[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdbI0pWoWGczhe9eedAWLdLmZxPL9IU7Kl1d-c6TDni0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1842,"Kuminaamarimiehet","Wallace, Edgar",1875,1932,"1842-wallace-edgar-kuminaamarimiehet","1842__Wallace_Edgar__Kuminaamarimiehet",null,"romaani",[],[],"fi",1929,1937,60786,371676,true,[],[],[],"Lontoota piinaa salaperäinen rikollisliiga, joka tekee iskuja kuminaamareihin ja -käsineisiin pukeutuneena. Komisario John Wade ryhtyy vaaralliseen tutkintaan, joka vie hänet Thames-joen hämäriin kapakoihin ja keskelle häikäilemätöntä rikosten verkkoa.","Edgar Wallacen 'Kuminaamarimiehet' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1842. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUMINAAMARIMIEHET\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nEDGAE WALLACE\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHELSINGISSÄ,\nKUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nPimeänä ja sumuisena aamuna soutuvene kulki myötävirtaa. Kaksi\nairoparia liikkui tahdissa ikäänkuin vain yhdellä parilla olisi\nsoudettu, sillä miehet olivat tottuneita soutajia. He kiertelivät\nSurreyn rantaa pysytellen ankkuroitujen proomujen suojassa, jotta eivät\njoutuisi kiinni.\n\nJossain idän puolella aurinko yritti nousta, mutta pilvet olivat\nsynkkiä ja raskaita. Lyhdyt paloivat joella ja rannalla. Billingsgaten\ntori oli kirkkaasti valaistu, ja laiturien yläpuolella, missä\nlastilaivoja oli ankkuroituina, oli kaarilamppuja, jotka tuikkivat kuin\ntähdet.\n\nJoki alkoi herätä; veneessä olevien miesten korvissa jyskivät koneet,\nritisivät nostopuomit ja kalisivat ketjut.\n\nKun he olivat sivuuttaneet pitkän rivin proomuja ja kääntäneet veneensä\nkokan pohjoista rantaa kohti, ilmestyi tummalle taustalle musta kohta.\nKokkatuhdolla oleva mies käänsi päätään taakse, ja nähdessään pienen\nhöyrylaivan aivan heidän edessään, hän lakkasi soutamasta.\n\n\"Wade!\" hän murahti.\n\nPimeydestä kuului iloinen tervehdys.\n\n\"Halloo, ystävät! Minne matka?\"\n\nPoliisivene laski taitavasti toisen veneen sivuun. Joku tarttui\nkeksillä veneen partaaseen.\n\n\"Minä täällä vain olen, Mr Wade. Me kuljetamme venettä Dorlingin\ntelakalle\", sanoi soutaja perätuhdolta. Hän puhui falsetissa ja joka\nsanan jälkeen hän nuhisi.\n\n\"Onko itse mr Offer?\" Ääni, joka kuului poliisiveneestä, ilmaisi\nhämmästystä. \"Sniffy Offer? Mitä te teette täällä tähän aikaan\nvuorokautta, ystäväni? Raaka aamu, jolloin lasten ja sairaitten pitäisi\npysytellä lämpimissä vuoteissaan. Annas kun tarkastelen teitä.\"\n\nVoimakas valo suuntautui veneeseen valaisten sen kokonaan. Molemmat\nsoutajat siristivät silmiään.\n\n\"Tuossa on pieni kanisteri\", kuului komissaari John Waden vihattu ääni.\n\"Se on varmasti viskykanisteri -- ja helkkarissa, tuossa on vielä\ntoinenkin!\"\n\n\"Ne ajelehtivat joella\", sanoi mies, jota sanottiin Sniffyksi. \"Minä ja\nHarry ongimme ne vedestä.\"\n\n\"Ongitte? Sen minä uskon! Kiinnittäkää veneenne ja tulkaa minun\npuolelleni -- pitäkää kiirettä, ystävät!\"\n\nJokivarkaat eivät sanoneet mitään ennenkuin he istuivat\npoliisiveneessä, joka laski suoraan rannalla olevaa poliisiasemaa\nkohti.\n\n\"Ei teiltä vaadita suurta taitoa saadaksenne meidät kiinni, Wade.\nLontoossa tapahtuu joukottain murhia ja varkauksia, joista te ette\npääse selville, vain tällaisia kulkureita te saatte kiinni. Toista\nolisi, jos saisitte selkoa murhaajasta, joka leikkasi poikki sen naisen\nkurkun Cranston Gardensista, tai kuminaamarimiehistä --\"\n\n\"Ole vaiti!\" murisi hänen toverinsa.\n\n\"Jatka vain, Sniffy\", sanoi Mr Wade. \"En minä hermostu. Sinä mainitsit\nkuminaamarimiehet. Sinä moitit minua -- koetit halventaa minua ja\nkaupungin poliisikuntaa. Jatka vain, Sniffy. Löylytä minua.\"\n\n\"Ole vaiti, Sniffy!\" varoitti toinen vanki jälleen, ja Sniffy oli vaiti\nhuolimatta kaikista pistosanoista ja ivallisista huomautuksista, joilla\nsalapoliisi ahdisti häntä.\n\n\"Minne teidän oli määrä kuljettaa noita viskylekkereitä? Minua suuresti\nkiinnostaisi kuulla, minne varastettua viskyä voidaan viedä, Sniffy.\nMinä aion ruveta salakuljettamaan viinaa. Anna kuulla, Sniffy, minä\nsäilytän visusti salaisuuden.\"\n\nMuuta vastausta ei kuulunut kuin nuhisemista.\n\n\"Kuulehan, ystäväni, kerro toki papalle.\" Toiset eivät voineet nähdä\nirvistystä John Waden laihoilla, tummilla kasvoilla, mutta he kuulivat\nhänen pilkallisen äänensä. \"Oliko teidän aikomuksenne ilahduttaa\n'Mekan' merimiehiä? Sehän olisi ollut ystävällinen teko. Merimies\nparat, heillä ei tosiaankaan ole liiaksi iloa. Vai aioitteko antaa\nviskyn vanhalle Gollylle --\"\n\nJätkä kääntyi.\n\n\"Teillä ei ole oikeutta kysyä mitään ennenkuin kuulustelussa, Wade, sen\nte tiedätte! Te voitte menettää virkanne tuon kuulustelunne vuoksi.\nTeidät voidaan tuomita panettelusta, häväistyksestä, juuri niin.\"\n\nVene laski laituriin ja kiinnitettiin. Joku pimeässä kysyi jotain.\n\n\"Vain kaksi nuorta kalastajaa, konstaapeli\", sanoi Wade.\n\n\"Viekää säilyyn!\"\n\nSamana iltana Wade käväisi \"Mekka\"-klubissa puhuttelemassa sen\nomistajaa, Mrs Annabel Oaksia.\n\nPoliisiviranomaisten käskystä Mrs Oaksin oli ollut pakko ilmoittaa\n\"klubinsa\" tavalliseksi majataloksi, josta oli seurauksena, että se oli\npoliisitarkastuksen alainen. Mihin aikaa vuorokautta hyvänsä\npoliisikonstaapelilla oli lupa tulla sisälle tarkastusta pitämään, mikä\nsaattoi olla, ja usein olikin, hyvin epämukavaa.\n\nMrs Oaks valitti harmissaan siitä vierailleen.\n\n\"Kaunista, tosiaankin! Tämä on upseerien klubi, ja kuitenkin\nlättäjalkainen pollari voi milloin tahansa tunkeutua sisälle\ntarkastamaan!\"\n\nOlisi voinut luulla, että Mrs Oaks, tunnustamalla tämän totuuden, olisi\nkarkoittanut pois osan asiakkaistaan. Mutta paikka, missä \"Mekka\"\nsijaitsi, oli erittäin mukava alemmille meriupseereille. Siellä he\nolivat lähellä eri höyrylaivalinjojen konttoreita, ja ruoka oli halpaa,\njoskin yksinkertaista; sitä paitsi oli \"klubi\" monen asiakkaan mielestä\nmuussakin suhteessa erittäin mukava. Jos laiva läksi pois Lontoosta,\nsaattoi hyvin jättää asunnon ja ruoan maksamisen siksi, kunnes palasi\nmatkaltaan.\n\nOaksin \"muori\" oli hyvin ystävällinen, varsinkin jos miehet häntä\nmiellyttivät. Ja jokainen oli miellyttävä, jos hän oli höyli ja\ntyhjensi ryyppylasin kuin mies eikä nostanut riitaa eikä ruvennut\ntappelemaan Gollyn tai jonkun muun kanssa, joka sattui olemaan\npaikalla.\n\nMeriupseerien klubi ja kerhohuoneusto ei ollut aina ollut klubi.\nNimensä alkukirjainten mukaan sitä oli ruvettu sanomaan \"Mekluksi\", ja\n\"Meklusta\" muodostui helposti \"Mekka\". Vaikka \"Mekka\", niinkuin muori\nselitti suurella paatoksella, oli maa, jossa asui neekereitä, niin ei\nklubiin otettu vastaan ainoatakaan mustaihoista merenkulkijaa, ja jos\njoku mekkalainen olisi pyytänyt päästä heille asumaan, niin olisi joko\nmuori itse tai Golly antanut hänen kuulla kunniansa!\n\nGolly ei näyttänyt kuitenkaan sellaiselta, joka olisi voinut kohdella\nketään hävyttömästi. Hän oli sävyisä, pieni mies, hento rakenteeltaan\nja lyhytkasvuinen. Punertavat viikset riippuivat leualle. Hän oli\naikoinaan ollut tarjoilijana laivassa; mutta juovuspäissään hän saattoi\nkehua olleensa laivan kassanhoitaja, ja kerran, eräässä hirveässä\ntilaisuudessa, hän vakuutti olleensa kapteenina eräässä Atlantin\nlaivassa; mutta hän sairastui pahoin sen jälkeen.\n\nHän lauloi hempeämielisiä ballaadeja korkealla falsettiäänellä, ja\nomasta mielestään hän lauloi yhtä hyvin kuin jotkut elokuvatähdet. Ja\nväliin, kun ei kukaan ollut näkemässä, hän yritti näytelläkin\njäljitellen tunnettuja näyttelijöitä.\n\nMr Oaksin toiveet kohdistuivat oopperaan yhtä paljon kuin elokuviinkin.\n\"Mekan\" asukkaat avasivat usein ikkunansa kuunnellakseen Gollyn laulua\n-- sillä hän lauloi parhaiten pilkotessaan puita, ja tuntui siltä kuin\nhän olisi aina pilkonnut puita.\n\nMuori ei ollut yhtä äidillinen kuin hänen nimensä. Hän ei ollut lihava,\npikemmin laiha. Hänen tukkansa oli leikattu lyhyeksi, mikä ei suinkaan\nlisännyt hänen viehättäväisyyttään, sillä kasvot, joita ohut tukka\nympäröi, olivat kovat, melkein luotaantyöntävät. Jotkut vieraat\nnimittivät häntä hänen selkänsä takana Vanhaksi Rautanaamaksi, mutta\nmuoriksi häntä sanoivat enimmät niistä sadoista nuoremmista\nupseereista, jotka lastilaivoissa kyntivät valtameriä.\n\nTalo, jossa \"Mekka\" sijaitsi, oli puoleksi puusta, puoleksi tiilistä\nrakennettu. Tiilinen osa oli aikoinaan ollut olutpanimona, ja se oli\nmonta kertaa mukavampi kuin muu osa taloa. Klubin edustalla oli rehevä\nnurmikenttä ja kaksi puutarhaistuinta. Joka vuosi Golly kylvi pieneen\nmultapenkkiin talon seinustalle kukansiemeniä, mutta ne eivät koskaan\nitäneet. Se oli yhtä tehotonta kuin hänen kalastuksensakin.\n\nLaituri oli lahonnut ja kallellaan, ja vanhat hirret, jotka muodostivat\nsen kaiteen, niinkuin muori sanoi, olivat haljenneet ja käyristyneet.\nOli ollut kysymys kiviaidan rakentamisesta, jota vasten asiakkaat\nolisivat voineet nojautua, mutta se oli jäänyt sikseen.\n\nNäköala oli aina kaunis, sillä tällä kohtaa joki oli leveä ja laivoja\noli aina paljon. Tavallisesti kaapelilaiva oli ankkuroituna Fennyn\nrannalla Surreyn puolella, ja saksalaisten laivojen ankkuripaikka oli\naivan lähellä. Siellä oli rinnakkain kymmenittäin laivoja liehuvine\nlippuineen, ja laitureissa joen varrella oli aina joitakin\nlastilaivoja.\n\nLila Smith seisoi usein ruokasalin ikkunassa seuraten jännittynein\nkatsein laivoja, jotka hitaasti kulkivat jokea ylös. Hän oli nähnyt\nvalojen vilkkuvan kalakauppiaiden veneistä ja espanjalaisista\nappelsiinilaivoista ja tunsi ne niiden muodoista. Hinaajat olivat\nmyöskin tuttuja, iso Jonny O ja Tommy O ja John ja Mary sekä Sarah Lane\nja Fairway -- nuo joen haltijat -- hän tunsi ne pimeässäkin.\n\nKlubin asukkaat, jotka palasivat pitkiltä matkoiltaan, huomauttivat,\nettei Lila ollut enää mikään lapsi. Hän oli aina ollut arvokas\nkäytökseltään; mutta nyt oli hänen olentoonsa tullut lisäksi suloutta,\njota ei kukaan ollut aikaisemmin huomannut ja jota oli vaikea\ntarkalleen määritellä. Hän oli aina ollut kaunis pyöreine kasvoineen ja\nsuurine silmineen. Mutta kauneus oli saanut toisen luonteen; lapsen\nkasvot olivat saaneet uusia arvoja.\n\nHän seisoi ikkunassa, tuo hoitamaton olento yksinkertaisessa mustassa\npuvussaan ja vinoine kengänkorkoineen, ja katseli mietteihinsä\nvaipuneena jokinäytelmää: sireenin syvä ääni, hinaajalaivan kärsimätön\ntukutus ja ankkurikettinkien kilinä sai hänet aina kiiruhtamaan\nikkunaan.\n\n\"Uusi tulokas huoneessa numero seitsemän haluaa teetä. Lila -- älä\nseiso siinä kuin teurastettu porsas. Herää toki, kuuletko?\"\n\nMuori tuli huoneeseen ja yllätti tytön hänen mielityössään.\n\n\"Heti, täti.\"\n\nLila Smith juoksi keittiöön. Tuo karhea, valittava ääni sai hänet aina\nsäikähtämään. Hän toivoi joskus toisenlaista elämää; hänellä oli\nepäselvä käsitys siitä, millainen tuo toisenlainen elämä oli. Siinä oli\npuita ja laajoja alueita sellaisia kuin Greenwichin puisto sekä\nystävällisiä ihmisiä. Hän uneksi siitä hyvin usein katsellessaan\nlaivoja, jotka kulkivat edestakaisin joella.\n\nHän uneksi nytkin kaataessaan teetä ja käskiessään homsuttavan\npalvelustytön viedä huoneeseen numero seitsemän paksun kupin ja\nvieläkin paksummat voileipäviipaleet.\n\nPieni neliskulmainen ikkuna, josta tunkeutui ilmaa ummehtuneeseen\nkeittiöön, oli selkosen selällään. Aamu oli kylmä, mutta kevätauringon\nsäteet väreilivät kalpean kultaisina joen pinnalla. Äkkiä Lila kohotti\nkatseensa.\n\nMies seisoi laiturilla ja katseli häntä: pitkä, miellyttävän näköinen\nmies. Hän oli paljain päin ja hänen lyhyeksi leikattu tukkansa oli\nhiukan kähärä.\n\n\"Hyvää huomenta, prinsessa!\"\n\nLila hymyili pelokkaasti -- hymy katosi yhtä nopeasti kuin se oli\nsyttynytkin, ja kasvot muuttuivat entistään vakavammiksi.\n\n\"Hyvää huomenta, Mr Wade!\"\n\nLila oli hiukan hengästynyt. Ei kukaan muu koko maailmassa paitsi Wade\ntehnyt häneen tämäntapaista vaikutusta. Ei siksi, että hän olisi\npelännyt häntä, vaikka hän olikin täysin selvillä, miten vastenmielinen\ntoimi Wadella oli -- muorilla oli tapana sanoa, että poliisit olivat\nveijareita, jotka eivät uskaltaneet varastaa -- eikä myöskään siksi,\nettä he tapasivat toisensa aina salassa.\n\nLila tunsi selvästi, miten suuri vaikutus Wadellä oli häneen, mutta hän\nei voinut tarkemmin selvittää tuota tunnetta. Kauan aikaa Wade hänen\nmielestään oli ollut vanha mies, yhtä vanha kuin Golly; mutta sitten\neräänä päivänä hän itse muuttui vanhaksi ja huomasi, että he olivat\nyhdenikäisiä.\n\nWade ei koskaan tehnyt hänelle ikäviä kysymyksiä eikä tiedustellut\nmitään kotioloista, eikä muorin ankara ristikuulustelu, joka seurasi\njoka kerta, kun hän oli tavannut Waden, saanut aikaan mitään\nrauhattomuutta Oaksin perheessä.\n\n\"Miksi teitä haukutaan 'virkuksi', Mr Wade?\"\n\nLila teki tuon kysymyksen äkillisen mielijohteen vallassa, mutta\nsäikähti jo, ennen kuin se oli sanottu.\n\n\"Koska minä olen virkku, prinsessa\", Wade sanoi vakavana -- Lila ei\nkoskaan tiennyt, milloin Wade oli vakava ja milloin hän laski leikkiä\npuhuessaan tuollaisella äänellä. \"Minä olen niin virkku, että kaikki\nkulkurit pelkäävät minua. Ahkeruus on heikkouteni.\"\n\nWade vaikeni ja katsoi merkillisesti tyttöön.\n\n\"Puhukaamme nyt noista kokemuksista\", ehdotti hän. Lila kiihtyi heti.\n\n\"Unohtakaa mitä minä sanoin silloin\", hän sanoi vilkaisten pelokkaana\novelle. \"Minä olin tyhmä... En -- en puhunut totta, Mr Wade. Minä\nyritin vain olla sukkela --\"\n\n\"Te ette voi valehdella\", Wade keskeytti tytön levollisesti. \"Te\nkoetatte nyt valehdella, mutta se ei onnistu. Kun te sanoitte: 'Älkää\nluulko, että minulla on paha olla -- joskus minulla on aivan\nihmeellisiäkin kokemuksia', niin te tarkoititte täyttä totta.\" Wade\nteki komean liikkeen kädellään. \"Ei puhuta siitä. Miten te nyt\njaksatte?\"\n\nLilakin oli kuullut muorin raskaat askelet ja peräytyi hiukan ikkunan\nluota. Hän katseli Waden ohi ja tunsi syyllisyytensä, kun muori\nlaahusti huoneeseen.\n\n\"Halloo, Mr Wade -- eikö teillä ole parempaa tehtävää kuin jutella\ntytön kanssa?\"\n\nHänen äänensä oli kimakka ja pisteliäs. Kaikista inhoittavista\nkasvoista John Waden olivat hänen mielestään kaikkein inhoittavimmat.\n\nKädenliikkeellä hän käski Lilan poistua huoneesta ja paiskasi oven\ntytön jälkeen kiinni.\n\n\"Älkää tulko tänne pitämään ristikuulustelua lasten kanssa. Kolkuttakaa\npääovelle ja tulkaa sitä tietä sisälle.\"\n\n\"Teillä ei ole mitään pääovea\", sanoi Mr Wade moittien. \"Miksi olette\nniin äkäinen, rakas lapsi? Minä tulin mitä ystävällisimmässä\ntarkoituksessa haastatellakseni Gollya --\"\n\n\"Hän on laiturilla -- mutta älkää haukkuko minua lapseksi!\" sanoi muori\näkäisesti.\n\nMr Wade, jonka heikkouksiin kuului lempinimien käyttö, kohautti\nolkapäitään.\n\n\"Minä menen\", sanoi hän vain.\n\nHän oli nähnyt Gollyn ja hän tiesi, että Gollykin oli nähnyt hänet.\nPikku mies pilkkoi puita, ja kun salapoliisi lähestyi, laski hän maahan\nkirveensä ja ojensi vartaloaan kasvoillaan kiusaantunut ilme, mikä\nvielä kiihtyi, kun hän kuuli salapoliisin kysymyksen.\n\n\"Viskyäkö? Mitä minä tiedän viskystä?... Sniffyn minä kylläkin tunnen.\nOikea rantajätkä, jota ei päästetä tähän klubiin. Huono mies ja huonot\ntoverit.\" Hän puhui hyvin nopeasti. \"Kirjassa sanotaan: 'niinkuin lintu\ntunnetaan laulustaan, niin mies ystävistään' --\"\n\n\"Sitä minä en usko\", sanoi Mr Wade. \"Oletteko hiljattain kuullut mitään\nkuminaamarimiehistä?\"\n\nMr Oaks levitti kätensä kärsimättömänä.\n\n\"En minä tiedä kuminaamarimiehistä muuta kuin mitä yleisen mielipiteen\npuhetorvet, se on, sanomalehdet kertovat. Meillä on poliisit; me\nmaksamme heidän palkkansa, me syötämme heitä --\"\n\n\"Ja hyvin syötettyjä he ovatkin\", myönsi John Wade iskien silmää. \"En\nkoskaan näe lihavaa poliisia ajattelematta teitä, Golly.\"\n\nMutta Golly ei väistynyt.\n\n\"Kuminaamarimiehiä! Varkaita ja pankinryöstäjiä! Tunnenko minä\nsellaisia? Olenko minä mikään pankki? Olenko minä mikään säilytysholvi?\nRyvenkö minä miljoonissa?\"\n\n\"Ei sitä voi tietää\", mutisi Mr Wade ja alkoi uudestaan tiedustella\nvarastettua viskyä, ja kun Mr Golly Oaks sulki silmänsä ja\nkaunopuheisesti alkoi kehua kaikkien \"Mekka\" klubin asiakkaiden\nrehellisyyttä, niin tämä ahavoitunut, nuorekas mies kuunteli ääneti\ntuijottaen puheenpitäjään aivan kuin tarhapöllö, jos tarhapöllöllä vain\nolisi siniset silmät.\n\n\"Hyvä!\" hän sanoi, kun Golly ennätti puheensa loppuun. \"Teidän pitäisi\npäästä parlamenttiin, enkelini. Olisipa hauska kuulla teidän\npuolustavan kieltolakia.\"\n\nNyökäten päätään hän kääntyi ja palasi poliisiveneeseen, joka oli\nlaiturin alla.\n\n\n\n\nII\n\n\nKolme iltaa myöhemmin...\n\nKoneenkäyttäjä, joka samalla oli poliisiveneen perämies, huomautti\nkoneellisesti, että oli kylmä vuodenaikaan nähden: ja John Wade, joka\noli tottunut tähän huomautukseen, antoi hieman ivallisen vastauksen.\n\nHän puhui usein itsestään \"vanhana miehenä\"; mutta todellisuudessa hän\noli vain kolmenkymmenenviiden, mikä ei ole korkea ikä, varsinkaan\nThamesin poliisikonstaapelille.\n\n\"Olen usein ajatellut\", aloitti koneenkäyttäjä hempeämielisesti, kun\nvene kulki Blackfriars Bridgen alitse ja suuntautui Embankmentia kohti.\n\n\"Sitä minä epäilen\", sanoi Mr Wade. \"Epäilen sitä suuresti,\nkonstaapeli. Ehkäpä silloin, kun ette ole virantoimituksessa --\"\n\n\"Olen usein ajatellut\", jatkoi konstaapeli antamatta häiritä itseään,\n\"että elämä monessa suhteessa on samanlainen kuin joki --\"\n\n\"Jos teitä ällöttää, konstaapeli, niin hillitkää itseänne kunnes\ntulemme rantaan. Minä en tänä iltana ole hempeällä tuulella.\"\n\n\"Kyllä sekin aika tulee\", sanoi konstaapeli rohkeasti, \"kun kohtaatte\nsydämenne valitun. Poikamiehet eivät ymmärrä tunteita. Lapset\nesimerkiksi --\"\n\nWade ei kuunnellut. Vene kulki pitkin Embankmentin puoleista rantaa.\nOli tähtikirkas ilta eikä vähintäkään merkkiä sumusta, joka seuraavana\niltana leviäisi Lontoon yli. Hänellä oli ollut hyvin ikävä ilta\netsiessään epämiellyttäviä veneitä. Iltapäivällä hän oli nostanut\nruumiin joesta. Aamulla hän oli ollut Thamesin poliisitoimistossa\nkuulustelemassa erästä juopunutta hinaajalaivuria, joka juoppohulluna\noli heittänyt pienen miehistönsä mereen ja olisi murskannut hinaajankin\n-- se oli törmäämäisillään suoraan graniittilaituria vasten -- jollei\npoliisivene olisi laskenut sen viereen ja Wade omin käsin kumipäisellä\nkepillä iskenyt laivuria tajuttomaksi ja viime tingassa kääntänyt\nperäsintä välttäen siten vaaraa.\n\nLukuunottamatta näitä pienempiä vastoinkäymisiä hänen makuullemenonsa\noli estynyt sen takia, että hän oli saanut käskyn saapua Scotland\nYardiin; hän tiesi vallan hyvin, mikä oli syynä tähän kutsuun --\nkuminaamarimiehet. Kuminaamarimiesten juttu kiinnosti häntä, vaikka se\nei kuulunutkaan hänen tehtäviinsä. Poliisiviranomaisena hän oli\nyrittänyt tutkia asiaa, ja viime viikon kuluessa hän oli saanut kärsiä\nikävyyksiä sen johdosta. Sekaantuminen tähän juttuun oli ehkä ollut\nerehdys hänen puoleltaan, ja nyt hän sai siitä kärsiä.\n\nNäitä ryöstäjiä nimitettiin kuminaamarimiehiksi siksi, ettei mikään muu\nnimi olisi ollut heille sen sopivampi. Heidän suunnitelmansa sekä\nliikkeensä olivat tavattoman kimmoisia; mutta tämä haukkumanimi\nkeksittiin oikeastaan sillä kertaa, kun viranomaiset sattuivat\nvilahdukselta näkemään nämä julmat pankkiryöstäjät. Heillä oli\nkuminaamarit kasvoilla ja kumihansikkaat kädessä ja kumijalkineet\njalassa. Kullakin miehellä oli pitkä automaattinen revolveri vyössään\nja kolme silinteriä, joita näkijät luulivat kaasupommeiksi. Nämä\nviimeksimainitut olivat kaikesta päättäen heidän varsinaiset aseensa.\n\nHeidät nähtiin sinä yönä, jolloin he kävivät ryöstämässä Bond Streetin\nvarrella Colley & Mooren jalokiviliikkeessä; ja sen viikon lopulla,\njolloin he murtautuivat Pohjoisen ja Eteläisen pankin holviin jättäen\njälkeensä yövahdin, joka oli kuollut poliisin saapuessa paikalle.\nYövahdin kuoleman syy oli aivan selvä; hänen yhteenpuristuneessa\nkädessään oli kappale kumista kaasunaamaria, jonka hän oli ryöstänyt\nyhdeltä rosvolta. Hän oli nähnyt kumimiehen kasvot, ja siksi hänet oli\nmurhattu.\n\n\"En ihmettelisi\", sanoi peränpitäjä ohjaten veneen hiukan lähemmäksi\nEmbankmenttia, \"jos Wappingin sakki olisi sekaantunut tähän\nkuminaamarijuttuun. Se sakki ei häikäile --\"\n\nWade luuli näkevänsä ihmisen tapaisen varjon Embankmentin kaiteella.\nKun vene tuli noin parinkymmenen metrin päähän, varjo suureni, ja hän\nnäki nyt selvästi ihmisen seisovan kaiteella. Samassa olento katosi, ja\nvalkeaa vaahtoa ilmestyi sillä kohtaa veteen, mihin se oli pudonnut.\n\nPerämies oli nähnyt sen myöskin. Pieni vene heilahti pahasti koneen\nperäytyessä taaksepäin.\n\n\"Oikealla, herra. Te ulotutte häneen kädellänne.\"\n\nWade oli kohonnut polvilleen ja kumartui laidan yli perämiehen\nkoettaessa ruumiinpainollaan pitää venettä tasapainossa.\n\nHetkeksi pieni musta olento katosi veteen. Se ilmestyi uudelleen veneen\npartaan alle, ja Wade kurotti kätensä, tarttui koholla olevaan\nkäsivarteen kiinni ja nosti valittavan olennon veneeseen. Se oli\nnainen.\n\n\"Oliko sinun pakko yrittää itsemurhaa, tyttöseni, juuri kun olen\nmenossa tärkeään kokoukseen?\" Wade sanoi äreänä. \"Antakaa tulta,\nkonstaapeli!\"\n\nValo syttyi. Wade näki edessään kaksi hurjaa silmää. Se oli\nharmaahiuksinen nainen, jonka kasvot olivat äärimmäisen laihat ja\nryppyiset ja jonka avonaisissa silmissä paloi luonnoton tuli.\n\n\"Älkää ottako sitä... minä tahdon pitää sen!\" nainen huusi.\n\nHän puristi jotain rintaansa vasten. Se näytti tahraantuneelta\npaperipalaselta.\n\n\"En minä ota teiltä mitään\", Wade sanoi rauhoittaen.\n\nKonstaapeli ojensi viinapullon, ja Wade tunki väkisin pullon suun\nnaisen hampaitten vähin. Nainen vastusteli.\n\n\"Ei... en minä tahdo... Minä tahdon mennä lapseni luo... Kapteeni\nsanoi --\"\n\n\"Älkää välittäkö siitä, mitä kapteeni sanoi\", murahteli Wade.\n\nWade otti säiliöstä esille peitteen ja heitti sen naisen päälle, ja\nsamalla hän näki vilahdukselta, mitä tämä painoi rintaansa vasten. Se\noli lapsen valokuva. Wade näki sen vain sekunnin verran lyhdyn valossa,\nmutta hän ei voinut koskaan saada tuota kuvaa mielestään. Tähän saakka\nhän oli luullut, että kaikki lapset olivat yhdennäköisiä; mutta tuon\npyöreäsilmäisen lapsen kuva oli aivan erikoinen. Sitten hän tunsi\nkasvot ja hätkähti.\n\n\"Jumal'auta! Kenen kuva tuo on?\"\n\nWade huomasi nyt yhtäläisyyden aivan selvästi. Se oli Lila Smith!\nLapsen kasvot, mutta sittenkin Lila Smith.\n\n\"Kenen kuva tuo on?\" hän toisti.\n\n\"Te ette saa sitä! Te ette saa sitä!\" Nainen vastusteli heikosti. \"Te\npaha mies...\"\n\nHänen äänensä muuttui mutinaksi ja sitten väsyneet sormet herposivat.\n\n\"Kiiruhda rantaan, Toller. Pelkäänpä, että hän kuolee käsiin.\"\n\nKun Wade yritti irroittaa valokuvaa naisen kädestä, puristi hän sen\nmuodottomaksi massaksi.\n\nWade ei vaivannut aivojaan yrittämällä päästä perille, kuka tämä\ntuntematon nainen oli. Tällaiset tapaukset olivat tavallisia. Joskus\npoliisivene ei ennättänyt ajoissa paikalle, ja monena yönä oli pakko\nnaarata ruumista. Vanhasta Thamesista löytyi vaikka mitä: Kerran he\nsaivat ongituksi roomalaisen vaununpyörän; kerran erään miehen\njäännökset, joka oli kahleissa päästä jalkoihin saakka ja josta\nsaattoi selvästi nähdä, että hänet oli murhattu. Elävät vietiin\npoliisilaitokselle, ja he näyttivät katuvan tekoaan; kuolleet\nhaudattiin; sellainen tapaus kiinnitti puoleksi tunniksi kuulustelijan\nhuomion puoleensa.\n\nLila Smith? Wade koetti silottaa valokuvaa, mutta se oli kerrassaan\npilaantunut.\n\nVene laski laituriin, ja Thamesin poliisi tavoitti köyden ja kiinnitti\nsen. Toinen poliisi katosi pimeään ja palasi takaisin mukanaan\nambulanssikärryt, joihin nainen oli nostettu ja kuljetettiin\nWestminster-sairaalaan.\n\nWaden otsa oli yhä rypyssä, kun hän astui poliisipäällikön huoneeseen,\nmissä Neljä suurta pitivät neuvottelua.\n\n\"Anteeksi, että myöhästyin\", hän sanoi. \"Eräs nainen oli päättänyt\nlopettaa elämänsä juuri minun nenäni edessä, ja se viivästytti minua.\"\n\nPoliisipäällikkö nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja haukotteli. Hän\noli ollut työssä kuudesta aamulla.\n\n\"Minkä jutun te olettekaan keittänyt kokoon kuminaamarimiehistä?\" kysyi\nhän lyhyesti. Hän otti paperin pöydältä ja avasi sen. \"Tässä on teidän\nilmoituksenne. Te väitätte, että kilpavene nähtiin kulkevan\nedestakaisin joella -- samaan aikaan kun ryöstöt tapahtuivat. Kuka näki\nselvästi?\"\n\nJohn Wade pudisti päätään.\n\n\"Ei kukaan, sir -- se nähtiin vain kaukaa. Minun luullakseni se on\nmustaksi maalattu; siinä ei tietenkään ollut valoja, eikä\nepäilystäkään, että se kulki helkkarin kovaa vauhtia. Kaikkein ensiksi\nme kuulimme proomumiesten ihmettelevän, miten kovia laineita se\nnostatti. Sen ääni kuului myöskin, mutta siinä oli äänenvaimentaja,\njollaista moottoreissa harvoin käytetään.\"\n\n\"Eikö siinä ollut lyhtyjä?\"\n\n\"Ei, sir. Ainoat, jotka koskaan ovat läheltä nähneet veneen, on eräs\nDonovan niminen jokivaras, jonka sain kiinni kaksi kuukautta sitten,\nsekä eräs toinen mies. Hän kertoi, että hän oli toisen miehen kanssa\nsoutanut joen poikki eräänä iltana kaikessa rauhassa, mutta minä\nepäilen, että hänen tarkoituksensa oli tunkeutua proomuun -- kun tuo\nkilpavene ilmestyi äkkiä ja oli ajaa heidän päälleen. Jollei vene olisi\nkulkenut niin kovaa vauhtia ja tehnyt äkkikäännöstä, niin Mr Donovan\nolisi joutunut joen pohjaan. Kuulustelussa hän ei voinut antaa\ntyydyttävää selitystä veneestä, sanoi vain, että se oli lyhyt eikä\nlaisinkaan tavallisen moottoriveneen kaltainen. Olen pannut merkille\nsentapaiset veneet, ja tavallisesti ne ovat kuuluneet ryöstäjille.\"\n\n\"Missä se nähtiin?\" kysyi poliisipäällikkö.\n\nHänellä oli pitkulaiset kasvot ja hänen ilmeensä oli uninen, mutta ei\nhän silti nukkunut.\n\n\"Aina Chelsea Bridgen kohdalla\", sanoi Wade. \"Siellä sen näki toinen\nmies, joka tavallaan on myöskin jokivaras, mutta oikeastaan varastetun\ntavaran ostaja. Hänellä on Hammersmithissä jonkinlainen varastohuone,\njota me tutkimme joku aika sitten -- hänen nimensä on Gridlesohn. Olen\naivan varma siitä, että hän on tavaran ostaja, sillä hän on aika valmis\nantamaan meille tietoja -- kaikesta päättäen häntä harmittaa, että\nmaavarkaat ovat paenneet joelle, koska poliisien on pidettävä heitä\nenemmän silmällä ja suurempi vaara uhkaa hänen oman sakkinsa miehiä.\nSiinä suhteessa hän miellyttää minua. Sain kolme kappaletta kiinni\nviime kuussa.\"\n\nJennings, yksi Scotland Yardin suurista herroista, puhalsi savupilven\nilmaan ja pudisti päätään.\n\n\"Miksikä kuminaamarimiehet liikkuisivat joella? Sen minä haluaisin\ntietää. Lontoosta voi päästä pois pariakymmentä eri tietä, ja jokitie\non hitain. Te voitte ajaa autolla Scotland Yardista mihin paikkaan\nhyvänsä Lontoossa, eikä ainoakaan tuhannesta poliisista kiinnitä teihin\nhuomiota. Minun mielipiteeni on se, että viimeisen suuren\nmurtovarkauden jälkeen kuminaamarimiehet eivät vuosikausiin ryhdy enää\nmihinkään.\"\n\nSeuran kolmas jäsen, miettivältä näyttävä, viidenkymmenen korvissa\noleva herra, joka hoiti ulkomaista osastoa, puuttui nyt puheeseen.\n\n\"Se on varmaankin kansainvälinen liiga. New Yorkin poliisi on ollut\ntekemisissä kuminaamarimiesten kanssa; ja Ranskassa murtauduttiin\nMarseillen pankkiin ja kassanhoitaja tapettiin aivan samalla tavalla\nkuin Pohjoisessa ja Eteläisessä pankissa. Ovatko nämä murtovarkaudet\npäättyneet Lontoossa --\"\n\nPuhelin soi. Poliisipäällikkö otti kuulotorven käteensä.\n\n\"Milloin?\" hän kysyi. Pitkä tauko, sitten: \"Minä tulen heti paikalla.\"\n\nHän laski kuulotorven paikoilleen ja nousi tuoliltaan.\n\n\"Vahdissa oleva konstaapeli ilmoitti, että valot ovat sammuneet Frisby\npankin johtajan huoneessa. Hän valaisi lyhdyllään ikkunaa ja oli\nnäkevinään miehen huoneessa. Hän oli siksi viisas, että soitti\npiiritarkastajalle -- kirjoittakaa konstaapelin nimi muistiin, Lane,\nkorotuksen varalta.\"\n\nKaksi herroista poistui huoneesta. Kun Wade ennätti pihalle, näki hän\nsalapoliisien hyppäävän kolmeen autoon, jotka olivat jo liikkeellä.\n\nFrisby pankki sijaitsi St. Giles Streetin alapäässä; se oli niitä\nharvoja yksityisiä pankkeja, joilla oli haarakonttori West Endissä.\nPankkirakennus oli pieni ja uudenaikainen, ja pihan yli kulkeva silta\nyhdisti sen vanhempaan taloon. Se sijaitsi korttelin kulmassa, aivan\nvahdissa olevan poliisin silmien edessä -- hän se tapahtumasta oli\nilmoittanutkin.\n\nKun salapoliisit saapuivat paikalle, oli katu täynnä poliiseja ja ketju\noli jo muodostettu pankin ympärille. Johtajan huone antoi sivukadulle,\nsiellä oli pankin kassakaappi. Kaksi valoa paloi huoneessa yötä päivää,\nja poliisi saattoi vahtipaikaltaan nähdä kassakaapin.\n\nKonstaapeli selosti muutamin sanoin tapahtuman. Hän oli seisonut kadun\nkulmassa odottaen vahdinvaihtoa, ja samassa kun Big Ben löi viimeiset\nkahdentoistalyöntinsä, sammuivat molemmat tulet. Hän juoksi kadun\ntoiselle puolelle, tarttui oven ripaan ja kolkutti. Sitten hän palasi\nkassanhoitajan huoneen edustalle, kiipesi aidalle, joka siltä puolen\nympäröi pankkia sekä pientä aukiota ja käänsi sähkölamppunsa valon\nikkunaa kohti. Silloin hän näki, tai luuli näkevänsä miehen, joka\nnopeasti vetäytyi kassaholvin varjoon.\n\nMyöhäisestä hetkestä huolimatta poliisiketju oli viekoitellut suuren\nihmisjoukon paikalle; liikenne oli johdettu muualle ja pankin lähimmät\nkadut olivat noin viidenkymmenen metrin alalta tyhjät. Sillä välin kun\nkonstaapeli selitti tapahtumaa, saapui paikalle pankin johtaja, jolle\noli asiasta puhelimitse ilmoitettu. Hän sanoi, että yövartija oli\nvahdissa, mutta se seikka, ettei hän ollut vastannut yhä uudistettuihin\nkolkutuksiin, tuntui todistavan onnettomuuden tapahtuneen. Salapoliisit\nolivat jo tunkeutuneet pankin molemmilla puolilla oleviin rakennuksiin\nja nousseet katolle.\n\nTalo oli tavallaan erilainen kuin muut talot; rakennuksen toisella\npuolella oli piha, johon johti kaksi isoa porttia, ja se erotti\nuudenaikaisen talon vanhasta osasta, joka kuului myöskin pankille ja\njossa virkailijat asuivat. Yläkerroksessa asui yövahti, viidenkymmenen\nvuotias leskimies ja hänen tyttärensä, jonka valvonnan alaisena olivat\npankin siivoojat. Ainoa etu, mitä pihasta oli, selitti johtaja, oli\nse, että siinä oli tilaa sekä pankin omalle että johtajan ja\napulaisjohtajan autolle.\n\nKaiken tämän johtaja selitti hyvin nopeasti sovitellen samalla avainta\nvapisevin käsin lukkoon -- hän oli luonnollisestikin hyvin hermostunut,\nvaikka ylikonstaapeli selittikin, ettei hänen tarvinnut tulla sisälle\npankkiin, kunhan ovi vain saatiin auki.\n\nVihdoin ovi aukeni.\n\n\"Johtakaa te etsintää, Wade -- antakaa mr Wadelle revolveri.\"\n\nJoku pisti hänen käteensä automaattisen revolverin, ja hän astui\npimeään toimistohuoneeseen. Johtajan huoneeseen johtava ovi oli\nlukossa; se oli suljettu sisäpuolelta; mutta poliisit olivat tuoneet\nmukanaan tarpeellisia työkaluja, ja parissa minuutissa lukko oli\nmurrettu auki ja pääsy johtajan huoneeseen vapaa.\n\nWade astui nopeasti sisälle, revolveri toisessa ja sähkölamppu toisessa\nkädessä. Huone oli tyhjä, mutta toinen ovi, joka johti pihan puolelle,\noli raollaan. Hän työnsi sen auki, pysähtyi...\n\nPau!\n\nKuula lensi hänen ohitseen, osui seinään ja heitti kalkkia vasten hänen\nkasvojaan. Hän työnsi oven vieläkin enemmän auki. Toinen luoti osui\nlähemmäksi. Hän tarttui kädellään oven pieleen ja ampui kymmenen\nlaukausta huoneeseen. Hän ei kuullut toisten laukauksia eikä olisi\ntiennyt, että rosvot ampuivat vastaan, jollei hänen takin hihansa olisi\nmennyt riekaleiksi.\n\nKuiskaten hän pyysi toista revolveria salapoliisilta, joka oli hiipinyt\nhänen viereensä, ja ojensi omansa hänelle. Samassa hän kuuli nopeita\naskeleita ja oven paukahduksen. Taaskin hän ampui kaksi laukausta;\ntällä kertaa ei tullut vastausta, ja kun hän käänsi lamppunsa valon\nhuoneeseen pakottaakseen toiset ampumaan, niin sekään ei tehonnut.\n\nEhkä se oli ansa, mutta hänen täytyi kaiken varalta uskaltaa. Hän\nhyökkäsi huoneeseen valaisten lampullaan puolelle ja toiselle. Huone\noli pieni, ja sen lattia alempana kuin johtajan huoneessa; seiniä\nkiertävillä rautahyllyillä oli useita laatikoita. Nurkassa rautaovi;\nsen takaa Wade saattoi kuulla auton hiljaista surinaa. Hän yritti avata\novea; se antoi hiukan perään. Hänestä tuntui, että joku piti\nulkopuolelta vastaan. Äkkiä ovi avautui -- hän näki vain vilahdukselta\nauton, joka nopeasti kiiti portista ulos ja sitten:\n\nRat-tat-tat-tat!\nKonekiväärin räiskettä. Iso musta auto ajoi kadulle, ja sen sisältä\nkajahti automaattisten revolverien jaksottaista rätinää. Yllätetty\npoliisi peräytyi; ketjun takana oleva ihmisjoukko hajosi, ja pitkä auto\nkiiti eteenpäin sylkien tulta takaistuimeltaan. Kuulat vinkuivat ja\npaukahtivat rakennusten seiniä vasten; ikkunoita särkyi; ihmiset\njuoksivat suojaa etsien. Ennenkuin kukaan käsitti, mitä oli tapahtunut,\nauto katosi St. Jamesin puistoon.\n\n\n\n\nIII\n\n\nVasta seuraavana aamuna Wade muisti naisen, joka oli yrittänyt tehdä\nitsemurhan, sekä valokuvan. Asiat pakottivat hänet menemään Scotland\nYardiin, ja samoin tein hän läksi läheiseen sairaalaan tiedustelemaan.\nHämmästyksekseen hän sai kuulla, että nainen oli lähtenyt pois.\nErehdyksestä, mikä saattoi riippua konstaapelin laiminlyönnistä, naista\nei kuulusteltu, ja kun hän pyysi päästä pois sairaalasta, niin ei häntä\nestetty.\n\n\"Hämmästyttävän joustava olento\", sanoi sairaalan lääkäri. \"Minä luulin\nhäntä kuolleeksi, kun hänet tuotiin tänne, mutta vuorokauden kuluttua\nhän läksi omin voimin täältä... oliko se itsemurhayritys? Ei meille\nilmoitettu mitään. Poliisi, joka toi hänet tänne, luuli hänen\ntapaturmaisesti pudonneen veteen. Muuten hän oli raivoissaan valokuvan\nvuoksi, joka oli häneltä kadonnut. Hän oli niin hysteerinen, että minä\nolin vähällä pidättää hänet täällä.\"\n\n\"Ilmoittiko hän nimensä?\"\n\nNuori lääkäri pudisti päätään.\n\n\"Anna. Sukunimeään hän ei sanonut. Minun mielipiteeni on se, että hän\non päästään vialla -- ei niin pahasti tietenkään, että voisin sen\ntodistaa.\"\n\nJohn Wade oli ymmällä. Tuo tuntematon vanha nainen ei kiinnostanut\nhäntä, eikä hän olisi muistanutkaan koko juttua, jollei valokuvaa olisi\nollut.\n\nScotland Yardissa pidettiin kokous toisensa jälkeen. Monet sanomalehdet\npuhuivat laajasti kuminaamarimiehistä. Parlamentissa nostettiin kysymys\nasian johdosta ja ehdotettiin valittavaksi toimikunta, joka tutkisi\nrikospoliisiosaston toimenpiteitä.\n\nPankin vahinko ei ollut niin suuri kuin mitä se olisi voinut olla,\nsillä miehet olivat tulleet häirityiksi kesken työtänsä, mutta seuraava\nryöstö oli kylläkin laadultaan vakava. Pieni tehdas, jonka muutamat\njalokivikauppiaat omistivat, ryöstettiin; seinään kiinnitetty\nkassakaappi oli murrettu auki ja jalokiviä noin kahdeksankymmenen tai\nsadantuhannen punnan arvosta oli varastettu.\n\nKaikkein ensiksi poliisi sai tiedon asiasta puhelimitse, luultavasti\njoku sakin jäsenistä ilmoitti, että yövahtia oli pidettävä silmällä.\nPoliisiauto riensi paikalle, ja mies löydettiin tajuttomana maasta. Hän\nei kyennyt antamaan mitään tietoa tapahtumasta; hän ei ollut nähnyt\nketään, hän ei muistanut mitään, eikä poliisi saanut minkäänlaista\njohtolankaa, sillä kuminaamarimiehet eivät olleet jättäneet jälkeensä\nedes talttaa.\n\nJohn Wade saattoi lukea selostuksen tästä uudesta rikoksesta aivan\nrauhallisesti, sillä joki oli hänen alueensa, ja vain sattumalta hän\noli sekaantunut edelliseen juttuun. Tutkimukseen oli ryhdytty\ntavallisuuden mukaan, mutta jokipoliisi ei voinut antaa mitään\nselityksiä. Siitä huolimatta Wade kutsuttiin loppumattomiin kokouksiin\neikä hänelle jäänyt paljonkaan aikaa oman uteliaisuutensa\ntyydyttämiseen.\n\nJos salaperäinen Anna katosikin pian hänen muististaan, niin valokuva\nsen sijaan palasi yhä uudestaan hänen mieleensä. Vasta viikko\njalokivivarkauden jälkeen hänellä oli aikaa käydä \"Mekassa\".\n\nMuori oli poissa kotoa, kun Wade kiipesi laiturille ja astui avonaisen\nikkunan luo. Puuvajasta kuului Gollyn surunvoittoinen ääni sekä kirveen\niskuja. John Wade huomasi, että tarjoiluhuone oli tyhjä ja jäi\nkärsivällisesti odottamaan, sillä hän otaksui muorin äkäisten kasvojen\nilmestyvän minä hetkenä hyvänsä.\n\n\"Halloo, lady Jane!\"\n\nLila ilmestyi huoneeseen niin äkisti, hiljaa ja odottamatta, että Wade\nluuli hänen nousseen maan alta.\n\n\"Mrs Oaks ei ole kotona\", sanoi tyttö. \"Älkää viipykö kauan, Mr Wade.\nTäti on vihainen, kun te käytte täällä, ja te olittekin kovin\nepäystävällinen Gollylle. Ei hänen mieleensä voisi juolahtaakaan ostaa\nvarastettua tavaraa --\"\n\nJohn Wade hymyili.\n\n\"Jos tapaatte tuon Waden, niin sanokaa hänelle, että setänne on\nrehellinen, kunnon kansalainen\", Wade ivaili, ja kun Lila punastui,\ntiesi hän osuneensa oikeaan.\n\nJa ennenkuin tyttö tointui hämmästyksestään, Wade kysyi:\n\n\"Kuka on Anna?\"\n\nLila käänsi päätään ja tuijotti häneen. \"Annako?\" hän sanoi hitaasti.\n\"En minä tiedä -- sanoinhan minä teille jo kauan sitten, etten sitä\ntiedä?\"\n\n\"Ei, ette te ole sitä sanonut.\"\n\nJohn Wadella oli erinomainen muisti, ja hän oli aivan varma, ettei\nheidän kesken oltu koskaan mainittu tuota nimeä.\n\nMutta hämmästynyt ilme, jonka hän oli huomannut tytön kasvoilla,\nmuuttui vieläkin silmiinpistävämmäksi; tyttö katseli Waden ohi pientä\nhinaajalaivaa, joka ponnisteli virtaa ylös.\n\n\"Olen aina ihmetellyt, kuka Anna on. En tunne ketään sen nimistä.\nKuitenkin nimi on minulle tutunomainen. Eikö se ole merkillistä?\" Tytön\nherkät huulet vetäytyivät hymyyn. \"Olen varmaankin uneksinut hänestä.\"\n\n\"Samoin kuin kokemuksistakin?\" Wade kiusoitteli häntä ja näki tytön\nsuun avautuvan harmista.\n\n\"Ei, se ei ollut mikään uni\", Lila sanoi nopeasti. \"Tyhmää, että\nmainitsin siitä teille... Minun ei olisi todellakaan pitänyt.\"\n\nLilasta tuntui ikäänkuin hän olisi puhunut \"kokemuksistaan\" monta\nkertaa Wadelle; todellisuudessa hän oli vain kahdesti viitannut siihen\ntapahtumaan, jossa hän oli näytellyt keskeistä osaa. Hän ei tiennyt,\nettä kun hän ensi kerran oli maininnut siitä, oli asia naurattanut\nWadea, mutta ei sen enempää huvittanut. Hän oli luullut tytön\nliioittelevan ja antavan jokapäiväiselle asialle romanttisen\nvärityksen. Toisella kertaa tytön äänensävy oli kiinnostanut häntä, ja\nsiksi hän oli suoraan tiedustellut sitä häneltä. Mitä haluttomampi\ntyttö oli kertomaan, sitä kiihkeämmin Wade halusi päästä asiasta\nselville.\n\nWade oli liian kokenut ristikuulustelija jatkaakseen kyselyään, ja kun\ntyttö kysyi häneltä hyvin vakavana, oliko hänellä paljon työtä, oli hän\nvalmis siirtymään toiseen puheenaiheeseen.\n\n\"En minä usko, että te teette paljon työtä\", sanoi Lila. \"Minusta\nnäyttää siltä kuin viettäisitte laiskanpäiviä. Te ette tee muuta kuin\nkuljette edestakaisin joella -- näen teidät usein veneessä. Mitä\ntehtävää Thamesin poliisilla oikeastaan on?\"\n\n\"Kulkea edestakaisin joella ja viettää laiskanpäiviä.\"\n\n\"Ei, vaan vakavasti?\" tyttö intti. \"Ihmiset väittävät, että joella\nkulkee varkaita, mutta en minä ole niitä koskaan nähnyt. Ei kukaan ole\nkoskaan varastanut mitään Mekasta. Ei suinkaan täällä olekaan mitään\narvokasta --\"\n\nWade nauroi, ja se merkitsi suurta kohteliaisuutta.\n\nWaden satunnaisia käyntejä \"Mekassa\" pilasi aina se pelko, että muori\nvoisi odottamatta ilmestyä paikalle, ja tavallisesti Lila rukoili\nsalaa, että Wade lähtisi pois niin pian kuin suinkin. Mutta tällä\nkertaa, jolloin ei ollut mitään erityistä syytä hänen pikaiseen\npoistumiseensa, Wade läksi pois hyvin pian Lilan suureksi\npettymykseksi. Mutta tämä tunne vaihtui äkkiä helpotukseksi, sillä\ntuskin kymmenen minuuttia sen jälkeen kun Wade oli lähtenyt, hän kuuli\nmuorin äänen.\n\nMuori oli käynyt cityssä ja palasi nyt vieraan kera -- mies, jota Lila\nsuorastaan inhosi. Mr Raggit Lane kävi hyvin harvoin \"Mekassa\". Hän oli\npitkä, laiha mies, kasvot olivat laihat ja askeettiset, mutta hän olisi\nollut varsin kaunis mies, jollei toinen suupieli olisi aina ollut\nvetäytyneenä irvistykseen. Hän oli hyvin pukeutunut, melkein liian\nhieno. Hänellä ei ollut mitään tilapäisen rikkauden merkkejä niinkuin\nmonella muulla talon asiakkaalla, ei solmioneuloja, sormuksia eikä\nraskaita kultaisia kellonvitjoja. Mutta hän käytti hajuvesiä, ja se\nherätti Lilassa inhoa. Tosin ei kukaan ollut sanonut hänelle, että\nmies, joka tuoksui hajuvedelle, ei ollut hieno: muori pikemminkin\npuolusti sitä tapaa.\n\nMr Lanen kädet olivat aina hyvin hoidetut ja hänen musta tukkansa\nkiiltävä. Hänellä oli pieni sinettisormus sormessa, mutta ei mitään\nmuita jalokivikoristeita.\n\nMuori oli hyvin salaperäinen Mr Lanen ammatin suhteen, mutta Lila\notaksui hänen kulkevan merillä. Hän arvasi sen siitä, että Mr Lane oli\nkerran hyvin alentuvasti lahjoittanut hänelle pienen kirjotun huivin,\njonka hän oli tuonut Kiinasta.\n\nNiin pian kuin Mrs Oaks tuli kotiin Lila käskettiin arkihuoneeseen.\nMuorin arkihuone oli pyhimmistä pyhin, sillä vain kaikkein suosituimmat\nvieraat pääsivät sinne. Se oli iso huone, jossa oli kaksi pitkää,\nhimmeälasista ikkunaa. Seinät olivat maalatut ja lattia parkettia.\n\nKun Lila tuli sisälle pyyhkien käsiään esiliinaansa, tarkasteli Raggit\nLane häntä hetken aikaa.\n\n\"Halloo!\" Lanen katse ilmaisi peittelemätöntä ihailua. Hän ei ollut\nnähnyt Lilaa kokonaiseen vuoteen, ja tänä aikana oli tytössä tapahtunut\nihmeellinen muutos. \"Tyttö on tullut kauniiksi, Oaks.\"\n\nLane nimitti muoria aina sukunimeltä, eikä muori näyttänyt panevansa\nsitä pahakseen.\n\n\"Saanko katsella teitä.\"\n\nLane tarttui Lilaa hartioihin ja aikoi kääntää hänet valoa vasten.\nMutta tyttö suuttui ja irtaantui kiivaasti hänen otteestaan.\n\n\"Älkää koskeko minuun. Kuinka te uskallatte kajota minuun?\"\n\nHänen äänessään oli uusi sävy. Muori katseli häntä hämmästyneenä.\n\n\"No, Lila --\" hän alkoi.\n\n\"Tyttö on oikeassa. Anteeksi, Lila. Unohdin, että olette\ntäysikasvuinen.\"\n\nMutta Lila ei näyttänyt kuulevan. Hän kääntyi ja poistui nopeasti\nhuoneesta. Ensi kertaa muori näki hänen käyttäytyvän itsenäisesti, ja\nhän oli aivan sanaton hämmästyksestä.\n\n\"Mikä tyttöä vaivaa?\" hän sanoi terävästi. \"Tuollaisena en ole koskaan\nennen nähnyt häntä! Jos hän alkaa oikutella, niin saa hän kuulla\nkunniansa!\"\n\nRaggit Lane naureskeli, otti savukkeen ohuesta kultakotelosta ja\nsytytti sen.\n\n\"Hän ei ole lapsi enää, -- siitä on turha pitää ääntä. Minä en uskonut,\nkun te väititte hänen tulleen kauniiksi, mutta kyllä hän on.\"\n\n\"Viimeksi, kun olitte täällä, minä sanoin: 'Tulkaa katsomaan häntä',\nmutta te ette uskonut minua\", sanoi muori tyytyväisenä niinkuin ainakin\nse, jonka ennustus on mennyt toteen.\n\nMr Lane puhalsi savupilven kattoon.\n\n\"Viimeksi kun olin Lontoossa, en monestakaan syystä voinut tulla\nkäymään\", hän sanoi hitaasti.\n\nSyntyi epämieluisa tauko.\n\n\"Mistä te nyt tulette?\" kysyi muori.\n\n\"Mustalta mereltä -- Constantiasta.\"\n\nHän ajatteli kaikesta päättäen jotakin muuta, ja vastasi aivan\nkoneellisesti Mrs Oaksin kysymykseen.\n\n\"Mitenkä ukko jaksaa?\" kysyi Mrs Oaks pitkän äänettömyyden jälkeen.\n\n\"Mitä? Ukkoko? Hän on hyvissä voimissa.\" Ja mr Lane jatkoi kääntäen\nkoko huomionsa Mrs Oaksiin: \"Hänen ei pidä saada tietää, että kävin\ntäällä tänään.\"\n\nMuori hymyili.\n\n\"Tarkoitatteko, ettei hän saa yleensä tietää teistä mitään? Luottakaa\nminuun, Mr Lane -- en ole koskaan keskustellut hänen kanssaan mistään\nmuusta kuin Lilasta; enkä tapaa häntä muuta kuin tunnin verran kerran\nvuodessa.\"\n\nMr Lane rypisti kulmakarvojaan.\n\n\"Hän alkaa olla kärtyisä, hyvin vaikea. Tietysti voisin aina sanoa,\nettä tulin tänne aivan sattumalta. Onhan tämä upseeriklubi. Mutta en\ntahtoisi käyttää tätä selitystä ennenkuin se on välttämätöntä. Missä\nGolly on?\"\n\nMuori kuunteli.\n\n\"Hän pilkkoo puita\", hän sanoi.\n\nPitkä tauko jälleen. Sitten:\n\n\"Kuka Lila oikeastaan on?\"\n\nMrs Oaks olisi kernaasti ollut mieliksi kauniille vieraalleen. Mutta\nhän ei voinut vastata tähän kysymykseen.\n\n\"Minä olen huolissani Lilasta tuon Waden vuoksi. Hän vetelehtii aina\ntäällä. En tiedä, tekeekö hän sen tytön vuoksi vai jostakin muusta\nsyystä. Ei voi koskaan tietää, mitä poliisilla on mielessä.\"\n\n\"Komisaario Wade?\" Mr Lane hieroi leukaansa mietteissään. \"Hän on\nviisas mies, eikö niin?\"\n\nMuori hymyili ivallisesti.\n\n\"Eivätkö he kaikki ole viisaita omasta mielestään? Nuo\nkuminaamarimiehet, kuulemma, olivat tuonnoin saada hänet kiinni. Kunpa\nolisivatkin!\"\n\nLane naureskeli.\n\n\"Kuminaamarimiehet näyttävät olevan kovassa touhussa\", hän sanoi.\n\"Keitä he ovat?\"\n\nMuori pudisti päätään.\n\n\"En minä tiedä heistä yhtään mitään\", hän sanoi lujasti. \"Minä\nhuolehdin omista asioistani. Siinä on kylliksi työtä, kun pitää itsensä\nleivässä, miksi sitä huolehtisi muista. Sanomalehtivalheita suurimmaksi\nosaksi -- ne kirjoittavat vain kiihottaakseen ihmisten mieliä.\"\n\n\"Ryhdytään nyt asiaan, Oaks!\"\n\nMuori nousi tuoliltaan.\n\n\"Minä käyn katsomassa, mitä tyttö hommaa\", hän sanoi ja poistui\nhuoneesta.\n\nHän palasi hetken kuluttua, lukitsi oven jäljessään, astui avonaisen\nuunin luo ja työnsi syrjään uunin edessä olevan maton. Naskalilla hän\nkaivoi sitten muutamia irrallisia puulaattoja irti parkettilattiasta.\nAlla oli verkakappale ja sen alla lattiaan upotettu rautainen\nsalaluukku. Se ei ollut edes täysin kolmekymmentä senttiä läpimitaten,\nja siinä oli varmuuslukko. Hän pisti avaimen lukkoon, käänsi sitä ja\nsai vaivoin raskaan rautaoven avatuksi. Lattian alla oleva piilopaikka\noli paljon isompi kuin aukko, ja kumartuen alaspäin muori otti esille\npuolen tusinaa pieniä kangaspusseja, jotka hän ojensi toisen toisensa\njälkeen miehelle. Mies laski ne himmeälasisen ikkunan edessä olevalle\npöydälle ja avasi ne varovaisesti.\n\n\"Nämä eivät ole suuren arvoisia\", sanoi muori, kun mies otti pussista\nesille joukon esineitä, halpoja korvarenkaita ja koreita kultaisia\nsolkia. \"Parhaat ovat punaisella nauhalla sidotussa pussissa.\"\n\nLane katseli halveksivasti näitä esineitä, kunnes hän avasi punaisella\nnauhalla sidotun pussin. Siinä oli useita arvokkaita koruja: kymmenen\nkaraatin smaragdi, timanttisormus, jonka istukas oli tyynyn muotoinen,\nkaulaketju, medaljonki ja viisi tavattoman isoa helmeä. Hän tarkasteli\nniitä uteliaana.\n\n\"Helminauha katkesi kai siepatessa?\"\n\nMuori pudisti päätään, ja ohuet huulet puristuivat kokoon kapeaksi\nviivaksi.\n\n\"Minä en kysy mitään. En tiedä, mistä ne tuotiin. Kun minulle tarjotaan\njotain kaupaksi, niin ostan. Minulla on tapana sanoa, että se, joka ei\nkysy mitään, ei kuule valheita.\"\n\nLane tutki helmiä suurennuslasilla.\n\n\"Tämän te voisitte heittää tuleen\", hän sanoi ojentaen helmen muorille.\n\"Se on merkitty ja se tunnetaan heti paikalla.\"\n\nTottelevaisesti muori heitti tuleen helmen, joka oli varmaankin kuuden\ntai seitsemän sadan punnan arvoinen. Hän ei koskaan väitellyt mr Raggit\nLanen kanssa, sillä kokemuksesta hän tiesi, ettei kannattanut epäillä\nhänen sanojaan.\n\nLane valitsi muutamia esineitä, pisti ne taskuunsa ja antoi loput\ntakaisin.\n\n\"Kulta ei ole paljonkaan arvoinen -- tuskin sitä kannattaa sulattaa\",\nhän sanoi. \"Minä heittäisin nuo kaikki jokeen.\"\n\nMrs Oaks huokasi.\n\n\"Se on sääli\", hän valitti, \"mutta te ymmärrätte tämän asian\nparhaiten --\"\n\nKova kolkutus kuului ovelta. Mrs Oaks katsoi ylös.\n\n\"Kuka siellä?\" hän kysyi terävästi.\n\n\"Haluaisin puhua pari sanaa teidän kanssanne, Mrs Oaks.\"\n\nÄäni oli John Waden!\n\nEi ainoakaan lihas liikkunut muorin kasvoilla.\n\n\"Kuka te olette?\" hän kysyi.\n\n\"Komisaario Wade.\"\n\n\"Hetkinen.\"\n\nNopeasti muori keräsi pussit kokoon, laski ne säiliöön, sulki oven,\npani veran ja parkettipalaset paikoilleen ja levitti maton uunin eteen.\nSillä välin kun hän oli tässä hommassa, Lane avasi ison vaatekomeron\noven huoneen perällä, astui komeroon ja sulki oven.\n\nMrs Oaks vilkaisi tuleen, kohensi tiilien joukossa hehkuvaa palloa,\njoka kerran oli ollut helmi, ja avasi huoneen oven.\n\n\"Astukaa sisälle, Wade\", sanoi hän kylmästi.\n\nJohn Wade astui huoneeseen ja katseli ympärilleen.\n\n\"Ikävä, että häiritsen rukousseuraanne\", hän sanoi.\n\n\"Vaihdoin sukkia, jos haluatte tietää\", sanoi muori kuivasti.\n\n\"En minä tahdo tietää mitään niin tahditonta, lady Godiva.\"\n\nWade veti henkeä nenäänsä.\n\n\"Tuntuupa siltä kuin olisitte tupakoineet yksinänne? Ai, ai! Te alatte\nolla kevytmielinen vanhoilla päivillänne.\"\n\nMrs Oaks hillitsi harmiaan.\n\n\"Mitä te haluatte?\" hän kysyi.\n\nMutta John Wade katseli ihaillen huonetta.\n\n\"Kaunis huone\", hän sanoi. \"Onko se teidän armonne budoaari? Ja te\npoltatte egyptiläisiä savukkeita -- ne ovat vaarallisia sydämelle,\nlapseni.\"\n\n\"Mitä te haluatte?\" kysyi muori.\n\nMuorin kauhuksi Waden katse kohdistui isoon vaatekomeroon.\n\n\"Minä tulin kysymään teiltä jotakin, mutta taisin tulla sopimattomana\nhetkenä. Aivan vähäpätöinen asia -- se ei kuulu lainkaan\nammattivelvollisuuksiini -- mutta minä en häiritse teitä sen kauemmin.\"\n\nWade astui ovelle katsoen muoriin herttaisesti hymyillen.\n\n\"Pelkään pahoin, että poikaystävänne tukehtuu, jollette päästä häntä\npian pois\", Wade sanoi ja sulki huolellisesti oven jäljessään.\n\nMuori avasi oven ja seurasi häntä \"Mekan\" ulko-ovelle. Wade oli\nsäästänyt pahimman loukkauksensa viimeiseksi. Kumartuen muorin puoleen\nhän kuiskasi ystävällisesti:\n\n\"En minä kerro mitään Gollylle!\"\n\nEnnenkuin muori ennätti purkaa sisuaan, oli Wade mennyt. Muori palasi\nhuoneeseensa ja lukitsi oven.\n\n\"Tulkaa ulos, Mr Lane\", hän sanoi äänen värähdellessä vihasta. \"Se oli\nvain tuo kirottu poliisi.\"\n\nMr Lane tuli huoneeseen hiukan pörröisenä päästään. Hän silitti\nhiuksiaan, ja selvästi saattoi huomata, että hän oli enemmän levoton\nkuin harmistunut.\n\n\"Hän tiesi, että olin täällä. Tiesikö hän kuka minä olen?\"\n\n\"Jumala tiesi mitä hän tiesi!\" sanoi rouva. \"Jonakin kauniina päivänä\ntuo mies löydetään joesta pää murskana. Ja sinä päivänä kun se\ntapahtuu, minä menen kirkkoon ensi kerran viiteenkolmatta vuoteen.\"\n\n\"Wade -- hm!\" Lane hieroi leukaansa.\n\nSitten hän alkoi tyhjentää taskujaan.\n\n\"Pankaa nuo takaisin, otan ne toisella kertaa.\"\n\n\"Ei mitään vaaraa --\" yritti Mrs Oaks.\n\n\"Minä en antaudu vaaraan. Lähettäkää ne pojan kanssa... Kyllä te\ntiedätte minne... Minä lähetän ne sieltä hakemaan.\"\n\nMr Lane suoristi solmiotaan, otti hattunsa ja keppinsä vaatekomerosta,\nja kun Mrs Oaks ilmoitti, että tie oli vapaa, hän painui kadulle ja\nastui kaikessa rauhassa läheisimmälle valtakadulle, missä vuokra-auto\nhäntä odotti. Pari kertaa hän katsoi ympärilleen, mutta ei missään\nnäkynyt vakoilijaa. Mutta sittenkin vielä, kun auto saapui Cityyn,\nhäntä kiusasi yhä se tunne, että joku seurasi hänen kintereillään.\n\nSaman päivän iltapuolella Wade läksi itse Scotland Yardiin.\n\n\"Tunnetteko erästä tummaveristä herrasmiestä, joka hajuaa aivan kuin\nkukkakauppa ja on puettu yhtä hienosti kuin jokin herttua?\" hän kysyi\nkomissaari Elkiltä, joka tunsi kaikki ulkomaalaiset.\n\n\"Sehän voi olla kuka hyvänsä\", sanoi Elk väsyneesti. \"Minä en käsitä\ntuollaista hajuvesien himoa. Eräs lankoni --\"\n\nWade keskeytti hänet. Hän veti taskustaan paperipalan. Hän oli taitava\npiirtäjä ja piirsi varsin hyvän kuvan Mr Raggit Lanesta.\n\nElk tutki kuvaa, raapi korvantaustaansa ja pudisti päätään.\n\n\"Voihan se olla joku. En minä tunne häntä. Mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Siitä minä koetan juuri ottaa selkoa. Toistaiseksi en sitä tiedä\",\nsanoi Wade. \"Ei kukaan 'Mekan' palvelusväestä tunne häntä -- eräs\nmiehistäni kävi siellä tiedustelemassa. En ole nähnyt häntä koskaan\nennen. Näin hänet aivan sattumalta. Aikomukseni oli käydä sieltä\nkysymässä varastettua viskyä -- eräs mies, joka tulee kuulusteltavaksi\ntällä viikolla, puhui hiukan suunsa viereen. Minä nousin maihin\npääportaitten puolella, kiersin talon etupuolelle ja silloin näin hänet\nyhdessä vanhan rouvan kanssa. He tulivat autolla juuri, kun minä\nsaavuin paikalle. Rouva oli niin imelän ystävällinen tuolle miehelle,\nettä siinä täytyi olla jotakin epäilyttävää.\"\n\nMr Elk huokasi ja sulki silmänsä.\n\n\"Ette te voi syyttää häntä siitä, että hän on Oaksin muorin ystävä\",\nhän sanoi. \"Se ei ole mikään loukkaus -- sattuuko teillä olemaan sikari\ntaskussanne? Tietysti ei. Te nuoret miehet poltatte vain savukkeita --\ntuo minun lankoni --\"\n\n\"Ei se ollut hän\", sanoi Wade ja pakeni pois.\n\nLoput päivää Wade oli vapaa ja käytti sen tavalla, mikä oli hänelle\nkuvaavaa. Oikeastaan John Wadella ei ollut koskaan lomaa. Hän rakasti\nammattiaan, eli sitä varten eikä ajatellut koskaan mitään sellaista,\nmikä ei jollakin tavalla ollut yhteydessä hänen poliisintoimensa\nkanssa. Hauskinta hänestä oli kuljeskella pitkin West Endin liikekatuja\nja tarkata ihmisiä. Ihmisten tutkiminen oli kiinnostavaa hommaa: heidän\nliikkeittensä, kasvojenilmeittensä ja käyntinsä tutkiminen. Hän kokoili\nniitä aivan samoin kuin muut postimerkkejä. Hän saattoi istua\ntuntikausia teehuoneessa, seurata kahden herran keskustelua ja piirtää\npaperipalalle heidän erilaisia kasvonilmeitään. Hän tiesi, millainen\nkädenliike säesti valhetta, ja että alaspainuvat silmäluomet ilmaisivat\nturhamielisyyttä. Hän saattoi kymmenen metrin päästä sanoa, puhuiko\nmies itsestään vai jostakusta muusta.\n\nIllan suussa alkoi sataa, ei rankasti, vaan hiljakseen tihutellen. Wade\nsuuntasi askelensa hiukan varhemmin kuin mitä hän oli aikonut pientä\nSohossa olevaa ravintolaa kohti. Tavallisesti hän jäi istumaan\npäivällisen jälkeen tuumien päivän tapahtumia; mutta tänään\npäivällisateria ei tarjonnut mitään kiintoisaa; varhaisen ajan vuoksi\nravintola oli melkein tyhjä, ja jo kahdeksalta hän astui ulos kadulle.\n\nSade oli lakannut, mutta oli aivan pimeä. Hän käveli ilman varsinaista\npäämäärää Shaftesbury Avenuelle aikoen palata jalkaisin pieneen\nasuntoonsa Wappingissa. Hän kulki Shaftesbury Avenuen yli ja saapui\nLeicester Squaren kautta Strandille johtavalle pienelle kadulle.\n\nSiellä oli uusi suosittu ravintola -- hiljainen paikka, jonka\nelostelijat vastikään olivat keksineet. Lontoossa ravintoloiden maine\nnousee ja laskee aivan käsittämättömistä syistä.\n\nWade kulki juuri pitkin sateen kostuttamaa jalkakäytävää, kun iso\nlimousine saapui äänettömästi kadun toisesta päästä ja pysähtyi\nravintolan eteen. John Wade pysähtyi. Henkilöt, jotka lihavan\nportinvartijan avustamana astuivat ulos autosta, eivät herättäneet\nhänen uteliaisuuttaan; hän ei vain tahtonut törmätä heihin, kun he\nastuivat jalkakäytävän poikki.\n\nMies, joka astui ulos autosta, oli pitkä ja hartiakas; hänen päänsä oli\nkalju ja hänen vanhat, kovat kasvonsa täynnä ryppyjä.\n\n\"Tule, rakkaani\", hän sanoi kärsimättömästi.\n\nMiehellä oli syvä, meluava ääni, mikä herätti salapoliisin\nmielenkiintoa.\n\nVanha herra ojensi kätensä auttaen seuralaisensa ulos. Tällä oli yllään\nvalkea puku ja sen verhona hopeinen kärpännahkakauluksinen viitta.\nSolakka, nuori nainen; käherretyistä kultaisista hiuksista alkaen\nhopeakenkien päihin saakka hän oli sulouden esikuva. Aluksi John Wade\nei voinut nähdä naisen kasvoja, mutta lampun valoon tullessaan nainen\nkäänsi päätään. Hän ei nähnyt John Wadea, mutta Wade näki hänet ja hän\nhätkähti. Se oli Lila Smith!\n\nPariskunta oli astunut ravintolaan ennenkuin Wade saattoi liikahtaa.\nHän ei enää muistanutkaan pientä kotiaan Wappingissä. Hän odotti,\nkunnes kohtelias ovenvartija oli palannut paikalleen oven ulkopuolelle,\nja lähestyi sitten häntä.\n\n\"Oliko se herra, joka äsken meni ovesta sisälle, kapteeni Martin?\" hän\nkysyi.\n\nOvenvartija katsoi häneen epäilevästi. Ei sattunut ensi kertaa, että\njoku vieras koetti saada selkoa ravintolassa aterioivien naisten ja\nherrojen nimistä.\n\n\"Ei ollut\", hän sanoi.\n\n\"Omituista. Olisin voinut vaikka vannoa, että se oli hän\", sanoi Wade\nja aikoi astua sisälle, mutta ovenvartija sulki häneltä tien.\n\n\"Tämä ei ole ravintolan ovi, herra. Tästä mennään yksityishuoneisiin ja\njuhlasaleihin. Ravintolan ovi on kulman takana.\"\n\nJohn Wade näki, että herra, jonka seurassa Lila oli, kulki lasioven\nkautta ja kääntyi vasemmalle, kaikesta päättäen aikeissa nousta\nportaita ylös.\n\n\"Ehkäpä te sittenkin suostutte ilmoittamaan minulle jotain, mitä haluan\ntietää.\" Hänen äänensä oli vaativa. \"Nimeni on Wade; olen\npoliisikomissaari. Jos tahdotte kutsua tänne poliisin, joka seisoo\nkadun kulmassa, niin hän voi luultavasti todistaa sanani.\"\n\n\"Hyvä on, Mr Wade.\" Ovenvartija miltei pyysi anteeksi. \"Nyt minä\ntunnenkin teidät -- olen nähnyt kuvanne lehdissä. Ymmärrättehän, etten\nvoi vastata kysymyksiin --\"\n\n\"Ymmärrän täydellisesti\", sanoi Wade ystävällisesti. \"Kuka tuo herra\noli, joka äsken kulki tästä?\"\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"Minulla ei ole aavistustakaan, herra. Hän käy täällä aterioimassa tuon\nnuoren naisen kanssa ehkä kerran vuodessa -- varmastikaan ei useammin.\nViimeksi, kun he olivat täällä, oli tyttö vielä lapsi. Herra on\nluultavasti hänen isänsä. Eräs tarjoilijoista sanoi, että hän palvelee\nIntian armeijassa ja käy kotona kerran vuodessa.\"\n\n\"Tuoko hän tytön aina tänne?\"\n\n\"Ehkä hän käy muuallakin hänen kanssaan, mutta täällä minä olen nähnyt\nheidät yhdessä.\"\n\n\"Onko tyttö aina hienosti puettu?\"\n\n\"On toki, herra\", sanoi ovenvartija hämmästyneenä. \"Hän on aivan nuori.\nKäy jossakin koulua.\"\n\nJohn Wade oli äkkiä selvillä tilanteesta.\n\n\"Mikä huone heillä on?\"\n\n\"Numero kahdeksantoista.\" Sitten portinvartijan mieleen muistui jotain.\n\"Voin ilmoittaa teille herran nimen, -- se on varmaankin kirjassa.\"\n\nOvenvartija katosi käytävään ja palasi pian.\n\n\"Brown -- Mr Brown. Rikas mies, niin hovimestari väittää. Eivätkö\nheidän paperinsa ole selvät?\" kysyi hän huolissaan.\n\nOli ennenkin sattunut Lydbraken ruokavieraiden joukkoon sellaisia,\njoiden paperit eivät olleet aivan selvät.\n\n\"En tiedä\", sanoi salapoliisi lyhyesti. \"On kai aivan mahdotonta päästä\nheitä näkemään? Teidän ei pidä mainita mitään hovimestarille eikä tehdä\nmitään, mikä voisi herättää ihmisten huomiota.\"\n\nOvenvartija tuumi.\n\n\"Numero yhdeksäntoista on vapaa. Te voitte mennä sinne, Mr Wade. Voin\nsanoa hovimestarille, että haluatte kirjoittaa siellä kirjeen. Mutta\nymmärrättehän, herra, minä en tiedä, kuka te olette -- voin menettää\npaikkani.\"\n\nJohn Waden rauhoittaessa häntä tuli paikalle henkilö, jonka Wade saisi\ntoistekin tavata vähemmän miellyttävissä olosuhteissa. He joutuivat\naivan sattumalta toistensa tielle. Ei kumpikaan ollut etsinyt toista.\nSillä tavoin miehet tapaavat tulevat vaimonsa ja toiset turmionsa.\n\nWade huomasi iltapukuun pukeutuneen, hiukan horjuvan olennon. Hän\nseisoi ulkopuolella sitä valotäplää, jonka ylhäältä tuleva valo heitti\nmaahan. Kun salapoliisi siirtyi ulko-ovea kohti, sanoi mies lepertäen:\n\n\"Kas miten soma tyttö! Oikea kaunotar!\"\n\nLihavahko, punakka nuori mies astui horjuen valoon. Hänen\nvaaleansiniset silmänsä tuijottivat typerinä käytävään.\n\n\"Kuka hän on, Bennett?\"\n\n\"En tiedä, herra.\"\n\nTuo kömpelö ja karkea-ääninen nuori mies oli aika hutikassa. John Wade\nvilkaisi mieheen tämän astuessa ravintolaan, ja hetkeä myöhemmin Wade\nnousi portaita ylös, joita peittivät pehmeät matot. Tarjoilija tuli\nulos numero kahdeksastatoista, kun Wade saapui käytävään, mutta ei\nkiinnittänyt häneen huomiota. Salapoliisi avasi numero yhdeksäntoista\noven, astui sisälle ja sulki oven jäljessään. Hän etsi katkaisijaa ja\nlöysi sen.\n\nHuone oli pieni, varsin koristeellisesti sisustettu ruokasali; seinät\nolivat laudoitetut ruusupuulla. Peremmällä, lähellä ikkunaa, oli ovi,\njoka kaikesta päättäen johti numero kahdeksaantoista. Wade astui hiljaa\noven luo. Ei kuulunut ääntä, ja painaessaan varovasti ovenripaa hän\nhuomasi harmikseen, että oven takana oli vielä toinen ovi.\n\nÄänet kuuluivat hyvin heikosti; miehen syvä, karkea ääni, ja Lilan\npehmeämpi ääni. Tämä oli siis hänen \"kokemuksensa\"! Joka vuosi, aivan\nkuin uudenaikainen Tuhkimo, hän riisui päältään vanhat vaatteensa ja\nkuluneet kenkänsä ja puettuna kalliiseen iltapukuun aterioi yhdessä\ntämän vanhan miehen kanssa.\n\nKoko ilta oli varmaankin kulunut tämän pienen juhlan valmistuksiin.\nKampaaja oli kutsuttu salaa... pukua koeteltu salaa muorin valvonnan\nalla. Lila ei tiennyt edeltäkäsin, että hänen juuri tänään oli\nlähdettävä ulos, siitä Wade oli varma; hän olisi muuten ollut\nkiihtyneempi, vähemmän oma itsensä. Wade kuunteli seinän takana, mutta\nei kuullut mitään; hän painoi korvansa avaimenreikää vasten, mutta yhtä\nhuonolla menestyksellä. Hyvin varovaisesti hän painoi ovenkahvaa; mutta\novi oli lukossa.\n\nHän palasi ulko-ovelle, sammutti tulen, hiipi varpaillaan entiselle\npaikalleen, ja maaten pitkänään painoi korvansa lattiaa vasten. Oven ja\nmaton välissä oli tyhjä kohta, ja siitä hän saattoi kuulla osan\nkeskustelusta.\n\n\"... ei, Mr Brown, hän on oikein hyvä minulle...\"\n\nWade kuuli miehen puhuvan jotain kasvatuksesta ja Ranskasta; mutta\nkovin vähän he keskustelivat. Aika ajoittain huoneen ovi avautui ja\nsulkeutui jälleen, kun tarjoilija tuli sisälle ja tarjosi uusia\nruokalajeja. Kerran Wade kuuli miehen mainitsevan Konstantinopolin. Hän\nselitti tytölle, millainen paikka se oli.\n\nJos keskustelu kosketteli jollakin tavalla heidän omituista\nsuhdettansa, niin John Wade ei sitä kuullut. Joka kerta Lila nimitti\nvanhaa herraa \"Mr Browniksi\". Ei mistään voinut päättää, että he\nolisivat olleet isä ja tytär.\n\nVihdoin Wade kuuli herran pyytävän laskua, ja nousten pystyyn hän\npyyhki tomun polvistaan, hiipi ulos huoneesta ja istui jo autossa, kun\nkomea limousine ajoi oven eteen, ja tyttö omituisen seuralaisensa\nkanssa astui ravintolan ovesta ulos. -- \"Mr Brown\" pysähtyi vain\npistääkseen setelin ovenvartijan käteen, ja sitten auto läksi\nliikkeelle.\n\nWade oli hyvin valinnut sekä auton että autonkuljettajan: auto seurasi\naivan isomman auton jäljessä Cityn autioiden katujen halki. He\nsivuuttivat Aldgaten, ajoivat pitkin Mile End Roadia, mutta tultuaan\nWappingin läheisyyteen auto poikkesi sivukadulle ja pysähtyi. Onneksi\nWaden auto oli jäänyt hiukan jäljelle; hän käski nyt ajaa kadun\ntoiselle puolelle, hyppäsi ulos ja tultuaan kadun päähän ennätti\nparhaiksi nähdä Lilan astuvan taloon. Melkein heti toinen auto läksi\nliikkeelle kadoten kulman taakse; ja Wade lähestyi taloa.\n\nSe oli yksikerroksinen huvila. Ikkunat olivat pimeät. Hän odotti hetken\naikaa, sitten toinen auto ajoi kadulle ja pysähtyi talon eteen.\nSalapoliisi astui edelleen, meni kadun toiselle puolelle ja pysähtyi\novelle, mistä hän saattoi seurata tapausten kulkua.\n\nViisi minuuttia myöhemmin Lila tuli ulos talosta naisen seuraamana.\nHänellä oli yllään musta sadetakki, ja Wade pikemmin arvasi kuin näki,\nettä hän oli pukeutunut jälleen kuluneeseen pukuunsa. Naista, joka\nseurasi Lilan mukana, hänen ei ollut vaikea tuntea muoriksi, vaikkapa\nhän ei olisi kuullut hänen sättivän autonkuljettajaa terävällä\näänellään.\n\nWade odotti, kunnes he olivat lähteneet, sitten hän astui taas kadun\npoikki, avasi pienen rautaisen portin ja astui kivitettyä käytävää\npitkin talon ovelle. Sähkölamppunsa avulla hän löysi kellon ja painoi\nsitä. Hän kuuli soiton, mutta ei kukaan tullut avaamaan, ja hän soitti\nuudelleen.\n\nOvessa oli varmuuslukko. Wade astui pienelle etupihalle. Sillä puolella\noli pieni ovi ja sen lukko avautui helposti kynäveitsellä. Sitten hän\ntuli keittiön ovelle, mutta se oli lukossa; mutta keittiön ikkuna ei\nollut sisäpuolelta kiinni.\n\nViidessä minuutissa hän sai ikkunan auki. Ikkunanpielet narisivat\näänekkäästi, ja jos joku olisi ollut talossa, niin hän olisi sen\nkuullut. Mutta kun Wade kiipesi ikkunasta pimeään keittiöön, niin ei\nkuulunut pienintäkään ääntä.\n\nJohn Wade tiesi vallan hyvin, että hän tyydytti uteliaisuuttaan\nlaittomalla tavalla; mutta tämä tieto ei häirinnyt hänen rauhaansa,\nvaikka poliisivoima tällä hetkellä ei nauttinutkaan yleisön suosiota.\n\nKeittiö oli kalustamaton; kiintonainen keittiöpöytä oli tomun peitossa.\nEi pienintäkään linoleummaton kappaletta missään.\n\nWade avasi oven ja astui käytävään. Täällä näkyi, että talossa\nasuttiin, sillä hän tunsi paksun maton jalkojensa alla, joskaan ei\nkukaan ollut tomuttanut sitä, sillä joka askelella kohosi pölypilvi\nilmaan. Seinillä riippui kuvia; halpoja piirroksia, joita tuskin\nsaattoi erottaa likaisten lasien alta.\n\nWade avasi pihanpuoleisen huoneen oven. Siellä oli vuode, jota peitti\ntomuinen huopa, ja huoneen halpahintainen kalusto oli yhtä kurjassa\ntilassa. Kadun puoleisessa huoneessa verhot olivat alaslasketut. Se oli\naikoinaan ollut tavallinen arkihuone, mutta täälläkään ei huonekalustoa\noltu käytetty vuosikausiin.\n\nAstuttuaan ylös portaita, joita peitti matto, hän saapui käytävään,\njossa oli kolme ovea. Yksi johti kylpyhuoneeseen; sitä oli vastikään\nkäytetty, sillä kun hän avasi oven, niin sieltä tunkeutui hieno\nhajuveden tuoksu häntä vastaan. Kylpyhuoneen lattia oli puhdas;\nkylpyammetta oli käytetty samana iltana ja kosteita pyyheliinoja\nriippui tuolin selustalla. Iso peili oli kiiltävä, ja pienellä pöydällä\npeilin edessä oli kynsien hoitoon tarvittavat vehkeet. Paperipussissa\noli kylpysuolaa; saippua oli kalleinta laatua ja tuskin lainkaan\nkäytetty. Täällä siis Tuhkimo oli pukeutunut.\n\nWade meni kadunpuoleiseen huoneeseen. Se oli siistitty, ja vuoteella\noli levitettynä Lilan puku, vieläpä hopeakengätkin. Sukkia ei ollut; ne\nolivat varmaan hänellä jalassa hänen poistuessaan täältä.\n\nWade tarkasti koko huoneen. Ikkunat oli peitetty paksulla huovalla,\njotta valon oli mahdoton tunkeutua läpi. Talossa ei ollut sähkövaloa;\nsiellä oli vain iso öljylamppu, ja suljettuaan oven hän sytytti sen\nvoidakseen paremmin jatkaa tarkastustaan.\n\nVuoteen vieressä, seinäsyvennyksessä, oli matala, iso kaappi. Hän\nkoetti avata sitä, mutta siinä oli varmuuslukko, ja ovi näytti olevan\nvahvaa tekoa. Pöytä, tuoleja -- yksi erittäin mukava -- korkea\nseinäpeili -- siinä huoneen koko kalusto.\n\nWade sammutti tulen ja läksi tutkimaan pihanpuoleista huonetta.\nKaikesta päättäen sitä ei käytetty, sillä se oli yhtä hoitamaton kuin\nmuutkin huoneet. Siinä oli korjaamaton vuode, jota peitti vain tomuinen\nlakana.\n\nWade läksi astumaan portaita alas mietteisiinsä vajonneena. Tämä talo\nihmetytti häntä. Oliko Brown tai muori tai kuka muu hyvänsä vuokrannut\nhuvilan vain sitä varten, että Lila voisi kerran vuodessa muuttaa\nsiellä pukua? Ja jos niin oli...\n\nWade oli saapunut portaitten alapäähän, kun hän kuuli avaimen kääntyvän\nulko-oven lukossa. Hän kiiruhti nopeasti keittiöön ja odotti. Ulko-ovi\navautui; hän kuuli miehen kuiskaavan jotain, sitten ovi sulkeutui.\nAskelet lähestyivät. Jostakin syystä, jota hän ei itsekään ymmärtänyt,\nhän tunsi kylmien väreitten kulkevan pitkin selkäänsä. Hän ei ollut\nhermostunut, mutta tämä oli kaamea kokemus -- paljon kaameampi kuin\nLilan salainen seikkailu.\n\nYksi miehistä pysähtyi pihanpuoleisen huoneen ovelle, avasi sen ja meni\nsisälle. Hän ei sytyttänyt valoa, mutta vihdoin Wade huomasi punaisen\nvalon tunkeutuvan esille suljetun oven alta. Tuntui omituista, äitelää\nhajua; hänen hajuaistinsa oli hyvin herkkä, ja jo ennenkuin hän kuuli\nkiivasta puhetta, hän tiesi, että miehet huoneessa olivat kiinalaisia.\n\nWaden kuunnellessa tuota puhetta kuului ulkoa kivitetyltä käytävältä\nnopeita askeleita, ja töin tuskin hän ennätti peräytyä keittiöön, kun\nkolmas mies astui sisälle ulko-oven kautta. Hän sanoi jotain kiinan\nkielellä; huoneen ovi avautui, ja toinen mies tuli ulos. Wade ei nähnyt\nviimeksi tulleen kasvoja, mutta hän oli eurooppalainen ja oli vetänyt\nmustan sadetakin kauluksen korviinsa. Sitten hänkin katosi huoneeseen;\novi suljettiin ja lukittiin.\n\nViimeksi tullut ainakin oli eurooppalainen -- sen saattoi päättää hänen\npituudestaankin. Wade hiipi esille ja kuunteli ovella. Kaksi ääntä\npuhui kiihkeästi; kolmas ei sanonut mitään. Viimeksi tulleen ääni\nkuulosti uhkaavalta, toinen kiinalaisista puhui narisevalla ja melkein\nanteeksipyytävällä äänellä. Joku astui ovelle ja käänsi kahvaa\nunohtaen, että ovi oli lukossa, ja taaskin Wade peräytyi keittiöön.\nSamassa avainta väännettiin, ovi avautui ja kaikki kolme menivät ulos.\nHe kulkivat yhdessä ulko-oven kautta viimeisen sulkiessa sen tarkasti.\n\nTuskin he olivat ennättäneet kadulle, kun Wade kiiruhti heidän\nkintereilleen. He astuivat yhdessä valtakadun poikki ja kääntyivät\nkapealle kadulle salapoliisin seuratessa heitä. He saapuivat\njokirantaan, missä oli tavaravajoja sekä ahtaita kujia, ja niiden\npäässä kuluneet, liukkaat portaat, jotka johtivat jokeen. He\npysähtyivät hetkeksi, keskustelivat yhdessä, sitten yksi miehistä kävi\nistumaan seinän vierustalle. Hämärässä valossa oli vaikea erottaa, kuka\nnäistä kolmesta se oli, mutta tuskin hän oli käynyt istumaan, niin\ntoiset läksivät liikkeelle ja katosivat katulamppujen himmeään valoon.\n\nJohn Wade oli kahden vaiheilla. Epäilivätkö miehet, että hän ajoi heitä\ntakaa? Oliko tuo mies jätetty sinne estämään häntä seuraamasta heitä\nsen pitemmälle? Hän astui eteenpäin ja saapui yhä lähemmäksi miestä,\njoka istui nojautuneena seinää vasten. Se oli toinen kiinalaisista.\nKivitys kiilsi märkyyttään, sillä oli äsken satanut, mutta sillä\nkohtaa, missä kiinalainen istui, se kiilsi vielä enemmän, sillä kolme\npientä verivirtaa juoksi katuojaan.\n\nJohn Waden poliisipilli vinkui kimakasti tyhjien katujen läpi. Hän\npuhalsi pilliään juostessaan siihen suuntaan, minne nuo kaksi miestä\nolivat kadonneet, ja kohtasi poliisin, joka juoksi häntä vastaan. Tämä\nei ollut nähnyt ketään. Hetken kuluttua kymmenkunta poliisia etsi koko\nlähiseudun, mutta pitkää eurooppalaista ja kiinalaista ei löytynyt.\n\n\n\n\nIV\n\n\nMyöhään samana iltana John Wade ilmoitti asiasta lähimmälle\nesimiehelleen.\n\n\"Me löysimme miehen puserosta noin satakahdeksankymmentä grammaa\nplatinakehystä; tyylistä päättäen ne kuuluivat niihin jalokiviin, jotka\nvastikään varastettiin\", hän sanoi.\n\n\"Merkillisintä tuossa miehessä on se, että hän oli mykkä. Ainakin\nlääkäri väitti niin. Mutta ei minkäänlaisia tuntomerkkejä.\nOtatin jäljet hänen peukaloistaan, ja kutsuin erään miehen\nkiinalaissiirtolasta katsomaan häntä, mutta hän ei tuntenut miestä.\"\n\nKello oli jo yli puolenyön, kun John Wade saapui \"Mekkaan\", eikä hän\ntällä kertaa tullut yksin. Golly istui paitahihasillaan\ntarjoiluhuoneessa polttaen lyhyttä savipiippua.\n\n\"Muori on kai jo levolla?\" Wade kysyi.\n\n\"Hän oli ulkona tänä iltana.\"\n\n\"Kyllä minä tiedän, että hän oli ulkona\", sanoi Wade lyhyesti. \"Juuri\nsen johdosta haluan tavata häntä.\"\n\nGolly kiipesi alas pöydältä, jolla hän oli istunut, vilkaisi surkeana\nmolempiin taustalla seisoviin salapoliiseihin ja katosi näkyvistä. Kun\nhän palasi, kutsui hän Waden muorin luo. Tämä istui arkihuoneessaan suu\ntiukkana hautoen kostoa.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi muori terävästi.\n\n\"Vain pari minuuttia\", sanoi John, \"kysymyksessä on murha ja asia on\nhyvin vakava.\"\n\nWade näki muorin hätkähtävän.\n\n\"Murhako?\" kysyi hän epäröiden.\n\n\"Erään kiinalaisen murhasi kaksi miestä, jotka sitä ennen kävivät\npienessä huvilassa Langras Roadin varrella, samassa talossa, jossa te\naikaisemmin olitte Lilan kanssa.\"\n\nMuori ei näytellyt -- hänen hämmästyksensä oli aito. Mutta hän ei\nsäikähtänyt niin pahasti, että olisi antanut itseään ilmi. Melkein heti\nhän myönsi.\n\n\"Aivan oikein, minä kävin huvilassa Langras Roadin varrella. Kälyni\nomistaa sen; olemme jo vuosikausia koettaneet saada sitä vuokratuksi.\"\n\n\"Teillä oli Lila mukananne?\" väitti John.\n\n\"Olenko kieltänyt sitä?\" muori kysyi happamella äänellä. \"Vein hänet\nsinne vaihtamaan pukua. Hänen piti tavata\" -- muori vaikeni hetkeksi --\n\"isäänsä. Jos tahdotte tietää, kuka hän on, herra Virkku, niin petytte\npahasti.\"\n\nJohn Waden silmät kapenivat.\n\n\"Käyttäytykää siivosti, Mrs Oaks, muuten tästä tulee vähemmän hauska\nkäynti. Jos haluatte olla liitossa näiden murhaajien kanssa, niin\nsaatte heti seurata minua. Minä en uhkaa teitä, minä puhun täyttä\ntotta. Jollen saa täältä niitä tietoja, joita haluan, niin vien teidät\npoliisikamariin. Ymmärrättekö?\"\n\nMuorin silmät paloivat vihaa, mutta hänen äänensä oli lempeä.\n\n\"Olen kovin pahoillani, Mr Wade, mutta tietysti minä säikähdin. Missä\nhänet murhattiin -- itse talossako?\"\n\n\"Tiesittekö te, että siellä kävi kiinalaisia?\"\n\nMuori pudisti päättävästi päätään.\n\n\"Minun tietääkseni ei kukaan muu kuin minä ole käynyt siellä. Käyn\nsiellä kerran parissa kuukaudessa siivoamassa -- Lila ja minä käymme\nsiellä yhdessä.\"\n\n\"Kuka on Lilan isä?\"\n\nMutta tässä asiassa muori piti jyrkästi puoliaan.\n\n\"Minä en pane toimeen mitään skandaalia -- ymmärrättehän, mitä minä\ntarkoitan. Miehellä on toinen perhe.\"\n\n\"Tietääkö Lila sen?\"\n\nMrs Oaks epäröi.\n\n\"Ei, ei hän tiedä. Hän luulee häntä vain ystäväksi, joka on\nkiinnostunut häneen. Hän maksaa Lilan ylöspidon, ja kun hän on\nEnglannissa, hän lähettää minulle rahaa vaatteiden hankkimista varten,\njotta tyttö voisi tulla hänen kanssaan päivälliselle.\"\n\n\"Onko hän englantilainen?\"\n\n\"Ei, amerikkalainen.\"\n\nVastaus tuli hiukan liian nopeasti.\n\n\"Hän asuu Tong Islandissa tai New Yorkissa tai jossain sielläpäin. Hän\non amerikkalainen gentlemanni. En ole koskaan nähnyt kiinalaisia siinä\ntalossa, Mr Wade, sen voin vannoa. Jos niitä oli siellä tänä iltana,\nniin minulla ei ollut siitä tietoa -- minä pelkään kiinalaisia. Ette\nsuinkaan te pelästytä lasta ristikuulustelemalla häntäkin? Hän meni\njuuri levolle.\"\n\n\"Montako avainta on olemassa -- minä tarkoitan tuohon taloon Tangras\nRoadin varrella?\"\n\nMuori tuumi.\n\n\"En ole nähnyt kuin yhden ainoan.\"\n\n\"Onko se aina teidän hallussanne?\"\n\nMuori nyökkäsi.\n\n\"Tiedättekö ketään, jolla on toinen avain?\"\n\nMuori vastasi kieltävästi yhtä jyrkästi kuin äsken.\n\nWade oli varma siitä, että muori puhui totta. Ei hän ainakaan ollut\nyrittänyt salata tämän illan tapahtumia. Aivan vastoin\nammattivelvollisuuttansa Wade tunsi tällä hetkellä sääliä Lilaa\nkohtaan; selitys, jonka hän oli saanut Lilan \"kokemuksista\" tuntui\ntäysin totuudenmukaiselta.\n\nMitäpä hän voisi voittaa, vaikka hän kuulustelisi tyttöäkin -- Oaksin\nmuori tuntui olevan kovin halukas antamaan hänelle kaikki tiedot.\n\n\"Onko 'Mr Brownilla' avainta taloon?\"\n\nMuori hätkähti kuullessaan salapoliisin nimittävän vanhaa herraa\nnimellä, jonka hänkin tunsi.\n\n\"Minun tietääkseni hänellä ei ole avainta, enkä käsitä miksi hänellä\nolisikaan. En ole koskaan puhunut hänelle tuosta talosta.\"\n\nJohn Wade tuumi hetken aikaa.\n\n\"Antakaa minulle teidän hallussanne oleva avain.\"\n\nMuori etsi laukustaan, joka oli pöydällä, ja otti esille renkaan, jossa\nriippui avain.\n\nJohn Wade katsoi häntä silmiin.\n\n\"Entäs kaapin avain.\"\n\nSilmänräpäyksen ajan Wade huomasi säikähtyneen ilmeen muorin silmissä.\n\n\"Kaapin? Minkä kaapin?\"\n\n\"Makuuhuoneessa, jossa Lila muutti pukua, on kaappi.\"\n\nMuori pudisti päätään.\n\n\"Siitä en tiedä mitään. Minulla on vain tämä ainoa avain.\"\n\nSalapoliisi hymyili.\n\n\"Siinä tapauksessa meidän täytyy murtautua kaappiin\", hän sanoi\nkevyesti.\n\nMuori oli heti tointunut hämmästyksestään.\n\n\"Kai teidän täytyy\", hän sanoi kylmästi. Ja sitten hän äkkiä tiuskasi:\n\"Mitä sinä haet?\"\n\nWade käänsi päätään. Lila seisoi ovella yllään vanha, likainen kimono;\nhänen hienosti kammatut hiuksensa ja valkoiset, hoidetut kätensä\nmuodostivat räikeän vastakohdan likaisella vaatekappaleelle, jota hän\npiteli kiinni. Hän katsoi hämmästyneenä vuoroin muoriin, vuoroin John\nWadeen.\n\n\"Minä -- minä luulin -- että minun piti tulla hakemaan maitoa --\"\n\n\"Voit mennä ylös jälleen\", sanoi muori tylysti.\n\n\"Epäilettekö te, että Lila murhasi kiinalaisen?\" kysyi muori\nivallisesti. \"Murhaajaltahan hän näyttää, vai mitä?\"\n\nWade ei ollut huomaavinaan toisen ivaa.\n\n\"Minä haluan saada Lilan isän nimen ja osoitteen -- miehen, joka söi\nyhdessä hänen kanssaan päivällistä tänään.\"\n\n\"Sitä en voi antaa teille\", sanoi muori uhmaten. \"Minä en sitä tiedä.\nTe tiedätte saman kuin minäkin -- hänen nimensä on Brown. En tiedä,\nmissä hän asuu. Hän tavallisesti sähköttää minulle.\"\n\n\"Ja te sanoitte, ettei hän tunne taloa Langras Roadin varrella?\" sanoi\nWade aivan rauhallisesti. \"Mistä hän käy hakemassa Lilan?\"\n\nHetken aikaa muori oli hämmentynyt.\n\n\"Vuokra-auto tulee Lilaa hakemaan, ja minä saatan hänet St. Paulin\nkirkkomaalle saakka, jos tahdotte tietää; sitten minä poistun autosta\nja Mr Brown astuu siihen.\"\n\n\"Ja kuitenkin hän saattoi tytön takaisin Langras Roadille\", intti Wade.\n\"Te puhutte itsenne pussiin, Mrs Oaks.\"\n\nMutta muori väitti edelleen itsepintaisesti, ettei salaperäinen Mr\nBrown ollut koskaan käynyt talossa.\n\nJohn Wade ajoi takaisin salaperäiseen huvilaan, avasi avaimella oven,\nja kun ei ollut enää syytä toimia salassa, hän tutki tarkasti koko\ntalon.\n\nYksi yllätys siellä oli; kaappi oli auki ja tyhjä. Joku oli käynyt\nsiellä sen jälkeen, kun hän poistui talosta. Lilan vaatteet oli\nheitetty lattialle luultavasti siksi, että vuoteella olisi tilaa\nkaapissa olleille tavaroille.\n\nHuoneesta, jossa nuo kaksi kiinalaista ja eurooppalainen olivat\nkeskustelleet, löytyi toinenkin merkillinen johtolanka. Huone oli\nmerkillisen kostea; Wade huomasi kosteita kohtia lattialla, ja yksi\ntuoleista oli vielä märkä. Oli satanut varsin rankasti Wappingissa, ja\nkova sadekuuro oli yllättänyt heti sen jälkeen, kun murha oli huomattu,\nja siksi kuolleen vaatteet olivat aivan likomärät, kun hänet\nkuljetettiin pois. Eurooppalainen saattoi olla kuiva, sillä hänellä oli\npitkä sadetakki. Mutta toinen kiinalainen... hänellä oli vain pusero\nyllään, mutta hän ei ollut jättänyt mitään todistetta läsnäolostaan.\n\nMiten he olivat saapuneet taloon? Jalkaisinko? Ei kukaan ollut nähnyt\nheitä, ei edes autonkuljettaja, jonka Wade oli jättänyt kadun toiseen\npäähän ja joka yhä odotti siellä, niinkuin John Wade äkkiä muisti\nlöydettyään murhatun miehen.\n\nKiinalaisen puserosta oli löytynyt ohut, kapea paperiliuska, johon oli\nkirjoitettu jotakin kiinan kielellä. Kun Wade palasi takaisin\npoliisiasemalle, oli se saatu käännetyksi. Se olisi voitu tehdä jo\naikaisemminkin, mutta paperi löytyi vasta silloin, kun kiinalaisen\nsiirtolan johtaja oli tarkastanut ruumista, kuitenkaan tuntematta\nhäntä.\n\nKonstaapeli ojensi pöydän takaa käännöksen hymyillen.\n\n\"Ei mitään johtolankaa, Mr Wade. Siinä on vain tämän poliisiaseman\nosoite.\"\n\nJohn luki ja rypisti kulmiaan.\n\n\"Hän oli tulossa tänne, ja toiset estivät häntä. Ihmettelen, olikohan\nse syynä murhaan.\"\n\n\"Aikoikohan hän tunnustaa?\" kysyi konstaapeli.\n\n\"Siltä melkein näyttää.\"\n\nWade meni huoneeseensa. Hänen pöydällään olivat kiinalaisen puserosta\nlöytyneet korut. Useimmista oli kivet irroitettu ja kaikki olivat\nplatinaa yhtä ainoaa lukuunottamatta. Se oli varsin kulunut miehen\nkultainen sinettisormus. Sileään sinettiin oli kaiverrettuna melkein\nnäkymättömäksi kulunut koriste -- temppeli, ja sen edessä klassilliseen\npukuun puettu olento. Se oli niin epäselvä, että töin tuskin saattoi\nerottaa sen rajaviivat. Sisäpuolelle oli kaiverrettu sanat: \"Lii\nLarrylle\", mutta nekin olivat kuluneet melkein näkymättömiksi.\n\nHuone, jota John Wade käytti toimistonaan, oli kuulusteluhuoneen\ntakana, ja siihen johti ovi konstaapelin pöydän takaa. Siinä oli\nristikolla varustettu ikkuna ja toinen ovi pihalle. Pöytä oli\nristikko-ikkunan alla, ja molemmat miehet olivat kumartuneena pöydän\nyli katsellen koruja, kun John äkkiä tunsi vetoa jaloissaan. Huone oli\nyleensä vetoinen, mutta kylmä viima oli siksi kova, että hän katsoi\nympärilleen, mistä se johtui. Samassa hän näki jotain, mikä sai hänet\nsäpsähtämään.\n\n\"Älkää liikahtako, kumpainenkaan!\" kuului kumea ääni kuminaamarin\ntakaa. \"Jos huudatte, niin joudutte suoraan helvettiin!\"\n\nKaksi miestä oli huoneessa -- toinen seisoi kynnyksellä, toinen oven ja\npöydän välissä. Heillä oli yllään karheat haalarit; kasvot olivat\nkaasunaamarien peitossa ja käsissä oli punaiset kumihansikkaat, Kaksi\nladattua revolveria oli suunnattu poliiseihin.\n\n\"Peräytykää tuon seinän luo\", sanoi ovella oleva mies astuen\nlähemmäksi, ja Wade ja konstaapeli tottelivat. \"Kädet ylös. Siten on\nhelpompi ampua ja päästä pakoon, kuten ymmärrätte.\"\n\nMies, joka seisoi lähinnä pöytää, astui pari askelta lähemmäksi, tutki\nkoruja, otti jotain käteensä ja peräytyi ovelle.\n\nJohn Wade ei ollut mieletön. Hän oli aseeton; lähin revolveri oli\npöytälaatikossa, ja hän tiesi, että uhraamalla oman henkensä hän panisi\nmyös konstaapelin hengen alttiiksi.\n\nMolemmat miehet liikkuivat aivan äänettömästi. John vilkaisi maahan ja\nnäki, että heillä oli jalassa paksut huopajalkineet, joihin kaikesta\npäättäen oli kiinnitetty kumipohjat.\n\nEi kestänyt kuin pari kolme sekunttia, kun he olivat jälleen kadonneet\nja ovi lukossa. John kiiruhti pöydän luo, avasi laatikon ja ase kädessä\nhyökkäsi kuulusteluhuoneeseen miltei kaataen kumoon poliisin, joka\nseisoi ovella. Hän näki kahden miehen juoksevan katua pitkin, mutta ei\nhuomannut hitaasti ajavaa autoa ennenkuin hän oli noin kymmenen metrin\npäässä siitä. Miehet hyppäsivät autoon, joka lisäsi vauhtia ja kiiti\nkovalla kyydillä eteenpäin. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä\nkiinni. Wade kiiruhti takaisin poliisiasemalle, missä konstaapeli oli\njo mobilisoinut kaikki varajoukot.\n\n\"Ei heitä voi saada kiinni. Soittakaa kaikille asemille\", sanoi John\nlyhyesti ja palasi huoneeseensa.\n\nHän huomasi heti, mitä rosvot olivat vieneet -- kultainen sinettisormus\noli poissa. Hänelle selvisi nyt murhatun kiinalaisen tarina. Tämä oli\naikonut pettää isäntänsä ja oli ottanut nämä korut todisteeksi. Hän oli\nmykkä eikä voinut siis puhua asiaansa, mutta joko hän oli ottanut tämän\nsormuksen antaaksensa sen avulla ilmi joitakin joukkueen jäseniä tai\nvarastanut sen kostaakseen heille. Viimeinen olettamus tuntui\nluultavammalta. Kuminaamarimiehet eivät olisi antautuneet vaaralle\nalttiiksi eivätkä yrittäneet ryöstää sormusta, jollei se olisi ollut\nheille tärkeä. Ehkä se oli muistoesine.\n\nJuttu oli nyt hiukan selvempi. Tähän rikokseen oli tuo kuuluisa sakki\nsyypää.\n\nSeuraavana aamuna poliisi viritti paulansa. Jokainen epäilyttävä\nkiinalainen haastettiin kuulusteltavaksi. Luolat, joita ei kukaan\nepäillyt, koska niiden rauhaa ei oltu pitkiin aikoihin häiritty,\njoutuivat poliisin tarkastuksen alaisiksi. Samoin tutkittiin kaikki\nkiinalaiset majatalot ja pienet pesät jokirannassa. Vaikeuksia lisäsi\nse seikka, että siihen aikaan oli Lontoon satamassa kymmenkunta laivaa,\njoissa oli runsaasti kiinalaista miehistöä: oli kiinalaisia kokkeja ja\ntarjoilijoita, vieläpä kansimiehiäkin; mutta sieltä käsin ei\npoliisivirasto saanut mitään tärkeitä tietoja.\n\nOaksin muori kävi kaksi kertaa Scotland Yardissa kuulusteltavana, mutta\nhän ei voinut selvittää tätä salaperäistä juttua. Pahaksi onneksi\nnäihin aikoihin astui voimaan uusi laki, joka rajoitti poliisin\nkuulusteluoikeutta; mutta Wade oli vakuutettu siitä, etteivät edes\nEspanjan inkvisitsionin kidutukset olisi voineet pakottaa Oaksin muoria\nilmaisemaan tietojaan.\n\nWade saattoi Oaksin muoria portaita alas, kun tämä oli käynyt toisen ja\nviimeisen kerran Scotland Yardissa.\n\n\"Enkelini\", sanoi Wade, \"te teette suuren tyhmyyden. Miksi helkkarissa\nette voi kertoa isille kaikkea mitä tiedätte?\"\n\nMuori oli kalpeana vihasta. Sillä kun päivät kuluivat hänen pelkonsa\ntoteutumatta ja kun hän huomasi, että poliisin toimintaa oli\nrajoitettu, lisääntyi hänen varmuutensa ja hävyttömyytensä.\n\n\"Haluatteko vielä jotain muuta?\" hän kysyi.\n\nGolly, joka odotti häntä ulkopuolella, lähestyi arasti vaimoaan.\n\n\"Voi minun vainottua vaimo parkaani\", aloitti hän.\n\n\"Suus kiinni!\" muori ärjäsi. \"Onko teillä vielä muuta sanottavaa?\"\n\n\"Ei ole, lapseni\", sanoi Wade kiusoitellen, \"mutta kun saan kiinni nuo\nkuminaamarimiehet --\"\n\n\"Kuminaamarimiehet!\" muori naureskeli. \"Mitä te voisitte\nkuminaamarimiehille! Eivätkö he käyneet poliisiasemalla ryöstämässä\nsormusta --\" Hän oli puhunut sivu suunsa. Hän sulki huulensa aivankuin\nhiirenloukko olisi lauennut; mutta se oli myöhäistä.\n\n\"Mistä te sen tiedätte, Mrs Oaks?\" Waden ääni oli pehmeä. \"Kuka teille\non puhunut tuosta sormuksesta?\"\n\nMuori ei vastannut.\n\n\"Vain neljä henkeä tietää siitä; minä olen yksi heistä ja konstaapeli\nCrewe on toinen; toiset kaksi suorittivat työn.\"\n\nHän odotti.\n\n\"Koko Lontoo tietää sen\", muori sanoi vihdoin. \"Luuletteko, että kukaan\ntekisi sellaista kertomatta siitä koko maailmalle?\"\n\nMuori luuli, että ristikuulustelua jatkettaisiin. Mutta hänen suureksi\nhämmästyksekseen ja helpotuksekseen Wade vilkutti vain kättään\nseisoessaan Yardin holvikäytävässä.\n\n\"Voitte mennä\", sanoi hän hyväntahtoisesti.\n\nJa sitten hän laukaisi vielä jäähyväisiksi:\n\n\"Terveisiä poikaystävällenne vaatekomeroon.\"\n\nWade vilkutti kättään. Oaksin muorin olisi tehnyt mieli tappaa hänet.\n\nOmituiset tapahtumayhtymät aiheuttivat sen, että komissaari Wade joutui\nvuorokautta myöhemmin näkemään silmästä silmään tuon poikaystävän.\n\nTapaus, jota poliisi nimitti Haymarket jutuksi, sattui kymmenen ajoissa\nsamana iltana. Siihen aikaan West End on tavallisesti autio kuin\nerämaa. Teatterit ovat täynnä väkeä; odottavat autot seisovat pitkissä\nriveissä pimeillä takakaduilla teatterien läheisyydessä, ja liikenne\nPiccadilly Circuksella on niin vähäinen, ettei siellä suorastaan\nkaivata mitään valvontaa. Myöhemmin, kun teatterit tyhjenevät,\nvallitsee ääretön hälinä, mutta kymmeneltä kadut ovat oikea paratiisi\narkailevalle autonajajalle.\n\nKaksi miestä käveli hitaasti pitkin Haymarketia ja kääntyi St. James\nSquarelle. He keskustelivat käydessänsä eivätkä luultavasti huomanneet\nnaista, joka seisoi aukion kulmassa. Poliisi, joka kulki samaan\nsuuntaan ja seurasi heitä, näki naisen äkkiä hyökkäävän toisen miehen\nkimppuun ja tarttuvan hänen päällystakkiinsa. Poliisi näki hyökkäyksen,\nkuuli naisen kimakan, huutavan äänen, juoksi paikalle ja veti naisen\nsyrjään.\n\n\"Minä tunnen teidät!\" huusi nainen.\n\nSamassa tuli kaksi poliisia paikalle ja heti kerääntyi siihen myös\npieni joukko ihmisiä, joista ei Lontoossa koskaan tiedä, mistä ne\noikeastaan tulevat.\n\n\"Minä en tunne tuota naista\", sanoi pitempi mies. \"Hän hyökkäsi vain\nminun päälleni. Antakaa hänen mennä -- hän on juopunut.\"\n\n\"Minä olen selvä -- te tiedätte, että olen selvä, Starcy. Se on teidän\nnimenne -- Starcy!\"\n\nNainen riuhtoi kahden poliisin välissä.\n\n\"Teidän pitää haastaa hänet oikeuteen, herra\", sanoi poliisi, joka\nensimmäisenä oli saapunut paikalle.\n\nMies, jonka kimppuun oli hyökätty, olisi kernaasti poistunut, mutta nyt\nse oli mahdotonta.\n\n\"En minä halua haastaa häntä oikeuteen. Tässä on korttini... ei, nimeni\nei ole Starcy. En ole koskaan nähnyt tuota naista.\"\n\nHän kuiskasi jotain poliisille, mutta konstaapeli pudisti päätään.\n\n\"Se ei käy päinsä, sir\", hän sanoi.\n\nJa sitten seurasi toinen pieni omituinen näytelmä. Lihava, punakka mies\ntunkeutui joukon läpi. Hän oli hiukan hengästynyt, ja kaikesta päättäen\npoliisi tunsi hänet, sillä hän kohotti kätensä kypäränsä reunaan.\n\n\"Hyvää iltaa, herra.\"\n\n\"Mikä on hätänä? Pieni kahakkako?\"\n\n\"Ei mitään, lordi Siniford, vain pieni häiriö. Minä en teidän\nsijassanne jäisi tänne.\"\n\nLauhanaamainen nainen, jota kaksi poliisia piteli kiinni, hyökkäsi\nesille ja tirkisteli ylhäistä häiritsijää kasvoihin.\n\n\"Tommy!\" nainen huohotti. \"Muistattehan te Annan, Tommy?... Minulla oli\ntapana antaa teille kakkuja, Tommy, muistattehan te Annan?\"\n\nViimeksi tullut tuijotti naiseen.\n\n\"Jumaliste!\" hän murisi. \"Mitä, Anna...\"\n\nJa sitten äkillisellä nykäisyllä nainen irtaantui poliisin otteesta ja\ntarttuen lordia olkapäähän hän alkoi nopeasti kuiskata.\n\n\"Mitä?\" Lordi Sinifordin ääni oli kimakka. \"Mitä se merkitsee?\"\n\nPoliisi veti naisen kauemmaksi ja alkoi työntää häntä joukon läpi.\nLordi Siniford katsoi naisen jälkeen huomaamatta uteliaita katseita,\njotka kohdistuivat häneen. Sitten hän kiroillen seurasi poliiseja ja\nheidän vankiaan. Lordin kasvot olivat hiukan kalvenneet; hän hengitti\nraskaasti ja tuntui olevan selvempi kuin mitä hän oli tunkeutuessaan\nnäyttämölle.\n\n\n\n\nV\n\n\nKomissaari Wadella oli pieni talo Wappingissa. Se sijaitsi hämärän\nkadun loppupäässä ja se teki hämmästyttävän maalaisen vaikutuksen,\nsillä sitä ympäröi pieni puutarha, jossa oli ainakin kolme lehmusta. Ne\nWappingin asukkaat, jotka suhtautuivat epäillen poliisivirkamiesten\nrehellisyyteen, väittivät, että talo oli Mr Waden oma ja että hän oli\nrikastunut salaperäisellä tavalla. Se tosiasia, että hän oli perinyt\ntämän talon sekä pienen maapalstan isältään, joka oli koko elinaikansa\nasunut myös täällä, ei vähentänyt niiden naapurien epäluuloa, jotka\neivät koskaan asuneet samassa paikassa sen kauemmin kuin heidän\npetetyt isäntänsä sallivat. Heillä oli se käsitys, että kaikki\npoliisivirkailijat rikastuivat laittomalla tavalla -- ottamalla vastaan\nlahjuksia ja varastamalla hiukan itse.\n\nWade oli ottanut palvelukseensa entisen poliisikonstaapelin, mikä oli\nerittäin viisas teko, sillä ajoittain hän oli niin suuressa\nepäsuosiossa, että siitä olisi voinut johtua paljonkin ikävyyksiä.\nKaksi kertaa Wappingilaiset olivat yrittäneet murtautua hänen taloonsa.\nKerran oli ulkohuone sytytetty tuleen, ja kerran, kun hänen toimestaan\nLiddy Coles joutui mestauslavalle, hänen talonsa ikkunat rikottiin ja\nhänen arkihuoneensa seinästä löytyi revolverinkuula.\n\nWade oli juuri nukahtanut, kun puhelin soi ja hän kuuli komissaari\nElkin alakuloisen äänen.\n\n\"Muistatko itsemurhantekijää, jonka vedit ylös joesta -- naista, josta\nsinä puhuit?\"\n\n\"Tarkoitatko Annaa?\" kysyi John Wade unisena. Sillä hetkellä\nitsemurhayritykset eivät huvittaneet häntä.\n\n\"Sama nainen. Hänet saatiin kiinni tänä iltana hänen hyökätessään\nkapteeni Aiknessiä vastaan.\" Elk tavasi nimen. \"_Troijan sinetin_\nkapteeni.\"\n\n\"Se on hyvin jännittävää\", sanoi John ivallisesti. \"Mutta herätitkö\nminut sikeästä unesta --\"\n\n\"Kuulehan\", sanoi Elk. \"Hänet päästettiin vapaaksi lordi Sinifordin\ntakuuta vastaan\" -- hän tavasi taaskin nimen suurella vaivalla --\n\"suuri juoppo, jolla on asunto St. James Streetillä. Huvittaako se\nsinua?\"\n\n\"Olen hirveän jännittynyt\", murahti Wade.\n\n\"Maltahan\", intti Elkin valittava ääni. \"Tuo kultainen sinettisormus\nlöytyi naisen kädestä, kun hänet tuotiin tänne. Hän ei voinut antaa\nsiitä minkäänlaista selitystä... hän oli aivan hysteerinen, ja meidän\ntäytyi kutsua paikalle piirilääkäri. Kun hänen kouransa avattiin,\nlöytyi sormus.\"\n\nNyt John Wade oli täysin hereillä. Hän ajatteli nopeasti.\n\n\"Menikö lordi Siniford takuuseen hänestä? Niin, olen kuullut tuosta\nmiehestä. Tunsiko hän naisen?\"\n\n\"Kaikesta päättäen. Nainen tunsi hänet -- puhutteli häntä Tommyksi tai\nmuuksi sellaiseksi. En minä olisi soittanut sinulle, jollei sormus\nolisi ollut kysymyksessä.\"\n\n\"Tulen neljänneksen kuluttua\", sanoi Wade.\n\nHän pukeutui nopeasti, otti moottoripyöränsä ja ajoi tihkusateessa\nScotland Yardiin. Ei ollut kumma, että Elk oli Scotland Yardissa kello\nkaksi yöllä. Harvoin hän poistui varhemmin. Mitä hän teki, sitä ei\nkukaan tiennyt. Hänen panettelijansa väittivät, ettei hänellä ollut\nkotia, mutta se ei luultavasti ollut totta.\n\nSormus oli lähetetty Yardiin, ja kun salapoliisi saapui, oli se Elkin\npöydällä valkoisella paperilla.\n\n\"Miksi tuo nainen päästettiin takuuta vasten vapaaksi?\"\n\n\"Sormus tunnettiin vasta hänen lähdettyään. Konstaapeli sattui\ntutkimaan kaiverrusta ja muisti ilmoituksen. Piiritarkastaja lähetti\nhakemaan naista lordi Sinifordin luota, mutta kumpainenkaan ei ollut\nsiellä.\"\n\nWade tunsi lordi Sinifordin nimeltä. Hän oli tunnettu lontoolainen. Hän\nasui kalliissa asunnossa St. James Streetin varrella ja oli jäsenenä\njoissakin klubeissa, jotka eivät kiinnittäneet erikoista huomiota\njäsentensä maineeseen eikä luonteeseen.\n\nSiniford oli köyhtyneen kreivillisen suvun päämies. Hänellä ei ollut\nmaatiloja eikä rahaa; hänen avioliittonsa amerikkalaisen naisen kanssa\nei ollut onnistunut kumpaisenkaan näkökannalta, ja se oli purkautunut.\nHän oli ollut parin epäilyttävän yhtiön johtokunnan jäsen; hän oli niin\nusein joutunut tekemisiin oikeuden kanssa, että hän oli siellä melkein\njokapäiväinen vieras. Olipa hän ajoittain niinkin alhaalla, että hänen\noli pakko nukkua öisin Embankmentilla. Sitten hän äkkiä sai rahaa,\nJumala ties miestä. Hän maksoi velkansa, ja yleisesti otaksuttiin, että\nhänellä täytyi olla varsin huomattavat tulot, koska hänellä ei ollut\npääomaa.\n\nLuultiin, että hänen entinen vaimonsa oli huolehtinut hänestä, mutta se\noletus huomattiin erehdykseksi, kun hänen appensa veti hänet oikeuteen\nlainasta, jonka hän oli saanut lyhyen avioliittonsa aikana.\n\nHän kävi ahkerasti baareissa ja joskus kilpa-ajoissa; hän oli omistanut\nhevosia, mutta oli äkisti vetäytynyt syrjään kilpailuista, kun poliisi\noli epäillyt häntä epärehellisyydestä.\n\nPoliisi tiesi, että hän oli hyväntahtoinen mies, mutta kunnioitus häntä\nkohtaan laimeni hiukan, kun hänestä tuli ilmi varsin ikäviä tietoja.\n\nLordi Siniford ei ollut palannut vielä silloinkaan, kun John Wade\nsaapui hänen asunnolleen, eikä palvelija halunnut antaa hänelle\ntarkempia tietoja.\n\n\"Hänen armonsa tulee kotiin milloin hänen mielensä tekee\", sanoi\npalvelija. \"Oletteko te poliisi? He kävivät täällä jo aikaisemmin.\nHänen armonsa meni takuuseen erään naisen puolesta, mutta hän ei tuonut\nhäntä tänne.\"\n\n\"Onko hänellä auto?\" kysyi John Wade.\n\n\"On; se on jossakin autotallissa -- minä en tiedä missä\".\n\n\"Koetelkaa muistella?\" sanoi salapoliisi.\n\nPalvelijan muisti palasi, ja Wade läksi autotalliin Dean Streetin\nvarrelle ja sai tietää, että auto oli haettu sieltä juuri ennen\npuoliyötä.\n\nJuuri kun Wade oli lopettanut tiedustelunsa ja ennätti ulos, näki hän\npienen auton kääntyvän kulman takaa ja lähestyvän häntä. Se pysähtyi\nautotallin ovelle. Mies tuli autosta ulos, ja John Wade tunsi lordi\nSinifordin samaksi mieheksi, jonka hän oli nähnyt ravintolan ovella\nsinä iltana, jolloin Lila Smith oli siellä syömässä päivällistä\nsalaperäisen holhoojansa kanssa.\n\n\"Minä olen poliisiviranomainen, lordi Siniford; nimeni on Wade.\"\n\nMies tuijotti häneen likinäköisin silmin.\n\n\"Kas, minä tunnen teidät. Te olette sama lintu, jonka näin tuonnoin.\nOvenvartija sanoi minulle, kuka te olitte. Mitä te tahdotte?\"\n\n\"Tahtoisin tavata sitä naista, jonka puolesta te menitte takuuseen.\"\n\n\"Vai te tahdotte?\" Lordi Siniford näytti hiukan huvitetulta. \"No niin,\nhyvä ystävä, etsikää häntä.\"\n\nLordi oli aivan selvä; joko ajo tai jokin säikähdys oli saanut tämän\nmuutoksen aikaan.\n\n\"Luullakseni hän puhutteli teitä Tommyksi. Te tunnette hänet?\"\n\n\"Älkää tehkö minulle typeriä kysymyksiä, ystäväni.\"\n\n\"Tunnetteko te hänet?\"\n\n\"En voisi erottaa häntä harakastakaan\", sanoi hänen armonsa nauraen.\n\n\"Selittäkää sitten, miksi te olitte valmis takaamaan häntä ja\nvakuutitte poliisikomissaarille, että olette tuntenut hänet jo kauan\naikaa?\"\n\nKysymys sai hänen armonsa hätkähtämään.\n\n\"No niin, minä tunnen hänet. Hän on perheemme vanha palvelija -- Anna\nSmith.\"\n\n\"Sanokaa yhtä hyvin Robinson\", ehdotti Wade.\n\nHän oletti, että lordi suuttuisi, mutta tämä oli vaiti.\n\n\"Minne te veitte hänet?\" Wade keskeytti kiusallisen äänettömyyden.\n\n\"Hän pyysi minua saattamaan hänet kotinsa läheisyyteen Camberwelliin\",\nkuului liukas vastaus.\n\n\"Eihän matka edestakaisin Camberwelliin kestä kahta tuntia?\"\n\nWade kuuli toisen hengittävän raskaasti.\n\n\"Minä kieltäydyn ilmoittamasta sen enempää poliisille. Minä vein hänet\nhänen kotiinsa Camberwelliin --\"\n\nWade keskeytti hänet.\n\n\"Nainen väitti poliisiasemalla, että hän asui Hollowayssa, joka on\nvarsin kaukana Camberwellistä. Lordi Siniford, olisi viisainta, jos\nkertoisitte minulle kaikki mitä tiedätte tuosta naisesta. Minulla on\naivan erikoinen syy tiedusteluuni. Häneltä löydettiin sormus, joka\nvarastettiin pari päivää sitten poliisiasemalta. On hyvin tärkeää saada\ntavata häntä heti paikalla ja tiedustella häneltä itseltään asiaa.\"\n\n\"Sormusko?\" Siniford näytti hämmentyvän. \"Minä en tiedä mitään\nsormuksesta. Ei hän kertonut siitä minulle...\" Ja sitten kiihtyen: \"En\nvoi kertoa mitään muuta tuosta naisesta kuin mitä jo olen sanonut. Hän\nasuu Camberwellissä -- ainakin minä vein hänet sinne. Hän tulee kai\nhuomenna poliisiasemalle, muussa tapauksessa saan maksaa kymmenen\npuntaa.\"\n\nJohn Wade hymyili pimeässä.\n\n\"Te olette luultavasti vienyt hänet sellaiseen paikkaan, jossa me emme\nvoi häntä tavata emmekä tutkia?\"\n\nLordi Siniford suuttui.\n\n\"Te olette hävyttömän nenäkäs!\" hän sanoi ääneensä. \"Minä osoitin\nsuorastaan hyvän, ystävällisen -- hm, rakkauden teon perheen vanhalle\npalvelijalle, helkkarissa! mitäpä gentlemanni voisi muuta tehdä? Ja\ntässä te nyt väitätte, että minä avustan tavallista -- hm -- varasta,\nnaista, joka on varastanut sormuksen! Se on hävytöntä! Minä käyn\nhuomenna puhumassa poliisimestarin kanssa.\"\n\n\"Käykää vielä tänään\", sanoi Wade. \"Minä annan teille hänen\npuhelinnumeronsa.\"\n\nTuolta mieheltä oli mahdoton saada mitään tietoja. Ei ollut muuta\nneuvoa kuin toivoa, että nainen olisi läsnä oikeudenistunnossa. Mutta\nhän ei saapunut paikalle. Eräs asianajaja vain, kaikesta päättäen\nSinifordin käskystä, nousi ilmoittamaan, että hänen sihteerinsä ei\nollut saanut kysymyksessä olevaa naista käsiinsä.\n\n\"Siniford vei hänet jonnekin maaseudulle\", sanoi Wade\npiiritarkastajalle. \"Tunnetteko te miehen?\"\n\nTarkastaja pudisti päätään.\n\n\"En muuta kuin että hän on noita tavallisia tyhjäntoimittajia, joita\ntapaa Westissä.\"\n\n\"Onko hänellä maakartano?\"\n\nTarkastaja nauroi.\n\n\"Ei ole. Mutta minä voin kertoa teille sittenkin jotain\", sanoi hän.\n\"Ennen vanhaan hänellä oli tapana vuokrata huviloita maalta ja jättää\nvuokra maksamatta. Luultavasti hän on nytkin vuokrannut jonkun huvilan\nThamesin varrelta -- siellä hän on aina kernaimmin oleskellut.\nAjoittain hän vuokrasi kolmekin taloa yhtä aikaa ja petkutti jokaista\nomistajaa vuoron perään. Nyt kun hänellä on rahaa, on hän varmaankin\nluopunut tästä leikistä, mutta Thames on ehkä edelleenkin hänen\nheikkoutensa. Minäpä otan asiasta selkoa.\"\n\nTiedustelu ei johtanut kuitenkaan mihinkään, niinkuin Wadelle\nilmoitettiin.\n\nSyytetty ei saapunut paikalle, mutta ei myöskään syyttäjä. John olisi\nhalunnut nähdä miestä, jonka kimppuun oli hyökätty, saadakseen häneltä\njonkin selityksen mielettömän Annan tekoon. Tämä puoli asiaa kuuluikin\nhänen virka-alueeseensa, sillä _Troijan Sinetti_ oli ankkuroituna\nsatamassa. Wade oli nähnyt sen useasti kulkiessaan edestakaisin joella;\nse oli 5,000 tonnin lastilaiva, joka ei eronnut muista samankaltaisista\nmuussa suhteessa, kuin että siinä oli kaksi savutorvea. Se oli\nankkuroituna keskelle virtaa ja lastasi koneita. Wade oli nähnyt sen\nkyljessä raskaasti lastattuja proomuja ja katsellut, kun isoja\npakkalaatikkoja nostettiin laivan ruumaan.\n\nKolmen aikana samana iltapäivänä Waden vene laski laskuportaitten\njuurelle, ja hän kiipesi laivan kylkeä ylös. Häntä vastaan tuli\ntummaihoinen upseeri, arvatenkin eteläamerikkalainen.\n\n\"Kapteeni Aikness on maissa\", tämä sanoi. \"Minä olen toinen upseeri.\"\n\nJohn Wade näytti korttiaan, ja hänet saatettiin kajuuttaportaita myöten\npieneen ja hämmästyttävän hyvin kalustettuun salonkiin. Siinä oli\nmahonkilaudoitus, pari kolme mukavaa nahkanojatuolia ja toisessa päässä\npieni tulisija.\n\n\"Tämä on päällystön ruokasali\", selitti opas. \"Meillä on onneksi hyvä\nisäntä, joka kohtelee meitä kuin ihmisiä -- siihen me panemme suurta\narvoa. Tahdotteko käydä istumaan, Mr Wade?\"\n\nJohn Wade kävi istumaan nahkapäällyksiseen tuoliin, mahonkisen pöydän\nääreen, joka täytti salongin keskustan.\n\n\"Kapteeni Aiknessille sattui kai eilen illalla vähäinen ikävyys. Eräs\nnainen hyökkäsi hänen kimppuunsa Lontoossa, ja siitä seurasi\npoliisitutkinto\", sanoi upseeri kiinnittäen tummat silmänsä Johniin.\n\"Toivottavasti nainen ei joutunut vankilaan? Kapteeni Aikness oli kovin\npahoillansa.\"\n\n\"Hän ei joutunut vankilaan siksi, ettei hän ilmestynyt kuulusteluun\",\nsanoi John. \"Takaaja saa maksaa.\"\n\nUpseeri kohotti kulmakarvojaan.\n\n\"Todellako? Sehän oli hyvä. Minä ilmoitan sen kapteenille, kun hän\npalaa.\"\n\nOdottamisesta ei ollut mitään hyötyä. John Wade seurasi opastaan\nyläkannelle, sanoi kohteliaasti hyvästi ja palasi odottavaan\nveneeseensä.\n\n\"Soutakaa laivan ympäri\", hän antoi käskyn miehilleen, ja pieni vene\nkääntyi, kiersi laivan ympäri ja palasi rannan puolelle.\n\nWadella ei ollut muuta tarkoitusta kuin päästä tyynen puolelle ja\nvälttää kahta proomua, jotka työskentelivät laivan kupeella.\nVilkaistessaan sattumalta laivan kylkeen hän näki peräpuolessa kolme\nisoa, neliskulmaista ikkunaa ja ihmetteli mielessään, oliko laivassa\nyhtä komeat makuuhytit kuin salonkikin. Ikkunat olivat auki. Yhdessä\nikkunassa lyhyet, siniset uutimet liehuivat ulkopuolella. Tämä seikka\noli kiinnittänyt hänen huomionsa ikkunaan.\n\nVeneen ollessa juuri näiden kolmen ikkunan kohdalla, hän näki miehen\nkasvot. Vain sekunnin verran -- ruskeat, ryppyiset kasvot ja kiiltävän\nkaljun pään. Mutta samassa kun hänen silmänsä keksi miehen, vetäytyi\ntämä nopeasti kauemmaksi, ei kuitenkaan kyllin nopeasti.\n\nJohn Wade tunsi hänet salaperäiseksi Mr Browniksi, joka kerran vuodessa\nvei Lila Smithin mukanaan päivällisille hienoon ravintolaan.\n\n\n\n\nVI\n\n\nEi ollut vähintäkään epäilystä siitä, että tuo mies oli Lilan suosija;\nja yhtä varmaa oli myöskin, että hän oli kapteeni Aikness. John avasi\nhuulensa antaakseen käskyn palata laskuportaiden juurelle, mutta\nhillitsi itsensä. Jos hän palaisi takaisin, niin hän saisi vain\nuudestaan kuulla saman valheen, että kapteeni Aikness ei ollut\nlaivassa. Hänellä ei ollut valtaa tutkia laivaa; ei ollut mitään syytä\npyytää tarkastusvaltakirjaa. Olikohan mies tuntenut hänet? Tuskin. Hän\nei voinut tietää, että hän oli nähnyt hänet, ellei --\n\nMissä suhteessa kapteeni Aikness oli \"Mekkaan\"? Rajoittuiko Oaksin\nmuorin ja _Troijan Sinetin_ yhteinen harrastus vain Lilaan ja hänen\nhyvinvointiinsa? Muori oli väittänyt, ettei hän tiennyt kuka \"Mr Brown\"\noli. Mutta muori oli suurin kaikista valehtelijoista.\n\n\"Ajetaan virtaa alaspäin puolen mailin verran ja palataan sitten\ntakaisin\", Wade sanoi konstaapelille. \"Takasin tullessa pysytellään\nlähellä rantaa, jotta sivuutamme _Troijan Sinetin_ mahdollisimman\nläheltä.\"\n\nProomut oli kiinnitetty laivan kylkeen Waden palatessa takaisin ison\nlastilaivan kohdalle. Upseeri seisoi peräkannella johtaen lastaamista.\nPari kolme miestä, kaikesta päättäen työläisiä, seisoi luukun kohdalla.\nSiellä ei näkynyt eteläamerikkalaista upseeria eikä myöskään miestä,\njonka Wade oli ohimennen nähnyt.\n\nVene kulki hitaasti laivan ohi; se kulki vastavirtaan. Sitten se laski\njoen toista rantaa kohti. Wade otti esille kiikarin ja tutki tarkasti\nikkunoita. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi nähnyt kasvojen\nilmestyvän ja taas katoavan neliskulmaisen ikkunan takana, mutta ehkäpä\nse oli mielikuvitusta. Ja hän pani pois kiikarin ja nousi pystyyn.\n\n\"Ohjatkaa Favyn portaille\", sanoi hän.\n\nVene heilahti, kun virta painoi sen perän alaspäin.\n\nPau!\n\nJokin osui veneen keskellä olevan pienen kajuutan seinään rikkoen lasin\nja murskaten puukehyksen.\n\n\"Tuhat turkkilaista\", huudahti ällistynyt koneenkäyttäjä.\n\n\"Ajakaa eteenpäin, älkää välittäkö siitä\", sanoi John.\n\n\"Mitä se oli, Mr Wade? Loukkasitteko itseänne?\"\n\nWade oli keikahtanut polvilleen.\n\n\"Tyhmä lokki se vain oli\", Wade murahteli. \"Älä kysele tyhmyyksiä. Mitä\nminuun tulee -- niin olen kuollut ja kuopattu. Älä puhu ennenkuin\nsinulta kysytään!\"\n\nOlipa se rohkeata, keskellä valoisaa päivää! Laukaus oli lähtenyt\nlaivasta; siitä ei ollut epäilystäkään. Nostohanojen ratina olisi\nheikontanut laukauksen äänen, vaikka ampuja ei olisikaan käyttänyt\nvaimentajaa. Olipa se rohkeata! Wade tunsi sinä hetkenä mitä suurinta\nihailua.\n\nVene saapui lautta-asemalle ja kiinnitettiin.\n\n\"Auttakaa minut ylös -- minun täytyy nojata teihin koko voimallani.\nOlipa tämäkin peliä.\"\n\nHaavoittunut kannettiin maihin. Wade arveli, että kuula oli lentänyt\nvain tuuman päästä hänestä -- jollei vene olisi heilahtanut, olisi\nhänen henkensä mennyt.\n\nPuoli tuntia myöhemmin kolme Scotland Yardin johtajaa saapui paikalle\nja tutkien vahinkoa he tulivat sitten kajuuttaan, missä John piileksi.\n\n\"Joku väijyi teitä, Wade. Rannassa on kymmenittäin paikkoja, joista he\nvoivat ampua, ja Jumala tietää, te ette ole erikoisen suosittu.\"\n\n\"Ei rotilla ole pyssyjä -- niitä on varsin vaikea piilottaa\", sanoi\nWade.\n\nJohtaja nyökkäsi.\n\n\"Jos annatte tutkia laivaa, niin ette löydä mitään, mutta antaudutte\nvain vaaralle alttiiksi. Voin panna pääni pantiksi, että he odottavat\ntarkastusta, ja he voivat esittää vaikka kuinka monta alibia. Mitä te\narvelette?\"\n\n\"Lähettäkää poliisivene joelle ja tiedustelkaa, onko kukaan nähnyt tai\nkuullut ammuttavan\", sanoi Wade. \"Lähettäkää heidät myös _Troijan\nSinettiin_ tiedustelemaan. Antakaa heidän tutkia joka ikinen laiva,\nproomu ja laituri. Ei olisi niinkään typerää levittää sellainen tieto,\nettä olen pahoin haavoittunut. Ja puhua siteistä, paareista ja\nambulanssivaunuista.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi komissaari Elk. \"Minä saatan itse sinut\nkotiin ja jään sinua hoitamaan. Minä olen taitavin sairaanhoitaja\nkaikista poliiseista.\"\n\nHetkistä myöhemmin se osa Wappingin asukkaista, joka oli kiinnostunut\nrikosasioihin, sai nähdä ambulanssivaunujen pysähtyvän John Waden talon\nedustalle ja paareja kannettavan sisälle.\n\n\"Hän on saanut ansaitun palkkansa!\" sanoi eräs vahingoniloinen\nkatselija. \"Hän itse on siihen syypää!\"\n\n_Troijan Sinetissä_ oltiin työssä vielä hyvin myöhään. Isot sähkölamput\nvalaisivat laivan kupeita, ja nostokurkien pitkät teräskäsivarret\nnostivat painavia pakkalaatikoita proomusta laivaan. Eräästä proomusta\nnousi ilkeännäköinen työläinen köysiportaita myöten kannelle\nherättämättä minkäänlaista huomiota. Ei edes tummaihoinen\nbrasilialainen upseeri, joka seurasi lastausta peräkannelta, huomannut\nhäntä. Mies pysytteli varjossa ja kuunteli työläisten keskustelua.\n\n\"... Joukko jokipollareita kävi täällä kysymässä, oliko täältä ammuttu.\nKuulitko sinä, Harry, laukausta?\"\n\n\"Loruja\", vastasi joku tuntematon epäilijä. \"Aina poliisi väittää, että\njotakin on tapahtunut joella. He keksivät itse juttuja.\"\n\n\"He ovat käyneet joka laivassa. Niitä oli kolme miestä... ja he\nsanoivat, että Wade on muuttanut paremmille maille!\"\n\nKuuntelija hymyili itsekseen ja vilkaisi käytävään. Pieni, ruma\nperämies oli siellä vahdissa. Käytävän ovi oli suljettu. Oli mahdotonta\npäästä kajuuttaan johtaville portaille kannella seisovan tummaverisen\nupseerin huomaamatta.\n\nVahdissa oleva perämies seurasi kiinnostuneena laivan lastausta. Pari\nkertaa hän oli ottanut jonkun askelen nähdäkseen, että lasti laskeutui\nruumaan, mutta nyt hänen huomionsa kiintyi muualle; yksi isoista\npakkalaatikoista heilahti ruuman seinää vasten ja silmukka pääsi irti;\nkuului ankaria varoitushuutoja, ja perämies poistui ovelta. Likainen\nvieras mies pujahti paikalla käytävään.\n\nMiehen piti kulkea keittiön sivu, mutta kokki seisoi selin, ja siksi\nhän pujahti kapeaan, laivan poikki kulkevaan käytävään, josta portaat\nlaskeutuivat alas kajuuttoihin.\n\nLastilaivojen miehistön hytit ovat tavallisesti kannella, mutta joko\n_Troijan Sinetti_ kuljetti matkustajia tai sitten oli jostakin muusta\nsyystä upseereille annettu ne hytit, joihin päästiin tästä käytävästä.\nNe olivat kaikki lukitut paitsi yksi, jossa paloi tuli. Se oli iso\nhytti, jossa oli makuusija ja sen alla useita laatikoita. Kaksi\nnojatuolia ja sohva sekä rautaseinillä useita etsauksia kehyksissään.\nPienellä pöydällä oli keski-ikäisen naisen kuva. Hytti oli hienompi\nkuin kapteenien hytit tavallisesti ovat lastilaivoissa, ja luultavasti\nkaikki muutkin hytit tällä kannella olivat yhtä mukavia.\n\nMies saapui kajuuttaportaiden päähän, hämärästi valaistuun suojaan,\njonka hän huomasi upseerien ruokasalin eteiseksi. Salin molemmat ovet\nolivat kiinni, ja kaikesta päättäen hänen olisi mahdoton päästä muuta\ntietä kuin salin kautta siihen hyttiin, missä hän vilaukselta oli\nnähnyt Mr Brownin kasvot.\n\nHän yritti avata toista ovea: se oli lukittu. Hän yritti toista: sekin\noli lukittu. Kun hän irroitti kätensä kahvasta, aavisti hän vaaraa ja\nkumartui kajuuttaportaiden taakse piiloon. Tuskin hän oli sen tehnyt,\nniin ovi työntyi auki ja mies astui sisälle. Eteinen oli puolipimeä.\nUpseerien ruokasali oli kirkkaasti valaistu ja hän saattoi selvästi\nnähdä tulijan. Tällä oli yllään meriupseerin univormu; salapoliisi\ntunsi hänet heti paikalla. Se oli Mr Raggit Lane, Oaksin muorin vieras,\njonka hän oli yllättänyt sinä ikimuistettavana hetkenä.\n\nLane tähysteli pimeään eteiseen.\n\n\"Ei ketään\", hän sanoi jollekin, joka oli sisäpuolella.\n\nJa sitten kuului syvä, jyrisevä ääni.\n\n\"Minä näin oven kahvan kääntyvän. Älä ole hullu -- mene katsomaan. Ehkä\njoku perämiehistä tarvitsi jotakin.\"\n\nJohn Wade virnisteli itsekseen. Se oli Lilan holhoojan ääni; tuosta\nsyvästä äänestä ei voinut erehtyä. Hän kuuli hänen murahtelevan jotain,\nsitten ovi sulkeutui. Seinän läpi hän kuuli tuon jyrisevän äänen\nsanovan:\n\n\"Mene katsomaan, helkkarissa!\"\n\nWade hiipi pois piilopaikastaan ja ennätti jo kajuuttaportaitten\nyläpäähän, kun ovi avautui. Hän oli yläkannella, jonne laivan kyljessä\nolevien lamppujen valo heijastui. Jostain kuului laivakellon ääni, ja\nsitten salapoliisi huomasi miehen, joka seisoi kajuuttaportaitten\npäässä katsellen veteen. Keskilaivalla oli ahdas aukko kahden\nvesitankin välissä, ja sinne hän pujahti. Samassa hän kuuli vahdin\nportaiden päässä huutavan jotakuta nimeltä, ja pimeydestä ilmestyi\ntoinen mies. Seurasi lyhyt keskustelu, ja toinen miehistä poistui\nkajuuttaportaita myöten upseerien salonkiin. Hän viipyi poissa pari\nminuuttia, ja kun hän palasi, oli Raggit Lane hänen seurassaan.\n\nJoku oli saapunut laivan kylkeen. Vahti oli mennyt alas tiedustelemaan,\nkuka tulija oli, ja Lane seurasi hänen jäljessään. Hän oli jonkun aikaa\npoissa; takaisin tullessaan hän oli yksin. Hän astui kannen yli ja\nkatosi näkyvistä. Varmaankin hän oli neuvotellut kapteeni Aiknessin\nkanssa, sillä hetken kuluttua hän tuli takaisin, ja kumartuen laivan\npartaan yli, hän huusi veneessä olevalle miehelle:\n\n\"Tulkaa laivaan. Kapteeni ottaa teidät vastaan.\"\n\nOli kylliksi valoa, jotta saattoi nähdä hänen tummat kasvonsa ja tuntea\ntulijan, joka puhkuen nousi portaita ja kirosi niiden jyrkkyyttä, sillä\nlordi Siniford ei ollut mikään voimistelija.\n\n\"Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä teitä näin myöhään illalla,\nrakas ystävä\", sanoi hän läähättäen, \"mutta asia on hyvin tärkeä ja\nkiireellinen... Minun pitää tavata kapteeni. Vene jäi odottamaan minua,\nsiellä on useita miehiä. Minä sanoin heille, että jollen tule takaisin,\nniin he saavat palata maihin ja kertoa koko jutun --\"\n\n\"Älkää olko huolissanne, lordi Siniford. Me voimme saattaa teidät\nmaihin, mutta jos tahdotte palata omassa veneessänne, niin tehkää vain\nniin\", sanoi Mr Lane kohteliaasti.\n\nWade kuuli osia heidän keskustelustaan, mutta hän oli niin hämmästynyt,\nettei hänelle jäänyt mieleen muuta kuin että lordi Siniford oli\nhuolissaan jostain ja että hän oli kaikin tavoin valmistunut sen vaaran\nvaralta, jota hän pelkäsi.\n\nKajuuttaportaiden vahti seisoi selin laivan partaaseen ja vihelsi. Jos\nolisi käynyt päinsä, olisi Wade tunkeutunut kannen vastakkaiselle\npuolelle, sillä hänen tilansa oli hyvin epämukava; toinen tankeista\nsisälsi kuumaa vettä. Yrittäessään päästä pois hän huomasi, että hänen\ntiellään oli este.\n\nOnneksi vahti kiinnitti huomionsa veneeseen, joka oli laivan kyljessä.\n\n\"Irroittakaa köysi\", sanoi hän käskevällä äänellä. \"Kiinnittäkää vene\nproomuun.\"\n\nVastausta, joka nousi syvyydestä, on mahdoton painattaa, mutta se\nhuvitti vahtia. Pienen välinäytöksen aikana, mikä nyt seurasi, Wade\nhiipi takaisin kannelle, ja pujahtaen kajuutan kapin läpi hän pääsi\nrannanpuoleiselle kannelle. Mikä muu asia olisi voinut aiheuttaa lordi\nSinifordin tulon tälle laivalle paitsi Annaa koskeva tärkeä asia sekä\nedellisenä iltana sattunut hyökkäys? Hänen autovajaansa oli vartioitu\nkoko aamun, mutta hänen autoansa ei oltu otettu sieltä ulos, ja hän oli\npäässyt vakoilijoitaan pakoon. Varmaankin hän oli ollut Annan seurassa\nkoko päivän, varmaankin se, mitä hän oli kuullut tuolta puolihullulta\nolennolta, oli aiheuttanut hänen tulonsa _Troijan Sinettiin_.\n\nWade halusi tarkastaa miehistön hyttejä. Ei missään näkynyt ainoatakaan\nkansimiestä; palveluksessa olevat miehet olivat perämiehen tyyppiä.\nWade yritti löytää ovea keskilaivalla olevaan konehuoneeseen, mutta\nhuomasi, että sinne päästiin joko kokan puolelta tai peräkannelta,\njotka kumpikin olivat liiaksi valaistut, jotta hän olisi voinut astua\nniiden yli.\n\nUpseerien ruokasalin eteinen oli hämärä. Hän laskeutui portaita alas\ntoivoen, ettei ovi ollut liian paksu. Hän saattoi kuulla ääniä...\nAikness oli siellä, ja kerran hän kuuli lordi Sinifordin kimakan äänen,\nmutta ei voinut erottaa sanoja.\n\nHänellä ei ollut muuta neuvoa kuin palata samaa tietä kuin oli\ntullutkin. Hän kääntyi ja pysähtyi. Portaissa seisoi Raggit Lane, käsi\nsyvällä merimiestakin taskussa ja huvitettu hymy virnistelevillä\nkasvoillaan.\n\n\"Haluatteko jotakin?\"\n\n\"En, herra\", sanoi John Wade. \"Minä hain vettä.\"\n\n\"Te olette kai jostakin proomusta?\"\n\nJohn huomasi heti, että toinen oli tuntenut hänet ja laski vain leikkiä\nhänen kanssaan, hänellä oli revolveri taskussa -- Wade saattoi nähdä\nhänen pitelevän siitä kiinni. Hän ei ilmaissut vähimmälläkään tavalla\nhuomanneensa vaaran. Hän otti vyöstään pienen tupakkarasian, avasi sen\nja pisti suuhunsa pyöreän, mustan mällin, jota hän alkoi pureskella, ja\nsitten, ikäänkuin muuttaen mieltään hän heitti mällin ulos avoimesta\nikkunasta.\n\n\"Jospa me keskustelisimme hiukan yhdessä --\" aloitti Lane.\n\nSamassa hän keskeytti puheensa ja käänsi päänsä ikkunaa kohti. Jotain\nvihreää paloi veden pinnalla. Sen heijastus näkyi eteisen valkoista\nkattoa vasten.\n\n\"Minä vain ilmoitin heille, että olen täällä\", hymyili John\nhuvitettuna. \"Laivan sivussa on kolme poliisivenettä, ja ennenkuin\ntulin tänne, sanoin miehille: 'Jos joudun pulaan, niin annan teille\nmerkin.' Se syttyy joutuessaan veteen -- tunnettehan te tuollaiset\nkemikaliot, Mr Lane?\"\n\nLanen kasvoille kohosi puna.\n\n\"Ei suinkaan tässä räjähdä?\"\n\n\"Ei ole vaaraa nyt kun otitte kätenne pois taskusta\", sanoi Wade.\n\"Hetken kuluttua minä pyydän teitä luovuttamaan minulle tuon\nrevolverin, ja jos aiotte häiritä minua vähimmässäkään määrässä, niin\nette matkusta tällä laivalla.\"\n\nRaggit Lane yritti hymyillä.\n\n\"Te jokipoliisit olette aivan hulluja. Täällä kävi eräs mies --\"\n\n\"Säästäkää vaivanne. Minä tiedän, että täällä kävi mies, ehkäpä\nkaksikin, etsimässä erästä, joka oli niin huono ampuja, että hän ei\nosunut minuun sadan ja viidenkymmenen metrin päästä.\"\n\nWade näki toisen kalpenevan.\n\n\"Loukkaako se teidän itserakkauttanne?\"\n\nWade käänsi päätään kuullessaan raskaita askelia kannelta.\n\n\"Hyvä on, konstaapeli. Lähettäkää mies tänne. Näyttäkää nyt minulle\nrevolverinne, Mr Raggit Lane.\"\n\nVastahakoisesti Lane otti revolverin esille taskustaan. Samassa\nsalongin ovi avautui, ja kapteeni Aiknessin iso ruho ilmestyi\nkynnykselle. Tällä kertaa hän ei yrittänyt piiloutua.\n\n\"Mitä tämä meteli merkitsee?\" kysyi hän äreästi.\n\n\"Kapteeni Aikness, vai kuinka?\"\n\nVanha mies painoi päänsä hiukan alemmaksi.\n\n\"Minä kysyin juuri upseeriltanne, miksi hänellä on revolveri taskussa.\nKai hänellä on lupakirja.\"\n\nVanha mies katsoi häneen.\n\n\"Meriupseerilla on oikeus pitää revolveria -- sen te tiedätte, herra\nKuka-te-lienette.\"\n\n\"Nimeni on Wade, kapteeni.\" Waden silmissä oli veitikka. \"Aivan outo\nteille varmaankin.\"\n\n\"En ole koskaan ennen kuulut teistä\", sanoi toinen lyhyesti, ja taaskin\nJohn hymyili.\n\n\"Siinä tapauksessa Oaksin muori on yhtä mykkä kuin tuo onneton\nkiinalainen, jonka kurkun joku toinen kiinalainen leikkasi poikki\ntai --\" hän katsoi Raggit häneen -- \"laihanpuoleinen herrasmies, jonka\nsadetakki oli\", Wade sanoi erikoisella painolla, \"varsin samanlainen\nkuin teidän omanne, Lane. Onko teillä lupakirja?\"\n\n\"Se ei ole tarpeen\", ärjyi kapteeni.\n\n\"Se on tarpeellinen Lontoon satamassa, jos tahtoo pitää asetta\ntaskussaan\", sanoi Wade. \"Minä otan tämän\", hän pisti revolverin\ntaskuunsa. \"Te tiedätte, mistä voitte sen saada takaisin.\"\n\nWade vaikeni toinen jalka porraskäytävän alimmalla askelmalla.\n\n\"Ehkäpä Siniford haluaa lähteä minun kanssani maihin?\"\n\n\"Lord Siniford on päättänyt olla yötä laivalla\", kuului hämmästyttävä\nvastaus. \"Jollette usko sitä, niin kysykää häneltä -- mutta haluaisin\nkernaasti tietää miksi te sekaannutte minun asioihini!\"\n\nHän siirtyi tieltä, jotta Wade pääsisi ohi. Lordi Siniford istui\nsyvässä nojatuolissa, sikari hampaitten välissä, ja kaikesta päättäen\nhän oli aivan rauhallinen. Hän vilkaisi äkkiä huonosti puettuun\nmieheen, joka astui salonkiin, eikä heti tuntenut häntä. Kun hän tunsi\nhänet, hypähti hän pystyyn.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" hän kysyi nopeasti. \"Turha teidän on tulla tänne:\nen minä voi antaa mitään selityksiä.\"\n\n\"Lähdettekö maihin tänä iltana?\"\n\n\"Minä jään tänne yöksi, hyvä ystävä\", sanoi toinen äreästi. \"Ystäväni,\nkapteeni Aikness on ystävällisesti jättänyt hytin käytettäväkseni.\"\n\nHän vältti salapoliisin katsetta; kaikesta päättäen hän oli jostakin\nsyystä rauhaton. John arveli, että se johtui siitä, että hänet oli\nkeksitty laivasta.\n\nSalapoliisi palasi eteiseen.\n\n\"Oletteko tyytyväinen?\" kysyi Aikness pilkallisesti.\n\n\"Täysin.\"\n\nWade tarkasteli kumimattoa ja sanoi sitten:\n\n\"Me löysimme teidän sinettisormuksenne. Voitte tulla sitä hakemaan\nmilloin mielenne tekee.\"\n\nIso mies vilkaisi häneen.\n\n\"Sinettisormuksen? En ymmärrä, mitä te tarkoitatte. En minä ole\nkadottanut sinettisormusta\", hän sanoi.\n\nWade nyökkäsi.\n\n\"Luullakseni se riistettiin sormestanne, kun nainen paini teidän\nkanssanne. Sormuksessa oli temppelin ja Afroditen kuva. Merkitseekö se\nteille mitään?\"\n\n\"Ei mitään\", sanoi kapteeni epäröimättä.\n\n\"Minulle se merkitsee\", sanoi John Wade. \"Nuo kuvat edustavat vanhaa\nTroijan vaakunaa. Ihmeellinen yhteensattuma, kapteeni. En tiedä,\nmillainen Troijan uusi vaakuna on\" -- hän katsoi kapteenia suoraan\nsilmiin -- \"ehkä siinä on kuminaamarimiehen kuva revolveri toisessa\nkädessä ja nuora kaulassa!\"\n\nKapteeni Aiknessin kasvot olivat ilmeettömät.\n\nHetken aikaa hän koetti kestää Waden katsetta, sitten hän kääntyi\nympäri, palasi salonkiin ja paiskasi oven jäljessään kiinni.\n\n\n\n\nVII\n\n\nJohn Wade palasi poliisiveneeseen, jossa kolme Scotland Yardin miestä\nodotti häntä.\n\n\"En tiedä, mitä me voimme tehdä\", sanoi poliisipäällikkö Waden\nlopetettua kertomuksensa. \"Jos panemme toimeen pakollisen tarkastuksen,\nniin luultavasti emme löydä mitään. Ei ole mitään todisteita siitä,\nettä laiva olisi missään yhteydessä kuminaamarimiesten kanssa. Laiva on\nkotoisin Riosta ja purjehtii Brasilian lipun alla. Jos tutkisitte\nlaivan perästä kokkaan saakka, ette löytäisi mitään, joka antaisi\naihetta pidättämiseen, ja tuskinpa voidaan epäillä heidän olevan\nyhteistyössä kuminaamarimiesten kanssa. Minä koetan kuitenkin\nviivästyttää sen lähtöä. Luultavasti se on lähtövalmis, kun palaamme\nYardiin. Tulkaa mukaan, komissaari.\"\n\nKansliassa oli suurella huolella kerätty kaikki tiedot. _Troijan\nSinetti_ oli aikoinaan ollut purjealus. Sen oli ostanut eräs\nbrasilialainen nimeltä Dumarez kymmenen vuotta sitten, jolloin se oli\nsuhteellisen uusi. Tutkimalla tarkasti Lloydin luetteloja oli poliisin\nonnistunut seurata laivan kohtaloja. Mutta poliisin kannalta katsoen\nnämä tiedot olivat naurettavan epätyydyttäviä. Laiva oli ollut\nLontoossa, se oli varma, ja kerran New Yorkissa sinä aikana, jolloin\nkuminaamarimiehet olivat olleet toimessa, mutta tämän sakin tilille oli\npantu paljon rikoksia, joiden sattuessa laiva oli ollut tuhansien\nmailien päässä rikospaikoilta.\n\nMutta Wade tutki tarkasti konekirjoitettua tiedonantoa ja teki erään\nkeksinnön. Vaikka laiva oli ollut Atlantin toisella puolella, kun jokin\nrikos tehtiin Marseillessa, niin oli se aina saapunut tähän kaupunkiin\nnoin pari kuukautta ryöstön jälkeen.\n\n\"Mutta laivan kustannuksethan ovat hyvin suuret\", väitti joku vastaan.\n\"Ei laivaa voida käyttää vain valekuvana --\"\n\nPoliisipäällikkö työnsi paperiarkin hänen eteensä.\n\n\"Sellainen väite ei pidä paikkaansa\", hän sanoi. \"Laiva jakaa osinkoja.\nJa katsokaa tätä loppusummaa: se vastaa sitä omaisuutta, jonka\nkuminaamarimiehet ovat varastaneet. Laskematta mukaan arvopapereita,\njoita ei voida muuttaa rahaksi, se nousee puoleentoista miljoonaan\nkymmenessä vuodessa, ja se on vain osa saaliista. On paljon sellaisia\ntuloja, joita me emme voi tarkistaa.\" Hän katseli loppusummaa synkkänä:\n\n\"Minäpä sanon teille jotakin --\" Elk nyt puhui -- \"jos hankitte\nvaltakirjan, joka oikeuttaa tarkastukseen laivalla, niin ette löydä\nmitään. Niin pian kuin tulee kysymyskin tarkastuksesta, kaikki se mikä\nvähimmässäkään määrässä voi olla epäilyttävää, heitetään mereen tai\nhävitetään jollakin muulla tavalla.\"\n\nKeskellä yötä tiedusteltiin korkeimman viranomaisen mieltä. Neuvo\nkuului: _Troijan Sinetti_ on jätettävä rauhaan.\n\nKaiken yötä vartijat sekä maalla että merellä pitivät laivaa silmällä,\nja kun lordi Siniford kello seitsemän aamulla nousi maihin, seurattiin\nhäntä hänen asunnollensa St. James Streetin varrelle. Häntä ei nähty\nenää koko päivän aikana.\n\nKello kolmelta iltapäivällä _Troijan Sinetti_ nosti ankkurin ja kulki\nhitaasti jokea alaspäin. Illan suussa se saapui Gravesendiin, missä\nlääkäri apulaisineen nousi laivaan. Lontoosta oli ilmoitettu, selitti\nlääkäri kohteliaasti, että laivassa oli sattunut epäiltävä tarttuvan\ntaudin tapaus, ja siksi hän halusi tutkia hyvin tarkoin joka paikan\nlaivassa. Kapteeni Aikness saattoi lääkäriä kajuuttaportaille ja\nnyökkäsi äreänä hyvästiksi.\n\n\"Tokkopa teillä on paljonkaan kerrottavaa Scotland Yardille\", hän\nsanoi, ja \"lääkäri\" hymyili salaperäisesti.\n\n_Troijan Sinetti_ sivuutti Dungenessin, ja myöhemmin se nähtiin\nAtlantilla. Neljäntenä päivänä laivan lähdön jälkeen John Wade sai\nradiosanoman laivalta:\n\n_Palattuani Lontooseen haluaisin keskustella kanssanne_.\n\nLähettäjä oli Aikness.\n\n\"Tuo sanoo minulle hyvinkin paljon\", sanoi John Wade. \"Mikä\ntaiteilija!\"\n\nMutta hän ei ilmaissut mielipidettään.\n\n\"Joka tapauksessa\", sanoi Elk, jolle Wade näytti sanomaa, \"saamme\njonkin aikaa olla rauhassa kuminaamarimiehistä.\"\n\nHänen ennustuksensa oli ennenaikainen. Kello kymmenen samana iltana\neräs poliisi näki savun tupruavan tyhjän puodin yläikkunasta Oxford\nStreetin varrella. Puotihuoneisto oli jonkin aikaa sitten ollut erään\nturkkurin hallussa, joka oli tehnyt konkurssin. Poliisi hälytti\npalokunnan, joka muutaman minuutin kuluttua tuli paikalle. Liekit\nlevisivät hyvin nopeasti: Kutsuttiin lisävoimia apuun, ja Oxford Street\noli täynnään palokuntalaisia ja poliiseja, jotka koettivat pitää\nkurissa katselijoita. Tulipalot ovat aina huvittavia.\n\nKaksi siviilipukuista konstaapelia, jotka olivat saaneet toimekseen\nerikoisesti vartioida sitä tonttia, jossa Northlands Bank sijaitsi,\npitivät silmällä rakennuksen etusivua, varsinkin kun he saattoivat\nnähdä sen selvästi siltä paikalta, missä he seisoivat. Northlands\nBankissa oli talletettuna suuria rahasummia. Siellä oli aseistettu\nyövahti, mutta tämäkin oli niin kiinnostunut tulipalosta, että hän\nkurkisti pääkonttorin ikkunasta ulos; samassa nuora kiertyi hänen\nkaulaansa ja hän kaatui maahan.\n\nKonttorissa paloi tuli kaiken yötä, ja jos salapoliisit olisivat\nkääntäneet päätään, niin he olisivat varmaan nähneet tämän hyökkäyksen\n-- jos he näet olisivat katsoneet sinne oikeana hetkenä.\n\nKun tulipalo saatiin sammutetuksi, ja tapahtuma oli kadottanut\nmielenkiintonsa, ulkopuolella oleva vahti huomasi, että takaovi oli\nmurrettu auki, ja hyökätessään huoneistoon hän näki lattialla\npuolikuolleen vahdin, teräsoven selkosen selällään ja typötyhjän\nrahaholvin.\n\nVain yksi mies oli huomannut ryöstön: vanha kulkuri, joka öisin nukkui\nporttikäytävissä. Hän oli nähnyt siksi paljon kiintoisia tapahtumia\nelämässään, ettei tulipalo herättänyt hänen huomiotaan, sitä paitsi hän\ntiesi, että tuollaisissa tapauksissa poliisi ei suuresti välitä\nkulkureista. Hän oli herännyt auton pysähtyessä portille ja nähnyt\nkolmen miehen astuvan siitä ulos ja häviävän pankin takaovesta.\nTodistaja ei edes tiennyt, että se oli pankki, ja tuskinpa hän olisi\nhuomannut murtovarkaita uudelleen, jollei palavan rakennuksen katto\nolisi syössyt alas, ja kirkas valo valaissut koko taivasta, jotta hänen\npakostakin täytyi herätä ja nähdä kolme omituista miestä, joilla oli\nvyössään mustat, päärynänmuotoiset esineet ja kasvoillaan kuminaamarit.\nVielä sittenkin hidasjärkinen mies luuli heitä erikoisvarusteissa\noleviksi palosotilaiksi, ja vasta pankkiryöstön jälkeen hän ilmoitti\nhuomionsa poliisille, joka miehen suureksi yllätykseksi ja iloksi uskoi\nhänen kertomuksensa todeksi.\n\nEi kukaan tiennyt, mihin suuntaan auto oli ajanut. Poliisi tiesi\nennestään, että kuminaamarimiehet ajoivat aina vilkasliikkeisimpien\nkatujen läpi. Mitä enemmän ihmisiä, sitä paremmassa turvassa he olivat.\n\nLähtiessään veneessään aamupatrullilleen John Wade sai yksityisen ja\nsalaisen ilmoituksen, joka ei sisältänyt muuta kuin mitä hän oli jo\nlukenut aamulehdistä. Lisätietoja tapauksesta hän sai myöhemmin\nriemuitsevalta jokivarkaalta. Tämä istui heilutellen jalkojaan laiturin\nreunalla, johon John sitoi veneensä, ja moitti ankarasti poliisien\nmenettelytapoja. Sniffyllä oli syytä riemuita, sillä tuomarien\nerehdyksen ja omien kiroustensa voimalla hänen oli vastikään onnistunut\noikeudessa todistaa syyttömyytensä.\n\n\"Kummallista, että te poliisit ette pane koko voimaanne liikkeelle\nsaadaksenne kiinni nuo kuminaamarimiehet, Mr Wade. Te hukkaatte\naikaanne etsimällä pieniä pahantekijöitä -- jokainen tietää, että te\nvoitte saada heidät kiinni. Mutta niille kuminaamarimiehille te ette\nvoi mitään.\"\n\nJohn Wade, joka istui veneen perällä sillä aikaa, kun konstaapeli nousi\nmaihin tiedustelemaan, virnisteli viimeiselle uhrilleen.\n\n\"En minä hae varkaita, kultaseni, minä etsin valapattoja. Minä hankin\nteille kymmenen vuotta vankeutta, ja sinä iltana, kun te joudutte\nistumaan, minä teen suuren lahjoituksen Karanneitten koirien kodille.\"\n\nSniffy puhisi.\n\n\"Se on suoranaista ilkeyttä\", sanoi hän avuttomana. \"Minä en tahtoisi\nolla teidän kaltaisenne, vaikka saisin miljoonan puntaa, Mr Wade.\"\n\n\"Te voitte murhata vaikka äitinne kymmenestä punnasta\", sanoi John\nWade.\n\nSniffy ei puhissut, hän ähkyi.\n\nSamassa konstaapeli palasi, ja kun vene kääntyi keskelle virtaa, Sniffy\nhuusi sen jäljessä:\n\n\"Pitäkää varanne, etteivät kuminaamat ryöstä teitä putipuhtaaksi!\"\n\nJohn vilkutti iloisesti kättään.\n\nJokivarkaitten ja poliisin välillä vallitsi suurempi vihamielisyys kuin\nrantapoliisien ja rantavarkaitten välillä. Ja kuitenkin he ymmärsivät\nparemmin toisiaan; se oli jonkinlaista jokitoveruutta, jota oli vaikea\nmääritellä. Jokivaras nousi vastarintaan siinä, missä maavaras alistui\nrauhallisesti vangitsemiseensa. Häntä oli vaikeampi kasvattaa, hän oli\nvähemmän vastaanottavainen lähetysseurojen ja pelastusyhdistysten\nvaikutukselle. Mutta merkillisellä tavalla hän ihaili sitä voimaa ja\ntarmoa, jolla poliisit koettivat tuhota häntä.\n\nJohn Wade suoritti kierroksensa jättäen tärkeimmän käyntinsä viimeksi.\n\"Mekkaa\" ei ollut helppo lähestyä. Siellä oli lahonneet puiset portaat,\njoita joskus käytettiin maihinnousupaikkana. Hän piti enemmän Fraserin\nlaiturista, joka sijaitsi talon julkisivun puolella.\n\nFraserin laituri varastohuoneineen oli kaksi kuukautta sitten joutunut\npois käytännöstä. Fraserin laiturin kohtalo ei ollut mikään salaisuus;\nei mikään, mikä koski jokivarrella sijaitsevia liikkeitä, pysynyt\nsalassa. Kaikki tunsivat niiden sisäiset asiat: olivatko suuret\nrautatehtaat maksukykyisiä, miksi mikin valimo meni konkurssiin, ja\nmitä vaikeuksia suurilla varastohuoneyhtiöillä oli. He tiesivät, että\nGringleyn laivatelakkayhtiö oli perikadon partaalla vaikka sen osakkaat\ntoivoivat suuria osinkoja. Samoin he tiesivät, että viranomaiset olivat\nkieltäneet Fraserin laiturin käytön, ja heidän mielestään paikka oli\nsuorastaan häväisty, kun varastohuone muutettiin aivan yksinkertaisesti\nautovajaksi.\n\nFraserin laiturista olisi epäilemättä voinut tulla edullinen\nliikeyritys, sillä sinne saattoivat veneet laskea pakovedenkin aikana.\nJoko oli pohjaa ruopattu tai siinä kulki luonnollinen kanava. Ja sen\nsijaan, että toiset veneet viruivat kallellaan mudassa, Fraserin\nlaiturilla riitti vettä veneitten köliä myöten.\n\nMutta pahaksi onneksi Fraserille laituri oli liian lyhyt; siinä ei\nollut tilaa kuin yhdelle alukselle lastin purkamiseen; ja koska lähelle\noli ilmestynyt muita laitureita, niin tulot olivat supistuneet varsin\nvähäisiksi.\n\nWade sitoi veneen kiinni portaihin, nousi laiturille ja harpaten\nrautalanka-aidan yli hän lähestyi \"Mekkaa\". Tuttu ikkuna oli auki,\nmutta tarjoiluhuone oli tyhjä. Gollya ei näkynyt missään, eikä muorin\nkimakkaa ääntä kuulunut. Wade odotti hetken aikaa, ja sitten uusi\npalvelija tuli huoneeseen. Hän hätkähti ja miltei pudotti lautasen\nlattiaan nähdessään poliisin niin äkkiarvaamatta.\n\n\"Onko Lila kotona?\" kysyi John.\n\nTyttö katsoi häneen epäilevin katsein.\n\n\"Lila-neiti on yläkerrassa\", hän sanoi.\n\nLila-neiti? Ei kukaan ollut aikaisemmin antanut sellaista arvonimeä\nLila Smithille.\n\n\"Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan alas? Missä Mrs Oaks on?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"En tiedä. Minä en saa puhua kenenkään kanssa. Mrs Oaks on\nkieltänyt --\" Sitten, äkkiä, ikäänkuin hän olisi keksinyt jotain:\n\"Oletteko te Mr Wade?\"\n\nJohn nyökkäsi. Tyttö epäröi hetken.\n\n\"Odottakaa hiukan\", hän sanoi ja poistui huoneesta.\n\nJohn odotti hyvän aikaa, ennenkuin Lila tuli hänen luokseen. Hän avasi\nsuunsa hämmästyksestä nähdessään tytön. Hän ei ollut enää mikään halpa\npalkollinen; Tuhkimo oli harvinaisen hyvin puettu.\n\n\"Hei, Lila --\" Wade sanoi, ja sitten hän näki tytön kasvot.\n\nLila oli itkenyt. Ennenkuin Wade ennätti kysyä yhtään mitään, tyttö\ntuli nopeasti ikkunan luo ja tarttui kylmällä kädellään Waden käteen.\n\n\"Älkää viipykö täällä!\" hän sanoi kuiskaten. \"Mrs Oaks on ulkona.\nMinulla on hyvä olla ja minä pääsen kouluun, jotta oppisin ranskaa ja\nsaksaa.\"\n\nHän sanoi sen hyvin nopeasti, melkein koneellisesti. Wadestä tuntui,\nettä hän toisti ulkoläksyn.\n\n\"Minne?\" Wade kysyi heti.\n\nLila pudisti päätään.\n\n\"En tiedä -- luullakseni Ranskaan. Muori sai minut lupaamaan, etten\npuhuisi teidän kanssanne, mutta minun täytyy. Minä pyysin tyttöä\nilmoittamaan, kun te tulisitte. Te näitte minut tuonnoin illalla?\"\n\nWade nyökkäsi.\n\n\"Se oli teidän 'kokemuksenne'. Tyhmää, että nostin siitä sellaisen\nhälinän -- mutta se ei ollut minulle mieleen. Se saattoi minut\nlevottomaksi. En tiedä minkä vuoksi.\"\n\nVähän väliä Lila käänsi päätään taakse ja kuunteli.\n\n\"Lila, mitä se oikein merkitsee? Kuka on kapteeni Brown?\"\n\nHän pudisti päätään.\n\n\"En minä tiedä. Hän on aina hyvin ystävällinen minulle, mutta minä\npelkään häntä kauheasti. Uskotteko? Ennen se oli niin ihanaa, kun sain\nkaikki nuo kauniit puvut; mutta viime kerralla\" -- hän pudisti jälleen\npäätään -- \"en tiedä, mutta minua peloitti niin kovin.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\nLila veti syvään henkeään.\n\n\"Muori sanoo, että hän on sukulainen, ja kai hän onkin.\"\n\nJohn Wade ajatteli nopeasti.\n\n\"Voisinko saada tavata teitä jossain yksin? Jos jonakin iltana tulisin\nlaiturille --\"\n\n\"Ei, ei, ei!\" Lila puhui melkein raivokkaasti. \"Te ette saa tulla tänne\nillalla.\"\n\nHän tiesi jotakin, jotain kamalampaa kuin se kokemus, josta hän oli\nkertonut; jotain, mikä todellakin peloitti häntä.\n\n\"Te ette saa tulla -- lupaattehan!\"\n\n\"Voitteko tulla minun luokseni? Menettekö koskaan yksin ulos?\"\n\nWade näki Lilan epäröivän.\n\n\"Te voitte lähettää minulle kirjeen. Minä tulen minne hyvänsä\", Wade\njatkoi.\n\nLila katsoi häneen vakavasti.\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\nWade epäröi. Syy, miksi hän halusi tavata tyttöä, oli mitä\nluonnollisin, mutta hän ei halunnut ilmaista sitä.\n\n\"Minä tahdon auttaa teitä, Lila. Tahtoisin tehdä jotakin teidän\nhyväksenne; minun luullakseni te olette avun tarpeessa.\"\n\nLila pudisti päätään.\n\n\"En minä usko, että se käy päinsä... enkä minä halua tavata teitä.\"\n\nHän sanoi sen vaikeasti, hengästyneesti, puna, joka oli ollut hänen\nposkipäissään hänen tullessaan alas, oli kadonnut, ja hän näytti\nkalpealta ja väsyneeltä.\n\n\"Minä luotan teihin... te olette niin rehellinen.\"\n\nWade hymyili.\n\n\"Se kuuluu kummalliselta, mutta soveltuu tilanteeseen. Tiedättekö,\nmissä minä asun?\" Wade kysyi jälleen.\n\n\"Kyllä minä tiedän.\" Lila katsoi Wadea suoraan silmiin. \"Pienessä\ntalossa, joka sijaitsee erillään muista. Sisälle voi päästä keittiön\nlaakean katon kautta, ja puutarhan toisessa päässä on vanha kaivo.\"\n\nWade tuijotti tyttöön, joka äkkiä kääntyi ja kiiruhti pois.\n\nJohn Wade astui hitaasti pitkin laituria hiljakseen viheltäen. Hänen\ntalonsa keittiön katto oli laakea, ja yläikkuna oli heikoin kohta hänen\nturvapaikassaan. Hän oli luullut, ettei kukaan tiennyt, että puutarhan\ntoisessa päässä oli kaivo; hänen isänsä aikana se oli peitetty\npaksuilla tammilaudoilla ja turpeella. Wade tiesi, miksi Lila oli niin\ntarkasti kuvaillut hänen taloaan -- hän oli kuullut kaiken tuon\njoltakin, jolla oli ollut erikoinen syy tutkia paikkaa.\n\nJohn Wade antoi veneen kulkea puolen mailia virtaa ylöspäin, nousi\nmaihin ja astui hiljalleen takaisin \"Mekkaan\". Klubin edustalla oli\npieni piha ja kaksi puista penkkiä, joilla tavallisesti istui pari\nkolme työtöntä merimiestä ystäviensä kera. He katselivat Wadea uteliain\nkatsein, kun hän kulki heidän sivuitseen taloon ja puhutteli vanhaa\novenvartijaa.\n\n\"Hän tuli juuri kotiin, Mr Wade. Jos odotatte hetken, niin ilmoitan\nhänelle.\"\n\nJohn odotti pienessä ikävässä eteisessä, jonka seinillä riippui kehnoja\npurjelaivojen kuvia, ja hetken kuluttua mies palasi ja saattoi hänet\nmuorin pyhäkköön. Muori kaikesta päättäen oli juuri palannut\nkaupungilta kotiin, sillä hänellä oli yhä hansikkaat kädessä ja hattu\npäässä.\n\nWade oli valmistunut äkäiseen ja kylmään vastaanottoon, mutta muori oli\nkerrankin hyvällä tuulella, vieläpä hymyili armollisesti hänelle.\n\nHeti paikalla Waden huomio kiintyi siihen seikkaan, että huone oli\nsiistimätön. Vaikka oli jo keskipäivä, ei harjaa eikä tomuriepua oltu\ntäällä nähty. Muorin poissaolo oli varmaankin siihen syynä, sillä Wade\ntiesi, että hän lukitsi aina tämän huoneen mennessään ulos.\n\n\"Istukaa, Mr Wade. Suokaa anteeksi, mutta huonetta ei ole tänä aamuna\nsiistitty.\"\n\nIhmisten kasvoissa on joitakin juoruavia merkkejä, jotka eivät koskaan\nvalehtele. Muorin silmät olivat hyvin väsyneet, hän ei ollut nukkunut\npaljon edellisenä yönä.\n\n\"Te menitte varmaan myöhään levolle eilen illalla, Mrs Oaks?\" sanoi\nJohn ystävällisesti, ja hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.\n\n\"Te olette aito salapoliisi, Mr Wade. Ei, en minä valvonut myöhään,\nminulla oli päänsärkyä.\"\n\n\"Ja vieraita\", sanoi John iloisesti. \"Sikarit eivät kuulu teidän\npaheisiinne.\"\n\nUunissa oli sikarintuhkaa. Huoneessa oli jotakin muutakin, mikä oli\nhuvittanut Wadea hänen astuessaan huoneeseen. Jotakin, mikä saattoi\nhänet salaisesti riemuitsemaan.\n\n\"Pari herraa istui täällä tupakoimassa\", sanoi muori. \"Ihmeellistä,\nettä te sen huomasitte!\"\n\n\"Miten Lila voi?\"'\n\n\"Hänet lähetetään kouluun, jonnekin pohjois-Englantiin -- hänen isänsä\ntoivoo sitä. Hän on ystävällinen mies, eikö teidänkin mielestänne, Mr\nWade? Ikävä, että hän viettää niin suuren osan elämäänsä merillä.\"\n\n\"Milloinka te luulette, että kapteeni Aikness palaa takaisin?\"\n\nMuori ei osoittanut vähintäkään hämmästystä kuullessaan nimen.\n\n\"Ei ainakaan kolmeen kuukauteen, ehkäpä ei koko vuoteen. Ja me olemme\nnyt saaneet vuokratuksi talon Langras Streetin varrella, Mr Wade.\"\n\n\"Missä Lila on?\" kysyi Wade, ikäänkuin ei olisi huomannut, että muori\nkoetti kääntää hänen huomiotaan muualle.\n\n\"Hän on yläkerrassa -- hänellä on päänsärkyä, ja minä käskin hänen\nmaata.\"\n\nMuori katsoi Wadeen ja hänen silmänsä näyttivät kysyvän: \"Onko hän\nnähnyt Lilan?\"\n\n\"Vai lähtee hän kouluun pohjois-Englantiin. Lila on hiukan vanha\nkäydäkseen vielä koulua. Asiasta toiseen, läksikö Mr Raggit Lane\nyhdessä kapteenin kanssa?\"\n\nNainen nyökkäsi.\n\n\"Hänkin läksi merille. Ja Golly myöskin -- hän on ollut laivassa\ntarjoilijana aikaisemmin, ja heillä oli miehistä puute. Gollysta ei ole\npaljon apua täällä, niinpä annoin hänen lähteä.\" Ja sitten:\n\"Toivoakseni, Mr Wade, te ette loukkaantunut siitä, mitä sanoin teille\njoku päivä sitten Scotland Yardissa? Minä olin tietenkin hiukan\nkiihtynyt, kun poliisi ahdisti minua ja kun tiedän, että te ette pidä\nminusta --\"\n\n\"Sanokaahan minulle, Mrs Oaks: tietääkö kapteeni Aikness, että Lane käy\nteillä?\"\n\nWade ampui nuo sanat umpimähkään, mutta ne osuivat suoraan maaliinsa.\nTuo kysymys sai muorin hätkähtämään, hän avasi suunsa sanoaksensa\njotakin, mutta ääntä ei lähtenyt kurkusta, ja hetken aikaa hän oli\naivan hämmentynyt.\n\n\"Kuinka niin, sitä en tiedä, Mr Wade\", hän sanoi epäröiden. \"Minä en\nkoskaan sekaannu toisten asioihin. Mr Lane ei käy usein täällä, ja minä\nolen aina kohdellut häntä kuin ystävää.\"\n\nWade tuijotti mietteissään uuniin, mutta hän huomasi sittenkin, että\nmuori kävi yhä levottomammaksi.\n\n\"Te valvoitte yöllä sangen myöhään, se ei ole hyvä teidän\nterveydellenne, Mrs Oaks\", sanoi Wade.\n\n\"Merkillistä, miten aika kuluu, kun kuuntelee ihmisten puhetta. Hänen\n-- hän -- eräs herroista täällä kertoi joukon juttuja.\"\n\n\"Toivottavasti te ette halua seurata hänen huonoa esimerkkiään\", sanoi\nWade. \"Te aioitte sanoa 'hänen armonsa'. Tunnetteko lähemmin lordi\nSinifordia?\"\n\nMuori ei vastannut.\n\n\"Hän taitaa olla talon hyvä ystävä?\"\n\n\"Minä olen sanonut teille kaikki mitä tiedän\", muori vastasi\nharmissaan. John huomasi, että häntä oli turha enää puhutella, ja\nniinpä hän hitaasti palasi veneelleen.\n\nWadella oli kylliksi ajateltavaa. Koska hän ei ollut muuta kuin\nihminen, niin hänen ajatuksensa kiintyivät kaikkein ensiksi Lila\nSmithin varoitukseen. Tyttö varmaankin tarkoituksella mainitsi kaivon\nsekä mahdollisuuden tunkeutua katon kautta hänen taloonsa. Mutta miten\nlordi Siniford oli joutunut tähän sakkiin? Mikä oli hänen suhteensa\n\"Mekkaan\" ja miksi hän oli istunut siellä puolen yötä ja keskustellut\n-- ja kenen kanssa? Oli aivan selvää, kuka yksi noista miehistä oli.\nRaggit Lane oli turhamainen narri, hän käytti eräänlaista itämaista\nhajuainetta joko hiusvoiteena tai hajuvetenä, ja hän oli ollut\n\"Mekassa\" edellisenä iltana. John Wadella oli hyvin herkkä hajuaisti ja\nhän tunsi heti Mr Lanen hajuveden tuoksun astuessaan Mrs Oaksin\narkihuoneeseen.\n\nLanen luultiin olevan merellä _Trojan Sinetissä_, mutta hän oli\nluultavasti kaupungissa silloin, kun pankissa Oxford Streetin varrella\ntapahtui murtovarkaus.\n\nSalapoliisi vapautui työstään lounaan jälkeen, ja tultuaan kotiin hän\nensi työkseen alkoi tarkasti tutkia taloaan. Keittiön laakealle katolle\noli helppo päästä portaita myöten. Ikkunassa ei ollut ristikkoa,\nsisäpuolella oleva koukku oli aivan tavallinen, ja huone, johon\nkutsumaton vieras voisi päästä, ei tavallisesti ollut käytännössä.\n\nHän löysi helposti kaivon, jonka olemassaolon hän oli miltei unohtanut,\nsillä hänen isänsä oli istuttanut sen kannelle kukkasia. Matkalla\nScotland Yardiin hän osti pienen sähköhälytyskellon.\n\nHän otaksui, että hänet oli kutsuttu neuvottelukokoukseen, mutta sen\nsijaan hänet käskettiin poliisipäällikön puheille.\n\n\"Te saatte erikoistehtävän, Wade\", sanoi hän. \"Komissaari Elk saa\nsuorittaa tavallisen työn -- hän on jo aloittanut kuulustelut. Me\ntoivomme, että te ryhdytte omin päin tutkimaan sitä, mikä tuntuu teistä\ntärkeimmältä.\"\n\nJohn Wade nyökkäsi silmissään tyytyväinen ilme.\n\n\"Sitten lähden suoraa päätä etsimään Annaa\", hän sanoi, ja päällikkö\nkatsoi häneen.\n\n\"Annaa? Ah, te tarkoitatte naista, joka antoi takaajan maksaa\npuolestaan. Onko hän sekaantunut tähän juttuun?\"\n\n\"En tiedä. Siitä juuri tahtoisin ottaa selkoa.\"\n\n\"Siniford on saanut haasteen\", sanoi poliisipäällikkö. \"Asiasta\ntoiseen, me olemme löytäneet hänen huvilansa. Se sijaitsee Bourne Endin\nja Maidenheadin välillä; pieni talo jokirannassa. Hän vuokrasi sen\nkaksi vuotta sitten, mutta vuokra on maksettu eikä ole ollut mitään\nikävyyksiä omistajan kanssa, niinkuin aikaisemmin niin usein sattui.\"\n\n\"Onko hänellä taloudenhoitajatar?\" kysyi John, ja sitten hän lisäsi\nnopeasti: \"Anteeksi; ehkä saan tiedustella asiaa lähemmin\nkonstaapelilta --\"\n\n\"Se ei ole tarpeen\", hymyili poliisipäällikkö. \"Minä tunnen koko jutun!\nEi, hänellä ei ole taloudenhoitajatarta. Hänen palveluksessaan on eräs\nmies ja vaimo, jotka asuvat lähiseudulla, ja nämä ihmiset hoitivat\nhänen taloaan -- mies piti puutarhan jonkinmoisessa kunnossa,\nluullakseni heidät erotettiin palveluksesta viikko sitten. Eräs\nmiehistämme tapasi heidät, mutta he eivät voineet antaa mitään tietoja\nAnnasta. Hän tiedusteli Annaa vain ohimennen, niin että jos haluatte,\nvoitte jatkaa jälkeä siitä, minne hän sen jätti.\"\n\nTuntui todellakin ajan hukalta ryhtyä tällaiseen asiaan, jonka tulos\noli kovin epävarma, mutta John Wade ajoi kuitenkin Maidenheadiin.\nKaikkein ensiksi hän kävi Freckly Heathissä tapaamassa sitä\npariskuntaa, jonka lordi oli ottanut huvilan vartijaksi. Ikävän\nnäköinen mies, jota varmaankin kohteliaisuudesta vain nimitettiin\n\"puutarhuriksi\", avasi hänelle oven.\n\n\"Ei, me emme nykyisin ole hänen palveluksessaan, herra\", mies sanoi.\n\"Huvila on ollut vuokrattuna tai se tulee vuokrattavaksi -- en tiedä\nkumpaako. Hän maksoi minulle palkkani; hän sanoi, ettei hän tarvitse\nenää minua eikä vaimoani. Hänen armonsa on merkillinen mies: Ei voi\nkoskaan tietää, mitä hän aikoo, eikä palkkakaan ollut suuri; sitä\npaitsi ei sitä aina maksettukaan.\"\n\nWade kävi erään taloagentin luona ja sai sieltä Reach Cottagen avaimet.\nSe oli pitkulainen rakennus, joka sijaitsi noin viidenkymmenen metrin\npäässä jokirannasta. Nurmikenttä oli leikkaamatta ja puutarha\nhoitamaton. Wade tarkasti taloa ulkopuolelta, mutta häntä huvitti\nvähemmän talon rakennustyyli kuin ajotie ja pieni nurmikenttä talon\nedustalla.\n\nRaskas auto oli ajanut tietä pitkin; autokori oli ollut pitkä, ja\nkuljettajan oli ollut hiukan vaikea saada autoa kääntymään. Wade\nsaattoi nähdä pyörän jäljet aivan selvästi. Ja maahan oli vuotanut\nhiukan paksua öljyä. Seuratessaan ajotietä ulko-ovelle saakka Wade teki\nvielä toisenkin keksinnön. Siellä oli joskus ollut portti, mutta se oli\npoistettu, ja toisessa portinpielessä hän huomasi tuoreen jäljen,\nikäänkuin sitä vastaan olisi törmätty. Hän mittasi, millä korkeudella\ntuo jälki oli, ja totesi, että se oli aivan kurasiiven kohdalla.\n\nHuvilan ulko-ovi oli kapean tien varrella. Pyörien jäljet olivat hyvin\nselvät; eräässä kohtaa ne aivan turhan päiten koskettelivat matalan\nojan reunaa. Tiellä oli kylliksi tilaa hyvin isollekin autolle.\n\nWade tunsi lordi Sinifordin auton -- se oli pieni kahdenistuttava\nvaunu; mutta nämä eivät olleet kevyen auton jälkiä. Hän teki seuraavan\njohtopäätöksen: autolla oli ajettu tietä pitkin eilen illalla. Siinä ei\nollut lyhtyä, ja siksi oli pimeässä helppo törmätä portinpieleen ja\nyhtä helppo ajaa pitkin ojan reunaa tai sen ylikin.\n\nKun Wade astui huvilaan, niin hän huomasi, ettei mikään huoneista ollut\nepäjärjestyksessä; vuoteet olivat siistit ja peitteet paikallaan.\nAstiainpesuhuoneessa hän teki havainnon; siellä oli kaksi\npahvilaatikkoa, joihin oli merkitty erään Maidenheadin naisten\nvaatetusliikkeen nimi. Hän kirjoitti muistiin nimen ja osoitteen, ja\ntarkastettuaan vielä huonetta hän ajoi kaupunkiin ja kuulusteli\nliikkeen omistajaa, jonka nimi oli laatikossa.\n\nNaisen puku, hattu, kengät ja sukat oli lähetetty huvilaan vajaa viikko\nsitten. Lordi Siniford itse oli tehnyt tilauksen ja maksanut käteisellä\n-- välttämätön toimenpide, koska hänen armonsa maine huonona maksajana\nei ollut vielä kokonaan unohtunut.\n\nSattumalta Wade sai myös selville, mihin aikaan raskas auto oli\nlähtenyt huvilasta. Se oli tapahtunut samana iltana, jolloin\nmurtovarkaus oli tapahtunut Oxford Streetillä, eikä tätä tosiseikkaa\nollut vaikea todeta. Bucksin ja Berkshiren poliisi oli saanut käskyn\npidättää kaikki epäilyttävät autot, jotka saapuivat Lontoosta käsin.\nVahdit, jotka oli asetettu Sloughin ja Maidenheadin välille, tiesivät\nkertoa, että raskas limousine-auto oli himmennetyin valoin kääntynyt\nmaantieltä Burnhamiin päin, mutta sitä ei pidätetty, koska poliisi ei\nollut saanut käskyä tarkastaa Lontooseen ajavia autoja. Sen vasen\nkurasiipi oli vääntynyt, mikä piti yhtä portinpielessä olevan jäljen\nkanssa. Minne auto oli ajanut, siitä ei voitu saada muuta selkoa kuin\nettä se oli seurannut Lontooseen johtavaa maantietä.\n\nJohn Wade palasi takaisin ja suoritti kuulusteluja melkein joka\ntalossa. Tällainen ikävä, yksitoikkoinen ja tuloksettomalta tuntuva työ\nkuului poliisin tehtäviin.\n\nViimeisessä paikassa, missä hän kävi, hän löysi johtolangan. Se oli\npieni talo rautatien ylimenopaikan läheisyydessä. Siinä kohtaa maantie\nkulki rautatien poikki, ja talo, johon hän läksi tiedustelujaan\njatkamaan, oli silmänkantaman päässä ainoa, lukuunottamatta\nmerkinantajan vajaa. Mies, joka asui mökissä, oli potenut hammassärkyä\nja oli illalla kulkenut puutarhassaan edestakaisin. Hän oli nähnyt\nauton, joka oli hiljentänyt vauhtiaan, niinkuin tapana on tehdä,\nennenkuin se saapui rautatien epätasaiselle ylimenokohdalle, ja hän oli\nhuomannut, että kuljettajan vieressä istui paksussa takissa mies, joka\nhiljaa lauloi itsekseen.\n\n\"Ei hän oikeastaan laulanut, mutta hän hyräili hyvin kimakalla\näänellä\", sanoi isäntä. \"Sille on erikoinen sanakin, mutta en muista\nsitä --\"\n\n\"Falsettiko?\" kysyi John.\n\n\"Aivan niin, herra. Ehkä en olisi sitä huomannutkaan, mutta joku\nkurkisti ikkunasta ja käski hänen olla hiljaa.\"\n\nJohn suipisti miettivästi suutaan.\n\n\"Oliko se, joka lauloi, pienikasvuinen vai iso?\" hän kysyi.\n\nIsäntä ei ollut varma; pikemmin hän oli taipuvainen arvioimaan hänet\nlyhyeksi... hän muisti, että autonkuljettaja, joka istui laulajan\nvieressä, \"oli häntä paljon korkeampi\".\n\n\"Hm\", sanoi John, ja palasi kaupunkiin ajatellen henkilöä, jonka tällä\nhetkellä olisi pitänyt laulaa falsettia Atlantin ulapalla.\n\nMiksi lordi Siniford oli sekoitettu tähän juttuun? Mistä asiasta hän\noli keskustellut _Troijan Sinetin_ kapteenin kanssa? Miksi hän sen\njälkeen oli ollut yötä \"Mekassa\"? Jos hänen armonsa edelleen olisi\nollut yhtä ahtaassa taloudellisessa asemassa kuin muutamia vuosia\nsitten, olisi arvoitus voinut olla helpommin selitettävissä. Silloin\nhän sai pitää hyvänään, mitä hänen onnistui saada muilta; viiden punnan\nseteli merkitsi hänelle koko omaisuutta. Mutta nykyisin hänellä oli\nhyvät tulot.\n\nJohn Wade keskeytti ajatuksensa merkiten muistiinsa, että hänen tuli\nottaa tarkemmin selkoa tästä tulolähteestä. Ehkäpä Siniford ei ollut\nensi kertaa tavannut kapteeni Aiknessiä. Näytti siltä kuin tiedustelut\nvoisivat tässä kohdin johtaa hyvin mielenkiintoiseen löytöön. Mutta\nvaikka hänen ajatuksensa olisivat harhailleet miten kauaksi hyvänsä,\nniin aina ne palasivat takaisin laulajaan, joka istui kuljettajan\nvieressä samassa autossa, joka kuljetti Annaa Lontooseen. Ja tuntui\nsiltä kuin hänen ajatuksensa olisivat loihtineet esiin sen henkilön,\njohon ne olivat keskittyneet, sillä vielä samana iltana hän näki\nmiehen, jota hän oli ajatellut.\n\nJohn oli antanut selostuksen käynnistään Scotland Yardille, oli\nkirjoittanut lyhyen pöytäkirjan päivän työstään ja oli menossa siihen\nikävänhajuiseen kaupunginosaan, missä hän asui. Hän ajoi pienen\nvilkkaan torin läpi, jollaisia on siellä täällä Lontoon valtakatujen\nvälissä. Kauppakojuja oli rivittäin katukäytävällä; paloöljy- ja\nasetylenilamput levittivät siellä hämärää valoaan, ja katu oli täynnä\nköyhiä ostajia, jotka saattoivat täältä saada melkein mitä hyvänsä\nsunnuntaipaistista alkaen aina uuteen pukuun saakka.\n\nOsa toria oli varattu puutarhakasveille. Sillä lontoolainen\nkasvattaa takapihallaan kukkia, olkoon se miten pieni hyvänsä, ja\nkatukaupustelijat, jotka tyydyttävät East Endin asukkaiden\nmaalaisaistia, tekevät hyviä kauppoja. Siellä on tarjona kukkasipuleita\nja taimia, pieniä ruusupensaita, kukkivia orvokkeja, narsisseja ja\nleukoijia.\n\nErään kauppakojun ääressä seisoi mies ostaen orvokkeja, jotka kauppias,\nsen mukaan kuin asiakas valitsi niitä, istutti matalaan laatikkoon.\nOstaja valitsi kukat suurella huolella huomaamatta, että hänen takanaan\nlainvalvoja seurasi hänen hommaansa mitä suurimmalla mielenkiinnolla.\n\nOstaja oli pienenpuoleinen mies, jolla yllään oli karkeat\nmerimiesvaatteet. Nauhat oli taiteellisesti kiinnitetty hänen\nsamettihousuihinsa; päässä hänellä oli iso, uusi lakki. Parta oli\najettu ja nenällä oli isot kultasankaiset silmälasit. John huomasi,\nettä hän valitsi yksinomaan keltaisia orvokkeja. Kun hän oli saanut\nniitä kyllikseen, sulki hän pahvilaatikon, maksoi ja astui nopeasti\nkadun poikki kadoten pimeälle sivukadulle.\n\nHuomasiko hän John Waden vai ei, on epätietoista; mutta kun Wade iski\nhäntä olalle, niin hän säikähti niin että miltei pudotti laatikkonsa\nkadulle. Jollei hän heti tuntenut häntä, niin nyt hän ainakin tunsi, ja\nhän räpäytti nopeasti luomiaan silmälasien takana.\n\n\"Halloo!\" hän huusi. \"Mitä tämä merkitsee?\"\n\nHänen tarkoituksensa oli puhua äreällä äänellä, mutta luonto ei ollut\nantanut hänelle sellaista kojetta, että hän olisi saanut aikaan syviä\nääniä, vaan ääni oli kimakka ja ontto.\n\n\"Halloo, ystäväni!\" sanoi John iloisella äänellä. \"Merimatka on tehnyt\nteille hyvää -- se on puhaltanut pois teidän kamalat viiksenne, ja\nmiten ahavoitunut te olettekaan!\"\n\n\"En käsitä mitä sanotte\", sanoi pieni mies kimakasti ja lisäsi yrittäen\nolla loukkaantunut: \"Ihme ja kumma, jollei herrasmies saa ostaa\nkotiinsa hiukan kukkia --\"\n\n\"Te ette ole mikään herrasmies, Golly, te olette merimies\", sanoi John\nystävällisesti. \"Te olette tavallinen työläinen, mutta teillä on\nkaunis sielu! Teistä on hauska nähdä pienten kukkien kääntävän\nkeijukaiskasvonsa aurinkoon -- enkä minä moiti teitä. Se on paljon\nvähemmän likaista työtä kuin kananpoikien hoito.\"\n\nToinen oli vaiti, mutta kaikesta päättäen kiusaantunut. Hän vaihtoi\norvokkilaatikkoaan toiselta käsivarrelta toiselle.\n\n\"Minun luullakseni on sattunut pieni erehdys\", hän sanoi. \"Omituista,\nte luulette minua joksikin muuksi, herra. Mutta poliisithan aina\nerehtyvät.\"\n\n\"Te olette varmaankin myös hiukan erehtynyt?\" keskeytti John hänet.\n\"Mistä te tiedätte, että minä olen poliisi? Kertokaahan nyt\nmerimatkastanne? Varmaankin te tulitte jalkaisin takaisin? _Troijan\nSinetti_ on tällä erää jo tuhannen mailin päässä. Reipas poika te\nolette, Golly! Kävelette pitkin Atlantia! Kumma, ettette eksynyt. Oliko\nteillä kompassi mukana? Ja miten kapteeni Aikness jaksaa sekä kaikki\nmuut laivamiehet?\"\n\nHän kuuli Gollyn huokaavan syvään ja tiesi, että hän saisi nyt kuulla\njotakin, mikä oli hiukan lähempänä totuutta.\n\n\"Ei teille maksa vaivaa valehdella, Mr Wade, teillä on haukan silmät.\nMinä se olen, se on totta. Minä karkasin!\"\n\nJohn Wade pudisti moittien päätään.\n\n\"Karkasitte laivasta? Se on rikos, Golly.\"\n\n\"Ei, minä karkasin eukkoni luota. En minä ole ollutkaan merellä\", sanoi\npieni mies hengästyneenä. \"Meidän kesken puhuen, Mr Wade, minun eukkoni\nkanssa ei ole helppo tulla toimeen, enkä minä kestänyt kauemmin, vaan\nsanoin suoraan, että nyt minä lähden. Hän ei uskonut sitä, mutta kun\nhän huomasi, että olin mennyt, ei hän tahtonut nostaa hälinää, vaan\npäätti sanoa, että olin mennyt merille.\"\n\nTässä oli hiukan totuuden hajua, ja siksi joku vähemmän epäilevä luonne\nkuin John Wade olisi voinut ottaa sen todesta.\n\n\"Mistä te tiedätte, että hän päätti niin sanoa?\"\n\n\"Olen kuullut sen\", sanoi Golly nopeasti. \"Minä asun nyt yksin ja olen\nsaanut hyvän toimenkin eräässä -- teekaupassa.\"\n\nJohn katseli miehen merimiespukua ja naureskeli.\n\n\"Vai teekaupassa? Golly, olenhan minä aina tiennyt, että te\nvalehtelette, mutta en koskaan olisi uskonut, että voisitte niin\nnopeasti keksiä valheen. Olen erehtynyt teidän suhteenne. Teillähän on\noikein nopsa järjenjuoksu. Sellaiset miehet kuin te voivat aina\ntodistaa alibinsa. Missä te asutte?\"\n\nGolly epäröi hetken aikaa.\n\n\"En missään erikoisesti. Tällä hetkellä asun eräässä täyshoitolassa.\"\n\n\"Entäs kukat, niiden tarkoituksena on kai koristaa pientä pesäänne?\"\nsanoi John. \"Ei, ystäväiseni, tuo juttu ei vetele! Sitä paitsi ei\nteekauppakaan pidä paikkaansa. Minä tiedän, missä toimessa te olette.\"\nJohn osoitti syyttävästi sormellaan Gollya. \"Te olette\nkamaripalvelija\", hän sanoi.\n\nMies hätkähti.\n\n\"Mitä, herra?\"\n\n\"Kamaripalvelija\", toisti John. \"Te istutte autossa kuljettajan\nvieressä ja laulatte -- ei teillä ole ääntä nimeksikään, mutta te\nyritätte sittenkin. Ja te saatatte hulluja naisia Thamesin rannalta\nLontooseen.\"\n\nGolly hengitti raskaasti, mutta tointui heti paikalla.\n\n\"Paha periköön, jos käsitän sanaakaan siitä, mitä te sanotte, Mr Wade.\nOlen ollut rehellisessä työssä. Jos käytte vaimoltani kysymässä, niin\nhän voi sen todistaa.\"\n\n\"Mutta eihän teidän vaimonne tiedä, missä te olette\", sanoi armoton\nJohn. \"Tehän pelkäätte hänen saavan tietää, että olette ajanut pois\nviiksenne ja pukeutunut naamiopukuun.\"\n\nHän odotti, että Golly puhuisi uudestaan suunsa viereen, mutta pikku\nmies oli liian viisas erehtyäkseen toistamiseen.\n\n\"Jos olen tehnyt jotain väärää, niin viekää minut poliisiasemalle\", hän\nsanoi huolettomasti. \"Syyttäkää minua! Jatkakaa vain -- en minä pelkää.\nMitä minä olen tehnyt? En mitään! Onko se rikos, jos karkaa vanhan\neukkonsa luota? Onko viiksienajo rikos? Onko rikos, jos ostaa hiukan\nkukkia puutarhaansa varten?\"\n\nJohn taputti häntä ystävällisesti olkapäälle.\n\n\"Jatkakaa vain, Golly\", hän sanoi ystävällisesti. \"Kertokaa kaikki\npapalle, niin saatte lohdutusta ystävältä. Te läksitte autolla\nCookhamiin hakemaan erästä naista -- minne te veitte hänet?\"\n\nMutta Golly pudisti päätään.\n\n\"Minä en ymmärrä mitä te sanotte\", hän sanoi äkäisesti. \"Minulla on\ntodisteita --\"\n\nWade muutti heti käytöstapaansa.\n\n\"Siinä tapauksessa tulette minun mukanani pienelle kävelylle\", hän\nsanoi ankarasti.\n\nHän tarttui Gollya käsipuoleen ja talutti häntä jonkun matkaa\njalkakäytävää pitkin. Hänen tarkoituksensa ei ollut nostaa syytettä\nmiestä vastaan; ei ollut mitään todisteitakaan, joiden nojalla häntä\nolisi voitu syyttää. Golly käsitti sen varmaan, ja kun Wade koetti\njälleen puhua hänelle, harmistui pikku mies.\n\n\"Ette te voi minua peloitella, Wade. Kyllä minä tiedän, miten pitkälle\nte voitte mennä.\"\n\n\"Älkää närkästykö!\" sanoi John. \"Minä tahtoisin olla teidän ystävänne.\"\n\n\"En minä tarvitse ystäviä\", sanoi Golly vihaisesti. \"Ja jos\ntarvitsisin, niin valitsisin jonkun paremman.\"\n\n\"Ettekö aio tunnustaa minulle rikollista rakkauttanne, Golly\", sanoi\nWade. \"Kuka oli se nainen, jonka kanssa te karkasitte --\"\n\n\"En minä ole karannut minkään naisen kanssa!\" intti Golly.\n\nHänen harminsa oli oikeutettu, ja John odotti juuri tuollaista\npurkausta. Mutta pikku miehen vihamielinen äänensävy hämmästytti häntä\nkuitenkin. Golly oli sittenkin toinen kuin miksi hän oli häntä luullut.\n\nJohn Wade oli tällä hetkellä siinä määrin hämmästynyt nähdessään Gollyn\naivan uudessa valossa, ettei hän yrittänyt saada toista jatkamaan\nkeskustelua, jota menetelmää hän yleensä käytti. Hän oli aina luullut,\nettä Golly oli kokonaan vaimonsa tohvelin alla ja että vaimo oli paljon\novelampi ja vaarallisempi kuin mies. Golly oli hänen mielestään\nnaurettava, säälittävä olio, jolla ei suinkaan ollut mitään huomattavaa\nosaa niissä toimenpiteissä, joiden pääkortterina oli \"Mekka\" tai sen\nlähiseudut.\n\nGolly huomasi varmaan, minkä vaikutuksen hänen äänensävynsä oli tehnyt,\nsillä hän muuttui heti entiseksi, araksi Gollyksi.\n\n\"Mr Wade, te olette hypännyt väärään tynnyriin, niinkuin sanotaan. Minä\nen ole tehnyt pahaa kenellekään, ja on häpeällistä ajaa minua tällä\ntavalla takaa.\"\n\nJohn nyökkäsi.\n\n\"Jätetään asia sikseen, Golly\", sanoi hän.\n\nJohn kulki kadun kulmaukseen saakka, ja seisoen lampun alla hän\nkatseli, kun tuo pieni, naurettava mies katosi pimeyteen. Naurettavalta\nhän näytti, sillä housunkannattimet olivat katkenneet, ja housut olivat\naivan liian pitkät hänelle. Hänen naulapohjaisten jalkineittensa kopina\nheikkeni heikkenemistään. John Wade kääntyi entisille jäljilleen hiukan\nhämillään eikä niinkään vähän uteliaana.\n\nGolly saattoi epäillä, että häntä pidettäisiin silmällä, ja hän\nkoettaisi kaikella tavalla vapautua takaa-ajajastaan. Se oli tavallaan\netu. Viisi minuuttia myöhemmin Wade tapasi erään salapoliisin, antoi\nhänelle Gollyn tunnusmerkit ja toimintaohjeet.\n\n\"Etsi hänet käsiisi ja seuraa häntä. Varmaankin hän asuu jossakin\ntäyshoitolassa. Varsinainen takaa-ajo alkaa huomenna.\"\n\nWade palasi pieneen taloonsa, missä hänellä oli useita ongelmia\nratkaistavana. Miksikä Golly oli lähtenyt valepuvussa ostamaan kukkia?\nSe oli varsin omituista, että hän parin orvokin vuoksi antautui\nsellaiselle vaaralle alttiiksi. Hän muisti, että Golly piti kukkasista\nja että hän oli monta kertaa yrittänyt raivata pientä puutarhaa\nlaiturin läheisyyteen, mutta kaikesta päättäen nämä kukat eivät olleet\ntarkoitetut \"Mekkaa\" varten.\n\nVanha entinen poliisi, Henry, joka toimi Johnin palvelijana, tunsi\nGollyn hyvin.\n\n\"Sepä merkillistä\", sanoi hän, kun John oli kertonut tämän jutun.\n\"Golly ei ymmärrä paljoakaan puutarhanhoidosta. Koko Wapping tietää,\nettä hän on karannut kotoaan, ja useimmat luulevat, että hän on\nlähtenyt merille. Ehkäpä Oaksin muorikin luulee sitä.\"\n\nOli täysi syy lähteä \"Mekkaan\". John Wade ei kiinnittänyt suurtakaan\nhuomiota siihen kysymykseen, nostiko hän ehkä riitaa aviopuolisoiden\nvälillä. Se oli niin vähäpätöinen asia, ettei hän hukannut siihen\nainoatakaan ajatusta. Mutta hän epäili, että hänen uutisensa ehkä eivät\nolleetkaan uutisia Mrs Oaksille.\n\nWade söi yksinkertaisen iltaruokansa ja läksi kulkemaan \"Mekkaa\" kohti.\nHän käveli usein yksin iltasin, vaikkeivät Wappingin asukkaat sitä\nuskoneet ja antoivat siksi hänen kulkea rauhassa. Jokivarkaat, jotka\nvihasivat häntä, olettivat, että hänellä oli aina mukanaan aseistettu\nvartio, ja se huhu, että hänen ympärillään oli aina joukoittain\nsalapoliiseja, joilla kaikilla oli revolverit kädessä, pelasti hänet\nmonesta ikävyydestä.\n\n\"Mekan\" ulko-ovi oli lukittu, kun Wade saapui paikalle, ja Oaksin muori\navasi sen hänelle. Wade näki jotain, mikä aikaisemmin oli jäänyt\nhäneltä huomaamatta, nimittäin että eteisen lamppu oli asetettu\nkallelleen, niin että se valaisi täysin jokaisen tulijan, mutta jätti\nitse eteisen hämärään.\n\nOaksin muori katsoi häneen pitkään, ja Wade oli huomaavinaan\nsäikähtyneen ilmeen hänen silmissään. Siitä huolimatta hän ei kysynyt\nmitään salapoliisilta, vaan suljettuaan oven astui edeltä\narkihuoneeseen.\n\nLila oli siellä istuen nojatuolissa, kirja sylissä. Hän kohotti\nkatseensa, kun John astui sisälle, ja nousi pystyyn. Tyttö näytti hänen\nmielestään tavallista kalpeammalta. Hänen kasvoillaan näkyi selvästi\nlevottomuutta.\n\n\"Poistu huoneesta, Lila; minä haluan keskustella Mr Waden kanssa.\"\n\nHetken aikaa tyttö tuijotti Wadeen, ja tämä huomasi hänen silmissään\nvaroittavan ilmeen. Hän avasi huulensa sanoaksensa jotain, mutta muutti\nmielensä aikoen poistua huoneesta, mutta Wade pidätti häntä.\n\n\"Halloo, Lila! Tutkitteko klassikoita vai luetteko ranskaa?\" hän kysyi.\n\nEnnenkuin tyttö ennätti vastata Mrs Oaks työnsi hänet ovelle ja jäi\nheidän väliinsä seisomaan, kunnes ovi sulkeutui.\n\n\"No niin\", kysyi muori äänessään uhmaileva sävy, \"mikä tuo teidät\ntänne, Mr Wade?\"\n\n\"Tahtoisin puhua Gollysta. Oletteko saanut häneltä sähkösanomaa?\"\n\nMuori ei vastannut, mutta John näki hänen huuliensa puristuvan kokoon.\nJos hän olisi ollut hyvä näyttelijä, tai jollei hän olisi tiennyt, että\nGolly oli Lontoossa, olisi hän osoittanut hieman hämmästystä, mutta hän\nasettui niin selvästi puolustusasemaan, että Wade huomasi hänen olevan\nperillä Gollyn seikkailuista.\n\n\"Mihin satamaan laivan oli määrä ensiksi poiketa?\"\n\n\"Kuulkaahan, Mr Wade\" -- muori oli aivan rauhallinen -- \"te olette\ntavannut Gollyn tänä iltana. Hän soitti minulle. Turhaa on olla\npiilosilla: Tietenkään en halua, että kaikki ihmiset tietäisivät hänen\nkaranneen luotani. Hän oli siksi järkevä, että soitti minulle ja\nkertoi, että te tunsitte hänet. Minä en voi kertoa teille hänestä muuta\nkuin minkä jo tiedätte. Minulla ei ole enää mitään tekemistä hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Onpa se surullista\", sanoi John lohduttaen.\n\n\"Ei siinä ole mitään surkuteltavaakaan. En käsitä, miksi minun\nyksityiset huoleni liikuttaisivat teitä, mutta jos haluatte tietää,\nniin Golly ja minä emme tule hyvin toimeen, ja mikä vielä pahempi, hän\nhieroo liiaksi ystävyyttä noiden jokirottien kanssa. Meidän talomme\njoutuu huonoon maineeseen, kun hän alituisesti ostaa jos jotakin noilta\nmiehiltä. Minä sanoin hänelle, että kärsivällisyyteni oli nyt lopussa.\"\n\nMuori oli siinä määrin lempeä ja oikeudenmukainen, etteivät hänen\nsanansa tehneet vähintäkään vaikutusta John Wadeen.\n\n\"Ei suinkaan hän jättänyt teille osoitettansa?\"\n\n\"Ei\", muori sanoi lyhyesti. \"Minä vakuutan teille, Golly ei huvita\nminua. Ja sitä paitsi, tietysti te sen tiedätte. Kai te olette\nlähettäneet joukon miehiä häntä vartioimaan?\"\n\nJohn Waden vilkkaat silmät kiersivät huonetta. Siinä ei ollut mitään\nerikoista, mihin kiinnittää huomiotaan, eikä hän voinut muorinkaan\nkäytöksestä päättää muuta kuin että Golly oli lähtenyt kotoa hänen\nsuostumuksellaan sekä edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaan.\n\n\"Miten lordi jaksaa?\" hän kysyi mairitellen.\n\n\"En tiedä, mitä te tarkoitatte -- oi, tuo herrako, joka kävi täällä\neräänä iltana? En ole tavannut häntä sen jälkeen.\"\n\n\"Entäs Anna -- missä hän on?\"\n\nMuori pudisti päätään.\n\n\"En minä tunne ketään Anna nimistä, paitsi erään palvelustytön, joka\nkerran oli meillä. Hän oli varsin soma.\"\n\nJohn Wade nauroi,\n\n\"Nyt teiltä meni hukkaan hyvä tilaisuus, Mrs Oaks. Teidän olisi pitänyt\nsanoa, että Anna oli se tyttö, jonka kanssa teidän kevytmielinen\nmiehenne karkasi.\"\n\nWade nousi tuolilta, jolle hän oli muorin kehoittamatta käynyt\nistumaan, ja ojensi vartaloaan.\n\n\"Minä olen väsynyt. Kävin Maidenheadissä tänään etsimässä sitä tyttöä,\njonka Golly ryösti. Auton numero oli X.P.1102.\"\n\nWade ei tiennyt auton numeroa, mutta hän arveli, ettei muorikaan sitä\ntiennyt. Muorin kasvojen ilme osoitti epävarmuutta.\n\n\"En minä tiedä mitään autostakaan\", hän sanoi äreästi.\n\nWade huomasi, miten muorin ajatukset työskentelivät, ja jos hän olisi\nollut selvänäkijä, olisi hän saanut selville, missä auto oli.\n\n\"Se oli iso auto\", jatkoi Wade. \"Golly istui kuljettajan vieressä, ja\nhänet tunnettiin heti. Jos jotakin tapahtuu Annalle --\" Wade kiinnitti\nteräksensiniset silmänsä muoriin \"-- jos esimerkiksi hänen ruumiinsa\nlöydetään joesta päivän tai parin kuluttua, niin siitä koituu paljon\nikävyyttä teidän miehellenne. Vaikka ettehän te taida välittää siitä,\nvaikka hänet hirtettäisiinkin.\"\n\nWade keksi tämän hyökkäyksen samassa silmänräpäyksessä. Se perustui\nhänen keksimäänsä numeroon. Vaikka muori hillitsikin itsensä\nsuurenmoisesti, hätkähti hän kuitenkin.\n\n\"Ei kukaan aio tappaa häntä --\" hän aloitti käheästi, mutta vaikeni\näkkiä.\n\nWade astui naisen luo ja katsoi häneen.\n\n\"Mrs Oaks, te näyttelette typerää peliä\", hän sanoi, \"ja te olette\npahemmin sekaantunut tähän juttuun kuin aavistattekaan. Te tiedätte\nvallan hyvin, että Golly läksi Maidenheadiin hakemaan tuota naista; te\ntiedätte, että hän toi hänet Lontooseen, joko 'Mekkaan' tai jonnekin\nmuualle; te tiedätte, että hänet tuotiin vasten hänen tahtoaan, ja te\ntiedätte, miksi hänet tuotiin. Minä sanon vielä kerran, että jos hänen\nruumiinsa löydetään Thamesista tänään, huomenna tai milloin hyvänsä,\nniin teidän miehenne ja teidän on varsin vaikea todistaa, ettei teillä\nole mitään yhteyttä tähän -- murhaan.\" Hän lausui sanan \"murhaan\"\npainolla. \"Ja teidän on myöskin vaikea todistaa, ettei teillä ole ollut\nmitään yhteyttä kuminaamarimiesten kanssa, jotka ovat suorittaneet\njoukon pikkumurhia.\"\n\nMuori nieli jotain.\n\n\"Jos te tiedätte, missä auto on --\"\n\n\"Minä en tiedä. Minä en tiedä edes numeroa. Minä keksin sen -- minä\ntunnustan sen teille, koska huomasin, että painoitte mieleen numeron,\nja jo huomispäivänä te olisitte huomannut, että olin vetänyt teitä\nnenästä. Mutta sitä minä en keksinyt, että miehenne nähtiin ajavan\ntuossa autossa, enkä myöskään sitä, että minä vangitsen miehenne ensi\ntilaisuuden sattuessa.\"\n\nHetken aikaa muori oli aivan suunniltaan, mutta äkkiä eräs ajatus\ntuotti hänelle lohdutusta. Pilvi poistui hänen kasvoiltaan.\n\n\"Ettekö te halua tietää muuta -- Wade?\"\n\n\"En\", Wade sanoi iloisesti. \"Älkää vaivautuko saattamaan minua; minä\nlöydän itse ulos.\"\n\nArkihuoneen ovelta muori katseli, kun Wade astui käytävään, ja hän\nseurasi häntä katseillaan, sen Wade arvasi, kunnes ovi paukahti kiinni\nhänen jälkeensä.\n\nKun Wade oli ennättänyt puolitiehen rautaportille, niin hän kuuli\njotain putoavan kivitykselle selkänsä taakse. Hän kuuli metallin\nkilinää, ja kääntyen taakseen hän otti lampun taskustaan ja valaisi\ntietä. Hän näki siinä avaimen, tuollaisen halvan pienen avaimen, joita\nkäytetään kaikissa halpahintaisissa kaapeissa. Sittemmin hän huomasi,\nettä avaimeen oli langalla sidottu paperinpala.\n\nHänellä oli töin tuskin aikaa nostaa se maasta ja pistää taskuunsa, kun\novi avautui ja valoa tulvi tielle. Oaksin muori seisoi ovella.\n\n\"Mr Wade\", hän huusi, ja Wade palasi takaisin.\n\nHän puhui hyvin sovinnollisesti.\n\n\"Toivottavasti te ette tuota mitään ikävyyksiä Gollylle\", hän sanoi.\n\"Mitä minä teille sanoin, on totta, enkä minä tahdo, että minun nimeni\nvedetään lokaan. Minä koetan ottaa selkoa tänä iltana, missä Golly on,\nja käsken hänen tulla tänne huomenaamulla. Jos hänellä on mitään tietoa\nautosta, niin kyllä hän ilmoittaa. Jos haluatte, kutsun hänet tänne, ja\nte voitte itse puhua hänen kanssaan.\"\n\n\"Minä tuumin asiaa\", sanoi John Wade.\n\nWaden teki mieli pysähtyä ensimmäisen katulampun alle ja lukea, mitä\navaimeen kiinnitetyssä paperissa seisoi. Hän oli aivan varma, että\nLila oli heittänyt sen hänelle. Tyttö oli kertonut nukkuvansa\nullakkohuoneessa talon päätypuolella. Mutta Wade voitti kiusauksen; hän\nei tiennyt, mutta saattoi arvata olevansa valvonnan alaisena.\n\nHenryllä, Waden palvelijalla, oli yksi vika; hän oli hyvin uninen, ja\nsattui usein, jollei Johnilla ollut omaa avainta mukanaan, että oli\nvaikea saada heräämään tuo mies, joka saattoi nukahtaa kesken\nilta-ateriaakin.\n\nIkäväkseen John huomasi, ettei hänellä ollut avainta, ja soitettuaan\nuseampaan kertaan kelloa hän päätti mennä pihan puolelle ja herättää\nHenryn kolkuttamalla tarjoiluhuoneen ikkunaan.\n\nKaikki lontoolaiset pikku talot on rakennettu samaan tyyliin. Täällä,\nsamoin kuin huvilassa Tangras Roadin varrella, oli rautaportti, joka\nerotti talon takaosan sen etuosasta, joskin tämä portti oli vankempi.\nKun Wade aikoi kiivetä portin yli, hän painoi sitä polvellaan ja\nhuomasi ihmeekseen, että portti antoi myöten. Se oli sitä\nihmeellisempää, kun Henry sulki portin joka ilta kello yhdeltätoista ja\nsuoritti tämän tehtävän suurella juhlallisuudella.\n\nWade työnsi portin auki ja astui takapihalle. Mutta tuskin hän oli\nkulkenut pari askelta, kun hänen jalkansa törmäsi johonkin ja hän oli\nvähällä kaatua kumoon. Sitten hän otti esille lamppunsa ja tutki\nestettä. Se ei ollut kovinkaan raskas, sillä hän saattoi jalallaan\ntyöntää sen syrjään.\n\n\"Helkkarissa!\" sanoi John Wade itsekseen.\n\nHän näki kaksi laatikkoa, joihin oli istutettu orvokkeja. Ne oli\nasetettu puutarhan muuria vasten ja niiden vieressä oli kaksi aivan\nuutta lapiota. Kauempana, myöskin muuria vasten asetettuna oli pitkä\nteräksinen sorkkarauta. Vielä hän huomasi muutakin tärkeää. Keittiön\noven vieressä oli pyöreä puinen levy, joka oli kyhätty kokoon\nvahvoista, ruuveilla toisiinsa liitetyistä säleistä. Puulevy oli tehty\nuusista laudoista ja hyvin sirosti.\n\nEnsin Wade tuumi, että Henry hänen tietämättään oli ryhtynyt joihinkin\nkorjauksiin talossa. Miten kauan nuo tavarat olivat olleet siellä, sitä\nhän ei tiennyt, mutta orvokit ainakin olivat vasta tuodut. Hän olisi\nvoinut vannoa, että toinen laatikoista oli sama, jota hän oli nähnyt\nGollyn kantavan.\n\n\"Yhä merkillisempää ja merkillisempää\", tuumi John Wade.\n\nTultuaan keittiön valaistun ikkunan ulkopuolelle hän kolkutti. Verhon\nraosta hän saattoi nähdä palvelijansa kyyristyneenä tuolissaan, pää\npainuneena alas rinnalle. Kesti viisi minuuttia ennenkuin hän sai hänet\nhereille ja toiset viisi minuuttia ennenkuin uninen mies palasi\ntakaisin ulko-ovelta, jota hän vaistomaisesti oli lähtenyt avaamaan.\nVihdoin takaovi avautui, ja John Wade pääsi sisälle.\n\n\"Olen kovin pahoillani, Mr Wade, mutta en nukkunut montakaan tuntia\nviime yönä.\"\n\nSe oli miehen tavallinen puolustus, mutta Wade lopetti sen lyhyeen.\n\n\"Mitä nuo tavarat pihalla merkitsevät?\" hän kysyi.\n\n\"Tavarat?\" Henry oli nyt täysin valveilla. \"En tiedä mitä te\ntarkoitatte.\"\n\nHän seurasi Johnia ulos ja katseli ihmeissään kukkia ja työkaluja.\n\n\"Tuo näyttää kannelta\", Henry koputti kantta rystyillään. \"Varmaankin se\non erehdyksessä tuotu tänne. Merkillisintä on, etten kuullut, kun he\nkävivät täällä.\"\n\n\"Se on ainoa seikka koko jutussa, mikä ei ole omituista\", keskeytti\nhänet Wade.\n\nHän meni omaan huoneeseensa, otti avaimen taskustaan ja irroitti\nlangan, jolla paperi oli sidottu kiinni. Pari sanaa oli lyijykynällä\nkirjoitettu ohuelle, valkealle paperille, joka varmaan oli revitty\njostakin pahviaskista.\n\n\"Olkaa varovainen\", siinä seisoi. \"Tarkastakaa ristikkoa huoneessanne.\nSiitä he puhuivat. Olen hirveän peloissani.\"\n\nSiinä ei ollut nimeä alla, mutta vaikka Wade ei tuntenutkaan käsialaa,\nsaattoi hän arvata, kuka sen oli lähettänyt. Ristikko? Mikä ristikko?\n\nHän meni huoneeseensa, jonka hän tunsi yhtä tarkasti kuin omat kätensä,\nja katseli avuttomana ympärilleen. Äkkiä hän muisti jotain ja veti\nvuoteensa keskelle huonetta. Seinässä, lattian tasalla, oli\nneliskulmainen rautainen venttiili. Hänen isänsä, joka oli\nrakennuttanut talon, oli antanut asettaa sen seinään saadakseen\nhuoneeseen raitista ilmaa, sillä hän ei halunnut pitää ikkunoita auki\nasuessaan ympäristössä, joka ei suuresti suosinut häntä. Sillä John\nWaden isä oli myöskin kuulunut pääkaupungin poliisikuntaan.\n\nKumartuen alas John yritti kurkistaa venttiilin läpi. Hän ei ollut\nkoskaan ennen tarkastanut koko laitetta, mutta hän tiesi, että\nulkoseinässä oli samanlainen ristikko kuin sisäpuolellakin. Aukko oli\nniin pieni, ettei siitä voinut mikään sen isompi olio tunkeutua sisälle\nkuin kissa.\n\nVarmuuden vuoksi John meni ulos ja valaisi lampullaan venttiiliä. Hän\nnäki, että ristikko oli poistettu ja että seinässä oli neliskulmainen\nreikä. Se oli vastikään poistettu; hän löysi ristikon maasta\npuutarhamuurin vierestä ja siinä oli myös muuriruukin kappaleita, jotka\nolivat karisseet maahan, kun venttiili oli irroitettu.\n\nWade palasi sisälle ja tutki salpoja ja ikkunakoukkuja. Sitten hän\nkutsui Henryn luokseen.\n\n\"Teidän untanne häiritään usein, Henry, eikö totta? Minä tarkoitan\nöisin.\"\n\n\"Aivan niin, Mr Wade\", sanoi Henry. Hän oli iso, punakka mies ja\nhänellä oli pörröiset, harmaat viikset. Ja koska hän oli ollut poliisi,\nhän epäili aina.\n\n\"Teitä häiritään tänäkin yönä\", sanoi John Wade. \"Taitaa olla parasta\nolla nukkumatta, muuten voitte herätä taivaassa.\"\n\nWade aikoi soittaa läheisimmälle poliisiasemalle, mutta ei saanut\nvastausta.\n\n\"Eikö siellä vastata, herra?\" kysyi Henry levottomana. \"Omituista --\nminä soitin tänä iltana eräälle tuttavalleni.\"\n\n\"Johto on luultavasti katkaistu\", sanoi Wade levollisesti.\n\n\"Katkaistu?\" huusi Henry ihmeissään. \"Ketä te haluatte? Minä juoksen\nasemalle.\"\n\n\"Jos sen teette, niin luultavasti juoksette viimeisen kerran\neläissänne, Henry\", sanoi salapoliisi äreästi.\n\nHän avasi lukitun pöytälaatikon, otti esille järeäkaliberisen\nrevolverin, tyhjensi makasiinin ja tarkasti huolellisesti jokaista\npatruunaa. Talon ainoassa pienessä vierashuoneessa oli laatikossa\nsotamuistoja, joita hän oli kerännyt Ranskassa sodan aikana.\n\n\"Taitaa olla parasta mennä nyt levolle, lukitkaa te ovet, sammuttakaa\ntulet keittiöstä. Minä menen omaan huoneeseeni\", sanoi Wade annettuaan\nHenrylle tarpeelliset, mutta varsin hämmästyttävät määräyksensä.\n\nKello puoli yksi viimeinenkin tuli talossa oli sammunut. Nyt seurasi\nkoko tunnin kestävä täydellinen ja varsin tukala hiljaisuus. John Wade\nistui vuoteellaan uskaltamatta tupakoida, ja Henry, täysin valveilla\nkuin ainakin mies, joka pelkää kuolemaa, vartioi pienessä huoneessa,\njonka ikkunat antoivat keittiön katolle.\n\nKun kello eteisessä löi neljännestä vaille kaksi, kuuli salapoliisi\nensimmäiset äänet. Kuului rapinaa ristikon ulkopuolelta; hyvin\nhiljaista ääntä, mikä ei olisi herättänyt häntä, jos hän olisi\nnukkunut. Hän ei olisi sitä kuullut, jollei hän olisi tottunut\nkeksimään kaikkia epätavallisia ääniä. Sitten --\n\nS-s-s-s-s-s-s-s-s-s!\n\nÄäni tuli venttiilistä ja oli kovempi kuin mitä Wade oli odottanut. Hän\nryhtyi valmistuksiin ja astui sitten lattialle. Suhiseva ääni jatkui\nvarmaan, vaikkei hän voinut sitä enää kuulla.\n\nKymmenen, viisitoista minuuttia kului, ja kumartuen kolmannen kerran\nalas hän huomasi, että venttiilin ulkopuolinen ristikko oli asetettu\npaikalleen. Hän näki hämärän valon tunkeutuvan ristikon läpi, ja\nlähestyen ovea hän avasi sen äänettömästi, sulki sen jälkeensä ja läksi\ntoverinsa luo.\n\nHenry ei kuullut hänen tuloaan, vaan hätkähti, kun John Wade laski\nkätensä hänen olkapäälleen. He seisoivat vieretysten, ja sitten he\nnäkivät epäselvän hahmon ilmestyvän keittiörakennuksen katolle. Pian\nilmestyi toinen ja vielä kolmas. Heidän pituudestaan ja liikkeistään\npäättäen he olivat kiinalaisia.\n\nYksi miehistä tuli lähemmäksi, kosketti ikkunaa ja näytti piirtävän\nison ympyrän. Samassa pyöreä ruudunkappale irtaantui ikkunasta; käsi\ntunkeutui sisäpuolelle ja avasi koukun, ja ikkuna avautui äänettömästi.\nMiehet tunkeutuivat toinen toisensa jälkeen huoneeseen ja vetivät\nuutimen ikkunan eteen. Samassa hetkessä John Wade sytytti valon.\n\nEnsimmäinen miehistä tuijotti naamarinsa takaa ja sitten hänen kätensä\nkohosivat ylös. Toinen hyökkäsi ikkunan luo, mutta Henry tarttui häntä\nkurkkuun ja ja heitti maahan. Kolmas alistui vastustamatta kohtaloonsa.\n\n\"Jos päästätte yhden ainoankin äänen, niin ammun!\" huusi Wade. Oli\nvälttämätöntä huutaa, sillä kaikilla viidellä miehellä oli\nkaasunaamarit kasvoillaan.\n\nVangit pantiin käsirautoihin ja kahlehdittiin kiinni toisiinsa, ja\nsitten heidät työnnettiin tylysti portaita alas alakerrokseen. Wade\njätti Henryn vartioimaan heitä ja palasi huoneeseensa avaten kaikki\nikkunat. Ulkonaolija odotti varmaankin tätä toimenpidettä, vaikka Wade\nei voinut nähdä ketään.\n\nHän meni sitten portaita alas, avasi ulko-oven varovasti ja astui\npienelle etupihalle. Mies, joka seisoi portilla, kiiruhti nopeasti\nhänen luokseen.\n\n\"Onko selvä --\", hän aloitti, mutta huomasi Waden pituudesta\nerehtyneensä.\n\nMies kääntyi juostakseen karkuun. Wade hyppäsi matalan aitauksen yli ja\ntarttuen miehen kaulukseen käänsi hänet ympäri. Hän näki jotakin\nkiiltävää ja löi miehen käden alas, jolloin revolveri putosi maahan ja\nlaukesi. Hän kuuli kuulan viuhuvan pensaitten läpi, jotka reunustivat\ntietä, ja iskevän muuria vasten.\n\nWade irroitti oikean kätensä ja löi. Mies pujahti hänen käsivartensa\nalitse ja juoksi kovalla vauhdilla katua ylöspäin. Salapoliisi aikoi\nseurata hänen jäljessään, mutta aavistaen vaaran uhkaavan hän\nkääntyikin takaisin -- ja aivan viime tingassa: tumma, lyhyenläntä olio\nilmestyi pimeästä; joku heitti puukon. Se ei osunut Wadeen, vaan putosi\nkilisten jalkakäytävälle.\n\nVain sekunnin verran Wade epäröi; poliisina hän inhosi aseiden käyttöä,\nmutta nyt vaara oli hyvinkin suuri. Hän ampui lähintä miestä kohti, ja\nniin pian kuin laukaus pamahti, kuului hurjaa jalkojen töminää, ja\nahdistajat pakenivat joka ilmansuuntaan.\n\nKatu oli täynnä pieniä kujia ja solia, ja Waden talon ohitse kulki\nkaksi kapeata kujaa rantakadulle, jonka varrella oli rivi tavaravajoja.\nWade kuuli poliisin pillin äänen, ja hetken kuluttua toisenkin, ja\nsitten hän näki poliisien juoksevan vastaansa.\n\nOvet ja ikkunat avautuivat. Näytti siltä kuin tämän likaisen kadun\nasukkaat olisivat valvoneet ja odottaneet jotain edeltäkäsin\nsuunniteltua murhenäytelmää, sillä katukäytävälle ilmestyi joukko\nihmisiä puolipukimissaan.\n\n\"Ei, kukaan ei ole vahingoittunut\", sanoi John ottaen kaasunaamarin\nkasvoiltaan. \"Viheltäkää ja kutsukaa joitakin miehiä tänne, mutta älkää\ntunkeutuko tuon oven sisäpuolelle, jos henkenne on teille kallis.\"\n\nSillä välin myrkyllinen kaasu, jota oli ristikon kautta tungettu\nhuoneeseen, oli levinnyt portaihin. Wade asetti naamarin kasvoilleen\nennenkuin hän astui sisään ulko-ovesta, jonka Henry hänelle avasi.\nKaikki kolme vankia, jotka naamareissaan olivat kauhistuttavat\nkatsella, kyyköttivät portaitten alapäässä, ja kun toisia poliiseja\nsaapui avuksi, työnnettiin miehet kadulle. Poliisi muodosti ketjun\nkarkoittaen uteliaat katselijat kauemmaksi, sillä vaikka kaasu hajaantui\ntunkeutuessaan ulos talosta, oli se sittenkin kyllin vahvaa\nvahingoittaakseen niitä, jotka hengittivät sitä keuhkoihinsa\nlaimennetussakin muodossa.\n\nPäivä alkoi valjeta, ennen kuin poliisiketju hajaantui ja talossa\nvoitiin liikkua ilman suojelevaa naamaria.\n\nLaite, jonka avulla kaasu tunkeutui huoneeseen, keksittiin heti\npaikalla; se oli teräksinen silinteri, jossa oli torvi ja kumikoppa.\nKevyet bambutikapuut, joita työssä oli käytetty, löytyivät talon\npohjoispuolelta.\n\nMutta tärkein löytö tehtiin vasta päivän valossa. Puutarhan päässä oli\nsyvä kaivo, ja kukkapenkki oli hävitetty ja multa heitetty kaivoon.\nUusi kaivonkansi oli tuotu kaivon reunalle ja sen vieressä olivat\nmolemmat orvokkilaatikot.\n\nMurha oli niin tarkasti suunniteltu, että se herätti Waden ihailua.\nYksin orvokkien tilalle, jotka Henry oli istuttanut kaivonkannelle, oli\nhankittu uudet aivan samanlaiset, ja tarkoituksena oli, että ne\npeittäisivät yöllisten työntekijöiden jäljet.\n\n\"Meidän molempien\", sanoi Wade juodessaan kuumaa kahvia, \"pitäisi\noikeastaan nyt olla kaivon pohjassa, eikä kukaan olisi voinut aavistaa,\nminne me olisimme joutuneet. He ovat lähettäneet väärän sähkösanoman\nDoverista selittääkseen minun poissaoloani kaupungista.\"\n\nHenry pudisti päätään.\n\n\"Nuo kukkaset tuottavat minulle päänvaivaa. Jos mies, joka toi\nkukkaset, saadaan kiinni, niin --\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi John Wade ja läksi etsimään Golly Oaksia.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nPäivä oli juuri valjennut, ja \"Mekkaan\" johtavalla tiellä oli varsin\nvähän väkeä. Juuri kun John Wade kääntyi kadulle, jonka varrella klubi\nsijaitsi, kuului pimeästä, kapeasta, jokirantaan päättyvästä solasta\nääni, joka huusi häntä. Hän kääntyi taakseen.\n\n\"Älkää menkö kauemmaksi, Mr Wade. He odottavat teitä.\"\n\nWade astui juuri solan ohi, kun hän kuuli varoituksen, ja tehden\ntäysikäännöksen hän kiiruhti takaisin. Ääni oli Lilan.\n\n\"Mitä ihmettä --\" hän aloitti.\n\nSamassa jokin iski hänen jalkaansa vasten, hän kompastui ja tuli\nvedetyksi solaan, Lilan käsi tarrautui lujasti hänen takkiinsa ja veti\nhäntä yhä syvemmälle.\n\n\"He tiesivät, että te tulisitte yksin... he väittivät, että te\ntulisitte yksin\", tyttö läähätti.\n\nWade näki kuin sumun läpi, ettei Lila ollut täysissä pukimissaan.\nHänellä oli vanha miehen päällystakki yöpukunsa päällä; jalat olivat\npaljaat. Wade koetti päästä irti, mutta pelkonsa vallassa tyttö ei\nhellittänyt otettaan. Hän veti Waden aivan veden rajaan, missä pari\nliukasta porrasta johti veteen. Joki oli sumun peitossa ja sen läpi\nhäämöittivät lastilaivojen liikkuvat valot.\n\nWade tunsi omituista heikkoutta, ja kun tyttö työnsi hänet pieneen\nveneeseen, oli hän vähällä kaatua laidan yli veteen, Lila hyppäsi heti\njäljessä, irroitti köyden ja sousi pitkin vedoin keskelle jokea.\n\nSola, jonka läpi he olivat kulkeneet, katosi näkyvistä. Katulamput\nolivat sammutetut.\n\n\"Miksi te tulitte? Miksi te tulitte?\" nyyhkytti Lila soutaen voimainsa\ntakaa.\n\nWade katsoi taakseen ja näki äkkiä kaksi valoviivaa; ei kuulunut muuta\nkuin kaksi kumeaa loiskahdusta veneen reunaa vasten ja ikäänkuin\näkäisen ampiaisen surinaa. Ja sitten hän näki poliisiveneen kulkevan\nhitaasti sumussa vasten virtaa. Hän huusi heille. Taaskin kuula lensi\nsolasta, ja Wade näki vesisuihkun sillä kohtaa, mihin se osui.\n\nLilakin oli nähnyt veneen, joka lisäsi vauhtia ja lähestyi nyt heitä.\nHetken kuluttua veneet olivat rinnatusten.\n\nJo ennenkuin John Wade nostettiin poliisiveneeseen, hän tiesi, että\nkuula oli osunut häneen. Hänen jalkineensa olivat punaiset ja\nkiiltävät. Mutta hän ajatteli vain tyttöä. Niin pian kuin Lila\nnostettiin toiseen veneeseen, pyörtyi hän.\n\nPoliisivene kääntyi myötävirtaan ja laski täydellä vauhdilla lähimmän\npoliisiaseman rantaan, ja siellä kuuma kahvi ja konjakki sai tytön\nhereille. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, vaikka hänet peitettiin\nlämpimiin peitteihin, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin liitu, kun\nJohn, jonka jalka sillä välin oli sidottu, tuli häntä katsomaan. Mutta\nhän oli kuitenkin jo saavuttanut tasapainonsa, ja kun Wade pyysi häntä\nkertomaan kaikki, mitä hän tiesi, niin hän pudisti vain päätään.\n\n\"En minä tiedä. Se oli kuin kauhea painajaisuni... En minä voi kertoa\nteille, en saa kertoa teille. Mutta minä olin niin levoton teidän\npuolestanne, että juoksin ulos estääkseni teitä...\"\n\n\"Joku tiesi, että olin tulossa 'Mekkaan' ja että olin yksin: sitäkö te\naioitte sanoa?\"\n\nLila ei vastannut.\n\n\"Ja he väijyivät minua. Mrs Oaks tiesi kai sen?\"\n\nLila pudisti päätään.\n\n\"Minä en voi sanoa mitään\", hän sanoi ja alkoi nyyhkyttää.\n\nRauhoituttuaankaan tyttö ei kertonut muuta, kuin että hän oli nähnyt\nkaameaa unta.\n\nElk saapui pääasemalta ja keskusteli Mrs Oaksin kanssa, joka peläten\nkuulustelua oli tullut poliisiasemalle tiedustelemaan tyttöä.\n\n\"Jollei Lila kerro mitään\", sanoi Elk John Wadelle, \"niin ei ole\nminkäänlaista todistetta, jonka nojalla voisimme saada 'Mekan' väen\nkiinni. Suurin osa klubin asukkaista väitti, etteivät he olleet\nkuulleet mitään yöllä, ja yksi heistä vannoi, ettei Mrs Oaks ollut\npoistunut huoneestaan ennenkuin aamulla -- vaikka mistä hän saattoi\nsitä tietää, tekisi mieleni kysyä. Joka tapauksessa olisi järjetöntä\nnostaa hälinää.\"\n\n\"Tyttö on kuitenkin kuullut jotain. Hän tiesi, että he aikoivat tulla\nminun kotiini\", sanoi John.\n\nLila oli viety hoidettavaksi erään salapoliisikonstaapelin luo, ja\nsinne Mrs Oaks läksi kestettyään kokonaisen tunnin komissaario Elkin\nristikuulustelua, sillä tuolla miehellä oli aivan erikoinen taito\nasettaa ikäviä kysymyksiä.\n\nSuureksi harmikseen muori tapasi John Waden Lilan vuoteen ääressä; se\ntuotti hänelle myöskin pettymystä, sillä taaskin oli Wappingissa\nkierrellyt sellainen huhu, että kuminaamarimiehet olivat saaneet John\nWaden kiinni. Tuntui hiukan omituiselta, että muorin ensimmäinen\nkysymys kohdistui Johniin.\n\n\"Vain pieni ihohaava, rakas sisareni\", sanoi John Wade iloisesti. \"Se\nnäyttää vakavalta, mutta sitä se ei ole. Minä pääsen kompuroimaan\nmolemmin jaloin. Kertokaa kaikille ystävillenne, että toivon päivän tai\nkahden jälkeen olevani taas täydessä työssä.\"\n\nSilloin vasta Mrs Oaks muisti velvollisuutensa tätinä, joskin hän\nkaikkein ensimmäiseksi moitti tyttöä.\n\n\"Miksi ihmeessä sinä karkasit ulos keskellä yötä, Lila?\" hän kysyi\nkimakalla, valittavalla äänellä. \"Sinä säikähdytit minut ja sitä paitsi\nsait aikaan aika hälinän naapuristossa. En eläissäni ole ollut niin\nkiihtynyt!\"\n\nHän oli nytkin kiihtynyt; hänen sisiliskosilmänsä olivat vihasta\npunaiset, kun hän iski ne tyttöön.\n\n\"Lila käveli unissaan\", sanoi Wade hyvin ystävällisesti. \"Ikävä\ntottumus, niinkuin tiedätte. Onko Gollyllä tapana kävellä unissaan?\"\n\nMrs Oaks ei kiinnittänyt huomiota Waden pilaan.\n\n\"Lähde nyt kotiin. Auto odottaa --\"\n\n\"Minulla on lääkärintodistus\", keskeytti John Wade hänet rauhallisesti.\n\"Lilaa ei ole lupa siirtää minnekään kolmeen päivään, ei autolla eikä\nambulanssilla -- eikä myöskään kiinalaisten ystävienne avustuksella.\"\n\nMrs Oaks vapisi vihasta, mutta tavattomalla itsehillitsemiskyvyllään,\njonka John oli jo aikaisemminkin todennut, hän hillitsi raivoaan ja\nhymyili näyttäen miltei hyväntuuliselta. Ja hän alkoi tiedustella Mr\nWaden omia asioita.\n\n\"Onko todellakin totta mitä olen kuullut? Koko Wapping puhuu siitä\",\nhän sanoi. \"Onko teidän taloonne murtauduttu? Kylläpä nuo roistot ovat\nrohkeita, kun murtautuvat kuuluisan salapoliisin taloon! Minun vuoroni\non varmaan ensi kerralla -- vaikka eihän minulla ole rahaa...\"\n\nJohn Wade kuunteli ja piti silmällä naista, jotta hän ei ainoallakaan\nsanalla tai merkillä saisi järkytetyksi Lilan päätöstä. Hänen\nkestävyytensä oli aivan ihmeellinen ja turhaan koetettuaan päästä\npuheisiin tytön kanssa hän läksi salapoliisin saattamana ovelle.\n\n\"Pitääkö tytön olla täällä kolme päivää?\" kysyi Mrs Oaks. \"No, sitä ei\nkai voine auttaa. Miksi hän yleensä läksi ulos, sitä en voi käsittää --\nvarmaankin hän käveli unissaan! Salaperäinen juttu.\"\n\nSalaperäinen juttu se oli John Wadellekin, sillä Lila ei ollut\nselittänyt, miksi hän oli juossut ulos kadulle varhain aamulla miehen\nvanha päällystakki yöpukunsa suojana. Mutta hän päätti ottaa selkoa\ntästä salaperäisestä asiasta, joskin tyttö tähän saakka oli ollut\nkaikkea muuta kuin halukas vastaamaan tiedusteluihin.\n\nKun Wade palasi tytön luo, oli poliisin vaimo huoneessa ja syötti\nLilalle kuumaa lihalientä. Wade odotti kärsivällisesti, kunnes toimitus\noli päättynyt ja nyökäyttäen päätään pyysi vaimoa odottamaan häntä oven\nulkopuolella.\n\nHän huomasi tytön hiukan hymyilevän, kun hoitaja poistui, ja Wade\nhymyili myöskin.\n\n\"Te voitte nyt paremmin?\"\n\n\"En kyllin hyvin voidakseni vastata kysymyksiin\", Lila sanoi\nlevollisesti. \"Tietysti teidän tarkoituksenne on ruveta kyselemään, vai\nkuinka?\"\n\n\"Se kuuluu minun ammattiini -- minä olen maailman kysymysmerkki\", Wade\nsanoi nostaen tuolin vuoteen ääreen.\n\n\"Te aiotte kysyä minulta, minkä vuoksi olin kadulla, miksi heitin\nmaahan kirjelipun, kun te poistuitte 'Mekasta', -- ja paljon muuta --\nmutta minä en aio vastata teidän kysymyksiinne\", sanoi tyttö.\n\nSe oli hyvin vähän lupaava alku, mutta Lila määritteli hiukan tarkemmin\npäätöksensä.\n\n\"En voi kertoa teille mitään, saattamatta muita ihmisiä pulaan. Mrs\nOaks... en minä pidä tädistä erikoisesti enkä myöskään Golly-sedästä.\nMutta olen käyttäytynyt hyvin pahoin kuuntelemalla lattian läpi...\noikeastaan en kuullut paljon -- vain sen, että he puhuivat ristikosta\nteidän talossanne... ja --\"\n\nTyttö epäröi, ja Wade tunsi vaistomaisesti, että Lila ajatteli\nkeskustelua, jonka hän oli kuullut, ennen kuin kauhuissaan pakeni\n\"Mekasta\" voidakseen varoittaa häntä. John Wade oli pahassa pulassa.\nHän olisi voinut kohdella yhtä hienotunteisesti jotakuta muutakin\ntyttöä, mutta kiusaus saada Lila puhumaan oli sitä suurempi juuri\nsiksi, että hän oli Lila.\n\nHän nousi ja kävi istumaan vuoteen reunalle ja tarttui tytön laihaan\nkäteen. Lila ei pannut vastaan, mutta ei yrittänyt myöskään vetää pois\nkättään.\n\n\"Rakas ystävä, olen kahden vaiheilla teidän suhteenne. Minä pidän\nteistä todellakin.\"\n\nTyttö punastui ja katsoi salapoliisiin nopeasti ja kiihkeästi ikäänkuin\nhän olisi etsinyt hänen kasvoistaan vakuutusta hänen sanoilleen. Wade\nhämmentyi hiukan, mutta sitten tytön raskaat silmäluomet painuivat\nalas, ja hän sanoi:\n\n\"Pidätte minusta?... Miten lystikästä!\"\n\nWade oli siksi hienotunteinen, ettei hän jatkanut tätä\nkeskustelunaihetta.\n\n\"Koska pidän teistä, niin asetan teidät ensi sijaan -- ennen\npoliisinvelvollisuuttani. Te kuulitte jotakin, mikä pakotti teidät\njuoksemaan kadulle; te luulitte, että joku aikoi tappaa minut.\nKuulitteko te Gollyn puhuvan?\"\n\n\"Gollyn... Mr Oaksin? Minä luulin, että hän oli merillä... eikö hän\nlähtenyt merille?\"\n\nWade väisti kysymyksen.\n\n\"Ei voi koskaan tietää, mitä Golly voi keksiä\", hän sanoi kevyesti. \"Te\nette siis kuullut hänen ääntänsä -- ei edes hänen lauluaan? Ettekä te\nsuinkaan ole kuullut mitään Annastakaan?\"\n\nWade tarkasti Lilan kasvoja tehdessään tämän kysymyksen; mutta kaikesta\npäättäen ei Anna merkinnyt hänelle mitään.\n\n\"Anna on eräs nainen, jota minä etsin. Minä oletin, että hänen matkansa\nolisi voinut päättyä 'Mekkaan'\", Wade selitti. \"Entäs lordi Siniford;\ntunnetteko te hänet?\"\n\nJohn Waden huomio oli viime päivinä ollut erikoisesti kiintynyt\nSinifordiin.\n\nHänen hämmästyksekseen tyttö nyökkäsi myöntyvästi.\n\n\"Olen minä tavannut hänet. Eikö se ole ihmeellistä, että Mrs Oaks\ntuntee oikean lordin? Lordi Siniford on tuntenut minut jo kauan --.\"\n\n\"Kuka sen sanoi teille?\" John Wade kysyi hämmästyneenä.\n\n\"Mrs Oaks sanoi sen. Mutta sitten hän peruutti sanansa ja väitti\nerehtyneensä. Mutta tietysti minä ymmärsin siitä, että lordi on\ntuntenut minut, vaikka minä en olekaan nähnyt häntä aikaisemmin. Hän on\nhyvin ystävällinen\" -- tyttö epäröi -- \"niin, hän oli varsin\nystävällinen, mutta --\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\nLila pudisti päätään.\n\n\"Aivan totta, hyvin ystävällinen. Hän on ollut hyvin kohtelias ja\nystävällinen minulle.\"\n\n\"Milloin te näitte hänet viimeksi?\"\n\n\"Pari päivää sitten.\" Lila pudisti päätään. \"En muista milloin. Hän oli\nsiellä eilen illallakin --\"\n\nLila vaikeni äkkiä ja puristi huulensa yhteen ikäänkuin estääkseen\nitseään puhumasta liikaa.\n\n\"Oliko hän siellä eilen illalla?\" kysyi John.\n\n\"En minä voi kertoa.\" Ja sitten käsi, jonka Lila oli vetänyt pois,\nojentui vaistomaisesti ja taputti Waden kättä. \"Minä pelkään -- minä\npelkään kauheasti\", hän sanoi hengästyneenä. \"Jotakin kauheaa tapahtuu,\nmutta en minä sitä ymmärrä... se kohdistuu teihin; siksi olen niin\nlevoton.\"\n\nLila oli hetken vaiti ja kysyi sitten veitikkamaisesti hymyillen:\n\n\"Oletteko mielissänne, kun minä olen teidän tähtenne huolissani?\"\n\nWade nyökkäsi.\n\n\"Minä tarkoitan, tuntuuko teistä samalta kuin minustakin, kun tiedän,\nettä te olette ollut levoton minun tähteni?... Kyllä minä tiedän, että\nte joskus olette levoton?\"\n\n\"Hyvinkin usein\", Wade sanoi, ja hänen äänensä oli omituisen käheä.\nHetkeksi häneltä unohtuivat kaikki velvollisuudet sekä toiveet saada\ntytöltä tietoja. Mutta Lila itse muistutti häntä tästä laiminlyönnistä.\n\n\"Kuka on Anna...? Eräs nainen tuli eräänä iltana. Hän itki -- minä\nkuulin hänen äänensä ja ihmettelin, kukahan hän oli. Hyvin harvoin\nmeillä käy naisia. Viimeksi tuli eräs upseerin rouva: hän nosti hirveän\nmetelin, ja Mrs Oaks kertoi, että upseerilla oli toinen vaimo -- eikö\nse ole kamalaa?\"\n\n\"Kauheaa\", sanoi John koneellisesti.\n\nPoliisikonstaapelin vaimo tuli samassa huoneeseen; hän oli\nhyväntahtoinen ihminen, joka aikoinaan oli ollut sairaanhoitajatar.\n\n\"Nyt teidän pitää lähteä, Mr Wade\", hän sanoi hymyillen. \"Te ette saa\nkysyä nuorelta neidiltä yhtään mitään ennenkuin hän on nukkunut.\"\n\nJohn Wade ajoi takaisin poliisiasemalle. Hän kulki ontuen, mutta\noikeastaan haava hänen jalassaan ei tuottanut hänelle sanottavaa\nkipua eikä vaivaa. Kuula oli kulkenut kahden lihaksen välitse\nvahingoittamatta kumpaistakaan, ja lääkäri oli vakuuttanut, että jos\nhän olisi alallaan, niin haava parantuisi parissa päivässä. Mutta hänen\noli aivan mahdoton olla poissa työstään.\n\nKaikki salapoliisit, joita ei välttämättömästi tarvittu muualla,\nkutsuttiin paikalle, ja sitten ryhdyttiin järjestelmällisesti tutkimaan\nkaikkia majataloja, joita itämaiset merimiehet suosivat. Ei ainoatakaan\nlaivaa, jossa miehistö olisi ollut kiinalainen, ollut saapunut\nviimeisen vuorokauden kuluessa, ja kaikki kiinalaiset, jotka asuivat\ntässä piirissä, olivat tunnettuja -- muutamia harvoja lukuunottamatta\nhe olivat hyvämaineisia ja lainkuuliaisia niinkuin yleensä vieraissa\nmaissa asuvat kiinalaiset ovat. Englannin poliisit eivät osaa heidän\nkieltään. Mutta kiinalaisen siirtolan johtajien joukossa oli useita\ntunnettuja henkilöitä, jotka saattoivat antaa luotettavia tietoja. Kun\ntällaisia tarkastuksia pantiin toimeen, niin he tiesivät, että poliisi\nei välittänyt siitä, vaikkapa olisi löydetty joku laiton pelihuone tai\nvieläpä joku uusi opiumiluolakin. Tästä johtui, että kiinalaiset\nylipäänsä eivät salanneet mitään. He eivät voineet antaa mitään\nselitystä kiinalaisesta joukkueesta eikä murhayrityksestä Wadea\nvastaan.\n\nElk, joka henkilökohtaisesti valvoi tarkastusta, tuli poliisiaseman\novelle, kun Waden auto pysähtyi portaiden eteen. Ikäväkseen hänen\ntäytyi myöntää, ettei mitään uutta ollut ilmennyt.\n\n\"Nuo kiinalaiset tulivat muualta -- varmaankin he kuuluivat samaan\nsakkiin kuin se, joka murhattiin vastikään\", hän sanoi. \"Ei missään\nlaivassa ole kiinalaista miehistöä eikä kukaan siirtolan johtajista ole\nkuullut eilis-illan tapauksista.\"\n\n\"Ja jos he tietäisivät jotain, niin he valehtelisivat\", sanoi John,\nmutta Elk pudisti päätään.\n\n\"Minä tunnen vanhan San Yin -- hän on köyhä mies, joka olisi vuosia\nsitten joutunut ikävyyksiin, jos poliisi olisi tehnyt velvollisuutensa.\nMutta nyt hän on ollut jo pitemmän aikaa kunnon kansalainen, ja minä\nolen auttanut häntä jonkun kerran. Totta totisesti, tuo köyhä,\nyksinkertainen keltanaama pitää minua veljenään. Tietysti heidän on\npakko joskus valehdella, mutta minä tiedän kyllä, milloin San Yi\nyrittää petkuttaa minua.\"\n\nJohn Wade puri huultaan.\n\n\"Mistä helkkarista he sitten tulivat? Jos _Troijan Sinetti_ olisi\nsatamassa, niin en kysyisi, mutta se on poissa.\"\n\n\"Laiva on poissa\", myönsi Elk levollisesti, \"mutta onko miehistö\npoissa? Onko kapteeni Aikness poissa? Onko Raggit Lane --\"\n\n\"Hän on täällä ainakin\", sanoi John Wade lyhyesti. \"Hän se johti\neilisillan pientä näytöstä.\"\n\nWade oli telefonoinut eräälle arkkitehtiliikkeelle, ja hänen\nkeskustellessaan Elkin kanssa saapui iso kuori, jonka hän avasi.\nKuoressa oli erään rakennuksen asemakaava sekä pari muuta luonnosta.\n\nJohn Wade tarkasti asemakaavaa ja vihelsi.\n\n\"Etkö tunne tätä?\" hän kysyi vihdoin. \"Se on vanha rakennus, joka\nsijaitsi ennen samalla paikalla, missä 'Mekka' nykyään on. Tuossa on\npanimorakennus -- osa siitä on vielä pystyssä -- ja tuossa\" -- hän\nosoitti sormellaan -- \"ovat kellarit\".\n\n\"Mitkä kellarit?\" kysyi Elk ja käänsi piirustusta paremmin nähdäkseen.\n\n\"Ne ulottuvat koko rakennuksen alle, ja sinne mahtuu vaikka kokonainen\npataljoona kiinalaisia roistoja. Yhdessä kellarissa olen käynytkin --\nGolly käytti sitä halkovajana.\"\n\nWade kohotti katseensa piirustuksesta.\n\n\"Asiasta toiseen, oletko löytänyt Gollyn?\"\n\nElk pudisti päätään alakuloisena.\n\n\"Me olemme nuuskineet koko Lontoon. Kolme patrullia tutkii aluetta, ja\nneljännen olen lähettänyt joen toiselle rannalle.\"\n\nNyt vasta John Waden mieleen juolahti, ettei Mrs Oaks ollut kysellyt\nsanallakaan laillista puolisoaan eikä näyttänyt olevan vähimmässäkään\nmäärässä levoton hänen puolestaan. Wade oli aivan varma siitä, että\nmuori oli täysin selvillä miehensä toimenpiteistä.\n\n\n\n\nIX\n\n\nSalapoliisi, jolla on yhtä aikaa kymmenen rautaa tulessa, jotka kaikki\njollakin tavalla liittyvät keskeiseen ongelmaan, seuraa tietysti aina\nhelpointa johtolankaa suorittaessaan tehtäväänsä: lähinnä piti nyt\nryhtyi tarkasti tutkimaan \"Mekkaa\". Talossa varmaankin oli enemmän\ntilaa kuin miltä näytti. Kiinalaiset rikolliset tarvitsivat suojaa ja\nruokaa, ja Wade oli aina epäillyt että \"Mekan\" kellarikerros oli hyvin\navara. Tällä hetkellä ei ollut kuitenkaan edullista ryhtyä\nhyökkäykseen. Epäilemättä poliisin toimia pidettiin tarkasti silmällä,\nja tieto sen aikeista olisi heti tullut tunnetuksi, niin että saalis\nolisi päässyt karkuun ennen kuin varsinaiseen hyökkäykseen olisi\nennätetty ryhtyä.\n\nOli paljon edullisempaa jättää \"Mekan\" tutkiminen myöhäiseen iltaan ja\nsuunnata etsimiset toiseen suuntaan, ja niinpä Wade valitsi sen tien,\njoka tarjosi melkein voittamattomia vaikeuksia. Mutta hän oli päättänyt\nsaada selville, mistä Sinifordin tulot olivat kotoisin ja kuinka tuo\nköyhtynyt mies äkkiä oli saanut niin paljon rahaa, että hän saattoi\ntuhlata sitä molemmin käsin. Olihan se mahdollisuus olemassa, että\nhänen armonsa nautti kuminaamarimiesten avustusta. Sillä joku yhteys\noli heidän välillään olemassa, mutta miten kauan sitä oli kestänyt,\nsiitä Wade halusi nyt ottaa selkoa.\n\nPoliisi voi ryhtyä monenlaisiin toimiin ja hänen nimensä taikakehä voi\njohdattaa hänet suoraan päämäärään, kuitenkin sillä edellytyksellä,\nettei hän ulota tiedustelujaan pankkiin tai pankin asiakkaiden\nyksityisasioihin. Pankeilla on hyvin ankarat säännöt, ja John oli liian\nviisas käydäkseen suoraan asiaan käsiksi. Hän tiesi, missä pankissa\nlordi Sinifordilla oli talletuksensa, mutta hänen oli mahdoton saada\ntarkastaa hänen tiliään ilman viranomaisten lupaa, ja sitä hänen oli\nmahdoton saada. Yhtä mahdotonta oli saada selkoa Sinifordin\ntulolähteestä.\n\nMutta oli muita keinoja päästä asiaan käsiksi kuin turvautua\njäykkäilmeisten pankkivirkailijoiden apuun. Wade oli jo ryhtynyt\nkuulusteluihin ja juuri sinä päivänä löytänyt tärkeän johtolangan.\n\nJoka kuun ensimmäisenä ja viidentenätoista päivänä lordi Siniford sai\nsinetillä suljetun kirjekuoren, ja hän oli aina kotona, kun kirje\nsaapui. Poliisi, joka vakoili Sinifordia, ilmoitti sinä aamuna, että\nlordi oli lunastanut vekselin pankista. Tämä vekseli oli varmaankin\nollut samaisessa sinetillä suljetussa kirjeessä, jonka hän oli saanut\nsamana aamuna, sillä poliisi oli nähnyt hänen ottavan vekselin\nkuoresta.\n\nMutta sillä kertaa Siniford teki tyhmyyden -- ehkä hän oli tehnyt sen\nennenkin, vaikka ei kukaan ollut sitä nähnyt. Hän nosti varsin suuren\nsumman tuolla vekselillä ja sitten hän rutisti kuoren ja heitti sen\nlattialle. Poliisi odotti sopivaa tilaisuutta ja otti haltuunsa kuoren,\njoka tuotiin John Wadelle hänen ollessaan vielä poliisiasemalla.\n\nKuoressa ei ollut painettua nimeä, mutta sen sijaan siinä oli iso\npunainen sinetti. Vaikka sinetti oli toisesta reunastaan murtunut, oli\nse muuten aivan vahingoittumaton, kun Wade sai sen käsiinsä. Siinä oli\nneljä kirjainta -- L.K.Z. ja B.\n\nLiikenimissä käytetään verraten harvoin neljää kirjainta, mutta\nasianajajilla se on hyvinkin tavallista. Wade hankki lontoolaisten\nasianajajien luettelon ja alkoi huolellisesti etsiä L kirjaimen\nkohdalta. Jos nuo kirjaimet tarkoittivat jotakuta lakimiestä, niin oli\nhelppo löytää hänen nimensä, sillä \"Z\" oli harvinainen nimikirjain.\nParissa sekunnissa hän löysikin etsittävänsä -- tunnetun liikkeen\nLatter, Knight, Zeeland ja Bruder, jonka toimisto sijaitsi Lincoln's\nInn Fieldissä. Hän kirjoitti muistiin osoitteen. Myöhään iltapäivällä\nhän ajoi lännen puolelle ja pistäytyi erään tuttavansa asianajajan luo\nsaadakseen tietoja yllämainitusta liikkeestä.\n\n\"Eteviä herroja\", sanottiin hänelle, \"Latter ja Knight ovat kuolleet,\nZeeland on vetäytynyt syrjään, mutta vanha Bruder hoitaa liikettä. Hän\non mykkä kuin osteri niinkuin kaikki asianajajat, mutta hän on järkevä\nmies. Jos kerrot hänelle, mitä haluat tietää, niin varmaankin hän sen\nilmoittaa.\"\n\nOnneksi Wade tapasi Mr Bruderin hänen pienessä likaisessa toimistossaan\nja odotettuaan hetken hän pääsi hänen puheilleen. Asianajaja oli pitkä,\nlaiha mies; se osa hänen päätään, joka ei ollut kalju, oli punertavan\ntukan peitossa. Hän tarkasteli salapoliisia paksujen, kuperien\nsilmälasiensa läpi ja vilkaisi sitten hänen käyntikorttiaan.\n\n\"Istukaa, Mr Wade\", hän sanoi hymyillen hiukan. \"Siitä on pitkä aika,\nkun viimeksi näin poliisivirkailijan toimistossani -- omatuntoni on\npuhdas, sillä olen varma siitä, ettei kukaan asiakkaistani ole joutunut\nminkäänlaisiin ikävyyksiin.\"\n\n\"Onko lordi Siniford teidän asiakkaanne?\" kysyi John, ja hänen suureksi\nhämmästyksekseen asianajaja pudisti ankarasti päätään.\n\n\"Ei ole\", sanoi hän painokkaasti \"hän on -- hm -- hän ei ole minun\nasiakkaani.\"\n\nHän katsoi tutkivasti hetken aikaa Johniin, ja yhtä selvästi kuin sanat\nhänen silmänsä ilmaisivat salapoliisille, että hän oli valmistunut\nkuulemaan jotakin ikävää Sinifordista.\n\nHän tarjosi Johnille tuolia, jonka jouset olivat rikki, ja laski\nkätensä ristiin epäsiistille pöydälle.\n\n\"No, Mr Wade, mitä te haluatte?\"\n\nJohnin mieleen iski tuuma. Puhuessaan hän tunsi selvästi, miten\nvaarallisella maaperällä hän liikkui ja että hän saattoi saada\nviralliset nuhteet jokaisesta sanasta, jonka hän lausui.\n\n\"Minä panen korttini pöydälle, Mr Bruder\", hän sanoi. \"Minun tehtäväni\non päästä kuminaamarimiesten jäljille, joista te varmaankin olette\nkuullut.\" Asianajaja nyökkäsi.\n\n\"Kyllä minä olen kuullut\", hän sanoi.\n\n\"Tietysti minun täytyy tutkia kaikkia johtolankoja\", jatkoi John. \"Olen\npäässyt perille, että lordi Siniford on tekemisissä miesten kanssa,\njoiden epäillään olevan läheisessä kosketuksessa noiden roistojen\nkanssa. Tiedän, että hän vielä pari vuotta sitten oli hyvin köyhä,\nmutta hänen onnensa on nyt kääntynyt ja hän saa rahoja teiltä. Kun\nsanon, että tiedän sen, niin tarkoitan sitä todellakin, ainoastaan\nviimeinen väitteeni perustuu oletukseen. Mutta hän saa rahaa jostakin,\nja meille olisi hyvin tärkeätä tietää, mikä hänen tulolähteensä on.\"\n\nAsianajaja katsoi Wadeen pusertaen huulensa ulospäin.\n\n\"Hänen tulonsa ovat täysin lailliset\", hän sanoi. \"On kyllä totta, että\nhän saa meiltä määrätyn summan rahaa. Saako hän rahaa muualtakin, sitä\nen tiedä, mutta niinkuin jo sanoin, me emme ole hänen asianajajiaan,\nvaan ainoastaan testamentin toimeenpanijoita.\"\n\nJohnin pettymys oli ilmeinen, sillä asianajaja hymyili.\n\n\"Pelkään, että olen pilannut mielenkiintoisen teorian.\"\n\n\"Eipä niinkään\", Wade epäröi. \"Ei se ollut mikään varsinainen teoria.\nTietenkin, jos hän on perinyt rahoja --\"\n\n\"Ei hän oikeastaan ole perinyt\", keskeytti asianajaja; \"hän nostaa vain\nkorot pääomasta. Vuoden kuluttua se lankeaa kokonaan hänelle.\"\n\nAsianajaja hymyili jälleen huomatessaan Johnin hämmästyksen.\n\n\"Minä puhuin ehkä hiukan salaperäisesti. Mutta miksikä en voisi kertoa\nteille sitä, koska itsekin voitte nähdä sen Somerset Housen\nasiakirjoista. Eräs meidän asiakkaamme, joka oli lordi Sinifordin\nsukulainen, kuoli viisi vuotta sitten jättäen jälkeensä suuren\nomaisuuden -- tavattoman suuren omaisuuden\", hän lisäsi painokkaasti.\n\"Omaisuuden olisi oikeastaan pitänyt mennä perinnöksi -- hm -- jollekin\ntoiselle. En luullakseni voi ilmaista teille muuta, kuin että korot\nolivat määrätyt eräälle henkilölle, joka on kuollut, ja ettei pääomaa\nvoida nostaa, ennenkuin tämän henkilön syntymästä on kulunut\nkaksikymmentäyksi vuotta.\"\n\n\"En voi ilmoittaa teille paljon muuta, Mr Wade.\" Bruder nojautui\ntaaksepäin tuolissaan, painoi sormenpäät toisiaan vasten ja kiinnitti\nepäilevät silmänsä salapoliisiin. \"Mutta luullakseni en ole kertonut\nmyöskään enempää kuin mihin minulla on oikeus.\"\n\n\"Voitteko sanoa minulle testamentintekijän nimen, jonka asioita te\nhoidatte?\"\n\nAsianajaja tuumi hetken aikaa.\n\n\"No niin -- niinkuin jo mainitsin, yksityiskohdista te voitte saada\nselkoa Somerset Housessa. Voin siis sanoa teille, että lordi Siniford\nsaa tulonsa niin sanotusta Pattisonin rahastosta, jolla nimellä lady\nPattisonin, lordi Sinifordin isoäidin omaisuus käy.\"\n\nHän nousi, seisoi hetken aikaa pöydän ääressä otsa rypyssä ja sanoi\nsitten:\n\n\"En tiedä, miksikä en voisi mennä vielä hiukan pitemmällekin; minulla\non viime aikoina ollut ikävyyksiä lordi Sinifordin vuoksi. Hän on\nkäynyt täällä tiedustelemassa asioita, jotka minun mielestäni eivät\nkuulu hänelle, ja meidän välillämme syntyi hiukan ikävä väittely. Sen\njälkeen kirjoitin hänelle neuvoen häntä kääntymään jonkun toisen\nasianajajan puoleen. Suoraan sanoen, minä olisin kernaammin tekemisissä\njonkun virkaveljen kuin lordin itsensä kanssa. Niinkuin näette, en\nsuhtaudu häneen erittäin ystävällisesti.\"\n\n\"Olisiko tahditonta kysyä, mitä tämä väittely koski?\"\n\nTaaskin asianajaja tuumi.\n\n\"Olisi kylläkin, jos kysymyksen tekijä olisi joku muu kuin poliisi,\njonka liiallinen virkainto on anteeksiannettava. Lordi Siniford pyysi\nsaada joitakin arvopaperilaatikoita, jotka ovat rahaston omat, kunnes\npääoma luovutetaan hänelle. Minä en suostunut hänen pyyntöönsä ja\nkehoitin, niinkuin sanottu, häntä kääntymään toisen asianajajan\npuoleen. Hän käyttäytyi varsin hävyttömästi. Luulen, että hän oli\njuonut liikaa. Muuta en voi kertoa teille, Mr Wade.\"\n\nHän ojensi pitkän, luisevan kätensä ja puristi heikosti Johnin kättä;\nsitten hän seurasi häntä ovelle ja sulki sen salapoliisin jälkeen.\n\nNolo loppu haastattelulle, tuumi John Wade palatessaan Scotland\nYardiin. Mutta jos Siniford oli suuren omaisuuden perijä ja tällä\nhetkellä sai nostaa varsin huomattavan eläkkeen, niin miksi ihmeessä\nhän oli sekaantunut kuminaamarimiesten hommiin tai miksi hän oli\nkapteeni Aiknessin vieraana _Troijan Sinetissä_?\n\nAstuessaan pitkin Bedford Row'ta hän teki äkillisen päätöksen, otti\nauton ja ajoi St. James Streetille. Ovenvartija ilmoitti, että lordi\noli kotona, hän oli juuri äsken saapunut.\n\nEteisessä oli pieni neliskulmainen luukku ja pienellä pöydällä oli pari\npitkulaista pahvilaatikkoa. Wade huomasi laatikossa nimen ja astui\nlähemmäksi tarkastamaan sitä. Siinä oli hienon ompeluliikkeen\nnimilippu, ja kun hän kohotti laatikkoa, näki hän, että toisessakin oli\nnaisen puku.\n\n\"Ompelijatar tulee koettelemaan nuoren neidin pukuja\nkeskiviikko-iltana.\"\n\nKaikesta päättäen myyjättären tiedonanto.\n\nKukahan tuo nuori neiti saattoi olla?\n\n\"Kenet saan ilmoittaa hänen armolleen?\" kysyi ovenvartija mennessään\npuhelimen ääreen.\n\n\"Wade\", sanoi John tuumittuaan hetken aikaa.\n\nOlihan mahdollista, ettei Siniford tahtonut ottaa häntä vastaan; mutta\nluultavaa se ei ollut. Jos Wade arvasi oikein, niin lordi Sinifordin\nasema oli sellainen, ettei hän epäilysten herättämisen pelosta\nuskaltanut kieltäytyä haastattelusta. Waden oletus oli oikea, sillä\nvastaus kuului:\n\n\"Saattakaa Mr Wade huoneeseeni.\"\n\nSe oli iso, valoisa huone St. James Streetin puolella. Lordi seisoi\nselin tulijaan. Hän näytti virkeältä ja valppaalta ja valmiilta\npitämään puoliaan. John huomasi sen, ja käytti apunaan erästä\nammattinsa kaikkein vanhimpia keinoja: hän laski hattunsa varovasti\ntuolille ja veti hitaasti ja huolellisesti hansikkaat kädestään.\nTällainen teko oli usein horjuttanut miehen tasapainoa, joka oli\nedeltäpäin keksinyt jonkun jutun puolustuksekseen.\n\nSiniford nyrpisti nenäänsä levottomana.\n\n\"No\", hän sanoi hiukan kärsimättömästi, \"mitä te haluatte, Mr Wade?\nMinulla on täsmälleen kolme minuuttia aikaa.\"\n\n\"Minä tarvitsen täsmälleen neljä\", sanoi John kylmästi. \"Oletteko\nkapteeni Aiknessin ystävä?\"\n\nWade heitti tämän kysymyksen ilman minkäänlaista johdantoa ja näki\ntoisen hätkähtävän.\n\n\"Aikness? Merikapteeni? Kyllä, minä tunnen hänet. Hän oli ennen vanhaan\nisäni hyvä ystävä, ja joku aika takaperin minulla oli ilo uudistaa\ntuttavuutta -- hän on nyt Etelä-Amerikassa.\"\n\nJohn Wade nyökkäsi.\n\n\"Teidän isänne ystävä? Silloin te kai voitte mennä takuuseen hänen\nrehellisyydestään, lordi Siniford?\" Wade sanoi kääntämättä katsettaan\npunakasta miehestä.\n\nLordi väänteli itseään kiusaantuneena.\n\n\"En minä voi mennä takuuseen mistään\", hän sanoi. \"Olkaa järkevä, hyvä\nystävä! Minä tunsin -- hm -- isäni tunsi Mr -- kapteeni Aiknessin. Minä\nkävin vain kohteliaisuudesta häntä tapaamassa laivalla. Hauska,\nsuorastaan ihastuttava mies!\"\n\n\"Entäs Miss Lila Smith? Onko hänkin teidän mielestänne ihastuttava?\"\nkysyi toinen ystävällisesti..\n\nLordi Siniford hätkähti kuullessaan Lilan nimen.\n\n\"Olen minä tavannut hänet. Jumaliste, komissaari, mitä te tarkoitatte?\nTe tulette tänne gentlemanin taloon ja rupeatte ristikuulusteluun?\"\n\n\"Lila Smith kiinnostaa teitä sangen suuresti?\"\n\nJohn Wade oli nyt voitolla ja sen hän tiesi.\n\n\"Minä tunnen hänet -- hän on hyvin herttainen. Ei hän kiinnosta minua\nsen enempää kuin --\" lordi Siniford kohautti olkapäitään -- \"kuin mikä\nmuu tyttö hyvänsä.\"\n\n\"Hän kiinnostaa teitä kuitenkin siksi paljon, että ostatte hänelle\ntäydelliset kapiot?\" sanoi Wade.\n\nLordi Sinifordin kasvot punastuivat ja kalpenivat ja muuttuivat sitten\ntulipunaisiksi.\n\n\"Mitä varten te vakoilette minua? Olkaa varuillanne, komissaari, tai\njoudutte minun kanssani tekemisiin! Minä en alistu tällaiseen,\nmuistakaa se! Minä ostan mitä ikänä tahdon ja kelle hyvänsä. Koska\nolette niin hävyttömän utelias, niin sallikaa minun sanoa, että puvut\neivät ole Miss Smithille, ei sinnepäinkään --\"\n\n\"Ehkä Annalle?\" arveli Wade.\n\nSiniford nieli jotain.\n\n\"En tiedä, ketä te tarkoitatte\", hän sanoi äreästi.\n\n\"Minä tarkoitan sitä naista, joka oli teidän talossanne Maidenheadissä\nja joka tuotiin Lontooseen umpiautossa sinä iltana, jolloin\nmurtauduttiin Oxford Streetin varrella olevaan pankkiin. Te ostitte\njoitakin vaatekappaleita Maidenheadissä, jos muistan oikein, lordi\nSiniford.\" Wade astui lähemmäksi. \"Olen varoittanut Gollya; sallikaa\nminun varoittaa myöskin teitä. Jos tuo Anna löydetään Thamesistä teidän\nostamissanne vaatteissa, niin teillä on varsin ikävä hetki joutuessanne\ntutkintotuomarin eteen.\"\n\nSiniford oli järkyttynyt; hän ei yrittänytkään kieltää tuttavuuttaan\nGollyyn, vaikka hän luultavasti tunsikin Mr Oaksin toisella ja\njuhlallisemmalla nimellä. Kaikesta päättäen varoitus ei ollut turhaan\nlausuttu. Hän vilkaisi salapoliisiin saamatta sanaakaan suustaan.\n\n\"Minä arvaan, mitä te ajattelette\", jatkoi John Wade. \"Te tuumitte,\nettei tuolle naiselle voi tapahtua mitään, ja kuitenkin samalla\ntiedätte, että hänelle voi jotakin tapahtua. Joka tapauksessa te\njoudutte varsin ikävään asemaan, jos tämä nainen sukeltaa esille joko\nelävänä tai kuolleena.\"\n\nLordi Siniford ei ollut mikään hyvä näyttelijä; häntä peloitti. Hänen\nlihavat kasvonsa värähtelivät.\n\n\"En tosiaankaan tiedä, mistä te puhutte.\" Lordin ääni oli\nhämmästyttävän lempeä. \"Varmaankin te olette uneksinut, komissaari.\nMinä en tunne ketään Annaa -- sekö hänen nimensä oli?\"\n\nWade ampui nyt umpimähkään.\n\n\"Onko Annalla etua Pattisonin rahastosta?\" hän kysyi.\n\nNuoli osui maaliinsa. Sinifordin ruskeat silmät avautuivat kauhusta.\n\n\"Pattisonin rahastosta?\" hän toisti kimakasti. \"Mitä te tiedätte...\"\nHän vaikeni hengästyneenä.\n\n\"Minä vain otaksuin, ei muuta.\"\n\nWade otti hattunsa, keppinsä ja hansikkaansa.\n\n\"Mitä te tiedätte Pattisonin rahastosta?\"\n\n\"Kaiken\", sanoi John Wade kohteliaimmalla äänellään ja poistui sitten.\n\nAjaessaan Yardiin Wade tuli ajatelleeksi, ettei hän ollut puhunut\nkyllin hienotunteisesti Lila Smithistä; mutta hän oli varma siitä, että\npuvut olivat hänelle. Saattoihan olla hyvinkin yksinkertainen selitys\nnäille lordin ostoksille. Hän oli, jos huhut pitivät paikkansa, hyvin\naltis antamaan lahjoja nuorille naisille, jotka kiinnostivat häntä.\nMutta Wadea huolestutti se seikka, että lordi oli kiinnostunut Lila\nSmithiin. Miksi Siniford kävi niin usein \"Mekassa\" ja mikä veti häntä\ntähän epämiellyttävään kaupunginosaan? Vastauksen näihin kysymyksiin\nhän voisi ehkä saada illan kuluessa, joskaan hän puolestaan ei uskonut,\nettä hyökkäys \"Mekkaa\" kohtaan tulisi johtamaan tärkeimpiin tuloksiin.\n\nWade tapasi Elkin pienessä epäsiistissä huoneessaan. Elkillä oli\nerikoinen kyky saada ympäristönsä epäsiistiksi, sillä hän oli piintynyt\ntoisten ihmisten sikarien polttaja ja hän vihasi raitista ilmaa. Laiha\nsalapoliisi kirjoitti hitaasti ja suurella vaivalla, mutta hän laski\nkynän kädestään, kun John astui huoneeseen.\n\n\"Kaikki on järjestetty tämän iltaista käyntiä varten\", hän sanoi.\n\"Kolme poliisivenettä lähetetään vahtimaan joelle, ja niin pian kuin\nmerkki annetaan, ne piirittävät laiturin. Kolmekymmentäviisi parasta\nmiestä asetetaan talon läheisyyteen, ja he etsivät vaarallista\nrikollista, jonka on nähty nousevan laiturille puoli tuntia ennen kuin\nhyökkäys alkaa.\" Hän siveli partaista leukaansa. \"En tiedä, mikä tuon\nvaarallisen rikollisen pitäisi olla -- murhaajako? Ei, siinä\ntapauksessa sanomalehdet sekaantuvat juttuun. Parasta, jos se on vain\nsellainen mies, jonka poliisi kernaasti tahtoo saada kiinni -- sehän\nvoi merkitä ketä hyvänsä. Ei mitään valtakirjaa tarkastuksen\npitämiseen; kaiken pitää tapahtua siivosti talon omistajan luvalla.\"\n\nJohn nyökkäsi.\n\n\"Se kuulostaa hyvältä. Onko muuten saatu mitään tietoja Gollysta?\"\n\n\"Ei yhtään mitään. Maa on avautunut ja niellyt hänet kitaansa. Onneksi\nhänelle, jos hän pysähtyy ennenkuin ennättää päämääräänsä. Mutta en\nusko, että hän vajoaa niin syvälle.\"\n\n\"Mihin kiinalaisten tutkimus on johtanut?\" kysyi John.\n\n\"Ei mihinkään. Olemme juuri tutkineet viimeisen kiinalaisen tällä\npuolen Tilburyn. Päällikkö on valinnut sinut johtamaan tämäniltaista\nretkeä. Onko muita ohjeita?\"\n\nJohn epäröi.\n\n\"Ei, en usko. Olen ollut hiukan levoton tytöstä, jos hän mahdollisesti\nolisi siellä, mutta onneksi hän ei ole --\"\n\n\"Tarkoitatko tuota nuorta naista Smithiä?\" kysyi Elk.\n\nJohn Wade hermostui.\n\n\"Tuo nuori nainen Smith, joksi sinä häntä nimität, ei kuulu tähän\nasiaan\", hän sanoi happamesti.\n\nElk huokasi.\n\n\"Jospa me voisimme kieltää miellyttävän näköisiä salapoliiseja\nrakastumasta!\" hän sanoi, mutta Wade ei jatkanut keskustelua.\n\n\"Golly on löydettävä\", hän sanoi. \"Hän on se avain, joka avaa joukon\nvankikoppeja.\"\n\nJokaiselle Lontoon poliisiasemalle oli annettu Gollyn tuntomerkit.\nKaikki majatalot, sekä isot että pienet, oli tarkasti tutkittu, mutta\nturhaan. Suurena haittana poliiseille oli se, ettei Gollylla ollut\nmitään tilapäisiä olopaikkoja. Hän oli enimmäkseen kotona ja poistui\nvain harvoin \"Mekan\" edustalla olevan rauhallisen laiturin alueelta.\nHänellä ei ollut ystäviä, hän ei käynyt kapakoissa, ja tällaisten\nherrojen jäljille on poliisin kaikkein vaikeinta päästä, varsinkin jos\nhenkilö, jota he etsivät, on siksi älykäs, että pysyttelee piilossa.\n\n\"Hän on 'Mekassa'. Jos minulla olisi tapana lyödä vetoa, niin tästä\nminä löisin\", sanoi Elk.\n\n\"Muistatko, Elk\", kysyi Wade, \"että samana yönä, jolloin suuri\npankkivarkaus tapahtui St. Jamesissä, kuminaamarimiehet pakenivat\nnopeakulkuisessa veneessä?\"\n\nElk nyökkäsi.\n\n\"Se pääsi minulta karkuun\", sanoi Wade, \"siksi että se oli _Troijan\nSinetin_ rannanpuoleisella sivulla, ja luultavasti se nostettiin\nlaivaan sillä välin, kun minä ajoin Greenwichiin päin. Nyt vasta\nmuistuu mieleeni, että enimmät tiedot tuosta veneestä sain itse\nlaivasta. Se oli iso vene, mutta parilla nostopuomilla sen saattoi\nhetkessä nostaa lastiruumaan. Se on luultavasti nyt laivassa, jolleivät\nhe ole viskanneet sitä mereen. Olen sähköttänyt etelä-amerikkalaiselle\nasiamiehellemme ja käskenyt hänen tarkastaa laivan niin pian kuin se\nsaapuu satamaan.\"\n\nElk täytti piippunsa ja sytytti sen. Hän veti hyvän aikaa sauhuja.\n\n\"Lila Smith on arvoitus\", hän sanoi, \"ei _Troijan Sinetti_. On päivän\nselvää, että tuo laiva on suurin ryöstötavaran säilytyspaikka\nmaailmassa. Lyön vetoa, että laivassa on työpaja -- minäpä näytän\nsinulle jotain, mitä et koskaan ennen ole nähnyt.\"\n\nElk avasi pöytälaatikon ja kiroillen miestä, joka oli syypää\nepäjärjestykseen, hän etsi kaikenlaisten roskien joukosta esille\npaperiarkin, jonka keskelle oli liimattu sanomalehtileikkele.\n\n\"Kirjaajavirasto löysi tämän eräästä maaseudulla ilmestyvästä\nviikkolehdestä kolme vuotta sitten.\"\n\nJohn Wade otti paperin käteensä.\n\n\"George Seeper, jalokivikauppias, joka tuomittiin petoksista\nkahdeksantoista kuukauden pakkotyöhön ja jota hänen rikoksestaan ja\nonnettomuudestaan huolimatta monet kaupunkilaiset muistelevat\nystävällisin tuntein, on vastikään nähty Buenos Airesissa. Hänellä on\nhyvä paikka eräässä laivayhtiössä. Hän on käynyt useamman kerran\nEnglannissa. Me iloitsemme, että Seeper on päässyt vihreälle oksalle.\nHänen työnsä Nuorten Miesten Virkistyskodin hyväksi sovittaa hänen\nonnettoman harha-askelensa.\"\n\n\"Ja tässä on vielä toinen\", sanoi Elk ottaen esille toisen paperin,\njossa oli Kirjaajaviraston sinetti. Se oli ilmoitus:\n\n\"Jalokivityöläisiä halutaan Etelä-Amerikkaan. Mainio tilaisuus\nmiehelle, joka haluaa alottaa uudestaan elämänsä tai saada hyvitystä\nkärsimilleen onnettomuuksille.\"\n\n\"Olen ottanut selkoa asiasta. _Troijan Sinetti_ oli Lontoossa siihen\naikaan, jolloin ilmoitus oli lehdessä, ja laiva oli Buenos Airesissa,\nkun Mr Seeper nähtiin siellä. Kuinka monta vastausta luulet heidän\nsaaneen tähän ilmoitukseen? Tuhansia! Ja miten monet heistä olivat\nentisiä rangaistusvankilan asukkaita?\"\n\nWade hieroi mietteissään leukaansa.\n\n\"Juttu tuntuu minusta hiukan vaaralliselta. Jos Aikness on\nkuminaamarimiesten johtaja, niin tuskinpa hän antautuisi entisen\nvarkaan armoille.\"\n\nElk hymyili säälivästi.\n\n\"Mies, joka voi ampua poliiseja, on valmis myös vangitsemaan apurinsa.\nMe olemme tiedustelleet asiaa, varsinkin olemme ottaneet selkoa\nSeeperistä. Hänellä on sukulaisia Peeblesissä, eivätkä nämä ole\nkuulleet hänestä yhtään mitään sen jälkeen, kun hän ilmoitti saaneensa\nhyvän paikan. Hän on käynyt pari kertaa Englannissa, eikö niin? Mutta\nei kukaan ole nähnyt häntä, vaikka hänen vanha äitinsä saakin\nsäännöllisesti häneltä rahaa. Hänet on tuomittu elinkautiseen\nvankeuteen ja jos hän koskaan saa penniäkään ruhtinaallisesta\npalkastaan, voi hän olla onnellinen. Voit lyödä vetoa siitä, että\njokainen koru, joka viedään laivaan, rikotaan, ennenkuin se on ollut\nsiellä tuntiakaan.\"\n\n\n\n\nX\n\n\nTuntui aivan mahdottomalta, että kuminaamarimiehet, jotka\nsuunnittelivat ja suorittivat suuria ryöstöjä, olisivat välittäneet\njalokivivarkauksista. Mutta kun John Wade tarkasti Kirjaajaviraston\ntiedonantoja, selvisi hänelle, miten tuottavaa sekin työ oli ollut. Hän\nlöysi neljätoista murtovarkautta, joissa varastettujen jalokivien arvo\nnousi suunnattomiin summiin. Ja kaikki nämä murtovarkaudet olivat\nkuminaamarimiesten tilillä.\n\nSatoi rankasti sinä iltana, mutta myöhemmällä ilma selkeni; ehkäpä\nriippui ilmasta, että Waden haavaa alkoi särkeä. Luultavampaa oli\nkuitenkin, niinkuin poliisilääkäri väitti, että hän oli ollut liiaksi\nliikkeellä. Hän suoritti kuitenkin enimmät tehtävänsä puhelimitse,\nmutta kun ilta pimeni, läksi hän joelle ja antoi viimeiset määräyksensä\nniille jokiupseereille, joiden komennossa laiturin portaitten päähän\nkiinnitetyt kolme venettä olivat.\n\nVeneissä oli vahvistettu miehistö, ja kaikki olivat\naseistettuja. Isomman veneen kokassa oli merkillinen esine -- pieni\nLewis-konekivääri, joka John Waden oli onnistunut saada. Scotland Yard\nei kernaasti anna aseita miehillensä, ja vasta pitkien puheitten\njälkeen suostuttiin luovuttamaan heille tämä konekivääri.\nKuminaamarimiehet olivat kuitenkin antaneet viranomaisille jo sellaisen\nläksytyksen, jota he eivät niinkään pian unohtaisi, ja siksi oli tuo\npieni ase salaa tuotu Towerista, jotta Wappingin asukkaat eivät näkisi\nsitä ja ihmettelisi sen tarkoitusta, ja sitten se kiinnitettiin\nveneeseen.\n\nPidettiin puolen tunnin sotaneuvottelu, jolloin päätettiin kaikista\nyksityiskohdista, ja kello yhdeksältä John Wade kävi istumaan\nnopeimpaan veneeseen.\n\nMaajoukon piti saapua suljetussa kuorma-autossa, sellaisessa, joiden\nnähtiin usein ajavan \"Mekan\" ohi telakoille eikä se siis herättäisi\nihmetystä aikaisemmin illalla. Kolmen moottoriveneen lisänä oli\nsoutupatrulli, jonka oli määrä pysytellä joen keskikohdalla sillä\nvälin, kun veneet piirittivät laiturin.\n\nEräs vanha Thamesin poliisi, joka tunsi täsmällisesti joen kaikki\noikut, sanoi juuri ennenkuin he läksivät liikkeelle.\n\n\"Vesi nousee hyvin korkealle tänä yönä -- varoitus saapui\nGravesendestä, ja maapoliisi on käskenyt jokipoliisia olemaan\nvaruillaan!\"\n\nYö oli harvinaisen kaunis, ja kolme venettä kulki rivissä joen poikki\nSurreyn puolelle. Kun he saapuivat lähelle Wappingia, ne hiljensivät\nvauhtia. John vilkaisi rannekelloonsa. Viisi minuuttia puuttui\nmääräajasta, ja hän antoi merkin toisille veneille kääntyä pohjoista\nrantaa kohti. Paikaltaan hän saattoi nähdä \"Mekan\" yläkerran ikkunat;\nkaksi niistä oli valaistu; kolmas, jonka hän tiesi kuuluvan Oaksin\nmuorin huoneeseen, oli pimeä.\n\nKun vene oli joen keskikohdalla, Wade kuuli konstaapelin kuiskaavan:\n\n\"Joku tulee telakasta.\"\n\nKonstaapelilla oli tavattoman hyvät silmät. Hän näki pimeässä\nsellaista, mitä useimmat eivät voineet nähdä. Eikä John Wadekaan nähnyt\nhyvään aikaan mitään. Sitten hän huomasi mustan varjon kiitävän joen\npoikki. Se oli tavattoman pitkä vene, ja vaikka se oli tuskin\nviidenkymmenen metrin päässä, niin hän ei voinut kuulla moottorin\nääntä, ainoastaan hiljaista suhinaa aika ajoittain. Se oli varmaankin\nvoimakas sähköllä kulkeva vene, tuumi hän, ja käänsi oman veneensä sitä\nvastaan. Näin tehdessään hän vasta huomasi, miten tavattoman nopeasti\nvene liikkui. Melkein ennen kuin hän tiesi, mitä oli tapahtunut, vene\najoi päälle. Hän näki veden kuohuvan toisen veneen kokassa ja päästi\nvaroitushuudon.\n\nSe ei ollut mikään tapaturma. Vahva kokka tunkeutui poliisiveneen\nperään, ja jollei Wade olisi pitänyt kiinni veneen laidasta, olisi hän\nsuistunut veteen. Heti paikalla hänen veneensä koneet pysähtyivät ja se\nirtaantui toisesta.\n\nKaikki tapahtui sekunnissa. Musta vene kiiti eteenpäin; Wade näki\nvilahdukselta peräsimessä istuvan miehen.\n\nAikness!\n\nKapteeni Aikness, jonka tällä hetkellä piti olla kaukana valtamerellä.\nSalapoliisilla ei ollut aikaa ihmetellä; poliisiveneen perä vajosi jo\nveden alle.\n\n\"Vene uppoaa\", kuului läähättävä ääni.\n\nMutta toisissa poliisiveneissä oli tarkat silmät, ja kun Waden vene\nalkoi upota, saapui lähin apuun ja pelasti miehet. Wade hyppäsi heti\nveneen reunan yli toiseen, ja melkein yhtä pian olivat muutkin\nturvassa.\n\nJohn katseli ympärilleen, mutta ei voinut nähdä mustaa venettä. Se oli\nkadonnut pimeään, ja toisen veneen miehistö oli kiinnittänyt koko\nhuomionsa toverien pelastamiseen, niin ettei kukaan tiennyt, mihin\nsuuntaan se oli kadonnut. Mutta heti merkkitulet alkoivat tuikkia, ja\nvastauksia saapui joen sekä ylä- että alapäästä.\n\n\"Pysytelkää rannan puolella!\" kuului varoittava ääni.\n\nVihreä merkkivalo vilkkui \"Mekan\" laiturilta. Maajoukko oli saapunut,\nja molemmat poliisiveneet lähestyivät rantaa ankkuroitujen proomujen\nluo ja laskivat laituriin. John Wade unohti, että hänen jalkansa olivat\nmärät ja että housujen lahkeet olivat ikävällä tavalla liimautuneet\nsääriin.\n\nNousuvesi oli korkealla ja virta voimakas -- vesi oli vain\nkolmekymmentä senttiä \"Mekan\" laituria alempana, kun vene laski sen\nkylkeen. Wade hyppäsi maihin ja tarttui kiinni tummaan hahmoon, joka\njuoksi laituria pitkin päästäkseen pakoon. Mies rimpuili ankarasti, ja\nJohn luuli häntä jo Gollyksi, kunnes joku valaisi sähkölampulla vankia,\nja John Wade tunsi hänet.\n\n\"Kas, Sniffy, seurustelettepa te hienoissa piireissä.\"\n\n\"En minä ole tehnyt mitään\", valitti mies. \"Ette te voi väittää, että\nolisin tehnyt pahaa. Mr Wade... tietysti minä juoksen karkuun niin pian\nkuin näen pollareita. Ei voi koskaan tietää, mitä juttuja he keittävät\nkokoon.\"\n\n\"Huolehtikaa hänestä\", sanoi Wade ja juoksi taloa kohti.\n\nHuolimatta siitä hämmingistä, minkä Sniffyn pakokauhu olisi voinut\nherättää, vallitsi täydellinen rauha \"Mekassa\". Muita poliiseja ei\nnäkynyt kuin Elk ja hänen apulaisensa, mutta pimeillä kaduilla Wade\nhuomasi joukon siviilipukuisia miehiä, jotka kaikesta päättäen olivat\npoliiseja.\n\nElk seisoi eteisessä Mrs Oaksin kanssa, ja Johnin mielestä muorin\nepämiellyttävät kasvot olivat tavattoman kalpeat. Muorin käytös herätti\nmyös hänen huomiotaan. Hän ei raivonnut, vaikka hänen rauhaansa tultiin\nhäiritsemään. Ehkäpä hän pelkäsi, että hyökkäys voisi tuottaa\nvakaviakin seurauksia. Hän vilkaisi nopeasti Johniin, kun tämä tuli\nnäkyville, mutta käänsi taas heti huomionsa Elkiin.\n\n\"Minä pyydän vain, Mr Elk\", muori sanoi rauhallisella äänellä, \"ettei\nminun vieraitani häiritä. Se voisi olla turmioksi koko klubille, ja\nminulla on ilmankin kylliksi huolia. Mitä te haluatte tarkastaa? Te\nvoitte saada avaimet kaikkiin huoneihin.\"\n\n\"Me haluaisimme nähdä kellareita, Mrs Oaks\", sanoi John.\n\nHän näki, että muori sulki hetkeksi silmänsä. Sitten hän vilkaisi\nWadeen ja hetken kuluttua käänsi taas katseensa Elkiin.\n\n\"Minä haluaisin tietää, kellä on täällä käskyvalta\", muori kysyi, ja\nensi kerran hänen äänessään tuntui vihan värähtelyä. \"Minun pitää saada\ntietää, kellä on edesvastuu, sillä minä en aio alistua tähän ilman\nmuuta. Tästä syntyy ikävyyttä, ja minä tahdon tietää, ketä kohtaan se\non tarkoitettu.\"\n\n\"Minä olen edesvastuussa kaikesta\", sanoi John rauhallisesti.\n\"Tahdotteko antaa minulle kellarin avaimen?\" Muori seisoi jäykkänä kuin\nkeppi, kädet vatsalla, eikä pienimmälläkään liikkeellä yrittänyt\ntäyttää Waden pyyntöä.\n\n\"Ei täällä ole kellaria\", hän sanoi tyynesti, \"ainoastaan halkoliiteri,\nemmekä me pidä sitä lukittuna. Me emme pelkää varkaita yhtä paljon kuin\njotkut muut, ja sitä paitsi suomme kernaasti köyhälle jonkun halon.\"\n\nWade nauroi.\n\n\"Samaa sanoi Gollykin tänä iltana meille\", hän sanoi. Nyt muori ei\nräpäyttänyt silmiään.\n\n\"Todellako?\" sanoi hän levollisesti. \"Siinä tapauksessa Golly kerrankin\npuhui totta.\"\n\nMuori käsitti, että salapoliisi petkutti häntä, ja Wade oli siksi kauan\nollut toimessaan, että hän ymmärsi, ettei muori ollut huolissaan\nGollysta. Hän oli varmaankin tavannut miehensä tänä iltana, Wade tuumi.\nJa luultavasti pikku mies oli parhaillaan kotona, tai jollei itse\ntalossa, niin aivan lähellä.\n\n\"Kuka on käynyt täällä tänä iltana?\" Wade kysyi äkkiä. \"Ei, en minä\nhalua tietää, ketkä täällä asuvat -- vaan ketkä ovat käyneet täällä.\nMihin aikaan Aikness tuli tänne ja milloin hän läksi pois?\"\n\nMuori katsoi salapoliisiin hiukan hämillään.\n\n\"Aikness -- tarkoitatteko kapteeni Aiknessiä?\"\n\nWade nyökkäsi.\n\n\"_Troijan Sinetin_ kapteeniko?\" Muori pudisti päätään. \"En ole nähnyt\nhäntä viikkokausiin.\"\n\n\"Hän kävi täällä tänä iltana\", sanoi John. \"Kuulkaahan, Mrs Oaks, tämä\non teille siksi vakava asia, ettei teidän kannata tekeytyä\ntietämättömäksi. Aikness oli täällä tänä iltana; se ei merkitse, että\nhän olisi tehnyt jotain väärää tai että te olisitte tehnyt jotain\nväärää kestitessänne häntä.\"\n\nHapan hymy väreili muorin suupielissä.\n\n\"En minä tiedä, kuka on tehnyt väärin ja kuka oikein\", hän sanoi\nlyhyesti. \"Minä en ole nähnyt kapteeni Aiknessiä.\"\n\nTässä ei voitu mitään voittaa. Wade lähetti muorin hakemaan avaimia,\njoskin hän epäili, että ne olivat siinä pienessä laukussa, joka riippui\nhänen vyöllään. Muori palasi takaisin avainten kera ja laski ne\nojennettuun käteen.\n\n\"Kellariin ei ole avainta -- sen minä jo sanoin teille. Haluatteko,\nettä tulen teidän kanssanne?\"\n\nSitä ei John halunnut. Hän läksi yhdessä Elkin kanssa laiturille, ja\nsähkölampun avulla he löysivät portaat, jotka johtivat Gollyn\nhalkokellariin. Siellä oli varsin avara, tyhjä ja kivillä laskettu\npaikka, missä Golly, kenenkään näkemättä, mutta ei suinkaan kuulematta,\npilkkoi puita -- se oli hänen ainoa säännöllinen tehtävänsä. Ovi oli\nvanha ja raskas, ja siinä oli neliskulmainen, ristikolla varustettu\naukko. Wade luuli, että oven aukaiseminen olisi vaatinut kovan\nponnistuksen, sillä tällaisissa vanhoissa ovissa saranat ovat\ntavallisesti ruostuneet. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ovi\nantoi heti myöten ja avautui aivan äänettömästi.\n\nHän olisi voinut työntää oven auki sormenpäillään, ja lähemmin\ntarkastettuaan hän näki, että saranat olivat puhtaat ja öljytyt. Se oli\nvarsin kiintoisaa. Hän tarkasteli myöskin ovipieliä. Siinä oli vanha ja\nruostunut lukko, jota ei oltu käytetty vuosikausiin, ja näytti siltä,\nkuin ei lukkoa olisi ollutkaan, mutta valaistuaan lampulla oven paksua\nreunaa, hän löysi pienen kolmikulmaisen kolon sekä toisen samanlaisen\noven yläpuolella. Kaikesta päättäen siinä oli salalukko, mutta kesti\nkauan ennen kuin hän löysi avaimenreiän. Se oli erittäin ovelasti\nkätketty oven sisäpuolelle ruosteisen salvan alle, vain pieni syvennys\npuussa, johon hädin tuskin patenttiavain mahtui. Ulkopuolella ei ollut\navaimenreikää, jotta ovi voitiin lukita vain halkokellarin puolelta.\n\n\"Hyvin mielenkiintoista\", mutisi Elk, joka oli huvitettuna seurannut\nnäytöstä. \"Paljon vaivaa on nähty jostakin tuntemattomasta syystä.\"\n\nKellarissa riippui sähkölamppu holvikaton keskellä. He löysivät\nkatkaisijan ja sytyttivät valon. Kaikesta päättäen täällä ei ollut\nmitään tarkastettavaa. Holvin kolmella seinällä oli raskaita hirsiä,\nvanhoja laivanjätteitä, jotka oli sahattu yhtä pitkiin kappaleihin ja\nhuolellisesti pinottu, ja niiden yläpuolella oli pieniä sytykenippuja.\nVasemmassa nurkassa oli ympyriäinen rautalaatikko, ikäänkuin raskas\ntuhka-astia. Wade avasi kannen, mutta ei löytänyt mitään sen\nkiinnostavampaa kuin hienoa hiekkaa, jota käytetään kuuraukseen. Astia\noli puolillaan.\n\nKonstaapelit alkoivat purkaa halkopinoja voidakseen tarkastaa seiniä.\nMutta ei löytynyt muuta kuin vihreiksi muuttuneita tiiliä. Kun Wade\nkolkutti seinää, niin ääni kuulosti ontolta, aivan päinvastoin kuin jos\nmuu osa kellaria olisi ollut täytetty, niinkuin hänelle oli ilmoitettu.\nHän kolkutti toista seinää ja tulos oli sama, ja sillä välin kuin\nkonstaapelit asettivat halot paikoilleen, hän tutki lattiaa.\n\nSe oli laskettu isoin, laakein kivin; ei jälkeäkään minkäänlaisesta\nluukusta.\n\n\"Mitähän tuolla hiekalla on tehty?\" kysyi Elk äkkiä.\n\n\"Vastaus: se on raskasta!\"\n\nHän koetti siirtää laatikkoa, mutta se ei liikahtanut.\n\n\"Kirotun raskas!\" Elk toisti. \"Mutta ei sittenkään niin raskas, etten\nsaisi sitä nostetuksi. Tulehan auttamaan, Wade.\"\n\nMolemmat miehet vetivät laatikkoa, mutta se ei liikahtanut. Riisuen\ntakin yltään ja kiertäen paidanhihansa ylös Wade pisti käsivartensa\nhiekkaan. Ensiksi hän ei tuntenut mitään, mutta sitten hänen sormensa\niskivät jotain metalliesinettä vastaan, joka muodoltaan muistutti\nkynttilänjalkaa kohoten suoraan laatikon pohjasta ylöspäin. Se oli\nkiinnitetty aivan keskellä laatikkoa eikä liikahtanut, kun Wade sitä\nveti. Tunnustellen molemmin puolin hän löysi toisen rautaisen esineen,\njoka muodoltaan oli korkkiruuvin kahvan tapainen. Hän veti sitä ja se\nantoi heti myöten. Hän kuuli raudan iskevän rautaa vasten.\n\n\"Mitä tuo on?\" kysyi Elk uteliaana.\n\nWade tuumi hetken aikaa ja sanoi sitten levollisesti:\n\n\"Autahan minua nostamaan laatikkoa. Nyt se luullakseni liikkuu.\"\n\nLaatikko liikkui niin helposti, että Wade miltei kaatui kumoon. Se\nkääntyi näkymättömän saranan varassa, joka varmaan oli jossain kahvan\nlähellä ja seisoi pyöreällä teräslaatalla, jonka keskellä oli pultin\ntoinen pää. Hänellä ei ollut aikaa tarkemmin tutkia sitä, sillä kun\nlaatikko pyörähti, avautui seinä ja siihen ilmestyi kapea ovi.\n\nValaisten lampullaan John kumartui ja astui pienestä ovesta sisälle.\nElk seurasi jäljessä.\n\n\"Tässä on katkaisija\", sanoi Elk. \"Sähkövalo ja kaikki uudenaikaiset\nmukavuudet.\"\n\nKuului napsaus ja sisähuoneeseen syttyi valo. Se oli pitkulainen suoja,\nkaikesta päättäen se ulottui koko \"Mekan\" alitse. Seinät ja katto oli\nkyhätty vanhoista tiilistä, kaikissa näkyi veden vihreä jälki, vaikka\nkellari olikin aivan kuiva. Paikoittain tiilet olivat korjauksen\nkaipuussa. Lähellä ovea oli kivitetyssä permannossa vipu.\n\nElk pysähtyi antaakseen joitakin määräyksiä konstaapelille, joka oli\njäänyt yläkellariin, ja palattuaan takaisin hän veti vipua. Heti\npaikalla ovi seinän nurkassa sulkeutui.\n\n\"Vipu sulkee oven\", sanoi Elk. \"Varmaankin se työnsi pultin\nhiekkalaatikkoon.\"\n\nWade tarkasti huonetta. Siellä oli kaksi pöytää asetettuna vastakkain\nja puolen tusinaa tuoleja. Ei mistään voinut huomata, että huonetta\nolisi hiljattain käytetty, mutta yhden tuolin alta hän löysi rutistetun\npaperipalan, ja avattuaan sen hän huomasi, että se oli kappale\nkiinalaista sanomalehteä. Sitä paitsi hän löysi seinän vierestä pienen\nmustepullon ja siveltimen, sellaisen, jota kiinalaiset käyttävät\nkirjoittaessaan.\n\nPitkässä kellarissa oli ovi, joka oli raollaan. Työntäessään sen auki\nWade tuli pieneen kammioon, jossa oli vuode ja pöytä. Oven takana\nriippui naulassa naisen päällystakki -- halpa, mutta varsin uusi, jonka\nripustimessa oli Maidenheadin kappaliikkeen nimi. Täällä siis Anna oli\nasunut, tuumi Wade.\n\nMilloin hän oli poistunut täältä? Ei suinkaan kauan sitten, sillä vuode\noli laittamatta ja siinä oli vastikään maattu. Pöydällä oli vettä\nlasissa ja pienessä pullossa tabletteja. Vesi oli raitista, ja\nkuvalehti, joka löytyi vuodevaatteiden joukosta, oli saman päiväinen.\n\nHän käänsi tyynyä ja löysi sen alta naisen nenäliinan. Vieläkin\ntärkeämmän esineen he löysivät, kun Elk nosti patjaa, sillä sen alla\noli veitsi. Se näytti olevan kiinalaista tekoa, ja sen kahvassa oli\nkaiverrettuna lohikäärmeitten kuvia. Mutta tarkemmin tutkittaessa\nhuomattiin, että se olikin Englannissa valmistettu.\n\n\"Tällaisia esineitä myydään kiinalaisille merimiehille kiinalaisissa\naluksissa. Mitä siitä arvelet?\"\n\n\"Annan ensimmäinen ja viimeinen puolustuskeino\", sanoi John Wade. \"Hän\noli kylliksi viisas ymmärtääkseen, että hänen henkensä oli vaarassa, ja\nniinpä hän hankki tämän veitsen ja piilotti sen. Siitä voidaan päättää,\nettä hänet vietiin pois täältä hyvin äkkiä ja odottamatta.\"\n\nWade otti käteensä pullon, jossa oli tabletteja, pudisti niitä ja\nhaisteli.\n\n\"Mr Raggit Lane on ollut täällä. Hän on kai ollut lääkärinä. Hänen\npitäisi ruveta käyttämään toista hiusvoidetta.\"\n\nMitään muuta ei löytynyt enää. Maanalaisessa kellarissa oli raitis ilma\n-- ehkä liiankin raitista, sillä siellä tuntui varsin kovaa vetoa.\n\n\"Jossakin täytyy olla iso venttiili avoinna\", Wade sanoi. \"Mr Aikness\ntai Mr Raggit Lane, kumpiko heistä sitten lienee juhlamenojen ohjaaja,\non ankara terveyden valvoja. Näyttää siltä kuin kellarissa olisi joskus\nollut vettä. Katsohan tuota vihreää väriä, se ulottuu kattoon saakka.\nLähdetään pois.\"\n\nHe palasivat vivun luo ja Elk veti. Vipu kaikesta päättäen ei toiminut\nenää, sillä vaikka Wade painoi koko voimallaan, ei se liikahtanut.\n\n\"Ketkä jäivät ulkopuolelle?\" kysyi Wade terävästi.\n\n\"Martin ja Scance\", Elk sanoi. \"Varmaankin he ovat koskeneet\nkojeeseen --\"\n\nSamassa tulet kellarissa sammuivat. Heti paikalla Wade sytytti\nsähkölamppunsa ja valaisi sillä.\n\n\"Koeta avata ovea\", hän sanoi, mutta vaikka he painoivat seinää siltä\nkohdin, missä ovi oli, olisivat he yhtä hyvin voineet painaa mistä\nmuusta kohtaa hyvänsä. Elk kolkutti seinää herättääkseen ulkopuolella\nolevien poliisien huomiota, mutta kukaan ei vastannut. Hän oli itse\nkatsellut ja ihmetellyt oven paksuutta.\n\nHetken aikaa John oli vaiti.\n\n\"Oliko tämä tapaturma?\" sanoi hän vihdoin.\n\nHän kuuli Elkin naurahtavan, ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen\nselkäänsä, sillä Elk ei koskaan nauranut, jollei tilanne ollut hyvin\nvakava.\n\n\"En usko sitä\", sanoi vanhempi miehistä. \"Anna lamppusi valaista,\nystäväni, jotta kiinalainen veljemme ei ilmesty selkäsi taakse ja iske\nsinuun. Minä tarkastan sähköjohtoa.\"\n\nJohn seisoi valaisten sähkölampullaan isoa huonetta.\n\n\"Sepä se\", sanoi Elk hetken kuluttua, kun hän kuuli katkaisijan\nnaksahtavan turhaan. \"Pääkatkaisija on ulkopuolella. Minä ihmettelen,\nmitähän noille kahdelle konstaapelille on tapahtunut. Oletko huomannut\njotain erikoista tässä huoneessa?\" kysyi hän äkkiä.\n\nJohn Wade nyökkäsi. Hän oli nähnyt vihreät seinät ja nyt hän alkoi\nvähitellen käsittää.\n\n\"Kyllä minä nyt tiedän, miksi kaikki ovat poistuneet täältä\", sanoi\nhän. \"Eivät he lähteneet pois siksi, että me olimme tulossa.\"\n\nHän kuuli omituista ääntä; rapinaa ja vinkunaa; ja sitten hänen\nlamppunsa valopiiriin ilmestyi kovalla kiireellä kaksi pientä ruskeaa\nelukkaa; ne pysähtyivät nähdessään valon, ja samassa niitä olikin jo\nkuusi. Jokin kosketti hänen jalkojaan.\n\n\"En minä ole arka niinkuin naiset\", sanoi Elk ja hänen äänensä kuulosti\nhiukan kiihtyneeltä, \"mutta jollei sinulla ole mitään sitä vastaan,\nniin noustaan pöydälle. Minä olen suuri eläinten ystävä, mutta en ole\nkoskaan sietänyt rottia.\"\n\nHe nousivat pöydälle. Lattia oli täynnä rottia, jotka juoksivat\npaikasta toiseen vinkuen ja vikisten ja turhaan koettaen löytää\nturvapaikkaa. Ne olivat pakokauhun vallassa, tuntematon vaara\nkauhistutti niitä. Niiden pyöreät silmät kiiluivat lampun valossa. Elk\nhuomasi, että puoli tusinaa kiipesi ylös pöydän jalkoja myöten ja\nhyppäsi pöydälle, ennenkuin hän ennätti ajaa ne pois.\n\n\"Huomaatko, että venttiili ei toimi enää?\" hän kysyi.\n\nJohn Wade oli huomannut sen. Ilma huoneessa oli tukehduttava; tuntui\nraskaalta hengittää. Mutta samassa hän tunsi kylmän tuulahduksen ja\nhuoneen perältä kuului omituinen kurlaava ääni, ja rotat vinkuivat yhä\npahemmin.\n\n\"Vettä\", sanoi Elk. \"Muistatko, mitä konstaapeli sanoi? Nousuvesi on\nhyvin korkealla. Pelkäänpä, että se on meille liian korkea. Katsohan\nnoita turkasia, jotka uivat vedessä.\"\n\nTuolit uiskentelivat vedessä, jota oli jo metrin korkeudella, ja\nkullekin tuolille oli kiivennyt rottia, jotka aivan kuin\nhaaksirikkoutuneet merimiehet tarrautuivat kiinni jalkoihin ja\nvälipuihin. Suunnattoman lyhyessä ajassa vesi kohosi pöydänkin yli ja\nulottui heidän nilkkoihinsa. Elk kumartui alas ja tarttui tuoliin\nravistaen veteen vinkuvat rotat.\n\n\"Tuo kanki voi ehkä pelastaa meidät\", hän sanoi.\n\nHolvikaton poikki, aivan heidän päittensä yläpuolella kulki rautainen\nkanki, joka varmaan joskus oli muurattu siihen katon vahvistukseksi.\nKussakin holviosastossa oli samanlainen tuki. Elk kurottautui Johnin\navulla ylöspäin ja tarttui kankeen kiinni, ja hänen toverinsa seurasi\nhänen esimerkkiään. Heti paikalla sekä pöytä että tuoli keikahtivat\nkumoon heidän altaan, ja he jäivät riippumaan vyötäisiään myöten\nveteen.\n\nLamput olivat pudonneet veteen. John näki niiden himmeän valon\nlattialla. Ne olivat vettäpitävät, mutta valo oli niin himmeä, ettei se\nvoinut valaista huonetta. Pimeässä John tunsi pienten karvaisten\nelukkojen raappivan hänen takkiaan. Hän pudisteli hartioitaan\npäästäkseen vapaaksi noista näkymättömistä olennoista, jotka\nkauhuissaan tarrautuivat häneen kiinni.\n\n\"Vesi on varmaankin noussut hirvittävän korkealle joessa\", hän sanoi,\n\"mutta eihän se mitenkään voi olla näin korkealla.\"\n\nHän teki nopeasti laskelmiaan. Vaikkapa vesi olisi noussut laiturin\ntasalle, niin ei se sittenkään olisi voinut olla kuin heidän\nvyötäistensä kohdalla heidän seisoessaan pöydällä.\n\n\"Kaupungin poliisikunta menettää kaksi taitavaa komissariaan\", sanoi\nElk rauhallisesti. \"Kukahan saa sinun toimesi, John? Stanford\nkorotetaan -- minä en koskaan pitänyt hänestä. Ikävä että on pakko\nkuolla.\"\n\n\"Ole vaiti!\" sanoi John äkäisesti.\n\nVesi oli kohonnut aina Johnin kaulaan saakka. Nyt se kosketteli hänen\nleukaansa. Nuo pienet nelijalkaiset toverit eivät enää kiinnostaneet\nhäntä. Se seikka, että ne vinkuivat aivan hänen korvansa juuressa, ei\nhäirinnyt häntä. Vesi kohosi leuan yläpuolelle. Kasvonsa hän oli\npainanut kattoholvia vasten.\n\nLila Smith... hän oli ainakin turvassa. Wade olisi kernaasti tahtonut\npäästä selville tuosta Pattisonin rahastosta, ja lyödä Aiknessin\nlaudalta ja --\n\nHän hätkähti, mutta ei voinut kuulla mitään, sillä korvat olivat\nvedessä. Koko rakennus tuntui järkkyvän. Ja sitten vesi alkoi laskeutua\ntavattoman nopeasti, ensin hänen hartioittensa tasalle, sitten aina\nvyötäisille saakka.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" läähätti Elk.\n\nArvoituksella saattoi olla vain yksi ratkaisu. Osa seinää oli kovan\npainon alla murtunut, ja vesi virtasi jonnekin muualle etsien\nmatalampaa tasoa.\n\nJohn kosketti pöytää ja tunsi, miten se laskeutui alas sitä myöten kuin\nvesi aleni.\n\n\"Hyppää veteen\", neuvoi Wade Elkiä. \"Meidän täytyy löytää aukko.\"\n\nWade ui pitkin seinää kunnes hän tunsi, miten vesi imi jalat hänen\naltaan, ja painuen seinää vasten hän tunnusteli kädellään. Vihdoin hän\nlöysi aukon; osa seinää, noin metrin korkeudelta ja leveydeltä, oli\nveden painosta murtunut, mutta minne aukko johti, sitä hän ei tiennyt.\n\nVesi oli pysähtynyt. Tasapaino oli saavutettu, mutta hetken kuluttua se\nalkoi jälleen nousta, mutta vain rinnan korkeuteen, ja molemmat miehet\nseisoivat vankasti pohjassa.\n\nJohn sukelsi sinne, mistä lamppujen valo häämötti ja alkoi sitten\ntutkia aukkoa.\n\n\"Vesi on varmaankin tuolla matalampaa\", hän sanoi. \"Jommankumman on\notettava selkoa, minne aukko johtaa.\"\n\n\"Sinä saat sen tehdä\", sanoi Elk.\n\nWade koetti muistella, miltä maaperä ulkopuolella näytti.\n\"Mekan\" vieressä oli vanha tavaravaja, joka kuului muutamille\nruokatavarakauppiaille. Hän tunsi paikan; siinä oli syvä kellari, jonne\nedellinen omistaja oli sijoittanut jäähdytyslaitteen. Hän oli kerran\nkäynyt kellarissa yhdessä erään jokivarkaan kanssa etsiessään\nvarastettua tavaraa.\n\nVettäpitävä lamppu kädessä hän sukelsi jälleen, tunkeutui aukon läpi ja\nnousi veden pinnalle toisella puolella. Nyt hänen jalkansa eivät\nkoskettaneet pohjaa. Polkien vettä hän valaisi lampulla kattoa. Tämä\noli varmaankin talon vanhempi osa. Isot tammiset pilarit kannattivat\nkattoa ja mustan veden pinnalla uiskenteli joukko pieniä puulaatikoita.\n\nNyt hän tiesi, missä hän oli, täytyi vain löytää ulospääsy. Sukeltaen\ntakaisin aukon läpi hän kertoi Elkille löydöstään.\n\n\"Tähän varmaankin 'Mekan' kellari päättyy, ja vesi on tunkeutunut\ntavaravajan pohjaan. Siellä täytyy olla ulospääsy.\"\n\nMolemmat miehet sukelsivat aukosta ja tulivat tavaravajan holviin.\nHitaasti he pääsivät eteenpäin luovien uiskentelevien laatikkojen\nlomitse. Heidän kulkuansa vaikeutti se, että he saattoivat vain aika\najottain käyttää lamppujaan. Mutta uituaan noin kymmenen minuuttia John\nnäki jotain, mikä ilahdutti hänen silmiään. Noin metrin päässä hänestä\nrautaportaat johtivat vedestä pienelle ovelle. He ryömivät portaita\nylös ja saapuivat rautaovelle.\n\nSuureksi hämmästyksekseen ja ilokseen John Wade huomasi, ettei ovi\nollut lukossa, ja työnnettyään sen auki hän näki kiviportaat. Ne\njohtivat isoon huoneeseen, joka varaankin oli kaduntasalla. Hän aikoi\njuuri avata oven, kun ankara ääni pidätti hänet. Yövahti seisoi siinä\npitäen ketjusta vihaista koiraa.\n\n\"Vai olette te poliisi? Antakaas kun tarkastan\", sanoi mies epäröiden.\n\nKesti hetken aikaa ennenkuin yövahti uskoi heitä, ja sitten hän\nselitti, miksi tavaravajan kellarin rautaovi oli lukitsematta, seikka,\nmikä Elkin mielestä oli koko illan suurin arvoitus.\n\n\"Minä tiesin, että tulvavesi nousisi, ja siksi lähetin sanan\npalokunnalle\", sanoi vahti. \"Minä jätin oven auki heidän varaltaan, jos\nhe haluaisivat pumpata pois vettä. Mutta kyllä kestää, ennenkuin vesi\nlaskee. 'Mekasta' kaikki ovat paenneet. Pari miestä, jotka olivat\nkellarissa, olivat vähällä hukkua. Vesi nousi niin äkkiä. Mitä he\ntekivät kellarissa, sitä minä en tiedä.\"\n\nJohn olisi voinut selittää, mutta sitä hän ei tehnyt. Vahti päästi\nheidät ulos pienestä ovesta, ja he palasivat klubiin kahlaten nilkkoja\nmyöten vedessä. He saapuivat juuri parhaiksi, kun poliisit aikoivat\nmurtautua kellariin siinä toivossa, että voisivat pelastaa molemmat\nmiehet varmasta kuolemasta.\n\nPoliisivene kuljetti heidät poliisiasemalle, ja niin pian kun he olivat\nsaaneet kuuman kylvyn ja vaihtaneet vaatteita, muuttui Elk puheliaaksi.\n\n\"Ei, en minä pelännyt -- vaikka eipä paljosta puuttunut\", myönsi hän.\n\"Minulta pilaantui vain hyvä puku. Kuka sen maksaa? Kummassakin\ntaskussani oli rotta, ja molemmat olivat kuolleet. Ensi kertaa rotta\nhukkui taskuuni, siitä minä kirjoitan kirjan. Aluksi pelkäsin, että nuo\nkuminaamarimiehet olivat saaneet minut kiinni. Mutta nyt huomaan, että\nse oli sallimus.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" kysyi John Wade rauhallisesti. \"Joku sulki venttiilin\nja sammutti tulet -- varmaankin pääkatkaisija on itse talossa. Minä\nlähden sinne pienelle tarkastusretkelle. Ei veden voima sulkenut ovia\n-- ne avautuivat sisäänpäin. En minä nimittäisi kuminaamarimiehiä\nsallimukseksi.\"\n\n\n\n\nXI\n\n\nKun Wade tuli \"Mekkaan\", oli joki jo laskeutunut laiturin alapuolelle.\nUseat konstaapeleista, jotka olivat ottaneet osaa hyökkäykseen, olivat\nkastuneet vyötäisiään myöten, ja heidän tilalleen oli lähetetty\napujoukkoja. Kadulla oli kolme pärskyvää höyrykonetta, jotka\npumppusivat vettä tavaravajasta, sen jälkeen kun halkokellari oli saatu\nkuivaksi. Pieni huone oli täynnään halkoja ja hakkuupölkkyjä.\n\nJohn avasi salaoven ja tutki vankilaansa. Hän oli tullut siihen\npäätökseen, ettei vesi ollut nyt ensi kertaa tunkeutunut kellariin. Se\noli ollut jo aikaisemmin veden alla. Mrs Oaks oli kertonut eräälle\nsalapoliisille, että neljä vuotta sitten vesi oli täyttänyt kellarin\naivan kattoa myöten.\n\nLattia oli täynnä kuolleita rottia. Sähkövalo, niinkuin Wade oli\nepäillyt, oli tahallisesti sammutettu, se kävi selville siitä, että se\noli jälleen kunnossa. Kaikesta päättäen vesi ei ollut turmellut johtoa.\nWade huomautti tästä seikasta Elkille.\n\nTarkasti seiniä tutkittaessa löytyi myöskin venttiili, josta raitis\nilma oli puhaltanut kellariin. Se oli vuoteen yläpuolella, missä Anna\noli nukkunut, kun hänet herätettiin ja vietiin turvallisempaan\npaikkaan. Varmaankin hän oli ollut mukana siinä mustassa veneessä, joka\noli ajanut Waden veneen päälle.\n\nTämän huoneen katto oli korkeampi kuin muualla, ja tiilien lomassa oli\nnoin 15 sentin syvyinen rako, joka avautui tavaravajan ja \"Mekan\"\nväliseen kujaan. Venttiili oli suljettu rautaluukulla, joka oli\nkiinnitetty ketjulla ja koukulla. Ei epäilystäkään, että se oli tehty\npahassa tarkoituksessa. Vaikeampi oli keksiä, miksi sähkövalo oli\nsammunut; \"Mekan\" eteisessä oli kolme katkaisijaa, mutta Wadella ei\nollut aikaa tutkia asiaa lähemmin.\n\nMrs Oaks oli huoneessaan, hän oli \"hirveän kiihtynyt\", niinkuin\nväitettiin, sen suuren vahingon vuoksi, minkä tulvavesi oli saanut\naikaan. Se olikin ymmärrettävää, sillä vesi oli tunkeutunut koko taloon\nja saanut aikaan paljon vahinkoa sinä lyhyenä aikana, jolloin se oli\nkorkeimmillaan. Mrs Oaksin huoneen lattia oli harmaana mudasta. Matto\ntulisijan edestä oli siirtynyt paikaltaan, ja mudan läpi näkyi lattian\nalla olevan piilopaikka. John huomasi suorakaiteen muotoisen viivan,\njossa poreili vesikuplia, ja raavittuaan saappaansa kärjellä pois mudan\ntuli salaluukku esille. Mrs Oaks oli antanut hänelle avaimensa, jotka\nhän oli pistänyt taskuunsa, ja koeteltuaan toista avainta toisensa\njälkeen lukkoon hän lopulta löysi oikean ja avasi luukun.\n\n\"Tässä näyttää olevan muorin yksityinen lokero\", sanoi Wade kopeloiden\npiilopaikkaa.\n\nHän luuli ensin, että komero oli tyhjä, mutta hetken kuluttua hänen\nsormiinsa sattui pieni, neliskulmainen, mutainen laatikko, ja hän otti\nsen esille. Se ei ollut lukossa, ja uteliaana hän avasi kannen. Jos hän\nluuli löytävänsä jotakin erikoista, niin hän pettyi suuresti; siinä ei\nollut mitään muuta kuin vihko, jonka hän avasi. Vihkoon oli neljälle\nsivulle huolellisesti kirjoitettu naisten nimiä aakkosjärjestykseen.\n\n    Ada ....   Rita\n    Bertha ... Sara\n    Clara .... Moira\n    Dora ..... Pamela\n    Emma ..... Ursula\n    Freda .... Ada\n    Gloria ... Bertha\n    Hilda .... Clara\n    Ina ...... Dora\n    Jenny .... Emma\n    Kitty .... Freda\n    Lena ..... Gloria\n    Mira ..... Hilda\n    Nita ..... Jenny\n    Olivia ... Ina\n    Pamela ... Nita\n    Rita ..... Olivia\n    Sara ..... Kitty\n    Theresa .. Theresa\n    Ursula ... Zena\n    Vera ..... Yolande\n    Wenda .... Vera\n    Yolande .. Lena\n    Zena ..... Wenda\n\nYhdelle sivulle oli hätäisesti kirjoitettu lyijykynällä:\n\n    Pamela\n    Rita\n    Jenny\n    Bertha\n    Ursula\n    Olivia\n\nWade tutki vihkoa hetken aikaa, pisti sen takaisin laatikkoon ja läksi\netsimään Mrs Oaksia.\n\nOaksin muori oli miltei hysteerinen. Yön jännitys oli jättänyt jälkensä\nhäneen ja murtanut hänen rautaisen tahtonsa. Kun John Wade puhui hänen\nkanssaan, niin hän vuoroin itki ja uhmaili. Wade tunsi vanhastaan hänen\nuhkauksensa; ne seurasivat aina tällaista tilannetta.\n\nWade näytti hänelle pientä laatikkoa.\n\n\"Minä sain jotakin pelastetuksi teille, Mrs Oaks\", sanoi Wade. \"Teidän\ntulee olla kiitollinen minulle.\"\n\nMrs Oaks kalpeni nähdessään laatikon.\n\n\"Ei siinä ole muuta kuin yksityisiä papereita\", hän sanoi kimakalla\näänellä ja aikoi siepata sen Waden kädestä.\n\n\"Onpa siinä koodi\", Wade ojensi kätensä loitommalle. \"Joukko naisten\nnimiä, jotka merkitsevät toisia nimiä. Vaivalloinen koodi minun\nymmärtääkseni. Jokainen nimi vastaa erikoista kirjainta. Te olette\nkirjoittanut 'Pamela, Rita, Jenny, Bertha, Ursula, Olivia' -- se\nmerkitsee 'vaaraa', eikö niin?\"\n\nMuori ei vastannut.\n\n\"Kelle te olette sähköttänyt viimeisten kolmen kuukauden kuluessa?\"\n\nMuori oli nyt aivan rauhallinen.\n\n\"Minä en käsitä mitä te tarkoitatte. Nuo nimet minä kirjoitin muistiin\nerästä ystävätärtäni varten, joka etsi sopivaa nimeä lapselleen.\"\n\n\"Kelle te olette sähköttänyt?\" toisti John, ja sitten hän sanoi\nmielistellen: \"Olkaa nyt järkevä, Mrs Oaks. Ei ole vaikea saada selkoa\nlennätinkonttorista, kelle te olette sähköttänyt sekä selvittää\nsähkeet.\"\n\n\"Yrittäkää sitten\", muori sanoi äkkiä, ja Wade ymmärsi heti, toisen\nsanomattakin, että nuo sähkösanomat oli lähetetty jonkun muun nimissä\nja että olisi mahdotonta saada selkoa, mitkä sähkösanomat olivat muorin\nlähettämiä.\n\n\"Ettekö halua mitään muuta?\" kysyi muori puhuen jälleen ärtyisellä\näänellä. \"Siinä tapauksessa toivoisin teidän poistuvan! Minulla on\nollut kylliksi harmia tulvasta -- en tiedä, mikä on kiusallisempaa,\njoki vai poliisi.\"\n\nJohn hymyili.\n\n\"Poliisi on pahempi\", hän sanoi nauraen. \"Oikeus ei koskaan päästä\notettaan. Minä haluan kysyä teiltä enää vain yhtä seikkaa -- milloin\nAnna vietiin pois kellarista?\"\n\nMuorin kulmakarvat kohosivat, mutta hänen hämmästyksensä ei tuntunut\nluonnolliselta.\n\n\"Annako? En tiedä, kenestä te puhutte?\" John katseli muoria silmiin ja\nnäki hänen suunsa värähtävän.\n\n\"Tarkoitatteko sitä naista, jota ennenkin olette minulta tiedustellut?\nEn ole koskaan nähnyt häntä.\"\n\nJohn nyökkäsi.\n\n\"Hän oli kellarissa, pienessä huoneessa. Otin äsken hänen\npäällystakkinsa talteen, ja se lähetetään Maidenheadiin, jotta tulisi\ntodistetuksi, onko se sieltä ostettu. Minä varoitin teitä kerta\naikaisemmin, Mrs Oaks, siitä voi koitua teille hyvin vakava juttu --\"\n\n\"Jos hän olisi ollut täällä, niin pitäisihän minun se tietää.\"\n\nNainen puhui nopeasti; hän unohti hetkeksi olla varuillaan.\n\n\"Me, tai oikeastaan Golly vuokrasi kellarin muutamille henkilöille,\ntavaroiden säilyttämistä varten. Minä en ole koskaan käynyt\nkellarissa... en tiedä edes, miten sinne voi päästä. Golly sen tietää;\nhän piti huolen kaikesta sellaisesta. He maksoivat meille punnan\nviikolta. Golly antoi rahat aina minulle.\"\n\nMuorin silmät olivat kiintyneet mustaan laatikkoon, joka oli Johnin\nkädessä.\n\n\"Tuo on minun omaisuuttani\", hän sanoi. \"Minä tahdon saada sen\ntakaisin.\"\n\n\"Te tiedätte, mistä voitte sen saada\", sanoi Wade tyynesti eikä\nkiinnittänyt sen enempää huomiota muorin sanoihin.\n\nWade vei laatikon papereineen poliisiaseman kassakaappiin ennenkuin hän\nläksi kotiin. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan kaksi aseistettua\nsalapoliisia, ja hänen talonsa edustalla seisoi myöskin poliisi\nvahdissa. Ei ollut tosin luultavaa, että kuminaamarimiehet hyökkäisivät\ntoistamiseen hänen kimppuunsa hänen omassa talossaan -- ei ainakaan\nvähään aikaan -- ja hänellä oli se tunne, että tapahtumat kehittyisivät\nnopeasti lopulliseen ratkaisuunsa.\n\nTalossa oli edelleen hiukan myrkkykaasun hajua, ja Waden palvelija\nkertoi, että hiilikellarista oli löydetty pieni kaasusäiliö, joka oli\ntyhjennetty. Tämäkään osa kaupunkia ei ollut säästynyt tulvan\nvahingoilta; vesi oli kohonnut vain muutaman metrin päähän Waden\ntalosta, ja pieni takapuutarha kadun toisella puolella oli veden alla.\n\nNukuttuaan vain kolme tuntia Wade kutsuttiin tarkastamaan tulvan\ntekemiä vaurioita. Eräs proomu oli katkaissut kettinkinsä ja törmännyt\nlaivaa vasten, joka oli ankkuroituna satamassa. Laiva oli ajautunut\neräälle hylkylaiturille Surreyn puolelle, ja siellä jokirotat olivat\nhyvin lyhyessä ajassa sen ryöstäneet.\n\nPoliisivene kuljetti väsynyttä poliisikomissaaria proomusta proomuun.\nJoissakin proomuissa ei ollut miehistöä lainkaan, mutta useimmissa oli\nkannella kuitenkin vahti, joka saattoi ilmoittaa, että kaikki oli\nhyvin.\n\nWade saapui vihdoin kahteen pitkään proomuun, jotka olivat ankkurissa\n\"Mekan\" edustalla, ja täällä hänen mielenkiintonsa heräsi. Hän oli\nnähnyt proomussa vahdin, ehkäpä tämä mies voisi antaa hänelle tietoja\nmustan veneen liikkeistä.\n\nKun aamu alkoi valjeta, hän puhutteli yksinäistä miestä, joka seisoi\nperäsimen luona polttaen savipiippuaan.\n\n\"Kaikki hyvin täällä...\"\n\n\"Minä nousen kannelle\", John sanoi.\n\nPoliisivene laski proomun kylkeen, ja vahdin ojentaessa kätensä avuksi\nJohn hyppäsi alukseen. Mies ojensi vasemman kätensä; oikea oli taskussa\n-- seikka, joka ei sillä erää erikoisesti kiinnittänyt Johnin huomiota.\nMonet vahdeista olivat raajarikkoja, jotka olivat menettäneet jonkun\njäsenen, ja niinpä salapoliisi luuli tätäkin sellaiseksi tapaukseksi.\n\nVahti kertoi hänelle enemmän kuin mitä hän oli otaksunut saavansa\nkuulla. Hän oli nähnyt mustan veneen kulkevan joen poikki ja oli omin\nsilmin nähnyt yhteentörmäyksenkin.\n\n\"Ei, vene ei tullut 'Mekan' laiturista.\" Siitä vahti oli varma. \"Minä\nnäin sen kiitävän virtaa alaspäin Middlesexin rannan puolella jo\npaljon ennenkuin se kääntyi joen poikki. Minä luulin sitä ensin\npoliisiveneeksi, joka piti silmällä veneitä toisella rannalla. Nehän\nolivat teidän veneitänne, vai mitä? Joka tapauksessa minua ihmetytti,\nettä se kulki niin nopeasti, ja varmaankin virta lisäsi vielä jonkin\nverran sen vauhtia! Tarkoitukseni oli tiedustella mikä vene se oli,\nmutta en ole nähnyt elävää sielua eilis-illan jälkeen.\"\n\nJohn ei tuntenut vahtia, ja siksi hän teki miehelle joitakin\nkysymyksiä.\n\n\"Minäkö? Olen kotoisin Graysistä. Harvoin tulen näin kauaksi, mutta\nnämä proomut kuljettavat Belgiasta ostettuja koneita -- sähkökoneita\njotakin tehdasta varten Oxfordiin -- ja minun on määrä viedä ne\nperille.\"\n\n\"Oletteko loukannut kätenne?\" kysyi John.\n\nMies naurahti ja veti oikean kätensä taskusta.\n\n\"Hiukkasen\", hän sanoi. \"Tulva ajoi proomut 'Mekan' laituriin, ja minä\nkaaduin vasten peräsintä.\" Hän oli nyrjäyttänyt ranteensa, ja jutteli\nedelleen mustasta veneestä. \"Kyllä sitä joutuu näkemään jos jotakin.\nLöysin erään miehen, joka oli piiloutunut tähän proomuun -- hänen\nnimensä oli Sniffy, niinkuin kuulin kerrottavan --\"\n\n\"Kuka sen kertoi?\" kysyi John nopeasti. \"Te sanoitte vasta, että ette\nole tavannut ketään.\"\n\n\"Puhuin vain jokipoliisin kanssa. Niitä on näkynyt pitkin yötä joella.\nEn koskaan ennen ole nähnyt niin paljon jokipoliiseja -- ne ovat\noikeita Sherlock Holmeseja.\"\n\nJohn ei voinut olla huomaamatta salaista ivaa miehen äänessä. Hän\ntiesi, että jostakin syystä jokipoliisit olivat yhtä vähän suosittuja\nvahtien kuin varkaittenkin joukossa.\n\n\"Mitä Sniffy teki proomussa?\"\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"En minä tiedä, miksi varkaat tulevat proomuihin\", hän sanoi\nivallisesti.\n\nKun poliisivene läksi liikkeelle ja katosi harmaaseen aamusumuun,\nkumartui vahti alas ja otti valureiästä esille kaksi mustaksi maalattua\nsilinteriä. Ne olivat raskaat, ja kätkien ne purjekankaan alle hän\nastui hitaasti luukun luo, joka johti hänen hyttiinsä. Hän kääntyi\nselin luukkuun eikä liikahtanut, kun ääni syvyyksistä kuiskasi jotain.\n\n\"Wade\", hän vastasi. \"Minä pelkäsin hänen pyrkivän alas -- ja panevan\ntoimeen tarkastuksen. Siinä tapauksessa olisin ampunut hänet ja\nupottanut veneen -- se olisi käynyt aivan helposti.\"\n\nHän kuuli hyväksyvää murinaa ja irvisteli itsekseen. Kapteeni Aikness\nilmaisi aina hyväksymisensä murinalla.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKello oli lähempänä kahdeksaa kuin seitsemää, kun John Wade palasi\nvuoteeseensa, ja hän heräsi kadulla leikkivien lasten ääniin; varma\nmerkki, että myöhäinen iltapäivä oli jo käsissä. Hän oli kylpenyt ja\npukeutui parhaillaan, kun Elk saapui.\n\n\"Ei, ei kuulu mitään erikoista, paitsi että poliisi vangitsi\nAylesburyssa miehen, jota he luulivat Gollyksi. Mutta se ei ollut hän.\"\n\nElk oli kovin vakava, ja John arvasi, että hänellä kaikesta huolimatta\noli tiedossaan hyvinkin ikäviä uutisia.\n\n\"Kävin juuri tapaamassa tuota nuorta neitiä, Lila Smithiä. Hän voi\nhyvin, ja lääkäri sanoo, että hän voi huoleti lähteä kotiin. Ja hänen\narmonsa kävi tänään poliisiasemalla.\"\n\n\"Sinifordko?\" kysyi John hämmästyneenä.\n\nElk nyökkäsi.\n\n\"Kukkasia kädessä\", hän sanoi ivallisesti ja teki käsillään liikkeen\nosoittaakseen siten kukkakimpun suuruutta.\n\nJohn irvisteli. Lordi Sinifordin toimenpiteet saattoivat hänet\nlevottomaksi. Tämä juttu oli yhtä salaperäinen kuin kuminaamarimiesten\nja vieläkin vaikeammin selitettävissä.\n\nKuminaamarimiesten juttu ei kaivannut mitään selitystä. Heidän\ntoimintansa tarkoitus oli aivan selvä. He edustivat järjestynyttä\nrikollisliigaa, jonka tarkoituksena oli panna toimeen\njättiläismurtovarkauksia. Mutta Sinifordin kiinnostus Lila Smithiä\nkohtaan... Täytyi olla jokin yhteys näiden kolmen tekijän --\nkuminaamarimiesten, Sinifordin ja tytön -- välillä.\n\nAikness oli Lontoossa; Wade tiesi aivan varmaan nähneensä hänet\nmustassa veneessä, joka kiiti hänen ohitseen pimeässä. Veneen perässä,\nmissä Aikness istui, oli vihreä valo, ehkäpä se oli koneen kojetaulun\nlamppu, jonka valossa hän oli nähnyt miehen kasvot aivan selvästi.\n\n\"Minä käyn Lilan luona\", hän sanoi pitkän vaitiolon kuluttua.\n\nElk murahti jotain, joka saattoi merkitä hyväksymistä.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin Wade oli matkalla tytön tilapäiseen\nasuntoon. Lilan kasvot punoittivat, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja\nhänen äänensä ilmaisi luottamusta, jota John ei ollut ennen huomannut.\nHänen käytöksensä Johnia kohtaan oli muuttunut, mikä ei hämmästyttänyt\nhäntä niinkään vähän.\n\nEnsiksi Wade tuli levottomaksi, sillä hän luuli, että Lilalla oli\nkuumetta; hänen oli näet mahdoton kuvitella mielessään, että\ntyttö viime vuorokauden kuluessa olisi selvitellyt sekavia\ntulevaisuudensuunnitelmiaan ja asettanut hänet kaikkien muiden edelle.\n\nMutta se oli sittenkin tapahtunut yön hiljaisina hetkinä, jolloin yksin\nkellon tikutuskin tuntuu yksinäisyydessä lohduttavalta.\n\nVanhat \"Mekan\" asukkaat, jotka olivat palanneet pitkiltä matkoiltaan,\nolivat huomanneet Lila Smithin suuresti kehittyneen. Tyttö itse ei\nollut huomannut tätä muutosta ennenkuin hän omaksi hämmästyksekseen oli\ntänä yönä nauranut niille ongelmille, jotka aikaisemmin olivat\npeloittaneet ja huolestuttaneet häntä. Ja kun hän oli asettanut nuo\nongelmat tärkeytensä mukaiseen järjestykseen, oli John Wade joutunut\nensimmäiselle sijalle. Naiselle on tärkeää, että mies vaikuttaa\njollakin tavalla salaperäiseltä. Se mikä on aivan selvää, ei ole enää\nkiintoisaa. Lila Smith oli huomannut, että hänellä yksin kaikista\nnaisista oli tämän arvoituksen avain. Ja se todisti, että hän oli\nsuuresti kehittynyt.\n\nLila saattoi kestää Waden katseen hämmentymättä, ja tämän uuden\nmielialansa vallassa hän tunsi mieluista ylemmyydentunnetta.\nOdottaessaan Johnia hän oli koettanut saada itsensä niin kauniiksi kuin\nsuinkin -- hän oli nähnyt paljon enemmän vaivaa kuin ikänä lähtiessään\nsalaisiin päivälliskesteihin kapteeni Aiknessin kanssa. Wade luuli\ntapaavansa Lilan vuoteessa: mutta tyttö otti hänet vastaan pienessä\nvierashuoneessa istuen avonaisen takan ääressä. Hänellä oli kirja\npolvillaan sekä sarvisankaiset silmälasit sievällä nenällään.\n\n\"Kas vain, Lila, en minä tiennyt, että te käytätte silmälaseja\", Wade\nsanoi puristaessaan tytön kättä.\n\nLila pyysi kädenliikkeellä häntä istumaan; tuo odottamaton liike\nnolostutti Wadea.\n\n\"Minä käytän niitä vain lukiessani\", sanoi tyttö, sulki kirjan ja laski\nsen viereensä pöydälle; sitten hän otti pois silmälasit. \"Minä lähetin\nniitä eilen illalla hakemaan.\"\n\nLilan tutkiva katse sai Waden hämmentymään. Hän oli tottunut laskemaan\nleikkiä tytön kanssa, kohtelemaan häntä kuin isoa lasta, joka piti\nmakeisista, ehkä nukeistakin. Nyt hän oli kiusaantunut Lilan seurassa\neikä tiennyt mitä sanoa.\n\n\"Joki taisi tulvia? Mrs -- olen unohtanut hänen nimensä, minun\nhoitajani -- minä nimitän häntä Aliceksi -- kertoi siitä. Mrs Oaks\nparka! Monta vuotta sitten oli myöskin tulva. Vesi tunkeutui kellariin\nja ulottui alakerran lattialle. Se oli hirveää. Miksi ette tullut minua\ntänä aamuna katsomaan?\"\n\nWade hämmästyi tytön kysymystä.\n\n\"Minä nukuin\", Wade sanoi änkyttäen. \"Valvoin koko yön -- tulvan ja\nkaikenlaisten muittenkin asioiden vuoksi.\"\n\nLila nyökkäsi.\n\n\"Sitä minä ajattelinkin\", hän sanoi.\n\nSeurasi kiusallinen tauko -- se oli kiusallinen Wadelle. Lilaa nauratti\nWaden nolous, ja hänen oma ylemmyydentunteensa huvitti häntä.\n\n\"Teillä on puuteria kasvoillanne\", sanoi Wade äkkiä, ja Lila nauroi.\n\n\"Tietysti. Kaikki käyttävät puuteria. Kuinka tyhmä te olette!\"\n\nSiitä huolimatta Lila avasi pienen käsilaukkunsa -- se oli hänen\nsylissään, vaikka Wade ei ollut huomannut sitä -- ja tutki kasvojaan\npienestä peilistä.\n\n\"Miten on teidän jalkanne laita? Alice sanoi, ettei haava ollut\nvaarallinen.\" Hän värisi. \"Se tuntuu nyt hirveältä painajaisunelta.\nKamalaa!\"\n\nLila oli palannut vastenmieliseen todellisuuteen ja oli vähällä\nkadottaa ylemmyydentunteensa.\n\n\"Miksi he vihaavat teitä niin suuresti?\"\n\n\"Ketkä?\" kysyi Wade.\n\nLila epäröi.\n\n\"Mrs Oaks ja -- ja -- kaikki muut. Minkä vuoksi?\"\n\nHänen äänessään oli epätoivoinen sävy. Hän tiesi, ettei siihen\nkysymykseen voinut olla kuin yksi ainoa vastaus, mutta hän uskalsi\nsittenkin esittää kysymyksensä siinä toivossa, että Wade voisi antaa\ntyydyttävän vastauksen. Ja kun Wade ei vastannut, sanoi hän:\n\n\"Ovatko he kaikki pahoja? Mrs Oakskin? Kuinka pahoja? Kertokaa minulle,\nJohn -- saanko sanoa teitä Johniksi? Vai kutsutaanko teitä Jackiksi?\"\n\nTämä oli tosiaankin uusi Lila Smith. Hän ei ollut vähimmässäkään\nmäärässä hämillään. Hänen isot, harmaat silmänsä olivat koko ajan\nkiintyneinä Johniin.\n\n\"Sanokaa Jackiksi tai miksi vain haluatte, rakas ystävä. Niin, pahoja\nhe ovat kaikki. En tiedä miten pahoja, mutta voin sen kyllä arvata.\nKuulkaahan, Lila -- oletteko koskaan kuullut heidän puhuvan Pattisonin\nrahastosta --\"\n\n\"Rahastosta?\" Lila toisti nopeasti. \"Olen -- mikä sen nimi oli? --\nPattison? Ei, en minä ole koskaan kuullut sitä nimeä. Mutta he puhuivat\nrahastosta. Lordi -- mikä hänen nimensä oli?\"\n\n\"Siniford.\"\n\nLila nyökkäsi.\n\n\"Hän puhui siitä. Golly -- Mr Oaks ja muori ja vielä eräs toinen mies.\nLuullakseni se oli Lane. Hän tuoksuu inhottavalta. Minä kuuntelin\nsalaa. Se oli hirveän kehnoa, mutta minä olen salaa kuunnellut. Tein\nsen teidän tähtenne -- minä tarkoitan, tahdoin tietää, mitä he puhuivat\nteistä, sillä --\"\n\n\"Sillä?\" Wade toisti, kun Lila vaikeni.\n\n\"Oi, en tiedä -- minä vaan halusin kuunnella. Rahasto? He mainitsivat\nsen yhteydessä jonkin pankin -- Medway-pankin. Minä kuulin Lanen\nsanovan 'Medway-pankki' -- luullakseni hän kirjoitti nimen muistiin. Se\non Cityssä, erään vanhan kadun varrella -- Luffbury --\"\n\n\"Lothbury\", John sanoi nopeasti.\n\n\"Voi olla\", Lila nyökkäsi. \"Rahasto kuuluu jollakin tavalla pankille.\nKuulin Lanen puhuvan eräästä 'kaivertajasta' -- tiedättekö mitä se\ntarkoittaa?\"\n\nWade pudisti päätään.\n\n\"En ainakaan tällä hetkellä.\"\n\nLila laski kätensä Waden kädelle ja nauroi.\n\n\"Voisiko minusta tulla salapoliisi?\" hän kysyi.\n\nTuo liike oli ystävällinen ja luottamusta herättävä, mutta Wade tunsi\nmieluisaa väristystä, jommoista hän ei ollut koskaan ennen kokenut, ja\nhän puristi lujasti tytön kättä.\n\n\"Jos menette naimisiin salapoliisin kanssa\", hän sanoi ja hänen äänensä\nkuulosti käheältä.\n\nLila veti hyvin hellävaroen pois kätensä. Hän ei pelännyt; Wade ei\nollut koskaan nähnyt häntä näin hillittynä. Aivan ihmeellisellä tavalla\nhän oli tilanteen herra.\n\n\"Minä olen levoton\", sanoi Lila. \"Olen levoton 'Mekan' ja kaikkien\nniiden puolesta, jotka siellä käyvät. En ole epärehellinen puhuessani\nsiitä teille. En voi pitää molempien puolta. Juuri siksi, että olen\nyrittänyt pitää molempien puolta, kaikki tämä on tapahtunut. Mitä tuo\nmies oikeastaan tahtoo?\"\n\nKädenliikkeellä hän osoitti isoa kukkakimppua, joka oli asetettu\npesukaapille vatiin.\n\n\"Sinifordko? En minä tiedä?\"\n\nLila nyökkäsi.\n\n\"Hän tahtoo naida minut\", hän sanoi aivan tyynesti. \"Eikö se ole\nmieletöntä? Mutta sitä hän haluaa -- minusta tulisi lady Siniford of\nSiniford. Missä Siniford sijaitsee? Ei sitä nimeä ole rautatien\naikataulussa.\"\n\nWade tuijotti hämmästyneenä Lilaan, mutta häntä ei hämmästyttänyt\nSinifordin kosinta, vaan se kylmäverinen tapa, millä tyttö kertoi sen\nhänelle.\n\n\"Tietystikään en mene hänen kanssaan naimisiin. Hän on kamala mies --\nhän juo. Sen tuntee jo pitkän matkan päähän.\"\n\nJohn puristi Lilan kättä.\n\n\"Odottakaahan, Lila. Tahtooko hän todellakin mennä naimisiin teidän\nkanssanne, ja onko Mrs Oaks siihen suostuvainen? Suostuuko hän siihen?\nAiotteko te mennä naimisiin hänen kanssaan?\"\n\nLila hymyili tälle kysymykselle.\n\n\"En tietenkään! Minä menen naimisiin -- niin, jonkun kanssa, joka on\nmiellyttävä.\"\n\n\"Sellaisen kuin minun?\"\n\nWaden ääni kuulosti vieraalta; se oli omituisen käheä ja merkillinen.\nLila katsoi häntä suoraan silmiin, ja hänen katseensa oli luottava.\n\n\"Sellaisen kuin teidän\", Lila sanoi hiljaa.\n\nJohn Wade poistui talosta tuntia myöhemmin kerrassaan uutena miehenä.\nElämä oli äkkiä muuttunut epätodelliseksi, ihmiset ja asiat olivat\nsaaneet uuden arvon. Hän ei voinut koskaan jälkeenpäin muistaa, mitä\ntapahtui hänen kävellessään Lilan luota kotiinsa.\n\nElk odotti häntä talon ulkopuolella ja astui kadun puolitiehen häntä\nvastaan.\n\n\"Eräs Pouder tai Wouder niminen herra soitti sinulle -- hän tahtoo\ntavata sinua. Hän on asianajaja --\"\n\n\"Bruderko?\" kysyi John äkkiä.\n\n\"Aivan niin -- Bruder. Hänellä oli tuollainen Oxford-ääni, joka voi\nmuuttaa jokaisen sanan miksi hyvänsä. Asia oli hyvin tärkeä. Hän\nodottaa sinua toimistossaan.\"\n\nMr Bruder oli soittanut vain puoli tuntia aikaisemmin, mutta Wade ei\nhukannut aikaa turhaan. Hän oli toivonut saavansa haastatella\nasianajajaa Pattisonin rahaston johdosta, ja niinpä tämä tilaisuus oli\nhänelle tervetullut. Hän ajoi autolla asianajajan toimistoon juuri kun\nkello löi seitsemän ja tapasi Mr Bruderin syventyneenä joidenkin\nasiakirjojen lukemiseen.\n\nAsianajaja nousi paikaltaan ja sulki oven Waden jälkeen.\n\n\"Halusin keskustella kanssanne Pattisonin rahastosta\", sanoi hän, \"ja\nerikoisesti lordi Sinifordista. Olen joutunut ikävään pulaan, Mr Wade.\nJos minun antamani tiedot osoittautuisivat arvottomiksi teidän\ntutkimuksillenne -- hm -- niin minun ikävyyteni katoaisivat. Jos,\ntoisaalta, minä antaisin aihetta teille ryhtyä uusiin tutkimuksiin --\nniin olisi se varsin harmillista.\"\n\nJohn hymyili.\n\n\"Toisin sanoen, te ette halua ryhtyä mihinkään aloitteeseen.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi toinen. \"Minulla ei ole oikeutta vedota poliisiin,\n-- mutta ei mikään estä minua olemasta avullisena tutkimuksessa, joka\non jo pantu alulle.\"\n\nMr Bruder käveli edes takaisin pienessä huoneessa, kädet selän takana.\n\n\"Lady Pattison, niinkuin luultavasti tiedätte, oli naimisissa lordi\nJohn Pattisonin, Sohamin herttuan kolmannen pojan kanssa. Hän oli hyvin\nrikas -- hyvin rikas\", lisäsi Mr Bruder painokkaasti.\n\nJohn odotti. Hänellä oli hämärä aavistus sellaisen henkilön kuin\nSohamin herttuan olemassaolosta, mutta minkälaista osaa hän oli\nnäytellyt elämässä, siitä hänellä ei ollut mitään tietoa.\n\n\"Nykyinen Sohamin herttua on köyhä mies\", Mr Bruder jatkoi, ikäänkuin\nhän olisi lukenut vieraansa ajatukset. \"Lordi John sai kaikki varansa\näitinsä ja puolisonsa kautta. Heillä oli poika, joka meni naimisiin.\nKahden vuoden avioliiton jälkeen molemmat menettivät henkensä\nauto-onnettomuudessa, mutta heiltä jäi lapsi, tytär, eloon.\"\n\nJohn veti syvään henkeään -- tytär! Mutta asianajaja hävitti heti hänen\nhurjat unelmansa.\n\n\"Hänkin kuoli -- se oli ääretön tragedia. Hän tuhoutui tulipalossa,\njoka syttyi lady Pattisonin talossa Belgrave Squaren varrella.\nTapaturma mursi lady Pattisonin sydämen ja sekoitti hänen järkensäkin\n-- joskin\", asianajaja lisäsi nopeasti, \"ei ole vähintäkään epäilystä,\nettei hän olisi ollut täydessä järjessään perustaessaan rahaston.\nTietysti hän toivoi, että Delia Pattison olisi elossa ja sen vuoksi hän\nmääräsi, että hänen omaisuutensa jako ei saisi tapahtua ennenkuin sinä\npäivänä, jolloin lapsi, jos hän olisi elossa, täyttäisi yksikolmatta\nvuotta.\"\n\n\"Lordi Siniford on siis perijä?\" kysyi Wade.\n\nMr Bruder nyökkäsi.\n\n\"Niin, tavallaan hän on perijä.\"\n\nJohn Waden ajatukset kulkivat nopeasti.\n\n\"Onko aivan varma, että tyttö on kuollut?\"\n\n\"Aivan varma. Hän oli kotona, kun tulipalo syttyi -- talo paloi poroksi\n-- ja lapsi oli yksin. Kaikki palvelijat olivat ulkona; hänen\nhoitajansa -- tyttö oli kolmen vuoden vanha -- oli poistunut talosta\ntavatakseen erästä nuorta miestä alhaalla kadulla, niin ainakin\nväitettiin. Hoitaja kadotti melkein järkensä, ja varmaankin hänen\nmielikuvitelmansa ja merkilliset näkynsä olivat syynä lady Pattisonin\nomituiseen testamenttiin --\"\n\n\"Mikä oli hoitajan nimi?\" kysyi John kiihkeästi.\n\nBruder tuumi.\n\n\"Atkins\", hän sanoi hetken kuluttua.\n\n\"Entä ristimänimi?\"\n\nAsianajaja hieroi luisevaa leukaansa ja rypisti kulmiaan.\n\n\"Malttakaahan -- se on hyvin tavallinen nimi -- hm -- en muista sitä\nparhaalla tahdollakaan. Mary? Ei. Alice?\"\n\n\"Anna?\" ehdotti salapoliisi, ja Mr Bruder hätkähti.\n\n\"Tietysti Anna! Se oli hänen nimensä -- miten typerä minä olen!\nTunnetteko te hänet --\"\n\nJohn Wade oli äkkiä kadottanut puhekykynsä. Delia Pattison eli -- hän\noli Lila Smith! Sehän oli aivan selvää: Deliasta oli tehty \"Lila\".\n\nHetken kuluttua hän sai puhekykynsä jälleen ja keskeytti asianajajan,\njoka puhui Annan edeltäjistä.\n\n\"... hyvin kunnon nainen --\"\n\n\"Miksi te halusitte puhua kanssani? Mitä on tapahtunut sen jälkeen kun\nkävin täällä?\"\n\n\"Minun toimistooni murtauduttiin viime yönä\", Bruder sanoi, \"ja\nPattisonin rahaston asiapaperilaatikko avattiin ja tutkittiin.\"\n\nHän nousi paikaltaan ja astui huoneen perälle, ikkunan vastaiselle\nseinälle. Siellä oli rautainen hylly, jossa oli useita\nasiapaperilaatikoita, toiset niistä olivat aivan uudet, mutta\nuseimmissa nimikirjoitus oli haalistunut. Hän otti esille erään\nlaatikon. Siinä oli nimikirjaimet \"P.R. & K.\".\n\n\"Pattisonin rahasto ja Kuolinpesä\", Bruder selitti laskiessaan laatikon\npöydälle. \"Katsokaa!\"\n\nWade tutki lukkoa; se oli rikottu ja murrettu auki.\n\n\"He tulivat sisälle tuosta ikkunasta. Ikkunaruutu oli leikattu rikki ja\nkoukku avattu. Omituista kylläkin en huomannut sitä ennenkuin tänään\niltapäivällä, kun minulla oli asiaa laatikolle.\"\n\n\"Onko jotain viety?\" kysyi John katsellen laatikkoon, joka oli\npuolillaan punaisella nauhalla sidottuja paperinippuja.\n\n\"Ei kerrassaan mitään\", kuului vastaus. \"Tässä on vain sopimuksia ja\nkauppakirjoja, joilla ei ole mitään arvoa. Tärkeät asiakirjat ovat\npankissa.\"\n\nWade tutki ensin laatikon lukkoa ja sitten ikkunaa. Ammattilainen oli\nsuorittanut työn: reikä ruudussa oli pyöreä, ja kappale oli yhä\nikkunalaudalla.\n\n\"Ei, ei mitään ole varastettu\", sanoi Bruder uudelleen. \"Meillä on\nluettelo kaikista asiakirjoista.\"\n\n\"Kävikö lordi Siniford täällä eilen?\"\n\n\"Toissapäivänä. Muistaakseni kerroin teille, että hän käyttäytyi varsin\nikävästi. Hän halusi tarkastaa Pattisonin rahaston asiapaperilaatikkoa\n-- vaikka vakuutin hänelle, ettei siinä ollut mitään, mikä olisi voinut\nkiinnostaa häntä.\"\n\n\"Onko tuossa toisessa laatikossa, jota säilytetään pankissa, sellaisia\npapereita, jotka voisivat kiinnostaa häntä?\"\n\nMr Bruder tuumi hetken aikaa.\n\n\"Ehkä kylläkin. Toisessa laatikossa on lady Pattisonille ja hänen\npojantyttärellensä kuuluvia esineitä. Siellä on lapsen kuva --\"\n\nJohn Wade kuuli tukahdetun huudon selkänsä takaa ja kääntyi ympäri.\n\nLordi Siniford seisoi ovella. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen\npyöreät silmänsä pullottivat ulospäin. Hän seisoi siinä suu auki --\nkoko hänen olentonsa ilmaisi mitä suurinta hämmästystä.\n\nTuo odottamaton näky sai Waden niin hämilleen, ettei hän hetkeen saanut\nsanaa suustaan.\n\n\"Kas, lordi Siniford, haluatteko tavata Mr Bruderia?\"\n\nLordi pudisti päätään.\n\n\"E-en!\" Hänen äänensä oli kimakka. \"En minä halua. Anteeksi... ehkä\nsaan tulla toisen kerran, Mr Bruder.\"\n\nOvi paiskautui kiinni hänen jäljessään, ja molemmat miehet katsoivat\nihmeissään toisiinsa.\n\n\"Merkillinen mies, mikähän saattoi peloittaa häntä?\" kysyi John.\n\n\"Jospa minä tietäisin\", sanoi Mr Bruder. \"Tuhat tulimmaista, kylläpä\nminä säikähdin.\"\n\nWade hymyili.\n\n\"Mutta hän säikähti vielä paljon enemmän.\"\n\nWade katsoi kelloa. Hänen piti tavata Elk kahdeksalta.\n\n\"Minä oletan, että te ette halua ilmoittaa poliisille tästä\nsisäänmurrosta.\" Mr Bruder pudisti päätään tarmokkaasti. \"Jos teen sen,\nniin asia jätetään piirikomissaarin tutkittavaksi. Mutta tietysti minun\non pakko tehdä salainen ilmoitus. Milloin voin saada nähdä tuon toisen\nlaatikon?\"\n\n\"Huomenna yhdeltätoista; minä haen sen pankista.\"\n\nMr Bruder katsoi levottomana ovelle.\n\n\"Luuletteko, että minua persoonallisesti uhkaa jokin vaara?\" hän\nlisäsi hermostuneena. \"Luuletteko, että esimerkiksi -- no niin,\nkuminaamarimiehet, niinkuin heitä nimitetään, ovat sekaantuneet tähän\njuttuun?\"\n\n\"Miksikä te sitä kysytte?\" kysyi Wade terävästi.\n\nVastauksen asemesta asianajaja avasi pöytälaatikon ja otti esille\nhansikkaan. Se oli ohutta kumia ja vasemman käden hansikas.\n\n\"Kas tässä\", hän huohotti raskaasti, ikäänkuin raskas taakka olisi\nnostettu hänen hartioiltaan.\n\nWade otti käteensä hansikkaan ja tutki sitä uteliaana.\n\n\"Milloin te löysitte tämän?\" hän kysyi.\n\nMr Bruder vaipui tuoliinsa. Hän sai kokea sitä hermojännitystä, jota\nvain tutkintotuomari tuntee, silloin kun kohtalo johtaa hänet oikeuden\nkiihoittaville sivupoluille.\n\n\"En nähnyt hansikasta ennenkuin apulaiseni iltapäivällä käänsi huomioni\nsiihen. Se oli pöydän alla. Varas oli varmaankin vetänyt sen kädestään\ntutkiessaan papereita --\"\n\n\"Silloin hän juuri pani sen käteensä\", hymyili John. \"Ei, hän veti sen\nkädestään ruvetessaan kirjoittamaan; kumihansikkaat kädessä on vaikea\nkirjoittaa. Hän käytti omaa täytekynäänsä ja kirjoitti muistiin, mitä\nlaatikossa oli. Luultavasti toinen varas saneli otsikot. Huomasitteko,\noliko imupaperinne tänä aamuna käyttämätön?\"\n\nMr Bruder rypisti kulmiaan.\n\nAsianajajan kirjoitusaluksessa oli puolisen tusinaa paksuja\nimupaperilehtiöitä. Wade irroitti stiftit.\n\n\"Tämä on kai eilinen lehtiö?\"\n\nMr Bruder katseli sitä ja nyökkäsi.\n\n\"Niin, siinä on minun päiväleimani. Minä painan sen aina lehtiöön.\nNäettehän eilispäivän päivämäärän\", Bruder osoitti sitä.\n\nJohn tutki imupaperia. Kaikesta päättäen sitä oli toimistossa käytetty\nuseana päivänä, ja onneksi Mr Bruder ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka\nkirjoittavat imupaperiin muistiin kaikenlaisia asioita.\n\n\"Onko tuo teidän käsialaanne?\" kysyi John.\n\nHän osoitti pitkää, kapeaa riviä, joka kulki vaakasuoraan lehtiön yli.\nAsianajaja pudisti päätään.\n\nJohn haki peilin eteisestä ja tutki kirjoitusta.\n\n\"Tällä kertaa arvasin oikein\", hän sanoi. \"Minun luullakseni tässä on\nluettelo laatikossa olevista papereista.\"\n\nAsianajaja tarkasteli kirjoitusta ja totesi oletuksen oikeaksi.\n\n\"Emme voi tehdä mitään enää tänä iltana\", sanoi John. \"Asiasta toiseen,\nantakaa minulle yksityisasuntonne osoite ja puhelinnumero siltä\nvaralta, että minun pitäisi keskustella kanssanne myöhemmin. Mutta joka\ntapauksessa olen täällä puoli yhdeltätoista, ja jos siihen mennessä\nvoitte saada tänne laatikon pankista, niin olen teille hyvin\nkiitollinen.\"\n\nWade pysähtyi ovelle syviin mietteihin vaipuneena.\n\n\"Te olette siis aivan varma siitä, että Delia Pattison on kuollut?\"\n\n\"Aivan varma\", sanoi asianajaja.\n\nWade oli jo puolitiessä portailla, kun hän muisti jotain, mitä hänen\nolisi pitänyt kysyä, ja palasi takaisin.\n\n\"Milloin on Delian yhdeskolmatta syntymäpäivä?\"\n\n\"Tämän kuun yhdentenäkolmatta päivänä\", kuului vastaus.\n\n\"Ja sen jälkeen omaisuus jätetään lordi Sinifordille?\"\n\n\"Vasta pitkän ajan kuluttua: ensin on suoritettava oikeudellisia\nmuodollisuuksia, mutta itse asiassa perintö jätetään hänen haltuunsa\nensimmäisenä- tai toisenakolmatta päivänä.\"\n\n\n\n\nXIII\n\n\nWade meni suoraan Elkin huoneeseen Scotland Yardissa, jossa heidän\nsopimuksen mukaan tuli tavata toisensa, ja kertoi lyhyesti, mitä\nasianajaja oli ilmoittanut. Hän toi myös esiin omat persoonalliset\nmielipiteensä, ja Elk irvisteli hiukan.\n\n\"Minä en siedä sinun romanttisia päähänpistojasi, sinun kadonnut\nperijättäresi on yksi noita naurettavia henkilöitä, joita esiintyy vain\nelokuvissa. Kuka oli sitten tuo hullu isoäiti?\"\n\n\"Ei hän ollut hullu\", sanoi Wade harmistuneena ammattiveljensä\nepäilysten johdosta. \"Lady Pattison.\"\n\nElkin kulmakarvat kohosivat.\n\n\"Smaragdinainen! Hyvä Jumala, minä muistan tuon tulipalon --\"\n\n\"Smaragdinainen?\" pisti Wade väliin.\n\n\"Hänellä oli satoja smaragdeja\", selitti Elk; \"oikea pieni museo omassa\ntalossaan. Mutta me emme päässeet koskaan selville, varastettiinko ne\nsilloin. Talo paloi ullakosta kellareihin saakka ja joitakin jalokiviä\nlöytyi tai pikemmin niiden jätteitä. Mutta vanha rouva joutui niin\nsuunniltaan lapsenlapsensa kuoleman johdosta, ettei hän antanut meille\nminkäänlaisia tietoja.\"\n\nElk painautui syvemmälle tuoliinsa, sulki ja taas avasi kätensä ja\nkatseli alaspäin.\n\n\"Smaragdinainen\", hän mutisi. \"Tietysti! Siinäkin tapaus, johon\nkuminaamarimiehet aivan varmaan olivat syypäät! Se tapahtui ennenkuin\nme tunsimme noita herroja niin hyvin kuin nykyään. Me emme päässeet\nmuusta selville, kuin että palvelijat olivat menneet teatteriin ja\nlapsenhoitaja oli houkuteltu ulos kadulle tapaamaan erästä nuorta\nmiestä, johon hän oli ihastunut. Koko juttu tuntui hyvin suunnitellulta\nrikokselta, mutta niinkuin jo sanoin, me emme voineet saada vanhaa\nrouvaa puhumaan.\"\n\n\"Löydettiinkö lapsen ruumis?\" kysyi John kiihkeästi.\n\nElk työnsi huulensa ulospäin.\n\n\"En halua selostaa kaameita yksityiskohtia\", sanoi hän, \"mutta\nsellaisen tulipalon jälkeen oli mahdotonta löytää yhtään mitään -- ei\nmitään, jota olisi voinut tuntea ihmisen jäännöksiksi. Tuli oli niin\nvoimakas, että tiiletkin paloivat murskaksi! Kadonnut perijätär!\" Hän\nei nauranut enää.\n\nÄkkiä hän hypähti pystyyn.\n\n\"Meidän täytyy kai uskaltaa tekeytyä hulluiksi. Parasta, että panet\nmuutamia miehiä vartioimaan Tappittin taloa ja huolehdit siitä, ettei\nkukaan pääse nuoren neidin puheille -- nimittäin ei kukaan muu kuin\nminä. Minä menen häntä tapaamaan vielä tänä iltana ja otan selkoa, mitä\nhän mahdollisesti voi muistaa lapsuudestansa.\"\n\n\"Minä voisin sen tehdä --\" aloitti John.\n\n\"Sinä et voi tehdä mitään\", sanoi Elk levollisesti. \"Sinä olet\nrakastunut häneen, ja se merkitsee sitä, että olet kadottanut\narvostelukykysi ja poliisinvaistosi.\"\n\nMatkalla he pistäytyivät poliisiasemalle ja tapasivat konstaapeli\nTappittin, Lilan isännän, juuri kun hän oli lopettanut virkatehtävänsä.\nHän vastusti Elkin ehdotusta, että kaksi miestä pantaisiin vahtimaan\nhänen taloaan.\n\n\"Minun vaimoni ei pidä siitä\", hän sanoi. \"Hänestä se olisi\nepäluottamuksen osoitus. Enkä minä usko, että siellä on mitään vaaraa.\nJos minä asuisin yhtä yksinäisessä talossa kuin Mr Wade, niin se olisi\ntoista, mutta me asumme talossa, jossa on monta asuntoa ja paljon\nihmisiä, jotka alituisesti kulkevat edes takaisin -- mutta tulkaa häntä\nkatsomaan.\"\n\nTappittin asunto oli kivenheiton päässä Waden talosta, se oli\nvastarakennettu kivitalo, jossa asui työläisiä. Hänen asuntonsa oli\nensimmäisessä kerroksessa ja hän päästi toiset sisään omalla\navaimellaan.\n\nPieni eteinen oli pimeä.\n\n\"Eukkoni on säästäväinen\", sanoi konstaapeli sytyttäessään tulta.\n\nEteisestä johti kapea käytävä eteenpäin. Tappitt johdatti toiset\nkäytävän päähän ja avasi keittiön oven, missä hän tiesi iltaruoan\nodottavan. Keittiökin oli pimeänä.\n\n\"Tämäpä on merkillistä\", hän sanoi ja hänen äänensä kuulosti hiukan\nlevottomalta.\n\nTappitt sytytti valot. Pöytä oli katettu kolmelle. Kuppi oli puolillaan\nkylmää teetä, mutta ei mihinkään muuhun oltu koskettu, ja keittiö oli\ntyhjä. Wade tiesi, että Lilan huone oli keittiötä vastassa ja hän\nkolkutti ovelle. Ei vastausta. Hän kolkutti uudestaan, ja kun hän\nhuomasi, ettei ovi ollut lukossa, hän työnsi sen auki.\n\n\"Lila!\" hän huusi.\n\nEi kukaan vastannut. Hän tapaili katkaisijaa ja löysi sen. Huone oli\ntyhjä; vuoteessa oli äskettäin maattu, mutta Lilaa ei ollut missään, ja\npäällystakki, jonka hän muisti riippuneen oven takana, oli myöskin\npoissa.\n\n\n\n\nXIV\n\n\n\"Minun vaimoni on mennyt ulos.\"\n\nTappittin äänensävy nostatti kylmänväreitä salapoliisin selkään. Miehen\nkauhu oli tarttunut häneenkin, ja hän oli varma siitä, että konstaapeli\ntiesi vaimon poistuneen kotoa vasten tahtoaan.\n\n\"Minäpä menen hänen huoneeseensa katsomaan.\"\n\nKonstaapeli käänsi oven kahvaa, mutta se ei liikahtanut.\n\n\"Sytyttäkää valo\", sanoi hän terävällä äänellä. \"Se on lähinnä teitä,\nElk.\"\n\nElk löysi pienen katkaisijan ja väänsi sitä. Konstaapeli huusi vaimoaan\nnimeltä ja kolkutti ovelle. Äkkiä Wade sanoi:\n\n\"Avain on ulkopuolella.\"\n\nSamassa Tappitt oli vääntänyt avainta, avannut oven ja astunut\nhuoneeseen. Toiset näkivät valon virtaavan huoneesta ja kuulivat\nhämmästyneen huudon, John Wade astui toisen jäljessä hauskasti\nkalustettuun makuuhuoneeseen.\n\nVuoteella makasi nainen, kaikesta päättäen syvässä unessa. Wade tunsi\nhänet heti Lilan hoitajaksi. Hän makasi kyljellään ja niin\nliikkumattomana, että he luulivat häntä kuolleeksi. Tappitt ravisteli\nhäntä hartioista.\n\n\"Mary!\" Hänen äänensä ilmaisi kauhua. \"Hyvä Jumala, hän on --\"\n\n\"Ei hätää, hän hengittää\", sanoi Wade.\n\nWade käänsi naisen selälleen ja kohotti hänen silmäluomiaan. Kirkas\nvalo sai naisen kasvot värähtämään tuskasta.\n\n\"Avatkaa ikkuna ja tuokaa vettä.\"\n\nOttaen huomioon, miten syvässä tajuttomuuden tilassa nainen oli ollut,\nhän virkosi varsin nopeasti. Viiden minuutin jälkeen hän nousi istumaan\nvuoteen laidalle, yhä päästään pyörällä, ja katseli ihmetellen toisesta\ntoiseen.\n\n\"Mikä on hätänä?\" sanoi hän vihdoin. \"Minä nukuin. Miten on Lilan\nlaita?\"\n\nHän tunsi Johnin ja hymyili hiukan.\n\n\"Oletteko te täällä, Mr Wade\", hän sanoi tunnustellen päätään. \"Miksi\nminä menin nukkumaan?\"\n\nHe veivät hänet keittiöön ja keittivät hänelle teetä. \"Älkää tyhjentäkö\ntuota kuppia!\" sanoi John ankarasti.\n\nKonstaapeli oli kaatamaisillaan teen kupista vesijohtoon.\n\n\"Se voi olla tarpeen.\"\n\nTappitt katsoi kupista päällysmieheensä.\n\n\"Luuletteko, että se on myrkytettyä?\" Hän asetti kupin syrjään.\n\nJohn tiesi, että oli toistaiseksi hyödytöntä kuulustella naista ja\nvaarallista saattaa hänet mielenliikutukselle alttiiksi. Mutta\ntoimelias entinen sairaanhoitajatar huomasi, että jotain oli hullusti,\nja siksi hän alkoi kysellä Lilaa.\n\n\"Eikö hän ole huoneessaan?\" hän sanoi epäluuloisesti. \"Mutta minähän\npoistuin hänen luotaan hetki sitten -- mitä kello on?\"\n\nHe sanoivat, että kello oli puoli yhdeksän. Nainen tuijotti heihin\nhämmästyneenä.\n\n\"Sehän on mahdotonta. Kello viisi minä olin High Streetillä -- läksin\nostamaan hänelle parin tohveleita. Minä pyysin Mrs Elfordia, joka asuu\nvastapäätä, huolehtimaan Lilasta sillä aikaa; sitten tulin kotiin ja\nkeitin teetä --\"\n\nHän vaikeni.\n\n\"Muistatteko, mitä sen jälkeen tapahtui?\" kysyi John.\n\nNainen pudisti hitaasti päätään.\n\n\"En muista mitään.\"\n\nMrs Elford, naapuri, joka asui portaitten vastakkaisella puolella,\nselitti arvoituksen. Häntä oli pyydetty vartioimaan asuntoa sillä\nvälin, kun Mrs Tappitt oli ostamassa tohveleita, ja hän oli ollut\npoissa noin kymmenen minuuttia. Heti kun Mrs Tappitt oli lähtenyt\nkaupungille, eräs mies oli tuonut kirjeen Lilalle. Ei hän muistanut,\nminkä näköinen tuo mies oli, mutta merimieheltä hän näytti. Mies odotti\nvastausta, ja siksi hän jätti hänet ovelle ja läksi Lilan huoneeseen --\n\n\"Sinä aikana toinen mies hiipi asuntoon ja piiloutui keittiöön. Onko\ntäällä sellaista paikkaa, minne hän saattoi piiloutua?\"\n\nKeittiössä oli ovi, joka johti pieneen ruokasäiliöön. Se oli vieläkin\nraollaan, vaikka Mrs Tappitt tiesi sulkeneensa oven.\n\n\"Täällä hän oli piilossa\", sanoi Wade. \"Muistatteko, että keititte\nteetä, Mrs Tappitt?\"\n\nNainen nyökkäsi.\n\n\"Läksittekö pois keittiöstä kaadettuanne teetä kuppiin?\"\n\nHän tuumi.\n\n\"Se on totta, läksin pois pariksi minuutiksi. Kävin kysymässä Lilalta,\nsopivatko tohvelit.\"\n\n\"Ja sitten te tulitte takaisin ja joitte teetä? Muuta ette muista. He\nantoivat teille niin vahvan annoksen, että tulitte tajuttomaksi ja\nsitten he kantoivat teidät makuuhuoneeseen ja lukitsivat oven.\"\n\nKaikki kolme miestä tutkivat tarkasti Lilan huoneen, mutta he eivät\nlöytäneet muuta kuin hänen kenkänsä nojatuolin takaa.\n\n\"He eivät suinkaan löytäneet kenkiä kiireessä\", arveli Elk.\n\"Minkälaiset olivat tohvelit, Mrs Tappitt?\"\n\n\"Punaista nahkaa\", selitti nainen. \"Hänellä oli ne jalassa, kun\npoistuin hänen huoneestaan. Ne olivat kalliit, mutta Mr Wade käski\nminun antaa Lilalle kaikki mitä hän halusi.\"\n\nJättäen naisen miehensä hoitoon molemmat salapoliisit kiiruhtivat ulos\nja jatkoivat tiedustelujaan itse paikalla. Tässä osassa kaupunkia,\nmissä lapset leikkivät kadulla myöhään iltaan ja naiset juoruilevat\novien ulkopuolella, oli varsin luultavaa, että joku oli nähnyt Lilan ja\nhänen saattajiensa poistuvan talosta. Viiden minuutin kuluttua\nsalapoliisit olivatkin toisistaan riippumatta tavanneet kaksi\ntodistajaa, jotka olivat nähneet auton pysähtyvän ovelle; neljä henkeä\noli astunut kadulle, kaksi naista ja kaksi miestä. He olivat nousseet\nautoon ja ajaneet pois. Ei kukaan ollut nähnyt heidän tuloaan.\nVarmaankin he olivat saapuneet yksitellen.\n\nMuita tietoja ei saatu. Kaikesta päättäen tyttö oli lähtenyt\nvapaaehtoisesti; ei kukaan ollut kuullut huutoa eikä nähnyt tappelua.\nJohnin mielestä todistus oli heikko siksi, ettei kukaan tuntenut\nkumpaistakaan miestä; mutta sen vahva puoli oli se, että voitiin\ntodeta, kuka toinen nainen oli.\n\n\"Huomenna voimme luultavasti löytää jonkun, joka voi kertoa\nenemmänkin\", sanoi John. \"Toinen nainen oli Oaksin muori -- Lila ei\nolisi seurannut ketään muuta.\"\n\n\"Sitten me yritämme 'Mekkaan'\", sanoi Elk.\n\nKlubissa vallitsi viattomuuden henki. Talo oli siistitty ja kaikki\ntulvan jäljet poistettu. Oaksin muori otti heidät vastaan arkihuoneessa\neikä osoittanut hämmästystä eikä levottomuutta tarkastuksen johdosta.\n\n\"En ole ollut ulkona tänä iltana\", hän sanoi kimakalla äänellä. \"Minkä\nuuden syytöksen te olette keksinyt minua vastaan, Wade?\"\n\n\"Minä haluan tarkastaa klubia\", sanoi John lyhyesti. \"Erikoisesti Lilan\nhuonetta.\"\n\n\"Onko teillä valtakirja?\" kysyi muori.\n\n\"Entinen valtakirja on edelleen voimassa\", Elk pisti väliin. \"Älkää\nruvetko estelemään, rouva.\"\n\nMuorin huulet vetäytyivät hymyyn.\n\n\"Lila ei ole siellä --\" hän aloitti.\n\nJohn kääntyi äkkiä hänen puoleensa.\n\n\"Kuinka hän olisikaan?\" Wade sanoi tylysti. \"Mistä te tiedätte, että\nhän on poistunut sieltä, minne hänet sijoitin?\"\n\nHetken aikaa muori epäröi.\n\n\"Enhän minä sitä sanonutkaan.\"\n\nJohn astui hitaasti muorin luo ja katseli häntä. Muori ei ollut koskaan\nnähnyt salapoliisia tällaisena, ja tahtomattaan hän peräytyi.\n\n\"Te kävitte konstaapeli Tappittin luona tänään iltapäivällä yhdessä\nkahden miehen kanssa\", hän sanoi, \"ja te kehoititte tyttöä lähtemään\npois\".\n\nSyytös oli lausuttu ilmi; sen myöntäminen ei tuntunut kovin\nvaaralliselta. Muorin varmuus, hänen vihansa tuota miestä kohtaan,\nviekoitteli häntä tekemään hirveän erehdyksen, jonka hän sai maksaa\nhengellään. Hän ei malttanut kieltäytyä hetkellisestä voitosta, ja\nsiksi hän unohti kaiken varovaisuuden.\n\n\"Entäs sitten? Lila on minun hoidossani. Teillä ei ole sen suurempaa\noikeutta estää häntä asumasta laillisessa kodissaan kuin minuakaan! Ei\nole mikään rikos, vaikka olisinkin käynyt hakemassa pois oman\nsisarentyttäreni ihmisten parista, joiden seura ei sovi hänelle, ja sen\nte tiedätte, Mr Wade.\"\n\n\"Ja sen te siis teitte?\" Wade kysyi ystävällisesti. \"Te ette kiellä\nsitä? Minä en väitä, että teidät tunnettiin, sillä ei kukaan tuntenut\nteitä.\"\n\n\"Sen minä tein\", muori sanoi uhmaavasti; \"ja jos te haluatte tavata\nLilaa, niin etsikää hänet. Hän on turvassa. Minä myönnän, että minä ja\npari ystävää --\"\n\nWade näki, että muorin leuka vavahti ja hänen silmiinsä syttyi\npelästynyt ilme. Liian myöhään hän huomasi, miten kokonaan hän oli\nheittäytynyt Waden valtaan. Salapoliisi vartioi \"Mekkaa\" yötä päivää.\nJohn kutsui hänet sisälle.\n\n\"Pidättäkää tämä nainen\", hän sanoi. \"Minä tulen myöhemmin\npoliisiasemalle kuulustelemaan häntä.\"\n\n\"Pidätetty? Miksi -- mitä minä olen tehnyt?\" muori sanoi vavisten. \"Te\nette voi syyttää minua mistään --\"\n\n\"Te olette yhdessä kahden muun kanssa sekoittanut myrkkyä Mrs Tappittin\nteehen\", sanoi Wade. \"Te unohditte tämän pienen sivuseikan.\"\n\nWade jätti muorin salapoliisin huostaan ja käski huolimattoman,\nitkusilmäisen palvelustytön kerätä kokoon vaatteita, joita muori\nsaattoi tarvita viettäessään yötä poliisiasemalla, ja sitten hän\nyhdessä Elkin kanssa toimitti pikaisen tarkastuksen talossa. Lilan\nhuonetta ei ollut käytetty.\n\n\"Ei näytä siltä kuin he olisivat käyneet täällä\", sanoi Elk.\n\"Konstaapeli olisi nähnyt auton ajavan ovelle --\"\n\n\"Ei heidän tarvinnut ajaa autolla. Kuminaamarimiehet tulevat 'Mekkaan'\nvesitietä.\"\n\n\"Miksikä he yleensä olisivat tulleet tänne?\" kysyi Elk. \"Varmaankin on\ntusinoittain muita piilopaikkoja.\"\n\n\"Mutta Mrs Oaks tuli kotiin\", keskeytti toinen hänet kärsimättömästi.\n\"Mennään tarkastamaan laituria.\"\n\nSähkölamput kädessä he tutkivat nopeasti laituria. Siellä ei ollut\nainoatakaan venettä. Molemmat proomutkin, jotka aikaisemmin olivat\nolleet ankkuroituna, olivat poissa. Laajalta alalta joki oli aivan\ntyhjänä.\n\nHe aikoivat juuri lähteä pois, kun jotain punaista näkyi Waden lampun\nvalopiirissä. Hän astui lähemmäksi, ja Elk, kuullessaan hänen\nhämmästyneen huudahduksensa, tuli hänen luokseen.\n\n\"Älä koske siihen\", varoitti John.\n\nAivan laiturin reunalla oli punainen tohveli.\n\n\n\n\nXV\n\n\n\"Mitenkä se on voinut joutua tänne?\" ihmetteli Elk. \"Tyttö seisoi\nvarmaan laiturin reunalla.\"\n\n\"Tai se heitettiin tarkoituksella veneestä\", sanoi John. \"Korko ei ole\ntomuinen eikä oikeastaan pohjakaan. Vene toi muorin tänne ja sitten se\nläksi muualle. Lila käytti hyväkseen tilaisuutta ja heitti tohvelinsa\nlaiturille olettaen, että me sen löytäisimme.\"\n\nWade nosti maasta tohvelin toivoen, että sen kiiltävään pintaan olisi\nkirjoitettu jotakin.\n\n\"Ei täällä ole mitään nähtävää. Anna kuljettaa muori poliisiasemalle;\nkyllä me saamme hänet puhumaan\", sanoi Elk, ja sitten hän lisäsi äkkiä:\n\"Ei suinkaan kukaan ole rotanloukossa?\"\n\nHän osoitti tiilikasaa halkokellarin rikkoutuneen oven edessä. Kaikesta\npäättäen työmiehet olivat korjanneet vikaantunutta seinää, sillä\nrakennusaineita oli siellä täällä maassa.\n\n\"Kylläpä on ollut kiire saada kellari asuttavaan kuntoon\", sanoi Elk\nmiettiväisesti. \"Voitko odottaa hetkisen?\"\n\nVastenmielisesti John Wade seurasi Elkiä portaita alas halkokellarin\novelle. Se ei ollut lukossa, ja he astuivat sisälle. Elk valaisi\nlampullaan rautalaatikkoa.\n\n\"Uutta hiekkaa\", sanoi hän.\n\nKaivaen kädellään hiekkaa hän löysi kahvan ja veti siitä. Ovi lensi\nauki. Samalla he huomasivat, että huoneessa oli valoa. John astui Elkin\nohi pitkulaiseen kellariin, missä hän oli kestänyt elämänsä kauheimmat\nhetket. Samalla hän huomasi liikettä huoneen toisessa päässä.\nSilmänräpäyksen ajan olento näkyi sen pienen huoneen ovella, missä\nsalaperäinen Anna oli asunut. Hän näki vain käsivarren ja olkapään\nsamalla kun ne katosivat.\n\n\"Tulkaa tänne\", hän huusi lujasti.\n\nEi kukaan vastannut. Hän huusi uudelleen, ja jättäen Elkin oven suuhun\nhän astui hitaasti huonetta kohti. Hän kuuli kolinaa ja juoksi\neteenpäin saapuen huoneeseen samalla hetkellä, jolloin kaksi jalkaa\nkatosi pienestä venttiilireiästä. Hän kiiruhti takaisin samaa tietä,\njota hän oli tullut, juoksi Elkin ohi portaita ylös ja edelleen\nlaiturille. Hän tiesi, missä venttiili oli ja toivoi saavuttavansa\npakolaisen. Niin nopsa liikkeiltään kuin hän olikin, oli hänen\nsaaliinsa vieläkin nopeampi. Joku juoksi hänen ohitseen laiturin\nreunalla. Hän yritti tarttua siihen kiinni, mutta ei osunut. Samassa\nolento hyppäsi veteen ja ui nopein vedoin poispäin rannasta, kadoten\nnäkyvistä.\n\nJohn palasi hengästyneenä, ja Elk tuli häntä vastaan kellarin portaiden\nyläpäässä.\n\n\"Se oli Golly, jollen aivan erehdy\", hän sanoi. \"Hämmästyttävä pieni\nmies. En tiennyt, että hän osasi uida.\"\n\n\"Eikö häntä voisi saada kiinni?\"\n\nElk katsoi epäröiden veteen.\n\n\"Ei ole venettä mailien päässä\", sanoi John. \"Jätetään hänet rauhaan.\nVoit soittaa Scotland Yardiin ja pyytää apujoukkoa. Tyttö on löydettävä\n-- tänä iltana. Jollei Oaksin muori puhu, niin Siniford puhuu.\"\n\nAjaessaan kaupungin länsiosaan John muisteli mielessään keskusteluaan\nasianajajan sekä Lilan kanssa.\n\nLila oli kuminaamarimiesten käsissä -- mutta se seikka ei saattanut\nhäntä levottomaksi. Olihan tyttö aina ollut heidän parissaan. Elk\npelkäsi enemmän kuin hän, ja auton kiitäessä eteenpäin hän teki toisen\nlevottoman kysymyksen toisensa jälkeen.\n\n\"Toivottavasti tytölle ei tapahdu mitään pahaa. Kuulehan, Jonny, mitä\njos kuminaamarimiehet --\"\n\n\"Ole vaiti!\" tiuskaisi John.\n\nHänen mielikuvituksensa ei kaivannut kiihoitusta.\n\n\"Enköhän saane huomenna puolen yhdentoista aikaan Sinifordia\nkuulustelun alaiseksi. En, Lilan puolesta en ole huolissani; salahanke\non aivan selvä. Siniford haluaa naida hänet, ja jostakin syystä Aikness\nauttaa häntä. Lila on Delia Pattison, joka merkitsee sitä, ettei kukaan\ntee hänelle mitään. Mitä avioliiton jälkeen tapahtuu, se on toinen\nasia, mutta vihkiminen on suoritettava laillisella tavalla. Siniford ei\npane mitään vaaralle alttiiksi.\"\n\n\"Mitä sinä luulet tuon toisen laatikon sisältävän -- missä se muuten\non?\"\n\n\"Bruderin pankissa.\"\n\n\"Entäs missä se sijaitsee?\" kysyi Elk.\n\nJohn huomasi, ettei hän ollut sitä kysynyt.\n\n\"En ihmettelisi\", sanoi Elk, \"sillä, jos oikein muistan, tuo nuori\nneiti sanoi kuulleensa heidän puhuvan pankista ja kaivertajasta --\nmissä se olikaan? -- Lothburyssä, eikö niin?\"\n\nWade pisti päänsä auton ikkunasta ulos.\n\n\"Pysähtykää ensimmäisen puhelinkopin luo\", hän sanoi kuljettajalle.\n\"Minä soitan Bruderille\", hän selitti. \"Olinpa aika hullu, kun en\ntullut yhdistäneeksi Lothbury-pankkia ja Lilan kertomusta.\"\n\nWade pääsi heti Mr Bruderin yhteyteen, jonka asunto oli Portman\nSquarella, ja asianajaja itse vastasi.\n\n\"Keskuspankki\", sanoi Mr Bruder. \"Lothburyn haarapankki.\"\n\n\"Lothbury?\" huudahti John. \"Sanokaahan, Mr Bruder, onko pankin\nläheisyydessä jonkun kaivertajan liike?\"\n\nWade oli kuulevinaan asianajajan läähättävän.\n\n\"Minkä vuoksi --\" hän aloitti.\n\n\"Vastatkaa vain\", sanoi John kärsimättömänä. \"Se on hyvin tärkeää.\"\n\n\"Kyllä siellä on kaivertajan liike. Se on pankin yläpuolella.\nKaivertaja, eräs vanhahko herra, joka myöskin on minun asiakkaitani,\nomistaa tontin, ja kun pankki halusi rakentaa uudestaan talon, asetti\nhän ehdoksi, että hän saisi liikettään varten ylimmän kerroksen.\nHänellä on tietenkin oma sisäänkäytävänsä.\"\n\n\"Muuta en halua tietää, kiitoksia vain\", sanoi John ja katkaisi\nnopeasti puhelun.\n\nWade oli pahassa pulassa. Lontoon cityllä on erikoisasemansa: sillä on\noma poliisivoimansa, omat salapoliisinsa ja oma poliisivirastonsa. Hän\nsaattoi helposti saada luvan yhdessä sen kanssa, mutta hän ei tahtonut\nsoittaa Scotland Yardiin pelosta, että voitaisiin syyttää hänen omin\nlupinsa sekaantuneen toisten asioihin.\n\nHän palasi auton luo ja kertoi, mitä hän oli saanut tietää.\n\n\"Soititko Yardiin?\" kysyi Elk, ja John vastasi kieltävästi.\n\n\"Se kuuluu cityn-poliisille, enkä minä halua joutua rettelöihin Old\nJewryn kanssa.\"\n\nOld Jewry on katu cityssä, jonka varrella cityn poliisikunnalla on\npesäpaikkansa; se on merkillinen, itsenäinen virkakunta, joka ei ole\nriippuvainen Scotland Yardista.\n\n\"Käydään kuitenkin tarkastamassa pankkia. Englannin pankin luona on\npoliiseja yhtä taajassa kuin kärpäsiä, ja jos vaara uhkaa, niin voimme\nsieltä saada apua..\"\n\nLothbury oli aivan autiona. He näkivät poliisin kääntyvän kulman taakse\nja astuvan edelleen, kun he saapuivat kadulle. Pankki oli sijoitettuna\nvarsin uuden ja kapean kivitalon kulmaukseen. Heidän lähestyessään Wade\nnäki pitkän miehen seisovan pankin ulkopuolella; kun salapoliisit\nastuivat ulos autosta, katseli mies tarkoin heitä.\n\n\"Ettekö ole komissaari Wade?\" hän kysyi. \"Nimen on Cardlin, cityn\npoliisin salapoliisi.\"\n\n\"Onko jotain hullusti?\"\n\nMies ei vastannut heti, vaan siveli lyhyttä, mustaa partaansa.\n\n\"Sitä minä juuri haluaisin tietää\", hän sanoi. \"En tahdo hälyyttää\ntänne poliiseja, ennenkuin olen aivan varma. Konstaapeli Topham lupasi\ntulla tänne, pitäisi välttämättä soittaa pankin apulaisjohtajalle --\nhänen nimensä on Wilson ja hän asuu Holbornissa.\"\n\n\"Minä käyn soittamassa. Puhelinkoppi on aivan lähellä. Kuinka te\nsatuitte tulemaan tänne, konstaapeli?\"\n\nPartasuu mies tuumi ennenkuin hän vastasi. Hän näytti olevan mies, joka\npunnitsi sanansa ennenkuin puhui.\n\n\"Aivan sattumalta, mutta nähdessäni tulta kaivertajan asunnossa,\npalasin Old Jewryyn hakemaan vara-avaimia. En ole vielä käynyt siellä.\nMutta tullessani takaisin valo oli sammutettu.\"\n\nKonstaapeli mainitsi puhelinnumeron, ja hetken kuluttua John puhui\napulaisjohtajan kanssa ja huomasi, että he olivat tavanneet toisensa\nvuosi sitten jonkun vähäpätöisen jutun yhteydessä.\n\n\"Minä tuon avaimet. Onko pankissa varkaita?\"\n\n\"Siitä hän juuri tahtoo ottaa selkoa\", sanoi John.\n\nTakaisin tullessaan hän näki Cardlinin ja Elkin kävelevän edestakaisin\nkadun vastakkaisella puolella.\n\n\"Johtaja tulee viiden minuutin kuluttua. Missä kaivertaja asuu?\"\n\nCardlin osoitti ylintä kerrosta.\n\n\"Jos te haluatte mennä sinne, niin minä jään tänne. Minulla on\nrevolveri, ja jos joku on tunkeutunut asuntoon, niin hänen on tultava\nulos ulko-oven kautta.\"\n\nAstuen kadun poikki Wade avasi oven ja meni sisälle. Elk seurasi\nperässä.\n\nOven sisäpuolella oli kapea käytävä, joka kulki pankin seinää pitkin.\nSen päässä oli pieni sähköhissi sekä portaat, jotka kiersivät\nrakennuksen yläkertaan saakka.\n\n\"Tänne tulee niin monta cityn poliisia, ettei kukaan voi päästä pakoon.\nJos varas yrittää tunkeutua joukon läpi, niin hän puristuu kuoliaaksi.\nMinkä tien me valitsemme, portaat vai hissin?\"\n\nJohn äänesti portaita, ja riisuen jalkineensa hän astui äänettömästi\nylöspäin. Elk seurasi jäljessä. Kummallakin oli revolverit, mutta\nkukaan ei estänyt heidän pääsyään, ja seikkailuitta he saapuivat\nylimpään kertaan, jossa oli hissinkin päätepiste.\n\nYlhäällä oli kaksi ovea, ja molemmissa oli lasipeilit, joihin oli\nmaalattu kaivertajan nimi. John pisti avaimen lukkoon, avasi oven\näänettömästi ja astui isoon työpajaan, joka lukuunottamatta lasiseinin\nerotettua toimistoa, ulottui yli koko kerroksen. Sytytettyään tulen he\nnäkivät, että huoneessa oli useita penkkejä, ja niillä kaivertajan\nammattiin kuuluvia työkaluja.\n\n\"Ei ole ketään\", sanoi Elk. \"Ei minkäänlaista epäjärjestystä.\"\n\nKaton poikki kulki useita rautakannattimia, jotka oli maalattu\nvalkeiksi, samanvärisiksi kuin kattokin. Tarkastaessaan työpajaa John\nhuomasi, että yhdestä katonkannattimesta riippui rautatanko. Se oli\nkiinnitetty kannattimeen rautalangalla, ja hän ihmetteli, mihin\ntarkoitukseen kaivertaja käytti tällaista heiluvaa tankoa.\n\nTangon alaosa oli piilossa kahden penkin välissä, ja kun John astui\nlähemmäksi tarkastamaan, niin hän keksi salaisuuden. Aivan tangon\nalapuolelle oli porattu iso aukko sementtilattiaan, ja reiän toisella\npuolella oli sorkkarauta, voimakas väkivipu sekä teräksinen kartio.\nPenkin vankkoihin jalkoihin oli kiinnitetty nuoratikapuut, jotka\nlaskeutuivat aukon läpi pimeään kuiluun. Wade oli nähnyt tällaisen\nlaitteen eräässä kriminaalimuseossa Saksassa ja ymmärsi heti, mitä oli\ntapahtunut.\n\nRautakanki oli kiinnitetty lujasti katonkannattimeen, ja sen ja kartion\nväliin, joka oli pystytetty lattialle ylösalaisin, oli asetettu\nväkivipu. Vääntämällä vipua pariin kertaan oli saatu poratuksi lattiaan\nreikä, jota oli suurennettu sorkkaraudalla.\n\nKaikki tämä selvisi Wadelle parissa sekunnissa. Hän tarttui nuoraan,\njoka oli kiinnitetty nuoratikapuiden toiseen päähän, pujottautui aukon\nläpi ja tuli alapuolella olevaan huoneeseen. Se oli iso toimistohuone;\nhyllyjä oli pitkin seiniä, kaikesta päättäen hän oli joutunut pankkiin.\nHän löysi oven, josta lukko oli leikattu pois, ja sen takaa kapeat\nrautaportaat laskeutuivat alempaan kerrokseen.\n\nWade kuuli oven avautuvan ja otti revolverinsa esille, mutta\npuolustautuminen ei ollut tarpeen; pankin johtaja oli saapunut ja\npäästänyt Cardlinin pääovesta sisälle. Wade tapasi heidät alakerrassa\nja alkoi keskustella johtajan kanssa.\n\n\"Merkillistä, että tänne on murtauduttu. Ei meillä ole mitään suuria\nkultavarastoja -- pääkonttori on siksi lähellä\", sanoi johtaja.\n\n\"Onko teillä talletusholvi?\" kysyi John ja ilmaisi parilla sanalla,\nmihin hänen epäilyksensä kohdistuivat.\n\n\"Meillä on suuri joukko asiapaperilaatikoita talletettuna täällä\",\nsanoi johtaja, \"mutta niihin on mahdotonta päästä käsiksi murtamatta\ntätä ovea, eikä siihen ole koskettu\".\n\nJohtaja osoitti isoa rautaovea pienemmän toimiston seinässä, jossa\nhuoneessa hän tavallisesti työskenteli. Ovi oli kiinni, mutta tarkemmin\nlukkoa tutkittaessa huomattiin, että siihen oli kajottu. Maalissa\nnäkyi raamuja, ja myöhemmin he löysivät pöydän taakse kätketyn\ntyökalulaatikon ja voimakkaan puhalluslampun. Ottaen esille avainkimpun\njohtaja avasi lukon.\n\nApulaisjohtajan pieni huone sijaitsi pankinkonttorin takana. Johnin\nmielestä se oli itsessään jo kuin kassaholvi, ja johtaja myönsikin,\nettä sitä oli käytetty siihen tarkoitukseen.\n\n\"Meillä on asiakkaita, jotka ovat arvopaperipörssin jäseniä, ja ennen\naikaan, ennenkuin holvi rakennettiin, tässä huoneessa säilytettiin\nsellaisia osakkeita ja asiakirjoja, joita tarvittiin usein. Varsinainen\nholvi rakennettiin myöhemmin. Joka tapauksessa olen varma siitä\",\njatkoi johtaja tyytyväisenä, \"että tätä ovea on mahdoton murtaa auki\".\n\nKaikesta päättäen hän oli hyvin ylpeä tästä uudesta holvista. Ovi oli\nvalmistettu kromiteräksestä, hän selitti edelleen, ja oli kaikkein\nuusimpia keksintöjä alallaan.\n\n\"Oletteko varma, ettei muuta tietä voi päästä holviin?\" kysyi parrakas\nCardlin.\n\nJohtaja hymyili.\n\n\"Jollei joku tunkeudu parin metrin paksun seinän läpi, niin muuta tietä\nei ole\", hän sanoi painokkaasti.\n\nJohtaja pyysi toisia peräytymään pari askelta sillä välin, kun hän\npyöritti numerotaulukkoa, sitten hän asetti lukkoon ensiksi yhden ja\nsitten toisen avaimen ja väänsi niitä. Kuului hiljainen napsahdus, ja\novi kääntyi voimakkailla saranoillaan. Sitten hän sytytti lampun, jonka\nvalo valaisi holvin sisäpuolta, ja tarttui kädellään paksun varmuusoven\npieleen, ennenkuin hän laskeutui kuusi porrasta alaspäin, jotka\njohtivat sementtiholviin.\n\n\"Täällä ovat asiapaperilaatikot\", hän osoitti kiiltäviä laatikoita,\njotka oli asetettu pitkään riviin. \"Ja tuossa\" -- hän näytti\nrautaristikkoa, joka jakoi holvin kahteen osaan -- \"on toinen holvi,\njossa me säilytämme kirjojamme ja kassaamme\".\n\n\"Mikä laatikko on Pattisonin rahastolle kuuluva?\" kysyi Cardlin.\n\nJohtaja kosketti laatikkoa, joka oli toisia pienempi, ja Cardlin otti\nsen esille; ja sitten, Johnin suureksi hämmästykseksi, Cardlin tunki\nterävän aseen laatikon kannen väliin. Kuului kova paukahdus; kansi\nlensi auki, ja Cardlin otti esille kaksi pientä paperipakkaa ja pisti\nne taskuunsa. Ja sitten hän aivan levollisena kääntyi ja astui\nportaitten luo.\n\nSilloin vasta John virkosi hämmästyksestään.\n\n\"Mikä on tarkoituksenne, Cardlin?\" hän kysyi.\n\nWade hyökkäsi kaksi askelta parrakkaan miehen jälkeen ja pysähtyi.\nCardlin kääntyi häntä kohti, kädessä hänellä oli karkeakaliberinen\nrevolveri.\n\n\"Olkaa alallanne\", hän sanoi. \"En tahtoisi ampua, sillä pollari voisi\nkuulla laukauksen; se voisi estää poispääsyäni ja pilata koko viikon\ntyön.\"\n\n\n\n\nXVI\n\n\nNyt vasta John huomasi, että mies oli amerikkalainen. Hämärästi hän\nmyös aavisti, että hän oli kuullut tuon äänen ennen, mutta silloin\nsiinä ei ollut amerikkalaista sävyä. Jäljestäpäin hänen oli mahdoton\nymmärtää, miksi hän oli kiinnittänyt huomiota noin vähäpätöisiin\nseikkoihin.\n\nMies kiipesi portaita ylös ja astui hitaasti huoneeseen; yhä revolveri\nkädessä hän kumartui alas ja tunnusteli oven pieltä.\n\n\"Hyvä Jumala! Hän aikoo sulkea oven!\"\n\nJohtajan ääni ilmaisi kauhua.\n\n\"Hän etsii varmuuslukkoa. Me tukehdumme tänne --\"\n\nSinä hetkenä John veti esille revolverinsa ja ampui. Hän kuuli tuskan\nhuudon sekä kolinan, kun parrakkaan miehen revolveri putosi maahan. Iso\nrautaovi kääntyi hitaasti saranoillaan. Kahdella harppauksella John\nWade kiiruhti portaita ylös ja työnsi hartiansa oven ja seinän väliin.\nWaden hyökätessä portaita ylös parrakas mies kääntyi, kiiruhti ulos\nhuoneesta ja lukitsi oven jäljessään.\n\n\"Hätäkello!\" läähätti johtaja. \"Antakaa minun.\"\n\nHän kiiruhti Elkin ohi, heittäytyi pöydän yli ja kopeloi sen alareunaa.\nHän löysi pienen napin ja samassa hiljaisella kadulla kajahti\nhätäkellon voimakas ääni.\n\nEräs citynpoliisi päästi heidät ulos. Kiireessään varas oli jättänyt\npankin ulko-ovet selkosen selälleen. Poliisi kertoi, että auto oli\najanut hänen ohitseen juuri samalla hetkellä, kun hän kääntyi Lothburyn\nkulmasta. Johnin poistuessa pankista oli katu täynnä univormupukuisia\nmiehiä, ja hetkistä myöhemmin piirikomissaari saapui paikalle.\n\n\"Cardlin? Ei, sen nimistä ei ole meidän poliisikunnassamme\", hän sanoi.\n\"Minkä näköinen hän oli?\"\n\nJohn kuvaili parrakasta miestä, ja taaskin komissaari pudisti päätään.\n\n\"Sellaista miestä ei meillä ole, ei ainakaan tässä piirissä, ja jos hän\nolisi konstaapeli, niin tuntisin hänet.\"\n\nPuoli tuntia myöhemmin kaksi hyvin masentunutta komissaaria ajoi\nEmbankmentia pitkin.\n\n\"Kylläpä meille nyt nauretaan\", sanoi Elk synkkänä. \"Mutta toisaalta,\nolisihan se tapahtunut, vaikka me emme olisikaan olleet paikalla. Hän\nei ollut valmistunut meidän tuloomme, mutta nopsa käänteissään hän oli.\nAntaisin vaikka koko kuukauden palkkani, jos saisin kiinni tuon\nparrakkaan miehen.\"\n\nJohn ei sanonut mitään; hänen mielestään tämä seikkailu ei tuntunut\nnaurettavalta eikä se merkinnyt myöskään ajan hukkaa. Sillä tuo\nparrakas mies oli tietämättään antanut hänelle sen johtolangan, jota\nhän tarvitsi.\n\nKaikkein ensiksi he läksivät Mr Bruderin asunnolle, ja hän odotti\nheitä. Vaikka häntä kiinnosti se tieto, että laatikon sisällys oli\nvarastettu, niin ei hän pitänyt sitä erikoisen suurena tappiona.\n\n\"Minun muistaakseni siellä ei ollut mitään arvokasta, lakimiehen\nkannalta katsoen, vaikka tietenkin muistoesineitä --\"\n\n\"Mitä laatikko sisälsi?\"\n\n\"Syntymä- ja vihkimätodistuksia, joukon lady Pattisonin kirjeitä hänen\nnuoremmalle pojalleen, pari valokuvaa, enimmäkseen Delian kuvia.\"\nAsianajaja tuumi hetken aikaa. \"Annan, palvelustytön antama todistus\ntulipalosta. Ei mitään muuta. Lady Pattison toivoi erikoisen hartaasti,\nettä nämä paperit pidettäisiin erillään muista. Sen vuoksi minä\nsäilytin niitä pankissa, joskaan ne tuskin olivat sen arvoisia.\"\n\n\"Kuka tiesi, että nuo paperit olivat pankissa?\" kysyi John.\n\n\"Ei kukaan\", vastasi toinen nopeasti. \"En minä maininnut niitä edes\nlordi Sinifordille --\"\n\n\"Kyllä te mainitsitte\", sanoi John levollisesti. \"Te kerroitte minulle\nniistä juuri kun hän tuli tänne eilen illalla. Muistattehan, että hän\nastui huoneeseen kalpeana kuin haamu ja kiiruhti jälleen ulos?\"\n\n\"He tiesivät sen jo aikaisemminkin\", sanoi Elk. \"Eikö nuori neiti\nkuullut heidän puhuvan Lothburystä ja kaivertajan liikkeestä jo useita\npäiviä, ehkä viikkoja sitten? Silloin Siniford sai jo asiasta vihiä.\nMutta jos se, mitä sinä kerroit, on totta, niin Siniford ei ollut\nlevoton sen johdosta, että paperit olivat pankissa, vaan siksi, että\nsinä halusit nähdä niitä?\"\n\nAsianajajan luota John soitti lordille, mutta ei saanut vastausta. Hän\nsoitti sitten ovenvartijalle, jolla oli oma puhelin.\n\n\"Hänen armonsa tuli kotiin, mutta meni uudelleen ulos\", sanoi mies.\n\n\"Oliko hän yksin?\" kysyi John.\n\nMies ei vastannut, ja John uudisti kysymyksensä.\n\n\"Ei, herra, hänen mukanaan oli eräs pienikasvuinen herra -- en tiedä\nhänen nimeään. He läksivät yhdessä ulos.\"\n\nJohn läksi yksin lordin asunnolle St. James Streetin varrelle, mutta\novenvartija ei voinut antaa sen tarkempia tietoja.\n\n\"Oliko tuo pienikasvuinen mies valkoihoinen vai kiinalainen?\"\n\n\"Valkoihoinen, herra. Hyvin tavallisen näköinen -- hän kävi täällä\nkerran ennen. Hänen armonsa soitti, sillä whisky oli loppunut, ja minä\ntoin uuden pullon. Luullakseni pienikasvuinen mies oli ollut merellä;\nhän valitti, että vesi joessa oli kovin kylmää tänä iltana. Mutta ei\nsuinkaan teillä ole tästä mitään hyötyä, Mr Wade?\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi John hyvillään. \"Vesi joessa on kylmää.\"\n\n\"Ei hän käyttänyt aivan noita sanoja. Hän sanoi: En olisi uskonut, että\nvesi joessa olisi ollut niin kylmää -- mutta hän vaikeni, kun astuin\nhuoneeseen.\"\n\nJohn nyökkäsi. Golly oli siis käynyt siellä! Ja hän oli ollut siellä\nennenkin. Siinä oli uusi rengas ketjuun.\n\nVaikka Wade oli väsynyt, oli hänen pakko palata Wappingiin\nkirjoittamaan syytettä Mrs Oaksia vastaan. Hän tapasi muorin mitä\nsovinnollisimmalla tuulella.\n\n\"En minä käsitä, mistä te voitte minua syyttää, Mr Wade\", hän sanoi.\n\"Olen aina ollut teille kohtelias enkä ole tuottanut teille mitään\nvaivaa. Syytös on naurettava -- minäkö olisin käsitellyt myrkkyä! Ja\nmitä Lilaan tulee, niin en ole nähnyt häntä eilisestä saakka. Tuo tyttö\ntuottaa enemmän harmia kuin hyötyä -- jospa joku muu ottaisi hänet\nhuostaansa.\"\n\nMuori katsoi suoraan Johniin puhuessansa.\n\n\"Hän on soma tyttö ja hänellä on hiukan rahaakin. Minun rakas\nsisar-raukkani jätti jälkeensä lähes tuhat puntaa. Lila on nuori, mutta\nhänestä voisi tulla hyvä vaimo jollekin miehelle --\"\n\n\"Minulleko, esimerkiksi?\" sanoi John äkkiä. \"Sillä syötilläkö te minua\nhoukuttelette? Minä en tartu siihen. Ja mitä teidän sisareenne tulee,\njos häntä yleensä on ollut olemassa, niin olen aivan varma, ettei hän\nole ollut rakas eikä surkuteltava -- tuo juttu ei vetele. Lila Smith on\nLila Pattison.\"\n\nWade näki muorin räpäyttävän silmiään, ja hänen kasvonsa kalpenivat ja\npunastuivat vuoron perään.\n\n\"Minä -- minä en ymmärrä, mitä te tarkoitatte, Mr Wade\", hän änkytti.\n\"Se on minulle täysi arvoitus.\"\n\nJohn nyökkäsi konstaapelille ja saneli lyhyesti syytteen.\n\n\"Sallitte kai minun hankkia takaajan, Mr Wade?\" Muorilla oli kyynelet\nsilmissä. \"Ettehän te voi pidättää vanhaa ja kunniallista naista\nlikaisessa vankikopissa koko yötä?\"\n\n\"Poliisiaseman kopit ovat puhtaat ja terveelliset\", sanoi John\nkylmästi. \"Ja kuka menisi takuuseen teistä, Mrs Oaks?\" Ja sitten hän\näkkiä lisäsi: \"Niin, jos miehenne ilmestyy tänne ja menee takuuseen,\nniin sen minä hyväksyn.\"\n\nMuori hätkähti.\n\n\"En tiedä, missä Golly on -- senhän olen sanonut teille. En ole nähnyt\nhäntä --\"\n\n\"Te ette koskaan näe häntä\", sanoi John väsyneesti. \"Tapasitte hänet\nvarmaan tänä iltana. Minä löysin hänet halkokellaristanne. Viimeksi\nnäin hänen uivan London Bridgeä kohti. Toivottavasti hänellä ei ole\nreumatismia.\"\n\nMuorin kasvot olivat ilmeettömät; tuon naamarin Wade tunsi hyvin\nentuudestaan. Hän katsoi välinpitämättömästi salapoliisiin, avasi\nhuulensa ikäänkuin aikoen puhua, muutti sitten mielensä, teki\ntäyskäännöksen ja seurasi naispoliisia koppeihin johtavaan käytävään.\n\nWade palasi kotiin sinä yönä hirvittävän väsyneenä ja vaipui uneen\nennenkuin tiesi olevansa vuoteessakaan. Nukuttuaan viisi tuntia hän\nheräsi siihen, että komissaari Elk seisoi hänen vuoteensa vieressä.\n\n\"Ei, minä en nuku koskaan\", sanoi mies, jonka rauhaa ei mikään voinut\nhäiritä. \"Nukkuminen on suuri ajan hukka.\"\n\n\"Mitä sinä nyt haluat?\" murahteli John nousten istumaan; hän haukotteli\nja venytteli jäseniään. \"Sinä tulit kai ilmoittamaan, että olemme\nsaaneet potkut Yardista?\"\n\nElk kävi vuoteen reunalle istumaan, ja sytytti sikarinpätkän ennenkuin\nhän vastasi.\n\n\"Ei, se tulee aikanaan. Arvelin vain, sinua huvittaa ehkä kuulla, että\njokipoliisit onkivat miehen ruumiin vedestä tänä aamuna -- se kellui\nveden pinnalla lähellä Middlesexin rantaa.\"\n\nJohn tuijotti häneen.\n\n\"Kenenkä ruumis?\" hän kysyi.\n\nElk puhalsi sauhun kattoon.\n\n\"Lordi Sinifordin\", hän sanoi.\n\nJohn läähätti.\n\n\"Siniford -- kuollut! Hukkunutko?\"\n\nElk pudisti päätään.\n\n\"Pistetty kuoliaaksi\", hän sanoi. \"Erittäin taitavasti tehty. Lääkäri\nsanoi, ettei edes Siniford voinut tietää, mikä hänet tappoi.\"\n\n\n\n\nXVII\n\n\nKuolleen miehen taskut oli tyhjennetty ja tavarat laskettu pöydälle\npoliisiasemalla. Siinä oli kultainen savukekotelo, kello ja\nkellonvitjat sekä pieni kultainen rasia, jossa oli vettynyttä pulveria;\ntarkoituksena oli tutkia sitä kemiallisesti, mutta John Wade tiesi,\nettä se oli kokaiinia; lisäksi pieni hopeinen veitsi, platinasormus,\navaimia sekä meritautilääkettä. Ei mitään muistiinpanokirjaa, ei\npaperirahaa, ei mitään paperia, joka olisi voinut antaa hänet ilmi.\nKuitenkin, niinkuin Elk väitti, hänet olisi voitu tuntea avainten ja\nsavukekotelon nojalla.\n\nTutkiessaan ruumista John Wade totesi, että kuolettava haava oli\nmelkein näkymätön. Sinifordia oli pistetty niskaan takaapäin. Taitava\nisku oli leikannut poikki valtimon, ja kuolema oli heti seurannut.\n\n\"Olen nähnyt pari samanlaista murhatapausta aikaisemmin\", sanoi Elk.\n\"Omituisia poikia, nuo kiinalaiset, Minkä johtopäätöksen sinä teet\nnäiden tavaroiden nojalla?\" Hän viittasi kädellään pöydällä oleviin\nesineihin.\n\n\"En mitään, paitsi että hän oli huono merimies ja että hän aikoi lähteä\nmerille. Murha tapahtui sydänyön ja kuuden välillä, jolloin hänet\nlöydettiin: se tapahtui jossain Westminsterin seuduilla.\"\n\nHän otti naulasta raskaat liivit, jotka olivat olleet vainajan yllä.\n\n\"Tässä on todiste, että hän aikoi lähteä merille. Liiveissä on\njouhitäyte, jommoisia hermostuneet ihmiset käyttävät; ne voivat tehdä\npelastusvyön virkaa. Murhaaja ei tullut ajatelleeksi, että hän pysyisi\nveden pinnalla. Kello pysähtyi 1.17, viisi minuuttia ennen nousuveden\nalkua. Virta oli juuri kääntynyt, kun ruumis löydettiin.\"\n\nElkin kasvoille levisi hymy.\n\n\"Sinustahan alkaa tulla oikea pieni Sherlock Holmes, Jonny. Mikä tämä\non?\" Hän otti sormuksen pöydältä ja tarkasteli sitä uteliaasti. \"Hiukan\nliian pieni hänen sormeensa, eikö totta?\"\n\n\"Se oli liivintaskussa\", sanoi John rauhallisesti. \"Ei se ollut\ntarkoitettukaan hänen sormeaan varten -- se on vihkisormus.\"\n\nElk vihelsi.\n\n\"Aikoiko hän mennä naimisiin?\"\n\nElk laski sormuksen pöydälle, ja sitten hän huomasi hämmästyneen ilmeen\nWaden kasvoilla.\n\n\"Sinä näytät levottomalta, Jonny\", Elk sanoi ystävällisesti ja laski\nison kätensä toisen olkapäälle.\n\nWade nyökkäsi.\n\n\"Minä olen hirvittävän levoton\", hän sanoi. \"Kaikki tuumani ja\nihastuttavat teoriani ovat menneet myttyyn. Minä oletin, että\ntarkoituksena oli naittaa Lila tälle miehelle, ja minä toivoin, että se\nmerkitsisi odotusaikaa tytölle. Se vähensi vaaraa, mutta nyt --\" Wade\nteki epätoivoisen liikkeen.\n\nElk lähti pois, mutta tunnin kuluttua hän soitti ja pyysi Wadea\ntulemaan Scotland Yardiin. Väsyneenä sekä mieleltään että ruumiiltaan\nja murtunein sydämin Wade seurasi käskyä.\n\nElk oli poliisipäällikön huoneessa, ja lihava päällikkö tutki\nparaillaan radiosähkösanomaa, kun John astui huoneeseen. Hän ojensi\nhänelle paperin pöydän yli.\n\n\"Tässä on _Troijan Sinetin_ loppu\", hän sanoi. \"Amiraliteetin käskystä\neräs meidän risteilijöistämme pidätti sen lähellä Brasilian rannikkoa\n-- tässä on ilmoitus.\"\n\nIlmoitus käsitti neljä arkkia.\n\n\"Määräyksenne XF.43/C/9AI/95142, mukaan olen pidättänyt _Troijan\nSinetin_ X leveysasteella, X pituusasteella ja tarkastanut sen. Laivan\nlastina on maanviljelyskoneita ja autoja. Laivapaperit kunnossa.\nKapteeni: Silvini, 1:nnen perämies: Thomas Treat Sunderlandista. Ei\nkapteeni Aiknessiä eikä perämies Raggit Lanea laivassa. Hyteissä 75, 76\nja 79 neljännellä kannella vesirajan alapuolella tapasin kolme miestä,\nkaksi englantilaista ja yhden amerikkalaisen, jotka kertoivat, että he\novat olleet vankeina laivalla kuusi vuotta ja että heidän tehtävänään\non ollut sulattaa varastettujen jalokivikoristeiden metalliosia.\nToisistaan riippumatta kukin näistä miehistä todisti, että laiva oli\netupäässä ollut varastetun tavaran säilytyspaikkana. Kapteenin hytistä,\nlaudoituksen takaa löysin pienen kassakaapin, jonka me avasimme. Siellä\noli 1,250 karaattia hiottuja timantteja, 750 karaattia smaragdeja,\njoista useat olivat hyvin isoja, 17 pientä platinatankoa ja 55 hienoa\nkultatankoa. Laivassa oli kolme jäähdytyshuonetta ja yhdessä niistä me\nlöysimme osakkeita 83,000 punnan arvosta ja sitä paitsi 184,000 puntaa\narvopapereina ja seteleinä. Eräs kultasepistä kertoi, että tässä oli\nkuuden murtovarkauden saalis, osa niistä oli ryöstetty jostakin\npankista. Minä jatkan -- -- --\"\n\nKaksi seuraavaa riviä oli kirjoitettu salakirjaimin, joita ei voitu\nlukea. Sitten seurasi:\n\n\"Miesten todistukset jätetään viranomaisten tarkastettaviksi ja sen\njälkeen ne lähetetään teille. _Troijan Sinetti_ jatkaa matkaansa oman\nmiehistönsä kera.\"\n\nTähän ilmoitus päättyi.\n\n\"Nämä ovat ikäviä uutisia kapteeni Aiknessille, puhumattakaan Mr Raggit\nLanestä\", sanoi Elk.\n\nJohn pudisti päätään.\n\n\"Ei niinkään ikäviä kuin oletat. Minun käsittääkseni Aikness tiesi,\nettä peli oli menetetty ja antoi laivan lähteä matkalle varmasti\nvakuutettuna, että se pidätettäisiin. Hän ei tule kärsimään siitä\nsuuresti. Jossain Etelä-Amerikassa hänellä on talletettuna sievoinen\nsumma. Tämä ei tuota hänelle vahinkoa -- jollei hän matkusta heidän\njälkeensä, ja sitä hän ei suinkaan tee.\"\n\nElk näytti hiukan epäröivältä.\n\n\"Aikness? Hm! Mitä tekemistä Gollylla on siinä jutussa? Mies rukka --\nhän on takertunut siihen sakkiin. Minä pidän Gollysta -- vaikka hän\nostikin nuo orvokit! Toiset käyttävät häntä vain aseenaan.\"\n\n\"Mutta hän on kaksiteräinen ase\", sanoi John.\n\nWadellä oli asiaa poliisiasemalle, ja sinne oli kerääntynyt suuri\njoukko Mrs Oaksin ystäviä ja naapureita. Ei ollut ainoatakaan\njokirottaa Tillburyn ja Barking Creekin välisellä taipaleella, joka ei\nolisi tuntenut Mrs Oaksia tai nauttinut hänen vieraanvaraisuudestaan.\n\nHarmaat ja mustat rotat, Rotherhithe-liiga ja Wappingin sakki -- kaikki\nne tunsivat ränstyneen vanhan laiturin, missä he yön aikana olivat\ntehneet nopeita ja edullisia kauppoja. Halkokellarin takaisessa\nhuoneessa oli kerran ollut kahdenkymmenen tuhannen punnan arvosta\nsilkkiä, joka oli kadonnut auringonlaskun ja aamunsarastuksen välisenä\naikana ulkomaalaisesta laivasta satamassa. Kapteeni ja kassanhoitaja\nolivat saaneet osansa, mutta suurin osa meni Mrs Oaksille.\n\nTyhjäntoimittajat, jotka seisoivat kädet taskussa ja savukkeet\nsuupielissä, heittivät vihamielisiä katseita John Wadeen, kun tämä\nastui heidän ohitseen. Toiset tervehtivät häntä matelevasti. Wade näki\nSniffyn siellä, ja miehen vastenmieliset kasvot toivat äkkiä erään\nasian hänen mieleensä.\n\n\"Enkö minä pidättänyt teitä vastikään, Sniffy?\"\n\n\"Aivan oikein, herra, mutta eihän minua voitu syyttää tulvasta\", ivasi\njokivaras.\n\n\"Mitä te teitte Mrs Oaksin luona? Jätitte kai hänen haltuunsa hiukan\nrahaa?\"\n\nSniffy näytti huvitetulta.\n\n\"Minun käyntini oli aivan yksityislaatuinen\", hän sanoi tekopyhästi.\n\"Eikö gentlemannilla ole lupa käydä daamia tapaamassa -- mitä väärää\nsiinä voi olla?\"\n\n\"Voipa niinkin, jos kysymyksessä oleva gentlemanni olette te\", hymyili\nJohn. \"En ole pitkään aikaan saanut teitä kiinni, sydänkäpyseni.\"\n\nSniffyn kasvot kirkastuivat.\n\n\"Nyt te olette taas itsenne kaltainen, Mr Wade. Ette te saakaan minua\nkiinni; olen heittänyt hommani sikseen. Olen saanut säännöllistä työtä.\nEi minunlaiseni miehen, joka tuntee joen perin pohjin -- lyön vaikka\nvetoa, ettei tässä huoneessa ole ketään muuta, joka olisi kulkenut\njokea pitkin aina Gloucesteriin saakka -- kannata maleksia\nkoiranpesässä.\"\n\nSe oli kylläkin totta, että Sniffy oli niitä harvoja lontoolaisia\njokimiehiä, jotka olivat nähneet joen sen paremmalta puolelta, kun se\nkiemurteli hopeisena virtana metsäisten kukkuloiden lomitse, käytti\nvesimyllyjä ja kulki sulkujen läpi ja sen rantoja reunustavien pienten\nkylien ohi.\n\n\"Olen hypännyt Thamesin yli\", kerskaili Sniffy. \"Lyön vetoa, ettei moni\nmuu ole sitä tehnyt -- olen hypännyt toiselta rannalta toiselle. Minä\ntunnen joen paremmin kuin kaikki luotsit; tunnen jokaisen kapakoitsijan\nLontoon ja Oxfordin välillä.\"\n\nHän vaikeni äkkiä, ja John huomasi, että hän pelkäsi puhuneensa liikaa.\n\n\"Mitä te aiotte tehdä Mrs Oaksille -- tehän suorastaan vainoatte häntä.\nSen viattomampaa naista ei koskaan ole ollut taivaan alla. Hän on hieno\nnainen.\"\n\nJohn aikoi kulkea eteenpäin, mutta Sniffy tarttui hänen takinhihaansa.\n\n\"Täällä on joukko vahvoja miehiä tänään, Mr Wade\", sanoi hän kuiskaten.\n\"En minä teidän sijassanne kulkisi yksin.\"\n\n\"He ovat kai kaikki Mrs Oaksin ystäviä, Sniffy?\" kysyi John ja astui\nedelleen.\n\nVaroitus ei ollut tarpeen, vaikka John huomasi, että se oli oikeutettu.\nSiellä oli useita outoja kasvoja, miehiä, jotka eivät kuuluneet hänen\npiiriinsä: laihoja, villejä miehiä, jotka hänen astuessaan ohi\ntuijottivat häneen ilmeettömin silmin, ja sitten vilkaisivat toisiinsa\nsanomatta sanaakaan.\n\nHän tapasi Mrs Oaksin odotushuoneessa käytävän päässä. Kaikesta\npäättäen muori oli nukkunut hyvin vähän, mutta hän oli rauhallinen ja\nhillitty. Hän kysyi, oliko Wade käynyt klubissa, ja kun salapoliisi\nvastasi kieltävästi, oli muori hetken aikaa vaiti. Sitten hän sanoi:\n\n\"Toivottavasti te järjestätte tämän asian tänään, Mr Wade. Minä en\nkäsitä, mistä te voitte minua syyttää, ja vielä vähemmän tuoda esiin\ntodistuksia. Minulla on taitavimmat asianajajat, mitä rahalla voi\nsaada. Mutta en tahtoisi saattaa teitä naurunalaiseksi oikeuden edessä,\nMr Wade -- jos peruutatte syytteenne, niin en sano enää sanaakaan enkä\nkanna vihaa teitä vastaan.\"\n\n\"Asia on jätetty yleiselle syyttäjälle ja minä vaadin lykkäystä\", hän\nsanoi. Muorin poskille kohosi kaksi punaista läikkää ja hänen silmänsä\niskivät tulta.\n\n\"Hyvä on, saatte nähdä, mitä minä voin tehdä! Minulla on ystävä,\ntiedättekö Mr Wade. Lordi Siniford --\"\n\n\"Lordi Siniford on kuollut.\"\n\nJohn Wade puhui kylmällä ja rauhallisella äänellä pitäen naista\nsilmällä. Tämä punastui ja kalpeni sitten, ja hänen kasvonsa muuttuivat\ntuhkanharmaiksi.\n\n\"Kuollut?\" kuiskasi hän.\n\nWade nyökkäsi.\n\n\"Milloin -- milloin hän kuoli?\"\n\n\"Hänet murhattiin viime yönä\", sanoi John. \"Hänen ruumiinsa löytyi\njoesta.\"\n\nMuori seisoi jäykkänä salapoliisin edessä tehdessään tuon kysymyksen.\nWade näki hänen polviensa notkuvan, ja kun hänen vartalonsa kallistui\neteenpäin, tarttui Wade häneen kiinni ja auttoi hänet tuolille\nistumaan. Muori ei pyörtynyt; hänen pyöreät silmänsä ilmaisivat kauhua.\nHänen äänensä oli käheä.\n\n\"He tappoivat hänet -- lordin piti naida tyttö -- miksi hän salli tehdä\nsen?\"\n\nVastaus tuli vaistomaisesti Johnin huulilta. Hän ei ollut koskaan ennen\najatellut sellaista ratkaisua.\n\n\"Koska hän halusi itse naida tytön\", hän sanoi, ja muori kohotti\nkättään ikäänkuin varjellakseen itseään iskulta.\n\n\"Ei, ei!\" hän valitti. \"Hän ei voinut sitä tehdä -- ei hän voinut sitä\ntehdä. Hyvä Jumala, ei hän voinut sitä tehdä?\"\n\nSalapoliisi laski kätensä muorin olkapäälle ja taputti häntä kevyesti.\n\n\"Mrs Oaks, ette te käytä konetta, te olette siinä vain pieni ratas\",\nhän sanoi. \"Jätetään kaikki turhat verukkeet -- miksi te ette tunnusta?\nKäyttäkää hyväksenne todistajan oikeutta. Aikness maksaa teille. Me\nolemme päässeet selville _Troijan Sinetistä_ ja Lila Smithistä.\"\n\nMuori oli vaiti.\n\n\"En minä yritä petkuttaa teitä. Minä tahtoisin auttaa. Nyt vasta olen\nhuomannut, miten vähän minulla on apua teistä.\"\n\nMuori katsoi Wadeen, ja salapoliisi oli ihmeissään nähdessään hänen\nkauhistuneen katseensa.\n\n\"En tiedä -- en välitä siitä, vaikka asia lykkäytyisi -- enkä tarvitse\ntakuutakaan. Ehkä saan tavata teitä huomenna tai ylihuomenna.\"\n\nOikeuden edessä Mrs Oaks seisoi kumaraselkäisenä ja välinpitämättömänä.\nHänen asianajajansa, jonka kanssa hän oli hetken aikaa keskustellut,\nilmoitti tuomarille, ettei Mrs Oaks halunnut takuuta. Oikeussalissa oli\nyksi ainoa henkilö, joka tiesi, miksi hän mieluummin jäi vankilaan,\nmutta tämä henkilö ei ollut John Wade.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\n_Troijan Sinetin_ salaisuus ei ollut enää mikään salaisuus. Joku\nlaivasta oli sähköttänyt vastalauseensa Brasilian hallitukselle.\nBritannian hallitus lähetti heti selityksen iltapäivälehtiin, ja\nuutisosastossa, jossa kerrottiin lordi Sinifordin kuolemasta sekä\ncityssä tapahtuneesta pankkiryöstöstä, oli kuvaus tästä romanttisesta\naarrelaivasta sekä luettelo kuminaamarimiesten tihutöistä.\n\nAlempana oli kertomus poliisikuulustelusta ja Mrs Oaksin pidätyksestä\nsekä sen yhteydessä kuva Golly Oaksista, jota poliisi ajoi takaa. Tässä\nyhteydessä ei mainittu kuitenkaan toista vieläkin huomiotaherättävämpää\njuttua, sillä ei kellään ollut vihiä Lila Smithistä. Ei edes hänen\nnimeään mainittu lehdissä.\n\nSamana päivänä pidettiin neuvottelukokous Scotland Yardissa. John Waden\npiti astua \"Neljän Suuren\" eteen, jotka eivät koskaan ottaneet\nkorviinsa mitään selityksiä eivätkä antaneet anteeksi erehdyksiä. He\nnäyttivät kuitenkin Waden mielestä suhtautuvan pankkiryöstöön varsin\nystävällisesti.\n\n\"Nuo lurjukset ovat ovelia\", sanoi poliisimestari. \"Luultavasti he\nyrittivät avata holvia ja huomasivat, että se ei onnistunut -- mikä\nneronleimaus kutsua pankin johtaja paikalle. Eräs citynpoliiseista näki\nCardlinin, niinkuin hän nimitti itseään, ja hän oli esittänyt hänelle\nScotland Yardin kortin! Ei, me emme moiti teitä, komissaari, mutta me\ntahtoisimme kovin kernaasti saada Aiknessin ja Oaksin kiinni.\"\n\n\"Minä tunsin Oaksin varsin hyvin parikymmentä vuotta sitten\", sanoi\nyksi näistä neljästä herrasta. \"Hän oli kaikkein taitavimpia varastetun\ntavaran kätkijöitä Lontoon East Endissä ja on varmaankin koonnut suuren\nomaisuuden. Ovela lurjus, hän osaa viittä tai kuutta kieltä.\"\n\nJohn tuijotti puhujaan ihmeissään.\n\n\"Oaksko?\" hän sanoi epäillen. \"Minä luulin aina, että hän oli aivan\nsivistymätön.\"\n\n\"Ei lainkaan\", sanoi toinen. \"Hänellä oli vain yksi heikkous; hän\nluuli, että hänellä oli lauluääni, ja hän tuhlasi satoja, ehkäpä\ntuhansiakin puntia äänensä kouluttamiseen. Niin, tietysti hän puhuu\nLontoon murretta, vastoin kaikkia kieliopin sääntöjä, mutta ranskaa ja\nsaksaa hän osaa kuin sivistynyt mies ainakin.\"\n\nTämä oli aivan uusi piirre Gollyssa, ja se teki Johniin niin syvän\nvaikutuksen, että hän läksi vielä samana iltapäivänä \"Mekkaan\". Hän\ntiesi, mikä oli Gollyn huone, kerran hän oli pintapuolisesti sitä\ntarkastanutkin. Nyt hän arveli maksavan vaivaa tutkia sitä\ntarkemminkin.\n\nHuone oli varsin iso ja se sijaitsi hiilikellarin yläpuolella; mutta se\noli hämärä, sillä vain pienen ikkunan kautta pääsi sinne valoa ja\nilmaa. Huonekaluina oli pieni rautasänky ja iso kirjahylly täynnään\nkirjoja, joissa kaikissa oli paperipäällykset, sekä vanha jalkalamppu\nja kulunut sohva. John huomasi, ettei ainoankaan kirjan nimi ollut\nnäkyvissä. Ne olivat kaikki siisteissä paperipäällyksissä, ja joko\nomistaja muisti ulkoa kirjojen paikat tai hänen täytyi nähdä paljon\nvaivaa, ennenkuin hän löysi sen kirjan, jota hän halusi lukea. Pieni\nkirjasto oli johdonmukaisesti järjestetty. Ensimmäisenä oli\nkreikankielinen Uusi Testamentti, huomio, joka hämmästytti suuresti\nsalapoliisia. Sodanjohtotaitoa käsitteleviä kirjoja oli puolen tusinaa,\nja kaikesta päättäen niitä oli ahkerasti luettu, sillä marginaaleissa\noli joukoittain lyijykynämuistiinpanoja, enimmäkseen niin epäselviä,\nettei niitä voinut lukea, tai viittauksia toisiin kohtiin, joissa oli\nsamoja tai eroavia mielipiteitä esitetty.\n\nSuuri joukko kirjoja kosketteli musiikin teoriaa. Siellä oli paksu,\nlaulutaitoa esittävä nidos, muut olivat matkakertomuksia tai saksan-,\nespanjan-, ranskan- ja italiankielisiä filosofisia teoksia. Siellä oli\nCaesarin Commentariot latinan kielellä sekä unkarilainen katkismus,\njota oli ahkerasti käytetty. Pieni kirjoituspöytä huoneen nurkassa oli\nmusteen tahrima, samoin lattiakin sen ympärillä. Kaikesta päättäen\nGolly oli huolimaton luonteeltaan, mutta hän kirjoitti paljon.\n\nTarkastaessaan pöytälaatikoita Wade teki uuden löydön. Hämmästyttävä\nGolly oli okkultisti: siellä oli astrologisia karttoja, keskeneräisiä\nhoroskoopeja, ja eräässä näistä Wade ihmeekseen näki oman nimensäkin.\n\nVarmaankin Gollylta oli puuttunut välttämättömät tiedot voidakseen\nvalmistaa Johnin elämäntaulun, ja Johnin mieleen muistuikin nyt, että\ntuo pikku mies oli kerran tiedustellut häneltä hänen syntymäpäiväänsä\nja hetkeään. Lystikäs ja hämmästyttävä mies.\n\nMinkäänlaisia todisteita Gollyn taloudellisesta asemasta ei löytynyt:\nei pankin vastakirjoja, ei mitään, mistä olisi voinut nähdä, paljonko\nhän omisti. Jos hän oli ollut rikas mies kaksikymmentä vuotta sitten --\n\nJohn pudisti päätään. Golly oli suurin arvoitus kaikista. Salapoliisi\nkohotti mattoa ja tutki tarkasti koko lattian ja seinät, mutta ei\nlöytänyt mitään salakätköä.\n\nMutta hän oli tehnyt yhden löydön, joka voisi johtaa koko lailla\npidemmälle. Se oli pieni, ohut, kultareunainen kirja, jonka etusivulle\noli kirjoitettu seuraavat sanat: \"Muistoksi G.H. Oaksille hänen\ntyönantajaltaan, William Deansiltä... 'Hyvä on, sinä hyvä ja\nuskollinen palvelija'.\"\n\nJohn olisi voinut nauraa tälle, jos hän olisi ollut sillä tuulella.\nKirja oli yleisesti luettu 80-luvulla, ja aivan odottamatta se paljasti\nMr Deansin liikealan, sillä kirjan lehtien välissä oli vanha lasku,\njonka otsikossa oli nimi: \"Deans & Abbit, kirurgisten instrumenttien\ntehdas\", ja laskun alareunassa oli seuraava ilmoitus: \"Deansin\npatenttikumihansikkaita lääkäreille.\" Olikohan jotakin yhteyttä näiden\nkumihansikkaiden ja kuminaamarien välillä?\n\nLoppupuoli päivää oli hyvin työläs ja tulokseton. Neljän eri\nkreivikunnan poliisit tekivät ahkerasti työtä, mutta ei mitään tietoja\nsaapunut pääkortteeriin Lila Smithistä. Wade kävi vielä samana iltana\nMrs Oaksia tapaamassa vankilassa; hän oli hapan ja harvasanainen, ja\nkeskustelu päättyi syytösryöppyyn, jolloin muori sai niin kovan\nraivokohtauksen, että kuulustelut täytyi lopettaa.\n\nWade itse oli suuremmassa vaarassa kuin mitä hän oli olettanut.\nSeuraavien päivien aikana hän tapasi vähän väliä samoja miehiä, joita\nhän oli nähnyt poliisiasemalla Mrs Oaksin kuulustelupäivänä. Wadella\noli erinomainen henkilömuisti ja hän tiesi, ettei hän erehtynyt heidän\nsuhteensa. He liikkuivat hänen asuntonsa läheisyydessä; hän kohtasi\nheitä mennessään työhönsä; kerran kun hän kulki poliisiveneellä joella,\nhänen ohitseen sousi kolme miestä, joista kaksi oli airoissa ja kolmas\npiti perää. He eivät edes vilkaisseetkaan poliisiveneeseen, mikä\nitsessään oli jo epäilyttävä merkki. Wade tapasi samat miehet uudestaan\niltapäivällä; he sousivat virtaa ylös, kun Wade meni alaspäin, ja\nmiehet muuttivat kurssia sivuuttaakseen poliisiveneen niin läheltä kuin\nmahdollista. Onneksi oli toinen poliisivene joen toisella rannalla, ja\nWade antoi sille merkin, jotta se pysähtyisi epäilyttävän veneen\nkohdalle. Niin pian kuin soutajat huomasivat tämän, toinen lakkasi\nsoutamasta ja otti veneen pohjalta jotain, minkä hän heitti veteen.\nSamassa Johnin vene laski sen viereen.\n\n\"Mitä te heititte veteen?\" hän kysyi.\n\nVeneen kokassa istuva mies lakkasi soutamasta ja katsoi röyhkeästi\nWadeen.\n\n\"Syötin\", vastasi mies. \"Me kalastamme. Eikö se ole luvallista?\"\n\n\"Pommeilla kalastaminen on kiellettyä\", sanoi John, \"ja jollette\nheittänyt pommia veteen, niin en ole koskaan nähnyt niitä.\"\n\nPoliisivene hinasi veneen lähimmälle jokiasemalle. Miehet eivät olleet\ntähän valmistuneet ja hätääntyivät vieläkin enemmän, kun toinen\npoliisivene laski heidän viereensä. Kun he saapuivat rantaan, yksi\nmiehistä pudotti salaa jotain kädestään jokeen, niinkuin hän oletti.\nMutta esine putosikin laiturille, ja eräs poliiseista nosti maasta\nrevolverin, jossa oli yksi patruuna piipussa ja yhdeksän makasiinissa.\n\n\"Onko teillä lupakirja aseen kantamiseen?\" kysyi John.\n\n\"On varmasti!\" naureskeli mies.\n\nHän oli lyhyenläntä, ja kasvot olivat terävät; olisi voinut luulla\nhäntä italialaiseksi, mutta itse hän väitti olevansa amerikkalainen.\nPassi oli kunnossa -- hän oli ollut maassa kolme viikkoa. Kotoisin hän\noli Chicagosta. Molemmat muut miehet olivat myöskin Yhdysvalloista, ja\npasseista kävi ilmi, että he olivat saapuneet kaikki samalla laivalla\nja samana päivänä. Perämiehellä oli myöskin revolveri.\n\nMinkä vuoksi nuo miehet olivat tulleet tänne? Oli helppo arvata heidän\nelämänvaiheitaan. Kaikilla oli ulkomaalaiset nimet, ja Scotland Yard\nlähetti kiireisen sähkösanomatiedustelun Chicagoon; kaksi tuntia\nmyöhemmin saapui vastaus:\n\n\"Kolme miestä tunnettu täällä. Riccini ja Orlovitch kahdesti tuomitut\nmurhasta. Kuuleman mukaan joukko kelvottomia miehiä matkustanut\nLontooseen viimeisenä kahtena kuukautena.\"\n\n\"Juttu alkaa selvitä\", sanoi Elk luettuaan sähkösanoman. \"Lontoon\nkolmesta eri piiristä on ilmoitettu, että paikallinen poliisikunta on\npäässyt useitten ulkomaalaisten jäljille -- enimmäkseen ne ovat\nvenäläisiä ja latvialaisia; kaikki he ovat saapuneet viime viikkojen\nkuluessa.\"\n\n\"Tiedetäänkö mitään Gollysta? Minä tarkoitan hänen entisyydestään?\"\nkysyi John, ja Elk nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Hänet tuomittiin varkaudesta vuonna 1915, hän varasti silloin\nkumilevyjä työnantajiltaan.\" Elkin kulmakarvat kohosivat ylöspäin.\n\"Kumilevyjä! Eikö se ole merkillistä.\"\n\n\"Palvelija ei pysynyt hyvänä eikä uskollisena\", naureskeli John. \"Eikö\nmuuta?\"\n\n\"Häntä on myöskin syytetty varastetun tavaran säilyttämisestä, mutta\nsitä ei voitu todistaa. Nuorempana hän oli nuorten rikollisten\njohtajana Wappingissa, mutta me emme saaneet häntä koskaan kiinni.\nSitten hän läksi Birminghamiin ja perusti sakin, joka pani toimeen\nuseita kultaryöstöjä. Birminghamissa on paljon kultaseppiä, ja heiltä\noli helppo varastaa kultaa. Kun hankki vain varastetun kullan sijaan\nmetalliseosta, niin saattoi hämmästyttävän helposti viedä mukanaan pari\nkiloa kultaa joutumatta kiinni.\"\n\nJohn koetti muistella, minkä vaikutuksen Golly aikaisemmin oli tehnyt\nhäneen. Se ei ollut niinkään helppoa. Hän oli pitänyt Gollya pienenä\nvarkaana ja varastetun tavaran säilyttäjänä ja hän tiesi, että pahimmat\njokivarkaat pitivät häntä suuressa kunniassa. Mutta huonot luonteet\neivät koskaan kunnioita kunnon ihmisiä, väitettäköön tässä suhteessa\nmitä hyvänsä.\n\nGolly oli heikko mies, joka vastaansanomatta alistui vaimonsa tahtoon.\nOli mahdotonta olettaa, että hän koskaan olisi kyennyt johtamaan\nketään.\n\n\"Onko häntä koskaan tuomittu?\"\n\n\"Ei ole\", sanoi Elk. Ja sitten hän lisäsi miettiväisesti: \"Omituista,\nettä vanha Golly on voinut tulla kunnon mieheksi ja tyytyy vain\npilkkomaan puita. Minä olin aikaisemmin sitä mieltä, että Oaksin muori\noli kesyttänyt hänet, mutta ehkä hän ei olekaan kesyyntynyt.\"\n\n\"Siitä minäkin olen varma\", sanoi John. \"Minä alan saada aivan toisen\nkäsityksen Gollysta.\"\n\n\n\n\nXIX\n\n\nLila Smith alkoi myös saada aivan toisen käsityksen kaikesta. Hän oli\nistunut yksin komeassa hytissä, jonne hänet oli viety suoraan Tappittin\nkotoa. Missä laivassa hän oli, sitä hän ei tiennyt, sillä hänen oli\ntäytynyt alistua siihen häväistykseen, että hänen silmänsä sidottiin\nniin pian kuin Oaksia muori oli jätetty \"Mekan\" laiturille. Lila ei\npelännyt; hän oli vain utelias. Pelkoa hän ei tuntenut ennenkuin\ntulipaloyönä.\n\nTällaista hyttiä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Se oli leveä ja\nmatala ja vaikka se oli kauniisti kalustettu, seinät oli laudoitettu\nharmaalla haapapuulla ja kehystetty hopealla, niin siinä ei ollut\nikkunaa, jotta olisi voinut katsoa ulos. Hytin läheisyydestä suhisi\npieni kone, joka huolehti ilmanvaihdosta ja valosta. Siellä oli kaunis\nvuode, kirjoituspöytä ja seinillä tauluja, joista jotkut, niin ainakin\nLila arveli, olivat vanhojen mestarien tekoa. Matala, leveä sähköuuni\nlevitti lämpöään koleana iltana.\n\nAinoa ihminen, jonka Lila näki, oli kiinalainen palvelija; hän toi\nhänelle ruokaa ja valmisti hänelle kylvyn. Ei kukaan ollut aikaisemmin\nvalmistanut Lilalle kylpyä, ja siksi tämä toimenpide tuntui hänestä\nhauskalta; ja pieni kylpyhuone mataline marmoriammeineen ja\ntiiliseinineen lisäsi vielä hänen mukavuudentunnettaan.\n\nLaiva liikkui hitaasti. Lila saattoi kuulla jalkojen töminää kannelta\nja useamman kerran hän kuuli merkillistä jyrinää aivankuin ukkosta\nyläpuoleltaan. Laiva kulki yhä joella; Hän kuuli sireenien äänen ja\nkirkonkellon jossakin lyövän kymmenen.\n\nHän kuuli muitakin ääniä ja pelästyi, kun naisen huuto tunkeutui hänen\nhyttiinsä. Se oli kai mielikuvitusta -- tai ehkä hän uneksi, tuumi hän.\nLopun yötä, ensimmäisen laivalla, hän pelosta huolimatta nukkui kuin\ntukki ja heräsi siihen, että kiinalainen palvelija toi pienen\nkoripöydän hänen vuoteensa viereen. Tuntui omituiselta ja hiukan\nnololta, kun mieshenkilö palveli häntä, mutta hän tottui pian hänen\nläsnäoloonsa. Kiinalainen osasi englantia, hän hymyili koko ajan ja\ntäytti useimmat hänen toiveensa.\n\nLila saattoi lukita hytin oven, ja se ainakin oli suuri lohdutus. Mutta\nse oli myös lukittu ulkopuolelta, niin ettei hänellä ollut tilaisuutta\ntarkastaa laivaa eikä ottaa selkoa, keidenkä parissa hän oli. Hän oli\nmelkein varma siitä, että Oaksin muori oli laivalla, koska hän oli\nhakenut hänet pois turvapaikasta. Mutta hän oli vieläkin varmempi\nsiitä, että John Wade koettaisi ottaa selkoa hänen olinpaikastaan --\nhänen uskonsa salapoliisiin oli horjumaton.\n\nSuuri tapahtuma oli Gollyn ilmestyminen hyttiin. Lila piti tuosta pikku\nmiehestä; hän epäili tosin, että Golly seurusteli kaikenlaisten\nroistojen kanssa, mutta hän luuli häntä vain toisten kätyriksi. Lila\nistui murkinaa syömässä, kun ovi avautui ja Golly astui sisälle\nveitikkamainen hymy varsin vähän miellyttävillä kasvoillaan. Hän käytti\ntavallisesti hattuja, jotka olivat hiukan liian pienet tai lakkeja,\njotka ulottuivat aina korviin saakka. Mutta nyt hänellä oli korkea\nhattu, joka näytti ikäänkuin kruunulta hänen päässään. Kultasankaisissa\nsilmälaseissaan, keltaisine viiksineen ja kuluneissa vaatteissaan hän\nmuodosti räikeän vastakohdan tälle komealle ympäristölle.\n\n\"Kas -- Mr Oaks!\" sanoi Lila nousten tuolilta.\n\n\"Istu vain, kultaseni. Voinko saada kupin teetä?\"\n\nVasta silloin Lila huomasi, että tarjottimella oli kaksi kuppia. Golly\notti hatun päästään, laski sen lattialle ja pyyhki nenäliinalla ohuita\nhiuksiaan.\n\n\"Millaista elämää! Niinkuin suuri Sokrates sanoo --\"\n\nHän sanoi jotain, mikä kuulosti heprealta Lilan korvissa. Hän ei voinut\naavistaakaan, että Golly puhui kreikkaa. Golly luki useita eri kieliä\nja puhui niitä sujuvasti, mutta tuo sitaatti, jonka hän nyt toi esille,\noli tuollainen kulunut kultajyvä, joita useimmat koulupojat osaavat\nulkoa ja jotka koristavat halpojen sanakirjojen takasivuja. Hänellä oli\nsuuri varasto sellaisia lauseparsia, sillä hänellä oli hämmästyttävän\nhyvä muisti.\n\n\"Oletko tyytyväinen, Lila?\"\n\nTyttö epäröi.\n\n\"Olen kyllä, mutta minne me olemme menossa, Mr Oaks?\"\n\nGolly katsoi olkansa yli ovea kohti ja alensi ääntään.\n\n\"Jumala tiesi\", hän sanoi. \"Ei kukaan tiedä koskaan minne mennään. Minä\nluulin meneväni 'Mekkaan' -- _dis aliter visum_!\"\n\nTaaskin Lila katsoi hämmästyneenä Gollyyn.\n\n\"Onko Mrs Oaks laivalla?\"\n\nGolly pudisti päätään.\n\n\"Hän ei voinut tulla mukaan\", hän sanoi. \"Hänellä on paljon työtä ja\nhommaa kotona -- suurenmoinen nainen, Lila!\" Golly katseli tyttöä\npienin sinisin silmin. \"Mikä aarre! Mikä erinomainen apu miehelle!\"\n\nTaaskin Golly sanoi jotain kielellä, jota Lila ei ymmärtänyt, eikä hän\nvoinut uneksiakaan, että kukaan muu kuin Golly itse ymmärsi mitä hän\nsanoi. Mutta sitten hänen mieleensä muistui, että Gollylla oli usein\nollut tapana puhua sellaista, mitä ei kukaan muu ymmärtänyt.\n\n\"Ei sinulla ole hätää, Lila\", sanoi hän silittäen tytön kättä. \"Älä ole\nhuolissasi; sinä tulet onnelliseksi ja rikkaaksi. Saat jalokiviä ja\ntimantteja, autoja ja Rolls Royceja -- mitä ikinä vain haluat.\"\n\nLila katsoi häneen ihmeissään.\n\n\"Milloin, Mr Oaks?\"\n\nGolly hieroi nenäänsä.\n\n\"Aikoinaan, kultaseni.\"\n\nGolly katseli ylpeänä ympärilleen, mikä ihmetytti tyttöä. Hänen\nmielestään Gollyn olisi pitänyt tuntea itsensä hiukan noloksi näin\nkomeassa ympäristössä, mutta pikemmin näytti siltä, kuin hän olisi\nollut kaiken omistaja.\n\n\"Tuo taulu on Tintoretton\", Golly osoitti sormellaan, \"mutta se on\nhänen myöhemmältä kaudeltaan. Hän oli varmaan jo hiukan kömpelö\nkäsistään maalatessaan sen. Suuri osa niin sanotuista Tintoretton\ntauluista on hänen oppilaittensa maalaamia. Tuo musta ja valkea taulu\npianon yläpuolella on Sansovinon piirtämä; ja toinen tuossa on Bellinin\n-- se ei ole suuren arvoinen, mutta hän ei ollutkaan ensiluokan\nmestareita. Minä puolestani asetan etusijalle venetsialaisen koulun. En\nvälitä suuresti firenzeläisestä.\"\n\nLila kuunteli suu selällään. Tuo pieni mies, jota hän oli pitänyt\nperheen typeryksenä, jolla, sen verran kuin Lila tiesi, ei ollut muita\nharrastuksia kuin jokapäiväiset sanomalehdet, piippunsa ja ikuinen\nhalkojenhakkuunsa, toi esiin mielipiteitä ja arvosteluja ikäänkuin hän\nolisi ollut taiteentuntija.\n\n\"Benvenuto, hän oli minun mielestäni mies. Oletko lukenut hänen\nkirjaansa? Nauroin aivan haljetakseni. Mutta maalari hän ei ollut.\nKuvanveistäjä! Oletko nähnyt Medusaa? Läksin kerran Firenzeen katsomaan\nalkuperäistä teosta... Ja siellä oli useita suolakuppeja, joita hän oli\ntehnyt kuningas -- mikä hänen nimensä olikaan -- Fransille sekä\npöytäkalut Louvreen.\"\n\nGolly katseli tauluja taaskin ja maiskutti huuliaan.\n\n\"Englannissa ei ole mitään, mikä voittaisi nämät\", hän sanoi.\n\n\"Minä en tiennyt, Mr Oaks, että te olitte taiteentuntija\", sanoi Lila\nhymyillen.\n\n\"Tunnenhan minä taidetta hiukkasen; mutta musiikki on aina ollut minun\nerikoisharrastukseni. Oletko koskaan kuullut Tetrazzinin ja\nkanarialinnun laulavan yhdessä? Minäpä olen! En usko, että kukaan muu\non sitä koskaan kuullut. On väitetty, että minulla on yhtä kaunis ääni\nkuin Carusolla.\"\n\nHän sanoi tämän aivan vakavana, ja Lila tunsi vaistomaisesti, että jos\nhän uskalsi epäillä sitä, niin hän tekisi pahan erehdyksen.\n\n\"En ole koskaan kuullut teidän laulavan, Mr Oaks --\" sanoi hän.\n\n\"Golly setä\", oikaisi Golly. \"Miksikä sinä sanot minua Mr Oaksiksi?\nOlet sinä kuullut minun laulavan.\" Golly katsoi tyttöön\nveitikkamaisesti. \"Etkö olekin?\"\n\nLila pudisti päätään. Hän valehteli; hän oli monta kertaa kuullut\nGollyn laulavan ja sulkenut ikkunat, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla\nhänen hirveää ääntään.\n\n\"Mitä arvelet, jos laulaisin aarian 'Faustista'?\"\n\nLila pudisti taas päätään, sillä hän ei uskaltanut puhua. Tytön\nsuureksi hämmästykseksi Golly astui pienen pianon luo, kävi istumaan ja\nalkoi soittaa. Lila luuli uneksivansa. Golly soitti kuin mestari. Ja\nsitten hän alkoi laulaa.\n\nGollylla oli mitä merkillisin falsettiääni. Aikaisemmin se ei matkan\npäähän ollut kuulunut näin kamalalta; mutta nyt, kun hän lauloi samassa\nhuoneessa, oli melkein mahdotonta sietää tuollaista vinkuvaa ääntä. Hän\nlauloi italian kielellä heiluen edestakaisin pianotuolilla, pää taakse\ntaivutettuna ja silmät ummessa. Hänen äänensä oli vuoroin kimakka,\nvuoroin karhea; melu oli aivan hirvittävä. Lila olisi kernaasti\npainanut kätensä korvilleen. Mutta hän ei uskaltanut; vaistomaisesti\nhän tunsi, ettei hän voinut sitä tehdä. Jonkin ajan kuluttua, joka\ntuntui Lilasta iankaikkisuudelta, Golly lopetti laulunsa ja vilkaisi\nLilaan.\n\n\"Mitä sanot?\"\n\n\"Suurenmoista\", sanoi tyttö. \"En -- en tiennyt, että te osaatte\nlaulaa.\"\n\nLilan suureksi helpotukseksi Golly sulki pianon ja astui hänen luokseen\nkädet taskussa, rinta pullistuneena ulospäin, uteliaana kuin varpunen.\n\n\"Harvat sitä tietävät\", hän sanoi -- \"hyvin harvat\". Oliko Golly hullu,\nvai luuliko hän todellakin, että tuollainen kauhea naukuminen oli\nlaulua? Golly vastasi heti tähän kysymykseen, ikäänkuin Lila olisi\nlausunut julki ajatuksensa.\n\n\"Minä en laula uudenaikaiseen tyyliin, sen minä myönnän. Ihmiset,\njoilla ei ole arvostelukykyä, eivät pidä minun äänestäni yhtä paljon\nkuin muutamista muista, mutta kymmenen vuoden kuluttua minä saavutan\ntäyden tunnustuksen.\"\n\nLila vaihtoi puheenaihetta kysymällä, mikä laivan nimi oli.\n\n\"_Ritikiki_\", vastasi Golly äkkiä. \"Se on intialainen laiva. Kapteeni\nosti sen halvalla hinnalla -- se on nopeakulkuisimpia laivoja\nmaailmassa.\"\n\n\"Missä me nyt olemme, Mr Oaks?\"\n\n\"Golly setä\", Golly oikaisi häntä moittivasti. \"Missäkö me olemme?\" Hän\nkatseli kehoaan miettivästi. \"Gravesendin toisella puolella tai ehkei\nvielä niin kaukana. Me odotamme luotsia.\"\n\nEnsi kertaa Lilan mieli masentui.\n\n\"Luotsiako? Lähdemmekö me merelle?\" hän kysyi hätääntyneenä. \"Minne me\nmatkustamme, Mr Oaks -- Golly setä?\"\n\nGolly pudisti päätään.\n\n\"Ei sitä kukaan tarkalleen tiedä.\"\n\n\"Miksi minun pitää olla täällä?\"\n\n\"Itsesi tähden, tyttöseni.\"\n\nGolly kävi istumaan ja joi teetä hörppien.\n\n\"Itsesi vuoksi. Kaikenlaiset ihmiset ajavat sinua takaa. Tuo Wadekin\"\n-- Golly pudisti päätään vakavasti. \"Sellainen roisto! Hirttämätön\nlurjus! Wappingin ovelin mies. Elättää itseään varastamalla --\nkuminaamarimiehet ovat maksaneet hänelle tuhansia.\"\n\nLila ei ollut uskoa korviaan, mutta Mr Oaks näytti hyvin vakavalta. Hän\npuhui erittäin vakuuttavasti.\n\n\"Minäpä sanon sinulle\", hän sanoi juhlallisesti. \"En ihmettelisi,\nvaikka hän olisi itse kuminaamarimies -- poliisi on itse mukana\nkaikissa huijauksissa. Etkö ole lukenut sanomalehtiä vastikään?\"\n\n\"Mutta Mr Wade ei voi tehdä mitään sellaista\", Lila sanoi\nloukkaantuneena.\n\n\"Vai eikö hän voi?\" kysyi Golly ivallisesti nauraen. \"Sinä et tiedä,\nmitä sellainen mies voi tehdä, suuriko hänen palkkansa on -- viisi\npuntaa viikossa. Luuletko, että hän voi sillä elää? Ei, rakkaani, hän\nsaa runsaasti rahaa sellaisilta, joiden pitää rasvata häntä --\npelihuoneitten isänniltä ja sellaisista pesistä, joiden olemassaolosta\nsinulla ei ole aavistustakaan. Hän tavoitteli sinunkin rahojasi.\"\n\n\"Minun rahojani?\"\n\nMr Oaks oli puhunut suunsa viereen, minkä hän heti huomasi.\n\n\"Minä puhun vertauksissa. Hän haluaa saada jonkun, joka huolehtisi\nhänestä -- leipoisi ja silittäisi vaatteita ja pesisi pyykkiä ja\nhoitaisi hänen talouttaan -- vaatimatta mitään palkkaa. Tuollainen\nköyhä mies haluaa tietenkin halvan vaimon. Hän ei voisi --\"\n\n\"Mutta tehän sanoitte, että hän ansaitsee tuhansia epärehellisellä\ntavalla\", sanoi tyttö.\n\nMr Oaks rykäisi. Taaskin hän oli erehtynyt. \"Tavallaan kylläkin\", hän\nsanoi epäröiden, ja pyyhittyään suutaan vähemmän puhtaalla nenäliinalla\nhän nousi tuoliltaan. \"Täällä on paljon kirjoja -- ne varmaankin\nhuvittavat sinua. Sääli, ettet osaa lukea vieraita kieliä; kaikki hyvät\nkirjat ovat vieraskielisiä.\"\n\nGolly osoitti täysinäistä kirjakaappia, johon tyttö ei ollut vielä\nkiinnittänyt huomiotaan.\n\n\"Hae sieltä itse. Minä lähetän kapteenin tänne.\"\n\n\"Kapteenin? Tarkoitatteko Mr --\"\n\n\"Hänen nimensä on Aikness\", keskeytti Golly. \"Yhdentekevää, miksi\nnimitit häntä aikaisemmin. Sama herra, jonka kanssa kävit\npäivällisillä.\"\n\nGolly tarkasteli Lilaa.\n\n\"Hauska mies, eikö niin? Hän on ollut sinulle kuin isä. Hän on\nviidenkymmenenkahdeksan vuoden vanha. Jos hän sanoo olevansa vain\nviidenkymmenenkahden, niin hän valehtelee.\"\n\nSanottuaan tämän Golly lähti ulos iloisesti vilkuttaen kättään.\n\n\n\n\nXX\n\n\nGolly antoi Lilalle kylliksi ajattelemisen aihetta. Se Mr Oaks, jonka\nhän oli tuntenut, oli kadonnut ikipäiviksi; tämä oli uusi mies,\nmerkillinen ja epätodellinen. Ja kaikki mikä oli jäänyt jäljelle\nentisestä Mr Oaksista, todisti vain vieläkin suuremmassa määrässä uuden\nMr Oaksin ihmeellisyyttä. Ei Lila oikeastaan pelännyt; hän pelkäsi\nvähemmän nyt, kun hän tiesi Gollyn olevan laivassa, kuin tullessaan\ntänne. Jollakin tavalla hän piti enemmän Gollysta kuin hänen\nvaimostaan; he olivat aina olleet hyviä ystäviä, ja Golly oli usein\nuskonut hänelle huoliaan. Ja hän soitti mestarillisesti ja lauloi\nkuin --\n\nLilaa värisytti. Laiva pysytteli hyvin hiljaa, se liikkui tuskin\nollenkaan. Hänestä oli tuntunut ikäänkuin varhemmin aamulla jokin olisi\ntörmännyt laivan kylkeä vasten -- varmaankin hinaajalaiva, sillä koko\nlaivan runko oli tärähtänyt.\n\nHän pani varhain maata sinä iltana ja heräsi neljältä, jolloin hän\nkuuli omituista ääntä -- lehmä ammui. Useimmissa laivoissa oli lehmiä,\nse muistui hänen mieleensä, jotta matkustajilla olisi maitoa. Sitten\nkuului toinen ja syvempi ääni -- toinen lehmä. Ja sitten hän kuuli\nkukon kiekuvan ja kellon lyövän täyden tunnin. Lehmät ja kanat ja\nkellot kumosivat Gollyn väitteen, että he olisivat muka keskellä virtaa\nThamesin suussa. Lehmän ammunta kuului aivan läheltä. Ja sitten hän\nkuuli selvästi rattaiden ratinaa.\n\nHän päätti kysyä Gollylta niin pian kuin hän näkisi hänet, saisiko hän\nnousta kannelle. Hytissä oli yllin kyllin raitista ilmaa, mutta hän\nhalusi hengittää merituulta ja nähdä päivänvaloa.\n\nKapteeni Aikness tuli Lilaa tapaamaan vähää ennen lounasta. Hänellä ei\nollut yllään merimiesvormua, vaan tavallinen flanellipuku sekä pehmeä\nhuopahattu päässä. Hän oli niin pitkä, että hänen täytyi kumartua\nastuessaan hyttiin, ja ensi kertaa Lila katseli nyt häntä\njonkinmoisella kiinnostuksella. Hän oli pikemmin\nviidenkymmenenkahdeksan ikäinen kuin viidenkymmenenkahden, tuumi Lila.\nHänen kasvonsa olivat ahavoituneet, ja käsien selkäpuolta peittivät\nhienot mustat karvat. Peloittava olento, joka soveltui tähän hienoon\nhyttiin vielä paljoa huonommin kuin Golly.\n\n\"Oletko väsynyt, lapseni?\"\n\nAikness taputti Lilaa olalle, ja jostakin syystä tyttö vetäytyi hänestä\nloitommaksi.\n\n\"Te pääsette maihin parin päivän kuluttua. Olen hankkinut auton, joka\nvie teidät Länsi-Englantiin. Mutta toistaiseksi on parasta, että\npysyttelette hiukan piilossa.\"\n\nAikness kysyi, oliko Oaks sinä aamuna käynyt Lilaa tervehtimässä, ja\nkun tyttö vastasi kieltävästi, näytti hän tuntevan helpoitusta.\n\n\"Onko lordi Siniford laivassa?\" kysyi Lila, sillä hän oli aikonut kysyä\nsamaa Gollyltakin.\n\nAikness näytti hiukan hätkähtävän, ikäänkuin hän ei olisi kernaasti\npuhunut hänestä.\n\n\"Ei ole\", hän sanoi lyhyesti. \"Älkää ajatelko häntä enää, Lila; hän ei\nole teidän eikä kenenkään muunkaan naisen arvoinen.\"\n\nTämä oli Lilalle suuri huojennus. Siitä saakka kun hänet oli tuotu\nlaivaan, oli hän joka hetki pelännyt oven avautuvan ja lordin lihavien\nkasvojen ilmestyvän kynnykselle.\n\nKapteeni Aikness käyttäytyi nyt aivan toisin kuin aikaisemmin heidän\ntavatessaan toisensa. Ennen hän oli esiintynyt aina varmasti, ja Lila\noli kohdellut häntä pelonsekaisella kunnioituksella. Hänen mielestään\nAikness oli suorastaan ollut salaperäinen. Mutta tällä kertaa hän\ntuntui hermostuneelta; hän yritti useampaan otteeseen puhua, yskäisi,\nänkytti jotain käsittämätöntä ja vaikeni jälleen. Äkkiä hän kysyi:\n\n\"Kuinka vanhaksi te minut arvioitte, Lila?\"\n\n\"Viidenkymmenenkahdeksan\", tyttö sanoi äkisti, ja kaikesta päättäen\nvastaus ei ollut kapteenille mieluinen.\n\n\"Minä olen viidenkymmenenkahden\", hän sanoi painokkaasti. \"Oaks on\npanetellut. Hän väittää, että olen viidenkymmenenkahdeksan. Minä täytän\nviisikymmentäkaksi heinäkuun kolmantena päivänä; suhteellisen nuori\nmies; minulla on vielä kaksikymmentä vuotta edessä.\"\n\nHän sanoi tämän lujalla ja varmalla äänellä. Lila ihmetteli, mitä nyt\nseuraisi ja arvasikin sen puolittain.\n\n\"Jos joskus menette naimisiin, lapseni, niin valitkaa mies, joka on\nitseänne vanhempi, maailmanmies, joka voi huolehtia teistä.\"\n\nHän astui ovelle, avasi sen ja kurkisti ulos, sitten hän sulki oven\njälleen ja palasi Lilan luo.\n\n\"Mies, joka voi pelastaa teidät vaarasta ja viedä teidät turvaan näin\nnopeasti!\" Hän näpsähytti sormiaan.\n\nAikness katseli Lilaa hyvän aikaa sanomatta mitään, mutta hänen\nkasvojensa ilme suorastaan kauhistutti tyttöä.\n\n\"On paljon ihmisiä, jotka ovat halukkaita ansaitsemaan miljoonan\nvähällä vaivalla. Älkää joutuko ymmälle, jos joku tulee tänne ja tekee\nteille jonkun hyvän ehdotuksen, vaan muistakaa, että minä olen täällä,\nja jos haluatte päästä pois, niin voin auttaa teitä kädenkäänteessä!\"\nHän napsahutti jälleen sormiaan.\n\nJa sitten hän äkkiä siirtyi toiseen asiaan.\n\n\"Kun palasin viime matkaltani, niin tiesin, että te ette ollut enää\nlapsi, ja te tavallaan valloititte minut.\" Hän iski rintaansa.\n\"Ymmärrättehän? Jo aikaisemmin te merkitsitte minulle sangen paljon ja\npäivä päivältä yhä enemmän. Olen teidän tähtenne antautunut suureen\nvaaraan. Voitanko sillä miljoonan vai en --\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte tuolla miljoonalla, kapteeni Aikness?\"\n\nAikness yskäisi ja näytti olevan ymmällä.\n\n\"Minä luulin, että Golly oli ollut täällä ja keskustellut teidän\nkanssanne. Eikö hän käynyt täällä?\"\n\nLila hymyili. Aikness näytti kovin hermostuneelta, ja Lila tunsi\nolevansa tilanteen herra. Se oli uusi kokemus hänelle, ja se huvitti\nhäntä, joskin hän huomasi siinä piilevän vaaran.\n\n\"Älkää kertoko Gollylle, mitä minä sanoin. Hän on kiltti ja antelias\nmies, mutta hän on hyvin arka joissakin suhteissa.\"\n\nGollyko antelias? Tuo pieni mies muuttui yhä epätodellisemmaksi. Millä\ntavalla hän saattoi olla antelias? Hän oli köyhä, usein hän sai odottaa\npuolen tuntia, kunnes Oaksin muori tuli kotiin kaupungilta ja antoi\nhänelle hiukan rahaa, jotta hän saattoi lähteä kapakkaan.\n\n\"Oletteko tuntenut Golly sedän kauankin?\"\n\nIso mies tarkkasi Lilaa säkenöivin silmin.\n\n\"Olen tuntenut hänet hyvin kauan -- liiankin kauan\", hän sanoi\nhitaasti.\n\nHän otti hattunsa sohvalta, jonne hän oli sen laskenut, ja astui\novelle; hän seisoi siinä hyvän aikaa ikäänkuin hän olisi neuvotellut\nitsensä kanssa, ja sitten hän sanoi:\n\n\"Tänään tai huomenna se käy varsin helposti. Myöhemmin en ole varma --\nilmoittakaa vain, milloin haluatte lähteä pois, mutta ei sanaakaan\nGollylle.\"\n\nEnnenkuin Lila saattoi vastata mitään, oli Aikness sulkenut oven\njäljessään.\n\nAikness kiipesi portaita ylös, jotka johtivat kannelle. Alus ei ollut\nmikään merellä kulkeva laiva, vaan iso proomu, sen punaiset purjeet oli\nkääritty kokoon ja sen lippu hulmusi tuulessa. Sillä oli kaikkea muuta\nkuin romanttinen nimi Betsy & Jane, ja se oli ankkuroituna niityn\nreunaan, joka ulottui metsäisen harjun juurelle. Aluksen takana oli\ntoinen proomu, missä kaksi miestä parhaillaan laski mastoa alas.\nKannella ei näkynyt ketään muuta kuin peräkannella pieni mies, jolla\noli raidallinen merimiespusero yllä ja tahraiset housut jalassa ja joka\nistui lukien sanomalehteä. Hänellä oli iso lierihattu päässä, ja\nläheinen tuttukaan ei olisi voinut tuntea tuota likaista laivamiestä\nGolly Oaksiksi. Hän katsoi silmälasiensa yli kapteenin lähestyessä.\n\n\"Kylläpä sinä olet hieno.\" Gollyn ääni oli ivallinen. \"Jos joku\nsattuisi tulemaan ja näkisi sinut, niin luulisi varmaan, että tämä on\nhuvialus. Lyönpä vetoa, että olet käynyt alhaalla tapaamassa Lilaa.\"\n\n\"Minä kävin alhaalla tapaamassa Lilaa\", sanoi Aikness, joka kävi\nistumaan lastiluukulle ja täytti hitaasti piippunsa.\n\nGolly pudisti päätään.\n\n\"Tavallinen huvialus, johon hetken kuluttua tulee kai joukko\npollareita! Sinulta meni kokonainen viikko ennenkuin viiksesi\nkasvoivat, ja nyt olet ajanut ne pois, jotta sievä nuori tyttö ei\nluulisi sinua viidenkymmenenkahdeksan vuotiaaksi.\"\n\n\"Minä olen viidenkymmenenkahden\", murahteli toinen.\n\nGollyn huulet vääntyivät hymyyn, jotta hänen keltaiset viiksensä\nvärähtelivät.\n\n\"Ja sinä käyttäydyt ikäänkuin olisit vain kymmenen vuoden vanha\", hän\nsanoi. Ja sitten hän lisäsi toisella äänensävyllä: \"Pukeudu vanhoihin\nrääsyihisi, niin kerron sinulle, mitä _Troijan Sinetille_ on\ntapahtunut. Se on aamulehdessä.\"\n\nAikness hypähti pystyyn, hänen kasvonsa kalpenivat.\n\n\"Onko se pidätetty?\"\n\nGolly nyökkäsi.\n\n\"Ja kaikki on löydetty\", sanoi hän iloisesti. \"Kulta ja platina ja\ntimantit ja Jumala tiesi mitä muuta. Ja sinutkin he löytävät, Bill\nAikness. Mene vaihtamaan pukua.\"\n\nMies kääntyi ja katosi neliskulmaisesta luukusta alas.\n\n\"Haluatko jotain muuta?\" hän murahteli.\n\n\"Haluan\", sanoi Mr Oaks. \"Tuo minulle hiukan mustaa kreppiä: minä sidon\nsen kaulaani.\"\n\nKapteeni Aikness tuijotti häneen kauhunsekaisella hämmästyksellä.\n\n\"Ethän vain tarkoita --\" hän kysyi käheästi.\n\nGolly nyökkäsi.\n\n\"Minä tarkoitan, että kaikella on loppunsa, ja tämän jutun olisi\npitänyt loppua jo paljon aikaisemmin.\"\n\n\n\n\nXXI\n\n\nJohn Wade oli pyytänyt kolmen päivän lykkäystä voidakseen neuvotella\nyleisen syyttäjän kanssa, joka ei ollut vielä voinut tehdä päätöstään;\njoka tapauksessa hän näytti olevan taipuvainen hylkäämään Mrs Oaksin\nsyytteen.\n\n\"Todisteet ovat hyvin epämääräisiä\", sanoi eräs virkamies yleisen\nsyyttäjän virastossa, \"ja minä epäilen, tokko te voitte saada\nvangitsemiskäskyä. Pyytäkää neljän päivän lykkäystä, jos luulette\nvoivanne saada todisteita. Ei ole mitään todistetta olemassa, että Mrs\nOaks olisi antanut myrkkyä poliisikonstaapelin vaimolle; ainoa mistä me\nvoimme häntä syyttää, on se, että hän on rikokseen osallinen.\"\n\n\"Antakaa neljän päivän lykkäys, niin saan varmasti hänet puhumaan\",\nsanoi John, ja hän sai tahtonsa läpi.\n\nMrs Oaks oli tuotu varhain aamulla vankilasta ja sijoitettu\npoliisiaseman vankikoppiin. Tällaisissa tapauksissa on tavallista, että\nvangin ystävät tuovat heille ruokaa, ja sinä aamuna puoli yhdeksältä\neräs tarjoilija oli tuonut läheisestä kahvilasta Mrs Oaksille runsaan\nmurkinan ja vanginvartija oli vienyt sen koppiin. John Wade saapui\nviisi minuuttia myöhemmin ja oli käytävässä, kun vanginvartija kiiruhti\nhänen ohitseen. Wade kuuli vartijan tiedustelevan vahtikonstaapelilta\nlääkäriä ja tarttui hänen käsivarteensa, kun hän kiiruhti takaisin Mrs\nOaksin koppiin.\n\n\"Onko joku sairastunut?\"\n\n\"Nainen numero yhdeksässä -- teidän tapauksenne, Mr Wade. Luullakseni\nhän on pyörtynyt. En olisi huomannut sitä muuten, mutta hän kaatui\nteetarjottimen yli.\"\n\nWade kiiruhti vartijan jäljessä. Kopin ovi oli auki ja vanginvartija\nhuoneessa. Hän oli juuri nostanut naisen kovalle lavitsalle, joka teki\nvuoteen virkaa. Vangin kasvot olivat kalpeat, huulet verettömät. John\nkumartui hänen puoleensa, mutta ei voinut kuulla hänen hengitystään.\nHän tunnusteli naisen käsiä: ne olivat jääkylmät, eikä valtasuonen\ntykytystä tuntunut. Sillä välin kuin Wade oli sisällä, kiiruhti\npiirilääkäri paikalle. Hänen tutkimuksensa päättyi lyhyeen ja hänen\nlausuntonsa oli varma.\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\nLääkäri haisteli, kumartui vaimon yli ja haisteli jälleen.\n\n\"Panen pääni pantiksi, että se on syankaliumia! Hän on tehnyt\nitsemurhan!\"\n\nMutta vaikka muorin vaatteet ja kopin lattia tutkittiin, niin ei\nlöytynyt minkäänlaista putkea eikä pulloa. Onneksi tee- ja maitokannu\nolivat lavitsalla silloin kuin tarjotin kaatui nurin.\n\n\"Säilyttäkää nuo analysoimista varten\", sanoi John.\n\nHän oli niin ymmällä, että hänen oli vaikea uskoa silmiään. Mrs Oaks\noli terve nainen, viimeinen ihminen, jonka hän olisi voinut otaksua\ntekevän itsemurhan, ja hän oli kuollut varmaan samasta syystä kuin\nSinifordkin päivää aikaisemmin.\n\nEi ollut vaikea päästä tarjoilijattaren jäljille. Wade läksi häntä\netsimään yhdessä vanginvartijan kanssa ja löysi hänet pienestä\nruokalasta, josta murkina oli tuotu. Tarjoilijatar ei voinut antaa\nminkäänlaista selitystä. Määräyksen mukaan hän oli kantanut tarjottimen\npoliisiasemalle, joka oli vain viidenkymmenen metrin päässä ruokalasta,\nja kaatanut teen suoraan kannusta samoin kuin maidonkin.\n\n\"Kenet te kohtasitte matkalla?\" kysyi John.\n\nTyttö ei tiennyt kohdanneensa ketään, mutta hetken kuluttua hän muisti,\nettä kaksi miestä -- \"ulkomaalaisia\" niinkuin hän otaksui -- oli tullut\nhäntä vastaan ja toinen oli kysynyt tietä High Streetille. Hän oli\nkääntynyt taakseen ja pään liikkeellä osoittanut heille suuntaa.\n\n\"Sehän oli hyvin yksinkertainen asia\", selitti John. \"Toinen miehistä\nkäänsi tytön huomion puoleensa, toinen kaatoi myrkkyä teekannuun tai\nmaidon joukkoon. Luultavampaa on, että hän kaatoi sen maitoon.\"\n\n\"Saitko miesten tuntomerkit?\" kysyi Elk.\n\n\"Ei tyttö voinut sanoa muuta kuin että miehet näyttivät\nulkomaalaisilta. Tässä kirotussa kaupungissa näyttää olevan joukoittain\nulkomaalaisia! Eräs konstaapeleista on piirtänyt kuvan noista miehistä\ntytön selitysten mukaan. Ei vähintäkään epäilystä siitä, että Mrs Oaks\non myrkytetty. He arvelivat kai, että hän tunnustaisi, ja siinä he\nolivatkin oikeassa.\"\n\nWade oli puolikuollut väsymyksestä ja levottomuudesta, mutta sittenkin\nhän ryhtyi heti toimenpiteisiin päästäkseen selville niistä kahdesta\nmuukalaisesta, jotka sinä aamuna oli nähty poliisiaseman lähettyvillä.\nOnni seurasikin häntä: eräs maidontuoja oli nähnyt miehet ja huomannut,\nettä toisella oli kumikorko, joka oli irtaantunut pistäen esiin kengän\nkoron alta. Se oli heikko johtolanka, mutta neljännestunnin kuluttua\nsen jälkeen kuin tuo tieto ilmoitettiin Johnille, kaksitoista tuhatta\npoliisia tutki kaikkien ohikulkijoiden korkoja, ja kello kolmelta\npoliisit piirittivät äkkiä kaksi miestä, jotka kuljeskelivat Brixton\nRoadilla. Heidät vietiin poliisiasemalle ja tutkittiin. Molemmat olivat\nulkomaalaisia. Wade ajoi Brixtoniin tutkimaan heitä.\n\n\"Tässä kidutus olisi paikallaan\", sanoi John hampaitaan kiristäen,\n\"mutta kyllä minä saan heidät puhumaan.\"\n\nElk päästi sopimattoman äänen.\n\n\"Siinä tapauksessa saisit nimesi lehtiin, poikaseni, vaikka\npersoonallisesti olenkin kidutuksen puolella. Olisihan se hiukan\nvaihtelua ammatissamme.\"\n\nMiehillä oli ranskalaiset nimet, mutta kaikesta päättäen he olivat\namerikkalaisia, joskin ehkä ranskalaista alkuperää. Kun John puhutteli\nheitä heidän omalla kielellään, vastasivat he vain suurella vaivalla.\n\n\"Me olemme asuneet Ranskassa viime syksystä saakka\", sanoi toinen.\n\n\"Miksi te matkustitte pois Yhdysvalloista?\" kysyi John.\n\nHe vastasivat tähän varsin epämääräisesti.\n\nMyrkytyksestä heillä ei ollut mitään tietoa; he olivat aivan viattomia\nja olleet Lontoossa ainoastaan viikon päivät. He eivät tienneet, ettei\nollut lupa kantaa ladattuja aseita taskussa. He eivät olleet koskaan\nkäyneet joen pohjoispuolella; he eivät tunteneet Mrs Oaksia eivätkä\nolleet kuulleet puhuttavan kuminaamarimiehistä. He olivat tulleet\nLontooseen ostamaan vanhoja ranskalaisia huonekaluja, mutta he eivät\nosanneet sanoa, missä niitä oli kaupan.\n\nHe olivat kylmäverisiä, ahavoituneita, ohuthuulisia miehiä; he eivät\nosoittaneet vähintäkään levottomuutta, ennenkuin heidät kahlehdittiin\nkäsiraudoilla toisiinsa ja vietiin autolla Scotland Yardiin. Vasta\nsilloin kauhu valtasi heidät, ja he panivat jyrkän vastalauseen, mutta\nei ranskankielellä.\n\nSillä välin joukko salapoliiseja oli lähtenyt siihen asuntoon, jonka\nosoitteen miehet olivat ilmoittaneet, mutta tulos oli se, ettei heitä\nsiellä tunnettu. Mutta taaskin onni suosi poliiseja. Miehet olivat\nantaneet sen matkustajakodin osoitteen, jonne he Lontooseen tullessaan\nolivat aikoneet asettua. Siellä ei kuitenkaan ollut vapaita huoneita,\nja heitä oli neuvottu toiseen paikkaan. Onneksi matkustajakodin\novenvartija muisti, mitä osoitteita hän oli antanut heille, ja yhdessä\nnäistä paikoista he olivat saaneet huoneen.\n\nVuoteesta patjan alta John löysi kolme pientä kristallipulloa, joista\nyksi oli tyhjä ja molemmissa muissa oli hiukan sinertävää nestettä.\nMatkalaukun salapohjasta hän löysi omituisen esineen, lyhytpiippuisen\nja pitkäperäisen revolverin. Se oli automaattinen revolveri ja aivan\nkäyttämätön. Patruunat olivat yhä käärittyinä vedenpitävään paperiin.\n\n\"No mitäs arvelet nyt kidutuksesta?\" John kysyi harmissaan. \"Ainakin\nsaisimme heidät puhumaan.\"\n\nElk pudisti päätään.\n\n\"Ei se käy päinsä. Mutta -- ehdota päällikölle, että saat kuljettaa nuo\npojat veneessä Woolwichin poliisiasemalle. Älä ilmaise heille, minne\nheidät viedään. Aja heidät ylös kello kahdelta aamulla ja sido kädet ja\njalat ja vie sitten Woolwichiin.\"\n\n\"Mitä hyvää siitä voisi olla?\" murisi John.\n\n\"Pelko saa paljon aikaan\", sanoi Elk levollisesti. \"Minä tunnen\nihmisluonteen.\"\n\nEivät edes Scotland Yardin taitavimmat ristikuulustelijat saaneet\nmitään aikaan. Miehet olivat vaiti, he ymmärsivät, mitä heiltä\nkysyttiin, kun se oli heille eduksi, ja käsittivät väärin, kun he\nhalusivat voittaa aikaa. Heillä ei ollut aavistustakaan revolverista\neikä myöskään pulloista; he vakuuttivat, että poliisi oli salaa\nkätkenyt nuo todistuskappaleet huoneeseen. He väittivät olevansa täysin\nrehellisiä miehiä, väite, joka ei tullut vahvistetuksi, kun puhelimitse\ntiedusteltiin asiaa Pariisin poliisilta.\n\nJohn keskusteli poliisipäällikön kanssa ja esitti hänelle\nsuunnitelmansa. Mutta päällikkö epäröi. Hän vastusti aina kaikkea, mikä\nei ollut aivan säännönmukaista. Hän suostui kuitenkin siihen, että\nmiehet saataisiin kuljettaa veneellä Woolwichiin.\n\nKahdelta aamulla, kun vangit nukkuivat aavistamatta mitään, tuli heitä\nherättämään kaksi miestä, joiden takinkaulukset oli nostettu korviin\nsaakka ja hatut painettu syvälle päähän, ettei heitä voitu tuntea.\nVangit pukeutuivat nopeasti, käsiraudat kiinnitettiin heidän\nranteisiinsa ja sitten heitä kuljetettiin nopeasti tyhjän\ntoimistohuoneen kautta pimeälle pihalle. Embankment oli autiona ja\ntyhjänä; sitten miehet vietiin laiturille, missä iso poliisivene odotti\nheitä.\n\nVeneessä oli kaksi miestä, mutta hekin olivat peittäneet kasvonsa, mikä\nseikka suuresti kauhistutti vankeja. Hetkistä myöhemmin vene lähti\nnopeaa vauhtia virtaa alaspäin.\n\nHe olivat jo sivuuttaneet London Bridgen, kun Elk alkoi sitoa miesten\njalkoja toisiinsa kiinni.\n\n\"Mikä on tarkoitus?\" kysyi toinen kalisevin hampain. \"Viettekö meitä\npienelle huviretkelle?\"\n\n\"Suus kiinni!\" tiuskasi Elk.\n\nNeljännestunti kului; vene kiiti pimeässä itäänpäin. Ei sanaakaan\npuhuttu. Miehille ei tehty mitään väkivaltaa, mutta heidän kauhunsa\nlisääntyi hetki hetkeltä. Greenwichin sairaalan kohdalla toinen alkoi\npuhua. Aamun sarastaessa saavuttiin Woolwichiin, ja John Wade ja hänen\ntoverinsa istuivat vastapäätä vapisevaa miestä, jonka tunnustus\nsaattaisi varmaan molemmat elinkautiseen rangaistusvankilaan.\n\nSamaan aikaan kun aamuvirkut lontoolaiset söivät murkinaansa, istui\nkaksi unista salapoliisia päällikön huoneessa tehden tiliä tunnustuksen\npääkohdista.\n\n\"Siitä ei käy selville, kuka otti miehet palvelukseensa\", sanoi\npäällikkö.\n\nWade pudisti päätään.\n\n\"Mies on saanut kutsun saapua Englantiin, hänelle oli maksettu suuri\nsumma sekä runsas viikkopalkka, joka lähetettiin hänelle postissa. Hän\nei tiennyt muuta, kuin että hän määräpäivänä saisi sähkösanoman, ja\nsilloin joku tulisi häntä tapaamaan ja ilmoittaisi, minne hänen tuli\naseistettuna saapua.\"\n\n\"Myönsikö hän murhanneensa Mrs Oaksin?\" kysyi päällikkö.\n\nTaaskin Wade pudisti päätään.\n\n\"Hän myönsi panneensa jotain nestettä maitoon, mutta hän vannoi, että\nse oli unilääkettä, jotta Mrs Oaks pääsisi karkaamaan. Heillä ei ollut\nmuuta tehtävää kuin totella käskyjä. Kun pullot lähetetään heille, niin\nhe eivät tiedä, mitä ne sisältävät. Toinen kertoi, että hän oli\naikaisemmin pannut unilääkettä poliisin vaimon teehen, ja siksi hän oli\nluullut, ettei tämäkään olisi sen vaarallisempaa. Ainoa, minkä hän\ntiesi isännästään, on se, että hän on pitkä ja tumma --\"\n\n\"Ja kaunis\", mutisi Elk, mutta päällikön kylmät siniset silmät\npakottivat hänet vaikenemaan.\n\n\"Jotain suurta on tekeillä. Oletteko saanut tietoja tytöstä?\"\n\n\"Emme, herra.\"\n\n\"Omituista, te luulitte, että hän oli laivassa, jota hinattiin jokea\nylös. Poliisi on tutkinut joka ainoan aluksen, mutta ei ole löytänyt\nmitään. Tuo olettamus tuntuu hiukan etsityltä.\"\n\nJohn huokasi syvään.\n\n\"Kaikki olettamukset tuntuvat etsityiltä\", hän sanoi väsyneesti. \"Miten\npitkälle tutkimuksia on ulotettu?\"\n\n\"Maidenheadiin saakka. Buckinghamshiren ja Berkshiren poliisi tutkii\njoen yläpäätä. Miksi ette itse ryhdy etsimään, koska luulette voivanne\ntuntea nuo molemmat proomut, jotka olivat 'Mekan' laiturissa? Nukkukaa\nensin, jättäkää Mrs Oaksin juttu piiritarkastajalle, ottakaa vene\nHenleystä tai Oxfordista ja etsikää käsiinne tuo vanha proomu. Ette\nsuinkaan arvele, että tyttö olisi voinut omin päin karata?\"\n\n\"En, herra\", sanoi John rauhallisesti. \"Minä luulen, että nyt, kun Mrs\nOaks on kuollut, tyttö on entistä suuremmassa vaarassa.\"\n\nPäällikkö katsoi häneen ihmetellen.\n\n\"Voi olla\", sanoi hän.\n\nJohn Wade oli jo menossa ulos, kun poliisitarkastaja astui huoneensa\novelle ja kutsui häntä.\n\n\"Me olemme päässeet Raggit Lanen jäljille -- hänet on nähty Lontoossa,\nja jos järjestynyt, aseistettu liiga on olemassa, niin hän on sen\njohtaja.\"\n\n\"Onko hänet saatu kiinni, herra?\" kysyi John nopeasti.\n\n\"Kun sanoin, että olemme päässeet hänen jäljilleen, niin tarkoitan,\nettä olemme saaneet tietoja hänen hämärästä menneisyydestään\", vastasi\ntarkastaja. \"Seitsemän kertaa tuomittu eri osissa maailmaa -- katsokaa\nitse tiedonantoja.\"\n\nSillä hetkellä John ei ollut huvitettu Raggit Lanesta, vaikka hänellä\nolisi ollut syytä pelätä tätä miestä enemmän kuin ketään muuta koko\nsakissa, sillä Lane ja hänen miehensä vakoilivat häntä yötä päivää.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nIltapäivällä saapui tieto, että Golly oli nähty Notting Hillissä. Oli\nhyvinkin mahdollista, että Scotland Yard sai erehdyttäviä tietoja,\nmutta se ainakin piti paikkansa, että kolme kertaa tällä samalla\nviikolla oli nähty Golly Oaksin tunnusmerkkejä vastaava mies määrätyllä\nalueella. Mutta tällä kertaa oli sen lisäksi tavattu useita\n\"ulkomaalaisiakin\".\n\nNotting Hillissä asui eräs mies, jota tosin väitettiin rehelliseksi,\nmutta joka siitä huolimatta oli jonkinmoinen auktoriteetti\nulkomaalaisen köyhälistön parissa. Mr Ricordini oli synnyltään\nitalialainen, ja hän ansaitsi suuria summia vuokraamalla posetiiveja ja\njäätelökärryjä vähemmän onnellisille maalaisilleen. Olisi väärin\nväittää, ettei hänen maineensa koskaan olisi joutunut epäilyksen\nalaiseksi; mutta poliisi ei ollut koskaan saanut häntä kiinni\npienimmästäkään rikoksesta, jollei liian korkean vuokranmaksun\nkiskomista voi sanoa rikokseksi.\n\nLihava, pieni italialainen nautti sekä poliisin että lainrikkojien\nluottamusta, sillä tiedettiin, ettei hän ollut koskaan panetellut\nketään englantilaista eikä koskaan antanut ilmi ketään ulkomaalaista;\nja joskin häntä kerran yritettiin puukottaa, niin hyökkääjä oli\nnapolilainen, joka kantoi persoonallista kaunaa häntä vastaan.\n\nJohn Wade ja Elk ajoivat hänen luokseen, ja hän otti salapoliisit\nvastaan varsin kauniisti kalustetussa arkihuoneessa.\n\n\"Golly Oaksista en tiedä mitään\", hän aloitti, niinkuin toiset olivat\notaksuneetkin. Vaikka hän olisi tiennytkin, niin ei hän periaatteesta\nolisi ilmaissut mitään. \"Mutta sen minä voin sanoa teille, että on\nnähty useiden omituisennäköisten olioiden hiiviskelevän näillä seuduin,\nvarsinkin pimeän tultua. He kulkevat parittain, ja näyttää siltä kuin\nhe koettaisivat lähemmin tutustua tähän osaan kaupunkia.\"\n\n\"Miksikä juuri tähän osaan?\" kysyi John.\n\n\"Jumala tiesi\", kuului vastaus. \"He ovat enimmäkseen amerikkalaisia,\nmutta on nähty myös useita puolalaisia. Satun tietämään sen siksi, että\neräs tuttavani, kulkukauppias -- ei hän oikeastaan ole minun tuttavani,\nvaan maanmieheni -- keskusteli kerran heidän kanssaan. Hän väitti, että\nhe ovat hyviä ampujia. Tuttavani oli aikaisemmin Chicagossa, kunnes\nhänet karkotettiin sieltä. Hän kertoi, että näinä viime päivinä on\ntäällä liikkunut puolentusinaa sellaisia miehiä.\"\n\n\"Asuvatko he täällä?\"\n\nRicordini pudisti päätään.\n\n\"Ei, herra, sehän onkin merkillisintä. Jos he asuisivat täällä, niin\neihän siinä olisi mitään kummaa, vaikka he liikkuisivat näillä\nseuduin.\"\n\nSillä välin kun molemmat poliisikomissaarit keskustelivat italialaisen\nkanssa, olivat paikalliset salapoliisit puhutelleet kahta miestä, jotka\nolivat nähneet Oaksin edellisenä iltana. Poliisit odottivat Johnia\nRicordinin talon edustalla, ja se mitä he kertoivat, oli hyvin\nmerkillistä. Nuo miehet olivat entisiä rikollisia, ja ainakin toinen\noli aikaisemmin antanut tietoja poliisille.\n\n\"Ei epäilystäkään, ettei mies olisi ollut Mr Oaks\", sanoi toinen\nvarmasti. \"Minä näin hänen kävelevän jalkakäytävällä Arbroath\nBuildingin edustalla.\"\n\n\"Missä on Arbroath Building?\"\n\nElk, joka tunsi seudun, selitti, että se oli korkea kivitalo, jossa oli\njoitakin puoteja ja useita asuntoja; se oli kuuluisa rumuudestaan sekä\nsiitä, että sen omistaja vaati näistä asunnoista aivan liian korkean\nvuokran, josta oli seurauksena, että ne enimmäkseen olivat\nvuokraamatta, ja talo teki varsin asumattoman vaikutuksen.\n\n\"Minä tunsin hänet heti ja käännyin taakseni. Ja sanoin: 'Hei, Mr\nOaks!'\"\n\n\"Mitä hän vastasi?\" kysyi John.\n\n\"Hän ei sanonut yhtään mitään; hän nosti takkinsa kauluksen korviinsa\nja jatkoi matkaansa. Luulin erehtyneeni, mutta nyt olen aivan varma\nsiitä, että se oli hän, sillä Jimmy tapasi hänet kymmenen minuuttia\nmyöhemmin.\"\n\n\"Aivan niin, herra\", sanoi toinen mies käheällä äänellä. \"Se oli\nvarmaankin Golly. Hän kääntyi kadun kulmasta, kun minä huomasin hänet\n-- näin hänen silmälasinsa ja kaikki. Minä tunnen hänet oikein hyvin;\ntyöskentelin Wappingissa siihen aikaan, kun Oaks osti laivapuita ja möi\nniitä kulkukauppiaille.\"\n\n\"Puhuitteko hänen kanssaan?\"\n\n\"En, herra, minä en puhunut. Mutta Oaks se oli. Pari iltaa sitten vanha\nSorbey näki hänet ja ilmoitti siitä pollarille -- poliisille -- ja hän\nnäki hänet myöskin Arbroath Buildingin lähistöllä.\"\n\nNotting Hillin salapoliisilla ei ollut mitään lisättävää. He olivat\ntutkineet koko ympäristön löytämättä Gollya.\n\n\"Ehkä hän asuu Arbroath Buildingissä.\"\n\n\"Se ei ole luultavaa\", sanoi piiritarkastaja, joka oli saapunut\npaikalle kuulustelun aikana. \"Talo on suljettu, ja olen kuullut, että\nkaupunki on ottanut sen haltuunsa. En ole siitä kuitenkaan varma. Mutta\nvoittehan käydä kysymässä talon vahdilta.\"\n\nArbroath Building oli yhtä kurjassa tilassa kuin oli väitettykin; sen\nkipsikoristeisen julkisivun rumuutta ei edes pimeys voinut peittää, kun\nse seisoi siinä omistajiensa saaliinhimon surullisena muistomerkkinä.\nJohn Wade sai kolkuttaa kauan aikaa portille, joka johti talossa\nolevaan autotalliin, ennenkuin vahti tuli ulos.\n\nHän oli eläkkeellä elävä entinen sotilas, jonka lähiseudun poliisi\ntunsi rehelliseksi mieheksi.\n\n\"Ei täällä ole ketään\", sanoi vahti. \"Jospa joku muuttaisikin taloon!\nKävin asianajajan luona tänään, ja hän väitti, että hänellä on ostaja\ntiedossa. Kernaasti lähtisin täältä rannikolle lomaa viettämään.\"\n\nJohn Wade selitti lyhyesti Golly Oaksin tuntomerkit.\n\n\"Sepä omituista\", sanoi vahti, kun John oli lopettanut. \"Olen nähnyt\nsenkaltaisen miehen -- näin hänet eilen illalla seisoessani tässä\nportilla ja tupakoidessani. Hänellä oli pitkä ruskea ulsteri yllään ja\nlakki päässä. Lakki oli liian iso hänelle. Minä tervehdin häntä, ja hän\nvastasi hajamielisesti ranskaksi, mutta ranskalainen hän ei ollut, sen\nvoin vannoa.\"\n\n\"Oliko hänellä silmälasit?\"\n\nMies nyökkäsi.\n\n\"Oli, hänellä oli savuke suussa ja hän hyräili itsekseen -- hänen\näänensä oli hirveä.\"\n\n\"Se kuulostaa Gollylta\", mutisi John. \"Mitä helkkarissa hän tekee tässä\nosassa kaupunkia?\"\n\nMolemmat miehet palasivat Yardiin olematta hituistakaan viisaampia kuin\nlähtiessään sieltä. Elk oli vaipunut mietteisiinsä matkan varrella.\n\n\"Nuo ulkomaalaiset eivät miellytä minua\", sanoi hän. \"Me voimme tulla\ntoimeen omien kansalaistemme kanssa -- oletko koskaan kuullut\nmestaririkollisista, Johnny?\"\n\n\"Olen lukenut niistä kirjoissa.\"\n\n\"Minäkin olen lukenut niistä\", sanoi Elk. \"Ja sittenkin vainuan\nsellaista täällä.\"\n\n\"Aikness vai Golly?\"\n\n\"Golly?\" Elkin ääni ilmaisi hämmästystä.\n\n\"Golly\", toisti John. \"En minä ole hullu. Alan tuntea suurta\nkunnioitusta tuota miestä kohtaan. Hän on taitava. En saa mielestäni\norvokeita, jotka hän aikoi istuttaa minun haudalleni. Ja hänellä on\nhuumorintajua. Rikollinen, jolla on huumorintajua, on vaarallisin\nkaikista rikollisista.\"\n\nKun he söivät yhdessä illallistansa, luki Elk sanomalehteä.\n\n\"Minä keksin hyvän tuuman, Johnny; amiraliteetti lähettää hävittäjän\nGreenwichiin johonkin satavuotisjuhlaan.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" kysyi John.\n\nElk käänsi kokoon lehden ja laski sen kädestään.\n\n\"Miksi ei voitaisi pitää hävittäjää vakinaisesti joen suussa? Ennemmin\ntai myöhemmin nuo herrat palaavat sitä tietä. He ovat kadottaneet\n_Troijan Sinetin_, mutta mistä me tiedämme, ettei heillä ole muitakin\nlaivoja? He ovat koonneet miljoonia. Gollylla tai Aiknessilla tai\njollakin muulla on rahaa kuin roskaa ja voi ostaa vaikka kuinka monta\nlaivaa.\"\n\nSamana iltana, sähkölampun valossa, Golly luki saman uutisen, ja sama\najatus juolahti hänenkin mieleensä; mutta toinen tuuma, joka seurasi\ntätä ensimmäistä, sai pikku miehen innostumaan. Hän innostui siinä\nmäärin, ettei hän muistanut odottavansa tiedonantoja Raggit Lanelta,\njolle hän oli uskonut erikoisen tehtävän.\n\nSyynä siihen, ettei Lane suorittanut tehtävää täsmällisesti, oli se,\nettä tiilikivi putosi eräästä tavara-autosta kadulle. Se makasi\nkeskellä Strandia, ja erään auton pyörä ponnahti sen yli hyvin\ntärkeällä ja kohtalokkaalla hetkellä.\n\nJohn Wade oli samaan aikaan Strandillä. Hän oli seisahtunut katselemaan\nerään uuden liikkeen kirkkaasti valaistua näyteikkunaa. Tuskin hän\nennätti vilkaista tavaroihin, kun iso näyteikkuna särkyi tuhansiksi\nsiruiksi. Hän ei kuullut revolverin laukausta eikä myöskään mitään\nääntä, kun kuula iski ruutuun.\n\n\"Tuota miestä suosii onni\", sanoi Raggit Lane nojautuessaan taaksepäin\nautossa, joka kolme kokonaista tuntia oli ajanut salapoliisia takaa.\n\nLane irroitti äänenvaimentajan revolverin pupusta ja alkoi tuumia,\nmiten hän voisi parhaiten puolustaa epäonnistumistaan. Hän oli saanut\nlyijykynällä kirjoitetun kirjelipun tänään iltapäivällä, jossa hänen\nkäskettiin raivata Wade pois tieltä \"millä hinnalla hyvänsä\".\n\nPoliisipilli vinkui äänekkäästi, ja toinen vastasi siihen. Vahdissa\noleva poliisi Trafalgar Squaren ja Strandin kulmauksessa kohotti\nkätensä ja pysähdytti liikenteen. Onneksi täällä oli kova tungos. Mr\nRaggit Lane astui ulos autosta väärältä puolelta ja sulki varovaisesti\noven.\n\n\"Ei mitään, Harry -- revolveri on istuimen alla laatikossa\", sanoi\nLane, ja alkoi tunkeutua pysäytettyjen omnibussien ja autojen välitse.\n\n\"Ei paljon puuttunut\", tuumi hän päästyään Pall Mallin kulmaukseen.\n\nLane oli hyvillään, että tämä pieni seikkailu oli päättynyt. Hän oli\nryhtynyt siihen vastahakoisesti; hän ei ollut koskaan ennen ampunut\nkadulla, eikä se ollut lainkaan hauska kokemus.\n\nJuttu alkoi kehittyä hiukan vaaralliseksi -- hän ei luottanut noihin\nrevolverimiehiin, joita oli haalittu Lontooseen kaikilta maailman\nsuunnilta, vaikka hän itse olikin ollut mukana järjestämässä tätä\nasiaa.\n\nRaggit Lanen tehtävänä oli pitää tiet auki. Hän oli vain kerran ollut\nvakinaisessa työssä mukana; pankkien ryöstöt ja kassaholvien\nräjäytykset kuuluivat ammattimiehille. Hänen työnään oli ollut vain\npitää pakotiet avoinna.\n\nLane alkoi kyllästyä yhä enemmän johtajaansa, ja hän oli kyllin rikas\nvoidakseen vetäytyä syrjään; mutta keskusrahastosta oli tulossa suuri\nsumma rahaa, ja sitä kannatti odottaa. Etelä-Amerikassa hänellä oli\nkaunis talo ja pieni purjealus, jossa hän saattoi purjehtia sinisellä,\naurinkoisella merellä; ja ehkäpä hän voisi saada vaimonkin --\nsellaisen, joka soveltui hänelle.\n\nHän piti Lila Smithistä jo ennenkuin hän tiesikään, että tyttö oli\nrikas perijätär. Sillä tytöllä oli paljon mahdollisuuksia. Hän ei ollut\ntyperä.\n\nLane hiljensi kulkuaan, mitä enemmän hän vajosi näihin mietelmiinsä.\nUkko toivoi saavansa Lilan omakseen, ainakin Lanella oli se käsitys --\nomituista, miten välinpitämättömästi hän oli ottanut vastaan tiedon\n_Troijan Sinetin_ paljastuksesta. Se merkitsi satojen tuhansien puntien\nhäviötä, ja jos ukko saattoi suhtautua sellaiseen vahinkoon\nvälinpitämättömästi, odotettavissa oleva osuus oli varmaan hyvin suuri.\nUkko oli rakastunut tyttöön, muuten hän ei olisi ottanut Sinifordia\nhengiltä. Tämä oli vaarallista peliä! Raggit Lane tunsi hien nousevan\notsalleen ajatellessaankin sitä. Siniford oli ylähuoneen jäsen,\nhuomattava liikemies ja suuren omaisuuden perijä! Ukko antautui liian\nsuuriin vaaroihin. Hän oli murtautunut Westshiren pankkiin valoisalla\npäivällä, mutta se ei ollut mitään verrattuna tähän, sillä kaksi\npankkivirkailijaa oli ollut mukana huijauksessa. \"On aika jo luopua\npelistä\", kuuli Lane hiljaisen äänen sanovan sielussaan. Mutta sitten\nhän ajatteli suurta omaisuutta sekä mahdollisuutta, että saisi tuon\nharmaasilmäisen Lila Smithin omakseen, joka hänen silmiensä edessä oli\nkehittynyt naiseksi. Sillä ukko oli vanha, ja kukapa saattoi tietää,\nminkä vaikutuksen komea, kolmenkymmenenviiden vuotias mies oli tehnyt\nnuoren tytön vastaanottavaan mieleen...\n\nKäsi tarttui Lanen oikeaan käsivarteen miltei ystävällisesti. Kun hän\nkääntyi, tarttui toinen mies hänen vasempaan käsivarteensa. Hän\ntuijotti hämmästyneenä John Wadea kasvoihin.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\n\"Te olette pidätetty, Lane. Me emme halua ruveta keskusteluihin\nkadulla.\"\n\nAuto ajoi jalkakäytävän reunaan. John avasi oven ja nousi autoon ennen\nvankiaan, jonka ranteeseen hän tarttui. Toinen salapoliisi nousi\njäljessä.\n\n\"Teillä luullakseni ei ole asetta\", sanoi John.\n\n\"Muuten voin sanoa, että olemme myös pidättäneet teidän autoystävänne\nja löysimme teidän revolverinne istuimen alta.\"\n\n\"En ymmärrä, mistä te puhutte\", aloitti Lane.\n\n\"Harvat ymmärtävät\", sanoi Wade. \"En koskaan ole pidättänyt ainoatakaan\nmiestä, joka ei olisi ollut viaton kuin lapsi. Salapoliisi näki teidän\npoistuvan autosta, ja etsi teitä Haymarketilla. Minä kuljin Strandilla\nja näin, kun te astuitte aukean poikki. Teidän sotilaanne saavat tänä\niltana surra päällikköään.\"\n\n\"Teidän puheenne on minulle kreikkaa.\"\n\n\"Minä olen opiskellut kreikkaa Gollyn johdolla\", sanoi John nauraen.\n\nHän oli hyvillään siitä erinomaisesta onnenpotkauksesta, joka oli\nheittänyt hänen vaarallisimman vihollisensa hänen käsiinsä. Kerrankin\nonni suosi häntä.\n\nCannon Row'n poliisiasemalla miestä tutkittiin. Ei mitään epäilyttävää\nlöydetty, ei edes käytettyä patruunaa.\n\n\"Teidän taitaa olla vaikea todistaa syytettänne\", riemuitsi Lane.\n\nVastauksen asemesta John tarttui hänen takkinsa hihaan ja kohotti hänen\nkättään.\n\n\"Katsokaa hänen kättään, konstaapeli -- peukalo on ruudin tahraama.\nNuo vanhat revolverit antavat takaiskun. Missä ovat teidän\nkumihansikkaanne, Lane -- ovatko ne pesussa?\"\n\nLane hymyili.\n\n\"Te koetatte saada minut ansaan. Tuo on mustetta. Mistä te minua\nsyytätte?\"\n\n\"Murhayrityksestä, mikä on sama kuin murha\", sanoi John. \"Eräs teidän\npienistä ranskalaisista ystävistänne on tunnustanut koko totuuden.\"\n\nMies ei räpähyttänyt silmäänsä.\n\n\"Saitteko te ne kiinni? Minä näin, että poliisi etsiskeli kahta\nmiestä --\"\n\n\"Te ette ole nähnyt mitään sellaista; siitä sanomalehdet eivät ole\nhiiskuneet sanaakaan, sillä ne eivät tienneet, että me etsimme kahta\nmiestä.\"\n\nLane, jonka tasapainoa ei mikään näyttänyt horjuttavan, ei halunnut\ntakuuta, ja sitten hänet vietiin vankikoppiin. Kymmenen minuuttia\nmyöhemmin John Wade ilmestyi sinne.\n\n\"Minä antaisin teille hyvän neuvon Lane oman turvallisuutenne vuoksi,\nälkää haettako ruokaa ulkoa.\"\n\nMies katsoi häneen hymyillen.\n\n\"Olisinko minä hullu?\" hän sanoi.\n\nElk oli saapunut asemalle sinä aikana, kun Lanea tutkittiin.\n\n\"Hän ottaa asian liian kevyesti -- se ei ole minulle oikein mieleen.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" kysyi John hämmästyneenä.\n\nElk hieroi mietteissään leukaansa.\n\n\"Hänen käytöksestään voisi päättää, ettei hän olettanut joutuvansa\nsyytteeseen murhasta. Lontoossa on aivan liiaksi aseellisia\nkuminaamarimiehiä.\"\n\nJohn Wade nauroi.\n\n\"Naura sinä!\"\n\n\"Emme me ole Chicagossa\", sanoi John hymyillen.\n\n\"Aivan niin. Lontoon poliisit eivät ole aseistettuja. Hyvin järjestynyt\nrosvosakki voi komentaa koko kaupunkia -- ethän he unohtanut tapausta\nSidney Streetillä? Pari kolme aseistettua miestä sai liikkeelle sekä\nvahtisotilaat että tykistön ja pääsi sitten karkuun.\"\n\nJohn odotti, kunnes muodollinen syyte seuraavana aamuna oli tehty, ja\nkun asia oli saatu lykätyksi, päätti hän lähteä etsimään Lilaa. Tyttö\noli jossakin joen varrella, ja Wade tunsi vaistomaisesti, että hän\nlöytäisi hänet. Rannassa poliisivene, salapoliisi ja Thamesin\nvahtipoliisi odottivat häntä, ja viipymättä he läksivät matkaan.\n\nSe oli vaivalloista työtä. He pysäyttivät neljä hinaajaa Henleyn ja\nHurleyn välillä ja tarkastivat erikseen jokaista proomua. John sai\nkokea, että laivurit eivät turhaan olleet kuuluisia kiroilemisestaan.\nTyö oli sitä ikävämpää, koska hän jo edeltäkäsin tiesi, ettei ainoakaan\nniistä aluksista, joita hän tarkasti, ollut se, jota hän etsi, ja\nuseiden laivurien harmi oli täysin käsitettävää siksi, että heidän\nviime päivien kuluessa oli täytynyt jo pari kertaa alistua\npoliisitarkastuksiin.\n\nEräs laivureista, joka oli toisia kohteliaampi, antoi Wadelle joitakin\ntietoja.\n\n\"Lähellä Marlowia on useita isoja aluksia\", sanoi mies. \"Ne ovat jo\nJumala tiesi kuinka kauan kulkeneet jokea ylöspäin. Kahdesti olen\nsivuuttanut ne. Siellä on Betsy & Jane sekä Bertha Brown.\"\n\n\"Onko ne kiinnitetty hinausrataan?\" kysyi John kiinnostuneena.\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"Ei, ne seisovat erään yksityisen laiturin kyljessä joen oikealla\npuolella. Minun luullakseni niissä ei ole mitään epäilyttävää -- ne\novat olleet täällä jo jonkin aikaa. Näin ne satamassa pari viikkoa\nsitten.\"\n\nOli jo myöhäinen ilta, mutta John päätti jatkaa matkaa jokea ylöspäin.\nPäästyään Hurleyn sulun läpi hän näki kaksi alusta rannassa puiden\nvarjossa. Kummassakin oli valoa, ja hän päätti odottaa seuraavaan\naamuun, ennenkuin panisi toimeen tarkastusta.\n\nHän palasi yöksi kaupunkiin, ja varhain seuraavana aamuna läksi\nuudelleen jokea ylöspäin. Hieno usva peitti joen sekä niityn molemmilla\nrannoilla. Wade nousi maihin huolimatta siitä, että läpikulku oli\nasiattomilta kielletty.\n\nProomuja oli vaikea lähestyä, sillä niityn ja veden rajan välissä\nkasvoi tiheää pensaikkoa, mutta lopulta hän löysi kapean polun, jonka\ntoisessa päässä oli proomuun johtava rantalauta. Peräkorokkeella mies\npeseytyi ämpärin ääressä. Hän pyyhki kasvojaan juuri kun John astui\nrantasillan yli ja tervehti vierasta välinpitämättömästi.\n\n\"Kapteeni James\", hän sanoi, kun John näytti valtakirjaansa. \"Oletteko\npoliisi? Te olette jo kolmas, joka on käynyt tarkastamassa tätä\nproomua.\"\n\nHän puhui huolettomasti.\n\n\"Oletteko te laivuri?\" kysyi John. Miehen olento tuntui hänestä\njollakin tavalla tutulta.\n\n\"Minä se olen, herra.\"\n\n\"Teidät on ylennetty, eikö totta? Viimeksi tavatessamme te olitte\nvahti.\"\n\nMies ällistyi, mutta nauroi sitten.\n\n\"Siunatkoon! Tehän kävitte äskettäin täällä! Aivan niin, herra, minä\nolen vahti, mutta minusta on hauska joskus laskea hiukan leikkiä.\nLaivuri läksi maihin ostamaan ruokaa murkinaksi.\"\n\nHän oli vetänyt takin ylleen Johnin saapuessa paikalle ja pistänyt\nkätensä taskuun. Tuo pieni liike oli antanut hänet ilmi.\n\n\"Mitä teillä on taskussanne?\" kysyi John naureskellen. \"Revolveriko?\"\n\nMies nauroi käheästi.\n\n\"Ei, herra. Mitä minä tekisin revolverilla?\"\n\nJohn näki, että miehen ranne oli sidottu.\n\n\"Oletteko loukannut kätenne?\"\n\nVahti veti kätensä esille. Se oli sidottu.\n\n\"Luukku putosi käteni päälle\", hän sanoi. \"Millä voin teitä palvella,\nherra? Tahdotteko tarkastaa lastiruumaa?\"\n\nVahti astui hitaasti luukulle ja huusi lastiruumaan, josta likainen\nmies ilmestyi näkyville.\n\n\"Tule auttamaan. Meillä on ollut hyvä onni ilman suhteen.\"\n\nHe avasivat kaksi luukkua, ja John näki ruumassa joukon\npakkalaatikoita. Niissä oli erään itävaltalaisen konetehtaan nimi.\n\n\"Avatkaa myöskin peräluukku\", sanoi John, ja miehet tottelivat. \"Teillä\non varsin kevyt lasti.\"\n\n\"Vesi on matalalla\", sanoi mies. \"Hyvä jos pääsemme pois täältä.\"\n\nWade odotti, kunnes luukut oli suljettu, ja sitten hän veti\nrevolverinsa esille ja katseli sitä.\n\n\"Hyvä revolveri\", sanoi hän.\n\nVahti katseli häntä, mutta ei sanonut mitään.\n\n\"Seuratkaa minun mukanani Marlowiin.\"\n\n\"Mitä varten?\" kysyi vahti.\n\n\"Ehkä tapaatte siellä laivurinne\", hymyili John.\n\nHän peräytyi rantalaudalle ja kulki pitkin rantaa kääntämättä\nkatsettaan vahdista. Toinen mies oli hävinnyt.\n\n\"En minä saa poistua proomusta --\"\n\nVahti näki Waden pistävän poliisipillin suuhunsa.\n\n\"Hyvä on\", murahteli mies. \"Te kirotut poliisit olette kovin\nsalaperäisiä.\"\n\nMies astui Johnin perässä rannalle, kulki hänen ohitseen, alkoi kävellä\nedeltä. He tekivät pitkän kaarroksen, ja kaiken aikaa Wade piti\nsilmällä pensaikkoa, joka osittain kätki toisen proomun. Siellä ei\nollut pienintäkään elonmerkkiä, ei mitään ääntä, ja sitten vahti\ntyönnettiin veneeseen hänen tekemättä vastarintaa. Sillä aikaa kun\npiirikonstaapeli vartioi vankia, ei John hellittänyt katsettaan\nproomusta. Hän tiesi liiankin hyvin, että monet epäystävälliset silmät\nseurasivat häntä.\n\nWade oli tyytyväinen, sillä kiväärituli jäi tulematta, ja heidän\npäästyään Marlowin kaupunkiin hän vei vankinsa poliisiasemalle.\n\n\"Minä syytän teitä pankinryöstöstä\", sanoi John, kun miehen taskut oli\ntutkittu ja niiden sisältö laskettu komissaarin pöydälle. \"Turhaa on\nsyyttää teitä sellaisesta pienestä rikoksesta, että esiinnyitte cityn\npoliisikonstaapelina.\"\n\n\"Teistä näyttää kehittyvän oikea Sherlock Holmes\", sanoi mies\nivallisesti.\n\n\"Muutkin ovat sanoneet samaa\", sanoi John.\n\n\"Cardlin\" -- sillä nimellä hänet pantiin syytteeseen -- ei ilmaissut\nmitään, ei puolustanut itseään eikä väittänyt edes olevansa syytön. Kun\nhänet oli viety pois kuulusteluhuoneesta, antoi John Wade komissarille\njoitakin neuvoja.\n\n\"Käskekää paikalle apujoukkonne. Minä annan kuljettaa vangin pois\ntäältä parin tunnin kuluttua. Älkää päästäkö ketään poliisiasemalle,\njollei hän voi todistaa rehellisyyttään.\"\n\nWade soitti päällikölleen Scotland Yardiin.\n\n\"Luullakseni olen löytänyt proomun. Se on täynnä tyhjiä\npakkalaatikoita, jotka on asetettu alapuolella olevan hytin peitteeksi.\nItävaltalaisia valelaatikoita. Tarvitsen viisikymmentä miestä, herra,\nja hyvä olisi, jos he olisivat aseistettuja. Toisessa proomussa on\nvarmaan suuri joukko kiinalaisia.\"\n\nWade lähetti salapoliisin hinausradalle vartioimaan proomuja; se oli\nvaikeaa työtä, sillä sumu, joka oli hetkeksi keventynyt, sakeni jälleen.\nTie kulki niittyä pitkin rantaan, missä proomut olivat ankkurissa.\nKäytettävänä olevan poliisivoiman avulla oli mahdotonta vartioida tätä\ntietä, ja rannalla seisova salapoliisi tarvitsi apua. Hän oli kaukana\nlähimmästä puhelimesta ja hänen asemansa, sen John tiesi, oli hyvin\nepävarma.\n\nSumu, joka laskeutuu Lontoon yli aivan odottamatta, vaikka se aina\nonkin odotettavissa, sakeni yön kuluessa, niin että poliisiautot\nmyöhästyivät kokonaisen tunnin.\n\nSamoihin aikoihin oli lähetetty sana myös Berkshiren poliisikunnalle,\nmutta on vaikea saada kokoon maaseudun poliiseja, ja niinpä he\nsaapuivat paikalle samaan aikaan kuin Lontoosta lähetetyt apujoukotkin.\n\nPoliisien kiiruhtaessa tiheän pensaikon läpi rantaan Wade tunsi\npalaneen hajua. Se tuli toisesta proomusta. Paksua savua tunkeutui ulos\nkeulakorokkeen alta sekä lastiruuman luukkujen raoista. Kaikesta\npäättäen ei aluksessa ollut ainoatakaan elävää sielua. Liekkien voima\noli niin kova, että poliisien, jotka yrittivät tunkeutua kannen alle,\noli pakko peräytyä kannelle.\n\nToinenkin proomu paloi, kun John hyppäsi sen kannelle, mutta heidän\nonnistui sammuttaa tuli. Keulakorokkeessa oli pieni ovi, se johti\nmukavaan makuuhyttiin, jossa oli sijaa kymmenelle hengelle. Miehet\nolivat poistuneet aluksesta niin suurella kiireellä, että heidän oli\ntäytynyt jättää enimmät tavaransa proomuun, mutta Johnllla ei ollut\naikaa ruveta niitä tutkimaan. Hän astui toiseen hyttiin, ja sen tavaton\nkomeus hämmästytti häntä suuresti. Se oli Lilan vankila: Wade olisi\narvannut sen, vaikkei hän olisi nähnytkään tytön punaista tohvelia\nvuoteen vieressä. Huone oli tyhjä, eikä sinne ollut muuta ovea.\n\nJohn palasi samaa tietä kuin hän oli tullutkin ja nousi kannelle, missä\nElk oli.\n\n\"Heillä oli puoli tusinaa autoa tuossa talossa\", sanoi Elk. \"He\nhajaantuivat varmaan joka ilmansuuntaan, ennenkuin Berkshiren\npoliisikunta saapui tänne. Minä lähetän ilmoituksen pääkortteeriin,\njotta kaikkia satamia vahdittaisiin.\"\n\nJohn hymyili.\n\n\"Ei satamia tarvitse vahtia, vaan Lontoota\", hän sanoi, ja hänen\nsanansa kuulostivat ennustukselta.\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nLila oli ollut hereillä seitsemästä saakka sinä aamuna ja luki, kun hän\nkuuli merkillistä ääntä yläpuoleltaan. Hän ei tiennyt melun johtuvan\nsiitä, että John Wade vaati vahtia avaamaan lastiruuman luukun. Lila\nkuunteli tarkkaavasti, mutta vaikka hän kuuli äänet, niin hän ei\ntuntenut niitä. Hän kuuli luukun sulkeutuvan jälleen, ja heti sen\njälkeen hytin ovi avautui ja Golly astui sisälle. Hän painoi sormen\nhuulilleen ja sulki hiljaa oven.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Lila kuiskaten.\n\n\"Ei mitään, kultaseni\", Golly kuiskasi. \"Siellä on eräs, joka ei pidä\nsinusta, enkä minä tahdo ilmoittaa hänelle, että sinä olet täällä --\ntuhannen turkkilaista, hän antaisi vaikka tuhat puntaa, jos hän saisi\ntuottaa sinulle ikävyyttä.\"\n\nGolly käyttäytyi raa'asti yrittäessään olla diplomaattinen, mutta puhui\nsuurella ponnella, ja Lila uskoi häneen sokeasti, arvellen, että hän\noli hänen ainoa ystävänsä laivassa.\n\nGolly poistui jälleen, mutta palasi kymmenen minuutin kuluttua. Hänellä\noli päällystakki yllään ja hattu päässä ja hän viittasi kiihkeästi\nLilalle.\n\n\"Minä vien sinut pois täältä; vaara uhkaa\", hän sanoi kuiskaten.\n\"Tule!\"\n\nLila aikoi ottaa takkinsa, mutta Golly esti häntä.\n\n\"Älä koske siihen\", hän sanoi kärsimättömästi.\n\nHän kääntyi oveen päin, ja joku ojensi hänelle miehen tumman sadetakin.\n\n\"Pane tämä yllesi.\"\n\nHihat olivat liian pitkät, ja kiireissään Golly auttoi Lilaa kääntämään\nne ylös.\n\n\"Sopiikohan tämä lakki sinulle?\"\n\nSe oli miehen golflakki.\n\n\"En minä voi sitä käyttää --\" tyttö sanoi.\n\n\"Yritähän kumminkin!\"\n\nLakki soveltui hänelle varsin hyvin. Ennenkuin Lila ennätti tarkastaa\nitseään peilistä, tarttui Golly hänen käsivarteensa ja työnsi hänet\nulkopuoliseen suojaan. Siellä Lila näki Aiknessin sekä kaksi muuta\nmiestä, joita hän ei tuntenut. Huoneen nurkassa oli pieni kaapin\nkokoinen suoja. Golly viittasi kapteeni Aiknessille.\n\n\"Mitä me teemme hänelle?\" hän kysyi kuiskaten ja osoitti peukalollaan\nkaappiin. \"Tyttö ei saa nähdä häntä. Tuo hänet toisessa autossa.\"\n\nGolly oli jättänyt Lilan portaitten luo, ja palatessaan hänen luokseen\nhän tarttui häntä käteen ja vei hänet kannelle. Lila katseli\nhämmästyneenä ympärilleen. Sumu oli käynyt sakeammaksi, mutta hän\nsaattoi nähdä puita ja vihreitä niittyjä; hän veti syvältä ilmaa\nkeuhkoihinsa.\n\n\"Miten ihana ilma --\" hän sanoi.\n\nGolly puoleksi työnsi, puoleksi talutti tytön rantalaudan yli.\n\nMiten ihanalta kostea ruoho tuntui jalkojen alla. Lila ei huolinut\nvaivata päätään sillä, miksi Golly oli valehdellut hänelle ja miten\n_Rikitiki_ oli voinut muuttua tavalliseksi proomuksi.\n\nSumu oli niin sakea, että Lila töin tuskin saattoi erottaa miestä, joka\nkulki hänen edellään, vaikka tämä ei ollut kuin viiden, kuuden metrin\npäässä hänestä. Hän tunsi nyt kovan maan jalkojensa alla, ja sitten he\nkääntyivät vasemmalle. Hetken kuluttaa ilmestyi sumun keskelle ison\nvajan pääty. Auto odotti jo tiellä. Mies, joka oli kulkenut edeltä,\navasi vajan oven, otti sieltä autonkuljettajan takin, puki sen ylleen\nja painoi lakin päähänsä. Jostakin sumun keskeltä saapui toinen mies.\nLila ihmetteli, miksi mies pani kaulaansa valkean kaulaliinan, mutta\nkun hän pukeutui myöskin kiiltävänappiseen päällystakkiin, niin Lilan\ntäytyi myöntää, että hän saattoi käydä hienosta pikentistä.\n\nAuto oli komea limousine. Ovessa oli vaakuna -- kovinpa rohkea se\npoliisi olisi, joka uskaltaisi pysähdyttää näin hienon vaunun.\n\nTuskin Lila oli noussut autoon, niin se läksi jo liikkeelle epätasaista\ntietä pitkin. Se ajoi portista ulos, kääntyi oikealle ja liikkuen\nvarovasti sumussa ennätti kymmenessä minuutissa valtamaantielle. Sieltä\nse kääntyi vasemmalle, ja Golly, joka istui Lilan rinnalla, tarttui\npuhetorveen, joka oli kiinnitetty auton kylkeen.\n\n\"Windsor, Staines, Hampton, Esher ja sitten uutta tietä myöten\", hän\nsanoi nopeasti.\n\nHän nojautui taakse ja naureskeli hieroen käsiään.\n\n\"Täytyy ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon, Lila -- ei voi luottaa\nkeneenkään!\" Ja sitten hän lisäsi äkkiä: \"Oletko kuullut, miten muori\nrukan on käynyt, Lila?\"\n\n\"Mrs Oaksinko?\"\n\nGolly pudisti päätään. Hänen lystikkäille pienille kasvoilleen levisi\nhaikea ilme.\n\n\"Kuollut\", sanoi hän vain.\n\nLila katsoi Gollyyn kauhuissaan uskomatta korviaan.\n\n\"Onko Mrs Oaks kuollut -- ette te suinkaan sitä tarkoita? Miten\nkauheaa!\"\n\n\"Hän on muuttanut Manan majoille\", sanoi Golly. \"Niinkuin runoilija\nsanoo --\"\n\n\"Oliko se tapaturma?\"\n\n\"Itsemurha\", sanoi Golly hämmästyttävän levollisesti. \"Hän oli\nsuurenmoinen nainen -- omalla tavallaan. Hän ei ymmärtänyt taidetta ja\noli hiukan kiivasluontoinen.\"\n\n\"En käsitä lainkaan. Miksi Mrs Oaks olisi tehnyt itsemurhan?\"\n\n\"Häntä vainottiin\", sanoi Golly.\n\nHän otti taskustaan savukelaatikon, valitsi siitä suurella\nasiantuntemuksella savukkeen ja sytytti sen.\n\n\"Poliisi -- etupäässä komissaari Wade -- ajoi hänet hautaan.\"\n\nLila oli aivan ymmällä tästä tiedosta. Hän olisi tahtonut olla\nsurullisempi kuin mitä hän oli; hän yritti palauttaa mieleensä joitakin\nhelliä kohtauksia heidän välillään, mutta ei onnistunut.\n\n\"Hän nautti myrkkyä\", sanoi Golly puhaltaen savurenkaan kattoon ja\nkatseli, miten se vähitellen haihtui. \"Onneksi minä en ollut läsnä,\nmuuten poliisi olisi voinut väittää, että minä annoin hänelle myrkkyä.\"\n\n\"Milloin se tapahtui?\"\n\n\"Eilen\", sanoi Golly. \"Katsohan tätä!\"\n\nHän osoitti ylpeänä solmiotaan. Se oli ihkasen uusi ja musta.\n\n\"Minä luulin sinun huomaavan, että olen surupuvussa\", hän sanoi.\n\"Katsohan!\"\n\nJa sitten hän otti päältään päällystakkinsa ja osoitti surunauhaa\nvasemmassa käsivarressaan.\n\n\"Surupuku\". Golly sanoi, lisäten sitten: \"Se on todistuksena.\"\n\n\"Mistä?\" Lila kysyi uteliaana.\n\nKysymys sai Gollyn hätkähtämään.\n\n\"Se on todistuksena siitä, että päätökseni on oikea. Aion pystyttää\nmuistomerkin hänen haudalleen -- enkelin, joka viittaa taivaaseen. Se\nei ole sellaista taidetta, jota minä ymmärrän, mutta se on parasta,\nmitä Englannissa voi saada. Millainen maa!\"\n\nHe ajoivat sivuteitä, eivätkä kohdanneet minkäänlaisia esteitä. Mr\nOaksin revolverin kahva oli käynyt epämiellyttävän kosteaksi hänen\nkädessään. Hän veti kätensä taskustaan pyyhkiäkseen sitä.\n\n\"Tietenkään en jää naimattomaksi, Lila\", hän sanoi. \"Olenhan minä\nvielä parhaassa miehuudessani. Aion asettua jonnekin, sanokaamme\nEtelä-Amerikkaan -- siellä on kukkia, sinisiä järviä, valkoisia\nmarmoritaloja ja ruusuja kaikkialla.\"\n\nLila oli liian hämmästynyt voidakseen vastata.\n\n\"Minä olen neljänkymmenenkolmen -- tai neljän vuoden vanha! En ole\nsiitä oikein varma\", sanoi Golly huolettomasti. \"Tyttö, joka ei huoli\nminusta, voi kadottaa paljon.\"\n\n\"Mutta kuinka hirveää!\" Lila palasi takaisin todellisuuteen. \"Täti on\nkuollut! Eikö se ollut teistä kauheaa?\"\n\n\"Kauheaa\", sanoi Golly ja alkoi hiljaa viheltää.\n\nHän vihelsi paremmin kuin lauloi.\n\n\"Hänen ja minun välilläni ei ollut koskaan mitään rakkaussuhdetta. Se\noli liikesopimus, joka menestyi hyvin. Hän menetti joskus malttinsa --\nkukapa nainen ei sitä tekisi? Olinko minä hyvä aviomies vai mitä\narvelet?\"\n\nLila ei voinut vastata muuta, kuin että Golly oli ollut kaikkein\npehmeäluontoisin ja tottelevaisin aviomies.\n\n\"Minua ei tuo sana 'pehmeäluontoinen' miellytä\", hän sanoi. \"Minä olin\nlempeä. Se on minun luonteeni: olen aina ollut ystävällinen naisille --\nkohdellut heitä, kuin lempieläimiä. Niin sitä pitääkin\", hän lisäsi.\n\nLila halusi muuttaa puheenaihetta.\n\n\"Minne me menemme?\"\n\n\"Lontooseen, jonnekin siellä\", Golly sanoi. \"Minulla on joitakin\nasuntoja -- Arbroath Buildingissä -- oletko koskaan kuullut siitä?\nOikein mukava talo, kylpyhuoneita ja mukavuuksia. Olisimme heti voineet\nmennä sinne, mutta kuka saattoi käsittää, että he tulisivat proomuja\ntutkimaan? Koko vuosi meni niiden kuntoonpanemiseen. Ne korjattiin\nHollannissa ja saapuivat tänne omin purjein. Kaksikymmentäkuusi puntaa\nkumpikin -- se on suuri hinta proomusta. Mutta mikä kaukonäköisyys! Se\non aina ollut minun vahvin puoleni. Minä tiesin, että he hyökkäisivät\n_Troijan Sinetin_ kimppuun ennemmin tai myöhemmin; minä tiesin, että\nmeidän piti hajoittaa koko miehistömme yhdessä silmänräpäyksessä.\"\n\n\"Oliko toisessa proomussa miehiä?\" kysyi Lila.\n\nHän muisti nyt nähneensä pienen olennon kulkevan sumussa ja pysähtyvän\njonkin matkan päähän heistä, kun he nousivat autoon.\n\n\"Kaksikymmentä luotettavaa miestä.\"\n\n\"Mutta mikä on _Troijan Sinetti_? Miksi me pakenemme? Oletteko te\ntehnyt jotakin pahaa?\"\n\nMr Oaks sytytti uudelleen savukkeensa; se sammui aina määrätyn ajan\nkuluttua.\n\n\"Salaisia toimia\", hän sanoi ja katsoi sivulta Lilaan. \"Me suoritamme\ntehtäviä määrätyn hallituksen käskystä. Luonnollisestikaan Englannin\nhallitus ei tahdo joutua riitaan -- Italian kanssa.\"\n\nLila olisi voinut vannoa, että Golly etsi koko Euroopan läpi\nlöytääkseen maan, joka olisi riidassa jonkun muun maan kanssa, ja\nvalitsi aivan sattumalta Italian.\n\nTaaskin he joutuivat valtamaantielle ja poikkesivat syrjätielle,\nsivuuttivat Windsorin, ajoivat pitkin Thamesin vartta ja jätettyään\nStainesin taakseen saapuivat Great West Roadille. Sumu oli nyt\nhälvennyt, ja kun he tulivat Shepherd's Bushiin, oli sumu muuttunut\ntihkusateeksi.\n\nGolly hätkähti: hän näki poliisin pysäyttävän kaksi autoa West\nRoadilla, mutta hänen autonsa sai kulkea esteettömästi eteenpäin.\nJäykkäniskainen pikentti autonkuljettajan vieressä ja ehkä myös vaakuna\novessa pelasti hänet seikkailusta, joka olisi voinut olla joko\nnöyryyttävä tai kohtalokas.\n\nArbroath Building ulottui yli koko korttelin, ja alkujaan se oli ollut\nammustehdas, joka oli rakennettu sodan viimeisinä vuosina. Sellaista\nrumaa, neliskulmaista rakennusta ei koskaan rauhan aikana saanut\nrakentaa näin hiljaiseen kaupunginosaan. Alimpaan kerrokseen oli\nmyöhemmin sijoitettu iso autotalli sekä varastohuoneita. Autotalli oli\nrappeutunut; varastohuoneet jääneet vuokraamatta; koko talo oli kolme\nkertaa ollut myytävänä, kunnes jokin tuntematon yhtiö oli sen ostanut.\nMolemmissa yläkerroksissa oli asunut vuokralaisia, mutta kun suurin osa\nniistä oli jättänyt vuokransa maksamatta, oli ne häädetty pois.\nAutotalli oli uudestaan pantu kuntoon, vaikka se ei näyttänyt olevan\nkäytännössä, eikä asuntoja enää vuokrattu kellekään. Luultavasti se\njohtui siitä, että asuntojen vuokra oli niin korkea, ettei kukaan ollut\nhalukas maksamaan sellaisia hintoja. Yhtiö ei pitänyt sillä kuitenkaan\nväliä. Se antoi kalustaa pari asuntoa, ripustaa verhot ikkunoihin ja\nnäytti olevan tyytyväinen vahinkoonsa.\n\nEi ollut helppo vuokrata paikkaa autolle tässä autotallissa. Monet\nautonomistajat olisivat kernaasti käyttäneet hyväkseen laajaa pihaa\nsekä tallia, mutta siihen ei yhtiö suostunut. Vain paria yksityistä\nautoa säilytettiin siellä. Yleisesti luultiin, että jokainen, joka osti\ntämän talon, oli valmis tekemään vararikon. Mutta se ei pitänyt\npaikkaansa.\n\nOnneton keinottelija, joka oli korjannut tämän sodan aikuisen tehtaan,\noli järjestänyt sinne joukon pieniä asuntoja, joiden yhteinen keittiö\nja varastohuoneet olivat sijoitetut kellarikerrokseen.\n\n\"Kaukonäköisyyttä jälleen, rakkaani.\"\n\nHe olivat ajaneet portista autotalliin, ja Golly oli vienyt Lilan\npienellä hissillä yläkertaan pieneen asuntoon, joka ei ollut kauniisti,\nmutta kuitenkin mukavasti kalustettu. Ilma huoneissa oli hiukan\nummehtunutta.\n\n\"Minä ostin tämän talon kahdeksallatuhannella punnalla. Vaikka olisin\nitse tehnyt piirustukset, en olisi voinut saada sen sopivampaa.\"\n\n\"Mutta oliko teillä kahdeksantuhatta puntaa, Mr Oaks?\"\n\n\"Eräs ystäväni lainasi rahat\", sanoi Golly huolettomasti. \"Tämä on\nrauhallinen paikka: voit tulla ja mennä, eikä kukaan kysy, kuka olet\ntai minne menet, tai voisit asua täällä vaikka kymmenen vuotta\nkenenkään tietämättä sinusta mitään.\"\n\nLila ei enää ihmetellyt mitään. Hän oli väsynyt, vaikka matka olikin\nollut lyhyt, ja hän toivoi saavansa olla yksin voidakseen selvitellä\nkokemustensa kaaosta, jotta ne tuntuisivat edes hiukan todellisilta.\n\n\"Voit saada mitä ikänä haluat, mutta viisainta on pitää verhot\nalasvedettyinä\", sanoi Golly.\n\nAsunto, joka oli varattu Lilalle, oli pihan puolella, missä oli pieni\nkaivo. Hänellä ei ollut näköalaa kadulle, eikä hän toistaiseksi ollut\nhalukaskaan tutkimaan ympäristöään. Mutta kun Golly oli poistunut,\navasi Lila ikkunan ja katseli ulos. Auto toisensa jälkeen saapui\npihalle ja katosi alaspäin luisuvaan tunneliin, joka kaikesta päättäen\njohti maanalaiseen autotalliin.\n\nOvi oli ulkoapäin lukittu, mutta puolen tunnin jälkeen ilmestyi pieni\nkiinalainen palvelija ystävällisesti irvistellen ja kantaen lämmintä\nateriaa tarjottimella. Hän kattoi pöytää parhaillaan, kun Golly palasi\ntakaisin. Hän näytti huolestuneelta, ja kun palvelija oli poistunut,\nhän kysyi:\n\n\"Kuulitko jonkun kirkuvan?\"\n\n\"En\", vastasi Lila.\n\nGollyn kasvot olivat hiukan kalpeat, hän näytti epäröivän, mitä sanoa.\n\n\"Täällä on eräs nainen, joka ei ole oikein selväpäinen -- tai\noikeastaan vaimoihminen. Hassahtava.\" Hän taputti päälakeaan. \"Jos en\nolisi niin ystävällinen kaikille naisille --\" Hän pudisti päätään\nsäälien omaa ihmisystävällisyyttään.\n\n\"Asuuko hän täällä?\"\n\nGolly katsoi omituisesti Lilaan.\n\n\"Ei, ei hän asu täällä. Hän oli proomussa, mutta siellä hän oli aivan\nrauhallinen.\"\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi Lila.\n\n\"Eräs vaimoihminen\", sanoi Golly epämääräisesti. \"Hän on ollut ennen\npalvelijatar. Hän oli aivan rauhallinen, kunnes hän näki Aiknessin.\"\n\n\"Onko hänkin täällä?\"\n\n\"He ovat kaikki täällä.\" Golly sanoi sen melkein tiuskaisten, mutta\nrauhoittui taas heti.\n\n\"Tuo nainen näki Aiknessin ensi kerran kahdenkymmenen vuoden jälkeen --\nhän oli aikoinaan pitänyt Aiknessistä. Nyt hän haukkui häntä minkä\nennätti -- murhaajaksi ja jos joksikin. Minä käskin Aiknessin välttää\nhäntä; hulluilla ihmisillä on niin merkillisiä muistoja.\"\n\n\"Tunsiko kapteeni Aikness hänet ennen vanhaan?\"\n\n\"He olivat tavanneet toisensa lähes kaksikymmentä vuotta sitten\", sanoi\nGolly. \"Aikness oli kai liehakoinut häntä. Kaikki naiset hänelle\nkelpaavatkin -- palvelijat ja kaikki. Naisen nimi on Anna.\"\n\nGolly piti Lilaa silmällä mainitessaan tuon nimen, mutta se ei\nnäyttänyt merkitsevän hänelle mitään.\n\n\"Voinko minä jollakin tavalla olla avuksi?\" kysyi Lila.\n\nGolly hieroi nenäänsä hermostuneesti, otti silmälasit nenältään, pyyhki\nniitä kiihkeästi ja pani taas paikoilleen.\n\n\"Sitä minä olen juuri tuuminut. En käsitä, miksi hän ei saisi tavata\nsinua -- hän väittää, että hän tunsi sinut, kun olit lapsi. Anna --\nmuistatko ehkä ketään sen nimellistä?\"\n\nLila pudisti päätään.\n\n\"Saanko tuoda hänet tänne tänä iltana?\" Golly kysyi koetteeksi. \"Onko\nsinulla mitään sitä vastaan? Voisin hakea hänet heti paikalla; hänen\nraivokohtauksensa on jo mennyt ohitse. Ei hän tee kellekään pahaa.\"\n\n\"En minä sitä pelkää\", hymyili Lila. \"Minusta on hauska, että täällä on\ntoinenkin nainen.\"\n\n\"Tietysti\", mutisi Mr Oaks. \"Onko varma, ettei se ole sinulle\nvastenmielistä? Syö ensin päivällistä -- hän voi pilata ruokahalusi.\"\n\nLila nauroi Gollyn pelolle ja kävi hyvällä halulla syömään päivällistä;\nGolly ei halunnut mitään, hän katseli vain kun Lila söi. Kun tyttö oli\nlopettamaisillaan aterian, otti Golly toisen asian puheeksi.\n\n\"Oli suuri erehdys valita Siniford johtokuntaan\", sanoi Golly aivan\nkuin sattumalta. \"Tarkoitan tämän pienen seuran johtokuntaan. Se oli\ntyperä ajatus, mutta Aikness arveli, että voisimme siten pitää häntä\nlämpimänä. Poliisit voivat tarkastaa luetteloa ja nähdä, minkälaisiin\nasioihin hän oli sekaantunut.\"\n\n\"Eikö hän kuulu enää johtokuntaan?\"\n\nMr Oaks rykäisi.\n\n\"Hän on matkustanut ulkomaille\", hän sanoi ja alkoi jälleen puhua\nAnnasta. \"Minä menen nyt häntä hakemaan.\"\n\nGolly nousi, mutta ei näyttänyt olevan halukas poistumaan, ennenkuin\nhän oli valmistanut Lilaa pahimpaan.\n\n\"Anna ei ole miellyttävän näköinen, ja voihan olla, että hän saa\njälleen raivokohtauksen, mutta jos niin käy -- niin siinä tapauksessa\nniinkuin Euripides sanoo --\"\n\nNyt seurasi joukko käsittämättömiä sanoja, ja Lila koetti hillitä\nnauruaan, sillä hän luuli Gollyn vain laskettelevan loruja.\n\nGolly viipyi poissa melkein puoli tuntia; kun hän palasi, näytti hän\nLilan mielestä kiihtyneemmältä kuin poistuessaan huoneesta.\n\n\"Tulkaa sisälle, hyvä ystävä.\"\n\nGolly astui syrjään päästääkseen naisen huoneeseen.\n\n\"Minähän sanoin teille, että saisitte nähdä hänet, ja tässä hän on.\"\n\nNainen astui huoneeseen, hän oli laiha ja kalpea, silmät olivat tummat\nja palavat. Hetken aikaa hän tuijotti niin kiihkeästi Lilaan, että\ntytön tuli paha olla.\n\n\"Onko tämä Delia?\"\n\nHänen äänensä oli syvä, mutta ystävällinen.\n\nMr Oaks osoitti tyttöä kädellään.\n\n\"Hän se on.\"\n\nNainen astui hitaasti Lilaa kohti, ojensi molemmat laihat kätensä ja\ntarttui tytön käsiin.\n\n\"Delia, kultaseni\", hänen äänensä oli hiljainen kuin kuiskaus -- \"te\nolette Delia -- tunnetteko minut?\"\n\nLila pudisti päätään.\n\n\"Minun nimeni on Lila.\"\n\nNoiden sanojen vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Naisen silmät\nalkoivat loistaa, ja hänen kalpeat, ryppyiset kasvonsa hymyilivät.\n\n\"Lila -- tietysti, Lila te olettekin, kultaseni! Te nimititte itseänne\naina Lilaksi.\"\n\nNainen sulki äkkiä pelästyneen tytön syliinsä. Lila oli aivan ymmällä,\nhän ei uskaltanut vapautua syleilystä, toisen kiihkeät sanat\npeloittivat häntä.\n\n\"Lila, te tunnette minut -- minä olen Anna!\"\n\n\n\n\nXXV\n\n\nÄkkiä Lilan muisti alkoi palata. Hän muisti jotakin. Eräs tapaus\nmuistui hänen mieleensä, mutta samassa se katosi jälleen. Hellävaroen\nhän irtaantui vapisevan naisen syleilystä.\n\n\"Käykää istumaan, olkaa hyvä.\" Mutta nainen tarrautui kiinni Lilaan.\n\n\"Muistatteko taloa ja tuota kaameaa tulipaloyötä, ja hänen armonsa --\nhänen armonsa on kuollut, Lila.\"\n\nTyttö ponnisti muistiaan, mutta hän ei muistanut mitään. Hän katsoi\nvedoten Mr Oaksiin, ja tämä nyökkäsi.\n\n\"Se on aivan oikein, rakkaani; hän tunsi sinut; hän oli sinun\nhoitajattaresi.\"\n\n\"Se on totta; Jumala siunatkoon teitä, kun sanoitte sen hänelle! Minä\nolin hänen hoitajattarensa, ja ihmiset väittivät, että hän oli kuollut\n-- palanut tuossa hirveässä tulipalossa. He näyttivät minulle palaneita\nvaatekappaleita. Mutta minä sanoin, että te elitte, ja minä vakuutin\nmyöskin hänen armolleen, että te elitte. Minä tiesin, että saisin nähdä\nteidät. Minä tiesin sen -- olin siitä aivan varma! Kamalaa oli odottaa.\nJoskus minä väsyin, ja silloin he sulkivat minut tähän isoon taloon\neivätkä päästäneet minua ulos. Ja nuo miehet -- nuo kiinalaiset --\nkaameita pikku miehiä!\"\n\nNainen sai kouristuskohtauksen, jota oli tuskallista katsella.\n\nLilan muisti alkoi palata. Anna oli hänelle jo tutunomainen henkilö,\nhän saattoi hänet jo melkein erottaa hämäristä olioista, jotka\npalasivat hänen muistiinsa.\n\n\"Saanhan minä jäädä teidän luoksenne? Minä jään teidän luoksenne. Minä\nhuolehdin teistä -- pidän vaatteenne kunnossa, kultaseni... Ehkä en saa\nnimittää teitä enää siten, koska ette ole enää lapsi. Minäpä kerron\nhänen armollensa.\"\n\n\"Kuollut\", mutisi Mr Oaks.\n\n\"Niin, hän on kuollut. Mutta kyllä hän tietää sittenkin --\"\n\n\"Minä jätän naiset nyt kahden\", sanoi Mr Oaks, joka mennessään lukitsi\noven ulkopuolelta. Hän kohotti kohteliaasti hattuaan. Hän ylpeili\nsiitä, että hän osasi käyttäytyä hienosti.\n\nHän kulki käytävän läpi ja astui toiseen huoneeseen. Aikness istui\nvarsin kehnosti kalustetussa ruokasalissa viskylasi vieressään ja\npuoleksi palanut sikari hampaissaan.\n\n\"Hän on aivan tyyni\", sanoi Oaks.\n\nKapteeni Aikness nousi ja tarkasteli kasvojaan ja pyyhki poskessaan\nolevaa naarmua nenäliinalla.\n\n\"Hän yllätti minut.\"\n\n\"Sinä yllätit hänet\", sanoi Oaks terävästi. \"Minähän sanoin sinulle,\nettä hulluilla on hyvä muisti.\"\n\n\"Hän on muuttunut\", sanoi kapteeni. \"Hän oli ennen varsin kaunis\ntyttö.\"\n\nOaks murahteli jotain, kaatoi viskyä ja soodavettä lasiin.\n\n\"Sinäkin olit ennen varsin kaunis poika, eikö niin, Aikness? Jos et\nolisi ollut, niin tuskinpa sinun olisi käsketty liehitellä\nlapsenhoitajaa.\"\n\n\"Hän oli kaunis\", mutisi kapteeni. \"Minä olin oikein hassahtanut\nhäneen. Ainoa järkevä palvelustyttö, joka minun tielleni on osunut.\nMitä aiot tehdä Lanelle?\"\n\nGolly sytytti savukkeen ja tupakoi hyvän aikaa ääneti.\n\n\"Vapauttaa hänet\", sanoi hän.\n\n\"Luuletko, että hän lörpöttelee?\" kysyi Aikness; mutta toinen ei\nvastannut hyvään aikaan, ja Aikness toisti kysymyksensä otaksuen, ettei\nGolly ollut sitä kuullut.\n\n\"Ei hän lörpöttele\", sanoi Golly kurkistaen ulos ikkunasta, \"mutta on\ntoisia, jotka voivat sen tehdä.\"\n\nKapteeni yritti hymyillä.\n\n\"En ainakaan minä, Golly. Olen liiaksi takertunut tähän juttuun.\"\n\n\"Niin oli muorikin\", sanoi Oaks lyhyesti, \"ja kuitenkin hän oli valmis\npuhumaan.\"\n\nSeurasi jälleen pitkä tauko, ja sitten kapteeni sanoi:\n\n\"On varsin vaikea ratkaista, mitä Lilalle on tehtävä.\"\n\n\"Niinkö arvelet?\" kysyi Golly kylmästi. \"Lilan asiat ovat aivan selvät:\nhän menee naimisiin. Mutta hän ei mene merimiehen kanssa naimisiin.\"\n\nGolly nojautui pöytään.\n\n\"Minä olen alistunut sinun tahtoosi, kapteeni. Kuka sinä lienet -- olen\naina valmis alistumaan kaikkien tahtoon. Olen sallinut sinun näytellä\nisän osaa, hankkia lapselle hiukan huvitusta, antaa hänelle kauniita\nvaatteita ja kaikenlaista muutakin, mutta sinä saat edelleenkin\nnäytellä isää. Muorin mielestä oli typerää antaa sinun kutsua tyttö\npäivällisille, kun palasit meriltä, mutta muori ei ollut koskaan\nkaukonäköinen -- siksi hän kuolikin. Minä olen kaukonäköinen.\" Hän löi\nrintaansa moneen kertaan. \"En tiennyt, että hän saisi perinnön, mutta\nsen minä tiesin, että hän oli hienoa syntyperää, ja ajattelin, että\nhänestä voisi joko ennemmin tai myöhemmin olla hyötyä, ja siksi me emme\nsallineet hänen ruveta pöyhkeilemään liian varhain. Mutta ei hän mene\nnaimisiin minkään papan kanssa, eikä tuolla puolellatoista miljoonalla\nrakenneta sinulle _pallaccioita_ Rioon.\"\n\nHetken aikaa miehet katsoivat toisiinsa. Kapteeni Aiknessin katse\nilmaisi vihaa, jota hän ei yrittänytkään salata. Gollyn katse oli\nkylmä, liikkumaton, ilmeetön.\n\n\"En tiedä, miten tämä juttu päättyy\", sanoi Golly, \"mutta tarkoitukseni\non antaa noille poliiseille opetus, jota he eivät koskaan unohda.\nVoisin hyvinkin helposti livahtaa pois Lontoosta; mutta se on\npelkurimaisuutta, Aikness.\" Hän iski jälleen rintaansa. \"Minä olen\nsuurpiirteinen! Olen aina ollut. Minä ryhdyin pieniin tehtäviin\nkymmenen vuotta sitten voidakseni päästä siihen, missä nyt olen. Minä\nmurtauduin yksin Lyonin pankkiin voidakseni ostaa sinun laivasi. Kuin\nkenraali minä johdan kaikkia toimenpiteitä koko Lontoossa. Minä tunnen\nkaikki tiet täällä. Kolmetuhatta pollaria tunnen ulkomuodolta -- minä\nisken niin että tuntuu, ja kun se on tehty, niin me ratkaisemme Lilan\nkysymyksen. Mutta jos luulet, että se voi tulla aikaisemmin\nratkaistuksi tai sellaisella tavalla, mikä ei ole minulle mieleen, niin\nannan sinulle hyvän neuvon, -- vedä revolverisi esille ja koeta ampua\nminut ennenkuin minä osun sinuun!\"\n\nAikness vajosi syvemmälle tuoliinsa ja hänen suupielensä värähtelivät\ntuskallisesti. Tuo iso mies oli luonteeltaan epäluuloinen. Ei kukaan\ntiennyt sitä sen paremmin kuin Golly Oaks, joka tunsi ihmisluonteet.\n\n\"Niin se on, kapteeni\", hän sanoi nauraen. \"Me olemme kaikki vaarassa.\nVoin kertoa sinulle suunnitelmani -- voisin mainita sen laivankin\nnimen, jolla Lila ja minä matkustamme täältä, sekä hytin numeron,\nvieläpä sen henkilön nimenkin, joka vihkii meidät --\"\n\nAikness hypähti pystyyn kiroillen.\n\n\"Vihkii teidät!\"\n\nGolly nyökkäsi.\n\n\"Minä olen lähes kymmenen vuotta sinua nuorempi, ja Lila ja minä\nymmärrämme hyvin toisemme. Minun hallussani ovat kaikki paperit, joiden\nnojalla voidaan todistaa, että hän on Delia Pattison. Siniford antoi\nminulle suurimman osan ja pankista sain loput.\"\n\nTeennäisesti nauraen kapteeni hillitsi raivoaan ja kävi istumaan.\n\n\"Sinä olet hupsu ja lurjus. Sitä minun vain on vaikea käsittää, miten\nsallit tuon vanhan muorin komentaa itseäsi?\"\n\n\"Puhu hyvää kuolleista\", sanoi Golly rauhallisesti. \"Se oli hänen\netuoikeutensa -- minä sallin hänen neljä tuntia joka päivä haukkua\nminua, mutta muut kaksikymmentä hän sai olla hissukseen. Minäpä sanon\nsinulle jotakin, Aikness: hän nukkui lukittujen ovien takana\nkaksitoista vuotta ja hänellä oli aina ladattu revolveri tyynynsä alla\n-- tiesitkö sinä sitä? Ja tiedätkö, miksi hänellä oli ladattu\nrevolveri? Se oli siltä varalta, että hän puhuisi jotain, mikä voisi\nloukata minun tunteitani. Hän moitti kerran minun lauluääntäni -- ja\nkokonaiseen kuukauteen sen jälkeen hän ei uskaltanut olla öisin yksin,\nvaan palvelija nukkui hänen kanssaan. Muori tunsi minut\", Golly hymyili\nikäänkuin muistellen jotakin mieluisaa. \"Ihmiset, jotka oppivat minut\ntuntemaan, eivät tee monia erehdyksiä. Toivoakseni sinä tunnet minut,\nkapteeni.\"\n\n\"Se on varma se, Golly\", sanoi toinen, mutta kapteenin äänen\nystävällinen sävy ei ollut aito.\n\nSinä yönä oli paljon työtä suoritettavana. Joka toisessa asunnossa oli\npuhelin, joista talon omistaja maksoi vuokraa monen kuukauden kuluessa,\nvaikka niitä ei lainkaan käytetty. Kymmenen tienoissa miehet alkoivat\nsaapua, ja heidät vietiin huoneisiinsa: ne olivat epäilyttävän näköisiä\nmiehiä, jotka puhuivat katkonaisesti ja tutkivat mannermaan läpi\nkulkevien junien aikatauluja sekä sellaisten laivojen kulkuvuoroja,\njoiden lähtösatamat ovat Italiassa ja Etelä-Ranskassa.\n\nNäiden joukossa oli Ambrose niminen mies, joka, niinkuin Aikness tiesi,\noli kuuluisa roistojohtaja, ja hänen kauttaan Golly oli yhteydessä\nomituisen miehistönsä kanssa. Aikness oli keskustellut näiden miesten\nkanssa ja selosti myöhään illalla vaikutelmiaan Golly Oaksille.\n\n\"Tietysti he käyttävät huumaavia aineita!\" sanoi Golly halveksien.\n\"Tavalliset miehet eivät voisi saada aikaan sellaista kuin nämä.\"\n\nMaanalaisessa autotallissa, rautaovien takana olevassa suojassa, joka\noli aiottu bensiinivarastoksi, oli täydellinen asevarasto. Golly vei\nkapteenin sinne ja näytti hänelle aarteitaan. Suurin osa oli yhä\nrasvapaperiin käärittyinä, ja mies, joka istui jakkaralla oven suussa,\naukaisi parhaillaan kääröjä.\n\n\"Jos kerran päätät ryhtyä johonkin\", sanoi Golly, \"on kaikki\nsuoritettava suurpiirteisesti.\" Se oli hänen elämänsä periaate.\n\nGolly oli käynyt useamman kerran Lilaa katsomassa ja oli hyvillään\nnähdessään, miten tytön ja hänen vanhan hoitajattarensa välit\nmuuttuivat yhä ystävällisemmiksi.\n\nSe oli hänelle hyvin mieleen. Tyttö tarvitsi naisseuraa -- varsinkin\nsillä matkalla, joka heillä oli edessä. Kummallista, ettei hän ollut\najatellut sitä aikaisemmin.\n\nMutta hänellähän oli niin paljon ajateltavaa -- suunnitteluja\nloppumattomasti.\n\nVaikeinta oli tehdä päätöksiä ja pitää niistä kiinni: seurata\nensimmäistä vaistoa. Niinpä hänen mielestään oli ollut erinomainen\najatus naittaa tyttö Sinifordille -- mutta hän oli muuttanut mielensä.\nLordi Siniford oli kuollut. Ja hyvä ajatus oli myöskin alistua\nAiknessin mielihaluihin niin kauan kuin hänellä oli laiva. Mutta nyt\nhänellä ei ollut enää laivaa -- mutta käytettävä voima hän sittenkin\noli.\n\n\n\n\nXXVI\n\n\nGollyn huone Arbroath Buildingissä oli iso, ja se olisi ollut varsin\nilmava, jos ikkunoita olisi avattu ja paksut verhot siirretty syrjään.\nSiinä oli vuode, tuoli ja pöytä. Näiden lisäksi naurettava pieni matto\nkeskellä lattiaa. Pöytä muistutti arkkitehdin piirustuspöytää, se oli\nyksinkertainen ja maalaamaton lauta kahden pukin varassa; ja sen päälle\noli asetettu sieviin pinoihin piirustuksia, karttoja, tietokirjoja,\naikatauluja sekä luetteloja, jotka Golly oli kirjoittanut itse\nkaamealla käsialallaan.\n\nGolly tutki parhaillaan yhtä niistä kolmesta pankkikirjasta, joita hän\nkuljetti aina päivisin taskussaan ja öisin säilytti vuoteessaan. Tähän\nkirjaan oli merkitty hänen tilinsä eräässä brasilialaisessa pankissa,\nja summa oli niin suuri, että hän saattoi huoleti sanoa, että vaikka\nolisi vaarallista vaatia Lila Smithin perintöä, hän sittenkin voisi\nelää loppuikänsä ylellisyydessä.\n\nToiset pankkikirjat tuottivat hänelle yhtä suurta tyydytystä. Huoaten\nhän sulki pienen sinikantisen vihon ja pisti sen toisten pariin\npovitaskuunsa.\n\nRaggit Lane oli Brixtonin vankilassa; joka päivä hän odotti ihmeen\ntapahtuvan, sillä hän uskoi lujasti tähän pieneen vehkeilijään; mutta\nvankilassa hän saisi pysyä, tuumi Golly, kunnes asia oli oikeudessa\nkäsitelty loppuun. Onneksi Lane ei tiennyt, ettei hänen johtajansa\nollut enää kiinnostunut hänestä. Ja kuitenkin Golly oli suunnitellut\npanna toimeen vaikuttavan pelastusnäytelmän, jos joku hänen\nkätyreistään joutuisi lain kouriin. Hänellä oli suunnitelma valmiina,\njoka oli yhtä yksityiskohtainen ja tarkka kuin mikä esikunnassa\nlaadittu sotasuunnitelma hyvänsä. Mutta Gollylla oli toinen paljon\nsuurenmoisempi ja vaikuttavampi suunnitelma. Aikaisemmat aikeet eivät\nkoskaan sitoneet häntä.\n\nEi edes hänen vaimovainajansa tiennyt, että hänellä oli kirjaan\nliimattuna sanomalehtiselostuksia kaikista onnistuneista ryöstöistä ja\nmurtovarkauksista. Ja kuitenkin hän oli viettänyt päiväkausia\ntutkimalla näitä leikkeleitä. Hän oli raivostunut, kun joku hänen\nerikoisen ovelista liikkeistään oli jäänyt selostamatta ja hän olisi\nlähettänyt sanomalehtiin yksityiskohtaisen selostuksen siitä, jollei\nhänen vaistonsa olisi estänyt häntä sitä tekemästä. Sillä hän osasi\nulkoa yksityiskohtia myöten kaikki suuret rikokset, joita oli tehty\nviimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa, ja tiesi paremmin kuin\nkukaan muu, että turhamaisuus oli saattanut ovelimmatkin rikolliset\noikeuden käsiin. Niinpä eräs murhaaja, monimyrkyttäjä, oli kerran\nkirjoittanut tuomarille ja tiedustellut uhrinsa kuolemaa, ja tämä kirje\noli saattanut hänet mestauslavalle. Sitä ei Golly voinut koskaan\nunohtaa.\n\nTuskin hän oli pistänyt pankkikirjansa povitaskuun, niin kuului\nkolkutus ovelta. Golly työnsi salvan syrjään ja päästi Aiknessin\nsisälle. Kapteeni oli ollut tavattoman hermostunut sinä päivänä. Ehkäpä\npieni väittely, joka varhemmin päivällä oli syntynyt heidän välillään,\noli aiheuttanut sen; hän oli kahdesti tiedustellut Gollylta hänen\nsuunnitelmiensa yksityiskohtia, eikä se ollut velton kapteeni Aiknessin\ntapaista, sillä tähän saakka hän oli tyytynyt vain ottamaan vastaan\nkaikki Gollyn määräykset.\n\nGolly lukitsi oven ja osoitti vuodetta. Hänen työhuoneessaan ei ollut\nkoskaan muuta kuin yksi tuoli.\n\n\"Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin, Golly --\"\n\n\"Sinä olet kiihtynyt: minä tiedän kaikki\", sanoi Golly etsien\nliivintaskustaan savukkeita. \"Kaiken iltapäivää olet lentänyt paikasta\ntoiseen.\"\n\n\"Ei minusta ole mitään hyötyä maissa\", murahteli toinen. \"Minä olen\nmerimies, merellä minä olen kuin kala vedessä. Etkö voi antaa minun\nlähteä Hollantiin ostamaan tuota laivaa? Siitä pyydetään\nkuusikymmentätuhatta, mutta kyllä he antavat vähemmälläkin. Laiva on\nrekisteröity Hollannissa -- minä voisin kuljettaa sitä Hollannin lipun\nalla ja hankkia hollantilaisen miehistön. Se kulkee yhdeksän solmuvälin\nnopeudella.\"\n\n\"Ja hävittäjät kulkevat kolmenkymmenenviiden\", sanoi Golly\nlevollisesti. \"En minä maksa kuuttakymmentä tuhatta puntaa, jotta\nsinulla olisi ilo nähdä minun sairastavan meritautia.\"\n\n\"Minne olet sijoittanut kiinalaiset?\" kysyi Aikness hermostuneesti.\n\"Minä en tiedä enää mitään.\"\n\n\"He ovat hyvässä kätkössä\", sanoi Golly. \"He ovat proomussa\nBlackwallissa. Ei kukaan ryhdy enää tutkimaan proomuja.\"\n\n\"En tiennyt, että olit ostanut proomun\", sanoi toinen hämmästyneenä.\n\n\"Sinä et tiedä, mitä minä teen\", sanoi Golly salaperäisesti. \"Minun\njärkeni toimii nukkuessaan paremmin kuin sinun hereillä. Kaukonäköisyys\n-- se on minun avuni.\"\n\nHän odotti, että kapteeni sanoisi jotain. Kaikesta päättäen Aikness\ntoivoi saavansa jonkin käskyn.\n\n\"No niin, mitä me nyt siis teemme? Emme me voi istua täällä, kunnes\npoliisi saa meidät kiinni. Enkö minä voisi lähteä Genovaan --\"\n\n\"Sinun huono puolesi on se, että haluat aina matkustaa\", sanoi Golly.\n\nGollyn leikinlasku oli hirtehispilaa, ja se sai toisen vapisemaan.\n\n\"Sinä pysyt täällä, kapteeni. Kuka sinä lienet. Minulla on tuuma, joka\nvoittaa kaikki Napoleoninkin ajatukset.\" Golly napahutti sormellaan\notsaansa. \"Jos sinulla on laiva, niin miten voit välttää\nkolmenkymmenenviiden solmun hävittäjää? Se voi suoda sinulle viikon\netumatkan ja sittenkin se saa sinut kiinni. Mutta minä aion viedä\nmukanani suurimman saaliin, mitä koskaan on ryöstetty!\"\n\nGolly kiihtyi äkkiä; hän astui edestakaisin huoneessa ja liikutteli\nkäsiään puhuessansa. Kalpeus hänen kasvoillaan todisti hänen sisäistä\nkiihkoaan.\n\n\"Mutta jos he saavat meidät kiinni -- koko sakin? Mitä sitten\ntapahtuu?\"\n\nGolly kiersi näkymättömän nuoran kaulaansa ja oli vetävinään sitä\ntiukalle.\n\n\"Mitäpä muuta! Voimmeko me rahalla ostaa paluuta? Voimmeko me toivoa\nvapautusta? Kyllä, siten, että löylytämme heitä.\"\n\n\"Ketä sinä tarkoitat?\" kysyi Aikness.\n\n\"Hallitusta!\" Golly koputti pöytään vahvistaakseen sanojaan. \"Minä\nnäytän heille, mihin me kykenemme, ennenkuin lähdemme täältä. Bond\nStreetillä on kaksi suurta jalokivikauppaa, josta voi nostaa\nsataviisikymmentätuhatta. Otetaan ne aluksi. He saavat korvata sen,\nminkä ryöstivät _Troijan Sinetistä_. Sitten me annamme heille toisen\niskun ja vielä kolmannen, kunnes me lyömme heidät kokonaan, eivätkä he\nvoi saada ainoatakaan meidän sakistamme kiinni -- ja sitten me painumme\nBrasiliaan tai Argentiinaan tai jonnekin muualle, minne mielemme tekee.\nHe voivat olla hyvillään päästessään meistä eroon.\"\n\nAiknessin mielestä Golly oli mieletön, ja varmaankin pikku mies arvasi\nhänen ajatuksensa, sillä äkkiä hän taputti kapteenia selkään ja\npurskahti nauruun.\n\n\"Luuletko, että minä olen hiukan päästäni vialla? Mutta sinä et tunne\nminua, Aikness. Sinä luulit, että olin hullu, kun järjestin tuon\npankkiryöstön St. James Streetillä; sinä luulit, että olin kadottanut\njärkeni, kun väitin, että saisimme aivan helposti johtajan avaamaan\nLothburyn pankin.\"\n\nÄkkiä hänen kiihkonsa asettui ja hän katsoi synkkänä kapteeniin.\n\n\"Jospa saisin Mr Waden tänne huoneeseeni -- niin naulaisin hänet kiinni\nlattiaan ja pyyhkisin hänen verensä imupaperilla.\"\n\nHän nauroi kimakasti, ja Aikness, kauhusta jähmettyneenä, käsitti vasta\nensi kerran, millainen oikeastaan tämä omituinen pikku mies oli, joka\nlasketteli ulkoa kreikkalaisia ja latinalaisia ja joskus\narabialaisiakin lauseparsia.\n\n\"Miten sinä aiot löylyttää hallitusta?\" hän kysyi.\n\nAikness halusi kääntää keskustelun hauskemmille aloille. Hän tiesi\nliiankin hyvin, että häntä itseään odotti sama kohtalo kuin Wadeakin,\njos Golly Oaks aavistaisi, mikä hämärä suunnitelma oli syntymäisillään\nhänen aivoissaan.\n\nTuo suunnitelma oli oikeastaan jo aivan selvä, siitä puuttui vain yksi\ntärkeä kohta -- hän ei ollut vielä päättänyt, milloin hän antaisi ilmi\ntoverinsa poliisille. Aiknessin kädet olivat puhtaat siinä suhteessa,\nettei hän ollut koskaan tahrannut niitä vereen, joskin hän oli\ntietoinen isäntänsä pahimmistakin tihutöistä. Mikähän hetki olisi\nsopivin?\n\n\"Pitää valita oikea hetki\", naureskeli Golly, ja Aikness miltei hypähti\nylös vuoteelta, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin Golly olisi lukenut\nhänen ajatuksensa. \"Siinä juuri on onnistumisen salaisuus -- että osaa\nvalita oikean hetken!\"\n\nGolly otti taskustaan esille pienen kellon.\n\n\"Mitähän tytöt tekevät?\"\n\n\"Nukkuvatko he samassa huoneessa?\" kysyi Aikness hyvillään, kun hän\npääsi erilleen tuosta hermoja järkyttävästä puheenaiheesta.\n\n\"Minä käskin nostaa vuoteen Annaa varten Lilan huoneeseen. Anna on yhtä\nviisas kuin minäkin. Hän puhuu aivan järkevästi. Annas kun katson...\"\n\nGolly kävi pöydän ääreen istumaan, otti paperia ja alkoi nopeasti\nkirjoittaa. Hän tunsi aivan erinomaisesti Lontoon: hän oli sitä\ntutkinut ja puhui usein sellaisista paikoista, jotka olivat aivan\noutoja Aiknessille, mutta joskus kapteeni tunsi varsin hyvin sen osan\nkaupunkia, josta Golly sattumalta mainitsi.\n\n\"Tässä on varsin hyvä paikka -- se on yksinäinen, siellä voit nähdä\njoen. Suoraan sanoen se on Greenwichissä, eikä kukaan kiinnitä sinuun\nmitään huomiota, jos jätät auton sinne. Joka tapauksessa annan\nvalomerkin.\"\n\nGolly katsoi miettivänä Aiknessiin.\n\n\"Kysymys on vain siitä, milloin siellä on tanssit.\"\n\n\"Mitkä?\" kysyi Aikness hämmästyneenä.\n\n\"Tanssit tai jotkut hilut, minä otan selkoa asiasta.\"\n\nHän kirjoitti jotain paperille, ja sitten hän tutki hyvin tarkasti\npientä kirjaa, joka oli pöydällä.\n\n\"Ne ovat perjantaina, siitä tulee mainio juttu. Ne ovat perjantaina.\"\nHän löi innoissaan polveensa. \"Minä aavistan, että ne ovat perjantaina\n-- mikä toimi sinulla oli sodassa, kapteeni?\"\n\nTuo kysymys sai toisen ällistymään.\n\n\"Tiedäthän sinä, mitä minä tein sodassa\", hän murahteli. \"Palvelin\nkaksi vuotta meriväessä. Sinä pakotit minut siihen --\"\n\n\"Sinä aloit tulla liiaksi näkyviin\", sanoi Golly. \"Palvelivathan\nJennett ja Mortimer sinun kanssasi?\"\n\nAikness nyökkäsi.\n\n\"Jennett ja Mortimer pitävät nyt huolta kiinalaisista, eikö niin? Hyviä\nmerimiehiä... He osaavat ladata pyssyn.\"\n\n\"Mihin sinä pyrit?\" kysyi Aikness kärsimättömästi. \"Mitä tuo puhe\ntanssista ja Jennettistä ja Mortimerista ja pyssyistä tarkoittaa?\"\n\nGolly hymyili ystävällisesti.\n\n\"Minä menen juttelemaan tytön kanssa\", hän sanoi. Golly avasi oven ja\npudisti merkitsevästi päätään.\n\nGolly seurasi Aiknessin jäljessä ulos, lukitsi oven ja astui hiljaa\nhyräillen käytävää pitkin. Lila kuuli hänen tulonsa ja viittasi\nvarottavasti Annalle, joka jutteli.\n\nGolly tuli meluavasti sisälle, kaikesta päättäen hän oli mitä\nparhaimmalla tuulella.\n\n\"Onko teillä hauska yhdessä?\" Hän katseli kortteja, jotka oli levitetty\npöydälle. \"Minä opetan teille pari korttipeliä\", hän sanoi. \"Te saatte\nnukkua täällä tänä yönä, neiti\" -- hän sanoi Annalle.\n\n\"Niin, minä nukun täällä.\" Annan ääni oli rauhallinen; hänen kasvonsa\nolivat vakavat, ja tuo ilme oli muuttanut hänet niin kokonaan, ettei\nGolly ollut tuntea häntä samaksi naiseksi, jonka hän oli tuonut\nArbroath Buildingiin.\n\nGolly astui ovelle, avasi sen ja tarkasteli ulkopuolelle kiinnitettyä\nsalpaa.\n\n\"Ettehän pane pahaksi, jos lukitsen ovenne? Ympäristössä liikkuu paljon\nroistoja. Rikollisuus lisääntyy aivan tavattomassa määrässä. Poliisit!\nEi niistä ole mihinkään. _Quis custodiat ipsos custodes_?\"\n\n\"Kauanko me viivymme täällä, Mr Oaks?\" kysyi Lila hiukan hämillään.\n\nGolly kohotti olkapäitään.\n\n\"Muutamia päiviä, sitten me lähdemme maaseudulle. Ei mikään ole niin\nterveellistä kuin maallaolo!\"\n\n\"Mr Oaks, mitä lordi Sinifordille on tapahtunut?\"\n\nAnna sitä kysyi.\n\nHän puhui aivan järkevästi, ja se saattoi Gollyn hiukan levottomaksi.\nEhkäpä Anna tiesi yhtä ja toista, mitä hän ei itse tiennyt, tai oli\nnähnyt sellaista, mitä hän ei ollut oikein käsittänyt. Golly tarkasteli\nhäntä uudella mielenkiinnolla. Kuinkahan paljon hän muisti? Miten\npaljon hän oli kuullut? Aikness ja hän olivat puhuneet varsin\nhuolettomasti Annan läsnäollessa, sillä he pitivät häntä mielisairaana.\nMutta John Waden vuoksi oli parasta, että hänet vietäisiin pois täältä.\nHän alkoi olla hiukan rasittava.\n\n\"Lordi Siniford, ikävä kyllä, on kuollut\", sanoi Golly juhlallisella\näänellä.\n\n\"Onko hänkin kuollut?\"\n\nGolly painoi päänsä alas ja teki valitusta ilmaisevan liikkeen.\n\n\"Samaa tietä meidän kaikkien on kuljettava\", hän sanoi miettivästi.\n\"Salama tappoi hänet\" -- Golly suosi kuvaannollisia selityksiä -- \"tai\nJumalan käden kautta. _De mortuis nil nisi bonum_.\"\n\nSeurasi hiljaisuus.\n\n\"Olen kovin pahoillani\", sanoi Lila.\n\nTyttö oli kovin vakava. Golly käsitti, että hän yhdisti Oaksin muorin\nkuoleman tähän uuteen tapahtumaan ja näki siinä jotain synkkää ja\npeloittavaa.\n\n\"Hänet murhattiin\", sanoi Anna syvällä äänellään. \"Niin oli lehdissä.\"\n\nGolly pudisti päätään.\n\n\"Minä en usko sanomalehtiin -- puolet tiedoista ainakin ovat valheita.\nKiihoitus -- se on heidän iskusanansa. Joka tapauksessa -- hän on\npoissa -- _honesta mors turpi vita potior_.\"\n\nGolly tarkasteli Annaa uudelleen. Hänestä voisi olla paljon vastusta.\nAjatuksissaan hän otti häneltä pois kauniin huoneen, jonka hän oli\naikonut hänelle antaa linnassaan Etelä-Amerikassa. Anna tuotti vain\nharmia olemassaolollaan, hänen muistinsa oli kiusallinen. Varmaankin\nhän oli kuullut yhtä ja toista...\n\n\"Nuku hyvin, kultaseni. Minä tulen aamulla sinua tervehtimään. Hyvää\nyötä, neiti.\"\n\nGollyn kylmä katse kauhistutti naista.\n\n\"Olkaa järkevä\", Golly sanoi salaperäisesti ja astui käytävään, ja Lila\nkuuli hänen lukitsevan oven ja työntävän salvan eteen.\n\n\n\n\nXXVII\n\n\nLila painoi oven kahvaa; ovea ei voitu avata sisäpuolelta. Mutta hän\ntyönsi myöskin salvan eteen, jotta ovea ei voitu ulkopuoleltakaan\navata, ja sitten hän palasi Annan luo.\n\nHetken aikaa he seisoivat katsoen toisiinsa.\n\n\"En tiedä, mitä minun pitää ajatella\", sanoi Lila vihdoin. \"Tuntuu\nmelkein mahdottomalta, että hän voisi olla niin kauhea ihminen. En voi\npelätä häntä. Varmaan hän on yhtä avuton kuin mekin.\"\n\nAnna pudisti päätään.\n\n\"Ei, sitä hän ei ole. Kaikki mitä olen sanonut, on totta. On seikkoja,\njotka muistan vain hämärästi, mutta joka sana, jonka olen kuullut, sen\njälkeen kun he kuljettivat minut pois jokirannassa sijaitsevasta\ntalosta, on säilyssä täällä\" -- hän painoi kätensä otsaansa vasten.\n\"Enkä minä ole typerä, Lila. Tarkastelin kasvojani peilissä hetki\nsitten, ja tuntui oikein pahalta nähdä itseni tällaisena. Aivankuin\nolisin muuttunut vanhaksi vaimoksi. Kaikki nämä vuodet, jolloin te\nolette ollut kateissa, ovat hävinneet silmänräpäyksessä -- on eräs\nvirsi, jossa puhutaan juuri siitä -- se oli hänen armonsa lempivirsi --\n'Sun edessäsi niinkuin tuhat vuotta --' Minä taisin kadottaa järkeni.\"\n\n\"Älkää puhuko siitä.\" Lila tarttui toisen käsivarteen ja puristi sitä.\n\"Mitä me teemme, Anna?\"\n\n\"Te epäilette yhä vieläkin, että olen hiukan päästäni vialla -- ette\nusko sitä, mitä kerroin teille tulipalosta ja että teistä tulee rikas\nlady Pattison.\"\n\nLila pudisti päätään.\n\n\"En minä luule teitä hulluksi. Uskon kaiken, mitä olette kertonut. Se\ntuntuu uskomattomalta, mutta uskon sittenkin. Vaikeinta on uskoa, että\nMr Oaks -- että hän on kuminaamarimies --\"\n\n\"Se hän on, se hän on!\" sanoi nainen kiivaasti. \"Teidän mielestänne hän\non vain pieni hupsu mies, joka luulee osaavansa laulaa, mutta minä olen\nnähnyt voimakkaiden miesten ryömivän hänen edessään. Kapteenikin on\nniin nöyrä Oaksin edessä, että minä oikein häpesin. Eräänä iltana\nkuulin heidän puhuvan jostain naimakaupasta, vaikka en tiennyt, että he\ntarkoittivat teitä.\"\n\n\"Minuako?\" ihmetteli Lila.\n\nAnna nyökkäsi.\n\n\"He eivät koskaan maininneet teidän nimeänne. He istuivat proomun\nhytissä ja päästivät minut pois huoneestani syömään. Kapteeni laski\nleikkiä minun kanssani, mutta sitä ei Golly koskaan tehnyt. Hän katseli\nminua sinä iltana aivan kuin teurastaja lammaslaumaa päättääkseen.\nminkä lampaan hän teurastaa.\"\n\n\"Oi, älkää puhuko tuollaista!\" sanoi Lila väristen kauhusta. \"Anna, te\nkauhistutatte minua.\"\n\nNainen kiersi käsivartensa Lilan vyötäisille.\n\n\"Luultavasti olen yhä vieläkin hiukan sekaisin, koska pelästytän teitä\ntuolla tavalla, kultaseni. Minä olen järkevä; Gollykin käski minun olla\njärkevä! Katsotaanpa, saammeko seinäpaperin kokonaan irti.\"\n\n\"Ei Golly pääse tänne enää -- minä vedin salvan oven eteen\", sanoi\nLila.\n\nLila oli huomannut rikkinäisen seinäpaperin alla painetun ilmoituksen.\nEnnen vanhaan oli talon joka kerroksessa ollut seinillä varoituksia\ntyömiehille onnettomuuksien varalta. Lila ei tiennyt, että täällä oli\naikaisemmin ollut ammustehdas, ja kun hän näytti Annalle tuota\npainettua varoitusta, niin tämä heti käsitti, mitä mahdollisuuksia se\nsaattoi heille tarjota.\n\nPeläten keskeytystä he olivat jättäneet työn kesken. Mutta nyt he\nkostuttivat nenäliinoillaan seinäpaperia, ja sitten he hyvin\nvarovaisesti irroittivat sen, kunnes varoitus tuli kokonaan esille:\n\n\"Tulipalon sattuessa miehistön tulee asettua vesiletkujen ääreen, ja\nkaikki ne, joita ei tarvita sammutustyössä, poistukoot rauhallisesti ja\nhyvässä järjestyksessä alakertaan. Jos tuli pääsee irti alakerrassa tai\nkellarissa, vetäkää pelastustikapuut alas, niin luukku katossa avautuu\nautomaattisesti. Menkää siihen osaan kattoa, mistä päin tuuli käy, ja\nheittäkää alas köysitikapuut, joita on laatikoissa seinän vierustalla.\nOlkaa levolliset. Suurin vaara tulipalon sattuessa on pakokauhu.\"\n\n\"Luukku katossa.\" Lila tarkasteli kattoa näkemättä siinä minkäänlaisia\njälkiä.\n\nAnna meni ruokasaliin ja toi sieltä tuolin, nousi sille ja tunnusteli\nvarovaisesti kattoa. Hän painoi sitä, ja katto tuntui pehmeältä;\nhalkeamia ilmaantui rappaukseen.\n\n\"Tuossa se on!\"\n\nHän sanoi sen kuiskaten.\n\nSitten hän kuuli hiljaista koputusta asunnon ulko-ovelta. Kylpyhuoneen\nlattia oli täynnä tomua ja rappausta. Jos Golly näkisi halkeamat\nkatossa ja painetun varoituksen, niin hän heti ymmärtäisi, mitä heillä\noli mielessä.\n\n\"Lukitse ovi äläkä tule ulos\", sanoi Anna.\n\nHän odotti kunnes Lila oli lukinnut oven, sitten hän meni päästämään\nGollya sisälle.\n\n\"Mitä te teette?\" hän kysyi epäilevästi. \"Missä Lila on?\"\n\n\"Hän on kylvyssä. Minä tulin hakemaan pyyhinliinoja\", sanoi Anna, ja\ntämä vastaus näytti tyydyttävän Gollya.\n\n\"Onko hän kylvyssä? No, se on hyvä, sillä minä tahtoisin jutella teidän\nkanssanne, Anna.\"\n\nGolly vilkaisi huoneeseen, josta ovi johti kylpyhuoneeseen.\n\n\"Ei suinkaan Lila tule sieltä vielä?\"\n\n\"Ei vielä.\"\n\nGolly nyökkäsi.\n\n\"Oletteko koskaan käynyt Etelä-Amerikassa?\"\n\n\"En\", sanoi Anna.\n\n\"Ihana maa -- kävin siellä kerran. Kukkia -- lämmin talvellakin --\nsiellä ei tarvitse mitään tehdä, vain elää! Runsaasti rahaa -- tai te\nsaatte siellä rahaa; kirjoja, autoja, hyvää ruokaa -- mitä siitä\narvelette?\"\n\n\"Se kuulostaa ihanalta\", Anna sanoi rauhallisesti.\n\n\"Kaiken sen te saatte.\" Golly osoitti häntä sormellaan. \"Jos olette\nkiltti tyttö. Älkää tuottako minulle ikävyyttä, auttakaa minua,\ntaivuttakaa häntä minun puoleeni\" -- Golly käänsi peukalonsa\nkylpyhuonetta kohti -- \"älkää panko toimeen kohtauksia, niin saatte\nkaiken sen. Ymmärrättekö? Mutta jos ette ole järkevä; jos saatte aikaan\nhäiriöitä, kerrotte hänelle kaikenlaista, minusta -- niin mitä\nluulette, että teille tapahtuu?\"\n\nAnna ei vastannut.\n\n\"Kyllä te tiedätte -- lyön vetoa, että tiedätte sen! Poliisit löytävät\nteidät joesta ja ihmiset sanovat: 'Kuka hän on? -- Oi, ei kukaan.' Sen\nenempää huomiota eivät sanomalehdet teihin kiinnitä. Te olette vain\n'tuntematon nainen' ja se on teidän loppunne.\"\n\n\"Se on minun loppuni\", toisti Anna.\n\n\"En sano sen enempää älykkäälle naiselle\", sanoi Golly. Hän taputti\nAnnaa isällisesti olalle. \"Me ymmärrämme toisemme. Terveisiä Lilalle,\nja kun teillä ei ole mitään parempaa tehtävää, niin sanokaa joku hyvä\nsana minun puolestani. Minusta tulee hyvä aviomies -- olen jo kylliksi\nhurjastellut. Tarvitsetteko rahaa?\" Golly pisti kätensä taskuun.\n\nAnna pudisti päätään.\n\n\"Mihin minä voisin rahaa käyttää\", sanoi Anna, ja Golly hymyili.\n\n\"Teidän aivonne toimivat\", hän sanoi ja vilkuttaen kättään hän poistui.\n\nAnna odotti hetken aikaa, ennenkuin hän lukitsi oven, ja sitten hän\npalasi tytön luo. Lila huomasi Annan kasvoilla taaskin jännittyneen\nilmeen.\n\n\"Ei, ei se ole mitään, kultaseni\", sanoi Anna.\n\nAnna avasi pöytälaatikon ja otti veitsen ja alkoi empimättä rikkoa\nkattoa. Rappaus karisi suurin kappalein lattialle peittäen hänetkin\nvalkoiseen tomuun. Kapeita säleitä tuli näkyviin; Anna irroitti ne\nkatosta ja taivutti sähkölampun ylöspäin, jotta se valaisi särkynyttä\nkohtaa.\n\n\"Tuossa on luukku\", hän sanoi.\n\nAnna repi vielä useampia säleitä irti katosta, ja löydettyään luudan\nruokasäiliöstä hän raappi pois rappausta, kunnes luukku paljastui\nkokonaan. Sitten he tarttuivat molemmat kahvaan, luukku liikahti, ja\nkun he väänsivät sitä, saivat he luukun raolleen.\n\nSe oli tukalaa työtä. Luukku oli raskas. Anna oli nostanut tuolin\npöydälle ja seisoi sillä, mutta ei jaksanut avata luukkua. Tomua ja\nroskaa ryöppysi hänen päälleen, kun hän yritti työntää luukkua auki\nkaikenlaisilla aseilla, joita Lila hänelle ojensi. Vähitellen yöllinen\ntaivas näkyi yhä leveämpänä juovana katon läpi, ja kolmen aikaan Anna\ntunkeutui kapeasta aukosta ulos ja kaatui hengästyneenä katolle.\nToinnuttuaan hiukan hän koko voimallaan työnsi luukkua kunnes se aukeni\nkokonaan, ja heittäytyen pitkäkseen katolle hän ojensi kätensä Lilalle\nja veti hänet ylös.\n\nHeti he alkoivat etsiä köysiportaita ja laatikoita, mutta jos niitä oli\naikaisemmin siellä ollut, niin nyt ne olivat poissa. Molemmat naiset\nolivat epätoivoissaan. Tunnin kuluttua päivä alkaisi sarastaa. Kovin\nvaarallista oli palata samaa tietä, jota he olivat tulleet, sillä\nvarmaankin heidän tekonsa keksittäisiin; mutta tämä oli sittenkin ainoa\nkeino. Jos he olisivat nähneet poliisin ja voineet herättää hänen\nhuomiotansa, niin he olisivat pelastetut; mutta ei näkynyt ketään.\n\nVaikka Lila oli äärettömän väsynyt, hän nukkui rauhattomasti ja heräsi\nja oli pukeissaan jo ennenkuin murkina tuotiin huoneeseen. Samalla tuli\nmyös Golly. Hän ei ollut yhtä ystävällinen kuin tavallisesti.\nVarmaankin jotain oli tapahtunut sinä aamuna, mikä järkytti hänen\ntasapainoaan.\n\n\"Te saatte lähteä pois täältä tänään, hyvät naiset\", sanoi hän,\n\"yhdeksän aikaan illalla. En voi itse seurata teidän mukananne, mutta\njotkut ystäväni tulevat teidän kanssanne. Ethän sinä kieltäydy --\nymmärräthän, Lila? En voi vastata sinusta, jollet suostu.\"\n\n\"Minne te lähetätte meidät?\" kysyi Lila.\n\nGolly ei vastannut.\n\n\"Nuo vaatteet, mitä teillä on, kelpaavat. Ja sano tuolle naiselle, että\nhän pysyy alallaan, sitä hänen ei tarvitse katua. Onko hän ollut\nrauhallinen? Ei päästään sekava?\"\n\nLila pudisti päätään. Hän koetti rohkaista mieltään voidakseen kysyä,\nmitä Anna oli pyytänyt.\n\n\"Luuletko, että voit tulla toimeen hänen kanssaan?\"\n\nLevottomuudestaan huolimatta Lila hymyili.\n\n\"Siitä olen aivan varma\", sanoi tyttö.\n\n\"Hän on kai kertonut sinulle isoäidistäsi ja kaikesta siitä? No niin,\npitihän sinun saada se tietää varhemmin tai myöhemmin.\"\n\nPoistuessaan Golly kääntyi ikäänkuin jokin asia olisi juolahtanut hänen\nmieleensä.\n\n\"Asiasta toiseen, pari meidän poikaamme sai John Waden kiinni viime\nyönä -- he ampuivat häntä suoraan sydämeen.\"\n\nGolly tarkkasi Lilan kasvoja; hän näki, miten tytön silmät avautuivat\nkauhusta ja puna katosi hänen kasvoiltaan.\n\n\"Huono onni, eikö totta? Hyvä mies, tuo Wade; poliisina hän ei ollut\nsuurenkaan arvoinen, mutta hyvä mies.\"\n\nJokin Gollyn äänessä ja hänen kiihkeässä katseessaan ilmaisi Lilalle,\nettä hän valehteli ja oli keksinyt John Waden kuoleman vain\nkoetellakseen häntä. Lilan täytyi pitää lujasti kiinni tästä uskosta,\nmuuten hän ei olisi pysynyt pystyssä.\n\n\"Hän oli sinun ystäväsi, Lila -- mikä ääretön vahinko poliisikunnalle!\nHän oli älykäs komissaari, ja kaatui miehuutensa parhaassa\nkukoistuksessa.\" Golly maiskutti suutaan, mutta ei kääntänyt\nhetkeksikään katsettaan Lilasta.\n\nNyt tyttö oli aivan varma siitä, että Golly valehteli, ja hän tunsi\nsanomatonta helpotusta.\n\nGolly puolestaan näki värin palaavan tytön kasvoille ja tulkitsi syyn\nväärin.\n\n\"Pieni pelästys sinulle, Lila? No niin, täytyyhän meidän kaikkien\nkestää sellaisia iskuja -- ajattelehan, miltä minusta tuntui, kun sain\nkuulla täti raukkasi kuolemasta. Missä Anna on?\"\n\n\"Luultavasti huoneessaan. Haluatteko tavata häntä?\"\n\nGolly tuumi hetken aikaa.\n\n\"Ei, en minä halua. Minulla ei ole tänään aikaa tavata teitä.\nKäyttäytykää hyvin, tyttöset.\"\n\nVihdoin Lila sai sanotuksi sen, mitä hän koko keskustelun aikana oli\nyrittänyt saada suustaan.\n\n\"Voisinko minä saada hiukan bensiiniä?\"\n\n\"Mitä varten?\" kysyi Golly epäillen.\n\n\"Olen saanut hameeseeni pari tahraa, tahtoisin ottaa ne pois.\"\n\nNäytteliköhän hän kyllin hyvin voidakseen pettää Gollya? Kaikesta\npäättäen.\n\n\"Se on hyvä, tyttöseni; pidä pukusi siistinä. Kyllä minä ymmärrän,\nmutta en tiedä, onko meillä bensiiniä. Kelpaisikohan paloöljy?\"\n\nLila nyökkäsi, sillä hän ei uskaltanut puhua. Golly poistui huoneesta\nja palasi takaisin parin minuutin kuluttua mukanaan pieni pullollinen\npaloöljyä.\n\n\"Minä yritin saada bensiiniä\", hän sanoi. \"Entinen portinvartija olisi\nvoinut käydä ostamassa; hän tuntee tämän osan kaupunkia. Mutta minä\nlähetin hänet lomalle samana aamuna, kun me saavuimme tänne, eikä uusi\nvartija tiedä, mistä hakea rohdoskauppaa.\"\n\nHän pyyhki käsiään nenäliinaansa ja nyrpisti nenäänsä.\n\n\"Pahan hajuista törkyä\", hän sanoi. \"En tiennyt, että paloöljyllä voi\npoistaa tahroja -- merkillistä, tiedän niin paljon muuta, mutta sitä en\nole koskaan kuullut!\"\n\nHän tuntui olevan taaskin hyvällä tuulella.\n\n\"Annas kun vien pullon kylpyhuoneeseen.\"\n\nLila jäykistyi kauhusta.\n\n\"Ei, minä käytän sitä täällä.\"\n\nAnna oli ehdottanut, että hän asettaisi pesuvadin ja päällystakkinsa\npöydälle. Golly laski pullon kädestään ja poistui. Anna kuuli oven\nsulkeutuvan ja salvan työntyvän eteen, ja hän tuli heti huoneestaan.\n\n\"Mihin sinä tarvitset paloöljyä? Minä en käsitä sitä. Olin aivan\nmenehtyä kauhusta, kun hän aikoi viedä pullon kylpyhuoneeseen.\"\n\nMutta Anna ei tyydyttänyt Lilan uteliaisuutta. Hän kaatoi osan\npaloöljystä pesuvatiin. Haju oli hirveä; ja koska hänellä oli jotain\npuhdistettavaakin, niin Lila ei ollut kokonaan pettänyt pikku miestä.\n\nMutta Golly saattoi tulla takaisin ja huomata, mihin paloöljyä oli\nkäytetty. Hän ei luottanut kehenkään, mutta luultavasti Lilan pyyntö ei\nollut hänestä omituinen, ja siksi hän ei palannut heidän luokseen\nennenkuin myöhään illalla.\n\nSinä päivänä Arbroath Buildingissä oli kova touhu; kokouksia ja\npuhelinkeskusteluita; eräs viattomalta näyttävä \"vuokralainen\" läksi\nCityyn ja lähetti sähkösanomia jokaisesta postikonttorista matkan\nvarrelta. Aikness kutsuttiin neuvottelemaan. Hän vapisi pelosta ja\nsaattoi töin tuskin hillitä huuliaan, sillä Golly oli uskonut hänelle\nsuunnitelmansa, joka oli niin rohkea, että se saattoi järkyttää\nvahvemmankin kuin merimiehen hermoja.\n\n\"Olen luvannut pojille, että tänään tehdään puhdasta, ja sitten\nlivistämme tiehemme\", sanoi Golly, \"ja minä pidän lupaukseni. Mutta\nsinä voit pysytellä poissa. Sinä saat viedä tytöt Greenwichiin ja yhtyä\nseuraan palatessasi sieltä.\" Golly työnsi paperin pöydän yli. \"Auto vie\nteidät tänne kahdessa minuutissa\", -- hän pani merkin karttaan, joka\noli hänen edessään. \"Mutta minä annan sinulle kolme minuuttia aikaa.\nSiellä on vene, joka odottaa sinua ja tyttöjä --\"\n\n\"Luuletko, että kaikki käy näin mutkattomasti?\"\n\n\"Älä keskeytä minua\", tokaisi Golly. \"Kuuntele! 9.11 me murtaudumme\nKinshnerin liikkeeseen\" -- Golly mainitsi suurimman jalokiviliikkeen\nBond Streetin varrella -- \"ja samalla tunkeudumme West Endin Timanttiyhtiön\nkauppaan saman kadun toisessa päässä. Meidän täytyy murtaa kassaholvi\nKinshnerillä, mutta se on helppo asia; se on vanhanaikainen. He saavat\nuuden ensi vuonna. Minä en pyydä sinua sekaantumaan tähän juttuun --\nsiellä täytyy ampua, etkä sinä pidä siitä. Me haluamme saada\nsataviisikymmentä tuhatta puntaa tänä iltana näistä kahdesta paikasta,\nmuuta me emme tarvitsekaan.\" Golly hieroi käsiään tyytyväisenä. \"Olisi\nhauska olla täällä huomenaamuna ja lukea, mitä lehdet sanovat.\"\n\n\"Sinä puhuit perjantaista -- miksi siis jo tänä iltana?\" Aikness sanoi\nvalittavalla äänellä.\n\n\"Minä luulin, että tanssiaiset olisivat perjantaina, mutta ne ovatkin\ntänään. Jos sanoisin maanantaista viikon perästä, mutta ryhtyisinkin\ntyöhön jo tänä aamuna, niin eikö se ole sinulle yhdentekevää?\"\n\nTämä oli uusi Golly, joka puhui suurella ponnella ja uhkaavalla\näänellä. Hänen terävä katseensa sai kapteeni Aiknessin vaikenemaan.\n\n\"Älä yritä mitään lemmon konsteja minun kanssani, Aikness.\" Golly\npainoi kasvonsa lähemmäksi. \"Kaksi miestä seuraa sinun mukanasi --\ntoinen autonkuljettajan vieressä ja toinen sisällä autossa tyttöjen\nkanssa. He ampuvat sinut, jos yrität pettää minut -- ymmärrätkö?\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Aikness hilliten vaivoin äänensä.\n\nHänen oma suunnitelmansa haihtui ilmaan.\n\n\n\n\nXXVIII\n\n\nRicordini lähetti Elkille kaikessa kiireessä lyijykynällä kirjoitetun\nilmoituksen.\n\n\"Tänä iltana jotakin tekeillä, -- West Endissä luullakseni. Minua\nvaroitettiin menemästä Piccadillyn läheisyyteen.\"\n\nSellaista varoitusta ei voitu olla huomioon ottamatta. Ricordini teki\nharvoin ilmoituksia poliisille. Elk soitti päällikölle.\n\n\"Varoittakaa piirikonstaapelia\", sanoi päällikkö. \"Minä tulen heti\npaikalla -- missä on Wade?\"\n\n\"Brixtonissa kuulustelemassa Lanea. Odotan häntä joka hetki.\"\n\nJohn olikin parhaillaan puhelimessa koettaen päästä Elkin yhteyteen, ja\nniin pian kuin päällikkö oli lopettanut, Wade pääsi perille.\n\n\"Lane on suostuvainen antamaan ilmi toverinsa. Hän on jo tunnustanut\nkoko joukon. Muistatko Arbroath Buildingia?\"\n\nElk ei ollut heti selvillä siitä.\n\n\"Tuossa rakennuksessa on luultavasti heidän pääkortteerinsa, josta he\ntekevät hyökkäyksensä. Lane ei ollut oikein varma -- Golly ei koskaan\nusko suunnitelmiaan muille -- mutta hän tiesi, että se oli jossain\nNotting Dalessa, ja hänen kuvauksensa talosta pitää aivan paikkansa,\njoskaan hän ei ole käynyt siellä kuin kerran. Hän sanoi, että sakki\naikoo perjantaina tehdä puhdasta.\"\n\n\"Se tehdään jo tänään\", sanoi Elk, \"kiiruhda tänne\".\n\nKun John Wade saapui paikalle, oli West End täynnä siviilipukuisia\nmiehiä; mutta näytti siltä, että heidän vartiointinsa olisi ollut\nturhaa, kunnes puoli kymmenen ajoissa Bond Streetiä vavisutti kumea\nräjähdys, johon toinen kaikuna vastasi kadun toisesta päästä. Kuului\npoliisipillin vihellys ja heti toinen. Paikalle kiiruhti vinhaa vauhtia\npoliisiauto, mutta eräs tavara-auto ajoi suoraan sen päälle murskaten\nsen kokonaan; kaksi poliisia haavoittui. Kuorma-auton kuljettaja pääsi\nkarkuun.\n\nSillä välin kun tämä tapahtui ja poliisit kiiruhtivat Bond Streetiä\nalas, voimakas auto ajoi jalkakäytävälle, Kinshnerin ovi avautui ja\nneljä miestä tuli liikkeestä ulos. Eräs poliisi yritti tarttua heihin,\nja ensimmäinen laukaus pamahti. Se oli alkuna tälle taistelulle, joka\njätti jälkeensä hyvin ikävän muiston pitkiksi ajoiksi.\n\nPoliisi kaatui maahan olkapää haavoittuneena, mutta auto ajoi\neteenpäin. Kaksi siviilipukuista miestä hyppäsi auton astinlaudalle,\nmutta he saivat maksaa uhkarohkeutensa hengellään. Äkkiä West Endissä\nalkoivat konekiväärit räiskyä. Auto kiiti Piccadillyn poikki, sukelsi\nkahden ajopelin lävitse Jermyn Streetille, kääntyi St. James\nStreetille, ajoi liikennevirtaa vastaan ja saavuttuaan puistoon katosi\nnäkyvistä, ennenkuin ensimmäinen poliisiauto ennätti sivuuttaa Pall\nMallin.\n\nToinen rosvosakki ei päässyt yhtä helposti karkuun. Miehet tulivat West\nEndin Timanttiyhtiön kaupan takaovesta ulos ja joutuivat suoraan\naseistettujen poliisien käsiin; seurasi kiihkeä laukausten vaihto,\njolloin eräs rosvoista kaatui maahan. Kolme muuta raivasi\nrevolvereillaan tien itselleen ja ampui takaa-ajajiaan auton\ntakaosasta.\n\nKun he kääntyivät Oxford Streetille, eräs linja-auton kuljettaja, joka\nhuomasi, mistä oli kysymys, käänsi vaunun poikittain tielle sulkien\nheiltä pääsyn eteenpäin. Mutta rosvot pujottautuivat linja-auton\ntaitse, ampuivat konduktööriä osumatta häneen ja jatkoivat matkaa\npitkin Oxford Streetiä. Mutta poliisit ajoivat heitä takaa.\nVälittämättä kuulista, joita konekivääri lennätti heitä vastaan,\npoliisiauto kiiruhti rosvojen jäljessä, kunnes onneksi kuula osui\nrosvojen auton etupyörään ja auto törmäsi vasten lyhtytolppaa.\n\nKaikki Lontoon poliisiasemat oli hälyytetty. Varajoukkoja saapui\npiiriasemille ja ylimääräisiä autoja oli otettu tai lainattu takaa-ajoa\nvarten.\n\nJohn Wade kuuli automaattisen konekiväärin työnnähtelevän äänen\nastuessaan Elkin kanssa pitkin Piccadillyä. Hän näki auton hyökkäävän\nkadun poikki ja katoavan...\n\n\"Tämä on heidän rohkein tekonsa\", sanoi hengästynyt piirikonstaapeli,\njonka he kohtasivat Bond Streetillä. \"He murtautuivat\njalokiviliikkeeseen eivätkä edes yrittäneet toimia salassa. Eräs\nmiehistämme näki heidän murtavan auki kassaholvin ja läksi soittamaan\nsaadakseen apua -- jos hän olisi viheltänyt pillillä, olisimme ehkä\nsaaneet heidät kiinni.\"\n\nJohn ei yrittänytkään tutkia ryöstettyjä liikkeitä; hän kiiruhti\ntakaisin Scotland Yardiin Elkin kanssa ja kertoi päälliköille, jotka\noli nopeasti kutsuttu paikalle, mitä Raggit Lane oli tunnustanut.\n\n\"Onhan se mahdollista, että he ovat palanneet sinne\", sanoi pääjohtaja,\njoka oli sillä välin saapunut. \"Ei siitä ole mitään harmia, vaikka\nsiellä tehtäisiinkin puhdasta. Ottakaa miehiä mukaan ja myöskin\naseita.\"\n\nKello oli kahtakymmentä vailla kymmenen, kun ensimmäinen poliisiauto\najoi sille kadulle, jonka varrella Arbroath Building sijaitsi. Samassa\nhe kuulivat palotorven äänen, ja palo-auto, joka vähällä oli törmätä\nheihin, ajoi heidän sivuitseen. He pysähdyttivät poliisin, joka juoksi\nkatukäytävällä.\n\n\"Mikä on hätänä?\"\n\n\"Arbroath Building palaa. Se on vanha --\"\n\nJohn Wade keskeytti hänet, sillä hän näki korkean tulipatsaan kohoavan\ntaivasta kohti.\n\n\"Kaksi naista on talossa -- nuori tyttö ja eräs vanhempi nainen\", sanoi\npoliisi. \"Minä näin heidän viittoilevan ja läksin soittamaan\npalokelloa.\"\n\n\"Mitä?\" John Wade jäykistyi kauhusta. Hän tunsi vaistomaisesti, että\ntoinen naisista oli Lila.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nGolly ilmestyi molempien naisten luo ja lausui juhlalliset\njäähyväisensä, mutta samalla varoitti heitä. Hän oli sekä isällinen\nettä arvokas.\n\n\"Älkää unohtako, että palaan vielä tunnin kuluttua. Ei mitään\ntyhmyyksiä, Anna\", sanoi hän. \"Minä luotan, Lila, että sinä pidät häntä\nsilmällä.\"\n\nTyttö nyökkäsi.\n\nMr Oaks haisteli ja näytti tyytymättömältä.\n\n\"Minä en pidä paloöljyn hajusta, mutta te ette voi avata ikkunoita. Se\non sinun oma syysi, Lila. Sinä seuraat Aiknessin mukana --\nymmärräthän?\"\n\nLila nyökkäsi jälleen.\n\n\"Aiknessin ja muutamien muiden ystävien kanssa. Voit täydellisesti\nluottaa heihin.\"\n\nTuskin Golly oli poistunut huoneesta ja ovi lukittu, kun Lila kiiruhti\nkylpyhuoneeseen, ja Anna auttoi hänet luukun kautta katolle.\n\n\"Minä sammutan tulen, mutta jos hän palaa, niin sytytän sen uudelleen.\nVoit nähdä tulen luukun kautta.\"\n\nTyttö hiipi kattoa pitkin ja kurkisteli varovasti kattolistan yli.\nHänen piti odottaa kymmenen minuuttia, ennenkuin hän näki ensimmäisten\nautojen poistuvan autotallista; sitten seurasi toinen joukko ja sen\njälkeen portti suljettiin. Lila palasi luukulle ja kuiskasi Annalle\ntietonsa. Sillä välin Anna oli hakenut joitakin kevyitä tuoleja,\npyyhinliinapitimen ja lakanan vuoteestaan, ja sytytettyään tulen hän\nojensi nuo esineet harjan avulla Lilalle.\n\n\"Ottakaa nyt pullo, mutta olkaa varovainen\", hän varoitti tyttöä.\n\nLila kumartui alas ja otti käteensä pullon, joka oli melkein täynnä\npaloöljyä; hänen kätensä vapisi niin kovin, että hän pelkäsi\npudottavansa pullon maahan. Kun hän oli laskenut katolle kaikki tavarat\nja palasi luukulle, seisoi Anna pöydällä.\n\n\"Joku kolkuttaa ovelle\", hän kuiskasi. \"Se on varmaankin Aikness.\"\n\nKolkutus uudistui tällä kertaa kovemmin. Anna ponnisti kaikki voimansa\npäästäkseen luukun reunalle ja viime työkseen työnsi tuolin pois\naltaan. Sitten molemmat naiset kohottivat luukkua ja pudottivat sen\npaikoilleen.\n\n\"Aikness ja hänen ystävänsä eivät yritä nostaa sitä. Jos he sen\ntekevät, niin me voimme käydä seisomaan luukulle\", sanoi Anna.\n\nHän kantoi lakanan ja huonekalut katon reunalle ja katseli alas. Useita\nhenkilöitä käveli kadulla. Jonkun matkan päässä hän luuli näkevänsä\npoliisin, ja kumartuen alas hän avasi pullon ja kaatoi sen sisällön\ntavaroiden päälle. Hän viritti kaksi tulitikkua ja vielä kolmannen,\nmutta tuuli sammutti ne. Neljäs ei sammunut, ja hän heitti sen\npaloöljyn kostuttamalle lakanalle. Heti paikalla tulikieleke kohosi\nilmaan valaisten kattoa sekä läheisiä taloja. Hän kuuli poliisin pillin\nvihellyksen ja näki miesten kiiruhtavan taloa kohti.\n\nAnna seisoi keskellä valoa ja viittoi käsillään. Lila kuuli äänen\nselkänsä takaa, ja kääntyessään hän huomasi, että luukku hiljalleen\nkohosi. Huutaen hän juoksi sinne ja asettui luukun päälle seisomaan.\nSamalla Annakin kuuli äänen, jota hän oli odottanut -- palotorven\ntoitotuksen, ja välittämättä vaarasta hän nousi kattolistalle ja\nheilutti käsivarsiaan.\n\nIhmisjoukko alhaalla kadulla huomasi hänet. Varoituksia, rohkaisuja ja\nkauhunhuutoja kajahti alhaalta. Anna peräytyi jälleen katolle ja näki\nsamassa, että kolmas auto ajoi autotallista ulos hajoittaen väkijoukon\noikealle ja vasemmalle; se katosi kulman taakse.\n\n\"He läksivät pois\", Anna huusi käheällä äänellä. \"Jumalan kiitos, he\nläksivät pois!\"\n\nPaloautoja saapui toiselta taholta -- kaksi, kolme autoa -- sitten\nilmestyi punaisten tikapuitten pää kattolistan yläpuolelle ja kaksi\nkypäräpäistä miestä nousi katolle. Sitten Lila huomasi siviilipukuisen\nmiehen hyppäävän kattolistan yli, ja kun miehen jalat koskettivat\nkattoa, hyökkäsi tyttö John Waden syliin.\n\n\n\n\nXXX\n\n\nOli tanssiaiset Greenwichissä, ja kaikki meriupseerit, paitsi\ntorpedonhävittäjä Meridianin vahtiupseeria, olivat maissa. Miehistö oli\nsaanut maihinpääsyluvan, ja siksi laivassa, joka ei ollut kovin suuri,\nmutta hyvin vahva, ei ollut montakaan miestä.\n\nLaivan vartiomies huomasi veneen lähestyvän, ja kun joku sieltä\nilmoitti, että heillä oli tärkeä kirje komentajalle, niin hän kutsui\nvahtiupseerin paikalle. Samassa kun vartiomies kumartui alas ottaakseen\nvastaan kirjeen, kuului kaksi hiljaista laukausta, ja vahtiupseeri ja\nvartiomies kuolivat paikalleen. Samassa parikymmentä keltaista miestä\nnousi laivaan yllättäen siellä olevat miehet, joista useimmat olivat jo\nlevolla, ja he tekivät nopeasti tilit heidän kanssaan.\n\nJäljestäpäin arveltiin, että tapaus oli kerrassaan mahdoton, mutta se\noli sittenkin kädenkäänteessä suoritettu. Lähellä olevan lastilaivan\npäällikkö oli kuullut laivasta ääntä, mikä muistutti ampumista, ja\nihmetteli, miten merisotilaat harjoittelivat ampumista keskellä yötä.\n\nVain yksi merimies pääsi pakoon hyppäämällä veteen ja uimalla rannalle.\nJa sitten musta vene ilmestyi aivan äänettömästi hävittäjän viereen, ja\nGolly ja hänen aseistettu apulaisensa kiipesivät laivaan. Golly oli\nantanut jo sovitun merkin Aiknessille; mutta kului kymmenen, jopa\nviisitoistakin minuuttia, ennenkuin vene, joka oli lähetetty häntä\nhakemaan, saapui. Aiknessin mukana oli kaksi miestä, jotka Golly oli\nmäärännyt hänen seuralaisikseen, mutta naiset eivät olleet matkassa.\nKapteeni oli niin suunniltaan, että hän töin tuskin sai sanaa suustaan.\nGolly kuuli vain sanan \"tulipalo\".\n\n\"Me puhumme siitä myöhemmin\", hän sanoi raivoissaan. \"Tule laivaan.\"\n\nKöydet oli jo irroitettu. Meridian oli lähtövalmiina, höyryn paine\nnousi nousemistaan. Gollyn mieleen ei ollut kuitenkaan juolahtanut,\nettä höyryä ehkei ollut vielä riittämiin saakka, joskin Aikness oli\nkiinnittänyt hänen huomionsa tähän seikkaan.\n\nKiinalaiset lämmittäjät olivat jo konehuoneessa; perämies seisoi\nperäsimen ääressä, ja hävittäjä kulki jokea alaspäin yhä kiihtyvällä\nvauhdilla. Upseerien salongissa Golly kuulusteli kapteenia.\n\n\"No, anna nyt kuulua!\" hän sanoi vihanvimmassa, ja Aikness kertoi, mitä\noli tapahtunut.\n\n\"Pakenivat luukun kautta?\" Golly puri huultaan. \"En minä tullut\najatelleeksikaan, että katossa oli luukku.\"\n\n\"Minä näin varoituksen seinässä -- tulipalovaroituksen. He olivat\nluultavasti löytäneet sen; siinä mainittiin luukusta --\"\n\n\"Ja sytyttivät tulipalon -- siihen he tarvitsivat paloöljyä. Minä käyn\nhänet hakemassa.\"\n\nGolly irvisteli, mutta se oli kaikkea muuta kuin iloa.\n\n\"He ajavat meitä takaa --\" yritti Aikness.\n\n\"Ajavat meitä takaa, todellako?\" sanoi Golly. \"Enkö ole sanonut\nsinulle, että matkustan ensimmäisellä P. & O:n laivalla. Sellainen\nlähti Lontoosta juuri tänään. Jos minun jälkeeni lähetetään risteilijä,\nniin upotan laivan matkustajineen kaikkineen! Kuuletko sinä? Minä\nräjähytän sen helvettiin! Laivassa ei pidetä ampuma-aseita rauhan\naikana.\"\n\nSe siis oli Gollyn suunnitelma! Sitä hän ei ollut ilmaissut\naikaisemmin. Se oli siis löylytys, josta hän oli puhunut.\n\nHävittäjä kulki nyt täydellä vauhdilla ja saapui aamuhämärissä joen\nsuuhun.\n\n\"Tuossa se on!\" sanoi Golly, joka seisoi kapteenin vieressä\nkomentosillalla ja tarkasti eteensä kiikarilla. \"Me saamme sen kiinni!\nLaivassa on yksi meidän miehiämme. Anna merkki.\"\n\nMerkkivalo välähti ja toisesta laivasta vastattiin.\n\n\"Anna heidän nyt --\" aloitti Golly.\n\nSamassa leimahti rannalta kirkas valonsäde, joka liikkui hitaasti\netsien pitkin veden pintaa, kunnes se pysähtyi hävittäjän kohdalle.\n\n\"Lisää höyryä\", murisi Golly. \"Meidän täytyy saada tuo laiva kiinni.\"\n\nKipinöitä hulmusi hävittäjän kolmesta savupiipusta; laiva vapisi ja\nvärähteli heidän jalkojensa alla; mutta he eivät päässeet\nvalonheittäjää pakoon. Ja kun Golly katsoi rantaan päin, näki hän\npienen punaisen valon syttyvän ja hetkistä myöhemmin kuuli räjähdyksen.\nHän ei nähnyt ammuksen putoamista veteen; se putosi valonsäteen\nulkopuolelle.\n\nTaaskin punainen valo syttyi ja jokin viuhui heidän päittensä\nyläpuolella.\n\n\"He ampuvat meidät upoksiin\", kuiskasi Aikness. \"Hyvä Jumala! He\ntuhoavat meidät!\"\n\nAikness tuijotti kauhuissaan rannalle ja näki punaisen valon jälleen\nsyttyvän.\n\n\"Jos me vain voisimme --\" hän aloitti.\n\nHän ei sanonut sen enempää. Iso kranaatti osui keskelle laivaa, ja\nkuului hirveä räjähdys.\n\nPoliisivene löysi pienen miehen, joka oli vielä hengissä. Hänellä oli\nsilmälasit nenällä ja hän näytti naurettavalta ison pelastusrenkaan\nkeskellä.\n\n\"Nimeni on Oaks\", hän sanoi, kun hänet nostettiin veneeseen. \"En minä\ntee vastarintaa -- minä en ole sitä lajia. Minä rakastan rauhaa ja\nhiljaisuutta. Pelastin kerran pienen lapsen; toiset tahtoivat jättää\nhänet liekkien keskelle, mutta minä en voinut sitä tehdä. Lapsen nimi\noli Lila Smith.\"\n\nHän oli hiukan hysteerinen, mutta rauhoittui pian eikä tuottanut\nkellekään häiriötä.\n\nKun hän, saatuaan kuulla kuolemantuomionsa, alkoi laulaa, niin\nmuut vangit sekä vanginvartijat tekivät valituksen. Mutta\nkuolemaantuomituilla on erikoisoikeutensa. Pikku mies lauloi kimakalla\nfalsettiäänellään vielä samana aamuna, jolloin tuomio pantiin\ntäytäntöön; ja kun luukku kolahtaen putosi, niin vartijat eivät\nsäälineet häntä yhtä paljon kuin useita muita miehiä, jotka olivat\nsamalla tavalla astuneet kuoleman kynnyksen yli.\n\n\n\n"]