-- Onko jotain varastettu? kysyi Torben ottaessaan esille muutamia\npapereita asiapaperikaapista.\n\n-- Mitä hän olisi tehnyt näillä esineillä, jatkoi hän, vanhoilla\nyksityiskirjeillä, maatilaa koskevilla papereilla ja sukuluettelolla?\nTämä ikuinen sukuluettelo, hän lisäsi, sehän se oli vanhuksen suuri\nintohimo. Miksi varas ei rikkonut sensijaan tuota suurta kassakaappia?\nSehän näyttää todella paljon houkuttelevammalta.\n\nProfessori Arvidson vastasi yhä enemmän ihmeissään pojan\nvälinpitämättömyydestä:\n\n-- Eihän hänen tarvinnut olla tavallinen varas. Kassakaappi ei\nsitäpaitsi sisällä mitään myymisen arvoista.\n\n-- Onko hän muuten saanut mitään mukaansa?\n\n-- Ei näytä siltä.\n\n-- Miten hän on päässyt taloon?\n\nArvidson tutki kuistin oven. Se oli suljettu sisältä käsin ja sen\nsinetti oli murtamaton.\n\n-- Siis pääkäytävästä, hän sanoi, ja koska lukko ei ole murrettu,\ntäytyy hänellä olla väärä avain. Nyt annamme kaiken olla koskematta,\nkunnes poliisi tulee. Voihan olla, että sormenjälkiä on jäänyt.\n\nTorbenin kasvoille levisi irvistys.\n\n-- Poliisiko? sanoi hän kysyvästi. Mutta eihän täältä ole mitään\nvarastettu. Ei mitään arvokasta ainakaan.\n\n-- Unohdatte, sanoi professori Arvidson, että tässä on kysymys suuresta\nrikoksesta, joka on selvitettävä.\n\n-- Niin, tietysti...\n\nMolemmat palvelijat olivat toipuneet siinä määrin, että voivat kertoa\nmitä tiesivät. Mutta siinä ei ollut paljoa. He olivat alhaalle\nhuoneisiinsa kuulleet melua sekä askeleita yläkerrasta ja olivat\nsilloin kiiruhtaneet katsomaan, mitä oli tekeillä. He olivat kohdanneet\nleveähattuisen miehen jo eteisessä, juuri kun hän kiiruhti ulos\ntyöhuoneesta. He olivat koettaneet pidättää häntä, mutta hän ei ollut\nkiinnittänyt heihin vähintäkään huomiota. Kun Aleksander seisoi hänen\ntiellään, otti hän häntä niskasta ja heitti hänet kuin hansikkaan\ntuolin yli ja ryntäsi sitten heidän ohitseen kuin tuulispää.\n\nProfessori Arvidson meni puhelimeen ja ilmoitti poliisille. Torben\nkuuli hänen puhelevan miehen kanssa, jota hän nimitti Rist'iksi.\nProfessori mainitsi muutamia varkausyrityksen yksityiskohtia, mutta\npiti erikoisen tärkeänä portista tulleen muukalaisen kuvaamisen sekä\nauton, jossa hän oli ajanut tiehensä. Torben kuuli Arvidsonin sanovan:\n\n-- Ei voi olla vaikeaa saada selvää autosta. Se oli tavallinen\ntaksa-auto. Ajaja oli puettu tavalliseen univormuun ja hänellä oli\nmustat viikset...\n\nTorben oli hyvin kärsimättömän näköinen tämän keskustelun aikana ja\nhaukotteli väsymyksestä.\n\nMolempien herrojen palatessa takaisin Angleterreen, eivät he sanoneet\nmonta sanaa toisilleen. Arvidsonilla oli se tunne, että Torben kulki ja\nmietti mitä sanoisi. Ja kun he olivat tulleet hotellin portaille, tuli\nse myöskin esille:\n\n-- Matkustatte siis huomenna? kysyi professori.\n\n-- Niin, vastasi Torben, matkustan joka tapauksessa. Mutta haen teidät\nkäsiini heti, kun tulen takaisin Ruotsista.\n\n-- Eikö teidän mielestänne tämäniltainen tapahtuma ole niin tärkeä,\nettä...\n\n-- Kiitän teitä vaivastanne, vastasi Torben, mutta minun mielestäni\nkaikki nämä poliisijutut ovat ikäviä. Minusta tuntuu hyvin\nepämiellyttävältä se julkisuus, minkä tämä juttu tietenkin aiheuttaa.\nJa suoraan sanoen, herra professori, niin surullista kuin se onkin,\nniin _onhan_ isäni kuollut. Nyt olisi hyvä, jos äitini voisi saada\nrauhan.\n\n-- Olette oikeassa, vastasi professori, kuollutta ei voida herättää\nhenkiin.\n\nSitten he erosivat, ja nuori Marielundin herra meni hotellin ovesta\nsisään.\n\nArvidson meni kotiin. Mutta hyvin aikaiseen seuraavana aamuna hänet\nherätti eräs mies poliisitoimistosta.\n\nSe oli nuori Rist.\n\n-- Olen löytänyt yöllisen auton, hän sanoi. Olitte oikeassa, se ei\nollut vaikeata. Sanoitteko St. Annan aukiolla autoon nousseella\nmiehellä olleen tumman englantilaisen sadekapan ja suuren\nleveäreunaisen hatun?\n\n-- Niin oli.\n\n-- Ja hän oli yksin?\n\n-- Niin.\n\n-- Niin ei ollut, vastasi Rist, sillä autossa istui eräs nainen.\n\nTämä nuori mies, Enevold Rist oli hänen nimensä, ansaitsee tarkemman\nkuvauksen.\n\n\n\n\nXI\n\nENEVOLD RIST\n\n\nProfessori Arvidson ei aluksi voinut sietää nuorta Rist'iä, joka\nkaikessa oli aivan erilainen kuin hän. Arvidson oli aina viettänyt\nankaraa, työteliästä ja moitteetonta elämää. Hän ei koskaan tuhlannut\naikaansa. Hän rakasti tiedettään, ei välittänyt ulkonaisesta kunniasta\nja halveksi vaistomaisesti kaikkea turhamaisuutta. Hän oli lyhyesti\nsanottuna mies, jota vanhassa kirjallisuudessa oli tapana nimittää\nyhteiskunnan pylvääksi, mutta hänellä oli sitäpaitsi suora ja avoin\nesiintymistapa, jonka uuden ajan ihmiset yleensä ovat omaksuneet ajan\nhengen mukaisesti.\n\nOli olemassa erikoinen ihmistyyppi, jota hän ei millään ehdolla voinut\nsietää, ja juuri tähän tyyppiin kuului Enevold Rist. Vakava lääkäri,\njonka esiintyminen vaikutti hieman kylmähköltä ja poistyöntävältä, oli\naluksi ihmeissään siitäkin, että hän laisinkaan voi puhella Ristin\nkanssa. Nyt hän ei enää voinut olla ilman häntä. Syy siihen oli se,\nettä nuoren miehen ulkonainen käytös oli hänen todellisen\npersoonallisuutensa peitteenä.\n\nEnevold Rist voi edustaa viimeisenä huippuna yhdeksänkymmen-luvun\nvähäveristä, ikuisesti estetiseeraavaa mutta tavallaan kyvykästä\nsukupolvea. Hän oli tämän ajan unohdettu keikari, ajan, jonka on\nleimannut amerikkalaisuus, urheilu ja moottoribentsiini. Pinnallinen\ntarkkaaja olisi nimittänyt häntä veltoksi ja rappeutuneeksi. Hän\npukeutui valikoidun huolellisesti, mikä lähenteli turhamaisuutta. (Sune\nArvidsonia puistatti, kun hän ajatteli, miten suuren osan vuorokauden\nhetkistä tuo nuori mies käytti pukeutumiseensa.) Ristin hienoudessa oli\nsitäpaitsi eräänlainen persoonallisuuden leima, joka ei aivan ollut\nsopusoinnussa ikävän englantilaisen räätälityylin kanssa -- siinä oli\nhillitty, miltei huomaamaton vanhanaikaisuuden piirre, joka toi mieleen\nAlfred de Musset'n.\n\nHänellä täytyi todella olla erinomainen räätäli. Hän kammoi\nvapaailmaurheilua ja rakasti harvinaisia kukkia. Hän ei tanssinut\nmielellään, senvuoksi että uudenaikaiset tanssit olivat hänen\nmielestään jonkinlaista urheilua. Hän siis karttoi liiallista\nliikkumista, mutta käveli kuitenkin mieluummin kuin ajoi raitiotiellä\ntai vuokra-autolla. Luultiin yleisesti, ettei hän tehnyt mitään vaan\nvetelehti päivät vieläpä yötkin. Siksi hänet nähtiin usein kaikkein\nviheliäisimmissä yökahviloissa, mutta aina hienona ja jonkinlainen\nweltschmerzhymy huulillaan. Vieläpä kaikkein riehakkaimmassa seurassa\nhäntä ympäröi ikäänkuin ylhäisen yksinäisyyden viileys.\n\nHänen pienet tuttavalliset päivällisensä olivat kuulut, hän ei hävennyt\nmennä hienoihin keittiöihin tutkimaan ruokia. Hänen arvostelunsa ja\nhuomautuksensa herättivät kuuluisissa kokeissa kunnioitusta. Hänet\nnähtiin usein kaupungin oppineessa kirjastossa ja syvässä\nviinikellarissa, mutta harvoin teattereissa. Hän tunsi perusteellisesti\nShelleyn, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan Chaplinista.\nNuorison raitis, urheileva elämä ei houkutellut häntä; muutamista\nkiihoitusjuomista hän sensijaan tunsi mielihyvää. Hän piti vanhoista\nkuumista viineistä pienistä kauniista kristallipikareista tarjottuna.\nKun hän haki täydellistä yksinäisyyttä, haki hän sitä tarjoilupöydän\näärestä, missä hän voi istua hiljaa tuntikausia miettiväisenä\ntuijottaen. Hänen luonteenkuvansa täydellistyttämiseksi on vielä\nesitettävä, että naiset hänestä kiusaantuivat, mutta eivät silti\nhaaveilleet hänestä vähemmän, ja että hän peitti kaikki seikkailunsa\narvoitukselliseen vaitioloon aivan niinkuin Kolmen muskettisoturin jalo\nja jumalinen Athos.\n\n-- Hän kuuluu hylkyväkeen, ajatteli Sune Arvidson puheltuaan hänen\nkanssaan ensimäisen kerran kahdenkymmenen minuutin ajan, ja hän\nihmetteli, saattoiko salapoliisipäälliköllä olla mitään hyötyä hänestä.\nMutta vähitellen oppiessaan tuntemaan häntä lähemmin professori\nymmärsi, ettei Rist sittenkään ollut niin helppo tutkisteltava. Rist\nymmärsi aina esittää mielipiteensä valikoidun kohteliaasti. Hän osasi\näkkiä valaista epäselvää seikkaa nopeasti luodulla terävällä kuvalla.\nProfessori ei koskaan päässyt oikein selville siitä, mikä asema\nRistillä oikeastaan oli poliisilaitoksessa. Hänen asemansa oli joka\ntapauksessa hyvin salaperäinen, sillä poliisienkin joukosta vain harva\ntunsi hänet, ja salapoliisipäällikkö oli mitä hartaimmin pyytänyt\nArvidsonia, ettei tämä paljastaisi häntä. Hän sanoi:\n\n-- Hän on itse valinnut tämän esiintymistavan ja on jo saavuttanut\nloistavia tuloksia. Hänet otetaan kaikkialla vastaan suurella\nluottamuksella, ja juuri siksi hän pääsee niin paljosta selville.\nKaikki luulevat häntä pelkäksi hölynpölyksi. Hän esiintyy kaikkialla\neikä kukaan epäile häntä, hän kuulee kaiken, tuntee kaikki.\nSuurkaupungin poliisille sellainen mies on korvaamaton.\n\nSiten Sune Arvidson puoleksi vastoin tahtoaan tuli lähemmin tuntemaan\nnuoren keikarin. Ristiä myös huvitti Milde-juttu, vaikka aivan\npintapuolisella tavalla. Sitä mukaa kuin aika kului, kiinnitti lääkäriä\nyhä enemmän nuoren salaperäisen poliisin olemus, ja ehkäpä juuri tuo\nsalaperäisyys hänessä veti eniten Arvidsonia puoleensa. Lopuksi\nprofessori ei tahtonut tietää mitään muuta hänen persoonastaan kuin\nmitä hän varmuudella tiesi, nimittäin, että Ristillä oli päähänpistonsa\nja että hänen täytyi olla se, mikä oli.\n\nSillä aikaa kun professori söi kiireesti aamiaisensa, istui Rist häntä\nvastapäätä ja jutteli.\n\n-- Sellaisen vuokra-auton selvillesaaminen, joka määrättynä aikana\non nähty siellä tai täällä kaupungissa, sanoi hän, on tietysti\npuhtaasti käsityöntapaista työtä, joka kuuluu varsinaisiin ikäviin\nsalapoliisitehtäviin. Sellainen tehtävä on ratkaistu vähemmässä kuin\ntunnin ajassa ja usein aivan yksinkertaisesti puhelintiedusteluilla eri\nautoasemille. Viimeöinen juttu kesti kauemmin siksi, että kuljettajalle\noli kaikeksi onneksi sattunut ikävyyksiä.\n\n-- Kaikeksi onneksiko? huudahti professori ihmeissään ja katsahti ylös\nmunastaan ja paahdetusta leivästään.\n\n-- Niin, siksi hän ei tullut talliinsa, ennenkuin puoli viiden aikaan\naamulla. Miehen nimi on Sörensen. Haluatteko sen tietää. Jaha, ei, no\nhyvä. Siis kello yksitoista eilen illalla eräs herra, jolla oli\nleveäreunainen hattu -- varas, jos niin haluatte -- oli kutsunut\nSörensenin Raatihuoneen torille. Hän ajoi sieltä P. Annan aukiolle ja\nantoi auton pysähtyä siihen kulmaan, jossa sen näitte. Kulmassa odotti\neräs pitkä tumma nainen, jolla oli nahkapäähine päässä. Kuljettaja ei\nmuista hänestä muuta kuin, että hän oli hieno nainen -- mikä siis on\nSörensenin mielipide hänestä. Herra astui autosta ja vaihtoi muutamia\nsanoja naisen kanssa. Sen täytyi siis olla sovittu tapaaminen.\nSenjälkeen nousi nainen autoon ja istui ja odotti, sillaikaa kuin herra\nkävi tilanomistaja Milden työhuoneessa. Sillä aikaa tulitte siis te ja\nnuori Torben Milde käyden ohitse. Mutta ette tietysti voineet nähdä\nnaista pimeässä autossa. Tiedättekö, hyvä herra professori, minä\nihailen häntä.\n\n-- Ketä?\n\n-- Miestä, jolla oli taiteilijan hattu. Hän on esiintynyt aivan\ntäydellisen julkeasti. Eihän hän voinut tietää, että huoneisto oli\ntyhjä. Otaksukaa, että esim. te, herra professori, olisitte ollut\njossain huoneessa alakerrassa. Se ei olisi ollut niinkään hauskaa\nteille.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Mies, joka esiintyy hänen tavallaan, ei varmaan vähääkään arastele\nraivata tieltään kaikkia mahdollisia esteitä. Hän etsi jotain erikoista\nja tahtoi kaikella muotoa saada sen käsiinsä. Jumalat tietävät, mitä se\noli. Ehkä jokin asiakirja.\n\n-- Mutta onko hän sen löytänyt?\n\n-- Sitä emme tiedä. Olemme yöllä tutkineet tarkkaan koko huoneiston,\nmutta meidän käsittääksemme ei ole otettu mitään arvokasta. Mutta\nemmehän tiedä, mitä papereita kaapissa on säilytetty. Mies ei ole ollut\nmikään tavallinen varas. Olemme varmaan yksimielisiä siitä, kuka hän\noli.\n\n-- Murhaaja, mutta mitä hän on hakenut?\n\n-- Todennäköisesti asiakirjaa, joka olisi voinut saattaa meidät hänen\njäljilleen ja jonka hän ei enää uskaltanut antaa olla siellä. Se on\nollut tärkeä asiakirja, sillä hänhän on asettanut henkensä alttiiksi\nsaadakseen sen. Mutta eikös ole merkillistä ajatella, herra professori,\nettä mies, jonka eilen tapasitte portaissa ja jota niin uteliaana\nkatselitte, kunnes hän katosi autoon, oli murhaaja, ja että hänellä oli\nmukanaan rikoksensa todiste.\n\nEpämiellyttävä puistatus kävi professorin lävitse. Hän katsoi Ristiin.\nNyt oli pienellä keikarilla taas kasvoillaan tuo ilme, jota professori\npohjaltaan ei voinut sietää, tuo tyhjä ilme, jonka takaa vilahti hänen\nsietämätön ironiansa. Hän istui välinpitämättömänä taaksepäin nojautuen\nnojatuolissaan heilutellen hansikkaita ja hattua polvellaan. Hänen\nkasvonsa olivat melkein harmaat yövalvomisesta, ja toinen silmä\ntuijotti suurena ja mielettömänä monokkelin läpi. Tuntui kuin hänellä\nolisi ollut turmeltuneita sukupolvia takanaan.\n\n-- Unohdatte kertoa mihin pari ajoi, sanoi professori ärtyisästi.\nTiedätte kai myös sen?\n\n-- He ajoivat Strandvejeniä pitkin Tuborgin paviljongille, vastasi\nRist. Eikö ole perin kummallista? Mutta siellä oli pimeätä ja tulet\nsammutettu, eikä ketään ihmistä näkynyt. Satoi. Siellä herra nousi\nautosta naisensa kanssa, maksoi auton, antoi runsaasti juomarahoja,\notti naista käsipuolesta ja katosi käyden rautatieasemalle vievälle\nsyrjäkadulle. Mutta nyt sattuu niin onnellisesti, että Sörensenin\nkääntyessä takaisin moottori menee epäkuntoon ja hänen täytyy pysähtyä\nhetkeksi sitä korjaamaan. Siinä seistessään hän näkee puolen tunnin\npäästä tuon pitkän tummapukuisen nahkalakkisen naisen tulevan ajaen\nohitseen kaupunkiin päin. Nyt hän istuu pienessä kolmen hengen\nistuttavassa harmaassa urheiluautossa -- Sörensenin kuvauksen mukaan\nMAF-autossa. Hän väittää varmasti tunteneensa hänet. Ohjaustuolissa\nsensijaan istui keltaiseen sadetakkiin ja suuriruutuiseen\nenglantilaiseen urheilulakkiin puettu mies. Kysyin nimenomaan\nSörenseniltä, eikö hän tuossa miehessä tuntenut taiteilijalakkista\nmiestä, Mutta sitä hän ei uskaltanut varmasti väittää.\n\n-- Se on varmasti ollut hän, sanoi professori innokkaasti, hän on vain\nmuuttanut vaatteita.\n\nRist kohautti olkapäitään ja jatkoi:\n\n-- Vartiossa olevia poliiseja kuulustelemalla minun on onnistunut\nosaksi saada selville tämän auton kulku kaupungin kaduilla.\n\n-- Niin, jos me vain voisimme saada sen käsiimme, sanoi professori,\njoka oli aivan järkytetty jännityksestä.\n\n-- Oletteko juonut kahvinne, herra professori, kysyi Rist.\n\nArvidson nyökkäsi.\n\n-- Ja syönyt munanne?\n\n-- Mitä te oikeastaan tarkoitatte? kysyi professori kärsimättömänä.\n\n-- Tahdotteko olla niin ystävällinen ja katsoa ulos ikkunasta, sanoi\nRist. Auto, josta puhumme, on nimittäin tuolla kadulla.\n\n\n\n\nXII\n\nHENGLER\n\n\nProfessori syöksyi ikkunaan. Aivan oikein, kadulla oli tuo harmaa\nurheiluauto. Siinä ei tällä kertaa istunut ketään. Muutamia lapsia\nseisoi ympärillä katsellen uteliaina kaunista autoa. Ei satanut enää.\nMärkä katu kimalteli auringossa.\n\nProfessori katsahti neuvottomana nuoreen salapoliisiin, joka seisoi\nhänen vieressään riemuitseva ja ärsyttävä ilme silmissään.\n\n-- Oletteko varmasti sitä mieltä, kysyi Rist, että tuo mies, joka yöllä\najoi Rantatietä pitkin takaisin kaupunkiin, on sama, joka eilen illalla\nmurtautui Milden huoneistoon?\n\n-- Nainenhan oli sama, vastasi professori epävarmana, nainen, jolla oli\nruskea nahkahattu... Ja onhan mies voinut nopeasti muuttaa takkia ja\npäähinettä. Mitä kuljettaja Sörensen sanoo?\n\n-- Hän tuntee, kuten sanoin, naisen varmasti, mutta miehestä hän on\nepävarma.\n\n-- Mutta kuinka te tiedätte, että auto tuolla kadulla on sama? kysyi\nArvidson.\n\n-- Voi, olenhan jo selittänyt teille, että sellainen on hyvin helppoa,\nvastasi Rist. Ensiksi sen huomasi poliisi Triangelin lähellä, ja\nsittemmin se herätti erään toisen poliisin huomiota senvuoksi, että se\najoi tavattoman nopeasti. Hänen ei onnistunut nähdä numeroa, sillä oli\nliian pimeä, mutta kun se tulee Raatihuoneentorilta herättää se melkein\nkummastusta. Hurjassa vauhdissaan se ajaa suoraan kuorma-ajuria kohden,\njonka juuri piti lähteä liikkeelle. Poliisi tahtoo pysäyttää auton,\nmutta ajaja ei hänestä vähääkään välitä, vaan lisää vauhtia ja syöksyy\nVesterbro-kadulle. Mutta Raatihuoneentorin voimakkaassa valaistuksessa\npoliisin onnistui kuitenkin nähdä numero, ja se kirjoitettiin muistiin.\nJa täytyyhän teidän myöntää, ettei ole vaikeaa saada selvää autosta,\njonka numero tunnetaan. Viisitoista yli kahdentoista löysin sen\nAngleterren edustalta. Se odotti ovella. Kymmenen minuutin kuluttua\nomistaja tuli ulos.\n\n-- Tuo yöllinen mieskö? kysyi professori innokkaasti.\n\nRist kohautti olkapäitään.\n\n-- Mistä minä tiedän, hän sanoi. Nyt hän ei missään tapauksessa enää\nollut urheilupuvussa. Hän näytti kovin englantilaiselta. Hän oli erään\ntoisen herran seurassa, jonka olen tuntenut muutamia vuosia, nimittäin\nnuoren Torben Milden.\n\nProfessori hätkähti.\n\n-- Niin, siinä näette, jatkoi Rist, että jutussa on kaikesta huolimatta\njotain yhtenäisyyttä. Olemme nyt saaneet muutamia yksityisiä renkaita\nliittymään yhteen. Autoa ajoi tuo englantilaisen näköinen herra itse,\nja Torben Milde istui hänen vieressään. Molemmat tuntuivat olevan\nhyvällä tuulella ja juttelivat eloisasti keskenään. Päättäen siitä\nvarmuudesta, millä tuo mies autoa ohjasi, hänen täytyy olla erinomainen\najaja. Seurasin heitä avonaisessa vuokra-autossa. Koska edessäni oli\nTorben Milde, en ensinkään ihmetellyt, että herrat aikoivat tänne.\nLuulin heidän ensin aikovan käydä teidän luonanne, herra professori,\nmutta erehdyin.\n\nSune Arvidson seisoi ja mietti.\n\n-- Torben, mutisi hän neuvottomana, Torben Milde.... -- Hän katsoi\nkelloaan ja lisäsi: -- Hänen piti matkustaa kello yhdeksän.\n\n-- Jos edellytämme, että tuo eilisiltainen mies urheiluautossa ja tuo\nkadulla olevassa autossa oleva mies ovat yksi ja sama henkilö, ja jos\npidämme varmana, että eilisiltainen varas on ollut täällä poistamassa\nensimäisen suuremman rikoksensa jälkiä, niin meillä on tässä edessämme\nse kummastuttava tapaus, että tilanomistaja Milden murhaaja tänä\nhetkenä on täällä alhaalla Milden huoneessa toverillisesti juttelemassa\nmurhatun pojan kanssa.\n\n-- Mutta se on mahdotonta, sanoi professori, sehän olisi\nennenkuulumatonta julkeutta.\n\nRist seisoi ja heilutteli monokkeliaan. Hänessä oli jotakin\nveitikkamaista, joka viittasi siihen, että hän tiesi enemmän kuin\nhalusi sanoa. Hän nautti ilmeisesti professorin hämilläänolosta.\n\n-- Onko hän vangitun ystävän näköinen, kysyi professori, tuon\nsalaperäisen norjaa puhuvan amerikkalaisen, joka murhasta asti on ollut\nkateissa?\n\n-- Senkö miehen, jolla oli kranaatin arpi kasvoissa? Ei, ei ole. Tällä\nei ole merkkiäkään mistään haavasta. Mutta hän näyttää ulkomaalaiselta,\nmieluummin englantilaiselta kuin amerikkalaiselta. Jos tahdomme\notaksumamme pitävän paikkansa, on meidän siis eliminoitava pois\namerikkalainen.\n\n-- Mutta kaikki tosiasiat viittaavat kuitenkin amerikkalaiseen.\n\n-- Niin, mutta silloin meidän täytyy jättää tuo mies tuolla.\n\n-- Mutta yöllinen varashan voi hyvin olla amerikkalainen, intti\nprofessori. En nähnyt pimeässä hänen kasvojaan. Ja tuon MAF-autossa\nkaupunkiin ajavan miehenhän ei tarvitse olla sama, joka ajoi naisen\nkanssa pois kaupungista.\n\n-- Aivan oikein, mutta silloin aivan uskomaton sattuma tuo tuon harmaan\nauton salaperäisen asiamme silmuihin. Ketju on kiintonainen vain\nnäennäisesti, herra professori.\n\n-- Mutta mitä itse luulette? kysyi professori kärsimättömänä.\n\n-- Minä pidän kiinni amerikkalaisesta, tuosta arpiposkisesta miehestä.\nJos löydämme hänet, olemme löytäneet murhaajan.\n\n-- Niin, silloin meidän ei tarvitse ajatella tuota alhaalla olevaa\nmiestä, joka nähtävästi on Torbenin vanha ystävä.\n\n-- Seis, sanoi Rist ja kohotti varoittaen kätensä. Minä tahdon\npäinvastoin tietää jotain tuolla alhaalla olevasta miehestä. Minä en\ntunne häntä, mutta teidän pitää tervehtiä Torbenia, herra professori,\nkoska hän on talossa, ja silloinhan tapaatte tuon toisenkin.\n\n-- Menen alas hänen luoksensa, sanoi professori ja otti hattunsa.\nTuletteko mukaan?\n\n-- En, tiedättehän, herra professori, että minä kammoan uusien ihmisten\ntapaamista.\n\n-- Teeskentelijä, vastasi professori lempeästi moittien. Te ette halua,\nettä teidät nähdään. Tapaanko teidät myöhemmin?\n\n-- Voinhan soittaa klinikalle, vastasi Rist ja vaipui suureen\nnojatuoliin. En minä päästä teitä. Tunnen, että tästä päivästä tulee\nmeille tärkeä päivä. Mutta olen niin väsynyt, en ole saanut\nhetkeksikään unta silmiini yöllä, ja tahdon vain hieman istua ja levätä\ntässä ihanassa tuolissa.\n\n-- Työnne ei siis ole ollut niinkään helppoa? sanoi professori.\n\n-- Mikä työ? kysyi Rist matalalla äänellä, ikäänkuin jo olisi puoleksi\nunessa.\n\n-- Auton etsiminen.\n\nRist avasi äkkiä silmänsä.\n\n-- Luuletteko todella, ettei minulla ole ollut yöllä muuta tehtävää?\n\n-- Mitä tehtävää teillä sitten olisi ollut, rakas ystävä?\n\n-- Unohdattehan naisen, vastasi Rist. Olen tietysti etsinyt\nruskeahattuista naista.\n\n-- Oletteko hänet löytänyt?\n\n-- En, vastasi Rist.\n\nHän oli taas sulkenut silmänsä. Sune Arvidson seisoi ja katseli häntä\nhetkisen. Nuori mies näytti jo nukkuvan. Juuri silloin professori kuuli\nherrojen astuvan alas portaita. Hän kiiruhti ulos porraskäytävään,\nsillä hän arvasi molempien herrojen aikovan lähteä Milden asunnosta. He\nkulkivat hänen edellään, mutta hämärässä valaistuksessa hän näki heistä\nvain hahmot. He puhelivat innokkaasti keskenään. Professori tunsi\nselvästi Torbenin äänen, mutta hänestä tuntui toinenkin ääni tutulta.\nHän saavutti heidät kadulla.\n\nTorben tervehti sydämellisesti tohtoria ja aikoi esitellä. Sune\nArvidson hätkähti vaistomaisesti, kun vieras lähestyi häntä. Hän oli\nLorenzo Hengler, taidekauppias. Syntyi hetken hämmennys, sillä molemmat\nolivat selvästi yhtä ihmeissään kohtauksesta, mutta sitten Hengler\ntarttui tohtorin käteen ja tervehti häntä silmiinpistävän\nsydämellisesti. Torben ymmärsi, että he olivat vanhoja tuttuja.\n\nHengler oli kuten tavallisesti eloisa, avomielinen ja reipas; hän\npuheli tavallisella pirteällä luotettavalla äänellään. Nuori Torben oli\nollut niin rakastettava, sanoi hän, että oli näyttänyt hänelle osan\nisänsä taideaarteista, niiden joukossa muutamia tavattoman\nkallisarvoisia miniatyyrejä sekä muutamia vanhoja kiinalaisia\nkoristeita. Oliko herra professori nähnyt niitä? Ei, Arvidson ei ollut\nlaisinkaan huomannut niitä. Ne olivat suuressa renesanssikaapissa\ntyöhuoneessa, kertoi Hengler.\n\n-- Työhuoneessa, mutisi professori, kuolleen huoneessa.\n\n-- Niin, jatkoi Hengler, ja nyt hän söisi illallista Torbenin kanssa\nFenix-hotellissa. Ehkä professorikin tahtoisi kunnioittaa häntä\ntulemalla mukaan? Professori katsoi Torbeniin ja tämä luki hänen\nsilmistään kysymyksen.\n\n-- Jään huomiseen, sanoi hän. Olen antanut houkutella itseni.\n\nTämän keskustelun aikana professori itsetiedottomasti punoi mitä\nkummallisimpia ajatusverkkoja. Tämä odottamaton kohtaus ikäänkuin\nasetti käyntiin kummallisten mielikuvien vyöryn. Henglerin nimi\npalautti heti hänen mieleensä tuon kauhean päivän. Hän näki mielessään\nkohtauksen museossa, kun Mildeä odotettiin ja kun saatiin tuo kauhea\ntieto, että Milde istui murhattuna kotonaan tuolissa. Ja Hengler oli\nsyönyt Milden kanssa kahden kesken päivällistä päivää ennen murhaa.\nKaikki tämä, joka oli ajassa niin lähellä murhaa, ikäänkuin saattoi\nHenglerin persoonallisuuden tuon kaamean rikoksen läheisyyteen.\nProfessori oli yhä edelleen neuvoton ja hämillään, mutta hän ymmärsi,\nettä jotakin uutta oli tulossa ja syntymässä hänen tietoisuudessaan,\naavistuksia, kauhea ilmasta temmattu epäilys, joka toistaiseksi hänen\nmielessään purkautui kysymykseen: Kuka hän on oikeastaan, tämä Hengler?\nJa yht'äkkiä hän sai kummallisen halun antaa vieraalle iskun, joka\nsaisi hänet hämilleen. Hän katsoi tutkien ja kiinteästi Hengleriin,\nsamoin kuin hänen oli tapana katsoa sairaitaan, ja sanoi:\n\n-- Teillä on kaunis pieni auto, herra Hengler, mutta ajatte sillä liian\nkovasti.\n\nTaidekauppias hätkähti.\n\n-- Mitä tarkoitatte? hän kysyi.\n\n-- Näin teidät yöllä.\n\n-- Todellako?\n\nHengler nauroi ääneen.\n\n-- Niin, se oli reipasta menoa, hän sanoi. Näitte minut luultavasti\nRaatihuoneen torilla?\n\n-- En.\n\n-- Vai niin, siis lähikaduilla?\n\n-- Ei, näin teidät Hellerupissa, ja ette ollut yksin autossa.\n\nHengler tuijotti hetkisen tohtoriin jännittyneen näköisenä, sitten\nlevisi iloinen hymy hänen kasvoilleen, hymy, joka oli melkein irstas.\nJa lyödessään tohtoria ystävällisesti ja leikillisesti olalle hän\nsanoi:\n\n-- Hän oli sievä tyttö, eikö niin? -- Tuletteko siis illalla, hän\nlisäsi.\n\n-- Tulen kernaasti, vastasi Arvidson hämillään.\n\nHän oli hämillään omasta äkillisestä ja harkitsemattomasta\nkäytöksestään. Hengler nousi autoonsa ja ajoi pois. Arvidson jäi kahden\nTorbenin kanssa.\n\n-- Olipa se kummallista keskustelua tämä viimeinen, sanoi Torben\njyrkällä äänellä ja koettamattakaan salata tyytymättömyyttään.\n\n-- Kummallista... niinkö ajattelette?\n\nHe kulkivat hitaasti katua pitkin.\n\n-- Mitä te oikeastaan tarkoitatte? kysyi professori.\n\n-- Tuntui siltä kuin sanojenne takana olisi ollut jotain muuta kuin\nmitä oikeastaan sanoitte.\n\nArvidson ei vastannut. Hetken kuluttua Torben kysyi:\n\n-- Matkustatteko pian maalle, herra professori?\n\n-- Miksi sitä kysytte?\n\n-- Suoraan sanoen luulen, että tämä juttu koskee liiaksi teihin. Teidän\npitäisi ajatella omiakin hermojanne, herra hermolääkäri. Koettakaa\nunohtaa, professori Arvidson. Kuolleita ei voida herättää eloon,\nolenhan sanonut sen teille kerran ennenkin.\n\nTaas tämä...\n\n-- Hän ei _tahdo_, ajatteli Arvidson, hän ei tahdo, että salaisuus\nkeksitään.\n\n\n\n\nXIII\n\nHENGLERIN KÄSITYSKANTA\n\n\nProfessori Sune Arvidson meni vastenmielisesti illallisille, mutta\nsamalla hän kuitenkin halusi olla mukana. Hän ei koskaan ollut\nmielellään ottanut osaa yleisissä huoneistoissa järjestettyihin\nkekkereihin, ja kun niin oli joskus sattunut, oli se tapahtunut hyvien\nystävien, mieluimmin vanhojen ylioppilastovereitten seurassa. Tosin hän\noli Torben Milden vanha tuttava, mutta hänelle nuoren aatelisherran\nseura oli kuitenkin hieman vastenmielistä, sillä heidän käsityksensä\nelämästä oli aivan erilainen ja nuori Marielundin herra oli sitäpaitsi\nvallittanut itsensä kylmyyden ja pidättyväisyyden muurilla, niin että\nhän tuntui miltei vihamieliseltä. Tohtori oli vielä lisäksi saanut\nikävän käsityksen Lorenzo Hengleristä. Se harmitti häntä, varsinkin kun\nhän ei tiennyt mitään määrättyä syytä mielipiteensä muuttumiseen\nsuuresta taidekauppiaasta. Hän tiesi vain, että hänen oli oltava\nvaruillaan tähän nähden. Hän tunsi epävarmuutta Henglerin avoimen ja\nystävällisen olemuksen vuoksi, sentähden että häntä vaivasi järkkymätön\nmutta selittämätön epäilys, että juuri tuo avoin olemus kätki muita\nmonimutkaisempia piirteitä.\n\nHän tuli siis mukaan, mutta tuntien että häntä ainoastaan siedettiin.\nHän tiesi vaivaavansa Torbenia ainaisilla puheillaan isän kuolemasta.\nPäivän kuluessa hänet oli myöskin vallannut melkein sietämätön\nitse-epäilys. Ehkä Torben oli sittenkin oikeassa? Ehkei enää voitu\ntehdä mitään? Päivällisen aikaan hän oli vaihtanut muutaman sanan\nsalapoliisipäällikön kanssa. Tältä hän oli saanut lohduttoman\ntiedonannon, ettei mitään tärkeätä uutta ollut sattunut, ja ettei\ntodennäköisesti enää voitaisi tehdä mitään muuta kuin yksinkertaisesti\nsyyttää vangittua Knud-Aage Hansenia esilläolevien todisteiden nojalla.\nHänet kai voitaisiin niiden perusteella tuomita.\n\nMutta pienestä istunnosta Fenix-hotellissa tuli joka tapauksessa\nparempi kuin hän oli odottanut. Hengler osoittautui hienoksi ja\nhuomaavaiseksi isännäksi. Hän oli etukäteen järjestänyt kaikki hyvin\nmaukkaasti. Valikoitu ranskalainen viini oli mietoa, ja ruotsalaisen\nprofessorin kunniaksi ateria oli alettu pienellä herkullisella\nvoileipäpöydällä, minkä ohessa tarjottiin jääkylmä ryyppy jotakin\nkuuluisaa vanhaa ruotsalaista paloviinaa, joka niin perin hyvin\nsoveltuu antamaan hyvin harkitulle ja sivistyneelle ruokatarjoilulle\noikean viimeistelyn.\n\nTorben ilmaisi selvästi mielihyvänsä ja kävi pian puheliaammaksi. Hän\noli maanpakolaisuudessaan oppinut saamaan vaihtelua hyvästä pöydästä ja\nhän piti sitä tahdikkaana huomaavaisuutena. Kun sikaarilaatikot tulivat\nesille avaamattoman alkuperäisinä, ja tuoksuva savu muodosteli\nkiemuroitaan, solui hiljainen keskustelu itsestään tuttavallisessa\näänilajissa. Puhuttiin hetkinen hovijahtimestari-vainajan tavattomasta\ntaideharrastuksesta -- professori ei huomannut, kuinka keskustelu oli\nsuuntautunut tälle alalle. Myöhemmin hän tuli ajatelleeksi, että\nHengler varmaan oli johtanut sitä.\n\nProfessori ymmärsi, että Hengler kernaasti tahtoi päästä käsiksi Milden\njälkeensä jättämiin taideaarteisiin, mutta että hän samalla koetti\nsalata intoansa. Toistaiseksi Hengler ja Torben tuntuivat päässeen\nyksimielisyyteen siitä, että Henglerin tunnettu asiantuntemus\notettaisiin huomioon järjestettäessä Milden peruja. Mutta tätä\ntilapäistä ja aivan väliaikaista puhetta varmempaa sopimusta Torben ei\nollut halunnut tehdä. Hänellähän oli aikaa ja luonteeltaan hitaana hän\nei tahtonut tehdä mitään nopeita päätöksiä. Minkäänlainen\ntungettelevaisuus ei tehnyt tähän mieheen vähintäkään vaikutusta.\n\n-- Kaikki, jotka tunsivat isäni, sanoi hän, tietävät varsin hyvin, että\nhän oli luonnostaan arka eikä halunnut millään tavoin tuoda itseään\nesille. Hän ei halunnut yleisön tietävän itsestään mitään muuta kuin\nettä hän hallitsi vanhaa sukuperintöään ja hoiti taloaan parhaansa\nmukaan. Minä pidän myöskin elämäntehtävänäni kuolla hyvinhoidetulla\nmaatilalla käytettyäni minulle suodun ajan maatilan ja omaksi\nhyväkseni. Ja olen sitä mieltä, hyvät herrat, että opintoni ja\nulkomailla hankkimani elämänkokemus ovat omiansa syventämään sellaista\nelämisen tapaa. En luule luonnostani kaipaavani mitään erikoisia\nmielitekoja, mutta tahdon luonnollisesti harrastaa taidetta\nsivistyneelle aatelismiehelle sopivalla tavalla. Luulen isäni hieman\nkainostelleen taidehaaveiluaan. Sellainen haaveilu voi mennä liian\npitkälle; mutta isäni oli aivan liiaksi tasapainoihminen antaakseen\nintohimon johtaa itseään. Hän salasi sen voimakkaimmatkin ilmaukset.\nLuulen Marielundissa olevan sellaisia tavaroita, joista ei kenelläkään\nole tietoa.\n\nTähän Hengler vastasi:\n\n-- Niin paljon tiedetään joka tapauksessa, että isänne esiintyi hyvin\nsalaperäisesti. Ei kukaan oikein tiennyt hänen ostojaan. Eikä nytkään\nole ketään, joka tuntisi yksityiskohtaisesti hänen kokoelmiaan. Mutta\ntämä kaikki osoittaa isänne harvinaista luonnetta. Hän kokosi taiteen\nitsensä vuoksi. --\n\n-- Hän oli niin levoton intohimonsa ilmitulemisesta, jatkoi Torben,\nettä hän piti Marielundissa kolme suurta huonetta kaikilta suljettuina.\nEi kukaan päässyt niihin. Siellä on varmaan kätkössä monta arvokasta\ntaiteen tuotetta.\n\n--- Siinä taas ilmaus hänen hienotunteisuudestaan, sanoi Lorenzo\nHengler. Hän ei tahtonut profanoida aarteita. Ette aavista, kuinka\nsuuresti typerät ja välinpitämättömät ihmiset voivat vaivata todellista\ntaiteentuntijaa.\n\nTorben syventyi yhä enemmän muistoihin.\n\n-- Muistan kerran, sanoi hän, kun muutamia käsityöläisiä työskenteli\npihamaalla ja he tahtoivat erehdyksestä tunkeutua noihin kolmeen\nhuoneeseen. Siitä syntyi kauhea hälinä. En ole koskaan nähnyt isääni\nniin raivoissaan. Ja he olivat kuitenkin vain yksinkertaisia työmiehiä,\njoilla ei voinut olla vähintäkään käsitystä asioista. Sulalle\ntietämättömyydellehän ei voi koskaan harmistua.\n\n-- Eikö perhekään päässyt niihin huoneisiin, kysyi professori Arvidson.\n\n-- Eipä tietenkään, emmekä me koskaan yrittäneetkään. Me pidimme sitä\nisäni pienenä omituisuutena ja kunnioitimme sitä. Vanhojen perheiden\njäsenillä on usein omituisuutensa.\n\n-- Mutta nyt kai olette utelias näkemään, mitä nämä salaperäiset\nhuoneet sisältävät?\n\n-- En laisinkaan, hyvä herra professori, vastasi Torben, en ole yhtään\nuteliaampi näkemään niitä kuin isäni vanhoja sukutauluja. Kaikki tulee\nluultavasti ikävystyttämään minua. Mutta tämän kuten kaiken muunkin\nsuhteen isäni on varmaan lausunut toivomuksen, ja tätä toivomusta\nluonnollisesti kunnioitan kaikessa. Isäni oli järjestyksen ihminen.\n\n-- Mutta _te_, herra professori, puuttui Hengler puheeseen ja hymyili\närsyttävästi tohtorille, te tietysti mitä suurimmalla jännityksellä\navaisitte ovet molempiin Marielundin huoneisiin?\n\n-- Entä te? vastasi Arvidson.\n\n-- Tietysti, mutta tekisin sen taidefanaatikkona. Teillä, herra\nprofessori, on sensijaan toinen kannustin, ja se on itse salaperäisyys.\nTeitä viehättää asioissa se, mikä niissä on selittämätöntä.\n\n-- Mahdollisesti.\n\n-- Senvuoksi kai, jatkoi Hengler, tunnette itsenne niin\ntyydyttämättömäksi tämän onnettoman jutun takia. Muutamista\nviittauksista olen ymmärtänyt teidän olevan läheisessä yhteydessä\netsivän poliisin kanssa. Ollaan sitä mieltä, että todellista\nrikoksellista ei vielä ole löydetty. Eikö niin?\n\nProfessori nyökkäsi. Hän katsahti salaa Torbeniin, joka istui vaiti ja\ntuijotti hehkuvaan sikaariinsa. Hengler jatkoi kumman tuttavallisella\nja itsepäisellä äänellä:\n\n-- Ilmoitetuista tuntomerkeistä olen huomannut, että etsitään erästä\nhenkilöä, erästä norjalais-amerikkalaista, jonka pitäisi ulkomuodoltaan\nolla helposti tunnettavissa.\n\n-- Mutta hän on kadonnut, sanoi professori.\n\n-- Niin, jäljettömiin kadonnut, olen sen huomannut. Mutta voisi\nkuitenkin otaksua miehen vielä oleskelevan tässä kaupungissa.\n\n-- Niin arvellaankin.\n\n-- Pitäisi sitten myöskin koettaa vakavasti löytää hänet.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Otaksutaan, että kaupungissa on joku henkilö, joka tuntee hänen\nolinpaikkansa...\n\n-- Mutta kuka, näyttäkää hänet meille.\n\n-- Eihän se voi tietenkään olla muu kuin otaksuma, jatkoi Hengler.\nVangitun Knud-Aage Hansenin täytyy se tietää. Päästäkää hänet vapaaksi,\nniin hän ennemmin tai myöhemmin etsii käsiinsä rikostoverinsa. Mutta\nsellaista koetta poliisi ei tietysti uskalla tehdä. Voisihan sattua,\nettä hänkin kiemurtelisi pois pauloista ja häviäisi. Suuressa\nkaupungissa on aina helppo hävitä. Ei koskaan pidä poistua suuresta\nkaupungista. Silloin ilmaisee itsensä.\n\n-- Luulette siis, että mies yhä edelleen oleskelee täällä\nKööpenhaminassa?\n\n-- Niin luulen, vastasi Hengler.\n\nÄkkiä hän kumartui Torbenin puoleen ja sanoi innokkaasti:\n\n-- Pyydän anteeksi, että keskustelu on saanut käänteen, joka vaivaa\nteitä. Olemme siinä menetelleet kovin ajattelemattomasti.\n\nTorben ei vastannut. Hän kaasi itselleen täyden konjakkilasin ja\ntyhjensi sen. Samassa tuli hovimestari paikalle ja kuiskasi muutamia\nsanoja professori Arvidsonille. Tämä nousi anteeksi pyytäen pöydästä.\nEräs herra oli halunnut hieman jutella hänen kanssaan.\n\nTuo mainittu herra odotti eteisessä. Se oli Rist. Ensimäiset nuoren\npoliisin lausumat sanat olivat:\n\n-- Helmer Stamsund on yhä täällä. Hänet on nähty yöllä.\n\nHelmer Stamsund oli tuo arpiposkinen Knud-Aage Hansenin rikostoveri,\njosta juuri oli pöydässä puhuttu.\n\n\n\n\nXIV\n\nHUVILA ÖRESUNDISSA\n\n\nIlmoitus teki Arvidsoniin voimakkaan vaikutuksen, ei niin suuresti tuon\nkadonneen rikoksentekijän takia, vaan senvuoksi, että Ristin äänessä\noli kuumeista kiirettä, ikäänkuin vaara olisi lähellä. Professori oli\nsitäpaitsi pöytäkeskustelun jälkeen hermostuneessa ja levottomassa\nmielentilassa. Lorenzo Hengler oli ollut niin kumman häikäilemätön ja\npuhunut murhasta varomattomasti, mikä ei ollut hänen tapaistaan.\nMurhaaja on vielä kaupungissa, hän oli sanonut. Sillä hetkellä\nHenglerissä oli ollut jotakin kumman uhkaavaa. Ja professori oli\njollain selittämättömällä tavalla saanut tuntumuksen murhaajan elävästä\nläsnäolosta. Siksi Ristin ilmoitus vaikutti häneen kuin isku. Hänet on\nnähty yöllä! Tuo salaperäinen murhaaja tuntui ikäänkuin työskentelevän\nsuurkaupungin ihmisviidakossa, käyvän yhä selvemmäksi ja tulevan yhä\nlähemmäksi, ja lääkäri aavisti saavansa kohdata hänet ja nähdä hänen\nkasvonsa.\n\n-- Missä, kysyi hän, missä hän on näyttäytynyt?\n\n-- Kello neljä yöllä hän tuli erääseen Westendin salaperäiseen\npeliluolaan, jota nimitetään \"Coloradoksi\". Tunnetteko sen? (Lääkärin\nilme oli kielteinen ja kärsimätön). Vai niin. Siellä käy muuten paljon\nhienoa väkeä, ulkomaalaisia, hyvinvoipia keinottelijoita. Se on hyvin\nsuljettu klubi. Ei kukaan pääse sisälle ilman tunnussanaa ja sitä\nvaihdetaan usein. No niin, hän tuli kello neljä, istuutui pelipöytään\nja teki kaikista pankin puolessa tunnissa. Klubin johtaja oli\nraivoissaan, sillä ei ollut enää mitään pelattavaa. Hän on kertonut\nminulle tapauksen, eikä halua nähtävästi enää miestä sinne. Stamsund\noli puettu englantilaisesta kankaasta tehtyyn pukuun. Ravintoloitsija\nhuomasi hänellä kallisarvoisen timanttisormuksen, ja että hänen\nmusta- ja valkoraitaisessa kaulanauhassaan oli kaunis helmineula.\n\n-- Jos klubin isäntä tunsi hänet, niin miksi hän ei herran nimessä\nsoittanut poliisille?\n\n-- Tämä klubi, vastasi Rist yhä totisin ilmein, on niin erinomaisen\nylhäinen, ettei sillä edes ole puhelinta. Se johtuu siitä, että klubi\nusein muuttaa paikasta toiseen. Mutta luulen kuitenkin klubin\njohtajalla olleen aikomuksen mennä poliisia hakemaan nähtyään minkä\nkäänteen asia sai. \"Coloradon\" johtaja ei muuten kylläkään ole\nhermostunut, mutta tämä oli jo liikaa. Näyttää kuitenkin siltä kuin\nystävämme murhaaja olisi huomannut hänen mielentilansa ja mennyt äkkiä\ntiehensä. Hän kumarsi hämmästyneelle seuralle ja lähti. Hän näyttää\ntarvinneen juuri määrätyn rahasumman ja menneen \"Coloradoon\" sitä\nhankkimaan. Kevyen ja leikillisen kohteliaasti hän oli pyytänyt\nanteeksi loukkaantuneelta seuralta. Se on niin hänen tapaistaan.\n\n-- Entä nyt? kysyi Arvidson. Eikö hänestä ole nähty muita jälkiä?\n\n-- Ei mitään.\n\nProfessori näytti neuvottomalta.\n\n-- Mutta miksi kerrotte tämän minulle juuri nyt? hän kysyi. Haluatteko\ntavata Torben Mildeä?\n\n-- En, vastasi Rist päättävästi, mutta lisäsi miettivänä ja puoleksi\nitsekseen: -- Tahdoin joka tapauksessa katsella noita herroja täydessä\nvalaistuksessa. Olen seissyt tässä hetkisen ja katsellut heitä. Eikö\ntuo Lorenzo Hengler olekin komea mies? Sydämellinen ja jalo,\nerinomainen luonne?\n\n-- Niin, vastasi professori hitaasti ja hämillään.\n\nÄkkiä Rist kääntyi sivulle ja kumartui eteenpäin ikäänkuin olisi\nhalunnut peittää kasvonsa.\n\n-- Se oli Torben, hän kuiskasi.\n\nArvidson näki seinäpeilistä Torbenin kulkevan ohi. Professori oli\njuuri kääntymäisillään häneen päin, kun hän näki tarkkaavan ja\nteeskentelemättömän kummastuneen katseen Torbenin kasvoilla. Hän\nsenvuoksi muutti mieltään. Samassa Torbenin hahmo katosi peilistä. Ovi\nnarahteli. Torben oli taas mennyt ravintolaan. Rist katsoi taas ylös.\n\n-- Tässä talossa on monta peiliä, sanoi hän. Teidän pöytänne kohdalla\non myöskin peili, herra professori. Te istutte selin siihen.\n\n-- Sitä en ole huomannut.\n\n-- Mutta Lorenzo Hengler istuu kasvot peiliin päin. Hän voi siitä nähdä\nkaiken, mitä ravintolassa tapahtuu. Eikö hän teidän mielestänne ole\nhieman hajamielinen tänään?\n\nProfessori ei ennättänyt vastata tähän odottamattomaan kysymykseen,\nsillä äkkiä poliisi ojensi kätensä jäähyväisiksi.\n\n-- Teidän täytyy mennä, sanoi hän nopeasti. He odottavat teitä.\n\nRist lähti hänen luotaan ja meni hiljalleen viereistä kahvilahuoneistoa\nkohden. Professori katsoi hänen jälkeensä. Ristissä oli ollut tänä\niltana jotain surumielistä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen\ntavallisen röyhkeän ja kevytmielisen tapansa kanssa. Ehkä hän on juonut\nliian paljon, ajatteli Arvidson, joka ei koskaan saanut nuoresta\nmiehestä oikein selvää.\n\nProfessori meni takaisin seuraansa. Siitä vähästä, mitä hän kuuli\nHenglerin ja Torbenin välisestä keskustelusta, hän ymmärsi molempien\nolevan jotensakin välinpitämättömiä ja ettei yhdessäolo kävisi\npitkäaikaiseksi. Oli myöskin jo aika myöhäinen ja muissa pöydissä\nistuvat seurueet alkoivat poistua. Torben tuntui väsyneeltä. Ikäänkuin\nhaluten vielä hetkisen jatkaa keskustelua hän kysyi:\n\n-- Kenen kanssa puhuitte tuolla ulkona? Minä luulen tuntevani hänet.\n\nProfessori ajatteli:\n\n-- Ette petä minua, hyvä ystävä, näin peilistä selvästi, että tunnette\nhänet hyvin hyvästi. Ääneen hän sanoi:\n\n-- Hän oli eräs tilapäinen tuttava.\n\n-- Vai niin, potilas ehkä?\n\n-- Ei, vastasi professori lyhyesti.\n\nÄkkiä kysyi Torben:\n\n-- Mikä hänen nimensä on?\n\n-- Rist.\n\n-- Ristkö? Va-i-nii-n.\n\nTorben venytteli sanojaan.\n\n-- Enevold Rist.\n\n-- Enevold Rist, todellako? Sekö hänen nimensä nyt on?\n\n-- Nyt? kysyi Arvidson ihmeissään. Onko hänellä sitten ennen ollut\ntoinen nimi?\n\n-- Ei, ei tietenkään, kiiruhti Torben sanomaan. Istuin vain ja\najattelin aivan muuta. En laisinkaan tiedä hänen nimeään. Huomiotani\nkiinnitti vain hänen yhdennäköisyytensä erään toisen henkilön kanssa.\nMitä hän tekee?\n\n-- Ei mitään, vastasi Arvidson.\n\n-- Hänellä on siis rahoja.\n\n-- Niin luulen.\n\n-- Sehän on hyvä hänelle. Hyvät herrat, alan tuntea itseni väsyneeksi.\nHuomenna matkustan varmasti aikaiseen aamulla.\n\nHe lähtivät.\n\nRist ei ollutkaan sillä aikaa mennyt kahvilaan, vaan oli vielä kerran\nasettunut katselemaan seuruetta ravintolahuoneen perälle. Ei kukaan\nosannut yleisillä paikoilla esiintyä ympäristönsä suhteen niin\nvälinpitämättömänä kuin Rist; häntä ei mikään huvittanut, hän vain\nvetelehti ja torkkui. Tämä pohjaton toimettomuus tuntui tekevän hänet\ntäysin näkymättömäksi kaikille muille.\n\nHetkistä myöhemmin hän seisoi hiljaa Bredgaden suurien talojen varjossa\nja näki seuran hajaantuvan Fenixin edustalla. Professori kääntyi\nkotiansa kohden, toiset kävelivät hitaasti Kongens Nytorviin päin.\nHengler ja Torben erosivat Angleterren edustalla. Hengler otti siellä\nauton ja ajoi Östergadelle. Rist tiesi Henglerin asuvan Kong\nFrederikissä.\n\nRist käveli koko Ströget'in halki hitaasti. Ilma oli hieman viileähkö,\nsillä oli tuullut ankarasti koko päivän, mutta nyt oli aivan tyyntä.\nKaupunki ikäänkuin lepäsi kevyessä lehtituoksuisessa ilmassa, joka\nympäröi taloja syvänä ja vihreänä kuin Reinin viini. Se oli ihana hetki\nja Ströget oli täynnä tuota hillittyä, iloista askelten ja ihmisäänten\nsorinaa, tuota hämäräntuoksinaa, mikä tekee Ströget'in kesäiltana niin\nsanomattoman viehättäväksi. Rist nautti ihastuneena hetkestä. Kun\nraatihuoneen kellot alkoivat keskiyönsoittonsa, hän nousi autoon.\n\nAjaja näytti tuntevan hänet. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään osoitetta.\nSe oli avonainen auto. Rist istui ja lepäsi puoliavoimin silmin\nvaununtyynyjä vasten nojautuen, pienenä, hienona, silohansikasta\nmuistuttavana. Pian auto kääntyi Strandvejelle ja vauhti lisääntyi.\nKuljettiin Hellerupin ohi. Auto pysähtyi jonkun matkan päässä\nKlampenborgista. Rist nousi pois ja paukautti vaununoven perässään\nkiinni. Hän nyökkäsi kuljettajalle, joka vastaamatta käänsi auton ja\najoi takaisin Kööpenhaminaan, joka siinsi etäällä ilmavassa\nvalohämyssä.\n\nRist poikkesi lehväiselle sivutielle, joka kiersi lahdelman rantaa\npitkin. Aaltojen solina kuului metsän läpi tänne. Aukeamassa metsän\nlaidassa oli pieni talo, yksi noita vanhan ajan huviloita, joita vielä\nvoidaan nähdä siellä täällä Öresundin rannoilla. Korkeat puut huojuivat\nkaton yli. Huvila oli pimeä. Ei mitään valoa näkynyt ikkunoissa.\n\nRist avasi veräjän ja meni korkeaa ruohoa kasvavan pihamaan yli. Hän\navasi oven avaimellaan ja tuli huvilan eteiseen, jossa hän sytytti\ntulen ja ripusti päällysvaatteensa naulakkoon. Seuraavan huoneen läpi\nhän meni sytyttämättä valoa. Kullatuita kehyksiä kiilsi pimeässä\nseinillä. Sitten hän avasi oven seuraavaan huoneeseen ja käänsi\nvirrankatkaisijaa. Se oli englantilaistyylinen herrojenhuone, raskaasti\nkalustettu tummilla ja syvillä klubihuonekaluilla. Rist pysähtyi\nkynnykselle.\n\nEräs ihminen nousi suuresta nojatuolista. Tuo ihminen hymyili hänelle.\nHän oli mustapukuinen herra. Rist pani merkille helmineulan hänen\nhienoraitaisessa tummassa kravatissaan. Rist käsitti, kuka hän oli. Hän\noli murhaaja. Hän oli Helmer Stamsund.\n\n\n\n\nXV\n\nREVOLVERI\n\n\nMolemmat miehet seisoivat hetkisen toisiinsa tuijottaen. Huoneessa oli\nhiljaista ja yhtä hiljaista oli myöskin ulkona yön pimeydessä, niin\nhiljaista, että saattoi kuulla sähkövalon hienonhienon sihinän.\nMolemmista miehistä oli Helmer Stamsundilla se etu, että tämä\nharvinainen tapaaminen ei ollut hänelle yllätys. Hän oli odottanut\nEnevold Ristin tuloa. Hänen silmissään oli utelias ja vahingoniloinen\nilme. Hän nautti toisen hämmästyksestä. Mutta Ristillä oli tarpeeksi\nmielenmalttia pian hillitäkseen liikutuksensa. Hän kohteli tulokasta\nkuin vierasta, jolle tahtoi osoittaa moitteetonta muodollista\nkohteliaisuutta. Hänen äänessään ei voinut huomata mitään\nlevottomuutta, tuskin hämmästystä. Hän asetti kätensä lähimmän tuolin\nselkänojalle, kumarsi vieraalle ja kysyi:\n\n-- Häiritseekö tämä kirkas valaistus teitä, vai himmennänkö sitä\nhieman?\n\n-- Älkää suinkaan vaivautuko, vastasi vieras eloisasti. Valo sopii\nminulle erinomaisesti. Kirkkaassa valaistuksessa kasvonpiirteet näkyvät\nselvemmin, ja minä tutkistelen mielelläni kanssaihmisteni ilmeitä.\n\n-- Hyvä, vastasi Rist, mutta mikäli tiedän, emme ole esitetyt\ntoisillemme. Luulen kuitenkin tuntevani teidät. Olen ainakin kuullut\npuhuttavan teistä. Olettehan Helmer Stamsund?\n\nToinen nyökkäsi ja hymyili ikäänkuin tahtoen sanoa:\n\n-- Hyvin yllättävää, eikö niin?\n\nRist jatkoi kuitenkin antamatta vaikuttaa itseensä:\n\n-- Ja koska olette täällä minun talossani, otaksun tietysti teidänkin\ntuntevan minun persoonani. No hyvä, saanko siis pyytää teitä istumaan.\n\nRist tarjosi hänelle kehoittavin käden liikkein tuolia, josta vieras\noli juuri noussut, ja vasta kun tämä oli istuutunut, hän istuutui itse\nhäntä vastapäätä.\n\n-- Olen velvollinen selittämään teille, aloitti vieras, mutta Rist\nkeskeytti hänet sanoen:\n\n-- Koska tulette luokseni näin tavattomaan aikaan, täytyy teidän\nselittää minulle eräs seikka, ennenkuin voin sallia keskustelun\njatkuvan.\n\nVieras ilmoitti kohteliaasti olevansa valmis mihin selityksiin tahansa.\n\nRist kysyi:\n\n-- Oletteko tullut tänne murtovarkaana?\n\n-- Tarkoitatte, korjasi muukalainen, olenko tullut ryöstämään teitä?\nEi, en ole tullut.\n\n-- Erinomaista, vastasi Rist. Se ilahduttaa minua.\n\nVuoropuhelut olivat mitä täsmällisimpiä, Oli kuin kaksi gentlemannia\nolisi kylmästi ja muodollisesti vaihtanut muutamia johtavia\nhuomautuksia.\n\n-- Ihmettelettekö tuloani tähän tavattomaan aikaan? kysyi vieras.\n\n-- En vähääkään, vastasi Rist torjuen, minua on hyvin vaikea tavata\nmuuhun vuorokauden aikaan, ja koska teillä todennäköisesti on syynne\nvälttää tapaamasta minua Kööpenhaminassa, niin käsitän hyvin tulonne\nvälttämättömyyden tähän aikaan. Valitan vain, etten ole voinut olla\nkotona ottamassa teitä vastaan. Mutta sallikaa minun kysyä, miten\nihmeessä olette päässyt taloon sisälle?\n\n-- Ikkunasta.\n\n-- Niin, luonnollisesti. Kylläpä minä olen hidasjärkinen tänä iltana.\nMinkä ikkunoistani olette suvainnut lyödä rikki.\n\n-- En mitään. Se ikkuna, josta minä tulin, oli auki.\n\n-- Se on mahdotonta, hyvä herra, ikkunani ovat aina suljetut poissa\nollessani. Ja kuten kai olette huomannut, ei luonani asu ketään\npalvelijaa. Minulla on vain siivoojatar, joka tulee aikaiseen aamulla\nja poistuu heti aamiaisen jälkeen.\n\n-- Ikkuna oli auki, väitti vieras, mutta teidän ei pidä moittia siitä\nsiivoojatartanne. Selitän myöhemmin, mistä se johtuu.\n\nAmerikkalainen katsoi ympärilleen.\n\n-- Asutte täällä kauniisti, hän sanoi, yksinkertaisesti ja kodikkaasti.\nTeidän makunne juuri viehättää minua. Te ette yksinomaan kerää vanhoja\nesineitä. Nykyaikaisen ihmisen on joka tapauksessa vaikea löytää lepoa\nyksinomaan muinaisten aikojen luomuksissa. Jos omaa varman\npersoonallisen käsityskannan, voi hyvästi sekoittaa vanhaa tyyliä\nnykyaikaiseen loistoon, etenkin englantilaiseen. Klubityylillä on\nkorkealle kehittynyt persoonallinen piirre, joka sopii erinomaisesti\nnykyaikaiselle gentlemannille, ja jota vielä muutaman sukupolven\njälkeen tullaan suuresti ihailemaan. Ja te annatte tälle tyylille\nviimeisen voitelun. Olen nimittäin poissa ollessanne uskaltanut ihailla\npientä mutta erinomaista venetsialaisten tikarien kokoelmaanne, ja nuo\nharvinaiset kämmekät ilmaisevat teidän olevan kulttuuri-ihmisen.\n\n-- Kiitän, vastasi Rist, mutta otaksun, ettette ole tullut tänne\nsanoaksenne minulle näitä kohteliaisuuksia.\n\n-- Osaksi, hyvä herra. Tahdon nimittäin kernaasti vakuuttaa teille,\nettei minulla ole mitään henkilökohtaisesti teitä vastaan. Jos\nlähemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa meidän kesken tapahtuisi\njoitakin kohtauksia, jotka ovat tavallisuudesta poikkeavia\ngentlemannien kesken, ei syy siihen ole minun puoleltani\nhenkilökohtainen vastenmielisyys, vaan se on luettava olosuhteiden\npakoksi.\n\n-- Vakuutan teille samaa, vastasi Rist. Olen nyt viimeisten viikkojen\naikana vainonnut teitä, ja olen alkanut tuntea samaa iloa kuin jaloa\nmetsänriistaa ajettaessa. Teidän persoonallisuutenne on minusta\nmielenkiintoinen.\n\nVieras ilmaisi hyväksymisensä pienellä päännyökkäyksellä ja jatkoi:\n\n-- Minun on ennen kaikkea taisteltava vaikeaa luonnettani vastaan. Se\nkuulostaa sentimenttaaliselta, mutta ei ole sitä. Etsin hienostunutta\nolemassaoloa. Ihmiset ovat käyneet minulle ikäviksi. En viihdy nykyajan\nharmaassa keskinkertaisessa keskiluokkatilassa. Miten alhaisiksi\nsieluttomat ja materialistiset pyrkimykset ovat tehneet kaikki\nnautinnot. Esimerkiksi keskustelut. Missä nykyään kaksi lahjakasta\npersoonallisuutta keskustelee korkealentoisesti? Rakastan tärkeän ja\nratkaisevan keskustelun antamaa tunnelmaa, mutta hankkiakseni itselleni\ntämän nautinnon ja saadakseni oikean tuoksun, täytyy minun ympäröidä\nkeskustelu erikoisella jännittävyydellä, jonkinlaisella kiireisellä\nhämäräperäisyydellä. Ja sellaista hetkeä ei löydä helposti. Tahdon\nsanoa teille esimerkin. Olin mukana italialaisen matkustajalaivan\n\"Trinacrian\" haaksirikossa Balearien edustalla. Muutaman minuutin, ehkä\nnoin neljännestunnin ajan, kaikkien henki oli vaarassa. Tällä hetkellä\nminulla oli kunnia kohdata eräs englantilainen lordi, joka sairasti\ntodellista elämään kyllästymistä. Mistä luulette meidän puhelleen?\n\n-- Ehkä pompeijilaisista seinämaalauksista? kysyi Rist huvitettuna.\n\n-- Erehdytte, herraseni, me puhuimme cocktailista, amerikkalaisen ja\nenglantilaisen cocktailin erosta. Minä pidin amerikkalaisesta lordin\nsensijaan itsepäisesti puolustaessa englantilaista. Emme olleet\npäässeet yksimielisyyteen vielä sinä hetkenä, kun \"Trinacria\" upposi.\n\n-- Pelastuiko hän? kysyi Rist.\n\nTuskainen ilme valahti toisen kasvoille.\n\n-- Älkää kysykö minulta sitä, hän sanoi ja pysyi hetkisen vaiti.\n\nRist antoi hänelle aikaa voittaa mielenliikutuksensa, sitten hän kysyi:\n\n-- Otaksun teidän tästä keskustelusta löytävän hakemaanne tunnelmaa.\nMeitä ympäröi kummallinen varjomainen salaperäisyys. Olemme\nepätodellisen piirissä, mikä sattuu vain harvalle ihmiselle. Voin\nkuvitella, että kuolemaantuomittu kokee samantapaisen tunnelman, kun\nhän vankilan ikkunasta näkee pystytettävän kauheata hirsipuuta kylmässä\nharmaassa aamuilmassa. Istun teitä vastapäätä poliisimiehenä, oikeuden\nsäälimättömänä edustajana. Ja tehän olette murhannut hovijahtimestari\nMilden, eikö niin? Kohta olette mennyttä miestä, hyvä herra, sopikaamme\nennen sitä.\n\nAmerikkalainen teki torjuvan kädenliikkeen.\n\n-- Oh, ei, hän sanoi, olette liian hätäinen. Kysytte olenko murhannut\nvanhan hovijahtimestarin. Tämänkaltainen kysymys saa pysähtymään minkä\njärkevän keskustelun tahansa, sillä vastaus on yhdentekevä. Olen\nnimittäin pakotettu vastaamaan kieltävästi, ja kielto ei selitä teille\nmitään, sillä uskotte joka tapauksessa mitä itse haluatte. Jos\nsitävastoin kysytte minulta, olinko tuona murhayönä kuolleen asunnossa,\nniin vastaan myöntävästi. Olen tullut tänne tänä yönä osaksi sanoakseni\nteille juuri tämän. Sitäpaitsi minun on tunnustettava, että tämä\nkeskustelu huvittaa minua, siinä on jännittävyyttä, jota minulta on\nniin kauan puuttunut.\n\n-- Ymmärrän sen hyvin, vastasi Rist osaaottaen. Jos olisin teidän\nsijassanne, olisi minustakin sangen jännittävää ajatella, kuinka\nonnistuisin pääsemään pois täältä.\n\n-- Vai sillä tavalla, mutisi toinen ilmeisesti pettyneellä äänellä.\n\nHän vaipui yhä syvemmälle tilavaan tuoliin Ristin suureksi\nsuuttumukseksi, sillä hänen kasvonsa joutuivat siten aivan varjoon.\nHänen silmänsä olivat puoleksi suljetut ja verhotut. Rist ei voinut\ntavata hänen katsettaan, mutta hän tunsi sen tavattoman\ntarkkaavaisuuden ja eloisuuden.\n\n-- Poltatteko? kysyi poliisi äkkiä.\n\n-- Poltan, vastasi amerikkalainen.\n\n-- Gentlemannit juttelevat paremmin sikaarin kera, sanoi Rist. Minulla\non todella oivallinen sikaari tarjottavana teille. Havanna ei ole\nliian voimakas hermoillemme tähän aikaan. Se on tuolla pienessä\nprovencelaisessa lippaassa. Haen sen.\n\nMutta ennenkuin Rist ennätti nousta, ennätti toinen estää hänet\näkkinäisellä, melkein uhkaavalla kädenliikkeellä.\n\n-- Erehdytte, hän sanoi ja hymyili veitikkamaisesti. Sikaarinne eivät\nole siellä.\n\nRist tuijotti häneen ja jäi istumaan. Amerikkalainen osoitti huoneen\npimeää nurkkaa.\n\n-- Minun tietääkseni sikaarinne ovat tuolla lukitussa kaapissa.\nProvencelaisessa lippaassa säilytätte sensijaan aseitanne,\nrevolverianne. Teidät valtasi äkkiä kummallinen käsitteidensekaannus.\nKuinka voitte vaihtaa esineet omassa huoneessanne?... Ei, ei, istukaa\nrauhassa, sanoinhan selvästi, että te tavallisesti säilytätte\nrevolverianne siellä. Se ei ole enää siellä, mutta käsitän hyvin teidän\naikoneen ottaa sen sieltä. Sellaiset aikomukset on aina helppo huomata.\nSe on tieteemme aapiseen kuuluvaa. Mutta tämä yrityksenne todistaa,\nettä olette tänä hetkenä aseistamaton. Teillä on muutoin sangen kaunis\nase...\n\nHän istui ja leikki revolverilla, keskikokoisella browningilla. Hän\nkoetteli sen painoa ja mutisi puoliääneen sen kaliberin: 7,5. Sitten\nhän asetti aseen varovasti pöydälle vetämättä pois kättään.\n\n-- Mikä kaunis näky, puhkesi Rist puhumaan, tämä hieno ase pöydän\nkiillotetulla pinnalla ja teidän valkea kätenne sen päällä. Teillä on\nsilmiinpistävän valkea ja hieno käsi, hyvä herra, aristokraattinen\nkäsi.\n\n-- Kiitän teitä, vastasi amerikkalainen. Saanko nyt pyytää teitä\ntuomaan sikaarin tuosta lukitusta kaapista tuolla oikealla.\n\n\n\n\nXVI\n\nSULJETTU HUONE\n\n\nRist meni sikaarikaapille. Hän seisoi nyt amerikkalaisen tuolin takana.\nHakiessaan sikaarilaatikoita hän samalla vilkaisi salavihkaa tähän. Hän\nnäki amerikkalaisen sileäksikammatun tukan tuolin selkänojan yli. Hänen\nkätensä lepäsi edelleen revolverilla, mutta Rist ihmetteli kuitenkin,\nettei hän näyttänyt pienintäkään levottomuuden merkkiä, vaikka poliisi\noli hänen selkäpuolellaan. Mutta sitten Rist tuli katsoneeksi suureen\nvastapäätä olevaan peiliin. Amerikkalainen istui siellä ja hymyili\nhienoa ivallista hymyä. Rist nyökkäsi hänelle ja amerikkalainen vastasi\nhänen tervehdykseensä. He ymmärsivät toisiaan täydellisesti.\n\nAmerikkalainen katkaisi sikaarin kärjen hyvin huolellisesti ja nautti\nilmeisellä mielihyvällä ensimäisistä sauhuista. Rist oli havannatuntija\nja hänellä oli aina mukanaan hopeinen sikaarin jäähdyttäjä, joten hän\naina voi saada tuoreen sikaarin. Molemmat miehet istuivat hetkisen ja\ntuijottivat toisiaan vaieten sinisen sikaarinsavun lävitse, joka\nkiemurrellen kohosi ylös kirkkaassa sähkövalossa. Rist mietti. Tilanne\ntuntui hänestä hyvin kummalliselta. Revolveri ei ollut hänen\nulottuvillaan, ja hän oli täysin toisen vallassa, mutta mikä oli tuon\nkummallisen miehen tarkoitus? Mikä aiheutti hänen kummallisen\nkäyntinsä? Jos hänen tarkoituksensa olisi ollut raivata poliisi\ntieltään, olisi hän voinut tehdä sen jo kauan sitten -- ja hän voi\ntehdä sen vieläkin minä hetkenä tahansa sulkemalla aseen käteensä\ntuohon hermostuneeseen hienoon valkeaan käteen, nostaa käden ja\nsitten...\n\nRist katkaisi ensimäisenä hiljaisuuden.\n\n-- Sanoitte muutama hetki sitten, ettette tullut tänne ryöstämään\nminua, sanoi hän, ja kuitenkin näen nyt kallisarvoisen revolverini\nteidän hallussanne. Käsityksenne varkaudesta tuntuu minusta hieman\nkummalliselta.\n\n-- Rauhoittukaa, vastasi toinen, olen vain pelkästä varovaisuudesta\nryhtynyt tähän yksinkertaiseen toimenpiteeseen. Kun lähden täältä,\njätän aseen teille.\n\n-- Käyttämättömänäkö? kysyi Rist.\n\n-. Otaksun niin.\n\n-- Saatte minut pettymään, sanoi poliisi.\n\n-- Todellako?\n\n-- Sanoitte nauttivanne tämänkaltaisesta jännittävästä keskustelusta,\nmutta, niinkauan kuin teillä on tuo revolveri kädessänne, ei tässä\nminun mielestäni voi olla mitään jännittävää. Voittehan milloin tahansa\ntehdä itsenne riippumattomaksi. Pyydän siis teitä niin pian kuin\nmahdollista selittämään syyn täälläoloonne. Olen väsynyt. Olenhan jo\nmonen päivän ajan ajanut teitä takaa, ja haluan päästä lepoon.\n\n-- Myönnän, että huomautuksenne on oikea, vastasi Stamsund. Leikki\nmuuttaa pian luonnetta.\n\nHän nosti revolverin, otti äkkiä pois makasiinin ja asetti sen\npöydälle.\n\n-- Nyt voimme taas jutella toistemme kanssa gentlemanneina, lisäsi hän.\nSanotte etsineenne minua useita vuorokausia, ja minä tiedän sen, mutta\nsilloin teillä on kai minulta jotain tärkeää kysyttävää. Olen valmis\nvastaamaan.\n\n-- Kysyn teiltä ensiksi, mitä teitte tuona onnettomana murhayönä Milden\nasunnossa?\n\nRikoksellinen ei heti vastannut. Hän siveli miettiväisenä otsaansa ja\nsanoi sitten hitaasti, ikäänkuin punniten joka sanaa:\n\n-- Tulin korjaamaan voittoa eräästä hankkeesta, johon olin ryhtynyt.\n\nRist tuijotti hämmästyneenä häneen.\n\n-- Tarkoitatte kai murhaa, jonka olitte suunnitellut?\n\n-- Pyydän teitä tarkkaamaan sanojani, vastasi amerikkalainen, ja\nolemaan lisäämättä puheeseeni mitään muuta kuin mitä koetan selittää.\n\n-- Mutta sitten en teitä lainkaan ymmärrä.\n\n-- Näette kohta kaiken toisessa valaistuksessa. Kuten jo sanoin, olin\nhovijahtimestari Milden asunnossa tuona yönä. Olin piilossa erään\nverhon takana, kun näin tuon nuoren roiston Knud-Aagen tulevan\npuutarhasta. Mutta hovijahtimestari oli jo silloin kuollut.\n\n-- Niin, kun olitte hänet surmannut. -- Amerikkalainen kohautti\nolkapäitään.\n\n-- Kun näytte tietävän kaikki paremmin kuin minä itse, ei hyödytä\nmitään koettaa selittää teille asiaa. Voittehan ottaa huomioon myöskin\nitsemurhan.\n\n-- Mahdotonta.\n\n-- No hyvä, koska teitä ei näy tyydyttävän mikään muu ratkaisu kuin\nettä kysymyksessä on murha, niin täytyy teidän olla tyytyväinen, sillä\nteillähän on jo hallussanne murhaaja.\n\n-- Tarkoitatteko vangittua?\n\n--- Tarkoitan. Onhan päteviä syitä, melkein todisteita hänen\nsyyllisyydestään.\n\n-- Mutta mielestäni te juuri sanoitte...\n\n-- Että vanhus oli kuollut, kun vangittu tuli sisälle. Aivan oikein.\nMutta jos vanhus olisi elänyt ja asettunut vastarintaan, olisi hän joka\ntapauksessa kaatunut murtovarkaan uhrina. Puhtaan moraalin kannalta\nkatsottuna asia on siis täysin järjestyksessä.\n\n-- Niinkö todella arvelette?\n\n-- Ehdottomasti. Miettikäähän mitä todellisuudessa merkitsee tuon\nheittiön Knud-Aage Hansenin tuomitseminen tästä rikoksesta.\nKäytännöllisen selväjärkinen valamiehistö ei kavahda varmasti\nlangettamasta häntä esilläolevan ainehiston perusteella. Siten\nyhteiskunta on useaksi vuodeksi vapautettu täysin hyödyttömästä,\nmoraalittomasta ja hyvin vahingollisesta yksilöstä. Jos nyt sensijaan\npäästätte hänet pienemmällä rangaistuksella varkaudesta, niin tulee\nhänestä taas haittaa ennemmin tai myöhemmin. Hänestä tulee aimo työmaa\nmonelle kunnon poliisille, joka voisi käyttää aikansa hyödyllisemmin.\nMies ei ansaitse kaikkea tätä vaivaa. Hän ei ole arvokas edes\nrikoksellisena. Hän kuuluu tuohon harmaaseen ja surulliseen joukkoon,\njoka ei ainoastaan ole yhteiskunnan loisena, vaan joka myöskin on\nkuokkavieras siinä hienossa harvinaisessa pöydässä, minkä todella\nlahjakas rikoksellinen voi tarjota. Ajatelkaa itseänne. Miksi olette\nruvennut poliisiksi? Tuskin pakosta. Tämä kotinne osoittaa joltistakin\nrikkautta. No hyvä, siis intohimosta, vainoamishalusta. Mutta mitä iloa\nvoi olla tuollaisen yksinkertaisen elukan metsästämisestä. Hän ja hänen\nkaltaisensa pilaavat tulevaisuutenne ja saattavat teidät inhoamaan\ntyötänne.\n\nRist istui ja katseli häntä tarkkaan. Amerikkalainen puhui todella niin\nvakuuttavalla äänellä kuin hänelle olisi ollut hyvin tärkeätä saada\npoliisi vakuutetuksi katsantokantansa oikeudesta.\n\n-- Tuntuu kuin tahtoisitte keventää omaatuntoanne, sanoi Rist, mutta\nteidän omantuntonne täytyy olla aika kummallisesti kokoonpantu.\n\n-- Annan teille todisteen, vastasi toinen. Minullahan ei ole\ntilaisuutta esiintyä oikeudessa.\n\n-- Ei, siitä minäkin neuvon teitä kaikin mokomin luopumaan, jos\ntahdotte välttää vankilaa tai hullujenhuonetta. Mutta väitättekö\ntodella tulleenne luokseni todistaaksenne tätä?\n\n-- Kyllä, ettekö sitä usko?\n\n-- En.\n\n-- Mistä syystä sitten arvelette minun tulleen tänne?\n\n-- Se ei olekaan minulle vielä täysin selvillä, mutta ehkä käsitän sen,\njos te kunnolla selitätte, miten olette päässyt sisälle.\n\nAmerikkalainen oli juuri vastaamaisillaan, mutta kohotti sitten äkkiä\ntorjuen kätensä. Enevold Rist laski äkkiä sikaarin tuhkakuppiin ja\naikoi nousta. Mutta amerikkalaisen varoittava katse pidätti hänet\npaikallaan.\n\n-- Emme ole talossa yksin, sanoi Rist.\n\n-- Emme, sanoi rikoksellinen, emme ole.\n\nKummallinen ääni tunkeutui heidän korviinsa. Se kuului viereisestä\nhuoneesta, ruokasalista, jonka ovi oli lukittu. Tätä ääntä oli vaikea\nmääritellä. Siinä ei tuntunut olevan mitään inhimillistä, se muistutti\nmelkein eläimen valitusta. Ääni toistui muutaman kerran, sitten oli\njälleen hiljaista. Enevold Rist oli varustautunut kohtaamaan mitä\nhyvänsä kylmäverisesti, mutta tämä kauhea ääni, tämä salaperäinen,\nähkyvä, vaikeroiva ja onneton eläimenhuuto sai hänen verensä\njähmettymään. Tuolla äänellä ei ollut mitään yhteyttä nykyisen\ntapahtuman kanssa, mutta se lisäsi tilanteen kauheutta -- ikkunoiden\nulkopuolella oli hiljainen mykkä yö, tuolla puolivarjossa\nkokoonvaipunut kalpea murhaaja ja sitten tämä lukitusta huoneesta\nkuuluva selittämätön kuolemankorina. Mutta Ristillä oli nyt ollut\nmiettimisaikaa, ja hän ei antanut myöten uteliaisuudelleen. Hän ymmärsi\namerikkalaisen tietävän enemmän kuin hän itse, ja ettei tämä sallisi\nhänen ottavan askeltakaan hänen suostumuksettaan. Rist otti taas\nsikaarinsa ja alkoi polttaa. Siinä oli vielä tulta. Amerikkalainen\nnyökkäsi hänelle hyväksyvästi ja otti äkkiä erään esineen taskustaan.\nSe oli kallisarvoista vanhaa kultasepäntyötä oleva taskukello, joka voi\nolla silmänruokana missä kokoelmassa tahansa. Amerikkalainen työnsi sen\npöydän yli Ristille.\n\n-- Nyt alan ymmärtää teitä paremmin, sanoi Rist jäykästi, tuohan on\neräs kallisarvoisimmista koruistani. Oletteko varastanut mitään muuta?\n\n-- En ole varastanut teiltä lainkaan mitään, vastasi amerikkalainen ja\npoimi taskustaan eri esineitä, vielä vanhan kultaisen taskukellon, pari\njalokivikoristeista nuuskarasiaa, erään briljanttikorun ja\nhelmikoristeisen miekankahvan.\n\n-- Kaikki nämä esineet ovat minun, sanoi Rist, tähän asti ne ovat\nolleet hyvässä tallessa tuolla laatikoissani, ja nyt vedätte ne esille\ntaskustanne. Tahdotteko vielä väittää, ettei käyntinne tarkoitus ole\nselvä?\n\n-- Kyllä, vastasi amerikkalainen. Tarkoitukseni ei todellakaan ole\nollut varastaa teiltä mitään. Olen varma, että arvoesineitänne\nlaskiessanne huomaatte, ettei niistä puutu mitään.\n\n-- Mutta tahdotteko sitten selittää minulle, mitä tuolla lukitussa\nhuoneessa tapahtuu. Tiedätte varmaan syyn tuohon kauheaan voihkinaan.\n\n-- Tiedän kyllä, vastasi amerikkalainen, mutta tahdon kernaimmin, että\ntutkitte itse asian. Ovi ei ole lukossa.\n\n-- Näytte tuntevan taloni paremmin kuin minä itse, sanoi Rist.\n\n-- Tällä hetkellä kylläkin. Ei, ei, älkää pitäkö niin kiirettä. Teidän\non odotettava, kunnes olette yksin, ja silloin saatte mennä huoneeseen.\nSiellä on valoisaa.\n\nHän näytti revolveria.\n\n-- Mutta sitä ennen teidän on ladattava tämä ase ja pidettävä se\nkädessänne, kun avaatte oven. Tahdon antaa teille sen neuvon. Mutta\nodottakaa, kunnes olen mennyt. Sillä nyt minä menen.\n\n-- Menettekö todella?\n\n-- Kyllä, menen nyt, toisti amerikkalainen ja nousi. Rist katsoi\nympärilleen ikäänkuin apua etsien.\n\nSamassa kuului taas huuto.\n\n\n\n\nXVII\n\nTOINEN\n\n\nAmerikkalainen otti pari askelta sitä ikkunaa kohden, joka oli merelle\npäin. Ikkunaa peitti paksu verho, mutta sisälle asti kuuluvasta\nselvästä aaltojen kohinasta Rist ymmärsi ikkunan olevan auki. Hänkin\noli noussut. Hän seisoi ja mittaili etäisyyttä itsensä ja\namerikkalaisen sekä heidän molempien ja revolverin välillä.\n\nAmerikkalainen ymmärsi hänet ja hymyili. Tuo kaamea huuto viereisessä\nhuoneessa oli lakannut.\n\n-- Näette, että jätän tänne kaiken teille kuuluvan, kaikki\narvoesineenne ja aseenne. Olen tullut tänne vapaaehtoisesti ja haluan\nnyt lähteä. Olen osoittanut teille suurta luottamusta, ja nyt seisotte\nkuitenkin ja mietiskelette, kuinka voisitte estää minua lähtemästä.\n\n-- Olette oikeassa, vastasi Rist, olkaa varovainen. Älkää vähäksykö\nminua. Mutta tahdon vielä puhella kanssanne eräästä asiasta. Ettekö\ntahdo istuutua uudelleen?\n\n-- En, olen sanonut teille, mitä minulla on ollut sanottavaa. Minulla\nei ole mitään syytä viipyä täällä kauempaa. Ei teilläkään oikeastaan\nole minulle mitään sanomista. Te koetatte vain voittaa aikaa\nkeksiäksenne jonkin ratkaisun. Ehkä toivotte saavanne apua. Odotatte\nehkä vieraskäyntiä jonkun minuutin kuluttua. Mitä minä tiedän? Minä\nlähden joka tapauksessa nyt. Teidän ei pidä millään muotoa koettaa\nestää minua. Annan teille sen neuvon.\n\nHän mittaili poliisia tutkivasti kiireestä kantapäähän.\n\n-- En anna hienostelevan ulkomuotonne pettää itseäni, sanoi hän.\nNäytätte keikarilta, suvusta huonontuneelta tanssisankarilta, mutta\nolen oppinut arvostelemaan ihmisiä. Ette varmaan ole voimiltanne\nmitätön. Mutta katsokaa minua? Mitä uskotte minusta? Annan\nkunniasanani, että olen kylliksi vahva käsikähmässä paikalla lyömään\nteidät maahan. Älkää siis koettakokaan lähestyä minua. Olen sitäpaitsi\njättänyt revolverin tuonne pöydälle. Olisi tietysti ollut helpompaa\nlähteä talostanne revolveri kädessä, mutta en tahdo ottaa teiltä\nmitään. Teidän täytyy myöntää, että esiinnyn täysin tyylikkäästi. Minä\nkäsitän, että samalla hetkellä kuin hyppään ulos ikkunasta, kiiruhdatte\nrevolverin luo, otatte sen ja työnnätte makasiinin paikalleen. Siihen\nmenee ehkä puoli minuuttia. Mutta se on minulle tarpeeksi. Kiitän teitä\ntästä keskustelusta, joka on ollut minulle nautinnollinen, ja toivon,\nettä tekin tahdotte erota minusta haluamallani tavalla. Sanon teille,\nettä minulla on tyyliaistia. Vihaan kaikkia tyhmiä ja tarpeettoman\nväkivaltaisia kohtauksia.\n\n-- Jään seisomaan tähän, vastasi Rist rauhallisena. Menkää vain!\n\nAmerikkalainen meni vielä pari askelta ikkunaa lähemmäksi, niin että\nvoi tarttua verhoon kädellään ja työntää sen syrjään. Aaltojen kohina\nkuului sisälle, ja sikaarinsavu kiemurteli raittiissa vedossa.\nRikoksellinen seisoi nyt aivan ikkunan vieressä. Puutarhan puut\nnäkyivät sysimustana paalustona ilmavaa kesätaivasta vasten.\n\n-- Hyvästi, herraseni, sanoi amerikkalainen haltioituneena. Vielä\nsananen. Pelaatteko?\n\n-- Mielelläni.\n\n-- Hasardiako?\n\n-- Mieluimmin.\n\n-- Niin minäkin. Ja kun kahmaisen voiton taskuuni, sanon aina: \"Peli on\nlopussa, hauska tavata taas.\"\n\n-- Voitatteko aina? kysyi Rist.\n\n-- Aina, vastasi amerikkalainen, ja kiitän teitä tästä erittäin\njännittävästä hetkestä. Mutta nyt on peli lopussa...\n\nNäin sanoen hän heilautti itsensä ulos ikkunasta kevyesti kuin\nvoimistelija. Hiekka narisi hänen jalkojensa alla, sitten rapisivat\nlehdet kuin pakenevan eläimen jälkeen, ja hänen hilpeä äänensä kuului:\n\"Hauska tavata taasen!\" Senjälkeen oli kaikki hiljaista.\n\nRist meni kiirehtimättä ikkunan luo ja katsoi ulos. Oli mahdotonta\nsaada mitään käsitystä siitä, mihin suuntaan toinen oli paennut. Ehkä\njärvelle päin, ehkä vastakkaiseen suuntaan vievää tietä pitkin. Puut ja\npensaat olivat tiheinä ja läpitunkemattomina talon ympärillä. Ei\nkuulunut enää mitään. Ehkäpä hän, kun kaikki kävi ympäri, seisoi hiljaa\nja liikkumatta pimeydessä katsellen häntä, Ristiä, joka seisoi selvästi\neroittuneena ikkunan valaistussa kehyksessä. Ei kuulunut yhtään\nihmisääntä, vain laineiden ikuiset, pitkät lyönnit rantaa vasten. Rist\nveti nopeasti verhon ikkunan eteen ja meni takaisin pöydän luo. Hän\nlatasi revolverin ja meni viereisen huoneen ovelle.\n\nSe oli ruokasali. Kattokruunussa oli valo. Rist pysähtyi muutamaksi\nhetkeksi kynnykselle ja tarkasteli tilannetta. Huoneessa oli selvästi\ntaisteltu. Tuolit olivat kumossa, lasit rikottu. Lattialla oli\npöytäliinaan kääritty käärö. Rist näki heti siinä olevan ihmisen.\nPaksun jaappanilaisen pöytäliinan silkkikukkien keskeltä pistivät esiin\npörröiset, ajamattomat rikollisenkasvot. Kaksi silmää, jotka näyttivät\nolevan pullistumaisillaan ulos päästä, tuijottivat pahasti häneen. Rist\nheitti pöytäliinan pois ja näki, että lattialla makaava mies oli\nsidottu käsistä ja jaloista ja että hänen suussaan oli kapula, joka oli\nvähällä kuristaa hänet. Rist otti kapulan pois. Mies veti syvään henkeä,\nmutta hän oli niin väsynyt, ettei useaan minuuttiin voinut\nliikahtaakaan. Kun hänen voimansa olivat palanneet, alkoi hän kauheasti\nsadatella, mikä näytti tuottavan hänelle lievennystä.\n\n-- Tekö täällä olette kiljunut niin kamalasti? kysyi Rist.\n\nMies veti henkeä, sylki ja sähisi.\n\n-- Koettakaahan itse huutaa tuo esine suussanne, sanoi hän.\n\nÄkkiä hän kysyi:\n\n-- Oletteko saanut hänet pois?\n\n-- Hän on poissa, vastasi Rist.\n\nMies tuijotti muutaman sekunnin tutkivasti Ristiin ja kysyi sitten:\n\n-- Olemmeko kahden saaliin jaossa?\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan että oletteko lyönyt kuoliaaksi hänet tuolla.\n\n-- En, hän on juossut tiehensä,\n\n-- Silloin hän on varmasti mennyt hakemaan poliisia. Teidän on\npidettävä kiirettä.\n\n-- Minkä takia minun on pidettävä kiirettä? kysyi Rist.\n\n-- Teidän on tietenkin leikattava poikki nämä kirotut köydet. En voi\nliikahtaakaan. Sitten voitte panna pois tuon revolverin. Sitä ei\ntarvita veljesten kesken.\n\nRist piti revolverin, mutta katkaisi köydet miehen jalkojen ympäriltä.\nNe olivat hänen ikkunaverhojaan.\n\n-- Kädet myös, karjui mies kärsimättömästi.\n\n-- Olkaamme rauhallisia, vastasi Rist, kaikki kyllä vähitellen\njärjestyy.\n\nHän auttoi miehen jaloilleen ja antoi hänen istuutua erääseen tuoliin.\nRoisto asetti sidotut kädet eteensä pöydälle ja koetti purra solmun\nhampaillaan. Rist alkoi uhkaavasti ojennella revolveria.\n\n-- Olkaahan hiljaa, sanoi hän. Keneksi te oikeastaan minua luulette?\n\nRosvo loi häneen karsaan, epäilevän katseen.\n\n-- Jaammeko saaliin kahden? kysyi hän uudelleen.\n\n-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte?\n\n-- Ettekö sitten ymmärrä, tiuskasi toinen, että hän voi tulla poliisin\nkanssa minä hetkenä tahansa.\n\n-- En pelkää poliisia, vastasi Rist. Minä asun täällä, tämä on minun\ntaloni.\n\n-- Sinun talosiko, huudahti toinen irvistellen kumartuen käsiensä yli.\nSinun talosiko?\n\nÄkkiä hänet lienee vallannut jokin vastustamattoman koomillinen ajatus,\nsillä hän päästi kaikuvan naurun. Hän nauroi niin, että koko ruumis\ntutisi, ja hänen täytyi pidellä vatsaansa sidotuin käsin. Rist katseli\nhäntä vaieten.\n\nHän oli keski-ikäinen mies, tavallinen tyhjäntoimittajan tyyppi,\nhuonosti puettu, kasvot juomisesta pöhöttyneet, kädet rumat ja\nlikaiset. Rist oli tuntevinaan hänen piirteensä rikollisalbumista,\nmutta ei tällä hetkellä voinut muistaa tarkemmin. Yhä tutisten naurusta\nmies sanoi:\n\n-- Se juttu oli minusta hauska. Puuttuuko teiltä mitään, hyvä herra,\nlisäsi hän leikillisesti.\n\n-- Puuttuu ainakin poliisi, vastasi Rist ja meni puhelimen luo.\n\nJohto oli katkaistu ja se seikka sai miehen uudelleen purkamaan iloaan.\n\n-- Se on itse asiassa teille sangen ikävää, sanoi Rist, sillä nyt\nsaatte istua täällä koko yön sidotuin käsin.\n\n-- Päästäisitte minut mieluummin irti ja juoksisitte toisen jäljestä.\nMinähän en ole ottanut mitään. Se on...\n\nHän näytti miettivän.\n\n-- Se merkitsee sitä, että tuo toinen on ottanut teiltä sen, minkä te\njo olitte varastanut.\n\nMies nyökkäsi.\n\n-- Aivan oikein, hyvä herra, sanoi hän, aivan oikein. Ne olivat hienoja\ntavaroita. Olin jo laskenut saavani niistä vähintään viisisataa kruunua\nBorgergaden juutalaiselta. Mutta sitten hän tuli.\n\nRist istuutui ja koetti muistella, missä hän oli nähnyt miehen ennen.\nSitten hän äkkiä muisti hänet eräästä varkausjutusta vuosi sitten.\n\n-- Tällä kertaa teidän käy hullummin, sanoi hän. Viime kerralla saitte\nviisitoista kuukautta.\n\n\n\n\nXVIII\n\nKOLMAS\n\n\nÄkkiä roistolle näytti valkenevan.\n\n-- Kuulutteko niihin \"tuolla ylhäällä?\" kysyi mies ja teki merkitsevän\nliikkeen päällään.\n\n-- Olen poliisilaitoksesta.\n\n-- Ja tekö hallitsette tätä taloa?\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- Mutta silloinhan juttu on kaksin verroin hauska, sanoi roisto ja\nnauroi taasen. Silloin saan luvan onnitella teitä!\n\n-- Kertokaahan, sanoi Rist, kuinka päähänne pälkähti murtautua tänne?\n\n-- Kerronpa tietenkin. Mikä kunnia minulle, että olen murtautunut\npoliisin taloon! Olen kierrellyt täällä ympäristössä muutaman päivän\najan ja kerjännyt työtä.\n\n-- Ettekö ole saanut mitään?\n\n-- En, jumalankiitos. Mutta sitten näin tämän pikku pesän. Tällähän on\noivallinen asema, yksinäinen ja houkutteleva. Ja koko iltana täällä ei\nole ristin sielua. Olisinhan idiootti ellen käyttäisi hyväkseni\nsellaista tilaisuutta. Eikö niin?\n\n-- Milloin päätitte ryhtyä tekoon? kysyi Rist.\n\n-- Peijakas, vasta eilen illalla istuessani tuolla kapakassa ja\nsaadessani pari ryyppyä.\n\n-- Puhuitteko kenenkään kanssa asiasta?\n\n-- En, hitto vieköön, en puhunut. Tällaista herkkupalaa ei jaeta toisen\nkanssa.\n\n-- Tiedättekö aivan varmaan, ettette ole maininnut suunnitelmastanne\nkenellekään ihmiselle?\n\n-- Aivan varmasti.\n\n-- Hyvä, tulitteko ikkunasta sisään?\n\n-- Tulin. Ja tein tuolla sisällä hienoa jälkeä, siitä voitte olla\nvarma. Katsokaa itse. Ei yhtään laatikkoa ole turmeltu. Mutta olettepa\nte kunnon mies, kun pidätte sellaisia lukkoja, joita on niin perin\nhelppo avata. Niin monella muulla on tuo uudenaikainen jox-lukko, josta\nei ole mihinkään. Läpihän on päästävä joka tapauksessa ja silloin ei\ntarvitse pilata huonekaluja. Miten ihastuinkaan kaikista niistä\nkauniista pikku esineistä, jotka sain käsiini. Säntilleen sellaisia\npieniä uudenaikaisia kauniita kapineita, jotka on helppo muuttaa\nrahaksi. Hitto vieköön, taskuni olivat aivan pullollaan. Jos olisin\nollut viisas, olisin mennyt sen tempun jälkeen, mutta tulin sitten\ntietysti ajatelleeksi pöytähopeita. Ajattelin, että niin hyvin\njärjestetyssä ja hienossa pikku talossa täytyy olla pöytähopeatakin. Ja\nniin menin tuonne sisään. Olin juuri kaapilla ja selailin laatikoita,\nkun se toinen kävi kimppuuni. Luulin häntä tietysti talon herraksi ja\najattelin: \"Kas, nyt on tosi kysymyksessä.\" Eihän oikein halua tulla\nlukkojen taakse, kun on juuri sieltä päässyt. Täytyi siis ensin\nkamppailla. Jos ihmiset vain osaisivat pysyä alallaan ja antaa meidän\nmurtovarkaiden työskennellä rauhassa, niin ei tässä maailmassa\nsurmattaisi niin paljon ihmisiä. Nousin siis hyökätäkseni suoraa päätä\nmiehen kimppuun, mutta herra paratkoon. (Hän värisi vielä\najatellessaankin ja väänteli käsiään.) En, piru vie, ymmärrä miten\nkaikki kävi, mutta yht'äkkiä makasin lattialla, päässäni humisi, ja hän\noli päälläni. Hänet teidän pitäisi saada käsiinne, se olisi saalis\npoliisille. Tuossa tuokiossa olin sidottu ja hän pani tuon kauhean\nesineen sauhuni! Sitten hän veti taskuistani kaikki varastamani korut.\nKoko aikana hän ei virkkanut sanaakaan. Hän teki hienoa työtä,\nkunnioitan häntä. Esinettä toisensa jälkeen hän katsoi valoa vasten,\nkatsoi tutkivasti kuin lääkäri lääkepullojaan. Sitten hän pani kaikki\nomaan taskuunsa. Oli surkeata maata sidottuna ja sietää kaikki.\nSitäpaitsi olin tukehtumaisillani. Kun hän oli valmis, potkaisi hän\nminua, tunnen sen vieläkin, ja sitten hän sanoi minulle: \"Nyt makaat\nhiljaa, mokoma sika\". Niin hienoja sanoja hän osasi käyttää. Sitten hän\nmeni tiehensä. Nyt hän menee poliisia hakemaan, ajattelin, ja seikkailu\non lopussa, poika parka. En voinut tehdä muuta kuin mukautua\nkohtalooni. Olin iloinen, etten ollut ennättänyt lyödä häntä\nkuoliaaksi, sillä silloin olisi edessäni ollut toinen leikki, kun\njouduin kiinni. Mutta hetken kuluttua kuulin ääniä viereisestä\nhuoneesta. Silloin te olitte tullut. Makasin aivan hiljaa inhottavan\nkapulan vaipuessa yhä syvemmälle ja syvemmälle kurkkuuni, ja koska\nluulin tukehtuvani, arvelin olevan parasta yrittää huutaa. Mutta\nkurkustani heltisi vain kummallisia ääniä. En ole milloinkaan ilmaissut\najatuksiani sillä tavalla. Häiritsinkö?\n\nRist nousi äkkiä revolveri kädessä. Murtovaras nousi myöskin ja koetti\nsuojata itseään käsillään.\n\n-- Älkää ampuko, hän pyysi. En ole tehnyt mitään.\n\n-- Hiljaa! jyrisi Rist.\n\nHän kuunteli. Kaukaisten ihmisäänien kaiku tunkeutui hänen korviinsa.\nSitten hän kuuli läheneviä askeleita. Puutarhaan oli tullut ihmisiä.\n\n-- Menkää kauemmaksi, sanoi hän ja osoitti revolverilla.\n\nMurtovaras siirtyi hitaasti. Hän tuijotti Ristiin ihmeissään.\n\n-- Kolmas, mutisi hän, kolmas tulee nyt. Silloin ette te ehkä olekaan\ntalon herra. Meitä on useita liikkeellä tänä iltana.\n\nRist sai hänet lopulta sijoitetuksi siten, ettei hänen tarvinnut olla\nselin häneen kääntyessään uusien tulokkaiden puoleen. Äänet ja askeleet\nkuuluivat jo selvemmin. Tulijat eivät ilmeisesti halunneet salata\nitseään. Pian kuului puhetta ja askeleita eteisestä. Rist asettui\nkynnykselle molempien huoneiden väliin. Ovi avautui ja sisälle astui\nsivilipukuinen herra sekä univormupukuinen poliisikonstaapeli.\nSivilipukuinen säpsähti nähdessään Ristin revolveri kädessä.\n\n-- Täällähän näyttää vakavalta, sanoi hän. Tulemmeko ajoissa?\n\nRist heitti revolverin pöydälle.\n\n-- Tekö se olette, Fristrup, hän sanoi. Kuinka ihmeessä te olette\ntäällä?\n\nFristrup oli paksu ja punertava juutinmaalainen, hän oli reipas ja\nnauroi kaikuvasti. Hän oli Hellerupin osastoon kuuluva poliisiupseeri\nja yksi niitä harvoja toimivia poliiseja, jotka lähemmin tunsivat\nRistin.\n\n-- Tulemme tietysti senvuoksi, hän sanoi, että olette lähettänyt\nhakemaan meitä.\n\nFristrup huomasi nyt murtovarkaan, joka seisoi ja katsella mulkoili\nnurkassa.\n\n-- Kas, tuossahan on veijari, hän sanoi. Huomaanpa hänet vanhaksi\ntutuksi. Vapaus ei käynyt pitkäaikaiseksi tällä kertaa.\n\nHän katseli solmuja rikoksellisen ranteissa. Hienoa työtä, hän sanoi.\nOsaatte senkin taidon, Rist. Olette ihmeellinen.\n\nSitten hän katseli amerikkalaisen pöydälle asettamia esineitä. Hän\nnosti säihkyvän koristeen valoa vasten.\n\n-- Tämä on juuri se, joka ei ole oikea, hän sanoi.\n\n-- Tämä, joka ei ole oikea, toisti Rist koneellisesti.\n\nFristrup katsoi häneen.\n\n-- Ei, nyt olette liian kummallinen, huudahti hän kärsimättömästi.\nÄlkää tekeytykö tyhmäksi sellaiselle miehelle, joka tuntee teidät.\nMinun piti sanoa terveisiä ja sanoa, ettei tämä koriste ole oikea. Hän\nsanoi unohtaneensa sanoa sen itse.\n\n-- Kuka? kysyi Rist.\n\n-- Ystävänne tietysti, hän, joka tuli poliisiasemalle hetki sitten ja\nkertoi teidän istuvan täällä ja vartioivan murtovarasta.\n\n-- Ymmärränkö teidät oikein? kysyi Rist ihmeissään. Onko tuo\namerikkalainen hetki sitten ollut luonanne?\n\n-- On, kuulettehan sen.\n\n-- Itse poliisiasemallako?\n\n-- Mutta mikä teidän on, ihminen? Totta kai tiedätte sen?\n\n-- Kuulkaahan, rakas ystävä, sanoi Rist, haluatteko saada lasin\nkonjakkia? Tunnen kurkkuni kumman kuivaksi.\n\n-- Näyttääpä todella siltä kuin tarvitsisitte sitä, vastasi Fristrup,\nja juon kernaasti lasin kanssanne.\n\n\n\n\nXIX\n\nPANKKIIRI\n\n\nEnevold Rist heräsi kahdeksan aikaan seuraavana aamuna rauhallisen ja\nvahvistavan unen jälkeen. Hän makasi hetkisen ja kuunteli ja ajatteli\nyön tapahtumia. Hän kuuli vanhan siistijättären hääräävän keittiössä.\nOli taas säteilevän kirkas ja lämmin päivä. Tuuli humisi puiden\nlatvoissa kattojen yllä, ja verhot avoimessa ikkunassa lepattivat kuin\npurjeet.\n\nMalene, vanha palvelijatar, tuli sisälle kahvitarjottimineen ja antoi\nsamalla hänelle sähkösanoman. Se oli Sune Arvidsonilta.\n\n\"Matkustan pois tänään päivällä\", oli siinä. \"Haluan sitä ennen jutella\nkanssanne\".\n\nProfessori ei maininnut mitään matkan syystä, aiheuttivatko sen\nyksityisasiat vai murhajuttu. Ehkä hän tuntee hermojensa kärsivän tästä\nikuisesta ratkaisemattomasta arvoituksesta ja tahtoo levätä, ajatteli\nRist.\n\nYön tapahtumat risteilivät vielä hänen päässään. Koko käytettävissä\noleva poliisivoima oli mobilisoitu ja seutu etsitty kauttaaltaan. Rist\noli vielä kuulevinaan polkupyöräilijäin kilistellen hajoavan teille.\nSäteilevän kaunis kesäaamu oli karkoittanut pimeän puista sekä\npaljastanut maat ja tiet. Mutta rikoksellisesta ei näkynyt jälkeäkään\nmissään.\n\nYön tapahtumiin oli liittynyt eräs seikka, joka kerta toisensa jälkeen\noli pyörinyt Ristin ajatuksissa. Hellerupin poliisiasemalle tullut mies\nei laisinkaan ollut tuon arpiposkisen amerikkalaisen näköinen. Hän oli\nmieluummin muistuttanut tuota salaperäistä miestä leveälierisine\ntaiteilijanhattuineen, miestä, joka edellisenä yönä oli tullut Milden\nasunnosta. Ristin laskujen mukaan ei voinut olla kulunut puolta tuntia\nkauemmin amerikkalaisen paosta Ristin talosta hänen käyntiinsä\npoliisiasemalla. Jos otti huomioon matkan, niin miehellä oli ollut vain\nmuutamia minuutteja aikaa naamioimiseen. Hänellä täytyi siis olla\nolinpaikka jossain lähellä. Rist ei hetkeäkään epäillyt, etteikö mies\nollut sama henkilö.\n\nSeutua tutkittaessa oli kiinniotettua murtovarasta kuulusteltu\npoliisiasemalla. Poliisi totesi hänet vanhaksi tuttavaksi. Kaikesta\npäättäen hänellä ei ollut tuossa kaameassa murhajutussa muuta\ntekemistä, kuin että hän aivan tilapäisesti oli joutunut sivuamaan\nsitä. Hän oli mitätön henkilö suuresta myllertävästä rikoksellisten\nmaailmasta. Murtautuessaan Ristin huvilaan hän kohtalon oikusta oli\njoutunut suuren murhajutun pyörään, pyörän hampaat olivat tarttuneet\nhäneen ja pyöräyttäneet häntä ympäri muutaman yöllisen hetken ajan ja\nsenjälkeen taas sinkauttaneet syrjään.\n\nRist ei kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä kummallista sattumaa,\njoka sai amerikkalaisen törmäämään yhteen murtovarkaan kanssa, juuri\nkun hänen itsensä piti tehdä tuo valonarka vierailunsa huvilaan. Se oli\nkerta kaikkiaan sattuma, mutta tavaton sattuma. Näytti kuin olisi taas\nsattunut niin kummallisesti, että yksinkertaisempi ja alemmalla tasolla\noleva rikollistyyppi tälläkin kerralla olisi raivannut tietä toiselle,\ntärkeämmälle. Mutta Enevold Rist oli kuitenkin täysin varma siitä,\nettei murtovarkaalla ollut aavistustakaan amerikkalaisen olemassaolosta\neikä mies ollut missään yhteydessä hänen kanssaan. Rist oli huomannut\nsen kuulustelusta. Murtovaras oli liiaksi yksinkertainen ja hajanainen\nosatakseen teeskennellä.\n\nMutta kun Rist koetti saada selvää amerikkalaisen käynnin\ntarkoituksesta, joutuivat hänen ajatuksensa täydelliseen sekamelskaan.\nEtsikö hän jotain poliisin huvilasta? Oliko hänen aikomuksensa ollut\nmurhata Rist? Miksi hän ei siinä tapauksessa ollut tehnyt niin?\nHänellähän oli enemmän kuin tunnin ajan ollut tilaisuus siihen. Vai\noliko hänen aikomuksensa todellakin koettaa vakuuttaa Ristille, että\nasia pitäisi pysäyttää vangittuun Knud-Aage Hanseniin, ettei pitäisi\nyrittää tutkia edelleen? Siinä tapauksessa amerikkalainen oli tehnyt\nnaivin väärän laskelman, sillä tuon kummallisen yöllisen kohtauksen\njälkeen Rist oli vasta oikein saanut halun perusteellisesti syventyä\ntuohon salaperäiseen labyrinttiin. Ei, se ei voinut olla tarkoituksena.\nSilloin ei tullut neuvoksi muu kuin uskoa amerikkalaisen sanoja, että\nhän oli esiintynyt näin tavattomalla tavalla hankkiakseen itselleen\nhetkiseksi jännittävää mielenliikutusta, jota ei monelle ole suotu --\nepätoivoisen uhkapelin, hirmuisen ja nurinkurisen leikin kuolemalla ja\nperikadolla. Kun Rist ajatteli tuota yöllistä hetkeä, väikkyi se hänen\nmielessään ikäänkuin epätodellisena -- hiljaisuus ja mietiskelevä\npimeys talon ympärillä, laiha, valkea käsi kiilloitetulla pöydällä,\nvalppaat linnunsilmät kasvojen varjomaisissa piirteissä, ja koko tämä\nkuva unentapaisesti kietoutuneena murhan veriseen kaameuteen...\nEnevold Rist toivoi hartaasti, että saisi tavata uudelleen tuon\narvoituksellisen ihmisen, mutta hän käsitti kuitenkin tämän miehen\nesiintymisen näyttämöllä merkitsevän vaaran ennettä.\n\nKello yksitoista Rist tapasi Sune Arvidsonin. Selostettuaan yön\ntapaukset hän sai professorilta amerikkalaisen käynnin tarkoituksesta\nuuden ajatuksen, jota hän ei ennen ollut huomannut. Arvidson oli niin\nhuomattavasti muuttunut, että hän heidän erottuaan kauan askarrutti\nRistin ajatuksia. Jo portaissa matkalla professorin asuntoon poliisilla\noli muun muassa kohtaus, joka ensi hetkessä tuntui hänestä\nsatunnaiselta, mutta joka tuonnempana sukelsi esiin hänen muististaan\ntoisten tapahtumien valaisemana.\n\nRist ei milloinkaan kulkenut tätä vanhaa hienoa porraskäytävää\najattelematta murhayötä. Hän oli näkevinään murhaajan tulevan ovesta ja\nkulkevan maton peittämiä portaita alas nojautuen leikkauksilla\nkoristettuun mahonkiseen kaidepuuhun. Miten luonnottomilta ja kieroilta\nnämä veriset muistot tuntuivat hänestä tässä hiljaisessa ympäristössä.\nHienoja tomuhiukkasia parveili auringon juovassa, joka siivilöityi\nporraskäytävän ikkunan läpi. Kuparilaatassa ovella loisti vielä\nmurhatun nimi -- Milde, Hovijahtimestari.\n\nJuuri kun Rist kulki tämän oven ohi näiden moninaisten muistojen\nvallassa, kuuli hän yläpuolella sijaitsevan huoneiston oven sulkeutuvan\nja avautuvan, senjälkeen tulivat raskaat askeleet hiljaa portaita alas.\nJoku oli tullut professori Sune Arvidsonin huoneistosta. Ohikulkiessaan\nhän tunsi heti tulijan. Se oli pankinjohtaja Guggenheim. Koko\nkaupunkihan tunsi tämän kumaraisen raskaan olennon harmaankalpeine\nkasvoineen ja läähättävine hengityksineen. Guggenheim tuijotti\nohikulkiessaan Ristiin, avasi kaksi suurta mustaa silmäänsä ja tuijotti\nmutta ilman uteliaisuutta. Rist ei oikeastaan tiennyt, miksi hän, Rist,\nsamassa otti kellonsa ja katsoi sitä. Yksitoista.\n\n-- Tämähän on kesken kiireisintä liikeaikaa, hän ajatteli. Tuolla\nkaupungissa miljoonat odottavat liikekäyttöä ja hän oleskelee täällä\nsyrjäisellä kadulla, mies, joka on kaiken etunenässä, finanssipohatta,\njonka astmainen hengitys antaa merkin omaisuuksien kasvamiselle tai\nsuistumiselle. Käynnillä täytyy silloin olla aivan erikoinen tarkoitus.\n\nRist tapasi, kuten sanottu, Arvidsonin aivan muuttuneena. Nyt hän oli\njuuri sellainen, jollaisena Rist oli hänet nähnyt työssään\nsairashuoneella kamppailemassa ihmiselämästä. Tuo hermostunut\nmietiskeleminen ja neuvoton ilme, jotka viimeisten viikkojen aikana\nolivat häntä rumentaneet, olivat nyt hävinneet ja tarmokas\nrauhallisuus oli astunut tilalle. Professori lopetteli parast'aikaa\nmatkavalmistuksiaan. Matkalaukku oli lattialla valmiiksi pakattuna, sen\npäällä oli sadetakki ja kantohihnat.\n\n-- Kauaksiko? kysyi Rist.\n\n-- Matkustan Fyeniin tänään, vastasi professori.\n\n-- Yksinkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Aiotte käydä Marielundissa, murhatun maatilalla?\n\n-- En oikeastaan, mutta aion oleskella muutamia päiviä naapurissa,\nmutta sitä ei kukaan saa tietää.\n\n-- Ymmärrän, vastasi Rist, ja tehden liikkeen ovea kohti hän lisäsi:\n\n-- Mitä hän haki täältä?\n\n-- Guggenheimkö, vastasi professori ja rypisti otsaansa. (Kysymys ei\ntuntunut miellyttävän häntä.) Hän kävi yksityisasioilla.\n\n-- Silloin sen on täytynyt olla hyvin tärkeä asia, huomautti Rist,\nkoska hän tekee tällaisen käynnin keskellä liikeaikaa. Eikö tuo\nGuggenheim ollut Milden hyvä ystävä?\n\n-- En ole vielä kenenkään kuullut voivan nimittää itseään Guggenheimin\nystäväksi. Milde tunsi hänet hyvin hyvästi. Hän kuului siihen\nGuggenheimin tuttavien joukkoon, mikä tämän mielestä oli miellyttävä.\n\n-- Guggenheimhän juuri tuli kanssanne murhan jälkeisenä aamuna? Hänhän\nnäki myös kuolleen tuolissa.\n\n-- Kyllä, siksi että kuljimme tilapäisesti samaa matkaa sinä aamuna.\nPankkiiri toi minut autollaan tänne.\n\n-- Ja Guggenheimhän maksoi Mildelle nuo satatuhatta Englannin puntaa\npäivää aikaisemmin?\n\n-- Guggenheimin pankki juuri, vastasi professori.\n\nRist seisoi hetkisen ja mietti, sitten hän kysyi:\n\n-- Oliko Guggenheimin käynti missään yhteydessä murhan kanssa?\n\n-- Sanoinhan, vastasi professori, että Guggenheim on käynyt luonani\nyksityisen asian vuoksi. Mutta nyt ette saa enempää kysellä. Teidän on\nmuistettava, että olen lääkäri.\n\n-- Mutta minulla on kerrottavaa teille, sanoi Rist. Olen yöllä puhunut\nmurhaajan kanssa.\n\nProfessori katsoi vaieten poliisiin näyttämättä vähintäkään\nhämmästyksen merkkiä.\n\n\n\n\nXX\n\nPROFESSORIN AJATUS\n\n\nRist selosti yön tapahtumat. Professori kuunteli tarkkaavaisesti. Hän\nnäytti koko ajan laskevan jotain tai vertailevan poliisin kertomusta ja\neräitä omia kokemuksiaan. Rist kertoi seikkailun tapansa mukaan mitä\nvälinpitämättömimmällä tavalla. Se ei kuulostanut enää erikoisen\nsuurelta elämykseltä, vaan tilapäiseltä tapahtumalta, jonka hän\nselosti. Ja raportti oli kuiva, kaavamainen ja tarkka, mutta Rist sai\nkuitenkin muutamalla hyvin esitetyllä pikku piirteellä kertomuksen\nvaikuttamaan elävältä. Lopetettuaan hän sytytti sikaarin. Hän tuntui\nhieman väsyneeltä.\n\n-- Iloitsin jo siitä, että saisin syödä aamiaista kanssanne tänään,\nsanoi hän, mutta koska te nyt matkustatte, on minun syötävä yksin.\nSanokaahan mitä pidätte seikkailusta?\n\nProfessori väisti kysymyksen esittämällä toisen.\n\n-- Minua huvittaisi tietää, sanoi hän, mihin aikaan tulitte kotiin\nhuvilaanne.\n\n-- Aivan minuutilleen en osaa sanoa, mutta tiedän varmaan sen\ntapahtuneen yhden tienoissa.\n\n-- Ja silloin rikoksellisen on jo täytynyt olla ollut tulossa jonkun\naikaa.\n\n-- Niin, tietysti. Hänhän oli ennättänyt selvitellä jutun murtovarkaan\nkanssa.\n\n-- Luuletteko tuon jutun vieneen aikaa noin parikymmentä minuuttia?\nkysyi professori.\n\n-- Koska tämä herra on kysymyksessä, vastasi Rist, voimme otaksua,\nettei hän tarvinnut pitempää aikaa.\n\n-- Siis hän on ollut huvilassa puoli yhden aikaan. Kun tulin kotiin\neilen illalla, katsoin kelloa. Se oli viittätoista vailla kaksitoista.\n\nRist levitti silmänsä.\n\n-- Kun tulitte tänne Annan aukiolle, oli kello viittätoista vailla\nkaksitoista, sanoi hän ihmeissään. Mitä ihmettä sillä on tekemistä sen\nasian kanssa, että murhaaja tunkeutui Strandvejen varrella olevaan\ntalooni tuntia myöhemmin?\n\nProfessori ei ollut tietääkseenkään toisen tekemistä muistutuksista,\nvaan jatkoi häiritsemättä omien ajatustensa kehittämistä.\n\n-- Torben Milden täytyi tulla hotelliinsa suunnilleen samaan aikaan ja\ntaidekauppias Lorenzo Henglerin muutamaa minuuttia myöhemmin, koska\nhänellä on hieman pitempi matka.\n\nSitten professori lisäsi mietteissään:\n\n-- Mutta sehän on mahdotonta.\n\nEnevold Rist istui ja tuijotti tylsänä savupilviin.\n\n-- En vieläkään ymmärrä, mitä nämä ajanmääräykset merkitsevät, sanoi\nhän. Ehkä myöskin teillä, hyvä professori, on ollut ilo tavata\nystävämme murhaaja.\n\n-- Ei, vastasi professori puoleksi muissa mietteissä.\n\n-- Ette ole myöskään tavannut Torbenia tai taidekauppiasta?\n\n-- En heitäkään.\n\n-- Ajattelette ehkä jotain aivan muuta, kuin sitä, mitä tässä teille\nkerroin?\n\n-- En varmastikaan, päinvastoin, vastasi professori. Ilmoituksenne on\nollut minulle erittäin mielenkiintoinen.\n\nPoliisi hymyili.\n\n-- Miten kohteliaasti te puhutte, sanoi hän ivallisesti. Aivan kuin\nolisitte jossain salongissa. Lausutte ajatuksenne moitteettomasti,\nherra professori.\n\n-- Koetan vain yhdistää ilmoituksenne johonkin muuhun, selitti\nprofessori.\n\n-- Olette mahdollisesti saanut jonkun ajatuksen, ajatuksen, joka\nvalaisee asiaa aivan uudelta puolelta?\n\n-- Ehkäpä olen.\n\n-- Ja tämän ajatuksen saitte ehkä eilen illalla kahdentoista aikaan?\n\n-- Sanokaamme niin.\n\n-- Suvaitsetteko ilmaista tuon ajatuksen.\n\n-- En, vastasi professori, en voi vielä sanoa sitä teille. Olen saanut\nerään ajatuksen, mielijohteen ehkä paremmin sanoen. Se ei ole\nsukeltanut esiin laskelmissani minkään uuden tapauksen johdosta, vaan\naivan sattumalta. Ja ennenkuin uskallan ilmaista sitä kenellekään,\ntäytyy minun ensin koetella tätä ajatusta, koettaa asettaa se yhteyteen\neräiden todellisuusseikkojen kanssa.\n\n-- Tämä ajatus on siis hyvin kummallinen?\n\n-- Se on uskomaton, vastasi professori hymyillen.\n\n-- Ja nyt matkustatte Marielundiin tämän uuden olettamuksen vuoksi?\n\n-- Niin.\n\n-- Missä asutte siellä? kysyi Rist.\n\n-- Jahtimestarin luona, vastasi Arvidson. Hän on vanha ystäväni.\n\nHän kirjoitti kiireesti muutaman sanan käyntikortille.\n\n-- Tässä on hänen osoitteensa, hän sanoi. Kun sähkötätte, niin\nsähköttäkää jahtimestarille eikä minulle.\n\n-- Luuletteko siis tapahtuvan jotakin, joka tekee sähköttämisen\ntarpeelliseksi?\n\n-- Luulen, ja tulette itse ymmärtämään, milloin on tarpeellista\nlähettää minulle tietoja mitä kiireimmiten.\n\n-- Tietääkö Torben Milde mitään matkastanne?\n\nProfessori hätkähti.\n\n-- Se olisi onnettomuus, sanoi hän.\n\nEnevold Rist katseli hetkisen professoria tutkivasti ja vakavasti.\n\n-- Hyvä, sanoi hän, _kun Torben Mildelle tapahtuu jotakin, sähkötän\nminä_.\n\nArvidson ei vastannut.\n\n-- Onko Torben matkustanut?\n\n-- On, hän matkusti Ruotsiin kello yhdeksän aamulla. Taidekauppias\nHengler saattoi hänet laivalle.\n\n-- Mistä sen tiedätte? kysyi Rist.\n\n-- Olen saanut tietää sen hotellista, vastasi professori. Minulle oli\nhyvin tärkeätä tietää se.\n\nAlhaalla kadulla toitotti auton torvi. Professori katsoi kelloaan.\n\n-- Se on tilaamani auto, hän sanoi, minun on aika lähteä.\n\n-- Sallikaa minun tehdä vielä eräs kysymys, sanoi Rist noustessaan.\nOlen koettanut löytää tarkoituksen murhaajan yölliselle käynnille\nluonani, mutta en voi keksiä mitään hyväksyttävää syytä. Hän ei tullut\nvarastamaan...\n\n-- Ei.\n\n-- Eikä murhaamaan minua.\n\n-- Ei, ei sitäkään, sillä silloin hän olisi sen tehnyt.\n\n-- Eikä myöskään sekottaakseen tutkimuksia.\n\n-- Ei, sillä se ei olisi hänelle onnistunut.\n\n-- Silloin ei ole muuta jäljellä kuin se uskomattomuus, että hän on\ntullut yksinomaan elääkseen tunnelman, jännittävän vaihtelun hetken\nyksitoikkoisessa elämässä.\n\n-- _Uskotteko_ todella niin, kysyi professori.\n\n-- Minun on vaikea uskoa, vastasi Rist.\n\nProfessori jatkoi:\n\n-- Teidän on otettava huomioon, että olemme tekemisissä erinomaisen\novelan roiston, sydämettömän ja kylmästi laskevan ihmisen kanssa, joka\nei vähääkään häikäile. Hän on varmaan taituri alallaan ja harjoittaa\nrikollisuuden tiedettä puhtaasti tieteellisellä tavalla. Mutta\nsellaisen yöllisen retken luoksenne on täytynyt joka tapauksessa olla\nhäneltä hyvin uskallettua. Hän on todella asettanut henkensä alttiiksi.\nNiin paljon hän ei olisi uskaltanut, ellei olisi ollut mitään\nvoitettavana. Voitte olla varma siitä, että hänen käynnillään on ollut\njokin hyötytarkoitus.\n\n-- Mutta, herran nimessä, _mikä_ hyötytarkoitus?\n\n-- Murhaajalle on esimerkiksi voinut olla tärkeätä, että hän juuri\npuoli yhden ja kahden välillä yöllä on oleskellut teidän talossanne.\n\n-- Tarkoitatteko, että hän on halunnut näyttäytyä määrätyllä\nkellonlyönnillä määrätyssä paikassa?\n\n-- Kyllä, sillä hänenhän on ollut mahdotonta olla samaan aikaan aivan\ntoisaalla.\n\n-- Alan uudelleen ajatella teidän aikalaskelmianne, alkoi Rist -- Mutta\nauton uudistettu toitotus keskeytti hänet, ja professori ojensi hänelle\nkätensä hyvästiksi.\n\n... Ei kukaan osannut kuljeskella joutilaana siten kuin Enevold Rist,\nkun hän oikein oli sillä tuulella. Hän ikäänkuin täytti ajan ja\nkaupungin ja ympäristönsä toimettomuudellaan. Sellaisina aikoina kaikki\noli hänen ympärillään hiljaista, ei mitään tapahtunut, tunnit\nlaahautuivat eteenpäin tyhjinä. Juuri tänä päivänä hän näytti\nhalukkaalta sellaiseen haaveiluun. Hän tuntui ikäänkuin äkkiä\nharmistuneen siitä, että oli liian kauan ollut toiminnassa. Hänen\ntäytyi taas näyttää kaupungille oikeat kasvonsa. Hän ei osoittanut\nsuurenmoista toimettomuuttaan lojumalla sohvalla tai riippumatossa,\nvaan näyttäytymällä kaikkialla, missä toisilla oli jotakin\ntoimitettavaa, missä väiteltiin, tanssittiin, puheltiin tai tehtiin\nmitä muuta tahansa. Hän ilmaisi huolella viljellyn velttoutensa\nlevittämällä ympärilleen sanomatonta kyllästymistä.\n\nKun hän vihdoin iltapuoleen oli vinosti paistavan auringon lempeässä\nvalaistuksessa Kongens Nytorvilla ja ajatteli mennyttä päivää ja\nkaikkea sitä mieliharmia, minkä hän läsnäolollaan ja esiintymisellään\noli valmistanut ympäristölleen, tuntui hänestä taas äkkiä aivan\nvarmalta, että murhaaja oleskeli yhä edelleen tässä suuressa, kauniissa\nja kummallisessa kaupungissa, jonka katuja hän juuri oli kuljeskellut\nverkalleen ja oikullisesti. Tämä vaarallinen yksinäinen ihminen eli ja\nvaikutti täällä; ehkä hän taasen tänään ihmisjoukkoon piiloutuneena oli\ntuijottanut häneen. Ristillä ei ollut nyt mitään tietoa hänestä.\nMurhaaja ei ollut jättänyt jälkeensä mitään merkkiä mentyään hänen\nluotaan edellisenä yönä. Rist käsitti, ettei häntä kannattanut etsiä\ntulevista tapahtumista. Häntä täytyi etsiä takaapäin löytääkseen\nkiinnekohdan. Ja sitten hän ajatteli uudelleen kauhean tapahtuman pala\npalalta, rengas renkaalta: murhan, poliisiaseman, Havanna-Katariinan.\nAsia alkaa oikeastaan tässä, ajatteli hän, sillä täällähän vangittu\nKnud-Aage ensimäisen kerran esiintyy amerikkalaisen seurassa.\n\nHän päättää taas käydä Havanna-Katariinan luona. Hän ei mennyt sinne\nvarsinaisesti tulosten toivossa vaan haluten liittää uuden nivelen\nvetelehtimiseensä. Hän vuokrasi auton ja lähti. Mutta odottamattomana\nhän näkyi olevan niin vähän tervetullut, että hänen täytyi asettaa\nkävelykeppinsä oven rakoon estääkseen ovea sulkeutumasta nenänsä\nedessä.\n\n\n\n\nXXI\n\nERÄS KOHTAUS\n\n\nKatariina avasi itse hänelle, mutta äärettömän varovasti, ikäänkuin\nolisi pelännyt murtovarkaita. Hän asettui heti keskelle ovea lujasti\naikoen olla päästämättä häntä sisälle. Hänen silmänsä säkenöivät. Juuri\nnämä etelämaalaiset syvät säihkyvät silmät olivat hankkineet\nKatariinalle varsinkin entisinä aikoina niin monta ihailijaa. Mutta nyt\noli aika pidellyt pahoin hänen huumoriaan. Mutta hän sai joka\ntapauksessa ottaa vastaan paljon vieraskäyntejä ja hän oli ymmärtänyt\nkohottaa asemaansa. Pitkien vuosien kuluessa hän oli ymmärtänyt\nkäyttää hyväkseen sitä seikkaa, että Kööpenhamina yhä oli huvinhaluinen\nsuurkaupunki, vaikka sen huveille oli asetettu rajoituksia. Hänellä\noli suuri huoneisto, jonka hieno sisustus pääasiallisesti tarkoitti\npäivänvalon sulkemista pois. Hänen kotinsa ei ollut ainoastaan\nkokous- vaan myöskin turvapaikka. Koko elämällä täällä oli\neräänlainen taiteellinen silaus, joka ei kuitenkaan saanut näyttää\nboheemimaiselta. Katariina, joka tuli raivoihinsa kuullessaan\nlisänimensä Havanna-Katariina, nimitti mielellään tätä kaikkea\n\"salongikseen\", mutta vanhojen tuttaviensa kesken hän varovasti vältti\ntätä rohkeata nimitystä. Sekä kööpenhaminalaiset että muukalaiset\nvoivat täällä tavata toisensa ja pitää kokouksiaan. Vieläpä\ndiplomaattimaailmassakin hänen \"salonkinsa\" oli sikäli tunnettu,\nmikäli se muistutti vastaavia laitoksia muissa maissa. Se toimi\nmonipuolisesti, salaperäisyyden verhoon kätkettynä, sillä viisas emäntä\nymmärsi salaperäisyyden vetovoiman. Kun miesten kesken puhuttiin\nerikoisen huomiotaherättävästä tapauksesta \"Havannassa\", ei sen\ntarvinnut merkitä mitään muuta kuin tuota pari kertaa sattunutta\ntapausta, että koko talo usean vuorokauden ajan oli ollut suljettuna,\nkoska joku peliseurue arvokkaita hyvintunnettuja liikemiehiä oli\nistunut ja antanut kullan virrata mielettömässä uhkapelissä. Katariinan\ntarjoilupöytä oli erinomainen.\n\n-- Et tule sisään, huusi hän Ristille, joka asetti keppinsä oven ja\nkynnyksen väliin.\n\n-- Tietysti tulen sisään, vastasi hän. Sinun täytyy antaa minulle lasi\nwhiskyä, Katariina, on mahdotonta juoda sitä törkyä, mitä kaupungilla\nsaa.\n\n-- Mutta minulla on tällä kertaa hyvin tärkeä konferenssi.\n\n-- Konferenssiko, sanoi hän, sepä hienoa. Päästähän vain minut juomaan\nwhiskyni. Mitä sinun diplomaattiset salaisuutesi minuun kuuluvat.\n\nKatariina tunsi pienen Ristin. Hän tiesi, että kun tämä oli\nitsepäisellä tuulella, ei hänelle voinut mitään. Hänet täytyi päästää\nsisään vaikka vastahakoisestikin. Enevold Rist kuului niihin hänen\nystäviinsä, joihin hän ei koskaan voinut oikein suuttua. Hän ihaili\ntämän laiskottelevaa elämäntapaa, hienoutta, hänen hulluja\npäähänpistojaan ja tiesi sitäpaitsi hänen olevan melko vaarattoman ja\nettä häneen voi luottaa. Mitään tarkempaa tietoa hänellä ei siis ollut\nmiehestä. Jos joku olisi tullut kertomaan Katariinalle, että Rist\nkuului salaiseen poliisijärjestöön, olisi hän nauranut täyttä kurkkua.\nKun Katariina nauroi aitoa luonnollista nauruaan, joka ihmeellisin\nmielleyhtymin johti ajatukset Antwerpenin satamaan, kulki väristys\npitkin elostelijoiden luita ja ytimiä.\n\nRist katsoi ympärilleen hallissa. Siellä oli hyvin ahdasta, sillä pieni\nhuone oli ahdettu täyteen mattoja, sohvia, pelipöytiä, toilettiesineitä\nja pölyisiä, suuriin maljakkoihin pantuja paperikukkia. Rist heitti\npois hattunsa ja keppinsä ja katsellessaan itseään eräästä peilistä hän\nkysyi Katariinalta:\n\n-- Etkö ole ollut yksinäinen loppuaikoina? Olen kuullut kerrottavan,\nettä ystäväsi on poissa.\n\n-- Täällä on kaikkea muuta kuin yksinäistä, vastasi Katariina tylysti.\n\n-- En tarkoita niin paljon ulkonaista kuin sisäistä yksinäisyyttä,\nsanoi hän pateettisesti.\n\n-- Oletko juovuksissa? kysyi Katariina.\n\nRist katseli kuvaansa peilissä. Päivän toimettomuus oli todella\nväsyttänyt häntä. Hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat.\nPeijakas, ajatteli hän, eipä juopuneen näytteleminen ole mikään huono\npäähänpisto. Ääneen hän sanoi: En todellakaan ole ylen juovuksissa,\nKatariina, hieman vain. Mutta minun täytyy saada jotain lisää juotavaa,\ntulen muuten sairaaksi.\n\nKatariina avasi täysin äänettömästi erään oven ja astui suureen\nhuoneeseen. Se saattoi olla entinen atelieri tai pianomakasiini, niin\nsuuri se oli. Se oli huolellisesti vaikkei erikoisen maukkaasti\njärjestetty asuinhuoneeksi. Soikean muotonsa vuoksi se muistutti\nmattojen peittämää vaunua. Ikkunat olivat ennen kaikkea huolellisesti\npeitetyt, mutta myöskin seiniä verhosivat paksut tummat matot. Syviä\nmukavia nojatuoleja oli sijoitettu pitkin lattiaa. Yhdessä kulmassa oli\nflyygeli. Kaikkialla oli varjostimilla varustettuja lamppuja. Täällä\ntäytyi käyttää sähköä keskellä valoisaa päivääkin.\n\nKun Enevold Rist tuli tähän suureen huoneeseen, nousi eräs herra ja\ntarttui hattuunsa ja kävelykeppiinsä, jotka hän oli asettanut\nlähimmälle pöydälle.\n\nHän oli taidekauppias Lorenzo Hengler.\n\nTapaaminen tuntui olevan odottamaton. Molemmat miehet jäivät seisomaan\nja katselivat toisiaan sekä tervehtivät epävarmasti. Katariina päätteli\nsiitä heidän olevan tuttuja eikä esitellyt heitä. Risthän tiesi hyvin\nhyvästi, kuka taidekauppias oli, mutta hän ei tiennyt, tunsiko tämä\nhäntä. Äkkiä Rist muisti, että hänen piti näytellä juopunutta. Hän\nsovittautui ihastuksella tilanteeseen, sillä juopuneellehan on kaikki\nsallittua. Hän lähestyi siis taidekauppiasta tuolla jäykällä\nsydämellisyydellä, joka on ominaista juopuneille henkilöille, jotka\nvielä ovat sillä asteella, että koettavat näytellä selvää.\n\n-- Hän on aivan humalassa, sanoi Katariina avomielisesti, mutta muuten\nhän on oikein kiltti.\n\nRist loi häneen moittivan ja samean katseen ja ojensi taidekauppiaalle\nkätensä. Hengler tarttui siihen epäröiden. Rist pusersi hänen kättään\nliioitellun sydämellisesti ikäänkuin olisi löytänyt vanhan ystävän.\nSitten hän sanoi nimensä, joka kuulosti jotensakin kuin \"Zst\" eikä\nodottanut toisen vastausta. Taidekauppias hymyili. Mutta näytti siltä\nkuin hän olisi mieluimmin mennyt.\n\n-- Teidän on juotava lasi whiskyä kanssani, sanoi Rist itsepintaisesti.\nVakuutan, ettette saa tämän veroista whiskyä koko kaupungista. Vanhat\njalot tavarat ovat kauan sitten juodut, mutta Katariina on aina\nymmärtänyt vanhojen ystäviensä maun. Kahdeksankanttinen pullo siis,\nhyvä ystävätär.\n\nWhisky tuli pöytään. Taidekauppias yhtyi puoleksi vastahakoisesti\nleikkiin; kohtaus tuntui kyllä huvittavan häntä ja hän näytti\nuteliaalta näkemään, miten se päättyisi. Whisky oli sitäpaitsi\noivallista.\n\nHän joi pari kulausta ja vaihtoi Ristin kanssa muutaman\nvälinpitämättömän sanan. Mutta katsahdettuaan kelloon hän näki, ettei\nhänellä enää ollut paljon aikaa. Hän pyysi Katariinaa tilaamaan auton.\nHän sanoi lähtevänsä pienelle matkalle ja täytyvänsä sitä ennen\npistäytyä hotellissaan.\n\nMutta nyt Rist äkkiä muutti tapansa. Hän oli tähän asti ollut\nylenpalttisen ystävällinen muukalaista kohtaan ja näyttänyt selvästi\nolevansa ihastuksissaan tapaamisesta, mutta nyt, kun hänelle selvisi,\nettä keskustelu keskeytyisi, kävi hän ärtyiseksi ja suorastaan\nepämiellyttäväksi. Hänen täytyi tosiaan yksinäisinä hetkinään\ntarjoilupöydän ääressä olla tarkkaan tutkinut humalan salaperäistä\nolemusta. Juopunuthan on aina tyytymätön, kun hänen ympäristönsä\nkoettaa päästä juopottelusta ja juttelusta. Hän osoitti nyt juuri\ntuollaista tyytymättömyyttä. Hänen silmänsä kävivät ilkeiksi ja\nsynkiksi ja äkkiä hän kumartui taidekauppiaan puoleen.\n\n-- Mikä nimenne? hän kysyi.\n\nHengler vetäytyi hieman kauemmaksi.\n\n-- Mitä haluatte? sanoi Hengler. Mitä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan nimeänne, sanoi Rist. Mikä on nimenne?\n\n-- Luulin teidän tuntevan minut, sanoi taidekauppias. Hengler, lisäsi\nhän pidättyvästi.\n\n-- Hengler, toisti juopunut kerta toisensa jälkeen.\n\nÄkkiä hänelle näkyi valkenevan ja hän tuli taasen iloiseksi.\n\n-- Vai niin, siis olette taidekauppias, hän sanoi, tuo tunnettu\ntaidekauppias.\n\n-- Niin olen, vastasi Hengler.\n\nRist käänsi sähkölamppua niin että valo lankesi toisen kasvoille.\nHengler kesti hyvin rauhallisesti tämän hävyttömän valaistuksen. Rist\nkatseli häntä tarkkaavaisesti ja kun hän lopulta tuntui saavansa\ntarpeeksi hän sanoi:\n\n-- Vai niin, senkö näköinen olette? Sen melkein voi arvata.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi Hengler.\n\n-- Tarkoitan, ettette tietysti voinut olla toisen näköinen. Olette\naivan rikoksellisen näköinen.\n\n\n\n\nXXII\n\nPÄIHTYNYT\n\n\nHengler katsoi kärsimättömänä Katariinan jälkeen odottaen, että tämä\ntoisi hänelle tietoja autosta, mutta suhtautui muuten täysin hillitysti\nRistin karkeuksiin. Hän jäi paikalleen istumaan ikäänkuin ei mitään\nolisi tapahtunut.\n\n-- Olen ihmeissäni, hyvä herra, sanoi hän hymyillen.\n\nRist joi taas ja tuijotti lasin yli taidekauppiaaseen petollisin,\npahansuovin silmin.\n\n-- Huono taidekauppias on todennäköisesti kunniallinen mies, jatkoi\nRist, mutta hyvän taidekauppiaan on mahdotonta olla sellainen. Ja mitä\non sitten sanottava sellaisesta maailmankuulusta taidekauppiaasta kuin\nte? Käsitätte siis, että väitteeni on oikea. Näin sen sitäpaitsi hetki\nsitten, kun valaisin kasvojanne. Täydellinen rikollistyyppi.\n\nTaidekauppias vei käden suulleen ikäänkuin salatakseen haukottelua.\n\n-- Olen tosiaan hyvin ihmeissäni, sanoi hän.\n\n-- Sallikaahan minun kysyä, kuinka kauan olette oleskellut tässä\nmaassa?\n\n-- Tällä kerralla vain noin kuukauden ajan, vastasi taidekauppias\nystävällisesti ja kohteliaasti.\n\n-- Silloin olette varmaan matkustanut tänne jonkun varastetun taulun\nkanssa, sanoi Rist, ja otaksun, että teidän on onnistunut myödä se.\nMaailmassa on aina tarpeeksi tyhmiä ihmisiä, joita voi narrata\ntuollaisilla toimenpiteillä. Mikä taulu se on? Vai niin, ette vastaa.\nEtte tahdo ilmaista sitä. Ymmärrän sen hyvin. Taulu on joko oikea ja\nsiinä tapauksessa varastettu tai ellei taulu ole varastettu, on se\nväärennetty. Sellaisia ovat kuuluisat herrat taidekauppiaat.\n\n-- Ihmettelen suuresti, vastasi taidekauppias.\n\n-- Maljanne! Ja minne aiotte tänä iltana, hyvä herra? Sanotte\nlähtevänne pienelle matkalle. Lyönpä vetoa, että olette urkkinut\nselville jonkun vanhan perhekalleuden. Jokin ylhäinen perhe, jonka on\npakko myödä jokin vanhoista kalleuksistaan. Mutta tietysti salaa. Te\nolette siihen oikea mies. Varastetusta tavarasta ansaitsemallanne\nrahalla ostatte tuon ylhäisen lesken viimeisen arvoesineen häpeälliseen\npolkuhintaan. Sehän on suoranaista varkautta. Eikö niin?\n\n-- Ihmettelen yhä enemmän ja enemmän, vastasi Hengler, mutta olen\nsamalla ihastunut ajanvietteeseen autoa odottaessani.\n\nRist jatkoi herjauksiaan julkeasti.\n\n-- Sitten kuljetatte esineen varkain ulos maasta, sillä tietysti ette\nvoi sallia enempää valtion kuin kenenkään muunkaan pääsevän osalliseksi\nvoitosta. Sitten myötte esineen moninkertaisesta summasta ulkomailla.\nSallikaahan minun tehdä matkanne johdosta seuraava kysymys: \"Minkä\nTanskan maan kolkan aiotte nyt ryöstää?\"\n\nHengler nousi.\n\n-- Kuulen auton tulevan, sanoi hän, ja saan siis keskeyttää.\n\n-- Ihmettelette kaiketi yhä vieläkin? kysyi Rist poikamaisen karkeasti.\n\nSamassa tuli Katariina. Hän kuuli viimeiset sanat ja käsitti Ristin\nhankkivan riitaa. Hän kuiskasi tälle muutamia varoittavia sanoja, mutta\ntaidekauppiaan täysin tyyni esiintyminen rauhoitti hänet. Hengler\nhymyili niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Vieläpä hän puristi\nRistin kättä jäähyväisiksi ja lausui toivomuksen pikaisesta\ntapaamisesta.\n\n-- Toivotteko todella sitä? kysyi Rist.\n\n-- En vain tunne seuratavoissa itseäni täysin kotiutuneeksi tällä\nleveysasteella, sanoi hän, en ole ollut kyllin kauan maassa. Mutta\nluulen olevani luonnostani oppivainen ja ajan mukana se paranee.\nSilloin yhdessäolo tulee hauskemmaksi, kun keskusteluun ei oteta osaa\nvain yhdeltä taholta kuten nyt.\n\nTaidekauppiaan tarkoitus oli varmaan olla pilkallinen, vaikkei sitä\nvoinut huomata äänestä, joka oli koko ajan ollut ystävällinen.\nHän näytti lukevan toisen liioitellun käytöstavan alkoholin\nlaskuun. Hän tervehti vielä kerran emäntää ja meni. Rist käänsi\nmielenosoituksellisesti hänelle selkänsä ja istuutui sekoittamaan uutta\ntotia. Katariina päästi itse saksalaisen ovesta. Hän näytti olevan\nyksin tänään. Muuten hänen oli tapa pitää hallissa istumassa pientä\npunatukkaista ruotsalaista neitiä. Kun Katariina tuli takaisin, seisoi\nEnevold Rist erään peitetyn ikkunan ääressä. Hän oli työntänyt paksun\nkaihtimen syrjään ja tuijotti kadulle. Samassa kuului alhaalta auton\ntorven toitotus. Saksalaisen auto ajoi pois.\n\nKatariina oli huonolla tuulella.\n\n-- Sinä loukkasit häntä varmaan hirveästi, sanoi hän. Sinun on täytynyt\njuoda tavattoman paljon. Mitä hän on sinulle tehnyt?\n\n-- Ei yhtään mitään, vastasi Rist.\n\n-- Jos en tuntisi sinua niin hyvin, olisin luullut sinun tulleen\nhulluksi.\n\n-- Mustasukkaiseksiko? Sehän on ylevä ajatus, vastasi Rist. Kuinka\nkauan olet tuntenut hänet?\n\n-- En muista päivän päälle, mutta luullakseni noin viikon.\n\n-- Mitä hän halusi täältä tänä iltana?\n\n-- Luulen, että hän on peluri, vastasi Katariina, sillä hän tilasi\nminulta lauantaiksi pienen illallisen kello kahdeksitoista yöllä\nviidelle herralle. Tietäähän sen varmasti, mitä se merkitsee. Tietysti\npokeriseurue.\n\n-- Mainitsiko hän toisten herrojen nimet?\n\n-- Ei. Tiedäthän, etten koskaan kysy. Vaikka tunnen kylläkin useimmat,\nkun he tulevat.\n\nRist katsoi kelloaan.\n\n-- On aika nyt, hän mutisi. Nyt minun on soitettava.\n\nHän tuli hetken kuluttua takaisin. Hän antoi suuren salin ja muiden\nhuoneiden välisten ovien olla auki, sillä hän odotti vastausta\npuhelimitse. Katariina oli tarkannut häntä viimeisten hetkien aikana.\nHän näytti neuvottomalta.\n\n-- Mutta ethän ole lainkaan humalassa, sanoi hän.\n\n-- En tietenkään, vastasi Rist vakavasti.\n\n-- Olet koko ajan näytellyt komediaa.\n\n-- Aivan oikein, niin hyvin kuin olen osannut. Mutta se käy voimille.\n\n-- Mutta miksi tahdoit näyttäytyä sellaisena vieraalle herralle?\n\n-- Siksi, että tahdoin loukata häntä mahdollisimman karkealla tavalla,\nvastasi Rist. Selvä henkilö ei voi käyttää sellaisia sanoja kuin ne,\njoita hänelle juuri taritsin. Sitä varten täytyy olla joko hullu tai\npäihtynyt. Ja minusta oli luonnollisempaa näytellä päihtynyttä kuin\nhullua. Se rasittaa myös vähemmän.\n\n-- Mutta miksi tahdoit loukata häntä niin karkeasti? Tunnetko hänet?\n\n-- En tunne laisinkaan taidekauppias Hengleriä, vastasi poliisi. Mutta\nminua halutti sanoa hänelle: \"Te olette lurjus, hyvä herra.\" Olisi\nollut hauskaa nähdä, miten hän olisi suhtautunut sellaiseen puheeseen.\n\n-- Mutta onko hän sitten lurjus?\n\n-- Ei, ehkä ei, mistä minä tiedän.\n\n-- Miten sietämätön sinä olet, sanoi Katariina vihoissaan. Mitä hän\npiti puhuttelutavastasi?\n\n-- Sillä herralla on paljon mielenmalttia, vastasi Rist vältellen.\nHalusin sitäpaitsi saada selvän aivan toisesta asiasta. Tahdoin nähdä\nhänen kasvonsa voimakkaassa keinotekoisessa valaistuksessa. Selvä\nhenkilö ei voi mennä toisen luo lamppu kädessä ja sanoa: \"Anteeksi,\nhyvä herra, saanko valaista teitä?\" Juopunut henkilö voi hyvästi tehdä\nsen vaikuttamatta kummalliselta ja aiheuttamatta mitään aikaa hukkaavaa\nkohtausta.\n\n-- No, olitko tyytyväinen näkemääsi?\n\n-- Aika tyytyväinen, vastasi Enevold Rist, taidekauppias Hengler on\nnuorempi kuin mitä hän sanoo olevansa.\n\n-- Onko viimeisin ajanvietteesi kuljeskeleminen ympäri ja ihmisten\nvalaiseminen kasvoihin?\n\n-- Se on viimeinen harrastukseni kylläkin, vastasi Rist. Minusta on\ntullut kasvotieteilijä.\n\nSamassa puhelin soi. Rist meni vastaamaan. Sukeutui pari minuuttia\nkestävä keskustelu. Katariina, joka seisoi ja kuunteli uteliaana,\nsuuttui yhä enemmän, koska ei käsittänyt mitään. On suuri taito puhua\npuhelimessa siten, että tilapäiset kuuntelijat eivät ymmärrä, mistä on\nkysymys. Katariina käsitti vain, että oli kysymys jostakin matkasta ja\njostakin hotellista.\n\nKun Rist oli tullut puhelimesta, jäi hän vielä hetkeksi istumaan ja\npuhelemaan Katariinan kanssa.\n\nKesken kaiken Rist kysyi:\n\n-- Mitä sanoisit siitä, jos minua haluttaisi olla täällä peliseurueen\nmukana lauantaina?\n\n-- Onko välttämätöntä, että sinut nähdään.\n\n-- Ei, ei se ole välttämätöntä.\n\n-- Eikä sinun myöskään ole pakko olla juopunut?\n\n-- Ei, ei sitäkään.\n\n-- Silloin olet tietenkin tervetullut.\n\n-- Hyvä. Luultavasti emme näe sitä ennen, mutta saat varmasti kuulla\nminusta lauantaina. Tiedäthän, etten kernaasti anna minkäänlaisen\nvaihtelun livahtaa käsistäni tässä ikävässä kaupungissa. Nyt minun on\nkiiruhdettava. Minun on lähetettävä eräs sähkösanoma.\n\nRist repäisi lehden irti muistikirjastaan, ja hetken mietittyään hän\nkirjoitti:\n\n    \"Jahtimestari -- Marielund Fyen.\n\n    Hengler matkustaa illalla salaisesti Marielundiin.\n\n                                            Rist.\"\n\n\n\n\nXXIII\n\nJAHTIMESTARIN TALO\n\n\nJahtimestarin talo oli puolen tunnin matkan päässä itse Marielundin\nlinnasta. Kaunis pikku talo hyvinhoidettuine kauniine puutarhoineen oli\njoka puolelta metsän ympäröimä. Jahtimestarin talon yhdisti suureen\nmaantiehen niin tiheälehväinen käytävä, että oksat muodostivat katoksen\ntien yli. Paikkakunnan väestö käytti tätä käytävää mielellään\nkävelypaikkanaan. Aurinkoisina päivinä auringonsäteet leikkivät\nlehvistössä ihmeellistä värileikkiään ja linnunlaulu täytti ilman.\nKamariherra Milden metsät olivat kaikille avoinna.\n\nTässä kujassa maatilan koko väki oli ottanut vastaan jahtimestari\nSödringin, kun hän hiljan oli palannut taloon nuoren morsiamensa\nkanssa. Hän oli tullut iltapuolella ajaen ja väki oli asettunut pitkin\nlehtokujaa soihtuineen, joiden liekit ja savu saivat aikaan\nmielikuvitusrikkaita kuvia tumman metsän kesähämärässä. Ja kukilla\nkoristetussa jahtimestarin talossa tilanomistaja oli itse ottanut\nvastaan nuoren parin ja toivottanut vastanaineet tervetulleiksi. Siten\ntilanomistaja Milde koetti aina säilyttää vanhoja traditsioneja.\nHänessä oli vanhaa patriarkaalista tyyliä, ja koska hänen pyrkimyksensä\naina selvästi lähtivät hyvästä sydämestä, sieti paikkakunnan väestö\nmielellään hänen vanhanaikaista komeuttaan ja prameuttaan sekä aina\nliioiteltuja toimenpiteitään. Tilanomistaja Milden surullinen kuolema\noli tehnyt syvän vaikutuksen alustalaisiin. Tieto oli tullut\ntäydellisenä yllätyksenä, ja tilanomistaja Milden viettämästä\nsäännöllisestä elämästä oli merkkinä se, ettei tähän asti ollut\nsyntynyt mitään taruja hänen kuolemastaan. Molemmat tuntuivat yhtä\nkäsittämättömiltä, niin murha kuin itsemurhakin.\n\nOli tyynen, lämpimän päivän myöhäinen iltapuoli. Aurinko oli paahtanut\nsäälimättömästi pilvettömältä taivaalta, mutta nyt varjot olivat\nkäyneet pitkiksi ja auringonsäteet lankesivat vinosti käytävän\nlehvistöön. Puiden latvoissa suhisi heikko mutta virkistävä tuuli.\nPuutarhassa kahvipöydän ääressä istuivat jahtimestarin nuori vaimo ja\nkööpenhaminalainen vieras, professori Sune Arvidson, nauttien varjoisan\nlehtokujan viileydestä.\n\nOdotettiin jahtimestaria, jonka oli tapana tähän aikaan palata\ntavalliselta käynniltään herraskartanosta. Tänään hän tuntui viipyvän\nkauemmin kuin tavallisesti. Nuori rouva koetti viihdyttää vierastaan\nkertomalla jokapäiväisestä elämästä Marielundissa tilanomistajan\neläessä. Se oli kuitenkin vain vähän poikkeavaa elämästä muilla\nsuurilla tiloilla. Kävi selville, ettei seuraelämä laisinkaan\nhuvittanut tilanomistaja Mildeä, ja että hän oli ollut hyvin\npidättyväinen vieraitaan kohtaan. Professori Arvidson tiesi ennestään\ntämän kaiken ja otti senvuoksi vain hyvin hajamielisenä keskusteluun\nosaa. Pari kertaa hän meni tielle katsomaan eikö jahtimestari jo\ntulisi. Professori näytti hyvin vakavalta ja ajatuksiinsa vaipuneelta.\nKerran hän otti taskustaan esille sähkösanoman ja luki sen. Se oli\naivan lyhyt, mutta hän tutki sitä kuitenkin hyvin tarkoin, ja se näytti\nantavan hänelle paljon päänvaivaa. Hän tuntui pohtivan varsinkin\nsähkösanoman lähettämisaikaa ja tekevän sen suhteen laskelmiaan.\nJahtimestarin nuori vaimo katseli häntä tarkkaavaisena, mutta ei tehnyt\nhänelle mitään kysymyksiä. Hän tiesi professorin tulleen tänne\nneuvottelemaan tärkeistä asioista jahtimestarin kanssa, joka oli\nprofessorin lapsuudenystävä. Hän ei näyttänyt vähintäkään uteliaalta,\nsillä hän ei koskaan sekaantunut miehensä liikeasioihin.\n\nJahtimestari ja professori Arvidson olivat kuten sanottu vanhoja\nystäviä ja tunsivat toisiaan kohtaan mitä suurinta luottamusta.\nProfessori ei ollut ilmaissut jahtimestarille mitään murhajutun\nsalaisuuksia, vaan sanonut vain kysymyksessä olevan joukon salaperäisiä\nseikkoja, jotka ehkä voitaisiin selvittää täällä maatilalla. Professori\noli toivonut, että hänen matkansa pidettäisiin salassa, tai ettei\nainakaan ilmaistaisi sen tarkoitusta. Hän ei toivonut nuoren Torbenin\nsaavan sitä käsitystä, että hän asiaankuulumattomalla ja\ntungettelevalla tavalla sekaantui hänen ja hänen perheensä asioihin.\nProfessori arveli viipyvänsä paikkakunnalla viikon ajan ja olevansa\njälleen Kööpenhaminassa, kun Torben Milde palaisi Skånen matkaltaan.\n\nSelostettuaan vanhalle ystävälleen matkansa tarkoituksen huomasi hän\nsuureksi hämmästyksekseen kummallisen asioiden yhteensattumisen.\nJahtimestari Södring näytti hänelle nimittäin erästä kirjettä, jonka\nhän oli edellisenä päivänä saanut Torbenilta. Mutta ennenkuin hän\nnäytti professorille kirjeen sisällön, teki hän tälle pari kysymystä.\n\nEnsiksikin, oliko professorin matka mitenkään Torbenin etuja vastaan?\n\nTähän professori vastasi kieltävästi.\n\nToiseksi, oliko professori maininnut mitään aiotusta matkastaan\ntavatessaan Torbenin Kööpenhaminassa?\n\nTaas kieltävä vastaus.\n\nKolmanneksi, aavistiko Torben professorin suunnittelevan tällaista\nmatkaa?\n\nEi, varmasti, ei. Torben oli jo lähtenyt kaupungista, kun professori\noli päättänyt matkustaa.\n\nSitten Arvidson ja jahtimestari yhdessä lukivat Torbenin kirjeen. Sune\nArvidson ihmetteli suuresti sen sisältöä. Sillä siitä kävi selville,\nettä nuori tilanomistaja aavisti tällaisen vierailun tapahtuvaksi. Hän\nei kuitenkaan maininnut professorin nimeä. Hän kirjoitti vain lyhyesti\nja ilmoitti piakkoin saapuvansa maatilalleen. \"Mutta ennenkuin tulen\nitse\", lisäsi hän, \"toivon, että linnaa alituisesti vartioidaan. Pyydän\nTeitä, herra jahtimestari, niin paljon kuin mahdollista itse\noleskelemaan linnassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Tahdon\nhuomauttaa Teille, että siellä säilytetään arvokkaita taide-esineitä,\nja teroittakaa siksi palvelijoille, etteivät päästä ketään\nasiaankuulumatonta linnaan. Painostan erikoisesti sitä, ettei ketään\nmatkustavaa vierasta millään ehdolla päästetä linnan sisäosiin.\nHuomautan Teille edelleen, että isäni erittäin arvokkaiden\ntaide-esineiden vuoksi piti muutamia huoneita suljettuina. On kai\ntarpeetonta sanoa, että tätä määräystä on ankarasti noudatettava, niin\nettei ketään ilman minun nimenomaista lupaani päästetä näihin\nhuoneisiin.\"\n\nJahtimestarin huomio oli kiintynyt sanoihin \"matkustavia vieraita\".\nSiitä päättäen tuntui kuin Torben olisi aavistanut professorin\nsekaantumisen asiaan ja halunnut varoittaa jahtimestaria. Mutta\nprofessori vakuutti, että Torbenin oli mahdoton aavistaa mitään hänen\ntulostaan.\n\n-- Mutta hän odottaa kuitenkin jonkun tulevan, sanoi jahtimestari.\n\n-. Siltä näyttää kirjeestä, myönsi professori.\n\n-- Ja hän pelkää suuresti tuota ihmistä, muuten hän ei olisi\nkirjoittanut niin seikkaperäisesti.\n\nTämänkin professori myönsi.\n\nSitten jahtimestari kysyi professorilta, oliko hän halunnut nähdä\nlinnan, sillä se häneltä täytyi kieltää.\n\nMutta Sune Arvidson oli vastannut, ettei se sisältynyt hänen\ntähänastisiin suunnitelmiinsa. Hän tahtoi päinvastoin jäädä\njahtimestarin taloon ja näyttäytyä niin vähän kuin mahdollista\nmaatilalla. Vanhaa ystäväänsä hän neuvoi sensijaan kaikessa seuraamaan\nTorbenin ohjeita ja käymään usein herraskartanossa katsomassa, että\ntilanomistajan toivomukset täytettiin.\n\nSe oli myöskin jahtimestarin mielipide. Mutta muukalainen, josta\ntilanomistaja oli kirjoittanut, askarrutti hänen ajatuksiaan ja teki\nhänet miettiväiseksi.\n\n-- Ellei hän tarkoita sinua, sanoi hän Sune Arvidsonille, täytyy sen\nolla joku toinen.\n\nMutta sekä professorin vierailu että tilanomistajan kirje tekivät\njahtimestarin rauhattomaksi. Vanhan tilanomistajan kuoleman aiheuttama\nkaamea tunne ei vielä ollut haihtunut. Suuri herraskartano oli vielä\nsalaperäisyyden verhossa. Mitä huomioita professori tahtoi tehdä? Kuka\noli muukalainen? Mikä oli Torbenin huolestuneisuuden syynä? Tämän\nonnettomuutta ennustavan epävarmuuden vallitessa tuli Ristin\nsähkösanoma: \"Hengler tulee.\"\n\n\n\n\nXXIV\n\nVALO IKKUNASSA\n\n\nSähkösanoma oli saapunut edellisenä iltana. Jahtimestari tunsi\nHenglerin nimen sanomalehti-ilmoituksista, joissa oli mainittu hänen\ntulonsa Kööpenhaminaan ja hänen osanotostaan Van Dyck-kauppaan. Hän\najatteli tietysti hänen tulonsa tarkoittavan Marielundin taidekokoelmia\nja rauhoittui hieman. Sillä nyt oli ilmeistä, että tilanomistaja oli\npelännyt jonkun ryöstönhaluisen kansainvälisen liikemiehen näkevän\ntaidekokoelmat. Professori antoi hänen pysyä siinä uskossa. Ilmoitus\nHenglerin tulosta ei tuntunut yllättävän Sune Arvidsonia, hän sensijaan\nlaskeskeli tarkoin, milloin Hengleriä saatettiin odottaa ja koetti\nlaskea hänen tulonsa sähkösanoman lähettämisajasta.\n\nProfessorin itsepintaisesta pyynnöstä jahtimestari oli mennyt linnaan\njo aikaiseen aamulla. Hän oli päättänyt tutkia tarkoin kaikki huoneet,\nlukittuja huoneita lukuunottamatta, todetakseen, että kaikki oli\njärjestyksessä. Sitten hänen aikomuksensa oli tulla kotiin tunnin\najaksi ja palata sitten herraskartanoon takaisin. Mutta aamiaisen\naikaan kello yksi tuli puhelintieto, ettei jahtimestari tulisi kotiin\nja että häntä voitiin odottaa vasta iltapäivällä. Hän ei ilmoittanut\nmitään poisjäämisensä syystä. Professori odotti häntä kärsimättömänä.\nVasta puoli yhdeksän aikaan illalla koiran haukunta ilmoitti hänen\nolevan tulossa. Jahtimestari koetti tullessaan rauhoittaa ihastuneina\nhyppiviä koiria ja tuli puutarhaan. Hän näytti hyvin väsyneeltä.\n\nJahtimestari Södring oli noin nelikymmenvuotias mies, pieni kasvultaan,\nmutta jäntevä ja reipas liikkeiltään. Hänellä oli lyhyeksi leikatut\nviikset, ja tumma tukka oli aivan harmaa ohimoilta. Hänen kasvonsa\nolivat aina hyvin vakavat. Hän pyysi vaimoltaan anteeksi sanoen, että\nhänellä oli ollut niin paljon järjestämistä linnassa, ettei hän\nmitenkään ollut voinut tulla aikaisemmin. Kahvipöydässä hän koetti\nkeskustella iloisesti, mikä ei sopinut hänelle laisinkaan, vaan tuntui\nteennäiseltä. Hän kertoi pehtorien kanssa sattuneista vaikeuksista,\nmutta professori Arvidsonilla oli varma tunne siitä, että hän käsitteli\ntätä aihetta vain siksi, että hänen vaimonsa voisi ottaa osaa\nkeskusteluun. Sytyttäessään sikaariaan jahtimestari loi professoriin\nhyvin puhuvan katseen, johon ystävän mielestä oli kätkettynä varoitus.\nProfessori antoi hänen siis jutella ja odotti. Arvidson oli varma\nsiitä, että jotain oli tapahtunut. Lopulta nuori rouva vetäytyi\ntaloustoimiinsa. Ystävykset menivät jahtimestarin konttoriin, suureen\nhuoneeseen talon eteläisessä kyljessä. Huoneen seiniä koristivat aseet\nja metsästyssaaliit. Hän pyysi ystäväänsä istuutumaan suuren raskaan\ntammipöydän ääreen ja istuutui itse hänen viereensä. Hän alkoi muitta\nmutkitta piirustaa suurelle paperille.\n\n-- Olet kai ollut Marielundissa? kysyi hän professorilta.\n\n-- Olen kerran muutaman päivän ajan.\n\n-- Muistat siis suunnilleen, millainen rakennus on sisältä?\n\nProfessori nyökkäsi.\n\n-- Keskustaa ja pohjoista sivustaa meidän ei tarvitse ottaa huomioon,\njatkoi jahtimestari. Mutta tässä on luonnos eteläisestä\nkylkirakennuksesta. Ensimäisen kerroksen huoneet ovat tällaiset.\n\nHän asetti valmiin piirustuksen professorin eteen. Nämä kolme numerolla\nmerkittyä huonetta ovat nuo aina suljetut huoneet, joissa\nhovijahtimestari Milde säilytti arvokkaimpia taideaarteitaan. Kuten\nnäet, päästään näihin huoneisiin eteisen vasemmalla puolella olevasta\novesta. Näistä huoneista ei vie mitään muuta ovea eteiseen, mutta ne\novat yhteydessä keskenään. Eteisen toisella puolella on pari salin\ntapaista huonetta, jotka tilanomistaja oli järjestänyt vierashuoneiksi,\nmutta minun tietääkseni siellä ei loppuvuosina ole asustanut ketään\nvieraita. Tilanomistaja oleskeli itse sensijaan mielellään toisessa\nsuuressa huoneessa, siinä, joka sijaitsee fasaadia lähinnä. Nämä\nmolemmat huoneet eivät ole olleet lukitut ja niistä on löydetty joukko\nvanhoja papereita ja asiakirjoja, joista käy ilmi, että tilanomistaja\non täällä harjoittanut sukututkimustaan. Hänhän aina aherteli\nsukuluettelon kimpussa. Ja henkistä työtä tekevät ihmiset potevat usein\npaikallishermostuneisuutta ja tuntevat paikan vaihdon suureksi levoksi.\nMuuten tilanomistaja käytti työhuoneenaan suurta kirjastohuonetta.\n\n-- Mutta voihan hyvin ymmärtää, jatkoi jahtimestari, että hänestä oli\nmieluista olla rakkaimpien aarteittensa, noiden kolmen huoneen\ntaideaarteiden läheisyydessä. Suuressa salissa istuessaan ja\ntutkistellessaan hän voi helposti päästä noihin pieniin huoneisiin ja\nhuvitella harvinaisuuksiaan katselemalla. Hänet tavattiin usein\navaamassa tai sulkemassa tuota pikku ovea, joka vie noihin salaisiin\nhuoneisiin. Hän sulki aina tarkoin oven jälkeensä. En ole koskaan\nvälittänyt tästä osasta taloa, sillä olen aina ollut sitä mieltä, että\njokainen ihminen pitäköön salaisuutensa, mutta tänään olen tutkinut\nlukon. Se ei ole mikään tavallinen lukko. Se on täysin nykyaikaista\nmekanismia eikä ensinkään vanhan rakennuksen vanhojen lukkojen\nkaltainen, ja se on varmasti tehty oveen viimeisinä vuosina. Milde piti\navainta mukanaan kultaketjussa.\n\n-- Miksi olet juuri tänään tutkinut lukon? kysyi professori.\n\n-- Siksi, että tahdoin saada varmuuden siitä, saattoiko talon muilla\navaimilla mahdollisesti avata ovea. Niillä ei pääse. Ymmärrät siis,\nettä Milde mitä huolellisimmin koetti estää kenenkään tunkeutumasta\nnäihin huoneisiin. Kerrotaan myös hänen itsensä mielellään oleskelleen\nnäissä huoneissa luultavasti ihastellen syventyneenä aarteisiinsa. En\npuolestani ymmärrä tuollaista taidehaaveilua, mutta sitenhän sen on\ntäytynyt olla. Hän oli aina loistavalla tuulella sieltä tullessaan.\nTapahtuipa myöskin usein, että hän myöhään illalla lähti tutkielmansa\näärestä, sytytti kynttilän ja meni sinne. Katsohan nyt tätä luonnosta.\nNämä kolme ikkunaa ovat konttorirakennukseen päin. Myöhäiset ihmiset\nvoivat usein nähdä valon liikkuvan ikkunasta ikkunaan tällä tavoin.\nSilloin Milde kulki noissa huoneissa.\n\nJahtimestari oli puhuessaan käynyt melkein hermostuneen eloisaksi.\nHänen ystävänsä katseli häntä tarkkaavaisesti.\n\n-- Jotain on täytynyt tapahtua, sanoi hän.\n\nJahtimestari heitti kynän kolahtaen paperille ja nousi.\n\n-- Akkojen lorua, puhkesi hän suuttuneena puhumaan. En ole\ntaikauskoinen enkä myöskään usko piikojen juoruja. Tahdotko tulla yöllä\nmukaani, professori?\n\n-- Mihin?\n\n-- Linnaan takaisin.\n\n-- Tietysti. On siis tapahtunut jotain?\n\n-- Nuo typerät palvelijat, selitti jahtimestari, kuiskailevat ja\nsupattavat, ettei kaikki ole oikealla tolalla noissa kolmessa huoneessa\nylhäällä. Sellaisia juttujahan aina syntyy vanhoissa taloissa\nkuolemantapauksen jälkeen. Mutta yöllä on tapahtunut jotain, jota en\nvoi aivan sivuuttaa, sillä olen saanut tiedon täysin luotettavalta\nmieheltä. Hän on nimittäin itse kahden ja kolmen välillä yöllä nähnyt\nvaloa noista huoneista. Ja valo liikkui ikkunasta ikkunaan, aivan kuin\nMilden itsensä kulkiessa siellä.\n\n-- Yöllä kahden ja kolmen välillä, toisti professori itsekseen.\n\nHän istui ja katseli miettiväisenä ulos ikäänkuin laskien jotain.\n\n-- Nuori herra pelkää jotain muukalaista, sanoi jahtimestari.\n\n-- Mutta silloinhan se ei voi olla _hän_, mutisi professori\nmietteissään.\n\n-- Kuka? Ketä tarkoitat?\n\n-- Hengleriä, vastasi professori. Hän ei voinut olla perillä vielä\nsiihen aikaan.\n\n-- Näytät ikäänkuin pettyneeltä siinä asiassa, vastasi jahtimestari.\n\n-- Niin olenkin\n\n\n\n\nXXV\n\nERÄS VIERAS DÖRUMIN KAPAKASSA\n\n\nProfessori ja hänen ystävänsä odottivat vielä hetkisen, ennenkuin\nlähtivät matkaan. Sillä aikaa oli kuu noussut. Metsä ui hopeavalossa.\nPuiden varjossa käveleminen oli kuin kulkua unten puutarhassa tai\nkummallisesti hohtavan meren pohjassa. Oli aivan tyyntä. Valkea metsä\noli liikkumaton, ja juuri tämä aavemainen hiljaisuus salaperäisessä\nvalaistuksessa tuntui epätodelliselta ja unen tapaiselta. Illan\nomituinen kauneus valtasi molemmat miehet heidän kulkiessaan\nmetsäpolkua pitkin. He puhelivat vähän ja matalalla äänellä, jotta\nheidän ääniensä kaiku ei rikkoisi tunnelmaa.\n\nYstävykset olivat poikenneet metsän läpi vievälle oikotielle. Kun he\nolivat kulkeneet noin kaksikymmentä minuuttia, johti polku yleisen\nmaantien poikki ja jatkui taasen metsään sen toiselle puolelle. Tällä\nkohdalla näkyi maantielle puiden lomitse osa Marielundin tornia. Juuri\ntässä tienhaarassa oli pieni kapakka, vanha olkikattoinen talo pienine\nikkunoineen, tuollainen hupaisa vanha ravintola, joita voidaan tavata\nvielä siellä täällä maaseudulla Tanskassa.\n\n\"Dörumin kapakka\" oli varmaan vuosisatojen ajan ollut ravintolana.\nKaikki oli täällä vanhaa ja aitoa. Kapakka sijaitsi herraskartanon\nmaalla, ja oli olemassa sellainen ehto, ettei vanhassa talossa saanut\nmitään muuttaa.\n\nJa isäntä oli käsittänyt tämän niin kirjaimellisesti, että Dörumin\nkapakassa syötiin vielä tinalautasilta, ja matalassa tummassa\nsavuttuneessa salissa voi istua ja katsella tulen juhlallista loimua\nkeittiössä, missä varrasta käänneltiin. Salin yläpuolella oli kolme tai\nneljä vierashuonetta, joissa väsyneet matkustajat voivat saada yösijan\nsuurissa kaksikerroksisissa seinäsängyissä.\n\nMolemmat ystävykset pysähtyivät kapakan edustalle, löivät jymisten\novelle, jossa oli portinkolkutin, ja odottivat.\n\nIkkunoihin oli asetettu luukut, mutta raoista virtasi lämmin punainen\nvalo. Täällä ulkosalla kuun valossa saattoi helposti kuvitella\njoutuneensa kauas menneeseen vuosisataan. Yöstä puuttui vain kavioitten\nkopse, jotta kuva muinaisten aikojen matkustajasta olisi ollut\ntäydellinen, matkustajasta, joka laskeutuu hevoseltaan Dörumin kapakan\nkohdalla virvoittamaan rasittavan päivänratsastuksen jälkeen itseään\ntuopillisella reininviiniä tai Lybekin olutta.\n\nOvi avattiin sisältäpäin ja valoaukossa näkyi isäntä, joka\narvostelevasti tuijotti vieraisiinsa. Kapakan isäntä, herra Abraham,\nkuten hän toivoi itseänsä nimitettävän, oli niin eläytynyt\nkeskiaikaisiin kuvitelmiinsa, että hän aina silmäili vieraitaan,\nennenkuin päästi heidät sisään. Eihän hän voinut tietää, vaikka joku\nmaantierosvo olisi ollut liikkeellä. Isä Abraham oli sitäpaitsi itse\naivan kuin jokin vanha museoesine. Hänen kokonsa oli sellaista valtavaa\nlajia kuin vanhanajan kapakan isännän ainakin, hänen vatsansa yli\nkaareutui nahkaesiliina, jonka kokonainen ihmisikä oli tahrinut\nrasvaiseksi ja kankeaksi, ja vyötäisillä riippui paksussa nahkahihnassa\nkilisevä avainkimppu. Isä Abrahamin suurena suruna oli se, että hänen\nsilmänsä alkoivat käydä heikoiksi vanhoilla päivillä; hänelle oli tosin\nyhdentekevää, oliko hänellä näkönsä vai ei, sillä osasihan hän\nsokeanakin liikkua yhtä hyvin kapakassaan, mutta hänen oli pakko\nsenvuoksi käyttää sinisiä silmälaseja ja hänen mielestään siniset\nsilmälasit eivät sopineet hänen vuosisataansa. Hänen silmiään särki\nvalossa. Tämä kaikki teki hänet perin kummalliseksi olioksi. Kun\nprofessori Arvidson näki hänet, ei hän voinut olla hätkähtämättä.\nKapakan salissa ei ollut ketään vieraita, mutta muutamista pöydällä\nolevista käytetyistä ruukuista kävi ilmi, että kapakassa oli ollut\nmatkustavia ja että vieraat juuri olivat lähteneet.\n\nHeti kun isä Abraham oli tuntenut jahtimestarin, valmisti hän tilaa\npääpöydässä ja toi kolme oluttuoppia. Tässä kapakassa ei ollut\nsaatavana muuta kuin vanhoja astioita. Oli itsestään selvää, että\nkapakan isännän piti juoda mukinsa vieraitten mukana, milloin tuli\ntuttua väkeä. Siten syntyi hiljainen puheluhetki kirkkaaksi, melkein\nvalkeaksi hangatun pöydän ääressä, ja käsiteltiin ja arvosteltiin\nkaikkia paikkakunnan tapahtumia, karjakauppoja, maanviljelystä, ilmoja,\ntuulia ja avioliittoja. Muista aiheista ei paljoa välitetty, maailman\ntapahtumista kuuluivat Dörumiin asti vain heikot mainingit.\n\n-- Pehtori on ollut täällä, sanoi isä Abraham, kun ensimäinen\npuolituoppinen oli tyhjennetty. Pidettiin perin sopimattomana aloittaa\nkeskustelua, ennenkuin tämä muodollisuus oli sivuutettu. \"Pehtori\" oli\nMarielundin pehtori Christensen. Sitten isä Abraham kertoi, keiden\nseurassa pehtori oli ollut, nimittäin kaupungin teurastajan ja\nTommerupin kauppiaan.\n\n-- Oliko pehtori juonut hyvin paljon? kysyi jahtimestari.\n\n-- Ei enempää kuin on kohtuullista, vastasi Abraham.\n\n-- Osasiko hän pitää suunsa kiinni?\n\n-- Kohtalaisesti. Olihan eräs vieras mukana. (Vain muutaman kilometrin\npäässä sijaitsevassa Tommerupissa asuvaa pidettiin jo \"vieraana\".)\nSemmoinen asiahan ei oikeastaan liikuta ketään muita ihmisiä.\n\n-- Ei puhuttu suoraan, mutta Sune Arvidson ymmärsi kuitenkin, mistä\nkapakan isäntä ja jahtimestari juttelivat. Aihe oli salaperäisyyden\nmaailmasta ja piti senvuoksi käsiteltämän mitä varovaisimmin.\n\n-- Mutta pehtori pistäytyi täällä myöskin päivällisen aikaan, jatkoi\nisä Abraham, ja silloin sain sen tietää.\n\nKapakan isännän kasvot olivat traagillisen vakavat.\n\n-- Tuollaisissa vanhoissa linnoissa on aina jotain erikoista, hän\nsanoi. Onhan teidän myönnettävä, jahtimestari, että vanha tilanomistaja\nkuoli kummallisella tavalla.\n\n-- En ole taikauskoinen, nenästeli jahtimestari.\n\n-- Ettepä tietenkään, sanoi kapakan isäntä hiljaisesti, olettehan\nlukenut mies, ja tiede ei mukaudu sellaiseen. Mutta me, jotka olemme\noppimatonta kansaa, emme usko tieteeseen, jota emme tunne. Uskomme\npaljon enemmän sitä, mitä itse näemme ja kuulemme sekä mitä\nesivanhempamme ovat nähneet ja kuulleet ja kertoneet meille\njälkeläisilleen. Jo silloin kun olin nyrkin kokonen, kuulin, ettei\nMarielundissa kaikki ollut \"oikein\". Siellä on kauan ollut rauhallista,\nmutta nyt se on taas ilmaantunut. Voivatko elävät ihmiset teidän\nmielestänne kulkea lukittujen ovien lävitse?\n\n-- Voivat kylläkin eräiden asianhaarojen vallitessa, vastasi\njahtimestari, ja ystäväni ja minä olemme nyt matkalla sinne katsomaan,\nmitä siellä on tekeillä. Pelkään ettei meillä tule olemaan onnea.\nSenkaltaiset kummitukset pysyttelevät mielellään hiljaa, kun ihmiset\npitävät heitä silmällä.\n\nÄkkiä jahtimestari vaihtoi puheenaihetta. Hän kysyi ikäänkuin\nohimennen:\n\n-- Olen kuullut, että olette saanut yövieraan.\n\n-- Niin olen, hän tuli eilen illalla. Hän on myöskin tiedemies. Hän on\nkasvien tutkija.\n\n-- Mihin aikaan hän tuli eilen illalla? kysyi professori Arvidson.\n\n-- Kymmenen aikaan. Hän tuli asemalta kävellen. Se mahtoi olla hänelle\npitkä kävelymatka?\n\nSune Arvidson laski, ettei vieras mitenkään voinut olla Hengler, sillä\nhän oli kymmenen aikaan edellisenä iltana kaikesta päättäen vielä\nKööpenhaminassa.\n\n-- Mutta hänen täytyy tuntea paikkakunta, koska hän osasi tänne. Onko\nhän ollut ennen täällä?\n\n-- Ei, en ole koskaan nähnyt häntä, vastasi isä Abraham tuimasti, eikä\nhän enää koskaan saakaan huonetta minulta. Mutta eihän voi jättää\nihmisiä maantiellekään yön selkään.\n\n-- Ettekö siis pidä hänestä?\n\nIsä Abraham pudisti katkerana päätään.\n\n-- Oikein epämiellyttävä olio, vastasi hän, oikea egoisti. Tiedättekö\nmitä hän vastasi minulle, kun eilen illalla koetin saada syntymään\npienen jutteluhetken hänen kanssaan, tuollaisen hupaisan pienen hetken,\njohon olemme kaikki täällä kapakassa tottuneet ja josta paljon pidämme.\n\"Pyydän päästä kuulemasta loruilemistanne\", sanoi hän. Niin, hän on\noikein hävytön mies. Hän on muuten nyt mennyt ulos kuutamoa ihailemaan,\nja ellei hän tule kahdeksitoista takaisin, niin katsokoon itse, miten\npääsee sisälle kapakkaan, sillä silloin isä Abraham on mennyt levolle.\n\n\n\n\nXXVI\n\nIKKUNASSA\n\n\nYstävykset olivat nyt saavuttaneet käyntinsä tarkoituksen. Vaihdettuaan\nvielä muutamia tyhjänpäiväisiä sanoja isä Abrahamin kanssa, he lähtivät\nkapakasta. Oli jo ennättänyt tulla aika myöhäinen, mutta yö oli yhä\nvielä ihmeen valoisa ja tyyni. Ystävykset kääntyivät taas maantieltä\npienelle metsäpolulle. Ei ollut enää pitkältä herraskartanoon. Tie\nkapeni yhä, niin että heidän täytyi työntää lehvät sivuun sitä mukaa\nkuin he kulkivat. Yön hiljaisuuden katkaisi ainoastaan lehtien kahina\noksia taivuteltaessa ja hillitty askelten häly.\n\nKun ystävykset olivat ennättäneet kappaleen matkaa, pysähtyi professori\nsikariaan sytyttämään. Hänen ystävänsä jäi myös seisomaan. Äkkiä\njahtimestari tuijotti puiden lomaan ja kuunteli tarkkaavaisena. Oli\nmahdotonta nähdä mitään eteensä, sillä lehvästö oli liian tiheä. Heidän\nkaikilla puolillaan yleni tämä ihmeellisen sankka lehtimetsä, jossa\njoka lehti näytti ikäänkuin hohtavan omaa valoa. Professori heitti\ntulitikun pois.\n\n-- Kuulitko mitään? kysyi hän.\n\nJahtimestari kumartui alas nähdäkseen paremmin oksien alitse. Sitten\nhän taas nousi.\n\n-- Ei se ollut mitään, sanoi hän, vaikka äsken luulin jonkun liikkuvan\ntuolla. Se oli ehkä jokin eläin. Tässä metsässähän asustaa vielä koko\njoukko eläimiä.\n\nSitten he kulkivat edelleen. Oli omituista, että molemmat puhuivat\nkuiskaten. He tekivät niin aivan itsetiedottomasti, he ikäänkuin\npelkäsivät synnyttää melua.\n\n-- Ajattelen, miten ihmeellinen tämä tilanne on, sanoi jahtimestari,\nmiten kummasti elämän tiet kiertelevät. Kuukausi sitten tämä\nihmeellinen seikkailu alkoi siten, että tulit tilanomistaja Milden\ntyöhuoneeseen ja löysit hänet murhattuna tuolistaan. Se tapahtui\nvanhassa talossa Kööpenhaminassa. Sitten olet tahdottomasti liukunut\nmukana asian vaihtelevissa vaiheissa, ja ne ovat tuoneet sinut tähän\nlumoavaan kuutamometsään.\n\n-- Olet oikeassa, vastasi professori, emme tiedä mitä kohden kuljemme\nja olen kuitenkin mielestäni koko ajan seurannut samaa raidetta. Mutta\nitse raidetta en ole voinut nähdä. Seuraan ikäänkuin salaperäistä\nkutsumusta. Jumala ties, mihin se lopulta minut johtaa, missä\netsimiseni päättyy ja missä saavutan arvoituksen ratkaisun -- ehkä\njossain kaupungissa, jossain metsässä tai jossain vieraassa maassa.\nTulen ehkä seisomaan kasvoista kasvoihin ihmisen kanssa, jota en ole\nkoskaan nähnyt enkä koskaan odottanut tapaavani.\n\nÄkkiä jahtimestari tarttui hänen käsivarteensa ja pysähdytti hänet.\n\n-- Joku on kuitenkin edellämme, kuiskasi hän, seiso hiljaa!\n\nHe jäivät seisomaan. Nyt professorikin voi kuulla liikettä metsästä.\nKuului hiljaista suhinaa, aivan kuin veneen liukuessa korkeassa\nkaislikossa.\n\nJahtimestari osoitti lähimpiä puita heidän edessään. Oksat ikäänkuin\nliikehtivät heikosti.\n\n-- Joku on kulkenut tästä muutama hetki sitten, kuiskasi hän. Lehdet\neivät vielä ole asettuneet.\n\nHe kuuntelivat jännittyneinä. Kulkijan aiheuttama ääni lakkasi ja taas\nvallitsi täydellinen hiljaisuus. Hetken kuluttua jahtimestari sanoi:\n\n-- Kuljemme ikäänkuin piilosilla, rakas ystävä. Kuka tietää, vaikka\nmeitä tällä hetkellä vaanisi vaara. Seikkailuhan alkoi murhalla. Otamme\nehkä huomioon vaaran vasta sitten, kun se on liian myöhäistä.\n\n-- Miksi sanot tämän minulle? kysyi professori.\n\n-- Tahdon kernaasti kysyä sinulta jotain. Oletko aseistettu?\n\n-- Olen, myöskin minä olen aseistettu, vastasi lääkäri. Huomasin sinun\nottavan aseen mukaasi, kun lähdimme kotoa.\n\nYstävykset kiiruhtivat nyt askeleitaan joutuakseen pian metsän läpi.\nEhkä molemmat ajattelivat samaa: Missä on se ihminen, joka kulki tästä\njoku hetki sitten? Ehkä jo metsän ulkopuolella -- tai ehkä hän on\nkätkeytynyt tänne lehtevien puiden lomaan ja seisoo tuijottamassa\nmeitä, jotka kuljemme tiellä valohämyssä?\n\nÄkkiä he olivat metsän reunassa. Aivan heidän edessään oli puutarha,\nloivasti nousten kummulle, joka yleni maisemasta kuin valtaava aalto.\nSe oli Marielundin puutarha. Yksinäisiä puuryhmiä oli siellä\ntäällä, polkuja risteili ruohokenttien ympäri, jotka liekehtivät\nkukkaisloistossaan, marmoriallas loisti valkeana, ja sen suihkulähde\nsolisi sanomattoman surullisena tyynessä yössä. Mutta siirtyminen\nsynkästä metsästä avoimelle vapaalle maalle oli niin äkillinen, että\nkaikki sai valtaavat mittasuhteet. Oli kuin olisi avautunut avara\nnäköala. Kummulla kohosi herraskartano pilkkopimeänä, mutta kuutamossa\nmielikuvituksellisen suurena ja loistavana kuin sinertävä jääpalatsi.\nJa yläpuolella oli korkea taivaankansi. Ei missään havaittu mitään\nliikettä. Ihmisen, jonka askeleet he metsässä olivat kuulleet, täytyi\nvielä olla siellä. Sune Arvidson jäi seisomaan ja katseli vaiti\nmaisemaa lumoutuneena sen erikoisesta kauneudesta. Jahtimestari osoitti\nkartanon rakennuksia, joiden leveät katonreunukset loivat leveitä\nvarjoja ympärilleen.\n\n-- Tuolla ylhäällä seisoo joku, sanoi hän. Voitko nähdä, aivan\nkiviportaiden vieressä.\n\nProfessori huomasi myöskin nyt, että joku liikkui siellä, harmaa\nolento, joka näytti tuijottavan heihin.\n\n-- Hän viittaa, sanoi jahtimestari. En voi näin kaukaa nähdä, kuka hän\non.\n\nJahtimestari meni edeltä, ja professori seurasi aivan hänen\nkintereillään. He kulkivat avoimen kentän yli koettaen niin paljon kuin\nmahdollista pysytellä puiden varjossa. Jahtimestari tuijotti koko ajan\ntarkkaavaisena eteensä, varjostaen silloin tällöin kädellä silmiään.\nLopulta hän tunsi, kuka seisoi portaiden vieressä.\n\n-- Siellä on pehtori, sanoi hän.\n\nHe olivat pian pehtorin luona, joka oli viisikymmenvuotias mies. Hän\noli ilmeisesti asettunut tähän vartioimaan.\n\n-- Oletteko huomannut mitään tänä iltana? kysyi jahtimestari.\n\n-- En mitään, vastasi pehtori. Kaikki on rauhallista ja hiljaista.\n\n-- Meidän edellämme kulki ihminen metsässä. Oletteko nähnyt kenenkään\ntulevan metsätieltä?\n\n-- En.\n\n-- Ja tänä yönä ei ole näkynyt valoa ikkunoissa?\n\n-- Ei.\n\n-- Kuinka kauan olette seisonut tässä?\n\n-- Noin tunnin ajan, kapakasta tuloni jälkeen.\n\n-- Tiedättekö, että majatalossa asustaa vieras, joka tuli eilen\nillalla?\n\n-- Tiedän kyllä.\n\n-- Oletteko nähnyt hänet?\n\n-- En, häntä ei ole nähnyt kukaan muu kuin isä Abraham.\n\nKaikki kolme miestä menivät nyt syvemmälle varjoon. Suoraan heidän\nedessään oli herraskartanon se sivusta, jossa nuo kolme salaperäistä\nlukittua huonetta olivat.\n\nJahtimestari osoitti rakennusta kohden ja selitti professorille:\n\n-- Valo liikkui näin eilen illalla. Ensin se ilmestyi alimpaan\nikkunaan. Senjälkeen valaistiin toinen ja sitten kolmas. Siellä siis\nliikkui ihminen huoneesta huoneeseen ja kantoi kynttilää. Näittehän\nsen, eikö niin, sanoi hän pehtoriin kääntyen.\n\n-- Näin valon siirtyvän ikkunoissa, vastasi pehtori varovasti, mitään\nmuuta en nähnyt.\n\nNämä kolme miestä seisoivat kauan ja tuijottivat kuun valaisemaa\nrakennusta. Miten suurelta ja hyljätyltä suuri talo näyttikään.\nIkkunoissa ei ollut mitään luukkuja. Valkea kuunvalo kiilsi\nikkunaruuduissa.\n\nKaikki kolme näkivät sen yht'aikaa ja oli kuin äkkinäinen nykäys olisi\nvavahduttanut heitä.\n\nKeskimmäiseen ikkunaan ilmestyi hitaasti ihmisolento, joka tuli huoneen\nperältä ja lähestyi ikkunaa.\n\n\n\n\nXXVII\n\nMIES IKKUNASSA\n\n\nYksinäisen ihmisen näkeminen siellä ylhäällä kuun valaisemassa\nikkunassa oli niin odottamatonta ja kummallista, että nuo kolme\nkatselijaa jäivät seisomaan kuin maahan kiinni kasvaneina. Tuo olento\nei liikahtanutkaan. Aavemaisessa valaistuksessa hän näytti valkealta\nkuin marmori.\n\nLopuksi jahtimestari sanoi kuiskaten:\n\n-- Hän on vanhanpuoleinen mies. Nyt näen vaatteet.\n\n-- Minä myös, vastasi professori. Eikö hänellä ole pitkä viitta\nhartioillaan?\n\n-- On minun mielestäni. Erotatko hänen kasvonsa?\n\n-- En. Hänen päänsä näyttää olevan alas painuneena. Miten vaalea hänen\npäänsä onkaan, melkein valkea. Hänen täytyy olla hyvin vanha mies.\nTunnetteko hänet, Christensen?\n\nPehtori pudisti vaieten päätään totisen näköisenä.\n\n-- Ettekö voi arvata, kuka hän on.\n\n-- En.\n\nTässä seisovat miehet olivat viisaita ja vakavia. Ei kenelläkään ollut\ntaipumusta taikauskoisiin kuvitelmiin. Ja kuitenkin he puhuivat tuosta\nikkunassa olevasta vanhasta miehestä kummallisin tuntein. Hän näytti\nastuvan esille valaistuun ikkunaan jostain salaperäisestä synkästä\nmaailmasta, jota he eivät tunteneet.\n\nHetken kuluttua professori sanoi:\n\n-- Hänellä on jotain kädessään.\n\nMolemmat muut eivät heti vastanneet, vaan katselivat ilmiötä\njännittyneen tarkkaavaisina.\n\nÄkkiä he olivat huomaavinaan liikettä ikkunassa.\n\n-- Mieshän on elävä, pääsi Christenseniltä.\n\n-- Tietysti hän on elävä, vastasi professori, mutta, mikä hänellä on\nkädessään?\n\n-- Kirja, sanoi jahtimestari vitkalleen.\n\n-- Kirja... suuri kirja, aivan oikein, sanoi professori. Jos kuutamo ei\nolisi niin voimakas, voisimme nähdä kaiken selvemmin. Mutta\nkatsokaahan, mitä hän tekee. Hän selailee kirjaa.\n\n-- Niin, tietysti, sanoi nyt jahtimestari varmasti. Onhan aivan selvää,\nmitä siellä tapahtuu. Tuo ihminen on tullut ikkunaan voidakseen lukea\nkuun valossa. Nyt hän näyttää löytäneen sen mitä on etsinyt. Katsokaa\nmiten tarkkaavaisesti hän lukee. Nyt hän on aivan ruudun vieressä ja\nhänen piirteensä näkyvät hyvin selvästi. Olen varma, että voisin tuntea\nhänet, jos hän vain nostaisi päätään.\n\n-- Tuntisit hänet, toisti professori ihmeissään. Oletko sitten varma\nsiitä, että olet nähnyt hänet ennen?\n\nJahtimestari ei vastannut. Kaikki kolme jatkoivat nyt vaieten tuon\nolennon tarkastelua, kunnes se alkoi käydä epäselvemmäksi ja ikäänkuin\nsuli lasiin, hävisi siihen ja pysyi poissa kuin henki-ilmestys. Ikkuna\noli taas tyhjä ja kiiltävä kuin porsliinilaatta.\n\nNämä kolme miestä katsoivat toisiinsa kysyvästi.\n\n-- Mutta juuri tätähän olimme odottaneet, sanoi jahtimestari\nmietteissään.\n\n-- Ei, vastasi professori, ei se tämä ollut.\n\nJahtimestari katsoi kelloaan.\n\n-- Kello on lähemmäs yksi, sanoi hän, ja pehtoriin kääntyen hän jatkoi:\n\n-- Mihin aikaan näitte tulen ikkunoissa eilen illalla?\n\n-- Suunnilleen samaan aikaan kuin nyt.\n\n-- Sen täytyy olla sama ihminen, joka oli täällä myöskin eilen. Ettekö\nvoi selittää, millä tavalla hän on päässyt linnaan?\n\n-- En, sitä minun on mahdoton tietää.\n\n-- Ja katsoittehan eilen illalla, Christensen, että kaikki ovet ja\nikkunat olivat suljetut ja lukitut?\n\n-- Siitähän olette itse pitänyt huolen, herra jahtimestari, sanoi\nChristensen, sitäpaitsi olen minäkin tarkastanut. Ja olen seisonut\ntässä vahdissa usean tunnin ajan. Huoneisiin ei ole voinut päästä\nsisälle kukaan, joka ei jo etukäteen ole ollut linnassa.\n\n-- Joka ei ole ollut linnassa jo edeltä käsin, toisti professori.\nSilloinhan on olemassa vain yksi ratkaisu.\n\n-- Menemme linnaan sisälle, sanoi jahtimestari, täydentäen professorin\najatuksen.\n\n-- Ja noihin kolmeen lukittuun huoneeseen. Tulen mukanasi.\n\n-- Ja Christensen jää tänne vartioimaan. Hän on valinnut itselleen\noivallisen tähystyspaikan. Kukaan ei voi hänen näkemättään mennä\nlinnaan tai lähteä sieltä. Ylt'ympäri ovat tyhjät käytävät ja tasaiset\nkuun valaisemat ruohokentät. Mutta jos itse lähestymme linnaa puiden\nvarjossa, voi meitä tuskin nähdä ikkunasta käsin.\n\nParin minuutin kuluttua molemmat ystävykset olivat kartanorakennuksen\ntakapuolella. Jahtimestari avasi oven. He olivat päättäneet liikkua\nniin hiljaa kuin mahdollista. Ensin he tulivat suureen käytävän\nhalliin, jossa sytytettiin pieni seinälamppu. Se valaisi sen verran,\nettä he voivat kulkea eteenpäin. Koko suuri halli jäi melkein pimeäksi\nja synkkä pimeys suurensi kaikki mittasuhteet. Kosteasta ilmasta,\nseinistä, portaista ja huonekaluista voi päättää, ettei siellä pitkään\naikaan ollut kukaan asunut. Kun molemmat miehet menivät portaita ylös,\nkaikuivat heidän askeleensa kummasti suuressa hallissa. He menivät\npylväsparvekkeen kautta eteläiseen kylkirakennukseen. Sitä mukaa kun he\nkulkivat, sammutti ja sytytti jahtimestari kynttilän toisensa jälkeen.\nVaisusti lepattavassa kynttilänvalossa häämöittivät gobeliinit ja\ntaulut ja vanhat kookkaat huonekalut. Synkkiä kasvoja tuijotti heihin\nhetkisen satavuotisista kankaista, sitten pimeys taasen nieli ne.\nHetken kuluttua he pysähtyivät korkean oven eteen, joka oli syvällä\nseinässä. Jahtimestari osoitti sitä ja sanoi kuiskaten:\n\n-- Tässä on ovi.\n\nHän kumartui lukkoa tarkastamaan ja valaisi sitä tulitikulla.\n\nAlkuperäisen lukkolaatan yläpuolelle oli asetettu uudenaikainen\namerikkalainen lukko, jota on hyvin vaikea avata väärillä avaimilla.\n\nHän tarttui voimakkaasti ovenripaan. Ovi oli tietysti suljettu. Sitten\nhän kumartui ja katsoi avaimen reiästä.\n\n-- Lukossa ei ole avainta, sanoi hän. Näen kuutamon tuolla sisällä.\n\n-- Tahdon sinne sisälle, sanoi professori. Tuon salaperäisen ihmisenhän\ntäytyy yhä edelleen olla siellä. Ettekö voi murtaa ovea.\n\nJahtimestari asetti kokeillen kätensä leveille ovilaudoille.\n\n-- Tarvitaan vahvemmat voimat kuin meidän, sanoi hän, mutta olen\najatellut tätä mahdollisuutta.\n\nHän veti taskustaan suuren sotilasrevolverin. Mutta ennenkuin hän\nkäytti sitä, iski hän nyrkillään pari kertaa voimakkaasti ovelle.\n\n-- Halloo! huusi hän jyrisevällä äänellä. Tiedämme, että joku on siellä\nhuoneissa.\n\nEi vastausta.\n\n-- Kuka te olette?\n\nEi vieläkään vastausta.\n\nÄänekkäät huudot kuuluivat niin uhkaavilta hiljaisessa ja pimeässä\nkäytävässä, niin kummallisilta sitä seuraavan hiljaisuuden rinnalla.\n\nSitten jahtimestari huusi viimeisen kerran suljettuun huoneeseen:\n\n-- Ammumme lukon läpi! Pysykää poissa ampumasuunnasta!\n\nHän asetti revolverin suun pientä amerikkalaista lukkoa vastaan ja\nlaukaisi. Ovesta kimposi räjäytetyn lukon mukana suuria säröjä. Ovi\nliukui räjähdyksen jälkeen itsestään saranoillaan ja aukesi.\n\nMolemmat miehet menivät nopeasti huoneeseen. Siellä ei näkynyt yhtään\nihmistä. Nähtiin ainoastaan huonekaluja, tauluja ja hyllyjä, joilla oli\ntaide-esineitä pitkin seiniä. Kultakehyksiä loisti siellä täällä ja\nmuitakin kullatuita esineitä. Huoneen täytti heleä kuunvalo, joka\nvirtasi kylmänä ja kovana suuresta ikkunasta, sekä hiljaisuus, tuo\nikuinen, autio, ihmistyhjä hiljaisuus, jonka täällä sisällä huomasi\nselvemmin ja tunsi painostavammin kuin ulkona.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nCHRISTENSEN\n\n\n-- Ei ketään täällä! olivat jahtimestarin ensimäiset sanat.\n\nTuntui siltä kuin hän olisi odottanut tapaavansa jonkun jo tässä\nensimäisessä huoneessa. Viereiseen huoneeseen johtava ovi oli lukossa;\novi sijaitsi keskellä seinää. Mutta ennenkuin jahtimestari ryhtyi\navaamaan sitä, hän ensin meni ikkunan luo. Sekin oli kiinni. Hän\ntunnusteli hakoja, mutta niitä ei nähtävästi oltu avattu pitkään\naikaan, sillä ne olivat kuin kiinni ruuvatut. Jahtimestari katsahti\nulos. Professori, joka myös oli tullut ikkunan ääreen, jäi vaiti\nseisomaan hänen viereensä. Puutarha ja käytävät olivat yhtä autiot,\nmutta kun he oikein siristivät silmiään, näkivät he vartioivan pehtorin\nvarjon vastakkaisen talon sivustalla.\n\n-- Miksi emme jatka? kysyi professori kuiskaten. Tuossa viereisessä\nhuoneessahan hänet näimme.\n\n-- Tahdon vain olla varma siitä, ettei hän pääse käsistämme, vastasi\njahtimestari. Hän ei ole voinut tulla sisään ikkunasta, eikä häntä ole\ntässä huoneessakaan; hän ei siis voi lähteä talosta muualta kuin tämän\noven kautta.\n\n-- Silloin hänen täytyy olla tuossa huoneessa.\n\n-- Sen takana on vielä kolmas huone, vastasi jahtimestari.\n\nSamassa ystävysten huomio kiintyi ääneen, joka kuului huoneiden\nvälisestä ovesta. Ääni oli terävä ja nariseva. Avain kierrettiin siinä\nlukkoon. Ystävykset katsahtivat toisiinsa yllätettyinä ja jahtimestari\noli tuossa tuokiossa ovella. Se oli kaksoisovi. Jahtimestari painoi\nkädenrivan alas. Ovi oli väännetty lukkoon, kuten he olivat luulleet\nkuulevansa.\n\nJahtimestari oli kuulevinaan jotain ja kohotti varottavasti kätensä\nsamalla yhä pitäen lujasti kiinni ovenrivasta toisella kädellään.\n\nNyt molemmat kuulivat askeleita viereisestä huoneesta, selviä askeleita\nmaton päällä. Ne eivät olleet varovaisia ja hiipiviä, vaan täysin\nrauhallisesti astuvan ihmisen askeleita. Ensin askeleet kuuluivat aivan\nselvään läheisyydessä, mutta sitten ne vähitellen heikkenivät, kunnes\nkokonaan hävisivät.\n\n-- Hän on mennyt sisimpään huoneeseen, pääsi jahtimestarilta.\nHuomasitko, miten vakavat ja rauhalliset askeleet olivat?\n\nHän asetti leveät hartiansa ovelle ja painoi. Ovi antoi melkein heti\nmyöten ja ponnahti auki, niin että pöly hulmusi heidän ympärillään.\n\nHe olivat nyt keskimmäisessä huoneessa. Tämän huoneen ikkunassa he\nmuutama hetki sitten olivat nähneet tuon vanhan harmaan olennon\nseisovan ja selailevan kirjaa, he olivat juuri kuulleet hänen\naskeleensa lattialla, hän oli ollut täällä hetki sitten. Nyt häntä ei\nenää ollut. Tämä huone oli tyhjä ihmisistä kuten ensimäinenkin, kuun\nvalon täyttämä.\n\nMutta ovi oli avoinna kolmanteen ja viimeiseen noista salaperäisistä\nhuoneista, joihin tämä sivusta päättyi. Professorista ympäristö oli\nniin mielenkiintoinen, että hän ehdottomasti pysähtyi katselemaan\njahtimestarin kiiruhtaessa kolmanteen huoneeseen. Professori näki, että\nhänen ystävänsä jäi seisomaan ovelle jonkinlaiseen puolustusasentoon\nikäänkuin hyökkäystä odottaen. Mutta huoneeseen tultuaan hän huusi:\n\n-- Tule tänne! Ymmärrätkö tätä?\n\nKun professori tuli sinne, näki hän ystävänsä seisovan keskellä lattiaa\nsinisenharmaalla ja hyvin kuluneella matolla. Tämä huone ei ollut\nkalustettu, mutta sitä oli ilmeisesti käytetty rojukamarina. Seinillä\noli kuitenkin yksinäisiä tauluja, muutamia vanhoja muotokuvia, mutta\nmonta taulua oli seinillä nurin käännettyinä. Siellä oli vielä muutamia\nrisaisia loistohuonekaluja, kummallinen kokoelma soikeakehyksisiä\npeilejä, muutamia kokoonkäärittyjä mattoja, kirjapinkkoja, ja kaikki\noli pölyistä ja epäjärjestyksessä.\n\n-- Voi, miten kaameaa, sanoi professori, aivan kuin täällä olisi ollut\nmuutto kuoleman jälkeen. Mutta missä mies on?\n\n-- Sehän juuri on kummallista, vastasi jahtimestari, hänhän oli täällä\nyhtä varmasti kuin me nyt seisomme tässä, mutta häntä ei ole täällä\nenää.\n\nProfessori katsoi ympärilleen. Hänet valtasi kolkko tunne, jota hän ei\nsaanut torjutuksi. Tässä oli täysin selittämätön arvoitus. Tästä\nhuoneesta ei varmasti ollut mitään muuta uloskäytävää kuin se ovi,\njosta molemmat ystävykset vast'ikään olivat tulleet ja joka yhdisti\nmolemmat huoneet toisiinsa. Ja keskimmäisessä huoneessa ei ollut mitään\nmuuta ovea kuin se, joka johti ensimäiseen. Käytävään ei ollut mitään\nmuuta yhteyttä. He tiesivät aivan varmasti, että täällä oli ollut\nihminen vielä hetkinen senjälkeen, kuin he itse olivat tunkeutuneet\nhuoneeseen n:o 1. Oli mahdotonta, että tämä ihminen olisi mennyt pois\nhuoneistosta, sillä silloin hän olisi törmännyt sisääntulijoita\nvastaan. Askeleetkin olivat selvästi ilmaisseet kuin olento olisi\nloitonnut heistä hyvin rauhallisesti ja hävinnyt. Ja huoneessa ei\nkuitenkaan ollut yhtään nurkkaa, jossa hän olisi voinut olla piilossa.\nTosin täällä oli muutamia kaappeja, mutta kaikissa oli lasiovet. Ne\nolivat pelkkiä näytekaappeja, joissa säilytettiin pienenpuoleisia\nantikviteettejä ja taide-esineitä. Tosin oli myös kirstuja, mutta ei\nmikään niistä ollut niin suuri, että ihminen olisi voinut kätkeytyä\nsinne.\n\nJahtimestari oli jo alkanut tarkastaa seiniä.\n\n-- Linnan toisessa osassa on kyllä salakäytävä, sanoi hän, mutta sen\nkaikki tuntevat. En ole koskaan kuullut puhuttavan salakäytävästä tässä\nsivustassa, mutta sellainen kuitenkin on.\n\nHän siirsi pois tauluja ja hyllyjä ja muutti kaappeja, mutta seinät\nnäyttivät kaikkialla paksuilta. Tutkimuksien kielteinen tulos tuntui\nkovin suututtavan häntä.\n\n-- Kiusallisinta on, sanoi hän, että tämä tapaus tulee tietysti\nantamaan uutta aihetta kirotuille kummitus- ja aavejutuille, joita on\njo liikkeellä. Voit olla varma siitä, että kansan mielestä vanha\nmurhattu tilanomistaja on näyttäytynyt täällä kuolemansa jälkeen. Tämä\npeijakkaan kummitusmainen valaistus on myös tehnyt yön erikoisen\nepäedulliseksi.\n\nHetken kuluttua hän sanoi melkein riehakalla äänellä:\n\n-- Tiedätkö mitä, kaikkihan soveltuu yhteen erinomaisesti.\n\n-- Soveltuu? Mikä soveltuu?\n\n-- Kummituksen on täytynyt olla liikkeellä, sitenhän kaikki voidaan\nhelposti selittää. Ajattelehan askeleita metsässä! Lähellämme oli joku,\njonka kuulimme, mutta emme nähneet. Ja sitten kuulimme täällä selviä\naskeleita. Mutta emme ole täältäkään löytäneet mitään...\n\n-- Ei, rakas ystävä, tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa ole\nratkaisu, lisäsi jahtimestari sitten kiroten.\n\n-- Miksi niin kiivaasti? kysyi professori.\n\n-- Meitä on vedetty nenästä, _se_ on ratkaisu, vastasi jahtimestari.\n\nHän meni nopeasti ikkunan luo. Hänen onnistui avata se hyvin\nvaivalloisesti. Sitten hän huusi:\n\n-- Christensen! Christensen!\n\nChristensenin tumma varjo liukui valkeassa kuutamossa, ja heti sen\njälkeen pehtori itse seisoi pihalla ja katsoi linnan ikkunoihin.\n\n\n\n\nXIXX\n\nAAMU KAPAKASSA\n\n\nJahtimestari huusi alas hänelle:\n\n-- Oletteko vartioinut koko ajan?\n\n-- Olen, koko ajan.\n\n-- Oletteko nähnyt jonkun tulevan linnasta?\n\n-- En, en ainakaan ovesta.\n\n-- Ettekä ikkunastakaan?\n\nChristensen nauroi.\n\n-- En, sanoi hän.\n\nJahtimestari sulki taas ikkunan ja sanoi professoriin kääntyen:\n\n-- Tutkikaamme vielä kerran. Voihan olla, että mies on piilottautunut\njonnekin.\n\nHe kulkivat uudelleen kaikkien kolmen huoneen läpi ja siirsivät monet\nkaapit, mutta tuloksetta. Kummallista oli, ettei yleensä voitu huomata,\nettä täällä pitkään aikaan olisi ollut ketään ihmistä. Puolen tunnin\nkuluttua heidän täytyi luopua yrityksestä ja lähteä huoneistosta. He\nkulkivat suurien avoimien ruohokenttien yli äänettöminä. Christensen,\njoka tuli heitä vastaan, ei voinut salata eräänlaista vahingoniloa.\n\n-- Niin, ymmärrän kyllä, mitä te tarkoitatte, sanoi jahtimestari\närtyisesti, on narrimaista koettaa tavoittaa tavoittamattomia, mutta\nolen tavoittava hänet joka tapauksessa.\n\n-- Jokainen saa uskoa tästä, mitä haluaa, mutisi pehtori. Suurissa\nkartanoissa nähdään usein paljon sellaista, mitä ei voida selittää.\n\n-- Mitä väki sanoo? kysyi jahtimestari.\n\n-- He puhuvat siitä mahdollisimman vähän.\n\nYstävykset lähtivät herraskartanosta melkein vastenmielisesti. He\njäivät vielä hetkeksi seisomaan ja keskustelivat matalalla äänellä\nkatsellen samalla tarkkaavaisina ympärilleen, mutta lopulta heidän\ntäytyi kuitenkin lähteä.\n\nKun he kulkivat metsän läpi, paistoi jo aamuaurinko puiden latvojen\nvälitse, mutta alhaalla runkojen seassa oli vielä hämärää ja hiljaista.\n\nHe kulkivat taas isä Abrahamin kapakan ohi, joka näytti nyt aivan\nkuolleelta suljettuine ikkunaluukkuineen.\n\n-- Isä Abraham avaa aikaiseen, sanoi jahtimestari, mutta hänkin tahtoo\nsäilyttää yöunensa häiriintymättömänä. Ihmettelenpä onko kasvientutkija\ntullut kotiin ennen sulkemisaikaa.\n\nJahtimestari katsoi kelloaan.\n\n-- Nyt ei kestä kauan, ennenkuin saamme kuulla isä Abrahamin\nlaahustavat askeleet portaissa, sanoi hän, ja silloin voimme saada\nhöyryävän kahvikupin.\n\nYstävykset istuutuivat portaille odottamaan. Oli valoisa aamu. Näytti\nsukeutuvan ihana ja lämmin kesäpäivä. Hetken kuluttua he kuulivat isä\nAbrahamin askartelevan sisällä. Hän keitti aina itse ensimäisen\naamukahvin, hän ikäänkuin vihki päivän tällä teolla. Abrahamin\ntuoksuava aamukahvi oli kuulu paikkakunnalla. Mutta hän ei myöskään\navannut kapakkansa ovea, ennenkuin tuo suuri teko oli loppuunsuoritettu\nja kahvikattila höyrysi ja kiehui keittiössä.\n\nMolemmat ystävykset kuulivat, miten isä Abraham sisältäpäin avasi\nikkunaluukut. Kesti hetkisen, sitten avain kääntyi lukossa, ja oviaukon\ntäytti isä Abrahamin leveä nahkaesiliina. Isä Abraham ei näyttänyt\nvähääkään hämmästyvän nähdessään tuttavansa näin aikaiseen jalkeilla.\nJahtimestarihan retkeili ulkosalla kaikkina vuorokauden aikoina.\nAbraham tuli ulos kahvi mukanaan ja valmistautui pienen puheluhetken\nvaralta. Hän tuntui olevan hieman ärtyisellä aamutuulella, sillä hän\npuheli jurosti peitetyin sanoin ihmisten epäsäännöllisistä\nelämäntavoista nykyään.\n\n-- Katsokaahan esimerkiksi tuota luonnontutkijaa, joka on asettunut\nluokseni asumaan, sanoi hän. Jos hän luulee minun pitävän uudenaikaista\nhotelliravintolaa, niin hän erehtyy. Minä pidän vanhanaikaista kapakkaa\nja olen herra kapakassani. Enkö ollut nimenomaan sanonut hänelle, että\nhänen tuli olla kotona kello kaksitoista? Sen pitäisi olla kyllin\nmyöhäinen aika luullakseni tuollaiselle kiertävälle ruohonkerääjälle.\nMutta herra ei suvannut tulla. Minä, vanha mies, odotin kuitenkin tuota\nmaankiertäjää puoli yhteen asti. Minua kiukuttaa eniten se, etten\nsaanut pitää hänelle kelpo saarnaa, johon olin valmistautunut, ennen\nmaatamenoani.\n\n-- Ja annoitte hänen olla ulkosalla? kysyi professori ihmeissään.\n\n-- Tietysti, vastasi isä Abraham. En pidä mitään yöhotellia. Mutta\npahinta on, jatkoi hän, ettei hän ole koputtanut yöllä. Hän lienee\nnukkunut kukkiensa keskelle.\n\nProfessori oli äkkiä käynyt tarkkaavaiseksi.\n\n-- Mikä tuon kasvientutkijan nimi on?\n\n-- Howard tai Holland tai jotain sen tapaista, en oikein muista.\n\nJahtimestari ymmärsi professorin ajatusjuoksun ja sanoi:\n\n-- Tahdomme nähdä hänen huoneensa. Onko se lukittu.\n\n-- Voimmehan katsoa, sanoi kapakan isäntä kompuroiden raskain,\nlaahustavin askelin aamutohveleissaan portaita ylös. Ne olivat lujat\nportaat vanhoista tammilankuista, mutta ahtaat ja mutkikkaat.\nLuonnontutkijan huone sijaitsi aivan portaita vastapäätä. Suurella\nsiniseksimaalatulla ovella suurine ovenripoineen oli roomalainen numero\nII. Se oli ilmeisesti kapakan suurin ja hienoin huone ja se näyttikin\nkovin houkuttelevalta vaikka matalalta. Lattialla ei ollut mitään\nmattoa, mutta sen leveät palkit olivat pestyt melkein hohtavan\nvalkeiksi. Sänky oli vanhan ajan herrasväensängyn kaltainen. Siihen\njohti pari porrasaskelta, sininen silkkinen vuodeverho kaareutui sen\nyllä ja sänky itse oli tupaten täynnä sänkyvaatteita.\n\nMolemmat ikkunat olivat auki puutarhaan päin ja näyttivät\nkesämaisemilta täynnä valkeita kukkia ja vihreitä puita sinistä\naamutaivasta vasten.\n\nPöytäliinattoman pöydän vieressä, jonka levy oli yhdestä ainoasta\nlankusta, oli pari tuolia, joista toinen oli korkeaselustainen vanha\nrenesanssituoli ihmeellisen syvänpunaisine päällisineen.\n\nMatkatavaroita ei huoneessa ollut paljoa. Pieni käsilaukku oli uunin\nvieressä. Professori nosti laukkua, joka oli kallisarvoista nahkaa ja\nhopearaudoituksella varustettu. Se tuntui melkein tyhjältä. Sängyn\npäällä oli matkustavaisen tummasta vihertävästä silkistä tehty pyjamas.\nSängyn vieressä maassa olivat hänen aamutohvelinsa, pari ylen hienoa\nhopealangoin kirjailtua esinettä, nähtävästi jonkun ihailijattaren\nlahja. Yleensä kaikki matkustajan jälkeensä jättämät esineet todistivat\nhänellä olevan herkuttelevan, melkein turhamaisen maun. Hänen\ntoilettitarpeensa esimerkiksi olivat kaikkein kuuluimpien ja\nkalleimpien tehtaiden tuotteita. Siellä ei ollut sensijaan mitään\nluonnontieteilijästä muistuttavaa, ei edes pientä porttööriä.\n\nMutta pienellä pöydällä sängyn vieressä oli muutamia sanomalehtiä ja\nyksi sähkösanoma.\n\nSanomalehdet olivat kööpenhaminalaisia iltalehtiä, kahden päivän\nvanhoja, sekä eräs ranskalainen aikakauskirja, joka oli ilmeisesti\nostettu matkalukemiseksi. Sähkösanoma oli avattu ja käännetty jälleen\nkokoon. Professori seisoi hetkisen ja piti sitä miettiväisenä\nkädessään. Tämähän voi olla halpamaista sekaantumista yksityisen\nihmisen salaisuuksiin, mutta voihan se olla muutakin. Sähkösanoma oli\nosoitettu tri Howardille, poste restante, Knarreborgin asema. Hänen oli\nsiis täytynyt itse noutaa se. Jahtimestari näki ystävänsä epäröivän ja\nliikahti kärsimättömästi. Professori avasi sähkösanoman. Jahtimestari\nnäki hänen hämmästyneestä ilmeestään, että sisältö oli tärkeä. Hän meni\nja luki sähkösanoman toisen olan yli. Se sisälsi vain yhden sanan --\nluvun 400. Mutta allekirjoituksena oli \"Hengler\".\n\n\n\n\nXXX\n\nTRI HOWARD\n\n\n-- En ymmärrä mitä tämä sähkösanoma merkitsee, mutta sen verran on\nkuitenkin varmaa, että olemme oikeilla jäljillä, sanoi jahtimestari.\n\n-- Uusi henkilö on äkkiä sukeltanut esiin, vastasi Arvidson, siinä\nkaikki, mitä minä tällä hetkellä tiedän. En ole kuullut hänen nimeänsä\nennen, en ainakaan tämän asian yhteydessä. Sähkösanoma on lähetetty\nKööpenhaminasta eilen illalla. Siis siihen aikaan Hengler olisi vielä\nollut Kööpenhaminassa. Mutta se taas ei sovi yhteen Ristin ilmoituksen\nkanssa, että Hengler olisi matkustanut päivää aikaisemmin.\n\n-- Senhän ei tarvitse todistaa mitään, intti jahtimestari. Henglerin\nsähkösanomanhan on voinut lähettää joku toinen, esim. ovenvartija.\nMutta mitä luku \"400\" merkitsee?\n\n-- Voihan se olla salakirjain, vastasi professori, mutta tällä hetkellä\nmeille on tärkeätä se, että olemme todenneet yhteyden Henglerin ja\ntämän luonnontutkijan välillä. Aikaisemmin olemme keksineet selvän\nyhteyden Henglerin ja Marielundin ja Henglerin ja vanhan Milden\nvälillä.\n\n-- Tiedätkö, mitä alan uskoa? kysyi jahtimestari innosta loistavin\nsilmin. Eivätköhän tri Howard ja tuo salaperäinen yöllinen Marielundin\nvieras myöskin liene yhteydessä keskenään. Annan yksinkertaisen\ntalonväen hullutella kummituksesta. Olen omin silmin selvästi nähnyt\nmiehen ikkunassa ja olen kuullut hänen askeleensa huoneessa. Tiedän,\nettä hän on ollut olemassa ja ollut siellä. Täällä ei pitkän matkan\npäässä ole ketään muuta muukalaista kuin tämä kasvientutkija, joka\nkaiken lisäksi esiintyy hyvin salaperäisesti. Hän ei ole tänä yönä\nnukkunut huoneessaan. Joka tapauksessa ei ole mahdotonta, että\nluonnontutkija ja Marielundin yöllinen vieras ovat yksi ja sama\nhenkilö.\n\n-- Voimme joka tapauksessa ajatella, sanoi professori, että tri Howard\nja Hengler ovat liittoutuneet Marielundia vastaan, ehkä varastaakseen\nnoiden lukittujen huoneiden kokoelmia. Mutta kuinka voidaan uskoa niin\nkuulusta taidekauppiaasta kuin Hengler sellaista konnamaisuutta?\n\n-- Eihän tarvitse olla kysymys juuri varkaudesta, intti jahtimestari\ninnokkaasti, voihan se olla jotain aivan muutakin. Koko tämä asiahan on\nalun pitäen sisältänyt salaisuuksia, joita sinäkään loogillisesta\njohtopäätteiden tekemiskyvystäsi huolimatta et ole voinut ratkaista.\n\nProfessori ei heti vastannut. Hän katseli ympärilleen huoneessa\nikäänkuin olisi miehen tavaroista koettanut löytää arvoituksen\nratkaisua. Sitten hän sanoi:\n\n-- En vain keksi, missä suhteessa ovat toisiinsa se, mitä tämä ihminen\nkoettaa saavuttaa, ja se vaara, johon hän itsensä asettaa. Onhan aivan\nsattuma, ettei häntä jo ole otettu kiinni yksinkertaisena\nmurtovarkaana. Sanohan minulle suoraan, hyvä ystävä, olisitko epäröinyt\nlähettää luotia hänen jälkeensä, jos tänään olisit nähnyt hänen\npakenevan noista kolmesta huoneesta?\n\n-- Ehkä en, vastasi jahtimestari vakavana.\n\n-- Ja sitäpaitsi, jatkoi professori, eikö noissa kolmessa huoneessa\nnäyttänyt aivan siltä kuin joku rikoksellinen olisi mellastanut siellä.\n\n-- Onhan siellä aivan hyvin voinut olla varas. Kukaan meistä ei tiedä,\nmitä esineitä vanhus oli sinne kätkenyt.\n\n-- Niin kyllä, mutta tarkan tutkimuksemme perusteellahan saimme sen\nkäsityksen, ettei mitään oltu liikutettu. Murtovaras ei olisi antanut\nnoita vanhoja kultakoruja sisältävien kaappien olla koskemattomina.\n\n-- En minäkään sano, että sen on täytynyt olla tavallinen varas, minä\nvain koetan todeta samaksi henkilöksi ilmielävän tri Howardin ja\npehtorin tyhmän kummituksen.\n\nProfessori vastasi ikäänkuin omaa ajatustansa täydentäen:\n\n-- Kuka tämä Howard sitäpaitsi on? Tällä paikkakunnalla tuntematon\nvieras. Marielundin salaperäinen vieras sensijaan osoittaa tuntevansa\ntarkoin vanhan talon. Hän on päässyt linnaan ja sieltä pois teitä,\njoita me joka tapauksessa emme tunne. Ja luuletko todellakin, että\ntavallinen murtovaras menisi kuun täysin valaisemaan ikkunaan tutkimaan\nvanhaa kirjaa? On kummallista ja se suututtaa minua ytimiin asti, että\njoka kerta kun tulee jotain uutta esille tässä asiassa, niin ei sitä\nkoskaan saada soveltumaan edelliseen, vaan se jää yksinäiseksi ja\ntarkoituksettomaksi, yhteyttä vailla olevaksi. Kun ajattelen tuota\nyöllistä vierasta, joka valkeine hiuksineen seisoi ja luki kuun\nvalaisemassa linnanikkunassa, ja tiedän hänen asettaneen elämänsä\nvaaraan siinä seistessään, niin minun täytyy myöntää, että usea seikka\ntässä tuntuu aika tarkoituksettomalta.\n\n-- Ja kuitenkin kaikki on aivan varmaan hyvin helposti selitettävissä,\nvastasi jahtimestari, mutta on vain kysymys luonnollisen yhteyden\nlöytämisestä. Ja ehkä löydämme sen, kun opimme tuntemaan tämän\nmuukalaisen henkilökohtaisesti. Otaksun hänen olleen valveilla koko yön\nkuten mekin, ja hän tulee kai ennemmin tai myöhemmin huoneeseensa\ntakaisin. Hänellä ei näytä mielestään olevan mitään salattavaa. Hänhän\nantaa kaiken olla esillä ja avoinna. Rakas ystävä, tarvitsemme itse\nhieman lepoa. Menemme takaisin kotiin jahtimestaritaloon, ja sillä\naikaa muukalainenkin tulee varmaan tänne, ja isä Abraham antaa kyllä\nmeille silloin tiedon.\n\nIsä Abraham, joka oli käynyt hieman levottomaksi paljosta\nmurtovarkautta ja varkautta koskevasta puhelusta, antoi muristen\nsuostumuksensa. Hän pitäisi kyllä varansa ja ilmoittaisi, kun vieras\ntulee.\n\nSitten molemmat ystävykset menivät kotiin. He tunsivat molemmat itsensä\nväsyneiksi yön jännityksen jälkeen, ja päivä oli sitäpaitsi käynyt\npainostavan kuumaksi. Aurinko oli jo korkealla pilvettömällä taivaalla.\n\nMutta jahtimestarin talossa ei päivä vielä näyttänyt alkaneen.\nSavupiipusta ei noussut mitään savua. Talo lepäsi rauhallisena ja\nnukkui puutarhan moniäänisten lintujen liverrellessä.\n\nKun he tulivat sisälle puutarhaan veräjästä, oli heidän edessään\nsuuri leveä kuisti. Talon ovet olivat lukitut, mutta kuistilla\noli vielä eilisiltainen pöytä raidallisine pöytäliinoineen ja\nmuutamia korituoleja sen ympärillä. Eräs olento istui syvälle\nkokoonkyyristyneenä yhdessä nojatuolissa jalat ristissä eteenpäin --\nojossa ja käsivarret nojaten tuolin käsinojiin. Oli mahdotonta nähdä\nhänen kasvojaan, sillä hänen päänsä oli vaipunut alas rinnalle ja oli\nsuuren leveälierisen olkihatun peittämä, joka oli suurempi kuin\ntavallinen panama, sellainen, jota ranskalaiset työmiehet käyttävät\nviininkorjuussa. Ja hänen olallaan riippui leveässä hihnassa vihreä\nkantosäilykkö.\n\nTri Howard.\n\nMolemmat ystävykset pysähtyivät hämmästyneinä nähdessään odottamattoman\nmuukalaisen. Mies tuolissa ei liikahtanutkaan.\n\n-- Hän nukkuu, kuiskasi jahtimestari Hän on asettunut tänne meitä\nodottamaan ja nukahtanut.\n\n-- Miehen asento, mutisi professori.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Tarkoitan tuon miehen asentoa.\n\nProfessori sipaisi kuumeisesti otsaansa kootakseen ajatuksiaan ja\nrauhoittuakseen. Hänen sormensa vapisivat.\n\n-- Aivan noin, mutisi hän, istui vanha Milde, kun löysimme hänet\nmurhattuna tuoliltaan.\n\nJahtimestari ei vastannut mitään, vaan meni nopein askelin kuistille.\nHän kumartui varovasti tuolissa olevan olennon yli. Sitten hän viittasi\nprofessorille.\n\n-- Hän vain nukkuu, sanoi jahtimestari, hän ei ole kuollut.\n\nJahtimestari asetti kätensä nukkuvan olkapäälle ja huusi hänelle:\n\n-- Hyvä herra!\n\nMuukalainen nukkui niin syvästi, että jahtimestarin täytyi ravistella\nhäntä aika kovakouraisesti. Lopulta hän heräsi ja nosti hitaasti\npäätään. Leveälierinen olkihattu liukui kuistin lattialle. Äkkiä\nmuukalainen avasi silmänsä ja oli yht'äkkiä täysin valveilla. Kun hän\nnäki molemmat miehet, hymyili hän kummallista, pilkallista hymyä.\nProfessori ja jahtimestari jäivät seisomaan vaiti hänen eteensä mitä\nsuurimman kummastuksen valtaamina.\n\nTuolissa istuva muukalainen oli Torben Milde.\n\nJahtimestarin onnistui vain änkyttää:\n\n-- Tohtori Howard... Tohtori Howard...\n\n-- Niin, minä se olen, vastasi murhatun poika, minä juuri asun isä\nAbrahamin luona.\n\n\n\n\nXXXI\n\nKUMMITUS\n\n\nProfessori Sune Arvidson ei aluksi saanut sanaa suustaan. Ensiksikin\noli kohtaus Torbenin kanssa aivan odottamaton, toiseksi hän hämmästyi\nsanomattomasti Torbenin ulkomuodosta. Uusi tilanomistaja ei näyttänyt\nainoastaan väsyneeltä, mikä olisi ollut hyvin ymmärrettävää valvotun\nyön jälkeen, vaan hän tuntui kerrassaan muuttuneelta. Siitä oli nyt\nkaksi kertaa kaksikymmentäneljä tuntia, kun professori oli viimeksi\nnähnyt hänet, ja siinä ajassa hän oli suunnattomasti vanhentunut. Hän\nnäytti lopen kuluneelta, piirteet olivat veltot, mutta silmissä oli\nkiinteä, eloisan virkeä, miltei pelästynyt ilme. Professori ajatteli:\n\n-- Tuollaiselta näyttää ihminen, joka hoipertelee pois pelipöydästä\nmenetettyään viimeisen panoksensa.\n\nTorben Milde näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa. Hän otti hattunsa\nlattialta ja työnsi sen päähänsä syvälle silmien yli, niin että osa\nkasvoista joutui varjoon.\n\nTorben kääntyi ensin jahtimestarin puoleen.\n\n-- Ette varmaan tunne minua enää, sanoi hän.\n\n-- Tunnen kyllä herra Milden, sanoi jahtimestari, jonka vakavassa\näänessä oli melkein valittava kaiku, mutta olette ollut poissa monta\nvuotta ja muuttunut paljon.\n\n-- Istuuduin tänne, jatkoi tilanomistaja, siksi etten päässyt\nasuntooni. Vanha isä Abraham ei todella ole käynyt ystävällisemmäksi\nvuosien kuluessa. En minäkään viitsinyt ilmaista itseäni hänelle.\n\n-- \"Asuntoonne\", toisti jahtimestari ihmeissään, mutta miksi ei herra\nMilde asetu asumaan linnaansa? Minun tietääkseni teidän vanhat\nhuoneenne ovat vielä aivan siinä järjestyksessä, mihin jätitte ne monta\nvuotta sitten. Sitäpaitsi onhan siellä vielä aika joukko vanhoja\npalvelijoitakin. Meille olisi ollut suuri ilo ottaa vastaan rakkaan\nherramme poika. Mutta nyt kai jäätte kotiin, herra Milde?\n\nTorben pudisti torjuen ja kärsimättömänä päätään.\n\n-- Ei, en vielä, hän sanoi. Minun on mahdotonta vielä vähään aikaan\nottaa maatilaa haltuuni. Mutta olen joka tapauksessa tahtonut kaikessa\nsalaisuudessa käydä paikkakunnalla, jossa olen lapsuuteni viettänyt.\nOlen tieten tahtoen esiintynyt tuntemattomana. Tahdoin nimittäin\nkaikessa rauhassa viettää pari päivää yksinäisyydessä. Jos olisin\ntullut tänne uutena tilanomistajana, niin miten olisi silloin käynyt?\nSilloin olisin lakkaamatta ollut ihmisten ympäröimä ja minun olisi\nollut pakko antautua vastuksiin, joita muutamista syistä tahdon vielä\njonkun aikaa lykätä. Päätin sensijaan asua kapakassa isä Abrahamin\nluona parin päivän ajan. Tiesin, että tuo puolisokea ukko tuskin voisi\ntuntea minua. Ja ottamalla mukaani tämän kantosäilykön sain mainion\nsyyn risteillä ympäri tienoota ja katsella kaikkia niitä kauniita\npaikkoja, joissa olen lapsena ja nuorukaisena uneksinut.\n\n(Professori ajatteli: Hän on romanttinen, tunnen hänet. Hän\nvalehtelee.)\n\nTorben jatkoi:\n\n-- Mutta kun sitten tulin matkaltani myöhään yöllä kotiin ja huomasin\nkapakan ovet lukituiksi, tunsin itseni niin väsyneeksi, että päätin\nkuitenkin ilmaista itseni teille, herra jahtimestari, saadakseni\nyömajan. Tämä syvä korituoli on todella erinomaisen hyvä. Kiitän teitä.\n\nJahtimestari oli hyvin hämillään, eikä oikein tiennyt miltä kannalta\nsuhtautuisi asiaan. Hän näytti aikovan avata oven, mutta tilanomistaja\nesti hänet kädenliikkeellä.\n\n-- Ei vielä, vastasi hän, on liian aikaista. Odotan tässä niin kauan,\nvarjossa on tässä hyvä olla.\n\nTilanomistaja oli koko ajan puhunut jahtimestarille aivan kuin ei\nprofessoria olisi ollutkaan. Professori oli pohjaltaan hyvin\ntyytyväinen siihen, sillä näin hän sai tilaisuuden tarkastella lähemmin\nystäväänsä ja punnita miten ryhtyisi asiaan. Professorilla oli heti\nselvillä, ettei Torben ollut käynyt Ruotsissa, vaan oli sensijaan\nmatkustanut suoraan tänne. Professori oli tottunut tutkimaan kasvoja ja\nlukemaan potilaittensa salaisuuksia heidän piirteistään. Hän ymmärsi\nTorbenin niiden vuorokausien aikana, jotka olivat kuluneet Fenixissä\nsyödyn päivällisen jälkeen, kokeneen jotain surullista ja\nhermojajärisyttävää.\n\nLopuksi Torben tuntui huomaavan tohtorinkin läsnäolon.\n\n-- En odottanut näkeväni teitä näin pian jälleen, sanoi hän. Otaksun\nteidän olevan jahtimestarin vanhan ystävän.\n\n-- Niin olen.\n\n-- Sillä ette kaiketi ole lähtenyt tänne minun asioitteni vuoksi?\n\nProfessori hymyili. Hän on kuolemaan asti väsynyt, ajatteli hän, mutta\nhän koettaa viimeisellä tarmollaan säilyttää kylmän, poistyöntävän\ntapansa.\n\n-- Tehän itse, hyvä Torben, olette määrännyt minut lepäämään jonnekin\nmaalle. Olen vain seurannut neuvoanne, siinä kaikki.\n\n-- Mutta silloin teidän ei olisi pitänyt matkustaa juuri tälle\npaikkakunnalle. Teidän olisi pitänyt matkustaa muuanne päästäksenne\nirti eräistä kuvitelmista ja muistoista. Täällä sensijaan tulette\nolemaan alttiina noille kuvitelmille, erittäinkin ehkä öisin. Ihmisen,\njoka tahtoo virkistyä, ei pidä kauan valvoa öisin. Pitäähän teidän\nlääkärinä se tietää.\n\nProfessori hymyili säälivästi.\n\n-- Annan teille saman neuvon, Torben, sanoi hän, ja nuo yölliset\nretkeilyt ovat selvästi teille paljon vaarallisempia kuin minulle, sen\nnäen kasvoistanne. Teissä on tapahtunut suuri muutos muutamien harvojen\ntuntien kuluessa. Te olette vanhentunut paljon ja kadottanut entisen\nvarmuutenne. Teille on tapahtunut jotain ikävää, ehkä jokin\nonnettomuus. Tiedän, että olen oikeassa.\n\nTorben säpsähti. Hän tahtoi nousta, mutta vaipui takaisin tuoliinsa.\nHän koetti ponnistautua vanhaan ylimieliseen suhtautumistapaansa ja\nnojatessaan päänsä taaksepäin tuolin selkänojaa vasten ja katsoessaan\nArvidsoniin hänen silmissään oli kylmä, melkein vihamielinen ilme.\n\n-- Erehdytte, hän sanoi.\n\nViimeisen sananvaihdon aikana jahtimestari oli mennyt. Hän ymmärsi\nmolempien ystävysten tulevan aiheeseen, joka ei ollut aiottu hänen\nkorvilleen. Hän meni senvuoksi sisälle taloon. Hänen kuultiin kävelevän\nhuoneissa.\n\n-- Ettekö enää usko ystävyyteeni? kysyi professori.\n\n-- Kyllä, vastasi Torben, uskon, että teidän ystävyydestänne ei pääse.\n\n-- Isänne, vastasi professori, oli ehkä minun paras ystäväni. Häntä\nminä ymmärsin. Teitä minä en ymmärrä.\n\n-- Ette ymmärtänyt isäänikään, sanoi Torben torjuvasti.\n\nSalaman tavoin professoriin iski ajatus, että nämä sanat ehkä\nsisälsivät draaman salaisuuden.\n\nTorben katsahti taakseen ja huomasi jahtimestarin menneen.\n\n-- Olen seurannut teitä viimeisten tuntien aikana, sanoi professori.\n\n-- Tiedän sen.\n\n-- Te olitte edellämme metsässä.\n\n-- Niin olin.\n\n-- Ja juuri teidät näimme linnan kuutamoisessa ikkunassa?\n\n-- Niin näitte, vastasi Torben.\n\n\n\n\nXXXII\n\nTORBEN NOSTAA VERHOA\n\n\nProfessori istuutui tyhjään tuoliin Torbenin viereen. Tämä ei\nvastustellut, mutta hänen kasvoilleen levisi vastenmielisyyden ilme.\nHän sulki puoleksi silmänsä hatun leveän reunan alla. Tuntui kuin hän\npelkästä väsymyksestä olisi antanut toisen menetellä mielensä mukaan.\n\n-- Sekä jahtimestari että minä, sanoi professori, olimme selvästi\nkuulevinamme askeleita edellämme metsässä, ja on siis totta, että\nkulkija olitte te.\n\n-- Aivan oikein, vastasi Torben, minä kuulin myöskin ääniä takanani.\n\n-- Tiesittekö minun olevan siellä?\n\n-- Ei, en osannut arvata teidän olevan siellä.\n\nÄkkiä professorin valtasi aavistus ja hän kysyi:\n\n-- Luulitte ehkä jonkun toisen olevan siellä, erään henkilön, joka\nteidän tietojenne mukaan olisi voinut olla siellä?\n\nTorben ei heti vastannut tähän kysymykseen. Ehkä hän ensin tahtoi\nmiettiä. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n-- Huomasitte kai, että yö oli kuvaamattoman kaunis, aivan tyyni ja\nviehättävän kuutamoinen. Olenhan jo kertonut harhailleeni ympäri\nnähdäkseni taas kaikki lapsuuteni aikaiset rakkaat paikat. Mitä minuun\nkuului se, että myöskin muita ihmisiä oli nauttimassa luonnon\nkauneudesta? Halusin vain olla yksin ja kiiruhdin senvuoksi\naskeleitani. Olen sitäpaitsi aikaisimmasta nuoruudestani asti\nhaaveillut tällä metsäpolulla, varsinkin kuutamossa.\n\n-- Mutta minua ihmetyttää vain se, miten voitte kenenkään näkemättä\npäästä linnaan, sanoi professori.\n\nTorben nauroi hieman ärtyneenä.\n\n-- Halusin päästä sinne kenenkään näkemättä, sanoi hän, ja tahdon\nuudelleen huomauttaa teille, että olen koko lapsuuteni viettänyt tällä\npaikalla. Tunnen linnan ulkoa ja sisältä. Vaikka kaikki ovet ovat\nlukitut, pääsen sisään ilman avaimia. Minua huvitti vielä kerran\nnäytellä nuorta poikaa, joka on yöllä luvattomilla seikkailuilla ja\npalaa salaa kotiin. Voi, tuo yö oli niin surumielisen ihana...\n\n-- Hän valehtelee, ajatteli professori.\n\nOli kuin Torben olisi kiihtynyt omista sanoistaan jatkaessaan:\n\n-- Ja sitten tuo vaeltaminen linnan autioitten huoneiden ja käytävien\nläpi. Elin ikäänkuin uudelleen kauan sitten menneitä vuosia tässä\nlumoavassa tomun ja haalistuneiden seinäpapereiden tuoksussa. En\nsytyttänyt ainoatakaan kynttilää. Tunnenhan koko talon niin hyvin ja\nnautin sitäpaitsi sanomattomasti kauniista ihanasta kuutamosta, joka\nvirtasi ikkunasta sisään. Vakuutan teille, että minusta oli\nunohtumattoman tunnelmallista vaeltaa siten vanhassa kodissani, joka\noli nyt niin autio ja tyhjä, ja tuntea itseni aivan yksinäiseksi\nvanhojen huonekalujen keskellä tuossa lumoavassa kuutamossa.\n\n-- Sitten menitte noihin kolmeen lukittuun huoneeseen.\n\n-- Niin, olen aina mielelläni liikkunut vanhoissa rojuhuoneissa.\nMielihalunani on ollut penkoa kätkössä olevia esineitä, jotka ovat\nolleet toisten ihmisten omia ja kuuluneet toiseen aikaan.\n\n-- Tiesittekö, että teitä seurattiin?\n\n-- En.\n\n-- Juuri silloin pehtori, jahtimestari ja minä tarkkaavaisina\nkatselimme noita kolmea ikkunaa.\n\n-- Miten olisin voinut ajatella jonkun haluavan sekaantua naiviin\nhaaveiluuni?\n\n-- Sitten tulitte ikkunan ääreen. Te näytitte hyvin vanhalta. Olisin\nvoinut vannoa siellä seisovan kyttyräselkäisen valkohapsisen ukon.\n\nProfessori näki Torbenin tarttuvan kovasti kepin kahvaan.\n\n-- Todellako, sanoi hän hiljaa, melkein kuiskaten. Se oli todellinen\nkuutamo. _Kaikkihan näyttävät kuolleilta_ sellaisessa valaistuksessa.\n\n-- Näimme alhaalta käsin, jatkoi professori, että luitte kirjaa ja\nkäänsitte lehtiä. Se oli ehkä perheraamattu?\n\n-- Ei, se oli vanha käsikirjoitus, sanoi Torben.\n\n-- Mutta miksi ette päästänyt meitä sisälle, kun kuulitte meidän\ntulevan?\n\n-- Miksi olisin antanut häiritä yksinäisyyttäni. Olinhan omissa\nhuoneissani.\n\n-- Tunsitteko meidän äänemme?\n\n-- Olin kyllä tuntevinani jahtimestarin äänen.\n\n-- Oli sääli sitä kaunista ovea, joka ammuttiin rikki, sanoi professori\nmietteissään. Mutta kuinka pääsitte ulos?\n\n-- Se on vastattu samalla lauseella kuin kysymyksenne kuinka pääsin\nsisään. Tunnen vanhan talon. Ja pidin parempana kadota kuin tavata\nihmisiä. Ovenhan voi korjata. Se ei ole niin tärkeä seikka. Minusta oli\ntärkeämpää saada uneksia loppuun asti.\n\nTorben nojautui taaksepäin tuolissaan ja tuijotti hajamielisin ilmein\neteensä. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n-- Tiedän kyllä, että te toimitte minun etuani silmällä pitäen, mutta\nte olette takertunut kaameaan puoleen tässä asiassa. Ette voi enää\nnähdä luonnollista syytä mitä jokapäiväisimmille ilmiöille. Minusta\nkaikki näyttää toiselta. En ole ollut mukana itse murhenäytelmässä. Se\non minulle puoleksi epätodellinen. Minusta on luonnollista koettaa\nunohtaa nykyhetki menneisyyden muisteloilla. Olen yhden yön ajan\nsukeltautunut muistoihin ja elänyt uudelleen onnellisia menneitä\npäiviä. Siinä ei ole mitään salaperäistä, vaikka te kiihtyneellä\nmielikuvituksellanne sellaista kuvittelette. Nimittäkää sitä\ntunteellisuudeksi ja sentimenttaalisuudeksi jos tahdotte, mutta tämä\nhiljainen menneisyydessä vaeltaminen on joka tapauksessa ollut hyödyksi\nhermoilleni.\n\nTorbenin hermot! Lääkäri katsoi vakavana häneen. Nuo tuhotut, kuluneet\nkasvot eivät ilmaisseet rauhoittuneita hermoja. Ne juorusivat kaameista\nmietiskelyistä, unettomista öistä ja järkyttävistä tapahtumista. Noista\nkatkerista piirteistä puhui aivan kuin itse onnettomuus. Lääkärin\nvaltasi äkkiä säälin tunne.\n\n-- Torben, hän sanoi.\n\nTorben ei vastannut.\n\n-- Olette nykyään hyvin yksinäinen, Torben.\n\nToinen ei vastannut.\n\n-- Tiedätte, että olen ystävänne, Torben, jatkoi lääkäri, älkää\nunohtako sitä. Voin sanoa teille, mitä te parast'aikaa mietitte.\n\n-- Mitä siis mietin? kysyi Torben hiljaa.\n\n-- Te ajattelitte, miten ihanaa olisi heittää pois tuo vaivaloinen\nnaamari ja sanoa minulle: \"Rakas ystävä, _auttakaa minua_!\"\n\nTorben kääntyi äkkiä tohtorin puoleen ja ojensi hänelle molemmat\nkätensä.\n\n-- Niin, pääsi häneltä kiihkeästi. _Auttakaa minua!_\n\nSamassa jahtimestari tuli talosta. Professori nousi. Torben jäi vielä\nistumaan entistä enemmän kokoon vaipuneena.\n\n-- Herra tilanomistaja, sanoi jahtimestari, teille on huone asetettu\nkuntoon täällä sisällä, jos haluatte levätä.\n\nEnnenkuin tilanomistaja ennätti vastata, kiintyi heidän huomionsa\npolkupyöräilijään, joka vinhaa vauhtia ajaen tuli käytävää pitkin.\n\nPehtori Christensen nousi pyörältä pölyisenä ja hengästyneenä.\n\n-- Nyt hän on taas siellä! huohotti hän.\n\n-- Kuka, kysyi jahtimestari.\n\n-- Tuo vanhus -- kummitus! Mies ikkunassa!\n\nKaikki kolme katsoivat toisiinsa.\n\n\n\n\nXXXIII\n\nTAKAISIN HERRASKARTANOON\n\n\nChristensenin ilmoitus oli niin yllättävä, että toiset eivät\nensi aluksi saaneet sanaa suustaan. Pehtori, joka oli ajanut\nkilpa-ajovauhtia ja oli senvuoksi aika hengästynyt, sai aikaa\ntoipuakseen ja tarkastaakseen lähemmin noita kolmea muuta. Hänen\nhuomionsa kiintyi heti Torbeniin, ja vaikka tilanomistaja oli muuttunut\npaljon menneiden vuosien kuluessa, tunsi hän heti hänet. Christensenin\nkasvoille nousi hymy. Hän otti vitkastellen lakin päästään ja tervehti\nhämillään uutta isäntää.\n\nTorben puristi ystävällisesti hänen kättään, mutta perin väsynyt kun\noli, ei hän noussut mukavasta asennostaan lepotuolissa.\n\n-- Näettekö kummituksia keskellä päivääkin, sanoi hän, valoisana\nsäteilevänä kesäaamuna. Silloin on väki talossa perin järkkynyt.\n\nÄkkiä Torben nauroi ikäänkuin tilanne olisi tuntunut hänestä hyvin\nhullunkuriselta. Arvidson pysyi vakavana ja katsoi paheksuen\nystäväänsä. Tuo ei ole oikeata naurua, ajatteli lääkäri päätänsä\npudistaen. Hän on hyvin väsynyt, hänen hermonsa ovat loppuun kuluneet,\nja hän voisi tänä hetkenä nauraa mille hyvänsä.\n\nMyöskin jahtimestarista nauru oli piinallista. Se oli kuin juopuneen\nhenkilön naurua. Pehtori meni yhä enemmän hämilleen.\n\n-- Milloin näitte tuon ihmisen ikkunassa, Christensen? kysyi\njahtimestari siirtyen toiseen asiaan.\n\n-- Puoli tuntia sitten näin hänet omilla silmilläni, ja meitä näkijöitä\noli useita.\n\n-- Oliko se samassa ikkunassa?\n\n-- Oli, juuri keskimmäisessä, missä hän yölläkin seisoi. Mutta nyt\nnäimme hänet aivan selvästi, kun ei ollut kirottua kuutamoa tiellä. Ei\nhän ollut niin vanha, jahtimestari. Kuutamo yöllä teki varmaan hänen\nhiuksensa niin valkeiksi. Hän näytti kolmenkymmenenviiden,\nneljänkymmenen vuotiaalta mieheltä, mutta itse kasvoja emme voineet\nnähdä selvästi.\n\n-- Nelikymmenvuotias kummitus, miten mielenkiintoista, mutisi Torben ja\nnauroi uudelleen.\n\nKaikki vaikenivat. Torben jatkoi:\n\n-- Minusta myöskin, hyvät herrat, tuo yöllinen kummitus oli\nkummallinen. Kuvaus ei erikoisesti imarrellut minua. Olen juuri\nystävälleni professorille kertonut, miten asian laita oli. _Minä_\nseisoin yöllä ikkunassa. Minä tahdoin käydä vanhassa lapsuudenkodissani\nkaikessa hiljaisuudessa ja elettyäni kaikki haluamani tunnelmat ja\nhuomattuani, että minut oli nähty, vetäydyin pois niin huomaamatta kuin\nmahdollista. Anteeksi, että otan tämän asian niin iloiselta kannalta,\nmutta ymmärrän joka tapauksessa niin hyvin, että se yksinkertaisissa\nihmisissä voi herättää kummallisia kuvitelmia. Talon väki on\npelästynyt, siinä kaikki. Yöllä minä äkkiä kuutamossa muutuin\nvalkohapsiseksi ukoksi, joka seisoi ja selaili raamattua. Katsokaa\nminua, Christensen, näytänkö sellaiselta? Nyt nähdään kummituksia joka\nikkunassa. Vanhoissa ikkunalaseissa näkyy tietysti valoheijastuksia,\njotka muodostavat ihmisenmuotoisia olentoja.\n\nPehtori pudisti päätään. Hän voi vain toistaa:\n\n-- Näin hänet itse. Näin hänet aivan selvästi.\n\n-- Christensen on vanha metsästäjä, sanoi jahtimestari, hänellä on\ntarkat silmät.\n\n-- Hyvä, jatkoi Torben kärsimättömänä, silloin se on tietysti ollut\ntodellinen ihminen, mies, joka luvattomasti on tunkeutunut taloon.\nMiksi ette ottanut häntä kiinni?\n\n-- Noihin huoneisiin on ankarasti kielletty menemästä, vastasi\nChristensen.\n\nTilanomistaja irvisti ikäänkuin olisi tahtonut jättää koko asian ja\nvaipua sensijaan tuoliinsa lepäämään. Mutta äkkiä hän suoristausi.\n\nHän katsoi tutkivasti jahtimestariin, sitten pehtoriin ja sanoi:\n\n-- Mutta ajakaahan sinne niin pian kuin mahdollista. Teidän on lupa\nmennä noihin huoneisiin mielenne mukaan, mutta tehkää se heti, tuossa\ntuokiossa.\n\nTorben nousi.\n\n-- Lepään vähän, sanoi hän. Tämä painostava kesänlämpö aivan uuvuttaa\nminut. Olen myöskin ollut koko yön valveilla. Professori on kyllä\nystävällinen ja näyttää minulle, missä saan olla.\n\nViittaus ymmärrettiin. Jahtimestari kuiskasi jotain Arvidsonille, ja\nTorben meni sisään kuistin ovesta painaen leveälierisen hatun yhä\nsyvemmälle otsalleen. Professori seurasi häntä.\n\nJahtimestarin talo oli hyvin tilava. Eräs puutarhan puolella oleva\nsuuri ilmava huone oli järjestetty tilanomistajalle.\n\nTorben asettui heti sohvalle lepäämään. Hän sulki silmänsä.\n\n-- Haluaisin, sanoi hän, että te tällä hetkellä olisitte enemmän\nlääkärini kuin ystäväni. Tunnen itseni kumman väsyneeksi.\n\nProfessori koetti hänen suontaan.\n\n-- Ette saa unohtaa, sanoi hän, ettette ole nukkunut koko yönä.\n\nTilanomistaja hymyili katkerana.\n\n-- Koko yönä, toisti hän. En ole nukkunut moneen yöhön.\n\n-- Pyysitte minulta apua joku hetki sitten, sanoi professori. Teidän\ntäytyy luottaa ystävyyteeni. Ymmärrän jonkin painavan teitä kuin\npainajainen, ehkä se on jokin kauhea salaisuus. Sellainen kuorma on\naina helpompi kantaa, jos uskoutuu ystävälleen.\n\n-- Anteeksi, sanoi Torben, uupuneella äänellä.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi professori.\n\n-- Antakaa anteeksi, sanoi tilanomistaja taasen, etten hallinnut\nitseäni sen enempää hetkinen sitten. Mitä minä sanoinkaan? Auttakaa\nminua! En nyt ymmärrä, mitä sillä tarkoitin. Ehkä tarkoitin vahvistavaa\nlääkettä tai unijuomaa. Lopen väsyneenä ihminen on hentomielinen.\nHermot ikäänkuin herpautuvat ja ratkeavat. Mutta miten ihanaa on\nlevätä! Huomaan unen nyt tulevan. Tunnen aina päivän liikkeen alkaessa\ntulevani ikäänkuin rauhallisemmaksi. En voi kestää näitä\nkuolemanhiljaisia öitä. Tapaan teidät kernaasti herättyäni, rakas\nprofessori, tunnin tai parin kuluttua. Olen kuulevinani\npolkupyöräilijöiden ajavan tuolla tiellä. Tuleeko vieraita?\n\nArvidson katsoi ikkunasta ulos.\n\n-- Ei, jahtimestari ja Christensen ajavat, vastasi hän. Heidänhän piti\nmennä herraskartanoon.\n\n-- Niin tietysti -- tuo tyhmä kummitus. Älkää menkö sinne, professori.\nEi ole tapahtunut mitään. Väen pelästynyt mielikuvitus vain luo haamuja\nikkunoihin.\n\n-- Voihan se olla varaskin, väitti professori.\n\nTorben oli kauan vaiti. Sitten hän sanoi mietteissään:\n\n-- Varas... Varas... Varas noissa kolmessa salaisessa huoneessa...\nKunpa se edes olisi ymmärtäväinen varas.\n\nProfessori ei ihmetellyt näitä sanoja, jotka lausuttiin tylsässä\npuoliunisessa tilassa, mutta tuonnempana hän tuli ajatelleeksi niitä.\n\nHetkistä myöhemmin Torben oli vaipunut rauhalliseen, raskaaseen uneen.\nProfessori seisoi ja katseli häntä jonkun hetken. Nukkuvan kasvoissa\noli jotain ankaran voimakastahtoista ja kokoonpuristettua. Professori\noli usein nähnyt tämän ilmeen liian hermostuneissa paljon kärsineissä\nhenkilöissä. He ikäänkuin olivat pakoittaneet itsensä uneen, ikäänkuin\nvoimakkaalla tahdonponnistuksella heittäytyneet sen syvyyksiin.\nProfessori ymmärsi Torbenin nukkuvan kauan, usean tunnin ajan. Hän veti\nverhot ikkunan eteen sulkeakseen pois auringonvalon -- sitten hän meni\nhiljaa huoneesta.\n\nAamu oli jo kulunut niin pitkälle, että koko talo oli herännyt.\nRuokasalissa professori tapasi nuoren rouvan, joka parast'aikaa kattoi\naamiaispöytää. Hän selosti tälle tilanteen. Rouva tuntui tulevan hieman\nrauhattomaksi tilanomistajan odottamattomasta käynnistä, mutta\nkäytännöllisenä naisena hän pian mukautui siihen. Professori ei itse\nenää tuntenut vähintäkään väsymystä. Hän halusi niin pian kuin\nmahdollista lähteä kartanoon, ja muutamia minuutteja myöhemmin pari\nnopeaa islantilaista oli valjastettu pienten metsästysvaunujen eteen.\nSiitä tuli nopea, virkistävä ajo metsän läpi. Pienet innokkaat hevoset\njuoksivat niin nopeasti, että niiden kaviot kapsivat sateen loiskinan\ntavoin. Aamukaste oli kostuttanut maan, niin ettei yhtään pölyä noussut\ntieltä. Professori tervehti piiskalla isä Abrahamia, joka seisoi\nkapakkansa edustalla nahkaesiliinoineen leveänä ja mahtavana.\n\nKun professori käänsi herraskartanon hiekoitetulle ajotielle, tuli\njahtimestari häntä vastaan.\n\n-- Hän on juossut tiehensä, sanoi jahtimestari.\n\n\n\n\nXXXIV\n\n\"ALAMME KOKOONTUA\"\n\n\nProfessori ymmärsi, että oli tekeillä jotain erikoista. Päärakennuksen\netusivustalla seisoi joukko ihmisiä jutellen innokkaasti. Arvidson\ntunsi Christensenin heidän joukossaan. Heidän huomionsa oli kiintynyt\njohonkin lähellä olevaan. He liikehtivät kiihkeästi ja puhuivat\ntoistensa suuhun.\n\n-- Täällä on siis ollut todellinen ihminen, sanoi professori.\n\n-- On, elävä ihminen, varas kaikesta päättäen. Tällä kertaa se ei ole\nollut mikään näköhäiriö.\n\n-- Näitkö hänet?\n\n-- Ei, en minä. Hän oli juuri juossut tiehensä, kun tulin Christensenin\nkanssa. Sen täytyi olla hiton taitava roisto joka tapauksessa.\n\nJahtimestari osoitti keskimmäistä ikkunaa noista eteläisen sivustan\nkolmesta ikkunasta. Ikkuna oli auki.\n\n-- Tuosta ikkunasta hän tuli ulos, kertoi jahtimestari. Hän piteli\nkiinni reunuksista ja oli parin sekunnin kuluttua syöksytorvella.\nEnnenkuin väki käsitti tilanteen, oli hän jo maassa, juoksi hurjan\nnopeasti ruohokenttien yli ja hävisi tuonne metsään.\n\n-- Entä tuntomerkit? kysyi professori kärsimättömästi.\n\n-- Niin, olen kuulustellut, minkä näköinen hän oli, vastasi\njahtimestari. Hän ei ollut vanha, noin meidän ikäisemme. Christensen\noli oikeassa arvioidessaan hänet nelikymmenvuotiaaksi. Hänellä oli\ntummansininen puku kaksinkertaisine nappiriveineen takissa ja harmaat\nsäärystimet. He huomasivat nuo harmaat säärystimet juuri silloin, kun\nhän vaappui ristikossa. Eräs henkilö on ollut aika lähellä häntä,\nnimittäin rehustaja. Hän koetti asettua hänen tielleen, kun hän tuli\njuosten, mutta miehellä oli niin hirmuinen vauhti ja hän näytti niin\npeloittavan hurjalta, että rehustaja kauhistuneena väistyi syrjään. Hän\nkuuli hänen huutavan: \"Get avay, go to hell\", ja hän väittää miehellä\nolleen revolverin kädessä. Hän oli avopäin ja mustatukkainen ja\nrehustaja väittää varmasti, että hänellä oli vasemmalla puolella\nkasvoissaan selvä puukon arpi.\n\n-- Kranaatin arpi, mutisi professori kiihtyneenä.\n\nHän ajatteli tuota salaperäistä oliota, norjalais-amerikkalaista\nStamsundia, joka useita kertoja niin salaperäisellä tavalla oli\nsukeltautunut esiin tässä asiassa, näyttäytynyt muutaman hetken ajan ja\ntaasen hävinnyt. Hän oli viimeisenä nähnyt vanhan Milden elävänä. Jos\nhän taasen oli näyttäytynyt talossa, niin ei se voinut merkitä muuta\nkuin että arvoituksen ratkaisun täytyi olla tuossa salaperäisessä\nhenkilössä.\n\nProfessori katsoi noihin kolmeen ikkunaan. Keskimmäinen oli yhä auki.\nValkea harsoverho hulmusi heikossa tuulessa. Professori ei voinut\nselittää sitä tunnetta, joka hänet äkkiä valtasi, mutta tuo sysimusta\nikkuna-aukko valkeine liehuvine verhoineen johdatti kummallisella\ntavalla hänen mielikuvituksensa onnettomuuteen ja tulipaloon. Hän\najatteli: Mikä kummallinen salaisuus on tuonne huoneisiin kätkettynä?\n\nMolemmat ystävykset menivät vaieten talon sivustalla seisovan ryhmän\nluo. Kävi ilmi, että väen huomio oli kiintynyt kellarikerroksen\nrikottuun ikkunaan.\n\nJahtimestari selitti:\n\n-- Christensenin lähdettyä polkupyörällä minulle ilmoittamaan, pani\ntalonväki rehustajan johdolla toimeen tarkastuksen. Silloin he\nhuomasivat tämän ikkunan rikotuksi. Roisto oli siis mennyt tästä\nsisään, sitten keittiön läpi, murtanut kellarin oven ja siten päässyt\neteisiin. Voimme täysin seurata hänen kulkuaan. Mutta kun palvelijat\nhuomasivat sen, ymmärsivät he olevansa tekemisissä tavallisen\nmurtovarkaan kanssa ja piirittivät talon. Asetettiin vahteja eri\npaikkoihin, mutta valitettavasti ei kukaan heistä ollut aseistettu.\nHaulisade varkaan jalkoihin olisi tehnyt ihmeitä.\n\n-- Se oli siis syynä siihen, että varas pakeni. Hän on nähnyt vahdit ja\npelännyt joutuvansa kiinni.\n\n-- Oletko ollut noissa kolmessa huoneessa?\n\n-- Olen.\n\n-- Onko hän saanut mitään mukaansa?\n\n-- Ei vähintäkään, mikäli voin nähdä. Ei mitään kaappia ole rikottu ja\nsuurempia esineitä hän kyllä varoi ottamasta mukaansa, kun hänen täytyi\nkiivetä alas. Nyt olemme kutsuneet poliisin. Sennäköinen paljaspäinen\nmies ei voi kauan juoksennella täällä lähistöllä.\n\n-- Siinä erehdyt perinjuurin, vastasi professori, tämä mies ei esiinny\nensimäistä kertaa tässä asiassa. Hän on täydellinen taikuri.\nKööpenhaminan taitavimmat poliisit ovat monta viikkoa etsineet häntä,\nmutta hän vetää heitä kaikkia nenästä.\n\n-- Mitä meidän siis on tehtävä? kysyi jahtimestari epävarmana.\n\n-- Odottaa, kunnes Torben Milde herää.\n\n-- Meidän olisi ehkä jätettävä vahti noihin yläkerran huoneisiin. Eihän\nole mahdotonta, että mies tulee uudelleen.\n\n-- Emme tee mitään, vastasi professori painokkaasti. Voihan olla, että\njuuri Torben haluaa passiivisuutta. Ehkä on hänen etujensa mukaista,\nettei tehdä mitään. Sain hänen esiintymisestään sen varman vaikutelman,\nettä hän on määrännyt kantansa ja päättänyt antaa kohtalon johtaa.\nTunnethan sellaiset pelurit, jotka äkkiä vaarallisen pelin aikana\nnäkevät asian toivottomuuden ja luopuvat ja jättävät kortit käsistään.\nTorbenissa oli jotain samantapaista.\n\n-- Mutta miksi hän on siis tullut tänne? kysyi jahtimestari\nneuvottomana, ja miksi hän esiintyy vanhassa kodissaan näin\nkummallisella tavalla?\n\n-- Voisi luulla, vastasi professori, että hän on odottanut murtovarkaan\nkäyntiä. Ehkä hän oleskeli noissa ylähuoneissa ottaakseen hänet\nvastaan.\n\n-- Mies ei siis ole voinut olla mikään tavallinen murtovaras.\n\n-- Ei, sanoi professori, mutta voimme myöskin otaksua, että hän oli\nvieras, jota Torben oli odottanut.\n\n-- Kaipauksellako odottanut? kysyi jahtimestari.\n\n-- Niin, tai pelolla ja vavistuksella, vastasi professori miettien. Kun\najattelen Torbenin kummallista käytöstä, tuntuu minusta viimemainittu\ntodennäköisimmältä.\n\nJa nyt sattui niin kummallisesti, että ystävysten juuri jutellessa\ntästä salaperäisestä vieraasta, he kuulivat auton tulevan linnaan\njohtavaa puistokujaa pitkin.\n\nPalvelijat kääntyivät uteliaina katsomaan, kuka tulija oli.\n\nPieni mustaksi lakattu vaunu sukelsi esille käytävän tiheästä\nlehtiholvista ja ajoi talon pihalle. Autossa ei ollut ketään muuta kuin\nohjaaja, joka oli puettu ruskeaan nahkatakkiin ja urheilulakkiin.\nProfessori oli tuntevinaan hänet.\n\nAuto pysähtyi pääkäytävän eteen ja mies nousi vaunusta.\n\nHän katseli läsnäolevia ja nähtyään professorin otti hän lakin päästään\ntervehtiäkseen ja meni hymyillen häntä vastaan.\n\nNyt professori tunsi hänet. Siinä oli taidekauppias Hengler. Tämä\ntapaaminen aiheutti tohtorille kummallisen tunnelman, ja hän ajatteli:\n\n-- Alamme kokoontua nyt täällä yksi toisensa jälkeen. Torben on tullut\nja minä itse. Kranaatinarpinen mies tuntuu tulleen. Ja nyt on Lorenzo\nHengler täällä. Toimimme kaikki toisistamme riippumattomina ja\nkuitenkin meitä johtaa yhteinen pyrkimys, yhteinen päämäärä. Siitä\naamusta lähtien, jolloin löysimme vanhan Milden kuolleena tuolissaan,\novat näkymättömät siteet johtaneet meitä kaikkia loppua kohden, joka ei\nenää voi olla kaukana.\n\nTällä hetkellä professori toivoi vielä yhden tulevaksi. Hän tunsi\nitsensä äkkiä kauhean yksinäiseksi. Hän ajatteli miestä, joka oli\nkaukana, nimittäin Ristiä.\n\n-- Kööpenhaminastako? kysyi hän.\n\n-- Niin, vastasi Hengler, ihana matka.\n\nMutta auto ei ollut varsin pölyinen. Se ei näyttänyt tulleen kovinkaan\nkaukaa.\n\n\n\n\nXXXV\n\nPROFESSORI ON HERMOSTUNUT\n\n\nHenkilö, joka ei laisinkaan olisi tuntenut asiaa, vaan sattunut aivan\ntilapäisesti olemaan läsnä, olisi nähdessään tämän ihmisjoukon rikotun\nkellarin ikkunan edustalla, kuitenkin heti ymmärtänyt, että oli\ntapahtunut jotain vakavaa. Palvelijat seisoivat vaiti ja tungeskelivat\npehtori Christensenin ympärillä. Heidän synkät ja umpimieliset ilmeensä\nilmaisivat heidän ajatuksensa. He olivat muodostaneet itselleen varman\nmielipiteen tapahtumasta, mutta koska ei kukaan kysynyt heidän\najatustaan, koettivat he talonpoikien tavoin syrjässä peitetyin sanoin\npurkaa mielensä.\n\nChristensen seisoi ja potki pois lasinkappaleita. Hänkin oli vaiti\nikäänkuin olisi ajatellut: Eihän meitä kuitenkaan uskota. Ryhmän\nkeskellä seisoi jahtimestari suorana ja joustavana kädet sivuilla ja\nkorkeavartiset saappaat lujasti maahan iskettyinä. Hänen katseensa\nliukui yhdestä toiseen ja hän näytti käyvän yhä tuikeammaksi.\n\nProfessori Arvidson tuntui kiihtyneeltä ja hermostuneelta. Hän oli\nsivuuttanut väsymyksen ja saavuttanut tuon selvän valppaan tilan, joka\non vain hermostunutta, pakotettua rauhallisuutta ja aiheuttaa mitä\nvalitettavinta liioittelua.\n\nJa lisäksi siellä oli taidekauppias Hengler kohteliaana ja hymyilevänä,\nkatsoen ymmällä toisesta toiseen ikäänkuin pahoitellen sopimatonta\ntuloaan. Mutta juuri tämän miehen odottamaton tulo sai aikaan koko\nhämmennyksen -- talonpoikain pidättyväisyyden, jahtimestarin yrmeyden\nja ennen kaikkea Arvidsonin kärsimättömyyden. Äkkiä Hengler kävi hyvin\nvakavaksi.\n\n-- Täällä näyttää todella tapahtuneen jotain surullista, sanoi hän,\nluullakseni yöllä.\n\n-- Ei, aamulla, vastasi professori, tuskin tunti sitten.\n\n-- Onko tapahtunut jokin onnettomuus?\n\nProfessori ei vastannut.\n\n-- Toivoakseni ei mitään vakavaa? jatkoi taidekauppias.\n\n-- Murtautuminen sisään, sanoi jahtimestari.\n\nTaidekauppias teki surkuttelevan liikkeen ja sanoi rikottua ikkunaa\nosoittaen.\n\n-- Se on niin tavallista tällaisissa suurissa taloissa, jotka ovat\nasumattomia. Mutta otaksuttavasti Milden perhe ei säilytä hopeitaan\nkellarissa.\n\n-- Erehdytte, vastasi professori. Varas on mennyt tätä tietä sisään ja\nkellarista tunkeutunut eteisten kautta taloon. Näettekö nuo kolme\nikkunaa, joista yksi on auki? Varas oli päässyt tunkeutumaan näihin\nhuoneisiin asti, kun hänet keksittiin. Ne ovat nuo kolme kuuluisaa\nhuonetta, joista puhuimme, ehkä muistatte, noilla oivallisilla\npäivällisillä Fenixissä. Ne ovat nuo kolme huonetta, jotka vanha Milde\nmonet vuodet piti lukittuna ja jotka meissä, etenkin minussa,\nherättivät niin suurta mielenkiintoa.\n\nTaidekauppias katsoi uteliaana ikkunoihin. Hän ei näyttänyt vähintäkään\nlevottomalta. Sitten hän kääntyi professorin puoleen ja sanoi\nerikoisesti painostaen sanojaan:\n\n-- Myöskin minusta tuo kummallinen kertomus oli hyvin mielenkiintoinen.\nVähintään yhtä mielenkiintoinen kuin teistäkin. Onko varas tehnyt\nmitään vahinkoa?\n\n-- Sanoinhan, että hänet yllätettiin.\n\n-- Ja otettiin kiinni?\n\n-- Kysyttekö sitä?\n\nTaidekauppias katsoi tutkivasti ja tarkkaavaisesti professoriin.\n\n-- Myöskin se on minusta tietysti mielenkiintoista, vastasi hän.\nOtaksun tietysti, että hänet otettiin kiinni, koska tässä on koolla\nnäin monta, jotka voivat sen tehdä.\n\n-- Häntä _ei_ otettu kiinni.\n\n-- Eikö? Sehän oli kovin valitettavaa.\n\n-- Hän meni ulos keskimmäisestä ikkunasta, vastasi professori, se on\nvielä auki. Tuosta, jossa liehuu valkea verho.\n\n-- Todella akrobaattinen temppu, sanoi taidekauppias miettien, silloin\nhän tuskin on saanut mitään mukaansa. Onko Torben täällä? kysyi hän\näkkiä.\n\n-- Torben on tullut, vastasi Arvidson, vaikkei hän nyt ole täällä. Hän\nlepää.\n\n-- Hänen tapansahan on aina olla aamun virkku, sanoi taidekauppias.\n\n-- Mutta hän on ollut valveilla koko yön.\n\n-- Vai niin, sanoi taidekauppias melkein leikillisesti, silloin hän\nehkä vielä tunti sitten oli valveilla. Luulen hänen menneen levolle\njuuri, ennenkuin varas keksittiin.\n\n-- Miksi niin otaksutte? kysyi Arvidson, joka kiihtyi yhä enemmän.\nSallikaahan minun, hyvä herra, kysyä: Oletteko tullut suoraan\nKööpenhaminasta?\n\n-- Olen.\n\n-- Tälläkö autolla?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Sitä ei voi siitä nähdä.\n\n-- Olen sen tietysti puhdistanut lähimmässä kestikievarissa.\n\nLorenzo Hengler meni aivan professorin luo ja sanoi matalalla, melkein\nivallisella äänellä:\n\n-- Herra hermolääkäri, emmekö juttele toistemme kanssa mieluummin\ntuolla sisällä. En pidä tästä häikäisevästä auringonvalosta.\n\n-- Kyllä, tietysti, jos meillä teidän mielestänne on mitään puhuttavaa\ntoisillemme.\n\n-- Enkä muutenkaan mielelläni keskustele näin julkisesti, lisäsi\ntaidekauppias katsahtaen talon väkeen, joka keskustelun loppuosan\naikana oli vetäytynyt loitommalle.\n\nJahtimestari oli sillä aikaa uteliaasti tarkastellut Hengleriä ja\nprofessoria. Hän ymmärsi Arvidsonin kiihtyväisyyteen olevan jonkin\nsyyn, eikä kernaasti halunnut talon väen näkevän mitään kohtausta. Hän\nvei senvuoksi heti molemmat herrat linnaan. Kaikki oli vielä siinä\nkunnossa, mihin Milde oli kaiken jättänyt tuona onnettomana päivänä.\nHalli ilmaisi hänen varmaa persoonallista makuaan. Seinät olivat\nsuureksi osaksi aseilla koristetut huoneen silti vaikuttamatta\nprameilevalta, kuten usein vastaavissa tapauksissa.\n\nTaidekauppias tahtoi mennä edelleen portaita ylös, mutta professori\nArvidson esti hänet.\n\n-- Nyt emme enää ole väen uteliaisuuden esineinä, sanoi hän, voimme\navoimesti keskustella keskenämme. Tiedättekö, että nyt on kulunut tunti\nsiitä, kun varas pääsi karkuun?\n\n-- Koska te kerrotte sen minulle, niin tiedän tietysti, vastasi\nHengler.\n\nMutta samalla hänen kasvonsa ilmaisivat teeskentelemätöntä kummastusta\nArvidsonin käytöksen johdosta. Tiedemies näytti haastavan riitaa.\n\n-- Huomautukseni ei näy tekevän teihin sen enempää vaikutusta,\njatkoi professori suuttuneena. Ihmettelen muutamien ihmisten\nnäyttelemistaitoa.\n\n-- En ymmärrä teitä, vastasi taidekauppias.\n\n-- Ymmärrätte minua ehkä paremmin, kun olen kuvannut teille\nmurtovarkaan ulkomuodon, sanoi professori. Meidän on todella onnistunut\njotenkuten saada selville, minkä näköinen hän oli. Hänellä oli arpi\nvasemmassa poskessa, selvä merkki kranaatin haavasta. Hän oli\nsitäpaitsi ulkomaalainen ja puhui myöskin englantia. Ja hän hävisi\njuuri tunti sitten.\n\n-- En oikein ymmärrä tämän yhdenjaksoisuutta, sanoi taidekauppias.\nTuntomerkithän ovat varmat, ja mies voidaan tuon kuvauksen mukaan\nhelposti vangita täällä, missä kaikki tuntevat toisensa. Mutta mitä te\ntarkoitatte sillä, että taas muistutatte minulle hänen häviämistään\ntunti sitten?\n\n-- Tarkoitan, että hän tunnissa ennättää kokonaan muuttaa ulkomuotonsa.\nLuulemme miehessä tuntevamme henkilön, joka aikaisemmin Kööpenhaminassa\non ollut sekaantuneena asiaan, henkilön, joka nimittää itseään\nStamsundiksi ja joka ilmiömäisellä taitavuudella esiintyy eri\nhahmoissa.\n\nHengler tuijotti ihmeissään professoriin ja teki sitten valittavan\neleen kuin olisi ollut pahoillaan siitä, ettei voinut seurata toisen\najatuksen juoksua.\n\n-- Ja asia? Tarkoitatteko kuolleen vanhuksen asiaa? En todella ole\najatellut sitä loppuaikoina. Luulin sen haudatuksi. Mutta voin hyvin\nymmärtää, lisäsi hän säälinvivahteisella äänellä, että ihmisten on\nvaikea päästä irti asiasta sen salaperäisyyden ja kummallisuuden\nvuoksi. Hengler näytti taas haluavan mennä portaita ylös, mutta nyt\nprofessori asettui hänen tielleen kädet levällään.\n\n-- Haluatte tietysti nähdä nuo kolme yläkerran huonetta, sanoi hän.\n\n-- Kyllä, vastasi taidekauppias, olen ammattini vuoksi huvitettu\nkaikista kokoelmista.\n\n-- Ette pääse sinne, sanoi professori.\n\nTaidekauppias hätkähti ensin, mutta vetäytyi sitten takaisin\nkohteliaasti kumartaen.\n\n-- Silloin odotamme, kunnes Torben tulee, sanoi hän.\n\n\n\n\nXXXVI\n\nMITÄ ON TEKEILLÄ?\n\n\nTri Hengler istuutui leveään, mukavaan tuoliin. Hän asetti lattialle\npienen mukanaan tuomansa valokuvauskasetin ja ojensi jalkansa. Hänellä\nnäytti olevan hyvää aikaa ja hän oli täysin rauhallinen.\n\n-- Nuori tilanomistaja ei voi vielä tulla pariin tuntiin, sanoi\njahtimestari. Hän nukkuu.\n\n-- Minulla on aikaa odottaa, vastasi taidekauppias. Olen juuri syönyt\nlähimmässä kestikievarissa, sillä aikaa kuin autoani puhdistettiin.\nMinusta on sangen mieluisaa saada hieman levätä tässä suuressa,\nvilpoisessa huoneessa.\n\nHän puhdisti kultasankaisen lornettinsa hyvin huolellisesti ja katsahti\nympärilleen epävarmoin ilmein, mikä on ominaista likinäköisille.\nProfessori oli nyt myöskin istuutunut häntä vastapäätä niin lähelle\nportaita kuin mahdollista valmiina tarvittaessa sulkemaan häneltä tien.\nJahtimestari jäi seisomaan. Hän aavisti vanhan ystävänsä ehkä\ntarvitsevan hänen apuansa. Arvidson ei näyttänyt voimakkaalta ja sen\nlisäksi hän oli vielä hyvin kiihtynyt, toisen sensijaan ollessa\nrauhallinen, jäntereinen ja liikkeissään joustava kuin atleetti.\n\nÄkkiä taidekauppias kääntyi Arvidsoniin päin ja kysyi:\n\n-- Eikö Torbenkin mennyt lepäämään tunti sitten? Kummallinen\nyhteensattuma...\n\nSamalla hän katseli professoria pitäen lornettia jonkun matkan päässä\nsilmistään, joten hänen tuijottamisensa vaikutti tarkoitetun julkealta.\nProfessori nauroi.\n\n-- Ymmärrän mihin pyritte, sanoi hän.\n\n-- Onhan hyvin luonnollista, että Torben nukkuu nyt, sillä kiipeäminen\non kovin voimia kysyvää, sanoi Hengler.\n\n-- Teillä osoittautuu olevan kummallinen mielikuvitus, sanoi tohtori.\nEikö teistä itsestänne tunnu täysin mielettömältä epäillä, että Torben\nMilde valepuvussa koettaisi murtautua omaan kotiinsa?\n\nTaidekauppias pudisteli päätään ja vastasi varmana:\n\n-- Ei laisinkaan. Tässä asiassa voi tapahtua mitä tahansa, hyvä herra,\nmikään ei enää ole mahdotonta. Ennen kaikkea en voi pitää mitään\nmielettömänä, senjälkeen kuin _te_, kuuluisa mielisairaalalääkäri,\nolette tuonut esille sen epäilyksen, että minä tunti sitten olisin\nnäytellyt murtovarasta tässä talossa. Ette sanonut sitä suoraan, mutta\nkyllin selvästi kuitenkin. Ettekö myönnä, että olen oikeutettu nyt\nlakkaamaan ihmettelemästä. Onhan silloin aivan yhtä oikein epäillä\nteitä, herra professori. Ehkä juuri te olette kiivennyt ulos ikkunasta.\nNäytätte niin väsyneeltä. Tai ehkä se olettekin te, herra jahtimestari.\nTai ehkä -- niin, miksi emme ainakin _lähentelisi_ hulluutta, ehkä se\non ollut vanha Milde itse, kuollut, joka on jo kuukauden maannut\nkylmässä haudassaan. Ehkä häntä on huvittanut tänä kauniina lämpimänä\nkesäaamuna käydä vanhassa linnassaan.\n\n-- Koetatte laskea leikkiä, vastasi professori, mutta minä olen koko\najan puhunut täysin vakavasti.\n\nTaidekauppias jatkoi. Hänen äänensävynsä oli ystävällinen, mutta hänen\nryhtinsä oli hyvin röyhkeä. Hän painosti sanojansa painamalla sormiensa\npäitä toisiaan vasten. Hän näytti ikäänkuin sitoutuneen tieteelliseen\nväittelyyn, joka vaati ajattelemista.\n\n-- Tietenkin koetan pitää hauskaa, sanoi hän, miksi ikävystyisin, kun\nminun kuitenkin pitää odottaa. En kuitenkaan halua riidellä kanssanne,\nja ei minulla ole periaatteen kannalta mitään vakavana oloakaan\nvastaan. Olen tullut tänne nähdäkseni vanhan Milden taidekokoelmat,\nerittäinkin noissa kolmessa salaisessa huoneessa olevat. Se on nyt\nkerta kaikkiaan minun alani. Olen tullut tänne Torben Milden kanssa\ntehdyn sopimuksen mukaan. Miksi siis murtautuisin sisälle, kun saan\nodottamalla toivoni täytetyksi. Puhunko nyt kyllin vakavasti?\n\n-- Näytte arvelevan, että noihin kolmeen huoneeseen on kerättyinä\nharvinaisia taideaarteita.\n\n-- On hyvin todennäköistä, että niin on.\n\n-- Mutta unohdatte, ettei kukaan muu kuin Milde moneen vuoteen ole\nnähnyt noita huoneita. Onhan hän voinut myödä kaikki.\n\n-- Milde ei ollut ainoastaan intohimoinen kokooja, vastasi\ntaidekauppias, hän oli fanaatikko.\n\n-- Onhan monia seikkoja, jotka voivat hävittää taidekokoelman. Eihän\nsen tarvitse olla tulipalo, voivathan, velat, varkaus...\n\nÄkkiä jokin näkyi tehneen taidekauppiaaseen syvän vaikutuksen.\n\n-- Tulipalo, mutisi hän, tulipalo...\n\nHän tuijotti suoraan eteensä.\n\n-- Tämä on vanha talo, jossa on paljon puuainetta. Tulipalo olisi\nhirmuinen onnettomuus, jatkoi hän.\n\nProfessori näki tri Henglerin levottomuuden tämän ajatuksen johdosta,\nikäänkuin hänet olisi vallannut kaamea aavistus.\n\nHän kysyi:\n\n-- Oletteko varma, että pääsette noihin kolmeen salaiseen huoneeseen,\nkun Torben tulee?\n\n-- Täysin varma, vastasi taidekauppias.\n\n-- Mutta jos Torben ei _halua_ päästää teitä?\n\nTri Hengler kohautti olkapäitään vastaamatta.\n\n-- Tarkoitatteko, jatkoi Arvidson, että hän joka tapauksessa päästää\nteidät, halusipa hän sitten tai ei?\n\n-- Juuri sitä tarkoitan, vastasi taidekauppias.\n\nHän sanoi nämä sanat hyvin varmasti, melkein pahansuovan\nvoitonriemuisesti.\n\nKun Arvidson kuuli tämän, nousi hän ja osoittaen vapisevin käsin\ntaidekauppiasta, puhkesi puhumaan:\n\n-- Ymmärrän teidät! Näen lävitsenne!\n\nTri Hengler nousi myös ja jäi seisomaan ikäänkuin äkillistä hyökkäystä\nodottaen.\n\nMutta kahakan esti uuden henkilön ilmaantuminen näyttämölle. Eräs\npehtorin pojista tuli sisään ja asettui oven viereen lakki kädessä.\n\n-- Mitä tahdot, Johannes? kysyi jahtimestari.\n\n-- Siellä soi puhelin, vastasi Johannes. Nuori tilanomistaja on\nsoittanut.\n\n-- Vai niin, hän on siis herännyt.\n\n-- Nuori tilanomistaja, jatkoi Johannes, haluaa, että hänen varalleen\npannaan kuntoon kaksi huonetta niin pian kuin mahdollista, sekä yksi\nvierashuone. Isä on tuonut keittäjän ja sisäköt. Tilanomistaja itse\ntulee muutaman minuutin kuluttua.\n\n-- Jalanko? kysyi jahtimestari.\n\n-- Ei, autolla.\n\n-- Sepä hyvä, Johannes.\n\nJohannes meni. Nuo kolme herraa katsoivat ihmetellen toisiinsa. Hengler\npuhui ensimäisenä.\n\n-- Torbenhan meni tunti sitten nukkumaan jahtimestarin taloon, sanoi\nhän. Onko teillä siis auto, herra jahtimestari?\n\nJahtimestari pudisti päätään.\n\nTaidekauppias nauroi matalaa, ärsyttävää naurua.\n\n-- On kummallista, sanoi hän, että Torben jo on valveilla. Ehkä ette\nole majoittaneet luoksenne oikeaa Torbenia, hyvät herrat. Ehkä se on\nvalepukuinen Torben. Ei, ei, älkäähän pahastuko, hyvät herrat,\nkaikkihan on mahdollista tässä asiassa. Ja tietysti se on oikea, joka\nmeni nukkumaan jahtimestarintaloon, -- mutta ehkä se on valepukuinen\nTorben, joka nyt tulee suhisten autossa ottaakseen talon haltuunsa.\n\nJahtimestari lähti ilmeisesti vastenmielisesti hallista antamaan\npalvelijoille määräyksiä huoneiden kuntoonpanosta. Molemmat toiset\nseurasivat häntä hitaasti. Taidekauppias kääntyi uudelleen professori\nArvidsonin puoleen, hän oli nyt taas ystävällinen, melkein imarteleva.\n\n-- Kuulitte tuon vierashuonetta koskevan määräyksen, sanoi hän. Se\ntarkoittaa minua.\n\n-- Erehdytte, vastasi professori. Tämä auto-asia merkitsee aivan\npäinvastaista. Se merkitsee, että vieras on tullut jahtimestarintaloon\nautolla ja herättänyt Torbenin.\n\n-- Onko teillä aavistusta siitä, kuka tuo vieras mahtaa olla? kysyi\ntaidekauppias.\n\n-- Se on varmaan tärkeä vierailu, vastasi Arvidson.\n\n-- Mutta _kuka_?\n\nProfessori ei vastannut.\n\nTri Hengler nauroi taas ja meni autonsa luo, joka oli pääkäytävän\nedustalla. Hän ajoi sen sivuun.\n\nAuto lähestyi. Jahtimestari tuli Arvidsonin luo ja molemmat\nkuuntelivat. Auto tuli jahtimestarintalosta. Hieno, pehmeä surina\nosoitti, että tuleva auto oli suuri ja kallisarvoinen. Jahtimestari ja\nArvidson vetäytyivät parin puun varjoon. Taidekauppias oli nyt noussut\nautostaan ja tuijotti siihen suuntaan, josta esiintulevan auton ääni\nkuului. Lopulta auto tuli kujasta. Professori Arvidson tunsi sen heti.\nSe oli suuren pankinjohtajan Guggenheimin auto.\n\nTakaistuimella istui Torben yhä puettuna suureen leveälieriseen\nhattuunsa, ja hänen vieressään istui Guggenheim itse, kokoon vaipuneena\nja raskaana, harmaana viiksiltään, syväuurteisin piirtein, pölyn\npeittämänä pitkän matkan jälkeen.\n\n-- Mikä päivä tänään on? kysyi Arvidson.\n\n-- Perjantai, vastasi jahtimestari.\n\n-- Pörssipäivä siis. Ja suuri pankinjohtaja Guggenheim jättää\nKööpenhaminan pörssipäivänä. Kummallista on tekeillä.\n\n\n\n\nXXXVII\n\nAVAIMET\n\n\nProfessori Arvidson ihmetteli suuresti sitä eloisuutta ja hyvää tuulta,\nminkä vallassa Torben oli. Hän oli nukkunut tuskin tunnin aikaakaan,\nmutta tämän lyhyen unen avulla hän oli pudistanut melkein kaiken\nväsymyksen itsestään. Tai käsittikö professori vain väärin tämän hänen\nsuruttoman ystävällisen ilmeensä? Ehkä se kätki vielä syvemmän apeuden\nkuin se, minkä professori Torbenissa jo ennen oli huomannut?\n\nTaidekauppias Hengler tervehti ja jahtimestari esitettiin\nGuggenheimille.\n\n-- On hyvin rakastettavaa, että isäni vanha ystävä vierailee luonani,\nsanoi Torben. Herra Guggenheim on tänään matkalla Odenseen, mutta hän\nkatsoi parhaaksi ensin ajaa tänne katsomaan, miten elämä sujuu\nMarielundissa. Ette saa kovin pettyä, herra pankinjohtaja. Linna on\nviime aikoina ollut asumaton, mutta toivon, että jahtimestari on tekevä\nparhaansa.\n\n-- Olemme jo täydessä vauhdissa, vastasi jahtimestari.\n\nGuggenheim mutisi muutamia kohteliaita sanoja astmaisesta kurkustaan.\nProfessori Arvidson pani merkille, että rahamies erikoisella\ntarkkaavaisuudella katseli taidekauppias Hengleriä. Guggenheimilla oli\nkummallinen syvällä oleva silmäpari. Katse ei ollut terävä, vaan\nsumuinen kuin sokeiden, mutta siinä oli kuitenkin salaperäinen, melkein\nhypnoottinen voima.\n\nTorben tervehti myös Hengleriä hyvin ystävällisesti ja lausumatta\nihmettelyään tämän läsnäolosta.\n\n-- En odottanut teitä näin pian, sanoi hän vain. Toivon teidän\nviihtyvän täällä. Ehkä pidätte parhaana asua jossain läheisessä\nkestikievarissa, mutta täällä linnassa asetetaan joka tapauksessa yksi\nhuone teidän käytettäväksenne.\n\n-- Kiitän ja pyydän saada jäädä tänne, vastasi Hengler.\n\n-- On myöskin huone teitä varten, rakas professori Arvidson, jatkoi\nTorben. Jahtimestari on kyllä ystävällinen ja huolehtii siitä.\n\n-- Minunhan on hyvä olla jahtimestarintalossa, vastasi Arvidson.\n\n-- Kuten tahdotte.\n\nTorben kääntyi äkkiä taas Henglerin puoleen ja kysyi:\n\n-- Kuinka kauan aiotte viipyä täällä?\n\nKysymys ei ollut epäystävällinen, mutta se ilmaisi kysyjältä täysin\npuuttuvan mielenkiintoa. Taidekauppias ei voinut peittää ihmettelyään.\n\n-- Hyvä Torben Milde, vastasi hän, tiedättehän varsin hyvin, että se\nkokonaan riippuu teistä itsestänne.\n\nTorben kohotti silmäkulmiaan kuin ei oikein olisi ymmärtänyt.\n\n-- Onhan mahdotonta, että olisitte unohtanut, miksi olen tullut,\nhuomautti Hengler.\n\n-- Todellakin, vastasi Torben, nuo salaperäiset kokoelmat yläkerran\nhuoneissa. Saatte tietysti nähdä ne, mutta meidän on ensin päästävä\njärjestykseen. Järjestäkää olonne mukavaksi sillä aikaa. Sallikaa minun\nennen kaikkea auttaa viimeksi tullutta ja väsyneintä vierastani.\n\nNäin sanottuaan Torben kääntyi taas Guggenheimin puoleen ja saattoi\nhänet linnaan.\n\nSillä aikaa sisällä oli käynyt eloisaksi. Linna oli alkanut kansoittua.\nKiireessä kokoon kutsuttu palvelusväki oli täydessä työssä käytävissä\nja huoneissa. Valkeita sälekaihtimia asetettiin avoimiin ikkunoihin. On\nkummallista, miten kuolleelta talo tuntuu, kun ei siellä ole ketään\nihmisiä, ja miten pian se tulee jälleen eloisaksi, kun se kansoittuu.\nJahtimestari meni valvomaan kaikkea, ja Hengler ja professori jäivät\nkahden. He alkoivat yhdessä kävellä ruohokenttien välissä. Professori\nei voinut olla tekemättä kiusoittavaa huomautusta taidekauppiaan ja\nTorben Milden välisestä tapaamisesta.\n\n-- Hän tuntui aivan unohtaneen tulonne tarkoituksen, sanoi hän. On siis\nmahdotonta, että noissa kolmessa huoneessa on mitään tärkeätä,\nluultavasti siellä on vain vanhoja hajuvesipulloja ja muutamia risaisia\ntauluja.\n\nMutta tri Hengler oli nyt saanut ajattelemisen aikaa, ja hän vastasi\nhänelle ominaisella rauhallisuudella:\n\n-- Unohdatte Guggenheimin läsnäolon.\n\n-- Mitä Guggenheimilla on asiassa tekemistä?\n\n-- Pankkiirihan istui kuuntelemassa keskusteluamme. Torben ei\nnähtävästi tahtonut, että tuo mahtava rahamies saisi sen käsityksen,\nettä nuo kolmen huoneen kokoelmat olivat erikoisen mielenkiintoiset.\nSiinä selitys.\n\n-- Ainoako? kysyi Arvidson epäillen.\n\n-- Niin, ainoa.\n\nHuomasi kaikesta, että Guggenheimin odottamaton tulo mitä suurimmassa\nmäärin askarrutti Henglerin mielikuvitusta. Hän ei väsynyt kysymään\nArvidsonilta Guggenheimista.\n\n-- Voiko häntä sanoa perheen läheiseksi ystäväksi? kysyi hän.\n\n-- Kyllä, varsinkin Torbenin, vastasi Arvidson.\n\n-- Tarkoitan, hyvä ystävä, uhrautuva ystävä.\n\n-- Aivan varmaan. Mutta miksi sitä kysytte?\n\n-- En minkään erikoisen syyn vuoksi, vastasi taidekauppias vältellen,\nmielestäni vain Guggenheim ei ole sitä tyyppiä, joka tuntee tuollaisia\njaloja epäitsekkäitä tunteita.\n\nMutta hetken kuluttua Hengler aloitti kyselynsä uudelleen, ja\nprofessori Arvidson, jonka huomio ei kiintynyt ainoastaan itse\nsanoihin, vaan myös teeskennellyn välinpitämättömään äänensävyyn,\naavisti kysymysten keskeisen yhtenäisyyden, ja tämä aavistus toi\nmukanaan epämiellyttävän tunnelman. Hengler kysyi:\n\n-- Onko tuo Guggenheim todella niin mahtava rahamies kuin sanotaan?\n\n-- Häntä voidaan mitata kansainvälisillä mitoilla, vastasi Arvidson.\n\n-- Voisiko hän esim. ostaa tämän linnan, koko tämän suuren maatilan,\nsemmoisen oston erikoisemmin rasittamatta häntä?\n\n-- Se ei olisi hänelle laisinkaan vaikeata.\n\nTri Henglerin piti mielestään antaa jonkinlainen selitys, sillä hän\nsanoi:\n\n-- Nykyään kuulee puhuttavan niin monista mahtavista rahamiehistä,\njotka eivät ole mitään kun kaikki käy ympäri. En tunne olosuhteita\ntässä maassa.\n\nSitten taidekauppias sanoi, että hänen täytyi hieman katsastaa autoaan,\nja professori Arvidson jäi yksin. Hän ajatteli edestakaisin\nkävellessään Torben Milden mielessä tapahtunutta muutosta. Oliko\nGuggenheimin tulo aiheuttanut tämän muutoksen? Torbenin oli vallannut\nihmeteltävä varmuus. Hän ei tuntunut enää neuvottomana harhailevan\npimeydessä. Hän tuntui sensijaan tehneen suunnitelman ja työskenteli\nvarmaa päämäärää silmällä pitäen. Ja kun professori mietti omituista\ntilannetta, että kaikki nämä ihmiset, jotka olivat ottaneet osaa tähän\nkaameaan asiaan, olivat kokoontuneet tähän samaan paikkaan, hän\nkäsitti, että loppu ei voinut olla kaukana.\n\nJahtimestari tuli häntä vastaan mitä loistavimmalla tuulella.\n\n-- Kaikki sujuu mainiosti, hän sanoi. Meillä on joka tapauksessa tässä\ntalossa oivallista väkeä. Huoneet ovat kunnossa ja aamiainen on pian\nvalmiina keittiössä. Se ei ole mikään loistoateria, sillä aika on ollut\nliian lyhyt, mutta takaan, että siitä tulee hyvä. Linnan vanha kokki on\nkuulu seitsemässä pitäjässä. Punaviini on tuotu kellarista. Tahdotko\nolla hyvä ja tilaisuuden tullen katsastaa, onko sillä oikea lämpö\nMeiltä puuttui ainoastaan tarjoilija pöydässä, mutta olemme saaneet\nlainata miehen kestikievarista, ei tietenkään isä Abrahamin kapakasta.\nHän näyttää hyvin reippaalta mieheltä. Hän kattaa parast'aikaa sisällä.\n\n-- Entä Guggenheim -- lepääkö hän?\n\n-- Ei, hän on vanha sitkeä velikulta. Hänenhän täytyy olla matkasta\nväsynyt, mutta hän ei tahdo kuulla puhuttavan levolle menosta. Hän\nistuu nyt huoneessaan ja särpii konjakkilasia Torbenin kanssa\njutellessaan.\n\n-- Mitä avaimia sinulla siinä on? kysyi professori.\n\nJahtimestari heilutti kahta suurta metallirenkaassa olevaa avainta.\n\n-- Nyt nuo yläkerran huoneet ovat uudelleen lukitut, vastasi hän,\nlukolla, jota ei voida avata. Se on tehty Torbenin käskystä.\n\n\n\n\nXXXVIII. AAMIAINEN\n\n\nAamiainen oli katettu puutarhasaliin. Suuret kuistin ikkunat olivat\nauki, mutta aurinkoteltan varjo oli miellyttävä. Heikko tuulahdus sai\nviirullisen telttakankaan aaltoilemaan kevyesti ja pudisteli kukkia,\njotka loistavin värein täyttivät ikkunalaudan. Aurinkoteltan reunan\nalitse näkyi suuri puutarha, joka vihreine ruohomattoineen loisti\nhäikäisevässä auringon valossa. Pöytä oli tavattoman suuri ollakseen\nkatettu ainoastaan heitä varten. Kristallit ja hopeat säihkyivät kylmää\nkiiltoaan. Sinertävän valkealla pöytäliinalla ei ollut mitään kukkia,\nmutta kultainen ja tummanpunainen viinikarahvien hehku teki jalomman\nvaikutuksen kuin kaikki kukkaiskoristeet. Se oli herraspöytä,\nherkkupäivällinen, jossa kaikki oli oikealla paikallaan ja\nsopusoinnussa ympäristön kanssa.\n\nMutta osanottajista näkyi, että koko tilaisuus oli tilapäisesti\nsyntynyt. Jahtimestari oli edelleen metsästyspuvussa pitkävartisine\nsaappaineen. Kaikki oli pohjaltaan hänen työtään ja hän olikin ylpeä\ntuloksesta. Torben oli tyytynyt antamaan määräyksen ainoastaan\nsherrystä Guggenheimia silmällä pitäen ja sikaareista, jotka hän oli\nottanut esille itseään ajatellen. Vanha Milde oli ollut oivallinen\nhavannantuntija, ja tämä oli vanhuksen ainoa mieliteko, jonka poika oli\nhyväksynyt. Tämän lisäksi hän oli vain sanonut jahtimestarille:\n\n-- Olemme kaikki väsyneitä, muutamat meistä ehkä hermostuneita ja lepoa\nkaipaavia, huolehtikaa siis, ettei mitään puutu.\n\nJahtimestari ajatteli itsekseen, että nämä sanat voivat yhtä hyvin\nmerkitä sitä, että kaikki ovat hermostuneita ja epävarmoja ja että\nheillä senvuoksi pitää olla jotain hommattavaa. Nyt hän seisoi ja\nkatseli viimeistä kertaa aikaansaannostaan, ja kun hän näki vieraiden\ntulevan avoimesta ovesta, antoi hän määräyksen vuokratulle\ntarjoilijalle. Tarjoilija meni.\n\nEnsimäisinä tulivat puutarhasta Hengler ja professori. Hengler oli\npuettu vaaleanharmaaseen kesäpukuun ja siniseen paitaan. Professorilla\nei ollut edes kaulusta, vaan hän oli Byronin tapaan avorintainen.\nSitten tuli Torben käveltyään hetkisen ennen aamiaista. Hän asetti\nleveäreunaisen lakin pois ja lausui jahtimestarille ystävällisesti\nkohteliaisuuksia tämän taidosta. Guggenheim tuli melkein samaan aikaan\nhuoneestaan -- raskaana ja kumaraisena kuten tavallista, harmaana\nkasvoiltaan ja hiuksiltaan. Hän oli puettu mustaan lievetakkiin.\n\nHerrat menivät heti pöydän ääreen ja istuutuivat mikä minnekin.\nArvidsonin kasvot olivat puutarhaan ja selkä pääkäytävälle päin.\nKeskustelu oli tavallista ja välinpitämättömän ystävällistä, kuten\nyleensä miesten kesken, ennenkuin varsinainen ateria alkaa. Torben teki\nselvästi parhaansa näyttäytyäkseen rakastettavimmalta puoleltaan. Kun\ntarjoilija oli tarjonnut pienet jääkylmät ryypyt voileipäpöydän kera,\nkohotti Torben lasinsa ja toivotti vieraansa tervetulleiksi. Hänen\nmielessään liikkui selvästi sama ajatus, joka kauan oli pitänyt\nArvidsonia vallassaan. Professori kuunteli ihmeissään ja jännittyneenä\nhänen sanojaan.\n\n-- Kun tulin kotiin saatuani tiedon isäni onnettomasta kuolemasta,\nsanoi Torben, ei minulla ollut tilaisuutta tavata vanhoja ystäviäni.\nOlin kai oleskellut liian kauan maan rajojen ulkopuolella. Sitten\ntapasin vähitellen joukon henkilöitä, jotka sattuivat tielleni aina sen\nmukaan kuin asiat kehittyivät, kuten herrat tuntevat. Ennen kaikkea te,\nherra Guggenheim, isäni uskollinen ystävä, ja sitten te professori\nArvidson, ja te, tri Hengler, joka niin monella tavalla olette\navustanut isääni. Mutta erosimme pian toisistamme. Eikö ole\nihmeellistä, että meidän taas piti tavata täällä. En oikeastaan ole\nodottanut ketään herroista. Professori Arvidson oleskelee täällä\ntilapäisesti, herra Guggenheim matkustaa sattumalta tästä ohi\nautossaan, ja tohtori Hengler tulee tänne taideharrastuksensa\njohtamana. Ja äkkiä kohtaamme kaikki määrättynä päivänä, palloina\nkohtalon ihmeellisessä leikissä. Kun katson ympärilleni, huomaan, ettei\nketään niistä henkilöistä, jotka...\n\nTässä Sune Arvidson keskeytti Torbenin pudottamalla lasinsa lattialle.\nArvidson kumartui taaksepäin ikäänkuin henkeä vetäen.\n\n-- Oletteko sairas, rakas ystävä, kysyi Torben.\n\n-- En, vastasi professori.\n\n-- Näytätte niin kalpealta. Ehkä lämpö...\n\n-- Ei, vastasi professori taas, en ole sairas, olin vain kömpelö.\nJatkakaa, pyydän.\n\nTorben katsoi hetkisen tutkien ja vakavana professoriin ja lopetti\nsitten nopeasti tervetuliaispuheensa.\n\n-- Kunpa saisimme nauttia tästä odottamattomasta tapaamisesta ystävinä,\njotka ovat tavanneet toisensa synkkinä aikoina, mutta nyt näkevät\ntulevaisuuden valkenevan. Elämän ikuinen laki on, että kaikki synkkä ja\nepäsointuinen on unohdettava ja että valoisa on lopuksi voittoisasti\npuhkeava esiin.\n\nTarjoilija oli kiiruhtanut tuomaan professorille uuden lasin, ja kaikki\njoivat vaieten. Mutta tuo hiljaisuus oli kummallinen, melkein\npainostava. Guggenheim istui ja tuijotti suoraan eteensä himmeine,\nkaameine porsliinisilmineen, tri Hengler tuijotti alas polviinsa ja\nhymyili. Mutta Torben aloitti taas keskustelun samassa kevyessä\näänilajissa. Ajatellen kaikkea mennyttä Torben teki ihailtavasti siinä,\nettä voi pitää yllä tätä äänilajia. Hän osoitti suurta mielenmalttia --\ntai hänen laitansa oli kuten pelaajan, joka tietää, että hänellä on\nhyvät kortit kädessään ja senvuoksi odottaa rauhallisesti ratkaisua.\n\nMutta ihme kyllä, Arvidsoninkin oli lasin pudottaminen tehnyt\nparemmalle tuulelle. Hän tuli Torbenin avuksi, ryhtyi keskusteluun ja\njohti sitä edelleen, niin että keskustelu vähitellen kävi yleiseksi.\nOivallinen viini kevensi myöskin tunnelmaa. Kuumuuskaan ei enää ollut\nyhtä suuri. Tuuli oli raitistunut ja viileitä tuulahduksia tuli suureen\npuutarhasaliin. Juuri sellainen tuuli syntyy usein pitkäaikaisten\ntyynten ja lämpimien jälkeen. Se kehittyy joskus nopeasti täydeksi\nmyrskyksi.\n\nMutta mitä oli tapahtunut? Oliko professori Arvidson pudottanut lasinsa\npelkästä kömpelyydestä, kuten hän sanoi, vai oliko hän nähnyt jotain\nyllättävää, joka oli ensi hetkenä pelästyttänyt hänet?\n\nOli niin, että hän oli sattunut katsahtamaan kestikievarista tilattuun\ntarjoilijaan.\n\nTarjoilija oli myöskin katsonut häneen, ja silloin Arvidson tunsi\nhänet.\n\n_Hän oli Rist, salapoliisi_.\n\nHänen naamioimisensa oli aivan vähäinen, mutta erinomainen. Nuorelle\nmiehelle oli nyt suureksi avuksi, että hän oli lukemattomia kertoja\nviettänyt aikaansa ravintoloissa. Torben Milde ei voinut toivoa\nparempaa tarjoilua tämän hienon aamiaisen aikana. Tässä toteutui taasen\ntuo vanha lause, että korkeasti sivistyneestä ja tottuneesta\nmaailmanmiehestä aina voisi tulla erinomainen palvelija, jos hän\nhaluaisi.\n\nArvidson oli kaivannut Ristiä, ja juuri Ristin läsnäolo oli vaikuttanut\nhäneen rauhoittavasti, ja rauhoituksen tarpeessa hän olikin, sillä hän\nei voinut päästä irti siitä tunteesta, että tämä päivä olisi viimeinen\nja että yö toisi mukanaan ratkaisun. Ja hänen levottomuutensa sen\njohdosta, mitä tuleman piti, kävi yhä voimakkaammaksi, samoinkuin tuuli\nulkona yhä selvemmin muuttui rajuilmaksi.\n\n-- Ja niin olemme nyt kaikki täällä, ajatteli hän. Meitä on useampia\nkuin Torben luulee. Risthän on myös tullut. Ja eihän meiltä puutu\nkranaatinarpista miestäkään, amerikkalaista, sillä hän on tuossa.\n\nHän nyökäytti vaistomaisesti Henglerille. Tämä, joka ei voinut kuulla\nhänen ajatuksiaan, ymmärsi hänet väärin ja kohotti lasinsa. Arvidson\njoi hänen kanssaan maljan.\n\n\n\n\nXXXIX\n\nPÄIVÄ KULUU LOPPUAAN KOHDEN\n\n\n-- Tämä oli kummallisin aamiainen, missä olen ollut mukana, sanoi\njahtimestari Arvidsonille, kun molemmat ystävykset olivat vetäytyneet\nvarjoisaan paikkaan puutarhassa sikaariaan polttamaan. Ruoka oli\nerinomainen ja viinit myös, mutta jokatapauksessa...\n\nArvidson sormeili hermostuneena sikaariaan eikä vastannut.\n\n-- On suorastaan kiusallista ajatella perästä päin tätä ateriaa, eikö\nniin? jatkoi jahtimestari. Lopultahan se kävi aivan hirveäksi. Pelaatko\nkoskaan? Hasardiako?\n\n-- Kyllä, joskus, vastasi professori hajamielisenä.\n\n-- No, onko olemassa mitään kiihottavampaa, kuin silloin, kun\njoku pelikumppaneista äkkiä alkaa kertoa välinpitämättömiä\nmielenkiinnottomia juttuja, juuri kun peli on jännittävimmillään? Ei\nmikään herätä niin suuressa määrin kärsimättömyyttä ja synnytä\nvihamielisyyttä pelurien kesken kuin juuri tämä. Sain saman vaikutelman\nlopuksi aamiaisesta. Hasardipelin kiihtymys lopuksi vapisutti jokaisen\nhermoja. Jokainen oli omien ajatustensa vallassa, korttiensa, niin\nsanoakseni. Niin, sinäkin. Ja jokainen ajatteli toisesta: \"Mihin hän\npyrkii? Miten hän on näyttelevä?\" Ja tilanomistaja istui ja kertoi koko\najan juttujaan. Hän ikäänkuin asetti korttinsa pöydälle juuri pelin\njännittävimmillään ollessa ja sanoi: \"Odottakaamme vähän, hyvät herat,\nensin teidän täytyy kuulla pari juttua Argentiinasta\". Huomasin, että\nsinä kärsit. Ja eikö sinua haluttanut iskeä pöytään ja sanoa:\nLopettakaa ja antakaa meidän ryhtyä asiaan ja puhua siitä, mikä\nuhkaavana häilyy päittemme päällä.\n\n-- Aamiainenhan alkoi niin hyvin, vastasi professori, mutta vastakohdat\nolivat liian suuret. Hermot eivät voineet sitä kestää. Kaikkihan\najattelivat vain yhtä ainoata asiaa -- ja meidän piti kaikkien koko ajan\nkuunnella ja puhua aivan muuta.\n\n-- Torbenilla täytyy joka tapauksessa olla paljon mielenmalttia,\nhuomautti jahtimestari mietteissään. Ehkä hän on oppinut sen suuressa\nmaailmassa. Ajattelehan hänen sujuvaa, välinpitämätöntä, hymyilevää\nkeskusteluaan! Ja ehkä hän kärsi enimmän.\n\n-- En ole varma siitä, vastasi professori. Hän tietää enimmän meistä\nkaikista, meille toisille kaikki on vielä sekamelskaa. Hänen\nrauhallisuutensa voi myöskin johtua siitä, että hän on tehnyt\nperuuttamattoman päätöksen ja aikoo sen toteuttaa. Ja korttipelin\nsanoilla puhuaksemme: Hän tuntee korttiensa arvon ja tietää, miten\nhänen on niillä pelattava.\n\n-- Niin, mikä helpoitus valtasikaan kaikki, kun aamiainen oli lopulta\nohi, sanoi jahtimestari. Oli sietämätöntä olla kauemmin yhdessä, oli\nkuin sisäinen jännitys olisi etäännyttänyt meidät toisistamme. Katso,\ntuolla suuri rahamies kulkee itsekseen ja on olevinaan huvitettu\nkukista. Ei kukaan saa minua uskomaan, että Guggenheimillä koskaan on\nollut sellaista harrastusta. Katso, nyt hän kumartuu ruusujen yli.\nKatso hänen ilmettään! Eikö näytä siltä kuin hän haistelisi huonoja\npörssipapereita? Ja tuolla seisoo Torben ja keskustelee saksalaisen\ntaidekauppiaan kanssa. Hyvä Jumala, hän jatkaa, hän näyttää selittävän\njotain sikaareista. Näyttää aivan samanlaiselta kuin aamiaisen aikaan\npuhuessaan hitaasti ja asiantuntevasti Epernayn sampanjakellareista.\nSaksalainen näyttää siltä kuin voisi puraista häntä minä hetkenä\nhyvänsä. Torben näytti aavistavan, että he puhuivat hänestä, sillä hän\nkääntyi äkkiä heihin päin ja viittasi professorin luoksensa.\n\n-- Eikö totta, sanoi hän, että olette kanssani yhtä mieltä. Ilma on\nniin kaunis ja tämä vanhojen ystävien tilapäinen tapaaminen niin\nkummallinen, että meidän on tehtävä siitä mahdollisimman paljon. Tämä\npäivä olkoon pyhitetty seurustelulle ja suruttomuudelle. Mutta tämä\nsaksalainen ystäväni osoittautuu hyvin kärsimättömäksi. Olen luvannut\ntehdä hänen kanssaan sopimuksen noiden vanhojen kokoelmien suhteen.\nHänhän on fanaatikko alallaan eikä halua puhua muusta kuin\nliikeasioista. Nyt hän tahtoo vetää minut pois ystävieni joukosta ja\nJumalan vapaasta luonnosta ja sulkeutua kanssani ummehtuneeseen\nhuoneeseen ja puhua liikeasioista. Voi, tuo ikuinen totisuus vaivaa\nminua. Mitä koko maailman taide on tällaisen säteilevän päivän\nrinnalla. Nyt olen kaiken lisäksi seisonut tässä ja selostanut hänelle\nseikkaperäisesti, miten eri havannalajit ovat asetettavat kerroksiin.\nSe on tieto, josta suurimmat ammattimiehet olisivat kiitollisia, mutta\nluuletteko, että hän on kyennyt kuuntelemaan minua? Sanon teille, hyvä\ntohtori Hengler, huomenna olen käytettävissänne, huomenna. Mutta tänään\ntahdon omistautua kaikille ystävilleni, tahdon tänään olla yksinomaan\nisäntä.\n\nNäin sanoen Torben löi häntä ystävällisesti olalle.\n\nMutta tri Hengler hätkähti ja vetäytyi syrjään ikäänkuin jokin paha\nolisi häntä koskettanut.\n\nIltapäivänhetkien kuluessa ilma kävi yhä painostavammaksi. Se oli\nkumman vaihtelevainen. Tuuli tyyntyi, asettui kokonaan ja alkoi\nuudelleen. Aurinko kimalteli myrskysumussa. Taivaalle kertyi mahtavia\npilviryhmiä, aivan tummansinisiä, sähköisiä. Tuulenpuuskien väliaikoina\noli kuumuus painostava. Mutta tuulikaan ei enää tuntunut virkistävältä,\nsillä se oli kostea ja lämmin kuin föhntuuli. Arvidson oli väsähtänyt\nja istui nyt torkkuen kuistilla korituolissa. Äkkiä hänen viereensä\nistuutui raskas olento. Se oli Guggenheim. Pankkiiri oli muuttumattoman\nrauhallinen kuten aina, mutta lääkärin mielestä hänen katseeseensa oli\ntullut jotain tuttavallista, inhimillistä.\n\n-- Matkustan aikaiseen aamulla, sanoi Guggenheim ilman esipuheita,\nminun täytyy palata liikeasioihini.\n\n-- Odotatteko jotain tapahtuvaksi sitä ennen?\n\n-- En odota mitään erikoista. En ymmärrä enää mitään. Tulin tänne\nauttamaan Torbenia, siksi että hänen isänsä oli lapsuudenystäväni ja\nainoa todellinen ystäväni. Olen tänään tarjonnut Torbenille suuren\nrahasumman, mutta tiedättekö mitä hän vastasi? Niin, rahat eivät voi\nenää auttaa, vastasi hän.\n\n-- Mutta minä luulin Torbenin olevan niin rikkaan, että hän itse voi\nselvittää sen puolen asiassa.\n\n-- Olenhan aikaisemmin kertonut, vastasi pankinjohtaja, etteivät hänen\nasiansa enää ole erittäin hyvin. Vanha Milde on käyttänyt suunnattoman\npaljon enemmän rahaa loppuaikana kuin ihmiset aavistavat. Nuo\nsatatuhatta Englannin puntaa, jotka aiheuttivat hänelle kuoleman,\nolivat viimeinen rengas pitkässä minun pankkini kautta maksetussa\nketjussa.\n\n-- Oletteko koettanut voittaa Torbenin luottamuksen?\n\n-- Vain tätä Hengleriä koskevassa asiassa. Olen koettanut saada\nselville, mitä osaa tämä salaperäinen mies näyttelee tässä\nmurhenäytelmässä, mutta se ei ole minulle onnistunut. Torben vastaa\nvain: Hän on tuollainen tyhmä taidefanaatikko, joita nykyään on niin\nviljalti. Mutta huomenna matkustan; en voi tehdä enempää. Kohtalolla on\nkulkunsa. Oletteko huomannut Torbenin kummallisen mielentilan tänään?\nEttekö pidä tuota hermostunutta hilpeyttä levottomuutta herättävänä?\n\n-- Pidän kyllä.\n\n-- Jäättekö tänne linnaan yöksi?\n\n-- Luulen jääväni.\n\n-- Jäätte suojellaksenne häntä?\n\n-- Sanokaamme niin.\n\n-- Hän tarvitsee ehkä suojaa.\n\n-- Hän on vahvemmin suojeltu kuin aavistattekaan, vastasi Arvidson.\n\n-- Vai-i-niin, sanoi pankinjohtaja epäillen, onko useampia kuin te?\n\n-- On useampia.\n\nGuggenheim pyyhki nenäliinalla suuria harmaankalpeita kasvojaan.\n\n-- Minulla on selittämätön tunne siitä, että vaara lähestyy, sanoi hän,\nmutta ehkä painostava ilma vain rasittaa hermoja.\n\nPankinjohtaja kumartui taaksepäin tuolissa ja katsoi metsään. Taivas\npuiden latvojen yläpuolella oli ukkosensininen, puut taipuivat alas ja\nkäänsivät lehtiensä vaalean puolen ulospäin.\n\nSune Arvidson nousi ja meni sisään. Ovet olivat auki pitkän huonerivin\nvälillä. Sisällä suuressa ruokasalissa hän tapasi Ristin.\n\n-- Olen odottanut teitä, sanoi professori. Miksi tulette näin myöhään?\n\n-- Siksi, että minun oli ensin saatava eräs sähkösanoma käsiini,\nsähkösanoma Berlinistä.\n\nProfessori viittasi päällään.\n\n-- Häntä koskevako?\n\n-- Niin, Hengleriä koskeva. Näen nyt hänen lävitsensä.\n\n-- Kuinka tulitte tänne tässä kummallisessa valepuvussa?\n\n-- Aivan helposti. Sain siitä maksaa vain sata kruunua kestikievarin\ntarjoilijalle.\n\n-- Tiedättekö, että Hengler ja amerikkalainen ovat yksi ja sama\nhenkilö?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Se oli siis Hengler, joka istui teitä vastapäätä tuona kummallisena\nyönä huvilassanne?\n\nRist jätti Arvidsonin yksin. Professori asettui mukavasti suureen\nlepotuoliin vedettyään ensin verhot ikkunain eteen ja sammutettuaan\nvalon. Ilta oli pilvinen ja syksyn pimeä, mutta sammutettuaan valon ja\ntuijotettuaan hetken pimeyteen, hän voi erottaa ääriviivat ulkona,\nkiirehtivät pilvet, jotka valoivat sadekuuroja metsään, huojuvat\npuunlatvat, jotka iskivät toisiinsa tuulessa, ja rakennusten mustat\nääriviivat. Harsomaiset ikkunaverhot olivat pullistuneet kuin purjeet.\nKun professori vaipui uneen, sekaantuivat hänen pahat aavistuksensa\nkuolemasta ja onnettomuudesta todellisuuteen. Hänestä tuntui kuin\njotain arvoituksellista kiirehtisi häntä vastaan tuolta ulkoa rajuilman\nkaameasta näytelmästä.\n\nHän oli nukkunut ehkä tunnin ajan, kun Rist herätti hänet. Kun hän\navasi silmänsä, leimahti äkillinen valo ikkunassa. Se oli salama. Rist\nsulki ikkunan ja sytytti sähkön. Professori nousi äkkiä.\n\n-- Näen, että rajuilma on puhjennut, sanoi hän, mutta ilma tuntuu yhä\nyhtä painostavalta. Jos sade virtaisi alas, tulisi se vapauttajana.\n\n-- Niin tulisi.\n\n-- Tiedättekö, että Hengler samassa valepuvussa on koettanut murtautua\ntänne tänään?\n\n-- Tiedän, olen kuullut puhuttavan siitä. Mutta eihän ole niin varmaa,\nettä se oli hän.\n\nRist tarttui professorin käsivarteen.\n\n-- Katsahtakaa tuonne suureen peiliin, sanoi hän, siellä näemme\nTorbenin. Hän tuijottaa ja katsoo jotain. Näen murhaa hänen\nkatseessaan.\n\n\n\n\nXL.\n\nRAJUILMA\n\n\nTämä kauhea päivä oli lopultakin päättynyt, ja oli tullut ilta. Torben\noli koettanut ylläpitää vieraittensa hyvää tuulta niin kauan kuin\nmahdollista, mutta lopulta se oli käynyt suorastaan piinalliseksi, ja\nTorbenin liioiteltu ystävällisyys ja hilpeys oli kuin epäsointu toisten\nhermostuneisuuden ja vihamielisyyden rinnalla. Ikävän päivällisen\njälkeen herrat vetäytyivät huoneisiinsa. Guggenheim oli hyvin väsynyt\nja kuiskattuaan vielä kerran muutamia varoittavia sanoja Arvidsonin\nkorvaan hän meni levolle. Torben lausui pankkiirin korvaan nämä sanat,\njoilla ei silloin tuntunut olevan mitään merkitystä, mutta jotka\nArvidson muisti myöhemmin, kun tapahtumat olivat alkaneet solua\neteenpäin.\n\n-- Rakas Guggenheim, sanoi hän, jos yöllä tulee liian kuuma, voitte\nasettua suurelle kuistille. Siellä on aina hieman viileämpää.\n\nPankinjohtajan huone oli alakerrassa ja kuisti johti suoraan\npuutarhaan. Professori Arvidsonin huone oli ensimäisessä kerroksessa.\nTarjoilija Rist saattoi hänet sinne suuri kynttilä kädessä, vaikka koko\nmatkan oli sähkövalo käytettävissä. Rist oli huolellinen palvelija.\n\nKun he tulivat huoneeseen sisälle, kysyi professori.\n\n-- Nyt olen hyvin väsynyt. Uskallanko nukkua?\n\n-- Kyllä, vastasi salapoliisi, mutta älkää menkö sänkyyn.\n\n-- Odotatte siis yöllä tapahtuvan jotain?\n\n-- Se on otaksuttavinta. Luuletteko tämän tilanteen voivan jatkua vielä\nvuorokauden?\n\n-- Missä on jahtimestari?\n\n-- Pehtorin luona. Hän on valmiina.\n\n-- Ja Hengler?\n\n-- Tuntuu jo menneen levolle. Hän on saanut huoneen noiden lukittujen\nhuoneiden lähellä.\n\n-- Eikö se teistä ole kummallista?\n\n-- Tiedän vain, että sen täytyy merkitä jotain, sillä se on\ntilanomistajan nimenomainen määräys.\n\nRist meni hänen luokseen, asetti kätensä hänen olalleen ja sanoi\nmatalalla, vakavalla äänellä:\n\n-- Torben ei ole huoneessaan.\n\nArvidson kävi äkkiä virkun valveiseksi.\n\n-- Olen etsinyt häntä, mutta en löydä häntä mistään, jatkoi Rist.\n\nSamassa iski taasen salama, ja ukkonen myllersi talon yllä.\n\n-- Entä toiset? kysyi professori.\n\n-- Kaikki on muuten rauhallista. Onko teillä revolveri?\n\n-- On.\n\n-- Hyvä, seuratkaa sitten minua.\n\nHe menivät käytävään. Ristillä oli sähkölamppu kädessä, mutta hän ei\nsytyttänyt sitä. Salamat tulivat nyt nopeina ja heittivät joka kerta\nvalkean valotulvan korkeasta käytävän ovesta. Arvidson tunsi itsensä\nkumman liikutetuksi tässä ympäristössä. Joka kerta kun salama iski,\nnäki hän tuon suuren talon sisustan valaistuna, mattojen peittämän\nkäytävän monine ovineen ja vanhoine vernissankiiltoisine tauluineen,\ntaidemaisine leikkeleineen johdepuissa, metallinhohteisine\nmatonpitimineen portaissa ja kaiken keskellä hallin synkkä, musta\nsyvyys alhaalla. Talo tuntui tutisevan, ukkosen iskuista. Rist vei\nhänet erään suuren bornholmilaiskellon luo käytävässä ja kuiskasi hänen\nkorvaansa:\n\n-- Jääkää tähän.\n\nSitten hän itse lähti hiipivin askelin portaita alas. Professori näki\nsalamanvalossa hänen seisovan eteenpäin kumartuneena, valppaana kuin\neläin, sitten hän liukui hallin pimeyteen. Mutta äkkiä pimeyden\nalhaalla valaisivat sädemäiset punaiset valojuovat. Salapoliisin\nsähkölyhty oli toiminnassa. Professori odotti jännittyneenä. Hän voi\nkuulla oman sydämensä lyönnit. Kellonkoneisto työskenteli hänen\nsivullaan. Pimeys ympäröi häntä tiheänä, mutta kello oli hänen\nläheisyydessään kuin elävä olento, joka tuskallisena, kärsimättömänä\nlaski sekuntejaan.\n\nLopulta Rist tuli takaisin. Arvidson tunsi hänen kätensä käsivarrellaan\nja äkkiä hän näki hänen itsensä seisovan siinä kalpeana, loistavin\nsilmin, kiinteästi kuunteleva ja valpas ilme kasvoillaan.\n\n-- Guggenheim nukkuu, hän sanoi. Kuulin suljetun oven takaa hänen\nhengityksensä. Hän nukkuu raskaasti.\n\n-- Entä Torben? Ehkä hän on mennyt ulos?\n\n-- Tässä ilmassako? Tuskin. Olen varma siitä, että hän on talossa. Hän\non täällä jossain lähellä. Meidän on löydettävä hänet. Jokainen\nminuutti on kohtalokas.\n\nUkkosenjyrinän aikana, joka nyt myllertäen kaikui linnan läpi, Rist\ntarttui lujin ottein ystävänsä käsivarteen. Kummallista, ajatteli\nArvidson, hän on kuin lapsi, joka pelkää ukkosta.\n\n-- Ukkonen on aivan yläpuolellamme, sanoi hän.\n\n-- Luulin kuulevani ihmisäänen, kuiskasi poliisi.\n\nHe kuuntelivat molemmat kuuloaan terästäen. Ja ennenkuin ukkonen\nseuraavan kerran iski ja hautasi kaikki jyrinäänsä, kuulivat he selvästi\nsaman ihmisäänen, jonka Rist jo aikaisemmin oli huomannut.\n\nSe oli huuto. Tarkoitukseton ja epäselvä huuto. Senjälkeen kaikki\nvaikeni, mutta kuinka ollakaan, se kuului taasen viiltävänä ja\nläpitunkevana. Se oli hätähuuto.\n\n-- Eteläisestä sivustasta, sanoi Rist. Onnettomuus on tekeillä. Kunhan\nemme vain tulisi liian myöhään.\n\nHän sytytti sähkölyhtynsä ja kiiruhti eteenpäin professorin seuratessa\nkintereillä. Sähkölyhdyn pistävä valojuova häilähteli heidän edellään\nja muodosti kummallisia liikkuvia varjoja seinille. Kulkiessaan\nhe kuulivat huudon vielä kerran. Kun he tulivat eteläiseen\nkylkirakennukseen, valaisi lyhdyn valo koko käytävän pitkin pituuttaan.\nKaukana käytävän toisessa päässä he näkivät ihmisolennon, miehen\npuettuna punaiseen yönuttuun, joka oli rinnalta kirjailtu. Hän oli\nTorben. Hän seisoi aivan rauhallisena ja odotti, että he tulisivat\nlähemmäksi. Oikeassa kädessä, joka riippui rentona sivulla, hän piti\nrevolveria. Hän jäi seisomaan keskelle käytävää, ikäänkuin aikoen estää\nheitä etenemästä. Arvidsonin mielestä Torben oli kauhean kalpea.\n\n-- Tästä ei kukaan pääse, sanoi tilanomistaja jyrkästi.\n\nHän tuijotti erikoisen huvitettuna Ristiin ja sanoi hymyillen:\n\n-- Vai niin, vai sillä tavalla. Aavistin heti, ettette ollut mikään\npalvelija. Mitä haluatte?\n\n-- Joku ihminen on hengenvaarassa, vastasi Rist kärsimättömänä. Olemme\nkuulleet hätähuutoja.\n\n-- Minä olen myöskin kuullut sen, vastasi Torben, ja lähintä ovea\nosoittaen hän sanoi:\n\n-- Tuolta.\n\n-- Tuletteko _te_ sieltä, Torben? Jumalan tähden, ette kai tule sieltä,\nkysyi Arvidson poissa suunniltaan.\n\nTorben ei vastannut.\n\nÄkkiä Rist heittäytyi ovea vasten ja koetti avata sitä. Ovi oli\nlukittu. Rist löi raivoissaan ovea vasten ja huusi:\n\n-- Avatkaa, avatkaa!\n\nHeti senjälkeen avain kääntyi sisäpuolella, ja ovi avattiin. Rist meni\ntoisten edellä sisään. Torben tuli viimeksi ja sulki oven perästään.\nHuone oli valaistu.\n\nKeskellä lattiaa seisoi Hengler. Hän oli täysissä pukeissaan. Vieläpä\nhänellä oli lakki päässä ja ruskea automobiilikappa käsivarrellaan.\nMutta lattialla aivan ikkunan vieressä makasi mies, joka näytti\nelottomalta. Se oli tummansiniseen pukuun puettu mies. Rist kumartui\näkkiä hänen päänsä yli ja kuunteli hänen sydäntään. Sitten hän käänsi\nhänen kasvonsa valoon päin. Hän oli tuntematon mies. Rist nousi taas.\n\n-- Miten tämä on tapahtunut? kysyi hän.\n\nTri Hengler osoitti avonaista ikkunaa, missä revitty verho hulmusi\ntuulessa ja vastasi:\n\n-- Hän tuli tuota tietä. Hän ei ole kuollut. Tiedän, kuinka lyön.\n\nMutta samassa veripunainen liekki valaisi synkän ikkuna-aukon. Liekin\nvoima lisääntyi nopeasti ja linnan sisältä kuului ihmisääniä ja\nläheneviä tömisteleviä askeleita. Tästä äänten sorinasta kuului huuto:\n\n-- Linna palaa!\n\n\n\n\nXXXXI.\n\nKUKA ON HENGLER?\n\n\nTorben avasi oven. Keltaisenpunainen tukahduttava savu tunki käytävän\nläpi. Jahtimestari ja Christensen sekä paljon muuta talon väkeä\ntunkeutui savun läpi.\n\n-- Koko eteläinen kylkirakennus on liekeissä, huusi Christensen, ei ole\nminuuttiakaan hukattavissa.\n\nTri Hengler ryntäsi ovea kohden.\n\n-- Kokoelmat! huusi hän.\n\nTorben asettui hänen tielleen.\n\n-- Juuri kokoelmat palavat, sanoi tilanomistaja. Ukkonen on iskenyt\nalas.\n\nTri Hengler työnsi voimakkaasti Torbenin syrjään ja juoksi käytävään.\nHän koetti tunkeutua kirvelevän savun läpi, mutta työntyi takaisin.\n\nNyt ei ollut muuta tehtävissä kuin mitä pikemmin kiiruhtaa pois\nuhatusta rakennuksen osasta. Palo eteni voimakkaasti.\n\nTri Hengler veti talonväen huoneeseen ja osoitti vierasta miestä, joka\nyhä lepäsi liikkumattomana lattialla.\n\n-- Kannattaa pelastaa hänet, sanoi hän. Hän on eilisaamuinen\nmurtovaras. Hän luuli nyt yöllä onnistuvansa paremmin. Onnettomuudeksi\nhän tunkeutui minun huoneeseeni. Hän ei koskaan ennen ole joutunut\nnyrkkeilijän käsiin. Hän huusi aivan surkeasti.\n\nPari miestä nosti tiedottoman olkapäilleen ja kantoi ulos huoneesta.\nHän makasi kuin kuollut pää ja jalat velttoina alas riippuen. Käytävän\nhalki kulki ihmeellinen savun ympäröimä kulkue. Miehet, jotka kantoivat\ntiedotonta olkapäillään, kulkivat edellä, sitten tulivat nuo neljä,\njotka viimeisten kiihdyttävien tuntien aikana olivat näytelleet pääosaa\ntässä kummallisessa draamassa -- Rist, yhä edelleen palvelijaksi\npuettuna, professori puoleksi pukeissaan, Torben punaisessa\nturkkilaisessa yönutussaan, tri Hengler täysissä pukimissa, autokappa\nkäsivarrellaan, valmiina vastarintaan tai pakoon.\n\nTri Hengler näytti vielä kerran epäröivän. Hän pysähtyi ja katsoi\ntaakseen. Nyt liekit rätisivät jo käytävässä.\n\n-- Liian myöhäistä, sanoi Torben.\n\n-- Niin, liian myöhäistä, toisti Hengler.\n\nÄkkiä hän puristi kätensä Torbenin kasvojen edessä nyrkkiin ja sanoi\nvihasta vapisevalla äänellä:\n\n-- Teillä on ollut onnea! Teitä on hyvin suuresti onnestanut!\n\nTorben oli nyt aivan rauhallinen.\n\n-- Teillä myös, vastasi hän ainoastaan.\n\nHän nosti kätensä, jossa oli revolveri, katsoi hetkisen melkein\nhyväillen kaunista asetta ja pisti sen sitten taskuunsa.\n\nSuuressa porraskäytävässä ei vielä ollut sanottavasti savua, kun\nkuljettiin sen läpi, mutta tulipalon loimu valaisi ikkunoiden läpi\nhallia melkein juhlallisesti.\n\nKun he olivat tulleet puutarhaan, levitti Torben ikäänkuin vapautuneena\nkätensä.\n\n-- Sade! huudahti hän. Sade alkaa virrata.\n\nKoko eteläisen kylkirakennuksen yläosa oli liekkien vallassa, mutta\nsade valui yhä vuolaampana, savu kävi rikinkeltaiseksi ja paksuksi ja\nlaskeutui kuin tukahduttava tyyny liekkien päälle. Ei kestäisi kauan,\nennenkuin tuli olisi voitettu. Ihmiset juoksentelivat valaistussa\nrakennuksessa sammutusvehkeineen, puutarhakäytävät olivat täynnä\npaikalle saapunutta väkeä.\n\nGuggenheim seisoi palttoo päällään suuren tammen alla suojassa sateelta\nja katseli palavaa linnaa.\n\nJos tuli rajoittuu eteläiseen kylkirakennukseen, sanoi hän, ei kai se\ntuhoa kovinkaan suuria arvoesineitä.\n\n-- Kuulkaa sadetta, vastasi Torben, joka oli tullut hänen luokseen,\nmiten se rapisee. Se on kuin vapautus. Eikö tässä ilmassa ole\nihmeellistä hengittää? Ei kestä kauan, ennenkuin tuli sammuu. Sitten\nraivaan rauniot ja rakennan isieni talon uudelleen. Tunnen voimani ja\ntoimintahaluni palaavan. Paha uni on ohi.\n\n-- Minä autan teitä, sanoi Guggenheim.\n\nLähellä seisoivat Rist ja Sune Arvidson yhdessä.\n\nProfessori sanoi:\n\n-- Ei mikään oikeastaan ole yöllä yllättänyt minua niin, kuin tuo mies,\njoka murtautui Henglerin huoneeseen.\n\n-- Tulen juuri pehtorin luota, vastasi Rist. Mies on nyt tajuissaan.\nOlen puhunut hänen kanssaan. Hän on kiertelevä mieshenkilö\nKööpenhaminasta, eräs merimies, joka on kauan ollut Amerikassa. Hän\npuhuu kernaasti englantia kiihtyneinä hetkinään. Se on totta, että hän\non eilisaamuinen murtovaras. Rakas professori, sattuu usein, että\ntuollainen seikka, joka ei ole missään yhteydessä asian kanssa,\nsekaantuu siihen. Poliisitoimistossa siitä on useita esimerkkejä. Se\nvoi monasti tehdä aivan selvän asian hyvin arvoitukselliseksi ja\nvalmistaa etsiville suunnattomasti päänvaivaa. Jos ei tämän näytelmän\nloppu olisi tullut niin nopeasti, olisi miehen käynti noissa\nsalaperäisissä huoneissa tuottanut meille paljon miettimistä. Mies on\njonkun aikaa kuljeskellut tällä seudulla, kuullut puhuttavan noista\nsalaperäisistä huoneista linnassa ja kuunnellut kummitusjuttuja. Hän on\narvellut noissa huoneissa olevan arvokkaita esineitä ja päättänyt\nmurtautua sinne. Aamulla hänet yllätettiin ja hänen täytyi paeta. Mutta\nhän tuli taas yöllä. Hän ajatteli rajuilman olevan sopivan tilaisuuden.\nHän koetti raivata itselleen tien Henglerin avoimesta ikkunasta, ja\nhänen onnettomuutensa oli, ettei Hengler nukkunut. Hän istui kuten me\ntoisetkin odottamassa. Murtovaras on varmaan ollut yllätys hänellekin.\nEn tiedä kuinka monta iskua hän antoi hänelle, mutta hirmuisia ne ovat\nolleet. Hän päästi hirveitä huutoja. Luulin hetkisen, että se oli...\n\n-- Mitä luulitte sen olleen? kysyi professori, kun Rist keskeytti.\n\nMutta sensijaan että olisi vastannut Rist seisoi hiljaa ja kuunteli.\nHilpeä hymy karehti hänen huulillaan.\n\n-- Olemme kauan olleet kokoontuneina, sanoi hän, alamme nyt erota taas.\nKuuletteko auton surinaa, professori?\n\n-- Kuulen, vastasi professori, auto ajoi pois.\n\nHän on jo metsässä nyt, mutisi Rist mietteissään, hän ajaa kovaa\nvauhtia. Tunnen tuon moottorin käynnin. Se on Henglerin auto.\n\n-- Ja te seisotte rauhallisesti täällä ja kuuntelette? kysyi professori\nihmeissään. _Te_, poliisi Rist. Hengler pakenee!\n\n-- Hän on hävinnyt, vastasi Rist rauhallisesti. Ei voida tehdä enempää.\nNäytelmä on lopussa.\n\n-- Ymmärrän paljon tästä näytelmästä, sanoi professori, mutta paljon on\nvielä sellaista, mikä on minulle arvoituksellista. Miksi annatte\nihmisen lähteä. Sehän on aivan kuin peli, joka päättyy siten, että\nnappulat lyödään nurin.\n\n-- Erehdytte tyyten, vastasi Rist, peli on lopetettu ja Torben on\nvoittanut. Ja peliä ei ole lopettanut sattuma, vaan se, että toisen\npelaajan on vastapelaaja tehnyt tempuillaan mitättömäksi. Vielä joku\ntunti sitten en minäkään ymmärtänyt enempää kuin te nyt, mutta\nKööpenhaminan jättäessäni olin kuitenkin saattanut arvoituksen siihen\nkohtaan, että saatuani vain vastauksen erääseen kysymykseen, oli kaikki\nselvää. Tällä aikaa minun on onnistunut saada vastaus tähän\nkysymykseen.\n\n-- Ja kysymys on?\n\n-- Yksinkertaisesti: \"Kuka on Hengler?\"\n\n\n\n\nXXXXII.\n\nRISTIN SELOSTUS\n\n\nTässä seuraa Enevold Ristin selostus siinä muodossa missä hän joku aika\ntakaperin sen kirjoitti professori Arvidsonille:\n\nOlimme molemmat kohta selvillä, niin kirjoitti Rist, että nyt\nvapautettu vanki Knud-Aage Hansen oli kuulustelussa puhunut\ntotta. Meillä on tässä salaperäinen vieras rikollistyyppi, tuo\nnorjalais-amerikkalainen Stamsund, joka näytti hyvin läheisesti ja\naivan käsittämättömän hyvin tuntevan ylimyksellisen ja korkeassa\narvossa pidetyn hovijahtimestari Milden. Se, mitä vanki Knud-Aage\nkertoi tästä Stamsundista ja minkä poliisin omat tutkimukset\nvahvistavat, toi ilmi, että norjalais-amerikkalainen oli suurpiirteinen\nrikollistyyppi, joka omasi korkealle kehittyneen tekniikan ja\nsuorastaan ihmeellisen naamioimistaidon. Oli siis hyvin todennäköistä,\nettä tilanomistaja Milde oli tullut tuntemaan Stamsundin tämän\nnäytellessä toista luottamusta herättävämpää osaa. Eihän tietysti voitu\nhetkeäkään ajatella, että tilanomistaja Milde voi olla tuttavallisissa\nsuhteissa yksinkertaisen rikoksellisen kanssa. Jos olisimme\nkiinnittäneet huomiomme tähän seikkaan, olisi asia päättynyt ennemmin.\nMilden seurapiiri ei ollut suuri ja olisimme kohtalaisen pian keksineet\nne henkilöt, joiden olisi voinut otaksua näyttelevän tuollaista\nkaksoisosaa. Epäilykset olisivat kohta suuntautuneet vieraaseen\ntaidekauppiaaseen juuri siksi, että hän oli muukalainen eikä häntä\nkukaan lähemmin tuntenut. Pääsimme kuitenkin muita teitä oikeille\njäljille.\n\nOli olemassa kaksi mahdollisuutta: murha tai itsemurha. Aluksi kaikki\notaksuivat, että kysymyksessä oli jälkimmäinen. Mutta sitten jäljet\näkkiä viittasivat suoraan erääseen mieheen, ja epäluulonalaista\nKnud-Aage Hansenia vangittaessa luultiin, että murhaaja oli vangittu ja\nasia selvitetty. Hänen kertomuksensa norjalais-amerikkalaisesta tuntui\nryövärijutulta. Mutta nyt tapahtuu se, mikä on luonteenomaisinta tälle\nasialle, että epätodenmukainen tulee uskottavaksi, senvuoksi että se on\nainoa mahdollinen tapa salaisuuden selvittämiseksi. Vangitulla ei ollut\nmitään tekemistä tilanomistaja Milden kanssa. Hänen on _täytynyt_ saada\nasioista selvä toista tietä -- siis norjalais-amerikkalaiselta. Mutta\nmiten amerikkalainen tunsi Milden? Tässä meitä kohtaavat nuo\nsatatuhatta Englannin puntaa. Täytyy epäilemättä etsiä tämän rahasumman\nja Milden kuoleman välistä yhteyttä. Guggenheim huomautti meille\nensimäisenä, että Mildellä oli ollut huomattavia salaisia menoja. Koska\nMilde pyysi saada rahansa Englannin punnissa, tuntui selvältä, että\nhänen piti maksaa ne jollekin. Mutta kenelle? Se henkilö, jonka kanssa\nhän oli ollut yhdessä päivää ennen kuolemaansa, oli Hengler. Ei\ntietysti tämän perusteella voitu epäillä Hengleriä, mutta hän oli\ntodennäköisesti ainoa, jolla voi olla tietoa noista sadastatuhannesta.\nJos päähämme olisi tänä hetkenä pälkähtänyt, että amerikkalainen ja\nHengler olivat sama henkilö, olisi asia samassa ollut päivän selvä.\n\nHänen tarkoituksensa tuona traagillisena yönä oli -- johtaa meidät\nyksinomaan amerikkalaiseen. Tosiasiat viittaavat tähän mieheen selvästi\nja paljastavat julman ja kammottavan suunnitelman. Hän tunsi noiden\nsadantuhannen olemassaolon. Hän tahtoi murhata Milden ja ottaa rahat,\nmutta hän tahtoi järjestää niin, että rikoksen teki joku toinen,\nKnud-Aage Hansen, jonka hän houkuttelee murtovarkauteen. Luultavasti\nhölmistynyt Knud-Aage otettaisiin kiinni itse teossa murhatun ruumiin\nääressä. Mutta kohtalo tahtoi toisin. Kun amerikkalainen tuli, oli\nMilde, kuten tiedätte, jo kuollut. _Sillä Milde teki itsemurhan_.\n\nNyt tiedämme, että amerikkalainen oli Hengler. Mutta silloin emme\ntienneet sitä. Miksi ei Hengler matkustanut heti Milden kuoleman\njälkeen? Rosvosaaliinhan hän jo oli varannut itselleen. Siksi, että\nhänellä oli vielä laajempia suunnitelmia, joiden toteuttamiseksi hän\ntyöskenteli uskomattoman julmasti ja kylmäverisesti. Kun saamme selvän\nnäistä suunnitelmista, selviää meille vanhan Milden itsemurhan syy.\nMuistatteko, rakas ystävä, kuinka teissä heräsi epäluulo Hengleriä\nkohtaan Torbenin kotiintulon jälkeen? Tuollaisen epäluulon ei tarvitse\nperustua mihinkään määrättyyn seikkaan. Se voi syntyä vain\nhenkilökohtaisen yhdessäolon perusteella, ikäänkuin jonkinlaisena\najatusten siirtona. Te olitte noina päivinä erittäin vastaanottavainen\nhenkisille vaikutteille, koska jouduitte tuon asian salaperäisyyden\nvaltaan. Siihen tuli vielä lisäksi Henglerin jokapäiväinen yhdessäolo\nTorbenin kanssa, jälkimmäisen yhä lisääntyvä alakuloisuus ja hänen\nvastenmielisyytensä asian selvittelyä kohtaan. Oli selvää, että Torben\noli joutunut Henglerin vaikutuksen alaiseksi, ja että tämän vaikutuksen\ntarkoitus oli vaimentaa koko asia. Tässä epäilykset kohta joutuvat\noikeille jäljille, nimittäin -- miksi Hengler tahtoo niin? Sitten\nGuggenheim käy luonanne kiihtyneenä ystävän surullisesta kohtalosta ja\nkertoo teille Milden salaperäisistä rahannostoista. Tämä viittaa\nsuoranaiseen rahankiristämiseen suuressa mittakaavassa -- sellaista se\nolikin, pirullista ja halpamaista ryöstämistä, jota oli aikomus jatkaa\nvielä yhdessä polvessa, kunnes seuraisi täydellinen häviö. Koko tämän\najan ajatuksenne risteilee lakkaamatta näissä kahdessa: Hengler --\namerikkalainen. Entä Hengler itse? Uskokaa minua, hän huomasi epäluulon\nympäristössään. Kylmäverisinkin mies voi kadottaa tasapainonsa ja tehdä\nerehdyksen. _Ja nyt Hengler teki erehdyksen_. Hän oli itse asiassa\ntarpeettoman varovainen -- ja siihen hän suistui. Hän huomasi\nyhteistyömme ja tahtoi nerokkaalla tempulla hävittää epäluulomme hänen\nkaksinaisuudestaan.\n\nNiin hän järjesti yöllisen käyntinsä luonani huvilassani. (Ei kuulu\ntähän, että hän samalla törmäsi yhteen tilapäisen murtovarkaan kanssa.)\nHän tiesi, että olin tarkoin selvillä siitä, milloin hän sanoi hyvästi\nteille ja Torbenille. Uskomattomalla nopeudella hän naamioi itsensä ja\najoi matkaan pienellä autollaan. Kun tulin, tapasin kotonani\namerikkalaisen. Vakuutan teille, että hän on näyttelijänero. Mutta sitä\nepäluuloa, jota hän tahtoi haihduttaa, hän sensijaan vain lisäsi, sillä\nkun olin tarpeeksi kauan ajatellut asiata, en voinut löytää mitään\nmuuta tyydyttävää selitystä hänen käynnilleen kuin sen, että hän halusi\nnäyttäytyä kaukana Strandvejellä amerikkalaisena Stamsundina siihen\naikaan, jolloin taidekauppias Hengler parast'aikaa oli sanonut\njäähyväiset ystävilleen mennäkseen levolle hotelliinsa. Mutta laskin,\nettä vaikka aika olikin täpärällä, niin ennätti hän kuitenkin järjestää\ntämän käyntinsä.\n\nSitten elämme niitä merkillisiä päiviä, jolloin molemmat tunsimme, että\nTorben yhä enemmän ja enemmän joutui Henglerin onnettoman vaikutuksen\nalaiseksi. Myöntäkää, hyvä professori, että on ollut hetkiä, jolloin\nolette pelännyt Torbenin elämää. Emme voineet suoranaisesti auttaa\nhäntä. Epäilyksemme perustuivat aavistuksiin ja laskelmiin, mutta\nmeillä molemmilla oli varma tunne siitä, että milloin hyvänsä voi\nsattua suuri onnettomuus. Silloin päätitte salaa matkustaa\nMarielundiin, siksi että Milden vanha linna ja nuo salaperäiset\nkolme huonetta kaikesta päättäen olivat määrätyt näytelmän\nlopettamispaikaksi. Meidän kesken oli mykkä sopimus siitä, että tulisin\njäljestänne, sitten kun huomaisin Henglerinkin lähteneen. Siten\nkokoonnuimme vähitellen kaikki sinne. Myöskin Torben oli matkustanut\nsinne voidakseen näkymättömänä ja tuntemattomana tutkia nuo kolme\nhuonetta. Löytämästään hän tuli siihen vakaumukseen, ettei\nonnettomuutta voinut välttää. Muistelkaapa hänen alakuloista\nmielentilaansa. Mutta sitten hän näyttää äkkiä tehneen päätöksen,\nuhkarohkean ja vaarallisen päätöksen, sellaisen, jonka mies tekee\näärimmäisessä ahdistuksessa. Tiedämme, miten kohtalo sekaantui hänen\nsuunnitelmiinsa.\n\nSitten matkusti Hengler. Seurasin heti hänen kintereillään. Mutta sitä\nennen minun onnistui, läheisten suhteitteni avulla Berlinin\npoliisilaitokseen, lopulta saada hänestä joukko tietoja, s.o. ei\nsuorastaan Hengleristä, vaan siitä henkilöstä, joka kätkeytyi tämän\nkuten monen muunkin nimen taakse. Vertailemalla tämän ihmisen\nmenettelytapoja edellisissä liikeasioissaan pääsin selville kahdesta\nasiasta: siitä, mikä oli saattanut vanhan Milden kuolemaan, ja mikä\nkohtalo nyt oli aiottu Torbenille. Tässä selostus lausuntooni tuona\ntulipaloyönä Marielundissa: \"Täytyy tietää, kuka Hengler on,\nymmärtääkseen kaiken\". Tiedot Henglerin persoonasta paljastivat\narvoituksen.\n\nJa arvoitus, joka meille nyt on selvinnyt, oli yksinkertaisesti se,\n_että vanha Milde oli varas_. Ei varas tavallisessa merkityksessä,\nmutta kuitenkin varas, joka olisi voitu tuomita porvarillisten\nrangaistuslakien mukaan ja syöstä yhteiskunnan huipuilta syvimpään\nkurjuuteen. Tiedän, ettette te enkä minä tahdo tuomita häntä, että\nmolemmat näemme hänessä jalon ja hienon ihmisen, joka on mennyt pois.\nMutta hän kärsi onnettomasta intohimosta, joka ei ole mikään\nharvinainen ilmiö psykiatrian maailmassa ja jota tavataan melkein\nyksinomaan korkealle kehittyneiden kulttuuri-ihmisten kesken. Hän\nsuistui keräyshimoonsa. Tunnemme samantapaisia murhenäytelmiä\nsuuremmista olosuhteista. Kuinka usein luulette arvoituksellisia\nmuseovarkauksia voitavan selittää tällä tavalla? Harvinaisia aarteita,\njotka ovat hävinneet jäljettömiin museoista ja joita nyt joku\nintohimoinen kerääjä istuu katselemassa ja iloitsee niistä kätkössä\nmaailman silmiltä. Sillä näille sielutieteellisesti mielenkiintoisille\non juuri tunnusmerkillistä, että nämä onnettomat eivät anasta itselleen\naarteita kehuakseen ja prameillakseen niillä ympäristössään. He\nhankkivat ne itselleen, yksinomaan itselleen, siinä on heidän\nnurjapuolinen ilonsa. En tiedä kuinka monen vuoden ajan tilanomistaja\nMilde on täten kerännyt aarteita linnassaan noihin kolmeen huoneeseen,\njoita hän niin mustasukkaisesti vartioi, ettei kukaan saisi niitä\nnähdä. En myöskään tiedä, mitä nuo aarteet olivat, jotka tulipalon\nmukana hävisivät, vaikkakin voi aavistaa jotain muistelemalla\nsanomalehti-ilmoituksia viimevuosien levottomien olosuhteiden aikana\nhävinneistä taide-esineistä Saksassa. En välitä siitä. Ihmishenget ovat\narvokkaampia kuin taide. Minua ei myöskään huvita se, millä tavalla hän\non saanut haltuunsa nämä esineet, joiden piti aiheuttaa hänen\nkuolemansa. Hän ei varmasti ole toiminut henkilökohtaisesti. Ympäri\nEurooppaa toimii joukko yksityisiä henkilöitä samoinkuin kokonaisia\njoukkioita myödäkseen varastettuja taide-esineitä puolihulluille\nkerääjille sovitusta hinnasta. En myöskään tiedä, milloin tämä mies,\njoka viimeksi nimitti itseään tri Lorenzo Hengleriksi, alkoi esiintyä\nhänen apurinaan. Tiedän vain, että hänen esiintymisestään lähtien\nonnettomuus alkaa.\n\nTri Hengler on mies, joka on viime vuosina tuottanut päänvaivaa\npoliiseille Euroopan pääkaupungeissa. Kuuluisimmat rikospoliisit ovat\nturhaan koettaneet päästä hänen jäljilleen. He ovat epäonnistuneet, ei\nainoastaan senvuoksi, että hän on erittäin ovela ja kylmäverinen mies,\nvaan myöskin senvuoksi, että hänen menettelytapansa ovat aivan toiset\nkuin tavallisesti. On onnistuttu vain hieman pääsemään perille hänen\nmetoodeistaan. Hän on terävä ja aivan uusi tyyppi rikoksellisten\nmaailmassa. Hän antaa toisten tehdä työn ja esiintyy itse vasta kun\nhedelmät ovat korjattavat. Hän on alkujaan tietysti ollut tavallinen\nrikoksellinen kuten toisetkin, joka tapauksessa hän on hankkinut\nitselleen melkein uskomattomat tiedot rikollisten maailmasta ja sen\ntempuista. Hän tietää, milloin suunnitellaan pankkivarkauksia tai\nmuita suuria konnantöitä. Jäljestäpäin hän sukeltautuu esille ja perii\nmelkoisen osansa. Hän on rikoksellinen toista rikoksellista vastaan,\nhän vainoaa uhrejaan säälimättä ja julmasti, kunnes ne ovat tyhjiksi\nryöstetyt. Hänellä on ennenkuulumattomat keinot. Monet ihmiset ovat\njoutuneet hänen orjikseen. Hän esiintyy monissa hahmoissa ja mitä\nerilaisimmilla nimillä. Ei ole siis ihmeellistä, että hän täällä\nKööpenhaminassa voi esiintyä arvossapidettynä taidekauppiaana.\nLontoossa hän ehkä on pankkiiri. Pariisissa hän ehkä omistaa teatterin.\n\nOn selvää, miten oli käypä, kun tämä ihminen sai tietoonsa\narvossapidetyn tanskalaisen aatelismiehen salaisuuden. Hän on varmasti\nkiristänyt Milde raukalta kokonaisen omaisuuden. Nyt selviävät nuo\nMilden kuoleman yhteydessä olevat näköjään tarkoituksettomat seikat.\nMilden alkuperäinen tarkoitus on ollut, kun Hengler on häntä kuolemaan\nasti ahdistanut, tunnustaa kaikki, jättää pois varastetut esineet ja\nantautua alennustilaan siinä vakaumuksessa, ettei kuitenkaan ollut\nkysymys tavallisesta häpeällisestä rikoksesta. Useat keskustelut\nGuggenheimin kanssa ovat viitanneet siihen. Nuo satatuhatta olivat siis\nviimeinen maksuerä, johon hän kykeni. Mutta niin ei ollut laita\nHenglerin laskujen mukaan, ja niin hän rakensi kylmäverisen\nsuunnitelman raivata tieltään vanhan Milden. Hänen oli aina helppo\njärjestää niin, että toista epäiltiin rikoksesta. Tässä tapauksessa\nvangittua Knud-Aagea. Hengler laski näin: Vanhus on loppuun käytetty.\nHän on antava itsensä ilmi ja samalla minun on hävittävä. Ei, --\nsurmaan vanhuksen, silloin ilmaantuu uusi mies tervein voimin\nnäyttämölle, nimittäin hänen poikansa, arvossapidetty diplomaatti,\nsukurakas ja ylpeä aatelismies. Hänelle tahdon sanoa: \"Hyvä herra,\nisänne, joka kuoli niin äkkiä ja jonka kuoleman suruun koko maa otti\nosaa, oli kuitenkin varas!\" Siten saan pelin uudelleen käyntiin.\n\nNyt osoittautuu siis, että vanha Milde joka tapauksessa viime hetkessä\non päättänyt lopettaa kärsimyksensä revolverinlaukauksella. Tai onko\ntapahtunut tuo toinen mahdollisuus? Sitä ei milloinkaan saada selville.\nOlen Torbenin kanssa yhtä mieltä siitä, että kuollut on jätettävä\nrauhaan. Selitys, joka on nyt annettu, on paras.\n\nHengler pääsi joka tapauksessa toiveittensa perille, ja peli Torbenin\nkanssa alkoi. Mutta vaikka Torben aluksi olikin syvästi järkkynyt,\nosoittautui hänellä kuitenkin olevan aivan toinen ryhti kuin\nvanhuksella. Minä puolestani luulen, että hän tuona aamuna, jolloin hän\nhuomasi noiden salaperäisten huoneiden todella sisältävän varastettuja\ntaideaarteita, oli päättänyt surmata Henglerin. Siitä johtui Torbenin\npäämäärästään tietoinen ja muuttunut käytös. Hänen tarkoituksensa oli\ntodennäköisesti sytyttää talo tuleen ja antaa taideteosten palaa\nyhdessä eteläisen kylkirakennuksen kera ja sitten surmata Hengler tämän\nhuoneessa ja antaa ruumiin palaa talon mukana. Mutta kohtalo tahtoi\ntoisin ja ennätti ennen häntä. _Ukkonen iski taloon_. Onko meillä lupa\nuskoa mitään muuta? Onko meillä lupa uskoa, että hän tuona yönä todella\ntoteutti ensimäisen osan suunnitelmastaan -- noiden vaarallisten\ntaideteosten hävittämisen -- ja senjälkeen oli aikeissa toteuttaa\ntoisenkin osan, kun yllätimme hänet Henglerin oven ulkopuolella? Ei,\nmeillä ei ole oikeutta uskoa niin. Sehän olisi epäoikeutettua\nsekaantumista sellaisen ihmisen elämään, joka monien ansaitsemattomien\nkärsimysten jälkeen alkaa uudelleen, uudella uskolla, uudella toivolla,\nehkä monelle siunaukseksi.\n\nMutta mitä itseeni tulee, on minun mahdotonta unohtaa tätä miestä, tätä\nHengleriä. Olen myöhemmin kuullut hänestä enemmän. Tunnen nyt useita\nhänen nimiään, nimittäin Savage, Winterfeldt, Robert Robertson, Fausto\nTaliani y.m. Hän askartelee yhä enemmän ja enemmän mielikuvituksessani.\nTunnen kuin elämäni olisi sidottu hänen elämäänsä, ja olen asettanut\nelämäni päämääräksi vielä kerran kohdata hänet. Varustaudun taisteluun\nhäntä vastaan. Tiedän, että elämä tulee olemaan panoksena.\n\nRakas ystävä, jos en enää ole täällä Kööpenhaminassa, olen aloittanut\nsen työn, joka lopulta antaa minunkin elämälleni sisältöä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaatuaan tämän kirjeen Sune Arvidson kävi jonkun ajan kuluttua\ntapaamassa ystäväänsä Ristiä. Häntä ei ollut asunnossaan. Häntä ei\nmyöskään tavattu niissä hienoissa kapakoissa, joissa hänen oli tapana\ntappaa näköjään niin tarkoituksetonta aikaansa. Rist oli todella\nlähtenyt Kööpenhaminasta.\n\n\n\n"]